Yötä ja aamua : Puheita vapautemme huomenhetkinä

By Maila Talvio

The Project Gutenberg eBook of Yötä ja aamua
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Yötä ja aamua
        Puheita vapautemme huomenhetkinä

Author: Maila Talvio

Release date: March 21, 2025 [eBook #75681]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1919

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK YÖTÄ JA AAMUA ***

language: Finnish




YÖTÄ JA AAMUA

Puheita vapautemme huomenhetkinä


Kirj.

MAILA TALVIO





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1919.




SISÄLLYS:

Lunnaat
Osaveljillemme kärsimyksessä
Viimeiset veljekset
Ristiinnaulitulle kansojen joukossa
Satakielten maa
Uudenvuoden kasvojen edessä
Kansa ja koti
Ystävämme kirjat
Kalliit haudat
Helmet
Kuolleet ja eloonjääneet




LUNNAAT


Veljekset Eerikki ja Janne seisoivat kunnaalla talojen välillä ja
kuuntelivat tykinpauketta. Joka laukaukselta tärähti maa, olivatpa
ne aika kojeita nuo tykit, kuka ne sellaiset oli keksinytkään.
Peninkulmien päästä noin panivat mieheltä polvet vavahtamaan. Veljekset
vuoroin hymähtelivät eteensä, vuoroin käänsivät toisiinsa pelästyneet
kasvonsa. He hymähtelivät siksi, että tiesivät omien talojensa olevan
turvassa sodan temmellykseltä, olipa Janne juuri käynyt kirkolla
ja siellä saanut vakuudet, ettei sota sellaisille metsäkulmille
tule kuin Noron sydänmaat ovat. Kuinka monta kertaa veljekset
olivatkaan harmitelleet, että Ylitalo ja Alitalo olivat niin kaukana
liikepaikoilta, ja päättäneet muuttaa lähemmäs rautatietä ja kaupunkia.
Janne oli yhteen aikaan hakenutkin taloa, oikein luettelot kourassa
ja kartat taskussa hän oli kulkenut ja jo etukäteen iloinnut ajoista,
jolloin saisi kaupungin torilla oikeat hinnat oikeista tavaroista —
mitenkä lienee sitten jäänyt sopimatta kaupoista, niin että hän yhä
asui Alitaloa veljensä Eerikin viljellessä isänkotia, Ylitaloa. Eerikki
oli aina paremmin tyytynyt tämän metsäkulman kivisiin peltotilkkuihin
ja valmis talohan hänelle oli jäänytkin, vainajan tahdon mukaan
annettu hänelle, vaikka hän oli nuorempi kuin Janne. Vainaja, isäukko,
oli ollut sellainen oikullinen: kenestä piti, niin sille antoi, ja
tästä Eerikistä oli pitänyt ja Jannea vieronut, Janne oli siitä kyllä
kantanut vihaa sekä vainajalle että eläville, kaikille, jotka olivat
olleet riistämässä häneltä hänen esikoisoikeuttaan. Ja kaikki olivatkin
yleensä olleet puolueellisia häntä kohtaan, aivan niinkuin Herra itse
aikoinaan Kainille, vaikka hän oli vanhempi kuin Aapeli.

Mutta näyttipä kerran tulevan oikeuttakin. Tuntuivatpa asiat kääntyvän
sillä lailla, että metsäkulmilla talot saattoivat säästyä, kun ne
liikepaikoilla ryöstettiin ja raastettiin pahemmin kuin saarretun
karhun pesät. Hirveitä oli kirkonkylässä kerrottu niin punaisten kuin
valkoistenkin elämöimisestä. Onneton vain oli sekin talo, joka meni
kädestä käteen, punaisesta valkoiseen ja valkoisesta punaiseen. Jos
toinen mitä jätti, niin sen toinen otti. Laupiaammin totisesti näytti
kerrankin taivaan pappa katselevan Kainin kuin Aapelin puoleen — hänen,
Jannen, talo oli kuin olikin kaikin puolin paremmin turvassa kuin
Eerikin. Järvet ja kalliot siinä olivat edessä. Takaisinpa nuo surman
kojeet kilpistyvät kalliosta, vaikka noin pamahtavat peninkulmien
päähän ja panevat maan tutisemaan.

Taas —- olipa se aika täräys! Veljekset käänsivät silmät toisiaan
kohti. Lauhassa illassa, jota kuu ohuen pilven läpi valaisi,
välkähtivät valkuaiset vastatusten. Molemmille tuli ajatus, että taisi
olla niin ja näin sen turvallisuuden tällaisina aikoina.

— Minkähän paikan sotkikaan taas tuokin pamauksen pitäjä? sanoi Janne
ja suu teki väkinäistä hymyä.

— Etteihän vain olisi vienyt kirkkoa, sanoi Eerikki. — Siinä oli niin
paha ääni.

— Kiveen se meni, sanoi vanhempi veli. — Kirkko on puuta ja antaa
ilmaan mennessään toisen ulahduksen. Kun kuula sattuu puuhun, niin
panee se noin sinnepäin niinkuin jäät syksyllä, mutta kun kiveen
sattuu, niin rähähtää kiukkuisemmin. Se oli kivinavetta tuo viimeinen.

Hän ajatteli kallioita Alitalon ja järven välillä — eivät tainneet
paljoakaan auttaa tuollaisia panoksia vastaan. Nuoremman veljen
seuraava huomautus ei ollut omiaan rauhoittamaan.

— Kuuluvat tykin luodit puhkaisevan sellaisen metrin paksuisen
kiviseinän, jommoisia vanhaan aikaan tehtiin, niinkuin neula paperin
vain. Elävät lehmät siinä menevät, päät ja potkat mikä minnekin.

Eerikin leuka kävi, hänen tätä puhuessaan, kaiken aikaa epämääräisen
liikutuksen vallassa. Hän ajatteli molempia poikiaan, jotka jouluna
olivat lähteneet kodista. Raha-ansiolle sanoivat lähtevänsä pohjan
puoleen tukkitöihin. Eivät yhtään kirjettä olleet lähettäneet. Mitenkä
lienevät nyt johtuneet mieleen. Tai ainahan ne johtuivat ja nyt
etenkin, kun surmankojeet tuolla paukkuivat. Että missä olivatkaan...

Jotakin sellaista oli puhuttu, että hekin olivat mukana sotatoimissa.
Mutta sitä ei isäukko enempää kuin äitikään uskonut — mitäs heidän
pojat, rauhan miehiähän he olivat. Kuka heidät sentään tiesi, olivat
niin katkeroituneet viime keväänä, kun piti tehdä heinää revollit
taskussa lakkomiesten uhkausten vuoksi. Olivat tosiaan taitaneet sanoa,
niinkuin kerrottiin, että »tästä ei tule hyvää». Eikä ollutkaan tullut
hyvää — sota oli tullut.

Janne puheli eri kiväärien äänistä. Hän oli kirkonkylässä käydessään
kuullut ne paljon selvemmin ja osasi täältäkin kaukaa erottaa
ne toisistaan. Tykit olivat kaikkein pahimmat, aikamoisen äänen
päästivät »rapselit» ja käsipommit ja tuo »popo-popo-popo-popo» se
oli kuularuisku se. Toiset sanoivat, että kuularuisku oli sellainen
hyvin pitkä- ja paksukaulainen pyssy, toiset, että se oli niinkuin
paloruisku ja että letkun kautta päästettiin ilmaan kuulat, jotka
olivat pahemmat repimään kuin hirvikuulat, toiset sanoivat, että
kuularuiskua väännettiin niinkuin käsisilppukonetta. Vaan mitenkäs
eivät sitten silloin kuulat olisi räjähdelleet jo siinä ja särkeneet
koko kojetta? Sen sanoi Jannen oma järki. Tuo sen vain oli ääntä tuo
popo-popo-popo-popo.

Eikös taasen haukukin Ylitalon Piski?

— Lopeta sinä se koira niinkuin minä olen tehnyt meidän Mustin, sanoi
Janne. — Kuulevat vielä pakolaiset äänen ja tulevat hakemaan turvaa ja
vievät sanan, että täällä on taloja...

Janne lausui viime sanat matalalla äänellä niinkuin hän olisi pelännyt
metsällä olevan korvat.

Maa tärähteli heidän jalkojensa alla, laukaukset ja niiden herättämät
kaiut vastailivat toisilleen ääriltä äärille. Äänet muistuttivat
toisiaan niinkuin kahden sukulaisen olennon äänet. Sota ja tyhjyys
huutelivat toisilleen yli vapisevan maan.

Kyliäpä nyt vapisikin paikat! Ihan alkoivat lumet tippua puiden oksilta.

— Kyllä sitten samalla saisi lakata keittämästä ja lämmittämästä, sanoi
Eerikki. — Nouseehan se sauhukin ilmaan ja ilmiantaa, lippuhan se on,
sininen sauhu. Pitävät Piskin niin hyvänä lapset — tyttären lapset.

— Hyvänä vai. Vai hyvänä.

Ilkeästi lausui veli sanat, Eerikki sen kyllä huomasi. Vihaa kantoi
hänelle yhäkin Janne ja vääryyttä kai hänelle, Jannelle, oli tehtykin.
Hän oli vanhin veli, mutta ei ollut saanut taloa. Vaan nytpä oli
hyvässä turvassa Alitalo, Jannen uudistalo. Eivät sinne pommit satu
vaikka Ylitaloon sattuisivatkin. Entä jos Jumala antaisikin sattua
siitä hyvästä, että hän, nuorempi, ei omasta vapaasta tahdostaan ollut
antanut isänkotia vanhemmalle...

— Saisit vain varoa, sinä, sanoi Janne taas.

Nyt kuuli Eerikki selvästi veljensä äänessä salatun uhkauksen ja
ikäänkuin sota olisi vahvistanut sanat ja mennyt hänen puolelleen,
pamahti samassa kauheasti ja tyhjä kaiku jyrisi vastaan Alitalon
kallioista.

Jokohan minun pitäisi vapaaehtoisesti tarjota Jannelle Ylitaloa?
ajatteli Eerikki. Mutta hänen mieleensä muistui samassa miten paljon
he poikien kanssa viime vuosina olivat ottaneet ylös suota, kun
Alitalossa oli jätetty viljelys siihen missä se jo kauan oli ollut.
Sellaista huonoa se oli ollut Jannen toimi, jos oli toimeton emäntäkin.
Rahoja hänellä oli jonkin verran ollut ja sen vuoksihan Janne hänet
oli ottanut, mutta kahviinhan hän joi korotkin sellaisista rahoista,
vaimo parka. Tosiaankin haukkui Piski vimmatusti Ylitalossa. Etteivät
nyt pitäneet varaansa. Kaksi emäntää on talossa, nuori ja vanha, tytär
ja äiti, ja antavat koiran tuolla lailla ulvoa. Rätinää ja paukettako
koira haukkui vai kuuliko se jotakin muutakin?

— Saisit varoa, etkö kuule, sanoi Janne ja hänen silmän valkuaisensa
leiskahtivat vaaleiden pilvien kajastuksessa. — Anna sinä vain Piskisi
haukkua ja houkutella tänne hävittäjät. Mitä sinä välität toisen
omasta, kun et omaasikaan ajattele. Ajattelitteko te vainajan kanssa
mitä teitte, kun veitte esikoisoikeuden vanhemmalta veljeltä. Pirua te
ajattelitte, jos ajattelitte.

Hävitys ja tyhjyys vastailivat toisilleen taasen taivaanrannasta
taivaanrantaan yli talvisten salojen. Koira ulvoi vimmattuna, käheällä,
loppuun kuluneella äänellä. Ihmisääniäkin kuului. Naiset nähtävästi
seisoivat Ylitalon pihamaalla, voivotellen kilpaa Piskin kanssa.
Lempeä suhina kuului puista rannalla, milloin sille hetkeksi annettiin
suunvuoroa.

Nuorempi veli seisoi liikkumattomana, vanhempi ei nähnyt, että hän kävi
kovaa taistelua itsensä kanssa.

— Ota sinä Ylitalo, sanoi hän vihdoin. — Minun olisi pitänyt sanoa tämä
jo silloin, kun ukko kallisti päänsä.

Vanhempi veli ei käynyt niin vakavaksi kuin sanojen vakavuus olisi
edellyttänyt. Hän naurahti ikäänkuin etukäteen olisi arvannut tämän
ehdotuksen tulevan.

— Vai niin, vai, nyt sinä tyrkyttäisit minulle taloasi, kun tuho on
likellä. Nyt kun minun taloni on turvassa järven ja kallion takana, nyt
se kelpaisi, vai niin, vai... Pirut ja perkeleet, mene sinä vain omalle
talollesi ja odota hävittäjiä!

— En minä sitä — en minä sentähden, yritti veli, mutta Alitalon isäntä
ei häntä kuunnellut.

— Mene, mene ottamaan vastaan vieraita, ehkä emännät siellä jo
toivottavatkin heitä tervetulleiksi.

Eerikki tunsi selkäänsä kylmäävän.

— Keitä sinä luulet sinne tulleen? kysyi hän. — Tiedätkö mitä? Oletko
jotakin kuullut...?

— No aina yhtä ja toista... Taikka sitä vain, että poikasi eivät
olekaan hirrenvedossa, vaan sodassa... Lakanat olkapäillä kuuluvat
viruvan hangilla ja ampuilevan. Ja heitä voidaan tulla etsimään heidän
kotoansa.

— Mistä sinä tämän tiedät?

— Sieltä mistä kaiken muunkin.

— Mahdoit heti sanoa, kun kuulit.

— Ehditpähän sen nytkin kuulla.

Molemmat vaikenivat. Nuoremman veljen hengitys kulki sihisten. Kaukana
taivaanrannalla oli pieni punainen hohde, joka kasvamistaan kasvoi.
Tulipalo. Mikähän sielläkin nyt paloi? Vanhempi veli arvaili ja
arvaili, mutta ei saanut nuoremmalta vastausta. Pienenä pyöreähkönä
kehänä paloi sinipunerva rusotus taivaanrannalla kuin mikäkin uhrituli.
Se oli kaukana, ei kuulunut mitään ääniä, mutta molemmat veljekset
tunsivat, että tulipalopaikan ympärillä oli voivotusta, hätähuutoja ja
juoksua.

— Mistä sitten voitaisiin tietää tulla etsimään poikia kodistaan? sanoi
vihdoin Eerikki. — Sanoithan juuri itsekin saaneesi täydet vakuudet,
ettei sota tule tänne...

— Ei sota, mutta hakijat...

— Mistäs he voisivat tietää? Kun en minä, poikain oma isäkään heistä
mitään tiedä... Vai... vai... Ethän vain sinä...

— Jaa minä?... Mitä sitten?

— Oletko sinä ilmoittanut meidät?

— Älä höpise.

— Älä sinä kiellä. Äänesi sen ilmaisee. Voi sinua. Sinä olet käynyt
toimittamassa murhamiehet Ylitaloon — tunnusta pois, sen sinä olet
tehnyt...

— Mitä pirua sinä huudat... Varo sinä, sanon sen vielä. Totuuden olen
puhunut, en muuta. Olen sanonut, että pojat menivät pohjan puoleen,
ettei tiedetä missä ovat. Voivat olla sodassakin. Ja heidät oli nähty,
hangilla makaavat mahallaan ja metsästävät ihmisiä. Sellaisia poikia
sinulla on.

Nuoremman veljen nyrkeissä tykki veri kuin pahkaisessa paiseessa.
Ääneti kääntyi hän lähtemään. Hän ei antanut veljelleen kättä eikä
toivottanut hyvää yötä. Hän läksi kotia kohti, missä vaimoväki viikon
päivät oli nukkunut vaatteet yllä. Hän tunsi yhtäkkiä kuuluvansa
sotaan, ikään kuin tuolta kaukaa mistä pamaukset laukaistiin ja missä
talot paloivat, olisi viskattu mahdottoman pitkä köysi tänne ja hän
joutunut sen silmukkaan. Poikien luo häntä vedettiin. Ehkä pojat
todella makasivat valkoisissa lakanoissa hangilla ja ammuskelivat.
Etteivät jo olisi kuolleita? Kuka ensi syksynä kaivaa ojaa, kuka
auttaa isää saamaan siemenen maahan...? Puolensataa syltä oli päivässä
pistänyt Malakia... Kilpaa olivat kaivaneet Mikon kanssa, mutta Malakia
aina voitti. Ja nyt he makaavat hangilla...

Eerikiltä menivät kädet ristiin ja hän tavoitteli raamatunlauseita ja
synnintunnustusta. Hänen sydämensä jyskytti niin että kanuunanpauketta
tuskin enää erotti. Hänen silmiinsäkin oli tullut sellainen tuike,
ettei hän enää erottanut, oliko tulipalo hänen omien silmiensä takana
vai taivaanrannalla. Kaukainen silmukka veti häntä sinne paukkeen ja
tulipalon puoleen, etsimään poikia, pelastamaan heitä, tuomaan heitä
kotiin... että olisivat kotona, kun kevättyöt alkavat... Lumi jo suli,
varmaan tulisi aikainen kevät. Hänen täytyi kiirehtiä.

Yhtäkkiä hän huomasi, että koiranhaukunta taukosi. Mutta sen sijaan
alkoi kuulua ihmisääniä ja hevosten hirnuntaa. Hän läksi juoksujalkaa
lähemmäksi. Kotikartanolla oli paljon miehiä. Perkeleitä he
laskettivat, kuului selvästi... Joko ne nyt olivat tulleet etsimään
poikia? Tämäkö nyt piti tehdä oman veljen... Ettei ollutkin ennen
tullut puhutuksi loppuun sitä taloasiaa.

Huohottavin rinnoin astui Eerikki metsästä peltoaukealleen. Silloin
hän kuuli ikkunoiden helähtävän rikki, naisten huutavan ja miesten
nauravan. Talon nurkan alta leiskahti keltainen liekki ikään kuin
valkea olisi pistetty Öljyttyyn olkilyhteeseen. Pyssy paukahti. Lapsi
parkui. Eerikki ymmärsi, että olisi pitänyt kääntyä takaisin ja paeta
metsään. Mutta hän hyökkäsi täydessä juoksussa polkua ylös, kotiaan
kohti. Puukko hänellä oli, hyvä olikin... Ja tuosta sai hyvän seipään...

Pimeästä tuvastaan katseli sill'aikaa Janne tulipaloa järven
toisella puolella. Ylitalo siinä nyt meni, isänkoti, missä hän oli
syntynyt. Oikeus se oli, miksi olivatkin vainajan kanssa rikkoneet
esikoisoikeutta vastaan.

Kaikki olivat hiljaa sängyissään, sekä piiat että puhuvat tyttäret.
Äiti oli kuuromykän tytön kanssa penkillä. He eivät hiiskahtaneet, he
eivät uskaltaneet, kun isä oli tällä mielellä. Tyttö nyyhki kuuromykän
oudolla äänellä, hänen oli uni. Isä yksin liikkui. Varpaisillaan hän
narahtelevissa saappaissaan asteli portailta sisään ikkunan luo ja taas
takaisin. Pojat olivat kamarissa. Tuon tuostakin avasi isä oven, opetti
ja kovisti heitä. Portailla hän tuon tuostakin kuulosteli rytäkkää
järven takana. Alitalon kalliot siihen vastasivat. Ne nauroivat
niinkuin pahat naakat.

Isäntä tuli tupaan ja asteli varpaisillaan seinää pitkin.

— Muistatteko nyt, puhui hän piikojen sänkyyn, — että jos tulevat, niin
juoskaa navettaan. Olkaa siellä lehmien turvissa, eivät kuulu tekevän
lehmille mitään... Ja te, jatkoi hän tyttäriensä sängyn ääressä, —
tiedättehän, että olette ladon alla... ei sen, missä on heiniä, sillä
heiniä aina kuuluvat ottavan ja penkovan. Ja jättäkää ovi raolleen,
että näkevät tyhjäksi... Olkaakin hiljaa, viiltävät auki rinnat ja
vatsat, jos löytävät. Ei ne piioille mitään tee, mutta talollisten
lapsia voivat vainota... Ja sinä, puhui hän vaimolleen, — sinä makaat
sängyssä ja olet kipeä. Älä sinä huuda, ei ne vanhoista ja rumista
välitä. Kuuromykkä päästetään lattialle, se saa vapaasti liikkua siinä
ja änköttää.

Isäntä huomasi äkkiä hiilloksen, otti saavista vettä ja kaatoi
kipollisen hehkuun. Pihahtaen musteni hiillos toiselta kulmalta,
päästäen kihahtavan höyryn savutorveen. Toinen kipollinen vielä ja
hiillos oli mustana.

— Muistatteko nyt, kovisti isäntä ja meni taasen porstuaan.

Kuuromykkä päästi samassa kovan äänen ja painoi päänsä äidin rintaa
vasten. Sekä piiat että tyttäret nostivat hekin sängyistä päitään
ja kuiskuttelivat. Isäntä ei nyt voinut heitä kuulla. Hän oli
varoittamassa poikia.

— Te lurjukset... oletteko pitäneet vahtia? Vaikka olisitte, peevelit,
nukkuneet! Nyt ei odotetakaan enää, vaan te valjastatte hevoset, te
molemmat, joilla on yhtä pitkät jalat, ja lähdette ajamaan. Kelloja tai
kulkusia ei oteta, ette kai te hölmöt sitä itsestänne ymmärrä! No, mars
matkaan... Ei, et sinä, sinä jolla on toinen jalka toista lyhyempi...
tai pitempi, kuinka vain. Sinä jäät tänne. Muista sanoa, että olet
ainoa poika. Jos sinä muuta sanot, niin lyhenee tuo pitempikin jalka...
Kun hevoset ovat valjaissa — huonompi kirkkoreki jää liiteriin — niin
tulette sisään ja otatte kirstun.

Kun isä oli saaanut pojat matkaan, rupesi hänestä tuntumaan, että hän
turhanpäiten oli lähettänyt heidät pois kotoa. Ei suinkaan kukaan
hyväntekijälleen pahaa tee... Jolleivät pojat varjelekaan kirstua —
kuka heidät tietää, niin hölmöjä ja vähämielisiä kuin ovat.

Järven takana paukkui ja räiski. Ihmiset huusivat. Koira ei enää
haukkunut. Ehkä alkoikin nyt riittää tämä rangaistus Eerikille.

Janne tunsi rintansa yhtäkkiä käyneen köykäiseksi ikään kuin kivi olisi
otettu sieltä pois. Hänen pitkä vihansa oli puhjennut niinkuin kypsä
paise ja heti oli helpottanut. Tästäpuoleen saa veli hänen puolestaan
olla rauhassa, vaikka tekikin väärin yhdessä isän kanssa.

Metsässä kuului outoa suhahtelua ja vikinää. Maa tömisi. Ajettiin.
Neköhän ne nyt olivat... punaiset polttajat... ja olivatkohan tulossa
tänne? Kuka nekään tiesi, jolleivät muistakaan, että hän heitä auttoi,
vaan polttavat hänenkin talonsa .. Ei, Jumala ei voi tehdä sitä
vääryyttä, että antaa polttaa hänen hiellä ja vaivalla rakentamansa
metsätalon. Ties sentään, ehkei olisi pitänyt siellä kirkolla puhua
veljenpojista ja heidän katoamisestaan... Eerikki näytti pitävän
sitä kovin pahana, kutsui ilmiannoksi. Mutta syntinen on ihminen ja
erehtyväinen. Ei ole tämäkään mukavaa tämä tällainen odotus ja pelko...
Mutta onpa tuo outoa ajoa metsässä... Pojat hölmöt varmaan eivät ole
ehtineet pois alta. Tietysti antavat kirstun henkensä päästimeksi,
siinä menee sitten viimeisetkin rahat...

Hätä valtasi Jannen, Alitalon isännän. Hänen täytyy pelastaa rahansa.
Näinä hyvinä aikoina, jolloin kananmunakin tuotti hopeaa, puhumattakaan
maidosta ja muusta lehminloisesta, oli kirstunpohjalle kokoontunut
plootuja. Hän painoi lakin päähänsä ja läksi juoksemaan. Jääkööt sinne
naiset, kukapa heihin koskee!

Mutta hän ei päässyt montakaan askelta ennenkuin hän pysähtyi ja
livahti puun taakse. Reki siellä tuli, ajajan suomiessa hevosta
ohjasperillä. Se oli kovin nääntynyt, ajaja juoksi rinnalla, löi
selkään ja katseli taakseen. Hätä siinä oli. Janne ymmärsi, että
oltiin pakomatkalla. Tuli toinen reki. Varmaan oli sota Ilkenemässä
metsäkulmiakin. Taisi vain olla parasta lähteä pakoon. Minne menivät
kaikki nuo ihmiset? Missä helvetissä oli ihminen nyt turvassa? Alitalo
hiipi esiin ja asteli varovasti metsätietä. Kun uusi reki tuli, niin
hän piiloutui ja kun vaara oli mennyt ohi, niin hän juoksi. Aamu jo
sarasti, kun hän pääsi luhtaniityn ladolle takamailleen.

Oli, oli toki oikeuttakin! Turvassa oli kirstu, hyvästi olivat,
hölmöt, sijoittaneet sen ladon alle ja sotkeneet jäljet. Eivät sentään
taitaneet hänen poikansa ollakaan niin vähämielisiä. Hevoset syödä
rouskuttivat ladon nurkassa ja pojat, junkkarit, pöyhistelivät paraikaa
heiniä alleen pannakseen maata.

— Olettepa ajaneet kuin hullut — yhtenä höyrynä koko lato. Peitättekö
nopeasti hevoset. Ettekö sitten ottaneetkaan loimia? Tänne omat
takkinne, lurjukset. Tästä puoleen ei ajatellakaan talon myymistä. Minä
olenkin nyt huomannut, että sydänmaan talot sodan aikoina voittavat
kirkonkylän talot. Alitaloa ei myydä. Takit tänne paikalla!

Päivän ja seuraavan yön kesti tykinpauketta kaukaisuudessa ja ajoa ja
meteliä likeisyydessä. Ehtivät isä ja pojat niiden kestäessä kokea
senkin seitsemät pelot ja säikähdykset rahojensa, henkensä ja kotinsa
takia. Mutta sitten hiljeni.

Kun isäntä toisen päivän aamuna, vaatteet heinissä ja silmät ladon
pimeydessä soenneina, kömpi ulos, huusi käenpiika niin että metsä
raikui, aurinko paistoi ja teeret kuhersivat. Ei kuulunut ajoa eikä
pauketta, ei myöskään näkynyt savupilviä eikä tulipalon punerrusta.
Taivas oli kauttaaltaan sininen ja maailma rauhallinen. Jokin käänne
nyt oli tapahtunut, mutta minnepäin?

Varovasti likeni isäntä kotiaan. Verta! Herra siunatkoon, olikohan
siinä vallan mennyt ihmishenki...? Tuohon on pudotettu hyvä piiska,
pitipä korjata, ei ollutkaan näin hyvää Alitalossa. No, jo nyt jotakin,
tuossa oli ihka uusi kenkä, ettei vain ollutkin Ylitalon Santran kenkä.
Hänellä piti aina olla näin hienoa. Olisivatko rosvot pudottaneet vai
olisiko talonväelle tullut pakeneminen?

Kovaa töminää alkoi kuulua takaapäin... ruskea hevonen tulla laukkasi
yksinään, irrallisena... Se oli Eerikin hevosia, neljän vuoden
vanha, kotona kasvatettu tamma. Kylläpä oli maailma nurin, mitähän
olikaan tapahtunut. Kun hevonen näki ihmisen, karkasi se metsään eikä
kuunnellut, vaikka sille mitä olisi puhunut... Eikä aikaakaan, kun taas
alkoi hälinä: lampaat määkivät ja naiset juoksivat. Ei, eivät olleet
asiat vielä oikealla tolalla. Janne yritti jo mennä piiloon, kun hän
tunsi vastaantulijoissa veljensä vaimon ja lapset. Mieluimmin hän olisi
mennyt heidänkin ohitseen, ei mitään hänellä ollut heille sanottavaa.
Mutta ei hän myöskään tahtonut kieltää heiltä apuansa, kun lampaat
hulluina juoksivat, mikä minne. Jos heillä edes olisi ollut leipää,
mutta nyt he ojensivat niille tyhjiä käsiänsä ja huusivat: kurukuru,
kurukuru. Pianhan se lammas huomasi, ettei kädessä mitään ollut. Ja
lisäksi oli nämä lampaat pelotettu suunniltaan.

— Jos olisi leipää, huusi isäntä.

— Mistäs sitä...! huusi Ylitalon emäntä vastaan oudolla äänellä. —
Veivät kaikki, sitten polttivat. Kaikki veivät...

— Paloiko muuta kuin asuinrakennus? kysyi Alitalo arasti.

— Saunassa me nyt asumme.

— Onpa Santralta ääni langennut.

Emäntä ei vastannut, haroi vain hartioiltaan huivinsa kulmia ja koetti
köyttää niitä leuan alle kiinni. Olipa hän käynyt oudon näköiseksi,
mitä vanhoja kesävaatteita olikaan pannut ylleen. Kainalossa piteli
jotakin takkia. Olivatkohan vieneet vaatteet noin tarkkaan...

— Onkos sitten - muita uutisia? kysyi isäntä harvakseltaan.

- En tiedä, en tiedä, sanoi emäntä laulavalla äänellä ikäänkuin hän
olisi nukuttanut lasta.

— Missä isäntä on?

Silloin tarttui emäntä kiinni puuhun, painoi päänsä sitä vasten ja
häneltä pääsi itku. Puun risahduksesta lähtivät lampaat karkuun ja
lapset riensivät kuru-kurua huutaen niiden perässä. Yhden tytöistä sai
isäntä pysähdytetyksi.

— Missäs isä on?

— Veivät, vastasi lapsi ja nieli itkuaan.

— Kuinka veivät — minne?

— Sitoivat köysiin, panivat rekeen. Etteivät olisi tappaneet. Tuolla
on kauempana verta... Vaikka olisivat tappaneet... Seitsemän lehmää
veivät...

Lampaat karkailivat pitkin metsää. Äiti ja tytär kiiruhtivat lampaiden
perässä, heidän nyyhkytyksensä hävisi hälinään. Alitalon isäntä pääsi
livahtamaan heidän näkyvistään.

Ei sentään juuri tätä hän ollut veljelleen suonut. Ettei se taivaan
pappa määrää tietänyt, kun rankaisi. Kyllä nyt on Eerikki pahainen
mennyttä... Jos enää on elossakaan. Että hän, Janne, sentään meni
ilmiantamaan.

Mutta Alitalo oli säilynyt, se oli pääasia. Ei mihinkään oltu koskettu,
ei leivänkannikkaa oltu viety, huoleti olisi saanut pitää rahatkin
kotona. Olihan se mukavaa, mutta olisi siitä pitänyt iloisemmaksikin
tulla, kun oli saanut pitää omansa, vaikka naapureilta oli kaikki
mennyt. Kunhan vain olisi saanut tietää syyn tähän hiljaisuuteen
maailmassa. Oli oudon hiljaista. Mitä olikaan tapahtunut? Oliko sota
voitettu jossakin päin ja kuka oli voittanut?

Pian se saatiin tietää.

Samat ihmiset, jotka pari vuorokautta sitten, yön pimeydessä olivat
menneet, palasivat nyt heleällä päivällä. Heidän kasvonsa olivat
nääntyneet ja iloiset ja kun heiltä kysyi mitä oli tapahtunut,
kertoivat he, että voitto oli saatu, vihollinen lyöty, ja että he nyt
palasivat kotiin. He kertoivat myöskin ihmeellisiä asioita rohkeudesta
ja neuvokkuudesta ja siitä kuinka ihmiset olivat iloisesti antaneet
henkensä. Kun he Alitalolta kysyivät, olisiko tässä likellä asuntoja,
joissa voisi levähtää, niin isäntä osoitti Ylitaloa ja lisäsi, että se
tosin oli hävitetty ja poltettu. Kotiin palaavat pakolaiset poikkesivat
kuitenkin sinne ja Alitalon Janne seurasi heitä kauempaa katsellakseen,
miten heidät otettiin vastaan. Hyvin heitä toivotettiin tervetulleiksi,
naiset karkasivat tavatessaan toistensa kaulaan, itkivät tai nauroivat.
Ja ikään kuin olisi ollut suuret pidot, juostiin aittojen ja luhtien
väliä. Ja kokonaisia kuormallisia ihmisiä taloon vain mahtui, vaikka
asuinrakennus oli palanut. Taidettiin siinä syöttää ja juottaakin,
vaikka sanoivat, että oli ryöstetty talo putipuhtaaksi. Taisi käydä
niinkuin raamatun aikaan, että parilla kalalla ruokki neljätuhatta
miestä ilman vaimoja ja lapsia. Kummaa se oli.

Alitalo seisoi metsänlaidassa ja katseli. Ei ikinä hän ollut nähnyt
mitään näin ihmeellistä.

Taisivat vielä odottaakin jotakin, kun aina juoksivat aitannurkalle
tähyilemään. Niinkuin häissä odotetaan sulhassaaton tuloa ja
vilkuillaan tielle, niin Ylitalossakin nyt vilkuiltiin. Vai olivatko
huomanneet naapurin puiden takana? Häntä halutti kuin haluttikin saada
selville mitä veljen talossa oli tekeillä ja hän jäi yhä metsänlaitaan.
Kylmäkään ei tullut, kun aurinko paistoi niin kauniisti.

Takaapäin kuului äkkiä hevosen askelia. Mutta sieltä ei nyt tullutkaan
suuria ihmiskuormallisia niinkuin äsken, vaan yksinäinen mies, ajaen
peitettyä liisterekeä, jonka vieressä hän asteli. Tutulta tuntui jo
kauas miehen kävelemisen laatu. No hengissäkö hän olikin — eikö se
ollutkin Eerikki?

Janne ei tietänyt piilottautuisiko entistä paremmin vai lähtisikö
veljeään vastaan kuulemaan uutisia. Oli se sentään mukavaa, että oli
hengissä tuo Eerikki. Mutta nyt kai hän vuorostaan rupeaisi kantamaan
vihaa veljelleen, hänelle, Jannelle, ja kukaties toimittaisi nykyiset
voittajat polttamaan Alitaloa. Pelko alkoi taasen ahdistaa sydänalaa.
Ei, ei tässä auttanut pakoon lähteä, täytyy yksintein käydä puheille
ennenkuin pääsevät naisväet yllyttämään vihaan omaa veljeä vastaan.

Eerikki pysähdytti hevosensa, kun näki Jannen.

Ei kantanut mielessään vihaa tuo mies... Hänen kasvonsa paistoivat
oudon juhlallisina.

Veljekset kättelivät. Molemmat odottivat, että toinen alkaisi puhua.

— Mitenkäs... sanoi vihdoin vanhempi veli, — mitenkäs sinun partasi on
käynyt niinkuin harmaaksi?

— Onko? sanoi nuorempi ja sivalsi partaansa.

— Onkos tukkakin? kysyi Janne uteliaana.

Eerikki vetäisi lakin päästään ja sitaisi tukkaansa, jota hän ei voinut
nähdä.

— On, vakuutteli vanhempi veli. — Ihan on harmaa. Sinä olet nyt
harmaampi kuin minä ja vanhempi. Missäs ihmeessä sinä olet ollut? Mitäs
sinä naurat ja hymyilet? Onkos nyt sellaiseen syytä, kun isänkoti on
raunioina?

Oli hetkisen äänettömyys.

— Maa on vapaa, sanoi sitten Eerikki hiljaa.

Janneen eivät hänen sanansa tehneet mitään vaikutusta. Hänen silmänsä
ihmettelivät vain nuoremman veljen harmaata partaa, valjenneita hiuksia
ja outoa hymyä.

— Tuolla on talosi täynnä väkeä, sanoi Janne. — Viimeisetkin vähät
varasi syöttää siellä vaimosi Santra niille. Ja sinä hymyilet vain...
En minä tätä ymmärrä.

— Niin, mitäs sinä, sanoi Eerikki ja valmistautui lähtemään. — Hyvästi
nyt sitten vain.

Veli pidätteli.

— Älähän nyt mene... Puhutaan nyt... Mitenkäs sinä olet iloinen enkä
minä?

— Mistäs minä tiedän... Et ole ostanut iloa, ehkä. Siitä maksetaan
kalliit lunnaat.

— Älähän nyt lähde... Mitäs sinä oikein tarkoitat?

— En minä mitään. Sinulla ehkä ei ole osaa tässä ilossa, kun et ole
mitään antanut...

— Mitäs sinä sitten olet antanut?

Vanhemman veljen silmälaudat värähtivät ikään kuin katse olisi murtunut.

Nuoremmassa veljessä heräsi aavistus. Kesti hetken ennen kuin vanhempi
sai sanat suustaan.

— Mutta mitäs sinä tässä kuljetat — nyt vasta huomaan...

— Poikani siinä ovat... Molemmat kaatuivat taistelussa. Urhoollisia
olivat olleet. Sain molemmat kotiin... Mutta hyvästi nyt, tulevat jo
tuolla vastaan.

Ylitalon isäntä kokosi ohjakset ja kuorma läksi nousemaan ylös
kotipeltojen aukeamaa, jonka päässä törrötti tulipalon jättämät
mustat savupiiput. Pitkänä rivinä laskeutui tietä pitkin vastaan
naisia, ukkoja ja lapsia. Edellä muita tuli juosten nainen ohuissa
kesävaatteissa. Hän oli kaatuneiden poikain äiti.

Alitalon isäntä näki hänen astuvan hankeen, jotta kuorma pääsisi
ohitse, Hevonen pysähtyi ja mies ja vaimo tervehtivät toisiaan. Santran
käsi meni Eerikin kaulaan.

Kansanjoukko seisoi ääneti pellolla, kädet ristissä. Kiurunlauluun
sekaantui heidän pitkä, haikea nyyhkytyksensä.

Enempää ei Alitalon Janne nähnyt. Hänen päänsä retkahti puunkylkeä
vasten ja häneltä pääsi toivoton itku.




OSAVELJILLEMME KÄRSIMYKSESSÄ

Puhe Suomen vapaudenjuhlassa Kansallisteatterissa v. 1918.


Näinä päivinä, jolloin maailma syntyy uudestaan ja mekin, Suomen
kansa, uudestisyntyneinä, vapaina, kansana kansojen joukossa otamme
haltuumme paikkamme auringon alla — näinä päivinä on meidän ajatuksemme
viipymistään viipynyt niiden kansojen luona, jotka olivat osaveljiämme
kärsimyksissä, ja myöskin heimolaistemme luona, joiden myötätunto
on meitä kovina päivinä rohkaissut ja tukenut. Ja uudestisyntymisen
juhlasta lentäköön tervehdyksemme heidän luokseen, Jäämeren rannoilta
yli Volgan lakeuksien, yli Viron, Latvian, Liettuan, Puolan, Ukrainan
maiden aina sinne, missä Unkarin kansa vuodattaa vertansa. Korkeaksi ja
hartaaksi virittyköön mielemme, kun vapauden hetkellämme ajattelemme
heitä, jotka orjuudessa kärsivät mukanamme.

Läpi pimeiden vuosisatojen, ylös mykän kärsimyksen Golgatan vuorta
kulkee vaelluksemme vapauden huippuja kohti. On aikoja, jolloin
lyyhistymme maahan ristimme painosta, on aikoja, jolloin nääntynyt
Suomi tuskin hengittää. Kun meidän sydänmaidemme pojat, vieraan maan
taistelukentällä, vieraan kansan lippujen alla, nostivat silmänsä
taivasta kohti ja antoivat viimeisen ajatuksensa liitää siihen korpeen,
joka oli ruokkinut heitä pettuleivällä, rakensivat he kärsimyksillään
tätä päivää. Kun Suomen pojat parin vuosisadan takana uudenvuodenyönä
Norjan tuntureilla ymmärsivät elävältä jäätyvänsä kuoliaaksi ja
heidän viimeinen kaipauksensa liiti kotimökkiin, missä hiillos kerran
lämmitti heitäkin, rakensivat he tätä päivää. Kun viimeinen kirja
oli menetetty ja nimetön mies veisti aapisen puuhun, pakotti hän
suunnattomien, alkuperäisten vaistojen voimalla lähemmäksi vapauden
päivää. Suomen kansa kärsi niinkuin sairas lapsi kärsii, tietämättä
miksi pitää kärsiä, miksi se on tullut tähän maailmaan, tietämättä,
että koska kerran on syntynyt, niin on myöskin oikeus elää elävien
joukossa. Meidän halpuudestamme ja pienuudestamme oli puhuttu niin
paljon, että me lopulta itsekin uskoimme niihin. Me olimme maailman
silmissä tuskin syntynyt kansa eikä meillä ollut elämisen edellytystä.
Me uskoimme siihen lopulta itsekin. Elämän kaipuu kyti kuitenkin
syvällä vaistoissamme eikä ottanut kuollakseen. Elämän kaipuu piti
meidät hengissä, elämän kaipuu vei meidät vuosisatojen kärsimysten läpi
vapauteen.

Kärsimys on elämäksi ja kirkastukseksi, tai on kärsimys kuolemaksi ja
häpeäksi. Edellisessä kärsimyksessä on toivo, sisällys, tarkoitus,
jälkimmäinen on toivoton, tarkoitukseton. Toinen on vapaan miehen
kärsimys, toinen orjan. Meidän vanhassa kärsimyksessämme oli orjuuden
alennus.

Me emme kärsimyksessämme olleet yksin. Koko laaja Itä-Eurooppa huokasi
vaivassa ja ahdistuksessa. Me näimme kansallisesti vielä syntymättömien
heimojemme siellä tekevän hiljaista kuoloa. Vain kielentutkijalla oli
vielä asiaa heidän keskuuteensa, pelastamaan mitä pelastettavissa oli.
Me käsitimme, että sadan vuoden perästä on kuolinkamppailu päättynyt
ja jäljellä jokin lainasana mahtavassa vieraassa kielessä, jokin
hautalöytö museota varten. Ja me kyselimme itseltämme: miten tulemme
kestämään, me suomalaiset? Ehkäpä siltä paikalta auringon alla, missä
kerran Suomen kansa rakensi ja kärsi, muutaman vuosisadan jälkeen
kaivetaan esiin jokin köyhä koru, jokin ruukunsirpale — siinä kaikki
mitä on meistä jäljellä... Ja kuinka kauan kestää Viro, ainoa veljemme,
jonka halu elää on yhtä palava kuin meidänkin?

Mutta onhan meillä vielä mahtava heimolainen etelässä, kuumemman
auringon alla, siellä missä viiniköynnös kukkii, on Unkarin kansa,
magyarit, ainoa suomalais-ugrilaisesta heimosta, joka on taistellut
itselleen vapauden. Jos suomalainen muualla Euroopassa kulkiessaan
on tuntenut suvuttomuutensa ja heimottomuutensa, kansansa orpouden,
niin on hän aina Unkarissa tuntenut astuvansa kotoiselle pohjalle.
Unkarilaiset ovat aina tunnustaneet meidät, he ovat lämpimästi
lähestyneet maatamme ja oppineet tuntemaan sekä kielemme että
kansamme. Ja me olemme pyhiinvaeltaneet tuon vapaan sukulaiskansan
luo, saaneet siltä pisaran tulta vereemme ja ennen kaikkea saaneet
uskoa ja rohkeutta. Ehkä olemme myöskin unkarilaisilta saaneet tärkeän
opetuksen, sen, että vapaus, kansojen kallein oikeus, on valloitettava
joka päivä uudelleen. Niin, uudelleen joka päivä!... Tämä Unkariko
tulee olemaan ainoa heimostamme, joka jää ja joka muistaa Suomen nimen,
kun me jo olemme menehtyneet?

Näin me kyselimme itseltämme vanhan pimeän kärsimyksemme päivinä ja
loimme katseemme osaveljiin kärsimyksessä: kuinka he kestävät? Ja me
näimme, että vieläkin kovemmat raudat voidaan takoa ranteisiin kuin
meille oli taottu.

Ylpeä Puola, ritarien kotimaa, kotka kansojen joukossa, Puola, jolla
on takanaan vuosisatojen kulttuuri, menneisyys täynnä loistoa — kuinka
olikaan Puolan valkea kotka kytketty ja taottu kahleisiin. Mutta
Puolahan ei voi menehtyä, sillä on loistava menneisyytensä, mitä
ei meillä ole, se on lukuisa kansa, ja sitten on sillä kärsimyksen
hetkellä naisensa, joiden uskollisuus tunteissa ja teoissa suojelee
sitä kuin paras kilpi... Ja kun me, talonpoikaiskansa, olimme
eläytyneet tuon ritarikansan kärsimyksiin sen riippuessa ristin
puulla, niin emme enää siinä määrässä tunteneet omaa piinaamme. Meidän
tunteemme kokoontui ja me rukoilimme, että kärsimyksen mitta kerran
olisi täysi ja että valkea kotka saisi levittää siipensä.

Itse laajan Venäjän kansalaisten joukossa mikä sydänten tuska, mikä
vapaudenkaipuu! Venäjän puhtaimmat ja kuumimmat sydämet menehtyivät
uhreina tulevia parempia päiviä varten, Venäjän tulisimmat sielut
panivat itsensä alttiiksi kaukaisen, ikävöidyn vapauden tähden. Ja
näiden sydänten tuska oli sitä suurempi, kun pyövelit, heidän ja
muiden, olivat heidän kansaansa, heidän lihaansa ja vertansa.

Ukraina — vanha on Ukrainan vapaudentaistelu. Monta vuosisataa ovat
ukrainalaiset, vapaasyntyiset niinkuin heidän arojensa tuulet,
etsineet omaa itseään ja pyrkineet omille teilleen. Kerranhan yhtyivät
suomalaisten ja ukrainalaisten tiet: silloin, kun ukrainalaiset
Mazepansa johdolla ja suomalaiset Kaarle XII armeijassa yhdessä
taistelivat Pietari Suurta vastaan. Ukrainalaiset tiesivät jo silloin,
minkä vuoksi he taistelivat — vapautensa puolesta, me suomalaiset emme
tietäneet. Sekä ukrainalaiset, tuo kymmenen kertaa suurempi kansa kuin
me, että me suomalaiset jouduimme häviölle. Ukrainalaiset joutuivat
orjuuteen, jossa heiltä tukahdutettiin kaikki kansallinen elämä ja
jota orjuutta on kestänyt hamaan tähän päivään asti. Me palasimme
Venäjän soista hävitettyyn kotimaahamme ja kuljimme kohti isonvihan
kaameita aikoja. Ja nyt, vuosisatojen takana, vapauden päivänä, yhtyvät
yhteisessä voitossa suomalaisten ja ukrainalaisten tiet!

Liettua — meidän naapurimme kaksituhatta vuotta sitten, Liettua,
jonka historia on niin samanlainen kuin meidän, Liettua, joka ei
vuosikymmeniin saanut omalla kielellään lukea eikä kirjoittaa, Liettua,
jolta oli kielletty kaikki muu paitsi laulu ja jonka koko kansallinen
elämä niin ollen oli kiteytynyt kansanlauluun — Liettua itki laulussa
ilmoille kärsimyksensä. Liettua oli vailla menneisyyttä, vailla
tulevaisuuden toivoa!

Latvian kansa, kovettunut orjuudessa ja onnettomuudessa, kuinka se
etsikään palavassa tuskassa omaa itseään!

Ja Viron kansa, karaistu kärsimysten kovan paineen alla, kuinka
se hellittämättä kamppailikaan elämänsä puolesta sitkeästi ottaen
ravintonsa kaipuusta, joka alkuperäisenä ja kuumana täytti sen suonet!

Me taistelimme ja kärsimme kukin haarallamme. Emme paljon saaneet
tietää toisistamme, emme paljon saaneet tuntea toisiamme. Mutta kun
korviimme kantoi viesti, että se tai se joukostamme oli voittanut tai
menettänyt, niin oli tuo voitto tai menetys omamme. Ja vaistomaisesti
me jokainen tunsimme, että meidän kyyneleemme juoksivat yhteen,
suureksi mereksi. Me tunsimme, että yhdistynyt kaipuumme kohosi
vapauden Herran eteen ja paini siellä Jaakopin painin hänen kanssaan:
en päästä sinua ennenkuin siunaat minut!

Tuli sitten maaliskuu 1917.

Kahleet putosivat.

Oi ihmettä — heimolaisemme, hajallaan siellä täällä, nuo, jotka me
olimme luulleet kuoleman omiksi, nostivat päätään ja tervehtivät
meitä. Jokin kirjanen heidän kielellään, niin oudosti meidän kielemme
kaltaisella, lensi luoksemme kuin öljypuun lehvä yli rannattomien
vesien. Elämä oli tulisella hiilellään koskettanut heidän mykkiä
huuliaan ja kuolleet olivat heränneet! Kukaties, kukaties tämä
suomalais-ugrilainen heimo vielä kerran — kerran lahjoittaa
ihmiskunnalle jotakin suurta ja merkittävää, kenties! Ja kansat, jotka
olivat kärsineet kanssamme, tulivat ja tervehtivät meitä ja me saimme
kerrankin katsoa toisiamme kasvoista kasvoihin. Rautojen sijat olivat
vielä käsissämme, me painoimme toistemme merkittyjä käsiä lujasti,
niinkuin ikuiseksi liitoksi, ja itkimme.

Ah, te veljet onnettomuudessa, olkaa veljiämme ja ystäviämme myöskin
onnen päivinä! Toinen meistä löytää ikävöidyn vapautensa aikaisemmin,
toinen hetkistä myöhemmin. Monta on vapauden kukkulaa, yhä ylemmä ja
ylemmä käy tie. Mutta joka isoo ja janoo vapautta, sen ei pidä häpeään
joutuman. Joka tahtoo elää, se tulee elämään.

Elämme lyhyttä hetkeä taistelujen välissä ja niin sanoakseni seisomme
käsitysten, silmä silmää vasten uudessa valkeassa onnessamme. Pian
lähdemme kukin haarallemme, paikallemme auringon alla, vanhojen ja
samalla niin uusien velvollisuuksiemme ääreen. Me tahdomme koko
sydämemme lämmöllä, järkemme palolla ja käsiemme työllä luoda kukin
isänmaastamme ihanimman seudun maan päällä, seudun, jommoista ei ole
missään muualla ja jota vailla ihmiskunta olisi köyhempi. Me tahdomme
kukin luoda kansallemme valoisan kodin.

Meitä odottaa kärsimys ja vaivannäkö — emme kuvittelekaan, että elämä
tästä puoleen olisi helppoa tai huoletonta — mutta meidän kärsimyksemme
on nyt toinen: vapaan miehen kunniakas kärsimys.

Ja vapautemme, tuo kalliisti lunastettu, se on joka päivä valloitettava
uudelleen. Vapauden ääressä ei milloinkaan laskeuduta mukavaan lepoon.
Sen ääressä on aina valvottava.

Valvottava ja rukoiltava.

Tässä seisoessamme uuden onnemme ja uuden kärsimyksemme edessä,
kajahtaa vastaamme ääni eräästä palavasta ihmisrinnasta, tietäjän ääni,
ystävän ääni, Schillerin.

Hänen vanha ritarinsa Wilhelm Tellissä on kuolinhetkellään saanut
kuulla kansansa voittaneen tyrannin ja liittymistään liittyvän yhteen.
Tehdään luja liitto, kanttoni kanttonin jälkeen, köyhä ja rikas,
ritari ja maamies, kaikki kiiruhtavat vapauden lipun alle. Kuolevan
kaukokatsein näkee vanhus kansansa eheänä, yhtenä, hän kohottaa
siunaavat kätensä ja lausuu viimeisellä voimallaan:

    Seid einig... einig... einig...
    Olkaa yhtä... yhtä... yhtä...

Mutta yli jokaisen kansan, joka yhtyy puolustamaan kalleintansa maan
päällä, vapauttaan, ojentuvat Schillerin kuolevan vanhuksen siunaavat
kädet. Ja jokaiselle kansalle, joka lähtee seuraamaan vapauden puhdasta
vaatetta, kuuluu hänen testamenttinsa:

Olkaa yhtä... yhtä... yhtä... Seid einig... einig... einig...

Se kuuluu meillekin, jotka yhdessä kärsimme orjuuden ja nyt lähdemme
vapauden teille. Noissa sanoissa on ohjelma ja päämäärä, niiden
täyttyminen on voitonseppel jälkeen taistelujen.

Uudestisyntymisemme juhlasta lentäköön tervehdyksemme osaveljillemme
kärsimyksessä, heimolaisillemme, jotka meitä kovina päivinä
myötätunnollansa rohkaisivat, Jäämeren rannoilta yli Volgan lakeuksien,
yli Viron, Latvian, Liettuan, Puolan, Ukrainan maiden aina sinne, missä
Unkari vuodattaa vertansa... Ja vielä kauemmaksi, kaikkialle yli maan
piirin, missä ikävöidään vapautta!




VIIMEISET VELJEKSET

Viron-juhlassa Kansallisteatterissa 16.1.1919.


Kerran tapasin kaksi veljestä, jotka olivat tulleet isäinsä kotiin
viettämään vanhan äitinsä syntymäpäivää. Iäkäs hän jo oli, kovaa
kokenut, uskollisesti raatanut ja kärsivällisesti kestänyt, tämä
äitimuori, pitääkseen pystyssä molempien viimeisten poikainsa perintöä.
Lapsia oli ollut monta, mutta nämä kaksi vain olivat pysyneet elossa.
Varhain he olivat lähteneet maailmalle, kukin haaralleen. Meri oli
erottanut heitä kokonaisen mieheniän — meri, ja vielä enemmän:
olosuhteet. Nyt oli äidin syntymäpäivä yhtäkkiä johtunut heidän
mieleensä siellä kaukana. Heidät oli vallannut tunne, jonka he jo
luulivat sammuneen povestaan. Muistot alkoivat nousta valekuolleista.
Miesten silmissä kangasti jotakin kaukaista ja samalla hyvin läheistä,
jokin polku metsässä, jokin vainio, jokin järven ranta, jolla oli
lapsina pulikoitu. He näkivät silmissään jonkin huoneen, jossa tuli
loimotti liedellä, jotkut kasvot, jotka painuivat heidän puoleensa
täynnä vakavuutta ja rakkautta. He muistivat päivän, jolloin vieraat
miehet tulivat ja ottivat vangiksi isän. Äiti seisoi jäykkänä, ikään
kuin kivettyneenä. Hänen sanoihinsa vastasivat vieraat pilkkanaurulla.
Hän ei enää puhunutkaan, hän vain kokosi tahtoansa. Hänen täytyi pysyä
lujana lasten tähden. Mykkänä hän seisoi, kun isän kahleet kalahtelivat
kautta kotoisen pihamaan. Hän painoi kätensä lasten huulia vasten,
jottei heidän huutonsa ärsyttäisi vieraita miehiä. Sitten alkoivat
kovat päivät... Ja kerran vihdoin tuli sana, että isä oli kuollut
kärsimyksiinsä. Entistä tukalammaksi kävi nyt kestää kotona. Lapsia
läksi. Äiti jäi. Lapsia kuoli, äiti eli. Ja siellä hän on raatanut
kaikki nämä vuodet. Onko hän paljonkin muuttunut? Onko hän paljonkin
vanhentunut? Ja miten paljon onkaan kotona tapahtunut ja muuttunut?

Veljet sonnustivat itsensä matkalle kukin haarallaan. Ja mitä
lähemmäksi lapsuuden seutuja he tulivat, sitä kiivaammin sykki heidän
sydämensä. Heimoustunne, joka heissä oli nukkunut heidän vaeltaessaan
avaralla maailmalla, paisutti taasen heidän valtimoitaan. Ja kun he
vihdoin astuivat yli tutun kynnyksen, olivat he nöyrät kuin vanhukset
ja iloiset kuin lapset. Ja he katselivat äitinsä kasvoihin ja tunsivat
hänen uskolliset silmänsä. He näkivät vaivannäön vaot hänen otsallaan
ja kirkastus paistoi niistä. He näkivät murheen jäljet hymyssä hänen
suupielissään ja suuri hyvyys oli heidän kärsineen äitinsä koko
olennossa. Ja onni säteili hänen silmistään ikään kuin hän olisi
ajatellut: te olette vihdoinkin täällä, lapseni. Tulitte sittenkin,
tiesinhän sen.

Ja veljekset ojensivat toisilleen kätensä ja tunsivat valtimonsa
voimakkaasti lyövän vastatusten. He kaksi vain olivat jääneet suuresta
siskosparvesta. Veljen nimen saattoivat vain he koko avarassa
maailmassa omistaa toisilleen. He astuivat yli kotinsa kynnyksen ja
katselivat pykäliä pihtipielessä, jotka isä muinoin oli piirtänyt
heidän kasvuaan mitatessaan. He katsahtivat toisiaan silmiin ja
nyökkäsivät päätään. He tulivat kartanolle ja löysivät polut, joilla
he lapsina olivat juosseet. He löysivät myöskin kivet, joihin heidän
lapsen jalkansa oli kompastunut. Ja joka paikassa sanoivat he
toisilleen: muistatko, tässä... Ja nyökkäsivät päätään ja vaikenivat.
Mutta rannalla seisten katselivat he yli sinisen ulapan ja virkkoivat
vihdoin: eikö tämä olekin unta? Sillä he olivat siellä vieraalla
maalla niin monesti nähneet kuin kangastuksena juuri tämän sinisen
kaukaisuuden. Hyvä Jumala, onko tämä totta? Olikin kulunut niin pitkä
aika. Heidän hiuksensa olivat jo käyneet harmaiksi.

Näin nämä veljekset, kun he seisoivat nurmettuneen vainion laidalla,
kummallakin kädessä pieni kukkanen, jonka he olivat taittaneet heinästä.

— Muistatko...? Näitä kukkia kasvaa vain täällä kotona.

— Se on totta. En ole missään nähnyt niitä.

— Voiko olla mitään kauniimpaa...

—- Ei kauniimpaa eikä armaampaa.

— Mutta eivätkö ne olleet ennen paljon suurempia?

— Olivat, paljon suurempia.

Äiti saattoi sanoa miksi kukkaset todella olivat käyneet pienemmiksi.
Kun täällä vieras asusti, niin hän vain imi voiman maasta eikä antanut
sille mitään. Täällä nurmettuivat pellot ja kasvoivat umpeen niityt.
Kukkasetkin ovat kärsineet. Mutta tämä isien koti on suuri ja kaunis
maa. Kun siihen upottaa hikensä ja työnsä, niin siitä tulee onnellinen,
valoisa seutu.

Ja äiti lähti saattamaan poikiaan kautta isäin suurten alueiden. Ja
pojat ihmettelivät siinä kulkiessaan. Miten moni ihminen saattaakaan
täällä saada työtä, löytää elämän onnen ja haudan levon. Pieni
kukkanen, jollaisia eivät veljekset olleet tavanneet missään
muualla kuin syntymäkotinsa maakamaralla, tuoksui heidän kädessään
läähättävällä kaipauksella. Tunsiko se joutuneensa käteen, jolla
oli voimaa viedä se loistoon ja väri-iloon? Veljekset hengittivät
kukkasen tuoksua ja ymmärsivät sen kaipauksen ikään kuin se olisi
lähtenyt heidän omasta sielustaan. He ymmärsivät myöskin, että heidät
oli kutsuttu viemään tätä esi-isäin yhteistä kotia kehitykseen,
ihmisonneen ja suuruuteen. Heidän asiansa oli saattaa maa kukoistamaan,
vainiot aaltoilemaan viljassa, kedon yrtit loistamaan tuoksussa ja
kylläisyydessä. Ja kotiseudun kukkanen, maailmassa ainokainen laatuaan,
kukkanen joka hengitti ilmoille heidän sielunsa kaipauksen, kukkanen
oli kehitettävä täyteen kauneuteensa. Siinä heidän katsellessaan
kotoista seutua, joka odotti heidän työtään, tunsivat he voimien
kokoontuvan jäntereihinsä. Veri heidän suonissaan virtasi kuin
nuoruudessa ja tahtoon palasi teräs. Vihdoin, kun he seisahtuivat
kukkulalle ja katselivat yli isäinsä laajan maan, tunsivat he vielä
olevansa täysiä miehiä ja vanhempi puhui:

— Ota sinä toinen puoli järveä, minä otan toisen. Raadamme kilpaa,
kilvan kasvakoon täällä kukoistus. Onpa hyvä, että edes yhden rajan
takana ei ole vieras, vaan veli. Tuemme toisiamme, autamme toisiamme.
Iloitsemme toistemme menestyksestä. Yhdessä olemme vahvat. Toisen onni
on toisen onni. Me olemme ainoat heimoamme, meidän mukanamme elää tai
kuolee isiemme suku.

Jotakin tämän kaltaista on näinä päivinä tapahtunut kahden kansan
välillä, Suomen ja Viron. Nämä ainoat eloon jääneet veljeskansat
suomalais-ugrilaisten heimon laajasta siskossarjasta ovat pitkien,
erillään kuljettujen vuosien perästä ojentaneet toisilleen kättä yli
meren ja tunteneet valtimojensa kuumina lyövän vastatusten. Tosin ei
veljeksillä jälleennäkemisen hetkellä ole aikaa vaipua muistoihin ja
johdattaa mieleen aikoja vuosisatojen takana, jolloin asuttiin yhdessä,
yhdessä vieritettiin kaskea, yhdessä laulettiin, yhdessä kisailtiin,
yhdessä palveltiin jumalia pyhissä lehdoissa. Kultainen oli vapaus ja
väljää tilaa riitti seikkailuille.

Oli suuri yhteinen koti. Siihen kuuluivat maat aina Väinänjoelle asti,
koko vanhan Novgorodin alueet, Moskovan maat, keskisen Volgan maat
Uralia myöten ja sen taaksekin. Suomenlahden, Riianlahden ja osan
Itämerta sulkivat ne piiriinsä. Riitti siinä laidunmaata karjoille ja
aarniota uutisasukkaalle. Riistaa vilisivät metsät, joet ja järvet
kaloja. Alukset viillättivät hiljaisia vesiä, kuljettaen sotasaalista
ja kauppatavaraa. Täällä elivät liivit ja inkeriläiset, suomalaiset
ja virolaiset, vepsäläiset, merjalaiset, muromalaiset, mordvalaiset,
tsheremissit, votjakit, syrjäänit, vogulit, unkarilaiset, ostjakit,
permalaiset. He lauloivat vanhoja laulujaan ja palvelivat haltioitaan
pyhissä lehdoissa. Yhteinen kieli tulkitsi heidän vielä tiedottomia
lapsenunelmiaan, heidän aavistelevia tulevaisuudenhaaveilujaan, heidän
ihmisilojaan ja ihmissurujaan.

Missä ovat nyt liivit, merjalaiset, muromalaiset? Vain nimi on heistä
säilynyt. He ovat hukkuneet vieraiden kansojen mereen. Mordvalaiset,
tsheremissit, votjakit, syrjäänit liukuvat hiljaisessa unielämässä
kohti samaa kohtaloa. Sukupuuttoon kuolemassa ovat vepsäläiset,
joiden mainitaan olleen mukana kutsumassa varjagilaisia ruhtinaita,
kun Venäjän valtakunta perustettiin. Vain unkarilaiset, virolaiset ja
suomalaiset ovat siskossarjasta jääneet itsetietoiseen elämään. Kun
kansojen aalto vyöryi kohti suomalais-ugrilaista kotia, pelastuivat
unkarilaiset eteläisemmän auringon alla. He olivat siellä uljaasti
puolustaneet paikkaansa ja luoneet huomattavan omintakeisen kulttuurin.
Ne jäsenet suomalais-ugrilaista perhettä, joita kansojen aalto
tunki pohjoista kohti, eivät olleet yhtä voimakkaat. Vieraan teki
mieli heidän kalavesihän, heidän aarnioitaan, huhtiaan ja kotejaan.
Vieras mies asettui siihen missä ennen istui suomalais-ugrilainen
perheenpää, vieras vaimo tuli askartelemaan siihen, missä ennen
suomalais-ugrilainen äiti vaali lapsiaan. Entiset eläjät sortuivat
vieraan auran ääreen, vieraan käsinkiven ääreen ja heidän kielensä
vaikeni esi-isien maalla niinkuin linnunlaulu lehdossa, kun syys
on tullut. Kuin myrskyn kantamana huuhtoutui vieraiden kansojen
aalto kohti pohjoista ja kaatoi tai löi tainnoksiin toisen
suomalais-ugrilaisen kansan toisensa jälkeen.

Siinä missä tuli vastaan Viron nimeä kantava veli sisarussarjaa,
siinä kohtasi vierasta vastus. Raivolla, minkä vain orjuus kansassa
kasvattaa, piti Viro puoliaan. Hän vuoti verta ja hän kaatui veriinsä,
mutta hän nousi jälleen. Sitkeydellä ja voimalla, minkä hänen terve
lapsuutensa oli jättänyt hänelle perinnöksi, Viro kesti. Hän seisoi
ja puolusti Suomenlahden rantaa, jonka varrelle suomalais-ugrilainen
heimo nyt oli tungettu. Hän otti vastaan iskut ja taittoi peitsenkärjet
omaan rintaansa. Vieraiden kansojen aalto hyökyi yli hänen päänsä. Hän
iski jalkansa viimeiseen kaistaleeseen isäin kamaraa ja seisoi. Hänen
nyrkkinsä olivat kuin moukarit, hänen vartensa oli kuin teräsjousi,
hänen luonteensa kova ja jylhä. Syvällä näkymättömissä värisi hänen oma
itsensä kuin arka lintu: hänen rakkautensa kotiseutuun, hänen kaipuunsa
valoon ja vapauteen. Hänen sielunsa arkaa omaa itseä ei kukaan nähnyt.
Kyynel silmäkulmassa kuivui suolarakeeksi. Niin seisoi Viro jylhänä
ja ahavoituneena, varjellen Suomenlahden eteläistä rantaa, kaatuen,
nousten, kaatuen, nousten. Hän ei odottanut apua mistään. Eihän
hänellä ollut joutilasta tai mahtavaa heimoa, joka olisi voinut saapua
auttamaan häntä hänen hengenhädässään. Yksinään seisoi orpana Unkari
keskellä vieraita kansoja, kamppaillen kuin leijona olemassaolonsa
puolesta. Ainoa veli, Suomi, hän otti vastaan surman aaltoa toisella
taholla. Hänellä oli omat huolensa. Ne muut omaiset, ne nukkuivat, tai
olivat ne jo ammoin sortuneet. Missä olivat liivit, merjalaiset ja
muromalaiset? Vieraiden kansojen aalto oli huuhtonut ne jäljettömiin.

Tuli päivä, jolloin viimeiset veljekset löysivät toisensa, tunsivat
heimolaisuutensa onnen ja näkivät yhteisen vaaran. Tuli päivä, jolloin
Suomi näki, että hän saattaa kiiruhtaa veljensä luo, että toisen hätä
on toisenkin hätä, toisen menestys toisenkin menestys.

Ja nyt seisovat Suomi ja Viro kahdenpuolen kotilahteaan, Suomenlahtea
ja tuntevat yksinäisen asemansa maailman kansojen joukossa, tuntevat
yhteenkuuluvaisuutensa. He antavat viimeisten suomalais-ugrilaisten
kielten täyteläisinä soida rannalta rannalle yli isiensä vanhan maan.
He kehittävät täällä oman turpeensa kukkasen — sen, joka kasvaa
vain täällä — täyteen loistoon. He kehittävät oman luonteenmukaisen
kulttuurinsa pohjoisten lumien rajalla täyteen mittaansa.

Uskomme sen päivän koittavan, jolloin veljekset seisovat kotilahtensa
rannalla katsellen niitä laajoja aloja, joille heidän on määrä
työllään ja rakkaudellaan luoda kukoistavaa elämää. Silloin on aikaa
vaipua muistoihin ja rakentaa yhteisiä tulevaisuudensuunnitelmia. Yli
savuavien raunioiden ja vasta umpeen luotujen hautakumpujen hymyilee
heille heidän isiensä ja äitiensä maa.

Ja veli virkkaa veljelle:

— Olemme täällä pohjoisessa ainoat heimoamme, meidän mukanamme elää
tai kuolee isiemme suku. Raadamme täällä kylki kyljessä. Yhden rajan
takana ei ole vieras, vaan veli. Tuemme toisiamme, iloitsemme toistemme
menestyksestä. Toisen onni on toisen onni. Yhdessä olemme vahvat.
Pysykäämme lujasti yhdessä, lujasti ja uskollisesti.




RISTIINNAULITULLE KANSOJEN JOUKOSSA

Puhe Puolan vapaudenjuhlassa Kansallisteatterissa 29.4.1916.


Puola, kärsijä maiden joukossa, Puolan kansa, ristiinnaulittu kansojen
joukossa: ilossa ja kiitollisuudessa tervehtii Sinua Suomi Sinun
pääsiäisaamunasi.

Vuosia sitten oli puolalainen pappi — hänet karkotettiin myöhemmin ja
hän on nyt kuollut — joka kertoi minulle erään kokemuksensa.

Eräänä yönä tultiin häntä herättämään — hän oli silloin aivan nuorena
pappina Pietarissa — valmistamaan ihmistä kuolemaan. Miehet, jotka
olivat tulleet häntä noutamaan, olivat outoa väkeä. He ottivat häneltä
valan, ettei hän ilmaisisi mitään siitä mitä hän tulee näkemään ja
kuulemaan, ja sitten he sitoivat hänen silmänsä. Ajettiin kauan.
Siirryttiin laivaan. Nuori pappi ei tietänyt kuljettiinko tunteja
vaiko minuutteja vai kestikö kulkua iäisyyden. Vihdoin astuttiin
taasen kovalla, kalskavalla maankamaralla. Jokin rautainen portti
vikisi, askeleet kajahtelivat kuin muureja vasten, astuttiin portaita
ylös, portaita alas, tuntui myrkytetty ilma. Vihdoin narisivat jotkin
raskaat, laiskat ja ruostuneet saranat ja tulvahti vastaan kostea
ja homehtunut löyhkä. Kulku vei nyt alaspäin korkeita, jyrkkiä
porraspykäliä. Kävi yhä ahtaammaksi hengittää. Ei saattanut uskoa muuta
kuin että oltiin matkalla salaiseen hautakellariin. Taasen kiertyi
jokin ovi narahtaen saranoillaan, taasen vaihtui ilma ja sen löyhkä,
Pysähdyttiin, sytytettiin kai tulta. Side otettiin papin kasvoilta.

Outo, ikään kuin naavainen haamu oli hänen edessään, varjo siitä mitä
sanotaan ihmiseksi. Hän oli kuin sammaleen peittämä, saman värinen
kuin seinien home. Varmaan hän oli ollut täällä hyvin kauan ja nyt
piti hänet aamunkoitossa hirtettämän. Nuori pappi lähestyi hänen
sieluansa kuin hengenhädässä, ensimmäisen kerran näki sielunpaimen
ihmisen tällaisessa tilassa. Pian oli hän, puolipimeään tottuneena,
löytänyt harmaista kasvoista vanhan, jalon sivistyksen merkit, mutta
vaikeampaa oli tunkeutua sieluun. Mies oli unohtanut päivien nimet
ja oman nimensä, hän anoi viime hetkessä, että nostettaisiin hänen
menneisyytensä verhoa, jotta hän löytäisi oman itsensä. Nuori pappi
puhui hätääntyneenä ja kalliit minuutit kuluivat. Suljettuna pysyi
onnettoman ihmisen elämänkirja ja nuori pappi hikoili tuskassa.
Nopeasti vierivät kalliit hetket kohti kukonlaulua.

Mutta oli yksi asia, jonka tämä elävänä haudattu ihminen läpi
vuosikymmenten oli säilyttänyt tajunnassaan. Se paloi sammuvana
kipunana hänen rinnassaan. Nuori pappi sattui mainitsemaan yhden sanan.
Ja viimeisen kerran leimahti kuolemaantuomittu liekkiin ja muisti
isänmaansa, kansansa, kärsimyksensä, nimensä, unelmansa, nuoruutensa,
muisti auringon ja vihreän maan. Tuo yksi sana oli vapaus. Vapaus
oli ollut hänen unelmiensa rakastettu, ilma, jota hän hengitti. Hän
oli rakastanut sitä yli kaiken, sen vuoksi oli hän uhmannut vaaroja.
Sen vuoksi oli hän kärsinyt, sen vuoksi hänen tuli kuolla. Nuori
pappi sai kuulla kauheita asioita. Hän ei niitä kertonut, vala sitoi
häntä. Mitäpä hän saattoikaan sanoa tuolle elävänä haudatulle — ehkäpä
hän puhui oikeuden voitosta, syiden ja seurausten armollisesta ja
leppymättömästä laista, siitä, että kaikki aatteet vaativat uhrinsa.
Ehkäpä hänellä oli uskoa vakuuttaa, että vapaus kerran koittaa
jokaiselle kansalle, joka puhtaasti ja uljaasti kilvoittelee. En
tiedä. Nuori pappi palasi elämään eikä ollut sama kuin hän oli eilen,
sillä hän oli saanut katsahtaa inhimillisen kärsimyksen pohjalle. Ja
kärsijä — hänestä ei koskaan mitään kuulunut. Hänen omaisensa siellä
kotona — hänen vaimonsa — hänen tyttärensä — yllään mustat vaatteet,
he vanhenivat ja seisoivat yhä uudestaan ja uudestaan kirkon hämyssä,
katsellen ristiinnaulittuun, jonka otsalle orjantappurakruunu oli
painanut punaiset haavat... Tai he katselivat hymyilevään neitsyeen ja
lapseen hänen polvellaan ja kysyivät: palaako hän...? Koska?

Hän ei palannut koskaan.

Tämä mies oli puolalainen.

Yhteisen kulttuuriaarteen rinnalla mitä Eurooppa säilyttää kalleimpana
saavutuksenaan, säilyttää se toista aarretta: kärsimysten aarretta,
josta ihmiskunta maksaa syntiensä lunnaita. Molempiin näistä aarteista
on Puola suorittanut melkoisen osan. Ja siitä on ihmiskunta aina sille
kiitollinen. Vapauden pääsiäisaamu, se on uhrien, se on puhtaiden,
palavien ja väkivallalla murtuneiden sydänten juhla, juhla, jota
jokainen vielä sykkivä sydän viettää nöyränä, hartaana ja kiitollisena.
Ja nyt, kun kärsimysten mitta on Puolan kansalle täysi, nyt odottaa
ihmiskunta, että tämä uljas kansa taasen palaa kulttuurityöhönsä.

Te taivaan tuulet, te vapauden lapset, jotka uhmaatte esteitä ja
salpoja — poimikaa huuliltamme sydämemme sana, lentäkää maahan missä
on »lakeat kesantomaat, vetiset niityt, suoranurkkaiset töllit, tummat
poppelit, vihdoin vainioiden aukea, joka päättyy metsien vyöhön, nuo
kymmenen peninkulmaa tyhjää, kuten vieras sanoo, mutta joka omalle
kansalleen on ainoa, ainoa»... Lentäkää Puolaan te keväiset tuulet,
hyväilkää lakeuksia, jotka ovat juoneet niin paljon verta ja joilla
kevät nyt koittaa, hyväilkää mökkiä olkikattoineen ja haikaraparia
katolla — kiitäkää jokaisen puolalaisen sydämen luo, missä ne
sykkinevätkin, lähellä tai kaukana, ja viekää Suomen tervehdys.




SATAKIELTEN MAA

Puhe, pidetty yliopiston juhlasalissa liettualaisten juhlassa 6.4.1917.


Aina muistan sen kesäisen aamun, jolloin ensimmäisen kerran näin
Liettuan. Kaksi päivää ja kaksi yötä oli kestänyt kulkua täpötäydessä
junassa, kun varhain huomeneltain astuimme asemalaiturille.

Uusi maa oli edessämme. Tammimetsien rinteillä hohti valkeiksi
siveltyjä olkikattoisia ihmisasuntoja, pienet puutarhat olivat
valkoisinaan kukkivia kirsikkapuita, valkoiset hanhilaumat
räpyttelivät lammikoissa asumusten edustalla. Valkoiset, kaksitorniset
kirkot kohosivat vihannasta korkealle taivaanrantaa vastaan ja
tienristeyksissä oikoivat lahoavat ristit kuin rukoillen käsiään
ohikiitäviä kohti. Kaikkialla nukuttiin vielä, vahva kaste välkkyi
ruohossa ja puiden lehvillä. Silloin tällöin kantoi vilpoinen ilma
muassaan väkevän tuoksun liljoista, poppeleista tai kastanjankukista.
Niityllä käveli haikara pitkin punaisin jaloin. Suuri lauma nuoria
hevosia — niitä näytti olevan satoja — jotka viidakon suojassa olivat
viettäneet yönsä päät riipuksissa ja kylki kyljessä, lähtivät junan
tullessa juoksemaan niin että tanner tömisi ja harjat hulmusivat.
Sinisessä ilmassa lauloivat leivot. Jotakin ihastuttavan tuoretta ja
koskematonta, puoleksi kesytettyä, puoleksi vielä villiä oli tuossa
maassa, jonka valkeita asumuksia ympäröivät valkeat kirsikkatarhat
ja jonka kunnailla suuret valkoiset kirkot kuin mitkäkin purjehtivat
laivat näyttivät kyntävän vihreää metsää, matkalla korkeutta kohden.

Ja ihmiset? Moskovassa olin tutustunut erääseen liettuattareen, joka
oli mennyt naimisiin venäläisen kanssa. Hän oli yksinkertainen,
sydämellisen hyvä ihminen. Hänen isänsä oli kironnut hänet kun hän
meni naimisiin miehen kanssa tästä kansasta, hän eli täydelleen
erotettuna syntymämaastaan ja heimostaan, mutta keväisin, kun ainoa
puu suurkaupungin pihamaalla hänen ikkunansa alla alkoi saada lehtiä,
lauloi hän liettualaisia lauluja ja puheli liettuaa yksikseen. Kerran
me olimme olleet eräässä liettualaisessa ylioppilasseurassa. Muistan
hämärästi, että oli jokin suuri köyhä huone, jossa nuoret miehet
puhelivat joistakin kovin vakavista asioista. Pöydällä oli pulloja
kuin näön vuoksi. Viereisessä huoneessa oli naisia ja yritettiin
tanssia. Nämä naiset eivät puhuneet samaa kieltä kuin miehet. Yhtäkkiä
tultiin sanomaan, että poliisi pyrkii sisään. Silmänräpäyksessä
muuttui huone. Tanssi siirtyi molempiin huoneisiin, lasit kilisivät,
kallisteltiin pulloja. Teeskennellen humalaisia astuivat nuorukaiset
poliisivirkamiehiä vastaan ja kutsuivat heitä joukkoonsa istumaan.
He eivät jääneet, katselivat jäykkinä ovella että kaikki oli
järjestyksessä ja lähtivät. Mutta tuskin olivat he menneet, kun nuo
huolestuneet nuoret päät taasen painuivat vastatusten ja tartuttiin
kiinni keskustelun katkenneeseen lankaan. Se koski isänmaata,
Liettuaa, jonka kohtalon pimeydessä ei näkynyt valon välkähdystä,
jonka tulevaisuutta verhosi läpipääsemätön sumu, jonka kansalta niin
sanoakseni hengittäminenkin oli kielletty.

Ja nyt — tuona raikkaana kesäaamuna näin liettualaiset heidän
kotonaan, Liettuassa. Oli tultu jollekin suurelle asemalle likelle
Vilnoa: toisia ihmisiä olivat nämä kuin ne, jotka eilen häärivät
asemilla. Nämä seisoivat hiljaisina, ikään kuin unisina — heissä oli
jotakin sanomattoman alakuloista ja vakavaa. Kummallista kuinka he
muistuttivatkin suomalaisia. Jos heidän pukunsa olisi ollut toinen,
olisi heidät voinut sijoittaa jollekin sydänmaan asemalle Suomeen,
noin hiljaa, yksitotisina tuijottamaan junaa, ja he olisivat käyneet
täysistä suomalaisista. Historiallisten kohtaloiden yhtäläisyyskö sen
teki, vai — historian puute samassa mielessä?

Kun tämän ensimmäisen liettualaisen päiväni ilta alkoi kallistua
laskuansa kohti, valaisi se ihmeellisiä tammimetsiä Vilija-joen
varrella. Ne eivät olleet raivattuja puistoja, kuten ne varmaan minkä
muun suuren kaupungin läheisyydessä hyvänsä olisivat olleet. Vanha
paimen kaitsi täällä pientä karjaansa. »Tegul bus pagarbintas...»
tervehti hän. Ja saapui joukko maalaisia, miehiä ja naisia, raskaissa,
kuumissa pukimissa. Kaikki he tervehtivät sanoilla: »Tegul bus
pagarbintas Jesus Kristus...» Ja sitten he alkoivat astua ylös sitä
Kalwarya-vuorta, joka kappeleineen aukeni eteen metsästä. Heidän
oudolla, uudella kielellä virittämänsä veisuu kajahti puiden alla,
polvillaan viipyivät he kappelin edustalla, karjankellot vuoroin
etenivät ja likenivät, rusko taivaalla kävi yhä hehkuvammaksi. Vilnon
kirkoissa alkoivat soida iltakellot. Yhtäkkiä kajahti ilmaan vihellys
niin heleä, niin ikävöitsevä, niin aavisteleva, että se soi kuin
koko tämän uuden oudon luonnon sisäisin sävel. Satakielen rinnasta,
liettualaisen satakielen rinnasta oli sävel kajahtanut. Mutta Liettuan
satakielet ovat maailman parhaita laulajia, koulutettuja Liettuan
virtain varsilla, missä suru niin kauan on asunut.

Sellainen oli tämä ensimmäinen päivä Liettuassa — hurmaavan kaunis ja
sanomattoman alakuloinen.

Me olimme siis tulleet maahan, missä hallituksen määräyksestä kaikki
painattaminen kansan kielellä latinalaisin kirjaimin sitten v. 1836
oli tykkänään kielletty, missä siis ei ollut lupa painattaa ainoaa
liettualaista kirjaa, ainoaa lehtistä, ainoaa sanomalehteä, ainoaa
sanaa! Nyt kirjoitettiin 1894.

Me tulimme Ploksciaihin Nemunasin, Niemenin varrella, ainoaan
liettualaiseen sivistyneeseen kotiin mikä siihen aikaan oli olemassa
Liettuassa, Petras ja Zofija Krauciunaksen kotiin. Petras Krauciunas,
komea, voimakas ja raikas mies, joka kuin mikäkin veden-jumala keväisin
ja syksyisin uiskenteli joessa kilpaa jääkappaleiden kanssa ja jota
ystävät eivät turhaan leikillä kutsuneet »Liettuan kuninkaaksi»,
hän oli ollut liettuankielen opettajana Maryampolin tai Suwalkin
kimnaasissa — liettuaahan opetettiin jonkin aikaa vapaaehtoisena
aineena —, sitten hän oli siirtynyt kunnantuomariksi Ploksciaihin.
Zofija Krauciunas oli ensi kerran ollut naimisissa runoilija Petras
Arminaksen kanssa, joka hänkin oli ollut liettuankielen opettajana.
Arminasten nuoressa kodissa, minkä läheisimpiin ystäviin Krauciunas
kuului, oli nähty unia Liettuan maalle ja kansallisuudelle, siellä
oli puhuttu liettuaa ja ryhdytty kirjoittamaan liettuaksi. Alituinen
vangitsemisen vaara, loppumattomat rettelöt poliisin kanssa ja
oleskelu vankilassa olivat kuitenkin murtaneet Arminaksen terveyden.
Hän makasi niinkuin niin moni muu liettualainen ja odotti — poliisin
valvonnan alaisena — kuolemaa. Huolimatta lääkärin kiellosta teki hän
kuumeisesti työtä viime hetkeen asti. Hän käänsi liettuaksi jotakin
suurta runoteosta, en muista mitä. Poliisi piti häntä uskollisesti
silmällä ja sen tullen tarkastukselle, kätkettiin käsikirjoitukset
nopeasti säilytyspaikkaan seinässä. Kuolinvuoteellaan uskoi Arminas
nuoren vaimonsa ystävälleen Krauciunakselle, pyytäen häntä ottamaan
hänet elämäntoverikseen. Krauciunas sai Zofija Arminaksesta uskollisen
elämäntoverin. Saattaa sanoa, että heidän kotinsa oli sillä hetkellä
ainoa tietoisesti liettualainen. Liettualaisia miehiä, miehiä jotka
tekivät työtä ja kärsivät kansallisuutensa puolesta, oli siellä
täällä, papisto oli liettualaismielinen ja suurissa yliopistoissa,
yllään vieraat univormut, kokoontuivat liettualaiset nuorukaiset
suurimmassa salaisuudessa keskustelemaan siitä, mitä eivät he voineet
kaiken vaaran ja rangaistuksen uhalla vaientaa rinnastaan — mutta
sivistyneitä liettualaisia naisia ei ollut. Zofija Krauciunaksen suuria
huolia oli muiden muassa se, ettei sivistyksen tielle astuneille
nuorille liettualaisille miehille ollut sivistyneitä liettualaisia
vaimoja. Sellaisesta tietenkään ei ollut lupa nähdä untakaan, että
hän olisi ottanut nuoria maalaistyttöjä kotiinsa ja alkanut pitää
heille alkeellisintakaan koulua, siitä olisi seurannut vankityrmä.
Zofija-rouva, jonka tarmo, taito ja työkyky miltei joka alalla olivat
ihailtavat, opetti suurimmassa salaisuudessa taloustointen ohella
palvelustyttöjään kirjoittamaan ja laskemaan — ja vaihtoi heitä,
kun he olivat jotakin ehtineet oppia. Hänellä tietenkään ei ollut
lupa mielinmäärin seurustella kylän naisten kanssa — viranomaiset
seurasivat jokaista hänen liikettään epäilyksellä. Kun hän meni
kirkkoon ja seisoi alttarin juurella, oli hän pukenut ylleen
liettualaisen esiliinan, jommoisia vain vanha kansa käytti — nuoret
vaihtoivat vaihtamistaan pukimiansa vieraaseen rihkamaan. Naiset
katselivat häneen, huomasivat kauniit kuviot, joihin aurinko paistoi
ja muistivat ehkä, että heillä oli arkussaan kotona tuollainen vanha
»zurstas». Kotimatkalla Zofija-rouva, kulkien naisten joukossa, kiitti
kaikkea liettualaisesti kaunista mitä näki, kiitti myöskin omaa
esiliinaansa, jonka oli saanut ostaa jostakin, ja selitteli, miksi
kuviot ja värit olivat niin kauniit. Kun hän tapasi nuoren tytön,
joka oli pukenut ylleen paikkakunnan kansannaisen puvun ja koristanut
palmikkonsa ruuttaseppeleellä, niin hänen sydämensä riemuitsi ja hän
lausui sen myös ääneen. Jopa hän saattoi rakastettavasti hymyillen
kutsua vaaralliset viranomaiset tiellä katsomaan jotakin kaunista
liettualaista vyötä tai muuta käsityötä. Sen saattoi uskaltaa tehdä
sunnuntaimielialan turvissa. Mutta kun illalla kapakoista kaikilla
äärillä kylää kuului juopuneiden ilonpito ja kun maanantaina sekä
miehiä että naisia makaili maantienojissa, ei uskaltanut käydä heitä
oikaisemaan. Tarmokas Zofija-rouva kärsi ääneti kansansa alennuksen.
Krauciunasten koti oli köyhä, rouvan lakkaamaton kekseliäisyys ja
työteliäisyys piti sen kuitenkin kauniina ja siistinä. Se oli avoin
ja yhteinen kaikille liettualaisille, jotka vain tohtivat sinne
saapua. Myöskin oli Krauciunasten köyhä kukkaro niinsanoakseni
yhteinen kaikille aatteellisille liettualaisille, ja he olivat
järjestään köyhät. Krauciunasten kodissa, maalaisessa hiljaisuudessa
ja yksinäisyydessä, kurkullaan viranomaisten rautainen, tukahuttava ja
ihmeteltävän valpas käsi, kärsivät isäntäväki ja sen pieni ystäväpiiri
koko nukkuvan kansansa ja kansallisuutensa puolesta. Kauhistavassa
yössä paloi heidän uskonsa lamppu lepattavalla liekillä, ajoittain he
luulivat, että heidän kansallisuutensa jo oli kuollut, että sitä oli
mahdoton pelastaa. Tuli hetkiä, jolloin kaikki toivo oli sammunut.

Tästä kaikesta ei ulospäin näkynyt mitään. Arkityöt suoritettiin joka
päivä, kyläläisiä tuli ja meni, heille ei ollut lupa puhua muuta kuin
arkisimmista asioista, tarpeista, jotka eivät olleet eläimen tarpeita
laajemmat. Sanomalehdet, vieraskieliset tietysti, eivät tuoneet mitään,
kirjeet eivät sanoneet mitään siitä mikä oli kansalle likeisintä.

Zofija-rouvalla oli pieni puutarha, joka oli kuin kappale maallista
paratiisia. Se näytti mitä liettualainen maa saattaa antaa, kun sitä
vaalitaan. Liettualaisen laulun koko kasvisto siellä kukoisti. »Zale
ruta», vihreä ruutta, oli tietysti kunniasijalla ja »balta leliele»,
valkea lilja, muodosti kokonaisen metsän tuoksuvia kelloja. Mikään ei
vetänyt vertoja ikiviheriöivälle ruutalle, sen Zofija-rouva myöskin
sanoi kaikille kansannaisille, jotka hän oli hetkeksi tuonut puutarhaan
pitääkseen heille ruutan kautta tuollaisen kielletyn kansallisen
silmänräpäysluennon. Illoin, kun helle oli vaimentunut, istuimme
penkillä tammen alla. Luonto oli kuin lumottu. Nemoneles juoksi
hopeisena uomassaan, utuisina pilvinä kohoilivat pajut ja itkuraidat
sen rannoilla, niityllä, joka vasta oli korjattu, kirmailivat ilokseen
nuoret hevoslaumat — niitä kasvatettiin myytäviksi Preussin armeijaan
— ja vainioilla kauempana virittivät työstä palaavat tytöt ja pojat
laulunsa:

    Sejau ruta, sejau meta
    sejau leliele,
    sejau savo jaunas dienas
    kaip zale rutele.

    Kylvin ruutan, kylvin mintun,
    kylvin valkoliljan,
    kylvin nuoret päivyeni
    niinkuin vihreen ruutan.

Illan henkäys kantoi jostakin jasmiinin tuoksua... Taivas hehkui —
satakielet alkoivat vihellellä... Niin tenhoava oli luonto, ettei
ihminen jaksanut vastustaa. Hänen rintansa alkoi paasien alla
hengittää, hänen unelmansa alkoivat virota eloon, hän uskoi muutaman
liitävän iltahetken aikana, että Liettuankin kansalla on tehtävä ja
tulevaisuus, että satakielten kansalla täytyy olla oma sävelensä
lahjoittaa kansojen kuoroon... Hän tapaili tuota säveltä... Mikä
olikaan Liettuan sävel, Liettuan oma itse?

Ihmisten joukosta, kyläläisten, pappien, volttien, kyläkirjurien,
sadunkertojattarien, erottautuu Krauciunas-pariskunnan rinnalla
muistissani muutamia yksilöjä. Sellaisia oli se nimetön kansanmies,
joka omasta sisällisestä halustaan oli ruvennut Liettuan eläväksi
sanomalehdeksi ja kierteli, reppu selässä, pitkin maata, vieden
uutisia Liettuan toiselta laidalta toiselle. Hänen muistinsa oli
suuresti harjaantunut ja uskollisesti kertoi hän taatuille henkilöille
isänmaalliset uutiset — kuka oli vangittu, kuka oli hirtetty jne.
Sitten oli muuan vanha, köyhä yksisilmäinen mies, joka kirjoitti
sankarinäytelmiä liettualaisista aiheista. Hän käytti salanimeä
Guzutis ja hänen draamansa olivat oudon värittömällä musteella
kirjoitetut karkealle keltaiselle paperille. Rouva Krauciunaksella oli
alituinen huoli näistä näytelmistä, mihin kätkeä ne milloinkin. Tuon
vanhan, köyhän herran ajatukset askartelivat lakkaamatta loistavissa
menneisyyden ja tulevaisuuden asioissa. Sinä kauhun yönä, jolloin
tohtori Wincentas Kudyrko vangittiin silmäimme edessä, muistan kuinka
rouva Krauciunas keräsi sankarinäytelmät esiliinaansa ja kätki ne
perunamaahan. Tohtori Wincentas Kudyrko — hän oli niin kaunis, niin
hieno, niin loistava luonnonlahjoiltaan. Hän tunsi vankilat, hän tunsi
köyhyyden ja lisäksi hän oli kuolemansairas. Santarmit pitivät häntä
silmällä joidenkin pienten liettualaisten kirjasten vuoksi, jotka
hän joskus oli kirjoittanut. Eräänä päivänä viskattiin Krauciunasten
puutarhaan varoittava kirjelippu. Iltapäivällä tuli toinen ja
illansuussa, kesken ankaraa, nousevaa rajuilmaa tulivat santarmit ja
ottivat hänet. Kun me sinä yönä, sateen virtoina tulviessa taivaalta
ja salamojen risteillessä, kuljeskelimme huoneesta huoneeseen käsiämme
väännellen, kohosi yhtäkkiä pimeästä eteemme Petras Krauciunaksen
mahtava hahmo. Hän oli taistellut aikansa, päässyt tasapainoon,
voittanut surunsa, sillä hän rakasti Kudyrkoa kuin veljeä tai poikaa,
ja julisti nyt meille kuin tietäjä: jokainen aate vaatii uhrinsa.

Jokainen aate vaatii uhrinsa — nuo sanat tuosta korkeasta ja samalla
kauheasta yöstä jäivät soimaan kuin kaukainen lupaus. Muutamat rva
Krauciunaksen kirjeistä antavat käsityksen tilasta maassa.

Maaliskuussa 1898.

»... Meillä onnettomassa Liettuassa ei kuulu minkäänlaista muutosta
parempaan päin. Liettualaista kirjoitusta vain ei sallita, kaikista
yrityksistä huolimatta, ja ulkomailla painettujen kirjojen tähden istuu
moni mies vankeudessa. Tuomari Krauciunaksen veli on jo melkein vuoden
ajan istunut vankeudessa, ensinnä Kovnossa ja sitten hänet vietiin
Pietariin. Surullista, surullista!»

Maryampolissa 1905 — perhe oli muuttanut tähän kaupunkiin sitten kun
Krauciunas liiallisen liettualaismielisyytensä vuoksi oli erotettu
kunnantuomarin toimesta:

»... Minkä surkeuden onkaan kaikille tuonut tuo onneton sota! Kuinka
monta kyyneltä vuotaa meillä leskiksi jääneiden vaimojen, lapsettomien
vanhempien ja orpojen silmistä! Mikä taloudellinen hätä uhkaakaan
seuraavana vuonna, sotaväkeen on viety parhaimmat voimat, maasta
puuttuu työväkeä ja pellot jäävät kesannoksi. Turvattomiksi joutuneet
vaimot ja lapset ovat jääneet raskaaksi taakaksi ennestään jo
rasitetun yhteiskunnan hartioille...» »Poliisilla on nyt enempi aikaa,
sillä siltä on tullut pois sen entinen edullinen työ liettualaisten
sanomalehtien ja kirjojen ajojahdissa. Kaksi vuotta sitten saavuttivat
poliisien ajometsästykset liettualaisparkoja vastaan korkeimman
huippunsa: vangittiin ihmisiä, lähetettiin etäisiin kuvernementteihin
ne miehet, jotka henkensä uhalla tahtoivat hankkia edes hiukan tietoa
isiensä kielellä. Ja mitä varten tämä kaikki? Vain onnettomuutta
saatiin aikaan, tehtiin turhaksi moni elämä ja kylvettiin niin paljon
vihaa. Nyt, Jumalan kiitos, ja ruhtinas Sviatopolk Mirskille olemme
kiitolliset siitä, että hän irroitti kahleet ja päästi valonsäteen
meidän onnettomaan, pimeyden peittämään maahamme. Käsität, hyvä rouva,
millä jännityksellä luimme ja millä ilolla tervehdimme liettualaisen
sanomalehden ensimmäistä numeroa. Me hymyilimme ja itkimme ja
iloitsimme...»

Maryampol tammik. 1906.

»... Me uimme surun kyynelissä, sillä meidän veljemme vuotavat verta,
joka juoksee kasakkain ja rakuunojen lyönneistä, ja vaikeroivat
orjuudessa. Joka päivä tapahtuu joukoittain vangitsemisia, vankilat
ovat täynnä viattomia ihmisiä. Sehän ei ole mikään uusi ilmiö,
se toistuu kautta koko onnettoman Venäjän. Kun kylvetään huonoa
siementä, niin ei satokaan tule parempi. Minä olen niin rikkirevitty
ja ahdistuksen vallassa, etten voi ajatella loogillisesti. Meidän
katumme varrella on vankila ja siten näen joka päivä omin silmin
miten sinne tuodaan vankeja, jotka pari päivää vierailtuaan meidän
kaupungissamme kasakkain tai rakuunain saattamina lähetetään pitkäksi
ajaksi Kalwaryaan, joka on täältä 2 1/2 penink. päässä. Sinne
viedään talonpoikia, ylioppilaita, kimnaasinoppilaita ja naisia.
Viime tiistaina oli täällä kimnaasissa suuri kiihtymys. Edellisenä
päivänä, so. maanantaina 22 p. tammik., joka on Pietarissa surmattujen
työmiesten vuosipäivä, kokoontuivat kimnaasin oppilaat ensimmäisen
oppitunnin jälkeen erääseen saliin ja, huolimatta johtajan kiellosta,
pitivät puheita sekä julistivat senjälkeen tekevänsä lakon ja
lähtivät sitten kukin kotiansa. Tiistaiaamuna varhain, kun tuskin
vielä päivä hämärsi, alettiin kimnaasin johtajan toimesta pitää
kotitarkastuksia poliisien ja kasakkain avulla korkeampain luokkain
oppilasten kotona. Vangittiin kaksi, mutta kolmatta ei löydetty. Heitä
pidettiin johtajina. Oppilaat kokoontuivat kimnaasiin ja antoivat
viranomaisille pyynnön, että heidän vangitut toverinsa vapautettaisiin
sekä ilmoittivat, että he eivät tule oppitunneille ennenkuin heidän
pyyntöönsä suostutaan. Saapui opetuspiirin inspehtori Varsovasta.
Nuorison kiihtymys oli suuri. Silloin koulun viranomaiset kutsuivat
lapsia vastaan santarmit ja kasakat, jotka ympäröivät kimnaasin. Kun
pienokaiset huomasivat sotaväen, pelästyivät he kauheasti ja alkoi
itku ja valitus. Asukkaat, nähdessään kimnaasiin rientävän sotajoukon,
kiiruhtivat sen perässä. Äidit, joilla oli siellä lapsia, ryntäsivät
huoneeseen huutaen: sulkekaa kimnaasinne, mutta antakaa meille lapsemme
elävinä. Nuorison käskettiin hajaantua, mutta he sanoivat, että
kasakkojen ensin on lähdettävä, sitten lähtevät he, koska he pelkäsivät
että heihin ammuttaisiin. Kasakat piilotettiin muurien taakse ja
silloin lapset hajaantuivat. Tuloksena oli, että koulusta erotettiin 18
oppilasta ja vaikka kimnaasi on nyt viranomaisten toimesta auki, niin
oppilaat eivät mene tunneille. Tällaista tahdittomuutta ja julmuutta
harjoittavat viranomaiset. Olemmehan jo melkein tottuneet näihin
onnettomuuksiin ja kaikkeen mitä holhoova hallitus meille valmistaa.
Lohdutamme itseämme ajatuksella, että pahojen päivien täytyy mennä
ohi niinkuin menevät hyvätkin päivät. Kadehdin sinua kuitenkin, rakas
rouva, ettei sinun tarvitse katsella sitä mitä me. Mitä tulevaisuus
tuo, sitä emme tiedä. Luonnollisesti pian tulee vieläkin pahempaa kuin
nykyiset tapahtumat. Entä ihmiset? Taistelut erottivat ihmiset, niin
sanoo Mickiewicz Konrad Wallenrodissa. — Varmaan tämä on viimeinen
kirje, jonka kirjoitan sinulle. Ehkäpä kasakan tai villin rakuunan
kuula lopettaa maallisen elämäni. Kaikkeahan nyt voi odottaa...»

Vuodet ovat vierineet. Liettua on läpikäynyt pitkän kärsimyksensä,
uhrit, esitaistelijat, he ovat saaneet esitaistelijain ylhäisen
palkan — ei kultaa, ei kunniaa, ei kiitoksen helyä, vaan kunniakkaan
levon isänmaan povessa. Kevät saapuu Liettuaan, kevät nostaa kukkaset
haudoille, taistelukentille ja kotien raunioille, kevät nostaa oraan
kyynelten kostuttamiin vakoihin. Kansat nousevat, kahleet putoavat,
kansat kokoontuvat, löytävät oman itsensä ja rientävät kuuman
työpäivänsä ääreen, suorittamaan osuuttaan ihmiskunnan työssä.

Liettua — Liettuan osuus ihmiskunnan työssä?

Dainojen maa, vihreän ruutan ja valkoisen liljan maa, satujen ja
satakielten maa, sinä kaunoinen Liettua, löydä itsesi, kokoa itsesi,
tule onnelliseksi ja lahjoita onnellinen oma itsesi ihmiskunnalle!




UUDENVUODEN KASVOJEN EDESSÄ

Puhe Porissa 28.12.1917.


Niin on siis taasen kulunut loppuun yksi vuosi, mennyt vuosi 1917.
Niin seisomme siis taasen uudenvuoden kasvojen edessä, vuoden 1918.
Sinne, mistä ei ole paluuta, sinne ovat siis uponneet vanhan vuoden
tutut kasvot. Vihan, kateuden, koston, hekkuman vääntämät ne olivat
ja niinkuin humalainen, joka kiroten ajaa avantoon ja häviää sinne,
niin varmaan uppoaa vanha vuotemme sadatus huulillaan menneisyyden
helmaan. Kylläinen hän oli vihaa ja kostoa, köyhä hän oli rakkautta,
vaivainen hän oli anteeksiantoa, meidän vanha vuotemme. Kuinka monet
kauhun hetket hän meille valmistikaan, kuinka monet pedon tunteet
hän rinnassamme herättikään. Ah, emmekö tuntisi menneen vuotemme
kasvoja, niin toisenlaiset kun ne olivat kuin kaikkien edellisten
vuosien kasvot. Tavallisestihan vanhatvuodet ovat olleet vanhuksia,
jotka työ, vaivannäkö ja kieltäymykset ovat murtaneet. Ajatelkaammepa
vain vuotta 1867, viisikymmentä ajastaikaa sitten. Silloin oli nälkä
maassa niinkuin nytkin, harmaat ihmislaumat kiertelivät teillä ja
sortuivat teille. Harmaana, nääntyneenä, tuhkan väri hiuksissa horjui
vuosi silloin pois kuin varjo, hyvin vanhana, väsyneenä, nöyränä ja
alistuvana hän meni.

Nyt minusta tuntuu, ettei vanhavuosi ole lainkaan vanhus. Hän
on päinvastoin nuorukainen, hänen äänessäänkin on vielä jotakin
varsin lapsimaista. Perusluonteeltaankin on tämä nuorukainen aivan
toisenlainen kuin vanhavuosi viisikymmentä ajastaikaa sitten. Eivät ne
ole sukuakaan. Tämä nuorukainen ei ole koskaan oppinut vaivannäköä,
työtä ei hän tunne, työ on hänelle vastenmielinen ja vihattava. Hänen
henkensä ruokana on ollut viha ja kiroukset, edesvastuuttomuuden ja
valheen katkismusta on hän tutkinut ja noudattanut, nautinto on ollut
hänen päämääränsä, veren väriä ovat hänen silmänsä ajaneet takaa. Ja
nyt laskettaa tämä nuorukainen, tämä outo vanhavuosi humalan höyryssä
avantoon.

Niin päättyy vanha vuosi, pian on hiekka vuotanut loppuun tiimalasista,
pian ovat vuoden viimeisen tunnin lyönnit kajahtaneet yli kaupungin
ja maan, tämän kohtalokkaan vuoden. Pian on meidän edessämme uusi
tuntematon vuosi, uudet, tuntemattomat kasvot. Ja, vielä korvissamme
nuorukaisemme Vanhanvuoden kirous, silmissämme hänen rivot,
varhaisvanhat piirteensä, me vavisten lähestymme ja kysymme, mimmoiset
tulevat olemaan kasvot, jotka häämöttävät meitä vastaan. Ei milloinkaan
ole tulevaisuutemme ollut niin tiheän esiripun takana, ei milloinkaan
ole sumu tuntunut niin läpipääsemättömältä, ei milloinkaan ole tuntunut
niin mahdottomalta aavistaa, mitä meidän on luettava uudenvuoden
kasvoista, mikä on oleva kohtalomme.

Ennen oli meillä sellainen tapa että uudenvuodenyönä valoimme tinaa.
Ehkäpä tänäkin vuonna löytyy jokin kotiliesi, jonka ääressä maltetaan
noudattaa vanhaa tapaa. Tuossa on lieden hehku, valinkauha, ympärillä
tyynempi vanhaväki ja tulisempi nuori kansa, ja tietysti myöskin
tinaharkot. Jännityksellä kuunnellaan miten sula tina sihahtaa veteen
ja taivutaan nostamaan ämpärin pohjalta ennustuksen näkyväistä merkkiä.
Onko se kruunu, onko se rahaa, onko se sormus, onko se ruumisarkku?
Nuoret asettavat ennustusesineen seinää vasten ja koettavat kutsua
esiin sen varjoa ja lukea, lukea... He ovat laskevinaan leikkiä, mutta
heillä on tosi mielessä. Onko se sormus, onko se seppel, onko se
pääkallo — onko se elämäksi vaiko kuolemaksi?

Mutta tämän ajan vanhat nyökyttävät päätään, hymyilevät ja ajattelevat:
noin se ihminenkin pannaan valinkauhaan ja valetaan uudeksi. Ja
niin uusi se voi olla, ettei sitä enää tunne entisestään. Ja niin
pannaan kansatkin valinkauhaan. Ja niin toisenlaisiksi ne voivat
muuttua kansatkin, ettei niiden oloja enää tunne entisestään, kun ne
valinkauhasta nostetaan. Ja niin toisenlaiseksi käy maailman meno,
etteivät vanhat arvot enää pidä paikkaansa. Rahakin, jolla sai ja jota
kumarrettiin — raha ei enää ole kaikkivaltias, vaan nyt hallitsee
leipä, leipä, jonka tässä takavuosina kerjäläinen halveksien viskasi
luotaan, kun sen hänelle antoi. Leipä on nyt arvossa ja kaikkinainen
sellainen yksinkertainen, mitä ihminen tarvitsee jokapäiväisessä
elämässä. Niin on koko maailma pantu valinkauhaan ja siinä sitä nyt
sulatellaan ja sekoitellaan ja taotaan, ja mikä siitä lopulta tulee,
kuka sen tietää.

Ja koko maailman kansat siinä nyt tungeksivat valinkauhan ympärillä
kysellen, mikä on oleva kunkin osa, mitä kustakin tulee. Toiset ovat
levollisemmat, ikäänkuin he tietäisivät saavansa ansion mukaan ja
heillä olisi ansiota, toiset ovat levottomammat. Jokaisen panos,
jokaisen harkko, koko hänen pääomansa lasketaan sulatuskauhaan ja siinä
sitä kuumennetaan ja koetellaan tulessa. Mitä siitä lopulta tulee, kuka
sen tietää.

Salaperäisenä todella verhoaa pimeys uuttavuotta, kasvot jotka sieltä
häämöttävät meitä vastaan ovat vakavat, arvoitukselliset, ankarat,
pelottavat. Kansojen silmät kääntyvät noita kasvoja kohti, kansojen
kädet ojentuvat noita kasvoja kohti. Mitä, mitä tietävätkään nuo
liikkumattomat silmäterät?

Mekin suomalaiset tungeksimme tulevaisuuden esiripun edessä ja kysymme
niinkuin nuoret valinkauhan sisältöä nostettaessa: mikä on oleva meidän
osamme, kun maailma valetaan uudelleen? Mitä seuraa meille, rauhanko
palmunoksa vaiko vainon tulipalonsoihtu, orjantappurakruunu, kahleet
vaiko vapauden lippu? Mikä on oleva meidän osamme?

Ah niin, vapauden lippu! Oli kerran ihmeellinen aamu... Oli maaliskuu
ja sininen taivas ja valkeat hanget, mutta kuitenkin oli aamu
toisenlainen kuin kaikki muut maaliskuun aamut ennen ja jälkeen. Koska
se olikaan? Niin omituisen kaukana se tuntuu olevan ja kuitenkin
se oli tänä vuonna, joka nyt vaipuu hautaan, mutta siitä onkin
tapahtunut niin paljon. Tuona aurinkoisena maaliskuun aamuna liehui
meidän oma lippumme, kauan kielletty, kultainen jalopeura taivasta
vasten Suomen pääkaupungissa ja sittemmin pitkin maata. Meillä oli
sellainen ihmeellinen kevään-kevät, jolloin me pitkien sorron vuosien
jälkeen hengitimme ja näimme unia vapaudesta, ihmisonnesta, kansojen
itsemääräämisoikeudesta ja suuresta tehtävästämme kansojen joukossa.
Oli kirpeitä kevätilmoja ja me uneksimme siitä miten me pohjan lumien
ja jäiden keskelle raivaamme vapaan kukoistavan maan, miten käytämme
hyväksemme jokaisen auringonsäteen joka lankeaa tänne pohjoiseen.
Suomen kesä on lyhyt, mutta valo paistaa meille yötä ja päivää ja
me otamme talteen jokaisen valonsäteen, saidat me olemme valosta ja
auringosta, arat me olemme onnestamme ja oikeudestamme, me emme ole
lukuisa kansa, mutta me voimme olla suuri kansa, me voimme tuottaa
maailmalle kunniaa ja kulttuuria, omaa, uutta, jota vailla ihmiskunta
olisi köyhempi. Maailma saa nähdä, nyt kun me itse pääsemme määräämään,
mitä me voimme, maailma saa nähdä! Onnellisia koteja me luomme,
onnellisia ihmisiä, vapaita, tietäviä, tahtovia, vastuunalaisuutensa
tuntevia ihmisiä, kansalaisia, lähimmäisiä, maan perillisiä, puhtaita
sydämestä, ja perillisiä me luomme taivasten valtakuntaan.

Kuka näki unta? Luulen että heitä oli monta noina säteilevinä
maaliskuun päivinä, jolloin Suomen liput tervehtivät taivaan
sineä. Mutta, uudenvuoden kasvojen edessä: nuo ihmeelliset päivät
eivät tehneet meistä yksimielistä kansaa, kansaa jossa yksi vastaa
kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Isänmaan kuva ei ollut painunut
meidän kaikkien sielunpohjalle eivätkä vapauden kevätpäivätkään sitä
syövyttäneet. Kovin kauas olimme onnettomuuden vuosina joutuneet
toisistamme, kuiluja oli ratkennut välillemme, pitkät ketjut syitä
ja seurauksia olivat kahlehtineet meidät käsistä ja jaloista kunkin
haarallemme, syiden ulpukat kasvoivat meissä pitkillä varsilla,
täyttäen sielumme kaamealla myrkyllä. Koko kehuttu sivistyksemme oli
pelkkää ulkokuorta. Me emme nähneet tätä, me emme ajatelleet tätä,
vapauden huuma oli niin ihanainen, ympärillämme varistivat toisetkin
kansat kahleita käsissään ja jokaisen toisen kansan voitto oli
meidänkin voittomme. Kuinka suunnattomia lunnaita olivatkaan kansat
maksaneet tästä luonnollisimmasta oikeudestaan, tuhannet ja tuhannet
ihmiset olivat homehtuneet vankityrmiin vapauden vuoksi, tuhannet ja
tuhannet ihmiset olivat sen vuoksi kärsineet väkivaltaisen kuoleman,
viimeisenä veripisarana huulillaan vapauden kirvoittava nimi. Ja
nyt oli kansoille vihdoinkin koittanut kalliisti lunastettu vapaus,
itsemääräämisoikeus, isännyys omassa isänmaassa, ihana edesvastuu
maailman ja Jumalan edessä.

Tämä oli kevään-keväännä, maaliskuussa.

Koitti sitten kevät 1917. Se ei tullut verkalleen ja valmistellen
niinkuin usein muuten. Se tuli yhdessä päivässä ja yössä niinkuin
etelässä. Kun tänään vielä metsä oli harmaana ja maa paljaana, olivat
huomenna jo tuomensilmukat paisuvan keltaisina ja maarinteet valkeinaan
vuokkoja. Maalla oli kiire, se lepäsi hedelmällisyyden odotusta
hengittäen kylväjänsä edessä, se odotti siementä, se oli kostea, se oli
vastaanottavainen, se oli lempeä, multa lemusi, kiuru lauloi. Luontoemo
katsoi ihmislapseensa lauhana, suojelevana ja rakastavana. Hän oli
täynnä huolenpitoa jokaisesta olennosta, joka elää hänen antimistaan.
Maa, meidän suuri äitimme, oli valmistanut kaikki meitä varten niinkuin
aina, ja aurinko paistoi pitkämielisenä niin hyville kuin pahoillekin.

Silloin tapahtui jotakin kuulumatonta, jotakin luonnonvastaista:
synti maata vastaan. Jotakin yhtä luonnotonta kuin jos kiellettäisiin
kuolleelta ihmiseltä hautaaminen, tai syntymättömältä syntyminen.
Jotakin sanomattoman kaameaa ja pahaaennustavaa oli siinä rikoksessa
joka tehtiin keväällä 1917, kun maa oli avannut povensa vastaanottamaan
siementä, ja ihminen kielsi häneltä, elättäjältään, siemenen. Vanha
tarina kuvaa tyttöä, joka varjellakseen hienoja kenkiään laski leivän
lokaiselle maalle ja astui sille. Vanha tarina kuvaa myöskin samassa
miten tällaisesta luonnonvastaisesta rikoksesta rangaistus seurasi
aivan heti: maa avautui ja tyttönen, kasvaneena kiinni leipään, vaipui
alas alimpaan helvettiin. Varmaan vuosikymmenien perästä, ehkäpä
vuosisatojen perästä tullaan kertomaan tarina eräästä kansasta, joka
ei antanut maalle siementä silloin kun sen povi oli auki, kun maa
lemusi ja odotti, kun oli kevään lyhyt kiitävä aika, ja kuinka silloin
rangaistus tapahtui heti: maa sulki povensa, aurinko ei antanut
kovakorvaiselle kansalle siunausta, vaan paahtoi ja poltti ja talvella
oli maassa nälkä ja turhaan anoivat ne jotka eivät sallineet kylvää,
leipää henkensä pitimeksi.

Tai ei: he eivät tahtoneet nähdä tekoaan, he eivät tahtoneet sitä
tunnustaa: he vetivät yhä uutta kurjuutta maan ja kansan päälle, he
peittivät entistä rikosta uusilla rikoksilla. Maassa tapahtui tekoja,
joita ei meidän historiamme tunne. Näiden veriruskeiden tekojen nimeksi
ei riitä onnettomuus, ei kurjuus, ei viheliäisyys. Niiden ainoa nimi on
häpeä — häpeä.

Ja keskeltä näitä rikoksia kohoaa niinkuin taimi mustalta
tulipalonjätöltä se, mitä me olemme läpi vuosisatojen odottaneet,
ikävöineet, rukoilleet, se joka on ollut niin kaukana ettemme ole
uskaltaneet siihen uskoa, se joka on kansalle kuin elävälle olennolle
ilma, kuin vilvoittava vesi, kuin elämän leipä, se jonka vuoksi
kansojen joukossa tuhannet ja taasen tuhannet ovat menneet kuolemaan:
keskeltä sairasta aikakautta nostaa päätään Suomen itsenäisyys nuorena,
vehreänä, ytimissään oikeus, mikä jokaisella elävällä olennolla on
paikkaansa auringon alla...

Jotakin sanomattoman onnellista on siis meille tapahtunut, meidän
luonnollisin, oikeutetuin oikeutemme on siis selvinnyt meille
vuonna 1917, kaikkia veriruskeita rikoksia vastaan voimme siis
asettaa vapautemme, itsenäisyytemme valkean totuuden, ihanan
vastuunalaisuutemme kansana kansojen joukossa, määrääjinä maassa,
jonka meidän isämme ja äitimme ovat työllään ja kärsimyksillään meille
lunastaneet.

Miksi tuntuu siis keskellä tätä iloa niin oudolta, painostavalta,
kaamealta, miksi on tulevaisuutemme niin läpipääsemättömän sumun
peitossa, miksemme mitään voi edes arvailla?

Ah, uudenvuoden kasvot, te leppymättömät, te arvoitukselliset, te
kuolemanvakavat: nyt me tiedämme miksi te olette niin ankarat, nyt me
teidät myöskin tunnemme. Te olette meidän omantuntomme kasvot, meillä
on takanamme rikoksia, selvittämättömiä asioita, sovittamattomia syitä.

Me saatamme sen jo aavistaa mitä uusivuosi meille lausuu, kun noiden
ankarien kasvojen huulet ensi kerran liikkuvat. Uusi vuosi puhuu:

Tahtooko Suomen kansa elää vai tahtooko se kuolla?

Tahtooko Suomen kansa elää, vai tahtooko se kuolla — senkö sanoivat
vaiteliaat huulet, senkö sanoivat leppymättömät silmäterät? Aiotko elää
vai onko sinun kuoleminen, kansani?

Elämästä siis ja kuolemasta on kysymys, on kysymys siitä jaksaako
Suomen heimo puolustaa paikkaansa auringon alla, vai onko toinen kansa
ottava haltuunsa mökin, jonka me rakensimme korpeen, onko vieras
työntävä auransa siihen maahan, jonka me viljelimme köyhästä kankaasta
ja jolle kankaalle me kerran sokeudessamme emme antaneet siementä.
Minne joutuvat meidän lapsemme? He harhailevat mieron teillä, hukkuvat,
häviävät mahtavampien jalkoihin ja tämä kieli, jota nyt puhutaan
pohjoisten järvien varsilla, pohjoisten lakeuksien, pohjoisten jokien
kukoistavissa kylissä — se sekaantuu vieraisiin, mahtavampiin kieliin,
se jättää niihin jonkin lainasanan, niinkuin risti jää hautausmaalle
osoittamaan sijaa mihin kerran elävä sydän laskettiin, ja kun
vuosisadat ovat menneet yli meidän kotiemme, peltojemme ja hautojemme,
yli kaiken mikä oli meille rakasta, ei elävä polvi ehkä enää tunne
Suomen nimekkään.

Niinkö menisi meidän nuori vapauden-taimemme, niinkö menisivät meidän
unelmamme, niinkö me vartioisimme paikkaamme auringon alla, niinkö me
antaisimme kotimme, peltomme, kielemme, niinkö heikkoja me olisimme,
niinkö vailla siipiä, niinkö vailla verta ja voimaa, niinkö vailla
ylpeyttä, velvollisuudentajua, niinkö vähän me pitäisimme kiinni
ihmisoikeuksistamme, kansa-oikeuksistamme, itsenäisyydestämme,
yksilöllisyydestämme? Olisimmeko kypsät kuolemaan ennenkuin olemme
eläneetkään?

Kammottavalta, häpeälliseltä tuntuu kuolema tässä mielessä. Se on samaa
kuin pelkurin pako edesvastuun äärestä. Se on samaa kuin se mitä äiti
tekee, kun jättää vastasyntyneen lapsensa ja pelastaa itsensä äitiyden
ilosta ja äitiyden vaivannäöstä saadakseen päästä helpolla.

Tahtooko Suomen kansa elää vai tahtooko se kuolla? Uusi ajanjakso on
edessämme, meidän täytyy tehdä päätöksemme. Ei ole pakoa taaksepäin,
sillä takanapäin on tie jo hävitetty. Elämisen asia ja kuolemisen
asia ovat sellaisia, ettei niitä toinen voi suorittaa toisen edestä,
jokaisen on elettävä mieskohtaisesti ja jokaisen on kuoltava
mieskohtaisesti. Me emme voi antaa kansamme kohtaloa urakalla muutamien
johtavien haltuun. Meidän on niinikään turhaa odottaa apua ja ystäviä
sieltä tai täältä. Kaikki kansat ovat itsekkäitä, jokaisella on
yllinkyllin tekemistä omassa maassaan. Me olemme yksin, me olemme oman
onnemme nojassa. Itsemme meidän on puolustettava paikkaamme auringon
alla. On kysymys siitä onko kansa terve ja elinvoimainen, kuuluuko
se elävien joukkoon, vai onko se mätä, laho, onko se ehkä jo kuollut
ja kuopattava. Onko rikosten ja häpeän keskellä säilynyt niin monta
rehellistä ihmistä, että kansa heidän varassaan voi nousta, onko vielä
suolaa niin paljon, ettemme mätäne.

On kysymys elämästä tai kuolemasta, on kysymys jokaisesta yksilöstä
ja hänen mieskohtaisesta tahdostaan, sillä Suomen kansa ei ole kovin
lukuisa. Uudenvuoden kasvojen edessä, uuden historiallisen vaiheen,
uuden tulevaisuuden ankarien lakien edessä, omantuntomme edessä,
katsokaamme rikoksiamme pohjaan asti, selvittäkäämme suhteemme
Suomen elämään tai kuolemaan. Tahdommeko olla mukana rakentamassa
vapaata itsenäistä Suomea, tahdommeko, me yksilöt, alistua yhdeksi
kiveksi vapautemme rakennuksessa, tahdommeko takoa ja hioa kivemme
lujaksi ja kestäväksi, tahdommeko omassa povessamme käydä läpi kaiken
sen kieltäytymisen ja taistelun mikä tarvitaan ennenkuin ihminen
kelpaa lujaksi, puhtaaksi kansalaiseksi isänmaassa? Vai tahdommeko
syödä, juoda, nauttia, koota tavaraa, rikastua keinoihin katsomatta,
rikastua omaksi mukavuudeksemme? Tahdommeko olla mukana vaalimassa
itsenäisyytemme nuorta tainta mastopuuksi, jonka latva huojuu yli
kansojen, yli maiden ja merien — vai tallaammeko sen jalkoihimme ja
pakenemme kurjasti?

Ne rikokset, jotka tänä vuonna ovat tulleet näkyviin, kasvavat pitkillä
varsilla ylös edellisten vuosikymmenten liejusta. Kukaan meistä ei ole
syytön siihen, että nämä kaameat lumpeet ovat kasvaneet niin reheviksi.
Vuosikymmeniä on meillä yleisesti edistetty maaperää ja ilmaa näitä
tekoja, tätä kasvua varten. Ne ominaisuudet, jotka tekevät yksilön ja
kansan terveeksi, kokonaiseksi ja onnelliseksi, ovat vähentymistään
vähentyneet meidän kodeistamme ja meidän povistamme. Jumalanpelko, työ,
rukous, kieltäytyminen, nämä ihmisen ja kansan suojelusenkelit ovat
kaikonneet yhä kauemmaksi. Jumalanpilkka, laiskuus, kateus, riitaisuus,
valhe, vilppi, omanvoitonpyyntö, nautinnonhimo ovat tulleet sijaan.
Mutta se kansa ja se yksilö joka aikoo elää niistä, on kuolemaan
tuomittu. Sellaisella ravinnolla ei mitään elämää eletä. Me emme ole
hävenneet lausua kirouksia ja parjauksia ja valheita, mutta me olemme
hävenneet rukousta, sielun pyrkimystä alkuperäänsä, Jumalaansa kohti.
Mutta oksa joka ei ole kiinni viinipuussa, kuivettuu ja heitetään
tuleen.

Jos Suomen kansa tahtoo elää, niin täytyy meissä kaikissa tapahtua
mielenmuutos. Ei yksin papeissa, valtiomiehissä, opettajissa,
johtajissa, niissä, joille me olemme uskoneet johdon läpi vaikeiden
aikojen. Rakennus ei ole muodostettu yksin kulmakivistä ja julkisivua
kannattavista ja koristavista tiilistä. Jokainen näkymätön kivi
muodostaa rakennuksen ja on mukana tekemässä sitä lujaksi tai
hataraksi. Yksilöissä, kodeissa muodostuu se terve, kelpo henki,
totuuden henki, ahkeruuden henki, ilon ja valon henki, mistä kansat
elävät. Yksilössä, kodeissa kehittyy myöskin se erikoinen henki, minkä
luonto, kieli ja historia antavat kullekin kansalle erikseen ja millä
kunkin kansan on määrä rikastuttaa kansojen yhteistä sivistysaarretta:
kansallisuuden kalleus.

Jos me tahdomme elää, on meidän päästävä elävään yhteyteen elämän
alkulähteen, elävän Jumalan kanssa. Sitten on meidän selvitettävä
suhteemme kanssaihmisiin, isänmaahan, kansallisuuteen, työhön,
omaisuuteen. Meidän omaamme on se minkä me viemme mukaamme läpi
elämän, kuoleman kynnysten yli. Kaikki se vapaus, rakkaus, puhtaus,
kiitollisuus ja ilo, minkä olemme jaksaneet taistella sieluumme elämän
retkellä, se vain on meidän omaa jumal-aarrettamme. Se vain on meidän
kallis päärlymme. Kaikki muu on lainaa, jota meidän tulee viisaasti
kartuttaa niin kauan kuin elon päiviä kestää, tulevia polvia varten.
Mutta se jää tänne eikä se saa vahingoittaa meidän sieluamme eikä
tuottaa kirousta muille. Kiitollisina, taistelevina, työtätekevinä
tulee meidän olla maailmassa, mutta me emme saa olla maailmasta. Meidän
tulee varjella sieluamme — mitä meitä auttaisi, jos voittaisimme koko
maailman ja saisimme sielullemme kadotuksen!

Tuossa ovat nyt edessämme uudenvuoden kasvot. Ne eivät enää ole
arvoitukselliset ja kaukaiset. Niinkuin isän kasvot ne meihin katsovat.
Me tiedämme nyt mitä ne meille sanovat:

Suomen kansa elää, jos se tahtoo kohota ja puhdistua...




KANSA JA KOTI

Puhe Ison-Kyrön vanhassa kirkossa syyskesällä 1918.


Mikä juhla onkaan tänään laulanut meidän kotiemme yllä, mikä juhla
onkaan hymissyt meidän sydämissämme! On syyskesän sunnuntai,
elonkorjuun korkea aika. Maaemo ojentaa tyynessä ilossa lapsilleen
antimensa: siinä on, ota, nauti kiitollisuudella. Maaemo antaa tänä
vuonna runsaasti. Ladossa ovat jo niityn heinät, koko tuo värien
loisto, koko tuo tuoksujen kylläisyys, jonka kevät kutsui esiin
mustasta maasta ja joka keinui ja aaltoili meidän silmissämme.
Muistatko juhannuksen aikaa — mikä Jumalan ihme olikaan jokainen
heilimöivä heinä, jokainen apilankukka. Maa oli autio ja paljas ja
aurinko valoi siihen lämpönsä, aurinko näytti ystävälliset kasvonsa,
aurinko antoi hyvyytensä loistaa — ja tapahtui ihme: riemuun puhkesivat
metsät ja maat. Ihme tapahtui, sillä kevät ei lakkaa olemasta ihme
sentähden että se palaa uudelleen ja uudelleen. Ihmeeksi jää jokainen
kukkanen, joka avaa silmänsä siihen, missä vielä äsken oli harmaata
ja alastonta. Auringon lämpö, auringon hyvyys tekivät ihmeen. Miten
kävisikään meidän karjojemme, jollei niityn heinää, tuota koottua
auringonvaloa voisi ottaa talteen, miten kävisi kotieläinten, meidän
ystäviemme ja auttajiemme, jollei tuota heinän tuoksua ja apilanlemua
voisi säilyttää. Uhrijuhla on jokainen heinänkorjuu, tuhannen tuhannet
yrtit ja kedon kukkaset siinä uhrataan meidän hyväksemme. Ne ovat
nyt ladossa, onnellisesti turvassa. Kypsät ovat niinikään keltaiset
rukiintähkämme, ah millä riemulla me nälkävuoden opettamat ihmislapset
niitä tervehdimmekään! Mitäpä meistä tulisi, vaikka meillä olisi
kasoittain vuorten kylmää metallia, jollei meillä olisi keltaisia,
täyteläisiä tähkäpäitä, joihin auringon lämpö on vuotanut. Kuin hopea
hohtavat kauravainiot, kuin meripihka hehkuu ohra, purppuranpunassa
notkuvat marjapensaat ja maan pimeyteen kokoavat vihreillä lehvillään
ja kukkasillaan monet hyötykasvit yhä vieläkin auringon voimaa.
Juurikasvit siellä kokoontuvat, hiljaisuudessa, salaisuudessa, täyteen
mehua, täyteen ravintoa. Aikana, jolloin luonto lepää, me ihmiset
saamme toimia — mihin me joutuisimmekaan ilman tätä luonnon ihmeellistä
huolenpitoa! Mikä juhla onkaan tänään laulanut yli meidän kotiemme,
yli meidän vainioidemme, yli meidän kirkkomaidemme! Mikä juhla onkaan
hymissyt sydämissämme! On syyskesän sunnuntai, elonkorjuun korkea aika.
Kiittäkäämme ja ylistäkäämme.

Täällä vanhassa temppelissä viettää meidän sydämemme juhlaa, meidän
hauras sydämemme, joka tänään sykkii ja huomenna saattaa olla kylmänä.
Minne me menisimme tunteaksemme ikuisuutta, jollemme tänne: täällä
viipyvät vuosisadat, täällä hymisevät rukoukset, jotka vuosisatoja
sitten kohosivat ahdistetuista rinnoista... Katso: tuolla likenee
vainioiden halki ihmisjono. Värit loistavat auringossa. Rukousnauhat
riippuvat miesten ja vaimojen kaulalla. Kun nuo ihmiset lähestyvät
pyhäkköä, ristivät he silmänsä. Siellä sisällä soi jo pyhä messu,
kilisee kuoripoikain käsissä hopeatiuku, palavat alttareilla kynttilät
ja leijailee kohti korkeutta uhrisauhu. Mutta kansa polvistuu, lyö
rintoihinsa ja huutaa avuksensa pyhiä.

Mikä onkaan näiden rukolijain sisin sydämen palo: eiköhän se, että he
saisivat rauhassa viljellä maitaan, rauhassa asua kotiaan ja kerran
rauhassa kallistaa päänsä ikuiseen lepoon. Kukapa sydämet tutkii.

Mutta mikä on ehtona siihen, että ihminen rauhassa saisi elää
kodissaan, rauhassa viljellä kontuaan ja kerran rauhassa kallistaa
päänsä ikuiseen lepoon? Se, että koti on turvattu, se että isänmaa on
turvattu... Jäykät yksivakaiset miehet ja naiset lyövät rintoihinsa.
Juhla hymisee heidän ympärillänsä, laulu tapailee holveja, rukousten
kuiskeet sekaantuvat pyhään sauhuun. Jostakin silmistä vierii suolainen
kyynel. Vihdoin nousevat miehet ja naiset. Ja taasen välkkyvät heidän
heleät pukunsa jonossa läpi viljavainioiden. He lähtevät koteihinsa,
viemään juhlan korotusta arkeensa, taistelemaan ja ponnistamaan, jotta
koti, pelto saataisiin turvatuiksi.

Siitä on kauan, monta sataa vuotta. Nuo ihmiset ovat kauan olleet
maan tomua. Ja kuitenkin elävät he tälläkin hetkellä: täällä
meidän joukossamme tänään elävät heidän kasvonpiirteensä. Sillä
lastenlastenlastenlastenlapset istuvat täällä. Heidän pukunsa on
toinen, he menevät täältä kotiin, jossa on toisenlainen sisustus
kuin oli esiäidin ja esi-isän aikana. Ehkäpä he palaavat sähkövalon
ääreen eikä pärevalkean. Mutta tämä kirkko on jäänyt. Esi-isien ja
esiäitien rukouksen hyminä on jäänyt tänne, suolainen kyynel, jonka
he ahdistuksessaan itkivät, tuntuu yhä täällä. Kun he astuivat sisään
ovesta ja upottivat työn kovettamat sormensa vihkivesiastiaan, sitten
viedäkseen ne otsalleen ja sydämelleen, niin jäi heidän kosketuksensa
tänne. Heidän kasvonpiirteensä ovat lastenlastenlasten kasvoilla,
heidän verensä virtaa heidän suonissaan. Eivätkö he siis ole täällä?
Me tunnemme jokainen salaperäisesti ruumiissamme ja sielussamme heidän
läsnäolonsa. Eivätkö siis vuosisadat viivy täällä tällä paikalla? Ja
eikö meidän jokaisen sisin rukous tällä hetkellä ole sama kuin heidän
vuosisatoja sitten: se, että me saisimme rauhassa viljellä kontuamme,
rauhassa asua kotiamme ja rauhassa kallistaa päämme ikuiseen lepoon,
se, että kotimme, lastemme tulevaisuus olisi turvattu, se että isänmaa
olisi turvattu, se että käsiemme työ saisi jatkua!

Esi-isät ja esiäidit elävät meissä: mikä juhla onkaan ympärillämme,
kuinka onkaan suurta ja avaraa! Ikuisuutta tunnemme sieluissamme me
katoavaisuuden lapset. Meidän esi-isämme ja esiäitimme jättivät meille
nämä ikuiset perinnöt.

Heissä on ikuisuus, siksi he elävät. He olivat eheitä, heissä oli
niitä ominaisuuksia, jotka säilyttävät yksilön ja kansan niinkuin
suola säilyttää. He olivat jumalaapelkääväisiä, he rakastivat työtä ja
raatoivat ilolla, he eivät tahtoneet päästä helpolla, he tottelivat
lakia ja esivaltaa, he pitivät kuria itseensä nähden ja he kasvattivat
lapsensa kurissa — ne ovat yksilöä, yhteiskuntaa ja kansaa säilyttäviä
ominaisuuksia. Sotien, ruttotautien, nälänhädän läpi pääsi kansa näiden
ominaisuuksien varassa.

Me — kuinka käy meidän sukukuntamme? Kun vuosisadat kerran ovat
vierineet yli meidän hautojemme, yli meidän vainioidemme, mitä on
jäljellä meistä? Se sukukunta, joka vuosisatojen jälkeen käy yli
näiden seutujen, kantaako se kasvoillaan meidän piirteitämme, virtaako
sen suonissa meidän veremme, elämmekö me vuosisataintakaisessa
sukupolvessa niinkuin meidän vakavat, ahkerat esi-isämme ja esiäitimme
elävät meissä, vai olemmeko hajaantuneet taivaan tuuliin, kaikkiin
ilmanääriin, ja vierasko kyntää peltojamme, kuka asuu kotia, jossa
synnyimme? Ja isänmaa — miten on isänmaan? Kuka asuu suomalaista
isänmaata — vierasko? Onko meidän sukukunnassamme niitä ominaisuuksia,
joiden nojassa yksilöt ja kansat säilyvät ja kehittyvät? Me emme ole
jumalaapelkääviä, me olemme jumalaapilkkaavia. Me emme rakasta työtä,
me emme raada ilolla, me pelkäämme ja vihaamme työtä, me tahdomme
päästä helpolla, me emme tottele lakia emmekä esivaltaa, jokainen
meistä tekee mitä hän itse tahtoo, me olemme riitaiset, me olemme
rikkinäiset. Mitä elämisen mahdollisuuksia on sellaisella kansalla?
Vaikka meille tuhat kertaa ojennettaisiin vapauden lahja, niin emme
ole vapaat niin kauan kuin meidän kansamme on näiden hävittävien
ominaisuuksien orja. Vaikka meidän kansamme tuhat kertaa kokisi
veljessodan kauhut, niin se ei elä, jollei se muuta mieltä, jollei se
taistele itselleen niitä ominaisuuksia, jotka ovat elävien kansojen
ravinto. Vaikka tuhannen tuhannet meidän rakkaistamme olisivat
vuodattaneet verensä kodin ja isänmaan, Suomen vapauden puolesta, niin
heidän veriuhrinsa on ollut turha, jollemme me eloonjääneet jaksa
tehdä suomalaisista elinvoimaista kansaa. Jollei meidän kansamme
opi tottelemaan ja rakastamaan työtä, alistumaan yksimielisyyteen
ja yhteistuntoon, niin vaipuu vapautemme pian hautaan niiden luo,
jotka kuolivat sen puolesta ja me elävät, jotka emme kyenneet sitä
ansaitsemaan emmekä vartioimaan, me — mikä on meidän osamme: orjuusko?

On syyskesän sunnuntai, elonkorjuun korkea aika. On lisäksi sotavuoden
kesä, Suomen ensimmäinen vapaudenkesä, on Suomen kansan kohtalonvuosi.
Olemme esi-isiemme ja esiäitiemme vanhassa kirkossa, heidän
rukoustensa, heidän kyyneltensä, heidän kaipauksensa ja huokaustensa
ympäröiminä. Tänne he toivat ahdistuksen hetkellä sydämensä, täällä he
huokasivat ajatellen kaukaista, kaukaista aikaa, jolloin koti olisi
turvassa, isänmaa vapaana...

Vapauden hetkellä, sinä meidän isiemme ja äitiemme Jumala, auta meitä,
sano meille mitä meidän pitää tekemän, että vapaus ja turvallisuus
viipyisivät ja viihtyisivät meidän joukossamme. Mitä meidän pitää
tekemän että me, kun vuosisadat ovat vierineet ja me itse olemme
tomuna, meidän lapsemme eläisivät ja jatkaisivat meidän työtämme
kotoisella konnulla? Sinä meidän isiemme ja meidän äitiemme Jumala
sano meille, mitä meidän pitää tekemän, että Suomen kansa eläisi, että
suomalainen isänmaa tulisi meidän turvalliseksi kodiksemme maan päällä?

Muistelen sodan kevättä Helsingissä v. 1918. Jokainen päivä toi sinne
silloin uusia venäläisiä sekä idästä että Suomenlahden takaa. Usein,
kun aamuisin tuli kadulle, saattoi nähdä matruuseja liikkeellä.
Puistikkojen puut olivat täynnä suuria painettuja ilmoituksia, että
siellä ja siellä on tanssit, se ja se sotilassoittokunta soittaa —
suomalaiset tytöt tervetulleita. Näitä tanssiaisia oli keskipäivällä,
iltapäivällä ja illalla. Pääkaupungin suurimmat salit oli varattu
haavoittuneille ja tanssiaisille. Suomen miehet ja venäläiset käyttivät
samoja univormuja. Suomen tytöt, punaiset paperikukat päähineissään,
olivat yhtenä sieluna ja ruumiina näiden vieraiden miesten kanssa.
Yökaudet kuului laukauksia, ei ollut outoa, että aamulla jossakin
tienristeyksessä aivan likellä kaupunkia, tai jäällä, oli verilammikko.
Saattoi aavistaa mitä siinä oli tapahtunut. Ilma kihisi huhuja,
sanomalehti — se ainoa joka sai ilmestyä — oli täynnä valheita. Valheen
verkko oli yleensä siinä määrin kietonut ihmiset silmukoihinsa,
etteivät he nähneet mitään ulospääsyä. Missä oli pelastus? Valkoinen
armeijamme taisteli monilukuista vihollista vastaan vielä kaukana.
On syys tai ehkä joulu ennen kuin se ehtii Etelä-Suomeen. Kuin jokin
kansakunnan kuolemantuomio paistoi silmiin jokainen niistä papereista,
joita oli ripustettu puihin ja joissa kutsuttiin näihin tanssiaisiin.
Me helsinkiläiset tunsimme kuinka silmukkaa kiristettiin kaulamme
ympärillä. Nälkä kävi päivä päivältä uhkaavammaksi. Juhlittiin
salaperäisiä viljajunia, joiden kerrottiin kaukaa tuoneen leipää
hädänalaiselle kaupungille, mutta leipäannokset kävivät yhä pienemmiksi
ja kuiskailtiin, että junat eivät olleet tuoneetkaan viljaa, vaan lisää
aseita.

Koitti huhtikuun yhdestoista päivä. Silloin julistivat muutamat
mahtavat tykinlaukaukset, että jotakin tavatonta oli tulossa. Mitä?
Kallioista Helsingin edustalla sinkoili säpäleitä, ikkunaruutuja helisi
rikki, maa tärisi perustuksia myöten. Mitä oli tulossa?

Koitti huhtikuun 12 p. Tykinpauke alkoi varhain. Ei ollut enää
epäilystä siitä kuka tuli. Selkeä määrätietoisuus ohjasi laukauksia.
Kuulat osuivat maaliinsa. Juuri se kaatui, minkä piti kaatua, juuri
se paloi, minkä piti palaa. Kello kahden tienoissa iltapäivällä
alkoi kaupunkiin virrata vihreäpukuisia, tomuisia miehiä. He tulivat
tyyninä niinkuin mennään pellolle kyntämään. Ei minkäänlaista
kiirehtimistä, ei minkäänlaista levottomuutta. He kulkivat varmasti
ja määrätietoisesti niinkuin taitava työmies liikkuu työssään. He
liikkuivat samalla vaatimattomasti. Ei minkäänlaista pöyhkeilemistä
tai ylpeilyä. Levollisesti he kuljettelivat konekiväärejään ja
tykkejään, sillä tottumuksella jolla maamies pitelee kuokkaansa tai
ohjaa auraansa. Kaduilla he kulkivat etukumarassa ja ikäänkuin hiipien,
mutta levollisina ja määrätietoisina sielläkin, ja samalla valppaina
ja valmiina vastaanottamaan vihollista joka kellarinluukulta, joka
vintinikkunasta, joka kadunkulmauksesta. Olisi ollut helppoa parissa
tunnissa ottaa Helsinki tulella ja miekalla, mutta Helsinki otettiin
hellävaroen, säästämällä. Lauantaina 13 p:nä tiedettiin, että useita
kymmeniä saksalaisia oli kaatunut. Työväentalon torni punaisine
lippuineen oli sortunut, Turun kasarmi paloi heleässä tulessa, Kallion
kirkon tornissa riippui suuri valkoinen vaate ja kuulia satoi joka
taholta, kun meidän asuntoomme saapuu kaksi saksalaista soturia
kysymään, onko meillä kätkössä punakaartilaisia. Taloja tarkastettiin
nimittäin. He olivat kuin itse tyyni ja levollinen voima, nuo
saksalaiset soturit, työtomussaan, ympärillään ruudinhaju. Jokainen
helsinkiläinen olisi liikutuksella tarttunut noihin työn kovettamiin
käsiin, löytämättä sanoja ilmaisemaan mitä sydän tunsi. Mutta soturit
pysyivät kylminä. En ikinä unohda sitä kummallista, vaatimatonta,
kohteliasta ja vakavaa tinkimättömyyttä, millä toinen miehistä torjui
luotaan kiitollisuuden purkaukseni:

— Ja, aber ich muss meine Pflicht tun. (Niin, mutta minun täytyy
täyttää velvollisuuteni.)

Ne olivat ensimmäiset sanat, karuina ja lyhyinä, mitä kaukaa tullut
soturi lausui. Sitten hän kävi tutkimaan taloa, oliko punakaartilaisia
kätkössä, ja teki sen tarkkaan.

Minun pitää täyttää velvollisuuteni. Korkeampi voimako puhui
saksalaisen soturin kautta, joka suomalaiselle julisti velvollisuuden
täyttämistä?

On syyskesän sunnuntai, on elonkorjuun korkea aika, on Suomen kansan
kohtalonvuosi ja kohtalonhetki: minne menet sinä Suomen kansa,
järjestystä, voimaa ja kukoistusta kohti vaiko vallattomuutta,
heikkoutta, hajoamista? Olemme esi-isien ja esiäitien temppelissä,
heidän rukoustensa ympäröiminä. Vuosisadat katsovat meihin, me
olemme edesvastuussa Suomen tulevaisuudesta. Mikä on syynä meidän
heikkouteemme, meidän kurittomuuteemme? Itäinen ruttoko? Pitkä sortoko
idästä? Vaiko jokin muu vielä? Jokin heikkous ja rikkinäisyys meissä
itsessämme? Kasvatuksenko puute? Koditko?

Meidän sisin rukouksemme on sama nyt kuin esi-isien ja esiäitien satoja
vuosia sitten: se, että me saisimme rauhassa viljellä kontuamme,
rauhassa asua kotiamme, rauhassa nukkua ikuiseen uneen ja jättää työmme
perinnöksi lapsillemme. Meidän sisin rukouksemme on, että isänmaa saisi
elää ja kehittyä suureksi ja voimakkaaksi. Kootkaamme siis voimamme
ja käykäämme koko tahdollamme ja tarmollamme rakentamaan isänmaatamme
vapaaksi ja suureksi.

Perustus lujaksi: kodit onnellisiksi! Jos Suomen kodit ovat onnelliset,
niin on Suomikin luja. Ihmiskoti tarvitsee samaa mitä peltomme
tarvitsee: valoa ja aurinkoa. Valoa ja aurinkoa Jumalan taivaalta
ja rakkautta, sopua ja hyvää tahtoa sisältäpäin. Kun kaksi ihmistä
perustaa kodin, niin muistakoot he, että he tekevät yhden kolkan
isänmaata joko valoisaksi tai pimeäksi. Isänmaa käy heidän kotinsa
kohdalla joko lujaksi tai heikoksi. Ja kun tulee kova aika ja vaaran
hetki, niin katkeaa ketju siltä kohdalta, missä on heikko koti. Kodit
muodostavat isänmaan vartioketjun. Kavahtakoot ihmisparit, etteivät he
anna onnettomia perintöjä lapsilleen ja tuleville sukupolville.

Oli kerran eräs pieni Matti. Kun hänen vanhempansa kuolivat, ei hänelle
jäänyt penniäkään perintöä. Hän vain tiesi, että pitää puhua totta
kaiken uhalla, ettei saa varastaa, ei olla kiero, ei panetella ihmisiä.
Hän osasi hyvästi kymmenen käskyä ja totteli niitä myöskin mielessään.
Kun hän kasvoi nuorukaiseksi, muisti hän selvästi isänsä aurankurjessa,
kuinka hän hellittämättä kulki ylös ja alas vakoa, hän muisti kuinka
hevonen hirnahti, kun he aamulla astuivat talliin, hän muisti kuinka
isä antoi hänelle selkäsaunan, kun hän toisten poikain kanssa oli
ottanut omenia naapurin puutarhasta, ja pakotti hänet viemään takaisin
omenat. Hän muisti kuinka lauantai-illoin, kun oli tultu saunasta,
istuttiin pirtissä ja isä luki ääneen sanomia. Pöytä oli hohtavan
valkoinen, valkoinen oli isän paita ja valkoinen oli lattia. Äidillä
oli kauniita valkoisia ja mustia liinoja. Kauneimmat pantiin päähän
kun mentiin kirkkoon. Kun äiti käveli pihamaalla, tulivat kissa ja
koira häntä kohti ja hän silitti niitä. Hän silitti myöskin lapsensa
päätä, tuli katsomaan kun Matti leikki hiekassa ja neuvoi häntä siinä,
miten piti rakentaa navetta ja talli ja miten piti kyntää. Usein tuli
äidin luo äreitä, surullisia naisia naapurista, mutta he menivät pois
iloisina, sillä äiti oli aina niin tyyni ja iloinen. Illalla, kun Matti
jo torkkui sängyssään, tuli äiti ja rukoili hänen kanssansa. Poika
muisti vieläkin, että äidin karhea käsi siinä silitti hänen päätään.
Nämä ovat Matin ainoat perinnöt isänkodista.

Oli myöskin eräs pieni Heikki. Hänelle jäi suuri talo ja paljon rahaa.
Kun Heikki oli pieni, tapahtui kerran, että eräs matkustaja pudotti
sormuksensa heinikkoon pihamaalla. Kaikki etsivät sitä, sillä se
oli muistosormus. Heikki sen vihdoin löysi, juoksi pois ja piilotti
rakoon tallinparvella. Joka päivä ja monta kertaa päivässä hän juoksi
katsomaan ettei kukaan sitä löytäisi. Hän pelkäsi että se otettaisiin
häneltä pois. Hän vapisi, kun näki jonkun likenevän tallia. Hänen
täytyi siirtää aarteensa kivijalkaan asuinrakennuksen alla. Siellä
oli vanhoja vanteettomia pyttyjä ja ravistuneita saaveja, vanhoja
kenkiä, reki, pulloja ja koppia. Sieltä ei kukaan saattanut löytää
sormusta. Jolleivät rotat! Sillä talossa oli paljon rottia. Kun isä
ja äiti riitelivät, juoksi äiti joskus piiloon rakennuksen alle — hän
saattoi löytää sormuksen! Kissatkin siellä nälissään pyydystelivät
hiiriä — Heikki pelkäsi kissojakin. Kerran kun isä yöllä tuli kotiin,
viskasi hän rikki ruudun ja huusi, että pitääkö pistää tuli nurkan
alle ennenkuin saa ihmiset heräämään. Heikki muisti heti sormuksensa!
Sormus palaa, jos isä sytyttää talon! Kerran monen viikon perästä äiti
näki Heikillä sormuksen. »Kas vain, oletko löytänyt sormuksen! Onpa se
kaunis. Ei sitä nyt enää tarvitse lähettää vieraalle, ei hän sitä enää
muista.» Heikki sai perinnökseen paljon rahaa ja nämä muistot.

Pienet Matit ja Heikit kasvavat suuriksi. Jokainen joutuu
vartijaketjuun suojelemaan kansaa ja isänmaata. Kenen vartijaketju
kestää? Kenen katkeaa? Kuka on saanut kodistaan onnellisemman perinnön?
Kuka on onnellisempi? Kuka tekee kansansa onnellisemmaksi?

Jos me menisimme tutkimaan julmimpien punakaartilaistemme koteja, niin
me varmaan saisimme nähdä, että luonnottomimpien rikosten tekijät ovat
kasvaneet likaisissa, pimeissä, ilottomissa kodeissa, missä valhetta
ja epärehellisyyttä on suosittu. Kotien harmaus ja ikävyyskin jo
karkottavat maailmalle monen lapsen. Ainaisesti tylyt, epäystävälliset
kasvot kodissa saattavat lapset etsimään iloa muualta.

Vapaata Suomea rakentaessamme muistakaamme, että kansa on sellainen,
jommoiset ovat sen kodit. Vain ankaran velvollisuudentunnon turvissa
tulee koti onnelliseksi ja kansa lujaksi.




YSTÄVÄMME KIRJAT

Puhe, pidetty satakuntalaisten ylioppilaiden Lukupiirin
10-vuotisjuhlassa 22. 2. 1917.


Juhlat, vuosijuhlat — mitäpä ne ovat muuta kuin levähdyksiä matkan
varrella: on kuljettu taival, on ponnistettu eteenpäin, on langettu,
on noustu, on ollut ylämaata, on ollut alamaata. Hyvä on, jos matka
pääasiassa on ollut nousua, siis ponnistusta, ylämaata. Silloin saattaa
toivoa, että levähdyspaikka on korkealla, että siellä ilma on puhdasta
ja että sieltä saa nähdä jotakin kaunista ja kohottavaa.

En uskalla mennä sanomaan, onko meidän lukupiirimme kymmenvuotiskausi
ollut ehdotonta ponnistusta ylöspäin, en tiedä, onko meidän
levähdyspaikkamme korkealla, en uskalla mennä takaamaan miten laajalta
sinne näkyy Jumalan luontoa ja ihmiselämää. Joskus olen lukupiiri-illan
päätyttyä jostakin nuoresta silmäparista lukenut, että ilta ei ole
antanut niin paljon kuin asianomainen oli toivonut. Jonkin kerran olen
ensikertalaisen katseesta nähnyt, ettei hänen ole ollut joukossamme
hyvä olla ja ettei hän koskaan tule takaisin. Mutta monen kädenlyönti
lukupiiri-illan päätyttyä on myöskin ollut niin lämmin, että olen
ajatellut: ehkä sentään kannattaa jatkaa tätä seurustelua kirjojen
parissa. Ne jotka kylminä ovat lähteneet lukupiiristä, ne ovat aina
olleet niitä, joita ei lukupiiri ole voinut kiinnittää työhön. Ne jotka
iloisimpina ovat sen jättäneet, ovat olleet niitä, jotka ovat kantaneet
päivän kuorman ja helteen, niitä jotka eivät ole itseänsä säästäneet,
vaan ottaneet hartioilleen kaiken työn mitä heiltä on pyydetty, niitä,
jotka ovat panneet itsensä alttiiksi. Tässä itsensä alttiiksipanossa
piilee kaiken voittamisen salaisuus ja nämä alttiiksipanijat ja samalla
voittajat ne ovat ne, jotka uskollisuudellaan ja sydämensä lämmöllä
ovat ylläpitäneet lukupiirin. Jos jollekin tänä päivänä kuuluu kiitos,
niin heille. Jonkin kerran on keväisenä iltana lukukauden päättyessä
sattunut, että joku painaessaan kättäni on sanonut: minä jätän nyt
Helsingin, en enää saa tulla lukupiiriinkään. Ja hänen silmissään on
kiiltänyt kyynel. Olen silloin kauan seisonut ikkunassa ja seurannut
sitä valkolakkista parvea, joka kevään rusottavassa hämärässä on
loitonnut läpi puukujien kaupunkia kohti. Olen ajatellut miten nupulla
se oli tuo ihmislapsi, kun hänet ensi kerran näin ja miten hän on
puhjennut kukkaan täällä elämän ja kirjojen parissa. Hänessä asuu nyt
tarve nöyrästi ja iloisesti panna itsensä alttiiksi suuren, mahtavan
elämän edessä, hänessä sykkii halu lisätä elämän vauhtia, juoda elämää
ja antaa elämää. Kun sitten valkoiset lakit ovat hävinneet tienmutkaan,
olen palannut kokoushuoneeseemme ja tuntenut vaikutuksen siitä oudon
salaperäisestä sisällöstä, minkä läheinen toveripiiri jättää mieleen,
yksinpä kokoushuoneeseenkin. Lähteneiden käsien kosketus viipyy vielä
täällä esineissä, heidän äänensä helinä on vielä piilosilla täällä
hämärässä ja kyynel, tuon täältä eronneen pojan tai tytön kyynel hohtaa
täällä kuin helmi.

Niin ovat ylioppilaspolvet vaihtuneet vuosien kuluessa, mutta jokainen
toveripiirille omistettu ajatus, jokainen ystävällinen muistaminen
vaikkapa kuinka kaukaa on tullut hyväksemme ja yhdistynyt siihen
sisällön pääomaan, mistä lukupiirimme elää. Kukaan niistä lukupiirin
ystävistä, jotka ovat jättäneet Helsingin, eivät itse asiassa ole
poistuneet lukupiiristä. Heidän suoritettu työnsä ja heidän hyvät
ajatuksensa ovat aina olleet mukana muodostamassa pohjaa jokaiselle
kylläiselle mielialalle tai näkemykselle, joka täällä on syntynyt.

Me olemme tahtoneet hyvien ja suurten kirjojen parissa rikastua
ja syventyä. Me olemme tahtoneet ystävystyä parhaaseen, mitä
kaunokirjallisuuden alalla on luotu. Suurten henkien luo me olemme
pyrkineet. Me olemme myöskin tahtoneet välttää vaaraa, joka uhkaa
jokaista toveripiiriä: oleilemisen, laiskottelemisen vaaraa. Sillä
se tappaa lopuksi parhaimmankin ystävyyden. Kymmenen vuoden kuluessa
on lukupiirissä läpikäyty hyvä joukko toistasataa kirjaa ja uskon,
että useat näistä kirjoista ovat tulleet ystäviksemme elämän ajaksi
ja että niiden henkilöt pulmallisissa ajankohdissa meidän elämämme
juoksua voivat astua esiin ja tehdä meille hyviä palveluksia. Me olemme
tahtoneet välttää tyhjän yhdessäolon vaaraa, mutta nyt, kun kymmenen
vuoden taival on kuljettu loppuun, lienee meillä lupa asettua piiriin
levähtämään, ottaa esiin eväämme ja muistella.

Miten monet hetket nousevatkaan mieleen, miten monet illat lepattavien
kynttiläin valossa! Miten monet tutut kasvot nousevatkaan silmien
eteen. Ne ovat sittemmin kadonneet itään ja länteen, mutta nyt ne
kaikki ovat täällä ja jokainen sielu tulee ja kuiskaa: muistatko? Ah,
emmekö me muistaisi! Armaat ihmiset, armaat illat, niin lähellä ja
kuitenkin jo niin saavuttamattoman kaukana! Tihenemistään tihenee auer
yli menneisyyden. Ainoastaan äänet kuuluvat selvästi, sekä toverien
että ystäviemme kirjojen. Huonosti olisikin lukupiirin ollut, jolleivät
uskollisten ystävien ja suurten henkien äänet seuraisi meitä läpi
elämän.

Me kuulemme Lear-kuninkaan äänen hänen marttyyriutensa yössä nummella
keskellä rajuilmaa. Hovin loisto, armaat tyttäret, kunnia, kaikki
on menetetty — narri ja rauhattomaksi julistettu alaston ihminen
ovat kuninkaan seurana. Silloin kuningas sanoo, tarkoittaen miestä,
joka esiintyy hulluna: »Eikö ihminen ole tuota parempi? Sinä et ole
velkaa madoille silkkiä, et pedolle taljaa, et lampaalle villaa, et
moskus-kissalle hajuja. — Haa, kolme meitä tässä on vääristeltyä,
sinä olet oikea sinä. Koristamattomana ihminen on vain tuollainen
köyhä, alaston, kaksijalkainen elukka kuin sinä siinä. — Pois, te
lainakalut...» Ja kuningas repii vaatteensa.

Ah, kun kerran joutuu eteemme yö, jolloin elämän koreus on meille
paljastanut karvansa, kun ihmiset ovat meidät hylänneet, silloin puhu
meille, kuningas Lear.

Ja kun kuningas lopuksi on saanut takaisin järkensä ja viimeisen
lapsensa ja he molemmat ovat vankeina ja hirttonuora häälyy heidän
päänsä päällä, silloin kuulemme Learin äänen:

    Ei, ei, ei! Pois tule vankityrmään.
    Siell' laulamme kuin häkkilinnut kahden.
    Jos siunaust' anot sinä, polvillani
    Min' anon anteeksi. Näin elellään me,
    Rukoillaan, laulellaan ja tarinoidaan,
    Hymyillään kulta-perhoille ja kuullaan
    Kuin köyhät raukat hovist' uutta kertoo.
    Muassa haastellaan ken voittaa, tappaa,
    Ken nousee, lankee; salaviisait' ollaan
    Kuin Herran enkelit. Näin tyrmässämme
    Vältämme suurten lahko-juonet, jotka
    Kuun mukaan nousee, laskee.

Hetkinä jolloin koko meidän maailmamme on supistunut yhdeksi ainoaksi
tautivuoteeksi, tai yhdeksi ainoaksi sydämeksi — puhu meille,
opettajamme kuningas Lear!

Entä kuka täällä tulee? Hiukset kuin leijonan harja, kasvot
kuin kotkalla... Hän oli meidän muassamme lukupiirissä kerran
kiirastorstaina, hän, Puolan kansan näkijä, Adam Mickiewicz.

    Litwo! Ojczyzno moja, ty ojestes jak zdrowie!
    Ile cie trzeba cenic, ten tylko sie dowie,
    kto cie stracil...

Liettua, synnyinmaani, sinä olet kuin terveys. Kuinka paljon sinua
tulee pitää arvossa, sen ymmärtää vain se, joka on sinut kadottanut...

Mitä hän sanookaan, Adam Mickiewicz? Hän paljastaa yhden ihmissydämen
arimpia kohtia, sen ihmisominaisuuden, ettemme näe mitä meillä on,
ettemme ymmärrä kiittää siitä onnesta minkä me omistamme, ettemme tunne
sisältöä sellaisissa sanoissa kuin isänmaa, kotiseutu, ennenkuin me
olemme ne kadottaneet... Ja vielä kajahtaa Mickiewiczin tuotannosta
säepari, jonka hän on omistanut runoilijalle, luovalle taiteilijalle,
mutta jonka me jokainen voimme omistaa itsellemme, sillä emmekö kaikki
ole elämäntaiteilijoita, kaikki kutsuttuja luomaan ja antamaan elämää:

    Runoilijalla, se tietkää, tie yks on vaan:
    sydämen pyhä into ja pyrkimys Jumalaan!

Emme tehne suurta syntiä, jos ajattelemme: ihmislapsella, tietkää, tie
yks on vaan...

Faustin runoilija...! Suuri, viisas otsa, syvät rypyt kulmien välissä,
voimakas leuka, tunteelliset viivat suupielissä...

    Alles in der Welt lässt sich ertragen,
    nur nicht eine Reihe von schönen Tagen!

    Voi täällä kaikkea kestää — yksin
    ei hyviä päiviä pääksytyksin.

        Denn mit Göttern
        soll sich nicht messen
        irgend ein Mensch.
        — — — — — — — —

        Was unterscheidet
        Götter von Menschen?
        Dass viele Wellen
        vor jenen wandeln,
        ein ewiger Ström:
        uns hebt die Welle,
        verschlingt die Welle
        und wir versinken.

Älköön jumalten mukaan mitatko itseään yksikään ihminen.

Mikä on erona jumalten ja ihmisten välillä? Että monet aallot kulkevat
heidän edessään, ikuinen virta. Meitä nostaa aalto, meidät nielee aalto
ja me uppoamme.

    Trocknet nicht, trocknet nicht,
    Thränen der ewigen Liebe!
    Ach, nur dem halb getrockneten Auge
    wie öde, wie tot die Welt ihm erscheint!
    Trocknet nicht, trocknet nicht,
    Thränen unglücklicher Liebe!

Älkää kuivuko, älkää kuivuko, ikuisen rakkauden kyyneleet! Oi,
puoleksikin kuivuneeseen silmään miten autiolta ja kuolleelta näyttää
maailma! Älkää kuivuko, älkää kuivuko, kyyneleet onnettoman rakkauden!

Henrik Ibsen! Me näemme hänen Brandinsa ponnistavan eteenpäin sumussa
tuntureilla.

    Det som du er, vær fuldt og helt
    og ikke stykkevis og delt — — —

Mitä olet, ole täydelleen ja kokonaan eikä paloittain ja jaettuna.

    Alt hvad til jord dig binder nu,
    skal du frivilligt kaste af
    og skride nøgen mod din graf.

Kaikki mikä sinua nyt sitoo maahan, se on sinun vapaaehtoisesti
heitettävä yltäsi ja kuljettava alastonna hautaasi kohden.

Yksi on ihmisellä määrä: olla tauluina, joihin Jumala voi kirjoittaa

    Sjæl, vær trofast til det sidste!
    Sejrens sejr er alt at miste.
    Tabets alt din vinding skabte —
    evig ejes kun det tabte...

Sielu ole uskollinen viimeiseen asti! Voiton voitto on kaiken
menettäminen. Menetyksen kokonaisuus johti sinut omistamaan: ikuisesti
omistetaan vain menetetty.

Miten monta iltaa Henrik Ibsenin seurassa! Eivätkö olekin kuin omaisia
Hedda Gabler, Ella Rentheim, Rebekka West, Peer Gynt, Rita Almers,
tohtori Stockmann, tohtori Wangel, Vilhelm Foldal, kärsimyksineen,
rikoksineen, taisteluineen ja kaipuineen.

Tässä astuu vastaamme ritarien ritari, Rostandin Cyrano de Bergérac,
jonka kalpa kohoaa kaikkea typeryyttä, pöyhkeyttä ja alhaisuutta
vastaan, Cyrano, joka kauniin, yksinkertaisen ystävänsä puolesta
kuiskaa rakkauden sanat Roxanelle! Cyranon sydän on tulessa, mutta
Christian nousee parvekkeelle ja saa Roxanen suudelman. Vuodet kuluvat.
Luostarissa suree Roxane kuollutta Christiania, toistellen hänen
kauniita kirjeitään. Lauantaisin, kun kello lyö kuusi, tulee Cyrano
tervehtimään Roxanea ja koko luostari odottaa häntä silloin. Hän ei
ole koskaan rakastanut ketään muuta kuin Roxanea, Roxane ei sitä
tiedä — Christian oli kaunis. On syys, viiniköynnös luostaripihalla
helottaa punaisena, keltaisia raskaita lehtiä varisee, kokonainen
läjä on vaahterain alla. Kello lyö kuusi. Sisaret, jotka kirjailevat
silkkikaapuja varjossa puiden alla, nostavat päitään. Cyranoa ei kuulu!
Kymmenen vuoden aikana on hän kellon lyödessä kuusi astunut portista,
ja nyt...! Hetken perästä tulee Cyrano, töyhtö hatussaan, leikkiä
laskien kuten aina. Mutta hän kätkee hatun alla kuolettavaa haavaa.
Ja siellä keltaisten lehtien alla saa Roxane vihdoinkin tietää, että
ne kauniit ja kuumat sanat, joilla hän vuodesta vuoteen on ravinnut
sieluaan, eivät olekaan olleet Christianin vaan Cyranon. Hän onkin
rakastanut Cyranoa — eikä Cyrano ole mitään sanonut... Houriessaan
ennen kuolemaansa, näkee Cyrano edessään kaikki vanhat vihollisensa
elämän varrelta: valheen, kompromissin, ennakkoluulon, pelkuruuden — ja
viimeisin voimin vetää haavoittunut ritari miekkansa:

— Vai niin, vai luulette te, että minä ryhdyn sovintoon teidän
kanssanne. En ikinä, en ikinä. Vai sinäkin, typeryys — ykskaikki,
tulkaa, tulkaa te vain. Minä taistelen, taistelen, taistelen! Kaikki
te riistätte minulta, ruusun ja laakerin. Riistäkää! Mutta siitä
huolimatta jää jotakin, joka, kun minä tänä iltana astun Jumalan
eteen, leveältä lakaisee taivaan sinistä kynnystä, jotakin, jonka tuon
mukanani vailla ryppyä ja tahraa... Se on ritaritöyhtöni!

Tervehdimme sitten Gustav Frensseniä suolaisilta dyyneiltä ja hänen
kultatukkaista Jan Guldtiaan, joka purjehti Anna Hollmannilla ja
hirvittävässä haaksirikossa Biskayalla menetti muistonsa koko
menneisyydestä, yksinpä nimestään. Kun hän sitten vuosien perästä,
nujertuneena miehenä istuu vastapäätä ikuista morsiantaan Eva Göttiä,
kuulemme hänen väsyneen äänensä: »Minun luontoni vaati oikeutta,
uskollisuutta ja järjestystä, minä vaadin sitä kuumin sydämin ja
minusta tuntui, että kaikkien muiden ihmisten täytyi olla samanlaisia.
Mutta minä sain kokea, että ihmiset kulkevat omia teitään ja että
Jumala antaa heidän kulkea. Minulle kävi hyvin vaikeaksi, jopa
mahdottomaksi katsoa tätä. Ja niin iskin pääni seinään. Luultavasti
täytyy kaikkien kuumaveristen hyvien ihmisten kokea samaa kuin minun...
Meidän esivanhempamme suoriutuivat helpommin, he elivät yksinäisempinä
eivätkä sentähden törmänneet yhteen ihmisten kanssa. Ja sitten olivat
heidän silmänsä ikäänkuin sidotut niin etteivät he nähneet vääryyttä
eivätkä niinmuodoin törmänneet yhteen Jumalan kanssa... Minun oli niin
turvallista ja onnellista astua lähellä Jumalan kättä, enkä minä saata
kävellä yksin, kuten muut ihmiset...»

Se oli Gustav Frenssen suolaisten rantojen dyyneiltä!

Andersen, Hans Christian, poika Odensen pienestä pesästä, joka ensin
näki nälkää ja vilua, joka oli niin erikoinen, että häntä vain
hyljeksittiin ja potkittiin, Andersen tervehtii ystäviään lukupiirissä.
Jos kuuntelisimme häntä, pyytäisimme häntä kertomaan jotakin, joka
on puhjennut esiin hänen sisimmästä sydämestään ja joka samalla voi
hyödyttää meitä. Andersen, jonka suurin piina elämässä oli arvostelu,
arvostelun nakertelu, Andersen kertoo tähän tapaan:

Kas niin, nyt me alamme. Kun me olemme päässeet tarinan loppuun, niin
tiedämme enemmän kuin nyt, sillä oli paha noita, kaikkein pahimpia,
se oli »Paholainen». Eräänä päivänä oli hän oikein hyvällä tuulella,
sillä hän oli tehnyt peilin, jolla oli se ominaisuus, että kaikki hyvä
ja kaunis mikä siihen kuvastui suli melkein tyhjiin ja se mikä ei
kelvannut mihinkään ja näytti oikein pahalta, se astui nyt oikein esiin
ja kävi entistäkin pahemmaksi. Kauneimmat maisemat olivat peilissä
kuin keitetty pinaatti ja parhaimmat ihmiset kävivät inhottaviksi ja
seisoivat päälaellaan. Kasvot vääntyivät niin ettei niitä saattanut
tuntea. Se oli mainion hauskaa, sanoi piru. Kun ihmisessä puhkesi
esiin hyvä ja hurskas ajatus, niin silloin irvisti peili niin että
noitapirun piti hymyillä taitavaa keksintöään. Ja pirun oppilaat —
sillä hän piti noitakoulua, he kertoivat nyt pitkin maailmaa, että
oli tapahtunut ihme: vasta nyt saattoi nähdä mitä maailma ja ihmiset
oikeastaan olivat. He lähtivät nyt lennättämään peiliä eikä lopulta
ollut ainoaakaan maata tai ihmistä, jota ei peilissä olisi väännetty.
Nyt he niinikään tahtoivat kohota taivaaseen asti pilkkaamaan Jumalaa
ja enkelejä, ja jota korkeammalle he lensivät, sitä pahemmin peili
irvisti. Lopulta se vapisi niin ettei se tahtonut pysyä käsissä. Ylös,
ylös, aina Jumalaan asti! Mutta äkkiä päästi peili kauhean irvistyksen,
lensi heidän käsistään ja räjähti tuhansiksi sirpaleiksi. Toiset näistä
sirpaleista olivat tuskin tomuhiukkasen kokoisia ja nämä lentelivät nyt
ilmassa ja joutuivat ihmisten silmiin. Te saatatte käsittää miten kävi,
kun kuulette, että jokaisella sirpaleella oli sama ominaisuus kuin
itse peilillä: ihmiset näkivät nyt kaikki nurinkurisena, tai eivät he
nähneet sitä hyvää mikä oli ympärillä, näkivät vain sen pahan ja tämän
moninkertaisena. Mutta muutamien ihmisten kävi vielä niinkin, että he
saivat peilinpalat sydämeensä ja nyt muuttui tuo sydänraukka ikäänkuin
jääkappaleeksi. Muutamat peilinkappaleet olivat niin suuret, että
niistä tehtiin ikkunaruutuja — saatatte kuvitella mitä ajateltiin ja
puhuttiin taloissa, joissa katseltiin maailmaa ja kanssaihmisiä noiden
ruutujen läpi. Toisista peilinkappaleista tehtiin silmälaseja. Piru
oli iloissaan, hän nauroi ja hyppi. Mutta ulkona lentelivät peililasin
hiutaleet. Kuulkaapas nyt kuinka kävi.

Suuressa kaupungissa missä on niin paljon ihmisiä, että he tuskin
mahtuvat asumaan, eli kaksi naapuriperhettä, kukin pienessä
ullakkokamarissaan. Kummallakin perheellä oli pieni lapsensa, Kay oli
poika, Gerda oli tyttö, he eivät siis olleet sisarukset, mutta he
rakastivat toisiaan ikäänkuin olisivat olleet sitä. Aina he leikkivät
yhdessä. Ikkunoilla kasvoi mitä ihanimpia ruusuja, ihmeellistä oli
päivää vastaan katsella hienoja lehtiä. Ja kuinka ne tuoksuivat! Heillä
oli yhteinen 'kuvakirja, se oli heidän rakkain leikkikalunsa. Isoäiti
kertoi satuja, hän osasi paljon ihmeellisiä satuja. Talvisin jäätyivät
ikkunaruudut, jäätähdet kimmeltelivät! Joskus tapahtui, että jokin
tähti silmissä alkoi kasvaa ja kasvaa ja muuttui kokonaiseksi eläväksi
olennoksi. Se oli kuin nainen, valkea ja loistava, hän viittasi
kädellään. Pikku Käyn sydäntä kylmäsi, sillä hän pelästyi.

Eräänä päivänä istuivat lapset ruusujen alla ja katselivat kuvakirjaa —
kello kirkontornissa löi juuri viisi. »Ah, mikä minun silmääni meni!»
parahti äkkiä pieni Kay. Gerda kietoi kädet hänen kaulaansa ja koetti
tarkastaa, mutta ei mitään näkynyt. Pikku Kay oli kuin olikin kuitenkin
saanut silmäänsä sirpaleen noitapeilistä.

— Mitä sinä siinä itkeä tihrutat! huusi hän pikku Gerdalle. — Mikä ruma
tyttö sinä olet!

Hän potkaisi ruusuruukkua ja paiskasi satukirjan menemään. Ja siitä
päivästä lähtien hän kokonaan muuttui. Isoäiti oli hänestä naurettava,
hänen satunsa olivat lorua. Käyn leikit kävivät kovin järkeviksi, hän
haki nyt vain poikain seuraa kadulla, oppi kaikenlaisia outoja sanoja
ja nauroi, kun ei Gerda ymmärtänyt niitä. Ne olivat kiroussanoja. Hänen
korkein kunniansa oli, kun kadun suuret pojat kehuivat häntä. Hän
oppi matkimaan kaikkia ihmisiä jotka asuivat niillä tienoin, kuinka
he kävelivät ja kuinka he puhuivat. »Sillä pojalla on mainio pää!»
sanoivat nämä samat ihmiset. »Hänestä tulee vielä jotakin!»

Kun pikku Kay näki koolla lapsia jotka leikkivät, niin hän meni
takaapäin ja repi heitä vaatteenliepeestä. Jos pojat liukuivat
pihamaalla, niin hän pani jalkansa eteen niin että he kaatuivat. Hän
halveksi syvästi kaikkia iloisia pyrkimyksiä. Joka paikkaan missä
nuoria oli koolla siinä tarkoituksessa, paiskasi hän tulemaan pilkan
sanan. Kaikki oli niin lapsellista, niin typerää. Ja aivan niinkuin
hän oli nyppinyt rikki ruusut kodin ikkunalla, repi hän nyt rikki
mielialat. Olisi luullut, että pikku Kay olisi pysynyt poissa seuroista
ja leikeistä, joita hän niin syvästi halveksi, mutta ei: pikku Kay tuli
joka paikkaan eikä hän tehnyt mitään muuta kuin pilkkasi niitä jotka
koettivat tehdä jotakin yhteisen ilon ja hyödyn saavuttamiseksi. Hän
saattoi niin erehtyä, että hän luuli kukkien hunajaa siirapiksi eikä
hän enää osannut erottaa auringonpaisteen läikkää kotinsa lattialla
siirapista. Kaikki oli siirappia.

Eräänä päivänä oli Kay kadun isojen, risaisten poikien kanssa
laskemassa mäkeä. Kun hevosia ajoi ohitse, sitoivat he kelkkansa
rekien perään ja saivat siten vapaan kyydin. Yhtäkkiä tulla viillettää
suuri valkea reki, missä istui joku valkoisessa turkissa. Kay sitoi
nopeasti kelkkansa kiinni ja nyt sitä mentiin. Mutta valkea olento
ei suuttunutkaan, kun huomasi Käyn takana, vaan nyökytti hänelle
ystävällisesti päätään. Kay koetti nyt irroittaa kelkkaansa, mutta
se ei onnistunut. Ja vauhti lisääntyi lisääntymistään. Hän olisi
heittäytynyt pois kelkasta, mutta hän oli kasvanut siihen kiinni ja
lumi vyöryi ja suhisi ympärillä. Yli kivien ja kantojen mentiin, Käytä
pelotti. Hän koetti muistutella mieleensä isämeidän rukousta, mutta hän
muisti vain kertomataulun.

Lumihiutaleet kävivät yhä suuremmiksi, ne olivat jo kuin valkeita
kanoja, ne lentelivät ja lepattivat ympärillä Valkea olento reessä
kääntyi: se oli ihmeen ihana nainen.

— Onko sinun kylmä? Tule tänne minun turkkiini!

Kay vaipui kuin lumihankeen ja nainen suuteli ja suuteli häntä. Kay
unohti että isoäitiä ja pikku Gerdaa koskaan oli ollutkaan. Hän ei
enää pelännyt. Hän kertoi uudelle ystävättärelleen, että hän osasi
päässälaskua ja kuinka monta asukasta kaupungeissa oli ja paljon muuta
samantapaista — ja aina vain nainen hymyili, viisaasti, kylmästi.
Vihdoin tultiin perille. Yöt istui Kay ja katseli kuuta ja revontulia,
päivät makasi hän Lumikuningattaren jalkojen juuressa. Lumikuningatar
se nimittäin oli, joka oli ottanut hänet valtoihinsa.

Suuri oli pikku Gerdan suru. Hän kulki ja etsi ja kyseli. Hän antoi
pois kaikki mitä hänellä oli saadakseen tietoja leikkitoveristaan,
mutta kukaan ei tietänyt missä Kay oli. Vihdoin viimein läksi tyttönen
maailmalle etsimään lapsuutensa ystävää. Kävisi kuitenkin aivan liian
pitkäksi kuvata niitä vaaroja ja seikkailuja mitä pikku Gerda koki.
Pitkien, pitkien aikojen perästä tuli hän kauas pohjolaan, missä jo oli
pelkkää lunta ja jäätä ja revontulet räiskivät.

Mutta kuulkaammepa missä pikku Kay sillaikaa vietti aikojaan.

Jäänavan äärillä oli Lumikuningattaren linna, joka kauttaaltaan
oli lumesta ja jäästä. Siellä oli tuhansia saleja, toinen toistaan
komeampia ja ainoastaan Järjen teräksenkirkas valo valaisi niitä. Ei
koskaan tunkenut hitunenkaan sydämen hyvyyttä tai iloisuutta näihin
saleihin, siellä ei pidetty edes pieniä karhuntanssiaisia, eivätkä
pienet kettuneidot kokoontuneet sinne kahvikesteihin. Keskellä
ääretöntä lumisalia oli jäätynyt järvi, jonka pinta oli haljennut
yhtä suuriksi kappaleiksi, se oli oikea taideteos. Kappaleita saattoi
laskea ja muodostaa kuvioiksi. Keskellä tätä jäistä järveä istui
Lumikuningatar, kun hän oli kotona. Hän sanoi istuvansa järjen
jääpeilissä, se oli kaikkein parasta maailmassa.

Pikku Kay oli käynyt aivan siniseksi vilusta, mutta hän ei huomannut
sitä. Hänen sydämensä oli miltei muuttunut jääkappaleeksi. Hän kuljetti
jääpalasia paikasta toiseen ja muodosti niistä kuvioita — se oli Järjen
jääpeliä, hän pelasi sitä aivan niinkuin me dominoa tai jotakin muuta.
Se oli kaiken huippu, niin nerokasta, niin sukkelaa. Vielä hän koetti
jääkappaleista panna kokoon erästä sanaa: iäisyys. Sillä Lumikuningatar
oli sanonut, että jos Kay sen voi tehdä, niin hän saa vapautensa ja
parin uusia luistimia. Mutta hän ei voinut. Lumikuningatar tiesi varsin
hyvin, että kun sydän on jäässä ja silmässä on sirpale pirun peilistä,
niin ei tätä sanaa voida panna kokoon.

— Nyt minä lähden matkalle! sanoi Lumikuningatar.

Ja Kay jäi yksin peninkulmansuuruiseen jääsaliin. Ja hän tuijotti
jääkappaleihin ja ajatteli ja ajatteli. Hän oli aivan kankea, olisi
luullut häntä kuolleeksi.

Silloin astui pikku Gerda ovesta läpi vinkuvien viimojen. Kun hän näki
Käyn, tunsi hän hänet heti. Mutta Kay ei tuntenut Gerdaa. Ja Gerda
huusi ilosta ja kietoi kädet hänen kaulaansa. Ja pieni Gerda itki
ja nauroi ja hänen kyyneleensä putosivat Käyn rinnalle ja tunkivat
hänen sydämeensä. Siirappia! olisi Kay joskus ennen sanonut, mutta
nyt ei hän sanonut mitään, hän vain tuijotti. Vihdoin alkoi Gerda
laulaa jotakin jota he lapsina yhdessä olivat laulaneet ja hän itki
ja hän lauloi. Silloin suli pirunpeilin sirpale Käyn sydämestä, hän
purskahti itkuun ja tunsi Gerdan. Hän tunsi myöskin kuinka kylmä oli
salissa ja molemmat he nauroivat ilosta ja onnesta. Sellaista ei Järjen
suuressa jääsalissa vielä ikinä oltu nähty, jääkappaleetkin alkoivat
hyppiä, ja mitä ihmettä — eivätkö ne nyt muodostaneetkin sitä sanaa,
jota Lumikuningatar vaati. Iäisyys luettiin siinä selvästi. Kay oli
siis nyt vapaa, vapaa! Ja käsikädessä jättivät Kay ja Gerda salin ja
läksivät kotimatkalle. Paljon siinä oli vaiheita ja vaikeuksia, mutta
vihdoin he olivat kotona. He tunsivat suuren kaupungin tornineen. Oli
kevät, vihantaa, kukkasia ja kirkonkellot soivat. Isoäidin huoneessa
oli kaikki ennallaan, kello kävi aivan kuin ennen, mutta kun he
astuivat matalasta ovesta, huomasivat he, että he olivat kasvaneet
isoiksi ihmisiksi. Kuin raskasta unta oli nyt kylmä tyhjä loisto
Lumikuningattaren luona. Isoäiti istui auringonpaisteessa — Kay näki
että se oli auringonpaistetta, ja luki: »jollette ole niinkuin lapset,
niin ette tule Jumalan valtakuntaan.»

Olemme viipyneet hiukan kauan Käyn ja Gerdan tarinassa. Olisihan
tietysti jokainen voinut lukea sen suoraan kirjasta ja kuullut
sen silloin kerrottuna Andersenin omilla sanoilla. Jokaiselle
toveripiirille on itse asiassa hyödyllistä silloin tällöin muistella
mitä sirpale pirunpeilistä saattaa saada aikaan, kuinka se irvistää
kaikki rikki ja mitä rakentavia voimia sydämen yksinkertaisuus ja
uskollisuus ovat. Hyvästi, Hans Christian — kiitos ja näkemiin!

Todella ovat itse asiassa tällaiset juhlapäivät tilinteon päiviä,
tuomiopäiviä. Kaikki me Koskenniemen Hannun kanssa seisomme, kymmenen
vuotta kierreltyämme maailmaa, koulumäen alla:

    »Vuoskymmen unhottui ja jällehen
    hän siinä seisten oli poikanen.
    — — — — — — — — — —
    Niin oli menneet vuodet unen lailla
    ja kohta oli koko nuoruus mailla.
    Niin omituiseks Hannun mieli suli.
    Mit oli aikonut hän lähteissään?
    Hän oppinutko oli läksyään?
    Niin koko nuoruus tuomiolle tuli.

Kuinka paljon enemmän me olisimmekaan voineet juoda elämää ja luoda
elämää, palaa ja imeä sisältöä. Kuinka monta kertaa me olemme hakeneet
mukavuuttamme, kuinka monta kertaa olleet kylmät tai penseät! Kuinka
paljon enemmän me olisimme voineet antaa ja saada elämämme parhaimmalta
vuosikymmeneltä, joka on mennyt eikä milloinkaan palaja!

Sen voittosaaliin, jonka me kuitenkin olemme jaksaneet koota, sen
kokemuksen minkä lukupiiri on antanut, me laskemme sen nöyrästi
Osakunnan jalkojen juureen, kiitollisina siitä, että Osakunta aina
on ollut suosiollinen lukupiiriä kohtaan, kiitollisina siitä, että
Osakunta on pitänyt sitä ikäänkuin elämäänsä kuuluvana.

On omituista, ettei ole hauskaa, jos päättää etukäteen
tarkoituksellisesti pitää hauskaa. Seurustelun todellinen ilo
tulee kutsumattomana ja laskemattomana kuin inspiraatio. Mutta me
voimme houkutella sitä paikalle, sillä me tiedämme minkätapaisissa
elämänehdoissa se viihtyy. Kaikki ilo kasvaa esiin työstä aivan
niinkuin kaikki ikävystyminen kasvaa esiin laiskistelemisesta.
Toverielämän täytyy perustua hyödylliseen työhön — muuten ei siitä
ole odottaminenkaan iloa. Seurustelemisessa tällaisen laajemman
toveripiirin kesken täytyy vallita eräänlainen täsmällisyys — henki
joka on niin tuiki toisenlainen kuin virastojen koneentapainen
tiki-taki päivästä päivään. Jollei tätä virkeää, nuorekasta,
vapaaehtoista täsmällisyyttä ole, niin on turhaa odottaa toverielämältä
sisältöä ja aitoja ilonhetkiä.

Toverielämä vaatii vapaaehtoisen kireyden rinnalla eräänlaista
yksinkertaisuutta ja nöyryyttä: me teemme tehtävämme niin hyvin kuin
voimme ja ehdimme.

Ystävämme kirjat ovat parhaat toverimme — en nyt tarkoita
riippumattoromaaneja enkä sitä tyhjää literatuuria, joka elää päivän,
kaksi. Suurten henkien perintö ihmiskunnalle on vastaanotettava
vakavasti. Silloin tulee siitä meille sisällys ja rikkaus eliniäksi.

Niin, nyt olemme viettäneet lepohetken muistojen ääressä. Me kuulemme
vielä takaamme jonkun ystävämme äänen:

    Ihmislapselle, tietkää, tie yks on vaan:
    sydämen pyhä into ja pyrkimys Jumalaan!

Me tunnemme:

    Ei ollut ilta, yö, ei aamukaan —
    niin oli ihmeen valkeata vaan.

Vielä kerran kokoamme kiitollisuutemme kaikkia ja kaikkea kohtaan, mikä
täytti lukupiirin kymmenen vuotta. Ja sitten: eteenpäin, läpi sumujen
kohti korkeuksia, ylös suurten henkien luo!




KALLIIT HAUDAT


Eräänä keväisenä sunnuntaina v. 1918 vallitsi pitäjän kirkkoa kohti
liike, jommoista ei milloinkaan oltu täällä nähty. Ei rippipyhinä,
ei silloin, kun pitäjän rikkain mies haudattiin, ei silloin, kun
pitäjän suurellisimman talon tytär vietti häitä ja vieraita oli
kutsuttu seitsemästä pitäjästä. Tällaista ei oltu täällä koskaan
nähty. Naapuripitäjistä olivat ihmiset lähteneet liikkeelle jo
illalla, ajaneet läpi kevätyön hämyn, kuulleet käkien kukkuvan
auringonlaskussa, kuulleet laulurastaiden vaikenevan lyhyeksi sydänyön
hetkeksi ja kuulleet leivosen heräävän ylistämään aamua. He olivat
siinä kulkiessaan tunteneet kevätyön kaiken huuman, tuoksun puhkeavista
lehvistä, tuoksun mustasta mullasta, tuoksun maan versovista yrteistä,
mutta lakkaamatta oli heidän mielensä ollut suunnattu sitä huomista,
sitä odotettua kohden. Ja aamulla olivat siellä lähempänä määräpaikkaa
valtatiet, metsätiet ja polut olleet täynnä kansaa, jotka kiiruhtivat
samaa päämäärää kohden. Tuhansia ihmisiä oli liikkeellä. Mutta
eivätkö he ymmärtäneet, etteivät mihinkään mahdu, että olisi parempi
kääntyä takaisin? Mutta he olivat sen näköisiä, etteivät he voineet
olla poissa juhlista. Jokainen riensi sillä hartaudella ikäänkuin
toimitus, jota odotettiin, olisi tarkoittanut juuri häntä. Jokainen oli
siinä tarpeellinen, välttämätön. Jokainen oli sen näköinen, että jos
olisi ollut juhannus ja ensi rippi, niin juuri hän olisi ollut yksi
rippilapsista.

Mitä oli sitten tapahtunut? Mitkä kummat juhlat olivat tulossa? Mistä
johtui tämä outo hartaus?

Tuossa lemuavassa yössä kulkiessa tapahtui, että joku mies ja vaimo
rattailtaan näkivät outojen ihmisten istuvan tiepuolessa lepäämässä. Ja
mies pysäytti hevosen, tarjosi heille paikkaansa rattailla ja tarjoutui
kävelemään heidän puolestaan jonkin matkaa. Hänellä oli tarve olla
toiselle hyvä.

Ja tapahtui, että kun muutama aviopari tienlaidassa avasi eväänsä,
siitä sattui astumaan kansaa ohitse. Ja vaimo ojensi vieraille
ihmisille — vaikka oli nälkävuosi — leipää, ja hyvä, onnellinen hymy
oli hänen huulillaan. Näytti siltä kuin hän olisi saanut jotakin, kun
hän sai antaa. Ja vieras tarttui kiitollisena lahjaan ja nautitsi sen
onnellisena, onnellisena pääasiassa antajan iloisesta hymystä.

Mistä johtui sitten tämä kummallinen hartaus, tämä hyvä tahto ihmisten
kesken — toteutuiko jouluyön enkelintoivotus siinä, kevätyössä v. 1918?

Ei ollut kirkolla pitäjän rikkaimman miehen hautajaiset, eivät olleet
pitäjän suurellisimman tytön häät. Vaan kirkkomaan kauneimmalle
kohdalle, sinne minne näkyi sininen kaukaisuus, kylä ja vainiot, joki
ja järvi, Suomi, isänmaa, sinne oli luotu auki veljeshauta. Ja tämän
haudan ympärille samosivat nuo tuhannet ihmiset, ikäänkuin jokainen
vainaja olisi ollut jokaisen saattajan veli, isä, ystävä.

Siinä seisoivat rinnan mustat ja valkoiset arkut, toiset rikkaampina,
toiset köyhempinä, kaikki koristettuina sillä vihannalla mitä Suomen
toukokuu antaa.

Nämä vainajat siis olivat panneet liikkeelle nuo tuhannet ihmiset,
nämä vainajat siis olivat karkottaneet elävien mielestä turhat matalat
ajatukset, kateuden, nämä vainajat siis olivat saaneet aikaan, että
näiden tuhansien ihmisten mieli askarteli korkeissa asioissa, että
nämä tuhannet ihmiset tunsivat toisiaan kohtaan veljen mieltä ja
hyvää tahtoa. Näissä vainajissa siis oli jotakin joka teki, että
heitä ajatellessa noiden tuhansien elävien ihmisten sielu kävi
ikäänkuin kirkkauden läpitunkemaksi. Sen kautta että tämä veljeshauta
oli tässä, tällä kotoisella hautausmaalla, tässä pitäjässä, tällä
kulmalla isänmaata, oli kaikki ikäänkuin saanut uuden sisällön, uuden
merkityksen. Tämä hauta oli tälle hautausmaalle, tälle pitäjälle,
tälle kolkalle isänmaata tullut omaisuudeksi. Tälle haudalle tulevat
vuosikymmenien, vuosisatojen kuluessa elävät sukupolvet vaeltamaan,
tässä pysähtymään ja ajattelemaan. Jotain siitä korkeudesta, joka tänä
päivänä soi ilmassa, tulee aina viipymään tämän haudan yllä. Vaikka
maa kamartuu ympärillä ja ehkä kerran vuosisatojen perästä tulee
aika, jolloin koko kalmisto on hävinnyt rakennusten tai vainioiden
sekaan, niin ovat sukupolvet aina tulevat aitaamaan yhden alan tästä
kalmistosta, muistamaan sen, mainitsemaan sen: nimittäin tämän haudan
alan, veljeshaudan vuodelta 1918.

Tämän kaiken saattaa lukea kasvoista, jotka tänä päivänä ovat
kokoontuneet veljeshaudan ympärille. Ne ovat niin vakavat, niin
hartaat, niin kiitolliset elämälle, niin nöyrinä kuoleman edessä. Kun
nuo ihmiset hautausmaalta palaavat arkisiin askareihinsa, niin varmaan
eivät he milloinkaan voi vaipua siihen mataluuteen, missä niin monen
kodin elämä kuluu. Varmaan tulee tämän päivän muisto levittämään
ikäänkuin suojelevat siivet yli jokaisen, joka täällä on ollut mukana.
Varmaan tulee tämän haudan, näiden vainajien muisto aina vaikuttamaan
puhdistavasti ihmissieluihin, pysyväisesti kasvattamaan eläviä.

Mikä on sitten tämä hauta, keitä ovat sitten nämä vainajat? Voivatko
sitten vainajat siinä määrin vaikuttaa vielä jälkipolviin? Voiko jokin
hauta olla eläville niin paljon?

Nämä vainajat ovat kootut Suomen vapaussodan taistelukentiltä.

Tuossa seisoo äiti ja katselee niitä arkkuja kohden, missä hänen
poikansa lepäävät. Heitä on kaksi.

Siellä ne ovat, hänen lapsensa, hänen kauniit, voimakkaat poikansa...
Kuolleina ja kuitenkin kuinka elävinä!

Eräänä iltana he kiireesti tulivat kotiin, tulivat hämärissä ja varkain
niinkuin pahantekijät. He tulivat vain katsomaan — sanoivat he, mutta
äiti ymmärsi, että he tulivat sanomaan hyvästi. He olivat levottomat,
tuskin sai äiti heitä olemaan yötä, tytöt taittoivat uusia pajunoksia
heidän huoneeseensa, koska oli kevät ja pojat pitivät niistä. Äiti
kehoitti poikia nukkumaan levollisesti. Hän kyllä valvoo. Ja hän valvoi
pimeässä salissa poikain oven edessä, valvoi, tähyili ikkunoista,
kuunteli, oli polvillaan, käveli sukkasillaan... Pojat paiskelivat
unissaan ja puhuivat. Äiti ymmärsi heidän levottomuutensa. Heidän
paikkansa ei enää ollut täällä, se oli puolustajien joukossa. Koti
on pyhä... Ja tätä ajatellessa aukeni äidin sisässä ikäänkuin jokin
onnellinen, valaistu kohta, hellyyden tunne, jommoista hän oli tuntenut
lapsiaan kohtaan kun he olivat pienet ja jommoista hän nyt tunsi suuria
poikiansa kohtaan, jotka aamun koittaessa lähtevät suojelemaan kotia —
ei yksin tätä omaa kotia, vaan kaikkia koteja, joissa ihmiset tekevät
työtä, syntyvät ja kuolevat. Koti on pyhä, tämä koti, kaikki kodit.
Ja koko isänmaa on kokoonpantu kodeista, monesta kodista. Isänmaa on
yhteinen koti. Kuinka tuleekin helliä kotia, isänmaata. Poikain täytyy
lähteä...

Aamu ei vielä ole valjennut, kun kaikki talossa jo ovat jalkeilla.
Kukaan ei valita. Kaikki puhuvat pienistä jokapäiväisistä asioista.
Reen ääressä seisoessaan peittelee äiti poikia ja kun se jo lähtee
liikkeelle, luisuu hänen kätensä yli heidän lämminten selkäinsä ja
viipyy silmänräpäyksen heidän olkapäillään. Yhtäkkiä nykäisee hevonen
ja he ovat jo matkan päässä. Silloin tuntuu hetkeksi siltä kuin olisi
tartuttu äidin sydämeen ja irroitettu se rinnasta. Mutta kummallista:
nyt kun nuo rakkaimmat ovat luovutetut, nyt tuntuu taas siltä kuin
koko maailma olisi avartunut. Äiti ei enää omista vain omaa kotiansa,
vaan hän omistaa kaikki ne kodit, joiden puolesta hänen rakkaansa ovat
lähteneet panemaan alttiiksi henkensä. Hän vapisee niiden kaikkien
puolesta niinkuin tämän omansa puolesta. Kummallista: ihminen on
antanut pois kaikki mitä hänellä on ollut, omaisuutensa, poikansa.
Mutta hän on saanut sijaan koko isänmaan!

Yhä tuijottaa äiti hautaan. Hän on nyt niin ihmeen rikas, hänestä
tuntuu, että kaikki nuo vainajat, jotka ovat antaneet hänelle isänmaan,
ovat yhtä rakkaat kuin hänen omat kauniit poikansa. Niin nuoret he
olivat, alle kahdenkymmenen. He ostivat vapaaksi isänmaan. Hengellään.
He antoivat ryöstää itsensä paljaiksi. Se oli isänmaan hinta.

Tuossa seisoo tyttönen, poikain sisko. Hän niin rakasti veljiänsä,
varsinkin vanhempaa. Tyttö on rippipuvussaan, se on vielä aivan uusi.
Kuumeiset täplät palavat hänen poskillaan, nyyhkytyksen mainingit
nostattavat väkivaltaisesti rintaa. Hän tuntuu olevan kuin yksinään
tällä haudalla. Hän ei näe ketään, hän ei kuule mitä ympärillä
tapahtuu. Muisteleeko hän jotakin niistä öistä, jolloin tulipalon loimu
valaisi taivaanrantaa ja hän seisoi kotinsa pihamaalla ja kuunteli
tykinpauketta. Pojat ovat siellä mukana, molemmat veljet ja niin
monta, monta muuta... Nyt soittaa kuularuisku... selvästi saattaa sen
kuulla... Pojat ovat siellä...

Kuinka lauha onkaan yö, oikea esikevään yö. Lumi risahtelee pudotessaan
oksilta. Mitä onkaan tulossa Suomen kansalle? Esikevättäkö tämä on...?
Tytön sydän lyö kuin polttava paise. Taas jysähdys, sitten kallion
kumea ulvahdus.

Hän koettaa tästä puolin muuttaa elämänsä. Kuinka usein hän onkaan
ollut tyytymätön ja ynseä. Hän koettaa nyt hillitä kiivaan luontonsa
ja olla iloinen ja ystävällinen kaikille. Kuinka hyvä onkaan ollut
kotona, oli isä, äiti, oli työtä, olivat pojat, oli jokapäiväinen
leipä. Mutta kiittikö hän niistä koskaan oikein sydämensä pohjasta?
Oi, jospa hän saisikin tilaisuuden hyvittää, mitä on rikkonut!... Taas
alkaa tuo kauhea rätinä. Varmaan ei sen kynsistä pääse kukaan elävänä.
Suuret ovat meidän syntimme olleet. Riidassa, kateudessa me olemme
myrkyttäneet itseämme — opimmeko nyt jotakin?

Palelee. Hän menee sisään, veljien huoneeseen ja istahtaa samalle
tuolille ikkunan pieleen, missä rakkain veli viimeksi istui. Tässä
he puhelivat sinä lauantai-iltana, jolloin pojat viimein läksivät.
Puhuttiin Suomen tulevaisuudesta. Vaikka he olivat niin nuoria, niin
he olivat ajatelleet sitä ja tehneet itselleen kuvan siitä miten
isänmaata olisi asuttava ja rakennettava. Kun isänmaa on vapautettu,
niin yksilöiden ennen kaikkea pitää alistua itsekuriin, heidän pitää
luopua mieliteoistaan ja kaikella harrastuksella rakentaa yhteistä
kokonaisuutta, suurta kotia. Isänmaa ei ole turvattu sinä hetkenä,
jolloin vihollinen on karkotettu, vaan silloin, kun sen pojat ja
tyttäret ovat valmiit jatkuvasti, iloisella mielellä täyttämään
kansalaisvelvollisuutensa, kaikki yhden puolesta ja yksi kaikkien
puolesta. Vasta silloin on isänmaa turvattu, kun täällä vallitsee
uhrimieli, ei yksin sodassa vaan rauhassa, henki, joka panee itsensä
alttiiksi... Uhrimieli...

Tyttö oli katsahtanut veljiin. »Te, te voitte uhrata», oli hän sanonut,
»te, pojat, voitte antaa henkenne. Mutta minä?» Silloin se rakkaampi
pojista oli nauranut ja sanonut, että sodan jälkeen, sitten kun tätä
riitaista isänmaata aletaan järjestellä, sitten vasta uhrimieli oikein
tulee kysymykseen. Vasta silloin kysytään kuka jatkuvasti jaksaa
vuodesta vuoteen kuolettaa pienet mielitekonsa, joita meillä on
totuttu noudattamaan ja alistua yhteisen edun vaatimuksiin. Silloin
kysytään kuka ottaa pestin totuuden soturina, kuka vihaa vääryyttä ja
valhetta, kuka muistaa joka hetki, joka tunti, pienissä arkisissa,
näkymättömissäkin askareissansa, että hän niissä tunnollisuudellaan
rakentaa isänmaata ja että isänmaa on rakennettava suureksi. Ei kannata
totisesti vuodattaa vertansa, jollei usko, että isänmaasta tulee
oikeuden, totuuden ja onnellisten ihmisten koti. Mutta vasta jatkuva,
sitkeä työ vuodesta vuoteen, pimeimpiä kolkkia myöten lääkitsee
sodan haavat ja toteuttaa ne unelmat, joiden puolesta sotilas antaa
elämänsä. Täällä meillä on viljelys, valistus, henkien sivistys
pinnalla. Täällä täytyy kyntää syvään. Täällä tarvitaan, sanottakoon se
vieläkin: uhrimieltä, ensimmäiseksi uhrimieltä, toiseksi uhrimieltä ja
kolmanneksi uhrimieltä...»

Tyttö tuijottaa hautaan ja vuokot hänen veljiensä arkuilla loistavat
häntä vastaan ihmeellisellä valolla. Valo kangastaa myöskin hänen
sielussaan, hän ymmärtää, että hänelle on jäänyt kallis perintö: Suomi
oikeuden, totuuden ja onnellisten ihmisten kodiksi. Muuten ovat uhrit
olleet turhat. Onnelliset ovat ne ihmiset, joissa vallitsee uhrimieli.
Se on elämän leipä sodassa ja rauhassa. Jos uhrimieli ihmisrinnassa
tyrehtyy, niin ihminen kuivettuu niinkuin oksa ja isänmaa pudottaa
hänet yhteydestään. Jos uhrimieli tyrehtyy kansasta, niin on kansa
kuoleman oma. Isänmaa ilman kansan uhrimieltä on niinkuin äiti, jonka
luonnottomat lapset ovat vieneet asumattomaan kalliosaareen aavassa
meressä.

Tyttö mustassa rippipuvussaan seisoo säteilevin kasvoin. Hän ymmärtää
nyt niin paljon. Hän ymmärtää mitä on koti ja mitä on isänmaa.
Niin paljon täytyy ihmisen läpikäydä ennenkuin hän käsittää juuri
yksinkertaiset suuret totuudet... Koti, sehän on se pieni armas
paikka, minkä minä työlläni ja sydämelläni saan tehdä aurinkoiseksi,
missä minä saan elää ja kuolla. Ja isänmaa, se on se suuri koti, joka
tuhansien kansalaisteni käsien ja sydänten varassa kasvaa totuuden ja
valon tyyssijaksi. Sama kieli, samat muistot, sama tulevaisuudentoivo
yhdistää meidät yhdeksi perheeksi.

Mutta jo alkaa pyhä toimitus ja yli aurinkoisen kalmiston, yli ristien
ja nurmettuneiden hautojen, yli tuoreen veljeshaudan, yli tuhansien
elävien vyöryy virsi:

    O Herra siunaa Suomen kansa,
    suo sille armos runsaus,
    suo sille lohtu haavoissansa
    ja tuskassansa unohdus,
    pois pyyhi vedet silmiemme,
    pois veritahrat tannertemme.

    Sun voittos päivän huomenessa
    suo että suureks Suomi sais,
    suo että kahleen kirvotessa
    myös orjan mieli kirpoais,
    suo meille voima voimastasi
    ja valkeus sun valostasi.

    Sa siunannut oot aseitamme,
    kun pakoon lyötiin sorron yö,
    myös siunaa rauhan-askartamme,
    tee kaunihiksi kansan työ.
    Miss' äsken hurme maata kasti,
    suo oraan itää runsahasti.

    O Herra siunaa Suomen kansa,
    suo sille voimas runsaus,
    se kaikiss' että vaiheissansa
    ois oma kansas, valittus.
    O Herra, kalliimpana saamme
    nyt kädestäsi synnyinmaamme.

Monet veljeshaudat on meillä keväällä v. 1918 luotu umpeen ja
uhrimielen siunaus on niinkuin keväinen sade käynyt yli Suomen maan.
Moni on ilolla antanut kalleimpansa, moni on saanut ymmärtää mitä on
koti ja mitä on isänmaa.

Mutta isänmaa ei ole turvattu sillä hetkellä jolloin vihollinen on
voitettu. Isänmaa turvataan vasta pitkän, sitkeän, hellittämättä
jatkuvan rauhan työn kautta, työn, jolloin Suomesta, itsekkäitä
yksityisiä etuja kysymättä, poistetaan onnettomuuksien syyt, jolloin
täällä valaistaan pimeinkin kolkka, jolloin uhrimieli luo tästä maasta
totuutta ja onnea kohti pyrkivien ihmisten kodin. Meille eläville
kaikuvat saarnat veljeshaudoilta, meidän täytyy teossa toteuttaa
kaatuneiden unelmat. Auki korvat ja auki sydämet, ei saa olla yhtään
kuuroa korvaa, ei yhtään penseää sydäntä — taikka on taistelu ollut
turha, taikka on kärsimys ollut turha, taikka luisuu käsistämme
kalliisti ostettu vapaus ja me olemme tuomitut orjiksi kansojen
joukossa. Nyt jos emme ota vapautemme hetkestä vaaria, nyt jos emme
turvaa isänmaata ja kotia, nyt jos emme kaikella järjellämme punnitse
syitä ja seurauksia, nyt jos ryhdymme edesvastuuttomiin tekoihin ja
jatkamme raakuuden palvelusta tässä maassa — nyt menee hetkemme ohi
eikä ehkä koskaan palaja.

Meidän sukupolvemme on niittänyt monien menneiden polvien syntisadon,
verisadon. Sillä älkäämme me kuvitelko, että tapaukset nousevat
pinnalle ilman siementä ja ilman vartta. Meidän omissa teoissamme
kolmannesta ja neljännestä polvesta asti on ollut siemen kaikkeen.
Meidän syntimme läpi sukupolvien ovat ensi sijassa olleet täällä
tapahtuneiden kauhutekojen siemen. Mutta meidän sukupolvemme on
myöskin niittänyt sen kirkastuksen, sen uhrimielen, jonka esi-isien ja
esiäitien rehellisyys, hurskaus, työ ja intomieli kylvivät. Me olemme
saaneet nähdä myöskin ihanan uhrimielen kansassamme.

Älkäämme unohtako, että me jokainen joka hetki, joka silmänräpäys
ajatuksilla, sanoilla ja teoilla kylvämme uutta siementä tuleville
polville, kirouksen siementä tai siunauksen siementä. Varokaamme
verikylvöä, kavahtakaamme vihan ja valheen siementä!

Veljeshaudat keväällä 1918, uhrien haudat ovat antaneet Suomelle
uuden sisällön. Niistä puhuu meille eläville isänmaan omantunnonääni:
älkää tehkö tyhjäksi vuodatettua veriuhria, älkää hukatko Suomen
itsenäisyyttä. Suomi tulee aina olemaan vaarassa. Olkaa aina valmiit
uhraamaan. Vain uhrimieli turvaa suomalaisen isänmaan.




HELMET


Tulin kerran käydessäni kaupungissa kultasepän liikkeeseen ja sain
nähdä hänen helmivarastonsa. Melko suuressa laatikossa oli kolme
osastoa ja näihin oli helmet lajiteltu. Olin kuullut, että helmet aina
ovat kauniit, puhtaat ja kallisarvoiset, mutta nyt näin, että niitä on
monta lajia. Se mitä näin ensimmäisessä osastossa, muistutti miltei
pajakuonaa. Siinä oli läjä pieniä, hauraita, lianvärisiä esineitä,
milloin tummien peltoherneiden näköisiä, milloin aivan muodottomia.
Ne olivat hauraita ja epäjaloja, mitättömiä, arvottomia ja kuitenkin
olivat nekin helmiä. Oliko ne sitten ennenaikaisesti nostettu
päivänvaloon, varhemmin kuin ne olivat ehtineet kehittyä? Toiset
eläimet tuottivat vain tällaisia helmiä, ja enimmät. Näitä hauraita,
tummia oli paljon enemmän kuin noita muita.

Toisessa osastossa laatikkoa oli jo aivan toisenlaisia helmiä. Jotkut
olivat muotovalmiit ja kauniisti hioutuneet, mutta niiden väri ja
loisto eivät olleet kehittyneet samassa määrin kuin niiden muoto.
Toiset olivat jääneet kokonaan muotopuoliksi, mutta onnistuneet
johonkin kohtaansa kokoamaan ihanan hohdon. Tuo yksi loistava kohta
keskellä muuten epätäydellistä helmeä teki sen arvokkaaksi. Toisissa
näistä helmistä tapasi raskaan, ikävöivän hehkun, ikään kuin ne
alituisesti olisivat kamppailleet kohti jotakin valoa, joka häämötti
niille, mutta jota oli vaikea saavuttaa. Oli kummallista katsella
näitä keskeneräisiä, ikään kuin kamppailevia helmiä. Ei löytänyt kahta
samanlaista. Kullakin helmellä oli erikoiset puutteellisuutensa ja
erikoiset etunsa. Toiset olivat kauneudessa ja jaloudessa päässeet
pitemmälle kuin toiset. Kaikille oli yhteistä niiden kaipaus ja
ikävöiminen kirkkauteen. Näitä helmiä oli paljon vähemmän kuin noita
tummia.

Kolmannessa osastossa vihdoin oli vain harvoja helmiä. Nämä olivat
ihmeelliset. Ne hohtivat hiljaisella, täyteläisellä valolla, ne olivat
lujat, raskaat ja hioutuneet. Toiset hohtivat kuin lämmin sinertävä
syyskuutamo, toiset kuin tähdet talvisella taivaalla, toisissa säteili
iloinen auringon kelta, toiset punersivat lempeästi kuin vaalean ruusun
lehti. Jotkut olivat maidon valkoiset, jotkut läpikuultavat kuin kyynel
tai kastepisara. Nämäkin helmet olivat jokainen erilaiset, jokainen oli
käynyt läpi oman kehityksen, jokainen oli saavuttanut oman erikoisen
hohteensa. Toiset olivat suuret, toiset olivat pienet. Kaikille oli
yhteistä lujuus ja kirkkaus.

Syvällä jokien ja järvien pohjalla asuu pieni eläin, joka kipeydestään
tuottaa nämä helmet. Aivan terveet eläimet eivät tuota mitään
helmiä. Toisten ja enimpien sairaus tuottaa vain kuonaa, toisten
tuo kamppailun, kaipauksen kirkkauteen ja ehkäpä yhden pienen
täydellisyyden täplän, muutamat harvat vihdoin saavuttavat kirkkauden.
Jokainen näistä pienistä eläimistä kulkee yksinään syvällä vedessä,
kulkee virran mukana kohti merta. Kaikille kajastaa ylhäältä taivas,
kukkivat ympärillä rannat, hohtaa auringon loisto.

Syvällä elämän virrassa kulkevat ihmisten lapset kohti merta, kohti
ikuisuutta. Jokainen on yksin — syvimmässä mielessä yksin, huolimatta
kaikesta ystävyydestä, kaikesta rakkaudesta, mitä elämä tarjoaa.
Jokainen kantaa povessaan omaa suruaan, omaa kipuaan, sitä, mitä ei
kukaan voi ottaa pois. Minun rakkain ystäväni ei voi minua siitä
vapauttaa, minun pahin vihamieheni ei voi sitä minulta ryöstää. Minun
suruni jää minulle, vaikka kadottaisin kaiken muun. Se on ehkä lopulta
koko omaisuuteni. Kukaan ei sitä näe, minä kätken sen. Minun huuleni
hymyilevät, mutta minun sydämeni pohjalla on kärsimykseni, kaipaukseni,
minkä nimen sille antanenkin. Ympärillä kukkivat kesäiset rannat,
ympärillä käyvät syysmyrskyt, ylhäällä loistaa sininen taivas, ylhäällä
sädehtivät tähdet — minä kuljen yksinäni kohti kuolemaa, povessani
kärsimykseni, helmeni. Ja minun rinnallani miljoonat toiset ihmiset,
kaikki yhtä yksinäisinä, kaikki kohti kuolemaa, kaikki kantaen mukanaan
ainoaa omaisuuttaan: suruaan.

Helmiaines on meissä kaikissa ihmisissä — mitä teemme me helmestämme?
Tuleeko meidän surustamme kuonaa, mustaa haurasta syntiä, joka
pimentää meidät itsemme, josta ei ole iloa kenellekään? Vai jaksammeko
kamppailla itsellemme edes voimakkaan kaipauksen totuuteen ja
kirkkauteen, jaksammeko muotopuoleen helmeemme luoda edes yhden
loistavan täplän, joka valaisee meidän sieluamme ja hohtaa iloa
ulospäin? Tai vihdoin: yrittäisimmekö korkeammalle, palaisiko
mielemme kaikkein korkeimpaan? Tekisimmekö niinkuin vanha viisas,
joka meni ja möi kaikki mitä hänellä oli ostaakseen yhden kalliin
päärlyn? Ihmeellisellä valolla palaa se ihmissuru, joka edes jonkin
silmänräpäyksen ajan on tuntenut kirkastuksen rauhaa. Sen helmen vuoksi
kannattaa myydä kaikki mitä omistaa.

Kaikki mitä me omistamme kehdosta hautaan asti, iloiset järvenrannat,
kukkivat vainiot, uskolliset eläimet, ystävyys ja rakkaus, kaikki
on vain laina, jonka edelliset sukupolvet siirsivät meille ja jonka
me vuorostamme jätämme tuleville sukupolville. Kaikki on annettu
käytettäväksi sillä lailla, että meidän sielumme helmi lainaa hoitaessa
kasvaa lujaksi ja hohtavaksi. Minkä arvoiset me itse asiassa olemme,
jos meidän sielumme helmi on mustaa kuonaa!

Syvällä ihmisrinnassa asuvat ne tunnot, jotka määräävät, mitä meidän
helmestämme tulee, miten me pimennämme tai valaisemme elämää ja mitä me
jätämme jälkeemme sekä mitä me viemme mukanamme iäisyyteen, kun meidän
retkemme elämän rantojen varsilla loppuu.




KUOLLEET JA ELOONJÄÄNEET


Eräänä päivänä kevätkesää 1918, kun kylän lapset leikittelivät raitilla
ja ukko Jeremias istuskeli päivänpaisteessa osuuskaupan ovella, sattui
sisäpuolella seuraava kohtaus.

Heinosen leski, Martin ja Einon äiti seisoi myymäläpöydän ääressä
ja itki. Hän oli pyytänyt kangasta, mutta kankaat olivat jääneet
läjään hänen eteensä. Sitten hän oli pyytänyt anturanahkaa ja sitä
johtaja paraikaa leikkasi. Muut ostajat, suutarin Maija ja tohtorin
palvelustyttö, katselivat vaieten toimitusta. Tylsä puukko nirsi
nahkaa, pitäen vihlovaa ääntä, joka sekaantui lesken nyyhkytyksiin.

Martin ja Einon äiti oli taasen joutunut puhumaan siitä ainoasta
mistä hän enää osasi puhua: kuolleesta pojastaan, joka makasi vieraan
kirkkomaan mullassa. Itku oli keskeyttänyt hänen niin moneen kertaan
toistetut ajatuksensa.

Ei kukaan puhunut. Heinosen leski oli enimmän kärsinyt koko kylässä,
oli siinä vain ristiä yhden ihmisen osaksi, kun oli kaatunut poika
ja palanut koti. Ja vielä niin julmalla tavalla oli ollut rääkättynä
kuollut. Ei ollut ihme, että äiti, tämä Heinosen Iita suri. Ostajat
seisoivat ääneti ja odottivat, että johtaja saisi itkevän äidin anturat
eroon siitä suuresta vuodasta, joka oli levitetty toiseen päähän
myymäläpöytää. He katselivat toimitusta juhlallisina ikäänkuin jokainen
olisi ajatellut niitä raskaita askelia mitä leski tulisi ottamaan ennen
niin somalla pihamaallaan, missä nyt törröttivät kolkot savupiiput.
Ehkäpä he myöskin ajattelivat omia surujaan, kenelläpä niitä ei olisi
ollut.

— Siellä kaukana on Martti, valitteli äiti, — vieraat hautasivat,
vieraat holhosivat, ei yhtä kukkaa ole oma äiti saanut haudalle
istuttaa. Mitäs vieraat, vieraat ovat vieraita...

Muut ostajat katsahtivat toisiinsa. Yhtä ja samaa puheli Iita-raukka,
sekoamisen merkki se sellainen oli. Suutarin Maija korjasi kainaloonsa
ostoskäärönsä ja rupesi vihdoin neuvomaan Heinosen leskeä. Ei ollut
kristityn puhetta sellainen puhe, sekoaminen siitä tuli. Tallessa ovat
kuolleet, eloonjääneillä, heillä on hiki ja vaivannäkö.

Kuolleen Martin äiti oli omissa ajatuksissaan. Tohtorin Olkakin
tuijotti ääneti seinään. Tuntui tukalalta. Johtaja taisteli nahan
kanssa, olipa tuo veitsi päässyt tylsäksi. Pyyhkiessä silmiään
esiliinaan, tuli äidin mieleen sekin kerta, jolloin Martti oli hänelle
tuonut tämän esiliinan. Sellainen oli Martti ollut: aina hän muisti
äitiä.

Olka näki ilmielävänä silmissään Martin, kuinka hän mäen alla, juuri
siinä missä polku erosi hänen äitinsä mökille, aina hyppäsi alas
kuormalta — hänhän oli niin sääliväinen eläimiä kohtaan. Siinä hän
oli nähnyt Martin sinäkin iltana, jolloin Martti läksi. Martti oli
tullut hiihtäen. Olka oli häntä odottanut, mutta ei Martti siitä
tietänyt. »Onpa sinun kätesi kylmä», oli Martti sanonut. Hänen oli
kuuma ja kiire. Ei se heidän asiansa silloinkaan tullut selvitetyksi.
Martti kysyi, mahtoiko äiti olla kotona. Olka sanoi, että kyllä kai,
mihinkäpäs hän näin illalla. »Voi hyvin sitten», sanoi Martti ja ojensi
uudelleen kätensä. Se oli niin kuuma ja tykytti Olkan kädessä. Niinkuin
Olka olisi tuntenut, että tämä oli viimeinen kerta, niin teki hänen
mielensä huutaa Martille vielä jotakin, mutta Martti meni jo tuolla
korkealla mäellä, sukset käsissään. Tähdet olivat taivaalla, Martti
astui kuin suoraan tähtiä kohti. Olka oli painanut kädet sydäntään
vasten ja vielä seisonut siinä mäen alla. Koira Heinosella oli ruvennut
haukkumaan. »Voi hyvin sitten.»

— Ihminen on niinkuin heinä ja niinkuin kukkanen kedolla, jatkoi Maija
äskeistä keskustelua.

Samassa heräsi hänessä aivan yhtäkkiä suutarinvaimo, ja hän katkaisi
juhlalliset ajatuksensa ja huudahti tuskastuneena:

— Eikö nyt kenelläkään ole terävämpää veistä lainata johtajalle,
ihanhan hän vinguttaa tuota nahkaa niinkuin pahankurinen lapsi
koiranpentua.

Johtaja punehtui, hän oli sellainen nuori aatteen mies, toissilmäinen
ja vasta hiljan tullut toimeensa.

Kaikille kävi olo ikäänkuin helpommaksi. Lahdenperän Jeremias nousi
auringonpaisteesta, tuli puotiin, veti puukon tupesta, pyyhkäisi
sitä housuihinsa ja ojensi johtajalle. Näki sen, että siinä oli
ammattimiehen veitsi, oli maar sillä moni korea puuastia syntynyt
vuosien vieriessä. Jeremias yskähti syvältä ja leveästi, koko hänen
työilonsa niin monien iltapuhteiden kestäessä höyläpenkin ääressä
keskellä kahisevaa lastukasaa, hänen ylpeytensä monien kyläkuntien
parhaimpana kirvesmiehenä — kaikki tuo hyrskähti hänen yskähtäessään
rinnassa.

— Onhan se jo ollut tupessaan kolmattakymmentä vuotta. Se on Niinimäen
veljesten takoma. Ne olivat kaikki seppiä ja mihin ne vain käsillään
tarttuivat, se luonnisti. Ja sellainen se on ihminenkin, että
luontevaksi on seppänsä käsistä lähtenyt. Heinä kuin heinä ja kukkanen
kuin kukkanen. Mutta puukko kuin puukko ja ihminen kuin ihminen.

Viilsi Jeremiaan puukko toki toisella lailla halki anturanahan.
Tuotapikaa sai ukko takaisin puukkonsa ja palasi päivänpaisteeseen
portaille. Ovi puotiin oli auki, kuuli sekä sen mitä sisällä tapahtui
että sen mitä ulkona. Kuolleen Martin äiti oli siepannut kiinni
keskustelun pään ja luuli sitä jatkavansa.

— Kukkanen kuin kukkanen! sanoi hän haikeaan tapaansa. — Ei yhtä
kukkasta saanut oma äiti istuttaa haudalle.

Olka katsahti Martin äitiin silmällä, joka sekä vihaa että rakastaa.
Äiti oli hylkinyt köyhää tyttöä ja toivonut pojalleen suurellista
morsianta. Kerrankin kun Martti ajoi niittokonetta juuri siinä heidän
aitansa takana, oli Olka pysähtynyt aidanvierelle ja antanut hevoselle
leipäpalan. Silloin oli Martin äiti tullut ja sanonut, ettei heidän
hevosensa ollut minkään puutteessa, hyvä laidun heillä oli. Vieläkin
poltti Olkan sydämessä, kun hän tämän muisti.

— Puukko kuin puukko ja ihminen kuin ihminen ja vaikkapa niittokone
kuin niittokonekin, sanoi hän niin vihlovan kipeästi, että
suutarinvaimon huulilla selvästi oli jokin kova vastaus.

— Kyllähän se sota on niittokone, koetti johtaja tasoitella ja astui
oven puolelle, missä peltiämpärit riippuivat.

Olka, joka oli niitä ostamassa, tuli perässä, suupielissä vielä
nauru ja silmäkulmassa särkynyt kyynel. Tuuli hulmusi kuumana ja
hyvänhajuisena sisään ovesta ja ikkunoista. Silmänkantamien alalla
pölysivät ruisvainiot ja kulki sininen auer. Kärpäset surisivat
ja perhoset leijailivat ukon ympärillä, joka istui portailla.
Suutarinvaimo piti suunsa kiinni, jokainen ajatteli omia ajatuksiaan.
Vihdoin sanoi Jeremias:

— Yhteinen seppä, yhteinen seppä kedon kukkasilla ja puukkojen
tekijöillä!

Sekä suutarinvaimo ja Heinosen leski olivat jo pois menossa. Olka
heilutti niin ärsyttävästi ämpäriä käsivarrellaan, että Maija pysähtyi.

— Vai yhteinen! tiuskasi hän. — Se joka antaa kedon kukkasten kasvaa
se on taivaallinen Isä, mutta puukot ja niittokoneet ovat syntisten
ihmisten tekoja.

Hyväntahtoinen johtaja riensi taasen sovittamaan.

— Me profeteeraamme puolittain ja ymmärrämme puolittain. Älkää te
surko, emäntä. Saitte hyvät anturat, niillä astutte monet askeleet ja
voi tulla ilonpäiviäkin.

Leski katsoi häneen ja sanoi:

— Ei ikinä! Ei tule enää ilonpäiviä. Ei kukkasta saanut oma äiti
istuttaa... Olisi ollut se verenpisarakin nyt niin kaunis.

Olka lakkasi heiluttamasta ämpäriä. Hänen mieleensä oli tullut hänen
myrttinsä. Sekin oli nyt niin kaunis, täydessä kukassa... Mutta kukas
tuo oli?

Puukko ja puukonterät sentään, sotilashan se oli, Halmeen Antti olikin,
vaikka häntä tuskin olisi tuntenut, niin suoraksi ja sorjaksi hän oli
käynyt! Antti toi terveisiä Einolta, yhdessä olivat juuri tulleet
vankileiriltä. Olivat käyneet Heinosella ja leipääkin olivat ottaneet
puodista, kun oli nälkä. Ei Einolla mitään hätää ollut, saunaan lupasi
panna pitkäkseen, kaunis verenpisarahan siellä kukki ikkunalla.

Itkettynyt äiti ikään kuin heräsi. Hänen silmiinsä tuli niinkuin
sokealle ihmiselle ihmeen kautta yhtäkkiä näkö. Hän siirteli
anturanahkaa kainalosta toiseen ja puheli miltei ärtyneenä.

Niin, Eino, vai tuli Eino. Niin, miksei hän olisi tullut, eihän
hän ollut kaatunut. Ei hän ollut äidilleen koskaan ollut sitä mitä
vainaja, Martti. Eino ajatteli muitakin ja varmaan menee naimisiinkin,
mutta Martti aina vain sanoi, että hän elää siinä Heinosella mamman
kanssa. Ja niin piti menemän, ettei hänen haudallaankaan ollut äiti
saanut itkeä. Ei suinkaan siellä kukaan ollut kyyneltä vuodattanut
eikä kukkasta istuttanut. Vain kirje oli tullut Eräjärven rovastilta,
että taistelukentältä oli korjattu poika ja että silmät...! Oi Herra
Jumala! Kun sitä ajattelikin, oli kuin olisi tuntenut omiin silmiin
työnnettävän palavaa rautaa. Ei, ei tauonnut tämä tuska! Ja että juuri
piti mennä tämän Martin, joka oli käynyt koulut ja opistot. Hänellähän
oli ollut tarkoitus, että hän vielä taloa laajentaa ja vie trilloilla
ja kiiltävällä juoksijalla vanhan mamman kirkkoon. Ja näin piti käydä.
Ei kukkasta ollut äiti saanut hänen haudalleen istuttaa.

Suutarinvaimo nykäisi häntä käsipuolesta. Aina vain samaa hän hoki. Ei
sitä kukaan jaksanut kuunnella.

— No nyt, keskeytti Antti yhtäkkiä hänen puheentulonsa, — nyt sopii
sinne Eräjärvelle istuttaa ruusut ja verenpisarat. Siellä vietetään
sankarihaudalla juhlat ja kaikki kaatuneiden omaiset kutsutaan
juhlavieraiksi. Eino tietää. Ensi sunnuntaina ovat juhlat, vai
lienevätkö seuraavana. Eino kyllä tietää. Ja kutsukirjeenkin pitäisi
vielä tuleman. Niin että ei nyt kannata itkeä, sopii istuttaa
verenpisarat ja vaikka myrtitkin.

Äiti oli vaiennut ja ilonkyyneleet kiilsivät hänen silmissään. Vai että
Eräjärvelle — vai että hän saisi nähdä poikansa haudan, saisi istuttaa
sinne kukkasensa. Kiitos olkoon Jumalalle tästä suuresta armosta. Hän
saa nähdä poikansa haudan. Läpi mullan, kolmen kyynärän syvyyteen itkee
hän kyyneleensä. Ah, Herra Jumala, tätä iloa ja tätä tuskaa!

Ja hyvästiä sanomatta, ostos kainalossaan läksi äiti tuontien menemään
kohti poltettua kotiaan.

Olka oli käynyt valkoiseksi ja äänettömäksi. Morsiuskruunuksi hän
oli kukkaansa kasvattanut. Haudalle se nyt pääsisi. Yhdestä asiasta
jos olisi ollut varma: olisiko Martti ottanut hänet vai oliko äiti
oikeassa. Ei ollut tullut puhutuksi heidän asiansa. »Voi hyvin sitten.»
Se toivotus oli ainoa minkä kuollut oli hänelle jättänyt, hänen ainoa
perintönsä ja omaisuutensa. Sillä täytyi elää läpi elämän. Poloinen
äiti, yksinään oli hänkin. Hänellä oli vielä poika, mutta hän ei sitä
nähnyt. »Voi hyvin sitten!»

Olka oli jo astunut kappaleen matkaa omalle taholleen, kun hän yhtäkkiä
palasi takaisin:

— Milloinkas sanoittekaan juhlan olevan siellä Eräjärvellä?

Antti oli johtajalle kuvaamassa oloja vankileirillä. Hän vastasi että
sunnuntaista viikon taa.

— Eikös ensi sunnuntaina?

Antti mietti hetken ja vastasi, että kyllä ne juhlat sittenkin taisivat
olla sunnuntaista viikon taakse. Pitäisi toimittaa sille eukolle, sille
Einon äidille sana, ettei vielä laputa turhaan Eräjärvelle.

Kun äiti nousi ylös kotimäkeä, ei hän ajatellut Einoa, elävää
poikaansa, vaan verenpisaraa, joka hänen piti viedä kuolleen poikansa
haudalle. Siinä oli keskellä pihamaata ruma tulipalonjättö, kaksi
käryttynyttä pihlajaa, kaksi törröttävää savupiippua, tuhkaa ja
tuvan irti kiskaistu ovi. Äiti astui nopeasti niiden ohitse ja tuli
pientä polkua myöten saunalle. Siellä hohti jo vihertävän ruudun läpi
verenpisara. Mikä onni että hän oli sen pelastanut! Ihmiset olivat
häntä nauraneet, kun hän jätti hopealusikkansa palamaan ja pelasti
verenpisaransa. Mutta sehän oli aivan kuin Jumalan johdatusta.

Eino makasi sängyssä ja äiti istui penkillä kukkasensa ääressä. Poikaa
ei saanut pysymään valveilla. Laihtunuthan hän oli, mutta muuten terve.
Tämä Eino olikin aina ollut niin voimakas, Martti, hän oli lapsena
sairastellut.

— Mistä sinä sait kuulla, että juhlat ovat sunnuntaina? huusi äiti ja
ravisti Einoa hartioista.

— Yksi poika sanoi junassa. Sen pojan veli on siinä samassa haudassa.

— Tiesikö hän varmasti?

— No tottakai, kun hän itsekin menee sinne.

Siis ensi pyhänä, ensi pyhänä! Elävän poikansa vetäessä syviä
henkäyksiä istui äiti riemun ja tuskan vallassa ajatellen kuollutta.
Hänen sydämensä sykki pakahtumaisillaan. Oli kuin hän olisi
valmistautunut näkemään Marttia viimeisen kerran. Hän mietti kaikkea
mitä hän hänelle sanoisi. Kukkanen jää hänen puolestaan Martin
luo. Hän laski molemmat kätensä kukkaruukun ympärille ja kohdisti
kaiken hellyytensä vastaiseksi kukkaseen. Ja raskaat sinipunertavat
pisarat tuntuivat todella imevän itseensä hänen tuskansa. Ne ikään
kuin paisuivat hänen nähtensä, paisuivat hänen kyynelistään, hänen
rukouksistaan.

Kuin unessa käyden toimitti äiti arkiset askareensa. Hänen ajatuksensa
olivat tulevassa pyhäpäivässä. Tottapahan nyt juhlapäiväksi kaunistavat
siellä Eräjärvellä haudan, ettei omaisten tarvitse nähdä sitä
hoitamattomana. Vieraat ovat vieraita, eivät suinkaan ne muuten hoida.

Torstaiaamuna sanoi Eino yhtäkkiä:

— Mutta jos juhla olikin vasta toisena sunnuntaina?

Äiti hätkähti ikään kuin hänelle olisi ollut tapahtumaisillaan suuri
vääryys. Hän ei jaksa odottaa seuraavaan sunnuntaihin. Hän oli
muutenkin laskenut päiviä ja hetkiä.

— Olisi pitänyt tulla kirje, sanoi Eino armottomasti.

— Se on voinut postissa mennä hukkaan, puolusti äiti oikeuttaan.
— Kyllä me nyt menemme sunnuntaina. Sanoithan sinä sen tullessasi
selvästi.

Äiti oli joka päivä puistellut hameensa ja huivinsa ja tarkastanut
kenkänsä — onneksi olivat vaatteet tulipalon aikana olleet aitassa.
Jo perjantaina hän latoi tavaransa sangalliseen juurikoppaan — ei
oikeastaan ollutkaan muuta kuin virsikirja ja silkkihuivi.

Eino käveli kädet housuntaskuissa edestakaisin pihamaata.

— Kyllä rakentaminen nyt tulee kalliiksi, sanoi hän äidilleen. — Miten
tässä päästänee yli talven.

Äiti katsahti häneen nuhdellen ja vastasi haikeaan tapaansa:

— Kyllä Martti olisi rakentanut.

Sitten hän riensi aittaan tarkastamaan matkakoppaansa. Se oli hänen
ainoa lohdutuksensa. Uudestaan ja uudestaan puisteli hän mustaa
hamettaan ja totesi, että virsikirja kauniisti oli nenäliinan sisällä.

Eino seisoi savupiippujen luona ja käänteli jalallaan tuhkia. Äiti tuli
aitasta, otti käteensä kärventyneen rautavanteen ja rupesi itkemään.

— Miksen minäkin tätä teille rakentaisi, sanoi Eino, — jos olisi rahaa.
Mutta ei sitä mistään nyt saa.

Äiti vastasi itkunsa seasta, kuuntelematta mitä poika oli sanonut:

— Niin, mitäs sinä, ethän sinä veljeäsi kaipaa.

Einon pää painui hiukan. Hän kumartui ja kiskaisi käteensä tuvan oven.
Samassa se putosi maahan niin että tuhka lenteli.

— Kirjettä vain ei ole tullut, sanoi hän.

— Mitäs kirjeistä. Jos se poika rautatievaunussa sanoi juhlien olevan,
niin ne ovat.

Jos nyt olisi ollut tavalliset ajat, niin äiti olisi valmistanut
oikeat vanhanaikaiset kirkkoeväät. Hän sekoitti kuitenkin munavoita
vakkaan ja otti mukaan kaikki leipänsä. Ei niitä niin monta ollutkaan.
Yöllä lauantaita vasten ei hän ummistanut silmiään. Musta matala
huone hämärtyi ja linnut lakkasivat laulamasta. Saunasirkka vain
äänteli sisäpuolella ja ulkona ruisrääkkä. Äiti makasi selällään,
kädet ristissä ja ajatteli Vapahtajan yötä Getsemanen yrttitarhassa.
Hänen rakas kuolleensa oli ikään kuin jossakin lähellä, äiti ei
hiiskahtanut, jottei hän menisi pois. Ainoastaan hänen sydämensä sykki,
puhuen pojalle, joka vain näin yösydännä kävi vieraissa ihmisten
mailla. Kun aamun koi alkoi valaista, tunsi äiti rakkaan loittonevan.
Linnut virittivät jo iloisia laulujaan. Äiti taivutti päänsä saunan
matalan oven alitse juuri kun aurinko nousi ja rusotus taivaalta tulvi
raunioille ja hiiltyneille puille. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi
valmistautunut lähtemään viimeiselle retkelleen. Ehkä Jumala armossaan
salliikin hänen kuolla poikansa haudalle.

Kukot lauloivat pitkin kylää. Aidanseipäiden välissä kimmelsivät
hämähäkinverkot suurina ja ehyinä kuin jotkut oudot pyörät. Juhlallisin
mielin astui äiti aittaan ja otti sangallisen koppansa. Eino jäi sinne
nukkumaan. Aitan rappusilla pukeutui äiti mustaan pukuunsa. Hänestä
tuntui siltä kuin hän olisi pukeutunut valmiiksi arkkuun. Kun hän oli
sitonut silkin leuan alle, astui hän Einon eteen, joka nukkui sikein
hengenvedoin.

— Maatkaat vielä ja levätkäät, sanoi äiti, ajatellen Getsemanen yötä. —
Katso, hetki on lähestynyt...

He kulkivat hevosella ja istuivat aseman odotussalissa. Heillä oli
tuntikausia odotusaikaa. Verenpisara oli sanomalehtipapereihin
käärittynä äidin vieressä. Joitakin vanhoja vaimoja sattui aina äidin
ympärille ja heiltä äiti heti kysyi, olivatko he sattuneet kuulemaan,
että Eräjärven hautausmaalla huomenna piti olla juhlat sankarihaudalla.
Hänen poikansa oli siinä haudassa. Niin oli mennyt tämä rakkaampi
poika, ettei äiti ollut saanut hyvästiä sanoa. Ei hän ajatellut
silloin kun Martti kotoa läksi, ettei ikinä häntä näkisi. Ei kukkasta
äiti ollut saanut istuttaa haudalle, nyt vasta saisi viedä tämän
verenpisaran. Etteihän vain ollut loukkaantunut hevosmatkalla. Ja he
ottivat auki kääröt ja katsoivat: kylläpä se oli kaunis, ei sellaista
oltu nähtykään. Tuo sotilas tuossa? Kyllä se oli hänen nuorempi
poikansa, mutta ei hän ollut koskaan ollut äidilleen sellainen poika
kuin Martti.

Rautatievaunussa kysyi äiti heti, olivatko matkustajat vastapäätä
menossa Eräjärvelle. Siellä on juhlat sankarihaudalla. Hänen poikansa
on siinä haudassa. Tiedustelumatkalla kaatui ja niin hirveästi olivat
runnelleet. Eikö ollut ketään menijää sinnepäin? Kyllä se oli niin hyvä
poika, ettei tämä toinen, tämä nuorempi ensinkään ollut sellainen.
Mikä sitten lienee ollutkin taivaallisen Isän tarkoitus. Ei suinkaan
hän, äiti, enää jää elämään. Mitäpä elämästä ilman Marttia. Kotikin
on tuhkana, ei tämä Eino sitä rakenna. Kyllä Martti olisi rakentanut.
Mitenkä hoitanevat niitä sankarihautoja? Ei suinkaan kukaan sinne
kukkia istuta, vieraat ovat vieraita. Tässä on tämä kukkanen, tämä
verenpisara. Pitääpä kastella sitä, jos olisi kuinkakin sattunut
kuivamaan... Kosteapa tuo näkyy olevan. Kyllä se kaunis oli kotoa
lähtiessä, miksi lienee sitten käynyt. Hän onkin sitä niin ikävöinyt,
että saisi edes kukkasen istuttaa poikansa haudalle. Ei lakkaa tämä
suru, ei milloinkaan. Sanoi johtaja siellä kotona osuuskaupassa,
kun möi nämä anturat, että tulee vielä ilonpäiviä... Ei tule, ei
koskaan. Hautaan hän joutaa poikansa luo... Vai ei ketään menijää ole
Eräjärvelle? Antaapa tuon kukkasen olla tuossa noin, saapa sen sitten
taas kääröihin. Vai tässä nämä matkustajat jo lähtevätkin pois.

Tyhjälle penkille vastapäätä tuli kaksi miestä, toinen sotilaspuvussa.

— Eino hoi — minnekkä se minun poikani tästä joutui? Ettehän te
suinkaan — antakaa anteeksi, että kysyn — ole matkalla Eräjärven
hautausmaalle? No, siellä pitäisi huomenna olla sankarihaudalla
juhlat... Poika, poikahan minulla on siellä. Rakkain lapsi se on siellä
kaukana vieraan kirkkomaan mullassa. Niin piti menemän... ei kukkaa
ole oma äiti saanut istuttaa. Tämän verenpisaran nyt vien. Niin, aina
se tulee itku... Eino, missäs sinä olet? Etteihän vain mennä ohitse?
Vai vielä kolme tuntia. Se oli ollut sotilas, joka Einolle, tuolle
minun nuoremmalle pojalleni tässä viime maanantaina sanoi, että hänkin
lähtee niinkuin huomiseksi Eräjärvelle. Arvelin vain, että jos olisitte
sattunut olemaan sama.

Ei yksin se vaunu missä äiti matkusti, vaan seuraavatkin vaunut
tiesivät juhlallisuuksista Eräjärvellä huomenna. Äidistä ja
verenpisarasta oli muodostunut keskus, jonka ympärille kaikki tahtoivat
kokoontua. Nääntyneenä, kyyneleet rinnassa oli hän kuin kuva koko
Suomi-äidistä, joka on matkalla itkemään kuollutta poikaansa. Hänen
elävä poikansa seisoi junasillalla, katseli vuodentuloa pelloilla ja
vainioilla ja mietti, että on kai parasta ruveta palvelukseen, ei se
rakentaminen käy tällaisena aikana. Hän ajatteli myös, että jokohan tuo
äiti nyt tuosta menee suruunsa, niin hyvä työihminen kun on ollut eikä
nyt muuta tee kuin itkee. Mitäs mielelläänhän hän, Eino, olisi mennyt
Martin sijasta. Martti oli käynyt koulut ja parempi hän oli kaikin
puolin. Mutta Martilla oli ollut sellainen palava into tähän isänmaan
taisteluun, mielellään hän oli mennyt kuolemaan. Ei ollut helppoa
niilläkään, jotka tänne jäivät, taistelu saattoi olla edessä heilläkin,
monenlainen.

Lähestyttiin vihdoin Eräjärven asemaa ja rupesi tuntumaan oudolta,
kun ei sinne ollut ketään menijöitä. Ja kuitenkin oli Eräjärven
hautausmaalla suuri sankarihauta. Koko junasilta oli täynnä väkeä, kun
äiti ja poika astuivat vaunusta. Mikä painoi äidin kättä, mikä ojensi
hänelle koria, mikä antoi eväsvoileipänsä. Verenpisaraa äiti itse
kantoi. Matkustajat heiluttivat hänelle liinojaan, kun hän seisoi siinä
yksinäisellä asemasillalla.

Siitä ei pitänyt olla peninkulmaakaan kirkolle, jaksothan tuon matkan
kävelläkin. Eikä hevosia olisi ollut saatavissakaan. Kovalle kuitenkin
otti kesähelteessä. Kopan äiti mielellään luovutti Einon kannettavaksi,
mutta verenpisaran hän olisi tahtonut kantaa itse. Taistelun jälkiä
alkoi jo tulla näkyviin. Oli kaadettu metsää ja pitäjänmakasiinin
nurkka oli ammuttu mäsäksi. Mäellä tuli vihdoin näkyviin kirkonkylä
ja kirkko. Kirkon nähdessään laski äiti nopeasti maahan kukkasensa.
Hän oli pyörtymäisillään. Eino auttoi hänet mättäälle istumaan, otti
kopasta voileivän ja pakotti hänet syömään. Saunat savusivat kylässä ja
likeisimmässä talossa tuli tyttö panemaan uusia havuja portaiden eteen.

— Siellä, siellä se on minun lapseni! pääsi äidiltä.

Heidän ei tarvinnut kysyä tietä. Äiti oli yhtäkkiä saanut voimia ja
käveli nopeasti. Hautausmaan tummat puut tulivat yhä likemmä, kiviaita
jo näkyi. Ja näkyi jo jotakin vaaleaakin, ikäänkuin olisi ollut suuri
vaaleanpunainen lakana levitettynä maahan. Äiti käveli niinkuin ei
hän olisi astellut maan pinnalla, vaan puoleksi liidellyt ilmassa.
Vapisevin käsin irroitti hän mustan rautaportin edustalla paperit
kukkansa ympäriltä. Portti vikisi raskaasti saranoillaan. He astuivat
puiden alle.

Suuri rauha tulvehti niinkuin terveeksitekevä lääke heitä vastaan.
Vaahteranlehvien varjot hiekalla ja nurmikoilla, koivujen kimmellys
sinistä taivasta vasten, kuusenlatvojen tumma nousu ylöspäin kilvan
kirkontornin kanssa, kaikki teki täällä yliluonnollisen vaikutuksen.
Kaukaisimmasta kulmasta hohti ilta-auringon punerruksessa vaalea,
kukkiva alue, ikäänkuin se olisi ollut jokin autuaitten sielujen kenttä.

Se oli hyvin suuri hauta, kauttaaltaan rehevien, punertavien kukkien
peitossa. Kiviaidan takana nostivat päitään rukiintähkät, ulottuen
kauas metsän laitaan asti ja metsän kupeelta leveni silmän eteen kylä,
järvi ja autereinen, loppumaton kaukaisuus. Siellä oli ihmiselämä, sen
työ ja taistelu, täällä oli rauha.

Punertavien kukkien joukosta oikeni nyt suoraksi ihmisolento, nuori
tyttö, joka oli ollut polvillaan. Hänen kätensä olivat mullassa ja
toisessa kädessään hän pusersi kitkemiään rikkaruohoja. Muiltakin
haudoilta kohosi nyt ihmishahmoja.

Äiti ja poika tervehtivät ääneti. Tyttö katseli heihin suurin,
kummastelevin silmin.

— Onko täällä huomenna juhlat sankarihaudalla? kysyi vihdoin nuori
sotilas.

— Ne ovat vasta seuraavana sunnuntaina, vastasi tyttö.

— Tämäkö sitten on se sankarihauta? jatkoi sotilas.

— Tämä. Me hoidamme sen vuoronperään, me kylän tytöt.

— Me olemme Martti Heinosen omaisia.

— Hän lepää tässä näin. Tiedän sen siitä että minun veljeni on hänen
vieressään.

Tyttö astui ulos punertavasta kukkakentästä ja tuli näyttämään sijaa.
Nuori heleä nurmi siinä versoi mustasta maasta.

Äiti oli käynyt kalmankalpeaksi. Tuskin sai hän verenpisaran käsistään,
hän putosi suulleen maata vasten.

Hän itki siinä kauan, sitten hän hiljeni. Nuoret odottivat hänen
nousevan ja puhelivat kuiskaamalla. Vihdoin he rupesivat häntä
puhuttelemaan. Kun ei hän vastannut, nostivat he häntä kainaloista,
kumpikin puoleltaan.

— Antakaa olla, vastusti hän sammuvalla äänellä, — minä kuolen tähän.

Ja hän lyyhistyi takaisin. Nuoret neuvottelivat miten olisi
meneteltävä. Heidän sydämensä sykkivät kiivaasti eivätkä he enää
katsoneet toisiaan silmiin. He olivat hiljaa, poika kuopien saappaansa
kärjellä hiekkaa, tyttö kierrellen esiliinansa kulmia. Yhtäkkiä tyttö
nopeasti tarttui vieraan äidin olkapäihin eikä hellittänyt ennenkuin
hän nousi.

— Enkö minä saanutkaan kuolla? sanoi äiti ja hymyili lauhasti.

Ja molemmat naiset, äiti ja vieras tyttö, asettivat nyt verenpisaran
maahan. Äiti sai siinä takaisin puhelahjansa. Hän kertoi kuinka hyvä
poika Martti oli ollut, aina oli tuonut äidille tuliaisia ja oli
aikonut tykkänään jäädä asumaankin äidin kanssa. Hän toisti niin
moneen kertaan kerrotut asiat, mutta ei tällä kertaa sanonut elävästä
pojastaan mitään halventavaa. Tyttökin kertoi veljestään ja yhdessä
kävivät naiset kitkemään hautaa. Eino otti ruiskukannun ja tyttö neuvoi
missä puro oli. Heidän jäätyään kahden sanoi äiti:

— Niin, niin — ei se suru koskaan haihdu, sellainen on äidin sydän.
Ei siksi, että hyvä poika se on tämä nuorempikin, tämä Eino. Sillä on
se urhoollisuuden nauhakin, mutta ei pannut näkyviin niinkuin sekin
Halmeen Antti aina pitää näkyvissä. Eino sanoo, että kun on tehnyt
velvollisuutensa, niin mitäpä sillä kerskuu. Hyvä poika on Eino.

Eino tuli takaisin ja kasteli kukkaset. Vesipisarat putosivat iloisesti
helisten nuorelle heinänoraalle ja reheville, janoisille kukkasille.
Jokin suloinen rauha valui myöskin niihin ihmissydämiin, jotka sykkivät
veljeshaudalla.

— Me aiomme tähän oikein kaunista muistopatsasta, toimitti tyttö. —
Rahastokin on jo suuri.

— Vai on rahasto, toisti äiti ja hänen kyyneleensä vuotivat helposti,
ikään kuin vieden pois tuskan. — Ihmiset ovat sentään ihmisiä, lisäsi
hän, ja kun Eino oli ruiskukannuineen päässyt vähän matkan päähän,
kuiskasi hän ilman mitään aihetta: — Hyvä poika se on tuo nuorempi, tuo
Eino. Pitää se taloa siinä missä Marttikin.

Hautausmaan portti vingahti, hiekka narskui ja pitkä vanha mies likeni
kirkkoa. Se oli suntio. Hänen askeleensa kopisivat portaissa, tapulin
luukut avautuivat, iltakellot helähtivät yli seudun.

Äiti oikaisi suoraksi selkänsä ja äänsi hiljaa kuolleen poikansa nimen.
Tuntui siltä kuin kellot olisivat vieneet hänen kuiskeensa sinisiin
kirkkauksiin. Kun hän astui ulos hautausmaan portista, oli maailma
hänen silmissään toisen näköinen kuin ennen, ikään kuin sinisempi ja
kirkkaampi. Korkeuksien sini oli laskeutunut alemmaksi. Tuntui kumman
helpolta astella siinä sen nuoren tytön rinnalla, jonka veli nukkui
Martin vieressä.

Tyttö vei vieraat kotiinsa. Hänen vanhemmillaan oli Niemelän talo
tuolla vainioiden takana. Kaunista oli vilja. Iloiset punaiset
rakennukset paistoivat järveä vasten.

— Meiltä kun polttivat asuinrakennuksen, toimitti Eino oudon
puheliaana. — Täytyy tehdä uusi ja entistä tilavampi. Kyllä kai sieltä
omastakin metsästä löytyy tarpeita, jos niikseen tulee. Pitää teettää
piirustukset oikein rakennusmestarilla, että tulee kaunis. Kai neitikin
sitten pistäytyy katsomassa miltä näyttää sillä maailmankulmalla.

Tyttö punehtui ja lausui kiitoksensa niin hiljaa, että sitä tuskin
kuuli.

— Niin, toimitti äitikin, — pitää tulla. Kaunista siellä meillä on, Se
on se meidän paikka mäellä ja sinne näkyy paljon maailmaa.

He puhelivat kaikki kolme posket kuumina ja rinnassa kumma ilon ja
helpotuksen tunne. He tunsivat kaikki kolme, että jokin uusi elämä
heissä teki tuloaan.

— En suinkaan minä enää lähde juhlille ensi sunnuntaiksi, sanoi
äiti hymyillen. — Lähteköön tuo Eino. Ja tulette sitten tekin meitä
katsomaan. Niinhän te olette kuin omainen, antakaa anteeksi, mutta kun
makaavat siellä rinnan meidän Martti ja teidän veljenne.

Niemelä oli kaunis talo ja ystävällisesti siellä otettiin vastaan.

Seuraavana lauantaina seisoi Heinosen leski taasen osuuskaupassa.
Kangashan oli unohtunut ostamatta. Niinkuin edellisenäkin lauantaina
kirmasivat raitilla lapset ja Jeremias Lahdenperä veteli sieraimiinsa
apilaanlemua portailla päivänpaisteessa.

— Kylläpä olette virkistynyt matkalla, puheli ystävällinen johtaja.

— No niin olen, sanoi Heinosen leski. — Se oli sellainen virvoitus,
kun sain itkeä poikani haudalla. Siellähän minä vasta huomasin, että
minulla oli poika elossakin. Oikein se oli sanottu, kun sanoitte, että
tulee vielä ilonpäiviäkin. Eino rakentaa talon uudelleen ja entistä
paremman väittää rakentavansa. Ja...

Hän oli jo huomaamatta sanomaisillaan suuren salaisuuden, mutta
hillitsi viime hetkessä kielensä.

— No, sanoi Jeremias, — juhlat ovatkin vasta huomenna.

— Niin ovat, huomenna.

— Ette mennytkään huomisiin?

— Mitäs minä, minulla oli jo juhlat.

— Mutta Olka tästä aamulla meni, myrtti kainalossa.

Äiti kävi totiseksi.

— Vai meni. Olka parka... Niin, niin. Pitää lähteä Olkalta kuulemaan
juhlista, jahka hän palaa. Vai myrttinsä... Niin, menihän sinne
Einokin...

— Meni, näinhän hänet minäkin ja oikein sulhasmiehen näköinen olikin...
Mitä teille siellä Eräjärvellä lienee tapahtunutkaan...

— Mitäs siellä sitten... Sellainen hauta on eläville lohdutus, ettekös
sitä ymmärrä... Ei maar, täytyy tästä lähteä kotiin, olen siellä vähän
pannut kuntoon paikkoja, jos sattuisi vieraitakin tulemaan. Eino vähän
puhui, että jos toisi — jonkun toverinsa... Hyvästi nyt vain ja hyvää
voimista.

Ja kevyesti asteli äiti läpi kukkivien vainioiden kohti uudestisyntyvää
kotiansa.

— Sama seppä, sama seppä, puheli Jeremias osuuskaupan portailla, — sama
seppä ihmisen iloilla ja suruilla. Sama seppä elämällä ja kuolemalla.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK YÖTÄ JA AAMUA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.