Yölintu : Kuvauksia menneiltä ajoilta

By Maila Talvio

The Project Gutenberg eBook of Yölintu
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Yölintu
        Kuvauksia menneiltä ajoilta

Author: Maila Talvio

Release date: December 8, 2024 [eBook #74859]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK YÖLINTU ***

language: Finnish




YÖLINTU

Kuvauksia menneiltä ajoilta


Kirj.

MAILA TALVIO





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1913.




SISÄLLYS

Kulo
Siironmaan tyttäret
Juvelan kattilassa
Juurikk'oja
Vanha impi
Bellevue
Punatukkaiset
Lippi
Morsiusvaunut
Sovintosunnuntai
Punaiset liput
Nälkävuoden lapsia
Joulukirkko





KULO

Pitäjän suurimman kartanon nimi oli Yölintu ja kartanon nuorta herraa
Jaakko von Tollia sanottiin »Yölinnuksi». »Yölintu!» huusivat naiset
toisilleen kaivolta kaivolle, kun ensimmäiseen asumukseen oli kuulunut
Jaakko-herran kulkustensoitto. »Yölintu!» kuiskasivat tytöt ja menivät
ikkunaan. »Yölintu!» riemuitsivat lapset ja juoksivat pihamaalle.
»Yölintu!» siunasivat vanhat ja vaivaiset ja riensivät tiepuoleen.
»Yölintu liikkuu», sanottiin sydänmaan torpissa, kun tuttu pyssynpauke
alkoi kuulua eikä tiedetty, olisiko ollut parempi sulkeutua salpojen
taakse vaiko ryhtyä lehdittämään saunaa kuin juhannukseksi.

Everstin kartanossa Yöjärven rannalla kasvoi myöskin kolme nuorta
tytärtä, Amalia Karolina, Fredrika Lovisa ja Anna. Heillä oli
kamarineiti, joka puetti heidät aamulla ja sitoi harson heidän
silmilleen, kun he läksivät kävelylle. He olivat kuuluisat hipiänsä
valkoisuudesta ja pienistä käsistään, joissa rystysien yläpuolella oli
kuopat. Heidän kauneutensa oli sitä lajia, johon ei kuulu kulmakarvoja
eikä ajatuksia. Heidän äitinsä, jalosyntyinen Mathilda-rouva, oli
kasvattanut heidät omaan henkeensä. Hänelläkään ei ollut ajatuksia, kun
eversti jo yli keski-iän päässeenä miehenä hänet kihlasi. Mutta hänellä
oli naisen vaistot. Ajatukset tulivat jälkeenpäin, kun lapset tulivat.
Lapsia syntyi ja lapsia kuoli. Mathilda-rouva suri, ettei kartanolla
ollut muurattua sukuhautaa ja että hänen täytyi kätkeä pienet ruumiit
irralleen maahan, vieraiden kuolleiden joukkoon. Uskonnollisuus,
jota hänessä saattoi sanoa alunpitäen olleen virallinen määrä,
kehittyi myöhemmin niin, että hän rupesi vaatimaan naapurien kesken
anteeksipyyntöä ja anteeksiantoa ennen ehtoollista. Eversti kohteli
naistensa sielunelämän ilmauksia kuin sateen pieksinää. Joskus ne
tulivat otolliseenkin aikaan, tavallisesti sopimattomaan. Vertaisekseen
ei hän tunnustanut muuta kuin poikansa.

Oikeastaan hän oli mennyt naimisiinkin tämän pojan tähden, ja ne
monet tytöt, jotka ensin syntyivät, olivat ehtineet tehdä hänet
malttamattomaksi. Kun poika näki päivänvalon, oli ilo isän sydämessä
yhtä suuri kuin ikinä jossakin valtakunnassa, missä kauan odotetun
kruununperillisen maailmaantuloa tervehditään kiitosjumalanpalveluksin
ja kellonsoitoin. Mahtavimmat herrat rouvineen seitsemän pitäjän alalta
kutsuttiin pojan kummeiksi, äiti jumaloi tätä lasta, eivätkä sisaret
koskaan sanoneet häntä vastaan. Karl Jakob Magnus sai mitä hän halusi
ja teki mitä hän tahtoi.

Hän kasvoi voimakkaaksi ja rotevaksi. Hänellä oli Tollien punaiset
hiukset ja likinäköiset silmät. Hän oli viidentoista vanhana täysin
kehittynyt.

Tuli sitten eräs elokuun huomen, silloin, kun Jaakko herra kävi
kahdennellakymmenennellä ikävuodellaan.

Pitäjä oli pahaa aavistamatta herännyt aamuaskareihinsa. Ruis oli
tuleentunut viikossa ja uhkasi varista käsiin. Kirkonkylän asukkailla
varsinkin oli kiire. Yölinnun pellolle oli siksi maanantaiksi
kutsuttu seitsemättäkymmentä henkeä ja eversti läksi tavanmukaiselle
aamuratsastukselleen työväkensä luo.

Kuivuus tuntui todella käyvän pelottavaksi. Aamukaste ei vielä
ollut haihtunut, mutta yhtäkaikki riippuivat yrtit maantien
laidassa rentoina, ikään kuin ne olisivat olleet keitetyt.
Nokkoset ja ohdakkeet, jotka vielä seisoivat pää pystyssä, olivat
kuin jauholaarista nostetut. Saviset peltosarat halkeilivat
kämmenenlevyisille revelmille. Maasta tuntui lähtevän poltetun
saviastian haju.

Hevosen selästä saattoi eversti, ratsastaessaan asumusten rydön läpi,
nähdä vainion, jolla hänen väkensä oli määrä olla työssä. Ei näkynyt
yhtään ihmistä. Asumusten edustoille muodostivat leikkivät lapset
ja tonkivat siat vaaleita täpliä. Joelta kuului poikain huutoja ja
pulikoimista, kukot kiekuivat. Poudan auer verhosi maailman unettavaan
sineen. Äkkiä keksi eversti väkensä yhdessä rykelmässä pienen metsikön
laidalla, joka kivikkona oli jätetty saareksi keskelle viljelystä.
Yli puuttoman kirkkotarhan saattoi hän nähdä ihmisjoukon seisomassa
kuin seisomaan palkattuna ja katsomassa jotakin, jota ei eversti vielä
voinut nähdä. Hän erotti jo yksityisiä henkilöitä. Selvästi pehtorin
ja »nälkävuoden lapset». Pekalla oli leveimmät hartiat koko kartanon
alueella. Everstissä kuohahti, kun hän ajatteli ajanhukkaa, jonka
tuollaisen joukon seisoskeleminen tuotti, ja hän painoi kantapäät
hevosen kylkiin. Tomu, ohut kuin tuhka, lähti liikkeelle tiestä ja
tunki sieraimiin. Kirottu suomalainen laiskuus! Everstin kipeässä
jalassa tuntui kuin kaukainen varoitus vaarasta.

Samassa hetkessä kävi havahdus läpi koko kylän. Kartanon koirat, jotka
viikkokauden olivat maanneet kuin kuolleina, päästivät ulvonnan ja
rakit hökkeleissä parahtivat ikään kuin niihin olisi sattunut kalikka.
Lapset hypähtivät ylös hiekasta, naiset tulivat seinänvierustoille.
Mitään ei näkynyt. Koirat tuntuivat tietävän jotakin, jota ei vielä
voinut erottaa silmällä.

— Jaakko! välähti everstin mieleen ja vaiva kipeässä jalassa tuli
likemmä.

Hän antoi hevosen juosta täyttä ravia kirkon ja kellotapulin ohitse ja
käänsi sängelle.

— Metsävalkea! ajatteli hän, vaikkei hän vielä tietänyt mitään.

Pitäjän sydänmaita oli joka kesä mennyt kulossa. Kulo kuului näille
seuduille yhtä säännöllisenä ilmiönä kuin kylvö ja heinänkorjuu.
Tällaisella kuivalla saattoivat kulon tuhot olla arvaamattomat. Hevonen
oli hypännyt parin peltosaran ojain yli, kun eversti todella erotti
valkoisen sauhun taivaalla. Eipä ihme, ettei hän heti ollut huomannut
sitä: sauhu ei tuprunnut eteenpäin pilvinä. Se oli kuin harmahtava
villavaate, jota näkymättömät kädet tasaisesti tuntuivat nostavan.

— Jaakko iski taasen everstin mieleen ja vaikkei siihen ollut järkevää
syytä, teki hän silmänräpäyksessä johtopäätöksiä.

Kulo tuntui olevan noin peninkulman päässä. Hän ei tietänyt, olivatko
Jaakko ja hänen setänsä lähteneet edes tälle suunnalle. Illalla oli
puhuttu untuvista, joita tytöt toivoivat puuhkiinsa ja Juurikkaan
suosilmistä. Eversti muisti kuulleensa Jaakon huutaneen keittiöön,
ettei koirille pitänyt antaa ruokaa. Hän oli huoneessaan keskustellut
töistä pehtorin kanssa, kun Lipin ääni oli ruvennut kuulumaan
pihamaalta. Pian sen jälkeen oli herrojen hevonen ajanut portaiden
eteen.

Kirottu Lippi! Jaakon oli mahdoton tasaantua niin kauan kuin
Alakartanon naapuruus oli aidan takana. Oli aina parempi, kun veljekset
olivat riidassa. Eversti ei olisi muuta suonut kuin että riitaa
olisi kestänyt vakituisesti. Mathilda-rouva näitä sovintoja hieroi,
vaikkei hän aatelisessa mielessään ollut tehnyt sovintoa sen piian
kanssa, jonka Lippi oli tuonut taloon ja vihdoin nainut. Mitään niin
epäkäytännöllistä ei Jumala saattanut vaatia kuin että järjestyksen
ihmiset seurustelisivat renttujen kanssa. Ehtoollispöydässä kerran
vuodessa — miksei! Mutta ei sillä välillä.

Pehtori erosi nyt elonleikkaajien joukosta ja tuli nopeasti isäntäänsä
vastaan. Eversti päätteli taasen erinäisten asianhaarojen perusteella,
että herrat olivat menneet toiselle suunnalle ja kuitenkin tuntui
hänestä aivan selvältä, että hänen veljensä ja poikansa metsästysretki
jollakin lailla oli yhteydessä sen kanssa, mitä tapahtui tuolla
taivaanrannalla.

— Mutta jos veli Lipillä on osaa tässä roviossa, ajatteli eversti
ja hänen poskipäänsä kylmenivät, — niin ei minua ikinä taivuteta
sovintoon. Ei, jumal'avita...!

Pehtori nosti lakkiaan.

— Noo, Bergström, missä se on? sanoi eversti.

— Emme voi niin varmaan tietää, vastasi pehtori, murtaen Ruotsin
ruotsia ja sotilaallisen ryhdikkäänä kävellen everstin hevosen
rinnalla. — Se voi olla meidän sydänmaalla. Se voi myöskin olla
Siironmaan puolella. Hirveää on, jos tuuli alkaa käydä. Voi pian
tapahtua niinkuin kerran Ruotsissa. Krouvin Kersti siitä aina puhuu.
Talo meni ja ihmisiäkin jäi liekk...

Eversti lasketti suoraan rukiiseen ja oikaisi lahdelman halki, jonka
kiertäminen olisi pidentänyt kulkua kummulle, missä leikkuuväki seisoi.
Miehet olivat jo lyöneet sirppinsä kuhilaaseen ja haeskelivat takkejaan
lähteäkseen matkaan.

— Minä nousen tapuliin katsomaan, sanoi eversti. — Juoskoon joku heti
viemään sanaa haudankaivajalle. Hän saa koko päivän soittaa kelloja.

Puolijuoksua oikaisivat miehet yli sarkojen hevoshakaa ja taloa kohti.
Hetkisen asteli pehtori everstin rinnalla, kertoen vaikutelmiaan
savusta. Yhdessä ainoassa tunnissa se oli päässyt tällaiseen vauhtiin.
Pekka sen ensinnä oli huomannut. Hän väitti tulen saaneen alkunsa
saaressa Siironmaan edustalla ja kipunoiden lentäneen maihin.
Siironmaan talo oli kuin olikin vaarassa.

Eversti pidätti hevosensa varjoon kellotapulin juurelle, ja pehtori
kiirehti kartanoon. Jalassa, josta aikoinaan oli kerrottu mitä
erilaisempia juttuja sekä uudessa että vanhassa pääkaupungissa, rupesi
tuntumaan pahaaennustavalta. Pitäjässä uskottiin viattomasti, että
eversti oli saanut vamman taistelukentällä. Nukkukoot autuaasti siihen
uskoon, oli eversti nauranut itsekseen. Hän oli yksinkertaisesti
hypännyt alas rakastettunsa liian korkeasta ikkunasta. Eikä yksin
pahojen ilmojen edellä, vaan yleensä onnettomuuksien tullessa, ilmoitti
vamma itsensä. Jaakko oli useammin kuin kerran antanut isällensä
aihetta tuntea pistoa kipeässä jalassa.

Milloin poika tasaantuisi? Hän oli alkanut aikaisin. Ensimmäiset
sovinnot oli isä maksanut hänen puolestaan, kun hän oli kolmentoista
vanha. Se oli tapahtunut nälkävuosina, kun Jaakko kerjäläislauman
etunenässä oli karannut jonkun talollisen myllykuorman kimppuun
maantiellä ja tasannut jauhot kerjäläisten kelkkoihin. Jaakko olisi
saanut ruveta tyyntymään. Hänen täysi-ikäisyyteensäkään ei enää ollut
kuin pari vuotta. Isä tunsi tämän kaiken. Hän oli hänkin aikansa
elämöinyt. Hän oli lopettanut myöhemmin, mutta hän oli myöskin
aloittanut myöhemmin.

Odotus kirkon edustalla kävi everstille pitkäksi. Haudankaivajaa
ehkei tavattu kotoa — eversti kirosi, kun hän Harttua ajatteli. Olisi
taitanut olla parasta panna hakemaan häntä Rantakrouvista yksin tein.
Hän kirosi niin ikään, kun hän ajatteli kartanon miehiä — ja mitä
viivyttelemistä tämä taasen oli? Onneksi olivat torpat edempänä kuin
kulovalkea ja suuret suot välillä. Mutta alkaapa käydä tuuli! Pistot
jalassa tuntuivat hartioihin ja niskaan asti. Asumuksista kuului
hälinää, hevoset hirnuivat, koirat ulvoivat pihamailla pitkin joen
vartta. Everstin hevosen oli vaikea pysyä paikoillaan, kun kärpäset
sitä ahdistivat. Lisäksi se tunsi yleisen levottomuuden kylässä.
Eversti antoi sen hiljalleen astella edestakaisin kirkon varjossa.
Auringonsäteet taittuivat peltitauluista hautausmaalla niin kirpeästi,
että koski silmiin. Marmorikivien pinnat Tollien haudoilla kirkon
pohjoispäässä kiilsivät kuin peilit. Lasten hautakummut olivat ainoa
keidas koko kirkkotarhassa, joka kauttaaltaan oli kuin poltettu.
Perhoset ja villit mehiläiset pitivät iloaan kukkasten keskellä.
Helteessä, joka painoi maata, ei ollut mitään ukkosilmojen hautovasta
kosteudesta. Se oli kiinteä ja lohduton.

Villavaatteen tapainen savukerrostuma nousi yhä ylemmä taivaalle.
Odotuksen minuutit kävivät sietämättömiksi. Vihdoinkin kääntyivät
rattaat kartanon vaunuliiterin edustalta tielle. Niissä istuivat
pehtori ja Pekka. He antoivat hevosen nelistää. Eversti teki merkin,
etteivät he pysähdyttäisi ja huusi ohi ajaessa, että hän pian tulee
perässä. Nyt valjastettiin jo navetan edustalla useampia hevosia, ja
rattaat miehiä täynnä ajoivat tomupilvessä everstin sivuitse.

Kirottu haudankaivaja!

Yölinnun herra pani hevosensa liikkeelle Rantakrouvia kohti. Pitkin
kujaa, jonka saveen karjan askeleet olivat kovettuneet, tuli hän
keltaiselle rakennukselle joen rannalla ja tapasi emännän portailla.

— No Kristin, sanoi hän ruotsiksi, — onko Harttua näkynyt?

Krouvin emäntä huomasi, ettei eversti ollut juttelutuulella, koska hän
sanoi Kristin eikä Kerstin. Hän päästi ilmoille liioitellun harmin
vuodatuksen.

— Missäpä se ilkimys olisi, jollei täällä ihmisten vastuksena, herra
eversti. Koko yön hän on maannut täällä enkä minä ole jaksanut viskata
häntä portille, kun ukkokin läksi kaupunkiin. Ja hauta hänellä pitäisi
olla valmiina ennen päivällistä, — tuovat kuolleen, tietäähän sen
tällaisella kuumalla — mutta hän vain makaa täällä ihmisten kiusana...

‒ Sanokaa hänelle, että hänen heti paikalla on tultava minun puheilleni.

Emäntä kuuli kovuuden everstin äänessä ja meni nopeasti herättelemään
Harttua. Avonaisesta ikkunasta saattoi kuulla, kuinka hän töni ja torui
humalaista. Harttu rupesi mielettömästi laulamaan. Krouvin emäntä
laahasi hänet käsipuolesta portaille ja piteli häntä siinä kiinni.
Harttu kourasi päätään tervehtiäkseen everstiä, hänen lakkinsa oli
kuitenkin jäänyt pöydän alle.

    »Ja nuori mies meni jahtiin
    ja nuori mies meni jahtiin
    sinne metsään viherjään,
    sinne metsään viher...»

Eversti näki yhdellä silmäyksellä, ettei miehestä tulisi hätäkellon
soittajaa.

— Kerstin, sanoi hän, — lähetä noutamaan kellotapulin avainta. Sydänmaa
on tulessa. Täytyy hälyttää kokoon väkeä.

Kerstin päästi irti Hartun.

— Herra Jeesus, mitä eversti sanookaan! siunasi hän ja povi piukan,
punaisen röijyn alla alkoi kohoilla. — Onko sydänmaa tulessa? Onko se
Yölinnun maata? Herra siunaa...! Kotona Ruotsissa kerran... Mutta on
se ihme ja kumma, jollei haudankaivajaa saada jaloilleen! Sen minä
sanon hänelle, Harttu, että jollei hän... Hän muistaa, mitä minä pystyn
tekemään. Jollei hän nyt heitä lauluaan ja nouse, niin minä kastan
hänet jokeen! Minä olen sen ennenkin tehnyt, hän muistaa sen...

— Avain! jyrisi eversti, — lähetätkö noutamaan...

Kerstin olisi loukkaantunut toisten olosuhteiden vallitessa, mutta
eihän nyt voinut, kun metsä paloi. Hän kokosi liepeidensä röyhelöt ja
katosi keittiöönsä. Harttu hymyili onnellisena, nosteli kättään ja
älähteli:

— »Nuori mies meni jahtiin... »

Laulu teki everstiin oudon vastenmielisen vaikutuksen. Se toi taasen
jotenkuten mieleen Jaakon. Ratsastuspiiska rupesi elämään everstin
kädessä.

— Kyllä minä everstin tiedän, puhui juopunut ja jatkoi mieletöntä
hymyilemistään, — ja kyllä minä Jaakko-herran ja Lippi-herran...

    »Hän kohtasi siellä ruusun
    ja hän kohtasi siellä ruu...»

Ratsastuspiiska sattui haudankaivajan multaisiin saappaanvarsiin, ja
tuskin oli Harttu ehtinyt hypähtää, kun sangollinen vettä tuli ovesta
hänen niskaansa. Harttu pääsi tuota pikaa pystyyn ja kiroili suomeksi,
kun emäntä kiroili ruotsiksi.

— Eikö hän kuule, koetti emäntä lieventää kovakouraisuuttaan, —
että on päässyt irti suuri kulo. Puut palavat, suuret puut everstin
metsässä ja metsän eläimetkin voivat palaa. Sudetkin ja käärmeet ovat
eläviä luontokappaleita eikä niitä saa kiusata. Ja kulo on kauheata.
Kotona Ruotsissa — liekit hyppäsivät pitkiä matkoja — paloi kokonaisia
asumuksia ja eräs vanha ruotivaivainen jäi liekkeihin...

Eversti ajoi jo kujalla. Hän ei kipeältä jalaltaan päässyt ajamaan
lujasti ja hän kuuli vielä hyvän matkaa Rantakrouvin emännän äänen.
Harttu tallusteli perässä märkänä, suuttuneena ja vähitellen selveten.
Ilmassa tuntui palavan maan haju. Harttu ei mennyt kotoaan hakemaan
avainta, hän tuli everstin perässä sisään hautausmaan portista ja
hävisi ristien ja hautataulujen sekaan. Kun ei häntä alkanut kuulua,
kirosi eversti ja huusi hänen nimeään. Kun ei hän sittenkään tullut,
täytyi everstin lähteä häntä etsimään. Tielle sattui haudasta
kaivettuja luita. Kokonainen käsivarsi, josta eivät jänteetkään vielä
olleet lahonneet, makasi hiekassa.

— Tänne minä sen eilen panin... varmasti tänne, ärisi Harttu
vastaukseksi everstin kirouksiin.

— Onko tämä paikka kellotapulin avaimelle?

Harttu kyykötti suuren lautakasan edessä pensaan juurella. Eversti
nojasi hautakiveen. Särky jalassa oli jo sangen kova.

— Missäs minä sitä sitten pitäisin, puolusti Harttu itseään äreydellä,
jonka hän ainoastaan humalapäissään uskalsi suoda itselleen. — Kukas
sen täältä ottaisi?

— Tästä juomisesta täytyy tulla loppu tai saa Harttu eron toimestaan,
puhui eversti. — Minä murran tapulin lukon, jollei avain paikalla löydy.

Kellotapulin lukko oli vanhoja Ruotsin aikaisia, mutta everstistäkin
tiedettiin, että hän vielä kymmenen vuotta sitten paljain käsin oli
litistänyt hevosenkengän.

— Harttu saa selkäsaunan — se taitaa olla paras keino...

Eversti likeni ontuen kankeine jalkoineen ja ratsastuspiiska vingahteli.

— Ei se ole minun syyni, huusi haudankaivaja ja konttasi polvillaan
pakoon. — Eversti lyö niitä, joiden on syy...!

— Ja keitä ne olisivat...? puheli eversti ja luuli jo ulottuvansa
piiskallaan miehen selkään.

Haudankaivaja mutisi jotakin ja haki turvaa avonaisen hautarivin takaa.

— Mitä sinä sanot? huusi eversti ja tuli tarkkaavaiseksi.

— Sitä vain, että herrat illalla pitelivät avainta.

— Mitkä herrat?

— Yölinnun herrat.

— Mitä herroilla sitten olisi ollut tekemistä täällä?

— Menivät jahtiin. Poikkesivat.

— Valehtelet!

Eversti seisoi niin likellä avonaista hautariviä, että Harttu jo toivoi
maan repeävän hänen altaan. Olisipa silloin kerrankin suuri herra
joutunut köyhien hautaan! Mutta eversti ei pudonnut, uhkasi vain haudan
yli piiskallaan Harttua, joka oli päässyt jaloilleen. Äkkiä sattui
haudankaivajan silmään avain hiekalla ja hän muisti samalla hämärästi,
että Jaakko-herra eilen oli viskannut sen hänen päänsä yli, kun hän
kaivoi hautaa. Hän ei nyt kuitenkaan puhunut avaimesta mitään. Hänen
täytyi ensin näyttää toteen, ettei hän ollut valehtelija.

— Mikä tämä on? sanoi hän ja kopeloi taskustaan esiin litteän pullon.
— Jollei tämä ole Fiilippi-herran pullo, niin saa armollinen herra
oikopäätä paiskata Hartun kuoppaan ja multaa päälle! Ja jolleivät
herrat eilen tulleet tänne... ja jollei se ole heidän syynsä, että
kuoppa vielä on kaivamatta... ja jolleivät he tahtoneet mukaansa
saareen ja kysyneet, tiedänkö minä koreita tyttöjä keittämään lintua...

— Valehtelet, jyrisi eversti.

Harttu pysytteli visusti haudan takana. Eversti oli valkoinen
kasvoiltaan.

— Ylös, ylös! huusi hän hampaittensa välitse ja huiskautti piiskallaan
kirkontornia kohti.

Harttu läksi juoksujalan menemään. Hän laski, ettei eversti kipeällä
jalallaan voisi seurata hänen kintereillään torniin. Ylhäällä
estäisivät monet parrut vapaasti liikkumasta. Mitä tekemistä everstillä
oli tornissa, ei Harttu voinut ymmärtää. Hevonen, joka oli kiinnitetty
aitaan, tömisteli jalkojaan kärpästen käsissä. Kuormallinen miehiä ajoi
ohitse. Hartussa heräsi silloin jokin aavistus ja jota korkeammalle
hän kapusi tuttuja portaita, sitä enemmän haihtui höyry päästä. Kun
hän sai auki luukun etelän puolelta, oli maailma sillä kulmalla
ainoana savumerenä. Kellotapuliakin tuntui sininen utu kiertävän kuin
sumu saarta. Ja tämä utu oli yhtä jatkoa sille, joka kasvoi esiin
taivaanrannalta.

— Herra hyvästi siunatkoon! puhui haudankaivaja unissakävijän äänellä
ja humala oli nyt kokonaan poissa hänen päästään. — Herroilta on
päässyt tuli... meidän herroilta! Siironmaan saareen hankkivat. Aijai
ettei tulisi mitään talolle. Se antaa ihan noille paikkeille ja... ja
Juvelan horha — ettei menisi miehineen päivineen.

— Suu kiinni! huusi eversti portaista.

Mutta haudankaivaja ei kuunnellut häntä. Hän ei puhunut hänelle,
hän ajatteli ääneen, kuten hän oli tottunut tekemään tornissa
seurustellessaan kellojen kanssa.

Eversti kuuli nyt toisen suusta kaiken, mitä hän itse oli ajatellut.

— Soita! huusi hän ja astui parrujen yli avonaiselle luukulle. — Soita,
soita! toisti hän katsellessaan kaukaisuuteen.

— Herra hyvästi siunatkoon! höpisi haudankaivaja höpisemistään, — minkä
piti tulla... Ettei vain talo menisi... se antaa juuri sille kohdalle.
Ja Juvelan horha!

— Soita, saatana!

— Herra hyvästi siunatkoon!

Hätäkellot alkoivat kumista ja torni huojui. Harttu varisti,
irroittamatta molempia käsiään nuorista, takin yltään.

— Minä lähetän kartanosta miehen avuksesi, sanoi eversti. — Katso, että
kellot soivat niin kauan, kunnes minä kiellän. Muista se.

Hän läksi. Harttu jäi jatkamaan puheluaan kelloille. Hautausmaan
portilla tuli mies ruumiskuormineen, nähtävästi sama mies, jonka
tilaama hauta oli kesken. Eversti kysyi mieheltä, tiesikö hän mitään
kulovalkeasta. Mies otti lakin päästään, kumarsi polviaan notkistaen
syvään ja jäi paljain päin kertomaan nähneensä sauhun nousevan
Siironmaan saarelta. Muuta hän ei tietänyt.

Eversti painoi kantapäät hevosen kylkiin. Hän erotti matkan päästä
Mathilda-rouvan ja tyttöjen kirjavat puvut Yölinnun portailla. Koirat
ulvoivat pihamaalla.

— Mitä Jaakosta kuuluu? huusi Mathilda-rouva seljapensaiden yli
miehelleen.

— Ei mitään, vastasi eversti kuivasti ja iski piiskallansa
koiralaumaan, joka ympäröi hevosta. — Mitäpä hänestä kuuluisi!
lisäsi hän ikään kuin tappaakseen omia epäilyksiään ja määräsi
samassa pojalle, joka oli juossut ottamaan vastaan hevosta: — Piia ja
pikkukääsit!

— Aiotko lähteä? kysyi Mathilda-rouva. — Älä toki ota Piiaa... Sinun
jalkasi.

Eversti oli pelottavan valkoinen kasvoiltaan. Mathilda-rouva seurasi
häntä uskaltamatta puhua enempää. Tytöt jäivät eteisen ikkunaan ja
seisoivat siinä kuin kolme pelästynyttä valkeaa kaniinia, katsellen
ulos. Eversti kilisti huoneessaan kelloa. Ennen kuin vanha palvelija
tuli, sanoi Mathilda-rouva:

— Tiedätkö, mikä kauhea aavistus minulla on?

— Tiedän, vastasi eversti kärsimättömästi.

Mathilda-rouva asteli edestakaisin huoneessa, palvelijan auttaessa
everstin ylle metsästystamineita. Eversti haukkasi nopeasti aamiaista
eikä odottanut, että hevonen tulisi portaiden eteen.

— Pankaa koirat kahleisiin ja piiskatkaa niitä etteivät ulvo! huusi hän
pihamaalta.

Mathilda-rouva näki, että hän töin tuskin sai hallituksi Jaakon
nuorta hevosta, joka pitkän aikaa oli seisonut tallissa. Tytöt
kiljahtivat, kun tienkäänteessä poika, joka istui kääsien takana,
hypähti korkealle ilmaan. Hevonen vuoroin kiiti eteenpäin, vuoroin
vikuroi takajaloillaan. Pelottavalla vauhdilla kiiti Piia kuormineen
kirkonkylän läpi ja hävisi metsän peittoon.

Ensimmäisten virstojen taipaleella antoivat kipeä jalka ja hevonen
everstille tarpeeksi mielenkiinnikettä. Sittemmin kävi savu yhä
rasittavammaksi. Ei mistään voinut saada yleiskatsausta, maa oli
samaa keskeytymätöntä lakeutta. Vielä seisoi metsä kahdenpuolen tietä
ulkopuolella liekkejä, mutta se seisoi kuin kuolemaan tuomittu,
huumaantuneena kuumuudesta ja odotuksen kauhusta. Koivunrungot
häämöttivät sinisessä sauhussa ikään kuin ne olisivat liikkuneet.
Lato niittytilkkusen laidassa uiskenteli kuin tulvaveden vallassa.
Pian oli mahdotonta päästä eteenpäin. Vähän matkaa Siironmaan talon
maiden rajalta juoksi muutama lammas määkien yli tien, lyöden päänsä
puihin. Metsästä kuului rytinää ja ihmisääniä. Eversti puhalsi
metsästystorveensa, mutta ei saanut vastausta. Äkkiä teki hevonen
hypyn syrjään. Tiellä luikerteli joukko kyykäärmeitä, päät pystyssä,
ikään kuin ne olisivat uineet kuumuutta pakoon. Eversti näki ne
vilahdukselta. Rytinä metsässä vasemmalla puolella tietä kiinnitti koko
hänen huomionsa. Joukko miehiä kaatoi puita ja sytytti vastavalkeaa.
Sammal syttyi sähisten tuleen ja katajapensaat räiskähtivät ikään
kuin ne olisivat lentäneet ilmaan. Lieska loimusi korkealle taivasta
vastaan. Kipunoita kiiti kuin palavia sulkia yli tien. Siellä täällä
syttyi jo metsä toisella puolen tietä tuleen. Nuori hevonen kiiti
lentämällä. Sen kaviot tuskin tuntuivat koskettavan maata. Everstin
kädet olivat kuin luutuneet ohjaksiin kiinni. Hän tunsi, kuinka
eläin värisi kuoleman hädässä ja syöksyi häviötä pakoon. Häviö oli
vastassa joka puolella. Liekit paiskautuivat kuin punaiset vesipatsaat
ympäröimään muutamia puita ja jättivät viereiset koskemattomiksi.
Tuon tuostakin läikkyi tuli ristiaallokkona. Tien käänteessä nousi
hevonen äkkiä takajaloilleen ja työnsi rattaat ojaan. Samassa veti se
ne kuitenkin takaisin tielle ja hyppi korskuen paikallaan. Petäjikkö
paloi heleänä tulena kahden puolen tietä. Se paloi humisten kuin
hiljainen takkavalkea, silmänräpäyksen ajan saattoi kuvitella, ettei se
ensinkään ollut vaarallinen. Vallattomasti hyppäsivät liekit yli tien.
Varisparvi tuli esiin ties mistä ja putosi maahan. Eversti ymmärsi,
että hän oli joutunut saarroksiin ja että liekit ja sauhu tuota pikaa
tuhoaisivat hänet. Hän painoi hatun syvälle päähänsä, nosti kauluksen
pystyyn ja upotti kasvonsa takin turviin. Hengitys salpautui. Hän ei
nähnyt mitään, kylmäverisyys, jonka kuolemanvaara antaa, oli hänet
vallannut. Hänelle oli yhdentekevää, pääsikö hän leikistä elävänä vai
menehtyikö hän. Joka tapauksessa hän jonkin verran hämmästyi, kun hänen
ympärillään taas oli ilmaa ja kuului ihmisääniä.

— Poika, huusi hän taakseen, — mene panemaan hihna kiinni.

Ei vastausta.

— Nukutko sinä tolvana! Etkö näe, että hihna on auki?

Eversti katseli vaahtoa hevosen kupeilla ja tunsi käsiinsä sen ruumiin
värinän. No, poika! Hän katsahti taakseen. Mutta hän oli yksin. Oliko
poika pudonnut? Karannut? Pyörtynyt savuun?

— Hooi! huusi eversti, mutta kohina ympärillä oli niin voimakas, että
hänen äänensä hukkui siihen.

No niin. Hänellä oli Yölinnussa »nälkävuoden lapsia» yllin kyllin, jos
joku joutuikin pois.

Eversti puhalsi taasen metsästyssarveen ja hänen hämmästyksekseen
vastasi tuttu torvi. Se oli hänen ystävänsä Kauniston herran
metsästystorvi. Pian tapasivat naapurukset maantiellä. Kauniston herra
oli kuten hänen ulkoasustaankin näki, mieskohtaisesti ottanut osaa
sammutustyöhön. Hän astui esiin keskeltä kuloa ja joukko miehiä teki
työtä hänen johdollaan.

— Oikea helvetin kokko, sanoi hän ojentaessaan kätensä Yölinnun
herralle. — Sinä otatkin nyt komennon tuolla puolen. Kyllä tätä
saakelin sulatusta vielä kestää. Rasva selässäni kiehuu, piru vie.

— Millä kannalla asiat oikeastaan ovat?

— Taloa ei voitu pelastaa.

— Palanut?

— Perustuksia myöten.

— Ihmiset?

— Pelastetut. Onko se totta, että Jaakko ja Lippi ovat liikkuneet tällä
kulmalla?

— Oletko kuullut jotakin?

— En.

Valtava humahdus metsässä sai Kauniston herran rientämään pois.
Everstin edessä seisoi yhtäkkiä Pekka, nokisena, oikea käsi sidottuna
rievulla.

— Minä vien Piian rantaan, sanoi hän. — Ranta on tässä likellä. Siellä
on Siironmaan väkeä. Emäntä näyttää tulleen hulluksi...

Rattaat alkoivat rytyyttää yli savuavien kantojen.

— Riisu hevonen ja jätä rattaat, huusi eversti. — Oletko kuullut mitään
meidän herroista?

Everstin kasvot olivat kuin luu nahan peitossa, kun hän teki
kysymyksen. Eikä häneltä jäänyt huomaamatta, että Pekka vastasi
vältellen.

— Olivat iltayöstä käyneet talossa.

Eversti seurasi Pekkaa, joka talutti irtonaista hevosta.

— Entä onko heitä nähty aamulla?

— Oli kuultu laukauksia.

— Mitä se on, ettet sinä tottele: puhu, perkele!

— Mitäs minä... en minä.

Kalliokielekkeen alle oli suistunut nuori hieho. Se makasi läähättäen,
kieli pitkällään suusta.

— Lopeta tuo, sanoi eversti ja kääntyi äkkiä ympäri.




SIIRONMAAN TYTTÄRET


Kaikki, mitä oli pelastettu palavasta talosta, oli kannettu rannalle
nuottatalaan eteen. Siinä oli pata, kirnu, reikäleipiä, vaatteita,
rukki ja raudoitettu kirstu, villoja täynnä. Luhtaheinässä, pää
mätästä vasten makasi nainen, mielettömästi silmäillen ympärilleen
ja lakkaamatta huutaen samaa nimeä. Kaksi lasta nukkui veneessä,
joka oli melkein kokonaan vedetty maalle, ja vanha vaimo kulki
edestakaisin lasten ja heidän äitinsä väliä. Savupilvet purjehtivat
jättiläishahtuvien kaltaisina yli järven. Rasvainen vedenpinta kuvasti
sinipunertavia, palaneita rantoja. Tuli kohisi mennessään. Se oli
halveksinut luhtaniittyä rannalla ja karkasi kankaalla sihisten ja
sähisten.

— Marjaana, Marjaana, Marjaana! huuteli vaimo, joka makasi
luhtaheinässä, ja hänen leukansa tärisi ikään kuin häntä olisi palellut.

Hänen vieressään oli kauha, jonka hän oli pelastanut kodistaan, ja
siihen hän tarttui, pidellen sitä kuin valtikkaa.

— Lapseni, lapseni, pani hän uikuttaen kuin lintu.

Vanha vaimo taittoi kosteita oksia rantalepästä ja koetti niillä
vilvoittaa palohaavoja hänen käsivarsillaan, mutta viskellessään
itseään heitti hän lehvät menemään. Lapset toki nukkuivat. Ne olivat
nukkuneet itkuunsa.

Vanhus otti kappaleen reikäleipää, istuutui kirstunkannelle sitä
jyrsimään ja koetti päästä ymmärtämään, mikä oli Jumalan tarkoitus.
Hänen ajatuksensa menivät taaskin siihen, missä ne kaiken aamua olivat
olleet: tulipaloon.

He olivat kaikin väin olleet kaskessa leikkaamassa ruista — hänetkin
oli isäntä käskenyt mukaan, kun ruis yritti varista käsiin. He olivat
vasta päässeet aamiaiselle, kun savu oli ruvennut näkymään. Isäntä
itse sen oli huomannut, käydessään juomassa kaljaa kiven takana koivun
juurella. Hän oli noussut kivelle katsomaan ja heti hätääntynyt talon
puolesta. Juoksujalan he olivat lähteneet tulemaan, eikähän matkaa
ruishalmeelta Siironmaahan ollut kuin pitkän virstan verran. Mutta
kun he pääsivät kotiin, olivat liekit jo tavoittelemassa riihtä.
Miehet rupesivat heti sitä purkamaan. Emäntä juoksi kuin mielipuoli,
kauha kädessä, pitkin pihaa ja huusi tytärtään. Karja mylvi, koira
haukkui, kanat lensivät. Isäntä käski nyt vaimoväen nopeasti pelastaa
henkensä ja viittasi rantaan päin. Sinne he lähtivätkin emännän ja
lasten kanssa. Kerran oli isäntä juossut heidän luokseen ja kysynyt
Marjaanaa. Isäntä oli painunut polvilleen emännän eteen ja ravistellut
häntä, että hän vastaisi. Mutta ei hän mitään osannut vastata. Hän oli
sekaisin. Ja niine hyvineen sai isäntä lähteä. Hän, vanhuskin, oli
vielä kerran yrittänyt mennä pelastamaan tavaroitaan — ei hän muusta,
mutta äiti-vainajansa silkin hän olisi ottanut vinniltä, siitä piti
tulla hänen kuolinsilkkinsä — mutta talo oli jo ilmitulessa ja savu
oli hänet tukahduttamisillaan. Kun hän pääsi takaisin rantaan, olivat
lapset itkemässä äitinsä vieressä ja selittivät nähneensä vuorenpeikon.
Sillä oli ollut kiiltäviä nappeja rinnassa, punainen tukka ja sarvet.
Ja se oli tuonut heille kultakellon ja sitten oikopäätä juossut tuleen.
Kultakello oli todella heinässä emännän vieressä. Hän ei pannut siihen
enempää arvoa kuin jos se olisi ollut nauris. Suuri se oli ja painava.
Kuka sen oli tuonut ja mikä vuorenpeikko oli ollut — sitä oli mahdoton
tietää. Jollei näkyvää esinettä olisi ollut, olisi luullut lasten
pelästyksissään nähneen liikoja. Tai kukaties kartanon herrat olivat
käyneet, heidän laukauksiaan oli paukkunut iltayöstä talon ympärillä.
Ettei vain luultaisi hänen, vanhan vaimon, varastaneen kelloa. Mitäpä
hän sellaisilla! Mikä lieneekään ollut Jumalan tarkoitus tällaisella
viimeisellä tuomiolla, jonka hän oli lähettänyt.

Eversti ja Pekka astuivat näkyviin savuavien kantojen seasta. Vaimo
siunasi ja nousi seisomaan. Hän vapisi kautta koko ruumiin. Tuopa
ensimmäinen mahtoikin olla juuri vuorenpeikko, jonka lapset olivat
nähneet. Mutta ihmisen tavalla se puhui ja sen seuralainen oli kuin
talonpoikainen ihminen ikään. Vaimo rauhoittui ja koetti vastata
kysymyksiin, joita kiiltonappinen teki. Tämä otti ensi työkseen
käteensä kellon ja kysyi, mitenkä se oli tullut tänne. Lapsilla se oli
ollut, vastasi vaimo. Lapset nukkuivat veneessä. Täytyi mennä niitä
herättämään.

— Marjaana, Marjaana! parkaisi nainen maasta, kun miehet astuivat hänen
ohitseen.

Hänen pieni, ohut palmikkonsa oli irtaantunut niskasta ja kiertyi
kaulalla. Eversti seisahtui. Naisen silmät, jotka eivät mitään nähneet,
pysähtyivät häneen.

— Onko tuo Siironmaan emäntä? kysyi Yölinnun herra.

— On.

Everstin valkeilla kasvoilla ei voinut erottaa, että hän vieläkin
kalpeni. He tulivat veneelle, jossa nukkui kaksi hyvin vaaleatukkaista
lasta, tyttö ja poika, molemmat paitasillaan. Tyttöä heräteltiin eikä
mitenkään tahdottu saada valveille. Hänelle luvattiin makeisia ja
eversti silitti hänen päätään. Kun hän vihdoin heräsi, pelästyi hän ja
rupesi itkemään.

— Mistä sinä sait tämän kellon? puheli eversti ystävällisesti, vaikka
hän mieluummin olisi lyönyt lasta. — Muistelepas nyt. Saat tulla
kartanoon ja pääset kirkkoon, jos sanot, mistä sait tämän kellon.

— Kuuletkos nyt, touhusi vanha vaimo, joka oli ymmärtänyt, että itse
Yölinnun herra heitä puhutteli, — pääset kartanoon ja saat sokeria —
sanopas nyt.

Everstin pyynnöt alkoivat käydä kärsimättömiksi.

— No, lapsi, keneltä sinä sait tämän kellon?

Eversti piteli suurta, raskasta kelloa kädessään lapsen edessä. Lapsi
hypisteli sitä ja sanoi äkkiä:

— Sinulta.

— Aijai kun sanoo herraa sinuksi, ehätti vanha vaimo pelästyneenä.
— Ei se ymmärrä — mitäs ne sydänmaan lapset. Herra on hyvä ja antaa
anteeksi...

Mutta eversti tuijotti lapseen äänettömänä.

— Sinä et koskaan ole nähnyt minua. Ehkä sinä löysit kellon? Ehkä se
oli nurmessa, tai täällä veneessä?

Lapsi loi everstiin silmäyksen, joka oli kuin vanhalla ihmisellä, ja
rupesi itkemään.

— En minä tee pahaa, sanoi eversti äänellä, jota hän ei tuntenut
omakseen. — Tuliko vieras herra tänne? kysyi hän hätääntyneenä ja
silitti lapsen hiuksia. — Sano, oliko hänellä tällaiset napit ja
tällainen takki. Sano, sano. Tiedätkö missä herra nyt on? Minne hän
meni?

Lapsi viittasi metsään.

— Menikö hän tuonne?

— Tuleen, sanoi lapsi.

Eversti otti kätensä hänen päälaeltaan ja tuijotti kankaalle.

— Tuonneko?

— Tuonne.

Everstin pää kohosi ja hän läksi astumaan siihen suuntaan, jonka lapsi
oli hänelle viitannut. — Marjaana, Marjaana! huusi vaimo maasta.

Huuto kuului kauas, vaikka kulo humisi ympärillä.

       *       *       *       *       *

Sill'aikaa asteli Yölinnun rouva huoneesta huoneeseen ja portailta
portaille huutaen poikansa nimeä. Mutta jos hän painoi kasvonsa
peräkamarin ruutuun, jonka alla maantie kulki, ei hän nähnyt muuta kuin
auerta, ja vaikka hän tuijotti silmänsä kipeiksi pihamaan hiekkaan, ei
hän nähnyt muuta kuin samaista auerta. Se tuntui tulevan tänne aina
onnettomuuspaikalta asti.

— Everstihän käski lyödä koiria, että ne olisivat hiljaa, huusi hän
palvelijoille.

Ja taas alkoi hänen retkensä ikkunalta ikkunalle, toisesta päästä
rakennusta toiseen ja portailta portaille. Tallin ja vaunuliiterin ovet
olivat jääneet auki ja lisäsivät ammottavaisuudellaan levottomuuden
tunnetta, ikäänkuin näissä rakennuksissa olisi säilytetty jotakin
onnettomuuden varastoa, joka vuoti ulos, kun ovet olivat auki.

— Menkää sulkemaan nuo ovet! huusi everstinna portailta muonamiesten
vaimoille, jotka seisoskelivat takapihalla, tuijottaen vainioiden yli
kaukaisuuteen.

He kääntyivät huutoa kohti ja joku läksi liikkeellekin, mutta kun
everstinna jonkin ajan kuluttua palasi portaille, ammottivat oviaukot
ennallaan. Ihmiset tuntuivat käyneen aivan tylsiksi.

— Jos te kuulette jotakin, sanoi everstinna palvelustytöille, raottaen
keittiökamarin ovea, — niin tulkaa heti sanomaan.

Kukaan ei tullut tuomaan hartaasti odotettua sanomaa.

Olisivatkohan Alakartanossa saaneet jotakin tietää? ajatteli
everstinna, mutta välit Ala- ja Yläkartanon kesken olivat rikki, kuten
tavallisesti, joten ei hän voinut lähettää kysymään.

— Jaakko, Jaakko, Jaakko! äänteli hän yksinäisyydessään, saamatta
rauhaa.

Koirat eivät lakanneet ulvomasta. Mathilda-rouva meni portaille ja
koetti huutaa omenapuiden alle, missä koirakopit seisoivat kuin
mehiläiskeot vierekkäin. Turhaan. Tunsivatko luontokappaleetkin
palaneen maan käryn tihenemistään tihenevän ja yhä kasvavan
levottomuuden värinän itkuraitojen oksissa pihamaalla!

— Jumala! Jumala! äänteli Mathilda-rouva.

Nuoret neidit olivat nousseet vinnille ja seisoivat puolipyöreiden,
vihertävien ruutujen edessä. Hekään eivät voineet nähdä muuta kuin
tutut vainiot, asumusten rydön maantien laidassa ja sauhun. Heidän
nuori mielensä, jolle elämä oli tarjonnut niin vähän vaihtelua,
lainehti oudossa liikutuksessa. Se mitä he tunsivat tällä hetkellä
oli sekä pelkoa että riemua. Jokin tuntematon lähestyi. Se oli ehkä
vaaraa — se oli samalla ehkä jotakin muutakin! He huudahtelivat ja
pelästyilivät, mutta heidän veressään leikki ja heidän oli vaikea pysyä
vakavina.

— Me emme voi olla kirjavissa vaatteissa! sanoi Anna, nuorin
sisaruksista, ja hänen punatukkainen päänsä otti määräävän asennon.

Pienen äänettömyyden perästä kysyi Fredrika Lovisa:

— Ja minkä tähden?

— Kukaties Jaakko jo on kuollut!

— Sinä olet sietämätön! sanoi Fredrika Lovisa. — Sinä näyt kaikella
muotoa tahtovan, että Jaakko...

— Olkaa Jumalan tähden hiljaa! sanoi vanhin sisaruksista, Amalia
Karolina.

Nuorin sisar naurahti.

— Etkö sinä luule, että minä tiedän, minkä tähden muka nyt ei saa
häiritä? Ajattelet erästä... joka ehkä on mukana sammuttamassa...

— Sinä sietämätön olento...!

— Sanonko ketä...?

— Kukaan ei ole utelias.

— Mutta minäpä tahdon sanoa: Ottokar af Ehneä.

— Anna!

Nuorin sisar nauroi, mutta kun hän ei saanut Amalia Karolinaa eikä
Fredrika Lovisaa ärtymään, päätti hän mennä muuttamaan ylleen valkeaa
pukua. Se sopi joka tapauksessa tällä hetkellä paremmin kuin kirjava.
Hän oli jo keskellä vinttiä, kun hänen epäluulonsa heräsi.

— Te molemmat, huusi hän, — ettekö te luule minun näkevän, että teillä
on jotakin mielessä. Sanotteko heti paikalla, mitä... Jaa-ah, minä
en mene minnekään! Ahaa — te olette löytäneet iso-isän memoaarit ja
aiotte lukea niitä. Mutta minäpä tahdon kuulla minäkin... Sanokaa heti
paikalla...!

Fredrika Lovisan onnistui tehdä uskottavaksi, että isoisän memoaarit
olivat lukon takana siinä konttorissa, missä vanhat kirjeet ja paperit
säilytettiin. Mutta niin pian kuin Annan askeleet likenivät portaiden
alapäätä, kuiskasi hän Amalia Karolinalle, että hän todella oli nähnyt
parrun päällä pienen, punaiseen nahkaan sidotun kirjan, joka ei voinut
sisältää muuta kuin samaiset memoaarit. Kirja oli toisessa päässä
vinttiä. Täytyi kulkea hiljaa, ettei Anna kuulisi.

— En minä nyt viitsi, kun en tiedä mitään Jaakosta ja isästä, sanoi
Amalia Karolina ja painoi kasvonsa ruutuun. Mutta kun ei näkynyt muuta
kuin alituinen sauhu eikä kuulunut muuta kuin tasainen kellonsoitto
kirkontornista, jatkoi hän: — ei, kyllä meidän on velvollisuus katsoa,
etteivät isoisän memoaarit ole joutuneet harhateille. Kuka hyvänsähän
voisi lukea niitä, vaikkapa piiat... Mutta miten isoisän memoaarit
olisivat joutuneet avonaiseen vinttiin?

Tytöt hiipivät yli permantolautojen ja parrujen, kumartuivat vällyjen,
peitteiden ja mattojen alitse, joita riippui orsilla, sivuuttivat
äidin vanhat, silkkiset krinoliinipuvut, jotka salaperäisinä olivat
lakanoiden peitossa, ja tulivat avaran vintin toiseen päähän, missä
oli suljettuja karsinoita. Todella löytyi niskahirsien nurkkaukselta
pieni punainen kirja. Ja todella sisälsi se vanhanaikaiselle paperille
huolellisesti piirrettyä kirjoitusta.

Isoisän memoaarit? — oliko se mahdollista?

Isoisä oli tyttöjen mielikuvituksessa ritarien ritari. Hän oli
matkustanut, hän osasi kieliä, hän oli viehättänyt naiset, hän oli
ollut hoveissa, hän oli rakastunut omaan miniäänsä, hänen kuvansa
Yölinnun punaisessa peräkamarissa oli kauneinta, mitä saattoi nähdä.
Isoisän memoaareja mainittiin joskus, kun sukulaisia oli koolla, ja
aina uhattiin ottaa ne esiin, mutta niitä ei koskaan kuulunut ja
tytöt tiesivät, etteivät ne olleet heitä varten. Ääni, millä niistä
puhuttiin, ja kasvonilmeet, jotka säestivät ääntä, olivat selvästi sen
sanoneet. Ja nyt olivat memoaarit tässä — todella heidän käsissään!

Amalia Karolina ehdotti, että kirja vietäisiin alas äidille, mutta koko
ajan, kun hän puhui siitä, miten mukavaa olisi voida sanoa äidille,
etteivät he olleet lukeneet kiellettyä kirjaa, nielivät hänen silmänsä
sivuja ja poimivat yksityisiä sanoja.

»Tullitarkastuksessa uhkasi minun käydä huonosti. Ranskalainen, joka
nähtävästi ei voinut antaa minulle anteeksi, että olin lyönyt hänet
laudalta postivaunuissa...» »Minä siunasin kohtaloa, joka pidätti
minut rajalla, sillä elin täällä pienessä maantieravintolassa yhden
mieltäkiinnittävimpiä seikkailuja, mitä minulla elämässä on sattunut.
Juodessani viiniä salissa kuului nyyhkytyksiä viereisestä huoneesta,
jonka ovi oli kiinni. Kysyin isännältä, mitä se merkitsi. Hän selitti
minulle, että eräs nainen ja herra olivat tuoneet ravintolaan nuoren,
kauniin tytön ja käskeneet pitää häntä siellä, kunnes he tulisivat
takaisin. Kun kaikki olivat erittäin hyvin puettuja ja kaksivaljakko
toi herrasväen paikalle, ei isäntä voinut epäillä mitään, vaan lupasi
pitää tytön päivän ravintolassa...»

Amalia Karolina läiskäytti vihon kiinni.

— Me menemme nyt mamman luo.

— Et voi hyvällä omallatunnolla sanoa, ettet olisi mitään lukenut...

— Voin, väitti vanhin sisar. — Olen nähnyt vain yksityisiä sanoja.

— Ja lauseita! Minä ainakaan en ole niin pyhä, minä tahdon tietää,
miten ravintolassa kävi.

»— — — pitää tytön päivän ravintolassa. Herra maksoikin sen päivän
hänen puolestaan. Mutta nyt oli kulunut kaksi päivää eikä vanhempaa
naista eikä herraa kuulunut. Pistin kolikon isännän käteen ja sain
hänen kysymään, eikö nuori nainen haluaisi tutustua muukalaiseen, joka
ehkä voisi olla hänelle avuksi. Isäntä meni, kuulin seinän läpi, että
naisen ääni oli sointuva ja sivistynyt ja ennen pitkää seisoi edessäni
mitä ihanin nuori tyttö, joka avuttomana rupesi kertomaan, kuinka hänen
kotiopettajattarensa ja tämän ihailija olivat hänet pettäneet. Minä,
hänen silmiensä lumoamana, tein kohteliaimman kumarruksen, lausuin ilmi
iloni siitä, että kohtalo salli minun...»

Amalia Karolina oli toiselta puolen vihkoa lukenut:

»... Me vuokrasimme ainoan huoneen, mikä koko kaupungissa oli
saatavana, sillä oli markkinat. Sinne tuskin mahtui vuode, mutta muuta
ei...»

Hän läiskäytti vihon kiinni ja kääntyi pois, posket kuumina. Mutta
Fredrika Lovisa ei hellittänyt kirjaa käsistään, intti vain:

— Minä tahdon nähdä, kuinka kävi!

Silloin kuului askelia portaista, punainen kirja lensi sinne, mistä
se oli löytynyt, ja tytöt seisoivat hartaasti ikkunan ääressä, kun
kamarineiti tuli ilmoittamaan, että armo pyysi neitejä alas. Toinen
Jaakko-herran koirista oli tullut kotiin.

Ah, todella, oliko se tullut!

Koiralle oli tuotu ruokaa portaille ja se söi, räiskytellen ympärilleen
maitoa ja leivänmuruja. Mathilda-rouva oli hyväillyt sitä, ikään kuin
se olisi ollut osa hänen pojastaan.

— Kun sinä osaisit kertoa! vaikeroi hän.

Mutta koira ei voinut kertoa ja muut eivät mitään tietäneet.

— Jos Alakartanossa olisi kuultu jotakin? tuli Annan mieleen.

Mathilda-rouva ei sanonut siihen mitään, hän oli itse ajatellut samoin,
ja Anna vastatärkätyssä valkeassa puvussaan suuntasi, riitaisista
väleistä huolimatta, askeleensa omenapuiden alle, missä koirakoppien
takana Alakartanon ja Yläkartanon raja-aita kulki.

Alakartanossa asui Yölinnun herran vanhempi veli Filip von Toll, joka
aikoinaan oli myynyt perintöosuutensa maahan nuoremmalle veljelleen.
Rahat olivat pian menneet, mutta runsas elinaikainen muona ylläpiti
perheen ja kaikkinaisella pikkunävertämisellä, kuten kellojen korjuulla
ja muulla sellaisella sai Filip-herra irti sen verran rahaa, että
pysyi viinoissa. Yläkartanossa ei suvaittu alakartanolaisia, osaksi
juopottelun vuoksi, johon setä aina veti veljensä pojan Yläkartanosta,
osaksi Fina-rouvan vuoksi, joka suorastaan oli ollut palvelustyttö — ja
muutakin — ennen kuin joutui rouva von Tolliksi. Tyttäret olivat kuin
kaksi pelästynyttä vesilintua maalla — aina ikäänkuin vailla siipiä,
aina tiellä, minne he tulivat. Kodin ulkopuolelle eivät he tulleetkaan.
Ainoa, jonka he näkivät, paitsi talonpoikia, jotka pyhäaamuisin tulivat
heidän isänsä luo asialle, oli Jaakko Yläkartanosta. Hän ei tullut
portista, häntä huvitti hypätä yli aidan ja hän toi iloa taloon ja
antoi naurullaan tyttöjen aavistaa, että elämässä oli jotakin muutakin
kuin riitaa ja pelkoa, lyöntejä ja lymyilemistä. Jaakko oli ainoa,
johon ei vanha Lippi suuttunut eikä kyllästynyt.

Yläkartanon nuorin tytär silitteli kahlehdittuja koiria, jotka
hetkeksi lakkasivat ulvomasta ja pyrkivät häntä kohti. Sitten hän meni
säleaidalle ja katseli toiselle puolelle. Orpanat Sigrid ja Karin
kävelivät kuluneissa vaatteissaan sireenimajan takana ja kuuntelivat
kellonsoittoa. Anna otti maasta suurimman omenan, minkä löysi, ja
heitti. Serkut aidan takana säpsähtivät ja heidän pyöreät kasvonsa
pitkän kaulan varassa tähtäsivät ylöspäin. Toinen omena!

— Päivää!

Sigrid kasasi vyöltään likaisen esiliinan ja heitti sen pensaisiin.
Anna heristeli luotaan ainoaa koirista, joka oli valloillaan, koska
sillä oli pentuja, ja huusi:

— Oletteko kuulleet mitään?

Hän teki sen ikään kuin eilen olisi erottu, vaikkei oltu puhuttu sitten
kuin juhannuksena, jolloin molempien Yölinnun kartanoiden herrojen
välillä oli ollut suuri riita, ja ojensi kätensä aidan yli.

— Kauhea kulo on Siironmaassa, sanoi Alakartanon serkku, Sigrid, ja
katsoi suurin, pelästynein silmin, kun ojensi kätensä aidan yli. — Me
pelkäämme, että isä ja Jaakko jotenkin... en minä tiedä... että isä ja
Jaakko jotenkin ovat olleet mukana, tai...

— Niin mekin pelkäämme, sanoi Anna.

— Karjaa kuuluu palaneen, jatkoi Sigrid, — monta lehmää.

— Karjaa! huudahti Anna huvitettuna, — sitä me emme ole kuulleet.

— Kauheaa! lausuttiin omenapuiden alta.

Amalia Karolina ja Fredrika Lovisa olivat tulleet perässä. Ja
valkoisissa, tärkätyissä hameissaan hekin! totesi Anna eikä voinut olla
vetämättä suutaan hymyyn. Serkukset seisoivat kahdenpuolen aitaa ja
toistelivat toisilleen tietoja palosta, jotka tiedot kaikki tunsivat.
Kun vanhemmat sisarukset olivat menneet pois, katsoi Anna taakseen ja
sanoi serkulleen Sigridille:

— Sinulla on oikein kauniit silmät. Mutta älä rakastu Jaakkoon. Hänet
on määrätty Ellidalle. No älä nyt noin hätäänny — voisi luulla, että jo
olet häneen rakastunut.

— Jaakkohan on minun serkkuni, änkötti Sigrid.

— Äh, ei se mitään tee, kyllä serkut voivat mennä naimisiin...

— Jaakko on aina ollut meille niin hyvä, sanoi nuorempi Alakartanon
tytöistä, Karin.

— Kas kuinka sinulla on kaunis tukka, huomautti Anna. — En ole sitäkään
huomannut ennen. Oikein meidän suvun tukka. Te saisitte vain olla
paremmin puetut. No niin, antakaa anteeksi. Te olette niin täynnä
arkoja kohtia, ettei teihin voi ensinkään koskea.

Koirien ulvonta muuttui äkkiä vimmatuksi haukuksi ja tytöt huomasivat,
että Kauniston vaunut ajoivat pihaan. Silloin ojensi Anna nopeasti
kätensä aidan taakse ja palasi kotiin.

Kauniston rouva ja Yölinnun rouva lankesivat eteisessä toistensa
syliin. Molemmat iloitsivat tapaamisesta. Herrat olivat ajaneet
onnettomuuspaikalle, naisille oli kotona käynyt yksinäiseksi.
Mathilda-rouva tervehti Ellidaa kuin poikansa kihlattua ainakin.

Kaunistolaiset toivat erään kauhean uutisen entisten lisäksi: sen, että
joku ihminen olisi jäänyt liekkeihin.

Mathilda-rouva nosti kädet ohimoilleen ja haki tukea oven pielestä.

— Rakas täti, sanoi Ellida tukahtuneesti, — ei se ole Jaakko, ei, ei...

— Se on tietysti joku lapsi-raukka tai vanhus, rauhoitti Ellidan äiti.
— Nehän ne aina tulipalossa ovat eniten vaarassa.

Keskellä yleistä itkua ja vaikerrusta huomautti Yölinnun nuorin, ettei
oikeastaan kannattanut surra, ennen kuin tiedettiin jotakin varmaa.
Ehkä kaikki oli ollutkin vain huhua. Annaa toruttiin joka taholta
sydämettömyydestä, mutta hetkisen perästä alettiin kuitenkin taipua
siihen suuntaan, että huhut saattoivat olla liioiteltuja, ja niin
tuli kaikin puolin keveämpi olla. Kahvi juotiin puutarhan puoleisella
parvekkeella, Yölinnun kauniit vanhat hopeat ja posliinit olivat
esillä, kirkonkellot soivat, koirat olivat väsyneet ulvomaan. Nuoret
menivät puutarhaan ja puhuivat veljistään ja ystävättäriensä veljistä,
äidit istuivat parvekkeella ja puhuivat lapsistaan.

— Jaakko on niin hyvä, sanoi Yölinnun rouva. — Hän ei voi nähdä
kärsimyksiä. Kerjäläiset hän kokoaa tiepuolesta ja tuo kotiin ja
syöttää. Täällähän on vakituisesti seitsemän henkeä, jotka hän
nälkävuosina korjasi hangesta. Takkinsa hän voi antaa. Kellonsa hän voi
antaa.

— Ellida on luja, sanoi Kauniston rouva, — vaikka hän tuntuu hennolta.
Ja hän rakastaa Jaakkoa.

Äidit hymyilivät. Päivällistä syödessä ilmestyi pitäjän
postinhoitajatar, neiti Zaida Sederholm, hiestyneenä ja tomuttuneena
ruokasalin kynnykselle. Hänen ensimmäinen kysymyksensä koski
Jaakko-herraa. Kun ei Jaakosta voitu antaa tietoja, kertoi hän, kauhu
kasvoilla, että Siironmaan nuori tytär oli joutunut liekkeihin.

Huoneessa hiljeni kokonaan. Se ei taaskaan johtunut yksin siitä, että
kanssaihminen oli joutunut kauhean kuoleman uhriksi, vaan tietäen tai
tietämättään yhdistivät kaikki nämä naiset jollakin lailla Jaakon
onnettomuuteen. Jaakon äiti oli tuskassaan ehtinyt kehittyneempään
asteeseen kuin siihen, jolloin itketään. Ellida sen sijaan itki. Neiti
Zaida Sederholm, joka ontui, nojasi kylkeään ruokakaapin pieleen,
nääntyneenä sekä sielun että ruumiin puolesta. Yhtäkkiä päästi Yölinnun
nuorin tytär pienen vihellyksen ja marssi kuuluvin askelin salin
permannon poikki. Tuskin oli ruokasalissa ehditty vaihtaa muutamia
katkonaisia lauseita, kun salista taasen kuului askelia ja Anna marssi
sisään, kädestä taluttaen navettapiikaa.

— Nyt te saatte kuulla uutisia Siironmaan tyttärestä, sanoi hän. — No,
kerro nyt, mitä sinä tiedät.

— Mitäs minä sitten.

— No, ei sinulle kukaan tee pahaa. Te olitte yhdessä rippikoulussa...

— Niinhän me olimme...

— No, ja hän oli... No, kerro nyt... Hän oli hyvä lukemaan, eikö niin?

— Niinhän hän oli.

— Ja sai testamentin?

— Niin...

— Ja oli kaunis...?

— Niin, hän oli kaunis...

Tyttö vei suurilla punaisilla käsillään esiliinan kasvoilleen. Ei
voinut tietää, itkikö hän vai nauroi. Hän kääntyi ympäri ja läksi.
Hänen paljasjalkaiset askeleensa jymisivät salin siltapalkeilla.

Naiset tuijottivat toisiinsa.

— Kaunis, pääsi vihdoin Ellidan huulilta.

— Kaunis, lausui postinhoitajatar kuin kaiku.

Kirkonkellot lakkasivat äkkiä soimasta. Niihin oli pitkän päivän
mittaan ennättänyt tottua. Hiljaisuus tuntui nyt pahaaennustavalta.

       *       *       *       *       *

Iltayöstä tuotiin Jaakon nuori hevonen taluttamalla kotiin. Everstinna
kävi itse tarjoamassa sille leipää ja sokeria, mutta se ei huolinut
kummastakaan. Mies, joka toi hevosen, ei tietänyt mitään Jaakosta.
Valkea oli saatu pysähtymään suurten soiden laitaan. Torpparit olivat
jääneet vartioimaan yöksi.

Kaikki Yölinnun ikkunat olivat valaistut. Puoliyön aikaan saapui
sammuttajajoukko kotiin ja tuskin olivat miehet päässeet keittiöön
syömään, kun everstin askeleet kopisivat keittiökamarissa. Hän oli
päässyt tulemaan kenenkään huomaamatta ja hänen kasvoillaan liikkui
sinisiä varjoja, kun hän astui ruokapöydän eteen ja iski nyrkkinsä
pöytään kuin minkäkin puunuijan.

— Missä on nuori herra? huusi hän, — missä? Mutta minäpä sanon teille,
ettei yhtä suupalaa, ennen kuin Jaakko-herra on kotona. Metsään
paikalla, jokainen — eikä kotiin, ennen kuin nuori herra on löydetty!

Hän tarttui pitkän pöydän toiseen päähän ja nosti. Leipäläjät ja
puurovadit lensivät permannolle. Miehet karkasivat ovea päin. Kalpea,
nokinen poika sai reikäleivän niskaansa. Toinen leipä sattui seinään.

— Vai te täällä söisitte ja joisitte, huusi eversti, — vaikka se, joka
teidät pelasti nälkäkuolemasta, on metsässä. Ei ruokaa eikä juomaa
teille, vaan ruoskaa...!

Hän tarttui halkoon, mutta huomasi, ettei huoneessa enää ollut kuin
Mathilda-rouva ja Pekka. Pekka pisti leipää taskuunsa.

— Etkö sinä kuullut, että minä kielsin! huusi eversti.

Pekka ei puhunut mitään.

— Etkö sinä pelkää? sanoi eversti ja nosti halkoa.

— Mitäs minä, sanoi Pekka.

Halko putosi everstin kädestä. Mathilda-rouva puheli Pekalle:

— Ota mitä tahdot, mutta älä tule kotiin ilman häntä.

Pekka painoi lakin päähänsä ja läksi. Eversti tuli Mathilda-rouvaan
nojaten sisään. Hän ei ottanut einettä enempää kuin hevonenkaan, joka
oli palannut palopaikalta. Mathilda-rouva koetti viihdytellä häntä ja
puheli:

— Me autamme hädänalaisia. Heidän pitää saada sama, minkä he ovat
menettäneet. Mitä sanot, jos antaisimme heille Juurikkaan torpan maat
ja metsästyslinnan. Minä olen suunnitellut kaikki valmiiksi. Päivä on
ollut pitkä.

Eversti pani kädet silmilleen, ikään kuin suojellakseen niitä joltakin
näyltä.

— Heille tulee hyvä, saat nähdä. Kunhan Jaakko vain palaa. Ja mitäpä
hänelle olisi voinut tapahtua. Huhut liioittelevat aina.

— Tuo konjakkia, sanoi eversti. — Tätä särkyä ei pirukaan kestä.

Avainkimppu helisi Mathilda-rouvan käsissä, kun hän meni konttoriin,
missä sekatavaravarastoa säilytettiin.

— Varmaankaan ei sekään ole totta, että ihminen olisi joutunut
liekkeihin, sanoi hän tunnustellen.

Eversti nauroi hirtehisen naurua.

— Vai et usko, että se on totta. Minä olen näillä silmilläni nähnyt
hänen hiiltyneen ruumiinsa. Tahdotko tietää, minkä näköinen se oli, vai
uskotko ilman...

Mathilda-rouva lyyhistyi istumaan...




JUVELAN KATTILASSA


Mennään makaamaan Juvelan kattilaan! oli Jaakko-herra huudahtanut,
kun Lippi astui ulos kalamökistä, missä hän oli viettänyt yönsä. — Ei
tällaisella kuumalla kukaan jaksa.

Hän kellahti kyljelleen setäänsä päin ja hymy hänen kasvoillaan oli
sekä valoisa että surunvoittoinen, mutta ennen kaikkea vuolas, kuten
hymy on, kun se puhkeaa esiin kylläisestä mielestä.

Noo, oletko... yksin? sanoi setä ja vilkutteli ripsettömiä,
punalaitaisia silmiään.

Jaakko kellahti takaisin selälleen, tuijotti taivaan sineen ja
ravisteli päätään, niin että hiuksiin tarttui sammalia.

— Herra Jumala sentään!

Hän veti paidanliepeitä paljaalta rinnaltaan ja pusersi ne palloksi
kouraansa.

— Itketkö sinä vai naurat? sanoi setä ja katseli häneen pää kallellaan.
— Mikäs nyt sitten on? Onko lintu lentänyt tiehensä? Anna lentää, johan
se oli sovittu, että palataan nousevalla viikolla.

— Viheliäinen on ihminen! sanoi Jaakko hampaittensa lomitse ja repi
rintaansa.

Lippi-setä päästi pitkän vihellyksen ja silmäili ulappaa, joka
uneliaana kuvasteli rantoja kalvoonsa. Veneen kuva kallion alla vedessä
oli lasisessa liikkumattomuudessaan epätodellisen läheinen, talo salmen
takana nuottatalaineen vaikutti sen sijaan kaukaiselta kangastukselta
ja etäisyys saarten takana toisella puolen oli autereinen kuin unennäkö.

— Herranpoika se on ihminen! huusi Jaakko, hypähti ylös ja karkasi
veneelle. — Lähdetään Juvelan kattilaan makaamaan.

— Et siis ole nukkunut? sanoi Lippi ja naurahti. — Mutta minä en lähde
ilman aamiaista. Minulle pitää olla jotakin syötävää, muuten ei maistu
juotavakaan.

— Mutta minä olen laiska, Lippi-setä.

— Mitä päästit pois tytön.

— Älä puhu, Lippi-setä.

— Pitelitkö häntä pahasti?

— Älä puhu. Viritä valkea ja keitä. Minä menen järveen.

— Pese nyt sitten syntinen nahkasi, että olet kelvollinen taas syömään
ja tekemään syntiä... — Ei se syntikään miltään maistu, jos sitä
kokoontuu kerroksittain.

— Lippi-setä — ei se ole syntiä.

— Mitäs sitten?

— En minä tiedä — jokin toinen nimi sille!

Lippi-setä nauroi ja toi veneen pohjalta maihin padan ja kopan
ruokatarpeineen.

— Mutta kuinka tyttö on päässyt pois, kun vene on täällä? Hänen täytyy
olla saaressa.

— Ei ole.

— Oletko hakenut? Mitenkä hän sitten on mennyt?

— En tiedä.

Lippi kävi yhtäkkiä totiseksi ja vakava ajatus iski hänen päähänsä,
mutta kun Jaakko muutenkin oli alakuloinen, niin ei hän huolinut
ajatustaan lausua. Se olisi kokonaan tärvellyt heidän matkansa. Sitä
paitsi ei olettamus ollut todennäköinen. Eivät talonpoikaistytöt niin
arkoja olle.

Lastupinkka kädessä kulki vanha punatukkainen pitkin rantaa.

— Helmiäkö haet? sanoi Jaakko.

— Ei ole leikintekoa, jos tuli pääsee irti tällä helteellä, vastasi
Lippi ja latoi puut veden rajaan kallion kuoppaan. — Saat uskoa, että
kulo voi kiehauttaa tämän järvenkin näin suotuisissa olosuhteissa...

Jaakkoa ihastutti ajatus: koko järvi kiehuu kaloineen päivineen ja
ihmiset voivat pistellä kalakeittoa kuin padasta. Hän nauroi, niin että
suuret, tasaiset hampaat paljastuivat.

— Minun on ikävä Juvelan äijää, sanoi hän. — Ja hänen viinojansa.
Mitähän ne »noidanluut» ovat, joita hän sekoittaa viinaansa? Nerokas
äijä!

— Juuria, suojuuria, sanoi Lippi kyyköttäessään tulen ääressä. —
Kas, kas, kas, huudahti hän äkkiä ja valeli vedellä sammalta, — mikä
halu tulella olisi päästä valloilleen. Kyllä nyt tulisi kokko, jos
päästäisin sen menemään. Äijä on ennen kuolemaansa luvannut ilmaista
minulle, mistä hän kaivaa noidanluunsa. Niitä ei kuulu olevan
saatavissa muuta kuin täällä Siironmaan sydänmailla. Kyllä mies tuntee
saaneensa, kun juo Juvelan viinaa.

Lippi maiskutteli suutaan ikään kuin hän olisi tuntenut nesteen
vuotavan kielenselkää alas kurkkuun.

Hän kertoi erinäisistä viinoista, mihin hän elämänsä varrella
oli tutustunut. Ruotsissa oli viina kuten ruokakin parempaa kuin
Suomessa. Mutta täällä sydänmailla saattoi joskus kuin vahingossa
tavata erinomaisen taitavasti valmistettua viljanydintä. Niinkuin
timantti! Nuuskainen Juvela oli mestari. Sitä voimaa, mitä ihminen
tunsi otettuaan hänen pullostaan — niin että teki mieli nostaa hongat
maasta juurineen tai temmata täysikuu lakiksi pörrölleen! Sellainen
voimantunne tekee ihmisen jättiläiseksi.

— Tuli menee! huusi Jaakko.

— Kas kyytä ja käärmettä...

Katajapensas ylempänä kallionrevelmässä todella paloi heleällä
liekillä. He sammuttivat sen helposti.

— Kukaties sinun tyttösi on hypännyt yli lahden, sanoi Lippi
ajattelemattomasti. — Tai uinut. Kuule — sydänmaan töllikkä hän on,
ethän sinä nyt häntä noin...!

Jaakon kasvot saivat ilmeen, joka oli sekä onnellinen että tuskallinen,
ja hän katseli siniselle ulapalle.

— Hän oli kaunis... ja viaton... hänellä oli hiukset — keltaista
silkkiä... Hän itki. Viheliäinen on ihminen!

Jaakko paiskautui pitkälleen.

— Juo, poika, sanoi Lippi ja ojensi hänelle pullon.

       *       *       *       *       *

Kun Yölinnun herrat olivat syöneet, sammuttivat he valkean ja soutivat
mantereelle. Vene jäi luhtaheinään rannalle, matkan päähän talosta.
Herrat suuntasivat askeleensa kohti Juvelan mökkiä, jonne hevonen
ja koirat iltamyöhällä olivat lähetetyt. Kaste metsäpolun kahden
puolen ei vielä ollut kuivanut. Hämähäkinverkot kimmelsivät ikään
kuin ne olisivat olleet lasisäikeistä. Pingotettuina kaskihalmeiden
nokisiin aitoihin olivat kudokset todella suuria, uhkaavia pyydyksiä.
Rukiintähkät kumartuivat jo syvälle. Sirpin viiltävät nykäykset
likenivät niitä likenemistään.

Heti Siironmaan »holman» eli vasikkahaan takana alkoi maa oikullisesti
hyppelehtiä. Se kohosi ja aleni, kohosi ja aleni. Horhista nousi
naavaisia kuusia, jotakin uhkaavaa oli tummien puiden kasvussa, kun ne
ponnistivat ylös rotkoistaan. Kun maa tarpeekseen oli hyppelehtinyt,
rauhoittui se ja lepäsi suurina, itkevinä soina virstamääriä aina
sydänmaihin asti, missä Yölinnun torpparikulma oli. Mutta sinne ei
vienyt herrojen matka tällä kertaa. He pysähtyivät Juvelan hornalle,
jota he sanoivat kattilaksi.

Juvelan vaari oli kerran kaivanut itselleen maakuopan asuakseen
siinä sysiä polttaessaan. Mutta mielistyneenä sydänmaan rauhaan oli
hän sittemmin jäänyt sinne kokonaan. Maakuoppa oli jonkin verran
suurentunut ja saanut hirsiseinän, ikkunaraon ja oventapaisen. Juvela
oli pitäjäläisten silmissä puoleksi noita, puoleksi metsäneläin. Hänen
luonaan olivat ihmiset joskus saaneet juomaa, joka oli vienyt heidän
muistinsa. Juvelan tiedettiin seurustelevan hirvien kanssa. Jokin musta
hirvi oli hänen nimikkonsa. Se kävi hänen rannassaan juomassa ja otti
leivän hänen taskustaan. Juvela ei milloinkaan pessyt itseään, hän oli
kasvoiltaan ja käsiltään mustanharmaa, ja hänen vaatteensa olivat kuin
naavaa. Hän ei tullut ulos pesästään muuta kuin sen verran, että hän
toi sydet sepille, jotka kuluttivat niin paljon kuin Juvela ennätti
polttaa. Sellaisia sysiä kuin Juvelan käsistä läksi, sai hakea pyöreän
maan piirin päältä. Juvela ei pelännyt ketään ja tämä etenkin veti
Yölinnun ainoaa poikaa hänen puoleensa. Kukaan ei tietänyt Jaakon
käynneistä Juvelan majalla, sillä Juvela ei puhunut niistä enempää kuin
hän puhui muistakaan asioistaan. Ihmiset olivat hänelle vaivaksi eikä
Jaakko-herran käynti suinkaan merkinnyt enempää kuin jonkun muunkaan.
Jaakko itse salasi retkiään hornalle ja oli niin muodoin eilenkin
tahallaan vienyt kotiväkeä harhaan, koska Mathilda-rouva inhosi ja
pelkäsi Juvelaa. Vanhus oli kerran maantiellä hautausmaan ja kartanon
välillä tavannut Yölinnun rouvan ja oudolla äänellä sanonut jotakin,
jota ei Mathilda-rouva ymmärtänyt, ja sylkenyt hänen eteensä. Mathilda
rouva oli sairastunut pelästyksestä. Tämä oli tapahtunut Jaakon ollessa
pieni ja tapaus oli jo silloin tehnyt Juvelan pojalle houkuttelevaksi.

Kun herrat laskeutuivat alas metsästä ja horhan pohja, jonka
miilunpolttaja oli raivannut itselleen pihamaaksi, tuli näkyviin, astui
äijäkin majastaan, joka oli kuin pääskysen pesä hiekkatörmän laidassa.
Äijä ei ollut tietävinään vieraista, vaikka hänen oli täytynyt nähdä
heidät polulla näreikön rinteellä. Hänen yllään oli tuskin nimeksi
vaatteita. Hän oli karvainen kuin karhu. Hän piti jotakin ääntä ja
hävisi metsään. Herrat hakivat turhaan hevostaan ja koiriaan.

— Ne voivat olla jossakin kauempana, sanoi Lippi. — Luultavasti hän
meni niitä noutamaan.

— Mies on suuttunut, sanoi Jaakko loistavalla tuulella.

Horha oli pahanhajuinen ja kuuma kuin kattila, jonka alla palaa rovio.
Jaakko hengitti tuttua löyhkää ihastuksissaan ja otti taskustaan
piippunsa. Hän asettui sileälle kivelle, jolla Juvelan oli tapana
survoa jyviä jauhoiksi, ja sytytti tupakan. Likaläjän päällä kiven
vieressä surisi pilvellinen kärpäsiä. Vedettyään ensimmäiset savut
hyppäsi Jaakko äkkiä korkealle ilmaan ja hihkaisi niin että kumisi
ikään kuin hän olisi huutanut kuivuneeseen kaivoon.

— Täällä sitä taas ihmistyy, kun tänne pääsee.

Kuinka hyvin onkaan osannut asettaa elämänsä tuo vanha peikko...

Lippi oli riisunut vaatteet yltään ja paistatteli vatsaansa auringossa.
Hän makasi Juvelan omassa kuopassa, joka vuosien mittaan oli syventynyt
rinteen alalaitaan, kun Juvela siinä oli vedellyt unia. Siinä oli sija
jokaiselle ruumiin jäsenelle, sijat vain eivät tarkalleen sopineet
Lipille, hän kun oli joka suhteessa pienempi Juvelaa.

— Jollei se ruoja annakaan meille viljanydintään, sanoi Lippi vainuten,
että retki ikävöityyn kattilaan epäonnistuisi.

Ja niin oli todella käymäisillään. Kun Juvela tuli esiin, ei hän
aluksi puhunut mitään. Jaakko oli niin ihastuksissaan, että hän olisi
ollut valmis sulkemaan syliinsä koko äijän. Hänestä tuntui siltä kuin
hän siinä syleilyssä olisi painanut rintaansa vastaan koko vapaan
metsän petoineen päivineen. Mutta hän koetti salata iloista välkettä
silmissään ja puheli kuumuudesta, sudenpesistä ja hirvistä. Vihdoin
viimein hän uskalsi kysyä hevosia ja koiria. Silloin aukeni äijän suu,
joka oli kuin linnunpesä puunkolossa.

— Täällä ei tarvita koiria. Enkö minä ole sanonut, ettei. Minä lyön
kintut poikki jok'ainoalta.

Kävi selville, että koirat olivat pelottaneet karkuun kissan,
Juvelan ainoan kotieläimen, joka oli sellainen kissa, että se piti
isäntänsä sekä linnussa että jäniksessä. Tuossa tuskin olivat päässeet
höyryämästä sisukset tunkiolla. Jänis oli kissan tuoma. Ja joka satutti
kätensä kissaan, satutti sen Juvelaan itseensä. Ja jos kissa jäi sille
tielleen, niin hirvet Juvela lupasi nostattaa horhista ja lähettää
syyllisten kimppuun. Juvela sylkäisi ruskean lammikon kuivaan tuhkaan
Jaakko-herran edessä ja ärtyi ärtymistään tuntiessaan, ettei saanut
vieraita suuttumaan niinkuin olisi tahtonut.

— Sinä saat uuden kissan, sanoi Jaakko. — Toimitan kissojen maasta,
Afrikasta. Siellä on kissoja niin suuria kuin susi ja ne ovat punaiset
niinkuin Yölinnun suku.

— Saatte mennä ja vielä oikaista nopeasti, sanoi Juvela. — Siitä ei
kissa parane. Se on sellainen kissa, että se tuntee vihamiehen ja
kynsii ja höyhentää. Ei sille yksi koira mitään olisi voinut, mutta
kaksi.

Jaakko-herra ei enää uskaltanut kysyä, missä koirat ja hevonen olivat.
Lippi veti vaatteita selkäänsä, kun aurinko paahtoi liiaksi, ja
kehoitti Jaakkoa maksamaan kissasta kymmenen markkaa.

Jaakko, jolle ainoastaan kultarahat olivat rahan arvoiset ja joka
sen vuoksi aina koetti pitää niitä taskussaan, veti esiin kolikon ja
tarjosi sitä Juvelalle.

— Vai napin arvoiseksi sinä panet sellaisen kissan. Saatte nopeasti
lähteä sinne, missä koirannekin juoksentelevat ja hakea minulle kissan.
Taikka muistatte.

Jaakko olisi jo halunnut todenperään lauhduttaa Juvelaa.

— Kuule nyt, Juvela, kissa on linnustamassa ja sinä pauhaat
pauhaamistasi, sanoi Lippi. — Se tuo meille vielä paistit
päivälliseksi. Eräällä miehellä Ruotsissa oli myöskin sellainen kissa,
että se toi hänelle lampaankin, kun hän kyllästyi metsän lihaan...

— Mene Ruotsiin — mitäs sinä täältä tahdot, sanoi Juvela vihaisena, ja
herrat näkivät, että hän mietti lähtöä metsään.

— Viinaa, sanoi Lippi. — Mitenkäs sen luvatun viinan on.

— Hyvä Juvela, älkää nyt menkö, pyyteli Jaakko. — Saatte minulta, mitä
tahdotte. Kelloni tai saappaani.

Juvela vaikeni hetken ja herrat odottivat jännittyneinä, mitä tulisi.

— No, jos pyssyn annat.

Jaakko muisti, että hänen pyssynsä oli isoisältä peritty, harvinainen
kivääri, mutta hänen ei ollut vähääkään vaikea luopua siitä. Hän veti
hihnan olkapäältään ja ojensi pyssyn Juvelalle. Äijä iski siihen
silmäyksellään ikään kuin hän olisi lingonnut kiveä ainoaan pieneen
kuolettavaan kohtaan metsäotuksen kallossa. Sitten hän sanaa lausumatta
vei kiväärin majaansa ja jäi sinne. Jaakolla oli se tunne, että hän
heti ryhtyi johonkin salaperäiseen toimitukseen. Etteihän vain kostaisi
heille kissan häviämistä ja juottaisi jotakin helvetinmoista ainetta.

— Tiedätkö, mitä sinä nyt teit? sanoi Lippi. — Se oli kuninkaan lahja
isäsi ja minun isoisälle.

— Se joutui kuninkaallisiin käsiin. Hänhän on itse metsänhaltija.

— Mutta jollei hän nyt tule ulos viinoineen, niin... niin minä asetan
myrkkypaloja sydänmaat täyteen sekä hänen hirvilleen että kissoilleen.

Juvela tuli ulos viina-astia kädessä. Se oli korkea, tummunut savinen
ruukku, joka suippeni päästään hyvin pieneksi suuksi ja josta korva oli
lähtenyt.

— Siinä pitäisi olla voimaa, sanoi äijä lauhtuneena. — Kaivoin tässä
toisella viikolla noidanluut suosilmästä ja panin niitä kaksin kerroin.
Kun tätä juo, niin ei jalka paina, vaikka juoksisi Turun taakse, ja
sormissa taittuu puu kuin kaislankorsi.

Jaakosta tuntui verrattomalta, että hän voisi taittaa yhden noita
kuusia, joiden ympäri kaksi miestä seisoalta tuskin olisi ulottunut
panemaan käsivartensa. Mikä jumalallinen mies Juvela olikaan.

Lippi oli noussut seisomaan, ja pidellen vaatteita sylissään tuli
hän Juvelan luo, otti pullon ja rupesi silmiään siristellen ja pää
kallellaan tarkastamaan sitä. Suulla ei ollut korkkia, vaan tahmea
tulppa, joka tuntui olevan tehty vanhasta tupakkamällistä. Mikä korkki,
ajatteli Jaakko. — Juuri sellainen kuin metsän jumalalla sopii olla!

Juvela itse otti tulpan suulta, niinkuin hän olisi ollut kuningas, joka
armollisesti tarjoaa vierailleen kellarinsa vanhinta.

Lippi haisteli ja hänen vanha, punainen nenänsä vainusi ryppyisenä ja
arvostelukykyisenä.

— Käynyt läpi suurenmoisen kirkastuksen, sanoi hän ja ojensi ruukun
Jaakolle.

Jaakko tunsi ihanan pistoksen päässään. Hän oli kolme vuotta sitten
käydessään everstin kanssa sukulaisia tervehtimässä Tukholmassa
juomisen taidollaan hämmästyttänyt sekä vanhat upseerit että
taiteilijat, mutta hän seisoi Lipin ja Juvelan edessä kuin koulupoika.

— Siunatkoon, poika, pyörrytkö sinä? sanoi Lippi.

— Minkä puun sinä tahdot taittaa, setä? huusi Jaakko ja hänen silmänsä
kipunoivat. — Minä otan tuon kuusen tuosta. Ensin minä nostan sen
juurineen maasta, sitten minä paiskaan sen ylös, sitten...

Lippi katsahti epäluuloisena Juvelaan.

— Juotkos sinä itse? sanoi hän.

— Juon.

— No, juodaan sitten.

— Tuolla sisällä, sanoi Juvela ja avasi majansa oven.

Hän selitti, että hän kerran juotuaan viinaansa pihamaalla oli lähtenyt
kulkemaan ja tehnyt kaikkinaista turhaa hävitystä, josta Siironmaan
isäntä oli suututellut. Jaakkoa ihmetytti, että niin voimallinen mies
kuin Juvela välitti jonkun isännän suuttumisista ja että hän vältti
jotakin hävitystyötä, jos sen tekeminen vain häntä huvitti. He menivät
päitään kumartaen sisään oviaukosta ja olivat pimeässä luolassa.
Pimeydessä oli viileää ja ilmatonta. Tuskin saattoi hengittää.

— Mutta jos me hajoitamme seinät, sanoi Jaakko, ajatellen tulevaa
voimakauttaan.

— Kyllä kestävät, vastasi Juvela.

Äijä olisi tahtonut tehdä tulta kiukaan pesään, mutta Lippi kielsi
häntä. Kiuas oli pyöreä kivikasa eikä mitään muuta. Savu olisi voinut
tappaa heidät kaikki, kun ei sillä ollut ulospääsyä. Räppänästä tuli
poljetulle maalle, joka oli majan permantona, pienoinen, nelikulmainen
valotäplä ja sen heijastuksessa näki, kun tottui. Lippi pakotti Juvelan
itsensä juomaan ensinnä ja juomaan syvältä. Sitten otti Lippi ja
vihdoin Jaakko.

He tulivat kaikki heti hyvin iloisiksi. Jaakko hypähti penkiltä ja
rupesi laulamaan. Juvela korjasi kiukaan syrjältä pois halkopinon,
ettei hän kaatuisi siihen. Lippi ei vielä tuntenut mitään keveyttä
jäsenissään, pakotti Juvelan juomaan lisää ja joi itse. Varmuuden
vuoksi kysyi hän Juvelalta, oliko viina kaikki tässä. Juvela otti
nurkkakaapista puisen lekkerin ja antoi sen Lipille.

Hetken perästä kaikui maakuoppa huutoja ja lauluja ja paikat ryskivät
ikään kuin puolisataa miestä olisi salvanut kirkkoa, jonka oli määrä
valmistua viikossa. Äkkiä paukahti ovi pihtipielineen päivineen
tantereelle ja suuri punatukkainen nuorukainen syöksyi ulos karjuen
ja haeskellen jotakin. Hän polki maata kummallisin kukonaskelin,
ikään kuin hän joka askeleella olisi musertanut lohikäärmeitä. Hän
tempoi vahingoniloisena käsiinsä puuntaimia, jotka sattuivat hänen
eteensä, hihkui ja ärjyi niille, ikään kuin hän olisi nyhtänyt maasta
vuosisatoja vanhoja synnin juuria. Äkkiä hän sulki syliinsä suuren
harmaan kiven, puski siihen otsansa, sai sen liikkumaan ja tyhjensi
siihen kaiken voimansa. Kivi nousi ja vieri hänen jalkojensa juureen.
Mikä jumalallinen ilo! Mutta samassa valtasi nuorukaisen mielen
haikeus. Itkun hetteet hänen mielensä uumenissa rupesivat kuohumaan ja
kuumat vedet nousivat hänen silmistään. Hän oli näkevinään ikään kuin
jonkin hätääntyneen katseen, ja hänen kävi sitä sääli. Se oli jossakin
kaukana. Hän läksi juoksemaan. Hän juoksi kuin kamelikurki aavikolla.
Tuon tuostakin pusersi hän rintaansa vasten jonkin puun ja nosti sen
ilmaan. Noin ja noin! Hänen silmissään kipunoi. Ympärillä hyppeli
tulikielekkeitä. Hän juoksi juoksemistaan. Hengitys kävi nopeaksi ja
poltti kuin kuuma sauhu. Hän vain juoksi. Lopulta ei hän nähnyt mitään
eikä tietänyt mistään. Hän upposi sauhuun ja tulikielekkeihin.

Hän heräsi hirveään ääneen, mutta ei voinut nostaa päätään. Ääni oli
sellainen, jollaista ei hän milloinkaan ollut kuullut. Jokin karvainen
eläin hyppäsi hänen ylitseen, koskettaen kostealla kuonolla hänen
kasvojaan. Hän muisti, että oli jotakin, jota sanottiin koiraksi, ja se
mahtoi olla sitä. Sitten kuului tutumpi ääni, hän muisti, että hän itse
olisi voinut ääntää sillä tavalla. Ääni kirosi ja mies juoksi. Jaakko
ponnisti istumaan ja luuli viimeisen päivän tulleen. Samassa oli hän
taasen pitkänään maassa ja hänen ylitseen lensi kipunoita ja kekäleitä.
Viimeinen tuomio! Hän oli tukahtumaisillaan savuun. Jokin piru
juoksenteli savussa ja ajeli edellään kahta karvaista eläintä. Eläimet
kääntyivät ja näyttivät pirulle valkeita hampaita. Jaakko rupesi
muistamaan ennenkin nähneensä pirun. Se oli Juvela. Ja eläimet, joita
hän tahtoi ajaa palavaan tuleen, olivat tietenkin hänen lintukoiransa.
Jaakko äännähti ja sai Juvelan huomion heräämään.

— Eivät ne mitään koiria ole, ärisi äijä, nuuskainen suu
nauruntapaisessa. — Sudenpentuja. Niillä on jo sama sisu kuin
suurillakin susilla. Menkööt tuleen. Koiras ja naaras... niistä sikiää
kokonainen karja, ja jos kuolevat, niin kuolee kokonainen susikarja.

Jaakon mieleen tuli kuin piiskaamalla ajatus, että hän aina oli
halunnut sudenpentuja kesyttääkseen niitä. Hänellä oli äiti, joka aina
oli pannut sitä vastaan. Mutta nyt tulivat sudet itse hänen luokseen.

— Juvela, sai hän suustaan. — Älä hätyytä pentuja. Minä vien ne
kartanoon. Leikkitovereiksi kartanon nuorille neideille. He ovat
sisariani. Eikö sinulla ole säkkiä tai koppaa. Katso, etteivät karkaa.
Mutta mitä tuo valkea on? Onko maailman loppu? Viimeinen tuomio?
Viheliäinen on ihminen!

Hän vaipui voihkaisten maahan ja oli kuin kuollut, Juvelan asumuksen
ympärillä ryski, paukkui ja humisi. Lintuja tuli savun mukana.
Kukkometso putosi maahan, räpytteli siipiään, mutta ei päässyt lentoon.
Kipunoita ja kekäleitä satoi. Tulikielet hyppelivät kattilan laidalla,
ottivat siinä vauhtia, hyppäsivät yli ja jatkoivat iloisesti matkaansa
loputtomissa metsissä.

Juvela jätti hetkeksi pienet sudet rauhaan. Ne painuivat läähättäen
toisiaan vastaan hiekkaan ja katselivat ulisten valkean menoa. Juvela
nousi majansa katolle ja korjasi pois palavan kekäleen. Sitten hän
läksi hakemaan säkkiä sudenpenikoita varten. Molemmat herrat makasivat
kuin kuolleet.

Ensinnä heräsi Lippi ja konttasi ulos majasta. Liikkuva säkki tuli
häntä vastaan, keikkuen ja kierien pitkin maata. Sammuneita kekäleitä
ja kärventyneitä kuusenkäpyjä oli tanner mustanaan. Vihdoin hän
ulkoa löysi Jaakon, nokisena, vaatteissa pieniä läpiä, ja sai hänet
valveille. He rupesivat muistuttelemaan, missä he olivat ja mitä oli
tapahtunut. Jaakko etsi kelloaan, mutta sitä ei ollut. Lipin kello oli
seisahtunut. Heillä ei ollut aavistusta, mikä viikon päivä oli. Juvelaa
ei näkynyt eikä kuulunut. Sunnuntai-iltana he olivat lähteneet kotoa,
sen he muistivat. Ei mitään muuta.

— Mutta ovathan toki sudenpenikat, sanoi Jaakko, kun sai selville mikä
se uliseva säkki oli, joka kierteli pitkin pihamaata.

— Mitä sinä niillä aiot?

— Vien kotiin. Ne ovat hauskat.

Heidän täytyi levätä, ennen kuin he taas jaksoivat muistaa jotakin,
ja vasta kun Lippi oli löytänyt heidän eväskoppansa ruokineen ja
juomineen, virkosivat he sen verran, että jaksoivat nousta horhan
pohjalta katsomaan, miltä maailma näytti.

Silminkantamiin asti oli mustuneita puunrunkoja ja kärventyneitä
latvoja.

Yölinnun herrat katselivat toisiinsa.

Kummalliselta näytti.

— Kulo, sanoi Lippi vihdoin.

— Kulo, toisti Jaakko, ikään kuin hän olisi opetellut oudon käsitteen
nimeä.

— Pitelevät tulta niin varomattomasti. Tällainen hävitys.

— Me olemme taitaneet maata täällä viikon, sanoi Jaakko ja muisti,
että kotona ovat mahtaneet olla levottomia. — Kun saisi tietää, mikä
viikonpäivä on.

He saivatkin pian sen tietää. Kartanon miehet löysivät heidät ja
herättivät heidät sikeästä unesta. Ei ollut kuin vasta tiistai. Kylläpä
oli maailma muuttunut nokiseksi lyhyessä ajassa. Kotimatkalla kuulivat
he kulon tuhoista. Lippi kuuli enemmän, Jaakko vähemmän. Jaakko ajoi
Pekan kanssa ja sudenpenikat antoivat hänelle niin paljon hauskaa
ajankuluketta, ettei hän kuunnellut rengin puhetta kuin puoleksi ja
renki ei sanallakaan maininnut herrojen osallisuutta onnettomuuteen.
Kun lähestyttiin taloa ja ajettiin asumusten kujan läpi, juoksivat
lapset ikään kuin säikähtyneinä tiepuoleen eivätkä tytöt uskaltaneet
näyttää itseään ikkunoissa. Jaakko laulatti susia painellen jaloillaan
pussia ja heitteli rahoja tielle. Hän oli loistavalla tuulella.

— Noo, vanha Leena, mitä sinä itket — ota!

Leena oli hänen lapsenpiikansa. Häntä elätettiin talosta. Jaakko
pudotti kultarahan hänen käteensä ja rupesi taasen hoitamaan pussia.

— Luuletko sinä, sanoi hän Pekalle, — että minä paljain käsin voisin
kantaa nuo otukset sisään. Jos minä koettaisin. Se olisi niin muhkeaa!

Hän iloitsi jo etukäteen tyttöjen, sekä sisartensa että
palveluspiikojen pelästyksestä.

Kun hevonen kääntyi pihaan portista piilipuiden alitse, aukaisi hän
pussin, otti sudet syliinsä ja piteli niitä kuin koiria olkapäillään.
Ne olivat niin nääntyneet, etteivät jaksaneet näyttää hampaitaankaan.
Sillä lailla astui Jaakko äitiään ja sisariaan vastaan, jotka kahtena
viime päivänä olivat laihtuneet ja kalvenneet. Jaakko ei sitä
kuitenkaan huomannut.

— Päivää, päivää! huusi hän tartuttavan iloisesti ja nousi kaksi
porrasta kerrallaan.

Mutta kun kahlekoirat omenapuiden alla olivat heränneet ja nostivat
haukun, heräsivät sudetkin. Vaivoin sai Jaakko ne pysytetyksi
sylissään. Ne ehtivät purra jo ennen kuin hän päästi ne eteisen
permannolle.

— Tässä saatte leikkikaluja, tytöt. No, mitä luulette niiden olevan?
Koiria? Ei! Mutta ovatpa ne koiran näköisiä. Pelkäävät, pienokaiset.
Ettekö te toisi niille vähän ruokaa. Lihaa sen pitää olla. Ne ovat
susia.

Tytöt kiljaisivat kuin yhdestä suusta ja pakenivat saliin, sulkien
oven jälkeensä. Mathilda-rouvakin vetäytyi taaksepäin, minne pääsi.
Kyyneleet olivat hänen silmissään.

— Jaakko, sanoi hän vapisevin huulin. — Jaakko...

Hän ei päässyt kauemma, sillä hänen äänensä petti. Jaakko jätti sudet
ja tuli äitinsä luo.

— Anteeksi, rakas äiti. Minä arvaan, että te olette olleet levottomat.
Mutta mitä turhasta. Meillä on ollut hauska retki. Emme saaneet paljon
mitään, oli niin kuuma, ettemme jaksaneet liikkua.

— Oletko sinä aivan vahingoittumaton? kysyi äiti ja painoi päänsä
Jaakon rintaa vasten.

— Aivan. Mitäs minä. Me olimme niin kaukana silloin, kun kulo raivosi.
Aivan toisessa päässä järveä...

Mathilda-rouva kuunteli häntä henkeä pidätellen.

— Oletteko te sitten koko ajan olleet siellä? Hyvin kaukana palosta?
Ehkä suurten soiden takana?

— Niin, vielä kauempana. Kuinka niin?

Suuri siveellinen suuttumus leimusi Mathilda-rouvassa.

— Ja täällä voidaan uskoa, että te olisitte varomattomalla pitelyllä
aiheuttaneet koko onnettomuuden! Sanoinhan minä, että sinä olet syytön,
sinä rakas, rakas lapseni...!

Jaakko puri huultaan.

— Mitä me nyt enää niistä. Minä olen terveenä kotona...

— Minä menen heti isäsi luo.

— Missä isä on?

— Hän on eilisillasta ollut vuoteen omana.

— Onko isä sairaana?

Jaakko ei ehtinyt odottaa vastausta, sillä tytöt toivat sudenpenikoille
lihaa. Niiden nälkä oli pohjaton. Lihankappaleet katosivat
hienontamatta kitoihin ja paksut luut rusahtivat hampaissa rikki.
Tuotiin koirien kahleet ja sudenpenikoita alettiin kuljettaa. Liha oli
antanut niille uutta voimaa, ne purivat kahleitaan, vetivät pään hihnan
reiästä, pääsivät irti ja ne oli otettava suurella melulla kiinni.
Tytöt riemuitsivat, kuten nuoret ihmiset riemuitsevat painostavien
päivien jälkeen, ja talo kaikui naurua, huutoja ja kiljahduksia. Sudet
näytettiin koirille ja koirat haukkuivat ja ulvoivat, niskaharjakset
pystyssä. Vihdoin vietiin sudet muurattuun komeroon jyväaitan kupeelle,
josta kerrottiin käyvän maanalaisen käytävän kirkkoon. Kellari oli
miesmuistin ajan ollut virkaheittona ja pysytettiin pystyssä vain
tarinoiden tähden, jotka siihen liittyivät. Jaakko ankkuroi omin käsin
sudet seinään ja otti avaimen suulta.

Alakartanon tytöt kuulivat aidan taakse iloisen puheensorinan
Yläkartanosta ja liukuivat äänettöminä sireenipensaiden varjossa.
Jaakko muisti heidät ja päätti huomenna viedä sudet heidän luokseen
vieraisiin. Tänä iltana hän tunsi velvollisuudekseen olla äitinsä
luona. Hän oli sitä paitsi hyvin uninen. Sisaret kävivät kiinni hänen
käsivarteensa ja Anna puhui puhumistaan.

— Me luulimme sinua kuolleeksi. Äiti kulki edestakaisin ja huusi sinun
ja Jumalan nimeä. Me panimme jo yllemme valkoiset vaatteet — eihän
olisi sopinut olla kirjavissa. Ja kaikki sinun rakastettusi riensivät
tänne sinua kysymään... No kutka? Niinkuin et sinä sitä tietäisi!
Luonnollisesti Ellida — hän on todella hyvin kaunis ja sopii rouva von
Tolliksi. Hänet sinä saat naida, mutta et Zaidaa, postineitiä. Etkä
Sigridiä. Hän on meidän serkkumme ja se ei sovi. Kaikki he ottaisivat
sinut... Mutta kuule sitten eteenpäin...

Hän yritti ruveta kertomaan Siironmaasta ja Siironmaan tyttärestä, kun
he tulivat portaille ja tapasivat äitinsä.

— Isäsi pyytää sinua luokseen, sai Mathilda-rouva vaivoin suustaan.

Jaakko hätkähti. Jotakin vakavaa oli tapahtunut, sen hän tunsi. Äiti
tuli, painoi päänsä pojan käsivartta vasten ja nyyhki.

— Älä ota isän sanoja liiaksi sydämellesi, lapsi, sanoi hän. — Tiedät,
ettei hän tarkoita kaikkea, mitä hän sanoo...

— Mitä sitten on tapahtunut? kysyi Jaakko.

Äiti vaikeni ja he astuivat ääneti läpi eteisen ja isän
kirjoitushuoneen.

— Miksi pappa makaa täällä? sanoi Jaakko peräkamarin oven edessä.

Mathilda-rouva pyyhki nenäliinaansa.

— Hän luulee kuolevansa eikä tahdo...

— Eikä tahdo...?

— tehdä minun huoneitani minulle pelottaviksi.

Mathilda-rouva vaipui tuoliin ja itki. Jaakko silitteli hetken hänen
olkapäätään ja avasi sitten peräkamarin oven.

Lapset olivat aina kammoneet pientä, viileää huonetta, koska tiedettiin
Tollien kuolleiden läpi sukupolvien levänneen siellä ennen hautaamisen
päivää.

Ensimmäinen, mitä Jaakko näki, oli kellonsa tuolilla isän vuoteen
vieressä. Jokin muisto alkoi herätä hänessä.

— Hyvää iltaa, pappa.

Isä vastasi hetken jälkeen:

— Sinä olet taas valehdellut äidillesi.

Jaakko todella ei tietänyt valehdelleensa. Silloin eversti sairaan ja
murtuneen miehen kootulla ja hillityllä äänellä lateli hänen eteensä
hänen syntiluettelonsa. »Sinä olet...» sanoilla alkoi joka lause eikä
siitä ollut ulospääsyä. Viimeinen syytös tuli kysymyksen muodossa:

— Mitä sinä olit tehnyt Siironmaan tyttärelle? Koira oli haukkunut
iltayöstä, ja kun äiti aamulla meni tytön aittaan, oli vuode tyhjänä.
Tyttöä ei kuulunut lypsämään eikä muutenkaan auttamaan äitiä. Kun tuli
oli sytyttänyt talon, nähtiin hänen juoksevan esiin metsästä. Hän oli
sitten pitänyt kädenselkäänsä silmien edessä, kääntynyt ja juossut
liekkeihin. Minä kaivoin itse esiin hänen hiiltyneen ruumiinsa. Mitä
sinä olit hänelle tehnyt?

Jaakon leuka liikkui, niinkuin häneltä olisi puuttunut ilmaa ja hän
olisi koettanut saada sitä keuhkoihinsa suun kautta. Hän ei vastannut
mitään, hän seisoi niinkuin puu, johon ukkonen on lyönyt hamasta
latvasta juureen asti. Hetken perästä hän näki, missä ovi oli ja avasi
sen.

— Hyvästi, pappa, sanoi hän.

Eversti ei vastannut.

Yölinnun ainoa poika astui läpi kotinsa huoneiden, ohitse seinien
perhekuvien ja vanhojen muistoesineiden. Hän tunsi, että hän oli täällä
viimeistä kertaa ja että jokin outo kohtalo odotti häntä. Oliko hänen
mentävä jokeen vaiko hirttäydyttävä siihen metsään, missä jokainen puu
ja ruoho oli elävästä muuttunut vainajaksi ja missä...? Hän puristi
sormet päätään vasten ja hänestä tuntui, että hän taasen näki pahaa
unta, kuten nämä kaksi päivää Juvelan kattilassa. Entäpä jos hän yhä
olikin siellä ja äijä oli juottanut hänelle jotakin helvetinjuomaa...?

Kun hän tuli huoneeseensa, lankesi hän polvilleen vuoteensa ääreen ja
kyyneleet pääsivät valloilleen. Äiti tuli ja he itkivät yhdessä ikään
kuin olisivat nojanneet alttaripöytää vasten ja rukoilleet anteeksi
syntejään.

— Anteeksi, anteeksi, anteeksi! huusi Jaakon koko sielu, mutta hän ei
itkultaan voinut puhua, hän vain painoi otsaansa äidin polvia vasten.

Äiti auttoi hänet puhtoiseen vuoteeseen ja Jaakko suuteli hänen käsiään
ja antoi hänen olla siinä uskossa, että hän jää nukkumaan. Mutta hän
tiesi, ettei hänen enää ole lupa olla kotinsa valkeiden patjojen
varassa.

Äiti suuteli hänen hiuksiaan, jotka tulivat sauhulta, luki polvillaan
hänen edessään isämeidän, lausui vielä jotakin, niin hiljaa, että se
oli kuin yninää, ja läksi varpaisillaan huoneesta. Jaakosta tuntui
siltä kuin hänen hautansa ylitse olisi luettu viimeinen siunaus.

       *       *       *       *       *

Kun kaikki oli talossa hiljaista, nousi hän, pukeutui nopeasti ja
hyppäsi alas ikkunasta. Kivijalkaa myöten hiipien meni hän portille ja
maantielle. Hän ymmärsi, että hänen täytyy saada talon nopein hevonen,
muuten hänet otetaan kiinni ja kuljetetaan takaisin.

Pitkä päärakennus oli pimeänä. Ainoastaan everstin ikkunassa näkyi
tulta. Jolleivät rengit olekaan jättäneet avainta rakoon tallin oven
päälle, missä aina riippui ammuttu haukka, niin mistä hän saa hevosen?
Mutta avain oli kolossaan.

Piia makasi kyljellään, kaula pitkällä. Jaakko ei uskaltanut silittää
sitä, ettei heltyisi. Hän valitsi hevosen, otti pienimmät rattaat,
valjasti ja sulki tallin ja liiterin ovet. Talo nukkui ikään kuin
sydänmaan vanhus olisi juovuttanut sen noidanyrteillään. Ainoastaan
Yölinnun peräkamarin ikkuna eli kuolleiden ikkunoiden rivissä. Ihme,
että koiratkin vaikenivat. Ne oli nähtävästi isän sairauden vuoksi
ankkuroitu koppeihinsa. Yökin oli pimeä.

Jaakko koetti, että hänen taskussaan oli kallis sormus, jonka perheen
vanhin poika aina oli saanut haltuunsa täysi-ikäiseksi tultuaan.
Jaakko oli aikaisemmin saanut sen toivotuksilla, että miehistyisi ja
menestyisi... Sormus oli tallella.

Hän hyppäsi rattaille, antoi hevosen käyden mennä ohi talon, ohi pimeän
päätyikkunan, jonka ruutuun hänen äitinsä niin monena päivänä ja yönä
odottaessaan kotiin poikaansa oli painanut kasvonsa — ja kiristi
ohjaksia.




JUURIKK'OJA


Siironmaan talo oli palanut vakuuttamattomana. Eikä siinä kyllin, että
karja oli mennyt: oli mennyt rahaa. Isäntä oli salarikas ja hän oli
säilyttänyt rahansa sekä kirstuissa että sukanterissä ja seinänraoissa.
Tärkeimmän kirstun hän hengenvaaran uhalla kyllä oli saanut temmatuksi
palavasta talosta. Mutta kulo oli pihamaalla kärventänyt sen niin, että
kun se avattiin, setelit hajosivat tomuksi ja tuhaksi.

Mahtava isäntä oli repaleisena, kasvot ja kädet palohaavoilla, eräänä
aamuna ilmestynyt Yölinnun kartanoon vaatimaan hyvitystä: hänen
tyttärensä oli menettänyt henkensä, hänen vaimonsa oli mielipuolena ja
hänen omaisuutensa oli mennyt. Hän seisoi kuin raivohullu eteisessä,
huutaen, huitoen käsiään ja uhaten. Jos hän olisi tullut jonakin
toisena päivänä, vaikkapa yhtä ainoaa päivää myöhemmin, niin hänen
tulonsa olisi tehnyt järkyttävämmän vaikutuksen. Nyt hän tuntui
tungettelijalta, joka tuli meluamaan surutaloon.

Hän oli sattunut tulemaan Yölintuun sinä päivänä, jonka aamuna
ainoan pojan pako oli huomattu. Hänen menetyksensä eivät Yölinnun
herrasväen silmissä voineet merkitä mitään heidän surunsa rinnalla.
Ruotsinmaalainen pehtori lausui hänelle tyynesti ja kohteliaasti
muutaman sanan. Tulevassa oikeudenkäynnissä luonnollisesti selviäisi,
oliko niissä raskaissa syytöksissä, jotka hän kohdisti herrasväki von
Tolliin, perää. Siinä tapauksessa hän tietenkin saisi täyden hyvityksen.

— Viisikymmentäkaksi tuhatta kolmesataa neljäkymmentäyksi markkaa
viisikymmentäkolme penniä! huusi isäntä ja hänen kasvonsa vääntyivät
sekä ruumiillisista että henkisistä tuskista. — Annatteko te ne minulle
takaisin!

Olisi pitänyt säilyttää rahat pankissa ja talo olisi pitänyt vakuuttaa.

— Entä tytön henki — se olisi kai sekin ollut säilytettävä pankissa ja
vakuutettava, kun tiedettiin, että Yölintuja liikkuu...

Niin, luonnollisesti vanhempien oli katsottava, että heidän lapsensa
olivat turvassa.

— Entä emäntä? huusi isäntä keskellä Yölinnun pihamaata ja heristeli
nyrkkejään, — kuka sitten on edesvastuussa emäntien ymmärryksestä?
Olisiko heitäkin säilytettävä pankeissa ja palovakuutuksissa?

— Vähemmän ääntä, hyvä ystävä, sanoi pehtori. — Ei ole lupa tulla
ihmisten pihamaille meluamaan ja...

— Mutta on lupa polttaa ihmisten lapset...

— Menkää nyt kotiin rauhoittumaan...

Nauru, joka läksi isännän suusta, rämisi Yölinnun pihamaalla.

— Missä minun kotini on, että minä sinne menisin — sano se, sinä susi
ja ryöväri...

Pehtori kävi lujalla kädellä nyrkkiin, joka vapisi hänen leukansa alla.

— Yölinnulle minulla on asiaa! huusi Siironmaan isäntä. — Tuokaa tänne
se punatukkainen koira, joka...

Karkeat sanat räiskyivät pitkin rakennusten seiniä, ikään kuin niihin
olisi paiskattu likaa. Oli vaikea saada isäntää poistumaan, sillä
talon miesvoimat oli lähetetty eri tahoille etsimään Jaakko-herraa.
Rukiillakin oli sinä päivänä miltei pelkästään naisväkeä. Pehtorin
täytyi kiireistään huolimatta lähteä saattamaan pois isäntää. Hänet
pantiin köysiin kuin vanki, mutta häntä ei voitu estää huutamasta
ja hän huusi yliluonnollisin voimin rattaiden ajaessa kirkonkylän
läpi. Kauheata puhetta se oli Yölinnusta. Pehtori oli uhannut
isäntää, luvaten haastaa hänet oikeuteen kotirauhan rikkomisesta ja
kunnianloukkauksesta. Kun he kuitenkin ajoivat siitä, missä jokin päivä
sitten oli ollut eläviä puita ja missä nyt oli savuavia kantoja, ja kun
he tulivat rantaan, missä äsken hyvinvoipa, nyt koditon perhe majaili,
kävi kartanon miestenkin surku.

— Marjaana, Marjaana! kuului ladosta järven rannalta.

Ja ääni oli kuin voitelemattoman koneen, jota lakkaamatta käytetään.

Kun isäntä sen kuuli, riuhtaisi hän poikki köytensä, karkasi alas
rattailta ja tahtoi syöstä latoon.

— Minä tapan emännän, jos hän vielä panee noin. Jumal'avita tapankin...

Yölinnun miehet pitelivät häntä. Vanha vaimo tuli ja otti häntä
kädestä. Raivo mies seurasi häntä lauhana ja väsyneenä. Vaimo johdatti
hänet luhtaheinään rannalle ja rupesi puhumaan hänelle jumalansanaa.
Emäntä ei enää huutanut. Kaksi lasta leikki palaneiden kantojen
joukossa. Yölinnun miehet viipyivät hetken. Tuntui siltä kuin Jumala
joskus panisi ihmisten hartioille suurempia kuormia kuin he jaksavat
kantaa, vaikka vaimo kuului vakuuttelevan isännälle, ettei hän sitä tee.

Siironmaan isäntä ei seonnut, vaikka siitä yleisesti puhuttiin
pitäjällä. Yölinnun herra kutsutti hänet pian sairasvuoteensa
ääreen, puhui hänen kanssaan kuin ihmisen kanssa, ehdotti muuttoa
Juurikk'ojaan, jossa lupasi samat etuudet, mitkä Siironmaassa oli
ollut ja tarjoutui itse ottamaan Siironmaan alueen. Emännän vuoksi
oli parempi, ettei perhe ruvennut rakentamaan synkälle palopaikalle.
Varmaan emäntä paranisi, kun joutuisi toisiin oloihin. Lisäksi lupasi
Yölinnun herra hevosia, karjaa, jopa puhdasta rahaakin. Itsetietoinen
Siironmaa, joka oli läpikäynyt outoja sielunvaiheita ja ennen kaikkea
maistanut köyhyyden häpeän uhkaa, tunsi äkkiä taas pääsevänsä
kiinni siedettävään aineelliseen asemaan ja tyytyi tarjottuihin
sovintoihin. Yölinnun everstin ystävä Kauniston herra läksi edustamaan
ensinmainittua Juurikk'ojan näyttäjäisissä ja palatessa niinsanotulta
metsästyslinnalta, jonka eversti luovutti asuinrakennukseksi
Siironmaan väelle, vei Kauniston herra talonpojan herrojen puolelle
Bellevuen hotelliin sillankorvassa. Se oli kaiken sovituksen huippu:
talonpoikainen isäntä Kauniston herran kanssa Bellevuen herrassalissa,
ja kellarimestari Svanberg, krouvin Kerstinin veli, valkoisissa
paidoissaan, kakkulat nenän selässä palvelemassa heitä! Kauniston herra
sopi everstin puolesta Siironmaan kanssa kaikista asioista. Siironmaa
ei enää ajatellutkaan oikeudenkäyntiä. Eihän hänen tyttäreensä sillä
olisi tullut henkeä eikä emäntä parantunut, vaikka oikeus olisi istunut
kuinkakin monta kertaa. Ja olihan kartanon herrasväkikin saanut
palkkansa — vaikka olisi nuori herra lopettanut päivänsä. Isäntä nauroi
jo tuttavallisesti, kun lihava ruotsinmaalainen kellarimestari veti
pitkiä korkkeja pullojen kauloista. Hyvissä aineissa on pitkät korkit —
sen tiesi isäntä. Ja mitä ei ikinä mikään oikeus olisi saanut aikaan,
sen sai seurustelu Bellevuessä: täydellisen mielensovinnon.

       *       *       *       *       *

Perhe muutti Juurikk'ojaan ja asui »metsästyslinnassa». Karjalle
saatiin suojaa läheisestä torpasta, jonka maita isännän keväällä
piti ruveta viljelemään. Emäntä oli nostamalla nostettu rattaille
syntymäkotinsa rannassa ja perille tullessa hänet kannettiin
vuoteeseen. Hän ei päässyt kävelemään. Hän ei muutenkaan ollut selvillä
siitä, mitä hänelle tehtiin. Vanha vaimo asui rukkeineen emännän kanssa
ja hoiti häntä. Heillä oli kaksikerroksisen rakennuksen kaunein huone,
josta näkyi Yöjärvi syksyn kuulaassa kirkkaudessa. He tosin eivät sitä
katsoneet. Eivät he myöskään nähneet, mitä esittivät kuvat seinillä,
eivätkä he tietäneet, että Jaakko-herran oli ollut tapana asua tässä
huoneessa, kun hän metsästeli Juurikk'ojan mailla.

Vanha vaimo istui ja kehräsi. Emäntä makasi poissaolevana ja apeana.
Tuon tuostakin silmäili vanhus työnsä äärestä sairasta, nousi ja
kostutti lusikalla hänen suutaan tai pyyhki hänen huuliaan. Tuon
tuostakin hän kävi kohentamassa tulta, joka lakkaamatta paloi
uunissa. Hän puheli itsekseen, kysyi asioita ja vastasi itse
kysymyksiinsä, toisteli sitten tuttuja raamatunlauseita ja veisasi
vaihteen vuoksi virsiä. Hänellä ei ollut ensinkään ääntä ja hän
väsyi pian. Kehräämään ei hän väsynyt. Emännän silmät harhasivat
pitkin seinäpintoja, pysähtyen kuviin. Hän nukkui, hän söi ja puheli
sekavia asioita. Hänen lapsensa ikävöivät hänen tykönsä, mutta heitä
täytyi pysytellä poissa, koskei sairas tuntenut heitä, vaan kävi
levottomaksi, kun he olivat huoneessa. Joskus he pääsivät karkaamaan
sisään, kädet täynnä puoloja, joita olivat poimineet, tai kuusen- ja
petäjänkäpyjä, jotka olivat heidän lehmiään. Vanha vaimo nousi silloin
rukkinsa äärestä ja heristeli heidät menemään, mutta kun hän palasi
rauhoittamaan sairastaan, olivat kyyneleet hänen silmissään. Tämä
elämä oli yhtä kaikki surkeaa! Lapset turvautuivat piika Riikkaan,
jolle isäntä oli uskonut avaimet ja joka toimi talossa kuin emäntä
ainakin. Joskus liukuivat lapset hiljaa äitinsä huoneeseen ja saivat
olla, kun lupasivat, etteivät pidä ääntä. He katsahtivat ihmetellen
ja pelästyneinä äitiin, joka päivä päivältä vieraantui heistä,
kuiskuttelivat hetken rukin ääressä, kertoen leikeistään ja kerjäten
vanhukselta satuja, ja asettuivat sitten ikkunaan, joka oli niin
matalalla, että he ulottuivat näkemään ulos. Kalliolla rakennuksen
juurella olivat puut keltaiset ja punaiset ja keltaisina ja punaisina
olivat rannat ja saaret, mutta järvi siinsi ja hymyili kuin hyvä silmä
— äidin silmät olivat olleet sen väriset, silloin, ennen, kotona.
Yhtäkkiä unohtivat lapset, että piti olla hiljaa, ja tyttö saattoi
huudahtaa:

— Me asumme Siironmaassa nyt ja Johanna on emäntä ja Malakia on isäntä
ja me...

Äiti pelästyi, vanhus nousi rukiltaan ja lasten täytyi lähteä.

       *       *       *       *       *

Silloin oli jo lumi maassa, kun eräänä aamuna sairas kutsui vanhaa
vaimoa nimeltä ja selvästi tunsi hänet. Vanhus tuli niin iloiseksi,
että Jumalaa kiittäen lähestyi vuodetta.

— Minkätähden tuollainen kuva on tuotu tänne? kysyi emäntä, tuijottaen
seinään ja hänen silmänsä olivat viisaat kuin ennenaikaan.

— Niin, sanoo muuta, emäntä kulta, puheli vanhus värisevällä äänellä. —
Minkätähden se onkaan tuotu tänne. Otetaan pois. Tahtooko emäntä, että
minä otan sen pois?

Vanhus ei yrittänytkään panna täytäntöön, mitä hänen sanansa
sisälsivät. Hän kumartui emännän puoleen ja sitaisi hiuksia hänen
otsaltaan. Otsa oli eilisestään käynyt ikään kuin pilvettömämmäksi ja
silmät olivat kirkkaat.

— Vappu, sanoi emäntä ja hymähti, — onkos se se vanha Vappu? Missäs
sinä olet ollut niin kauan?

Herra Jeesus siunatkoon! pääsi vanhalta vaimolta ja hän istuutui
vuoteen laidalle ja otti emännän laihan käden. — Emäntä kulta, emäntä
kulta!

Hän ei ilossaan tietänyt, mitä hän olisi tehnyt. Hän rupesi pyyhkimään
emännän silmiä, vaikkei emäntä ensinkään itkenyt, ja kysyi, toisiko hän
emännälle syötävää. Hänen omat kyyneleensä vuotivat sekä silmistä että
sieraimista ja hänen kielellään elivät niin monet raamatunlauseet ja
virrenvärssyt, että ne olivat hänet tukahduttamaisillaan.

— Tuo, tuo syötävää, sanoi emäntä. — Reikäleipää vain ja paista
hiilillä muikkua. Mutta älä mene ihan vielä. Missä sinä olet ollut näin
kauan? Ja missä minä olen? Ja mikä tuo kuva on? Minkä tähden tänne
tuodaan tuollaisia kuvia. Ota pois ja pane tuleen. Lastenkin tähden.
Missä lapset ovat? Ja missä isäntä on? Olenko minä ollut kipeänä?
Kauankin?

Vanha vaimo vastasi emännän kysymyksiin. Hän ei salannut mitään.
Ja vähitellen heräsi emännän muisti, ja jokainen elämys, joka kuin
siemen kirren alla oli viipynyt kätkössään, rupesi nostamaan päätään
ja jokaisen muiston elvyttäminen teki kipeää. Mutta kun emäntä muisti
Marjaanan kohtalon, ei hänellä ollut ainoaa kyyneltä silmässä, hän vain
liitti kätensä yhteen ja hiki pisaroi hänen otsaltaan.

— Isä, valaise minua, opeta minua tyytymään...

— Tuonko minä nyt syötävää? keskeytti vanhus. — Onkin tuoreita
muikkuja, kun oltiin eilen nuotalla.

— Oltiinko eilen nuotalla? Ne eivät sitten olekaan oman järven kaloja...

— Mitä emäntä siitä, kun vain tulee terveeksi...

— Niin kyllä, Vappu. Älä mene ihan vielä. Minä nousen ikkunaan...

— Ei emäntä nouse yksinään. Jolleivät jalat kannattaisi, kun emäntä
niin kauan on ollut vuoteessa...

Emäntä yritti lähteä liikkeelle, niinkuin terveytensä aikoina, mutta
jalat olivat tunnottomat.

— Emäntä odottaa vähän. Minä noudan apua, niin autetaan emäntä ikkunaan.

Vanhus kiirehti läpi suurten, outojen huoneiden keittiöön ja kaiken
matkaa hän lateli raamatunlauseita ja kertoili, mitä oli tapahtunut.

— Emäntä tulee terveeksi, puheli hän keittiön ovella. — Tahtoo jo
syötävää. Minä paistan muikkuja. Hiilillä, tahtoo. Niin on Jumala
maailmaa rakastanut, että hän... Riikka tulee auttamaan, emäntä tahtoo
nousta katsomaan järveä. Riikka heittää nyt sen työn... Ja kun hän
lähestyi kaupungin porttia, niin katso, kuollut kannettiin ulos ja se
oli äitinsä ainoa poika ja hän oli leski... Riikka heittää nyt ja tulee.

— Etkö sinä kuule, mitä sinulle sanotaan! huusi punaposkinen piika ja
kolisteli astioita liedellä. — Olekin jo höpisemättä. Mikä hänet nyt
olisi parantanut. Sitä sinä olet puhunut jo ennenkin. Ehtii odottaa
siihen asti, että minä saan padan tulelta. Kaikkien tässä pitääkin
katsella järveä. No, lähdetkö siitä höpisemästä, tai minä huudan
isännän sinua opettamaan.

— Riikka ei taitaisi tahtoa, että emäntä tulisi terveeksi?

Riikka paiskasi käsistään kauhan ja veri näytti pyrkivän tirsumaan
esille hänen poskistaan.

— Mitäs sillä on väliä! huusi hän, — mukavampaahan se vain olisi, että
tulisi pitämään huushollia! Kyllä minun puolestani saa tulla vaikkapa
jo nostamaan tuota pataa tuosta tulelta. Ei se niinkään hauskaa ole
pitää rakennusmiehiä ruuassa ja pestä niiden pyykkiä. Ja vielä sairas
passattavana, jonka mieliteoiksi täytyy keittää ja paistaa mitä
käsketään, oli kuinka kiire tahansa. Kyllä minun puolestani saavat
parantua. Tulkoonkin vain nostamaan vellipadan tulelta... Minä jätän
sen siihen, kiehukoon maahan, jollei korjaa...

Piika itki. Vappu palasi suuttumustaan niellen emännän luo ja heti
hänen perässään tuli Riikka.

— Kas kun en minä tunnekaan, sanoi emäntä. — Tämä ei olekaan meidän
entisiä piikoja. Onko tuvassa mitä tapahtunut, kun tämä itkee?

Riikka ei vastannut, kävi vain kovakouraisesti emännän käsivarteen
ja vanhuksen puhellessa lapsista ja siitä, kuinka he nyt tulevat
iloisiksi, ja kalasta, jota hän menee paistamaan, auttoivat he emännän
vuoteesta. Hänen jalkansa ei tuntenut maata. Hän oli kuitenkin niin
köykäinen, että he kantamalla jaksoivat viedä hänet ikkunaan.

— Lunta, sanoi hän. — Ja järvi jo jäässä. Joko sitä ajetaan?

Häntä alkoi värisyttää. Vanha vaimo rupesi taasen puhelemaan lempeään,
holhoavaan tapaansa. Nuori nainen tiuski ja päästi vihaisesti sairaan
käsistään. Emäntä painoi kasvot korvallista vastaan ja itki. Hän tunsi
avuttomuutensa ja hän tunsi menettäneensä kotinsa. Lisäksi häntä
ahdisti outo aavistus: olisiko ollut parempi, että hän olisi kuollut
eikä tullutkaan terveeksi. Kaikki eivät iloinneet hänen paranemisestaan.

Onnen hetki oli yhtä kaikki se, jolloin lapset tulivat hänen vuoteensa
ääreen. He olisivat paikalla tahtoneet viedä häntä katsomaan
navettojaan, joita he paraikaa puhdistivat lumesta, ja kun ei äiti
voinut seurata heitä, toivat he leikkikalujaan hänen huoneeseensa.

Emäntä oli moneen kertaan kysynyt isäntää, ennen kuin hän tuli. Hän
oli ollut »Vamperilla» tapaamassa Yölinnun everstiä ja palasi hyvällä
tuulella. Tosin eversti oli moittinut liiallisesta rahantuhlauksesta,
mutta pitkäkorkkiset olivat taasen sovittaneet herran ja talonpojan
välit ja kellarimestari, jota Juurikk'oja sanoi »Vamperiksi», oli
lainannut uudelle ystävälleen kirjan, josta isännän sopi oppia ruotsia.
Varmaan hän sitä oppisi, koska hänellä oli hyvä halu. Kirja oli
pitkulainen kuin katkismus ja povitaskussaan toi isäntä sen kotiin.

Metsästyslinnan pihamaalla odotti piika Riikka pyhävaatteissaan,
kädessä punakukallinen puuvakka.

— Mihinkäs nyt mennään? sanoi isäntä.

Piika pyyhki silmiään ja sieraimiaan harmaan villaliinan nurkkiin ja
selitti, ettei häntä kai enää tarvita talossa, koska emäntä tulee
terveeksi.

Isäntä tuli alas rattailta ja puhutteli häntä matalalla äänellä. Mitä
joutavia hän nyt siinä — kuka emännän olisi parantanut. Herratkin
olivat sanoneet, että hän oli parantumaton. Kun piika kuitenkin
pysyi väitteissään eikä suostunut palaamaan takaisin, sitoi isäntä
hevosen aitaan ja läksi juoksujalan sisään. Lakki päässä hän tuli
suoraan sairaan huoneeseen ja tapasi lapset iloisesti puhelemassa
äitinsä ympärillä ja emännän saman muotoisena, jollainen hän oli
ollut terveytensä päivinä. Emäntä luuli isännän niin ilostuneen,
että hän riensi häntä katsomaan näin suinpäin. Emäntä hymyili ja oli
lausumaisillaan jotakin, kun huomasi isännän tuijottavan häneen kuin
valekuolleeseen, joka laudaltaan on noussut istumaan.

— Minä taidan tästä parantua, sanoi emäntä.

— Vai luulet sinä... että paranet.

— En minä vielä pääse käymään.

— Vai et vielä pääse käymään... Vai et vielä...

— Mitä sinä puhut...?

— Mitäs minä sitten.

Isäntä meni takaisin pihamaalle, missä piika yhä seisoi selin taloon.

— Et sinä mihinkään mene, sanoi hän. — Ei emäntä pääse kävelemäänkään.
Ja voi vielä seotakin.

— Kuka hänen sekoamisensa tietää...

— Käänny koreasti takaisin vain.

Isäntä käänsi hänet, käsipuolesta vetäen, taloon päin ja hetken
tuskiteltuaan piika palasikin.

Mutta isännän mentyä oli emännällä entistä voimakkaampana se tunne,
ettei hänen olisi pitänyt palata elävien joukkoon, vaan yksintein
kuolla. Hänelle tuli siitä murhe. Jos isäntä olisi ollut huoneessa niin
kauan, että olisi voinut puhua hänen kanssaan. Mutta isännällä oli niin
paljon mentävää.

— Mikä se on se piika? kysyi emäntä kerran.

— Mikä piika? sanoi isäntä.

— Se korea ihminen, joka tässä palvelee? Eihän tässä muita olekaan.

— Jaa Riikka — niin, hän on piika vain. Mitä sinä sitä kysyt. Täytyihän
joku ottaa, kun sinä sairastelit.

— Enhän minä sano, ettei olisi pitänyt.

— No, mitä sinä sitten? Tekevä ihminen se on — täällä on
rakennusmiehiä, täytyy niille olla ruokaa.

— Enhän minä sitä. Älä nyt... puhutaan nyt.

— Minun täytyy lähteä Vamperiin. Sovittiin, että tulisin...

— Kyllähän sinä... Minä vain kysyisin... Se on pian tehty, älä ihan
vielä... Sitä minä vain, että eikö muutettaisi kotiin!

— Kotiin — mitä sinä nyt...? Tiedäthän sinä...

— Tiedän, Siironmaahan tarkoitan. Se se kuitenkin on meidän kotimme...
En minä täällä parane. Siellä minä paranen palaneiden kantojenkin
keskellä. Rakennetaan talo uudelleen...

— Älä nyt. Tiedäthän sinä, että on vaihdettu everstin kanssa. Siironmaa
on everstin...

— Kyllä hän vaihtaa sen meille takaisin, kun kuulee, että se on minun
syntymäkotini. Minä menen ja lankean polvilleni armon eteen.

— Mihinkä sinä menet ja lankeat...? Ole koreasti siinä. Minä käsken
Vapun.

Isäntä läksi ja Vappu jäi. Emäntä makasi silmät kiinni. Ripsien välistä
pisarteli kyyneliä.

Isäntä istui Vamperin luona ja opetteli ruotsalaisesta kirjasta. Hänen
täytyi niinikään olla rakennusmiesten luona juttelemassa, että he
pysyisivät hyvällä päällä. Vamperi oli mukava ja leikkisä mies. Ja
hyvin tekivät rakennusmiehetkin, kun heitä piti silmällä ja väliin
antoi heille ryypyn. Ei enempää, ettei tullut liikaa.

Eräänä yönä näki emäntä oudon unen. Oli olevinaan mies, joka asteli
kivillä laskettua tietä, ja kahden puolen oli korkeita taloja. Vastaan
tuli ihmisiä jalan ja ohitse ajoi hevosia. Mies poikkesi taloon ja
tuli kauppaan, jossa vanha herra kumarsi kohteliaasti ja otti hyllyltä
jotakin ja ojensi miehelle. Hän sai ojentaa muutamaan kertaan, ennen
kuin mies sai mieleisensä. Ne olivat silmälasit.

Uni oli outo elävyytensä vuoksi. Mies oli ollut pitkä ja harteva,
hänellä oli ollut yllä mustat vaatteet ja kova, korkea hattu. Emäntä
oli nähnyt hänet takaapäin ja kaupassa oli niin hämärää, ettei tarkoin
ollut voinut erottaa kasvoja. Emäntä muisti ennenkin nähneensä ne
jossakin, hän ei vain voinut muistaa missä, mutta koko päivän hän
ajatteli miestä ja vaivasi itseään miettimällä, missä hän oli hänet
nähnyt.

Parin päivän perästä hän muisti nähneensä hänen menevän sisään jostakin
ikkunasta. Oli pimeä ja ikkunakin oli ensin pimeä, mutta sitten
ilmaantui joku ruudun taakse ja pelkäsi ensin, mutta avasi lopulta,
ja herra nousi korkealle kivijalalle ja hyppäsi sisään. He puhuivat
pimeässä. Taisivat itkeä. Toinen oli nainen. Hän sytytti kynttilän. Hän
oli keveissä pukimissa ikään kuin hän olisi noussut nukkumasta. Hän
sytytti kynttilän, läksi viereiseen huoneeseen, avasi avaimella suuren
kirstun ja otti jotakin, jota antoi herralle, mutta herra antoi hänelle
taskustaan jotakin. He puhuivat taas ja kynttilä paloi. Nainen itki
kovasti. Sitten herra hyppäsi alas ikkunasta, kaatui pensaisiin, nousi
ja astui rattaille. Tiellä oli hevonen ja rattaat.

Ponnistus ennen tämän muiston selville saamista oli emännälle niin
raskas, että hän jälkeenpäin nukkui pitkän aikaa. Hän oli mahtanut
nähdä tämän unen ollessaan mielisairaana.

Pitkä, harteva herra rupesi nyt yhtä mittaa kummittelemaan sairaan
mielessä. Milloin hän oli laivalla ja asteli kapeita, jyrkkiä portaita
johonkin pieneen huoneeseen, johon hän pani nukkumaan. Milloin hän
ajoi korkeissa vaunuissa, joiden edessä oli neljä hevosta. Ja ajettiin
ylämaata ja kuski puhalsi torveen. Milloin hän oli suuressa huoneessa,
missä oli paljon väkeä ja tanssittiin. Kerran toinen mies löi häntä
päähän. Oli yö ja toinen mies tuli takaapäin... Kerran hän oli
huonoissa vaatteissa ja lakaisi tietä pitkällä varsiluudalla. Kerran
hän ajoi vaunuissa rikkaan ja kauniin rouvan kanssa. Kuskin vieressä
oli suoraselkäinen herra, jonka puvussa kiilsi kulta- ja hopeanauhoja.
Kerran hän oli metsässä suurten puiden alla ja siellä oli pöytä ja
penkkejä ja juotiin. Mutta nainen, joka oli punaisissa vaatteissa,
nousi pöydälle ja tanssi. Se taisikin olla piru.

Mutta jokaisen unen edellä sairasta vaivasi suuri levottomuus ja
ahdistus. Hän ikään kuin tunsi, että jossakin tapahtui jotakin ja
tapahtuminen sattui häneen asti. Vasta sitten, kun uni oli ollut,
helpotti. Joskus unet tulivat päivälläkin.

Vihdoin sitten kerran emäntä näki miehen kasvot ja tunsi, että hän oli
Yölinnun nuori herra, joka oli kadonnut.

Eikä hän enää ensinkään epäillyt, ettei Jaakko-herralle ollut
tapahtunut juuri kaikki se, mikä hänelle unessa oli näytetty. Olihan
Jumala ennenkin unessa näyttänyt ihmisille moninaisia asioita. Paljon,
paljonpa se nuori herra oli saanut kokea. Sairasta vaivasi nyt vain,
miten hän saisi näistä kaikista sanan armolle, Jaakko-herran äidille.

Kerran hän pyydätytti puheilleen Yölinnun Pekan, kun Pekka tuli
Juurikk'ojaan käymään. Eversti lähetti hänet usein sinne ja se oli
kyllä hyvä, sillä Siironmaasta lähdettyä oli isäntä tullut oudon
irralliseksi eikä paljon ajatellut maatöitä. Emäntää ujostutti puhua
Pekalle. Täytyihän Pekan pitää hänen ajatuksiaan lapsellisina, tai ehkä
aivan hullun puheina, kuten isäntä ja Riikka pitivät. Naurun arvoiset
ne kaiketi olivatkin. Emännästä tuntui kuitenkin, että hänen täytyi
puhua.

Pekka ei nauranut. Hän kuunteli häntä vakavana ja tyynenä ja lupasi
ilmoittaa emännän asian armolle: saihan armo itse päättää, tahtoiko
hän ottaa kuuleviin korviin, mitä sairaalle oli ilmoitettu, vai ei.
Sitten puhuttiin Juurikkaasta ja ensi kevään töistä. Pekka arveli siitä
tulevan hyvän talon, kunhan isäntä vain ryhtyisi työhön entisellä
voimallaan. Pekan istuessa emännän huoneessa tulivat lapset sisään ja
Johanna kysyi:

— Miksei mennä kotiin?

— Ollaan kotona, vastasi äiti.

— Eihän olla. Siironmaassa meidän on koti.

Pekka otti kaljatuopin pöydältä ja joi kauan. Kun hän nosti päänsä
katajaisesta astiasta, huomasi hän, että tyttö oli kasvanut kesästä.
Hänellä oli suuret, vaaleat hiukset. Korea ihminen siitä oli tulossa.

Niin pian kuin Yölinnun armo sai tietää Siironmaan emännän asian, läksi
hän Juurikk'ojaan ja Pekka ajoi rekeä. Armo ei ollut uskaltanut sanoa
everstille, mistä oli kysymys — eversti ei olisi sallinut hänen lähteä,
sen hän tiesi, olihan hän itsekin hetken epäillyt lähtöä, vaikka halu
kuulla enemmän sairaan näyistä sitten oli käynyt voittamattomaksi.
Kaiken matkaa oli everstinna sellaisen mielenliikutuksen vallassa, että
hän nyyhki suuren puuhkansa suojassa. Siironmaan tyttären ja hänen
poikansa tiet olivat kerran ristinneet toisiaan ja siitä oli ollut niin
arvaamattomat seuraukset. Hän ei koskaan ollut nähnyt onnettoman tytön
äitiä, Siironmaan emäntää.

Pihamaalla näki hän vaaleatukkaisen lapsen, joka juoksi pois,
kun reki ajoi sisään portista, mutta hän ehti tehdä itselleen
kysymyksen: tuollainen vaaleatukkainenko sekin onneton tytär oli?
Metsästyslinnassa Yölinnun rouva oli käynyt verraten harvoin. Silloin,
kun se vihittiin — siitä oli kymmenkunta vuotta — oli monen pitäjän
herrasväki ollut koolla ja nuoret olivat viulujen soidessa tanssineet
aamunkoittoon. Puoliyön aikaan oli Kauniston herra sammuttanut lamput
ja huudahdellen ja nauraa helistellen oli tanssia jatkettu kuutamossa.
Sinä yönä olivat kaikki nuoret olleet kuin juovuksissa rakkaudesta.
Everstinnan oli pitänyt komentaa lamput palamaan. Kauniston herra oli
väkipakolla vienyt hänet, everstinnan, tanssiin. Kauniston herra oli
ehtinyt maistaa vähän liiaksi. Kaikki herrat olivat tehneet sitä. He
jäivät sitten moneksi päiväksi metsästämään, mutta naiset ajoivat
aamunkoitossa kotiin. Sittemmin oli Jaakon nimipäiviä joskus vietetty
metsästyslinnassa. Kerran oli tullut hirveä ukkosilma, jota kesti koko
yön. Tanssista ei voinut tulla paljon mitään. Mutta kruununvoudin
tytär ja muuan maisteri, joka oli viettänyt kesää paikkakunnalla,
menivät keskellä salamanvälkettä kihloihin. Lamput olivat silloinkin
sytyttämättä, jotta voitaisiin seurata ukkosilman kulkua. Postineiti
oli sinä iltana saanut aikaan hälinää kuiskailemalla oikealle ja
vasemmalle, että Jaakko tanssissa oli suudellut Ellida Ehneä!

Kuinka paljon olikaan tapahtunut näiden huolettomien aikojen jälkeen!
Jaakko oli ties missä, metsästyslinna talonpoikien käsissä!

Jaakon äiti astui mielenliikutustaan pidätellen sairaan ummehtuneeseen,
linjamenteille hajuavaan huoneeseen. Siironmaan tyttären äiti ojensi
hänelle tyynesti kätensä ja kehoitti istumaan. Pekan oli määrä toimia
tulkkina, ja niin tapahtui keskustelu karusti ja lyhyesti. Jota
pitemmälle sairas pääsi unikuviensa aukikäärimisessä, sitä enemmän
aatelinen äiti jännittyi ja rupesi ymmärtämään kieltä ilman tulkintaa.
Hän saattoi sitä jo puhuakin. Kipu kaiveli häntä, kun hän seurasi
poikansa kärsimyksiä. Hän sai vaivoin huutonsa tukahtumaan, kun emäntä
kuvasi nuorukaista, joka lakaisi katua.

Eikö ole näytetty mitään nimeä? rukoili hän. — Koettakaa muistaa.
Koettakaa ajatella. Millainen se kaupunki oli? Koettakaa rukoilla, että
Jumala ilmoittaisi teille kaupungin nimen. Minäkin rukoilen. Koettakaa!
Teidän lapsellanne ei enää ole mitään puutetta, mutta ajatelkaa, että
minun lapseni näkee nälkää. Jumalan täytyy sanoa kaupungin nimi. Minä
taistelen Hänen kanssaan, kunnes voitan...

Kiihtynyt äiti ei kumminkaan voinut saada tietää, mitä halusi. Hän
otti Juurikk'ojan emännältä lupauksen, että tämä paikalla lähettäisi
tiedon, jos unessa ilmoitettaisiin jotakin uutta, ja lupasi puolestaan
puhua everstille, ettei eversti panisi vastaan, jos isäntä haluaisi
rakentaa Siironmaan uudelleen. Päästyään lääkkeiden hajusta ulkoilmaan
everstinna oli valmis nauramaan talonpoikaisvaimon ilmestyksiä.
Pian hän kuitenkin tapasi itsensä rakentamasta siltoja irrallisten
tapahtumain välille poikansa elämässä eikä hetkeäkään epäillyt,
etteivät sairaan kummalliset unet olisi tarkoittaneet totta. Hän
vaivasi itseään nyt yökaudet miettimällä, mitä se tai se kuva
tarkoitti. Niin ikään hän jännittyneenä odotti sanaa Juurikk'ojasta.
Olisivatpa ilmestykset vain tapahtuneet hänelle itselleen. Se olisi
ollut kaikin puolin miellyttävämpää ja käytännöllisempää. Nyt piti
äidin ja pojan välisten asioiden käydä vieraan silmän kautta.
Everstinna oli kuitenkin onnellinen, että hän näin oli saanut tietää
edes jotakin. Olisipa vain tullut ilmestys kaupungista, missä onneton
poika lakaisi katuja. Äiti olisi matkustanut sinne, etsinyt häntä yöt
päivät, kunnes olisi hänet löytänyt. Everstille ei tästä kaikesta
uskaltanut hiiskahtaakaan. Everstinnan täytyi kaikin tavoin salata
levottomuuttaan ja unettomuuttaan.

Verraten pitkän ajan perästä näki sairas vaimo unta, että hän oli
olevinaan laivalla keskellä suurta merta. Myrsky pauhasi ja aallot
kävivät korkeina. Ihmiset itkivät ja parkuivat. Mitä tällä unella
oli tekemistä Yölinnun nuoren herran kanssa, sitä ei hän ymmärtänyt.
Olisiko hän ollut mukana laivassa? Kumminkaan ei häntä näkynyt.

Yölinnun rouvan levottomuus kasvoi äärimmilleen. Hän ei enää riisunut
surupukua yltään. Hän joutui vuoteen omaksi. Siinä kuunteli hän kaikkia
ohi ajavia rattaita tai kulkusia, eikö niiden mukana tulisi tietoa
Jaakosta. Tai jos hän itse tulisi! Hän kuunteli Jaakon susien ulvontaa.
Hänen oli täytynyt taistella sekä everstin että palvelusväen kanssa
saadakseen sudet säilymään. Ne olivat käyneet suuriksi ja vaarallisiksi
ja houkuttelivat muita susia likelleen. Pari koiraa asumuksista kirkon
varrella metsän sudet jo olivat vieneet. Äidistä oli rikollista
ajatella, että kotisudet olisivat poissa, jos Jaakko tulisi.

Eräänä aamuna hämärissä pistäytyi metsäsusi Yölinnun takapihalla ja
otti voudin lapsen. Silloin löi kotisusien hetki.

Everstinna ei tästä kaikesta tullut terveemmäksi.

Niin makasivat siis Jaakko-herran äiti ja Siironmaan Marjaanan äiti
kumpikin tahollaan laskien öiden ja päivien tunteja. Olisi luullut
helpommaksi sen äidin ristiä, jolta lapsi oli kuollut. Mutta hänen
ristinpuunsa oli ottanut uusia vesoja. Hän oli joulun jälkeen
synnyttänyt poikalapsen, joka ei ottanut elääkseen eikä kuollakseen.
Lapsen syntymisen mukana lakkasivat unennäöt, mutta jalat pysyivät
ennallaan. Piika-Riikan vaatimuksesta siirrettiin sairas emäntä nyt
yläkertaan. Isäntä kohteli häntä parantumattomana mielipuolena, ei
itse käynyt häntä katsomassa eikä antanut lasten käydä. Vanha vaimo
rukkineen oli emännän ainoa seura. Heille paiskattiin ruoka kuin
kerjäläisille ja kun lapsi huusi, viskattiin alhaalta kattoon saapas
tai kenkä varoituksen merkiksi. Siironmaa ja kaikki mitä siihen kuului
alkoi emännästä kangastaa saavuttamattoman kaukaiselta. Unennäöksi kävi
Marjaanakin — lieneekö hänellä koskaan sellaista lasta ollutkaan.

— Kun olisi joku niin armelias ihminen, että veisi minut kirkkoon,
äänteli emäntä joskus. — Joulukirkkoon, kun kynttilät ovat sytytetyt,
tai juhannuskirkkoon, kun lapsia päästetään. Marjaana sai testamentin —
se oli niin kaunis kesäinen päivä! Onhan minulla ollut Marjaana-niminen
tytär? Onhan?

Vanha Vappu, joka nälästä ja murheesta kävi päivä päivältä
raihnaammaksi, rukoili isäntää ja rukoili Riikkaa, että emäntää
käytettäisiin kirkossa. Joskus he ärjäisivät hänelle, joskus he
lupasivat vaikkapa seuraavana sunnuntaina panna hevosen valjaisiin ja
täyttää emännän mieliteon. Mutta siitä ei tullut mitään.

— Olisi Yölinnun Pekka — se minut veisi kirkkoon. Eikö se enää käy
täällä? Kun ei ole ensinkään tullut katsomaan. Mutta kun panivat minut
tänne yläkertaan, niin täällä minä olen kuin haudassa.

Kesällä rupesi alakerrastakin kuulumaan lapsenitkua. Piika-Riikalla oli
lapsi. Se parkui alakerrassa ja emännän lapsi huusi yläkerrassa.

Niin kuluivat päivät.




VANHA IMPI


Pitäjän tytöt olivat vaipuneet suruun ja murheeseen. Oli kuin ilo
Jaakko-herran mukana olisi kaikonnut seuduilta. Salokylien tyttäret,
jotka olivat kuunnelleet pyssynpauketta metsissä, tunsivat ikuisen
hiljaisuuden siitä puoleen painostavan sydänmaita ja muistelivat
kaihomielin aikoja, jolloin kartanon nuori herra oli pysähtynyt
kaivolle ja naurattanut heitä. Herrasneidit hypistelivät päivänkukkia
ja kyselivät repiessään irti valkeita lehtiä: palaako hän? kävelivät
Yöjärven rannoilla ja suuntasivat jännittyneen katseen jokaiseen
tulijaan, joka taloa lähestyi.

Ellida af Ehne katseli kotiljonkiruusuja, joita hän vuosien kuluessa
oli tanssissa vastaanottanut Jaakon kädestä, suuteli niitä ja itki. Hän
palautti niin ikään palauttamistaan mieleensä elämänsä ihmeellisintä
hetkeä, sitä, jolloin Jaakko kuutamossa metsästyslinnalla oli suudellut
häntä kaulalle. Hän ei milloinkaan ollut voinut kuumenematta ajatella
tuota hetkeä. Eikö suudelma ollut samaa kuin: minä rakastan sinua — ole
omani! Hän päätti uskollisesti odottaa. Kerran Jaakon täytyi tulla!

Alakartanon tytöt kulkivat haikeina yksitellen joen rannalla ja
silmäilivät polkuja ja kenttiä, joita Jaakko oli astunut: tuossa hän
oli nauranut, ottanut Sigridiä vyötäisistä ja juoksuttanut häntä ympäri
pihaa; tuossa hän oli hypännyt yli aidan; tuossa hän oli ottanut isän
selkäänsä ja vienyt hänet sänkyyn — eikä isä ollut ensinkään suuttunut,
vaikka hän kaikkia muita olisi antanut korville, jos he olisivat
uskaltaneet koskea häneen, kun hän oli humalassa. Tytöt kantoivat
molemmat tuskansa povessaan eivätkä puhuneet siitä, ja jos he sattuivat
yhteen lähteen rannalla, missä kasvoi lemmenkukkia, niin he väittivät
tulleensa joelle pesemään esiliinaansa, tai keksivät jonkin muun
valheen.

Yölinnun tytöt, Jaakko-herran sisaret, käyttivät valkeita tai
haaleanvärisiä vaatteita ja tekivät arveluja sinne tänne veljensä
katoamisesta. Mitä osaa näytteli siinä Siironmaan tytär? He tunsivat
ilmassa, ettei sitä sopinut kysyä äidiltä. Anna urkki vihdoin asiaa
palvelijoilta ja sai tietää, mitä ajateltiin. Vanhemmat sisaret surivat
Jaakkoa, pyyhkivät omin käsin tomut hänen huoneessaan ja katsoivat,
että maljakoissa oli tuoreita kukkia. He eivät koskaan olleet tehneet
sitä Jaakon ollessa kotona, äiti ja palvelijat olivat saaneet pitää
kunnossa Jaakon huoneen. Mutta nyt käski tyttöjen vaisto heitä
hoitamaan huonetta, niin että Jaakko minä hetkenä hyvänsä olisi voinut
tulla kotiin ja nähdä, että häntä oli kaivattu.

Mutta mikä oli tullut Zaida Sederholmille, postineidille? Kruununvoudin
kirjeitä tuli Yölintuun ja Yölinnun kirjeitä saattoi matkata ties
minne. Eversti sai useampaan kertaan vaatia kuittia sisäänkirjoitetusta
lähetyksestä, ennen kuin se tuli. Kauniston herralle oli sattunut niin
monta säännöttömyyttä postin jakelussa, että hänen vihdoin itsensä
täytyi lähteä nuhtelemaan postineitiä. Kauniston herra oli tulinen,
iloinen mies ja hän aikoi antaa epätäsmälliselle virkailijalle aika
nuhdesaarnan, mutta hän kävi ensi hetkessä aivan sanattomaksi, kun
tapasi Zaida-neidin istumassa talon päätyikkunan alla puupenkillä,
joka hiljan oli veistetty uusista laudoista. Postineiti oli siinä
taivaansinisessä puvussa, jossa hänet viime vuosien aikana oli nähty
kaikissa pitäjän tanssiaisissa. Hän ontui, onnellisesti hymyillen,
tulijaa vastaan ja hänen poskensa hehkuivat, kun hän tervehti.

— Äiti tulee iloiseksi, jos saa tarjota teetä, sanoi hän ja kiinnitti
kimpun kukkia vyöhönsä.

— Kiitoksia. Minä en ole tullut teetä juomaan, piru vie. Minä olen
tullut kysymään, minne te kyyditsette minun lähetyksiäni. Tässä tulee
tiedustelu Helsingistä, missä viipyvät rahat, jotka minä, kuten
omasta kuitistanne näkyy, olen pannut postiin kymmenen päivää sitten.
Tiedättekö te, mitä se merkitsee? Tuhat tulimmaista, se merkitsee
teidän virkaeroanne, jos minä tästä ilmoitan postihallitukseen. Minua
ei ole koskaan saatu syyttää epätäsmällisyydestä, piru vie minä...

Suuri, lihava herra pauhasi niin, että pieni, käpertynyt rouva
Sederholm pelästyneenä tuli ikkunaan katsomaan, mitä pensaan juurella
rakennuksen päädyllä tapahtui. Hänen tyttärensä sen sijaan piti
lapsellisia silmiään loistavina ja avonaisina Kauniston herran kasvoja
vastaan ja nuhdesaarna jyristi hänen korviensa ohitse kuin kaukainen
ukkosilma. Kun patruuna oli aikansa torunut, pyyhki hän hien otsaltaan
ja asteli edestakaisin tiellä penkin edessä. Vihdoin hän pysähtyi ja
jäi katselemaan neiti Sederholmiin. Hän oli odottanut, että postineiti
sanoisi: nyt ei ole postinaika — tehkää niin hyvin ja tulkaa huomenna
kymmenen ja yhdentoista välillä. Sellaisia vapauksia postineidin oli
tapana suoda itselleen. Hän ei yleensä koskaan jäänyt vastausta vaille.
Mutta tänään...

— Oletteko te kipeä? sanoi Kauniston herra.

— Minä? sanoi Zaida-neiti.

— Niin te, piru vie — kukas muu?

— Näytänkö minä kipeältä?

— Mikä teihin on mennyt? Te olette kymmenen vuotta nuorempi kuin
kymmenen päivää sitten.

Postineiti punastui kaulaa myöten ja vei hätääntyneenä käden
rinnalleen, ikään kuin jotakin salaisuutta suojellakseen.

— Patruuna imartelee.

Silmät painuivat maahan.

— En, piru vie. Saako ehkä onnitella?

Silmät avautuivat.

— Miksi?

— No, miksi nyt nuorta... tai keski-ikäistä naista onnitellaan?
Siksi ehkä että hän on saanut valmiiksi papan tohvelit, joita hän on
hypistellyt puoli vuotta? Ei, vaan siksi, että hänen sydämensä on
tullut orjaksi.

Zaida Sederholm kävi viisaan näköiseksi ja hänen päänsä meni
veitikkamaisesti kallelleen.

— Onko orjuus sitten niin onnellista?

Kun on ruusuiset kahleet, ruusuiset kahleet, piru vie...

Patruuna nauroi ja yritti taputtaa postineitiä olalle. Eivätpä nuo
hartiat olleetkaan niin kuivettuneet kuin miltä hänestä oli näyttänyt.
Mutta saippuan ja yrttiheinien haju oli auttamattomasti istuutunut
kiinni neitiin, jopa niin lujasti, että sitä usein ehti tarttua
kirjeisiinkin ja sanomalehtiin sinä lyhyenä aikana, jolloin niitä
käsiteltiin postikonttorissa.

    — »On okaat ruusuilla,
    mato jäytää lehtiä...»

Kauniston herra kuunteli pää kallellaan kuin kukko. Koko pitäjä tiesi,
että postineiti runoili. Ompeluseuroissa köyhien lasten hyväksi
Zaida-neiti joskus oli lukenut runojaan, mutta miesten korviin ei hän
koskaan ennen ollut päästänyt yhtään säettä.

— Se on kaunista, piru vie, sanoi patruuna. — Antaa tulla enemmän
vain...

Postineiti nauroi ja hänet valtasi halu ääneen lausua, mitä hän
viime päivinä oli pannut paperille. Hänen silmänsä räpyttivät
toiminnanhaluisesti ja hän kääntyi jo lähteäkseen sisään noutamaan
vihkoaan.

— Tahdotteko todella kuulla...?

— Tahdon helkkarissa... Jollei se ole liian pitkää...

— Ei se ole pitkää... tai se voi olla pitkää tai lyhyttä, aivan sen
mukaan kuinka tahtoo kuunnella. Siinähän se juuri on runojen viehätys...

— Noo, tuokaa nyt sitten sitä viehätystä, vaikka minä tulinkin
nuhtelemaan teitä huolimattomuudesta, piru vie. Älkää unohtako sitä.

Postineiti irroitti kukat vyöstään ja paiskasi ne kohti hymyilevän
patruunan nyrkiksi puserrettua kouraa.

Kyttyräselkäinen vanha rouva Sederholm tuli ikuisesti mustissa,
silliltä ja saippualta hajuavissa vaatteissaan uudelle istuinpenkille
rakennuksen päädyllä.

— Vai itse Kauniston patruuna, sanoi hän ruostuneella äänellä. — Ja
minä kuulin, että taasen oli kysymys joistakin uhkauksista...

— Oikea hämähäkki, piru vie! ajatteli patruuna ja mietti, millä
tekosyyllä hän pääsisi kuulemasta tyttären runoja ja juomasta äidin
teevettä.

— Me olemme jo neiti Sederholmin kanssa sopineet, sanoi hän pidätetysti
kumartaen ja vilkuili syrjästä vanhan rouvan vaatteisiin, jotka olivat
niin lahot, että olisi luullut niiden hajoavan kuin satavuotisten
kääriliinojen.

— Vai niin, vai niin, kähisi vanha rouva epäluuloisesti. — Minun
tyttäreni ei laiminlyö mitään. Hän on sillä lailla kasvatettu. Joka
hänen vaelluksestaan tapaa yhdenkään rypyn, se saa ilmaiseksi isoisäni
majuri Silfverstjernan taotun hopeavadin, jonka patruuna af Ehne hyvin
tuntee.

— Tunnen kyllä, sanoi patruuna hymyillen ja sormellaan nuhdellen. —
Kun ette myynyt sitä minulle, rouva Sederholm. Minä tarjosin siitä
satumaista hintaa, piru vie... hitto vie! sen vuoksi että olisin
lahjoittanut sen henkilölle, joka pani siihen suurta arvoa.

Katkeruus vanhan rouvan äänessä oli kuin tiivistettyä sappea, kun hän
joka sanaa korostaen vastasi:

— Eikö patruuna af Enne luule, että sille muut osaavat antaa arvoa?

— Kyllä, kyllä, kyllä, helkkarissa, hyvä rouva! Mutta sellaista hintaa
en enää panisi toista kertaa.

— On asioita, joita ei arvioida rahassa, patruuna af Ehne.

— Niin, niin, tietysti, helkkarissa.

— Malja on sotasaalis kolmikymmenvuotisesta sodasta. Siitä tulee
tyttäreni ainoat myötäjäiset, jos hän kerran menee naimisiin.

— Hän menee nyt, sanoi patruuna salaperäisesti.

Vanha rouva iski häneen silmät, jotka terävinä kuin naskalinnenät
tuijottivat rypistyneistä kasvoista.

— Menee? Pyydän patruuna af Ehneä selvemmin lausumaan...

— Mitä perhanaa — enkö ole puhunut selvästi? Kuunnellaan nyt, jahka
neiti Sederholm itse puhuu...

Vanhan rouvan pahat, kylmät katseet iskivät tyttäreen, joka ontuen
asteli hiekkatietä taivaansinisessä puvussaan, kankeasta paperista
ommeltu vihkonen käsissään.

— Mitä sinä aiot? kysyi äiti.

Tytär meni hämilleen ja puna hänen poskillaan tuli polttavaksi.

— Patruuna vain halusi kuulla jotakin, kun on näin kaunis ilta.

— Niin, sanoi patruuna — olisihan se...

Pitäjällä tiedettiin yleisesti, että vanha rouva Sederholm suuttuessaan
oli hyvin julma tyttärelleen. Tänä iltana katsellessaan rouvaa uskoi
Kauniston herra todeksi senkin huhun, että hän oli lyönyt lapsensa
rammaksi.

— No, lue nyt, että mammakin kuulee, sanoi äiti pirullisen makeasti.

Tytär tunsi lähtevänsä pettävälle jäälle, mutta hänellä ei ollut
muutakaan neuvoa kuin lukea, koska äiti jo oli nähnyt vihon hänen
kädessään.

— Minä luulen, että tee tulee heti, yritti hän.

— Odotetaan sitten, että tee tulee.

Äiti ei päästänyt tytärtä silmäteriensä otteesta. Tytär istui katse
maahan luotuna ja puheli iltaruskosta, ja myöskin piparkakuista, joita
hän oli aamulla leiponut. Hän puheli kuin hengen hädässä. Kauniston
herran kävi häntä sääli ja hän otti puheeksi postihevosen, joka oli
niin huono, että postin väkisinkin täytyi myöhästyä. Postinkuljettaja
taisi hänkin liiaksi juopotella matkalla — ties missä postisäkit
milloinkin viruivat, vaikka olisi ollut postinkuljettajan syy,
etteivät lähetykset tulleet aikoinaan perille, vaikka syytettiin neiti
Sederholmia. Pieni kitukasvuinen tyttö, joka oli puettu herrasväkensä
loppuunkulutettuihin vaatteisiin, raahasi penkin eteen pöydän, joka
hänen kannettavakseen oli kaksi kertaa liian painava. Sitten hän toi
teetarjottimen, joka hänen voimiinsa nähden oli samassa suhteessa.
Tee oli köyhintä lajia ja konjakki kuin koiruohosakkaa. Patruuna
valmisti kuitenkin rohkeasti sekoituksen ja nieli sen yhtä rohkeasti.
Puhuttiin taas talon kalleudesta, hopeavadista, jonka alkuperäisestä
tarkoituksesta oltiin eri mieltä. Toiset luulivat sitä kastemaljaksi,
toiset astiaksi, jota oli käytetty ehtoollistoimituksessa.

— Sen sinä saat, kun menet naimisiin, sanoi äiti.

Tytär kalpeni ja loi äitiin pelästyneen katseen. Hän muisti silläkin
hetkellä, kuten nykyään lakkaamatta, yön, jolloin Jaakko oli heittänyt
hiekkaa hänen ruutuunsa ja tullut hänen huoneeseensa ja sallinut hänen
auttaa itseään. Jaakko ei ollut mennyt rikkaiden eikä aatelisten
neitojen luo — hänen, köyhän tytön, ikkunapäädylle hän oli tullut ja
uljaana ja kaikista hänen vastaansanomisistaan huolimatta kiivennyt
hänen luokseen. Hänelle hän oli uskonut kallisarvoisen sormuksensa.
Siitä onnesta kannatti maksaa. Ja varmaan hän siitä saisikin maksaa.
Hän pelkäsi, että ulospäin näkyisi, mitä hänen mielessään liikkui.
Kaikki tyynni oli ehkä jo näkynyt. Kuinka hullu hän olikaan ollut,
kun vapaaehtoisesti oli ehdottanut runojensa lukemista. Mutta sille
ei enää voinut mitään. Hän oli tehnyt tyhmyyden, mutta peräytymisen
mahdollisuutta ei enää ollut ja hän alkoi arasti:

    »Kun nuolikotelonsa Amor
    se tyhjentää,
    niin vuotaa sydän verta
    ja silmä kyyneltää.
    Vaan rinnass' asuu autuus ain,
    jonk' antaa lempi vain... »

Kauniston herra oli tuskin kuullut ensimmäisiä säkeitä. Hän ei lainkaan
ymmärtänyt, mitä postineiti luki — joka tapauksessa hänelle oli selvää,
että hänen täytyi kehua, kun säkeet olisivat lopussa. Sen sijaan hän
heltiämättä katseli vanhaa hämähäkkiä, joka vainusi saalista. Kalpeat
kasvot, jotka muistuttivat rypistynyttä lehmäntattia, sulivat kuitenkin
sulamistaan, ja kun tytär laski vihon kädestään, nousi äiti, syleili
häntä ja kääntyi selin, kaivaakseen alushameensa taskusta esiin
nenäliinansa. Koko liikutuskohtaus tapahtui selin Kauniston herraan ja
Zaida-neitiin. Kauniston herra täytti hetken kiitoslauseilla, joihin
hän vanhan rouvan vuoksi koetti päästää niin vähän kiroussanoja kuin
suinkin. Aurinko oli jo laskemaisillaan. Rauhallisella mielellä ja
loukkaamatta saattoi patruuna jättää äidin ja tyttären kahden. Hän
kiitti ja läksi. Mutta päästyään näkyvistä sylkäisi hän tiepuoleen
suuren syljen, ikään kuin yhdellä haavaa päästäkseen eroon kaikesta,
mitä postiherrasväellä oli nauttinut.

Seuraavana aamuna tulivat tytöt Ellida af Ehne, Amalia Karolina,
Fredrika Lovisa ja Anna von Toll vieraisiin postikonttoriin. He
kysyivät pitsimalleja, mutta heidän tarkoituksensa oli päästä
selvyyteen siitä, minkä tähden Zaida Sederholm kävi taivaansinisissä,
kun muut pitäjän tytöt kävivät mustissa. He huomasivat heti uuden
penkkilaudan päätyikkunan alla, niin ikään he myöskin näkivät oudon
valoisan ilmeen postineidin kasvoilla, eikä heiltä jäänyt panematta
merkille sekään, että vanha rouva oli vähemmän myrkyllinen kuin
tavallisesti.

Ei istuttu ulkona, koska auringon helle hautoi joka taholla. Oltiin
siinä suuressa salissa, joka punaisella villikankaalla oli jaettu
neljään osaan: eteiseksi, keittiöksi, saliksi ja makuuhuoneeksi.
Verhomaiset seinät olivat likaantuneet, ikkunat olivat vanhan rouvan
raihnauden vuoksi vuosikausia olleet liimattuina kiinni, matala
rautakamiina, jolla perhe sekä keitti että lämmitti, oli savuttanut
seinät ja katot pysyväisesti. Tässä köyhässä ympäristössä seisoi kaapin
korvalla outo kalleus: hopeinen vati, joka kuninkaallisellakin pöydällä
tai kirkon pyhäkössä olisi voinut olla kaunistus.

Kuin salaliittolaiset tarkkasivat Kauniston ja Yölinnun nuoret
neidit jokaista talon tyttären liikettä ja kun hän käänsi selkänsä,
kuiskailivat he keskenään. Keskustelu matasi laiskasti eteenpäin ja
katkesi tuon tuostakin kokonaan. Tyttöjen silmät ainoastaan elivät
kaiken aikaa. Äkkiä otti Yölinnun nuorin tytär Anna uhkaavan asennon
sohvankulmassa, totesi vieläkin, ettei vanha rouva ollut huoneessa ja
sanoi:

— Minkä tähden te olette niin onnellisen näköinen, neiti Post?

Seurasi hiiskumaton hiljaisuus. Jännittyneet kasvot olivat suunnatut
neiti Sederholmiin. Puna hänen kasvoillaan oli hetkeksi vaihtunut
sineksi ja vähitellen hän kalpeni valkoiseksi.

— Olenko minä onnellisen näköinen? sanoi hän hämillään, mutta
uhkamielisyys kasvoi yhdessä kalpeuden kanssa. — Minulla on kai siihen
syyni, jos on. Jos ei, niin olen onnellinen huvikseni. Se ei kai kuulu
kehenkään. Se on kai »neiti Postin» asia.

— Entä jos ei kokonaan, huudahti Anna ja katsoi, ettei vanha
rouva vielä ollut palannut. — Entä jos te tiedätte jotakin meidän
veljestämme? Entä jos hän on kirjoittanut. Tunnustakaa pois.

Zaida Sederholm nousi tuolistaan, ontui punaisen keittiönpuoleisen
verhon luo ja hänen silmänsä iskivät kipunoita. Hän oli niin kalpea,
ettei hän enää olisi voinut kalveta.

— Vai sen tähden, että minä olen köyhä, luulette te saavanne tulla
minun kotiini urkkimaan, miksi minä hymyilen tai itken. Minä en
ole velvollinen tekemään kenellekään selkoa siitä, mistä minä saan
kirjeitä. Minä pelkään: on parasta, että herrasväki lähtee, ennen kuin
minun äitini tulee.

Tytöt huomasivat sen itsekin. Zaida Sederholmin huulet olivat
sinettyneen valkoiset.

— Hyvästi, neiti Post, sanoi Anna von Toll, ojentamatta kättään
jäähyväisiksi.

Hänen molemmat sisarensa sen sijaan koettivat sovittaen lähestyä
loukkaantunutta neitiä, mutta hän työnsi ylpeästi syrjään käryttyneen
seinäverhon ja katosi sanaa sanomatta keittiöön.

Vanha rouva syötti kahta kanaansa pihamaalla, kun tytöt noloina
niiasivat hänelle. Päästyään talon piiristä purskahtivat he tehtyyn
nauruun. Hetkisen perästä sanoi Ellida:

— Hän on saanut kirjeen!

Ja Ellida af Enne itki.

       *       *       *       *       *

Muutamia päiviä oli Zaida Sederholm kulkenut kuin onnen unessa. Nyt oli
uni lopussa. Hänen uneensa oli koskettu kovin käsin.

Nyt hän myöskin muisti, että postikonttorin tarkastus voi tapahtua
äkkiarvaamatta, ja silloin —!

Hänet valtasi hätä. Äiti kulki siinä onnellisessa luulossa, että
hänen kihlauksensa tapahtuisi minä päivänä tahansa. Luultavasti hän
odotti naapurikartanon pojan, joka oli käynyt kuusi luokkaa lyseota
ja jota katsottiin kuuluvaksi säätyläisiin, tulevan kosimaan. Mitä
tapahtuisikaan, jos totuus tulisi ilmi?

Hänen täytyi saada kassa kuntoon, maksoi mitä maksoi. Monta sataa
markkaa — mistä hän ne saisi?

Kun Kauniston herra, viimein käydessään heillä, mainitsi korkeaa
summaa, jota hän kerran oli tarjonnut talon aarteesta, hopeavadista,
oli Zaida-neiti hätkähtänyt, sillä hän oli muistanut kohtalokasta tekoaan
ja koko sitä yötä, jolloin se tehtiin. Ottaessaan rahat kirstusta oli
hän kaukaisesti muistanut, että heillä oli jotakin kallisarvoista,
joka vastaisi summaa, jonka hän otti. Olihan hänellä sormus, jonka
hän oli saanut. Mutta sitä ei hän ikinä myisi. Siitä hän olisi saanut
monta vertaa enemmän rahaa kuin sen, mitä kassasta puuttui. Mutta ei
mistään maailman aarteista hän antaisi sitä pois. Se lepäsi päivin
hänen rinnallaan ja merkitsi hänelle enemmän kuin hänen oma sydämensä,
öisin hän valvoi kesähämärässä ihmetellen timanttien loistoa. Nukkuessa
piteli käsi nauhaa, jossa sormus riippui. Mitä hyvänsä hän oli valmis
kärsimään aarteensa tähden. Ei mikään kärsimys kykenisi ottamaan
häneltä sitä onnea, jonka sormus hänelle tuotti.

Hänen täytyy myydä malja. Muuta neuvoa ei ollut. Hänen täytyy
kainalossaan kantaa se Kauniston herralle ja saada siitä rahat.
Patruuna ei enää tarvinnut sitä — mutta hänen täytyisi se ostaa,
vaikkapa vähemmälläkin, kunhan rahat vain peittäisivät sen, mitä
kassasta puuttui. Mitä äiti sanoisi hänelle, kun teko tulisi ilmi, sitä
ei hän uskaltanut ajatellakaan. Ykskaikki — hän oli valmis kärsimään,
kunhan kassa vain tulisi täyteen ja sormus jäisi hänelle.

Hän siirsi asian ratkaisua päivästä päivään, punnitsi sataan kertaan,
mikä vuorokauden aika olisi paras ryöstön täytäntöönpanemiseksi,
ajatteli valmiiksi jokaisen yksityisseikan, hylkäsi jo hyväksytyn
suunnitelman ja teki toisen, kunnes hän vihdoin kuuli, että tarkastaja
jo liikkui lähipitäjissä.

Silloin hän eräänä päivänä, kun äiti ruokki kanoja pihamaalla, otti
tuolin, nousi sille ja nosti alas raskaan astian. Kiire teki hänet
päättäväksi ja tarmokkaaksi. Hän peitti ryöstösaaliin suuren huivin
alle, joka oli hänen hartioillaan, ontui alas portaita ja pysähtyi
vähän matkan päähän äidistä. Sydän löi, niin että hän pelkäsi lyöntien
kuuluvan, mutta hänen suunsa hymyili ja laski leikkiä ja tekaisi
ovelan valheen kävelystä metsään. Äiti arveli, että hän ehkä kohtaisi
sulhasen, jota äiti niin hartaasti odotti, ja antoi hänen mennä.

Kun hän palasi, oli koko hänen ruumiinsa ponnistuksesta ja
mielenliikutuksesta kylmässä hiessä. Mutta jännitys piti häntä
kuitenkin yhä pystyssä. Kunhan rahat vain olisivat arkussa — tuli
sitten mitä tuli! Hän tarkkasi, hermot äärimmilleen herkistyneinä,
kuuluisiko äitiä, ja hänen kipeässä jalassaan pisteli. Hänellä oli
rahat povella taivaansinisen puvun alla ja kädessä postikonttorihuoneen
ulospäin vievä avain. Armahda, Jumala, tämän, tämän ainoan kerran!
Pitele äitiä jossakin... ettei hän tule. Jokohan hän on huomannut
ryöstön? On varmaan: hän on tottunut tuntemaan vanhan hopean hajun
huoneessa ja kaipaa sitä paikalla, kun se puuttuu. Armahda tämän
kerran! Hänen ruumiinsa oli niin kevyt, ettei sitä olisi tuntenut
olevankaan, jolleivät epätasaiset askeleet olisi tömistäneet olkapäihin
ja jollei kipeää jalkaa olisi vihlonut. Hän pääsi pihan poikki ja
juoksi ylös portaita, pisti hiljaa avaimen reikään ja painoi kädellään
poveaan, jossa sekä rahat että sormus olivat. Hän sieppasi avaimen pois
ovesta ja seisoi yksinään postikonttorihuoneessa.

Jumala armahti häntä yhtä kaikki: hän otti laatikosta postikirstun
avaimen, kiersi, avasi kannen. Sai käteensä rahapinkan, laski setelit,
pani ne kirstuun ja päästi kannen kiinni.

Jumalan kiitos — nyt ei häntä enää saataisi syyttää varkaaksi ja nyt
oli sormus hänen — kunnes Jaakko itse tulisi ja ottaisi sen.

Hän ei tietänyt, miten pitkä aika häneltä oli kulunut permannolla
kirstun edessä. Se oli onnellinen levon aika. Kun hän nousi, tiesi hän
menevänsä äitinsä vihaa kohti.

Vanha rouva oli saiturin vaistolla todella heti vainunnut, että
kallis astia puuttui. Hän oli ensin karannut tyttösen kimppuun,
joka ikkunattomassa keittiökulmassa suurta salia istui alituisessa
puolihämärässä. Hän oli pusertanut pelästyneen lapsen käsivarret
sinelmille ja syyttänyt häntä. Sitten hän oli karannut pihamaalle ja
paiskannut kanojaan pärekopalla. Kun ei mitään muuta elävää olentoa
ollut lähettyvillä, oli hän hetkisen odottanut Zaidaa ja sitten
palannut itkevän tytön luokse torumaan häntä. Vaikka hän kaiken aikaa
vartioi tyttärensä tuloa, pääsi tämä tulemaan hänen huomaamattaan.
Moneen kertaan käytyään ikkunassa tähyilemässä löi äiti vihdoin
nyrkkinsä postikonttorihuoneen oveen ja kuuli sisäpuolelta äänen.

Onnellisesti hymyillen tytär avasi. Äidin ryppyiset kasvot
naskalinterävine silmineen ennustivat pahaa.

— Miksi sinä salpaat itsesi tänne?

— Tulin juuri kävelemästä.

— Sinäkö olet vienyt hopea-astian? Sinäkö? Vastaa äidillesi!

— Mamma... mamma, antakaa anteeksi... minun täytyi... Olihan mamma
luvannut sen minulle...

— Minne sinä olet sen pannut? Mene heti paikalla tuomaan se kotiin...
tai minä lyön vialliseksi toisenkin jalkasi. Sittenpähän ovat tasaiset
ja minä pääsen näkemästä tätä linkuttamista... Heti paikalla...
lähdetkö!

— Mamma...!

— Heti paikalla...

— Minä en voi...

— Mitä sinä et voi?

— Tuoda sitä.

— Et voi... ja mikset? Oletko sinä heittänyt sen jokeen? Oletko sinä
sulattanut sen sepällä? No, sanotko... Vai luulet sinä, ettei äitisi
osaa kurittaa sinua, tai että sinä lakkaat olemasta lapseni, kun olet
tullut vanhaksipiiaksi eikä kukaan enää sinusta huoli... No, missä on
malja?

Äidin kädessä oli hiilihanko. Tytär oli käynyt aivan tyyneksi.

— Minä olen myynyt sen.

Hiljaisuus seurasi tyttären sanoja.

— Myynyt — mitä sinä sanot? Myynyt?

Ei voinut tietää itkikö äiti vai nauroi. Tytär yritti jättää huoneen.
Silloin karkasi äiti oven eteen ja huusi kuin hullu.

Hetken perästä ei huoneesta kuulunut muuta kuin askelten töminää,
lyöntejä ja hätähuutoja.




BELLEVUE


Seitsemän pitäjän lääni oli kuohuksissa Jaakko von Tollin teon
johdosta. Vanhat hyvät välit ihmisten kesken menivät rikki hänestä
väitellessä. Hänellä oli näet puolustajia, vaikka hänen tekonsa oli
niin musta. Syntyi suorastaan puolueita, kun hänestä riideltiin.
Jaakko-herran puolustajat syytivät syyn hänen vanhempiensa ja huonon
kasvatuksensa laskuun, ja Jaakon sisarten maine naitavina nuorina
tyttöinä suorastaan kärsi.

Sellaisetkin ystävykset kuin Kauniston patruuna ja Yölinnun eversti,
joutuivat riitaan. Ellidalla oli käynyt suuria sulhasia ja Ellida oli
antanut rukkaset: hän rakasti Jaakkoa ja odotti häntä. Silloin lauloi
isä tyttärelleen ilmoille, kuka Jaakko oli. Se ei auttanut. Silloin
läksi isä Yölintuun, esitti everstille asian ja kehoitti vanhempia
päästämään tytön lupauksesta, jota ei hän koskaan sanoin ollut Jaakolle
antanut, koskei Jaakko milloinkaan ollut sitä pyytänyt. Ellida oli vain
sydämellään ja silmillään vannonut Jaakolle rakkautta, ja sellaiset
valat menivät tietenkin rikki samana hetkenä, jolloin mies häpeällisten
tekojensa vuoksi häpeällisesti pakeni. Keskustelu vanhojen ystävysten
välillä päättyi siten, että Yölinnun eversti käski Kauniston herraa
poistumaan talosta.

Sellaista ei Kauniston patruunalle vielä ikinä ollut tapahtunut. Mutta
sellaisia kirousten panoksia, jollaisia Kauniston herra tilaisuudessa
päästi ilmoille, ei liioin Yölinnussa milloinkaan liene laukaistu.

Kauniston herran viha lauhtui kuitenkin nopeasti, ja hän olisi ollut
valmis taasen seurustelemaan Yölinnussa ikään kuin ei mitään olisi
tapahtunut, mutta eversti ei unohtanut yhtä pian. Niin alkoi Kanniston
herra takanapäin — ja edessäpäinhän ei hänellä enää ollut tilaisuutta
puhua, koska kaikki kanssakäyminen oli lakkautettu ja tielläkin
vastaan sattuessa herrat astuivat toistensa ohitse vieraampina kuin
ventovieraat — niin alkoi Kauniston herra takanapäin hammastella ja
naureskella entistä ystäväänsä, ja eräänä päivänä hän sai ovelan
päähänpiston.

Hän ajoi herrojen kapakkaan sillankorvassa, Bellevuehyn, ja hän oli
niin mielissään, että hän naureskeli itsekseen laskettaessaan Yölinnun
kartanon ohitse.

— No, Svanberg, sanoi hän, ja hänen oli vaikea pysyä vakavana, —
voitteko illaksi valmistaa hyvät kemut — piru vie, tiedättehän te,
kellarimestari, kuinka minä ne tahdon: voileipäpöydässä kaalipiirakkaa,
mateenmätiä, piru vie, olenko minä mikä keittäjätär, että minä ne
kaikki tietäisin — kyllähän Svanberg tietää! Sitten kalaa — nythän
mateet menevät ansaan kuin jos piru itse niitä sinne seipäällä
ajaisi. Ja antakaa teurastaa vasikka tai lammas ja laittakaa paistia
ja kyljyksiä ja piru ties mitä niistä voi laittaa. Mutta niin, ettei
kukaan saa sanoa — minä tarkoitan, ettei kukaan pääse sanomaan, ettei
saanut kupuaan täyteen. Svanberg ymmärtää. Ja sitten tietysti parhaat
»Ukot» kellarista esiin!

Kauniston herra näpäytteli sormiaan ja hänen kasvojensa oli mahdoton
enää teeskennellä, kun hän ajatteli »Ukkoja» Bellevuen kellarissa.
Hänen kasvonsa hymyilivät ja loistivat. Svanbergin varaston ei olisi
tarvinnut hävetä minkään ruhtinaallisen viinikellarin rinnalla. Herrat
olivat alun pitäen päättäneet, kun Bellevuen rakensivat, että velkoja
kellarimestarille on pidettävä kunniavelkoina, ja Svanberg olikin
saanut omansa, vaikka kartanoista monesti täytyi myydä paras lehmä
Bellevuessä vietetyn illan vuoksi. Erikoisasema, mihin herrat itse
olivat asettaneet ruotsinmaalaisen kellarimestarin saamamiehenä, teki,
että Svanberg aina oli valmis ja palvelunhaluinen.

Nytkin hän paikalla, Kauniston herran puhuessa, järjesti ruokalistan.
Täytyi heti lähettää sana sisarelle kirkonkylään, Kerstinille.

— Viime kerralla oli lammasta, sanoi kellarimestari, — nyt pitäsi olla
vasikkaa. Tässä naapurissa juo kyllä paraikaa yksi, mutta en usko, että
se vielä on täysi...

— Piruko sitä muistaa, että viimein oli lammasta, sanoi Kauniston
herra. — Jollei se saakelin vasikka ole syötävässä kunnossa, niin
otetaan lammas.

Svanberg rupesi nauramaan.

— Kyllä kruununvouti muistaa, mitä viime kerralla oli, sanoi hän.
— Kun minulla kaksi kertaa perätysten oli porsashyytelöä, tuli hän
sanomaan minulle: »Porsashyytelö on erinomaista, Svanberg on mestari
porsashyytelön alalla, mutta missä on fantasia — Svanberghan on
taiteilija! kun porsashyytelö ei enää jaksa kävellä pois Bellevuen
juhlapöydästä!» Minä kumarsin kohteliaasti ja uskalsin sanoa, että
porsashyytelö edellisellä kerralla oli saavuttanut niin suuren suosion,
että se oli loppunut kesken ja että sen tähden tahdoin koettaa
tyydyttää niitä, jotka ehkä jäivät ilman. Kruununvouti taputti minua
olalle ja meni oikopäätä ja otti aika annoksen samaista hyytelöä...

— No niin, Svanberg, sanoi Kauniston patruuna, — ykskaikki, porsasta
tai lammasta tai vasikkaa, kunhan Svanberg vain laittaa pöytään oikein
saakelinmoisen aterian. Svanberg ei vielä lainkaan tiedä, mistä on
kysymys. Kas täällä vietetään muistojuhlat: se piru, se Yölintu, joka
täällä poltti puolen pitäjää, on nyt joutunut helvettiin... Niin,
niin...

Svanberg oli käynyt kauhusta sanattomaksi ja päivitteli
päivittelemistään, päästäen suustaan epämääräisiä ääniä ja häälytellen
käsiään.

— Jaakko-herra, sai hän vihdoin sanotuksi, — minun kaikkein paras
ystäväni. Onko hän... onko todella...? Monet hauskat pidettiin. Hän
oli niin nöyrä ja ystävällinen. Monet lasit juotiin yhdessä. Onko hän
kuollut? Ei patruuna sano — ei hän ole joutunut helvettiin, kyllä hän
on päässyt lampaiden puolelle, hän oli niin hyvä... Onko hän kuollut —
onko tullut kirje?

— On, sanoi Kauniston herra vakavana.

Hän oli ajatellut, että herrat yhdessä pystyttäisivät Jaakon muistoksi
patsaan jonnekin, — vaikkapa Bellevuen edustalle — koska eivät he
voineet pystyttää hautakiveäkään, sillä kukapa Yölinnun hautaa
tiesi siellä kaukana vieraalla maalla. Tosin kaikki syystä olivat
suuttuneet Jaakolle, mutta hänen kanssaan oli kuitenkin vietetty
monta hauskaa hetkeä — ja täytyihän ihmiselle antaa anteeksi hänen
kuolemansa jälkeen. Patruuna af Enne oli ajatellut, että rahat
muistopatsaaseen koottaisiin illalla. Vieraina olisi ainoastaan
tuttu seura: kruununvouti, nimismies ja hänen poikansa, niinsanottu
Hongankolistaja, rovasti naapuripitäjästä, jota sanottiin »meidän
Herramme kavaljeeriksi», Kaskisten herra, Palkolan herra poikineen ja
Alakartanon herra — Yläkartanon ei.

— Laitetaan lista, keksi kellarimestari innostuneena ja meni hakemaan
paperia.

Ja hänen päässään oli jo selvillä, että varmaan naapurin vasikka
kuitenkin jo kelpaa. Tällaisessa tilaisuudessa täytyy olla vasikkaa.
Jaakko-herra sitä paitsi oli elonsa päivinä enemmän pitänyt vasikasta
kuin lampaasta. Oikeastaan olisi pitänyt olla hirveä. Jos ajoissa olisi
tietänyt tämäntapaisen juhlan olevan tulossa, niin olisi hankkinut
hirveä vaikkapa pilvistä.

Kauniston herra kirjoitti muistopatsaslistaan tarvittavan selityksen
ja kellarimestari merkitsi siihen kaikkein ensinnä kaksisataa markkaa.
Kauniston herra puri huulensa kokoon, ettei näyttäisi iloisuuttaan.

Illalla saapuivat kutsutut puettuina valkoisiin paidanedustoihin ja
frakkeihin. Heitä oli kutsun ohella kehoitettu saapumaan juhlapuvuissa
ja he tulivat Bellevuehyn ylen uteliaina. Kauniston herran jäykkä
hahmo oli omiaan lisäämään uteliaisuutta, hän kun muuten aina nauroi
ja kiroili. Juhlapöytä oli sekin omiaan herättämään hämmästystä: vadit
olivat koristetut valkeilla paperileikkauksilla ja »Ukkojen», so.
pullojen kauloissa oli mustat nauharuusut.

Kun oli istuuduttu pöytään — kruununvouti toisessa päässä, Kauniston
herra toisessa, oikealla puolellaan rovasti — niin esitti Kauniston
herra yhdessäolon tarkoituksen. Se oli muistojuhla ystävävainajan
kunniaksi, iloisen ystävän, joka nuoruutensa kukoistuksessa, liian
varhain oli paennut heidän piiristään ja joka nyt oman käden kautta oli
poistunut elämästä.

Uutinen herätti tavattoman hämmästyksen. Kruununvouti nyökäytti
äänetönnä päätään ikään kuin sanoakseen! arvasinhan minä! Nimismies
vaihtoi katseita hänen kanssaan ja oli täydelleen samaa mieltä, hänen
poikansa, Hongankolistaja, tuijotti puhujaan ikään kuin hän olisi
kuullut julistettavan omaa kuolemaansa, rovasti pani kätensä ristiin ja
näytti ääntelevän rukousta, Ottokar-herra katseli isäänsä epäluuloisena
ja vastaansanomisen haluisena, Kaskisten herra silmäili juhlaisäntään
ikään kuin hän ei olisi ymmärtänyt hänen puhettaan ja Palkolan herra
rupesi uteliaana tekemään kysymyksiä. Hänen äänensä ei kuitenkaan pian
kuulunut missään, sillä Filip von Toll nosti melun.

— Jaakko kuollut, surmannut itsensä — valehtelet! Ei Jaakko kuole. Ei
Jaakko pelkää vaaroja, eivätkä vaarat pysty häneen! Ei Jaakko läkähdy
ylellisyyteen eikä hän kuole nälkään. Jaakko osaa asettaa suun säkkiä
myöten, sellainen on Jaakko. Tule, sinä vanha roisto, sanomaan minulle,
että Jaakko on kuollut! Mene hiiteen uskottelemaan, että Jaakko on
kuollut — ei hänen vanhalle sedälleen.

— Yölinnussa ei tiedetty tästä mitään! huudahti Ottokar Ehne kiivaasti.
— Poikkesin juuri siellä... Mathilda-rouva ei tietänyt mistään.

— Saavat tietää, saavat tietää, sanoi Kauniston herra tyyneydellä, joka
hämmästytti hänen vieraansa. — Sinulla, Ottokar, ei enää ole mitään
tekemistä Yölinnussa, muista se.

Mistä tulikaan Kauniston herraan tämä tyyneys? Kuolinsanoma sen
nähtävästi antoi. Ja hänen puhetapansakin oli kaunista kuin papin.
Äkkiä purskahti nuori Ottokar af Ehne itkuun, nousi pöydästä ja meni
ulos. Nyt alkoi Alakartanon herrakin uskoa asiaa todeksi. Hän huusi ja
huitoi käsillään.

— Hän oli ainoa ihminen maailmassa, ainoa todellinen ihminen...
jonka kanssa saattoi olla... jolla oli sydän. Mutta jos sinä... sinä
senkin... proprietääri valehtelet, niin... niin sinun käy pahasti!
Sen saat uskoa. Minä Flip von Toll omassa persoonassani panen ruutia
Kauniston nurkan alle... ja... ja... Hän oli ainoa ihminen, sanon
minä...

Vähitellen saatiin seura rauhoittumaan, niin että taasen voitiin
asettua pöytään, ja nyt esitti Kauniston herra muistopatsasasian. Se
vastaanotettiin innostuksella. Mielenliikutus, jonka odottamaton sanoma
oli tuottanut, löysi muistopatsaan kautta ikään kuin ulospääsyn, ja
jokainen kyseli vain listaa saadakseen merkitä osansa. Kellarimestari
Svanberg toi juhlallisena sisään paperin, hänen sisarensa, puettuna
mustaan, päässä valkea pitsimyssy, täytti lasit vanhimmalla »Ukolla»,
ja niin kierteli lista. Kellarimestarin merkitsemä rahaerä jonkin
verran oudostutti herroja suuruudellaan, heistä tuntui halventavalta
panna muistopatsaaseen vähemmän kuin hän, mutta useimmat kestivät
nöyryytyksen ajatellen, että Svanberg saikin panna, hän oli kyllä
rikastunut heidän kaikkien kustannuksella.

— No, ei ainakaan Filip von Toll ole huonompi kuin kellarimestari
Svanberg! huusi Filip-herra, kun lista kiertoretkellään tuli hänen
luokseen.

Kaikki tiesivät, ettei Alakartanon Lippi ikinä maksaisi merkitsemäänsä
erää ja hymähtelivät itsekseen. Yleiseksi hämmästykseksi veti Lippi
lompakon taskustaan ja löi setelit pöytään. Muutkin huomasivat
viisaaksi heti luovuttaa rahat, mikäli niitä sattui olemaan varattuna
mukaan, ja Kauniston herra valittiin kassanhoitajaksi. Hän laski
juhlallisesti kaikkien kuullen setelipinkan. Summa likenteli tuhatta
markkaa! Keskusteltiin muistopatsaan paikasta. Toiset ehdottivat
terassia Bellevuen luona, toiset Yölinnun puutarhaa. Alakartanon
herra väitti, että vapaassa metsässä pitää muistopatsaan seisoa,
siellä missä pyssynpauke vinkuu sen ympärillä ja hirvet voivat käydä
sitä nuuskiskelemassa. Kun Kauniston herran piti panna setelipinkka
taskuunsa, kävi hänen poikansa kiinni hänen ranteeseensa.

— Pappa antaisi minun säilyttää rahat, sanoi Ottokar.

— Mitä pirua sinä tarkoitat, poika? vastasi isä ja tuijotti poikaansa.

Hän oli jo juonut ja hänen silmänsä verestivät.

— Pappa saa ne jo huomenna. Minä vain sentähden, että... jos on
epämukavaa näin seurassa... kun on juhlat.

— Kyllä minä sinut, nallikka, arvaan. Sinä pelkäät, että isäsi...
hävittää rahat, ehkäpä varastaa ne. Piru vie, tämä on liikaa...

Kauniston herra saatiin rauhoittumaan. Hän pisti rahat taskuunsa ja
krouvin Kerstin tuli pyyhkimään kastiketta, jota oli pudonnut hänen
kuluneen hännystakkansa käänteille. Palvelustyttö oli ollut kömpelö
tarjotessaan paistia — tiesihän nämä kömpelöt suomalaiset piiat, ja
Kerstinin liverrellessä ja laverrellessa lauhtui patruuna af Ehne. Kun
Kerstin oli poistunut, huomasi herra äkkiä, että hänen rinnallaan äsken
oli ollut mukava, pyöreä ihminen, ja käski kellarimestarin toimittaa
hänet takaisin. Kerstin ei olisi ehtinyt kokonaan heittää keittiötä,
mutta Kauniston herra tahtoi kuin tahtoikin häntä pöytään ja hän tuli.

Keskellä juhlaa kuului äkkiä kova koputus oveen. Herrat hätkähtivät
ikään kuin se olisi ollut muistutus siitä maailmasta, jonne Jaakko
oli mennyt. Mutta se olikin vain Juurikk'oja, entinen Siironmaa, joka
tahtoi tulla seuraan. Hän oli humalassa ja lateli ikkunan takana koko
ruotsalaisen sanavarastonsa. Svanberg selitti hänelle, ettei hänen
humalaisena sopinut tulla herrojen seuraan, Kauniston herra lähetti
hänelle puolillaan olevan »Ukon» surunauhoineen päivineen, ja isäntä
kiljahti niin iloisesti ikkunan alla, että herrat salissa rämähtivät
nauramaan.

Laulettiin. Kukaan ei enää muistanut Jaakkoa. Filip-herra huusi joskus
haikeasti Jaakon nimeä, ikään kuin tämä olisi ollut siinä keväisessä
yössä, joka valkeni yli joen ja petäjikön. Mutta hän lausui nimen
ilman sisältöä, siksi vain, että hän illan kuluessa oli tottunut sitä
lausumaan. Kerstin valmisti väsyneille herroille tiloja sohville ja
permannolle. Hän kävi taputtelemassa heitä vuoronperään ja antoi heille
hoidon, minkä he tarvitsivat. Lippi ja Kauniston herra voittivat
sitkeydessä kaikki muut. Kauan he tanssivat ja lauloivat, vuoroin
suuttuen ja sopien. Äkkiä nousi Lippi pöydälle, keskelle surupukuisten
»Ukkojen» joukkoa ja rupesi pitämään puhetta.

— Hän oli mies, ainoa mies seitsemässä pitäjässä — mitä te muut
olette hänen rinnallaan! Ainoastaan hirvet vetävät vertoja hänelle.
Hänen pitää saada seisoa hirvien keskellä... hirvien kunniavahti aina
ympärillään... Pronssinen Yölintu... Juvelan kattilan partaalla...
keskellä mustia kantoja Siironmaan sydänmaalla... Ainoa mies!

Lipiltä loppui ääni ja hän rupesi itkemään. Hän yritti alas pöydältä.
Krouvin Kerstin tuli häntä auttamaan. Hän veti perässään pöytäliinan ja
pulloja ja tuli nelinryömin permannolle. Aurinko nousi.

Hetkisen perästä seisoivat Lippi ja Kauniston herra kaulatusten
Bellevuen portailla ja tuijottivat metsään, joka kirpeän punertavana
erottautui taivaanrannan loistosta.

— Mistä sinä sait tietää, että minun rakas Jaakkoni on kuollut?
kangersi Alakartanon herra.

— Mistä minä sen olisin saanut tietää, kangersi Kauniston herra
takaisin. — En mistään, piru vie. Omasta päästäni.

— Mitä?

— Ei mitään, piru vie.

— Eikö Jaakko sitten saakaan muistopatsasta?

— Mitäs hän muistopatsaalla, kun hän elää. Emmekö ole juoneet hänen
kunniakseen!

Lippi paljasti kaljun päänsä, jonka niskassa törrötti seppel
harmahtavaa punatukkaa. Kyyneleet valuivat alas hänen poskiaan. Hän oli
pakahtua hartauteensa.

— Jaakko elää, minun Jaakkoni, minun Jaakkoni! Kerstin... Kerstin, pois
surunauhat Ukkojen kauloista. Jaakko elää!

Hän hoippui saliin, lyyhistyi lattialle keskelle auringonpaistetta
ja rupesi tyhjien pullojen ympäriltä hypistelemään irti mustia
nauharuusuja.




PUNATUKKAISET


Kun eversti ja everstinna von Toll olivat tulleet terveiksi, läksivät
he kuomireellä ja kahdella hevosella, Pekka ajamassa, vierailulle
naapuripitäjiin. Paluumatkalla yllätti heidät lumituisku.

Suurissa turkeissaan istuivat he ääneti puolipimeässä kuomissa.
Kuomipeite oli laskettu alas ja tuisku ajoi pienet lasiaukot heidän
silmiensä kohdalla lakkaamatta täyteen lunta. Hevoset vetivät yhä
raskaammin. Everstinna ja eversti istuivat ääneti. Aviopuolisoilla oli
viime aikoina ollut yhä vähemmän puhuttavaa toisilleen. Eversti oli
tullut sairaaksi ja äreäksi, everstinna laihtunut ja saanut ajatuksia.
Joka päivä toi mukanaan uusia ja kuitenkin aina samoja. Ne koskivat
kaikki hänen ainoaa poikaansa, josta ei hän tietänyt mitään — jollei
ottanut lukuun sairaan vaimon ilmestyksiä. Tälläkin matkalla oli tullut
ajatuksia.

Everstinna oli ensi kerran eläissään pannut merkille, miten paljon
punatukkaisia lapsia pitäjissä näillä seuduin oli. Eikä yksin lapsia,
vaan nuortenkin joukossa oli punatukkaisia. Milloin oli hän nähnyt
punatukkaisen tytön jonkin torpan kaivolla, milloin oli nuori mies,
ajaessaan halkokuormaa, paljastanut pään, joka oli punatukkainen.
Milloin oli jonkin asumuksen ovesta juossut lapsi, ohuissa risaisissa
pukimissaan, kasvot oudon tuttuina ja hiukset samoin. Everstinna
ei enää itkenyt niin helposti kuin ennen. Hänen sydämessään asui
vakituinen kalvava suru. Kun he tulivat suuriin kartanoihin, hymyili
hän ja eversti nauroi. Yleisessä keskustelussa tekivät he toisilleen
kysymyksiä ja antoivat toisilleen vastauksia. Heidän välinsä oli
silloin luonteva ja ystävällinen. Mutta niin pian kuin vierashuoneen
ovet olivat suljetut ja vuoteet silkkipeitteineen, pitsilakanoineen
heitä odottivat, kuolivat sanat heidän huuliltaan.

Kotimatkalla tapasi heidät, kuten sanottu, lumituisku. Kun he ensi
kertaa juottivat hevosia peninkulman päässä kirkonkylästä, oli
kuomipeite ylhäällä ja jo silloin vinkui ja vonkui reen ympärillä.
Kuivana kuin lentohiekka tuli valkoinen nöyhtä pitkin kylän peltoja,
hiljensi vauhtia aitojen kohdalla, pääsi yli lumiharjan, joka oli
muodostunut aidanseipäiden väliin, ja kiersi pyörteissä aukeilla.
Alaston koivumetsä ryski ja huojui. Reen jäljet tiellä, jota ei
aurattu, menivät menemistään umpeen. Kiiltäviksi hioutuneet vaot
paljastuivat hetkeksi ja vierivät samassa täyteen kuivaa lunta.

— Luuletko, että jää tulee olemaan kovin tukossa? sanoi eversti Pekalle
hevosten juodessa.

Äänettömyyden perästä, joka oli hänelle ominainen, vastasi Pekka:

— Tohtii kyllä olla tukossa.

— Jos ajettaisiin maata myöten, ehdotti Mathilda-rouva.

Mutta molemmat miehet vastustivat maatietä, koska yleinen talvitie
kulki järven selkää, oikaisten runsaan puolen peninkulman.

— Saaressahan taas annetaan hevosille leipää, sanoi Mathilda-rouva.

— Leipä on jäljellä kummallekin, vastasi Pekka.

Hän tarjosi hevosille lisää vettä, ja kun eivät ne huolineet, laski
hän kipon pyöreäksi jäätyneelle kaivonkannelle, käänsi hevoset tielle,
puhdisti sormillaan kuomipeitteen pienet lasiaukot ja laski peitteen
alas. Tielle päästyä nousi hän kuskipukille ja käänsi yli peltojen
jäälle. Rantaan oli ehtinyt kasaantua korkea nietos, jonka poikki
hevoset kahlasivat polvia myöten lumessa. Kahden puolen seisoivat
rannat yksinäisinä ja kuolleina ja edessä kävi viittatie, joka hukkui
lumilakeuden kaukaisuuksiin. Reenjalasten jälkiä ei enää paljon
erottanut. Tie kohosi vallina lumitasangosta. Viittapuut nousivat
kallellaan lumesta ja narisivat myrskyssä. Valkea nöyhtä tuli tuhansin
siivin tuulen alta, ikään kuin liikkeellä olisi ollut pakenevia
joutsenia. Kun Yölinnun rouva nosti kuomipeitettä, näki hän vetohihnan,
hevosen pitkät häntäjouhet, joita tuuli kuljetti sivullepäin,
sihisevän lumenjuoksun pitkin valkoista lakeutta ja viittapuut, jotka
säännöllisesti palasivat pienen matkan päässä. Hevoset vetivät yhä
raskaammin.

Mathilda-rouva muisti, miten pitkältä tie yli järvenselän oli tuntunut,
kun hän ensi kertaa teki tämän matkan, viisikolmatta vuotta sitten. Ja
kuitenkin olisi hän silloin suonut sen vielä kestävän.

Hän ei silloin ollut tietänyt mitään surusta. Hänellä ei ollut
aavistusta siitä, että pitäjällä voisi olla punatukkaisia lapsia.
Hän ei kaikkina näinä vuosina ollut heitä huomannut. Miten hän oli
ollutkin niin sokea? Hän muisti hämärästi, että niitä joskus oli ollut
kirkonkylässä ja että ne olivat hävinneet. Hän ei ollut kysynyt, minne
ne raukat olivat joutuneet ja kuka ne oli toimittanut pois. Hän oli
elänyt onnessa. Vasta onnettomuus oli avannut hänen silmänsä.

— Älä availe peitettä, sanoi eversti. — Tiedäthän, että minulla on
särkyä.

Mathilda-rouva pyysi anteeksi ja koetti korjailla vällyjä miehensä
ympärille. Hän muisti, miten ensimmäisinä aikoina eversti oli tahtonut,
että kuomipeite olisi ylhäällä, jotta hän saisi näyttää nuorelle
vaimolleen seutuja. Siitä oli kauan.

He tulivat saaren rantaan ja kuomireki kallistui pahasti, kun ajettiin
nietosten halki. Tie kulki ahtaana pajupensaiden läpi, jotka raapivat
kuomin syrjiä. Kevät oli vielä kaukana, pajuissa ei näkynyt mitään
elonmerkkejä. Pienellä aukealla, missä oli heinäsuova, astui Pekka
alas, otti laatikosta istuimensa alta kaksi leipää ja antoi ne
hevosille. Se oli tullut tavaksi. Hevoset seisahtuivat itsestään tällä
saarella ja tällä aukealla.

Järvenselkä saaren toisella puolen oli niin lumen vallassa, että täytyi
ajaa suurin osa matkaa käyden, ja kun mäentöyryn alla rannassa piti
noustaman maihin, oli vastassa sellainen nietos, että hevoset upposivat
kuin järveen. Oikeanpuoleinen hevonen huppuroi lumessa, ikään kuin
hukkumaisillaan. Kun Pekka pääsi apuun, oli ehtinyt tulla vahinko.
Eversti riuhtaisi auki kuomipeitteen ja torui. Pekka sai kuulla, että
hän oli torkkunut, kuten aina, ettei hän ikinä oppisi mitään eikä
kelpaisi mihinkään.

— Siinä oli oja, sanoi Pekka. — Kun eivät ole panneet viittoja. Tie on
muina talvina käynyt ylempää.

Syytä sinä viittoja ja ojia. Sinä nukuit tietysti, niinkuin sinä aina
teet. Koko tämä suomalainen kansa nukkuu. Laita vain, että päästään
kulkuun.

— Aisa on poikki.

— Aisa on poikki! karjaisi eversti. — Sinä tarkoitat tietysti, että
meidän pitää yöpyä tuohon tölliin tuossa!

Eversti kirosi. Pekka riisui hevosen siltä puolen, mistä aisa oli
vikaantunut, ja kopeloi taskujaan. Niissä oli aina varasto nuoraa,
nauloja ja muita tarpeita. Hän ei kuitenkaan tällä kertaa tullut
niillä toimeen. Everstin suuttumus ei parantanut asiaa. Täytyi lähteä
noutamaan torpasta apua. Everstinna olisi mieluimmin jäänyt kuomiin
istumaan korjaustoimituksen ajaksi. Hän pelkäsi jalkojensa kastuvan.
Mutta kun eversti kehoitti häntä menemään torppaan, jossa joka
tapauksessa olisi lämmin, totteli hän, nousi vaivalloisesti peittojen
sisästä ja astui lumeen. Aukealla pellolla ei ollutkaan paha kävellä,
tuisku oli nuollut kentän puhtaaksi. Yölinnun armo asteli raskaissa
turkiksissaan, kädet suuressa puuhkassa, köyhän torpan peltoa, jonka
tantereelta kohosi pari tunkiota. Lumimyrsky tuntui olevan tyyntymässä.
Saattoi jo erottaa taivaanrannat. Ilman puhtaus oli niin tuntuva, että
olisi saattanut ajatella joidenkin ihmeellisten lumikukkain puhjenneen
hankiin tuoksumaan. Viimeiset tuulispäät tulivat rajuina ja yksitellen,
ikään kuin suorittaakseen viimeisen silittelyn lumiharjanteilla, jotka
tuisku oli muovaillut päivän aikana. Yölinnun armo pysähtyi nietoksen
eteen harmaan asumuksen seinävierellä ja päätti siinä astellen
odottaa rikkoutuneen aisan korjausta. Rakennus oli nostettu neljän
kiven varaan. Sen alta näkyi rattaiden kori, vanha luudantynkä ja
homeenkarvainen kenkä.

Ikkunasta oli pian huomattu, että jotakin tavatonta oli tekeillä. Pää
toisensa perästä tunkeutui pienen ruudun eteen katselemaan naista
hangessa, jonka turkinpäällys välähteli silkiltä. Vihdoin tuli
keski-ikäinen nainen ulos ja aukaisi puulapiolla tien lumeen. Yölinnun
rouva ymmärsi, että hän pyysi häntä lämpimään odottamaan. Hänen
jalkojaan oli ruvennut palelemaan ja hän meni.

Ovessa tuli vastaan nuori tyttö, köyttäen liinaa leukansa alle ja
mennen ikään kuin pakoon. Lapset pysyttelivät hekin aluksi paossa
uunin nurkassa, mutta tulivat vähitellen esiin, kun rohkein oli saanut
kauniin rahan vieraalta. Kaikki lapset saivat rahan ja heidän äitinsä
päivitteli ja siunaili rouvan hyvyyttä. Hän kertoi ja kyseli kaiken
aikaa, mutta vieras vain ystävällisesti hymyili ja lausui joitakin
käsittämättömiä sanoja. Lapsi kehdossa rupesi itkemään. Vaimo meni ja
nosti sen ylös. Viihdyteltyään sitä toi hän sen vieraan nähtäväksi.
Yölinnun rouva aikoi ensin etsiä kukkarostaan rahan tällekin lapselle,
mutta muisti samassa, että se oli liian pieni ymmärtämään rahan arvoa
ja ojensi etusormensa pientä kättä vastaan. Silloin lankesi ruudusta
kituvan kasvin takaa valoa ja hän näki tutut, punaiset hiukset.

Kaikki hänessä pysähtyi ensin ja joutui sitten samassa liikkeelle. Hän
hymyili, ojensi käsivartensa ja otti lapsen syliinsä. Hän ei nähnyt,
miten huonoissa vaatteissa se oli ja miten hoitamaton. Hän puheli sille
ikään kuin hänen sylinsä olisi ollut se paikka, missä se eilen istui
ja toissapäivänä, ja huomenna istuisi ja aina. Hänen kätensä tunsivat
onnellisina pienen ruumiin lämmön, kulkivat pitkin kylkiä, tarttuivat
käsivarsiin, pusersivat jalkoja. Lapsikin jokelteli kuin hoitajalleen
ikään, se tarttui turkin kaulukseen ja kiskoi bahytinnauhoista.
Yölinnun rouva ei kuullut, että vaimo hänen vieressään puheli hänelle.
Hän oli lapsen kanssa ikään kuin kahden maailmassa. Vasta kun ovi
avautui, hän huomasi, että oli oudossa paikassa, outojen ihmisten
luona, ettei lapsi ollut hänen, että se oli likainen ja surkea. Hän
kuuli niin ikään vaimon puhuvan ja selittävän, että lapsi oli tytön,
joka oli tullut sisään. Se oli hänen vanhin tyttärensä. Tyttö seisoi
huivi päässä selin huoneeseen. Lapset tuijottivat nurkistaan vieraaseen
ja seurasivat, mitä tapahtui.

Yölinnun armo kierteli lapsen laheita hiuksia sormiensa ympärille ja
tunsi, että hänen pian täytyy ojentaa lapsi noille vieraille ihmisille,
ettei hän enää koskaan saa sitä nähdä. Hetkeksi nousi koko hänen
luontonsa vastarintaan. Hänestä tuntui ainoalta mahdolliselta, että
hän ottaa lapsen, jollei hyvällä, niin pahalla, ja vie sen sylissään
kotiinsa. Hänessä heräsi aavistamaton voima puolustaa omaansa. Mutta
samassa hetkessä hän tunsi, että mielettömyys oli hänet vallannut. Ja
käsien vielä hyväillessä lämmintä pientä ruumista ääntelivät huulet
jäähyväissanoja ja sydän vapisi. Hän muisti miehensä, ojensi pois
lapsen ja taivutti päänsä matalan ovenniskan alitse.

Ulkona oli tuuli jo lakannut. Lumikukat tuoksuivat. Hämärsi.




LIPPI


Oli jouluaatto ja Alakartanon naiset, äiti tyttärineen, häärivät
iloisissa kiireissä. Edellisinä päivinä oli varattu valmiiksi makkarat,
rullasyltyt, siansorkat, hapankaalit ja lipeäkalat. Tänään leivottiin
ja paistettiin. Juostiin aittojen ja kellarien väliä. Keittiön pöydät
notkuivat joulutorttuja, kinkkuja ja erinäisiä leivoksia. Talon ainoa
koira pysytteli valuvin suupielin lattialla, väistyen tieltä, kun
juostiin sitä kohti, ja loksauttaen auki kitansa, kun sille viskattiin
rasvakimpale. Yläkartanon koirat yrittivät nekin saaliinjakoon.
Alakartanon tyttäret heristivät ne menemään. Väli naapurusten ja
sukulaisten kesken oli kireämpi kuin koskaan. Eversti oli rangaistuksen
uhalla kieltänyt alakartanolaisia seurustelemasta koiriensakaan kanssa.
Tyttäret olivat salaa silitelleet Jaakon lintukoiria, ja heihin koski,
kun heidän ihmisten nähden täytyi olla niille kovia.

Perheen isä oli kaiken aamua ollut poissa kotoa ja se ei tietänyt
hyvää. Varhain oli pari miestä käynyt noutamassa korjattavia kellojaan.
Heiltä oli varmaan hellinnyt rahaa.

Eikä aikaakaan, kun Lippi-herra hoippuen ja laulaen suuntasi askeleensa
Rantakrouvista kotiansa kohti. Hän oli tällä hetkellä niin väkevä,
että hän potki kaikkea, mikä eteen sattui, ja nosti portinpylvään
kuopastaan, viskaten sen keskelle tietä.

Naisille tuli hätä. He rupesivat korjaamaan keittiöstä säiliöihin
vateja ja pannuja. Vanhempi tytär, jota isä humalapäissään paremmin
sieti, varustautui menemään häntä vastaan. Isä paiskasi heti tytärtään
luudalla, ainoalla minkä hän sai käsiinsä eteisestä. Tytär väistyi ja
rupesi ystävällisesti selittämään, että heti pannaan pöytään ruokaa.

Älä sinä siinä... luuletko sinä, kakara, etten minä nähnyt, mitä te
keittiössä olitte tekemässä. Se piti salattaman minulta. Te kannoitte
pois herkkujanne, piiloon, ettei Lippi, teidän isänne, saisi.
Hahhahhah! Mutta tiedättekö te, kenen varoilla te rehentelette? Lipin,
teidän isänne. Ja jos hän tahtoo, niin hän sulkee teidät kanakoppiin
Tai sikolättiin. Siellä te olette omianne. Ja ottaa kanat ja siat
seurakseen tänne. Yhtä hyvä seura ne ovat kuin tekin.

‒ Niin, katsele töllistele sinä vain niillä suurilla silmilläsi. Isäsi
tämä on — et ole taitanut ennen nähdä. Tämän näköinen se on. Ruma mies,
vai mitä ajattelet! Niin, ei sillä tuollaisia kuhan silmiä ole kuin
sinulla — mistä lienetkin ne saanut, et ainakaan minulta. Minulla on
pienet silmät kuin sialla. Menekin siitä, tai minä noudan pyssyni. Älä
oiokaan käsivarsiasi — minä lyön ne poikki. Etkös sinä luule, että
Filip von Toll jaksaa? Vanhempi veli taivuttaa hevosenkengän, mutta
nuorempi taittaa sen niinkuin näkinkengän kuoren. Mikäs sinä olet muu
kuin näkinkengänkuori... Mihin sinä menet? Jos sinä liikahdat, niin
tiedät, että siihen paikkaan minä sinut... Vai hiirenviinaa! Isäsi ei
kärsi hiirenviinaa. Minä puhkaisen päästäsi nuo kalansilmät, jollet
lakkaa. Kauniit ovat olevinaan, sinun silmäsi, mutta etpäs ole saanut
miestä, tässä vain kuljet pää kallellaan isäsi elätettävänä. Olisit
ollut pulskempi, niin olisit saanut Jaakon, ainoan oikean miehen
maailmassa. Jaakko ei olisi koskaan mennyt ja jättänyt ystäväänsä ja
setäänsä suruun ja murheeseen. Ei yhtä ainoata miestä missään! Mutta
mitäs sinä, tuollainen lurikka! Kukas sinusta huolisi... No mihin
sinä menet? Piditkös sinä siitä Jaakosta? Miksei hän sitten pitänyt
sinusta? Sellaiset häät minä olisin teille pitänyt, että... että olisi
juotu seitsemän päivää ja seitsemästä pitäjästä ollut vieraita. Ja
sellaisissa morsiusvaunuissa minä olisin teidät kuljettanut, että olisi
ollut silkkiä sisältä ja kultaa päältä ja von Tollin vaakuna ovessa
ja edessä ja takana. Von Tollin vaakuna! Hää, sinä siinä...! Mutta
nyt minä valjastan pukin risukopan eteen ja sinä saat ajaa siinä.
Kanakoppiin! Hahhahhah. Ei sinusta kukaan huoli kuolinpäivääsi kalvat
täällä isäsi leipää... Tule likemmä sanon minä... Muistatkos sinä isäsi
saappaankorkoja — ne olivat nämä, joilla käveltiin, kun viimein oltiin
Jaakon kanssa yhdessä. Ne ovatkin juhlasaappaat. Ei paremmista väliä.
Jaakolla oli samanlaiset. Hän potkaisi Siironmaan tyttären aitanoveen.
Koira haukkui. Se olikin toisenlainen tyttö kuin sinä. Mentiin
saareen... Ainoa ihminen! Isäsi itkee ja kuolee ikävään.

Lippi suistui äkkiä suulleen salin lattialle. Tytär likeni häntä ja
tahtoi nostaa hänet ylös.

— Pappa, mennään nukkumaan. Te olette väsyksissä... Muistatteko, kun
Jaakkokin kantoi teidät.

Tytär oli tuhkanharmaa kasvoiltaan. Silmät verestivät. Äkkiä hypähti
isä ylös ja rupesi nauramaan.

— Siinä se oli — annoitteko te minulle ruokaa? Kyllä kai se olisi
teille mukavinta, että minä kuolisin. Ruokaa! Ruokaa! Kaikki herkut
esille, ne ovat minun rahoillani ostetut...

Hän työnsi tyttärensä kumoon ja hyökkäsi koko voimallaan ruokasalin
ovea kohti. Lyhyen epäröimisen jälkeen avattiin ovi. Ruokasalissa oli
nuorempi tytär.

— Vai sinä punatukka...! Minä tapan sinut! Kettukin on punainen kuin
sinä. Sinä olet synti, sinut pitää tappaa. Ei sinusta kuitenkaan kukaan
mies huoli. Taisit sinäkin tavoitella Jaakkoa — että uskalsitkin,
syntinen, punainen kettu! Kaikki Tollit ovat punaisia ja syntisiä. Koko
pitäjä on täynnä syntiä ja punaista tukkaa. Seitsemän pitäjää! Minä
tapan sinut. Seiso paikallasi, niin minä haen pyssyn...

Tyttöjen äiti oli hiljaa tullut huoneeseen ja kutsui ruualle.

— Sinä piika! huusi Lippi ja kohotti häntä kohti tuolin, jolla hän
vasta oli uhannut tytärtään. — Saithan sinä minut vihdoinkin, kun
taitavasti pyydystit. Tällainen minä nyt olen, katso nyt — oletko
tyytyväinen, onko hauska ollaksesi? Minä olisin hieno herra ja minulla
olisi kartano ja vaunut, jollen minä olisi nainut piikaa. Sinä, sinä...
sinä olet kaiken pahan alku ja juuri — missä minun pyssyni on? Oletteko
te sen ottaneet pois? Jumal'avita, jos te olette koskeneet siihen
pyssyyn, niin ei teille kunnian kukko laula...

Humalainen juoksi pitkin huoneita. Äiti ja tyttäret pakenivat ulos.

Tyhjennettyään yltäkylläisimmän voimansa huonekaluihin, jotka sattuivat
hänen tielleen, suuntasi Lippi askeleensa ruokasaliin. Hän ei huolinut
syödä, vaikka näki lempiruokiaan kaikissa muodoissa pöydällä. Hän
halusi löytää kätköt, joita salattiin häneltä. Olivat ottaneet pois
avaimet ovista. Vai eivät he luulleet hänen pääsevän ilman avaimia.
Vai eivät he muistaneet hänen taittaneen hevosenkenkiä. Potkaisemalla
potkaisi hän puhki heidän ovensa, niin että ne jäivät riippumaan
saranoiden varaan. Ja nyt oli kaikki tyynni hänen käsissään. Hei, hei!
Hän nauroi ja ajatteli, että laitetaanpas juhla-ateria ja kutsutaan
piika ja piian tyttäret juhliin. Sen tähden ei Jaakko huolinut hänen
tyttäristään, että ne olivat piian tyttäriä. »Koreita lapsia, sanoi
piru kissanpoikia.» Koreita olivat hänen tyttärensä, mutta piian lapsia.

Hän tarttui suureen vatiin, jolla oli vielä lämmin siankinkku, ja
kantoi sen ruokasalin läpi salin lattialle. Ikään kuin hänellä olisi
ollut kiireellinen urakka, palasi hän ja otti joulutorttupeltin. Hän
huhtoi kuin paras maalaiskokki hääpöytää kattaessa, ja ennen pitkää
olivat kaikki jouluruuat salin permannolla nurinkaatuneiden tuolien
joukossa. Lippi asteli kädet vyötäisillä vatien yli, lauloi ja nauroi.

— Voisi luulla, että Filip von Toll on tullut hulluksi, mutta ei hän
ole hullu, puheli hän itsekseen. — Hän suree ystäväänsä Jaakkoa,
niin ettei hän tiedä mitä hän tekee... Hän on Yölinnun syntisiä
punatukkaisia — mitä hän sitten tekisi, jollei surisi ja joisi...

Yhtäkkiä hän karkasi ulos, asettui hajareisin portaille ja huusi:

— Jalosukuista rouva Fina von Tollia, jalosukuisia neitejä Sigrid ja
Karin von Toll kutsutaan juhla-aterialle Yölinnun Alakartanon saliin.
Ja ilmoitetaan vielä, että he voivat levollisesti saapua veren ja
hengen puolesta.

Jaakon lintukoirat, joita tappamisen uhalla oli kielletty
seurustelemasta Alakartanossa, tulivat häntää heilutellen Lipin luo.
Humalainen ihastui.

— Tervetuloa, tervetuloa, sanoi hän ja kumartui ikään kuin olisi
tervehtinyt kreivejä, jotka astuivat alas vaunuista. — Olen erinomaisen
onnellinen... Suuri kunnia tapahtuu Filip von Toliin huoneelle. Mutta
miksi koirat ovat vain kahden — emmekö voisi saada vähän useampia
juhliimme? On katettu sadalle hengelle... koiralle, tarkoitan. Filip
von Toll on saanut kylläkseen ihmisistä. Tehkää hyvin, tehkää hyvin...
Mutta älkää haljetko... se vaara voi olla tarjolla. Tehkää hyvin vain,
minäkin istun heti aterialle. Jokin viisas vanha kansa, Israelin kansa
luulen minä, söi makaavassa asennossa. Minun täytyy vain ensin noutaa
vasara ja nauloja, jotta saan lyödä seinille ne aateliset sukukilvet,
jotka ovat yhtä huonetta von Tollien kanssa... Koirat suovat anteeksi...

Hän kumarsi hymyillen, nouti keittiöstä vasaran ja nauloja ja rupesi
naulaamaan salin seinälle joulutorttuja, tortun tortun viereen, yhtä
pitkän välimatkan päähän toisistaan. Hän oli tässä työssään etevä ja
ikään kuin tottunut.

Kun hän oli päättänyt työnsä ja kääntyi huoneeseen päin, olivat kaikki
Yläkartanon koirat ja hänen oma koiransa jouluruokien kimpussa.

Hihkaisten hyppäsi hän alas tuolilta, jolla oli seisonut naulatessaan,
kävi kaksin käsin kiinni joulukinkkuun ja rupesi ahmimaan kilpaa
koirien kanssa.




MORSIUSVAUNUT


Oli ikävä. Satoi lunta. Satoi vettä. Tuli kauniita, ikäviä kesiä. Tuli
rumia, ikäviä talvia. Ei ollut mitään tekemistä. Ei ketään tullut
taloon eikä talonväellä ollut minne mennä. Päivät kuluivat toistensa
kaltaisina. Oli ikävä.

Yölinnun nuoret neidit nukkuivat viisitoista tuntia vuorokaudessa ja
kävivät lihaviksi ja pyöreiksi. Heidän oli ikävä. Isä oli kieltänyt
seurustelun kaikkien pitäjän säätyläisten kanssa. He olivat kaikki
loukanneet isää. Olihan oikein, että heitä rangaistiin, mutta ikävää se
oli. Sovintosunnuntaitkin kuluivat ilman että saatiin aikaan sovintoa.
Vanhasta rovastista tuntui jo kammottavalta ojentaa pyhää sakramenttia
ihmisille, jotka polvistuivat itse alttarin ääreen, sydämessään viha
veljeä vastaan.

Joka aamu, täsmälleen samalla kellonlyönnillä, astui kamarineiti
Yölinnun kartanon tyttärien huoneeseen, tarjottimella suuri kannullinen
vastalypsettyä maitoa. Kun neidit olivat juoneet niin paljon kuin
jaksoivat, panivat he uudelleen pitkäkseen ja valmistautuivat sitten
vähitellen palvelijattaren avulla aamiaispöytään. Aamiaisen jälkeen he
nukkuivat. Sitten puki kamarineiti heidät ja he läksivät kävelylle.
Jos he näkivät serkkunsa, Alakartanon tytöt, aidan takaa, niin eivät
he saaneet huomata heitä. Jos he tapasivat Kanniston nuoria tiellä,
niin eivät he saaneet tuntea näitä. Päivällisen jälkeen nukuttiin ja
ommeltiin. Sitten pantiin yöksi nukkumaan. Se oli kaikista hauskinta.
Ja ikävää sekin oli.

Mamma oli sairas ja lempeä. Pappa oli sairas ja ärtynyt. Satoi lunta.
Satoi vettä. Oli ikävä.

Nuorin sisarista, Anna, haki itselleen huveja kaiken uhalla, vaikkapa
luvattomia teitä. Hän meni varkain talliin, navettaan, piikojen ja
renkien huoneisiin ja palasi suurella uholla kertomaan, että se tai
se lehmä oli poikinut, että pirtissä oli laukkuryssä eli »rättimies»
tai saviastioiden kauppaaja, että piika oli saanut lapsen. Ja lapsi
oli niin herttainen ja huusi niin että kasvot olivat rypyssä — hän
oli pitänyt sitä sylissään...! Palvelijoilta saivat Yölinnun neidit
tietää, mitä pitäjän säätyläiskodeissa tapahtui. Eräänä päivänä tuli
Anna kertomaan, että Ottokar oli kihloissa, niin, niin, Ottokar af
Ehne, Kauniston nuori herra, jonka piti naida Amalia Karolina von Toll.
Helsingistä oli morsian, kaunis kuului olevan ja hyvin rikas... Anna
kertoi armottomasti, vaikka Amalia Karolina vuoroin kalpeni, vuoroin
punastui hänen sanojaan kuunnellessaan. Sinä yönä tapahtui, että Amalia
Karolina ensi kertaa eläessään vietti unettoman yön. Seuraavana yönä
hän jo taas nukkui. Mutta jonkin aikaa myöhemmin kertoi Anna, että
uutinen morsiamen rikkaudesta oli tuulesta temmattu. Hän kuului olevan
köyhä tyttö, eikä aateliakaan, mutta kyllä kaunis. Ellida af Ehne ei
hänkään kauan pysynyt uskollisena Jaakolle. Tai isä kuului pakottaneen
hänet kihloihin huonojen asioidensa vuoksi. Ellidan sulhanen varmasti
oli rikas. Annaa toruttiin joka taholta näiden uutisten takia ja
entistä ankarammin häntä kiellettiin menemästä palvelijoiden pariin.
Mutta hänen varkain saadut juorunsa vaikuttivat kuitenkin virkistävästi
päivien ikävyydessä.

Oli ikävä. Kun Annalta kiellettiin huvittelu kartanolla, täytyi hänen
keksiä keinoja päärakennuksen sisäpuolella. Kerrankin hän loistavalla
tuulella juoksi sisarten luo juuri kun he nukkuivat aamiaisuntaan ja
kuiskasi, että heidän piti seurata häntä. He tottelivat unisina ja
vastahakoisina ja luulivat, kun noustiin vintinportaita, että Anna
aikoi saada käsiinsä isoisän memoaarit. Mutta se ei ensinkään ollut
Annan tarkoitus.

— Me pukeudumme mamman ja papan vaatteisiin ja esitämme heidän
nuoruuttaan, sanoi Anna, kun oli päästy vinttiin. — Minä olen pappa,
Amalia Karolina saa olla mamma ja Fredrika Lovisa vaikkapa joku täti.
Eihän mamman sovi olla kahdenkesken papan kanssa, kun he eivät vielä
ole kihloissakaan. Me voimme esittää itse kihlausta.

Unisuus oli kerrassaan varissut pois vanhempien sisarten silmistä.
Seikkailunhaluisina ja vilkkaina astelivat ne yli vintin permannon
siihen kulmaan, missä everstinnan vanhoja pukuja säilytettiin. Silkki
kahisi salaperäisesti lakanoiden sisässä ja sisaruksille tuli riita
siitä, kuka saisi ylleen sen kauneimman kukallisen krinoliinihameen,
joka aina oli ollut heidän ihastuksensa. Tietysti puvun täytyi olla
sen yllä, joka esitti äitiä! Tädistä ei ollut väliä. Tytöt olivat niin
innoissaan, että yrittivät ruveta pukeutumaan kylmässä vintissä. Se
olisi kuitenkin voinut olla hengenvaarallista ja niin he päättivät
viedä saaliin omaan huoneeseensa. Ei ollut vaaraa, että heitä
yllätettäisiin. Äiti istui aina nojatuolissaan ruokasalissa ja isä
virui vuoteessaan, tai jos hän kulki salin läpi kirjoitushuoneeseen,
niin kuului kepin kopina kauas. Isä ei enää liikkunut ilman keppiä.

Anna veti ylleen Jaakon rippikouluvaatteet ja pani päähänsä
everstin korkean hatun. Amalia Karolina puristi turhaan ruumistaan
äitinsä ihastuttavaan ruusunpunaiseen silkkipukuun. Kuinka äiti oli
saattanutkin olla niin hoikka! Täytyi silkkihuivilla ja pitsiröyhelöllä
peittää auki jäänyt kiila. Hiukset hajoitettin hienohipiäisille
olkapäille ja suortuvat kiinnitettiin haaltuneilla tekoruusuilla.
Amalia Karolina katseli täynnä ihailua omaa kuvaansa peilissä.

Tädistä ei ollut väliä, mutta kaunis oli hänkin sinisessä
harsohameessaan, jota koristivat kullalla kirjaillut mustat pitsit.

Tytöt liikkuivat varpaisillaan ja katsoen, että kaikki ovet olisivat
kiinni. Sitten sulkeutuivat he punaiseen peräkamariin, missä isoisän
kuva riippui, ja ilveily alkoi.

Henkilöt istuivat kukin nojatuolissaan ja silmäilivät salavihkaa
suureen peiliin. Kapteeni von Toll kierteli viiksiään.

— Tänään on erinomaisen kaunis ilma, lausui hän hymyillen neiti
Mathilda Gyldenhjelmille.

— Niin on, vastasi Mathilda-neiti ja katsoi alas.

— Eilen satoi, lausui neiti Anna Gyldenhjelm, Mathildan täti.

— Tanssiiko neiti Gyldenhjelm mielellään? kysyi kapteeni.

— Kyllä, herra kapteeni.

— Ehkä te sallitte pari kierrosta.

— Kiitoksia.

— Ehkä minä saan soittaa, koska musiikki juuri lakkasi.

Täti laski viuhkansa sohvapöydälle ja poistui pienen marmoripöydän
ääreen, alkaen rummuttaa sitä ja hiljaa laulaa.

Kapteeni teki mitä kohteliaimman kumarruksen neiti Mathilda
Gyldenhjelmille ja vei hänet tanssiin.

— Kuinka täällä on ahdasta, sanoi kapteeni.

— Ja kuuma! kuiskasi Mathilda-neiti.

— Te tanssitte ihanasti!

— Ei kukaan osaa viedä niinkuin te!

— Mathilda... minä...

— Hiljaa, hiljaa...

— Mathilda, pyörryttääkö teitä? Olenko minä vienyt teitä liian lujaa?
Nojatkaa minuun. Minä vien teidät hetkeksi tänne ikkunaan, että saatte
raitista ilmaa. Kuinka ihanasti kuu loistaa. Mathilda, minä rakastan
teitä...

Kapteeni sulki syliinsä neidon, mutta ei vielä ollut ehtinyt painaa
ensi suudelmaa hänen huulilleen, kun soitto lakkasi ja täti nousi.

— Mitä, mitä tämä on? sanoi hän ankarana ja likeni ikkunaa. — Vai niin
te palkitsette minun luottamukseni.

— Armollinen neiti...

— En tahdo kuulla, menkää, menkää, herra kapteeni...

— Armollinen neiti... minä...

— Täti-kulta...

— Mene huoneeseesi, Mathilda. Odota siellä rangaistusta, jonka olet
niin hyvin ansainnut...

— Mutta armollinen neiti, rukoili nuori kapteeni, — minä riennän
kreivin ja kreivittären luo pyytämään neiti Mathildan kättä.

— Ei, ei mitään armoa! Te olette mitä rumimmalla tavalla
väärinkäyttänyt...

Siinä ei Fredrika Lovisa enää voinut pidättää itseään, vaan purskahti
nauruun. He nauroivat kaikki. Eikä Yölinnun saleissa ollut kuulunut
sellaista naurua sitten kun Jaakko läksi.

Tällaisia leikkejä täytyi ikävässä keksiä.

Kartanon vaunuliiterin äärimmäisessä päässä säilytettiin hyvin suuria
katettuja vaunuja, joissa oli tapana kuljettaa suvun morsiamia. Vaunuja
ei ollut liikutettu sitten kuin Mathilda-rouva oli tuotu taloon. Ne
olivat silloin saaneet uuden silkkisen sisustuksen, lumivalkean, ja
vaakunoiden maalia oli tuorennettu. Kielletyillä retkillään Anna usein
hiipi liiteriin ja tarkasti näitä vanhoja vaunuja, jotka olivat kuin
kokonainen huone. Pahasti oli silkki jo lahonnut, vaunut olisi perin
pohjin korjattava siksi, kunnes häntä, Annaa, niissä vietäisiin.

— Minä en jää naimattomaksi, sanoi hän sisarilleen. ‒ Minä tahdon
miehen ja lapsia.

Amalia Karolina ja Fredrika Lovisa punastuivat.

— Kuinka sinä puhut!

— Niin, jääkää te vain, jos tahdotte, sanoi Anna, — minä haen itselleni
miehen vaikka mistä.

— Ajattele, jos mamma ja pappa kuulisivat! sanoi Amalia Karolina.

— Ja entä sitten! Minä sanon sen heille itsellensä, en minä tahdo sitä
heiltä salata. Miksi meitä ei naida... miksi ei kukaan tule? Pian
me olemme niinkuin nuo morsiusvaunut, pölyttyneet ja... lahot... ja
homehtuneet. Eivätkö ne nyt seisokin tuolla nurkassa niinkuin vanha
sokea jättiläispöllö! Kaikki nämä muut rattaat saavat liikkua ja nähdä
maailmaa, mutta morsiusvaunut eivät pääse minnekään. Tämä on kauheaa!

Amalia Karolina ja Fredrika Lovisa suuttuivat.

— Sinä häpäiset koko suvun, sanoi vanhin sisar. — Sinä puhut
niinkuin... niinkuin kuka tahansa. Tule heti paikalla alas. Kuka
luulisi, että sinä olet viidenkolmatta vanha.

Anna laskeutui peitetyn, korkean pyörän päälle ja hyppäsi alas
kuskipukilta. Vanhat vaunut jäivät jatkamaan pölyttymistään. Liiterin
ovi suljettiin ja Yölinnun tyttäret astuivat rinnan ja arvokkaina
päärakennusta kohti.

He kulkivat ääneti, kukin mietteissään.




SOVINTOSUNNUNTAI


Kerran vuodessa oli pitäjän puukirkon edustalla vaunuja ja
kaksivaljakkoja, kuskeja kiiltonappisissa puvuissa ja herraskoiria,
jotka rähisivät omistajiensa ajopelien ympärillä. Sinä sunnuntaina oli
ruotsinkielinen jumalanpalvelus ja rippi.

Se pidettiin syyskesällä, keskellä päivää, suomalaisen
jumalanpalveluksen päätyttyä, ja osa talonpoikia jäi lehterille
tai kirkon peräpenkeille katsomaan toimitusta. Rippiväki istui
kartanoittain penkeissään, samoilla paikoilla sitten vuosikymmenien.
Aatelittomat ja aatelisten vanhat palvelijat, jotka pitivät ruotsia
kielenään, asettuivat kauemmaksi alttarista. Kirkossa oli yllin
kyllin tilaa ja rivit harvenivat joka vuosi. Vanha rovasti näki tämän
sunnuntain saarnasta paljon vaivaa, sillä vaikka hänen kotikielenään
olikin ruotsi, oli hän tottunut saarnaamaan suomeksi. Hän katsoi
myöskin velvollisuudekseen tänä ainoana sunnuntaina vuodessa, jolloin
pitäjän säätyläiset olivat saapuvilla, antaa heille opetuksia
kristillisessä vaelluksessa ja varoittaa heitä jumalattomasta menosta,
johon he, sen pahempi, tekivät itsensä syypäiksi. Mutta tämän täytyi
tapahtua sopivassa muodossa, jotteivät asianomaiset loukkaantuisi ja
paaduttaisi mieltään. Työ ei ollut helppo. Yölinnun everstinna ennen
muita oli tukenut rovastia näissä pyrkimyksissä, keskustellut hänen
kanssaan, antanut hänelle neuvoja, jopa suorastaan arvostellutkin
hänen saarnojaan, sanoen, oliko hän mennyt liian pitkälle vai oliko
sanan rieska jäänyt liian suolattomaksi. Everstinna oli hurskas ja
jumalaapelkääväinen nainen, ja rovasti oli hänelle kiitollinen hänen
myötätuntoisuudestaan kirkon asioissa.

Everstinnan ansio oli kokonaan, että pitäjän herrat yleensä olivat
tottuneet sopimaan riitansa, joita heille metsästysretkillä ja
muutenkin alituisesti sattui, ennen kuin astuivat alttarin eteen. Mutta
sitten Siironmaan suuren metsäpalon oli everstinna ollut voimaton
sovittamaan riitaisia välejä pitäjässä. Vanhat, leppymättömät vihat
mielessä olivat yhä harvenevat vallasperheet astuneet ehtoollispöytään.
Turhaan oli vanha rovasti puhunut sydämille, turhaan oli hän saarnannut
järjille, turhaan hän oli, pantuaan likoon koko puhelahjansa ja
hartautensa, odottanut, että paatuneet omaiset viime hetkellä,
kirkon käytävällä, ojentaisivat toisilleen sovinnon käden. Hän oli
tullut kotiin hiki päässä ja suru sydämessä. Mitä piti hänen tekemän
seurakunnalleen, joka näin pani Herran pitkämielisyyden koetukselle!
Hän mietti ja mietti.

Ja kun seuraava ehtoollissunnuntai lähestyi, asettui hän vanhoihin
kääseihinsä ja ajoi kartanoihin puhuakseen asiasta, joka kauan oli
painanut ei yksin hänen mieltään sielunpaimenena, vaan kaikkien
vakavasti ajattelevien seurakunnan jäsenten tuntoja. Askel ei
ollut hänelle helppo. Naisten puolelta hänelle kyllä osoitettiin
huomaavaisuutta, kohteliaisuutta ja taipuvaisuutta — naiset olivat
itsekin kärsineet luonnottomista väleistä naapurien ja entisten
ystävien kesken. Kauniston rouva sanoi suorastaan itkeneensä,
kun ei hän enää Yölinnun everstinnan kanssa saanut sopia edes
joulukynttilöistä, joita he parikymmentä vuotta olivat yhteisesti
toimittaneet kirkonkuoriin juhliksi. Herrat olivat vaikeammat
taivuttaa. Kauniston patruuna syytti Yölinnun herraa huonoista
raha-asioistaan. Jos tästä talo vielä menisi vararikkoon, niin olisi
se Yölinnun herran syy — Tollit olivat yllyttäneet patruunan ainoaa
tytärtä odottamaan Jaakkoa, mokomaa hullua ja roistoa, tyttö oli
jaellut rukkasia rikkaillekin kosijoille ja niin olivat asiat päässeet
hunningolle. Saattoiko sellaista unohtaa? Kauniston rouva puolestaan
vakuutti, että Ellida oli kuunnellut ainoastaan omaa sydäntään
tahtoessaan pysyä uskollisena ensimmäiselle rakkaudelleen. Ja olihan
Ellida taipunut, olihan hän kihloissa, ja sulhanen oli varakas. Saattoi
siis sopia naapurien ja vanhojen ystävien kanssa.

— Kihlaus tuli, piru vie, liian myöhään, selitti patruuna. — Ja
sulhanen on oikea pakana, kitsas ja saita, ei tunnu olevan mitään
takeita siitä, auttaako hän uusia sukulaisiaan. Ja häät tulevat
maksamaan.

Kauniston rouva lupasi rovastille käyttää kaiken voimansa
taivuttaakseen patruunaa sovinnolliseen mieleen. Rovasti läksi yhtä
kaikki masentuneena talosta.

Yölinnussa tapasi sielunpaimen kovettuneen sydämen. Aluksi ei eversti
tahtonut päästää rovastia puhumaankaan asiasta. Hän suuttui ja selitti
sielunsa asioiden olevan yksin hänen ja Jumalan välisiä. Taitavana ja
tyynenä sai rovasti kuitenkin aikaan keskustelun ja siinä ilmeni, ettei
eversti yleensä halunnut sovintoa naapuriensa kanssa. Hän ei heitä
kaivannut. Hänen oli viime vuonna ollut paljoa rauhallisempi olla, kun
ei ollut yhteisiä syöminkejä ja juominkeja. Hän ei tunnustanut ketään
veljekseen. Kun hän astui ehtoollispöytään, astui hän Jumalan eteen
eivätkä ihmiset kuuluneet häneen. Ja tässä puheessaan eversti pysyi,
eivätkä rovastin todistukset pystyneet mihinkään.

Alakartanossa tapasi rovasti Filip-herran ankarassa työssä. Hän korjasi
pihanpuoleisen ikkunan ääressä kelloja ja oli äreä ja viisastelevainen.
Piti saada kellot valmiiksi pyhäaamuun, silloin heltiäisi myöskin
rahaa. Olikin tässä saanut kuivatella ytimiään kaiken viikkoa, kun
naiset olivat vieneet rahat — niillä oli tarpeita, naisilla, vaikkei
niitä itseään tarvittu. Filip-herran mainitessa sunnuntaita sai rovasti
aihetta huomauttaa, että olisi kaunista, jos pitäjän sivistyneiden
ainoasta ehtoollissunnuntaista muodostuisi sovintosunnuntai. Siitä
olisi ilo jokaisessa mielessä pitäjällä ja Jumalan enkeleillä taivaassa.

— Mitä minuun kuuluu pitäjäläisten mielet ja enkelien ilot, sanoi
Filip-herra, nenä kiinni taskukellon pienessä osassa, jota hän piteli
pihdeillä. — Kuka kysyy minun ilojani ja minun mieltäni? Minulla on
säveä ja rauhallinen mielenlaatu, minä en hae riitaa kenenkään kanssa,
kunhan vain saan pysyä terveenä. Mutta kun paikkoja kolottaa ja naiset
ryöstävät rahat röyhelöihinsä ja hetaleihinsa, niin minä ärisen ja
murisen. Antakaa tekin, laupias samarialainen siinä, lääkepisara
kurkkuuni niin teen sovinnon koko maailman kanssa ja pakotan everstin,
laihan, punatukkaisen veljeni, sovintoon vaikkapa viime tingassa kirkon
pääkäytävällä.

Filip-herralle tuli sillä hetkellä tuuma. Mikä tuuma? Hän päätti
rangaista Jaakon isää sillä, että hän tarjoaisi sovintoa kirkossa,
juuri ennen kuin polvistuttaisiin ehtoollispöytään. Siinä olisi
everstin mahdoton olla antamatta sovinnon kättä. Mikä kepponen
everstille! Siinä nyt nähtiin: vanhempi veli oli taivuttanut
hevosenkengän käsissään, mutta nuorempi oli sen taittanut.

Vanha rovasti näki viekkaan ilmeen kaljupään herran kasvoilla, mutta
sanat, jotka vuotivat hänen suustaan, olivat sulaa sovintoa. Vähitellen
vanha Lippi puhuessaan kuitenkin itsekin rupesi uskomaan sovinnolliseen
mielenlaatuunsa ja unohti, että hänen tarkoituksensa oli ollut nujertaa
veljensä. Viekas ilme katosi hänen kasvoiltaan ja hän ainoastaan
valitteli kipujaan.

‒ Naisilla on takanaan, kuiskasi hän, — niillä on aina, ne juovat itse.
Mutta minulle ei anneta. Saisitte, rovasti-kulta, osoittaa heille,
kuinka suuri synti on salata sairaalta lääkettä.

‒Missä naiset sitten ovat? kysyi rovasti. — Tahtoisin muutenkin
mielelläni nähdä heitä. Ovathan Sigrid ja Fina minun rippilapsiani.

Filip-herra yskähti.

— Fina ei ole minun tyttäreni — tarkoitatte Karinia. Fina on se piika,
josta minä tein rouva von Toliin. Mutta ykskaikki...

— Mutta sitten neiti Karinin toinen nimi on Fina, Adolfina, riensi
rovasti korjaamaan.

— Taitaa olla, taitaa olla — siunatkoon heidän nimiään, niinhän heille
piti annettaman niinkuin kuninkaallisille... Kuka niitä muistaa...

— Taitaa ehkä minunkin muistini heiketä, otti rovasti osaltaan
niskoilleen syytä.

Talon naiset löydettiin keittiöstä. He eivät olisi mitenkään tahtoneet
tulla näkyviin. Ensin heidän kumminkin täytyi saada pukeutua. Ampumisen
uhalla ajoi perheenisä heidät saliin, missä rovasti odotti. Hän oli
odottaessaan pannut merkille, että kaikki huonekalut olivat rikki:
tuoleista poissa jalkoja, sohvista ja pöydistä kulmia ja nurkkauksia.
Talon naiset astuivat esiin harmaina, likaisina ja risaisina. Vaikea
oli uskoa, että he ryöstivät rahoja pukuihinsa.

— Kyllä heillä on vaatteita, sanoi Lippi, arvaten mitä rovasti
ajatteli, — mutta vieraille näytetään rääsyt etteivät he tietäisi...!
Ne ovat viekkaita nuo piiat ja piikojen tyttäret. No, menkää nyt ja
tulkaa paremmissa vaatteissa ja tuokaa kunnollista kestitystä.

Lippi laski oikein: tuli sisään valtava teetarjotin ja konjakkipullo.
Lippi tuli siitä niin hyvälle mielelle, että hän tanssitti tyttöjä,
halasi vaimoaan ja selitti rovastille, että näin hän heitä pitää,
kunhan he vain ovat hyvät hänelle. Ja sovintoa hän tahtoo koko
maailman kanssa. Ja hän sovittaa veljensä ja koko pitäjän, ennen kuin
sovintosunnuntai koittaakaan.

Toivo sydämessä läksi rovasti Alakartanosta.

       *       *       *       *       *

Sunnuntai tuli. Kun talonpojat olivat jättäneet kirkon, pani suntio
auki ovet, että herrasväille ehtisi tuulettua ja lakaisi sylkeä
pois penkkien edestä. Läpi kypsyvien viljojen ajoivat sitten
vaunut toistensa perästä kirkolle. Aurinko paistoi ja tomu kohosi
tieltä. Naisia vanhanaikaisiksi käyneissä hameissa ja hatuissa ja
herroja haaltuneissa frakkipuvuissa astui alas ajopeleistä. He
pudistelivat pölyä vaatteistaan ja tulivat kiviaidan sisäpuolelle.
Pitkämatkalaisemmat menivät haudoilleen, kirkonkyläläiset astuivat
suoraan temppeliin. Vuodet hävisivät omituisesti mielestä, kun taasen
istuttiin tutussa ympäristössä. Muuttumattomat olivat paljaat,
ruskeat penkit, muuttumaton alttari valkoisine liinoineen ja
kynttiläjalkoineen. Ja aurinko paistoi kuvaan, joka esitti Kristuksen
taivaaseenastumista ja apostoleja. Joka kerta, kun täällä odotti
jumalanpalveluksen alkamista, tuli miettineeksi, mikä opetuslapsista
tarkoitti mitäkin. Pietarin ja Johanneksen tunsi helposti, mutta muista
oli vaikeampi saada selkoa.

Etupenkkiin oikealle tulivat von Tollit Yölinnusta. Eversti ja
everstinna astelivat ensin, sitten tulivat tyttäret. Vanhemmat olivat
laihtuneet sitten viime vuoden, tyttäret lihonneet. Naiset ottivat
esiin virsikirjansa ja lukivat, katsomatta oikeaan tai vasempaan.
He tunsivat kuitenkin selvästi, koska Kauniston herrasväki tuli
pääkäytävää myöten. Patruunan askeleet olivat samat hätäiset kuin
ennen ja kuiskeesta, jonka hän lausui rouvalleen, saattoi hiljaisessa
kirkossa selvästi kuulla tutun kirouksen. Yölinnun tyttäret painuivat
syvemmä penkkiinsä ja veri valahti heidän kasvoilleen, kun hameiden
kahina ehti heidän kohdalleen. Ottokar ei ollut mukana, hän oli
naimisissa ja muilla mailla. Ellidalla tuntui kahinasta päättäen
olevan uusi, kallisarvoinen puku. Patruuna asteli edellä, naiset
rinnan perässä. Patruuna päästi heidät edellään penkkiin ja jäi
päähän. Hän rupesi paikalla katselemaan ympärilleen ja katseli kauan
ja kainostelematta, ikään kuin tunkeakseen jokaisen luihin ja ytimiin
asti. Yölinnun tyttäret eivät voineet tuijottaa kirjoihinsa niin
hartaasti, etteivät he olisi tunteneet patruunan pienten, kierojen
silmien katsetta vasemmalla puolella kasvojaan ja hartioitaan.
Heidän taakseen tulivat Tollit Alakartanosta. Lippi-setä yski ja
sylki. Tytöt ja rouva hajusivat saippualta. Outo tärkeys oli Lipin
levottomassa liikehtimisessä. Tuntui siltä kuin toimituksen koko meno
olisi levännyt hänen hartioillaan. Yhtäkkiä hän pudotti lattialle
kovan, korkean hattunsa ja rupesi syyttämään tyttöjä siitä, että se
putosi. Yläkartanon tyttöjä rupesi naurattamaan ja he iskivät kaikella
voimallaan katseensa alttaritauluun. Päähenkilö, joka leijaili pilviä
kohti, oli heleissä sinisissä ja punaisissa vaatteissa. Apostolit
olivat hekin iloisesti puetut. Nyt putosi taemmassa penkissä
virsikirja, ja taasen torui Lippi... Joku koira tuli sisään ja kulki
nuuskien penkistä penkkiin. Kauniston penkissä syntyi keskustelua
siitä, mihin toimenpiteisiin ryhdyttäisiin. Onneksi ei koira ollut
Yölinnusta. Mutta Yölinnun koiria saattoi vielä tulla. Omituinen
jännitys tuntui ilmassa köyhien puuparrujen alla. Ainoa etupenkeissä,
joka ei tuntunut tietävän siitä mitään, oli Yölinnun armo, joka
painuneena penkkipöytää vastaan viipyi rukouksessa, kasvojaan
nostamatta. Kellot soivat.

Pitkä virsi alkoi jumalanpalveluksen. Jotkut nuoret naisäänet lauloivat
kainosti lukkarin kanssa, mutta vaikenivat pian, ja niin liversivät
kahden lukkari tuolissaan ja peräpuolella kirkkoa joku vanha matami,
joka veisasi suuret silmälasit nenällä ja edessään vanha suuri kirja.
Ennen pitkää yhtyi veisuuseen myöskin Krouvin Kerstin ja hänen veljensä
Svanberg. Tuntui turvalliselta niin kauan kuin istuttiin, mutta kun
alttarijumalanpalveluksen aikana noustiin seisomaan, kävivät kaikki,
harvoja kuin heitä penkeissä istui, ikään kuin suojattomiksi. Herrat
seisoivat tottumattomina toimitukseen eivätkä tietäneet, minne olisivat
panneet kätensä. Saarna oli pitkä ja muuten niin kalpea rovasti huusi
sen kasvoiltaan tulipunaisena alas kirkkoon. Hän nähtävästi kärsi
siitä, mikä oli hänen edessään, kun varsinainen tekstinselitys alkoi.
Ja sitten tuli seurakunnalle opetus sovinnosta ja rakkaudesta, mikä
kuului kristikansalle, jollei se mielinyt paaduttaa sydäntänsä ja
joutua niinkuin kuivettunut oksa putoamaan elämän viinapuusta. Naisten
päät painuivat syvemmä penkkeihin, herrat oikaisivat selkänsä entistä
suoremmiksi ja katselivat alttaritaulua. Lippi pudotti taasen kovan
hattunsa ja tiuskahti.

Saarna päättyi. Jännitys ilmassa kasvoi. Tuskin kukaan seurasi virttä,
jota lukkari ja matami veisasivat. Naiset järjestivät pukujaan. Heidän
poskensa hehkuivat. Toiset heistä näyttivät hartaasti rukoilevan.
Heillä olikin syytä rukoilla, eikä yksin omasta puolestaan, vaan
että kaikki yleensä kävisi hyvin. Rovastin käynnit kartanoissa ennen
ehtoollissunnuntaita olivat kaikkien tiedossa. Mitä seuraisikaan? Suuri
yhteinen katuminen ja anteeksipyyntö — varmaan.

Suloiset sanat »Oo Jumalan karitsa, joka poisotat maailman synnit»
vierivät lukkarin käheästä kurkusta kirkkoon. Harras sävel viritti
katumukseen ja anteeksiannon tarpeeseen. Yölinnun rouva nousi, laski
hartioiltaan suuren huivin ja ojensi itkien kätensä peräpenkkiin
alakartanolaisille. Kun hän tuli käytävälle, lankesi hän Kauniston
rouvan kaulaan. Molemmat itkivät. Papit katselivat juhlallisina
alttarilta liikutusta seurakunnassa. Lippi tunsi hetken tulleen.
Tärkeänä, lyhyin askelin ja yskähdellen työnsi hän tieltään pari
naista, kiiruhti alttarin eteen, missä hänen veljensä eversti
oli asettumassa vanhalle paikalleen, ja ojensi hänelle kätensä.
Silmänräpäyksen ajan katselivat veljekset toisiinsa, toinen kalpeana
kuin kuollut, toinen punaisena kuin humalainen Sitten lankesi vanhempi
veli polvilleen alttarin ääreen ja nuorempi pudotti kätensä ikään kuin
se olisi ollut eloton esine. Eversti ei ollut tarttunut sovinnon käteen.

Soo-oh! sanoi Lippi ja ravisti päätään. — Soo-oh!

Hänen naisensa olivat jo polvillaan alttarin vasemmanpuoleisessa
päässä. Hänen paikkansa jäi tyhjäksi. Hän astui kolisten kirkon läpi,
kuuli Kerstinin tutun äänen vetelevän suloista virttä, pujotteli
kiroillen kaikkien ajopelien lomitse ja alkoi kävellä kotia kohti.

Tällaista häpeää ei hän ikinä ollut kokenut, tällaista jumalatonta
häpeää. Kyllä hän nyt tiesi, ettei Tolleja voinut sovittaa Jumalan
edessä. Eläkööt ja kuolkoot synneissään.

Hän meni Krouviin, löi nyrkkinsä pöytään ja komensi esiin »Ukot».




PUNAISET LIPUT


Syyskesästä meni kaksi pitäjän suurta herraskartanoa vasaran alle.
Muualta tulleet talonpojat huusivat ne ja ennen pitkää oli entisten
asukasten tehtävä tilaa tuleville.

Pitäjän herrasväet katselivat tätä tosiasiaa silmiin, niinkuin he
olisivat katselleet aasialaista ruttoa, jos olisivat kuulleet, että se
oli alkanut tuhotyönsä heidän kotinurkissaan. He hakivat nyt entistä
enemmän tukea toisistaan ja lohtua yhdessäolosta. Unohdusta oli
vaikeampi löytää. Bellevue oli aikoinaan antanut iloa kukkuramitoin.
Nyt katselivat herrat nurjin mielin yksin Svanbergia ja hänen
sisartaankin. He olivat syypäät heidän köyhtymiseensä, juuri he! Herrat
suorastaan vihasivat sisaruksia kotoa käsin ajatellessaan heitä. Toista
oli kun he joutuivat Bellevuen ystävällisen isännän seuraan. Silloin
lauhtui heidän mielensä ja he tunsivat, että Bellevue oli heidän
kohtalonsa, Bellevue lumosi, vangitsi heidät, kuten nainen voi vangita
miehen. Vakituista kaunaa kantoivat he Yölinnun everstiä kohtaan
siitä, että hän murjotti kotonaan eikä ottanut osaa heidän iloihinsa.
Hän suojeli rikkauksiaan — siitä ei ollut pelkoa, että Yölintu
joutuisi vasaran alle! Varmaan hän sieltä pesästään pilkkasi heidän
köyhtymistään. He vihasivat häntä eivätkä saaneet tilaisuutta lauhtua,
kun eivät enää koskaan tavanneet entistä ystäväänsä.

Kun ensimmäiset kellastuneet lehdet ilmestyivät puihin, tapahtuivat
herrojen suuret hirvenajot pitäjän takamailla. Tänä vuonna,
jos koskaan, vaati masentunut mieli iloista menoa. Lisäksi
tuli hirvenajojen muodostua jäähyväisjuhlaksi niille kahdelle
kartanonomistajalle, joiden tilat olivat menneet ja joiden pian
ikipäiviksi piti poistua kotoisilta metsästysmailta. Itse kierroksen
teko ja hirvien ajo oli ammoin uskottu kokeneiden miesten käsiin.
Svanbergin tuli pitää huolta ruokapuolesta. Edellisenä iltana saapuivat
herrat ja asettuivat yöksi metsätorppaan. Unesta ei tullut paljon
mitään, sillä Svanbergin herkut ja vanhat muistot houkuttelivat
valvomaan. Kuitenkaan ei mieliala päässyt kohoamaan koko siihen
kylläisyyteen, mihin se pahnoilla pystyvalkean ääressä saattoi kohota.
Mukaan oli päässyt outo aines, joka ei ottanut sulautuakseen. Se oli
Kauniston herran nuori vävypoika. Hän tahtoi, että nukuttaisiin ja
lausui varoituksen sanoja ylensyömistä ja juomista vastaan. Lisäksi
kehui hän koiraansa, niin että Lippi jo aikoi potkaista kuoliaaksi
pystykuonon buldoggin, joka rähisi koirien joukossa, kuten sen isäntä
ihmisten. Uutta pyssyänsä tulokas niinikään tahtoi korottaa pitäjän
vanhojen maineikkaiden kiväärien tasalle. Hän vakuutti luotinsa menevän
kolmen paksun puuseinän lävitse. Kauniston herra kirosi ja ehdotti,
että heti paikalla suoritettaisiin koe. Vanhaa patruunaa vaivasi
vävypojan läsnäolo ja riippuvainen suhde, jossa hän tähän oli. Hän oli
vakuutettu, että vävypojan kuula pysähtyisi ensimmäiseen seinään. Hän
olisi tahtonut sen nähdä ja nauraa. Ammuskeleminen hiljaisessa yössä
olisi tietenkin ollut samaa kuin hirvien karkottaminen. Kauniston herra
oli kuitenkin niin ärtynyt, että hän olisi uhrannut hirvet, kunhan
olisi voinut perin pohjin masentaa tyttärensä miehen. Lippi täytti
täyttämistään vanhan ystävänsä lasia ja kierteli ärsyttävästi, pää
kallellaan, naapuripitäjän suurta perijää.

— Hirvet on yksi asia, sanoi hän. — Ilman hirviä ei ole metsää.
Ajatella nyt viidakkoa, jonka läpi eivät kaksitoistahaaraiset koskaan
ole rähmineet! Hirvet ovat siis yksi asia. Toinen asia ovat miehet. He
hikoilevat leipää... ja tottelevat... ja käyvät kirkossa. Miehet ovat
siis myöskin yksi asia. Kolmas asia ovat herrat. He eivät tee työtä
eivätkä kehrää. Laulavat ja metsästävät. He ovat siis hekin asia, ja
tärkeä asia. Mutta mikä on se limainen olio, joka ei ole hirvi eikä
mies eikä herra? Se on epäsikiö, se on... etana?

Kauniston herra pani riemuissaan käsivartensa Lipin kaulaan ja he
tepastelivat nauraen pahnoissa vävypojan edessä.

— Hirven esikuvaksi, jatkoi Lippi pysähtyen, — kelpaa se vanha härkä,
jota Juvela kattilassaan pitää kotieläimenään sen jälkeen kun hänen
kissansa katosi. Sillä on silmät kuin nahkamunat. Ja kun se nostaa
päätänsä, niin puut panevat polvilleen — jumal'avita, minä olen sen
itse nähnyt!

— Lippi! huudettiin ympäriltä, — halaile »Ukkoja» äläkä saarnaa.

— Hänen pitää saarnata, piru vie, sanoi Kauniston patruuna. — Minä
tahdon tietää ne muut esikuvat, ainakin sen limaisen etanan...

— Lyhyesti sitten, Lippi!

— No niin, lyhyesti sitten, sanoi Lippi. — Herran esikuva on Jaakko,
minun kadonnut, ikuisesti kaivattu ystäväni... Tuhat kertaa hänen
maljansa. Mitä te luulette, että hän olisi tehnyt, jos etana olisi
tullut hänen tielleen — luuletteko, että hän olisi sen tallannut? Hyi
— sen voi tehdä mies, hän joka tottelee ja käy kirkossa — ei herra.
Jaakko olisi nostanut hattua ja tehnyt kierroksen, jotta etana saisi
kulkea... Herra ei koskaan polje etanaa — kengät tulevat likaisiksi.
Herra...

— Riittää jo, Lippi...

— Tuhat tulimmaista, hänen pitää esittää etanan esikuva! vaati
Kauniston patruuna.

— Ensin miehen esikuva, sanoi Lippi. — Se menee lyhyesti. Se on yksi
Yöjärven herran orjista, yksi niinsanotuista »nälkävuoden lapsista»,
nimeltänsä Pekka. Se on oikea suomalainen jäärä... Se jaksaa se, sillä
on hartiat kuin myllynkivet...

— Mutta etana! huusi Kauniston herra.

Lippi kierteli hämärää huonetta, jonka seinillä varjot tanssivat.

— Voiko minusta, Filip von Tollista erehtyä? Minä olen täysverinen
herra! Minä olen Jaakon lihallinen setä — minä teen niinkuin Jaakko
tekisi: en likaa saappaitani, nostan hattua ja — annan etanan kulkea.

Kumarrus, jonka hän teki Kauniston herran vävypojan edessä, nauratti
suuresti herroja, mutta eiväthän he voineet suututtaa rikasta
naapuripitäjäläistä. He vaikenivat siis, huulta purren. Vävypoika
nousi, selitti kiukkuisesti, ettei huomenna ammuttaisi yhtä hirveä ja
lupasi vaikkapa lyödä vetoa siitä asiasta. Yleinen vastamurina kohosi
silloin pahnoissa permannolla. Kauniston patruunaa huvitti niin, että
hänen täytyi mennä ulos nauramaan. Hän veti Lipin mukaansa. Yö oli
tähtikirkas, ilmassa tuntui lakastuvien yrttien ja sydänmaan lemu.
Yksinäisyys oli niin suuri, ettei herroja pitkältikään naurattanut.
Ääneti tähyilivät he eteensä. Muuan vanha metsänkävijä, joka astui
esiin puiden pimennosta, toi hyviä tietoja: ainakin seitsemän hirveä
oli saarroksessa. Uusi virkeys heräsi tämän tiedon tullen pirtissä
pystyvalkean ääressä. Herrat rupesivat rauhoittelemaan koiria ja
tarkastamaan pyssyjään.

Niin pian kuin päivänvalo oli ruvennut tuntumaan, oli sata paria
ihmiskättä ja ihmisjalkaa alkanut hääriä metsässä. Kapea harjanne
ja suot sen kahden puolen saarrettiin ja ala merkittiin punaisilla
lipuilla. Tämä metsästystapa oli Jaakon ja hänen setänsä keksimä
ja sitä oli pitäjissä käytetty suurella menestyksellä. Metsän
kuninkaalliset eläimet olivat niinmuodoin verkossa, jonka ympärimitta
oli muutamia kilometrejä ja jota pitelivät koossa paperiset liput.
Mitään aavistamatta seisoivat hirvet yötiloillaan hongikossa. Ajomiehet
liikkuivat äänettöminä kuin hämähäkit punomassa paulojaan. Vaikka
salolla oli toimessa sata miestä, ei kuulunut risahdustakaan. Tuskinpa
erotti harmaita miehiä vesaikosta, joka ympäröi kierrettyä alaa. Heidän
puheensakin, kun he sanoivat jotakin toisilleen, oli soinnutonta, ikään
kuin olisi laholla puulla koskettanut toista lahoa puuta. Hiljainen
tuulenhenki varjeli heidän työtään kuulumasta sinne, missä arat eläimet
lepäilivät. Taivaankansi vaihtoi väriä yön sinestä aamun vihertävään
valkeuteen. Sitten tuli punerrus ja vihdoin itse aurinko. Itkevät suot
ja keltaiset puut tihkuivat kultaa. Kaste, vahva kuin härmä, kiilsi
maassa. Hämähäkinverkot värisivät kuin hopeahelyt satupuiden oksilla.
Punaisten lippujen nuotta lepäsi kaameana ja epätodellisena ansana
syksyisessä luonnossa, jonka viimeiset kukat heräsivät tuoksumaan.

Herrat tulivat ulos hyväntuulisina ja raukeina, mutta virkistyivät
ulkoilmassa. Heidän oli ainoastaan vaikea noudattaa sitä varovaisuutta,
mikä hirvenajoissa on tarpeen. Kun Kauniston vävypoika taasen rupesi
mahtailemaan, kävivät toiset herrat malttamattomiksi ja sanoivat,
että kai toki sata miestä jaksoi paimentaa muutamia hirviä, vaikka ne
kuulisivatkin jotakin ääntä ja kävisivät levottomiksi. Nähdessään liput
kaarevana vyönä pitelemässä harjannetta, jonka kätkössä kallisarvoinen
saalis oli, kävi herrojen mahdottomaksi vaieta. Koiratkin tempoivat
kahleitaan ja kiemurtelivat isäntiensä edessä kuin paksut mateet.
Ne tunsivat tuulenhengessä riistan läheisyyden ja vingahtelivat.
Verkon avonaisessa mutkassa odotti satapäinen miesjoukko, käsissä
kalistimet ja rämistimet, ajojen alkamista. Koirat luovutettiin
miehille. Tärkeinä, pyssyt käsissä, kiirehtivät herrat suonkurkkuun
vartiopaikoilleen.

— Lyönpä vetoa, panenpa Kaaroni, naurahteli naapuripitäjän suurperijä
katsellessaan tovereja, — ettei saada yhtään otusta.

Vartiopaikalla oli herroja vastassa iloinen yllätys. Kruununvouti,
jonka käden heilahdusta koko ajojoukko odotti, jäi suu auki katselemaan
ja hänen kanssaan muut herrat. Kädessä punainen, pitkän tangon nenään
neulottu vaate, hääräsi Svanberg kiven vierellä nurmessa. Valkoiselle
liinalle oli asetettu pulloja ja muuta hyvää. »Ukot» nostivat
kutsuvasti päitään voileipälaitteiden keskeltä. Svanberg tervehti,
ikuinen hymy kasvoillaan, ja tuli lippu kainalossa kattelemaan herroja.

— Minua ilahuttaa suuresti, sanoi hän muistamatta varovaisuutta, jota
hänelle oli tyrkytetty kaiken yötä.

— En tiedä, olisinko asettanut sopimattomaan paikkaan tämän keitaan,
jonka pitäisi virkistää arvoisia herroja korvessa.

— Taiteilija! kuiskasi kruununvouti. — Olenhan minä aina sanonut!

— Svanberg, kunnon mies! huudahti Kauniston herra.

— Hitto vie, hän tietää aina olla esillä, kun häntä tarvitaan. Minulla
on perhananmoinen pääkipu, minä vakuutan, etten jaksa pidellä pyssyä...

Svanberg lankesi polvilleen ruohoon ja täytti lasit.

Otetaan ryyppy, sanoi kruununvouti, — mutta ei mitään laulua.

Herrat kyykistyivät ottamaan lasejaan.

Jaakko, Jaakko, äänteli Lippi. — Tämä olisi ollut juhla sinulle. Meille
kahdelle. Olisit juonut. Olisit hypännyt hirven selkään ja ratsastanut
kirkonkylään. Voi sinä poikani...

Lippi lankesi polvilleen ja ojensi tyhjennetyn lasinsa Svanbergille.
Kellarimestarin oli hankalaa liikkua lippu kainalossa, mutta hän ei
päästänyt sitä käsistään. Hän oli kaiken yön liikkunut lipun turvissa.
Hirvethän pelkäsivät punaista lippua, niin käsittämätöntä kuin se
olikin.

— Porsashyytelöä! huudahti kruununvouti ja koetti tukahduttaa
nauruansa. — Svanberg — teillä ei ole fantasiaa — aina ja alati
porsashyytelöä! No, no, leikkiähän minä. Te olette mestari
porsashyytelön alalla. Antakaa tänne! Ei sillä ole väliä, tulen toimeen
linkkuveitselläni...

Svanberg oli loihtinut keskelle sydänmaata herkullisen aterian. Vasta
makuun päästyä herrat huomasivat, miten heidän oli nälkä ja miten hyvää
ruoka teki. He olivat polvillaan pulloryhmän ympärillä ikään kuin he
olisivat suorittaneet salaperäisiä juhlamenoja, joiden yliohjaajana tai
pappina oli kellarimestari, lippu kainalossa.

Joku ajomiehistä lähestyi lakki kädessä ja huomautti, että hirvet jo
olivat lähteneet liikkeelle. Varmaan ne olivat kuulleet ääniä.

— Hirvethän ovat verkossa. Jolleivät kaikki punaiset liput ja sata
miestä pysty pitämään kurissa hirvilaumaa, niin...

— Eivät ne pysty. Ne menevät vaikkapa miesten jalkojen välitse. Monta
kertaa...

— Menkööt sitten hiiteen, sanoi Kauniston herra, — mutta en minä
hirvien vuoksi rupea kuolemaan nälkään.

Patruuna joi sanojensa vahvistukseksi lasin pohjaan. Vävypoika nauroi
pahasti ja Lippi kohotti hänelle hattuaan.

— Eikö ole omituista, kuiskasi Svanberg, — että hirvet pelkäävät
punaista lippua. Mikä on punainen lippu? Paperia. Mutta hirvessä on
tuhat naulaa lihaa ja voimaa.

— Punainen lippu on taikakalu, sanoi Filip von Toll. — Sillä vangitaan
nautakarjalaumat.

— Taikakalu, herra von Toll, riemastui Svanberg, onnellisena siitä,
että hänen ajatuksensa oli löytänyt muodon. — Taikakalu. Ilmankos minä
kaiken yötä täällä häärätessäni olen turvannut punaiseen lippuun. En
olisi uskaltanut liikkua askeltakaan yksinäni. Hirvet ovat kauheat, kun
ne tulevat päälle, ja tähän aikaan, tähän aikaan... Ajatella vain, että
joutuisi niiden sarviin. Mutta punainen lippu on turva... taikakalu...

Ajomiehet lähestyivät taasen neuvottomina. Herrat lupasivat heti
lähteä liikkeelle. Mutta he eivät lähteneet. He joivat niiden ystävien
onneksi, jotka pian jättäisivät pitäjän. He tulivat surullisiksi. Lippi
rupesi laulamaan.

Äkkiä alkoi metsässä korvia särkevä meno. Herrat huomasivat, että
Kauniston vävymies oli poissa. Hän oli kaikesta päättäen omavaltaisesti
antanut käskyn ja riensi tyytyväisenä vartiopaikalle, kivääri toisessa
kädessä. Koirat ahdistivat vimmatusti otuksia. Herrat harmittelivat
vävypoikaa ja Kauniston patruuna valmistautui vihdoinkin perinpohjin
nuhtelemaan häntä. Hänen jalkansa olivat hiukan epävarmat.

— Hyvä herra patruuna, ehätti Svanberg sanomaan, — jos ottaisitte
punaisen lipun käteenne. Hirvethän voivat tulla milloin hyvänsä.

— Luuleeko kellarimestari minun pelkäävän hirviä? Piru vie, hän ei
tiedä, mikä pyssy minulla on...!

Patruuna huusi, noudattamatta minkäänlaista varovaisuutta ja suuntasi
askeleensa aukean yli suonkurkulle, missä vävypoika seisoi. Rähinä
metsässä saattoi muistuttaa jonkun villiheimon outoa jumalanpalvelusta
auringonnousussa. Oli mahdoton ajatella, että äskeiset hiljaiset miehet
olivat saaneet aikaan tämän melun. Melu likeni, loittoni, läheni taas
ja selveni epämääräisestä kokonaisuudesta yksityisiksi ääniksi. Koirien
haukunta kävi yhä kiukkuisemmaksi.

— Mikä sinä olet komentamaan täällä! sanoi Kauniston patruuna
vävypojalle, joka jännittyneenä odotti hirvien tuloa. — Ellida-raukka,
jonka minä pakotin menemään sinulle. Oletko auttanut minua yhdelläkään
pennillä, piru vie! Ellida rakasti toista — Jaakkoa hän rakasti. Mutta
hän totteli isäänsä ja meni sinulle, nälkäkurjelle, joka et osaa syödä
etkä juoda, etkä antaisi muidenkaan sitä tehdä. En minä aio olla sinun
rasituksenasi. Mutta parasta on, ettet sinäkään tule minun tielleni,
saakeli soikoon... Aiotko kohottaa pyssysi minua vastaan...! Ja sinusta
minä luulin, että pelastaisit Kauniston! Nyt menee Kaunisto niinkuin
muutkin kartanot!

— Hirvet! äännähti vävypoika kipinöivän kiukun vallassa ja kohotti
pyssynsä.

— Hirvet! huusi Kauniston herra ja läksi järjettömästi juoksemaan.

Muutkin herrat jättivät Svanbergin ja riensivät vartiopaikalle. He
huutelivat toisiaan ja asettelivat kuntoon pyssyjään. Huudot ja
töminä metsässä lähenivät lähenemistään. Hirvet eivät tahtoneet mennä
eteenpäin, sen saattoi kuulla siitä, että huudot ärtyivät. Eläimet
vaistomaisesti tunsivat, missä päin vaara oli. Vihdoin ilmaantui
viidakkoon harjanteen rinteellä liikkuva sarvimetsä ja pensaat
antoivat tilaa, kääntyen kahden puolen kuten lumi auran tieltä. Koirat
ahdistivat otuksia joka taholla. Mikä hyppäsi eläimen kuonoon, mikä
repi sitä kintuista. Ajajat tunkeutuivat eteenpäin kuin häijynilkisten
paimenten lauma, joka mielettömästi ajaa karjaansa surman suuhun.
Vingahtaen hyppäsi joku koira ilmaan ja putosi sitten tantereelle.
Hirvi oli potkaissut siltä pään mäsäksi. Ajomiesten rivit tihenivät
tihenemistään. Hädissään karkasivat hirvet lippuja kohti, mutta
syöksyivät suinpäin takaisin eikä niille enää jäänyt muuta keinoa
kuin karata kapealle aukolle, missä pyssymiehet seisoivat. Ne näkivät
surmaajansa, mutta takana oli pystyssä sata seivästä ja kahden puolen
oudot, lepattavat liput. Eläimet hyökkäsivät eteenpäin, survoen
toisiaan kuin karjalauma, jota kuljetetaan teurastettavaksi. Pyssy
paukahti vastaan, raskaasti kuin tykki. Se sattui, mutta otus meni
menojaan. Toinenkin pyssy laukesi, mutta ilman muuta seurausta kuin
että ampuja kaatui pensaaseen. Herrat juoksivat ja huusivat. Joku
joutui hirvien jalkoihin. Ajomiesten täytyi rientää apuun. He huitoivat
nyt pois samaa kallisarvoista riistaa, jonka he vasta olivat huitoneet
paikalle. He tekivät sen hymähtämättä.

Kauniston herran vävypoika ei yksin hymähtänyt, vaan nauroi.
Raivoissaan laukaisi hän panoksen toisensa jälkeen tyhjään ilmaan.

Svanberg oli paennut metsänlaitaan, katseli ja kuunteli sieltä,
pidellen kaikin voimin kiinni lipustaan. Kauniston herra oli temmaissut
käsiinsä paperilipun. Hän seisoi keskellä aukeaa, katseli kuinka hirvet
menivät harmaana pilvenä, liehutti lippuaan ja huusi:

— Menevät... menevät... Hirvet ja kartanot! Hirvet ja kartanot — hip,
hip, hei!




NÄLKÄVUODEN LAPSIA


Suurina nälkävuosina oli Yölinnun kartano kilpaillut pappilan kanssa
armeliaisuuden harjoittamisessa. Se ei ollut everstin ansio, sillä
hänen mielestään ei nälkäkuolema ollut kovempi kuin mikä muu kuolema
tahansa, eikä se ollut armon ansio, sillä hän ei vielä siihen aikaan
ajatellut asioita pitkälti. Se oli kokonaan kartanon nuoren herran
ansio. Poikanen ei voinut katsella kärsimystä. Hän toi taloon
kerjäläiset, missä heitä tapasi, hän sai aikaan, että erikoinen huone
pehtorin rakennuksessa tyhjennettiin kerjäläisiä varten. Hän meni sinne
aamuisin, kun vellipata kannettiin kivien varaan keskelle lattiaa,
katsomaan kuinka hänen holhokkinsa söivät. Siinä oli sekaisin vanhoja
ja lapsia. He söivät kuten nälkiintyneet eläimet ja juuri tämä huvitti
poikasta. Hän oli säälistä korjannut heidät hangesta, mutta myöhemmin
tuottivat he hänelle hauskuutusta kuten hänen koiransa tai hänen
hevosensa. Joskus oli heitä kymmenittäin kartanossa. He viipyivät
viikkojakin, kunnes voimistuivat tai kuolivat. Oli aika, jolloin
kartanossa pidettiin alituinen varasto ruumisarkkuja. Silloin raivosi
kuumetauti. Nälkäisten ravitseminen ei enää sellaisten asianhaarojen
vallitessa suurestikaan huvittanut poikasta ja kaikki viehätys katosi
siitä, kun muuan kerjäläinen suorastaan kartanon nuoren herran
ajattelemattomuuden vuoksi heitti henkensä. Jaakko oli omassa reessään
tuonut taloon ikäisensä pojan ja antoi nälkäiselle niin paljon ruokaa
kuin tämä söi, sillä seurauksella, että poika kuoli. Tapaus teki jyrkän
lopun nuoren herran köyhäinharrastuksesta. Armeliaisuudentyötä ei
kuitenkaan voitu äkisti lakkauttaa, koska Yölintua laajalti mainittiin
hyvien töidensä vuoksi. Köyhien kestitys siirrettiin kuitenkin nyt
ulomma kartanon piiristä ja sitä supistettiin, mikäli mahdollista.

Lukuisista nälkävuoden uhreista jäi kartanoon pitemmäksi aikaa
seitsemän henkeä ja heitä kutsuttiin »nälkävuoden lapsiksi», vaikka
he lakkasivat olemasta lapsia eivätkä olleet edes lapsina tulleetkaan
Yölintuun. Amaliia oli tullessaan ikäihminen. Hän pelastui kuin ihmeen
kautta joutumasta elävänä haudatuksi, sillä hän oli jo laudalla ja
näytti elonmerkin, kun kantajat varomattomuuttaan kolauttivat laudan
pään ladon pihtipieleen. Kaamean tapahtuman johdosta annettiin hänelle
tavallista parempaa hoitoa, hän elpyi ja sai kartanossa monenmoisia
tehtäviä. Hänestä tuli sekä kanapiika että koirien ruokkija, hän
lämmitti saunan ja teki kesällä vihdat. Hän nukkui pirtin penkillä,
jolle hän oli levittänyt vaatteensa. Pirtissä oli lämmin, takkavalkea
paloi aamusta iltaan. Hän oli iloinen ja tyytyväinen. Suuri ylennys
tapahtui hänelle, kun hänet korotettiin kartanon karjanpaimeneksi.
Mutta iloa ei kestänyt kauan. Jo ensimmäisenä kesänä puski oman karjan
sonni hänet vaivaiseksi. Kauan kiduttuaan jäi hän henkiin ja pääsi
liikkeelle sauvojen varassa. Hän löysi aina työtä ja hänen iloisuutensa
oli lannistumaton.

Urpaanus oli hänkin ikämiehenä tullut kartanoon. Nälkävuodet olivat
häneltä vieneet talon ja perheen. Hän kantoi kohtaloaan hiljaisena,
kävi kirkossa, kalasteli, valmisti kalanpyydykset ja lämmitti riihet.
Nuoriherra, joka hänet oli pelastanut, kuljeskeli hänen kanssaan
vesillä ja istui hänen luonaan, kun hän kutoi verkkoa. Vanhus kiintyi
häneen kaikella sillä hellyydellä, joka oli joutunut toimettomaksi
kovien iskujen kohdatessa. Hän ei kuitenkaan elänyt montakaan vuotta.

Kaikki muut, jotka nälkävuodet jättivät kartanoon, olivat lapsia.
Viiasta kasvoi terve tyttö. Hän oppi jonkin verran ruotsia ja sai olla
käskyläisenä keittiössä. Hän ruokki hänkin koiria ja kanoja. Hän oli
vielä hyvin nuori, kun hän synnytti punatukkaisen lapsen ja joutui
pois kartanosta. Pojat Justus, Vapiaani, Pekka ja Otto kuljeskelivat,
senmukaan kuin he vaurastuivat, kartanon nurkissa toimitellen
kaikkinaista pientä käskyä.

Ennen kaikkea olivat he Jaakko-herran käskettävinä. _He_ valmistivat
hänen kanssaan ravunsyöttejä, hakivat hänelle onkimadot, rasvasivat
hänen saappaansa ja puhdistivat hänen pyssynsä. Heidät otettiin
herrojen kääsien taakse avaaman portteja. Vapiaani, joka oli
kivulloinen ja arka, putosi, everstin ajaessa Siironmaan kulolle,
rattailta ja vikaannutti selkänsä. Vähissä hengin tuotiin hänet
kotiin eikä hänestä koskaan tullut ihmistä. Rampana hän kieritteli
itseään paikasta toiseen. Pekka sen sijaan menestyi. Hän kohosi kuskin
apulaiseksi talliin. Ottokin säästeli renginpalkkojaan päästäkseen
torppariksi. Justus kulki herrojen mukana heidän metsästysretkillään.
Hän oli kaunis kasvoiltaan ja sukkela suustaan. Hän rupesi
juopottelemaan ja varastelemaan heiniä ja viljaa. Kätkö keksittiin
navetan parvelta. Kun hän joutui everstin eteen, löi eversti häntä,
niin ettei hän pariin päivään kuullut vasemmalla korvallaan. Kolmantena
päivänä hän sytytti kokon Yölinnun päärakennuksen alle ja karkasi
talosta. Tuli huomattiin, ennen kuin se oli ehtinyt saada aikaan
vahinkoa.

Pekka kasvoi tanakaksi työmieheksi. Kuski ja pehtori riitelivät hänestä
leikillä. Pehtori olisi tahtonut häntä maatöihin hänen voimansa ja
huolellisuutensa vuoksi, kuski tahtoi häntä talliin, koska hän piti
hevoset sekä lihavina että kiiltävinä. Everstinna istui vaunuissa tai
kuomeissa levollisena ainoastaan, kun Pekka oli ajamassa. Pekka puhui
vähän ja liikkui hitaasti. Eversti torui häntä alituisesti. Pekka
ei koskaan sanonut häntä vastaan. Tuntui siltä, kuin ei hän olisi
kuullut, mitä hän hänelle sanoi. Hän välitti ainoastaan työstään.
Ojalla tai tallissa oli hän kuin kotonaan. Pyhäpäivät kävivät hänelle
pitkiksi. Vapaaviikkoa ei hän pitänyt, koskei hän saanut sitä kulumaan.
Ulkopuolella työtään hän kulki kuin unessa.

Hän oli viidenkolmatta vanha, kun hänessä tapahtui herääminen.

Hän oli ollut saattamassa armoa ja nuorinta neitiä — he menivät
parannukselle Helsinkiin, Anna-neiti kun oli sairastellut — ja palasi
hiljalleen kotiin. Toistakymmentä peninkulmaa oli jäänyt taaksepäin
ja viimeinen peninkulma oli jäljellä. Hevoset olivat juottopaikalla
saaneet leipää ja juosta hölköttivät ylämaat ja alamaat. Tultiin
Siironmaan kankaalle. Ei Pekka koskaan kulkenut siitä muistelematta
kuloa. Mustina kielekkeinä pistivät palon jäljet yhä nuoreen kanervaan.
Yhtä kaikki oli metsä ruvennut kasvamaan. Suuret puut tosin seisoivat
paljaina ja kannot ojensivat kolkosti juuriaan taivasta päin, mutta
nuori metsä ja kanervikko rehoittivat helakan vihreinä.

Oli ihana iltayö. Kevät puhkesi silmin nähden. Pihkaiset lehvät
lemusivat sillä lemulla, joka niillä kestää vain muutaman yön. Linnut
lensivät kuin pyörryksissä tien poikki, arkailematta ajajaa. Niiden
riemu raikui taivaanrannalta taivaanrannalle, iltaruskon sammuessa ja
sulaessa taivaan sineen.

Siinä missä tie oli erkaantunut entiseen Siironmaan taloon, seisoi
nainen. Kun hän näki vaunut, siirsi hän liinan olkapäiltään päähän ja
rupesi astelemaan. Hevosten päästessä rinnalle, huomasi Pekka, että hän
oli pitkä ja nuori ja että hänen kädessään oli koivunlehviä. Hän piteli
niitä kaksin käsin, vuoroin olkapäätään, vuoroin kasvojaan vastaan.
Yölinnun kuski oli jo ajanut ohitse, kun hän muisti tuntevansa tytön.
Se oli Juurikk'ojan valkeatukkainen Jahanna, entisen Siironmaan tytär.
Hänestäpä oli tullut aikuinen ihminen. Siitä olikin kauan, kun Pekalla
oli ollut asiaa Juurikk'ojaan.

Kevätilta teki Pekan puheliaaksi. Hän tervehti ja he vaihtoivat
muutamia kysymyksiä ja vastauksia voinnistaan ja kevään tulosta. Emäntä
oli Juurikk'ojassa ennallaan, täysissä järjissään, muttei päässyt
liikkumaan. Nuorin lapsista, se joka oli syntynyt Juurikk'ojassa,
pysyi kuuromykkänä. Sellainen vähämielinen se oli. Tyttö asteli polkua
maantien ojan toisella puolella, hevoset kulkivat hänen kohdallaan
tiellä. Pekka sanoi:

— Mitenkäs Juurikk'ojan tytär on pantu jalkaisin näin pitkän matkan
taakse?

— Mikäs minun on kävellessä, sanoi tyttö. — Onpa nyt kaunis yö.

— On, vastasi Pekka.

Hän näki korkealta istuimeltaan koko sydänmaan kevään. Kangasta riitti
silmänkantamiin. Sillä vaihettelivat tummat havupuut, heleät koivut ja
mustuneet kannot. Taivaanranta tuli harmaana vastaan kuin ääretön järvi.

— Onpas koivuissa jo suuri lehti, sanoi Pekka.

— Ei joka paikassa, sanoi tyttö. — Nämä ovatkin otetut siitä koivusta,
johon ensinnä tulee lehti.

Pekka tuijotti tyttöön. Hän oli ymmärtänyt, että tyttö oli lähtenyt
varta vasten hakemaan koivunlehtiä entisen kotinsa maalta.

— Kauniit, sanoi hän.

Tyttö painui lehviä vastaan, niin ettei hänen kasvojaan näkynyt. Pekka
katsoi ainoastaan häneen ja olisi toivonut, että hän olisi nostanut
päätään.

— Äiti ikävöi tietoja siitä, miltä täälläpäin näytti. Piti lähteä
katsomaan. Hän saa nämä tuliaisiksi.

Pekan tuli outo olla.

— Sopiihan tässä ajamaankin, sai hän suustaan, — kun on sama matka ja
tilaakin.

Hän pysähdytti hevoset. Tyttö pysähtyi hänkin ja päästi lehvät
vaipumaan.

— Mutta mitenkäs minä herrasväen vaunuissa...?

— Mikäs siinä on... miksikäs ne siitä. Tai jos tänne ylös minun
viereeni.

Tyttö teki päätöksensä, hyppäsi ojan yli, astui vaunujen matalalle
etupyörälle ja ponnisti ylös.

Pekka ei enää nähnyt mitään muuta kuin hänet.

Hänen hengityksensä poltti, hänen kauneutensa pyörrytti. Pekka tempoi
hevosia suupielistä. Väsyneet eläimet puhaltuivat juoksuun ja höyry
niiden ruumiista sekaantui suosumuun, jonka läpi ajettiin. Tyttö piteli
toisella kädellään lehviä rintaansa vasten, toisella kiinni istuimen
kaiteesta. Mies ei uskaltanut katsoa häneen, käsi, jonka hän tiesi
olevan likellään, häikäisi hänen silmiään. Tuli se aika vuorokaudesta,
jolloin linnut vaikenevat. Nuorelle miehelle ja tytölle kävi olo
tukalaksi. Kangasmaa loppui ja hevoset astuivat käyden. Saattoi pelätä,
että sydämen lyönnit kuuluisivat.

— Minä menen kävelemään, sanoi tyttö äkkiä kyyneliä pidättäen.

Mies oli jo pysähdyttämäisillään hevoset, mutta kysyi kuitenkin:

— Miksi niin?

— Muuten vain.

— Sopiihan istua siellä vaunuissa, jollei tässä...

Tyttö vetäytyi niin loitolle kuin taisi vierustoveristaan ja piteli
viluisella kädellään kiinni lehviä. Vaikka linnut vaikenivatkin, oli
yö täynnä elämää. Tuoksut maasta ja puista nousivat niin voimakkaina,
että ne olivat kuin sauhu, joka kohoaa kytömaasta. Kotiin ikävöivät
hevoset paransivat vauhtia. Metsä loppui ja kartanoiden peltoaukeat
alkoivat. Puistojen keskeltä kohosivat katot. Jossakin haukkui koira.
Yksinäisenä piikkinä erottautui taivaanrantaa vastaan kellotapuli.
Hevosten lautaset olivat hiessä. Ajaja kiihotti niitä kiristämällä
ohjaksia. Koirat heräsivät asumuksissa. Ajon kumina vaihtoi ääntä, kun
sivuutettiin kirkko ja kellotapuli. Mökkien päällitse tuli näkyviin
virran vuo, johon petäjikkö kuvastui. Saunan ohi ajaessa tuntui löylyn
lämpöinen. Hevoset käänsivät, korvat tyytyväisinä eteenpäin tähdäten,
Yölinnun tallin eteen. Koirat rupesivat haukkumaan. Toinen vaunuhevonen
hirnahti. Tallista vastattiin. Tyttö hyppäsi alas ja puisteli
vaatteitaan. Pekka astui alas toiselta puolen ja rupesi päästelemään
valjaita. Tyttö kiersi vaunut.

— Kiitoksia, sanoi hän ja ojensi hyvästiksi kylmän käden.

— Ei mitään kiittämistä.

Mies näki, että hänen kasvonsa olivat hyvin valkoiset. Hän tunsi hänen
etenevät askeleensa hiekalla ikään kuin ne olisivat koskettaneet hänen
ruumiinsa pintaa. Kun hän oli saanut hevoset hoidetuiksi, meni hän
saunaan, riisuutui ja pani pitkäkseen penkille. Hiillos hehkui vielä.
Ovi jäi raolleen. Hän nukkui sirkan lauluun.

       *       *       *       *       *

Seuraavana sunnuntaina tuli Pekka Juurikk'ojaan ja pyysi saada tavata
emäntää. He eivät olleet nähneet vuosikausiin ja hämmästyivät toistensa
hahmoa. Pekka oli käynyt vilkasluontoisemmaksi, hänen hiuksensa olivat
leikatut ja hänellä oli uudet, korkeavartiset saappaat. Emäntä oli
pienentynyt ja silmät loistivat ikään kuin ne olisivat nähneet jotakin,
jota eivät muut nähneet. Hän tuli iloiseksi, että näki Pekan, ja
viittasi vanhan auttajavaimon luokseen. Hänen täytyi huutaa niin paljon
kuin jaksoi, ennen kuin vanhus kuuli. Olisi luullut vähemmälläkin
koko talon tietävän, että emäntä halusi tarjota vieraalleen kaljaa ja
kahvia. Pekalle oli kuitenkin joka suhteessa edullista, että vaimo
meni noutamaan kestitystä. Hän ymmärsi, että hänen piti toimittaa
asiansa sill'aikaa kuin vaimo oli poissa. Tytärtä ei näkynyt. Tutut
lehvät olivat vedessä pöydällä. Emäntä puheli kuuromykästä pojastaan
ja ikävästään syntymäkotiinsa sekä lisäsi, että ihmisellä piti olla
ristinsä. Pekka keskeytti hänet ja kysyi tytärtä, Jahannaa. Sitten
hän lupasi toimittaa emännän kirkkoon sekä juhannuksena että jouluna.
Keskellä emännän kiitollisuudenvuodatusta kysyi hän isäntää ja lisäsi
samassa, ettei isännällä ollut väliä, saattoi hän emännällekin
puhua asiansa. Asia oli sellainen, että hän aikoi syksystä heittää
palveluksen ja ruveta asumaan torppaa. Ja silloin oli tarpeen vaimo,
nimittäin emäntä. Ja oli hän sitäkin ajatellut, että menisi puhumaan
everstille Siironmaasta, että jos rakentaisi talon uudelleen. Pellot
eivät tulleet hoidetuiksi kartanosta käsin. Ojanvarret kasvoivat jo
miehenmittaista pajua.

Emäntä katseli häntä heräävä toivo silmissä ja veri alkoi nousta hänen
poskilleen. Pekan sanoista ei saanut täyttä selvää, ne hämääntyivät
vieläkin enemmän, kun kuuro vaimo tuli sisään. Sen emäntä ymmärsi
kuitenkin, että Pekka piti itseään huonompana heitä ja riensi siihen
sanomaan, ettei se ollut niin: ei heillä mitään ollut, hän ainoastaan
odotti hetkeä, jolloin kaikki myytäisiin, täytyihän vähemmälläkin
juomisella, eihän isäntä nähnyt selvää päivää. Lapset kyllä tekivät
työtä, ilman heitä kaikki aikoja sitten olisi mennyt nurin, mutta...
Pekka sanoi, että jollei Siironmaata voisikaan ajatella, niin torppaa
sieltäpäin. Ja silloin olisi emäntä tarpeen. Sairas tuijotti häneen.
Hän ei voinut käsittää, mitä Pekka tarkoitti — eihän hän voinut häntä,
vanhaa, kipeää ihmistä toivoa avukseen. Hänen täytyi ajatella tyttöä,
Jahannaa. Pekka otti kaljatuopin ja joi pitkään. Kuuro vaimo asettui
rukilleen. Avonaisesta ikkunasta tuli tuomenkukkain tuoksua. Koko
Yöjärven ranta oli valkoisenaan.

Emäntä hymyili, pyyhki kyyneleitä ja tavoitteli sanoja. Kun ei hän
keksinyt mitään sanomista, laskeutui hän selälleen vuoteeseen ja makasi
kädet ristissä.

Jahanna tuli tuomaan kahvia. Hän oli pukeutunut puhtaisiin. Hän ei
nostanut silmiään, kun hän laski tarjottimen käsistään ja tervehti,
eikä hän nostanut niitä koko aikana. Hänellä oli hyvin vaaleat hiukset.
Pekka muisti kerran monta vuotta sitten ihmetelleensä hänen hiuksiaan.
Hän kuumeni ja hän vapisi Jahannan edessä. Hän olisi tahtonut nostaa
hänet syliinsä ja lähteä juosten kantamaan häntä. Kun hänen vaalea
hameensa oli hävinnyt ovesta, sanoi äiti, hetken yskittyään:

— Kyllä hän ajattelee.

Pekka jäi katsomaan häneen, toisessa kädessä kahvikuppi, toisessa sen
vati, laitoja myöten täynnä kahvia.

— Mitä? sanoi hän henkeä pidättäen.

Emäntä naurahti.

— Sitä samaa vain mitä Pekkakin.

— Niinkös emäntä luulee?

— Eihän hän raoittanut silmiään. Eikä hän osannut puhua, hän kun muuten
aina puhuu ja nauraa. Ja eikö Pekka huomannut, kuinka hän punoitti. Ja
se on ollut samanlaista koko tämän viikon.

— Koko tämän viikon? sanoi Pekka ja hörppäsi yhdessä hengenvedossa
kahvinsa.

Sitten hän nousi, käveli, ryki ja katsoi ulos. Ranta oli valkoisenaan
tuomia ja Yöjärvi välähteli auringossa.

— Juhannuksena ja jouluna minä sitten toimitan emännän kirkkoon, sanoi
hän.

— On jo juhannus ja joulu, sanoi emäntä.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna astui Pekka juhlasaappaissaan everstin eteen. Eversti
vietti nykyään päiväkaudet nojatuolissa kirjoitushuoneessa ja vanha
palvelija vuoroin pani tohveleja hänen jalkaansa, vuoroin riisui niitä
hänen jalastaan, peitteli ja hoiteli häntä. Särky ei hellittänyt yöllä
eikä päivällä.

— No? sanoi eversti, kun Pekka pysähtyi ovensuuhun.

Pekka esitti asiansa kangertamatta. Eversti oli hänen puhuessaan
tarttunut tohveliinsa, ikään kuin viskatakseen sen häntä kohti.

‒ Vai niin, vain niin, vai pois! pani eversti. — Niin pian kun teistä
alkaa olla jotakin hyötyä, niin pois. Kyllä kartanon leipä kelpaa niin
kauan kuin ei olla työmiehiä, mutta sitten heti pois. Vai naimisiin
— no, olisihan talossa tilaa kahdelle siinä missä yhdellekin. Vai
itsenäiseksi — ei suomalaisesta ole itsenäiseksi, renki se on!

Pekka oli vuosien kuluessa totuttanut itsensä siihen, ettei hän sanonut
everstiä vastaan ja nytkin hän puhui ikään kuin ei olisi kuullut
everstin vastaväitteitä. Kun hän mainitsi Siironmaata, nousi eversti
seisoalleen ja hänen valkoiset kasvonsa vääntyivät.

‒ Oletko sinä hullu! huusi hän. — Siironmaa ei ole mikään torppa,
vaan talo. Siironmaa maksaa rahaa. Huomenna sinä tulet ja kysyt, enkö
minä sinun renginsäästöistäsi luovuttaisi sinulle Yölintua...! Vai
Siironmaan tyttären aiot naida. Ja mitä se muuttaa asiaa?

Eversti nauroi häijysti ja viittasi kädellään. Kun hän hetken perästä
katsoi, oli Pekka astunut pari askelta likemmä.

— Minä en enää jää kartanoon. Olen kolmetoista vuotta tehnyt täällä
työtä...

Eversti vaipui istumaan ja heristi nyrkkiä häntä kohti.

— Mene! huusi hän. — Minä pääsen vielä liikkumaan. Kyllä minä vielä
voin pitää rengit kurissa. Aja hänet ulos! huusi hän palvelijalle. —
Mene helvettiin siitä!

Pekka oli päässyt eteiseen, kun everstin kengät kolisivat seinään.
Tuskissaan väännellen makasi Yölinnun herra tuolissa. Vanha palvelija
laski lääkepisaroita, joita pudotti lasiin.

— Nuo, nuo tulevat, äänteli eversti itsekseen. — Ne ovat salaa saaneet
siivet ja tulevat ja vaativat vapautta. Ne tulevat ja ottavat maan.

Everstin suljettujen silmien edessä häämötti kuva joistakin harmaista
ihmisistä, jotka kiipesivät ylös vuorta ja päästyään harjalle rupesivat
kaatamaan metsää ja kuokkimaan maata. Heillä oli kirveet ja kuokat.
Heillä oli voimia. Heitä oli paljon.

— Mene hakemaan takaisin se lurjus, sanoi hän palvelijalle. — Se, se
joka läksi täältä. Heti paikalla.

Kun Pekka taasen seisoi everstin edessä, sanoi eversti:

— Lähde Siironmaan sydänmaahan ja rakenna talo uudelleen. Ja sitten:
pois, pois minun silmistäni...

Mutta Pekka ei lähtenyt.

Eversti aukoi ja sulki nyrkkiään. Raivoissaan käski hän palvelijaa
ajamaan ulos renkiä. Pekka astui vain likemmä. Hän tuli juhlallisena
ja liikutettuna. Hän ei saanut sanaa suustaan. Vihdoin hän ojensi
everstille kätensä.

Eversti tarttui käteen.




JOULUKIRKKO


Kirkonkylä oli sytyttänyt joulukynttilänsä keskelle talvisia
aukeita, ja kirkko säteili täydessä juhlavalaistuksessa. Poljetussa
lumessa ulkopuolella astelivat viinakauppiaat lämpimäkseen, ja syödä
rouskuttivat hevoset, loimi selässä, kaurapussi köytettynä pään
ympäri. Sisäpuolella istuivat ihmiset talvitamineissaan ja katselivat
suitsuavia kynttilöitä, joilla he olivat valaisseet temppelinsä.
Sisällä oli vieläkin kylmempi kuin ulkona, ja ulkona oli pakkanen,
talvi oli tullut kovana alun pitäen.

Kylmästä huolimatta oli kirkko täynnä väkeä. Suuret virsikirjat auki
penkkipöydillä istui väki viluisena ja juhlallisena hengityksen
suitsutuksena noustessa ilmaan. Vähitellen kuitenkin lämpeni.

Etupenkissä istui Yölinnun armo kahden vanhemman tyttärensä
kanssa. Hänet nähtiin nykyään yhä useammin yhteisen kansan
jumalanpalveluksissa, hän ymmärsi jo kielen ja puhuikin sitä. Hän oli
ruvennut nöyrästi ja ystävällisesti seurustelemaan ihmisten kanssa.
Nyt katseli hän korkeita, juhlallisia kynttilöitään, jotka paloivat
alttarilla ja saarnatuolissa. Kauniston herrasväestä ei ollut kirkossa
ketään, mutta penkki ei silti ollut tyhjänä. Alakartanon tyttäret,
postineiti ja muita köyhempiä herrasväistä nähtiin etempänä yhteisen
kansan joukossa. Jokainen seurasi jumalanpalveluksen ohella omien
kynttilöidensä palamista ja vertasi niitä muiden kynttilöihin. Vanhan
tavan mukana ei yhdestäkään asumuksesta jouluaamuna tultu kirkkoon
tyhjin käsin, vaan jokainen perhekunta toi tullessaan valoa Jumalan
huoneeseen ja asetti kynttilät määrättyyn paikkaan puujalkaan,
joka otettiin esille joulupyhiksi. Kartanot valaisivat alttarin ja
kuorin, talonpoikaistalot kokonaisia ikkunoita. Yksin kellotapulin
kynttilöilläkin oli määrätyt lahjoittajansa. Harttu sai jouluksi
torniinsa neljätoista kaunista kynttilää, joita varten hän itse
oli tehnyt lujat puutelineet. Entinen Siironmaan emäntäkin oli nyt
kirkossa. Hänet oli tuotu kantamalla, kaksi miestä oli ollut nostamassa
häntä reestä. Hän ei istunut Siironmaan penkissä — siinä oli vierasta
väkeä —, hänet oli asetettu saarnatuolin alle, josta sekä näki että
kuuli. Hän istui tyttärensä rinnalla ja ilo ja onni säteilivät hänen
kasvoistaan. Äiti ja tytär katselivat ikkunaa kuorin oikealla puolella,
jossa heidän kynttilänsä paloivat. Miesten puolella ovensuussa istui
se, josta he kiittivät Jumalaa, joka oli tehnyt heidät onnellisiksi:
Pekka.

Pitkän virren aikana ennen saarnaa kävi suntio niistämässä kynttilät.
Hän varisti karret läkkituoppiin, jota hän kuljetti vasemmassa
kädessään ja josta kaiken aikaa nousi kynttilänsydämien käry. Kirkko
hulmahti kynttiläin niistämisen jälkeen täyteen loistoon. Miesten
puolella syntyi liikettä. Piti ennen saarnaa käydä katsomassa
hevosia. Pikkupojat kopistelivat uusissa saappaissaan miesten
perässä, mutta pakkanen ajoi heidät takaisin kirkkoon ja he jäivät
pääkäytävälle vuoroin katsellakseen alttaritauluun ja hopeisiin
haarakynttiläjalkoihin, vuoroin urkulehterille, josta soitto pauhasi
alas kirkkoon. Lukkari alkoi värssyt lujalla äänellä ja jätti sitten
naiset veisaamaan. He veisasivat hartaasti ja venytellen ja lisäsivät
taitavasti erinäisiin kohtiin liverryksiä. Kynttilöihin muodostui pian
taasen karsi, liekit himmenivät, pitenivät ja kävivät lepattaviksi. Kun
miehet virren loppupuolella palasivat paikoilleen, tuli ovista viima,
joka kallisti liekit pitkiksi, viistoiksi piikeiksi.

Naisten puolella sattui joku kääntämään kasvonsa viimaan päin. Samassa
jäivät katsojan silmät tuijottamaan mieheen, joka päätä pitempänä muita
asteli pääkäytävää pitkin alttaria kohti. Jo käänsi toinen ja kolmas
naisista kasvonsa tulijaa kohti. Mies astui pää kumarassa, ikään kuin
hän olisi ollut menossa ehtoollispöytään. Kynttilöiden lepattavassa
valossa välähteli hänen paljastettu päänsä. Hänellä oli punaiset
hiukset. Koko naisten puoli oli kääntynyt ja joka silmäpari tähtäsi
tulijaan.

‒ Yölintu! lausui entisen Siironmaan emäntä ja hänen sanansa kuului
kauas kirkkoon, sillä hän oli lausunut sen ajatuksissaan, huomaamatta,
että oli Herran temppelissä.

Hänen tyttärensä toisti sanan ja nousi seisomaan.

— Yölintu! ääntelivät keski-ikäiset naiset pitkin kirkkoa.

— Mitä? kysyivät vanhat vaimot ja kävivät levottomiksi, ikään kuin
murhamiestä olisi mainittu. — Onko se Yölintu? Onko Yölintu tullut
takaisin?

Ja kaikki seurasivat henkeä pidätellen miestä, joka astui alttaria
päin. Hän käveli niinkuin ei hän olisi nähnyt mitään ympärillään ja
niinkuin hänen vain olisi pitänyt päästä päämääräänsä. Kun hän tuli
Yölinnun penkin kohdalle, näki hän siinä kolme mustapukuista naista. He
eivät kuulleet hänen tulevan, sillä heillä oli päässä paksut bahytit.
Vanhin naisista nojasi päätään penkkipöytään. Ei voinut tietää,
nukkuiko hän vai rukoiliko.

Kuinka hän oli vanhentunut!

Tulija astui hiljaa penkkiin, painoi hänkin alas päänsä ja purskahti
itkuun. Hän itki niin väkivaltaisesti, että nyyhkytys kävi läpi kirkon,
kesken virrenveisuun.

Äiti hänen vieressään avasi silmänsä, tunsi hänet heti ja suhtautui
häneen tutusti kuten se tekee, joka ei hetkeäkään ole epäillyt hänen
tuloaan eikä lakannut sitä toivomasta. Hän laski kätensä pojan
päälaelle, koetteli olkapäätä, antoi sormiensa solua alas käsivartta,
otti voimakkaan käden ja vei sen suutaan vastaan. Pitäen sitä sillä
tavalla painui hän rukoilemaan.

Koko seurakunta näki tämän. Muutamat naiset nousivat seisomaan ja
tuijottivat kuin tuomion enkelit Yölinnun penkkiin. Siironmaan emäntä
hymyili ja puserteli ristittyjä käsiään vastatusten. Siunausten tulva
tuntui hänen silmistään vuotavan äitiä ja poikaa kohti. Ankarat
seisojat naisten puolella lauhtuivat hekin ja painuivat penkkeihin.
Ennen pitkää nyyhkytti koko naisten puoli. Vieraan tulo oli tehnyt
sellaisen vaikutuksen, että harva kirkkokansasta huomasi tavanmukaisen
yhteensoiton ennen saarnaa jäävän pois. Ilman edelläkäynyttä
kellonsoittoa nousi pappi jalkavirren aikana saarnatuoliin. Yölinnun
rouvan haarakynttilät valaisivat vanhan rovastin kulunutta turkin
kaulusta kovia liperejä ja sileiksi ajettuja, ystävällisiä kasvoja.
Sielunpaimen oli nähnyt liikutuksen seurakunnassa ja hänen leukansa
värisi niin, että hän vaivoin sai alkurukoukset luetuiksi. Vähitellen
hän kuitenkin vahvistui ja saattoi voimakkaalla äänellä ryhtyä
epistolan tekstiin.

»Kansa joka pimeydessä vaelsi, näki suuren valkeuden, ja jotka asuivat
kuoleman varjon maassa, niiden ylitse se kirkkaasti paistaa. Sinä
lisäät kansaa ja lisäät hänelle iloa; sinun edessäs iloitaan niinkuin
saaliinjaossa iloitaan. Sillä sinä olet heidän kuormansa ikeen,
heidän olkainsa vitsan ja heidän vaatiansa sauvan särkenyt, niinkuin
Midianin aikana. Sillä kaikki sota ja meteli ja veriset vaatteet pitää
poltettaman ja tulella kulutettaman. Sillä meille on lapsi syntynyt ja
poika on meille annettu, jonka hartioilla herraus on, ja hänen nimensä
kutsutaan Ihmeellinen...»

Rovasti pysähtyi. Kirkko väreili oudon liekehtimisen vallassa.
Kynttilät paloivat pitkällä karrella, savusivat ja loimottivat.
Seurakunta, joka seisoaltaan kuunteli jouluepistolaa, näki sekin
punerruksen seinillä ja päätteli aamuruskon osaavan sisään ikkunoista.
Tosin ei vielä olisi pitänyt olla aamuruskon aika. Tuulikin oli alkanut
käydä. Kohisi. Ruutujen raoista kävi viiman henki. Kynttiläin liekit
venyivät pitkiksi ja sinisiksi. Rovasti koetti jatkaa.

— Palaa, palaa! vihlaisi äkkiä lapsen huuto läpi kirkon hiljaisuuden.

Ihmiset rupesivat levottomina kääntelemään päitään. Kohina yltyi.

— Tuli on irti!

— Kellotapuli palaa!

Turhaan nosti vanha rovasti kätensä ja koetti tyynnyttää seurakuntaa.

— Me olemme kaikki Jumalan kädessä, yritti hän. — Olkaa alallanne,
rakkaat sanankuulijat, muuten sotkette toisenne.

Kukaan ei kuunnellut häntä. Korvia särkevä töminä täytti kirkon,
kun koko kirkkokansa syöksyi oviaukkoja kohti. Ihmiset huusivat,
työnsivät ja survoivat toisiaan. Väkevämmän oikeus vallitsi. Heleä
loimu hohti sisään, kun ovet avattiin. Vedossa sulatti kynttilöiden
liekki toista puolta kynttilässä ja tali valui pisarrellen lattialle.
Rovasti tuli alas ihmisjoukon luo ja koetti puhua. Lapset ja vanhat
naiset seurasivat häntä sakaristoon. Tulen kohina yltyi yltymistään.
Huudettiin. Joku lapsi itki. Helisten putosi ruutuja permannolle.
Sakaristosta kannettiin kirkon kalleuksia. Suntio tuli alttarin eteen,
otti hopeiset kynttilänjalat, irroitti kynttilät ja tukahutti liekin
sormiensa välissä.

— Mitä te, hyvät ihmiset, siinä istutte! huusi hän kahdelle naiselle,
jotka viipyivät saarnatuolin alla. — Palatte te, jollette lähde.

Hän ei kuullut, mitä naiset sanoivat, hän kiiruhti sakaristoon. Toinen
istui levollisena paikoillaan, toinen seisoi ja tuijotti ovea kohti,
mistä lieska loimusi.

He olivat nähneet ihmisten pakokauhun vallassa lainehtivan ovelta
ovelle. He olivat nähneet Yölinnun punatukkaisen herran taluttavan
äitinsä ja sisarensa sakariston tietä pois kirkosta. Yölintu oli vielä
kerran juossut kirkkoon, ottanut käsipuolesta ontuvaa postineitiä
ja Alakartanon tyttäriä ja vienyt heidät samaa tietä. Äiti ja tytär
olivat nähneet nuorten ihmisten nyrkkivoimalla työntävän tieltään
vanhoja. Huudoista he kuulivat, että kellotapuli paloi ja että kipunat
olivat sytyttäneet kirkon katon. Tikapuut havaittiin lahoiksi, niitä
piti paikkailla ennenkuin päästiin nousemaan katonharjalle. Naiset
saarnatuolin alla eivät hätäilleet.

— Kyllä Pekka tulee, sanoi äiti turvallisesti.

Tyttären silmät olivat savusta ja tuijottamisesta kipeät. Hänen
luottamuksensa horjui, mutta hän koetti yhä vaieta ja odottaa.

— Kyllä hän tulee, sanoi äiti. — Hän tietää, ettei meillä ole täällä
mitään hätää.

— Katto palaa, sanoi tytär.

— Eiköhän sitä saada sammumaan.

Tulen kohinaan sekaantui miesten huutoja, koirain ulvontaa, kulkusten
soittoa ja ruokakellojen pauketta.

Äkkiä suljettiin kirkon ovet ulkoapäin. Se tapahtui vedon vuoksi, mutta
naiset luulivat, että heidät teljettäisiin kirkkoon palamaan. Tytär
karkasi ovelle. Hän sai sen auki, se ei ollut lukossa. Kellotapuli
kuumotti tulisena patsaana. Liekit nousivat tyynessä pakkasilmassa
suoraan taivasta kohti. Rakennuksen luuranko erottautui valuvan
kullanvärin ja punan joukosta ylhäältä hamaan alas asti. Kellot
riippuivat kuin kaksi jättiläiskokoista veripisaraa, jotka minä hetkenä
hyvänsä voivat tipahtaa. Koko tapulin luuranko huojui. Pelastamistyö
oli kohdistettu kirkkorakennukseen. Miehiä nousi ja laski sen katolle.
Vettä hilattiin astioissa nuorien avulla ylös. Nelistämällä tuli ja
meni hevosia rannan ja kirkon väliä. Naiset seisoivat ketjuna pellolla
lumessa, ojennellen toisilleen vesisankoja ja lumella täytettyjä
koppia. Aamuhämärässä punoittivat hanget ikään kuin olisi satanut verta.

Tyttö näki tämän kaiken yhdessä silmänräpäyksessä. Hänen täytyi
huivillaan suojella kasvojaan kuumuudelta.

— Pekka! huusi hän kaikella voimallaan. — Pekka!

Hän ei tuntenut omaa ääntään. Kukaan ei kuunnellut häntä. Hän ei voinut
liikkua portailta, sillä huojuvasta kellotapulista sateli hirrenpäitä
ja kekäleitä. Hän tarttui esineeseen, jonka joku paetessaan oli
pudottanut. Se oli paksu kinnas. Hän tähtäsi sillä miesjoukkoon, joka
hääri tikapuiden juurella. Mutta se ei osunut likellekään.

— Kirkossa on ihminen, joka ei pääse kävelemään. Hän palaa, jollette
tule auttamaan...! Pekka! Pekka! Äiti ei pääse liikkumaan!

Ei kukaan kuullut.

Tyttö karkasi takaisin kirkkoon. Katosta tunki jo sisään savua ja
ikkunanpieli oli syttynyt palamaan. Silmäterät, joilla äiti häneen
katsoi, välkkyivät oudosti.

— Minä kannan teidät! sanoi tytär. — Ottakaa kiinni kaulasta.

— Et sinä jaksa, hyvä lapsi.

— Me palamme täällä.

— Kyllä Pekka tulee.

Mutta äiti ei itsekään enää uskonut sanoihinsa.

— Ottakaa kiinni kaulasta...

‒ Et sinä jaksa...

— Mitä te painaisitte.

— Minä olen pitkä ihminen.

Tytär nosti hänet syliinsä. Veri tuli kuumasti hänen poskilleen. Hän
sai sairaan ulos penkistä peräkäytävälle, mutta siinä hänen täytyi
päästää alas taakkansa. Äiti tarttui kiihkeästi hänen kaulaansa ja he
yrittivät taasen liikkeelle. Kellotapuli romahti alas, kellot päästivät
kaamean sihahduksen, kun ne koskettivat maata. Kekäleitä ja parruja
lenteli.

— Lähde, lapseni, sanoi äiti ja pudotti itsensä permannolle. — Ehkä
Jumala kutsuu minua. Mikäs minun on kuolla kirkossa. Kun menette yhteen
Pekan kanssa, niin pitäkää huolta lapsista. Ottakaa isäkin luoksenne...

— Minä en jätä teitä. Minä kannan teidät...

Mutta äiti ei enää auttanut häntä hänen ponnistuksissaan. Turhaan tytär
pyyteli ja tuskitteli. Äiti vaipui rukouksiin eikä kuullut häntä.
Katto tuli alas keskelle kirkkoa. Vettä vuoti pitkin seiniä. Tytär
karkasi taasen ovelle huutamaan apua. Äiti jäi tuijottamaan liekkeihin
ja hänestä tuntui siltä kuin hänen olisi pitänyt lähteä päästämään
eläimiä tarhasta. Hänen kotinsa paloi. Väki oli ruishalmeella. Hän
tiesi, että isännällä oli rahoja, mutta hän ei tietänyt, missä ne
olivat. Hän ei uskaltanut lähettää lapsia luotaan. Koko sydänmaa syttyi
tuleen. Hän juoksi aitannurkalle tähyilemään tielle, eikö leikkuuväkeä
kuuluisi. Kipunat lensivät matkojen takaa. Katto toisensa perästä
rupesi savuamaan. Tytär tuli juosten pihamaalle. Hänen hiuksensa olivat
hajallaan. Hän kierteli huivia käsissään, itki ja lankesi polvilleen
äidin eteen. Hän puhui jotakin, rukoili anteeksi jotakin ja karkasi
liekkeihin. Äidin täytyi hänet pelastaa! Hän näki hänen hiustensa
heilahtelevan liekkien keskellä. Hän tarttui kirkon penkkiin ja nosti
itsensä pystyyn. Jaloissa pisteli, ikään kuin hän olisi astellut
veitsenkärjillä. Hän juoksi huojuvaa maata pitkin eikä tietänyt, oliko
hän Siironmaan pihamaalla vaiko kotipitäjänsä kirkossa. Hän tiesi vain,
että hänen piti pelastaa tyttärensä. Hän hyppäsi palavien kekäleiden
yli.

— Marjaana, Marjaana! huusi hän.

Hänen lapsensa tuli häntä vastaan. Hän oli ilmielävänä hän oli
pelastettu! Äiti vaipui syvälle maahan, sitten hänet nostettiin
korkealle ylös. Sen jälkeen ei hän enää tietänyt mistään.

Hän pääsi tajuihinsa maantiellä keskellä lumisia peltoja. Häntä
kannettiin ja Jahanna käveli hänen vieressään.

— Pekka! sanoi hän ja painoi kädellään niskaa, jonka ympärillä hänen
käsivartensa oli. — Tiesinhän minä, että Pekka tulisi.

Mutta se ei ollut Pekka. Se oli Yölintu, kartanon nuori herra. Hänen
äitinsä oli hänet lähettänyt. Pekka seisoi väkevinten miesten kanssa
rannassa ja nosti vettä. Siinä työssä ei kukaan vetänyt hänelle vertoja.

Kun emäntä kuuli, kenen sylissä hän oli, kävi hän äänettömäksi ja pani
silmänsä kiinni. Avatessaan ne näki hän lumisia nuoria mäntyjä ja
hangen, jolle oli singonnut kekäleitä. Aamurusko kulki kelmeänä viiruna
taivaanrannalla. Hänen käsivartensa lepäsi hartioilla, jotka olivat
väkevät kuin Pekan hartiat. Mutta niskassa, vieraan lakin alla olivat
punaiset hiukset. Hänen teki mieli silittää niitä.

— Mihin minua viedään? kysyi hän.

— Pitäjäntuvalle, vastasi tytär ja pyyhki kasvojaan.

— Me olisimme tahtoneet kartanoon, sanoi herra.

— Pitäjäntupa on likempänä, ehätti tytär sanomaan. — Ja siellä on
meidän hevonen.

Yölinnun herra nousi raskaasti hengittäen mäkeä.

— Olenko minä kävellyt? sanoi emäntä äkkiä.

— Olette.

— Kävelinkö minä tosiaan?

— Kävelitte.

— Mutta miksen minä nyt voi kävellä?

— Ehkä te voitte.

— Kyllä minä jaksan! huudahti nuori herra ja läksi juoksemaan.

Emäntä sitaisi kädellään hänen hiuksiaan. Portaiden edessä pyrki
hän maahan. He ottivat häntä käsipuolesta ja taluttivat. Ja hän
käveli. Porstuan läpi ja tuvan kynnyksen yli päästyä pyysi hän, että
he päästäisivät hänet irti. Hän käveli yksinään kuten lapsi, joka
käsivarsillaan ylläpitää tasapainoa. Kaikki jotka pitäjäntuvalla
olivat, näkivät sen ja ihmettelivät.

Avarassa huoneessa oli koolla paljon väkeä. Toiset seisoivat
pystyvalkean ääressä lämmittelemässä, toiset availivat penkillä
kirkkoeväitään. Viinanmyyjä liikkui, kädessä puolenkorttelin mitta,
miesten joukossa. Kun Yölinnun herra saapui Juurikk'ojan väen kanssa,
oli tuvassa hetkisen hiljaista. Ainoastaan suuret puut paukkuivat
palaessaan. Mutta nuori herra rupesi samassa ystävällisesti puhumaan
oikealle ja vasemmalle ja pian täytti puheen sorina tuvan. Olikin yllin
kyllin puheen aihetta.

Tulipalo oli saanut alkunsa siitä, että Harttu oli jättänyt
kynttilänsä palamaan tapuliin ja lähtenyt Rantakrouviin. Hänen piti
ottaa vain pari ryyppyä, mutta hän unohti koko yhteensoiton ennen
saarnaa ja joi itsensä täyteen humalaan. Ei hän niin äkkiä olisi
humaltunutkaan, jollei hän olisi sekaisin ottanut niin monta ainetta.
Kynttilät paloivat sill'aikaa loppuun puisissa jaloissaan tapulissa,
kynttilänjalat syttyivät tuleen ja levittivät liekkiä eteenpäin. Harttu
ei tälläkään hetkellä tietänyt, mitä hän oli matkaansaattanut. Hän
makasi Rantakrouvin piikatytön sängyssä, liikkumatta kuin tukintynkä.
Tästä kaikesta riitti kirkkokansalla puhumista. Pekka syöksyi äkkiä,
vaatteet kuin jäähän valettuina, tupaan. Hän oli niin kiihdyksissään,
että hän kaikkien nähden tarttui morsiamensa käteen, istuutui hänen
viereensä ja rupesi kyselemään, eivätkö kartanon miehet olleetkaan
tulleet kantamaan emäntää palavasta kirkosta. Kun hän sitten kuuli
emännän kävelleen omin voimin, ymmärsi hän, että kaikki oli ollut
sallittua.

Sitä myöten kuin sammutustyö päättyi, kerääntyi pitäjäntuvalle väkeä.
Sanoma Jaakko-herran palaamisesta oli sekin levinnyt kautta kirkonkylän
ja pitäjän herrasväetkin ajoivat helisevin kulkusin paikalle.
Yölinnun eversti, joka ei vuosiin ollut liikkunut ulkopuolella
kartanonsa piiriä, oli puetuttanut itsensä juhlavaatteisiin ja antanut
everstinnalle käskyn, että jouluherkut oli lähetettävä kestitykseksi
pitäjäntuvalle. Kun eversti ja everstinna ajoivat suitsuavan kirkon
ohitse, tapasivat he tiellä Alakartanon tytöt ja heidän isänsä. Lippi
ei tahtonut saada selkoa, mikä kokko paloi pellolla. Hän huusi ja
huitoi, kaatui ja nousi. Hän oli koko tulipalon ajan maannut kotona
parhaimmassa jouluhumalassa ja heräsi siihen, että tytöt huusivat hänen
korviinsa Jaakon nimeä. He itkivät, nauroivat ja syleilivät toisiaan
ja äitiään. Lippi nousi istumaan ja lupasi tappaa heidät, kun he näin
törkeästi tekivät pilkkaa vanhasta isästään. Mutta kun hän vihdoin
ymmärsi, että he puhuivat totta, eivät mitkään kuparisepät olisi
voineet pidättää häntä vuoteessa. Hänen täytyi saada omin silmin nähdä
Jaakko! Ja hän nousi ja kulki vuoroin pystyssä, vuoroin nelinryömin
eteenpäin. Kellotapulin suitsuavilla raunioilla hän lämmitteli käsiään
ja pani ankarasti sitä vastaan, että kirkko oli palanut. Tämä oli jokin
kokko, ei toki kirkko niin pala. Eversti otti hänet rekeensä. Hän
nukahti paikalla ja pitäjäntuvan portaiden edessä korjasi Jaakko hänet
selkäänsä kuin sammakon ja vei tupaan.

Jouluaamu muodostui nyt niin juhlalliseksi ja iloiseksi, etteivät
herrat metsästysretkiensäkään sarjasta olisi voineet löytää yhtään
sen vertaista juhlaa. Kahvi keitettiin muuripadassa, joka veti kaksi
saavia. Sitä juotiin tuopeista, puoli tuopeista ja kortteleista.

Herrat sopivat kaikki vanhat vihansa. Yölinnun eversti ja Kauniston
patruuna antoivat toisilleen liikutuksen vallassa suuta. Yölinnun
nuorin tytär ehdotti lähempää tuttavuutta postineidin kanssa.
Yläkartanon ja Alakartanon rouvat seisoivat rinnatusten ammentamassa
kirkkokansalle kahvia padasta, jolla sitä oli tuotu tupaan. Lippi
ja Kauniston herra tahtoivat tanssia, mutta heidän jalkansa eivät
kannattaneet.

Rovasti, joka leuka täristen oli katsellut Herran ihmetöitä
seurakunnassa, nousi, ryki ja teki ehdotuksen. Koska saarna oli
jäänyt pitämättä kirkossa, voitaisiin se pitää täällä. Tiedettiinhän,
että Herra oli läsnä siellä, missä kaksi tai kolme kokoontui Hänen
nimeensä... Lippi ja Kauniston herra, jotka halailivat toisiaan
ja Jaakkoa penkillä pöydän takana, huusivat, ettei mitään saarnaa
tarvittu, oli juhlallista muutenkin. Mutta heidän sanoilleen ei annettu
arvoa, he keikahtivatkin samassa penkille ja heille tehtiin tilaa, niin
että he saivat nukkua. Kaikki muut hyväksyivät rovastin ehdotuksen.
Tuvassa hiljeni. Pappi asettui pöydän eteen ja suntio aloitti käheällä,
voimakkaalla äänellä:

»Koko maailm' iloit' mahtaa.»








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK YÖLINTU ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.