Valkea huvila : Novelli

By Maila Talvio

The Project Gutenberg eBook of Valkea huvila
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Valkea huvila
        Novelli

Author: Maila Talvio

Release date: December 20, 2024 [eBook #74952]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALKEA HUVILA ***

language: Finnish




VALKEA HUVILA

Novelli


Kirj.

MAILA TALVIO





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1920.




Eräänä ihanana kevätiltana tapahtui se rautatieonnettomuus,
joka pariksi päiväksi antoi sanomalehdistölle aihetta laajoihin
artikkeleihin ja sittemmin viranomaisille tutkintoihin useiden
kuukausien aikana. Järkytetyin mielin lukivat kansalaiset pitkin
maata kuvauksia ihmisistä, jotka olivat menettäneet kätensä tai
jalkansa, tai tykkänään henkensä. Parin päivän aikana oli asianomaisen
pienen maaseutuaseman nimi kaikkien huulilla, jopa toistettiin
uhrienkin nimiä. Ne olivat tuntematonta väkeä, työmiehenvaimoja,
joku vaihdemies sekä eräs leskirouva ja hänen kuusitoistavuotias
tyttärensä. Viimemainituista puhuttiin enimmän senvuoksi, että
he, ollen samaa perhettä, herättivät enimmän sääliä. Äiti, Maria,
kolmekymmentäkuusi-vuotias, kuoli asemahuoneella ennenkuin lääkäri ehti
paikalle, tytär, Saima, oli niin vaikeasti ruhjoutunut, ettei hänen
henkiinjäämisestään saattanut olla paljon toivoa. Syystä huusi yleisö
kuohuissaan viranomaisten huolimattomuutta ja leväperäisyyttä.

Surullisen näköistä oli onnettomuusyönä todella ollut sillä
pienellä asemalla, jonka nimeä yleisö seuraavina päivinä toisteli.
Särkyneen vaunun ympärillä makasivat avuttomina ihmisten vaatteet,
eväät, kopat ja jäähyväiskukkaset. Ja siellä oli myöskin verta ja
silpoutuneita jäseniä. Joku utelias paikkakunnan tyttölapsi oli ollut
pyörtymäisillään, kun sattui kompastumaan jalkaan, joka oli linkoutunut
pitkät matkat kiskojen taakse. Jalassa oli siisti maalaiskenkä ja
harmaa villasukka. Kauheaa se oli! Ne onnettomuusuhrit, jotka pääsivät
liikkeelle, huusivat julki hätänsä, hajaantuivat nukkuviin asuntoihin
ja vastaanottivat siellä kanssaihmisten säälin ja virvoituksen.
Vaikeammin haavoittuneet makasivat asemahuoneen pienissä suojissa,
voihkien ja valittaen. Eihän täällä ollut edes lääkäriä, ei mitään
valmista rautatieonnettomuuksia varten. Kuolleet olivat vaiti —
hekin olivat vielä elävien mukana, nimittäin se rouva, jonka nuoren
tyttären ukko Trast oli asettanut pöydälle muun paikan puutteessa,
ja se vaihdemies, jonka kuiskailtiin olevan syypään onnettomuuteen.
Vaiti oli myöskin kuolleen rouvan tytär: hän ei ollut vielä tullut
tajuihinsa, ja ukko Trast, eläkettä nauttiva vaihdemies ja vanhin
junavirkailija näillä mailla, arveli itsekseen, että olisikin parasta,
jos hän seuraisi äitiänsä eikä enää palaisi tähän pahaan elämään. Niin
kaunis lapsi hän oli, olisipa suonut hänen pääsevän pois ennenkuin
maailma ehti häntä tahria. Ukko Trast oli jo käyttänyt trasselit, joita
hän iänikuisesta tottumuksesta aina piti taskussaan, asemahuoneen
pyyhinliinat ja mitä ikinä liinavaatetta löysi, hiljentääkseen
peloittavaa verenvuotoa. Tyttö oli jo valkoinen niinkuin tuomien
kukkatertut, jotka riippuivat alas räystään yli. Paras oli lapsen
kuolla, paras. Ukko Trast oli nähnyt paljon, mutta nyt hän nieli
kyyneliä. Hyvän aikaa hän sai liikkua yksikseen siinä keskellä
hävitystä — kenenkäpä olisi tehnyt siihen mieli! Makasiinimies kiroili
kanniskellessaan tavaroita onnettomuuspaikalta korjuuseen ja herrat
soittelivat konttorissa telefonia.

Vihdoin tuli siihen sitten paikkakunnan naisia, ja yrittihän joku
heistä ruveta panemaan vesikääreitäkin. Mutta heissä ei sattunut
olemaan sellaisia, joiden luonto olisi kärsinyt nähdä näin pahoja
verihaavoja ja niin säälittiin ja valiteltiin ja päätettiin lopuksi
odottaa tohtoria.

Yksi haavoittuneista huusi lakkaamatta, kysellen huutojensa välissä
lapsiaan. Hänelle sanottiin, että ne ovat hyvässä turvassa, kaikki
terveinä ja vahingoittumattomina. Silloin rupesi sairas haromaan
päätään, voihkimaan ja puhuttelemaan miestään, joka ei ollut täällä.
Hetken perästä hän taas kyseli lapsia. Paikkakunnan naiset tahtoivat
hautoa hänen päätään kylmällä vedellä, mutta hän työnsi kovakouraisesti
kaikki auttavat kädet luotaan. Hänessä ei näkynyt mitään vikaa, mutta
hän ei päässyt pystyyn ja vakuutti, että hänen selkärankansa on
katkennut. Köyhille aina tapahtui onnettomuus, sellaista oli maailman
meno — rikkaat hienoissa rautatievaunuissa säästyivät nytkin. Ja vielä
puhuttiin Jumalasta!

Sairaan huudot kajahtelivat läpitunkevina yöhön, joka lemusi nuoria
yrttejä ja kukannuppuja.

— Minä kuolen... menkää hakemaan lapsia... ai jäi! Menkää hakemaan...
Ei parempaa sijaa... lattialla köyhä kuolee... Selkä on poikki...
Rikkaitten vaunuissa ei taittunut yksikään selkä, sellaista se on
oikeus. Janne auta, kyllä minä niin monet askeleet olen ottanut
puolestasi... Eikös nyt ole tohtoria... Minä kuolen... Oiii... voiii!

Vaimo hänen vierellään äänteli toiseen nuottiin:

— Älkää... älkää... mitä se siitä paranee... Kyllä tässä on kärsimistä
muillakin... Vertako mahtanee olla tuolla jalkapäässä, kun tuntuu
niin märältä... Sinne menee kyllä lanka sinne koululle, jos niinkuin
koettaisi soittaa, että tulisivat vielä katsomaan... Ei, en minä ole
koululta, mutta ne tietävät minun kotini. Älkää, hyvä ihminen, huutako,
ei se siitä parane... Mikähän minussakin oikein on poikki ja puhki.
Kuolema tästä tulee... Kuinkas kaukana se on täältä pappi...?

Paikkakunnan naiset tarttuivat kiinni tilaisuuteen ja riensivät
joukolla konttoriin soittamaan rovastille. Ukko Trast seisoi yksinään
nuoren tytön ääressä, hihat käärittyinä kuin teurastajalla, ja ajoi
vaatetta kuolevan jalkapäähän, mistä hiljalleen valui verta alas pöydän
syrjiä.

Keskellä voihkinaa, jossa molempien äskenmainittujen vaimojen äänet
vuorottelivat pitkinä puheluina, vaikeni tyttö ja ainoastaan heikkojen
veriaaltojen kulku hänen kasvoillaan osoitti, että hän oli hengissä.

Sattui niin, että ukko Trastin oma tytär oli sairastunut tällaisena
kesäyönä, samanikäisenä kuin tämä lapsi, vaikka kauan sitten. Ukko
Trast muisteli noita menneitä ja jo unohtuneita öitä ja tämä sairas oli
ensi hetkestä joutunut hänen mielessään toiseen asemaan kuin nuo muut.
Hänen ajatuksensa ottivat yht’äkkiä, ties mistä syystä, uuden suunnan,
hän sanoi Jumalalle, että lapsi tarvitaan maailmassa ja että Jumala ei
ottaisi häntä pois.

— Sinä otit Elli vainajan... Mutta silloin oli enemmän hyviä
ihmisiä. Nyt on paljaita pahoja. Jätä tämä. Sinulla on siellä valoa
ylenpalttisesti. Syytät sitten, että maailma on pimeä, kun otat kaikki
hyvät pois.

Ensin hän itsekseen ajatteli, mutta lopulta hän jo puhui. Miehenä, joka
luki läpi raamattuaan kolmattakymmenettä kolmatta kertaa, seurusteli
hän Herransa kanssa kuin toverin kanssa ikään, lähestyen häntä
luottavasti ja avonaisesti.

— No, Isä meidän, joka olet taivaassa, tarvitaanhan maailmassa
hyvyyttäkin eikä ainoastaan käsiä ja jalkoja.

Ikäänkuin Jumala olisi vastannut hänen yksinpuheluunsa, avasi kuoleva
yht’äkkiä silmänsä ja ne loistivat niinkuin valkoinen helmiäinen
kaikkien niiden köyhien, verentahrimien repaleiden keskeltä, joissa
tyttö makasi.

— No niin, arvasinhan minä sen, puhkesi vanha vaihdemies puhumaan. —
No, no, no... tohtorille on soitettu, tohtori tulee... Kyllä, kyllä,
kyllä kaikki käy hyvin.

Tytön sinertävän valkoiselta otsalta puhkesi esiin hiki, alkaen valua
alas ohimoja. Ukko hääri hänen ympärillään, lohdutteli, peitteli, kävi
akkunassa, taittoi tuomenkukkia, viskasi ne samassa pois, palasi ja jäi
vihdoin hihallaan pyyhkimään omaa otsaansa, jolta hiki valui virtana
yli kasvojen.

Muut sairaat voihkivat ja huusivat. Tämä vaikeni. Olisi ollut helpompaa
kuulla valitusta kuin katsella tuota mykkää tuskaa.

Äännähtikö lapsi?

— Mitä? Sanoitteko jotain?

Ukko Trast laski kätensä olkapäälle, jota peitti kostea, siniraitainen
kesäpuku. Tyttö lausui selvästi kysymyksen, jonka hän nähtävästi oli
tehnyt jo äsken. Hän lausui kuivalla, karhealla äänellä:

— Ovatko... ovatko... — minun molemmat jalkani poikki?

Ja kysyjän silmät katsoivat vanhan miehen kiihtyneihin kasvoihin niin
hellittämättä, että hiki yhä uusina suihkuina tunki esiin vanhuksen
otsalta. Jalatko poikki? Eivät suinkaan ne poikki olleet... Saattoi
tuntua siltä, mutta eivät suinkaan ne sentään olleet poikki...

— Kyllä ne ovat poikki, sanoi tyttö liikkumattomin huulin. — Ovatkohan
molemmat? Onko minun äitini kuollut? Hänellä on musta hame... pitkät
hopeakäädyt... harmaa sadetakki... Onko hän kuollut?... Sanokaa vain...
Missä hän on? Minä tahtoisin nähdä hänet. Ettekö voi vähän kääntää
minua...

Sinä hetkenä, jolloin ukko Trast kohotti häntä harteista, sammuivat
silmät. Joko henki meni? Tuskako lapsen tappoi? Vai oliko hän huoneen
kulmassa nähnyt ruumiin, jonka yllä oli harmaa sadetakki? Vanha mies
puhui hänelle hätääntyneenä, harmitteli tohtorin viipymistä ja löi
uudelleen ja uudelleen pään poikki toivolta, joka kaikkien tosiasiain
uhallakin yritti vakuuttaa, että tyttö elää ja jää eloon. Trast seisoi
taasen ikkunassa ja silpoi nuorta tuomenoksaa, kun hän yht'äkkiä
voihkinan keskeltä eroitti tytön äänen.

— Mitä... mitä sanotte? Niin, tiesinhän minä: kyllä te paranette!

— Me olemme... nyt... sitten... kaikki kuolleet, kuului luonnottomana
äänenä kuolevilta huulilta.

— Kaikkiko?... Eikö teitä ole sisaruksia kotona...?

— Isä... äiti... minä... kaikki olemme kuolleet. Muita ei ole...
Kaikki... kuolleet.

Kyynel, joka vieri tytön poskea alas, oli kuin hyvästijättö elämälle.
Se raivasi raskaana tiensä läpi hikipisaroiden, jotka kauttaaltaan
olivat kostuttaneet tytön kasvot.

Vanhus tunsi oman elämänsä lahjan tuiki ansaitsemattomaksi tällä
hetkellä. Hän ei jaksanut katsoa tuon nuoren ihmisen lähtöä. Ja taas
seisoi hän ikkunassa, pyyhkien kyyneliään, huojutellen päätään ja
hirvittävällä levottomuudella tuntien ytimissään ristiriidan kuoleman
hävityksen ja heräävän luonnon elonhuuman välillä.

Salo helähteli ikäänkuin kevät yhtäkkiä olisi muuttanut sen ainoaksi
kanteleeksi, jonka kielet ulottuvat idästä länteen asti. Aamun
rusotuksen mukana olivat linnut heränneet ja kukunta, raksutus,
vihellys ja onnellinen piipatus täyttivät maailman taivaan ääriä
myöten. Maa hengitti autuaana ilmoille nuoren vihantansa lemua,
ylhäällä selkeni selkenemistään yön hämärästä sini ja joku pieni
punertava pilvi astui esiin kuin airut, joka helmassaan kantaa ruusuja
siroitellakseen niillä valtiaansa tien, valtiaansa, joka voitollisena
tekee tuloaan. Aurinko lähestyi lähestymistään. Idän taivas syttyi
nopeasti ja kukkulat, vuorenharjat, laaksot ja notkot alhaalla
vaihtelivat yhtä nopeasti väriä, valoja ja varjoja. Keltaiset kukat
vesiojien varsilla ja tuomipuiden valkoiset tertut, nämä ensimäiset
maan yrteistä, jotka täällä olivat ehtineet kukkaan, tuntuivat puhella
hymistävän jotakin hyvää, iloista asiaa hyönteisille, jotka unisina
pyrähtivät ylös onnelliseen päivään.

— Näin köyhä kuolee... Koko elämänsä on raatanut... Kyllä tohtoreille
maksetaan kalliit palkat... mutta ei missään heitä ole...

— Oi... voi... Eikö täällä ole ketään joka auttaa...

— Minun selkäni... aijai!... Herra Jeesus...

— Tässähän oli äsken ihmisiä... minne he menivät... Vettä...! Eikö ole
vesipisaraa...?

Naiset saapuivat pian kaikki ja ilmoittivat, että rovasti lupasi heti
panna hevosen valjaisiin. Myöskin ruustinna oli luvannut tulla ja tuoda
mukaansa pitäjän diakonissan, tohtorin taas täytyy heti olla täällä,
tunti sitten jo häntä dresiinalla oli lähdetty tuomaan.

Hetkiseksi taukosi voihkina ja kevään huuma tulvi sisään ikkunasta,
jota vanha vaihdemies piteli auki. Kevään voitollinen mielialako
lieneekin vaikuttanut, että hän mielessään taasen asetti nuoren tytön
parantuvien lukuun ja taasen rakensi hänen tulevaisuuttaan. Entä jos
ottaisi hänet yksinäiseen mökkiinsä? Tyttö oli ehtinyt sanoa, ettei
hänellä ollut ketään omaisia. Päivänsäde oli tämä tyttö. Mutta jos
hänen jalkansa todella ovat poikki? No niin, onhan pitäjässä hyviä
ihmisiä ja rikkaita ihmisiä, joilla on varaa palkata hoitaja. Niinkuin
maisterin herrasväkikin. Lapsettomat ovat lisäksi maisteri Kannisto ja
hänen rouvansa.

Pitäjän lohduttavat naiset kertoivat sairaille, että vielä muuan
neitikin oli lähtenyt tohtorin mukana, joku, joka ymmärsi haavojen
hoitoa. Hän oli kai sairaanhoitajatar.

Hetken kuuntelivat sairaat, sitten alkoi voihkiminen taasen.

— Oi voi, täällähän on ruumiita elävien joukossa, parkaisi äkkiä joku,
joka oli jaksanut kääntyä katselemaan ympärilleen. — Eikö nyt niitä
kanneta pois? Emme vielä kaikki ole kuolleita. Eroittakaa toki elävät
kuolleista.

Ukko Trast kuuli yhtäkkiä radalta tutun äänen, loi katseen pöydälle,
minne oli asettanut holhokkinsa, ja kiiruhti ulos. Hän odotti
asemapäällikön kanssa laiturilla, kun dresiina pysähtyi, otti
tohtorin laukun ja piti huolen siitä, että tohtori ensinnä tuli sen
haavoittuneen luo, joka oli hänen sydäntään lähinnä.

Hyvä oli, että tohtori oli sallinut erään pelastusarmeijalaisen
dresiinassa seurata itseään onnettomuuspaikalle. Tämä
pelastusarmeijanainen oli onnettomuuden tapahduttua heti neuvokkaasti
ryhtynyt keräämään rahoja onnellisempien kanssamatkustajien kesken
eteenpäin jatkavassa junassa, ja saatuaan pienen säästölaatikkonsa
täpötäyteen tarjoutunut palaamaan haavoittuneiden luo. Hän avusti
äänettömänä ja jäntevänä lääkäriä eikä säikkynyt sitä kauhistuttavaa
näkyä, joka karkoitti useimmat paikkakuntalaiset huoneesta. Naisten
piti suorastaan istuutua portaille, sillä he olivat pyörtymäisillään.
Pelastusarmeijalainen nukutti haavoittuneen ja ukko Trast
avusti tohtoria. Siinä ei ollut aikaa puheiden pitoon, tuskinpa
ajattelemiseenkaan. Sekä ukko Trast että pelastusarmeijalainen
tiesivät, mistä ihminen saa voimia kestämään, kun niitä tarvitaan
eivätkä ihmetelleet, että pysyivät pystyssä ja saattoivat toimia. Hiki
valui vanhan miehen otsalta, mutta laiha armeijatar toimi huulet kokoon
puristettuina, tyynenä ja hiljaisena.

Runsas tunti oli kulunut, kun nuori Saima Aalto lepäsi paareilla
asemahuoneen edustalla, ympärillään utelias kansanjoukko ja takanaan
valittavat ja voihkivat onnettomuustoverit. Tiedettiin jo hänen ja
hänen äitinsä nimi ja ihmiset, jotka aamuyöstä olivat lähteneet
liikkeelle vuoteistaan, toistivat toistamistaan näitä ja muita nimiä.

Tyttönen oli kuin kuollut. Ääneti katselivat jurot sydänmaan miehet
hänen viatonta kauneuttaan ja heidän vaimonsa ja sisarensa itkivät,
tukahuttaen kyyneleet esiliinaansa, kuin omaista. Joku kirkonkylän
neitonen kuiskasi ystävättärelleen, että täytyy nopeasti harjoittaa
kuoro hautajaisia varten, ja postinhoitajatar toi kimpullisen
tuomenkukkia ja laski ne haavoittuneen rinnalle, ikäänkuin hän jo olisi
ollut vainaja. Kaikki silmät välttivät näiden paarien jalkapuolta ja
kaikkia silmiä veti tämä sama jalkapää puoleensa sillä vetovoimalla,
jolla kauhu vaikuttaa. Kaikki tiesivät, että tuon kauniin ihmislapsen
molemmat jalat heti polven alapuolelta juuri olivat sahatut poikki.
Onni olisi hänelle saada kuolla — mitäpä sellaisesta elämästä!

Ainoastaan vanha Trast hääräsi ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä
iloinen ja valoisa nuori elämä, jota hänen oli suotu jollakin tavalla
edistää. Hän oli käynyt telefonoimassa ja tuli nyt tarmoa höyryten ja
hymy huulilla alas portaita, työntäen ihmisiä syrjään paarien ympäriltä.

— Maisterille me mennään, Lepolaan, sanoi hän. — Sinne vain, sinne.
Sainhan minä rouvan telefoniin ja selvitin asian. Eivät tietäneet
onnettomuudestakaan mitään, sentähden kestikin ennenkuin tulin
puhuneeksi kaikki juurta jaksain. Panihan hän vastaan, tietenkin. »Ei
Trast tuo häntä tänne... minä kiellän sen... Trast on jo lähettänyt
niin monta ihmistä meidän niskoillemme.» Kyllä, kyllä rouva niin
puhui, mutta sinne me sentään mennään. Kyllä hänellä siellä tilaa on.
Ja heiliä on varaa. Voivat tilata hoitajattaren, ja tilaavatkin. Ei
Trast antaisi lasta pois, jos Trastilla vain olisi varoja. Mutta ne
laupeudensisaret ovat kallista väkeä. No, kuka tarttuu toiseen päähän?

Ukko laski jo kätensä pääpuoleen paareja ja nyökkäsi vastapäätä
seisovaan miesjoukkoon. Silloin nousi naisten puolelta melu.
Postinhoitajatar otti tuomenoksat maasta, jonne ukko Trast ohi
astuessaan oli ne pudottanut ja puhkesi kiihkeästi puhumaan:

— Vai sinne te kiskoisitte tuon kuolevan raukan, te julma ihminen.
Ei ikimaailmassa. Ylös sellaista mäkeä! Ja sellaisten ihmisten luo.
Jollei hän nyt jo ole kuollut ja jollei hän kuole matkalla, niin siellä
hän varmasti kuolee. En olisi uskonut teistä, Trast, että olette niin
sydämetön!

— Vai sydämetön, hymähti ukko ja nyökäytti miesten puolelle, kädet yhä
kiinni paarien käsipuissa.

— Sehän on kuin hautaholvi tai perunakuoppa tai mikä muu pimeä luola
hyvänsä...

— Tuo kaunis valkea huvila! keskeytti ukko, — kylläpä se neiti osaa. No
sittenpä sinne nyt tulee päivänsäde...

— Sellaisessa kylmyydessä kuolee päivänsädekin. Eikö nyt ole mitään
muuta keinoa? Sellaista se on, kun ei ole saatu toimeksi sitä
sairastupaa...

— Päivänsäde...! kuiskasi joku joukosta ja kaikki silmät seurasivat
pientä väristystä, joka väänsi tytön puoleksi verhottuja kasvoja.
Kuoleman varjosta olisi saattanut puhua, mutta ei päivänsäteestä.

Kuin lakastuva liljankukka makasi hän siinä keskellä luontoa, joka
kukkui, raksutteli, piipatti, solisi ja lemusi taivaan ja maan
täydeltä. Hän oli mykkä kuolema keskellä kylläistä elämää.

Mutta pieni postinhoitajatarpa oli saanut rohkeutta senjälkeen
kuin hän oli joutunut kihloihin Allani Soivion, rikkaan maisteri
Kanniston sukulaisen kanssa. Allani Soivio, metsäherra, oli riidassa
tätinsä ja hänen miehensä kanssa, senpätähden tämä morsiankin nyt
sätti maisterin väkeä! Eipä siltä, että hänen väitteensä olisivat
olleet aivan aiheettomia. Kyllä Lepolassa sellaista kylmää oli, muut
palvelijat eivät siellä pysyneet, paitsi se Kaisa, joka siellä oli
ollut niin kauan. Syytettiin aina tämän Kaisan olevan niin häijyn,
ettei kukaan tullut hänen kanssaan aikaan, mutta taisipa talossa olla
jotakin muutakin syytä, niin hyvältä kuin kaikki näyttikin ulospäin.
Toiselta puolen ei voinut kieltää, että maisterin herrasväki todella
harjoitti hyväntekeväisyyttä — heidän kuolemansa jälkeen saattoi
lisäksi odottaa suuria lahjoituksia yleisiin tarkoituksiin. Niin
että ei kuitenkaan olisi ollut lupa puhua sillä tavalla kuin neiti
Erkkilä puhui. Näin ajattelivat kirkonkylän emännät. Sydänmaan äänetön
kansa muisti toiselta puolen, että Lepolasta oli lohjennut ilmaiseksi
lääkettä monelle sairaalle, toiselta puolen, että siellä maksettiin
munista ja marjoista huonommin kuin missään. Sillä ei siis ollut mitään
muuta mielipidettä kuin että parasta oli viedä haavoittunut maisterin
herrasväen luokse kuolemaan. Niilläpä oli varaa haudata hänet, tai
hoitaa, jos hän kitumaankin jäi. Kukaan muu ei kuitenkaan puuttunut
väittelemään innokkaan Trastin kanssa, paitsi neiti Erkkilä. Hän asteli
paarien vierellä ja puhui miltei sopimattoman lujalla äänellä näin
kuoleman läheisyydessä, lakkaamatta pinoten tuomenoksiaan punaiselle
huopapeitteelle, joka verhosi onnetonta neitoa.

— Mahdan minä tietää mitä puhun! Kysykää pastorilta, jonka nuorena
ylioppilaana toimititte Kannistoille lukemaan. Kysykää tylsämieliseltä
pikku Miialta, joka oli itkemäisillään itsensä kuoliaaksi... Niin,
niin, tohtori vainaja itse sanoi minulle, että hänen silmänsä olivat
tulleet kipeiksi pelkästä itkemisestä... Minun sulhaseni sanoo, että...
Mutta mitäpä minä puhun teille, te kannatte lapsiraukkaa yhä likemmä
hänen vankilaansa...

— Mutta, hyvä neiti, keskeytti Trast vihdoin kuiskaten, — sanokaa nyt
mihin minä hänet vien? Postikonttoriinko?

— No vaikka minne...

— Siinä se: vaikka minne. Sanokaa te maisterin herrasväestä mitä
tahansa, niin sieltä se apu sittenkin aina lähtee. Siellä muristaan,
mutta sieltä lopulta autetaan. Kyllä meidän pitäjässä on rikkaita,
mutta kuka ottaa kuolevan luoksensa? Maisterin rouva, jota te kaikki
olette valmiit moittimaan...

Neiti Erkkilä nosti pudonneet tuomenkukat maasta, pysähtyi ja puheli
tiepuolessa, itkusta puolitukahtuneena:

— Kysykää herra Lagerspetsiltä, kysykää herra Lassénilta, kysykää Ida
Saleniukselta... Minun sulhaseni sanoo... mutta mitäpä minun kannattaa
siitä puhua! Tulkaapa vähän tänne, Trast, niin sanon jotakin: sulhaseni
sanoo, että he ovat niin kylmiä, ettei hän tahdo nähdä heitä edes
häissään. Päivänsädekin kuolee sellaisessa kylmyydessä...

— Mutta mitä minä teen? sanoi ukko Trast avuttomana.

Ja hetken perästä kulki saattue huolestuneen neiti Erkkilän ohitse
kohti valkoista huvilaa, joka valkoisen aidan ja hoidettujen
pensasryhmien takaa hohti korkealta, kummulta. Tämä huvila vaikutti
satumaiselta ylhäisyydessään ja suorastaan eteläisessä rehevyydessään
saloseudun karun, kainon asutuksen keskellä. Ei missään ollut sellaista
vihantaa, niin moninaista, vaalean keltaisesta tumman vihreään ja
harmahtavasta sinervään asti. Pensasaidat olivat leikatut, tiet
peitetyt punaisella hiekalla ja hehkuvat jättiläiskukat nostivat
tupsumaisia tai kellonmuotoisia teriään lihavasta mullasta. Aurinko
hohti tänne joka taholta. Kun huvila oli yksinään kummulla, ei auringon
säteitä pidättänyt mikään, vaan vuotivat kultaiset lämpöaallot
runsaampina kuin minnekään juuri tähän valkoiseen kotiin ja sen
ihmeelliseen puutarhaan. Päivänsäteistä ei täällä ollut puutetta.
Kaikki lämpö mitä pohjoinen taivas saattoi lahjoittaa, vuoti tänne.
Kukkulan alle portin eteen pysähtyivät paarit ja kantajat seisahtuivat
kokoamaan voimia nousua varten. He pyyhkivät hikeä otsaltaan ja
katselivat ääneti eteensä. Kiviportaiden kahden puolen versoi
tuoreesta, muokatusta maasta suitsuttamalla sinistä, keltaista,
valkoista kukkaa ja mehiläiset täyttivät ilman kuumalla, hekumallisella
surinallaan.

Yht’äkkiä kajahti ankara koiranhaukunta. Spireapensastosta tuli
näkyviin leijonankarvainen koira ja heti senjälkeen ilmestyi portaille
kaksi naista, toinen valkoisissa, toinen tummissa vaatteissa,
kaikesta päättäen rouva ja palvelijatar. Toinen oli sirorakenteinen,
valkokätinen herrasnainen, toinen raskasliikkeinen, kolea työjuhta.
Molemmat olivat kasvoiltaan harmaan ankarat ja luoksepäästämättömät.
Ukko Trast lähestyi heitä lakki kourassa, hymyillen ja kömpelösti
kumarrellen. Syntyi pitkä keskustelu, tai oikeammin sanoen väittely.
Kukaan ei huomannut, että sairas koiran haukahtaessa oli vavahtanut ja
alkoi selvitä pitkästä, piinallisesta unestaan elämään, joka ehkä ei
ollut helpompaa. Ihanan puutarhan portilla väiteltiin siitä, saisiko
hän tulla sisäpuolelle vai oliko hänen mentävä kerjäämään turvaa
muualta. Väittelyn tulos oli niinkuin niin monasti ennen, että vanha
Trast voitti ja paarit kannettiin ylös valkoiseen huvilaan, jolle sen
isäntäväki oli antanut nimen »Lepola».

Saima Aalto jäi taloon vastaiseksi, päättelivät rouva Kannisto ja hänen
palvelijattarensa.

Hän tuli tajuihinsa jossakin, jota hän luuli laivaksi ja jossa kaikki
oli sinistä, seinät, sohva, peite hänen yllään. Hänen ruumiinsa
tuntui olevan köytetty kiinni johonkin, jossa sitä venyteltiin,
viileskeltiin ja poltettiin. Pää lepäsi alhaalla raskaana kuin vuori,
jalat olivat pingoitetut ylhäälle ja niissä kirveli, nyki, kolotti
ja kuumotti. Tuntui siltä kuin pää olisi ollut halkeamaisillaan, ei
mitään hän voinut selvittää itselleen, ainoastaan sen, ettei hän
ollut koskaan ollut näin sairas. Eikä apua kuulunut, ei lievennystä
silmänräpäykseksi. Poltti ja pakotti. Ei mitään paikkaa voinut
liikuttaa. Joka jäsen tuntui olevan poikki. Eikö sitten ollut yhtään
ihmistä, eikö mitään apua? Ei hikipisaroita hän jaksanut pyyhkiä
otsaltaan. Vai oliko hänen otsansa veressä? Käsi ei noussut, ei
yhtäkään jäsentä voinut kohottaa. Oliko hänestä enää mitään jäljellä?
Oliko Jumala kokonaan ylenantanut? Mitä oli tapahtunut?

Kesken kuumaa piinaansa kuuli hän korvissaan outoja ääniä. Oli kuin
olisi sahattu, jossakin likellä, aivan hänessä kiinni, sahattu hänen
kenkiään. Tärisi ytimiä myöten. »Hän jää elämään», sanoi joku. »Hän
kuolee», sanoi toinen. »Sellaisessa kylmyydessä kuolee päivänsädekin»,
sanoi taas joku. »Kääntykää takaisin vain, tästä portista ette tule
sisään... olette tuonut tänne tarpeeksi monta.» »Olette laupiaita
ihmisiä... Hyvyyttä tarvitaan maailmassa yhtä paljon kuin käsiä
ja jalkoja.» »Viekää hänet köyhäintalolle kuolemaan... Ei, Trast,
sanoinhan teille jo telefonissa...» »Kuulkaas, hyvä rouva, vastaiseksi
vain. Otan hänet omaan mökkiini, hän on samanikäinen kuin meidän
Elli-vainaja, kyllä minä pidän hänestä murheen...» »Mitä te sitten
häntä tänne tuotte... Ei, porttia ei avata... Trasti tottelee vain ja
paikalla, kyllä jalatonta ihmistä tulee surko, mutta lasarettiin se
kuuluu. Vaivaistalollahan on lasaretti!...»

Jalatonta ihmistä!

Nuori tyttö toisteli viime sanoja ääneen. Yhtäkkiä hän käsitti niiden
sisällön ja muisti mitä oli tapahtunut. Hän käsitti myöskin, ettei
hän ole kuollut, vaan että hänet on palautettu elämään. Yhdessä
silmänräpäyksessä johtui hänen mieleensä miten he äidin kanssa juuri
olivat asettuneet yölevolle penkeille. Äiti oli pannut hänen päänsä
alle kantohihnansa ja koreiden kukkien päälle levittänyt nenäliinan,
hän oli peittänyt hänen hartiansa ja sitten itse kääriytynyt
sadetakkiinsa. Saima oli vielä penkiltä ojentanut hänelle kätensä.
Äiti oli sanonut: hyvää yötä, lapseni, niinkuin hän aina sanoi illoin.
Silmät puoliummessa oli Saima nähnyt, että hän otti esiin kellonsa
ja kyynärpäihinsä nojaten asetti sen ikkunan valoa vastaan ja sanoi:
yli yksitoista... Kellonvitjat helähtivät seinää vastaan. Niin he
olivat nukkuneet, koko vaunu jyrisi ja rytyytti. He heräsivät johonkin
hirveään tärähdykseen, jotakin vuorenraskasta putosi alas...

Äiti on kuollut.

Ja häneltä, Saimalta, ovat jalat poikki. Molemmat jalat...

Isän tytöllä ei ole jalkoja. Isän tyttö ei voi kävellä. Ei koskaan. Ja
isä kun tahtoi, että hänestä tulisi opettajatar. Ja sitähän hän itsekin
tahtoi... Ei koskaan hän voi juosta eikä tanssia, ei edes kävellä.

Kun muut nauravat ja siirtyvät paikasta toiseen, niin hän makaa
paikallaan kuin kivi. Anni tahtoo kirjan ja menee hyllyn luo ottamaan,
— hänen, Saiman, täytyy pyytää, että joku sen hänelle toisi. Miinan on
jano, Miina menee vesisaaville... Kuinka he ovat onnelliset! Hänkin,
Saima, on ollut. Ja nyt hän on tässä, tällä tavalla...

Kaamea ruumiillinen poltto esti häntä ajattelemasta ja vielä täysin
tuntemasta onnettomuutta, mikä oli häntä kohdannut. Kuin laineet
kaukaisilta vesiltä tulivat muistot menneestä elämästä.

Siellä kotona odottavat Musti ja Mirri ja puutarhamaa ja tupa — äiti ei
tule sinne koskaan. Ja pääseekö sinne hän, Saima, milloinkaan?

Näin surkeaksi hän on tullut, ettei hän voi kyyneliään kuivattaa.
Onnelliset ihmiset voivat kävellä, kävellä kotiin, nostaa jalkansa,
astua alas vuoteesta... Jumala... mitä Jumala on tahtonut ja
tarkoittanut? Isä, joka nyt on Jumalan luona, hän käski aina etsiä
Jumalan johtoa kaikessa — nyt ei isän pieni tyttö näe mitään johtoa.
Jumala on kova, Jumala on julma. Hän ei tahdo, hän ei tahdo olla näin
onneton...!

Hän oli saanut päänsä ylös tyynyltä senverran, että saattoi sitä
ravistaa. Se oli suuri ja ontto ja hän paiskeli sitä ja tunsi polton
ruumiissaan siitä kiihtyvän. Valkoinen päänalainen oli jo kuuma ja
märkä ja virtanaan valuivat yhä hänen kyyneleensä.

Yht'äkkiä näki hän edessään harmaat kasvot ja ruskeiden silmäluomien
alta katsoi häneen kaksi harmaata silmää. Ne olivat kuin jää. Hänen
piinansa hiljeni hiukkasen ja hän jäi tuijottamaan jäisiin silmiin.
Hänen mieleensä johtui, että hänen edessään oli onneton ihminen. Hän
tuli siitä varmaksi, kun kuuli tämän ihmisen puhuvan. Ääni oli jäätävän
kylmä.

— Ei saa sillä tavalla. Ole hiljaa nyt. Kukaan ei tee sinulle pahaa...

Se oli rouva hienossa valkoisessa puvussa. Hänen sormissaan kimmelteli,
kun hän lusikalla pani vettä potilaansa huulten väliin. Hän toi
jotakin juomaa, jossa oli jäätä ja joka tuoksui raikkaalta, ja antoi
sitäkin tuntemattomalle tytölle. Ja hetken perästä oli pöydällä suuri,
ihmeellinen, punainen kukka, sellainen, jommoista ei sairas koskaan
ollut nähnyt. Hän oli siis kuitenkin hyvin hyvä, tuo kylmä rouva. Tai
ehkä tämä kaikki olikin unta. Ehkei mitään ollut tapahtunut, ehkei
ollut vierasta rouvaa, kukkaa ja sinistä laivaa, ehkä kaikki oli
ennallaan, äiti varmaan eli ja Saimalla oli jalat, hän saattoi nousta
vuoteesta ja juosta. Ehkä hänellä oli siivet, ehkä hän oli kuollut...

Tuli uusia kasvoja. Eräät olivat harmaat ja neliskulmaiset kuin sudella
kuvissa. Nämä kasvot kuiskasivat:

— Rouva ei vain taivu. Trast on hyvä puhumaan. Kyllä hän lupaa ottaa
tytön sinne — millä hän sen elättää ja hoitaa? Eikö meillä ole väkeä?
Ruutokin palaa koulusta. Yhden sokean ja yhden vähämielisen rinnalla
pitää tässä katsoa rampaa. Kuka hoitaa hoitajattaret? Minä vain en.

Tuli vanhat, sinipunertavat, parroittuneet kasvot, joista katsoi
säikähtynyt silmäpari. Tuli kaksi nuorta herraa, joista toinen oli
punaposkinen, punahuulinen ja päälaelta kalju, toinen kalpea, laiha,
joka piti kädessään savuavaa paperossia. Tuli myöskin pieni tyttö
valkoisessa esiliinassa. Hänellä oli silmälasit. Kaikki olivat
onnettomia ihmisiä. Sen näki heti.

Saima Aalto sulki silmänsä ja jokin tukala tuska nousi rinnasta
kurkkuun ja ajoi kyyneleen silmiin. Kauhea täällä oli olla, vaikkei
kukaan tehnyt pahaa. Ihmisten onnettomuus täällä oli liian suuri. Miksi
he olivatkin niin sanomattoman onnettomat?

Nähtävästi ihmiset luulivat hänen nukkuneen, kun he taas alkoivat puhua
kuiskaten.

‒ Menkää syömään, ruoka on pöydässä. Ei nyt talon koko järjestystä saa
rikkoa senvuoksi, että uusi vaivainen on tuotu taloon. Kyllähän niitä
tänne on tulijoita... Papi, taas olet pannut yllesi likaisen paidan.
Kyllä sinä olet! Puhtaan paidan laskin tuolille vuoteesi ääreen ja tämä
ottaa likaisen...

‒ Mistä minä tiesin.

— Mistä minä tiesin? No siitä, että puhdas oli vieressäsi! Viljele
silmiäsi, sanon sinulle. Ja hyvänen aika sentään mitä sinulla on
housuillasi! Mihin oletkaan istuutunut? Tietysti maalatulle penkille!
Puutarhassa on viisi kuivaa penkkiä ja yksi maalattu, mutta tietysti
sinun pitää istua maalatulle! Kaisa, ota nyt heti tärpättiä. Anna
hänelle housut... anna hänelle housut, sanon sinulle. Ota päällesi
vanhat harmaat... Menkää syömään, menkää, hermostutatte kokonaan tämän
raukan.

— Kuka sen penkin sitten maalasi? Mistä minä tiedän, että penkki on
maalattu?

‒ Sanoinhan sinulle, kymmeneen kertaan sanoin sinulle: penkki lähteen
luona on maalattu. Oi, hyvänen aika...

— Ruoka jäähtyy...

— Minä maalasin penkin. Täti oli siitä monta kertaa puhunut. Ostin
purkin ja pensselin ja maalasin. Ja maalaan vielä muutkin penkit jahka
ehdin.

— »Jahka ehdin»... Niin, sinullahan on niin paljon työtä...

— Mutta sano silloin minulle, muuten tärvelen kaikki vaatteeni.
Tiedätkö mitä vaatteet nykyään maksavat?

— Mitäs hän. Toisen kukkarosta menee. Etkö olekin tahrinut omiakin
vaatteitasi. Älä koetakaan sitä peittää minulta, näen, että olet
koettanut bentsiinillä ottaa pois tahraa — etkö sinä tiedä, että
maali lähtee tärpätillä? Bentsiini sen vain levittää. Ja pitääkö nyt
käyttää valkoisia housuja sellaisessa työssä! Oi, hyvänen aika. Miia,
sano Kaisalle, että hän yht'aikaa puhdistaa herra Lagerspetsin takin.
Oi, hyvänen aika. Tai saat itse puhdistaa, Janne. Ehkä sitten muistat
paremmin varoa. Kaisalla on sitäpaitsi työtä yllin kyllin. Ja kun
maalaat toiset penkit, niin merkitse ne, muuten saamme aamusta iltaan
puhdistaa vaatteita.

— Olkaa hiljaa, ei hän nuku...

— Nukkuu, on tainnoksissa. Hänhän sai kloroformia. Menkää nyt syömään,
vihdoinkin...

‒ Kyllä sinäkin, Lassén, saisit olla polttamatta.

— Älä sinä pyhäile, savu tekee hänelle vain hyvää. Jos hän tuosta
herää, aion ensi työkseni opettaa hänet polttamaan. Muuten hän täällä
menehtyy...

— Ja sillä sinä luulet hänet pelastavasi.

— Tiedänpä millä olen itseni pelastanut...

— Nyt minä olen tuonut pöytään puuron ja lähden mansikkamaahan. Ei ole
minun syyni, jos kaikki on kylmää...

‒ Kuinka monta kertaa olenkaan teitä käskenyt.

— Mikset sitten itse tule?

‒ Vai voisin minä jättää sairaan? Ukko Trast lupasi varmasti tulla
häntä noutamaan mökkiinsä ja tuoda mukaansa diakonissan, mutta — eipä
häntä kuulu! Saan kauniisti istua tässä. Päällisetkin minun tänään piti
saada saliin, aurinko hävittää tykkänään uudet huonekalut. Mutta istu
tässä.

— Täti menee, minä istun tässä.

— Vai luulet minua niin kovaksi, että heittäisin sairaan sinun
haltuusi. Et tunne minua. Ei, menkää te vain ja syökää.

— Luuleeko täti sitten minua niin kovaksi, että saattaisin istua
syömässä, kun tässä vieressäni nuori elämä riutuu pois. Täti ei tunne
minua.

— Olkaa hiljaa, hän kuulee kaikki.

— No, ja entä jos kuulee: emme ole sanoneet mitään pahaa.

— Tulee olemaan hauskaa nähdä milloin Trast saapuu...

‒ Sitä saamme odottaa.

— Älä sinä siinä pyhälle, lähde pois aamiaiselle...

‒ Pane toki pois tupakka, etkö näe, että se koskee hänen silmiinsä...

-— Hänen pitäisi jo herätä... Hänellä on edessä kauheat tuskat...

— Raukka... raukka...

‒ Ja mitä se valittamisesta paranee... Menisitte nyt... No, nyt tulee
papikin takaisin — se vielä puuttui.

— Missä te viivytte kaikki? Ei ole suolaa pöydässä.

— Etkö sinä tiedä omassa kodissasi missä suola on? Kyökin
nurkkakaapissa heti oikealla, kolmas hylly alhaalta. Etkö sinä tiedä
kyökin nurkkakaappia? Et kai ole koskaan sitä nähnyt.

— Saisi Kaisakin sellaiset toimittaa.

‒ Hän nyt on kerta kaikkiaan huolimaton. Ida... missä Ida on? Anna
sedälle suolaa, Kaisa on unohtanut... Vihdoinkin. Ah... oh... Oi
hyvänen aika... No, tyttö, oletko valveilla? Kuuletko mitä puhun?
Voitko nähdä minut? Niin, koeta kestää, tekeehän tietysti kipeää. Mutta
olisi voinut käydä pahemminkin. Täällä meillä on sokea poika. Se sama
ukko, joka sinutkin toi, toi hänetkin. Ajattele vain sitä, ettei näe
mitään. Sinä sentään näet. Oletko jo valveilla? Näetkö minut?

— Näen.

Saima Aalto oli kiinnittänyt silmäteränsä kylmiin harmaisiin silmiin
ja hänen kyyneleensä olivat pysähtyneet. Poika joka ei näe — mikä on
parempi: olla ilman näköä vai ilman jalkoja? Valkopukuinen rouva toi
taasen raikasta, tuoksuvaa juomaa ja pani sitä hopealusikalla tytön
huulten väliin.

— Maistuuko hyvältä? Tätä sinä varmaan et ole koskaan juonut. Se on
shamppanjaa. Eräs hyvin varakas herra lähetti sitä tänne, annettavaksi
vaikeimmin haavoittuneille. Ja tässä saat viinirypäleen. Katso nyt,
sinä näyt pääsevän nukutuksesta varsin helpolla, tavallisesti seuraa
jälkeenpäin vaikea pahoinvointi. Sinähän voit varsin hyvin. Niin, no
tietysti sinä olet sairas... Mitä? Nyt hän kuolee...!

Rouva Kaunisto huusi niin, että koko talonväki kokoontui paikalle.

Mutta pieni Saima Aalto ei kuollut. Hän oli vain yht’äkkiä tuskissaan
mennyt tajuttomaksi. Ja kun hän heräsi, oli aurinko huoneen permannolla
ottanut toisen asennon ja valaisi parveketta, jonka katoksesta riippui
heleää vihantaa ja jonka reunalta hohti jotakin punaista. Taasen tuntui
hänestä, että hän oli laivassa. Sitten hän jälleen muisti mitä oli
tapahtunut, illan rautatievaunussa, onnettomuustapauksen, sen, että
äiti oli kuollut ja sen, ettei hänellä ollut jalkoja. Nämä tosiasiat
putosivat kuin jyrisevät kiviröykkiöt hänen tajuntansa ylle samalla
kuin ruumista raatelivat tuhansien taittuneiden hermojen ja lihasten
poltot. Hänen ei kuitenkaan enään hetkeksikään tullut mieleen, että hän
kuolee tai että hän tahtoo kuolla. Jos hänen sielussaan kesken piinaa
oli jokin pyrkimys, niin oli se: tietää mitä Jumala tarkoittaa. Mutta
se ei mitenkään ollut selvä. Hänen koko tarmonsa toimi siihen suuntaan,
että hän jaksaisi kärsiä. Ensimäinen valonpilkahdus tuli hänen
sieluunsa, kun hän huomasi, etteivät hänen käsivartensa olleet poikki.
Hän saattoi nostaa kätensä peitteen alta ja puserrella niitä. Siitä
tuli lievennystä. Ja ehkä oli onnettomampaa olla ilman näköä. Varmaan
kuitenkin siihenkin murheeseen oli annettu lievennys. Hän puri yhteen
hampaansa ja sai pidätetyksi huutonsa. Ihmiset täällä olivat muutenkin
tarpeeksi onnettomat. Ei ikinä hän ollut nähnyt niin onnettomia kasvoja.

Tuli uusia ihmisiä. Pitäjän rovasti ja ruustinna tulivat ystävällisesti
häntä katsomaan. Ruustinnan silmissä oli kyyneliä, Saima huomasi, että
hän kääntyi pois ja itki. Jalattoman nuoren tytön onnettomuutta hän
itki. Saima purskahti itsekin itkuun. Nyt kun toinen ihminen totesi
miten suuri hänen onnettomuutensa oli, tunsi hän sen entistä selvemmin.

— Niin, lapseni, nyyhkytti ruustinna ja painoi hänen kättänsä, —
Jumalan tiet ovat käsittämättömät, mutta ei hiuskarvakaan putoa
päästämme ilman hänen tahtoaan. Uskotko sen?

Oli kuin tähti olisi syttynyt lapsen pään päälle ja hän virkkoi täynnä
luottamusta:

— Uskon.

— Niinkö, lapseni, iloitsi ruustinna. — Sitten olet onnellinen.

Oli kuin sairaan olento olisi ollut kahtena. Toista puolta hänessä
raateli tuska. Siellä vallitsi pimeys. Toisella puolella kirkastui,
siellä valvoi tähti. Hän omisti yhtäkkiä niin paljon: isä ja äiti eivät
enään koskaan jätä häntä, kuolleina ovat he aina täällä.

Tyttö lepäsi kädet ristissä ja ruustinna ja talon rouva seisoivat
parvekkeella auringonpaisteessa. Ruustinna sanoi:

— Olette te sentään siunattuja ihmisiä te Lepolan asukkaat, kun näin
voitte uhrata koko elämänne toisten hyväksi. Onnellisia te olette.
Ajatelkaa kuinka moni onneton on tullut luoksenne ja saanut avun. Rakas
Roora, minä iloitsen teidän kanssanne. Saatte pikku Saimasta suloisen
lapsen, jos hän vain jää eloon. Hän on orpo, hän antaa teille koko
rakkautensa.

— Niin... kuka sitä tietää, kuiskasi talon valkopukuinen rouva, —
jääkö hän eloon... ja antaako hän rakkautensa... ja ansaitsemmeko sen.
Koetamme tietysti parastamme. Mutta eipä sitä juuri näe tyytyväisyyttä.
Kiittämättömyyden saa palkakseen.

Kun naiset taasen tulivat vuoteen ääreen, katsoi sairas heihin suurin,
vakavin silmin ja kysyi:

— Onko minun äitini jo haudattu?

Ruustinna taisteli kyyneliään vastaan.

— Ei ole vielä, lapseni. Vasta äskenhän tuo hirveä onnettomuus oli...
Rovasti näki hänet... minun mieheni nimittäin... ja hän oli ollut niin
rauhallisen ja onnellisen näköinen.

Tyttönen sulki silmänsä. Ruustinna itki hiljaa.

— Saako... virkkoi tyttönen ja katsoi arasti uuteen ystävättäreensä, —
saako minun äitini kauniin arkun?

— Saa toki, lapseni... sen lupaan sinulle!

Ruustinna hymyili kyyneltänsä lomitse ja laski hellästi kätensä tytön
vaaleille hiuksille.

— Saako hän valkoisen arkun?

— Niin, en tiedä... valkoinen arkku kuuluu aivan nuorille... Mutta...

— Minun äitini oli nuori! pääsi kiihkeästi sairaan huulilta ja
hikipisarat valuivat alas otsaa.

— Jos sinä tahdot, lapseni, niin hän saa valkoisen arkun...

— Minä tahtoisin, että minun äitini haudattaisiin sinne missä minä
olen...

— Ja niissä sinä tahtoisit olla? Tahdotko kotipuoleesi vai jäätkö tänne?

— Jos minut pidetään täällä...

— Olet tullut hyvien ihmisten luo. Tästä talosta ei kukaan ole lähtenyt
ilman apua.

— Jos minun äitini haudattaisiin tänne...

— Teemme niin, kaikki tehdään, lapseni, niinkuin sinä toivot. Ja
tiedätkö: ehkä sinä vielä tulet kävelemäänkin. Nykyään voidaan tehdä
keinotekoisia jalkoja niin hyvin, että ne miltei ovat kuin omat... Se
on kyllä hyvin kallista, mutta... olet tullut hyvien ihmisten luo,
jotka myöskin ovat rikkaat.

Tyttönen ei sittenkään vielä ollut täysin käsittänyt, että hänellä
todella ei ole jalkoja, vielä vähemmin hän oli tottunut tähän
ajatukseen. Ja kuitenkin alkoi hän nyt kesken väsymystään ja uuvuttavia
tuskiaan suunnitella tulevaisuutta keinotekoisin jaloin. Ajatusten
tomuhiukkasina sekaantui asia kärsimykseen, joka piti häntä vallassaan,
ja hetkittäin hän sanoi itselleen, että hän on tullut hyvien ihmisten
luo, hän on heille kiitollinen, hän voi ehkä sittenkin ruveta
opettajaksi.

Punertava kajastus lankesi ulkoa huoneeseen, kun lääkäri ja ukko Trast
tulivat. Edellinen totesi sairaan tilan odottamattoman hyväksi ja
jälkimäinen luki sen miltei omaksi ansiokseen. Eikö hän ollut uskonut
ja luottanut tytön parantumiseen, kun kaikki huusivat hänelle kuolemaa?
Eikö hän ollut toimittanut tohtoria ensiksi hänen luokseen? Ja nyt hän
tuli hakemaan tyttöä kotiinsa. Pelastusarmeijalainen oli luvannut jäädä
tänne ensimäisiksi viikoiksi, hänellä oli myöskin rahaa tarkoitusta
varten. Ukko oli oudon vakava ja juhlallinen tätä kaikkea esittäessään.

Mitä? Pitikö sairas siirrettämän täältä pois? Lääkäri ja ruustinna
nostivat päänsä kahvipöydän takaa ja katsoivat talon isäntään
ja emäntään. Herrat Lagerspets ja Lassén salasivat huonosti
vahingoniloaan, pieni Miia näytti pelästyneeltä ja keittiön puolella
alkoivat ovet paukkua. Maisteri Kaunistokin yskähteli punaisempana kuin
tavallisesti, mutta talon rouvan kasvoilla ei saattanut huomata mitään
outoa.

— Niin, sanoi hän, — tietysti meidän täytyy antaa hänet, jos Trast
tahtoo.

Jännitys Trastin kasvoilla laukesi. Hän oli laskenut oikein, nyt
niinkuin niin monta kertaa ennen! Ei vain saanut näyttää mitään, täytyi
hämmästyä.

— Minäkö tahdon? Trastiko tahtoo? Lapsen parasta Trast tahtoo. Voiko
verratakaan Trastin mökkiä rikkaaseen Lepolaan?

Herkullisen kahvipöydän ympärillä vallitsi ilkeä jännitys. Mikä katsoi
alas, mikä katsoi ylös. Talon valkopukuisen rouvan silmien alle
kohosi ikäänkuin punertava turvotus ja keittiössä kilisivät pahasti
kupariastiat.

— Meillä nyt on hiukan monta, sanoi rouva Kaunisto vihdoin. — Mitä
sanoo tuo papi? Mieheni on viime aikoina alkanut hermostua. Ei sitä
hyvästä tahdostaan saa osakseen kiitollisuutta, moitetta vain ja
tyytymättömyyttä. Mutta saattekin sitten lakata kuljettamasta tänne
väkeä, Trast. Ensi kerralla en minä avaa porttiani, tietäkää se.

Rovasti ja ruustinna päästivät seuran kireästä hetkestä. He puhuivat
siunauksesta, joka seuraa niitä, jotka tekevät hyvää, ja ylistivät
sairaan tytön suloisia kasvoja ja kärsivällistä mieltä. Olihan aivan
tavatonta, että hän sellaisen hirvittävän tuskan aikana oli jaksanut
pysyä näin reippaana ja rauhallisena. Mutta hän oli taistellut, sen oli
selvästi saattanut nähdä. Hän oli nähtävästi hyvästä kodista.

— No niin, papi, sanoi talon rouva pöydän yli miehelleen, — yritämmekö
taas? Sinä sen saat päättää.

‒ Kysytkö minulta? sanoi maisteri, huulet väkinäisessä hymyssä ja
kasvoilla sinervä puna.— Mitä minulla on sen asian kanssa tekemistä?

Sekä rovasti, ruustinna että tohtori olivat verraten lyhyen ajan
olleet pitäjässä. Heidän oli mahdoton ratkaista, oliko keskustelu
aviopuolisoiden kesken häijyä kinaa vaiko jotakin kuivaa leikkiä,
jommoinen vanhoissa lapsettomissa perheissä ei ole harvinaista.
Molempien nuorten herrain huonosti salatuista eleistä päättäen se oli
ilkeää kinastelua, mutta nuori Ida Salenius, joka juuri oli saapunut
kotiin kylältä, johti vieraiden mielipiteen toiseen suuntaan. Tämä
kaunis ruskeasilmäinen tyttö meni ja laski kätensä kasvatusisänsä
olkapäälle, otti hänen edestään tyhjän kupin ja virkkoi hymyillen:

— Papi on aina niin vaatimaton, mamin aina pitää päättää. Kyllä te
molemmat olette niin herttaisia!

Seura purskahti iloiseen nauruun. Molemmat nuoret herrat nauroivat
niin, että heidän täytyi nousta pöydästä. Viereisessä huoneessa
toistelivat he kasvatusvanhempiensa viimeisiä vuorosanoja niin, että
miltei kuului ruokasaliin.

— »Yritämmekö taas, papi?»

— »Mitä minulla on sen asian kanssa tekemistä?»

— »Sinä sen saat päättää, pani.»

— »Suloinen mami, sinä sen päätät.»

Ja nuoret herrat lepertelivät kuin lapset, jotka leikkiessään käyttävät
vanhojen ihmisten puhetapoja. Mutta ruokasalissa jatkui toivorikas
keskustelu ja kiitollinen ylistely talonväkeä kohtaan.

— Minä olen varma, sanoi ukko Trast, kumarrellen valkopukuiselle
rouvalle, — että olen tuonut Lepolaan oikein päivänsäteen.

Ja perinpohjaiseen tapaansa kertoi hän juurta jaksain, miten ensin oli
toivottanut tytölle pääsyä pahasta maailmasta parempaan, mutta kuinka
hän sitten oli sanonut Jumalalle, että hyvyyttäkin tarvitaan eikä
ainoastaan käsiä ja jalkoja. Hän oli niin pitkäpinnainen jutuissaan,
ukko Trast, vaikka hän muuten oli niin rehellinen mies ja vaikka hän
oli Lepolan väille suorastaan välttämätön, hän kun toimitti heille
kaikkinaista pientä, tärkeää palvelusta.

— Päivänsäde hän on...

— Se nähdään sitten...

‒ Hän on paras kaikista mitä olen taloon tuonut...

— Sillä totisesti ette paljoa lohduta.

— Hyvä rouva, se on kaikki junan syy, että herrasväkeä rasitan. Ne ovat
kaikki olleet junan tuomia. Juna tuo paikkakunnalle kaiken liikkuvan
väen...

— Mikä heitettiin alas vaunusta senvuoksi että hän oli humalassa, mikä
mistäkin syystä... Mutta seuraavalla kerralla käännän teidät takaisin
portilta.

— En tuo enää ketään. Mutta kun täällä Lepolassa oli hyviä ja
onnellisia ihmisiä, niin... Ei, en tuo enää ketään.

— Olen teille suuttunut, Trast.

— Rouva antaa anteeksi.

Vanhus seisoi yksinään sairaan vuoteen ääressä ja katseli häntä kuin
isä kaivattua vastasyntynyttään.

— Kyllä siitä hyvä tulee, tiesinhän minä sen, kuiskasi hän. — Hyviä
ihmisiä ovat Lepolan väet, ei pidä välittää jos hiukan murisevatkin,
eivät ne pahaa tarkoita. Ja täällähän vanha Trastikin saa teidät nähdä,
minähän täällä hakkaan puut ja toimitan yhtä ja toista muutakin pientä
palvelusta. On kaunis kevät, tulee kesä ja me paranemme.

Hänellä ei ollut aavistusta, kuuliko sairas hänen kuiskauksensa.
Kuitenkin hän lämpimän tunteen vallassa häntä lähestyi.

Isäntäväet eivät näyttäneet olevan hyvillään uudesta tulokkaasta, mutta
suorastaan närkästynyt oli Kaisa, Lepolan uskollinen palvelijatar.
Hän ei kolmeen päivään vastannut rouvansa kysymyksiin ja käänsi
hänelle selkänsä, kun hän tuli kyökkiin. Pelastusarmeijalainen,
joka harvasanaisena hoiti sairasta, kesti kärsivällisesti harmaan
palvelusneidin epäystävällisyyden, palkiten pahan hyvällä. Sairas
ei tietänyt, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän kamppaili
tuskiensa kanssa ja ajatuksen siemenet, jotka olivat kestäneet hänen
kärsimyksensä kuumuudessa, itivät ja varttuivat hiljaa. Ihmisiä ei
tullut hänen vuoteensa ääreen niin paljon kuin ensi päivinä. Hoitajatar
piti heidät loitolla. Ainoastaan hänen syödessään tai ollessaan
kävelyllä, oli joku huoneessa, istuen vuoteen jalkapäässä tai katsellen
ulos ikkunasta. Pieni Saima Aalto ei enää ollut siinä sinisessä
huoneessa, jossa oli parveke, vaan pienessä huoneessa samaa rakennusta,
missä pesutupa oli. Siellähän olikin rauhallista.

Omenapuun oksat huojuivat ikkunan edessä ja pääskyset suhahtelivat
ohitse. Villit mehiläiset eksyivät huoneeseen ja täyttivät sen
surinallaan. Kuului kanojen kaakatusta ja kukon laulua. Saima Aalto
makasi ja kärsi ja makasi ja ajatteli. Pitkin päivää eroitti kuokan
ja lapion kalketta sekä suihkukannun viivoittavaa rapinaa, kun
kastelu tapahtui. Kuului myöskin ihmisten kinastelemista ja toraa.
Kuinka he saattoivat olla tyytymättömiä? He kävelivät, he juoksivat
— eivätkä he kuitenkaan iloinneet. Mutta oliko hänkään, Saima,
iloinnut liikkumisensa lahjasta, silloin kun se hänellä oli? Tuskat
vaihtelivat luontoa. Milloin ne olivat yhtämittaista kuumaa kolotusta,
joka ikäänkuin polki paikallaan ja lainehti siitä äärimmäisiin osiin
ruumista, polttaen ohimoja ja sormenpäitä myöten. Milloin ne asettuivat
kahteen tai kolmeen kohtaan, vasaroiden niistä toisilleen niinkuin
mitkäkin kateelliset naapurisepät, jotka takovat kilpaa. Mutta
alasimena oli tunteva, avuton ihmisruumis. Sitä pidettiin pihdeissä,
sille ei ollut pelastusta, se väänteli ja värisi kuin poljettu mato ja
pysyi naulittuna paikallaan. Useimmiten oli tuska paikallinen: pisteli,
nyki, kirveli ja kipunoi jaloissa. Ajoittain se kiihtyi niin että hiki
puhkesi esiin joka huokosesta ruumiissa. Tuskien mukaan näkivät silmät
eri tavalla. Milloin musteni kaikki, milloin huojui, milloin näytti
kaikki veripunaiselta, milloin vihreältä. Milloin näki silmä outoja
värejä, jommoisilla ei ollut nimeä, syviä samettisia värejä, joiden
imevä kauneus synnytti tuskaa ja kaipausta. Oli riuduttavan ikävä...
jotakin ja jonnekin. Jotakin sellaista ikävää oli ennen tuntenut
lukiessa satuja, vaikka ei milloinkaan näin pohjatonta ja polttavaa.
Oli sellainen tunne ikäänkuin olisi maannut kaivossa, jonka vesi oli
kokoontunut kärsimyksen hiestä. Ei päässyt liikahtamaan, vaikka kuinka
olisi ponnistanut, ei voinut nostaa päätä eikä kättä ja oli yksi
ainoa palava toivo: nähdä taivas ja ilma ja puut ja linnut. Ja oli
sellainen tunne, että ruumis makasi hyvin pitkällä laudalla ja että
sen piti venyä yhtä pitkäksi kuin lauta. Joka hetki tuntui siltä, että
kaikki jäsenet menevät hajalle. Sydän läähätti tätä odottaessa. Tai
tuntui siltä kuin lukemattomia peitsenpäitä olisi tungettu onnettomiin
jalantynkiin. Toiset olivat kiiltävät, toiset ruosteiset, toiset olivat
terävät, toiset tylsät. Pistot tunkivat sydämeen saakka, vihloen ja
kivistäen. Mistä nämä mahdottomat ajatukset tulivat? Onnellisten
menneitten aikojen pohjaa vastaan ne kasvoivat esiin kuin varjot.

Trast kävi talossa kerran viikossa — kesällä tarvittiin niin vähän
puita ja kasvitarhassakin oli juuri tällä hetkellä hiljaisempi
aika. Ukko istui silloin tuntikauden tytön huoneessa. Hän olisi
mielellään ollut kauvemmin ja tullut useamminkin, mutta niinhyvin
vanhus kuin tyttönenkin tunsivat, ettei talon hallitus siitä pitänyt.
Sinä tuntina, jolloin Trast istui tuolilla Saima Aallon vuoteen
ääressä, oli rouvalla pari kolme kertaa asiaa huoneeseen ja Ida
tuli hänkin tuomaan tai viemään jotakin tavallista useammin. Mitä
he pelkäsivät? Mitä he luulivat? Ystävykset eivät puhuneet mistään
vaarallisista asioista. Trast oli käynyt Saiman äidin haudalla ja
kertoi kuinka kauniisti orvokintaimet siellä kehittyivät. Pian tuo hän
sieltä kukkasen. Tai hän kertoi kuinka kauniin saarnan rovasti oli
pitänyt viime pyhänä kirkossa. Tai hän ihmetteli, eikö neiti Erkkilä
todella ollut sulhasensa kanssa käynyt Lepolassa. Yhtäkaikki olivat
maisterin herrasväet hyviä ihmisiä. Pienen sokean Ruutonkin he olivat
toimittaneet kouluun, poika oppi siellä käsitöitä. Eiköhän sentään
ollut kaikkein vaikeinta, jos oli sokea. Mutta varmaan oli joka tilaan
annettu lohdutus. Ukko kuvasi tytölle kotinsa. Niin tarkkaan hän kertoi
kaikki, aidasta, portista, perunamaasta ja valmuistutuksista lähtien
vuoteeseen ja ikkunan verenpisaraan asti, että Saima tiesi löytävänsä
kuin kotimökissä joka esineen, kun hän kerran voisi kävellä niillä
keinotekoisilla jaloilla, jotka nyt kangastivat hänelle pelastajina ja
johdattajina toimelliseen elämään. Ukko Trastilla oli kissanpoikanen.
Se oli hyvin hauska ja leikkisä. Milloin se tarttui kiinni jalkaan,
milloin se hyppäsi niskaan. Ja pahaa se teki, latki kerman astiasta
pöydällä, kaatoi maitotuopin, varasti tuoreet kalat. Eilenkin se
kuljetti niin suurta ahventa, että se painoi miltei enemmän kuin koko
kissan-alku. Harmaa se oli, valkoista kaulalla, valkoinen seppel ympäri
pään ja hännänpäässä valkoista. Ja silkkipintainen se oli, ei yksikään
ihminen ollut niin puetettu kuin tämä pieni jumalanluoma. Mökin pihalla
oli omenapuu, se oli oikein makeaa lajia. Ellin nimikko se oli, silloin
se istutettiin, kun Elli syntyi. Syksyllä, kun tämän omenan hedelmät
punoittivat, oli lapsilla usein asiaa Trastin mökille. Mutta kaikkein
kauneimmat omenat olivat Saimalle määrätyt. Niitä ei kukaan saisi, se
oli varma se. Saiman ikkunan edessä kehittyi siinäkin omenanalkuja.
Hän seurasi pitkinä päivinä jokaista oksaa, jokaista pientä ja suurta
haaraa, jokaista lintua, joka istahti puuhun, jokaista lehteä, jonka
läpi aurinko paistoi, jokaista hedelmää, joka lupasi kasvaa suureksi.
Hänen olisi tehnyt mieli puhua Trastille huolistaan ja epäilyksistään.
Mutta joka hetki saattoi joku tulla, alituisesti kuului Idan hyräily
ikkunan alta, talon rouvan askel tai Kaisan tyytymätön ääni. Kaikki
he ikäänkuin vartioivat ystävysten yhdessäoloa. Ja ikäänkuin Trastkin
olisi tahtonut välttää koskemista arimpaan asiaan, vakuutti hän
uudestaan ja uudestaan, että hänen pieni tyttönsä oli tullut hyvien
ihmisten luo ja että hänellä täällä oli koti.

Saima sai kutsua hyväntekijöitään sedäksi ja tädiksi. Täti tuli heti
aamulla katsomaan miten hoidokki jaksoi. Kuinka hänen kasvonsa olivat
tuskastuneet ja onnettomat! Väsymys ei koskaan poistunut silmäluomista,
silmien alustat olivat pusseilla ja vivahtivat sinipunertavaan.
Hänen pukunsa olivat lumivalkoiset, hänellä oli kalliita pitsejä ja
rintaneuloja. Hän puhui tähän tapaan.

— No, sinä näytät voivan varsin hyvin. Se on oikein, koeta sinä
vain parantua nopeasti. Me emme ole niin rikkaita kuin luullaan.
Lääkärinlaskut eivät ole leikintekoa. Ja keinotekoiset jalkasi — en
ensinkään ymmärrä mistä saamme rahaa niihin. Olin aikonut kerran lähteä
kylpylaitokseen, mutta se matka täytynee jättää. Katso, eivät tässä
muutkaan ole niin terveitä kuin miltä näyttää. Luuletko, että meillä
on helppoa, sedällä ja minulla? Oi voi, kyllä herrat Lagerspets ja
Lassén pitävät huolen siitä, ettei elämä Lepolassa ole tanssia ruusujen
ja kukkasten päällä. Keitä he ovat? Hylkiöitä ovat, joista me olemme
koettaneet tehdä ihmisiä. Vaikka se on onnistunut huonosti. Lassén
on olevinaan sitä mitä sanotaan kirjailijaksi — Rudolf Ronka, sillä
nimellä hän lienee jotakin julkaissut ja kyllä hän nosti suuren melun,
kun ei meillä heti ollut tarpeeksi suurta kirjoituspöytää hänelle.
Hänen on määrä saada jouluun valmiiksi jotakin, en tiedä runoako vaiko
proosaa. Sen vain tiedän, että minä en tule lukemaan sitä töherrystä.
Hän puhuu muuten hyvin mielellään sinusta ja tahtoisi päästä tänne
sinua muka hoitamaan. Hän sanoo, että sinusta voisi kirjoittaa kirjan.
Minulla, Jumala paratkoon, ei olisi mitään sitä vastaan, että hän
tällä kirjalla maksaisi vaikkapa nuo jalat, jotka täytyy tilata. Mutta
ole varovainen häneen nähden, älä antaudu puheisiin. Olen kieltänyt
häntä tulemasta tänne, mutta jos hän jotenkuten pääsisi, niin pidätä
hänet loitolla. Hän voisi vaikkapa — niin, vaikkapa suudella sinua,
sellainen hän on. Juo, on käyttänyt morfiiniakin. Kerron sinulle tämän
kaiken, koska nyt kerran olet talossa... Eihän tämä mikään itkun
asia ole. Ei, ei, lakkaa sinä, itkeminen pitkittää tautiasi. Tohtori
sanoo, että keinotekoiset jalat nykyään saadaan niin hyviksi, että
huoleti voit kävellä niillä kuin omillasi. No, lakkaa heti paikalla,
olenhan sanonut, ettei ole mitään itkun asiaa. Elämä ei ole leikkiä
kenellekään, älä sinä luule olevasi onnettomin kaikista. Ei, ei,
vaihtaisin mielelläni kanssasi ja makaisin tuossa koko päivän...

Saima Aalto tuijotti suurin silmin hyväntekijättäreensä. Joukko
kysymyksiä pyrki hänen huulilleen, mutta ne tukahtuivat kaikki rintaan.
Saattoiko sellainenkin ihminen olla onneton, joka käveli?

— Lagerspets, hän on sukulainen eikä valitettavasti kaukainenkaan,
jatkoi talon emäntä. — Hänestä pitäisi tulla lakimies, hän on täällä
lukemassa tutkintojaan. En tahtoisi kuulua niihin, joiden asiat
joutuvat hänen ajettavikseen. En, oi hyvänen aika!... Mutta mitä sinä
itket? Lakkaa jo. Olen sanonut: et ole onnettomin ihminen maailmassa...

Talon herra tuli harvemmin ja silloin oudon varovaisesti, ikäänkuin hän
olisi peljännyt.

— No, tyttöseni, mitenkä käy? sanoi hän matalalla äänellä ja kuunteli.
— Katso tässä sinä saat muutamia mansikoita, ne ovat ensimäiset. Älä
viitsi mainita mamille eikä kenellekään muullekaan, että olen ne tuonut
sinulle. Muuten vain. Olisi turhaa, tarkoitan, että kukaan siitä
tietäisi... Syö nopeasti nyt... Aijai, nyt tuli lakanalle tahra...
mitä me nyt teemme... Mitä hullua me nyt teemme...? Kaisa suuttuu, kun
hänelle tulee pyykkiä... On parempi, että tahra on musta kuin punainen:
minä otan uunista hiilen. Katso nyt. Eihän se nyt suuri ole. Ehkä voit
olla kertomatta mistä se tuli. En tietysti tarkoita, että sanoisit
valheen, sitä ei koskaan pidä tehdä, mutta eihän tarvitse turhanpäiten
mennä kertomaan: setä kävi täällä ja... kyllä sinä ymmärrät Täytyy
välttää riitaa Antavatko ne sinulle muuten täällä ruokaa? Sinulla
on nyt uusi sairaanhoitajatar — suoraan sanoen Ida ei ole mikään
sairaanhoitajatar, minä puolestani olisin pitänyt sen soturinaisen
täällä koko kesän sinua hoitamassa. Hän oli siitäkin hyvä, ettei hän
puhunut, teki työtä vain. Mutta mami päättää ne asiat, katso huvila on
rakennettu mamin rahoilla, Anttolahan oli mamin. Todella, tiedätkö sinä
edes mikä Anttola on? Kaunis maatila se on, mami on siellä syntynyt ja
vanhusten kuoltua pidimme me sitä. Minä jätin virkani kaupungissa ja
rupesin maanviljelijäksi. Mutta eihän maanviljelys kannata ja työväestä
oli alituista rettelöä, meille tarjottiin hyvä hinta ja me myimme.
Siitä on nyt jo lähes kymmenen vuotta. Mami ikävöi vieläkin Anttolaa,
on parasta, ettet mainitse koko nimeä, mamin tulee aina paha mieli,
kun vain puhutaankin siitä. Hän oli ainoa perillinen, hänellä kävi
paljon kosijoita. Ja sievä hän oli — sitä ei uskoisi kuinka sievä hän
oli, ja kuuluisa pienistä jaloistaan... Ei, nyt joku tulee... Kuule,
ole vähän varoillasi Idaan nähden, Ida on vähän kiero, niin hyvä tyttö
kuin hän onkin. Hän puhuu edessä hyvää ja takana pahaa, sellainen hän
on. Hän pitää Lassénista, kirjailijasta, ja hän pelkää sinua... Niin,
niin, sinua, kun Lassén aina puhuu sinusta hyvää. Se on tyhmää, sinä
pikku tyttö, kyllä minä sen tiedän, mutta mitäpä tyhmille ihmisille
taitaa. Hän voi kyllä, tämä meidän Ida, ruveta sotkemaan sinun ja
mamin välejä... Ei hän niin pahaa tarkoita, mutta hänen kielensä on
niin höllästi kiinni. Tahdoin vain sinua varoittaa. Ja ole nyt aivan
levollinen ja parane. Ja huuda minua, minä kyllä kuulen, jos jotakin
tarvitset. Olen nykyään kaalin kimpussa, se antaa työtä, mokomakin.
Mutta kanat riemuitsevat: niin paljon herkullisia matoja! Mamin
valkoiset leghornit rakastavat sellaista. Nyt Ida tulee...

—... Aikanii on niin iikäväää...

Saima Aalto kuuli hänkin Ida Saleniuksen hyräillen lähestyvän rannan
puolelta, missä herrat olivat olleet maalaamassa puutarhapenkkejä. Hän
pelkäsi, ettei maisteri ehtisi pois ja iloitsi, kun suuri palttinainen
esiliina oli hävinnyt rakennuksen toiselle puolelle. Maisteri käytti
puutarhatyössä esiliinaa. Mutta oliko hän muistanut ottaa pois
kaalinlehden, jolla oli tuonut mansikat? Hiki nousi Saiman otsalle,
kun hän ajatteli, ettei hän voi nousta etsimään kaalinlehteä. Minne
lehti oli joutunut, oliko maisteri ehkä heittänyt sen eteiseen, vai
makasiko se rypistettynä uunin edessä? Mitä tapahtuu, jos Ida löytää
lehden? Varmaan jotain kauheaa... Lamauttava ahdistus tukahutti Saimaa
kurkusta kuin jättiläiskouralla pusertaen... Ida astui sisään, yllään
vaaleanpunainen puku ja poskilla punastus. Hän kävi kuitenkin heti
vakavaksi ja alkoi katsella ympärilleen.

— Onko täällä käynyt joku? Mikä sinun on?... Älä viitsi, puhelimme
tuolla juuri, että sinä varmaan pian olet niin terve, että voimme
nostaa sinua päivisin ulos. Tahtoisitko? »Enkeli»... Oletko sinä
enkeli? Oletko todella niin hyvä kuin miltä näytät?... Kuule, jos...
jos Lassén tulee tänne, niin aja hänet pois, sillä hänellä on hyvin
kiire. Hänen pitää jouluksi saada valmiiksi kirja, ja käsikirjoitus
pitää lähettää paljon aikaisemmin. Hänen täytyy istua paperiensa
ääressä. Sano sinäkin se hänelle... »Tuuolta tuottaisin kullalleeni
ko'on kultaa ja hoopeaa... Tuuolta tuottaisin...» Mikä sopii minulle
paremmin, sininen vaiko punainen? Minun täytyy saada uusi puku Eeva
Erkkilän häihin. Ehkä sentään valkoinen on kaikista hienointa. Sano
sinäkin tädille, että minun täytyy saada uusi puku. Katso, täti on,
suoraan sanoen, vähän saita. Voi hyvä Isä, kerran on ihminen nuori ja
täällä sydänmaalla ei totisesti ole paljon mahdollisuutta huvitella.
Pojat uhkaavat syksyllä lähteä Helsinkiin — silloin totisesti en tiedä,
miten täällä taas saa ajan kulumaan. Onhan se selvää, kuka täällä olisi
vapaaehtoisesti. Aih... mitä nyt? Kuinka säikähdin. Älkää vain tulko
ikkunasta, onhan ovikin. Täti suuttuu kovasti...

Lassén oli kavunnut kivijalalle ja katsoi sisään ikkunasta.

— Salliiko neiti Saima... Oi kuinka täällä on rauhallista ja suloista,
oi, täällä ihminen uudistuu. Minä olenkin aivan lopussa. Täällä
Lepolassa on kauheaa... täällä tulee hulluksi. Hän on itse pirun
isoäiti, tuo valkopukuinen täti Roora pienine kuuluisine jalkoineen.
»Voit tulla kastelemaan kurkkuja, Rudolf... Ei, ala tästä päästä...
Menee sivuille... Sinä tuhlaat vettä. Jos tulee kuiva kesä, niin
kyllä saat kantaa tarpeeksesi... Sinä hukutat taimet... Missä olit
eilen illalla?... Et ollut kotona kello kymmenen. Me toivomme papin
kanssa, että kaikki ovat kotona kello kymmenen...» Onko mokomaa kuultu:
kesäiltana peitteen alla kello kymmenen! Ei, minä en ole täällä yhtä
päivää. Vaikka varastaisin matkarahat, niin minä matkustan! Olen
kärsinyt, olen purrut hammasta... mutta vesikin on minulle täällä
sapelia sekoitettua. Ja täällä pitäisi minun _luoda!_ Oi, Saima
neiti, antakaa anteeksi, että täytän teidän rauhallisen suojanne
valituksillani, mutta en jaksa, en jaksa...

— Hiljaa, rukoili Ida Salenius. — Hiljaa, Jumalan tähden...

— Tottakin, sanoi kirjailija, havahtuen epätoivostaan, — setä etsii
sinua, Ida. Mene nopeasti, minunhan oli määrä heti pyytää sinut...

Mutta kaunis nuori tyttö seisoi kuin naulittuna.

— Tule sinä mukaan, muuten en mene.

— Miksen minä sitten saisi jäädä tänne! Saima neiti, hetkinen —
sallittehan minun olla täällä. Minä en jaksa mennä tuohon kirottuun
puutarhaan, missä tora ja salattu viha kyllästyttävät ilman. Täällä
ovat ruusutkin minulle inhoittavat, senvuoksi, että maa, josta ne ovat
kasvaneet, on lannoitettu kiukulla ja pahoilla sanoilla. Mene nyt, Ida,
ole hyvä, säästä meitä siitä nalkutuksesta, mikä seuraa, jollet... Ah,
Saima, pikku Saima, lapsi, enkeli, eksynyt maan pahan päälle! Kertokaa
minulle jotakin itsestänne... lapsuudestanne. Kuinka te jaksatte kantaa
kohtaloanne? Niinkuin valkoinen karitsa te siinä makaatte keskellä
susilaumaa. Tiedättekö... teistä minä tahtoisin kirjoittaa kirjan.
Siitä vasta tulisi jotakin. Ah, Rudolf Rönkä tulisi sillä kirjalla
suureksi... Runo se olisi... Hän on teille mustasukkainen, tuo pieni
kana. Emme me ole kihloissa, älkää luulko. Minä en ole niitä miehiä,
jotka heittävät pois vapautensa... Kuulkaa... Mutta miksi te vapisette?
Lapsi, tehän menehdytte, mitä minä olen tehnyt...?

Vihdoin viimein sai tyttö sanat suustaan.

— Menkää pois... Kirjoittakaa kirjanne valmiiksi. Se kirja, jota olette
aikonut. Teillä on kiire... Teidän pitää istua paperienne ääressä.

Lassén purskahti suureen nauruun.

— Vai niin... Minä tunnen hänen sanansa! Nuo kaikki hän on istuttanut
teidän päähänne, se pieni kana. Ah, jos minä yleensä jaksan tässä
helvetissä hetkenkään olla, niin sentähden, että täällä on enkeli, joka
vilvoittaa tätä paahtavaa paikkaa...

— Kuinka te voitte puhua tuolla tavalla, te, joka _kävelette!_

— Te luulette, että se riittää ihmiselle, jos hän kävelee. Voi teitä,
lasta...

Tytön harmaat silmät tummenivat mustiksi ja kapeat valkoiset sormet
pusertuivat ristiin.

— Menkää ja kirjoittakaa ihmisille kirja... siitä... että he
tietäisivät mitä se on, kun he voivat kävellä!

Rudolf Rönkä tuijotti puhujattareen pitkään. Sitten hän alkoi hymyillä
ja veti sauhun paperossistaan.

— Lapsi, te ette tiedä, mitä ovat sielun kivut ja poltot! En pyhäile,
puhun totta, kun sanon: vaihtaisin teidän kanssanne...

Hän vei kunnioittavasti huulilleen tytön käden ja läksi.

Saima Aaltoa kylmäsi: jo toisen kerran sanottiin hänelle, että hänen
tilansa oli kadehdittava...

Lagerspets tuli sisään täynnä veitikkaa kuin poikanen.

— Neiti Saima, minä halkean, niin paljon olen syönyt mansikoita!
Odottakaa te vain vähän aikaa, niin alkaa puutarhassa suuri syyllisen
kysyntä. Mahdan olla paha ihminen, mutta niin perhanasti minua huvittaa
kiusata tätiäni... Hän ilmoitti minulle tässä, eilen, että saan lähteä.
Ei, täti Roora, siitä ei tule yhtään mitään! Minä olen Anttolan
perillisiä niinkuin täti Roorakin, ei mikään maan mahti saa minua
täältä pois. Se on sellaista, että täti ei kärsi minun suoruuttani,
hän pitää sellaisista perin kieroista ihmisistä kuin Ida Salenius.
Ida lavertelee makeasti, mutta minä puhun suoraan... Kai täti on
teillekin kertonut juttuja minusta, kuinka minut humalaisena pantiin
alas junasta. Perhanan valhe! En sylje lasiin, mutta en ikinä ole ollut
humalassa... Siitä tulee hauskaa, jahka tulevat Eeva Erkkilän ja Allani
Soivion häät. Silloin saa täti paistua punaiseksi kiukusta ja harmista,
sillä häntä ei kutsuta häihin. Meidät kaikki kutsutaan — ja me menemme!
Mutta ei tätiä ja setää. Teidät kutsutaan, neiti Aalto, niin, niin
— miksei kutsuttaisi? Ja te tulette... ja olette kaikkein kaunein.
Eikö Lassén ole teille puhunut? Perhana, taisin ilmaista salaisuuden:
me kannamme teidät! Kantotuolissa te istutte... valkoisessa puvussa,
kukkanen hiuksissa... Täti ja setä eivät pääse. Perhana sentään, kuinka
punaiseksi täti paistuu... kiukusta ja kateudesta. St... Nyt se alkaa...

Hyvinvoipa, punaposkinen nuori mies asettui avonaisen ikkunan ääreen ja
kuunteli huvitettuna ääniä, jotka vuorottelivat puutarhassa.

— Erehdys... kuka täällä olisi käynyt?

— Oi, hyvänen aika, kun juuri eilen panin merkille raakilot tässä
kulmassa. Täällä on käyty. Oi, hyvänen aika! Sunnuntaina olisimme
voineet syödä ne päivälliseksi...

— Joutavia. Koira olisi haukkunut.

— Miten se haukkuisi varkaita, kun sinä pidät sitä huoneessasi. Onko
nyt laitaa, että koira pidetään sisällä... ja vielä kesällä...

-— Se ei ole ollut sisällä... Kysy vaikkapa Kaisalta... ethän sinä
muita usko... tai Idalta — on sinun hengenheimolaisiasi... En ole
koiraa nähnytkään.

— Sitten ovat varkaat kotiväkeä...

— Tai taivaan lintuja... Kyllä ne osaavat nekin...

— Eivät taida olla kotiväetkään paremmat. Oi, hyvänen aika... Mutta sen
minä sanon, että nuo vetelehtijät saavat lähteä...

— Mutta ethän sinä nyt epäile isoja miehiä... Tietysti se on Miian
työtä.

— Hän ei uskalla. Olen häntä niin kovistanut. Ei, ei se ole hän...

— No Ida sitten...

— Aina sinä Idaa sätit ja moitit. Hän on ainoa täällä, joka... Mutta
sinä et tunne ihmisiä.

‒ Ja sinä heidät tunnet!

— En voi sanoa, että tunnen. Ainakaan en tuntenut sinua, kun sinun
kanssasi menin kihloihin... Olisinpa tiennyt... oi, hyvänen aika!

— Roora...

— Mitä...

— Roora...

‒ Oi, hyvänen aika...

— Mutta pitääkö meidän elää tällä tavalla...?

— Minäkö sitten olen kaikkeen syypää...?

— En tiedä... Mitä sinä kokoat tänne vieraita ihmisiä, jotka
hermostuttavat sinut tykkänään...

— Minäkö kokoan...? Oi, hyvänen aika...

— En tiedä, tiedän vain, että täällä tulee hulluksi... Ja kuinka hyvä
meillä voisi olla. Eikö meidän ympärillämme ole paratiisi...

— Tässä paratiisissa on käärmeitä liian paljon... Katso tänne. Näitä
olen omin käsin kitkenyt ja mullittanut ja tässä tulos, oi, hyvänen
aika...

— Sinä katsot minuun aivan niinkuin ajattelisit, että minä olen syönyt
mansikkasi... Ehkäpä ajattelet, että pikku Aalto on käynyt täällä...

— Oi, hyvänen aika, onko nyt pilasi sopiva vanhalle miehelle...

— Hänhän voi kuulla... Ikkuna on auki — etkö nyt yhtään ajattele!

— Minäkö aloin hänestä puhua? Sinä itse! Katso nyt, taas me olemme
täydessä riidassa. Oi, hyvänen aika!

Ikkuna oli auki ja aviopuolisoiden puhe oli todella joka sanaa myöten
kuulunut matalaan huoneeseen, missä Saima Aalto makasi. Lagerspets
huomasi hänen kuulleen tarpeeksi, nousi ja sulki nopeasti ikkunan.
Hän jatkoi vielä keskustelua äskeiseen tapaansa, puhuen häistä ja
kepposesta, jonka Lepolan holhokit aikoivat valmistaa holhoojilleen.
Saima seurasi suurin, vakavin silmin hänen liikkeitään, mutta ajatteli
jotakin aivan toista. Hänen sielunsa sumu oli alkanut hälvetä.
Yht'äkkiä hän oli alkanut ymmärtää jotakin, jota hän tähän saakka
turhaan oli koettanut tehdä itselleen selväksi. Hän iloitsi, kun
Lagerspets lähti. Hänen täytyi saada olla yksin.

Tai yksin ei hän ollut. Hän tunsi selvästi erästä läsnäoloa, joka teki
hänet turvalliseksi ja onnelliseksi. Pitkästä aikaa hän näki edessään
tien, jota hän oli kulkemassa. Se oli täynnä teräviä kiviä, mutta
se oli valaistu. Hän ymmärsi, että hänelle oli tapahtunut oikeus,
hän ymmärsi, miksi hänet oli pantu tänne, näiden ihmisten joukkoon.
Hän makasi kädet ristissä ja katseli auringon leikkiviä läikkiä
permannolla. Omenapuiden oksat koskettivat ruutua, pääskysten vikinä
kuului läpi suljetun ikkunan. Kuului myöskin kukon laulu ja tuntui
eräänlainen huomaava kuumuus siitä kesästä, joka kypsytti kukintoja
hedelmiksi. Hän ei tuntenut mitään tuskaa, valon virta oli temmannut
hänet syliinsä ja täyttänyt hänet ylenpalttisella lämmöllä ja elävällä
voimalla. Hän oli rikas, hänellä oli kaikki: elämä, kuolema, isä, äiti,
hänellä oli Jumala, hän oli kiitollinen... kiitollinen...

Kaisa tuli huoneeseen tyhjä tarjotin kädessä. Ovi kolahti hänen
jälkeensä ja suu lujassa puserruksessa aikoi hän koota astioita
tuolilta vuoteen vierellä. Hän otti myöskin pöydältä kukkavaasin ja
lakaisi tarjottimelle lehdet, jotka olivat varisseet. Hän ei puhunut
yhtään sanaa. Hänen kasvonsa olivat harmaat. Varmaan hän oli hyvä ja
kunnollinen. Varmaan hän oli hyvin suuttunut. Vuoteessa makaava tyttö
olisi halunnut sanoa hänelle jotakin, mutta hän ei keksinyt mitään.
Varmaan hän vain olisi suututtanut Kaisaa. Tuntui siltä kuin auringon
valo vähitellen olisi alkanut sammua huoneesta. Ei, hän ei päästä pois
valoaan! Kaisa kuitenkin läksi leppymättä.

Täti tuli huoneeseen.

— Kuule sinä, täälläkö se Miia viettää aikaansa? Älä sinä kuuntele
mitä hän sanoo, hän on hyvin huonon äidin lapsi. Vähämielinen hän on.
Jollei hän pysy kitkemässä, niin hän saa mennä. Lepola ei ole mikään
kasvatuslaitos... Mitä sinä naurat? No, mikä nyt on? Vastaa, etkö saa
suutasi auki...

— Täti, hyvä täti, sanoi tyttönen, — en minä naura. Olen vain niin
kiitollinen...

— Kiitollinen — mitä sinä höpiset? Olisiko joku kiitollinen? Älä
uskottele minulle sellaista. Jos sinä osaisit kävellä, niin hyppäisit
tuolla muiden mukana ja parjaisit ja panettelisit... Mutta pahaksi
onneksi et pääse liikkeelle. Ei, älä ymmärrä minua niin, että soisin
sinun iäti pysyvän tuossa, ei, kyllä suon, että pääset liikkeelle.
Mutta et saa täällä pidätellä talon väkeä, heidän täytyy pysyä työssä.
He tulevat tänne niin mielellään viettämään aikaa. Sinä olet hyvä
toveri laiskoille ihmisille, sinä joka aina olet laiskana... No, joko
sinä taas itket — olenhan sanonut, ettet saa itkeä. Oi, hyvänen aika,
ei mitään saa sanoa nykyajan ihmisille: heti itketään...

— Täti, ei täti mene... Voisinkohan minä saada kirjoja. Olisin niin
kiitollinen...

— Aa... vai niin. Tätä sinä siis äsken valmistit, kun tuossa hymyilit
ja puhuit kiitollisuudesta...

— En, minä vakuutan...

— Älä mitään vakuuta. Koetan katsoa sinulle kirjoja. Mutta se on
sellaista, että sedän kirjat ovat oppineita vanhojen ihmisten kirjoja,
joista et sinä ymmärrä mitään. Ja ostaa uusia kirjoja — se maksaa
rahaa. Mutta täytyy kai koettaa. Minun kylpymatkani täytyy jäädä, olen
siitä iloinnut kaksikymmentä vuotta.

— Täti... Eihän täti pahastu... Minä osaan paljon satuja, kauniita
satuja. Minä kertoisin niitä mielelläni lapsille... Kun tässä muutenkin
makaan laiskana...

— Mitä? Satuja? Tarkoitatko, että nuo lapset tulisivat tänne? Ja sinä
puhut kiitollisuudesta! Olet yksinkertaisesti hävytön. Nuo lapset...
oi, hyvänen aika! Ne repisivät kukat ja raakilot kuljettaisivat sisään
santaa... Kaisa on muutenkin uhannut lähteä pois... Hankin sinulle
kirjoja, maksakoot mitä maksavat...

— Täti suo anteeksi... Olin tyhmä, en pyydä kirjoja... enkä lapsia...
Mutta pyytäisin yhtä — olen sitä niin paljon ajatellut...

— Yhä uusia pyyntöjä! Mutta lapsi, saatat minut suunniltani. Mitä
sinä vielä tahtoisit? Onko sinulla täällä niin paha? Ei, älä enää
pyydä mitään, taikka minä lähden talosta ja jätän teidät kaikki. Sinä
mahdat luulla, että raha kasvaa puissa täällä Lepolassa... Mitä sinä
tahtoisit, olisipa hauska kuulla. No, annappas kuulua. Taitaa ollakin
sinun yllytystäsi, että Ida pyytää yhtäkkiä valkoista pukua. Katso, Ida
on otettu tänne rouvan apulaiseksi, hänen kodissaan kun on yhdeksän
lasta, onhan edes yksi siten poissa. Hänen pitäisi auttaa minua, mutta
hän huvittelee visiiteillä. Yhtämittaa lähdetään kirkonkylään, ja
postineidin kanssa hän on ystävystynyt. Mutta siitä en minä yhtään
pidä, sillä neiti Erkkilä on röyhkeä tyttö. Mitä Ida tekee valkealla
puvulla? Ja hän sanoo, että sinäkin — mitä sinä teet valkealla puvulla?
Vai ehkä sinulla pitäisi olla sininen — tietysti sininen, kun sinulla
on vaaleat, kauniit hiukset...

— Täti...

— Ei, tiedätkö, älä sinä enää esitä pyyntöjä. Voi, hyvänen aika, onhan
minunkin kärsivällisyydelläni rajat...!

— Täti...

— Taas sinä naurat!

— En naura...

— No, mitä sinä tahdot, sano se nyt yksin tein. Minullakin on hermot,
voi, hyvänen aika...

— Täti... Minä tiedän yhden asian, joka ehkä tulee pahoittamaan tädin
mieltä.

— Vai niin, taas jokin uusi harmi... Sehän on hauskaa kuulla...
Pelkään, että tulen hulluksi...

— Se on hyvin pieni asia.

— Pieni — no, mitä sinä sitten sitä valmistelet niinkuin olisi kysymys
matkasta kuuhun...

— Kun en minä oikein tiedä miten sen sanoisin... Neiti Erkkilä tulee
pyytämään häihinsä kaikkia meitä nuoria Lepolasta, mutta ei setää ja
tätiä...

— Mitä sinä sanot...? Neiti Erkkilä... teitä, vieraita ihmisiä eikä
minua, sulhasen tätiä! Mistä sinä tämän tiedät?

— Tiedän vain... En voi sanoa...

— Aaa, siihen siis tarvitaan valkeita pukuja... Rahat minun
kukkarostani... oi teitä hävyttömiä! Mutta entä jollen minä päästä
teitä, en ketään... Siis sinäkin olet kutsuttu, mutta en minä! Ja mikä
sinä olet menemään... Hyi...

— En minä sellaisia ajattele...

— Ajattelet tietysti! Oi, hyvänen aika, mitä minä olen tehnyt, kun te
noin kauheasti kiusaatte minua!

— Täti, minä tiedän.

— Kyllä, kyllä sinä tiedät, kyllä te kaikki tiedätte. Ja sinäkin puhut
kiitollisuudesta.

— Täti, minä tiedän: täti ei anna kiusata itseään. Olen ajatellut tämän
asian juurta jaksain: täti antaa heidän mennä, ei kiellä heitä. Ehkä he
eivät mene...

— Ja hekö eivät menisi? Kyllä he menevät.

— Mutta heiltä menee pois se ilo, etteivät saa kiusata. Se on oikein.
Ja neiti Erkkilältä myöskin.

— Olet oikeassa. Et taida olla niinkään tyhmä.

— Mutta tädin täytyy voittaa tämä asia myöskin sydämessänsä.

— Mitä? Rupeatko sinä määräilemään mitä minun on voitettava
sydämessäni? Voi, hyvänen aika, kaikkea pitää kuulla!

— Täti... rakas täti...

— Älä sinä mielistele.

— Täällä Lepolassa on niin kaunista. Kun minä katselen ikkunasta, näen
omenapuun oksat. Aurinko paistaa niihin. Ensin näin nuput, sitten
kukat, nyt näen pienet omenat ja syksyllä ne ovat suuret... Täällä on
ihanaa, täällä täytyy asua hyviä, onnellisia ihmisiä...

— Vai onnellisia! Itse voit olla onnellinen, mutta minä ainakaan en
sitä ole. Mikä hätä sinulla on, mutta minä, minä, oi hyvänen aika!

— Mutta rakas täti, voihan se muuttua, tädin täytyy tulla
onnelliseksi...

Rouva Kannisto loi katseensa kirkkaihin kasvoihin vuoteessa. Epätoivo
kuvastui silmissä, jotka katsoivat paisuneiden silmäluomien välitse.

Tytön kädet etsivät kasvatusäidin käsiä ja hän painoi niitä pitkään ja
hartaasti, ikäänkuin vuodattaakseen niihin voimastaan.

— Minä ajattelen sanojasi, sanoi valkopukuinen nainen vihdoin raukeasti
ja jätti huoneen.

Pienelle Saima Aallolle oli tullut outo voiman kausi. Hän tahtoi olla
ihmisille hyvä. Hän tahtoi katsoa heitä silmiin ja painaa heidän
käsiään. Hän tahtoi näyttää heille, että täällä oli kaunista ja
onnellista. Hän tahtoi, että he olisivat iloiset. Hän tahtoi, että he
olisivat hyvät, hyvät itselleen ja muille. Tuskat eivät enää saaneet
häntä valtoihinsa. Hän ei tuntenut niitä samalla tavalla kuin ennen.
Hän ajatteli jokaista erikseen niistä ihmisistä, jotka täällä olivat,
ja rakasti heitä jokaista.

Oli kuitenkin vaikea löytää sanoja. Sanat ikäänkuin jotenkin repivät
rikki sen aurinkoisen voiman, jolla hän lähestyi ihmisiä. Ida ja
Kaisa tulivat. Juuri heitä hän olisi tahtonut hartaimmin kiittää.
Kuinka raskasta vaivaa he hänestä näkivätkään! He eivät kuitenkaan
katsoneet häneen. Heidän käsistään ei myöskään saanut kiinni. Ei siis
voinut katsoa heitä silmiin eikä painaa heidän käsiään. Ei voinut
heitä auttaa. He kantoivat veressään pahan mielen kauheaa myrkkyä. He
olivat sairaat. Mitä tehdä...? Kun he olivat huoneessa, toivoi hän,
että he pian olisivat hoitaneet hänet ja voisivat lähteä, ja kun he
olivat lähteneet, toivoi hän, että he palaisivat. Hän uskoi jo voivansa
sanoa heille sen tärkeän asian, minkä tuli heidät pelastaa. Hän odotti
jännityksessä, joka hermo pingoitettuna kuuntelemaan heidän askeliaan.
Nyt laulaa Ida. Kun hän tulee, tarttuu hän hänen käteensä, katsoo häntä
silmiin, sanoo hänelle, ettei hän kantaisi pahaa mieltä tätiä kohtaan,
ketään ihmistä kohtaan. Sellainen myrkyttää elämän... Vielä tärkeämpää
oli Kaisan saada tämä kuulla. Jos Kaisa tietäisikin, kuinka kauniiksi
hän tulee, kun hän hymyilee... Hän on ruma nyt, ihminen on ruma ja
peloittava, kun hän kantaa sydämessään pahaa mieltä. Kaisa kulta,
hymyilkää, ajatelkaa kuinka Lepolassa on kaunista... Kanat kaakattavat
ja juoksevat Kaisan perässä. Koira tulee ja nuolee Kaisan kättä. Ne
saavat ruokansa Kaisalta ja rakastavat Kaisaa. Pieni vieras tyttö tuli
taloon eikä elä, jolleivät Ida ja Kaisa hoida häntä. Hän rakastaa
Kaisaa ja on niin kiitollinen. Rakas, hyvä, kiltti oma Kaisa...

Tällaiset sanat elivät tytön huulilla, mutta kun harmaat kasvot
ilmestyivät näköpiiriin, kuolivat sanat huulilla ja tunne jähmettyi
sydämessä.

— Noo tyttöseni, sanoi setä istuutuessaan vuoteen laidalle, —
sinähän loistat ja paistat. Tohtori onkin sinuun hyvin tyytyväinen.
Tuon sinulle tässä jotakin. Se on oikein kaunis kertomus nuoria
tyttöjä varten. Ja tiedätkö, mami aikoo valmistaa sinulle suuren
ilon. En uskalla siitä puhua, sillä mami tahtoo kai itse tuoda esiin
keksintönsä. Älä kysy, en sano, sillä mami on uskonut sen minulle.
Katso, pikku tyttöni, sinä olet voittanut mamin sydämen. Voitko olla
hiljaa: mami aikoo pyytää kylän lapsia tänne luoksesi, että sinä saisit
seuraa ja kertoisit heille satuja. Mami on sentään niin hyvä, kun hän
vain antaa hyvälle sydämelleen voiton. Mutta sinä et saa olla tästä
tietävinäsi — ethän ole. Et mitään sinä tiedä. No, etkö itkekin, piru
vie... Vai nauratko sinä? Ahhah, kuinka hauska huone tämä onkin. Ovatko
nuo omenat jo noin suuret... Minä lepään vähän tässä keinutuolissa
pienen päivänsäteen luona. Ukko Trast oli aivan oikeassa... Piru vie,
kuinka raukaisee. Kuule, herätäthän minut hetken perästä, jos sattuisin
nukahtamaan...

Saima Aalto näki harmaan parran vaipuvan syvälle rintaa vastaan ja
lempeän rauhan laskeutuvan sinipunertaville kasvoille. Pian ilmaisivat
tyynet hengenvedot vanhuksen nukkuvan.

Mutta tyttönen iloitsi ja riemuitsi. Hänestä tuntui siltä kuin hän
leivosten kanssa olisi livertänyt ja kohonnut korkeutta kohden. Kuinka
kiitollinen hän oli elämälle ja Jumalalle. Hänen tiensä oli nyt niin
selvä, kaikki oli valoisaa, kaikki hän ymmärsi ja kaikesta hän kiitti.

       *       *       *       *       *

Lagerspets, Lassén ja Ida tulivat järveltä ja toivat hänelle lumpeita
ja lemmikkejä.

— Olemme, alkoi Lagerspets, — koko ajan puhuneet teistä. Riitelimme
siitä, kuka antaisi lumpeet, kuka antaisi lemmenkukat. Tietysti
molemmat halusimme antaa lemmenkukat.

— Olemme myöskin riidelleet muista asioista, sanoi Ida. — Katso...
enkeli... tämä kirjailija uhkaa tehdä tyhjäksi erään hauskan tuumamme,
koska hän luulee siten iloittavansa enkelinsydäntäsi. Mutta olethan
toki järkevä, Saima, ja annat meidän pitää vähän hauskaa. Kyllä meitä
on täällä tarpeeksi kiusattu. Herra Lassén aikoo rukoilla Eevaa
pyytämään häihinsä myöskin sedän ja tädin. Sinun tähtesi... niinkuin
sinulla siitä olisi jotakin iloa. Tämähän on niin pieni asia, anna
meidän nyt pitää pieni huvimme. Sano nyt sinäkin, Lagerspets, hänelle,
ettei täti siitä pakahdu, jos vähän suuttuukin... Hyi, sinua, Saima, en
olisi sinusta uskonut. Sinähän katselet minuun niinkuin mikäkin... Kas
vain!

— Mene pois, Ida! huusi yhtäkkiä Lassén. — Sinä et saa olla tässä
huoneessa. Miksi? Sen voit itse arvata. Anna anteeksi, mutta minä
talutan sinut nyt ulos, sillä minulla on puhumista neiti Saiman kanssa.
Niin, saat suuttua, sille en voi mitään. Tekisit viisaammin, jos
koettaisit etsiä sydämesi sokkeloista, olisiko sinne vahingossa jäänyt
kätköön jokin pieni murunen hyvyyttä. Onnittelen sinua, jos löytäisit
tuon murusen. Ja sinä Lagerspets, ole ritarillinen ja seuraa loukattua
naista ja koeta johdattaa häntä oikeille poluille... Mutta lapsi, miksi
olet niin säikähtynyt? Ethän toki pelkää jäädä kanssani kahden... enhän
toki ole peto. Ei, tähtiä ei himoita... Sanokaa minulle vain, olenko
ymmärtänyt teidät oikein. Se on minulle tärkeämpää tietää kuin kaikki
muu. Sanokaa: olenko ymmärtänyt teidät oikein?

Hetken oli huoneessa aivan äänetöntä. Vihreä hämärä lankesi ulkoa
lehtiverkosta huoneeseen, jota toipuvan tytön silmät loistaen
valaisivat.

— Olette, lausui tyttönen sitten —... Juuri sitä minä tahtoisin, että
me jokainen etsisimme sydämestämme sen murusen hyvyyttä, mikä sinne on
ehkä jäänyt. Kuinka oikein te sanoitte! Tässä kauniissa talossa pitäisi
olla niin hyvin. Tuo hääkutsu... se on minulle ensimäinen askel. Jos
se tulee otetuksi, niin seuraa muita askelia. Ette usko kuinka minulle
on tärkeää, että hyvyys voittaisi. Se voi näyttää lapselliselta, mutta
minusta tuntuu, että kuolen, jos uskoni katkeaa. Oi, jos kaikki tässä
pienessä asiassa saattaisivat lakata kiusaamasta toisiaan. Eihän se
ole suuri ponnistus. Jos jokainen vain hallitsisi oman mielensä...
Autatteko te minua...? Oli pitkä aika... en ymmärtänyt miksi olin
tullut tähän taloon... enkä ymmärtänyt miksi minulle tapahtui tuo
hirveä onnettomuus. Minä olin pimeässä, en löytänyt minnekään. Sitten
minulle valkeni, tiesin miksi minut oli lähetetty tänne: juuri sitä
varten, että kaikki etsisimme esiin hyvyyden murusemme. Jollei se
onnistukaan? Luuletteko? Luuletteko, että täti ja Ida ja setä tahtovat
koettaa? Luuletteko, että Kaisa joskus hymyilee ystävällisesti?

Herra Lassén vakuutti, että aurinko on aina sulattanut pahimmankin
roudan ja ettei suloisen pienen tytön rukousta kukaan voi vastustaa.
Molemmat tunsivat siinä outoa onnea. Kokeneena miehenä käsitti Lassén,
että hän tähän tyttöön olisi voinut rakastua. Tai ehkä hän olikin
rakastunut. Tyttö taas tunsi riemuiten, ettei hän enää ollut yksin.
Hänellä oli ystävä. Tälle ystävälle voi kertoa kaikki. Tosin hänellä
oli ollut se vanha hyvä mies, joka hänet pelasti. Mutta tämä oli
kuitenkin toista. Lassén oli kaunis ja nuori. Hän oli sanonut, ettei
pidä Idasta, mutta Ida piti hänestä. Varmaan he kuitenkin menevät
naimisiin. Mutta se ei tee mitään. Lassén on hänen, Saiman, ystävä ja
yhdessä he nyt ponnistavat kohti iloa ja hyvyyttä.

Saima Aalto makasi pienessä huoneessa omenapuiden alla ja seurasi
jokaista oksaa ikkunan takana. Aurinko paistoi niihin, sade valeli
niitä, linnut istuutuivat niille ja madot kulkivat ylös alas. Linnut
olivat nopeat kuin ajatus, madot kulkivat hitaasti — kuitenkin
nopeammin kuin se, jolla ei ole jalkoja. Tytön silmä odotti
levottomassa toivossa jokaista tulijaa, etsien hänen silmistään merkkiä
siitä onnen ajasta, jonka tulemista hän oli lähetetty jouduttamaan
valkoiseen huvilaan. Hänen sydämensä hohti hyvää tahtoa jokaista
kohtaan, hänen sydämensä paisui voimaa ja kiitollisuutta.

Yhä useammin tuli talon herra, maisteri, huoneeseen omenapuiden alla,
laski leikkiä ja nukahti nojatuoliin, parta laihaa rintaa vastaan.

— Noita, sanoi hän ja tarttui tyttösen leukaan, — pieni noita, mitä
olet tehnyt mamille? Mami on tänään taputtanut minua päälaelle. Sitä ei
ole tapahtunut kymmeneen vuoteen. Sinäkö käskit hänen taputtaa minua?
Minulta kaatui koko maitokannu puhtaalle pöytäliinalle: luulin, että
viikon saisin siitä kuulla. Piru vie, viikkoja se aina on kestänyt, kun
olen kaatanut maitokannun — ikäänkuin ei se minusta itsestänikin olisi
ollut ikävää ja harmillista! Ja nyt tulee mami vain ja taputtaa minua
päälaelle... Noita, sinä pikkuinen veitikka, otappa ja käännä uskoosi
se Kaisakin. Hän on niin helkkarin hapan. Heti kun aamulla astut
huoneestasi, näet vastassasi äkäiset kasvot, kuulet ovien läiskivän ja
astioiden kyökissä kalisevan suuttuneissa kourissa. Oi-joi-joi, piru
vie, en pelkää helvettiä, jonne väitetään syntisten ihmisten joutuvan,
sillä täällä kotona on valmis helvetti. Pieni noita, opeta meidän vanha
hapan Kaisa kerrankin hymyilemään hyväntahtoisesti... Kuuleppa. Kun
hän oli ollut talossa kymmenen vuotta, annoimme hänelle kultakellon.
Luuletko että hän kiitti. »Mitä minä tällä! Kaikkia joutavia...» Ja
kun minä sanon hänelle: »Kaisa menisi nyt vähän lepäämään», niin hän
olkansa yli tiuskaa: »kyllähän sitä on aikaa haudassakin levätä.» Ja
tätä on aamusta iltaan ja vuodesta vuoteen... No mutta, sinähän itket
kuin taivaankaari. Se ei ensinkään ole tarkoitus. Hyi sinua, piru vie,
eikö sinulle uskallakaan puhua huolistaan. No, no, no, no... nauretaan
pois taas!

Rouva Kaunisto tuli ja istuutui samaan tuoliin, missä hänen miehensä
hiljan oli istunut.

— Lue, lapsi, minulle jotakin. Mitä hyvänsä. Lepään hetken tässä.

Saima etsi tuolilta vierestään kaikkein kauneimman kirjansa ja alkoi
nopeasti lukea. Hänen silmiinsä koski, oli liian pimeää, mutta toiselta
puolen oli niin sanomattoman hauskaa lukea tädille. Hän ei kuitenkaan
ollut päässyt kauvas, ennenkuin nyyhkytys särähti vihreässä hämärässä.

— Täti, rakas täti! pääsi tyttöseltä.

Mutta siihen hänen sanansa pysähtyivät. Valkeat kädet painelivat liinaa
vasten raskaita silmäluomia ja tuntui siltä kuin kauan pidätetyt
kyyneleet nyt väkivaltaisesti olisivat etsineet oikeuksiaan. Ei sanalla
saattanut kuormittaa vuosientakaisia kärsimyksiä, ainoastaan itkeä
itkevän kanssa. Pieni Saima itki, itki ja rukoili.

       *       *       *       *       *

Ida Salenius ei enää laulanut.

— Täällä on ikävä, sanoi hän.— Lassén istuu ja kirjoittaa,
tuskin aterioiksi häntä saa alas. Kyllähän minä häntä kehoitin,
mutta en ymmärtänyt, että hän istuisi yötä ja päivää. Eikä hänen
huoneeseensakaan enää saa mennä. Ja minä hullu, joka niin olen hänestä
pitänyt... Siellä mahtaa olla aika epäjärjestys tuolla ylhäällä.
Neljään päivään ei siellä ole laastu eikä tehty vuodetta. Sellaistako
se nyt sitten on se niinsanottu »luova työ»! Eikä hän edes suutu,
vaikka härnään ja ärsytän... Enkeli, kuule, kun hän tulee tänne, niin
sano hänelle, ettei saa olla sellainen mörökölli. Pitää toki muistaa,
että on muitakin talossa... Eikö hän käy täälläkään? Eikö todella?

— Ei, sanoi Saima hiljaa, — hän ei käy täällä. Mutta...

— Mitä? Mitä sinä sanoit?

— En mitään.

— Sinun täytyy sanoa. Hän on minun sulhaseni, minun täytyy saada tietää
kaikki. Minä tahdon tietää miksei hän enää suutele minua, miksi hän
karttaa minua, miksen saa tulla hänen huoneeseensa... Onko hän todella
rakastunut sinuun, sinuun, joka et edes osaa kävellä... Sano paikalla.

Pieni Saima ajatteli sitä aamuhetkeä, jolloin aurinko pääsi pimeään
huoneeseen ja jolloin viime päivinä ikkunasta oli viskattu kukkanen
lattialle keskelle auringonvaloa. Hän kuuli askelten etenevän, hän
tiesi, että hänen kaunis ystävänsä oli häntä muistanut ennenkuin hän
läksi vinttikamariinsa työhön. Tyttönen oli tavallista kalpeampi, kun
hän sanoi:

— Älä pelkää, Ida, ei mitään ole meidän välillämme... eikä tule.

Eräänä iltana, kun täti ja setä olivat poissa, juoksi pieni Miia sisään
täydessä itkussa:

— Auttakaa... auttakaa, äiti lyö... Miia tuo takaisin kaikki. Miia ei
ole ottanut hopealusikkaa... Mansikoita Miia on syönyt, rintaneulan
äiti otti ja lupasi myydä markkinoilla. Miia on pitänyt rouvan
kenkiä... kirkossa... vanhoja kenkiä, jotka olivat vinnillä. Ruuton
hatun Miia otti... Aatulla ei ollut hattua... Miia tahtoo tänne
takaisin. Neiti puhuu... Ei Miia syö enää viinimarjoja eikä omenia...
eikä vie pullossa maitoa. Ei Miia mene kotiin, äiti lyö...

       *       *       *       *       *

Lagerspets koputti ja astui ääneti huoneeseen. Hän seisoi ikkunan
luona, katsellen ulos. Sitten hän tuli istumaan eikä vieläkään avannut
suutaan. Vihdoin viimein hän alkoi.

No?... Mitä te nyt oikein olette tehnyt? Tai kuka on tehnyt mitä?...
Täti sanoi tänään, että hän on valmis auttamaan minua, jos tahdon
syksyllä lähteä kauppaopistoon. Miten tämä on käsitettävä? Niinkö,
että hän hinnasta mistä hyvänsä tahtoo minusta päästä? Vai niinkö,
että hänellä on paha omatunto? Vai onko tuo viekas eukko kuullut
meidän pienestä kepposestamme ja tahtoo koota tulisia hiiliä päämme
päälle? Oletteko te ilmaissut hänelle asiamme?... Te käskette tietysti
uskomaan hänestä hyvää, mutta minä tunnen hänet. Jos minä tietäisin,
että hän tuolla kauppakoululla ajattelee minun parastani. Sillä minulle
kyllä on yhdentekevää, tuleeko minusta kauppasaksa vaiko advokaatti.
Mutta minun rakas tätini ajattelee sitä, ettei hänen tarvitsisi minua
nähdä... Arvasinhan, että te puolustatte häntä. Mutta minun muistoni
hänestä ovat liian syvällä. Meiltä kuoli äiti — meidän äitimme
olikin toista kuin tämä, vaikka he kaksoset olivatkin! Minä jouduin
kouluun ja asumaan Kannistojen vastaperustettuun perheeseen. Nukuin
ruokasalin sohvalla... Kun oli vieraita, pääsin nukkumaan myöhään.
Pidin makeisista... otin sokeripalasta missä vain näin. Otin myöskin
punssipullosta, missä sen tapasin. Täti tuli suutelemaan saadakseen
selville, olinko juonut. Ne olivat oikeita Juudaksen suudelmia.
Suudelmilla hän myöskin otti selvää siitä, olinko tupakoinut... Sanokaa
nyt: voiko tämä nais-Juudas toivoa minulle hyvää? Ei, sanon minä, tuhat
kertaa ei! En lähde kauppakouluun. Olen täällä, syön, juon, vetelehdin,
odotan perintöäni. Tädillä ei ole ketään läheisempää. Pankissa on
hänellä paljon rahaa... Ei, hän ei testamenttia muille, sillä hän
piti äidistäni, he olivat kaksoset. Meitä ei ole muita elossa. Minun
isärääsyni... hän... mittaa katuja ja teitä. Suoraan sanoen: hän elää
sillä mitä entiset luokkatoverit hänelle antavat... Minäkö sääliä häntä
kohtaan? Onko hän koskaan tuntenut sääliä minua kohtaan?... Kurjaa on
elämä... Tuo laulava tyttö tuolla... hän kyllä on iloissaan, jos jään
tänne. No niin, miksei... meneepä päivä kerrallaan hänen seurassaan,
koska kerran kirjailija ei nyt enempää näy hänestä välittävän. Ja
onhan meillä nyt tiedossa häät. Me nuoret, me joudumme kaikki niihin.
Niin, niin: tekin. Valkoisessa puvussa, kukkasia hiuksissa... En luovu
tuumastani, en... Mutta kuulkaa: jos hän nyt on niin hyvä kuin te
luulette, niin eihän hänen toki siitä pitäisi suuttua, että meillä
on vähän hauskaa... Saima neiti, minä uskon, että tätini on hyvä.
Hän päästää meidät hyvästä sydämestä huveihin kirkonkylään... Mitä
nyt...? Ettehän toki ole noin arka... Valkeat puvutkin minä hankin...
Olkaa huoleti, keksin kyllä keinot... Rehelliset keinot tietysti. Joko
tekin luulette, että varastan? Lapsena otin sokeripaloja, mutta en
täysikasvaneena sentään ota puotien hyllyltä pukukankaita. En...

       *       *       *       *       *

Sekä Ida Salenius että Lagerspets puhuivat nykyään enää vain häistä,
jotka kuukauden perästä vietettäisiin kirkonkylässä. Vihkimisen
oli määrä tapahtua kirkossa, päivällinen syötäisiin Seuran talolla
ja tanssi luonnollisesti kuului myöskin sinne. Kirkonkylän nuoret
valmistivat erinäisiä yllätyksiä, liikkuvia kokkoja järvellä,
ilotulituksia ja muita sellaisia. Ida Saleniuksen täytyi tyytyä
ompelemaan häälahjaa sekin oli Roora-tädille kuvaavaa, ettei hän ollut
antanut Idalle mitään rahoja tähän häälahjaan, vaan oli Idan täytynyt
myydä vanha talvitakkinsa. Salaa hän oli sen myynyt ja odottaa saattoi,
että nousisi sota, kun täti talven tullen alkaisi sitä kysyä.

Miten käy? Jos täti Roora todella ei saa hääkutsua ja jos hän kieltää
nuoria lähtemästä häihin — niin miten käy? Seuraa pitkä, surullinen
vihamielisyys talossa, vihamielisyys, joka ehkei koskaan lopu. Tekeekö
herra Lassén jotakin, muistaako hän, että hän lupasi auttaa?

Saima Aalto makasi jännityksessä vuoteessaan ja odotti. Hän alkoi
pelätä, että koko hänen aurinkoinen toivonsa murtuisi. Pohja, jolle
hän kauneimpana kesäaikana oli rakentanut, horjui. Kirjailija
pysytteli vinttikamarissaan. Hän kuului siellä tupakoivan niin,
että ikkunastakin aina suitsutti sininen höyry. Täti Roora kulki ja
poimi paperossinpätkiä pihamaalta ihme, että hän teki sen ääneti.
Tuontuostakin häipyi Lassén metsään tai järvelle. Yksinään hän oli ja
huoneensa avaimen hän vei mukanaan. Se oli hyvä, että hän teki työtä,
mutta talon sovun rakentamista hän tietenkään ei ehtinyt ajatella.
Tyttönen tunsi taasen ympärillään entisen yksinäisyyden. Särky jaloissa
tuntui pahemmin kuin moniin aikoihin. Puutarhassa kypsyivät omenat.
Lintujen laulu oli lakannut. Vain jokunen varpu vielä piipatti.
Omenat alkoivat varista, niitä olikin niin tiheässä. Miten käy tämän
kauniin kodin? Tulevatko sen jäsenet koskaan tuntemaan hyvää tahtoa
toisiaan kohtaan, vai tulevatko he vähitellen, hiljalleen, pienillä
pahansuovilla pistoilla saattamaan toisensa hautaan?

Eräänä päivänä kuului pihamaalta outoa liikettä ja puheensorinaa. Koira
haukahteli: oli varmaan tullut vieraita. Ehkäpä ruustinna ja rovasti?
Saima Aalto tunsi sydämensä tykinnän ohimoissa asti. Hän odotti ja
odotti. Olivatko kaikki hänet unohtaneet? Oliko tapahtunut jotakin
pahaa vaiko hyvää? Varmaan oli jo syöty päivällistä. He näyttivät
kaikki hänet unohtaneen. Tuntui tukalalta. Jumala, mitä sinä tarkoitat,
miksi sinä otit jalkani? Kukaan ei tullut edes niin likelle, että olisi
voinut huutaa. Hänen silmänsä tähtäsivät oksaan, jolla riippui kolme
suurta punaista omenaa. Ne olivat siinä kypsyneet hänen silmäinsä alla,
hän oli tuohon oksaan katsellut kärsimystensä ja toivojensa hetkellä.
Nyt yht’äkkiä putosi hänen nähtensä suurin omenoista. Lintuko oli
asettunut oksalle ja tuottanut sille liiaksi painoa? Oksa kävi tyhjän
ja paljaan näköiseksi. Oudon autioksi kävi myöskin tytön sydämessä.
Tuskat jaloissa eivät enää olleet pahinta. Jokin kirvelevä tunne tuli
mieleen ja alkoi siellä kalvaa.

Vihdoin viimein kuului askelia ja Kaisan harmaat sudenkasvot
ilmestyivät ovenavaukseen. Hän ei sanonut sanaa, hän ei myöskään
katsonut tyttöön.

— Kaisa kulta, sanoi vihdoin Saima Aalto, levottomuuttaan pidättäen, —
onko tullut vieraita?

Astiat kalisivat harmaissa, luisevissa käsissä.

— Kaisa kulta, onko tullut vieraita? Ei Kaisa suutu... Onko ehkä
ruustinna tai joku muu? Eikö Kaisa nyt sanoisi... Olisi niin hauskaa
kuulla. Olen vain kuullut, että jotakin erinomaista on tapahtunut.
Rakas hyvä Kaisa...

— Posti on tullut — saahan sen nyt tietää vähemmälläkin kysymisellä.

— Posti! No tietääkö Kaisa, onko tullut jokin erikoinen kirje? Onko
tapahtunut hyvää vaiko pahaa? Ovatko ihmisten kasvot iloiset vaiko
surulliset? Kaisa nyt sanoisi, kun minä makaan tässä enkä mitään tiedä.

— Ja kaikkien tässä nyt sitten pitäisi asiat tietää.

— Kaisa, ei Kaisa mene... Onko ehkä tullut kutsu neiti Erkkilän häihin?
Kaisa nyt sanoisi!

— Tohtii olla. En minä tiedä.

Harmaat kasvot hävisivät.

Sydämenlyönnit vasaroiden ruumiissa tyttö kuunteli. Varmaan oli tullut
hääkutsu. Oliko täti kutsuttu vai ei? Varmaan ei. Oli mahdoton saada
selkoa mikä mieliala vallitsi talossa.

Nyt toi tuuli katkelmia jostakin keskustelusta puutarhassa. »Siinä
se nyt oli... kaikki on ollut turhaa!» »Se oli oikein teille,
hahhahhahhah!» »Älä ensinkään pyhäile... tahtoisin antaa heitä
korville.» Varmaan on täti saanut kutsun ja Ida ja Lagerspets ovat
siitä suuttuneet. Kyllä kuulee äänistä, että Ida ja Lagerspets ovat
suuttuneet. Mutta he kyllä leppyvät, he kyllä ymmärtävät, että hyvyys
on saanut voiton.

Esiin taisteleva onnentunne humisi tytön päässä ja kuumasi hänen
veressään. Tästä kauniista huvilasta tulee vielä onnellinen koti, jossa
ihmiset suojelevat hyvyyttä. Oi Jumala, Jumala...

Pieni synkkä huone oli äkkiä kuin tulvillaan valoa ja sairas tyttö
lepäsi hiljaa ja odotti ihmisiä.

Kasvatusäitinsä ilmeestä hän heti saattoikin nähdä, että oli arvannut
oikein. Rouva Roora Kaunisto astui huoneeseen hymy huulilla. Saima
Aalto ei vielä koskaan ollut nähnyt hänen hymyilevän.

— No kuulehan nyt, alkoi valkopukuinen huvilanomistajatar oudon
kärkevällä äänellä, — kuulehan nyt uutisia. Se oli oikein heille
kaikille! He aikoivat kaikki kiusata meitä, minua ja papia ‒ ja nyt
saivat he kaikki pitkän nenän. Oi hyvänen aika sentään, joskus tapahtuu
sentään oikeuskin! No niin, morsiamen puku oli valmis, kutsukortit
häihin tilatut, kokin kanssa tehty sopimus — ja yhtäkkiä menee kaikki
myttyyni Pitkä nenä, pitkä nenä! Ja nämä täällä — Ida, jota minä olen
pitänyt niin hyvänä, jolle olen uskonut avaimet... ja Lagerspets, jolle
lupasin kustantaa opinnot kauppakoulussa, mokomakin vetelehtijä ja
juoppo, aivan samanlainen kuin isänsäkin, joka tappoi sisarvainajani,
niin, niin, suoraan sanoen hän hänet tappoi — kyllä nämä täällä myöskin
kerran saivat ansion mukaan. Voi, hyvänen aika sentään, kerrankin
voitti oikeus. Ihan täytyy nauraa...

Sairas tyttö tuijotti suurin silmin puhujattareen ja kalpeus ja
puna hänen poskillansa vaihtelivat lakkaamatta. Hän ei käsittänyt
mitä kasvatusäiti tarkoitti. Häneen teki peloittavan vaikutuksen
nauru noista ankarista, tuhkanharmaista kasvoista, jotka eivät
keinotekoisestikaan pystyneet iloon.

— Rakas täti... täti on siis saanut kutsun... kutsun häihin?

Roora-rouvan harmaat kasvot silisivät naurunirvistyksestään.

— Mitä sinä sanot... minäkö saanut kutsun häihin? Mitä tyhmyyksiä sinä
höpiset? Voi, hyvänen aika sentään, mokomanko hääkutsun puutteessa minä
tässä olisin ollut! Ei, saat olla varma, etten olisi mennyt niihin
häihin. Eivät toki olisi uskaltaneet minua pyytääkään. Ei, kun minä
ajattelenkin, että he olisivat uskaltaneet... Ei.

— Mutta mitä sitten?

Kihlaus on purettu, ymmärrätkö? Ei tule mitään häistä. Toki
veljenpoikani viime hetkessä on tullut järkiinsä. Morsian saa kauniisti
ripustaa pukunsa kaappiin odottamaan uutta sulhasta.

— Onko täti siitä iloinen?

— Voi, hyvänen aika, mitä kysyt. Tietysti olen iloinen. He ovat sen
molemmat ansainneet. Kun minä ajattelenkin, että he aikoivat kaivaa
kuoppaa minulle... Ja nyt vikisevät itse kuopan pohjalla! Nauraa
täytyy, voi hyvänen aika sentään...

Pieni Saima Aalto tunsi yhtäkkiä valon sammuvan ympäriltään. Tuli
täydellinen pimeys ja tuskat iskivät häneen kyntensä entisellä
hirvittävällä voimalla. Hyvyys ei voita maailmassa, ei koskaan. Sillä
ihmiset eivät sitä tahdo. Hänestä tuntui, ettei kannata elää. Ei ole
mitään, minkä hyväksi eläisi. Päätä huimasi ikäänkuin hän jostakin
korkealta olisi yht’äkkiä pudonnut kuiluun. Hän tiesi, ettei enää
koskaan pääse ylös. Kasvatusäiti puhui hänen vuoteensa ääressä. Siihen
tuli muitakin. He kävivät ovissa ja puhuivat kuiskaten. Hän tunsi, että
he nostivat häntä ylös. Tuskat raatoivat luita ja ytimiä myöten.

... Äiti nojasi kyynärpäänsä seinää vastaan ja sanoi, että kello oli
yli yksitoista. Trast toi orvokin, joka oli hyvin tumma. Koko huone oli
saman tumman sinen peitossa. Koko huone huojui. Sahattiin... viilsi
ja repi. Jalat kolahtivat lattiaan. Äiti sanoi, että kello pian tulee
kaksitoista. Silloin hän saapuu orvokkien alta. Hyvyys, hyvyys...
eikö hyvyys koskaan voita? Eikö ihminen tahdo? Miiaa ei saa lyödä,
hän otti kengät kirkkoon. Neiti Erkkilä on onneton, kaikki ihmiset
ovat onnettomat. Nyt tulee laiva, jossa on vihreät purjeet kuin villi
humala... Aurinko paistaa... Setä Trast, tulkaa kannelle, me menemme
vieraille maille. Siellä on paljon lapsia, me kerromme satuja. Ei ole
mitään tuskia. Ja ihmiset ovat toisillensa laupiaat ja itsellensä
myös... Mitä te kävelette? Miksi tohtori on täällä? Minä olen jo saanut
keinotekoiset jalkani. Ne ovat hyvät, minä kävelen. Minä menen joka
ihmisen luo ja sanon hänelle, että jos hän on sydämestään hyvä, niin
hän on onnellinen. Mitä te juoksette? Olenko minä sairas? Kuolenko
minä? Tuletko, äiti... Nyt me kaikki olemme kuolleet... isä, äiti, isän
tyttö... kaikki kuolleet... tulleet terveiksi...

Pienen Saima Aallon kuolinkamppaus kävi nopeasti. Tuskin ehdittiin
lääkäri saada paikalle, tuskin ehtivät kotiväet käsittää mistä
oli kysymys, kun hän jo makasi valkoisena ja liikkumatta. Ikkunan
takana putoelivat kypsät omenat ja aurinko laski yli valkean huvilan
satumaisen kukkais- ja hedelmä-loiston. Ihmiset pienessä vihreän
himmeässä huoneessa kulkivat hapuillen, töytäsivät toisiaan vastaan,
tarttuivat kuin hukkuvat toistensa käsiin ja kyselivät, ilmaan
huudahdellen, uudelleen ja uudelleen samoja asioita.

— Tohtori, ei ole mahdollista, että hän olisi kuollut. Hänhän on päivä
päivältä tullut paremmaksi...

— Tjaa... Se oli odottamatonta minullekin, mutta... Tjaa...

— Pieni enkeli... pieni päivänsäde... Nyt tulee valkoisessa huvilassa
entistä kylmempi.

— Me emme osanneet häntä suojella, hän paleltui.

— Onko lääketiede todella näin voimaton..§§.?

— Tjaa...

— Vanha Trast raukka...

— Voi hyvänen aika sentään, älkää nyt enää puhuko. Menkää pois...
antakaa minun olla yksin hänen kanssaan.

— Minä en lähde. Minun paikkani on täällä...

— Älä herran tähden sytytä paperossia...

— Älä sinä siinä pyhäile. Minä rakastin häntä, nyt sen tiedätte. Nyt
vasta sen itsekin tiedän. Niin, niin: rakastin — joko annatte minun
olla!

Kirjailija lankesi polvilleen vuoteen ääreen ja laski kätensä kuolleen
hennolle kädelle. Kasvatusäidin raukeiden silmäluomien alitse vuotivat
vuolaina kyyneleet. Hän kyseli lakkaamatta, minkätähden tämä lapsi oli
tullut taloon, minkätähden käynyt rakkaaksi ja juuri silloin otettu
pois. Oliko se totta, että hän täällä oli paleltunut?








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALKEA HUVILA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.