Silmä yössä : Romaani

By Maila Talvio

The Project Gutenberg eBook of Silmä yössä
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Silmä yössä
        Romaani

Author: Maila Talvio

Release date: February 18, 2025 [eBook #75406]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1917

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SILMÄ YÖSSÄ ***

language: Finnish




SILMÄ YÖSSÄ

Kirj.

Maila Talvio





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1917.




I


Ihmeellisesti sattuu elämässä — tai joku sanoisi ehkä: ihmeellisesti
johtaa Jumala ihmisten askelia. Nyt sattui — tai nyt johdatti Jumala —,
että pieni Anna ja hänen äitinsä, kirkkoherran leski, tulivat samaan
junaan, missä mahtavien Rauhaniemeläisten ja Montosten hääsaatto
kulki, matkalla kaupungista, morsiamen kodista, sulhasen kotia kohti,
maaseudulle päin. Ja sattui vielä niinkin, että tungoksen vuoksi
kolmannessa luokassa äiti ja pieni Anna tulivat toiseen luokkaan, missä
eivät he muuten koskaan olisi matkustaneet.

Lapsi oli niin näännyksissä, että äiti vain huojutteli häntä
sylissään, pitkän aikaa levottomana kuunnellen hänen hengitystään.
He tulivat lääkäriltä, tohtori oli sanonut, että kaikki tyynni
oli heikkoutta ja että välttämättä piti antaa vahvistavaa ruokaa.
Täytyi koettaa... vaikka millä keinoin! Mutta kylläpä lapsi nyt
olikin raukea! Äiti painoi leukansa hänen ohimoaan vasten ja avasi
hiukan hänen vaatteitaan kaulan kohdalta. Oli kesäisen lämmin päivä,
raukeus saattoi johtua kuumuudesta. Anna oli välttämättä tahtonut
ylleen parhaan hameensa, nimittäin hautajaishameen. Ei olisi pitänyt
kuunnella hänen ymmärtämättömiä pyyntöjään, olisi vain pitänyt ottaa
jokin kevyempi puku, vaikkapa kirjavakin, olisi lisäksi voinut tehdä
hyvää lapselle ymmärtää, ettei ihmisen suru riipu vaatteista ja ettei
surua pidä näyttää ihmisille, suru on kunkin ihmisen oma. Mutta Anna
oli kummallisesti osannut surra, vaikka hän oli niin pieni — eivät
suuremmatkaan lapset olleet ottaneet isän kuolemaa niin syvästi —
ja sen tähden hän vaati surupukuaankin. Herkkä mieli riudutti lasta
heikkouden lisäksi, sen oli tohtorikin sanonut. Täytyi koettaa
vahvistaa häntä... vaikka millä keinoin. Kalliita lääkkeitä oli
tohtori kirjoittanut... Täytyi koettaa... Äiti avasi vieläkin hiukan
vaatteita... onneksi lapsi nukkui. Ja äiti istui hiljaa, pienen
tyttärensä pää olkapäätään vasten, estäen hänen tomuttuneita jalkojaan
joutumasta penkille, joka oli kaunista vaaleanharmaata kangasta.

Vasta nyt hän ehti katsahtaa kanssamatkustajiinsa. Hän miltei
pelästyi: ympärillä ei näkynyt muuta kuin valkoisia, ruusunpunaisia ja
taivaansinisiä värejä, mitä hienoimpia juhlapukuja — olipa onni, että
hän ja lapsi olivat siisteissä vaatteissa. Vanhat rouvatkin olivat
vaaleissa ja herrat, vaikka joku heistä olikin tummissa, tekivät
kauttaaltaan iloisen ja samalla juhlallisen vaikutuksen. Äiti ymmärsi,
että täällä oli naurettu, ilakoitu ja puhuttu ääneen, ennen kuin hän
tuli — tuo hieno joukko oli vaiennut hänen tähtensä, lapsen, tähden,
ehkäpä heidän surupukujensakin tähden. Piti koettaa päästä kolmanteen
luokkaan niin pian kuin sieltä tungos väheni. Tämä oli nähtävästi
juhlaseurueelle varattu vaunu. Sillä oli nyt tämäntapaisen ilon aika,
tällaisen ruusunpunaisen ja taivaansinisen, siihen ei sopinut sekoittaa
tummempaa iloa, sen aika tulee aina ihmiselle sekin. Junan virkamies
itse heidät oli ohjannut tähän vaunuun, eivät he muuten olisi tulleet.

Kuinka täällä oli kaunista ja kuinka kukkaset tuoksuivat! Heillä
oli kotona ollut niin paljon tuota tummaa iloa, tai surua, niinkuin
tavallisesti sanottiin, että tuntui aivan tottumattomalta nähdä
noita iloisia ihmisiä iloisissa väreissään. Mitä sanoisikaan lapsi,
kun heräisi ja näkisi kaiken tämän kauneuden. Varmaan Anna luulisi
kuulevansa satua tai katselevansa unikuvia, Anna, joka niin mielellään
kuunteli satuja ja joka aina näki unia, vaikka oli niin pieni.

Äiti koetti painua niin kauas kuin suinkin vaununkulmaan ja katseli
sieltä ääneti eteensä. Hääseurue tämä kaikesta päättäen oli. Sulhanen
ja morsian istuivat nähtävästi tuossa sohvanselustan takana, koska
siellä tuntui olevan ikään kuin keskus, jonne kaikilla oli asiaa,
jonne, aina mentiin puhumaan ensin ja jossa ensin käytiin tarjoamassa
niitä makeisia, joita niin yllin kyllin näytti olevan matkassa.
Vastapäätä morsiusparia istui kaksi rouvaa, varmaan sulhasen ja
morsiamen äidit, koska he näyttivät niin tyytyväisiltä ja onnellisilta
ja puhelivat niin rakkaasti keskenään. Varmaan rikasta väkeä: heillä
oli hatuissa töyhtöjä, kukkia ja sulkia ja kaulassa kultakäätyjä,
sormissa ja rinnalla hohtavia kiviä. Perällä olivat vanhemmat herrat.
Eräs punakasvoinen terävänenäinen herra vaaleanharmaissa vaatteissa
puhui, toimitti jotakin asiaa kiivaasti ja ikään kuin voitoniloisesti,
ja nauroi sekaan, niin että tämä nauru silloin tällöin kuului yli
junankulun ryskeen. Eräs herroista, kaikkein komein ja pisin, ei
nauranut eikä paljon puhunutkaan — olisiko hän jollakin lailla epäillyt
punakan herran vakuutuksia, siltä miltei joskus tuntui —, varmaan tämä
mustapukuinen oli pappi, kyllä ne papit sentään aina erotti kaikista
muista. Tämä oli epäilemättä rovasti jostakin suuresta pappilasta.
Vaikk'ei hän nauranut eikä puhunut, oli hän kuitenkin hyvin kohtelias
punakalle herralle, tarjosi hänelle sikareja ja he menivät yhdessä,
taluttaen toisiaan käsipuolesta, asemasillalle tupakoimaan. Keskipenkit
olivat täynnä nuorisoa, neitejä, herroja ja lapsia. Hyllyverkot heidän
päittensä yläpuolella helottivat kuin mitkäkin riippuvat ruusupensaat,
siellä olivat heidän kukkavihkonsa ja ylioppilaslakkinsa, ja he itse
läpinäkyvissä pitsipuvuissaan olivat kuin joitakin heleitä pilviryhmiä.
Näitä nuoria kävi äidin vähän sääli, sillä he tahtomalla tahtoivat olla
hiljaa, kun näkivät äidin ja hänen nukkuvan kalpean lapsensa, mutta
eivät voineet olla tuon tuostakin purskahtamatta nauruun. Heillä oli
keskenään kaikenlaisia pieniä kujeita, ja aina kun he olivat päästäneet
valloilleen ilonsa, katsahtivat he äitiin ja lapseen, katuivat ja
toruivat toisiaan. Jonkin hetken oli äidin tästä oikein paha olla,
mutta sitten hän sen unohti, niin hauskaa oli katsella noita hempeitä,
iloisia tyttöjä. Tulivat ihan mieleen heidän karitsansa siellä
kotona, kuinka ne navetansillalla leikkivät ja karkeloivat keskenään.
Morsiuspari nähtävästi katsoi asiakseen pysytellä vakavasti paikoillaan
äitien seurassa. Milloin lähetti jompikumpi äideistä hedelmäpussin
kiertämään vaunua — suuria pussillisia omenia ja pääryniä, mahtoivat
todella olla rikasta väkeä! Milloin hypähti joku neitosista penkille
ja penkoi kukkavihkonsa alta esiin makeisrasian. Eräs herroista oli
erikoisen hauska: hän otti lennosta karamellin kuin koira sokeripalan
ja nauratti muutenkin koko vaunua. Häntä puhuteltiin Urhoksi, hän
näytti olevan morsiamen veli. Hänen hoidossaan oli pärekoppa, jota
hän säilytti penkin alla ja jossa mahtoi olla jotakin särkyvää.
Pulloja siinä oli, niihin katsahdettiin silloin tällöin salaa, varmaan
hienointa viiniä. Urho-herra kuiskaili peittäessään pullokoppaa penkin
alle ja sanoi nähtävästi jotakin niin hauskaa, ettei voinut olla sille
nauramatta. Rovastinkin täytyi jonkin kerran vetää suutaan hymyyn,
kun Urho puhui — nauramista rovasti ehkä piti syntinä. Mutta nuoret
nauroivat ja katsahtivat samassa surupukuiseen äitiin ja koettivat
vaieta. Äiti pyyteli silmillään anteeksi häiriötä, jota hän täällä
tuotti, hän oli kuin olikin outo tässä hienossa seurassa, puna kulki
hänen poskiensa yli kuin aalto, vaipuen kuuman mustan kreppikauluksen
alle. Hän unohti kuitenkin taasen koko seurueen, kun hän katsahti
lapseensa. Annan poski oli kuin jotakin kalvasta läpikuultavaa pilveä,
heikon näköinen hän oli.

Saisiko hän pitää lapsen vai oliko tämän määrä mennä isän mukana?
Sydämeen teki kipeää, kun hän sitä ajatteli, vaikka hän pakotti
mielensä pysymään tyynenä. Täytyi säilyttää sydämen tasapaino. Tallella
on ihminen, kun hän on kuollut. Eikä hän ole poissa omaistensakaan
luota. Päinvastoin hän sen jälkeen aina on liki heitä. Sen hän oli
elävästi kokenut miehensä kuoltua: aina hänelle saattoi puhua, aina
kysyä häneltä neuvoa, aina levätä hänen muistossaan. Ei ollut kuolema
mikään surun asia, ei. Äiti katseli lapsensa kalpeita kasvoja ja tunsi
sydämensä levolliseksi. Täytyi koettaa olla hiljaa, että hän saisi
voimia unesta.

Kaksi pientä tyttöä tuli käytävälle. He olivat kauttaaltaan valkoisissa
pitsitetyissä hameissa, hiukset hajalla kuin pienillä enkeleillä.
He katsoivat pitkästi nukkuvaan tyttöön, tarkastivat kapeaa
paidankaulusta, jossa oli aivan pieni pitsi, tarkastivat kenkiä, joiden
pohjia vasten äiti piteli toista kättään. Niin, nyt huomasi äitikin,
että kengät olivat kömpelöt ja paikatut, kun vierailla tyttösillä
oli niin sirot pienet vaaleat jalkineet. He olivat hyvin herttaiset,
näköjään jonkin vuoden vanhemmat tätä Annaa. He söivät makeisia suun
täydeltä ja olisivat halunneet tarjota vieraalle nukkuvalle tytöllekin.
Äiti hymyili heille kiitollisena ja teki eleitä, että täytyy vähän
odottaa: "Nukkuu, nukkuu, on kipeä!" sanoivat hänen kalpeat kasvonsa.

Ja sattui vielä niinkin, että äiti ja pieni Anna olivat joutuneet
samalle penkille kuin eräs komea rouva ja pieni vanha herra, joka oli
frakkipuvussa. Nämä molemmat olivat kaiken aikaa keskustelleet, tai
oikeastaan rouva oli puhunut ja herra vain vastannut. Herran silmät
olivat kaiken aikaa seuranneet sairasta lasta, rouva oli kuiskaten
kertonut jotakin. Mutta rouvalla oli niin omituinen tapa kuiskata, että
joka sana kuului vihlovan selvästi ja sihahtaen. Ei ollut ensinkään
mahdollista olla kuulematta. Ensin äiti katseli ympäri vaunua ja monet
nimet, joita komea rouva mainitsi, sinkosivat korvien ohitse. Mutta
ennen pitkää sai äiti kiinni juonen päästä ja pian tuli hän tietämään
kahden suuren ja mahtavan suvun asiat, sellaisetkin, jotka varmaan
eivät olleet tarkoitetut vieraille.

Neiti Aino Montonen ja pastori Erkki Rauhaniemi olivat eilen vihityt
kirkossa morsiamen kotikaupungissa satojen häävieraiden läsnäollessa.
Se oli tapahtumain keskus.

Kun pienen Annan äiti kuuli Erkki Rauhaniemen nimen, kävi hänen äänetön
osanottonsa vieraiden keskusteluun yhtäkkiä vilkkaaksi. Sillä Erkinhän
hän tunsi, Erkkihän oli nuorena vastavihittynä pappina ollut apulaisena
siellä heidän pitäjässään rovastilla. Hänen ja heidän Ainansa, tämän
Annan vanhimman sisaren välillä oli syntynyt ystävyys, jonka äiti oli
luullut vievän suorastaan rakkauteen. Lapsellista kiintymystä se kai
vain oli ollut, koska se loppui — ei tosin Ainan puolelta, Aina kai
ei vieläkään ollut kokonaan unohtanut Erkkiä, koskei hän sallinut
avioliitosta kuulla puhuttavankaan. Erkki oli niin yhtäkkiä matkustanut
pois ja vain kirjeellisesti sanonut hyvästi ystävilleen. Puoli vuotta
vain Erkki oli niillä mailla ollut. Ja nyt oli hän Ainan asemesta
löytänyt Ainon, Aino Montosen, varmaan niitä rikkaita Montosia, joiden
nimen aina tuon tuostakin luki sanomalehdestä jonkin talonkaupan tai
liikeyrityksen yhteydessä. Itse peräisin mahtavasta suvusta oli Erkki
joutunut toiseen mahtavaan sukuun. Nuo kauniisti pukeutuneet iloiset
ihmiset, jotka tuossa vaivoin hallitsivat ilakoimistaan, olivat siis
Rauhaniemiä ja Montosia, suuria ja pieniä, jotka tulivat isänmaan
asioissa pitämään johtoa hallussaan vuosikymmeniä, ehkäpä vuosisatoja.
Äiti kuuli suuren joukon nimiä, aivan kuin olisi laskettanut sivumääriä
kirkonkirjasta: Toivo, Esko, Laina, Saima, Silja, Ruut, Rauha, Lea,
Salli, Armi, Väinö, Toimi, Urho... Niin kauniita uudenaikaisia nimiä!

Ja rouva, joka tässä puhutteli rumaa pientä herraa, tuntui olevan itse
senaattorinrouva Nenón, ja se kaunis nuori tyttö, joka tuon tuostakin
kävi kuiskaamassa jotakin rouvan korvaan tai tarjoamassa makeisia, oli
senaattori Nenónin tytär, Marja-Lis.

Perheille oli juuri nyt tapahtunut jotakin erinomaisen onnellista:
jokin pitkä ikävä oikeudenkäynti, jota sanomalehdet olivat vatkanneet
vuosikausia ja joka oli suorastaan luonut pahaa varjoa Montosten
nimeen, oli päättynyt, ja kaunis Tolvi, maatila, jonka liikemies
Montonen oli ostanut ja jonka kauppaa juuri oli tahdottu rikki
laittomana, joutuisi nyt vihdoinkin Montosten haltuun. Janne iloitsi
tästä suuresti, niinkuin he kaikki hänen kanssaan. Ei hän tosin aikonut
taloa pitää, hänellähän oli niin monta taloa, mutta hänen sahansa
purivat paljon puuta. Oli ihana asia, kun oikeus voitti ja syylliset
saisivat rangaistuksensa. Sellainen pahanpäiväinen opettaja Ahola,
jolle Janne oli luvannut huvilapalstankin puoli-ilmaiseksi, jos hän
vain olisi ollut rettelöimättä ja pitänyt suunsa kiinni, joutuisi nyt
lukemaan tiilenpäitä. Sakkoja, korkeita sakkoja oli moni saanut — se
teki niille hyvää. Kerrassaan nuortunut oli Janne ilosta näinä päivinä
— oi poikakultaa, kuinka hän tuolla selittikin ja toimitti! Tietysti
juttu vieläkin olisi venynyt, jollei Ruupreht olisi sitä jouduttanut —
Annan äiti ymmärsi, että Ruupreht oli itse senaattori Nenón. Oi kuinka
olikaan ollut hauskaa tehdä Jannelle ja Sallille tuo pieni palvelus,
voitto tuli tällä hetkellä kuin häälahja vanhemmille. Oli ihanaa,
kun oli vaikutusvaltaa ja kun sai käyttää sitä hyviin tarkoituksiin.
Ruupreht käytti aina valtaansa oikein. Kyllä saivat nytkin olla varmat
nämä uudet sukulaiset, nämä nuoret täällä, että he voivat vedota
Ruuprehtiin, jos he tarvitsivat esimerkiksi suosituksia. Ja Ainon
ja Erkin, heidän täytyi pian saada kaunis pappilansa, siitä pitäisi
Ruupreht huolen. Erkin täytyi vain nopeasti kirjoittaa väitöskirjansa.
Kas se oli tähän aikaan sellaista, että teologien joukossa jo oli niin
paljon maistereita, ja sitten oli vanhempia hakijoita ja virkavuosia,
mutta väitöskirjalla ei niin moni kilpaillut. He olivat Ruuprehtin
kanssa ajatelleet sitäkin, että Erkki ja Aino ehkä kerran saattaisivat
joutua rovasti Rauhaniemen nykyiseen suureen pitäjään — ei vielä, ei
vielä, rovastihan oli parhaissa voimissaan. Mutta kerranhan hänen
täytyi kaatua, luonnon lait olivat sellaiset, ja oli aina niin vaikeaa
luopua tuollaisesta suuresta pappilasta, jonne koko suku on tottunut
saapumaan kesäksi ja jouluksi, ja puutarhasta ja... Silloin oli hyvä,
että oli poika, jonka saattoi toimittaa isän paikalle. Pitäjähän oli
keisarinpitäjiä. Kyllä Ruupreht pitäisi huolen kaikesta. Ah, paljon
hyvää hän oli ihmisille tehnyt, he olivatkin hänelle niin kiitolliset
— oi, kun hänen syntymäpäivänsä oli syystalvella, kuinka paljon kukkia
heille aina tuli, kaikkia mahdollisia kukkia, mitä silloin, kukkien
ollessa kaikkien kalleimmillaan, vain saattoi saada. Suoraan sanoen
hänen, senatorska Nenónin syntymäpäivinä tuli taloon vieläkin enemmän
kukkia — ruusuja, ah, mitä ruusuja! Mutta hänen syntymäpäivänsä olikin
keväällä. Ihmiset olivat hyvät ja kiitolliset, niin kiitolliset siitä
vähästä, mitä heille oli saattanut tehdä.

Yhtäkkiä muistui papinlesken mieleen, että eiköhän tämä vanha pieni
herra ole tohtori Cairenius, Erkin eno, josta Erkki ennen oli niin
paljon kertonut. Hän muisti Erkin sanoneen, että tohtori salaa teki
paljon hyvää, että hän oli omituinen mies, jota omaiset kärsivät vain
siksi, että hän oli rikas. Hän ei katsonut ihmisten muotoa, vaan sanoi
heille suoraan vasten silmiä, mitä heistä ajatteli. Hän oli ensin
aikonut papiksi ja sitten tohtoriksi, mutta vihdoin jättänyt kaikki
kesken. Hänellä oli hyvin omituinen ristimänimi, ei sellaista olisi
luullut monella olevan.

Itse senatorskakin tuntui hakevan hänen suosiotaan, ainakin pyrkivän
hyviin väleihin hänen kanssaan. Se ei ollut aivan helppoa, pieni vanha
herra puhui niin vähän, katseli vain, toinen silmä kiinni ja pää hiukan
kallellaan. Pikku Annasta tuntui hän kaiken aikaa pitävän huolta, sillä
hän istui käsi siinä asennossa, että puheliaan rouvan aina täytyi
muistaa lapsen nukkuvan, ja heti kun rouva korotti ääntään, liikahti
tohtorin käsi kuin melanterä, jolla ohjataan venettä.

Äidistä alkoi käydä hupaiseksi ja jännittäväksi. Oliko tohtori ehkä
lausunut joitakin epäilyksiä, koska senatorska niin usein palasi vasta
solmittuun avioliittoon ja siihen iloon, mikä vallitsi Montosten
ja Rauhaniemien perheiden kesken sen johdosta, että nuoret olivat
löytäneet toisensa. Tällainen avioliitto oli niin ihana, varsinkin
tähän aikaan, kun niin kevytmielisesti solmittiin avioliittoja ja ensi
vastoinkäymisen sattuessa rikottiin pyhät lupaukset. Tämä avioliitto
oli suorastaan niitä, jotka päätetään taivaassa.

— Hm, sanoi tohtori ja katsoi toisella silmällä, kasvoilla ilme, joka
yhtä hyvin saattoi olla hymy kuin irvistys.

Tämä yllytti senatorskan uusiin todisteluihin.

Pastorinlesken sydän sykki niin kiivaasti, että hän pelkäsi
herättävänsä lapsen. Hänen mieleensä muistui kesä siellä heillä,
jolloin Erkillä oli ollut niin vaikeita sisällisiä taisteluja, ja hän
oli tullut tapaamaan Ainaa. Silloinkin kun hän oli ensi kerran käynyt
sairaan luona, oli hän tullut heille. Hän oli tuon kuolevan ihmisen
rinnalla tuntenut syntinsä niin suuriksi, että hän oli nääntyä niiden
alle. Kuoleva oli tunnustanut hänelle jonkin valheen, joka oli painanut
hänen tuntoaan nuoruudesta asti — nuori pappi tunsi tunnollaan ei
yhden, vaan satoja valheita... Ja kun Erkki oli haudannut ensimmäisen
ruumiin, silloinkin olivat he olleet Ainan kanssa hautausmaalla. He
olivat sitten, jumalanpalveluksen päätyttyä, äiti, Aina ja Erkki,
kävelleet hautojen keskellä ja puhelleet papin ihanasta tehtävästä.
Erkki sanoi vavisseensa, kun hän seisoi siinä haudan partaalla, niin
että lapio tuskin pysyi hänen kädessään. Ja hänen syvä liikutuksensa
oli kyllä tuntunut suruväessä, nyyhkytykset olivat nousseet joka
rinnasta. He olivat niin usein puhuneet siitä, miten vaarallista on
tottua pyhiin toimituksiin. Pyhät toimitukset eivät milloinkaan saa
käydä arkisiksi. Joka kerta kun ottaa lapion käteensä haudan partaalla,
täytyy sydämen vavista niinkuin ensi kerralla. Joka kerta sairaan
vuoteen ääressä täytyy sydämen vuotaa verta omien valheiden tähden.
Ei milloinkaan saa pappi lausua tuomiota, jollei hänen sydämensä ole
täynnä rakkautta... Erkki pelkäsi, ettei hän jaksaisi pitää sydäntään
niin herkkänä, niin tuntevana. "Jumala on heikoissa väkevä", olivat he
päätelleet. Miten olikaan Erkki nyt jaksanut? Äidin teki mieli nähdä
Erkki pitkien aikojen päästä, nähdä, oliko hän ollut uskollinen ja
oliko hän nyt onnellinen... Tuossa hän istui parin penkinseinän takana,
jospa hän nousisi, jospa hän hetkeksi kääntäisi tänne kasvonsa! Äiti
toivoi sitä Ainankin tähden, voidaksensa kertoa Ainalle, että Erkki on
onnellinen.

— Oi, kuiskasi senatorska hartaasti ja vakaumuksella, — jos koskaan
avioliitto on ollut taivaassa päätetty, niin avioliitto Aino Montosen
ja Erkki Rauhaniemen välillä! Ettekö alttarilla nähnyt morsiusparin
kasvoja, joita aurinko valaisi — oi, en ikinä ole nähnyt mitään
ihanampaa. Kuinka suloinen Aino olikaan — niin, minä vakuutan,
purskahdin suorastaan itkuun. En olisi voinut olla enemmän liikuttunut,
jos itse olisin ollut morsian... Ja Ainon puku — en ikinä ole nähnyt
niin kaunista morsiuspukua, vaikka sen itse sanon. Eikö se nyt ollut
ruhtinaallinen, uskotteko, että laahustin oli kaksi... ei, yli kaksi
metriä pitkä. Uskon teille pienen salaisuuden, herra Cairenius, te kun
olette Erkin eno ja rakastatte häntä kuin omaa poikaanne: morsiuspuku
oli minun mallini mukaan, minun — kas, meissä Montosissa on kaikissa
hiukan taiteilijanvikaa... Teissä, tohtori Cairenius, teissä kuuluu
myöskin olevan — ei, ei, älkää ensinkään kieltäkö, minä tiedän, että te
runoilette. Kuulkaas, miksette kirjoittanut Ainolle ja Erkille runoa?
Sen olisi voinut kirkossa lukea. Ah, Marja-Lis olisi sen lausunut —
ette aavista, miten ihanasti hän lausuu, vaikka itse sen sanonkin.
Hän kirjoittaa myöskin runoja ja maalaa — se tyttö on niin lahjakas,
että olemme Ruuprehtin kanssa onnettomat, kun emme tiedä, mitä puolta
hänessä pitäisi alkaa kehittää... Mutta mistä minä lähdinkään? — Kas,
kun on rakkaiden uusien sukulaisten kanssa niin paljon puhumista,
ettei tiedä, mistä milloinkin alkaa! Niin, siitä, että kyllä minusta
nyt kaikesta näkyy, että nämä nuoret suorastaan ovat kuin toisiaan
varten luodut, taivaassa toisilleen määrätyt. Ettekö huomannut Erkkiä
alttarilla? Niin, suokoon Jumala minulle anteeksi, mutta hän muistutti
minusta suorastaan Kristusta — minä itkin, kun häntä katselin...
Mitä... mitä te sanoitte, herra Cairenius... että kuvittelenko minä
Kristuksella olleen... Te olette... Te olette paha tai, ehkä — vain
intresantti! Luuletteko te nyt sitten minun huomanneeni, että Erkki
käyttää silmälaseja. Ei, ilmettä minä... sielua hänen kasvoissaan, ne
olivat kirkastuneet. Ja kun hän siinä koko seurakunnan nähden suuteli
vaimoansa — ah, he ovat nyt vihityt, nyt on kaikki luvallista, he ovat
nyt yksi sielu ja... Ei, mutta herra Cairenius, nyt te ajattelette
jotakin... Totisesti, tahtoisin tietää, mitä te ajattelette.

Vanha herra oli noussut seisomaan. Hän ylettyi tuskin senatorskan
olkapäähän. Mitähän hän aikoikaan sanoa? Eikö senatorska huomannut,
että nyt ei olisi pitänyt jatkaa...

Komea rouva nauroi pitkän, pidätetyn, sihisevän naurun.

— Mutta rakas herra Cairenius, voiko olla parempia takeita? Erkki on
vakavasta kristillisestä kodista. Sidonia ja Zachris — voiko ajatella
ihanteellisempaa isää ja äitiä! Ja Aino — oi miten herttaiset ovatkaan
vanhemmat! Sanon sen, vaikka Janne onkin veljeni...

— Oletteko varma, sanoi vanha herra vihdoin, toinen silmä kiinni, —
ettei heidän lapsistaan kerran tule oikeita sekasikiöitä, oikeita
monstrumeja, joita eläinten ja ihmisten täytyy kauhistua? Niin — mitä
takeita teillä on siitä?

— Mutta herra Cairenius...

— Mutta rouva senatorska...! Pitkäkyntisiä, sarvet päässä,
veressä oudot intohimot, jotka ovat vaaralliset yhteiskunnan
turvallisuudelle... Katsokaas: kaikki palaa...

He tuijottivat toisiinsa kumpikin penkiltään, kädet torjuvassa
asennossa ja peräytyen toisiaan ikään kuin, vanhan herran kuvaamana,
jokin ilmestyskirjan peto olisi astunut heidän välilleen näyttämään
itseään.

— Mutta... herra Cairenius...

— Niin, rouva senatorska, varmaan on jossain menneisyydessä ollut aivan
tämäntapainen keskustelu kuin meillä nyt: se on ehkä suoritettu päreen
ääressä jossain pirtissä jonkun kehräävän eukon ja jonkun nuuskaisen
kulkurimiehen välillä. Ja nuo likaiset ihmiset ovat olleet meidän
esivanhempiamme.

Keskustelu, jonka senatorska heidän huvinsa vuoksi oli aloittanut,
oli yhtäkkiä käynyt niin kaameaksi, ettei hän tahtonut löytää omaa
nauruaan, naurua, jolla hän seuraelämässä pelasti kaikki tilanteet ja
joka hänen tuttavapiirissään oli suorastaan kuuluisa.

— Hyi teitä! kuiskasi hän. — Jumalan tähden: vainoatteko meitä
Montosia? Miksi sen teette? Eikö teillä ole ensinkään inhimillistä
sääliä...?

Tässä sai senatorska takaisin naurunsa. Hänen kuuluisa naurunsa oli
käheä ja sihiseväinen. Pieni herra veti hänkin kasvonsa irvistykseen,
jonka tarkoitus oli esittää naurua.

— Rouva senatorska laskee leikkiä. Olen kai ymmärtänyt oikein: olette
kai kristitty ihminen. Eikö sääli ole kristittyjen Jumalan töiden
paikkaamista ja parsimista? Eikö kristittyjen Jumala tiedä, mitä hän
tekee?

Tuntui siltä kuin ei senatorska olisi jaksanut jatkaa. Hän nauroi ja
löi hansikkaillaan tohtorin muodottomia sinipunervia käsiä, joita tämä
piteli polvillaan ikään kuin nähtävinä.

— Teidän olisi pitänyt ruveta näyttelijäksi, herra Cairenius!... Te
olisitte ollut mainio shakespearelainen narri. Te olette runoilija,
varmaan kirjoitatte runoja. Tunnustakaa pois, olemmehan nyt
sukulaiset... Sidonia on teistä kertonut niin paljon, esimerkiksi,
että te olitte valmis lääkäri, mutta ette voinutkaan nähdä haavoja...
Minä ymmärrän sen, minäkään en voi nähdä haavoja. Kuulkaa,
ettekö te aio julkaista runojanne, olen varma, että ne saisivat
erinomaisen arvostelun. Meillä on ystäviä, Ruuprehtilla ja minulla,
sanomalehtimaailmassakin...

— Tatatatataa, keskeytti hänet pieni herra yhtäkkiä.

Papinleski odotti pelonsekaisessa jännityksessä, että senatorska
suuttuisi ja tulevaisuudessa jotenkin kostaisi vanhalle herralle.
Hänhän oli niin vaikutusvaltainen... Komea rouva hengittikin raskaasti
ja piti hymyä jäntevällä kurilla viipymässä kasvoillaan, vaikk'ei hän
nähtävästi vielä sisimmässään tietänyt, pitikö ruveta pitkävihaiseksi
vai pitikö leppyä.

Ilme pienen miehen kasvoilta taas laukesi yhtäkkiä irvistyksestään
kauniiksi ja lempeäksi kuin päivänpaiste. Äiti seurasi vanhan herran
katsetta ja näki, että hänen pieni tyttärensä oli avannut silmänsä.

— Huomenta, sanoi pieni herra lapselle. — Oletko sinä nyt nukkunut?

Anna hymyili ja kätki haukotuksen äidin kainaloon. Hänen poskensa
punoittivat, uni oli kaikesta päättäen vahvistanut häntä. Äiti tuli
iloiseksi, irroitti hänet sylistään, vastaili kysymyksiin, joita
vanha herra teki, ja rupesi hakemaan esiin eväitään ja lääkkeitään.
Koko juhlavaunu oli kummallisesti, samana hetkenä, jolloin lapsi
avasi silmänsä, ikään kuin muuttunut. Hieno seurue oli tietenkin
huomannut, että lapsi heräsi ja vapautunut siitä painostuksesta, missä
se puolen tunnin oli ollut. Rouvat kurkistelivat sohviltaan äitiin ja
tyttäreen, nuoret neidit nyökyttivät hymyillen päätään ja päästivät
ilonsa valloilleen, pikkutytöt ilmestyivät käytävälle kuten äskenkin,
ja tarjosivat makeisia. Lapsen katse liukui utuisena ja kummastuneena
hymyilevästä vanhasta herrasta yli senatorskan kauniiden rannerenkaiden
pieniin tyttöihin ja yli rouvien höyhen töyhtöjen siitä eteenpäin, aina
sinne asti, missä vanhat herrat, rovasti, senaattori, liikemies ja
jotkut muut puhuivat ja nauroivat.

— Katso nyt, kiitä kauniisti, toimitti äiti onnellisena.

Vanhan herran katse ja kaikkien muidenkin katseet sanoivat hänelle,
että hänen lapsensa oli voittanut hienon seuran mielisuosion. Hän ei
ehtinyt saada esiin eväitään, ennen kuin Annan ympärillä oli sellainen
ylellisyys herkkuja, ettei lapsi tietänyt, mitä hän ottaisi. Mikä
tarjosi omenaa, mikä karamelliä, mikä kaunista valkeaa voileipää, jolla
oli kananpaistia, ja yhtäkkiä istui Annan vieressä suuri nukke nimeltä
Salli, joka osasi panna silmät kiinni. Lapsi nähtävästi ei tietänyt,
oliko hän jo herännyt vai oliko tämä kaikki unta. Pikkutytöt Lea ja
Rauha ponnistivat penkille hänen viereensä. Kaikki kolme olivat ääneti.
Salli oli pitkänään Annan sylissä, silmät olivat kiinni. Anna nosti
hänet istumaan — silmät heilahtivat auki. Anna hymyili. Lea tempasi
Sallin syliinsä, kaasi hänet kovakouraisesti nurin ja nosti äkkiä taas
pystyyn. Ylös — alas! Annalle oli Salli uusi ja ihmeellinen, Lealle ja
Rauhalle tuttu ja kulunut. Salli joutui sohvannurkkaan, silmät kiinni.
Annan piti juuri nostaa hänet ylös, mutta silloin toivat pikkutytöt
kuvakirjan. No, jo nyt oli Annalla katsomista, eivät he äidin kanssa
ajatelleet, kun läksivät matkalle, että siitä tulisi näin kaunis ja
vaiherikas.

— Suloinen lapsi, sanoi senatorska väkinäisesti, nousi, hymyili ja
läksi rouvien sohvalle.

Herra Cairenius tuli nyt vallattoman iloiseksi. Hän kiikutti tyttösiä
vuoronperään polvellaan ja molemmilla polvillaan yhtaikaa. He
olivat miltei yhtä pitkiä kuin hän. Hän teki heille paperipalasista
pieniä tuokkosia, joihin pantiin makeisia. Vihdoin hän tomuttuneine
saappaineen nousi penkille ja rupesi penkomaan hyllyverkkoja.
Kurkottaessa tuli paitaa esiin liivien alta. Hän ei tahtonut ylettyä.
Hymyillen hän penkoi ja penkoi. Vihdoin hän sai käsiinsä suuren
valkoisen ruusuvihon, erinomaisen kauniin, vaikka kukat olivatkin vähän
kuihtuneet.

— Nyt setä antaa jokaiselle yhden tällaisen kukkasen — olkaa
varovaiset, ettei se pistä, siinä on niin suuret piikit. Tässä saa
Anna, tässä saa Rauha, tässä saa Lea. Miettikää nyt, mitä te teette
ruusuillanne. Setä tahtoisi: niin mielellään tietää.

Lapset kävivät miettiväisiksi ja istuivat hetken ääneti, ruusut
käsissä. Leivosen laulu soi ikkunasta.

— Minun on kaikista kaunein, sanoi Lea yhtäkkiä.

— Ei — minun! sanoi Rauha.

— Kaikki ovat yhtä kauniit, oikaisi setä. — Mitä te nyt teette
kauniilla ruusuillanne?

Valkopukuiset tytöt alkoivat käydä malttamattomiksi. He huomasivat
punaisista rakennuksista ja junan hiljenevästä vauhdista, että oltiin
tulossa asemalle ja että jotakin uutta siis oli odotettavissa.

— Pääsette ikkunaan katsomaan, rauhoitti heitä eno, — kunhan ensin
olemme leikkineet loppuun ruusuleikin. Mitä Lea tekee ruusullaan?

Tyttönen alkoi sovitella ruusua pitseihin rinnalleen.

— Lea panee tähän.

— Kuinka se on siinä kaunis, sanoi Annan äiti hymyillen.

Eno otti veitsen taskustaan, lyhensi vartta ja auttoi tyttöstä.

Samassa alkoi heidän jalkojensa juureen sadella ruusunlehtiä.

— No mutta Rauha, mitä Rauha nyt tekee?

— Rauha katsoo, mitä sen sisällä on.

Eno seurasi jännittyneenä, miten pienet sormet runtelivat täyteläisen
kukan ja sitten paiskasivat sen permannolle. Nauraen elämänvoimansa
yltäkylläisyydessä karkasi lapsi samassa ikkunaan, mutta eno jäi
katsomaan eteensä ihmeissään ja vakavana.

— Odottakaa nyt vielä vähän, lapset, pyyteli hän taas, — ettekö te
vielä tahdo saada tietää, mitä Anna tekee ruusullaan.

Nauhasolmut heilahtivat Lean ja Rauhan hiuksissa, kun he ikkunasta
käänsivät päätään vaunuun päin.

— No, lapseni, mitä sinä teet ruusulla, jonka hyvä setä sinulle antoi?
kyseli äiti.

Anna piteli ruusua pienillä ruskeilla hyppysillään ja hänen suupielensä
värähteli. Hän heittäytyi ujostellen äidin rintaa vasten eikä tahtonut
sanoa mitään. Äiti tuli hiukan onnettomaksi tottelemattomuudesta,
jota hänen tyttärensä osoitti. Hän olisi ollut kiitollinen, jos herra
Cairenius nyt olisi hellittänyt vaatimuksestaan, mutta pienelle
herralle tuntui olevan tärkeää tietää, mitä lapsi ajatteli. Hän oli
taasen käynyt aivan vakavaksi. Joku mies tuli asematalon edustalle
soittamaan kelloa, Lea ja Rauha katselivat häntä ja kyselivät enoltaan,
miksi hän soittaa. Eno ei vastannut, hän odotti jännittyneenä, mitä
lapsi sanoisi. Vihdoin viimein sai äiti selvän, mitä Anna tarkoitti.

— Anna sanoo hyvälle sedälle... no, Anna sanoo sedälle itselleen,
oikein kovaa, niin että kaikki kuulevat... Ei saa noin ujostella...
Anna sanoo hyvälle sedälle, että pannaan ruusu kylmään veteen.

Pieni herra seisoi ääneti. Sitten hän hymyili ja huojutti päätään.
Äiti meni noutamaan vesilasia. Sill'aikaa nousi vaunussa suuri
pauke ja nauru, sillä avattiin pähkinöitä. Pikkutytöt Lea ja Rauha
karkasivat suinpäin pauketta kohti, ja herra Cairenius oli kahden Annan
kanssa. Hän asettui hänen viereensä lempeänä ja ikään kuin syvästi
kunnioittaen. Anna katsoi häneen suurin vesiharmain silmin. Pieni herra
laski kätensä hänen päälaelleen, hiljaa ja hyväilevästi. Hänen molemmat
silmänsä olivat puoliummessa. Näytti siltä kuin hän olisi elänyt läpi
jotakin iäisen onnellista.

Äiti toi vesilasin. Anna asetti siihen ruusun, sen vartta täytyi
lyhentää ja sitten se sopi. Äiti piteli lasia kädessään ja Anna ja
Salli paneutuivat nukkumaan. Anna kuuli Sallin silmien putoavan kiinni
ja pani samalla hetkellä itsekin kiinni silmänsä. Kaikki olivat he
ääneti, äiti, setä, Anna ja Salli.

Kiidettiin läpi kukkivan maan. Nuori ruis oli juuri päässyt tähkään,
latvoiltaan epätasaisina, hopeanvihreinä levenivät sarat kukoistavien
pientareidensa kehyksissä. Siinä sitä oli kukkaa. Tosin kukat eivät
vielä olleet kuin puhkeamisensa alussa, mutta kasvu maanpinnassa oli
niin vehmas, että saattoi nähdä lukemattomien heinien helpeineen ja
eriväristen kukkien tuoksuilleen pyrkivän ylös maasta. Syvempien ojien
pohjalla oli vielä vettä ja niiden reunoilla kasvoivat sammakonkukat
suurina, rehevinä, kullankeltaisina terttuina. Pihamaat olivat nekin
tulvillaan keltaista kultaa: voikukat siellä helottivat. Näissä
molemmissa, sammakonkukassa ja voikukassa hehkui auringonsäde vielä
omalla värillään, niistä molemmista ikään kuin tihkui kultaa: siihen
ojaan ja sille pientarelle, jonka yli sammakonkukka taipui, niiden
lasten kasvoihin, jotka pihamailta ojensivat kätensä täynnä keltaisia
kukkia kohti ohikiitävää junaa.

Olihan tänään seitsemäs päivä — pieni vanha herra oli katsellut ulos ja
hänestä tuntui, että oli seitsemäs eli lepopäivä.

Hän katseli vielä ulos, kun senatorska palasi ja asettui hänen
rinnalleen. Lapsi vastapäätä nukkui taasen.

— Te olette tehnyt minut surulliseksi, aloitti senatorska kuiskaten, —
syvästi surulliseksi. Katsotte minuun kuin hieroglyfi, herra Cairenius,
ettekö todella minua ymmärrä? Te epäilette meitä Montosia, tunnustakaa
pois. Mutta voitteko nyt todella uskoa, että noissa tyhmissä asioissa,
joista veljeäni on syytetty, olisi jonkinlaista perää? Me olemme
aina olleet niin rakkaat sisarukset — oi kuinka hän piti minusta
huolta, ennen kuin menimme naimisiin Ruuprehtin kanssa. Hän on hyvä,
pohjaltaan, tosihyvä. Ja nerokas. Ajatelkaa, tyhjästä hän on alkanut ja
nyt on hänellä neljä sahaa ja neljä kartanoa ja metsiä ja... Mitäpä hän
nyt olisi ruvennut haluamaan kartanoa, joka oli testamentattu koululle,
koululle, jonka johtokunnassa hän lisäksi itse oli... Tietysti pahat
ihmiset tekivät tikusta asian ja keksivät, että hän himoitsi koulun
maatilaa siksi, että maat sattuivat yhteen erään hänen maatilansa
maiden kanssa... Ah, herra Cairenius, ihmiset ovat pahat! Mutta minä
en tahdo, että te, jota me kaikki kunnioitamme... teidän täytyy uskoa
meistä hyvää, minä tarvitsen teidän apuanne niin monessa asiassa. Herra
Cairenius, oi tosi inhimillisyys on aina leimannut Montosia...

— Niinkuin tosi eläimellisyys Rauhaniemiä ja Caireniuksia, keskeytti
pieni herra hymyillen ja pyyhki hikeä otsaltaan. — Mitäs te nyt
oikeastaan vaikeroitte, rouva senatorska. Käräjäjuttuhan on päättynyt
onnellisesti. Hedelmät tästä käräjäjutusta varmaankin kypsyvät
aikoinaan. Kaikki palaa meille. Minkäs teet, sen edestäsi löydät, sanoo
kansa viisaudessaan.

Annan äiti ymmärsi, ettei hänen enää sopinut olla tässä kuuntelemassa
keskustelua, varsinkin kun senatorska otti esiin nenäliinansa.
Kun komea rouva kuitenkin näki vieraan rouvan alkavan haeskella
tavaroitaan, pyyhki hän nopeasti silmänsä, nauroi kuuluisaa nauruaan ja
aloitti keskustelun juuri siinä alkeellisessa muodossa, jossa on tapa
puhua tällaisissa tapauksissa.

— Tänään on kovin kaunis ilma, sanoi senatorska.

— Niin on, sanoi pieni herra, katsoen ulos ikkunasta.

— Tuota leivostako te katsotte?

— Niin.

— Tuntuu siltä, kuin näkisitte tämän linnun ensi kerran.

— Näen aina tämän linnun ensi kerran.

— Ooo! Mitä näette tässä linnussa?

— Nooo... yhtä ja toista... Näettekös te siinä jotakin?

— Oo, niin paljon...! Iloa... kiitollisuutta... ahkeruutta...
rehellisyyttä...

— Todella... onko teillä niin tarkat silmät, rouva senatorska...?

— Koko kevään näen leivosessa!

— Oo, tuossa harmaassa pisteessä...?

— Osoittaisitte minulle nyt hiukkasen luottamusta ettekä antaisi
minulle korvapuustia korvapuustin jälkeen. Tunnen, että te olette
runoilija, että te jos kukaan ymmärrätte kevään, että te jos kukaan
ymmärrätte rakkauden...

— Hm.

— Taas tuo teidän "hm".

‒ Hm. Minä yleensä ymmärrän paremmin sen niinsanotun rakkauden hedelmän
kuin rakkauden. Tarkoitan lapsia, näitä meidän tekojamme, jotka
me aina löydämme edestämme, näitä meidän kummittelijoitamme. Olen
hyvin huvitettu näistä kummituksista, nimittäin lapsista. Katsokaas,
rouva senatorska... me matkustamme kuin tilauksesta lammen ohitse:
te näette tuossa pinnalla lumpeita... Se on tuoksuton, kostea ja
kaamea kukka. Luuletteko ehkä, että se kelluu tuossa irrallaan? Ei,
sillä on pelottavan pitkä varsi. Ja liejussa, jossakin syvällä ovat
sen juuret. Niitä ei näy... Vanhemmat sanovat tänään viattomasti,
että ruusuruukussa heidän ikkunallaan on viisi ruusua, vaikka he
kyllä näkevät, että siinä on kolme. Sadan vuoden perästä tavataan
lapsenlapsenlapset öiseen aikaan murtamassa auki kassakaappia
jossakin kellariholvissa... Miten se on mahdollista: isä ja äiti ovat
kunnollisia ihmisiä! Murtovarkaus, tämä lumpeenkukka, johtaa juurensa
kaukaa, sieltä vuosisadan takaa... Tänään kauppapuodissa kyselee nuori
neiti suklaakonvehtien hintoja. Kalliit... mokomatkin! Hän tilaa
marmelaadeja, mutta vetää pienellä suloisella kädellään puuhkaansa
yhden ainoan suklaakaramellin juuri sillä hetkellä, jolloin myyjä
punnitsee marmelaadeja. Kadulle tultuaan pistää hän makean suuhunsa.
Mutta kahden sadan vuoden perästä tapahtuu kuulumaton paljastus:
kaupungin mahtavin mies, jolla on ollut vaunut ja kaksivaljakko ja
taulugalleria ja huvijahti ja metsästyspuisto — linnasta tietysti
puhumattakaan — on karannut ja jättänyt jälkeensä kymmenien miljoonien
vaillingit. Koko kaupunki joutuu maksamaan, kokonaisia perheitä
menee nurin! Kukaan ihminen ei tiedä, että tuo suloinen nuori neiti
kauppapuodissa oli tämän herran kaukainen esiäiti... Vanhemmat makaavat
turvallisesti haudassaan — lapset maksavat perinnöistä ja ojentavat
perinnöt korkojen kanssa tuleville lapsille. Kas tämä on minun
silmissäni rakkautta.

Taasen tuijottivat uudet sukulaiset eteensä ikään kuin heidän edessään
olisi ollut aave. Senatorska näki kuin jossakin hämärässä kuvassa
lahoavat vanhemmat kääriliinojensa sisällä ja lastenlastenlapset
salalyhty kädessä kellariholvissa. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä
löysi hän taasen ainaisen turvansa, keveän naurunsa, ja vapautui.

— Te puhutte kauheita... ja liioittelette kauheasti...!

— Ette usko väitteitäni mahdollisiksi? Ette usko, että nuo korkeat
rukiintähkät tuolla ovat alkuisin yhdestä ainoasta jyväsestä.
Luulette tietysti, että on kylvetty maahan kokonainen tähkä, jossa on
montakymmentä jyvää...

Senatorska nauroi.

— Te olette kauhean huvittava!

— Minä tulen aina näin huvittavaksi, kun puhutaan avioliitosta ja
rakkaudesta.

— Todella...!

— Ne ovat vaarallisia asioita... myrkyllisiä ja tarttuvia... Ei koskaan
voi tietää, mitä kyykäärmeen sikiöitä tulee syntymään...

Taasen senatorska nauroi.

— Mutta tepä ette saa minua suuttumaan, herra Cairenius, vaikka kuinka
koettaisitte! Voisihan helposti pitää sitä mitä te sanotte suurimpana
loukkauksena minua, Ainoa, jopa koko Montosten sukua vastaan, mutta...
Minä kostan pahan hyvällä ja sanon, että te olette intresanteimpia
henkilöitä, mitä olen tavannut. Meidän talossamme seurustelevat maan
parhaimmat, he ovat Ruuprehtin ja minun persoonallisia ystäviä, mutta
minun täytyy sanoa, etten ole tavannut...

Pieni vanha herra ei enää vastannut. Hän katsahti senatorskaan
pikaisesti, toisella silmällään, niinkuin olisi pannut pisteen
keskustelun perään ja vaikeni. Senatorskakin tuntui jonkin verran
väsyneen ja kätki haukotuksen nenäliinaansa. Koko vaunu vaipui valvotun
yön jälkeen yleiseen hiljaisuuteen. Neitoset nukkuivat, päät toistensa
olkapäillä. Herrojenkin keskustelu oli hiljentynyt. Rouvat nielivät
haukotuksiaan ja kursailivat, kuka ottaisi päänsä alle erään pienen
pitsitetyn tyynyn, joka jostakin oli viskattu heille. Se jäi lopulta
rouva Montosen polvelle ja junan jyskytys liikutti unettavasti kaikkia.

Yhtäkkiä kuului huudahdus:

— Minun kukkani, missä minun kukkani ovat?

Kaunis tyttö oli noussut seisomaan ja haki hyllynverkosta. Nuori herra
ennätti heti hänen rinnalleen hakemaan hänen avukseen. Se oli Erkki,
pastorinleski oli heti tuntenut hänet. Tuntisiko hän vanhan tuttavansa?
Tuskin. Nuori mies ja vaimo etsivät ja hymyilivät, etsivät ja
huolestuivat. Kauheaa: kukat löytyivät yhä kiihtyneen hakemisen jälkeen
toiselta puolen: herra Cairenius oli morsiuskukkavihkosta ottanut
leikkiruusut lapsille!

Morsian taisteli kyyneliä vastaan, sulhanen kuiskaili lohduttaen
hänen korvaansa, äidit koettivat nauraen sekoittaa asiaa ja toruivat
sohvanselustan yli herra Caireniusta. Senatorska oli kuohuksissaan,
kuinka saattoikaan, se oli kuulumatonta, se oli suorastaan paha enne...
Annan äitikin oli onneton, hänen syynsä tämä tavallaan oli, jollei
hän olisi joutunut vaunuun, niin ei koko ruusuleikki olisi tullut
kysymykseen.

— Eihän kristittyjen ihmisten kai sovi puhua enteistä, sanoi herra
Cairenius, pusertaen kiinni toista silmälautaansa.

Ja sitten hän avonaisella silmällään katseli suoraan morsiamen
mielenliikutuksesta väräjäviin kasvoihin. Hänen frakkipukunsa oli
pahasti tomuttunut, likaantunut valkoinen kaulaliina joutunut jonnekin
korvan kohdalle.

— Eno ei ole ollut naimisissa, sanoi sulhanen, toisella kädellään
painaen nuoren vaimonsa kättä, toisella pidellen ruusuja. — Eno ei voi
tietää, mikä arvo morsiuskukkavihossa on.

Koko juhlavaunun huomio oli nyt kääntynyt siihen kulmaan, missä
surupukuinen nainen tyttärineen istui, painuneena niin näkymättömäksi
kuin suinkin, ja missä hänen edessään seisoivat pieni eno ja
morsiuspari. Pitkä, laiha, parraton rovasti ja punakasvoinen,
viiksiniekka liikemies seurasivat keskustelua vaunun äärimmäisestä
päästä, sen jälkeen tulivat neitoset ja nuoret herrat, ja vihdoin
rouvat, joista ruustinna ja senatorska olivat eniten järkytetyt.

— Ehkei, sanoi pieni herra, — mutta te molemmat ehkette voi tietää,
minkä opetuksen me kaikki olemme saaneet teidän ruusuistanne. Se on
kallis opetus, morsiusvihko oli ehkä uhrattava sitä varten, ehkei
tällaista taikaa ole muuta kuin morsiusruusuissa. Sinä olet pappi,
Erkki. Sinä tulet näkemään, ettei aina tiedä, mistä puhuisi pahoille
ihmistolvanoille. Voit pitää saarnan kolmesta ruususta. Kerron sinulle
tarinan lyhyesti, voit sitä venyttää mielesi mukaan. No niin: oli
kerran kolme ihanaista ruusua, jotka annettiin kolmelle ihanaiselle
tyttöselle. He saivat tehdä ruusuilleen, mitä he tahtoivat. Miten
luulette heidän suhtautuneen lahjaansa? Yksi kiinnitti ruusun
rintaansa, koristaakseen itseään; toinen repi ruusun rikki nähdäkseen,
mitä sen sisässä oli; kolmas pani ruusunsa raittiiseen veteen... Siinä
koko tarina. Eikö totta, Erkki, jossakin rippipuheessa, kun ympärilläsi
seisoo nuoria valkopukuisia tyttöjä... Tulee tekemään suuren efektin,
kun sinä alttarilta julistat: ihmiselämä on kuin ruusunkukka, te voitte
repiä rikki elämänne, te voitte viettää sen turhuudessa ja maailman
koreudessa, te voitte myöskin...

— Kiitoksia, kiitoksia, keskeytti hänet nyt itse rovasti ja hänen
äänensä oli jäätävän kylmä. — Tarina on kaunis, jopa sopivakin, täytyy
vain tietää lopettaa se oikealla hetkellä... Lopettaa, sekä ottaa
lukuun seura, missä sen kertoo...

Jutte-herra katseli hävyttömästi toisella silmällään, kurkottaen
kaulaansa ylöspäin, pitkää puhujaa kohti.

— Rovasti tarkoittaa, ettemme me ole mitään rippilapsia. Mutta eivätkö
häät, hautajaiset ja rippiateriat kaikki ole läheistä sukua keskenään
— kaikissahan niissä nuijitaan jotakin kuoliaaksi, toisissa hellyys,
toisissa intohimo, toisissa niinsanottu lapsenusko, niin että sama
korottava teksti ehkä voi olla paikoillaan.

Taasen oli hääjuhlan tunnelma pahasti särjetty. Jutte-herra oli
epämukava, kaikkialla kuiskuteltiin häntä vastaan ja harmiteltiin,
että hänet oli otettu mukaan. Mutta morsian, hän oli suorastaan
suurenmoinen, hän jäi itsepintaisesti häijyn enon seuraan ja hieroi
sovintoa. Morsiusparin viipyessä siinä vastapäätä, sai papinleskikin
rohkeuden, jota hän kauan oli turhaan tavoitellut. Hän nousi, kumarsi
ja ojensi morsiamelle Annan ruusun.

— Herrasväki antaa anteeksi... mutta enkö minä saisi... Tämä on aivan
tuore...

Nyt tunsi hänet sulhanen.

— No mutta... täällähän on vanhoja tuttavia... Hyvänen aika, rouva
Nieminen! Pastorska Nieminen — vaimoni.

Nuori rouva tervehti tutusti ja tottuneesti. Hänen puheensa juoksi
vuolaasti.

— Hauskaa saada tutustua, sanoi hän. — Mieheni on niin paljon puhunut
teistä kaikista... ja niistä seuduista siellä teillä... Ja hänhän
vietti niin hauskoja aikoja silloin...

Pastorinleski hymyili ujostellen ja onnellisena. Veri hehkui nuoren
pastorin poskilla. Hän oli siis todella muistellut vanhoja ystäviään ja
puhunut heistä morsiamelleen.

— Me lähdemme kerran katsomaan niitä seutuja siellä, jatkoi nuori
rouva, — eikö totta, Erkki. Saammehan tulla, hyvä pastorska? No kiitos,
kiitos, me tulemme varmasti. Sanokaa paljon terveisiä pastorille ja
lapsille.

Ei mutta tuota Ainoa, hänhän oli aivan suurenmoinen! Kaikki olivat
nähneet kohtauksen hänen ja mustapukuisen naisen välillä. Miten hän
olikin osannut lähestyä tuota maalaisserkkua, mikä ihanteellinen
pappilanrouva hänestä tulisikin. Kaupunkilaiskaunotar, ja niin
kerrassaan ymmärtänyt uuden asemansa...!

— Hän on todellinen Montonen! kuiskasi senatorska säteilevän ylpeänä
ruustinnan korvaan.

Erkki Rauhaniemen ja pastorinlesken välillä syntyi lyhyt keskustelu.
Kuinka siellä pappilassa nyt voitiin? Kiitoksia... kyllähän siellä,
tämä Anna vain oli ollut isänsä kuoleman jälkeen vähän heikko. Niin
tottakin, kuolemahan oli käynyt siellä vierailulla, hän, Erkki
Rauhaniemi, oli kyllä lukenut sen lehdistä ja silloin aikonut
kirjoittaa, jostakin syystä ei siitä sitten ollut tullut mitään...
He olivat aikoinaan olleet lähemmin tutut, muistivat sen molemmat ja
välttivät sekä arvonimiä että puhuttelusanoja.

— Vai on pastori kuollut! sanoi nuori rouva osaaottavasti. — Kuinka
ikävää. Mutta lapset ovat terveinä. Kuinka monta heitä nyt olikaan?

— Seitsemänhän heitä on elossa.

Heiltä loppui puheenaihe ja he siirtyivät paikoilleen. Mutta nyt
oli äidillä ehdottomasti se tunne, että oli hetki lähteä kolmanteen
luokkaan, varmaan siellä jo oli tilaa. Ja hän alkoi kiireesti koota
tavaroitaan, hän miltei pelkäsi, että joku tulisi hänet keskeyttämään.
Herra Cairenius tulikin.

— Miksi te menisitte pois, sanoi hän oudon käskevänä. — Täällähän on
tilaa.

Ja sitten hän, toinen silmä kiinni, alkoi kysellä lapsen vointia. Hän
sai kuulla, että lapsi oli heikko ja että isä oli kuollut vapunpäivän
aattona keuhkotautiin. Vapunpäivän aattona — tietysti jälkeen kello
kahdentoista yöllä? Pieni herra teki tämän kysymyksen kirpeästi, ikään
kuin hän olisi singauttanut suolarakeen.

— Ei, vastasi leskirouva ja hänen sisässään alkoi kiehua. — Juuri vähää
ennen puoliyötä.

Hänen teki mieli sanoa, että kello löi juuri puolta kahtatoista, kun
hänen miehensä raukeni pois. Mutta mitäpä se vieraisiin kuului. Ja hän
puri huulensa kokoon ja päätti, että nyt hän ottaa tavaransa ja lähtee
sinne, minne hänellä on lippu.

— Tyhmyri, sanoi herra Cairenius, — olisitte hiukan siirtänyt
kellonviisareita, olisitte saanut yhden armovuoden lisää. Mutta
sinne oli kai kokoontunut puolen pitäjän ämmät, niinkuin aina, kun
on kysymyksessä syntyminen tai kuoleminen... Vai olitte ehkä yksin?
Tyhmää...

Surupukuinen nainen ei vastannut mitään. Hän ihmetteli mielessään,
että sama mies saattoi ruusuista puhua niin kauniisti ja näin tylysti
pidellä toisen surua. Olisi ollut huvittavaa tietää, mitä varten hän
toisinaan rypisti kiinni toisen silmänsä, ja oliko mitään sääntöjä,
joiden mukaan hän sen teki.

— Ja nyt pitäisi lapsi sitten pelastettaman elämälle, alkoi hän taasen
ärtyisästi. — Kuinka te uskallatte? Mikä teille takaa, ettei lapsi tule
onnettomaksi tai tee muita onnettomaksi? Mitä perintöjä te hänelle
olette antanut — en tarkoita kullan enkä hopean, vaan veren perintöjä?

Pastorinleski ei purskahtanut itkuun eikä myöskään musertunut
mykkään suruun. Ei hän myöskään loukkaantunut. Tai oikeastaan hän
lyhyen hetken aikana oli ollut sekä purskahtamaisillaan itkuun että
loukkaantumaisillaan. Mutta hetki oli mennyt hyvin nopeasti ohi, hän
katsoi pientä herraa kasvoihin ja sanoi hymyillen:

— No, ei minulle kukaan vielä ole puhunut tällä tavalla.

— Sen minä uskon, kivahti pieni herra. — Sen vuoksi, että ihmiset aina
kaunistelevat, tai eivät ajattele, tai suorastaan valehtelevat. Mutta
vastatkaa minulle myöskin, millä oikeudella te tahdotte tätä lasta
elämään!

— Nyt minä lähden sinne, mihin minulla on lippu, keskeytti äiti.

— Lähtekää, lähtekää, kiihtyi vanha herra, — jollette kunnioita unta,
ainoaa mitä elämässä voi sanoa onneksi.

Lapsi nukkui todella niin makeasti, ettei häntä voinut häiritä.
Äiti jäi paikoilleen. Matkakumppanit istuivat nyt ääneti, juna vain
jyskytti. Äiti näki tuon tuostakin, nostaessaan silmäluomiaan, pienen
herran hartaasti katselevan nukkuvaa lasta. Miten oli mahdollista, että
hän saattoi käydä noin hyvän näköiseksi, noin kauniiksi!

Vaunu nuokkui taasen puoliunessa. Vain siellä täällä puheltiin kaksin
ja kaksin. Äkkiä kohosi ruustinna paikaltaan ja tuli veljensä luo.

— Sinun täytyy tulla sovittamaan tyhmyyttäsi, kuiskasi hän — kuinka
kaikilla näillä ihmisillä olikin lujat äänet, heidän kuiskauksensa
kuului kuin selvin puhe! — Aino ei ole rauhoittunut. Senatorska on
suutuksissaan — ei ole hyvä joutua hänen kanssaan vihoihin. Jumalan
tähden, tule nyt ja ole rakastettava, sinä kyllä osaat... Enhän
minäkään nyt ole näihin Montosiin niin erinomaisen ihastunut —
nousukkaita! Mutta he kuuluvat nyt kerran sukuun. Jumalan tähden, tule
nyt. Olen jo luvannut Ainolle meidän vanhan kaappikellomme, hän kun
siitä niin pitää...

— Oletko hullu, sanoi pieni herra, — sehän on minun!

— Mutta sehän on niin kauan seisonut meillä pappilan ruokasalissa...
Olen sen jo antanut. Ja sinun täytyy kuin täytyykin lisäksi antaa
Ainolle häälahja. Jotain kunnollista. Minä sanon sinulle: senatorska on
sovitettava!

Ja samassa huusi ruustinna senatorskan heidän luokseen ja pani kätensä
hänen vyötäisilleen.

— Rakas Hellä, etkö tahtoisi vähän auttaa meitä, veljeni tässä vain
hiukan neuvottelee kanssani. Aino on tehnyt häneen aivan syvän
vaikutuksen, hän haluaisi antaa hänelle jonkin pienen lahjan, tusinan
hopealusikoita tai... hopeisen kahvikaluston tai...

Senatorska alkoi heti sulaa. He tulivat siihen johtopäätökseen, että
hopeinen kahvitarjotin olisi Ainolle hyvin mieluinen. Sellainen oli
kyllä hiukan kallis, mutta... Se ei tehnyt mitään, kyllä Jutella
oli varaa siihen, vakuutti ruustinna. Vanha herra oli vaipunut
sohvankulmaan ja tuijotti ulos. Ensin hän kuunteli kuiskeiden sihinää
ympärillään, sitten ei hän enää sitä seurannut. Naiset puhuivat lopulta
pappilan vaunuista, Montosten autosta, Marja-Lis'in opinnoista, jopa
opettaja Aholastakin, joka nyt saisi lukea tiilenpäitä, kun ensin oli
mustannut toisia ihmisiä. Sitten he palasivat hopeatarjottimeen ja
ruustinna tarttui veljensä olkapäähän, alkaen ilmoittaa hänelle heidän
keskustelunsa tulosta.

— Jaa-ah, jaa-ah, vastaili pieni herra ja nyökäytti päätään Annalle,
joka taasen oli avannut silmänsä.

— Hyvin mielelläni minä autan, vakuutteli senatorska, — tiedän, mistä
tuollaisia tarjottimia saa. Mutta enkö minä voisi... rakas Sidonia, ei
suinkaan sinulla ole mitään vastaan... enkö saisi ehdottaa lähempää
tuttavuutta, olemmehan nyt sukulaiset. Nimeni on Hellä.

Hän ojensi kätensä pienelle herralle, joka hänen rinnallaan oli kuin
poikanen, pienen herran rypistynyt punainen käsi kohosi ojennettua
kättä kohti. Kasvojen irvistyksen sisästä kuului:

— Minun nimeni on Judas.

— Mi... mi... Judas? pääsi senatorskalta.

— Sano Jutte, kuiskasi ruustinna, — niinhän me kaikki sanomme.

Senatorska oli hämmästyksen vallassa.

— Judas Cairenius — kuinka intresanttia.

Sulhasen pää kohosi sohvanselustan takaa ikään kuin vartioimaan
laskematonta enoa.

— Ja jos te tahdotte tietää, kuka on lähin ystäväni, jatkoi pieni
herra, — niin voin ilmoittaa, että se on Judas Iskariot. Me
seurustelemme paljon, eikö se sovi hyvin. Judas Cairenius ja Judas
Iskariot.

— Eno! lausui nuori pastori pidätetysti ja suuttumus ja viha paloivat
hänen silmissään.

— Mutta Erkki, sanoi eno hyväntahtoisesti, — älä sinä halveksi
ystävääni Iskariotia. Mitä olisi tullut maailman vapahduksesta ilman
häntä. Te papit saisitte jo lakata parjaamasta häntä. Saattaisihan
tapahtua, että kaikki ystäväsi olisivat hylänneet sinut ja että voisit
kutsua vain tämän halveksitun herran luoksesi...

Nyt oli jo rovastikin noussut. Varmaan räjähtäisi ukkonen.

Papinleskeä ei enää mikään voinut pidättää. Anna sanoi hyvästi Sallille
ja jätti hänet sohvankulmaan sekä niiasi hyvälle sedälle ja tädeille.
Äiti otti tavarat ja ruusulasin ja kumarsi, ja sitten lähdettiin.
Kuinka hyvältä tuntuikaan päästä juhlaseurasta omiin oloihinsa!
Ja yllin kyllin ajattelemista antoi tutustuminen noin moniin ja
vaikutusvaltaisiin ihmisiin.

Kaikesta kummallisin asia seikkailurikkaan matkan varrelta oli
kuitenkin vielä jäljellä. Lähestyttiin jo kauppalaa, mistä Annan ja
hänen äitinsä oli määrä lähteä laivalla kotiin, kun vanha pieni herra
tuli heitä etsimään. Hän oli aivan toisenlainen kuin äsken vertaistensa
joukossa, nöyrähenkinen ja hiljainen ja sanoi jo alkaessaan puhua, että
hän aikoi pyytää sekä Annalta että hänen äidiltään jotakin... jotakin
hyvin suurta. He tulisivat suuresti hämmästymään.

Varsinkin äiti oli hyvin jännittynyt kuullakseen, mitä herra Cairenius
saattoi pyytää.

— Etkös sinä, pikku Anna, tulisi sedän tytöksi sedän kotiin, Kairalaan.
Katsos, kun setä on aivan yksin ja äidille jäisi teitä vielä niin
monta...

Papinleskeltä pääsi syvä hengenveto ja hän laski ruusun laseineen
kädestään penkille.

— Kiellätte siis heti...

Äiti ei voinut puhua, hän ravisti päätään. Sitten häntä alkoi
puistatuttaa.

— En minä tarkoita, sanoi vanha herra hiukan hätääntyneenä, — että
hän aina olisi minun luonani, mutta että hän kuitenkin olisi minun...
Hän saisi käydä entisessä kodissaan niin paljon kuin tahtoisi. Olisin
hänelle hyvä, sen voitte uskoa. Minä olen sen verran työkykyinen,
voisin katsoa, ettei häneltä mitään puuttuisi... Tämä voi tuntua
teistä omituiselta, minä olen ventovieras ettekä te tiedä minusta
mitään. Tietysti teen selvää vaikutteistani, jos kuulen, ettette pidä
ehdotustani aivan mahdottomana.

Äiti hypisteli tuskallisesti nenäliinaansa.

— Sano, lapseni, menetkö sedän tytöksi...?

Pienen Annan suupielissä kävi taistelu itkua vastaan.

Hän heittäytyi äidin syliin ja piteli koko voimallaan kiinni hänen
hihoistaan. Jännitys äidin mielessä suli tykkänään.

— Ei lapsi minnekään mene, menemme kotiin, ei lapsi itke.

Kun äiti nosti silmänsä, näki hän pienen vanhan herran katselevan ulos.
Hänen hartiansa olivat riipuksissa, hän näytti väsyneeltä, hän mahtoi
olla yksin maailmassa, vaikka hänellä oli paljon ja mahtavia sukulaisia.

— Antakaa anteeksi, alkoi äiti, — minä tiedän, että hänellä olisi
parempi teidän luonanne, mutta minä en voi antaa pois yhtäkään niistä,
jotka olen saanut, paitsi antajalleen itselleen...

— Niin, niin. Ajattelin vain... olen lääkäri, meillä on siellä
havumetsä, lapsi on heikko...

Pienellä vanhalla herralla oli hyvät, kauniit silmät.

— Anna, kuiskasi äiti lapsen korvaan, — Anna kiittää setää, Anna pitää
hyvänä setää... Pane kädet kaulaan.

Mutta Anna vain tarttui kiinni äitiin. No eihän nyt, äidin kanssahan
lapsi tulee. Pian ollaan kauppalassa, astutaan junasta, odotetaan pari
tuntia laivan lähtöä ja illalla ollaan kotona...

Äiti olisi kovin mielellään sanonut vanhalle herralle jotakin
ystävällistä, mutta hän ei keksinyt mitään. Kului pitkä äänettömyys.
Anna seisoi junan ikkunassa, katseli ulos, viittasi leivoseen ja kysyi,
onko se aina sama leivo, vai onko monta leivoa. Silloin hymähti vanha
herra ja pani kätensä hänen päälaelleen. Eikä äiti vastannut, vaan
antoi vanhan herran vastata. Herra Cairenius sanoi, että oli monta
leivoa, hyvin monta näin keväällä ja että kaikki aina olivat iloiset ja
lauloivat varhaisesta aamusta myöhään iltaan. Sitten hän sanoi hyvästi
ja läksi vaunusta.

Äidin oli paha mieli, hän oli ollut kova vanhalle herralle. Mutta
olihan hänen täytynyt kieltää...ja olihan hän koettanut kiittää.
Sittenkin oli hänen paha mieli. Mitähän lapsen isä olisi sanonut? Hän
olisi käskenyt ajatella lapsen parasta. Lapsen parasta?

— Anna, lapseni, muistellaanpa isää... Viedään sedän kaunis ruusu isän
haudalle — viedäänkös. Kun me astumme junasta, niin Anna vielä sanoo
hyvästi hyvälle sedälle, kiittää häntä ja kertoo, että viemme ruusun
isän haudalle...

Ikävä, kivillä laskettu hiekkatanner kauppalan aseman edustalla muuttui
junan pysähtyessä iloiseksi viliseväksi juhlakentäksi. Morsiusväki otti
haltuunsa portaat ja istuinlaudat, odotussalit ja puistikot. Vihdoin
viimein se leiriytyi nurmikolle pensasistutusten suojaan ja siihen
katettiin juhlapöytä.

Äiti ja pieni Anna ottivat esiin eväänsä odotussalissa ja saattoivat
sieltä seurata kaunista ihmisryhmää luonnonhelmassa. Päivä kallistui
jo iltaa kohti, aurinko ei enää paistanut niin kuumasti. Hyttyset
alkoivat liikkua. Siniset, punertavat ja valkoiset pilvet kulkivat
taivaalla, ja sinertävät, punertavat ja valkoiset tyttöryhmät
liikkuivat nurmella. Hääsaatossa ei enää ollut sitä vallattomuutta,
mikä oli vallinnut siinä aamupäivällä. Juotiin maljoja, eromaljoja,
pidettiin puheita. Juna oli pian kiidättävä nuorta paria yksinäisyyteen
ja toinen kuljettava muita toiselle taholle. Rovasti itse nousi. Hän
piti rukouksen. Annan äitiä liikutti hetken juhlallisuus niin, että hän
pani kätensä ristiin ja rukoili palavasti mukana... Rukoili, etteivät
lapset tulisi onnettomiksi, etteivät he saisi kärsiä vanhempien
verenperinnöistä... Että hän ei koskaan sanoisi, että ruusupensaassa
oli viisi kukkaa, koska siinä oli kolme... Varjele minua valheesta,
varjele lapsia, kaikkia, jotka minulle annoit, kaikkia lapsia
maailmassa, syntymättömiäkin. Auta meitä muistamaan, että yksi on
tarpeellinen: etsiä Sinun vanhurskauttasi. Armahda... meitä kaikkia...
Sinä meidän kaikkien isä. Et sinä anna niinkuin maailma antaa...
Sinä annat totuuden... Anna, että me olisimme niinkuin puu vesiojain
varsilla, joka hedelmän antaa ajallaan... Sillä kaikki mitä me
kylvämme, salaiset pienet ajatuksetkin, kaikki kantaa hedelmää onneksi
tai onnettomuudeksi. Kaikki palaa meille...

Soittoa — jossakin kuului kaunista soittoa. Anna tuli juosten äidin
luo kesken hänen hartaushetkensä ja tahtoi, että lähdettäisiin
kuuntelemaan. Äitikin kuuli soiton, se oli hänen mielestään kuin
rämisevää posetiivinsoittoa vain, mutta Anna hyppi ja tanssi,
hänen väsymyksensä oli poissa, hän nosteli käsivarsiaan ja pyyteli
pyytelemistään, että lähdettäisiin.

Myöskin hienossa hääsaattueessa oli rämisevä soitto kuultu, jopa
kesken rovastin jäähyväissanojen, ja siellä oli se itse morsiamen
isässä, liikemies Montosessa herättänyt samantapaisia ilontunteita kuin
pienessä Annassa. Olisiko ehkä samppanjamaljakin vaikuttanut jotakin —
joka tapauksessa Janne Montonen nyt sekä lauloi että liikkui tavallista
vilkkaammin. Hän alkoi hänkin tahtoa lähemmäksi soittoa, hän tahtoi
näkemään, mikä siellä soi, oliko se tavallinen posetiivi vai oliko
se karuselli. Jos olikin karuselli! Silloin hän pyytää koko joukon
ajelulle, herrat hevosten selkään, naiset niihin sellaisiin kiikkuviin
vaunuihin tai veneisiin — vai mitä ne ovatkaan, mitä karuselleissa
aina on... Ja entä jos on sirkus myöskin — ne ovat vähän huvittavia ne
klovnit ja nuorallakiipijät ja sensellaiset. Hän kutsuu koko seurueen,
tervetuloa vain, hän lähtee tekemään tilausta edellä, jollei vielä
olisi aika, ne kun tavallisesti pitävät näytäntönsä vasta pimeällä.
Kuka lähtee mukaan?

Eikä herra Montonen ensinkään kiinnittänyt huomiota siihen kauhuun,
minkä hänen ehdotuksensa herätti sulhasen vanhemmissa. Hän sai
odottamattoman ystävän herra Caireniuksesta, jonka kanssa hän siihen
asti tuskin oli vaihtanut sanaakaan. Ennen pitkää olivat he hellästi
kiinni toistensa käsipuolessa, herra Caireniuksen takinliepeet vain
liehuivat hänen heiluttaessaan seurueelle kättä ja toivottaessaan muita
tervetulleiksi perässä.

— Te molemmat papit, isä ja poika, tulkaa katsomaan klovneja, huusi
hän ja kääntyi vielä ympäri. — Minä, Judas Cairenius, tarjoan teidät.
Sovittu? Se on papeille erikoisen opettavaa.

Pienen matkan päässä asteli kivittämätöntä katua pitkin
kirkkoherranleski, kantaen pientä Annaa, joka hänkin heilutti käsiään
ja lauloi. Kun lapsi näki molempien setien tulevan, ojensi se
käsivartensa heitä kohti ja huusi:

— Leivoset, leivoset!

Sedät juoksivat kilpaa ja lapsi joutui liikemies Montosen käsivarsille,
missä hän ei painanut enempää kuin höyhen. Setä Cairenius ja äiti
saivat pistää puolijuoksua perässä. Puiston päässä soi houkutteleva
soitto. Hämmästyneinä kääntyivät kauppalan nuoret herrat ja naiset,
ollen iltakävelyllään, katsomaan outoa kiirettä. Jonkin matkan päässä
tulivat pikkutytöt Lea ja Rauha parin nuorenherran ja pappilanneitosen
saattamina.

— Se on karuselli — jestapoo, se on karuselli! sanoi herra Montonen ja
nosti lasta käsivarsillaan.

— Ja kauempana on sirkusteltta! huusi herra Cairenius.

— Jestapoo, onko sirkusteltta! Jos se sattuisi olemaan se Purs vai
Pars, vai mikä se olikaan. En vielä ikänäni ole juottanut sellaista
tyttöä kuin siellä... Tukka musta kuin piki ja valkoiset hampaat. Se
puri, kun se antoi suuta, en yhtä sanaa ymmärtänyt sen kielestä...
Etkös sinä, Juutas, jo saanut kylläksesi tuosta säädyllisestä seurasta!
Älä hemmetissä, ei lapsi ymmärrä tällaisia asioita. Ja voinhan minä
puhua siivommastikin, en minä ole juovuksissa, mutta Urho on minun
poikani. Siellä saa ihminen saamarinmoisia opetuksia tuollaisessa
sirkuksessa. Siellä kun yksikin klovni näytti viidentoista minuutin
sisällä viittätoista eri henkeä, ja niin eri henkeä kuin baalidaamia,
anoppimuoria, tallirenkiä, kokkia, diplomaattia... kerjäläistä...
Hän alkoi daamina, joka puuteroi itseään peilin edessä, ja lopetti
samana daamina, kun tämä karkaa rakastajansa kaulaan — ja oli kaikki
neljätoista eri henkeä sillä välillä. Saakuri sentään, sillä lailla
sitä pitää... Näin liikemiehelle ei löydy kehittävämpää oppimestaria
kuin klovni... Jos se olisikin se sirkus Pars vai Purs... tämä...
jestapoo! Mene sinä, pikkutyttö, mammasi kanssa karuselliin,
tuossa noin... Setä menee ja koputtaa sirkuksen ovelle ja komentaa
klovnipojat esille. Saa maksaa, sitä ei nyt kysytä... Tuossa saat
sinäkin, pikkutyttö... kas noin, tuolla sinä jo ajat, niin että olet
pyörryksissä...

Äiti ymmärsi, että jäähyväismaljat pahasti olivat menneet
viiksiniekkaherralle päähän. Hän oli iloissaan, kun taasen piteli
lapsensa kättä ja sai tyynnyttää häntä. Anna oli, nähdessään valaistun,
välkkyvän karusellin ja tullessaan mahtavan soiton läheisyyteen,
joutunut kuulumattoman riemun valtaan. Hän hyppeli, lauloi ja halusi
lentää. Leivo oli nähtävästi hänellä esikuvana. Hyvä setä Cairenius
otti häntä kiinni toisesta kädestä, toisesta piteli äiti. Molemmat
tyynnyttelivät häntä. Äiti rupesi suorastaan ankaraksi.

Kaunista, kaunista oli, kauniimpaa kuin missään kuvakirjassa!
Moniväriset helmiköynnökset kiiltelivät huojuen ja keinuen katossa,
seinistä loisti aurinkoja ja tähtiä ja piirissä niinkuin lapset,
jotka pitelevät toisiaan kädestä, tanssi uljaita hevosia, valkoisia,
ruskeita, sinisiä, mustia, punaisia... Anna ojensi kätensä sinistä
hevosta kohti... Se tuli, punaiset sieraimet levällään, mutta se meni
ohitse. Ja hevosten välissä keinuivat reet ja joutsenet... Miksi ne
menevät ohitse? Anna tahtoo sinisen hevosen selkään! Ja Anna tömisteli
jalkojaan malttamattomana.

Vihdoin hevoset pysähtyivät, silmät suurina päässä ja harjat kuin
vaahtopäät laineet. Anna, äiti ja setä istuutuivat joutsenen rekeen ja
Anna sai käteensä punaiset ohjakset... Soitto alkoi pauhata. Anna kävi
aivan hiljaiseksi ja juhlalliseksi. Ohjakset putosivat hänen käsistään,
ja kun jokin kello helähti, soitto lakkasi ja kulku pysähtyi, oli
hän kuin pyörryksissä, hän ei omin avuin päässyt reestä, setä kantoi
hänet. Hän lepäsi raukeana sedän olkapäätä vasten. He pujottelivat
ulos puuhevosten ja leikkirekien lomitse, peilipintojen joka taholta
kerratessa heidän kulkuaan. He pysähtyivät puiston laitaan.

— Lapsi on heikko, sanoi pieni herra miltei kuin itsekseen.

Äiti sen kyllä kuuli. Hän virvoitteli tytärtään ja saikin hänet pian
jalkeille. Oli jo aika lähteä laivarantaan. Tuntui vaikealta erota
herra Caireniuksesta, hän oli yhtä kaikki ollut heille kovin hyvä. Oli
kuin olisi pitänyt jättää jokin omainen, jokin turva. Äiti etsi jotakin
sanottavaa eikä tahtonut löytää. Hän järjesteli Annan vaatteita,
kumartuneena alas häntä kohti, vain viivytelläkseen ja löytääkseen
sanoja.

Äkkiä astui nuori pastori siihen hyvin kiihtyneenä, ja vieden enoaan
syrjään puhui:

— Minä olin uskaltanut odottaa, että eno... minun hääjuhlassani
osoittaisi hiukkasen hienotunteisuutta... Miltä tämä näyttää, että...
että...

— Sosoo-jaa, keskeytti pieni herra, — tarkoitukseni ei ollut tulla.
Mutta tehän pyysitte ja pyysitte. Tässä nyt olen, mutta et näytä olevan
minuun tyytyväinen.

— No niin, sitähän ei voi auttaa: koko pappilan hääsaatto istuu nyt
karusellissa...

— Menkää hiidessä sirkukseen. Appesi odottaa teitä siellä... Hän on
komentanut klovnit esille, sellaisen miehen, joka viidentoista minuutin
kuluessa muuttaa viisitoista kertaa nahkaa... Sitä sopii sinun mennä
katsomaan.

— Sellaista se on, kun raittiusmiehet alkavat kallistella
shamppanjamaljoja.

— En minä ole raittiusmies eikä tietääkseni appesikaan, tuo
käräjäpukari ja...

— Ei, mutta me Rauhaniemet kaikki.

— No niin, te Rauhaniemet — älä siis minua moiti, minä olen Cairenius.

— Eikö eno nyt ymmärrä, että tämä on skandaali...

— En. Lähde huoleti sirkukseen appivaarisi kanssa. Ehkäpä hän on
löytänyt sopivaa naisseuraakin — jotakin vähän pirteämpää kuin pyhä
pappilanväki. Tiedät hänen makunsa...

— Aioin juuri pyytää, että eno menisi noutamaan häntä. En itse
tahtoisi... se voitaisiin selittää väärin...

Jutte katseli häneen, toinen silmä kiinni.

— Mene, sanon minä — opi klovnilta ja koeta varsinkin ajatella hänen
mielentilaansa, kun hän nukkuu... tai kun hän on yksin — klovni
yksinään!

— Eno olisi saanut auttaa minua tämän kerran vain, tämän ainoan.

— Olet minulle vielä kiitollinen, kun kerran ymmärrät, mitä se
merkitsee: klovni yksinään.

Nuori pastori teki malttamattoman liikkeen, korjasi nenäkakkuloitaan ja
läksi.

Pastorin leski ja Anna olivat likenneet. Äidillä oli kädessään suuri
taskukello, nähtävästi hänen miesvainajansa.

— Minä saan kiittää tohtoria kaikesta hyvyydestä... Tämä on ollut
niin vaiherikas matka, en koskaan sitä unohda eikä lapsi myöskään.
Ja sitten minä pyydän anteeksi... Mutta jokainen lapsista on minulle
niin kallis... Hänen olisi parempi tohtorin luona... Mutta minun ja
mieheni avioliitto oli myöskin niitä, jotka päätetään taivaassa. Me
olimme onnelliset ensi näkemisen hetkestä siihen asti, kun hän tässä
minun olkapäätäni vasten veti viimeisen hengenvetonsa... vapunpäivän
aattona... juuri kun kello löi puoli kaksitoista.

Hän ei voinut jatkaa. Ääni tukahtui. Ja hän työnsi vain esille Annaa
ja teki jonkin merkin, että Anna muistaisi jotakin tärkeää sanottavaa.
Mutta Annan silmät olivat kiinnittyneet karuselliteltan ilonpitoon ja
hän niiasi koneentapaisesti. Äiti näki, että kello oli paljon, otti
hänet syliinsä ja läksi menemään. Nyt jäi sanomatta, että hyvän herran
valkoinen ruusu on laukussa paperiin käärittynä ja että se viedään
isälle, ajatteli hän.

— Viittaa kädellä hyvälle sedälle.

Mutta Annan silmät katselivat äidin olkapään ylitse kohti loistavaa
telttaa. Lyhyen hetken näki hän myöskin hyvän sedän, joka seisoi suuren
puun juurella ja liehutti hänelle, mutta juuri kun hän nosti kättään
äidin olkapäältä, alkoi soitto taasen kuulua niin mahtavana, että hänen
täytyi laulaa sen mukaan eikä hän enää muistanut mitään muuta.




II


Maisteri Erkki Rauhaniemi seisoi lippuluukulla, kädessä lompakko
avonaisena kuin avattu kirja, kasvoilla tumma puna.

— Pyytäisin lunastaa... Täältä tilattiin sähköteitse...
makuuvaununpuolikas toisessa luokassa...

Hänen ei tarvinnut mainita tilaajan nimeä eikä menoasemaa, lipunmyyjä
mainitsi molemmat ja avasi häntä kohti kylmän katseen, niinkuin
kone, joka suorittaa määrätyn liikkeen. Nuori aviomies ei kohottanut
katsettaan, vaan kokosi liput lompakkoonsa ja läksi.

— Pikkurahat! huusi lipunmyyjä ja koputti kolikolla messinkiseen
laattaan luukulla. — Herralta jäi pikkurahat...

Erkki huomasi vasta hetken perästä, että koputus tarkoitti häntä.
Hänen täytyi palata luukulle noiden parin kuparirahan ja muutaman
hopeakolikon tähden. Hänen keppinsä kolahti siinä asfalttilattiaan —
pahus sentään, tietysti täällä oli tuttavia näkemässä.

Hääseurueesta ei kuitenkaan kukaan ollut täällä, he seisoivat kaikki
ulkona taivaan alla, jota laskeva aurinko purppuroi. Rouvat olivat
panneet ylleen päällystakit, Ainokin oli heittänyt hartioilleen viitan.
Kaikki häärivän hänen ympärillään, yksin isäkin, rovasti, kumartui tuon
tuostakin hänen puoleensa sanomaan jotakin ystävällistä. Senatorskan
nauru sihisi tyynessä illassa.

Kun Erkki tuli asemahuoneen portaille, oli hänen äitinsä siinä. Äiti
tunsi hetken vakavuuden, se näkyi hillitystä mielenliikutuksesta hänen
kasvoillaan. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, ojensi vain Erkin
päällystakin, jonka nähtävästi oli ottanut matkalaukkujen päältä
ja jota oli säilyttänyt kauniisti kokoonkäärittynä käsivarrellaan.
Erkki otti päällystakin. Hänen oli tänään vaikea suhtautua äitiin,
mutta hän tunsi, ettei saanut pahoittaa hänen mieltään, tänään ei
millään ehdolla. Ja niin hän viivytteli, sanoakseen hänelle jotakin
hellää. Rakastihan hän äitiään. Äitikin tuntui etsivän jotakin hellää
sanottavaa hänelle. Heidän välillään syntyi kuitenkin varsin mitätön
keskustelu.

— Etkö ota yllesi... ilta on kostea.

— Kiitos... en tarvitse. Mamma panisi nyt itse takkinsa napit kiinni.

— Joko sinulla on liput?

— Jo.

He viipyivät lyhyen hetken portailla, äiti hakien katseellaan kelloa
odotussalin seinältä ja vain muka ohimennen katsahtaen poikaansa,
poika silmäillen kiskoja pitkin etäisyyteen, mistä junan oli määrä
tulla, junan, joka oli vievä pois hänet ja hänen nuoren vaimonsa — ja
hänkin muka ohimennen antaen silmänsä liukua yli äidin rehevän olennon,
punaisten kasvojen kellertäville silmäripsineen ja suupielien, missä
molemmin puolin oli yksityisiä voimakkaita viiksenhaivenia.

Poika tiesi mitä äiti ajatteli ja pelkäsi, että hän koskettaisi
arkaan asiaan. Tuo asia oli niin kauan ollut unohduksissa, se oli
annettu anteeksi ja kulutettu pois mielestä, ja juuri nyt, pahimmalla
hetkellä se oli sukeltanut esiin, ilmestynyt mieliin kulumattomana,
jopa selvennettynä. Juuri tänään sen oli pitänyt tapahtua, ikään kuin
se olisi ollut niin sallittua. Jos se olisi tapahtunut huomenna,
niin ei se olisi ollut niin piinallista. Rouva Nieminen, papinleski,
oli lähetetty hänen tielleen juuri nyt, lähetetty itse hänen
häävaunuunsa... Niin, mitäpä sille mahtoi, myöhäistä oli peräytyä ja
mitäpä peräytymisestä olisi ollut apuakaan. Mitä olikaan ensimmäinen
rakkaus — unikuva, joka kerran näyttäytyi silmänräpäyksen ja joka
syöpyi mieleen koko elämäksi. Kuinka moni mies sai tytön, jonka
olentoa muistoissa ympäröi ensi nuoruuden hurma? Sen suhteen kohtalo
oli joutua koviin kouriin, mennä rumasti rikki. Sitten tuli uusia
suhteita ja vihdoin se, joka vei avioliittoon. Täytyi pelastaa, mitä
oli pelastettavissa, olihan, Jumalan kiitos, muitakin arvoja miehen
ja naisen kesken paitsi hurma, oli... Niin, mitä? Oli ystävyys, oli
kiintymys, oli kunnioitus, oli hellyys, oli toveruus. Nuori aviomies
väitteli tarmokkaasti itsensä kanssa. Katkeraa tässä hänen asiassaan
oli, että häneltä juuri äiti oli repinyt rikki ensi rakkauden unikuvan.
Tai äidit kai sen tavallisesti tekivät. Hänen äitinsä oli sen tehnyt
parhaassa tarkoituksessa, hän oli pelännyt, että hänen lapsensa
ajattelemattomasti, liian nuorena solmisi liiton elinajaksi... Tai,
totta puhuen ja koristelematta, sen tähden, että tyttö oli köyhä
ja tuntemattomasta perheestä... Sen tähden, että oli niin paljon
helpompaa päästä eteenpäin maailmassa, jos oli sukulaisuussuhteissa
tunnettujen ja vaikutusvaltaisten perheiden kanssa. Sekä isä että
äiti olivat aina olleet kaukonäköisiä — ne nuoret, jotka heillä
pappilassa kesäisin vierailivat, eivät milloinkaan olleet köyhien
ja näkymättömien ihmisten lapsia. Rovasti Rauhaniemen tyttäretkään
eivät koskaan koulussa ystävystyneet sellaisiin. Ne olivat aina
pankinjohtajantyttäriä, senaattorintyttäriä tai sensemmoisia. Jo isoisä
oli aikoinaan kerran, leikillisessä puheessa, sanonut: rakastukaa,
mutta rakastukaa viisaasti. Ja viisaasti heillä vanhemmat veljet olivat
rakastuneet: heti paikalla olivat menneet kaupan ne rumat senaattorin
tyttäret, joita ei Helsingissä kukaan ollut huolinut. Kunnon vaimoja
olivat Saima ja Milja, vaikka vähän ikäviä. Terveitä lapsia heillä
oli. Miten viisaasti nyt sitten hän, Erkki, lienee valinnut... Eivät
kai vanhemmat olleet niin erittäin tyytyväisiä, vaikk'eivät he mitään
sanoneet. Toista äiti oli miniäkseen tarkoittanut, ja olihan hän,
Erkki, silloin ollut hiukkasen rakastunut, mutta hänen tunteensa oli
käynyt ikään kuin niin hauraaksi sen jälkeen kuin sitä silloin, sen
ollessa herkimmillään, oli loukattu, ettei se kestänyt. Kuinka äiti
olikin saattanut mennä availemaan heidän viattomia kirjeitään, joissa
ei edes mainittu sanaa "rakkaus"!

— Sinä olet vähän kalpea, sanoi äiti.

— Olemmehan valvoneet koko yön.

— Et siis voi huonosti?

— Mamma nyt panisi kiinni takkinsa. On niin kosteaa.

— Onko jotakin, poikaseni?

— Mitä mamma nyt joutavia...

Parhaassa tarkoituksessa mamma oli sen tehnyt, sen Erkki tiesi. Hän
oli hyvä äiti, kaikki hänen huolenpitonsa tarkoitti lapsia, ei hän
säästänyt työtä eikä askelia, muille ihmisille ei häneltä riittänyt
rakkautta, niin kokonaan hän oli antanut sen lapsilleen. Miten
onnellista olikaan maailmalta kokoontua vanhaan kotiin, tuttuun
pappilaan, nukkua tutussa sängyssä, löytää joka esineen määrätyltä
paikaltaan kaapeista ja säiliöistä... Kun lähestyi kotia, saattoi jo
kaukaa erottaa tumman hahmon valkoista ulko-ovea vastassa: äiti siinä
odotti... Tuntui kauhealta ajatella, että äiti joskus kuolisi. Ei,
jokainen lapsista tahtoi kuolla ennen häntä.

— Minä panen nyt kiinni nämä napit, sanoi Erkki ärtyisästi, — koskei
mamma tottele.

Äiti hymyili onnellisena. Nähtävästi hän nyt oli rauhoittunut. Outoja
asioita ajatteli kuitenkin hänen poikansa näin hääiltanaan. Erkki
ärtyi, kun sai itsensä kiinni tässä työssä. Tuolla alhaalla seisoi
yhdessä rykelmässä iloinen seurue valkopukuisen nuoren tytön ympärillä.
Tämä nuori tyttö oli hänen vastavihitty vaimonsa, jonka kanssa hän
vihkimisen jälkeen tuskin oli ollut hetkeäkään kahden. Hän omisti nyt
kokonaan tuon kauniin tytön — ja hänellä riitti ajatuksia muualle!
Varjo oli tullut menneisyydestä ja liukunut hänen ohitseen juuri hänen
hääpäivänään. Mutta oliko yhtään ihmistä, jonka menneisyydessä ei ollut
varjoja? Ei. Tällainen muisto ei ollut pahimpia, sai kiittää Jumalaa,
ettei ollut mitään pahempaa.

— Mamma jättää sinut Jumalan haltuun, lausui äiti yhtäkkiä hänen
rinnallaan.

Jospa ei äiti olisi lausunut noita sanoja! Ne ärsyttivät Erkin
uudelleen, hän ei enää lainkaan taistellut ärtymystään vastaan. Mamma
oli nyt nähtävästi mielessään läpikäynyt menettelynsä ja huomannut
tehneensä oikein. Ei, ei sittenkään ollut oikein toimittaa häntä pois
rakastetun tytön läheisyydestä juuri silloin... Ja mistä mamma oli
saanut vihiä asiasta? Joitakin juoruteitä tietenkin. Ei, se ei ollut
oikein, oli tarkoitus miten hyvä tahansa. Ei ollut mammalla syytä
nyt käydä rauhalliseksi, ei ollut oikealla tolalla sekään voitto,
josta näissä häissä niin oli iloittu. Janne-sedän voitto oli onneton
voitto, jutussa oli vannottu väärin, ostettu ihmisiä, ja hän itsekin,
Erkki — etteihän vain hänkin olisi tehnyt itseään syypääksi väärään
todistukseen...

Mutta tämä ilta ei ole tällaisia ajatuksia varten. Hän ei enää tahdo
ajatella mitään ikävää eikä hän ajattele. Hääiltanaan on ihmisellä
oikeus olla onnellinen, hääjuhlissa oli Kristuskin kerran läsnä,
varmaan hän oli iloisena iloisten joukossa. Jälkeenpäin tulkoot
huolet... Erkki koetti korottaa ajatuksensa Jumalan puoleen. Hän ei
löytänyt rukousta, joka olisi lohjennut hänen omasta sisimmästään,
hänen mieleensä tuli vain raamatunlauseita ja niitä hän saneli
perätysten. "Kun Herra mua paimentaa... Minä olen tie, totuus ja
elämä..."

— Kutsuvat meitä, huomautti äiti, tekeytyen iloiseksi. — Junakin tulee
pian.

Erkki pusersi kokoon nyrkkinsä ikään kuin hänen sydämensä olisi ollut
siinä ja hän olisi tukahuttanut kaiken, mikä siinä tällä hetkellä pyrki
elämään ja kärsimään.

Alhaalta junalaiturilta kuului naurua ja puheensorinaa.

— Minä... minä ajan pappilan vaunuissa Sidonian ja Juten kanssa!
toimitti senatorska. — Eikö totta, te sisarukset otatte minut mukaanne!

— Trilloissa istuu hyvin, sanoi rovasti... Ehkä minä saan tarjota sinne
Sallin ja Jannen... sinne mahtuu neljä, viisikin henkeä. Meillä on
kaksi voimakasta hevosta edessä, ei tarvitse pelätä, että jäämme tielle.

Erkki ja hänen äitinsä tulivat muiden joukkoon ja Erkki tarttui
morsiamensa käsivarteen.

— Aino ja Erkki, muistakaa, että lauantai-iltana olette takaisin...
Vaunut ovat silloin teitä vastassa.

— Vuorio on sunnuntaina poissa, sanoi rovasti. — Olen luottanut siihen,
että sinä tulet. Saattaa tulla paljon rippiväkeä.

— Me tulemme, isä.

— Varmasti, sanoi Aino ja nyökytti päätään. — Jutte-setä, tulevathan
minun ruusuraukkani vain nyt perille...? Setä näkee, että minulla
setään on suuri luottamus, kun vielä uskon ne sedän haltuun.

Pikkutytöt tarrautuivat Ainon ja Erkin käsivarsiin.

— Ette saa unohtaa näköalakortteja! Kaksi eri korttia Punkaharjulta ja
kaksi Imatralta... Me suutumme, jollette te muista...

— Nyt juna tulee.

Voimakas hiljainen tärinä todella tuntui jalkojen alla. Yhdessä
röykkiössä kiskojen reunalla seisoivat vastavihittyjen matkalaukut,
eristettyinä muiden tavaroista ja sulautuneina yhteen, niinkuin niiden
omistajienkin nyt tuli muodostaa oma eristetty maailmansa. Lähenevän
tärinän yhä kasvaessa siirtyi nuori Aino rouva syleilystä syleilyyn.
Keskellä naurunhelinää erottautuivat Ainon äidin ja senatorska Nenónin
itku. Rouva Montonen teki kaikkensa hillitäkseen itseään ja pysyäkseen
huomaamattomana. Hellä-rouva tuntui tekevän kaikkensa, jotta hänen
surunsa huomattaisiin.

— Siinä se nyt menee tuo Aino... todellinen Montonen, meidän lihaa
ja verta... Muistan niinkuin eilisen päivän, kun se oli pikkinen,
tuollainen pikkinen...

— Älkää nyt ulvoko, sanoi leikin ja toden vaiheilla liikemies Montonen
ja kävi kovakouraisesti rouvansa käsivarteen. — Hänestä tulee nyt
Rauhaniemeläisten lihaa ja verta eikä niitä kauppoja kannata katua.
Kyllä rauhaniemeläiset puolensa pitävät, tuon Erkin vatsalla keikkuu
vielä kerran piispan risti, se nähdään, ja silloin on meidän Aino
biskopinna. Niin että seisauttakaa vedentulo sieltä silmäkaivoistanne.

Kaikki nauroivat. Senaattori laski kätensä Erkin olkapäälle, taputti
häntä lujasti ja huomautti, että väitöskirja vain piti saada pian
valmiiksi...

Lyhyehkö vaunurivi teki kauniin kaaren kevätvihreää metsäntaustaa
vastaan ja likeni jyristen ja viheltäen. Sillä oli toinen vauhti tällä
kuin näillä maaseudun muilla junilla, siinä oli jotakin sähköttävää
ja kaukomatkaista. Toinen ryhti oli aseman virkailijoissakin, kun he
ottivat sitä vastaan, toisenlaisia kasvoja ilmestyi vaununikkunoihin
kuin tavallisissa junissa. Tuntui siltä kuin joitakin ylhäisiä
matkustajia olisi kuljetettu juuri tässä, tärkeitä tehtäviä varten,
eikä noihin muutamiin vaunuihin olisi muita otettukaan kuin ylhäisiä
henkilöitä, joiden hartioilla lepäsi harvinaisia tehtäviä.

— Hyvästi, hyvästi...

— Tervetuloa siis kotiin lauantaina... vaunut ovat vastassa...

— Minä annan Ainon hatturasian, nouskaa vain junaan.

— Mistä se Aino on saanutkin näin suloisen huopapeiton!

— Jos te unohdatte postikortit, niin...

— Jumalan haltuun...

— Salliiko nuori rouva minun ojentaa päivän sanomalehdet... Siinä on
viisi kappaletta... kaikkien puolueiden äänitorvet... Toivottavasti ei
tämä toitottava torvikonsertti häiritse nuoren herrasväen unta...

— Kiitos setä Jutte, kiitos.

— Jumalan kanssa, lapset.

— Ai jesta, suklaakaramellit... Tässä!

— Hyvästi... Kiitos kaikesta...

— Me laulamme teille hengissä "Ain Herran käsi laupias..."

— Oi, laulakaa se todellisuudessa... laulu niin lieventää tuskaa...

— Kun ei ole bassoja...

— Hyvästi, lapset... Jumalan haltuun.

Vaunurivi lähti liikkeelle hiljaa ja juhlallisesti. Saattajat
seurasivat rinnalla, viskellen jälkeen hyviä toivotuksia ja heilutellen
liinoja. Ensin näkivät he hymyilevän morsiamen ja hänen takanaan Erkin,
sitten näkyi vain puolikas kumpaakin, vihdoin näkyivät päät, vihdoin
liehuttavat kädet, vihdoin ei niitäkään. Senatorska jäi voihkaisten
nurmikkopolulle. Nuoret koivut juoksivat vielä jonkin matkaa kujana
kahden puolen rautatierataa ikään kuin nyökytellen lähteville. Sitten
nekin jäivät paikoilleen.



Nuori aviopari vaipui suljetussa vaununosastossaan pitkään syleilyyn.
Unohdus kaikesta ja kaikista alkoi niinkuin eloa-antavan tai kuolemaa
tuottavan myrkyn huuma vaikuttaa heidän veressään. Jokin heitä vielä
piteli: ulkonaiset välttämättömät toimitukset — liput täytyi näyttää
ja vaunun siivoojattaren täytyi tulla. Sitten saisivat he olla kahden.
Mutta tätä hetkeä odottaessa eivät he voineet päästää toistensa käsiä
tai toistensa katsetta. Heidän suonensa täytyi lyödä vastakkain, heidän
hengityksensä täytyi päästä yhtymään. Eivät he tarvinneet sanoja, eivät
valoja, vakuutuksia, ajatusten vaihtoa. Eivät he myöskään tarvinneet
auringon rusotusta, joka ikkunasta lankesi heidän kasvoilleen, eivät
nuorten koivujen lemua, joka syvin lainein tulvi illan kosteuden mukana
heidän sieraimiinsa. He pyysivät vain toistensa läheisyyttä, toistensa
huulia, toistensa silmiä, tuoksua toistensa hiuksista, toistensa
sydämensykintää.

Pitkä mies saapui pyytämään heiltä jotakin, niin, tietysti tarkastamaan
heidän lippujaan. Sill'aikaa kun Erkki etsi lippuja, nousi nuori
rouva, kääntyi ikkunaan päin ja tunsi, että ulkoa tuli suloinen
tuoksu, joka viilentäen hiveli hänen poskiaan. Hän huomasi myöskin,
että kuljettiin läpi köyhän suomaan, missä koko sen kasvillisuus,
kääpiöpensaat, vaivaiskoivut, kanervanvarret ja suopursut ilossa ja
huumassa nostivat mehujaan lehtiin ja nuppuihin. Nuori rouva antoi kuin
hyväillen katseensa liitää yli kellahtavan vihreiden pensaiden tuolla
surullisella suolla ja hengitti syvään niiden tuoksuja. Samassa raukeni
hän miehensä syleilyyn. Erkki oli takaapäin oikaissut kätensä yli hänen
rintansa ja veti hänet puoleensa.

Eikä heille taaskaan ollut olemassa menneisyyttä eikä tulevaisuutta,
ei ihmisiä, ei ystäviä eikä omaisia — ainoastaan toistensa huulet,
toistensa silmät ja autuus toistensa syleilyssä ja loputtomassa
suudelmassa. Leväten huulet huulia vasten alkoivat he kuiskailla
joitakin mitättömiä sanoja, ikään kuin vain siksi, että heidän
kuiskeidensakin täytyi saada yhtyä ja olla onnellisia toisissaan.

— Eikö sinua jo väsytä...?

— En tiedä... en tiedä mitään.

— Onko sinun hyvä?

— Älä puhu...

— Sinulla on luomi tuossa kaulalla... en ole koskaan ennen nähnyt...

He suutelivat toisiaan eivätkä väsyneet. He katselivat toisiinsa
eivätkä väsyneet. Eivät he olleet koskaan tietäneet toinen toisistaan,
että he olivat niin ihanat. He koskettelivat käsillään toistensa
vaatteita, silittelivät poimuja ja ryppyjä ja tunsivat niiden alla
lämmön, joka saattoi heidät vapisemaan.

Asemien lähetessä tuli muistutus ulkomaailmasta, siitä, että oli muita
ihmisiä ja kaikkinaista muuta ikävää. Silloin he hetkeksi katsahtivat
ulos, näkivät lehdot, nurmen, ihmisasumukset ja sireenit, jotka
valmistautuivat kukkimaan. Juna pysähtyi ja he vetivät ikkunoidensa
eteen uutimet ja puhelivat ottaen lukuun muut ihmiset, heidän työnsä ja
velvollisuutensa. Aino otti Erkin hatun ja oikaisi nauhaa, joka hänen
mielestään oli vinossa. Erkki pani nopeasti kiinni napin takana Ainon
puserossa, joka oli auennut. Se ei pysynyt, vaan irtaantui ja putosi.
He alkoivat etsiä.

— Mitä sinä koko napilla...

— Niin, annamme sen olla...

He naurahtivat, kuumenivat, punastuivat ja ojensivat toisilleen
huulensa.

— Täällä on jo niin pimeä.

— Niin, kuinka onkin niin pimeä.

— Oliko se kultaa?

— Vähät siitä, kyllä me sen sitä paitsi vielä löydämmekin.

Juna lähti liikkeelle ja kesäisen iltayön vihreä kirkkaus pehmeni
pehmenemistään. Toisensa näkivät he kuitenkin nyt hämärässä paremmin
kuin päivänvalossa. Oli kuin olisi katsellut pyörryttävään syvyyteen.

— Menemmekö syömään illallista? kysyi Erkki, kun he taasen junan
vauhdista tunsivat aseman lähenevän.

— Meillähän on niin paljon mukana, muisti Aino.

Ja heille tuli iloista toimintaa etsiessä pusseista ja matkalaukuista
esiin, mitä omaiset olivat panneet heidän mukaansa, hyvät, rakkaat
omaiset. Oli kerrassaan yllättävää, mitä kaikkea he olivat keksineetkin
panna — hyvät, rakkaat äidit! Ja nuori aviopari kattoi itselleen
juhlapöydän, ensimmäisen ateriansa miehenä ja vaimona. Erkki pani
kätensä ristiin, Aino seurasi esimerkkiä. Saattoi tuntea esimakua
pitkästä yhdyselämästä omassa kodissa... Oli äärettömän hauskaa. He
haukkasivat samasta piirakanpalasesta, he joivat samasta vesilasista,
he nauroivat ja vaihtoivat keveän suudelman.

Kesken aterian tapahtui se mitä he kumpikin jo kauan salaa ja
jännittyneinä olivat odottaneet: kuului koputus oveen ja näkyviin
ilmestyi joku, kantaen käsivarrellaan valkoisia lakanakääröjä.

Ei mikään maailmassa olisi voinut vaikuttaa heihin järkyttävämmin kuin
tuo valkoinen kantamus vaununsiivoojattaren käsivarrella. Hämääntyneinä
koettivat he hetken koota kokoon ateriaansa, mutta jättivät pian kaikki
tyynni ja menivät vaunun käytävään. Aino seisoi ja katseli ulos. Hänen
sydämensä sykki, niin että läpi koko hänen ruumiinsa tuntuivat kuin
vasaraniskut. Sanomalehti kahisi Erkin kädessä. Kattoon heidän takanaan
sytytettiin tulta. Aino ikävöi Erkin kättä ja tarttui siihen. Uusi
hohtokivisormus kimmelteli hänen vasemmassa kädessään kihlasormuksen
alla. Ihmeellisesti se kimmelsi näin illalla. "Juuri saapunut
banaaneja, hienoimpia rasvasillejä..." luki Aino Erkin olan takaa.
"Eilen tuomittiin raastuvanoikeudessa alaikäinen Yrjö Väänänen..."

Heidän vaununosastonsa seinillä liehui kalpeita varjoja, kun siellä
pantiin kuntoon yötä varten. Viereisestä vaununosastosta liiteli
savupilviä, siellä tupakoitiin ja puheltiin Siperian radasta. Tällä
radalla oli matkustajille varattu erinomaisia mukavuuksia. Muutamilla
Atlantin laivoilla niin ikään kulki kuin hienoimmassa hotellissa.
"Vuodentulotoiveet tuntuvat kautta maan erinomaisen lupaavilta.
Kaikkialta saapuu..."

Silkissä kahiseva ulkomaalainen nainen pujottelihe sulavasti käytävässä
odottavien ihmisten ja matkalaukkujen välitse. "Eilen tuomittiin
raastuvanoikeudessa alaikäinen..."

Aino kosketti kädellään miehensä niskaa. Hän oli hiukkasen laiha,
Erkki-kulta. Hänen täytyi kesällä voimistua... Niin, niin... sinä kulta!

Ulkomaalaisen naisen harsohuivi oli tarttunut kiinni jonnekin lukkoon.
Kun hän kääntyi sitä irroittamaan, katsahti hän taakseen. Se oli
kaunis nainen ja omituisen sulavasti se liikkui... "Eilen tavattiin
kansakoulunopettaja Albert Ahola hirttäytyneenä huoneessaan Tolvin
kansakoulussa..." luki Aino tärisevästä paperista. Albert Ahola
hirttäytyneenä... Albert Ahola...

— Herrasväellä on valmista.

Erkki nosti päänsä sanomalehden takaa, kiitti, kääri kokoon lehden
ja nousi. Käsi nuoren vaimonsa olkapäällä johdatti hän hänet
vaununosastoon, missä vuoteet olivat valmiina, heidän juhla-ateriansa
pöydällä, matkalaukut ja kukkaset ylhäällä verkossa. Erkki veti ovet
kiinni. Nyt saattoi sulkea. Hän sulki huolellisesti. Aino istui
kumartuneena alemmalla vuoteella. Erkki ei huomannut, että hän oli
hajamielinen, vaan kallistui häntä kohti ja veti hänet puoleksi
pitkälleen syleilyynsä.

— Kuule, sanoi Aino, — huomasitko sinä lehdistä kummallista uutista.
Joku Albert Ahola, kansakoulunopettaja, on tavattu hirttäytyneenä
huoneessaan. Voisiko se olla meidän Ahola?

Erkki heräsi silmänräpäyksessä ja he alkoivat etsiä lehdestä.
Ei saattanut olla mitään epätietoisuutta henkilöstä. Uutisessa
mainittiinkin vainajan epäilemättä tehneen surullisen tekonsa sen
johdosta, että hänet tunnetussa riitajutussa liikemies J. Montosen ja
Tolvin kansakoulun välillä oli tuomittu vankilarangaistukseen.

Jos nuori rouva olisi aavistanut, minkä vaikutuksen uutinen tekisi,
niin ehkäpä hän olisi piilottanut lehden tiedonantoineen toiseen
päivään. Erkki joutui suunniltaan. Ensin hän vain voihki ja paineli
ohimojaan, kokonaan huolimatta Ainon hellyydenosoituksista. Sitten
häneltä pääsi sanatulva.

— Epätoivoissaan hän on sen tehnyt, onneton mies. Hän on menettänyt
uskon oikeuteen, ainoaan mitä hänellä, köyhällä miehellä, oli. Se
on tehnyt hänet sekapäiseksi. Ajattele, että hän koko ikänsä oli
opettanut tuossa koulussa, lahjakirja oli tehty suureksi osaksi hänen
ansioittensa perusteella...

— Mutta eikö voi ajatella, että omantunnon vaivat ovat saattaneet hänet
epätoivoiseen tekoon? yritti Aino, painaen päänsä miehensä olkapäätä
vasten.

Erkki ei kuunnellut häntä.

— Kuinka sinun isäsi saattoi... kuinka hän saattoi johdattaa tuon
kunnollisen miehen sellaiseen epätoivoon... Ja minä, minäkin, onneton,
olen ollut siinä mukana. Olen ehkä kantanut väärän todistuksen häntä
vastaan. Minähän en ollut nähnyt hänen kirjoittavan nimeään — sinä olit
sen nähnyt ja minä annoin todistukseni sinun näkemisesi perusteella.

— Mutta Erkki, näithän sinä sen, mehän seisoimme yhdessä... Ja sitä
paitsi: ethän sinä ole tehnyt valaa, eihän siis tuo sinun todistuksesi
ole mitään vaikuttanut...

— Sinun on turhaa minua lohduttaa. Oi Aino, minä en saa enää rauhaa,
en missään, en koskaan. Minä olin sinuun rakastunut, minä kuvittelin
todella sinun olkapääsi yli katsoneeni vanhukseen, mutta itse asiassa
minä näin vain sinun poskesi, sinun profiilisi.

— Sinä kuvittelet tuon kaiken, sinä näit opettajan kirjoittavan, minä
vakuutan...

— Aino, älä vakuuta, olet jo liiaksi minulle vakuuttanut... Mitä
sinä tänään ajattelit, kun sanoit tuolle vieraalle rouvalle, että
olin puhunut sinulle hänestä: mitä sinä ajattelit? Enhän minä ollut
puhunut...

— Mutta Erkki... sinähän kohtelet minua kuin mikäkin tutkintotuomari.
Etkö nyt ymmärrä, että osoitin tuolle tuttavallesi kohteliaisuutta...
ja että halusin olla hyvä sinullekin juuri sen tähden, etten tahtonut
sinulle kostaa. Minusta tuntui, suoraan sanoen, että olisit joskus
voinut minulle mainita tuollaisesta pappilasta, missä olit ollut... Se
pastorska kohteli sinua kuin läheistä tuttavaa.

Erkki istui kumarassa, pää käsien varassa. Kun ylempi vuode oli
alhaalla, eivät he voineet istua suorassa. He olivat kuitenkin niin
kiihdyksissä, etteivät he tulleet ajatelleeksi tätä epämukavuutta.

— Sinä olet oikeassa: minun olisi pitänyt puhua sinulle tuosta
pappilasta... ja sinun, sinun ei olisi pitänyt sanoa, että olin sinulle
kertonut, kun kerran en ollut sitä tehnyt. Se oli valhe.

— Mutta nyt sinä harjoitat hiuksenhalkaisua. Tietenkin minun piti olla
hänelle ystävällinen. Miltä se olisi näyttänyt tuon vieraan ihmisen
silmissä, jollen olisi mitään hänestä tietänyt...

— No niin, no niin... Opettaja on kuollut, se tosiasia pysyy. Emmekä me
voi häntä puhdistaa. Kuinka sinun isäsi saattoikin... En ymmärrä muuta
kuin että minä koetan puhua hänen haudallaan. Niin, todella, sen minä
voin tehdä! Minä lähden hautajaisiin ja puhun.

— Mitä sinä ajattelet? Mihin valoon aiot saattaa minun isäni, mitä aiot
sanoa? Sinä et rakasta minua, et koskaan ole rakastanut.

Aino oli karannut ylös ja lyyhistyi ovea vasten ikään kuin hän olisi
tahtonut litistyä olemattomaksi. Kaikki muu, häpeä sen johdosta, mitä
Erkki oli sanonut hänen isästään, suuttumus Erkin kovuudesta — tämä
kaikki kävi mitättömäksi sen rinnalla, ettei Erkki rakastanut häntä,
että kaikki oli ohi. Hän itki kipeässä tuskassa, itki avuttomammin,
kun hän oli tottumaton suruun ja kyyneliin. Omalla haarallaan värjötti
Erkki omassa surussaan. Hänellä ei ollut kyyneliä, mykkänä hän yhä
uudelleen totesi, että rehellinen mies oli tuomittu ja hirttäytynyt,
ja epärehellinen mies käveli vapaana, varakkaana ja nauttien
kansalaisluottamusta. Hän johdatti mieleensä vainajan vilpittömät
idealistinkasvot ja appensa punakat ketunpiirteet. Hänen täytyi
puhdistaa kuolleen jälkimuisto, muuta mahdollisuutta ei ollut!

Vihlova nyyhkytys sattui hänen korviinsa ja vihlovan tuskallisesti
hän tunsi, että se oli hänen nuori vaimonsa, joka tuossa väänteli
permannolla, lohduttomassa epätoivossa itse heidän hääyönään. Yhdellä
silmäyksellä näki hän kaikki tyynni: vuoteet, joista alempi oli
rypistynyt heidän epätoivoisessa kamppailussaan, juhla-aterian, joka
oli jäänyt kesken, kukkaset, jotka omaiset olivat antaneet. Yhdessä
silmänräpäyksessä hän tajusi, että kahden ihmiselämän täyteläisin
hetki oli menetetty ja hänen kävi sääli itseään ja tuota toista, jonka
kohtalon hän juuri oli sitonut omaansa. Silmänräpäyksen aikana hän
tunsi, että vielä oli aikaa repiä rikki valheen verkko, tuli sitten
mitä tuli. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän tunsi ihmisten pilkan ja
sen, etteivät he kumpikaan enää voisi tehdä elämäänsä ehyeksi. Hän
heittäytyi polvilleen nuoren vaimonsa viereen ja kietoi kädet hänen
ympärilleen.

Mutta Aino pelästyi, ikään kuin joku vieras olisi häntä lähestynyt. Ei
hän enää uskonut Erkin rakkaudenvakuutuksiin. Hän pakeni pienen suojan
äärimmäiseen nurkkaan ja peitti itsensä päällysviittojen poimuihin.
Vasta äsken oli se ollut liian suuri ja avara kahdelle ihmiselle,
jotka eivät voineet hetkeksikään irtaantua toistensa syleilystä. Nyt
se oli kuin vankikoppi, johon kaksi verivihollista oli kahlehdittu
yhteen. Nuori pappi alkoi huutaa avukseen Jumalaa. Rukous jäi kesken.
Hän vain koetti sekä nuhdella että lohdutella ja anoa anteeksi. Ainon
kyyneleet vuotivat niinkuin syvästä haavasta veri, jota ei tahdo saada
pysähtymään.

— Aino-kultani, pieni pääskyni, pieni sirkku... rukoillaan yhdessä,
heitetään huolemme taivaallisen Isän huomaan ja Vapahtajamme, joka voi
puhdistaa veriruskeat synnit...

Erkki käytti ensi kihlausajan hyväilysanoja, mutta ne eivät
vakuuttaneet nuorta vaimoa.

— Minä ymmärrän, höpisi hän, — kaikki on lopussa... lopussa! Mutta
miten sinä nyt pääset minusta, mehän olemme vasta vihityt... Vasta
vihityt!

Viime sanoja kuiskatessaan purskahti hän taasen äskeiseen vihlovaan
itkuun. Erkki ymmärsi hänen salaman nopeudella ajatuksissaan
läpikäyneen koko heidän rakkautensa tarinan, ensi tutustumisesta ja
kihlautumisesta kauniisiin häihin ja hääyön odotukseen. Aino oli
oikeassa: tämä oli kauheaa, oliko Jutte-eno, Judas Cairenius, tahallaan
pannut heidän käteensä onnettomat sanomalehdet?

— Älä toki sellaisia, kuiskasi Erkki, — me kuulumme yhteen myötä- ja
vastoinkäymisessä. Etkö muista: vasta eilen sen lupasimme Jumalan ja
ihmisten edessä. Meidän elämämme alkaa vastoinkäymisellä, meille on
annettu se järjestys...

— Meidän elämämme alkaa sillä, että sinä menet ja inhoat minun isäni
hyvän nimen — se on kaunis alku!

Onneksi jyskytti juna, muuten olisivat kanssamatkustajat saattaneet
luulla, että tässä vaununosastossa harjoitettin pahoinpitelyä, niin
Aino itki.

— Ja mitä varten — eihän kuollut herää siitä, että elävät vain joutuvat
turmioon, minä isäni kanssa...

Erkin ajatus pysähtyi ikään kuin sen kulkuun olisi lyöty naula. Se
oli totta: kuollut ei heräisi. Hänen jälkimuistonsa? Hänellä ei ollut
omaisia, hän oli ollut yksinäinen mies, joka pani koko harrastuksensa
oppilaisiinsa |a opetukseensa. Erkin sydän kokoontui täyteen jotakin
pakahduttavaa tuskaa: siinä oli kirkkaita, lämpöisiä muistoja
lapsuudesta ja ensi nuoruudesta, siinä oli Aina Niemisen kuva; siinä
oli muistoja koulusta, jotakin sellaista että häneltä kysyttiin,
oliko hän todella ilman apua kirjoittanut aineensa — hän oli melkein
kääntänyt sen eräästä ulkomaalaisesta teoksesta, mutta hän sanoi
itsenäisesti kirjoittaneensa ja hän sai aineesta kymmenen; hän muisti
myrskyisen illan myöhään syksyllä, kun joku mies oli pyytänyt häneltä
rahaa mennäkseen yömajaan. Hän ei antanut, sillä hän oli varma, että
se olisi juonut rahan. Mutta hänen mieleensä johtui, että Kristus
olisi lähtenyt häntä saattamaan ja katsonut, että hän tuli katon alle;
tai Kristus olisi vienyt hänet asuntoonsa, jos hänellä olisi ollut
asunto... Hän muisti joukon tällaisia asioita, ne kirposivat aivoista
nopeasti kuin kipunat tulesta, samassa sammuakseen. Viimeisinä tulivat
muistot Ainosta, hänen isästään ja upottajasta. Kaikki tapahtui
silmänräpäyksessä. Seuraavassa silmänräpäyksessä välähti yli kaikkien
muiston punaisten kipunoiden kuin kirkas valkoinen tuli. Erkki sanoi
itselleen, että on parasta lyödä kuoliaaksi muistot tehtyä ei saa
tekemättömäksi, kuolleet eivät palaa elämään, täytyy katsoa, ettei
tästäpuoleen tee syntiä, Jumalan avulla. Niinhän mestari sanoi: mene,
äläkä tästäpuoleen tee syntiä.

— Voithan sinä teettää kiven opettajan haudalle. Mutta minun isäni...
minun isäni!

— Aino-kultani, pieni pääskyni, alkoi Erkki ja lämpeni vähitellen.

Ja hän kiersi kätensä itkusta hytkivän vaimonsa ympärille. Ja haki
hänen vapisevia huuliaan, jotka hän käänsi puoleensa ja painoi niille
väkisin suudelman.

Heille tuli tässä suudelmassa pelastus. Heidän sulkeutunut paratiisinsa
aukeni, he näkivät taasen toisensa ja hymyilivät toisiaan vastaan.
Minkä tähden he olivatkaan itkeneet, mikä heille olikaan tullut? Jokin
kauhea painajainen oli heitä kiduttanut. Se oli ollut ja mennyt. Nuori
mies nosti naisensa käsivarsilleen ja asetti hänet vuoteelle. Nainen
lepäsi siinä raukeana, silmät ummessa ja hymyili häntä vastaan.

       *       *       *       *       *

Kun he aamulla, pääteaseman liketessä, seisoivat ikkunassa ja
katselivat ulos, oli luonnossa jotakin liikkumatonta ja jähmettynyttä.
Pihka nuorilla lehdillä kimmelsi, ikään kuin se olisi lasittunut. He
pitelivät kiinni toisistaan ja pusersivat lujasti toistensa käsiä.
He tunsivat outoa yhteenkuuluvaisuutta ja samalla outoa vierautta.
Erottamattomasti yhtä ja auttamattomasti vieraita — tämä mieliala oli
muuttanut maailman eilisestä kokonaan toiseksi. Maisemien kiitäessä
ohitse askartelivat heidän ajatuksensa epämääräisesti joissakin
hennoissa muistoissa, jotka olivat murskautuneet ja jääneet kauas.
Vauhdin mukana tulvahti tuon tuostakin sisään raskas lehvän tuoksu. He
muistelivat jotakin huumaavaa, heidän hengityksensä salpautui ja he
pusersivat toistensa käsiä. Erottamattomasti yhtä — auttamattomasti
vieraita!




III


Jutte Cairenius, Kairalan herra, oli yhdessä puutarhansa kanssa elänyt
läpi syksyn suuren kuoleman. Se tapahtui sinä yönä, jolloin halla vei
kukkaset.

Tässä luonnon kuolemassa ei ollut mitään surullista tai masentavaa.
Kun Kairalan herra alkavan syksyn sateiden välissä tunsi hallan
maun ilmassa ja näki hallan merkit taivaalla, ei hän tehnyt mitään
pelastaakseen kukkiaan. Kuolema lähestyi salaperäisenä ja juhlallisena.
Vanha herra, kuluneeseen viittaansa kääriytyneenä, asteli puutarhassaan
ja näki sumujen nousevan järvestä ikään kuin minkäkin sotajoukon
puolustamaan rannan kasvillisuutta. Kukkaset seisoivat liikkumattomina
tähtien valossa. Auringonnousussa pysähtyisivät niiden elämännesteet,
niiden sydämet lakkaisivat sykkimästä. Silloin tyrehtyisi resedan
tuoksu, silloin sammuisi astereiden hehku, punaiset, siniset,
keltaiset ja vihreät värit lakastuisivat, kaikki raukeaisi takaisin
alkuperäänsä: uneen. Uneen — tämä ajatus täytti vanhan miehen mielen
juhlallisuudella, salaperäisyydellä ja odotuksella. Uni, paluu
alkuperään.

Jutte-herra ei sanonut kukkasilleen hyvästi, hän ei liittänyt
näitä kauniita leikkitoverejaan yhteisistä onnen päivistä, lähtien
aina siitä hetkestä, jolloin hän kylvi siemenen maahan ja alkoi
odottaa sirkkalehtiä. Vaikka hänestä tuntui, että ihmisen sielu
kuolinhetkellään ja kukkasen sielu hallayönä ovat samanarvoiset ja
ihminen la kukkanen tämän samanarvoisuuden perusteella voisivat
seurustella toverillisesti, ei hän ryhtynyt puhumaan kukkasilleen
mitään. Unen ajatus täytti hänet kokonaan. Hän ajatteli unta,
unen kudosta jokaisessa siemenessä, jokaisessa teossa, jokaisessa
ajatuksessa, jokaisessa silmän näyssä, jokaisessa aivoituksessa, joka
vielä ei ollut tullut tietoiseksi; unta, tätä liikkeellepanevaa voimaa
kaikessa ja samalla kuolettavaa voimaa. Unessa tapaavat elämä ja
kuolema toisensa. Unessa ovat elävät, kuolleet ja syntymättömät yhtä.
Unessa on muuten niin ristiriitainen luomakunta yhtä. Unessa nukkuvat
valhe ja totuus yhdessä. Uni on tuli, jossa syntikin puhdistuu, uni on
rauha, missä halutkin hiljenevät. Unessa lepää kaikki turvallisesti.
Unessa painuu kaikki liki yhteistä alkuperää. Jota syvempi uni, sitä
likempinä alkuperää. Pieni lapsi on vasta irtaantunut alkuperästään,
sirkkalehdet ovat vasta kohonneet ylös kaaoksesta. Lapsen uni on
likempänä alkuperää kuin mikään muu. Nuoruudessaan ja miehuudessaan
loittonee ihminen alkuperästään. Hänellä on tänä aikana suurimmat
vaaransa. Jollei hän koko elämänvaelluksellaan turvaa itselleen syvää
tervettä unta, tätä ainoaa yhteyttä alkulähteen kanssa, niin on hän
alati altis onnettomuudelle. Vanhuudessa kallistuu ihminen taasen
alkujuurtaan kohden ja hänen elämänsä käy yhä unenomaisemmaksi.

Ihmiset luulevat, että eläminen on jokin tarkoitus itsessään, eläminen,
jonka siedettävyys on varsin kyseenalainen, eläminen, joka on niin
epävarma ja altis onnettomuudelle. Eläminen ei ole tarkoitus. Uni on
tarkoitus. Eläminen on vain välikappale unen saavuttamiseksi. Jos me
elämme tarkoituksenmukaisesti, saavutamme onnen maailmassa: suloisen
unen. Ja tämä uni on vain esimakua siihen, mikä seuraa hallayötämme. Me
voimme tärvellä unemme ja onnemme, voihan uni olla niin monenlaista,
kokonaan riippuen elämänvaelluksestamme. Totuudenpalvelijan harras
vaipuminen alkuperään on toista kuin valheentekijän itsetiedoton
nukkuminen. Mutta kaikille on uni tärkeämpi elämistä, kaikki ovat unen
kautta yhteydessä alkuperänsä kanssa. Kulkivat he miten kauas hyvänsä
alkuperästään, kielsivät he alkuperänsä, kirosivat he alkuperänsä —
he nukkuvat kaikki. Ja lepäävät silloin tässä alkuperässään, imien
voimia tuleville onnellisille tai onnettomille unille. Uni on ikuisuus,
määrättömyys. Kuolemaksi kutsumme siirtoa pienempien unien alalta
suurempaan. Onko se lopullinen suuri yhtymisemme alkuperään, sitä emme
tiedä. Ehkä seuraa useita siirtoja. Mutta unen me tiedämme. Unesta me
tulemme, unesta me elämme vaeltaessamme maan päällä, uneen me menemme.
Uni on oleellisinta, todellisinta kaikesta. Unessa on autuus ja
alkuperä.

Näitä saneli itselleen Jutte-herra, astellessaan hallaa odottavassa
puutarhassaan. Hänen talossaan vallitsi täysi hiljaisuus. Hänellä
ei ollut yhtään eläintä, ei koiraa, joka olisi haukahtanut, ei
hevosta, joka olisi hirnahtanut. Kaikki ihmiset hänen talossaan
olivat vanhat ja likellä kuolemaa. He nukkuivat kaikki. Jutte-herra
itse nukkui usein valveillakin. Luonto seisoi liikkumattomana hänen
ympärillään, ytimissään lähestyvän unen salaperäisyys ja juhlallisuus.
Tähtien valossa näkyi astereiden äänetön hehku ja nurmien ikään kuin
helähtelevän hopeankarvainen vihreys. Tuntui siltä, kuin siirto
alkuperään olisi ollut tapahtumaisillaan kaikelle Kairalan talossa.
Auringonnousussa oli kaikki raukeava uneen: kukkaset, niiden omistaja
ja hänen vanhuksensa, ehkäpä koko kylä, ehkäpä koko maailma.

Jutte-herra siirtyi huoneeseen, laskeutui riisuutumatta vuoteelleen ja
pani kätensä yhteen rinnalleen — ristiin ei hän niitä koskaan pannut.
Hän oli koko päivän laskenut rantaansa kivillä. Jotakin näistä kivistä,
järvenpinnasta, kukkasista ja tähtitaivaasta häämötti vielä hänen
silmäkalvossaan, suuri raukeus painoi jäseniä ja mieli ikävöi jotakin
läheistä, isää, ystävää: alkuperää. Hän meni uneen.

Ensimmäisen suuren hallayön jälkeen vaipui talo yksitoikkoiseen
arkiseen menoonsa. Herra hakkasi puita, laski rantaansa kivillä ja
hoiteli maitaan kevättä varten — sanalla sanoen: hän hoiteli untansa.
Vanha renki lakaisi käytäviä, toimitti jyvät myllyyn, kantoi veden ja
kävi noutamassa postin. Naiset pitivät huolen taloudesta, leipoivat,
neuloivat ja kehräsivät. Toinen, hän jolle pellava- ja hamppumaa olivat
elämänehtoja, kehräsi, kutoi kangasta ja värjäsi lankoja. Vanhat
olivat he molemmat. Puut kävivät kirjaviksi, varistivat vähitellen
lehtensä ja seisoivat paljaina. Satoi. Vaahterien suuret lehdet
valuivat sateen mukana maahan. Oli kuin vesisade olisi huuhdellut
puukujaa. Villiviinin lehdet pysyivät kauemmin kuin mikään muu. Olisi
saattanut luulla, että unen onni kokonaan oli niiltä kielletty. Oli
hiljaista. Ketään ei kuulunut taloon. Pappilaisetkaan eivät käyneet.
Oli se onnen aika, että kaikki olivat Kairalan herralle suuttuneet.
Kerran oli kylä häntä uutterasti käyttänyt lääkärinänsä, silloin kun
ei vakituista tohtoria vielä ollut. Ja olisi kai käyttänyt vieläkin.
Jutte-herra oli aikoinaan heikkoudessaan ryhtynyt parantamaan elämän
antamia haavoja: hän oli säälinyt. Se tapahtui, ennen kuin hän tunsi
unen armoa ja kaiken alkuperän hyvyyttä. Silloin hän tahtoi lohduttaa
Ja pidentää elämää. Silloin hän myöskin hallayönä peitteli kukkiaan.
Niin pian kuin unen onni hänelle selveni, ei hän pidentänyt mitään
elämää. Ihmiset saivat tuoda haavoitettujaan hänen luokseen: hän sanoi
heille suoraan, että hän antaa heidän nukkua kuoleman uneen. Kerran
kuljetettiin Kairalan portille kaksi tappelupukaria. Ja Kairalan herra
antoi siinä omalla portillaan heidän verensä vuotaa kuiviin. Tämän
jälkeen hän sai olla rauhassa. Uutinen kierteli sanomalehdistössä
osoituksena kovasydämisyydestä, omaiset häpesivät häntä ja paikkakunta
kiroili. Jutte-herra nauroi. Hän oli päästänyt unen maille kaksi
ihmistä, jotka eivät olisi ansainneet unen makeutta, koska eivät
milloinkaan olleet vaivanneet itseään millään, joka antaa unta. Ja
siitä sanottiin häntä kovasydämiseksi. Hän oli lisäksi pelastanut
maailman kahdesta tappelijasta ja juoposta, ja heidän jälkeläisensä
heräämästä ylös alkuperästään. Ja siitä häntä moitittiin. Kairalan
vanhat vaimot kiertelivät kaiken syksyä toisen portin kautta, koska
ihmisveri oli vuotanut hiekkaan pääportin luona. Vasta lumen tultua
he uskalsivat mennä pääportista. Renki kuunteli kylällä, miten hänen
herrallensa annettiin "hullun tohtorin" nimi, ja kävi ahkerasti
kirkossa. Siellä hän tapasi hullun tohtorin rakkaat sukulaiset. Nämä
rakkaat sairastivat sen vuoksi, että tiesivät hullun tohtorin perinnön
olevan käyttämättömänä, kun sen sijaan Sidonia Rauhaniemi, Kairalan
kapteeni-vainajan tytär ja Judas Caireniuksen sisar, oli käyttänyt
perintönsä saadakseen pappilaansa suuren pappilan arvon mukaisen
sisustuksen, hopeat, vaunut, kuomit, ja tietysti myöskin lapsillensa
kasvatuksen, tyttärille soittotunnit, kielitunnit ja tarpeelliset
koristukset, yleensä saadakseen elämän ympärillään mukavaksi.
Jutte-herra oli varma siitä, että sisar oli antanut perintönsä mennä
loppuun siinä toivossa, että veli ei voisi elää sadan vuoden vanhaksi.
Hän oli aina ollut heikko terveydeltään. Ja vaikka pappilaiset
näkivätkin, että hän terveellisessä työssään paranemistaan parani,
niin katsoivat he kuitenkin, ettei ihminen hänen heikolla ruumiillaan
voisi kestää aivan kauan ja pitivät hänen tavaraansa omanaan. Sidonia
lupailikin erinäisiä hänen huonekaluistaan jo etukäteen tyttärilleen ja
miniöilleen. Kerran esimerkiksi Jutte-herran poissa ollessa hän tuli
ja vei Kairalan kulmakamarista sohvan, pöydän ja neljä tuolia — mitä
ne siellä tekivät, lämmittämättömässä huoneessa, halkeilisivat vain
talvella. Näin hän oli sanonut ja palvelijat olivat antaneet hänen
komentaa tavarat rekeen. Luukkas, renki, oli kokonaan Sidonia-rouvan
puolella. He olivat hengeltään kuin sisarukset, Jutte-herra epäili
joskus, että he olivat sellaisia muutenkin.

Olisivatpa pappilassa tietäneet, että hän aikoi ottaa taloonsa vieraan
lapsen, antaakseen sille rakkautensa ja omaisuutensa. Hän aikoi etsiä
maailmasta sellaisen lapsen, joka huolisi hänen rakkautensa ja jota ei
hänen omaisuutensa vahingoittaisi. Jos maailmasta löytyisi sellainen
lapsi. Olisivatpa he tämän tietäneet.

Hän eli omaistensa kanssa vuoroin riidassa, vuoroin näennäisessä
sovussa. Riitaa saattoi kestää vuosikausia ja se oli Jutte-herralle
aina sekä mieluisempaa että edullisempaa kuin sovinto. Hän ei tullut
hyvilleen, kun pappilasta yhtäkkiä, pitkän hiljaisuuden jälkeen,
tuotiin Kairalaan lämmintä leipää. Silloin hän tiesi, että oli tulossa
häät tai ristiäiset ja että häneltä toivottiin jotakin. Usein tuli
ruustinna itse heti lähetyksen jälkeen. "Miltä se näyttää, että me
sisarukset olemme riidassa, meitähän on vain kaksi, koko pitäjä puhuu
meistä." Näin Sidonia alkoi. Ja kun oli juotu kahvit ja juteltu
tuntinen, pääasiassa keittiössä vanhan Riikan ja Saarlotan kanssa, hän
sanoi tähän tapaan: "Nostatko sinä edes korkosi joka vuosi? Saisit edes
sillä summalla tuottaa iloa muille. Sinun ympärilläsi kasvaa nuoria,
mitä voisit ilahduttaa puserolla, mitä rannerenkaalla... Ethän voi
viedä rahojasi hautaan. Jumalan tähden, älä käy kitsaaksi, se on suuri
synti."

Usein sai Sidonia houkutelluksi häneltä hää- tai ristiäislahjan. Aina
häntä tahdottiin kummiksi ja kivenkovaan häntä kiusattiin mukaan
häihin. Hän oli usein heikko ja meni. Vanhukset kotona olivat silloin
niin tyytyväiset. Luukkaskin oli ystävällinen ja Riikan ja Saarlotan
kasvot säteilivät onnea. Se antoi hyvää unta heille kaikille.

Veljensä naimisiinmenoa oli Sidonia-rouva aikoinaan pelännyt. Jutte oli
kyllä mitättömän pienikokoinen ja lisäksi ruma, mutta ainahan saattoi
ajatella, että joku rahojen tähden ottaisi hänet. Vanhat vaimot, jotka
aikoinaan olivat toivoneet taloon rouvaa ja lapsia, olivat tulleet
vakuuttuneiksi siitä, että heidän herransa oli onnellisempi heidän
hoidossaan. Eihän perijöitä puuttunut: pappilassa oli runsaasti lapsia
ja lapsenlapsia.

Villiviini hehkui vielä Kairalan seinillä, kun Jutte-herra eräänä
päivänä sai kirjeen. Sen oli allekirjoittanut "Aina Nieminen" ja se
oli kirjoitettu hänen äitinsä nimessä. Kirjeessä ilmoitettiin, että
äiti hyvin sairaana kysyi, eikö tohtori Cairenius vielä halunnut heidän
pientä Annaansa. Kun hänen, äidin, pian oli kuoleminen, tuli koti
hajoamaan ja lasten täytyi lähteä maailmalle. Omaiset olivat luvanneet
ottaa muut. Jos tohtori tahtoisi olla niin hyvä ja noutaa Annan.

Jutte-herra oli tavannut renkinsä Luukkaan puukujan päässä alhaalla
ruismaansa luona. Ja kirjeen luettuaan hän jäi katselemaan laihoa ja
hänestä tuntui siltä, kuin jotkut keveät unennäöt olisivat tanssineet
yli oraiden päiden. Ne olivat onnelliset ja epämääräiset niinkuin
aivan pienten lasten unet mahtoivat olla. Jutte-herra tunsi heti
jotakin epämääräistä, lapsellista onnea, ja kun hän oli lukenut
kirjeen uudelleen, sai onnentunne määrätyt muodot ja kävi ikään kuin
täysikasvaneeksi.

Lapsi tulisi taloon, tänne Kairalaan! He saisivat lapsen tänne kotiin.
Kokonaan ja vakituisesti olemaan. Lapsi olisi hänen omansa, hänen,
Judas Caireniuksen!

Hänen silmänsä tuijottivat laihoon, jonka hopeisilla päillä
auringonsäteet leikkivät kuulaassa syysilmassa. Lapsi oli heikko, hän
oli sanonut äidille, että heillä oli havumetsä — mitenkä hän taasen
olikaan niin sanonut, sillä vain kolme mäntyä oli puutarhassa. Ah,
sinä syntinen ihminen! Lapsi oli suloinen ja viaton. Minkä näköinen
se oli? Hän ei muistanut, oliko se vaalea vaiko tumma. Hän muisti
vain rehellisyyden ja viattomuuden sen piirteissä. Lapsen ensimmäiset
sanat olivat olleet: pannaan kukka kylmään veteen. Tälle lapselle hän.
saattoi uskoa omaisuutensa, hänen unensa sanoisivat hänelle, miten se
oli käytettävä, se ei häntä pahentaisi. Tälle lapselle hän saattaisi
antaa rakkautensa, jota ei kukaan ollut huolinut. Tämä lapsi ehkä
ottaisi sen vastaan ja pitäisi hiukkasen hänestä.

Pieni vanha herra avasi sinisen takkinsa ikään kuin olisi ollut kevät.
Hän vapautui yhtäkkiä tunteesta, joka painajaisena oli seurannut häntä
läpi nuoruuden ja miehuuden: siitä tiedosta, että hän oli naurettavan
lyhyt vartaloltaan, että hän oli ruma ja vastenmielinen. Lapsi ei sitä
huomaisi, lapseen nähden hänen lyhyytensä saattoi olla vain etu, lasta
hän saisi rakastaa, lapsi ehkä pitäisi hänestä hiukkasen.

Ja kasvot säteilevinä tuli hän keittiöön, missä Luukkas, Riikka ja
Saarlotta olivat aterialla.

— Me saamme taloon lapsen. Minä olen ottanut ottotyttären. Huomenna
lähden häntä noutamaan. Hänen nimensä on Anna. Luukkas, sinä menet
toimittamaan minulle hevosen. Huomenaamulla, kello viisi aamulla on
lähdettävä. En voi varmaan sanoa, minä päivänä palaamme, mutta hevosen
täytyy odottaa koko ajan. Lyhty on laitettava kuntoon. Välly tuotava
alas vinniltä. Me saamme taloon lapsen!... Riikka ja Saarlotta,
koira on heti toimitettava Kairalaan, sen pitää hyppiä vastaamme,
kun tulemme. Kissanpoikasia on otettava, niitä voi olla kaksi, että
leikkivät. Lehmä täytyy ostaa. Minä kirjoitan eläinlääkärille, että hän
toimittaa heti tämän ostoksen ja tutkii lehmän, että se on terve. Menen
heti kirjoittamaan. Saarlotta syö nopeasti nyt ja lähtee. Sekä yläkerta
että alakerta on tuuletettava, pestävä, tomutettava, lämmitettävä...
Kun Saarlotta tulee eläintohtorilta, niin menee puusepälle. Hänen pitää
vielä tänään tulla tänne. Aurinkoa pitää päästää huoneisiin, sekä ylä-
että alakertaan. Ihmisiä ei saa päästää, jos heitä sattuisi tulemaan.
Ei pappilalaisiakaan, ei ketään. Olisi parasta, jos saisimme vaunut.
Ehkä voisimme saada eläinlääkärin vaunut... Kirjoitan ja kysyn...
Kaikki huoneet on lämmitettävä hyvin, koivupuilla. Lapsi tulee asumaan
peräkamarissa minun huoneeni vieressä. Meillä oi taida olla ainoatakaan
lapsensänkyä, kaikki on kai viety pappilaan. Puusepän täytyy tehdä...

Herra oli puhunut yhteen menoon, lainkaan kiinnittämättä huomiota
niihin moniin kysymyksiin, jotka kuvastuivat hänen vanhuksiensa
kasvoilla. Yhteistä heille kaikille, sekä jurolle Luukkaalle että
puheliaalle Riikalle ja hiljaiselle Saarlotalle oli jännitys ja iloinen
hämmästys. Molemmat naiset olivat lakanneet syömästä ja kuuntelivat
hymyillen ja katsellen toisiinsa. Kun herra palasi, kirje kädessä,
olivat tärkeimmät kysymykset häntä vastassa. Tiesivätkö pappilassa
tästä aikomuksesta? Kuinka vanha oli lapsi? Minkä väriset kissanpojat
olisivat mukavimmat? Eiköhän kanojakin pitäisi hankkia taloon? Ja
eiköhän lapselle oikeastaan pitäisi saada lapsen seuraa, muuten sille
helposti saattaisi tulla ikävä.

— Se on sitten parempien ihmisten lapsia, sanoi vihdoin Luukkas, — eikä
mikään köyhä?

Herran toinen silmä meni kiinni ja toinen katsoi läpitunkevasti renkiin:

— Se on parhaimpien ihmisten lapsia.

Renki ei ällistynyt, vaan jatkoi:

— Tietysti se on omaisten lapsia?

— Omaisimpien, vastasi herra ja hänen nouseva suuttumuksensa lauhtui ja
hän veti molemmat silmänsä sirittävään hymyyn.

Talon vanhat naisetkin hymyilivät taasen. Toinen arveli joitakin
rehtorin lapsista, pappilan rehtorin, toinen tohtorin.

— Se on sellaisten ihmisten lapsi, jotka eivät koskaan valehdelleet,
sanoi tohtori ja nousi.

— Ne ovat sitten kuolleet? jatkoi renki hellittämättä.

— Hm. Ne sekä elävät että ovat kuolleet.

— Sillä tavalla, että toinen elää ja toinen on kuollut, viisasteli
Luukkas.

Herra iski toisen kätensä rystyset pöytään.

— Lakkaatko sinä elämästä, kun olet kuollut? Sitäkö sinä kirkossa opit,
kun joka seitsemäs päivä istut siellä? Hölmö, mene ja laita kuntoon
talli. Me ostamme myöskin hevosen.

— Se ei sitten ole omaisia? kysyi Luukkas ja hänen kasvonsa vääntyivät
rumiksi niinkuin ryppyinen omena.

— Kaikkein omaisimpia — etkö kuullut!... Ja mitä minun perintöihini
tulee, niin ne ovat minun, niiden kanssa ei kenelläkään ole tekemistä.

Luukkas kävi mustaksi muodoltaan. Saarlotta riensi selittämään, että ei
suinkaan herralla perintöjä olekaan. Ei suinkaan tässä näin säästäen
olisi eletty, jos olisi rahoja ollut. Ja näin kovassa työssä.

Herra ei nytkään ollut pahasti suuttunut, sillä hän meni yläkertaan,
availi siellä ovia ja ikkunoita ja vihelteli. Vanhat vaimot Riikka ja
Saarlotta katselivat toisiinsa: nyt piti toimittaa ja toimittaa ja
ostaa ja ostaa, nyt oli nähtävästi rahoja tiedossa. Turhaan olivat kai
kalastajat toivoneet Kairajärvestä kultakolikkoja verkkoihinsa, turhaan
oli puhuttu, että joka hauen vatsassa Kairajärvessä on kultaraha — ei
herra ole viskannut omaisuuttaan järveen, niinkuin joskus on luultu!
Omaisuutta ovat ehkä pankit ja laatikot täynnä, koska lasta nyt otetaan
vastaan sellaisilla kustannuksilla. Sellaisten ihmisten lapsi, jotka
eivät koskaan valehdelleet — kuka tässä sitten valehteli? Tohtorin
herrasväki, vaiko rehtorin, vaiko itse pappilan herrasväki? Tai jos
oikein itseensä meni, niin kukapa tässä totuudessa pysyi? Eivät aina
pysyneet totuudessa Kairalan vanhatkaan herrasväet, ruustinnan ja tämän
Jutte-herran vanhemmat. Hänellekin, Saarlotalle, olivat tehneet sen,
että lupasivat ylentää rahapalkan viiteenkymmeneen markkaan vuodessa
eivätkä maksaneet kuin neljäkymmentä. Mitäpä se auttoi, että itki ja
vakuutteli. Juuri tuossa herran kamarin ovella kapteeni käski mennä
helvettiin... Niin, ja kyllä niissä pitäjän ylöskannoissa yksi ja
toinen kappa jäi Kairalan makasiiniin. Ilmankos nämä niin rikastuivat,
nämä Caireniukset. Sitäpä varmaan tämä Jutte-herra vuodet umpeensa
oli ajatellut, ettei se sillä lailla ansaittu omaisuus ollut mitään
siunausta tuottavaa, sen vuoksi hän varmaan oli puhunut, että hän
viskaa kaikki Kairajärveen, ja sen vuoksi hän ottolapsekseen tahtoi
lapsen vanhemmista, jotka eivät valehdelleet. Niin varmaan oli asia,
ja oikein se oli ajateltu. Että toki tästä maailmasta oli löytynyt
sellainen lapsi.

Herransa iloisten askelten tahdissa, joka kuului yläkerrasta, ryhtyivät
palvelijat valmistamaan lapsen vastaanottoa. Jos kukkasetkin yhtäkkiä
olisivat palanneet paikoilleen talon edustalle ja puutarhaan, ei kukaan
olisi sitä hämmästynyt. Niin iloista oli talossa.

Illalla seisoi Jutte-herra ja katseli kuutamon kimmellystä kuuraisella
nurmella. Hänen ei tullut uni sillä tavalla kuin eilen. Hän ajatteli
lasta ja palautti mieleensä sen piirteet. Tästä puoleen se hengittäisi
täällä hänen kattonsa alla, leikkisi täällä, nauraisi täällä ja
vaipuisi täällä uneen. Hän aavisti, että koko hänen elämänsä nyt
muuttuisi, myöskin hänen unensa. Hän tulisi varmaan loittonemaan unesta
ja lähenemään sitä, mitä sanottiin onneksi, sitä mikä tähän asti oli
ollut hänelle tuntematonta. Jo nyt tuntui selvästi, että pisara jotakin
levotonta oli tullut hänen vereensä. Kannattiko kauppa? Eikö elämää ja
unta saattanut sovittaa keskenään? Täytyi voida.

Hän laskeutui oljilleen ja pakotti sydämensä hiljenemään. Hän hengitti
syvään, tasaisesti, hitaasti. Unen rannaton valtakunta alkoi lähestyä.
Hän tunsi ruumiissaan hiljaisen värinän, jotakin sentapaista kuin
urkujen kaukaisin hyminä kirkossa, ennen kuin vielä mikään sävel
on syntynyt. Uni tuli ja otti hänet haltuunsa niinkuin meri ottaa
hukkuneen.

Kairalan herra läksi matkaan varhaisena aamuna ja ajoi läpi kuuran
peittämien maiden. Hän näki auringon nousevan paljaiksi varisseiden
metsien takaa ja kuuran vähitellen sulavan kasteeksi. Hänen elämänsä
aurinko tuntui olevan nousemassa pettymysten takaa ja syvä routa
liikahteli hänen mielessään. Ei auttanut, että hän saneli itselleen:
lapsi kasvaa, nuoruus on huono ikä, kova kiittämätön aika kaukana
unesta — hänet oli vallannut selittämätön luottamus juuri tähän
lapseen. Olisiko elämällä kuitenkin jokin tarkoitus?

Aurinko paistoi leppoisasti koivumetsiin, jotka olivat käyneet
kipeän punertaviksi sen jälkeen kun ne olivat kadottaneet lehtensä,
sänkipeltoihin ja nuoriin oraihin, jotka olivat yhtä iloisen vihreät
kuin katajapensaat harmaiden aitojen varsilla. Kukot raaputtelivat
pihamailla ja lauloivat, kaula oikonaan, lampaat katistelivat
pientareilla. Keltaiset lehtitertut sireenipensaissa loistivat kuin
sula kulta. Ei yksikään kesän linnuista ollut jäljellä, vain varpuset
raksuttelivat ja varis lensi raskain siivenlyönnein yli sänkipellon.
Oli kuitenkin kuin koko taivas olisi laulanut. Saattoi alkaa uskoa
iloon ja viattomuuteen. Yksi tällainen päivä elämässä — sekö oli elämän
tarkoitus?

Siirryttiin rattailta junaan ja nopeammin kulkivat silmän ohitse
paljaat metsät, sänkipellot, laihopellot ja ihmisasunnot. Matkustajan
ajatustenkin tahti kiihtyi. Kairalan herra ajatteli ristiriitaisuuksia,
mitä varmaan nyt oli hänen edessään. Tietysti tällainen pappilanlapsi
oli saanut vereensä kirkon hengen, tietysti rukoiltiin Jumalaa, ehkäpä
luettiin rukouskin, kuten oli tehty heillä kotona ja kuten oli tapana
tehdä Rauhaniemen pappilassa. Tietysti tuolle suloiselle lapselle
oli opetettu kaikki nuo temput, vaikk'ei se tullut näkyviin silloin
junassa. Tosin ei äiti ollut yhtään kertaa maininnut Jumalan nimeä —
Jutte oli pannut sen merkille.

Tultiin asemalle, mistä äiti ja lapsi olivat astuneet junaan.
Kuljettiin asemien ohitse, missä oli leikitelty ruusuilla. Tultiin
asemalle, missä lapsi oli kysynyt leivosesta. Laskeva aurinko vuodatti
sädetulvan asemahuoneen ruutuihin. Joku asemamies tuli soittamaan
kelloa. Alkoi hämärtää.

Jos äiti asettaa joitakin vaatimuksia, ajatteli Jutte. Esimerkiksi,
että lapsi on kasvatettava kirkolliskristillisessä hengessä.
Sanonko minä silloin, että tämä kristillisyys on kuluttanut loppuun
voimansa, etten tahdo olla missään tekemisissä sen kanssa. Minä
en saata tuolle kuolevalle ihmiselle sanoa, että kristittyjen ja
ulkonaisesti nuhteettomien ihmisten joukossa olen tavannut kovimmat
ja tuomitsevimmat sydämet. Eivätkö minun isäni ja äitini olleet
kristittyjä: joka ateriaksi piti nuorimman lapsen panna kätensä ristiin
ja lukea ruokaluvut. Selkääni minä sain, kun kerran oli paljon vieraita
ja minä rupesin itkemään enkä lukenut. Isä otti minut kiinni keittiön
eteisessä — muistan vieläkin siitä kulkiessani aina isää. Minä purin
hänen kättään... Minä olin sairas lapsi, aina minulla oli jotain tuskaa
ja usein minä itkin. Minut vietiin tuvan lattialle, suljettiin ovi ja
siinä minä sain itkeä. Mutta seitsemäntenä päivänä mentiin kirkkoon,
ja minäkin pääsin mukaan... Jos nyt tuo papinleski vaatii, että hänen
taivaassa pitää saada takaisin tyttärensä — vastaanko hänelle siinä
tapauksessa, että on parasta, että hän yksintein ottaa mukaansa lapsen?

Maa vetäytyi jäähän ja kuura kiilteli hämärässä. Tultiin kauppalaan.
Tuossa asemasillalla oli hääseura kesällä kisaillut. Äiti ja lapsi
olivat katselleet odotussalin ikkunasta. Toisella puolen Montoset,
Rauhaniemet ja Caireniukset — toisella puolen äiti ja lapsi: se oli
vaikuttanut kuin valhe ja totuus. Ja tuolla puiden alla, siellä oli
rovasti ladellut lorujaan. Jos Jumala ja hänen poikansa olisivat
olleet järkeviä miehiä, niin eivät he olisi sitä kärsineet... Tähdet
syttyivät, Jutte Cairenius astui pitkin kauppalan tyhjää kadunsyrjää,
jonka heinässä kuura kimmelteli. Peittämättömissä ikkunoissa oli tulta,
huonekasvien takana liikuttiin. Kadulla sen sijaan oli hiljaista,
karuselli ja sirkus olivat poissa. Varissut lehto nukkui. Siellä puun
juurella hän oli heilauttanut kättään lapselle, joka lepäsi äidin olkaa
vastaan eikä ensinkään ajatellut häntä. Entä jollei se milloinkaan
tule hänestä välittämään, jollei hän saa sitä viihtymään Kairalassa
— — No niin, silloin on ollut tämä ilon päivä. Ja sitten on taasen
yksinäisyys. Ehkä se onkin niin parempi. Kaikki mielenliikutus ehkäisee
raukeamista uneen. Kiintyminen ihmisiin on vaarallinen. Unessa on
autuus ja alkuperä.

Hän istui laivankannella vaipuneena jotakin seinää vastaan ja pimeys
painoi lempeästi hänen silmäluomiaan. Oli kylmä. Kun hän raotti
silmiään, oli ylhäällä tähtitaivas ja alla järvenkalvo, jossa
tähtikuvat lepäsivät, venyen sinne tänne laivan liikuttaman aallokon
mukaan, sekä tumma taivaanranta ja siellä täällä valontuike jonkin
ihmisasumuksen ikkunasta.

— Mitä se poika siinä niin leveänään herrastelee... No, no, mene
sinnemmäksi... Vai siinä lämpimimmällä ja parhaimmalla paikalla.
Nukutkos sinä...

Vihdoinkin Jutte-herra ymmärsi, että puhe tarkoitti häntä. Jokin suuri
hattupää rouva seisoi hänen edessään. Elämän melu tuli unen tielle,
ihmiset tulivat niinkuin niiden tapa oli. Jutte nousi istumaan.

— Varjelen tässä tätä ruumista, sanoi hän vanhan ihmisen äänellä,
hitaasti ja juhlallisesti. — Minulla on tässä vain ruumis.

— Ruumis — Herra siunatkoon!

Rouva pakeni sen tiensä. Pian oli koko se puoli laivaa tyhjentynyt.
Jutte-herraa huvitti.

Noin he pelkäävät kuolemaa, ajatteli hän. Ja kuitenkin on kuolema
ainoa varma asia, minkä he tietävät. Jokikinen heistä on kerran
ruumiina, mutta lausupa heille sana "ruumis" niin kauan kuin he elävät.
Kuolemanpelko on ollut pirun viisain keksintö. Siitä on hyötyä niille
ihmisille, jotka eivät ikävöi ihmisseuraa. Jutte-herra kiersi viitan
ympärilleen ja oikaisi pitkäkseen. Hiljaiset onnelliset ajatukset
olivat kuitenkin jo poissa. Uni pakenee ihmistä, joka ei ole tehnyt
työtä. Hän ikävöi kotiin, Kairalaan. Sellainen raskas kivityö antaa
verrattoman unen. Ja sitten tulee ranta niin kauniiksi. Hän tahtoo
saattaa sen palasen maanpintaa kukoistavaan kuntoon ja jättää sen
jälkeensä. Se on hänen veronsa elämälle, tehkööt ihmiset sitten sillä,
mitä tahtovat. Eihän se ole suuri ala, oikeastaan talon puutarha vain,
kaikki muuhan myytiin. Mutta se elättää monta ihmistä ja antaa monelle
ihmiselle unen.

— Missä se ruumis sitten on?

— Siellä, siellä se on jossakin. Eihän toki ole lupa kuljettaa
sellaisia sillä tavalla... Etsikää, etsikää. Sellainen keskenkasvanut
poika sitä kuljettaa... Lieneekö kuollut matkalla.

Tanakka laivamies sytytti tulitikun ja valaisi Jutte-herran kasvot.
Jutte-herra katsoi häneen, toinen silmä kiinni, toinen ainoana
irvistyksenä.

— Vanha mieshän tämä on, sanoi hän ja nauroi. — En minä löydä poikaa
enkä ruumista.

— Kyllä hän on siellä, nurkassa istuu, vakuutti iso rouva.

Jutte-herra nousi.

— Pirunpojat syntyvät vanhoina, rouva on oikeassa. Terveisiä vain
helvetistä, mamma ja pappa lähettivät. Hyvin voivat ja samaa
toivottavat tädille.

Sanat lausuttiin pimeyden keskeltä vakavasti, vanhan ihmisen äänellä,
pojan suusta. Laivamies nauroi, rouva kuiskaili jotakin hulluudesta ja
raivohulluudesta, joka yhtäkkiä voi purkautua, ja vaati laivamiestä
jättämään vaarallisen pojan seuraavalle laiturille.

Muuta merkillistä ei enää tapahtunut. Laiva oli myöhästynyt ja
puoliyön aikana tultiin perille. Lahdenpohjukassa kuljettiin läpi
lujan jääriitteen. Jutte-herraa paleli. Jokin poika, joka oli yhtä
pitkä kuin hän — hän huomasi sen heti, niinkuin hän yleensä aina heti
huomasi, minkä verran pitemmät häntä muut olivat — tuli opastamaan
häntä ylös mäentöyrästä, ohi tavaramakasiinin, jonka ovi oli auki ja
jossa joku mies liikkui lyhty kädessä. Lyhdyn säteen valossa näkyi
hetkisen vihreää nurmea ja solakka nuori kuusi. Sitten tuli pilkkosen
pimeä. Vieras sai tietää missä kestikievari oli, ja että siellä oli
vähän vihainen koira, joka ei kuitenkaan pure, kun vain menee eteenpäin
eikä puhu sille mitään. Kirkontornin näki hän itse. Missä oli pappila?
Tuossa se oli kirkon takana. Tästä lähti oikopolku, josta pappien oli
tapana kulkea. Se Nieminen siitä oli kuollut keväällä, ei ehtinyt olla
kirkkoherrana täyttä vuotta. Hyvä mies se oli, olisi se saanut elääkin.
Tuossa sen juuri oli hauta kirkon miestenpuoleisen oven tykönä. Rouva
kai siitä pian menee perässä, sanovat saaneen tartunnan — joka niihin
sellaisiin uskoo, vaikka ei se tauti vie muuta kuin silloin, kun on
sallittu. Näkyvätkin valvovan pappilassa, etteihän vain olisi ruustinna
jo kuollut. Jos vieras on sinne menevä, niin sopiipa mennä vain, kyllä
siellä ystävällisesti otetaan vastaan. Sinne menee köyhät ihmisetkin
niin mielellään. Se kulutti itsensä vallan köyhäksi mieheksi, kun
antoi jokaiselle, joka vain pyysi. Niin, paljon lapsia oli myöskin.
Seitsemän niitä on elossa, mutta joitakin on kuollut. Sairaasta sanovat
kirkkoherran saaneen taudin tartunnan — joka niihin sellaisiin,
niinkuin tarttumisiinkin, uskoo. Kas kun onkin pimeää, tulisipa lunta.
Ihanhan tässä eksyy polulta. Ei pidä kompastua, tässä näkyy olevan
pappilan lasten leikkitupa. Se vainaja teki sen itse omin käsin. Se
leikki aina lastensa kanssa, vaikka kuollessaan oli siinä puolivälissä
viidettäkymmenettä...

Vieras oli pysähtynyt. Hän pelkäsi rikkoa lasten leikkitupia. Tieto
siitä, että vainaja oli omin käsin tehnyt nuo hauraat, lyhytaikaiset
rakennukset, kahlehti hänen ajatuksensa. Tässä oli tuo isä uneksinut
yhdessä niiden kanssa, jotka vasta olivat astuneet niin lyhyen matkaa
elämää kohti. Hänen äänensä oli kuin matala sävel yhtyneenä lasten
heleään nauruun. Omituisesti tuntui jotakin hänen hengestään tälläkin
hetkellä viipyvän tässä. Jutte-herran teki mieli jäädä aamuun asti
siihen lasten leikkitupien keskelle, toisella puolella kirkko ja
hautuumaa, toisella puolella pappila valoineen. Mutta puhelias poika,
joka kohteli häntä ikäisenään, saattoi hänet kestikievariin.

Hän näki tulevan tyttärensä kodin pakkasaamun koitossa. Hän oli
astellut polkua hautausmaan läpi ja seisoi hautausmaan portilla ja
katseli. Lasten ääniä kuului alhaalta leikkituvan luota. Oliko hänkin
siellä, Anna? Jutte Caireniuksen sydän löi. Kaksi pientä tyttöä, yllään
lyhyiksi käyneet toppatakit, hääri polvillaan hiekassa leikkituvan
edustalla. He korjasivat kiviaitaa. Jutte ymmärsi, että hän eilen
pimeässä oli vierittänyt sen hajalle. Heillä oli punaiset villatumput.
Pienempi saattoi olla Anna. Vanha herra ei uskaltanut kajota porttiin,
se näytti olevan ruostunut ja vingahtelevainen. Palvelustyttö tuli
kaivolle, hänen perässään kammersi lapsi, jonka kulku vielä oli
epävarmaa. Se nauroi ääneensä ja nosti jotain leikkilapiota. Se viskasi
lapion menemään ja nauroi uudelleen. Se oli liian pieni ollakseen
Anna. Yhtäkkiä se meni nurin pitkin pituuttaan. Silloin heitti toinen
tytöistä leikkinsä ja juoksi auttamaan pienokaista. Käsi kädessä
kulkivat lapset silmiään siristäen vasten aurinkoa. Vanhan herran
sydän lakkasi lyömästä: hän oli tuntenut Annan. Pikkulapsi karkasi
suoraan vanhempien sisarustensa leikkirakennuksia kohti ja kaasi
kumoon kiviröykkiön. Samassa narahti portti. Anna katsoi ylöspäin. Hän
oli kasvanut sitten kevään. Tunsiko hän matkatuttavansa? Hän pudisti
kädestään jotakin, joka kolahti maahan, ja läksi juoksemaan sisään
päin. Vieraasta tuntui siltä, kuin hänen onnensa olisi paennut. Saisiko
hän lasta koskaan viihtymään? Suurempikin tytöistä läksi juoksemaan
pois. Ainoastaan pikkulapsi jäi istumaan hiekkaläjään, paksut,
punaisiin sukkiin puetut sääret suorinaan kellahtavalla maalla ja
kellahtava tukka kiemurrellen likaantuneella lampaannahkakauluksella.
Hän antoi vieraan tulla luo, nauroi ja kouri maasta hiekkaa. Hiekka oli
jäässä eikä lähtenyt irti. Hän ojensi vieraalle vasemman kätensä ja
heittäytyi riemun vallassa taapäin, pitkäkseen maahan. Vieras puheli
hänelle, nosti hänet ylös, puhdisti hänen vaatteitaan niinkuin oli
nähnyt Annan tekevän ja käsi kädessä läksivät he taloa kohden. Vanhasta
herrasta tuntui turvallisemmalta lapsen seurassa astua tähän taloon.
Pihaportti oli jo poissa, suuri parvi lintuja läksi lentoon pihlajista.
Marjat makasivat silppuna puiden juurilla. Portaiden edessä oli pyöreä
kellastunut kukkalava. Pensasrivin taakse ikkunaan ilmestyi hetkeksi
jotkin naisen kasvot. Samat kasvot tulivat vastaan eteisessä. Nuori
neiti oli koko joukon pitempi vierastaan.

Pikkulapsi helpotti tutustumisen alkua kaikin puolin. Vanhimman
sisarensa puhellessa vieraan kanssa kahmaisi se auki oven sekä
saliin että kahteen sivuhuoneeseen ja teki tulijan silmänräpäyksessä
tutuksi talon kanssa. Toisesta sivuhuoneesta tuli esiin apulainen
— vieras näki ensi katsannolta, että hän oli rakastunut kalpeaan
pappilanneitiin, mutta pappilanneiti ei häneen. Toisessa sivuhuoneessa
makasi sairas äiti. Tämän oven sulki tytär nopeasti ja apulainen
johdatti vieraan saliin. Pikkulapsi kävi kiinni pöytäliinaan ja veti
alas valokuva-albumit. Lamppuun onnistui apulaisen tarttua juuri viime
hetkessä. Herttainen pikkulapsi, kerrassaan herttainen! Mikä sen nimi
oli? Martta Maria Nieminen. Lapsi lausui nimet hyvin nopeasti yhteen
kyytiin, r-äänteet songertamalla, ja karkasi sitten kiinni vieraan
polviin. Jutte-herra oli ihastuksissaan. Eikö hän voinut saada sekä
Annaa että Martta Mariaa? Siitäpä olisi noussut ilo Kairalaan. He
olisivat saaneet pitää koko yläkerran hallussaan ja juosta ja nauraa
miten paljon hyvänsä.

Näitä ajatellessa puheli vieras apulaisen kanssa syksystä, ilmoista
ja vuodentulosta. Hänen silmänsä toimivat omalla tahollaan,
riippumattomina ajatuksista ja puheesta. Todellinen pappila: ei
puuttunut seiniltä mustapohjaisia, hopeanvärisiä raamatunlauseita,
urkuharmoni oli yhdessä nurkassa ja Thorvaldsenin Kristus toisessa.

Pikkulapsen ääni kuului ruokasalista. Yhtäkkiä kolahti ja sitten
muuttui ilo itkuksi. Joku toinenkin lapsi alkoi itkeä. Vieraan mieleen
tuli, että itkisikö Anna, ymmärtäen hänen tulonsa tarkoituksen.
Hän seisoi toisella puolen sohvapöytää ja katseli ulos. Paikka oli
epäilemättä kostea ja matala. Kairalassa oli parempi. Apulainen
kehoitti vierasta istumaan, mutta kun ei hän istuutunut, jäivät he
molemmat seisomaan. Apulainen oli vain päätä pitempi Jutte-herraa.

— Tämä on varmaan kirkkoherra Niemisen kuva, sanoi vieras, selaillen
albumia.

— Se on veli, maanviljelijä, kirkkoherrasta ei jäänyt mitään kuvaa. He
olivat niin toistensa näköisiä kirkkoherra ja ruustinna...

Jokin huivipää nainen tuli nuoren pastorin ovesta eteiseen, nyytti
kädessä, ja niiasi. Apulainen riensi sinne. Silloin emäntä hymyillen
selitti, että hän ensin käy katsomassa ruustinnaa, jos pastorilla on
puhuttavaa vieraalle. Ja koputtamatta meni hän sairaan huoneeseen.
Sieltä alkoi heti kuulua ääniä ja naurua.

— Ruustinna on sitä pahoitellut, ettei jäänyt mitään kuvaa, jatkoi
apulainen ja kohensi hiilosta uunissa.

Väsyttävät sairaan, ajatteli Jutte-herra, kuunnellen puheensorinaa
seinän takaa. Ruokasalissa katettiin pöytää. Ääneen sanoi Kairalan
herra:

— Ihmeellistä kyllä, nykyään kun kaikki tahtovat ikuistaa itsensä
kuvissa. Soitetaanko täällä pappilassa myöskin?

— Kaikkihan täällä laulavat ja soittavat.

Nyt täytyi pastorin mennä, sillä kuului saappaankolinaa kanslian
puolelta. Kairalan herra seisoi yksinään pienen Annan kotisalissa.
Unen onnellisuus, joka kaiken matkaa oli sekaantunut todellisuuteen,
kävi nyt niin voimakkaaksi, että vanha herra vaipui istumaan ja
päästi silmänsä umpeen. Hän tunsi huoneen puhtaan rauhallisuuden
sieraimissaan, silmillään ja kasvoillaan. Hän ikään kuin näki kaikki,
vaikka hänen silmänsä olivat kiinni. Se oli avara, matala ja aivan
tavallinen huone. Tavallinen oli myöskin maisema ikkunoiden alla ja
puutarha marjapensaineen, nurin käännettyine vihannesmaineen. Varmaan
asukkaat täällä olivat tavallisia ihmisiä hyveineen ja paheineen,
hiljaisia, vaatimattomia, työtätekeviä ihmisiä. Unennäkijä tuolissa
tajusi kaukaisesti muiston kaikista niistä epätavallisista ihmisistä,
jotka kuuluvat hänen sukuunsa ja jotka hän niin hyvin tunsi. Alituinen
levottomuus ja melu kulki heidän kantapäillään eikä uni saanut sijaa
heidän lähettyvillään. Varmaan ihmisen piti koettaa päästä tähän
hiljaiseen tavallisuuteen, missä uni sekaantui todellisuuteen ja oli
todellisempaa kuin olevainen, tähän rauhaan, joka oli lämmin kuin
auringonpaiste. Täällä ei puhuta pahaa toisista, täällä suodaan hyvää
kaikille, täällä ei olla surullisia, täällä ei suututa...

Unennäkijä sävähti valveille. Kalpea nuori neiti oli avannut ruokasalin
oven ja tuli huoneeseen.

— Anna tulee pian, sanoi hän hämmennystään peitellen. — Ovat olleet
leikkimässä. Äiti tahtoi heitä ulos, kun oli niin kaunis ilma.

Aiotko sinä valehdella minulle, tyttö? ajatteli Jutte-herra jo täysin
valveilla ja katsoi neitiin läpitunkevasti, toinen silmä kiinni.

— Tietääkö lapsi, mitä varten minä olen tullut?

— Tietää.

— Ja pelkää minua? Ja on juossut itkemään jonnekin?

— Niin. On.

— Ja sanoo, ettei lähde mukaani?

— Niin.

Nuori neiti katsoi vierasta suoraan silmiin, puna poskilla. He
vaikenivat.

— Eikö olisi mahdollista, alkoi pieni herra, — että minä saisin mukaani
myöskin sen pikkutytön, joka niin iloisena juoksi täällä... Heidän
olisi molempien hauskempaa... Hankkisin hyvän hoitajan...

— Tätimme ottaa hänet.

Nuori neiti taisteli kyyneliä vastaan ja pidätti sanat, jotka pyrkivät
esiin. Jutte-herra ymmärsi, mikä taakka lepäsi hänen hartioillaan:
talon hoito, lapset, kaikkien epävarma tulevaisuus... Ei mitään
ajatusta omien taipumusten tai mielihalujen kehittämisestä. Ehkäpä
apulainen vielä lisäksi vaivasi häntä lausutuilla tai lausumattomilla
tunnustuksillaan. Mutta yöt mahtoivat hänelle olla suloiset päivän
huolten ja raadannan jälkeen. Tyttö oli kuin laulu, joka ei saa soida,
niin vaalea, niin sisään kääntynyt. Ja samalla hän oli kuin jännitetty
jousi, täynnä salattua voimaa.

— Minä luulen, että aamiainen on valmis, sanoi hän ja astui takaisin
ruokasalin ovelle.

Istuttiin pitkän soikean pöydän ympärille. Apulainen istui vastapäätä
neitiä. Hänkään ei ollut mikään kaunis mies — ruma Jutte-herra pani sen
merkille. Kolme paikkakunnan emäntää oli sijoitettu apulaisen ja neidin
välille, joku mies oli tullut nuoren pastorin mukana kansliasta ja
istui Jutte-herran toisella puolella. Pieni tyttö, vanhin niistä, jotka
olivat leikkineet ulkona, yllään puhdas esiliina, tarjoili leipää.
Annaa ei ollut eikä muitakaan lapsia. Puhuttiin ruustinnan sairaudesta.
Toisten mielestä hän oli käynyt kovin huonoksi, toisten mielestä hän
oli paranemaan päin. Muuan laiha hintelä emäntä rupesi voivottelemaan
sitä surkeutta, että lasten piti joutua hajalleen maailmalle. Että
kuinka taivaallinen Isä voikaan sellaista vaatia...! Hän pyyhki
kyyneliään hihaansa ja huivinnurkkaansa... Toinen emäntä tiesi, että
joku mies eilen laivassa oli kuollut. Tohtorinna siitä oli kertonut.
Hän oli pimeässä joutunut istumaan aivan ruumiin viereen ja kovasti
pelästynyt. Pieni vieras herra pöydän toisella puolella ikään kuin
heräsi äkkiä ja katsoi emäntään, toinen silmä kiinni. Hän ei sanonut
mitään.

— Tohtorinna sen kertoi, sanoi emäntä, punastuen vieraan läpitunkevasta
katseesta.

Tarinaa jatkui vielä hetkisen: keskenkasvanut poika oli ollut vainajan
mukana. Nähtävästi halvaus oli ollut syynä äkilliseen kuolemaan.
Alettiin valitella vaimon ja lasten surua. Terveenä lähtee mies
matkalle ja kuolleena palaa.

Pieni vieras herra tuijotti lautaseensa. Talon neiti tarjosi hänelle
jotakin vatia. Apulainen huomautti, että Aina-neidin itsensä pitäisi
syödä. Puuro oli erinomaista. Vihdoin noustiin. Emännät siirtyivät
salin puolelle ja vieras johdettiin sairaan huoneeseen.

Hän makasi leveässä sängyssä, jossa he nähtävästi hänen miehensä kanssa
olivat nukkuneet yhdessä, ja pieni Anna seisoi itkunsa maininkeja
tyynnytellen hänen vieressään. Ikkuna oli raollaan. Äiti oli suuresti
laihtunut, hän ei koskettanut lasta, nähtävästi hän hymyillen oli sitä
puhutellut ja käänsi nyt hymyilevät kasvonsa tulijaan. Hän ojensi
vieraalle kätensä ja puhui hiljaisella äänellä.

— Kiitoksia, että tohtori tuli. Näin se sitten kävi — kuka sitä kesällä
olisi uskonut. Tohtori on hyvä ja istuu. Eihän vain tule kylmä? Anna
pääsee sitten syömään aamiaista. Anna tietää, että äiti lähtee pian
matkalle isän luo. Ja Anna ja kaikki lapset tulevat kerran perässä.
Sinne ei kirjoiteta kirjeitä, mutta rukouksessa tavataan. Äiti vie
terveisiä isälle. Ei Anna enää itke. Koko kesänhän me olemme ajatelleet
hyvää setää, joka antoi sen kauniin ruusun. Ja Anna voi sitten kertoa,
minne se ruusu vietiin. Meillä oli hyvin hauskaa sillä matkalla... Äiti
menee niin mielellään isän luo. Eivät lapset jää tänne yksin, ja mitäs
te täällä pelkäisitte: Jumalahan on teidän kanssanne. Ja rukouksessa
tulette tapaamaan isää ja äitiä... Nyt, lapseni, sinä menet syömään.
Sano Ainalle, että hän tulee ottamaan pois näitä nyyttejä. Katsokaa
nyt, tohtori, kuinka hyviä nuo pitäjäläiset ovat: tuollaiset määrät
voita ja juustoja. Ja sitten te lapset laulatte sedälle...

Lapsi oli tehnyt niiauksensa kuin unessa. Hän oli kesästä hyvän joukon
kasvanut ja jotakin vanhan ihmisen kärsimyksestä oli tullut hänen
kasvoihinsa. Kun hän kulmainsa alta katsoi ylös, oli hänen silmissään
mykkä kysymys: mitä minä olen tehnyt, miksi minun pitää kärsiä? Hän
ei kuitenkaan enää itkenyt, hänen rinnassaan vain tyrskähteli. Ja kun
vieras setä laskeutui polvilleen hänen eteensä, ei hän enää paennut.
He olivat siinä aivan yhtä pitkät ja Anna kävi jo tutunomaisemmaksi ja
kysyi, kuinka Salli ja Rauha ja Lea voivat. Sitten hän kertoi, että
valkoinen ruusu oli pysynyt tuoreena isän haudalla koko viikon ja vielä
sittenkin, ja nyt se kasvoi keittiön ikkunalla. Siinä oli uusia lehtiä,
kaksi uutta lehteä. Ensi kesäksi se taasen viedään isälle. Sitten hän
sanoi, että hän ottaa lapion mukaan, pikku Martta antaa sen, saako hän
ottaa. Setä nyökäytti hänelle päätään. Sedän suuret sinipunertavat
kourat olivat lapsen olkapäillä ja lämpö hennosta ruumiista vuoti
käsiin. Vanha herra viipyi siinä nöyränä, kiitollisena. Ei milloinkaan
hän ollut tuntenut mitään tällaista: unta valveilla, unen onnea avoimin
silmin.

Muutenkin oli sairaan ympärillä suuri, valoisa rauha ja voitollisuus.
Hetkisen mietti herra Cairenius, mistä äiti oli saanut voimat kaikkeen
siihen, mitä hän sitten kevään oli saavuttanut. Silloin ei hän olisi
jaksanut eikä tahtonut luopua mistään, mikä hänelle oli annettu. Ja nyt
kaikesta. Hymyillen. Hän oli maininnut Jumalan nimen, ensi kerran, tänä
ihmeellisenä päivänä. Jumala oli hänelle sitä, mitä hänen vieraalleen
oli uni: voiman lähde. Jutte Cairenius ei enää miettinyt eikä kysynyt.
Hän lepäsi uudessa unessaan, silmät auki.

— Kuinka se taivaassa päätetty avioliitto menestyy? kysyi äiti yhtäkkiä
leikillisesti.

Vieras heräsi ja ravisti päätään. Elämän ja kuoleman asiat, juhla
ja arki, vähäpätöiset ja suuret kysymykset — kaikki otettiin täällä
yksinkertaisesti ja luonnollisesti, ikään kuin ne olisivat olleet yhtä
tärkeät ja oikeutetut.

— En tiedä, vastasi hän. — Päätetään taivaassa, vietetään helvetissä —
sellaistahan se on.

— No ei aina. Minäkin aion jatkaa taivaassa.

Sairaan äidin äänessä sulivat arkinen leikinlasku ja vakava totisuus
taasen omituisesti yhteen.

— Saanko minä kysyä, kuinka vanha tohtori on, sanoi hän yhtäkkiä.

Hän ei tietänyt, miten arkaan kohtaan hän kajosi. Jutte-herran
rokonarpiset, kuparin väriset kasvot eivät voineet punastua. Mutta hän
ikään kuin jähmettyi, toinen silmä meni kiinni ja toinen ampui eteensä
vihamielisen säteen. Hän taittoi kuitenkin sen pahan vastauksen, minkä
kuka hyvänsä toinen olisi saanut, ja sanoi ainoastaan:

— Ja mitä se voi vaikuttaa asiaan?

— Niin, ei mitään. Ajattelin vain lasta, että näkeekö tohtori hänet
vielä täysikasvaneena.

— Hm.

— Ei tohtori pahastu. Kuinka käy lapsen, jollette jaksa häntä
kasvattaa. Hän on kovaa ainesta ja tarvitsee sekä hyvyyttä että kovaa
kättä.

Tohtori katsoi taasen toisella silmällään, tällä kertaa jonnekin kauas
eteensä, äidin ohitse.

— Minä synnyin ukkona, tuhannen vuotta sitten. Olen tullut yhä
nuoremmaksi. Toivon, että olen päässyt parhaimpaan ikääni, jahka Anna
on nuori neitonen.

Häneltä pääsi pieni nauru, tai mahdollisesti se oli itkua. Äiti
katsahti häneen kipeästi ja makasi pitkän aikaa ääneti, silmät kiinni.
Sitten hän, ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut, alkoi puhua Annasta.
Lapsi oli kesästä paljon voimistunut. Äärettömästi äiti pelästyi,
kun kuuli, mikä tauti hänessä oli. Lapsethan olivat olleet kauheassa
vaarassa. Hän ei nyt ollut kolmeen kuukauteen kädelläänkään koskenut
lapsiinsa, vielä vähemmän huulillaan. Viimeisen kerran hän sen teki,
ennen kuin läksi lääkärin luo. Hyvästi jättäessään hän oli suudellut
niitä. Hän ei silloin tietänyt, että se oli viimeinen kerta.

— Minä olen niin kiitollinen, jatkoi hän hitaasti, pysähtyen joka
lauseen jälkeen, — että olen saanut niin paljon voimaa. En ole kysynyt
tohtorin ajatuksia uskon asioista. Enkä nytkään tiedustele, miten
tohtori kasvattaa lasta. Se oli Jumalan johdatus, että tohtori silloin
tuli samaan junaan kuin me. Minä mainitsen nyt Jumalan nimen, kun
on näin tärkeä asia. Meillä ei yleensä mieheni eläessäkään mainittu
sitä nimeä. Antti sanoi, että on parempi juurruttaa se sydämeensä
kuin hypittää sitä huulillaan. Tohtori on niin hyvä, mutta tohtori ei
vain ole lapselleni liian hyvä. Ei ihmisen pidä päästä helpolla. Aina
me utelemme, minkä tähden kärsimyksiä pitää olla — ilolla kannettu
kärsimyshän on suuri onni. Antti puhui aina sydämen tasapainosta.
Hän tarkoitti sillä... niin, kyllähän tohtori ymmärtää. Minä olen
niin monena yönä ja päivänä ajatellut, mitä sanoisin lapsille, ennen
kuin lähden. Ja mitä sanoisin tohtorille. Enkä minä kuitenkaan nyt
osaa. Antti aina sanoi, että pitäisi koettaa saada ihmiselle pohja —
kyllähän ajan myrskyt häntä heittelevät, mutta hän löytää aina pohjan,
jos hänellä on se. Ja sitten ajattelimme monesti, että on onnetonta,
jos ihminen luulee, että kaikki on tässä näkyväisessä maailmassa.
Näkymätönhän on paljon suurempi ja tärkeämpi. Ihminen on köyhä,
jollei hän tiedä olevansa näkymättömän maailman perillinen. Sitten on
puoli-ihmisiä, nimittäin sellaisia, joiden hengestä on kuoleentunut
jokin osa, niinkuin esimerkiksi omatunto. Ihmisen pitäisi päästä
kasvamaan kokonaiseksi. Minä puhun näitä vain sen vuoksi, että tohtori
tietäisi, kuinka me Antin kanssa ajattelimme. Meidän lapset ovat
tottuneet ennen maatapanoa rukoilemaan. Ja on yksi kohta raamatussa,
jonka minä olen antanut heille kaikille muistoksi: etsikää ensin
Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa... Kyllähän tohtori
tietää. Se on Annankin raamatun kannessa... Se oli Jumalan johdatusta,
että tohtori silloin tuli samaan junaan. Nyt minä väsyn. Tohtori puhuu,
kyllä minä kuulen. Tohtori pesee sitten kätensä, vierashuoneessa on
vettä...

Joka sana oli jäänyt kuin tulella poltettuna Kairalan herran mieleen.
Hän sanoi sen sairaalle. Jokainen sana oli lisäksi kuin lohjennut hänen
omasta vakaumuksestaan. Hänen ei ollut vähintäkään vaikeaa pitää hänen
toivomuksiaan pyhinä. Päivät viettäisivät he pienen Annan kanssa elämän
askareissa, yöt olisivat he omaistensa, kaikkien kuolleiden, kaikkien
elävien ja kaikkien syntymättömien luona unessa.

— Jumalassa, kuiskasi äiti.

Jutte-herra aikoi sanoa, että toinen puhuu unesta, toinen Jumalasta.
Hän vaikeni kuitenkin. Hetken perästä lausui äiti:

— Hän sanoi aina, ettei elämän summa ole se, minkä ihminen jättää
tänne, vaan se, jonka hän vie mukanansa.

— Toisin sanoen: itsekkyys on korkein käsky.

He vaikenivat. Pitkän vaitiolon jälkeen sanoi äiti:

— Niin. Kaikki riippuu mielen puhtaudesta, näyttäköön ulospäin miltä
hyvänsä.

Jutte-herra suli nämä sanat kuullessaan sanomattomaan onnentunteeseen.
Hänelle oli varhaisimmasta lapsuudestaan asti sanottu: miltä se
näyttää, mitä ihmiset sanovat. Ja tämä kuoleva äiti sanoi: kaikki
riippuu mielen puhtaudesta, näyttäköön ulospäin miltä hyvänsä.

Hän näki, että sairaan äidin huulet liikkuivat ja astui lähemmäs.

— Maailma on yö ja ihminen on pimeä. Mutta pimeyteen on annettu
silmä... Silmä joka...

Äiti avasi siinä silmänsä ja niiden loistossa, joka ei enää ollut tästä
maailmasta, kimmelsi kyynel, elämän ja kärsimysten kyynel.

— Totuus, kuiskasi hänen vieraansa.

— Jumala, sanoi äiti. — Miksi te pelkäätte lausua sitä nimeä?

— Siksi että sitä niin paljon väärinlausutaan.

— Jumala ei siitä muutu.

Äiti hymyili taasen.

Aurinko paistoi huoneeseen. Pihlajista putoili punaista nöyhtää,
kun linnut silppusivat marjoja nokissaan. Pihamaakin oli tulvillaan
aurinkoa. Salista kuului ääniä, sitten säveliä ja vihdoin helähti
soimaan laulu. Se oli vanha virsi lapsuuden ajoilta. Äiti lepäsi
kädet ristissä. Häntä olisi luullut kuolleeksi. Hänen vieraansa istui
puutuolilla, pää tuolin selustaa vasten. Olisi luullut hänen nukkuvan.
Toisen kasvoilla kuvastui kuoleman rauha, toisen kasvoilla unen. Tämä
rauha oli yhtä. Salista helisivät lasten äänet.

       *       *       *       *       *

Kaksi päivää viipyi herra Cairenius pappilassa. Kolmannen päivän aamuna
hän kalliin lahjansa kanssa lähti matkalle.

       *       *       *       *       *

Muutamana päivänä ennen joulua saivat he lyijykynällä kirjoitetun
kirjeen äidin käsialaa. Paperi oli vahvasti desinfioitu ja Aina
Nieminen oli täyttänyt päivämäärät sitä varten varatulle tyhjälle
tilalle.

Rakas lapseni!

Lapseni jalo hyväntekijä!

Kun nämä rivit tulevat perille, on äiti saapunut isän luo. Äiti
kuoli 18 p:nä joulukuuta. Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen
vanhurskauttansa, niin kaikki muu teille annetaan. Annan äiti siunaa
tohtoria ja suutelee rakasta lastaan.




IV


Monta viikkoa oli lapsi kumean kivun vallassa, nukkui itkuun, heräsi
äänetön kysymys silmässään ja kärsi päivän päästä päähän. Kerran hän
heräsi kuin hyvin pitkästä unesta ja näki sänkynsä valkeiden säleiden
lomitse lempeän valon ympärillään. Valo värisi ja loimusi, oli
kaunista, hän oli iloinen, hän hypähti pystyyn. Ja seisten lämpöisessä
vuoteessaan, kädet sängyn laitaa vastaan hän katseli ja muisti, että
oli kielletty putoamasta.

Hän ei putoa. Hän on jo suuri!

Uunissa oli tulta, ulkona hämärsi vielä ja puut torkkuivat polvia
myöten lumessa. Lunta oli myöskin niiden hartioilla, aidalla ja jäällä.
Mutta huoneessa ikkunalla helotti vihreä kukka ja pienet tuolit, sohva
ja pöytä seisoivat ystävällisinä pitkin seiniä. Siellä oli myöskin
kaappi, yhtäkkiä hän muisti, että oli saanut sen silloin, kun joulupuu
oli ollut hänen vuoteensa luona, ja että kaapissa oli kahvikuppeja.
Ne olivat niin pienet, että Salli saattoi juoda niistä. Salli istui
sohvassa. Hänellä oli uusi puku. Hänen kanssaan oli kaksi muuta nukkea,
jotka olivat tulleet joulupuun aikana. Heillä ei vielä ollut nimeä.
Anna veti jalkansa lämpöisistä peitteistä, nosti sen yli sängyn laidan,
asetti taitavasti varpaat säleiden väliin ja tuli lattialle.

Hän hyppeli vuoroin toisella, vuoroin toisella jalallaan, nosti kätensä
korkealle kattoa kohden, hyppeli molemmilla jaloillaan yhtaikaa
ja nauroi. Katossa oli lamppu ja siitä riippui punainen kukka. Ei
ylettynyt siihen, vaikka olisi kuinka hypännyt.

— Minä en pudonnut, minä olen jo suuri. Kuinka sinä voit, Salli?

Hän otti Sallin sohvasta ja koetti, vieläkö hän osasi sulkea silmänsä.
Silloin Salli nukkui eikä voinut vastata. Anna ei enää kaivannutkaan
vastausta. Hän tarkasti molempia uusia nukkia. Ne olivat pienet. Hän
piti enemmän Sallista. Silloin hän näki pöydällä lapion eikä enää
nauranut. Hän otti lapion käteensä.

Se oli sieltä kotoa. Heillä oli silloin punaiset kintaat, hänellä
ja Ellillä... Joku oli yöllä käynyt ja särkenyt heidän aitansa, he
korjasivat sitä juuri, kun pikku Martta tuli ja taas särki kaikki.
Pihlajanmarjat — oliko niitä vielä puissa? Äiti, kuinka isä voi?
Onhan äiti sanonut Annalta terveisiä. Koko ajan Anna on ollut äidin
luona, ulkopuolella ovea. Anna pyrki sisään äidin luo, mutta kukaan
ei avannut. Nyt minä tulen vasta illalla. Setä on hyvin hyvä. Minun
on ikävä kotiin... Kyyneleet täyttivät hänen rintansa, mutta hän piti
vastaan, vei lapion kaapin taakse, työnsi sen niin kauas kuin saattoi
ja palasi huoneeseen. Hänen oli kylmä. Punainen tuli lämmitti. Hän
hyppeli toisella ja sitten toisella jalallaan. Hän rupesi laulamaan.
Ovi toiseen huoneeseen oli auki. Pöydällä nurkassa oli piippuja. Erään
kiiltävän posliinisen kyljessä nähtiin neiti, joka pani jalkaansa
kenkää.. Neiti oli punaposkinen, niin kaunis, hänen vaatteensa olivat
sinistä, punaista ja vihreää silkkiä. Oli kielletty koskemasta.
Anna koski, mutta veti samassa pois kätensä. Kolahti. Piippu ei
mennyt rikki. Varpuset lensivät pois pensasaidan päästä, kun hän
nousi tuolille. Yksi jäi istumaan lumeen kuin pyöreä pallo. Se avasi
nokkaansa ja visersi, siivet liikahtivat. Anna painoi otsansa ruutua
vastaan ja näki sedän tulevan. Hän huomasi, että sedän turkinpäällinen
oli tummansininen. Kun setä hänet näki, läksi hän kiirehtimään läpi
lumivallien. Anna karkasi kiinni lukkoon ja tahtoi mennä häntä vastaan.
Lukko ei auennut. Setä tömisteli portaissa lunta jaloistaan, pani
lakkinsa eteisen pöydälle ja avasi oven: Anna suistui hänen syliinsä.

— Lapseni, lapseni... Mitenkä Anna on ylhäällä, mitenkä Annan on?

Hän avasi turkkinsa ja, painaen lapsen rintaansa vasten, kietoi nahan
tiukasti hänen ympärilleen. Jalat olivat ihan kylmät.

— Anna ei pudonnut, riemuitsi lapsi, kädet sedän kaulassa. — Minä olen
suuri!

He kulkivat sedän huoneen läpi, tulivat valkoiseen huoneeseen, Annan
pää kosketti ruusua, joka riippui lampussa, ja setä peitti hänet
vuoteeseen. Siinä hän hieroi hänet lämpöiseksi, koetteli häntä
ranteesta, niskasta, otsalta.

— Sinä voit tänään paremmin? kyseli hän. — Oletko ihan terve? Syömmekö
nyt hiukkasen? Sinun täytyy olla hiljaa siihen asti kuin setä tulee.
Setä tuo sinulle syötävää. Lapseni, lapseni...

Setä liikkui nopeasti, hänen turkkinsa vieri lattialle ja jäi siihen.
Hänen silmänsä katselivat niinkuin äidin silmät olivat katselleet, kun
he istuivat kirkossa ja äiti katseli Jeesukseen alttarilla.

    "Täällä pohjantähden alla
    on nyt kotomaamme.
    Mutta tähden tuolla puolla
    toisen kodon..."

Anna oli noussut istumaan ja lauloi täyttä kurkkua, kun Riikka ja
Saarlotta juosten tulivat huoneeseen. Herra siunatkoon, kun oli jäänyt
nukkumaan, kun Riikka kävi kohentamassa valkeaa ja näin nyt istui
ja lauleli kuin enkelit paimenille. Ettei vain ennustaisi kuolemaa
tuo tuollainen laulu. Elämää se ennusti, väitti Saarlotta, pintakin
niskassa oli tänään ihan toinen kuin eilen. Aivan kuin terveellä
ihmisellä. Pannaanko lapsen päälle vaatteet? Mennäänkö katsomaan Omenaa
ja Pippalillaa? Pippalillalla on pikkuvasikka. Mikäs sille annetaan
nimeksi? Saarlotta veti kiinni pellin — Riikka heti huutamaan hänelle,
että hän tappaa lapsen häkään. Riikka avasi oven koiralle, joka raappi
sen takana — Saarlotta heti huomauttamaan, että koira tulee suoraan
lumihangesta ja tuo kylmää. Mitä vielä, Musti kanssa tahtoo tulla
tervehtimään. Musti on kaunis, Musti on hyvä. Kihara silkkinen kerä —
eikö olekin! Soma poika se on Musti. Heiluttaa häntää Annalle ja sanoo:
mitä kuuluu? Musti on ollut haukkumassa oravia ja kettuja. No nyt se
sai käsiinsä Annan pallon, hyvät ihmiset, nyt se sen repii...! Musti
sinä!

"Soma poika" eli "silkkinen kerä" oli liikkeissään nopeampi kuin vanha
Riikka. Eikä koiran temmellystä saatu lakkaamaan, vaikka Saarlotta
meni avuksi. Hrrrrr-hrrrr-hrrr-hrrrr... Anna nauroi ja vanhat vaimot
juoksivat, kumartuneina nurkkia kohti. Anna nousi seisomaan sänkyynsä,
huusi ja taputti käsiään. Hrrrr-hrrrrr, pani koira. Setä astui sisään,
kädessään höyryävä lautanen. Hän antoi joitakin käskyjä naisille, mutta
he eivät kuulleet. Anna kietoi kätensä hänen kaulaansa ja alkoi hyppiä
siinä. Aijaijaijai, lautanen kaatuu! Anna asettui istumaan, katsahti
setään ja kysyi:

— Onko tämä nyt minun kotini?

Setä katsahti takaisin ja antoi lusikan lapsen käteen.

— On, lapseni.

Setä oli hyvin totinen. Eihän setä vain rupeaisi itkemään.

Koira väsyi palloon, vanhukset oikaisivat selkänsä, ihmettelivät
vielä hetken vuoteen kahden puolen ja menivät sitten töihinsä. Heidän
herransa jäi syöttämään lasta. Valvoessaan öitä Annan vuoteen ääressä
ja päivisin levottomana seuratessaan hänen terveyttään, joka ei
tahtonut edistyä, oli hän tunnustanut itselleen, ettei hän enää tehnyt
työtä eikä nukkunut. Hän sääli, hän taisteli elämän puolesta, hän oli
pettänyt unen. Sinä hetkenä, jolloin ihminen kiintyi toiseen ihmiseen,
käänsi hän askeleensa poispäin unesta. Rakkaan olennon kautta sai elämä
tarkoituksen. Mutta miten kävi unen?

Tämän Annan ensimmäisen terveen päivän jälkeen seurasi kauniita päiviä
ja öitä.

       *       *       *       *       *

He loivat auki teitä, setä ja lapsi. Lumi kasvoi korkeiksi valleiksi
kahden puolen, lunta tuli päivät ja yöt, vain seipäät aidasta näkyivät.
Sitten paistoi aurinko, varpuset nokkivat tiellä. Mörri alkoi
tavoitella auringonsädettä, kiersi lujaan koukkuun pienen valkoisen
käpälänsä, jonka alla olivat ruusunpunaiset varpaat, ja koetti saada
kiinni keltaista täplää keittiön eteisen kynnykseltä. Kun ei siitä
lähtenyt mitään, hypähti kissa pystyyn, koukisti selkänsä ja meni
suuttuneena pois. Anna juoksi kertomaan sedälle. Eikö Mörri nyt ollut
lapsellinen! Mirrissä oli enemmän valkoista, Mörrissä enemmän mustaa.
Mörri teki enemmän pahaa, se oli vetänyt alas virkatun pöytäliinankin
salin pieneltä pöydältä, onneksi oli lamppu keittiössä täytettävänä.

Keittiön lattialla kissat leikittelivät. Ne vierivät kerinä, toisiinsa
kietoutuneina, pöydän alle, tekivät korkeita hyppyjä ja potkivat
toisiaan takakäpälillään, niin että karvat lentelivät. Riikka pesi
astioita, Anna pyyhki. Hän saattoi saada kuiviksi suuret lautasetkin,
kun piti niitä tuolilla ja kuivasi siinä. Kahvikupit olivat keveät
kuivata. Kun Riikka nosti ne kuumasta vedestä, kuivuivat ne heti.

— Kyllä siitä tytöstä tulee hyvä emäntä, sanoi Riikka. — Teitkö sinä
tällaista työtä kotonasikin?

Lapsen kädet lakkasivat liikkumasta, hetkisen tuijotti hän suurin
silmäterin Riikkaan, sitten putosi kaikki hänen käsistään ja hän
juoksi pois, läpi ruokasalin, salin ja sedän huoneen, niin kauas
kuin pääsi. Liian myöhään huomasi vanha palvelija, että herra oli
kieltänyt muistuttamasta lapsen entistä kotia. Eihän hän nyt tätä
millään pahalla! Ja hän sai lähteä läpi kaikkien huoneiden etsimään
karkulaista. Sieltähän se löytyi oman huoneensa nurkasta, itkemästä,
lapio kädessä. Eihän nyt toki suuren tytön sopinut tällä tavalla.
Kuppikin oli rikki ja Mirri ja Mörri nauroivat...

       *       *       *       *       *

Saarlotta kehräsi tuvassa. Huuliltaan vei hän sormensa kiiltävää
pellavaa kohti, irroitti säikeitä ja kiersi ne niin ohueksi rihmaksi,
että sitä tuskin näki. Anna seisoi ja katseli. Saarlotalla oli
samanlaiset hiukset kuin pellava. Sitten hänellä oli kauniita suuria
huiveja suuressa punaisessa vakassa, aitassa.

— Koska mennään katsomaan vakkaliinoja?

— Vastahan me ne eilen näimme.

— Koska Saarlotta panee ne päälleen?

— Jahka tulee pyhä ja mennään kirkkoon.

— Koska on pyhä?

— Kahden päivän perästä. Tänään on torstai.

Saarlotta opetti Annalle viikon päivät järjestyksessä. Hän opetti
Annalle myöskin kymmenen käskyä. Hyvä Anna oli oppimaan, varmaan
hän oli papin tai opettajan tai lukkarin tytär. Ehkä lukkarin,
koska niin lauloi. Saarlotta osasi virsikirjan ulkoa. He lauloivat
yhdessä. Setä tuli tallista ja istuutui penkille. Heti alkoi pirtissä
hajuta tallille. Saarlotan pelargoneissa oli jo nuput, ja myöskin
verenpisaroissa. Missä Saarlotan tytär oli — Luukkas oli sanonut, että
Saarlotalla oli tytär. Oliko hän suuri? Ai, hän oli jo niin vanha.
Miksei hän tullut tänne? Setä istui pää seinää vasten ja katseli.
Nukkuiko setä? Taas he lauloivat Saarlotan kanssa. Anna seisoi rukin
vieressä, niinkuin hän ennen oli seisonut urkuharmonin ääressä.

    "Tuolla puolella Jordanin maan
    siellä virtemme helkkyen soi."

Saarlotta lakkasi laulamasta ja ainoastaan Anna lauloi, rukin
hyristessä hänen edessään.

    "Kohta vaan joudutaan
    taivaan kuorissa laulamahan..."

Hän katkaisi äkkiä laulunsa ja jäi tuijottamaan setään. Setä katsoi
myöskin pitkään häneen. Hetkisen tuntui siltä, kuin he olisivat nähneet
saman asian jossakin kaukaisessa tulevaisuudessa. Sitten alkoi sedän
katse sulaa ja vihdoin hän ainoastaan hymyili ja nyökkäsi päällään.

Luomapuut tulivat tuvan permannolle. Rihmat juoksivat suurilla rullilla
sekä alhaalla että ylhäällä katossa. Ulkopuolella suli räystäs, pisarat
putoilivat kimmeltäen maahan. Mirri istui aidalla. Mörri hioi kynsiään
puuta vasten.

— Kuinka se voi noin juosta? sanoi Anna, katsellen kattoon, missä
valkoiset rihmat välähtelivät.

— Ne täytyy niin laskea ja sovittaa päästä päähän, etteivät hämäänny.
Niin se pitäisi laskea elämäkin. Elämän langat eivät juokse näin.

— Vaan kuinka?

— Hämääntyvät, sekaantuvat, menevät poikki...

Lapsi katsoi pitkään ja aavistellen.

— Hämääntyvät, sekaantuvat, menevät poikki, toisti hän.

Varmaan Lottasaarilta oli hämääntynyt, sekaantunut ja mennyt poikki.
Anna asettui penkille.

Kissat hyppäsivät toistensa syliin ja alkoivat painia ja kieritellä
aurinkoisella polulla hangessa. Anna ajatteli elämän lankoja. Varmaan
ne juoksivat jossakin ulkona, kultaisilla renkailla kiinnitettyinä
taivaanlakeen. Siellä ylhäällä olivat isä ja äiti. Anna piti vastaan,
etteivät kyyneleet tulisi. Yksi verenpisaran nuppu oli aukeamaisillaan.
Miksi sitä sanottiin verenpisaraksi? Mörri juoksi ikkunan alle ja
katseli. Miksi sen silmät olivat vuoroin vihreät, vuoroin keltaiset.
Yhtäkkiä lapsi hätkähti.

— Lottasaar, Anna näkee elämän langat.

— Ei lapsi niitä näe, ei yksikään ihminen tiedä, mikä hänen edessään
on. Ainoastaan Jumala tietää.

       *       *       *       *       *

Luukkas, setä ja Anna tekivät kelkkamäkeä rannalta jäälle. Ylhäällä
korotettiin maata ja alhaalla alennettiin. Mäki tuli Annan huoneen
ikkunoiden alle. Kaikki olivat kovassa työssä. "Sitten nukutaan hyvin",
sanoi setä ja juoksi hakemaan nuoraa. Piti mitattaman, että tulisi
suora rata. Kahden puolen kohosivat lumivallit, kelkka ei päässyt
vikuroimaan minnekään.

— Kyllä sinun vuoksesi on talo pantu nurin, sanoi Luukkas. — Mikähän
sinä luulet olevasi? Et ole edes tätä Caireniuksen sukuakaan, niinkuin
pappilalaiset. Mutta älä sinä luulekaan, että herrojenpäiviä aina
kestää — pappilalaiset tämän rikkaan Jutte-herran perivät, se on niiden
eno.

Luukkas paiskasi vihaisesti suuria lapiollisia lunta radan toiselle
laidalle. Hetkisen Anna tuijotti mieheen, hän ei ymmärtänyt, mitä
hän sanoi, mutta hän meni likemmä, korotti lapionsa ja löi Luukkasta
selkään... Toisen kerran vielä. Silloin korotti Luukkas suuren
rautalapionsa. Anna ei säikähtänyt, vaan löi siihen, niin että kilahti.
Luukkas ei enää korottanut lapiotaan, sillä setä tuli. Mutta Anna löi
vielä kerran, että setä oikein näkisi.

— Lapseni, mitä sinä nyt teet? huusi setä kaukaa, hämmästyneenä.

— Minä lyön!

— Mutta miksi? Ei niin pidä tehdä.

— Anna lyö vain.

— Ei, nyt me pingotamme nuoran, niin saamme oikein suoran kelkkamäen.
Anna pitää kiinni. Ei Anna enää koskaan lyö. Ei pidä suuttua.

Anna tarttui nuoranpätkään ja oli jo unohtanut äskeisen suuttumuksensa.
Silloin Luukkas sanoi, puoleksi hänelle, puoleksi sedälle, joka asteli
alas rannalle päin:

— Siinä sitä on sisua. Siitä herra sai kasvatettavan. Kelpaa
sille antaa rahansa ja tavaransa. Sellaista se on, kun ei välitä
sukulaisista, vaikka ovat tuossa aivan likellä.

Anna huiskautti häntä nuoranpäällä ja hänen silmänsä kipunoivat.
Luukkas nauroi. Musti oli saanut kiinni nuoranpäästä ja kiidätti sitä.
Hrrrr-hrrrr-hrrr... Setä pysähtyi ja katsoi renkiin toisella silmällään.

— Jaa-ah, sanoi hän, — eilen oli, aivan oikein, seitsemäs päivä.
Pappilalaiset ovat kai taas puhutelleet sinua ja sinä olet sekoittanut
ja sotkenut. Ollaanko pappilassa nyt todella niin onnettomia siitä,
että lapsi on parantunut...? Oliko niin toivottu, että se kuolisi...?

Hrrrr-hrrrr-hrrr... Sekä Musti että Anna menivät nurin töyräällä. Ei
lapsi itke, ei se mitään ollut... Kuuleeko Anna käenpiikaa? Noin. — Sen
piipatus kuuluu saaresta. Kevät tulee.

       *       *       *       *       *

Hämärissä, kun Saarlotta askarteli keittiössä, odottaen Riikkaa
lypsämästä, oli Anna tuolilla polvillaan ikkunassa. Hän haukotteli,
hän ei jaksanut ajatella äitiäkään. Lumelle lankesi tähtitaivaasta
vihertävä kajastus. Muuan suuri tähti tuntui riippuvan koivun oksilla.
Liedessä paukkuivat kuusiset halot.

— Tulisi jo se Riikka, että lapsi saisi maitoa ja pääsisi nukkumaan,
sanoi Saarlotta. — Lapsen on niin uni.

Anna oli vihdoinkin saanut ajatuksiinsa äidin. Hän ajatteli myöskin
kaikkia muita nukkuneita. Ja taasen hän haukotteli. Nyt kuuluivat
lumella Riikan askeleet, sitten paukkuivat ja narisivat palkit
eteisessä. Kylmän höyryn mukana tulivat oven avauksesta molemmat
kissat, hännät ojonaan. Kurnau! Kurnau!

— No, noitako sinä nyt ensin syötät, sanoi Saarlotta. — Lapsen on uni...

Riikka kumartui, veti kissain kupin pöydän alta ja kaatoi sen
puolilleen. Kurnau! Kurnau! No, syökää nyt. Kissat syödä latkivat, niin
että kuului, hännät suorina pitkin permantoa.

— Mustille, rukoili Anna ja heräsi unisuudestaan.

Musti odotti kiltisti, kunnioittavan matkan päässä. Se pelkäsi kissoja.
Maitokannu vietiin ruokasalin pöytään. Setä tuli istumaan Annan
viereen. Anna joi houkuttelemalla kaksi lasillista maitoa. Keittiössä
kuuluivat täyttävän kissain kupin... Nyt oli Mustin vuoro. Anna alkoi
taasen haukotella. Hän painoi pään pöytää vasten ja kiukutteli, kun
Riikka tuli häntä ottamaan. Hän tahtoi nukkua vaatteet yllä!

— Lapseni, puheli setä vuoteen ääressä hänen korvaansa, — nyt me
menemme äidin luo. Täytyy olla niin hyvä, ennen kuin pääsee äidin luo.
Miksi Anna löi Luukkasta? Anna kuiskaa sedälle korvaan. Ei lapsi voi
nukkua, ennen kuin pyydämme anteeksi Luukkaalta. Kun Luukkas tulee
syömään, niin setä sanoo, että Anna pyytää anteeksi...

Anna löi molemmilla käsillään eteensä ja teki itkua.

— Ei, ei, ei! huusi hän ja painoi pään tyynyihin.

Herra Cairenius tunsi, että lapsi ilman sovitusta päivän pahasta
omastatunnosta halusi päästä uneen. Hän ei edes muistanut rukousta,
jonka oli tottunut lukemaan vuoteessaan. Setä joutui ymmälle: pitikö
antaa hänen nukkua vai pitikö vaatia häneltä tuota rukousta? Eikö
ollut välttämätöntä, että hän mennessään uneen ehdottomasti tottui
antautumaan Herran haltuun? Äidille oli annettu lupaus...

— Panemme pienet kädet ristiin ja luemme...

Herra Cairenius suuteli päristeleviä käsiä. Lapsi oli jo makeassa
unessa. Ei ollut epäilemistäkään, ettei hän olisi turvallisesti
levännyt kaiken alkuperässä eli Jumalassa, jos niin tahtoi sanoa.
Vaikeampaa olisi sinä iltana varmaan herra Caireniukselle päästä uneen.
Rakkaan olennon kautta oli elämä saanut tarkoituksen, rakkaan olennon
kautta oli kärsimys tullut. Oliko lapsi viaton? Kuka tiesi, mitä tuo
luihu Luukkas oli tehnyt. Tai ehkäpä ei lapsen sydän ensinkään ollut
mukana siinä, mikä näkyi ulospäin. Ehkäpä ihmiset yleensä eivät syvällä
sydämessään tehneet kaikkea sitä häijyyttä, minkä tekivät ulkonaisesti
sanoilla ja liikkeillä. Kuka tutki sydämet? Ihminen tiesi vain sen,
mikä näkyi ulospäin.

Herra Cairenius otti Luukkaan erilleen.

— Mitä sinä teit lapselle?

— Mitäkö minä tein? Näkihän herra sen itse. Vai mitäkö minä tein — kun
herra on tuonut taloon niin pahansisuisen lapsen, ettei...

Herran rystyset kolahtivat pöytään.

— Sinä olet ollut Kairalassa pojasta asti, mutta se ei merkitse, että
olisit kasvanut tänne kiinni...

Hän tunsi, kun hän tämän sanoi, ettei hän voisi nukkua. Sellaisten
sanojen jälkeen vanhalle palvelijalle ei nukuta.

Hän ikävöi kuitenkin unta ja koetti päästä sovintoon.

— Oletko sinä sitten viaton?

Luukkas naurahti.

— Kai herra sen vielä itse näkee, mikä se on, jota herra nyt palvelee.
Aikooko herra todenteolla antaa perintönsä vieraalle?

Jutte-herra tähtäsi häneen toisen silmänsä läpitunkevan säteen.

— Voit seuraavana seitsemäntenä päivänä kertoa pappilan herrasväelle,
että perinnöt ovat lentäneet taivaaseen ja odottavat hurskaita siellä.

— Voivat panna "hullun tohtorin" holhouksen alle. Kyllä minä olen
saanut selvittää, muuten meidän herra ehkä jo olisi holhouksen alla...

— No mitä sinä selvität. Parempihan se on, että uskovat hulluksi, niin
antavat olla rauhassa.

— Johan nyt antoivat. Ja se on sentään vääryyttä, että rahat menevät
vieraalle...

— Rahat odottavat hurskaita taivaassa, etkö kuullut... Mitä sinä teit
lapselle? Nukut paremmin, jos puhdistat omantuntosi...

— Ja kenenkähän omatunto tässä tarvitsee puhdistamista. Taitaa tohtori
kasvattaa tästä itselleen rouvaa...

Herra Cairenius vaikeni.

— Sinä olet tästä hetkestä vapaa palveluksestani ja voit muuttaa
pappilaan.

— Vieraan tieltä — sehän nähdään! Olen täällä availlut portteja
kapteeni-vainajalle kymmenennestä ikävuodestani enkä lähde, ennen kuin
minut laudoissa kuljetetaan Kairalan portista. Tuhannen perkelettä, vai
vieraan tieltä!

Jutte Cairenius tuijotti häneen molemmat pienet silmät selkosen
selällään. Hän luuli näkevänsä isänsä. "Tuhannen perkeleet" tulivat
aivan kuin hänen suustaan, samanlaisen kädennykäisyn yhteydessä.
Vieläkö piti epäillä, kuka Luukkas oli: kapteeni Ossian Caireniuksen
poika hän oli kuten hän itse, Judas. Kiroillessaan tämä puoliveli
paljastui, se oli tapahtunut ennenkin. Vaistomaisesti Luukkas piti
kiinni perinnöistä, kun vain tuli kysymys siitä, että ne menisivät
suvusta. Hän oli aina toimittanut sukulaislapsia ottolapsiksi Kairalaan.

— Etkö sinä ymmärrä, sanoi Jutte, hiljainen kärsimys äänessä, — että
minä olen tahtonut tuoda pisaran totuutta keskelle valhetta.

— Valhe ja valhe ja totuus ja totuus — madot syövät haudassa sekä
valheen että totuuden. Mutta veri on verta ja suku on sukua.

Tietääkö hän, mitä minä tiedän, ajatteli Jutte-herra, tietääkö hän,
että hän on minun isäni poika? Omaa perintöosaansako hän puolustaa?
Pitääkö minun se hänelle antaa? Olenko hänestä sitten vapaa?

Luukkas Cairenius lähti sanomatta edes hyvää yötä, ja Jutte näki, että
hän tulisi nukkumaan yönsä makeasti. Sen sijaan hän, Judas Cairenius,
kauan turhaan odotti unta, tuijotti tähtitaivasta kohti, tuijotti
valkeisiin hankiin ja kuunteli rakastetun pienen olennon hengitystä.

Omatunto — oliko ihminen puolinainen ilman omaatuntoa? Oliko ihminen
puolinainen ilman kärsimystä? Omatunto ja kärsimys olivat yhtä. Mutta
eikö Luukkas ollut viisaampi kuin Judas?

Pieni Anna heräsi aamulla sädehtivän iloisena, juoksi
auringonpaisteeseen eikä tahtonut antaa itseään kiinni puettavaksi.
Riikka läähätti, torui ja nauroi. Setä tuli, tukissaan tuttu
tallinhaju. Pieni Anna ei muistanut mitään eilisestä. Joko hän nyt
alkoi loitota äidistään? Sepä kävi pian. Elämä ottaa osansa. Itsehän
setä oli taistellut hänen elämänsä puolesta. Anna astui elämää kohti,
poispäin vainajista, poispäin alkuperästä, poispäin unesta. Kun Luukkas
toi puita keittiöön, korotti Anna lusikkaansa vellilautasesta ja tahtoi
heittää lusikan häntä kohti. Sitten hän kapusi alas tuolilta ja juoksi
pois. Hän karttoi Luukkasta.

— Mitä sinä, Luukkas, olet tehnyt lapselle? sanoi Riikka. — Älä
ensinkään kiellä. Pappilalaiset ovat taas panneet jotakin päähäsi. Kun
tämä suuttuu, tämä Anna, niin sillä on syy. Se on sellaisten ihmisten
lapsi, jotka eivät valehdelleet.

— Herra saa luopua lapsesta, sanoi renki.

— Herra ei luovu.

— Se nähdään.

Lähestyi pääsiäinen. Saarlotta tavoitti valmiiksi kangastaan. Sen
päähän tehtiin hamekangas Annalle. Punaista ja valkoista se oli, hyvin
kaunista. Anna istui tuvassa ja teki käämejä. Hän osasi jo.

— Tuleeko Lottasaar sitten pois? sanoi hän. — Keittiöön. Sitten kun
tämä on valmis?

— Ei, sitten vasta aloitetaan kangas sedälle. Sellainen jollaisia
sedällä aina on.

— Onko sedällä aina ollut samanlaista kangasta?

— Aina. Siitä asti kuin setä tuli kotiin olemaan ja heitti pappis- ja
tohtorinlukunsa.

Anna pysäytti rukin, helisti käämikoppaa, tuli penkille ja katseli
kukkivien pelargonien lomitse ulos. Eikö lennellytkin kärpänen
auringossa ruudun takana! Ja rannassa olivat pajut jo valkoisinaan
kissoja. Tiet kohosivat yläpuolelle jään pintaa, viime seitsemäntenä
päivänä oli jo joku isäntä kirkkotiellään ajanut sulaan.

— Eikös Anna muistakaan, mikä on seitsemännen päivän nimi? kysyi
Saarlotta, vaihtaessaan sukkulaan käämiä.

— Sunnuntai eli pyhä, vastasi lapsi. — Setä sanoo "seitsemäs päivä".

— Niin, setä ei sano pyhä eikä sunnuntai.

Saarlotta huokasi.

— Anna tahtoo myöskin sanoa "seitsemäs päivä"! Setä on kaikkein paras
ihminen!

Lapsi huusi sen kiihtyneenä. Saarlotta huokasi. Molemmat vaikenivat.

Riikka ja Musti tulivat tupaan.

— Nyt päästään pappilaan ristiäisiin, tiesi Riikka. — Erkille,
nuorelle pastorille, on syntynyt tyttö. Kai meidän herraa taas käydään
pyytämässä kummiksi.

Saarlotta antoi sukkulansa levätä ja molemmat naiset nojasivat
kyynärpäitään kangasta vasten, puhelivat ja nauroivat.

— Ristiäisiin, ristiäisiin! huudahteli Anna ja hyppeli koiran
ympärillä. — Pääsenhän minäkin?

Hän sai kauan kysellä. Hän huomasi, että he puhuivat jostakin, jota
hänen ei pitänyt saada kuulla. Hän meni ja löi oveen, tahtoen pois.
Vihdoin viimein lopettivat naiset kuiskailunsa, Saarlotta alkoi
taasen kutoa ja Anna, Musti ja Riikka läksivät menemään kovaksi
tallattua polkua yli pihamaan, jolla lumi vajotti. Räystäistä tulvi
vettä oikonaan. Kaikilla kulmilla loisti ja kimmelsi, viimeiset
lumet vyöryivät alas katoilta. Keittiössä oli kärventyneen tuohen
ja imeltyneen taikinan makea haju. Riikka oli pilanpäiten pistänyt
hellanuuniin pari mämmituokkosta. Muuripadassa oli taikina imeltymässä.
Riikka tarttui hierimeen ja kävi sitä piiskaamaan, niin että läiski.

— Ristiäisiin, ristiäisiin! riemuitsi pieni Anna ja muisteli niitä
monia pikkulapsia, joita oli tuotu pappilaan kastettaviksi. Äiti oli
aina raottanut vaatekääröä, kysynyt, onko se tyttö vaiko poika, ja
sanonut, että se on kaunis lapsi. Heillä kun kotona oli ristiäiset,
oli hyvin hauskaa. Oli leivottu iso rinkeli ja kakku, ja täti toi
kakun kaupungista. Lapset saivat ylleen parhaat vaatteet. Ukkonen oli
ruvennut käymään, isä oli sanonut, ettei tarvitse pelätä, pitää olla
hiljaa vain ja äiti oli sanonut, että pitää kuunnella, mitä Jumala
tahtoo sanoa. Kaikki vieraatkin olivat hiljaa, ukkonen kävi kovasti.
Ristiäiset olivat hyvin hauskat.

Anna alkoi tahtoa pappilaan ristiäisiin. Hän seisoi nojaten sedän
polviin ja pyysi, rukoili ja oikutteli.

— Setäää... setäää, Anna tahtoo!

— Emmehän me voi mennä, sanoi setä, hämmästyneenä lapsen tulisuudesta,
— ei meitä ole kutsuttu. Olemme kotona, värjäämme munia, meillä on niin
hauskaa.

Kairalan vanhat palvelijat olivat arvanneet oikein. Pitkänperjantain
aattona, kun setä, Musti ja Anna olivat tekemässä lumilinnaa
pihamaalla, ilmestyi pappilan reki näkyviin. Kun tie vajotti, kallistui
kuorma milloin toiselle, milloin toiselle laidalle tietä. Hevonen pääsi
vain käyden eteenpäin.

— He tulevat kutsumaan ristiäisiin! riemuitsi Anna. — Lea ja Rauha ovat
mukana. Miksi sinä et ole iloinen? Etkö sinä pidä Leasta ja Rauhasta?

Setä katseli lähenevää hevosta toinen silmä kiinni.

— Mitä sinä ajattelet? Setäää... miksi sinä et sano mitään?

— Minä pidän vain omasta pienestä Annastani.

Lapsi hyppeli keskellä varpusparvea, joka raksutti tiellä. Mutta kun
reki tuli likemmä ja tulijain äänet jo saattoi erottaa, alkoi häntä
äkkiä pelottaa. Setä piteli kiinni, ettei hän saanut juosta pois.
Hänelle näytti olevan tärkeää, että he olivat yhdessä, ja käsi kädessä
seisoivat he pihamaalla, kun hevonen pysähtyi portaiden eteen.

Pappilan täti oli hyvin ystävällinen, taipui Annan puoleen ja taputti
hänen kättään. Kun ei Anna ensinkään ollut käynyt tervehtimässä Leaa
ja Rauhaa. Setä oli ollut paha, kun ei ollut tullut tuomaan lasta
pappilaan, ei edes joulunakaan. Lealla oli päässä punainen silkkimyssy,
Rauhalla sininen, hyvin kauniit. Annalla oli surua, hän ei voinut
käyttää muuta kuin mustaa. Tultiin sisään. Pappilan täti huomasi
eteisessä Annan oman naulakon, johon hän itse ylettyi. Sitten hän
huomasi salissa monet kauniit kukat, jotka setä oli kylältä ostanut. Ja
saliin oli tuotu huonekaluja ylhäältä ja kulmakamariin teetetty kaikki
uutta, olipa siellä hienoa! Olihan se hyvä, kun oli varaa.

— Niin, täältähän sinä kerran minun poissaollessani kävit noutamassa
huonekalut.

Se oli ensimmäinen, mitä setä sanoi.

— Sitä sinä et unohda, sanoi ruustinna.

— En, vastasi setä.

Lapset jäivät Annan huoneeseen. Salli ja molemmat nimettömät nuket
saivat antaa tilaa sohvassa.

— Ovatko nämä kaikki kolme sinun? kysyi Rauha.

— Ovat. Minä pidän eniten Sallista.

— Salli on kotona pappilassa, ei tämä ole Salli, selittivät vieraat
lapset yhteen ääneen.

Anna oli täynnä hämmästystä. Olihan tämä Salli, vaikka hänellä oli
uusi puku. Salli oli ollut täällä koko ajan. Molemmat nimettömät nuket
olivat tulleet jouluksi.

— Salli on meidän nukke, selitti Lea. — On vain yksi Salli. Täti
Montonen on antanut hänet. Täti Montosen nimi on myöskin Salli. Sinä et
saa ottaa meidän nukkien nimiä, et Sallia eikä Ainoa eikä vanhaa Ollaa.

— Mutta kun hän on Salli, yritti Anna.

— Hän ei ole. Oikealla Sallilla on korvarenkaat ja soljet kengissä.
Eihän tällä ole. Sinun pitää antaa tälle toinen nimi. Minä tiedän:
Aura oli meillä hyvin kauan. Hän oli senatorska. Hän meni rikki minun
syntymäpäivänäni. Meillä on ollut monta Auraa. Sinä saat antaa hänen
olla Aura. Salli on meillä vielä. Jahka Salli menee rikki, niin sinä
saat antaa Auralle Sallin nimen.

— Täällä on paljon kauniimpaa kuin meillä pappilassa, sanoi Rauha. — Se
on ihan tarpeetonta, että setä on laittanut tällaista. Oliko sinulla
kotona tällaisia pieniä lastenhuonekaluja?

— Ei, vastasi Anna.

— Kuka tämä nukke on? kysyi Lea.

— Sillä ei ole nimeä.

— Niin, mutta onko hän ruustinna vai pastorska vai mikä?

— En minä tiedä.

— Hän voi olla kreivinna. Senatorska on enemmän kuin kreivinna.
Senatorska on kaikkein enemmän, sanoi Hellä-täti.

Anna ehdotti, että mentäisiin laittamaan lumilinnaa, mutta
pappilanlapset olivat liian hienoissa puvuissa. Ruvettiin leikkimään
junaa. Pantiin jono tuoleja perätysten ja Anna ja Rauha istuivat
vastatusten, Lea oli junailija ja tuli ottamaan lippuja.

— Saanko tarjota pähkinöitä, sanoi Rauha ja ojensi tyhjät kätensä
Annalle. — No, ota nyt.

— En minä voi ottaa, kun ei ole mitään, sanoi Anna.

— Mutta se on leikkiä. Anna sitten jotakin, joka on pähkinöitä.

— Ei ole mitään.

— Onko sinun äitisi kuollut?

— Hän matkusti pois.

— Tuleeko hän sitten takaisin?

— Ei.

— Mikä sinun äitisi nimi oli? Meidän äitimme nimi on Sidonia. Eikö se
ole kaunis nimi.

— Älä itke, Anna, sanoi Lea. — Rauha on niin tyhmä. Etkö sinä ymmärrä,
että mekin itkisimme, jos meidän äitimme olisi kuollut. Älä viitsi.
Sinä pääset pappilaan. Meillä on pian ristiäiset. Kukaan ei tiedä,
mikä lapsen nimeksi pannaan, paitsi Hellä-täti. Aino antaa Hellä-tädin
päättää sen. Vieras täti sanoo, että se on hyvin kaunis lapsi.

— Pääsemmekö me ristiäisiin? kysyi Anna kokonaan unohtaen surunsa. — Ei
voi mennä, jollei kutsuta.

— Eno tulee kummiksi. Me pyydämme, että sinä pääset mukaan. Sinä saat
minulta yhden palmikkonauhan, se on hyvin kaunis. Ja sinun pitää tulla
oikein usein. Meillä ei ole näin kaunista lastenkamaria, mutta muissa
huoneissa on paljon kauniimpaa. Salissa on suuria peilejä.

— Eikö jo tarjota kahvia? kysyi Rauha. — Riikka osaa leipoa niin
hyviä piparikakkuja ja hirvensarvia, mene sanomaan hänelle, että me
tarvitsemme, junassa pitää tarjota makeisia.

Anna pysähtyi salin ovelle, sen takaa kuului kovaäänistä puhetta. Äänet
siirtyivät salista sedän huoneeseen. Sinnekään ei voinut mennä.

— Älä pelkää, sanoi Lea, — he vain toruvat, äiti ja eno, eno on taas
tyhmä. Joko sinä taas itket. Eikö teillä sitten toruta? Kyllä meillä.
Mitä siitä, pian äiti taas lähettää lämmintäleipää!

— Setä on kaikkein paras ihminen maan päällä! huusi Anna.

Lea ja Rauha huusivat yhteen ääneen, että Hellä-täti oli parempi ja
Janne-setä ja Urho-setä ja Ruupreht-setä ja isä ja äiti. Jutte-eno
oli tyhmä, kun ei ollut tuonut Annaa pappilaan heillekään ja kun hän
ei antanut Ruutille rannerengasta, Ruut niin kovin tahtoi, mutta
rannerengas oli kultaa ja maksoi tuhat markkaa.

Anna nieli nousevat kyyneleensä ja kysyi, millainen Lean palmikkonauha
oli. Punainen.

— Sitten minä en voi sitä ottaa, minulla on surua.

— Ei sinulla enää ole, siitä on jo niin kauan kun äitisi kuoli.

Vihdoin toi Riikka kahvia. Leipäkori oli kukkurallaan ja lapset saivat
kaksi kappaletta kaikkia lajeja. Riikka viipyi, kaadettuaan kuppeihin
runsaasti maitoa, kysymässä pappilan-uutisia. Lean ja Rauhan silmät
pysähtyivät leipäkoriin: jättäisikö Riikka sen tänne?

— Laitetaanko ohukaisia? kysyi Lea.

— No aijai, innostui Riikka, — tekisikö Lean mieli. Mutta sattuvat
olemaan jauhot ihan lopussa. Seuraavalla kerralla... Ottakaa näitä
piparikakkuja ja hirvensarvia... No niin. Ei enää...

Riikka läksi.

— Eno on rikas, sanoi Rauha, — eno voi antaa Annalle uuden leningin
ristiäisiin.

— Minulla on uusi musta, sanoi Anna.

— Sekö joka sinulla oli rautatievaunussa? Se oli huono jo silloin.

Anna seisoi mietteissään ikkunassa ja vieraat lapset söivät
piparikakkuja, kun pappilan täti ja eno tulivat huoneeseen. He eivät
enää toruneet, vaan täti puhui Kairalan kujasta, jossa oli niin huono
keli, ja sanoi, että Luukkaan pitää lapioida se auki. Sitten täti
sanoi, että Annan jo huomisiltana pitää päästä katsomaan Leaa ja Rauhaa.

Kun vieraat olivat lähteneet, asetti setä paikoilleen tuoleja, joita
oli tarvittu junaleikissä.

— No, nyt on Annalla ollut hauskaa. Ja huomenna menemme pappilaan.

Setä oli saanut tuolit paikoilleen, kun Anna sanoi:

— Ei Anna tahdo pappilaan.

— Mutta lapseni, kun setä juuri sinun tähtesi lupasi lähteä. Että sinä
saisit leikkiä.

Setä tuli ikkunan ääreen ja otti Annan polvelleen. Siinä hän hiljaa
silitti hänen käsivarttaan, olkapäästä alaspäin. Lapsi oli kuuma ja
kiihtynyt.

— Onko minun paras musta hameeni huono?

— Ei, ei toki. Hyvä se on, ihan eheä, ja kaunis. Sehän on äidin
teettämä... kauniimpaa hametta ei voi olla.

Lapsi paiskautui sedän kaulaan ja purskahti itkuun. Setä puheli hänen
korvaansa isästä ja äidistä ja siitä, kuinka pian tulee yö ja he
nukkuvat Jumalaan ja ovat yhdessä isän ja äidin kanssa. Kaikki ihmiset
ovat nukkuessaan hyvän Jumalan luona. Muuten he eivät ensinkään voisi
elää. Sitten hän puhui keväästä, miten hauskaa tulee, kun he saavat
alkaa tehdä työtä puutarhassa. Anna saa oman lavan. Ensin kylvetään,
sitten aletaan odottaa, että sirkkalehdet nousevat. Hiljaa, mullan alla
alkaa elää... Yhtäkkiä Anna keskeytti:

— Oletko sinä rikas?

— Rikas, sanoi setä hämmästyneenä, — mitä Anna sillä tarkoittaa?
Olenhan minä rikas, kun minulla on pieni Anna ja hyvä uni, ja Anna on
myöskin rikas, kun Annalla on koti ja Musti ja Mirri ja Mörri...

— Mutta onko sinulla rahaa?

Jutte oli ensi hetkessä sanomaisillaan ei. Mutta samassa hän muisti,
että lapselle kaikkein vähiten saa valehdella.

— On.

— Paljon?

— On paljon.

— Mitä sinä niillä teet?

— Minä en tiedä. Mitä sinä ajattelet, ett§ minä tekisin?

— Anna sellaisille, jotka tarvitsevat.

Setä pusersi lapsen kättä ja hänen silmänsä sulkeutuivat. Hänen
sisässään kävi sanomattoman onnelliseksi ja valoisaksi. "Niille jotka
tarvitsevat."

— Minulle myös, sanoi Anna.

Jutte katsoi hämmästyneenä.

— Mutta tarvitsetko sinä jotakin?

— Paremman suruhameen. Se oli huono jo silloin kesällä.

Setä silitti taasen Annan käsivartta.

— Mutta mitä sinä tekisit suruhameella, suretko sinä vielä sillä
tavalla kuin silloin ensin?

— Pitääkö surra, jos käy suruhameessa?

— Pitää tietysti.

— Mutta onko siitä tarpeeksi kauan kun he nukkuivat?

— Miltä sinun sydämessäsi tuntuu. Sitä ei kukaan muu voi tietää kuin
Anna itse. Äiti sanoi: kaikki riippuu mielen puhtaudesta, se ei
merkitse mitään, mikä näkyy ulospäin.

— Sitten minä otan Lean punaisen nauhan.

— Katso lapseni, kaikki luulevat, että isä ja äiti ovat kuolleet, kun
ei heitä näy. Mutta me olemme joka yö heidän kanssaan ja päivälläkin,
kun vain ajattelemme heitä. Katso, lapseni: jos täti Tuo antaa sinulle
kultarahan ja täti Tämä pienen kukkasen, niin minkä otat mieluummin?

— Kultarahan.

— Mutta jos sinä kuulet, että täti Tuo ei mielellään anna sinulle
kultarahaansa, jos hänen sydämensä on suuttunut silloin, kun hän sen
antaa, mutta täti Tämä antaa iloisella sydämellä kukkasen omalta
ikkunaltaan siitä syystä, että se tuottaa sinulle iloa — mitä?

— Minä otan kukkasen.

Setä piteli lasta olkapäistä ja sulki silmänsä. Pimeydestä loisti häntä
vastaan lempeä silmä, totuuden silmä, alkuperän silmä, Jumalan silmä.

Lapsi alkoi odottaa huomista iltaa. Setä koetti valmistaa häntä
siihen, että odotus aina on enempi kuin itse tapaus: huvi näyttää aina
etukäteen hauskemmalta kuin se onkaan. Pikku-Pruuni ja Luukkas tulivat
portaiden eteen. Sekä Saarlotta että Riikka olivat pukemassa Annan ylle
ja he nauroivat ja iloitsivat kahden puolen rekeä, kun peittivät setää
ja Annaa vällyihin. Pikku-Pruunille täytyi antaa pala leipää, Anna
pyysi niin kauniisti, että Lottasaar juoksi hakemaan, vaikka he kaikki
sanoivat, että Pikku-Pruuni oli halkeamaisillaan lihavuuttaan. Ainoa
jolla ei ollut hauskaa, oli Musti. Se oli teljetty eteiseen, ettei
se pääsisi tappelemaan pappilan koirain kanssa. Kili-kili-kili-kili,
hyvästi, hyvästi! Luukkaskin oli hyvällä mielellä, hän oli luonut auki
tien, mutta istui kuitenkin toinen jalka ulkopuolella reen laidan,
pitääkseen kuormaa tasapainossa.

Pappilassa oli kaunista: korkeita peilejä, joissa näki koko ihmisen ja
vielä jäi tilaa, suurilehtisiä kasveja, punaisia samettihuonekaluja.
Ruut-täti soitti jotakin niin kaunista, että Annan silmiin tahtoi
tulla kyyneliä. Ruut-täti oli äärettömän kaunis. Hänen kaulallaan oli
mustassa samettinauhassa pieni kultainen risti. Anna seisoi hänen
tuolinsa takana, kun hän soitti, eikä ensinkään viitsinyt mennä Lean ja
Rauhan mukana. Hän silitti salaa Ruut-tädin käsivartta ja hänen teki
mieli laulaa sitä, mitä Ruut-täti oli soittanut. Se oli tunturilaulu,
sellainen jota paimenet joikuvat. Kun Ruut-täti lopetti, heittäytyi hän
hänen kaulaansa, pusersi poskensa hänen poskeaan vasten, tunsi hänen
vaaleiden kiharoidensa tuoksun ja kuiskasi: minä rakastan Ruut-tätiä.

Salin läpi tultiin pieneen huoneeseen, missä Aino-täti ja hänen
pieni lapsensa makasivat. Se oli tyttö, se oli kaunis lapsi. Lea ja
Rauha menivät ja suutelivat sitä. Myöskin Anna sai suudella sitä.
Se kiperteli pieniä käsiään ja aivasteli. Täytyi nopeasti panna ovi
kiinni. Sängyn jalkapäässä kuiskailtiin. Siinä seisoi kaksi tätiä.

— Hän ei siis tule katsomaan lasta? Hän ei siis suostu rupeamaan
kummiksi? Minkä vuoksi hän sitten on tullut tänne? Menköön minne
pippuri kasvaa. Jesta kuinka olen suuttunut hänelle.

— Pienillä padoilla on niilläkin korvat. Ollaan hiljaa, ettei tyttö
kuule. Ainon täytyy tulla järkiinsä — minkä vuoksi hän välttämättä
tahtoo enoa kummiksi?

— Jesta sentään, hän on inhottavin ihminen maan päällä! Heittäköön
rahansa vaikka kaivoon, minä vain en enää kumartele häntä!

Anna ymmärsi heti, että he puhuivat sedästä. Hän oli juuri
huutamaisillaan heille, että setä on paras ihminen maailmassa, kun
setä ja rovasti astuivat sisään. Tädit eivät hävenneet eivätkä tulleet
hämilleen, toinen heistä meni ja tarttui kovin ystävällisesti sedän
käsivarteen. Setä oli niin pieni rovastin rinnalla. Rovastia täytyi
pelätä. Mutta hän hymyili ystävällisesti Aino-tädille ja pikkulapselle
ja kaikki rupesivat puhumaan sen tulevasta nimestä. Ehdotettiin monta
nimeä.

— Minä olen luvannut, että Hellä-täti saa antaa sille nimen, sanoi
nuori äiti.

— Sillähän on hirvittävät kynnet, huomautti Jutte-setä. — Aijai, kyllä
se vielä tulee kynsimään, jahka ehtii.

Itse rovastikin pisti sormensa pikkulapsen käteen ja antoi sen
pusertaa. Ihmeellisen paljon voimia sillä oli tuollaisella lapsella.

— Noo-noo-nono-nono, too-too-totototo... poo-poo-popopopo, kultaseni,
kymmenes lapsenlapseni, puheli ruustinna..-. Se on pikkuasia, minkä
nimen sinulle antavat, too-too-totototo, kunhan sinusta tulee
onnellinen ihminen. Too-too-totototo, poo-poo-popopopo, Jumala
siunatkoon minun kymmenettä lapsenlastani.

Kuiskina täytti huoneen. Lapsi nukkui, kaikki idut hänessä, kaikki
taipumukset, hyveet ja paheet, perinnöt sukupolvista sukupolviin,
kaikki nukkui. Hän oli vielä hiljainen ja avuton, hänen unensa oli
syvää ja hyvää. Jutte seisoi ja katseli häntä toisella silmällään. Hän
on vielä puhdas, ajatteli hän. Parasta olisi kääntää hänet takaisin
sinne, mistä hän on tullut.

Pieni Anna hyppeli suurten ihmisten takana. Laalalaa-aa-aa... Ruut-täti
oli kaunis, Ruut-täti soitti kauniisti! Annan oli ikävä Ruut-tätiä.
Laalalaa... Anna etsi salista, hän hyräili ja hyppeli suuren peilin
edessä. Laalalaaa... Ruut-täti hakkasi ruokasalissa sokeria. Anna
kirkaisi ilosta, hyppäsi tuolille ja alkoi laulaa Ruut-tädin korvaan.
Oikein, aivan oikein, sanoi Ruut. Annalla oli kaunis ääni. Anna kiersi
taasen kätensä Ruut-tädin kaulaan ja likisti poskensa hänen poskeaan
vasten. Miksi setä oli niin surullinen? Anna päästi irti kauniin
Ruut-tädin ja liukui alas tuolilta. Hän meni ikkunaan ja katseli
puutarhaan. Koivunlatvojen välitse tuikki suuri-suuri tähti. Ruut-täti
nauroi ja hakkasi yhä sokeria. Anna oli surullinen.

Myöhemmin joutui hän kyllä leikkimään Lean ja Rauhan kanssa. He
leikkivät taas junaa, oli niin paljon tarjottavaa, sekä marmelaadeja
että omenia ja pähkinöitä. Lea antoi Annalle punaisen nauhan ja Anna
sitoi sen heti palmikkoonsa.

Koko viikon hän kotona Kairalassa hyräili säveltä, jota Ruut-täti
oli soittanut. Mutta setä oli saanut ajattelemista. Hän ei oikein
tuntenut pientä Annaa. Ehkäpä hänen juro renkinsä oli oikeassa, ehkä
pienessä Annassa oli vaarallisiakin taipumuksia. Joka tapauksessa
hän päätti olla loitolla Rauhaniemeläisistä. Parasta oli jäädä pois
ristiäisistäkin. Anna niitä kuitenkin suuresti jännittyneenä odotti.
Täytyi ilmoittaa lapselle, ettei mennä. Ja hän sanoi sen hänelle
illalla, seisoen nojaamassa hänen vuoteensa laitaa vasten.

— Me emme mene, emmehän? Se on parempi. Katso lapseni, ne eivät
pappilassa pidä meistä... niin paljon. Onhan meillä hauskaa täällä
kotonakin. Me paistamme ohukaisia, me kirjoitamme kirjeen Martta
Marialle, me...

Anna kääntyi seinään päin. Ja setä sai kuulla, että hän oli luvannut
— "sinä lupasit"! Että Ruut-täti oli kaunis ja hyvä ja että
ruustinna-täti oli tullut tänne pyytämään.

— Minä en ole mitään luvannut, sanoi setä aivan hiljaa, mutta niin
määrätysti, että Anna vaikeni.

Sitten valmistautui hän lausumaan sen, minkä hän joka ilta lausui
lapsen vuoteen ääressä. Hän antoi ensin hiljaisuuden heidän ympärillään
saada sointunsa, sitten painoi hän silmäluomensa syvään silmien päälle
ja lausui: "Unesta olemme me tulleet, uneen me jälleen menemme, unessa
tulemme me yhteyteen Jumalamme, meidän alkuperämme kanssa. Unessa
kohtaamme myös rakkaamme, jotka ovat menneet alkuperäämme, meidän
Jumalaamme ennen meitä." Lapsen oli tapana levätä kädet ristissä,
niin hiljaa, että saattoi kuulla kahden sydämen sykinnän. Sitten
luki hän rukouksen, jonka äiti oli hänelle opettanut, ja puhutteli
isää ja äitiä, kertoen heille, kuinka päivä oli mennyt, että hän oli
ollut kiltti, ja sanoi heille lopuksi hyvää yötä. Vihdoin kietoi hän
kätensä sedän kaulaan ja oli valmis nukkumaan. Kaikki oli tapahtunut
hiljaa ja hartaasti kuin unessa. Tänä iltana hengitti hän syvään ja
raskaasti ja vaikeni, sedän lausuttua sanansa. Eivät mitkään rukoukset
taivuttaneet häntä. Setä sai lähteä tyhjin toimin. Ja Jutte Cairenius
makasi vuoteellaan ja kuunteli väkivaltaista itkua, jota lapsi
koetti tukahuttaa peitteidensä alle. Niinkuin tunnollinen äiti, joka
pulmallisessa tapauksessa punnitsee lapsensa parasta, antoi hän lapsen
itkeä, kärsi ja toivoi, että hän toki tulisi tekemään sovintoa. Hän
alkoi pelätä hänen terveyttään ja lähestyi häntä varovasti. Niinkuin
täysikasvaneet ihmiset, jotka rakastavat toisiaan yli kaiken, mutta
jotka väärinkäsityksen uhreina kiduttavat toisiaan, niin tämä tyttönen
ja tämä vanha mies kärsivät ja kamppailivat puoliyöhön asti. Silloin
juoksi lapsi läpi huoneiden, joissa kajasti varhaiskevään hämärä yö,
ja pyrki sedän peitteen alle. Ja siinä hän lainehti loppuun itkunsa
mainingit ja heidän oli molempien niin hyvä, niin hyvä.

Ristiäisissä oli ollut paljon vieraita, lapsen nimeksi oli pantu Maire
ja se oli saanut paljon lahjoja: kolme hopealusikkaa, kultasormuksen,
lapsivakuutuksen ja monet kudotut tossut ja röijyt. Kun Anna tätä
kaikkea kuunteli, nieli hän salaa kyyneliään. Ruut-tätiä hänen oli
ikävä ja tunturilaulu soi soimistaan hänen korvissaan. Se toi mieleen
harmaita kallioita ja lapsia, jotka olivat tehneet torven tuohesta tai
pajunkaarnasta ja huhuilivat. Ja se toi mieleen Ruut-tädin vaaleat
kiharat, hymyilevät silmät ja laheat samettihihat...

       *       *       *       *       *

Nyt oli suuri kiire talossa, sillä puutarha oli herännyt niinkuin
ihmiset heräävät aamulla ja niinkuin he kerran heräävät siitä unesta,
jota isä ja äiti nukkuvat. Kaikki olivat kuokkimassa ja lapioimassa,
linnut lauloivat ja ruohot ja puunnuput tuoksuivat. Annalla oli oma
lava, hän kylvi siihen kaikkia lajeja ja alkoi odottaa.

Eräänä seitsemäntenä päivänä seisoivat Anna ja setä pihamaalla puukujan
päässä ja pitelivät Mustia, ettei se pääsisi Luukkaan kanssa kirkkoon.
Sillä oli niin suuri halu kirkkoon, hän oli kerran mennyt alttarille
ja nuuhistellut rovastia. Luukkas oli parhaissa vaatteissaan, mutta
kumarana hän asteli ja väsyneen näköinen hän oli. Setä vei koiran
sisään ja pyysi Annan puutarhaan puhelemaan. Hän halusi kuulla, mitä
Anna sanoisi eräästä asiasta.

Hän oli ajatellut, että Luukkas tarvitsi rahaa ostaakseen maata ja
rakentaakseen oman mökin. Luukkas oli aina niin pahalla mielellä, hänet
täytyi saattaa iloiseksi — vai kuinka? Mitä Anna asiasta arveli? Sitä
paitsi Luukkas oli ollut Kairalassa niin kauan, että hänelle täytyi
osoittaa kiitollisuutta.

Anna oli aivan samaa mieltä kuin setä. He päättivät, etteivät he
puhuisi asiasta kenellekään. Ehkäpä jonkun toisen olisi ruvennut
tekemään mieli Luukkaan rahoja. Ja sitten täytyi ihmisen oppia
säilyttämään salaisuus. Se oli hyvin tärkeää. Onnellisina kävelivät
setä ja Anna rannalla, mielessään salaisuutensa, ja ajattelivat, kuinka
iloiseksi Luukkas tulisi.

Mutta tapahtui jotakin kummallista. Luukkas sai rahat — setä teki hänen
kanssaan matkan jonnekin kauas ja antoi hänelle paljon rahaa, — mutta
hän ei ostanutkaan maata, vaan asui suutarin luona mökissä ja oli köyhä
ja surullinen niinkuin ennenkin. Kairalaan ei hän enää tullut, hän oli
suuttunut sedälle. Lottasaar sanoi, ettei hän kirkossa enää istunut
takana, vaan aivan edessä, vastapäätä alttaritaulua. Anna oli hyvin
ihmeissään.

Salaisuus alkoi painaa häntä, hän olisi mielellään kysellyt, miten tämä
kaikki oli mahdollista. Setä ei voinut antaa hänelle selitystä. Mutta
eihän salaisuutta saanut ilmaista.

Hän sai selityksen kerran, kun pappilan täti tuli Kairalaan. He olivat
Lottasaarin kanssa lyöneet vetoa: Anna oli sanonut, että hän voi
piilottautua sillä tavalla, ettei Lottasaar häntä löydä; Saarlotta
oli vakuuttanut, että hän löytää Annan vaikkapa kivenkolosta. Anna
oli litistänyt itsensä kivijalan ja sireenimajan väliin ja pelkäsi,
että Musti hänet ilmiantaisi. Silloin tulivat setä ja pappilan täti
sinne ja Lottasaar toi heille kahvia ja he puhelivat Annasta ja hänen
piilopaikastaan ja Lottasaar nauroi ja sanoi tietävänsä, että tyttö
oli kiivennyt kivelle jääkellarin taakse. Anna kuunteli tätä ja
hänen sydämensä löi haljetakseen. Hänellä oli niin hauskaa, että hän
oli huutamaisillaan. Täytyi purra hampaat kokoon, ettei kirkaissut:
Lottasaar, minä olen täällä!

Kahvikupit kilisivät. Sitten alkoivat setä ja täti hiljaa puhua.
Anna ajatteli vanhaa Lottasaaria, joka etsii häntä isolta kiveltä
jääkellarin takaa. Äänet lehtimajassa kävivät kuuluvammiksi. Annan
alkoi käydä Lottasaaria sääli. Eikä hänen itsensäkään ollut hyvä siellä
kätkössä.

— Sinun täytyy auttaa, sanoi pappilan täti. — Jumalan tähden, kuinka
voit olla niin kova. Montonen on häijy, saita ihminen, hän ei auta
poikaansa. Aino on aivan onneton, hän rakastaa velirenttuaan,
ymmärtäähän sen. Mutta se vaikuttaa niin huonosti lapseen. Maire on
ollut levoton, pelkään, että lapsi sairastuu. Jutte, ole kerrankin
ihminen...

Setä puhui niin hiljaa, ettei kuulunut kuin joitakin sanoja. Ja taasen
alkoi täti rukoilla. Montonen oli jo niin paljon auttanut poikaansa,
minkä hän sille mahtoi, että Urho oli lurjus. Isänsä nimen hän oli
väärentänyt... Aino tahtoi Erkkiä ottamaan velan, perintöosallaan hän
maksaisi. Mutta eihän nyt Erkki voinut tehdä velkaa. Koko opintoajan
olivat vanhemmat säästäneet Erkkiä, niinkuin kaikkiakin lapsiaan,
velkojen taakasta ja nyt... Jumalan tähden...!

Setä puhui tylysti, kylmästi ja lyhyesti.

— Nämä asiat eivät minuun kuulu... Vai että minä rupeaisin ehkäisemään
Jumalan töitä, kun hän teitä kasvattaa. Ei. Ellei sinulla ole muuta
asiaa, niin voit lähteä.

— Tuolle vieraalleko sinä todella aiot antaa koko omaisuutesi? Ja senkö
tähden sinä olet pannut pois Luukkaan, ettei hän enää voisi kertoa
meille, kuinka mielettömästi sinä rakastat tuota vierasta — suorastaan
sopimattomasti!

Setä vihelteli ja naurahteli.

— Rauhoitu, rauhoitu. Olen jo antanut puolet omaisuudestani eräälle
omaiselle. Niin, niin, omaiselle, sinun ja minun yhteiselle omaiselle.
Hänellä oli tietysti oikeus siihen ja hänellä oli oikeus vaatia
sinunkin perintöosastasi puolet. Se on Luukkas, meidän veljemme.
Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minä, että hän on meidän veljemme. Tutki
kirkonkirjoista: hänen isäänsä ei ole mainittu, mutta hänen äitinsä
palveli täällä Kairalassa. Enkä minä aio tätä enää salata. Olen jo
sanonut sen hänelle itselleen ja olen valmis tunnustamaan sen koko
maailmalle.

— Sinä jumalankieltäjä, sen sinä teet vain saattaaksesi omaistesi
kunniallisen nimen ihmisten pilkan alaiseksi!

Pieni Anna pudotti itsensä maahan tuskallisesta litistyksestä, missä
hän oli ollut. Setä ja pappilan täti olivat niin kiihdyksissä, että he
kävelivät edestakaisin ja puhuivat yhtaikaa. He eivät häntä huomanneet.
Hän juoksi pois, muistamatta Lottasaaria ja ajattelematta, minnepäin
hän meni. Hän pysähtyi rantaan, hänen oli paha olla. Hän ei voinut
itkeä, outo iljettävä tuska kierteli hänen ruumiissaan.

Tästä tuskasta ei voinut puhua sedällekään. Ei hän enää ollut lapsi,
sen jälkeen kuin oli sitä tuntenut.

       *       *       *       *       *

Oli jo vihreä kesä, kun Anna sai uuden ystävän, linnunpojan. Se oli
surkea harmaa raukka, jossa henki tuskin pysyi, kun pahat pojat ottivat
sen kiinni rantakallioilta saaressa. Siitä kasvoi kaunis kiiltävä
lintu. Sen nimi oli Kiiker. Setä ja Anna onkivat Kiikerille kaloja.
Anna ei mitään rakastanut niinkuin Kiikeriä. Kiiker nieli kalat hänen
käsistään, oli joskus tukehtumaisillaan ja nokki ruokkijansa kädet
verille. Sulkiaan ei se antanut silittää. Sillä ei ollut hauskaa.
Se asui ikävässä ladossa, mutta sitä ei voinut pitää ulkona, sillä
kissat, koirat ja varsinkin pahat pojat olisivat vahingoittaneet sitä.
Anna istui veneessä kaislikon syrjässä ja katseli vettä, jossa pilvet
kuvastuivat. Hän pani matoset sedän onkeen, ajatteli Kiikeriä ja odotti
jännittyneenä jokaista liikettä ongenkohon ympärillä. Kiiker tuntui
pitävän toisista kaloista enemmän kuin toisista. Anna kantoi Kiikeriä
sylissään ulkona. Silloin hän painoi poskensa harmaita sulkia vasten ja
suuteli lintua. Kiiker ei pitänyt siitä, se kävi levottomaksi, Annan
täytyi väkivalloin pidellä sitä. Eräänä päivänä pääsi se irti, levitti
suuret siipensä ja nousi pilviä kohti: se osasi lentää! Ei koskaan
ennen se ollut lentänyt. Anna voihkaisi ja alkoi juosta sen perässä.
Se oli oikaissut itsensä niin suureksi ja sulavaksi, Anna huusi sen
jälkeen, kutsuen, houkutellen, hätääntyneenä. Kiiker... Kiiker...
Kiikeeer... Lintu oli hävinnyt. Ja setä sai lohdutella lastaan, jolla
oli suuri suru. Mutta illalla, kun Anna huuteli lintuaan sillä kohdalla
rantaa, missä se oli lähtenyt, näki hän sen palaavan. Ja se laskeutui
hänen jalkainsa juureen ja antoi ottaa itsensä kiinni. Sen oli huikea
nälkä, se ei valikoinut ruokaa, kaikki kelpasi.

Ja tämän jälkeen Kiiker joka aamu läksi lentoon ja palasi illalla.
Illat hämärtyivät, ensimmäiset tähdet syttyivät, syyskesän suuri
keltainen kuu purjehti yli kuhilaiden, jotka seisoivat pelloilla, ja
yli lämpiävien riihien. Eräänä iltana ei Kiiker palannut. Anna värjötti
kalliolla, värjötti ikkunassa ja värisi vuoteessaan — Kiiker ei tullut.
Seuraavana iltana vieras mies toi Kiikerin järven takaa, veneensä
pohjalla, kuolleena kotiin. Pojat olivat huvikseen sen tappaneet.

Tämä oli Annan ensimmäinen suuri suru. Äiti ei ollut häneltä koskaan
kuollut: hän eli hänelle yhä vielä. Mutta Kiiker kuoli, hän näki
lintunsa hengetönnä, verisenä veneen pohjalla... Riikka ja Saarlotta
vakuuttivat, ettei se ollut mennyt sinne, missä äiti oli. Mutta setä
sanoi, että se oli siellä, ja Anna oli hänkin varma, että Kiiker oli
samassa taivaassa kuin isä ja äiti. Kiikerin kuoleman jälkeen oli
Anna tullut vanhemmaksi. Hän tunsi, ettei työ ollut leikkiä, kun he
kaikki puutarhassa poimivat marjoja ja herneitä ja papuja. Setä oli
iloinen ja vakuutteli, että uni tulee maistumaan. Anna istui ääneti
ikkunassa, kun aurinko laski ja iltaruskon viiru loisti mustien
pilvirykelmien alta. Kuin vanhat ihmiset kyseli hän tapahtumia ja
ihmisten kohtaloita vanhoilta ajoilta, kun istuttiin keittiössä suurten
saavien ympärillä ja raastettiin perunoita perunajauhoja varten.
Lottasaaren pellavat nostettiin lakoamasta — ajatella vain, miten
ihanat ne olivat olleet sinisissä kukissaan, huojutellessaan tuulessa,
ja nyt ne olivat lakastuneet ja niitä vaivattiin ja loukutettiin.
Niin oli ihmisenkin laita, sanoi Lottasaar ja hymyili, hänkin huojui
nuoruutensa kukassa, häntäkin täytyi vaivata ja loukuttaa, ennen kuin
hän kelpasi johonkin... Syysmyrskyt saivat vallan ja puistelivat puita.
Hallayöt tulivat. Setä käveli puistossa, Annaa paleli, hän tahtoi
peittää kukkaset, äiti oli aina peittänyt ne ja pelastanut ne vähäksi
aikaa. Setä ei antanut. Hän liukui kuutamossa edestakaisin kuin varjo,
ei puhunut eikä vastannut, kun Anna pyyteli häntä sisään. Annan täytyi
mennä yksin. Kun setä vihdoin tuli rukoilemaan hänen kanssaan, oli hän
oudon hiljainen. Anna ei uskaltanut mitään kysyä ja setä meni takaisin
ulos hallayöhön...

Metsät kellastuivat, kuin verisenä sateena putosivat vaahterien lehdet
myrskyssä. Villiviini hehkui vielä talon seinämillä. Eräänä päivänä
odotti setä Annan kanssa postia alhaalla puukujan päässä. Riikka tulla
läähätti ja huusi jo kaukaa, että laukussa on paljon tavaraa. Varmaan
jotakin Annalle! Kirjoja — aapiskirjoja, kirjoitusvihkoja, kaikenlaisia
kirjoja! Anna oli jo suuri tyttö, odottaa hänen oli täytynyt ja
voimistua, ei ollut voinut ajatella lukemista, mutta nyt hän oli terve
ja nyt täytyi todenteolla alkaa.

       *       *       *       *       *

Oli kulunut vuosia, kun Anna ja pikku Maire tutustuivat, Maire, jota
Anna kerran pappilassa oli suudellut, kun hän aivan pienenä nukkui
äitinsä vierellä.

Anna lauleli Kairajärvellä eräänä seitsemännen päivän iltana keskellä
kauneinta kesää ja antoi veneen kulkea, minne se tahtoi, kun
pappilan huvivene, täynnä Rauhaniemiä ja Montosia hänet yllätti. He
tulivat niin iloisiksi, kun he hänet näkivät, että senatorska Nenón
tyttärineen ja Ruut-täti siirtyivät hänen veneeseensä. Tuli raskaaksi
soutaa, Ruut-täti kyllä piti perää. Anna ei ilostunut, hän pelkäsi
pappilanväkiä aivan niinkuin setäkin. He olivat tulossa Kairalaan
— mitä hän saattoi heille tehdä! Itse rovasti piti perää toisessa
veneessä ja hänen edessään seisoi pieni tyttö, niin kaunis, niin
suloinen, että Annan vain täytyi katsella häntä. Rovasti käski lasta
istuutumaan, ei saa telmiä, vene kaatuu. Mutta lapsi vain liehutti
kättänsä Annalle ja tahtoi hänen veneeseensä. Kaikki rakastivat
kaunista lasta, ihastus näkyi heidän kasvoistaan ja kaikui heidän
äänistään — niin, mitäpä saattoi muuta kuin rakastaa tuota suloista
tyttöä. Annakin piti hänestä. Yhtäkkiä johtui hänen mieleensä, että
oliko se hän, jota hän kerran oli suudellut, silloin kun hän oli aivan
pieni ja nukkui?

Mutta mitä puhuikaan senatorska? Hän sanoi, että Annalla oli niin
ihana ääni, että sitä välttämättä täytyi kehittää. Se oli suuri
Jumalan lahja, Jumalaa ei saanut loukata jättämättä käyttämättä
sellaista ääntä. Annan ääni oli miltei yhtä kaunis kuin Marja-Lisin.
Mutta Marja-Lis ei laulanut, hän oli niin lahjakas moneen suuntaan,
hän maalasi. Mitä ajatteli tohtori Cairenius, kun ei huomannut
tällaista ääntä! Oliko hän niin epämusikaalinen? Ei, esiin suuret
omaisuudet ja tämä tähti loistamaan. Kyllä hän osaltaan kaikin puolin
edistäisi nuorta laulajatarta, ja Ruupreht kyllä toimittaisi rahoja
ulkomaanmatkaa varten. Marja-Lis oli ollut poissa jo kolme vuotta. Oi,
hän edistyi suurenmoisesti!

Järvi kaikui rannasta rantaan. Anna souti hiestyneenä ja Ruut-täti
auttoi melallaan. Setä seisoi rannalla, toinen silmä kiinni, pitkä
pajunoksa kädessä. Senatorska liehutti kättään, yhden ainoan kerran
kohotti setä hattuaan. Se oli ollut hänen päässään tuulessa ja
sateessa, jo silloin, kun he onkivat kaloja Kiikerille..

Suuri rouva tuli maihin ja tarttui sedän multaisiin käsiin. — Oo,
tekikö tämä työtä pyhänäkin? Oi, hän oli niin, niin iloinen nähdessään
Juten. Hän oli niin, niin ikävöinyt häntä — kuinka saattoikin olla
niin julma, ettei tullut edes Mairen ristiäisiin, sellainen enkeli
kuin lapsi oli ja niin, niin lahjakas. Hän lausui jo runoja ja
tekikin runoja: todellinen Montonen! Hänestä varmaan tulisi suuri
näyttelijätär, tai kuka sitä tiesi: ehkä laulajatar, kilpailijatar
tälle pikku Annalle. Niin, he olivat päättäneet, että Annasta piti
tulla laulajatar. Kun oli sellaiset Jumalan lahjat...

Anna väänteli esiliinansa kulmia rantakivillä. Hän ei koskaan ollut
nähnyt setää tällaisena. Kun sedän katse hetkeksi sattui Annaan,
muisti Anna erään päivän kauan sitten: hän oli tuvassa laulanut rukin
hyristessä ja setä oli katsahtanut häneen, ikään kuin olisi nähnyt
jonkin kaukaisen aaveen. Nyt Anna ymmärsi, mitä hän oli ajatellut: hän
oli pelännyt, että Anna rupeaisi laulajattareksi ja lähtisi ulkomaille,
niinkuin Marja-Lis oli tehnyt. Setä seisoi niin pienenä ja köyhänä
noiden suurten rikkaiden ihmisten joukossa. Pitkin vuosia hän oli
antanut rahojaan tarvitseville ja nyt nuo rikkaat ihmiset kiusasivat
häntä. Senatorska puhui ja puhui Annan äänestä, siitä miten koko
maailma olisi polvillaan hänen edessään — ikään kuin se olisi ollut
jotakin onnellista!

Yhtäkkiä otti setä pari askelta ja kävi kiinni sen suloisen pikkutytön
olkapäihin, jonka Anna oli nähnyt rovastin veneessä ja joka heitteli
kiviä rannassa.

— Sinä siinä, sanoi hän äreästi, — mars matkaan. Saat tulla
poimimaan kaalimatoja. Sinulla on siihen erikoiset lahjat. Saat
vaatetta ja ruokaa ja syksyllä voimme ehkä näyttelyssä saada
palkinnon juurikasveista. No, mitä vitkastelet, mars matkaan.
Jumala on antanut sinulle erikoiset lahjat... Vai luuletko ehkä,
ettei kaalimadonpoimijattaren toimi ole kunniallisempi kuin jonkun
kurkkutaiteilijan toimi...

Hän työnsi kauniin lapsen edelleen ja ajoi häntä kuin hanhea.

Nousi huuto ja meteli. Sehän oli Maire, Maire, enkeli, todellinen
Montonen, Ainon ja Erkin vanhin lapsi — mitä iljettävää leikkiä Judas
leikkikään! Se oli kuulumatonta, hävytöntä!

— No niin, pitäkää te omanne, minä pidän omani, sanoi Jutte-herra. —
Tulkoon hänestä vaikkapa nuorallatanssijatar, kunhan annatte minun
pitää omani.

Ja hän tarttui Annaa käteen ja he astuivat polkua kukkivien nurmien ja
rehevien marjamaiden halki. He olivat samanmittaiset, Anna oli niin
paljon kasvanut.

— No, siinähän on sopiva pari, lausui jokin nuori ääni rannalla. —
Ehkäpä tytöstä tuleekin rouva Cairenius!

Jutte-herra ja hänen kasvattityttärensä kuulivat sen molemmat.




V


Aino Rauhaniemi, pastorska, seisoi vanhimman tyttärensä oven takana ja
kuunteli. Seinäkello ruokasalissa löi seitsemän, avonaisista ikkunoista
kuului lintujen laulu ja keittiöstä palavien mäntypuiden räiskinä.
Mairen kamarista ei kuulunut mitään. Lapsi oli tietysti väsynyt
matkasta ja nukkui. Pastorska koputti hiljaa.

— Maire... Maire kultuni, kello on seitsemän. Maireee...

Pastorska koputti lujemmin ja toisti sanansa.

— Oi äiti, anna minun nukkua, minähän tulin kotiin niin myöhään. Ei
suinkaan minun vielä tänä sunnuntaina tarvitse mennä kirkkoon.

— Avaa ovi, Maire-kultuni.

— Ei suinkaan isä sitä nyt vaadi.

Pastorska pääsi sisään ja sulki syliinsä unisen, vuodelämpimän
tyttärensä. Maire oli kauniimpi kuin koskaan, ei missään juhlapuvuissa
hän ollut niin suloinen kuin paitasillaan. Istuen vuoteen laidalla äiti
silitti hänen tuuheaa, vaaleaa tukkaansa.

— No sinä olet nukkunut hyvin, lapseni. Mutta nyt sinun täytyy nousta.
Et ehdi mennä uimaan. Sinä tiedät, minkä ilon tuotat isälle, jos olet
kahvipöydässä.

— Äiti, mutta jollen minä jaksa...

Hän haukotteli ja venytteli sängyssä niinkuin nuori valkoinen kissa.
Pienet pehmeät kädet kiemuroivat pään alla, äiti näki ranteissa siniset
valtimot, ranteet olivat hennot, valkoiset ja pyöreät, kädet sirot ja
pienet.

— Kyllä sinä jaksat. Kyllä sitä kuusitoistavuotiaana jaksaa. Koskas
sitten, kultuseni!

— Mutta raamatunselityksessä en jaksa olla, äiti pelastaakin minut
siitä, äiti muistaakin! Minä tahdon juhlaan.

— Minä koetan, minä koetan. Keskustellaan sitten myöhemmin siitä. Nyt
sinun täytyy kiirehtiä. Katsos, isä on ollut sinusta hiukan levoton.
Jopa hän on joskus sanonut, että ottaa sinut vuodeksi tänne kotiin.

— Keskeyttää minun koulunkäyntiini? kysyi Maire ja hänen kasvoihinsa
tuli uhkaava, vihamielinen piirre, kun hän sanoi: — tehköönkin sen!

Äiti kävi oudon levottomaksi.

— Sinähän voit rauhoittaa isän. Hän rakastaa sinua enemmän kuin
tiedätkään. Näytä, että hänen pelkonsa on turha.

Äiti nousi lähteäkseen.

— Mutta äiti... onko sinun hiuksissasi harmaita suortuvia?

Tytär oli kimmahtanut istumaan ja tuijotti äidin ohimoon, johon valo
sattui. Muutenkin oli äidissä jotakin outoa. Oliko hän lihonut? Otsan
kohdalla oli iho ikään kuin keltaisina läikkinä. Äiti hymyili hiukan
surumielisesti.

— Johan niitä on ollut kauan. Jumala on koetellut meitä viime vuosina.
Ukin sairaus ei ole leikintekoa, Urho-enosta on hänestäkin ollut
huolta, niinkuin tiedät, isä on hermostunut... Niin, ja minun vanha
sydänvikani ei ole sekään parantunut, tietenkään.

Hän meni ikkunan ääreen ja veti ylös uutimen. Kirjoituspöydällä lepäsi
pivollinen kirjeitä, ne olivat hyvin pitkissä, kapeissa, sinipunervissa
koteloissa ja päällimmäiseen kuoreen oli Mairen sirolla tytönkäsialalla
kirjoitettu: Herra Ola Borg. Äiti ei ollut näkevinään kirjeitä, käski
vain Mairea kiiruhtamaan. Ovessa hän kuitenkin kääntyi takaisin ja
kuiskasi:

— Jos panet nuo kirjeet pois, ettei isä satu näkemään. Hän ei ehkä
pitäisi siitä, että sinulla on noin kalliita koteloja... Ei, ei, kyllä
minä sinut ymmärrän, mutta ehkei isä ymmärtäisi. Sinä tiedät, kuinka
ankara hän on.

Mairen suun ympärille tuli tuskin huomattavasti ylenkatseellinen hymy
ja hänen silmäteränsä menivät ikään kuin sekaisin. Äiti katsoi häneen
anteeksianovasti, miltei nöyrästi.

— Tänään tulee olemaan paljon työtä, sanoi hän kuin puolustuksekseen ja
läksi.

Maire astui vuoteesta, tuli pöydän luo ja pyyhkäisi kirjeet laatikkoon.
Se oli tyhjä, eräässä kulmassa oli vain mustepullo, pieni laatikollinen
teräskyniä ja paperiarkki, jonka yläreunassa nähtiin hiippakunnan
tuomiokirkko sekä jokin painettu kirjoitus. Tyttö oli tämän yön
nukkunut toisessa vieraskamarin pehmeistä sängyistä, ensi yön täällä
kai viettäisivät juhlapuhujat. Talo oli täynnä väkeä: mummo ja ukki,
Urho-eno ja hänen morsiamensa — minkähänlainen sekin tyttö oli,
joka on ottanut Urho-enon! — Ruut-täti ja Silja-täti. Lapset olivat
niinkuin tavallisesti kesäisin vieraiden aikana siirretyt vuokraajan
puolelle. Suuri sali heillä siellä oli. Sinne hänkin, Maire, joutuisi
ensi yönä. Siellä ei tule olemaan rauhaa kirjoittaa yhtään riviä,
kuin muurahaispesässä siellä on. Sen vuoksi hän olikin valvonut ja
kirjoittanut täällä. Ja nyt oli äiti huomannut kirjeet. Oliko hän
lukenut päällimmäisen nimen? Sellaista se oli täällä kotona: aina
vakoiltiin ja tutkittiin, ei saanut olla vapaudessaan. Mitähän kaikkia
vikoja taas löydettäisiin hänen vaivaisesta syntisestä olennostaan.
Mutta hänpä vetoaa Hellä-tätiin ja kun Hellä-täti itse tulee, niin hän
saa vastata. Ehkei uutta silkkipuseroa pidä panna kirkkoon. Iltamaan
vasta. Hän ei jää raamatunselitykseen, ei vaikka mikä olisi. Miten oli
— lupasiko hän joka pojalle kukkasen?

Hän veti nopeasti auki laatikon ja silmäsi läpi kirjeet. Kaikille oli
luvattu —? Taunolle ja Ossille orvokki, Ola Borgille lemmikki. Orvokit
olivat puutarhassa, mutta ehtisikö hän lähteelle ennen puoli kahdeksaa
hakemaan lemmikkiä? Ah, pojat kyllä ansaitsivat pienen kukkasen hänen
kotipuutarhastaan, niin monta kukkaa he talven kuluessa olivat antaneet
hänelle. Heidän viimeiset ihanat ruusunsa oli äiti illalla vienyt
nurmeen. Ola tosin ei ollut antanut kukkia, Ola oli vielä niin kaukana.
Mutta Olan täytyy kerran rakastaa häntä!

Oi voi, oli kai jo pidettävä kiirettä. Sitäkin kasvatusta, ettei saanut
nukkua niin kauan kuin tahtoi... Täytyy kahvin jälkeen kammata hiukset
paremmin.

Maire katseli peiliin. Koko eilispäivän kuluessa ei hän ollut nähnyt
kasvojaan muuta kuin taskupeilistä. Hänen omat kasvonsa olivat
hänelle nyt ikään kuin uudet. Nähtyään vain muita ihmisiä kokonaisen
päivän kuluessa hän taasen näki mikä hänen oma itsensä oli. Hänet
valtasi ilo ja voitonriemu. Olkapää valahti paljaaksi — sillä tavalla
hän vielä joskus teettää puvun, että olkapäät ovat aivan paljaina.
Tummaa samettia valkeaa ihoa vastaan! Ah, kun tutustuisikin johonkin
taiteilijaan: hän rupeaisi kuin rupeaisikin malliksi. Mikä olisi
yleensäkään hätänä, jos saisi vaatteita, mutta aina kuulla: siihen
ei ole varaa, se ei sovi kristityille. Oliko hän, Maire Rauhaniemi,
kristitty? Täytyi tietysti olla, kun oli uskovaisesta kodista. Kirkossa
oli joskus miellyttävää, joskus ikävää. Raamatunselityksissä oli aina
ikävää: valittelevia, surullisia naisia, jotka panettelivat maailmaa
ja nuoria ihmisiä. Mitä vikaa oli sitten maailmassa? Ihana oli maailma
ja ihana oli nuoruus. Tuollaiseksi vanhaksi valittelevaksi ihmiseksi
ei hän ikinä tahdo tulla. Eikä hän tahdo tulla rumaksi, mieluummin
hän kuolee, mieluummin hän tappaa itsensä — totta totisesti. Hän
tahtoo, että häntä ihaillaan ja rakastetaan, niin kauan kuin hän elää.
Hän itsekin tahtoo rakastaa, rakastaa ja suudella. Ah, suudelma —
pyörryttää kun sitä ajattelee! Ola Borgin suudelma — kuolla hän tahtoo
Ola Borgin suudelmaan, tukahtua ja raueta! Ola ei milloinkaan ole
suudellut häntä. Mutta Ola rakastaa häntä vielä kerran, hän tahtoo,
että Ola häntä rakastaa, että hän saattaa häntä kotiin ja tempaa hänet
syliinsä porttikäytävän pimeydessä, niinkuin ne muut ovat tehneet. Hän
vastustaa, hän koettaa riistää itsensä irti, mutta Ola si kuuntele, Ola
on hurmaantunut ja suutelee...

Maire kuumeni, kun hän sitä ajatteli ja hänen sydämensä tykintä tuntui
koko ruumiissa. Katsahtaessaan peiliin Maire näki, että hänen kasvonsa
hehkuivat ja huulet olivat ikään kuin täyttyneet verellä. Ne ikävöivät
suudelmia, sitä varten ne olivat olemassa, hän ikävöi rakkautta, sitä
varten hän oli olemassa...

Kello löi yhden ainoan kerran. Maire napitti nopeasti vaatteensa,
tarttui matkalaukkuunsa, lähettääkseen sen alas vuokraajan asunnolle,
ja läksi ruokasaliin. Isä ja äiti istuivat jo kahvipöydässä, edessään
Mairen yön viileydessä virkistyneet ruusut. Äiti huudahti heti, että
tytär rasittuu ja tärvelee kätensä, kun hän pitelee noin raskasta
kantamusta. Maire päästi laukun lattialle, meni isänsä luo ja
syleili häntä sydämellisesti. Jokin ilon ja tuskan sekainen liikutus
kuvastui hetkeksi pastorin laihoilla kalpeilla kasvoilla. Hän korjasi
silmälasejaan ja yskähti. Nähtävästi hän oli pelännyt, että tytär ei
tulisi kahvipöytään. Maire huomasi punakirjavan pöytäliinan, jota
käytettiin vain nimi- ja syntymäpäivinä sekä vieraiden tullessa, hän
tapasi isän vierellä oman kahvikuppinsa, teevadilla kolme villiä
orvokkia. Hän huojutteli ihmetellen päätään ja hymyili kiitollisena.

— Aijaijai kuinka äiti hemmottelee minua!

— Emme me täällä kotona, sanoi isä, — kunhan ei sinua olisi hemmoteltu
siellä senaattorilla. Hellä-täti tuntuu välistä luulevan, että sinä
oletkin hänen tyttärensä.

— Niinhän minä nyt hiukkasen olen ollut, sen jälkeen kuin Marja-Lis
läksi. Tietysti sekä tädin että sedän oli ikävä, sen tähdenhän minä
läksin huvilallekin. Ah, kuinka hyvältä maistuu — ei kukaan keitä
sellaista kahvia kuin äiti!

— Henki siellä on kuitenkin niin toisenlainen kuin täällä vanhempiesi
kodissa.

Äiti tunsi, että keskustelu alkoi viedä vaaralliseen suuntaan.

— Kuule, huudahti hän tyttärelleen, — kummoinen onkaan Marja-Lisin
mies? Onko hän todella kreivi?

— Kyllä, kyllä hän on kreivi ja hyvin hienon näköinen. Mutta hän on
niin sairas, eivät he nytkään taida olla linnallaan, vaan jossakin
kylpypaikassa. Se on ihan hävytöntä, kuinka minä syön — saanko todella
ottaa kolmannen piparkakun?

— Mutta kultuseni... ota kymmenen. Onko hän todella niin rikas, että
hänellä on linna ja taulugalleria ja metsästyspuisto ja...

— Minä, suoraan sanoen, en paljoa perusta koko rikkaudesta ja
hienoudesta, keskeytti pastori. — Tuollaiset kreivit ja paronit
ulkomailla naivat tavallisesti meidän taiteilijattariamme joistakin
ulkonaisista ja käytännöllisistä syistä. Marja-Lis Nenón — senaattorin
tytär. Kukaties koko kreivi jonakin päivänä tavataan täällä köyhänä,
sairaana miehenä rouvan vanhempien niskoilla — sellaisia ne hienot
ulkomaalaiset avioliitot tavallisesti ovat. Niin, en tahdo sanoa
kenestäkään pahaa, säälin vain vanhempia.

— He ovat kovin tyytyväiset, huomautti Maire. — Täti suorastaan säteili
onnea, kun hän oli herra Mauricen seurassa. Ihan minä joskus pelkäsin,
että hän ryöstäisi Marja-Lisiltä hänen sulhasensa. Pian kai täti lähtee
heidän luokseen, nimikortitkin ovat jo valmiina — täti säilyttää
niitä hyvin hienossa orvokintuoksussa å 20 markkaa pullo. Madame
Hellä de Nenón, née de Montonen — eikö kuulukin komealta. Ei, täti on
vakuutettu, ettei koko meidän maassa ollut niin hienoa miestä, että hän
olisi antanut tälle tyttärensä.

— Niin, sanoi äiti, — ei kai kukaan täällä kotona olisi uskaltanutkaan
rakastua Marja-Lisiin. Hellä-täti vartioi häntä kuin kiljuva jalopeura.
Minä ihan pelkäsin, että tyttö jäisi naimattomaksi.

— Mitään erikoisen hyviä arvosteluja, huomautti isä, — ei hän koskaan
ole saanut taiteestaan. Ja mitä siihen tauluun tulee, minkä hän on
lahjoittanut meille, niin eihän siitä tiedä, mitä siinä on, äiti
väittää, että siinä on makaavia lehmiä, minä puolestani luulen, että ne
ovat kiviä. Ei sellaisesta kukaan voi nauttia.

Isä naurahti ja ojensi kuppinsa pöydän yli.

— Jos nyt juhlan kunniaksi joisimme kolmannen kupin. Keneltä sinä olet
saanut nämä kauniit ruusut?

— Tovereilta vain, vastasi Maire ja sai palan kurkkuunsa. — Ina Tornell
se on, joka aina tuhlaa. Mutta Ina onkin rikas. Ja me olemme hyvin
hyvät ystävät.

Äiti tuli ja taputti häntä hartioihin. Olipa se pala takertunut
pahasti. Maire kertoi, että hän oli Tornelleilla kuin kotonaan, Inan
äiti oli tavattoman hieno ihminen. Eräänä päivänä oli setä Tornell
voittanut kaupassaan satatuhatta markkaa. Ina sen kertoi, kun Maire
häntä nuhteli siitä, että hän oli tuhlannut ruusuihin. Ja Inan veli —
niin vakava ja hieno poika. Hän sai jo valmiiksi kandidaattinsa.

— Hauskaa, että sinulla on heissä ollut sellaisia ystäviä, sanoi
pastori ja nousi lähteäkseen. — He saattaisivat aivan hyvin jonkin
viikon olla täällä meillä, jahka ukki ja mummo ovat matkustaneet.

Isä viipyi ovella, nähtävästi hän aikoi jotakin sanoa, ehkä puhua
Mairelle kirkkoonmenosta. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan läksi.

Päivike tuli ottamaan kahvia, he olivat kaikki kolme, Sinikka, Angervo
ja hän, olleet uimassa. Nyt kun oli näin kuuma, saattoi oikeastaan uida
vain aamulla. Oli tullut kirkkovene, jossa oli kymmenen hankaa. Se oli
aika iso jätkä. Tänään avautuvat Hupin penikoiden silmät, saa nähdä
vain, ne ovat jo niin sirrillään. Joko se emäntä tuli sisään, sanoi
olevan nyytissään kermajuustoja pastorskalle...

— Ei saa käyttää sellaisia sanoja kuin "jätkä", sanoi äiti.

— No, mitä minä sanon, kun se on jätkä. Menkää katsomaan vain, eikö
olekin. Siellä se kellottaa talaan luona...

— "Jätkä" ja "kellottaa" — koska sinä kuulet isän tai äidin puhuvan
sillä tavalla. Sanoiko emäntä tuovansa kermajuustoja? Suoraan sanoen en
nyt ensinkään välittäisi hänestä ja hänen kermajuustoistaan. Muutenkin
on niin ahdasta pöydässä. Tunsitko häntä, voiko hänet ehkä panna
keittiöön syömään?

— Ei, kyllä häntä on syötettävä herrasväen pöydässä...

— Päivike sinä, kuinka sinä puhut!

— Kuinka minä sitten puhun?

— Kuinka häijy sinä olet.

Päivike heilautti niskaansa.

— Yrittäköönkin vain joku tappaa penikoita, sanoi hän. —
Arendaattorikin oli sitä mieltä, ettei enää tapeta, kun on silmät.
Sitä paitsi ne menevät kylällä että helisee. On puute nelijalkaisista
koirista. Kaksijalkaisia kyllä on...

— Mutta lapseni, missä sinä niitä näet, mikä sinulle on tullut?

— Niinkuin ei täällä kotona osattaisi ihmisiä haukkua...

— Jumalan tähden, jos isä sattuisi kuulemaan, kuinka sinä puhut...
Pankaa kiinni salin ovi.

Ruut-täti, Silja-täti ja Urho-enon morsian tulivat kahvipöytään. He
olivat kesäisissä pyhäpuvuissa ja pyysivät anteeksi, että olivat
myöhästyneet. Maire mittasi neiti Vasaman kiireestä kantapäähän. Oliko
hänen nenänsä vinossa? Hänellä siis oli kolmesataatuhatta ja hänen piti
tehdä Urho-enosta mies. Ei näyttänyt tyttöpoloinen siltä kuin hänellä
olisi ollut rahoja — vai oliko hän kitsas eikä antaisi Urho-enolle
mitään? Eikä hän liioin näyttänyt siltä, kuin hän olisi kyennyt
kiinnittämään Urho Montosta työhön ja kotilieteen. Joka tapauksessa
äiti kovin sydämellisesti syleili häntä. "Fanni-kulta... rakas
Fanni..." Maire johdatettiin hänen luokseen, Mairen täytyi myöskin
syleillä häntä, sinutella häntä ja pitää häntä sisarenaan. Kiitoksia
paljon, ajatteli Maire, jokainen palvelustyttö on yhtä paljon minun
sisareni. Ja häntä suututti, että tuollaiset rumat... jotka eivät osaa
pukeutua eivätkä käyttää rahojaan, omistavat niitä. Mutta hän pakotti
huulensa hymyyn ja sipaisi kyljellään morsiamen kylkeä. Ohhoh, olisipa
sitä vartaloa sietänyt veistää kirveellä. Jopa Urho-eno oli tehnyt
epätoivoisan teon!

Nyt tuli isä salin ovelle ja kysyi, kutka aikoivat kirkkoon. Ei
ollut kuin yksi hevonen, kun toinen oli pitänyt lähettää noutamaan
juhlapuhujia — äitihän oli aivan turhanpäiten tullut luvanneeksi antaa
pappilan hevosen tähän tarkoitukseen.

— Niin no, kun itse Haanjoen Kaarina pyysi. Sinä tiedät, kuinka paljon
meille on tuotu tavaraa Haanjoesta, aina voita, aina lihaa, aina
munia... Eihän niitä kukaan ole pyytänyt, mutta kuitenkin...

— Siitä täytyy tulla loppu, meidän ei sovi ottaa vastaan...

— Mutta siitähän ne vasta oikein loukkaantuvat...

— No niin, puhumme siitä toiste.

Isä palasi kirkkomatkaan. Hän kuuli, että hänen appensa, kauppaneuvos,
oli nukkunut huonosti, yöllä oli kuulunut puhetta seinän takaa,
Fanni oli kuullut. Aamulla varhain oli niin ikään ollut sananvaihto
Janne-sedän ja Salli-tädin välillä. Salli-tädin kirkkomatkasta ei siis
käynyt vastaaminen, mutta he, Ruut, Fanni ja Silja aikoivat kirkkoon,
ja jalan.

Pastori ei tahtonut näyttää, kuinka hän tästä ilostui. Hän hillitsi
iloaan, kun hän sanoi:

— No, sitten ehkä sinä, Maire, ajat minun kanssani.

Tytär ymmärsi hyvin, että isä halusi ajaa juuri hänen rinnallaan. Hän
riensi vakuuttamaan, miten äärettömän hauskaa tulisi olemaan päästä
isän mukana ja kuinka hän piti näistä ihanista sunnuntaiaamuista täällä
kotona.

Hän tarttui isänsä käsivarteen, nojasi päätään hänen olkapäähänsä ja
hymyili. Äiti kuului aloittavan keskustelun Marja-Lisin miehestä,
kreivistä, jolla oli linna ja metsästyspuisto. Sitten hän kuului
kertovan, että Marja-Lisin ihana taulu taas pian täytyi siirtää
kulmakamarin seinältä saliin. Taulua näet vietiin paikasta paikkaan
siksi, että kaikki saisivat vuoronperään siitä nauttia. Pastori ja
hänen vanhin tyttärensä seisoivat ikkunassa ja katselivat puutarhaan,
joka oli rikkaruohojen vallassa. Mahtaako sieltä löytää kahta
kunnollista orvokkia? tuli Mairen mieleen.

— Äidissä ei ole ensinkään puutarhurinvikaa niinkuin sinun
isoäidissäsi, sanoi isä hiljaa. — Miten olisi, jos me kaksi kävisimme
tuon rydön kimppuun? Lisäksi on tällainen kevyt ruumiillinen työ niin
erinomaisen terveellistä.

Maire pelästyi käsiensä puolesta.

— Isä, kuiskasi hän nopeasti, — minä olisin niin äärettömän mielelläni
mukana raamatunselityksessä. Mutta kun äiti arvelee, että minun noiden
vieraiden puhujien vuoksi pitää mennä juhlaan. En todenperään mitenkään
viitsisi. Se on niin kaunis ja taiteellinen näky, kun kuulijat istuvat
nurmella ja isä seisoo pöydän edessä, kädet ristissä.

— Sinun ei tarvitse mennä juhlaan, sanoi isä, — Ruut-täti voi mennä ja
Urho-eno morsiamineen saa mennä.

Isä oli heti julistamaisillaan tahtonsa vierailleen, mutta Maire
hillitsi häntä. Ei pitänyt pahoittaa äidin mieltä, äidillä oli
tänään niin paljon työtä. Ehkäpä raamatunselityksestä vielä voisi
ennättää juhlaan — tai, niin todella: silloinhan puhujat jo olisivat
esiintyneet. No, ei isä ole huolissaan, kyllä hän koettaa järjestää
asian niin, että hän on mukana sekä juhlassa että raamatunselityksessä.
Niitä hauskoja emäntiäkin hänen tekee mieli tavata. Nyt kuului äiti
kertovan juttua Ina Tornellista, joka oli tuonut kukat Mairelle. Hänen
isänsä oli voittanut sataviisikymmentätuhatta eräänä päivänä. Aivan
rehellisellä tavalla. Kauppaneuvos Tornell oli kaikkein hienoimpia
ja kunnioitetuimpia miehiä. Maire oli talossa kuin kotonaan, ei
ollut ensinkään mahdotonta, ettei maisteri Tornell pyytäisi Mairea
seppeleensitojattarekseen. Varmaan ruusut olivat yhtä paljon veljeltä
kuin sisarelta.

Maire antoi kätensä luisua alas isän olkapäätä ja puoleksi työnsi
hänet saliin. Oih, isä-kulta, nyt hän oli täysin rauhoitettu, nyt hän
oli varma, ettei tytär ollut vieraantunut isänsä ja äitinsä uskosta.
Liikuttava hän oli rakkaudessaan, isä. Kun hänen kanssaan vain osasi
puhua, kun vain taipui menemään hänen kanssansa kirkkoon, niin sai
hänet mihin hyvänsä. Maire katsoi salin korkeaan peiliin. Hän oli
laihtunut, se oli hyvä. Hänellä oli taipumusta lihavuuteen, niinkuin
äidilläkin. Tottakin: hiukset piti kammata! Ja nyt oli isä niin hyvällä
tuulella, että saattoi ottaa vaalean silkkipuseron. Niin... ja kukat
pojille!

Emäntä kermajuustoineen likeni keittiön portaita. Sehän oli itse
rikkaan Mannilan emäntä. Hän pysähtyi hymyillen. Lapset olivat kaikki
koirakopin ääressä rakennuksen nurkalla. Jokainen oli ottanut haltuunsa
pienen pehmeäpintaisen pennun ja kävelytti sitä maassa tai retuutti
sylissään. Kaikkein kauneimman kohtalo näytti olevan kaikkein kovin,
sillä sitä jokainen tahtoi. Sitä riistettiin ja raastettiin taholle
ja toiselle. Pojat varsinkin olivat julmat. Maire tunsi jotakin
yhteenkuuluvaisuutta tuon kauneimman kanssa ja koetti lieventää sen
kohtaloa. Pojat vain nauroivat häntä. Koiraäitikin pahnoissaan oli niin
typerä, ettei pitänyt pentujen puolta. Vai oliko hän ehkä mielissään
siitä, että hänen lapsensa niin miellyttivät. Ehkäpä kauneimman kohtalo
aina oli kärsiä jotakin kauneutensa tähden. Maire tervehti emäntää ja
johdatti häntä isoille portaille. Ruut-täti soitti salissa virttä,
ukki puhui puhelimessa. Hän puhui jonnekin kauas, kuului huutavan,
että tarjous oli tehtävä heti, viiteen markkaan kannolta sai mennä...
Mitä? Murtovarkaus? Koivulahden sahalla... Pitäkääkin perkeleet,
selvänä se linja. Halloo... Murtovarkaus?... Missäs nyt kuunnellaan —
menkää hiiteen siitä, täällä on tärkeitä asioita. Neiti keskuksessa,
kullannupukkani, koettakaa nuohota sitä linjaa... Halloo... Saatiinko
varkaat kiinni? Paljonko...? Eivät siis saaneet mitään? Eivät mitään?
Minun pitää tulla kotiin... Nyt ne perhanat sulkevat. Lähettäkää piili
torstaina... torstaina hakemaan. Torstaina... pappilasta... Piili
hakemaan. Perhana, mikä kiire nyt on, eihän kello vielä...

Voi, voi tuota ukkia! Maire riensi selittämään emännälle, että tänne
kotiin oli niin kovin hauska tulla. Ilmakin oli täällä niin aivan
toista. Kyllä tietenkin noista pennuista riittää Mannilaan, jos emäntä
tahtoo viedä lapsille.

Neiti Vasama ja eno tulivat puutarhasta. Kukkasia oli morsian
kiinnittänyt sulhasensa rintaan ja vaaleat kengät eno-rääsy oli
pannut jalkaansa. Enohan ennen oli ollut kauniinpuoleinen mies,
nyt hän muistutti ukkia, joka oli ketun näköinen, suoraan sanoen.
Tulisivatpa edes tänne, että saisi helpotusta tässä seuranpidossa tämän
kelpo emännän kanssa. Mitä — joko he nyt kiistelivät keskenään, tuo
kolmensadantuhannen morsian ja liikemies Urho Montonen? Ties miten lie
noiden kolmensadantuhannen — pukeutuisiko tyttö noin köyhästi, jos...

— Se nyt oli oikein hauskaa, että emäntä läksi käymään. Äiti tulee
kovin iloiseksi. Miltä viljat nykyään näyttävät sielläpäin?

— Kyllä ne ovat kauniit, hyväksi se sade vain on kaikki, mikä tulee
ennen juhannusta...

Maire pidätteli emäntää portailla, jotta ukki ehtisi pois puhelimen
äärestä. Isä oli kovin suuttunut kiroilemisesta eikä ukki koskaan
sitä muistanut. Pitäjäläisiltä sitä tietenkin piti koettaa salata
niin paljon kuin suinkin. Puhelimesta kuitenkin kuultiin kaikki ukin
keskustelut, ainahan ihmisillä oli aikaa ja halua istua puhelintorven
ääressä. Kas vain, äitihän seisoi ikkunassa. Mitä hän teki
vierashuoneessa? Eihän hän vain ollut avannut pöytälaatikkoa ja lukenut
kirjeitä? Maire kuumeni, hän huusi hänelle. Todella päästi äiti jotakin
käsistään ja läksi heti tulemaan heitä kohti. Jos hän vain olikin
tutkinut hänen kirjeitään, niin, niin... Se oli hävytöntä! Hän tuli ja
oli hyvin sydämellinen emännälle. Maire ei saanut selville, oliko hän
hämillään ja oliko hänellä paha omatunto. Tyttö puri kokoon huulensa,
juoksi ylös portaat ja kiirehti laatikolle. Oli mahdoton tietää, oliko
kirjeihin koskettu, hän ei heittäessään niitä laatikkoon ollut ottanut
lukuun mahdollisuutta, että hänen oma äitinsä menisi sinne niitä
tutkimaan. Avonaiset ne olivat eikä niiden sisältö tietenkään ollut
pappilanrouvia varten. Tauno Sormusen kanssa hän oli ollut kihloissa
ja tahtoi päästä hänestä eroon, Ossi Latvala oli hurjasti rakastunut
häneen eikä hänelläkään ollut mitään Ossia vastaan — asemalla
kilpakosijat olivat kohdanneet toisensa, kumpikin ruusuvihko kädessä.
Ola Borg taas oli juuri viime päivinä tullut hänen tielleen. Kaikille
kolmelle hän kirjeen lopulla lupasi: "Lähetän sinulle tässä kukkasessa
tervehdyksen kotipuistostani." Ola Borgin kanssa eivät he vielä
sinutelleet. Hän tempaisi kirjeet laatikosta ja kätki ne povelleen.
Suututti. Eihän täällä kotona ollut turvassa.

Ruokasalin kello löi puoli yhdeksän ja ikään kuin näkymättömän
koneiston johtamina saapuivat nyt sekä talonväet että vieraat
paikoilleen pitkän pöydän ympärille. Sopi niin hyvin, että Mannilan
emäntä ja nuori Haanjokikin olivat tulleet juuri nyt — syödähän
jokaisen aina piti, sopi niin hyvin jutella siinä ohessa. Herra
Haanjoki oli tullut lainaamaan pappilan suurta lippua juhlaan.
Tietysti, tietysti se annettiin, hyvin mielellään. Kun kaikki olivat
löytäneet paikkansa, panivat pastori ja pastorska kätensä ristiin,
painoivat alas päänsä ja vaikenivat. Kaikki muut tekivät samalla
tavalla. Maire oli joutunut nuoren Haanjoen viereen ja katseli hänen
käsiään. Niin kankeat ne olivat, että poika tuskin sai ne ristiin. Ja
kankeasti ne pitelivät veistä ja haarukkaa. Muuten ei tuo Haanjoki
ollut ollenkaan hullumman näköinen. Hän oli kerran oleva suuren talon
isäntä. Minkähänlaista mahtoikaan olla emäntänä tuollaisessa suuressa
talonpoikaistalossa?

Isä istui ja nähtävästi hillitsi itseään. Hän oli tietysti suuttunut
ukille. Kaikki muut tunsivat tuskallisesti isännän mielialan painon,
ainoastaan ukki itse, alkusyy tähän mielialaan, ei huomannut mitään.
Hän kertoi kovaäänisesti murtovarkaudesta sahallaan ja kyseli Mannilan
ja Haanjoen metsiä, niiden uittoväyliä ja hintoja paikkakunnalla.

— Niin Aino, torstaina tulee sitten auto ottamaan minua ja äitiäsi.
Kyllä onkin jo aika. Kaksi viikkoa toimettomuudessa. En elämässäni ole
nauttinut näin pitkää virkavapautta. Se on tämä perhanan laiskuus, joka
matkaansaattaa koko unettomuuden.

— Emme me vielä päästä pois isää ja äitiä, alkoi pastorska hellän
tarmokkaasti. — Vasta kymmenen päiväähän te olette olleet täällä.
Ei, isä-kulta, kyllä ne hermot — tai sanotaan sitä vain vaikkapa
reumatismiksi — tarvitsevat koko kuukauden. Kuukausihan oli luvassa!
Auto tulee hyvin hyvään tarpeeseen, teemme huvimatkoja, käymme Mannilan
ja Haanjoen metsissä. Hellä-tätikin — tätini vain, senatorska Nenón —
toivoo tapaavansa isän ja äidin täällä...

Pastorska vaikeni äkkiä. Pastori oli luonut häneen silmäyksen. Kaikki
tunsivat, että keskustelu meni väkivaltaisesti poikki ja katsahtivat
toisiinsa. Tällä kertaa huomasi sen myöskin ukki.

— Jaa-ah, jaa-ah, arvon vävypoikani ja tyttäreni, sanoi hän, — älkää
pelätkö, en minä kuukautta ole, mutta olen niin kauan kuin tahdon.
Olkoon pellolla, joka ei tahdo nähdä naamaani... Kyllähän minä,
tietääkseni, olen pitänyt lupaukseni, mutta sinustapa, Erkki, ei
olekaan vielä tullut piispaa. Kuinkas sen asian laita on?

Urho-enossa oli sentään vielä jäljellä entistä iloista poikaa. Hän
näpäytti yhtäkkiä sormiaan, antoi vihellyksen seurata näppäystä — tai
vihellykseksi ei sitä voinut sanoa, se olisi vain pahentanut asiaa.
Tämä huulten liikunta oli vihellyksen kaikkein ensimmäinen äänetön
aste ja siihen se pysähtyi. Hän kertoi nähneensä viime yönä unta, että
täällä pappilassa pestiin ja kuurattiin, jotain juhlaa varten ja Maire
kiillotti isoa kultaista ristiä. Se oli tietysti piispanristi, mikäs
muu.

Kauppaneuvos Montosen rouva kaasi itselleen vettä. Hän oli hyvin kalpea.

— No, kaikkipa tänä yönä ovatkin nähneet unta, sanoi kauppaneuvos. —
Tämä kauppaneuvoksenrouva taas on nähnyt unta opettaja-vainajasta,
siitä hullusta Aholasta, joka hirtti itsensä, ja nyt hän luulee unen
ennustaneen tätä murtovarkautta. No niin, no niin, silloin kun minä
ajoin moottoripyöräni murskaksi puhelinpylvääseen, hän myöskin näki
unissaan opettajan. Niin, ja silloin murhapolton edellä. Mutta minäpäs
olen aina päässyt leikeistä ehein nahoin. Eivät nytkään varkaat saaneet
mitään.

— Jumala ilmoittaa meille usein unessa tahtonsa, sanoi pastori. — Sen
me näemme pitkin raamatunhistoriaa.

Ruut-täti näytti vain odottavan, että pastori lopettaisi.

— Sitä minä en anna anteeksi, että setä hakkautti Tolvin metsät ja
hävitti kansakoulun. Se oli barbaarista. Tolvi oli ihanimpia maatiloja
täällä... Niin, eikä sentään ihmisen, joka tahtoo käydä sivistyneestä,
pitäisi käydä koulujen kimppuun...

— Mitä opettajatar nyt enää siitä metsästä, johan se kasvaa ja on
opettajattaren mittainen...

Kauppaneuvos laski taas leikkiä.

— Ei edes teiden varsille jäänyt puita, sanoi Ruut.

— Ei liikemiehen auta katsoa sellaista. Kannattavaisuus on liikemiehen
ainoa silmämäärä...

— Ja ainoa moraali, sanoi Ruut taasen.

Pastorska rupesi nopeasti puhumaan Juho Haanjoelle, että vieraat, joita
vastaan hevonen aamulla oli lähetetty, olivat tervetulleet heille
päivällisille. Morsian kuului pyytelevän Urhoa kanssaan kirkkoon.
Lapset tulivat keittiöön ja nähtävästi tahtoivat ruokasaliin.

— Sentapainen moraali kannattaa kuitenkin tavallisesti huonosti, jatkoi
Ruut yhä, hellittämättä.

— Aina nuo opettajat opettavat, sanoi Janne Montonen leikillisesti, —
ei ne pidä ensinkään lomaa. Sinä puhut ihan niinkuin Ahola-vainaja.
Aina se maalasi piruja seinälle. Mutta niinpä on käynyt, että hän
aikoja sitten on maannut haudassa ja minä olen menestymistäni
menestynyt.

Kirkonkellot alkoivat soida. Avonaisista ikkunoista kuuluivat
helähdykset kaukaa, harvakseltaan, pehmeinä ja kirkkaina.

Isä oli hyvin hillinnyt itsensä. Nyt hän nopeasti nousi. Taasen
seisottiin ääneti, kädet ristissä, mutta kaikilla oli kiire. Maire
tuskin malttoi odottaa. Ehtisikö hän enää tulla kuntoon? Emäntä
ja Haanjokikin viivyttelivät sanoessaan hyvästi ja toivottaessaan
tervetulleiksi katsomaan metsiään ja talojaan. Sitten sai ukki hänet
hihasta kiinni ja taas tilille: minne juokset, minne kiire? Maire
nauroi ja veikeili hänen edessään.

Äiti kuului taasen harmittelevan, että aina noita pitäjäläisiä tulee
kesken kiireen, juuri aterialle tulevat eivätkä ymmärrä lähteä.
Niinkuin eivät he pappilassa voisi saada kermajuustoja, jos haluavat.
No niin, hyväntahtoisuuttahan se tietenkin on, tietysti siitä täytyy
olla kiitollinen. Kuka se oikeastaan oli, joka lupasi lainaksi pappilan
lipun? Sellaista ei koskaan pitäisi tehdä, mitä se siellä muuta kuin
likaantuu ja repeytyy, ties tuleeko takaisin ensinkään. Ja niin
itserakas poika kuin se nuori Haanjoki oli, mikä luuli olevansakaan.
Kirkossa ei häntä koskaan nähty.

Ukki seisoi ja katseli ihmeissään ja ihastuksissaan tyttärentytärtään.
Tauti oli häntä runnellut, ukkiraukkaa, hänen suunsa oli pari vuotta
sitten sattuneen halvauskohtauksen jälkeen tullut vähän viistoksi.
Maire tunsi hänen ränstyneisyytensä rinnalla nuoruutensa kukoistuksen
kaksin verroin voitolliseksi, punehtui ja veti ylös, olkapäätä kohti,
hiukan liian avorintaista pukuaan.

— No, no, no, vai niin, sanoi ukki hymyillen, — sinä hän jo olet ihan
täysikasvanut. Tanakka ja pulska sekä etu- että takapuolelta. Jahka nyt
tulet kirkosta, saat nähdä jotakin. Ei, en minä vielä sano mitä se on,
saat nähdä sitten. Mummosi mielestä olet vielä liian lapsi, mutta ethän
sinä enää ole lapsi.

— Onko se rannerengas? huusi Maire. — Rakas oma hyvä ukki, onko se
rannerengas? En minä ole lapsi!

Kauppaneuvos nauroi. Osasipa se tyttö käydä kiinni.

— En voi koko saarnan aikana olla levollinen, vakuutteli Maire.

Ei, ei sittenkään sitä sanota, ennen kuin kirkosta tultua. Täytyy
neuvotella mummon kanssa.

Ruut astui permannon poikki heidän luokseen. Kauppaneuvoksen hyvä
tuuli laski heti, kun hän sen huomasi. Nuo opettajattaret luulivat
aina, että kaikki ihmiset istuivat heidän luokkansa penkillä heidän
komennettavinaan. Hän piteli kiinni Mairesta, ikään kuin hänestä olisi
ollut turvaa.

— Kas, hyvä setä, alkoi Ruut lauhasti, — setä suo anteeksi, mutta
nyt kun Urho on päättänyt jättää kaiken juomisen, olisi aivan
välttämätöntä, että... Me koetamme nyt kaikki auttaa häntä jaloilleen.
Fanni uhraa koko omaisuutensa ja rakkautensa...

— Kyllä tässä muutkin ovat uhranneet, sanoi ukki malttamattomasti.

— Voisi tapahtua, että morsian heittäisi hänet, jatkoi Ruut,
kiinnittämättä huomiota hänen sanoihinsa, — jos hän huomaisi taistelun
toivottomaksi. Setä on taas tänään juonut, niin aamu kuin onkin. Urhon
tulee olemaan hyvin vaikeaa nousta, jos...

Ukki otti esiin suuren siniruutuisen nenäliinansa ja löi sen paukahtaen
auki.

— Vaikka minä hautoisin saunavihtanikin konjakissa, niin se ei kuulu
keneenkään.

— Niin kyllä. Mutta entä sitten Salli-täti, eikö setä näe kuinka hän
riutuu...?

— Riutuu? Kyllä minä kauppaneuvoksenrouvan hoidan, hänkään ei kuulu
keneenkään. Piilissä hän ajaa ja...

Heillä oli edessään selvä riita keskellä pyhäaamua. Riidelkööt niin
paljon kuin haluttaa!

Maire karkasi ulos. Hän oli kuolla nauruun. Kirjeet olivat yhä piilossa
hänen povellaan. Olisivatpa pojat tietäneet siitä — he olisivat syöneet
kirjeet. Ehkä hänelle tulee tilaisuus kertoa se joskus. Hän taittoi
nopeasti orvokit ja juoksi ojanvartta pitkin alas lähteelle. Lemmikit
eivät vielä kukkineet. Nupussaan hän taittoi yhden, suuteli sitä ja
järjesti eri kukat eri kirjeisiin. No niin, kunhan nyt vain saisi ne
onnellisesti postiin! Hengästyneenä hän tuli pihamaalle, sai töin
tuskin hatun päähänsä ja nousi isän viereen rattaille.

Oli lämmin aamu täynnä vihannan tuoksua ja linnunlaulua. Ajettiin läpi
laajojen vainioiden, ohi vankkojen talojen ja kauppapuotien, joiden
ikkunat olivat luukuilla peitetyt. Huivipäät vaimot ja hattupäät
tytöt astuivat tiepuoleen, antaen tilaa, ja niiasivat sieltä. Miehet
nostivat kunnioittaen hattuaan. Maire nyökytti ystävällisesti päätään
puolelle ja toiselle. He olivat isän kanssa jo siirtyneet kirkon
hartauteen, Maire tunsi punaisen kukkakiehkuran hehkuvan hatussaan
ja pitkän harsoliinan siipenä liehuvan hartioillaan, hän tunsi
sydämessään vallitsevan suuren hyväntahtoisuuden noita tervehtiviä
ihmisiä, koko maailmaa kohtaan. Vainioiden pieni helisevä lintu ikään
kuin vihmoi nokastaan hopeista välkettä auringonpaisteen kultaan.
Maire näki ihmisten ihmettelevät katseet ympärillään ja tunsi itsensä
onnelliseksi, hyväksi ihmiseksi. Yhtäkkiä hän tarttui isän käsivarteen:

— Oih... isä, kuinka ihanaa onkaan!

Isä huokasi.

— Niin, Jumala antaa armonsa loistaa meille syntisille ihmisille.

Yhtäkkiä hän siirsi ohjakset toiseen käteensä ja kumartui koettamaan,
oliko postilaukku rattaiden pohjalla.

— Mutta Maire, sanoi hän, — oletko sinä puettu?

Puna puhkesi tytön kasvoille ja hän veti harsoliinan yli rintansa.

— Isä kulta, silkkiähän tämä on, valkoista silkkiä... Ai, kas täällä
on ratkennut jokin laskos. Minä neulon sen kotona, pidän huivin näin,
niin ei ratkeama näy. Kas vain kuinka pahasti se ompelijatar on tehnyt
tuon...

Maire kääntyi ympäri, katsoi taakseen ja turvautui puhumaan
ihmisryhmästä, joka tuli pappilan vainioiden keskellä.

— Urho-eno ei ole lähtenyt mukaan eikä ukki myöskään.

— Niin, eiväthän he tahdo kuulla Jumalan sanasta. Se on sellaista, että
jos ihminen kysyy omaa mieltään, milloin hänen on lähdettävä kirkkoon,
niin ei hän koskaan lähde, sillä me olemme hitaat hyvään. Mutta jos
säännöllisesti menee kirkkoon, niin hän tottuu käymään, ja aina joku
Jumalan opetus jää hänen sydämeensä.

Uskonnollisille ihmisille on pääasia, että käydään kirkossa, ajatteli
Maire. Ja hän päätteli, että hän joka pyhä menee kirkkoon, isän
mieliksi. Ja onhan se lisäksi hauskaa, kun vain on kaunis ilma.
Vaihteluakin se on, sillä kyllä viikonpäivät taasen ovat samanlaiset.

Lähempänä kirkkoa tuli pitkiä hevosrivejä. Maire tunsi kaiken aikaa
hiljaista, suloista onnea. Hän tunsi sitä astellessaan ihmisryhmien
läpi postikonttorille ja tuon tuostakin pysähtyessään tervehtimään
tuttavia. Hautausmaalle ei hän olisi tahtonut mennä, hautajaiset
olivat niin ilkeitä. Mutta kun isä kysyi, tuleeko hän, niin hän
sanoi mielellään tulevansa. Ei se kuitenkaan ollut niin kolkkoa näin
tällaisena kirkkaana aamuna. Ei kukaan itkenyt ja isä puhui niinkuin
tavallisesti. Taasen oli suloista astella hänen rinnallaan läpi
ihmisryhmien, jotka niiailivat ja kumartelivat, ja painua pappilan
penkkiin, silmien edessä tuttu alttarikuva, pään päällä urkujen soitto
ja ympärillä koko seurakunnan ihmettelevät ja ihailevat katseet. No,
mitä se nyt oli, kun muut kotiväet eivät tulleetkaan pappilan penkkiin,
vaan menivät alas kirkkoon. Punehtuen nousi Maire paikaltaan, astui,
silmät maahan luotuina, ohi suntion, joka ripusti virsinumeroja
hakoihin, kuuli valkeiden kenkiensä narskavan kuorin permannon poikki
ja istuutui toisen etupenkin päähän Fanni Valkaman viereen. Kun heidän
kaikkien muiden päät olivat painuksissa penkkipöytää vasten, painoi
hänkin alas päänsä, mutta muisti samassa, että hänhän jo oli siunannut
itsensä ylhäällä papinpenkissä.

Siihen se hartaus oikeastaan tuntui päättyvänkin, sillä sen jälkeen
tuli pitkä ikävä virrenveisuu, joka eräässä määrätyssä pisteessä aina
katkesi. Muutamat naiset aloittivat komeasti koko äänellään, mutta
siinä yhdessä kohdassa heidän aina täytyi heittää kesken. Tämä huvitti
Mairea, hän ei koettanutkaan pysyä mukana. Häntä alkoi unettaa,
miten ihmeellä saattoi vaatia, että ihmisten hartaus pysyi vireillä
tuntikausia. Viime lukukauden tapahtumat kulkivat hänen ohitseen. Tänä
keväänä hän oli oppinut tuntemaan rakkauden, tänä keväänä hän oli
oppinut tuntemaan suudelman. Kuinka moni olikaan häneen rakastunut?
Ah, ei heitä voinut laskeakaan. Kuinka moni olikaan häntä suudellut?
Ainoastaan kolme tai neljä. Eikä Ola Borg milloinkaan. Ikävä hänen oli
Olaa... Morsian tuossa vieressä istui pää kumarassa — nukkuiko hän vai
rukoiliko hän? Eipä ollut saanut Urhoaan kirkkoon... Papit tulivat ja
menivät alttarille, pappi ja seurakunta vastailivat toisilleen. Se oli
kuin mitäkin teatteria. Oliko teatteri lainannut kirkolta, vaiko kirkko
teatterilta. Teatteri oli kai vanhempi. Miksi ne tuomitsivat toisiaan,
kirkko teatteria ja teatteri kirkkoa. Hellä-täti oli vakuutettu siitä,
että hänen, Mairen, oli pyrittävä näyttämölle. Isän ei olisi pitänyt
messuta, Maire oli aina pelännyt, milloin ääni katkeaisi. Joskus se oli
katkennutkin, tänään ei tapahtunut mitään. Eivät isä ja äiti ikinä tule
ymmärtämään, että näyttelijätärkin voi olla kunnon ihminen, suorastaan
uskonnollinen. Hellä-täti aina sanoo, että taide on jumalanpalvelusta.
Mistä ihmeestä se mummo oli saanut päähänsä, että Maire oli lapsi,
jolle ei muka voinut antaa rannerengasta. Kunhan vain olisivat osanneet
ostaa kauniin. Miksi rovasti-setä saarnatessaan noin huusi? Eikö
kukaan voinut sanoa hänelle. Hän oli entistä hätääntyneempi maailman
pahuuden takia, varsinkin nuorten, jotka tuhlasivat ihanan keväänsä
syntiin ja turhuuteen. Minkä ihminen kylvää, sen hän myös niittää.
"Kerran monta monta vuotta sitten tuli minun luokseni kansliaan nuori
tyttö. — No tyttöseni, mistä haluaisit puhella, onko jotain erikoista?
— Kaikki käskyt olen ylitsekäynyt, varsinkin kuudennen, sanoi hän
uhkamielisesti. Ja vähitellen sain tietää, että hän oli yrittänyt
kuristaa lapsensa, mutta äiti oli ennättänyt apuun. Sittemmin oli
hän koettanut näännyttää tätä lasta nälkään. Mutta se eli yhä hänen
vastuksenaan ja kulutti koko hänen palkkansa. Niin iloinen ja ruusuinen
oli maailma ollut ennen tätä lasta, kaikki oli odotusta, aavistusta ja
lupausta. Nyt oli kaikki rikki... pirstaleina. Elämä ei ollut antanut,
mitä se lupasi, edeltäpäin näytti kaikki ihanalta, jäljestäpäin oli
se tyhjyyttä. Jos olisi ollut Jumala, niin ei hän olisi voinut sillä
lailla pettää ihmistä, jonka hän loi... Tuo tyttö oli kahdeksantoista
vuoden vanha. Koko elämä oli rikki ja koko elämä oli kuitenkin vasta
hänen edessään. Niinkuin lapsi rikkoo lelun nähdäkseen, mitä sen
sisässä on, niin oli tuo ihmislapsi väkivaltaisesti tutustunut elämään
sen pohjasakkaa myöten... Ja kaikki oli mennyt rikki... Sillä elämä
on hauras, ja kaikkinäkevän Isän taluttaessa kädestä pitää ihmisen
astella hautaan..." Maire kuunteli yhtäkkiä täysin valveilla. Hänestä
tuntui siltä, kuin vanha rovasti olisi puhunut suorastaan hänelle ja
varoittanut häntä. Oliko hän särkemäisillään elämänsä? Oliko hän ehkä
jo särkenyt sen? "Kaikki käskyt ylitsekäynyt, varsinkin kuudennen."
Maire tunsi kyynelten kirvelevän rinnassaan ja aikoi heittäytyä
penkkipöytää vasten itkemään. Hän ei enää välitä pojista niinkuin tähän
asti! Jospa hän saisikin kirjeensä takaisin! Mitä tyhmiä asioita hän
kirjoittikaan, ja rumia. Hän kauhistui omaa itseään. Mutta eihän hän
voinut painua itkemään, sillä kaikki muut istuivat pystyssä.

       *       *       *       *       *

Ja iltapäivällä hän seisoi puutarhassa juhlapuhujien kanssa ja kuiskasi
heille, että he koettaisivat auttaa häntä pääsemään juhliin. Niin
äärettömästi hänen teki mieli kuulla heitä molempia, hän oli niin
paljon kuullut puhuttavan heistä, hän niin suuresti ihaili hyviä
puhujia, niin harvinaisia he olivat meillä. Mutta isä tahtoi häntä
olemaan raamatunselityksessä ja senhän hän tunsi ulkoa... Miten saattoi
vaatia, että hän, nuori tyttö, nauttisi samasta sielunravinnosta kuin
nuo vanhat ihmiset, jotka tuomitsivat kaikkea nuoruutta! Mutta täytyi
olla hiukkasen viisas ja varovainen. Isä oli niin hyvä, mutta hän oli
epäluuloinen...

Maire pääsi juhlaan. Hänen ei itsensä tarvinnut sanoa mitään, äiti
puhui hänen puolestaan ja isä jäi siihen käsitykseen, että hän
lukukauden aikana oli huvitellut tarpeekseen ja itse asiassa mieluummin
olisi ollut kotona. Hän istui koristetussa salissa ulkonaisesti
välinpitämättömänä, mutta sisällisesti tyytyväisenä, sillä hän tunsi
ohjelmankin aikana ihmisten katseet kasvoillaan, ja ikäisten kateus,
jonka hän aina heti erotti ilmasta, tuotti hänelle ylpeää riemua. Kun
hän myöhemmin kiitti puhujia ja vakuutteli heille ihastustaan, niin hän
ikään kuin kylpi siinä hurmauksessa, joka kuvastui heidänkin molempien
silmissä ja nuorilla, kuumilla kasvoilla. Vaistomaisesti oikoili hän
valkeaa kaulaansa niinkuin joutsen, milloin ikävässä, milloin ilossa,
ja päästi tuon tuostakin olkapäänsä valahtamaan paljaaksi. Hän janosi
rakkautta, hän janosi suudelmia.

       *       *       *       *       *

Kotona vallitsi jokin salainen painostava mieliala. Äiti oli suurin
vaivoin saanut ukin ja mummon jäämään vielä viikoksi ja isä oli hänelle
siitä suuttunut. Isä ei kärsinyt ukkia, hän mahtoi tätä suorastaan
vihata. Ukki olikin ainoa, joka teki, mitä hän tahtoi, eikä pelännyt
isää. Hänellä oli omat pullonsa, joista hän joi milloin halutti. Isä
puheli asiasta ankarasti anoppinsa kanssa, huomautti hänelle, miten
sopimatonta oli raittiissa talossa harjoittaa juomapahetta, vieläpä
pappilassa, missä kaikki pitäjäläiset saattoivat suoraan ilmasta tuntea
kauhean salajuoppouden. Anoppi sanoi nöyrästi, että hän on tehnyt
kaikki, hän ei voi mitään. Kiusaaja on kyllä vaatinut häntä pakenemaan
ja heittämään miehensä, mutta omatunto ei ole sitä sallinut. Vai onko
hänellä siihen oikeutta? Laki kyllä antaisi hänelle eron — sellaisia
asianhaaroja kyllä on ja on ollut pitkin matkaa. Mutta omatunto... Sitä
paitsi hän on varma, ettei hän elä kauan. Hänellä on usein vaikeita
tuskia. Varmaan häntä kalvaa jokin salainen tauti. Pastori jätti sen
jälkeen anoppinsa rauhaan ja oli hänelle ystävällinen, mutta tunne
kauppaneuvosta kohtaan ei lauhtunut. Appi ja hän eivät enää vaihtaneet
ainoaa sanaa.

Pian tuli Hellä-täti Montosten autolla pappilaan käymään. Marja-Lisin
taulu oli silloin kunniapaikalla salin seinällä ja ihmeen
tunnelmallinen se siinä oli keväthämyineen ja esineineen, jotka
aavistuksen tapaisina kohosivat taivaanrantaa vastaan. Ei saattanut
tietää, olivatko ne eläviä vai kuolleita esineitä. Ihmeellinen taulu
joka tapauksessa oli.

Marja-Lis — niin, häneltä ei ollut tullut aivan hyviä uutisia. Heidän
oli täytynyt lähteä hermosairaalaan, kreivi oli suorastaan hermosairas.
Tiesihän sen, niin vanhaa ja hienoa sukua kuin hän oli. Mutta Marja-Lis
eli kuitenkin hyvässä toivossa, hän maalaili ja hoiti miestään. Se oli
erinomaisen kaunista seutua, missä parantola oli.

— Nuori Maire, nuori Maire, minun sieluni lapsi! huudahti senatorska ja
levitti sylinsä veljentyttärensä tytärtä kohti. — Ihana sinä olet ja
mahtava! Nuoruus sinä olet... No, oletko tutkinut Ofeliaa? Et, no mitä
olet tehnyt?

— Niin, mitä olen tehnyt? sanoi Maire, itsekin ihmeissään siitä, ettei
todella tietänyt, mihin päivät olivat kuluneet. — Olemme uineet ja
leikkineet, tehneet huviretkiä, olen ollut lasten kanssa... vähän
neulonut... Isä olisi pannut puutarhaan kitkemään, mutta äiti pelasti
minut siitä...

— Olet lihonut ja päivettynyt — aijaijai! No, kyllä se menee pois.
Nuori Maire, nuori Maire, muista, että olet Montonen, sinusta täytyy
tulla jotakin suurta...

— Täti hankkii minullekin kreivin! sanoi Maire nauraen.

— Jumala varjelkoon, huusi hänen äitinsä, — en minä tahdo, että
Mai-rukkani joutuu ulkomaille. Pääasia on, että hänestä tulee onnellinen
ihminen.

Hellä-täti oli vakuutettu siitä, että näyttämö oli Mairen ala,
näyttämöä varten hän oli syntynyt. Heissä oli, kaikissa Montosissa,
taiteilijaverta, turhaa oli heidän yrittääkään muille aloille.

— Ei, ei, ei! kielteli äiti, mutta hänen kasvojensa hymystä kuulsi
läpi, että hänestäkin sentään olisi hauskaa, jos hänen tyttärensä olisi
kuuluisa. Kahden kesken Hellä-tädin kanssa hän kiertäen kaartaen kyseli
Mairen ystäviä. Kutka olivat herrat Tauno Sormunen, Ossi Latvala ja
Ola Borg? Jaa-a, ne olivat sen hirttämättömän Ina Tornellin ystäviä ja
sitä tietä oli Maire joutunut tekemisiin heidän kanssaan. Velkaantunut
Sormunen toimi asianajajana ja etsi rikasta rouvaa, Latvala ajeli
autossa ja ratsasteli kaupungin lähistöllä — Mairekin oli yhteen aikaan
rukoilemalla rukoillut, että saisi ratsastuspuvun ja voisi alkaa
ratsastaa —, häntä sanottiin maisteriksi ja liikemieheksi, taloja
hän osteli ja myi. Hiljan hän oli eronnut rouvastaan ja liehitteli
nyt Mairea. Borg — hän oli aputoimittajana pilalehdessä, nimittäin
piirtäjänä, ja runojakin hän teki, nimittäin hävyttömiä pilarunoja.
Ruuprehtistakin hän oli tehnyt iljettävän runon, jossa syytettiin
senaattoria suosikkijärjestelmän ylläpitämisestä. Vihoviimeinen oli
Borg. Saattoiko Mairella todella olla jotakin tekemistä sellaisen
kanssa? Ja äiti sai vielä kuulla Ina Tornellin huonon seuran
vaikuttaneen, että Mairelle oli tullut erinäisiä huonoja tapoja. Oli
tapahtunut, että... Mutta siitä nyt ei ensinkään tarvinnut käydä
levottomaksi, sillä Maire oli todellinen Montonen, hänen sielunsa oli
pohjaltaan puhdas kuin lähteen kaivo. Niin, ompelijatar, jota hän,
Hellä-täti, oli käyttänyt vuosikausia, oli kadottanut hyvin kauniin
pitsikauluksen, jonka hän oli saanut mailiksi eräästä liikkeestä.
Ja hän tuli kysymään sitä heiltä, koska ei kukaan muu sinä aamuna
ollut käynyt hänen luonaan kuin Maire. Tietysti hän, Hellä-täti,
suuttui silmittömästi ja ajoi ulos ompelijattaren. Mutta kaulus
löytyi Mairen laatikosta! Hän sanoi sen tarttuneen kiinni nappiinsa
ja tulleen laatikkoonsa ilman että hän tiesi. Tietysti ei enää voinut
ompelijattarelle tunnustaa, että se todella oli heillä, sehän olisi
luonut ruman varjon koko taloon. Senatorska oli tarjoutunut maksamaan
kauluksen, mutta ompelijatar taas ei huolinut rahoista — ylpeytensä
piti olla kullakin! Käyttää kaulusta myöskään ei voinut — ehkä sentään
jonkin ajan perästä saattaisi sanoa tuoneensa sen ulkomailta. Jahka hän
lähtee tervehtimään kreivillistä herrasväkeä, niin hän voi sen tehdä
ja samalla tuoda jotakin korvaukseksi ompelijattarelle. Ikävä juttu se
oli. Ja kaikki tyynni oli Ina Tornellin syy. Ja mikä veli hänellä oli —
täydellinen elostelija... Maisteri? Johan nyt vielä...

Pastorska oli kuullut tarpeeksi käydäkseen levottomaksi. Mutta hän ei
uskaltanut mitään sanoa tyttärelleen ja vielä vähemmin miehelleen.

Senatorskan mukana oli tullut pulska nuori autonkuljettaja, joka joutui
odottamaan pappilassa pari päivää. Tämä herra makasi yöt pukkisängyssä
kansliahuoneessa ja päivät nurmikolla, silloin kun hän ei ollut
kyyditsemässä talonväkeä pienille huviretkille pitkin pitäjää. Hän pani
pappilan naispuolisten palvelijoiden päät kerrassaan pyörälle, jopa
kylän tytöt kuuluivat koettaneen saada aikaan tanssejakin voidakseen
nauttia korean "sofföörin" seurasta. Kaikkein merkillisintä oli, että
Maire nämä kaksi päivää istui autonkuljettajan rinnalla oppiakseen
ajamaan autoa ja antoi nuoren miehen nurmikollakin pitää itselleen
luentoa auton kuljettamisesta. Sekä äidin että Hellä-tädin täytyi
tavantakaa käydä huutamassa häntä pois. Ja omin käsin hän kantoi
autonkuljettajalle kahvia nurmikolle. Häntä ei mikään pidellyt, hän
meni. Palvelustytöt olivat hänelle mustasukkaiset, koko pitäjä puhui
hänestä ja autonkuljettajasta. Äiti odotti odottamalla hetkeä, jolloin
vaarallinen mies lähtisi tiehensä. Isä tuli kotiin viime hetkessä,
häneltä täytyi silloin salata Mairen ajattelemattomuus niin hyvin kuin
suinkin. Jos hän olisi saanut siitä vihiä, olisi Mairelle koittanut
kovat päivät, puutarhatyöllähän hän aina tätä uhkasi. Äidillä ei ollut
helppoa.

Hellä-täti oli niin hyvä, hän lohdutteli kaikin tavoin. Ina Tornellin
vaikutusta se vain oli, kyllä lapsi kotinsa ja heidän, Nenónien, kodin
puhtaassa ilmapiirissä taasen tulisi omaksi itsekseen, todelliseksi
Montoseksi, jolle pyhä, puhdas taide oli veressä. Fanni Vasamastakin
oli Hellä-tädillä täysi työ. Sillä Fanni lausui suoraan julki
epäilyksensä, onnistuisiko hänen tehdä Urhoa onnelliseksi. Urho oli
niin hyvä ja rakasti häntä niin suuresti, mutta Urho oli heikko ja
hänen ystävänsä olivat voimakkaat. Nytkään, kihlausaikana, ei Urho
ollut jaksanut tyytyä häneen, vaan... Niin, mitäpä siitä puhui,
minkälaisessa tilassa hän palasi liikematkoiltaan! Hellä-tädillä oli
ihmeellinen kyky lohduttaa ja vakuuttaa: ennenkuin hän läksi, oli
Fannin ja Urhon hääpäivä määrätty.

Niin ikään alkoi käydä huolestuttavaksi, ettei Erkki, niin tohtori
kuin olikin, saanut suurempaa pappilaa. Tulot kävivät suorastaan
riittämättömiksi, kun useammat lapsista tulivat kouluikään. Olihan
Erkki kyllä hyvä saarnamies — miksei hän saanut ääniä? Moneen
monituiseen paikkaan hän oli käynyt saarnaamassa vaalia. Erkki oli
tullut oikein synkäksi. Ei hän puhunut huolistaan, mutta tietysti Aino
näki, ettei hän ollut onnellinen. Illoin he usein nukkuivat sanomatta
toisilleen hyvää yötä. Varmaan Erkki suri, ettei päässyt suurempaan
paikkaan. Isältään ei Aino tahtonut pyytää rahoja, hän kun oli saanut
maksaa niin suuria summia Urhon vuoksi. Eikä isä pitänyt Erkistä,
enempää kuin Erkkikään isästä. Isä oli toivonut Erkistä piispaa — eikä
hän vielä ollut edes kirkkoherra!

— No mutta Aino, sinä suuri lapsi! huudahti Hellä-täti. — Tämähän on
suorastaan Korkeimman huolenpitoa: Erkki on tietysti määrätty pääsemään
isänsä pappilaan. Sinnehän sinä olet kiinnitetty niin monien muistojen
siteillä, siellä on Maire syntynyt ja kastettu... Vanha rovasti kaatuu
pian ja silloin on pappila teidän! Sen minä takaan.

Pastorska tuli niin iloiseksi, että itki. Ihmeellinen rakkaudessaan oli
Hellä-täti.

Hellä-täti myöskin keksi, ettei sitä intresanttia vanhaa herraa siellä
Kairalassa, sitä Judasta, pitänyt jättää sinne rauhaan lahoamaan. Maire
oli lähetettävä valloittamaan hänet, ei ikinä hän voisi vastustaa
Mairea. Nyt, kun kasvattitytär oli kihloissa, se oli tärkeämpää kuin
koskaan ennen. Tietysti ukko halusi antaa hänelle myötäjäisiä ja
hänen lapsilleen perintöjä. Totisesti: oli kohtuullista, että omaiset
jakoivat tuon vieraan naisen kanssa, joka muutenkin oli nakertanut
omaisten varoja. Aino toisti Hellä-tädille, mitä hän jo moneen
kertaan oli kuullut, että Jutte-eno oli mennyt antamaan pois suuren
määrän varoistaan eri ihmisille. Ensinnäkin rengilleen, jonka rikkaus
oli tehnyt aivan hulluksi. Hän, hän ei ostanut itselleen maata ja
mökkiä, vaan kätki rahat jonnekin, josta ei itsekään niitä löytänyt,
ja kierteli nyt kerjäten pitkin pitäjää. Sidonia-täti oli aikoinaan
koettanut vaikuttaa häneen saadakseen pelastetuksi heille kaikille edes
ne rahat, jotka Jutte-eno oli antanut hänelle! Mutta tuo renki oli
ollut aivan kauhean saita, hän ei raskinut syödäkään, sen jälkeen kun
tuli rikkaaksi. Tietysti se oli sulaa hulluutta.

No, Jutte-eno ei siis kuitenkaan nainut tuota kasvattitytärtä, niinkuin
oli päätelty. Ja nuo kolme naista kolmesta eri sukupolvesta, Hellä
Nenón, Aino Rauhaniemi ja Maire kävivät taasen kerran läpi pääpiirteet
jutussa, jonka ylläpitämiseen suvun kesken oli vuosikymmenen aikana
tuhlattu niin paljon intohimoa ja sanoja. Kuinka Jutte-eno oli
nuortunut saadessaan tytön kattonsa alle. Ja kuinka hellästi he
toistensa sairastaessa olivat hoidelleet toisiaan, ensin sairasti tyttö
ja sitten sairasti eno. Ja vanhan palvelijan, sen he hoitivat yhdessä.
Maire muisti, kuinka hän kerran oli nähnyt sedän taluttavan, tai
puoleksi kantavan Annan pihan poikki, missä Anna oli valvonut sairaan
palvelijan luona. "Viekää hänet nyt jo sairaalaan", oli Ruut-täti
sanonut. "Hän tahtoo kuolla kotona", vastasi setä ja selitti hämillään,
ettei Anna ollut riisuutunut kolmeen yöhön. "Minä onnittelen!", huusi
Ruut-täti ilkeästi, kun pari astui ylös portaita. Anna oli todella
pitkän aikaa ikään kuin kasvussaan pysähtynyt, niin että he olivat niin
samankokoiset. Hänhän sairasti vuosikauden tuo Saarlotta, ennen kuin
kuoli, sairaanhoitajilla oli siis yllin kyllin tilaisuutta talutella
toisiaan pois valvottujen öiden jälkeen. Liikuttava oli myöskin tuo
huvimatka, jonka he joka vuosi tekivät tytön vanhempien haudoille. Kuka
sitä olisi uskonut, kun tuo mustapukuinen äiti lapsineen silloin kerran
astui samaan rautatievaunuun Montosten ja rauhaniemeläisten hääseurueen
kanssa, että heistä tulisi sellainen vastus! Mikä heidät silloin sinne
toikin. Jos olisi aavistanut, niin olisi vartioinut vanhaa herraa.
Kun rakkaus oli tullakseen, niin ei vuosikymmenien ikäero vaikuttanut
mitään. Jutte-eno ei nykyään ollut ensinkään vanhemman näköinen
kuin seitsemäntoista vuotta sitten. Ja Sidonia-täti vakuutti, että
hän ikänsä oli ollut samanlainen... Oli ollut hullunkurista: Maire
oli lapsellisuudessaan kerran pappilassa isoisän ja mummon luona
käännellyt salin peilin edessä ja kysynyt Annalta, oliko hän kaunis.
"En minä tiedä", vastaa Anna ja tuijottaa häneen, pää kallellaan. "No,
kai sinä nyt tiedät, mikä on kaunista, mikä rumaa. Onko esimerkiksi
sinun Juttesi kaunis vaiko ruma?" "Minun Jutte-setäni on kaikista
kaunein!" huutaa tyttö aivan tosissaan. Kaikki kolme purskahtivat he
suureen nauruun, kun Maire kertoi tämän. Kyllä varmaan enon tarkoitus,
silloin kun hän rengilleen antoi tuon mielettömän summan, oli ollut
tukkia hänen suunsa, ettei renki juoruaisi elämästä, mitä vietettiin
Jutte-herran ja hänen kasvattityttärensä kesken. Kuka tiesi myöskin,
miten paljon hän oli tuhlannut tytön köyhille omaisille. Ei hän ollut
tyhmä, Jutte-eno, oikea Juudas hän oli. Sidonia-tätihän oli uskonut,
niinkuin kaikki muutkin siihen aikaan, että hän oli hullu — sehän
olisi ollut lieventävä asianhaara, tietenkään ei maailman tuomio olisi
voinut kohdata hullua niin kovana kuin viisasta. Sen johdostahan
Sidonia-täti oli koettanut saada häntä holhouksen alaiseksi, niin,
ja mielisairaalaan. Mutta nyt keksi Jutte-eno keinon. Hän keksi
pankin, Omankodin Pankin. Mahtoi olla tuskallista Sidonia-tädille,
kun lääkäri, jonka piti toimittaa hullu mies sairaalaan, tutkittuaan
hullun ja keskusteltuaan hänen kanssaan tuli siihen johtopäätökseen,
että hän oli aivan viisas, jopa harvinaisen viisas. Tuo hänen fiksu
ideansa, pankki-idea, oli viisaan ihmisen suunnitelma. Niin, ei se
tietenkään ollut hauskaa Sidonia-tädille eikä kenellekään muullekaan.
Mutta sen jälkeen oli Jutte sitten luonnollisesti saanut toteuttaa
viisaan-ihmisen suunnitelmaansa. Hän oli antanut rahoja kaikenlaisille
nuorille pariskunnille omien palstojen ostamista ja kotien rakentamista
varten. Kokonainen siirtokunta oli jo kohonnut Kairajärven ympärille.
Noiden ihmisten piti ensin olla pitkähkön aikaa työssä hänen luonaan,
tai piti heidän näyttää todistukset työkyvystä ja kunnollisuudesta.
Sitten he saivat lainan — ei lahjaa, niinkuin hullu renki oli saanut.
Laina otettiin pankista, joka Jutte-herran kuoleman jälkeen oli
lankeava pitäjälle. Hän oli viisas, Jutte-setä: pankin avulla oli hän
voittanut puolelleen pitäjän. Ja niin ovat ne perinnöt huvenneet.

— Kauniin hopeisen tarjottimen sain kuin sainkin kuitenkin
houkutelluksi vanhalta ketulta, sanoi senatorska nauraen, — sen joka
on sinulla, Aino. Komea häälahja se olikin. Mutta että hän olisi
jättänyt rakkaan Annansa kokonaan ilman perintöä, se ei mahdu minun
päähäni. Eikö se sulhanenkin ole jonkin verran varoissa, koska aikoo
konttoristista maisteriksi. Ei, ei Jutte-sedän perintöjä jätetä heille
yksin, kyllä he saavat jakaa ne meidän kanssamme. Kuulkaas nyt, te
rakkaani, te Montoset, te minun sieluni heimolaiset. Mairehan ei ole
niin moniin aikoihin käynyt pappilassa, eivät siellä lainkaan tiedä,
miltä sinä nyt näytät, sinä ruusunnuppu — sinä lähdet intresantin
vanhan herran luo. Se on suolainen, äreä ukko, mutta tuollainen
väritäplä harmaassa yhteiskunnassa. "Farbenilecken", sanovat
taiteilijat. Maire valloittaa linnoituksen ja tuo aarteen omaisilleen.

Hellä-täti oli todella ihmeellinen lohduttamaan ja keksimään keinoja.
Ruupreht oli käskenyt sanoa, että kun isäukko, vanha rovasti, kallistaa
päänsä — silloin on Erkin hetki lyönyt. Ihmeellisesti Ruuprehtkin
jaksoi muistaa muiden ihmisten asioita.

       *       *       *       *       *

Maire tuli käymään vanhaan pappilaan, vaikk'ei juuri siinä
tarkoituksessa, että hän valloittaisi rikkaan eno-sedän. Hän tuli vain
tervehtimään isoäitiä ja isoisää.

He olivat hyvissä voimissa ja talo täynnä lapsia, lapsenlapsia ja
lastenlasten lapsia. Isoisä oli kauniimpi ja kunnianarvoisampi kuin
koskaan. Maire ei valehdellut, kun hän sanoi, että miltei teki
mieli langeta polvilleen hänen eteensä. Isoäiti taas oli iloinen
ja herttainen niinkuin aina, hänen ylähuulessaan oli nyt niin
paljon haivenia, että ne muodostivat täydellisen parran. Mutta se
kuului mummolle, juuri sellaisena mummo oli suloinen ja rakas. Heti
syleillessään heitä Maire, "kymmenes lapsenlapsi", tunsi heidän
katseissaan sen ihailun, johon hänen kauneutensa oli tottunut ja jota
vailla ei hän enää voinut elää. Hän tunsi vanhusten ajattelevan: tämä
on kaikista lapsenlapsistamme kaunein ja rakkain. Ja tässä lämmön ja
ihailun suotuisassa ilmassa kävi hän taipuisaksi ja sopeutui heti
ympäristöönsä. Häneen tuli jotakin niin tasaantunutta ja arvokasta,
että hän itsekin ihmetteli. Hän liikkui kuin mikäkin pikku äiti
keskellä niitä monia nuoria tätejä, setiä ja serkkuja, jotka öisin
täyttivät pappilan suojat, päivin vilahtelivat puutarhassa ja vesillä,
rannoilla ja teillä, ja aterioiksi kokoontuivat nälkäisinä ja meluten
ruokasaliin. Pitäjäläiset lähestyivät ikään kuin arkaillen porttia,
tuntui siltä kuin he mieluimmin olisivat tekeytyneet näkymättömiksi,
suorittaessaan matkan pihamaan poikki kanslian ovelle ja taasen
takaisin. Jokin kaupunkilaisvesa nuorta Rauhaniemien polvea oli kerran
kysynyt, minkä tähden noita vieraita ihmisiä käy täällä vaarin ja
mummon huvilalla. Elämää ja liikettä oli pappilassa. Kolmattakymmentä
henkilöä istui aterialla suurten pöydässä ja toistakymmentä lasten
pöydässä, hoitajattaret mukaan luettuina. Apulaistakaan ei puuttunut,
hän oli kuitenkin kihloissa, vieraissa kihloissa, siis ei kenenkään
Rauhaniemen kanssa, ja itserakas hän oli ja ärsyttävän pyhä. Hän
oli ainoa, joka täällä heti herätti Mairessa syntisen halun nolata
ja vastustaa. Muuten pappilassa oli kerrassaan suloista. Maire
sai nukkua niin kauan kuin häntä halutti, ruoka oli ihanaa, tuli
syödyksi niin paljon, että vaatteet kävivät ahtaiksi. Paremmin kuin
kaikkien noiden nuorten seurassa viihtyi Maire kuitenkin isoisän ja
mummon kanssa. Hän hiipi tuon tuostakin isoisän työtuolin taakse ja
ojensi valkeassa kädessään, kuin missäkin jalossa maljassa, suuria
hehkuvia marjoja hänen vanhojen kirjojensa aukeamille. Tai hän istui
mummon kanssa verannalla ja ompeli sohvatyynyä isoisälle. Mummolla
ei ollut paljon aikaa, hän tuli keittiöstä vain vilvoittelemaan, ja
silloin häntä huvitti kuunnella Mairen kertomuksia kaikista niistä
huomatuista henkilöistä, jotka liikkuivat Hellä-tädin salongissa.
Ohhoh, vietettiinpä siellä mondeenia elämää! Onnellista, että Maire
oli säilynyt vakavana ja puhtaana... Isoäiti taas puolestaan kertoi
paikkakunnan asioita, tuon tuostakin palaten Kairalaan, missä oli tehty
niin paljon uudistuksia ja parannuksia — ei silti että hän olisi niitä
nähnyt, hän ei kahteen vuoteen ollut käynyt entisessä kodissaan. Kaksi
vuotta sitten — niin, juuri silloinhan Mairen isä oli saanut maksaa
Urho Montosen puolesta — hän oli käynyt pyytämässä veljeltään paria
tuhatta lainaksi — ei edes lahjaksi — eikä tämä ollut antanut. Oli
iljennyt sanoa, ettei hänellä ole... Niin, ja nythän kasvattityttären
sulhanen oli siellä "lukemassa". Kyllä sen lukemisen tiesi! Tämä
heidän apulaisensa oli saanut päähänsä, että neiti Nieminen laulullaan
korottaisi jumalanpalveluksen juhlallisuutta kirkossa. Hänellä
oli kyllä kaunis ääni, mutta hänhän oli jumalankieltäjä niinkuin
Jutte-enokin, eihän toki sellaista sopinut viedä kirkkoon. Isoisä
olikin päättänyt kieltää sen.

— Onko hänellä niin kaunis ääni? kysyi Maire.

— Niin, tuntijat sanovat. Hellä-tätihän hänet keksi.

— Aina mummo tekee jotakin työtä, aina käsissä sukkakudin...

— Niin, sehän on minun iloni kutoa teille kaikille...

— Tekisi mieleni suudella noita ahkeria käsiä.

Mummo hymyili. He siirtyivät puhumaan Jutte-enon hulluudesta. Saattoiko
nyt pitää viisaan tekona mennä lahjoittamaan vanhalle nuuskaiselle
miehelle kymmeniä tuhansia markkoja? Joka tapauksessa oli noloa ja
ilkeää, kun ei lääkäri löytänyt sedästä mitään vikaa. Olisipa miltei
saattanut luulla, että ukko pisti jonkin tuhantisen lääkärinkin
kouraan. Tietysti ei, mutta sellainen ajatus olisi saattanut tulla.

Maire huojutti päätään. Hän piti asiaa aivan selvänä. Sellaisia ne
olivat, ei kehenkään saattanut luottaa!

       *       *       *       *       *

Aattoa odotettiin pappilaan, rehtori Rauhaniemen vanhinta poikaa.
Isoisä toivoi hänestä apulaista, eivät ne olleet onnistuneet nämä
viimeiset apulaiset, tämäkin oli niin uudenaikainen ja maallinen. Aaton
piti pian valmistua, hän saattoi jo tänä kesänä saarnata.

Kylällä korjattiin heinää, paahtavaa sydänkesän taivasta kohti
kohosi heinäseipäistä pölyävä tuoksu ja naisten huivit ja miesten
paidanhihat helottivat vihreillä kentillä. Pappilan kotiniityn ladossa
temmelsivät, korjuuväen ollessa aterialla, lapset, kieritellen heinissä
ylös ja alas. Maire istui päivänvarjoineen ovella, varoittaen heitä
loukkaamasta itseään. Hän oli uninen ja kyllästynyt, viikon oli nyt
kestänyt tätä yhtä ja samaa eikä mitään vaihtelua ollut tiedossa.
Raukein silmin hän katseli peltojen yli Kairalaan päin, missä
tuuheiden vaahterain lomitse saattoi erottaa kattoja ja keltaisia ja
punaisia rakennuksia. Kasvillisuus tuntui siellä olevan rehevämpi kuin
muualla. Hänen täytyi kuin täytyikin päästä näkemään Annaa ja Annan
sulhasta, täytyi keksiä jokin keino, millä houkuttelisi isoäidiltä
suostumuksen. Hän oli utelias näkemään, millaisen se pyhä Anna nyt
oli löytänyt. Kaikki vakuuttivat, ettei eno-sedällä enää ollut mitään
— hän oli heittänyt rahansa järveen ja ne olivat kohonneet rannoille
ja muuttuneet punaisiksi kodeiksi, niin sanoi kansa. Mutta Mairen
korvissa soivat Hellä-tädin sanat: se ei mene minuun, ettei hän olisi
jättänyt rakkaalle Annalleen jotakin perintöä... No niin, ja vaikk'ei
olisikaan ollut mitään toivossa, niin hänen nyt teki kuin tekikin mieli
uteliaisuudesta ja vaihteen vuoksi mennä Kairalaan.

— Vai taas olette te toistenne tukassa, junkkarit! huusi hän Einolle ja
Aarnelle, rehtorin ja tohtorin pojille, jotka aina tappelivat.

Luulla vain, että he tottelivat. Kierien ladon nurkkaan höyhensivät he
toisiaan eivätkä tahtoneet erota, vaikka Maire päivänvarjonsa päällä
koputteli heitä kylkiin ja koetti erotella heitä.

Ja taasen istui tyttö varjossa paahtavan auringonpaisteen laidalla
ja tähyili kylälle päin. Juuri kun ruokakellot kartanoista alkoivat
soida, vuoroin sieltä, vuoroin täältä, keksi hän tomupilven tiellä,
tomupilvessä rattaat ja rattailla valkoisen lakin. Ja käsitti, että
Aatto tuli, Aatto-serkku.

He kohtasivat tomuavalla tiellä, serkku astui alas ja verkkaan he
rinnan kulkivat ohi ladon, missä yhä meluttiin, ja ohi tervehtivien
miesten ja naisten, jotka palasivat työmaalleen. He puhelivat
jokapäiväisistä, tyhjänsanovista asioista ja tuskin tiesivät mitä he
puhuivat, sillä ensi hetkestä lähtien olivat he ilostuneet toistensa
tapaamisesta, tietäneet, että he olivat läheisiä omaisia, miltei
kuin veli ja sisar, ja että jokin ihana ja riemuinen aika oli heidän
edessään. Läpi ovien ja seinien, kautta kaikkien etäisyyksien tunsivat
he sittemmin yhteenkuuluvaisuutensa, eivätkä mitään muuta toivoneet,
kuin että kaikki muu hukkuisi ja he jäisivät kahden. Isoisä otti Aaton
haltuunsa ja kahlehti hänet kansliaan työhön — Maire vihasi isoisää!
Apulainenkin katsoi Aattoa virkaveljekseen ja vei hänet kanssaan
kävelyille — Maire päätti verisesti kostaa apulaiselle. Oli raskasta
istua mummon kanssa portailla ja kuunnella hänen ikuista panetteluaan.
Haivenet hänen suupielissään hermostuttivat, Mairen teki mieli tarttua
niihin ja repiä. Eräänä päivänä, kun apulainen ja Aatto olivat
pitäjällä, rupesi hän houkuttelemaan mummoa mukaansa Kairalaan. Hän
kietoi kätensä mummon kaulaan ja pyyteli:

— Mennään joukolla, mennään kaikki. Rakas oma mummo, onhan hän
kuitenkin veli! Täytyy unohtaa, täytyy antaa anteeksi. Kostetaan
hyvällä tuolle häijylle eno-sedälle. Minä tahtoisin suoraan sanoen
houkutella häneltä jotakin itselleni, esimerkiksi ne kauniit
kynttilänjalat, jotka seisovat salissa...

— Ohoh, lapseni, sinä luulet, että se onnistuu! huudahti mummo. — Ei
— vieras ne saa, vierasta kotia ne tulevat koristamaan, konttoristin
herrasväki ne saa! Ja se on sentään synti, sillä onhan vanha koti ollut
minunkin.

Mummo katsahti Maireen. Hänen läpikuultavat sieraimensa värähtelivät ja
suupielissä karehti viekas pieni hymy.

— Entä jos sinä saisitkin jotakin sieltä pelastetuksi! Mitä enemmän,
sitä parempi. Tulisivatpahan tavarat siten omaisille. Olen kipeä, kun
ajattelen, että tuo vieras ne saisi.

Maire, Lea ja Rauha läksivät Kairalaan. Oliko täällä todella rehevämpää
kuin muualla? Vaahterat kahden puolen tietä kohtasivat toisensa
ylhäällä ja muodostivat niin tiheän katoksen, että helteinen paahde
vain läikkinä pääsi hiekalle. Lehdet olivat suuria kuin ihmisen
kämmen ja seisoivat liikkumattomina tyynessä iltapäiväauringossa.
Talo oli äänetön, miltei kuin kuollut. Ei näkynyt ketään ihmistä,
olisi saattanut luulla, ettei täällä asunutkaan ihmisiä, ainoastaan
kasveja. Kasvit rehottivat ja hallitsivat. Kaalit, lantut ja perunat
olivat harvinaisen suuria, jokainen taimi kasvoi erikseen puhtaassa
mullassa, näytti siltä kuin jokainen perunakin olisi ollut yksilö.
Päivänpaahtamalla rinteellä hautuivat kurkut, kurpitsat ja pumput.
Olipa täällä todella komeaa. Ja mitä muutoksia pihamaalla oli
tehtykään! Villiviini oli taivutettu muodostamaan kaaria, pylväitä,
solmuja, kiehkuroita ja säteitä. Ja seinät olivat niin kokonaan sen
peitossa, että vain ikkunat kärpäsverkkoineen näkyivät. Korkeat
ruusupuut valkeine ja punaisine kukkineen seisoivat vakavina ryhminä
keskellä hienoista, sametinpehmoista nurmikkoa ja portaiden edessä
yleni kukkalava, niin täynnä vihantaa ja värejä, että tytöt sanattomina
jäivät siihen katsomaan. Ja vieläkin ihmeellisempää olivat ne hiljaiset
orvokkikentät, jotka kaartelivat nurmen laidassa kahden puolen
hiekkakäytävää. Kukkaiskasvot katselivat viisaina ylös vihannasta,
ikään kuin niiden takana olisi ollut kärsivä ja tunteva sielu. Nämä
kukkaset täällä todella tuntuivat muodostavan elävän asujamiston. Ei,
keittiössä helähtelivät kattilat ja puutarhasta kuului ääniä. Polkua
rakennuksen kulman taakse astui naisia, kantaen käsissään suuria
vadillisia mansikoita. Ja nyt alkoi keittiöstä kuulua puhetta. Anna
tuli ikkunaan ja näki vieraat. Hän ilostui, kaikesta päättäen.

Heillä oli tänään marjatalkoot. Nämä hyvät naapurinvaimot olivat
auttamassa. Ja vielä mitä: oppimassahan he olivat ja syksyllähän
heidän piti saada mansikantaimia! He oikaisivat neidin sanoja,
iloisesti nauraen. No niin, pantiin säilyyn mansikoita ja myöskin
kaikkein varhaisimpia herneitä. Anna ei ensinkään voinut antaa
kättä, vieraat ottivat häntä kiinni ranteesta. Eivätkö nämä mansikat
nyt olleet suurenmoisia, eikö ollut ihmeellistä, että maa tuotti
tuollaisen hehkuvan, lemuavan hedelmän. Liedellä höyrysivät kattilat
ja pöydät olivat täynnä marjoja. Niitä keitettiin sekä sokeriin että
ilmanpitäviin lasiastioihin. Mansikat sisälsivät paljon rautaa. Kolme
kertaa kesässä heillä oli tällaiset säilyketalkoot. He aikoivat alkaa
elää pääasiassa vihanneksilla, koko tämä kulmakunta. Setä vakuutti,
että ihmissuku tulisi paremmaksi, jos se heittäisi raatelevaisuutensa.

Vieraat istuivat keittiössä ja söivät mansikoita. Pari
naapurinvaimoa perkasi mansikoita. Puhuttiin mansikoista, niiden
kasvattamisesta, niiden sadosta ja säilyttämisestä. Ilma keittiössä
oli mansikantuoksun kyllästämä. Nämä ihmiset mahtoivat olla
eräänlaisessa mansikkahumalassa. Eräs vaimoista kertoi, että hänen
pieni tyttönsä, joka kauan oli potenut pahaa ihottumaa, mansikoista
oli saanut sellaisen puhdistuksen ruumiiseensa, että parani. Varmaan
ei mansikka-aiheesta koskaan olisi tullut loppua, jolleivät pappilan
tytöt olisi viekoitelleet keskustelua toisaalle. Maire tuli Annan luo,
kietoi kätensä hänen ympärilleen ja onnitteli häntä hänen kihlauksensa
johdosta. Kai he saavat nähdä hänen sulhasensa?

Niin, Miikan, tottakin, hehän eivät olleet nähneet Miikkaa. Mitä
kello olikaan, vieläköhän poika oli lukemassa? Ja tyyni, onnellinen
hellyys kasvoilla kertoi morsian, että hänen sulhasensa luki kuumeisen
kiireesti, luki keskellä kukkivaa kesää. Hänellä oli aina ollut
niin palava lukuhalu, mutta ei ollut tilaisuutta tyydyttää sitä. Ja
nyt hänet oli vallannut sellainen tiedonnälkä, että sille saattoi
käydä aivan mustasukkaiseksi. Sitten he aikoivat matkoille, pitkille
matkoille — minne, se oli vielä salaisuus.

— Niin kauas kuin muuttolinnut! sanoi Anna, ja hänen puheensa oli kuin
laulua.

Maire tuijotti häneen ikään kuin hänen edessään olisi ollut jännittävä
arvoitus. Hän unohti hetkeksi kaikki muut huoneessa. Mikä, mikä se
olikaan tuo nainen?

— Te rakastatte kai toisianne hyvin paljon? sanoi hän viehkeästi.

Anna ei sanonut mitään, ainoastaan hymyili ja hänen silmissänsä lepäsi
kokonainen onnen maailma.

Kuinka kummallista rakkautta! ajatteli Maire. Hän, Maire, oli jo niin
paljon rakastanut, mutta ei koskaan tuolla tavalla. Heidän, Annan ja
Miikan, ainoa suru oli jättää setä yksin siksi aikaa kun he olisivat
ulkomailla. Mutta setä itse sitä niin kovin tahtoi, hän sanoi, että
heidän molempien täytyi lähteä elämään omaa elämäänsä ja hänen päästä
yksinäisyyteen.

— Muistakaa nyt sitten vain, alkoi Anna varovasti, puoleksi
leikillä, puoleksi tosissaan, ettei kukaan rupea yrittämään häntä
mielisairaalaan. Hänellä ei enää ole mitään omaisuutta, ainoastaan tämä
maa, mistä elämme.

Lea nosti niskaansa.

— Niin, kaikki on jaettu oikealle ja vasemmalle.

Annan silmät avautuivat suuriksi ja kipunoiviksi.

— Luukkas sai ilmaiseksi, setä katsoi hänellä olevan oikeuden saada.
Mutta kukaan meistä muista ei ole saanut. On vaarallista saada
ilmaiseksi... ja alentavaakin, sanoo setä. Tämän opetuksen ja monta
muuta, ne me olemme saaneet.

Naiset jotka tekivät työtä keittiössä, nostivat päätään, ikään kuin
vahvistaakseen Annan sanoja.

Onko hän pyhä vai tekopyhä? ajatteli Maire. Anna laski käsistään
kauhan, millä hän oli kuorinut vaahtoa kiehuvista kattiloista ja koetti
saattaa mielialaa vapaammaksi. Hän hymyili ja valikoi joitakin suuria
marjoja tyttöjen lautasille.

— Että sinä jo olet noin suuri, sinä pikku Maire. Ajattele, että minä
olen nähnyt sinut aivan pienenä. Muistan sen niin hyvin. Ja silloin
minä suutelin sinua. Te teitte sen myöskin, Rauha ja Lea.

Rauha ja Lea eivät muistaneet. Mutta vanha muisto esiinkutsui Annassa
omituisen hellyyden Mairea kohtaan. Hänen katseensa liukui hyväillen
yli tytön kauniiden hiusten, hänen olisi tehnyt mieli silitellä niitä.
Hänestä tuntui kummallisesti siltä kuin Maire olisi ollut orpo. Hän
muisti, että Mairella oli isä, äiti ja suuri, mahtava suku. Mutta
sittenkään ei hän päässyt siitä, että Maire oli suuresti jonkin avun ja
hyvyyden tarpeessa.

Kun työ soi hetken vapautta, läksivät he kaikki puutarhaan, missä
marjapensaat kypsyttivät terttujaan. Vadelmanrungot ylenivät
kuin mitkäkin pienet puut. Salaatit, dillit ja persiljat olivat
koristekasvien tapaan järjestetyt kapeihin kaareviin lavoihin. Niiden
keskitse kulki punaisella hiekalla siroteltuja teitä. Pisimmän tien
päässä oli ruusulehto, nimittäin sälemaja, jota punaiset ruusut
kiersivät. Jokin pieni tumma olento työskenteli ruusujen keskellä. Hän
kääntyi, kun tytöt äänekkäästi ilmaisivat ihastustaan. Se oli Jutte-eno
tummansinisessä pumpulipuvussaan.

Hän ei ilostunut heidän tulostaan, toinen käsi täynnä kuivia piikkisiä
oksia ja loppuunkukkineita ruusuja ojensi hän heille toisen kätensä,
sanaa lausumatta.

— Kulta setä, sanoi Anna hellästi, — tämä on Maire, jonka vanhempien
häissä me tutustuimme, sinä ja minä. Minä olen suudellut häntä, kun hän
oli pieni.

Maire oli tehnyt syvän niiauksen. Jutte-herra vaikutti, käytyään
käyräselkäiseksi, suorastaan satumaiselta siinä keskellä ruusutarhaa,
kädessään okaiset oksat. Hän oli miltei kuin jokin kuoleman puutarhuri,
joka hoitelee elämän ruusupuita. Maire rupesi rakastettavasti hymyillen
ylistämään tätä ihmeellistä paratiisia, mihin hän oli tullut. Kuinka
ihanaa mahtoikaan olla työskennellä täällä. Jutte katseli häneen toinen
silmä kiinni.

— Minä olen kerran tarjonnut sinulle tointa tässä paratiisissa,
kaalimatojen poimijana... Et taida muistaa. Omaisesi eivät ottaneet
vastaan tarjoustani. Ehkä he eivät pitäneet arvossa kaalimatoja... tai
paratiisia... tai sinua.

— Kuinka intresantti setä on, sanoi Maire ja hänen silmänsä pysähtyivät
vanhuksen käsiin, — oikea Farbenfläcken! Kuinka olen iloinen, että
tulimme tänne.

— Minä pidän arvossa sekä paratiisia että kaalimatoja ja itseäni, ja
menen nyt poimimaan kaalimatoja.

Vanhus kokosi ruusunvarvut esiliinaansa, otti puutarhasakset, katsahti,
molemmat silmät auki, työtään ja sitten, sulkien vasemman silmänsä
Maireen.

— Joko sinun isäsi on pitänyt saarnan kolmesta ruususta? Muistuta
hänelle tuota tekstiä ja mene itsekin silloin kirkkoon... Siitä on
kauan, kun siitä oli puhe, sinä nukuit silloin vielä kaaoksessa. Ruusut
olivat äitisi morsiuskukkavihosta. Joko sinä olet ollut utelias, joko
olet katsonut elämän sisälle?

— Setä, keskeytti Anna, — mutta setä...

— Niin, niin. Kaalimadot ovat enemmän arvoiset kuin nautinto, joka on
jäljelläpäin.

— Älä pelota pois meidän vieraitamme, sanoi Anna.

— No niin.

Ukko korotti päätään kyyristyneiden hartioiden sisältä, katsahti
tyttöihin, toinen silmä kiinni, kasvot irvistyksessä, ja läksi,
kädessään tukko niinisäikeitä ja puutarhasakset.

Tytöt silmäilivät ääneti hänen jälkeensä. Hän liikkui tummana täplänä
punertavalla hiekalla, liukuen yli varjojen, joita puut loivat illassa,
ja pujotellen pensaiden lomitse.

— Hän on käynyt vanhaksi, kuiskasi Rauha. — Hän ei tule elämään kauan.

— Niitä käsiä! ihmetteli Maire. — Aivan kuin joitakin lepän oksia.

Anna nyökytti päätään, kasvoilla miltei juhlallinen hymy. "Niillä
käsillä on paratiisi luotu", tuntui hän ajattelevan, mutta hän ei
sanonut mitään.

Maire kysyi, oliko Annalle riittänyt tämä maailma täällä. Paratiisihan
oli talvet lumen peitossa. Annallahan oli niin kaunis ääni. Hellä-täti
oli sanonut, että hänestä olisi voinut tulla suuri laulajatar.

— Kun me kerran pääsemme ulkomaille, minä ja Miikka, niin minä saan
oppia laulamaan.

Hän sanoi sen tyynesti, mutta hänen kasvoistaan saattoi nähdä, että
asia oli ollut hänelle kipeä. Ja hän lisäsi nauraen, että paholainen
oikein oli saanut hänet valtoihinsa kirkossa, kun nuori pastori,
rovastin nykyinen apulainen oli vienyt hänet urkulehterille laulamaan.
Muutamina lepopäivinä hän oli ollut laulamassa ja hirvittävä halu
hänessä oli syttynyt tulla laulajattareksi. Oikein sitä vastaan oli
täytynyt taistella.

— Mutta kuinka hullua! huudahti Maire. — Alkaisit laulaa. Olisiko se
sinusta synti?

— Kaikkihan riippuu siitä, millä mielellä mikin tehdään, sanoo setä
aina. Voisihan olla onnellista jättää maailmalle suuri nimi — jos
nimittäin olisi saanut riittävät lahjat. Voi myöskin olla onnellista
elää itselleen, hiljaisuudessa, yksinkertaisuudessa. Ehkäpä silloin voi
viedä enemmän mukanaan. Ja sehän on pääasia.

— Mihin viedä mukanaan? Avioliittoon?

— Ehkä siihenkin. Uneen, minä tarkoitan. Kuolemaan.

Lea rupesi nauramaan.

— Yhäkö te vieläkin nukutte tässä talossa ettekä tiedä kuolemasta
mitään?

— Nukumme emmekä tunnusta kuolemaa, sanoi Anna. — Joskus sanoo setä
illalla, että nyt hän menee nukkumaan hautaansa.

— Kauheaa!

Maire oli käynyt aivan kalpeaksi. Annan selittäessä, että he olivat
siihen niin tottuneet, että se tuntui aivan luonnolliselta, parahti
Maire äkkiä. Hän oli nähnyt vanhan käyrän miehen tulevan rannasta. Se
oli kuin kuolema itse, se ei ollut setä. Ei, se oli Luukkas, hän palasi
kalasta. Täällä vanhassa kodissaan hän taasen eleli, setä oli ottanut
hänet takaisin. Silloin tällöin hänet valtasi suuri levottomuus ja hän
läksi hakemaan aarretta, jonka oli hukannut. Kerran oli hän eksynyt
metsään, koko talon väki etsi häntä. Niin, ja Riikka, hänkin oli jo
hyvin huonona. Lottasaarin kuoltua hän oli tuntuvasti heikentynyt.
Mutta hänhän jo olikin yli yhdeksänkymmenen vuoden vanha. Hän ei
enää haluaisi olla muuta kuin ansarissa, siellä hän kai nytkin istuu
viinipuiden alla, puoliunessa. Mutta ansarin ilma ei ole hänelle
ensinkään hyvä, sillä se on kostea.

Tietysti tytöt vielä tahtoivat nähdä ansarin ja Riikan. Se se vasta
oli merkillinen paikka. Kosteassa kuumuudessa kypsyivät siellä
rypäleet, hautuen auringossa, jota ansarin ruudut tuntuivat kokoavan
ja tiivistävän. Vanha vaimo oli kyyristynyt lavitsalle rypäleterttujen
alla. Anna tarttui hänen olkapäähänsä.

— Herätkää nyt, Riikka. Täällä on vieraita. Kyllähän Riikka muistaa
pappilan neidit, Annan ja Rauhan, Sidonia-neidin tyttäret.

— Jaa Sidonia-neidin...

— Niin, ja tämä on Maire, Erkki-pastorin tytär...

— Jaa, Erkki-pastorin.

Vanhus puhui laulavalla äänellä ilman hampaita. Anna talutti hänet pois.

— Täällä on pelottavaa, kuiskasi Maire. — Ei täällä ole mitään rajoja
elämän ja kuoleman välillä. Tuokin eukko voisi kuolla kupsahtaa tänne
ansariin ja mädäntyä. Hyi riiviö sentään. Saisipa nähdä sulhasen, niin
pääsisimme menemään. Mutta ilman minä en lähde.

Anna huusi sulhasensa yläkerrasta tervehtimään. Sellainenko se oli
miehekseen. Ei ruma eikä kaunis, vakava kalpea mies, joka heti
tarttui Annan käsipuoleen. Heikot silmät hänellä nähtävästi oli. Hän
ei sanonut sen vertaa, että olisi kuullut, millainen ääni hänellä
oli, hymyili vain hajamielisesti, kun tytöt puhelivat, ja antoi
morsiamensa vastata puolestaan. Ja Anna teki sen omituisen ujosti ja
arvokkaasti. Se ärsytti Mairea. Sinä tekopyhä! ajatteli hän. Mies ei
ollut sen arvoinen, että olisi viitsinyt häntä ruveta valloittamaan,
mutta morsianta olisi sietänyt hiukan rangaista. Maire tähyili
puoliummistettujen silmäluomiensa alta sulhaseen. Hölmö! — hän katseli
silmälasiensa takaa kuin vastasyntynyt lapsi ja piteli lujasti kiinni
Annan käsivarresta. Oijoijoi, mitä ikävää herrasväkeä!

Jokin nuori mies, nähtävästi renki, tuli pihamaalle, ruuvasi kiinni
letkun vesijohtoputkeen ja suuntasi vesisäikeen istutuksia kohti.
Pappilan tytöt nauroivat: he olivat nyt ymmärtäneet, minkä tähden
kasvillisuus Kairalassa oli niin rehevä. He sanoivat hyvästi ja
pyytelivät Annaa ja hänen sulhastaan pappilaan.

— Kiitoksia, sanoi Anna, — mutta emme me tule. Minusta ei koskaan ole
pappilassa pidetty.

Hän ei sanonut sitä ensinkään katkerasti. Ei hän myöskään pyytänyt
tyttöjä palaamaan. Ottaen toisiaan kädestä, astuivat sulhanen ja
morsian käytävää ohi orvokkien ja ylös keittiön portaita. Koko Kairalan
pihamaa välkkyi vesisuihkujen ja lukemattomien vesipisaroiden vallassa,
joihin auringonsäteet taittuivat. Kauas tielle asti näkyi kummallinen
välke, joka väreili talon yllä.

       *       *       *       *       *

Eräänä päivänä olivat Maire ja Aatto suurella vaivalla päässeet
eroon muista. Toinen oli kiertänyt alhaalta puutarhan kautta, toinen
jyvämakasiinin ohitse läpi riihiportin. He kohtasivat toisensa
vasikkahaassa keskellä risuja ja mättäitä eivätkä uskaltaneet hiiskua,
sillä he kuulivat vielä toisten äänet, miten ne huusivat ja kutsuivat
heitä.

— Maireee!

— Aaattooo!

Heidän sydämensä jyskyttivät, iltarusko loimotti heidän päänsä päällä,
he löysivät toistensa kädet.

— Maireeee!

— Aaattooo!

Äänet lähenivät.

Kuin yhteisestä sopimuksesta läksivät he juoksemaan ja pysähtyivät
tiheään lepikköön. He olivat niin lähellä toisiaan, että heidän
sydämensä löivät vastatusten. Maire nosti kätensä pojan niskan ympäri
ja taivutti alas hänen päätään. Heidän suunsa painuivat toisiaan
vasten. He vaipuivat polvilleen ja läähättivät toistensa syleilyssä.

— Maireee! Maireee!

Nepä olivat itsepintaiset, nuo kiusanhenget. Poika nousi seisomaan ja
nosti tyttöä kädestä.

— Älä nyt tule heti, kuiskasi Maire. — Koeta saada vene, että luulevat
sinun tulevan järveltä. Emmekö voi huomenna tavata ladossa. Ovi ei
vielä ole lukossa. Minä sanon, etten saa unta, jollen kävele illalla,
ehdota sinä, että tulet saattamaan.

Poika ei päästänyt häntä lähtemään.

— Tämä on kauheaa, sanoi hän, — me valehtelemme ja petämme. Etkö
ymmärrä, ettei minun ole lupa tehdä sitä.

— Et siis pidä minusta?

— Enkö minä pidä! Mutta toisen tai toisen meistä täytyy matkustaa pois,
muuten... en tiedä, mitä tapahtuu!

— No minä matkustan, minä matkustan. Etkö tahdo edes sanoa minulle
hyvästi? Siis huomenna ladossa.

Poika suuteli häntä rajusti ja työnsi hänet menemään.

Mietteissään, kädessä kimppu mustikoita isoisää varten asteli Maire
riihiportista, ohi jyvämakasiinin pihamaalle.

Ruut-täti, Silja-täti ja vielä joku istui portailla. He nousivat heti
ja läksivät tulemaan häntä kohti. Myöskin mummo ja isoisä tulivat.
Kaikki olivat kalpeat ja itkettyneet. Mitä, mitä olikaan tapahtunut? He
sanoivat sen hänelle vähitellen, varovasti, sanoma oli tullut monien
puhelinkeskusten kautta: äiti oli äkkiä kuollut sydänhalvaukseen. Niin,
niin, hänen, Mairen äiti oli kuollut. Tänään, nyt iltapäivällä. Oli
tietysti joka suhteessa kiire, Hellä-tädin oli määrä huomenna matkalla
kohdata Maire ja yhdessä hänen kanssaan tehdä hautajaisostokset sekä
lähteä pappilaan.

Maire hillitsi itsensä hyvin. Tytöt ja tädit olivat varustautuneet
miltei johonkin pyörtymiskohtaukseen, mutta Maire vain peitti kasvot
käsillään ja istuutui. Kaikki häärivät hänen ympärillään, joku toi
hänelle juomavettä, kietoi kastetun pyyhinliinan hänen otsansa ympäri.
Itse asiassa ei hän käsittänyt, mitä oli tapahtunut eikä voinut itkeä.
Hänen ajatuksensa alkoivat heti askarrella aivan käytännöllisissä
asioissa. Miten tulisi nyt elämä järjestymään kodissa? Vaadittaisiinko,
että hän, Maire, ottaisi emännän velvollisuudet? Mistä hän ehtisi saada
vaatteet hautajaisiin? Siis ei hän huomisiltana enää saisi tavata
Aattoa. Isoisä puhui Jumalan tahdosta, johon ihmisen täytyi alistua.
Maire tuli yhtäkkiä ajatelleeksi ruumista, joka nyt makasi kotona,
ja hän kylmeni pelosta. Mikäpä turva Hellä-täti olisi, hän pelkäisi
varmaan yhtä paljon kuin hekin, lapset. Jos saisikin täältä mukaansa
jonkun, mieluimmin Annan. Anna ei pelkäisi. Mihinkähän huoneeseen he
olivat panneet äidin? Kammotti koko kotiinlähtö, koko koti. Vielä
viimein, kun Maire saapui kotiin, oli äiti tähyillyt portilla, tullut
aamulla häntä herättämään ja istunut hänen vuoteensa ääressä. Nyt...!
Ja yhtäkkiä hän purskahti itkuun. Mutta hän ei unohtanut itseänsä, hän
tunsi koko ajan, että hän oli hetken keskipisteenä. Häntä tarkoitti
kaikkien hellyys ja huolenpito, hänen tuskastaan puhelivat kaikki
kuiskaten. Miksei Aatto jo tullut? Eiköhän Annakin olisi kiirehtinyt
tänne, jos olisi tietänyt, mikä suru oli kohdannut Mairea. Miksei Anna
tullut?

Vihdoin asteli Aatto ylös rannasta. Kaikki mitä hän oli valmistanut
selitykseksi, jäi sanomatta, sillä hän näki heti, hänkin, että suru oli
astunut taloon. Kalpeana ja vaiteliaana liikkui Maire vaatekaappien
ja matkalaukkunsa väliä, tuon tuostakin tarttuen kädellään kiinni
otsaansa, ikään kuin selvittääkseen ajatuksiaan. Tyttö hymyili hänelle
surullisesti, sanaa sanomatta. Aatto vaipui nöyränä tuolille ovensuuhun
ja peitti kasvot käsiinsä. Raju tuska puistatti häntä. Maire tunsi
hänen tuskassaan myöskin rajun hellyyden. Arvokkaana ja hajamielisenä
asteli hän huoneessa, kantaen suruaan kuin ihanaa sädehtivää pukua,
joka saattoi hänen kauneutensa astumaan esiin aivan erikoisen
hurmaavana. Nuorukainen ovensuussa repi hiuksiaan ja voihki ääneensä.
Maire tunsi hänen rakkautensa mielettömän kiihkon. Maire astui
väsyneenä hänen luokseen ja kosketti hänen päälakeaan. Silloin tarttui
serkku hänen käteensä ja peitti sen suudelmilla.

— Tule latoon, Maire, minun täytyy saada puhua kanssasi.

— En voi. Tule sinä hautajaisiin.

— Tulen!

Kaiken yötä tunsi Maire kuoleman kammottavaa läheisyyttä. Hän pelkäsi
kotiintuloa. Ruut-täti läksi hänen mukaansa ja matkalla kohtasivat
he Hellä-tädin mustassa puvussa ja aivan itkettyneenä. Kun hän näki
Mairen, pääsi hänen tuskansa uudelleen valloilleen ja hän valitti
hotellihuoneessa niin, että Ruut-täti kävi sulkemassa erinäisiä ovia.

— Oi Maire, minun henkeni lapsi, mikä suru! Minun orpolapseni, mikä
suru! Voitko sinä ymmärtää tätä? Minä en vielä usko, minä en vielä
ymmärrä. En usko, ennen kuin näen hänet kylmänä, ja kuitenkin pelkään
häntä nähdä. En voi häntä nähdä! Oi, oi, oih! Mitä ajattelee Jumala?
Onko mitään Jumalaa? Seitsemän lasta, seitsemän orpoa! Sinä tulet nyt
olemaan heille äidin sijassa... oi sinä nuori Maire, sinä nuori ihana
äiti! Mutta minä en sittenkään saa sitä päähäni, en ymmärrä sitä. Oi,
oi, oih! Miten sinä voit olla niin tyyni, lapseni — hän oli kuitenkin
sinun oma äitisi!

Jota rajummin Hellä-täti itki, sitä tyynemmäksi Maire kävi. Hän näki
kasvonsa peilissä ja ihmetteli omaa itseään. Varmaan tulisi pitkä
suruharso pukemaan häntä. Hän huomautti Hellä-tädille, että heidän
täytyi lähteä ostoksille, koko perheelle oli hankittava surutarpeet,
aikaa oli vähän. Hellä-täti käsitti tämän ja heti paikalla he alkoivat
tehdä luetteloa. Tuli ratkaistavaksi, kenelle piti tilata suruhatut
pitkine suruharsoineen. Mairella tuntui olevan aivan selvillä, että
yksin hänelle kuului tuo pitkä musta huntu. Päivike oli liian nuori,
hän ei sitä tarvinnut, ja tädit olivat kaikki liian etäistä sukua.
Äidin äiti oli niin sairas, ettei hän tietystikään pääsisi liikkeelle.

— Mitä sinä ajattelet! huudahti Hellä-täti, — toki äitisi minulle oli
läheinen kuin oma sisar, oma lapsi. Jos kenellä pitää olla syvää surua,
niin minulla.

— Niin, sanoi Maire, huultaan purren, — täti tekee tietysti niinkuin
tahtoo. Ajattelin vain, etten ole nähnyt missään hautajaisissa muuta
kuin aivan läheisinten omaisten... Ihmiset voisivat kummastella...

— Mitä pitää minun kuulla! Eikö Aino Montonen ollut minun veljeni
tytär, minun sieluni omainen? Tuskin hänen oma äitinsä oli häntä niin
lähellä kuin minä. Tilasin hänen morsiuspukunsa, panin kruunun hänen
päähänsä — ja nyt minä en saisi surra häntä. Sinä olet sydämetön,
Maire, tätä en olisi sinulta odottanut.

Vihdoin piti Hellä-tädin myöntää, että tytär oli lähempänä vainajaa
kuin täti, ja että Mairelle kuului pitempi suruhuntu kuin hänelle.
Mairelle tilattiin hyvin kaunis suruhame ja hyvin kaunis suruhattu.
Hänen kalpeutensa vaikutti, että hän nykyään muistutti korkeaa valkeaa
liljaa. Laihtunutkin hän oli sitten eilisillan. Koko ajan hän ajatteli
serkkua, Aattoa, miten hän tulisi olemaan nöyrä, hellä ja taipuvainen.
Aatto oli kaunis, ei koskaan hän ollut suudellut niin täyteläisiä
huulia.

Jota lähemmäksi kotia he tulivat, sitä kolkommalta tuntui. Sekä
Hellä-täti että Maire pelkäsivät enemmän kuin he osasivat surra,
kuoleman kammo vaiensi heissä kaikki muut tunteet. Suorastaan hirveää
oli, kun he yösydännä saapuivat pappilaan. Missä huoneessa hän on?
ajatteli Maire, tähdäten säikähtyneet katseensa ikkunariviin. Ja hän
vahvisti mielessään päätöksen, jonka hän ensi hetkestä oli tehnyt: en
tahdo häntä enää nähdä, en mistään hinnasta, en vaikka mikä olisi!
Hillittynä tuli isä heitä vastaan. Hillittömästi itkien heittäytyi
Hellä-täti hänen syliinsä ja toisti sen, mitä hän oli sanonut Mairelle
sekä puhui paljon lisää. Joka lasta syleillessään hän puhkesi
äänekkääseen valitukseen. Kovin äkkiä kuolema oli tullut. Toissailtana
äiti oli ollut saunassa ja valittanut pahoinvointia, mutta hän oli
nukkunut hyvin ja eilen hän oli ylhäällä kuten tavallisesti. Hän
askarteli ruokasalissa. Palvelustytöt kuulivat kyllä kolahduksen, mutta
eivät menneet katsomaan. Kun Päivike sitten tuli huoneeseen, makasi hän
permannolla kuolleena. Tehtiin kaikki, mitä voitiin, lääkäri saattoi
vain todeta, että hän oli kuollut sydänhalvaukseen. Kun isä ehdotti,
että he menisivät katsomaan äitiä, huusi Hellä-täti, että Jumalan
tähden: hän tahtoo säilyttää hänestä kuvan elävänä. Eikä Mairekaan
mennyt. Onneksi äiti oli viety viimeiseen huoneeseen, oli monta
huonetta välillä.

Jota enemmän taloon tuli väkeä, sitä helpommaksi kävi. Ja kun Aatto
saapui, valtasi Mairen pyhä, puhdas onni. Aatto ei luopunut hänen
rinnaltaan. He eivät puhuneet, mutta he tunsivat toistensa läsnäolon.
Maire ikään kuin souti Aaton ihailussa, niinkuin se olisi ollut
haaleaa kesäistä vettä. Yksinkertaisessa mustassa puvussaan, joka
ulottui korkealle kaulaan asti, tiesi tyttö olevansa uusi ja entistä
viehättävämpi. Tuo puku teki hänet ikään kuin siveäksi.

Viimeisenä yönä ennen hautajaisia makasivat Hellä-täti ja Maire
lattialla lasten kesähuoneessa, alhaalla vuokraajan rakennuksessa. Koko
päärakennus oli täynnä omaisia, joita koko päivän oli saapunut.

— Täti, kuiskasi Maire äkkiä ja nousi istumaan, — nukkuuko täti?

— En, sanoi Hellä-täti, — ajattelen häntä, en saa häntä mielestäni.
Tässä pienessä pappilassa hänen piti kuolla, ehkei hän ollut oikein
onnellinenkaan. Sinun isäsi on niin kylmä ja niin kylmiä ovat kaikki
nämä Rauhaniemet. Toista olemme me Montoset, tulta ja hehkua. Ja minä
kun aina lupailin hänelle suurta kaunista pappilaa. Olisi saanut vanha
rovasti siitä aikoinaan kaatua, niin olisivat päässeet sinne. Etteihän
vain menisikin isäsi uusiin naimisiin. Yrittäköönkin!

— Täti, keskeytti Maire, — ehkä se olisi hyväkin: kuka hoitaa lapset?
Isä näkyy ajattelevan, että minä jäisin kotiin. Mutta sitä en minä
tee, enhän, täti, enhän voi keskeyttää koulua, se olisi minun surmani.
Teidän täytyy selittää isälle, etten minä voi!

— Mitä sinä sanot? Eikö sinussa eläkään äitisi henki, Montosten henki,
eikö sinulla olekaan omaatuntoa? Vai naimisiin sinä toivotat isääsi, ja
tuolla makaa vielä äitisi maan päällä. Nuori Maire, nuori Maire...!

— Mutta täti ei nyt kiihdy. Enhän minä nyt tarkoita kenen hyvänsä
kanssa. Eikö se vielä ole vapaana se Annan sisar, joka on ollut isän
nuoruudenlemmitty...? No niin, minä olen saanut sen selville, mummo
isossa pappilassa sen kerran varomattomasti ilmaisi, ei suoraan, mutta
minä tein johtopäätöksiä.

— Lapseni, nuori Maire, mikä urkkija sinä olet! Luuletko, että minä
koskaan unohdan suruharsoa, jota et minulle suonut. Kyllä sinun
suruharsosi huomenna laahaa maata, mutta toisen naisen tahtoisit jo
äitisi tilalle. Anna Niemisen sisarhan on naimisissa, hän uhrasi
itsensä sisarustensa hyväksi, jonkun papin hän otti saadakseen heille
kodin. Mutta sinä! No niin, puhun isäsi kanssa, että hän päästää sinut
päättämään koulusi ja sitten näyttämölle. Näyttämöllä olet omasi.
Äidiksi orvoille sisaruksille et sinä kelpaa. Näyttämöllä, siellä
itketään krokotiilin kyyneliä ja näytellään kuolemaa. Oi Maire, Maire,
minun sieluni lapsi, kuinka voit olla näin kova, kun sentään sekä
äitisi puolelta että minun puolelta olet nähnyt pelkkää rakkautta ja
vilpittömyyttä!

Heidän suuri hetkensä oli hautausmaalla, jolloin he kuin kuoleman
morsiamet, harsoissaan, seppel käsivarrella astelivat ihmisjoukkojen
halki. Toinen oli vanha: hän piteli kaiken aikaa harsoaan alhaalla.
Toinen oli nuori: hän nosti keskellä ruumispuhetta mustan verhon
ja antoi auringon ja ihmisten ihailun langeta kasvoilleen. Serkku,
joka seisoi toisella puolen hautaa, sai raukeiden silmäluomien alta
pitkän katseen. Se oli liikuttava näky, kun pastori pienten lastensa
ympäröimänä seisoi haudan partaalla ja sirotteli kukkia arkulle.

— Kiitos, äiti, rakkaudestasi, lausui Maire, pudotti ruusukiehkuransa
hautaan, viipyi vielä silmänräpäyksen ikään kuin jättääkseen hyvästi,
ja palasi sitten hitaasti elävien joukkoon.

Hellä-täti oli odottanut hetkeään aivan hänen takanaan. Hän purskahti
niin raivoisaan itkuun, että senaattorin täytyi tarttua hänen
käsivarteensa estääkseen häntä putoamasta hautaan. Maire katseli
häntä kylmästi, huulillaan pilkallinen pieni hymy. Aatto ei päästänyt
silmistään kaunista mustahuntuista serkkuaan. Maire tunsi sen.

Tämän suven jälkeen alkoivat ratkaisevat tapahtumat Montosten ja
Rauhaniemen sukujen piirissä seurata toisiaan nopeasti. Tuntui siltä
kuin jokin vilja olisi tuleentunut ja siemenet yhtäkkiä varisseet
toiselle saralle toisen jälkeen. Tai kuin jokin sulku olisi vedetty
edestä ja kokonainen patoutuma syiden seurauksia ryöppynä purkautunut
ilmoille. Ne olivat kaameita tapahtumia, joita sivullisetkin oudoksuen
katselivat. Sekä Rauhaniemien että Montosten naisilla oli yllin kyllin
tilaisuutta pukeutua suruharsoihin. Ja näillä suruharsoilla oli syytä
olla sekä pitkiä että tiheitä.

Kauppaneuvoksetar Montonen makasi parantumattomana sairaana Tolvilla —
kauppaneuvos oli sijoittanut hänet tänne, jotta hänellä olisi enemmän
rauhaa. Pahat ihmiset sanoivat hänen siirtäneen vaimonsa luotaan
voidakseen elää vapaammin sen konttoritytön kanssa, jonka hän oli
tuonut Koivulahden sahalta ja korottanut taloudenhoitajattarekseen.
Kauppaneuvoksettarella oli sisällinen syöpä, sellainen, jonka arvellaan
johtuvan surusta. Diakonissa valvoi hänen luonaan yötä ja päivää. Hän
kuoli hirveihin tuskiin.

Vanha rovasti, Erkki Rauhaniemen isä, kaatui uudenvuoden aikaan,
keskellä polttavimpia pakkasia omissa portaissaan ja kuoli.

Keväällä sahasi liikemies Urho Montonen juoppohulluudessa peilinsäröllä
rikki kurkkutorvensa. Hän eli vielä, kun murtauduttiin huoneeseen,
mutta häntä ei enää voitu pelastaa. Kesällä syntyi Fanni-rouvalle,
hänen leskelleen, lapsi. Kauppaneuvos oli suutuksissaan äidille,
jonka pieni pääoma oli ehtinyt kulua Urhon eläessä. Hän sijoitti
hänet ja lapsen Tolville. Mitä juttuja Urho olikin levitellyt, että
hänen morsiamellaan olisi kolmesataatuhatta. Tuskinpa rahoja oli
kolmeakymmentätuhatta.

Syysmyrskyssä lähti kauppaneuvos laivallaan suureen huutokauppaan,
missä hänellä oli toivoa saada haltuunsa arvokas talo metsineen,
irtaimistoineen päivineen. Hänellä oli seurassaan kaksi miestä,
jotka hän oli palkannut huutajiksi avukseen. Laiva oli pienessä
viskilastissa, sillä kauppaneuvos oli oman tilauksensa ohella tilannut
talvivarat useille ystäville, joiden oli määrä lähettää noutamaan
laatikot rannasta. Oli hiukkasen juotukin siinä kolmeen pekkaan, kun
laiva yhtäkkiä pahasti kallistui. Laivamiehet juoksivat sanomaan,
että se oli saanut vuodon ja ryhtyivät etsimään pelastusvöitä. Ne
olivat mädäntyneet, mutta vene saatiin vesille. Miehet kiirehtivät
kiirehtimistään isäntäänsä veneeseen. Kauppaneuvos viivytteli hytissä,
missä hänellä oli rahansa. Hän ei uskonut koko vaaraan, kirosi ja
lupasi paikata koko vuodon. Yhtäkkiä kallistui laiva kokonaan,
viskilaatikot vierivät kajuutanoven eteen. Kauppaneuvos ei enää saanut
sitä auki. Laiva upposi.

       *       *       *       *       *

Eräänä kevätaamuna seisoi pastori Erkki Rauhaniemi kapeassa
kaupunkilaisessa porraskäytävässä soittaen ovikelloa. Hän sai soittaa
kauan, ennen kuin pääsi sisään. Pieni tyttö avasi ja selitti, että
äiti oli poissa, torilla. Neiti, niin neiti nukkui, neiti nukkui aina
niin kauan. Neiti oli kieltänyt päästämästä sisään ketään. Eikä neiti
vastaakaan, jos koputetaan, sillä täällä käy karhuja, velkojia, eikä
neiti tahdo tavata niitä. Ompelijattarilta ja puodeista lähettävät.
Silloin täytyy aina olla hyvin hiljaa, niin ne luulevat, ettei ketään
ole kotona ja menevät pois.

— Onko herra neidin veli? sanoi lapsi, asettuen suojelevasti oven eteen.

Pastori nosti hänet pois tieltä ja koputti.

— Maire... avaa... minä, isäsi olen täällä.

Hän koputti ja toisti sanansa. Hän sai toistaa ne moneen kertaan.
Vihdoin seisoi hän suuressa huoneessa, jonka seinät miltei kauttaaltaan
olivat kuvakorttien peitossa ja jonka ainoasta ikkunasta näkyi
keittiönparvekkeita, kaidepuillaan mattoja ja sänkyvaatteita. Huoneessa
hajusi vahvasti tupakalta. Maire tuli esiin varjostimen takaa ja
tervehti isäänsä jonkin verran pingottuneesti. Hän ei vielä ollut
täysin pukeutunut, hiukset riippuivat palmikoilla. Hänen suupielissään
värähteli pilkallinen hymy, nähtävästi hän oli asettunut odottavalle
kannalle. Vastapäätä alettiin tomuuttaa mattoja, klap-klap-klap-klap.

Maire oli jo asettunut tuolille vastapäätä isäänsä. Häneltä pääsi pieni
malttamaton huudahdus ja hän nousi sulkemaan ikkunaruutua.

— No, isä on tullut kaupunkiin.

— Niin, senatorska kirjoitti.

Silloin Maire tiesi, millä kannalla hänen asiansa olivat, ja hän
viskasi uhkamielisesti niskojaan.

— Onko hän myöskin kirjoittanut, että hän hääti minut keskellä yötä
talvipakkaseen. Olin ilman rahaa, tuskin pääsin hotelliin... Hän on
piru itse, senatorska.

— Miksi hän sitten suuttui?

— Ei ollut muuta syytä kuin että minua oli saattamassa kotiin eräs
herra, jonka kanssa hän oli kieltänyt minua seurustelemasta. Olin
pyytänyt tuon herran hetkeksi istumaan huoneeseeni...

— Yöllä?

— Niin, yöllä, miksei. Oli kylmä, oli parempi jutella sisällä kuin
kadulla. Silloin tuo riiviö sattui tulemaan. Itse asiassa hän oli
suuttunut Marja-Lisille siitä, että hän kreivinsä kanssa oli saapunut
kotiin, siitä, että kreivillinen herrasväki oli rutiköyhää - ei linnaa,
ei metsästyspuistoa, ei mitään! Jollekin piti kostaa ja minähän olin
siihen sopiva!

— Mikset sitten ole kirjoittanut tästä kaikesta mitään isällesi?

Mairen kaunis kalpea pää vavahti uhkamielisesti.
Klap-klap-klap-klap-klap...

— En tahtonut tuottaa isälle surua.

— Ja luulet, ettet ole tuottanut ja ettet nyt tuota.

— Ehkä. Tahdoin ainakin säästää isää niin kauan kuin se oli mahdollista.

Molemmat vaikenivat. Jotkut muistot tekivät työtään kumpaisessakin
ja kumpikin koetti hillitä itseään. Pihamaalla hakattiin, hakattiin,
klap-klap-klap...

— En pyydä sinulta mitään yksityistietoja. Ei sinullakaan ole ollut
helppoa. Tuletko nyt kanssani kotiin? Kaikki me sinua siellä ikävöimme.

Pastori sai vaivoin pidätetyksi kyyneleensä. Hän yritti alkaa kertoa
keväästä siellä kotona, mutta hänen puheensa katkesi. Sitten hän alkoi
puhua äidistä, mutta nytkin jäi puhe kesken. Maire istui ja puri
huultaan, hänen jalkansa sinisessä silkkitohvelissaan eli levottomasti.

— Tulethan nyt kotiin?

— En, isä, en voi. Se on vähän vaikeaa.

— Mikset voisi? Eihän sinulla ole mitään tointa, et harjoita mitään
opintoja...

— Kyllä toki...

— Ethän nyt voi elää tässä lävessä. Tulet kesäksi kotiin, syksystä
järjestät opintosi, jollet tahdo jäädä kotiin. Mehän saimme periä...

Isä ahdisti häntä ahdistamistaan, ajoi hänet umpikujaan ja piteli häntä
siellä. Varmaan hän jo aavistikin kaikki tyynni. Hän osasi solmia
toisen hänen sanoihinsa kuin mikäkin tutkintotuomari. Varmaan hän tiesi
kaikki. No niin, yhdentekevää!

Maire nosti päänsä ja katsoi häneen ikään kuin ylhäältä alas. Hän oli
hyvin kalpea, silmien alla tummat varjot.

— Voinhan minä sen sanoakin, ilmihän se kuitenkin tulee. Isä kuulee nyt
sitten kaikki yksintein. Minä en ole yksin. Puolen vuoden perästä on
minulla lapsi... Niin, niin, lapsi, lapsi. Kai isä tietää, mikä lapsi
on, onhan isällä ollut heitä koko joukko.

Pastori piteli päätään. Tuon tuostakin hänessä leimahti, ikään kuin
hän olisi aikonut tarttua kiinni pöytään ja paiskata sen Mairea kohti.
Sitten hän jonkin verran tyyntyi. Olihan se nyt sanottu, tiesihän hän
nyt kaikki, pahin oli jo vedetty päivänvaloon.

— Sinun täytyy mennä naimisiin. Minä pakotan hänet. Sano kuka hän on,
kuka on lapsen isä?

— Isä rauhoittuu nyt. Ymmärrän, että tämä on tuskallista isälle
pappina. Mutta minä koetan tulla toimeen. Koetan hankkia jostakin
käännöstyötä, tai muuta, en vielä tiedä.

— Ei, lapseni, sinun täytyy saada oikeutta ja hyvitystä. Sitä varten
minä juuri olen täällä, että hankin sitä sinulle. Teidän täytyy mennä
naimisiin. Lapseni, rakas lapseni, sano kuka hän on, menen hänen
luokseen. Kuka on lapsesi isä? Etkö nyt voi sanoa sitä. Onko se se
Tornell, roisto... Vai Borg... vai Sormunen... vai Latvala... Äitisi
mainitsi joskus nämä nimet. Jollet sinä sano, niin minä menen jokaisen
luo ja kutsun hänet tuomiolle... He eivät uskalla valehdella minulle...

Maire naurahti ja nousi.

— Isä ei tee mitään tyhmyyksiä. En ole pariin vuoteen ollut missään
tekemisissä noiden ihmisten kanssa.

— Siis joku toinen? sanoi pastori neuvottomana.

— Niin, joku toinen, luiskahti soinnuttomasti Mairen huulilta.

— Joku toinen — mitä tarkoitat? Kuka toinen?

— Isä, mennään kaupungille, minä syön ulkona, minun on nälkä.

— Emme mene minnekään, ennen kuin asia on selvillä.

Maire huokasi ja asettui takaisin tuolille. Isä alkoi taasen kyselynsä.
Maire vain pudisti päätään. Nyt isä uhkasi lähteä Ina Tornellin luo
ja vaatia tilille häntä. Ah, Ina Tornell, koulututtavuus, aikoja
sitten ohi. Isä vaikeni neuvottomana. Maire ehdotti uudelleen, että
he menisivät syömään. Isä tuijotti häneen ikään kuin onkiakseen hänen
sisältään salaisuuden, jota hän halusi paljastaa. Maire vaikeni
itsepintaisesti.

— Elämä on roskaa! sanoi hän yhtäkkiä ja kierteli pientä jalkaansa
ilmassa. — Se lupaa täyttä ja tyhjän se antaa.

Isä katsoi häneen kipeän hellästi.

— Olet nuori, vastahan olet kahdeksantoista vanha, alatte elämän
uudestaan...

Maire alkoi taasen kiemurrella itseään irti.

— Isä, Jutte-setä käski minun pyytää isää kertomaan tarinan kolmesta
ruususta. Mikä tarina se oikein oli? Olenko minä repinyt rikki ruusuni?

— Sano minulle, kuka hän on. Säilytän salaisuutesi, mutta sano se,
rakas lapseni.

Isä pyyhki hikeä otsaltaan.

Klap-klap-klap-klap...

Mairea väsytti tämä tutkinto. Hänen oli kylmä. Kaikki oli yhdentekevää.

‒ Kuka, kuka, lapseni?...

— Isä... minä en tiedä sitä.

— Mitä, mitä et tiedä?

— Sitä mitä isä minulta kysyy.

— Kuka hän on?

‒ En... en tiedä.

Maire koetti irtaantua isänsä käsistä, mutta isä piteli häntä kuin
rautaisilla pihdeillä. Maire alkoi hermostuneesti nauraa. Silloin
paiskasi isä hänet koko voimallaan seinää vasten ja kääntyi lähtemään.
Hän sivalteli otsaansa, hänen kurkussaan korahteli. Maire oli
voihkaissut, mutta pääsi samassa pystyyn. Olkapää oli valahtanut
paljaaksi likaantuneen valkean silkkipuseron alta. Kun isä sulki oven,
seisoi hän pöydän ääressä ja sytytti paperossia. Hän ei tuntenut mitään
surua, ainoastaan kyllästystä itseensä, elämään, kaikkeen.




VI


Miikka Koskinen, herra Caireniuksen kasvattityttären sulhanen, oli
koonnut pääoman voidakseen valmistautua opettajaksi. Opettajan
ammatti oli hänestä kaikkein onnellisin maailmassa: nähdä edessään
kymmeniä lapsia, jotka jännittyneinä odottavat elämän satua, nähdä
edessään kymmeniä silmäpareja, jotka tähyävät kohti ihmettä... Saada
johdattaa nuo ihmislapset keskelle elämän satua, saada näyttää heidän
silmilleen ihme, ihme pienimmässä, jokaisessa heinänkorressa, kedon
kukkasessa, maan matosessa, ja näyttää heille ihme suuressa, näyttää
valtareitit ihmiskunnan sadussa, historiassa, näyttää lait, joiden
mukaan vuosituhansia hallitaan, näyttää syyt ja seuraukset, kääntää
valonheijastaja persoonallisuuksien kasvoihin ja sydämiin... Mitään
niin onnellista kuin opettajan työ toki ei saattanut olla.

Miikka Koskinen oli säästänyt voidakseen saavuttaa tämän onnen. Hän
olikin saanut kokoon pääoman ja laskenut, että se voisi riittää.
Niin paljoon sen piti riittää, hän oli laskenut, että hän suurta
säästäväisyyttä noudattaen läpäisisikin. Tämä pääoma ei ollut syntynyt
onnistuneiden liikeyritysten varassa, ei onnellisen keinottelun avulla,
ei muutamalla nopealla vetäisyllä. Se oli vaivalloisella aherruksella
koottu, se oli kahdenkymmenen vuoden sitkeän, tasaisen, hellittämättä
jatkuneen työn tulos. Alussa oli poikanen ollut ruokapalkalla ja sitten
vaatepalkalla. Mutta niin pian kuin hän oli päässyt käsiksi rahaan,
oli hän alkanut säästää päästäkseen opettajaksi. Se oli varsin varhain
ollut hänellä selvillä, että hänestä tulee opettaja. Ensin hän säästi
kuparipenninkejä, sitten hopeapenninkejä ja vihdoin markkoja. Hän
oppi jo nuorella iällään kieltäytymään, näkemään nälkää ja tekemään
työtä päämääränsä vuoksi. Kaksikymmentä vuotta parhainta elämää meni
valmistavasti pääoman hankkimiseen. Mutta sittenpä hänellä olikin
koolla suuri summa rahaa, kuusituhatta markkaa, hiukkasen ylikin. Korot
olivat auttaneet häntä, ne olivat lopulta kasvattaneet summaa miltei
yhtä paljon kuin hän itsekin.

Historian opettajaksi hän aikoi. Ja sitä varten hän tarvitsi mielestään
myöskin ulkomaanmatkan. Hän tahtoi nähdä Tigris- ja Eufrat-virtain
rannat ja rauniot niiden varsilla, pyramidit, sfinksin, Niilin. Hän
tahtoi nähdä Rooman, Ateenan, Siinain vuoren ja pyhän maan, hän tahtoi
nähdä kentän, missä Kustaa Aadolf oli kaatunut, hän tahtoi nähdä
maailman suurimmat kirjastot ja taidemuseot, hän tahtoi kuunnella
parhaimmissa kouluissa. Kyllä maksaisi paljon, mutta olihan hänellä
paljon rahaa.

Köyhyys oli ajanut hänet kauppa-alalle, ensin pienen kyläkauppiaan
myymäläpöydän taakse, sitten kaupunkiin, yhä suurempiin liikkeihin ja
luottamustoimiin. Kahdenkymmenen vuoden aikana hän oli kohoamistaan
kohonnut ja samassa määrin kuin hän tällä vieraalla alalla menestyi,
oli kaipaus hänen omaan työhönsä salassa kasvanut ja käynyt yhä
kipeämmäksi. Hän ei suotta ollut opettajan sukua, pyhäkoulunopettajan
pojanpoika ja kiertokoulunopettajan poika. Heidän ammatissaan nähdään
kaksinkertaista nälkää, ruumiillista ja henkistä, siellä on leipä
niukalla ja siellä hankitaan uhrauksella jokainen kirja. Poikanen
Miikka tunsi nämä molemmat nälät ja piti yleensä parempaa huolta
henkisen nälän tyydyttämisestä. Yöt ja pyhäpäiväthän olivat hänen
omansa ja niiden kestäessä luki hän oppikurssin. Kaksi kertaa hän
sai reput ylioppilastutkinnossa, kolmannella kerralla hän suoriutui.
Hän oli silloin lähes kolmenkymmenen vuoden vanha ja palasi vielä
konttorikirjojensa taakse.

Hänellä oli nyt kauppa-alalla suuremmat mahdollisuudet kuin koskaan,
hänen isäntänsä teki hänestä konttoripäällikön ja toverit ennustivat
hänelle rikkaan miehen tulevaisuutta. Mutta hänessä ei ollut
kauppahenkeä. Numerot, joita hän niin omantunnonmukaisesti paimensi,
eivät koskaan tulleet hänen omiksi lampaikseen, hänen ajatuksensa
olivat muualla, olivat lasten luona, jotka odottivat ihmettä. Kiire
hänellä jo oli heidän luokseen, hän pelkäsi, etteivät he ehkä näkisi
sisältöä, joka piili heidän lähimmässä ympäristössään ja heissä
itsessään. Ehkäpä he menisivät etsimään sitä muualta, jostakin
kaukaa eivätkä ensinkään löytäisi sitä. Ja niin tulisi elämä heille
pettymykseksi.

Eivät kumpikaan heistä, Miikka enempää kuin Annakaan, olleet
rakastaneet. Kypsyneeseen ikään asti tuntuivat he odottaneen vain
toisiaan, ja kun he tänään näkivät toisensa ensi kerran, olivat he
huomenna vaihtaneet ensi suudelmansa. Se tapahtui Annan vanhempien
haudalla eräänä koleana ja pilvisenä kevätpäivänä. Mutta vanha harmaa
hautausmaa oli samassa muuttunut kukkatarhaksi, niin yliluonnollisen
rikkaaksi sekä väreissä että valoissa ja tuoksussa, ettei mikään
unennäkö eikä ajatus saata luoda sellaista.

Jutte-setä odotti Annaa aterialle. Hän seisoskeli kestikievarin
portailla ja puheli isännän kanssa kyytitaksoista. Hän söi yksinään
ja tuli taasen portaille. Nyt hän lyöttäytyi puheisiin kestikievarin
tyttären kanssa, joka nosti vettä kaivosta. Varmasti oli neiti mennyt
hautausmaalle sen ylioppilaan kanssa, joka pääsiäisestä lähtien oli
ollut lukemassa täällä ja asui luotsilla, Koskinen hänen nimensä oli
— sen kanssa olivat menneet. Jutte-herra läksi hautausmaalle. Käki
kukkui männyssä lähellä Annan vanhempien hautoja, joku nainen ja
pikkupoika kantoivat vanhalla ruostuneella ruiskukannulla vettä —
eivätkö he huomanneet, että sade oli tulossa, mitä he turhanpäiten
näkivät vaivaa. Jutte-herra seisoi ja tähysteli ympärilleen toisella
silmällä. Käki kukkui käheänä ja viluisena. Sinipunerva viiru oli
pilvien alta paljastunut ilmanrannalle. Ehkei tulekaan sade, ehkeivät
he turhanpäiten kannakaan vettä. Näyttää lämpiävän. Jutte-herra
pysähtyi portille ja katseli alas pientä loivaa mäkeä. Siinä olivat
kerran olleet Annan leikkituvat, kun syksyn härmä kimmelsi hänen
kotinsa pihamaalla. Nyt asui vieraita pappilassa. Mutta varmaan Anna
jo onkin palannut kestikievariin. Jutte-herra läksi sinne. Ei ole,
vakuuttivat isäntä ja tytär yhteen ääneen. Ehkä olisivat nousseet
kirkontorniin, huomautti tytär, ylioppilas kuului usein nousevan sinne
katselemaan maisemaa. Isäntä puolestaan tiesi nyt täsmälleen vastata
kysymykseen, jonka herra oli hänelle tehnyt, nimittäin miten monta
kyytiä heiltä viime vuonna oli viety, poika sen aina muisti. Keskellä
heidän puheluaan näki Jutte-herra Annan tulevan maantiellä. No,
siinäpä se nyt oli: aivan yksinään neiti tuli ja aivan vastakkaiselta
suunnalta. Niin, miten lienee joutunut yksin ja tälle suunnalle, mutta
kyllä hän päivällisen jälkeen vain ylioppilaan kanssa meni... Pieni
vanha herra ja kestikievarin tytär kiistelivät leikillä, venytellen
keskusteluaan, kunnes odotettu ehtisi perille. Anna käveli nopeasti ja
oudon kevyenä, ikään kuin ilma olisi häntä kannattanut. Ei kuitenkaan
tuullut, oli aivan tyyntä. Kun hän tuli portista ja näki ihmiset, nosti
hän käden silmilleen niinkuin niitä olisi häikäissyt, ei hän myöskään
jäänyt puhelemaan, vaikka he vaativat häneltä selitystä viipymiseen.
Hän vastasi heidän kysymyksiinsä jotakin, jota he eivät kuulleet, ja
kiiruhti sisälle. Setä tapasi hänet lyyhistyneenä tuolille ikkunan
ääreen. Siinä hän hytkähteli kuin itkussa, mutta kun setä kysyi, mitä
oli tapahtunut, niin hän huomasikin, että Anna nauroi. Aivan niinkuin
hän lapsena, heidän kohdatessaan ensi kertaa, oli kätkenyt kasvonsa
äidin kainaloon ja lausunut vaaditun vastauksen niin hiljaa, ettei
sitä voinut erottaa, niin hän nytkin kätki pään omaan kainaloonsa
ikkunalautaa vasten ja sopersi käsittämättömiä sanoja. Hänellä oli
jotakin tärkeää sanottavaa, hän tarttui kasvatusisänsä käteen eikä
päästänyt sitä, hän pyysi paperia kirjoittaakseen hänelle. Jutte-herra
tunsi hänen kätensä sykähtelevän kädessään, niinkuin villi lintu
sävähtelee ihmiskädessä. Hän näki hänen hiustensa epäjärjestyksessä
valahtavan yli niskan ja palavien poskien. Valtimot löivät, suonet
tykyttivät, jokin perinpohjainen mullistus oli tapahtunut lapsessa.
Yhtäkkiä hän heitti taapäin hiuksensa, paljasti kasvonsa kokonaan ja
käänsi kasvatusisään silmänsä luonnottoman avonaisina. Judas Cairenius
näki oudon muutoksen hänessä, hänen koko olentonsa oli yhtäkkiä
puhjennut kukkaan, hänen kauneudessaan oli jotakin ikään kuin tuoksuvaa.

— Isä, sanoi hän ja ravisti koko voimallaan Jutte-herran kättä, —
ymmärräthän sinä minut.

He vaikenivat.

Jutte-herra ymmärsi.

Hän kävi hyvin kalpeaksi, tuntui siltä kuin hänen sydämensä olisi
seisahtunut. Anna sai takaisin puhelahjansa, hän hymyili kyynelissään,
riemuitsi siitä, että setä ymmärsi ja painoi päänsä hänen olkaansa
vasten.

— Tiesinhän minä, tiesinhän minä, että sinä ymmärrät... Eikö se nyt ole
ihmeellistä? En minä voi sitä käsittää: hän pitää minusta... ajattele:
minusta. Jutte-herra silitti hänen päätään, totisen juhlallisena, ilman
sanoja ja kyyneliä. Anna kertoi hänelle, soperrellen niinkuin lapsena,
asioita, joita ei hän voinut käsittää.

— Ajattele, että hän rakastaa minua! Hän — minua!

Judas Cairenius tunsi yhtäkkiä jonkun olennon seisovan takanaan.
Se oli hänen vanha toverinsa, mutta nyt eivät he olleet tavanneet
kahteenkymmeneen vuoteen. Sydän jäässä totesi pieni herra, että hän oli
tullut juuri oikealla hetkellä. Olihan se selvää, hetki oli kutsunut
hänet paikalle. Hänellä tuntui olevan kiire ottaa haltuunsa toveri,
nähtävästi paljon puhuttavaa vanhalle ystävälle. Ja silittäessä
pienen Annan vaaleaa, tuoksuvaa tukkaa, irtaantui hänen tunteensa
irtaantumistaan tuosta hiusten runsaudesta, joka hänen silmilleen
oli ollut kuin kukkiva puutarha, kuin kypsyvä viljapelto, irtaantui
irtaantumistaan siitä, mikä hänelle elämässä oli ollut rakkainta, ollut
rakkaampaa kuin hän tiesikään, ollut kaikki. Se ei tehnyt kipeää sillä
tavalla kuin jos hammasta vedetään pois, se oikeastaan ei ensinkään
tehnyt kipeää. Tuntui siltä kuin tuntuu, kun veri vuotaa haavasta,
joka on lyöty ihmisen tietämättä. Vain hiukkasen pistelee ja repii,
mutta voima vuotaa pois. Silloin on hyvä, että joku seisoo takana,
joku, jonka syliin voi raueta, kun voima on lopussa. Suihkunaan valui
veri vanhan miehen haavasta, tuskattomasti, vain hiukkasen pistellen
ja repien. Varjo seisoi hänen takanaan ja odotti häntä. Pieni Anna ei
nähnyt sitä. Hän kimalteli kyyneleisessä onnessaan, hänen silmistään
vuoti kuin taivaan sineä. Hetkisen viipyi vanhan miehen käsi
lämpöisellä hiusmättäällä. Sitten hän nosti pois sen, hymyili ja aikoi
lähteä. Hänestä tuntui, että hänen voimansa jo on lopussa, ja että hän
jo raukeaa odottavan varjon, yksinäisyyden, syliin. Mutta Anna pidätti
häntä.

— Ethän mene, hänhän tulee. Ethän ole pahoillasi hänelle. Tämä ei ole
hänen syynsä, emme kumpikaan ole syypäät. Ethän mene...

Judas Cairenius jäi. Näkymättömän toverin taluttamana astui hän
ikkunaan ja katseli alas laivasillalle, mistä hän kerran oli lähtenyt,
sylissään suloinen lapsi. Vielä eilen, heidän molempien laivalla
saapuessa tänne, oli tämä lapsi ollut hänen. Tuolla, harmaalla ulapalla
he olivat tavanneet sen vieraan miehen, joka tänään vei lapsen sydämen.

Anna avasi ikkunan ja hengitti. Koko kevät tuoksui häntä vastaan,
mutta se ei tuntunut riittävän hänelle. Hänen sieraimensa särpivät
särpimistään ja hänen kätensä tavoittivat matalasta ikkunasta kaikkea
vihantaa, mihin hän vain ylettyi. Hän hyräili joka sanan, minkä hän
lausui. Judas Caireniusta paleli. Anna ei huomannut, miten kalpea hän
oli. Hän yhä hengitti ja hengitti. Yhtäkkiä kuului askelia.

— Mene häntä vastaan... Ole hänelle hyvä.

Oli kuin se toinen olisi tarttunut Judasta käsivarteen ja niin he
astuivat ovea kohti. Kestikievarisalissa tuli heitä vastaan korkea,
solakka nuori mies, joka ei lausunut edes sen verran kuin Anna oli
soperrellut. Hän vain hymyili, katsoi kirkkaasti ja puserteli vanhaa
kättä. Niin pian kuin hän pääsi Annan läheisyyteen, tarttui hän hänen
käteensä, eivätkä he enää nähneet muuta kuin toisensa. Vanha herra sai
lähteä. Eivät he huomanneet, kun hän astui ovesta, vielä vähemmin, kun
hän kulki pihan poikki ja siitä maantietä myöten metsää kohti.

Hän läksi etsimään sydämensä tasapainoa. Ja se olikin hänellä, kun hän
palasi.

Silloin oli jo yöhämärä, talonväet nukkuivat ja ovet olivat suljetut.
Vanha herra viskasi hiekkaa ruutuun ja Anna tuli ikkunaan. Ei hän
ihmetellyt, missä setä oli viettänyt kaikki nämä tunnit, monta tuntia.
Hänen mielestään kai oli kulunut lyhyt hetki. Kun hän avasi ruudun,
satoi sedän käsistä nuoria, viileitä vuokkoja hänen kasvoilleen. Hän
hymyili ja tavoitti kiinni kimppuja, jotka oli sidottu hennoilla
koivunvarvuilla.

Nyt he molemmat, sekä Anna että Miikka olivat oppineet puhumaan. Vain
niin — he eivät siis ainoastaan olleet suudelleet, koska he heti
rupesivat esittämään tulevaisuudensuunnitelmiaan. Miikka oli oikeastaan
suunnitellut kaikki valmiiksi, mikään ei muuttunut, vaikka Anna tuli
lisää. Vaikka hän oli niin uusi ja ihmeellinen, niin ei hän kumonnut
mitään, ainoastaan vahvisti kaikkea ja teki sulhasensa kaksinkerroin
väkeväksi. Miikka tunsi voimansa kasvaneen niin, että hän halusi
yhdessä Annan kanssa perustaa kokonaisen koulun, jotakin aivan uutta,
koulun, jossa koko opetuksen piti tarkoittaa lasten johdattamista
näkemään elämän sisältöä, näkemään teitä, mitkä vievät mielenrauhaan.

— Ja minun setä-kultani, huusi Anna, painellen vuokkoja kasvojansa
vasten, — hänenkin täytyy opettaa jotakin meidän koulussamme. Elämän
taitoa... ja puutarhanhoitoa — mitä sanot siitä, Miikka! Emmekö voi
siirtää koko koulua Kairalaan? Jos minä voisinkin opettaa näkemään
runouden ja sisällön arkielämässä, minä, — ah Miikka!

— Tiedäthän, että olen lahjoittanut Kairalan pitäjälle, sanoi setä.

— Tiedän, tiedän, mutta miten sitten teemme?

Setä ja Anna jäivät pariksi päiväksi Annan syntymäseudulle. Nuoret
nousivat yhdessä kirkontorniin, istuivat kestikievarikamarissa,
kävelivät metsissä, seisoivat kevätsateessa hautausmaalla. Jutte-herra
harhaili pitkin mäkiä ja vainioita, hän tunsi kaikkialla vaaraa joutua
nuorten tielle, kunnes keksi yhdessä kestikievarintyttären kanssa
alkaa järjestellä hänen pientä puutarhaansa. Siitä lähtien ei hän
ollut tiellä eikä aika myöskään käynyt pitkäksi. Vanhan herran täytyi
kuitenkin tuon tuostakin kutsua avukseen sydämensä tasapaino, kun hän
ajatteli omaa puutarhaansa, joka odotti häntä.

Näinä parina päivänä kävi Jutte-setä valkohapsiseksi. He olivat
viimeistä iltaa paikkakunnalla ja kävelivät, kaikki kolme, tietä
metsää kohti, joka jo oli ehtinyt käydä heille tutuksi ja muistoja
kylläiseksi. Sade oli lakannut ja aurinko laski lämpimässä purppurassa.
Jutte-herra kulki pari askelta edellä nuoria, jotka tulivat käsi
kädessä. Jutte-herra paljasti päänsä, niinkuin hän olisi ollut kasvi,
joka ojentaa latvansa ikävöityä lämpöä kohti.

Anna pysähtyi yhtäkkiä ja tuijotti häneen. Anna huusi häntä nimeltä ja
tuijotti häneen taasen. Hänen hiuksensa olivat käyneet valkoisiksi!
Koska se oli tapahtunut? Miten se oli mahdollista? Sehän oli
käsittämätöntä!

— Ovatko ne valkoiset? sanoi setä ja koetti taivuttaa hiussuortuvia
silmäänsä kohti. Hän pysähtyi ojalle, kumartui yli veden ja katsoi sen
peiliin. — Kas vain, ovat ne valkoiset. No niin, olenhan minä siinä
iässä. Mutta Anna, lapseni, ethän sinä nyt toki itke. Rumentaako se
sinusta niin sinun kaunista setääsi, ettet tämän jälkeen enää ensinkään
voi hänestä pitää!

Nuorten tulevaisuudensuunnitelmat olivat yhtäkkiä pysähtyneet.

— Emme voi jättää häntä, kuiskasi toinen toiselle.

— Emme, emme koskaan.

Oli kuitenkin niin pitkä aika sekä ulkomaanmatkaan että ikävöityyn
koulutyöhön, että sen kestäessä varmaan keksittäisiin jokin keino.

— Joutavia! sanoi Jutte-setä. — Oletteko te poissa, kun olette
muualla. Emmekö muistamisessa ole yhdessä? Emmekö unessa ole yhdessä?
Luuletteko, että minä jään yksin? Judas Caireniuksella on joka yö
ympärillään valittu seura, juuri ne edesmenneet, joiden kanssa itse
haluan seurustella, ensinnäkin Annan isä ja äiti, sitten erinäisiä
henkilöitä, jotka toistatuhatta vuotta aikaisemmin nukkuivat pois —
unessa eivät vuosituhannet tee estettä seurustelulle! Sitten... No
niin, voitte rauhassa lähteä, olemme joka hetki yhdessä...

Näitä asioita toistelivat he molemmin puolin niiden parin vuoden
aikana, jotka Miikka Koskinen vietti Kairalassa lukien tutkintoaan.
"Me emme koskaan jätä häntä", sanoivat nuoret. "Voitte rauhassa
lähteä", vakuutti vanhus. Ja hän kävi lopulla ärtyneeksi ja selitti
tarvitsevansa yksinäisyyttä.

— Saattekin muuttaa täältä pois. Minulla ei ole tilaa teille. No niin,
en sano muuta kuin että minulla tietysti on omat suunnitelmani. Teidän
täytyy elää omaa elämäänne. Lähtekää, lähtekää, pidä kiirettä, Miikka,
et enää ole nuori. Ei, en kirjoita eikä teidänkään tarvitse kirjoittaa.
Kirjeiden odotteleminen vie unen ja tekee elämän levottomaksi. En kärsi
kirjeenvaihtoa. En avaa ainoaa kirjettä enkä vastaa — muistakaa se.
Kirjoittaminen kylvää epäuskoa ja epäluottamusta ihmisten kesken.

Usein toistettuna alkoi tämä puhe mennä Annalle ja Miikalle vereen. He
uskoivat, että vanhus todella halusi hiljaisuutta ja yksinäisyyttä ja
alkoivat järjestää elämäänsä häntä lukuun ottamatta.

Eräänä päivänä, kun he istuivat maailmankartan ja matkakirjojensa
ääressä, tuli koira ikkunan alle haukkumaan. Annan täytyi nousta
katsomaan, mitä Mustilla oli sanomista, niin hätääntynyt oli haukku.
Se läksi viemään häntä alas puutarhaan, yli aitaportaan, ja rantaa
myöten mäkeen. Anna juoksi ja hiestyi, koira kiiti, hellittämättä
haukkuen edellä. Jutte-sedän tummansiniset vaatteet pilkottivat maasta
puunrunkojen lomitse. Oliko hän sairastunut? Ehkä kuollut? Anna huusi
häntä nimeltä, huusi myöskin Miikkaa. Setä ei liikkunut, hän oli
suullaan maassa, valkeat hiukset sekaantuen jäkäläsammaleeseen. Anna
nosti häntä. Hän eli, hän oli pyörtynyt. Anna alkoi hieroa.

— Mene hakemaan herraa, sanoi hän koiralle. — Ehkä minä jaksan kantaa
hänet, ajatteli hän samassa ja nosti hänet syliinsä. — Kyllä se menee.
Juokse, juokse... Hauku, hauku, hau-vau-vou-vou!

Mäen alla tuli Miikka.

— Emme voi jättää häntä, kuiskasi Anna, astellen sulhasensa perässä,
jonka sylissä vanhus oli kuin poikanen.

Vanhus heräsi oman vuoteensa oljilla ja sanoi: — Mitä te rupesitte
noutamaan minua takaisin!

— Siksi ettet saa vielä jättää meitä. Sinun pitää meidän koulussamme
opettaa elämisen taitoa ja kuolemisen taitoa. Setä-kultani, ethän vielä
tahdo pois...

— Olen antanut sinulle kaikki, mitä elämä on minulle opettanut, koko
katkismukseni. Minulla ei enää ole mitään...

Ruustinna kuuli, että hänen veljensä oli sairaana ja tuli tervehtimään.
Hänellä oli muutenkin asiaa, tai hänen oli muutenkin tehnyt mieli
juttelemaan. Heillä oli käsillä jännittävät ajat: pappisvaalit.
Erkki oli kolmannella sijalla, ne muut olivat niin paljon vanhemmat.
Puhuttiin, että pitäjä aikoi pyytää neljänneksi kappalaista, Vuoriota,
Erkin ikäistä, hänhän oli ollut heillä apulaisena aikoinaan. Niin
että kyllä nyt piti koettaa levittää tietoa siitä, mikä hengen mies
Erkki oli, hyvä saarnoissaan ja messupappi... Ja nythän hän oli
lahjoittanut pois koko Tolvin kartanon, jonka peri kauppaneuvokselta.
Se ei ole pieni asia — ajatella: kokonainen talo! Kansakoululle. Niin
sääliväinen luonto hänellä oli. Tämä pitäisi saada tunnetuksi. Se oli
tietysti aikoinaan ollut sanomalehdissä, mutta muistivatko ihmiset,
mitä lukivat! Muutamat pitäjän emännät kyllä varmasti olivat Erkin
puolella, mutta toiselta puolen kuului vallitsevan oikea kiihotus
koko Rauhaniemien sukua vastaan, oikea vihamielisyys. Mistä syystä —
niin, Jumala ties. Sellainen valistunut mies kuin Madelahden isäntä
esimerkiksi kuului vannoneen, ettei hän lepää, ennen kuin Rauhaniemet
kaikki ovat poissa pitäjästä. Kuka sitä olisi uskonut!

— No mutta Ruupreht, Ruupreht! sanoi sängystään Jutte, toinen silmä
kiinni. — Kai Ruupreht tietää tehtävänsä!

— Niin, Ruupreht — kuka koko senaattorin herrasväen tietää. Ovat
suuttuneet Mairelle. Ihailla täytyy Erkkiä, kuinka uskollinen hän on
ollut vaimonsa muistolle. Ei uusiin naimisiin — ei, vaikka tarjolla
olisi ollut kuinka monta. Olen sitä tässä juuri ajatellut, että pitäisi
kirjoittaa Hellä Nenónille ja muistuttaa, että hän kerran lupaili
Erkille ja Ainolle kauniin pappilan.

— Sen minäkin voin todistaa, sanoi Jutte-herra. — Kaukonäköisyydessään
senatorska jo Erkin ja Ainon häissä näki ajan, jolloin sinun olisi
vaikea luopua puutarhastasi...

— Herra Jumala mitä sinä sanot! Sinun täytyy kirjoittaa Hellälle ja
muistuttaa häntä tästä. Vasta nyt tulevat omenapuut antamaan sadon —
olen siemenestä ne kasvattanut! Anna kulta, sinä, joka aina kirkossa
näet ihmisiä, sinulla on heihin suuri vaikutusvalta. He ovat niinkuin
vahaa, kun sinä kauniilla äänelläsi olet laulanut heille lehteriltä.
Niitä on paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät välitä puutarhasta,
päästäisivät koko työni menemään hukkaan. Omenapuut olivat valkoisinaan
kukkia... Niin, ja tahtoisin minä senkin nähdä, eikö home nyt katoa
karviaismarjapensaista, kun me muutimme ne aivan toiseen paikkaan...
Mutta jos nyt niin kävisi, että Madelahden isäntä ja hänen joukkonsa
voittaisivat — täytyy aina olla kaukonäköinen, niin kai minä sitten
saisin asua täällä vanhassa kodissani sinun kanssasi, Jutte... Onhan
täällä kaksi kerrosta, mahtuuhan kai tämä nuori pari, kun tulette
tervehtimään...

Kasvot tyynyllä valkoisen tukan alla kävivät kuparinvärisiksi ja toinen
silmä tähtäsi eteensä läpitunkevan säteen.

— Ei, sisar Sidonia, vasta hautausmaassa voimme asua saman katon
peitossa, sinä ja minä.

       *       *       *       *       *

Isoäiti odotti kymmenettä lapsenlastaan, Mairea pappilaan. Mairehan nyt
oli kihloissa, insinööri Ture Lyngin kanssa. Sulhanen kuului olevan
hyvin hieno ja kaunis mies ja varakkaasta suuresta kodista. Ne olivat
oikeastaan jotakin ulkomaalaista sukuperää, Lyngit. Sahoja heillä oli
ja tehtaita. Olihan se onnellista, että Maire oli kihloissa. Kun on
niin kaunis kuin hän, niin on paljon viettelyksiä ja vaaroja, joista
eivät rumat tiedä mitään.

Insinööri Lyng — kun hänen nimeään mainittiin, nosti Miikka Koskinen
päänsä sanomalehden takaa. Hänhän tunsi insinööri Lyngin, ei
paljon, mutta jonkin verran. Insinööri oli tehnyt häneen erittäin
hyvän vaikutuksen, hän oli tälle kiitollisuudenvelassa suuresta
palveluksesta. Tapaus oli aivan satunnainen ja tavallaan harvinainen.
Häneltä oli kerran ravintolassa varastettu hattu — ihka uusi hattu
muuten, aivan naulakosta hänen takanaan. Juuri kun hän luulee olevansa
pakotettu lähtemään kadulle ilman hattua, ilmestyy hänen eteensä hieno
herra, matkalaukku kädessä. "Minulla sattuu tässä olemaan matkalakki —
ehkä saan tarjota sen." Se oli insinööri Lyng.

— Kuinka rakastettavaa! huudahti Anna lämpimästi.

— Tästä et ennen ole minulle kertonutkaan. Kuinka minä iloitsen, että
Maire on löytänyt juuri hänet!

— Todella hauskaa, sanoi ruustinna, — että hän on avulias kaikille.
Kas vain, että hän käy samoissa ravintoloissa kuin... kuin Mikko — vai
kuinka nimi olikaan? Ehkä sinä, Anna, tahdot sulhasesi kanssa käydä
pappilassa, jahka he tulevat. Arvaan, ettei Maire tule yksin. Me olemme
aina hänen kanssaan niin hyvin ymmärtäneet toisemme. Tulee olemaan
hauskaa nähdä häntä nyt vakaantuneena. Hän oli tietysti hiukkasen
vallaton, kaunis ja tavoiteltu kun oli.

Lähtiessään poikkesi ruustinna tupaan tapaamaan Luukkasta.

— No, mitä sinulle kuuluu? Jalkoja vain särkee? Kyllä ne kesemmällä
paranevat. Tottahan sinä sitten tuot pappilaan kaloja, vaalipyhät kun
nyt pian tulevat. Kun saisit kuhaa. Kyllä minä sitten taas palkitsen.
Näyt olevan vaatteidenkin puutteessa, ettei nyt herra pidä sinua edes
vaatteissa! Oletko yhtään kuullut, ketä pitäjällä ajatellaan rovastiksi?

Luukkas ei nostanut silmiään verkosta, jota hän parsi. Hän sylkäisi
ainoastaan kauas sen yli.

— Jotkut ajattelevat sitä, joka on ensimmäisenä... sitä, mikäs se nyt
taas onkaan. Jotkut ajattelevat neljättäkin. Ja jotkut sitä pappilan
Erkkiä. Mutta niitä ei ole kuin Santalan emäntä, Mattilan Kaisa ja
Leenan Kalle. Mitä pirua ne puhuvatkaan sen Erkin tyttärestä?

— Mitä? sanoi ruustinna. — Mitä hänestä olisi puhumista muuta kuin
että hän on oikein kaunis ihminen ja menee pian naimisiin. Muista
nyt kertoa, että hän pian menee naimisiin. Erään suuren ja hienon
insinöörin kanssa pian vihitään. Toinen tytär lukee lakia — hänestäkään
ei pitäisi olla mitään sanomista. Ja vanhemmasta pojasta tulee
pappi. Kokonaisen talon Erkki hiljattain on lahjoittanut eräälle
kansakoululle. Sehän on sadantuhannen markan lahja.

Nyt nosti Luukkas katseensa.

— Mitä pirua hän sitten siitä on lahjoittanut? Ei tarvitse minulle
sanoakaan, että Kairalan Sidonian poika lahjoittaisi jotakin niinkuin
jumalisessa mielessä. Jokin ajatus siinä on takana.

— Oletko hullu! huusi ruustinna. — Mikä ajatus siinä olisi takana.
Aiotko ruveta pitäjällä puhumaan tähän nuottiin? Tai ehkä jo olet
puhunut?

— Ei, ehei, en minä niin tyhmä ole. Ei sellaista mennä puhumaan
pitäjällä. Siellä puhutaan, että pastori jumalisessa mielessä tekee
lahjoituksia ja että tytär menee naimisiin. Pahinta asiassa on Vuorio,
kappalainen, hänet kaikki tietävät ja tuntevat. Voi vielä koettaa sanoa
pitäjäläisille: kuka on pannut kuntoon puutarhan, jollei nykyinen
ruustinna ja rovasti — kenen siis pitää nauttia hedelmät, jollei
omaisen? Se on selvää järkeä, sen ymmärtävät sekä piru että muijat.
Mutta siinähän on se paha, että tällaisessa asiassa katsotaan muutakin
kuin puutarhanhoitoa.

— Älä sinä alituisesti mainitse pahanhengen nimeä.

— Ja kenenkäs pitäisi? Hän oli kapteenivainajankin suussa aina ja
alituisesti.

Luukkas sylkäisi taasen.

— Se on Tolvi se talo, jonka pastori on lahjoittanut. Pastori on
myöskin tohtori, ei lääkäri, vaan jumaluusopin tohtori. Hänen
sisarensa, meidän Rauha, hoitaa hänellä taloutta.

— Ovatpa ruustinnalla viikset kasvaneet. En ole sattunut näkemäänkään
naishenkilöillä...

— Hävytön sinä olet!

Ruustinna tuijotti häneen hetkisen ja läksi. Vanha renki oli tietänyt
kajota hänen arkaan kohtaansa.

Seurakunta valmistautui suureen, ratkaisevaan otteluun tulevan
sielunpaimenensa puolesta. Sekä kirkonmäellä että kokouksissa
nyt keskusteltiin vilkkaasti ja kiivaasti. Ja joka viitsi ottaa
puhelintorven käteensä ja kuunnella, se sai jo edeltäpäin aavistuksen
siitä, minkä verran toiveita kullakin ehdokkaalla oli. Minkä tähden
seurakunta vainosi rauhaniemeläisiä? Vuorio vain ihmisille nyt näytti
kelpaavan, Vuorio ja aina vain Vuorio!

Maire saapui sulhasensa kanssa tervehtimään isoäitiä juuri kuin varta
vasten vahingoittaakseen isäänsä. Ensi työkseen ajoi nuoripari pappilan
hevosen niin pahasti, ettei se kahteen päivään syönyt. Kolmantena
täytyi noutaa eläinlääkäri. Sulhanen vakuutti Mairen matkalla voineen
niin huonosti, että hän pelkäsi pahinta. Kukaan ei sitä uskonut, joka
näki Mairen aamulla matkan jälkeen kukoistavana liikkuvan pappilan
marjapensaiden keskellä. Isoäiti sai nyt tietää asian, joka pani hänet
pulaan: Maire ja Ture Lyng olivatkin jo naimisissa. Se oli tapahtunut
muutama viikko sitten, kaikessa hiljaisuudessa heidät oli vihitty —
suuret hääthän olivat niin ikävät ja kalliit. Jos äiti olisi elänyt,
niin tietysti olisi ollut toista. Isoäiti siirsi nopeasti nuoren
herrasväen asumaan samaan huoneeseen ja kertoi sekä palvelusväelle että
pitäjäläisille hääkutsun menneen hukkaan matkalla, joten ei hän ollut
tietänyt häistä mitään. Kaikkea voi tapahtua! Ties uskoivatko ihmiset
häntä Ne uskoivat, jotka näkivät hänen rehelliset kasvonsa, ne eivät
ehkä uskoneet, jotka vain kuulivat kertomuksen.

Maire ja Anna kävelivät käsikädessä Kairalan puistossa. Ruusulehdossa
istuivat Miikka ja Ture nauraen ja tupakoiden. Eräänlainen liioiteltu
ilo toistensa tapaamisesta vallitsi ystävysten kesken.

— Oi Anna, kuinka suloista täällä onkaan sinun luonasi! kuiskasi Maire,
painaen päänsä Annan käsivartta vasten. — Ihminen aivan puhdistuu
läheisyydessäsi. Mummohan on niin hyvä ja minä rakastan häntä, mutta ei
hän ymmärrä meitä nuoria. Tiedätkö, en ole uskaltanut kertoa hänelle,
ettemme ole vihityt, Ture ja minä! Mutta se oli Turella periaate ja
onhan se aivan ulkonaista. Te tietysti aiotte vihityttää itsenne? No
niin, eihän minullakaan olisi ollut mitään vastaan, mutta Ture nyt
ei tahtonut ja minä niin mielelläni alistuin. Olemme jo niin kauan
pitäneet toisistamme... Meillehän piti syntyä lapsikin... Minun isäni,
minun oman isäni syy se on, ettei se tullut elävänä maailmaan. Hän
syytti minua... Rukoilin, että saisin tulla kotiin, mutta en toki
ollut mahdollinen pääsemään hänen pyhän kattonsa alle. Vetosin äitini
muistoon. Hän löi minua! Kauheaa se oli, oi, en ensinkään saata
kertoa siitä. Voit kuvitella, missä kurjuudessa elin, täytyi tietysti
tehdä velkaa — eivätkä ne vieläkään ole maksetut. Ei ketään, jonka
puoleen kääntyä... Niin, Turen omaiset ovat minusta aivan kaukana, he
viettävät ylimyselämää, olen liian ylpeä nöyrtyäkseni pyytämään heiltä
jotakin. Eletään englantilaiseen tapaan, pukeudutaan päivälliseksi.
Kaikki on kankeaa ja mitattua. Se ei ollenkaan sovi minun suoralle
ja karulle luonteelleni. Siinä on jotakin niin valheellista. Niin
se siis on, että me olemme aivan yksin, minä ja Ture. Mutta niinhän
onkin hyvä. Kuitenkaan emme voi käsittää, että isälläni olisi oikeutta
pidättää meiltä äitini perintöä — sanomalehdistä vain luemme, että
hän lahjoittelee pois äitini tiloja. Emme, suoraan sanoen, ymmärrä
sellaista filantropiaa ja aiomme lain avulla hakea ulos omamme.
Niin, lain avulla, sillä hyvällä ei hän anna. Tietysti tuollainen
käräjöiminen on erinomaisen vastenmielistä. Jos saisikin Turen
luopumaan siitä, jos koettaisikin vielä sovulla. Puhu sinä, Anna, Turen
kanssa. Hän kunnioittaa sinua niin suuresti. Mutta me tarvitsemme juuri
nyt varoja, sen vuoksi, että Ture juuri nyt voisi tehdä erinomaisen
edullisen kaupan. Katso, osakeyhtiö Ferron huutokauppa on näinä
päivinä. Tehdashan paloi, mutta suuri osa koneita jäi ja ne myydään.
Pääosakas on insinööri Aro, Turen paras ystävä, ja hän tahtoisi
välttämättä Turea ostamaan koko roskan...

Annasta oli aina omituisesti tuntunut siltä kuin Maire olisi ollut orpo
ja erikoisesti tarvinnut suojaa, silloinkin, kun hänellä oli kaikkien
mahtavien omaistensa suosio. Nyt hän todella oli orpo ja ystävien
tarpeessa. Pidellen häntä käsistä hänen kertoessaan ja silloin tällöin
tehden myöntävän tai kieltävän liikkeen hän katseli nuoren rouvan
hempeitä kasvoja ja tunsi suurta lämpöä ja tarvetta auttaa häntä.

— Rakas, rakas Maire, jos minä voisinkin tehdä jotakin hyväksesi,
lausui hän sydämensä pohjasta. — Mutta sinua ei voi auttaa muuta kuin
rahalla ja sitä meillä ei ole. Tai on pieni pääoma, jolla teemme
matkamme. Mutta se ei teillä riittäisi mihinkään ja parin viikon
perästähän me sen tarvitsemme.

Kun Maire kuuli, että heillä oli pieni pääoma, niin hän kävi
tarkkaavaiseksi ja painoi käsillään hetkisen lujasti Annan molempia
olkapäitä.

— Kuinka paljon? pääsi hänen huuliltaan keveästi.

— Kuusituhatta. Miikka on sen säästänyt penni penniltä, markka markalta.

— Ai niin vähän, sanoi Maire. — Ei siksi, että voisi tietysti saada
pankista lisää.

— Ei, kuule, ei setä anna. Hänen pankkinsa on vain näitä paikkakunnan
pieniä koteja varten.

Maire purskahti nauruun. Ei hän ollut tarkoittanut vanhan, saidan
eno-sedän pankkia. Suuria pankkeja hän oli tarkoittanut.

Herrat puhelivat ruusulehdossa samasta asiasta. Tilaisuus oli hyvä,
mutta rahaa ei ennättäisi saada. Ei olisi tarvittu kuin parikymmentä
tuhatta. Mahdollista sentään, että insinööri Aro toimittaa summan, hän
kun niin tahtoo, että Lyng ostaisi koko roskan. Kirjeet ovat voineet
mennä ristiin. Saattaisihan vielä koettaa sähköttää kotiin, mutta
mahdollisesti sielläkin oltaisiin matkoilla. Isäukko ja myöskin sedät
olivat tavallisesti juuri näihin aikoihin ulkomailla. Jos olisi saanut
nuo parikymmentä tuhatta edes viikoksi.

He vaikenivat kaikki.

— Kuinka mielelläni minä nyt omistaisin kaksikymmentätuhatta, sanoi
Miikka Koskinen.

— Niin, niin, niin! lauloi Anna ja katsoi haikeasti ystävättäreensä.

‒ Oh, te olette rikkaat, sanoi Maire, — teillä on edessänne ihana
matka, mutta me vasta suunnittelemme pilvilinnoja.

— Kymmenen vuoden perästä, nauroi Ture Lyng vuorostaan, — saatte
minulta joka mies niin paljon kuin tahdotte. Silloin täytyy meillä olla
miljoonia. Eikö niin, Maire?

— Tietysti, tietysti!

Mairen huulten ympärille tuli ilkeä iva, joka rumasti väänsi toista
suupieltä ylöspäin. Anna ehti nähdä tuon oudon hymyn, vaikka se heti
katosi. Se oli pettymysten ja varhaisten kärsimysten jälki noissa
nuorissa kasvoissa. Eikö löytyisi mitään keinoa parantaa haavoja Mairen
mielessä? No niin, nythän hän oli naimisissa ja rakasti miestään.

— Kuule, sanoi Maire äkkiä, — älä viitsi eno-sedälle puhua mitään
koko asiasta. Anna hänen olla siinä luulossa, että me olemme rikkaita
ihmisiä. Niin annan mummonkin olla. Ja rikkaita me kerran olemmekin,
Ture on oikea liikenero, on minulle vakuutettu. Unohtakaamme
pettymykset ja maailman pahuus ja olkaamme onnelliset!

He käyskentelivät punaisella hiekalla hämärtyvässä illassa. Villiviini
kahden puolen muistutti piiriä, missä tytöt ja pojat kevyesti
keinutellen pitelevät toisiaan kädestä. Kuu kohosi metsänlaidasta
muodottomana, kuparin värisenä möhkäleenä. Yökehrääjä viritti vuoresta
venytetyn, tärisevän huutonsa. Reseda ja hajuherneet tuoksuivat.
Sammakot hyppelivät esiin ruohosta, hiekkateiden poikki.

Anna tahtoi vielä näyttää ystävättärellensä liinavaatteet, jotka hän
vuosien kuluessa oli valmistanut. Pellava oli täällä kasvanut, suuren
osan kangasta hän itse oli kutonut. Heillä oli Kairalassa ollut vanha
palvelijatar, Saarlotta, joka kasvatti pellavia ja kutoi kankaita. Hän
oli itsekin kuin korkea, vaalea pellavanvarsi, joka päättyy siniseen
kukkaan. "Elämän langat hämääntyvät, sekaantuvat, katkeavat", sanoi
vanhus aina. Hänen johdollaan oli Anna oppinut kutomaan. Ja Anna
antoi käsiensä hyväillen liukua yli painavien, pellavalta tuoksuvien
vaatepinkkojen.

— Se on komeaa! sanoi Maire, mutta hän ajatteli: keittiööni korkeintaan
minä ottaisin tuollaista säkkikangasta, ja hän painoi taasen hienoilla
käsillään Annan olkapäitä, pidätti häntä hetkisen siinä katseensa alla
ja huudahti sitten: — ei, ei, ei! Ei mitään.

— Mitä? sanoi Anna.

— Ei mitään!

Maire heilautti päätään ja rupesi puhumaan isänsä vaalisunnuntaista.
Hän oli varma, ettei kukaan äänestäisi hänen isäänsä. Ikävät hänen
saarnansa olivat, kuinka monta kertaa hän olikaan lapsena torkkunut
niitä kuunnellessaan.

— Minä kyllä tiedän, mitä sinä tarkoitit, keskeytti hänet Anna. — Mutta
olisiko teillä sitten hyötyä niin pienestä summasta? Ja katso, kahden
viikon perästä meillä täytyy olla rahat. Setä tahtoo, että me lähdemme.
Rakkaudessaan hän suorastaan ajaa meidät talosta. Miikka lähtee ensin
ja suorittaa viimeiset tutkintonsa, minä lähden perässä. Annamme vihkiä
itsemme kaikessa hiljaisuudessa ja astumme sitten laivaan.

— Se on runollista, äärettömän runollista! Menkää te, menkää te!

— Tietysti siihen asti niin mielellänne saisitte pitää rahat.

— Ei, ei, ei!

— Vahinko että summa on liian pieni teille...

— Oi, Miikan ja Turen nimillä kyllä saisi vaikka kuinka paljon. Mutta
emme ajattele sitä. Mitä sanoisi sitä paitsi rikas eno-setä?

— No katso, niin, hänet täytyy ymmärtää. Omaiset ovat tehneet hänet
epäluuloiseksi. Hän ehkei nytkään uskoisi, että tässä on täysi varmuus.

— Niin, mitäpä hän. Hyvää yötä nyt, kultaseni... Teitä, te onnelliset!

Taasen puhkesi Mairen suupieliin tuo katkera hymy, joka tuli suoraan
hänen sairastavasta sielustaan. Anna ei ehtinyt lähteä saattamaan,
illallinen oli muutenkin viipynyt. Mutta Miikka läksi.

Puhaltaessaan keittiössä tuleen, kuuli Anna yökehrääjän pitkät äänet.
Sääli on tavallisesti Jumalan töiden parantelemista, sanoi setä. Sen
vuoksi setä usein tuli olleeksi niin kova. Tänäkään iltana ei hän
ollut tullut tervehtimään Turea ja Mairea, se oli sentään hiukan
armotonta. Alussa oli Maire häntä kysellyt, mutta ei enää myöhemmin.
Alkoi olla pimeä, olisi tarvittu tulta pöytään, mutta lamput olivat
vielä vinnillä. Kasteisilla, hopean vihreillä nurmikoilla, tummilla
orvokkikentillä ja suurissa valkoisissa ruusupuissa kiilteli
kuparinkarvainen kuunvalo. Miikkapa oli mennyt kauas. Ettei hän vain
menisi lupaamaan jotakin, nyt kun hän jäi yksin Lyngien kanssa.

Setä tuli ja istuutui tuolille lieden ääreen. Palvelustyttö toi sisään
maidon ja päästi kissan samassa ovenavauksessa. Kur-nau! Kur-nau! Pian
kuului sen tasainen, yksitoikkoinen latkinta pöydän alta. Koira raapi
oveen. Päästyään sisään se nöyrästi istuutui matkan päähän kissasta.
Ssssshsst! pani kissa, häntä pystysuorana, pörröisenä seipäänä. Koira
vetäytyi kunnioittaen kauemmaksi. Setä ei sanonut mitään, mutta Anna
tunsi hänen katseensa kasvoillaan. Hän toi huoneestaan kynttilän,
sytytti sen keskelle ruokasalin pöytää ja meni ikkunaan odottamaan
Annaa. Vaahteroiden tummien oksien välitse kiiltelivät syksyn
ensimmäiset tähdet. Anna kuului pitävän koiran puolia kissaa vastaan.
Sitten hän tuli, kädessään kannu höyryävää maitoa.

Miikan paikka pöydässä oli tyhjänä. Siitä olikin pitkä aika, kun he,
Jutte-setä ja Anna, kahden olivat istuneet siinä.

— Kas kuinka Miikka viipyy, sanoi Anna.

— Menikö hän saattamaan?

— Meni.

Äänettömyys kävi tuskalliseksi. Jokainen astia kolahti pöytään ikään
kuin epäystävällisesti. Kuinka setä yhtä kaikki saattoi olla Mairelle
niin kova?

— Maire Lyng on viime aikoina paljon muuttunut edukseen, sanoi Anna
vihdoin. — Hän on kokenut kovaa, Maire-raukka, surua ja kärsimystä.

Setä katsahti häneen toinen silmä kiinni. Tuo katse oli täällä kotona
niin harvinainen, että Anna keskeytti lauseensa.

— Sinä luulet, että suru ja kärsimys muovailevat sellaista ainesta kuin
tämä...

— Setä! huudahti Anna.

— Surulle ja kärsimykselle kelpaa ainoastaan kaikkein jaloin ihmisaines.

— Setä-kultani, kuinka sinä voit, sinä, joka olet niin hyvä!

Ovi narahti ja Miikan askeleet tömisivät portaissa. Hän oli kävellyt
nopeasti ja pyyhki hikeä otsaltaan. Hän laski kimpun kanervankukkia
Annan eteen.

— Kävitkö kankaalla asti! huudahti Anna, vei kukat kasvojaan vasten ja
etsi silmillään Miikan katsetta.

Hän huomasi heti, että Miikka oli luvannut pois pääomansa ja että hän
oli siitä levoton.

       *       *       *       *       *

Lyngien kiitollisuudella ei ollut mitään rajaa. Anna ja Miikka
olivat pelastaneet heidät, eivät milloinkaan he sitä unohda ja kun
he kerran pääsevät käsiksi siihen omaisuuteen, joka häämöttää heidän
näköpiirissään, niin Anna ja Miikka ilman muuta voivat katsoa sitä
myöskin omakseen ja käyttää sitä ihanteellisten tarkoitustensa hyväksi,
niinkuin parhaaksi katsovat.

Kanervakankaalla syyskuun kuutamossa pari päivää myöhemmin syleilivät
Anna ja Maire, Miikka ja Ture toisiaan kuin veljet ja sisaret.

— Tasan kahden viikon perästä nostat rahat minulta, sanoi Ture. —
Voit tietysti saada ne aikaisemminkin, mutta silloinhan te vasta
ne tarvitsette. Määrätkää täsmälleen aika ja paikka. Siellä meidän
ravintolassamme, siellä missä tutustuimmekin.

Kaikki määrättiin ja sovittiin. Ture merkitsi päivän ja hetken
muistikirjaansa. Oli niin valoisaa, että saattoi nähdä kuin päivällä.
Seisoen käsi kädessä olivat Ture ja hänen nuori vaimonsa valkeissa
vaatteissaan kuin jotkut korkeat, yliluonnollisen ihanat olennot, joita
toisten kuolevaisten on onni ja ilo palvella. Siltä tuntui Annasta, kun
hän maantieltä heilutti heille kättään. He liukuivat pois oikopolkua
myöten niinkuin kuutamon viirut nuorten mäntyjen lomissa.

Viikkoa myöhemmin jätti Miikka Kairalan, mutta Anna viipyi vielä
joitakin päiviä.

Oli ihmeellisen leuto syys. Ruusut olivat uudelleen nupussa ja
valmistautuivat kukkimaan. Kukkalavat rehottivat upeampina kuin suvella
ja keskipäiväksi ilmestyi punaisia karjalaumoja vainioaukealle.
Kuulaassa ilmassa näyttäytyivät kaukaisuudet kuin kristallisten
kyynelhelmien läpi. Kyyneleiden läpi näki Anna kaikki entisessä
kodissaan. Vaivoin hillitsi hän itsensä sedän läsnäollessa, ettei
purskahtanut itkuun. Hänestä tuntui, hän oli varma siitä, ettei hän
enää näkisi setää heidän palatessaan. Kokonainen vuosi poissa — setä
ei eläisi yli sen vuoden. Mutta setä ei kärsinyt puhuttavan mistään,
joka muistutti matkaa. Puhuttiin siis kaaleista ja juurikasveista,
kissasta ja koirasta, vaalisaarnoista ja pankista. Vuorio oli valittu —
vahvistettaisiinko hänen vaalinsa?

Setä järjesti juuri viimeiseksi päiväksi perunoidenoton. Talo oli
täynnä vanhuksia ja lapsia, jotka kyykkivät lemuavilla vaoilla,
kooten mustasta mullasta kultaisia, kieriviä hedelmiä. Annalla oli
yllin kyllin työtä, ei ollut mahdollista itkeä, vaikka kyyneleet
lakkaamatta pyrkivät juoksemaan esiin, niinkuin tottelemattomat lapset,
jotka odottavat oven avaamista. Pellolle piti viedä kestitystä ja
keittiöön oli tuotu pitkä pöytä aterioita varten. Ei jäänyt hetkeäkään
kahdenkesken-oloon, ja Annalla oli sydän tulvillaan asioita, joita olisi
pitänyt sanoa. Ei koskaan hän ollut kiittänytkään sillä lailla kuin
hän tahtoi, ei koskaan sillä lailla pyytänyt anteeksi. Ennen kaikkea
hän tahtoi pyytää, ettei setä vielä lähtisi suureen uneensa. Rakkaampi
oli setä hänelle kuin kaikki hänen omaisensa, varmaan eivät omaiset
saatakaan olla niin läheiset kuin vieras, kun se tulee omaiseksi.
Kauniimpi oli setä, parempi kuin kaikki ihmiset... Entä Miikka?
keskeytti Anna äkkiä itse itsensä. Niin, tietysti Miikka — Miikka oli
ulkopuolella ihmisiä, hän oli jotakin... ties mitä.

Viimeiset vieraat menivät, setä sulki portteja ja ovia ja Anna
järjesteli huoneissa. Oli toki eräs hetki, jolloin setä ei voisi
kieltää pääsyä luokseen, iltahetki, rukouksen hetki. Tuntuikin siltä
kuin vainajat jo olisivat olleet saapuvilla. Jos äiti olisi astunut
vastaan tuossa ovenavauksessa, ei Anna olisi sitä hämmästynyt. Hänen
äänetön tulonsa oli jotakin yhtä todellista kuin sedän askeleet
portaissa ja kolahdukset hänen huoneessaan, kun hän riisui kenkänsä.

Niin, ihminen vaatii silmin nähdäkseen, ajatteli vanha herra ja
pilkkasi ärtyneenä sydäntään. Ei riitä hengen yhteys, täytyy kourata
käsin, täytyy katsella silmin, täytyy saada odottaa kirjeitä, täytyy
lähetellä terveisiä. Poissa silmistä — poissa mielistä. Sellainen on
ihmisen sydän. Ei mitään se kammoa niinkuin yksinäisyyttä. Enkö minä
tässä valehtelekin itselleni, että lapsi on minua yhtä lähellä, jos
hän on Siinain vuorella tai täällä luonani. Sydän sanoo: ei! Enkö
minä olekin kirjoittanut häntä varten kirjelippua, johon olen koonnut
kokemukseni, testamenttini — enkä minä hävitä tätä kirjettä. Sydän
sanoo: ei! Minä jaksan pidättää käteni, niin etten ojenna lippua
hänelle. Mutta minä luultavasti en revi sitä rikki. Tai jos revin, niin
kirjoitan uudestaan. Sillä minä kuvittelen, että nuo kokemukseni ovat
jonkin arvoiset. Ja kuitenkin lapsi tietää kaikki. Eivätkä ne ole edes
kaikki omiani — en tiedä, mikä on kotoisin hänen äitinsä suusta, mikä
minusta itsestäni. Testamentti on täällä sänkyni pahnoissa, toivon
salaa, että hänen kätensä sattuvat siihen ja hän ryöstää sen itselleen.
Toivon, että hän opettaa minun viisauteni lapsilleen ja että ne jäävät
elämään jälkeeni. Kaipaan hänen lapsiaan, uskon, että he ovat totuuden
tekijöitä, uskon, että heissä on minun henkeäni. Sellainen minä olen,
minä ruma pieni ihminen, sekasikiö yötä ja päivää. Judas-kaimani, pian
olemme kahden, hän Siinailla, minä ja sinä Kairalassa. Mitä sanot,
repisimmekö testamentin.

Anna seisoi ja odotti. Joko hän uskaltaisi mennä?

Ei, hän ei elä yli tämän talven, ajatteli hän ja katseli puutarhaan,
missä villiviinin punertavat köynnökset pitelivät toisiaan käsistä ja
hiljaa keinuivat kuulakan taivaan alla. Tähtivalot tuikkivat ylhäällä
ja tähtivalot kertautuivat järvestä. Kaiken tämän oli hän nähnyt
tuhansia kertoja. Ei kuitenkaan koskaan niinkuin nyt. Talossa hiljeni,
syvä äänettömyys vallitsi sekä ulkona että sisällä. Äänettömästi astui
Anna läpi huoneiden ja tuli tutulle kynnykselle, niinkuin tuhansia
kertoja ennen. Hän löysi tummalta peitteeltä karkean käden, niinkuin
tuhansia kertoja ennen, lempeät silmät paloivat häntä vastaan, niinkuin
tuhansia kertoja ennen. Hän lankesi polvilleen, niinkuin tuhansia
kertoja ennen. Ja tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta tällä tavalla.

— Unesta olemme me tulleet, uneen me jälleen menemme...

Anna purskahti itkuun eikä enää kuullut mitään. Aamulla hänen ajaessaan
alas puukujaa, tuli setä perunapellolta ja ojensi hänelle multaisen
käden. Vanhukset ja lapset nostivat päitään kosteilta vaoilta ja
nyökkäsivät hänelle.

       *       *       *       *       *

Pari päivää myöhemmin tilasivat Anna ja Miikka matkaliput. Heidän
mielissään vallitsi silloin kukkiva kevät, he olivat mies ja vaimo.

— Mutta entä jollemme ajoissa saisi rahojamme!

— Entä sitten — eikö ole aivan yhdentekevää, missä olemme.

— Liputkin ovat tilatut.

— Peruutetaan tilaus ja odotetaan.

Näin he laskivat leikkiä, aavistamatta, mikä heitä odotti.

He istuivat sovitulla hetkellä sovitussa ravintolassa, mieli iloisessa
odotuksessa. Miikka näytti, mistä hänen onneton hattunsa oli viety ja
kuinka Ture oli tullut tuolta permannon poikki. Joka toinen minuutti he
katsoivat oveen ja kelloon. Kummallista! No niin, ihmiset yleensä eivät
ole aivan täsmällisiä. Heidän ajatuksensa liitivät kotiin, missä näihin
aikoihin pantiin levolle, he laskivat, kuinka monen päivän perästä
he olisivat siellä ja siellä, kaukana vierailla mailla. Kummallista.
Olihan kohtaamispaikka varmasti tämä ravintola? Niska kävi kankeaksi,
pään lakkaamatta tähdätessä yhteen suuntaan. He tilasivat annoksensa,
katselivat kelloon ja katselivat oveen.

— Tiedätkö edes heidän nykyistä osoitettaan? kysyi Anna.

— Heidänhän piti tulla maalta.

— Kyllä minulla on jokin osoite, jonka Maire antoi.

— Minä kyllä annoin heille meidän matkustajakotimme osoitteen.

— Olisiko jotakin tapahtunut?

— Mitä olisi voinut tapahtua?

Silmälaudat jäykkinä tähtäsivät he katseensa oveen joka kerta, kun se
avautui. Miikka kävi läpi muidenkin huoneiden nähdäkseen, etteivät he
mahdollisesti sittenkin olleet tulleet. Pidentääkseen aikaa tilasivat
he vielä jotakin.

— Tiedätkö, he eivät enää tule.

— Mitä me teemme, jolleivät rahat tule aikoinaan.

— Kyllä ne tulevat. Tietäväthän he, että matkamme riippuu näistä
rahoista.

— Ehkä me olimme hiukan varomattomat. Kuinka me niin annoimmekin
käsistämme ainoan omaisuutemme. Ei, ei, armaani, enhän minä sinua
syytä, itsehän kirjoitin shekin.

— Kyllä ne tulevat.

He kirjoittivat varmuuden vuoksi lipun, jossa kertoivat odottaneensa
turhaan, ilmoittivat kaiken varalta osoitteensa ja lupasivat aamulla
olla kotona kello yhteentoista asti. Sitten he kuvasivat palvelijalle
insinööri Lyngin ulkomuodon, pistivät rahan hänen kouraansa ja läksivät.

Oli tyyni, leuto, sumuinen ilta. Lyhtyjen valot heijastuivat pitkinä
latuina merenpintaan, ikään kuin ne olisivat viitanneet tietä
lähteville laivoille. Laivat tuntuivat nukkuvan, odotellessaan huomista
päivää, niiden mustat ääriviivat vain erottautuivat sumuisesta ilmasta.

— Mikä on meidän laivamme?

— Tuo, tuo suurin. Meidän hyttimme on keskellä, tällä puolella.
Tiedänhän minä, kun olen käynyt katsomassa.

Molemmat ajattelivat rahoja, mutta eivät enää puhuneet niistä, puhuvat
vain matkasta. Yhtäkkiä ehdotti Anna, että lähdettäisiin kotiin.
Varmaan Maire ja Ture istuvat siellä ja odottavat. Ainakin siellä on
kirje. Hän tunsi, että he tällä hetkellä ajattelevat heitä, Annaa ja
Miikkaa. Hänen uskonsa oli niin tartuttava, että Miikkakin alkoi luulla
heidän itsensä tai kirjeidensä todella odottavan matkustajakodissa.
Entä jos he kulkivat täällä kadulla, ravintolan ja matkustajakodin
välillä ja odottivat heitä. Ei, ei... Mutta Anna ja Miikka loivat siitä
huolimatta terästetyn katseen kaikkiin vastaantulijoihin.

— Tietysti he ovat myöhästyneet ja sitten menneet meille, iloitsi Anna.
— Tietysti eivät he ole voineet edellyttää meidän niin kauan viipyvän
ravintolassa...

— Älä toivo liikoja, ettet pety...

Nopeasti, puoleksi juosten tulivat he matkustajakotiinsa.

Ei kukaan ollut heitä kysynyt. Ei mitään kirjettä ollut tullut.

— Jotakin on tapahtunut, päätteli Anna pelästyneenä. — Ehkä Maire on
sairastunut.

— Niin, ehkä...

Aamullakaan ei kuulunut mitään, ei ihmisiä, ei kirjettä, ei
sähkösanomaa. Täytyi todenperään ajatella matkan siirtämistä. No niin,
muutaman päivän vain he menettäisivät. He eivät viipyneet kotona kello
yhteentoista, vaan kahteentoista. Sitten he läksivät ravintolaan
kysymään, olisiko siellä käynyt joku heitä tapaamassa. Palvelija ojensi
heille Miikan oman kirjelipun sellaisena kuin se eilen oli häneltä
jäänyt odottamaan insinööri Lyngia.

— Olimme sentään äärettömän varomattomat...

— Mutta olisimmeko voineet menetellä toisin, kun he olivat hädässä?

— Emme kai.

Onneksi he saivat lippunsa vaihdetuiksi seuraavaan laivaan. Eivät he
uskaltaneet muuttaa halvempaan matkustajakotiin, koska olivat antaneet
Lyngeille tämän osoitteen, mutta halvempaan huoneeseen he siirtyivät.
Miikka lähetti nyt insinöörille pitkän sähkösanoman maksettuine
vastauksineen ja he alkoivat odottaa vastausta siihen. Myöskin saivat
he osoitekalenterista tietää insinööri Aron asunnon ja läksivät häntä
tapaamaan, saadakseen tietää, oliko tehdas joutunut insinööri Lyngin
haltuun. Anna odotti kadulla, Miikka nousi kauniin kivimuurin toiseen
kerrokseen.

Insinööri Aro oli ollut ulkomailla huhtikuusta lähtien, häntä
odotettiin näinä päivinä kotiin. Tehtaasta ja huutokaupasta ei kukaan
voinut antaa tietoja, vaikka palvelija vieraan pyynnöstä kutsui
paikalle insinöörin veljenkin.

— Minä pelkään, että me olemme olleet uskomattoman naiveja ja typeriä,
sanoi Miikka. — Hehän väittivät odottavansa insinööri Arolta rahaa.

Mairen antama osoitelippu kädessä suuntasivat he nyt kulkunsa pitkän
kadun päähän. Anna vuorostaan meni tällä kertaa ylös ja Miikka odotti
kadulla. Rouva Lyng — sellaista ei täällä tunnettu. Neiti Rauhaniemi
— kyllä. Oliko hän nyt naimisissa? Oikeinko vihittynä? Siitä oli jo
pari vuotta, kun hän oli asunut täällä, hänen tavaroitaan kyllä vielä
oli vinnillä, olisi hyvin hyvä, kun pääsisi niistä eroon. Jotakin
ompelijalaskua täällä vielä hiljan oli käytetty. Ei hän sanonut, minne
täältä muutti. Jollei tavaroita pian noudeta pois, niin ompelijatar vie
ne, hän uhkasi jo viimein. Lasku oli kolmattasataa markkaa.

Hiljalleen, nojautuneina toisiaan vastaan, astelivat Anna ja Miikka
takaisin pitkää katua. Ulkomaanmatka, vielä eilen aivan lähellä, oli
äkkiä käynyt kaukaiseksi ja saavuttamattomaksi. Siivet, jotka vielä
eilen olivat kannattaneet heitä ja tehneet heidän askeleensa keveiksi,
olivat pudonneet alas. Miikan mieleen hiipi outo tunne siitä, ettei
hän koskaan saavuta päämääräänsä, hänen on ehkä taasen palattava
konttorityöhön. Tosin ei hän sitä uskonut, järjellään hän toki käsitti,
että hänen täytyy saada takaisin rahansa, mutta jokin aavistus vasaroi
hänen päässään, kaiken aikaa toitottaen: et koskaan, et koskaan, et
koskaan!

Uskomattoman kalliiksi kävi elämä. Joka päivä vei setelejä, vaikk’eivät
he toki enää syöneet ravintolassa, vaan ostivat kotiin joka murenen ja
nauttivat sen pienessä huoneessaan. Sehän olikin paljon hauskempaa.

Sähkösanoma! "Maire vaikeasti sairastunut. Tänään pannut rahat postiin.
Tervehtien Maire, Ture."

— No, katso nyt.

— Tiesinhän minä, sanoinhan minä!

He viettivät onnellisen päivän ja onnellisen yön odottaessaan rahoja.
Seuraavakin vuorokausi meni ja menetteli, mutta kolmantena päivänä
he tulivat levottomiksi. Kolme kertaa kävivät he postissa kysymässä
rahakirjettä. Turhaan. Neljäntenä päivänä he sähköttivät Turelle.
Täytyi taasen peruuttaa laivaliput, muuta neuvoa ei ollut. Heidän
käsirahansa rupesivat loppumaan. He alkoivat mielessään läpikäydä
tuttavia, joiden puoleen hädän tullen voisivat kääntyä. Olihan täällä
Mairen sisaria ja veljiä, olihan täällä pari vanhan rovastivainajan
poikaa, molemmat suurissa viroissa, olihan täällä senaattori Nenón.
Veri nousi Annan kasvoille, kun hän heitä ajatteli. Miikan silmien
eteen tuli yhä selvempänä jokin konttorihuoneisto, jossa hän istuu
pulpetin takana. Varmaan ei kuitenkaan olisi aivan helppoa täällä
oudossa kaupungissa saada tointa. Kaiken varalta kirjoitti hän
entiselle isännälleen, kysyi, voisiko hän vielä kerran palata tutun
pöydän taakse ja pyysi, siinä tapauksessa, ettei isäntä voisi häntä
käyttää, suosituksiaan, jotka olivat jääneet sinne talletettaviksi.

Sähkösanoma! "Mairen tila arveluttava. Kärsivällisyyttä. Huomenna
lähetän rahat."

Anna ja Miikka eivät enää luottaneet tähän vakuutukseen. Tuntui
varmimmalta, että Miikka itse matkustaisi hakemaan rahoja. Kustannusten
vuoksi tietenkään ei Anna voisi lähteä mukaan. Heidän rahansa olivat
muutenkin pelottavan vähissä. Kun edes olisi päässyt jonnekin
perheeseen asumaan. He alkoivat jo katsella sanomalehdistä ilmoituksia,
eikö olisi tarjolla jotakin sopivaa asuntoa ja myöskin ansiotyötä.
Miikka sai suositukset entiseltä isännältään — hänen paikallaan kyllä
jo oli toinen, tai oikeastaan kaksikin miestä. Mitään rahoja ei
kuulunut.

— Voisivatko he pettää meidät?

— Mutta miksi Ture sitten lupaa lähettää? Saattaisihan hän sanoa, ettei
voi lähettää rahoja. Ymmärrätkö sinä tätä?

— Tiedän, etteivät ihmiset aina pidä sanaansa.

— Mutta hehän ovat ystäviämme!

— Niin, sellaistakin kuulee, että ystävät pettävät.

He voittivat vastenmielisyytensä ja Miikka läksi Mairen sedän,
tohtori Rauhaniemen luo puhumaan heidän pulastaan. Tohtori otti hänet
ystävällisesti vastaan.

— Vai niin, vai niin, sanoi hän hymyillen, — pelkäänpä, että maisteri
saa odottaa rahojaan. Ihmettelen, että niin herkkäuskoisesti lainasitte
heille, vieläpä ilman takuita ja velkakirjaa. Maire-raukka on joutunut
huonoille teille, kunnollisimmassakin perheessä pitää olla mätämunansa
ja Maire on meidän. Voittehan mielellänne matkustaa heidän luokseen,
lainaan mielelläni satasen, jos niin haluatte. Mutta en luule matkan
auttavan. Mitä taas Mairen sairauteen tulee — niin, ehkä hän on
sairaana. Mutta hänen sisarensa kävi täällä aamupäivällä, kertoi
tilanneensa Mairelle joitakin hyvin hienoja liinavaatteita ja saaneensa
niihin rahatkin, vasten tavallisuutta. Niin, ehkä hän on sairaana.
Voinko ehkä palvella maisteria satasella?

Maisteri Koskinen kiitti, ymmärsi, että matka olisi ollut turha ja
poistui. Hän teki pitkiä kierroksia kaupungilla, vaikka hän tiesi,
että Anna malttamattomana häntä odotti. Hänen oma tyhmyytensä kulki
hänen edellänsä, minne hän kääntyi, ärsyttäen ja raivostuttaen. Hänestä
tuntui, että Lyngin oveluuskin oli miellyttävä tämän typeryyden
rinnalla, jolle ei vastenmielisyydessä löytynyt vertaa. Ei käsittänyt,
pitikö sitä itkeä vaiko nauraa. Olipa hän ollut oikein pölkkypää, oikea
typerä narri. Kuinkahan kalliiksi tämä typeryys tulisikaan. Entä jollei
hän milloinkaan saisi takaisin rahoja? Entä jollei hän milloinkaan
saisi nähdä unelmiensa toteutuvan? Milloinkaan...!

He vuokrasivat kalustetun huoneen eräältä työläisperheeltä. Se oli
aika soma, valoisa huone ja kun uunin varusti pienellä hellalevyllä
ynnä asianomaisella savutorvella, saattoi siinä keittää. Koko
laitos maksoi viisikymmentä markkaa. Ompelukoneeseen Annalle meni
yhdeksänkymmentäseitsemän. Rahat saatiin Annan ja Miikan kesätakeilla
panttilaitoksesta. Miikan taas onnistui saada myyjän paikka
rautakaupassa. Hän ei yrittänytkään kysyä tunteja jostakin koulusta,
eihän häntä kuitenkaan täällä tunnettu. Kauppa-alalta hänellä oli
pätevyystodistukset. Palkka ei ollut hullumpi. Anna ompeli mikäli
taloudelta ehti, häneltä ei puuttunut työtä, he elivät hyvin. Nuori
rouva alkoi jo laskea leikkiä että he pian kokoavat matkarahat
uudelleen. Hiukan suurempi peili hänen ensi työkseen täytyi hankkia,
sitä ihmiset aina neulojalla kaipasivat.

Eräänä iltana, kun Miikka tuli kotiin kaupasta, kertoi hän nähneensä
rouva Lyngin, Mairen, menevän teatteriin. Hänen turkissaan oli ollut
suuri valkoinen kaulus ja vaalean päähineen päärmeenä valkeita untuvia.
Varmasti se oli rouva Lyng, Maire! Toki hänet tunsi!

Anna paiskasi työn käsistään ja kimmahti pystyyn.

— Minä menen ja odotan näytännön loppuun, minä vaadin hänet tilille.
Heidän täytyy maksaa!

Hetken perästä hän nosti maasta työnsä ja puisteli sen puhtaaksi. Se
oli jonkun nuoren palvelustytön köyhä, taivaansininen tanssipuku. Hän
oli luvannut tehdä sen kahdeksasta markasta. Olisi vielä puuttunut,
että siihen olisi tullut tahra ja hän saanut viedä sen pesulaitokseen.

He istuutuivat aterialle.

— Minä en ymmärrä tätä, sanoi Anna. — Mikä on tämän tarkoitus?

— Ehkä se, että oppisimme löytämään onnen ja sisällön läheltä, omasta
itsestämme. Aioimme opettaa sitä muille emmekä itse sitä tunteneet.
Mitä meiltä puuttuu, kun omistamme toisemme ja kun olemme terveet!

— Olet oikeassa — mitä meiltä puuttuu!

Nuori vaimo heittäytyi polvilleen miehensä eteen ja painoi kasvonsa
hänen rintaansa vasten. Jos he olisivat asuneet linnassa ja uineet
kullassa ja hopeassa, eivät he olisi voineet olla onnellisemmat.

Jutte-setä siellä kotona, luuliko hän heidän olevan ulkomailla, vai
oliko hän kuullut, miten heidän oli käynyt? Ei yhtä kirjelippua
ollut kulkenut heidän välillään. Kaikki oli jäänyt muistamisen ja
unen varaan, niin oli setä tahtonut. Jos hän olisi kuullutkin heidän
kamppailevan vaikeuksia vastaan, niin hän vain olisi sanonut: ihmisen
ei pidä päästä helpolla — ja antanut heidän kamppailla.

Sumuisena iltana juuri ennen joulua koputettiin heidän ovelleen ja itse
tohtori Rauhaniemi astui huoneeseen. Kun ei maisteri ollut kotona,
sanoi hän asiansa rouvalle. Se ei ollut mitään hauskaa. Hehän olivat
syösseet itsensä perin ikäviin juttuihin. Pankista oli häneltä, tohtori
Rauhaniemeltä, kuulosteltu heidän osoitettaan. Maisteri Koskinenhan
oli kirjoittanut nimensä suureen vekseliin — se oli uudistettava
ylihuomenna. Kymmenentuhatta, niin se oli. Lyng oli saanut tämän suuren
summan vetoamalla hänen, tohtori Rauhaniemen sukulaisuuteen. Hän tiesi
tämän kaiken, sillä hän oli juuri ollut puhelinkeskustelussa pankin
kanssa.

Anna tuijotti pieneen kirjelippuun, jonka tohtori oli levittänyt hänen
eteensä ompelukonepöydän kulmalle.

— En ymmärrä, sanoi hän, — mieheni ei ole puhunut tästä mitään.

— Hän on tietysti tahtonut säästää teitä. Olen pahoillani, että minun
osalleni joutui...

— Ei meillä ole ollut tapana säästää toisiamme totuuksilta...

— Pyydän teitä viemään maisteri Koskiselle ne terveiset, että olen
valmis pankissa puhumaan, että hän saisi vähitellen, vuosien kuluessa
suorittaa tämän velan. Jollei teidän kasvatusisänne suorita sitä...

— Ei, ei ikinä! huusi Anna. — Mutta me emme myöskään sitä suorita. Se
on herra Lyngin tehtävä. Minä matkustan heidän luokseen, minä pakotan
hänet.

— Herrasväki on ollut varomaton!

— Mitä tohtori ajattelee! huusi Anna suunniltaan. — Millä me tämän
maksaisimme? Minulla ei ole koruja, joita voisin myydä, ei mitään,
minkä voisin muuttaa rahaksi... Ei, tohtori, viekää pois tuo paperi,
sitä ei saa näyttää miehelleni. Minä en kärsi sitä silmieni edessä,
kaikki tyynni on petosta, valhetta ja petosta. Viekää pois, viekää
pois! Minun mieheni ei saa tietää, nila tämä paperi on tullut.
Kaksikymmentä vuotta elämästään hän on kiduttanut itseään säästämisellä
ja tukahduttanut itsessään kaiken ikävöimisen ja pyrkimyksen. Hän ei
jaksa uudestaan. Ja mitä varten hänen pitäisi jaksaa? Eihän hän ole
kuluttanut noita rahoja.

Vieras oli mennyt, Anna puhui yksinään. Hän oli Ikään kuin saanut
tärähdyksen eikä päässyt siitä selviämään. Sen hän ymmärsi, että
ihminen vastaa omista teoistansa, mutta muiden teoista... Veloista,
jotka toinen on tehnyt, rahoista, jotka toinen on käyttänyt... Ei,
mahdotonta!

Mitä menit paikkaamaan Jumalan töitä!

Ystävyydellekin ihminen on jotakin velkaa. Onko se rikos, jota näin
pitää rangaista?

Heikkous on rikos.

Mutta minä en voi sitä sanoa hänelle, kun hän tulee kotiin! Hän
menehtyy, jos hänen uudestaan pitää alkaa. Miksi on ihmiselle sitten
annettu siivet, jos niitä aina pitää katkottaman? Hänen täytyy saada ne
edes joskus levittää. Kaikki sävelet ovat jo surmatut minun rintaani...
Jumala, sinä näit, että me nurkumatta annoimme pois oman pääomamme,
mutta tehdä velkaa... kymmenentuhatta markkaa! Voimmeko tyhjistä
käsistämme helistää ne esiin? Ei, meillä ei ole emmekä me ota velaksi.

Anna kierteli huonetta kuin häkkiä, päästä päähän, seinästä seinään.
Väännellen käsissään jotakin vaatetta töytäsi hän huonekaluja vasten
ja tunsi ruumiissaan kalvavaa, hävittävää tunnetta, joka söi kuin
myrkky. Hän vihasi ihmisiä, hän vihasi koko maailmaa. Ajatuksissaan
oli hän ajelehtinut ompelukoneen ääreen ja istui työtuolillaan ikkunan
ääressä. Siinä oli vielä kukkanen, jonka Miikka oli tuonut hänen
nimipäiväkseen. Katsellessa tuota yksinäistä vihreää tainta heidän
köyhässä huoneessaan, alkoivat hänen kyyneleensä vuotaa. Hän oli
ennen käyskennellyt kokonaisessa paratiisin yrttitarhassa. Siinä oli
nimikortti ompelukoneen kulmalla, jokin nimi ja osoite. "Senaattori
Toimi Rauhaniemi" — oliko tohtori tullut senaattoriksi? Ja siinä oli
tuo kauhea paperikin vieressä. Sitä kai ei ollut lupa hävittää. Kun
Anna sitä katseli, kuivuivat hänen kyyneleensä ja viha alkoi taasen
raivota hänessä.

Jumala, mikä sinä olet ja kuka sinä olet? Pitääkö sinuun uskoa, pitääkö
sinun isälliseen johtoosi luottaa? Mikä isä sinä olet — kiduttaja
olet! Eikö sinulla ole voimaa hallita maailmaa vai etkö sinä tahdo?
Miksi, miksi, miksi sinä annat tällaisen tapahtua? Yötä on kaikki ja
pahuutta. Jumalattomat menestyvät ja vanhurskaat kärsivät, ne jotka
sinua ovat rakastaneet ja palvelleet. Kuinka sinä saatat syöstä lapsesi
epätoivoon? Eikö sinulla ole voimaa vai etkö tahdo auttaa? Mistä on
paha kotoisin, paha ja valhe? Samasta juurestako kuin totuus? Siis
sinusta? Senkö tähden sitä suosit ja annat sen menestyä? Vastaa,
vastaa!... Eikö hänellä, minun miehelläni ollut kaunis päämäärä
ihmisten hyväksi? Ja noilla toisilla vain tarkoitus tuhota ihmisiä.
Mutta sinä asetut heidän puolellensa, ja tahdot ehkä, että minun vielä
pitää sinua rakastaa? Vastaa, mitä tarkoitat, mitä tahdot, miksi
kidutat meitä!

Yö, yö, yö! Ei vastausta, ei valon välkettä. Valhetta, pimeyttä, yötä.

Anna tunsi kohoavansa ikään kuin häntä olisi nostettu. Jokin tuttu ja
ystävällinen ääni puhui hänelle. Lammin hengitys kirvoitti hänen kuivia
huuliaan.

— Mutta minun pieni Annani, minun omani — olen täällä, tiedän kaikki,
ymmärrän kaikki. Ja sinäkin ymmärrät. Katso, me olimme varomattomat,
minä varsinkin. Annoin insinöörille nimikirjoituksellani varustetun
vekselin, kaiken varalta. Hän lupasi olla sitä käyttämättä, sanoi
repineensä sen. Hän on sitä kuitenkin käyttänyt! Mutta ei se tee
mitään. Me maksamme urhoollisesti. Mekö antaisimme lamata itsemme!

Anna vikisi vuoteellaan kuin lintu.

— Minun pieni Annani, kerron lapselleni sadun, kerronko? Meillä
tehtaalla tapahtui kerran, että eräs mies, Matti Moisio, pahasti
ruhjoutui koneissa. Kun hän heräsi pitkän leikkauksen jälkeen ja kysyi,
mitä hänelle oli tapahtunut, vastattiin, että hän oli menettänyt
molemmat jalkansa polvien yläpuolelta ja molemmat kätensä. Nuori
sairaanhoitajatar itki, kun hän tämän sanoi. Mutta Mattipa sopersi:
olipa onni, että henki jäi! Katso, niin kallis on elämä, sinä omani,
sinä pieni Annani. Ja meillä on molemmat jalkamme, molemmat kätemme.
Emmekö ole oikeita pohattoja!

— Minä ymmärrän tämän sillä lailla, sinä oma vaimoni, ettemme olleet
kypsiä opettamaan muille, miten onni löydetään pienimmässä, miten
sisältö löydetään arkisissa, tavallisimmissa askareissa. Meidän piti
lähteä etsimään onnea ja sisältöä kaukaa. Meidän täytyy ensin itsemme
istua koulunpenkillä. Sanotaan puulla olevan yhtä paljon juuria
alaspäin kuin sillä on runkoa ylöspäin. Ihmisen mielellä on yhtä paljon
liikunta-alaa sisäänpäin kuin ulospäinkin. Kun emme päässeet ulospäin,
niin syvennytään sisäänpäin. Tässä se vanhan koulumestarin pojanpoika
istuu ja saarnaa, mutta hän tuntee rehellisesti itse tarvinneensa
kurituksen Isän kädestä.

Anna virkosi hänen puhuessaan, mutta hän ei saanut takaisin työiloaan.
Miksi muutamien pitää päästä niin helpolla ja saada elää toisten
kustannuksella? Kuinka Jumala saattaa sallia vääryyttä? Miksi ovat
hyvä ja paha, miksei ainoastaan hyvä, koska Jumala on ikihyvä?
Miksi on maailmassa valhetta ja yötä? Samat kysymykset palasivat
alituisesti. Ehkäpä Anna oli rasittunut, ehkei hän ollut aivan terve.
Kuin pingotettu verkko ahdistivat kysymykset hänen ympärillään, ne
kuumensivat aivoissa. Ah, entiset ihanat yöt Jumalan luona, missä
ne olivat? Eikö koskaan ihmiselle anneta vastausta elinkysymyksiin.
Ratkaisemattomine ongelmoineenko hänen on kulkeminen kohti yksinäistä
hautaansa? Ja mitä seuraa sitten?

Työ oli käynyt raskaaksi, siinä ei ollut aatetta, ei sisältöä eikä
tarkoitusta, askel painoi, silmät eivät tahtoneet kestää pitkinä
iltoina. Miikka seisoi kaupassa, myi lukkoja, rautanauloja ja
peltikannuja. Vieraat ihmiset seisoivat peilin edessä heidän ainoassa
huoneessaan ja puhuivat tutuista ja tuntemattomista ihmisistä. Anna ei
tahtonut jaksaa, surukangas teki kipeää silmiin, näkö sekaantui pieniin
ryppyihin kudonnassa. Otsaa pakotti ja pisteli, pistokset tuntuivat
päälakeen asti.

Surupukua tehtiin eräälle nuorelle suutarinvaimolle. Annan täytyi mennä
ostamaan kreppiä. Ja suuressa kauppapuodissa sattui hän Maire Lyngin
viereen, joka istui ja valitsi kankaita korkean kangaspinkan edessä.
Anna kuumeni kiireestä kantapäähän, kun hän totesi itselleen, että tuo
komeasti puettu nainen oli sama, jonka kanssa hän niin sydämellisesti
oli seurustellut kesällä ja joka sittemmin oli antanut hänen miehensä
elämälle aivan toisen suunnan.

Mairella oli pitkä nahkatakki — mahtoiko sellaisen saada tuhannellakaan
markalla. Hänen sinivihreässä käsilaukussaan oli hopeakirjaimet.
Hän etsi teräksenväristä verkaa, jotakin pehmeää kevyttä kangasta.
Kangaspinkka hänen edessään kohosi kohoamistaan. Ystävätär hänen
vierellään silmäili vuoroin kankaiden värejä, vuoroin hänen kasvojaan.
Anna seisoi ja kuunteli heitä. Se oli Mairen ääni, ne olivat Mairen
kasvot. Rannerengaskin oli Mairen, hän oli kesällä kertonut aikoinaan
saaneensa äidinisältään aivan mahdottoman mutta kalliin rannerenkaan
ja vaihtaneensa sen tähän, Anna muisti tämän selvästi. Se oli kuin
olikin Maire. Anna päätti, että hän puhuttelee häntä, mutta ei täällä
sisällä, vaan kadulla. Ja hän meni kadulle ja käveli ulkopuolella,
sydän jyskyttäen. Hän ei tahtonut saada rohkeutta lähestyä entistä
ystävätärtään tuon toisen hienon naisen takia. Hän tietysti uskoisi
häntä kerjäläiseksi. Hän katsahti häneen jo lyhtyjen alla niillä
silmillä. He astelivat verkalleen, käsissä suuret määrät kääröjä.

— Täällä on joku, joka seuraa meitä, kuuli Anna äkkiä Mairen
ystävättären sanovan.

Silloin hän tuli heidän rinnalleen ja kylmät väreet vihloivat pitkin
hänen ruumistaan.

— Maire, hyvää päivää, etkö tunne minua?

— En... en tiedä. Kuka...? Mutta Anna — todellako? Kuinka sinä olet
vanhentunut. Mitä kuuluu? Ehkä minä voisin toisen kerran tavata sinua,
minulla on nyt vähän kiire.

— Niin, tietysti, jollet sinä ehdi. Missä sinä asut? He seisoivat
vastatusten kadun kulmauksessa ja ystävätär käveli edellä. Mairen
kasvoja peitti ohut musta harso, jonka yhdellä laidalla vain oli suuri
kukkaiskuvio.

— No niin, sanoi hän yhtäkkiä ja hänen toinen suupielensä kohoutui
tuttuun katkeraan hymyyn, — sama se. Puhutaan siis nyt. Edessä se on
kuitenkin.

Ja hän sanoi pari sanaa ystävättärelleen ja palasi Annan rinnalle.
Kesällä hän oli ollut Annaa lyhyempi, mutta nyt hän hattuineen oli
päätä korkeampi. Anna joutui sellaisen mielenliikutuksen valtaan,
ettei hän tietänyt, miten alkaisi. Häntä jo kadutti, että hän oli
pysähdyttänyt Mairen, varmaankaan ei keskustelusta olisi mitään
tuloksia. Maire päästi hänet pulasta.

— Niin, sanoi hän, toinen suupieli tutussa hymyssä, — tahdot tietysti
puhua noista onnettomista rahoista. Luuletko, etten minä ole niistä
pahoillani. Mutta se todella ei ole minun syyni, että te ette saaneet
niitä. Lyng, se roisto, en paremmin sano, hän ne käytti omiin
tarkoituksiinsa. Hänelle tarjottiin juuri silloin autoa — se oli
hyvin hyvä kauppa, ainoastaan hiukan käytetty, suuri, musta auto.
Tein kaikkeni saadakseni rahat teille. Olenpa valmis vapaaehtoisesti
antamaan teille jonkin osan, jahka saan isältäni. Asianajajani ahdistaa
häntä paraikaa, hän sattuu nimittäin olemaan kaupungissa. Hänhän nyt
on suuri ja mahtava rovasti, vapunpäivänä hän muuttaa sinne isoäidin
ja isoisän vanhaan pappilaan — kyllä hän saa kauniisti maksaa minulle.
Ja silloin saat sinäkin jotakin, vaikka en suinkaan katso itseäni
velkapääksi suorittamaan teille summaa. Muistat, että itse sitä
tarjosit. Ja Lyng, se roisto, hän joka pennin otti. Minun on saamarin
nälkä, enkö saa tarjota sinulle kahvia, voimme paremmin jutella katon
alla.

Hiottu lasiovi kertasi Annan köyhän puvun Mairen rikkauden rinnalla
heidän seisoessaan kahvilan edustalla. Jäsenissä lamattu ylpeys
ja selittämätön piina astui Anna entisen ystävättärensä perässä,
pujotellen läpi pöytärivien.

— Missä miehesi sitten nyt on? sanoi hän, kurkku kuivana.

— Mieheni? Oh, en tiedä, missä tällä hetkellä harjoittanee petosta
ja vilppiä. En toki enää ole missään tekemisissä hänen kanssaan. Hän
oli kaunis mies ja minä annoin pettää itseni — ah, olen saanut sitä
katua tarpeeksi. Olin tuntenut hänet vajaan viikon, kun hän kosi ja
vakuutti rakastavansa minua mielettömästi. Oli kevät, olin heikko ja
typerä. Ei, Anna, todella minun on noista rahoista hyvin paha mieli.
Jahka isäni maksaa minulle, sitten saatte. Kuule, johtuu mieleeni:
menepä ahdistamaan ukkoa, ehkä hän tulee järkiinsä. Saamari sentään,
mitä roskaa tämä on? Ovatko nämä olevinaan leivoksia, voitko sinä syödä
niitä? Hän asuu — rovasti tarkoitan — senaattori-sedän luona. Kai sinä
tiedät, että tohtori nyt on senaattori? Lähde pois ja kiristä rovastia.
Ah, kuinka olisin sinulle kiitollinen, jos hiukkasen piinaisit häntä.
Onko sellaista kuultu, että isä rupeaa lahjoittelemaan lastensa
omaisuutta! Hän on kyllä keksinyt hyvin kauniita historioita, joilla
hän puolustaa tekoaan. Tolvi oli alkuaan muka vääryydellä saatu ja
sen vuoksi oli se tuottanut onnettomuutta. Nimittäin "onnettomuus"
olemme tietysti me lapset. Hän ei ole meihin tyytyväinen, tämä herra
paavi. Totisesti ei hänellä pitäisi olla mitään muistutettavaa noissa
muissa, he menestyvät hyvin, pitävät puheita ja esitelmiä ja edustavat
kaikkialla, missä pitää kantaa osakunnan lippua tai laskea seppeleitä.
Se ei ole heidän syynsä, että hän on menettänyt heidän rakkautensa.
Ukko-parka rupesi yhtäkkiä näkemään pikku-äijiä joka paikassa, niin
raitis mies kuin onkin. No silloin, ehkä vuosi äidin kuoleman jälkeen.
Hän kuvitteli, että meissä lapsissa oli kaikenlaisia paheita ja synnin
ituja, joita piti nyhtää pois. Muistan kerran, kun hän omin käsin
piiskasi Lyylikkiä sen tähden, että tyttö oli kysymättä ottanut jonkin
piparkakun. Se oli kauhea varkaus ja synti piti nyt piiskattaman lapsen
nahoista!

Maire puhui nopeasti ja keveästi, suupielissä hymy. Annan mieleen
muistui ilta kaukaisessa menneisyydessä, jolloin tämä sama ihminen oli
nukkunut äitinsä käsivarrella avuttomana ja hiljaisena.

— Ja sitten hän väittää, että hän Tolvista oli myynyt pois niin paljon,
ettei jäljellä ollut oikeastaan mitään lahjoitettavaa. Joka tapauksessa
minun asianajajani nyt tarkastaa tätä kauppaa.

Taaskin tuli Annan mieleen, että Maire on orpo ja yksin, ja
epäsiveellinen sääli valtasi hänet. Niinkuin ei Jumala tietäisi, mitä
hän tekee! Mitäpä hänellä, Annalla, sitä paitsi olisi ollut hänelle
antamista.

— Maire, sanoi hän hiljaa ja katsoi häntä silmiin, — miten sinun itsesi
on?

— Minun? O — jaa. Menettelee. Kas, oletko neulonut... lankako on
hangannut sormesi selän? O — jaa, mikäpä minun olisi. Menen pian
naimisiin, se on vielä salaisuus. No niin, voinhan mielelläni sinulle
sanoa — vai etkö tahdo? Oletko sinä noin epänaisellinen ja vailla
uteliaisuutta! Lähdemme häämatkalle etelään, olen aina niin halunnut
sinne. Hän on hyvin varakas, olen varma, että senatorska Nenóninkin
salonki taas avautuu, jos haluan sinne astua. Mutta sitä hän saa
odottaa — senkin piru! Annamme oikein vihkiä itsemme, se on sentään
sellaista irrallista se siviiliavioliitto... Ovatko sinun silmäsi
kipeät? Neiti, ottakaa pois, olkaa hyvä, tätä ei voi syödä. Antakaa
jotakin juotavaa, vaikkapa soodaa... Ah, kuinka olisin kiitollinen, jos
menisit rovastin kimppuun ja pusertaisit hänestä irti jotakin...

— Rakastatko sinä sulhastasi?

— O — jaa, kyllä. Hän tulee pitämään minut hyvissä vaatteissa ja
antamaan minulle kauniin kodin.

— Etkö pelkää, että petyt?

— En pelkää mitään muuta kuin vanhenemista, lihomista ja rumentumista —
niitä kolmea. Sano suoraan, olenko minä vielä kaunis? Eihän minulla ole
ryppyjä? Kaikki muu on minulle yhdentekevää. Lyng lupasi ennen vanhaan
päästää minut irti omastatunnosta ja irti helvetistä — niitä en koskaan
ole pelännyt. Mutta vanhuutta, rumuutta ja lihomista. Miten voi ihminen
suojella itsensä niiltä? Sano suoraan, sinähän olet rehellinen — olenko
vielä kaunis?

Anna vaikeni. Mairen kasvot muuttuivat yhtäkkiä. Vaikka Anna istui
selin saliin, saattoi hän pöytäkumppaninsa ilmeestä nähdä, että heidän
pöytäänsä katsottiin ja että Maire nopeasti oli valmistanut kauneutensa
ihailukuntoon. Hänen profiilinsa oli ikään kuin ohennut, suu oli käynyt
pienemmäksi, huulet hymyilivät, koko ryhti oli mitattu ja laskettu.
Hän kumarsi rakastettavasti jollekin tutulle ja Annalle tuli tunne,
että tuo tuttava vain odottaa hänen poistumistaan tullakseen hänen
paikalleen.

— Lähdetkö sinä? sanoi Maire teeskennellyn rakastettavasti. — Oi, älä
nyt huoli maksaa, minähän kutsuin sinut. Oletpa sinä itsepintainen.
Hyvästi, hyvästi, Anna-kulta.

Hän nähtävästi ei ensinkään tietänyt, mitä hän sanoi. Anna pusersi
kukkaroa kädessään. No niin, nyt hän oli tehnyt tilinpäätöksensä Mairen
kanssa. Nyt täytyi ostaa suruharso ja kiirehtiä kotiin.

Mutta hänelle oli vielä tullut tuskallinen halu tavata rovasti, Mairen
isä, ei niin paljon rahojen vuoksi kuin kuullakseen jotakin sedästä.
Jolleivät matkat olisi olleet niin kalliit — kukaties hän sittenkin
olisi käynyt kotona. Muistamisessa ja unessa, olihan niissä paljon,
mutta aika haalensi muistoja, rakkaimpiakin. Sedän luona, hänen
puutarhansa suojassa, asui hartaus ja valo. Kuinka ihanaa olikaan
siellä hankien keskellä, kun luonto nukkui suurta untaan, ja kuinka
ihmeellinen olikaan siellä luonnon kuolleista-nouseminen. Saada
tietää edes jotakin sedästä, oliko hän terveenä, oliko hänellä ollut
ikävyyksiä... Rovasti oli kuitenkin jo matkustanut, kun Anna tuli häntä
tapaamaan.

Hän kohtasi hänet todella, mutta vasta keväällä, rovasti itse tuli
silloin etsimään enonsa kasvattitytärtä. Hän tuli kokoustensa lomassa,
kaupungissa oli suuria uskonnollisia juhlia, joita varten hän oli
saapunut. He istuivat Annan ompelukoneen kahden puolen, ikkunassa
pihamaata vastaan, missä kuivi köyhien ihmisten haalistunutta,
paikattua pyykkiä ja missä näiden samojen ihmisten lapset leikkivät
tahraisina ja kirkuen. Rovasti puhui ystävällisesti ja tyynesti, leikin
muodossa, mutta hänen asiansa oli Annalle varsin odottamaton.

Hän huomautti, ohuet huulet hymyssä, joka muistutti Mairen hymyä,
nuorelle rouvalle, että kiittämättömyys... tai epäkiitollisuus...
tai miksi sitä nimittäisi, ei ole mitään aivan kiitettävää. Höperö
vanha eno on ehken kasvattanut ottotyttärensä siinäkin toivossa, että
hänellä hänestä olisi vanhoilla päivillään jotakin hyötyä. Nyt vanhus
kuitenkin kaiken vuotta on ollut yksinään ja hoitoa vailla. Niin,
hän on sairastellutkin. Puutarha on rappiolla, vanhuksen ulkoasu on
laiminlyöty, hullu Luukkas on hänen seuransa. Muita hän ei huoli.
Hänestä itsestäänkin voi sanoa, että hän on mieluummin hullu kuin
viisas. Hän kulkee ja puhelee yksinään, keskustelee silmiensä kanssa,
sormiensa kanssa kuin lapsi. Sitten hän on saanut päähänsä, että hänen
talolleen perustettaisiin koulu, jonkinlainen oppilaitos aivan uutta
mallia, ainoa laatuaan maassamme.

Rovasti keskeytti puheensa ja katseli hämmästyneenä rouva Koskiseen.
Ei minkäänlaista pahaa omaatuntoa hän osoittanut. Päinvastoin hän oli
purskahtanut jonkinlaiseen purkaukseen, joka oli sekä itkua että naurua
ja jonka iloisesta luonteesta ei saattanut olla minkäänlaista epäilystä.

— Koulu! huudahti hän. — Koulu hänen luokseen — ah! Sairastellut...
laiminlyöty... puutarha rappiolla — oi! Hänen on siis ehkä ollut hiukan
ikävä meitä!

Miten hänen nyt on?

— Kesä on nähtävästi tehnyt hänelle hyvää. Hän oli varsin pirteä, kun
viimein kävin äitini kanssa häntä tervehtimässä. Ei minkäänlaista
nöyryyttä tai valmistautumista kuolemaan. Kaimastaan Judas Iskariotista
hän puheli niinkuin ennenkin, kysyi, onko hän käynyt luonani, kysyi
joko klovni on ollut yksinään ja muuta sellaista hullutusta.

— Vai niin, vai niin. Mutta koulu, koulu! Puhuiko hän jotakin meistä...
minusta?

— Ei nimenomaan. Mutta äitini kanssa ajattelimme, että te ehkä voisitte
muistaa vanhaa kasvatusisäänne eikä jättää häntä noin kokonaan.

— Muistaa häntä, muistaa häntä! kuiskaili Anna ikään kuin hän olisi
laulanut. — Minä olen rovastille niin kiitollinen, niin kiitollinen.
Muistaa häntä — ah!

Hän ei ensinkään muistanut Mairen asiaa, hän ei enää muistanut heidän
pettymyksiään, vastoinkäymisiään ja velkakuormaansa. Miksei koulua
voisi perustaa ilman ulkomaanmatkaa? Ja kuka oli sanonut, että sen piti
sijaita kaupungissa?

Laulaen liikkui hän arkisissa töissään ja odotteli kiihkeästi, että
Miikka tulisi kotiin. Laulaen asteli hän huoneen päästä päähän,
seinästä seinään. Täällä oli ahdasta hänen ilolleen. Riemuiten
heittäytyi hän vihdoin miehensä kaulaan ja puhkesi puhumaan:

— Kuule, hän ikävöi meitä, hän ikävöi meitä! Puutarha on laiminlyöty,
hän on sairastellut, hän haluaa koulua sinne, sinne — miksei se voisi
olla siellä? Sano, sano, voihan se olla? Emmekö pian lähde häntä
katsomaan. Minä lähden, en jaksa enää, menen heti... kun voin viedä
hänelle jotakin oikein arvokasta.

Hän hiljeni ja kätki pään miehensä kainaloon. He viipyivät siinä,
ääneti, sylitysten.

       *       *       *       *       *

Eräänä helteisenä sydänkesän päivänä ojensi Anna rattailta
kasvatusisänsä käsivarsille pienen lapsensa. He pelkäsivät molemmat,
etteivät vanhat kädet jaksaisi sitä pidellä, mutta tahtoivat samalla
niin hartaasti, että juuri nämä kädet kantaisivat lapsen siihen kotiin,
missä äiti oli kasvanut.

— Anna vain, anna vain, puheli ukko, kasvot juhlallisesti
jännittyneinä, — olen kerran kantanut tänne äidin, kannan myös lapsen.
Luukkas, missä sinä vetelehdit, tule, tule, katso: se on hänen
lapsensa, Annan lapsi. Voisitko sinä uskoa? Muistatko, kun sinä kerran
toit kirjeen, jossa käskettiin noutamaan tyttöstä, Annaa. Ja nyt on
tämä hänen lapsensa... Sepä onkin painava ihmisalku... Kyllä minä
jaksan, älä sinä pelkää.

Luukkas tuli, murahteli ja hymähteli, keittiön ikkunoissa
tungeskeli naisia, ne olivat tuttuja, tulleita punaisista kodeista
järvenrannoilta. Jutte-herra huuteli nyt heitä ja toisteli
toistelemistaan samaa, mitä hän oli sanonut Luukkaalle. Naiset tulivat
hymyillen, ja koira tuli. Kaikki olivat elossa ja kaikki olivat
iloissaan, eniten koira, joka tunsi Annan, hyppi ja haukkui.

Anna itse asteli kuin unessa, hymyillen ja kyyneleet silmissä.

Jutte-herra päästi lapsen omille pahnoilleen, aukaisi omin käsin
peitteet ja kääröt, Luukkaan, naisten ja koiran ihmetellessä ympärillä.

— No, sormet, puheli hän omille toimeliaille käsilleen, — kosketelkaa
nyt, kouratkaa nyt. Oletteko vihoviimein saaneet ikävöitsemänne asian
ja esineen, oletteko, lurjukset! No, silmät, katselkaa nyt kylläksenne,
katselkaa. Hyvä on, kaunis lapsi on!

— Kaunis lapsi! kuului kuorossa ympärillä.

— Mitä hänestä sitten tullee, sanoi Luukkas ja nieli kiroussanan, joka
oli luiskahtamaisillaan hänen huuliltaan.

Anna tuli vanhan huoneensa kynnykselle. Siellä oli kaikki järjestetty
odottamaan lasta, aivan niinkuin kerran, kun hänet itsensä lapsena
tuotiin tänne. Pieni sohva seisoi nurkassa — mitä, eikö pöydällä sen
edessä ollutkin puinen leikkikalu, lapsen lapio, jonka toinen laita
oli haljennut! Pieni, säleillä varustettu sänky seisoi seinää vasten,
yksin punainen paperikukkakin riippui kattolampussa. Anna viipyi siinä
keskellä lattiaa, muisteli ja muisteli. Hän tuli ikkunaan ja taasen hän
muisteli ja muisteli. Vihdoin hän palasi kynnykselle ja hymyili siinä,
silmät vesissä.

Jutte-herra istui pienokaisen ääressä auringonpaisteessa, muistamatta
syömistä tai juomista tai päivän töitä. Hän oli käynyt entistä
pienemmäksi ja ikään kuin käpertynyt kokoon, mutta hänen kasvonsa
paistoivat. Karulta vuoteelta, valkeiden vaatteiden sisästä loistivat
häntä vastaan lapsen uinailevat, aavistelevat, kirkkaat silmät.









*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SILMÄ YÖSSÄ ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.