Opin sauna

By Maila Talvio

The Project Gutenberg eBook of Opin sauna
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Opin sauna

Author: Maila Talvio

Release date: June 5, 2025 [eBook #76226]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1923

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK OPIN SAUNA ***

language: Finnish




OPIN SAUNA

Kirj.

Maila Talvio





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1923.




SISÄLLYS:

Punapurje
Opin sauna
Ammattivalehtelijat




PUNAPURJE


Ei, ei milloinkaan Jaakko Tyrni ollut tuntenut olemuksessaan sellaista
voimaa kuin tänä aamuhetkenä, seisoessaan kotinsa portailla odottamassa
Ellaa, tytärtään, joka valjasti hevosta.

Nyt alkaa elämä. Nyt vasta. Tähän asti on elämä ollut vaivaa ja
raadantaa — nyt seuraa vapaan miehen ilot ja surut. Ja ennen kaikkea
työ.

Jaakko Tyrni olisi tahtonut huutaa tämän sanan kauas auringossa
kimaltelevaan metsään ja antaa vuorten ja kukkulain toistaa sitä niin
että se olisi täyttänyt koko tämän isänmaan. Työ — nyt se alkaa: vapaan
miehen työ! Että toki tähän ajallisuuteen saattaa mahtua tällainen
päivä. Maailma ei ole mikään surunlaakso, koska se joskus valmistaa
tällaisen juhlan. Pitkä on valmistusaika ollut tätä päivää varten,
puolen vuosisataa on ponnistusta kestänyt. Mutta nyt ollaan voiton
puolella ja elämää on vielä jäljellä toinen puoli vuosisataa. Sinä
aikana täytyy saada syntymään yhtä ja toista.

Jaakko Tyrni puhalsi rinnastaan pitkän hengähdyksen ja tavoitti
laulunpätkää. Myöskin hän yhä uudelleen kouraisi yli rintansa
löytääkseen napitetun turkin alta taskut. Sitten hän jälleen
sieppasi kiinni laulunpätkästä, mutta kun ei hänessä ensinkään ollut
laulajanvikaa, niin hän huulillaan äänteli laulunpätkän sanoja ja
toivoi, että hän tällä hetkellä seisoisi suksilla vaaran harjalla, tai
jossakin muualla korkealla.

Korkea oli tämä päivä, aivan lapseksi se teki ihmisen. Tällaista iloa
ei täysikasvanut mies yleensä tuntenut, se oli naisten ja lasten
etuoikeutta. Annettiinko sitä hänelle, Jaakko Tyrnille sentähden,
että hän viime aikoina tuontuostakin oli ajatellut lapsia ja satuja
ehkäpä myöskin naista. Hyvien satujen aikaansaannos se oli toki kaiken
runouden äärimmäinen ennätys, sitä hän oli ajatellut. Hyviä satuja
oli maailmankirjallisuudessa vähemmän kuin mitään muuta. Ja satu oli
kuitenkin lähempänä totuutta kuin mikään muu kirjallisuuden laji. Sillä
missä oli sadun ja todellisuuden raja? Mitä oli elämä muuta kuin satua,
ja mitä sen vanhat itseviisaat ihmiset muuta kuin lapsia ikuisuuden
edessä?

Kylläpä olikin maailmassa tänään kuuraa ja kimallusta. Ei mitään muuta
ollut kuin huurteessa värähteleviä koivunoksia ja pieniä aurinkoja,
jotka yltympärille heijastivat suuren auringon loistoa.

Juuri sitä oli ihminenkin: pieni aurinko, jonka tuli ympärilleen
heijastaa suuren auringon valoa. Viisikymmentä vuotta oli ehtinyt
kulua hänen, Jaakko Tyrnin elämästä, mutta toiset viisikymmentä
ovat jäljellä ja sitä tulevat nämä hänen viimeiset vuosikymmenensä
olemaan: suuren auringon heijastusta maailmaan. Tähän asti hän on
kirjoittanut elääkseen. On täytynyt päästää julkisuuteen kypsymätöntä
ja epävalmista. Mutta tästäpuoleen hän tulee olemaan vapaa mies ja
kirjoittamaan ilokseen. Tottapa siinä on eroa, jos kirjoittaa pakosta
tai vapaaehtoisesti. Saada olla pieni aurinko ja heijastaa suuren
auringon valoa — sitä on hänen työnsä oleva.

Hän tiesi toistelevansa samoja asioita, hän tiesi, että jos tämän
olisi kirjoittanut paperille, niin siitä olisi sanottu että se oli
lapsellista ja imelää. Hän tiesi, että jos hän tässä mielialassa olisi
kirjoittanut, niin siitä olisi pitänyt pyyhkiä joukottain atribuutteja,
huudahdusmerkkejä ja sensemmoista. Mutta hänpä ei nyt kirjoittanutkaan,
kynä makasi pöydällä tahriutuneen sinisen imupaperiarkin laidalla, ja
hän, Jaakko Tyrni seisoi portaillaan ja mielessään huudahteli kuin
nainen ja temmelsi kuin poikanen.

Mikä aamu tämä olikaan! Teki todella mieli leikkiä ja huutaa. Tai
hypätä ylös tikapuita ja asettua hajareisin katonharjalle. Tai sitoa
kelkka ohikiitävään rekeen ja mennä siinä. Vaikka oli tällainen äänetön
aamu, niin oli ilmassa jokin vauhti, joka pani toivomaan siipiä.
Tilhet, jättäessään pihlajan portin pielessä, kiidättivät kuin kimppu
räiskyviä kipunoita toiseen pihlajaan ja niiden äänet soivat kuin
punaiset kekäleet romahtaessaan läjään. Jotain tulen räiskeestä ja
linnun viheltelystä oli Ellankin äänessä, joka kuului orapihlaja-aidan
takaa, tytön valmistaessa hevosta kaupunginmatkaa varten. Kuin poika
hän puhutteli hevosta, vihelteli sille, vuoroin käski, vuoroin
tyynnytteli sitä.

Jaakko Tyrni tunsi siinä seisoessaan suurta hellyyttä tilhejä kohtaan,
kaikkia taivaan lintuja, Ellaa, hevosta, Senjaa, talonmiestä ja hänen
perhettään kohtaan, niin, ja Annamaria kohtaan tietysti ja kaikkia
vieraitakin ihmisiä. Ah, kuinka hän toivoikin tälle luomakunnalle
hyvää, sitä hyvää mistä enkelitervehdyksessä puhuttiin.

Näin tuntevat naiset ja lapset, totesi hän uudelleen, näin ei miehen
ole lupa tuntea ja vielä vähemmän kirjoittaa. Mutta kynähän on siellä
omalla paikallaan ja tämä heikkous tuntuu suloiselta näin joskus,
joulun kynnyksellä.

Onnellinen minä olen, äänteli Jaakko Tyrni, vapaa minä olen! Ei juuri
vielä, mutta tunnin perästä.

    Jumala ihmeen tekijä
    voi ylentää ja alentaa

toisti hän samassa äskeistä säkeistöään ja hämmästyi itsekin
huomatessaan, että hänen huulilleen oli tullut virrenpätkä. Eikä
edes kappale jouluvirrestä, vaan katkelma vanhasta valitusvirrestä.
Kummaa, mistä juuri se johtuikaan hänen mieleensä, keskellä
talviaamun säteilyä, juuri kun hän oli lähdössä maksamaan viimeistä
velkaansa ja tekemään jouluostoksia. »Pankkikirja Annamarille, musta
leninkikangas Senjalle, villapaita Helmiselle, rukkaset Helmiselle,
pumpulileninkikangas Helmisen Hannalle, potkukelkka, luistimet,
kuvakirja, pallo, värikyniä, kuminen kissa tai koira lapsille» — tämän
luettelon he eilen olivat tehneet yhdessä Ellan kanssa. Ellan ja isän
lahjat luettelosta puuttuivat. Joulukuusen koristukset, kynttilät
ja ruokatarpeet olivat kaikki Ellan huostassa. Joulu — ja tällainen
säteilevä joulu, oliko ihme että se teki ihmisen iloiseksi, ikäänkuin
hän olisi nauttinut makiaa viinaa!

Valehtelija, ajatteli Jaakko Tyrni samassa, ottaen itsensä kiinni
itse vilpin teossa, et ole iloissasi joulun tähden, vaan sentähden,
että kirjasi on saanut hyvän vastaanoton, että sitä on myyty
kymmenentuhatta kappaletta ja että sinä niillä rahoilla menet maksamaan
viimeistä velkaasi ja ostamaan joululahjoja. Ei, väitteli hän taasen
itseään vastaan: minä ikävöin joulua, pahnoja saunan lattialle,
haarakynttelejä, ihmisiä, jotka istuvat ympärilläni juhlavaatteissa ja
joille luen joulun evankeliumia... Liikutus hersyi ylös lähteistään ja
esti häntä jatkamasta ajatusten jaksoja. Jokin kaukainen muisto hiipi
hänen mieleensä ja viipyi paikallaan kuin näky: hän oli poikanen ja
tuli kirkkoon ja siellä oli kynttelejä ja Jeesus joka siunasi lapsia,
ja urut, ja veisattiin ja koira tuli ihmisten joukkoon, hänen jalkojaan
paleli, mummo otti hänet syliinsä ja veisasi suuresta kirjasta hänen
korvaansa, musta mies tuli ylös portaita ja seisahtui kahden kynttilän
väliin, se oli pappi. Hän rupesi puhumaan... Näky himmeni ja häipyi.
Ympärillä oli kuurainen kirkkaus, tilhejä ja talitiaisia. Jumala
ihmeen tekijä voi ylentää ja alentaa — ehkäpä ei sittenkään ollut
sattuma, että Jaakko Tyrni tänä voiton ja voiman aamunaan äänteli
juuri näitä sanoja. Eräs läheinen ihminen hänen elämässään oli usein
toistellut näitä sanoja, sama mummo, jonka olkapäätä vasten hän nukkui
saarnan ajan ensimmäisessä joulukirkossaan. Olisipa mummo elänyt
tällä hetkellä. Hänellä olisi ollut paljon toimittamista näin joulun
edellä, vasullinen perunoita tai lanttuja kädessään hän ehkä juuri
nyt olisi tullut kellarista, tai hän olisi ollut matkalla muuttamaan
vettä lipeäkaloihin. Jaakko olisi pysäyttänyt hänet, ottanut hänen
kantamuksensa ja, astuen hänen vierellään, sanonut: »tiedättekös mihin
nyt ollaan menossa? Pankkiin. Viemään pois viimeistä rahaa. Sitten on
kaikki omaa, maa jalkojen alla, rakennukset, eläimet. Mutta ei sitten
ruveta laiskoina olemaan. Ei, vasta sitten aletaan tehdä työtä oikein
ilossa ja riemussa. Kirjoja on pää täynnä. Toiset sanovat etteivät
tiedä, mitä kirjoittaisivat. Minulla vain ei ole puutetta siitä
mistä kirjoittaisin. Siellä päässä ne tälläkin hetkellä kuhisevat,
kirjat, niin että oikein täytyy huutaa niille, niinkuin ylenannetuille
lapsille: pysykää alallanne, kyllä se tulee teidänkin vuoronne!»
Juuri silloin olisi vanhus hymyillyt, pyyhkinyt silmästä kyyneleen
ja sanonut: vai jo se nyt sitten tulee maksetuksi viimeinen... vai
jo tulee pois viimeinen. Ja sitten hän olisi lisännyt: Jumala ihmeen
tekijä voi ylentää ja alentaa.

Vanhus oli jo parikymmentä joulua ollut ylennettynä siellä kaikkein
korkeimmassa. Mutta hän johtui tytärvainajansa pojan, kirjailija Jaakko
Tyrnin mieleen aina, kun jotain ratkaisevaa oli tekeillä. Ja tämä
viimeisen velan suoritus se oli oleva alku uuteen elämään. Millaiseen?
Sitä hän ei voinut yksityiskohtaisesti määritellä. Mutta ainakin
se siinä tuli olemaan, ettei kirjoittanut pakosta ja koronmaksujen
ahdistuksessa, vaan ilokseen. Ja ettei julkaissut hätiköityä työtä,
vaan valmista. Oli sitä oltu alennuksessa, oli jo aika päästä
ylennykseenkin.

Jossakin oli sanottu — lieneekö ollut jossakin kirjassa, vaiko
sanomalehdessä, vaiko... Valtiopäivillä olivat tainneet sen sanoa,
ettei kirjailijoiden aineellista tilaa pidä parantaa, koska he silloin
laiskistuvat ja lakkaavat kirjoittamasta. Mikä hulluus! Senpätähden
se oli kirjallisuus enimmäkseen nälkätyötä. Missä olivat valmiit,
aurinkoiset, tiiviit teokset, sellaiset, jotka elävät yli sen joulun,
jolloin ne ovat ilmestyneet? Penseistä, vastahakoisista aivoista ne
enimmäkseen olivat puserretut. Tai oli turhamaisuus ollut niiden
isänä ja jokin satunnainen ja kiitollinen tapaus niiden äitinä. Mutta
todelliset taideluomat, ne jotka ovat huumanneet tekijänsä sielun
niinkuin ensimmäinen rakkauden uni, ne joiden täytyy syntyä samalla
tavalla kuin sen lapsen joka on saanut alkunsa rakkaudessa, ne jotka
panevat elämää liikkeelle jokaisessa sielussa, jonka kanssa ne joutuvat
kosketuksiin, ne jotka löytävät lukijoita ja ymmärtäjiä vuosisatojen
takana? Jumal'avita, vapaan miehen ilossa ja tuskassa täytyy niiden
syntyä ja kehittyä niinkuin vilja kehittyy suotuisan suven auringossa.

Hänelle, Jaakko Tyrnille, tietääkö tämä outo voima uutta siunattua
työkautta? Hänen nimensä oli poissa äskeisestä joululahjaluettelosta —
olisiko hänelle varattu onni luoda jotakin todella aitoa ja pysyvää?
Olisiko se luomakunnan Isän joululahja hänelle? Tähän saakka ei hän
ollut luonut mitään todella pysyvää. Huolimatta kaikista ystävällisistä
arvosteluista, huolimatta maineesta jota hän nautti — hän tiesi hyvin,
mitä tiesi. Hän ei myöntänyt sitä kenellekään, ei edes Jounalle,
lähimmälle ystävälleen, eikä hän olisi sietänyt, että muut olisivat
tulleet hänelle sanomaan: olet pieni raukka vain nerojen rinnalla.
Mutta itse hän sen tunsi tällä hetkellä ja halusi nujertaa raukan
itsessään ja tulla suureksi.

Mikä oli ollut syynä siihen ettei hänestä vielä ollut tullut suurta
kirjailijaa? Ulkonaisetko olot? Vaiko luovan neron puute?

Voiko neroa yleensä tukahduttaa? Eikö nerollisuus ole voima, joka
puhkoo itselleen tien läpi vuorten? Niin paljon kuin puhutaankin
kirjailijain ja taiteilijain huonosta asemasta ja niin paljon kuin
siinä on perää — syntyykö neroja, jos kirjailijoille voidaan taata
huoleton toimeentulo? Ja jos nero on syntynyt, niin eikö hän suorita
luomistyötään vaikkapa luolan pimeydessä?

Jaakko Tyrnin silmät tuijottivat säteilevään maisemaan ja hänelle
tuli tuskallinen tarve saada selvyys tästä kirjailijalle tärkeimmästä
asiasta. Hän tahtoi tietää miten nerot saadaan esille ja miten heidän
voimansa saadaan talletetuksi. Hän tahtoi tietää mitä oikeutta
pikkukirjailijoilla on elämiseen ja missä määrin he voivat vaatia
yhteiskunnan uhraavaisuutta. Ennen kaikkea hän tahtoi tietää, mihin
lajiin kirjailijoita hän itse kuului. Mitä menettäisi isänmaa, jollei
häntä olisi, häntä ja niin monia muita? Painajaisen piina kalvoi häntä,
kun hän sanoi itselleen, että hän ja monet muut kirjailijaraukat ovat
vain torajyviä pellolla, jonne toivotaan kerran nousevan korkeita
täysinäisiä tähkäpäitä. Toivotaan — mutta koska ne tulevat? Jaakko
Tyrni oli kerran epätoivon hetkellä taittanut kahtia kynänsä, kynän
jolla hän oli kirjoittanut monta kirjaa. Sen tehtyään hän oli vaipunut
kynän pirstaleiden ääreen ja kyyneleet olivat kirvelleet hänen
rinnassaan. Yhtäkkiä hän tunsi, että hänen teki mieli taas taittaa
kynänsä, se mikä hänellä nyt oli ollut monta vuotta. Mitä hän teki
talonmiehellä? Parempi ryhtyä hänen työhönsä. Ehkä hän olikin omansa
siihen.

Koko tämä mietiskely, jota oli kestänyt silmänräpäyksen, särkyi
siitä, että kuuraa putosi kuusen oksalta. Kiteet valahtivat lumeen ja
hajoittivat samalla Jaakko Tyrnin ajatukset. Hän näki jälleen koko
säteilevän aamun.

Nero — ajatteli hän, jollei olekaan nero, niin voi olla kunnollinen
kirjailija. Hän tahtoi ajatella, että ulkonaiset olosuhteet olivat
painaneet häntä ja että hän nyt alkaisi luoda parastaan. Hän ei ollut
tyhjä. Sillä, mikä hänessä oli, täytyi olla oikeutus.

Mikä myllerrys hänen aivoissaan! Oliko mahdollista, että kirjailijalle
joskus saattoi tulla puute aiheista? Hänellä, Jaakko Tyrnillä, olisi
ollut antaa niitä kuinka monelle tahansa. Tuossa aivan etualalla
pyrki esiin Samuli Ässä, kuuromykkä kaupustelija, jonka Jaakko Tyrni
jo vuosikausia oli työntänyt luotaan sentähden että aihe oli hänestä
pieni ja tuntui ennen käytetyltä. Tuossa hän nyt oli kelkkoineen,
villakoirineen, Samuli Ässä, nauroi isäänsä kirjailijaa vastaan
ja iski silmää: eikös jo sopisi ruveta kirjoittamaan meistä — me
olemme niin kauan odottaneet. Minä näen, minä näen, iski kirjailija
silmää takaisin. Ehkei olisi hullumpaa. Ehkä Samuli Ässä sittenkin
kelpasi romaanisankariksi, aina iloinen, mykkä Samuli, joka toimitti
takamaitten kyliin kihlasormukset. Ei, ei sittenkään! Mene, mene
Samuli parka, sinusta saattaa joskus tulla pieni novelli. Pane meidät
kirjoihisi, ettet unohda! tuntuivat Samuli ja Piski vielä pyytävän.
Ei, ette te unohdu, siitä olette jo vuosikausia pitäneet huolen,
teistä ei pääse eroon, jollei teistä kirjoita... Tuskin oli Samuli
jäänyt jäljelle, kun Jaakko Tyrnin silmien edessä pöyhisteli rehevä
keski-ikäinen nainen, Eriikka Numberg, ruokarouva. — Hän astuu
huoneeseen koputtamatta, kädessä lautasellinen piiraita. Hän pysähtyy
ovelle, hymyilee ja veikeilee siinä: nuori mies ikkunan luona ei
liikahda. Se on jumaluusopin ylioppilas. Hän lukee, tai ei oikeastaan
voi lukea, hän istuu kädet painettuina ohimoja vasten, ikäänkuin hän
tahtoisi hiljentää niiden tykintää. »Noo, eiköös se...» Niin, mikä
pannaan ylioppilaan nimeksi? Eino, Heikki, Lauri, Armas, Aarne...?
No, olkoonpa vaikka Eino, se sopii hiljaiselle, hyvänahkaiselle
miehelle. »Noo, eikös se Eino nyt ensinkään malta hellittää, johan ne
kirjatkin väsyvät, kun ei niille rauhaa anna. Minun siskontyttöni pieni
Sirkka-Liisa sanoi, kun äiti häntä kovisti lukemaan katkismusläksyä,
että: katkismus väsyi ja hyppäsi lattialle... Einoo... no, mutta Einoo,
tässä olisi vähän lämpimäisiä, piiraita, kaalipiiraita, niistähän Eino
pitää.» Eriikka astuu yli permannon — hänellä on liian pienet ja liian
korkeakorkoiset kengät, lähestyy Einoa niinkuin niin monesti ennen,
mutta Eino vain ei nosta päätään. Eriikan sydän pysähtyy: Martta on
tullut meidän välillemme, maisterin sisar, joka täällä myötäänsä hyppää
veljensä luona. Eriikka näkee juuri silmiensä alla Einon kiharan pään
eikä saata pidättää kättään. Silittää. Ylioppilas karkaa ylös ikäänkuin
kyy olisi häneen pistänyt. »No!» pääsee ruokarouvalta ja hänen
käsivartensa piukoissa samettihihoissaan vapisevat. »Tästä täytyy tulia
loppu!» kuiskaa ylioppilas huoneen toisesta päästä eikä katso silmiin.
»Mutta Eino — minä olen Einoa syöttänyt ja vaatettanut ja puhdasta
rahaakin antanut...» »Minä maksan kaikki viimeistä penniä myöten!»
Ruokarouva nauraa. Hänen naurunsa vaihtuu vähitellen itkuksi. »Eino
ei taida tietää, että... » Ruokarouvan ja Eino Ryttylän tarina lähtee
lentoon kuin itsestään.

Mutta se ei ole se, mitä Jaakko Tyrni tällä haavaa haluaa kirjoittaa.
Eikä mikään muukaan noista traagillisista aiheista, jotka parveilevat
hänen ympärillään. Hän tahtoo kirjoittaa iloisen kirjan, joka kuvaa
voimaa ja voittoa. Sellainen kirja onkin jo olemassa jossakin hänen
aivojensa komeroissa. Mutta se on vielä möhkäle. Ei sentään aivan:
Helena Elisabet Tuuran vaalea pää pistää esiin möhkäleestä kuin itu
herneestä. Se ei kuitenkaan ole mikään kultakutrinen tytönpää: Helena
Tuura on vanhanajan isoäiti, nainen, joka taisi iloisesti kantaa
ihmisen kuorman. Ja Helena Tuuran ympärillä parveilee paljon ihmisiä,
hänen lapsiaan, lapsenlapsiaan, nuoruudenystäviään, omaisiaan, hyviä
ja pahoja, vanhoja ja nuoria. Tästä kirjasta voi tulla kokonainen
eepos, hautaan painuvan aikakauden muistolaulu. Helena Elisabet Tuuran
voimakas, valoisa olemus tekee kirjan iloiseksi. Entä sen nimi?

Pysähdys.

Kukaan ei uskoisi miten tärkeä nimi on. Suorastaan ratkaiseva on nimen
merkitys. Hyvä nimi, joka putoaa kirjailijalle kuin pilvistä, voi
kutsua esiin kokonaisen kirjan. Kun taas hyvät aiheet ajelehtivat,
väljähtyvät ja joutuvat hukkaan, jollei niille löydä yhdistävää nimeä.
Nimi se on, joka aitaa karkulaiset yhteen karsinaan. »Helena Elisabet
Tuura.» »Ihminen ja hänen kuormansa.» Ei kelpaa. Täytyy vielä ajatella
tätä nimeä.

— Tähän kirjaan minä ensinnä ryhdyn, ajattelee Jaakko Tyrni. —
Ensin tarvitsen kuitenkin nimen. Ei hätää, nimi tulee, minulla ei
koskaan ole ollut puutetta nimistä. Myöhemmin minä kirjoitan tämän
sukupolven romaanin — sen joka taisteli isänmaalleen vapauden, sen joka
keinottelee, polttaa viinaa ja salakuljettaa vanhaa kallisarvoista
taidetta Rajajoen takaa. Eikö olekin kummallista, että vallankumous
silloin tällöin tulee ja tekee tasajakoa ihmiskunnan korkeimmista
saavutuksista, etteivät ne jäisi kenenkään yksinomaisuudeksi!... Mutta
ensiksi Helena Tuura. Sitten joskus historiallinen näytelmä, tai ehkä
mieluummin romaani. Sitten seikkailukertomus poikia varten, oikein
jännittävä ja rohkeutta kasvattava juttu. Ja sitten satuja. Se on
oleva minun viimeinen huvitteluni. Sitten kun kokemukset ovat saaneet
sovituksen hohteen ja rajat niinsanotun elämän ja niinsanotun kuoleman
välillä ovat hävinneet, sitten kun lapsen ja vanhuksen viisaus on
tullut samaksi — sitten on iloisten satujen aika!

Mutta heidänhän piti lähteä kaupunkiin. Jounan oli määrä seurata
heitä Tyrnilään. Joululahjat ja joulutarpeet olivat ostettavat? Missä
kummassa viipyi Ella, miksei jo lähdetty? Hänen piti huutaa tyttärelle,
mutta hän jäi katselemaan lintuparvea, joka laskeutui pihlajaan. Hän
näki nuo pienet jumalanluomat niiden katoavassa kauneudessa tavalla,
joka järkytti hänen mielensä pohjia myöten. Tänään ne ovat vapaat
ja lentävät minne siipi vie. Eivätkä muista talvea eivätkä nälkää.
Kaikki on vain sinistä korkeutta, keinuvaa puunoksaa ja punaista
pihlajanmarjaa. Huomenna lentää lintu siipensä sähkölankaan ja makaa
läähättäen maassa. Muut jatkavat matkaansa pihlajasta pihlajaan —
hänelle ei ole enää ketään eikä mitään. Hän on tomuhiukkanen, jota ei
kukaan kysy, hän, joka äsken oli itse kauneus ja vapaus. Katoavaisuus
laulaa koko tässä kauneudessa joka tänään seisoo ja huomenna kuolee.
Jaakko Tyrni näki luomakunnan sielun noissa lintusissa ja häntä
vapisutti ilo ja tuska. Oliko hän enemmän kuin joku noista pienistä
olennoista?

— Minä lienen sentään kirjailija, koska näen ja tunnen, päätteli hän.
— Minun täytyy vain löytää muoto. Minä käyn kiinni Helena Elisabet
Tuuraan ja kirja saa kantaa hänen nimeään. Täytyy pian alkaa, ettei
laiskuus saa minussa valtaa. Kirjailijan pahin vihollinen on laiskuus.
Kirjailija ei koskaan saisi pysäyttää kättänsä eikä aivojensa juoksua.
Hän saa levätä, mutta vain niinkuin äiti nukahtaa rintalapsensa
ääressä. Hänen kynänsä ei koskaan saa kuivua, siitä hän tietää milloin
jälleen on alettava kirjoittaa, siitä, jos hänen kynänsä rupeaa
kuivumaan. On vaikea saada ajatusta liikkeelle, jos se on päässyt
pysähtymään. Helpompi on panna liikkeelle kivikuorma.

— Minä alan jo joulunpyhinä, päätteli hän ja ajatteli kynäänsä, jonka
äsken juuri oli nähnyt tyhjällä pöydällään, siinä mihin oli sen
jättänyt. — Surullisen näköinen on sellainen siisti tyhjä pöytä kuin
minun tällä hetkellä. No niin, pian se taas täyttyy. Minä en anna
kynäni kuivua enkä aivojeni kuivua. Sitä minä tahdon: kuvata, miten
katoaviin hetkiin saadaan kauneus, miten työ tehdään iloksi, miten
sielu lentää ennenkuin siipi katkeaa.

Lämmin onnentunne kävi hänen lävitseen ja hän olisi mieluimmin
heittänyt turkin yltään ja mennyt kirjoituspöytänsä ääreen heti
paikalla käydäkseen kiinni työhön.

— Huomenta! sanoi silloin ihmisääni, jonka Jaakko Tyrni lapsuudesta
tunsi.

Sekä ihminen että hänen äänensä soveltuivat hyvin mielialaan, missä
kirjailija tällä hetkellä oli. Annamar tuli. Hän lykkäsi halkokelkkaa.
Hänen täytyi seurata pienessä juoksussa, sillä iljankoinen tie vietti.
Mutta mikäpä siinä oli hätänä, hänellä oli jalassa tallukkaat. Hän teki
niitä sekä itselleen että koko talon väelle.

— Huomenta! huusi hän isännälleen, sai vauhtinsa hiljenemään ja jatkoi
samassa: — Ei suinkaan tämä vielä joulusauna ole? Tottakai sauna
lämmitetään vasta aattona, niinkuin ennenkin. Sitähän minäkin, ettei
kukaan jouluaattona kiuasta kylmäksi jätä — pahaa siitä tulisi koko
talolle. Mutta sopiihan tänäänkin vihtoa. Montako herraa tulee, että
mä tiedän vihdat varata? Ja ovatko hyvinkin löylyntuntevia? Ei silti,
että kyllä siinä tarpeekseen saavat muutkin, missä meidän isännän pinta
lämpiää. Kova sinä olet löylymies, älä mitään puhukaan. Mutta sinä
oletkin pikkuisesta asti opetettu. Laitetaan vain tänään kirjailijoille
hyvät löylyt, että kirjoittaa jaksavat. Tuleeko se Palus taas — hyvä
herra, kaksi markkaa antoi juomarahaa, mutta ei sanonut kärsivänsä
näitä uudenaikaisia uloslämpiäviä, nokisaunan lupasi itselleen
rakentaa. Laitetaan vain kirjailijoille hyvät löylyt ja sitten
kylvetään taas aattona, oikein pahnat lattialla... Jaa, ettei tule kuin
yksi herra? Se Jouna taas — no mitäs siitä sitten, otat kenen tahdot,
vaikka sellainen turha se on Jouna, aina puhuu niistä juomarahoista,
vaikkei sellaisella mitään ole antaa. Eikähän hän kirjojakaan kirjoita,
itse olet sanonut. Mutta hänestäpä enimmän pidät ja aina hänet tänne
vedät. Vaan mitäpä se minuun kuuluu, oma asiasi. Ja kyllä Jouna taas
saunan arvon tietää, lienee saunassa syntynytkin. »Opinsauna, opin
sauna» sanoo, kun vihdalla lyödä ropsottelee kylkiään. Ja tottahan
se on, että opin saunanlauteilla sitä ihminen vain tässä elämässä
hikoilee. Niin että minä vien sitten vain vihdat kahdelle hengelle ja
poltan kolme sylystä puita — kyllä sitä siinä on. Vai enemmänkö? Taitaa
tulla muitakin?

Jaakko Tyrni katseli hymyillen eukkoa ja ajatteli hetkeä, jolloin
hän saa käteensä tuhannen markan säästökirjan. Sata markkaa jo oli
Annamarin mielestä huikea summa, sillä hän katseli sitä samalla
silmällä kuin viisikymmentä vuotta sitten, saatikka sitten tuhat
markkaa. Jaakko Tyrni tunsi liikutuksen aallon kulkevan lävitseen, kun
hän ajatteli, että nyt todella saattaa tuolle uskolliselle ihmiselle
antaa tämän rahalahjan. Annamarin uskollisuuteen nähden summa oli
riittämätön, mutta siihen nähden ettei hän koskaan ollut omistanut
rahaa ja vielä lisäksi sentähden, ettei hänellä ollut mitään tarpeita,
tämä tuhat markkaa tuli tuntumaan hänestä käsittämättömän suurelta.
Mihin eukko aikoi käyttää rahat — oli jännittävää saada nähdä se.
Vaikeaa, suorastaan vaikeaa oli odottaa jouluaattoon asti ja säilyttää
tätä salaisuutta. Lapsellista!

Mutta vielä lapsellisempaa oli, että Jaakko Tyrni käsittämättömällä
kiintymyksellä riippui kiinni tuossa vanhassa vaimossa, joka veti
halkoja hänen saunaansa. Annamar oli kappale hänen lapsuuttaan, osa
hänen kotiturvettaan, jonka hän oli saanut mukaansa tänne kaupungin
laidalle — ja ehkäpä kaikkien niiden akkojen perikuva, joita hänen
kirjallinen tuotantonsa oli täynnä ja joita niin paljon oli kiitetty.
Totta puhuen ne olisivat pysyneet syntymättöminä ilman Annamaria.
Helena Elisabet Tuura kuului sivistyneistöön, mutta ei ollut
mahdotonta, että jotakin Annamarin iloisesta olemuksesta oli tukevana
pohjana hänenkin jalkojensa alla. Kuka oli osannut sillä lailla kantaa
elämän taakkaa kuin Annamar — noin hän sitä kantoi, niinkuin tuota
puukuormaa, hymysuin. Ei, ei kukaan aavistanut miten paljon Annamar oli
merkinnyt Jaakko Tyrnille, jossakin se joskus oli lausuttava julki.
Jouna nimitti häntä leikillä Jaakko Tyrnin runottareksi. Ja mikseikäs
se saanutkin olla suomalaisen kirjailijan runotar, tuo tuollainen
hauska ja iloinen saunaeukko!

— Yksi vieras vain tulee saunaan, Annamar, sanoi Jaakko Tyrni. — Herra
Jouna. Mutta hänhän on niin hyvä mies, kaikkein paras kaikista. Kyllä
hän olisi osannut kirjoittaa kirjoja, mutta hän on aina vain auttanut
muita kirjoittamaan.

Tyrni astui alas portaita, tuli eukon luo ja auttoi häntä lykkäämään
kelkkaa sannoitetulla tiellä. Annamar työnsi häntä olkapäähän, nauroi
ja pisti juoksuksi tallukkaissaan, jotka tekivät hänen askeleensa
äänettömiksi.

— Älä sinä tähän tule, lapskulta! sanoi hän. — En minä vielä niin
huono ole, etten saisi puutaakkaa saunaan. Minun työni on tämä
saunan lämmitys — sinä kirjoitat kirjoja. Sinulla pitää olla niitä
sellainen sylys, että on niinkuin tämä halkokuorma. Ja oikein paksuja
kirjoja. Kyllä me Ellan ja Senjan kanssa vahditaan ovet ja portit.
Aijai, jollei meitä olisi ollut, niin et sinä niitä kaikkia olisi
kirjoittanut. Tiedätkös kuinka niitä olisi ollut kimpussasi ihmisiä!
»Viisi minuuttia, vain viisi minuuttia!» »Jaa-a, vai viisi minuuttia.
Mutta tiedättekös mitä te sinä viitenä minuuttina teette: katkaisette
kirjailijan ajatuksen langan. Ja se on vielä pahempi solmittava kuin
kankaan loimilanka. Jos te kudotte kangasta ja lähdette siitä katsomaan
kahvipannua, niin sukkula on siinä paikallaan, mihin sen jätitte. Mutta
kun kirjailija lähtee viideksi minuutiksi puhumaan teidän kanssanne,
niin hänen lankansa sillä aikaa on hämääntynyt niin ettei sen päätä
löydä mistään.» Sellaisia saarnoja me olemme Ellan ja Senjan kanssa
pitäneet niin että me jo olemme saaneet koiran nimen. Mutta sinä olet
kirjoittanut kirjoja niin että olet suurin kirjailija maailmassa.
Vaan mikäs se on Jouna — hänkö se taivaassa vastaa toisten asiat?
Eikö siellä kysytä vain jokaisen omia? No, sinä rupeat nyt Jounaa
puolustamaan. Jos vain Annamar antaisi suunvuoroa. Mutta eipäs anna.
Osaakos Jouna nauraakaan? No, älä nyt... hyvä herrahan se on Jouna,
vaikkei hänen juomarahoistaan koskaan mitään tule ja vaikkei hän
nauraakaan osaa eikä kirjoja kirjoittaa. Kun hän on sinun ystäväsi,
niin hän on hyvä. Mutta toisit taas muitakin. Aijai, vaikka kaikki
saisit tuoda: sen Rekolan ja Loilan ja Leppiahon ja sen, joka pitää
päivällisiä. Tämä on tämä uusi kiuas sellainen, että kyllä se löylyn
antaa, vielä huomenna se antaa sellaisen löylyn ettei sitä heikko
pää kestäkään. Tuo vain kaikki kirjailijat tänne, kyllä sitten taas
jaksavat kirjoittaa — aijaijaijai!

Kelkan vauhti vei Jaakko Tyrniä nyt suoraan kaivoa kohti rantaan.
Annamarilta loppui sanottava, hän jäi jäljelle ja tulla hölkötti
perässä. Hengästyneenä ja intoa höyryten hän saavutti isäntänsä. He
olivat tulleet koivikkoon, mistä ajotie läksi menemään jäälle ja polku
vei saunaan. Siinä Jaakko Tyrni irroitti kätensä kelkan patsaista.
Lahden toisella puolen hohtivat talojen punaiset katot ja kimmelsivät
ikkunaruudut. Kuuran painamina kumartuivat rantakoivujen oksat maata
kohden. Kuuraisten puiden kätköstä pilkoitti saunan punainen seinä ja
valkoinen ovi. Saunan edessä oli lahti sulana. Varis nousi jostakin
kiirettä pitämättä siivilleen ja asettui jonnekin toisaalle. Kuuraa
putosi maahan. Sen saattoi kuulla aamun hiljaisuudessa. Mikä hartaus
olikaan tässä kaikessa — ja sitä oli nyt kestänyt monta minuuttia.

Annamar puhui jotakin, josta Jaakko Tyrni ei ottanut selkoa.
Kirjailijaa huvitti kun hän muisti mitä eukko tuossa taasen oli
kertonut: että hän muka oli suojellut talon työrauhaa. Annamar, jonka
ilo olivat vieraat ja kahvikestit, Annamar joka olisi johdattanut
jokaisen haastattelijan suoraan Jaakko Tyrnin työpöydän ääreen! Tyrnilä
olisi ollut täynnä vieraita aamusta iltaan, jos iloisella Annamarilla
vain olisi ollut valta.

— Niin, vanhaparka, sanoi Jaakko Tyrni, — sinä ne olet ajanut pois,
kaikki asiattomat, niin että minä olen saanut kirjoittaa rauhassa.
Mahtaisitko sinä jaksaa tuossa kelkassa vetää kaikki kirjani?

Saunaeukko päästi suuren naurun.

— Saat kirjoittaa vielä toisen puolen. Mutta Senja on liiallisen kova.
Ja Senja on opettanut Ellan. Ei uskoisi että Senjasta sellainen karhu
tuli, mutta Senjalla oli isä eikä vain äiti.

— No vanhaparka, sanoi Jaakko Tyrni, — mene nyt ja kuumenna kiuas
hyväksi. Ja laita oljet lattialle. Ehkä tuon muitakin. Ehkä tuon
paljonkin herroja.

— Muitakin, huusi eukko ja koko hänen heleänvihreä villatakkinsa tuntui
räiskähtävän nauramaan, — paljon herroja!

— Ole hiljaa, ole hiljaa — en minä varmaan tiedä. Jokos sinulta nuuska
loppuu. No, sano sitten että tiedän tuoda. No niin, vanhaparka...!

Viime sanat merkitsivät Jaakko Tyrnin kielessä entiselle
hoitajattarelleen samaa kuin hyvästi. Hän ei kuitenkaan lähtenyt
menemään, vaikka jo oli kääntynyt selin saunamuoriin. Eikä Annamarkaan
lähtenyt, vaan toisti sanan »vanhaparka» äänellä, jolla ehkä jokin
toinen joskus oli puhunut. Molemmat olivat muistaneet sen isoisän,
joka tänään ennemminkin oli liikkunut Jaakko Tyrnin mielessä. Hän oli
ollut paljon vanhempi, mutta hän oli iloiselle Annamarille sanonut
»vanhaparka».

Minä panen hänen tarinansa nimeksi »Pieni aurinko», ajatteli
kirjailija, pisti kädet taskuunsa ja alkoi äskeisiä jälkiään myöten
astua ylös mäkeä. Eukko jäi haarallaan puhumaan löylystä ja vihdoista
ja siitä, että kyllä hän niin lämmittää, että lämmintä on, tuli keitä
tuli.

No, tuossahan hevonen jo oli valmiina ja Senja latoi vällyjä rekeen.
Mutta missä oli Ella? Sitoiko hän kengännauhojaan vai miksi hän oli
noin kyykistyneenä reen taakse? Helmiseltäkin tulivat kaikki katsomaan
lähtöä. Isommat lapset juoksivat paikalle silminnähtävästi toivoen
pääsevänsä jalaksille, Hanna seisoi, pienin sylissään, portailla.
Ehkä Hannalle pitäisi olla jotain muutakin kuin pumpulikangas, johtui
Jaakko Tyrnin mieleen. Hanna oli niin hento lihavan lapsukaisensa
taakan alla. Helminen itse astui ulos pitkänä, laihana ja äänettömänä,
suunnaten askeleensa avaamaan porttia. Eikö hänelle nyt mistään saa
työtä? ajatteli Jaakko Tyrni. Kesällä eivät vuorokauden neljäkolmatta
tuntia riitä hänelle ja talvella hän työttömyyttään juo epätoivoissaan
ja ikävissään. Senja sanoi lapsille, ettei saa nousta jalaksille,
maali menee pilalle, jos niille noustaan. Silloin herra hymyili ja
sanoi, että jahka otetaan toinen reki, niin lapset pääsevät ajelemaan.
Tapaninpäivänä mennään. Tyttö jäi seisomaan, katsellen Senjan työtä,
mutta poika löi yhteen kätensä ja hypähti varpusia kohden, joita oli
kokoontunut tallin eteen.

Ella oikaisi itsensä suoraksi reen takaa, painoi lakin syvemmälle
päähänsä, tarttui ohjaksiin ja käänsi hevosen porttia kohden. Siinä hän
pysäytti, odottaen että isä asettuisi rekeen.

— Ei suinkaan Ella noin tule, sanoi isä hymähtäen, kun huomasi tytön
aikovan asettua etupenkille. — Kai Ella muuttaa paremmat vaatteet.

— Mitä sillä on väliä, sanoi Ella, pidellen hevosta ja yhä odottaen,
että isä asettuisi rekeen.

Jaakko Tyrnin silmät seurasivat kaunista rekeä taljoineen ja vällyineen
ja siirtyivät tyttäreen.

— Mutta kun nyt mennään näin jouluostoksille, sanoi hän, — ja kun
mennään tällä omalla hevosella. Ja muutenkin tämä on... tämä on...
hyvin kaunis päivä.

Hän aikoi ensin sanoa »juhlapäivä» ja sitten »erikoinen päivä». Mutta
muisti samassa, ettei Ella olisi siitä ymmärtänyt mitään. Olisi voinut
lähteä tuo Senjakin jo pois tuosta katsomasta, mutta hän näytti
epäilevän että Helmisen lapset sittenkin asettuisivat jalaksille, jos
hän vain kääntäisi selkänsä. Sentähden hän viipyi, poimi varisseita
heinätukkoja maasta ja seurasi silmillään lapsia, jotka hyppivät ja
raksuttivat. Senja suosi Helmisen vanhinta poikaa, sitä, jolla oli
asiapojan toimi kauppiaalla, mutta ei sietänyt näitä pienempiä —
mikähän siinäkin oli? — No niin, Senja oli kasvanut kiinni taloon
omituisuuksineen päivineen. Ella, hän ei tietänyt mikä päivä tämä hänen
isälleen oli — kieroa se mitä suurimmassa määrin oli, täytyy alkaa
tästäpuoleen muistaa, että tyttö pian on täysikasvuinen. Jouna on aivan
oikeassa: häntä on laiminlyöty. Nyt matkalla isä kertoo Ellalle, mikä
tekee tämän päivän heille erikoiseksi, heille molemmille.

Puna poskilla Ella kumarsi päätään ja tarkasti asuaan. Kengissä oli
kaksi suurta solmua. Kädet olisivat sietäneet pesun.

— Kuka minua näkee! sanoi hän sitten ja hypähti kuskin paikalle.

Jaakko Tyrni aikoi pyytää häntä viereensä. Hän aikoi myöskin
huomauttaa, että kaikki toki tulisivat näkemään Ellan, kun he
yhdessä ajavat läpi katujen. Mutta samassa hän ajatteli, että ehkä
näin on mukavinta, hän saa tässä rauhassa ajatella. Ja hän tarttui
vällyjen kulmaan — uusien mustien vällyjen, joiden pitkävillainen
nahka liikutellessa välähteli — asettui rekeen, heilautti kättään
kotiinjääville ja tunsi taljan pehmeästi soluvan suojelemaan jalkojaan
ja kylkiään. Eihän ollut kylmäkään — ihmeellisen leuto ja aurinkoinen
joulukuun aamu. Taitavaksipa Ella oli käynytkin, hyvin mentiin portista
ja sitten oli edessä leveä tie läpi peltojen, joiden laidoilla
lumiset puutarhat ympäröivät ihmisasuntoja. Ajettiin aseman raiteille
kerääntyneiden tavaravaunujen ohi, mentiin ohi kauppapuutarhojen
ansaririvien, joiden kaltevat lasikatot tihkuivat sulavaa lunta ja
antoivat aavistaa, että niiden hikisen pinnan alla uhmattiin talvea.
Rautatiekiskojen toisella puolella alkoi kujanne mitä erilaatuisinta
rakennusta: asuinhuoneita, talleja, kauppapuoteja, leipuriliike,
rukoushuone, kansakoulu, makkaratehdas, meijeri. Ja tämän kaupungin
liepeelle pureutuneen asutuksen hetkeksi hellittäessä otteensa tultiin
taasen avonaisille vainioille ja metsikköihin. Se mikä seurasi yli
kattojen, yli vainioiden, läpi puunlatvojen, seurasi hellittämättä,
oli sähkölankojen silta. Kuuraa varistellen alla ajavien päälaelle ja
silloin tällöin värähtäen tuntuivat sähkölangat hymisevän kuiskauksia,
jotka eri ilmansuunnilta niitä myöten etsivät tietä määräpaikkaansa.

Liike oli toista näin joulun edellä kuin varhemmin syksyllä. Ei siinä
ehtinyt muuta kuin tarkkaan katsoa, ettei ajanut kiinni. Ylämäessä Ella
vihdoin sai senverran aikaa, että nousi, asetti ohjat hampaittensa
väliin ja kietaisi jalkojensa ympärille peitteen.

— Mutta Ella! huusi isä reen perästä. — Mitä Ella tekee?

Tytär huusi takaisin:

— Tuli vähän kylmä.

Isä rupesi nauramaan.

— Panee ohjakset suuhunsa.

— Uudet ohjakset.

— Sittenkin. Jahka päästään lähemmä kaupunkia, tulee Ella tänne isän
viereen ja isä ajaa.

— Ei tarvitse, sanoi Ella, yhä kääntämättä päätään ja varustautui
laskettamaan alas mäkeä.

— Kyllä, sanoi isä, lumen lennellessä korvien ympärillä.

Ella ei enää puhunut, piteli vain ohjaksia, jotka oli kietaissut
nyrkkiensä ympärille ja päästeli huuliltaan pieniä vihellyksiä
hevoselle.

Jaakko Tyrnin mieleen johtui äkkiä: onko Jouna todella oikeassa, onko
Ella jäänyt liian kauas yksinäisyyteen. No niin, hänet on nopeasti
noudettava takaisin. Jo tällä matkalla. Kaikki on johtunut siitä, että
isän aina on pitänyt rauhassa ajatella. Ja Ellalla on ennen kaikkia
muita ihmisiä ollut se etu, että hänen seurassaan on saanut rauhassa
ajatella. Hän ei ole häirinnyt. Ei lapsenakaan.

Niinkuin hän nyt istuu tuossa selinpäin ja siinä elää omaa elämäänsä,
niin on hän aina ollut: likellä isää ja kuitenkin tykkänään muualla.
Isän on täytynyt pitää ajatukset työssä. Mutta nyt hän voi suoda
itselleen myöskin lepoa. Tänään koittaa velattomuus ja vapaus Jahka
päästään vielä vähän matkaa eteenpäin, pyytää isä tytön tähän ja
keskustelee hänen kanssaan. Nyt olisi oikeastaan ollut sopiva
tilaisuus, alettiin nousta korkeinta ylämaata, mikä tällä matkalla oli.
Miksei isä voinut pyytää Ellaa tähän nyt heti? Oliko hänkin ehtinyt
painua liian kauas rauhaansa?

— Isä pysyy vain siinä! kuuli Jaakko Tyrni yhtäkkiä selkänsä takaa ja
tytär tyrkkäsi peitettä toisella kädellään hänen olkapäänsä kohdalta
syvemmälle rekityynyn alle, toisen pidellessä ohjaksia.

Pitkä laiha tytönkäsi oli hetkisen askarrellut Jaakko Tyrnin ympärillä
ja kirjailija tunsi samassa hetkessä sen muiston läheisyyden, joka
kaikista muistoista voimakkaimpana oli ravinnut häntä parin viime
vuosikymmenen aikana.

Varmana siitä, että isä pysyy paikallaan eikä rupea vaatimaan mitään
tyhmyyksiä, juoksi Ella hetkisen vielä reen rinnalla, istuutui sitten
paikalleen, kiersi jalkojensa ympärille ohuen matonkappaleen ja
puhutteli enää vain hevosta.

Isä pysyi todella paikallaan. Tänä aamuna, joka oli koituva hänelle
voitoksi, hän määrätietoisesti antoi elämänsä väkevimmän muiston
saapua, ikäänkuin sillä olisi luonnostaan ollut oikeus olla mukana
hänen juhlassaan.

Muistot, totesi hän, — toiselta puolen muistot, toiselta puolen
unelmat. Niistähän me elämme. Ne ovat sitä satua, jolle kokenut
kärsinyt ihminen ei enää naura. Tule sinä vain, Ellida!

Ja Ellida tuli, tanssiaisten kuningatar, hän, jota maalaispoika oli
nurkastaan seurannut kaiken iltaa. Keskeltä iloista humua valaistussa
salissa hän tuli, työnsi tieltään tyhjiä tuoleja professorin
kirjastohuoneessa ja löysi maalaispojan, joka säikähtyneenä koetti
panna hyllylle kirjaa kädestään. Kirja ei löytänyt paikkaansa, hyllyt
huojuivat, huone huojui, permanto huojui. Jokin outo tuoksu pyörrytti,
kirja putosi lattialle, poika sai kiinni tuolin selkänojasta ja pysyi
jaloillaan. Silloin ilmestyi hänen karkean kätensä viereen valkoinen
hohtava käsi. Poika tunsi, että käsivarsi oli paljaana olkapäihin asti
ja että sitten vieläkin oli jotakin hohtavaa ja paljasta... Samana yönä
professorin pitäessä vierailleen puhetta ruokasalissa, sama valkoinen
käsi laskeutui pojan leuan alle ja taivutti pään rintaa vasten joka
sykki ja sytytti. Ensi kerran painui suudelma pojan huulille, ensi
kerran hän kuuli, että häntä rakastettiin.

Niin hän oli tullut, Ellida. Ymmärtäisipä vielä tänäkään päivänä,
mikä hänessä, kömpelössä maalaispojassa kiinnitti Ellidan huomiota.
Juhlitun, kokeneen Ellidan! Myöhemmin, kun he olivat kihloissa ja
Jaakko Tyrni sitä kysyi, hän vain sai vastaukseksi: tyhmä poika — ei
sellaista saa kysyä eikä sanoa! Mitä olisi Jaakko Tyrnistä tullut,
jos hän olisi joutunut naimisiin nuoren tytön kanssa? Ja kuinka
olisi käynyt, jos Ellida olisi jäänyt elämään? Joka tapauksessa oli
Ellidan muisto ravinnut Jaakko Tyrniä läpi vuosien. Joskus hänet kyllä
oli vallannut kuuma kaipaus löytää nainen, joka ymmärtäisi häntä
kirjailijana, jolle saisi lukea teoksensa, joka ottaisi osaa niiden
syntymiseen ja kasvamiseen. Se tuotanto joka nyt kantoi Jaakko Tyrnin
koottujen teosten nimeä, olisi ollut toinen — rikkaampi, kypsempi, jos
hänellä olisi ollut vierellään ymmärtäjä, rakastettu, joka hedelmöitti
hänen työtään.

Niin, mutta oliko se parempaa niilläkään, jotka rakastivat ja
rakastelivat? Sihveri Palus väitti, ettei ilman uutta rakkautta
syntynyt yhtään uutta kirjaa. Hänen oma tuotantonsa oli kuitenkin
tuskin muuta kuin repaleita. Ja toiselta puolen: Jaakko Tyrnin tuotanto
olisi varmaan ollut toinen, jos sen takana olisi ollut rakkaus — suuri
rakkaus!

Jos olisi voinut rakastua. Ehkei ollut myöhäistä. Ehkä rakastuminen
oli tarpeellista senkin tuotannon vuoksi, jonka hän tästäpuoleen
tahtoi jättää jälkeensä — vapaan miehen. Ei puuttunut näköpiiristä
naisia, jotka kaukaa kaartain haaveilivat Jaakko Tyrnistä. Joku oli
kirjoittanut kirjeenkin, tosin nimeään mainitsematta. Joka tapauksessa
hän tiesi, että rakastumisen mahdollisuus oli olemassa. Jos päästäisi
jonkun haaveilijattarista lähemmäs. Jonkun kauniin, älykkään ja nuoren.
Se täytyy tällä kertaa olla nuori, sillä nuorta rakkautta ei Jaakko
Tyrni tunne. Todella ei. Ja se on köyhyyttä se. Tällä kertaa hän, mies,
valloittaa naisensa, eikä niinkuin silloin. Ellida oli ehkä sittenkin
onnettomuus, näin jälkeenpäin katsoen. Soisiko hän sen olleen toisin?
Tuskinpa. Sillä Ellida oli kuitenkin voimakas, kaikki nielevä elämys
hänen muuten niin yksitoikkoisessa raadannassaan.

Kuka oli käskenyt häntä raatamaan? Kuka oli sanonut, että kaikki nuo
omaiset, sisaret ja sisarenlapset olivat hänen hoidettaviaan? Hänen
oma porvarillinen omatuntonsa. Se se myöskin oli jossakin hänen
sisimmässään leimannut uuden rakkauden ja toisen avioliiton rumuudeksi.
Nerot eivät kysyneet sellaisia. Nerot kulkivat tietään, tallaten alleen
kaiken mikä yritti pidättää. Neroilla oli yksi ainoa laki: oman itsensä
toteuttaminen.

Ehkei hän sittenkään niin kokonaan ollut laiminlyönyt Ellaa.
Pääasiallisesti Ellaa ajatellen ei hän ollut mennyt uusiin naimisiin.

Tyttö uhkasi kasvaa hyvin äitinsä kaltaiseksi. Näin hän tuli, laski
kätensä reen selkämykselle ja määräsi: isä istuu vain kauniisti
siinä. Jos yrittäisi päästä Ellaa lähemmäksi. Hän tuskin koskaan
menee naimisiin. Ehkä hänestä tulisi isänsä ymmärtäjä ja ystävä.
Hän toki sentään lukee isänsä kirjat. Kummallista ajatella, ettei
Ellida, hänen äitinsä, milloinkaan ollut tutustunut siihen mitä hänen
miehensä kirjoitti. Hänen ei pälkähtänyt päähänkään, että hänen olisi
pitänyt olla huvitettu miehensä työstä. Ja kuitenkin hän yllytti häntä
kirjoittamaan: kirjoita, kirjoita — katso että kirjoitat hyvin, ettei
tässä tarvitse hävetä tähtesi!

Omituista sitä oli ajatella näin jälkeenpäin. Mutta vielä selvemmäksi
kävi Tyrnille, että jos olisi omistanut naisen, joka seurasi ja rakasti
miehensä työtä, niin tämä työ olisi ollut toista.

Täytyy päästää joku tulemaan lähelle ja valloittaa hänet. Miehen
elämässä täytyy olla nuori rakkaus, muuten ei hän ole milloinkaan
elänyt!

Mitä hullua — onhan Ella tuossa. Hän on aina ollut uskollinen pieni
kotitonttu. Totta puhuen koti on koko hänen maailmansa. Ei seuraa hän
kysy, ei huvituksia. Ja mitä on hänen hyväkseen tehty? Tuossa hän
istuu haalistuneessa takissa, jalkojen ympärillä matonpätkä. Kotona on
hänellä puhekumppalina vanhoja outoja ihmisiä, nimittäin ihmisiä, jotka
eivät ole hänen sukuaan eikä heimoaan.

Jaakko Tyrni ei enää ajatellut säteilevää kauneutta ympärillä, hänen
silmänsä riippuivat kiinni tyttäressä joka istui hänen edessään
pitkänä ja hentona, jaksamatta kannattaa varhaista kasvuaan. Jaakko
Tyrni veti kuumeisesti savua paperossistaan ikäänkuin saadakseen siitä
selvänäköisyyttä, minkä avulla tunkea tyttärensä olemukseen. Hänen
tyttärensä oli todella köyhästi puettu, ei mitään somistamassa hiuksia
tai käsiä, niinkuin muilla siinä iässä. Nyt hänen täytyy saada kaunis
joululahja, sormus tai kaulakoriste, tai... Ellidan omaiset ottivat
kaikki, mikä oikeastaan olisi ollut tulevaa tälle lapselle muistona
äidiltä. Mutta ei se mitään, isä antaa. Jaakko Tyrni mietti tätä
kuumeisesti, sillä hän huomasi ajatelleensa vanhaa Annamaria ennen
Ellaa. Hän otti itsensä kiinni kuin varkaan: eikö hän äsken ollutkin
iloinnut siitä, että vanhus saisi pankkikirjan, mutta tämän nuoren,
sen hän oli aikonut kuitata jollakin vähäpätöisellä. Kuka voisi auttaa
häntä perusteellisesti läpikäymään Ellan pukuvaraston ja katsomaan,
että se joutui kuntoon? Neiti Rastas. Hänhän oli kirjailijamaailman
huomatuin, tai oikeammin sanoen ulkonaisesti edustavin nainen — sillä
sitä hän oli, huolimatta kaikesta mitä hänestä puhuttiin. Aina hänestä
oli puhuttu — miten paljon puheissa lienee ollut perää. Ehkäpä hän
ottaisi auttaakseen tässä Ellan asiassa. Sitäpaitsi hänkin hiukkasen
oli taitanut olla huvitettu Jaakko Tyrnistä. Mutta Annikki Rastas on jo
vanha ihminen — kuinka monen kirjailijan ja taiteilijan ystävättärenä
ja kuvaajana lieneekin jo ehtinyt olla! — nuori sen olla pitää, jonka
Jaakko Tyrni valloittaa.

— Kuuleeko Ella! Kuulehan, isä tahtoisi vähän puhua Ellan kanssa! Ei
sitä voi, kun Ella istuu siellä. Ella tulee tähän, onhan tässä tilaa.
Eikä se muutenkaan sovi, että Ella istuu siinä ajamassa niinkuin
renkipoika. Ellaa, Ellaa, kuuletko tyttö! Ei se sovi, että Ella istuu
siinä ajamassa. Ella on nyt nuori neiti, Ella tulee tänne ja antaa
isälle ohjakset.

Lumi sinkoili isän kasvoihin vastauksena Ellan puolesta ja tyttö
naureskeli siinä itsekseen, huulten hiljalleen vihellellessä ja
maiskutellessa hevoselle. Yhtäkkiä puukattiin häntä selkään.

— No? Mikä nyt on?

Isän ja tyttären niin erilaiset kasvot joutuivat vastatusten.

— Ella, veitikka, eikö Ella muka ole kuullut, mitä isä Ellalle on tässä
puolen tuntia huutanut.

— Jaakko, junkkari, olen kuullut, myrkky vie! Mutta minä istun missä
istun. Kun minä osaan ajaa. Paremmin osaan kuin sinä. Pikku ei pelkää,
vaikka tulee autoja ja raitiovaunuja ja ratsastavia herroja. Ei sieltä
takaa osaa ajaa...

— Ella kuuntelee nyt: isä tahtoisi puhella Ellan kanssa siitä mitä Ella
tarvitsisi, mitä Ella haluaisi joululahjaksi.

— En mitään!

— Ohoh. Eikö Ella sitten ensinkään aio isältä kysyä, mitä isä toivoisi
joululahjaksi.

— Voithan itsekin ostaa mitä toivot. Tai sanoa Rastaalle.

— Mitä Ella nyt? Koska isä on puhunut neiti Rastaalle meidän
asioistamme.

— Ei isä, mutta hän.

Jaakko Tyrni oli jännittyneenä jäänyt etukumaraan. — Miten hän?

— Puhelimessa!

— Mutta eihän isä ole kuullut siitä mitään.

— Johan nyt olisi kannattanut tulla sinulle siitä kertomaan.

— Onko hän sitten kysynyt minua?

Ella naurahti.

— Monta kertaa.

— Mutta olisihan Ellan pitänyt tulla isälle sanomaan.

— Et olisi kirjoittanut ainoaa kirjaa, jos sinulle olisi tultu sanomaan
niitä sellaisia.

— Mitä sellaisia?

— Mitä puhelimessa milloinkin pyydettiin sanomaan.

— Mutta olisi kuitenkin pitänyt.

— Olisimme kuolleet nälkään.

— Mutta onhan voinut jäädä vaikka kuinka tärkeitä asioita.

— Kulkeehan posti! huusi tyttö ja vaikeni senjälkeen, koska
tienkäänteessä ilmaantui eteen olkikuorma, joka ei väistänyt.

Sillaikaa kuin tytär huudoilla herätteli kuorman päällä loikovaa
miestä, ajatteli isä: tämähän on kummallista, minä teen itseni
naurettavaksi ja annan tuon lapsen hallita aivan niinkuin hänen äitinsä
teki. Miksen nouse, ota häneltä ohjia ja ryhdy toimeen? Hän nähtävästi
ei pidä käsissään yksin tämän reen ohjaksia, vaan koko minun elämäni.
Hullutuksia, miten se olisi mahdollista? Voinhan tehdä siitä lopun!

Mutta hän ei tehnyt siitä loppua, vaan jäi paikoilleen nähdäkseen,
miten kävisi, mitä tyttö tekisi ohi päästyään ja mitä mies reen
perässä. Hän tarkkasi heitä molempia ulkoapäin ja totesi olevansa
samalla kertaa tarkkaaja ja tarkattava. Siinä oli isä ja tytär, joiden
suhteesta alkoi keriytyä esiin jokin juonenpää, kaunokirjallisen
kertomuksen alku. Jaakko Tyrnin katse asettui, kääntyi sisäänpäin, eikä
enää nähnyt mitään ympärillä ulkomaailmassa, vaan näki pienen lapsen,
tämän saman Ellan, jonka joku otti ja kantoi pois. Lapsi itki kaiken
aikaa, niin että sen pienet kasvot rypistyivät ja sinettyivät. Sitten
kokoontui ikäänkuin suureen pisaraan lapsen äiti, joka tuskastuneena
paiskasi kiinni oven ja heittäytyi vuoteelle, joukko naisia, jotka
häärivät sekä lapsen että äidin ympärillä, milloin joku laiha
surullinen lapsentyttö, milloin vanha tiukka leskivaimo, yllään ankara
harmaa sarsihame, milloin säätyläishenkilöitä — lapsen äidin omaisia.
Tuohon pisaraan, joka vasta oli selkeentymätön vaistoaminen enemmän
kuin näkemys, mahtui vielä suuri joukko elämän ituja, jotka lainehtivat
jossain oudossa, maidonvalkeassa, aurinkoisessa valaistuksessa ja
joiden elinvoimaisuus oli niin väkevä, että ne tahtoivat puhkaisemalla
puhkoa itselleen tietä. Mutta kaikkien selkeämpien ja muodottomampien
kerrostumien takana, jossakin pisaran äärellä, näkyivät isä ja
tytär varttuneina ihmisinä, puhumassa toisilleen ankaria totuuksia.
Tyttären silmät olivat suuret ja teräksenharmaat ja hän sanoi jotakin
ilottomasta lapsuudesta ja lohduttomasta yksinäisyydestä. Tyttären yllä
paloi selkeä valaistus, sellainen, joka teki hänet symbooliksi kaikkien
hänen kaltaistensa esipuhujaksi. Mutta Jaakko Tyrnin sielussa värisi
ja vapisi, kun hän tätä pisaraa katseli ja hänen sydämensä lyönti oli
samalla suloinen ja tuskallinen.

Teki vihlaisevan kipeää, kun silmä sisäisestä näkemisestä siirtyi
ulospäin ja kohtasi ulkomaailmaan kuuluvat ilmiöt. He ajoivat
kauppapuodin ohi ja nuori tyttö tuli alas portaita, läkkikannu kädessä.
Tämän todellisuuteen kuuluvan ilmiön siirtyminen mielikuvitusolentojen
sijalle tuotti lyhyenä hetkenä sellaista kärsimystä, että hiki kihosi
Jaakko Tyrnin otsalle.

Kirottu kaksoiselämä, mitä meikäläisen täytyy elää! ajatteli hän ja
kokosi yhtäkkiä tahtonsa säikeet, ikäänkuin jotkut hajallaan olevat
suortuvat kootaan muodostaakseen yksissä käsissä koko vyyhdin. Sitä se
on tämä kirjailijan elämä: näkemyksiä ja kamppailuja niiden kanssa,
niiden puolesta, niitä vastaan ja niiden kurissapitoa yötä ja päivää.
Eivät ne tiedä, ne, jotka lukevat kirjoja, mitä se on tämä kirjojen
teko. Mutta tänään hän tahtoo levon tältä kaikelta, nyt on joulu ja
auringonpaiste. Ja tyttö tuossa täytyy saattaa järkiinsä. Ennenkuin on
myöhäistä. Jaakko Tyrni naurahti, muisti rahat taskussaan, ajatteli
menoaan pankkiin, näki raikkaan joulukuun aamun ympärillään ja lepäsi.
Hetken perästä hän todenteolla alkaa puhua järkeä tytölle.

Yhtäkkiä hänen mieleensä johtui: eikö Ellan ollutkin tapana sinutella
isää, mutta isä, hän ei sinutellut Ellaa. Hän paiskasi jotakin
kädestään — se oli päästään kytevä paperossi —, kiskaisi peitteen
syrjään ja teki tyttärelleen tilaa vieressään.

— Anna tänne ohjakset, Ella. Nyt ajaa isä.

Toinen sanoi sen oudolla, hiljaisella kiinteydellä, ikäänkuin olisi
ollut kysymys koko elämänkulun ohjaamisesta ja toisella oli vain
ohjaspäät käsissään, kun hän huomasi menettäneensä vallan. Hetken Ella
katseli isään ja hänen suupielensä värähtelivät. Sitten hän päästi
ohjakset ja hyppäsi keskellä vauhtia maahan.

Hän sai iljankoisella tiellä tärähdyksen, joka tuntui koko ruumiissa,
mutta se ei ollut mikään sen tärähdyksen rinnalla, jonka hän oli
saanut sieluunsa. Että se tohti tuo, tuo mies...! Tulee salavihkaa ja
ottaa ohjakset hänen käsistään. Kyllä hän hänelle vielä näyttää...
Tulla ja ottaa häneltä ohjakset! Jos olisi edes puhunut, kysynyt —
mutta tulla kuin varas! Kuka hevosen ruokki, kuka sen suki — eikö se
saanut ajaakin! Ellan mieli oli raivon vallassa ja kulkusen helinä
takanapäin nakutti kuin vasara vasten hänen aivojaan. Aivot olivat arat
ja paljaina, sielu oli paljaana, teki kipeää. Siellä ne etenivät nuo
molemmat. Ei mitään, ei mitään hänellä enää ollut. Yhdentekevää minne
päin hän meni... Maailmassa ei enää ollut mitään, ainoastaan tämä tuska
ja poltto. Mitä — huusiko joku? Niin, tottakin, siellähän ne olivat,
Pikku ja se, joka Pikun omisti, joka sai ottaa ohjakset ja mennä.
Menköön vaikkapa... vaikkapa hiiteen. Sellaista ei tarvitse kuunnella,
joka tulee kuin varas ja ottaa ohjakset. Että hän saattoi, että hän
tohti. Ja häntä olisi pitänyt sanoa isäksi! Myrkky sentään! Tyttö
työnsi kiukkunsa kipunoita sydämeensä, ikäänkuin se olisi ollut jokin
pätsi, jonka saattaa sulkea. Kipunat pyrkivät räiskyen ulos: että hän
saattoi, että hän tohti! Ja hän oli isä. Kuka sai ajaa hevosta, se joka
sen omisti, vaiko se joka sitä rakasti...?

Olisihan minun pitänyt tietää, ajatteli osaltaan Jaakko Tyrni, että
Ellidan tytär tekee juuri näin. Hän ei vielä tunne hymynsä voimaa. Äiti
olisi hymyillyt ja pitänyt ohjakset, tytär antaa ohjakset käsistään
ja hylkää samalla koko pelin. Ella on mustasukkainen — hevosen vaiko
isänsä tähden? Nuori tyttö, joka ei vielä koskaan ole rakastanut,
jonka hellyys on kohdistunut kesyyn hiireen, varikseen, kissaan,
ja vihdoin hevoseen... Jahka tämä tyttö kerran rakastuu, niin hän
syöksyy suinpäin tuleen ja palaa hiilelle. Sillä sitä rakkautta,
mitä hän antaa, ei hän milloinkaan tule löytämään... Taas oli Jaakko
Tyrnin silmissä suuri, selkeentymätön pisara, joka sisälsi joitakin
outoja, nuoren tytön sielunelämän alkuaineksia. Taasen tuntui se
kivun pistos, minkä pisaran särkyminen aiheutti, kun hän huomasi
nuoren tytön olevan oman tyttärensä. Kokonaan vasten hänen tahtoaan
kiintyi huomio näin tuttuihin kotoisiin ilmiöihin. Hän ei milloinkaan
tahtonut kirjoittaa niistä ja tavallisesti ne muodostivatkin oman
maailmansa, joka ei sekaantunut hänen mielikuvitusmaailmaansa. Mutta
tänään — tänään oli kaikki oudon paloarkaa, tänään syttyi kaikki, mihin
katsoi... Ella kiukutteli syyttä suotta. Olisi kai kuulunut oikeaan
kasvatukseen antaa hänen kiukutella niin kauan kuin halutti. Mutta
hänenhän täytyi toimittaa suurin osa ostoksia, muunmuassa tarpeet
tämäniltaiseen sauna-ateriaan. Ja kukapa sitäpaitsi tällaisena päivänä
jaksoi kasvattaa ja rankaista! Jaakko Tyrni pysäytti hevosen ja katsoi
jälkeensä.

Olipa lapsella sisua! Siellä hän jo meni mäessä asti ja aikoi
nähtävästi jatkaa kotiin saakka. Isä korotti äänensä ja huusi. Olisi
ollut mieltäkiinnittävää nähdä, miten kauas sovitteluja olisi pitänyt
jatkaa ja olisivatko ne vieneet tuloksiin. Mutta olosuhteet kääntyivät
isälle edullisiksi: alkoi kuulua kulkusia, tuli kanssamatkustajia.
Ella joutui huomion alaiseksi ja sitä hän sieti vähemmän kaikesta.
Isä tiesi, ettei hänen enää tarvitse huutaa Ellalle. Tyttö puree
yhteen hampaansa, taittaa tiepuolesta varvun ja palaa reelle. Aivan
oikein: Ellan askeleet narisevat jo aivan lähellä. Isä yritti juuri
iloita voitostaan ja avasi hymyillen vällyt. Silloin näki hän kuuman
punan Ellan poskilla, näki kuinka hän hypähti rekeen ja kätkeytyi
äärimmäiseen kulmaan. Hän kävi pieneksi kuin arka sisilisko, hän hävisi
koivunvitsan taakse, joka törrötti vällyjen päällä. Ujous vieraisiin
ihmisiin nähden, joille ei hän ollut voinut näyttää kiihtyneitä
kasvojaan, ujous oli ajanut hänet tänne isän luo — ei sydän. Sydän
oli ylpeä ja uppiniskainen. Isä katui jo että oli ryhtynyt ottamaan
ohjaksia, kun tyttö kerran nyt niin piti hevosesta. Puhuminen ei enää
olisi parantanut asiaa.

Yksin jätetty, laiminlyöty lapsi! ajatteli Jaakko Tyrni ja hänen
sielussaan liikahti kipeästi ja lämpimästi. Nyt täytyy puhua, nyt
heti, ennenkuin tullaan kaupunkiin. Kotimatkalla ei se käy, sillä
Jouna saattaa tulla mukaan. Heidän on määrä tavata kirjakaupassa. Mikä
siinä oli ettei isän ja tyttären suhde ollut suora ja yksinkertainen?
Isä viivytteli, hän sai itsensä kiinni tarkastelemasta vastaantulijan
hevoslointa, joka antoi aihetta ajatella: onko se vanha, onko se
arvokas, onko se ollut morsiusryijy, kenties siinä on morsiusryijyssä
tavallinen miehen ja naisen kuvakin — onko siinä? Alkoi jo tuntua
jotakin suuresta pirtistä, jonka ovenpuoleisen ikkunan ääressä kaksi
naista, äiti ja tytär solmivat ryijyä. Sulhanen ei vielä ole äidin
tiedossa, mutta tytär on hänet jo nähnyt, hän ei ole täältäpäin, hän on
kaukaa. Hän kulki tästä kerran suvisena iltana ja tuli tupaan pyytämään
juomista... Kaikki muut olivat poissa. Hän ei sanonut nimeään, mutta
sanoi takaisin tulevansa. Sehän se juuri on niin outoa, ettei nimeä
edes tiedä, ja asia on mielessä ja aina häntä odottaa... Seis, Jaakko
Tyrni, hullutuksia! Puhu nyt, puhu nyt, pian tullaan kaupunkiin...
Ensin täytyy sentään päästää ohi tämä joka täällä tulee. Näkyypä
päältä, millä asioilla mies on ollut. Tai kaksikin niitä on — nukkuuko
toinen? On tullut otettua hiukan liikaa. Lieneekö jäänyt muihin
ostoksiin mitään. Ja niihin toi kuitenkin kotoa lähtiessä jokainen
säästörahansa. Mantalle piti olla puserokangas ja Mikolle urheilupaita
ja vaarille kaupungin tupakkaa ja Annille kirja — sehän Anni niin
mielellään lukee, ei paljon muuta tekisi. Eilen illalla jo piti isän
tulla kotiin kaupungista, ettei hän vain olisi saanut rekeensä joitakin
tuttuja... Pitää taas käydä ulkona kuuntelemassa, eikö jo tulla...
Tullaan, tullaan, hup ja hap, anna pullo tänne! Mikä se on poliisi?
Nahkasäkki, joka narisee kun sitä potkii. Täällä tuleekin sellaisia
poikia, jotka eivät pelkää. Ja se on tämä Tuima kantakirjoissa ja
ottakaa kiinni vaan, jos saatte... Ja ristiäisviinat ne on makeita
viinoja — täällä ne myllää miesten nahoissa. Mutta olikos se Odelviina,
mikä piti pantaman lapsen nimeksi? Kukapa niitä uudenaikaisia nimiä
muistaa. Niin saakelin pitkiäkin ovat. Odelviina, vai Ongelmiinako se
oli? Kuules nyt naapuri, mitä ainetta se olikaan mitä piti keittää sen
teidän uuden tyttölapsen kasteen juhlaksi? Sillä oli sillä aineellakin
sellainen uudenaikainen nimi. Viskiäkö se oli...? Pois tieltä, mitä
pakanoita te olette, kun ette tietä anna — me viedäänkin aineita
ristiäisiin me, me ei pelätä sarvipäitä eikä nahkasäkkejä...

Sarvipäät ja nahkasäkit, ajatteli Jaakko Tyrni, tämä ei ole rehellistä
kirjallista näkemystä, vaan jotain ilveilyä ja kunniallisen kirjailijan
pilkkanapitoa! Koko ilveily johtuu nähtävästi siitä, että tässä on
ahertanut yötä päivää saadakseen kirjansa joulumarkkinoille. Hyvät
arvostelut ovat valaneet öljyä tuleen ja nyt tahtoo joka esine ja
asia päästä mukaan kirjoihin. Vai tämä aurinkoko se valaisee jokaisen
pullonsirpaleen tiepuolessa niin että luulee siinä olevan timantin.
Pullonsirpaleita ne olivat nämä tällaiset aiheet, eivät mihinkään ne
kelpaa... Onpa tuossa variksia. Olisiko siinä viisikymmentä? Vaiko
sata? Kuuluvat elävän hyvin vanhoiksi ja pitävän käräjiä — todella
jonkinlaisia kokouksia autioilla saarilla.

Tuli mies, joka nuorasta talutti kahta koiraa. Voimakkaat paimenkoirat
vetivät kuljettajaansa ja Jaakko Tyrnin mieleen johtui hullunkurinen
kuva. Hänen täytyi naurahtaa. Ties missä hän oli kuvan nähnyt,
tietenkin jossakin eurooppalaisessa museossa: siivekkäät hevoset,
jotka vetivät Auroran vaunuja. Täytyi nauraa. Suurivatsainen,
lyhytsäärinen mies urheilupuvussa koirineen oli kaukana Aurorasta.
Yhtäkkiä tuli Jaakko Tyrnin mieleen: »Rudolf Storm oli konsuli
ja vanhapoika. Päivänvalon hän ensi kerran oli nähnyt jossain
Keski-Euroopan vuoristossa, missä miehet kulkevat polvet paljaina,
sulka hatussa. Konsuli Storm oli jo kauan elellyt Pohjolassa vanhassa
rannikkokaupungissa, missä räätäli oli muuttanut hänen kuosinsa
samaksi, jota pormestari ja luonnontieteen maisteri käyttivät
metsästysretkillään. Hänen koiransa olivat niinikään puhdasverisiä
lappalaisia ja tottelivat nimiä Tuli ja Lumi. Konsuli nähtiin aina
näiden uskollisten eläintensä seurassa. Pidellen molempien hihnanpäätä
samassa kädessä, muistutti konsuli kaukaisesti, hyvin kaukaisesti
aamuruskon jumalatarta, jonka vaunuja siivitetyt hevoset vetävät läpi
purppurapilvien vanhoissa tauluissa hänen kotimaansa taidemuseoissa.
Tuli ja Lumi vetivät herraansa, pyylevää, hyväntahtoista konsulia,
joka iloitsi vapaudestaan, emännöitsijänsä, ankaran Stiinan jäätyä
pölyttämään hänen kirjoituspöytäänsä. Konsuli tuskin huomasi, että
hän nyt oli koiriensa valtikan alla. Tuli ja Lumi veivät häntä kohti
talonseiniä ja nurkkauksia, kohti lyhtytolppia ja puhelinpylväitä. Hän
muisti vain pelastaneensa kirjoituspöydältään kalleimman omaisuutensa,
käsikirjoituksensa, ja piteli sitä kainalossaan, tukien kääröä vapaalla
kädellään.

Tämä käsikirjoitus, antiikkinen runopukuinen näytelmä oli konsuli
Rudolf Stormin unelmien ja toiveitten kiteytymä. Se oli syntynyt
hänen nuoruudessaan, parikymmentä vuotta sitten, siihen sisältyi
kaikki mitä hän keväässään oli läpikäynyt, ja koska hän myöhemmälläkin
iällään oli sitä parannellut, saattoi sanoa sen käsittävän koko
hänen elämänviisautensa. Viime vuodet olivat käsittäneet konsulin
pyrkimystä saada näytelmä esitetyksi. Tätä varten oli hän: ensin
lukenut sen kaikkein lähimmille ystävilleen, sitten hiukan laajemmalle
piirille, sitten eräälle näyttelijälle, sitten kaupungissa vierailevan
teatteriseurueen johtajalle; sitten tehnyt matkan pääkaupunkiin ja
lukenut sen kahden teatterin johtajalle; sitten tehnyt uuden matkan
pääkaupunkiin ja lukenut kappaleen kolmannen teatterin johtajalle, jota
hän ei ollut ensi kerralla tavannut; sitten rikkonut välinsä vanhan
ystävänsä merikapteenin kanssa, joka oli nukkunut hänen esittäessään
hänelle näytelmää, nukkunut niin että kuorsasi; sitten luvannut
teatterin johtajille itse ottaa osaa kustannuksiin, joiden kalleus
pani esteitä esittämiselle. Asia oli yhä ratkaisematta ja konsulin
aivoja askarrutti ajatus: siirtyäkö ulkomaille? Sillä hän tahtoi nähdä
kappaleensa _elävän_ — hän itse ei ollut elänyt, _jollei_...

Isovatsainen mies ja paimenkoirat kulkivat Pikun editse. Onko hän
hukannut käsikirjoituspinkkansa? ajatteli Jaakko Tyrni ja aikoi juuri
kysyä, eikö hän ollut pudottanut mitään. Eihän hän ole konsuli Storm,
ajatteli hän samassa ja tunsi rinnassaan sen ilkeän piston, joka aina
kävi hänen lävitseen, kun hän siirtyi toisesta maailmasta toiseen.
Paimenkoirat kiertelivät puhelintolppaa, Jaakko Tyrni läiskäytti
ohjaksia ja huomasi Ellan pään keikahtavan taapäin ikäänkuin hän olisi
ollut aivan poissaoleva. Hän eli siinä isänsä rinnalla omaa elämää,
joka nähtävästi ei ollut ystävällisessä suhteessa isän elämään. Jaakko
Tyrni soimasi itseään siitä, ettei ollut karkoittanut turhanpäiväisiä
aiheita, jotka niinkuin pahat kuokkavieraat tunkivat hänen kotoiseen
joulunviettoonsa. Ella oli tällä hetkellä pääasia, täytyi saada
vakavasti puhua Ellan kanssa! Ja isä tunsi hien kirpoavan otsalleen,
kun hän kokosi tahtonsa ja äänellä, jota ei tuntenut omakseen, alkoi:

— Ella, Ella kuulee nyt eikä nuku. Ella, sinä, älähän nuku. Tiedätkö
miksi isä on tänään näin juhlatuulella? Etkö ole sitä huomannut?
Ella ajattelee... sinä ajattelet, että isä... että minä olen saanut
hyvät arvostelut — tänäänkin oli kaunis arvostelu, oli, oli. Mutta
se ei johdu siitä. Vaan isällä... minulla on täällä taskussani
kuusitoistatuhatta markkaa, jotka aion viedä pankkiin. Ja sitten
isä... minä olen velaton mies. Ja meidän elämämme muuttuu tykkänään
toiseksi. Nimittäin sillä tavalla, että isällä on aikaa seurustella
Ellan kanssa... nimittäin minulla on aikaa puhella kanssasi, Ella. Minä
kirjoitan vain, kun haluttaa. Ja kirjoitan paremmin kuin tähän asti.
Nyt vasta se alkaa, saat nähdä. Et usko, _vai_...? No, Ella katselee
nyt tänne eikä metsään — oi voi Ella, ei Ella nyt viitsi, kun on joulu.
Ja näin kaunis ilmakin. Isä olisi valmis... nimittäin minä olisin
valmis vaikkapa juoksemaan ja telmimään kuin poika. Kuulehan nyt, mitä
Ella tahtoisi joululahjaksi!? Isä tahtoisi mielellään antaa Ellalle
jotakin, jota Ella oikein mielellään haluaisi. Niin, tietysti ei isä
voi antaa mitä tahansa — jos Ella pyytää kultakruunua, niin sitä isä ei
voi antaa, mutta... No?

Nostamatta päätään loi tyttö isään vakavan avonaisen katseen, joka
sanoi: kyllä sinä tiedät mitä minä tahdon. Kun ei isä sittenkään ollut
tietävinään, avautuivat silmät toistamiseen ja sanoivat: ei ole muuta
kuin yksi asia minkä minä tahdon, tiedät kyllä mikä. Ja kun Jaakko
Tyrni sittenkin teeskenteli tietämätöntä, tulistui Ella ja huusi:

— Tuon Pikun! Sen, sen, sen minä tahdon. Pitäisihän sinun se tietää.

Jaakko Tyrni ei käynyt vakavaksi niinkuin Ella oli odottanut, vaan
päinvastoin tuntui huvittelevan hänen hätänsä kustannuksella. Hän
naurahteli ja tanssitteli hevosta, pidellen ohjaksia molemmin käsin ja
ilolla katsellen sen värähteleviä jäseniä.

— Mutta Ella, tietäähän Ella, että isä on saanut hevosen lahjaksi. Mitä
kaupunkilaiset sanoisivat.

Isän selitystä tuli vaikka kuinka pitkältä. Ella ei sitä kuunnellut.
Hän toivoi että Pikku olisi tehnyt tenän eikä totellut ajajaa, hän
toivoi että he olisivat kaatuneet, että valjaat olisivat menneet rikki
ja heihin molempiin sattunut. Minkätähden hän ei koskaan saanut pitää
omanaan sitä, minkä hän olisi halunnut aivan yksin? Vaan sitä aina
kaikkien teki mieli?

Tietenkin kaikki tunsivat Jaakko Tyrnin, kun hän helisevin valjain
ajoi läpi katujen. Kulkunen tiedoitti hänen tuloaan, kaikki tunsivat
kulkusen ja kääntyivät. Silloin näkivät he liinaharjan, reen ryijyineen
ja vällyjen takaa pienen tanakan miehen, puuhkalakki päässä ja kaulus
nostettuna korville, navakasti kaksin käsin ohjaamassa hevosta läpi
liikenteen. Eivätkö kaupunkilaiset mielellään olisi katselleet rekeä ja
kaikkea mitä siihen kuului? Se oli heidän oma lahjansa kirjailijalle
hänen täyttäessään viisikymmentä vuotta. Muutama viikko sitten olivat
he sanomalehdistössä saaneet lukea laajoja selostuksia hopeatiukusesta,
aitokansallisesta hevosesta, vällystä, ryijystä ja reestä, jotka
kaikki olivat juuri Jaakko Tyrniä varten valikoidut. Niinikään olivat
he hartaasti katselleet kansalaislahjan kuvaa, joka nuhin aikoihin
nähtiin kaikissa julkaisuissa. Ja kun Jaakko Tyrni nyt ilmielävänä ajoi
läpi katujen, niin omistivat he hänet itselleen enemmän kuin koskaan
ennen. Hän ajoi heidän hevosellaan, heidän reessään, hän, heidän
kirjailijansa, maansa ensimmäisiä...

Tytär, hän oli hänkin reessä — hän olisi saanut olla toisenlainen,
kuinka saattoikaan sellaisella isällä olla niin ikävä tytär. Ella
Tyrni, hän se oli, joka pikkuvanhana vastasi ihmisille, milloin
puhelimessa, milloin portilla, milloin ovella: »ei ole kotona», »ei
ota vastaan», »ei voi tavata». »Ella Tyrni puhuu», sen hän oli osannut
sanoa niinpian kuin hän ulottui ottamaan torven puhelinkaapilta
seinässä. Mahtoiko olla täysijärkinen koko tyttö. Koulussa hän kuului
olleen mahdoton, kotona lienee lukenut senverran että sisäluvun taisi.
Joka tapauksessa Ella Tyrni kaupunkilaisten iloisessa lahjareessä
tuntui asiaankuulumattomalta. Hauskempaa olisi ollut katsella Jaakko
Tyrniä siinä yksinään. Häntä kelpasi katsella. Ja näyttää muillekin.

Liinaharja säikähteli, senverran se oli maaseutua Tyrmiä, että
raitiovaunut, kuorma-autot ja katujen joulukiire panivat sen
tanssimaan. Jaakko Tyrni ei ehtinyt katsella oikeaan eikä vasempaan,
ohjakset lujasti kiedottuina käsien ympäri hän tuijotti katuvilinään
ja etsi väylää. Ja Ella, eikö ollutkin pistänyt pitkän jalkansa ulos
reestä, niinkuin maalaisten on tapana estääkseen rekeä kallistelemasta.
Olisi vain puuttunut että hän olisi ottanut ohjakset isänsä käsistä —
sellainen poika!

Nyt, nyt hän sen tekikin. He pysähtyivät portin eteen, isä hyppäsi
reestä ja tytär kietoi ohjakset käsiensä ympäri, jotka eivät olleet
sormikkaissa, vaan nahkaisissa tumpuissa. Ja Ellan ajaessa läpi
porttiholvin, jossa paljas asfaltti ritisi reenjalaksien alla, huusi
isä hänen jälkeensä:

— Tulikohan sinulle sitä nyt tarpeeksi? Kyllä minä lisääkin annan.

Ritinän keskeltä kuului tyttären vastaus:

— Tuon minkä tällä saa.

Jaakko Tyrni pysähtyi, otti pari askelta tyttärensä jäljestä ja sanoi:

— Osta nyt vain runsaasti kaikkea, ja katso että on hyvää. Ehkä vielä
annan satasen, tai kaksi.

Ja kun ei tytär tähän mitään vastannut, kiirehti isä pihamaalle,
löysi kaikenkaltaisen sälyn ja romun, pakkalaatikkoröykkiöiden ja
kuorma-autoon kasattujen kivihiilisäkkien takaa Ellan hääräämässä
hevosen luona, takanaan harmaa ovi, johon mustalla oli maalattu sana
»Palokalusto». Täällä isä laski nurinkäännetylle tynnörille kaksi
sadanmarkan paperirahaa sekä yhtäkkiä muistaen ettei rahalla nykyään
ole paljon arvoa, vielä kolmannen. Hänen olisi pitänyt sanoa Ellalle
asia, joka kauan oli painanut hänen mieltään. Hänen olisi pitänyt
huomauttaa, ettei Ellan näin suurena tyttönä enää mitenkään sopinut
käyttää sellaisia puhetapoja kuin »myrkky sentään», »perhana» ja muut
samantapaiset. Senjalta hän ne oli oppinut eikä Senjaa voinut saada
luopumaan niistä. Ne olivat hänessä isänperintöä. Mutta vaikeaa tuntui
olevan Ellallekin huomauttaa niistä. Täytyy puhua kotimatkalla.

— Siis kello kaksi täällä, sanoi Jaakko Tyrni. — Tässä on rahaa.

— Hyvästi vain.

Molemmat tunsivat huojennusta päästyään toisistaan eroon. Sydän
suorastaan ikäänkuin hypähti rinnassa ja askeleet kevenivät.

Hyvä että meni, ajatteli tytär. Itkisinköhän minä, jos isä kuolisi? Jos
vaan saisin pitää tämän Pikun. Tätä minä en antaisi pois. Tätä minä
itkisin. Saisi hän lahjoittaa minulle tämän Pikun — niin, niin, tämän
Pikun. Mutta minä en ole koskaan saanut pitää tavaroita, joita olisin
tahtonut pitää. Kun minulla oli polkupyörä, niin kaikki kadehtivat
sitä minulta. Sitten kun suutuin ja sanoin että ottakaa ja pitäkää,
niin antoivat ruostua räystäsalla. Ja kun minulla oli... Mutta kyllä
minulla vielä omaakin on. Ostan omalla rahalla, elätän omalla rahalla.
Ja silloin katsokoot, etteivät tule ottamaan. Mutta millä minä rupean
ansaitsemaan? Mitä minusta tulee? Minä en osaa mitään.

Tämä: »minä en osaa mitään» oli se pilvi, joka viime aikoina oli
alkanut nousta Ella Tyrnin taivaalle. Hän ei voinut syyttää ketään,
sekin että hän lopetti viidenneltä luokalta oli hänen omaa tahtoaan,
koulunkäynti oli ollut kauheaa, hyvä oli että oli ohi. Mutta mitä nyt?
Hän vaistosi jossakin kaukana jotain hyvin ikävää, sellaista että veri
seisahtui kun ajatteli sinnepäinkään. Miksei hän enää voinut pitää
isästä? Isä ei koskaan ollut välittänyt hänestä. Ei, ei, ei ollut
välittänyt. Isä olisi katsonut, ettei hän olisi joutunut kaikkien
pilkaksi, jos olisi välittänyt. Silloinkin kerran tutkinnossa, kun
kaikki muut olivat hienoina — äh, hyvä, että on takana koulunkäynti.
Mutta mitä nyt? Veri pysähtyi, kun sitä ajatteli.

Hevonen pitää juottaa. Hän tarttui ämpärin sankaan, kiersi
pakkalaatikkoröykkiön ja pysähtyi ottamaan setelejä, jotka isä oli
jättänyt. Näin paljon! Hän odottaa muitakin kuin Jounaa. Olisi saanut
sen samalla sanoakin. Tulkoot, kun vain ei Rastas tule. »Neiti Rastas»
— kunhan ei isä aikoisi naida häntä. Silloin ainakaan ei Ella jää
kotiin. Taasen veri pysähtyi. Tällaista myrtynyttä se oli hänen
elämänsä. Pikku oli ainoa valokohta, jollei Pikkua olisi ollut — niin
sitten... ties miten olisi käynyt. Aikooko isä naida Rastaan? Rastas
kyllä puolestaan kauan on vaaninut isää. »Onko herra Tyrni kotona
— saisinko tavata? Kuka on puhelimessa? Minulla olisi asiaa, minun
täytyy saada häntä tavata Milloin häntä sitten voi puhutella...? Olen
itse kirjailija, en mitenkään tahdo häiritä, mutta on kysymys eräästä
artikkelista... Mutta tämähän on merkillistä!» »Niin on — saattaa olla,
mutta hän tekee työtä. Hyvästi.» Ella naurahteli ajatellessaan kuinka
hän sulki puhelimen. Mutta lienevät kaupungilla tavanneet — kuka heidät
tiesi. Vaikka olisi asia ollut kuinkakin valmis, vaikka jo olisivat
sinutelleetkin. Kuohutti, kun sitä ajatteli. Isä olisi saanut rakastua
edes johonkin toiseen. Mutta miehille pitää olla kaunista ja Rastas
on tietysti kaunis ja käy kauniissa vaatteissa. Sellaista se on tämä
elämä, että myrkky sentään...

Ella seisoi kauan ääneti seinän luona ja katseli vettä, joka kohisi
ämpäriin. Hänen mielessään liikkui epämääräinen tunto siitä, että
veden kuohunta jollakin tavoin tapahtui hänen puolestaan. Hän odotti
että ämpäri täyttyisi ja vesi sitten tyyntyisi. Vesi äänsi kivimuurien
ympäröimällä pihamaalla ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä suurempikin
syöksy. Yhtäkkiä puhui joku ihminen siinä vieressä jotakin. Ella
näki pitkän kalpean miehen — lienee ollut joku laivan kokkipoika tai
sellainen, sellaisen näköinen hän kumminkin oli.

— Tässäköhän se on kirjailija Tyrnin kaupunginkortteeri?

Ei, ei sentään ollut laivapoika, vaikka olisi ollut ylioppilas.

— Tässä, sanoi Ella lyhyesti ja kiersi kiinni hanan. — Mitä olisi
asiaa, kyllä minä toimitan.

— Eikö häntä itseään voisi tavata?

— Miksei, jos vain jostakin saatte kiinni.

— Eikö hän ole kotona?

— Kotona? Hänen hevosensa on kotona täällä, sillä vain hevosella täällä
oikeastaan onkin kaupunginkortteeri. Mutta mitäs olisi asiaa, kyllä
minä toimitan — johan sanoin.

Nuori mies seisoi tuijottaen eteensä ja Ella Tyrni luuli jo tietävänsä
hänen asiansa. Tuollaiset samaan kohtaan unohtuvat silmät — kyllä hän
tiesi kenellä ne olivat. Isä katsoi myöskin usein sillä tavalla.

— Minä olisin vain mielelläni tavannut hänet itsensä.

Ella Tyrnissä kiehahti. Kyllä hän tuonkin laulun tunsi. Ja osasi laulaa
siihen lauluun takaisin.

— Vai niin, vai. Mutta kyllä on parasta, että menette rikkaampien luo.
Herra Tyrni ei ole mikään pankki. Tehkää tekin työtä. Herra Tyrni on
tehnyt työtä.

Nuori herra siirsi katseensa tyttöön, katsoi pitkään ja räpytteli
silmiään.

— Olisin vain jättänyt hänelle tämän kirjan. Mutta voinhan panna sen
postiinkin.

Hän oli jo lähtemäisillään ja Ella oli päättänyt jättää hänet oman
onnensa nojaan, kun kirjailijan tytärtä yhtäkkiä alkoi huvittaa ja hän
pysähtyi miettivän miehen kohdalle ja rupesi puhumaan iloisuuttaan
peittäen:

— Vai kirjan, vai. Se on kai teidän kirjoittamanne. Vai olette te jo
saanut munituksi itsestänne kokonaisen kirjan. Ja tahtoisitte antaa sen
Jaakko Tyrnille. Se on oikein se. Sillä hän on sittenkin mestari, hän.
Niin, ehkä voitte tulla häntä tapaamaankin — ei juuri nyt ennen joulua,
mutta vaikkapa toisena joulupäivänä. Niin, toisena joulupäivänä sopii.

Hän hätkähti, sillä hän oli tehnyt jotakin aivan tavatonta. Oliko hän
todella käskenyt heille vieraita? Oliko hän tullut hulluksi? Mutta
ehkei tuo tyhmä poika ollut sitä huomannut. Ella jatkoi nopeasti:

— No, antakaa tänne, kyllä minä toimitan perille. Luulin vain —
niitten kanssa on helisemässä, kun pyytävät rahaa lainaksi. No antakaa
nyt vain, kyllä hän sen saa, ei tarvitse pelätä, että sen hukkaan.
Tuollainen pieni kirja, se menee hyvästi kassissa kinkun ja makkaran
joukossa. Onko siellä sisällä kirjoitettuna, keneltä se on ja osoite.
Jos niinkuin herra Tyrni tahtoisi jotakin vastata. No, antakaa tänne
vain, toimitan sen kirjailijalle kun lupaan. Vai taidatte luulla että
minä nielen sen — mikseikö tuollaista pientä vaivaista voisikin niellä.
Se on kai ensimmäinen kirja, ne ovat kirjailijat aina silloin niin arat
tekeleistään... Varmaan runoja?

Nuori herra oli seisonut ääneti, kuunnellut kuin sateen rapinaa ja
silmäili poissaolevana milloin kivihiilisäkkeihin, milloin puhuvaan
tyttöön, milloin ylöspäin, likaisiin ikkunariveihin. Eikö tuo nyt
mistään herää? ajatteli Ella huvitettuna, heilutteli ämpäriä ja puhui
ja pisteli. Nuori herra katsahti häneen yhtäkkiä, Ella tunsi olleensa
liian hävytön, nuori herra nosti lakkiaan, kääntyi ja läksi. Nopeat
askeleet kajahtelivat porttikäytävän asfaltilla, missä isä äsken oli
kulkenut.

Vai niin arka hän olikin. Tietysti runoilija. Menköön. Sellainen ohut
kirja kuin nälkiintynyt lude. Menköön.

Ella Tyrni ei mitenkään myöntänyt itselleen, että hänen oli hiukkasen —
aivan hiukkasen — paha olla. Tämä ei ollut ensimmäinen runoilija joka
pyrki isän puheille. Kaikkienhan niiden teki mieli tavata maan suurinta
kirjailijaa ja tuoda hänelle kirjojaan. Suurinta? — Arvostelijat eivät
koskaan sanoneet »suurinta», aina vain Jaakko Tyrni oli »eturivin
mies». Kuohutti, kun sitä ajatteli. »Eturivin mies» — se oli sellaista
kiertelemistä, pelkäsivät kai loukkaavansa sitä tai sitä kirjailijaa.
Kuka tässä olisi ollut suurin kirjailija, jollei Jaakko Tyrni?
»Eturivin mies» — lurjukset!

Ella Tyrni kuunteli janoisen Pikun pitkiä vetoja vesiämpäristä ja
muisti, että päivä jo oli pitkälle kulunut. Hän kiiruhti reelle, kantoi
talliin valjaat ja peitteet, sulki oven, pisti avaimen taskuunsa ja
läksi juoksujalkaa kaupungille.

Jaakko Tyrni taas osaltaan oli, vapauduttuaan eräänlaisesta
holhouksenalaisesta tunteesta, jota hänen kuolleen vaimonsa tytär
Ella, aina ikäänkuin yhä edustaen äitiään, oli harjoittanut häntä
kohtaan, suunnannut askeleensa pankkia kohden. Näin kevyin askelin ei
hän ikinä ollut lähestynyt tätä laitosta ja hänen mieleensä palautui
sarja hetkiä, jolloin hän hätääntyneenä oli astunut tässä kadulla
edestakaisin, edestakaisin, saamatta voimaa nousta portaita ylös.
Silloinkin, kun Varala sanoi, etteivät takaajat ole päteviä niin
suureen summaan: hän tuli kadulle eikä tietänyt minnepäin mennä,
sytytti paperossin toisensa jälkeen, käveli ja käveli ja poltti ja
odotti, että ajatuksillaan voisi manata tänne jonkin pätevän nimen,
heti hyökätä sen kimppuun ja johdattaa pankkiin. Kaikki ihmiset, jotka
kulkivat ohitse, olivat hänelle sillä hetkellä vain nimiä — kelvollisia
nimiä ja kelvottomia nimiä. Ihmettä ettei sellainen hätääntynyt
ihmistahto todella vetänyt paikalle laumoittain rikkaita ihmisiä. Ei
tullut yhtään ainoaa. Ja Ylönen, toimittaja, joka hyvänä psykologina
hänet siinä yllätti ja heti arvasi mistä oli kysymys, tämä Ylönen
alkoi kiivaasti puhua hänelle rouva Kassandra Sjöblomista. »Mitä
herttaisin, yksinkertaisin ihminen — elää miehensä kuoleman jälkeen
pelkästään hyväntekeväisyyttä varten. Ja varakas. Sellainen takuu
ei hänelle merkitse mitään.» Pelkäsikö Ylönen hänen aikovan ruveta
kiusaamaan häntä itseään? Ei pelkoa: Ylönen ei olisi ollut pätevä nimi.
»Nuori mies suuntaa kulkunsa puistikkoa kohden, missä Villa Kassandran
valkoinen torni jo kaukaa hohtaa häntä vastaan. Hän on sitä monesti
tarkannut, ennen maailmassa hiihtoretkillä ja yksinäisillä vaelluksilla
kesäilloin. Se on aina tuntunut kylmältä ja poistyöntävältä. Nyt hän
ensi kertaa on astuva sen portista ja rohkaisee itseään ajattelemalla,
että rouva Kassandra on hiljainen, kalpea leski, joka vain hakee
kevennystä kanssaihmisten auttamisesta. Hän on, jos kuka, pätevä
nimi, nimi, jonka kuullessaan pankinvirkailijat kaikista luukuista ja
kaikkien pöytien takaa kunnioittavasti kumartavat. Kassandra Sjöblom
— mahtisana jota totellaan. Kassandra Sjöblom — pelastus, nimi! Tätä
sanelee itselleen nuori mies, astuessaan valkoista tornia kohden. Ja
kuitenkin hänen sydämensä kituu ja vapisee: jos tämä hyvä nimi kaikesta
ihmisystävällisyydestään huolimatta sanoo ei, niin mitä sitten? Hänen
kätensä valahtavat vuoroin kuumiksi, vuoroin kylmään hikeen, hänen
kielellään on karvas maku. Portin edustalla hän päättää kääntyä
takaisin. Kellon hopeankarvainen nuppi — onkohan se todella hopeaa? —
tuntuu tuottavan samat seuraukset kuin revolverin liipasin, jos siihen
satuttaa. Hän ei voi mennä, hän ei voi puhua, kurkku on kuiva. Mutta
vekseli tänään ennen kahtatoista! Pätevä nimi, lempeä leskirouva... Hän
saa kätensä nousemaan ja kuulee jostain kaukaa heleän kellonsoiton.
Lempeä leskirouva, lempeä leskirouva, oi, olkoot kaikki hyvät henget
nyt armolliset...! Portti avautui, samoin ovi marmoriportaitten päässä.
»Voisikohan rouva _Sjöblomia_... Sjöblomia saada tavata. Ei, en viivy
kauan... olisin hyvin kiitollinen.» Peilejä tauluja, kristallikruunuja,
kultaa, silkkiä, parkettia ja keskelle tätä kaikkea ilmestyy pieni
pyöreä nainen. Eihän se toki saata olla tuo lempeä leskirouva! »Minä
olen rouva Sjöblom. Tehkää hyvin ja istukaa. Mitäs _olisi_...? Niin,
mieheni oli hyvin taidetta rakastava. Me toimme sitä kotiin kaikilta
matkoiltamme. Vintti on täynnä, tänne alas ei lainkaan _mahdu_...
Kallisarvoisia taideteoksia. Täytyy tehdä niinkuin museoissa missä
vallitsee tilanahtaus, että vaihdetaan... Niin Takaukseen? Ei, en
milloinkaan. Mutta voitte saada luvan kirjoittaa minusta, nimittäin
taidekokoelmistani. Ei, en millään ehdolla. Annoin miesvainajalleni
lupauksen, etten milloinkaan mene takaukseen. Olen sitäpaitsi kärsinyt
suuria tappioita, osakkeethan eivät nykyään tuota mitään. Olen
köyhä ihminen, elän kädestä suuhun. Hyvästi, hyvästi.» Hän saattaa
ovelle asti, kumartaa ja kääntää selkänsä. Kirjailija saa ylleen
päällystakin, työntää kädet taskuihin — ne häviävät syvälle, sillä
vuori on rikki — suistuu ulos ovesta, alas marmoriportaita, läpi portin
ja on jälleen kadulla. Vai sellainen lempeä leski se olikin. Köyhä,
rutiköyhä — taideteoksia vinttikin täynnä. Piru vieköön hänet ja hänen
taideteoksensa. Niistä vielä tässä kirjoittamaan — nimittäin hänestä
itsestään. Siitä pyöreästä leskestä — hahhahhaa! Piru vieköön hänet ja
hänen taideteoksensa ja tappionsa. Kauhistus sentään — vekseli!»

Jaakko Tyrnin täytyi purskahtaa nauruun. Ne ajat olivat nyt olleet ja
menneet. Kolmekymmentä vuotta hän oli taistellut, mutta nyt ne olivat
olleet ja menneet ne ajat. Hän astui levollisena, milteipä iloisena
miehenä pankkiin. Eteispalvelija kumarsi hänelle kunnioittavasti —
olisipa nyt joku johtajista, vaikkapa Varala sattunut tulemaan: hän
olisi mielellään antanut herrain tietää, että hän nyt maksaa velkansa.
Hän olisi myöskin tahtonut kiittää heitä. He olivat sentään aina
kohdelleet häntä ystävällisesti. Niin, ja sanoa jotakin sellaista
leikillistä kuin että hän nyt rupeaa kapitalistiksi ja tallettaa tänne
miljoonansa. Ikävä kyllä, ei tullut ketään johtajista, ainoastaan
yleisöä kulki ulos ja sisään. Siellä paloi kaikkialla sähkö ja
jonkinlaisen sähköisen mielialan vallassa Jaakko Tyrni pujotteli
penkeillä istuvien ihmisten, jonossa seisovien ihmisten ja kulkevien
ihmisten sivu luukulle. Sielläkin oli täyttä eikä siellä näyttänyt
olevan tuttua neitiäkään, jolle olisi voinut huomauttaa, että tässä hän
nyt... Niin, kyllä täällä, tässä samassa huoneessa oli monta kertaa
kulkenut kuin tulisia rautoja pitkin ja tuntenut olevansa kuin häpeän
peittämä. Tämä kuvitteleminen jälkeenpäin — se ei ollut mitään, aika
oli laimentanut kaikki tyynni. Jouna tuli yhtäkkiä hänen mieleensä —
Jounalle täytyy antaa joululahja, hän on sen ansainnut jos kuka, hän,
joka aina ajattelee muita eikä itseään. Jos löytäisi oikein kauniin
tuhkakupin — niitä on hopeaisia. Sellaisen ääressä mies kuvittelisi
olevansa kuningas. Niin, ja eiköpähän Jouna lopulta kuitenkin joudu
aatoksi Tyrnilään niinkuin ennenkin. Se hänen nuoruutensa rakastettu,
joka elää onnellisena maatilan rouvana ja jonka luokse häntä aina
kutsutaan, se on hänet unohtanut, niinkuin ihmisten tapa on.
Sisimmässään unohtanut. Jota Jouna varmaan ei ole tehnyt. Ja juuri sen
tuntien Jouna viime tingassa ei mene hänen kotiinsa jouluksi, vaan
tulee Tyrnilään. Jouna on kiintynyt Ellaan... Jaakko Tyrni säpsähti,
sillä jonottaessaan pankissa luukulla hän yhtäkkiä joutui vuoroonsa
eikä hyvin lyhyen hetken aikana muistanut, mitä varten hän oli täällä.
Että sellaisessa, hänelle niin tärkeässäkin asiassa saattoi menettää
muistinsa! Velka, viimeinen velka! Siinä seisoi hänen edessään aivan
outo nuori neiti, jolle täytyi puhua kuin vieraalle ainakin. Hän olisi
toivonut, että se olisi ollut se tuttu neiti, olisi ollut mukavaa saada
lyödä leikkiä siitä, että nyt sitä ollaan velattomia miehiä! Taisi
jo olla joululaitumilla hänen vakituinen neitinsä. Nyt tapahtui koko
tärkeä toimitus kuivasti ja arkipäiväisesti:

Haluaisin täyttää _kassakreditiivini_... Se lankeaa kyllä vasta joulun
jälkeen, mutta minä tahtoisin sen pois nyt jo... joululahjaksi. Ei,
sitä ei uudisteta. Mitähän korot tekevät?

Hän joutui kassalle — siellä oli toki tuttu neiti, oikein tuntui
hauskalta — Jaakko Tyrni, Jaakko Tyrni, mikä lapsi tänään oletkaan! Hän
näki yhtäkkiä edessään koko huoneen ikäänkuin näyttämölavana, ihmiset,
oman itsensä, ja kuuli oman äänensä puhuvan:

... No, minä tulin, on mukavaa saada tämäkin velka pois. Se on nyt
viimeinen tällä kertaa. Kuka sitä tietää vaikka miten paljon vielä
täytyisi ottaa. Jos annatte. No niin, no niin, en minä voi valittaa,
hyvin on aina annettu. Kiitoksia vain paljon. Ja hyvää joulua!

Näyttämökuva katosi samassa hetkessä jolloin hän antoi kättä
kassaneidille — hänellä oli se tunne, että hänen tänään piti se
tehdä. Oikeastaan hänen olisi tehnyt mieli tänään lähettää kukkia
tänne pankkiin, ei kenellekään erityisesti, vaan kaikille, koko
laitokselle. Tämä on oikeastaan kummallinen yhteiskunta, koneisto joka
pyörittää myllyä, mylly jauhaa rahaa, yhdestä luukusta tulee kultaa,
toisesta hopeaa, kolmannesta... Alhaalla ovat holvit. Oikeastaan
ne ovat joitakin rahaväen pyhättöjä, missä toimitetaan salaista
jumalanpalvelusta. Siellä seisoo mahtava tirehtööri ja leikkelee
kuponkeja. Mikä kumma juttu se olikaan kerran jossakin pilalehdessä:
koroillaaneläjä läksi ostamaan saksia, joista ei syntyisi känsiä
kuponkeja leikatessa! Siellä ne seisoivat holvissa, ikuisessa
sähkövalossa ja leikkelevät: lits-lits-lits-lits-lits...

Joko se nyt tapahtui ja joko hän on jälleen kadulla? Tällaistako se
nyt on se velattomana olo? Ei sen kummempaa. Hauskaa se sentään on,
hemmetin hauskaa. Ja köykäistä, ja huvittavaa ja tanssittavaa, ja
hullutteluun houkuttelevaa, ja lapsettavaa ja... Ohhoh, yhtäkaikki,
jos tekisi Tyrnilään talvipuutarhan. Nimittäin sellaisen pitkän
lasikatoksen, jossa talvella pitäisi palmuja ja kaikkinaisia muita
kukkasia. Viinihuone — se kuuluu myöskin olevan erittäin hauska paikka.
Ja kannattavankin kuuluu. Ohhoh, yhtäkaikki, ja mitähän vielä sinä alat
tehdä, Jaakko Tyrni? Ehkä hankit lentokoneen. Annamarin säästökirja,
se unohtui... hemmetissä. Ei viitsi heti mennä takaisin pankkiin —
saattaisivat nauraa. Tuttu kassaneiti varsinkin, jolle tuli kerrotuksi
millä asioilla liikkui. Sellaista se on, kun rupeaa suupaltiksi — äh!
Jollei nyt Jouna odottaisi, niin menisi sittenkin yksintein takaisin
ja ottaisi säästökirjan. Mutta Jouna on täsmällinen kuin raatihuoneen
kello. Ja voihan huomennakin lähteä kaupunkiin. Ohhoh, se joka nauraa,
jos hänen huomenna taas pitää valjastaa hevonen, se on Ella! Ella ei
vielä osaa hymyillä, mutta Ella osaa nauraa.

Ei, päätteli Jaakko Tyrni, menen vielä pankkiin ja teen kaikki
ostokset. Kunhan ensin olen tavannut Jounan.

Aurinko ei päässyt tänne alas kivimuurien väliin, mutta siellä täällä
ikkunoissa heijasti valoläikkä suurta aurinkoa, ottaen vastaan säteet
ikäänkuin monien käsien läpi, ties mitä teitä, ristiin rastiin toisista
pinnoista, jotka olivat ennättäneet aikaisemmin ja jotka nyt vuorostaan
kiiruhtivat lähettämään valoa eteenpäin.

Siitä olisi saattanut hauskasti puhua lapsille, kuinka kuolleet
kappaleetkin ottivat vastaan valoa ja lähettivät sitä edelleen. Ehkäpä
arvokkain elämäntyö olisikin ollut lukukirjan kirjoittaminen lapsille.
Ehkäpä vain jonkin turhan kunnianhimon takia hänkin, Jaakko Tyrni,
kirjoitti romaaneja. Lukukirja lapsille — se oli ehkä lisäksi kaikkein
tärkein. Ja kaikkein vaikein. Minkätähden hän, Jaakko Tyrni, yleensä
jätti seminaarin ja rupesi lukemaan ylioppilaaksi? Kunnianhimostako?
Hänen silmiensä eteen välähti yhtäkkiä mallikoulun luokka sellaisena
kuin hän oli nähnyt sen uskontotunnilla kerran kirkkaana kevätpäivänä,
jolloin linnunlaulu ulkoa tunki sisään niin voimakkaana että lasten
oli vaikea seurata opetusta. Kuva värisi hänen edessään ja rinnassa
tuntui pistos. Samassa oli kuva poissa ja hän tapasi itsensä ääneen
lausumasta: lukukirja Suomen lapsille, varmaan se onkin tärkein. Hän
seisoi näyteikkunan edessä, johon oli rakennettu kokonainen hiihtomäki
pienine tyttöineen ja poikineen. Vai tonttujako ne olivatkin? Pienine
suksineen ne tulivat alas pumpulia, joka oli sirotettu täyteen
sokerinvärisiä hiutaleita. Sisältäpäin pistäytyi nyt keskelle
maisemaa ihmiskäsi, korjatakseen jotakin. Käsi toi kelkkamäkeen
huomattavan lisän: tontun, joka meni kumoon keskellä vauhtia. Se oli
nerokas ajatus, koko kelkkamäki alkoi elää. Jaakko Tyrniä rupesi
naurattamaan ja hän muisti samassa, ettei hän ikinä valmistu tästä
hauskasta toimettomuuden tilasta. Hauskat ja keveät totisesti ovat
nämä velattoman miehen askeleet! Minkähän kaltaiseksi tästäpuoleen
muodostuu työ? Jos päästäisi peliin naisen... Ja taskukirjan —
pitäisiköhän se hankkia ja panna muistiin kaikki villit päähänpistot?
Toiset pitävät sitä niin tärkeänä. Jos lähtisi aamiaiselle Jounan
kanssa. Tekisi mieli pyytää muitakin. Kaikki kirjailijat, mitä vastaan
sattuu. Niitä on vielä paljon sellaisia jotka hikoilevat pankkien
ulkopuolella ja suuntaavat kulkunsa lempeiden leskien ja luuvaloisten
vanhainpoikien porteille. Täytyy tästäpuoleen ruveta tekemään jotakin
heidän hyväkseen. Jos voisinkin olla heidän turvanaan... Kirjailija,
jolla ei ole velkoja, hän on toki poikkeusasemassa ja niinmuodoin on
hänellä poikkeukselliset velvollisuudet. Tyrnilän vinttikamari, sehän
on tyhjänä. Jos vain korjaa muurin, niin saa mainion työhuoneen. Se on
talon hiljaisin huone, näköala on suurenmoinen, katto alenee hauskasti
räystästä kohden. Se on suuri huone. Siinä saattaa mietteissään astella
edestakaisin. Ja ohimennen pistää puita pesään. Teettääpä sinne
jonkinlaisen takantapaisen uunin.

Siihen saavat sitten tulla työtä tekemään! Vuoronperään kaikki, joilla
ei ole kotona työrauhaa. Kyllä hän katsoo ettei heitä häiritä. Ei
kenellekään hän ilmoita kuka hänen luonaan on. Ella osaa vartioida
työrauhaa, Ella on siinä suhteessa voittamaton. Hän peloittaa pois
vieraat kuin paha koira. Jospa syntyisikin sarja hyviä kirjallisia
teoksia hänen, Jaakko Tyrnin katon alla. Ja hän saisi asianomaisten
kirjailijain mukana elää läpi luomistyön tuskat ja ilot! Ehkäpä jonkin
kirjan lopussa tavattaisiin päiväys »Tyrnilässä silloin ja silloin».

Outo makea tunne valahti läpi Jaakko Tyrnin olennon. Hän oli ajatellut
jotakin varsin kaunista ja kuitenkin häntä hävetti. Mitä joutavia —
hän oli tänään tuiki kelvottomalla ja holtittomalla mielellä. Mahtoiko
ollakin niin, että velkakuorma oli se ankkuri, jonka varassa ihminen
pysyi kurissa? Joukko ajatuksia temmelsi hänen päässään, ajatuksia
todellisuudesta ja ajatuksia mielikuvitusmaailmasta, ja näiden ajamana
hän suuntasi kulkunsa toiselle puolelle katua.

Kirjailija, jolla ei ole velkoja eikä karhuja, jolla on hevonen
ja kahden hehtaarin maapaikka sekä lisäksi suuri lukijakunta ja
päässä aiheita niin että kiehuu — tämän näköinen se on! Harvinaisuus
totisesti, sellainen, jota sopii näyttää markkinoilla.

Mitä ihmettä hänen pitikään tehdä toisella puolella katua?

Käsi laskeutui keveänä hänen olkapäälleen ja Lauri Jounan tummat kasvot
tulivat näkyviin. Tottakin: Jounaahan hänen oli pitänyt mennä tapaamaan
kirjakaupan edustalle. Jouna ei sanonut mitään, katsoi vain ikäänkuin
kätkien mielessään jotain erikoista. Iloa vaiko surua? Iloa. Tuo oli
iloa. Jaakko Tyrnin sydän sykähti kiitollista vastailoa: Jouna oli kuin
olikin hänelle läheisin kaikista, niinkuin hän ei kukaan ollut iloinnut
Jaakko Tyrnin menestyksestä. Tyrni tunsi, että Jouna nytkin oli
ajatellut häntä, seisonut ikkunassa ja katsellut hänen uutta kirjaansa
ja sitten rientänyt häntä vastaan. Jaakko Tyrnille johtui mieleen,
että hänen pitäisi sanoa Jounalle tämän eläessä mitä hän tunsi häntä
kohtaan: loputonta kiitollisuutta. Jottei se jäisi siihen hetkeen,
jolloin joko hänen suunsa oli ikuisesti sulkeutunut, tai Jounan korva
lakannut kuulemasta. Hänen rinnassaan läikähti lämpimästi. Mutta ei
mitään hän saanut huulilleen, seurasi vain ystävää yli kadun lumisohjon
ikkunaa kohden, missä kirjaröykkiön selät toistivat hänen nimeään ja
missä hänen kasvonsa marmoriin hakattuina kohosivat kirjojen keskeltä.

— Vai niin, vai niin, vai oikein noin, hymähti Tyrni, tuntien kuuman
aallon kulkevan läpi ruumiinsa ja ohjaavan verta kasvoille. — Mitäs ne
nyt noin, jatkoi hän ja kääntyi selin koko tuohon alttariin, joka oli
pystytetty hänen kunniakseen.

Samassa hänen kuitenkin teki mieli nähdä, miltä kansilehti vaikutti,
minkälaisia sidotut kappaleet olivat ja minkä vaikutuksen teki
loistolaitos. Niin, ja entä jos olisi kuullut, mitä ihmiset sanoivat
siinä seisoessaan. Hän kääntyi ja ahmaisi ylikantaan vaikutuksen
tuotantonsa ulkoasusta — tuossahan ne olivat kootut teoksetkin
nahkaselkäisenä laitoksena tämänjouluisen kirjan takana — mutta ei
kehdannut jäädä pitemmältä katselemaan. Jouna ujostutti häntä pahemmin
kuin vieraat ihmiset, Jouna näki läpi ihmisen. Hän puhutteli Jounaa,
saadakseen hänestä irti jonkin sanan. Hän kysyi mitä kuuluu tai jotakin
muuta turhanaikaista.

Mitä kummaa? Jounan kostea katse oli suunnattuna jonnekin aivan
toisaalle kuin marmorikuvaan ikkunassa ja joulun luetuimpaan kirjaan.
Tyrni seurasi katsetta ja tuli johonkin ikkunan äärimmäiseen kolkkaan,
missä esikoisteokset epäluuloisina ja uppiniskaisina puolustivat
paikkaansa kuin nahkapojat, jotka humalaisina saavuttuaan kasarmiin
ensi kerran riviin asettuessa varustautuivat kaikkien mahdollisten
konnamaisuuksien ja vääryyksien varalta. Olisiko Jouna tänään voinut
ajatella jotakin muuta kuin Jaakko Tyrnin uutta kirjaa, tai hänen
rintakuvaansa tai jotain häntä koskevaa?

— Kuulehan, alkoi Tyrni, koettaen ottaa hänet haltuunsa, — tiedätkö
mistä minä tulen? Tässä on oltu niinkuin hiukkasen pankkiasioissa.
Ja muutenkin tämä on eriskummallinen päivä. Mutta mitä hittoa sinä
katselet? Mitä sanot sellaisesta romaaninnimestä kuin »Pieni aurinko»?
Minun mieleeni tuli tänään tuo nimi, kun seisoin Tyrnilän portailla ja
pieniä aurinkoja oli minne vain katsoi. »Pieni aurinko», miten luulet
sen menevän yleisöön? Tuotako sinä katselet tuota »Punapurjetta»? Sehän
kuuluu lupaavalta. »Kertovainen runoelma» — vai niin, vai niin. »Haunia
Vuorinen» — tunnetko tekijän? Mies, mikä sinun on?

Jouna tuijotti ruutuun ikäänkuin hänen edessään olisi ollut ilmestys,
nyökkäsi eteensä ja kääntyi yhtäkkiä hymyillen ystävänsä puoleen.

— Kun minun ja sinun nimet kerran ovat vain kuolleita sanoja
kirjallisuushistorian sivuilla, elää hän vielä ihmisten huulilla ja
ihmisten sydämissä.

Jaakko Tyrni purskahti jo nauruun, ottaen sanat leikiksi, kun hän
huomasi liikutuksen Jounan kasvoilla. Pari nuorta naista seisoi
ikkunassa. »Mitähän se maksaa?» sanoi toinen. »Viisitoista markkaa»,
sanoi toinen. »Minä ostan aina Jaakko Tyrnin kirjat, vaikka mitä
maksaisivat.» Ilon aalto kävi Jaakko Tyrnin olennon läpi, hän kääntyi
nopeasti selin naisiin, kuuli heidän astuvan kirjakaupan portaille ja
lyövän oven auki. Hänen teki yhtäkkiä mieli seurata heitä, nähdä kuinka
he astuvat myymäläpöydän eteen ja kuulla heidän sanovan: saisinko minä
Jaakko Tyrnin viimeisen kirjan. Hänen teki mieli tuntemattomana seisoa
jossakin syrjässä ja seurata kirjojen menekkiä, tai suoraan sanoen
laskea miten moni osti hänen uutta kirjaansa tai koottuja teoksiaan.
Silmänräpäyksessä hän kuitenkin otti itsensä kiinni kuin pahanteosta,
häpesi, torui itseään ja tarttui Jounaa käsipuoleen.

— Mitä sinä äsken sanoitkaan? Ketä sinä tarkoitit? Sanoitko tosissasi
että joku on niin etevä? Anna anteeksi, mutta epäilen jonkin verran.
Kyllä sinun »Joutsenesi» elää yli yhden ja toisen uuden tulokkaan. Älä
sinä puistele päätäsi. Ne ovat täydellisiä säkeitä. Eurooppalaisenkin
mittapuun mukaan.

— Mutta kukaan ei lue niitä.

— Niiden aika on vasta tulossa.

— Älä viitsi. Tiedän niin erinomaisen hyvin tuon ainoan pienen kirjani
arvon tai arvottomuuden.

— Sinun täytyy lakata ajattelemasta meidän muiden töitä ja jatkaa omaa
työtäsi.

— Ei puhuta siitä, sanoi Jouna, pyrkien irti kiusallisesta
keskustelusta.

— Siitä juuri puhutaan. Kaiken aamua olen sinua ajatellut. Ei olisi
minua, jollei olisi sinua. Ja niin saisi sanoa moni muu kirjailija.
Mutta nyt me jo saamme pysyä pystyssä omin voimin. Nyt on sinun aikasi
tehdä omaa työtäsi. Tänään saunassa puhutaan siitä. On, on sauna.
Annamar jo lämmittää. Olet meillä yötä. Kuule... niin, ja asetut
kerrankin vinttikamariini ja kirjoitat siellä. Olen ajatellut, että
nyt kun olen velaton mies, niin koetan, minäkin, tehdä jotain pientä
muiden hyväksi. Niin — käväisin tänään pankissa, maksoin pois. On se
mukavaa. Nyt voin ottaa sinne vinttikamariin ketä vain, tekemään työtä.
Kuusitoistatuhatta. Niin, ja korot — mitä siitä nyt menikään?

Jouna pysähdytti hänet yhtäkkiä keskelle ajuririviä, reen ja sen takana
olevan hevosen pään välille.

— Ota Haunia Vuorinen, sanoi hän ja katsoi kuumasti Jaakko Tyrniin. —
Ota Haunia Vuorinen tekemään työtä Tyrnilän vinttikamariin.

— Senkö sen kertovaisen runoelman tekijän, sen Punapurjeen?

Jaakko Tyrni puhui äänellä, jolla puhutaan vihamiehestä. Ja ilman
mitään järjellistä aihetta hän todella katsoikin tuota tuntematonta
karsain silmin.

— Juuri hän, lämpeni Jouna puhumaan. — Hänestä se tulee kirjailija.

Jaakko Tyrni tulistui. Hän oli kysymäisillään, tiesikö Jouna sen
niin varmasti ja oliko Jouna siitäkin varma että ehdottomasti oli
hyödyllistä päästä ilman taisteluja noin vain valmiiseen vinttikamariin
kirjoittamaan. Vaikka olisi koko Haunia Vuorisen runoileminen ollut
jonkinlaista penikkatautia.

— Oletpa sinä ihmeellisen varma uudesta turvatistasi. Se on kai oikea
ihmelapsi tuo Punapurje. Hauska kuulla, hauska kuulla. Olet taitanut
tuntea hänet ehkä jo kauankin, tämän loistavan tähden. Olet ehkä ollut
hänenkin neuvonantajanaan ja ohjaajanaan...

— En, keskeytti Jouna hämmästyneenä Tyrnin puheen.

— Vai et — no sitten — niin, miten sitten tyrkytät häntä minulle?
Vaikka olisi penikkatautia koko runoilu, piru vie.

— En tiedä miehestä enempää kuin sinä. Olen ostanut kaikki mitä on
ilmestynyt jouluksi ja tuosta joukosta löytänyt tämän yhden kirjan. En
tiedä onko mies nuori vaiko vanha — teoksesta päättäen hän on kypsynyt
ihminen.

— Et tiedä? sanoi Tyrni leppeämmin. — Mistä sitten tiedät, että hän
tarvitsee minua ja minun vinttikamariani?

— Niin, enhän tiedäkään. Tulin vain ajatelleeksi että hänessä on jotain
hyvin haurasta ja että häntä pitäisi vaalia, jotta hän jaksaisi antaa
niin paljon kuin suinkin...

Herrat olivat ihmisvirran tyrkkiminä joutuneet katukäytävän alapuolelle
ja pysyttelivät lyhtypylvään turvissa.

— »Löytänyt tämän kirjan», pani Jaakko Tyrni ja katsoi ystäväänsä
ikäänkuin nähdäkseen hänen lävitsensä. — Tämän yhden kirjan, tämän
Punapurjeen! jatkoi hän ja koetti naurahtaa.

— Niin, tämän yhden, toisti Jouna poissaolevana, mutta lisäsi samassa:
— Tietysti en tarkoita näiden joukossa sinun kirjaasi.

— Sitä et pidä mainitsemisenkaan arvoisena, jatkoi Tyrni jonkin verran
keventynein mielin ja saattoi jo nauraa. — Ja kuitenkin olen luottanut
sinuun enemmän kuin kaikkiin arvostelijoihin yhteensä. Olen aina
luottanut. Pitääkö minun ruveta varovaiseksi?

Jouna ymmärsi hänet yhtäkkiä, liikautti kättään ikäänkuin laskeakseen
sen hänen olalleen, mutta huomasi samassa että he seisoivat keskellä
ihmistulvaa ja että kirjakaupan kohdalla oli jokin ryhmä, joka tarkkasi
heitä. Hän siis vain katsoi Tyrniin silmillään, joista ei tietänyt
olivatko ne kosteat kyynelistä vaiko hymystä.

— Älä vain anna tuolle tunteelle sijaa, sanoi hän.

— Mille? ärtyi Tyrni.

— Ruosteelle, sanoi Jouna.

Jaakko Tyrnin mieleen johtui, että joku filosofi — ranskalainen
tietysti — väitti sisällisen naurun syntyvän, jos ihminen vain taivutti
huulensa nauruasentoon. Hän teki tämän, huomasi filosofin olevan
oikeassa ja huomautti iloisesti ystävälleen:

— Maalaat piruja seinälle. Mene puhumaan ruosteesta jollekin toiselle.
Ainakin tänään. Olen ollut pelkkää päivänpaistetta, sillä minä olen
nyt velaton mies. Olenhan juuri käynyt pankissa. Velaton, velaton, hoi
mies, ymmärrätkö mitä se merkitsee? Minä en ole ollut niitä, jotka
keveästi jättävät raha-asiansa muiden hoitoon, minä olen kärsinyt
niistä, ja nyt minä olen velaton. Puhu sinä ruosteesta jollakin
toisella taholla. Minä olen tänään pelkkää aurinkoa. Etkö näe, että
kaikkialla on aurinkoa?

Jaakko Tyrni pidätti sanatulvansa, sillä hän huomasi puhuvansa
ulkopuolella itseään, jonkun olennon puolesta, joka mahdollisesti
joskus tulisi elämään jossakin romaanissa. Tosiaan: Laukkanenhan
se olikin. Hän oli jo julkaissutkin jutun Laukkasesta, joskus
joululehdessä. Laukkanen oli siis jo hahmoiteltu. Laukkasen
erikoisluonne ilmeni siinä, että hän kernaasti lisäsi lukuihin,
joista hän puhui, sopivan määrän. Niinpä hän katsoessa lämpömittaria
ja huomatessa että se osoitti kymmentä, sanoi: kaksitoista astetta.
Tai jos hän oli ollut seurassa, missä oli kaksitoista henkeä, niin
hän kertoi siellä olleen viisitoista. Myöskin hän vähensi luvuista,
kun niiksi tuli. Jos kysyttiin mitä hän ansaitsi kuukaudessa, niin
ansio siinä silmänräpäyksessä hänen tajunnassaan pieneni parilla
sadalla, ja hetken harkittuaan hän ilmoitti pari sataa vähemmän.
Ainoat tapaukset, jolloin luvut Laukkasella pitivät paikkansa, olivat
kun tuli kysymykseen puhelinluettelo tai autojen tai ajurien numerot.
Vaistomaisesti Laukkanen piti nämä numerot päässään järkkymättöminä.
Ja ne tarttuivatkin hänen päähänsä ihmeteltävästi. Kerran etsittyään
puhelinnumeron, hän muisti sen aina. Hän kääntyi joka ohikulkevan
auton jälkeen ja teki illalla itselleen tiliä joka autonnumerosta,
joka päivän kuluessa oli kiitänyt hänen ohitseen. Hän tiesi ulkoa
ei yksin kaikkien tuttaviensa ja käyttämiensä liikkeiden numerot,
vaan puolet koko kaupungin puhelinluetteloa. Kerran hän erehtyi, kun
muuan tuttava kadulla pysäytti hänet ja kysyi erään agronomin numeroa
huvilakaupungissa. Laukkanen muisti kaikki numeroon sisältyvät yksiköt,
mutta pani ne väärään järjestykseen. Kun hän sittemmin sai tiedon,
että oli erehtynyt, niin piti hän itseään sairaana ja meni lääkärille,
valittaen hermojensa huonoa tilaa ja yleistä heikkoutta. Kun siis
numerot näin muutamissa määrätyissä tapauksissa miltei ehdottomasti
pitivät paikkansa Laukkasen sisäisessä näkemyksessä, niin ne toisissa
tapauksissa — ja nimenomaan niissä, joitten asettelu riippui
Laukkasesta itsestään — eivät koskaan pitäneet paikkaansa.

Jaakko Tyrni, olisitkohan sinä Laukkasen kaksoisveli? Tai olisikohan
Laukkanen suorastaan sinun varjosi, joka milloin sulaa yhteen herransa
kanssa, milloin pyrkii hänestä vapaaksi?

Nyt huomasi Jaakko Tyrni yhtäkkiä, että aurinko tykkänään oli poissa.
Oliko päivä jo ennättänyt niin pitkälle? Ei mitään aavistusta hänellä
ollut siitä mitä kello oli. Niin kaukana poissa hän oli ollut, että
miltei tuntui siltä kuin hän olisi palannut ulkomaanmatkalta.
Sekapäinen hän tänään oli. Missä hän oli ollut? Punapurje! Hänen
edessään oli kuin rannaton ulappa, sininen ja unelias, ja juuri
taivaanrannan laidalla näkyi pieni punainen piste. Siellä se tuli:
laiva ja laivalla vaarallinen matkustaja. Jaakko Tyrni ei tuntenut
häntä, mutta juuri häneen hän oli tähtäillyt niin että oli unohtanut
ajan.

»Ole varuillasi!» kuiskasi joku ikäänkuin Jaakko Tyrnin olan takaa.
»Ole varuillasi!»

»Sittenkin ruostetta!» vastasi Jaakko Tyrni ääneti ja puristi nyrkkiä
taskussaan.

Samassa hän kuuli naurua. Nauru tuli toisesta maailmasta ja hän kääntyi
sitä kohden.

Kolme herraa oli astunut kirjakaupasta, ajautunut näyteikkunaan,
aikansa katsellut siinä ja seurasi nyt silmillään Tyrniä ja Jounaa,
jotka näyttivät olevan peloittavan vakavassa keskustelussa —
etteiväthän vain suorastaan riidassa. Jaakko Tyrni näki kolmet
hymyilevät kasvot, heiluvan kepin ja uteliaita silmiä, jotka koettivat
päästä tunkeutumaan hänen salaisuutensa läpi. Samassa kohosivat kädet
hatun reunalle ja kolme hattua nousi. No, siinähän niitä nyt oli
kirjailijoita: Palus, Loila ja Leppiaho. Jaakko Tyrni ilostui ja tunsi
mielensä pääsevän painajaisesta. Sattuivatpa tulemaan otollisella
hetkellä kaikki nuo hänelle myötämieliset kirjailijat. Jouna oli
joutunut oudon kauas ja Jaakko Tyrni astui liioitellun ystävällisenä
Palusta vastaan, joka käsi oikona tuli häntä kohden. Palus puolestaan
puhui hiukan meluavalla äänellä — olisivatkohan pojat tulleet suoraan
sitsistä, jotain sellaista remuavaa heidän olennoissaan tuntui olevan.
Tyrni olisi ehkä jonakin edellisenä päivänä suhtautunut siihen
kylmemmin, mutta tänään, velattomuutensa päivänä oli hänenkin mielensä
irroillaan ja hänellä oli halu lyöttäytyä noiden kolmen seuraan,
kuljeskella, seisoskella ja poiketa ravintoloihin ja kahviloihin. Palus
pyyteli anteeksi ettei ollut vielä lähettänyt Jaakko Tyrnille uutta
romaaniansa — nyt se kyllä jo oli lähetetty.

— Tänään se on Tyrnilässä — tänään, selitti hän, liikutellen roimasti
keppiä niin että se heilui sinne ja tänne. — Tänään kirja tulee
varmasti — varmasti! Olette kai menossa kirjakauppaan. Kannattaakin.
Ei yhtä ihmistä — lyönpä vetoa, ettei yhtä ihmistä tule alas noita
portaita, ilman että hänellä on kainalossa Jaakko Tyrnin uusi kirja.
Jos minussa nyt olisi kateutta edes kotitarpeeksi — kotitarpeeksi vain,
sanon — niin minä perhana vie, nyt kulkisin revolveri taskussa ja
pyytäisin teitä kävelylle jonnekin kaupungin laidoille. Sillä kaikilta
te meiltä viette leivän suusta — leivän suusta sanon, perhana vie!
Mutta minulle ei ole annettu siteeksikään kateutta ja siitä olen aina
ollut taivaan papalle kiukkuinen, perhana vie. Sillä jos minussa olisi
ollut kateutta, tuota tarpeellista ryytiä, tuota ihmiselle niin perin
tarpeellista ryytiä, sanon — niin olisin nyt kilpajuoksusilla Jaakko
Tyrnin kanssa, perhana vie. Minä olisin myöskin ihmisten kainalossa,
kun he astuvat ulos noita portaita. Joka toisella täytyisi olla Sihveri
Palus, joka toisella Jaakko Tyrni. Tai molemmat. Ja vielä paketissakin
minä tönisin Jaakko Tyrniä ja sanoisin: ole jo kirjoittamatta ja pidä
suusi, sillä olet jo elänyt puolen vuosisataa ja sinulla on mainetta,
ja talot ja tavarat ja tytär — niin, tytär, perhana vie. Mutta en
välitä talosta enkä tavaroista enkä, perhana vie saunastannekaan, mutta
tytär, tytär — eikö se jo ala olla täysi ihminen? Silloin kun oltiin
siellä viimeksi saunassa, niin sehän silloin jo oli lopettanut koulun
ja emännöi — perhana vie, koskas Tyrnilässä taas lämmitetäänkään sauna?
Eikös tänään ole lauantai?

Jaakko Tyrni oli äsken närkästynyt Jounalle, mutta Palus sai puhua
mitä tahansa. Tyrni tunsi, että hän puhui pötyä — siitäkin hän oli
varma, ettei Palus ollut pannut kirjaansa postiin häntä varten,
varmaan häneltä olivat vapaakappaleet aikaa sitten lopussa. Hauska
poika joka tapauksessa, ajatteli Tyrni ja päätteli, että hän ehdottaa
hänelle lähempää tuttavuutta ensi tilassa, hänelle ja kaikille noille
muille. Hymyillen Jaakko Tyrni tervehti pientä rokonarpista Loilaa ja
kalpeaa Leppiahoa — mitä mahtoikaan sanoa tuo Leppiahon pieni hymy,
joka ei tapahtunut avaamalla huulia, vaan puristamalla ne kokoon?
Kukaan ihminen ei hymyillyt sillä lailla kuin tuo Aatu Leppiaho. No,
ykskaikki. Jaakko Tyrni hymähti omalla tavallaan, niin että terveet
hampaat näkyivät ja puhui tyynellä iloisuudella, niinkuin se puhuu,
joka luottaa onnensa kestävyyteen.

— Sauna siellä jo lämpiää ja Annamar, se minun »Muusani», toimittaa
kai pian vihdat hautumaan. Niin että tervetuloa vain jo vaikka tänään.
Ei, ihan totta, ei mitään häiriötä. Päinvastoin. Tänään on muutenkin
vähän niinkuin merkkipäivä... Niin, no kirjankin tähden — niin,
miksei arvostelujenkin ja menekinkin. Mutta muutenkin. Ja minun on
tehnyt mielikin niinkuin näin vanhempana miehenä puhuakin nuorille
kirjailijoille. Jos niinkuin voisi olla heille — kuinka sen sanoisin
— joksikin avuksi. Niin että tervetuloa vain. Mennään ensin saunaan
ja syödään sitten päivällinen. Ja eiköhän sitä yöksikin mahduta, jos
niinkuin tyydytään siihen mitä talossa on. Se Annamar siinä huusikin
lähtiessä, että sopii vain tuoda kirjailijat saunaan, kyllä hän
toimittaa hyvät löylyt. »Opin sauna, opin sauna» — muisti se senkin se
minun Muusani.

Jouna kääntyi ikkunasta, kuullessaan vaalilausettaan siteerattavan ja
kokoontuneitten kirjailijain nauravan.

— Onpa oikein hauskaa, että Tyrnilän Muusa lupaa hyvät löylyt, sanoi
hän ja lähestyi kirjakaupan portaita. — »Opin sauna autuas aina.»

— Se on jotain vanhaa renkutusta tuo — mitäs se onkaan? huusi Palus.

Leppiahon huulet vetäytyivät niin kokoon että ne tykkänään hukkuivat
näkymättömiin. Hän valmisti jotain sanottavaa, mutta ei saanut sitä
esiin, vaan hymyili sisäänpäin ja loi veitikkamaisia silmäyksiä
Palukseen, joka oli tarttunut Loilaa käsipuoleen.

— Älä sinä siinä mulkoile, perhana vie, jatkoi Palus. — Kyllä minä nyt
tiedän, että se on niitä kirjallisuutemme harmaita isiä. Mutta kuinkas
olikaan, herra Tyrni, eikös teidän pitänyt korjata kiuastanne, sillä
oli muistaakseni se vika, että se vei sauhun ulos. Mutta sauhusta se
koko saunan makeus riippuu. Sauhua ei saa päästää ulos, vaan sen pitää
kiertää ja myllertää saunan sisäpuolella ja asettua sitten minne sopii
sisäpuolelle. Mutta ei ulos, hemmetissä. Maun pitää jäädä saunaan.

Jouna odotti herroja portaiden ääressä. Ovessa kulki ihmisiä ulos ja
sisään. Leppiahon huulet, jotka vuoroin olivat ohentuneet, vuoroin
laajentuneet ja ajoittain tykkänään pusertuneet näkymättömiin,
avautuivat nyt.

— »Minne sopii sisäpuolelle», toisti hän hymähtäen. — Pitäisi kaiketi
olla jonkinlainen savunimijä. Ehkäpä tätä virkaa saattaisi toimittaa
joku hyvillä keuhkopalkeilla varustettu saunataiteilijakin.

— Sinä — miksei! sanoi Palus. — Siinä sinulla olisi aikaa ajatella
nimeä lapsellesi. Ehkä kuumenisit niin että nimi hikoilisi ulos sinusta
ja jälkeenpäin itse lapsi. Anna minun puhua, hiidessä Loila poika,
anna minun puhua! Hänessä on nimitauti — ei voi kirjoittaa yhtä sanaa
ennenkuin kirjalla on nimi. Herra Tyrni, palkatkaa hänet saunaan
savunimijäksi, niin hän ehkä hikoilee esiin epopeansa.

— Jahka tästä nyt, jahka tästä nyt, yritti Loila ajautuen Paluksen
käsivarren nojassa sinne tänne, — ehditään. — Kyllä minäkin tämän
ymmärrän. Nimen pitää olla koko kirja. Kun on nimi, niin on kirjakin.
Mutta kaiken pitää olla elettyä.

— No, sanoi Tyrni ja tunsi halua jättää kaikki ostokset ja lähteä
kuljeskelemaan ja istumaan noiden hauskojen poikien kanssa, joita
eivät velat näyttäneet painavan, vaikka heillä kaikilla niitä oli, —
no, kyllä nimestä vielä on matkaa kirjan valmistumiseen. Ainakin minun
tuotannossani.

Leppiaho valahti entistä kalpeammaksi ja raoitti nykähtelemällä
huuliaan. Ihmisvirta tuuppasi häntä kirjakaupan näyteruutua kohden ja
hän miltei litisti itsensä ikkunakomeroon, ikäänkuin olisi ollut jokin
tähän tarkoitukseen kuuluva symboolinen veistos.

— Jaa-ah, sanoi hän ja iski kipunoivan silmäyksen kirjailijoiden
ryhmään, — nimi on kirjan luonnos. Missä on se taiteilija, joka tekee
taideteoksen ilman luonnosta.

— Tässä se on! huusi Palus ja päästi naurun. — Minä ristin lapsen vasta
kun se on syntynyt. Enhän minä ennemmin voi tietää mikä nimi sille
kuuluu. Luulette kai että kaikki pikkulapset ovat samanlaiset — ehei,
ne ovat niin pirun erilaiset. Äiti on lapsella pääasia. Eikös se joku
suuri herra — oliko se nyt Bismarck, vai Krupp, vai joku sellainen —
niin, eikös se sanonut, että hän valitessaan miehiä toimiinsa, aina
ensiksi ottaa selkoa niiden äideistä. Ja se on kirjanteossa myöskin
pääasia, äiti, Muusa. Mitä sinä irvistelet, Loila? Olet pieni ja
rokonarpinen kuin herne pappasi pellolla. Mitä sinä tiedät näistä
asioista, sinä, joka et uskalla katsahtaa naista silmiinkään. Noo, mitä
sinä siinä irvistelet?

Palus huomasi nyt itsekin, että hänen ympärilleen oli muodostunut
kuulijakunta. Kolme veikeää koulutyttöä piiloitteli nauravia kasvojaan
toinen toisensa selän taakse, rivi ylioppilaita oli pysähtynyt eikä
näyteikkunan edessä kukaan enää katsellut kirjoja, vaan niiden isiä,
jotka suurella äänellään näin veivät huomion lapsiltaan, joiden menekin
ratkaisevat hetket juuri nyt olivat käsissä.

— Päästä irti, sanoi Loila hiljaa Palukselle. — En minä tahdo olla
ihmisten silmätikkuna. Tämä on liikaa, päästä irti.

— Siinä sinä olet missä minäkin! sanoi Palus ja likisti häntä
kainalossaan. — Tai saat tästä kepistä! Joka ei uskalla elää, ei se
uskalla kirjoittaakaan.

— Vai en minä ole uskaltanut kirjoittaa, kuiskasi Loila Paluksen
korvaan. — Te muut kirjoitatte musteella, minä kirjoitan
sydänverelläni. Kyllä minä vielä naistakin silmiin katson, jahka
tässä ehditään. Esittäkää te muut nyt tässä näytelmää »Kirjakaupan
edustalla», minä menen, minä.

Hän ei kuitenkaan päässyt minnekään. Leppiaho irtaantui ikkunakomerosta
ja puikkelehti ihmisvirran läpi.

— Mennään pois tästä, sanoi Jaakko Tyrnikin ja nousi päättäväisesti
kirjakaupan aliportaalle.

Jouna aukaisi oven ja päästi hänet sisään, ja hänen silmäystään
seuraten tulivat muutkin kirjailijat perässä ja olivat hetken kuluttua
joululehtiosastossa, missä joulutontut, jouluporsaat, jouluenkelit ja
joulukirkot suurilta kansilehdiltä kilpailivat yleisön suosiosta.

— Mautonta! sanoi Palus ja hävisi toisten pöytäin taakse.

— Se on nyt _sitä_ makua, lausui hänen perässään Loila, onnellisena
siitä että hän taasen kulki vapaana.

— Pitää ostaa kotiin, puhui Tyrni ja valitsi kansilehden, missä oli
valaistun joulukirkon kuva. — Täytyy olla jotain luettavaa, kun tullaan
joulusaunasta. Mikähän nyt olisi sopivinta lapsille? Nämähän ovat niitä
oman kustantajan lehtiä.

— Lapsille? huusi Palus pöydän toisesta päästä. Viina ja naisseura,
siitä ne pitävät kirjailijan lapset.

— Puhun talonmiehen lapsista, hymähti Jaakko Tyrni — Mene kotiin,
Palus, — kuiskasi Loila.

— Jaa-ah, pani Leppiaho ja siirtyi eteenpäin.

He ajelehtivat nyt ostavan yleisön mukana ohi pöytärivien, pysähtyen
missä tila salli ja ottaen käsiinsä jonkin kirjan. Jaakko Tyrnin korva
pyrki kotimaiselle osastolle päin ja tähysi erästä tuttua nimeä.
Kotimaisen osaston myymäläpöytien ääreen töintuskin pääsi. Siinä
tungeskeli herroja, erotellen itselleen pinkan korukantisia koottuja
teoksia, ja naisia, jotka kokosivat läjään sitomattomia kirjoja. Myyjät
palvelivat kalpeina ja ehkä jo jonkin verran väsyneinä yleisöä, vaikka
kiireimmät päivät vasta olivat edessäpäin. Portaita yläkertaan kulki
milloin yleisöä, milloin asiatyttöjä ja -poikia, viimeksimainitut
kantaen kirjalajia. Yläkertaan vieviä portaita nousi jo Jounakin,
puhutteli jotakuta tuttavaa ja pysähtyi sitten katselemaan alas.

Nämä kirjamarkkinat näin jouluna minä tästä kerran kuvaan, ajatteli
Tyrni vielä alhaalla, ja pysähtyi katselemaan jotain kaunista
kirjansidettä. Silloin hänen korvaansa sattuivat sanat: mitä maksaa
Jaakko Tyrnin uusi kirja — saanko minä sen. Tyrni valahti kuumaksi ja
rupesi selailemaan kirjaa kädessään, ajattelematta hetkeksikään, mikä
kirja se oli, eikä edes minkä kielinen. Ja taas hän kuuli: saanko minä
Tyrnin uuden kirjan. Ja hetken perästä: antakaa, olkaa hyvä, Tyrnin
kirja, sidottuna. Silloin pudotti Jaakko Tyrni koruteoksen pöydälle ja
läksi menemään Jounan perässä. Hänen oli hyvä ja lämmin ollaksensa.
Vielä hän tällä hetkellä hallitsi kirjamarkkinoilla. Tuo, joka lasketti
punapurjeellaan, se oli vielä kaukana. Joku tervehti häntä ja hän
vastasi. Se oli kirjakauppa-apulainen, tuttu mies, jonka puoleen Tyrni
aina oli tottunut kääntymään täällä käydessään. Hän ojensi hänelle
kätensä ja nuori mies tervehti kunnioittavasti.

— No kuinka menee kaupat? kysyi Tyrni, vaikka häntä itse asiassa
huvitti kuulla vain se, jonka hän jo tiesi: kuinka hänen omaa kirjaansa
myytiin.

— Oikein hyvin, sanoi nuori mies ja rupesi, kiireestään huolimatta,
selittämään kirjanmyynnin suhdetta viime vuonna menekkiin tällä
hetkellä.

Jaakko Tyrni ei kuunnellut häntä, mutta ei myöskään kysynyt oman
kirjansa kohtaloa. Myyjä — lieneekö pahus arvannut hänen ajatuksensa —
alkoi itsestään puhua, että painos on loppumaisillaan. Kustantajalta
tänään sanottiin, että vielä koetetaan ennen joulua saada kauppaan uusi
painos.

— Kirja on mennyt kuin kuumille kiville, selitti myyjä hymyillen.

Jaakko Tyrni sanoi, ettei hänen tarkoituksensa ollut kysyä erikoisesti
mitään kirjaa, vaan menekkiä yleensä ja tunsi samalla hetkellä
valehtelevansa. Miten turhamainen ja alhainen on ihmisen sydän,
ajatteli hän ja näki kuin kuvassa sinisen ulapan ja kaukaisen purjeen,
jonka oli määrä ajaa nurin hänen huono, kateellinen sydämensä. Hyi.

— Mitenkä te voitte valvoa, ettei varasteta? sanoi hän, päästäkseen
toiseen aiheeseen, tutulle myyjälle, jonka kanssa hän aina erikoisen
mielellään oli ollut tekemisissä.

Ja myyjä alkoi matalalla äänellä selittää, että varastettiin
— varastettiin kovasti. Hienosti pukeutuneet naiset ottivat
silkkitakkiensa alle kokonaisia kantamuksia. Kleptomania oli yleisempää
kuin saattoi aavistaa. Poliisin kautta oli monesti täytynyt noutaa pois
kirjakauppojen omaisuutta.

Jaakko Tyrni ihmetteli ja valitteli ja tunsi tämän karkean inhimillisen
huonouden jonkin verran lieventävän omaa huonouttaan.

Tuolla se tulee punapurjeella tuo tuntematon. Se on vielä kaukana,
mutta se lähestyy nopeasti. Kuka on tuo Haunia?

Jaakko Tyrni ojensi kätensä myyjälle ja nousi portaita yläkertaan,
missä Jouna äsken oli kulkenut. Hauskaa oli siellä seurata hyörinää
kirjakaupassa. Taas siellä alhaalla kysyttiin Jaakko Tyrnin uutta
kirjaa. Tyrni näki Paluksen, Leppiahon ja Loilan seisovan tarkkaamassa
mitä kirjoja ostettiin. Nyt kysyi joku: mitä maksaa »Punapurje». Ja
heti senjälkeen valitti sama ääni: ai niin kallis. Siihen sanoi myyjä:
mutta se on _hyvä_, eräs kiinantuntija tässä juuri sanoi, että se on
joulun paras kirja.

Jaakko Tyrni kääntyi menemään. Oliko joku toinenkin sen sanonut paitsi
Jouna? Vai Jounako toitotti sellaista huhua häntä vastaan — Jouna,
hänen läheisin ystävänsä!

Seisoen portailla myymälässä, jossa kirjailijain yksinäisten hetkien
tuotteet nyt olivat kaupan kuin kananmunat ja makkarat, Jaakko Tyrni,
kirjailija, tunsi ajan pysähtyvän ja jonkin uuden, oudon asian alkavan.
Hän muisti luonnottoman selvästi, että hän nyt on velaton mies, että
hänellä on koti, tytär, hevonen, sauna ja kihisevä määrä aiheita,
sanalla sanoen: kadehdittava mies! Hän on juuri päättänyt alkaa
elämänsä hedelmällisimmän ja kriitillisimmän työkauden — onnellinen
kirjailija! Hän on juuri päättänyt alkaa suojella muita kirjailijoita,
lahjakkaita ihmisiä, jotka taistelevat suurissa vaikeuksissa —
onnellinen ihminen! Mutta nyt saapuu kaukaa ja odottamatta outo, häntä
onnellisempi kirjailija — onnellisempi siksi, että hän on etevä jo
taipaleensa alkupäässä — ja heidän välillään tulee tapahtumaan taistelu
elämästä ja kuolemasta. Jaakko Tyrnin mielikuvitus alkoi yhtäkkiä
kuumeisesti punoa juonta: miten vanha kirjailija yhtaikaa iloiten ja
peläten seuraa jokaista nuoren kehitysaskelta, missä jännityksessä hän
odottaa joka joulua ja kevättä, miten hän häpeää omaa voimattomuuttaan
ja huonouttaan, miten hän kamppailee nimensä ja vanhan maineensa
puolesta. Ja miten nuoruus vihdoin armotta tallaa hänet alleen. Oliko
tästä idusta syntyvä uusi kirja, vai oliko tämä tapahtuva niinsanotussa
todellisuudessa? Mielikuvituksen ja todellisuuden maailmat olivat
Jaakko Tyrnille tällä hetkellä kokonaan yhtä. Ja molempien päähenkilö,
hän itse, kuului yhtä paljon toiseen kuin toiseenkin. Jaakko Tyrni
tunsi koko olemuksessaan kaukaisia tuskan enteitä, sellaisia, joita
ihminen tuntee, kun paise on hänen ruumiissaan alkuasteellaan.

Hän heräsi johonkin ääneen, joka lausui Jaakko Tyrnin nimen. Kuka oli
Jaakko Tyrni? Joku, jonka hän kerran oli tuntenut. Mitä hullua: Jaakko
Tyrnihän oli hän itse, hän eli vielä vahvasti.

Ja oli kirjakaupassa. Tuolla myydään hänen uutta kirjaansa. Tuolla ovat
Loila, Palus ja Leppiaho. Kotona lämpiää sauna. Ella on ostoksilla ja
he tapaavat kello kaksi. Hänen itsensä täytyy myöskin mennä ostoksille.
Hän on maksanut viimeisen velkansa. Tänään!

— No mutta herra Tyrni, Jaakko Tyrni — ettekö te tulekaan? Herätkää
toki!

Yläkerrasta kuului naisen ääni, valkotöyhtöinen hattu nyökytteli
iloisesti ja hatun alta katsoivat silmät, jotka Jaakko Tyrni muisti
nähneensä. Suuret haaveelliset silmät. Jaakko Tyrni havahtui kuin
painajaisesta. Annikki Rastas oli täällä, olipa se kummallista,
juuri nyt. Siinä oli tällä hetkellä suorastaan jotain kohtalokasta.
Hämillään, ikäänkuin hänen olisi ollut astuttava kosimaan naista tuolla
ylhäällä, Jaakko Tyrni nousi portaita eikä nähnyt mitään muuta kuin
itsensä ja naisen. Kaikki muu oli kadonnut silmistä, kaikki muu oli
kadonnut korvista. Naisen hymy ilakoi hänen edessään, silmien välke
upposi silmiin, jokin tuoksu tulvi naisesta. Jaakko Tyrni tarttui
vavisten käteen, joka ojentui hänelle. Rastas kyseli jotakin ja Tyrni
vastasi. Se ei ollut minkään arvoista sen oleellisen rinnalla mitä
tapahtui. Jaakko Tyrni oli yhdessä silmänräpäyksessä vastaanottanut
neiti Rastaan koko olemuksen, ruumiin ja sielun ja tiesi rakastavansa
häntä, tarvitsevansa häntä ja kuuluvansa hänelle.

Annikki Rastas, Annikki, Annikki!

Kysellessään sellaisia joutavia kuin mitä kuuluu ja onpa harvinaisen
kaunis päivä, Jaakko Tyrni päätteli, että nainen annetaan hänelle juuri
tällä hetkellä, jolloin tuntematon lähestyy, aikoen purjehtia hänet
kumoon. Se on varmaan ollut niin, että nainen on häneltä puuttunut,
tuo suuriääninen Palus tietää mitä hän sanoo: kirja tarvitsee
innoittajansa, sanokoon hyvä porvarillinen yhteiskunta mitä tahansa.

— Minun on ollut teitä kauhean ikävä.

— No, miksi ette ole tullut?

— Oo, minä olen soittanut ja soittanut ja koettanut ja koettanut, mutta
teillä seisoo Kerberus ei yksin portilla vaan puhelimenkin ääressä.

— Eihän!

Jaakko Tyrni piteli yhä Annikki Rastaan kättä.

Jouna seisoi pöydän ääressä selaillen jotain kirjaa. Muitakin
ihmishaamuja liikkui siellä täällä. Valohämyn takana, joka täytti
ilman, aavisti jossakin seiniä, jotka olivat kirjoista tehdyt. Tuolla
kaikkialla oli alttareja täynnä kirjoja, pappeja liikkui toimittaen
juhlamenoja ja palvelijat kulkivat kantaen kirjoja. Mutta jumalattarena
täällä oli Annikki, Annikki Rastas. Hän oli myöskin morsian, kaikkien
näiden kirjojen äiti. Ei, hänen yksin, Jaakko Tyrnin, kaikkien hänen
tulevien kirjojensa äiti! Jokin mustasukkainen raivo valtasi Jaakko
Tyrnin kun hän vain ajattelikin, että Annikki voisi antaa hitustakaan
olemuksestaan toiselle. Hän ottaa hänet rekeensä ja vie hänet kotiin,
olkoon Ella missä vain — heillä ja kirjoilla on kiire!

Ella — Jaakko Tyrni päästi irti neiti Rastaan ja painoi kätensä
nyrkiksi niin että kynnet upposivat lihaan. Humalainen sika! ajatteli
hän ja inhosi itseään. Onneksi eivät Jouna ja neiti Rastas olleet
mitään huomanneet. He puhelivat niistä suomalaisista kirjoista, joita
oli käännettyinä ulkomaalaisiin kieliin, valittelivat niiden perin
huonoa ulkoasua ja niiden vähäistä lukumäärää.

— Niin, tässä se nyt on koko meidän edustuksemme
maailmankirjallisuudessa, sanoi Jouna.

Hänen äänensä oli tuskallinen, ikäänkuin hän olisi puhunut
mieskohtaisesta vajavaisuudestaan.

— Niin, tässä se on! sanoi neiti Rastas ja kohautti olkapäitään.

Jaakko Tyrni vavahti ja ajatteli: tule sinä vain omakseni, niin
maailmankirjallisuus saa kirjoja. Palus on hiton oikeassa: lapsi
tarvitsee äidin!

— Kymmenkunta kirjaa! sanoi Jouna.

— Eivätkä nekään aivan painavia, hymyili Rastas. — Miksi olette
lakannut kirjoittamasta, te Jouna? Olen monesti raivonnut, kun olen
teitä ajatellut. Mikä teihin oikeastaan meni?

Huone alkoi huojua Jaakko Tyrnin silmissä: tuostako Jounasta Annikki
Rastas pitääkin? Ja ennen hän on pitänyt Rekolasta. Ja kirjoittanutkin
hänestä. Samassa nuori nainen sanoi:

— Te, Jaakko Tyrni, olette saanut huonon kääntäjän. Hän ei ole
valinnut parhaita kirjojanne eikä lainkaan saanut esille kielenne
omalaatuisuutta. Minun täytyy lehdissä kirjoittaa näistä asioista.

— Oletteko lukenut Vuorisen pienen kirjan? sanoi Jouna.

— En. Se on kyllä pöydälläni, mutta on täytynyt ensiksi tutustua
vanhempiin kirjailijoihin.

— Se on niitä kirjoja, joiden yllä Henki palaa.

— Henki?

— Minä näen sen sillä tavalla: kirjan yllä palaa liekki.

— Niin, niin.

Jouna lämpeni ja toisti kaikki mitä hän äsken oli Tyrnille sanonut:
että se oli ainoa kirja, jonka hän oli löytänyt tämän joulun sadosta,
että siinä oli nousemassa kirjailija eurooppalaisessa mielessä, että
henkilöt olivat erinomaisen elävät, että kirjailijan koko laatu oli
ihmeellisen tuore ja samalla taiteellinen. Palus, Loila ja Leppiaho
tulivat hekin saartamaan pöytää, tervehtivät neiti Rastasta ja kävivät
kukin kiinni kirjaansa pöydällä. Mutta Jouna ei lakannut saarnaamasta,
vaan puhui ja ylisteli niin että tätä vähäpuheista miestä tuskin tunsi.
Rastas hymyili ja pani tuontuostakin: todella... todella... sepä
erinomaisen hauskaa. Vihdoin viimein hän väsyneenä keskeytti:

— Jos sadas osa siitä mitä sanotte pitää paikkansa, niin olen jo
tyytyväinen.

— Jaa-ah, sanoi Leppiaho ja punnitsi kädessään karkealle paperille
painettua kirjasta. — Se on alkua.

— Jahka tästä ehditään, huomautti puolestaan Loila.

Jaakko Tyrni avasi malttamattomana paria kirjaa, puhui huonosta
paperista ja käsittämättömistä kansilehdistä, näki että Palus
suuttuneesti paiskasi jonkin kirjan pöydälle, kuuli että Jouna taasen
vakuutti Haunian olevan se _ille faciet_, jota odotettiin, ja tunsi
Annikki Rastaan tuoksuvien käsien kauempaa kantavan jotakin, jonka ne
asettivat sähkölampun alle niin että valo lankesi suoraan erääseen
nimeen. Kaikkien muidenkin silmät kääntyivät kirjaa kohti, jota nuori
nainen piteli. Jaakko Tyrni näki vain kädet.

— Ne ne osaavat, sanoi Loila.

— Roistomaista! ihaili Palus.

— Kyllä mekin tästä kerran, puhui Jouna, — opin sauna kun käydään, niin
kyllä mekin. Meillä on juuri kirjailija nousemassa, olen sen jo sanonut
ja sanon vielä...

— Jaa-a, pani Leppiaho, kaarrellen huuliaan sekä sisäänpäin että
ulospäin, — pitää lukea, pitää lukea. Uskallan pysyä Tuomaana
vastaiseksi. Lauri Jouna on oikeassa: opin sauna kun käydään. Ne ovat
muut sen jo käyneet, niillä on kohta kiukaat kylminä. Tuollakin tuossa.

Hän viittasi kapealla laihalla kädellään, jonka päistä kynnet olivat
pureskellut pieniksi, kirjaan neiti Rastaan kädessä. Sen nahkalla
sidotusta selästä erottautui nimen ylä- ja alapuolella ohut kultainen
viiva. Annikki Rastas katseli nimeen antaumuksella, ikäänkuin hän olisi
aikonut pitää puhetta ja etsinyt lähtökohtaa.

— Voltaire, tavasi Jaakko Tyrni ja katsoi hämmästyneenä silmiin
valkotöyhtöisen hatun alla. — Häntäkö te tässä kannatte käsillänne
kaiken kansan nähtäväksi?

Annikki ei vastannut, hymyili ainoastaan ja jäi katsomaan puhujaan.

Kehuttiin kaunista nidettä, puhuttiin vanhan kulttuurin eduista ja
uuden kulttuurin eduista, seulottiin missä määrin oli terveellistä
ihailla vieraita esikuvia ja oppia niistä ilman että kävi vaaralliseksi
omalle yksilöllisyydelle. Vihdoin nosti Annikki Rastas katseensa,
huomautti, että Voltaire joka tapauksessa oli lausunut ajatuksia, jotka
olivat syvällisintä ja elämän ytimeen osuvinta kaikesta mitä yleensä
on lausuttu. Sitten hän siirtyi viemään kirjaa pöydälle, mistä oli
sen ottanut. Kun hän palasi, puhui Palus kiihkeästi Jounalle, että on
typerää panna vasta-alkajan päähän häkää, nimittäin itserakkautta.
Eikö täällä kirjakaupassakin jo ole tarpeeksi oltu, eikö voida siirtyä
jonnekin syömään. Ja tuleeko siitä saunasta tänä iltana Tyrnilässä
mitään. Yhtäkkiä tehtiin kysymys, kuka tuo Haunia Vuorinen oikeastaan
oli. Ylioppilas? Oliko hän joitakin tunnettuja Vuorisia, tehtailijan
poika, vai ehkä senaattorin. Toiset keskustelivat paraikaa näistä
asioista, kun neiti Rastas astui pari askelta lähemmäs Jaakko Tyrniä ja
kysyi, eikö hänkin saisi tulla mukaan Tyrnilään, jos matkasta tulisi
tosi.

— Minun on kauan tehnyt mieli käydä teillä. Ja suorastaan olisi ollut
asiaakin. Mutta siellä vastataan aina, että »tekee työtä», »ei ole
aikaa», »ei ota vastaan». Minä nimittäin tahtoisin kirjoittaa teistä.
Esseen. Niin, oikein kirjan. Ja sitä varten tahtoisin saada oikeaa
Tyrnilä-tunnelmaa. Teidän kirjoituspöytänne äärestä. Sanotaan, että
toiset kirjailijat eivät halua yleisölle antaa muuta kuin teoksensa —
heidän elämänsä on heidän omaa omaisuuttaan, mutta...

— Tervetuloa, sanoi Jaakko Tyrni kuin unessa. — Voitte vaikkapa viipyä,
jos haluttaa, jonkin päivän. Minulla on siellä vinttikamari, jossa ei
kukaan häiritse. Voimme saada sen lämpimäksi. Asumme kaikki alhaalla,
tyttäreni ja palvelija... Oikein hauskaa...

Annikki oli taasen yksinään hänen kanssaan kesken ihmishumua. Ympärillä
oli taasen temppeli, jonka seininä oli kirjoja ja alttarit olivat
täynnä kirjoja. Jouna esiintyi kauheana tuomarina, mutta Palus nauroi
ja sanoi, että teoriat ovat kuivia kantoja, kuivia kantoja, törkyä,
säpäleitä — hyi! Vihreä on yksin elämän kultainen puu. Täällä oli
pyörryttävän juhlallista — Jaakko Tyrni tiesi käyttäytyvänsä kuin
humalainen. Hän ei kuitenkaan voinut — eikä tahtonut — olla toisin.
Juuri näin, näin! Niinkuin lasten sadussa. Katosta riippui pieniä
aurinkoja ja kattona oli itse taivas.

— Minä tulen, sanoi Annikki Rastas. — Ja sitten te kerrotte minulle.
Kaikki.

— Minä kerron teille, lausuivat Jaakko Tyrnin huulet, mutta hänen
sydämensä sanoi: ja sitten sinä olet minun omani. Kokonaan.

Temppelin seinät kokoontuivat samassa piirittämään rajoitettua alaa ja
taivaanlaki oli vain kirjakaupan katto sähkölamppuineen, sillä neiti
Rastas kertoi heti koko seurueelle, että hän tulee tänä iltana mukaan
Tyrnilään.

— Ja saunaan myös! tarttui Palus puheeseen. — Vanhaan suomenkansan
tapaan — hyvä! Jos siellä vain olisi kunnollinen sauna. Mutta sauna,
jossa ei saa edes kylkiään nokeen. Mikä sauna se on!

— Se on hyvä sauna, puolustan minä vain sitä saunaa, puhui Loila
punehtuneena ja tuntien Paluksen sanojen vaikutuksen vielä kiertävän
suonissaan kuin tulen. — Pykälätkin on katossa.

— Joko... joko on useammalle kuin kahdelle jalkaparille? sanoi Leppiaho.

— Kyllä tulee illaksi, vakuutti Tyrni ja alkoi tehdä lähtöä.

Hän oli muistanut isännänvelvollisuutensa ja asiat jotka vielä olivat
toimittamatta. Täytyi koettaa aikaisemmin tavata Ella, täytyi saada
tarpeeksi tarjottavaa sekä syötävää että juotavaa. Ja useampia pykäliä
saunan kattoon. Kunhan talonmies pystyisi ne tekemään.

Kirjailijat eivät kuitenkaan enää tahtoneet jäädä tänne. He lähtivät
seuraamaan Tyrniä alas portaita pysähdyttivät hänet ihmisvilinään ja
vaativat häntä kuuntelemaan kuinka hänen kirjaansa ostettiin. Yleisön
joukosta liittyi heihin taiteilija Rekola, joka hänkin oli ostamassa
Tyrnin kirjaa. Jouna kehoitti häntäkin, kuinkas muuten! tutustumaan
Haunia Vuorisen uuteen kirjaan. Jaakko Tyrnin silmäys oli jääkylmä, kun
hän tämän kuullessaan loi katseen ystäväänsä — entiseen ystäväänsä.
Sillä tuskinpa hän enää saattoi kutsua häntä samaksi kuin ennen.
Kirjailijat odottivat niin kauan että Rekola oli saanut ostoksensa —
Jaakko Tyrni huomasi, että käärössä oli muutakin kuin hänen kirjansa —,
sitten he läksivät kadulle. Varmaan Rekola oli ostanut Punapurjeen ja
siinä ne nyt lepäsivät kylki kyljessä nuo molemmat kirjat. Kunpa olisi
saanut tietää, mitä kirjoja Rekola oli ostanut. Ja oliko hän vielä
lähemmissä väleissä Annikkiin? Jumaliste, mitenkä siitä saisi selvän...

Jaakko Tyrni ja neiti Rastas kulkivat edellä. Neiti Rastas kyseli
Tyrnin uuden kirjan synnystä, miten hän oli saanut tuon omituisen
aiheen, miten kauan hän tarvitsi sitä kypsyttääkseen ja mihin hän nyt
aikoi ryhtyä. Kysymysten takana, jotka kuka tahansa olisi saattanut
kuulla, tunsi Jaakko Tyrni kaiken aikaa jotakin, joka oli tarkoitettu
yksin hänelle. Rekola oli Annikille vain pelkkää ilmaa! Nuoren
naisen palvonta piti Tyrniä onnellisesti vangittuna ja tietoisesti
päätti hän nyt yhtäkkiä itsekseen, että käytännöllisten asioiden
hoito huoleti saa jäädä huomiseksi, kunhan tästä sieluntilasta vain
pääsee selvyyteen. Ja niin he kaikki vaeltelivat pitkin katuja, joita
ihmiset mittasivat jouluvalmistelut mielessä ja ohi ikkunoiden,
joiden houkutus tuontuostakin pidätti heidän askeliaan. Aurinko oli
painunut näkymättömiin, vain valojuova yli kadun, tai valkoinen
läikkä kivimuurin kyljessä, tai loistava lasiruutu antoivat aavistaa
sen vielä viipyvän jossain taivaanrannan tällä puolella. He olivat
heittäytyneet rennon mielialan valtaan niinkuin pojat, jotka ovat
menossa intiaaniretkelle. Se nainen joka oli mukana, silminnähden
iloitsi siitä ettei hänen sukupuolensa pannut esteitä eteen. Loila,
jota huomionherättäminen kaiken aikaa oli vaivannut ja joka yhä koetti
huomauttaa, ettei puhuttaisi niin ääneen, saatiin helposti vaikenemaan.
Palus hotaisi kepillään häntä kohden, sanoi että raukankin kerran
täytyi suoristaa selkärankansa, muuten selkäydin tykkänään jäi kahdelle
eri puolelle kanavaansa mätänemään, Leppiaho hymyili myrkyllisesti ja
Rastas sanoi, että tällainen joskus oli hyvin terveellistä ja että
hän suorastaan halusi pientä humalaa. Palus riemastui. Niin sitä
piti! Helkkarin hemmetti sentään, taisikin olla itse Muusa heillä
matkassa. Rastas peräytyi hiukkasen ja selitti, ettei hän tarkoittanut
sellaista humalaa, vaan hengen humalaa: hän oli syyskuusta lähtien
istunut sisällä ja kirjoittanut niin että luita pakotti ja tarvitsi nyt
irtaantumista. Palus päästi Loilan käsipuolestaan niin kovakouraisesti
että hän lensi seinää vasten ja tarttui Rastasta käsipuoleen.

Jaakko Tyrni, joka oli joutunut jälkijoukkoon Jounan rinnalle, tunsi
halua lyödä hevospiiskalla jonnekin eteensä. Rastas — hän kulki siinä
kaiken kansan nähden eikä irtaantunut. Tuo hieno nainen tuon humalaisen
miehen käsipuolessa!

— Te, neiti Rastas, sanoi Palus ja taipui naista kohden niin että
hatun töyhtö sitaisi kasvoja, — vai olette te tällainen! Ja minä kun
olen pitänyt teitä kuivana sinisukkana, sellaisena, joka ei edes tule
hieltä. Ja te olettekin _tällainen_!

— Olkaa siivolla, sanoi neiti Rastas, — likistätte sinelmille.
Päästäkää irti — herrajesta, minä käytän lyhyitä hihoja, en tahdo että
käsivarteni ovat sinelmillä. Kuulkaa, en tahdo käsikähmää. No mutta
Palus, siunaa ja varjele, tulkaa järkiinne, kirjoitan kirjastanne hyvän
arvostelun, tai ainakin aika hyvän, sillä kirja ei ole huono. Jos
vain...

— Rastas, sanoi Palus ja haki huulillaan hänen korvaansa, — rupeapa
kirjani äidiksi! Etsin äitiä, lapsi tarvitsee äidin. Sinä tuoksut
myskiltä ja ambralta, perhana sentään — uusi kirjani tarvitsee äidin,
ymmärrätkö!

— Roisto! jyrisi Jaakko Tyrni ja tunki kiilana heidän välilleen. —
Vaikka nähtävästi yö onkin istuttu ja vahvasti istuttu, niin nyt on
päivä, ja kaunis päivä lisäksi.

— Mennään jonnekin sisään! sanoi Loila. — Mennään juomaan kahvia.
Saatte tarjota te, jotka olette saanut tekijäpalkkioita.

— Mennään, tarttui Tyrni kiitollisena ehdotukseen. — Saanko minä
tarjota. Tässä onkin kahvila — vai mennäänkö muualle?

Rastas kulki silmät maahan luotuina, muistuttaen jotakin niistä
kaikkein uudemman taiteen tauluista, joissa esitetään neitsyt Maariaa
vastaanottamassa enkelin ilmoitusta. Tyrni oli hänen vierellään, tiesi
hänen kalpeitten silmäluomiensa peittävän silmien salaisuuksia ja
tunsi, hänkin, tuoksun hänen sulistaan ja harsoistaan.

— Vai niin! pani Palus ja kaiveli taskustaan esiin tulitikkuja, — vai
niin, vai teidän lapsenne äidiksi hänen pitäisi tulla. Se on viisasta
kyllä, että vihdoinkin haette äitiä! Sillä teidän lapsillanne ei
koskaan ole ollut äitiä. Sentähden ne ovatkin sitä mitä ovat: mateita!
Ne eivät ole kirjoja, vaan mateita! On sellaisia, jotka pitävät
mateista. Minä kiitän niistä. Rakastukaa hemmetissä, mutta pitääkö sen
juuri olla tämän, johon minäkin rakastun? Ei silti, että mitäpä minä,
vaikka pidetään tämä Rastas yhdessä. Kyllä minun puolestani...

— Mennään jonnekin sisään, mennään hyvät ihmiset.

Rastas nosti yhtäkkiä päänsä ja otti käsiinsä johdon.

— Syödään yksintein aamiainen, sanoi hän. — Minun on nälkä. No, herra
Loila, mihin tahdotte? Kyllä te nyt saatte hiukan kärsiä leikkiä.
Tiedättehän mitä lajia lapsia kirjailijoiden lapset ovat: mustetta ja
paperia ne ovat.

— Se oli valetta se! huusi Palus ja remahti nauruun, — vai mustetta
ja paperia! Vai sellaisia lapsia te tuotattekin, Rastas. Ei perhana,
toista minulle olla pitää. Ottakaa te, Tyrni, vain tämä Rastas. Antakaa
minulle se tyttärenne. Sehän on täällä mukana. Eikös sitä saa nähdä?
Sillä oli sellaiset perhananmoiset silmät. Eikä se ensinkään tietänyt
mitä sillä oli. Ja sillä oli sellaiset perhananmoiset hampaat. Teki
mieli ojentaa sille kieli ja käskeä puraisemaan. Hemmetissä, mitä
mamsseleja te kaikki olettekaan, nyt te kaikki vaivutte maan alle siksi
että minä olen puhunut vähän morakasti. Menkää Naantaliin, mamsselit.

Jaakko Tyrni katsahti havahtuen kelloaan. Se oli neljännestä vailla
kaksi. Ja kahdelta oli Ellan määrä tavata hänet. Minne oli aika
lentänyt? Käsittämätöntä minne. Nyt täytyy päästä hetkeksi irti koko
joukosta ja saada keskustella Ellan kanssa päivällisistä. Jouna —
niin, hänen oli määrä alunpitäen tulla mukaan. Mutta Jouna oli tehnyt
jotakin, joka oli siirtänyt hänet loitolle. Hän oli puhunut siitä
Punapurjeen tekijästä. Tuolla se saapui, haaksi, jossakin hyvin
kaukana, purje pullistui ja aava ja kirkas oli ulappa. Aavistus sanoi
Tyrnille, että Haunia Vuorinen aina tulisi kulkemaan tuollaista heleää
ulappaa myöten.

Ja hän itse?

Hänen täytyi saada tavata Rastas!

Ja hän rupesi yhtäkkiä puhumaan suurella suulla, aivan vastoin
luontoaan, ikäänkuin jotain Paluksen voimasta olisi siirtynyt hänelle.

— Minä en nyt ehdi, ikävä kyllä. Aika on mennyt hauskassa seurassa,
liiankin pian. Ei, kyllä on parasta, että menen yksin. Täytyy ostaa
yhtä ja toista jouluksi. Ei, kyllä minä teen sen yksin mieluummin.
Mutta tehän kaikki tulette saunaan. No, se on valmis. Ja päivällinen
syödään päälle. Viiden junalla. Ja pois pääsee ennen puoliyötä. Jollei
tahdo jäädä Tyrnilään. Siellä vihdat jo hautuvat. Ja neiti Rastas tulee
mukaan. No, se on oikein hauskaa se. Totta kai te tulette, Palus. Kyllä
Annamar pitää huolen siitä että hikoilette. Tulette, tulette.

Palus huitoi keppiään ja käsiään ja moitti Tyrnilän saunaa kaikkein
huonoimmaksi saunalaitokseksi mitä hän oli nähnyt — sellaiseksi,
jossa ei saanut edes haiun makua kielelleen. Sellaiseen ei hän
tule, ei kiitos, sen hän jo kerran on sanonut. Yhtäkkiä hän vihelsi
hampaanraosta iloisen äänen ja sanoi:

— Mutta se Ella! Saako sitä nähdä?

Jaakko Tyrnille oli tuiki outoa, että hänen epäystävällistä tytärtään,
joka ei ollut kauniskaan, näin kiivaasti kysyttiin eikä hän muuta
voinut kuin siirtää Paluksen kiihkeän harrastuksen hänen erikoisen
mielialansa laskuun. Ei kannattanut ottaa asiaa vakavasti. Hän
naurahtikin sentähden ja toisti, että Ella tietysti on kotona, hän on
vielä varsin lapsi eikä välitä mistään muusta kuin heidän hevosestaan.

— Vai, johtui hänen mieleensä, — olisiko tyttäreni ehkä ollut teille
vähän epäkohtelias puhelimessa tai meidän portilla, tai...? Ja te
haluaisitte häntä rangaista.

— Oikein osattu, perhana vie, — oikein osattu. Tulin kerran Tyrnilän
portille eikä hän päästänyt minua sisään. Siinä minä juuri tarkkasin
hänen hampaitaan — silmänruokaa, jumaliste. Jos minä tänään saan
kihlata hänet, niin minä tulen — mutta sauna ei kelpaa mihinkään.

Kaikki nauroivat.

— Koettakaa onneanne, koettakaa, sanoi Tyrni, kiirehtien lyhentämään
kohtausta. — Mutta älkää syyttäkö minua, jos tyttäreni läjäyttää
kosijaa riimunperillä vasten naamaa. Hänellä on tempperamenttia, minun
tyttärelläni... Mutta minä sanon nyt hyvästi, on vähän asioita. Kello
viiden junalla siis — tervetuloa!

Jaakko Tyrnin puhuessa puhui Palus lakkaamatta iloisesti hirnuen, että
sellaisen hän juuri tarvitseekin tätä kirjaa varten, sellaisen, joka
puree ja potkii ja joka on vangittava niinkuin poro. Porohan se onkin
Ella Tyrni, sellainen puoli villi eläin, jolla on itkevän kosteat
silmät ja hampaat, joilla soisi hänen purevan vaikkapa... vaikkapa
kuoliaaksi.

— Sauna ei kelpaa mihinkään, huusi hän Jaakko Tyrnin jälkeen, — mutta
sen poron minä tänä yönä koppasen!

Seura jäi aukealle pronssisen patsaan ääreen, jota verhosi paikoittain
varissut harmaa kuura. Jaakko Tyrni ja Jouna suuntasivat nopeasti
askeleitaan keskikaupunkia kohden. He asettelivat läikkyvää
mielialaansa tasapainoon, niinkuin ihmiset tekevät, kun he eivät
hetkiseen ole piitanneet mitään kenestäkään eikä mistään, yhtäkkiä
sanoi Tyrni, ikäänkuin hän nyt vasta olisi huomannut, että joku oli
hänen seurassaan:

— Jaahah, vai tulit sinä mukaan.

— Eikö se ollut tarkoitus? vastasi Jouna mietteissään.

Torilla seisoivat »joulupadat» ja kaikkinaiset säästölaatikot,
vartiattariensa astellessa edestakaisin. Tavaratalon ovesta
tulvi keskeytymättä ostajien jono ja näyteikkunasta sädehtivät
kristallimaljakot.

— Kuka nuoriherra Ellalle piti seuraa sillaikaa kun me olimme
kirjakaupassa? kysyi Jouna.

Jaakko Tyrni havahtui, kääntyi astumaan kadun toiselle puolelle ja
odotti että raitiovaunu menisi ohitse.

— Nuoriherra? huusi hän läpi raitiovaunun jyrinän, — ei hänellä pitäisi
olla kenenkään nuorenherran kanssa mitään tekemistä.

Kirkonkello pamahti soimaan ja malmin voima sai koko ilman värisemään
tässä tapulin juurella. Hautajaiset, panivat molemmat herrat merkille.
Kello on tasan kaksi, ajatteli Jaakko Tyrni ja kiiruhti askeliaan.

— Joku pitkä vaalea nuorukainen käveli toisella puolen katua kaiken
aikaa, kun me puhelimme kirjakaupan ikkunassa.

— Siellä käveli paljon kansaa, sekä tummia että vaaleita.

— Käveli kyllä, mutta tämän kanssa Ella puhui. He seisoivat portilla ja
katselivat meitä.

— Olisit voinut sanoa sen silloin.

Jaakko Tyrni muisti samassa, että hän oli tavannut Rastaan vasta
kirjakaupassa, ja rauhoittui. Jouna riisti häneltä kuitenkin heti hänen
rauhansa.

— Ella tuli siihen juuri silloin, kun me kaikki lähdimme kirjakaupasta.
Hänellä oli suuret kantamukset molemmissa käsissään. Olin suuttunut
sille nuorelle herralle, joka siinä seisoi eikä auttanut. Mutta hän
katsoi vain meihin. Ja minäkään en ennättänyt mennä, ennenkuin hän
oli kadonnut porttikäytävään. Laiminlyöt tytärtäsi, olen sen ennenkin
sanonut, sellaiset kantamukset eivät ole nuorta tyttöä varten. Mikä
lieneekin ollut huonosti kasvatettu nuoriherra, joka ei auttanut.

— Etköhän sinä erehdy, ei Ella kärsi seurassaan mitään nuoria herroja.
Se on Pikku ja aina vain Pikku.

— Hanki hänelle toki vaatteet.

— Olenko minä mikään muotikauppias, joka tiedän mitä naiselle pitää
olla.

— Kun on isä niin pitää tietää.

— Lähetyssaarnaaja!

— Huono — sillä en saa pakanoita kääntymään.

— Hitto vie, kuinka ikäväksi sinä olet tullut. Sensijaan että olisit
iloinnut kanssani tänään, kun olen saanut velkani maksetuksi, sinä
vain... sinä vain...

Tuossahan se talo olikin, mistä hautaussaatto läksi. Täällä
keskikaupungilla siis täälläkin kuoltiin, vieläpä kesken jouluhälinän.
Ruumisvaunut olivat tulleet, asianomainen katselijakuntakin oli
paikoillaan ja ajurien jono odotti saattajineen. Myöhästyvät.
Tällaisissa tapauksissa pitäisi aina olla ehdottomasti täsmällinen.
Niinkuin muutenkin. Jonkin minuutin Ella tulee odottaneeksi. Sillä
tyttö on pienestä pitäen ollut hyvin täsmällinen. Ja suuttunut
hän on, jos on saanut odottaa. Tällä kertaa hän lisäksi on nähnyt
neiti Rastaan. Nyt raivasi poliisi tietä ja ruumiskuski veti ulos
vaunujen pohjan. Jaakko Tyrni ja Jouna kiiruhtivat ohitse ja näkivät
porttikäytävässä silinteripäiset kantajat ja niiden välissä mustan
arkun. Kenenkään elävän silmissä ei näkynyt kyyneltä tämän vainajan
poistuessa elävien joukosta. Yhteiskunta täytti kylmästi muotonsa.
Yhtäkkiä Jaakko Tyrni huomasi kulkevansa yksinään. Jouna seisoi
paljastetuin päin keskellä huivipäisten muijain ja pikkutyttöjen
joukkoa. Tyrnin täytyi odottaa.

— Tunsitko sinä hänet? sanoi hän.

— En.

— Ella odottaa.

He kävivät nopeasti pujotellen läpi kiirehtivien tai näyteikkunoissa
viipyvien ihmisjoukkojen, ohi ramman miehen, joka kaupitteli
kengännauhoja, ohi äitien, jotka kuljettivat kädestä pieniä lapsiaan,
ja pääsivät pihamaalle.

Ella ei ollut siellä. Mitä nyt? Kivihiilisäkit, tyhjät reet, rautaromu,
kaikki oli paikallaan, Ellaa vain ei näkynyt. Toki oli heidän rekensä
tässä — niin, missäpä se olisi ollutkaan, sillä eihän tyttö toki
olisi voinut lähteä ilman isää. Jaa, kuka senkään takasi? Ehkä hän on
tallissa?

— Palokalusto, luki Jouna.

Jaakko Tyrni oli raivautunut tallin ovelle ja vastasi sieltä:

— Kiinni.

He katsahtivat ylöspäin ja huomasivat taivaan kalvenneen ja pihamaan
olevan pian joutumassa lyhyen talvipäivän pimeään. Alemmissa
ikkunoissa jo syttyi sähköjä ja vedettiin alas uutimia. Ylemmissä
konttorihuoneistoissa vielä tehtiin työtä päivänvalolla.

Jaa-ah, sanoi Jaakko Tyrni, kukahan se on ollut se nuori herra: Ella
myöhästyy! Ehtisiköhän tässä vielä koettaa käydä jollakin asialla?
Minulla oli niitä paljonkin, mutta jääkööt huomiseksi. Olisi pitänyt
olla jotakin hienompaa alkohoolia, jos nyt neiti Rastaskin tulee.
Tietäisitkö sinä mistä hän pitäisi ja saisiko sitä mistä.

— Älähän toki sellaista ajattelekaan.

— Miten niin?

Ellan tutut nopeat ja kovakenkäiset askeleet kajahtelivat
porttikäytävässä. Tyttö kantoi molemmissa käsissään verkkoa, joka
täpötäynnä jotain painavaa tavaraa piti hänen hartioitaan alhaalla,
niin että hän kulki kumarassa. Jouna kiirehti häntä vastaan ja otti,
tervehtimättä, toisen verkon hänen kädestään. Jaakko Tyrni yritti tehdä
samoin, mutta ei jostain syystä saanut tarvittavaa tarmoa ja ainoastaan
yskähti.

— No, sanoi hän, — Ella vähän viipyi. Ei, ei mitenkään muuten, mutta...
on ollut tapana tulla tasan. Ja täältä... niin täältä lähtee meille
vieraita viiden junassa. Muitakin kuin Jouna setä.

Oliko Ella sen arvannut? Tavanmukaista vastaväittelyä ei tullut. Ella
ei sanonut mitään, ei edes katsahtanut molempiin herroihin, laski vain
verkon tavaroineen tyhjän reen pohjalle. Mitähän ihmeen seuraa hänellä
oli ollut? Kaikki kävi nyt hyvin nopeasti. Tallin ovi avattiin, hevonen
hirnahti, sille tuli silat selkään ja suitset suuhun. Jouna kantoi
vällyt ja asetti ne paikalleen.

— No, Ella, koskas me kahden lähdemme ostoksille, yritti Jouna. —
Huomenna, sopiiko? Pidetään mekin kerran hauskaa, eikö niin, Ella?
Kuule, minä tosiaan kerran tahtoisin olla kahden sinun kanssasi
kaupungilla...

Jaakko Tyrni totesi: hän on pahalla päällä, ei mitään hän vastaa.
Etteihän olisi neiti Rastaalle kovin hävytön. Minä olen tohvelisankari,
oman tyttäreni tohvelisankari auttamattomasti. Täytyy tulla muutos.
Mitenkä nyt saisi tänään kaikki hyvin menemään. On se onnetonta kun
lapselta kuolee äiti... Äiti mikä hyvänsä on kuitenkin äiti.

Hän ei yrittänytkään ottaa ohjaksia. Ella valjasti asetti monet
käärönsä ja laukkunsa kuskilaudan alle, peitti kaikki loimella ja
ajoi ulos portista. Siinä hän päin kääntymättä odotti että herrat
asettuisivat paikalleen ja hyppäsi itse laudalleen. Hevonen oli nuori
ja odotus oli tehnyt sen villiksi. Ellalla oli täysi työ. Pikku
pelästyeli ja tahtoi laukata. Vasta kun oli päästy raitiovaunuista se
alkoi kuunnella järkevää puhetta ja antoi ajajalleen rauhan.

Oltiin jo metsässä, kun Jouna huusi:

— En ensinkään tietänyt, että olet näin taitava ajaja.

— Tämä on niin helläsuinen, että tämän pitelee vaikka lapsi!

— Ohoh.

Jaakko Tyrni ymmärsi Ellan lauhtuneen ja huomautti:

— Ella ajaa melkein yhtä hyvin kuin hänen isänsä.

Ella päästi pienen äänen, joka sanoi, että hän toki ajaa paremmin.
Auringon viime säteet heijastuivat kylän ikkunaruutuihin ja hevoset
kauppapuotien edustalla kuopivat malttamattomasti maata. Ella ajoi
rämisevien maitorattaiden ohitse ja puhui jotakin.

— Mitä Ella sanoo? kysyi isä.

— Sanoitko jotakin? toisti Jouna.

— Tulevat kaikenlaiset häiritsemään. Juuri kun pitää toimittaa asioita
tulevat kyselemään ja tiedustelemaan. »Koska hän on kotona? Koska häntä
voi tavata? Vastaako hän kirjeisiin?» Runoilijat saisi kaikki panna
rautoihin.

— Kuka sinut nyt on niin suututtanut? sanoi Jouna.

— Kun ne ovat pusertaneet näpeistään kirjan, niin ei sitä tiedetä miten
se saataisiin arvostelijain ja oikeain kirjailijain tietoon. Runoilijat
ovat juuri niinkuin pikkulapset.

— Onko joku käynyt minua kysymässä? Ella oli kai taas epäkohtelias.

— Olisi kai pitänyt käskeä häntä istumaan — talliin, vaiko
reenlaidalle, vai minne? Tai ehkä kahvilaan. »Esikoisteos, esikoisteos.
Runoteos.» Tuossa se on jahka saan taskustani. Kävi, kävi hän isää
kysymässä ja kulki kuin noiduttu ja katseli teitä kaikkia. Teki mieli
joukkoon, mutta ei toki uskaltanut lähteä. Ei olisi uskaltanut antaa
minulle tätä kirjaakaan. Minä jo sanoin: pelkäättekö, että syön sen.
Mieluummin syön onkimatoja. Se on tuossa taskussa. Ota, Jouna setä.
Nyt niitä taas tulee taloon, esikoisteoksia. Tämä joulun-aika se niitä
tuottaa. Ja kaikki lähettävät Jaakko Tyrnille ja Jaakko Tyrni lukee.
Tuossa, tuossa taskussa.

Jouna veti tytön taskusta esiin kirjan ja ojensi sen Tyrnille.

— Kun sinä tulet kaupunkiin, Ella, niin ostamme sinulle uuden
päällystakin.

— »Punapurje», luki Jaakko Tyrni ja laski ohuen kirjan vällyille.

Kansilehti kuvasi sinistä ulappaa, jonka äärellä pieni punertava purje
ponnisteli eteenpäin.

— Kuka se on sellainen Haunia Vuorinen? huusi Ella, päätään kääntämättä.

Hän ei saanut vastausta.




AMMATTIVALEHTELIJAT


Illansuussa seisoi Ella Tyrni saunan ovella, ojennellen käsivarreltaan
liinavaatetta vanhalle vaimolle, joka iloisesti pinosi kääröt
käsivarrelleen ja valmistautui viemään niitä pukuhuoneeseen. Hän
oli peittänyt permannot oljilla ja kohosi niistä kuin pilvistä,
hautuvien koivunvihtojen tuoksun ja kiukaan hien lainehtiessa
ympärillä. Kahdeksankymmenvuotias eukko odotteli siinä suurinta iloaan,
löylyjuhlaa ja kyseli vielä yhtä ja toista tytöltä, joka seisoi
talvi-illan pimeässä, tuijottaen eteensä järvelle.

Ella ei ollut hyvällä mielellä — lieneekö jotakin tapahtunut. Hän
tuskin vastasi kysymyksiin eikä kuitenkaan lähtenyt poiskaan — siellä
oli kai sellaisia vieraita, joista ei Ella pitänyt, niitä olikin vähän,
joita hän sieti. Muori kyseli ja uteli. Hänelle oli tärkeää tietää,
keitä oli saapunut. Kaikki eivät olleet saunassa yhtä mukavia.

Ella Tyrni kierteli ajatustensa köyttä, josta ei tullut valmista.
Tuskastuneena päätteli hän: tuossa on vesi vielä sulana — kunhan ei
vain jäätyisi, että pääsen uimaan. Pakastaa. Mutta minä rikon seipäällä
jään, sillä minä tahdon veteen!

Ja hän katseli saunan nurkkauksen takaa laiturille, missä eilen oli
virutettu vaatteita ja missä tumma vedenpinta erottautui lumesta.
Myöskin hän pani merkille, minne Annamar oli laskenut käsistään hangon,
jolla oli kohentanut saunanpesää.

Jahka otan oikein tulisen löylyn ja sitten menen järveen, niin
eiköhän pää selvene! Myrkky sentään, mitä piti tapahtua. Mitä oli tuo
pitkä nuoriherra, tuo alotteleva sälli, tuo Haunia Vuorinen tehnyt
isälle? Niin viattomalta hän oli näyttänyt, että oikein täytyi uskoa
häntä kiltiksi ja nöyräksi mieheksi — ja hän oli kuitenkin tehnyt
Jaakko Tyrnille, suurelle Jaakko Tyrnille jotakin sellaista, ettei
hän tahtonut edes pitää hänen kirjaansa kädessään, vaan paiskasi
sen eteensä rekipeitteelle. Siitä oli Jouna setä sen ottanut ja
pistänyt takaisin Ellan taskuun. Täytyypä kaikessa hiljaisuudessa
toimittaa tuleen koko kirja. Mutta mitä olikaan Haunia Vuorinen tehnyt
isälle? Kuka oli Haunia Vuorinen? Ja mikä hitto johtui hänen, Ellan
mieleen, kun hän hänelle sanoi, että sopii tulla heillä käymään, ja
vielä päivänkin määräsi, toisen joulupäivän! Nyt ei joulusta tule
yhtään mitään, kun täytyy odottaa tuota vastenmielistä ihmistä kuin
mitäkin joululahjaa. Jos kirjoittaisi hänelle ja peruuttaisi hänen
tulonsa. Mutta kukaties ei hän saisi kirjettä ja saapuisi kuitenkin
kuljeskelemaan aidan takana tuntikausia. Toisena joulupäivänähän isä
oli luvannut lapset ajelemaan. Myrkky sentään. Mutta tulkoon nyt, koska
kerran tahtoo. Koetetaanpa toimittaa nuorelle kirjailijalle hänen
arvonsa mukainen vastaanotto.

Mitä tuo Annamar puhuikaan joululahjasta? Hyvää hän tarkoitti,
vanhaparka, mutta hän ei tietänyt, mikä joululahja heille oli tulossa.
Isä oli aina ollut kaikille vasta-alkajille myötämielinen — mitähän
tämä olikaan hänelle saattanut tehdä? Ellan mieli oli ilkeässä
hämmennyksessä kun hän ajatteli, että oli ystävällisesti puhutellut
sellaista ihmistä. Lisäksi tuli vielä, että talossa oli neiti, jonka
isä aikoi naida. Kyyneleet kiersivät syvällä Ellan rinnassa. Mikään muu
ei sittenkään ollut mitään isään verrattuna, ei Jouna setä eikä Pikku
eikä mikään. Mutta isä ei vähääkään välittänyt Ellasta!

— Jäätyyköhän tuo vesi? sanoi hän yhtäkkiä.

Vanha vaimo vakuutti sen jo olevan jäässä. Eihän Ella toki ajatellut
uimista, oliko nyt uimisen aika. Hän irroitti toisen kätensä
liinavaatteiden ympäriltä ja piteli vanhoja karkeita sormiaan tytön
edessä ikäänkuin suojellakseen häntä. Samalla puheli hän hänelle
kuiskaten ja koettaen johtaa hänen ajatuksiaan toisaalle. Eikö Ella nyt
kuullut — Ella saa joululahjan.

— Kyllä kai! sanoi tyttö takaisin. — Sinä et tiedä...

— Tiedän minä, vakuutteli saunaeukko ja hymyili niin että kasvot olivat
täynnä iloisia ryppyjä. — Kunhan nyt tänään tulisi sellaisia, jotka
hyvästi antavat juomarahoja.

— Onko sinulla meillä puutetta? tulistui Ella. — Kyllä isä antaa
sinulle rahaa. Nuuskako nyt on lopussa?

— Ei. Mutta... alkoi saunaeukko ja katsoi yhä iloisesti tyttöön.

— Eikö sinua hävetä ottaa rahaa vierailta! Jos olisit puutteessa, mutta
kun sinulle annetaan kaikki talosta — myrkky sentään.

— Niin, mutta saunassa pitää olla juomarahat. Huono mies se on, joka ei
sitä ymmärrä. Kun tänään antaisivatkin hyvästi.

— Hävettää minua, sanoi Ella, ja hänen nuoret kasvonsa menivät
nekin ryppyihin. — Mitä sinä rahalla teet? No, tee mitä teet,
mutta älä tänään pidä herroja kauan. Heitä löylyä niin että joku
heikkonahkaisempi palaa. Isä on tuonut sinne sellaisen neidin, jota
minä en kärsi. Minä en rupea pitämään hänelle seuraa. Kaksi tuntia —
mitä sinä puhut! Mutta jos minä sanon sinulle, että isä aikoo naida
hänet!

Vanha vaimo nauroi. Naimisesta oli herran kanssa ollut puhetta
joka saunareisulla yli kymmenen vuoden aikana eikä siitä ollut
tullut sen valmiimpaa. Sensijaan eukko vieläkin kysyi, montako
vierasta oli ja olivatko tuttuja, vai oliko outojakin. Ella kuuli
eteisen oven työntyvän auki, vastasi nopeasti että useimmat olivat
tuttuja, mutta kaksi oli tuntematonta: muuan rikas kauppias ja
muuan maalintöhrijä. Samalla hän työnsi kätensä syvälle villaröijyn
taskuihin ja läksi juoksemaan. Hän juoksi ohi veneen, samaa tietä,
josta eukko aamupäivällä oli kuljettanut halkoja, ja näki seitsemän
varjon, paperossit hampaissa, päärakennuksesta liukuvan saunaa kohden.
Pääsisipä sisään heidän näkemättään ja olisipa keittiössä niin paljon
työtä, ettei ennättäisi pitämään seuraa neiti Rastaalle. Jollei
Helmisen Hannaa ole otettu avuksi, niin häntä välttämättä tarvitaan.
Hän ei missään tapauksessa mene pitämään seuraa kirjailijattarelle. Nyt
hän tietää: hän vie hänen eteensä pinkan kirjoja, isän pöydällä niitä
on koko joukko, aivan uusi osa tietosanakirjaakin tuli juuri kotiin —
lukekoon niitä!

Jaa — ah, se tässä vielä puuttui: salin ikkunasta oli uudin vedetty
ylös ja siellä seisoi neiti Rastas, kasvot ruutua vasten ja nyökytti
päätään. Kiehuva kiukku valtasi Ellan. Aivan niinkuin kotonaan
kirjailijatar siellä veteli uudinta ylös ja alas: täytyi sanoa
herroille hyvästi, kun niin pitkäksi aikaa tuli ero. Kyllä kai hän
olisi mennyt mukaan saunaankin, jos vain olisi kehdannut. Sellainen
— sellainen! Ja hän uskaltaa tavoitella Jaakko Tyrniä! Ja Jounakin,
joka sanoo olevansa Ellan ystävä, sallii hänen tulla tänne Tyrnilään.
Taas hän nyökkää. Tällä kertaa se kai tarkoittaa Ellaa. Hän kai katsoo
tarpeelliseksi päästä hyviin väleihin tulevan tytärpuolensa kanssa.
Että isä saattaakin! Päivää, päivää, meille tulee hauskaa, jahka tässä
kaksi tuntia keskustelemme. Ehkäpä meillä todella voi olla jotakin
puhuttavaa. Ja onkin! Ellan mieleen johtui, että hän todella haluaa
puhua neiti Rastaan kanssa. Ehkäpä asiat vielä saattavat saada toisen
käänteen. Ja kirjailijan tytär naureskeli ja keksi keksimistään uutta
sanottavaa. Myrkky vie, jahka neiti Rastas kuulee tämän kaiken, niin
ehkei hänen tee ensinkään mieli tänne. Ei tänne ole hyvä tulla, tämä on
ampiaisen pesä.

Nyt astuivat herrat saunaan ja Palus kuului huutavan: se on isänmaaton,
joka rakentaa tällaisen saunan!

Miksei kirjailijatar ota Palusta? Palus taitaa olla naimisissa —
niinkuin hän onkin. Ja tosiaan: monta lastakin hänellä on. Mutta
entä kauppias, Orelva, kirjailijoiden ja taiteilijoiden suojelija
— hänhän olisi neiti Rastaalle omansa. Rekolan kanssahan he olivat
kihloissa, kaikissa Rekolan tauluissa on Annikki Rastaan kasvot,
mutta nyt on Rekolalla oikea rouva ja lapsiakin taitaa olla. Ovatko
Loila ja Leppiaho liian nuoria? No, olisihan muita kirjailijoita ja
taiteilijoita. Mutta neiti Rastas on kunnianhimoinen — tietysti se
pitää olla itse Jaakko Tyrni! Tietäisiköhän tuo neiti, mitä Vuorinen on
tehnyt isälle? Ehkäpä hän tuntee isän asioita. Jos kysyisi. Ella Tyrni
näki yhtäkkiä silmissään Haunia Vuorisen pitkänä, hoikkana, vaaleana.
Ensin hän oli kuullut vain askeleet ja sitten äänen. Kuinka hän olisi
tehnyt isälle jotakin pahaa, hänhän puhui isästä suurella ihastuksella
ja kunnioituksella. Ja kuljeskeli sitten edestakaisin toisella puolen
katua, katsellen kirjailijoita, jotka seisoivat kirjakaupan ikkunassa
— ei uskaltanut poloinen lähteä heidän joukkoonsa. Ella oli hakenut
tavaraa kaupungilta tuonut toisen verkollisen toisen jälkeen — Vuorinen
yhä vain käveli ja katseli ja katseli. Vihdoin hän sitten kysyi, oliko
neiti herra Jaakko Tyrnin palvelustyttö. Ella valahti kuumaksi ja sanoi
olevansa. Silloin nuoriherra hellitti aarteestaan ja pyysi antamaan sen
kirjailijalle.

Ella vihasi isää sinä hetkenä, jolloin nuoriherra kysyi oliko hän
heillä palvelustyttönä. Hän inhosi myöskin kirjailijaa, joka teki
kysymyksen ja sitten ojensi hänelle laihan esikoisensa. Punapurje —
siellä se litistyi hänen vanhan takkinsa taskussa.

Haunia Vuorinen — runoilija. Kaikki ne luulevat olevansa runoilijoita.
Kun keksitään, että »marja» ja »karja», tai »pukki» ja »rukki»
kalskahtavat yhteen, niin silloin ollaan runoilijoita. Ja se on kahta
hienompaa vielä kuin proosakirjailijana olo. Myrkky sentään!

Juostessaan ylös mäkeä Ella yhtaikaa seurasi herrojen ilonpitoa
saunassa, neiti Rastaan nyökytyksiä ikkunassa, ja omia ajatuksiaan
päivän tapahtumien johdosta. Kaikki oli yhtä ikävää. Jos olisi saanut
lähteä talliin ja olla siellä koko yön. Mutta uimaan hän ainakin menee,
niin paksuksi ei jää tule, ettei hän saa sitä puhki.

Jaakko Tyrnin tytär ei milloinkaan ollut tuntenut huolestumista ruuan
tai juoman vuoksi, mutta nyt hän yhtäkkiä tuli ajatelleeksi, että jos
päivällinen epäonnistuu, niin isä saa uuden syyn miettiä naimista.
Miehet ovat sellaisia: tie miehen sydämeen kulkee vatsan läpi, niin
sanottiin jossakin kirjassa. Mutta olisiko neiti Rastas ymmärtänyt
ruuanlaittoa? Ei hän siltä näyttänyt. Joka tapauksessa täytyi
päivällisen tänään onnistua.

Ella seisoi lieden luona ja puheli vanhalle palvelijalle. Hän selitti,
että täällä on tänään sellaisia erikoisia vieraita, jotka tuntevat
ruuan maun. Niinkuin se kauppiaskin, joka pitää hienoja päivällisiä
kirjailijoille ja taiteilijoille. Isäkin on ollut kutsuttuna niihin,
mutta kauppias on ensi kertaa täällä Tyrnilässä. Ella puhui kuiskaten
ja lämmitteli käsiään. Hän tuli uskollisen pienen naisen luo ja kiersi
kätensä hänen ympärilleen. Hän puheli hänelle joulusta ja kuinka he
joulunpyhinä istuvat ja juttelevat, niinkuin niin monesti ennen. Senja
oli tänään mahdoton. Kaikki oli hänestä nurin päin, puut märät, liha
huonoa ja hyvää ruokaa piti olla. Miksei edeltäpäin sanottu, että
tulee tällaiset määrät vieraita. Viimeinen valtti oli Ellalla vielä
käyttämättä. Jollei mikään muu auta, niin hän rupeaa puhumaan Helmisen
Armaasta. Jos Helmisen Armaalle antaa lahjan, niin Senja tekee mitä
tahansa. Se on niin hullunkurista.

Ella ei vielä ollut ennättänyt ryhtyä tähän keinoon, vaan odotti
otollista hetkeä, kun neiti Rastas, yllään kaikki hepenensä, seisoi
keittiön kynnyksellä. Vanha palvelijatar vaikeni, Ella vaikeni ja
vieras sai vaivoin sanat suustaan.

— Enkö... enkö minä voisi auttaa? Osaan hiukkasen taloustöitäkin. Kun
tulee näin paljon vieraita, niin... Minä kovin mielelläni...

Ella tunsi yhtäkkiä olevansa vanha ihminen ja otti käsiinsä asiain
johdon. Hän riisui villatakkinsa, viskasi sen puulaatikon kannelle ja
astui narskahtelevin, rasvanahkaisin kengin ovea kohti ja ikäänkuin
puhalsi neiti Rastaan edellä sisään. Ohoh, osasiko hän noin nolostua,
neiti Rastas? Hän oli totisesti nolo. Ja säikähtynyt. Ei enää kysellyt
mitään isästä ja hänen töistään, vaan rupesi kysymään aivan toista.
Hän uteli, oliko tuo palvelija usein noin pahalla tuulella ja oliko
hän jo ollut kauankin talossa. Hyvinpä kävi, totisesti hyvin. Ellaa
nauratti niin että hänen täytyi koettaa sitä salata. Ja hän maalasi
suurella sudilla mustaa väriä ja selitti, että Senja aina oli pahalla
tuulella, mutta että hän oli ollut talossa hyvin kauan, niin, tämä oli
kolmastoista vuosi, ja ettei voitu tulla toimeen ilman häntä.

— Mutta kuka tuollaista jaksaa kuunnella? kuiskasi vieras, katse
vieläkin suunnattuna sinne päin, missä keittiön ovi oli. — En minä vain
jaksaisi päivääkään.

Ella kuvasi vuolaasti:

— Isä ei tule toimeen päivääkään ilman Senjaa. Minusta ei ole väliä
eikä kenestäkään muustakaan, mutta Senja on välttämätön. Senja tietää
kaikki isän tavat, kaikki mistä hän pitää ja mitä hän ei siedä.
Senjalle isä sanoo, että nyt hän tekee työtä ja Senja on nyt koirana.
Ja Senja on uskollinen eikä päästä ketään lähellekään. Ja Senjallehan
isä lukee kirjansakin nimittäin ei tietysti kaikkia, mutta paljon.

Neiti Rastas vaikeni ja piteli käsiä rinnallaan aivan niinkuin eräässä
Rekolan taulussa, joka oli ollut liitekuvana joululehdessä.

— Mitä te nyt sanotte: lukeeko isänne kirjansa tuolle pienelle
vihaiselle ihmiselle?

— Lukee, sanoi Ella.

— Mutta eihän se ole mahdollista.

— On, toisti kirjailijan tytär painolla.

— No mutta eikö herra Jouna ole Jaakko Tyrnin ystävä ja neuvonantaja
kirjallisissa asioissa?

— Tjaa, on kyllä. Ja tietysti aina kun isä kuvaa säätyhenkilöiden
elämää. Mutta eihän Jouna sitäpaitsi aina ole täällä saatavissa.

— Tuolle kauhealle raa'alle ihmiselle!

Sydän hyppeli Ellan rinnassa iloisesti.

— Niin, hän on vanha talossa eikä lähde täältä enempää kuin tuo sauna
tuolla. Hän tekee täällä kaikki, keittää, pesee vaatteet, paikkaa ja
korjaa. Ennen hän hakkasi puutkin, mutta nyt on talonmies. Isä ei voisi
ajatella elämää ilman Senjaa.

— Niin, paikatkoon ja parsikoon hän kernaasti, mutta mitä hän
kirjallisuudesta tietää!

— Hänellä on hyvin terävä luonnollinen äly, sanoo isä. Niin, kuten
sanottu, isä tulee usein käsikirjoituksineen kyökkiin ja lukee meille.
Se on hyvin hauskaa.

Neiti Rastas seisoi sohvapöydän ääressä, tuijotti uutimeen, jonka
takana pimeydessä sauna oli, ja hypisteli pöytäliinan plyyshitupsua.
Hän puhui matalaan ja nyökäytti päätään:

— Vai tällainen se nyt on se »Muusa», josta kaupungilla puhutaan.

— Muusa, sanoi Ella, — ei tämä ole se Muusa. Tämä on Senja ja Annamar
on Muusa. Annamar on tullut sieltä kaukaa maalta mistä isäkin, Annamar
oli jo isän äidin äidillä. Hän on kahdeksankymmenen vanha ja lämmittää
saunan ja kitkee maat.

Neiti Rastas tuijotti taasen Ellaa suoraan kasvoihin. — Onko niitä
sitten kaksi?

— Voi sanoa, että niitä on kaksi. Kuinka ei olisi. Sillä Annamar ei
enää jaksa niin paljon. Senja vielä jaksaa. Vaikka hän aina toruu.

— Toruuko hän aina?

— Kyllä hän toruu. Tämä tänään ei ollut mitään.

— Kuinka te sitten jaksatte sitä kuunnella?

— No, siihen on totuttu. »Mitä pakanaa», sanoo Senja ja uhkaa lähteä
pois — joka päivä miltei hän sanoo lähtevänsä pois. Mutta mihinpä hän
kodistaan lähtee? Hän pitää meistä. »Myrkky sentään», sanoo Senja,
mutta me annamme hänen sanoa, me pidämme hänestä. Ja jollemme me Senjan
kanssa olisi vartioineet portteja — jaa, isä olisi silloin tyhjä mies.
Eikä hän olisi kirjoittanut yhtään kirjaa. Mutta nyt isä...

Ella Tyrni oli sanomaisillaan jotain varsin varomatonta, nimittäin,
että isä nyt on velaton mies — kyllä pitääkin olla hölmö! Hän käänsi
siis nopeasti puheensa toisaanne päin, varmaan ei neiti Rastas ollut
huomannut mitään. — Niin, nyt isä on kirjoittanut kirjoja ja toimeenkin
me tulemme, vaikka... Niin, Senja on säästäväinen, niinkuin meillä
täytyy olla. Oi voi, jollemme me — kas, isällä on paljon ihailijoita ja
ihailijattaria!

Ella vilkutti silmää ja naureskeli, lausuessaan viime sanoja. Neiti
Rastaan silmäterä yhä laajeni, hänen siinä pyöritellessään pöytäliinan
tupsua ja tuijottaessaan Ellaan.

— Tulevatko ne sitten tänne nuo ihailijat ja ihailijattaret?

— Kuinkas muuten! huudahti kirjailijan tytär, nojaten hartiansa valkeaa
kaakeliuunia vasten ja tämän nojan varassa liikutellen milloin kättä,
milloin jalkaa korosteeksi sanoilleen. — Kävelevät tässä ulkopuolella
ja odottavat, milloin näkisivät vilahduksen kirjailijasta. Eivät
välitä sateesta eivätkä pyrystä, kun sille päälle joutuvat. Yksikin
kun kerran käveli ja käveli, eikä hänellä ollut sateenvarjoa ja vettä
tuli kaatamalla, niin me pidimme neuvottelua, että mitä sille tehdään.
Muusa — nimittäin se vanha — olisi tahtonut päästää sen sisään ja
tarjota kahvia. Senja sitten menee portille. Hetken perästä hän palaa,
kainalossaan muistikirja — se oli ihkasen uusi kirja, kannessa kauniita
orvokin kuvia. »No, se on matkustavainen eikä se tahdo lähteä ennenkuin
Jaakko Tyrni on kirjoittanut tähän nimensä ja jonkin värsyn. Mutta
yhtä hyvä on, jos Ella kirjoittaa ei sitä niin vain mennä häiritsemään
kirjailijaa, kun hän on työssä.» Kyllä me pidimme iloa! Ei, en minä
sentään isän nimeä väärentänyt, mutta jotakinhan siihen täytyi
kirjoittaa. En minä viitsi sanoa, mitä siihen tuli — värsy se oli ja
minun tekemäni. Mutta Muusa hölkötti saunaan ja tempaisi vanhasta
vihdasta lehvän ja kaikki tämä vietiin odottavalle neitoselle ja hän
oli erittäin tyytyväinen... Kerran jouduin minä portille ja silloin
siinä oli sellainen, joka tahtoi tavata kirjailijaa vain viideksi
minuutiksi. Minä en ollut kohtelias, minä tunnen ne viidet minuutit
ja myöskin minä tiedän, mitä sisältävät pinkat, joita kannetaan
kainalossa. »Jaa-ah», sanoin minä, »vai viideksi minuutiksi! Mutta
minäpäs sanon teille, että jos te hakkaatte halkoja ja laskette kirveen
käsistänne viideksi minuutiksi, niin halko on siinä viiden minuutin ja
viiden tunnin ja viiden viikon perästä paikallaan. Mutta kirjailijan
ajatus ei ole halko. Se menee huuthelkkariin niissä viidessä
minuutissa, jolloin hän puhuu teidän kanssanne. Ja noita pinkkoja on
tässä talossa ennestään tarpeeksi.» No, menihän hän. Joskus me Senjan
kanssa sitten siivoamme isän pöytää ja lähetämme pois pahimman roskan.
On sellaisiakin käsialoja, että luulisi kanojen raapustaneen paperilla.
Ei isä näistä kaikista tiedä — puuttuisi vielä, että häntä niillä
häirittäisiin! Mutta kas vain, johan tuo kello löikin! Puoli tuntia
meni että helähti. En olisi uskonutkaan. Minun täytyy nyt lähteä hiukan
katsomaan hevosta. Helminen sen oikeastaan ruokkii, talonmies. Mutta
minä menen sentään. Tuon siksi aikaa isän huoneesta jotain luettavaa...

Neiti Rastas ojensi kätensä ja osoitti selviä oireita siitä, että hän
aikoo lähteä perässä.

— Minä tuon, sanoi kirjailijan tytär poistyöntävästi.

Ja neiti Rastas seisoi liikkumattomana samalla paikalla, kun Ella
jonkin minuutin perästä laski salin pöydälle kokonaisen kantamuksen
kirjoja.

— Nämä ovat isän uusimpia kirjoja, selitti Ella Tyrni. — Tämä tuli
vasta eilen.

— Tietosanakirja, sanoi neiti Rastas ja näytti aikovan purskahtaa
nauruun. — Ettekö vielä toisi puhelinluetteloakin.

— Mitä? sanoi tyttö. — Tahdotteko puhelinluettelon?

— Kyllä. Ja maailman kartaston ja osoitekirjan ja kertomataulun. Ei,
ei, ei, minä lähden mukaanne talliin. — Mitäs te nauratte?

— Nauranko minä? En suinkaan minä naura.

— Hyvä on. Tuon omenoita, isän ostamia. Meidän hevonen on paha
potkimaan.

— Mitkään hevoset eivät potki minua, minä olen vanha hevosmies, olen
ratsastanutkin.

Ella Tyrnin hyvä tuuli alkoi haihtua. Nyt ei käynytkään niin hyvin kuin
äsken. Jollakin lailla täytyi saada neitosen suu tukituksi.

— Keittää ja ratsastaa ja kirjoittaa, sanoi Ella, täyttääkseen tyhjää
tilaa, kunnes ehtisi keksiä, mitä oli sanottava. Minne jätin kudotun
röijyni? ajatteli hän sitten ja tiesi samassa hetkessä, mitä hänen oli
sanottava vieraalleen. — No niin, sanoi hän ja nosti päätään, — neiti
kun on kirjailija ja arvostelija ja joka suhteessa asiantuntija, niin
sanokaa nyt, onko minun isäni meidän suurin kirjailija vai eikö ole?

Ja ikäänkuin hän olisi unohtanut tallin ja hevosen ja kaiken muun,
asettui hän lujasti nojatuoliin, laski käsivarret ristiin rinnan yli ja
katsoi tiukasti vieraaseensa.

Neiti Rastas, joka oli aikonut ottaa päällystakkinsa, seuratakseen
kirjailijan tytärtä ulos, pysähtyi punaisen sohvan eteen, jonka
yläpuolella riippui taistelevia metsoja esittävä maalaus. Hän oli tähän
asti ollut kiitollinen, milteipä säikähtynyt ja avuton kuulijatar. Nyt
hän muuttui. Jahah, ajatteli Ella Tyrni, nuo ovat nyt ne kuuluisat
silmät, joilla on hurmattu kirjailijoita ja taiteilijoita. Vahinko
vain, ettei tässä tällä haavaa ole läsnä ketään hurmattavaa. Ellaa
nauratti, hän kohotti jalkojaan ylös permannosta ja alkoi takoa niitä
vastatusten. Onneksi ei isä ollut täällä, hän kai nyt olisi aivan
hullaantunut. Myrkky sentään, kuinka hän virkosi, tuo kirjailijatar.
Kasvoiko hän, vai oliko hän äsken astellut kumarassa? Ja nyt käytiin
viisaan näköiseksi. Ella Tyrniä alkoi harmittaa ja hän takoi lujemmin
yhteen jalkojaan.

— Eturivin mies kai? sihautti hän hampaittensa välitse ja istui aivan
hiljaa.

Isä menee hänen kanssaan naimisiin, ajatteli hän katsellessaan
vieraaseensa. Siinä ei auta mikään. Minä saan lähteä, Senja saa lähteä
ja Muusa saa lähteä Myrkky sentään!

— Jaa, sanoi neiti Rastas ja nyökytti päätään, pienen hymyn kareillessa
huulilla. — Jaa!

Olisi sanonut, että Jaakko Tyrni on huonoin kirjailija ettei Jaakko
Tyrni kelpaa mihinkään, olisi sanonut mitä tahansa, mutta »jaa — jaa!»
Ella Tyrnissä kiehui, ja yhä enemmän hän ärtyi, kun hän näki mitä
kirjailijatar siinä sivussa ajatteli. Ella näki hänen lävitseen: hän
arvosteli kuvaa sohvan yläpuolella ja piti sitä huonona. Varmaan hän
arvosteli sohvaakin ja kaikkea muuta. Puuttui vain todella, että hän
rupeaisi täällä määräilemään ja järjestelemään! Äkkiä Ella vetäisi
kädet kainaloistaan ja huusi:

— »Jaa, jaa» — noh?

Kirjailijattaren katse jatkoi kulkuaan metsotaulusta pikkutauluihin
ja pysähtyi uuniin. Jaa-ah, mitähän siitäkin on sanottavaa? Se kai ei
olisi saanut olla valkoinen eikä sillä olisi saanut olla kaikkia niitä
pieniä esineitä, mitä siihen oli asetettu, vaan jotain muuta.

— Kaikki on nykyään hiukan tasapäistä, sanoi neiti Rastas, äänessä
pieni alistuva surumielisyys. — Koska sitten siitä kohonnee.

Häneltä pääsi huokaus, hän tarttui valkeilla sormillaan kultavitjoihin,
joiden päässä riippuivat silmälasit ja tarkasti suurta valokuvaa
kultakehyksissä. Ella tunsi kuumeten, ettei kuva sopinut siihen missä
se oli. Mitä hän olikin ripustanut sen siihen, hänen huoneeseensahan se
kuului.

— Onko se sama, joka oli julkaistuna kuvalehdissä
viisikymmenvuotisjuhlan jälkeen? kysyi neiti Rastas, ja jatkoi,
vastausta odottamatta: — Se on hauska. Hevonen on oikein hyvä. Mutta
emmekö mene sitä katsomaan?

— Tarkoitatteko sitten, ettei minun isäni ole suurin kirjailija? huusi
Ella Tyrni, liikkumatta paikaltaan.

Neiti Rastas päästi kultavitjat vaipumaan hameelleen, joka oli kuin
mustaa valuvaa vettä, kääntyi ja astui rumaa mattoa pitkin äänettömästi
Ella Tyrnin eteen. Täällä oli kaikki rumaa, matto ja uuni ja huonekalut
ja taulut — Ella Tyrni tunsi sen tuon naisen läheisyydessä, jonka
kaula kohosi välähtelevistä verhoista kuin mikäkin vesikasvi. Kaikkein
rumin oli hän, Ella itse, hänen hirveät kenkänsä, hänen kätensä, hänen
tukkansa... Kylmät väreet kulkivat pitkin selkää, kun hän näin yhtäkkiä
ymmärsi rumuutensa ja käsitti, että huonomman on väistyminen paremman
tieltä. Mutta kun ei hänellä ollut mitään muuta kuin tämä koti ja kun
ei hän osannut mitään ammattia, niin hän sittenkin asettui kovaan
vastakynteen, pureutui kiinni tuoliinsa ja päätti, ettei väisty, myrkky
vie!

— Lapsi raukka! sanoi neiti Rastas ja nosti kättään ikäänkuin olisi
aikonut silittää hänen päätään.

Silloin Ella Tyrni oli potkaisemaisillaan häntä. Kuuma puna nousi hänen
kasvoilleen ja peitti kuin märkä, lämmin vaate hänen ruumiinsa varpaita
ja sormenpäitä myöten. Hän purskahti nauruun ja piti lujasti kiinni
tuolin käsipuista, ikäänkuin tuoli olisi ollut valtaistuin, jolta hänet
aiottiin syöstä.

— Raukka saatte olla itse. Minä olen suurimman kirjailijan tytär, minä!
Minä tiedän että hän on suurin kirjailija eikä mikään eturivin mies,
vaikka te arvostelijat sitä kuinka toitottaisitte. Tällainen ruma minä
olen ja epämuodikas, mutta kun minä olen Jaakko Tyrnin tytär, niin en
minä tarvitse mitään hepeniä. Ja tämä on minun kotini ja minä panen
seinille mitä tahdon ja uunille mitä tahdon ja menen talliin koska
tahdon ja otan ohjakset koska tahdon.

Ella Tyrni kimmahti seisoalleen ja huomasi tyydytyksellä, että hän
saattoi ulottua taputtamaan kirjailijattaren päälakea, jos niiksi tuli.
Niin pitkä hän oli.

Kirjailijatar ei suuttunut. Hän alkoi päinvastoin jälleen
harjoittaa emäntäänsä kohtaan tuota hyväntahtoisuutta, jota Ella
Tyrni ei kärsinyt. Hän katseli Jaakko Tyrnin tytärtä ihailulla,
milteipä kunnioittaen ja samalla huvitettuna. Seuratessaan hänen
kasvonilmeittensä vaihtelua, ajatteli Ella: kyllä ne ovat tosia, mitä
tuosta kerrotaan. Kyllä hän on ollut siippana joka kirjailijalla ja
taiteilijalla — hyi! Mutta vaikka hän mielessään sanoi »hyi», tunsi hän
jotain kaukaista kaunaa senjohdosta että Annikki Rastas taisi vetää
ihmisiä puoleensa. Ella halusi vetää puoleensa vain yhden ihmisen vetää
hänet niin, ettei hän tarvitsisi ketään muita, yksinään kuulla hänen
lukevan käsikirjoituksensa, kuulla ne ennenkuin kukaan muu.

— Paljon te rakastatte isäänne, lausui ääni, joka oli lempeä kuin äidin.

Ella Tyrnin laiha nyrkki painautui punaista plyyshinukkaa vasten
pöydällä ja hänen silmänsä kipunoivat.

— Se ei kuulu kehenkään.

Neiti Rastas upotti silmäteränsä Ella Tyrnin levottomaan katseeseen.
Hetkisen he sillä lailla tuijottivat toisiinsa. Yhtäkkiä kirjailijatar
vilkastui, hymyili ja etsi kädellään Ella Tyrnin kättä.

— Teidän isänne _voisi olla_ päätä pitempi muita, sanoi hän hiljaa ja
salaperäisesti.

Ella Tyrni loittoni askeleen taaksepäin ja hänen käsivartensa
riippuivat puisevan poistyöntävinä pitkin kupeita.

— Eikä ole? sanoi hän ja viluinen kalpeus jännitti hänen kasvojaan
kireälle pingoitettua hiusrajaa myöten.

— Ei ole, kuiskasi neiti Rastas säälimättömästi.

Silloin ei Ella tietänyt, suuttuisiko hän ja syytäisi pahoja sanoja
vasten puhujan kasvoja, vai jatkaisiko vielä kyselyään ja ottaisi
kerran oikein perinpohjin selvän siitä, mitä arvostelijat, ne roistot,
hänen isästään tahtoivat. Ella katsoi viekkaasti vieraaseensa.

— Kuka sitten on se suurin?

— Tasapäisiä.

— Mutta koska Jaakko Tyrni ei ole suurin, niin täytyyhän jonkun olla
suurimman — kuka se on, sitä kysyn.

— Tjaa — vaikea sanoa.

— No, mitä sitten sanotte, ettei Jaakko Tyrni ole suurin? Kun ette
tiedä kuka on hänen yläpuolellaan, niin mitä puhutte.

— Neiti Ella, olisi paljon viisaampaa, jos te ryhtyisitte tukemaan
isäänne. Ei sillä tavalla, että te karkoitatte talosta kaiken
elähyttävän seuran, että... Älkää pahastuko, te ette tiedä, mitä
kirjallinen ja taiteellinen työ tarvitsevat. Jaakko Tyrnistä tulee
suuri kirjailija, jos hän — niin, miten sanoisin — jos hän viettää
rikkaampaa elämää, tuntee täyteläisemmin... Te olette viisas tyttö,
Ella, kyllä te tämän ymmärrätte.

Eila Tyrni oli luonut katseensa maahan ja kuunteli, ohimojensa tykinnän
säestäessä kirjailijattaren puhetta. No, joko se nyt loppuikin? Eiköhän
häntä saisi jatkamaan, että oikein voisi tietää, mitä hän tarkoittaa.

— Rikkaampaa elämää? toisti Ella ja kosketti varpaallaan maton kuviota.

— Niin, teidän ei pitäisi estää isäänne vastaanottamasta vaikuttimia
ulkoapäin — päinvastoin.

— Ulkoapäin — entäs sisältäpäin sitten?

— Kaikkialta, ulkoa ja sisältä ja joka taholta, niinsanottua kaunista
ja niinsanottua rumaa, niinsanottua hyvää ja niinsanottua pahaa...

— Jaa-ah — tuleeko hänestä _sitten_ suurin kirjailija?

— Pikku neiti, sitä en voi sanoa. Ei ole mitään niin laskematonta kuin
taiteellinen työ. Mutta ainakaan ei hänestä tule entistä enempää, jos
hän jatkaa tätä porvarillisen hyvää elämää.

Ella kohotti nopeasti katseensa.

— Mitä porvarillisen hyvää elämää hän sitten elää? Me elämme
säästäväisesti, luuletteko että täällä herkutellaan?

— Porvarillisen hyvää elämää, sanon minä! nauroi neiti Rastas. —
Lihavaa, rasvaista elämää, yllinkyllin unta ja tyytyväisyyttä. Ei
lankeemuksia eikä nousuja, ei epätoivoa eikä autuutta — sellaisessa
maaperässä nousee tasapäistä viljaa. Koska sitten siitä kohonnee joku
pää yli muiden. Isänne ystävä väittää, että yksi nyt on kohoamassa,
yksi joka laskettaa punaisin purjein... Jaakko Tyrni voisi vielä paljon
— jos hän uskaltaisi.

Ella Tyrni kysyi yhtäkkiä:

— Kuka on Haunia Vuorinen?

Annikki Rastas katsahti hämmästyneenä kirjailijan tyttäreen.

— Kuinka niin? Hän on nuori kirjailija.

— Mitä hän on tehnyt isälleni? jatkoi Ella ja hänen silmänsä tunkivat
verestäen toisen silmiin.

— Onko hän tehnyt jotakin isällenne?

— Miksi isä sitten on hänelle suuttunut?

— Onko isänne häneen suuttunut?

— Ei, en tiedä, ajattelin vain. Kyllä hän on ollut hävytön isälleni.

— Vai niin. Hän on julkaissut hyvän kirjan.

— Paremman kuin isäni?

— No mutta, Ella...! En ole sitä lukenut vielä. Jouna sanoo että se on
niin hyvä. Ella, tahtoisitteko että isänne kirja olisi parempi? Silloin
— Ella, ettekö te tiedä mistä kirjailija elää? Samasta, mistä jokainen
taiteilija ja oikeastaan jokainen ihminenkin, jollei hän kuolleena
kulje tällä vihreän maan kamaralla. Ella, te suloinen lapsi — no,
tiedättehän, mitä häneltä puuttuu.

Hän ojenteli käsivarsiaan Ellaa kohden ja puheli tavalla, jolla ei
kukaan ollut häntä lähestynyt. Ella ei enää muistanut kuka hän oli, hän
kuunteli ja tunsi kyynelten alkavan kohota syvällä rinnassaan.

— Olet suloinen pieni tyttö, Ella Tyrni, isäsi ylpeä tytär. Ettäkö
sinä olisit ruma — ei, ole juuri sellainen kuin olet. Mutta älä kiellä
isältäsi elämän leipää, luomisen savea...

Hänen kätensä lähestyivät Ellan kasvoja kuin kaksi viileää tuoksuvaa
kukkaa, jotka lapsi on poiminut maasta ja joita se vaistomaisesti
ikävöi ihoaan vasten.

Yhtäkkiä Ella Tyrni vavahti ja selittämätön vastenmielisyyden tunne
puistatti häntä.

— Tehdään liitto, Ella, kuiskasi kirjailijatar. — Sinä ja minä! Isäsi
tähden. Ja onpa ihme, jollei...

— Myrkky sentään, mikä te olette! Ei, menkää te muille markkinoille.
Myrkky sentään!

Ella Tyrni oli joutunut sohvapöydän taakse ja hänen leppymätön kylmä
katseensa seurasi kirjailijatarta.

Tämä lausui jotain vieraalla kielellä — varmaan runoa — puoliääneen ja
nyökytti päätään.

— Lapsi parka, mitä te oikein pelkäätte?

— Minäkö? Mitä minä pelkäisin?

Ei suinkaan isä sentään ole niin hullu että ottaa tuota komeljanttaria,
ajatteli Ella Tyrni itsekseen. Kuka meistä tässä voittaa, tuo vaiko
minä? Myrkky sentään!

— Me voisimme yhdessä saada aikaan niin paljon, Ella Tyrni. Isästänne
voisi tulla se suuri kirjailija, jota te toivotte. Ja minä myöskin.

— Ja tekö hänestä sen tekisitte? ilkkui Ella. — Sellaisiako ne suuret
kirjailijat sitten ovat, että ne _tehdään_? Eivätkö ne itse tee
itseään? Nainenko se heidät tekee?

— Ella Tyrni, olette kirjailijan tytär — tiedättekö niin vähän?

— Myrkky sentään, tästä ei koskaan tule loppua, tätä keskustelua tulee
arkkikaupalla. Pian voivat herrat palata saunasta. Mihin kummaan minä
paninkaan sen villaröijyni?

— Olisin niin mielelläni toiminut sovussa teidän kanssanne.

— No, en suinkaan minäkään riitaa tahdo, mutta mistä toiminnasta
tässä oikeastaan olisi kysymys? Myrkky sentään, puhukaa selvästi, en
minä ole mikään ajatustenlukija tai vatsastapuhuja. Missä toiminnassa
minun pitäisi olla? Tekemässä isästäni kirjailijaa — sopiiko se
teidän mielestänne ja luuletteko Jaakko Tyrnin suostuvan sellaiseen?
Ahhahhahhah, nauraa täytyy.

Kirjailijatar ei nauranut. Kierrettyään huonetta oli hän ajautunut
lähtökohtaansa sohvapöydän eteen ja selaili tietosanakirjaa, jonka
hänen nuori emäntänsä oli asettanut pöydälle.

— Vahinko, sanoi hän ja höpisi taasen jotakin ranskankielellä.

Ella Tyrni erotti nyt kielen, kaksi vuotta oli häntä kiusattu sillä
koulussa. Isä oli välttämättä tahtonut että hän lukisi ranskaa. Oli
ehkä tullut puhuttua hiukan pahasti tuolle vieraalle — olisi ehkä
nyt pitänyt vetäistä jäniksenkäpälällä. Mutta tehkööt herrat sen,
kun tulevat — isä kyllä pitää siitä huolen, ettei kirjailijattarelle
jää suuhun karvasta makua. Oma syynsä, mitä rupesi hakemaan riitaa.
Kai sentään toinen puolustaa itseään, kun toinen kaikella väellä
ja voimalla yhtäkkiä pyrkii äitipuoleksi taloon. Rakkaudesta siinä
puhutaan tuossa hänen runossaankin — hän sanoo sen ranskaksi, se
ei silloin muka kuulu niin pahalta, myrkky vieköön. Rakkaudesta ja
kuolemastakin runossa puhutaan, olisipa hauskaa tietää, mikä runo se
on. Ella Tyrni aikoi lähteä, mutta hänen teki samalla mieli jatkaa
keskustelua. Mihin hän sen villatakin panikaan?

— Ne tulevat punapurjein, nuoret kirjailijat, sanoi neiti Rastas,
silmälasiensa läpi katsellen jotakin kuvaa. — Niiden joukosta se kai
kerran kohoaa se korkea pää.

Nyt oli Ella Tyrnin vuoro jäädä tuijottamaan suurin silmin. Hän alkoi
aavistaa, että isää uhkasi todellinen vaara. Aikoiko tuo poika ajaa
kumoon Jaakko Tyrnin? Jopa oli röyhkeä. Ja hänelle hän oli antanut
luvan tulla Tyrnilään. Tiesikö isä Vuorisen häijyt aikeet? Sitävartenko
isä oli hänelle suuttunut? Vai oliko hän tehnyt jotain muutakin?
Tämä Rastas tahtoi suojella isää — olisiko sittenkin pitänyt ryhtyä
joihinkin sovitteluihin hänen kanssaan. Kun olisi tietänyt mitä tässä
piti sanoa ja mitä olla sanomatta.

Olisipa ilta että pääsisi järveen ja unohtaisi kaikki! Eivät ikinä
ne selviä nämä asiat. Elämän leipää ja luomisen savea — hahhah.
Ehkäpä tästä sentään kelpaisi palvelustytöksi — siksihän se hänet
arvosteli, herra Punapurje. Jos olisi poika, niin pyrkisi juoksupojaksi
kirjakauppaan — mutta Pikku? Olisipa ilta että pääsisi avantoon!

Ella Tyrni tunsi rinnassaan huolten polttavan ja tykkivän, ikäänkuin
ne olisivat olleet paisumia, täynnä kipua. Tällaista oli aina ollut ja
tulisi aina olemaan.

No, mikä siellä nyt oli? Joku puhui ja piipatti heleällä äänellä.
Tuliko vieraita lisää? Uusia ihailijattaria? Myrkky sentään, oliko
isä heidätkin pyytänyt? Ti-ti-ti — nyt tapahtuu keittiössä räjähdys.
Mitähän ihmisiä nuo ovatkaan? Nuoria rakastuneita, mitäpä ne muutakaan
ovat — hän ei kärsi sellaisia. Nyt täytyy Armas Helmiselle luvata
jotakin, muuten Senja halkeaa suuttumuksesta. Mutta miksi hän päästää
heidät sisään? Eikö juuri sitä varten ole laitettu korkea aita ja
portti ja lukko — pitääkö vielä hankkia koira, ja vihaisinta lajia?

— Me emme tietäneet, että oli kello, me pyydämme anteeksi, sitä
ei voinut mitenkään nähdä pimeässä. Emme olleet löytää, asemalla
näytettiin niin huonosti. Etteihän vain aita olisi mennyt rikki, kun me
tulimme yli. Sinun täytyy katsoa, Aarre...

— Uusia vieraita! kuiskasi neiti Rastas ja nyökytti päätään.

Ella Tyrni ei vielä lähtenyt, vaan koetti kuuntelemalla saada selkoa
siitä, miten monta heitä oli. Oudon piipatuksen rinnalla, joka kuului
keittiöstä, tuntui neiti Rastas yhtäkkiä tutulta ja miellyttävältä.
Mies ja nainen siellä oli.

Ella oli parilla askeleella keittiön ovella ja tempasi sen auki.

— Keitä täällä taas on?

Hän ei sanonut sitä ystävällisesti. Hänen edessään keskellä
paistinkäryä seisoi nuori neiti ja nuori herra.

— Me vain! sanoi neiti ja tyrkytti kirjailijan tyttärelle kättä, ja
sitten tuli kuin koskesta: — Me pyydämme anteeksi, mutta herra Tyrni
oli niin äärettömän ystävällinen ja käski tulemaan. Tai mitä minä
sanonkaan: hän antoi kirjeessä luvan, että saisimme tulla. Anteeksi —
varmaan neiti Tyrni. Näimme teidän tänään ajavan, se oli suurenmoista.
Ette suinkaan te nähneet meitä? Meitä seisoi aika liuta kadunkulmassa,
te pistitte jalan ulos reestä — oi ettekö te nähnyt? Siinä oli melkein
koko luokka, meidän kuuluisa kirjallinen luokkamme. Tai ei meitä
sentään ole kuin kolme, jotka kirjoitamme, me kaksi ja eräs kolmas.
Mutta enhän vielä ole sanonut nimiämmekään. Tämä on Aarre Salmensuu,
julkaissut jouluksi runokokoelman. Ja minä olen Alma Kiviluoto.
Varmaan tekin kirjoitatte, neiti Tyrni — se on hirveän hauskaa.
Teille se mahtaa olla leikkiä vain, kun asutte juuri tässä mestarin
läheisyydessä. Mutta me olemme mekin, herra Salmensuu ja minä, suuressa
kiitollisuudenvelassa herra Tyrnille. Ilman häntä ei ainakaan minun
kirjani olisi nähnyt päivänvaloa. Ah, neiti Rastas, te itse! Kuinka
voinkaan teitä kiittää! Se oli aivan erinomainen arvostelu — viatkin!
En ensinkään voinut suuttua, te sanoitte kaikki niin ystävällisesti.
Ja kiitosta oli liikaakin. Minä olin sinä päivänä niin onnellinen
että olisin suudellut koko maailmaa. Kutsuin heti parhaimmat ystäväni
kahvilaan. Illalla kävelimme teidän asuntonne ulkopuolella — oli niin
kauhea sade, te ette tullut ulos. Emme tietäneet missä kerroksessa te
asutte. Toisessa kerroksessa syttyi lamppu, jota kuvittelimme teidän
lampuksenne. Teidän arvostelunne antoi minulle siivet. Minulla on
nyt teidän kuvanne edessäni pöydällä, kultakehyksessä. Olen lukenut
kaikki teidän kirjanne — ah, te itse! Voi, hyvä isä minun hamettani
— se meni kun me tulimme yli aidan. Me emme nähneet kelloa. Jos minä
voisin saada pikkuisen neulaa ja lankaa — ehkä valkeaa mieluummin
kuin mustaa. Niin, eihän tätä väriä ole varastossa, tämä on minun
erikoinen värini. Mutta eikö herra Tyrni ole kotona? Oi saunassa
— saunassa? Kuuletko, Aarre, saunassa! Me tulemme tuomaan hänelle
kirjojamme. Tahdoimme mukaan Haunia Vuorista, mutta hän ei lähtenyt,
sanoi jo lähettäneensä kirjansa. Oi, se on ihana kirja — hänestä tulee
jotakin suurta. Minä olen itkenyt Punapurjeen ääressä. Hän on meidän
luokkatoveri, istui Aarteen vieressä kahdeksan vuotta. Mutta hän ei
tullut, hän on aina niin ujo — kielsi meitäkin lähtemästä. Mutta me
otimme sen rohkeuden, sillä meidän täytyi omakätisesti saada ojentaa
kirjamme Jaakko Tyrnille. Ilman häntä ei ainakaan minun kirjani olisi
nähnyt päivänvaloa. Ah, ja tämä on Tyrnilä! Oi, neiti Tyrni — ja hän
itse on saunassa. Ajattele, Aarre, me olemme täällä! Ja hän saunassa...
Mitä te sanotte: muitakin kirjailijoita ja taiteilijoita. Ajattele,
Aarre: niin monta yhtaikaa. Leppiaho ja Loila ja Jouna — kaikki me
saamme nähdä. Ah, Rekola — minä matkustin kerran junassa ja tutustuin
häneen. Ei, minä en kerro enempää. Hän piirsi minun profiilini
paperossikotelon kanteen. Olipa erinomaista... En ole nähnyt häntä sen
jälkeen, olin silloin seitsemännellä luokalla. Ah, anteeksi — minä
puhun niin äärettömän paljon, mutta tämä tuntuu niin juhlalliselta ja
ihmeelliseltä. Ja koko matkan löi sydämeni — älä keskeytä minua, Aarre,
sinä saat sitten puhua. Eihän hän vain... ettehän te vain kovin suutu
minulle... meille, kun tulimme näin käskemättä. Mutta meillä oli lupa
häneltä itseltänsä. Tuotan nyt neiti Tyrnille näin kauheasti vaivaa.
Onhan sinulla käsilaukkuni, Aarre...?

Kirjailija Salmensuulla oli hallussaan käsilaukku. Hän seisoi
keskellä lattiaa, polttaen paperossia, laukun keinuessa käsivarrella,
ja seurasi Ella Tyrnin kättä, joka valkealla rullalangalla harsi
kokoon tiilenväristä silkkikangasta. Ella Tyrni teki sitä kaukaa ja
vastenmielisyyttään salaamatta, ikäänkuin hän olisi hoitanut jotakin
tarttuvatautista.

Kirjailijoita ja kirjailijoita, ajatteli hän. Kuinkahan paljon niitä
oikein tähän maahan mahtuu. Ja kaikki ne isälle kelpaavat, kaikki hän
auttaa jaloilleen ja sitten ne tulevat punaisin purjein ja ajavat hänet
kumoon. Mitähän nuokin olivat ja koskahan hän ne oli kutsunut. Olisi
pitänyt järjestään hävittää kaikki vasta-alkajien käsikirjoitukset
isän pöydältä. Pitääkö nuokin pyytää päivälliselle? Mitenkä heidät saa
mahtumaan pöytään? Haunia Vuorinen — Haunia, Haunia, sitä nuo kaksi
taasen kilpaa toistivat. Eilen ei täällä kukaan ollut tietänyt sen
nimistä miestä löytyvänkään ja tänään hän jo oli suurin kirjailija,
pois tieltä vain kaikki entiset! Kaiken tämän ikävän ja kiusallisen
takana häämötti toki yö, talli, sauna avantoineen. Mutta se ei
päättynyt siihen, vaan kaukaisuudessa kaiken takana oli isän naiminen.
Ja tuossa istui morsian, huvitettuna seuraten nuoria kirjailijoita,
valkea sormi kulkien pitkin tietosanakirjan kantta. Ella Tyrni veti
pitkän langan vielä pari kertaa kankaan läpi, kumartui puremaan sitä
poikki ja kuuli nuoren kirjailijattaren kaatavan niskaansa kiitosta
ikäänkuin täydestä sankosesta. Ne olivat niin rakastuneet toisiinsa nuo
molemmat, että rakkaus tippui heidän katseistaan ja liikkeistään kuin
siirappi. Jahah — tätäkö se olikin!

— No, sanoi Ella Tyrni neiti Rastaalle ja hymyili, — nyt on kai yllin
kyllin elämän leipää ja luomisen savea. Kai se suurin kirjailija sitten
pian nostaa päänsä.

Liki piti, etteivät neiti Rastaan kuuluisat silmät pudonneet päästä.
Hänen hymyssään oli jotakin muutakin kuin pelkkää hyväntahtoisuutta,
kun hän katseli ja kuunteli nuoria kirjailijoita.

— Niin, sanoi hän vihdoin, — ehkä lukisitte arvosteluni uudestaan.
Ehkette ole ymmärtänyt sitä oikein. Teidän eteenne on sattunut
kiitollinen tositapaus ja te olette kuvannut sen sellaisenaan. Tästä on
vielä kappale matkaa luovan mielikuvituksen tuotteeseen.

Ella Tyrni oli kiitollinen neiti Rastaalle. Paljon enemmän kuin sanat,
lausuivat kuitenkin hänen kasvonsa Antaisikin tuolle nenäkkäälle
neidille, joka tuossa keikaili ihailijansa edessä! Herra Salmensuu
riensi heti puolustamaan nuorta neitiä. Hän vakuutti neiti Kiviluodon
kirjoittaneen konventin lehteen kertomuksia, joissa ei ollut
siteeksikään totta — kaikkityynni mielikuvitusta! Neiti Kiviluoto itse
seisoi hiukan masentuneena arvostelijattaren edessä ja vakuutti, ettei
hän novellissaan ollut tarkoittanut ketään. Silloin herra Salmensuu
katsoi häneen. Ella näki heidän lävitseen ikäänkuin heidän sielunsa
olisivat olleet riisuttuina alasti hänen eteensä: neiti Kiviluoto
oli novellissaan kuvannut opettajat ja toverinsa uskollisesti kuin
valokuvauskone, ja herra Salmensuu oli kirjoittanut runonsa neiti
Kiviluodosta. Junassa he olivat istuneet lähekkäin niin että kädet
olivat koskettaneet toisiaan ja junasillalla oli Salmensuu suudellut
neiti Kiviluotoa... Luomisen savea ja elämän leipää! Ella Tyrni kuumeni
ja tunsi sekavasti, ettei ollut ketään, joka olisi tahtonut istua sillä
lailla lähellä häntä. Olisipa joku uskaltanutkin! ärsytti hän itseään
samassa. Pitäkööt vain seuraa toisilleen nuo kolme, puhukoot luomisen
savesta ja elämän leivästä, mielikuvituksen luomista ja valokuvista —
hän, Ella Tyrni, läkähtyy sellaisesta.

Teki hyvää tulla keittiöön, jossa ei ollut mitään kaunista, jossa
kaikki oli vanhaa ja harmaata. Sekin tuntui mukavalta kun näki Senjan
ja Helmisen Armaan äidin arkivaatteissa ja arkityössä. Ella Tyrni
parani kuin taudista, kun Senja puhui poismenostaan — kolmetoista
vuotta hän jo oli ollut, sai se riittää yhden talon osalle! Ella
tarttui takaapäin hänen hartioihinsa, painoi hänen käsivarsiaan ja
nauroi. Ja kun Senja suuttuneena vakuutti, ettei ollut mitään naurun
syytä, niin Ella oli suuttuvinaan takaisin. Mutta häntä nauratti
vastustamattomasti ja hän tunsi olevansa täysikasvanut ihminen.
Hän näki itsensä tulevan keittiöön, näki molemmat naiset, heidän
vaatteensa, kasvonsa ja omansa myöskin, näki tämän kaiken ikäänkuin
hän olisi katsellut sitä seisoen tikapuilla ikkunan takana. Mitä he
olivatkaan, nuo tuolla salissa? Nämä täällä olivat ihmisiä. Kyllä hän
tästä vielä näyttää. Ei tähän ole neiti Annikki Rastaan niin helppoa
päästä kuin hän luulee. Entistä paremmin hän varjelee tätä kotia
tästäpuoleen. Senkin Punapurjeen hän toisena joulupäivänä vastaanottaa
ilman verikoiran apua ja toivoo selviytyvänsä. Ja saadaanpa nähdä,
eikö täällä kotona pystytä valmistamaan elämän leipää ja luomisen
savea ilman vierasta apua. Isä kirjoittaa tästä vielä kirjoja niin
että maailma hämmästyy. Hämähäkkikin kehrää itsestään — ei sille
tuoda ulkoapäin mitään villatukkoja. Olisipa ihme, jos kirjailijalle
oikealle suurelle kirjailijalle — pitäisi muualta kantaa eteen savet ja
elämänleivät. Kyllä ne on hänellä sisäpuolella. Ja sieltä sitä rihmaa
tulee. Parasta olla nuolematta ennenkuin tipahtaa. No, nyt saa Senja
lakata torumasta. Ellaa huvitti jo etukäteen hänen tulevien sanojensa
vaikutus.

— Katselin tässä juuri isän harmaita vaatteita, virkkoi hän
välinpitämättömästi, — eiköhän niistä vielä tulisi Armaalle hyvä puku?

Oikein hän oli laskenut. Senja rupesi torumaan, että kaikki annetaan
pois, vaikka kotonakin tarvittaisiin. Ella ei uskaltanut katsoa häneen,
niin häntä huvitti. Hän meni ikkunaan, katseli siinä hetkisen ja
huomautti, että mielelläänhän isä antaa vaatteet Armaalle, Armas kun
on niin kunnon poika. Ja taas hän laski oikein: Senja pudotti halon
lattiaan, puhalsi lieteen kunnes oli aivan tulipunainen ja pyyhkäisi
sitten silmiään. Ella näki hänenkin sielunsa paljaana edessään eikä
enää nauranut. Kovakouraisesti käsitellen pataa, joka oli tulella,
huomautti uskollinen palvelijatar, että tarvittaisiin laakerinlehtiä.
Aivan oikein, Ella lähti niitä hakemaan. Hän ei noutanut niitä
mistään kaapista tai ruokasäiliöstä, vaan laakeriseppeleestä isänsä
seinällä. He olivat Senjan kanssa taitavasti ottaneet lehtiä takaa
— vielä ei voinut mitään huomata. Isähän oli syntymäpäiväkseen
saanut uuden seppeleen, mitäpä tästä vanhasta oli väliä. Kun Ella
palasi, oli mieliala keittiössä tykkänään muuttunut: aurinko paistoi.
Toinen naisista huomautti, että ehkä tällä päivällisellä sentään
elää herkkusuut kauppiaatkin, toinen siunaili vaatelahjaa. Molemmat
liikkuivat liukkaasti.

Ella Tyrni näki tutun kotoisen arjen ikäänkuin hän olisi katsellut
kuvaa. Mikä olikaan talonmiehen kivulloinen poika tälle vanhalle
Senjalle? Myrkky sentään mikä oli ihminen?

       *       *       *       *       *

Sillaikaa olivat herrat saunassa.

Tuntien joukkonsa tulleen hiukan kirjavaksi ja vaikeaksi johdattaa,
koetti isäntä osoittaa kullekin vieraalle mukavaa paikkaa. Täällä oli
ahdasta, sitä ei voinut kieltää. Eivätkä mielet tuntuneet olevan juuri
siinä vireessä missä Tyrni olisi suonut niiden olevan, voidakseen
esitellä kirjailijatovereille juhlapäivänsä ajatuksia. Jouna oli lupaa
kysymättä ottanut haltuunsa sivupenkin likinnä kiuasta ja nostanut
jalkansa kattopykäliin niinkuin niin monet kerrat ennen — hän ei
lainkaan näyttänyt huomaavan, mitä hän tänään oli tehnyt. Orelvalle,
liikemiehelle, oli Tyrni kohteliaasti luovuttanut oman paikkansa
kattopykälineen päivineen. Muita pykäliä ei katossa ollutkaan,
ajattelemattomasti Jaakko Tyrni kyllä tänään kaupungissa oli luvannut
toimittaa niitä iltaan. Mutta siihen ei olisi ollut aikaa, eikähän
täällä ollut tilaakaan. Kun kolme oli pitkänään, niin muiden täytyi
istua. Kohteliaisuudesta istuivat nyt sekä Loila että Leppiaho ja
Tyrni. Palusta ei saatu lauteille. Hän pysytteli jakkaralla muuripadan
kyljessä, huitaisi silloin tällöin ympärilleen vihdalla ja sanoi
lepyttävänsä vainajia. Rekola oli jäänyt pukuhuoneeseen, hänellä
oli nuha. Ei auttanut, että muut vakuuttivat saunan, Suomen kansan
vanhan lääkkeen toki juuri olevan kylmettymistä varten — Rekola jäi
etuhuoneen penkille, keskelle vaateläjiä, jotka siellä edustivat kuutta
saunassa olijaa. Nämä vaateläjät todella edustivat omistajiaan, sillä
ne antoivat vääjäämättömän katsauksen kunkin sisimpään. Alpi Rekola
napitti päällystakkinsa, painoi hattua syvemmälle päähänsä — hän käytti
huopahattua kylmimmälläkin pakkasella, hän teki sen periaatteesta — ja
sytytti paperossin.

Lystillistä kuunnella tuollaisia mykkiä inhimillisiä tunnustuksia. Ne
ovat pelottavan rehellisiä, tuollaiset vaateläjät. Vaikkei ikinä olisi
ihmistä nähnyt, niin voi tuollaisesta hänen jättämästään vaateläjästä
päättää mikä hän on. Tällaisen näkemyksen johdosta saattaa suorastaan
määrätä kuinka läheisiin tekemisiin hänen kanssaan on ryhdyttävä, kun
kohtaa hänet. Yksi jättää ujostelematta näkyviin rääsynsä, sulloo
paksut villasukat avokenkiin, joita neljän vuodenajan sateet ovat
liuottaneet. Toinen kätkee kauniisti rikkinäisen kantapään takin alle,
joka on huolellisesti käännetty kotikylän räätälillä. Kolmas levittää
vihreät silkkisukkansa ja sinipunervat alusvaatteensa kaiken kansan
nähtäväksi... Mutta miten he tuolla sisällä ovatkaan niin hiljaa? Vain
kiuas sihisee ja kohisee. Ja kun sihinä hetkeksi on hiljennyt, niin
pamahtaa uusi vesipanos jälleen tulikuumia kiviä vasten niin että ne
ulisevat, vinkuvat ja vonkuvat. Sitä kuuntelee näin syrjästä päin kuin
parhainta teatterimyrskyä.

Alpi Rekola imee paperossiaan, asettuu ikkunan ääreen ja katselee
ulos. Onko tässä virtava kohta, vai miten on rannassa sulaa? Vai onko
tuo tumma kohta jo jäässä? Onko siinä avanto? Toisella puolen järveä
tuikkii tulia. Tähdet ovat suuret ja levottomat. Pakkanen kiristyy.

Omituista, että ihmisessä sittenkin aina jotain värähtää, kun
hän kohtaa entisen rakastetun. Eipäs hän tahtonut jäädä sisään
Annikin kanssa, vaikka siitä jo kohta oli kaksi vuotta ja vaikka he
rauhallisesti olivat eronneet. Annikki oli nuortunut — hänellä oli
kai jälleen edessään rakkauden kevät. Hän oli ehtymätön, hän. Muilta
loppuivat keväät, hän kukki uudelleen ja uudelleen. Ketähän hän nyt
katsoi, mitä noista vaateläjistä tuossa penkillä? Loila ei uskalla
mitään. Leppiaho ei osaa mitään. Tyrni? Liian laiska porvari. Palus —
liian hyvä boheemi. Orelva, kirjailijain ja taiteilijain mesenaatti?
Hahnahah — tulee liiaksi räätäliltä ja hippodroomilta. Hän, Alpi
Rekola, oli ammentanut loppuun Annikki Rastaan olemuksen, hänen
kypsynein työkautensa oli täytetty tällä sisällöllä. Sellaisia käsiä
ei ollut yhdelläkään naisella tämän leveysasteen mittaan, ei sellaisia
silmiä, ei sellaista ruumista, ei sellaista sielua. Eikä ollut toista
sellaista ymmärtäjää ja innostajaa. Mutta kaikella on loppunsa.
Annikilta ei lähde kuitenkaan tuntunut kuivuneen — kun se yhdellä
kulmalla tukittiin, niin se kumpusi esiin toisaalla. Oli helppoa
nauraa häntä — kuitenkin kirveli, kun ajatteli, että hänen kätensä nyt
puhuivat toiselle, nuo kummalliset liikuttavat kädet, joita kerran
oli saanut tuntea silmillään, huulillaan, sydämellään. Kummallista
ajatella ettei enää omistanut mitään osaa hänessä. Eikö ollutkin
unta, että hänellä, Alpi Rekolalla on koti, johon ei Annikin jalka
milloinkaan astu, että siellä hallitsee nainen, joka ei tunne Annikkia.
Hän, Alpi Rekola ajattelee hellyydellä vaimoaan ja kotoista liettään.
Hän rakastaa vaimoaan. Ja kuitenkin kirvelee mielessä kun ajattelee
Annikkia, ja tekisi hyvää jos saisi iskeä nyrkkinsä vasten sen miehen
kasvoja, joka vie silmilleen hänen kätensä. Mikä onkaan ihminen?

Alpi Rekola tuijotti jäälle, jonka yllä tähdet loistivat. Tähdet olivat
tänä iltana todella levottomat, hän ei koskaan ollut nähnyt niitä
sellaisina. Annikki Rastas — kahden vuoden kuluttua?

Mutta nuo tuolla sisäpuolella, olivatko he menneet tajuttomiksi
pelkästä saunahumalasta? Äänet, joita saattoi erottaa löylynheittojen
lomassa, olisivat paremmin voineet lähteä jonkin eläimen suusta kuin
ihmisen. Hullunkurista!

— Ööö... hööö...

— Pööh! Ph... ph... ph!

— Hhhhh... hhhh!

Ja taasen pihahtivat kivet, höyry syöksyi kattoon, ulisi ja vonkui
ja kierteli pitkin huonetta. Ja nyt panivat vihdat lits-lits-lits ja
taasen kuuluivat äskeiset mörähtelyt.

Alpi Rekolaa huvitti — sellaiselta se kuului tuo harras saunameno
ulkoseurakuntalaisen korviin! Hän paiskasi paperossin maahan, polki
pään sammuksiin ja tempaisi auki oven.

— Hohoi, oletteko kaikki kuolleet täällä?

He heräsivät ja vastailivat verkkaan varsin yksinkertaisilla
totuuksilla, joita he nähtävästi pitivät neronleimauksina.

— Hengissä, hengissä ollaan.

— Jalo keksintö tämä sauna.

— Ihminen kuohuu täällä kuin savi. Nimittäin savi keväällä.

— Saveahan ihminen onkin.

— Ja sauna on suomalaisen saven kevät.

— No, savimöhkäleet, huusi Rekola, — joko kirjat ja kirjojen nimet ovat
kuohuneet ulos teistä?

— Aina vähin, aina vähin.

— Jonkin tuuman eteenpäin, jaa-ah.

— Mutta tuletko sinä pakana tänne täysissä vaatteissa? Katsokaas,
pojat, hän astuu tänne kaikkeinpyhimpään syntisissä riekaleissaan.

— Se on epäkansallista!

— Isänmaatonta.

— Tänne pitää ihmisen astua paljaana. Hattu pois!

— Savimöhkäleet, eikö teihin puhallettukaan elävää henkeä!

— Pois herjaaja!

— Löylyä, löylyä — karkoitetaan herjaaja löylyllä!

— Mikä tämä tässä on? sanoi Rekola ja viittasi mieheen, joka istui
uunin kyljessä lauteiden alla.

— Sen selkään saa piirustaa Suomen kartan, huusi Loila ylhäältä. — Hän
ei tiedä kuinka saunassa ollaan.

Mies uuninkyljessä nosti päätään.

— Sihveri Palus on nimeni. Piirrä selkääni vaikkapa Kiinan kartta,
kyllä siinä on tilaa. Tai vielä paremmin naisen kartta. Etköpähän
ulkomuistista osaa, vaikkapa sitä Annikkia sieltä. Joko sinä olet
päässyt siitä tykkänään eroon? Piirrä hiidessä, tee jotakin. Minun
on vilu. Ja ikävä. Olen suuttunut. Henget eivät vastaa, ovat poissa,
ovat suuttuneet. Ei sirkkaa, ei savun makua eikä häkää. Lähdetään pois
naisten luo. Sano suoraan, oletko jo ihan erossa Annikista?

Rekola laski kouransa Paluksen päälaelle ja taputti sitä.

— Ota sinä vain hänet minun puolestani.

— Ei silti, että sitä kysytään kenen on, jos ottaa tahdotaan, piru vie!

— Vanhaparka, anna löylyä.

Jaakko Tyrni sai vastenmielisen keskustelun loppumaan. Tuli löylyä
ja kuuluivat jälleen entiset epämääräiset äänet. Saunaeukko puheli
kauniisti Palukselle, kehoittaen häntä nousemaan lauteille. Olihan tämä
sauna ennen kelvannut, kehunutkin herra Palus oli sitä ja antanut hyvät
juomarahat. Palus ei liikahtanut.

— Muusa, Muusa, eivät laula sirkat sinun herrasi saunassa.

— Mitä sirkoista — minun herrani on itse täällä sirkkana.

— Oo!

— Jaa-ah!

— Sillä lailla, sillä lailla!

— Ja Ella on tämän saunan sirkka — ja siinä se vasta sirkka onkin!

— Oikein, vanhaparka! huusi Tyrnilän isäntä. — Oikein! Mutta annapa
löylyä lisää, että herra Palus lämpiää. Rekola, minne sinä menit, tule
pois tänne, täällä paranee, jos missä.

Jaakko Tyrni ei olisi sallinut Rekolan lähteä sisään. Hän pelkäsi
tosissaan, että Rekola aikoi vallata takaisin Annikki Rastaan. Oli
vastenmielistä ajatella, että heidän välillään joskus oli vallinnut
ystävyyssuhde. Tosin Rekola nyt oli naimisissa — kaikinpuolin
onnellisissa —, mutta kuka taiteilijat tiesi. Jaakko Tyrni rauhoittui
vasta, kun Rekola etuhuoneesta vastasi hänen huutoonsa ja sanoi
odottavansa heitä täällä.

Rekola seisoi pienen hyllyn luona, oikoen tulitikun avulla kynttilän
sydäntä. Sellainen vaivainen sydän oli tällä kynttilällä, että se vain
ritisi ja rätisi. Olikin kosteaa. Hänelle selveni silmänräpäyksessä,
että Tyrni oli iskenyt silmänsä Annikki Rastaaseen ja hänen teki mieli
lyödä Tyrniä kasvoihin. Mokomakin vanha savimöhkäle haki vielä elämää
ja henkeä. Sitten hän ajatteli Maija-Liisaa, vaimoaan, jolle hän oli
sanonut lähtevänsä kokoukseen ja viipyvänsä myöhään. Miksei hän ollut
sanonut lähtevänsä Tyrnin luo — Maija-Liisa ei olisi tietänyt neiti
Rastaan olevan siellä mukana. Totta puhuen hän kai oli lähtenyt Tyrnin
luo juuri neiti Rastaan tähden. Mitä hittoa ihminen oikeastaan olikaan?
Nyt murskautui jotakin hänen jalkansa alla? Sammunut kekäle, musta
hiili. Hän kumartui ja otti käteensä hiilen.

Vuoden minä kohta olen ollut naimisissa, ajatteli hän. Onnellisissa
naimisissa. Olen vienyt rouvaani vieraisiin, olemme ottaneet vastaan
vieraita. Ei mitään myrskyjä, ei mitään häiriöitä. Mutta työni? Tuleeko
tätä näin jatkumaan? Me elämme hyvin — rouvan rahoilla. Mutta en
suinkaan minä voi asettaa näytteille omaa vaimoani, en suinkaan voi
pitää häntä mallinani. Mitä siis?

Hän seisoi ja piirteli seinään.

Jaakko Tyrni puolestaan ajatteli: pari vuotta kai hän nyt on ollut
naimisissa eikä hän ole asettanut näytteille mitään. Hän tarvitsee
Annikki Rastasta! Ja näiden ajatusten kaivautuessa mieleensä, niinkuin
näveri kiertyy puuhun, Jaakko Tyrni piti pitkää puhetta saunastaan ja
kiukaansa tarkoituksenmukaisuudesta.

— Niin, kyllä minusta tämä sauna on aika onnistunut, sanoi hän, —
vaikka muutamat eivät sitä hyväksy. Esi-isien henget eivät ole minulle
ilmaisseet mitään tyytymättömyyttä, vaan ovat varmaan iloinneet
siitä, että heidän saunansa perusmuotoa on kehitetty edelleen.
Teimme Jounan kanssa piirustukset ja senpätähden hänellä tuossa on
omat kattopykälänsä, vaikkei hän aina — no niin, se ei kuulu tähän.
Kiukaasta sitten oli paljonkin puhetta. Nykyään tehdään kaikenlaisia
torvia ja johtoja lämmön säilyttämiseksi. Mutta ne ovat sittenkin
kokeiluja. Minä annoin muitta mutkitta tehdä samanlaisen kiukaan,
jommoinen oli nimismies Promssi-vainajalla siellä kotipuolessa.
Hän oli suuri saunantuntija ja metsämies — kymmenen jahtikoiraa
aina pihamaalla. Ja kotipuolesta oli kotoisin sekin muurari, joka
tämän kiukaan teki. Paljonkos sinä oletkaan polttanut täällä puita,
vanhaparka?

Saunaeukko ilmoitti puumäärän ja puhui jotain muutakin. Annikki ei
välitä Rekolasta, päätteli Jaakko Tyrni. Koko viime kevättalven hän
soitteli tänne, vaikka Ella esti häntä tulemasta. Täytyy päästä
eroon Ellan holhouksesta, se on toki liikaa sellainen. Ei suinkaan
kirjailija voi panna alttiiksi kirjallista työtään tyttärensä tähden,
eikä edes vaimonsa tähden. Mutta jos sattuisi niin onnellisesti, että
saisi vaimoksi työtoverin. Jaakko Tyrni näki Annikki Rastaan solakan,
valuvaan silkkiin ja harsoihin verhotun olennon niin elävänä edessään,
että hän miltei ojensi kätensä koskettaaksensa hänen olkapäitään.
Hän toivoi koko tämän saunatoimituksen loppuvan päästäkseen nopeasti
Annikin luo. Koko hänen elämänsä tuntui tällä hetkellä olevan
Annikin käsissä Jaakko Tyrnille kuului johtoasema kirjallisuudessa
tästäpuoleen. Ja siinä tarvittiin juuri tätä naista. Rekola oli vielä
etuhuoneessa, kuului siellä yskähtelevän. Mitä sanoikaan Orelva? Täytyi
varoa, etteivät nuo toiset huomaisi mitään. Kukaties Annikki väikkyi
heidänkin silmissään.

— Se on selvää se, että sauna on hyvä, puheli Orelva. — Eikä vie paljon
puitakaan. Mutta mitenkäs on sen asian laita: vieläkö tässä huomenna
kylvetään?

Jaakko Tyrni käänsi päätään ja näki hikivirtojen kiirivän alas hänen
sileiksi ajettuja rypyttömiä kasvojaan. Valde Orelva oli herkullisen
näköinen. Jaakko Tyrnin mielikuvitus tarttui häneen niinkuin
kehrääjättären kädet täysinäiseen kuontaloon. Hänen täytyi tehdä
itselleen väkivaltaa sanoessaan:

— Mitenkä niin huomenna? Emme ole kylpeneet kuin kerran viikossa, kun
puut ovat niin kalliit. Paitsi kiireellisinä työaikoina.

— Jaa, sanoi liikemies hymyillen ja läiskytteli laiskasti vihtaansa, —
kylvettääkö muori meitä vielä huomenna samalla puupanoksella? Olkaapas
vähän hiljaa, pojat, että muori kuulee, taitaa olla vanhuuttaan kuuro.
Kysypäs sinä Palus, joka siinä seurustelet henkien ja sirkkojen kanssa,
vieläkö tämä saunahenki huomenna kiskoo kiukaastaan yhtä hyvän löylyn
kuin tänään. Nimittäin samalla puupanoksella, se on huomattava se.

Muori, jolle ei ilta ollut antanut tilaisuutta puheluun ja jolle aika
senjohdosta oli käynyt pitkäksi, lasketti tulemaan yhteen kyytiin:

— Jos yhden tai kaksi sylystä polttaa, niin kyllä taas kaikki saatte
tulla huomenna. Ja huomenna löyly onkin sellaista, ettei Paluksen
herra ensinkään erota sisäänlämpiävän löylyn mausta. Kun tässä joulun
edellä lämmitettiin useammin, niin kyllä oli löyly kuin silkkiä!
Eikös ollutkin, meidän herra? Ja paksu kirja tuli, sellainen oikea
riihipölkky.

Nousi yleinen nauru.

— Riihipölkky! sanoi Palus kuin kaiku ja löi kädet polviaan vasten.

Ei ollut vaikeaa ymmärtää, että hän jätti jotakin sanomatta. Jotakin
joka epäilemättä oli epäedullista.

— Se on selvää, keskeytti liikemies hiljaisuuden. — Mutta siinä juuri
on niksi: uusia puita, uusia plootuja! Minä olen ollut saunassa, joka
lämmitetään kerran viikossa — kerran viikossa, huomatkaa! ja joka ilta
ja päivätkin, jos ketä haluttaa, saa kylpeä sillä lämmityksellä. Ja
löyly ensiluokkaista! Sisäänlämpiävän löyly ei lähitulkoonkaan niin
ytimekästä ja puoleensavetävää. Jaa, minä puhun totta, se on selvää.
Se hikikin jonka se kiskoo ihmisen ruumiista, on kuin sadan prosentin
väkiviinaa. Selvää tappavaa myrkkyä. Älkää te... Ensi keväänä saatte
kaikki kylpeä sellaisessa saunassa. Minä rakennan sellaisen. Tervetuloa
vain kaikki, muori myöskin. Viikoksi kutsun kaikki. Kas, minä olen
ostanut saaren — ei kenelläkään ole sinne asiaa ja sinne minä rakennan
patenttisaunani. Se on selvää se.

Orelva vaikeni, laski jalat alas pykälistä ja kohosi istumaan.

— Jaa-a, sanoi Leppiaho, oikaisihe suoraksi hänkin ja jäi pää
kallellaan katsomaan puhujaan.

— Tässä istuu Tuomas, sanoi Loila ja rupesi vihtomaan umpimähkään
eteensä.

— Älähän veikkonen, alkoi Tyrni — anteeksi, tuli tässä kiireessä
sinuteltua, tai sitähän minä olen aikonut pitkin iltaa ehdottaakin,
että pantaisiin tittelit pois summamutikassa, on sillä tavalla
hauskempaa liikkua... Kiitos vain... ei kestä, ei kestä. Niin, mitäs
minun pitikään? Niin, veikkonen, mikä sauna se sellainen on? Sanoitko,
että viikon saa kylpeä samalla puupanoksella?

Saunaeukko, joka vihdoinkin näytti ymmärtäneen mistä oli kysymys,
rupesi nauramaan.

— Ja mikseikäs vuotta! sanoi hän. — On niitä sellaisiakin saunoja,
ettei tuli ensinkään lopu. Siellä tämän meidän herran kotipuolessa — me
oltiin kirkossa vanhan rouvan kanssa ja tämä Jaakkokin oli mukana, niin
rovasti kuvasi saunaa, josta ei tuli koskaan lopu...

— Jaa-ah! sanoi Leppiaho, — vai sillä lailla.

— No, siihen saunaan ehtii kukin aikoinaan, säesti Loila. — Ja taitaa
olla siellä tilaa itsekullekin. Niin ettei ehkä ole syytä rakentaa sitä
saareen ensi kesäksi.

— En minä tarkoita niitä saunoja, puhui Orelva malttamattomana, —
puhukoot rovastit niistä. Minä tarkoitan oikeaa käytännöllistä saunaa,
se on selvää se, sellaista, jota on kehitetty esi-isien perusmuodon
pohjalla. Ai yhtäkaikki, jos minä olisin keksinyt sen saunan, niin
ottaisin sille patentin ja lakkaisin köyhtymästä. Mutta sen on jokin
toinen perhana keksinyt. Eikä se perhana ymmärrä edes siitä rikastua.
No, minä tietenkin ryhtyisin yhteistyöhön sen miehen kanssa, mutta kun
ei kukaan tiedä hänen nimeänsä eikä asuinpaikkaansa. Jokin kiertävä
konehtööri, mikä lienee ollut.

— Jaa-a, ja teki sellaisen saunan.

— Teki. Ja vain yksi sellainen niitä on täällä Suomessa ja minä laitan
saareeni toisen. Ja saaren nimeksikin panen Saunasaari. Se on kaikki
valmiiksi ajateltu, se on selvää se.

— No, kerrohan, veikkonen, miten se kiuas on rakennettu... Olisihan se
kansantaloudellinen säästö, jos keksittäisiin sellainen kiuas.

— Niin, naureskeli vuorostaan Loila, — ja entäpäs sellainen ihminen,
joka syötettäisiin täyteen ja joka ei viikkoon söisi.

— Jaa-ah, sanoi Leppiaho, — esimerkiksi kirjailija. Ei enää
riippuvaisuutta valtiovaroista, yleisöstä, arvostelusta...

— Eikä nimistä! jatkoi Loila. — Tulivat nimet tai olivat tulematta,
julkaisit kirjan vuoden tai kymmenen perästä, et kuolisi nälkään...

— Vanhaparka, näytäpä nyt kelpaako tämä meidän saunamme mihinkään,
huusi Jaakko Tyrni alas kiukaalta. — Tämä minun naapurini tässä, tämä
suuri liikemies, tietää sellaisen saunan, joka pitää lämpimänsä koko
viikon. Mitä sinä, vanhaparka, siitä sanot? Mitä sinä siellä teetkään —
taidat hieroa Paluksen herran niskasuonia. Loukkaus se on meidän saunaa
kohtaan, ettei hän tule tänne ylös. Onhan tämä sauna hänelle ennen
kelvannut.

Saunaeukko nauroi, likisti työnsä päätteeksi hiukkasen kovakouraisemmin
kirjailija Paluksen hartioita ja läksi tallustelemaan vesisaavia kohden.

Ei se ole mikään käsillä tehty sauna, sanoi eukko, avasi luukun
ja tyhjensi vesikipollisen kiukaan mustaan kitaan. — Minä jo sen
saunan nimitin. Se oli niin pieni tämä meidän Jaakko ja nukkui
mummonsa syliin, mutta se heräsi, kun rovasti vainaja nyrkillään löi
saarnatuolin laitaan ja huusi, että siellä palaa tuli yötä päivää
muuripadan alla ja padan höyryssä saavat syntiset nähdä sen kuta
he himoinneet ovat. Siellä näytetään ylensyömäreille sianlihaa ja
uunipuuroa ja pannukakkua ja käsivarren paksuisia makkaroita, mutta
eivät saa koskea. Ja juomareille näytetään olutta ja viinaa ja höyry
nostaa tuopin juuri käden kohdalle, mutta ei saa koskea siihen, ja jos
kuka on ottanut toiselta rahaa tai parin saappaita, tai hopeakellon tai
muun tavaran, niin sen hän näkee höyryssä ja hikoilee ja huutaa, mutta
ei voi koskea. Eikä tuli koskaan sammu eikä löyly lopu. Pirut vain
kohentelevat kekäleitä. Sentähden kavahtakaat teitänne! — silloin tämä
Jaakko heräsi ja huusi ja mummonsa täytyi nousta ylös ja viedä lapsi
kotiin. Mutta aina hän kuitenkin toi hänet kirkkoon, että hän tottuisi
Herran huoneeseen. Ja monta saarnaa lapsi kuunteli ja ymmärsi niin
että niistä kotonakin puhuttiin. Ne Eliaksenkin vaunut... Muistatkos,
kuinka sinä huusit keskellä saarnaa: Jaakko tattoo noutta taivaateen
tulitilla vaunuilla! — ei osannut ässää sanoa silloin vielä. Mukavasti
se rovasti kertoi. Vaunujen pyörät olivat puhdasta kultaa niin että
kun ne yösydännä menivät kylän läpi, niin matalissa majoissakin oli
niinkuin auringonpaiste ja kukot heräsivät ja rupesivat laulamaan
ja lapset nousivat istumaan ja sanoivat äidille, että äiti antaa
leipäkeittoa — kas, siihen aikaan ei ollut kahvia niin viljalti kuin
nyt, vaan syötettiin lapsille leipäkeittoa. Ja kyllä sinä sen muistat,
kun rovasti puhui Apramista ja Saarasta... Heillä oli sellainen leveä
kahdenmaattava sänky niinkuin pappilassakin ja taloissa. Niin yhtenä
aamuna Aprami sanoo Saaralle, että kuule Saara, minä olen aikonut
uhrata Herralle tuon Iisakin, tuon meidän esikoisen — mitä sinä siihen
sanot? Niin Saara kääntyy toiselle kyljelleen ja katsoo Apramiin ja
sanoo: uhrata, tuon meidän esikoisen — oletkos hulluksi tullut, Aprami?
Ja Iisakin sänky oli siinä samassa huoneessa ja Iisakkikin heräsi ja
kuuli isänsä puheen ja rupesi itkemään Mutta minun piti panna käteni
tämän meidän Jaakon suun eteen, sillä hänen kävi kovin surko Iisakkia.
Ja vielä illalla, kun hän jo makasi pikku-veikon vieressä niin hän
sanoi, että entä jos Aprami tulee ja tahtoo hänetkin uhrata...

Eukon ääni hukkui nauruun ja huutoihin. Ei toki enempää löylyä tällä
hetkellä! Toiset herroista huusivat pintansa palavan, toiset väittivät
tukkansa syttyvän tuleen. Jaakko Tyrni itse sanoi, ettei näitä asioita
pitänyt kertoa, hän aikoo panna ne kaikki kirjaan, jota hän pian alkaa
kirjoittaa. Silloin Orelva yhtäkkiä kysyi, joko tuo rovasti on kuollut.
Hän sai kuulla rovastin jo maanneen haudassa kolmekymmentä vuotta ja
mummon myöskin. Silloin hän huomautti, että kirjailijat saattavat olla
vaarallisia: kaikki eivät odota ihmisen kuolemaa, vaan panevat hänet
kirjoihinsa ilmielävänä.

— Sellainen hengen jättiläinen! huusi Palus ja nousi pitkin pituuttaan
seisomaan. — Katso vain, Tyrni, ettet pilaa sitä aihetta.

Mitä se tarkoittaa tuo Palus? ajatteli Jaakko Tyrni ja muisti taasen,
että hän on isäntä ja Palus hänen vieraansa.

— Koetetaan, koetetaan, sanoi hän jotakin sanoakseen.

— Sellainen mielikuvitusihminen! jatkoi Palus.

— Niin, sanoi Orelva, — kun te pysyisittekin mielikuvituksen alalla,
tai kuvaisitte ihmisiä vasta kun ovat ennättäneet maatua. Mutta kun te
kuvaatte elävät ihmiset hevosineen, koirineen päivineen. Niin, niin,
sillä lailla te teette, se on selvää se. No, voin todistaa, älkää
kännätkö vastaan.

Palus viittasi eukolle, että hän heittäisi löylyä, nauroi ja puheli:

— »Oletkos tullut hulluksi, Aprami!» Ja sellaisia saarnoja sinä Tyrni
olet lapsena kuunnellut! Sellainen saarnamies! Mutta se onkin niin,
että hänen saunansa se on se perisauna, se, jossa Kain ja Aapeli ensi
kerran näkivät päivän paistavan... Hoo... hoo... noo, lyö löylyä,
Muusa! Lähdenkin tästä ylös, koska tällä saunalla on niin erinomainen
sirkka kuin... Onko kukaan koskaan nähnyt saunan sirkkaa? Se on arka
ja ujo kuin poro... Eikö sieltä ylhäältä jo joku jouda pois, että
mies mahtuisi sinne perusasentoonsa? Patenttisaunaan saa lähteä ja
ensi kesänä hikoilla saaressaan loput synnit nahastaan. Kyllä siellä
on syntejä, se on selvää se! Lyö löylyä, Muusa. Ehkäpä tässäkin
vaivaisessa viheliäisessä saunassa saa nähdä näkyjä, kun huutaa kunnon
rovastin henkeä avukseen. _Se_ oli se perisauna. Aatami rakensi sen
seeteripuista, jotka kantoi hartioillaan, silloin kun enkeli oli
läiskäyttänyt kiinni paratiisin portit. Tuu-tuu — Eeva lauleli siellä
kehtolauluja Kainille ja Aapelille. Kain jo silloin tuupiskeli Aapelia
ja potki häntä vatsaan, kun pojat leikittelivät saunan permannolla.
Se kateuden kyykäärme oli luikerrellut ulos paratiisista — suurenko
raon se tarvitsee. _Se_ oli se perisauna, herra Valde Orelva, ja tästä
on jokainen kansa Baabelin sekoituksesta lähtien alkanut kehittää
omaa saunatyyppiä, mikä bambupuusta, mikä koivusta, mikä petäjästä,
mikä mistäkin. Sisäänlämpiävä on Suomen kansan hengen tulos ja se on
isänmaaton ja petturi, joka sitä rupeaa sorkkimaan ja parantelemaan. Ja
sen sanon vielä veli Jaakko Tyrnille, että siksi sinusta ei ole tullut
sen enempää, kun olet nuhjannut itseäsi tällaisessa saunassa — mikä
tämä on: pahanpäiväinen, viheljäinen kaljakuurina! Taiteilija tarvitsee
helvettiä, piruja jotka kääntelevät kekäleitä hänen allaan yötä ja
päivää. Muuten ei tule mitään. Tai tulee mateita — öh! Piru numero yksi
on Rakkaus, piru numero kaksi on Kateus, piru numero kolme — mikä sen
nimi onkaan? Sanokaa pian nyt, jos tiedätte! Olet kuunnellut sellaista
opettajaa, sinä Jaakko Tyrni, kuin kunnon rovasti ja olet kuitenkin
rakentanut kuurinan, missä kirjailijoita laiskasti käännellään ja
imellytetään kuin maltaita. Anna kivistäsi kaikki kiukku mikä niissä
on, sinä Jaakko Tyrnin Muusa, muuten minä mätänen tuohon paikkaan.

— Soh, soh, soh! huudettiin ylhäältä.

Saunaeukko tähtäsi nyt kiukaan nurkkiin, alkaen koillisesta kulmasta ja
kuljettaen vesikippoaan järjestyksessä luoteiseen asti, ja joka kerta
paukahti panos sillä tuoreella voimalla, mikä vedellä on, kun se kohtaa
vielä koskemattomat kivet...

— Ööö... phöööö... öh!

— Phhh! Phhh! Phhh!

Kukaan lauteilla ei uskaltanut liikahtaa ennenkuin tulisimmat
löylypilvet olivat vaipuneet lattiaa kohden.

Vähitellen kohosi varovasti jokin vihta, sitten toinen ja kolmas ja
vihdoin täyttivät läiskähtelyt koko huoneen.

— Veli Palus on tänäpänä melko ankara, sanoi Jaakko Tyrni, koettaen
kohteliaalla äänenpainolla tylsentää okaa joka pyrki pistämään esiin
hänen sanoistaan. — Kyllähän tässä itsekukin taitaa tuntea puutteensa
ja vaillinaisuutensa, mutta toinen asia on...

— Lapsi tarvitsee äidin, onhan se selvää, helkkarissa! sanoi Palus.

— Uskaltaisin olla hiukan toisella kannalla, väitti Tyrni tällä kertaa
vasten parempaa tietoaan. — Kirjailijan taloudellinen asema määrää
usein, mitä hän päästää julkisuuteen. Mutta minä palaan näihin asioihin
myöhemmin, kun neiti Rastaskin on saapuvilla. Meidänhän piti saada
kuulla Saunasaaren patenttisaunasta.

— Kyllä minä, sanoi liikemies, — kyllä minä, se on selvää. Mutta
myöhemmin pyydän, minäkin, kysyä teiltä mielikuvitusihmisiltä jotakin...

— Mikä on meidän kirjailijoiden piru numero kolme? huusi Palus ja
lähestyi, vihta kädessä, lauteiden nousua.

Jouna teki hänelle tilaa, liukui hiljaa alas paikaltaan ja astui
hikoilevien toveriensa ohitse. Palus tuli ylös, löysi Jounan
kattopykälät ja vaikeni.

— Jaa-ah, sanoi Leppiaho, — vai sarvipäitä sinä usutat meidän
kimppuumme. Jos sisäänlämpiävä sauna herättää taiteilijan, niin pitäisi
meillä olla taiteilijoita kuin kirjavia kissoja, sillä niitä saunoja on
vielä...

— No eikös sitten ole taiteilijoita — anna löylyä Muusa kulta!

— Kaikki kymmenen käskyn synnit ovat kai meidän niinkuin kaikkien
muidenkin ihmisten piruja, hymähti Jaakko Tyrni.

— Ehei, sanoi Palus, — meillä on erikoiset hiilenkohentajamme. Rakkaus
on numero yksi, siitä ei sovi kiistellä ja Kateus on numero kaksi.
Mutta mitä tulee sitten? Muusa, lyö löylyä — tuossa on poika, jonka
täytyy hikoilla esiin kirjan nimi.

— Minäkin sanoisin nyt jotakin, alkoi Orelva. — Muori ei nyt heittäisi
löylyä. Otetaanko ensin se sauna-asia vaiko se toinen? No, arvatkaa nyt
sitten ensin, millä lailla se minun patenttisaunani on rakennettu. Jos
yksikin arvaa oikein, niin kutsun kaikki hienoille päivällisille. No,
koettakaapas, pojat! Viinipäivällisille, se on selvää se!

— Sinun kattilaasi kuumentavat ne pirut, jotka alkavat kuudennen käskyn
jälkeen, sanoi Palus. — Ne seuraavat sinua epäilemättä saareesi ja
saunaasi. Ne edelliset ovat hienompaa väkeä. Mutta jos yksikin arvaa,
mitä kirjailijan on tehtävä saadakseen ulos sen mikä hänessä palaa,
niin minä kutsun teidät kaikki häihini.

Jaakko Tyrni tunsi oikean aidon saunamielialan tänään olevan miltei
menetetyn. Häntä kiusasi vanhan Annamarinkin tähden. Mikä Palusta
tänään vaivasi? Oliko hän juovuksissa? Oli miltei liikaa useampaan
kertaan antaa isännän huomata, että hän katsoi häntä toisarvoiseksi
kirjailijaksi. Ja puhua häistään, kun oli naimisissa ja useamman
lapsen isä. Ja sitten tämä ihmeellinen pirukeskustelu. Jaakko Tyrni
ei uskaltanut katsoa olevansa suorastaan uskonnollinen mies, mutta
tämä ei ollut sopivaa. Ja kaikkein vähimmin saunassa. Mahtoiko käydä
vaaralliseksi myöhemmin ottaa esiin väkeviä? Jos olisi ollut paljaita
herroja, mutta _Annikki_... Tätä kaikkea ajatellessaan Jaakko Tyrni
jatkuvasti puhui saunoista. Mahtoivatko hänen lauseensa pysyä koossa?

— Ei ole sanottu, etten minäkin joskus rakentaisi sisäänlämpiävää
saunaa, sanoi hän, pakottaen äänensä sävyä leikilliseksi, — jos rahat
riittävät. Kyllä me tunnemme sisäänlämpiävän saunan arvon, Annamar ja
minä. Mutta me kunnioitamme muitakin saunoja, eikös niin, vanhaparka.
Joko minä kerroinkaan: jossakin on käytetty kanuunankuulia kivien
asemesta. Ajan merkkejä, ajan merkkejä!

— Kanuunankuulia! kävi kohinana yli lauteiden.

Orelva toisteli innostuneena sanaa.

— No, sehän tuli lähelle minun saunaani. Kas, minun patenttisaunani
on sekin kohonnut sodan pohjalta. Minun mukaani on tehty — no, eikö
nyt kukaan arvaa, eikö nyt kenenkään tee mieli juhlapäivällisiä,
oletteko te kaikki nyt niin syötetyt. Kanuunankuulia, hehhehheh se
kuuluu joltakin se. No, minä tarjoan päivälliset joka tapauksessa,
se on selvää se. No, se patenttikiuas se tehdään miinasta — oikeasta
räjähtävästä helvetinkojeesta, tietysti kun siltä on sisu otettu pois.
Ja näin se tehdään. Katsokaas nyt: jos nyt tässä on sauna — älähän sinä
räjähdä, Palus, otat tässä vielä monet makeat löylyt. Vai tekisinkö
piirustukset vasta alhaalla, että tuo Jonnakin ne näkisi, koska hän on
asiantuntija.

Jouna istui jakkaralla ja saunaeukko valeli lämpimällä vedellä hänen
selkäänsä.

— En mitenkään ansaitse sellaista nimitystä, kiirehti hän sanomaan. —
Tehkää vain piirustus siellä.

— No niin, no, jatkoi Orelva, — kuinka vain, se on selvää se. Ajattelin
vain, että asia voisi huvittaa. Sillä saunassani tulee käymään enemmän
kirjailijoita ja taiteilijoita kuin liikemiehiä. Minulla on vanha veto
siihen suuntaan, vaikka kirjailijat kyllä ovat valmistaneet minulle
pienen yllätyksen ja voivat valmistaa useampiakin.

— Mitäs veli nyt, sanoi Tyrni kohteliaasti. — Olen useamman kerran tänä
iltana ollut kuulevinani viittauksia, joita en ole ymmärtänyt.

— Kuka teidät tietää! naurahti liikemies. — Joka tapauksessa:
tervetuloa Saunasaareen! Siellä sopii kalastella ja kirjoitella. Sauna
pysyy aina kuumana, milloin vain haluttaa pistäytyä. No, jos nyt tässä
on sauna...

Hän oli puhunut hyvän aikaa ja piirustellut sormellaan polvelleen, kun
hän yhtäkkiä kysyi:

— No, mitä sanotte, pojat?

Kun ei kukaan pitkään aikaan vastannut, ryhtyi isäntä puhumaan.

— Erinomaista... eriskummallista. Ei se ollut tyhmä mies, joka sen
keksi. Niitä on sellaisia, niinkuin esimerkiksi se joka keksi pyörän
— kukaan ei tiedä niiden nimiä. Tuleepa olemaan hauskaa koettaa sitä
kiuasta. Ja kokoontua saunaasi. Muuten minä sattumalta olen ajatellut
juuri samoja asioita kuin veli Orelva. Olen aikonut niistä tänään
puhuakin. Me kirjailijat olemme liian yksiksemme, meidän pitäisi
tavata useammin. Voisimme kokoontua tänne meille. Ja mikseikäs sinne
saareenkin. Minähän nyt olen siinä onnellisessa asemassa, että minulla
on vinttikamarikin vapaana — hyvin rauhallinen huone...

— No, minulle tulee niitä piirustusten mukaan kaksikin, keskeytti
Orelva, — ja niissä saatte huoleti olla ja kirjoittaa. Enkä minä muuta
tahdo kuin että panette romaanien ja eeposten perään: Saunasaaressa
silloin ja silloin.

Palus purskahti suureen nauruun ja pudotti kattopykälistä jalkansa
penkille.

— Saunasaaren kirjatehtaalla silloin ja silloin! huusi hän.

Kaikki vaikenivat. Tyrni tunsi, että nyt pitäisi kiireesti käydä
sovittelemaan. Mutta ennenkuin hän ehti avata suutaan, sanoi Orelva:

— Häh, mitenkä »Saunasaaren kirjatehtaalla»? Teidän hyväännehän tässä
ajatellaan, sitä, että saisitte tehdä työtä ja ansaita rahaa.

— Sitähän se ajatteli entinen Faraokin, kun taotti kultaiset kahleet
ja panetti hovirunoilijansa jalastaan kiinni niihin — hahhahhah!
Hyväntekeväisyyttä on monenlaista, hitto vie!

— Älähän nyt, Palus, koetti Tyrni välittää, — eikö nyt olisi mukavaa
useammin tavata, vaihtaa ajatuksia, puhua huolistaan...

— Näytellä uloslämpiävää saunaa, patenttisaunaa, höyrykaappia —
kokoontukaa te vain ja lämmittäkää saunanne vaikkapa huolillanne. Minä
menen korpeen ja rakennan sinne saunani ja sisään sen pitää lämmetä,
niinkuin minun omien ajatustenikin. Sinne kutsun ympärilleni hiljaisia
vieraita, sellaisia kuin vanha rovasti.

— Jaa-ah, naurahti Leppiaho, — kukahan täällä on pitänyt suurinta
suuta. Tiedätkös sinä, että joka ei täällä ole siivolla, se saa lähteä
täältä tiehensä. Täälläkin halutaan hiljaisia vieraita.

Jaakko Tyrni tunsi mielialan entisestäänkin laskevan eikä käsittänyt
mikä siihen oikeastaan oli syynä. Paluksen kanssa oli ennen ollut
varsin mukavaa. Tänä iltana hän oli oudon ärtynyt. Jouna oli sentään
voittamaton saunatoveri, ei kenenkään kanssa ollut niin turvallista
kuin hänen kanssaan. Isäntänä katsoi hän olevansa velvollinen vielä
tekemään viimeisen ponnistuksen.

— Epäilemättä saunan salaisuutta täytyy vastaanottaa hiljaisuudessa.
Saunaan on kätketty salaisuus ja lähinnä se viihtyy juuri vanhassa
suomalaisessa saunassa. Jos olen ymmärtänyt Sihveri Paluksen oikein,
niin hän tässä sisäänlämpiävässä suorastaan näkee kirjailijan
ja taiteilijan symboolin. Hän vihaa kaikkea valhetta, kaikkea
ulkopuolista. Kaikkea... helppohintaista. Taide syntyy kovan
puserruksen alla. Niinkuin saunan salaisuus selkeentyy tulen ja sauhun
myllerryksestä, ilman ulospääsyn helpotusta.

Märkä vihta läiskähti permannolle Jaakko Tyrnin eteen.

— Äh, sanoi Palus, nousi, haroi vettävuotavia hiuksiaan ja astui
kumartuen Jaakko Tyrnin eteen. — Vihaanko minä valhetta?

Jaakko Tyrni otti vihdan maasta ja ojensi sen vieraalleen.

— Edellytän sitä.

— Sanoit sanan, Jaakko Tyrni! huudahti Palus. — Se kolmas piru, jota
äsken kaipasin luettelostani, se on juuri Valhe. Se se kohentelee
lieskaa meidän kirjailijoiden helvetissä. Rakkaus, Kateus, Valhe...
Järjestys on hiukan toinen kuin katkesmuksessa.

Orelva purskahti nauruun.

— Antakaahan kun sanon! puhui hän ja nauroi taasen: — Kunhan aina
valehtelisitte! Mutta kun te pyritte kuvaamaan miehen hevosineen,
housuineen päivineen sellaisena kuin hän astuu kadulla.

— Missä käskyssä valhe on kielletty? sanoi Palus, varjellen päätään
kolahtamasta kattoon.

Kaikki vaikenivat ja kävivät ajatuksissaan läpi käskysanoja.

— Antakaahan kun sanon, keskeytti yhtäkkiä liikemies Orelva. —
Edellytetään että on tällainen tapaus. Tai ei tarvitse edellyttääkään
koska se on totta. Eräs kirjailija on tänä jouluna pannut minut
kirjaansa. Hän on kuvannut kuinka minä ratsastan, hattuni, puskani,
housuni — kaikki hän on kuvannut. Mitä se on se sellainen?

Ihmettelyn ja pahoittelun melu nousi joka taholla. Kysyttiin, kuka
kirjailija niin oli tehnyt ja mikä oli kirjan nimi.

— No, se on nyt sama se, jatkoi Orelva, — mutta tahtoisin vain kysyä
teiltä, aiotteko tekin panna minut kirjoihinne.

Jaakko Tyrni vakuutti miltei närkästyneenä, ettei kukaan todellinen
kirjailija valokuvaa. Leppiaho sanoi, että kaikki on sallittua, kunhan
se vain on taitavasti tehtyä. Loila puolusti sitä kantaa, että kaikella
kuvattavalla täytyy olla todellisuuden pohja.

— Taitaa olla viisainta tehdä teistä ero, puheli Orelva puoleksi
tosissaan, puoleksi leikillä. — Sekin neitonen, no niin, tuli
vahingossa sanottua, että se on neitonen! Hän on vuosikausia kilpaa
äitinsä kanssa juoksennellut luonani pyytämässä apua. Ja minä olen
auttanut. Ja nyt hän kuvaa kuinka minä ratsastan läpi puiston, jossa
tyttökoululaiset kulkevat välitunnilla, ja heittelen taskustani
makeisia.

— Jaa-ah, onko veli sitten tehnyt sillä tavalla? sanoi Leppiaho.

— No, se on selvää se — juuri sen tytön tähden, sen Alman, jonka
mielestä se oli niin hauskaa. Mutta että se painatettaisiin kirjaan, se
ei ole minusta niin hauskaa.

Jaakko Tyrni oli mykistynyt. Hän tunsi aiheen, ensi hetkellä ei hän
päässyt selville siitä, missä oli sen lukenut. Vihdoin hän muisti
sen sisältyneen erääseen niistä lukuisista käsikirjoituksista,
joita vasta-alkajien oli tapana lähettää hänen arvosteltavilleen.
Aivan oikein, hän oli joskus käynyt läpi kouluromaanin, jossa
todellisuudentuntu oli varsin paljas. Siinä kuvattiin varaton ja
tietenkin kaunis koulutyttö, johon sekä hänen historianopettajansa
että hänen auttajansa, vanhapoika rakastuivat. Tekijättären ristinimi
taisi todella olla Alma — ja olikin. Jaakko Tyrni ei ollut häntä
koskaan nähnyt. Hän oli kirjoittanut hänelle ystävällisen kirjeen,
niinkuin hänen tapansa oli. Mutta että siinä kuvattiin Orelvaa, sitä
ei hän ollut tietänyt, ja oikeastaanhan hän vasta viime kesänä oli
tutustunutkin tähän taiteilijoiden ystävään. Nyt täytyi koettaa päästä
irti ikävästä asiasta.

— Minä luulen, alkoi hän kesken kaiken, — että tyttäreni siellä kohta
saa ruuan valmiiksi. Sanopa sinäkin Jouna, jotakin, muuten luulemme
sinun punovan pauloja ja panevan meidät kaikki kirjoihisi. Kysypä
sentään ensin Rekolalta, mitä kello jo onkaan.

Kukaan ei kuunnellut häntä. Taitaa olla kenenkään johtamatta tämä
joukko, ajatteli hän. Kunhan saisi sovitetuksi Orelvan. Mukava mies
monessa suhteessa.

— Jaa-ah, korotti Leppiaho äänensä ja äänestä saattoi kuulla, että
huulet voimakkaasti kääntyivät sisäänpäin — minä sanon spartalaisten
kanssa: kaikkea saa tehdä kun ei joudu kiinni. Neitonen on joutunut
kiinni, siis hän on tehnyt tyhmyyden.

— Sanokaa suoraan, huudahti Orelva keskelle hänen puhettaan, — onko
täälläkin joukossa joku, joka on aikonut kuvata minua? En suutu,
sanokaa pois. On vain hyvä olla varuillaan. Sinä, Loila, sinähän
kuulut panneen kirjoihisi isän, äidin, veljen ja sisaren, ystävistä
puhumattakaan — millaiseksi aiot kuvata minut? No, se on selvää — te
kävitte kaikki niin äänettömiksi, olette kaikki taitaneet ajatella
minua. Sanokaa pois: onko ketään, joka ei ole aikonut käyttää minua
mallina. Tämähän on hemmetin hauskaa. Ei suututa, ei suututa, se on
selvää se.

Taasen vikuroi mieliala pahankurisen varsan tavalla. Jaakko Tyrni
isäntänä tunsi jälleen olevansa tuomittu käymään varsaa suitsista
kiinni ja huusi nauraen alas permannolle:

— Annapas löylyä, vanhaparka. Jokos sinä, Jouna, sait tietää kellon.
Kas, veli Orelva, sinä olet niin kokonainen persoonallisuus, ettei
sinun pidä ihmetellä, jos jonkun tekisi mieli kuvata sinua...

— Niin, niin, vilkastui Loila, — sinä olet sellainen, että hyppysiä
syhyy. Minä tunnustan, että jo sinun silkkisukkasi tuolla etuhuoneessa
johdattivat minut kiusaukseen. Minä sanon suoraan, että kirjoitan
elävistä ihmisistä, mistä sitten kirjoittaisin. Ja minusta saa myöskin
kirjoittaa.

— Jaa-ah, sen aiheen olet jo itse tyhjentänyt! sanoi Leppiaho.

— Noh, jos kuvaatte minua ja teette työtä minun vinttikamarissani,
puhui Orelva, — niin ei pitäisi olla paljon pyydetty, että panette
kirjan loppuun: Saunasaaressa silloin ja silloin. Ei, ei, ei suututa,
se on selvää se.

Orelva nauroi ja Jaakko Tyrni tunsi mielialan vapautuneen pahimmasta
vaarastaan.

— Esikuviahan taiteilijalla täytyy olla, sanoi hän levollisena, —
mallista on vain täytynyt tulla taideteos. »Dichtung und Wahrheit»,
runoa ja totta. Jouna, miten myöhäistä onkaan?

Jouna ei ollut vastannut, kun Orelva kääntyi hänen puoleensa.

— Herra Jouna, te kun ette enää kirjoita ja te kun ette ole ottanut
osaa keskusteluun, sanokaa te: miltä se teistä näyttää, että kirjailija
nauttii toisen ystävyyttä, käyttää häntä takaajanaan, ottaa häneltä
rahaa ja sitten tekee hänet kirjassaan naurunalaiseksi?

Kaikki odottivat ääneti. Jouna oli mahtanut keskustelun kuluessa
vakiinnuttaa mielipiteensä, koska hänen vastauksensa oli niin valmis.

— Pysyköön suutari lestissään ja ammattivalehtelija valheessaan.

— Ammattivalehtelija valheessaan! kuului kaikuna lauteilta.

Kaikki puhuivat yhtaikaa.

— Se oli miehen sana, puhkesi Orelva ihastuneena puhumaan. — Sitähän
minäkin, että sitten voi kuka hyvänsä kirjoittaa, jos kirjoittaa
niinkuin asiat ovat. Minäkin kirjoitan sitten kirjoja ja kuvaan teidät
kaikki, se on selvää se.

— Ei tule mitään, ei tule mitään, huusi Loila, — jollei ole
todellisuuden pohjaa. Kuka lukee sellaista veretöntä roskaa. Totuutta,
totuutta...!

— Ammattivalehtelija valheessaan! toisteli Palus naurulla, joka
muistutti hirnuntaa. Lauri Jouna, »Joutsenten» runoilija, mikset enää
kirjoita?

Jaakko Tyrni tiesi Paluksen viime sanoillaan koskettavan keskelle
Jounan kipeintä kohtaa. Hän oli ollut suutuksissa Jounalle, mutta nyt
hän olisi halunnut häntä säästää. Jouna oli sentään mies: hän laski
leikkiä tästä keskeisimmästä surustaan.

— Valhe, sanoi hän, — kuka nimitti sitä paholaiseksi? Valhe on toki
kirjailijan suojelusenkeli. Kirjailijahan tekee tyhjästä, jos hän on
aitoa laatua. Siis ammattivalehtelija. Joka ei osaa tätä ammattia, se
vaietkoon.

— Senkö tähden te olette vaiennut? sanoi Palus taasen armottomasti kuin
lapsi.

Jouna ei enää vastannut, vaan avasi etuhuoneen oven ja hävisi sinne.

Hän kuuli takanaan Paluksen äänen, joka ilmaisi hyväksymistä, Loilan
joka puolusti päinvastaista kantaansa kuin hengenhädässä, Tyrnin,
joka koetti sovittaa ja Orelvan ja Leppiahon, jotka nauroivat. Lauri
Jouna tunsi taasen vanhan arpensa avautuneen. »Te joka ette enää
kirjoita», »senkötähden te olette vaiennut!» Niin he sanoivat eivätkä
tietäneet mitä tekivät. Hukkaan mennyt elämä hän oli, »Joutsenten»
runoilija. Hänellä oli kerran ollut usko luovaan voimaansa, silloin
kun hän julkaisi kokoelmansa, ja senjälkeen: ei mitään! Hänelle tuli
tukahduttavana se tunne, joka häntä jo vuosikausia oli vaivannut: että
hänen suunsa oli täynnä multaa, ettei hänellä enää ollut sijaa elävien
joukossa, että hänen oli mentävä yksinäisyyteen niinkuin kuolevat
eläimet ja kaivauduttava maahan. Häntä vilutti. Silloin hän huomasi
edessään miehen täysissä vaatteissa, hattu päässä — kirjoittiko hän
seinään jotain tuomiota? Hän kirjoitti hiilellä ja hiilestä mureni
kappaleita. Jouna sai jollakin lailla lievennystä hiilenmurusilta,
joita putoili... Sehän olikin Rekola. Mitä hän olikaan tehnyt? Seinälle
oli syntynyt kuva.

— Heh, sanoi maalari, — tässä on minun saunani. Tulet juuri parahiksi.
Sanopa nyt, minkä moton antaisimme löylyjuhlalleni? Et taida saada
selvää. Olen hiukan naamioinut saunaseuraamme.

Jouna sai hartioilleen lakanan ja katseli. Höyrypilvien takaa häämötti
tuttu saunaseura, asetettuna lauteille samassa järjestyksessä jossa
se vieläkin oli. Kasvoja vain oli kehitetty niin että niiden takana
aavisti kukon, jalopeuran, aasin, pukin ja ketun piirteet. Alhaalla
seisoi nainen, heittäen löylyä. Löylypilvet ympäröivät häntä. Hänet
tunsi helposti — Annikki Rastas. Jouna nyökytti päätään ja hymyili.
Joka uudelta piirteeltä, jonka hän käsitti, hän naurahti. Vihdoin hän
täysin keventyneellä mielellä lausui:

— Erinomaista... erinomaista. Tiedän jo lauseenkin...

— Vai niin, sanoi Rekola huvitettuna ja taipui vielä kuvansa puoleen
lisätäkseen muuripadan alle halkoja. — Minullakin on nyt lause.

— Kirjoita sinä vain ensin, sanoi Jouna.

— Kirjoitetaan sitten. Tämä on lause, jota neiti Rastas sopertaa
unissaankin. Se on hänen elämänohjeensa.

Ja Rekola kirjoitti seinään:

    On meurt deux fois, je le vois bien,
    Cesser d'aimer et d'être aimable
    C'est une mort insupportable —
    Cesser de vivre, ce n'est rien.

Jouna seisoi ääneti ja seurasi hiilen jälkeä värittömällä paperilla.

Mikä se oli? Nyt taasen!

Ikkunaan heitettiin lunta.

— Neiti Tyrni käskee sanoa, että kaksi tuntia on kulunut, ruoka jäähtyy
ja naiset kuolevat ikävään.

— Mitä? huudettiin saunasta. — Kuka siellä on?

Nuori miehenääni toisti äskeisen lauseensa kuin ulkoläksyn.

Rekola veti esiin paperossilaatikkonsa, kurottautui kynttilän liekkiä
kohden ja sanoi:

— Hyvä, minä olenkin jo saanut saunasta kaulaa myöten. Sano nyt
lauseesi, sinä.

Jouna ravisti päätään ja alkoi pitää kiirettä.

— Ei tämä enää kaipaa mitään, sanoi hän. — Se on hyvä näin.

— Seuranpettäjä, sanoi Rekola, — sinun täytyy sanoa.
»Ammattivalehtelijat helvetissään», sitäkö ajattelit?

— No, vaikkapa niinkin.

— Sinulla on jotain muuta mielessä.

Jouna otti lattialta hiilenkappaleen ja kirjoitti:

    Opin sauna
    autuas aina.

Saunassa huutelivat herrat lähtölöylyä.

Tunnelma tuli, tuo kallisarvoinen hyvä olo, jonka lakeja on yhtä
mahdoton määritellä kuin taiteellisen inspiration. Onnellinen mieliala
oli tänään ollut vaarassa enemmän kuin kerran. Saunassakin olivat
Paluksen purkaukset saattaneet sen horjumaan. Ja muutenkin oli
usealla tavalla ollut havaittavissa taipumusta ärtyisyyteen. Sisään
palatessa mieliala vielä yhtäkkiä kävi uhatuksi, neiti Kiviluoto ja
hänen suojelijansa herra Orelva kun joutuivat vastatusten. Jo sinä
aikana, jolloin neiti Kiviluoto punastuen piti puhettaan Jaakko
Tyrnille, huudahtaen tuontuostakin: te itse! ja vakuuttaen, ettei hänen
kirjansa ilman Jaakko Tyrnin apua koskaan olisi tullut julkisuuteen
— jo sinä aikana osoitti Orelva peittelemättä paheksumistaan. Vai
niin, tämä neitonen täällä! Ja ihka uusissa tamineissa — silkkiä
ja hopeinen laukku! Olipa sitä soma katsella. Eikö Tyrnilän herra
tietänyt kuka se oli, tuo herttainen siippa? Sehän oli se Alma, josta
juuri saunassa oli puhuttu, se joka kirjoitti kirjoja tuttavistaan.
Tahtoiko Jaakko Tyrni, että tästäkin illasta tulisi kirja — no, sitten
oli oikea henkilö kutsuttu taloon. Mutta mitä pirua hänet, Valde
Orelva, kutsuttiin yhtaikaa. Hän kiittää kunniasta. Mitä kello nyt
onkaan? Koska ne junat menevätkään? Leppiaho, joka huvitettuna seurasi
Orelvaa, livahti yhtäkkiä ulos, löysi helposti Orelvan päällystakin
ja piilotti sen. Kun liikemies lähti sitä hakemaan ei sitä ollut
missään. Hänen ei tarvinnut nähdä tätä vaatekappalettaan, ainoastaan
saada käsiinsä sen silkkinen vuori. Kaiken aikaa hänen haeskellessaan
kuului salista: »... meillä oli vastustamaton halu tänne. Haunia
Vuorinen, joka on niin ujo... Hän sanoi lähettäneensä kirjansa. Hän on
myöskin meidän luokalta, meitä on kolme, jotka julkaisimme jouluksi.
Mutta ilman teitä, herra Tyrni — ah, te itse! Ajattele, Aarre, me
olemme täällä...» Orelvan käsi ei tavannut mitä se haki ja liikemies
palasi kiukkuisena saliin. Siinä he sitten joutuivat silmä silmää
vastaan, nuori kirjailijatar ja hänen suojelijansa. Nuori neiti
punastui ja hämääntyi, mutta kun hän oli kaunis ihmislapsi, niin se
vain puki häntä ja hankki hänelle uusia suojelijoita. Loila seisoi
pian hänen toisella puolellaan, toisella Leppiaho. Tuli ilmi muitakin
vaikeita asianhaaroja. Tyrni oli lukenut läpi pahankurisen kirjan
käsikirjoituksen ja Rastas oli arvostellut sen, antamatta neitoselle
sitä nuuskaa mitä hän ansaitsi. Orelvan pilveileminen hukutettiin
kuitenkin yleiseen iloisuuteen. Hän vakuutti panevansa tämän kepposen
hampaankoloon ja vielä tarjoavansa kirjailijoille sellaisen löylyn
että he sen muistavat. Ei siitä joukosta suotta varoitettu ihmistä.
Jos he olisivatkin pysyneet lestissään, ammattivalehtelijoina,
mutta ruveta kuvaamaan lähimmäistään niin että hänen housunsakin
tunsi. Orelva jäi yksinään ja murjotteli turhaan. Kaikki muut olivat
kauniin nuoren Alman puolella ja vakuuttivat kovaäänisesti, ettei
kukaan ihminen, joka kirjan luki, tullut ajatelleeksi Valde Orelvaa.
Ratsastajiahan oli niin paljon ja ristiruutuisia housuja oli myöskin
paljon. Tyttökoululaiset, jotka olivat poimineet karamellit maasta — he
pysyivät tyttökoulunsa seinien sisäpuolella. Hemmetissä, hehän olivat
kaikki ylioppilaita nyt ja heillä oli yhtä hyvä supliiki kuin tällä
tässä. Molemmin puolin neiti Kiviluotoa seisoi ritari, heilutellen
sanan miekkaa ja vastaten hänen puolestaan niin ettei hänen itsensä
tarvinnut muuta kuin hymyillä puolelle ja toiselle. Hänen vanha
ihailijansa, Salmensuu, seisoi hiukan hyljättynä, käsivarrella hopeinen
laukku, ja kuunteli väittelyä. Tästä ryhmästä erosivat pian Tyrni,
Jouna ja Rekola, siirtyäkseen Annikki Rastaan ympärille. He puhuivat
kuvasta, jonka maalari oli tehnyt saunakamarin seinään. Nerokas kuva
se oli. Siinä oli esitettynä luomakunta saunanlauteilla. Jokainen
ihmiseläin tai eläin-ihminen puolusti paikkaansa löylyssä, ikäänkuin se
olisi ollut uhattu valtaistuin. Nainen piti heidän saunaansa kuumana.
Rekola koetti selvästi johtaa keskustelua siihen suuntaan, että olisi
tullut ilmi kenen piirteet tälle Vestalle oli annettu, mutta Jaakko
Tyrni johti puhetta toisaalle. Kuvalle oli annettu motto — saattoiko
neiti Rastas arvata, mikä? Annikki oli lumoava, kun hän mietti. Jaakko
Tyrni tunsi, että hänen vielä tänä iltana täytyy saada puhua hänen
kanssaan kahden. Rekola seurasi hänen käsiensä tuttuja liikkeitä
— ei kenelläkään ihmisellä ollut sellaisia käsiä! Vihdoin lausui
kirjailijatar jonkin Goethen viisauden ja sanoi lähtevänsä katsomaan
kuvaa. Hän sai nyt kuulla sekä ranskalaisen lauseen että suomalaisen.
Nerokasta — todella sama asia, vaikka matkan päästä! Rekola tarjoutui
rupeamaan oppaaksi läpi pimeän, mutta Tyrni pidätti taasen. Hän mietti
kysymystä, ottaisiko pöytään ryypyn, vai eikö. Jos olisi tietänyt,
miten Annikki suhtautui asiaan ja jollei Palus olisi ollut täällä.
Niinikään häiritsivät molemmat nuorimmat kirjailijat, suorastaan
saattoi hermostua siitä, että he olivat tulleet juuri tänään. Palus
kulki edestakaisin huoneessa, ottaen lennosta kiinni jonkin äänekkäästi
lausutun sanan ja toistaen sen. Hänen hiuksensa kaipasivat kampaa ja
lieneekö hän ajatellut ryyppyäkin. Yhtäkkiä saattoi hän itsekseen
purskahtaa nauruun ja sanoa: oletkos tullut hulluksi, Aprami?
Jaakko Tyrni huomautti neiti Rastaalle, että tie saunaan oli jäänyt
hiekoittamatta ja että päivällinen kai heti olisi valmis. Tekikö
Annikin mieli jäädä kahdenkesken Rekolan kanssa? Hän vakuutti ennenkin
selviytyneensä liukkaista teistä. Rekola katseli hänen käsiään. Hitto
vie, mitä hänkin tarkoitti? Vieläkö heidän välillään oli jotakin?
Jaakko Tyrni tunsi tarvitsevansa viinaa ja välittävänsä vähät siitä,
mitä se vaikutti Orelvan kasvattityttäreen tai muihin. Hän läksi
nopeasti ruokasaliin ja palasi hetkisen perästä kutsumaan aterialle.

Pöytään asettuessa puuttui sekä isännän että emännän ohjaus. Ainoa
jolle isäntä osoitti paikan, oli neiti Rastas. Hän joutui Orelvan
viereen ja Rekola asettui hänen toiselle puolelleen. Tekikö Rekola
kiusaa? Jaakko Tyrni tarttui viinapulloon ja kaasi naapureilleen. Mutta
missä oli neiti Tyrni? Sekä Palus että Jouna nousivat istuimiltaan ja
sanoivat, etteivät nauti ainoaakaan palaa, jollei neiti Tyrni istu
pöydässä.

— Minun vieressäni! huusi Palus. — Te, nuoriherra, saatte kunnian olla
tarjoilijana, mutta älkää käykö liian itserakkaaksi!

Hän viittasi runoilija Salmensuulle, joka nopeasti nousi ja syöksyi
sitä ovea kohden, jonka arveli vievän keittiöön. Ella Tyrnin harmaa
olemus tuli sieltä häntä vastaan. Isäntä kehoitti tarttumaan laseihin,
mutta vieraat vaativat ensin kirjailijan tytärtä pöytään.

— Tänne minun viereeni! toisti Palus.

Haettiin lautasia ja tuoli, Ella Tyrnin täytyi istuutua mukaan.
Hän joutui entistä huonommalle tuulelle eikä salannut sitä. Lasit
tyhjennettiin ja täytettiin uudelleen. Mieliala nousi. Jokaisesta
pienestä kommelluksesta, joka pöydässä sattui, tuli uusi rattoisuuden
lisä. Kaikki maistui erinomaiselta, kyllä oli talossa hyvä keittäjätär.
Pian oli pöytäkunta jakautunut ryhmiin, joissa kussakin oli oma
keskipisteensä ja joissa keskusteltiin eri asioista. Annikki Rastaan
ympärillä puhuttiin teatterista, näyttämöllepanosta, näytelmän
ohjauksesta ja arvostelusta. Orelva sanoi kaikkiin neiti Rastaan
huomautuksiin jaa ja aamen. Rekola pani kaikkea vastaan. Neiti Rastas
ei ryhtynyt väittelyyn, kohautteli vain olkapäitään ja hymyili. Hän
oli tuntenut vanhan ihailijansa pitkästä aikaa hakevan lähentelyä ja
loi tuontuostakin silmäyksensä Orelvan ohitse Jaakko Tyrniin — Rekola
sai sen nähdä, miksi hän oli mennyt naimisiin toisen kanssa! Yksikään
näistä silmäyksistä ei jäänyt Ella Tyrniltä näkemättä. Vaikeaa oli
päästä hänen kanssaan keskusteluun. Palus koetteli käydä kiinni eri
aiheisiin, mutta aina hän vain tapasi itsensä keskustelemassa Jounan
kanssa. Toisella puolen pöytää istui neiti Kiviluoto kysymysten ja
vastausten ristitulessa, jota Loila ja Leppiaho ylläpitivät. Orelva
saattoi nähdä turvattinsa verevän punastuksen, molempien kirjailijoiden
suitsuttaessa ihailua hänen edessään. Loila on pikiintynyt, totesi
liikemies, ja Leppiaho tekee hänelle kiusaa. Vai olisiko Leppiahokin
rakastunut? Vähät minä, kunhan saa sellaisen, joka jaksaa hänet ja
hänen äitinsä elättää! Kirjoittakoot nyt toisistaan, nuo kirjailijat,
hyvä kun pääsee heistä eroon! Mutta tätä ajatellessa oli liikemies
Orelvalla tarve antaa silkkiin puetun talonmiehentyttären nähdä, että
hän voi saada vaikkapa tämän kuuluisan kirjailijattaren tästä, jos hän
haluaa. Ja Valde Orelva ehdotti tarpeettoman suurella äänellä, että
neiti Rastas ensi kauniina päivänä lähtisi hänen kanssaan ratsastamaan.
Se oli erittäin terveellistä henkisen työn tekijöille. Orelva tiesi
ehdottaa hevosenkin. Se oli paras hevonen koko kaupungissa, herkkä
ja tunteellinen kuin vuorikauris. Kuinka se huulillaan otti sokeria
— niitä oli naisia, jotka suutelivat sen turpaa, niin viehättävä se
oli! Ja Orelva painoi suudelman omille sormilleen ja lähetti sen
kaukaisuuteen, missä neiti Rastaan tuleva ratsu varmaan tällä hetkellä
seisoi hyvin puhdistettuna ja peitettynä appeensa ääressä. Jonkin
verran esteltyään löivät he »kättä päälle» ja neiti Rastas ryhtyi
valloittamaan Jaakko Tyrniä mukaan ratsastusretkillä Eikö Pikku
kelvannut ratsuksi? Silloin Ella Tyrnin silmät, jotka kaiken iltaa
olivat kipunoineet ivaa sekä puolelle että toiselle, leimuten hakivat
neiti Rastaan kasvoja. Sitten ne jäykkinä pysähtyivät isään. Jaakko
Tyrni selitti, että he täällä vain hiihtävät, eivät he ratsastusta
ajattele. Palus riemastui — olisihan hänen pitänyt tietää, miten
Ella Tyrnin sai näyttämään sekä silmänsä että hampaansa. Hän aasi —
tällaisten tyttöjen kanssa täytyy keskustella hevosista tai koirista.
Ja hän rupesi moittimaan ratsastusta, kukaan kunnollinen ihminen ei
pane hevostansa sellaiseen. Eikä kukaan säädyllinen ihminen ratsasta.
Ne ovat elostelevat miehet ja puolimaailman naiset, jotka saattavat
iskeä kannuksensa hevosen kylkeen. Tavallisesti hän oli ajatellut
ja puhunut aivan toisin, nimittäin aivan päinvastoin. Mutta nyt hän
oli astunut tälle tielle ja uskoi sitä kulkien pääsevänsä perille
nopeammin. Joka voimalauseelta loi Ella Tyrni häneen lyhyen katseen.
Hänen silmäyksensä olivat kuin kylmät salamat, jotka samassa hetkessä
syttyvät ja sammuvat. Annikki Rastas paloi kuin suuri sähköliekki.
Nuori Alma Kiviluoto muistutti juhannuskokkoa, jota kylän pojat
sytyttävät ja joka ärsyttäen antaa heidän turhaan sytytellä.
Tuontuostakin hyppeli keskustelu yli pöydän ja herätti yhteisen naurun.
Kun Orelva rupesi neiti Rastaalle kertomaan rovastivainajan saarnoista,
niin Palus yhtäkkiä ilman muuta vei sanat hänen suustaan, esitti kaikki
mitä oli kuullut saunassa ja paljon lisää. Annikki Rastas nauroi
menehtyäkseen, leikitellen käsillään, ikäänkuin joillakin valkeilla
kukkasilla, joita vei suunsa eteen.

— Arkki seisoi siinä Punaisenmeren rannassa, puhui Palus, katsellen
yli pöytäkunnan, — ja Noa hääräsi kannella. Oli siinä kapteenilla
työtä katsoa, että kaikki pariskunnat tulivat mukaan. Hevoset astuivat
kaikista ensinnä — Noa oli viisas mies ja tiesi arvojärjestykset.
Sitten tulivat suuret lempeät puhvelit ja puhvelittaret. »Ihmiset ja
apinat ovat tarkastettavat»! huusi Noa matruuseilleen. »Muuten he
tuovat mukanaan kokaiinia, nikotiinia, alkoholia ja sensellaista.
Tarkastakaa, pojat, Aatami ja Eeva!» Ja rovasti iski nyrkkinsä
saarnatuolin laitaan niin että kirjanalustasta lensi kappale mummon
päähän, joka istui penkissä keskellä kirkkoa, sylissään pieni Jaakko
Tyrni.

Kaikelle sitä nauretaankin! sanoi Ella Tyrni ja iski kämmenensä pöytään.

Hän oli ymmällä tästä valehtelemisesta.

Kaikki nauroivat todella. Jounakin. Ja isä — kaikelle roskalle
kannattikin.

— Minä voin lahjoittaa asianomaisen saarnatuolin kappaleen veli
Palukselle, sanoi isä. — Tietysti se on minulla perhemuseossa. Varmaan
siinä on talismaanin voima.

— Mutta kun se ei ole totta, sanoi kirjailijan tytär. — Jouna-setä,
sano heille, että hän valehtelee. Ei isällä ole mitään sellaista
kappaletta.

Orelva lakkasi nauramasta ja kiinnitti huomionsa tyttöön, joka keskellä
yleistä iloisuutta istui suuttumusta leimuten.

— Niin sitä pitää! huudahti hän. — Palus tekee aivan oikein, se on
selvää se. Hän on todellinen ammattivalehtelija. Kun hän joskus panee
meidät kirjoihinsa, niin neiti Tyrni on rillisilmäinen kotiopettajatar
ja minä olen puotipoika. Ei kukaan pääse nostamaan naamiota ja
sanomaan: se henkilö tarkoittaa sitä ja sitä.

Orelvan silmäys sattui Alma Kiviluotoon kuin oikein tähdätty nuoli ja
pakotti hänet esiintymään.

— Mutta Haunia Vuorisenkin runoelmassa tunnetaan ihmiset! sanoi hän
kuumin poskin ja painui samassa Loilan ja Leppiahon väliin.

Jaakko Tyrniltä meni lukkoon ajatus, jonka hän juuri oli aikonut
lausua. Tuo nuori neiti näytti tulleen tänne oikein hänen
vastuksekseen, pilaamaan hänen iltaansa. Nyt näki Annikki mitä hän
ajatteli. Ja Jouna näki sen myöskin. Ruostetta, ajatteli tietysti
Jouna. Onneksi sanoi joku juuri tällä hetkellä lauseen, johon Tyrni
saattoi käydä kiinni. Leppiaho se oli. Jaakko Tyrni tuijotti häneen ja
hän uudisti:

— Muusa ei minusta tänä iltana ollut oikein vireessä.

— Oltiin ehkä hiukan vallattomia, vastasi Tyrni.

Puhuttiin paholaisista ja savimöhkäleistä ja katkismuksesta. Muusa
on vanhanajan ihmisiä. Mutta ehkä minä saankin käyttää hyväkseni
tilaisuutta ja...

Sillä hetkellä näki kirjailija edessään pöytäseuran jossakin loitossa
epämääräisyydessä ja yhden joka seisoi pitämässä puhetta. »Kaiken
iltaa oli häntä vaivannut eräänlainen epävarmuus, nyt hän yhtäkkiä
löysi oikean otteen ja tunsi hallitsevansa. Vielä hänen kädessänsä
oli peräsin, vielä hänen purtensa oli valmis uhmaamaan myrskyä. Sinä
Punapurje kaukana taivaanrannalla, tässä on vielä edessä kareja ja
matalikkoja...» Jaakko Tyrni puhui vierailleen siitä mitä hän aamulla
oli ajatellut, mutta hänen silmänsä näkivät toisia lauseita, ikäänkuin
ne olisivat olleet kirjoitettuina hänen omalla käsialallaan hänen
eteensä. Ja jota kauniimmista asioista hänen suunsa puhui, sitä
katkerimpia sanoja näkivät hänen silmänsä.

— Sitä minä olen ajatellut, sanoivat hänen huulensa, — että tahtoisin
olla arvoisille tovereilleni joksikin avuksi, minä kun nyt olen siinä
onnellisessa asemassa, että minulla on tämä koti. Ja toivoisin että
tapaisimme useammin ja keskustelisimme siitä miten voisimme korottaa
työtehoamme ja...

Haunia Vuorinen, Haunia Vuorinen, lukivat silmät, minä en tule
tuntemaan sääliä. Minä tulen murskaamaan sinut. Sinä luulet, että
noin vain tullaan ja ajetaan kumoon toinen. Tiedä sinä, että minä
olen uhrannut öitteni unen ja minun selkäni on kyyristynyt työpöydän
ääressä...

Iloisen humun ja kiitosten kaikuessa noustiin pöydästä ja hajaannuttiin
pitkin taloa. Suurin osa joutui kirjailijan työhuoneeseen ja
siellä kuului Jaakko Tyrni kertovan laakeriseppeleistään ja Rastas
keskeyttelevän häntä huudahduksillaan.

— Ne ovat taas käyneet täällä ottamassa lehtiä, kuului Jaakko Tyrnin
ääni. — No, ryydiksi keittoihinsa, mihinkä muuhun.

— Käytetäänkö teidän laakeriseppeleitänne keittiössä? sanoi neiti
Rastas.

Nousi äänekäs melu.

— Eräänlaisena ryytinähän ne ovat annetutkin, selitti Jaakko Tyrni
nauraen. — Ella ei pane arvoa ulkonaisille asioille.

— Mikä tyttö! huusi Palus, — pistää isänsä laakeriseppeleet pataan
pippurin ja sipulin sekaan! Neiti Tyrni, missä te olette?

Ella kuuli tämän kaiken ruokasaliin ja työnsi nopeasti käsivarrellaan
auki keittiön oven. Siellä laski hän suuren kantamuksen pöydälle,
jonka ääressä Helmisen kalpea Armas ja vanha Annamar istuivat. Ellasta
tuntui taasen hyvältä, ikäänkuin hän olisi päässyt hullujenhuoneesta
viisaitten ihmisten joukkoon. Pitkän hennon pojan edessä oli annos
jotakin hyvää ja Senja koetti kääntää Ellan huomion toisaalle. Annamar
auttoi häntä. Herrat olivat antaneet hyvästi juomarahaa, Jounakin oli
antanut. Eukko nauroi.

— Ella saa jotakin! kuiskasi hän ja tönäisi Ellaa käsivarteen. —
Jouluksi Ella saa. No, sitävartenhan minä olen pannut talteen rahat.
Tahtooko Ella mieluummin sateenvarjon vai kalossit.

Senjan toruessa vanhusta siitä että hän ennen aikaa ilmaisi
joulusalaisuuden, näki Ella yhtäkkiä jotakin, jota ei hän koskaan ollut
tullut ajatelleeksi: Annamar rakasti häntä. Ellaa! Hänen vanhoista
ryppyisistä kasvoistaan loisti onnellinen hellyys, kun hän hiljaa
lausui sanat: tahtooko Ella mieluummin sateenvarjon vai kalossit? Siinä
paloi sydän kuin liekillä — Ella oli nähnyt jossakin kuvassa sydämen,
josta nousi liekki. Se oli kai esittänyt Kristuksen sydäntä. Mutta
liekki nousi jokaisesta sydämestä. Tuolla takana paloi harmaan Senjan
sydän kalpealle pojalle, joka tässä istui vanhuksen vieressä. Ja tuolla
sisällä, isän meluavassa vierasjoukossa hakivat sydämet toisiaan kuin
lapset, jotka leikkivät sokkosilla. Kenen sydäntä haki hänen, Ellan
sydän? Myrkky sentään, mitä hän ajatteli! Isän ja Rastaan sydämet
hakivat toisiaan...

— Eihän avanto vielä ole jäätynyt? kysyi hän Annamarilta.

Ja taasen katsoi vanha vaimo häneen iloisella hellyydellä ja kosketti
hänen kättään.

Mitä tämä oli? Ellaa kammotti omituisesti. Hän oli satoja kertoja
nähnyt vanhan Annamarin. Mutta ei koskaan sillä lailla kuin nyt. Tänään
hän näki paljaita palavia sydämiä. Myrkky vie! Sellaista se oli kun oli
hullujen kanssa: tuli itse hulluksi.

— Särje jää, vanhaparka, kuiskasi hän, — minun täytyy päästä uimaan.
Särje jää, anna se joululahja. Minä en tarvitse sateenvarjoa enkä
kalosseja.

Hän vei sisään kahvitarjottimen ja tunsi, ettei hän pitänyt isän
vanhasta hoitajattaresta sillä tavalla kuin tämä hänestä. Hänen
sydämensä ikävöi talliin, hevosen luo. Ja sinne hän menee, jahka
tästä saa sisään kaikki. Ei kai sydämiä kuitenkaan voi erottaa — mitä
ihmettä, oliko hän näin väsynyt? Ehei, ei sittenkään hän huoli tänne
mitään äitipuolta! Isä saa tulla toimeen niinkuin ennenkin. On tässä
eletty ilman Rastastakin.

Haunia Vuorinen!

Kun Ella muisti tämän nimen, oli kuin hänen olisi pitänyt tehdä Rastaan
kanssa liitto isän suojelemiseksi. Myrkky sentään, mikä hitto hänen
tänään oli?

Salin punaisessa sohvassa istui neiti Kiviluoto, hypistellen valkoista
langanpäätä, joka oli irtaantunut äskeisestä ompeleesta. Loila hikoili
hänen edessään, etsien sanoja. Leppiaho kuljeskeli kynsiään pureskellen
ja katseli heihin salaa. Jopa katsoi Loila naista silmiin, jopa oli
joutunut onkeen kuin hauki! Nuoret eivät kuulleet, kun Ella pyysi heitä
juomaan kahvia. Hän päätti tuoda kahvin tänne heidän eteensä, jotta
he tulisivat järkiinsä. Tämä oli käsittämätöntä: lähdettyään heidän
luotaan, näki hän heidät kolmena sydämenä, jotka paloivat värisevällä
liekillä. Hullujen joukossa tulee hulluksi!

Isän sohvassa istui Palus, edessään tyhjä konjakkilasi ja rukoili
Jounalta jotakin. Oliko Jouna-setä kipeä? Kun Ella astui huoneeseen,
nousi hän, otti Ellaa ranteesta ja sanoi hiljaa jotakin. Ella ei
kuullut, sillä hän huomasi samassa hetkessä isän kirjoitustuolissaan ja
Rastaan kumartuneena pöytää vasten, valkoiset kädet imupaperilla, joka
oli haaltunut ja täynnä mustetahroja. Hän piteli sormissaan isän kynää
ja pani siihen kaiken hellyyden, jota ei hän vielä kehdannut osoittaa
isälle. Luuliko hän voivansa salata sen?

— Älä tule tänne, lausui ääni Ellan vierellä ja käsi pyrki johdattamaan
häntä pois.

— Miksei hän saisi tulla? sanoi Palus ja alkoi tehdä tilaa sohvassa. —
Kirjailijan tytär, kirjailijan tytär, olet tänään ynseästi työntänyt
luotasi kirjailijan, joka on etsinyt lapselleen äitiä. Hemmetissä,
Jouna, antakaa minun puhua. En ole juovuksissa, jumaliste en ole. Ella,
sinä sorja porovasikka, mikset tule tänne — menkää hiiteen Jouna, minä
en ole humalassa, se on kirkas totuus! Ella Tyrni, mikset rupea minun
uuden kirjani enkeliksi? Etkö sinä ymmärrä, tyttö, että tarjoan sinulle
jalointa mitä elämässä on.

— Mene, Ella, mene, pyyteli Jouna. — Juodaanpa nyt kahvi. Kello on jo
paljon, ettemme vain myöhästy junasta.

Ella ei liikahtanut paikalta. Paluksen sanat eivät vaikuttaneet häneen
enempää kuin jos permannolle olisi viskattu herneitä. Hänen silmänsä
riippuivat kiinni ryhmässä kirjoituspöydän ääressä.

— Vastaa, tyttö, sanoi Palus ja tuijotti Ella Tyrniin hellittämättä.

— Mitä? sanoi Ella.

— Mikset rupea uuden kirjani enkeliksi, tai perkeleeksi — kuinka vain
tahdot. Mutta minä tarvitsen sinua nyt! Mene tiehesi siitä, sinä
sammunut tulivuori, sinä joka olet hedelmätön kuin suolaerämaa, sinä
Lauri Jouna, joka kirjoitit yhden hyvän kirjan etkä senjälkeen ole
jaksanut panna kokoon kahta säettä. Minä vimmastun — mitä sinulla
on tässä sanomista! Minä en aio muuttua suolakorveksi, tytön minä
otan hyvällä tai pahalla ja suutelen ja halaan ja kirjoitan hänen
kunniakseen. _Ella_...

— Entä rouva Palus? sanoi Ella Tyrni kylmästi.

— Rouva Palus!

Sihveri Palus rupesi nauramaan niin äänekkäästi, että neiti Rastas
päästi kädestään kynän ja kääntyi. Tyrnikin näki nyt tyttärensä.

— Rouva Palus on rouva Palus! huusi kirjailija. — Hän istuu kotona
lasten kanssa, mikä hätä hänellä on? Rakennan huvilan, jahka saan
takaajat. Minulla on jo maa ja hirret. Tyrni, sinä saatkin taata!
Tuohon käteen! No, viehän se rahaa, rakentaminen, mutta sinähän olet
rikas mies... Rouva Palus — mitä hän tähän kuuluu. Hän antaa isänmaalle
ihmisvesat — pitäisikö hänen vielä kirjatkin antaa?

Ella Tyrniä vapisutti outo inhon tunne ja hänen kuivasta kurkustaan
läksi vaivoin ääni:

— Jos minä olisin kirjailija, niin minä kehräisin niinkuin hämähäkki.

— Hyvä, hyvä!

Neiti Rastaan kädet laskeutuivat takaapäin Ella Tyrnin hartioille. Ella
puisteli olkapäitään ikäänkuin Kummallekin olisi asettunut sammakko,
kääntyi puhujattaren puoleen ja sanoi:

— Minun isäni kehrää myöskin ja kirjoittaa omasta voimastaan.

Menivätpä noloiksi molemmat. Toinen jäi seisomaan, kädet riipuksissa,
toinen lyyhistyi tuolille. Ellaa nauratti. Palus ajoi kädet hiustensa
läpi ja puhui suu vaahdossa.

— Tätä todellista elämää minä kuvaan niin että pölyää enkä tarvitse
enkelin henkäystä. Mutta siihen jumalalliseen valehtelemiseen — siihen,
siihen. Herra siunaa, ettekö te ymmärrä? Tuo Tyrni, joka lapsena
kuunteli sellaista jättiläissaarnaajaa — ja mikä hänestä on tullut?
Mutta jos hän nyt ottaa tuon Rastaan, niin sitten nähdään... Kas ne
ovat kauheita hetkiä ne, jolloin ei ihmissielusta lähde liikkeelle
luomisen henki. Minä kestän huonoa saunaa ja uloslämpiäviä ihmisiä
ja vaikka mitä mieluummin kuin sitä... Onko siellä pullossa jäljellä
jotakin? Ja takaathan sinä minulle, Tyrni? Rouva Palus — laitan hänelle
huvilan, siellä hän saa kylvää perunoita ja kasvattaa kakaroitaan.
Mutta minä poika, minä teen mitä minun pitää: minä _elän_, minä, ja
ravitsen itseäni hyvän- ja pahantiedonpuun hedelmillä. Haa — se oli
hyvästi sanottu, vaikka itse sen sanoin. Juuri ne, eikä mikään muu,
ovat taiteilijan ruoka!

Jaakko Tyrni haki pullon, silminnähtävästi kiitollisena siitä että sai
aiheen lähteä liikkeelle.

— Pääasia, että tulee hyviä kirjoja, sanoi Palus ja löi nyrkkinsä
pöytään. — Vai eikö se niin ole? Hyviä kirjoja, hyviä kirjoja!

Lauri Jouna nousi. Hän oli harvinaisen kalpea ja hänen takkinsa
kuluneisuus näkyi oudosti. Ella tunsi olevansa vanha ihminen ja
haluavansa puolustaa Jouna setää.

— Ja naisten ja pullojen avullako niitä tulee? sanoi hän. — Luomisen
savea ja elämän leipää! Tämän illan perästä kai nyt sitten syntyy
kirjoja koko pinollinen.

— Lapsi tarvitsee äidin, sanoi Palus yksinkertaisesti.

Ella Tyrni vaikeni. Hiljainen vastaus kaiken melun jälkeen hiljensi
hänen mielenkuohunsa ja pakotti hänet ajattelemaan. Myrkky sentään,
mitä hän oli ruvennut puhumaan humalaisten kanssa. Täällä olivat kaikki
humalassa, paitsi Jouna setä. Isä oli kääntänyt puheen toisaanne
ja ehdotti innostuneesti, että tänä iltana päätettäisiin oikein
todenteolla ryhtyä työhön. Kuinka olisi, jos määrättäisiin aika,
jolloin kirjan pitää olla valmiina. Vuoden perästä, mitä sanottiin
siitä? Jokaisen pitää kirjoittaa kirja. Ja hyvä kirja.

Seurue alkoi liikkua ja siirtyi saliin pohtimaan kysymystä, jonka
isäntä vasta oli herättänyt. Jouna kumartui ottamaan paria lehteä,
jotka olivat pudonneet kuivasta laakeriseppeleestä.

— Jouna setä, sanoi Ella hiljaa, — etteivät he vain unohtaisi junaa.
Sano sinä isälle.

— Luulen että isä aikoo pitää vieraat täällä aamujunaan asti, hän sanoi
kai äsken niin.

Ella polki jalan permantoon ja kiristi yhteen hampaansa.

— Minä... minä... jos hän sen tekee — myrkky sentään! Hyvää yötä.

Kuivuneet laakerinlehdet murtuivat Jounan käsissä. Hartiat kumarassa
katsoi hän Ellaan ja pidätti häntä silmillään.

— Mene sinne, sanoi Ella ärtyisänä.

— Minne? vastasi Lauri Jouna ja hymyili.

— Muiden kirjailijoiden luo.

— Muiden — enhän minä kirjoita.

— Sinä olet ainoa, joka kirjoitat.

— Minä — mitä Ella nyt sanoo.

— No, en minä tiedä, mutta kirjoitathan sinä. Heidän kaikkien kirjat.
Kaikki mitä niissä on hyvää. Ja sitten sinä vielä kirjoitat toisella
tavalla. Niinkuin juuri nyt minuun. Myrkky sentään, älä katsele minuun.
Noin sinä kirjoitat niinkuin naskalilla. Minä menen nyt, tulkaa toimeen
kuinka tahdotte.

— Etkö juuri äsken sanonut, että kirjailija luo omasta itsestään, ilman
naista ja viinaa?

— Sanoin. Naura sinä vain. Mutta ethän sinä ole nainen etkä sinä ole
viina. Naura sinä. No, anna minun nyt mennä.

— Mikä minä sitten olen? sanoi Jouna ja piteli kiinni Ellan hihasta.

— Mikä lienet. Mitä minä tiedän teidän kirjallisista asioistanne.
Vihaan teitä kaikkia. Isääkin. Eikö päivällinen ollut hyvä ilman
emäntää? Ja eikö hän kuitenkin tuossa kuherrellut naisen kanssa aivan
niinkuin se hupsu nuoripari joka jokin tunti sitten hyppäsi meidän
aidan yli. En koskaan enää lue kirjoja. En kärsi niitä, en isänkään
kirjoja. Viinaa ja rakkautta, sitä ne ovat ahtaneet itseensä kaiken
iltaa, nuo kirjailijat, aivan niinkuin tuomaskuonaa ajetaan pelloille
— hyi! Mikä siitä nyt sitten vuoden kuluessa kasvaa, tuleepa olemaan
hauskaa nähdä. Loila kuvaa itsensä ja Leppiaho kuvaa Alman ja Loilan
ja isä kuvaa Rastaan ja Rastas kuvaa isän. Ja Palus kuvaa Noan arkin.
Kuka siitä kostuu, myrkky vie. Mitä kirjoilla yleensä tehdään? Mitäkö
kukkasilla? Jouna setä, mikä sinun on? Noin, siitä ne puhuvat, miten
ne nyt saisivat itsestään irti kirjoja. Kuule nyt tuota. Valtion
pitää avustaa... Heidän pitää auttaa toisiaan... tukea toisiaan —
tukeeko toinen hämähäkki toista? No, nyt ne huutavat sinua, mene ja
anna minun mennä. Myrkky sentään, revit hihani! Sano heille, että
kanoille annetaan luita ja kalkkia, jotta ne munisivat. Mutta lihoa ne
eivät saa. Niiden täytyy aina olla työssä. Olen juuri lukenut hyvän
kanakirjan. Ai tuota Palusta, kalossillani antaisin häntä korville.
Mitä hän siellä itkee, mikä ihmeen hetki se on, jota hän pelkää? Se
hetki, jolloin hikoaa ja hikoaa eikä saa esille mitään. Menköön silloin
pellolle luomaan ojaa, niin tulee oja! Eipä isä koskaan hikoile —
aina hän on kirjoittanut ja kirjoja on tullut. Tule sinä mukaan, niin
puhutaan. Tai mene, mene, ne huutavat sinua.

Jaakko Tyrnin tytär juoksi pakastavassa illassa polkua saunaa kohti.
Tähdet tuntuivat riippuvan mäntyjen latvoissa, ikäänkuin luonto jo
olisi tähdittänyt joulupuunsa.

Sillaikaa keskusteltiin Tyrnilän salissa kirjailijan tehtävästä ja
hänen työtehonsa edistämisestä. Tiedettiin tapauksia, jolloin rikas
mies ylhäisessä yhteiskunnallisessa asemassa oli luonut nerokkaita
teoksia. Tiedettiin myöskin tapauksia, jolloin nälän kanssa taisteleva
kirjailija oli päässyt samoihin aikaansaannoksiin — olisiko hän tehnyt
vielä enemmän, jos hän olisi ollut vapaa huolista? Sitä ei tiedetty,
mutta otaksuttiin, että niin olisi käynyt. Oli tapauksia, jolloin
apuraha oli auttanut kirjailijaa työtehoon, oli myöskin tapauksia,
jolloin hän oli hävittänyt rahat, tekemättä työtä. Oli niinikään
tapauksia, jolloin kirjailija oli lakannut luomasta ja jolloin eivät
mitkään rahalliset avustukset auttaneet häntä.

Mistä riippui syvimmältä olemukseltaan taiteellinen luomistyö?

Tupakansavun autereessa nojailivat kirjailijat ja taiteilijat Tyrnilän
salin punaisilla plyyshisohvilla ja tuoleilla, ääneti tuijottaen
eteensä.

— Lapsi tarvitsee isän ja äidin! huusi Palus yhtäkkiä ja teki molemmin
käsin ikäänkuin rukoilevan liikkeen korkeutta kohden. — Täysi vapaus
joka suuntaan, kunhan vain tulee hyviä kirjoja.

— Jaa-ah, sanoi Leppiaho, innokkaasti nakerrellen oikean kätensä
peukalon kynttä, — mikä on hyvä kirja? Pyydän kysyä.

Loila liikuskeli levottomana tuolillaan, hankasi hiestyneitä käsiään
tuolin plyyshiä vasten ja irroitti kuuman katseensa neiti Kiviluodon
hehkuvista kasvoista.

— Hyvä kirja, sanoi hän, — hyvä kirja on tietysti hyvä kirja.
Rehellinen kirja. Sellainen, jonka on täytynyt päästä esiin, tarkoitan:
joita ei ole voinut pidättää tulemasta.

— Topp, topp! huudahti Orelva, — mitä sanoitkaan poika: rehellinen?
Ammattivalehtelija hoi, muistapas kutsumuksesi! Se on selvää se.

— Rakkautta, viinaa ja rahaa! sanoi Rekola, katsellen neiti Rastaaseen.
— Arpapeliä sittenkin kaikki tyynni. Tässä on juuri puhuttu kirjoista,
jotka eivät mitenkään tahdo päästä esiin.

Annikki Rastaan kädet lepäsivät ärsyttävän liikkumattomina punaisella
kankaalla. Totta on, että ne olisivat olleet yhtä ärsyttävät, jos hän
olisi liikutellut niitä.

— Sellainen kirja, sanoi Loila, — sellainen kirja saa jäädä sinne. Se
on juuri huono kirja. Hyvä kirja... hyvä kirja...

— No? huomautti Annikki Rastas.

— Jahka tästä ehditään... Hyvä kirja puhkeaa esiin kuin hiki. Tuskan
hiki.

Annikki Rastas purskahti nauruun.

— Tuskan hiki! toisti Palus. — Se sattui naulanpäähän. Tai riemun hiki.
Yhtä ne ovat, riemu ja tuska, jumaliste!

— Jouna, herra Jouna, tänne puhumaan vähän järkeä!

Annikki Rastas houkutteli Jounan saliin, sai keskustelun käyntiin
ja siirtyi, taitavasti pysähtyellen katselemaan kuvia ja astellen
edestakaisin, eteiseen sekä sieltä Jaakko Tyrnin työhuoneeseen.
Kirjailija istui pöytänsä ääressä ja kirjoitti nopeasti suurelle
paperiarkille. Se ei ollut vakavaa työtä, kirjailija hymyili sitä
tehdessään. Hän lakkasi heti, kuullessaan tulijan askeleet ja jäi häntä
odottamaan.

— Vihdoinkin! lausui hän, kun Annikki seisoi hänen vieressään, ja
tarttui valkoiseen käteen. — Minun pitäisi saada puhua kanssanne.

— Ja minun teidän kanssanne!

He eivät kuitenkaan puhuneet, ainoastaan katselivat toisiinsa.

— Annikki, minä tarvitsen teitä.

— Minä olen jo kauan tarvinnut teitä.

— No niin, _Annikki_...

— Oi, tiedättekö, minä en voita tytärtänne. Hän ei kärsi minua.

— Hänen täytyy tulla järkiinsä.

— Hän ei koskaan tule kärsimään minua.

— Annikki, minun työni tähden!

— Oi, minä en tiedä.

— Mutta minä tiedän. Minä raivaan pois kaikki esteet.

— Te ette tiedä kuinka paljon on esteitä.

— Mitä te tarkoitatte?

— Kukaan tässä talossa ei kärsi minua.

— Keitä täällä sitten on?

— Sellaisia, jotka ovat olleet kauan.

— Palvelijatko?

— Muusat...

— Muusat? Mutta sehän on ollut Jounan leikkiä.

— Ella on kertonut. Heillä on täällä kaikilla suuri valta.

— Joutavia!

— Te luette heille yksinpä käsikirjoituksenne.

— Minä? Käsikirjoitukseni? Mitä hullua!

— Ettekö sitten lue heille käsikirjoituksianne?

— En. Ei johdu mieleenikään.

— Mutta niin tyttärenne kertoi.

— Omituista.

— Ja kuinka he palvelijoiden kanssa karkoittavat täältä ihailijat ja
ihailijattaret ja...

— Jonkun he kai ovat karkoittaneet, kun minulla on ollut hyvin kiire,
mutta se on tapahtunut niin ani harvoin.

— Kerrankin joku neitonen odotti ulkopuolella nähdäkseen kuuluisan
kirjailijan ja saadakseen hänen nimensä muistikirjaansa. Muusa nouti
silloin saunasta lehden teidän saunavihdastanne ja Ella kirjoitti
muistikirjaan runon ja oman nimensä...

— Kirjoittiko Ella runon? Ei, tämä kaikki ei voi olla totta.

— He lähettelevät pois vasta-alkajien käsikirjoituksia teidän
pöydältänne tai hävittävät niitä parhaan harkintansa mukaan.

— Tämän kaiken on Ella teille kertonut?

— Niin. Ja paljon muuta.

Jaakko Tyrni ravisti päätään.

— Tämä ei voi olla näin. Te näette joka tapauksessa Annikki, miten
yksin minä olen.

— Ja minä!

— Kun minä voisin lähettää pois kaikki nuo muut

— Teidän työtänne minä ajattelen. Te olette suuri. Mutta te voisitte
olla paljon suurempi!

— Olen juuri tänään ajatellut töitäni. Aiheita on niin paljon, etten
tiedä mihin ensin tarttuisin. Elän jossakin kuumassa keväässä.
Tahtoisin tästäpuoleen saada aikaan jotain kunnollista... vakavaa...
Tahtoisin antaa ihmisille elämän leipää.

— Elämän leipää — oi! Siinähän se on, mitä ne tuolla sisällä turhaan
kyselevät. Elämän leipää...

— Valoa... rohkeutta elämiseen... voimaa pää pystyssä kantamaan elämän
taakkaa. Iloisella mielellä...

— Ah!

— Minä tarvitsen ystävää.

— Minä tahdon olla ystävänne.

— Meidän täytyy pian tavata. Puhun vielä tänä iltana Ellan kanssa.

— Oi, hän ei tahdo. Hän rakastaa teitä.

— No, jos hän rakastaa isäänsä, niin hän tietää mitä hänen isänsä
tarvitsee. Ja hän itsekin. Jouna sanoo että olen laiminlyönyt hänet.
Hän on huonosti kasvatettu, se on totta. Hän ei ole ensinkään
kasvatettu, oikeammin sanoen. Minä olen aina tehnyt työtä, en ole
ennättänyt.

— Poika parka...

— Anna kätesi olla siinä. Oi, anna kätesi olla siinä otsallani. Kuinka
se tuntuu hyvältä. Niin, olen tehnyt työtä. Ja kuitenkin olen tänään
useampaan kertaan kuullut vierailtani, että... että olen saanut aikaan
vain toisarvoista. Se tuntuu hiukan katkeralta. Mutta toiselta puolen:
minun on aina täytynyt päästää käsistäni keskeneräistä. Tästäpuoleen
tahtoisin tehdä vain hyvää työtä... Annikki, ehkä sinäkin olet samaa
mieltä kuin nuo muut? Sano... sano suoraan, vaikka se tuntuisi kuinka
kovalta...

— Olen jo sanonut: Jaakko Tyrni on suuri, mutta hän ei vielä ole saanut
esiin koko voimaansa, ei läheskään.

— Onko se totta? Ajatteletko todella mitä sanot? Sinä painat kättäni.
Niin, minä tiedän, että meidän täytyy mennä muiden joukkoon. Mutta
sitä ennen, Annikki, minä en tyydy olemaan »eturivin mies», en yksi
ensimmäisiä — minä tahdon olla ensimmäinen. Ymmärrätkö minut? Sano,
sano...

— Ymmärrän. Sinun pitää tulla siksi.

Jaakko Tyrni painoi suunsa kädelle, joka nojasi hänen
kirjoituspöytäänsä. Nainen seisoi hänen edessään kuin liekkien
keskellä. Hän sekä poltti että valaisi.

— Muusa! pääsi kirjailijalta ja uudestaan painoi hän huulensa Annikki
Rastaan käsille.

He koettivat salata mitä oli tapahtunut. Jaakko Tyrni tuli
paperiarkkeineen työhuoneestaan ja Annikki Rastas astui vasta hetkisen
perästä eteisestä, josta hän oli ottanut hartioilleen huivin. Jouna
näki heti, että heidän silmissään oli outo loiste. Jaakko Tyrni yskähti
leikillisesti, astui pöydän ääreen, levitti lampun alla paperin ja
alkoi lukea.

»Sitoumus.

Me allekirjoittaneet, kokoontuneina Tyrnilässä, sitoudumme täten vuoden
ja vuorokauden kuluessa suorittamaan kukin alaltamme jonkin huomattavan
työn sekä tässä samassa Tyrnilässä juhlimaan aikaansaannoksemme
johdosta. Joka rikkoo ystävyyssitoumuksen, vitsottakoon hyvällä
vihdalla saunalöylyssä.»

— No, mitä sanotte?

— Hyvä juttu, huusi Palus, — mutta mitä tarkoitat, veli Tyrni,
huomattavalla työllä? Jos minä siksi olen löytänyt sen naisen, jota
haen ja tarvitsen, niin meneekö se huomattavasta työstä? Tai jos Loila
on nainut tuon korean Alman tuolta? Tai Leppiaho hikoillut esiin
epopeansa nimen, tai...?

Joka taholla huudettiin: ei! Aikaansaannos piti olla kaunokirjallinen
teos, suorasanainen, tai runomuotoinen tai kirjallishistoriallinen.
Rekolan oli lupa maalata suuri taulu — vaikkapa se, jonka luonnoksen
hän oli tehnyt tuolla alhaalla. No, se »Opin sauna».

— Ja minä rakennan patenttisaunan! sanoi Orelva — Se on selvää se.
Mutta älkää te vain panko kirjoihinne minun housujani! Silloin saatte
nuuskaa!

— Jaa-ah, vuosi, mitä vuodessa ehtii? huomautti Leppiaho.

— Pitää panna höyryä alle! huusi Palus.

Kaikki kävivät nyt allekirjoittamaan paperia. Jouna — missä Jouna
oli? No niin, hänhän ei ollut julkaissut mitään niin moneen aikaan.
Surullista kyllä. Elikö hän nyt ainoastaan sillä pienellä toimella,
mikä hänellä oli kirjastossa? Mutta entä jos hänet tällaisella
kontrahdilla olisi voinut ravistaa ylös saamattomuudestaan? Jouna hoi!
Mitä ne sanoivat tuolla nuo kaksi, jotka oikeastaan aivan liian varhain
olivat joutuneet tähän seuraan?

— Minä vain, sanoi kirjailija Salmensuu, — tässä ajattelen meidän
toveriamme Haunia Vuorista. Ettei hän kuitenkin tullut. Hän olisi
hyvällä syyllä voinut allekirjoittaa kontrahdin. Hänellä on tekeillä
monta kirjaa.

Palus vastasi tähän juopuneen naurulla. Sitä nimeä täällä tänä iltana
oli mainittu niin että ällötti. Saattoi olla penikkatautia, kaikki
tyynni. Jaakko Tyrni oli hänelle kiitollinen. Mutta punapurjeella
laskettava nuori kirjailija välähti taasen hirvittävällä selvyydellä
hänen silmiensä eteen. Purjehtija oli kaukaa taivaanrannalta ennättänyt
aivan lähelle ja Jaakko Tyrnin haaksi läikkyi pahasti aalloilla. Jaakko
Tyrni katseli tätä kuin kuvaa ja hänen sydämessään raivosi kiukku ja
hätä.

— Jouna, sinä suolainen erämaa, huusi Palus, — tule, niin vilvoitamme
sinut!

Jouna kuljeskeli Tyrnilän puistossa ja tuijotti taivaan tähtiin.
Hänen oli ikävä pientä tyttöä, Ellaa, jota hän kerran oli kantanut
käsivarrellaan ja kiikuttanut polvellaan. Ei niin, että hän itseään
varten olisi toivonut häneltä jotakin. Hän vain tiesi lapsen nyt olevan
yksin ja hyljättynä ja hän olisi tahtonut sanoa hänelle, että hän
ajatteli häntä, että hän vaikkapa oli valmis kirjoittamaan kirjan, jos
se Ellasta oli jollakin lailla hauskaa.

_Hän_ kirjoittamaan kirjan!

Taivaan tähdet, siitä oli kauan! Tämä oli toinen ihminen, joka nyt loi
katseensa korkeihin valoihin. Tämä oli kaljupää ukko. Kuinka kauan
siitä olikaan?

Ei Ella kirjaa tahtonut, ei hän halunnut olla Muusa tai ystävätär.
Hän vain pyysi saada elää kodissaan ja tehdä siellä yksinkertaista
työtä. Ja nyt oli äitipuoli tulossa taloon. Jos Ellalla olisi ollut
mahdollisuuksia suunnata askeleensa jonnekin muualle, mutta hänen
jalkansa olivat niin syvällä tässä kodin mullassa, että hänen varmaan
kävisi niinkuin tuon korkean männyn tuossa, jos sitä yritettäisiin
nostaa maasta. Kuinka käy Ellan? Ellalla ei nyt ole ketään. Totta
totisesti, hän, Lauri Jouna, voisi kirjoittaa kirjan, jos siitä olisi
Ellalle vähänkin iloa. Entäpä jos hän voisikin ryhtyä pitämään huolta
lapsesta! Antaa hänelle vaatteet, kodin, kunnes hän olisi löytänyt
uransa?

Varmaan tyttönen nyt saunassa katselee ihmeellistä kuvaa, joka on
ilmaantunut seinälle ja tavaa siihen liitettyjä tekstejä. Ehkäpä hän
saa selvän setä Voltairestakin. »Cesser d'aimer et d'être aimable c'est
une mort insupportable...»

Suolaerämaa — miten se oli tapahtunut? Sitenkö, että hänen nuoruutensa
rakkaus jäi tyydyttämättä? Se ei ole mikään syy. Sillä jos ihmisen
oma lähde on tarpeeksi syvä, niin hän mielikuvituksellaan voi hankkia
itselleen kaikki mitä hän haluaa. Mutta särvin ja leipä ja räystäs,
jonka alle pakenee sateella...? Vastakohdat: hyvä ja paha, valhe ja
totuus, taivas ja helvetti, niiden varassa kaikki seisoo. Häneltä,
Lauri Jounalta, on puuttunut mielikuvitus. Se on hänet kaatanut, se on
hänestä tehnyt köyhän miehen.

Mitä? Astuiko joku saunasta laiturille? Mitä ne siellä tekevätkään?
Hakkaavat. Hakkaavat jäätä. Ella — mitä Ella aikoo? Eihän lapsi vain...
Mutta hän ei kärsi, että hänet yllätetään. Hän ajaa tahtonsa perille
kaikesta huolimatta. Onko hän näin onneton? No niin, jokaisella
elävällä olennolla on edessänsä kovat hetkensä, hetket, jolloin hänet
piestään verille. Pieni Ella, joka vasta on alkanut elämänsä — ja
huomenna ei häntä enää olisi? Lauri Jouna tukahutti huudot, joita hän
olisi halunnut korottaa. Hän pidätti askeleet, joita hän tahtoi ottaa.
Hänen sielussaan katkeili jotakin niin että veri vuoti ja hänen päänsä
oli ylen raskas, niinkuin hänen askeleensakin. Mutta nyt nousi joku
ylös saunalaiturin portaita. Saunan ovi avattiin ja suljettiin.

Jos hän, tyttö, on jäänyt elämään, niin Jouna pitää hänestä huolen! Hän
rakastaa häntä. Hän tuntee että maailma on ihana ja elämä rikas, jos
pienen Ellan askel polkee sen kamaraa. Vaikka kuinka kaukana, vaikkei
häntä koskaan näkisi — kun vain tietää, että hänen on hyvä.

Lauri Jouna seisoi lumessa ja hellyys täytti hänen olentonsa. Kun olisi
ollut varma siitä, että askeleet tuolla olivat Ellan! Mistä hän on
saanut tämän kukkasen? Maasta hän sen otti. Onko se puhjennut lumesta
vai onko se pudonnut taivaalta? Joka tapauksessa se on Ellaa varten.
Suolaerämaa on puhjennut kukkaan. Ellaa varten. Tämä saattaa olla
öljypuun lehvä!

Vanha mies kantoi varoen kukkaa kädessään ja astui polkua ylös
rannasta. Oli liukasta. Tulet ikkunoista valaisivat hänen askeliaan ja
hän löysi pihamaalle. Siitä hän astui eteenpäin, varmana suunnasta,
jota hänen oli kuljettava. Maailman Vapahtajakin syntyi tallissa,
ajatteli hän ja hänen olennossaan tapahtui yhä se sama ihmeellinen kuin
äsken. Sitä kesti näin kauan. Suolaerämaa kukki.

Hän näki nyt kaiken, minkä piti tapahtua: kuinka hän otti avaimen
ylhäältä ovenpielestä, astui talliin, tunsi elävän olennon lämmön
ja kuuli sen kavioiden töminän; kuinka hän sitten istuutui johonkin
nurkkaan, varjeli siinä lehväänsä ja odotti Ellaa. Ja Ella tuli,
hänen askeleensa kopisivat iljankoisella tiellä, hän haki avainta
paikaltaan, löysi sen ovesta ja päästi malttamattoman huudon. Sitten
aukeni ovi ja hän sai käsiinsä tulitikut. »Jouna-setä — mitä sinä
täällä teet? Mene tiehesi, mene niiden muiden luo. Eikö minulla pidä
olla yhtään nurkkaa itseäni varten. En tahdo sinua, myrkky vie!» »Ella,
tuon sinulle tämän lehvän. Suolaerämaa on puhjennut kukkaan. Pieni
Ella, älä ole pahoillasi, vanha setäsi tahtoo vain sanoa sinulle,
että jos sinä joskus olisit pahalla päällä, niin tule hänen luoksensa
suututtelemaan. Se on hänestä hauskaa.» »Mene tiehesi, myrkky vie!»
»Mutta tämä kukka...» »Sehän on vanha kuiva oksa, mitä sillä tekee.»
»Minä panen sen kuitenkin tänne ovenpieleen. Se on kukkinut minulle
tämän yösydämen.»

Hän oli todella nähnyt oikein. Melkein juuri sillä tavalla tapahtui.
Ella tuli ja torui melkein sanasta sanaan niinkuin Jouna oli arvannut.
Mutta kukkasestaan ei Jouna uskaltanut puhua mitään, vaan pisti sen
ainoastaan korkealle ovenpieleen. Ja näki itse, että se yhtaikaa oli
kuihtunut koivun vihta ja samalla öljypuunlehvä, joka oli alkanut
viheriöidä ihmeen hetkellä. Hän istui ääneti ja iloitsi. Ella oli
täällä, hän eli, eikä enää torunutkaan. Hän askarteli kotoisesti kuin
omassa makuuhuoneessaan, pöyhien olkia läjään.

— No, sanoi hän, — sinä kai tahtoisit olla täällä yötä? Jos vain
molemmat mahdumme. Sillä minä aion olla täällä, minä. Juoksen hakemassa
takkini. Sinua kai viluttaa sinuakin. No, Jouna setä, isä kai aikoo
naimisiin nyt? Kyllä Rastas hänet löylyttää, myrkky vie... Et sano
mitään, mutta mitä sanoisitkaan.

— Kaikki on hyvin, lausui Jouna, — »öljypuunlehvä.»

Ella juoksi ulos pimeyteen. Jouna käsitti, että hän oli taistellut
ja jonkin verran rauhoittunut. Jouna ei liikahtanut paikalta, hänen
sielunsa kiitos kohosi kuin lintu korkeuksiin. Hän uskoi tällä hetkellä
Jumalaan ja enkeleihin. Hänen sydämensä makasi maassa Jeesuksen
Kristuksen edessä. Hän tiesi, ettei mikään ole mahdotonta Jumalan
edessä. Ihme on Isän lahja ihmiselle. »Öljypuunlehvä», se on kaunis
kirjannimi.

Ikäänkuin joku olisi vienyt hänen kättään, pisti hän yhtäkkiä sormensa
hirrenrakoon peltilaatikon takana, missä kaurat säilytettiin. Hänen
käteensä tuli käärö. Paperi oli sidottu karkealla nyörillä. Siellä oli
jotakin kirjoitettua. Mitättömille paperipalasille. Ellan käsialaa.

Kenelle olivat kirjeet? Ajattelematta, että tässä oli kysymys jostakin
salaisesta, alkoi Jouna selailla paperipalasia ja lukea niitä.
Valaistus oli huono ja kirjeet kirjoitettu lyijykynällä. Mitä kummaa
tämä oli? Kenelle oli Ella kirjoittanut? Keneen hän oli rakastunut?
Kulkiko hän todella kuutamossa kohtaamassa rakastettuaan? Tämä
epäystävällinen kylmä Ella, jonka tähden vanha Lauri Jouna jokin hetki
sitten oli vavissut? Ella ei siis ollutkaan yksin. Hänellä oli salainen
ystävä. Häntä, hupsua vanhusta, joka oli kuvitellut tytön olevan tuen
ja huolenpidon tarpeessa. No niin, täytyi tointua hämmästyksestään,
täytyi koettaa pudota taivaasta maan päälle niin vähillä vammoilla
kuin mahdollista. Ehkä mies ei ollut niin huono. Tuskinpa puhdas,
ylpeä Ella mitään huonoa olisi sietänyt. Käsittämätöntä tämä oli. Nyt
tyttö tietenkin suuttuu, kun näkee salaisuutensa tulleen ilmi. Mutta
kun se on joutunut hänen tietoonsa, niin saakoon Ella yksintein nähdä
kirjelaput siinä levällään. Jounan sydän, joka äsken niin riemullisena
oli laulanut sinisen taivaan alla, löi suuria hitaita lyöntejä tytön
askelten lähestyessä tallia.

Eila tuli syli täynnä vaatteita ja paiskasi kauralaatikolle Jounan
eteen Haunia Vuorisen pienen esikoisteoksen. Hän aikoi nähtävästi kysyä
jotakin sen johdosta. Jounan samalla avonainen ja syyllinen katse
pysähdytti hänet. Hän tunsi heti paikalla kirjepinkan.

Hän syöksyi paperien kimppuun ja kuiskasi katkonaisia sanoja. Hän repi
ja runteli. Hän kävi hampain kiinni palasiin ja pusersi nyrkkejään
Jounan edessä. Olisi ollut helpotus tarttua suonenvedossa sätkyviin
käsiin, olisi ollut onnellisinta lausua jotakin. Mutta Jouna ei
liikkunut eikä puhunut, odotti vain, että tyttö purkaisi ulos tuskansa.
Vihdoin viimein Ella saattoi alkaa hirveät syytöksensä.

— Että sinä sen teitkin... En olisi uskonut koskaan... Isästä olisin,
mutta en sinusta. Nyt ei enää ole ketään... Myrkky vie, kuinka minä
vihaan sinua. Mene pois, en tahdo sinua nähdä — ei ketään, ei ketään
enää. Tuo hevonenkaan ei ole minun...!

Ella Tyrnin väkivaltaisten nyyhkytysten keskelle lankesi nyt Lauri
Jounan hiljainen ääni, jonka hän koetti tehdä tyyneksi.

— Mutta Ella, sinullahan on hän, hän, josta puhut näissä kirjeissä.

Ella hyökkäsi suunniltaan Jounan eteen ja pani kätensä hänen suunsa
eteen.

— Jollet sinä ole hiljaa nyt, niin menen avantoon. Myrkky vie, jos
olisin tietänyt tämän äsken, kun olin uimassa...

— Mutta Ella, älä noin lyö, tekee kipeää. Tuleehan se kuitenkin ilmi.

— Mikä tulee ilmi? Jos sinä vielä puhut, niin minä isken puukolla.

— No niin, Ella, pidä salaisuutesi, heitetään hiukkasen pitkäksemme.
Minuakin väsyttää.

— Mikä salaisuus? kivahti Ella ja iski nyrkkinsä kauralaatikon laitaan.

Hänen käteensä sattui ja hän vaikeni. Jouna hymähti, nousi, otti
peitteen ja levitti sen pahnaläjälle.

— Saanko olla tässä?

Hän oli hetkisen ollut pitkänään, kun Ella asettui polvilleen hänen
eteensä ja alkoi nyrkillään iskeä häntä käsivarteen.

— Etkö sinä ymmärrä, ettei ole ketään! No niin, ei ole, ei ole, ei ole!

Jouna nousi istumaan.

— Mutta Ella...

— Etkö kuule: ei ole ketään, jollet sinä minua usko, niin se on
hirveää, myrkky vie.

— Tietysti minä uskon, Ella. Mutta en oikein käsitä... Kai sinä sentään
jollekin ihmiselle olet kirjoittanut nuo kirjeet...

— Minä vihaan sinua, en koskaan olisi uskonut, että sinä voit olla niin
paha, ja tyhmä... Kenelle minä olisin kirjoittanut!

— Mistä minä tiedän. Eihän se ole kuin aivan luonnollista, että nuori
tyttö...

— Mutta nyt minä suutun niin etten koskaan, en koskaan, en koskaan
lepy! Kun nyt ei ole ketään, ei yhtään ketään... En minä tiedä miksi
olen kirjoittanut...

— Etkö sitten todella ole tavannut ketään, kun »kuutamo on valanut
hopeitaan»...

— Suu kiinni, sanon minä. Valehdellut minä olen. Valhetta, valhetta
kaikki tyynni! No, nyt sinä sen tiedät, sinä ilkeä Jouna setä. Mene nyt
ja kerro isälle, että minä olen valehtelija...

— Valehtelija!

Lauri Jouna oli käynyt äänettömäksi ja katseli sormea liikuttamatta
kuinka tyttö väänteli tuskissaan. Hänen päässään risteili muutamia
muistoja ja kysymyksiä. Koko äskeinen keskustelu kirjailijoiden kesken
uudistui hänen mielessään sekin. Hän tarttui kädellään seinähirteen ja
nousi pahnaläjältä. Yhtäkkiä näki hän polvistuvan tytön läpi, ikäänkuin
hän olisi ollut läpikuultava.

— Kuulehan nyt, lapsi kulta, minä tiedän jo. Tulehan tänne, olen
hyvin onnellinen. Ella... tiedätkö mitä: sinä olet saanut taiteilijan
lahjan, sinun mielikuvituksesi vaatii oikeutensa. Siksi sinä olet
kirjoittanut. Sinun täytyy saada ruveta kirjoittamaan oikein kirjoja,
tulla kirjailijaksi... Mutta ethän sinä siitä suutu, sehän on suuri,
suuri onni. Et ole koskaan yksin, et koskaan köyhä... Rakennat linnoja,
rakastat prinssejä, näet ihmisten ja eläinten sydämiin, opit nauramaan,
opit itkemään... Ella, pieni onnellinen tyttö!

— Mutta minä en tahdo kirjoittaa, minä vihaan kirjailijoita, en enää
lue yhtä kirjaa. Enkä kirjoita yhtä kirjettä, vaikka siihen paikkaan
menehtyisin, myrkky vie...!

Lauri Jouna seisoi ja pudisteli päätään, kasvot hymyssä.

— Tiedätkö Ella, olen nyt hyvin onnellinen. Niin monen kirjailijan
työstä olen iloinnut, mutta en koskaan niinkuin nyt. Äsken tuolla
alhaalla, kun sinä olit kylpemässä... olin hyvin levoton tähtesi...
Pelkäsin että olisit kovin yksin ja surullinen. Silloin yhtäkkiä
tunsin, että kädessäni oli kukkanen. Tai en tiedä, oliko se tähti.
Tai vihreä lehvä. Se oli puhjennut esiin hellyydestäni, tai pudonnut
taivaalta. Tai lähetetty minulle yli aavojen vesien. Toin sen varovasti
tänne. Mutta kun sinä tulit ja otit valkeaa, pelkäsin ettet näkisikään
mikä ihmeellinen kukka se oli. Katso tuossa se on. Ihmiset näkevät vain
kuivan oksan. Mutta minä, jonka käteen se ihmeen hetkellä annettiin,
minä näen siinä tähden. Se on sinua varten, pieni ammattivalehtelija,
onnellinen pikku Ella. Ymmärrätkö minua?

Ella Tyrni nosti päätään ja katsoi Jounaa silmiin. Ja pusertaen
ristityt kätensä rintaansa vasten hän sanoi:

— Öljypuun lehvä!




OPIN SAUNA


— Lieneekö elämäksi vaiko kuolemaksi, puheli Jaakko Tyrni itsekseen,
aamuyöstä lähetessään kotiaan uudenvuoden ensi tunneilla. — Joka voisi
nähdä tulevaisuuteen ja tietää, onko tämä elämäksi vaiko kuolemaksi!

Hänen ajatuksensa ei johtunut vauhdista, jolla omaan talliin ikävöivä
hevonen lasketti yli kivien ja kantojen. Hän mietti vauhtia, jonka
tapaukset hänen elämässään yhtäkkiä olivat ottaneet, ties miten.
Hengenvaarallisena moni olisi pitänyt kulkua näin rattailla,
pilkkopimeässä — kaunis talvenalku oli keskellä joulua mennyt
tipotiehensä, niinkuin täällä Etelä-Suomessa oli tullut tavaksi. Eikä
Jaakko Tyrni voinut torjua luotaan ajatusta, että hänen riippumattoman
työkautensa kaunis alku oli saanut kolauksen ja joutunut vaaraan.

Mistä syystä?

Oli tapahtunut paljon, viime päivät olivat kukkuroineet elämyksiä
hänen eteensä enemmän kuin edelliset viisitoista vuotta yhteensä. Ja
kaikki oli ollut sellaista, joka hedelmöittää kirjailijan työtä. Koko
hänen olemuksensa oli kerran taasen uusittu pohjia myöten. Niinkuin
vanha, kasvuvoimansa tyhjentänyt elovainio kynnetään uudelleen uusia
satoja varten, niin oli hänen olentonsa pengottu perustuksiin asti
ja odotti työkautensa hedelmällisintä tuotantoa. Hiljainen, harmaa,
köyhä raadanta-aika oli takanapäin ja edessä värikäs, kuuma, kuohuva
luomisilo. Hän ei ollut ajatellut että siihen saattaisi päästä niin
äkkiä. Hän oli katsellut uutta ihmiskesää itselleen saavuttamattomana.
Mutta se oli tullut muutamassa päivässä, tullut täyteläisempänä kuin
hän ikinä oli voinut uneksia. Enemmän kuin hän koskaan oli ajatellut
osakseen, oli hän saanut. Hän omisti naisen, omisti johto-aseman
ystäviensä joukossa, omisti ystävät — hän, yksinäinen, ujo ja saamaton
Jaakko Tyrni! — ja omisti tärkeimmän kaikesta: inspiration. Helena
Elisabet Tuuran tarina humisi mahtavin siivin hänen mielessään, suuri
hiljainen juoni virtasi leveänä kyminä hänen silmiensä edessä ja
ihmiset ja pikkupiirteet ryhmittyivät eläen ja kukkien sen rannoille.
Hänen täytyy pian tarttua kiinni tähän aiheeseen saadaksensa sen
vuoden kuluessa valmiiksi. Vuosi oli oikeastaan liian lyhyt aika.
Teos näytti vaativan kolmea osaa. Kokonaisen aikakauden täytyi mahtua
siihen. »Aurinko», se oli vaatelias nimi, teoksen täytyi hehkua voimaa
lukijaa vastaan. Mikä hitto hänet pani puhumaan vuodesta, kun hän
ryhtyi tekemään tuota leikillistä sopimusta ystäviensä kanssa — olisi
pitänyt ottaa kaksi vuotta vähintään. Mutta kyllä se niinkin oli, että
sen teki yhdessä vuodessa, minkä kahdessakin, jos vain otti ajasta
vaaria. Hän saa Helena Elisabet Tuuran valmiiksi vuodessa, jos hän
on ahkera. Ja nyt täytyy alkaa aivan heti, ennenkuin kynä ruostuu.
Annikki on pidellyt käsissään hänen vanhaa kynäänsä. Annikki on sen
kosketuksellaan siunannut. Toki työn täytyy luistaa!

Mikä hänen siis nyt on? Miksi hän on tyytymätön? Tai ei hän ole
tyytymätönkään. Ei vain ole hyvä olla.

Tuhannen tulimmaista! Nyt oli käymäisillään huonosti. Jaakko Tyrni
tempaisee kiivaasti ohjaksista, suuttumus kiehahtaa kuumana päässä. Jos
hänellä olisi piiska, niin hän nyt löisi hevosta. Mutta piiskaa ei ole,
siitä on Ella pitänyt huolen — Ella! Nyt hän sen tietää: jollei Ellaa
olisi ja jollei hän olisi vastassa kotona, niin ei Jaakko Tyrnillä
tällä hetkellä olisi paha olla, vaan hän lähestyisi iloisena kotiaan.
Hän on varma siitä, että tyttö kaikki nämä päivät ja yöt on valvonut ja
kävellyt tiellä, odottaen kotiin hevosta, joka on hänen rakkautensa.
Häneltä myöskään ei voi peittää, ettei hevosta ehkä ole kaupungissa
hemmoteltu sillä lailla kuin kotona. Perhana... tämähän alkaa olla
hengenvaarallista. Ei, se ei parane suuttumisesta. Jaakko Tyrni koettaa
tyynny teliä mieltään, viheltelee niinkuin on kuullut Ellan tekevän ja
tyynnyttelee hevostakin. Kernaasti hän antaisi koko eläimen Ellalle,
jos sitä tietä voitaisiin päästä rauhaan. Mutta Ella on vaikeasti
johdettava, itsepintainen lapsi ja onhan hänellä oikeus yhteiseen
kotiin, ja nyt on lisäksi Annikki mieltynyt Pikkuun ja haluaa syöttää
sitä sokerilla.

Mutta mikä Pikun tänään onkaan? Se säikähtelee ja pillastuu syyttä
suotta. Sillä ei yhtään ihmistä ole liikkeellä. Ei erota missä maa
päättyy ja taivas alkaa, tämä on totisesti säkkipimeyttä, tietäkään
ei erota muuta kuin siitä että raiteisiin pysähtynyt vesi silloin
tällöin kiiltää. Olisi pitänyt jäädä kaupunkiin vielä täksi yöksi.
Kaikkihan he pyysivät ja maalasivat hänelle kulkua näin yön pimeydessä
kuolemanratsastukseksi. »Minun tähteni», sanoivat Annikin silmät. Mutta
Jaakko Tyrni oli saanut luihinsa levottomuuden ja piti välttämättömänä
olla kotona vuoden ensi päivänä. Jos hänen olisi pitänyt tehdä tili
siitä, miksi hän yhtäkkiä nousi herkullisen aterian äärestä, niin
hän tuskin olisi tietänyt tätä syytä. Syyt olivat monet, jos häntä
olisikin vetänyt yksi rihma, niin sen olisi voinut katkaista ja jäädä.
Elämä ravintolassa oli sekin Tyrnille uutta näin uudenvuodenyönä.
Kirjailijana hänen olisi pitänyt nähdä se loppuun saakka. Oli humua
ja melua, musiikkia ja huomispäivän täydellinen unohtaminen. Palus
oli tyytyväisenä lähtenyt maalle perheensä luo. Tosin ei hän ollut
saanut äitiä uudelle kirjalleen, mutta hän oli saanut nimet suureen
vekseliin — Tyrnikin oli kirjoittanut siihen. Tämä oli väliaikainen
toimenpide, parin kuukauden perästä piti Paluksen saada säästöpankista
rahaa ja silloin piti hänen järjestää raha-asiansa pysyvälle kannalle.
Takaajilla ei voinut olla vaaraa, huvilan saattoi kiinnittää kun se
vain oli pystyssä, ja sitten saattoi tulla kysymykseen vain jokin
täytetakuu. Palus oli siis poissa saunaseurasta tänä uudenvuodenyönä
ja Rekolakin kai oli pakotettu pysymään kotonaan — onneksi! Sillä
hän oli jo kerran kysynyt Tyrniltä, miltä maistui istua lauteilla,
kun Annikki kuumensi kiuasta. Se oli leikkiä, mutta Tyrni ei pitänyt
siitä leikistä. Jouna — ties missä olikaan. Ravintolat ja huvit
eivät koskaan olleet huvittaneet häntä, senvuoksi hän olikin käynyt
niin yksipuoliseksi. Heitä oli siis pöydässä vain neljä. Annikki ja
Tyrni, Loila ja Leppiaho. Orelva istui toisessa päässä salia, kävi
tuontuostakin puhuttelemassa orkesteria ja tilasi mielikappaleitaan.
Myöskin heidän pöydässään hän kävi, kysyi Loilalta, pitikö hän käkeä
rakastettavana lintuna ja käski, kun ei Loila heti keksinyt vastata,
hänen miettiä asiaa. Loila hikoili ja suutahteli. Hän ei ymmärtänyt
leikkiä ja kun Orelva jo pujotteli pöytien lomitse takaisin seuraansa,
mulkoili hän suurin silmin hänen jälkeensä ja huusi vihdoinkin: vai
käki — käki saatte olla itse, ettekö olekin, mokoma mammutti, pyrkinyt
pikkulinnun pesälle! Senjälkeen kiusottelivat he kaikki Loilaa. Hän
istui poissaolevana ja rummutti pöytään musiikin tahdin mukaan. Jaakko
Tyrni ei voinut olla muistelematta, että kotona tänään ovat käyneet
saunassa. Pöytäseura, koko tämä ympäristö alkoi kyllästyttää häntä,
hänen teki mieli viettää hetkinen Annikin kanssa kahden ja sitten
lähteä kotiin. Jos olisikin ollut mahdollista jäädä Annikin luo, mutta
sitä mahdollisuutta ei ollut. Eikä enää tullut edes hetken kaksinoloa
Annikin kanssa, sillä Loila ja Leppiaho seurasivat uskollisesti
Annikin portille asti. Loilalla oli Tyrnille asiaa, hän pyysi saada
lähipäivinä tulla juttelemaan töistään ja muustakin. Leppiaho tarjosi
vuodettaan yöksi — kuka nyt tällaisessa pimeydessä saattoi löytää
kotiin. Jos olisi ollut lunta ja rekikeli, mutta rattailla! Tyrni
toivotti Loilan tervetulleeksi koska tahansa, sanoi olleensa kotoa
poissa liiankin kauan ja nyt pysyvänsä kotona. Vihdoin hänen onnistui
sähkölampun alla vastaanottaa Annikin katse. Häntä raivostutti elämän
monimutkaisuus: kihlaukset, odotukset, kuulutukset ja sensemmoiset.
Olisi ollut yksinkertaista ja luonnollista seurata rakastettua hänen
kotiinsa suoraa päätä. Hän pusersi lujaan hänen kättään, harmitteli
ettei saanut sulkea häntä syliinsä ja kuunteli hajamielisenä Loilan
ja Leppiahon puhelua. Mukavia poikia joka tapauksessa. He sanoivat
iloitsevansa siitä että oli saatu kokoon tällainen pieni ystäväpiiri
ja lupailivat pian tulla Tyrnilään. »Älä nyt vain aja päätäsi puhki!»
sanoi toinen. Ja toinen huomautti vieläkin: »jaa-ah, minun vuoteeni on
kapea ja kova kuin sian kaukalo, mutta ehken siinä nukkuisi paremmin
kuin maantienojassa.» Jaakko Tyrniä veti oudosti kotiin — etteihän
siellä vain ollut tapahtunut jotakin, kaikkina näinä päivinä ei sieltä
ollut saanut vastausta puhelimitse.

Jaakko Tyrni oli tuskin eronnut ystävistään, kun hän huomasi, että yö
oli harvinaisen pimeä ja hevonen hullu ja hermostunut, seisottuaan
tallissa. Hän aikoi antaa sen tyhjentää pahimman menohalunsa täällä
valaistuilla kaduilla. Poliisi tietenkin sentään pidätti hänet. Hän
näki ohi ajaessaan kuin unessa jonkin sytytetyn joulukuusen. Jotkut
humalaiset lauloivat kadunkulmassa. Sitten tuli etukaupunki, jossa
ikkunat jo olivat pimeinä ja lamput harvenivat. Sitten tuli maaseudun
pimeys. Olisi ollut parempi jäädä kaupunkiin.

Mikä häntä sitten veti kotiin?

Niin, tässä ei ollut erittäin hyvä tilaisuus ajattelemiseen. Täytyi
terästää katse niin että päähän koski. Oli tullut valvottua viime öinä.
Ja oli jonkin verran juotukin. Täytyi luottaa hevoseen. Onneksi eläimet
kai näkevät pimeässä.

Tuleeko siellä joku vastaan? Vai metsäkö kohisee? Vai kuvitteleeko
hän kuulevansa jotakin? Pysy tiellä, hemmetissä, hevonen. Tuossakin
olisi voinut käydä huonosti, kivelle mentiin että kipunoi. Olisi
pitänyt jäädä kaupunkiin. Mikä panikaan hänet maksamaan hotellilaskun
jo päivällä? Hänen oli vaikea erota huoneesta, jossa oli tapahtunut
niin paljon. Hän tiesi aina säilyttävänsä silmissään tuon huoneen
pikkuseikkoja myöten: ikkunan alla kirjoituspöytä puhelimineen,
leposohva, jolla on kirjava plyyshipeite, oven luona kaappi ja
vaatenaulakko, pitkällä seinällä, pääpuoli ikkunaan päin suuri vuode,
jota peittää harsokangas. Veri alkoi kohista hänen päässään, kun hän
tätä kaikkea ajatteli! Mutta eihän sitä voinut jatkua. Yhtäkkiä olisi
huhu levinnyt kaupungille ja kotiin. Täytyi toimia, täytyi kehittää
asioiden kulkua.

Ella — totta puhuen se oli Ella, joka teki hänet levottomaksi ja veti
häntä kotiin. Tyttö oli mahtanut ajatella häntä — ja ennen kaikkea
hevosta — koko ajan, yöt ja päivät. Ratkaiseva keskustelu täytyi saada
toimitetuksi pois, mitä pikemmin sitä parempi. Minä tohvelisankari,
ajatteli Jaakko Tyrni, näyttääpä siltä kuin pelkäisin tytärtäni. Mutta
hänen takanaan seisookin hänen äitinsä ja viidenkymmenen vuoden sarja
muistoja. Se on jättiläinen se.

Minä olen liian kauan ollut kahlehdittuna tuohon kaikkeen, ajatteli
Jaakko Tyrni sadannen kerran. Hän oli todennut sen eri mielialojen
vallitessa, milloin hämmästyneenä, milloin ilostuen, milloin
säikähtäen. Nyt hän oli suuttunut. Jo oli aika katkaista kahleet!

Hänen elämänsä langan oli tähän asti muodostanut yksi ainoa luja,
rauhallisesti juokseva säie. Minkä värinen se oli ollut? Sitä oli
vaikea sanoa. Ehkäpä se oli ollut valkoinen. Olihan hänen tuotantonsa
ollut kemiallisesti puhdas kaikesta epäilyttävästä. Jokaisen hänen
kirjansa olisi voinut antaa minkä pikkutytön käsiin tahansa. Nyt
punoivat hänen sormensa köyttä, jossa oli monta säiettä, useita eri
värejä. Ensinnäkin siinä oli rakkauden punainen rihma, se oli tällä
haavaa kaikkein vahvin ja lujin. Sitten oli työn rihma, se oli vihreä
kuin kevään nurmi ja se paisui ja sykähteli. Mikä oli tämä musta? Hänen
elämänsä touvissa oli tällä hetkellä paljon värejä, tummia ja vaaleita
— lieneekö elämäksi vaiko kuolemaksi.

Tietysti kaikki on elämäksi, tämä kaikki häneltä juuri on puuttunut,
siksi hänen elämänsä lanka on ollut väritön ja ikävä. Jaa-ah, hymähti
hän, käyttäen Leppiahon kieltä, tätä hän nyt on sanellut itselleen
päiväkausia. Mikä on sitten tämä levottomuus? Hän on väsynyt ja häntä
kiihdyttää ratkaisu tyttären kanssa, siitä se kaikki johtuu. Kirottu
alkohooli, sekin istuu kupariseppänä hänen päässään ja rummuttaa.

Koko hänen olentonsa sävähti, sillä hevonen hyppäsi yhtäkkiä tiepuoleen
ja alkoi sitten nelistää eteenpäin. Pitkään aikaan ei Jaakko Tyrnillä
ollut mielessä mitään muuta ajatusta kuin hevosen tyynnytteleminen ja
oman malttinsa säilyttäminen. Siinä oli totisesti kaatuminen ollut
lähellä ja mitähän tällä matkalla vielä saattoi tapahtua. Oliko ojasta
äsken noussut joku, vai näkikö hevonenkin pikkuäijiä? Tämä uusivuosi
alkoi oudosti — lieneekö elämäksi vaiko kuolemaksi?

Taasen hän hoki tuota lausetta. Tässä jokin päivä sitten hänessä
oli liikkunut tykkänään toinen lause. Mutta kaikki olikin yhtäkkiä
muuttunut eikä se vanha lause olisi sopinut enää säestämään hänen
nykyisen elämänsä tahtia. Mikä se lause olikaan? Hän ei saanut
mieleensä lausetta, mutta Anna Elisabet Tuuran hahmo ilmestyi hänen
eteensä. Se oli harmaatukkainen, hiljainen isoäiti, jonka kädet
eivät milloinkaan lakanneet tekemästä työtä. Eivätkä hänen huulensa
milloinkaan väsyneet rukoilemaan. Nyt muisti Jaakko Tyrni lauseenkin.
Virrenvärssy se oli:

Jumala ihmeen tekijä voi ylentää ja alentaa.

Hän, Jaakko Tyrni, oliko hän nyt ylennetty vai alennettu? Ylöspäin hän
pyrki, työhön ja kehitykseen. Kas, taiteilijan elämä tietenkään ei
saata olla yksi ainoa harmaa säie, vaan sen täytyy juosta kirjavana
moniosaisena lankana. Mutta romaanin aiheena oli Helena Elisabet Tuura
suurenmoinen. »Aurinko», se oli kirjalle oikea nimi. Ja keskellä
pilkkopimeää näki kirjailija edessään romaanin päästä päähän ja
luomisen suloinen ja kipeä riemu täytti hänen olentonsa niin että hän
oli pakahtumaisillaan. Kotiin, kotiin, kirjoituspöydän ääreen! Hevonen
juoksi ja rattaiden linjaalit löivät pyörien akseleihin.

»Rukoushetki oli juuri päättynyt seminaarin suuressa salissa ja
oppilaat nostivat päänsä kumaraisesta asennosta, johon he olivat
hartaushetken ajaksi sen painaneet. Aurinko paistoi huoneeseen,
valaisten tummia ja vaaleita hiussykeröitä, hentoja hartioita ja
voimakkaita niskoja, koko tätä nuorta joukkoa, jonka oli määrä vuoden
perästä hajota ympäri maan, levittämään valoa kaukaisia salokyliä
myöten. Tänään ei uskonnon lehtori ollutkaan pitänyt rukouksia —
hän oli satunnaisella matkalla — ja hänen sijassaan oli puhunut
historian opettaja, hentokasvuinen ja tumma nuori maisteri, joka
vasta viime syksystä oli ollut täällä. Hänen esityksensä oli ollut
ujoa ja tottumatonta ja miltei hän isämeitää lukiessa oli hämääntynyt
keskellä rukousta. Tytöt olivat takariveissäkin tunteneet sen,
punastelleet, pidättäneet hymyään ja painelleet toistensa käsiä. Vielä
vaikeampaa oli ollut eturiveissä. Siellä olivat oppilaat taistelleet
mielenliikutustaan vastaan niin että he tuskin saattoivat seurata
maisterin sanoja. Juuri edessä seisoivat opettajat, johtajatarkin,
joka oli niin ankara. Olisipa sattunut, että joku olisi purskahtanut
nauruun — siitä olisi noussut ties mikä meteli! Tuntui helpottavalta,
kun maisteri oli lausunut aamenensa ja tyttöjen rivit pääsivät solumaan
käytävään, missä aurinko paistoi joka soppea myöten ja vaatimattomat
päällysvaatteet ääneti ja tottelevina riippuivat telineillään.

Historian maisteri lähestyi keskellä auringonpaistetta ensi luokan
ovea, kun vaatenaulakon kohdalta häntä kohden astui kalpea tyttö,
niiaten ja yhtäkkiä lehahtaen punaiseksi.

Pyydän anteeksi... Tahtoisin vain ilmoittaa, että eilen olin sairas,
en jaksanut valmistaa läksyäni. Eivät olisi tahtoneet kotoa päästää
kouluun tänäänkään, mutta minä tulin kuitenkin. Ehkä saisin valmistaa
läksyni ensi kerraksi.

Hyvä on... Jaksaako neiti Tuura sitten nyt olla tunnilla...?

Aurinko paistaa heihin, aurinko täyttää heidän olentonsa, kuin säteiden
siltaa myöten astuvat he luokkaan, tyttö ensin, sitten opettaja. Luokka
nousee, nuoruus loistaa kaikilta kasvoilta, tiedonjano jokaisesta
silmäparista. Mutta Helena Elisabet Tuuran pää painuu käden varaan. Se
on kielletty asento, mutta hän ei muista sitä, niin outoa on tänään
hänen ollakseen...»

Jaakko Tyrni tuntee jo mistä kohdasta hän alkaa suuren romaaninsa.
Tähän tapaan hän päästää sen liikkeelle. Ja hän tietää myöskin
missä hän sen lopettaa. On syys ja kuolinhuone ja koolla paljon
väkeä, nuoria, vanhoja ja pieniä lapsia. Aurinko paistaa hiljaisen
nukkujan kasvoille. Eikä kukaan itke tämän kuolleen ääressä. Kaikki
ovat kiitollisen hartauden vallassa. Hänen päänsä yläpuolella on
raamatunlause: autuaat ovat puhtaat sydämistä, sillä he saavat nähdä
Jumalan.

Kirjailija pitelee lujin ottein kirjansa alkua ja loppua ja tuntee
kuinka keskikohdan tapahtumat raskaina patoutuvat hänen päähänsä.
Täytyy heti käydä kiinni työhön, ettei kiire ennätä häntä. Ei ole
mitään hirvittävämpää kuin se tieto, että joulu lähenee ja painatuksen
pitäisi alkaa eikä työ olekaan valmis. Täytyisi saada pari kolme
kuukautta eikä ole kuin pari viikkoa jäljellä. Sitten täytyy typistää
suurta aihetta eikä hätiköity loppu ole missään suhteessa leveästi
suunniteltuun alkuun. Siunattu Annikki, tällaista työnjanoa ei hän
koskaan ole tuntenut! Eikä tällaista varmuutta. Onnistumisen varmuutta.
Hän on sentään kirjailija!

Putosiko vesipisara hänen kädelleen? Toinen! Ehkäpä alkaa tulla lunta.

Hän ei enää pelkää kilpailijoita. Laskettakoot punaisin purjein.
Hän, Jaakko Tyrni, elää rakkauden kesässä ja vastaanottaa voimaa sen
auringolta. Hän on nyt niin rikas ja voimakas, että hän voi jakaa tukea
oikealle ja vasemmalle.

Nuo takuut, joita hän on ennättänyt kirjoittaa, ne eivät nekään ole
vaaralliset. Varmaan eivät.

Vähät kaikesta muusta, kun jälleen pääsee työhön. Ellan täytyy tulla
järkiinsä. Jouna pitää saada avuksi, jollei muuten onnistu.

Lumi putoili läiskinä, jotka olivat suuret, märät ja painavat kuin
jotkut iljettävät sammakot. Kokonainen sade valkoisia sammakkoja —
mikä juopuneen mielikuva! Nauraa täytyi. Niin, nyt saattoi nauraa,
sillä hevonen kulki rauhallisesti. Jaakko Tyrni piteli ohjaksia
toisella kädellään ja nosti toisella ylös turkinkauluksen. Mitä —
tuliko siellä joku? Lumisade oli niin tiivis, että töintuskin erotti
asumukset kahden puolen tietä. Tuntui kylmältä. Oli kuin lumiräntää
olisi päässyt niskaan ja alkanut vuotaa alas selkää. Kädet alkoivat
kohmettua. Mitä kello mahtoikaan olla. Lienee ollut jonkin verran yli
yksi, kun hän läksi kaupungista. Tämä ei enää ollut lumisadetta, tämä
oli pilvenputoama. Ei voinut nähdä eteensä, lumiläiskät asettuivat
kasvoille kuin märkä harso. Hevonenkin tunsi räntäisen ilman verkkona
takertuvan jalkoihinsa, se asteli ikäänkuin murtaen jotakin estettä.
Totisesti, joku asteli tuolla etempänä tiellä vastaan, hartioilla
huppuliina, jota hän tiukasti piteli kiinni rinnan kohdalta. Hän
ponnisti eteenpäin tuulta vasten — hullutusta: eihän tuullut, oli
aivan tyyntä. Oliko hän, Jaakko Tyrni, näin väsynyt? Hänen silmänsä
näkivät olemattomia. Niitä ne tietysti olivat nämäkin, jotka kulkivat
hänen vierellään, seuraten häntä kuin saatto. Siinä häämötti rattaiden
vierellä samanlaisia olentoja, huppuliinat olkapäillä, ne ponnistivat
tuulta vasten, jota ei ollut olemassa. Jaakko Tyrnin silmiä kirveli
— se johtui paljosta tupakansavusta viime iltoina — lumi suli
joutuessaan kasvoille ja tippui alas silmäripseistä. Yhtäkkiä oli tämä
kaikki kuva ulkopuolella todellisuutta, Jaakko Tyrni näki sen. Hän
ei tuntenut vilua eikä väsymystä, hän vain näki, näki pysähtyneellä,
lasittuneella katseella ja tunsi sisimmässään kouristavaa kipua. Ensin
oli kuva etempänä, sitten se läheni ja vihdoin hän näki sen ikäänkuin
lähteen kalvossa. Mutta lähde oli hänen oman sielunsa pohjalla, ja
se oli syntynyt hänen omien silmiensä kyynelistä. Kyyneleet vuotivat
lakkaamatta ja vilvoittivat näkemystä, mutta pohjalta tullen niin että
kuva pysyi liikkumattomana. Jaakko Tyrnin huulet alkoivat sanella.

»Job Parka lähestyy kotiaan uudenvuoden yössä. Hän tulee jalan,
sillä viimeinen juna on aikaa sitten kulkenut hänen asemansa ohitse.
Muutenkin sopii tämä kulku näin jalan hänen mielentilaansa — hän on
kaiken viikkoa ollut synnin työssä ja vaikka hän kuinka itselleen
vakuuttaisi, että hänen taiteensa on tämän ravinnon tarvinnut, niin
ääni hänen sisimmässään sanoo, että hän on langennut ihminen. Molemmat
Jumalan laintaulut hän on paiskannut maahan ja särkenyt. Naisen hän on
ottanut, tämä vanha mies, jolla on kotona täysikasvanut tytär. Eikä
se kuitenkaan ole lainkaan pahinta. Naisen voimasta hän on aikonut
elää ja syventää taidettaan. Mutta ei ole nähty sitä vuotta, jolla
olisi ollut kaksi suvea. Eikä ole sitä ihmisikää, joka tuottaisi kaksi
nuoruutta. Tämä on ollut synti. Omasta itsestänsä ammentaa taiteilija —
ei ystävästä, ei rakastetusta!... Job ponnistelee eteenpäin myrskyssä.
Uusi vuosi alkaa vihaisena — mitä kantaneekaan pilviensä takana. Myrsky
riuhtoo miehen vaatteita. Ne ovat uudet, naisen kunniaksi hän on ne
pukenut ylleen. Viima tunkee pintaan asti. Tuulispäät kiidättävät
edellään lehtiä, kuloheinää, kaikkea mitä voi kiskoa irti paleltuneesta
maasta. Tuulessa kiitävät Jobin silmien edessä hänen taideluomansa
— kuivia lehtiä, kuloheinää, jota hän on kiskonut irti vaivaisista
aivoistaan! Verettöminä ja pelonalaisina ne liukuvat ohitse — niillä
ei ole edes voimaa ilkkua häntä. Jospa ne edes olisivat koiria, jotka
haukkuisivat hänen häpeäänsä. Mutta ne ovat sääskiä, joita tuuli vie
muassaan kuin syyslehtiä. Mielettömässä itserakkaudessa Job parka on
halunnut olla maan ensimmäinen taiteilija. Taivaanrannalla laskettaa
punainen purje: siellä saapuu hän, jota kansa odottaa, joka antaa
kansalle leipää. Job, sinun elämässäsi on ollut yksi viisas teko: se
että kerran katkaisit kynäsi. Jos tahdot elämääsi vielä toisen viisaan
teon, niin on se se, että otat käteesi laakerin lehvän ja lähdet sitä
vastaan joka tulee, mieli hartaana ja iloisena... »

Perhana — lumeen joka sulaen valuu Jaakko Tyrnin silmäripseistä,
sekaantuu suolaisia kyyneliä ja hänen sydäntänsä särkee kuin paisetta.
Mitä tämä onkaan tämä peli? Jokin uusi aihe sotkeutui taasen hänen
aivoihinsa. Hänellä on aina ollut niitä liian paljon, täytyy häätää
pois ne riiviöt. Tämä viimeinen vastenmielinen tunnelmapala — no niin,
vähät siitä, se meni jo sentiensä. Pian hän on kotona. Pari tuntia hän
nukkuu ja sitten hän käy työhön.

Annikki, hän on jo täydessä työssä hän. Hirvittävän järkevä olento
tuo ihana tyttö! Kun Jaakko Tyrni rakkautensa huumassa halusi elää
onnestaan ja iloita armaansa omistamisesta, niin kyseli Annikki
suudelmien lomissa lakkaamatta tapauksia Jaakko Tyrnin elämästä,
hääräten papereineen milloin pöydän ääressä, milloin vuoteen laidalla,
milloin pidellen muistiinpanovihkoa polvellaan. Jaakko Tyrni oli tähän
tuskastuvinaan — ehkäpä hän olisi todenteolla tuskastunutkin, jollei
hän olisi pohjaltaan iloinnut siitä että hänestä oli syntymäisillään
luonnekuva —, työnsi paperit syrjään, tarttui Annikin käsiin, noihin
ihmeellisiin käsiin, joiden joka liike oli kun musiikkia, ja veti hänet
puoleensa. »Sitten, sitten tehdään työtä — nyt on rakkauden aika. Minä
kuolen, jollen nyt saa sinua suudella!» Tuo ihana tyttö oli todella
hirvittävän järkevä: hän ei mitenkään tahtonut unohtaa työtään. Niin,
niin, olihan se oikein, Jaakko Tyrnikin lupasi, hänkin, myöhemmin
ajatella vain romaaniaan. Mutta nyt — mahdotonta. Eikö Annikki
pitänytkään hänestä? Oliko tämä hänelle vain työn huumaa eikä rakkauden?

Hän ei sallinut julkaista kihlausta ennenkuin oli saanut valmiiksi
Tyrni-esseensä. Ja senjälkeenkin piti kulua jokin aika. Eihän mitenkään
sopinut, että hän julkaisi kirjoja sulhasestaan! Ei, Tyrnin täytyi
myöntää se. Mutta mieluummin hän olisi pitänyt Annikkansa ja jättänyt
Tyrni-esseen mustepulloon. Ihan totta! Annikki vakuutti, että esseen
kirjoittaminen hänelle oli pääasia. Eikö Annikki sitten rakastanut
Jaakkoa? Sitten, sitten, selitti tyttö. Ja Jaakko Tyrni vangitsi hänen
toimeliaat huulensa niin että hänen täytyi olla aivan hiljaa ja vain
suudella.

Näitä muistoja kutsuu Jaakko Tyrni silmiensä eteen, pakottaen ne
tulemaan ikäänkuin nuorasta taluttaen. Hän ei nyt halua joutua
ammattivalheen kuljetettavaksi, hän tahtoo tuntea jalkainsa alla
tosiseikkojen kylmän ja asiallisen pohjan.

Kylmä ja asiallinen tosiseikka ainakin on, että hän kymmenen päivää
sitten oli velaton mies ja että hänen nimensä nyt on suurissa takuissa.

Jumaliste, eikö hän sitten juuri äsken vakuuttanut itselleen,
että takuut ovat suorastaan muodollista laatua! Että hän pienillä
avunannoilla on saanut suuren siveellisen voiton, että hän yhdellä
iskulla on kohonnut ystäväpiirin johtavaksi hengeksi!

Hiiteen kaikki mietteet, tässä likoaa ihminen muutenkin kuin sieni.
Pilvistä ei lopu märkyys. Eivätkä väsy saatot tässä kahdenpuolen
rattaita. Siinä ei ole mitään, hän tietää sen. Ja kuitenkin on kuin
joku kulkisi huppuliina hartioillaan ja pitelisi kiinni. Niitä
on nyt vain yksi. Hän varjelee Jaakko Tyrniä kaatumasta. Hän on
suojelusenkeli. Hän on Helena Elisabet Tuura.

»Katso, poikaseni, tie on täynnä kuoppia. Ja sinä jäit äidistäsi niin
nuoreksi. Muistatko kuinka olimme kirkossa ja sinä nukuit mummon
olkapäätä vasten ja heräsit, kun rovasti iski nyrkkinsä saarnatuolin
laitaan. Kaikki heräsivät, jotka olivat nukkuneet. Lapsi leikittelee
lattialla. Hän on saanut käsiinsä isän korttipakan — isä pitää kotona
noita pirun setelirahoja, joilla hän pestaa sieluja helvettiin,
isänkin hän on pestannut —, niin, siinä lapsi leikittelee ja rakentaa
pirun seteleistä linnoja. Kerros kerroksen päälle, torni tornin
päälle! Ja kun kaikki on valmista, niin mitä tekee lapsi? Ottaako
hän leikkikalujensa joukosta kuninkaan ja drottningin ja vie heidät
linnaan, jotta he siellä hallitsisivat? Ei, vaan hän hajoittaa koko
linnan, pienet kämmenet pudottavat silmänräpäyksessä tornit ja viirit.
Ja lapsi hihkaisee ilosta. Mitä hän sen jälkeen tekee? Hän alkaa
rakentaa linnaa uudestaan. Näin puhui rovasti kerran — muistathan sen.
Ja jos sinunkin pitää ruveta rakentamaan linnaasi uudestaan, niin
mitäpä siitä: rakennat. Jumala ihmeen tekijä voi ylentää ja alentaa.»

Ah vihdoinkin! Valonsäde lankeaa tähän aaveitten ja kummitusten
täyttämään yöhön. Asemahuoneen lamput näkyvät. Nyt ei enää hätää, alapa
juosta, Pikku, pian ollaan kotona. Lumihiutaleet näyttävät valoja
vasten valkoisilta kanoilta, jotka lentävät pyörryksissään. Tuntuupa
hyvältä nähdä asemarakennus, kiskot ja vaunut. Ja nyt vihellettiin
pilliin. Tämä mieletön hourailu johtuu väsymyksestä — etteihän
suorastaan sairaudesta. Täytyy koettaa saada joku kirjailija aluksi
työhön Tyrnilän vinttikamariin. Sitten sopii mahdollisesti ajatella
sitä, että Annikki tulisi sinne tekemään työtä. Hän on luvannut
päiväksi tai pariksi. Annikin varsinaista tuloa varten täytyy talo
panna uuteen kuntoon. No niin, siinä hän saa itse määrätä. Täytyy vain
kirjoittaa kokoon rahaa siksi.

Hevonen juoksee, lumisohjo valuu ilkeästi alas Jaakko Tyrnin selkää.
Ei kuitenkaan enää kannata ryhtyä uusiin toimenpiteihin, sillä koti
on heti tässä. Kunhan olisivat lämmittäneet hänen huoneessaan. Nyt
voi jo ottaa esiin portin avaimen. Mitä hittoa — onko se hukkunut?
Koko tämä eristäytyminen ja sulkeutuminen lukkojen taakse se on sekin
Ellan keksintö. Ei yksikään toinen täällä maalla elä tällä tavalla
piikkilanka-aidan takana. Kaikki nauravat sitä. Aina täytyy kulkea
avain taskussa ja sitten se hukkuu ja on poissa. Tästäpuoleen saa
portti jäädä lukitsematta. Hän jättää sen nyt jo yksintein linkun
varaan. Jopa löytyi avain, se oli joutunut liivin taskuun. Siellä
oli jotakin muutakin — hänen verensä joutui liikkeeseen, kun hän
siihen tarttui, kuinka hän oli voinut sen hetkeksikään unohtaa. Hänen
taskussaan oli Annikin sormus. Hän oli ryöstänyt sen häneltä. Annikki
ei olisi tahtonut sitä antaa. Keneltä hän oli mahtanut sen saada?

Hevonen juoksi, ottaen pitkiä kiihkeitä askelia. Tien kaartuessa
heittelivät rattaat ja loka räiskyi kahdenpuolen. Nyt oltiin
kotiportilla. Noustessaan paikaltaan tunsi Jaakko Tyrni kaikkien
vesipurojen, jotka olivat olleet seisahduksissa vaatteiden laskoksissa,
lähtevän vuotamaan. Vettä valui sisään hihoista ja niskasta, ja leuan
alle uursi tietään kokonainen koski. Hän sovitti avainta läpeen ja
kävi mielessään jotain taistelua: lukitseeko hän portin vai jättääkö
hän sen lukitsematta? Paksuna kerrostumana oli lumi asettunut portin
säleille ja säleiden väliin. Paksuina kerrostumina asustivat muistot
täällä kodissa. Ella oli aidannut ne tänne ja lukinnut portin. Portin
lukitseminen tai auki jättäminen merkitsi tällä hetkellä miltei elämän
suuntaamista puoleen tai toiseen. Jaakko Tyrni tunsi sen, päästäessään
hevosen ohitseen pihalle.

Täällä oli askelia lumessa. Ella oli varmaan kulkenut tässä odottaen
— kukapa muukaan. Hevonen seisoi jo tallin edessä odottamassa.
Jaakko Tyrnin täytyi jalallaan työntää lunta syrjään, saadakseen
portinpuoliskot kiinni. Paras ottaa koko portti pois, niinkuin talvella
tehtiin muissakin taloissa. Hän astui tänä yönä kotipihalleen suuressa
seurassa: hänellä oli mielessään rakastettu nainen, ystävien luottamus
ja itse inspiratio. Ja ennen pitkää hän oli oleva maan ensimmäinen
nimi! Hän sai kiinni portinpuoliskot, nosti linkun kiinni, pisti
avaimet taskuunsa ja löysi tallin avaimen naulasta ovenpielessä.

Mitä kummaa — oliko täällä nukkunut joku? Tasaiseksi tallatun
olkiläjän päällä oli vaate ja palloksi rutistettu paperi oli kierinyt
seinävierelle. Oliko joku ehkä juuri lähtenyt täältä? Oliko se Ella,
vai oliko se joku muu?

Se kyllä saattoi olla Ella. Jaakko Tyrni otti paperikerän ja aukaisi
sitä. Mitä perhanaa: hänen vanhaa käsikirjoitustaan. Hän rutisti
paperin kädessään ja viskasi maahan. Kunhan pääsisi täältä hiljaa
sisään, etteivät heräisi. Mutta Ella ei nuku. Ne ovat hänen jälkiään,
nämä tuoreet jäljet lumessa. Huomenna tulee kuuma päivä, pitää koettaa
päästä nukkumaan.

Kirjailija pääsi sisään eikä talossa kuulunut luiskahdustakaan.
Hän levitti märät tamineensa tuoleille eteisessä ja tuli siinä
kolistelleeksi. Mutta ei kukaan herännyt, oli kuin kaikki olisivat
nukkuneet ikuista unta. Viisaat ihmiset, jotka nukkuvat! Olisi kai
pitänyt saada jotakin kuumaa juotavaa ennen maatapanoa, vaan nukkukoot.
Ella ei nuku — ei tarvitse pelätäkään. Jos hän tulisi tänne nyt, niin
pyytäisi häntä keittämään vettä. Hän ei tule, ei tarvitse ajatellakaan.
Hän makaa sydän takoen ja hiipii puolen tunnin perästä talliin.

On sentään lämmitetty. Ja vuodepeittokin on kokoonkäärittynä nostettu
tuolin selustalle. Ja onpa tässä ruokaakin kukkurallinen tarjotin,
kirjoituspöydällä.

Suloinen onnentunne — se ainutlaatuinen, jolla ihminen lähestyy
kotiaan, omaa vuodettaan, jokaista esinettä, jopa ilman makuakin tässä
omassa pesässä — tämä onnentunne valtasi Jaakko Tyrnin niin että hän
hetkeksi unohti kaiken, mitä oli tapahtunut viime kymmenenä päivänä.

Hän lämmitteli käsiään painamalla niitä uunia vasten, istuutui sitten
kirjoitustuoliinsa ja teki voileivän. Oli saapunut pinkka postia,
mutta jääköön se huomiseksi. Tuohon tulee sitten Annikin kuva, täytyy
saada sille kaunis kehys. Annikki oli hyväillyt hänen vanhaa kynäänsä.
Yhtäkkiä tuli Jaakko Tyrnille se tunne, että hänen tässä uudenvuoden
ensi yönä täytyy panna alulle suuri teoksensa.

Hän jätti kaiken muun, nousi ja siirsi tarjottimen pöydältä. Vilun
väreet kulkivat pitkin ruumista, pää oli raskas. Etteihän vain tauti
olisi ollut hänen luissaan. Mutta ensimmäisen lauseen hän tahtoo
kirjoittaa. Ja hän kumartui ottamaan laatikosta paperia — miten
kummalla laatikko olikaan niin tyhjä? Hänhän oli syksyllä ostanut
kokonaisen riisin kirjoituspaperia. Ja painetut käsikirjoitukset, koko
hänen viimeinen romaaninsa, se oli sekin poissa. Taisikin olla siitä
se liuska jonka hän tapasi tallissa. Ellako hänen käsikirjoituksiaan
kuljetteli? Huomenna täytyy puhua tästäkin. Mutta nyt hän alkaa suuren
työnsä... Ja mieli täynnä hetken vakavuutta, hakivat hänen kätensä
vanhan puukon kirjoituspöydältä, missä kaikki oli kulunutta. Hän
leikkasi paperiarkin neljään osaan, kuunteli paperin tuttua kahinaa ja
kokosi ajatuksensa.

— Helena Elisabet Tuura, sinä esirukoilija naisten joukossa, — minä
tahdon kuvata sinut suurena ja kirkkaana: »Aurinko» on sinun nimesi.

Kirjailija istuutui, tarttui kynään ja kirjoitti:

»Aamuhartaus oli juuri päättynyt seminaarin suuressa salissa. Päät
kumarassa seisoivat tytöt odottaen, että urkuharmonin loppusoitto
vaikenisi. Aurinko paistoi...»

Hän laski kynän pöydälle.

No niin. Tästä se jo huomenna lähtee liikkeelle.

Jaakko Tyrni nousi, riisuutui, sukelsi kovaan kapeaan vuoteeseensa ja
nukkui heti paikalla.

       *       *       *       *       *

Harmaa uudenvuodenpäivä jo hämärsi ja naiset istuivat keittiössä kahvia
juoden, kun Jaakko Tyrni, hiukan unisena ja hämillään avasi oven.

— No, hyvää uutta vuotta, sanoi hän silmiään siristäen: — Oikein hyvää
uutta vuotta, toisti hän ja seisahtui pöydän ääreen. — Olen soittanut
kotiin joka päivä, mutta täältä ei ole vastattu. Olin jo levoton, että
jotakin olisi tapahtunut. Mutta en voinut päästä tulemaankaan. No, oli
kokouksia ja kaikenlaista.

Hän oli pelännyt tyttärensä katsetta. Turhaan, sillä Ella ei nostanut
katsettaan kahvikupista. Hänen edessään pöydällä oli tanakka miehen
sateenvarjo ja vanhan Annamarin käsi lepäsi hellästi mustalla
kankaalla. Senja ei hänkään katsonut isäntäänsä. Hän ompeli, silmälasit
nenällä, napinläpiä harmaaseen takkiin. Annamar hymyili heidän kaikkien
puolesta ja toivotti hyvää uutta vuotta.

— Kaikenlaista? sanoi hän ja ojensi kätensä pöydän yli isäntänsä kättä
kohti. — No, tuleeko siitä mitä valmista, kun niin kauan olitte?
No, niinkuin ette nyt tietäisi. Me täällä olemme niin odottaneet ja
odottaneet. Saunakin oli eilen — ja sellainen sauna! Paluksen herrankin
olisi täytynyt myöntää, ettei sisäänlämpiävä eikä patenttisauna
eikä opin sauna eikä selkäsauna siitä parane. Me odotimme myöhään —
kahdeksan taisi jo olla, kun sanoimme, ettei se morsian päästä, tahtoo
pitää yli pyhän siellä. Kas, kas, kun punastuu — no, joko siitä nyt
sitten tosiaan tulee valmista? Kymmenen vuotta me siitä jo olemmekin
puhuneet joka saunareisulla. Kun ei hän tullut saunaan viimein, se
morsian. Eikö hän pidä saunasta? Taitaa olla niin kaupunkilainen, että
tahtoo vain uida kuparikaukaloissa.

Senja laski ompeleensa pöydälle — Jaakko Tyrni oli tuntevinaan
työvaatteensa, jotka olivat pienennetyt — otti silmälasit nenältään ja
tuli hellan ääreen.

— Päivällinen on jäähtynyt, sanoi hän, — mutta laitan heti pöytään.

— Päivällinen? kysyi Jaakko Tyrni. — Olenko minä niin kauan nukkunut?
No, minä olen sitten aivan sekaisin. Luulin vasta olevan aamun.
Taskukello oli pysähtynyt ja herätyskello oli pysähtynyt. Olipa se.

Annamar nauroi.

— Aijai yhtäkaikki tuota poikaa! Nyt minä sen uskon. Mitä virkamiehiä
hänen on ollut isänsä? Onko ollut pappi? Kyllä minä hänelle hyvän
saunan lämmitän. Noin, noin hän punehtuu. Olet käynyt niin nuoren
näköiseksikin.

Ella nousi pöydästä, otti sateenvarjon ja läksi sisään.

— Kertoisit, vanhaparka, mitä tänne kotiin kuuluu. Senja antaa nyt vain
mitä on. Ei tarvitse tehdä tulta. Syön tässä.

— Me oltiin ajamassa Tapania, puhui Annamar, kasvot yhtenä hymynä.
— Otettiin hevonen tuolta talosta. Ella tahtoi, koska oli luvattu
Helmisen lapsille. Kaikki oltiin yhtaikaa reessä. Mutta ajettiin oikein
hiljaa. Sinä olit kai ajamassa myöskin... hm... hm. Niin, Helminen on
juonut yhteen kyytiin. Mutta eihän nyt ole niin väliäkään ollut, kun
hevonen on ollut poissa. Ella on sitten ikävöinyt! Yökaudet hän on
vartonut ja vartonut. Ja siellä tallissahan hän on vallan asunutkin...
Niin, Ellalla on myöskin käynyt sulhasia. Kaunis nuoriherra se oli
ja oikein kohtelias. Hyvänpäivän sanoi ja nosti lakkia. Toisena
joulupäivänä hän tuli, juuri kun piti lähdettämän Tapania ajamaan. Ella
jäi kotiin — ja taisi häntä odottaakin, koska niin oli pukenut ylleen
mustan hameensa. Ja kauan vieras herra olikin. Istuivat puhumassa vielä
kun tultiin. Kyllähän se Ella sanoi nimenkin, selvä suomalainen nimi,
vaikken muista. Vuorinen — Senja, sanohan, eikö se niin ollut? Laulujen
tekijäksi Ella sanoi. Vuorinen se oli. Kahden olivat koko talossa ja
täällä kyökissä keittivät kahvit.

Jaakko Tyrnin hahmo oli oudosti muuttunut. Suu auki tuijotti hän
vanhaan vaimoon.

— Vuorinen, sanoi hän vihdoin. — Ottiko Ella täällä vastaan sellaisen
vieraan minun poissaollessani? Oletko varma, että se oli runoilija
Vuorinen?

— No, mitä siitä suutahtaa? jatkoi Annamar. — Eihän se nuoriherra
nyt mikään sulhanen ollut, vaikka leikillä sanoin. Leikillä sanoin
Ellallekin, että sopisipa hyvin pitää häät yhtaikaa isälle ja
tyttärelle.

— Tässä on ruokakin valmiina, sanoi Senja.

Jaakko Tyrni otti jotakin lautaselleen ja yritti syödä. Oli kuin
olisi pureskellut puuta. Hänen päässään kohisi ja valtimon lyönnit
olivat kuumat ja nopeat. Tämähän oli kuulumatonta! Hän pakotti itsensä
hetkisen odottamaan, jotta pahin huimaus menisi ohitse. Annamar kysyi
oliko hän kipeä. Hän sanoi vilustuneensa ja pyysi jotakin kuumaa
juotavakseen. Annamar puhui sateenvarjosta, joka oli Ellalle niin
rakas, että hän kuljetteli sitä perässään pitkin huoneita. Se olikin
kaunis sateenvarjo. Ja kallis. Tiesipäs Annamar, mistä Ella piti.
Ensi jouluksi Ellalle annetaan kalossit. Kunhan herrat vain ahkeraan
kävisivät saunassa ja antaisivat juomarahaa. Senja huomautti, että
aikooko Annamar vielä ensi joulun elää. Siihen Annamar nauroi ja sanoi,
että kyllä hän niin kauan elää, että sekä kirjailijalle että hänen
tyttärelleen lämmittää hääsaunan.

Isäntä heitti yhtäkkiä ruuan kesken, sanoi ettei tarvitse mitään ja
toivotti hyvää yötä.

Hän löysi tyttärensä pienestä huoneesta salin takana, jossa
Ella nukkui. Ei ollut vaikeaa huomata, että hän kätki jotakin
pöytälaatikkoon. Muuten hän istui täydelleen tyynenä ja kylmänä,
ikäänkuin hänellä olisi ollut täysin hyvä omatunto. Tämä kuohutti isää
niin että hän vaivoin hillitsi itseään. Hän seisoi tyttärensä takana.

— No, alkoi hän, — Ellalla on täällä ollut vieraita, kuulen minä.
Runoilija Vuorinen, Haunia Vuorinen, niinkö?

Hänen oli vaikea lausua vastenmielistä nimeä. Kun ei tytär vastannut,
jatkoi hän:

— Olisin vain odottanut, että Ella olisi ottanut hänet vastaan minun
ollessani kotona. Tuntuu kummalliselta, että Ella tuntikausia puhelee
oudon nuoren herran kanssa ypöyksin talossa. Suoraan sanoen se on
kuulumatonta. Näinkö uuden vuoden pitää alkaa? Näinkö Ella edistää isän
työtä? Ja mitä ihmeellisiä tarinoita Ella on kertonut niille vieraille,
jotka täällä kävivät, ihmisistä, joita Ella ja Senja muka ajavat pois
meidän portilta? Tämän nuoren herran olisi Ella voinut ajaa. Mutta
hänet Ella ottaa kauniisti vastaan. Ja sellaistakin Ella on kertonut,
että te Senjan kanssa lähettelette pois vieraita käsikirjoituksia isän
pöydältä. Eikö Ella ymmärrä mihin valoon se saattaa isän? Sehän on
valhetta, silkkaa valhetta. Kuinka Ella voi sellaista sanoa!

Ella koetti muistaa, oliko hän kertonut tällaista. Sitten hän muisti
sen tehneensä ja ihmetteli itsekin.

— Onko _hän_ kielinyt? lausui hän hiljaa, kääntymättä isäänsä päin.

— _Hän_ kielinyt! kiihtyi Jaakko Tyrni uudelleen. — Se on yhdentekevää
mistä isä on sen kuullut. En olisi uskonut, että Ella valehtelee.

— No, ammattivalehtelijan tytär!

— Vai niin — se on huonoa leikkiä... Mutta että minun tyttäreni
poissaollessani täällä ottaa vastaan runoilija Haunia Vuorisen, se on
toki liikaa! Olitteko ehkä sopineet hänen tulonsa aikaisemmin? Istuitte
ehkä minun huoneessani...! Pitääkö minun sitten pysytellä täällä kotona
kuin portinvartija katsomassa ettei talooni päästetä vihamiehiäni.
Kuulumatonta! Mitä tuleekaan vuodesta, joka alkaa tällä tavalla.

— Isä, sanoi Ella Tyrni ja kääntyi yhtäkkiä katsomaan suoraan
kirjailijaan, — onko Haunia Vuorinen sinun vihamiehesi?

Jaakko Tyrni pysäytti vinhan kävelynsä edestakaisin permannolla. Vaikka
jo oli hyvin hämärä, saattoivat isä ja tytär löytää toistensa kylmät,
kipunoivat katseet.

— Vihamieheni — ei, ei tule kysymykseen. Vihamies on suuri herra.
Vihamiehen takana täytyy olla persoonallisuus. Haunia Vuorinen on
poikakloppi!

— Mitä hän sitten on sinulle tehnyt?

— Mitä hän olisi minulle tehnyt! Mitä Ella puhuu: mitä sellainen voisi
tehdä Ellan isälle.

— Miksi sinä sitten olet hänelle suuttunut?

— Minä hänelle suuttunut! Ella, nämä kysymykset ovat tuulenpieksemistä.
Minä en koskaan ole koko herraa nähnyt — mistä olisin hänelle
suuttunut? Eläköön ja olkoon minun puolestani missä tahansa, kunhan ei
tule minun kotiini.

Ella nousi ja asettui isänsä eteen.

— Hän on kirjoittanut kauniin kirjan. Niin, niin, kauniin kirjan.

Jaakko Tyrni astui pari askelta taaksepäin.

— Vai kauniin kirjan. Ja kuka Ellalle on sen sanonut?

— Olen itse lukenut.

— Mikä asiantuntijan lausunto!

— En koskaan ole lukenut niin kaunista kirjaa.

— Vai niin, vai niin, _todella_...

— Lukisit sinäkin. Sinullehan hän sen antoi. Ja sinua hän tuli
tapaamaan. Hän ihailee _sinua_...

— Todella. Kuinka mairittelevaa! Vai niin, vai _niin_... Minun
tyttäreni on ehkä maannut Punapurje päänsä alla ja osaa sen runot
_ulkoa_...! Ja minä heitän ystävien seuran ja riennän kotiin. Ja täällä
minua kohtaa tällaiset uutiset.

— Minä osaankin sieltä ulkoa jonkin runon. Minä luen sinulle...

— Ella — Ella näkyy pitävän kovin paljon tuosta nuoresta herrasta. Vai
niin, vai niin, Pikku on saanut kilpailijan.

Ella pusersi kätensä nyrkkiin ja heilutti niitä isänsä edessä.

— Ja entä jos olisi saanut! sanoi hän. — Onhan sinullakin neiti Rastas!
Jos minä olen liian nuori, niin ehkä sinä olet liian vanha! Hänen
lauluistaan minä pidän. Minä pidän niistä niin etten voi nukkua!

— Ja tämän kaiken sinä kerroit hänelle!

— En!

— No, mistä herrasväki sitten puheli?

— Enhän minäkään kysy, mitä sinä puhut neiti Rastaan kanssa.

— No niin, Ella, koska tähän keskusteluun on jouduttu, niin ehkä
yksintein on parasta, että Ella saa tietää, että isä on kihloissa
Annikki Rastaan kanssa. Hän on hieno ihminen _ja_... saattaa paljon
auttaa isää kirjallisessa työssä. Pitäähän isälläkin olla joku, kun
ne nuoret tulevat täysin purjein... Annikki toivoo, että Ella ottaa
vastaan hänen ystävyytensä ja antaa hänelle ystävyyttä. No, Ella, mitä
Ella sanoi? _Ella_...

— En mitään.

— Sanoipa Ella jotakin.

— Luomisen savea, elämän leipää — jotain sellaista vain.

— Pitäähän Ellan käsittää, miten onnellista isälle on ollut löytää
tämän kauniin hienon naisen ymmärtämys... Jos Ellalla olisi aavistus
kirjallisesta työstä. Se vaatii innoitusta... Olenko minä käsittänyt
Ellan oikein, kun olen uskonut Ellankin kärsivän siitä, että isä
lasketaan »eturivin miehiin». Ja nyt tulevat kaikenlaiset nulikat ja
käyvät yhtäkkiä suurista kirjailijoista. Sellaista ei ole lupa kärsiä,
aivan yksinkertaisesti.

— Isä, sinä kadehdit Haunia Vuorista!

— Oo, että Jaakko Tyrni todella kadehtisi sitä tuntemattomien
suuruuksien laumaa, joka tänäkin jouluna on saanut suosiollisen
vastaanoton sekä yleisön että arvostelun puolelta! Kyllä he kaikki
saavat laskettaa aurinkoista ulappaansa. Isäsi aikoo tehdä työtä, hän.
Ja isä toivoisi, että Ella, niinkuin ennenkin, edistäisi isän työrauhaa.

Pimeys oli helpottanut isän ja tyttären vaikeita tunnustuksia. Pimeys
oli lieventäen vaikuttanut sanoihin niinkuin vesi, joka vaimentaa
lääkkeen karvautta. Isä oli puhuessaan tyyntynyt, hän näytti olevan
tyytyväinen, että oli saanut asiansa ilmoitetuksi.

Tytär oli pysähtynyt ikkunan ääreen. Autius, jommoista ei hän ollut
aavistanut löytyvän, oli ottanut hänet valtoihinsa. Vaikka tästä
asiasta, nimittäin isän naimisesta, täällä oli puhuttu koko joulun,
niin ei hän koskaan olisi uskonut sen saattavan tapahtua. Hänellä ei
enää ollut isää, ei kotia, ei mitään. Hänen sydämensä tuntui olevan
siekaleina, joista joka palanen oli säilyttänyt kipeän kärsimyskyvyn.
Ei, näin yksin ei ole haaksirikkoinenkaan, joka on saanut käsiinsä
laudankappaleen. Jos olisikin saanut lyyhistyä polvilleen ja itkeä!

Ja kuinka hän oli rakastanut tuota miestä tuossa! Ei kaikki muu
yhteensä ollut hänelle ollut niin paljon kuin isä!

Jos kerran... tämän ainoan kerran saisi kiertää kädet hänen kaulaansa
ja rukoilla häntä, että hän hiukkasen, hiukkasen välittäisi
lapsestaan...

Kyyneleet kuohuivat esiin kuumista lähteistä rinnassa, tytön
tuijottaessa pimeään.

— Onhan Ella kiltti ja järkevä tyttö, puhui isä hänen takanaan. — Ella
ei tee tätä asiaa vaikeaksi, vaan auttaa isää. Ellalle itselleenkin
siitä tulee hyötyä ja iloa...

Ellan kyyneleet pysähtyivät. Ehei, tuolle ei näytetä mitään. Ottakoon
hän vain naisen taloon! Ella käänsi päänsä huoneeseen päin.

— Ei, sanoi hän, — mitäs minä. Tee niinkuin hyväksi näet. Jos tyydyt
siihen, minkä muut ovat hyljänneet, niin oma asiasi. Minä teen
minäkin mitä hyväksi näen. Jos tahdon ottaa vaikkapa Haunia Vuorisen,
niin otan. Rakastan vastaiseksi vain hänen runojaan, mutta ei ole
mahdotonta, etten voi rakastaa itse poikaa. Hän on kirjoittanut
kauniita, kauniita lauluja. En ole saanut unta öisin, vaan olen itkenyt
ja nauranut ilosta... Niin, niin, jos minä rakastun siihen poikaan,
niin otan hänet, myrkky vie!

— Ella!

Jaakko Tyrni muisti Ellan äidin. Hän muisti myöskin, että hän oli
kuollut tässä huoneessa ja että hänen ruumisarkkunsa oli seisonut
tuossa peräseinällä.

Oli kuin kylmä käsi olisi pysähdyttänyt sen vihreän elämän, joka
hänessä oli alkanut versoa. Puhuminen ei parantanut asioita, mutta hän
puhui kuitenkin.

— Tällaiseksi en koskaan olisi uskonut Ellaa. Olen luullut Ellan olevan
aran minun kunniastani ja nyt Ella menee minun vihamiesteni puolelle.
Ja juuri nyt, kun isä on saanut velkansa maksetuiksi ja tahtoisi tehdä
työtä. Alkaa suuren työn, sellaisen jota ei meillä ole kirjoitettu.
Eikö Ellalla ole mitään sanomista isälle?

Ellalla olisi ollut. Kokonainen patoutuma katkeruutta ja ylenkatsottua
hellyyttä, koko hänen lapsenkaipauksensa pyrki esiin. Mutta
tottumuksesta painoi hän kaikki takaisin rintaansa, niinkuin oli
tehnyt kymmenet kerrat. Isä kuuli hänen askeltensa kulkevan läpi
salin — niinkuin poika olisi astunut. Sitten ne kuuluivat väliköstä
ja vihdoin keittiöstä. Nyt hän ottaa lyhdyn, katsoo että kynttilä on
kunnossa ja tulitikut paikoillaan ja menee talliin. Siellä hänellä on
ystävänsä, hevonen. Jaakko Tyrnillä ei ole ketään. Hän on yksinäisempi,
avuttomampi kuin koskaan. Ja juuri nyt, kun hän muistaa kaiken mihin
hän on pyrkinyt. Mitä peliä onkaan tämä elämä? Ja mikä riepu onkaan
ihminen?

Niin alkoi uusi vuosi.

       *       *       *       *       *

Oli kuin maanvieremä olisi lohjennut Jaakko Tyrnin puutarhaan ja
haudannut sen allensa. Se tosin ei ollut mikään loistopuutarha, mutta
siihen oli pantu ahkeraa työtä ja siinä oli vallinnut hiljainen,
vaatimaton ilonsa. Nyt oli sinne jostakin ylhäältä, maanvieremän mukana
tullut ihmeellinen loistokasvi, joka vaati omaa ympäristöä, voidakseen
viihtyä ja juurtua. Jaakko Tyrni näki tämän ja vaivasi päätään
miettimällä, mitä olisi tehtävä.

Tämä vuosi saa mennä tällä tavalla. Kun hän on saanut valmiiksi
kirjansa ja Annikki omansa, niin he menevät naimisiin ja matkustavat
ulkomaille. Sillaikaa saa Jouna pitää huolta Ellasta — Jounahan aina
on hellitellyt Ellaa. Jounan täytyy muuttaa tänne Tyrnilään, täällä
täytyy kuitenkin olla jonkun, joka vähän katsoo. Ehkä tarvittavat
korjaukset voivat tapahtua sillaikaa. Sitten — niin, sitten Ellan
täytyy valita elämänura. Hänen täytyy oppia jotakin niin että hän voi
elättää itsensä. Tuo juttu Punapurjeen tekijän naimisesta ehkä sentään
on paljasta uhmaa. Eikä voikaan olla muuta. Kuka sentään Ellan tietää.
Ja ehkä niin olisikin parasta.

Jaakko Tyrnin tytär naimisissa Haunia Vuorisen kanssa! Olisihan sekin
jotakin! Oikeata hirtehisen leikinlaskua. Mutta sittenpähän olisi
kummallakin omansa. Hänellä, Jaakko Tyrnillä ja hänen Annikillaan olisi
työrauha.

Työrauha. Mitäpä kaikesta muusta, kunhan pääsisi kiinni työhön.

Mutta työ ei tahtonut lähteä liikkeelle. Kymmenen kertaa päivässä
kirjailija istuutui työpöytänsä ääreen, tarttui kynään ja luki läpi
ne pari lausetta, jotka olivat paperilla. Hän ei saanut vauhtia.
Pitäisiköhän tässä ruveta polttamaan tupakkaa. Se oli kyllä aikoinaan
tuntunut tehokkaalta. Moneen aikaan ei hän ollut tarvinnut sitä. Mummo
vainaja — itse Helena Elisabet Tuura — oli vihannut tupakkaa. Olisi
sentään ollut sopimatonta kutsua esiin hänen kuvaansa tällä keinoin.
Eikähän hänen kuvaansa tarvinnut kutsua esiin keinotekoisesti, se oli
ilmielävänä tyttärenpojan silmissä ja sydämessä.

Huoneessa tuntui kylmältä — täytyi pyytää tulta pesään. Tai kynä ei
ollut kunnossa. Se oli sittenkin seisonut liian kauan. Tällaiset
täytekynät ovat tunteellisia, oikullisia olentoja. Niissä on jotain
viulun luonteesta. Ja tämä on jo niin vanha. Täytyy koettaa pestä se
haalealla vedellä... Oli tässä taas tullut jokin käsikirjoituskin, jota
pyydettiin lukemaan läpi. Se ei ollut suuri. Runoja. Miksi niitäkin
lähetettiin hänelle, eihän hän ollut runoilija. Nuorten joukossahan oli
mestareja tällä alalla...! Roskaa, jälkimakua sieltä ja täältä. No,
tuo runo nyt oli hiukkasen parempi. Ehkä pinkka kuitenkin on luettava
läpi... Olisikohan Annikki kotona?

Jokainen näistä syistä antoi aihetta nousta kirjoituspöydän äärestä ja
viipyä kymmenen tai parikymmentä minuuttia. Ja joka kerta kun Jaakko
Tyrni palasi paperiarkin luo, luki hän läpi pari lausettaan ja koetti
uskoa, että hän luki ne ensi kerran ja että teksti nyt alkaisi jatkua
itsestään.

Ei yhtään riviä tullut lisää. Ajatus karkasi luvattomille teille — tai
jollei juuri luvattomillekaan, mutta turhille. Kaikki oli luvatonta
ja turhaa tämän työn rinnalla. Annikki, hän istui kotona ja kirjoitti
jotta helisi. Mutta hän ei tietänytkään mitään niistä huolista,
jotka kiusasivat Jaakko Tyrniä. Sitä ei koskaan pitäisi tehdä, että
kirjoittaa paperille pari lausetta. Se alku on aina niin hatara että se
katkeaa. Paras alkaa uudestaan. No, nyt tuli posti.

Se ei ollut posti, vaan lasku. Että niillä nyt oli niin kiire saada
rahojaan. Aikamoinen summa — joulu, joulu! Syntyi juoksua ja etsimistä
ennenkuin tarvittavat pikkurahat saatiin kokoon. Annamariltakin
kysyttiin ja häneltä saatiinkin viimeiset puuttuvat pennit. Hän kaivoi
ne esiin sukanterästä, jota hän säilytti sänkynsä pohjalla, nauroi ja
sanoi, että hyvä on, kun on talossa suuria rahoja eikä pieniä. Jaakko
Tyrni seisoi omassa persoonassaan pihamaalla ja jutteli kauppiaan
asiapojan kanssa sillaikaa kun naiset kokosivat rahat. Hän kyseli
pitkältä ja laveaan pojan kotioloista ja tulevaisuudensuunnitelmista
ja hämmästeli kaiken aikaa sitä, että seisoi tässä. Tällaiset asiat
oli tavallisesti suoritettu portilla. Mutta nyt oli portti auki ja
poika oli tullut suoraan keittiöön. Reipas poika. Täytyi antaa hänelle
hiukkasen juomarahaa.

Jaakko Tyrni palasi kirjoituspöytänsä ääreen ja katseli niitä molempia
paperiliuskoja, joille hän oli alkanut kirjoittaa romaaniaan. Mikä
niistä nyt oli parempi? Molemmille hän oli kirjoittanut sanasta
sanaan samat lauseet. Sille liuskalle, jonka hän oli kirjoittanut
viimeiseksi, oli tullut pari korjausta, tietenkin senvuoksi, että hän
koneellisesti oli kirjoittanut lauseet sanasta sanaan ensimmäisestä
paperista. Olipa tämä surkeaa. Hän näki itsensä ikäänkuin hän olisi
seisonut ovella, siitä katsellut ja siinä nauranut kirjailijaa. Jospa
lukijat tietäisivät! ajatteli se herra joka seisoi ovella ja katseli
sitä joka istui kirjoituspöydän ääressä. Mutta pian ne sulivat yhteen
ja tämä yksi silmäili ulos. Paperit olivat unohtuneet. Puistossa olikin
paljon mieltäkiinnittävää. Oli myrsky. Puut kumartuivat syvään maata
kohden. Ihme, etteivät taittuneet. Vesi oli noussut ja murtanut jään
rajan niin että jää paikoittain kellahtavana, paikoittain mustana
välähteli kohoveden alta. Kirjavan harmaa ulappa upposi harmaaseen
taivaanrantaan, jonka laitoja pilvet viistivät kuin myrskylinnut.
Jaakko Tyrnin sielu lepäsi tässä kuvassa niinkuin kehdossa, jonka
pohjalla on kova, pistävä patja. Hänen sisimmässään pisti ja pakotti.
Suuri aihemassa hänen aivoissaan läikkyi ja vyöryeli, etsien muotoa ja
ulospääsyä. Kirjailija tuijotti paperiarkkiin ja kynä hänen kädessään
odotti käskyä lähteä liikkeelle. Käskyä ei tullut, sydämen lyönnit
tuntuivat koko ruumiissa kuin vasaran iskut. Hän istui voimatta
liikahtaa paikalta. Tämä oli täyttä painajaista. Tuli pieni helpotus
kun silmä sai aihetta kääntyä seuraamaan lintuparvea, joka juuri lensi
puuhun. Pienet kauniit olennot, niillä on edessään kova aika. Kun
keksisi laitteen, jotta niillä olisi suojaa pakkasella. Mutta ne eivät
vaihda vapauttaan mihinkään hentoon keinotekoiseen kesään. Ne käyvät
läpi nälän ja pakkasen, kuolevat viluun tai näkevät kevään. Ihminen
etsii lievennystä... Lähtisikö tästä kävelemään, tai mitä tekisikään?
Koko romaanin näkemys on painunut pohjaan kuin satukaupunki. Ei tornien
viirejäkään näy, ei kirkonkellon kajahduskaan kuulu. Täysi pimeys,
kuume aivoissa, pakotus päässä, levottomuus koko olennossa.

Posti tuli. Sai hiukkasen hengittää, oli lupa vähäksi aikaa unohtaa
ja siirtyä muuhun. Oli pari uudenvuodentoivotusta. Täytyi lukea
sanomalehti. Se oli laiha ja ohut näin joulunpyhien välillä. Jaakko
Tyrni luki sen kannesta kanteen. Jos hänen olisi pitänyt tehdä tiliä
siitä mitä se sisälsi, niin ei hän olisi voinut tehdä sitä. Hän heitti
lehden kädestään ja otti sen uudelleen käteensä. Missä Jouna nyt oli,
kun ei häntä kuulunut? Hän ei edes soittanut. Ja Loila, joka oli
pyytänyt saada tulla puhumaan asioistaan — missä hän sitten oli? Ja
kaikki muut? Annikki ennen kaikkia? Olisiko hän soittanut sillaikaa
kun Jaakko seisoi pihamaalla puhumassa pojan kanssa? Vai olisiko
puhelin epäkunnossa? Tyrni päästi sanomalehden kädestään ja soitti
keskukseen. Siellä ei tiedetty, että johdossa olisi ollut jotakin
vikaa. Annikki oli ehkä saanut maalta vieraita. Niitä tuli hänelle
aina jouluna. Jaakko Tyrni palasi huoneeseensa ja asteli edestakaisin.
Portti oli auki eikä ketään kuitenkaan kuulunut. Hän olisi mielellään
jutellut jonkun kanssa. Jos lähtisi kaupunkiin Annikkia tapaamaan.
Mutta hänellähän on luonaan sukulaiset. Kun Jaakko Tyrni ajatteli
esseetä, jota Annikki paraikaa kirjoitti, alkoi häntä harmittaa. Tuon
mokoman kirjan vuoksi täytyi häitä siirtää epämääräiseen kaukaisuuteen.
Puhekumppalia hän tarvitsi, seuraa tähän yksinäisyyteensä, lämpöä
ja valoa tähän harmauteen! Jos Annikki nyt olisi ollut tässä, niin
olisi saanut puhella Helena Elisabet Tuurasta ja aihe olisi ehkä
selkeentynyt. Niin kauas se nyt oli kaikonnut, että peloitti. Kun
vain ajatteli tuota nimeäkin, niin koski, aivan niinkuin koskee,
jos mainitaan hyvin läheistä vainajaa. Oliko Helena Elisabet Tuura
jo vainaja? Ja tässä hiljan hän oli säteillyt silmän edessä kuin
aurinko ja täyttänyt koko Jaakko Tyrnin olemuksen. Kirjailija ei enää
ikävöinyt rakastettuaan, ei ystäviään, ei ketään eikä mitään muuta kuin
näkemystään. Hän tarttui sanomalehteen ja alkoi lukea ilmoituksia. Ehkä
niissä saattoi olla jotakin varteen otettavaa. Niitä ei niitäkään ollut
näin joulun jälkeen monta. Mutta hän luki ne kaikki. Ei, tällä tavalla
ei synny taidetta. Mutta tämähän vielä onkin joululomaa. Kun pyhät ovat
menneet, tulee varmaan työhalukin. Jaakko Tyrni meni kirjoituspöytänsä
ääreen, otti molemmat liuskat, joille oli alkanut kirjoittaa ja pani ne
imupaperin alle. Varmemmaksi vakuudeksi siitä että ne pysyvät siellä,
otti hän kirjoituspöydän syrjältä eteensä pinkan joulukirjoja, päätti
että lukee ne nyt — onhan sekin tehtävä! — ja kirjoittaa Annikille
kirjeen. Kirjeessä voi puhua paremmin kuin puhelimitse.

Päivällinen oli valmis. Senja ilmoitti sen ovelta ja samalla kun Jaakko
Tyrni omalta puoleltaan astui ruokasaliin, tuli Ella ulkoa, heitti
joitakin vaatekappaleita välikön naulaan ja asettui ääneti paikalleen.

Hän istui ääneti sähkölampun alla, ajatteli jotakin ja eli siinä.
Hetkisen hänen isänsä seurasi häntä salavihkaa ja koetti arvata missä
hänen ajatuksensa oikeastaan olivat. Hän oli jollakin lailla uusi
ja outo. Mitä hänelle oli tapahtunut? Missään tapauksessa ei mitään
pahaa. Yhtäkkiä Jaakko Tyrnille selveni: hän ajattelee Punapurjeen
tekijää, se on selvää se! Hän rakastaa runoja ja odottaa tilaisuutta
rakastua runoilijaan. Hänhän jo kerran on puhellut hänen kanssaan,
täällä, kahdenkesken, tuntikausia! Ehkäpä hän on hänet kohdannut
useamminkin. Ella ottaa vastaan tallissa. Mutta jos häneltä kysyy
jotakin tästä asiasta, niin hän vastaa: enhän minäkään utele sinulta.
Joka tapauksessa Ella ajatteli jotakin sovinnollista, jotain, joka
antoi hänen piirteilleen kiinteän hohteen. Ketä kummaa hän muistuttaa?
Jaakko Tyrni alkoi tarkata häntä. Hänellä oli siihen häiritsemätön
tilaisuus, sillä Ellan katse kiintyi ongelmallisena esineihin, jotka
eivät mitenkään voineet herättää mielenkiintoa. Hän katseli seinään ja
näki varmaan jotain muuta, hänen silmänsä pysähtyi isän käteen, mutta
siinä olisi epäilemättä yhtä kernaasti voinut olla vaikkapa... vaikkapa
lintu. Jaakko Tyrni ei liikuttanut kättään, vaan katseli jännittyneenä
tytärtään. Ehkäpä hän jo oli »ottanut» Haunia Vuorisen ja ajatteli
rakastettuaan. Ella se on joka kerran miehensä ottaa, siinä suhteessa
hän on Ellida-vainajan tytär. Ei ollut kummaa, että Palus toivoi häntä
kirjansa äidiksi, Jaakko Tyrni ei ole lainkaan huomannut, että Ella
saattaa olla tämän kaltainen.

Punapurje on tullut taloon ja huumannut tytön. Ei siinä kyllä, että
se on ajamaisillaan kumoon kirjailijan, joka vuosikymmenet on tehnyt
työtä — se riistää isältä hänen ainoan tyttärensä, tekee lapsen
isänsä viholliseksi. Uusi kuohuva suuttumus kuumensi Jaakko Tyrnin
olemusta. Se oli hänelle sitä hirvittävämpi, kun ei hän Ellasta saanut
mitään osatoveria. Ella ei nähtävästi enää ottanut häntä lukuun. Hän
nähtävästi ei edes tuntenut ulkonaista riippuvaisuuttaan isästään.
Sillä hän istui siinä vapautuneena holhouksesta ja katseli eteensä
silmin, jotka olivat niinkuin varhaiskevään päivä, jolloin jäät ovat
lähteneet ja pilvet ensi kertaa kuvastuvat vesiin, mutta vihanta vielä
viipyy nupuissaan. Jaakko Tyrni ajatteli jotain tapaa millä voisi
halventaa poikanulkin tyttärensä silmissä. Sanomalehtiarvostelijat
olivat hänet nyt korottaneet pilviin asti. Tietenkin hän tämän vuoden
aikana saa kaikki mahdolliset kirjalliset palkinnot. Eikö nyt ole
yhtään arvostelijaa, joka asettaisi tämän pylväspyhimyksen jälleen maan
päälle? Joka antaisi hänelle vähän vitsaa. Annikki? Jaakko Tyrnille
tuli pelko, että Punapurje olisi lumonnut Annikki Rastaan, niinkuin
Jounankin. Leppiaho ehkei ollut yhtä helposti petettävissä. Jos
saisi pojan tänne ja ajattelisi hänen kanssaan jotakin keinoa tämän
luonnottoman yliarvioinnin asettamiseksi. Kenen, kenen kumman näköinen
oli Ella? Jaakko Tyrniä kylmäsi, kun hän häneen katseli.

Niin istuivat isä ja tytär ääneti vastapäätä toisiaan ruokapöydässä,
ojentelivat toisilleen vateja ja kuulivat astioiden kilahtelevan.
Peittämättömän ikkunan takana vallitsi tiheä, myrskyn kansoittama
pimeys. Myrsky teki puunoksasta sormen, joka ennustaen jotakin tulevaa
asiaa, löi ruutuun, ja pilvestä hevosen, joka kiidätti rauhatonta
vainajaa.

— No, sanoi Jaakko Tyrni vihdoin tunnustellen, — Ella on kovin
mietteissään. Mitä Ella nyt niin ajattelee?

Ella punehtui hiukan. Sitä hän ei ilmaissut mitä hän ajatteli.
Hän sanoi jotakin aivan toista. Kuitenkaan ei hän sanonut sitä
epäystävällisesti.

— Helminen on taasen juovuksissa. Minun kai pitää huomenna lähteä
hakemaan heiniä hevoselle. Ei sellaiselle voi hevosta uskoa.

Onnellisena siitä että he olivat tavanneet niin rauhallisen alueen
millä saattoivat kohdata toisiaan, isä sanoi:

— Onneton mies. Ja kuinka minä olen koettanut sekä hyvällä että
pahalla. Kyllä minä lähden noutamaan heiniä.

— Ei ole puitakaan hakattuina. Olemme hakanneet Senjan kanssa
vuoronperään.

— No, miksette ole sanoneet minulle?

— Mitä se siitä olisi parantunut. Onhan... onhan muutakin tekemistä
kuin hakata puita. Ja kun on mies sitä varten.

— Täytyy kai panna pois Helminen. Mitä Ella siihen sanoo?

— Jos hänet pannaan pois, niin menee Senjakin.

— Kuinka niin?

— No, hänhän on niin kiintynyt siihen kalpeaan Armaaseen.

— Pääseehän hän häntä katsomaan muuallekin.

— Hän on koko viikon — ei ollut ruuanlaittoa eikä muutakaan — neulonut
Armaalle vaatteita vanhasta puvusta, jonka minä annoin siihen
tarkoitukseen. Täytyyhän jokaisella olla joku.

— Onhan hänellä nyt muita. Me kaikki. Ella ei taida tietääkään, että
Annamar on Senjan äiti. Niin on. Sitä on salattu. Aivan turhanpäiten.
Helmisen perhehän on vasta hiljan tullut.

Puna kasvoilla sanoi Ella äkkiä ja ikäänkuin vahingossa:

— Nepä ovat, myrkky vie, kaikkein vaarallisimmat, ne jotka ovat hiljan
tulleet!

Jaakko Tyrni ymmärsi hänen tähän lauseeseen sulkeneen sekä Haunia
Vuorisen että Annikki Rastaan.

— Taitaa olla niin, sanoi hän ja kohtasi tyttärensä kuuman, nopean
silmäyksen.

Huoneessa syntyi äänettömyys. Sormet pimeydestä löivät ikkunaruutuun.
Ella alkoi hetken perästä:

— Siellähän on meidän saunan seinässä luettavana sellaisia suuria
viisauksia.

— Mitä viisauksia?

— No, kai ne nyt muistaa. Siellähän on sellainen nerokas kuva ja teksti
siihen. Tai onko teksti syntynyt ensin ja sitten saanut kuvituksen.
No, kyllähän tuon nyt muistaa. Orelva sanoi, että Tyrnilän arvo nousi
puolella sadalla tuhannella markalla tuon piirustuksen vuoksi. No,
toinen on Jounan viisautta ja sen me olemme kuulleet moneen kertaan.
Toinen on kauempaa: lakata rakastamasta ja olemasta rakastettava — se
on sietämätön kuolema...! Me läksimme uudenvuodenaattona kaikki saunaan
— kun ei ketään kuulunut kotiin — Senja ja Annamar ja minä. Ja Annamar
tahtoi ensin hiekalla pestä pois koko kuvan. Se oli hänestä niin ruma
ja sopimaton. Mutta kun minä mainitsin mitä Orelva oli sanonut, niin he
molemmat tahtoivat tietää, mitä se vieraskielinen kirjoitus merkitsi.
Ja minä selitin sen. Ja se oli heidän mielestään hyvin sanottu. Annamar
selitti, että hän jo olisi kuollut, jollei olisi _ollut_... ollut hänen
isäntäänsä ja myöskin muita. Senja ei sanonut mitään, vaan huokasi.
Ja Annamar sanoi hänen puolestaan, että Senja olisi kuollut, jollei
olisi ollut Helmisen Armasta. Mutta silloin suuttui Senja. Siitä minä
kuitenkin sen tiedän, että Senja menee pois meiltä, jos Helmiset
menevät. Hän ei nyt ole keittiössä, hän meni viemään vanhaa ruokaa
Helmiselle — ehkä siinä meni uuttakin. Mutta täytyyhän hänelläkin olla
joku, ettei hän kuolisi.

Jaakko Tyrni ei moniin aikoihin ollut kuullut tyttärensä puhuvan näin
pitkältä ja näin avomielisesti. Ilma huoneessa keveni. Isän sydän
sykähti toivovaa odotusta.

— Vai sellaisia keskusteluja teillä on ollut, sanoi hän, koettaen
houkutella Ellaa jatkamaan. Kun ei jatkoa kuulunut, kysyi hän
varovasti: — No, puhuitteko ehkä pitemmältäkin siitä?

— Puhuimmehan me. Siitä vain, että jokaisella pitää olla joku — jollei
ihminen, niin kissa tai koira. Eivätkä ihmisten pitämiset aina tapahdu
sillä lailla kuin luulisi, vaan kuinka sattuu.

Jaakko Tyrni pani merkille, ettei Ella enää sinutellut häntä. Mitähän
sekin tiesi? Joka tapauksessa oli tämän aterian jälkeen keveämpi olla.
Kirjailija otti hattunsa ja päällystakkinsa. Kun hän meni tallin ohi,
näki hän, että siellä oli tulta. Ella vihelteli. Hänen olisi tehnyt
mieli avata ovi ja katsoa mitä tyttö siellä oikeastaan askarteli.
Mutta hän ei uskaltanut tällä kertaa pyrkiä edemmä. Hän päätti ensin
käydä katsomassa talonmiestään ja sitten lähteä kävelemään. Teki hyvää
taistella tuulta vastaan.

Rakastuneet ja hellyydenkipeät juoksevat sokkosilla kautta maan piirin.
He pakenevat talvea ja etsivät lämpöä kohmettuville sydämilleen.
Sidotuin silmin he tarttuvat siihen mikä vastaan sattuu. Lieneekö
sitten elämäksi vaiko kuolemaksi. Opin saunassa se näytetään.
Kuolemaa he pakenevat, sekä sydämen kuolemaa että elämän pakenemista
tomumajastaan. Voiko heitä pelastaa? Edes päiviksi tai vuosiksi? Kun
side otetaan silmiltä pois, niin minkä on sokkoparka löytänyt?

       *       *       *       *       *

Jaakko Tyrni oli kaupungissa, kun Jouna saapui tuttuun taloon. Hän
ihmetteli ensi työkseen, minne portti oli joutunut — oliko tarkoitus
säästää nuorten kirjailijattarien silkkihameita?

— Ajattelin vain sitä Orelvan suojattia, sanoi hän ja painoi Ellan
kättä. — Varmaan hän ensimmäisellä tekijäpalkkiollaan oli ostanut
hameen.

Ella oli koonnut heinänrippeitä tallin edustalta. Hän ilostui tämän
vieraan tulosta eikä salannut sitä.

— Vihdoinkin saatiin heiniä, puheli hän. — Sopiikin hyvin, että hän on
poissa, niin saamme puhua.

— Kuka on poissa — isäkö? Ja minun olisi pitänyt tavata häntäkin.

— Mene sitten suoraan takaisin, Jouna setä, sanoi Ella. — Tunnin
perästä lähtee juna.

Hän oli loukkaantunut, käänsi selkänsä ja asteli takaisin tallia
kohden. Jouna tuli hymyillen, päällystakki auki, hänen perässään.
Hänen katseensa etsivät ovenpieltä. Hän istuutui laatikolle, nyökytti
päätään ja odotti että Ella tulisi sisään. Mutta tyttö vain kokosi
heinänrippeitä.

— Ella, alkoi Jouna, — etkö jo valmistu? Minulla olisi sinulle paljon
sanottavaa.

— Jaakko Tyrnillehän oli asiaa. Juna menee tunnin perästä. Johan
sanoin, myrkky vie.

— Ella, sinä olet antanut kukkaseni olla paikoillaan. Olin pelännyt
että se olisi kadottanut loiston silmissäsi.

— Mikä? Jaa, tuoko koivunvitsa tuolla? Se on unohtunut siihen. Kaikkia
hullutuksia tässä vielä.

— Hullutuksia, Ella — eikö mitään muuta kuin hullutuksia?

— No, myrkky vie, kaikki olivat sinä iltana hullulla päällä, toiset
viinasta, toiset rakkaudesta, toiset ties mistä.

— Älä ota pois oksaa. Minun silmissäni se yhä on merkillinen kukka.

— Oletpa sinä lapsellinen, Jouna setä!

— Mennäänkö sisään, vai jäädäänkö tänne?

— Etkö sinä sitten lähdekään?

— En. Kun minulla on puhuttavaa sinulle.

— Mennään sitten sisään. Eikö se ole komea ja kiiltävä tuo Pikku?
Meidän talonmies on nykyään aina humalassa enkä minä enää päästä häntä
sisään ovesta. Isäkin on jättänyt minut rauhaan. Mutta kyllä se oli
siivossa tämä hevonen, kun se viimein tuli kotiin. Viisi päivää hän
oli pitänyt sitä kaupungissa. Ja kuka lienee hoitanut sillaikaa kun
nuoripari kuherteli. Kavioista minulla oli enin työ. Viisi päivää!
Kaikkien käsiin annetaankin hevosia, myrkky vie!

He astelivat alas loivaa mäkeä ja varpuset pyrähtivät ilmaan heidän
tieltään. Sulavat puroset siivilöityivät läpi hiekan askelten alla.

— On kuin kevät, sanoi Jouna ja katseli Ellaan.

— Mikä sinulle on tullut, Jouna-setä? kysyi Ella oudoksuen.

Jouna vaikeni.

— Älä vain sinä rupea kertomaan, että olet rakastunut tai kihloissa.
Sillä silloin minä, myrkky vie, suutun. Täällä meillä tutkivat nykyään
kaikki ranskalaista runoutta. No, molemmat Muusat, kukas muu. Saunan
seinällähän nykyään on kuvitettua ranskalaista runoutta. Vanhempi Muusa
on tullut siihen johtopäätökseen, että jokaisella täytyy olla joku,
josta hän pitää — muuten hän kuolee. Hän on hyvin mieltynyt tuohon
ranskalaiseen runoon. Mutta kuvitus on hänestä sopimaton. Isä riippuu
kiinni neiti Rastaassa, minä Pikussa, Senja Helminen Armaassa, Orelva
neiti Kiviluodossa, Annamar minussa — se on oikeaa himphamppua, myrkky
vie. Oletko sinäkin, Jouna-setä, tehnyt tyhmyyksiä? Istutaanko isän
huoneessa vaiko salissa?

— Eikö mennä sinun huoneeseesi?

— Ei.

Ella huusi sen kimakasti ja juoksi sulkemaan ovea, joka oli lukossa
ennestään.

— Ohoo, sanoi Jouma ja jäi tuijottamaan oveen. — Onko sinulla siellä
kätkössä nuori luutnantti?

— On. No mennään sitten. No, saat tulla, myrkky vie, kun sanon. No,
tule, tule!

— Minua pelottaa, sanoi Jouna. — Jos hän iskee minuun sapelinsa.

— Kyllä kai hän iskee!

— Sinä punastut niin kauniisti, pieni Ella, että minä todella pelkään.
Mutta se kaupunginmatka meidän kuitenkin täytyy tehdä yhdessä, se
jolloin me ostamme sinulle kauniita vaatteita.

Ella Tyrni avasi oven, astui itse edellä, kiiruhti pöydän luo ja
laski kätensä paperien päälle, jotka olivat siinä levällään. Hänen
kasvoillaan oli kuuma puna ja hän katseli ujosti kulmiensa alta,
ikäänkuin hänet olisi yllätetty rakkauskohtauksessa.

Lauri Jounan kasvot pitenivät, suu tavoitti kysymystä, silmät
tuijottivat suurina päässä. Sitten hän nyökkäsi päätään.

— Niin, kuiskasi Ella käheästi. — Mutta et saa sanoa mitään, et yhtään
sanaa! Jos sinä avaat suusi ja kysyt jotakin, niin minä heti paikalla
viskaan kaikki uuniin, myrkky vie. Luuletko että minä tahdon ruveta
ihmisten pilkaksi. Jos minä kirjoitankin, niin silti ei ole sanottu,
että sitä painatetaan. Ei, ei, ei yhtään kysymystä! Silloin minä
suutun niin että lyön sinua. No, mene ulos täältä nyt, nyt olet kaikki
nähnyt. Sellainen se on se luutnantti. Myrkky vie, kuinka minä inhoan
sinua, Jouna setä. Kaikki sinä nuuskit ja urkit ja kaikki sinun pitää
tietää. No, älä nyt mene. Istu tuohon — mikä hätä sinulla on siinä?
Älä luulekaan, että minä siihen niin äkkiä kutsun vieraita. Tämä ovi
suljetaan — sinä tiedät kuka on asunut tässä. Jos isä aikookin antaa
tämän huoneen Rastaalle, niin minä poltan talon, sen olen päättänyt.
Mutta vastaiseksi voit istua siinä. Sitten saat jotakin syötävää.
Niin, kuule, minä katselin kauan sitä sinun kukkaasi ja ajattelin mitä
sinä olit sanonut. Mutta koska minä vihaan kirjoja ja kirjailijoita,
niin minä en tahtonut kirjoittaa. Kun isä sitten kertoi että hän on
kihloissa, niin minä ajattelin, etten enää huoli isältä mitään. Ja
etten sitten enää ole kotona. Jos minä kirjoitan — Jouna setä, älä
katso minuun, katso poispäin, tuohon uuniin, käännä selkäsi minulle
— pian! Jumaliste, jos minä kirjoitan, niin minä teen sen vain rahan
tähden. Siksi etten huoli isältä mitään. Niitähän on hulluja ihmisiä,
jotka maksavat kirjoista. Isäkin on saanut paljon rahaa kirjoistaan.
Mutta en minä vielä ensinkään usko, että annan painaa tuota. Tai että
siitä kukaan huolii. Mutta minä kirjoitan vain, koska se on hauskaa,
myrkky vie niin, niin hauskaa! Onko tämä nyt hyvin hullua, Jouna
setä? Sinä et sano mitään. Sinusta se on typerää, sinä ajattelet,
etten osaa kirjoittaa. Sanoisit nyt suoraan vain. Voinhan minä ruveta
palvelustytöksi — eräs nuori kirjailija, niin, juuri se sama, jota sinä
niin kehuit, luulikin minua palvelijaksi.

Jouna kääntyi yhtäkkiä ja katsoi Ellaan.

— Mutta ei enää luule!

— Mistä sinä sen tiedät? Se ei kuulu kehenkään mitä sellainen luulee.
Luulkoon minua vaikka... vaikka linnunpelättimeksi, niin se on minulle
samantekevää.

— No niin, no niin, Ella. Minä katselen taas muuriin enkä muista, että
sellaista kirjaa on maan päällä kuin Punapurje. Se on hyvin viisasta,
että Ella ansaitsee rahaa — kyllä kirjoista saa rahaa, jos ne ovat
hyvät ja ihmiset ostavat niitä.

— Sinä, Junkkari, Jouna setä! Mitä palttua sinä puhut, ettet muistaisi
Punapurjetta. Sellainen kirja! Se se vasta on jotakin. Olen itkenyt
ja nauranut, sitä lukiessani. Mutta tiedätkö, Jouna setä — no, käänny
pois, käänny pois, katso muuriin... Niin, en voi sitä sanoa.

Ella Tyrni tuli Jounan eteen ja lyyhistyi maahan. Jouna ei uskaltanut
liikahtaa, jottei säikähdyttäisi häntä. Tyttö laski kätensä Jounan
polvelle.

— Katso, Jouna setä, kyllä se oli niinkuin sinä sanoit, että minä
kirjoitin niitä kirjeitä, kun en ymmärtänyt että voisin kirjoittaa
kirjoja. Mutta nyt — se on... se on... Ei sitä voi sanoin lausua...
Kuule, minä olen noussut hyvin varhain ja mennyt talliin. Onneksi
hän on ollut juovuksissa, tallimies, niin että kaikki ovat luulleet
minun ruokkivan hevosta. Mutta minulla ei ollut paperia. Minun täytyi
ottaa isän laatikosta. Otin sellaiset käsikirjoitukset, jotka jo ovat
painetut. Pelkään vain, että isä sen huomaa. Jos hän vain minulta
kysyy, niin minä valehtelen, etten tiedä niistä mitään. No niin, kello
neljältä olen mennyt talliin ja kirjoittanut kauralaatikon kannella.
Siellä on huono lamppu, ei tahdo nähdä. Mutta täytyyhän ne vielä sitten
kirjoittaa moneen kertaan. Missä minä ne kirjoitan, myrkky vie? Sillä
minä en tahdo, että isä tätä tietää. Tai kukaan muu. Jos sinä sen sanot
jollekin... Jos sinä sen teet, niin minä vihaan sinua niin että minä...
että minä... Minulla ei ole mitään lukittua paikkaa. Kauralaatikon
takana on hiiriä. Mutta siellä minä pidän niitä, paitsi nyt kun isä
on poissa. Kai hän viipyy taas monta päivää, vaikka hän sanoi tänään
tulevansa. Kerran — minä olin rypistänyt kokoon liuskan, joka ei
kelvannut. Ja ajattele: se oli jäänyt tallin lattialle! En tiedä,
oliko isä sen huomannut. Niin, katso, sellaista tämä nyt on. Katso
nyt minuun, Jouna setä. Vai oletko niin suuttunut, ettet tahdo minuun
katsoa?

Jouna laski kätensä Ellan päälaelle ja silitti hänen hiuksiaan.

— Pieni rakas Ella!

Ella painoi pään hänen polveaan vasten. Hetken perästä hän sanoi:

— Nyt saat kuulla sen sitten... Mutta jos sinä naurat...

— En naura, pieni rakas Ella!

— Olen ollut niin onnellinen, Jouna setä, että olen itkenyt ja nauranut
siinä kirjoittaessani! Se se oli. Nyt sinä sen tiedät. Nyt tiedät
kaikki.

Lauri Jouna hillitsi väkivaltaisen halunsa sulkea syliinsä tyttösen ja
piteli kättään hiljaa hänen poskeaan vasten.

— Sanon vain, että olen tästä hyvin onnellinen ja että uskon sinun
menestyvän, sinä pieni ammattivalehtelija.

Ella nosti nopeasti päänsä ja sanoi hyvin vakavasti:

— Ei se ole valhetta, Jouna setä, koska se jo on tullut totuudeksi
minussa. Eivät nekään kirjeet olleet valhetta. Nekin olivat tulleet
totuudeksi.

— Oikein, lapsi, oikein. Ja katso, jos minäkin nyt hiukan kertoisin
sinulle. Tahdotko kuulla? Voin tehdä sen hyvin lyhyesti. Teen sen
oikeastaan vain jotta sinä tietäisit minun käsittävän sinut kokonaan.
Tiedät, etten ole kirjoittanut pitkiin aikoihin. Palus oli oikeassa
kun nimitti minua suolaerämaaksi. Miten epätoivoissani olen ollut,
sen sinä ehkä joskus ymmärrät, kun tulee niitä aikoja, jolloin ei voi
kirjoittaa — sillä niitäkin tulee kirjailijan elämässä. Ja oikeastaan
ei mikään muu onnettomuus voikaan häntä kohdata. Minä olen elänyt tässä
onnettomuudessa, niinkuin kaikki tietävät, hyvin kauan. Mutta _nyt_...

Jouna vaikeni ja pyyhki otsaansa. Ella nousi polvilleen ja laski
kätensä hänen polvilleen. Hänen avonaiset huulensa odottivat Jounan
sanoja kuin jotain juomaa.

— Nyt minä kirjoitan, sanoi Jouna hiljaa.

Ella lyyhistyi takaisin maahan ja kätki kasvot käsiinsä. Hetken he
olivat ääneti. Sitten tyttö hypähti ylös, kiersi kätensä Jounan kaulaan
ja puraisi häntä korvaan.

He nauroivat molemmat ja itkivät samalla.

— Kuinka on hauskaa elää! sanoi Ella.

— Ihanaa on elää, lausui Jouna.

Mutta Jouna sedän täytyi saada jotain syötävää ja Ellan sitä
valmistaessa Jouna kertoi eteenpäin. Hänen täytyi nyt painua korpeen
saadakseen tehdä työtä. Kaiken elämän vihollinen on hajottaminen,
sitä hän oli tehnyt kaikki nämä monet vuodet. Hän oli muka katsonut
tehtäväkseen auttaa muita — sellaista rumaa heikkoutta! Nyt hän tahtoi
koota itsensä. Erämaa, jonne hän aikoi, oli suuri kivinen kaupunki,
kaukana täältä — yhdentekevää mikä sen nimi oli.

Ellalta tuntui elämä pysähtyvän. Niin kauan kuin hän muisti taaksepäin
oli Jouna setä käynyt talossa ja ollut täällä läheisyydessä. Miten
saattoi elämä ensinkään kulkea eteenpäin, jos Jouna setä oli poissa.
Hän oli niin rehellisesti suruissaan, että Jounan täytyi tehdä
kaikkensa reipastuttaakseen häntä.

— Ja tiedätkö, Ella, kuka lähtee kanssani? Haunia Vuorinen. Hänen
vanhempansa eivät tahdo, että hän lähtee yksin. He ovat pyytäneet minua
seuraamaan poikaa. Hän julkaisee pian uuden kirjan. Siitäkin tulee hyvä.

Ella istui hetken aivan ääneti ja puri huultaan. Sitten hän rupesi
torumaan ja soimaamaan Jouna setää. Mitä se oli yllyttää häntä, Ellaa,
kirjoittamaan ja itse lähteä pois? Hän ei enää kirjoita, ei yhtä riviä!
Kaikki hän hävittää. Hän on niin suuttunut, että myrkky vie! Ja mokoman
nulikan kanssa — mitä sellainenkin tekee ulkomailla!

— Älähän soimaa häntä, sanoi Jouna hiljaa. — Olet tehnyt häneen syvän
vaikutuksen.

Silloin Ella molemmilla nyrkeillään löi Jouna setää olkapäihin, juoksi
sitten pöydän ääreen, painoi pään käsikirjoituksia vasten ja purskahti
itkuun.

Jaakko Tyrni palasi sinä päivänä kaupungista, vieläpä ennenkuin Jouna
oli ennättänyt lähteä. Hän oli niin omissa ajatuksissaan, ettei
kiinnittänyt huomiota oudon juhlalliseen mielialaan, missä hänen
tyttärensä ja Jouna olivat. Kaupunginmatka ei ollut muodostunut
huvimatkaksi, sen saattoi helposti todeta. Keskustelu ei tahtonut
luistaa. Puhuttiin kaikesta muusta paitsi siitä mitä ajateltiin. Talon
asiat käytiin vielä kerran yhdessä läpi. Mitä oli tehtävä juopolle
talonmiehelle, jota ei saatu järkiinsä? Sääli kävi hänen hentoa
vaimoaan ja lapsiaan, jotka katselivat kurjuutta. Sauna-muusan ilo
sateenvarjosta, jonka hän lahjoitti Ellalle, oli ollut rajaton. Hän ei
voinut salata joululahjaansa iltaan asti, vaan näytti Ellalle käärön jo
päivällä, kysellen, voisiko hän arvata mitä se sisälsi. Käärön muoto jo
sellaisenaan olisi tehnyt arvaamisen verraten helpoksi, mutta mitään
erehdystä ei voinut syntyä senkään tähden, että vanhus aikaisemmin
oli kertonut Ellalle, mitä hän hänelle lahjoittaa, jahka juomarahoja
on kertynyt tarpeeksi. Annamar ei kuitenkaan muistanut ilmaisseensa
Ellalle salaisuutta eikä Ellakaan mitenkään ollut arvaavinaan, mitä
sellainen pitkä käärö saattoi sisältää. Silloin Annamar punaisilla
kankeilla sormillaan repi paperin auki keskikohdalta, jotta näkyi
mustaa kangasta. Ella ei vieläkään arvannut ja saunaeukon ilo
kohosi äärimmilleen. »Ensi jouluna Ella saa kalossit», kuiskasi
hän. Puhuttiin oudon leudosta talvesta ja pakkasista, jotka varmaan
tulisivat seuraamaan sitä. Tultiin joulukirjallisuuden menekkiin
ja arvosteluihin. Punapurjetta oli myyty enimmän. Jouna lausui sen
ajattelemattomasti ja huomasi liian myöhään kuinka sekä isä että tytär
siitä ärtyivät.

Niin, tämä Punapurje, ivasi isä, siitä oli puhuttu talossa niin
paljon, että se jo kummitteli. Se tuli pimeällä vastaan portaissa ja
jos jollakin oli yöllä painajainen, niin ei hänen rintansa päällä
maannut vuori, kuten painajaisessa tavallisesti, vaan purjevene, jonka
punainen purje iloisesti lepatteli ja jonka kannella istui nuoriherra,
kirjoitellen runoja. Niin, tästä nuorestaherrasta puhuttiin tänä
jouluna kovaäänisesti ja nuoret tytöt nukkuivat hänen kirjansa tyynyn
alla, niinkuin ennen katkismus, jotta läksy menisi päähän. Mutta
kirjallisuushistoria ei vielä ollut sanonut hänestä viimeistä sanaansa.
Päinvastoin oli havaittavissa voimakas oppositio Haunia Vuorista
vastaan ja kirjoituksiakin oli tulossa lehtiin. Ja kyllä tämä runoilija
sai olla hyvin varovainen tulevaan teokseensa nähden. Kun korkealta
putoaa, niin saa pahat mustelmat. Ja hänet oli nyt asetettu niin ylös,
että ei muuta kuin kumarra!

Jouna selitti, että jokaisen kirjallisuuden tosi ystävän oli
syytä iloita tällaisesta ainutlaatuisesta debyytistä. Epäilemättä
ilkeämieliset henkilöt saattoivat tuottaa pojalle jonkin unettoman yön.
Mutta »opin sauna autuas aina». Vastukset ovat nekin niitä Paluksen
piruja, joiden pitää kuumentaa kattiloiden alla. Tällä pojalla on niin
voimakas runosuoni, ettei hätäpäivää. Jahka hän nyt pääsee ulkomaille
— hän on tehnyt työtä liian kiivaasti, hänen aivonsa ovat luoneet
kuumeisesti...

Jounan puhuessa Ella nousi, polki jalkaa maahan ja sanoi, että hänkin
oli saanut tarpeekseen tästä herrasta eikä enää kärsinyt kuulla hänestä
puhuttavan. Ja samassa läiskähti ovi kiinni hänen jälkeensä.

Tyrni ja Jouna, istuen kahdenpuolen sohvapöytää Tyrnilän salissa,
katsahtivat toisiinsa.

— Hän näyttelee, sanoi Tyrni myrkyllisesti. — Hän valehtelee, suoraan
sanoen. Sillä hän on rakastunut runoilijanuorukaiseen ja aikoo mennä
hänen kanssaan naimisiin. Kyllä hän hänet ottaa, se nähdään tästä
vielä. Hän on oikea hämähäkki, olkoon kärpänen vain varuillaan!

Jouna nauroi ja ajatteli omia ajatuksiaan.

— Muuten, jatkoi Tyrni, — olen hämmästyksekseni kuullut, että tyttö
on ruvennut valehtelemaan. Olen suorastaan saanut hävetä. Hänen
mielikuvituksensa ottaa oikein kamelikurjen askelia. Muutenkaan en
tässä tiedä — tulit erittäin sopivalla hetkellä, sillä olin juuri
aikonut kysyä sinulta neuvoa, mitä olisi paras tehdä. Ella oleskelee
nykyään hevostallissa varhaisesta aamusta myöhään iltaan. Sellainen ei
käy. Hänen täytyy jotakin oppia. En saa selville mitä hän haluaisi.
Sinähän aina olet ollut niin hyvää pataa hänen kanssaan. Ota sinä
haltuusi hänen kasvatuksensa — minä maksan tietysti kaikki. Mutta...
olen tällä hetkellä joutunut kaikin puolin epämukavaan asemaan.
Niinkuin ehkä olet arvannut ja Ellakin kai on kertonut, aion mennä
naimisiin ja Ella on heti etukäteen asettunut niin vihamieliseen
suhteeseen morsiameeni, ettei hän lainkaan tahdo tulla tänne käymään.
Ella on yksinäisyydessä kasvanut ja saanut tehdä mitä on tahtonut. Minä
ymmärrän Annikin — mutta se ei ole minulle hauskaa tämä ristiriita
näiden kahden naisen välillä. Sano nyt, mitä olisi tehtävä.

Jouna katseli vanhaan ystäväänsä, pieni hymy huulilla, ja ravisti
päätään.

— Neiti Rastas ei mene sinun kanssasi naimisiin!

Tyrnin kasvoille puhkesi se ilme, joka ihmiskasvoilla käy äänekkään
naurun edellä. Mutta se jähmettyi siihen.

— Ettei hän mene minun kanssani naimisiin! huudahti Tyrni, oikea käsi
heiluen Jounan edessä. — Mitä pirua sinä tarkoitat? Sinä olet aina
ollut olevinasi niin viisas, että sinä ne ennustat olemattomatkin
asiat. Suututtaa se sellainen, piru vie. Mitä sinä tiedät näistä
minun asioistani? Millä oikeudella sinä tulet solvaamaan minua ja
morsiantani? Ovea minun pitäisi sinulle näyttää.

Jouna istui ja rummutti pöytään.

— Neiti Rastas ei mene naimisiin. Se on hänen periaatteensa. Hän olisi
jo voinut olla monen rouvana. Rekola ei koskaan unohda häntä, mutta hän
ei tahtonut...

Jaakko Tyrnin nyrkki kolahti pöytään.

— Pidä sinä suu kiinni, sillä jumaliste minä en salli tällaista!

— Mutta veliseni, enhän sano pahaa sanaa teistä kummastakaan.

— Hyvääkö tämä ehkä sitten on olevinaan?

— Tosiasioita vain. Annikki Rastas tarvitsee yhä uusia keväitä. Eihän
siinä ole mitään pahaa. Hänen täytyy elää jokaisen kirjallisen aiheensa
kanssa niin läheisessä suhteessa, että se on eräänlaista rakastumista.
Mutta sitähän jokainen aihe vaatii. Kirjailijan täytyy elää siihen
rakkaussuhteessa...

— Hitto sinut vieköön — kuinka voitkaan tulla sanomaan minulle, ettei
morsiameni rakasta minua!

— Enhän toki ole sitä sanonut. Olen vain sanonut, ettei hän mene
kanssasi naimisiin. Ei kenenkään kanssa.

— Herra siunatkoon, sinä et _tiedä_... sinä et tiedä. Mutta minäpä
sanon sinulle, että hän menee minun kanssani naimisiin. Jollei hän
tahtoisikaan, niin tuon hänet köysissä. Ja silloin saavat täältä
väistyä kaikki, jotka eivät ymmärrä mukautua — tietäkööt sen niin
toiset kuin toisetkin. Mitä minä puhunkaan? Tässä tulee aivan
mielipuoleksi, kun joka taholta ahdistetaan kuin metsän otusta. Mitä
perhanaa minä olen teille tehnyt, kun tässä ärhentelette kuin koirat?
Hiukan toista vuotta ja Annikki on minun.

Jouna ei tuntenut tyyntä, tasaista Jaakko Tyrniä eikä hän itsekään
tuntenut itseään. Tällaista myrskyä ei toki Tyrnilässä oltu nähty
sitten rouva-vainajan aikojen.

Hän sai tietää, että Jouna aikoi ulkomaille. Lähimmässä
tulevaisuudessa. Ja tuon paljonpuhutun Haunia Vuorisen kanssa yhdessä!
Silloin Jaakko Tyrni nauroi ääneensä ja sanoi, että hän nyt enää
odottaa vain vedenpaisumusta, joka lähtee kuljettamaan tätä Tyrnilää
Araratin vuorelle.

Ja kaikki tämä juuri nyt, kun hänellä joka suhteessa olisi pitänyt olla
hyvä. Miten se oli mahdollista?

Annikilla oli ollut vieraita. Ja Rekolakin oli todella siellä.
Mutta kauan ei Jaakko Tyrni tätä kärsi. Ei suinkaan hän täältä asti
lähde morsiamensa luo istuakseen niinkuin kuka tahansa nauttimassa
vadelmahilloa ja joulutorttua. Hän sai Annikin senverran syrjään, että
hän hänelle huomautti olevansa raivoissaan, että hän ei enää tule
tänne, vaan hän vaatii Annikkia tulemaan Tyrnilään. Annikki painoi
tuoksuvan kätensä hänen huulilleen ja sanoi, että hänen on mahdoton
tulla niinkauan kuin Ella kohtelee häntä tällä tavalla. Mahdotonta!

Jaakko Tyrni kutsui sisään tyttärensä. Hän hillitsi itsensä vaivoin.
Hänen äänensä salpautui.

— Tietääkö Ella, että tämä kaikki on Ellan syytä. Siitä täytyy tulla
loppu. Ella on valehdellut. Ella on kohdellut ihmisiä kuin koira.
Minulle läheisiä ihmisiä. On sellaisia, jotka sanovat, etteivät enää
tule tänne senvuoksi, että heille täällä ollaan hävyttömiä. Ella tietää
ketä minä tarkoitan. Ella saa katsoa, että siitä tulee loppu. Ella saa
lähteä kaupunkiin pyytämään anteeksi.

Ella Tyrni seisoi liikkumatta ovella ja solmut hänen matalavartisissa
rasvanahkakengissään törröttivät lyhyeksi käyneen hameen alta.
Hänen kasvoissaankaan ei mikään liikahtanut. Vasta kun isä puhui
anteeksipyytämisestä, hän hätkähti, avasi suunsa ikäänkuin sanoakseen
jotakin, mutta ei sanonut, vaan tempasi kiivaasti auki oven ja läksi.

— Ella ei mene! huusi isä. — Minä en ole lopettanut. Tyttö...! Hän ei
tottele. Nyt hän menee talliin, siitä saamme olla varmat, heittäytyy
siellä permannolle ja iskee hampaat omiin nyrkkeihinsä. Mutta kerrankin
tunnustaa olevansa syyllinen, nöyrtyä, sitä hän ei...

— Olevansa syyllinen? sanoi Jouna. — Mennään jokainen itseemme: kuka ei
ole syyllinen!

— Sinä olet aina pitänyt hänen puoliaan! huudahti Tyrni. — Sinä hänet
juuri olet hemmotellut ja vieroittanut minusta. Sen olet tehnyt, piru
vie. Sinä näet, etten löydä tietä hänen luokseen! Ota hänet haltuusi
yksintein. Vie ulkomaille mukaasi ja naita Punapurjeelle. Sehän sopii
hyvin. Ja minun pitäisi saada tehdä työtä! Olen aina pitänyt sinua
lähimpänä ystävänäni ja näin...! Kaikki sinä minulta revit ja riistät —
mutta hyvä on, että tiedän.

Huoneessa kuului vain Jaakko Tyrnin raskaat, kiihtyneet askeleet. Jouna
istui ääneti, pää käsien varassa. Hän nosti pari kertaa päätään, aikoen
sanoa jotakin, mutta katsoi sanottavansa nähtävästi kelpaamattomaksi
ja painui takaisin asentoonsa. Sitten hän katsoi kelloa, nousi ja tuli
lähemmäksi Tyrniä.

— Sinä olet nyt löylyssä, sinä, sanoi hän. — Jokainen vuorostaan. Tämä
on oikein sitä sisäänlämpiävää. Mutta kyllä se siitä selkeentyy, saat
nähdä. Selkeentyy.

Jaakko Tyrni ei sanonut hänelle hyvästi. Hän seisoi ikkunassa ja
katseli ulos. Merenkäynti oli tuonut rannalle kaikkinaista törkyä,
laudankappaleita, vanhaa kaislaa ja jonkin läkkitölkin. Vaahto oli
jäänyt lumen alta paljastuneeseen nurmikkoon ikäänkuin sairas eläin
olisi siihen kuolannut. Muutama suuri lintu asteli heinikossa, nokkien
meren tuomia jätteitä. Ehkäpä myrsky oli tuonut mukanaan kaloja.
Varikset viettivät juhlaa.

Niin, varikset viettävät juhlaa minunkin ympärilläni, ajatteli Jaakko
Tyrni ja kaikki hänen tähänastiset saavutuksensa tuntuivat olevan
kelvottomana törkynä myrskyn kuolaamalla rannalla. Hän ei enää
nähnyt ympärillään mitään kuvia, mitään näkyjä. Missä olivat hänen
mielikuvituksensa aurinkoiset lapset? Ne olivat mätänevää kaislaa
routaisella maankamaralla.

       *       *       *       *       *

Niin elivät Jaakko Tyrni ja hänen tyttärensä päivästä toiseen,
löytämättä tietä yli kuilun joka heidät erotti. He eivät enää
koettaneetkaan päästä lähemmäs toisiaan. Mistäpä he olisivat puhelleet
keskenään? He olivat joka asiasta eri mieltä ja tiesivät sen. Heidän
ainoa ponnistuksensa tarkoitti pääsemistä täydellisesti eroon
toisistaan. Ella Tyrni näki pelastuksensa siinä että hän kirjoittaisi
kirjan ja voisi alkaa sitä tietä ansaita leipänsä. Jaakko Tyrni näki
niinikään välttämättömäksi ansaita, voidakseen kustantaa tyttärensä
pois kotoa. Tytär ahersi hevostallissa kauralaatikon päällä,
kirjoittaen tihruisen lampun valossa isänsä vanhojen käsikirjoitusten
tyhjälle puolelle, jolla näkyivät latojien sormenjäljet. Isä istui
kirjoituspöytänsä ääressä vastapäätä laakeriseppeltään, joka riippui
seinällä, eikä saanut paperille yhtään riviä. Tytär eli tuskanhetkien
lomassa hurmion silmänräpäyksiä, jolloin hän oli tuntevinaan
kasvoillaan virvoituksen ikäänkuin kaukaisen, aavistetun armaan
hengityksestä. Tai hän oli uivinaan vedessä, jonka rannoilla puhkesi
kevät, ja hän huusi ilosta. Tai hän sitoi haavaa — hän ei tietänyt,
oliko haavoittunut eläin vaiko ihminen — ja itki, ikäänkuin hänen
edessään olisi ollut koko luomakunnan kärsimys ja hän olisi palanut
halusta panna itsensä alttiiksi sen edestä. Hänen sydämensä oli kuin
ainoa palava liekki. Isän ympärillä oli tyhjyys. Hänen ajatuksensa
lentelivät paikasta toiseen, asiasta asiaan, ihmisestä ihmiseen. Hän
syytti kaikkia ja vihasi itseään. Hänen askeleensa veivät pitkin
tuttuja pihoja ja huoneita. Kun hän oli sisällä, niin hän keksi jonkin
asian, jonka takia täytyi mennä ulos ja kun hän oli ulkona, niin
hänen täytyi palata sisään telefonoimaan tai kirjoittamaan kirjeitä.
Tuskin hän oli istuutunut kirjoituspöytänsä ääreen, niin hänelle tuli
halu vielä kerran katsoa läpi sanomalehti. Ja kun hän oli lukenut sen
ilmoituksia myöten, niin hän alkoi odottaa jotakin vierasta, jonka
hän aavisti tulevan. Kävi kaikenlaisia ihmisiä: köyhiä, jotka anoivat
almua itselleen ja riippumattomia, jotka kuljettivat listaa hyviä
tarkoituksia varten. Kävi nuoria kirjailijoita ja taiteilijoita, jotka
tarvitsivat neuvoa töitänsä varten ja kävi uteliaita, jotka tahtoivat
tutustua kirjailijaan ja hänen kotiinsa. Kävi myöskin sairaalloisia
naisia, jotka paljastivat sielunsa haavat ja toivoivat kirjailijan
kuin minkäkin poppamiehen silmänräpäyksessä parantavan ne. Hetkittäin
tulivat nämä vieraat ihmiset lievennyksenä tuskan mielialaan, joka
täytti kirjailijan. Hetkittäin kirosi hän heidän tuloaan ja siirsi
kykenemättömyytensä työhön heidän laskuunsa. Hän alkoi aavistaa, että
Ella ja Senja olivat olleet hänen hyväntekijöitään, karkoittaessaan
hänen portiltaan asiaankuulumattomat. Jos hänen ylpeytensä olisi
sallinut, niin hän olisi nostanut portin paikoilleen ja varustanut sen
uudella vahvalla lukolla. Mutta kun hän kerran itse oli määrännyt sen
poistettavaksi, niin sen täytyi pysyä poissa.

Mitä oli sitten oikeastaan tapahtunut? Mikä oli syössyt hänet tähän
outoon tilaan? Mikä oli vienyt hänen työilonsa, hänen työkykynsä, hänen
mielikuvituksensa, hänen aiheensa, hänen näkemyksensä, hänen unensa —
kaikki? Hänen silmissään oli tyhjyys, hänen aivoissaan pimeys, hänen
ympärillään varjoja, jotka kohosivat kuin vuoret — miten tämä oli
mahdollista? Kuinka hän oli tullut näin onnettomaksi, hän joka hiljan
oli niin rikas?

Ruoste — olisi Jouna sanonut.

Kirjallisuudessa tehdään samoin kuin intiaanit kuuluvat tekevän
Pohjois-Amerikan aarniometsissä: kun he ovat saavuttaneet täyden iän,
niin he tappavat isänsä. Jaakko Tyrni muisti yhtäkkiä tämän ja koetti
ajatella asiaa intiaani-isien kannalta: alistuvatko he vapaaehtoisesti
tapettaviksi?

Jos tutustuisi tuohon kirjaseen, joka oli tuottanut hänelle niin paljon
kärsimystä. Missä se olikaan, Punapurje? Ehkä se oli vaarattomampi kuin
hän luuli. Ehkä aave saisi lihaa ja verta, jos siihen kävisi käsin
kiinni. Jos hän lukee kirjan, niin hänellä itsellään on tilaisuutta
arvostella, minkä arvoinen runoilija tuo kehuttu Haunia Vuorinen on.
Senpä hän tekeekin — kuinka hän on ollut niin lapsellinen, ettei ole
tullut ajatelleeksi tätä!

Tämän päätöksen tekeminen virkisti häntä ja antoi hänelle
toimintakykyä. Hän etsi kirjaa. Sitä ei löytynyt mistään.

Se oli tietysti Ellalla! Hän säilytti sitä tietenkin pyhänä esineenä
kätköissään. Eikä Jaakko Tyrni voinut kysyä sitä häneltä. Ei mistään
hinnasta.

Hänen täytyy ostaa se kirjakaupasta. Hän lukee kuin lukeekin sen ja
sitten hän tietää, miten hänen on suhtauduttava mieheen.

Tämä antoi oikeutetun syyn lähteä kaupunkiin. Hänen mielensä keveni,
hänen huomionsa kiintyi ihmisiin ja esineihin, jotka sattuivat
vastaan. Hän kuunteli keskusteluja rautatievaunussa ja ajatteli,
että täytyy hankkia muistikirja, johon merkitsee mieltäkiinnittävät
huomionsa, jotteivät unohdu. Ihmisvilinä asemalla huvitti häntä ja
katuliike suorastaan virkisti. Hän katseli taloihin ja ikkunoihin kuin
ystäviin, joiden luota kauan on ollut poissa, ja kirjakaupan ikkunaan
seisahtuessa hypähti sydän ilosta, kun hän siellä keskikohdalla näki
oman kirjansa. Mutta mitä hemmettiä — Punapurjeen vieressä! Oli se
nyt ihmettä ja kummaa, että tuo kirja aina ja alituisesti tuli hänen
tielleen. Miten asetettiinkaan hänen, vanhan kirjailijan kirja, tuon
ensikertalaisen viereen! Punapurje oli joulun suosituin kirja — ehkä
loppujen lopuksi Tyrni sai lukea itselleen kunniaksi tuon uuden
tulokkaan naapuruuden! No, käydäänpäs ostamassa tuo merkillinen teos.

Tuntui oudolta pyytää kirjaa. Myyjä oli outo eikä huomannut mitään —
tuskinpa tunsikaan Tyrniä. Ja niin Jaakko Tyrni astui kirjakaupasta,
kädessään pieni käärö, joka sisälsi vastauksen erääseen hänelle
kohtalokkaaseen kysymykseen.

Kas vain, ettei hän huomannut kirjakaupasta soittaa Annikille. No niin,
hän menee suoraa päätä hänen luokseen, vaikka hän onkin vannonut,
ettei käy siellä ennenkuin Annikin jouluvieraat ovat poissa. Mutta
entä jos hän siellä kohtaa Rekolan. Kirottu Jouna, joka istutti häneen
epäilyksen hengen! Hänpä yllättää heidät, Annikin ja tuon maalarin,
tuon entisen ihailijan. Jaakko Tyrni nousi raitiovaunuun, seisoi
sillalla, näki tutun pankin liukuvan ohitseen ja nosti lakkia jollekin,
joka häntä tervehti. Hän ei edes pannut merkille, kuka se oli, niin
askartelivat hänen ajatuksensa sen kysymyksen ympärillä, olisiko Rekola
Annikin luona. Hänen sydämensä löi kuin kuumeessa ja hän juoksi ylös
portaat.

Annikin sisar avasi. Hän hymyili merkitsevästi — tiesikö hän jotakin,
vai aavistiko hän ainoastaan? ja selitti Jaakko Tyrnille, että talossa
vain ajateltiin Jaakko Tyrniä ja puhuttiin hänestä. Ja kun Jaakko
Tyrni tuli Annikin eteen, niin oli hänen nenällään suuret, pyöreät,
hullunkuriset silmälasit, jotka tekivät hänet ankaran ja oppineen
näköiseksi, ja pöydät olivat täynnä Jaakko Tyrnin kirjoja. Annikki
suli iloiseen hymyyn, irroitti silmälasit ja selitti Jaakon tulleen
kuin käskettynä. Juuri tällä hetkellä olisi työhön tullut seisahdus,
jollei hän olisi saanut tarvittavia tietoja. Ja sitten hän taasen kävi
oppineen näköiseksi, otti paperinsa ja rupesi kyselemään. Jaakko sanoi
hänelle jotakin aivan toista kuin hän oli aikonut sanoa. Hän kehoitti
häntä panemaan nenälleen nuo hullunkuriset pyöreät silmälasit —
hänestä oli niin mukavaa kerran nähdä hänet sellaisena. Annikki kielsi
jyrkästi. Niin rumana hän toki ei tahtonut näyttäytyä. Kirjailijatar
tahtoi tietää, oliko eräs määrätty lause se itu, josta tämä teos oli
lähtenyt liikkeelle. Oli se niin — Jaakko Tyrni ihmetteli, että Annikki
monen sadan sivun paksuisesta teoksesta oli voinut löytää tuon pienen
siemenen. Annikki iloitsi. He iloitsivat molemmat. Jaakko Tyrni olisi
hävennyt äskeistä epäluuloaan, jollei hän edellä käyneen painajaisen
tapaisen ajan jälkeen olisi ollut niin nöyrän onnellinen. Hänellä ei
ollut tällä kertaa mitään itsekkäitä pyyteitä, hän tyytyi vastailemaan
Annikin kysymyksiin ja vain katselemaan häntä. Nainen luki miehen
ihastuneista katseista vilpittömän palvonnan ja punastueli kauniisti.

Kahviloman aikana pääsi keskustelu hiukan vapautumaan.

— Nyt sinä tulet hyvin pian Tyrnilään, sanoi Jaakko ja hänen katseensa
lausui, miten erinomaisen tärkeä tämä asia hänelle oli. — Tulet varhain
aamulla ja lähdet viimeisellä junalla, jollet tahdo olla yötä. Voisit
hyvin olla — vinttikamari on tyhjänä.

Annikki kävi niin vakavaksi, että Jaakko Tyrni katui että oli tehnyt
kysymyksen.

— Hän on minut niin pelottanut, tuo sinun ylpeä tyttäresi. Hän olisi
voinut saada minusta niin hyvän ystävän. Mutta nyt pelkään, ettemme
koskaan tule toisiamme ymmärtämään.

— Rakas, minä raivaan kaikki tieltäsi. Minä lähetän tytön pois niiksi
päiviksi. Jos rakastat minua, niin tulethan. Tarvitsen sinua. Olen
huonosti tehnyt työtä, olen liiaksi ikävöinyt sinua. Kohta minä alan
vihata tuota kirjailijaa, joka tuossa levitteleikse sinun pöydilläsi ja
anastaa sinun ajatuksesi.

Annikki nauroi ja antoi Jaakon vetää itsensä polvelleen.

— Se on hyvä kirjailija ja minä toivon voivani saattaa hänet kunniaan,
joka hänelle kuuluu.

— Minä vähät hänestä ja hänen kunniastaan. Sinua minä tahdon. Kuule,
rakastathan sinä minua? Tulethan vaimokseni niin pian kuin suinkin?

Annikki laski kätensä hänen huulilleen, hypähti alas hänen polveltaan
ja lausui totisena:

— Ensin tämä työ, ensin tämä työ. Aijai, oletko sinä huonosti saanut
tehdä työtä? Pelkään että ne Muusat ja ne ylpeät tyttäret sinua
häiritsevät. Ja ehkä sinulta puuttuu virkistystäkin?

— Kyllä minä nyt taas, kun olen sinut nähnyt ja tiedän, että olet omani.

Näitä niin moniin kertoihin toisteltuja asioita he toistelivat uutuuden
koko viehätyksellä, kunnes Annikin hirveät sukulaiset palasivat
kaupungilta ja Jaakko Tyrnin täytyi tulla esitellyksi heille ja vaihtaa
heidän kanssaan jokin kohtelias sana.

— Kuinka kauan he viipyvät? kuiskasi hän eteisessä.

Annikki laski sormen huulilleen, ravisti päätään ja kävi surullisen
näköiseksi. Jaakko ymmärsi sen merkitsevän: kauan, kauan, ja teki
epätoivoisen eleen takaisin.

— Tiedätkö mikä minulla on täällä taskussa? sanoi hän, saatuaan ylleen
päällystakkinsa.

Ja hän repäisi käärön kirjan ympäriltä ja näytti sen Annikille.

— Etkö vielä ole lukenut? sanoi Annikki. — Jos se poika pitää, mitä se
lupaa, niin... Hyvä kirja, valoisa, voimakas kirja. Ei uskoisi sitä
niin nuoren ihmisen kirjoittamaksi... Ja he ovat nyt matkalla Lauri
Jounan kanssa? Epäilemättä hän on hyvässä koulussa, kun hän on Jounan
seurassa.

Jaakko Tyrni kuunteli mykkänä tätä puhetta. Häntä hullua, joka rupesi
puhumaan tuosta kirjasta. Jos hän olisi pitänyt suunsa kiinni, niin hän
olisi päässyt lähtemään Annikin luota mitä toivorikkaimman mielialan
vallassa.

Senjälkeen mitä Annikki sanoi, oli häneltä mennyt koko halu lukea
Punapurje. Siihen olisi ollut hyvä tilaisuus junassa. Sellaisen pienen
kirjan olisi ennättänyt lukea läpi. Mutta hänhän jo tiesi, että se oli
_hyvä_ kirja, valoisa, voimakas kirja ja että jos se poika pitää mitä
hän lupaa, niin... Ja vielä senkin, että hän on hyvässä koulussa, kun
hän on Jounan seurassa.

Epäilemättä! Siitä oli Jaakko Tyrni vakuutettu. Jouna oli vaikuttanut
hyvää ei ainoastaan Jaakko Tyrnin omiin kirjoihin, vaan monen muunkin
kirjailijan. Ja nyt hän kiinnitti koko huomionsa tuohon ihmelapseen,
tuohon suureen lupaukseen kirjailijoiden joukossa...

Jaakko Tyrni istui kolmannen luokan penkillä, puoleksi nukkuneena
veturin ryskeestä ja lumisten puunlatvojen tasaisesta liukumisesta
silmien ohitse. Ei mikään kiinnittänyt hänen mieltään. Hän sanoi
itselleen pari kertaa, että Annikki on hänen, hänen, hänen! Mutta
samassa häntä taasen alkoi pelottaa, ettei hän voi kirjoittaa, kun
pääsee pöytänsä ääreen. Tietysti ei hän voikaan, kun ei hänellä ole
uskoa. Tämä kirjako häneltä taasen vie kaiken voiman ja luottamuksen?
Jos heittäisi sen ulos ikkunasta. Ei, niin lapsellinen ei hän
kuitenkaan ole. Hän lukee sen kerran, jahka ehtii.

Kun hän pääsi saliin ja sytytti sähkön, tuli Ella huoneestaan ja hänen
kasvonsa olivat niin oudon elävät, että Jaakko Tyrni luuli jonkun
vieraan olevan talossa. Jollei Haunia Vuorinen olisi ollut kaukana
ulkomailla, niin hän olisi uskonut hänen juuri puhuneen hänen kanssaan.

— Kuka siellä on Ellan luona? sanoi isä.

— Kuka siellä olisi? vastasi tytär ja salasi voimiensa mukaan
mielialaansa. — Ei täällä ole ketään.

— Eikö todella ole?

Ella punastui ja tempaisi auki oven. Huone oli pimeä ja salista
lankeava valojuova näytti tyhjät istuimet.

Jaakko Tyrni tuijotti tyttäreensä. Ketä hän muistutti? Missä hän oli
nähnyt hänen kaksoiskuvansa? Hänen päähänsä koski, niin hän rasitti
muistiaan. Ella ei lähtenyt pois eikä edes luonut katsettaan maahan.
Hän alkoi puhua ja oli tyyni, miltei ystävällinen.

— Ei minulla ole mitään siihen sanomista jos neiti Rastas tahtoo tulla
tänne. Se olisi hauskaa vain. Hänhän voi nukkua ylhäällä. Niin, kyllä
minä niin ajattelen.

Jaakko Tyrni tuijotti tyttäreensä suurin silmin. Mitä hänelle oli
tapahtunut? Oliko hän saanut kirjeen Jounalta? Vai olisiko hän todella
joutunut kihloihin, etäisyyksistä huolimatta, tuon paljonpuhutun
nuorukaisen kanssa?

— No, se on oikein hauskaa, että Ella niin ajattelee, sanoi hän. —
Oikein hauskaa.

Mitä oli Ellalle tapahtunut?

       *       *       *       *       *

Myöhästynyt talvi tarttui kiinni kiukkuisin ottein. Keveä huurre peitti
puut ja ne natisivat tuulenhengen käydessä ikäänkuin ne olisivat olleet
taittumaisillaan. Lunta oli vastaiseksi vähän ja jokainen muren helisi
kuin hiili, jos se sattui joutumaan liikkeelle tiellä. Auringonlaskut
olivat hehkuvat, jää ulisi paksutessaan ja ihmisasuntojen ikkunaruudut
peittyivät tähtikudokseen.

Jaakko Tyrnin täytyi itsensä hakata puita. Tuli myöskin hetki,
jolloin hänen täytyi sanoa talonmiehelleen, ettei hän voinut tyytyä
palvelijaan, joka ei edes ajatellut tehtäviensä täyttämistä. Vaikeitten
kohtausten jälkeen saatettiin Helmisen perhe asemalle. Uskollinen
Senja oli tämän jälkeen kuin järjiltään. Hän ei lähtenyt pois, vaikka
hän monta kertaa päivässä uhkasi sitä tehdä, hän jäi, sillä hän oli
kasvanut kiinni taloon. Mutta hän teki elämän vaikeaksi.

Kirjoittaa näissä oloissa — Jaakko Tyrni läksi hiihtämään ja viipyi
poissa tuntikausia. Hän ajatteli lakkaamatta romaaniaan ja alkoikin
saada kuria aineistomassoihin. Täytyi nähtävästi, teoksen laajuuden
vuoksi, tehdä tarkka suunnitelma. Täytyy järjestää jaksot, täytyy
sovittaa mittasuhteet. Tämä onkin ikävin työ. Jahka se on ohi, niin
kirjoittaminen käy itsestään! Hän tekee suunnitelmat hiihtoretkillään
ja kirjoittaa ne muistiin kotia päästyään. Tätä valmistavaa työtä
saattoi tehdä puita hakatessakin. Meni paljon puita. Illalla oli
väsynyt kuin pölkky ja nukkui heti. Myöhemmin täytyi ehkä kuitenkin
ottaa talonmies, tai ainakin puunhakkaaja. Kun kirjailija ajatteli
romaaninsa laajuutta, niin yksinpä sen paperillepaneminenkin tuntui
pyörryttävältä aikaansaannokselta. Entä jollei se valmistuisikaan
jouluksi...

No, tässähän on vielä paljon aikaa. Tätä työtä ei voi tehdä niinkuin
puunhakkuuta. Se kypsyy niinkuin viljapelto. Siemenet ovat heitetyt
maahan, täytyy antaa itää, kasvaa, kypsyä. Kuka se olikaan kirjailija,
jolta on jäänyt yksi ainoa teos — koko ikänänsä hän ei muuta tehnyt
kuin makaili ja loikoili ja syljeskeli kattoon. Mutta tuo hänen yksi
teoksensa kestää läpi aikojen ja painaa enemmän kuin pivollinen
keskinkertaisia teoksia. Hän, Jaakko Tyrni, teki tyhmyyden, kun hän
tuona hauskana saunailtana suunnitteli seuran työkontrahdin yhtä
vuotta varten. Oltiin sillä päällä, että puhuttiin vain kirjojen
valmiiksisaamisesta eikä niiden kypsyttämisestä. Jos Helena Elisabet
Tuura vaati pitemmän ajan, niin eipä kontrahdin rikkominen ole mikään
kuolemansynti.

Helena Elisabet Tuura — Jaakko Tyrni oli kadottanut hänen olemuksensa
silmistään. Se oli nähtävästi tapahtunut teoksen ulkonaisen
rakentamisen aikana. Mutta menetettyään päähenkilön hahmon, oli hän
samalla menettänyt valon, jonka avulla hän oli nähnyt tehdä tuota
muutakin työtä. Hän saattoi vielä löytää Helena Elisabet Tuuran
vanhana, mutta sitä nuorta tyttöä, joka seisoi seminaarin juhlasalissa
hartaushetken päättyessä, sitä ei hän nähnyt. Hänen sielunsa pohjalla
vallitsi tämän menetyksen johdosta harmaa vilu, joka ajoittain leimahti
kipeäksi ikäväksi, niinkuin kuumesairaalla vaihtelee viluttaminen ja
kuumottaminen.

Täytyy odottaa, täytyy antaa kypsyä. Välillä voi tehdä jotakin
pikkutyötä. Täytyy kirjoittaa jotakin sanomalehtiin, jotta saa rahaa
jokapäiväisiin tarpeisiin. Yhtäkkiä tulee taasen se hetki, että täytyy
lähteä pankkiin tekemään velkaa. Hevosen pitäminenkin maksaa. Ja
tämä kirottu kylmyys vie puita niin että hirvittää. Eikä huoneessa
saa lämmintä, vaikka polttaisi puita miten paljon. Ei tarkene istua
paikallaan. Nämä talvipimeät ovat kyllä aina olleet hänen parhainta
työaikaansa, mutta kunhan pääsisi näistä tulipalopakkasista.

Jaakko Tyrni kirjoitti muutamia pieniä tunnelmapalasia, lueskeli hyviä
kirjoja, hakkasi puita, syötti talitiaisia ja kävi kaupungissa. Annikki
oli luvannut tulla, jahka ilmat vähän lauhtuisivat.

Eräänä päivänä, ajaessaan kadulla, näki Jaakko Tyrni tutun miehen
kirjakaupan ikkunassa. Hän pysäytti hevosensa, otti miehen rekeen ja
ehdotti iloisesti, että paikalla lähdettäisiin Tyrnilään.

— Olipa hauskaa, oikein hauskaa, puheli hän pidellessään hevosta. —
Minä olenkin kaivannut. Me niin komeasti päätettiin, että tavattaisiin
usein, enkä yhtä ainoaa saunaseuran jäsentä ole _nähnyt_... No, mikä
sinua pitelee täällä, lähde pois. Meillä on tänä iltana saunakin.
Täytyi lähteä tätä hevosta juoksuttamaan, se lihoo niin ettei kohta
pääse paikalta, olen jo ajatellut, että täytyy panna se tukkitöihin
— ei, ei, leikkiähän minä. Mutta mikset sinä pääsisi, palaat illalla
junassa, jollet tahdo jäädä yöksi. Emmekö jostakin saisi käsiimme
Leppiahoa?

Loila oli ensin vastustellut, selittäen, että kyllä hän tästä tulee,
jahka ennättää, hänelle ei nyt sovi. Mutta yhtäkkiä hän vaikeni ja
antoi tahdottomasti kuljettaa itseään minne tahansa. Hevonen oli
vallaton, sitä täytyi viihdytellä ja pitää lujilla. Jaakko Tyrni
ennätti tehdä vain joitakin mitättömiä kysymyksiä. Metsään päästyä kävi
kulku rauhallisemmaksi.

— Niin, sanoi Tyrni, — se on niin meidän tapaistamme: kukin murjottaa
haarallaan, harvoin yhdytään eikä yhteistyöstä tahdo tulla mitään.
Missäs te nyt kaikki olette olleet? Mutta onko sinun kylmä? Nyt onkin
oikea helvetin pakkanen. Jos juoksisit vähän.

— Ei, sanoi Loila, — minä vain sitä, että kun ei kuitenkin pitäisi
lähteä takaisin kaupunkiin. Täällähän on näitä asemia, jos voisin jäädä
seuraavalle. Juniakin kulkee tiheään.

Jaakko Tyrnin ei ollut vaikea huomata, että Loilaa painoi jokin. Ja kun
hän jokin aika sitten oli tehnyt lupauksen, että hän holhoaa nuorempia
kirjailijatovereita ja kun ei siihen ollut nyt pitkän pakkaskauden
kestäessä ilmaantunut tilaisuutta, niin hän jo etukäteen tunsi suurta
tyydytystä siitä että saisi osoittaa Loilalle myötätuntoa. Ettei poika
vain ollut suorastaan sairas? Hän istui silmät kiinni ja hänen päänsä
tärähti joka kerta kun reki hytkähti. Jaakko Tyrni peitteli häntä ja,
ymmärtäessään ettei tässä tiellä mitenkään voinut puhella, antoi hän
hevosen juosta. Se höyrysi kuuraisena, kuurassa olivat vastaan tulevat
ajopelit ihmisineen, puut, puhelinlangat, rakennusten seinät — ei
siinä paksussa pehmeässä huurteessa, joka syntyy lauhalla säällä, vaan
tulipalopakkasen hauraassa, karussa kuurassa, joka tuntuu ääntelevän
kuin lasi jauhe.

— Oletko sinä sairas, Loila poika? sanoi Jaakko Tyrni. — Olet heikon
näköinen. Ja laihtunutkin olet.

— Jahka saan vähän lämmintä, niin se menee ohi, sanoi Loila ja sulki
silmänsä.

He ajoivat sisään Tyrnilän portista, joka oli avoinna. Loila horjui
astuessaan reestä. Tyrnin täytyi jättää hevonen ja taluttaa häntä. Hän
sai hänet huoneensa sohvalle ja lähti etsimään Ellaa. Tyttö karkasi
huoneestaan, kasvoilla se sama oudon onnellinen ja punastuva ilme,
jonka isä ennenkin oli nähnyt, yllättäessään hänet liian varhaisella
kotiintulolla. Ja vaikka Loila oli sairaana talossa, valtasi Jaakko
Tyrnin halu nähdä, oliko joku huoneessa. Hän sanoi siis lyhyesti
tyttärelleen, että hevonen oli jäänyt valjaisiin, koska herra Loila oli
sairastunut matkalla. Ja eksytettyään Ellan menemällä Loilaa hoitamaan,
palasi Jaakko Tyrni nopeasti saliin ja suuntasi askeleensa Ellan ovea
kohden.

Kenen kanssa hän seurustelee täällä isänsä poissaollessa? ajatteli hän
ja häpeänsekainen suuttumus kuohui hänessä. Onko hänellä kätkössä joku
salainen rakastettu — jonkun kanssa hänen täällä täytyy puhella, koska
hän niin hämillään ja puna poskilla karkaa ulos.

Jaakko Tyrniä hävetti jonkin verran, kun hän tempasi oven auki ja
valmistautui viskaamaan ulos jotakin nuortaherraa, joka täällä häpäisi
hänen taloaan.

Ei ketään. Tuoli pienen pöydän ääressä vain oli kääntyneenä oveenpäin,
ikäänkuin siitä olisi nopeasti noustu. Minne tyttö voi kätkeä hänet?
ajatteli isä. Vai lukeeko hän täällä niin tulisia kirjeitä, että niiden
hehku punaa hänen poskensa? Ei yhtään kirjettä Jouna ole kirjoittanut
vanhalle ystävälleen. Ehkäpä Ella saa niitä molemmilta matkatovereilta.
Tämähän olisi verraten viatonta. Varmemmaksi vakuudeksi kumartui isä
katsomaan vuoteen alle. Häntä hävetti nyt todenperään ja hän sulki
nopeasti oven.

Loila sai ruokaa ja juomaa, tointui ja nousi. Kävi selville, ettei hän
ollut syönyt ja ettei hänellä ollut taskussa yhtään penniä. Tapaus
nyt kyllä oli hyvin harvinainen. Sillä yleensähän ei tässä hyvässä
kaupungissa nähty nälkää enemmän kuin janoakaan. Hän olisi kyllä voinut
mennä Alman äidin luo, mutta hän ei tahtonut, erinäisistä syistä.

Puheltiin yhteisistä tuttavista. Palus oli käynyt kaupungissa
järjestämässä asioitaan. Hän ei viipynyt kuin lyhyen ajan ja lupasi
pian palata. Hän oli kuin olikin saanut uudelle kirjallensa äidin —
tyttö palveli apulaisena kirjakaupassa ja kuului olevan kaunis ja
valistunut. Mutta Sihveri oli pyytänyt ettei tästä puhuttaisi. Suhde
oli kaikinpuolin ihanteellinen ja hieno. Leppiaho — hänhän se kuuluu
olevan niiden vasta-arvostelujen tekijä, joissa polemisoidaan muutamien
kirjojen — tai nimenomaan Punapurjeen yliarviointia vastaan. Rekola
kuuluu kirjoittavan näytelmää — jos saa uskoa huhua. Tiedettiin sen
olevan »huonoa Ibseniä». Ja Jouna, hänhän myi kaikki kapistuksensa ja
lähti keveänä miehenä ulkomaille — kuka sitä olisi uskonut! Ei mitään
hän silloin, tuona iltana, ilmaissut. Hänen holhokiltaan Vuoriselta
kuuluu saapuneen kustantajalle pitempi kertomus. Niin, se kai nyt
kuulee kunniansa.

Hämärässä, kun molemmat kirjailijat istuivat Tyrnin huoneessa
takkavalkean ääressä odottaen saunaa, avasi Loila vihdoin sydämensä.
Hän puhui pitkään ja katkonaisesti, Tyrnin silloin tällöin tehdessä
pienen kysymyksen tai huomautuksen.

— Kas minullahan on kirja valmiina, vaikken ole siitä juuri kenellekään
puhunut. Sen olisi pitänyt ilmestyä jouluksi. Mutta henkilöt ovat
helposti tunnettavia. Palus on siinä päähenkilö, Orelva on siinä
myöskin — eikä vain hänen housunsa ja hevosensa, vaan hänen itserakas
ja rasvainen sielunsa. Veli on siinä myöskin, ja minä itse, ja Ylönen,
toimittaja. Niin, juorumaailma voi tietenkin helposti käsittää kirjan
avainromaaniksi. Herra siunatkoon, mistä minä kirjoitan, jollen
elävistä ihmisistä — viidenkymmenen vuoden perästä, ehkä ennenkin, ovat
he kaikki kuolleet. Mutta nyt ei kukaan kustanna kirjaa, vaikka kaikki
sanovat, että se on hyvä! Ja minä kuolen nälkään... Ei, en ole tehnyt
ketään huonommaksi kuin hän todellisuudessa on. Herra siunatkoon,
eiväthän kirjailijoiden lapset saa olla mustetta ja paperia niinkuin
Rastas sanoi, vaan lihaa ja verta.

Nyt minä kirjoitan uutta kirjaa — kirjoitan sydänverelläni. Mutta ei
suinkaan sitäkään kukaan huoli. Tietysti se on todellisuudesta. Se
tapahtuu joka päivä todellisuudessa ja minä kirjoitan yöllä kaiken
minkä päivällä olen elänyt. Ja odotan jännityksellä kuinka käy ja
kuinka romaanini päättyy. Se on rakkausromaani.

Kas, Alma rakastaa minua, köyhää saatanaa, ja minä häntä, mutta miten
voimme mennä naimisiin? Mitä mahdollisuutta on kirjailijalla perustaa
koti? Jos hän itse tyytyisikin sellaiseen pahanhajuiseen rotanpesään
kuin minä, niin nainen, nainen haluaa kodin. Ja entä lapset? Me olemme
ihmisiä emmekä voi vastata siitä kuinka paljon niitä tulee — Herra
Jumala, mitä on minun tehtävä? Alma kärsii tästä kaikesta yhtä paljon
kuin minä. Orelva ei ole heittänyt häntä mielestään, vaan kiertelee ja
kaartelee. Alman pöydällä on usein kaunis kukkalaite tai suklaarasia
— sellaisia en minä koskaan voi hänelle lähettää. Minä pelkään että
ne ovat Orelvalta. Niitä ei seuraa nimikortti eikä kirje — ajatella
sitäkin sikamaisuutta, ettei pane mukaan nimikorttia, vaan tahtoo antaa
tietää, että tyttö kyllä tuntee kuka lähettäjä on! Kerran minä suutuin
enkä voinut hillitä itseäni: viskasin suklaarasian seinään. Alman äiti
kulki ja poimi namuset nurkista ja sanoi, että sellaiselle miehelle ei
hän anna tytärtään. Miten päättyy romaani? Mille puolelle kallistuu
tyttö — naiset ovat heikkoja ja äiti suosii rikasta kosijaa. Mitä on
kirjailijan tehtävä? Pitääkö hänen heittää kirjailijan työ ja ruveta
postivirkailijaksi tai tullaajaksi? Näitä molempia uria on minulle
esitetty. Mutta minä kuolen, jollen saa kirjoittaa. Sydänverelläni minä
kirjoitan. Herra Jumala, mitä minusta tulee, mitä, mitä?

Loila ei huolinut rahaa — hän ei ollut puhunut sitä varten. Kun
hänellä kuitenkaan ei ollut edes matkarahaa, otti hän vastaan pienen
summan ja lupasi maksaa niin pian kuin suinkin. Tekemään työtä Tyrnin
vinttikamariin ei hän voinut jäädä — hänen täytyi pysytellä lähellä
tyttöä, tavata häntä joka päivä ja illalla pitää päiväkirjaansa.
Muutahan ei hän tehnytkään, ei voinut tehdä. Hän kuljeskeli kaduilla,
seisoskeli ikkunoissa, vei panttilainastoon esineen toisensa perästä.
Frakkipuvullaan hän vielä elää jonkin aikaa. Eivätköhän ne nyt sitten
kuitenkin anna hänelle kirjallista palkintoa jostakin päin, niitähän on
nyt niin monta. Mutta jollei niitäkään saa, niin sitten hän totisesti
menee ja ryövää Orelvan!

Loila löi leikiksi, mutta kumpikaan ei tälle leikinlaskulle nauranut.

       *       *       *       *       *

Pakkasia seurasi lumentulo. Kirjailija ei saattanut ajatella
parempaa työaikaa. Kaikki luonnossa, mikä vaihtelevaisuudellaan oli
omiaan johtamaan ajatuksia puoleensa, oli hävinnyt. Yksitoikkoisuus
ympärillä ei antanut aihetta minkäänlaiseen huomiontekoon. Lumikentät
olivat mittaamattomat, valkeat verhot puiden oksilla lepäsivät
liikkumattomina. Lunta tuli yöt, päivät yhteen kyytiin. Hiutaleet
olivat suuret ja kuivat, tuntui siltä kuin ne olisivat soineet. Ikkunan
takana putosi loppumaton, jääkukkasista kudottu esirippu. Oli kuin se
olisi erottanut maailman kirjailijan työhuoneesta, antaakseen hänelle
mahdollisuuden keskittää itsensä.

Jaakko Tyrni tunsi, että hänellä nyt oli kaikki edellytykset
todenteolla käydä kiinni suureen romaaniinsa. Hän varasi hyvän röykkiön
koivuhalkoja uuninsa eteen, lukitsi ovet, teki tulen pesään ja alkoi
koota ajatuksiaan. Jollei hän nyt voi kirjoittaa, niin ei koskaan.
Kesällä hän ei milloinkaan ole tehnyt kirjallista työtä, hän elää
silloin puutarhansa elämää. Nyt on tehtävä työtä, nyt on päästävä
alkuun, sillä sitten tulee valoisa aika, joka hajoittaa kaikki
ajatukset.

Kirjailija kutsui eteensä sen onnellisen päivän ennen joulua, jolloin
hän oli maksanut viimeisen velkansa, tuntenut riippumattoman miehen
voimaa ja nähnyt mielikuvituksensa lasten myllerryksen ympärillään.
Hän palautti muistiinsa kaikki suuret aikeet, mitä hän silloin päätti
toteuttaa, hiljaiset valat, jotka hän oli päättänyt pitää. Myöskin
suuren romaaninsa näkemyksen manasi hän sielunsa silmien eteen.
Eräänlaisen juhlallisen pelon vallassa asettui hän kirjoituspöytänsä
ääreen, otti paperipinkan eteensä ja tarttui kynään.

Ne hapantuneet liuskat, joille hän tässä jokin aika sitten kirjoitti
pari lausetta, ne ovat ensin hävitettävät ja sitten hän alkaa tykkänään
toisella tavalla.

Hän nosti imupaperia, sai käsiinsä liuskat, nousi, repi ne kuumeisesti,
heitti tuleen ja katseli kuinka paperi hehkui, sammui, värisi valkeana
tomukudoksena ja haihtui. Hän seisoi ja tuijotti tuleen. Mitähän
Annikki nyt tekee. Jos soittaisi hänelle ennenkuin uudelleen istuutuu
työhön. Nyt ei enää ole kylmä, nyt täytyy saada tyttö tulemaan tänne.
Mutta Ella ja vanha Annamar hoitavat tällä haavaa yksin taloutta, sillä
Senjahan meni pois. Kummallinen asia se ihmisen hellyydenkaipuu — hän
ei voinut elää ilman sitä kalpeaa nuorta poikaa, joka vanhempineen
täältä muutti pois! Sydäntäsärkevää se oli, kun he, Helmisen perheen
lähdettyä, astuivat talonmiehen tyhjään asuntoon ja siellä näkivät
kaikki mitä oli jäljellä isäntäväen antamista joululahjoista, koottuna
läjään oven eteen. Siinä oli ruostuneet luistimet, kuvakirjan lehtiä,
lutistunut kumipallo ja harmaa villapaita — suuttumuksen vallassa
nähtävästi oli Armaan isä kasannut siihen kaiken, minkä perheen jäsenet
jouluaattona juhlamielen vallitessa olivat vastaanottaneet. Mutta vanha
Senja lyyhistyi lattialle ja purskahti itkuun. Sairas hän oli. Ja eikö
ollut sairautta koko maailman rakkaudenkaipuu? Se oli sen sairaus ja
sen terveys, sen riemu ja sen kärsimys. Lumihiutaleet peittävät kerran
hautausmaat...

Mitä hittoa — tässäkö hän seisoo ja märehtii asioita, jotka ovat vailla
kaikkea uutuutta ja mielenkiintoa. Paras työaika liukuu ohitse, tämä
hiljainen, keskittävä pimeä kestää vain luettuja viikkoja, paino hänen
päässään suurenee suurenemistaan, levottomuus ottaa asuinsijakseen sekä
hänen ruumiinsa että hänen sielunsa. Sydämen raskaat, kiihkeät lyönnit
tuntuvat aivoista sormenpäihin asti.

Jaakko Tyrni tempaisee auki oven, ottaa lakkinsa ja lähtee ulos.
Kahlaten lumessa menee hän vajaan, hakee lapion ja alkaa luoda auki
teitä. Saattaahan olla niin, että hänen kirjallinen luomisaikansa jo
on ohi. Mikäpä tätäkään ruumiillista työtä vaivaa. Helpompaa se itse
asiassa on kuin se aivojen palo, jonka aikana taiteilija luo. Tällainen
kaunis valkoinen tie tästä syntyy, reunat ovat kuin häikäiseviä
pitsejä. Täytyy ottaa lukuun sekin mahdollisuus, että tästäpuoleen on
kiskottava toimeentulo tästä maapalstasta. No niin, mitäpä siitä sitten.

Mutta poltto päässä ei hellittänyt. Tottumuksestako Jaakko Tyrniä yhä
ja yhä lienee vetänyt kirjoituspöydän ääreen. Hän kirjoitti päivässä
vain yhden lauseen. Seuraavana päivänä hänen ehkä täytyi se pyyhkiä
ja kirjoittaa uusi. Hän sai lievennystä jo tästäkin. Olisivatpa
ihmiset aavistaneet — mutta hän vältteli heitä, ja valehteli heille
puhelimessa. Hän sanoi voivansa hyvin, hiihtelevänsä, käyvänsä
saunassa ja olevansa hyvällä tuulella. Kuitenkaan ei hän kehoittanut
ketään tulemaan Tyrnilään nyt kun oli niin paljon lunta. No, oli sitä
kauheasti, suorastaan se oli haudannut alleen asumukset täälläpäin.

       *       *       *       *       *

Hangilla oli jo toinen väri ja tuulessa uusi tuntu, kun Jaakko
Tyrni eräänä päivänä kuuli puhelimessa Paluksen äänen. Hän ilostui
todenteolla ja pyysi Sihveriä heti istumaan junaan ja lähtemään
Tyrnilään.

Kiitos, kiitos, sattui tässä olemaan niin hemmetinmoinen kiire. No,
täytyi juosta pankeissa ja virastoissa, kaikkihan oli tehty niin
monimutkaiseksi kuin suinkin. Mutta eikö Tyrnille sopinut lähteä
kaupunkiin? Paluksella oli asiaa — no, tärkeänpuoleista. Se laina-asia
piru vie, eihän se ollut luistanut niinkuin oli toivottu. Menikös
täällä mikään nuottien mukaan. Jaakko Tyrnistä tuntui, että jos Palus
tarvitsi häntä, niin hänen oli tultava Tyrnin luo eikä päinvastoin. Hän
esteli siis, sanoi olevansa kovassa työssä ja toivoi, että Palus heti
lähtisi tulemaan.

— No, mutta kun kuulet, ettei minun käy, sanoi Palus ja nauroi. —
Minun täytyy iltajunassa lähteä kotiin. Luonnoneste, hemmetissä.
Perheenlisäys — vai eikö se ole luonnoneste? Perhetapaus, iloinen
perhetapaus, siksihän sitä taidetaan nimittää sivistyneessä kielessä.
Siinä on nyt sellaisia erikoisia seikkoja tällä kertaa. Miksen minä
voi sitä sanoakin — puhun omasta puhelimesta hotellihuoneessa. Siinä
on ollut mustasukkaisuutta ja muita hullutuksia viime aikoina,
murhayrityksiä ja muuta sellaista pirunmoista hauskaa. Ihan on mies
monesti ollut kuin jalkapuussa. Hyvin se teki Rekola sen kuvan
sinne sinun uloslämpiävääsi. Vieläkö se on siellä? Vai homehtunut
niinkuin vanha fresko. Niin, se oli hauska ilta. Kyllä, kyllä minä
kontrahdin muistan, totta kai. Minulla on romaani jo valmiina, tai
miltei valmiina — on, on. Nimittäin ei se vielä ole paperilla, mutta
päässä. Siihen tuli, niinkuin voit aavistaa, solmuja jos jonkinmoisia.
Niin että perhetapaus tälläkertaa on pikkuisen kriitillinen... No,
minä kuulen, ettet sinäkään ole ollut toimettomana. Kuulutte eläneen
yhtä karnevaalia, sinä ja Rastaan Annikki siitä lähtien. Oikein se
on, lapsi tarvitsee äidin, muuten tulee mateita... Karnevaalia se on
ollut minunkin elämäni, en minä voi valittaa, että se olisi ollut
paastonaikaa... Tässä astuu juuri sisään Leppiaho ja käskee sanoa,
että... mitä sinä sanoit, Leppiaho? Että hänellä nyt on ehdolla kaksi
nimeä eepostansa varten. Hemmetissä — kaksi! Enkö minä ennustanut,
hitto vie, että kun kontrahtiaika on kulunut umpeen ja jokaisen pitää
esittää huomattava aikaansaannoksensa, niin hän esittää eepoksensa
nimen. Jos hän tosiaan jouluksi on kahdesta nimestä päässyt yhteen,
niin se on kirjallinen ennätys... Niin, ja enkös minä siinäkin
ennustanut oikein, että se oli penikkatautia koko se Punapurje, jota
nyt on huudettu niin että navettapiiatkin siellä meidän puolessa
katsovat ammattitaitoonsa kuuluvan, että osaavat esittää sitä ulkoa,
kun karjakko tulee navettaan — mutta kuuleepas nyt kunniansa herra
Kaunia. Ne ovat oikein rikkihapolla ja salpietarilla savustettuja
nämä arvostelut tästä uudesta tekeleestä. Ettei se Jounakaan nyt ole
vasikkaansa paimentanut, koska kerran otti sen suolaerämaahansa...
No, ja vieläkö se sitten se Muusa siellä nauraa? Sano hänelle nyt,
että kyllä minä taas tulen saunaan ja annan hyvät juomarahat, vaikkei
teidän sauna mihinkään kelpaa... Ei, ei ole vielä valmiina se meidän
sauna, naapurissa on käyty. Mutta kesällä se laitetaan ja sirkatkin
tuodaan jostakin salotöllien saunoista... Mutta se asia, se asia siitä
takuusta. Kuule, pane nyt aisoihin se lihava Polle — halkeaa se muuten.
Ja lähde tulemaan tänne. Se on se takausjuttu. Ei mene nuottien mukaan,
hiidessä, pitäisihän sinun se tietää. Itsehän suorastaan tarjouduit
— en minä suinkaan olisi sinua pyytänyt. Mutta kun sinä tahdoit olla
kaikkien kirjailijoiden isä ja suojelija ja vaikkapa paavi. Niin,
ja kun minulla nyt on se perhetapaus. Ei ole mahdotonta, että tulee
kaksoset. Hitto vie, tässä astuu Orelvakin sisään ovesta ja pyytelee
viiniaamiaiselle. Lähde pois tulemaan: Orelva on nyt saanut sen tytön,
sen korean Hilman, vai mikä se oli. Ja se nuori kirjailija, joka piteli
sen Hilman hopeista käsilaukkua, se on mennyt pankkialalle. Ja Loila —
sikamaista: ovat vieneet pojan hermosairaalaan. Mitä sinä sanoitkaan,
Orelva — »oletkos hulluksi tullut Aprami!» Mutta eikös heti paikalla
lähdetäkin sinne sairaalaan? Me otetaan Orelvan kanssa kuomivaunut ja
haetaan poika aamiaiselle. Ei sitä nyt tytön takia hermosairaalaan
mennä. Ne ovat kyllä niitä löylynheittäjiä ne tytöt. Nokkosilla ne
vihtovat. Ja kun niitä yhtaikaa on kaksi, niin kyllä tietää mies
saavansa! Mutta eihän nyt hermosairaalaankaan. Pane joutuin valjaisiin,
Tyrni, pidetään sitsit ja puhutaan ne takuuasiat yksintein...

Jaakko Tyrni mainitsi tuhannet sarvipäät nimeltä ja läksi
valmistautumaan kaupunginmatkaa varten. Se tässä vielä puuttuisi, että
hän saisi maksaa Paluksen puolesta. Jos olisi edes ollut kysymyksessä
pienempi summa. Mutta sellainen kauhea sitoumus. Kyllä hänkin, Tyrni,
yhtäkaikki sinä iltana oli pähkähullu!

Matkalla hänelle selvisi, mikä häntä odotti. Paluksen puhe oli ollut
täysin selvä. Hänen täytyy maksaa tuo suuri takuu. Hänen täytyy
jälleen alkaa retkensä lempeiden leskirouvain ja muiden varallisten
kansalaisten luo. Hänen täytyy taasen turvautua pankkiin, pitää
mielessään korot ja niiden lankeamispäivät, taistella kotinsa puolesta.
Hänen riippumattomuutensa, kaikki vapaan miehen unelmat ovat ollutta ja
mennyttä!

Hänen täytyy nyt jouluksi pusertaa aivoistaan kirja, maksoi mitä
maksoi. Hänen täytyy typistää suuri aiheensa ja julkaista se, vaikka
hän tietää, että sellainen on synnintekoa. Jollei hän tahdo menettää
kattoa päänsä päältä, niin hänen täytyy saada valmiiksi kirja jouluksi.
Hän on liian vanha ruvetakseen tullaajaksi tai postivirkamieheksi.
Hänen täytyy julkaista huono kirja, saada huonot arvostelut, alentua
omissa silmissään ja muiden silmissä — ja juuri nyt, kun Annikki
Rastas julkaisee hänestä esseen, jonka on määrä korottaa hänet
huipuille! Annikin kirja on pian valmis. Mutta Jaakko Tyrni, jonka piti
vastaanottaa suuren auringon valo ja heijastaa sitä maailmaan, hän
pusertaa tyhjiin penseät, vastahakoiset aivonsa ja lähettää maailmaan
usvaa auringon asemesta. Hänen piti nujertaa raukka itsessään ja tulla
suureksi ja nyt vasta hän tietää mikä raukka on! Hänen piti kuvata
voimaa ja voittoa ja tässä hän nyt makaa maassa.

Suhde Annikkiin muuttuu sekin kokonaan. Hänellä ei ole oikeutta enää
ajatella häntä. Ja tuskinpa Annikki todenteolla on ajatellut luopumista
vapaudestaan.

Vaan mitäpä tässä kaikesta. Hän menettäisi mielellään omaisuutensa,
ihmiset, kaikki, kunhan hän vielä kerran saisi tuntea taiteellisen
luomisen onnea. Vieköön Palus hänen kotinsa, vieköön Haunia Vuorinen
hänen tyttärensä, vieköön Rekola hänen morsiamensa — hän pyytää vain
yhtä: inspiration!

Mutta hän ei nähnyt missään valokohtaa. Kaikki oli kääntynyt kuolemaksi.

       *       *       *       *       *

Eräänä huhtikuun aamuna seisoi Jaakko Tyrni kotinsa portilla ja teki
rautalapiolla tietä kevätpuroille. Hän oli jo monena päivänä tehnyt
tätä samaa työtä, mutta kun yöllä pakasti, kadottivat hänen kanavansa
jälleen uomansa ja vesi kokoontui portin eteen lampareiksi.

Oli ihmeellisen kirkas päivä, ilma sininen ja täynnä leivosen
liverrystä ja sulavien vesien solinaa. Auringonpaiste oli niin
voimakas, että Jaakko Tyrni heitti puunoksalle takkinsa. Siinä hän
sitten syvensi uomaa, katseli miten vesi kohisten syöksyi alaspäin
ja tunsi päivän säteet kasvoillaan ja käsillään. Ne tuntuivat läpi
vaatteenkin ja lämmittivät aina syvälle rintaan asti.

Ihmeellisen ihana päivä! Pitkästä aikaa oli hänen tänään helpompi
olla. Paino päässä oli poissa ja hän ajatteli tilaansa alistuen ja
rauhallisella mielellä. Vanha Annamar haravoi kuivia lehtiä matkan
päässä ja katsahti häneen tuontuostakin. Ella ja Senja ilmestyivät
vuoronperään portaille tomuttamaan jotakin. Senja oli palannut
takaisin, hänen oli tullut heitä ikävä, he olivat kaikki siitä niin
iloinneet.

Jaakko Tyrni ei tahtonut ajatella mitään. Hän saneli jotakin
runonpätkää ja vanha vaimo hyräili samaa runonpätkää särisevällä
äänellään. Sitä oli kestänyt jo hyvän aikaa, kun Jaakko Tyrni huomasi:
sehän oli isoäidin virsi.

    Jumala ihmeen tekijä
    voi ylentää ja alentaa.

Niin, se oli koettu se.

Jaakko Tyrni seisoi liikkumatta, seuraten veden solinaa pienessä
uomassa. Noin se vuotaa pois ihmisenkin elämä, pienessä, pienessä
uomassaan. Hän sävähti, joku oli maininnut hänen nimensä.

— No, vanhaparka! Mitä sinä sanot?

— Lapskulta, sanoi vanha vaimo hymyillen ja pisti hänen käteensä pienen
käärön, joka oli sidottu harmaalla villalangalla — ota, no ota! No,
sitten näet, kun avaat. Mitäs minä tällä. Aioin antaa Ellalle. Mutta
tällähän sinä maksat koko sen takuun! Etkös maksakin?

Jaakko Tyrni ymmärsi, että Annamar tarjosi hänelle ainoaa omaisuuttaan,
pankkikirjaansa. Sellainen sydämen hyvyys tulvi tuon vanhuksen
olennosta häntä vastaan, että hän seisoi kuin sokaistuna. Hän sai
tuskin puhutuksi.

— Olet hyvä, vanhaparka. Vie talteen, vie talteen.

— Vien, vien! Ja sinä heität huolet mielestäsi.

Jaakko Tyrnin mielessä vallitsi suuri, kiitollinen rauha.

Yhtäkkiä huomasi hän naisen lähestyvän porttia. Kaikkien maailman
naisten joukosta erotti hän heti tämän. Mutta kummallista — jokin
viikko sitten olisi hän joutunut suunniltaan ilosta, nähdessään hänen
lähestyvän kotiaan, ja nyt? Hän kävi hiukan levottomaksi, päästi
kädestään lapion, otti ylleen takin ja läksi vastaan. Mitä hän nyt
sanookaan Annikki Rastaalle...

Hänellä oli yllään sama valkotöyhtöinen hattu, jossa hän oli
nähnyt hänet silloin kerran, rakastumisensa ensi hetkellä. Heidän
kohtaamisensa oli nyt toisenlainen. He tekivät molemmat parastaan, he
lausuivat toisilleen ystävällisiä sanoja.

— Oi, minä olen soittanut ja soittanut, puheli Annikki hymyillen, —
mutta vastausta ei ole tullut. Katso tässä, tämä on sinun kappaleesi,
erikoisesti sinua varten sidottu! — No, minun kirjaani tietysti. Sinä
olet jo toista päivää kirjakauppojen ikkunoissa. Kaikkialla pitkä rivi
aivan edessä — komeasti! Minun piti jo toissapäivänä tulla tänne ja
sitten taas eilen, mutta en uskaltanut lähteä, ajattelin että olisit
poissa. Tänään tulin näin varhain, jotta tapaisin sinut kotona. Niin,
ja sitten minun pitää ennättää laivalle. Ulkomaalaisia, ulkomaalaisia!
Niiden opastamiseen menee taas paljon aikaa... Mitähän sinä nyt tästä
sanot. Kauheasti minua pelottaa.

Jaakko Tyrni asteli hänen vierellään oudon poissaolevana. Koko Annikin
olemus tuntui hänestä unenomaiselta eikä hän tietänyt miten hän häntä
lähestyisi. Jokin suunnaton tapahtuma oli tullut Jaakko Tyrnin ja koko
maailman väliin, hän oli käynyt vieraaksi kaikelle eikä enää osannut
suhtautua ihmisiin, ei Annikkiinkaan. Hän oli kuin matkamies, joka
kauan on ollut poissa, jonka pitäisi ryhtyä johonkin tilintekoon ja
joka ei tiedä mistä alkaa.

He astelivat rinnan, Annikki katseli ympärilleen ja ihaili kevään
kauneutta. He tulivat sisään, asettuivat auringonpaisteeseen ja
taasen Annikki lausui jotakin ystävällistä. Jaakko Tyrni pyyhki
hikeä otsaltaan ja käsistään ja alkoi avata kääröä. Hän näki kirjan
kansilehdellä oman kuvansa ja oman nimensä eikä keksinyt mitään muuta
sanottavaa kuin: kaunista, oikein kaunista. He istuivat kuin kaksi
ihmistä, jotka ovat olleet ystävät, jotka yhä edelleen tahtoisivat sitä
olla, mutta joilla ei ole mitään sanottavaa toisilleen.

Ella Tyrni ilmestyi huoneeseen kuin pelastus. Hän oli hänkin jollakin
lailla muuttunut, hänen pukunsa ja kampauksensa oli ystävällisempi
kuin tavallisesti ja antaessaan Annikki Rastaalle kättä, hän sanoi
»tervetuloa». Sitten hän laski pöydälle pinkan kirjeitä, kääntyi
poispäin ja valmistautui puhumaan.

Jaakko Tyrni näki auringon paistavan hänen niskaansa, hänen vaaleaan
hiussykeröönsä ja poskelle, jolle kohosi puna. Vavistus puistatutti
Jaakko Tyrniä: hän näki edessään jonkun, jonka hän oli luullut
kuolleeksi! Ella painoi alas päänsä ja hypisteli jotakin.

— Minä vain sitä, sanoi hän, etsien sanoja, — että neiti Rastas tulee
tänne vain vapaasti. Minä en ole enää tiellä. Isä, minä olen salannut
sinulta, että minä tänä talvena olen... olen kirjoittanut kirjan.
Minä otin sinun vanhat käsikirjoituksesi ja minä olen kirjoittanut
yöllä ja varhain aamulla. Jouna setä luulee, että voin kirjoittaa.
Vaan eihän sitä tiedä. Ja tänään Jouna setä tulee laivalla. Hän korjaa
käsikirjoitukseni ja auttaa minua muutenkin. Niin että minä voin nyt
ehkä elättää itseni. Ja minä toivotan onnea, oikein paljon onnea. Nämä
kirjeet ovat Jouna sedältä. Minä en ole voinut niitä näyttää, olen aina
salaa ottanut ne postista. Jouna setä on käskenyt sanoa terveisiä ja
muutakin. Hänen uuden kirjansa nimi on »Öljypuunlehvä». Tässä ne ovat,
että isä voi lukea. Tahtoisin että isä lukisi ne ennenkuin he tulevat.

Hänen päänsä painui vieläkin alemma, puna hänen kasvoillaan kävi
vieläkin syvemmäksi.

Siinä hän oli, Helena Elisabet Tuura, ilmielävänä! Juuri tuollaisena
hän seisoi seminaarin juhlasalissa, virsikirja käsissään ja odotti
urkujensoiton loppuvan. Kuukausimääriä hän oli ollut poissa kirjailijan
silmistä, hän oli huutanut häntä eteensä, hän oli rukoillut häntä
lähestymään. Hän oli luullut hänet menettäneensä ja hänen mukanaan
kirjailijan lahjan. Ja tuossa hän seisoi puhtaana ja punastuvana ja
antoi Jaakko Tyrnille takaisin hänen uskonsa.

Ella oli jo lähtenyt huoneesta, mutta yhä säteili suuren kirjan
sankaritar kirjailijan silmien edessä ja hänen sisässään pulppusi
lähde, jonka hän oli luullut seisahtuneen ikiajoiksi.

Annikki Rastas oli pelännyt hänen estelevän nopeaa lähtöään — juna
meni, hänen täytyi valitettavasti ehtiä laivalle! Mutta Jaakko
ymmärsi hyvin, että hänen piti lähteä. Hänen kiitoksensa oli jonkin
verran teennäinen ja poissaoleva. Ja astellessaan saattamaan Annikkia
portille, huusi hän Ellan mukaansa. Hänen mieleensä muistui, että
hänellä oli hallussaan kallisarvoinen pieni esine, jonka hän kerran
oli ryöstänyt Annikilta. Mutta sen saattoi antaa pois jälkeenpäinkin.
Ja kun Annikki Rastas, astellen yli kevätvesien valaman tien, eteni
Tyrnilän portilta, seisoivat isä ja tytär rinnan ja liehuttivat hänelle
kättä.

Jonkun askeleen kulkivat isä ja tytär vieretysten. He olivat kuin uudet
ihmiset ja iloitsivat toistensa läheisyydestä. Ella jäi ulos panemaan
kuntoon jotakin ja Jaakko Tyrni kiiruhti sisään.

— Helena Elisabet Tuura, äänteli hän itsekseen. — Että sinä tulit, että
sinä tulit!

Hän asettui kirjoituspöytänsä ääreen ja hänen vanha kynänsä kiiti
pitkin paperia. Eikä hän enää muistanut mitä oli ollut, missä hän oli
ollut, ei edes kuka hän oli. Aurinkoinen ilo oli läpitunkenut hänet
ja hän rakasti Jumalaa ja kaikkia ihmisiä. Kaikkia — mutta varsinkin
Helena Elisabetia. Hän rakasti häntä sellaisena, jommoisena oli nähnyt
hänet isoäitinään ja hän rakasti häntä sellaisena, jommoisena oli
nähnyt hänet tyttärenään. Helena Elisabet oli mahtanut nuorena olla
juuri sen näköinen kuin Ella nyt.

— Että sinä tulit, että sinä tulit!

Jaakko Tyrni kirjoitti eikä huomannut, että talossa liikuttiin
tavallista hätäisemmin. Ei hän myöskään pannut merkille, että ateria
viipyi. Ainoa minkä hän huomasi tehdä oli, että hän sulki ovensa.
Valkeat liuskat täyttyivät hänen edessään ja luomisen ilo sykki hänessä
kilpaa kevään kanssa, joka puhkesi ulkopuolella.

Yhtäkkiä seisoi hänen edessään ihmisiä, joista ei hän ensi hetkessä
tietänyt, kuuluivatko he hänen romaaniinsa vaiko todellisuuteen. Sitten
hän tunsi Jounan.

Jouna piteli korkealla kädessään jotakin — tietysti se oli hänen
öljypuunlehvänsä! — ja katseli säteilevin silmin Tyrniin. Heidän
katseensa leimahtivat toisiinsa kuin kaksi lieskaa.

— Isä, sanoi Ella ja talutti esiin vaaleaa nuorta miestä. — Isä...

Jaakko Tyrni tuijotti heihin ja käsitti vihdoinkin.

— Vai niin, sanoi hän, — vai niin, sinä olet siis jo ottanut hänet! Ja
punapurjeellaan laskettaa hän suoraan työhuoneeseeni. No niin, lapset.
No niin...

Jaakko Tyrni levitti käsivartensa ja sulki syliinsä heidät kaikki kolme.

— Ja sinä Jouna, sanoi hän sitten, — hyvä se oli se »opin sauna».

Jouna leyhytteli kuivunutta, varissutta koivunoksaa ikäänkuin se olisi
ollut kukkea lehvä ja vastasi:

— Autuas aina.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK OPIN SAUNA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.