Näkymätön kirjanpitäjä

By Maila Talvio

The Project Gutenberg eBook of Näkymätön kirjanpitäjä
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Näkymätön kirjanpitäjä

Author: Maila Talvio

Release date: March 3, 2025 [eBook #75514]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: WSOY, 1918

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NÄKYMÄTÖN KIRJANPITÄJÄ ***

language: Finnish




NÄKYMÄTÖN KIRJANPITÄJÄ

Kirj.

Maila Talvio





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1918.




SISÄLLYS:

Maa ja maan lapset
"Kaartilainen" yksinään
Perintö syntymäkodista
Aliina Kukkuri ja Kaarlo Suonperä
Mäenpään Pauliina
Ylhäistä väkeä eli naurusta naakka tutaan
Isoiset morsiamet
Vainajien joulukirkko
"Ystävä"
Näkymätön kirjanpitäjä.




MAA JA MAAN LAPSET


Erään sunnuntain iltapäivänä istui Samuli Närvi asumuksensa portailla
ja katseli kevääntuloa. Hänen pienet viljelyksensä lepäsivät siinä
aivan hänen silmiensä alla, hautuen kosteassa kevättuoksuisessa
ilmassa ja suitsuttaen ympärilleen lemuaan. Alempana oli kylä, kirkko
ja ihmisasumukset. Niihin ei nyt kuitenkaan silmä kiintynyt, vaan
vainioihin ja metsiin. Lumi oli jo sulanut, maa vivahti vihreään, metsä
alkoi vihertää, oraspellot nauroivat iloisesti harmaiden kesantomaiden
rinnalla, ojissa ja pihamailla hehkui keltaisia kukkia ja metsänlaidat
olivat valkoisinaan vuokkoja. Ja tässä portaiden ympärillä,
siinäkin ponnisti mullasta tuhansia ituja. Mikä oli punertava, mikä
hopeanharmaa, mikä syöksi ylöspäin keltaista silmukkaa.

Ihanaa oli totisesti tämä kevääntulo. Linnut sen lausuivat ilmi, mitä
ei ihmiskieli voinut kertoa, niiden riemulaulut täyttivät avaruuden
taivaanrannasta taivaanrantaan.

Ihmeellisempää kuin vihreät oksat, ihmeellisempää kuin koivut
hiirenkorvissaan ja kuuset pihkaisessa kukoistuksessaan, ihmeellisempää
kuin ensimmäinen kukkanen, ihmeellisempää kuin kaikki muu oli
kuitenkin näin keväällä itse multa, itse musta maa. Auki kynnetyissä
kesantopelloissa sen oikein saattoi nähdä, miten multa huokui
hedelmällisyyttä ja luomisvoimaa. Oli kuin jokin odotuksen hengittely
olisi kohonnut sen povesta, siementä se odotti ja ikävöi. Eikä kummaa:
luomakunnan äidillä, maalla, oli huoli ja kiire. Sillä mikä näinä öinä
ja päivinä iti, piti elettämän vuosi eteenpäin. Oli kuin luomisen
riemu jo etukäteen olisi väreillyt tuossa odotuksessa ja lemussa, joka
kirpeän väkevänä kohosi avonaisista vaoista.

Samuli Närvi istui ja katseli. Koko päivän hän oli kävellyt, kävellyt
omilla saroillaan ja kävellyt tietä läpi kylän sarkojen. Että kuitenkin
oli koittanut päivä, jolloin hän, Samuli Närvi, pahainen suutari
kaupungista, oli palstatilallinen, sai nähdä kevään näin kasvoista
kasvoihin, sai omistaa palasen orasmaata, omistaa palasen kesantomaata,
omistaa lehtoa, notkoa ja puutarhaa. Ei sitä voinut ajatellakaan
silloin, kun istui ja nakutteli kiinni kengänpohjia kaupungin
kivimuurissa, jonka alakerrasta näkyi taivasta juuri vasikannahkan
verran. Ja kuitenkin hän nyt istui siinä oman asumuksen portailla,
keskellä omia vainioita, jotka vihannoivat tai odottivat siementä, ja
keskellä koko kylän odottavia peltoja.

Hänen tyttärensä Eeli seisoi puutarhassa omenapuiden alla ja katseli
notkoon, missä lehmät kävelivät. Ne oli päästetty riemuitsemaan kaiken
muun luomakunnan kanssa, ja pitkillä kielillään ne nyt kokosivat
suuhunsa kuloheinää ja nuorta heinää, kaikkea sekaisin. Eeli tuli
puutarhasta, hänen kätensä olivat ranteita myöten mullassa. Hän kertoi
penkoneensa lavoja, oikein syvältä, ja maa oli jo ollut ihan lämmin.

Renki Tuomas tuli siihen hänkin, mistä lienee äkkiä tullut melkein
yhtaikaa Eelin kanssa. Tuntui tosiaan siltä kuin Tuomas olisi katsellut
Eeliä, usein hänen askeleensa toivat hänet tytön lähettyville. Hyvä
työmies oli Tuomas, ei ollut isällä mitään häntä vastaan, kaikin puolin
kunnon mies oli Tuomas. Ja sivistystäkin hänellä oli: olihan hän käynyt
kansanopiston ja aikoi vielä maanviljelyskouluun. Ei suinkaan hän tässä
renkimiehenä muuten olisi ollutkaan, jollei tuon Eelin tähden. Isällä
ei puolestaan olisi ollut mitään vastaan. Eeli vain ei tuntunut oikein
taipuvan, mikä lienee ollut — olisiko hän vielä muistellut jotakin
vanhaa asiaa. Isä ilostui kun Tuomas tuli ja hän sai puhekumppanin.

— On se ihmeellinen asia tuo maa, alkoi vanha suutari, — ihmeellinen
totisesti. Tänä keväänä minä tunnen, että tämä tilkku tässä on minun
— viime keväänä ei ensinkään tuntunut siltä. Maa ei näet vielä ole
ihmisen silloin, kun hän sen rahalla lunastaa, vaan silloin, kun hän
on vuodattanut siihen hikensä ja rakkautensa. Ja se on sitten niin
mukavaa, ettei sitä osaa sanoakaan. Se pitää sitten niin ihmisestä
huolta, aivan niinkuin mikäkin äiti, joka ruokkii ja vaatettaa ja
vaalii...

— Ruokkiipa se ja vaatettaa ja vaalii niitäkin, jotka sitä vain
raastavat ja nylkevät, keskeytti hänet renki malttamattomasti.

‒ Niin, maa on pitkämielinen niinkuin Jumalakin, sanoi suutari, —
hyville ja pahoille loistaa aurinko. Mutta onpa siinä rangaistusta
yllin kyllin, kun eivät ihmiset ota maan antimia niinkuin äidin kädestä
vaan niinkuin vieraan. Heillä ei ole sitä iloa kuin lapsilla...

Mikä lapsi onkaan tämä Eelin isä, ajatteli renki, käsi taskussa
silmäillen kylälle. Aika tuntuu kerrassaan suhisevan hänen ohitsensa,
ei hän kuule eikä näe, vaikka hänellä on poika niin näkyvällä paikalla
näissä uudenaikaisissa virtauksissa. Mutta siitä se johtuu, ettei
hän mitään lue, kulkee vain ja ihmettelee joka ruohoa ja joka pilveä
ja tutkistelee niiden alkuperää, ja jos hänelle huomauttaa, että
lukisi nyt, lukisi edes mitä maailmassa tapahtuu — jos hänelle tästä
huomauttaa, niin hän vain sanoo, että hän on jo lukenut kaikki kirjat,
hän tuntee jo kaiken kirjaviisauden, nyt hän tahtoo kuulla viisauden
luonnon omilta huulilta. Totta on, että hän on lukenut paljon kirjoja,
hänellä kuului olleen siellä kaupungissa toistasataa kirjaa ja kymmeniä
hänellä on hyllyllä täälläkin, tuolla kamarissa. Mutta pitäisi sitä
kuitenkin lehdistäkin seurata sen yhteiskunnan elämää, jonka jäsen itse
on. Varsinkin kun on Taave Tyrskeen isä.

— Tämä maa ei vielä viime keväänä ollut minun, sanoi suutari ja hymyili
veitikkamaisesti, — vaikka olinkin sen ostanut. Tänä keväänä vasta
se on minun. Se tuli minun omakseni viime viikolla, silloin kun me
kynnimme tuolla noin — muistathan, Tuomas...

Hän tuli keskelle pihaa ja viittoili siinä ja kertoi, kuinka rakkaus
maahan oli puhjennut hänen sydämessään niinkuin nuo idut puhkeavat
esiin maasta; ja kuinka rikkaaksi hän oli tullut juuri siinä
kyntäessään, kuinka onnellinen hän oli ollut jälkeenpäin ja kuinka
hänen kävi sääli kaikkia ihmisiä, jotka eivät tunteneet äitiään Maata
eivätkä rakastaneet häntä...

Mitenkä sääli käykään mies-raukkaa, ajatteli renki ja kopeloi taskuaan,
jahka hän herää unestaan! Yhtäkkiä veti Tuomas esiin kätensä ja siinä
kiilsi pieni ase, välkyttäen auringossa pintojaan niin että silmiin
koski. Tytär lähestyi pelästyen. Isäkin keskeytti silmänräpäyksessä
pitkän juttunsa. Samassa hän kuitenkin naurahti ja kysyi:

— No, mitäs sillä leikkikalulla nyt tehdään?

— Huomenna se nähdään, sanoi Tuomas. — Huomenna alkaa täällä leikki,
oikea kevätleikki, ja näillä uudenajan leikkikaluilla.

Renki pisti aseen taskuunsa ja nyt hän vihdoinkin sai isännän
kuuntelemaan.

— Ette tiedä mitään, sanoi hän suuttuneena, — kun ette te mitään
lue ettekä salli mitään kertoakaan itsellenne. Mutta nyt on seikka
sellainen, että sota tulee jokaisen mökin nurkalle ja huomenna ei
peltoja kynnetäkään. Vahdit pannaan joka saran laitaan ja laukauksen
saa vasten rintaansa, joka yrittääkin heittää siemenen maahan.

Renki vaikeni ja vaiti seisoivat isä ja tytärkin. Pian vetäytyivät
kuitenkin isän kasvot taasen hymyyn.

— Onhan niistä kuultu, sanoi hän, — ei sitä nyt niin säkissä ole
eletty. Mutta kyllä sitä tässä suhteessa saa olla rauhallinen, sillä
syömästä ihminen ei kuitenkaan lakkaa, jos elää tahtoo. Ja jos hän
nouseekin toista ihmistä vastaan ja vaatii siltä oikeutta... niinkuin
tässä maassa on paljon vaatimista, sillä epäkohtia täällä on ollut ja
epätasaisesti ollut jaettuna oikeudet ja velvollisuudet... niin maata
vastaan ei hän nouse, sillä maata ei hän yhtäkaikki ilkeä loukata. Hän
voi kieltää Jumalan, mutta elättäjäänsä ei hän kiellä.

Vanha suutari nauroi viekkaasti ja tyytyväisenä, sillä hän oli
mielestään sanonut jotakin hyvin viisasta. Hän yritti taasen ilman
muuta palata puhumaan asioista, jotka kevät oli tuonut hänen mieleensä,
mutta tytär oli tullut rauhattomaksi.

— Mitäs Tuomas on kuullut? sanoi hän. — Sitä työaikaako tämä nyt
tarkoittaa?

— Sitä. Ja palkkoja myöskin.

Isä katsahti nuoriin. Piti Tuomas Eelistä, ei hän sitä ensinkään
osannut salatakaan. Aivan hän kävi toisen näköiseksi, kun lausui
Eelille sanan. Kelpo mies oli Tuomas. Ehkäpä Eelikin siitä unohtaisi
vanhat muistot ja taipuisi. Hyvähän heidän tuli olemaan asua tässä...
Suutari rupesi saappaansa kärjellä paljastamaan pyöreää kiveä, joka oli
jäänyt maahan lehtien alle.

— Mitä ne ovat jotka siinä rehkivät muuta kuin kaupungin sällejä. Mitä
ne ymmärtävät maan asioista. Tiesinkös minä, kun asuin kivimuurin
kellarikerroksessa, "kasvavatko nauriit puuss' vaiko maass'". Mitä
sellaisilla on sanomista...

— Niillä se kuitenkin nyt on sanominen, keskeytti Tuomas. — Ja
huomisaamusta lähtien on noilla vainioilla yhtä hiljaista kuin
pyhänä... Siihen asti kuin...

Suutari taipui alas ja rupesi käsillään irroittamaan kiveä. Ja taasen
hän siinä haisteli maata ja innostui puhumaan, että kyllä hän kumminkin
huomenna kylvää.

— Ei, sanoi Eeli hätääntyneenä, — ette saa mennä pellolle. Tulevat ja
vielä tappavat.

Suutari nauroi. Kivi oli niin syvällä, että oikein tuli hiki, kun sen
kanssa rehki. Eeli tulistui.

— Ja vielä nauratte, vanha mies, ja olette niin lapsimainen. Eivät
ihmiset ole niinkuin teidän nuoruudessanne, nöyriä kuin orjat ja
lauhoja kuin lampaat. He tahtovat oikeutta. Ette saa mennä pellolle!

Vihdoinkin sai Samuli kiven ylös maasta. Hän piteli sitä kaksin käsin
ja valmistautui viemään sitä aidan taakse.

— Jos nuo hullut sällit tulevat minun luokseni, sanoi hän ja tekeytyi
salaperäisen veitikkamaiseksi, — niin minä kysyn, tietävätkö he,
"kasvaako nauriit puuss' vaiko maass'" ja kysyn, luulevatko he, että
ensi talvena syödään leipää, vaikk'ei keväällä kylvetä — hahhahhaa.

Suutari nauroi, taasen mielestään sanottuaan jotakin hyvin viisasta.
Sitten hän taivalsi aidalle ja viskasi kiven menemään. Kyyneleet olivat
Eelin silmissä. Väkevä mies tytön rinnalla nosti arasti katseensa.

— No, eihän nyt tarvitse pelätä. Sitä vartenhan se on juuri ase, että
pidän tässä sekä Eelin että isännän puolia.

— Ja ammutte vielä vahingossa tai äkkipikaisuudessa jonkun ihmisen,
sanoi Eeli. — Antaisitte minulle revolverin.

— Kyllä se huomenna on hyvä olemassa. Ei Eeli pelkää, kyllä minä taiten
pitelen.

Eeli katsoi häneen kiitollisesti. Isä oli äidin kuoleman jälkeen
käynyt vähän lapsimaiseksi. Olihan hän aina ollut toisenlainen kuin
muut, ajatellut tähtiä ja ihmiselämää ja luonnonlakeja, jo siellä
kaupungissa. Hän oli niin hyvä, isä. Ja nyt hän oli niin onnellinen
tästä pienestä maapalstasta, jonka he olivat saaneet niin halvalla.
Hyvä hän oli, isä.

Jokohan minä sen sanon? ajatteli Tuomas ja katseli syrjästä kaunista
Eeli Närviä, jonka kasvoille lankesi laskevan auringon loiste. Jokohan
minä sanon heille, kuka täällä huomenna heiluttaa punaista vaatetta,
vai annanko heidän nukkua rauhallisesti aamunnousuun. Jokohan minä
sanon, että se on Taave Tyrske...

Mutta hänen ei tarvinnut mitään sanoa, sillä hän huomasi jo kaukaa,
että ne kaksi miestä, jotka likenivät Närvin asumusta, olivat juuri
kaupungin miehet, juuri ne vaatteenheiluttajat, toinen Samulin oma
poika, toinen Hannes Jokelainen, suutari, vai mikä lienee ollut.

Eeli huomasi hänkin miehet oikopolulla vainioiden keskellä. Samuli
huomasi heidät niinikään. Eeli läksi noutamaan lehmiä notkosta, mutta
miehet jäivät aitaa vasten seisomaan ja katselemaan kylälle päin.

Ilta hiljeni, lintujen laulu oli niin kiihkeää, että olisi luullut
pesää tehtävän jokaiseen puunlatvaan. Notkossa lirisi keltaisten
kukkaterttujen alla kevätpuro. Versovien yrttien nesteet nousivat kuin
suitsutus ilmaan. Kesantomaitten vaot henkivät kirpeää, ikävöivää lemua.

Kun Närvi näki, että miehet suuntasivat askeleensa juuri heidän
mökkiään kohti, rupesi hän kyselemään Tuomaalta, keitä he mahtoivat
olla. Hän sai sen tietää.

Tuomas oli ajatellut, että hänelle tekisi pahaa, mutta Närvipä tuli
suuresti hyvilleen, ja johan hän tunsikin Taaven. Ja Jokelainen, sehän
oli vanha tuttava, sehän oli ollut hänellä opissa. Eeli hoi, tyttö
hoi, vieraita tulee! Närvi myhähteli ja hymähteli, riensi huoneeseen
ottamaan lakkinsa, poikkesi notkolle päin ja uudestaan huusi tytölle,
että tulee vieraita, kahvipannu tulelle! Sitten hän juoksujalkaa
lähti vastaan. Tuomas jäi portille. Eeli toi lehmät tarhaan ja tuli
hänen rinnalleen. He katselivat alas peltolakeudelle hämärtyvässä
kevätillassa. Keskellä Närvin kesantomaata kohtasivat isä ja poika
toisensa. Kolmen miehen äänet alkoivat kuulua selvästi.

Yhtäkkiä näki Tuomas tytön rinnallaan punehtuvan. Eeli vei esiliinan
kasvoilleen ikään kuin pyyhkiäkseen poskiaan, sitten hän kääntyi pois,
ei tiennyt menisikö sisään vai tarhaan, mutta lopuksi palasi tarhaan.

Tuomas oli käynyt valkoiseksi, hän pusersi kättään aseen ympärillä
taskussaan. Vai niin ne asiat olivatkin, vai tämä se oli, josta tyttö
piti. Hän oli sitä koko tämän vuoden ajatellut, että joku toinen siinä
on tiellä. Ja tämä oli kai vanha rakkaus, koska oli mies jo ollut
opissa Närvillä. Vai niin, vai niin. Nyt kai ei sitten hänen, Tuomaan,
puolustusta enää tarvittukaan, koska näkyy tulevan toinen ja parempi.

Nuori renki seisoi raskaasti hengittäen ja katseli kuinka miehet
kiivaasti puhelivat polulla Närvin kesantosarkojen välillä. Vanha
suutari viittoili kaikkiin suuntiin. Taaven puhe oli niin selkeää, että
joka sanan olisi voinut erottaa, jos olisi halunnut kuulla. Tuomasta ei
haluttanut. Ja vielä vähemmän häntä halutti tietää mitä sillä toisella
miehellä oli sanottavaa. Puhuja tuntui olevan hänkin. Puhujiahan ne
olivat kaikki. Tuomas mietti mitä hän nyt tekisi. Tämä talo oli äkkiä
käynyt hänelle vieraaksi, ikäänkuin ei häntä täällä tarvittaisi. Hän
tuli keskelle pihamaata ja mietti. Eeli nousi lehmän takaa, tuli ja
kaasi maidon siivilänsuuhun läkkisaavin päällä. Tuomas astui nopeasti,
aidalle, hyppäsi sen yli jotta rusahti ja hävisi alas notkoon.

Eeli näki sen, ymmärsi hänet yhtäkkiä ja aikoi huutaa hänelle. Mutta
samassa kuuluivat jo miesten äänet aivan läheltä. Tytön sydän sykki
niin että jyskytti. Hänestä tuntui, että jotakin tulisi tapahtumaan.
Miksi oli Tuomaskin mennyt, juuri hän, kun häntä välttämättä olisi
tarvittu.

Isä-raukka puhui maaemosta, kaikkien elättäjästä ja vaalijasta,
kuului selittävän, että häntä nöyryydellä ja kiitollisuudella pitää
rakastaa. "Toimittakaa ihmisille omaa maata... hankkikaa oma tilkku...
vuodattakaa siihen hikenne ja rakkautenne... puhukaa sitten, sitten
jotakin ymmärrätte..." Miehet nauroivat ja puhuivat ihmisoikeuksista,
ihmisen ylpeydestä... "ei olla orjia, ei nöyrrytä, ei kumarreta...
otetaan omin luvin..."

Molemmat ovat oikeassa, ajatteli tyttö eikä liikahtanut paikoiltaan.
Nöyryys on oikein ja ylpeys on oikein. Ei oikeuksiaan kukaan saa,
jollei niitä itse ota. Mutta mitä on totuus ja mikä on onnellista?

— Maa rankaisee, pauhasi vanha suutari, — joka ei tee työtä, sen ei
myöskään pidä syödä.

— Tehkööt vuorostaan työtä ne perkeleet, jotka eivät vuosisatoihin ole
tehneet työtä, ainoastaan lihottaneet itseään toisten hiellä.

Se oli Hannen ääni.

Kaikki muistot syöksyivät Eelin sydämeen. Hänen oli sekä kuuma että
kylmä.

— Tuomas, huusi isä. — Missäs sinä olet, tule tänne... Eeli, entä sinä,
tule nyt sinäkin...

Eeli ei liikahtanut. Hän ajatteli: jos entiset vallanpitäjät ovat
rikkoneet, niin pitääkö nykyisten vallanpitäjien myöskin rikkoa. Sillä
laillahan ei koskaan päästä ulos rikosten piiristä. Eikö ole muuta
keinoa?

Hän päästeli alas hameensa, nousi kiuluineen, kaatoi maidon saaviin,
pyyhki kätensä ja astui veljeään ja nuoruudenystäväänsä vastaan. He
hymyilivät ja kysyivät kuulumisia. Kysyivät, vieläkö Eeli teki runoja
ja vieläkö hän lauloi. Taave katseli ympärilleen ja sanoi, että kun
äijä osti palstan, niin olisipahan saattanut samalla ostaa järven
rannalta. Ruma paikka tämä hänen mielestään oli. Eeli nosti katseensa:
onneksi isä oli mennyt sisään. Hanne tuli kantamaan maitosaavia hänen
avukseen. Heidän siinä astellessaan kahdenpuolen saavia sanoi hän:

— Olet taitanut unohtaa... Ja minä kun olen pitänyt sinua
morsiamenani... Vieläkös sinä laulelet? Sinulla oli ääni kuin
herranenkelillä. Ja entä ne runot?

Tyttö ei saanut sanaa suustaan. Hänen sydämensä löi suurena, kuumana ja
kipeänä.

— Kukas se on se Tuomas? sanoi Hanne hetken perästä.

He tulivat maitohuoneen ovelle.

— Kun et ole kirjoittanut, sanoi Eeli huuliaan purren ja koettaen
niellä kyyneleensä.

— Enkös minä ole kirjoittanut! huudahti Hanne. — Älä helkkarissa! Olen
minä vain pannut sinulle tulemaan yhden ja toisen kuvakortin. Ne ovat
sitten menneet hukkaan.

Eeli varisti nopeasti kyyneleen silmäkulmastaan, kurottautui ottamaan
avainta piilopaikasta oven päällä ja avasi. Hanne hyppäsi yli korkean
kynnyksen ja nosti yksinään saavin aittaan.

— Niin, sanoi hän ja katseli ympärilleen, — ja olenhan minä lehdessä
lähetellyt sinulle terveisiä. Piru vieköön, etkö sinä ole niitä
huomannut. No, takasivulla, tyttöjen sivulla, missäs muuten...!
Helkkarin korea aitta tämä onkin. Täällä sinä mahdat laittaa hyvää
viiliä... Taitaa sentään olla saakelinmoista elämää tämä elämä täällä
maalla. Missäs aitassa sinä makaat? Ei, ei, ei tässä, mutta kai sinä
jossakin makaatkin... Mutta etkös sinä itse tulekaan tälle puolelle
kynnystä — en minä yksinäni viitsi täällä seistä. Mitäs herkkua tämä
onkaan — onko se nyt pannukakkua vai puuroa vai mitä hemmettiä...!

Hanne oli taittanut palasen viilirieskaa ja söi suun täydeltä, seisoen
keskellä aittaa, lakki takaraivolla.

— En ole lukenut lehteä koko vuoteen, sanoi Eeli ja katsoi häntä
suoraan silmiin toiselta puolen kynnystä. — Ei meille ole tullutkaan
muuta kuin näitä tämän paikan pieniä lehtiä.

— No mistä vihat? Helkkarissa, tule tälle puolelle, tai minä nostan
sinut...

— Viime kesänä, sanoi Eeli ja tuijotti hymyilevään Hanneen
läpitunkevasti, — oli siinä uutinen kuinka eräs isäntä oli lyönyt
renkinsä vaivaiseksi. Se tarkoitti tuota naapurinisäntää tuossa,
nimetkin oli mainittu. Mutta uutinen ei ollut ensinkään tosi, isäntä on
oikein kunnon mies. Minä lähetin oikaisun — sitä ei otettu lehteen.

— No niin, sellaisia pieniä erehdyksiä ei voi välttää. No, no, no, sinä
hellantelttu, nyt minä nostan sinut...

Eeli puhui veri tummana poskilla. — Niin, mutta siellä oli muutakin
mitä en minä hyväksynyt. Ei sellainen asia menesty, jota ajetaan
valheilla ja raakuudella.

‒ Ohooo! sanoi Hanne ja nieli viimeisen rieskanpalasen. — Vai on
sinusta ehtinyt tulla sellainen... sellainen porvari! Se on se
maa-elämä joka ihmisen hölmistyttää. Epäsiveellistä on antaa ihmiselle
omaa maata, se se tekee hänet orjaksi. Saakuri, kuinka kaunis sinä
olet, Eeli... No, olenhan minä ennenkin saanut pitää sinua hyvänä...
Herra jesta, ihanhan minä pelkään! Tuomasko se on, joka nyt...?
Taidatte olla jo kihloissa. Niin, passaahan se. Menkää te vain
kristilliseen aviosäätyyn, mutta pidetään me nyt lystiä tämä ilta, tämä
pikkuinen iltahetki sinun pappasi maitoaitassa. Syödään piimärieskaa ja
otetaan pusut päälle...

Eeli riuhtaisi itsensä irti ja pääsi pihamaalle. Siinä tuli hänen
veljensä häntä vastaan. Taave oli kuohuksissaan. Hän alkoi puhua:

— Hänhän on houruinhuoneen asukkaita eikä sovi viisaitten joukossa
elämään... No, isäukko, kukas muu. Katso sinä... on parasta, ettei
hän huomenna kömpiele pellolleen. Varsinkaan ei rengin pidä mennä.
En vastaa seurauksista. Emme tee mitään poikkeuksia. Kansan tahto on
kansan tahto.

Isä tuli portaille reikäleipä kädessä. Hän ei enää hymyillyt.

— Sinä olet minun poikani, puhui hän, — älä lähde nälkäisenä. Minä olen
omin käsin kylvänyt ja leikannut tämän viljan...

— En ole teidän leipänne tarpeessa, sanoi poika, selinpäin isään ja
viitaten toveriaan luokseen.

— Mutta vastahan pyysit ruokaa.

— Niin, mutta kun te panitte ehtoja, häpeällisiä ehtoja. No sanoittehan
te, ettei sellaisella ihmisellä muka ole oikeutta koskea leipään, joka
aikoo estää toisia kylvämästä. Vai otatteko takaisin? Mutta mitäpä minä
teille... te olette... houruinhuoneen väkeä eikä teillä olisi lupa
kulkea viisaiden joukossa.

Isä päästi leivän penkille.

— Sinä olet minun poikani, alkoi hän taasen ja etsi hellästi poikansa
kättä, — ja minä sanon sinulle: aja asioita niinkuin tuntosi käskee,
mutta älä tee Jumalan luontoa vastaan. Se murskaa ihmisen.

Taave kasvoi äkkiä korkeaksi isänsä edessä, riuhtaisi irti kätensä,
jota isä piteli ja lausui:

— Älkää tekään nousko luontoa vastaan. Korkeampi luonto puhuu minussa
ja sekin murskaa ihmisen. Minä olen kansan tahto... Joka huomenna
yrittää mennä pellolle — en vastaa seurauksista. Kasvakoot vaikka
rikkaruohoa tämän kylän pellot, mutta ihmisoikeudet minä täältä
lohkaisen irti!

Miehet läksivät. Isä ja tytär näkivät heidän etenevän vainioiden halki,
kuulivat heidän äänensä ja heidän naurunsa. He kulkivat toimettomina
pitkin pihaa, voimatta puuttua mihinkään. Oli kuin elämä olisi
pysähtynyt.

Aurinko laski. Käet kukkuivat ja lehmänkello kilahteli tarhasta.

Vihdoin he alkoivat kaivata renkiä. Mihin oli Tuomas joutunut?
Etteihän vain sillä aseellaan tekisi jotain ajattelematonta. Tämä ei
ollut oikein, tällaista ei Närvi olisi Tuomaalta odottanut. Eeli ei
sanonut mitään isälleen, mutta hän muisti kuinka kiivaasti Tuomas oli
lähtenyt pihasta. Varmaan, varmaan tapahtuisi onnettomuus. Jospa edes
isä olisi luvannut jäädä pois pellolta. Ehkä Tuomaskin sitten olisi
jäänyt. Tuomaan oli vielä vaarallisempaa kuin isän. Eeli oli levoton
Tuomaan puolesta. Kuinka hän saattoi heidät jättää juuri nyt? Olisihan
hänen tullut tietää, ettei Eeli todenteolla pitänyt kenestäkään
muusta. Tuomaan olisi pitänyt tietää se, vaikk'ei hän itse, Eeli, sitä
tietänyt, vaikka hän itse vielä riippui kiinni lapsuutensa muistossa,
kunnes se äkkiä meni rikki. Rikki, rikki... Niin monta vuotta hän oli
riippunut siinä kiinni ja nyt se oli rikki...!

Tyttö toisteli mielessään joitakin tyhjiä sanoja. Hän alkoi hyräillä.
Hän ei moniin monituisiin aikoihin ollut laulanut, mutta nyt hänen
täytyi hyräillä. "Rikki, rikki, armahda, armahda meitä." Isä meni vielä
jyväaittaan, tytär nojasi aitaan ja tähyili kylälle. Siinä he olivat
seisoneet Tuomaan kanssa. "Me nousemme Herraa vastaan, maa, kevät me
pilkataan..." Eeli hyräili, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. "Oi,
armahda, armahda meitä..." Hän ei ollut niin moniin aikoihin tehnyt
laulua. Nyt tuntui laulu tulevan. "Me viheljät ihmislapset epätoivoon
me viskataan..." Isä pani vielä kuntoon huomista päivää varten. Ei
hän ottanut korviinsa mitään kieltoa. Vihdoin hän tuli ja molemmat
tähyilivät he nyt kylälle. Siellä liikkui ihmisiä. Tuomasta ei kuulunut.

Vihdoin täytyi toki sulkea ovet ja paneutua levolle. Eeli makasi
pienessä kamarissa tuvan takana, isä tuvassa. Eeli avasi ikkunan, istui
siinä ruumistaan huojutellen ja puheli itsekseen. Se oli virsi, joka
tällä kertaa syntyi.

Yö oli sakeanaan linnunlaulua ja hyviä hajuja. Vain pienen aikaa
vaikenivat linnut, sitten ne taasen alkoivat laulaa. Yö tuntui
pitkältä, pitkältä ennen auringonnousua ja pitkältä vielä sittenkin,
kun aurinko oli noussut. Hänellä oli hyvää aikaa tehdä sekä virttä että
ajatella maailman asioita. Miten Hanne niin oli muuttunut? Vai hänkö,
Eeli, oli täällä maalla muuttunut? Ja uskovatko ihmiset, että rikoksia
parannetaan uusilla rikoksilla? Ja menestyykö mikään asia, jota
ajetaan valheilla? Ja eikö hän sentään koko tämän vuoden ollut pitänyt
Tuomaasta, vaikka sen toisen kuva oli ollut vastassa? Hän kuuli isänsä
liikuskelevan tuvassa, isäkään ei saanut unta. Hän kuuli outoja ääniä
kylältä: kylä oli levoton, se valmistui huomispäivää varten.

Aurinko oli ollut hyvän aikaa ylhäällä, kun maa tärisi raskaitten
askelten töminästä. Tuomas! tuli Eelin mieleen. Ja hän odotti henkeä
pidätellen. Tuomas tuli todella, taluttaen valkeaa hevosta. Eeli näki
hänet, näki, että hän oli terve eikä haavoitettu, ei hän varmaan
myöskään ollut nostanut asetta ketään vastaan. Eeli lausui hänen
nimensä ja viittasi hänelle. Ja hevosen haukatessa pientarelta nurmea,
puhui Eeli ikkunasta.

— Missä Tuomas on ollut... me olemme olleet niin levottomat. Ei olisi
pitänyt mennä. Mikä Tuomaalle eilen tulikaan?

Nuori mies ei vastannut.

— Jos tulisitte vähän lähemmä, pyyteli Eeli, — että minä saisin
selittää.

Tuomas tuli, vaikka hän olikin synkän näköinen. Ja siinä he puhuivat.
Eeli sai tietää, miten Tuomas oli pitänyt Eelistä jo siitä lähtien,
kun hän laivarannasta joutui noutamaan heidän tavaroitaan, silloin kun
he muuttivat tänne, ja kuinka hän, Tuomas, oli pelännyt Eelin vuoksi,
kun hän alussa niin paljon sairasteli. Eeli puolestaan kertoi, miten
hän oli katsonut lapsellista suhdettaan toiseen niin sitovaksi, ettei
ollut oikein uskaltanut näyttää, miten hän rakasti Tuomasta. Vasta
tänä yönä hän sen oikein oli käsittänyt. Tuomas sai käsiinsä Eelin
käden ja piti sitä leukaansa vastaan. Sitten hän kiipesi kivijalalle
ja olisi hypännyt sisään ikkunasta, jos olisi mahtunut. Mutta toisen
käsivartensa hän sai sisään ikkunasta ja sillä hän pusersi vastaansa
Eelin, niin lujasti ja uskollisesti, että he molemmat unohtivat koko
maailman ja raukenivat toisiinsa. Ja sen jälkeen kävi kaikki valoisaksi
ja iloiseksi.

Ja nyt sopi mennä pellollekin — nythän ei Tuomas enää ollut
palkkalainen, vaan omainen. Sen saattoi heti sanoa niille
vaatteenliehuttajille.

Aurinko kohosi säteillen ylös taivaan kantta, leivoset pitivät iloaan,
metsänlaitojen harmaudesta saattoi jo erottaa vaalevat tuomet. Tuomaan
oli vaikea ottaa pois kättään, sen oli niin hyvä siinä Eelin ympärillä.

— Jumalalle kiitos, kuiskasi tyttö, silmät tähdättyinä Tuomaan suureen
käteen, johon hänen kätensä oli uponnut. — Nyt menen puhumaan isälle.
Hän on tätä niin kauan toivonut.

Sinä aamuna nähtiin onnellisia unia Samuli Närvin asumuksessa. Nuoret
eivät nähneet niin kauas kuin isä, he näkivät vain toisensa, kuumenivat
ja punastuelivat toisiaan ajatellessaan, mutta isä, hän näki jo
lapsenlapset, jotka juoksentelivat hänen ympärillään, iloitsivat hänen
kanssaan joka ruohosta ja oraasta ja huusivat hänelle: vaari, vaari...

Kun Eeli oli lypsänyt lehmät ja toimittanut ne laitumelle, meni
hän huoneeseensa, heittäysi vuoteelleen ja purskahti itkuun, sekä
väsymyksestä että onnesta. Hän kuuli isän ja Tuomaan puheen alhaalta
saralta, missä he olivat kylvämässä, ja Tuomaan huudot hevoselle.
Kuinka ihmeellistä olikaan levätä siinä ja kuulla heidän äänensä,
tietää, että he olivat siinä, niin lähellä. Mitä, joko isä nyt puhui
häistä? Ihan hän oli kuulevinaan. Ja hän punehtui siinä yksikseen
ajatellessaan, että Tuomaasta ja hänestä tulisi mies ja vaimo. Käki
kukkui, jokin musta hämähäkki käveli katossa. Eeli haukotteli. Hän meni
uneen.

       *       *       *       *       *

Hän heräsi hirveään täräykseen. Seurasi toinen. Hän ymmärsi, että
ammuttiin, ihan heidän nurkallaan. Hän karkasi ikkunaan.

Etäämpänä pitkin tietä kiemurteli suuri ihmissaattue, etunenässään
lippu. Saroilla pitkin lakeutta seisoivat siellä täällä hevoset, tai
talutettiin niitä pois. Myöskin miehiä kulki siellä täällä. Alhaalla
heidän sarallaan vaihdettiin kiivaita sanoja. Hän tunsi Tuomaan äänen,
isänsä äänen ja vieraita ääniä. Hän muisti silmänräpäyksessä mitä oli
tapahtunut eilispäivänä. Taas laukaus — Herra Jumala! Hän juoksi läpi
tuvan ja alas portaat, hän tuli nurkalle omenapuiden alle.

— Hanne...! parahti hän, — pane pois ase, hän on minun sulhaseni.
Tuomas...! Jumalan tähden...

Tuomas oli kaatunut vakoon, jonka juuri oli kyntänyt. Hetkisen olivat
hänen silmänsä auki, hän sanoi jotakin ja pusersi suonenvedontapaisesti
kättään. Sitten ei kuulunut mitään.

Kaikki oli tapahtunut äärettömän nopeasti. Eivät isä eikä tytär
pidättäneet niitä vieraita miehiä, jotka etenivät talosta. He
saavuttivat pian juhlakulkueen, joka kiemurteli tietä laajan
vainioaukean laidassa. Laulun säveleet säestivät askelia. Lippu liehui
iloisesti taivasta vastaan.

Harmaalla kesantosaralla harmaan asumuksen alla kulki valkea hevonen
irrallaan, kaluten nuorta nurmea pientarelta. Kaksi ihmistä, vanhempi
mies ja nuori nainen herättelivät eloon sitä, joka oli kaatunut vakoon.
Kuollut ei herää.

       *       *       *       *       *

Kun kulkue illansuussa palasi, olivat sekä pieni ihmisryhmä että
hevonen poissa. Ainoastaan sahra oli jäänyt vaolle. Mutta läpi kajean
ilman kuului harmaasta asumuksesta outo ääni. Se oli kuin saarnaajan
ääni, joka on huutanut itsensä käheäksi, tai kuin nuoren pojan ääni.
Miehestä mieheen kerrottiin nyt kulkueen kesken, että asumuksessa
oli nuori tyttö, joka aamulla oli pelästynyt laukauksia ja mennyt
ihmeelliseen uneen. Hän oli saanut saarnataudin. Häntä ei saatu
heräämään, koko päivän hän oli huutanut tuolla tavalla. Sehän oli sen
rikkurin morsian, sen, joka oli pitänyt passittaa toiseen maailmaan,
peloksi ja varoitukseksi muille. Vai sillä lailla — no, mitäs tuo
sanoo? Eikös se laula? Laulaa... välillä laulaa.

Ja kulkueen kiemurrellessa lippunsa jäljessä, tanssista veltostuneena,
rivit epäjärjestyksessä ja marssin sävel silloin tällöin katketen,
juoksi muutamia nuoria tyttöjä tiepuoleen ja lähti pitkin piennarpolkua
kulkemaan harmaata mökkiä kohden. He pysähtyivät. Lehmä ammui asumuksen
takana. Avonaisesta ikkunasta kuului yksitoikkoisesti, harvakseltaan ja
läpitunkevasti:

    — Me etsimme kaikkea muuta,
    sun valtakuntaasi ei.
    Siks jäämme me kaikkea vaille,
    ei mitään oo meillä, ei...

    Me nousemme Herraa vastaan,
    maa, kevät me pilkataan.
    Me viheljät ihmislapset
    epätoivoon me viskataan.

    Maa hylkää ynseät lapset,
    ei siunaust' aurinko suo.
    Oi Herra, armahda meitä,
    meihin isän katse luo!

    Me etsimme kaikkea muuta,
    sun valtakuntaasi ei.
    Oi armahda, armahda meitä...

Ensin ihmettelevät kuuntelijat miten kummallisesti hän puhuu... miten
hän osaa...? Onko se virttä, vai mitä? Mutta pian vaikenevat heidän
huulensa. Sairaan unennäkijättären laulu tunkee läpi luiden ja ytimien.
Yhä uusia uteliaita tulee juhlakulkueesta. Harmaalla peltosaralla
seisoo heitä pitkä rivi. He tulevat nauraen ja laskettaen pilapuheita.
He seisovat ääneti ja heitä saa huutaa moneen kertaan ennenkuin he
palaavat.

Pian häviää kulkue kuin unennäkö. Aurinko laskee, ja taasen lepää
vainioiden aukea rauhallisena ja maa huokuu tuoksujaan. Siellä täällä
liikkuu arastellen joku ihminen. He häviävät, kun näkevät vahtien
tulevan ja asettuvan sarkojen päähän. Vahdeilla on mukanaan hanuri.

Mutta niin pian kuin he antavat hanurinsa vaieta, kuuluu harmaasta
asumuksesta kylän laidalla läpitunkeva laulu, tai ei se ole laulukaan,
— ennustusta, vai mitä lienee!

    — — — maa, kevät me pilkataan.
    Me viheljät ihmislapset
    epätoivoon me viskataan...

Keväällä 1917.




"KAARTILAINEN" YKSINÄÄN


Seeti teki lähtöä kokoukseen.

Taasen oli kokous, niitä oli nykyään yhtenään.

Äiti pysähtyi työssään, polvillaan permannolla, ja kuunteli. Yhä poika
vain kamarissa jotakin haki, haki ja haki.

Mitä ihmettä hän haki ja mitä hän hautoi mielessään? Mitä
tästä elämästä tulisi? Pari tuntia oli Seeti noin vedellyt
piironginlaatikolta edestakaisin, kävellyt lattian poikki, istuutunut
pöydän ääreen ja taasen alkanut kolistella laatikoita ja etsiä. Äiti
oli puoli tuntia sitten tehnyt asiaa kamariin — tulitikut ajelehtivat
usein tuvasta poikain taskussa — ja silloin oli hän nähnyt, että Seeti
penkoi papereitaan, hänellähän oli niitä niin paljon, sekä painettuja
että kirjoitettuja papereita, vanhoja sanomalehtiä, vihkoja ja kirjoja.
Tuntikausia siinä kyllä meni, kun niistä alkoi jotakin haeskella. Mutta
äiti kysyi vain tulitikkuja ja läksi saman tien. Seeti vastasi, että
mitä pirua: ei hän tulitikuista tiedä. Siitäkös olisi noussut meteli,
jos äiti olisi kysynyt mitä hän nyt noin haki ja valmisteli. Isä olisi
puuttunut asiaan, pistellyt ja kironnut, torunut Seetin lähdettyäkin,
iltaan asti. Sitä kesti aina niin kauan, kun isä oli päässyt alkuun.
Kunhan vain saisi suojeltua, ettei isä suuttuisi. Kipeä hän oli,
tuskinpa hänestä enää koskaan tulisi miestä, kylmettynyt hän oli ytimiä
myöten, keväällä maakuopissa. Se niistä raha-ansioista oli ollut, se
oli jäänyt voitoksi vallitöistä. Ja lisäksi olivat kotona työt jääneet
kesken eikä lääke mikään enää tahtonut parantaa. Kalliiksi vallityöt
vain olivat tulleet.

Yhtäkkiä painui äiti kiireesti työhönsä, sillä Seetin askeleet tulivat
kiireesti ovelle. Ovi paukahti auki, kynnys kolahti ja lattia narisi.
Kaikki oli ikäänkuin liian pientä Seetille, äiti tunsi sen, vaikka
hänen silmänsä herkeämättä tähtäsivät hänen omiin käsiinsä, joiden
alla lattiarääsy höyrysi. Seeti oli niin suuri ja liikkuvainen. Hän
astui äitinsä selän taakse ikkunaan, varisti savukkeestaan tuhkaa ja
jäi katselemaan ulos. Äiti hankasi niin että olkaluissa natisi, omaa
levottomuuttaan hän koetti hangata mielestä. Seeti oli hänen takanaan
kuin jokin suuri lintu, joka räpyttelee siipiään ja tekee lähtöä
saaliinhakuun. Äiti oli käynyt niin araksi ja säikkyväiseksi sen
jälkeen kun Seeti ja isä palasivat vallitöistä, hän tunsi, vaikk'ei
ollut mitään näkyvää syytä, milloin oli tekeillä jotakin outoa. Ja nyt
oli sellainen rauhaton, outo olo.

— Joko mahtanee tuo jää kannattaa, sanoi Seeti, kädet nojallaan pöytää
vastaan.

Järvi lepäsi hänen edessään ensi lumen peitossa, jään peilipinta
siellä täällä pilkoittaen esiin kuin joidenkin jäätyneiden kalojen
lyijynkarvaiset liikkumattomat silmät. Kalliot rannoilla kahdenpuolen
kohosivat paljaina ja viluisina lumipeitteen alta, jonka repaleet eivät
ulottuneet niitä suojaamaan.

— Älä toki jäälle, sanoi äiti, — älä toki ajattelekaan.

— Jos olisin teitä kuunnellut, niin en ikänäni olisi minnekään
ajatellut.

Seetin ääni oli paremmin hajamielinen kuin suuttunut ja äiti uskalsi
jatkaa:

— Vielähän minä toissa-aamuna siellä virutin vaatteita.

— Virutin ja virutin — mitä hemmettiä te sitten aina virutatte!

Seetin ääni ei nytkään ollut suorastaan suuttunut.

— Älä Jumalan tähden...

— Jumalan tähden ja Jumalan tähden — miksei perkeleenkin tähden.

Seeti naurahti ja kääntyi äitiin päin. Hänen ajatuksensa olivat
tykkänään toisissa asioissa kuin niissä, joista hän puhui.
Hänen silmänsä tuijottivat niin suurina ja kääntyivät ikäänkuin
liikkumattomina päässä. Ei hän ajatellut jäätä, ei hän huomannut,
että varisti tuhkaa suoraan lattialle, jonka äiti juuri oli hangannut
valkoiseksi. Jos uskaltaisi kysyä, mitä oli tekeillä, oliko niissä
huhuissa perää, mitä täälläkin oli kerrottu. Mutta eihän niissä voinut
olla, ei toki niin kauan kuin ihmisillä oli järkeä päässä. Seeti jäi
tuijottamaan likavirtaan, jota äiti rääsyllään ajoi käsiensä edellä.
Niin, noin se leveni ja lainehti lika, kun vain vähäksikin aikaa jäi
pesemättä. Kahteen viikkoon ei ollut tullut pestyä lattiaa ja tässä
sen nyt näki, mikä siitä tuli. Niin se otti vallan ihmisessäkin
lika, kun se häneen pääsi pesimään. Mutta ei Seeti ajatellut sitä
mihin hän katseli. Äiti päästi yhtäkkiä rääsyn käsistään, lyyhistyi
entistä alemmas, painoi suuret, punaiset kädet polviaan vasten ja
katsoi poikaansa. Hän ei sanonut mitään, mutta hän ei huomannut salata
kyyneliä, jotka tunkivat silmiin. Niistä kirposi pojan katseeseen kuin
satuttavia suolarakeita. Seeti heräsi, kimmahti ajatuksistaan valveille
ja paiskasi maahan savukkeenpään.

— Mitä pirua te minusta katselette? Mitä minussa on katselemista? Aina
teidän pitää urkkia ja udella, oikea komsarjus ja porvari te olette.

Kaikki puolustussanat tukahtuivat äidin rintaan. Pienen tuokion oli
maailma mustana hänen silmissään. Sitten hän taasen hankasi lattiaa,
eikä kuullut muuta kuin oman työnsä tasaisen, yksitoikkoisen, raapivan
särinän.

Ennen oli ihmisellä taivas ja Jumala ja toivo tulevasta elämästä.

Nyt ei mitään!

Äiti ohjasi vanhalla säkkikankaan kappaleella likavirtaa ja pusersi
rääsyn ämpäriin. Sormenpäitä poltti, ne halkeilivat aina näin pakkasten
tullen. Yhtäkkiä hän kuuli takaansa isän ja pojan äänet. He puhuivat
kuiskaamalla. Äidillä alkoi sydän takoa. Niin se takoi, ettei tahtonut
saada kuultua. Hän konttasi pienen matkan heitä kohti ja koetti
pyyhkiessään kuunnella. He kirosivat ja olivat hiljaa: he olivat hänet
huomanneet. Hän ponnisti pystyyn, silmissä kipunoi, kun piti taipua
ottamaan ämpäriä. Täytyi pitää kiirettä, hän tiesi, että jos hän
viipyy, niin kiroavat miehet hänelle. Ja niin hän vain nopeasti tarttui
ämpärin korviin ja tyrkkäsi kyynärpäällään auki oven.

Pakkanen siellä jo rusahteli ovissa ja eteisen lattiapalkeissa.
Metsänlaitaan oli selkeentynyt keltainen viiru taivasta, mutta itse
taivaanlaki oli kuin sinertävä teräs, lunta se alkoi koota. Pojat
toivat kelkalla puita. No mikä nyt oli? He juosta läähättivät mäen alle
asti, siinä eivät he saaneet kelkkaa kulkemaan. Kumpikin otti syliinsä
halkoja ja kiidätti niitä puolijuoksussa saunaa kohti.

— No mikäs nyt on? Mitäs te juoksette?

Äiti huusi alas mäeltä ja odotti vastausta. Tuulenhenki kahisi
kellastuneissa koiruohoissa, jotka seisoivat pystyssä kivien välissä
hänen vierellään. Pojat eivät vastanneet hänelle, juoksivat vain
suurissa saappaissaan hänen ohitsensa. Hän sai pienempää kiinni
hihasta. Pojalla oli nenä aivan punaisenaan yskästä. Ja samalla
huohotti hänessä jokin tavaton kiihtymys.

— Mikäs teillä nyt on? sanoi äiti ja etsi esiliinastaan kuivaa nurkkaa,
mihin pyyhkisi lapsensa kasvoja.

— Ei sitä sanota, huusi poika ja yritti nyhtäistä itsensä irti.
— Pannaan pää poikki, joka sen sanoo... No, minä sanon sitten
mutta pitäkää kanssa suunne kiinni. Tuodaan pyssyjä ja sapeleja
ja provninkeja... Eikä saa olla toisella enempää tavaraa kuin
toisellakaan, kaikki pannaan tasan. Ja tulee suuret verihäät... Mutta
pitäkää kanssa suunne kiinni. Äit' hoi, minä menen Seetin mukana. Minä
menen kanssa kaartiin. Mattilan Eetikin kuuluu kaartiin ja äkseeraa
kankaalla...

Poika juoksi äidin käsistä. Mutta hän ei päässyt tupaan. Se oli
suljettu. Poika löi nyrkillään oveen, äiti tuli siihen hänkin. Miehet
olivat panneet oven ruoppiin ja puhelivat nyt rauhassa siellä sisällä.

— Minä puhun kaikki, minä ilmiannan, jollette avaa, uhkaili poika.?—
Taloonkin minä menen ja vien sanan.

Poika potki ovea ja itki. Äiti tarttui häntä olkapäihin.

— Minkä sanan sinä viet taloon? kuiskasi hän. — Mitä aiotaan tehdä
talonväelle?

— Pian te sen näette. Tapetaan emäntä ja isäntä ja talo otetaan pois.
Minä otan Aarnen sukset ja polkupyörän ja saappaat... Päästäkää
hemmetissä sisään, minä ilmiannan...!

Äiti siinä pyyteli, nuhteli ja uhkaili, hänen lapseltaan tuli
hävyttömyyttä suut silmät täyteen.

Äiti piteli rintaansa, hän ei tuntenut lapsiaan, hän ei käsittänyt
mistä muutos oli tullut, ja näin lyhyessä ajassa. Seeti kyllä jo kauan
oli vihannut kaikkia, jotka olivat käyneet koulua ja jotka olivat
rikkaampia kuin he. Jos olisi aikoinaan ymmärtänyt, että hänellä
oli sellainen lukuhalu ja tarve päästä virkamieheksi, niin olisihan
koulurahat ottanut vaikkapa silmästään, ja talosta kyllä olisi autettu.
Seetiä söi kateus niinkuin myrkky, mutta mistä olivat nuoremmat saaneet
tietoonsa nämä asiat?

Äiti värisi vilussa ja hädässä. Vihdoin viimein avautui ovi ja
Seeti tuli porstuaan. Hän kahahti kynnykseltä niinkuin koirasmetso
kahahtaa männynlatvasta, naurahti, vihelsi ja hypähti portaille,
jotka veivät ullakolle. Äiti pujahti hänen ohitseen tupaan ja pääsi
lieden ääreen. Hän pelkäsi vanhinta poikaansa. Hän pelkäsi myöskin
isää, vaikk'ei isä näin sairaana päässyt juoksemaan häntä kiinni,
kun hän pakeni. Pelottavilta tuntuivat tällä hetkellä pojatkin, tuo
nuorinkin, tuo lapsi, joka jo tiesi kauheita salaisuuksia. Mitä, mitä
tulisikaan tapahtumaan? Olivatko he kaikki unohtaneet, että äiti oli
palvellut talossa, että isäntä rukiinteon aikaan oli toimittanut
heille eläinlääkärin, kun heidän hevosensa oli kuolemaisillaan, että
emäntä kaiken syksyä oli tuonut heille lääkkeitä isää varten, joka
oli kylmettynyt vallihautoja kaivaessaan? Olivatko he unohtaneet
ystävälliset välit ja lukemattomat yhdessä vietetyt iltahetket
parina kymmenenä vuonna? Oliko Jumala tosiaan antanut vallan
sielunviholliselle ja salli hänen mielinmäärin riivata ihmisiä?

Isä oli päässyt kiihtymyksen alkuun, käänteli sängyssään ja torui.

— Kuinka kauan sitä saunaa taasen saa odottaa? Mitäs sinä minusta,
hyvähän se vain on, että minua repii. Lattioita, niitä sinä peset
ja virutat, siihen on aikaa, mutta saunaa, sitä pitää odottaa. Vaan
älä sinä luule, että minä sinua aina viitsin katsella, jahka tästä
tulee ne suuret käräjät, niin saat sinä mennä yhtä tietä muiden
porvariperkeleiden kanssa. Saunassa minä sinut korvennan, senkin laiha
sääski. Et saippuaksikaan sinä kelpaa. Torakanmyrkkyä minä sinulle
annan. No, tuleeko se sauna valmiiksi vai ei?

Pojat nauroivat isän sukkeluuksia. He rasvasivat Seetin saappaita,
toisella toinen, toisella toinen pujotettuna käsivarrelle yli
kyynärtaipeen. Lieden loimotuksessa näyttivät heidän suunsa ja leveät
hampaansa olevan ikäänkuin veressä.

— Kyllä nyt tulee saippua-aineksia, hihihihihii!

— Hihihihii!

Äiti kyykki taasen polvillaan permannolla, käsiensä alla höyryävä
riepu. Isän sanat eivät sattuneet häneen, ainoastaan poikain nauru
sattui. Jos olisi voinut hankkia Seetille koulunkäynnin, niin olisiko
nyt toisin? Olisiko se auttanut?

— Hihihihii!

— Hahahahahaa!

Oli niinkuin kissat olisivat mourunneet ja rotat vinkuneet yhtaikaa. Se
oli hänen poikainsa naurua. Ei ollut hän osannut heitä kasvattaa. Mikä
rangaistus häntä odottikaan tästä kaikesta? Hiki päässä hankasi hän
kynnyksenalustaa, kuunnellen Seetin askelia ullakolla, isän sadatuksia
sängystä ja pikkupoikain naurua. Hänen päässään oli sakea tuska
ikäänkuin aivot olisivat olleet täynnä hyytynyttä verta. Pari kertaa
voihkaisi hän syvään ja äänettömästi. Sitten tuli hänen mieleensä
keveämpi ajatus, ikäänkuin pieni lintu olisi suhahtanut hänen silmiensä
ohitse: jos voisi paeta, kauas, kauas, ettei näkisi niitä päiviä, jotka
ovat edessä! Lintu palasi, hänen silmiensä edessä välähti ikäänkuin
pääskysen valkoinen ystävällinen rinta. Hän oli muistanut jotakin.
Muisto selkeni selkenemistään ja yhtäkkiä oli kaikki hänellä aivan
varmana.

He olivat kerran olleet juhlilla kaupungissa. Kapteeni, joka perheineen
vietti talossa kesää, oli kutsunut heidät. Silloin oli poikain isä
aivan toisenlainen, he olivat silloin molemmat nuoret ja terveet,
sekä hän että isä. Oli suuri kaupungin sali, kattokruunut loistivat
ja musiikki soitti. Se oli "kaartin" juhla ja kapteeni oli kaartin
johtaja eli päällikkö. He istuivat toisella tuolirivillä ja kapteeni
tuli puhuttelemaan heitä ja kaikki näkivät sen ja katsoivat heihin.
Jokin nuori herra piti puhetta ja sanoi, että kaarti oli perustettu
suojelemaan koteja. Suojelemaan koteja, niin, juuri niin! Aivan
varmasti hän niin sanoi. Ja kapteeni itse nousi lavalle, otti nuorta
herraa kädestä ja sanoi kaikille noille sadoille ihmisille salissa,
että herra oli puhunut oikein. Juuri sen vuoksi oli "kaarti" syntynyt:
puolustamaan koteja.

Ja tämä nykyinen kaarti, jolla oli sama nimi, tahtoi hävittää koteja!
Olisipa kapteeni elänyt, niin hän ei olisi tätä sallinut. Mutta
kapteeni oli kuollut.

Vaan hän, äiti, hänpä sanoo sen nyt heti Seetille, isälle, pojille. He
ovat sen unohtaneet, mutta Jumala on antanut hänen muistaa asian juuri
hädän hetkellä!

Äiti sai voimia ja nousi. Hän kohtasi Seetin eteisessä. Hänelle hän sen
ensin halusikin ilmoittaa. Seeti seisoi sukset käsissä hänen edessään.

— Kuule nyt... muistathan sinä juhlan, johon kapteeni vainaja oli
kutsunut meidät kaikki, silloin kun me olimme kaupungissa... Isä oli ja
minä ja velivainajasi. Se oli ensimmäisen "kaartin" juhla ja kapteeni
oli "kaartin" johtaja.

Seeti ei suuttunut. Hän oli vain käynyt hyvin tarkkaavaksi. Tukka
otsalla katseli hän äitiinsä ja vastasi muistavansa juhlat ja
kapteenin. Ja puhe — sanottiinko siinä varmasti niin?

— Minulla on säästössä se lehtikin, jossa juhlasta kirjoitettiin, puhui
äiti keventynein mielin. — Maltapas, minä haen sen, se on kirstussa
kapteenin ja kapteenskan kuvien ympärillä.

— Mitä pirua te sitten salaatte siitä lehdestä. Koko aamun olen sitä
hakenut.

— Kun et ennen ole kysynyt, toistakymmentä vuottahan se on ollut
minulla.

— Ja nyt te vasta saatte suunne auki.

— En osannut tietää... Minä tuon lehden.

— Pitäkää, koska olette pitänyt tähänkin asti. Ilman aikojanne te sinne
kammerratte, en enää tarvitse koko lehteä, jos te vain olette muistanut
puheen oikein.

— No oikein, oikein. Puolustamaan koteja kaarti perustettiin, niin
sanottiin puheessa ja kapteeni sen vahvisti. Puolustamaan koteja,
vaikkapa valalla minä sen vakuutan, viimeisellä tuomiollakin minä...

— Ja huudatte niinkuin olisitte puheissa kuuron kanssa. Kyllä
minulla vielä on tallella kuulo, hyvä kuulo onkin. Olette taitanut
tulla tässä kuulemaan yhtä toista, mutta katsokaakin, ettei se mene
tästä pitemmälle, sillä silloin voi päänne olla höllässä — nyt
on aika sellainen. Älkääkä te hokeko sitä senaikaista kaartia ja
kapteenivainajaa ja talojen suojelemista. Nyt on aika toinen. Ja
nyt on yhteinen päätös ja yhteinen henki. Voivat vielä luulla teitä
porvariksi. Ja sehän te taidatte ollakin.

Poika katsoi läpitunkevasti äitiinsä.

— Työtä minä olen ikäni tehnyt, hätääntyi äiti puhumaan, — siitä asti
kuin kävelemään pääsin. Enkö sitten liene työkansaa...

— Jaa ei se siihen tule, vaan mielipiteihin.

— Työtä ihmisen pitää tehdä, se on minun mielipiteeni...

— Puhutte niin perkeleen orjamaisesti, että oikein iljettää.

— Mitäs minusta, minä menen pian, mutta te lapset... sinä... Jos vielä
mitä tapahtuu!

— Älkää siinä joutavia. Kaikki vastaavat toistensa puolesta eikä ketään
yksistään saada kiinni. Eikä yksityistä vedetä rangaistukseen, eikä
vankiloita enää pidetä.

— Kukas vastaa sitten, jos tulee pahoja tekoja?

— Ei kukaan.

— Kuinka ei kukaan? Totta kai se tekijä, kun hänet saadaan kiinni.

— Olkaa te huoleti, ei ketään saada kiinni, siihen on keksitty keinot.
Ei anneta ylös mitään nimiä, ymmärrättekö! Eikä mitään rangaistuksia
tule.

Äiti seisoi hetkisen ymmällä. Mutta huomatessaan pojan jo lähtevän, hän
tarttui hänen rintapieleensä.

— Ja se on sitten varma, ettei talonväellekään mitään tule? Sinä tiedät
kuinka monta hyvää he ovat meille tehneet ja...

Poika iski sukset permantoon. Nyt hän oli suuttunut.

Äiti ei erottanut, mitä hän sanoi. Äiti oli mennyt aivan pieneksi
ja avuttomaksi. Toivon liekki, joka hetken oli palanut hänelle
ystävällisenä, sammui. Hän muisti, että piti mennä saunaan, kipeä isä
kyseli kylpyä, mutta tuntui samalla siltä kuin vielä olisi pitänyt
viipyä. Ehkä Seeti kuitenkin sanoisi hyvän sanan. Seeti ei ollut paha.
Jollei olisi ollut sitä kauheaa kateutta. Minkätähden pitäisi kaikilla
olla samalla tavalla? Oman sydämensähän ihminen kateudella turmeli.

Mutta Seeti ei enää sanonut mitään, ei hyvää eikä pahaa. Kädessään
sukset astui hän porstuaan ja siitä pihamaalle. Pojat kulkivat
hänen perässään kuin koirat, joita ei oteta haluamalleen retkelle.
Uhkamielisenä painui Seetin pää kotimäen taakse, poikain jäädessä
katsomaan hänen jälkeensä ja äidin seisoessa lämpiävän saunan edustalla.

Ohoi ja hoi! Saakelinmoiselta tuntuikin taas päästä eroon ainaisesta
kysymisestä ja katselemisesta. Sellainen urkkiminen ja kurkistaminen
kodissa vallitsi, ettei siellä uskaltanut ajatellakaan rauhassa.
Sellainen huuhkain se oli äiti, että se otti selvän ajatuksistakin,
joita ei lausuttu. Paras taitaisikin olla tykkänään muuttaa kotoa,
niinkuin Mattilakin oli tehnyt. Ennen perustettiin kaarteja kotien
puolustukseksi — ennen, niin! Nyt oli toista, saamarin toista. Nyt
otettiinkin valta kansan omiin käsiin. Kaartit tarvittiin siihen,
siihen, siihen juuri: kansan valtaan! Ohoi ja hoi, kyllä nyt suksi
luisti, ei vauhti enää tästä parantunut, mutta ei ollut tämä jää
vahvaa, aivan se notkui ja lainehti alla, aivan se vonkui ja ulisi.
Mutta uliskoon! Ulina tästä pian nousee rannoillakin, kunhan tässä
aletaan tehdä oikeutta ja piikit alkavat heilua. Saakelinmoista
elämää täällä olikin vietetty, toiset olivat saaneet käydä koulua
ja rakentaa linnoja asuakseen, mutta nyt tulisikin hallitus toisiin
käsiin. Yhteishenki nyt vallitsisi ja yhteinen päätös eikä ketään
saataisi kiinni. Niin oli säädetty, että nimiä ei mainita. Komitea
vastaa ja keskuskomiteaan voi vedota ja järjestö on vielä komiteojenkin
yläpuolella, ja järjestössä muuttuvat miehet joka viikko, niin ettei
mitenkään saa tietää nimiä tai yksityisiä. Sillä lailla on täysi
varmuus eikä kenellekään yksityiselle toverille voi mitään tapahtua,
ei hengen eikä omaisuuden puolesta. Ainoastaan porvarien veri höyryää,
jahka tästä kansa nousee.

Aseita on, pyssyjä ja piikkejä ja sapeleja on, ja joka kylässä
harjoittavat kaartit. Ja kaikki saalis tasataan, eikä puutetta tule
mistään. Eikä kukaan tule mistään kiinni, kaikki tukevat toisiaan kuin
veljet ja kaverit.

Siinähän se juuri on voima siinä veljeydessä, siinä, ettei ketään
jätetä yksin vastaamaan teoistaan, vaan kaikki vastaavat, tai ei kukaan
vastaa, kun tiukka tulee. Yhteinen päätös on pyhä ja kallis asia ja
kaikki on veljet keskenään... Eikä nimiä saa antaa ylös — komiteaa vain
saa mainita ja keskuskomiteaa ja järjestöä. Ja niissä vaihtuu väki,
ettei kenestäkään saa kiinni. Ainoastaan porvarien veri höyryää. Ohoi
ja hoi!

Kun on toveri, niin ei ole koskaan yksinään. Toverit tukevat aina
toisiaan ja ovat yhdessä. Ei koskaan tarvitse toverin pelätä, aina on
vierellä veli. Kaikki ovat veljet keskenään. Ainoastaan porvarien veri
höyryää!

Näitä hoki Seeti uudelleen ja uudelleen, hiihtäessään kuin voiton
humalassa. Hänen oli kiire toverien luo, hän tiesi aseiden juuri nyt
saapuneen, ehkä jo ensi yönä käytäisiin talon kimppuun — nuoren isännän
kultakellon, sen hän oli katsonut itselleen, niinikään hän tarvitsi
talvipalttoon, nuori isäntä oli pieni mies, mutta kai sen vaatteista
sentään jotakin saisi. Saamari sentään, kuinka ritisi ja ulisi! Ilman
näitä suksia olisi ollut mennyttä. Lumitäplien sisästä katseli kuin
jättiläiskalojen silmiä, siinä ne olivat aivan jään pinnassa. Pieni
tuuli alkoi käydä, se tuprutti lunta ja nosti rannoilta ikäänkuin syviä
huokauksia. Porvarit ne siellä taloissaan huokailevat. Odottakaa,
odottakaa, kaikki, koulunkäyneet ja suuria palkkoja kantavat, kyllä
teidän verenne tästä höyryää! Mutta toveri ei koskaan ole yksin, aina
on rinnalla toveri ja veli.

Yhtäkkiä alkoi Seetin korvaan kuulua tuttua ääntä, ensin hiljemmin,
sitten lujemmin: yksi... kaksi, vasen... vasen... Siellä, siellä
marssi kaarti maantiellä! Ja niin paljon näytti poikia olevan,
saakelinmoisesti heitä oli, varmaan heitä taas oli tullut lisää, ja
kaukaa. Vasen.... vasen! Rinta tulvillaan kiihkoa ja riemua Seeti
lykkäsi sauvoja. Huonoapa oli jää... aivan vettä tirsui esiin. Mutta
pianhan hän onkin perillä. Niemen takaa tulee näkyviin talo. Halloo,
kaverit, täällä tullaan, halloo! Ja nuo tuolla pihalla... niitä
asekuormiako ne ovat? Halloo, halloo! Jopas ovat kaverit huomanneet
hänet... Harjoituskin on mahtanut keskeytyä, koska miehiä alkaa lappaa
rantaan. Kuuluu naurua ja puhetta ja perkeleitä. Ilta alkaa hämärtää,
savu nousee suorana ylös talon piipusta, savun välitse näkyy keltainen
taivaanranta. Kuumalla riemulla tuntee Seeti kuuluvansa tuohon
mahtavaan joukkoon, joka ottaa haltuunsa vallan ja mullistaa maailman.
Heitä on paljon, joka kylässä, joka mökissä ja kaupungit täynnä. Ei ole
mitään, mitä he pelkäisivät tai kunnioittaisivat. Maailma on heidän!

— Oletpas sinä uskaltanut nuorelle jäälle! kuulee hän rannalta Mattilan
äänen.

— Ei kaartilainen pelkää! huutaa hän vastaan. — Mitä perkelettä te
keskeytitte harjoituksen...

Mutta juuri sillä hetkellä risahtaa pahasti hänen allaan. Vesi lyö
korkeana laineena rantaa vasten, murtaen liitoksen maakamaran rajalla.
Rannalla nauretaan ja puhutaan raikkaasta kylvystä. Seeti riuhtoo
kaulaa myöten vedessä. Jään laita risahtaa rikki heti kun siihen
tarttuu. Hän tarttuu uudelleen ja uudelleen. Hän ei saa toista suksista
eroon jalastaan. Rannalla nousee häly ja melu. Miestä lappaa kuin
köyttä. Tuodaan seipäitä, laudanpätkiä, vedetään alas venettä. Juostaan
hakemaan airoja.

— Auttakaa, minä hukun! kuuluu yli noiden kymmenien ihmispäiden, jotka
kihisevät jään laidalla. Jää murtuu murtumistaan heidänkin allaan.
Toiset seisovat polvia myöten vedessä. He paiskaavat hukkuvalle
seipäitä ja laudanpätkiä, he antavat hänelle neuvoja, hän on aivan
lähellä, hänen jalkojensa alla pitäisi tuntua pohjan. Mutta hän ei
löydä tätä pohjaa eikä hän saa käsiinsä pelastavia laudanpätkiä. Hän
huutaa äänellä, joka on kuin teurastettavan eläimen ääni tai kuin
pienen lapsen parkuna. Toverit näkevät, että hän hukkuu tuohon heidän
silmiensä eteen, he eivät voi auttaa, hän hukkuu... hukkuu, heidän
täytyy jättää hänet yksin kuolemaan.

Ja Seeti — silmäinsä edessä sadat toverit ja veljet, näkee hän
kammottavassa avuttomuudessa, ettei kukaan voi häntä tukea, hänen on
yksinään astuttava yli elämän kynnyksen, tuomiolle... tilinteolle,
viimeiselle tuomiolle...

— Auttakaa...!

Sadasta kurkusta kuuluu vastaus rannalta, hädässä juoksevat ja huitovat
kaikki nuo miehet, jotka äsken olivat voimastaan niin varmat.

Yhä epämääräisemmäksi käy hukkuvan huuto elämän rantaa kohti, yhä
heikommin lyö vesi ylös syksyistä kamaraa vasten. Vihdoin ei miehen pää
enää nouse yli veden pinnan, viimeisen kerran heilahtaa käsi, viimeisen
kerran nousevat poreet kiiluvalle mustalle avannolle. Sitten on kaikki
hiljaa, jättiläiskokoinen avanto merkitsee kohtaa, missä väkevä
"kaartilainen" taisteli viimeisen taistelunsa ja missä yksinäisyys
hänet yllätti.

Marraskuussa 1917.




PERINTÖ SYNTYMÄKODISTA


Joulu tuli, liukuen pehmeitä hämäriä iltoja ja yhä pimeneviä öitä
myöten.

Vanhassa Paavolassakin valmistauduttiin tänä vuonna vastaanottamaan
joulua. Kummastuksissaan näkivät ohikulkijat liikettä ja elämää talon
pihamaalla, näkivät kuinka vuoderähjät vaatteineen kannettiin ulos,
kuinka rääsyt, joilla pirtin ikkunat olivat olleet tukitut, otettiin
pois ja sijaan pantiin uudet ruudut. Kaivon arkunkansi korjattiin,
vanha kärrynkori, joka vuosikausia, kesät talvet, oli lahonnut
asetettuna tallin seinää vasten, hävisi yhtäkkiä. Kanat vietiin tuvasta
navettaan, ne kaakattivat niin että kuului kilometrin päähän.

— Onko kuolema mahtanut käydä Paavolassa? kysyivät toisiltaan
ohikulkijat, — vai mitä on tapahtunut?

Ei, kuolema ei ollut käynyt Paavolassa. Vanha, käpertynyt emäntä
torui aitanrappusilla sisarentytärtään, naapurinemäntää, joka
yritti kantaa tunkiolle kaikkinaista ikivanhaa kamaa, ja isäntä
tinki portilla kauppiaan rengiltä edes kymmentä penniä, edes viittä
penniä pois lasiruuduista. Kyläläiset, jotka palasivat kaupungista
jouluostoksiltaan, antoivat Paavolan kohdalla tahallaan hevosen
mennä hiljaa, kuullakseen mitä talossa tapahtui. Sieti sitä siellä
kerran nähdä liikettäkin, vuosikausia oli muinoin niin kaunis talo
rappeutumistaan rappeutunut ja lopulta ollut maantienlaidassa kuin
mikäkin kummitus.

Ei, kuolema ei ollut käynyt talossa, tämä kiire ei tarkoittanut
hautajaisia. Vanhukset elivät, liikkuivat kuin harmaat tontut,
valmistivat emännän sisarentyttären avulla joulunviettoa ja kiroilivat
kirjettä, joka oli tullut ja herättänyt heidät heidän pitkästä
rauhastaan. Mutta kaikki johtui siitä, että sanomissa oli kulkenut
uutinen, kuinka eräs "tunnoton isäntä", nimittäin Paavolan isäntä,
oli ajanut kotiin halkokuormia metsästä ja toimittanut muitakin talon
ajoja hevosella, jonka jalka oli nilkan kohdalta poikki. Paavolassa
ei luettu sanomia, mutta kruununmiehet tulivat taloon, lopettivat
hevosen ja uhkasivat isäntää käräjänkäynnillä. Ja kaksi viikkoa
ennen jouluaattoa poikkeaa sitten Mattilan emäntä, Paavolan emännän
sisarentytär, kirkkotiellään Paavolaan ja tuo kirjeen. Mutta kirje
ei ollut pojilta, Paavolan vanhuksien pojilta. Ne lurjukset eivät
kirjoittaneet vanhuksille, ties millä kulmalla maailmaa olivatkaan,
vaikka olisivat taas istuneet linnassa kaikki kolme. Kirje oli
Paavolan isännän velivainajan pojalta, itse rovasti Paavolalta. Ei
vuosikymmeniin rovasti ollut antanut tietoa itsestään enempää kuin
asessori ja tirehtöörikään, vai mitä ne olivat — niistähän oli kaikista
tullut niin suuria herroja niistä Antti-vainajan pojista, vaikka vallan
kerjäläisinä lähtivät kotitalostaan — ja nyt yhtäkkiä kirjoittaa
rovasti, vanhin pojista kirjeen.

 "Hyvät omaiset siellä vanhassa kotitalossa!

 Jumalan rauhaa toivotan teille pitkästä aikaa. Ei ole tullut
 kirjoitettua, paha kyllä, eikä myöskään käytyä siellä vanhassa
 syntymäkodissa. Monenmoiset työt ja toimet ovat pidätelleet.
 Yhtäkaikki olen silloin tällöin matkustavaisten kautta kuullut,
 että Paavola vielä on pystyssä ja että te, setäni, vaimoinenne yhä
 siellä isännöitsette. Muuan pieni uutinen, joka syksyllä kierteli
 sanomalehdissä, toi taasen elävästi mieleen syntymäkodin, jonka
 viheriöillä ahoilla lapsena paimensin karjaa ja tallinsillalla
 kesäiltoina istuin ja luin katkismusta tai raamattua. Niin ovat vuodet
 haihtuneet kuin sumu ja pian kolkuttaa kuolema ovellemme.

 Minulla ei suinkaan ole valittamista enempää kuin veljillänikään
 Erkillä ja Kustaalla. Jumala on armossaan runsaasti siunannut
 käsialamme. Niinkuin ehkä olette kuulleet, olen minä nyt kolmatta
 vuotta ollut rovastina Rantamaan seurakunnassa, joka on yksi maan
 suurimpia, vanhin poikani on hänkin jo kirkkoherrana ja nuorin
 pojistani on vasta nimitetty apulaisekseni. Myöskin veljeni, Erkki ja
 Kustaa, ovat hyvin menestyneet.

 Mutta kyllin jo näistä kaikista, sillä toivon pian suusanallisesti
 saavani jutella kanssanne siellä Paavolan vanhassa pirtissä, missä
 niin monet yöt lapsena vetelin suloisia unia penkillä tai uunin
 pankolla vaari-vainajan kanssa, sirkan siritellessä nurkassa. Olemme
 nimittäin me veljekset kaikki kolme päättäneet käydä katsomassa
 syntymäkotia ja vanhempiemme hautoja. Kun siitä juuri tänä jouluna
 tulee tasan viisikymmentä vuotta, kun Paavolasta läksimme, olemme
 päättäneet saapua sinne itse joulun aattona ja viipyä molemmat
 joulunpyhät. Toivomme, ettei teillä, hyvät omaiset, ole mitään sitä
 vastaan. Pyydämme, ettette meidän tähtemme näe vaivaa. Arvaan, että
 piiraita paistetaan ja puuroa keitetään niinkuin ennenkin ja että
 kultaisesta kylvystä riittää vieraallekin. Arvaan, että kuusikin
 tuodaan pirttiin lastenlasten iloksi. Siitäpä sitä sitten riittää
 jouluiloa meillekin, jotka lapsensydämellä lähestymme isämme ja
 äitimme kotia. Kyytihevosista pidämme itse huolen. Toivomme saavamme
 viettää jouluyön pirtissä niinkuin ennen muinoin. Vanhetessaan ihminen
 ikävöi lapsuutensa huolettomille tienoille niinkuin tähkä kypsyessään
 painuu juurtaan kohti.

 Toivossa, ettemme sukulaisillemme tuota häiriötä pyynnöllämme,
 saavumme siis Paavolaan jouluaattona. Lähettäen monet terveiset ja
 toivottaen Herran rauhaa

 veljenpoikanne

                                        A.F.S. Paavola."

Häiriötä, sitäpä rovastin kirje vasta tuottikin. Mattilan emännän
kehuskellessa kunniaa, mikä piti tapahtuman talolle, päättelivät
vanhukset, että panevat rovastille menemään kirjeen, jossa kieltävät
herroja tulemasta tällaisiin pieniin paikkoihin joulunvietolle.
Mattilan emäntä lupasi pitää huolen kaikesta, tulla leipomaan piiraat,
toimittaa kotiin kuusen, lähettää luomaan auki tien vaari- ja muori
vainajien haudoille, tädin ei tarvinnut surra mitään, olihan suuri
kunnia koko pitäjän silmissä, että sellaiset herrat kuin asessööri,
tirehtööri ja rovasti olivat Paavolan poikia ja tulisivat setäänsä ja
tätiänsä tervehtimään.

— Tulkoot vain, sanoi isäntä, — kylmillään tapaavat talon. Vai olisin
minä velvollinen odottamaan heitä täällä niinkuin mikäkin pahantekijä
lautamiehiä.

— Vai vielä piiraat ja puurot ja ehkä pahnatkin, pauhasi emäntä. — Ei
tule mitään, ei tule mitään! Kirje pannaan menemään, että pysykööt
siellä missä ovat olleet viisikymmentä vuotta. Oli heistä tarpeeksi
harmia silloin, kun he kakaroina peuhasivat tässä jaloissa!

— Kukas sen sellaisen kirjeen panee menemään? kysyi Mattilan Miina.

— Sinä, kukas muu. Osaavathan lapset teillä selvää kirjoitusta.

— Ja meidän lapset menisivät tekemään sellaista! Ne on käyneet koulut
ja tietävät mitä merkitsevät tirehtöörit ja asessöörit.

Vanha Paavola kirosi, ettei hän välitä pipeistä eikä papeista.
Kenelläkään ei ole asiaa hänelle, vaikka tulisivat omat pojat, niin hän
kääntäisi ne portilta takaisin. Kyllä hän nämäkin herrat tietää. Ne on
saaneet vihiä siitä, että tukkiyhtiöt kyselevät Paavolaa, ja toivovat
nyt joitakin vanhoja perintöosia. Tietenkään ei heillä ole mitään
saamista. Ja jos olisikin ollut, niin ne on jo vanhentuneita, kun ei
niitä viiteenkymmeneen vuoteen ole haettu. On hän ennenvanhaan käynyt
käräjiä siksi paljon, että hän lain tuntee. Kylmillään ne suuret herrat
Paavolan tapaavat, kun saapuvat joulua viettämään. Veisatkoon sitten se
maanmainittu messupappi, niinkuin ennen muinoin poikasena, että raikuu
pirtti. Ei elävää torakkaakaan suurten herrain pidä tavata Paavolassa!
Ja pahasti nauroi isäntä kirjeen kuultuaan.

Mutta oudosti se sentään oli vaikuttanut vanhuksien koko olemukseen.
Oli kuin jotkut kaukaiset kaiut heidän sielujensa pohjalla olisivat
havahtuneet pitkästä unesta ja alkaneet soida. Jonkin päivän he
murjottivat niin vaiti, että olisi luullut heidän mykistyneen.
Vähitellen he alkoivat puhua, ensin vain jonkin sanan päivässä, sitten
joitakin lauseita ja vihdoin he puhuivat yölläkin, syytellen toisiaan.

— Tulevat vaatimaan takaisin tätä Paavolaa.

— Todistakoot, todistakoot. Vaari on kuollut, seppä on kuollut, kaikki
ovat kuolleet, jotka voisivat jotakin meitä vastaan todistaa.

— Kyllä ovat menestyneet maailmassa nämä Antti- ja Maija-vainajien
lapset. Mikähän siinä on, etteivät meidän pojat? Ei ilonpäivää heistä
ole ollut.

— Mitä se puhumisesta paranee.

— Ja vielä kirjoittaa rovasti lapsenlapsista, jotka mukamas leikkisivät
joulukuusen ympärillä...

— Älä siinä itke...

— Enhän minä ole vuosikausiin itkenytkään... Kunhan eivät vaatisi
tilille siitäkin koivikosta, joka oli tässä ennen, se oli korea
koivikko...

— Pitäisi päästä niiden tukkiherrain puheille, jos saisi talon myydyksi
ennenkuin tulevat nämä turilaat — en paremmin sano.

— Voi, voi, missähän ne viettävät joulua meidänkin pojat...

— Jollet siitä lakkaa, niin saat tästä halosta. Varmasti tulevat
vaatimaan takaisin Paavolaa. Pitäisi tavata jotakin lakimiestäkin.
Vaikka kyllä se niin on, että laki viidessäkymmenessä vuodessa
vanhenee, jollei aikoinaan ole valvottu.

— Jospa toimittavat meidät vielä linnaan siitä, että otimme heiltä
talon.

— Heidän oikeutensa on vanhentunut.

— Mutta jos sattuisimme samaan vankilaan poikain kanssa. Jos
sattuisivat istumaan elinkautisina.

— Sinun syytäsi tämä on kaikki tyynni.

— Minunko syytäni? Minäkös heiltä talon vein ja lehmät ja hevoset,
yksinpä heidän isävainajansa kirkkovaatteetkin...?

— Mutta kukas heidät ajoi lumihankeen jouluaattona viisikymmentä vuotta
sitten — häh?

— Sinä riidan nostit! Muistele vain: tämä rovasti, tämä Antti se
veisasi ja sillä oli niin korea ääni, että kelpasikin kuunnella. Niillä
oli kaikilla niin koreat äänet, niinkuin oli niillä vainajillakin.
Oli päästy saunasta pirttiin, silloin sinä sanoit niin rumasti tälle
Antille. Kyllä minä sanatkin muistan, sanonkos...!

— Mutta sinä heidät tuvasta pihalle ajoit, käskit sikoläättiin
viettämään joulua — eikös se niin ollut?

— Mikäs hätä sikoläätissä sitten olisi ollut. Olen minä itsekin kerran
ollut jouluyön sikoläätissä, kun isävainajani humalapäissään salpasi
sinne meidät kaikki lapset..

— Sinulla olikin isä sellainen juopporenttu. Tässä Paavolan suvussa on
aina ollut parempia ihmisiä...

— Niinkuin ne meidänkin pojat. Varkaita ne on ja murhamiehiä. Voi
yhtäkaikki...!

— Ja itkemisestä se sitten paranee. Olisit antanut veli-vainajani
orpolapsille edes leipäpalan mukaan...

Yöt päivät kiduttivat vanhukset itseään ja toisiaan puoli vuosisataa
vanhoilla muistoilla. Jouluaatto läheni heitä kuin viimeisen tuomion
päivä.

       *       *       *       *       *

Kun vihdoin joulun pehmoisessa hämärässä kaksi rekeä ajoi Paavolan
pihamaalle, seisoivat he pyhävaatteissaan hiljaisina ja äänettöminä
pirtin ikkunoissa, kuunnellen kulkusia. Pirtti oli siistittynä käynyt
ikäänkuin entistään suuremmaksi, vaikka kuusikin puolestaan otti
tilaa. Kun rievut ruuduista olivat otetut pois, oli oudon valoisaakin.
Matalista ikkunoista näkyi kolmelta seinältä metsää ja lunta, tuntui
siltä kuin pirtti kuusineen olisi kuulunut samaan metsään.

Mattilan emäntä niiaili portailla suurille herroille ja selitti, että
isäntä ja emäntä jo ovat vanhat... se on heille suuri kunnia, että
niin korkeat herrat tulevat näihin pieniin paikkoihin... Kyllä he
elävät ja ovat kotosalla, pirtissä taitavat ollakin. Hän, niin, hän
on emännän sisarentytär, hän on Mattilan emäntä, taitaa tulla sinne
viisi näitä uusia virstoja, ei ole koskaan oikein mitattu sitä tietä.
Ja heillä on siellä Mattilassa suuremmat paikat niin että jos herrat
tahtoisivat niinkuin tulla sinne joulua viettämään, niin olisi kaikin
puolin mukavaa. Tätä Paavolaa kun kysyvät tukkiyhtiöt, niin ei ole enää
palvelijoita eikä paljon karjaakaan.

— Kiitoksia paljon, mutta kyllä me jäämme tänne syntymäkotiimme, kun
kerran olemme sitä varten tulleet. Katsokaas veljekset, täällä ovat
lovet jäljellä ovenpielessä!

Rovasti se oli joka puhui, vanhukset tunsivat pirttiin asti hänen
heleän, selvän äänensä. Antin äänen, eikä yksin poika-Antin, vaan
isä-Antinkin, hänen, joka kuudettakymmentä vuotta jo oli maannut
haudassa! Emännän huulet vapisivat, isännän kasvot olivat käyneet kovin
kalpeiksi. Sisarentytär tuli touhuten ovesta ja kuiskasi nopeaan:

— Eivät ne tule Mattilaan, täällä tahtovat olla, teitä kysyvät, eivät
ole suuttuneita, vaan kovin hyvänlaisia. Ovenpieltä tarkastavat ja
mittailevat pituuttaan vanhojen merkkien mukaan, tuntevat joka merkin
minkä isä on pannut ja minkä äiti. Kovin niillä on komeat turkit...

— Eivätkö ole suuttuneita? pääsi emännältä.

Neljä iloista ihmistä tuli pirttiin, kolme vanhaa ja yksi nuori. Vanhat
paljastivat päänsä ikäänkuin olisivat astuneet kirkkoon ja jäivät
ovensuuhun katselemaan niinkuin eivät milloinkaan olisi nähneet mitään
niin merkillistä kuin tämä pirtti. He hymyilivät, huudahtelivat,
naurahtelivat, pyyhkivät silmiään ja ilostuivat joka asiasta. Kaikki
oli niinkuin ennen, he eivät vain olleet muistaneet, että pirtti
oli näin suuri ja näin matala. Vanha muuri oli paikoillaan, aivan
samanlaisena, ainoastaan paljon mustempana, ja portaat, jotka veivät
ylös, aivan samat! Niistä oli lapsena ollut niin vaikea päästä... Ja
orret katossa olivat samat... Ja seinäkaappi! Tuossa seisoi äidin
rukki! Ja penkit olivat tutut... Oliko nähty komeampia penkkejä!

— No mutta tuossahan ovat isäntä ja emäntäkin — on jo vähän hämärää —,
Jumalan rauha teille, setä ja emäntä. Ohhoh, olettepa te vanhentuneet.
Mutta kas, kas, eikös emännällä ole yllä vanha tuttu rippipuku ja
eikös tämä ole se esiliina, johon kerran riipaistiin omenoita pappilan
puutarhasta, taimmaisista puista, salaa, kun oltiin kirjoituttamassa
ripille... Ja ihanhan isännällä on kuin isävainajan juhlapuku,
muutenkin olette niin hänen näköisensä... On se taas mukavaa tavata...
Ihmeelliset ovat Herran tiet.

Rovastilla oli kyyneleet silmissä, kun hän kätteli sukulaisiaan.

— Vieläköhän täällä nurkassa on se luuta, josta aina otettiin varvut,
kun minun piti saada selkääni! sanoi asessori nauraen.

Hän oli niin leikkisä mies.

Isäntä katseli kulmiensa alta herrojen mutkiin. Pilkkanaanko he heitä
pitivät, kun tuolla tavalla kaivelivat joka nurkan? Vai tahtoivatko
he naurun ja leikkipuheen varjossa tutkia missä kunnossa talo oli ja
miten paljon heidän piti siitä pyytää? Miten sen asian mahtoikaan olla
— mahtoikohan laki vanheta viidessäkymmenessä vuodessa?

Taitaisi vain olla parasta toisen kerran panna nämä samaiset Paavolan
pojat menemään hankeen jouluaattona. Isännältä oli kuitenkin tänään
oudosti sanomisen kurssi poissa. Hän ei koko tässä tuvassa tuntenut
olevansa kotona, olivat sen niin pesseet ja kolunneet. Se oli kai
sitten sitä "lapsen mieltä", mistä rovasti oli kirjoittanut, tuo
istuskeleminen penkillä ja ihmetteleminen ja muisteleminen mitä siinä
milloinkin tehtiin. "Tuossa oli äidin jakkara, siinä hän aina kuori
potaatteja... Tuossa istui isä ja luki saarnan — vieläköhän se vanha
postilla on jäljellä?... Tästä orresta riippui kehto, siinä me kaikki
aikoinamme lepäsimme, äiti kiikutti kehrätessään... Ja leipäsalot
ovat aivan samassa paikassa kuin ennenkin — silloin oli vain niin
harvoin selvää viljaa... Muistatteko kun sekin sydänmaan vaimo tuli
tänne — se oli vähää ennen joulua —, se tunki lapsineen muurin
kupeelle, se laahautui sinne nelinryömin, ne söivät meidän käsistämme
perunan kuoretkin, aamulla oli kerjäläisäiti kuolleena. Ne olivat
kovia aikoja... Vieläköhän se on jäljellä se suuri huhmari, missä
meilläkin survottiin pettua?" Emäntä innostui vastailemaan vieraiden
kysymyksiin. Kaiketi ne kaikki olivat jäljellä, sekä jakkarat että
huhmarit ja raamatut, ei niitä täältä mihinkään oltu kuljetettu,
tuolla puodissa olivat viinapannutkin, se Miina niitä tässä juuri
joulun alla oli uhannut myydä kuparisepälle kaupunkiin. Vihdoin emäntä
kysyi, eivätkö herrat tietäneet pojista mitään, heidän pojistaan,
joista ei viiteen vuoteen ollut kuulunut mitään. Heitäkin oli kolme —
yhdeksästä lapsesta olivat nämä kolme jääneet eloon, nuorin, Lauri,
kääntyi juhannuksesta kolmannelle kymmenelle. Mitäpä herrat olisivat
tietäneet, mutta he lupasivat koettaa ottaa heistä selvää ja äiti
pyyhki jo silmiään ikäänkuin olisi saanut heiltä terveisiä. Tirehtöörin
poika, se nuoriherra joka oli mukana, keksittiin olevan heidän Laurinsa
näköinen, ja tosiaanhan hän olikin, kuinka lieneekin ollut, ja hän
kävi maanviljelyskoulua. Tälle nuorelleherralle näytettiin kaikkea,
hän ei koskaan ollut käynyt tällaisessa metsänkorvessa, hän oli nähnyt
savupirtinkin vain kuvissa. Emäntä pyyhkieli silmiään ja alkoi kantaa
pöytään jouluruokia.

Kun herrat olivat aikansa nauraneet ja muistelleet, kävivät he
hiljaisiksi. Astellessaan saunaan pysähtyivät he pihamaalle,
silmäilivät luhistuvia aittoja, etsivät katseillaan tuttuja kiviä ja
kuuntelivat loputtomien metsien huokausta lähestyvässä jouluyössä.
Taisivat kaivata koivikkoakin. Isäntä oli mennyt ikkunan ääreen, minne
he olivat jättäneet kauluksensa ja muut irralliset kapineensa, ja
punnitsi kädessään rovastin kultakelloa, koettaen ottaa kynnellään
auki kantta. Olipa siinä kelloa, miten paljon lieneekään maksanut,
ei olisi pitänyt himoita lisää tätä maallista tavaraa, oli sitä
riittämiin asti, sen kyllä näistäkin pikkukapistuksista näki. Sille
maanviljelyskoululaiselle kaiketi ne tätä Paavolaa tahtoivat. Mutta
kyllä oli se laki vanhentunut, mikä siihen olisi auttanut. Kun velka
vanheni kymmenessä vuodessa, niin kai se talon omistusoikeus toki
viidessäkymmenessä!

Yhä vain seisoivat herrat pihamaalla. Tuskin kymmentä askelta he olivat
ehtineet kaivon kohdalta vaateaitan kohdalle. Siinä sitä ihmeteltiin
ruumislautaa katonrajassa ja kaiketi taas muisteltiin, ketkä sillä
olivat levänneet. Olihan siinä kaupungin herroille katselemista. Ja
tuokin nuoriherra luuli itsestään tulevan maanmiehen, kun noin suu auki
töllisteli joka paikkaa. Isäntä tarkasteli tihruisen lampun valossa
pientä kauluksennappia ja koetti saada selvää, oliko sekin kultaa, kun
herrat vihdoinkin kumarsivat päänsä sisään saunan ovesta. Siinä sitä
kaiketi taas ihmettelemistä — musta sauna se oli.

— Sinne jäivät, toimitti emäntä, — tahtoivat olla yksinään.
Ihmettelivät vain kuinka pieni sauna oli, sitten olivat ihan hiljakseen.

— Kyllä sinä nyt syötät ja hyppäät, sanoi isäntä, — mutta mitäs sitten,
kun ajavat meidät mäelle. Kyllä sen pian kuulet.

— Taisi tulla tehdyksi heille vääryyttä.

— Vai vääryyttä — oikeus ja laki itse määräsi minut holhoojaksi. Pidä
sinä suusi kiinni.

— Mutta minä ajoin lumihankeen jouluaattona enkä antanut leipäpalaakaan
mukaan...

Isäntä vaikeni.

       *       *       *       *       *

Illalla kaikui Paavolan pirtissä veisuu kuin parhaimmassakin kirkossa.
Talonväet eivät olleet vuosikausiin kuulleet virttä ja rovastin mahtava
ääni tunki luihin ja ytimiin asti. Työlästä siinä oli taistella
vastaan. Emäntä itki niin että hänen piipattava hyttysenäänensä
yhtämittaa katkeili ja isännänkin täytyi jo vetäistä hihallaan
nenäänsä. Tihruisen lampun ja sammuvan hiilloksen valossa istuivat
sukulaiset viidenkymmenen vuoden eron jälkeen yhdessä. Nuoriherra,
jolla ei ollut muistoja siltä ajalta, haukotteli, oikaisihe pahnoille
permannolla ja nukkui.

Tuli hiljainen yö. Vieraat olivat tuvassa ja vanhukset kamarissaan.

Isäntä asteli sukkasillaan pitkin permantoa ja tarkasteli kitupiikki
kädessä rakoja siltapalkkien välillä. Varmaan näkyi, että palkkeja
oli liikuteltu. Jos herrat yhtäkkiä tulisivat, kysyisivät rahoja,
vaatisivat nähdäkseen kirstun, ja kun eivät löytäisi sieltä mitään,
tarkastaisivat uuninnurkat ja nostaisivat lattiapalkkeja! Ettei hän
kuitenkin vienyt rahoja talliin tai aittaan!

Herrat tuvassa eivät nukkuneet. Selvästi siellä liikuttiin. Valokin
näkyi pimeään porstuaan. Kuului ryskettä ja pauketta. Isäntä lakkasi
vartioimasta aarteitaan ja kuunteli. Etteiväthän vain polttaisi koko
taloa.

Vanhan Paavolan kädet vapisivat.

— Pysy sinä paikoillasi ja katso, ettei kukaan mene lattian alle,
sihisi hän vaimolleen.

— Älä sammuta lamppua, rukoili emäntä.

— Ja vielä tässä öljyä polttamaan...

Isäntä kompuroi halko kädessä läpi pimeän porstuan tuvan ovelle. Siinä
hän kuunteli. Tuntui siltä kuin olisi naurettu, tai kukaties itketty.
Hän raotti ovea ja näki heleän pystyvalkean valossa jotakin valkoista.
Naurettiin todella, tai itkettiin. Isäntä astui sisään halko kädessä.
Hänen silmänsä sattui olkiläjään: vanhat herrat istuivat piirissä ja
nauroivat, tai lienevätkö itkeneet. Nuoriherra nukkui. Hän oli niin
Lauri pojan näköinen, että halko kolahti maahan isännän kädestä.
Yövaatteissaan kyyröttävät herrat katsahtivat oljiltaan vanhukseen.
Silloin isäntä uudestaan koppasi halon käteensä, hänen silmänsä
verestivät ja ääni vapisi:

— Oletteko te tulleet tänne taloa polttamaan vai murhaamaan minua ja
emäntää vai mitä te täältä haette? Menkää pois, taloa ei anneta teille,
saatte mennä Mattilaan, siellä on suuremmat paikat ja koulunkäyneet
lapset...

Isännän ääni oli alentumistaan alentunut. Vanha rovasti nousi.

— Vai aikoo isäntä toisen kerran ajaa meidät jouluaattona
syntymäkodistamme talvipakkaseen.

— Toisessa talossa on suurille herroille suuremmat paikat...

— Emme ole tulleet hakemaan suuria paikkoja, vaan syntymäkotia.

Halko kolahti nurkkaan.

— Me olemme tässä olleet pienellä metsästyksellä, sanoi asessori
leikillisesti, — vaikka hyvin huonolla menestyksellä. Emme ole nytkään
turvassa: katosta tippuu lakkaamatta.

Asessori purskahti nauruun.

Mutta rovasti alkoi vakavana astella edestakaisin lattialla, sitten hän
pukeutui ja kutsui isännän lisäksi emännän pirttiin. Ja istuen heidän
rinnallaan penkillä, hän puhui heille lempeästi.

— Olemme, me veljekset, lapsenmielellä lähestyneet tätä lapsuudenkotia
emmekä suinkaan vihamielisissä aikeissa. Tarkoituksemme ei ole ollut
tulla pyytämään sitä mikä oikeudella meille kuuluu, nimittäin tätä
Paavolan taloa, vaan ainoastaan saada viettää täällä pyhä yö ja
sitä seuraavat pyhät päivät. Tänä yönä kuitenkin, taistellessamme
kutsumattomien vieraiden kanssa, tai ehkäpä oikeammin sanoen pirtin
alkuasukkaiden kanssa, jotka pitivät meitä tungettelijoina, on
mieleemme johtunut, että pitäisi pelastaa tämä syntymäkoti joutumasta
vieraihin käsiin. Ja kun Kustaalla on poika, joka haluaa maamieheksi
niin...

Isäntä liikahti levottomasti ja odotti suunvuoroa.

— Isäntä aikoo sanoa, että tämän olette arvannut, että juuri tämän
perustuksella kutsuitte meitä äsken ryöväreiksi ja murhamiehiksi...

— Antti hoi, huudahti asessori, — täytyypä myöntää, että olemme olleet
murhatyössä, vaikka huonolla menestyksellä...

— Tarkoituksemme, jatkoi rovasti, — on kuitenkin ollut rahalla ja
hinnalla saada ostaa tämä talo, ja teille, setä ja emäntä, tietenkin
turvaamme asunnon ja elannon kuolinpäiväänne.

Kaiken jouluyötä valaisi pystyvalkean loimu hankea Paavolan
pirtinakkunoiden alla. Sukulaiset kävivät läpi puolen vuosisadan
vanhoja muistojaan ja selvittelivät välejään. Kuului siinä vuoronperään
vanhan Paavolan kiukkuinen vetoaminen lakiin, rovastin opettavaiset ja
lempeät nuhteet, asessorin leikkipuhe, tirehtöörin viisaat huomautukset
ja emännän itku.

Mutta kun kukko, joka oli viety navettaan, tässä maanpakolaisuudessaan
korotti äänensä ja ilmoitti jouluaamun koittaneen, sykki sukulaisten
rinnassa kuin yksi sydän. Nyt tuppasi vuorostaan vanhaa Paavolaa
itkettämään. Rovasti uhkasi ottaa hänet rekeen rinnalleen ajaessaan
joulukirkkoon. Emäntä puolestaan vuoroin nauroi, vuoroin pyyhki
kyyneliään. Hän ei ollut nauranut vuosikausiin ja nyt lupasi asessori
kustantaa hänet kaupunkiin tervehtimään rouvaansa ja näkemään junaa.
Kun nuoriherra heräsi oljillaan, sanottiin hänelle:

— Mitäs sinä sanot, jos saat joululahjaksi tämän Paavolan talon? Niin,
niin, sinä saat sellaisen joululahjan. Näytä vain, että sinusta tulee
mies ja että teet siitä mallitalon.

Nuoriherra hieroi silmiään ja katseli hämmästyneenä ympärilleen. Hän
nähtävästi ei muistanut missä oli.

— Kuinka tämä nuoriherra onkin niin meidän Laurin näköinen! huokaili
Paavolan muori.

Odotettiin herrojen kyytimiehiä. Asetettiin palavat lamput ikkunoihin.
Milloin kuului virren sävel pirtistä, milloin pihamaalta, milloin
portilta. Ensimmäisten kirkkomiesten kulkuset lähenivät jo hiljaa
helisten kylästä.

— Eipä olekaan moniin jouluaamuihin ollut valkeaa Paavolan pirtin
ikkunoissa, sanoi isäntä.

Muori oli keittänyt kahvit ja puheli pojistaan. Rovasti lupasi
uudelleen ottaa heistä selvää, Jumalan avulla. Sitten hän veisasi
virrenvärssyn niin että seinät tärisivät. Yhtäkkiä hän kääntyi
veljenpoikansa puoleen ja lausui:

— Sinä olet tänä jouluna, rakas lapsi, saanut kalliin lahjan: isiesi
kodin. Tuskin vielä aavistat mitä tämä lahja sisältää. Mutta tahdon
kuitenkin samalla antaa sinulle opetuksen, joka ainakin minulle on
ollut paras perintö lapsuuteni kodista ja josta saan kiittää kaikkea
menestystäni maailmassa. Kuulkaa kaikki, sillä kertomukseni sitä
ansaitsee. Jouluyönä viisikymmentä vuotta sitten, kun minä ynnä veljeni
ja sisareni vilusta väristen kyyrötimme heinäladossa maantien laidassa,
odotellen aamunkoittoa ja kirkkomiehiä, nukahdin minä pieneksi hetkeksi
ja näin ihmeellisen unen. Olin olevinani pieni lapsi ja nukkuvinani
kehdossa. Silloin tuli äiti luokseni puettuna valkoisiin vaatteisiin,
niinkuin olimme nähneet hänet arkussa, pani kätensä päälaelleni ja
sanoi: "älä pelkää, lapseni, ei hiuskaan putoa päästäsi ilman Jumalan
tahtoa. Vihaa valhetta ja pysy totuudessa, se opetus on perintösi
syntymäkodista, jos sitä noudatat, käy sinun hyvin." Minä heräsin, äiti
oli poissa.

Rovasti vaikeni, kaikki muutkin olivat ääneti. Muorin nyyhkytys kuului
väkivaltaisena läpi hiljaisuuden.

Vihdoin alkoi kulkusten helinä sekaantua pirtin hiljaisuuteen. Oli aika
lähteä joulukirkkoon.




ALIINA KUKKURI JA KAARLO SUONPERÄ


Nyt kohta kymmenen vuotta olivat Aliina Kukkuri ja Kaarlo Suonperä
katselleet toisiaan — eikä siitä vain ollut syntynyt valmista. Pitäjä
oli jo aivan tuskastunut tähän kihlaukseen, josta ei tullut mitään.

Kun pulska nuori pehtori kymmenen vuotta sitten saapui Kukkuriin,
pidettiin aivan selvänä, ettei ylpeä Aliina jaksaisi vastustaa hänen
kauneuttaan, ja toiselta puolen, ettei pehtori saattaisi seisoa vastaan
Kukkurin taloa ja Aliinan rahoja, vaikk'ei Aliina itse ollutkaan
kaunis ja vaikka hän oli koko joukon vanhempi pehtoria. He nyt
olivat kuin toisiaan varten luodut! Aliina tarvitsi miehistä apua,
olihan se nähty millä lailla hän oli taloa asunut ne kolme vuotta,
jotka Kukkuri isännän kuoleman jälkeen oli ollut ilman pehtoria, ja
Kaarlo Suonperä taas tarvitsi taloa. Oma talo — toki se oli jokaisen
nuoren maanviljelijän lopullinen pyrkimys. Sitä parempi sitten mitä
aikaisemmin pääsi siihen käsiksi. Ja Kukkuri, sehän oli siinä nyt aivan
kämmenellä — lääniä kuin Ameriikan aarnioissa!

Kuin omaa työtään näyttikin nuori pehtori tekevän. Hänen ikkunoissaan
syttyi ensinnä talviaamuina tuli ja hän se illoin viimeisenä kierteli
talon piiriä, kintereillään Vahti, Aliinan koira. Aliinan kamarissa
heilahtelivat uutimet. Ikkuna oli hänen näkötorninsa, siitä pani hän
kaikki merkille, sekä sen mitä tapahtui kotona että sen mikä tapahtui
kylällä ja maantiellä. Pitäjällä taas tiedettiin tarkkaan Kukkurin
asiat. Ulla, Kukkurin sairas tytär, joka vain kepin varassa liikkui
kotosalla, hänkin kuului kovin toimittavan Aliinaa Suonperälle.
Pehtori oli näet voittanut hänet sillä, että silloin tällöin vei
hänet hevosella kirkkoon. Ulla oli tyytyväinen niin vähään, Aliina
oli vaativaisempi. Sopi, kuten sanottu, tähän Suonperään vain tyytyä.
Alussa näyttikin kaikki käyvän hyvin. Ankara Aliina ikäänkuin nöyrtyi
ja nuorentui. Hän laski ompeluseurassa leikkiä Raunilan emännän
käsityöstä, joka ei milloinkaan tahtonut valmistua, Raunilan emäntä kun
ei ollut mikään käsityöihminen. Pitäjän naiset kuulivat ensi kerran
Aliinan nauravan, hänen levittäessään auki sen vaivaisen lapsenpaidan,
jota Raunilan emäntä koko vuoden oli ompeluseuroissa hypistellyt. Ja
Aliina nauroi niin, että raikui — tietenkin tämä tapahtui silloin,
kun ei emäntä itse ollut saapuvilla. Suonperä oli opettanut Aliinan
nauramaan! Tiedettiin Aliinan nykyään käyvän hartaasti navetassa ja
tallissa. Kun pehtori toi varsat jaloittelemaan takapihalle, seisoi
Aliina aitan portailla ja pilkkosi leipää. Siihen pehtori sitten
talutti ne saamaan osansa. Uusi elämä oli kerrassaan pehtorin mukana
alkanut Kukkurissa. Kerran sattui ruustinna kirkonmäellä näkemään,
kuinka neiti Kukkuri ja pehtori tervehtivät toisiaan — yhdessä eivät
he koskaan saapuneet kirkkoon, nähtävästi varovaisuuden vuoksi
heidän tulollaan aina oli noin kymmenen minuutin väli. Hymyiltiin ja
puhuttiin vasikasta, joka oli pantu juomaan Aliinan-päiviä varten.
Aliinan-päivien vasikanpaistit olivat kuuluisat kautta monen pitäjän
ja siitä Aliina siinä kirkonmäelläkin huomautti pehtorille, ettei
pitänyt kitsastella: täysimaitoa piti antaa vain. Ja hänellä oli
vielä omat salaisuutensa, joiden kautta hän sai ne Aliinan-päivän
vasikanpaistit niin maukkaiksi, että "kielensä oli niellä", kun niitä
söi, niinkuin tohtorin oli tapana sanoa. Tohtori piti hyvästä ruuasta
ja oli leikkisä. Hänellä oli tapana paastota kaksi päivää ennen neiti
Kukkurin nimipäiväkemuja ja sairastaa toiset kaksi niiden jälkeen.
Niin kerrottiin leikillä, eikä se niin pelkkää leikkiä ollutkaan.
Mutta sen ymmärsi, että Aliinalle jo nimipäivien suuren maineen vuoksi
oli tärkeää saada vasikanpaisti kunnolliseksi — ja muutenkin oli
vieraanvaraisuus aina kuulunut talon tapoihin, aina oli portviiniäkin
kotosalla, sekä kalliimpaa että halvempaa lajia. Ruustinna likeni
ystävällisenä ja uteliaana nuoria ja urkki leikillisesti neiti
Kukkurin salaisuutta: mitä hän teki, kun se vasikanliha tuli niin
makeaa? Ruustinna tiesi, ettei Aliina ilmaisisi salaisuuttaan, hän
oli sitä monet vuodet turhaan kysynyt. Tällä kertaa hänelle oli
yhdentekevä koko vasikanpaistisalaisuus — hän halusi tietää nuorenparin
sydämensalaisuutta!

Suuri oli sentähden hänen hämmästyksensä, kun Aliina hymähti, avasi
suunsa ja sanoi:

— Se on niin, tavallaan, että koko salaisuus on siinä, että panee
maidon joukkoon kananmunan... Niin, aina vain kananmunan, kun vasikka
juo. Se on sille niin mieluista ruokaa, että se oikein kieli kippurassa
korjaa munan siitä lämpimän maidon päältä... tavallaan.

Aliina naurahti ja näytti kädellään, miten vasikan kieli kiertyi
ottamaan munaa. Jaa-ah, jaa-ah, vai munia... Ja siihen aikaan vuotta,
juuri joulun jälkeen. Ruustinna päivitteli ja huojutti päätään.
Hyvä, ettei hän vahingossa onnitellut. Ihan oli onnentoivotus
luiskahtamaisillaan hänen kieleltään, niin varma hän nyt oli
kihlauksesta. Ja saarnan aikana hän päätteli, että hänen silkkipukunsa
oli uusittava häihin. Niistä tulisi tietysti suuret häät, kaksi-,
kolmesataa henkeä — kuinkas muuten!

Ei kestänyt kauan ennenkuin muutkin pitäjän naiset suunnittelivat
pukuasioitaan lukuunottaen Kukkurin suuret häät. Niin rakastunut
oli jo Aliina, että hän lörpötteli maailmalle ainoan salaisuutensa,
salaisuuden nimipäiväpaisteistaan!

Sekä Aliina että pehtori olivat kyllä itsekin alunpitäen huomanneet
asiain tilan. Heidän makuuhuoneidensa ikkunat olivat vastapäätä
toisiaan, toisen uudessa rivissä, toisen vanhassa, ahdas pihamaa vain
välissä. Uutimen takaa seurasivat he toinen toistensa liikkeitä. He
panivat merkille milloin toinen tuli ja meni, milloin aamulla sytytti
tulta, milloin illalla sammutti valon. He tiesivät milloin heille tuli
joku vieras tai muu asiamies, he huomasivat heti, milloin heidän yllään
oli jotakin uutta. Suonperä osti vihreän huopahatun — oikein kauniin ja
muodikkaan. Aliina läksi paikalla kirkonkylän suurimpaan kauppapuotiin
kysymään sukkalankaa ja otti samalla selkoa naisten hattujen hinnoista.
Sivumennen hän kysyi miesten hattujen hintoja. Ohhoh, vai viisitoista
maksoivat tuollaiset vihreät. Olipa niillä hintaa, eivätkö vain liene
olleet arat auringonpaisteelle. Tavallaan. Suonperä oli ostanut uuden
kravatin, heleän sinisen, hyvin kauniin. Nuorisoseuran iltamassa Aliina
näki sen toisesta päästä salia toiseen. Ei missään kauppapuodissa
kirkonkylässä ollut sellaista. Suonperä hankki itselleen lyhyen vihreän
takin, samanlaisen, jommoinen tohtorilla oli. Oli hänellä makua, Kaarlo
Suonperällä, tavallaan, sitä ei voinut kieltää. Kyllähän hän pukimiensa
puolesta olisi menetellyt, herran näköinen hän oli, ei yhdestäkään
kirkonkylän herrasta hän jäänyt jäljelle, tavallaan, ei Saariholman
herroistakaan, jotka kävivät joka vuosi ulkomailla. Olisipa hän vain
ollut... edes... edes agronomi! Se oli sentään jokin arvo, mutta
pehtori!

Aliina päristeli sieraimiaan niinkuin eläin, joka on vienyt kuononsa
ruohojen läheisyyteen, jotka eivät kelpaa syötäviksi. Jos rupeaisi
kutsumaan Suonperää isännöitsijäksi? Mutta mitäpä se siitä paranisi!
Miksei hän ollut keksinyt yksintein, alusta alkaen, kutsuttaa häntä
agronomiksi, silloinpa hän olisi ollut agronomi. Agronomiksipa oli
kutsuttu sitäkin sälliä, joka täällä toissavuonna mahtaili pitäjällä,
aukaisi linjoja ihmisten pihamaiden läpi ja kaadatti komeat puut, jos
ne sattuivat hänen linjojensa tielle. Juoda se herra osasi ja yhtä
toista muutakin. Tutkintoja ei hän suinkaan ollut suorittanut, ja
agronomiksi kutsuttiin. Tämä Kaarlo oli toki käynyt maanviljelyskoulut
ja meijerikoulut ja — monenlaisia todistuksia kotelossa vain oli
ollut, silloin kun hän haki Kukkuriin. Ja hyvät numerot niissä
oli ollut, sanoi Anttikin, lankomies, joka kävi läpi paperit. Ja
kaikenlaisiin luottamustoimiin oli Suonperää käytetty, niinkuin
siihenkin toverikunnan puheenjohtajantoimeen, eikä suinkaan siihen
tyhmintä valittu. Tyhmää oli ollut, ettei Suonperää oltu ruvettu
kutsumaan agronomiksi. Antin syytä se oli, Antti oli sanonut, että on
parasta kutsua pehtoriksi vain, ettei ala liiaksi mahtailla. Aliina
oli ajatellut "isännöitsijää", mutta siihen oli Miina-sisaren mies,
se lanko, sanonut, että paras olla varovainen — luulee vielä yhtäkkiä
pääsevänsä isännäksi. Aliina muisti ikänsä mitä hän vastasi: "eihän tuo
toki sellainen metsäläinen liene, ettei tiedä Kukkurin isäntien aina
lähteneen sieltä ylimmästä päästä..." Kutsuttakoon häntä vain vaikkapa
voudiksi.

Ja nyt he asuivat siinä vastakkain, Kukkurin omistaja ja hänen
pehtorinsa. Aliina tunsi hänen askeleensa, ne olivat aina niin
toimeliaat. Aliina näki hänen hetkeksi pysähtyvän ovenpieleen
puhdistamaan saappaitaan ennenkuin astui sisään, näki hänen tarttuvan
kaljatuoppiin pöydällään, juovan syvään ja taasen päästävän tuopin
pöydälle. Huonostipa se Annastiina hoiti kukat hänen ikkunallaan,
joitakin vaivaisia runkoja siellä vain häämötti. Ja pitipä tehdä
sahtiakin joskus... ja rievää kakkoa.

Raunilan Emma oli saanut maisterin, vaikka hänellä olikin äiti, joka ei
osannut neuloa lapsenpaitaa. Kauniita käsitöitä toki oli Kukkurissa,
jos mitä uusia malleja tuli lehtienkin mukana, niin heti ne neulottiin,
sellaista mallia ei toki ollut, jota ei Aliina olisi osannut neuloa.
Viimein oli ollut kovin kaunis kirjoituspöytämatto — vihreä oksa ja
siinä linnunpesä. Olikohan Kaarlolla kirjoituspöytämattoa? Täytyipä
tiedustella Annastiinalta.

Kaarlo! Kummallisesti ajatukset kulkivat. Joskus tuli sanotuksi
Kaarloksi. Kaarlo Konsta oli hänen koko nimensä, hän kirjoitti sen
K.K. Suonperä. Kalosseissa oli K.S. Ne olivat hyvät uudet kalossit,
Aliina oli huomannut ne nuorisoseuran talolla viimein iltamassa.
Päällystakissa oli suuri silkillä ommeltu kilpi, jossa niinikään oli
K.S. Olikohan pehtorilla sisarta? Morsian sen kai oli tehnyt. Naiset
olivat niin hulluja. Naimisiin oli sellainen kiire, ja mitäpä siitä
sitten tuli muuta kuin onnettomuutta. Murheeseenpa äiti-vainajakin oli
ennen aikojaan kuollut — isä joi, mitäs muuta. Äiti oli kai aikoinaan
tarkoittanut jotakin toista, hänet pakotettiin tälle. Ja siinähän tuo
oli mennyt. Kuka sen olisi taannut, että se köyhä mies, jota hän muka
piti niin kauniina, oli sen parempi. Oma valta silloin oli, kun oli
yksin. Tavallaan.

— Neiti tulisi katsomaan varsoja! kuului pihamaalta ääni, joka
soi suloisena kuin kiusaajan ääni. — Virma... Putte... Suleima...
tse-tse tänne... Emäntä tuo leipää... Tshe-tse-tse... no, ei saa...
soh-soh-soh...

Sillä lailla pehtori soitteli kuin huilua, astellessaan pitkin
pihaa, juoksi varsojen kanssa kilpaa, suojeli Aliinaa, etteivät ne
päässeet potkimaan ja toi ne vihdoin, otsaharjasta taluttaen, Aliinan
eteen. Soh-soh-soh, ihan olivat kädet syödä. Aliina nauroi, pisteli
leivänpalasia niin nopeaan kuin jaksoi hevosten huulten väliin ja
ihmetteli Vahtia, että sillekin nyt kelpasi leipä.

— Tuosta se tulee juoksija tuosta Suleimasta. Kerrassa juoksija. Siinä
hevosessa sitä on mallia! Niin sillä pitää olla muodot ja suhteet kuin
ihmisen ajatus... soh-soh-soh... Eläinlääkärikin sanoi... no-no-no, ei
saa, ei saa! Kerrassa hyvämallinen hevonen.

Aliina nosti silmänsä ja näki muijain kasvoja kaikissa ikkunoissa.
Olivatkin nuo työväenasunnot niin pahasti kaikki talon piirissä!
Annastiina tuli pehtorinrakennuksen portaille. Aliinasta tuntui, että
hän nauroi. Ei ikimaailmassa sitä saataisi sanoa, että Kukkurin tytär
sulhasten puutteessa nai pehtorinsa!

Suonperä jäi ihmeissään katsomaan emäntänsä jälkeen. Tuossa tuo laiha
kuikka mennä piiperteli pihan poikki. Mikä ihme häneen lensi? Juuri
seisottiin kaikessa ystävyydessä ja hymyilyäkin teki ankara suu, kun
yhtäkkiä huulet menevät suppuun, pää keikahtaa ja hän tyrkkäisee
Suleiman menemään niin että jollei olisi väkevänpuoleinen hevosenalku,
niin lentäisi kellarinseinään. Kerrassa. Soh-soh-soh, Suleimaaa...
ei, ei tule allekirjoittaneelle naimakauppoja tästä talosta. Ottakoon
vain isännän sieltä yläpäästä, niinkuin kuuluu uhanneen. Niinhän se
tämä neiti on ruma ja kalvas kuin kuolema. Kerrassa. Vanha... ja
pahansisuinen ja totinen... Kerrassa. Per... ihan tulee kiroussanoja
huulille, kun häntä ajattelee, vaikka äiti-vainaja ne leimasi niin
suureksi synniksi. Eikä hänestä mitään kunnollista emäntääkään tule,
tästä neiti Kukkurista. Niitä hienompia käsitöitäänhän hän vain tekee
ja syöttää pitäjäiäisille nimipäiväpaisteja. Per... Väkisinkin tässä
tulee jumalanpilkkaajaksi. Ei, parasta ruveta ajattelemaan taloa ja
katsella pitäjän tyttöjä. Kerrassa. Helkkari sentään, hän menee ja
ottaa Siivikkalan Elsan. Talo ei ole pienempi Kukkuria, mutta Elsa on
tähän... tähän Kukkurin neitiin verrattuna niinkuin punaposkinen omena
potaatinmukulaan. Kerrassa. Tosin Siivikkalassa oli paljon lapsia.
Olisipa ollut terve tämä Kukkurin Ulla-tytär. Se se oli luonteva
ihminen ja kauniskin oli. Kerrottiin isäntä-vainajan humalapäissään
potkaisseen hänet lapsena vaivaiseksi. Ulla tuli äitiinsä, tämä Aliina
isäänsä. Aliina kiusasi varmasti sisartaan. No Vahti, tshe-tshe...
Saariholman Akseli-herra katselee tätä Elsaa, Elsa on liiaksi
koulunkäynyt näin vasta-alkavalle maanviljelijälle. Mutta jos kuitenkin
luonnistaisi. Hyvä talo tämä sentään on tämä Kukkurikin... per... ja
kuinka vanhanaikaisesti sitä on asuttu... Kerrassa. Ei vielä moneen
vuoteen auta ajatella omaa taloa, täytyy vasta koota... Mutta Elsaa
voi ruveta kaartamaan ja totuttelemaan. Kerrassa. "Saa sen linnun
lentävänkin, kun taitavasti pyytää..." Kaarlo Suonperällä ei ollut
ääntä eikä korvaa, mutta nyt hän lauloi, otsatukasta kuljettaen nuoria
hevosia talliin.

Aliina Kukkurin ja Kaarlo Suonperän seurustelu oli tämän jälkeen kylmää
ja arvokasta.

— Ei tuota tuollaista viitsi katsella, sanoi Aliina sisarelleen, joka
kiikkutuolissa luki Lähetyssanomia. — Kyllä se on parasta, että ensi
syksystä otetaan toinen. Ottaa samalla agronomin, niin väkikin tottelee
paremmin.

— Mistäs sinä nyt suutuit...? sanoi Ulla.

— En mistään, vastasi Aliina. — Muuten vain.

— Tuliko teille eilen riita mistä?

— Ja jo nyt vielä. Minä nyt rupeaisin riitelemään alaisteni kanssa.
Isäkin aina sanoi, että mars maailmalle, mutta riitelemään ei hän rupea
alaistensa kanssa.

Ulla vaikeni. Aliina laski pisteitä käsityössään. Jalallaan työnsi hän
silloin tällöin pois Vahtia, joka kärtti leipää kahvitarjottimelta.
Kello tikutti, kellastunut lehti sireenipensaassa ikkunan alla räpytti
ruutuun. Koira vinkui rukoilevasti.

Ulla alkoi:

— Kuningas siellä... mitenkä tämä sanottaneekaan tämä nimi... mustien
maassa, sellaisessa ihmissyöjien heimossa, oli kutsunut puheilleen veli
Parmasen ja tahtonut tietää...

— Vahti sinä! kivahti Aliina, — menetkös siitä. Saat mennä pihalle,
koska kerran noin tulet tupakalta. Pysy järjestään siellä toisella
puolella, koska olet ruvennut siellä asustelemaan. Kuka sen aina
päästääkin sisälle.

— Mitenkä se nyt sitten niin tulee tupakalle? sanoi Ulla. — Eihän
pehtori polta.

— Polttaa vainen! Ja polttakoon. Niinkuin savupiippu hän tupruttaa.

— Mutta eihän hän tullessaan... "Minä niin vähän viljelen tupakkaa" —
muistan kuinka hän itse sen sanoi. Tuossa istui, missä sinä nyt.

Aliina kimmahti ylös.

— Lienee istunut... ja sanonut... en minä muista. Nyt ainakin polttaa.
Ja polttakoon. En minä häntä kiellä. Ei hän tässä talossa tule
pitkäaikaiseksi.

Ulla huokasi hiljaa. Kello tikutti. Kuiva lehti rapisi rautuun. Yksi
ainoa lehti oli jäänyt koko pensaaseen.

— Niin, se oli se kuningas tahtonut lähempiä tietoja evankeeliumista ja
käskenyt kastattaa lempipuolisonsa...

Ulkoa kuului askelia. Aliinan mielessä oli yksi ainoa ajatus: että
Kaarlo tulisi jollekin asialle. Kahvikin vielä oli tuossa kuumana.

Mutta ne olivat vieraita kylältä.

Istuttiin. Puhuttiin. Naisilla oli mukanaan lista: koottiin rahaa
joululahjaksi opettaja Lampolalle, joka oli toiminut pitäjällä
viisikolmatta vuotta. Oli päätetty antaa uushopeiset kirjoitustelineet.
Aliina merkitsi listaan viisi markkaa omasta puolestaan ja kaksi
markkaa Ullan puolesta. Mahtaisiko voida tavata pehtoria — kyllä
hänenkin pitää antaa.

— Kai sinä Aliina pyydät, olkoon vain tämä lista täällä.

— En minä, sanoi Aliina jyrkästi. — Se on niin saita koko mies.
Palkkaakin korotti tässä syksyllä... Olen niin katunut, etten antanut
koko miehen mennä...

Naiset kuuntelivat silmät suurina päässä. Vai sillä kannalla asiat nyt
olivatkin. Vai sillä lailla...

— Ei, en minä, jatkoi Aliina. — Mutta se kyllä on sopivaa, että häntä
verotetaan pitäjän tarkoituksiin niinkuin muitakin. Sopii hänen vain
panna viisi markkaa. Tavallaan.

— Lähetetään Siivikkalan Elsa pyytämään! keksivät naiset. — Häneltä ei
hän kiellä.

— No niin, sanoi Aliina ja hänen kalpeat huulensa menivät hymyyn, —
sehän sopii mainiosti. Kerrassa. Kerrassa!

— No "kerrassa"! panivat naiset perässä, matkien Suonperän puhetapaa.
— Eilen iltamassahan he niin rakkaasti tanssivat yhdessä. Aina vain
otettiin piiriin Elsa!

Kävi kuin humahdus läpi kirkonkylän: Aliina Kukkuri ja Kaarlo Suonperä
ovat vihoin! Hyvästi vain Kukkurin suuret häät.

Niin luulivat nuoret itsekin. Laulujuhlilla tapasi Aliina Juutin
Fransin, joka oli Kukkurin emäntä-vainajan vanhaa sukua. Fransi oli
joutunut leskeksi, lapset olivat kaikki jo aikaihmisiä. Tämä isäntä
oli sieltä kaikkein ylimmästä päästä, korkeammalta ei Aliina voinut
toivoa. Hän huomasi heti paikalla, ravintolassa, kun isäntä sanoi, että
"Aliina ottaa nyt vain niitä lohivoileipiä niin paljon kuin haluttaa,
kyllä minä maksan", mikä hänellä oli mielessä. Mitä pehtori nyt sanoo?
johtui heti hänen ajatuksiinsa. Nyt voi herra Kaarlo Suonperä päästä
hoitelemaan Siivikkalan raha-asioita, siinä rakkauden sivussa. Ja ne
eivät olekaan parhaita hoidettavia, niin ne nyt ovat sekaisin. Mutta
onhan Elsa kaunis... ja nuori... ja koulunkäynyt! Kuuluu sanoneen
Suonperä, että hän on niinkuin punaposkinen omena. Olkoon vain vaikkapa
hedelmä hyvän- ja pahantiedon omenapuusta. Sopii poimia — ja nauttia
terveydekseen, velkoineen päivineen.

Juutin isäntä saapui Kukkuriin mahtavalla liinaharjallaan. Kaikki
kiilsi ja välkkyi. Aliina oli teettänyt heleänvihreän puvun, hän
kimmelteli kuin suuri koppakuoriainen, liikkuessaan isännän kanssa
pihamailla ja vainioilla. Isäntä kehui viljelyksiä, pidettävä mies
tuntui tämä pehtori olevan kaikin puolin. Aliina odotti hetkeä, jolloin
he tapaisivat pehtorin, hänen piti olla suolla, jota kuokittiin.
Huolimatta helteestä ja pitkästä matkasta kuljetti Aliina vieraansa
suolle. Hyvä suo se oli, mutta pehtoria ei näkynyt. Hetkiseksi
Aliinan sydän riemuitsi: koskipas mieheen kuitenkin, kun ei saanut
näyttäydyttyä! Mutta pian häntä alkoi harmittaa.

Illalla kun isäntä oli saunassa, sanoi Ulla sisarelleen:

— Mukava mies se on tuo Fransi, iloinen ja ystävällinen. Mutta saatko
sinä pois mielestäsi sen toisen?

— Kenen toisen? tiuskaisi Aliina. — Kuka minulla on ollut mielessäni?
Ethän sinä vain ajattele sitä Siivikkalan sulhasmiestä? Johan minä nyt
olisin hullu...

Aliina lähetti noutamaan pehtoria juomaan teetä. Vieras halusi jutella
hänen kanssaan. Pehtori ei ollut kotona.

Aamulla vihdoin koitti Aliinalle kaivattu hetki. Pehtori asteli pihan
poikki ja seisoi hänen edessään.

— Onpas hän kalpea, ajatteli Suonperä, Aliinan nähdessään, — ihanhan
hän on maan värinen.

Aliina puolestaan näki nyt Juutin isännän ja Kaarlo Suonperän rinnan.
Salissa juoden kahvia keskustelivat he. Sitten astelivat he rinnan
pihan poikki, pysähtyivät tuontuostakin puhelemaan ja käänsivät
kasvonsa Aliinan ikkunoita kohti aivan kuin näyttääkseen itseään.
Sanalla se on sanottu mikä oli erotus heidän välillään: toinen oli
nuori, toinen vanha. Heistä näkyi tulleen hyvät ystävät.

Kun vieras oli mennyt ja Aliina riisui heleän vihreää pukuaan, sanoi
Ulla:

— Et sinä koskaan saa häntä mielestäsi.

Aliina läiskäytti kaapinoven kiinni eikä puhunut mitään.

       *       *       *       *       *

Kaksi päivää olivat Kaarlo Suonperä ja Elsa Siivikkala hengittäneet
samaa ilmaa, nimittäin istuneet samassa salissa, kuunnellen samoja
esitelmiä ja puheita, hengittäneet samaa ruuantuoksua samojen suurten
ruokapöytien ääressä ja kierrelleet samaa näyttelykenttää, sen
karjakatoksia ja karsinoita, sen erilaisia näyttelypaviljonkeja.
Kahdenkeskenoloon ei tietenkään ollut ilmaantunut tilaisuutta, mutta
he olivat aikaa tunteneet yhteenkuuluvaisuutensa ja itsestään oli
ollut selvää, että Suonperä tarjosi Elsalle ateriat ja kahvit, Elsan
kiivaista vastaväittelyistä huolimatta. Tähän väittelyyn menikin miltei
koko heidän yhdessäolonsa. Elsa tahtoi itse maksaa, mutta Suonperä ei
antanut. Joutuessaan yhteen jonkun karjakarsinan ääressä, oli heillä
yllinkyllin puhumista näytteille pannuista eläimistä. Opettavaisia ovat
tällaiset maanviljelysnäyttelyt. Kerrassa.

Elsalla oli yllään vuoroin valkoinen puku, vuoroin vaaleansininen.
Suonperä osti hänelle hopeisen soljen, joka maksoi viisi markkaa. Hän
päätti, että hän huomenna kosii... vaikka mistä hän keksii senverran
aikaa, että he saavat olla kahden. Kerrassa. Kun tuuli löyhytteli Elsan
vaatteita ja hänen tanakka vartalonsa tuli näkyviin, kohisi veri nuoren
miehen päässä ja vaivoin hän hillitsi itsensä, ettei temmannut tyttöä
käsivarsiinsa. Juuri ennenkuin käsityöpaviljonki suljettiin, osti hän
Elsalle uutimet, joista Elsa piti. Niistä meni kaksitoista markkaa.
Elsa kiitti ja moitti, nauroi ja kyyneltyi. Ääneti he astelivat
ravintolatupaa kohden, lahjauutimet Suonperän kainalossa.

— Kuinka hyvä te olette minulle, sanoi Elsa äkkiä ja ojensi kätensä.

Suonperä tarttui siihen. Vavahdus kävi heidän molempien lävitse. Nythän
sen voisi sanoa, huomasi mies: ei ketään ole lähettyvillä. Mutta eihän
sitä saata näin äkkiä. Huomenna hän oli päättänyt sen tehdä ja huomenna
hän sen tekee. Hän otti uudinkäärön kainalostaan.

— Sidotaan paremmin, sanoi hän.

Ja sitten he yhdessä alkoivat kietoa paperia kankaan ympärille. Paperi
repesi. He nauroivat. Mikäpä niitä oli kantaa näkyvissä ‒ kauniit
uutimet! Kerrassa.

Kun Suonperän piti maksaa illallinen, huomasi hän äkkiä, että täytyi
ryhtyä rikkomaan sataa markkaa. Ja samalla hänelle oudosti selveni,
kuinka hirveän paljon rahaa häneltä oli mennyt. Tämän sadanmarkanhan
hän oli ottanut mukaan vain varmuuden vuoksi, ei ollut mitenkään
tarkoitus sitä käyttää. Ei kerrassa. Yhdeksänkymmentäkolme markkaa
kuusikymmentä penniä hänellä oli ollut, sillä hän oli aikonut saada
itselleen pukukankaankin näyttelystä. Ja kaikki oli mennyt kuin
tuuleen. Mitenkä se oli mennytkään? Hän alkoi laskea. Ei ollut tullut
pannuksi kirjaankaan. Käsittämätöntä kerrassa.

Elsa, joka istui pitkällä, pihkaisella, höyläämättömällä laudalla hänen
rinnallaan, taipui ottamaan maasta uutimia, jotka olivat pudonneet.
Siinä oli uutimissa kaksitoista markkaa heti paikalla, huomasi
Suonperä. Niin, ja rinnassa oli tytöllä viisi markkaa — solki. Se tekee
seitsemäntoista. Juhlapäivälliset kahdelta hengeltä kolme markkaa...
aamiaiset kaksi markkaa... illalliset kaksi markkaa... limonaadit!
Naiset ne ovat, jotka vievät. Kerrassa. Sellaista on seurustella
naisten kanssa!

— Nyt minä maksan, virkkoi Elsa äkkiä hänen vierellään ja oli samassa
rientänyt puoliväliin salia. — Antakaa nyt, tämän kerran.

Suonperä piteli häntä lujasti, miltei vihamielisesti, ranteesta.
Olikohan tuo jotakin huomannut? Elsan kasvoilla oli tumma puna,
totisesti hän oli huomannut jotakin! Suonperä koetti hymyillä.

— Ei se sovi...

Ja hän työnsi tytön syrjään ja astui kassalle sadan markan seteli
kädessä.

Senjälkeen ei heillä ollut mitään sanottavaa toisilleen.

Koitti seuraavan päivän aamu. Hämmästyneinä tapasivat Suonperä ja
Elsa toisensa asemalla, toisella kädessä matkalaukku, toisella suuri
hatturasia.

— Vai niin, jokos nyt kotiin? sanoi toinen.

— Eikös teidänkin pitänyt olla iltaan asti? sanoi toinen.

— Minä siellä vähän väsyin.

— Eihän niissä kortteeripaikoissa tule nukuttua.

He istuivat vastapäätä toisiaan täpötäydessä kolmannen luokan
tupakkavaunussa. Koko matkustajajoukko tuli maanviljelysnäyttelystä ja
kaikki puhelivat keskenään ikäänkuin olisivat olleet yhtä perhettä.
Elsalta ja Suonperältä olivat puheenainekset loppuneet. Elsa varjeli
vaaleita kenkiään ja helmojaan. Joku humalainen nuorukainen tuli
ja istuutui Suonperän polvelle. Hänet talutettiin asemasillalle.
Yhdellä asemalla meni Elsa ostamaan limonaadia. Suonperä katseli
vaununikkunasta ja kiitteli hengissä onneaan, ettei toki enää tarvinnut
maksaa.

Siitä se oli hyvä se Aliina, ettei hänen seurassaan raha kulunut.
Kerrassa. Ei viittä penniä liikaa ollut häneltä, Suonperältä, kulunut
niillä laulujuhlilla, joilla he Aliinan kanssa olivat yhdessä. Ei
kerrassa.

Eräänä kauniina lauantai-iltana syyskesällä huusi Ulla rappusiltaan
pehtorille, että hän huomenna niin mielellään menisi kirkkoon.

Ja sillä parin kilometrin pituisella matkalla, mikä Kukkurin talosta
oli kirkolle läpi kirkonkylän, syntyi Ullan ja pehtorin välillä
keskustelu:

— Mitäs te, sanoi Ulla... — Puhuisitte suoraan Aliinalle... Teistä hän
pitää... ettekä te kuitenkaan toista ota. Ette te toisistanne pääse
eroon.

— No mitäs perhanaa hän sitten aina kääntää asian toisaanne päin, kun
minä rupean puhumaan! tulistui Suonperä. — Milloin hän sanoo, että myy
talon, milloin että vuokraa... ja kehoittaa minua vain hakemaan taloa
muualta. Enhän minä näin suureen taloon pääse kiinni. Ihan hän pitää
pilkkanaan...

— Älkää nyt... älkää nyt... Itkee hän illoin teidän takianne.
Sängyssäänkin nyyhkyttää. Eipähän ottanut Juutin isäntää... eikä ota
muitakaan. Ei pidä välittää, vaikka hän vastustaa. Sydämessään hän on
myötä.

— Aliina ei enää ole mikään nuori.

— Hän on tullut viisi vuotta vanhemmaksi sill'aikaa kuin te olette
häntä katsellut.

       *       *       *       *       *

Mutta vuodet yhä kuluivat. Aliina Kukkuri ja hänen pehtorinsa
katselivat yhä toisiaan pihan poikki ja miettivät asiaa. Kun toinen
lähestyi, niin toinen eteni. Pitäjä seurasi jännityksellä asioiden
kehitystä ja teki sananparsia nuorenparin kustannuksella. "Sujuu
kuin Suonperän naimakaupat", sanottiin. "Lujalle ottaa kuin Kukkurin
tyttären rakkaus", sanottiin. Jonkin kerran ilmestyi vielä jokin
mahtava isäntä Aliinan näköpiiriin. Koreita nuoria tyttöjä tuli
Suonperän tielle useampiakin. Aivan viime hetkessä huomasi Aliina aina,
että ihminen yksinään kuitenkin on omassa vapaudessaan, ja Suonperä
keksi aina kauniissa tyttölapsissa jonkin vian, joka teki, että hän
peräytyi. Joka kevätkesästä päätti Aliina sanoa irti pehtorin ja hiukan
myöhemmin hän kuitenkin pyysi häntä. Pitäjä väsyi ja pitäjä suuttui,
pitäjä nauroi ja pitäjä vähitellen tottui tähän kihlaukseen, josta ei
tullut mitään.

Aliinan hampaita särki. Hänen piti lähteä kaupunkiin parannukselle.
Hän viipyi monta kuukautta. Hän mieltyi kaupunkiin. Hän oleskeli
siellä talvisin eri otteissa, sekä ennen että jälkeen joulun. Ulla
piti emännyyttä. Oli se parempi kuin ei mikään. Kesäisin Aliina kävi
kylpylaitoksissa. Hän päätti nyt todenteolla myydä Kukkurin. Vahinko,
ettei Suonperä päässyt kiinni niin suureen taloon. Hän haki taloja.
Jonkin verran pienempiä kuin Kukkuri. Mutta ei pieniä, sillä hän oli
jo tottunut suureen taloon. Hän haki hyvää taloa. Ja halpaa. Se ei
saanut olla kauppatalo. Kun olisi ollut sellainen talo, jonka entiset
omistajat antoivat puoli-ilmaiseksi vain saadakseen sen hyviin käsiin.
Hyviin käsiin tämä talo olisi tullut, sen Kaarlo Suonperä tiesi. Mutta
tuollaista taloa oli vaikea löytää. Tai oikeastaan sellaisia omistajia.
Useamman kerran oli kauppa kuitenkin jo tekeillä — viime tingassa
tuli jokin este. Kukkurin kaupoista ei niistäkään tullut mitään,
vaikka katselijoita kävi niin, että niistä oli todellinen vastus.
Pehtori aivan hermostui, kun aina oli kyydittäviä herroja, laivaan tai
asemalle, keskellä kiireisintä työaikaa.

Hän oli koonnut pienen pääoman ja päätteli, että kymmentä vuotta
kauempaa ei hän ole Kukkurissa, kymmenen vuotta parhainta elämäänsä hän
jo on antanut vieraalle. Tänä vuonna hänen täytyy saada oma talo ja
myöskin tähän taloon emäntä.

Hän haki taloja kuin kuumeessa. Hylly hänen huoneessaan oli täynnä
asioitsijoiden luetteloja, muita kirjoja ei hän enää avannut.
Sanomalehdistä haki hän vain ilmoituksia, joiden otsikkona oli:
"hyvä maanviljelystalo", tai "vanha herraskartano", tai "erinomainen
metsätila". Lauantain ja sunnuntain hän miltei säännöllisesti oli
matkoilla. Hänen täytyi kuin täytyikin nyt saada talo ja päästä
naimisiin. Hän laiminlöi Kukkurin hoidon, pitäjällä siitä puhuttiin ja
työväki sen tunsi ennen kaikkea. Onneksi oli neiti poissa, uhkasi tulla
kotiin vasta juhannukseksi.

Tänä kohtalokkaana keväänä näki Suonperä laulujuhlilla nuoren tytön,
joka kauneudellaan ja vilkkaudellaan herätti yleistä huomiota. Hän
täytti kaikki vaatimukset mitä nuorella miehellä saattaa olla tulevaan
morsiameen nähden. Paitsi kauneuttaan ja nuoruuttaan omisti tyttö
suuren perinnön. Suonperä liittyi siihen ihailijoiden parveen, joka
aina seurasi kaunotarta. Anna-Marja Lauro oli hänen nimensä. Antti
Niemelä, Suonperän toveri maanviljelyskoulusta, esitti heidät. Niemelä
oli kaunottaren orpana, se sopi erittäin hyvin.

Monta tuntia koleaa, kosteaa yötä istuivat ystävykset kortteerimökkinsä
portailla ja puhelivat Anna-Marja Laurosta, hänen kotitalostaan
ja omaisistaan. Tuomi raukka portaiden edustalla kukki, mutta
ei jaksanut tuoksua, niin kylmä oli. Nämä laulujuhlat olivatkin
järjestetyt kovin varhain. Niemelä toimitti serkkunsa ja Suonperän
rinnan kuuntelemaan juhlapuhetta. Tyttö oli kiireestä kantapäähän
valkoisissa, kengätkin olivat valkoiset. Häntä paleli. Suonperä tarjosi
hänelle päällystakkinsa ja lämmitti häntä. "Uhrata kaikki isänmaan
alttarille... Kun muinaiset kreikkalaiset läksivät sotaan... Varmaan
on meidän edessämme pitkiä pimeitä päiviä, jolloin meiltä kysytään..."
Innostuneesta juhlapuheesta kuulivat nuoret vain irtonaisia lauseita.
Lauta, jolla he istuivat, oli niin notkea, että se vaipui syvälle
joka kerta, kun joku liikahti. Sitten se oli pihkainen. Alkoi
hiljaa sataa. Suonperä kääri takkinsa tiukempaan tytön ympärille ja
nosti sateenvarjonsa. Kun juhlapuhe oli loppunut, pyrki Anna-Marja
pois. Suonperä saattoi hänet, onnettomuudeksi asui hän ihan lähellä
juhlakenttää, joten ei seurustelemisesta tullut mitään.

Aivan juhannuksen edellä vei Niemelä ystävänsä Lauron taloon. Sinne
mentiin sekä junalla että laivalla, maamatkan suorittivat miehet
polkupyörillä. Suonperää pelotti. Anna-Marjan orpanan täytyi tehdä
kaikkensa rohkaistakseen häntä. Tyttö on kuitenkin liian hieno... eikä
huoli, päätteli Suonperä.

— Huolii, jos osaat ottaa.

— Saa sen linnun lentävänkin, jos taitavasti pyytää! lauloi Suonperä ja
koetti rauhoittua.

Talo oli kaunis ja pappa ja mamma kohteliaita. Mamma katosi kyökin
puolelle ja pappa tuli näyttämään viljelyksiä. Anna-Marja oli
vaaleanpunaisissa vaatteissa, hän riitaantui heti orpanansa kanssa,
jostakin turhasta, ja löi häntä, leikillä tietysti, esiliinallaan.
Hän otti kissanpojan syliinsä ja kuljetti sitä mukanaan navettaan
ja talliin. Ennen illallista toimitti orpana Suonperän katsomaan
Anna-Marjan valokuva-albumia ja kuvakortteja. Nuoret olivat kahden
huoneessa. Anna-Marja nimitteli tuttaviensa nimiä. Istuen sohvalla
Suonperän rinnalla kävi tyttö yhtäkkiä kiinni hänen kellonperiinsä
ja rupesi kyselemään luokkamerkkejä, jotka riippuivat vitjoissa.
Suonperään teki oudon arveluttavan vaikutuksen. Aivanhan tyttö
käyttäytyi kuin he jo olisivat olleet kihloissa. Kerrassa. Suonperä
vetäytyi kunnioittavasti loitommalle. Anna-Marja tuli perässä, etsi
sormillaan kellon hänen, liivintaskustaan, veti sen esille ja katsoi
mitä se oli. Sitten hän nouti piirongilta oman kellonsa ja asetti
sen käymään Suonperän kellon mukaan. Se olikin kaksi tuntia ja viisi
minuuttia edellä.

Suonperä ei ymmärtänyt mitään, hän säikähti. Säikähti kerrassa. Hän
teki nopeasti sen johtopäätöksen, että he Niemelän kanssa vielä
voisivat ehtiä laivaan, ja nousi hakeakseen Niemelää. Ei, ei mitenkään
saanut vielä lähteä! Ei ikinä isä päästäisi ennenkuin olisi katsottu
suoviljelykset ja... Mutta Suonperä muisteli, kuin pelastuksekseen,
että juhannus oli kovin lähellä, neiti Kukkurin piti tulla kotiin
juhannukseksi, hän ei ollut edes käskenyt lähettää vastaankaan...
Silloin Anna-Marja nauraen ilmoitti, että hän oli kätkenyt herra
Suonperän hatun — ei minnekään hän voisi matkustaa ilman hänen
suostumustaan!

Hikihelmet nousivat Suonperän otsalle. Hän töytäsi ulos, löysi Niemelän
puutarhasta ja vei hänet syrjään.

— Liiaksi on lapsellinen, kuiskasi hän. — Ei tule naimakaupoista
mitään, ei kerrassa. Lähdetään nopeasti menemään, niin ehditään
laivaan. Minä rukoilen sinua!

Orpana nauroi. Ehei, ei sitä toki niin! Ja hän johdatti Suonperän
lehtimajaan — sireenimaja se olikin ja keskellä kukoistustaan olivat
jättiläiskokoiset sireenit — ja puhui hänelle järkeä. Nuori oli
Anna-Marja, nuori ja iloinen — juuri sellaistahan jokainen mies halusi.
Hetken perästä tuli lehtimajan pöydälle teetarjotin ja Niemelä alkoi
huudella Anna-Marjaa. Suonperä kauhistui... Per... oliko mies hullu...!

Ja orpana sai aikaan, että Anna-Marja Lauro ja Kaarlo Suonperä olivat
kahden sireenimajassa.

— No? sanoi tyttö nauraen.

— No? vastasi Suonperä tuskissaan. — Ei mitään minun puoleltani.
Kerrassa. Jaa, kyllä sentään: se minun hattuni...

Suonperä pyyhki hikeä otsaltaan.

— Se ei ole mikään asia. Teidän ystävänne sanoi, että teillä on minulle
asiaa.

— Ei mitään. Ei kerrassa mitään. Niin, muuta kuin se hattu.

— Vai ei muuta. Eikö todella mitään?

— Ei kerrassa.

— Miksi te sitten tulitte tänne Lauroon?

Suonperä punastui.

— Niin... hm... muuten vain... Niinkuin mennään vieraisiin. Laivalle
tulee jo kiire... Kerrassa nopeasti... ja hauskasti on aika kulunut...
On ollut niin paljon katseltavaa.

— Pihkaa ja pieniä kiviä...! sanoi Anna-Marja ja otti jotakin pensaista
selkänsä takana.

— Tiedättekös te, virkkoi hän hetken perästä ja hänen hienopintaiset
kasvonsa olivat yhtenä hymynä, — te tulitte minua kosimaan. Ja minä
olisin teidät ottanut, sillä te olette kaunis mies ja... isä sanoo,
että olette hyvä maanviljelijä... ja muutenkin siivo... ja minä olin
vähän niinkuin pikiintynyt teihin. Mutta nyt en minä teistä huolikaan,
sillä te olette saamaton kuin mikäkin... kinnas... tallukka... Eikä
teistä huoli kukaan muukaan nuori tyttö. Kukkurin neiti on teille juuri
omansa. Ottakaa te hänet. Hän on tarpeeksi tasaantunut. Tuossa saatte
hattunne!

Anna-Marjo Lauro hypähti varpailleen ja painoi hatun herra Suonperän
päähän ennenkuin tämä oli ehtinyt hievahtaakaan.

Olipa siinä saarnaa! Kerrassa. Ja se oli tullut viattoman miehen
hartioille kuin rankkasade ennenkuin hän ehti hakea suojaa. Hän kiitti
onneaan kun istui polkupyöränsä selässä, matkalla laivaan, ja pudotti
ajaessaan monet perhanat ystävälleen, joka oli toimittanut hänelle
niin lapsellista tyttöä. Ei ikinä hän ollut sellaista nähnyt. Mikä hän
oikein oli? Kunnon tyttö hän oli, iloinen vain ja nuori, vakuutteli
Niemelä suuttuneena.

— Ei ne ole sinua varten. Ota sinä se vanhapiika sieltä Kukkurista...

— Per... Kerrassa... Per...

Ääneti ajoivat ystävät läpi kesäisen yön laivasillalle, taluttivat
polkupyörät kannelle ja asettuivat herrain saliin. Pian kuorsasivat
he kukin kulmassaan plyyshisohvaa. Viileä oli yö. Ja viileää oli tämä
ystävyyskin.

Kun Suonperä iltapäivällä yksinään ajoi alas ahdetta, missä metsän
halkaisi Kukkurin raja, tuli hänen oudon hyvä olla. Mielikarvaus, mikä
oli häntä kiusannut eilisillasta asti, meni pois ja tuntui siltä kuin
hän olisi ollut lähenemässä turvapaikkaansa. Ei kai hän ikinä osta
taloa mistään, eikä kai hän ikinä mene naimaan. Täällä Kukkurissa on
vain... Siinä ajatuksessa oli kirvelevä onni...

Aliina oli sillävälin tullut kotiin. Hänen vaatteitaan oli
tuulettumassa nuoralla lehmusten alla. Jokin heleänvihreä ja toinen
appelsiininkeltainen puku välähteli. Suonperän valtasi oudon kotoinen
tunne.

Samassa Aliina huomasikin hänet ikkunasta ja tuli portaille. He
kättelivät kuistin edessä. Aliina oli vilkastunut ja nuortunut,
niinkuin aina matkojen jälkeen. Vahti hyppeli hänen ympärillään kuin
hulluna ilosta. Ei se ollut se Vahti, joka oli ollut kun Suonperä tuli,
se oli kuollut, tämä oli jo kolmas.

He astelivat kellarin nurkan ohitse puutarhaan. Aliinalla oli jotakin
niin tärkeää puhuttavaa, ettei hän antanut pehtorin mennä edes
muuttamaan matkavaatteita.

— Niin, katsokaas, Suonperä, alkoi hän hymähdellen... Te tulette nyt
olleeksi meillä kymmenen vuotta... Ja haette omaa taloa... Se on
luonnollista. Tavallaan. Olette kai nytkin ollut katsomassa taloa...

Jollei Suonperä ajelemisesta olisi ollut kuparinpunainen, olisi hän
punastunut, sillä äänestä hän alkoi aavistaa, mitä hänen emäntänsä
tarkoitti.

— Minä taas, minä etsin ostajaa talolleni, jatkoi Aliina. — Kaarlo...
Kaarlo!

Aliina vaikeni ja loi katseensa maahan. Suonperä kouraisi niskaansa.
Häntä suututti vimmatusti. Leikkikalunaan oli Aliina häntä pitänyt...

— Perkele! sanoi hän yhtäkkiä vähääkään arastelematta. — Tuon te
olisitte voinut sanoa aikaisemmin. Kerrassa. Nyt on teidän tukkanne
harmaa ja minun... Perkele — en paremmin sano!

Aliina tuijotti häneen nöyränä, pelästyneenä.

— Kaarlo... Kuka nyt noin...

— Tässä tulee jumalanpilkkaajaksi noiden naisten takia...

— Kaarlo... Mutta onko nyt sitten myöhäistä? En koskaan ole nähnyt
sinua tällaisena... näin miehekkäänä... näin käskevänä...

— No niin... vai sillä lailla. No kerrassa... Vai sitä lajia pitää
olla. Olen taitanut ollakin tallukka... kinnas...

Suonperä nauroi pahasti.

— Et ole minua koskaan kosinut.

— Enkö minä ole...?

— Et.

— No kerrassa. Kyllä minä monta kertaa olen aikonut. Onkos asia nyt
sitten sitä myöten selvä?

Hetken he olivat vaiti ja miettivät.

Sitten taittoi Aliina pensaasta punaisen ruusun ja pisti sen sulhasen
napinläpeen. Suonperä huomasi, että pitää kai taittaa samanlainen
ruusu. Hän etsi sille paikan Aliinan heleänsinisistä puseronlaskoksista.

Eipä ollut niinkään tasaantunut tämä Aliinakaan: päänsä painoi pehtorin
olkapäälle ja kiersi kätensä hänen niskansa ympärille. Suonperä
alkoi jo joutua sen ahdistuksen valtaan mikä hänelle aina tuli ennen
kihlauksen ja talonkaupan ratkaisemista. Mitä ihmettä... Kerrassa...
jollan hän nyt oli ajautunut sellaiseen nuotanpohjaan, ettei siitä
ikinä pääse... Kerrassa. Ei, ei, ei! hiki alkoi pisaroida otsalle...
Hän kävi lujasti kiinni ranteeseen, joka lepäsi hänen niskallaan,
päästäkseen pakoon. Mihin pulaan hän taasen oli joutunut! Mutta siinä
hän yhtäkkiä muistikin, että Kukkurinhan hän nyt saa omakseen. Ja sitä
kauppaa ei hän kadu.

— Pannaankos sitten kihlailmoitus juhannuspäivän lehtiin? kuiskasi
Aliina, pää hänen olkapäätään vasten.

— Pannaan. Kerrassa.

Nyt niistä naimayrityksistä sitten on kuin onkin päästy! Ja sulhanen
hellitti kätensä morsiamensa ranteen ympäriltä ja kiersi sen hänen
vyötäisilleen.

— Ja nyt mennään sisään ja otetaan lasi portviiniä! hymyili morsian.




MÄENPÄÄN PAULIINA


Syrjärannan seurakunta oli taasen pitkästä aikaa joutunut pappisvaalien
eteen. Kaikki oli tapahtunut laillisessa järjestyksessä: Piponius,
kirkkoherra, pitäjän ainoa pappi oli kuollut, virka oli julistettu
haettavaksi, ehdokkaat ja vaalipyhät olivat määrätyt. Uusi virkeys
oli sekin vaalien lähestyessä tullut seurakuntaan, varsinkin oli
virkeys huomattavissa Mäenpään emännässä Pauliinassa. Häneen etupäässä
kääntyivät seurakuntalaisten katseet ja lienevät siellä kaukana
kääntyneet kapitulin herrojenkin katseet, sillä tiedettiinhän se
hengellisissä piireissä yleisesti, että Pauliina valitsi papit
Syrjärantaan.

Ei hänen toimiaan ollut tällä alalla sopinut moittia. Piponius
oli ollut kunnon mies, ja kristitty, vaikk'ei Herra ollut suonut
hänelle saarnalahjoja enempää kuin messuääntäkään. Mutta sittenpä
syrjärantalaiset olivatkin saaneet pitää hänet, ei hän ollut hakenut
pois niinkuin ne lahjakkaammat papit, jotka Pauliina aikaisemmin oli
hyvällä ymmärryksellä ja kaikinpuolisella käsityksellä seurakunnalle
katsonut. Kahden virstan päähän väitettiin kuuluneen, kun Silvenjus
alttarilla messusi, että "Hee-e-rraa — olkoon — teidän kaa-anssanne".
Kyliä oli Silvenjus saanut kaikinpuoleiset lahjat, mutta kulkupuheita
ei hän ollut osannut välttää, poikamies kun oli, ja poishan hän pian
haki ja suurituloiseen seurakuntaan pääsikin. Erinomainen hengenmies
oli ollut Elias Hirvonen, mutta oli poloinen mennyt naimisiin naisen
kanssa, joka enemmän muistutti villikissaa kuin pappilanrouvaa. Kun
Hirvoset vapunpäivänä olivat muuttaneet Syrjärantaan, niin pastorska jo
toukokuun lopulla hyökkäsi maantiellä, Paavilaisen puodin tienoilla,
itse Pauliinan kimppuun ja vaati häntä tilille siitä, että hän olisi
sanonut heidän, Hirvosten lapsista, että ne olivat kuin lapset
Otjiikan-Pinkuessa. Saattoi Mäenpään emäntä kerskata tuttavuuksillaan
Otjiikan-Pinkuessa ja Ovambo-maassa, koska hän aina pitkin kirkonmäkeä
kerskasi silläkin, että hän oli Lähetyssanomien vanhin tilaaja näillä
mailla, mutta pappilan lapsia ei tarvinnut tulla haukkumaan!

Herra siunaa, vai että hän, Mäenpään Pauliina, olisi puhunut jotakin
Otjiikan-Pinkuen lapsista! Toki hän aina piti nämä lähetysmaat siksi
pyhinä, ettei sekoittanut niitä näihin maallisiin. Ja siksi toiseksi
kuului pakanalapsista kasteen kautta tulevan niin hyviä kansalaisia
taivaan valtakuntaan, että näistä valkoisista harvoin sellaisia
sai. Niinkuin sen näki joskus pappienkin lapsista Ja Pauliina sanoi
pastorskalle vielä senkin, ettei heitä, Hirvosia, olisi näillä
maillakaan, jollei Pauliina olisi lyönyt pöytään kahtatuhatta ääntänsä.

Ei ollut kastetulle ihmiselle kunniaksi, mitä kaikkea pastorska
Pauliinalle sanoi. Hirvoset eivät tulleet Syrjärannassa pitkäikäisiksi.
Ei suinkaan pastori Hirvonen missään voisi olla montakaan vuotta, rouva
sen teki mahdottomaksi. Ja muuttaneetpa he olivatkin yhtä mittaa,
olihan Pauliina sen kuullut, Mäenpää kun oli tienristeyksessä ja koko
kulkeva kansa kun piti talon suurta pirttiä kortteeripaikkanaan. Tämä
nykyaika tahtoi lukea kaikki lehdistä, kirjaviisautta se ajoi takaa.
Pauliina ei pitänyt muita lehtiä kuin Lähetyssanomat, mutta hän kuuli
matkamiehiltä kaikki uutiset, niinkuin murhatkin ja kuolemantapaukset.
Ja matkustavien kautta kuuli hän kaikki uutiset pappis-alaltakin. Ne
tarvittiin kaikki tarkkaan, kun tuli kysymys pappisvaaleista.

Hukassapa olisikin oltu, jos olisi otettu pappi vain hänen
vaalisaarnansa perustuksella. Vaalisaarnanhan saattoi valmistaa
huonolahjaisempikin. Eikähän sitä tietänyt, kun nyt papinkin
saarnatuolissa näki, minkämoisen ihmisen hän oli nainut. Mutta kun
kaikesta otti selvän etukäteen, niin silloin ei joutunut pulaan.

Kyllä Mäenpään Pauliinalla oli oikea järki ja tarkoitus näissä
kirkollisissa asioissa. Eivät suotta pitäjäläiset häneen luottaneet.

Tosin Syrjärantaan hiljan oli muuttanut muuan nuori isäntämies,
Ratinen, ja hän näytti haluavan sekaantua joka asiaan. Ja niin hän
nytkin kuului kehuskelevan Jokista, joka oli kolmannella vaalisijalla.
Martti Jokinen, hän oli muka uuden ajan pappi, joka otti osaa
nuortenkin harrastuksiin. Kaikissa tansseissa ja iltamissa nyt
kerskailtiin, että siitä sitä saadaan oikein Syrjärannan profeetta.

Mäenpään emäntää epäilytti jo ensi hetkestä pappi, jonka puolta Ratinen
piti. Ja pian Mäenpään tupaan sattuikin matkamiehiä, jotka tiesivät
mikä tämä Martti Jokinen oli miehiään. Sellainen se oli tanssiva
pappi. Häissäkin kuului tanssineen kerran, pari, morsiamen kanssa,
omaa rouvaansa sanottiin tanssittavan pappilan salissa, vaikk'ei
vieraitakaan ollut. Nuori iloinen rouva hänellä oli.

Johan Pauliina vähemmästäkin ymmärsi, ettei tällaisesta papista ollut
Syrjärantaan. Jossakin kaupunkipaikassa sellainen saattoi mennä, koska
tietysti sellaisellakin täytyi olla paikka ja leipä. Ymmärsivät sen
syrjärantalaisetkin, ettei tanssiva pappi menestyisi täällä.

Nyt oli siis valittava Oulaan kirkkoherran Eemeli Johanssonin ja
Näsilän kappalaisen Heikki Tammilehdon välillä.

Johanssoni kuului jo olevan vanhanpuoleinen — minkä vuoksi hän haki
pois Oulaasta? Oulaan mies sattui parahiksi tulemaan Mäenpään tupaan
tarjoamaan silakoita. Emäntä osti silakoita ja tarjosi vuorostaan
miehelle kahvia. Kas, Johanssonilta oli rouva kuollut ja niin hän
suri, ettei enää tahtonut jäädä asumaan samaan paikkaankaan. Ihan oli
kirkkoherra surussaan ränstynyt. Saattoi sentään elpyäkin, kun pääsisi
uuteen paikkaan.

Jopahan häntä tässä elvyttämään, ajatteli Mäenpään emäntä. Ei mahtanut
kristillisyys silloin olla oikealla tolalla, kun antoi surun sillä
tavalla saada valtaa. Monta miestä sai Pauliina kahvittaa, ennenkuin
pääsi Johanssonin lahjoista täysin selville. Mies parka taisi olla ihan
ihmispelko, kun pyrki aina kauemmas junasta, niinkuin nyt Oulaasta
Syrjärantaan. Toiset väittivät hänen pyrkivän turmeltumattomammille
seuduille. Ohoh, että tämä Syrjäranta olisi ollut turmeltumaton, kun
sellaisenkin Ratisen puheita kuunneltiin. Siellähän ruustinnavainajan
hautakin oli Oulaassa. Pauliina oli heti isäntävainajan kuollessa
ostanut haudan itseäänkin varten. Syrjärannan seurakunnan suhde Oulaan
kirkkoherraan Johanssoniin oli sitä myöten selvä.

Entä nyt sitten Näsilän kappalainen, Tammilehto? Hyvät hevoset
hän kuului pitävän, oikein sellaiset kirjoihin merkityt, ja hyvän
saarnamiehen ja messupapin hänen sanottiin olevan. Rouva oli jotakin
ylhäistä sukua, ja kovin hienot kalustukset oli pappilassa. Niin
kertoivat Näsilän miehet.

Emäntä nauroi. Hän tiesi jo mitä syrjärantalaisilla oli odotettavissa
Näsilän kappalaiselta. Ensinnäkin sellainen hieno rouva tietysti
vaatisi suuria korjauksia pappilassa. Piponiuksen aikana olivat
rakennukset ränstyneet ja maatkin oli vuokralainen nylkenyt puhtaiksi.
Tiesihän ne vuokraajat.

Jokohan tässä piti ruveta ajattelemaan neljättä? Missä se mahtoi olla
se Kiisken Matin ja Maijastiinan poika, joka takavuosina kävi taloissa
pyytelemässä lukuapua? Sanottiin hänen ensin menneen seminaariin ja
sitten ruvenneen papiksi. Nestori vielä olikin nimeltään, kyllä emäntä
hänet muisti.

Tämä virkaatekevä, jonka kapituli oli tänne lähettänyt — eikö nyt
ollut vanhempaa panna näinkin suureen seurakuntaan! Liian lapsi se
oli Helenalle, Piponiuksen nuorimmalle tyttärelle, joka siinä vielä
oli naimattomana. Niin, epätietoista oli tällä kertaa papinvaalin
onnistuminen. Ratinen se vain puhui Jokisensa puolesta.

Silloin tapahtui eräänä sunnuntaina, että outo mies — vai herrako hän
olisi ollut — astui kirkkoon ja asettui toiseen penkkiin alttarista,
juuri sille kohdalle, missä Mäenpään Pauliina istui naisten puolella.
Mies — vai herrako hän olisi ollut — viipyi niin hartaasti suullaan
penkkipöytää vasten, ettei sellaiseen oltu totuttu Syrjärannassa.
Äänikin hänellä oli kuin lukkarilla, yli muiden äänten se vain
veisatessa kuului. Ja kellonperät olivat puhdasta kultaa. Herra se oli,
mutta mitä hän täältä haki?

Pauliina tarkkasi vierasta silloin tällöin tiukkaan. Vieras kuitenkaan
ei kiinnittänyt katsettaan muuta kuin alttaritauluun ja pappiin.
Keskellä virttä, värssyjen välillä, kääntyi Mäenpään emännän pää
tuontuostakin miesten puolelle.

— Viisikymmentäkolme penniä kolehtia kumminkin on tiedossa, kuiskasi
suntio lukkarille, joka saarnan alettua oli tullut alas sakastiin ja
valmistautui lähtemään pienelle kävelylle. Piponius oli kieltänyt
kävelyt saarnan aikana, mutta tämä nuori virkaatekevä toki ei ollut
sanonut mitään.

Kirkossa istui todella Mäenpään emäntä, joka aina pani haaviin
viisikymmentä penniä, ja ne kolme äijää, torppari Nikkilä, setämies
Wireeni ja talollinen Niinimäki, jotka kukin aina panivat yhden pennin.
Miehet torkkuivat kukin haarallaan, mutta emäntä istui valppaana,
nenällään suuret silmälasit. Nämä tällaiset tavalliset pyhät tuottivat
enimmäkseen vain mustia rahoja, yhteensä pari kolme markkaa ja ehkä
jonkin napin.

Mutta tänäpä pyhänä tapahtui jotakin aivan outoa. Suntio apulaisineen
oli kokenut peräpuolen kirkkoa ja tuli vieraan kohdalle. Tämä ei
piilottanutkaan käteensä rahaa, niinkuin muut haavia lähestyessään,
vaan laski kaikkien nähden kymmenmarkkasen vanhan haavin pohjalle.
Suntion rinnassa hypähti sydän. Olisipa hänenkin kolehtipyhänsä osalle
kerran sattunut tuollainen sanankuulija! Kaikkien silmät penkissä
seurasivat kymmenmarkkasen matkaa Syrjärannan kirkonhaaviin. Mäenpään
emäntä oli noussut seisomaan ja haki taskustaan alushameen laskoksista
kukkaronsa. Se valkoinen pikkuraha, joka oli ollut hänen kädessään,
joutui keskiosastoon pienen salvan taakse ja seteleistä tuntui nyt
olevan kysymys. Vihdoinkin käänsi vieras katseensa tännepäin, niin että
saattoi nähdä kasvot. No jo nyt... Kiisken Matti-vainajan poikahan
se oli, Nestori! Pauliina teki äkkiä päätöksensä: hän oli sattumalta
saanut eräältä lainamieheltään korkorahan juuri ennen kirkkoon
tuloa, sen hän äkkiä levitti virsikirjansa päälle, taittoi kokoon ja
laski haaviin. Sellainen raha... oliko se tosiaankin satamarkkanen?
Virkaatekevä kirkkoherra ilmoitti saarnan loputtua kolehdin tuottaneen
köyhille ylioppilaille satakaksitoista markkaa ja yhdeksänkymmentäkolme
penniä. Sieti sitä seurakunnan arvailla, mistä ne sellaiset rahat
olivat tulleet. Pian siitä sentään selvä otettiin.

Mäenpään emäntä seisoi käytävällä ja odotti, että vieras herra
lopettaisi siunauksensa. Kauan hän suullaan viipyi penkkipöytää vasten,
varmaan hänellä oli tunnollaan jokin erikoinen asia. Vihdoin viimein
hän nousi.

— No, eikös se ole se... se pastori Kiiski, se Nestori?

Vieras hymyili nöyrän arvokkaasti.

— Herran terveeks vain, emäntä, Herran terveeks. Että emäntä vielä
tunsikin. Monta kertaahan minä Mäenpäässä... Ja aina pistettiin käteen
voileipä tai vehnäispytky. Niin, ja sainhan minä isäntävainajan
vaatteetkin, kun seminaariin läksin. Kyllä minä muistan, Jumala, kaiken
hyvän lahjan antaja, vain palkitkoon...

Liikutuksesta yskähdellen astuivat molemmat läpi kirkon ja tulivat
aurinkoiselle kirkonmäelle.

— Ja tänne kotipuoleen on taas tultu, sanoi emäntä.

— Niin, ainahan se kotipuoli vetää. Teki mieli käydä katsomassa
vanhuksien hautoja. Kivikin täytyy toimittaa kelin aikana...

Emäntä yskähteli.

— Missäs kaukana pastori oikein on ollut... vai saako vallan rovastiksi
kutsua?

— Mitäs niillä maallisilla on väliä... kirkkoherrahan minä...

Hän rupesi selittämään elämäänsä ja olojaan. Emännän hevonen kuopi
malttamattomana maata. Muu kirkkokansa jo ajaa helisteli kujilla ja
jäällä. Niin, mitäpä vikaa tässä kirkkoherra Kiiskessä oli — mitäs
siitä liian komeasta ulkomuodosta. Kova messuääni kumminkin tuntui
olevan ja selkeä ulostuonti tässä puhuessa. Eikähän sitä joka mies
uhraa kymmentä markkaa kirkonhaaviin.

— Meillä on nyt sitten kanssa papinvaalit edessä, sanoi emäntä.

— Niin aina, niin aina.

— Eikös kirkkoherran sovi lähteä Mäenpäähän... vai onko minnekkä
muuanne menoa?

— Hautuumaallehan minä vain... Mutta onhan tässä vielä päivää, onhan
tässä...

— Pitkiähän nämä jo ovat nämä keväiset päivät. Kirkkokahvikin odottaa
siellä Mäenpäässä.

Hevonen oli niin menossa, että emäntä töintuskin pääsi rekeen.
Kirkkoherra asettui hänen rinnalleen. Kulkuset helisivät, vällyt
leiskuivat ja renki suojeli, jalka ojollaan, rekeä kaatumasta mutkissa
ja käänteissä iljankoisella tiellä.

Ikkunoistaan katselivat kirkonkyläläiset palsamien ja pelargonioiden
lomitse Mäenpään Pauliinan ja kirkkoherra Kiisken menoa. Kaikki olivat
jo ehtineet kuulla kummankin suurista kolehtirahoista ja tekivät
johtopäätöksiään. Ei ollut Mäenpään emäntä ensi kertaa pappia kyydissä.
Kyllä Pauliina tunsi ne kirkolliset asiat perinpohjin. Taisi ollakin se
uusi kirkkoherra, jonka rinnalla hän tuossa ajoi!




YLHÄISTÄ VÄKEÄ

eli

Naurusta naakka tutaan


Kotkat saattavat olla lintumaailman sotasankarit ja satakielet sen
taiteilijat, mutta ylhäisö lintumaailmassa, se joka johtaa juurensa
kuin vanhoillisin aatelissuku vuosisatojen takaa, joka pitää tarkkaa
lukua siitä, ettei sukuun saa tulla halvempia aineksia, joka ei
milloinkaan unohdu asettumaan samoille asuinsijoille senkinsemmoisten
kanssa eikä milloinkaan veljesty kenen tahansa parissa — se tavataan
naakkojen heimossa.

Tornien mustat korpit — Monedula Turriumit — ovat arkoja arvostaan.
Vain linnojen ja vanhojen kirkkojen katot ja salaperäiset lävet
kelpaavat heille asunnoiksi. He ovat vanhojen, rappeutuvien,
komeanenäisten ja typeräsilmäisten aatelisten täydellinen
vastaavaisuus. He eivät kysy ajan edistystä, sellaiset käsitteet kuin
veljeys ja tasa-arvoisuus soivat heidän korvissaan hulluutena, joka
ei ole edes halveksimisenkaan arvoinen. He elävät rauhallisesti kuten
elettiin satoja vuosia sitten ja jäävät yksinäisiksi ja eristetyiksi.
Jonkinlaisina tulevina museoesineinä sallii uusi aika hymyillen
heidän olla olemassa, kosk'eivät he enää saata kauan olla vastuksena.
Yksinäisyydessään käyvät he läpi muistojaan, ovat onnelliset ja ylpeät
nimestään ja kilvestään ja vartioivat sairaalloisella pelolla, ettei
suku alentuisi ja unohtaisi arvoaan.

Jotkut ovat luulleet, että Suomen vanhimmat ja jalosukuisimmat
naakat tavattaisiin Turussa. Mutta se on erehdys. Turku on saanut
naakkansa sekä tuomiokirkkoon että linnaan vain lahden takaa ja
Turun palossa kärsi naakkasuku pahasti eikä enää kyennyt nousemaan
entiseenkään arvoonsa. Kaikkinaiset mustatakkiset ympärillä olevista
pitäjistä käyttivät palon jälkeen hyväkseen hävitettyjä torneja ja
niin kasvoi Turkuun sekasyntyinen naakkarotu, joka saattaa kerskata
sikiäväisyydestään ja ruokahalustaan, muttei suinkaan sinisestä
verestään.

Raumalla sen sijaan elää hyvin vanha naakkaheimo. Palojenkin aikana
on se onnellisesti sattunut olemaan matkalla tai muuten säilynyt,
ja jäihän, kun Pyhän Kolminaisuuden kirkko paloi, Pyhän Ristin
kirkko, jotta eivät naakat silloinkaan jääneet kodittomiksi. Rauman
naakkasuku on syntyisin Roomasta asti ja sen siirto pohjoiseen tapahtui
seuraavalla ihmeellisellä tavalla.

Oli hurskas ritari nimeltä Lallo, joka läksi pyhiin — vaellusretkelle
Roomaan sovittamaan sukunsa suurta syytä. Kun ei hänellä ollut kultaa
eikä hopeaa, millä olisi ostanut kallisarvoisia öylättiastioita ja
kynttilänjalkoja kotikaupunkinsa uudelle kirkolle, toi hän naakkaparin.
Olihan tärkeää, että ennenkuin kaikkinaiset nousukkaat ehtivät
ottaa haltuunsa kellotapulin, sinne tuli taattu suku. Eihän ole
ensinkään yhdentekevää minkälaiset lentäväiset hallitsevat tornia,
jossa kirkonkellot, Jumalan äänen erityiset edustajat maan päällä,
sijaitsevat. Ritari kulki milloin jalan, milloin laivalla, milloin
ratsain halki Euroopan, kuljettaen lintujaan nuorasta, joka oli
kiinnitetty niiden vasempaan jalkaan. Ei mitään ritarin urhoollisuuden
ja loiston merkeistä ollut nähtävänä. Hänen yllään oli karkea viitta
ja vyöllään päistäreinen nuora, mutta hänen vaaleat kiharansa ja
siniset silmänsä, jotka kertoivat hänen maansa valoisista kesäöistä
ja viileistä järvistä, herättivät kaikkialla myötätuntoa. Mielellään
ottivat ihmiset pyhiinvaeltajan sekä linnoihinsa että mökkeihinsä, ja
moni neito jäi huokaamaan hänen mentyään. Mielenkiintoa eivät suinkaan
vähentäneet linnut, jotka kahtena kiiltävän mustana vartiana istuivat
miehen hartioilla, kahden puolen vaalean pään. Ne kävivät lopulta
niin kesyiksi, että olisi voinut irroittaa nauhan jalasta, jollei
tienvarrella olisi sattunut olemaan linnan- ja kirkontorneja. Tornien
näkeminen teki linnut kuin hulluiksi ja ritari sai puhua niille sekä
kovia että hyviä sanoja ennenkuin ne rauhoittuivat. Unohtumattoman
ihana oli aamu, jolloin purjelaiva, pitkien kevätmyrskyjen
hankaluuttaman matkan perästä saapui Raumalle ja Lallo näki Pyhän
Kolminaisuuden kirkon jykevät harmaat seinät ja iloisen vilinän
tutuilla vesillä kaupungin jalkain juuressa. Oli helluntaijuhlien
aatto, ilmassa kevätöiden valkeus ja tuomien tuoksu. Rantavesien kalvo
kertasi kymmeniä aluksia, sekä soudettavia että purjeilla varustettuja,
ja kalatorilla ja kaduilla helottivat naisten puvut ja hohtivat
sotilaiden aseet.

Sellainen oli Pietarinkirkon naakkain tulo Raumalle ja parissa sadassa
vuodessa oli suku jo laskenut valtansa alle koko lähiseudun. Naantaliin
asettui heti nuori naakkapari, josta kasvoi voimakas heimo ja kaikista
maaseutukirkoista oli tehty ulkotaloja tai vasallikuntia.

Kuninkaankartanoissa ja pappiloissa oli hyviä peltomaita ja
yrttitarhoja eikä talonpoikaistalojenkaan viljelyksiä sopinut
halveksia. Runsaasti oli myöskin tarjolla vanhoja, komeita puita,
joissa sopi lepäillä ja pitää käräjiä. Naakat tiesivät tarkoin,
koska paikkakunnan ruustinnat kitkivät ryytimaansa ja koska voudit
sirottivat vehnät vainioihinsa. Laivojen haaksirikkoja sattui aika
usein rannikoilla ja ne tarjosivat aina paljon mieltäkiinnittävää.
Mutta kultaisin aika oli kuitenkin luostarien aika. Silloin ei
tarvinnut hakea ruokaansa kaukaa. Munkit ja naakat olivat kuin yhtä
perhettä, naakat saivat hypellä refektorion pöydillä, ottaa vadeista
mitä halusivat, ja rakastella sellien ikkunakomeroissa. Munkit vain
hymähtelivät nypläystyynyjensä ääressä. Elatuksen murhe ei ajanut
naakkoja pitkille matkoille. Ne lensivät ainoastaan huvikseen ja
tarkastaakseen, että vasallikunnassa kaikki oli järjestyksessä.
Poikaset oli tietenkin myöskin opetettava lentämään. Silloin tuli
tehdyksi pitempiä matkoja. Laitilan ulkotalossa viipyivät nuoret naakat
usein viikkokausia, kisaellen ja karkeloiden. Vanhukset kellotapulissa
eivät pitäneet tästä — se matkaansaattoi turhaa likentelyä paikkakunnan
naakkojen kanssa, mutta Naantalin naakatkin olivat liian läheistä
sukua ja sitäpaitsi käyneet vähän ikäviksi ja voimattomiksi siellä
nunnien liepeissä — sitä ei voinut kieltää. Rauman nuoret aatelisnaakat
elelivät ulkotalolla kuten ikinä joku nuori prinssi seurueineen
elelee saaristossa, seikkaillen ja hetkeksi unohtaen korkean asemansa
velvollisuudet.

Vähän välittivät kellotapulin asukkaat itse asiassa siitä, mitä
kaupungissa tapahtui. Ihmisaateliset ja hyvät porvarit saivat
riidellä miten paljon halusivat päästäkseen yksimielisyyteen, kenelle
kunniasijat kirkonpenkissä kuuluivat, ylhäiset rouvat saivat huoleti
läjäytellä toisiaan virsikirjoilla kasvoihin samasta syystä, kauppiaat
saattoivat rauhassa kilpailla siitä, kuka heistä kulloinkin saisi
toimittaa kirkolle viinitilauksen Saksasta. Naakat tiesivät välinsä
munkkien kanssa — se oli tärkeintä. Niinikään piti koettaa rakentaa
jonkinlainen suhde ruustinnoihin, jotka kylvivät maihinsa erittäin
makeaa sokerihernettä, mutta se ei milloinkaan tahtonut onnistua.
Ihmiset saattoivat tehdä itsensä ihmeellisen kulmikkaiksi ja asettua
seisomaan keskelle ryytimaata viikkokausiksi, antaen tuulen repiä
riepuja laihojen, oikoon ojennettujen käsivarsiensa ympärillä. Naakat
eivät milloinkaan saaneet selväksi suhdettaan ruustinnoihin. Sen sijaan
he ystävystyivät kellonsoittajan kanssa, joka samalla oli kirkon
vartijana ja haudankaivajana. Naakkojen ja kirkonvartijan luonteessa
oli yksi yhteinen piirre, jonka naakat pian huomasivat: halu omistaa
kiiltäviä esineitä. Naakat olivat itse puolestaan koonneet pienen
aarteen — siinä oli muun muassa itse kuninkaan sormus, jonka he
olivat saaneet pappilan peräkamarin yöpöydältä piispan vieraillessa
pappilassa; erinäisiä rahoja ja kiiltäviä nappeja ja hopealusikka,
jonka jalosukuinen neiti Kristina von Gierten oli antanut kummilahjaksi
pienelle Erik Jordanille. Yllämainittu hopealusikka oli kadonnut
naakoilta — juuri silloinpa ne olivat huomanneet Matti Ollinpojan
pitävän kiiltävistä esineistä, kuten hekin. He kätkivät nyt. aarteensa
entistä paremmin ja Matti Ollinpoika astui öiseen aikaan sokean lyhdyn
seurassa alas kirkon lattian alle, missä rikkaiden haudat olivat.
Naakat ymmärsivät hänet varsin hyvin eivätkä ilmiantaneet häntä. Matti
puolestaan antoi naakkojen rauhassa hallita ja vallita kirkon läpiä,
räystäitä ja tapuliakin.

Tapulissa asustivat naakkasuvun vanhimmat, ylpeydestään kuulut,
puolisokeat jäsenet, jotka eivät enää mielellään liikkuneet ahtaissa,
hankaloissa räystäissä. Heidän oli väljä ja hyvä olla kellojen alla ja
sitten he tunsivat, että satavuotiset parrut muodostivat heidän arvonsa
mukaisen orren. Nuoremmat naakat toivat ruuan tänne ylös ja tekivät
säännöllisesti tiliä kaikesta mitä naakkamaailmassa tapahtui.

Yhteen aikaan oli tapulin ainoana eläjänä umpisokea naakkakreivitär,
jota suku pelkäsi ja kunnioitti yli kaiken. Silloinen vanha vartija,
joka jo oli hankkinut itselleen sievoisen asunnon joen takana,
tyttärelleen kunnialliset myötäjäiset ja vaimolleen viiden taalarin
haudan kirkon permannon alla postimestarin rouva-vainajan vieressä
— hän istuskeli mielellään iltakelloja soitettuaan naakan luona
tornissa, katseli luukusta alas kaupunkiin, punaisia, kaksikerroksisia
rakennuksia ja hiljaisia vesiä, joita aurinko laskiessaan punaili.
Hän kunnioitti ja pelkäsi hänkin naakkakreivitärtä, jutteli hänelle
kaikista asioistaan ja oli varma siitä, että kirkon haltija, joka
jonkin aikaa oli asustanut ruumispaareissa kirkon kellarissa,
uudenvuoden yönä kymmenen vuotta sitten oli mennyt mustaan lintuun.

— Kummia pitää kuulla, sanoi hän eräänäkin iltana kreivittärelle, —
varsin kummia. Kun Turussa on ollut koolla sekä piispat että aateliset
ja porvariset keskustelemassa siitä, että Rauman ja Naantalin asukkaat
olisi siirrettävä Turkuun. Kuninkaalla olisi muka suurempi hyöty siitä,
että valtakunnassa olisi yksi voimakas Turku kuin että nyt on Turku,
Rauma ja Naantali. Kaikkia pitääkin kuulla!

Vanha naakka havahtui liikkumattomasta asennostaan, jossa se kuin
kivettyneenä viipyi päiväkaudet. Sokeat silmät sävähtivät ja nokka
loksahti.

— Mitä majesteetti on vastannut? kuului kuin hampaattoman ihmisen
suuontelosta.

Kirkonvartijalla olisi ollut syytä pelästyä, jollei hän jo kymmenen
vuotta olisi odottanut, että naakka avaisi suunsa.

— No tietäähän sen, ettei majesteetti sellaisiin suostu! vastasi
hän hyvillään siitä, että vihdoinkin oli päässyt keskusteluun
kirkonhaltijan kanssa.

Hymyn irvistys liikutti hetkiseksi pörröistä lintua ja hänen päänsä
taipui hyväksyvään liikkeeseen. Vartija koetti jatkaa keskustelua
ja puuttui jo ylistämään auringonlaskun ihanuutta yli Rauman
vesien, mutta linnun nokka pysyi lukossa. Silloin huomasi vartija
punapurjeisen purren likenevän rantaa, ja hänelle tuli kiire kuulemaan
Tukholman-uutisia. Kun hän oli sulkenut luukut ja toivotti hyvää yötä,
naksahti linnun nokka.

— Tiedätkö sinä, kuului mustasta kidasta, — miksi turkulaiset
tahtoisivat siirtää raumalaiset ja naantalilaiset Turkuun? Kyllä minä
turkulaiset tunnen. Ne ovat ilmoisen ikänsä kadehtineet meitä. Niillä
on tuomiokirkko ja niillä on linna, mutta niillä ei ole naakkoja! Mitä
roskaväkeä lahden takaa lienevätkään pitäneet torneissaan. Turku on
aina kadehtinut meidän ylhäissyntyisyyttämme. Se tahtoisi torneihinsa
Rauman ja Naantalin naakat — siinä koko juttu! Mutta majesteetti on
toki aina jonkinlainen majesteetti, vaikk'ei olekaan paavi eikä Rooman
herra.

Vanha vartija nauroi ja ajatteli, että kirkonhaltija peittääkseen kuka
hän oli, noin lujasti tekeytyi naakaksi. Hän koetti sittemmin pitkin
matkaa varovaisesti johtaa lintua keskusteluun kertomalla hänelle
kaikkinaisista tärkeistä tapahtumista kaupungissa. Oli esimerkiksi
puhjennut kauhea rutto, ihmiset kuolivat kuin kärpäset. Tai: kaksi
vaimoa oli joutunut tappeluun lehterillä keskellä jumalanpalvelusta.
Odotettiin tutkintoa ja todennäköisesti tulisi kirkko suljettavaksi.
Mikään ei liikuttanut kreivitärtä. Hän istui höyhentä väräyttämättä,
sinervä kaihi silmien päällä ja tuijotti eteensä. Vanha vartija ei enää
milloinkaan kuullut sanaa hänen suustaan.

Kovat ajat koittivat kaupungille, vihollinen tuli maahan, poltti ja
tappoi. Paljon tuhoa tuotti sota naakoillekin, mutta kuin ihmeen kautta
säilyi ikivanha naakkakreivitär.

Eräänä lempeänä syyskesän iltana, kun aurinko oli laskenut ja keltainen
täysikuu ui yli peltojen, joille sodan jaloista oli säästynyt jokin
vaivainen ruiskuhilas, tuli nykyinen vartija, vanhan kellonsoittajan
pojan poika, Pyhän Ristin kirkon torniin, joka nyt oli ainoa Raumalla
ja jonne naakkavanhus oli pelastettu. Kaupungissa oli suuret
hautajaiset ja vartija oli sellaisella kiireellä hautajaismenojen
päätyttyä törmännyt alas tornista päästäkseen osalliseksi armollisen
herran kestityksestä, että hän oli unohtanut luukut auki. Sinertävät
kuunsäteet valuivat yli kellojen, paksujen parrujen ja mustan linnun.
Nuori mies kiirehti suoraa päätä luukulle — hän pelkäsi lintua, vaikka
se päivät, viikot ja kuukaudet umpeensa istui liikkumattomana. Silloin
näki hän kauhukseen, että lintu liikutteli sulkiaan. Isoisä oli aina
kertonut tästä naakasta kummia juttuja, että se muka osasi puhua
ihmiskieltä, että se vartioi ihmeellisiä aarteita ja salaisuuksia.
Kaamean tunteen kammitsoimana seisoi poika luukulla. Kuu hopeoi
lahtea, tuli oli jo syttynyt pieneen asumukseen, jossa hän äsken oli
viipynyt tyttönsä luona. Krouvissa kalatorin varrella hoilottivat vielä
erinäiset käsityöläiset armollisen herran hautajaiskestityksen ääressä
ja itse surutalosta vastapäätä raatihuonetta kuului meluisten äänten
sorina. Varjo linnun takana kasvoi kumman suureksi ja aavemaiseksi.
Se liikutti siipiään. Pojan pintaa kylmäsi ja hän oli juuri
lähtemäisillään pakoon, kun linnun nokka loksahti ja poika kuuli sen
puhuvan:

— Kuka ylhäinen henkilö tänään on laskettu kirkonlattian alle? Olisit
saanut ilmoittaa sen minulle. Niin teki aina isoisäsi. Hän tiesi
mitä kunnioitus ja hyvät tavat vaativat. Kuka tänään laskettiin
kirkonlattian alle?

— Hänen armonsa eversti Svärdin vanhin tytär, jalosukuinen neiti
Sigrid, kangersi poika, hampaat kalisten suussa.

Vanha naakkakreivitär oli hyvän hetken kuin kivettyneenä eikä poikakaan
uskaltanut liikahtaa. Vihdoin puhui kreivitär puoleksi itsekseen,
puoleksi pojalle tornin luukulla:

— Arvasinhan minä sen. Minä olen jo parin viikon aikana tuntenut kummaa
levottomuutta luissani. Mitä sinä, nulikka, ymmärtäisit asioista —
isoisäsi ymmärsi, hän oli toista maata. Svärd-suku on ollut kuin minun
omaa lihaani ja vertani. Se oli hienoa sukua, vaikk'ei ollutkaan
Roomasta. Keittiö oli erinomainen, paljon kiiltävää käytännössä
sekä ruokapöydässä että naisväen korvissa ja kauloilla ja miesväen
olkapäillä ja rinnoissa. Ei koskaan annettu tyttäriä kenelle tahansa.
Minä olin talossa kuin kotonani. Huvitin kokonaisia hääseurueita.
Istuin koska minua halutti jalosukuisen neiti Anna Cecilian valkoisella
käsivarrella ja nokin hänen rannerengastaan. En milloinkaan saanut
sitä auki. Asetuin jalosukuisen herra luutnantin olkapäälle, kun hän
sisarensa seurassa talutti morsiantaan puutarhassa joen varrella.
En milloinkaan unohda sen illan kestitystä. Jalosukuisen luutnantin
käskystä oli Eurajoelta tuotu kokonaisia kopallisia näkinkenkiä —
luutnantti tahtoi itse avata ne ja ottaa tautihelmet morsiamelleen.
Kipeitä oli vähän ja terveet sain minä. En koskaan ole ollut
sellaisissa kesteissä. Mutta sitten on kauan... kauan...

Musta lintu oli unohtunut puhumaan itsekseen. Hän lausui haikeasti
viime sanat ja nokka painui rintaa vasten, ikään kuin se olisi itkenyt.
Mutta nuori kirkonvartija sulki kiireesti luukut, juoksi minkä pääsi
alas ja päätteli, ettei hän ikinä enää nouse torniin näin myöhään
yksinään, niin kauan kuin naakka elää. Ja varmaan se elää aina ja
ikuisesti.

Se eli kyllä hyvin kauan. Ei kukaan tietänyt sen ikää. Mutta ikuisesti
ei se elänyt. Sen loppu oli seuraava.

Muutama nuori naakkaylimys oli tuollaisella keväisellä
Laitilan-retkellä vakavasti rakastunut talonpoikaiseen naakkaneitoon
ja tahtoi kourin kynsin tuoda hänet Raumalle. Raumalaiset tornikorpit
tunsivat täydellisesti jutun vastenmielisyyden ja tekivät kaiken
voitavansa estääkseen nuoren ylimyksen aikeita. Tämän itsepintaisuus
oli kuitenkin aivan järkkymätön. Vanhemmat sekä uhkasivat että puhuivat
kauniisti. He koettivat kuvata sen hetken vaarallisuutta, jolloin
tulokas ikivanhan tavan mukaan viedään kellojen alle torniin, sokean
kreivittären eteen. Kreivitär saattaa vaikkapa saada halvauksen
harmista ja mielenliikutuksesta. Rakastunut yltiöpää välitti vähät
kreivittären mielenliikutuksista ja halvauksista.

Hän lähetti sanan sukulaisille Naantaliin, että hän viettää häitä
herneenkylvön aikaan sen ja sen kanssa — jos niinkuin haluttaa tulla
juhlille, ja läksi muutaman ennakkoluulottoman ystävän kanssa noutamaan
morsianta. Naantalista ei saapunut ainoatakaan naakkaa, Laitilan naakat
eivät uskaltaneet lähteä saattamaan liian uskaliasta neitoa ja Rauman
naakat päättivät olla piilossa, kun hääväki tulee.

Raumalle saapuessa huomasi sulhanen heti paikalla poppelin pappilan
puutarhan päässä tyhjäksi ja kirkontorneissa ja kammioissa vallitsevan
hiljaisuuden niin täydellisen, että olisi luullut naakkojen kuolleen
sukupuuttoon. Silloin nousi hänessä kauhea suuttumus ja hän vei uhmaten
morsiamen ja harvat ystävänsä pappilan hernemaahan. Enemmänpä he
saisivat, kun heitä oli näin harvoja! Morsian osasikin syödä, syödä ja
nauraa. Kauhistuneina pistäysi mustia päitä ulos kirkon läveistä ja
räystäistä.

— Kuinka kauhea nauru! kuiskasivat naakat piiloistaan toisilleen. —
Naurustaan naakka tutaan. Mikä kauhea nauru! Ettei vain vanha täti
tornissa kuulisi sitä.

Mutta vanha täti oli jo kuullut sen. Hänellä oli tarkemmat korvat kuin
yhdelläkään nuorella, ja hän odotti vain ensimmäistä ohi lentävää
naakkaa huomauttaakseen, että puutarhassa tapahtui jotakin perin
sopimatonta. Mutta ei yksikään naakka lentänyt ohi ja puutarhassa
jatkui vain niin inhottava melu, että pappilassakin jo ruvettiin
availemaan öisiä ikkunaluukkuja. Vanhan kreivittären viha yltyi
yltymistään.

Äkkiä alkoivat äänet liketä häntä. Oli kuin kokonainen naakkaröykkiö
olisi lentänyt puutarhan poikki tornia kohti. Rähinä kävi yhä
sietämättömämmäksi. Vihdoin kasaantui se räystään alle, sinne, missä
naakkojen oviaukko oli, ja kahisevin siivin ja nauraa rähisten tuli
torniin todella koko röykkiö.

Vanha kreivitär istui jättiläisparrulla suurimman kellon alla,
aatelisnokka suuttumuksen kenossa. Hänen joka jäsenensä sanoi, ettei
ollut hyvä liketä häntä.

— Päivää täti kreivitär, alkoi sulhasnaakka ylimielisesti. — Tässä
esitän sinulle morsiameni. Olen nainut Laitilasta, ulkotaloltamme.
Vietämme juuri häitä puutarhassa. Herneet ovat paraiksi itäneet ja
maistuvat erinomaisilta. Ehkä sallit meidän lähettää sinullekin vähän
hääkestitystä.

Kreivittären höyhenet nousivat. Morsian vikuroi hänen edessään,
tietämättä miten olla. Vihdoin teki hän kömpelön röyhkeän kumarruksen
ja naurahti.

Hänen ei olisi pitänyt naurahtaa. Kreivittäreen kokoontui vuosisatojen
takainen voima, hänen kaulansa ojensihe peloittavan korkeaksi ja
silmänräpäyksessä upotti hän nokkansa naurajan niskaan. Nauraja kaatui
kuolleena hiekkaan.

— Näin tuhottakoon täällä jokainen alhainen nauru, kuului kumeasti
kreivittären verisen nokan sisästä.

Kukaan ei enää melunnut tornissa eikä puutarhassakaan.

Kun naakat sitten tulivat paikalle, tapasivat he nuoren laitilalaisen
naakan sotkettuna hiekkaan ja ikivanhan mustan kreivittären kumossa
satavuotisella parrulla suurimman kellon alla. Kreivitärkin oli
hengetön. Voimanponnistus ja siveellinen suuttumus olivat tappaneet
hänet.

Mutta niissä suurissa peijaisissa, jotka sitten pidettiin pappilan
hernemaassa ja joista ei puuttunut yhtäkään raumalaista eikä
naantalilaista naakkaa, päätti suku juhlallisesti pysyä uskollisena
kalliin vainajan periaatteille.

Valitus ja melu pappilan puutarhassa oli sinä keväisenä yönä niin
tavaton, että rovasti itse, rauhoittaakseen naakkoja, kantoi ulos
ihmeellisen ihmiskuvan, jonka hartioilla oli hänen oma vanha
messukasukkansa. Naakat pelästyivätkin ja vaikenivat, mutta vain
hetkiseksi. Päätökselleen ne kuitenkin ovat pysyneet uskollisina ja
Rauman naakkasuku on kuin onkin jalosyntyisin ei yksin Suomessa, vaan
pohjoismaissa yleensä.




ISOISET MORSIAMET

Vanhan tarinan mukaan


Norrgårdin kapteenin täytyi tilata tyttärilleen sulhaset aina Ruotsista
asti — mitä kreivejä ja ruhtinaita lienevät olleetkaan. Tiesihän
sen, ettei täälläpäin ollut ketään, joka olisi ollut mahdollinen
korottamaan katsettaan niin isoisten morsiamien puoleen. Kapteeni itse,
vaikka oli rikas ja kopea, joi toki lasin rovastin ja kruununvoudin
seurassa, ja kutsuttiinhan talonpoikakin istumaan ovensuuhun kapteenin
huoneessa, kun hän joutui asialle Norrgårdiin. Mutta tyttäristään
kapteeni oli arka. Ei milloinkaan nähty Julia Malvinan tai Anna Sofian
vapaasti liikkuvan pihoilla tai teillä. Aina oli heidän seurassaan
ulkomainen opettajatar tai heidän kalpea äitinsä. Kirkkoon ajoivat
he kerran vuodessa kapteenin itsensä saattamina. Oli kerrottu jonkun
ulkopitäjän rikkaan herran joskus yrittäneen lähestyä Norrgårdin
tyttäriä, mutta pian olivat huhut vaienneet, arveltiin kapteenin
nostaneen kulmakarvojaan, kuten hän teki työmaalla ennenkuin päästi
valloilleen kiukkunsa. Kun kapteeni nosti kulmakarvojaan, niin
tiesivät torpparinrengit kiirehtiä tarpeellisen välimatkan päähän — ja
sulhasetkin ymmärsivät, että Norrgårdista oli käännyttävä paluutielle.
He likenivät ikkunaa, olivat katselevinaan taivasta, huomaavinaan
illan olevan tulossa ja pyysivät, että käskettäisiin valjastamaan
hevoset. Vetäen takaisin ivahymyn, kuten kissa vetää sisään kyntensä,
kapteeni otti heidät uudelleen armoihin ja toivotti tervetulleiksi
metsästysretkille Laurinpäivän tienoissa, tai uudenvuodenkutsuihin
Norrgårdiin. Uudenvuodenpäivänä pidettiin kartanossa kutsut, joihin
lähipitäjien naiset varasivat pukuja puolen vuotta ja joita varten
herrat paastosivat viikon.

Metsästyskemuihin Laurinpäivän tienoissa saapui kerran, kun Julia
Malvina ja Anna Sofia vielä olivat alle kahdennenkymmenennen
ikävuotensa, nuoret ruotsalaiset herrat luutnantit Gyldenhjelm
ja Silfverbjelke, ja paikkakunnan kansa päätteli heti kapteenin
toimittaneen heidät tyttärilleen.

Että Julia Malvinalla ja Anna Sofialla saattaisi olla omaa tahtoa
valitessaan rakastettua — se ei johtunut kenenkään mieleen. Toki
kapteeni niin tärkeässä asiassa kuin laillisten tyttäriensä
naittamisessa pitäisi oman päänsä. Olipa hän naittanut laittomankin
tyttärensä, naittanut hänet itse naapuripitäjän kirkkoherralle.
Kapteeni kävi armonsa kanssa silloin tällöin häntä tervehtimässä.
Norrgårdin armon täytyi taipua siihen, kaikkien täytyi taipua kapteenin
tahdon alle. Oli paras nöyrtyä ennenkuin kapteeni valahti valkoiseksi
ja kohotti kulmakarvojaan. Hän oli kerran sellaisena lyönyt kuoliaaksi
miehen. Ojalta hänet oli löydetty, kasvoissa nyrkin ja kapteenin
sinettisormuksen jäljet. Kukaan ei ollut nähnyt mitään, eikähän sitä
olisi voitu todistaa, että pieni läpi ohimon kohdalla oli lyöty juuri
sinettisormuksella. Paras oli kuitenkin varoa vastustamasta kapteenia.

Eivät Julia Malvina ja Anna Sofia toki olleet yrittäneetkään tehdä
sitä. Kapteenilla oli iloa heistä. Jumal'avita, jos hän olisi ollut
nuori mies, ei hän olisi tietänyt kenen heistä hän olisi valinnut,
vaalean Julia Malvinan, joka oli kuin lilja, vaiko Anna Sofian, jonka
tumma kukoistus muistutti ruusua. Leikkivistä lapsista, jotka joskus
piiloutuivat isänsä huoneen vaatesäiliöön, missä pidettiin talon
kalleimmat juomatavarat, tai karhuntaljojen alle sohvaryhmän suojaan,
olivat he kehittyneet sävyisiksi neidoiksi. Iloisina ja kiitollisina
ottivat he vastaan helyt ja kankaat, joilla isä halusi heitä koristaa,
ja he ilakoivat ja nauroivat kotioloissa juuri senverran kuin
tarvittiin, jotta kummitukset pysyisivät poissa vanhasta Norrgårdista.

Tyttäret olivat tuskin alkaneet aavistella, että heidänkin voisi käydä
kuten sankarittarien kävi kirjoissa, kun tukholmalaiset kavaljeerit
tulivat Norrgårdiin. Puistossa, kellastuvien koivujen alla tytöt
tervehtivät vieraita ja tunsivat ensi kertaa miehen suudelman kädellään.

Seurasi sitten päiviä, jolloin koiranhaukunta ja metsästystorvet
helähtelivät Norrgårdin sydänmailla. Myöhään yöhön loisti pitkä
valaistu ikkunarivi kartanon mäeltä yli hiljaisten vainioiden ja
loppumattoman salon. Naurunremahdukset kajahtivat kuin outojen, öisten
lintujen kirkuna lämpöiseen pimeään. Lyhyen levon jälkeen heräsi
talo taasen meluun, ja tyttäret näkivät vinttikamarinsa ikkunasta
metsästysseurueen häviävän sydänmaita kohti. He eivät voineet estää
sydäntään sykkimästä.

Sinä aamuna, jolloin kapteeni tyttärineen saattoi vieraita kappaleen
matkaa Norrgårdista, pysähdyttivät ruismaita kyntävät torpparinrengit
työnsä tehdäkseen arveluja nuorista pareista. Kumpiko tyttäristä
naitettaisiin kreiville, kumpiko paronille?

Julia Malvinalle ja Anna Sofialle olivat menneet elokuun päivät pian
kuin unennäköä. Mitä oli itse asiassa tapahtunut? Vieraat herrat olivat
painaneet huulensa muillekin valkeille käsille kuin heidän.

Kuitenkaan eivät he voineet olla huomaamatta, että heidän isänsä nyt
kohteli heitä toisin kuin ennen. Kotiopettajattaret lähetettiin talosta
ja tyttäret saivat vapaasti liikkua minne tahtoivat. He ymmärsivät,
että heitä nyt pidettiin täysikasvuisina ja odottivat jännittyneinä
mitä seuraisi.

Eräänä päivänä ilmestyi taloon kulkija, joka pyysi saada saarnata
tuvassa kartanon väelle. Kun hänellä oli taskussa rovastin
suojeluskirje, ei kapteeni kieltänyt.

Julia Malvina ja Anna Sofia näkivät kulkijan astuvan yli lumisen
pihamaan ja heidän kävi sääli häntä. He veivät hänelle ruokaa tupaan ja
sytyttivät pöydälle kynttilät. Mitä saattoi väsyneellä miehellä olla
sanomista?

Kauan viipyivät he tuvassa, kynttilät paloivat loppuun ja yhä puhui
vanhus. Pieni seurakunta makasi polvillaan maassa, aatelisneidot
notkistivat polvensa hekin.

Ja kun he sitten astuivat tuvasta tähtitaivaan alle, eivät he enää
olleet samat kuin sinne mennessään. Monen muun kanssa olivat he saaneet
iskun sydämeensä ja tunsivat syntisyytensä ja maailman turhuuden.

He eivät senjälkeen enää laulaneet eivätkä ilakoineet, eivät he
myöskään nauraneet.

Kapteeni kävi siihen aikaan käräjiä kahdenkin naapuripitäjän kanssa
rajoista ja kalavesistä. Hänellä oli muutakin tekemistä kuin seurata
naistensa asioita. Vasta kuukausien perästä, sinä aamuna, jolloin
hän läksi tavanmukaiselle Tukholman-matkalleen, näytti hän yhtäkkiä
huomaavan, että hänen tyttärissään oli tapahtunut muutos. Hän korotti
Julia Malvinan päätä, katsoi häntä silmiin ja sanoi:

— Olette molemmat laihtuneet ja rumentuneet — katsokaa vain, että
jouluksi saatte ruusut poskillenne. Niitä tarvitaan silloin.

Metsästysjuhlat vuosi sitten tulivat tyttöjen mieleen. Kuinka iloiset
silloin — nyt kuinka synnilliset ja tuomittavat!

Kun kapteeni joulun alla palasi kotiin, olivat he ehtineet varttua
uudessa uskossaan. Tummissa, karuissa pukimissa kohtasivat he isänsä.
Hän ei ollut tuntea heitä ja kysyi mitä oli tapahtunut.

He olisivat tahtoneet heti kertoa siitä uudesta elämästä mikä oli
heidät täyttänyt, mutta he kuuntelivat äitinsä rukousta, pusersivat
kiinni huulensa ja vaikenivat. Eräänä päivänä, kun isä mittasi
heitä silmillään kantapäästä kiireeseen asti ja pilkkasi heitä, oli
heidän vaikea vaieta. Kuinka rakkaiksi kävivätkään tämän jälkeen
karkeat, tummat vaatteet, jotka olivat yhteiset kaikille Vapahtajan
seuralaisille.

Kerran illansuussa tuli äiti hätääntyneenä tyttäriensä luo.

— Lapset, sanoi hän, — teidän isänne rakastaa teitä paljon, kun hän
on tämän kärsinyt. Mutta älkää enää ärsyttäkö häntä. Eikö Jumalalle
ole yhdentekevää mitä vaatteita te käytätte. Hän kysyy ainoastaan
sydäntänne. Olenhan minäkin taipunut.

— Minä en taivu, sanoi Anna Sofia ja hänen kasvonsa loistivat hämärästä.

— Joka minun perässäni tahtoo tulla, kuiskasi Julia Malvina, — hän
kieltäköön itsensä...

Laatikot ja kääröt, joita kapteeni oli tuonut matkaltaan, seisoivat
suurena röykkiönä arkihuoneen permannolla. Isä oli tottunut siihen,
että tyttäret ilakoivat hänen ympärillään, kun hän niitä availi. Nyt
eivät he tulleet, vaikka äiti kävi heitä noutamassa. Silloin astui isä
valkoisena heidän eteensä.

— Isä, huusi toinen tyttäristä, — me olemme antaneet sydämemme
Vapahtajalle emmekä...

— Vai niin, sanoi kapteeni, — ne olivat aikaisemmin annetut kahdelle
nuorelle herralle ja he pitävät ne, saatte olla siitä varmat.

Kapteeni naurahti.

— Isä, älkää pilkatko, rukoili toinen tyttäristä, — Jumala ei anna
itseään pilkata.

— Mutta minun te luulette antavan! Kapteenin nyrkki tärähti pöytään.

Tyttäret seurasivat isäänsä arkihuoneeseen ja heidän eteensä kasattiin
helyjä, jotka kerran olivat täyttäneet heidän mielensä riemulla. Nyt
viilsivät värit heidän silmissään. He saivat kuulla, että kaukaiset
vieraat pian saapuisivat ja että uudenvuodenkemut tulisivat komeammat
kuin milloinkaan. Jokainen isän sana soi heidän korvissaan kuin
kuolinkellon läppäys.

Elämä heidän ympärillään kiristyi kiristymistään, kuten silmukka
hirtettävän kaulan ympärillä. He koettivat synnillisiä vaatteita ja
valmistivat synnillisiä pitoja. Eräänä päivänä, kun vanha ompelija
oli pukenut tulipunaisen puvun Anna Sofian ylle, karkasi tyttö kuin
mieletön pihamaalle, missä kapteeni leikitteli nuoren orivarsan kanssa.

— Isä! huusi hän, — armahtakaa meitä! Me olemme kihlatut taivaalliselle
yljälle emmekä voi taipua... Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin...

Hän oli hetkisen puhunut, kun Norrgårdin herran nyrkki kaatoi hänet
maahan. Hän makasi kuin veritäplä lumella.

Katuiko kapteeni vai koetteliko hän vain uutta keinoa? Hän alkoi
kohdella naisiaan ystävällisesti. Joulujuhla kului rauhallisena
Norrgårdissa ja uusivuosi lähestyi paukkuvan kylmänä. Julia Malvinan
ja Anna Sofian mieliin oli syttynyt pieni toivon kipinä. He odottivat
jotakin ihmeellistä pelastusta ja antoivat, taipuen äitinsä rukouksiin,
kuin unessa panna ylleen juhlapuvut.

Kuin unessa astuivat he niiden komeiden herrain eteen, jotka olivat
saapuneet niin kaukaa. Silloin tapahtui heille jotakin odottamatonta.
Kun he tunsivat suudelman kädellään, heräsivät he kuin painajaisesta
ja mennyt riemu täytti heidän sydämensä. Kapteeni saattoi olla heihin
tyytyväinen. Heidän punastuksensa ja heidän hymynsä oli ihastuttava.

Mutta sitä kesti vain hetken. Tuskin olivat he vaihtaneet ensimmäiset
sanat kaukomatkaisten kanssa, kun he ymmärsivät, että synti oli ottanut
heidät valtoihinsa. Julia Malvina sen ensin tunsi, pakeni huoneeseensa
ja heittäytyi polvilleen. Pian oli sisar hänen rinnallaan. Turhaan
koetettiin heitä houkutella alas. Eivät rukoukset eivätkä uhkaukset
auttaneet. He katuivat hurman hetkeä, jonka äsken olivat eläneet,
ja tämä katumus teki heidän päätöksensä entistä lujemmaksi. Vihdoin
alkoivat tanssisävelet soida. Heidän korvissaan vihloi, he tunsivat,
etteivät voisi tinkiä.

Alhaalla suuressa salissa alkoi tuntua kaamealta. Sävelet soivat,
mutta kukaan ei lähtenyt avaralle, kiiltävälle lattialle. Alettiin
kuiskailla. Vinttikamareihin johtavissa portaissa juostiin. Vihdoin
reväistiin salin kaksoisovet levälleen ja kapteeni, taluttaen molempia
tyttäriään astui sisään. Soitto kiihtyi, kaukaiset vieraat riensivät
neitoja vastaan, isä jätti heidät heille. Kapteeni nauroi ja kehoitti
muitakin nuoria miehiä lähtemään tanssiin. Hän nauroi ikäänkuin
karkottaakseen aaveita. Kuitenkin liikkui vain kaksi paria permannolla.
Tanssittajat tuntuivat käsivarsillaan kannattavan valkopukuisia
naisiaan.

Äkkiä kuului parahdus: Anna Sofia oli pyörtynyt — tai oliko hän
kuollut? Hänen sisarensa vaipui polvilleen permannolle ja puheli
mielettömiä sanoja.

Soitto taukosi.

Norrgårdin kapteeni ei enää nauranut.




VAINAJIEN JOULUKIRKKO


Puljerin Harto oli paikallaan kuusen juurella keittämässä jouluviinoja,
kun hänen päähänsä iski ajatus: Sinä lähdet tänä vuonna joulukirkkoon!
Hänelle oli kerran ennen, nimittäin viime vuonna, tullut ajatus samalla
tavalla. Ja mielijohteen noudattamisesta oli silloin ollut paljon
hyötyä. Sentähden ei hän suuttunut siitä nytkään, vaikka se oli niin
outo, vaan naurahti:

Vai joulukirkkoon.

Mitäpähän herranhuoneessa sanottaisiinkaan, jos Puljerin Harto
astuisi sisään pääovesta ja kaikkien kynttiläin valossa kulkisi
miesten puolelle, missä ennen poikana isä-vainajan rinnalla istui,
äidin kyyköttäessä vastaavassa penkissä naisten puolella. Olisi siinä
nähtävää seurakunnan kristikansalle. Kääntyisi siinä yksi ja toinen pää
ja supattaisi yksi ja toinen suu. Sen hän takaa. Ne pelkäävät häntä
vielä, vaikka hänen papinkirjansakin jo on tullut puhtaaksi.

Ne eivät sittenkään tiedä. Eivät papitkaan, jotka aina tuontuostakin
tulevat Puljeriin vieraisille. Ne ovat niin toimeliaat silloin kun
juuri ovat pitäjään tulleet, varsinkin jos ovat nuoret. Ja Puljerin
Harto on aina heidän ensimmäisensä. Se se vasta olisi mies ja
liperiensä arvoinen, joka saisi hänet kulkemaan lampaana katraassa
kaikkien muiden mukana.

Mutta siitä ei tule mitään. Kyllä hän pysyy karhuna ja sutena. Paras
antaa hänen olla rauhassa vain. Ja mitä ne hänestä tahtovat, eipä
hän enää ole kenenkään tiellä. Tietä hänen asumukseltaan ei kulje
eteenpäin, hän on itse tallannut polun mikä sinne vie, ei siinä ole
kruunun palkkalaisten hikeä kysytty eikä hän tarvitse kenenkään apua.
Seuraakaan ei hän kaipaa. Hän sai ihmisistä taas niin tarpeekseen, kun
viimein nouti susirahojaan kirkonkylästä. Maksaa kauppiaalle kaikesta
vaivannäöstä ja kauppias kyllä katsoo, että omansa ottaa, kun kruudin
ja muut tarpeet toimittaa ja ketun- ja oravannahat välittää kaupunkini.
Ei kauppias ole sitä luontoa, että hän ilman antaisi. Henkirahat hän
tosin toimittaa maksetuiksi Harton ja hänen joukkonsa puolesta, mutta
siinähän menevät samassa kuin hänen omansakin Ja saahan kauppias
viinansa Hartolta. Tietää sen, ettei sille enää tehtaan viinat maista,
joka on päässyt kuusenjuurellisen makuun. Oikein kauppiaan silmät
loistavat, kun hän Harton povitaskussa äkkää pullon. Sitten mennään
kamariin puodin perään ja pullo pannaan klahviin, missä rahat ja
paperit säilytetään. Ja sitten lähetetään Puljerin lapsille orehtia
ja vesirinkeliä. "Ei sille kannata panna viinan nimeäkään sille
ostoviinalle", selittää kauppias. Hän tietää kuusen juurellisen arvon,
varsinkin senjälkeen kun Korven Aatua sakotettiin toisen kerran eikä
kuusenjuurella enää näillä mailla uskalla polttaa muut kuin Puljerin
Harto.

Kerran ne olivat vieneet hänen viinaansa juhliin, joita tuomarit ja
muut käräjäherrat pitivät, ja siellä sitä vasta oli kehuttu. Mutta
kyllä ne silti voisivat häntä sakottaa, jos saisivat kiinni. Sellaisia
kavalia ne ovat.

Tulkootkin vain häntä sakottamaan. Silloin hän näyttää hampaansa, ja
hänellä on paremmat hampaat kuin herrat luulevatkaan, vaikka hän on
vanha. Tulkootkin. Silloin hän syö sanan, jonka äiti-vainaja häneltä
otti Toltin mäessä. Hän ei välitä, hän hakee nimismiehen ja sen kätyrit
vaikka maan alta ja hän löytää niiden kylkiluiden väliin, vaikka
olisivat minkälaisissa paidoissa. Täällä oli kerran nimismies, joka
kuului kulkeneen rautaisessa paidassa, kun niin pelkäsi henkeään.
Niinkuin se olisi mikäkin se ihmisen henki. Harton tähden hän oli
hankkinut rautaisen paidan. Olisipa ollut hauskaa nähdä mimmoinen se
oli ja eikö sen läpi olisi ase mennyt. Tulkootkin. Hän on kaikonnut
niin kauas, ettei kuulu lehmänkellokaan ihmisten mailta, ja hän maksaa
verot ja henkirahat, vaikk'ei kuluta kruunun teitä eikä kirkon penkkejä.

Joulukirkkoon.

Jokohan häntä lapsettaa!

Kuka siellä nykyään paukutellee pöntössä. Ne vaihtelevat näihin
aikoihin alituisesti. Hakevat suurempia paikkoja. Ennen pysyivät
samoilla laitumilla ikänsä. Kun hän viimeksi kävi kirkossa, oli
saarnassa Vaaleri, rovasti, pitkä, laiha mies. Taisipa silloinkin olla
jouluaamu. Ja Vaaleri se tuli pitäjäntuvalle silloin, kun hänet oli
saatu kiinni ja hän köysissä makasi kulmakamarin permannolla. Rovasti
tuli tietenkin kehoittamaan häntä synnintuntoon ja katumukseen.

Ihmisillä on aina ollut paljon tekemistä hänen synnintuntonsa ja
katumuksensa kanssa. Ikäänkuin ne olisivat ihmisten asioita. Onko se
elämä mikä niin kumma. Kerranhan jokaisen on kuoltava. Ja kysyykö
ihminen mihin ryhtyy, kun hänen tekee mieli lihaa. Hän tappaa ja
vielä syökin. Korkeammalta kuin ihmisistä sen käskyn on tuleminen,
jota Puljeri tottelee. Äiti rääsy niistä kärsi. Vanhentunut hän
oli, kun siinä kammersi ylös Toltin mäkeä. Kädessä oli entistään
mustanpuhuvammat suonet, kun hän nosti muorin rattaiden laidalle ja
vanginvartija tyrkkäsi sen pois ja ärjäisi, ettei saa tulla niin
likelle. Silloin hänessä, Hartossa, sisu nousi.

Mutta niistä on jo niin kauan.

Jos tulisi ilmi kuka Riikka on. Hän, Puljeri, on ruvennut höpisemään
unissaan. Parina yönä on vaimo ravistanut hänet valveille ja
tuijottanut häneen kuin huuhkain. Ei ole sanonut mitään. On vain
kallistunut takaisin hänen viereensä ja voihkaissut, ikäänkuin
sydänalaan olisi sattunut. Hän on voinut höpistä juuri siitä asiasta,
yhtä hyvin kuin jostakin muustakin. Muut kaikki Riikka tietää yhtä
hyvin kuin kirkonkirjat ovat ne tietäneet, mutta sen yhden asian
täytyy jäädä peittoon. Riikka tietää olevansa kulkijavaimon lapsi,
jonka Harto hyvyyttään on ottanut elätettäväkseen. Senverran tietävät
kirkonkirjatkin. Harto tietää, että sillä tytöllä oli pellavankarvaiset
suortuvat ja siniset silmät.

Hänellä, Hartolla, olisi hyvä vastaus antaa papille. Hän sanoisi:
kenenkähän kanssa ne sitten menivät naimisiin ne Aatamin ja Eevan
lapset? Ja häntä naurattaa kun hän ajattelee, mitä papilla olisi siihen
sanomista.

Kuka tässä vuosi sitten lienee päässyt puhuttelemaan Riikkaa. Hän
mainitsi viime talvena jotakin rippikirkosta ja pari kertaa ovat hänen
kasvonsa, Harton tullessa kotiin, tuntuneet itkettyneiltä, ja kerran
hän illalla maata pannessa sanoi, että eiköhän pitäisi mennä vihille.

Tällaisia ei hän itsestään ole voinut ruveta miettimään, kukaties
lypsytiellä on joku muija saanut hänet käsiinsä. Muijia on joka
paikassa, eikä ihmisistä ikinä voi loitota tarpeeksi kauas. Ne
nuuskivat jäljet kuin ajokoirat. Etteipähän vain liene itse pappi
käynyt, hänen ollessaan poissa. Hän viipyi kerran kauan kauppiaalla,
kun tuolla oli sellainen puhekumppanin nälkä. Ja Puljeria tahtoi
puhekumppanikseen, vaikka hän on viimeinen sitä lajia. Hiljaisia ollaan
Puljerilla. Ei piekse suutaan vaimo eivätkä naura lapset. Ne eivät edes
itkekään. Eivät ääntele liikoja eläimetkään. Varsinkaan sitten kun
kukko kuoli. Mikä lienee sille tullut. Uskollisesti se monena vuonna
oli ilmoittanut aamun koiton. Nyt elää kuin säkissä, eritoten näin
joulun edellä.

Ihmeellisiä ovat ihmiset, jotka siitä Jumalastaan pitävät niin suurta
ääntä, kun eivät kuitenkaan luota hänen itsensä antavan opetuksiaan
ihmisille, jotka hän muka on luonut. Heidän, toisten ihmisten, jotka
ovat puuttuvaisia itsekin, pitää mennä ojentelemaan omiatuntoja. Eivät
he Jumalaansa suuressa arvossa pidä, kun luulevat hänen olevan heidän
apulaisuutensa tarpeessa.

Ylihuomisen huomenna se joulupäivä sitten on. Oli puhetta kauppiaalla.
Sanoi lähtevänsä kirkkoon. Kerran tuli Hartolle, aivan samalla tavalla
kuin nyt, se tunto, että sudenkuopassa on otus. Hän ei uskonut olevan,
mutta ääni mielessä oli niin voimakas, että piti lähteä katsomaan
keskellä yötä, ja susi liehuikin kuopan pohjalla, silmät kiiluen
päässä. Tämä tämänpäiväinen ääni voi olla yhtä tosi ääni. Kenen ääni
sitten lieneekin. Mutta onko pakko vanhan miehen kuunnella kaikenlaisia
ääniä? Eri asia on sudenkuoppa, eri asia kirkko. Hän ei lähde kirkkoon.

Niin hän ajatteli puoleen ja toiseen, mutta kun koko jouluaattopäivän
tuli lunta ja keli illalla tuntui hyvältä, päätti hän sittenkin lähteä.
Ja hän oli sen päivän ollut odotuksessa ja niin oudossa hilpeydessä,
että oli pelännyt Riikan ja lasten huomaavan, että jotakin oli
tekeillä. Kai Riikka sen huomasikin. Eikähän sitä enää silloin voinut
salata, kun hän puki ylleen paremmat vaatteensa, ne joissa aina kävi
kauppiaalla. Riikka oli toki niin hyvin opetettu, ettei hän kysynyt
mitään. Askarteli omissa asioissaan eikä edes katsonut ympärilleen.

Puljeri oikaisi penkille. Hän ei tahtonut riisua sänkyyn, kun pelkäsi
myöhästyvänsä, jos nukkuisi. Tästä on hyvä nousta puolenyön aikaan.
Kai tuo arvaa mihin hän menee ja kai hänen tekisi mieli mukaan. Mutta
yrittäköönkin vain ehdottaa, niin hän opettaa sen, niinkuin viimeinkin.

Tuvassa oli lämmin ja pimeys täytti hahtuvillaan välin lattiasta
matalaan lakeen. Korpi huokasi yhtä syvään kuin nukkujat sen
yksinäisimmässä asumuksessa. Puljeri oli syönyt vahvasti ja meni
sikeään uneen, vaikka tarkoitus oli vain torkahtaa. Hän heräsi äkkiä,
tunsi nukkuneensa raskaasti eikä tietänyt miten kauan oli nukkunut.
Tuntui siltä, että kauan. Hän koppasi turkkinsa penkiltä, jonne oli
pannut sen päänalaisekseen ja haparoi oveen päin. Hiilos vielä hehkui,
hän olisi helposti saanut tulta, mutta mitäpä hän sillä. Hiljaa painui
ovi kiinni hänen jälkeensä.

Vanha tamma tunsi isäntänsä otteen sellaiseksi jommoinen se oli
joskus, kun tultiin kauppiaalta. Se meni minkä pääsi. Ja Harto istui
reenperässä, toinen jalka riipuksissa yli laidan. Lumeen upposi syvät
jäljet ja ne pysyivät ainoina koko matkan. Maantiekin oli täällä
syrjätietä, jota harvoin kuljettiin. Harto nyki kaiken aikaa hevosta
suupielistä, peläten myöhästyvänsä, ja hänen ajatuksensa kiersivät
siinä yksinäisessä, jokapäiväisessä elämässä, jota hän vankilasta
päästyään oli viettänyt, pian jo toistakymmentä vuotta, ja vanhoissa
asioissa, jotka väkisinkin tulivat mieleen aina kun kirkonkylään päin
kulki.

Toltin mäessä veti hevonen vaivalloisesti.

Tässä näki hän äitinsä viimeisen kerran. Sitten on vuosia.

Mikä ihmeellinen lienee äidin muistossa.

Tuolla ojassa hän makasi pyhäinmiesten aattona, kun nimismies ajoi
ohitse, häntä etsien. Ei löytänyt, kettu!

Mutta koko kirkonkyläpä nukkuu. Eikö nykyaikana sitten enää
sytytetäkään kynttilöitä ikkunoihin jouluaamuna? Jumalisempia ennen
oltiin. Alatalon ikkunarivi loisti aina kuin sisässä olisi ollut
tulipalo. Sellaista ikkunariviä ei ollut pappilassakaan. Eikä sellaista
tyttöä kuin Alatalossa. Kukaties olisi Puljerin Harton elämä tullut
toisenlaiseksi ilman sitä ihmistä. Silloin se kaikki alkoi, Sandran
päivillä. Puutarhanpuoleisessa peräkamarissa. Kuka käski Ylitalon
pojan tulla rehentelemään. Hänen piti tietää, ettei Hartoa käynyt
härnääminen. Siinä ikkunassa oli sittemmin palanut tuli pimeät yöt
umpeensa niin kauan kuin tyttö oli kotona. Hän oli säikähdellyt ja
pelkäsi pimeässä. Sen Harto kuuli kauppiaalla vasta toissatalvena, kun
Sandran kuolemaa mainittiin.

Mutta ihan hän nyt uskoisi erehtyneensä päivistä, niinkuin entinen
metsäkyläläinen, jollei kauppiaalla nimenomaan olisi kuullut, että
joulupäivä lankeaa täksi päiväksi. Eikö olisikaan jouluaamu? On oudon
pimeää eikä kuulu kellonsoittoa.

Mutta onpa kirkko sensijaan valaistu. Mitä lajia valoa lieneekään
täynnä, ei sitä kyntteleillä ennen tällaiseksi saatu.

Kirkkotarhan aidassa ei näy ainoaakaan hevosta. Ne ovat taasen niitä
uuden ajan keksintöjä, ettei hevosia saa olla kirkonmäellä. Tamma ei
tahdo kulkea. Se mahtaa tuntea, ettei tänne ole lupa tulla. Se korskuu
niinkuin metsänpedon likeisyydessä eikä huoli piiskastakaan. No, kai
hän toki hevosen saa tottelemaan. Hän lyö ja lyö! Ja tähän hän sen
panee, ei nyt ole aikaa lähteä etsimään kortteeripaikkaa.

Kun Puljeri on saanut hevosen kiinni ja heinätukon sen eteen, hämmästyy
hän taasen: lumi lepää kuin ehyt vaate kirkon edustalla, ei yhtä
jälkeä missään. Valkoinen vaippa ulottuu porraskivien päällitse pienen
matkaa ylös seinää, niinkuin paita, joka menee leukaan saakka. Puljeri
seisoo ja katselee temppeliä, jonka ikkunoissa väräjää sininen valo.
Eikö Jumala nyt enää päästäkään sisään suuresta ovestaan? Takateitäkö
ihmisten pitääkin astua? Hän yrittää kuin yrittääkin kuitenkin tästä,
mistä ennen on tottunut kulkemaan.

Ovi lentää äänettömästi auki niin pian kuin siihen koskee ja Puljerin
edessä on kirkko täpötäynnä kansaa. Kruunuissa palavat korkeat, kapeat
liekit, siniset kuin salama. On niin valoisaa, että silmiä sokaisee.
Kaikki ihmiset istuvat virsikirjat auki käsissään ja pappi seisoo,
kädet ristissä, alttarilla. Juhlallisuus on niin suuri, että Puljeri
katsoo itselleen paikkaa ovensuusta, jotta ei häiritsisi, mutta kun
ei sitä ole, täytyy hänen mennä edemmäs. Askeleet kaikuvat kumeasti
seinästä seinään, vaikka hän koettaa astua hiljaa. Yhdessä penkissä
on tilaa, siinä istuu yksi ainoa ihminen ja sen viereen hän painuu,
pää käden varassa, kuten kirkkoon tullessa on tapana siunata. Hänen
sydämensä lyö niin että korvissa takoo. Vanhasta tottumuksesta sanelee
hän jotakin rukouksen tapaista. "Minä vaivainen syntinen ihminen, joka
synnissä sekä siinnyt että syntynyt olen ja vielä sittenkin kaikkena
elinaikanani syntisesti..." ääntelee hän ottaen ensimmäisen lauseen
minkä muistaa. Mutta eikö tämä olekin sama penkki, jossa isävainajan
oli tapana istua? On. Sama viallinen naulakin on paikoillaan, naula,
johon hän lapsena ripusti lakkinsa. Hän hypistelee sitä varmuuden
vuoksi ja huomaa, että se todella on sama. Outo värähdys käy hänen
lävitseen ja hänen tekee mieli yhtyä veisuuseen. Hänellä ei ole kirjaa,
sellaisia ei ole koko Puljerin asumuksessa. Mutta kun hän päänsä
nostaa, näkee hän kirjan valmiina edessään. Se on vanha nahkakantinen
oudon tuttu kirja, kellastuneilla lehdillään suuria kirjaimia. Vanha
käsi pitelee auki lehtiä ja Puljerin silmät sattuvat sanoihin:

    Ken Herran tuomion kiertää voi?
    Se likeltä tapaa ja kaukaa.
    Kun viimein torvi se kauhia soi,
    Kuin kestänen silloin mä raukka?
    Mua syntistä armahda Herra.

    Voi hirmua! maata kun tähystelen:
    Tääll' ompi mun syntini tehdyt!
    Voi mua! kun katson ma taivaasehen,
    Kaikk' kaikki ne siellä on nähdyt!
    Mua syntistä armahda Herra.

Mikä jouluvirsi tämä on? Ennen veisattiin "Enkeli taivaan" ja muita
iloisia virsiä. Hän ei saa kiinni tästä nuotista. Hän ei kuule mitään.
Kaikki nuo ihmiset veisaavat hartaasti, päätä kääntämättä. Mutta
ei kuulu mitään. Ei hän vielä mokomassa ole ollut. Onko hän tullut
kuuroksi? Ei hiiskahdusta hän kuule. Vihdoin päättyy virsi ja kirjat
sulkeutuvat, ääneti ja kaikki yhtaikaa. Vanha käsi, joka asetti kirjan
hänen eteensä, jää lepäämään kannelle. Suonet nousevat sinisinä ja
pullistuneina keltaisesta, luutuneesta lihasta. Pappi lähtee alttarilta
ja nousee saarnatuoliin, mutta ei kuulu ainoatakaan ääntä. Hän liukuu
niinkuin varjo ja kun hän on lukenut rukouksensa ja alkaa puhua, ei
kuulu mitään.

Puljeria alkaa suututtaa. Kyllä tämä saa olla viimeinen kerta.
Tällaiseen hulluun menoon hän ei enää ikinä lähde. Pettipä ääni hänet
tällä kertaa, vaikka silloin kerran johdatti sudenkuopalle. Ei ääniin
näy olevan uskomista. Juoksuttavat perässään kuin kaiku, pitävät
pilkkanaan ja saavatkin pitää jokaista, joka on niin hullu, että niitä
kuuntelee. Hän on ollut ja hän onkin pilkan ja naurun arvoinen. Mutta
hänpä tästä heittääkin tämän joulujumalanpalveluksen kesken ja lähtee
reelleen ja ottaa hyvän kulauksen omaa kuusenjuurellistaan. Sitä on
reen pohjalla, heinien alla.

Hän sylkäisee ja tarttuu lakkiinsa noustakseen, kun pappi nostaa
kättään saarnatuolissa. Hän on pitkä ja laiha. Puljeri ei kuule
enempää kuin äskenkään, mutta hän tuntee papin Vaaleriksi, joka kävi
hänen luonaan pitäjäntuvalla, silloin kun häntä vietiin vankilaan ja
vartijoita oli joka ovella ja ikkunoiden takana, eikä ketään päästetty
häntä puhuttelemaan. Eikö Vaaleri sitten olekaan kuollut? Kovin on
valkea kasvoiltaan.

Naisten penkeistä, mustien huivien keskeltä, kääntyy hitaasti
valkohuivinen pää ja Puljeri tuntee Alatalon Sandran. Hän on laiha
luita myöten, silmäterät ovat suuret ja liikkumattomat. Kovin on
valkoinen hänkin. Eikö hänkään ole kuollut?

Mutta tuo poika tuolla on varmasti kuollut. Se hukkui uimatiellä
rippikoulua käydessään. Se on Havin Heikki, Harto otti kerran markan
hänen taskustaan. Se on vielä yhtä nuori kuin silloin rippikoulua
käydessä ja Harto on harmaapää. Vieressä istuu ihmisiä, jotka
hän muistaa nähneensä lapsuudessaan, vaikk'ei muista nimiä. Isä.
Vaari. Rikas Hollon isäntä, jonka hevonen potkaisi kuoliaaksi.
Poliisikonstaapeli Viikreen. Vanginvartija Mustonen. Samat miehet,
toisella takaraivo murskana, toisella haava sydämessä. Sitä ei näy,
mutta se meni niin suoraan, että mies silmänräpäyksessä kuoli. Kyllä
Harto muistaa. Ylätalon Risto, ohimossa reikä täynnä hyytynyttä verta.
Hän on varmasti kuollut, Harto itse puhkaisi reiän ohimoon. Täällähän
on paljaita vainajia, sentähden ovat he niin valkoiset.

Tuolla käytävän toisella puolella istuu kaksi naista, sylissä pienet
lapset, kiedottuina piukkoihin kapaloihin. Ja tuolla naisella tuossa on
pitkät, pellavankeltaiset suortuvat ja siniset silmät, mutta suu nauraa
mielipuolen naurua.

Pois täältä, pois täältä.

Äkkiä siirtyy vanha käsi virsikirjan kannelta Harton kädelle ja
kosketuksen mukana karkaa jäinen kylmyys hänen jäseniinsä. Hänen
vieressään istuukin vanha vaimo, vaikka hän luuli tulleensa miesten
puolelle.

— Lapseni, kuulee hän vaimon sanovan ja tuntee äitinsä äänen, — ethän
vielä ole vainaja. Olet tullut vainajien joulukirkkoon.

Harto yrittää ylös, mutta käsi pitelee kiinni.

— Joko pian tulet?

Ääni on lempeä ja itkunsekainen kuten silloin Toltin mäessä, ja silmät
katsovat kuten silloin. Harto riuhtaisee irti kätensä ja karkaa ovea
kohti kruunujen alitse, joissa kynttilät palavat liikkumattomilla,
sinisillä liekeillä.

Hän pääsee tajuihinsa, kun elävät ihmiset ajavat joulukirkkoonsa. He
tulevat helisevin valjain ja meluten ja sotkevat lumen jalkoihinsa.
Harto ottaa lunta viereltään hangesta ja pyyhkii sillä kasvojaan. Hänen
hevosensa on temponut poikki toisen ohjan ja kaatanut reen. Harto ei
käy sitä kurittamaan, vaikka se näkyy sitä odottavan. Hiljaa lähtee
hän ajamaan sydänmaataan kohti. Nyt loistavat kylän ikkunat. Alatalon
pitkässä ikkunarivissä on puutarhanpuoleinen viime ikkuna pimeänä.

Riikka ei voinut salata säikähdystään, kun Harto astui tupaan. Hän
laski leipäsäkin pöydälle vaimonsa eteen ja puhui silmiin katsomatta.

— Sinun täytyy heti lähteä maailmalle. Tässä on leipää ensi hätään.
Minä otan kauppiaalta rahaa, kun pyhät, ovat menneet. Saat käydä sieltä
hakemassa.

Harto läksi ulos ja viipyi poissa niin kauan kuin hän luuli Riikan
tarvitsevan kootakseen vaatteensa. Mutta kun hän palasi tupaan, istui
Riikka penkillä ja itki, pää sylilapsen poskea vastaan.

— Joko lähdet? sanoi Harto kovasti ja nosti kättä ikäänkuin lyödäkseen.

Riikka säpsähti ja nousi ylös, muttei laskenut lasta sylistään.

— Entä lapset? sanoi hän.

— Otat mukaasi.

— Miten minä ne elätän?

— Minä pidän niistä murheen niin kauan kuin olen hengissä.

Riikka astui liedelle ja tarttui neuvottomana johonkin astiaan, joka
käteen sattui. Hän nieli kyyneliään, mutta vähäväliä tyrskähti itku
väkivaltaisesti esiin.

Harto ajatteli, että onko hänen noin vaikea, ja hänen teki mieli ottaa
lapsi syliinsä ja painaa poskensa siihen, missä Riikan poski oli
levännyt. Mutta hän meni ulos ja löi kovasti oven kiinni jälkeensä.

Hän viipyi kauan poissa, kulutti aikaansa tietämättä itsekään missä
ja odotti näkevänsä koko joukkonsa jättävän asumuksen. Kun ei mitään
kuulunut, alkoi häntä suututtaa ja hän astui sisään.

Riikka oli pannut ruoan pöytään ja ottanut leivät pussista. Ne olivat
korkeana röykkiönä puurovadin ja kalakupin välillä. Kaikki istuivat
pöydässä, ikäänkuin eivät olisi aikoneetkaan tehdä lähtöä. Veri
kuohahti vanhassa miehessä; hänen kätensä pusertui nyrkiksi. Riikka
katsoi häneen niinkuin lintu, joka on tarttunut ansaan ja odottaa
kuoliniskua. Harton kurkkuun nousi itkettävä kipu.

— Mennään vihille, virkkoi Riikka pitkän hiljaisuuden perästä.

Silloin välähti miehen kädessä puukko ja lapset pakenivat nurkkiin.
Puukko iski pöytään naisen edessä.

— Vai en minä enää saa teitä kirottuja tottelemaan! Menettekö paikalla,
taikka lähetän teidät yhtäpäätä taivaan joulukirkkoon.

Suupielet vaahdossa ja silmät verissä seisoi Harto naisen edessä, mutta
Riikka oli yhtäkkiä ikäänkuin kasvanut ja puolusti itseään.

— Tämä on minun kotini.

Harto katsoi häntä silmin, joissa terä ja valkuainen olivat sekaisin,
ja vastasi:

— Minä olen sinun isäsi, joko tottelet?

Ja läksi samassa ulos.

Silloin meni Riikka mykäksi. Kerran painoi hän kovasti käden
sydänalaansa vasten ja kävi sitten haeskelemaan vaateriekaleita lasten
ympärille. Hän kantoi pienintä lasta sylissään, muut huppuroivat
lumessa hänen helmoissaan.

Harto näki kaukaa metsänlaidasta kuinka he menivät.




"YSTÄVÄ"


"Ystävä" oli talon kiiltävän kaunis ja uljas kukko. Pieni Heikki oli
hänelle antanut nimen Ystävä. Ensin se oli ollut Yttävä ja sitä myöten
kuin Heikki oppi puhumaan oli siitä tullut Ystävä.

Pieni Heikki ja Ystävä olivat miltei samanikäiset. Ystävällä oli heti
alusta alkaen ollut paljon seuraa, monta kanaa ja kesäisin pieniä
kukkoja. Heikillä oli alussa ollut Olli ja isä, mutta nyt ei ollut
muuta leikkitoveria kuin Ystävä. Eikä Ystäväkään ehtinyt paljon pysyä
Heikin luona: hänen täytyi vartioida kanoja — haukka saattoi tulla ja
kettu saattoi tulla. Ystävän täytyi varoittaa kanoja, ja tuoda heidät
kotiin joen rannalta, pellonpientareilta, metsän laidasta tai ladon
takaa, minne he milloinkin tekivät huviretkiä. Vain sen aikaa kuin
kanat viipyivät pihamaalla, saattoi Heikki nähdä heidät ja seurustella
Ystävän kanssa. Kaikkein hauskinta oli antaa heille ruokaa. Kädestä ei
voinut syöttää, teki kipeää, kun nokat olivat terävät. Mutta kun antoi
ottaa jyvät esiliinasta, niin ei tehnyt kipeää. Heikki ei ensinkään
pelännyt. Ystävä söi itse viimeiseksi, hän antoi aina ensin muille.
Sillä lailla piti tehdä, sanoivat äiti ja vanha Liisa. Kaikki kiltit
lapsetkin tarjoavat aina ensin makeisia muille ja ottavat itse vasta
sitten. "Mutta jos loppuu", ajatteli Heikki. Hän tarjosi kuitenkin
muille, kun Niklas-eno toi karamelleja, leivoksia ja omenia. Sillä
tavalla täytyi tehdä, Ystäväkin teki sillä tavalla.

Niklas-eno toi myöskin kaikenlaisia leikkikaluja: ukkoja, jotka
tanssivat ja hyppivät, kun vedettiin nuorasta; ajanmittarin eli
oikean kellon, joka heti meni rikki, kun Heikki vähän kiersi ruuvia;
irtonaisia kasvoja, joita eno pani eteensä ja joita vanha Liisakin
pelästyi, kun ne näki. Heikki itki, kun näki hirveät kasvot. Äiti
torui enoa, mutta eno sanoi, että kolme asiaa pitää tietää: se, ettei
ihminen ole muuta kuin sätkyäijä; miten käy, kun ruuvaa ajanmittaria;
ja että naamari sopii kasvojen eteen. "Tyhmyyksiä", sanoi äiti ja otti
Heikin syliinsä. Hän otti myöskin naamarin ja ukot ja vei kaikki tyynni
keittiön pesään. Heikki näki kuinka pahat ukot paloivat. Hänen täytyi
jo lopulta nauraa. Eno ravisti päätään ja Heikki pelästyi, ettei eno
enää koskaan tuo mitään, ei makeisiakaan. Silloin äiti kuivasi pienen
poikansa silmät ja lupasi, että kello korjataan ja kun Heikki tulee
suureksi, niin hän pitää sen taskussaan joka päivä. Ja ensi kerran kun
eno tulee, niin hän tuo pallon ja hevosen ja...

— Hevosen, oikean hevosen! huusi Heikki ihastuksissaan.

Keväällä, kun heillä oli kynnetty perunamaata ja tohtorin Virma oli
ollut heillä, oli Heikki saanut istua Virman selässä. Oli ollut niin
hauskaa, ettei koskaan. Toisiko Niklas-eno sellaisen hevosen kuin
Virma? Ei, sanoi äiti, puuhevosen eno tuo, sellaisen, jonka selkään
Heikki itse voi asettua. Sen nimi voi olla Virma. Elävä Virma on aivan
liian suuri. Missäpä elävä Virma asuisi, eihän heillä ollut tallia.

Niklas-eno nauroi ja puhui:

— Puu-Virman eno tuo. Se on aina varminta, että ihmisellä on
puu-Virmoja, puu-Ystäviä, puu-Musteja ja puu-Mansikkeja...

— Ja niitäkös ihmisen pitäisi silittää ja pitää hyvänä? sanoi äiti ja
painoi hellästi päätään lapsensa ohimoa vastaan.

— Niitä, sanoi eno.

Heikki katsoi enoon suurin silmin.

— Miksi?

— Siksi... no, siksi... että on parempi pettää puu-Virma kuin elävä
Virma.

— Lyödä puu-Virmaa, tarkoittaa eno, sanoi äiti. — Mutta ei Heikki lyö
puu-Virmaa eikä elävää Virmaa. Eihän? Heikki pitää aina Virmaa hyvänä.

Eno pysähtyi yhtäkkiä lavan laitaan, missä hän oli kävellyt
edestakaisin, kumartui ja veti nauriin maasta. Hiukan hän sitä ravisti,
sitten hän vei sen suuhunsa ja haukkasi ahneesti nauriin kyljestä.

— Näin, sanoi hän, suupielet mullassa.

Heikki rupesi täyttä kurkkua nauramaan. Eno oli niinkuin ne hullut
äijät, jotka äiti oli polttanut. Jos olisi ollut nuora ja jos olisi
hypittänyt, niin eno varmaan olisi hyppinyt. Mutta äiti oli käynyt
vakavaksi. Hän päästi Heikin alas ja kehoitti häntä menemään Ystävän
luo.

Ystävä nousi juuri aidalle, oikaisi kaulaansa ja lauloi niin että
raikui yli pihamaan, kauas tielle asti. Aurinko kimmelteli hänen
höyhenissään, kanatkin nostivat päitään, ikäänkuin olisivat ihmetelleet
häntä. Koko pihamaa tuli iloisemmaksi, kun Ystävä sillä liikkui. Niin
kaunista kukkoa ei ollut näillä mailla, sen sanoivat kaikki, jotka
näkivät Ystävän. Ja jos joku vieras ei sitä sanonut, niin Heikki heti
riensi sanomaan, että se on kaunis kukko, niin kaunista ei ole näillä
mailla. Ja viisas Ystävä oli. Kerran oli haukka liihoitellut aivan
kanalauman yläpuolella ja kukko oli nostanut sellaisen melun, että
Liisa heti oli tietänyt rientää katsomaan. Ja aivan oikein: haukka
kierteli, kaarteli, siipiään liikuttamatta juuri nuoren poikakanan
ympärillä. Liisa heti huutamaan ja lyömään yhteen käsiään. Ja haukan
täytyi mennä. Mutta monta päivää johdatti Ystävä kanoja vain talon
piirissä, sillä hän tiesi, että pahan haukan mieli vielä teki paistia.
Äiti ja Heikki antoivat silloin kanoille kaikenlaista hyvää: jyviä,
leipää, piimää. Heikki istui aitan portailla, ihan liki Ystävää ja
piteli auki esiliinaansa, jossa oli ohria. Ja Ystävä otti jyviä nokan
täydeltä, sirotti niitä kanoille, kutsui arempia syömään, kuritti
ahneita ja hääräili, siipeään laahaten niiden ympärillä, jotka
parhaiten munivat. Kyllä hän sen tiesi, kutka olivat kilteimmät.
Aivan viimeksi hän itsekin söi. Kun esiliina tuli tyhjäksi, ojensi
Heikki kätensä silittääkseen Ystävän selkää, mutta Ystävä väisti hänen
kättänsä, katsoi häneen pää kallellaan ja kysyi, eikö hänellä ollut
enempää antamista. Heikin täytyi juosta keittiöön hakemaan leipää.
Koko kanalauma juoksi hänen kintereillään ja kukko seisoi portailla
häntä vastassa, kun hän palasi, leipäpala kädessä. Kukko tähtäsi
häneen punaiset särjensilmänsä, iski nokan leipäpalaan ja pudotti koko
leipäpalan maahan. "Ei saa", sanoi Heikki. "Pitää odottaa." Ja Ystävä
kuunteli häntä ja odotti, kunnes hän hyppysillään ja hampaillaan oli
pienentänyt leivän. Kanat toruivat ja kävivät malttamattomiksi, mutta
Ystävä kuritti heitä ja sanoi, niinkuin Heikkikin: "pitää odottaa."

Äiti ja eno seisoivat yhä naurismaan luona. Moittiko äiti enoa? Varmaan
ei eno enää koskaan tuo mitään, jos äiti vielä toruu sätkyäijistä.
Uudestaan ojensi Ystävä kaulansa ja lauloi.

— Jos kettu tulisi, sanoi Heikki hänelle — niin mitä sinä tekisit?

Ystävä hyppäsi alas aidalta, juoksi keskelle kanalaumaa ja laahasi
siipeä valkealle kanalle, joka oli viimesyksyisiä poikasia ja joka oli
alkanut munia jo heti joulun jälkeen.

— Kuku-kuku-kuku-kuku, koko-koko-koko-koko, krrr... sanoi kukko.

— Jos kettu tulisi, toisti Heikki, — niin...

— Nokkisin, kuku-kuku-kuku-kuku... Nokkisin, kotkottaisin, koko-koko...
tulisitko auttamaan, kokokoko...?

— Tulisin, juoksisin, sanoi Heikki. — Ottaisin saavin korennon!

Samassa huusi äiti jotakin Heikille. Heikki ei kuullut ja äiti huusi
uudelleen.

— Leiki, lapsi, siinä Ystävän kanssa, mutta älä mene rantaan!

Aina äiti muistutti sitä samaa, vaikka Heikki sen kyllä muisti.
Olli oli mennyt joelle ja hukkunut. Kylmänä hänet oli tuotu sisään.
Hän ei koskaan enää leikkinyt. Heikin täytyi leikkiä yksin. Heikin
täytyi pysyä pihan piirissä. Ystävä ja kanat saivat mennä joelle ja
pellonlaitaan ja ladon taakse... Aina vain äiti tuolla oli totinen ja
aina vain Niklas-eno nauroi ja rääkkäsi naurista, nyppien naatteja
niinkuin ne olisivat olleet mitäkin sulkia. Liisa seisoi kyökin
ikkunassa, joka oli auki ja hymyili enolle. Varmaan hän taas puheli,
että Niklas-maisteri on niin leikkisä mies. Liisa piti niin paljon
enosta, ja myöskin äidistä, hän oli ollut heidän lapsenpiikanaan, kun
he olivat pienet. Liisa oli jo niin vanha. Hän olisi tahtonut, että
eno olisi ruvennut papiksi niinkuin isoisä, mutta eno olikin ruvennut
maisteriksi. Kun isä eli, oli Hanna ollut Liisalla apuna, mutta sitten
ei äidillä enää ollut varaa maksaa Hannalle palkkaa.

Kun lapsia tuli kylältä tuomaan kaupan marjoja, niin Liisa tahtoi, että
he leikkisivät Heikin kanssa. "Eihän hän aina voi olla kanojenkaan
seurassa, suuri poika!" sanoi Liisa.

Kun äiti meni vieraisiin tohtorille, pääsi Heikki mukaan. Tohtorilla
olivat Elsa ja Risto, mutta Risto oli jo suuri. Hänellä oli juna ja
sapeli.

— Onko sinulla sapeli? sanoi Risto.

— Minulla on kello, sanoi Heikki, — minä saan pitää sitä joka päivä,
kun tulen suureksi, Niklas-eno on antanut.

— Rikkihän se on, sinähän rikoit sen heti kun sait! nauroi Risto.

— Se on taas eheä, eno antoi korjata sen...

— Vai antoi eno! Sinun enosi on kelmi, tiedätkö sen. Kelmi hän on.
Hänellä ei ole mitään virkaa. Hän ei tule toimeen missään. Hän on
kelmi! Millä rahoilla hän ostaa sinulle kelloja? Hän ottaa lainaksi
eikä koskaan maksa. Pappa sanoi, että...

Heikki oli, polvillaan junan edessä, taistellut kyyneliä vastaan kaiken
aikaa kun Risto puhui. Yhtäkkiä hän nousi, karkasi ovea kohti ja
purskahti itkuun. Risto tarttui kiinni lukkoon.

— Vai kantelemaan! nauroi hän. — Sitä ei mies tee, vaikka henki menisi!

Elsa nousi nukkekaappinsa luota.

— Älä itke, sanoi hän. — Ollaan sokkosilla, se on niin hauskaa. Tai
luetaan satuja, minä luen.

Heikki itki vain. Elsa antoi hänelle omenan, se putosi Heikin kädestä
lattialle. Elsa lupasi konvehdin, joka oli mamman tallessa ja joka oli
säästetty joulukuusesta; siinä oli hyvin kaunis kuva. Ristokin lakkasi
nauramasta, toi lapion ja paiskasi sen pöydälle Heikin eteen.

— No tuossa on, sillä saa niin hyvästi — mennään ulos ja tehdään
vallia. Meillä on linnoitus kesken. No, lähde nyt äläkä ole tyttö.

Kälmi, ajatteli Heikki, mikä on kälmi? Ja taasen hän itki.

Hänet täytyi viedä äidin luo. Hän sai omenaa ja marjahilloa. Tohtorinna
kysyi Elsalta, oliko joku tehnyt pahaa Heikille. Ja kun ei Elsa
vastannut, niin nuhteli hän heti Ristoa ja sanoi, että Heikki oli
paljon pienempi kuin Risto ja että aina piti olla vieraalleen kohtelias.

Kälmi, mikä Kälmi on? ajatteli Heikki. Varmaan niinkuin Taatana, jota
ei koskaan saa sanoa. Heikki oli saanut vitsaa Taatanasta, silloin
kun hän oli ihan pieni. Isä oli antanut vitsaa. Kälmiä ei uskaltanut
lausua, ehkä Kälmi oli vielä pahempaa. Hänen olisi tehnyt mieli kysyä
äidiltä, mutta hän ei uskaltanut. Hän ajatteli sitä koko kotimatkan,
vähäväliä purskahtaen itkuun. Oliko Niklas-eno Taatana ja Kälmi? Äiti
oli koko ajan hyvä, mutta lumessa oli vaikea kävellä. Heikki pyrki
äidin syliin. Äiti otti hänet, mutta pani taas pian maahan. Heikki itki
ja paiskasi itsensä lumihankeen. Häntä nukutti.

Tämän matkan jälkeen ei Heikkiä saatu vieraisiin tohtorille. Hänen
rakkaimmaksi seurakseen kävivät kanat. Hän heräsi kukon lauluun, juoksi
paitasillaan ikkunaan ja näki, että kanat jo olivat portaiden edessä
nokkimassa siinä, mistä lumi oli sulanut. Kukko asteli korkeissa
keltaisissa saappaissaan, selkä välähdellen auringossa, pyrstösulat
liehuen ja vavahdellen. Hän näki tarkoilla punaisilla silmillään
jyvän tai siemenen, juoksi sinne, nokkaisi... Kanat perässä, jokainen
ottamassa siementä kukon nokasta. K-k-k-k-k! Se sai siemenen joka oli
vikkelin. Krrr... Kukko iski päähän suurta harmaata kanaa, joka oli
ollut paha nuorelle vaalealle kanalle. Kukkukuu. Kukkukkukkukkuk! Nyt
oli varmaan vaara lähellä — kukko nosti päänsä ja kuunteli. Kanatkin
kuuntelivat ja odottivat. Haukka ei tullutkaan, kukko käänsi silmänsä
maahan, raappi ja pöyhi, vuoroin toisella, vuoroin toisella jalallaan,
heinänrippeet pölysivät, kanat karkasivat makupalojen kimppuun. Ehkä
jo oli onkimatojakin. Itse ei kukko syönyt mitään, huuteli vain
kanoja, juoksi uuteen paikkaan, pöyhi ja pölyytti taasen siinä. Kanat
lönköttivät perässä, kyljet keikkuen, siivet kahallaan...

Heikki ei olisi enää malttanut antaa Liisan pestä kasvojaan.

— Jos lähtevät joelle tai ladolle, huusi hän.

Liisa nauroi ja nuohosi häntä väkisin pesusienellä. Vihdoin pääsi
Heikki karkuun, sai käsiinsä leivänpuolikkaan ja juoksi alas portaita.
Siinä tavoitti hänet Liisa ja kampasi hänen tukkansa. Koko kanalauma
astui juuri ulos portista, kukko kenraalina edellä.

— Ystävä, Ystävä, tipo-tipo-tipo! huusi Heikki.

Ja heti nosti Ystävä päätään ja pysähtyi. Kaikki kanatkin pysähtyivät.
Heikki huusi huutamistaan ja kanat kääntyivät takaisin ja juoksivat
niin paljon kuin pääsivät Heikin luo. Ystävä tuli ensimmäisenä ja
nokkaisi leivänkappaleen maahan. Heikkiä pelotti, mutta samalla oli
kovin hauskaa.

— Ei saa, sanoi Heikki, — pitää odottaa.

— Koo-koo, koo-koo, pani Ystävä, pää kallellaan.

Heikki repi sekä käsin että hampain irti leivän muruja. Kanat odottivat
ja puhelivat hiljaa toisilleen, Ystävä ymmärsi, ettei Heikki voinut
saada irti murusia sen nopeammin ja sanoi sen kanoille. Aurinko
paistoi, kärpäset lentelivät, hanget sulivat, leivonen oli tullut, oli
kevät.

Kaikki kanat munivat jo ja monet tekivät pesää. Ystävä juoksi heidän
kanssaan hakemaan pesäpaikkoja, Heikki ja Liisa pitivät silmällä minne
he menivät. Aitan alle he pyrkivät, he menivät kivijalan alitse,
ei kukaan päässyt heidän perässään. Se oli sellainen paikka, että
hiiret varmaan veisivät munat. Täytyi pelottaa kanat pois aitan alta.
Karviaismarjapensaiden suojaan heidän kovin teki mielensä, ei kukaan
kanoista enää viitsinyt tulla munimaan tupaan, niinkuin talvella.
Liisalle eivät he näyttäneet mihin asettuivat, he tiesivät, että Liisa
tulee viemään munat. Mutta Heikille he näyttivät piilopaikkansa. Kukko
raappi kuopan, pöyhitteli sen sopivaksi ja sitten koetti kana oliko
siinä hyvä olla. Heikki olisi mielellään auttanut, mutta silloin sanoi
Ystävä: "Krrr!" Ja Heikki jäi hiljaa katselemaan. Hän ei olisi tahtonut
Liisalle ja äidille sanoa, missä pesät olivat. Mutta Liisa rupesi
kovaksi.

Yhtä pesää ei Heikki ilmaissut. Hän näki Ystävän ja nuoren valkean
kanan menevän saunan luo. Sinne ei hänellä ollut lupa seurata heitä,
juuri siellä oli Olli hukkunut. Hän ei moneen päivään mennytkään
sinne, vaikka arvasi pesän olevan halkopinon alla, saunan kyljessä.
Sunnuntaina, kun Liisa oli kirkossa ja äiti teki tulta keittiön
hellaan, hän meni. Hän ei löytänyt pesää. Äiti huusi häntä. Monen
päivän perästä hän vihdoin näki valkean kanan tulevan ulos halkojen
takaa, kukko otti hänet iloisesti vastaan, laahasi siipeä, raappi
lastukasaa ja tarjosi hänelle onkimatoja. Heikki löysi pesän ja näki
viisi kaunista munaa pesässä! Hän ei puhunut kenellekään, että oli
käynyt rannassa syöttämässä emää ja kun valkea kana muutaman viikon
perästä toi pihaan koko poikaslauman, ei hän vieläkään kertonut, että
kaiken aikaa oli tietänyt missä pesä oli.

Kolmella kanalla oli poikasia. Niitä syötettiin munilla ja ryyneillä.
Keskellä seisoi lautasellinen maitoa. Poikaset astuivat maitoon. Äiti,
Liisa ja Heikki nauroivat, kun eivät he ymmärtäneet suojella kauniita
pieniä jalkojaan ja keltaista silkkipukuaan.

— Pii-pii-pii-pii, kuului joka taholta.

— Krrr, pani emä, — klot-klot, klot-klot...

Poikaset tulivat suuriksi, saattoi jo erottaa kukot ja kanat. Kukkojen
harjat kasvoivat nopeasti ja pian kukkopoikaset rupesivat tappelemaan
keskenään.

Oli jo syyspuolta, kun äiti ja Liisa eräänä pyhänä istuivat keittiön
portailla, puhellen tohtorin lapsista, joille jo piti tulla opettaja,
marjojen hilloamisesta ja Niklas-enosta, joka oli saanut paikan
syyskuun ensi päivästä. Se oli hyvä virka, neljättä tuhatta markkaa
vuodessa. Heikki oli polvillaan hiekassa ja teki tikuista aitaa
tallin ympärille, missä Virma oli. Kanat piehtaroivat hiekassa, kukko
kylpi hänkin, puisteli sitten sulkansa puhtaiksi, oikaisi kaulansa ja
kiekaisi suinpäin sinistä taivasta kohti. Kauempana kulkivat emäkanat
poikasineen, karttaen kukkoa ja kanalaumaa.

— Kun vain nyt pysyisi siellä, sanoi Liisa. — Mistäs hän toisen kerran
sellaisen viran saa. Mutta maisteri on niin leikkisä, ja sitten hän
sanoo asiat niin liian suoraan.

Äiti ei puhunut mitään.

— Herrako se lienee vai neiti, se tohtorin kotiopettaja? sanoi Liisa
taasen.

— Neiti kuuluu olevan, vastasi äiti, — oikein tuomarin tytär, kaunis ja
hienosta kodista.

— Vai niin, vai niin. Mutta aika vekaran hän siitä Ristosta saa.

Heikki nousi yhtäkkiä, juoksi äidin ja Liisan luo ja kysyi:

— Mikä on Kälmi?

Äiti oli vähän hämmästyksissään ja veti Heikin polvelleen.

— Ei äiti tiedä. Mikä lienee. Mistä Heikki sen on saanut?

— Onko se Taatana?

— Ei, lapseni. Ei sellaisia pidä puhua. Mene leikkimään, mene. Joko
Virman talli tulee valmiiksi.

— Ei maar, sanoi Liisa, kyllä se jokin on se Kälmi. Mutta vain pahat
pojat puhuvat sellaisista.

— Eihän Niklas-eno ole Kälmi?

— Ei toki, ei toki. Kuinkas Heikki nyt sellaisia. Eno joka on niin
hyvä. Eno joka niin pitää Heikistä ja aina lähettää Heikille makeisia
ja leikkikaluja.

Hetkisen seisoi Heikki ja hypisteli äidin kaunista uutta pitsikaulusta.
Senkin oli eno lähettänyt, enolla oli nyt paljon omaa rahaa. Heikki
tuli kovin iloiseksi ja juoksi rakentamaan taloaan.

Valkoinen kana poikasineen oli kiertänyt rakennuksen syrjän ja tullut
portaiden eteen. Nuoret kukonpojat oikoivat jo kaulojaan ja yrittivät
laulaa. Eivät ne osanneet. Ystävä ei pitänyt heistä, hän alkoi heti
johdattaa pois kanoja. Rumasti pikkukukot lauloivat. Heikkiä nauratti,
varmaan Ystävä ja vanhat kanatkin nauroivat.

— Tuo pidetään, eikös niin rouva? sanoi Liisa.

— Siitä tulee samanlainen kuin Ystävä.

— Mutta jos taas muutteeksi otettaisiin harmaa, sanoi äiti.

— Se on lapsellekin hauskempaa, jos on samanlainen kuin vanha kukko,
sanoi taasen Liisa.

Heikki oli äkkiä lakannut leikkimästä ja tuijotti eteensä. Kauniit
nuoret kukot ottivat vauhtia ja tekivät pientä tappelua. Mitä
tarkoittivat äiti ja Liisa? Mitä tehtäisiin kahdella kukolla? Siitä ei
Ystävä pitäisi. Harmaa kukkopoikanen laulaa rämisti. Valkoinen koetti
heti perässä.

— Parempi äänikin tulee valkoiselle, sanoi Liisa.

— Sellaista ääntä ei tule kummallekaan kuin vanhalla kukolla. Jos
koetettaisiin vielä pitää vuosi?

Liisa nauroi.

— Samalla lailla rouva sanoi viime syksyllä. Mutta se on varma se,
ettei sillä enää tee mitään. Sehän on viiden vuoden vanha.

— Minä pelkään vain sitä surua.

Heikki oli pudottanut pulikat käsistään ja tuijotti eteenpäin. Hän oli
levoton kanoista. Minne ne olivatkaan joutuneet? Ettei vain haukka
olisi tulossa. Heikkiä rupesi itkettämään. Hän kaivoi yhtäkkiä kätensä
hiekkaan ja paiskasi nurin kaikki mitä oli rakentanut, aidat, tallit ja
itse Virman.

— Mutta Heikki! huusi äiti, — mitä sinä nyt teet? Ethän ole paha
Virmalle, et puu-Virmalle etkä elävälle Virmalle.

Heikki nousi, läksi juoksemaan ja pysähtyi vasta aidan luo. Missä
olivat kanat? Missä oli Ystävä? Hänen täytyi löytää heidät, hänen
täytyi olla heidän luonaan. Haukka saattoi tulla. Olihan hän luvannut
Ystävälle auttaa häntä, jos sattuisi vaara.

Äiti iloitsi siitä, että tohtorille tulisi se nuori neiti. Hänestä
puhuttiin joka päivä. Äiti sanoi, että Heikinkin jo pian pitää oppia
lukemaan. Olihan hän jo suuri poika, ei aina sopinut leikkiä kanojen
kanssa. Ilo nousi talossa, kun seuraavana sunnuntaina tanhualla
keksittiin kaksi hattupäätä naista ja kaksi lasta tulossa heille
päin. Tohtorinna ja opettajatar, Elsa ja Risto tietysti! Heillä oli
hyvää aikaa viipyä poissa kotoa vaikkapa koko päivä, tohtori kun oli
matkoilla. Äiti huusi Liisalle, että pidetään nyt oikein hauskaa,
tarjotaan päivällistä, laitetaan maissiputinkia, josta tohtorinna niin
pitää. Heikki piti myöskin maissiputingista. Hän rupesi hyppimään, ei
tietänyt juoksisiko tiellepäin vastaan, vai lastenkamariin panemaan
kuntoon leikkikalujaan. Hän juoksi keskelle kanalaumaa, hänen olisi
tehnyt mieli käydä kiinni Ystävän kaulaan, mutta Ystävä väisti häntä,
ja hän tarttui molemmin käsin äidin polviin ja kysyi, eikö hän saa
parhaita vaatteitaan. Äiti ja Liisa puhelivat hiljaa. Vasta sitten
ehti äiti tulla pukemaan Heikkiä. Hän sai kesävaatteensa, jotka olivat
puhtaat, hän olisi mielellään ottanut samettivaatteet. Äiti sanoi,
että vasta kun tulee kylmemmät ilmat, nyt on vielä näin lämmintä ja
kaunista. Mutta kengät Heikki sai jalkaansa, Ristollakin oli aina, kun
hän tuli heille.

Käsi äidin kädessä asteli Heikki sitten portaista, alas mäkeä vieraita
vastaan. Hänen kenkänsä narskuivat kaulus oli solmittu kauniilla
silkkinauhalla.

Risto sanoi heti, että mentäisiin kravustamaan, joessahan kuului olevan
krapuja. Hänellä oli haavi mukana ja jotakin vanhaa lihaa kai aina
saattoi saada syötiksi. Heikki ei muistanut, että heidän rannassaan
koskaan olisi kravustettu. Äiti sanoi, että siitä kuljetettiin tukkeja
ja ettei ollut krapuja. Heikki sensijaan ehdotti, että ongittaisiin.
Heillä oli neljä onkivapaa, oikein hyvää, laiturilta saattoi saada
suuriakin kaloja.

— Eikö teillä ole venettä? kysyi Risto.

Olihan toki vene, mutta äiti oli kovin kieltänyt siihen menemästä.
Heikki juoksi äidin eteen ja huusi ja kysyi saako ottaa veneen. Äiti ja
se uusi neiti pitivät toisiaan käsistä, puhelivat siitä kuinka hauskaa
oli tulla ystäviksi eikä äiti huomannut Heikkiä. Heikki veti häntä
kädestä ja hameesta. Vihdoin viimein hän huomasi Heikin.

— Ei, lapseni, sanoi hän säikähtyneenä. — Virta on tässä meidän
kohdallamme niin vuolas. Mutta ehkä... ehkä, jos olette oikein
varovaisia, voisitte onkia laiturilla. Jos Elsa ja Risto lupaavat olla
oikein varovaisia, ja myöskin katsoa, ettei Heikki putoa. Pysykää aina
kaidepuun tällä puolen.

— Me otamme Niklas-enon uuden ongen! huusi Heikki, posket hehkuen.

— Minä otan sen, sanoi Risto.

— Risto saa onkia sillä, hymyili äiti. — Mutta ensin juodaan kahvia.
Sitten te menette rantaan. Mutta muistatteko nyt olla varovaisia.

Kaikki kolme huusivat ja vakuuttivat ja karkasivat suinpäin rantaan.

Heille tuli yllinkyllin työtä. Ensin täytyi etsiä onkimadot. Saunan
luona niitä oli vaikka kuinka, mutta niitä eivät kalat syöneet.
Lastukasassa oli parempia matosia. Pellossa oli kyllä oikein
kasimatoja mutta ne nousivat pinnalle vasta auringon laskiessa. Ja
nyt oli aamupäivä. Kesken madonpoimintaa huudettiin juomaan kahvia.
Liisa komensi pesemään käsiä, mutta kun Risto vain pyyhkäisi kätensä
heinikkoon, niin ei Heikkikään pessyt sen paremmin. Elsa, hän pesi
oikein pesuvadissa. Matosia ei löytynyt hyvästi, oli liian kuuma päivä.
Heikki ehdotti, että huudettaisiin kanat raaputtamaan esiin matosia.
Ja vaikk'ei Risto uskonut, että kanoista olisi apua, niin alkoi Heikki
huutaa. Hän asettui kivelle ja päästi kartanoa kohti kimeän pitkän:
tipotipo-tipo-tipo-tiiipooo... Ystävä, Ystävä, Yyystävä...

Kaikkea nyt kuulla piti, että kanat noukkisivat ihmisille onkimatoja.
Omiin suihin ne ne noukkivat, jos löytävät, ei tarvitse pelätä, että
niitä annetaan miesten onkiin. Ihan nauraa piti. Ja Risto nauroi.

— Missä se sinun enosi onkivapa pidetään?

— Uimahuoneessa se on... Ystävä, Ystävä, Yyystävä...! Tipo, tipo, tipo,
tipo tiiipooo... Eno ei ole mikään Kälmi.

— Kälmi — kuka on Kälmi...? Mikä se on?

— Hänellä on paljon palkkaa ja omaa rahaa...

— Kälmi ei ole mikään, itse saat olla Kälmi. Mutta Kelmi on oikein sana
ja sinun enosi on Kelmi, kysy vaikka papalta. Ja se nähdään onko hän
siinä koulun maisterin virassa jouluun asti, tai kevääseen.

— Sinä et saakaan ottaa enon onkea! huusi Heikki ja itku oli häneltä
tulossa.

— Vai niin — ensin lupaat ja sitten... Minä menen ja kysyn mammaltasi.
Mammasikin sanoi, että saan...

Elsa löysi kiven alta hyvin suuren onkimadon. Ihan hän huudahti. Se
oli kuin käärme, kuinka rumasti se vongerteli. Hyi, hän vain ei saanut
otettua sitä käsiinsä. Nyt se menee, nyt se menee...! Heikki juoksi
minkä pääsi. Eihän se mikään suuri ollut, paljon suurempia oli heidän
pellossaan ja kaalimaassaan, oikein semmoisia loikeroita. Tämä nyt oli
poikanen. Ja Heikki tarttui onkimatoon nautinnolla ja piteli sitä niin
että koko sen pituus näkyi, ennenkuin päästi sen matopönttöön.

Kanojen kaakatus kuului aidan takaa. Kukkokin päästi sekaan pitkiä
varoittavia tai ihmetteleviä huutoja. Niin pian kuin Heikki korotti
äänensä, karkasivat kanat hänen ympärilleen, vierastivat hiukkasen
Ristoa, joka hääri onkivapa kädessä, mutta asettuivat sitten päät
kallellaan turvallisesti odottamaan Heikiltä antamisia. Heikki alkoi
penkoa lastukasaa. Pian tekivät kanat samaa. Kukko tuli vielä kerran
Heikin eteen vaatimaan ruokaa. Lastukasa oli kuitenkin pengottu niin
moneen kertaan ja nokittu läpi niin tarkkaan, ettei sieltä löytynyt
mitään. No siinä se nyt oli, lapsellistahan oli toivoa apua kanoilta.
Oikein kanamaista! Mutta johan näilläkin matosilla pääsi alkuun, ja
monet kalat saikin, jos vain ottivat syödäkseen. Tämä ei ollut kaloille
mikään hyvä aika.

Mutta onkivavat, ne olivat kokomoiset. Varsinkin se yksi.

— Se on Norjasta, sanoi Heikki.

— Kyllä niitä saa täältä yhtä hyviä, sanoi Risto.

Liisa huuteli nyt vuorostaan kanoja. Samalla pyysi hän lapsia sisään
saamaan hilloa ja mehua. He eivät heti lähteneet, kala maisteli juuri
Heikin koukkua. Taisi ollakin niin, että se onki oli parempi kuin se
norjalainen komea. Heikki seisoi täynnä jännitystä ja odotti. Äkkiä
painui koho... No, nyt! Se pääsi, mokoma irti, se oli ollut niin
huonosti kiinni. Salakka se vain olikin. Liisa ajoi kanoja edellään
pihaan, Elsa auttoi häntä, kanat olivat hermostuneet ja pyrkivät
hajoamaan puutarhaan omille teilleen. Kukko päästeli varoittavia
huutoja eikä sekään olisi totellut Liisan komentoa. Risto ja Heikki
tulivat perässä, puhellen kaloista, onkivavoista, matosista ja
kravuista. Kravustamaan pitäisi kerran mennä Myllyojalle, jollei
tältä rannalta todella saanut mitään. Aivan turhaan oli kuljettanut
haavin mukanaan. Liisa ja kanat kääntyivät keittiön portaiden sivu
pihalle, lapset menivät lehtimajaan puutarhan päässä. Kanat huusivat
ja kirkuivat pihamaalla. Mansikkahilloa oli paljon, kun vieraat olivat
saaneet, pani äiti Heikille. Niin paljon ei Heikki koskaan ollut
saanut. Ja äiti antoi Heikille toisen kerran — sellaistakaan ei ollut
koskaan tapahtunut.

— Saamme me hyvän kalakeiton, vakuutti Risto. — Kolme särkeä on jo aika
poikaa.

He kiittivät nopeasti ja juoksivat rantaan. Ei ollut hullumpi
onkimapaikka tämä ranta. Elsa oli saanut kaikkein suurimman ahvenen ja
kaksi särkeä, Heikki kolme särkeä ja Risto kuusi kalaa, puolet ahvenia,
puolet särkiä, kun äiti ja vieraat tädit tulivat rantaan, uimalakanat
käsivarsilla. He ihmettelivät lasten saalista, erinomainen kalakeitto
siitä tulisi. Elsa meni naisten kanssa uimaan. Heikki aikoi mennä
mukaan, mutta Risto tahtoi siksi aikaa kalliolle. Hän otti puukkonsa,
taittoi lepästä varvun ja pujotti kalat siihen. Ne potkivat ja hyppivät
levottomasti. Täytyi panna varjoon etteivät pilaantuisi.

Risto rupesi kertomaan koulustaan. Huomenna he alkaisivat lukea.
Kolme tuntia joka päivä. Huomenna oli sisälukua, uskontoa ja
oikeinkirjoitusta. Lukujärjestys oli lastenkamarin seinällä!

— Minä rupean myöskin lukemaan pian, sanoi Heikki.

— Niin, mutta ethän sinä vielä osaa kirjaimiakaan.

— Kyllä minä muutamia jo osaan: A, B, C, D, E, F...

— Niin, niin, sinä olet aivan vasta-alkaja...

Kun naiset olivat uineet, uivat pojat toisella rannalla, jossa oli
matalampaa. Heikin äiti ei suostunut lähtemään sisään ennenkuin pojat
pukeutuivat. He olisivat mielellään vielä pulikoineet, vaikk'ei vesi
ollut kovin lämmintä. Vieraiden rupesi tekemään mieli lähteä veneellä
vesille. Äidillä ei oikein olisi ollut aikaa lähteä mukaan, mutta hän
ei uskaltanut päästää heitä yksinäänkään. He eivät tunteneet virtavia
ja vaarallisia kohtia.

— Käymme pikipäin tuolla kauniilla korkealla rannalla ja lähdemme
sitten heti kotiin, sanoi tohtorinna.

— Ei, sanoi äiti, — te olette nyt kerran koko päivän täällä, eihän nyt
ole kiirettä kotiin, kun tohtorikin on poissa. Luulen, että Liisalla
päivällinenkin pian on valmis.

Vieraat puhuivat vaivasta, jonka he saivat aikaan ja äiti ilosta, jonka
he tuottivat. Vain pari kananpoikaa pataan, siinähän se oli.

Vene liukui hiljaa pitkin kiiltävää vettä. Äiti piti perää ja Riston
ja Elsan opettajatar oli airoissa. Aurinko paistoi lämpimästi, siellä
täällä näkyi koivikoista keltainen lehtiterttu. Äiti ja tohtorinna
kertoivat hyvistä sienipaikoista ja puolukka-ahoista. Pari kertaa
katsoi äiti poikiin, että he istuivat hiljaa. Ei hän mitään sanonut,
mutta hän katsoi sillä tavalla. Kotiin oli raskaampaa soutaa, tultiin
hitaammin. Heti kun vene oli vedetty maihin, läksi äiti nopeasti
sisään ja vieraat tulivat hitaasti perässä. Risto kantoi kalakimppua.
Viinimarjapensaisiin pysähdyttiin. Oikeastaan viinimarjat vasta nyt
olivatkin parhaimmillaan. Heikki veti maasta kolme naurista ja ojensi
kauneimmat vierailleen. He alkoivat heti kuoria niitä. Keittiöstä tuli
maukas paistinkäry. Risto laski kalat kädestään varjoon, voidakseen
paremmin syödä nauristaan. Hänen puukkonsa oli lainassa sekä Elsalla
että Heikillä. Kanat kulkivat hiljaa pihamaan syrjällä. Heikki valitsi
vierailleen uuden nauriin. Ne olivat mainiota lajia, makeita kuin
kaskinauriit.

— Ne tulevat vielä paremmiksi, vakuutteli Heikki, — näin pimeinä öinä
ne vasta kasvavat.

       *       *       *       *       *

Mitenkäs kanoja oli niin vähän? Missä Ystävä oli?

Heikki sai taasen Riston puukon ja kuori sillä alkuun Elsan nauriin.

Pari kanaa tuli esiin ruusupensaiden takaa. Missä kukko oli? Koko
kanalauma kulki hiljaa, se tuntui niin matalalta, kun korkea kukko
puuttui.

Heikki juoksi keskelle pihaa.

‒ Tipo, tipo, tipo, tipo...

Kaikki kanat karkasivat hänen ympärilleen. Kukkoa ei kuulunut. Hän
juoksi portille.

— Ystävä, Ystävä, Ystävä!

Kaikki kanat seurasivat hänen kintereillään, ne olivat juoksemaisillaan
hänet kumoon. Heikki juoksi tielle ja huusi, huusi.

Haukka! tuli hänen mieleensä ja hirvittävä pelko kouraisi hänen
sydäntään. Ei, Ystävä on niin voimakas, haukka ei uskalla.

Mutta kettu...!

Heikki alkoi astella latoa kohti, siellä oli talvella nähty ketun
jälkiä. Hän ei ensinkään muistanut, että kettu saattoi olla vaarallinen
hänelle itselleenkin. Hän oli luvannut tulla, jos Ystävä joutuisi
vaaraan. Kanat seurasivat häntä, pitivät hiljaista toruvaa ääntä ja
pysähtyivät joidenkin heinänrippeiden ääreen. Heikkikin pysähtyi. Itku
pyrki hänen rintaansa, mutta hän alkoi taasen kaikin voimin huudella
kukkoa. Kaikki kanat tulivat, Ystävä ei tullut. Vihdoin ei Heikki enää
osannut huutaa, ainoastaan itkeä.

Yhtäkkiä hän pyyhki kyyneleensä ja läksi juosten sisään. Äiti seisoi
ruokasalin pöydän ääressä ja järjesti orvokkeja pieniin maljoihin...

— Äiti... kettu... haukka...

— Mitä, lapseni? sanoi äiti.

— Ystävä... Ystävää ei ole, kanat ovat, kukkoa ei ole... kettu on
käynyt...

Äiti ei kääntynyt silittämään Heikin päätä. Hän kääntyi poispäin ja
sanoi:

— Ei, ei. Kyllä... Ystävä tulee. Kyllä, kyllä... älä itke, lapseni.

— Onko se ihan varma?

— Kyllä... kyllä. Pyyhitään nyt kyyneleet ja juokse sitten puutarhaan
ja sano, että äiti pyytää vieraita tekemään hyvin ja tulemaan
päivälliselle. Osaako Heikki nyt sanoa kauniisti. Noin... pyyhitään
kyyneleet...

Heikki nieli kyyneliään.

— Onko se ihan varma? sanoi hän äkkiä ja katsoi äitiin, pitkään ja
kipeän vakavasti.

— Mikä, lapseni...? Mene nyt, juokse, pyydä kauniisti...

— Että Ystävä tulee takaisin?

Äidin kädestä putosi kukkasia ja hän taipui niitä ottamaan. Hänen
poskensa olivat yhtä punaiset kuin asterit.

— Kyllä, kyllä, kyllä... mene nyt vain.

Lapsen kasvoista laukesi hirvittävä jännitys. Hän läksi astelemaan
kauniisti katetun pöydän ympäri keittiötä kohti. Kyynelten hyrskinä
tyyntyi hiljalleen. Äiti sanoi hänelle, että hän menisi toista tietä,
mutta hän ymmärsi sen vasta kun jo oli avannut keittiön oven eikä enää
sitten viitsinyt kääntyä takaisin.

Hellan syrjällä seisoi suuri höyryävä vadillinen kukkakaaleja. Liisa
nosti paraikaa vadista paistia, alkaen irroittaa nyörejä, joilla
paistin jalat olivat sidotut kiinni. Heikin silmät pysähtyivät
jalkoihin. Ne olivat hyvin suuret, makean ruskeat ja tihkuivat rasvaa.
Ne eivät olleet kananpoikasen jalat.

Yhtäkkiä kouristi tuska hänen sydäntään, hän paiskasi kädet kasvojaan
vasten ettei mitään näkisi, hän koetti juosta, tuntui siltä kuin hän
olisi ollut lysähtymäisillään polvilleen. Hän pääsi keittiön eteiseen,
siellä hän työnsi päänsä nurkkaan seinää vasten ja häneltä pääsi
vihlova, valittava parahdus.

Hän oli ymmärtänyt, ettei Ystävä tulisi enää koskaan.




NÄKYMÄTÖN KIRJANPITÄJÄ


Tuskin viikkoa oli Kalle Jokinen vielä ollut kauppalassa, tuskin
oli hän uudessa työpaikassaan tavannut toveria, johon olisi ehtinyt
suostua, tuskin oli hän ennen kaikkea edes päättänyt jäisikö hän koko
tähän maalarin ammattiin — kun hänelle tapahtui jotakin, joka määräsi
hänen elämälleen uuden suunnan. Hän rakastui, ja rakastui tavalla,
josta leikki on kaukana.

Hän astui eräänä syksyisenä ehtoona kauppalan vastaistutetun
esplanaadin läpi ja silloin tuli häntä vastaan nuori tyttö, kädessä
jokin tyhjä koppa, jota hän huiskutti. Joka askeleella upposivat
hänen jalkansa nilkkaa myöten hiekkaan ja vetäessään ylös jalkojaan,
otti hän tanssiaskelia. Kuin tanssissa tuntui hän muutenkin kulkevan
elämässään, suu hymyili, kasvot hymyilivät, vaaleat hiussuortuvat
liehuivat ikäänkuin hymyillen ympäri pään ja tulipunainen hame kiersi
kuin leikkivä liekki hänen nuoria jäseniään, jotka värähtelivät ohuen
kankaan alla. Häntä ei palellut, vaikka oli kolea ilta. Köyhä Jokisen
Kalle Vähäjoelta Niemellä ei tietänyt, että vastaantulija oli rikkaan
kauppias Mankosen Laimi, tytär, jolla oli useampia ihailijoita kuin
hänellä molemmissa käsissä oli yhteensä sormia. Tyttö loi häneen
hymyilevän katseen — hän oli tottunut tuollaisiin valloituksiin.

Mutta nähtyään Laimin, ei Kalle Jokinen enää nähnyt ketään muita naisia
— ja hän oli kuitenkin tähän asti viihtynyt heidän seurassaan eivätkä
he suinkaan olleet jääneet kylmiksi hänelle. Hän ei ollut mikään ruma
mies, hän tiesi sen itsekin. Mutta nyt, tuon syksyisen illan jälkeen
kauppalan esplanaadissa, oli nuoren miehen silmässä lakkaamatta
punainen täplä, se oli siinä unissa ja valveilla, aivan kuin silmiin
olisi tullut jokin sairaus. Ja kun hän pysähtyi katselemaan tuohon
punaiseen läikkään, niin erottautuivat siitä suloiset kasvot, nauravat
silmät ja kihertävät suortuvat.

Kaksi kertaa oli Kalle syksyn kuluessa ollut samoissa iltamissa tytön
kanssa, kun hän käsitti, että hänen pitää saada tyttö omakseen, maksoi
mitä maksoi. Veri kiehui hänen päässään kun hän näki muiden miesten
tanssittavan tyttöä ja tungeskelevan hänen ympärillään: hän oli
hänen, Kalle Eedvartti Jokisen, ja varokoon vain jokainen, joka...!
Niin luonnolliselta tuntui Kallesta hänen omistamisensa, että hän jo
ensimmäisessä iltamassa tanssiessaan pusersi häntä rintaansa vasten
ikäänkuin hän olisi ollut hänen morsiamensa. Tyttö salli sen tapahtua.
Toisen iltaman jälkeen salli hän uuden tuttavansa jo saattaa itseään
jonkin matkan päähän, jopa puhua rakkaudestakin. Mutta Aleksanterin- ja
Rantakadun kulmassa piti pysähtyä... No, muuten vain... No niin, pappa
ei kärsinyt saattajia, oli luvannut lyödä kintut poikki. Ja mamma...
niin, mamma kuljettaa ensi pyhänä kirkkoon ja rukoilee siellä ainoan
tyttärensä syntisen sielun puolesta. Mamma on jumalinen ihminen...
Ei, pappa ei ole erittäin: kerran vuodessa käydään yhdessä ripillä ja
jonkin kerran muutenkin kirkossa. Mutta muuten pappa on järjestyksen
mies eikä kärsi saattajia. Pappa on vanhanaikainen niinkuin kaikki
varakkaat miehet. Hän tahtoo, että oikein vihitään ja pidetään suuret
häät... sitten kun hänen tyttärensä menee naimisiin. Mutta sen pitää
olla kokomoinen herra, jolle hän tyttärensä antaa.

Laimi kertoi tämän kaiken katulyhdyn aha Aleksanterin- ja Rantakatujen
kulmassa. Hän nojasi jalkaansa apteekin portaisiin ja nosti tuon
tuostakin ikäänkuin ajatuksissaan kasvonsa kotkaa kohti korkealla
apteekin oven päällä. Pienillä kysymyksillä houkutteli Kalle
häneltä esiin yhä uusia asioita. Tyttö kertoi kaikki leikitellen ja
avomielisesti, ei olisi saattanut uskoa, että he vasta niin hiljan
olivat tutustuneet. Mutta yhä vakavammaksi kävi nuori mies.

— No, kuinka "kokomoinen herra" sen sitten pitää olla? kysyi hän
tiukasti.

— No, sellainen esimerkiksi kuin Erkki Rajala... tai Antti Suliin...
Rajalahan on suuri rustholli ja Erkki saa talon. Ja Antti, niin Antti
on varoissa... Oikeastaanhan pappa olisi tahtonut minulle lukumiestä,
maisteria tai pappia tai koulunopettajaa tai muuta virkamiestä.
Kouluahan minunkin piti käydä, mutta en minä viitsinyt... minä jäin
luokalle... ja vielähän minulla on aikaa oppiakin, jos sitä vaaditaan.

— Ei sitä... mitäs sellaisella, sanoi Kalle ja tarttui tytön käteen. —
Kun sinä vain rakastat minua...

— Niin, sanoi tyttö avomielisesti, — en minä tiedä. Pappa sanoo, että
minä vielä olen niin lapsellinen. Sinun kanssasi on hauskaa tanssia...

— Sinä olet vielä nuori... mutta lupaa vain se, ettet kärsi noita
muita... Älkööt ne saatanat...! Minä tapan jokaisen, joka yrittää sinun
seuraasi — muista se!

— Ohoh, ohoh, emme vielä ole kihloissa!

Tyttö keikautti päätään, nauroi ja koputti jalkansa kärjellä apteekin
rappuun.

— Olemme! Minä en sinua päästä. Olen minä yhtä hyvä kuin joku
toinenkin. Enkä minä mikään tyhjäkään ole...

Ja nähdessään, että tyttö äkkiä kävi tarkkaavaksi, tempasi Kalle
suoraan tuulesta jutun, että hänenkin isällään on talo, hän saa
sen koska vain tahtoo, isäukko on vanha ja antaa isännyyden pois
mielellään, vaikka huomispäivänä. Ja pankissakin on rahoja... jumaliste
onkin! Ei hän tiedä määrääkään.

Hän teki tekemistään tätä kummallista juttua, koska hän huomasi, että
Laimi joka hetki kävi mahdollisemmaksi saavuttaa ja koska kaikki
muu oli hänelle yhdentekevää. Hän suuteli Laimia siinä apteekin
kulmassa, suuteli tulisesti. Laimi salli sen tapahtua, mutta hän ei
sallinut Kallen tulla saattamaan kotiin asti — ei vielä tänään...
Sitten vasta, jahka hän on puhunut papan kanssa. Eikä Laimi sallinut
suudella itseään uutta kertaa, nauroi vain ja syytti, että ihmiset
näkevät, vaikka kaikki vielä olivat jääneet iltamiin. Mutta kätensä
hän ojensi uudelleen ihailijalleen, ja kuun tullessa esiin pilvistä,
näkyivät hänen kasvonsa selvästi. Kalle Jokisen kädet haparoivat
saadakseen kiinni edes jostakin vaatteesta hänen ympärillään. Tyttö
komensi tiukasti, ettei saa tulla eteenpäin tästä kulmasta: hän menee
oikotietä apteekin pihan läpi, eikä saa katsoa edes hänen jälkeensä.
Hän sanoi sen nopeassa, sujuvassa menossa, ikäänkuin hän olisi sanonut
sen monta kertaa ennen. Rakastunut mies ei pannut sitä merkille. Hän
jäi tottelevaisesti apteekin kulmaan ja kuunteli nopeitten askelten
yhä väistyvää kopinaa. Kun hän tuli esiin kulman takaa, oli tyttö
poissa. Kuin hulluna ilosta käveli hän katuja, jäähdytellen päätään.
Iltamatalossa vielä tanssittiin, mutta hänen ei tehnyt mieli palata
sinne: apteekin kulmaan hän aina palasi, ikäänkuin esineiltä siellä,
onnensa todistajilta, saadakseen vakuutuksen siitä, että kaikki oli
totta.

Oli, oli, tuossa kaidepuulla oli Laimin käsi levännyt, sen
kosketuksesta oli kevyt lumi varissut pois — hänen morsiamensa käsi...!
Ja taas läksi hän kävelemään ja taas hän palasi. Jumala! tuli yhtäkkiä
hänen mieleensä, ikäänkuin tuo sana olisi sisältänyt kaiken sen
mikä nyt täytti hänet. Hän hymähti samassa, sillä mikä oli Jumala?
Pappien ja vanhojen muijien satua! Mutta kun oli rakastunut, niin kävi
lapselliseksi. Herra Jumala sentään, kuinka oli kaunis ilta! Ei koskaan
hän ollut nähnyt kuuta tällaisena, lunta noin hohtavana ja puita
tuollaisissa lumivaipoissa. Niinkuin morsian oli tuokin koivu, niinkuin
Laimi, hänen morsiamensa!

Ei, ei mikään jaksanut kestää, että tyttö kävi iltamissa kaikkien
nauratettavana... Hän ei sitä kestä, hän astuu kuin astuukin papan
eteen ja...

Yhtäkkiä muistui hänen mieleensä, että hän oli kertonut Laimille jonkin
kummallisen jutun talosta ja rahoista ja... Oliko hän ollut vallan
pähkähullu — torpparihan hänen isänsä oli, Vähäjoen torppaa piti, eikä
pankkisäästöistä ollut puhettakaan. Mikä hitto hänen päähänsä ajoi
sellaisen jutun? No niin, Niemen pitäjään on matkaa, ei sitä kukaan
tule tänne kertomaan... Mutta naimisiinmenoon tarvitaan papinkirja,
koska kerran Mankoset ovat sellaista vanhoillista väkeä... Täytyy
keksiä jokin keino... Ja ainahan sen keksii! Pääasia on, että Laimi on
hänen, kaikesta muusta vähät.

Kalle Jokinen oli tullut Mankosen portille. Laimin huone oli pihan
puolella. Rakennuksen pääty loi suuren tumman varjon yli kuutamoisen
kadun. Oli kuin Kallen mieleenkin olisi langennut jokin varjo, jokin
aavistus. Hän ikävöi Laimia, kunhan edes olisi saanut tietää, oliko
uudin alhaalla. Mutta hänellä ei ollut rohkeutta avata porttia, koira
olisi voinut haukahtaa ja pappa herätä... Saakelinmoisia tulitikkuja
nämä nykyaikaiset: kymmenkuntaan niitä sai koettaa vetää tulta
ennenkuin savuke syttyi... Vasta nyt alkoi muita palata iltamista...
nauroivat tuolla ahteella. Näkyi olevan tuttuja miehiä siinä sakissa...
Vanhemmat mahtoivat pitää kovalla tytärtään, kun hän niin varhain oli
ruvennut tahtomaan pois huveista. Jolleivät ne anna tuntemattomalle
miehelle, vaan niille kotipaikan rikkaille? Hänen täytyy saada rahaa,
että hän voi astua kauppiaan eteen, lyödä lompakkoonsa ja sanoa: en
ole tyhjä minäkään! Hänen silmissään kipunoi ja hän pusersi tulitikun
palavan pään sormiensa väliin. Jossakin hänen päässään, näköhermojen
takana oli kuin punainen läikkä... Vasta muutama viikko oli siitä, kun
hän ensi kerran näki Laimin punaisessa hameessaan esplanaadilla, ja nyt
hän on hänen tähtensä tällaisessa hädässä... Mitä hittoa, onko ensi
lumi todella jo tullut maille. Vielä äskenhän oli kesä. Niin, juuri
vastahan hän todenperään rakastui tyttöön ja nyt ovat jo sen seitsemät
murheet käsissä. Niitä ei olisi, jos olisi varma Laimista, mutta hän on
vielä niin lapsi ja taipuu sinne päin, mistä parhaiten houkutellaan.
Hullua tämä on tämä tällainen: milläpä hänet sitten tulevaisuudessa
pitelee? No niin, ne ovat sen ajan murheita, nyt täytyy vain voida
asettaa vastapainoksi yhtä hyvät houkutukset kuin noilla muilla on.
Rahaa täytyy saada, ostaa talo... Vanhan Annastiina Sunperin täytyy
lainata! Siellähän on siellä Niemellä sellainen yksinäinen saita akka,
joka ikänsä on myynyt viinaa eikä suinkaan ikinä ole antanut muuta kuin
ehkä pakanalähetykselle. Nyt hänen täytyy antaa. Hänen täytyy ymmärtää,
ettei hän kuitenkaan voi viedä rahoja hautaan kanssansa. Ja nyt on asia
selvä kuin terva: Annastiina Sunperin raha-arkut auki! Eukkohan lisäksi
pelkää pankkeja, hänellä on rahat kotona... Takuumiehet? No niin, ne
täytyy keksiä sieltä kotipuolesta.

Nuori mies oli tuskissaan tuijottanut kevyeeseen lumeen Mankosen
katonharjalla, jonka takaa kuu paistoi. Nyt hän yhtäkkiä tuli niin
iloiseksi, että oli viheltämäisillään. Annastiina Sunperi oli tullut
hänen avukseen. Eukon täytyy antaa hyvällä tai pahalla. Nyt on Laimi
hänen! Tuolla hän nukkuu... mahtaa nukkuessaan olla kaunis...! Tuosta
se on kulkenut, nuo voivat olla hänen jälkensä. Kylläpä tähdet tänä
iltana ovatkin kirkkaat...! Minkä väriset ovatkaan Laimin silmät?
Sitä ei hän muista, mutta kirkkaat ne vain ovat, kirkkaat ja kauniit.
Sunperin Annastiinan täytyy antaa! Huomispäivänä jo mennään puhumaan
Laimin papalle.

Mutta oli rohkeuden asia mennä puhumaan Laimin mahtavalle isälle.
Kalle Jokiselta ei tullut mentyä huomenna eikä ylihuomennakaan. Olihan
sitäpaitsi Laimi itse luvannut puhua isälleen.

Mutta Laimi kiusasi sulhastaan, ei näyttänyt itseään, ei lähettänyt
sanaa, ei vastannut kirjeeseenkään. Kului kokonainen viikko. Jokinen
kierteli kaiken loma-aikansa Mankosen taloa ja osteli puodista
savukkeita, saadakseen edes vilaukselta nähdä tyttöä. Vihdoin hän
rupesi pelkäämään, että Laimi oli sairastunut. Oli lopulta jo rohkeuden
asia kiertäen kaartaen kysyä Mankosen kauppa-apulaiseltakin, oliko
neiti Mankonen terveenä. Kalle sai kuulla, että neiti oli matkustanut
sukulaisten luo ja että hän vasta jouluksi tulisi kotiin.

Tämä ei tietänyt hyvää. Varmaan oli Laimi puhunut isälleen ja isä
lähettänyt hänet pois. Kirottu kauppias oli tietenkin ylenkatsonut
Kallen muiden kosijain rinnalla. Älköön mahtailkokaan: hän menee
kauppaan joskus kun se yksinään siellä laskee syntirahojaan ja antaa
sitä korville niin että se tietää...

Mutta tämä oli turhaa uhkailua Jokisen puolelta. Muuten hän seisoskeli
Mankosen puodissa kuin palkattu, mutta kun kauppiaan askeleetkin
vain alkoivat kuulua kamarin oven takaa, läksi hän menemään. Hän
ei viitsinyt mokomaa syöttilästä katsella, koetti hän itselleen
selitellä, ja sen hän sanoi kauppa-apulaisellekin, Kauraselle, jonka
kautta hän oli saanut tiedot Laimista. Mutta itse asiassa hän pelkäsi
kauppiasta. Toista olisi ollut, jos olisi ollut rikas. Köyhänä ei ollut
yrittämistä Laimin isän eteen, sen se oli näköinen. Eikä ollut hänelle
sanomistakaan, että oli maalarinsälli. Kalle oli tullut kokemaan, että
maalareja joka paikassa pidettiin juoppoina ja renttuina. Talonisäntä
sulhasen täytyi olla, maakartanon tai kaupungintalon. Mitäs muuta:
hänen oli kuin olikin lähdettävä Sunperin Annastiinan puheille, se
oli kaikkein ensimmäinen tehtävä. Eikä hän käy kotonaan Vähäkoskella
ensinkään — olkoot siellä, sellaisia vanhempia ei sovi Mankosille
mainitakaan. Kärsimyksiä sellaisista vanhemmista vain on lapsille.
Kärsimystä totisesti se oli hänenkin elämänsä ollut, ja nyt taas ei
saattanut tietää, mikä vaara uhkasi hänen ja Laimin onnea.

Eräänä päivänä astui hän Mankosen kauppaan juuri kun ukko itse sattui
olemaan mittaamassa lyhyitä metrejään. Jokinen ei voinut peräytyä,
hän epäili hetken pitäisikö lakin päässään vai eikö, ja pyyhkäisi
sen sitten käteensä. Kauranen ei ollut sisällä. Kalle mietti jo
miten pääsisi pois. Hän tunsi, että ukko tuon tuostakin nosti häneen
katseensa. Kun hän oli saanut ulos ne molemmat muijat, joille hän oli
mitannut kangasta, antoi hän savukkeita Kallelle. He olivat kahden.
Oli tukalan hiljaista. Kalle hypisteli katosta riippuvaa nahkahihnaa,
kauppias otti rahaa laatikosta, antaakseen takaisin viidestäkymmenestä
markasta. He joutuivat siinä myymäläpöydän kahden puolen katsomaan
toisiaan silmiin, ja silloin virkkoi kauppias:

— Ettehän te vain ole meidän tyttären tuttavia? Se jotakin mainitsi...
Eikö teidän nimenne ole Jokinen?... Ja että teillä on kartano ja mitä
kaikkia se puhui. Mutta mitäs te sitten täällä ihmisten huoneita
paperoitte, jos teillä kartano on? Ei sellaista kukaan huvikseen tee,
ei pidä uskotellakaan... Ja meidän tytär on vielä niin nuori, että se
pidetään vielä kotona. Ja enhän minä sitä, ettei teissä olisi miehen
näköä... Ja voitte olla hyväkin mies, mutta niinkuin sanottu, on se
meidän tytär vielä lapsi. Ja sillä on sellainen koti, että jaksetaan
pitää kotonakin.

Koko ajan puhuessaan kääri kauppias kokoon kankaita, joita muijat
olivat katselleet. Kohotellessaan pakkoja ja silitellessään niitä
suoriksi, loi hän tuon tuostakin nuoreen mieheen varman, armottoman ja
kylmän katseen. Ei olisi luullut niin lihavan miehen niin ketterästi
nostelevan kangaspakkoja hyllyille.

Jokinen oli pannut lakin päähänsä, hän avasi oikean kätensä peukalon
kynnellä savukelaatikkoa ja nauroi pahasti. Silloin sattui hänen
katseensa tulipunaiseen kankaaseen, joka oli tullut esiin pakkojen
alta, ja Laimi tuli ilmielävänä hänen mieleensä. Hän näki ohuen kankaan
lepattavan hentojen jäsenten ympärillä, tanssivan jalan nousevan
esplanaadin hiekasta ja suloisten kasvojen hymyilevän vastaansa. Hän
pyyhkäisi lakin päästään ja rupesi kauniisti puhumaan Laimin isälle.
Hänen tarkoituksensa todella oli naida Laimi ja he olivat jo kihloissa,
sanoi hän. Joka päivä hänen oli pitänyt tulla puhumaan morsiamensa
isälle ja äidille, mutta kun Laimi oli poissa... Hän oli odottanut,
että hän palaisi kotiin... Hän oli tosin tuntematon, mutta kyllä hän
yhtä hyvä oli kuin joku toinenkin... Ja sitäkin hän oli ajatellut, että
hän myy pois talonsa ja muuttaa tänne likemmä, ettei kauppiaan tarvitse
erota ainoasta tyttärestään...

Kauppias sanoi kaiken aikaa vastaan ja naurahteli, mutta Jokinen näki
selvästi, että hän kuitenkin nyt kohteli häntä toisella tavalla. Se
innostutti häntä puhumaan. Eikä hän mennyt pois, vaikka ostajiakin
tuli, vaan odotti sen ajan, jonka he viipyivät, ja jatkoi sitten taas.

— Ei siitä tule mitään, sanoi kauppias hänen vihdoin lähtiessään. —
Ne on sellaisia nykyajan nuoret, ettei niistä tiedä, onko niillä edes
puhtaat kirjatkaan...

Mutta samalla hän ojensi Jokiselle kätensä ja vakuutteli, ettei hän
häntä epäillyt. Jokinen puolestaan vakuutti, ettei hänen kirjoissaan
kumminkaan ole minkäänlaisia lisäkirjoituksia, sen puhtaammiksi
eivät toki kirjat muutu. Ja Laimia ei hän heitä, kauppiaan on turhaa
sellaisia puhuakaan.

Jokinen meni oikopäätä kirjakauppaan ja pyysi parasta kirjepaperia
mitä vain oli. Sydän hyppeli hänen rinnassaan ilosta, kun hän
kortteeripaikassaan pöydänkulmalla koetteli kirjoitusta vanhan
sanomalehden laitaan. Punaiselle paperille hän kirjoitti:

 "Rakas morsiameni Laimi Maria Mankonen."

 (Oli paras kirjoittaa näin vakavasti, jos tyttö hyvinkin näyttäisi
 kirjettä.)

 "Paljon terveisiä vaan täältä kauppalasta ja sinun isältäs. Olen
 puhunut isäs kanssa eikä hän ole vastaan. Ja minä lähden nyt sinne
 kotipuoleen panemaan reilaan asioita että saamme pian viettää häät. Ja
 olen tuuminna että on paras myödä pois sieltä kotipuolesta ja ostaa
 koti täältä, niin ettet niin ikävöitte ja ei vanhempaskaan ikävöitte.
 Ja oletkos muistanu minua, minä olen yhtenään muistanu sinua? Etkö
 sinä jo tule pois sieltä, niin ostetaan sormukset. Eikä sitten muuta
 kuin terveisiä ja hyvää vointia toivottaa Sinua rakastava sulhases

                                Kalle Eedvartti Jokinen."

       *       *       *       *       *

Kun Kalle läheni kotiseutuaan, liikkuivat monenmoiset ajatukset hänen
mielessään. Ne eivät olleet valoisia ajatuksia. Ei yhtäkään sellaista
ystävää hänellä ollut täälläpäin, että hän olisi voinut pyytää sitä
avukseen ja mukaansa saidan akan luokse. Ja Annastiina varmaan panee
vastaan. Muisti hän jo lapsesta, kuinka se oli käännellyt kourassaan
jokaista viisipennistä ennenkuin sen antoi marjalitrasta. Mikä hänet
olikin pannut ajattelemaan Annastiinaa, olisihan hänen pitänyt
tietää, ettei siitä syntisäkistä mitään lähde. Olisi nyt ollut isä,
joka olisi lähtenyt mukaan ja selittänyt, että hänen poikansa nai
rikkaan, ja taannut ja hankkinut toisenkin takaajan. Mutta ei ollut
hänellä, Jokisen Kallella, sellaista. Varkauden merkit oli hänen isänsä
kirjoissa. Olisipa kauppamies tietänytkin...! Mutta Annastiinan on
antaminen rahoja, se on sellainen paikka! Hän panee sen kovalle. Kaikki
sen seinänraot hän haeskelee ja ottaa mitä löytää. Maksaa takaisin
sitten...

Jokinen oli ajanut pitkiä peninkulmia kestikievarikyydillä ja merkinnyt
päiväkirjoihin "Topias Virtanen" — hän ei itsekään tietänyt miksi,
huvin vuoksi, tai varovaisuudesta... miten vain. Viimeisen taipaleen
kulki hän jalan, ei mennyt yöksi asumuksiin, vaan makasi heinäladossa.
Siellä ei ollut mitään hätää. Aamuhämärissä lähestyi hän rikkaan akan
yksinäistä asumusta.

Siellä oli kaikki ennallaan. Akka ei tuntenut häntä, väitti, ettei
hänellä nyt ole viinaa, mutta antoi sahtia ja hyvää se olikin. Kalle
maksoi. Hän ymmärsi, ettei täältä saa sovinnolla mitään, väkisin täältä
on otettava. Hän ymmärsi myöskin, että täytyy pitää kiirettä. Kaikkein
pahinta kuitenkin oli, että hän alkoi epäillä koko eukon varoja. Jos
hänen rikkauksistaan vain ilman aikoja oli puhuttu: mitenkä ei häntä
olisi ryöstetty putipuhtaaksi tällaisessa töllissä?

Kalle esitti asiansa kauniisti, sanoi hankkivansa hyvät takuumiehet ja
maksavansa korot. Akka marisi kuin paha veräjä ja vakuutteli, ettei
hänellä mitään ole. Kalle rupesi selittelemään mitenkä vaarallista
on pitää rahoja täällä. Akka kirosi ja sanoi, etteivät hänen rahansa
kehenkään kuulu. Kalle kysyi, aikoiko hän viedä ne mukaansa hautaan.
Silloin rupesi akka huutamaan apua. Kallella ei ollut muuta neuvoa
kuin tukkia hänen suunsa. Hän repi sängynpohjilta riepuja ja kamppaili
akan kanssa. He kaatuivat ja kierivät permannolla. Akka oli voimakas,
ei olisi uskonutkaan... Sahti kiehui Kallen päässä, hän sai akan
alleen ja nujerteli häntä hartioista niin että rusahteli. Ei hän
olisi huomannutkaan sukkamakkaroita, jotka sängystä olivat kierineet
lattialle. Mutta kun akka kaikin voimin pyrki tavoittamaan niitä
käsiinsä, ymmärsi Kalle, että juuri niissä olivat rahat. Helposti
voitti hän eukon, hän löi, tuuppi ja potki. Rumaa työtä se oli, ruma
oli akka siinä likaisella lattialla riepujensa keskellä.

Sylissään neljä pulleaksi sidottua sukkaa tuli Kalle ulkoilmaan. Hän ei
tietänyt, oliko eukko kuollut vaiko jäänyt eloon. Metsän suojassa hän
tyhjensi sukkien sisällön taskuihinsa ja hautasi sukat lumeen. Hyvin
oli käynyt: ei veren merkkiä ollut tullut hänen käsiinsä. Eikä hänen
ollut edes paha ollakaan: mokomakin akka, joka ikänsä on myynyt viinaa
ja sahtia, ykskaikki tukahuttaako tuon omiin rääsyihinsä.

       *       *       *       *       *

Kauppalaan tullessa oli Kallea vastassa Laimin kirje.

 "Hyvä Kalle!

 Kiitos vaan kirjeestäsi. Tämä on sellaista mettänkorpea ettei täällä
 mikään jaksa olla. Minun on ollut ikävä sinua ja kaikkia muita. Pappa
 ei jättänyt matkarahaa kun tahtoo minua olemaan täällä. Jos lähetät
 matkarahat tulen heti. Älä osta vielä sormuksia. Lähetä matkarahaa.
 Voi hyvin.

                                 Ystävyydellä Laimi Mankonen."

Rakastunut mies ei yksin lähettänyt tytölle matkarahaa, vaan vieläpä
läksi häntä vastaankin, mukanaan hyvät eväät, karamellit, viinit ja
nisuleivät. Laimin sukulaiset asuivat sekä juna- että hevosmatkan
takana ja sen vuoksi oli tietymätöntä minä päivänä ja millä hetkellä
tyttö saapuisi. Pahaisessa töllissä tuli Kalle odottamaan toista
päivää. Hän oli pyytänyt yösijaa tuossa töllissä sen vuoksi, että se
oli juuri maantien laidassa ja että siitä niinmuodoin saattoi seurata
tulevia ja meneviä. Mutta aamupuoleen yötä hän, nukkuessaan töllin
penkillä, näki niin ruman unen, ettei enää tehnyt mieli viipyä tällä
paikalla: Annastiina oli vikisevinään ja tuhisevinaan hänen kämmentensä
alla, ja rahamakkarat pyrkivät kuin käärmeet kietoutumaan hänen
käsivarsiensa ympärille. Eikä se niin ihme ollutkaan, että eukko täällä
johtui mieleen, hyvin samantapainen oli tämä tölli kuin Annastiinankin
asumus oli ollut. Ihme, ettei se tullut Kallen mieleen heti, niin olisi
ottanut toisen kortteeripaikan. Ei ollut vaikeaa päästä menijöiden
reessä likemmä asemaa. Kalle sanoi olevansa konekauppias ja lähtevänsä
noutamaan tavaroita. Mahdoton vartioiminen kuitenkin oli pitkin
tietä — olisihan voinut sattua, että Laimin ajomies olisi poikennut
jollekin pihamaalle juottamaan hevostaan, tai muuten, ja olisi menty
ristiin. Suuressa kylässä, missä oli taloja kujana kahden puolen tietä,
konekauppias astui reestä ja tarkasti pihamaat — Laimia ei näkynyt
missään. Eri otteissa Kalle parin kolmen miehen reessä saapui asemalle
ja rupesi odottelemaan junia. Hänellä oli nyt hyvä matkustajahuone
ja viinit ja karamellit olivat melkein koskemattomina. Vehnäleivät
hän oli syönyt, kuivaneethan ne olisivat ja saihan täältä uusia. Jota
kauemmin hän joutui odottamaan, sitä malttamattomammaksi hän kävi.
Punaisena täplänä keikkui Laimi hänen silmissään sekä päivin että öin,
hän kulki tanssiaskelin ja hänen pienet jalkansa upposivat esplanaadin
hiekkaan. Likaisen vanhan akan hahmo pyrki sekin näkyviin, mutta sen
hän sylkäisi menemään ja kirosi sen jälkeen. Rahaa oli, siitä toki oli
hyvä — rahat juuri eukon aina toivat mieleen, niissä oli oma hajunsa,
Sunperin Annastiinan rahoissa, oluen haju, synnin haju. Tuhat pirua ja
perkelettä!

       *       *       *       *       *

Laimi läksi kotimatkalle perin ikävystyneenä "mettän korpeen" ja sen
ihmistomppeleihin. Seuran puutteessa oli hän kitunut ja kyllääntynyt
alituiseen läskikastikkeeseen ja perunoihin, ei torttua hän ollut
nähnyt koko aikana, tuskinpa tuntenut nenässään kunnollisen savukkeen
käryä. Ne polttivat siellä kaikenkarvaisia savukkeita, jotka enemmän
muistuttivat sammalia kuin oikeita turkkilaisia.

Laimi ei mitenkään odottanut näkevänsä Kallea asemalla. Kun taas Kalle,
kyllästyneenä odotukseen, vihdoin viimein näki Laimin, pitkä valkoinen
silkkiliina kaulassa, kädessä vesiharmaa matkalaukku, astuvan vaunusta,
niin hän tuskin sai muuta suustaan kuin tavallisen hyvänpäivän ja
karkasi kiinni vesiharmaaseen matkalaukkuun auttaakseen morsiantaan.
Laimiin, joka ei viiteen viikkoon ollut nähnyt oikeaa miestä, teki
Kalle tuuheine viiksineen, tupakantuoksuineen ja huopahattuineen
hurmaavan vaikutuksen. Hän nauroi ja kiemaili hänen edessään kuin nöyrä
maalaistyttö.

— Kylläpäs olet antanut odottaa, sanoi Kalle. — Ihan jo pakkasi
kyllästyttämään.

— Mistäs minä sitten osasin tietää, että sinä täällä olet, nauroi Laimi
ja niisti nuhaista nenäänsä. — Se on kanssa se postinkäynti sellaista
siellä salolla.

Kun he olivat päässeet asemahuoneelta, tarttui Kalle tytön paljaaseen
käteen. Oli kuin kaksi lieskaa olisi lyönyt vastatusten. Tyttö tuijotti
maahan, mies pusersi hänen kättänsä.

— Minulla on täällä huone otettuna, sanoi Kalle vihdoin. — Ollaan nyt
vähän siellä ennenkuin lähdetään menemään. En osannut hevostakaan
tilata, kun en tietänyt sinun tulostasi.

— Oikeinkos olet vastassa papan ja mamman luvalla?

Tyttö kohotti silmänsä puoleksi jännityksen, puoleksi riemun vallassa.

— Ja vielä! Hittoakos minä heidän luvallaan. Vain sinun lupaasi minä...

Heidän kätensä hukkuivat taasen toisiinsa. Sormien päissä tuntuivat
sydänten väkevät lyönnit vastatusten. Matkustajakotiin ei ollut kuin
muutama askel radan poikki, mutta tämäkin matka oli rakastavaisille
pitkä. Huoneeseen päästyä Laimin huivi ja takki putosivat lattialle,
heillä ei ollut aikaa ripustella niitä nauloihin, he olivat sylityksin
vaipuneet vuoteelle istumaan.

       *       *       *       *       *

Heidän ei tullut lähdetyksi sinä päivänä eikä seuraavanakaan.
Kolmantena päivänä olivat he tyynemmät. Laimi jo suorastaan ikävöi
kotiin ja ajamalla ajoi Kallen toimittamaan heille hevosta. Jonkin
matkaa he saattoivat ajaa yhdessä, mutta likempänä kotoa täytyi ottaa
eri hevoset. Kun Kalle palasi kestikievarista, näki hän matalasta
ikkunasta Laimin istuvan pöydän ääressä nenäliina silmillä. Hän juoksi
ylös portaat ja törmäsi hattu päässä huoneeseen.

— Mitä hemmettiä, itketkö sinä? Mutta ethän toki ole niin lapsellinen.
Mutta kultuseni, pikku kultuseni...

— Anna minun olla. Luuletko, että on niinkään hauskaa tällaisena astua
papan ja mamman eteen.

— Millaisena?

Laimi lakkasi itkemästä, katsoi sulhastaan kylmästi silmiin ja naurahti
pahaaennustavasti.

       *       *       *       *       *

Kun hän saapui kotiin, olivat isä ja äiti ainoastaan hämmästyksissään
hänen odottamattomasta tulostaan. Mutta aivan Laimin kintereillä
seurasi juoru, ja ennenpitkää olivat mamma ja pappa saaneet tietoonsa
mitä asemalla oli tapahtunut.

Kauppias pauhasi ja torui, lupasi lyödä mokomilta sulhasilta kintut
poikki. Laimin äiti itki ja vietti yhden pyhän kirkossa. Sen jälkeen
hän rauhoittui ja meni nuorten puolelle. Ja mikäpä kauppiaallakaan enää
oli edessä. Hän vaati nyt vain nähtäväkseen Jokisen papereja. Vävypoika
esitti hänelle puhtaat paperit. Ei epäilyksen varjokaan langennut Kalle
Jokiseen.

Vuokralaiset sanottiin nyt irti rakennuksen toisesta päästä, sinne
laitettiin nuorelle parille soma koti. Peräperään vietettiin sitten
kihlajaiset ja häät, ei kenenkään pitänyt tulla sanomaan, että Laimi
Mankonen oli viety niinkuin köyhät viedään, vaikk'ei vietykään
kauemmaksi kuin yhden kadunkulman päähän. Ystävättäret olivat
katajaköynnöksillä ja paperikukkasilla koristaneet ovipielet, joiden
alitse nuoripari astui uuteen kotiinsa. Suuret rautasängyt ja raskaat
plyyshipäällyksiset huonekalut siellä olivat heitä vastassa. Heidän
elämänsä mahtoi olla kuin silkkiä, päätteli kauppala.

       *       *       *       *       *

Oli kulunut muutama viikko. Auringon vaipuessa mailleen lankesi
talonpäädystä jo sininen varjo kevään hangelle. Mankosen vävypoika
seisoi kaupassa ja mittasi kahvia ja tupakanlehtiä. Usein tuli asiaa
pihan toiseen päähän makasiiniin, missä lamppuöljyä ja siirappia
säilytettiin. Kun hän kulki yli pihamaan, kuuli hän usein Laimin
naurun lankkuaidan takaa. Ystävättäriensä kanssa nuori rouva siellä
käveli, saatteli heitä ja he saattelivat häntä. Hänen päivänsä tulivat
pitkiksi, aviomiehen olisi pitänyt se ymmärtää. Mutta Kallea vain
suututti. Hän oli pari viikkoa kulkenut kauppalassa niissä nimissä,
että hänen kanssaan oli mukava tehdä kauppaa, että hän mittasi
runsaasti ja antoi kaupanpäällisiä. Mutta pian tuli hän tutuksi
äreydestään, suorastaan epäystävällisyydestään. Kauppiaalle tuli
valituksia, ja kauppias huomautti heti asiasta vävypojalleen.

— Pitää olla säyseä, ja kohtelias pitää olla, selitti hän. — Mittaa
lyhyemmältä, mutta puhuu ja nauraa jatkoksi. Sillä se on kuitattu.

— Perhana, sanoi Kalle, — kun eivät itsekään tiedä mitä tahtovat,
valitsevat yhtä röijykangasta tuntikausia.

— Kyllä minä sen tiedän, sanoi kauppias, — Laimia sinä tuskittelet,
kotona hänen mielestäsi pitäisi istua ja odottaa sinua.

Kalle seisoi lakki takaraivolla, tukka otsalla ja veti sauhuja
paperossistaan.

— Mutta hän on nuori, minun tyttäreni, jatkoi kauppias, — ja iloinen.
Ja kyllä hän siitä tasaantuukin, jahka saa perillisen.

Kallekin pani toivonsa perilliseen.

Eräänä iltana, kun Kalle tuli kotiin, oli Laimi poissa.
Silkkipuserosta, joka puuttui kaapista, päätteli aviomies, että hän oli
mennyt iltamaan. Kiehuen kiukkua muutti Kalle pukua ja läksi astelemaan
tuttuja katuja tutulle talolle. Ei vuottakaan ollut siitä, kun hän
tästä saattoi Laimia, kun he rakastivat toisiaan ja nauraen puhelivat
toisilleen, tuskin puolta vuotta. Ja nyt ei heillä ollut hyvää sanaa
sanoa toisilleen, mykkinä istuivat he ruokapöydässä vastapäätä
toisiaan, he puhelivat toisilleen vain kun heillä oli vieraita tai kun
he kävivät vieraissa. Mistä tämä tällainen oli tullut? Rakastaisikohan
Laimi jotakin toista? Tietäkööt sekä jumala että perkele, että silloin
ei ole hyvä toisen enempää kuin toisenkaan... Täälläpä se on puukko
— hiton hyvä, että tuli otetuksi mukaan, aivan hän oli sen ottanut
niinkuin olisi tietänyt, että sitä tarvittaisiin. Kun iltamatalon
valaistut ikkunat tulivat näkyviin, hyökkäsi Kalle Jokinen kuumana
kadun poikki ja tuli keskelle tupakoivia miesryhmiä porraskäytävässä ja
eteisessä. Kuka se on, jonka kanssa Laimi nyt tanssii, kuka perkele se
on?

Mutta Laimia ei näkynyt tanssisalissa, ei hän myöskään ollut
ravintolahuoneessa. Kallen veri alkoi jäähtyä ja toivon säde pilkahti
hänessä. Ehkei Laimi ole täällä, ehkä hän vain on mennyt kävelemään
ystävättäriensä kanssa, ilta kun on niin kaunis. Mutta silkkipusero —
tai olisiko se ollut kaapissa, vaikk'ei hän sattunut sitä näkemään?
Hetkisen seisoi Mankosen vävypoika ravintolahuoneen kynnyksellä,
tarkaten sekä salia että ravintolahuonetta. Sitten hän läksi. Varmaan
on Laimi kotona ja odottaa, mitä hullua hän tässä turhanpäiten...

Painajainen hellitti ja yhä keventyvin mielin asteli Kalle Jokinen
ihanassa illassa. Olipa nyt todellakin kaunista. Kuulaan vihertävällä
taivaalla loisti kuu, lempeästi hopeoiden lumisia kattoja, pisaroita,
jotka tippuivat räystäistä ja katuja, joiden ojissa kevätvedet jo
hiljaa kohisivat lumen alla. Eipä ihme, jos Laimin oli tehnyt mieli
kävelemään näin kauniina iltana. Oli yhtä pehmeää ja leutoa kuin
marraskuussa ensi lumen langettua, silloin kerran. Varmaan on Laimi jo
kotonakin.

Kun Kalle pääsi mäelle, oli hänen edessään parin kulmauksen takana
apteekkirakennus, josta varjo jyrkkänä ja tummana lankesi kadulle. Ei
vuotta ollut kulunut siitä, kun hän juuri tuossa seisoi Laimin kanssa.
Nytkin siellä seisoi rakastava pari, tuntui siltä kuin Kalle näin
etäältä olisi nähnyt itsensä ja Laimin kuvattuina kummalliseen elävään
kuvaan. Mies olisi aivan hyvin saattanut olla hän itse ja tyttö oli
kuin ilmetty Laimi. Mies tahtoi rakastaa, tyttö esteli. Tytön nauru oli
selvästi Laimin naurua, etteihän vain ollutkin Laimin...!

Kalle pysähtyi kuin naulittuna... "Tästä pitää kääntyä... pitää
totella, kun minä sanon... Se on sitten taas niin pahalla päällä, istuu
ja murjottaa päiväkausia... Ei saa, ei saa..." Laimi nauroi. Mies kävi
hänen käteensä, kiersi kätensä hänen ympärilleen.

Kallen silmissä pimeni, hän karjaisi ja syöksyi puukko kädessä
kadulle...

Ei ketään ollut apteekin kulmalla, kun hän sinne ehti. Olivatko
naurajat menneet maan alle vai eikö heitä ollut ensinkään ollut?
Jumaliste, ei hän vielä ole tähän asti kummituksia nähnyt, hän etsii
ne pirut, etsii vaikkapa maan alta... Mutta katu oli hiljainen,
apteekin pihamaa oli hiljainen, kaikki ikkunat olivat pimeitä. Eikö
kuitenkin kuulunut askelten helähdyksiä...? Laimi, se piru, se saattoi
mennä liputtaa ketunteitään läpi pihojen aivan niinkuin silloinkin.
Jos tavoittaisi sen kiinni ja pistäisi siihen puukon yksintein...
Sittenpähän olisi tili selvänä...

Tili — yhtäkkiä tuli Kalle Jokisen mieleen tili ja tilinteko. Hän oli
nimittäin viime päivinä hikoillut ihmisten tilien tähden. Appiukko
vaati tilikirjoja järjestykseen, eikähän Kalle ollut tottunut
kirjanpitoon. Hän oli antanut ihmisille velaksi — ne olivat olleet
taattuja ihmisiä ja pennilleen ja grammalleen oli hänen mielessänsä
kaikki mitä sillä tavalla oli antanut. Hyvä muisti hänellä oli, ei
se pettänyt, varma tilikirja se oli. Mutta ukko tahtoi, että kaikki
olisi paperilla ja sarakkeissa. Tarkka tilinpito täytyi olla niinkuin
taivaan papalla, sanoi hän, sen perustuksella sopi ihmisiä kiristää
niinkuin taivaan pappakin kiristi. Appiukko laski leikkiä ja tankkasi
tankkaamistaan, että tilinpito on opittava, ei tule kauppamiestä
muuten, kirjanpitokursseille on mentävä — ei, ehei, ei sitä tässä
muistin perustuksella voi omaansa vaatia ja ihmisiä kiristää. Voi
tulla käräjöimisiäkin ja silloin pitää olla kaikki järjestyksessä
ja paperilla. Kalle ei voinut olla naurahtamatta, että kirjojen
perustuksellakohan se iso-pappakin siellä ylhäällä ihmisiä kiristää
— kyllä mahtaa olla suuret tilikirjat. Ukko ei suuttunut, vaikk'ei
hän yleensä sietänytkään vastaansanomisia, jatkoi vain leikkiä ja
huomautti, että oli hänellä tili sitten kirjoissa tai muistissa, niin
tarkkaa sen täytyi olla niin suuressa kirjanpidossa. Ja iso-pappa ehkä
saattoi jättää asiat muistinsakin varaan, hänellä oli kaiketi kuitenkin
toinen muisti kuin Kalle Jokisella.

Oli, oli, saattoi olla, murahteli Kalle itsekseen siinä kuutamossa
kierrellessään apteekin rappua. Hyvin näkyy muistavan hänenkin, Kallen,
asiat, ja kiristävän ja vaativan tilille.

Mutta mistä häntä oikeastaan kiristetään ja vaaditaan tilille? Mistä
kaikki onnettomuus hänelle tulee? Niin monien vastusten perästä hän
Laimin sai ja mitä iloa on elämästä nyt? Mikä panikaan hänet silloin
siinä apteekin rappusilla puhumaan, että hänen isänsä on rikas? Hän
ei olisi saanut Laimia ilman sitä puhetta! Mutta se puhe vaati häntä
nyt tilille. Mikä pani hänet kuristamaan likaisen viinanmyyjän? Hän
ei olisi saanut Laimia ilman sitä tekoa! Mutta se teko vaati häntä
nyt tilille. Se ei ollut synti eikä mikään, sellaista sai tehdä miten
paljon halutti. Mutta mikä piru siinä oli, ettei hän ollut onnellinen?
Alituinen pelko oli kavalasta vaimosta, siitä missä hän milloinkin
kuherteli. Hänet oli vaadittava tilille, häntä oli kiristettävä.
Jos hän, Kalle, vain saa sen tietoonsa, että hän tänäkin iltana on
keikkunut luvattomilla teillä, niin kyllä hän selvän tekee. Tilinteko
tulee ja tiukka.

Kun Kalle tuli kotiin, makasi Laimi sängyssään ja oli nukkuvinaan. Hän
ei nukkunut, Kalle huomasi sen selvästi. Tuli oli ollut ikkunassa kun
hän astui sisään portista, Laimi oli tuskin saanut sen sammutetuksi
ja nyt hän jo muka nukkui. Kalle seisoi ja tuijotti häneen. Mitään
niin kaunista ei ollut maan päällä. Laimin vaaleat hiukset vetivät
puoleensa Kallen käsiä, hänen huuliaan. Hän kävi aivan voimattomaksi,
ei muistanut tilintekoja eikä nuhteita, ajatteli ainoastaan, että
hän suutelee vaimoaan, suutelee kerrankin kellakseen... Ja päästyään
vuoteeseen likensi hän kasvojaan vaimonsa suloisia, punastuvia kasvoja
kohti...

Hän peräytyi ikäänkuin häntä olisi pistetty: Laimin hiukset tulivat
väkevästi tupakalta!

Kalle pidätti henkeään ja mietti: kenen seurassa hän on ollut? Hänkö
nauroi apteekin portaiden edessä? Kuka oli se mies? Olisiko se voinut
olla kauppamatkustaja, joka aamupäivällä kävi liikkeessä?

— Etkö sinä jo sammuta...? puheli Laimi unisena ja ärtyneenä. — Nuku ja
anna muiden nukkua.

— Tahtoisin vain ensin tietää missä sinä olet ollut tänä iltana.

— Ja mitä se kehenkään kuuluu...

— Voisithan sinä nyt sanoakin, kun minä niin mielelläni tietäisin...

— No tyttöjen luona, missäs muuten...

— Laimi, onko se totta...? Hiuksesi tulevat tupakalta...

— Kaikkea sinä nyt... omaa tupakkaasi...

— Älä sinä kiertele, kyllä minä omat tupakkani tunnen...

— No niin, taisi käydä joku poika...

— Kuka...? Enkö arvannutkin oikein — kuka?

— Anna minun nyt olla...

— Oliko se se kauppamatkustaja, se Vesterinen? Oliko se se — sano! Minä
en tee hänelle mitään, jos tunnustat. Hänhän se oli...

— Taisi heitä olla kaksikin...

— Kaksi? Molemmat kauppamatkustajia? No, täälläkö se Larssonnikin
vielä vetelehtii? Se taitaakin olla se, jonka kanssa sinä päiväkaudet
kävelet. Odottakoon vain se piru, kyllä minä sen opetan, tilille minä
sen kutsun...

— No voi, voi, minkä elämän sinä nostat! Ja sinun kanssasi minun
pitäisi viihtyä ja olla. Älä sinä minun tuttaviani uhkaile, minun
ei tarvitse pelätä sinua. Jos tästä tulee ikävä, niin maailmaa on
muuallakin...

Mies rukoili häntä kuin hengen hädässä. Hänen kuumat hyväilynsä
kerjäsivät vastarakkautta, hänen anteeksipyyntönsä koettivat sulattaa
jäätä kauniin nuoren vaimon povessa. Laimi makasi kylmänä ja rentona,
ajatukset muualla ja tuskin suvaiten hyväilyjä, jotka rakastunut mies
hänelle tuhlasi.

       *       *       *       *       *

Ei ollut Kallen elämä hauskaa. Sill’aikaa kun hän seisoi kaupassa,
oli Laimilla tilaisuutta tehdä mitä hän halusi. Appiukko oli ruvennut
sairastelemaan, vävypoikaa tarvittiin kaupassa. Siinä täytyi väkisinkin
oppia kauppamieheksi. Oppihan sen kirjanpidonkin kun tahtoi. Ja
pakkokin oli oppia, kun muisti meni — ei voinut todella kiristää
ihmisiä muistinsa perustuksella. Muisti meni, nuoruus meni — Laimin se
oli syy.

— Jahka hän saa perillisen, niin hän tasaantuu, sanoi isä
tuskaantuneelle Kallelle.

Kalle pani todella toivonsa tähän perilliseen. Niin tekivät Laimin isä
ja äitikin.

Poika syntyi vihdoin. Se oli heikko lapsi. Nuori äiti ei uskaltanut
sitä pidellä eikä hoidella. Isoäiti oli taitava ja tottunut, vaikk'ei
hänellä itsellään ollut ollut kuin yksi lapsi, Laimi. Isoäiti vietti
päiväkaudet nuoren parin kodissa, hoitaen pientä Mattia. Laimi istui
ystävättäriensä kanssa ruokasalissa tai salissa. He tulivat kaikki
katsomaan lasta, puhelivat ja naureskelivat sen pienen vuoteen ääressä.
Mummo oli tyytyväinen, kun he menivät pois, he tekivät helposti lapsen
levottomaksi. Kun nuori isä illoin ja aterioiden ajaksi tuli kotiin,
oli Laimi tavallisesti poissa, mummo ja pikku Matti nauroivat iloisesti
häntä vastaan.

— Eikös sen äidin jo pitäisi oppia sinua hoitamaan, sanoi isä,
hypitellen lasta käsivarsillaan. — Nyt kun sinä olet näin suuri ja
terve, luulisi toki äidin tulevan toimeen...

— Niin, ja minuakin tarvittaisiin kotona, sanoi mummo. — Pappa kun
siellä sairastelee.

He päättivät mummon kanssa, että Laimi huomispäivänä jätettäisiin
lapsen kanssa kahden. Se nukkui rauhallisesti suurimman osan yötä, se
oli jo terve ja voimakas. Nuori isä seurasi jännityksellä huomisaamun
tuloa.

Lapsi huusi. Äiti istui kahvipöydässä ja kutsui pienen piikatytön sitä
hoitamaan.

— Kas kuinka se mummo viipyy, sanoi Laimi. — Kun sinä menet puotiin,
Kalle, niin sano hänelle, että hän joutuu.

— Ei hän sanonut tänään tulevansakaan, huomautti Kalle. — Pappahan
siellä on kipeänä ja tarvitsee hoitoa.

— Mitä kummaa! Kyllä hänen täytyy tulla. Minun pitää mennä
nimipäiville, en minä ehdi... Mitäs se on, ei nyt pappa niin kipeä ole.

Laimi nousi, otti lapsen ja rupesi hermostuneena hoitelemaan sitä.
Hän toisteli kaiken aikaa äskeisiä sanojaan. Vai että mummo jättäisi
lapsen sillä lailla, eihän kukaan osannut hoitaa Mattia niinkuin mummo.
Tulkoonkin mummo vain pian.

Kun ei mummoa kuulunut, lähetti hän piikatytön häntä hakemaan. Ja
kun mummo pani sanan, ettei hän papalta pääse, kääri Laimi lapsen
lämpöisiin peitteisiin ja vei sen pihan poikki mummon luo.

— Tässä sitä nyt ollaan, sanoi hän nauraen ja päästi lapsen äitinsä
vuoteelle papan rinnalle, joka lepäsi toisessa vuoteessa.

Sen jälkeen oli pieni Matti enimmäkseen isoisän ja isoäidin puolella.
Äiti tuli sinne häntä katsomaan. Siellähän hänen olikin paljon parempi,
mummo hoiti häntä mainiosti. Hyvähän se oli, niin heikko ja sairas
lapsi kuin Matti oli ollut.

Eräänä kevätpäivänä seisoi Kalle makasiinissa mittaamassa siirappia
ostajille. Tuomet makasiinin takana olivat kukassa, sateen jälkeen
tuoksuivat ne niin voimakkaasti, että se tuntui sillin ja lamppuöljyn
hajun ohellakin. Lukitessaan makasiinin ovea kuuli Kalle vaimonsa
naurun aidan takana vuorottelevan jonkun miehen naurun kanssa.
Kalle tapaili puukkoansa. Samassa hän kuitenkin pysähdytti kätensä.
Hän kuunteli. Juuri samalla tavalla oli Laimi kuherrellut hänelle,
Kallelle, aikoinaan. Kalle siveli harvennutta partaansa. "Ties
kuinka lienee jumalan laita", ajatteli hän, "mutta kirjanpitäjä on,
kirjanpitäjä, joka ei jätä mitään merkitsemättä muistiin. Missä pitänee
asuntoaan — koko maailma kumminkin on hänen liikelääniään."

Illalla otti Kalle pienen Matin syliinsä ja vei hänet kotiin.

— Tultiin katsomaan äitiä, sanoi hän ystävällisesti. — Juokse, lapseni,
äidin kaulaan, juokse!

Lapsi arasteli ja kiersi kädet isän polven ympärille.

— No siinä nyt näet, sanoi äiti, — mitä aina tuot sitä sieltä mummon
luota. Mikä hätä sillä siellä on... No älä nyt rupea, anna minun olla,
olet käynyt niin vanhaksi ja rumaksikin. Kävellä rahjustat kuin mikäkin
ukko...

Kalle meni ruokasaliin ja asettui pöydän ääreen. Ajatuksissaan nosti
hän pojan polvelleen.

— Ei ole jumalaa, ajatteli hän. — Kostaja on, joka ilkkuu, kun hän
näkee ihmisten kärsimykset.

Pieni Matti alkoi riutua ikäänkuin ei hän olisi voinut menestyä
kotinsa ilmassa. Hän laihtui, häntä ei saanut syömään. Isoäidillä oli
kaksi hoidettavaa: vaari ja lapsenlapsi. Häneltä riitti ihmeellisesti
voimia molemmille. Vaari makasi halvaantuneena, pikku Matti oli toki
liikkeellä. Lapsesta oli paljon rattoa koko talolle, vaikka hän oli
käynyt vähän heikoksi.

Saa nähdä, ajatteli kauppias, lapsen isä, onko kirjanpitäjä merkinnyt
hänetkin saataviensa puolelle. Lapsihan vielä on ottamatta, ainoa
lapsi. Tuskinpa niitä toisia tuleekaan.

Kerran päivällisen jälkeen rupesi kauppias voimaan pahoin puodissa.
Tuli pyörrytyskohtaus, hänen täytyi jättää työ kesken ja rientää
kotiin. Ulkoilmaan päästyä tuli heti parempi olla. Hän hengitti
hetkisen pihamaalla ja päätteli, että pahoinvointi menisi ohitse,
kunhan hän saisi puolen tuntia olla pitkänään. Kotona ei Laimi
nähtävästi ollut odottanut häntä. Hän oli makuuhuoneessa panemassa
kokoon tavaroitaan. Hänen miehensä unohti kokonaan äskeisen
pahoinvointinsa ja jäi häneen katsomaan.

— Mitä sinä nyt... matkustatko jonnekin?

— Matkustan.

— No minne?

— Se ei kuulu kehenkään.

— No, no, kai sentään hiukkasen sinun mieheesi.

— Minulla ei ole miestä.

— Ohoh... Unohdat, ettet pääse minnekään, jollen minä anna rahaa...

— Sinä annat rahaa — kaikkia tässä pitää kuulla! Köyhä rotta sinä olit,
kun tähän taloon tulit, vaikka valehtelit minulle, että sinulla oli
talot ja tavarat. Minun ei tarvitse pyytää rahoja sinulta. Katsos nyt,
kun käyt punaiseksi!

— Kai minä työlläni sentään olen ansainnut jotakin. Ilman minua olisi
liike aikoja sitten kumossa.

— Niinkuin ei tähän olisi ollut tulijoita! Oh-hoh...

Nuori rouva nauroi. Hänen naurussaan oli jotakin pelottavaa. Hänen
miehensä lyyhistyi istumaan ovensuuhun. Näin oli Laimi nauranut jo
silloin, sinä kuutamoisena iltana, jolloin hän ensi kerran suuteli
häntä. Sama hän itse asiassa oli ollut silloin. Hempeä puna hehkui
nytkin hänen poskillaan, hiussuortuvat lehahtelivat ja hänen
kellahtavat silmänsä ikäänkuin naurahtelivat. Kaunis paljas käsivarsi
tuli näkyviin tulipunaisen viitan alta, hänen latoessaan matkalaukkuun
tavaroita. Jokinen rakasti häntä ja vihasi häntä. Hän halusi samalla
kertaa sulkea hänet syliinsä ja kuristaa hänet. Hänen täytyi hillitä
itseään.

— Aiotko viipyä kauan? kysyi hän vihdoin.

— Aion.

— Voitko lähteä nyt, kun lapsi on sairaana... Entä jos kuolisi.

— Siellähän se on koko ajan ollut mummonsa hoidossa. Mitäs minä sen
sairaudelle mahdan. Ja jos kuolee — mitäpä tästä elämästäkään.

Mies oli kuulevinaan jotakin surullista ja hylättyä vaimonsa äänessä.
Kuinka hän rakasti häntä! Hän lankesi polvilleen hänen rinnalleen
matka-arkun ääreen ja tarttui hänen ranteeseensa.

— Älä lähde... älä jätä meitä. Jos rupeaisit auttamaan minua puodissa,
jos panisimme pois toisen miehistä... Tai jos lähdet, niin älä ole
kauan...

Laimi tarttui matkalaukun laitaan ja ponnisti hiukan vaivalloisesti
pystyyn.

— Minä menen iäksi... olen kihloissa toisen kanssa.

— Mitä sinä nyt... kihloissa toisen kanssa...?

— Niin, tai naimisissa — nyt sen tiedät: naimisissa, naimisissa!

Hetken tuijotti mies häneen, sitten hyökkäsi hän häneen käsiksi ja veti
permannolle. Hän peitti kädellään hänen suunsa, joka yritti huutaa
apua, hän tempasi matkalaukusta jonkin pitsitetyn paidan ja painoi sen
hänen suutaan vasten. Hänen vaimonsa jalat hienoissa sukissaan toivat
äkkiä hänen mieleensä jotakin, jota hän ennen oli nähnyt. Hän parkaisi
hiljaa ja päästi hänet käsistään.

Hänen mieleensä oli tullut likainen tölli ja hirvittävä
viinanpolttajaeukko, jolta hän tällä tavalla oli tukahduttanut
hätähuudon.

Hän syöksyi eteenpäin, pois, pois, hän ei kysynyt minne. Hän repi.
hiuksiaan, hän paineli silmiään ikäänkuin puhkaistakseen ne. Hän näki
kaiken aikaa edessään joitakin kieriviä, piukkaan sidottuja sukkia...
Kauhistuttava kirjanpitäjä seisoi hänen takanaan ja kiristi pois
omaansa. Tilille, tilille!

Kalle ryömi vaimonsa eteen ja rukoili häneltä anteeksi. Kirjanpitäjä
ei väistynyt. Maailman silmissä oli hänellä, Kalle Jokisella, aina
ollut puhtaat kirjat, ei kukaan päässyt häntä laittamaan. Mutta tämä
näkymätön — se vaati omansa ilman armoa, viimeiseen penniin.

Laimi läksi. Sanomatta vanhemmilleenkaan hyvästi hän katosi vieraan
maan miehen kanssa tuntemattomille teille. Pienen Matin isä saapui
illoin yksinäiseen kotiin, rakasti ja vihasi, itki ja raivosi
muistojensa ääressä. Lyhyessä ajassa kävivät hänen hiuksensa
valkoisiksi.

Hänellä oli toki kuitenkin jäljellä lapsensa. Ehkäpä hän saisi pitää
pojan, olihan poika viaton. Nyt, kun rakastettu nainen, kaikkien
tekojen syy, oli menetetty, nyt olisi ehkä kirjanpitäjä tyydytetty.
Poika oli jäljellä. Hän kasvoi hyvän, hurskaan isoäidin hoidossa.
Isoäiti kasvatti häntä Jumalan pelossa ja isä salli sen tapahtua.
Tietymätöntähän itse asiassa oli, kutka tässä olivat onnellisemmat,
jumalan kieltäjät vaiko jumalan tunnustajat. Hänen kokemuksensa
kuitenkin oli, ettei se jumalan kieltäminenkään ollut mitään niin
mukavaa.

Hänelle tuli iloa Matista. Hänestä kasvoi hyvä poika ja viisas poika.
Hänen piti saada käydä koulua niin paljon kuin tahtoi ja lukemiseen
hänellä tuntuikin olevan halua. Isä ja poika olivat kuin rakkaat veljet
ja mummolle ei, isoisän, kauppias Mankosen kuoltua, ollut olemassa
muuta kuin Matti. Viisas ja hyvä lapsi se oli. Hän otti vanhoiltakin
ihmisiltä vastaan neuvoja ja koetti oppia heidän kokemuksistaan. Ei hän
ollut niinkuin muut lapset. Hartaana kuunteli isä pitkinä talvi-iltoina
mitä poika oppi kirjoista, sellaisista, mitä ei hänellä itsellään
ollut koskaan ollut tilaisuutta lukea. Isoäiti kutoi sukkaa tutulla
tuolillaan lähellä lamppua. Hän oli Matista ylpeä ja onnellinen,
vaikk'ei hän niin kaikkea ymmärtänytkään mitä he sanoivat. Vihdoinkin
oli heille kaikille siis koittanut hiljainen, rauhallinen olo.

Olisiko se todella mahdollista? Olisivatko he todella saaneet rauhan?
Tämä onni tuntui niin suurelta, ettei kauppias uskaltanut siihen
luottaa. Kun hän illoin tuli työstään ja näki poikansa terveenä ja
iloisena kirjojensa ääressä, tai kun hän näki hänet kauniina ja
kookkaana toverien joukossa kadulla tai kelkkamäessä, tunsi hän
salaista pelkoa. Joko näkymätön oli väistynyt, joko kirjanpitäjä oli
saanut omansa? Menneisyyden varjot tietenkään eivät voineet kokonaan
väistyä. Kaikki kiersivät arasti kysymystä äidistä, jonkin kerran
täytyi häntä kuitenkin mainita. Vierailta ihmisiltä sai poika tietää,
minkä sai, ja hän kiusasi kiusaamalla aivojaan ymmärtääkseen, miten
hänen hyvä, kunnollinen isänsä oli voinut kiintyä sellaiseen naiseen,
onnettomaan ja säälittävään kyllä, mutta aivan pintapuoliseen. Sitäkään
ei hän ymmärtänyt, kuinka hänen vakavalla isoäidillään oli sellainen
tytär. Vaari — kuka oli vaari ollut? Hänkö oli antanut perinnöt
onnettomalle äidille? Ja että hän, Matti, mitä perintöjä oli hän
saanut, mikä odotti häntä?

Varhain tulivat pojalle nämä kysymykset. Hän unohti ne leikkien ja
lukujen ajaksi, mutta silloin tällöin ne nostivat päätään. Poika ei
ehkä olisi niitä ottanut niin vakavalta kannalta, mutta joskus katsahti
isä häneen sillä tavalla, että hän säikähti. Hän oli varma siitä, että
isä ajatteli samaa kuin hän, että isä aavisti jonkin onnettomuuden
olevan tulossa.

       *       *       *       *       *

Matti oli jo ehtinyt nuorukaiseksi ja hänen isänsä oli kumara,
valkohapsinen mies, kun tapahtui se, minkä he molemmat kauan aavistaen
olivat tunteneet lähestyvän.

Matti ilmestyi eräänä talvipäivänä iltahämärissä isänsä kauppaan. Hän
tuli matkalta ja hänen äänensä oli oudon väsynyt, kun hän kaupassa
kysyi isäänsä. Hän ei mennyt sisään pihatietä, hän pyysi kutsumaan isää
tänne puheilleen. Isä sattui olemaan puotikamarissa ja tunsi heti hänen
äänensä.

Heti kun hän näki poikansa kasvot, ymmärsi hän, että jotakin oli
tapahtunut — näkymätön kirjanpitäjä, hänkö taasen oli astunut esiin?

Poika tuskitteli isänsä edessä, saamatta sanaa suustaan. Isä kokosi
voimansa ja sulki ovet. Hiki nousi hänen otsalleen. Mitä olikaan voinut
tapahtua?

— Puhu, puhu, lapseni. Minä näen, että sinulle on tapahtunut jotakin.
Kerro kaikki... minä voin kyllä kuulla kaikki.

— Ette voi... ette voi... tätä ette... Tämä on sellaista... hirmuista.
En olisi koskaan ajatellut...

— Näethän kuinka tyyni minä olen, kyllä minä voin...

Poika päästeli yksityisiä sanoja. Hän oli tullut sanomaan kotiinsa
hyvästi... hänellä oli uusi kortteeripaikka... koko iäksi. Hän oli
murhan tekijä... ihmiseltä hän oli ottanut hengen. Tukahuttanut...
Vieläpä sen, jota rakasti... tai jota vihasi. Hän tiesi nyt mitä
rakkaus oli: hulluutta, sokeutta... ei mitään järkeä siinä ollut!
Hirmuista se oli, itse helvetti se oli... Ei kukaan vielä tietänyt
hänen teostaan... Murhaajaa kai etsittiin... Hän aikoi mennä
ilmiantamaan itsensä. Mutta ensin hän oli tahtonut sanoa hyvästi...
ja pyytää anteeksi... Ehkäpä Jumalakin voisi kerran antaa hänelle
anteeksi... hänellä oli nyt aikaa rukoilla... Koko elinaika
vankilassa...

Poika nyyhkytti ääneensä, pää isän polvia vastaan. Isä silitteli hiljaa
hänen hiuksiaan.

Oli kuin miekka olisi työnnetty isän sydämeen ja jätetty siihen. Veri
vuoti. Kieli suussa ei liikahtanut. Hänen rakkaimpaansa rangaistiin
hänen syntiensä takia. Kolmanteen ja neljänteen polveen ulottui
kirous. Syntymättömillä sukupolvilla jo oli vastassa kärsimys hänen
pahojen tekojensa takia. Mitä olivatkaan olleet hänen kärsimyksensä
Laimin tähden tämän rinnalla, mikä nyt häntä kohtasi! Mutta olihan
itse asiassa mahdotonta vaatia poikaa rangaistavaksi rikoksesta, jonka
hän oli tehnyt isänsä perintöjen nojalla. Hänen, isän tietysti oli
kärsiminen rangaistus. Ja kun isä oli huomannut tämän asian, laskeutui
rauha hänen sieluunsa. Nyt vihdoinkin oli hänen tekeminen tunnustus,
joka hänen olisi pitänyt tehdä yhdeksäntoista vuotta sitten, nyt on
hänen astuminen poikansa tilalle.

— Lapseni, alkoi hän, — et sinä ole tehnyt murhaa: isäsi se on
murhamies... isäsi on tehnyt kaksi... kaksi murhaa... ensin omalla
kädellään, sitten sinun kädelläsi... Näkymätön kirjanpitäjä vaatii
saatavansa: kun ei isä maksa, niin ottaa pojalta... Hän vaatii
omansa kasvun kanssa... Minun olisi pitänyt tunnustaa... ilmiantaa
itseni... istua ikäni vankilassa. Minä en tahtonut hukata elämääni...
tahdoin säilyttää sinulle hyvän maineen ja puhtaat kirjat... ja
nyt... piti näin käydä... Kuka se onkaan, joka pitää kirjaa tästä
maailmanjärjestyksestä, onko se armoton kostaja, vai mikä se on?

Miesten ympärillä oli käynyt pimeäksi, heidän kalpeat, kärsimyksen
vääntämät kasvonsa häämöttivät toisiaan vastaan. Poika ei ymmärtänyt,
isän täytyi selittää asia juurta jaksain. He eivät olleet valmiit, kun
isoäiti koputti oveen ja kutsui heitä. Isä lupasi pian tulla. Mutta
hänen kertomuksensa vei aikaa. Poika sai kuulla kaikki. Isän täytyi
antaa hänen tietää kaikki syynsä, muuten ei hän olisi ymmärtänyt, että
isän täytyi kärsiä rangaistus kahdesta murhasta.

— Se on selvää, kuului isän ääni vihdoin huoneen pimeydestä, — että
niin suuressa taloudessa kuin tämän maailman talous, täytyy olla tarkka
kirjanpito. Mutta että syytöntä rangaistaan... poikaa isän rikoksista —
se on armotonta, se on väärin...

— Jumalan laki on sellainen, sanoi poika.

— Sitä en minä ymmärrä enkä hyväksy.

— Olemmehan me tunteneet sen alusta asti. Emme voi sitä muuttaa. Isä —
kärsikäämme yhdessä...

— Yhdessä... Ei, sinun elämäsi ei saa mennä hukkaan. Se ei voi olla
Jumalan tarkoitus.

— Sittenpä meillä on aikaa ajatella ja päästä selvyyteen.

Taasen kuului hiljainen levoton koputus oveen.

— Mummo-raukka, muisti äkkiä isä.

— Mummo tulee vielä iloitsemaan siitä, että ihmisten

Isä vetää meitä puoleensa.

— Mennään mummon luo.

— Isä... minä olen niin kiitollinen kaikesta.

Isä tavoitti poikansa kättä pimeydessä. Hänen teki mielensä langeta
polvilleen pojan eteen, Jumalan eteen.

Ensi kerran elämässään, ehkäpä elinkautisen vankilarangaistuksen edessä
hän tunsi, että näkymätön kirjanpitäjä nyt oli saanut omansa. Kyyneleet
nousivat hänen silmiinsä, hänen oli ensi kerran elämässä helppo olla.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NÄKYMÄTÖN KIRJANPITÄJÄ ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.