Niniven lapset : Romaani

By Maila Talvio

The Project Gutenberg eBook of Niniven lapset
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Niniven lapset
        Romaani

Author: Maila Talvio

Release date: March 30, 2025 [eBook #75748]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1915

Credits: Anna Siren and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NINIVEN LAPSET ***

language: Finnish




NINIVEN LAPSET

Kirj.

Maila Talvio





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1915.




SISÄLLYS:

Kunnallisneuvos ja hänen joukkonsa
Minervan ravintolassa
Kauniit tyttäret
Daniel
Kahden puolen joulua
Tango
Laulajatar
Odottamaton vieras
Smaragdi
Liikemiehiä
Niniven profeetta
"Kansallinen Diogenes"




KUNNALLISNEUVOS JA HÄNEN JOUKKONSA


Nyt siis ehkä vihdoinkin saisi hiukan nauttia elämästä!

Siltä ainakin tuntui. Ståhlen perhe oli päässyt kaukaisten
toiveittensa perille ja heräsi eräänä elokuun viimeisen päivän aamuna
Suur-Kaupungissa. Tai oikeastaan heräsivät kunnallisneuvos ja hänen
rouvansa maalaiseen tapaansa varhain — lapset, Sela, Otteli, Leo ja
Daniel olivat maallakin tottuneet nukkumaan ja nukkuivat tietenkin
matkasta väsyneinä pitkälti.

He olivat siis nyt todella suurkaupunkilaisia, sekä kunnallisneuvos
että mamma ja lapset, koko joukko! Syvälahti heräsi siellä kaukana
kymmenien peninkulmien takana aamuaskareitansa, maitorattaat jyristivät
mäkeä alas matkalla meijeriin, ja ruokakello kutsui väkeä vainiolle,
mutta Syvälahden entinen herrasväki heräsi Suur-Kaupungissa ja kuului
jo Suur-Kaupunkiin. Uuden uutukainen kaupunkilaishuoneisto ilakoi
tulvillaan syyskesän aurinkoa, ja tutut huonekalut, jotka läpi vuosien
olivat ympäröineet perhettä vanhassa maalaiskodissa, tervehtivät
sitä nyt siinä uudessa ympäristössä, missä se oli kulkeva uusia
kohtaloja kohti. Kai siis vihdoinkin saisi hiukan nauttia elämästä.
Sitten suurlakon kunnallisneuvos oikeastaan oli elänyt irrallaan
maatilastaan. Turhaan ponnisteltuaan sopusointuun uusien olosuhteiden
kanssa oli hänessä vähitellen kypsynyt halu päästä eroon kaikesta.
Hänen vaimonsa oli pannut vastaan. Hänelle oli elämä joka paikassa
samaa: työtä ja taistelua. Ja sitähän sen pitikin olla. Hän oli
kiintynyt maatilaan, johon Voldemar Ståhle oli tuonut hänet aivan
nuorena rouvana naapuripitäjän komeimmasta kartanosta. Täällä olivat
heidän lapsensa syntyneet, tänne olivat heidän vainajansa haudatut ja
täällä saisivat hekin kerran levätä sireenipensaiden alla. Vuosikausia
oli kunnallisneuvos koettanut tehdä vaimonsa mieliksi. Ennenaikainen
vanhuus oli hänet yllättämäisillään, kun rouva vihdoin ymmärsi, että
lasten menestys vaati toista ympäristöä kuin se yksinäinen maaseutu,
joka oli antanut hänelle työtä ja elämänsisältöä.

Niin he siis vihdoin olivat Suur-Kaupungissa. Kunnallisneuvos tunsi
koko olennossaan outoa iloa ja voimaa. Oli todella jotakin säteilevää
ja sähköistä tuossa valkoisessa kaupungissa, jonka taloryhmien lomiin
meri soudatti ystävällisiä sinisiä lahdelmiaan. Kolmannesta kerroksesta
katsoen, missä kunnallisneuvoksen huoneisto sijaitsi, lepäsi kaupunki
lauhana ja hymyilevänä jalkojen juuressa, näyttäen ojentelevan iloja
oikealle ja vasemmalle, iloja kaikille niille sadoille ja tuhansille,
jotka niitä kaupungiltaan pyysivät. Rakennukset olivat ryhmittyneet
valkoisen kirkon ympäri ylpeissä, säännöllisissä ryhmissä. Tomun,
asfaltinhajun ja katumelun täyttämä ilma oli kuin kyllästetty
ärsyttävällä elämällä. Puissa, jotka muodostivat rykelmiä siellä täällä
kaupungissa ja pitkin sen laitoja, hehkui se oudon tumma vihanta,
mikä kokoontuu kasviin ennen lakastumista. Vaikka kunnallisneuvos oli
päättänyt ensi työkseen Suur-Kaupungissa levätä perinpohjin kaikesta
vaivannäöstä, ei häntä enää lainkaan väsyttänyt. Päinvastoin hänessä
liikehti iloinen odotus ja jännitys — se ei ollut työnhalua. Se oli
halua katsella ihmisiä, kävellä kaduilla, olla mukana huveissa ja
ravintoloissa. Sanalla sanoen: hänen teki mieli nauttia elämästä.
Tuntui suorastaan siltä kuin hänelle olisi tullut uusi nuoruus.

Rouva Ståhle oli alistunut kohtaloonsa ja suoritti pääasiassa samoja
tehtäviä kuin Syvälahdessakin. Hänen kasvonsa olivat iloiset, kun hän
näki kaikkien muiden iloitsevan. Mutta hänen ilonsa oli toisenlaista
kuin heidän, ja jonkin kerran hän hymähtäen sanoi, että suurissa
kaupungeissa aina on viettelyksiä ja vaaroja. Onneksi ei hänellä ollut
aikaa miettiä eikä ikävöidä, talon kuntoonpano antoi paljon työtä.

Ikään kuin omatunto olisi syyttänyt häntä jostakin, toi kunnallisneuvos
vaimolleen yhä uusia ja uusia todistuksia siitä, että oli käynyt
juuri niinkuin täytyi käydä. Kartano oli myyty juuri viime tingassa.
Ei ostaja eikä paikkakunta — eikä edes mammakaan — tietäneet, missä
tilassa Syvälahden asiat olivat. Ei ollut suinkaan helppoa saada
kirjoja siihen kuntoon, että ne saattoi näyttää ostajalle. Ja lapset —
eihän yksinäisyys maalla sopinut heille. Olihan Danielin koulunkäynti
pikkukaupungissa tullut mahdottomuudeksi.

Nyt oli ainoa varsinainen huoli vain siitä, että saisi pääoman
sijoitetuksi. Muutamat yritykset kuuluivat tuottavan 8 à 10 prosenttia.
Saadapa pääoma tuottamaan sellaista korkoa. Mutta siitä pulasta auttaa
maisteri Bernhard, jahka hän palaa ulkomailta. Mikä onni, että oli
sellainen ystävä kuin Bernhard Blundh! Mikä onni, että oli saanut
yhdeksän vuotta istua koulunpenkillä rinnan Bennu-pojan kanssa.
Bennu-pojasta oli kasvanut suuri mies ja kansansa hyväntekijä. Hänen
kauttaan avautuvat Suur-Kaupungin hienoimmat piirit tällaisille
pahaisille maalaisserkuille kuin Voldemar Ståhle ja hänen joukkonsa.
Kunhan Bernhard Blundh vain saapuu matkaltaan.

Tietenkin elämä Suur-Kaupungissa tulisi kalliimmaksi kuin Syvälahdessa.
Pienestä palveluksesta, mikä maalla kuitattiin suurkiitoksella,
piti täällä panna likoon viisikolmatta penniä. Mutta tämän kaiken
oli kunnallisneuvos toki ottanut lukuun. Paitsi itse pääomaa, mikä
väliaikaisesti oli talletettu pankkiin, oli juoksevalla tilillä
sievoinen summa satunnaisia menoja varten. Huonekaluvarastoa piti
täydentää — täytyi olla valmis vastaanottamaan hienointa Suur-Kaupunkia
— ja vaatteita tarvitsivat he kaikki. Mamma oli siellä maalla
itsepintaisesti kiinnittynyt lampaanhoitoonsa, ja moni kaunis kangas
olikin kudottu Syvälahden keittiökamarissa. Mutta kaupungissa ja
varsinkin Suur-Kaupungissa oli aivan toisia vaatimuksia. Ei siellä
kuulunut naiselle kelpaavan oikeastaan muu kuin silkki. Vaikkei
mamma omasta puolestaan välittänyt, niin täytyi hänen käydä hyvin
pukeutuneena lasten tähden. Lasten tulevaisuus saattoi suorastaan
riippua siitä. Esimerkiksi se, kenen kanssa tytöt joutuisivat naimisiin.

Tietenkin he pian joutuvat naimisiin. Suurempaa onnea isä toki ei
voinut tyttärilleen toivoa. Ja tytöt ansaitsivat tämän onnen. He eivät
olleet mitään uuden ajan tyttöjä, jotka eivät osaa neuloa kiinni
nappia, kun se on lähtenyt irti, he osasivat keittää ja neuloivat omat
vaatteensa. Ylioppilaslakkia ei heidän kunnianhimonsa milloinkaan ollut
tavoitellut. He saattoivat tehdä miehen onnelliseksi. Kunnallisneuvos
näki silmissään Selan ja Ottelin kodit, ikään kuin hän jo olisi niissä
käynyt. Hän kuvitteli tähän tapaan.

Hän soittaa ovikelloa jossakin hienossa talossa jonkin hienon kadun
varrella. Kaupunkilainen piika, pitsimyssy päässä, tulee avaamaan.
"Kyllä herrasväki on kotona. Kaikki voivat hyvin. Kunnallisneuvos
tekee hyvin ja astuu sisään." Jo kuuluu Giselan tai Ottelin tuttu ääni
ja kukoistava nainen, hajuvesiltä tuoksuen, karkaa hänen kaulaansa.
Hänen yllään on silkkipusero, täyteläisellä käsivarrella välkähtelee
kultainen rengas ja hänen äänensä helisee, kun hän pitkän huonerivin
läpi huutaa lastenkamariin: "Lapset, lapset, tulkaa nyt katsomaan,
kuka täällä on. No joutukaa, joutukaa!" Lapsia tulee neljä...
viisi... kuusi. He ympäröivät isoisän, syleilevät ja suutelevat
häntä ja näyttelevät nukkejaan ja lelujaan. Heitä riittää polvelle,
kaulaan ja seisomaan alhaalle tuolin ympärille. Nyt he tutkivat
taskut — löytävät karamellit! Iloa ja riemua! "Lapset, lapset, tehän
tukahdutatte isoisän. Pitää olla kauniisti... Päästäkää nyt!" Mennään
komeaan ruokasaliin kahvia juomaan. Pöydässä on paljon hopeita ja
lasikaapeista näkyy hienoja posliineja. Lapset eivät hetkeksikään
jätä isoisää rauhaan. Lasten äiti noutaa lasten isän. Sisään astuu
hieno, hyvinvoipa johtaja, joka on syntyisin suurkaupunkilaisesta
hienostoperheestä. Kunnallisneuvos tuntee aina jotakin maalaista
avuttomuutta hänen seurassaan eikä uskalla puhua vapaasti. Mutta hän
ei sitä nurise. Se on juuri niinkuin olla pitää: hänen kauniilla
tyttärillään pitää olla hienot miehet, hienommat kuin hän itse. Kahvin
jälkeen, kun poltetaan johtajan kalliita sikareja, pääsevät he ehkä
jutun alkuun: puhuvat kannattavista afääreistä ja afääreistä, jotka
eivät kannata, korkokannasta Euroopassa ja korkokannasta Amerikassa
sekä uusista liikeyrityksistä, joihin mahdollisesti voisi sijoittaa
jonkin verran rahoja... Lasten äiti istuu käsitöineen kattokruunun
valossa ja lausuu silloin tällöin jonkin sanan herrojen keskustelun
joukkoon. Lapset tulevat hänen luokseen. He ovat jo nyrpeitä, heidän
on uni. Hän ottaa pienimmän syliinsä, pitelee sitä voimakkailla,
valkeilla käsivarsillaan, upottaa kasvonsa lapsen kasvoja vasten,
suutelee sitä ja jokeltaa sille, kunnes nousee ja vie sen sievään
pieneen sänkyyn makuuhuoneessa. Vihdoin, kun lapsi on riisuttu ja
pesty, täytyy isoisän tulla sanomaan hyvää yötä. Kunnallisneuvos astuu
huoneeseen, jossa on kallisarvoiset parisängyt, peitettyinä silkillä
ja harsoilla, sekä peilipöytä täynnä kaikkea, mitä hieno nainen
tarvitsee: hajuvesipulloja, käherrysrautoja, puuterilaatikkoja ja mitä
kaikkea ne ovatkaan. Äidin vuoteen vierellä seisoo pieni, verhoilla
ympäröity lapsenvuode, ja siellä se jo lepää perheen nuorin pitkässä
yöpaidassaan. Johtaja on mennyt huoneeseensa, äiti, lapsi ja isoisä
ovat yksin. "Katso nyt, pappa, näitä käsivarsia! Ja entä näitä jalkoja!
Ja kuinka se on sinun näköisesi. Ihan totta... Kaikki sanovat!"

Selasta ja Ottelista saattoi nähdä kauniita unia. He olivat isän ilo ja
ylpeys, varsinkin Otteli.

Mitä taas poikiin tuli, niin oli Leosta profeetallisesti sanottu, että
hänestä varmaan kehittyy jotakin, kunhan hän vain pääsee oikealle
alalleen. Sen oli sanonut pitäjän rovasti, joka oli vakava mies ja Leon
kummisetä. Mutta mikä oli Leon oikea ala? Vastaiseksi saattoi ehkä
sanoa hänen taipumustensa vetäneen käytännölliselle puolelle, sillä
koulussa oli hän aina istunut kaksi vuotta luokalla ja loma-aikoina
oli hänellä lisäksi säännöllisesti ollut kotiopettaja. Kerran oli äiti
lähettänyt hänet auttamaan kansakoulunopettajaa, kun tämä järjesti
lainakirjastoa, mutta työ oli pojasta ollut ikävää. Jos ajat olisivat
olleet entiset, olisi kunnallisneuvos koettanut taivutella häntä
maanviljelijäksi, varsinkin kun äiti oli niin kiinni kotiturpeessa.
Mutta nykypäivinä vaadittiin maanviljelykseenkin erinäisiä taipumuksia
ja lisäksi ammattitaitoa, vieläpä harvinaista luonteenlujuutta. Niitä
ei ollut Leolla. Joskus oli tuntunut siltä, kuin hänestä ehkä voisi
toivoa insinööriä. Hän oli esimerkiksi rukoilemalla rukoillut, että
ostettaisiin auto, jotta hän saisi ruveta autonkuljettajaksi ja ansaita
leipänsä sillä tavalla. Mutta sellaista ei isä toki ottanut kuuleviin
korviin: eivät toki sivistyneiden ihmisten lapset saattaneet ryhtyä
mihin työhön tahansa. Keväällä, kun Leo vastoin kaikkia odotuksia pääsi
ylioppilaaksi, oli sekä perhe että kummisetä iloisen hämmästyksen
vallassa. Tapahtumasta koitui uusi syy muuttaa Suur-Kaupunkiin: Leo
saisi asua kotona valmistautuessaan elämäntehtäväänsä, joka hänelle nyt
varmaan pian selviäisi.

Ymmällä olivat vanhemmat jo pitemmän aikaa olleet nuorimmastaan,
Danielista. Hänen kehityksensä ei tapahtunut säännöllisesti. Hänen
kummisetänsä, tohtori, oli yhdessä rouvansa kanssa aikoinaan
lahjoittanut pojalle hopealusikan asianomaista kokoa ja varustettuna
asianomaisilla kirjoituksilla, mutta uskoa kummipoikansa kykyihin ei
hän, kuten rovasti, milloinkaan ollut lujittanut vanhemmissa. Äiti
kuitenkin uskoi nuorimpaan poikaansa. Hän muistutti joka suhteessa
äitinsä isoisää, everstiä, joka loppuikää viettäessään sukutilallaan
oli yrteillä ja voiteilla lääkinnyt laajan paikkakunnan väestöä ja
jonka hautajaiset olivat muodostuneet niin suurenmoisiksi, ettei
sellaisia niillä mailla oltu nähty. Kukaties Danielista tulisi
lääkäri. Kunnallisneuvos arveli hänestä mieluummin tulevan maalarin,
taiteilijan. Joskus hän pyysi tohtoria katsomaan piirustuksia, joita
Daniel oli tehnyt paperossilaatikkojen kansiin tai kuistin ikkunoiden
ja kaidepuiden kuuraan — tohtori nauroi ja sanoi niitä töherryksiksi.
Joskus isä kysyi, mitä tohtori sanoi siitä, että Danielin todistuksessa
nelosten ja viitosten rinnalla oli pari kymmentä — tohtori nauroi
tapansa mukaan eikä sanonut mitään. Kunnallisneuvos suuttui tohtorille,
mutta hetkittäin hänen täytyi itsensäkin epäillä nuorimman poikansa
päätä.

Pitkänä, kalpeana nuorukaisena oli Daniel istunut toista vuotta
kolmannen luokan pikkupoikien joukossa, nähtävästi miettien maailman
menoa ja mitä hän rupeaa tekemään, kun ei hän saa olla kolmatta vuotta
samalla luokalla. Silloin oli isä saanut myydyksi Syvälahden. Poika
ikään kuin äkkiä havahtui. Oli kuin hän olisi huomannut, että jotakin
hirveää oli peruuttamattomasti tapahtunut, ja hän rupesi soimaamaan
isää siitä, ettei hän, Daniel, ollut saanut ruveta maanviljelijäksi
ja hoitamaan kotitaloaan. Koko perhe sai nuorimman vesansa suusta
kuulla outoja asioita: talo oli ollut myytävänä siitä syystä, että
sitä oli huonosti hoidettu; ei mikään viljelys voinut elättää neljää
laiskaa lasta. Minkä tähden eivät pojat olleet renkeinä? Minkä tähden
eivät tytöt ruokkineet karjaa navetassa — kuka siitä kostui, että
toinen lauloi ja toinen soitti pianoa? Mistä poika lieneekin saanut
sanat suuhunsa. Kunnallisneuvos oli tulistunut ja antanut pojalle
korvapuustin. Daniel pakeni metsään ja oli kateissa viikkokauden.
Suurella vaivalla houkutteli äiti hänet kotiin heinäladosta, johon hän
oli asettunut. Sen jälkeen hän karttoi isäänsä. Eräänä päivänä ei häntä
saatu syömään paistia. Myöhemmin tunnusti hän äidilleen, ettei ollut
lupa tappaa eikä myöskään syödä lihaa. Isä oli Danielista todenteolla
huolissaan. Miten hän Suur-Kaupungissa saa hänet kouluun, jollei
maisteri Bernhard tule kotiin ennen lukukauden alkua?

Mutta muutto oli tuntunut vaikuttavan Danieliin tasoittavasti. Hän oli
seurannut äitiään kaupunkiin ennen muita perheenjäseniä, ja iloinnut,
kuten kaikki muutkin siitä uudesta, mitä hän sai nähdä. Syyskuun
alussa, jokin päivä sitten, oli hän suorittanut tutkinnon kouluun,
jossa lukukausimaksu kyllä oli hyvin korkea, mutta jossa sanottiin
olevan hyviä opettajavoimia, ja päässyt neljännelle luokalle ehdoin,
että erinäisissä aineissa nauttisi yksityisopetusta koulutuntien
rinnalla. Isä oli niin tyytyväinen, että antoi nuorimmalle pojalleen
rahaa kymmeneen elokuvanäytäntöön. Niin oli siis päästy siitäkin
murheesta.

Päivät alkoivat nyt kulua iloisessa järjestämistyössä. Äidinkin
täytyi ruveta uskomaan, että paras oli tapahtunut, kun oli muutettu
Suur-Kaupunkiin. Kunnallisneuvos kulki hyvällä tuulella aamusta
iltaan — Syvälahdessa eivät rypyt milloinkaan olleet silinneet hänen
otsaltaan. Kun hän tuli kaupungilta, oli hänen yllään milloin uusi
kaulaliina, milloin uusi hattu, milloin heilutti hän kädessään siroa,
uudenaikaista keppiä. Milloin heitti hän pallona talon naisväelle
tuomiskäärönsä: tytöt saattoivat saada puserokankaan, äiti hansikkaat.
Vihellellen löi hän nauloja sisähuoneissa tauluille, keittiössä
astioita varten. Milloin lähetettiin kaupasta kotiin pitsiset
irtopeitteet, jotka isä oli ostanut tyttäriensä huoneeseen, tai
kukkapöytä, jonka määräpaikka oli sali. Nämä esineet tulivat ikään kuin
itsestään, ja kunnallisneuvosta huvitti omasta huoneestaan kuunnella,
kuinka tytöt ja heidän äitinsä läheteille selittivät, ettei kukaan
ollut tilannut tavaroita. "Mutta jos pappa olisi...", keksi äkkiä
Otteli ja juoksi kysymään. Ja nyt vietiin esine riemusaatossa uudelle
paikalleen. Äärimmilleen nousi hämmästys, kun kerran kuusi miestä
toi kotiin mitä hienoimman, uudenaikaisen astiakaapin. "Mutta sitä
pappaa!" huusivat tytöt aluksi miltei pelästyneinä. Heidän äitinsä
pelästys oli pitkäikäisempi. Hänet teki komea huonekalu vakavaksi.
Tässä ylellisyydessä oli hänestä jotakin pahaaennustavaa, jotakin
luonnotonta, joka kostaa itsensä. Lapset nauroivat häntä ja selittivät,
että heidän isänsä nyt täytyisi ostaa ruokasaliin kalusto, joka sopisi
yhteen niin hienon astiakaapin kanssa. Kun kunnallisneuvos tyttöjen
huoneeseen toimitti suuren peilin, jonka hän vakuutti saaneensa
halvalla, piti äiti sitä kerrassaan syntisenä tekona. Hänen lapsuutensa
kodissa ei ollut suvaittu peilejä. Mutta hän jäi yksin mielipiteineen.
Kun isä toi kotiin gramofonin, nyrpistivät tytöt nenää: hienossa
perheessä ei sopinut pitää sellaista soittokonetta. Isä pysyi kuitenkin
lujasti kannallaan: kuinka monesta ikävästä hetkestä ikävien vieraiden
aikana vanha gramofoni olikaan heidät kaikki pelastanut Syvälahdessa —
luulivatko tytöt ehkä, että täällä Suur-Kaupungissa on paljasta hauskaa
väkeä! Gramofoni sai paikan salin nurkassa ja soi ensi päivän iltaan
saakka. Kappaleiden joukossa oli "Kaunis kirkas nyt on aamu", josta
kunnallisneuvos erityisesti piti.

Kun taloon vielä oli saatu pari tusinaa hienoja kahvikuppeja ja
totiserviisi, lakkasi kunnallisneuvos ostelemasta. Maaseudulla
vallinneen pitkän säästämiskauden synnyttämä tuhlailuhalu oli tullut
tyydytetyksi ja kunnallisneuvos veti taasen umpeen rahapussinsa. Hän
ei enää luovuttanut rahaa edes halkojen ostamiseen, vaikka niitä nyt
erikoisen edullisesti olisi voinut ostaa rannasta koko talven varalle.
Yksi ainoa syli petäjäisiä halkoja tuotiin kotiin. Kunnallisneuvos
ei tahtonut hellittää rahaa torille, Leon oli vaikea saada muutamaa
markkaa edes paperosseihinsa ja Ottelin täytyi moneen kertaan kiertää
kädet isän kaulaan, ennen kuin isä suostui antamaan sen verran, että
hän voi ostaa hiusneuloja. He olivat Selan kanssa keksineet kampauksen,
joka puki heitä suurenmoisesti. Se oli sen suuren peilin ansio, niin,
niin, tietysti!

Taloon alkoi jo laskeutua jotakin siitä kitsastelemisen harmaudesta,
joka perheelle oli niin tuttu viime ajoilta Syvälahdessa — kun
maisteri Bernhard vihdoin viimein saapui Suur-Kaupunkiin ja sai
aikaan äkkikäänteen. Maisteri Bernhard ei soittanut ilmoittaakseen
vanhalle koulutoverilleen saapumisestaan. Hän oli jo pari päivää
ollut kaupungissa ja kunnallisneuvos tapasi hänet näköalavuorella,
kävelyttäessään tyttäriensä uusia kävelypukuja, jotka suuri
räätälinliike oli valmistanut. Maisteri Bernhardin saapuminen antoi
ei yksin kunnallisneuvokselle persoonallisesti, vaan koko hänen
perheensä elämälle uuden suunnan, juuri sen, johon hän oli pyrkinyt.
Luokkatoverien jälleennäkeminen oli hyvin iloinen.

Tytöt ensinnä keksivät maisteri Bernhardin. Tai oikeastaan he,
noustessaan ylös hiekkateistä mäkeä, huomasivat erään penkin edessä
päivänpaisteessa jalat, jotka olivat puetut mitä hienoimpiin housuihin,
silkkisiin sukkiin ja vaaleihin kenkiin. Sela huudahti paikalla, että
kuka on ollut niin hullu ja hukannut noin kauniit jalat, ja Otteli
rupesi nauramaan. Onneksi sai kunnallisneuvos heidän suunsa tukituksi.
Jalkojen omistaja, joka istui varjossa, paistattaen ruumiinsa
alapuolta auringossa, ei ollut kukaan muu kuin maisteri Bernhard,
jota kunnallisneuvoksen perheessä oli odotettu kuin itse onnea.
Kunnallisneuvos tunsi hänet paikalla, katseli kuitenkin hetkisen,
varmemmaksi vakuudeksi, ja paiskautui sitten ystävänsä syliin. Tytöt
kuulivat epämääräisiä huudahduksia molemmin puolin ja näkivät niin
lystillisiä liikkeitä, että oli vaikea pysyä totisena. Vihdoin tuli
heidän vuoronsa. He niiasivat punastuen. Maisteri Bernhardilla oli
hampaissa suuret, kultaiset paikat.

— Niin, veliseni, sanoi isä, — lapset ovat kasvaneet. Ne olivat pieniä
silloin, kun sinä kävit Syvälahdessa. Mutta sinä, Bennu-poika, sinä
olet nuorentunut. Hitto vie, lapset, eikö setä ole nuorentunut? He
saavat sanoa "setä", eikö totta, Bennu, meidän vanhan ystävyytemme
nimessä. Tämä on Gisela, jota me sanomme Selaksi — sen Davidin psalmien
Selan mukaan — ja tämä on Otteliana, jota me kutsumme Otteliksi. Hän se
on aika kettu, kun hän tahtoo jotakin, tietäisit, kuinka hän osaa pitää
hyvänä... Niin, niin, muista vain sitä, kun sinun teki mieli punaista
päivänvarjoa! No niin, no niin, ei pappa enää puhu mitään. Eihän papan
tarvitse esitellä teille tätä hienoa herraa? Te tiedätte, kuka hän on,
te tiedätte, ketä me olemme odottaneet. Setä voi antaa meille neuvoa
kaikissa asioissa. Katsos, ne rahat, ne rahat — pitäisi sijoittaa,
niin että tuottavat! Ja sitten pitäisi saada seuraa. Niin, ja setä
voi varmaan neuvoa jonkun, joka antaisi laulutunteja tälle Ottelille
— hän on hieman laulanut, huvikseen vain. Ja Leon oikea ala pitäisi
saada selville — tiedäthän Leon, meidän vanhemman poikamme, joka on
ylioppilas. Hän ei tiedä miksikä rupeaisi, ei siksi että häneltä
puuttuisi päätä, mutta... mutta... alojahan on niin paljon...

Maisteri Bernhard oli päässyt irti kunnallisneuvoksen otteesta ja
oikaisi kravattiaan. Vihdoin onnistui hänen pidättää vanhan ystävänsä
sanatulvakin.

— An... an... anteeksi, veli Ståhle, — jos... jos todella suot minulle
onnen tehdä lähempää tuttavuutta näiden sulotarten kanssa, joita kutsut
tyttäriksesi, niin minä mielelläni vaihtaisin nimityksen... nimityksen,
jota ehdotat heidän käytettäväkseen... hiukan vähemmän juhlalliseen
nimitykseen. Tarkoitan... tarkoitan... Nimeni on Bernhard...

Tytöt niiasivat, vaivoin pidättäen naurunsa. Heidän korvissaan soi sana
"sulotar", he katselivat kallista vihreää kiveä maisteri Bernhardin
kravatissa ja tekivät hänestä huomioita. Hän muistutti kukkoa, hänellä
ei ollut ensinkään kulmakarvoja, hän ei ollut lihava, mutta hänen
leukansa riippui. Kivi kravatissa säteili ihmeellisesti. "Tuon kiven
minä vielä houkuttelen itselleni", ajatteli Otteli. "Mitä hän, mokoma
vanhapoika, tekee sellaisella koristuksella!" Otteli tiesi, että kaikki
mikä oli vihreää puki häntä.

Maisteri Bernhard teki hänkin huomioita tytöistä. He ovat varmaan
kaksoset, ajatteli hän. Harso esti häntä näkemästä eroavaisuuksia
heidän kasvoissaan. Se liimautui suuta vasten, ja niin toinen kuin
toinenkin tytöstä koetti oikomalla huuliaan loitontaa sitä ihostaan.
Pukujen täydellinen yhtäläisyys vaikutti sekin osaltaan. Neitoset
olivat tanakat ja pyöreät ja turhaan yrittivät uudet kävelypuvut pitää
kurissa heidän rehevää kasvuaan. Kumpikin tytöistä liikutteli hiekalla
uutta kenkää, joka ei ollut aivan pieni, ja kumpikin keikutteli
piukkaan hansikoidulla kädellään tulipunaista päivänvarjoa. He ovat
varmaan kaksoset, toisti maisteri Bernhard ajatuksissaan. Minkähän
ikäiset he ovat? Hänen ei kuitenkaan sopinut kysyä mitään, sillä
hänen olisi pitänyt tietää kaikki, mikä koski Ståhlen perhettä. Hyvä
Voldemar Ståhle oli nimittäin uskollisesti vuosi vuodelta kirjoittanut
hänelle kirjeen jouluksi, kertoen koko vuoden tapahtumat. Tyttöjä
katseli mielellään. Maisteri Bernhard tunsi, että heillä tulisi olemaan
menestystä Suur-Kaupungissa. Hänen salissaan Huvilakadulla riippui
kuva, jonka muuan köyhä, nuori taiteilija oli ulkomailla kopioinut.
Maisteri Bernhard oli antanut siitä seitsemänkymmentäviisi markkaa
kerran, kun taiteilija oli ollut rahapulassa. Kuva johtui äkkiä
hänen mieleensä. Se esitti rehevää, vaaleaa kaunotarta, joka todella
muistutti kunnallisneuvos Ståhlen tyttäriä. Hänen tarkoituksensa
oli ollut antaa maalaus häälahjaksi ainoalle sukulaiselleen,
sisarensa tyttärelle, mutta hän oli ehtinyt niin mieltyä siihen, että
sisarentytär sitten oli saanut alkuperäisen kotimaisen taulun, yhden
niitä monia, jotka maisteri Bernhard oli ostanut auttaakseen köyhiä
kotimaisia taiteilijoita.

Sela ja Otteli Ståhle astuivat sävyisästi edellä ja herrat tulivat
perässä. Tytöt tuijottivat katuun ja lausuivat silloin tällöin
toisilleen jonkin sanan, mutta kuuntelivat pääasiassa keskustelua
takanaan.

— Tuntuupa, hitto vie, hauskalta, että olet täällä, Bennu-poika.

— No, tässähän minä...

— Ja noin nuori ja veikeä sinä olet vielä...

— Älä, älä... reumatismi, reumatismi... Täytyy taas saada käsiin
hieroja.

— Hierotatko sinä?

— Täytyy, täytyy... Kerran viikossa.

— Vai niin, vai niin. Mutta kerrohan nyt, millaista oli siellä
ulkomailla.

— Minähän olin vain parannuksella. Juuri sen reumatismin vuoksi. Ja
siellä se pysyikin aivan poissa, mutta heti laivalla taas rupesi
tuntumaan. Se on sitten vietävä, kun sen saa.

Herrat puhuivat suurista kaupungeista, ja kunnallisneuvoksen nauru
soi iloisesti pitkin matkaa, kajahtaen kahdenkertaisella voimalla
porttiholvien kohdalla. Kun herrojen äänet alenivat, kävivät tytöt
tarkkaavaisiksi. Maisteri Bernhardin puheesta kuuli vain yksityisiä
sanoja, mutta isän puhe kuului kokonaan.

— ... luulisi noiden isäksi.

— Hehhehhehheheh, siltä minusta itsestänikin tuntuu. Niiden kanssa voi
pitää niin hauskaa kuin jos ne olisivat mitäkin vieraita tyttöjä.

Maisteri puhui pitkälti. Mitä kummaa hän sanoikaan?

— Ei hiidessä, Bennu-poika, en minä sitä...! Me elämme mamman kanssa
onnellisessa, vanhanaikaisessa avioliitossa... Niin, niin, mitäpä pieni
seikkailu haittaisikaan...?

— Eivät ne mitään kuule. Niillä on uudet vaatteet, kantapäästä
kiireeseen asti. Katsos, meillä on koko vuosi käyty mustissa, kun
meiltä kuoli tytär, näiden vanhempi sisar, tässä juuri tuli vuosi.
Ihminen on sellainen, että se aina tahtoo sitä vaihtelua. Minä
kirjoitin siitä sinulle...

— Niin, niin, kyllä minä... Toinen näistä nuorista neideistä haluaa
siis ottaa laulutunteja...

— Niin, sitten kun sinä ehdit ajatella hänelle opettajaa.

— Entä mitä tämä toinen harrastaa?

— Sela? Niin, ei mitään erityistä. Siellä maalla oli yhtä ja toista
pientä tekemistä. Mutta kuule, sanohan suoraan — se taitaa olla niin,
että tyttöjen täällä Suur-Kaupungissa aina pitää harrastaa jotakin?

— Niin, ei muuten, mutta jos aika käy pitkäksi. Jolleivät he ota
jotakin tointa, niin he laulavat tai soittavat tai maalaavat tai
jotakin sellaista. Tanssi on viime aikana tullut muotiin.

— Jaa se paljasjalkainen?

— Se myöskin.

— Siinä pitää tietysti olla hyvin kapea ja kepeä, hehhehhehhehheh. Ja
kai tuollaisia tanssijoita kuitenkin pidetään vähän... kevytjalkaisina,
tai kuinka minä sanoisin?

— Ei mitenkään. Hienoimpien perheiden tyttäret juuri tanssivatkin. Se
on kerrassaan comme il faut'a.

— Vai niin, vai niin. Hienoimpien perheiden tyttäret... Vai on se niin
komilfoota.

Tyttäret kiirehtivät askeliaan ja lausuivat toisilleen kuumeisen
kiihkeinä sisällyksettömiä sanoja, sillä he tunsivat isänsä katseen
seuraavan heitä ja arvasivat isänsä ajatukset.

He olivat saapumaisillaan kotiovelle, kun kunnallisneuvos rupesi
puhumaan pääomastaan ja jostakin pienestä toimesta, jota hän halusi.

— Vähän työtä ja paljon palkkaa, sanoi hän. — Jossakin konttorissa tai
sensemmoisessa. Pari kolme tuntia työtä päivässä, pari kolme sataa
markkaa kuussa.

— Eiköhän niitä ilmaannu, sanoi maisteri Bernhard. — Sillä
Roos-vainajalla, jolta jäi sievoinen vaillinki, sillä oli niitä
sellaisia toimia useampiakin. Pitää kuulostaa, pitää kuulostaa.
Ja onhan täällä kaikenlaisia tuottavia yrityksiä tekeillä.
Keväällä kauppasivat niitä kaivososakkeita, niin että niistä oli
aivan pääsemättömissä. Ja sitten täällä pitäisi perustettaman
kirjankustannusliike — ne kuuluvat kyllä ne kustannusosakeyhtiöt
tuottavan — ja tiilitehdas...

Kunnallisneuvos ei millään ehdolla sallinut maisteri Bernhardin
vielä erota. Hänen täytyi tulla ylös, mitä mammakaan sanoisi, jos
kuulisi, että hän oli ollut ovella asti. Maisteri Bernhard tuli.
Hän uudisti tuttavuutensa rouva Ståhlen kanssa, joka yhä oli sama
miellyttävä, ystävällinen nainen kuin viisitoista vuotta sitten,
jolloin maisteri Bernhard oli käynyt Syvälahdessa, hän näki Leon, josta
oli tullut pitkä, komea nuorukainen, sekä Danielin, jonka kalpea,
sisäänpäinkääntynyt kauneus ei voinut olla herättämättä huomiota. Volle
Ståhlella oli koreita lapsia, ei voinut sanoa muuta. Koti oli niinikään
hauska, joskin hiukan kirjava — sekaisin vanhaa ja uutta. Tällä
hetkellä lainehti siellä auringonvalo ja kukkakaalinhaju.

Kunnallisneuvos näytti vanhalle ystävälleen kaikki uudet esineet
erikseen, astiakaapista tyttöjen irtopeitteisiin ja peiliin asti.
Salin seinällä riippui perheen vanhoja kuvia uusissa kehyksissä.
Kunnallisneuvos kertoi rouvansa isoisästä, joka oli ollut hyvin
kunnioitettava mies ja kuollut sokeana. Hautajaissaatto oli ollut
toista virstaa pitkä. Erikoisen ylpeänä näytti Ståhle omaa isoäitiään
— hän oli ollut kaunis, kaunis nainen, kuten kuvastakin näkyi. Kolme
kertaa hän oli ollut naimisissa — hän oli osannut nauttia elämästään,
hän! Gramofoni pantiin soimaan ja Ottelin piti laulaa. Gramofonin
esitykset menivät nuottien mukaan, mutta Ottelin Grieg-esitykset
tekivät tenää. Sela sotkeutui säestäessään, Griegillä oli aina niin
merkillisiä sointuja tai oikeastaan epäsointuja. Tytöt riitelivät
hiukkasen — ja hyvin herttaisesti — keskenään, mutta rupesivat vihdoin
syyttämään pianoa, joka oli epävireessä.

Mutta tyttöjen laulaessa sai maisteri Bernhard vihdoinkin selville,
että vanhempi heistä, joka säesti, oli Sela ja nuorempi, joka lauloi,
oli Otteli. Sela teki jonkin verran kulmikkaamman vaikutuksen ja oli
hyvin vaalea. Otteli liikkui pehmoisesti ikäänkuin hänellä olisi ollut
allaan eläimen — vaikkapa kissan — käpälät. Hän nauroi usein, vaaleni
ja punastui samassa silmänräpäyksessä ja hänellä oli punaiset hiukset.
Heitä katseli mielellään.

Kunnallisneuvos pani taasen gramofonin soimaan, kuiskasi jotakin
rouvansa korvaan ja vei maisteri Bernhardin omaan huoneeseensa. Ovi
suljettiin. Maalainen piika, joka oli saanut ylleen pitsiesiliinan ja
tärkätyn myssyn, kuljetti herroille hetkisen perästä totitarjottimen,
kantaen sitä kankeasti ja juhlallisesti.

Omituinen odotuksen jännitys oli vallannut talon. Tytöt puhuivat
kuiskaten ja äiti muistutti palvelustyttöjä kulkemaan hiljaa ovissa.
Leo keskeytti viheltämisensä samassa hetkessä, jolloin huomasi
käyneensä kiinni sävelen päähän. Tuntui siltä kuin perheen kohtaloa
olisi ratkaistu isän kamarissa, suljettujen ovien takana.

— Harvinaisen herttainen mies! sanoi mamma.

— Rikas joka tapauksessa, sanoi Leo.

— Inhottava kukko! sanoi Sela.

— Smaragdi, smaragdi! muisti Otteli.

Gramofoni lauloi yksin salissa. Silloin tällöin yhtyi kunnallisneuvos
huoneestaan säveleeseen ja lauloi: "Aamu armas sunnuntain."

— Kas kas, pappa on jo ottanut vähän liikaa, keskellä päivää, sanoi Leo.

Mutta se ei ollut totta. Kunnallisneuvos oli ainoastaan niin
tyytyväinen. Tytöt ja heidän äitinsä nuhtelivatkin heti paikalla Leoa
hänen häijyydestään ja näkihän Leo itsekin isänsä viattoman hilpeyden,
kun maisteri Bernhard tuli sanomaan hyvästi. Kunnallisneuvos läksi
häntä saattamaan ja lupasi palata viiden minuutin perästä.

Mutta hän ei palannut. Daniel tuli koulusta ja ruokapöytä oli valmiina.
Daniel huvitti odottavia koulujutuillansa. Ranskassa oli tänään ollut
uusi neiti, ja pojat olivat pitäneet hirveää melua. Neidin nimi oli
Thyra Stark. He olivat ristineet hänet "Talitiaiseksi" ja pojat olivat
päättäneet tehdä olon koulussa hänelle kuumaksi. Mitä semmoiset
mamsselit tulevat poikakouluun. Heikki Vikberg oli huomiseksi luvannut
keksiä hyvän juonen häntä vastaan, hän ei ollut vielä ilmaissut minkä.

— Onko hän niin ruma? sanoi Leo.

— En minä tiedä. Kaunis hän kai on.

— Antaisitte hänelle nyt armoa, jos hän on kaunis.

— Minkämoinen hän on? kysyi Otteli vilkkaana.

— Mistä minä tiedän. Huomenna hänen käy huonosti. Vikberg on mainio
keksimään.

— Jos minä olisin hänen sijassaan, sanoi Sela, tanakka käsi nyrkkinä
Danielin edessä, — niin kyllä minä näyttäisin teille...

— Sinua me emme nyt ensinkään tottelisi, huusi Daniel ja paiskasi
uhkaavan nyrkin luotaan. — Sinut, ottaisivat pojat ja viskaisivat
pihalle...

— Ohoh, ohoh...

Daniel oli muutaman päivän aikana silminnähtävästi vilkastunut. Äiti
yritti nuhdella häntä poikien pahuuden tähden, mutta iloitsi mielessään
siitä, että Daniel vihdoinkin näytti saaneen ystäviä ja kiintyneen
kouluelämään.

— Tuo joskus se Vikberg tänne, pyysi Otteli.

— Hänellä on aina niin paljon mentävää.

Kunnallisneuvosta odotettiin runsas tunti, ennen kuin ryhdyttiin
syömään.

— Pappa saisi soittaa, kun näin viipyy, huomautti Sela.

Papalla on tärkeää puhuttavaa maisteri Blundhille, rauhoitti äiti.

Illallisen tienoissa kunnallisneuvos tuli. Tytöt tunsivat heti
sieraimiinsa punssin ja sikarien hajun ja ilakoivat hänen ympärillään.
Pojat katselivat isänsä hehkuvia kasvoja ja odottivat hekin.

— Oletko sinä syönyt, rakas Volle? kysyi äiti.

— Syönyt ja juonut, vastasi Leo isänsä puolesta.

Kunnallisneuvos tarjosi keikaillen käsivartensa puolisolleen ja vei
hänet salin sohvaan.

— Tulkaa nyt, tulkaa koko joukko, puhui hän, — niin saatte kuulla.
Missä sinä, Otteli olet? Sinusta voi tulla laulajatar, niin sanoo setä
Bernhard. Sinä saat ruveta laulamaan parhaimman opettajan johdolla ja
parin vuoden päästä saat matkustaa ulkomaille. Setä Bernhard kustantaa
sinun matkasi — mutta siitä et sinä saa olla tietävinäsi, muista se.
Setä Bernhard uskoi sen papalle salaisuutena. Muistakin, ettet tiedä
siitä, sillä jos setä huomaa, että sinä tiedät, niin ei hän anna
sinulle penniäkään. Ja se olisi vahinko, sillä setä on rikas. Pappa ei
tietänytkään, että hän on niin rikas...

— No kuinka rikas? huusi Otteli ja hänen silmänsä loistivat. — Tietääkö
pappa...?

— Ei sitä voi häneltä kysyä, mutta miljoona hänellä saattaa olla.

— Miljoona! kuului kaikkien naisten suusta ja Otteli teki korkean hypyn
ilmaan.

— Miljoona, toisti kunnallisneuvos. — Mutta hän auttaa niin paljon. Sen
tähden sinunkin on pidettävä varasi.

— Minkä tähden juuri Ottelin? kysyi Sela. — Eikö sen vanhan saidan
kukkarosta riitä...?

— Odota nyt, odota nyt, sinun vuorosi tulee. Sinä voit ruveta
soittamaan tai maalaamaan tai tanssimaan. Niin, vaikkapa tanssimaan.
Setä on katsellut sinun käyntiäsi ja viivojasi ja plastiikkaasi —
ja sinä laihdut ja siitä tulee hyvää. Jos pappa nyt kuitenkin sanoo
oman mielipiteensä, niin... niin papan toivomus on, että te menette
naimisiin ja tulette onnellisiksi. Mutta voittehan te soittaa ja
laulaakin siihen saakka...

— Minä olen valmis ottamaan sekä setä Bernhardin että hänen
miljoonansa, sanoi Otteli.

— Onko setä Bernhard valmis kustantamaan minutkin ulkomaille? huusi
Sela.

— Hiljaa nyt — sen osoittaa tulevaisuus. Jos setä Bernhard pitää
teistä, niin kuka tietää, mitä hän on valmis uhraamaan teidän
puolestanne. Sinusta, Leo, sinusta setä Bernhard heti huomasi,
ettei sinusta ole lukumieheksi. Setä Bernhard on ihmistuntija!
Käytännölliselle alalle sinun on mentävä. Setä Bernhardilla on jo
tiedossakin jotakin, "piirit" panevat täällä pystyyn hyvin tuottavan
yrityksen, mutta se on vielä salaisuus. Sinun täytyy vain kiireen
kautta mennä harjoittelemaan johonkin kirjakauppaan ja sitten
sinun täytyy sieltä maalta hankkia todistus, että autoit opettajaa
lainakirjaston hoidossa. No niin, autoithan sinä opettaja Huttusta
lainakirjaston hoidossa.

Syntyi hetken äänettömyys. Oli päästy aikaan päivästä, jolloin aurinko
lähenee laskuaan. Poutaisen syyskuun alkupäivien auringonlasku on vielä
hehkuva kuin sydänkesän. Ilma värisi rusotusta ja lämpöä, ikään kuin
kaupunki nyt, viilenevässä illansuussa olisi hengittänyt keuhkoistaan
ulos kaiken, minkä se päivän aikana oli hengittänyt sisään.
Kunnallisneuvos Ståhlen salissa istuivat kaikki huulet auki, valmiina
ottamaan vastaan, mitä Suur-Kaupunki heille lupaili.

— Se oli niin lyhyt aika, sanoi vihdoin äiti, tarkoittaen Leon tointa
lainakirjastossa.

— Aika kuin aika, sanoi kunnallisneuvos.

— Huttunen on kuollut, sanoi Leo.

— Rovasti antaa todistuksen! keksi kunnallisneuvos. — Ja hyvän
todistuksen antaakin.

— Mitä minä sillä todistuksella? kysyi Leo. — Minä en mene minkään
lainakirjaston hoitajaksi.

— Ei sinun tarvitsekaan, älä nyt vikuroi, sanoi kunnallisneuvos ja
nauroi. — Sinä voit sillä todistuksella päästä konttoristiksi tai
ekonomiksi tai kukaties johtajaksi... No, no... suoraan sanoen pappa
ei itsekään oikein ymmärtänyt, mikä yritys se oli, josta setä Bernhard
puhui, mutta piirit, nämä hienoimmat piirit sen panevat pystyyn, ja
siellä tulee täytettäviä virkoja. Ja — niin, miksei pappa puhuisi
teille siitäkin — oli kysymys setä Bernhardin kanssa, että pappa
sijoittaisi rahat tuohon yritykseen.

Laskeva aurinko, joka suurena ja kirkkaana läheni raukeita lehtoja
kaupungin äärellä, näki kunnallisneuvos Ståhlen salissa iloisesti
hämmästyneitä kasvoja.

— Onhan se vain taattu paikka? sanoi vihdoin mamma, joka aina piti
velvollisuutenaan epäillä.

— Kun Bernhard Blundh on mukana — mammakulta, hehhehhehheh!

— Kuinka paljon prosentteja se tuottaa? kysyi Otteli.

— Tietysti riippuen siitä kuinka se hoidetaan — 8 à 14 prosenttia.

— Mikä yritys se on? kysyi Leo ja asettui tiukkana isänsä eteen.

— Kuulithan, ettei pappa niin tarkkaan tiedä.

— Pappa ei tiedä ja on valmis panemaan sinne pääomansa — sehän on sulaa
järjettömyyttä!

Kotiväki suorastaan hämmästyi Leon tarmoa ja varmuutta. Hän käyttäytyi
kuin valmis johtaja. Suur-Kaupunki oli viikkokaudessa ehtinyt tehdä
ihmeitä heissä kaikissa. Kunnallisneuvos totesi Leon kypsyyden mitä
suurimmalla tyydytyksellä eikä vähääkään suuttunut siitä holhoavasta
sävystä, jolla poika häntä kohteli. Oli hiukan ollut puhetta Blundhin
kanssa, että isä ja poika illalla tulisivat "istumaan" erinäisten
herrojen kanssa. Isä oli itsekseen pelännyt, että Leon nuoruus jo ensi
näkemältä asettaisi esteitä hänen menestymisensä tielle, mutta nyt hän
tunsi, että Leoa kelpaisi näyttää. Hän ei kuitenkaan vielä sanonut
mitään, vaan odotti Blundhin puhelinsoittoa.

— No, mitä sinä nyt tahdot? sanoi hän Ottelille, joka oli liukuen
tullut hänen polvelleen ja silitti hänen poskiaan.

— En mitään, en mitään. Sinulla on niin kaunis parta eikä yhtään
harmaata karvaa. Ja sinun vaatteissasi on niin hieno tupakanhaju...

— Jotakin sinä tahdot — oletko utelias? Mitä sinä nyt tahtoisit tietää?

— Kaikki, kaikki!

Ainoa, joka oli jäänyt ulkopuolelle yhteistä iloa, oli Daniel. Hän meni
ikkunaan ja heittäytyi katselemaan kadulle. Siellä asteli pieni joukko
miehiä ja naisia, käsissä torvet, rummut ja harput. Heidän etunenässään
kuljetettiin lippua.

Mihinkähän sotaan nuokin ovat menossa? ajatteli poika.

Silloin otti eräs miehistä lakin päästään, ikään kuin hän olisi
tervehtinyt, ja katsoi suoraan siihen ikkunaan, mistä poika nojasi
ulos. Mutta hän vain pyyhki otsaansa. Daniel kääntyi pois ja tuli
huoneeseen. Otteli oli maljakosta irroittanut suuren kukan ja sovitteli
sitä rintaansa.

— Mutta tunnemmehan me setä Bernhardin, puhui kunnallisneuvos, —
menisikö hän nyt panemaan rahojaan epävarmoihin yrityksiin! Ja sinun,
mamma, sinun pitää neulottaa se silkkikangas, jonka olen sinulle
antanut. Blundh arveli, että olisi hyvä, jos pitäisimme pienet kutsut,
— kymmenkunta henkeä — mitä sanot siihen, mammaseni? Katso, meidän
täytyy tutustua näihin piireihin. Ilman piirejä ei pääse mihinkään. Jos
minä voisit, mammaseni, päästä rouva Gunilla Murmanin neulomaseuraan.
No, tiedättehän te kaikki, kuka hän on, olettehan satoja kertoja
lukeneet sanomalehdistä hänen nimensä.

Puhelin soi.

— On, on, Bennu-poika, Volle Ståhle on puhelimessa... Kello yhdeksän
tienoissa siis... Samassa paikassa, missä me söimme päivällistä. No ja
tulenko minä yksin vai tuonko minä...? Jahah, jahah, hyvä on — siis
toisen kerran... Kuule, onko teitä siellä paljonkin? Vai niin, vai
niin, vai niin — saakeli soikoon, siis piirien suurimmat nimet... Kyllä
minä, kyllä minä... Kuule, pannaanko sinne pitkätakki ja silinteri...?
Jahah, jahah, jahah... Kyllä, kyllä. Ajöö, ajöö.

Isä tuli saliin ja ilmoitti lyhyesti, että hänen piti lähteä.
Kaikki huomasivat, ettei hän halunnut antaa lähempiä tietoja, ja
vaikenivat. Isän ajaessa partansa, hiipi Otteli huoneeseen, istuutui
ikkunalaudalle, hypisteli kukkaansa ja katseli aurinkoa, joka suurena,
säteilevänä tähtenä loisti taivaanrannalla.

— Pappa, mihin pappa menee?

— Kaikkiko sinun pitäisi tietää.

— Kaikki!

— Pappa, mitä ne "piirit" ovat?

— Kaikki mahtihenkilöt.

— Ja nekö päättävät asioista?

— Ne.

— Ja jollei ole piirien suosiossa, niin ei pääse mihinkään?

— Ole hiljaa nyt.

— Pappa, pääseekö pappa piirien suosioon?

— Ei tiedä nyt.

— Mutta kuinka piirit voivat olla niin mahtavat?

— Ne ovat keskenään sukua. Ja suvun sukua.

— Pappa sanoo jonkun, joka kuuluu piireihin.

— Rouva Murman, rouva Gunilla Murman. Ole hiljaa nyt!

Otteli painoi suurta, punaista syyskukkaa sieraimiaan vastaan ja
imi sen tuoksutonta hajua, ikään kuin se olisi ollut kukkanen siitä
huumaavasta tarhasta, jonka portille hän oli päässyt.

— Pappa, tuleeko rouva Murman sinne?

— Paljaita herroja. Johtaja Sariola, kamreeri Svan, tohtori Angervoinen
— kaikki sinun pitääkin tietää! Nyt ei pappa enää sano mitään.

Aurinko laski.

Koko perhe oli eteisessä, kun mamma harjasi papan kaulusta ja pappa
otti keppinsä ja hattunsa.

— Eihän sinun vain pitäisi ottaa päällystakkia, rakas Volle?

— Pappa ei nyt vain tee hulluja kauppoja.

— Pappa muistaa vain, että me tahdomme tulla rikkaiksi.

— Rikkaiksi, rikkaiksi!

Kunnallisneuvos astui nopeasti alas portaita. Kolmesta avonaisesta
ikkunasta hänen kodissaan seurattiin hänen askeliaan. Yhdessä ikkunassa
istuivat molemmat tytöt, pojat olivat vallanneet kumpikin ikkunansa.
Raukeassa illassa kuulivat he torvisoittoa jostakin puistosta sekä
rattaiden jyrinää ja auton törähdyksiä kadulta. Meluun helähti äkkiä
kirkonkellon soitto.

Isä tuli kadulle ja vihelsi ajuria. Vaalea hattu oli keikarimaisesti
kallellaan hänen päässään, hän heilutti ohutta keppiä ja koputti sitä
malttamattomasti katuun.

— Minervan ravintolaan, sanoi hän ajurille.

Sekä tyttäret että pojat kuulivat nimen.

       *       *       *       *       *

Sinä iltana tarttui kunnallisneuvos Ståhle Suur-Kaupungin elämän
pyörään kaksin käsin, ja jokainen hänen perheensä jäsen tunsi, että
hekin läksivät liikkeelle. Jotakin ratkaisevaa oli tapahtunut. Pyörä
kuljetti jo heitä kaikkia.

Kunnallisneuvos kuuli jo tänä ensi iltana suurimman osan niitä nimiä,
jotka kohtalokkaasti tulivat liittymään hänen elämäänsä. Hän tutustui
useihin niistä henkilöistä, jotka enemmän tai vähemmän ratkaisevasti
tulivat vaikuttamaan hänen ja hänen perheensä kohtaloihin. Hän kuuli
sitä yritystä, josta maisteri Blundh oli puhunut, mainittavan nimeltä:
Kustannusosakeyhtiö Runola. Niinikään kuuli hän tiilitehdas Sammon
nimen. Hän sai tietää, että kirjailija Matti Lohipato oli ulkomailla.
Hänelle esitettiin maisteri Aarne Ruokoranta, rikkaan ukko Säfstrandin
ainoa poika, tirehtööri Sariola, joka oli rouva Gunilla Murmanin
tyttären kanssa naimisissa, ja kamreeri Svan, joka oli professori
Svanin, samaisen rouva Murmanin toisen vävypojan, veli. Tohtori
Angervoinen ehdotti kunnallisneuvokselle heti lähempää tuttavuutta ja
pian seurasivat useat muut herrat esimerkkiä. Kunnallisneuvos ei ollut
voinut odottaa, että se kävisi niin nopeasti. Mutta se oli tietenkin
Bernhard Blundhin ansiota. Kunnallisneuvos käyttikin jo samana
iltana hyväkseen paria hetkeä, jolloin joutui istumaan Bennu-pojan
viereen, kiittääkseen häntä. Niin hienoa herraa kuin Ruokoranta ei
kunnallisneuvos koskaan ollut nähnyt. Ja hauskoja miehiä olivat
sanomalehden toimittajat Raitio ja Hornanheimo.

Hän oli hyvin onnellinen, kun Hornanheimo parin päivän perästä salli
hänen auttaa itseään satunnaisessa rahapulassa panemalla nimensä
pitkäänpaperiin, ja kun nimi pankissa meni.

Tämäntapaista onnea alkoi hänelle sittemmin tarjoutua useamminkin:
yhä useammat henkilöt kääntyivät luottamuksellisesti hänen puoleensa.
Tohtori Angervoinen otti häneltä toista tuhatta markkaa, jotka hän
tarvitsi hoitaakseen runoilija Lohipadon vekseleitä, sillä välin kuin
Lohipato oli poissa. Kunnallisneuvoksen talossa oli eräänä aamuna
hyvin hauska hetki, kun keksittiin Maan Äidissä petiittikirjoitus,
jossa selvästi kuvattiin kunnallisneuvoksen luottavaisuutta ja
hyväsydämisyyttä. Tytöt, jotka eivät lehdistä lukeneet paljoa muuta
kuin petiittikirjoitukset, sen huomasivat. Kirjoituksen nimenä oli
"Köyhä saatana ja laupias kunnallisneuvos" ja sen alla nähtiin tuttu
nimimerkki "Riti-Rati". Se oli hyvin kauniisti ja samalla leikillisesti
kirjoitettu ja se teki kunnallisneuvoksen yhdellä iskulla tutuksi
Suur-Kaupungissa.




MINERVAN RAVINTOLASSA


Saattaa sanoa kustannusosakeyhtiö Runolan, kuten niin monen muunkin
kansallisen yrityksen, saaneen alkunsa Minervan ravintolassa.
Historialliseksi muodostui siinä suhteessa varsinkin muuan ilta
maaliskuussa, keväällä ennen sitä syksyä, jolloin kunnallisneuvos
Ståhle joukkoineen muutti Suur-Kaupunkiin. Asiain kulku oli seuraava.

Matti Lohipadolle, runoilijalle, oli ensi kertaa hänen elämässään
tapahtunut, että kustantaja oli palauttanut hänen käsikirjoituksensa.
Kohtelias kirje tirehtööriltä sisälsi viittauksia siihen, että
herra Lohipadon kirjoilla valitettavasti viime aikoina oli ollut
huononpuoleinen menekki, eivätkä arvostelutkaan olleet edistäneet
asiaa. Johtaja arveli ehkä olevan syytä odottaa, ennen kuin käytäisiin
julkaisemaan uutta teosta.

Lohipato oli hyvin suuttunut. Koko juttua olisi voinut pitää
humoristisena, jollei kukkaro olisi ollut tyhjä. Tietenkin toinen
kustantaja mielihyvin oli valmis julkaisemaan teoksen, mutta niiden
kauppojen tekemiseen menisi taasen aikaa ja juuri nyt olisi pitänyt
päästä pistäytymään ulkomaille. Matka Ranskaan oli Lohipadolle tällä
hetkellä välttämätön senkin vuoksi, että hän oli ottanut vuoden
kuluessa suorittaakseen suuren ranskalaisen runokäännöksen eikä
tuntenut kieltä muuta kuin kouluajalta. Jätettyään käsikirjoituspinkan
asuntoonsa suuntasi hän askeleensa keskikaupungille päin, ja ikään
kuin itsestään veivät jalat sisään tutusta lävestä suuren kivimuurin
kyljessä, ja Lohipato oli Minervassa.

Vastaiseksi ei salissa näkynyt ainoaakaan sielua. Tuntui kolkolta, oli
tuuletettu. Peilissä, joka kulki pitkin paneelausta, näki runoilija
kiihtyneet kasvonsa ja ajamattoman leukansa. Hän päästi kirouksen
hampaittensa välitse ja lupasi kääntää nurin maat ja taivaat. Hänen
oli saatava oikeutta! Johtaja tulee tätä tekoaan vielä katumaan. Hän,
Lohipato, ei syyttä suotta ole viidennen valtiomahdin, — vai kuudesko
se oli — sanomalehdistön liittolainen.

— Hyvää iltaa, herra Lochipaatho, sanoi Minervan kaunein
tarjoilijaneiti ja laski iltalehden pöydälle.

Lohipadolla ei nyt ollut halua jutella. Häntä hermostutti tytön
alituinen hymy. Käsittämätöntä sekin, että hän kerran todenperään oli
aikonut naida tuon vaaleatukkaisen sireenin — silloin, kun hän oli
julkaissut ensimmäisen runokokoelmansa, taisi olla siitä kymmenen
vuotta.

— Hyvää iltaa, neiti Vesterberg, minä otan jotakin... myöhemmin. Tuokaa
vastaiseksi pukki olutta.

Runoilija näytti selvästi, että hän halusi olla yksin, mutta
tarjoilijaneiti ei lähtenyt.

— Minä näen, ettei herra Lochipaatho vielä ole lukenut iltalehteä,
sanoi hän ja hänen nukenkasvonsa olivat yhtenä hymynä.

— Pukki olutta, huomautti Lohipato kylmästi ja veti johtajan kirjeen
taskustaan.

Silloin purskahti tarjoilijatar nauruun ja levitti lehden runoilijan
eteen. Lohipato sävähti suuttumuksesta.

— Meillä on tänä iltana aivan tuoretta kuhaa, koetti neiti lepytellä ja
tekeytyi juhlalliseksi.

— Tuokaa olutta, olenhan minä sanonut. Otan myöhemmin metsästäjänpihvin
tai niitä frankfurtilaisia...

Neidin rannerengas helähti pöytään, kun hän vei kätensä erään uutisen
kohdalle, missä päällekirjoitus oli lihavaa painosta. Hän läksi nyt
keikaillen ja vartaloaan heilutellen, voitostaan varmana. Hän saattoi
turvallisesti lähteä. Kun hän palasi, tapasi hän äskeisen jurojukan
tilalla hauskan pojan.

— Mikä mainio tyttö sinä sentään oletkaan, Asta! Olen, olen minä
lukenut! Me otamme kuhaa munan ja voin kanssa, onkin niin vietävän
nälkä. Kuule Asta, kuinka sinä sen huomasitkaan?

— Kas, sanoi Asta ja istuutui, tarkastettuaan, että sali oli tyhjä,
runoilijan rinnalle, Lochipaathohan on niin pitkä sana. Ja ainahan sitä
lukee uutiset kirjailijapalkinnoista, kun on tuttavia... ja ystäviä...
heidän joukossaan. Ja hauskaahan se on, kun he saavat rahaa. Kas,
huomaahan sen, kun taskut rupeavat käymään tyhjiksi — silloin tilataan
frankfurtilaisia ja metsästäjänpihviä ja...

Lohipato kiersi kätensä Astan vyötäisille ja nauroi. Astakin nauroi.

— Sinä olet helkkarin viisas tyttö, Asta! Mutta sinä et sittenkään
tiedä, miten hyvään aikaan tämä tuhat markkaa tulee. Tämä kirje tässä —
voitko arvata keneltä se on?

— Jaa-ah, sanoi Asta pienen miettimisajan kuluttua, — se on vähän
vaikeaa. Joka tapauksessa joltakin, josta herra Lochipaatho ei pidä.

— Hahhahhahhah, oikein sanottu, — joltakin, josta minä en pidä. Mutta
menepäs nyt tuomaan kuhaa.

Asta sipaisi kädellään runoilijan sänkistä leukaa ja nousi.

— Kuinka se on hauskaa, kun herra Lochipaatho on iloinen.

— Kosto on suloinen, rakas Asta, hahhahhahhah, minä en pidä. Mutta
menepäs nyt tuomaan kuhaa.

Runoilija luki onnellisen uutisen toiseen ja kolmanteen kertaan. Pieni
tyytymättömyyden välähdys meni hänen sielunsa lävitse, kun hän näki,
että oli jaettu kaksi suurempaa palkintoa ja että hänet oli pantu
samaan ryhmään parin naisen kanssa. Mutta kirjailevia naisia oli kuin
olikin siunautunut niin paljon tämän armaan isänmaan osalle, ettei
niitä voinut välttää. Ja ykskaikki: palkinto kuin palkinto, eikä se
olisi voinut tulla parempaan aikaan.

Parempaa kuulijaa Matti Lohipadon vuodatuksille ei niinikään olisi
voinut löytyä kuin se mies, joka tällä hetkellä astui keskikäytävää
pitkin, tähyillen itselleen paikkaa: dosentti Vilho Oskari Angervoinen.
Hän hyrähti lapsellisen hyvään hymyyn niin pian kuin hän näki
runoilijan, ja tuli, käsi oikonaan, häntä vastaan. Painaessaan
Lohipadon kättä piti hän kokonaisen pienen puheen siitä, miten
oli onnellista, että toki oli saatu tilaisuus muistaa kotimaista
kirjailijaa tunnustuksella, vaikkapa vaatimattomallakin, ja tasoittaa
hänen niin okaista tietään.

— Mitä veli sanoo tästä? keskeytti runoilija hänet ja paiskasi johtajan
kirjeen pöydälle.

— Ei suotta mainittu Vilho Oskari Angervoisen sydäntä yhdeksi
kultaisimmista miessydänten joukossa. Niin pian kuin tohtori käsitti,
mitä vääryyttä oli tehty nuorelle kotimaiselle kirjailijalle, kärsi hän
vääryyden omassa lihassaan ja valmistautui hankkimaan nuorukaiselle
hyvitystä.

— Kuulumatonta... kuulumatonta... hävytöntä. Mitä kustantaja ajattelee?
Mitä meidän kustantajamme yleensä ajattelevat? He jakavat 12-14
prosenttia. He rikastuvat. Mutta kansallinen asia, se on käynyt heille
yhdentekeväksi. Minullakin on heistä hiukan kokemusta. Ei niin,
että toki olisin itse tarjonnut heille vaatimattomia kirjallisia
tuotteitani, mutta jotkut muut ovat kääntyneet puoleeni. Niin on
esimerkiksi muuan maalaisopettaja koonnut satuja — tämä arvokas
kokoelma ei saa kustantajaa. Niinikään pölyttyy hyllylläni muuan
runokokoelma, kierrettyään kustantajan luota kustantajan luo. Minä
näin paljon vaivaa loppusoinnuista ja yleensä parannellessani runojen
ulkoasua — kustantajat eivät ota!

— Sikamaista, sanoi vuorostaan Lohipato ja johdatti niin pian kuin
mahdollista keskustelun omaan teokseensa.

Dosentti Angervoinen sai kuulla, että aihe oli kalevalainen ja että
sitä oli käsitelty aivan uudella, omintakeisella tavalla. Kirjailija
oli tehnyt rohkean yrityksen kuvata Väinöä, ennen kuin hänestä tuli
"vaka vanha Väinämöinen". Olihan hänen kerran täytynyt olla nuori, ja
varmaan hän silloin oli ollut sankari naistenkin silmissä.

Tohtori pyyhki otsaansa ikään kuin hän olisi ollut sairas.

— Tietysti Väinämöisen kerran on täytynyt olla nuori! Nerokas ajatus,
kerrassaan nerokas. Sikamaista, sikamaista...

Hän sai vielä kuulla, että teos oli kaksiosainen, että runoilijan olisi
pitänyt päästä ulkomaille ja että häneltä lankeaa vekseli ylihuomenna.
Siltä varalta ettei se toinen suostuisi antamaan nimeään tai että hän
olisi esimerkiksi poissa kaupungista, tarjosi Angervoinen heti nimensä
paperiin. Niin ikään hän rohkeni arvella, että runoilija ehkä voisi
käyttää niitä muutamaa kymmentä markkaa, jotka hänellä sattui olemaan
taskussaan, kunnes palkinto olisi nostettavana. Hänellä oli antamisen
ilo, vasen käsi ei tietänyt, mitä oikea teki.

Niin pian kuin miehiä alkoi tulla ravintolaan, kohosi tohtorin
valpas katse tirehtöörin kirjeestä, jonka hän uudelleen ja uudelleen
luki, etsiäkseen tuttavia. Vanhat hyvät tutut löysivät itsestään
vanhaan tuttuun pöytään ja saivat heti, vuoronperään kuulla, mitä oli
tapahtunut. Matti Lohipadon ei tarvinnut muuta kuin ottaa vastaan
onnitteluja palkinnon johdosta, poltella sikareja ja silloin tällöin
täydentää Vilho Oskari Angervoisen kertomusta. Tohtori Angervoinen
mainitsi myöskin ne kaksi käsikirjoitusta, jotka pölyttyivät hänen
hyllyllään. Petiittimies Riti-Rati kertoi silloin hänkin säilyttävänsä
pöytälaatikossaan käsikirjoitusta, leikillistä esitystä oleskelustaan
Berliinissä ja Münchenissä — palasia siitä oli ollut lehdessä,
kaikki tunsivat ne, mutta kokonaisuutena olisi teos vasta päässyt
oikeuksiinsa. Tuntien kustantajat oli hän kuitenkin kavahtanut
kääntymästä heidän puoleensa. Toimittaja Hornanheimo nauroi, kohautteli
olkapäitään ja väitti kauppamiehen olevan oikeutetun myymään sitä
tavaraa, mikä meni kaupan. Hänen puolelleen meni Ruokoranta, "kaupungin
hienoin herra", joksi häntä kutsuttiin ja joka periaatteesta ei
halunnut mitään vakinaista työtä, vaan ainoastaan silloin tällöin
kirjoitti Maan Äitiin. Hänen erikoisalansa olivat taidekysymykset koti-
ja ulkomailla.

— Kaikki me teemme sielullemme vahinkoa, sanoi Ruokoranta. — Kaikki me
olemme kauppiaita. Sen sanoo arkkikauppias Säfstrandin ainoa vesa.

— Mutta mihin me joudumme, jos tämä katsantokanta saa vallan? huusi
dosentti-idealisti kuumana. — Jollei meidän kansallinen asiamme lepää
ihanteellisella pohjalla, niin me olemme hukassa. Kustantaja ei saa
olla kauppias — me olemme hukassa, jos...

Sillaikaa rapisi Riti-Ratin kynä taskukirjan lehdillä.

"Uusi teos Matti Lohipadolta.

"Nuori kirjailijamme Matti Lohipato on saanut valmiiksi laajan
kaksiosaisen romaanin, nimeltä Sinipiikain lemmitty. Kuten jo
nimikin osoittaa, on teos kalevala-aiheinen, mutta mikä nimestä ei
käy selville, on, että kirjailija Sinipiikain lemmityssä esittää
meille kansallissankarimme Väinämöisen ei vakavana ja vanhana, vaan
nuorena ja tulisena. Kirjailijan rohkea ajatus psykologisesti kuvata
Väinämöisen nuoruus on omiaan mitä suurimmassa määrässä kiinnittämään
kirjallisuudenystävän mieltä. Ne, joilla on ollut tilaisuus lukea
käsikirjoitus, ennustavat, että Sinipiikain lemmitystä tulee
merkkiteos."

Toimittaja Raitio eli niinsanottu petiittimies Riti-Rati ojensi liuskat
Angervoiselle, joka heti syventyi lukemaan uutista. Pöydät ympärillä
alkoivat täyttyä, ilma oli jo saanut sen sakeuden, mikä on ominainen
ravintolailmalle.

— Miten olisi, sanoi tohtori, lieventäen korjaustaan tutulla
lapsellisen hyvällä hymyllään, — jos sanoisimme: "Etevä nuori
kirjailijamme" jne. Ja jos Väinämöisestäkin sanoisimme hiukan enemmän:
"... kansallissankarimme Väinämöisen ei vakavana ja vanhana, vaan
nuorena, tulisena ja liekehtivänä...?"

Petiittimiehen suupielessä vavahti.

— Kyllä se käy.

Tohtori laski suojelevasti kätensä Matti Lohipadon olalle. He
hymyilivät molemmat ja kohottivat lasejaan. Kahvi ja punssi olivat
tulleet pöytään. Koko sali verhoutui vähitellen yhä sakenevaan
savupilveen, jossa yksityisten sikarien punaiset päät kytivät
ja hehkuivat, muodostaen eri pöytäkuntien välille ikään kuin
yhteisen salaperäisen merkkikielen. Tunnelma eri pöytäkunnissa oli
tasaisesti kohonnut, ja miten erilaisia asioita niissä kussakin
pohdittiinkin, tuntui niiden välillä kuitenkin vallitsevan
eräänlainen yhteenkuuluvaisuus, niinkuin on kiertotähdillä samassa
aurinkokunnassa. Savupilven muodostaman kaaoksen läpi nähtiinkin
meteorien välittävän aivan suoranaista yhteyttä eri planeettain
välillä. Niinpä kulki dosentti Angervoinen, sikari kädessä, ympäri
salia ja löysi vielä paljon tuttavia, jotka toi yhteiseen pöytään
ja joille kertoi uutisen Sinipiikain lemmityn kohtalosta. Nurkassa
istui kuitenkin muutamia vanhempia herroja, joita ei ilman muuta
saattanut viedä nuorten pöytään. Muiden muassa oli siellä tirehtööri
Sariola ja maisteri Blundh. Tohtori Angervoinen meni heidän pöytäänsä,
koettaen kykynsä mukaan syventyä kysymykseen sementtitiilistä, joista
herrat keskustelivat. Tämän pöytäkunnan tunnussana oli nimittäin
_tiilitehdas_. Osakepääoma, satatuhatta markkaa, oli miltei jo
koossa, koski, käyttövoima, oli edullisilla ehdoilla tiedossa — hitto
vieköön, kauniit tiililäjät häämöttivät jo tuossa silmien edessä ja
niiden takana rivit uusia kivimuureja, jotka antoivat 10, jopa 12
prosenttia! Olihan mieletöntä viskata vierasten savensotkijain kitaan
kalliit rahat, kun saattoi itse pyöräyttää ilmoille valmiit tiilet.
Se se täällä olikin kansallinen heikkous, että aina piti turvautua
toisiin, tavallisesti ulkomaalaisiin. Haljenneethan olivat kauppaneuvos
Grönlundinkin kaakelit, vaikka olivat tuodut muka Hollannista asti.
Mitäs muuta kuin ruljanssi käymään vain! Ja johtaja Sariola löi suuren
kämmenensä pöytään, kaataen vahingossa konjakkilasinsa. Dosentti
Angervoinen, joka oli tullut seuraan aivan toisessa tarkoituksessa kuin
kuunnellakseen keskustelua tiilitehtaasta, imi hiukan malttamattomana
sikariaan ja maisteli eteensä tilattua konjakkia. Rahamiehet jatkoivat
yhä keskusteluaan tiilitehtaasta ja sen yhteydessä olevista asioista.

Se Ilmarinen, se rautakauppa, se nyt ei ollut menestynyt, mutta kuka
käskikin luottaa siihen hutilukseen, siihen Lempiseen! Oli sitä paitsi
ollut liian pieni kapitaali. Rohkea se rokan syö — täytyy myöskin
uskaltaa. Puuttui yritteliäisyyttä. Menihän siinä sen Sjömanin lesken
rahat, mutta kuka käski niitä pikkueläjiä panemaan liikepuuhiin
omaisuuttaan. Liikepuuha on aina liikepuuha. Ja tämä tiilitehdas, se
oli nyt alun pitäen aivan toisenlaatuinen asia. Siinä nyt ei ollut
mahdollisuutta muuta kuin voittoon. Aluksi saattoi, varovaisuuden
vuoksi, ajatella neljän — viiden, sitten seitsemän — kahdeksan
prosentin korkoa. Ja jollei tämä tällainen liike viiden vuoden perästä
antanut 10 prosenttia, niin oli tämä mies aasi! Mutta kuka pannaan
johtajaksi? Ei siitä senaattori Hyvénin pojasta taitaisi olla? Eikö se
ole kohta insinööri? Mutta sillä ei ole liikekokemusta ja tällaisen
tiilitehtaan kuntoonsaattamiseen riittää oikeastaan rakennusmestari.
Mutta siinä Lempisessähän on vähän rakennusmestarin vikaa — mitenkä
olisi, jos sentään ajattelisi sitä? Sillä oli kuin olikin liikemiehen
silmää. Täytyisi vain aina katsoa sitä hyppysiin. Kyllä se poika
sentään... Ei se ollut vailla lahjoja. Eikähän pientä oveluuttakaan ole
katsottava niin kuolemansynniksi liikemiehelle — vai mitä, veli Blundh?

— No niin, no niin, enhän minä nyt ole mikään katkismus.

— Hahhahhahhahhah!

Tohtori Angervoinen, joka kauan oli odottanut hetkeään, katsoi
mielialan vihdoinkin keventyneen sen verran, että hän rohkeni purjehtia
esiin, ensin hiukan ylimalkaisine viittauksineen liikemaailman
ihanteettomuudesta yleensä ja sen jälkeen alkaen kuvailla sitä
kuulumatonta vääryyttä, joka oli kohdannut runoilija Lohipatoa ja
hänen kansallista teostaan Sinipiikain lemmitty. Kun dosentti oli
huomaavinaan, että hänen puheensa ei kaikunut aivan kuuroille korville,
uskalsi hän edelleen ehdottaa, että _patres conscripti_ — sillä nimellä
kutsui tohtori Angervo juhlallisina hetkinä piirien edustavia herroja
— suvaitsisivat osoittaa myötämieltään jokaiselle sivistyneelle
kansalaiselle tärkeää pyrkimystä kohtaan siirtymällä nuorempien
pöytään, missä muun muassa vastikään valtion palkitsema runoilija
Lohipato istui.

Patres conscripti katsoivatkin, etteivät he oikeastaan voineet tällä
hetkellä enää viedä tiilitehtaan asiaa eteenpäin — se oli kuin olikin
hyvillä perustuksilla — ja että he huoleti nyt saattoivat kallistaa
korvansa sille, mitä nuorella polvella oli sanottavaa. Lähdettiin
siis liikkeelle. Uusia pöytäryhmiä muodostui, savupilvet hulmuilivat,
sikarit hehkuivat yhä syvemmällä punalla, koko kaaos tuntui olevan
luomistilassa.

Yhtäkkiä nousi tohtori puhumaan. Hänessä oli nimittäin, istuessa
rahamiesten pöydässä ja kuunnellessa heidän kehittävän nerokkaita
ajatuksia tiilitehtaasta, syntynyt rohkea tuuma, tuuma, joka oli
vangitseva hänet koko illaksi. Ei ollut lupa vaieta. Hänen täytyi puhua.

— Niin, hyvät herrat, meillä on täällä tällä hetkellä tiedossa... yksi,
kaksi, kolme, neljä teosta, etevää teosta, uskallan sanoa, jotka ovat
vailla kustantajaa vain sen vuoksi, että kustantajamme ovat vaipuneet
aineelliseen itsekkäisyyteen ja henkiseen kylläisyyteen. Niin,
tuntuupa siltä kuin kansallisten kirjailijoiden täytyisi turvautua
omiin voimiinsa ja ajatella uuden, ihanteelliselle pohjalle rakennetun
_kansallisen kustannusyhtiön_ perustamista...

Dosentti Angervoinen oli puhunut. Kaikki äänet pöydässä olivat
hiljenneet. Viime sanoihin tuli jotakin ennustuksentapaista sen
verkkaisen tahdin ja painavuuden vuoksi, joilla ne lausuttiin. Jotakin
ennustajantapaista tuli niin ikään tohtoriin itseensä sen vakavuuden
vuoksi, joka oli laskeutunut hänen kasvoilleen. Vähitellen alkoi
jännitys pöydän ympärillä laueta. Hornanheimo kohautti olkapäitään,
vaihtoi katseen Raition kanssa ja rupesi täyttämään tyhjentyviä laseja
sillä kulmalla pöytää, missä istui.

— Eläköön! huusi Lohipato.

— Onko... onko tällainen kustannusosakeyhtiö tarpeen vaatima... tarpeen
vaatima, nimittäin... minä tarkoitan... todella tarpeen vaatima? sanoi
johtaja Sariola.

— Erinäisillä vinneillä kuuluu olevan erinäisiä käsikirjoituksia,
vastasi Ruokoranta ilkeästi.

Seurasi pieni äänettömyys.

— On hyvin ikävää kuulla, alkoi tohtori, — hyvin ikävä, että erinäiset
kansalaiset suhtautuvat käsitteeseen "kansallinen" suorastaan
niinkuin... muuan... muuan raavas punaiseen vaatteeseen.

Ruokoranta maistoi lasistaan, nieli pienen hymyilyn ja kääntyi sitten,
vakavuutta teeskennellen, Raition puoleen.

— Riti-Rati, jokin aika sitten kirjoitit sinä hyvin kauniisti eräästä
kotimaisesta keksinnöstä. Se oli jokin lakaisija eli pölyttäjä, jokin
harjojen harja — "Kansallisharja", jollen erehdy. Sen minä lahjoitan
pölyttyneitä käsikirjoituksia varten veli Angervoiselle.

Tohtori Angervoinen pyyhki kylmää hikeä otsaltaan, luullen ehdotuksensa
joutuneen kokonaan karille, kun johtaja Sariola rupesi puhumaan.

— Ei ole, ei ole sopivaa... mielestäni... tehdä naurunalaiseksi
ehdotusta, joka lähtee lämpimästä... lämpimästä mielestä.
Varovaisuus... varovaisuus on tietenkin ennen kaikkea tarpeen,
mutta niiden tietojen perustuksella, mitä silloin tällöin on tullut
korviimme... korviimme, ei taitaisi olla haitaksi, jos meillä todella
olisi kustannusliike... kustannusliike, jota johdettaisiin niiden
periaatteiden... periaatteiden... mukaan, joita tohtori Angervoinen
tässä tunnetulla taidollaan toi ilmi. Mikäli on luotettavalta
taholta... varsin luotettavalta taholta kuulunut, ovat kustantajiemme
voitot niinikään meidän oloissamme sangen huomattavat... huomattavat...

Ruokoranta nousi. Kun hän oli pitkä mies, saattoi hän luomiensa alta
hävyttömästi katsoa yli koko pöytäkunnan.

— Teidän luvallanne, hyvät herrat, siirryn hetkeksi baarin puolelle.
Suosittelen mitä lämpimimmin "Kansallisharjaa".

Jopa... jopa se oli käynyt sikamaiseksi suustaan tuo Ruokoranta,
tuo Sanfrid Säfstrandin poika. No niin, se kulki tietysti harjakset
pystyssä, kun isä oli maksanut velat. Mutta malttakoon! Joka
tapauksessa tuli kaikille helpompi olla, kun hän oli lähtenyt.
Puhuttiin sekä tiilitehtaasta että kustannusliikkeestä. Dosentti
Angervoisen ansio oli, että kustannusliike kuitenkin pysyi etualalla.
Vähitellen sai keskustelu varsin oudon nousun. Siirryttiin yksityiseen
huoneeseen, jota kaupungin lihavimpien miesten kuvat koristivat,
Minervan isäntä tuli hetkiseksi tervehtimään, istuen, kuten aina,
maisteri Blundhin vieressä, ja taasen palattiin tiilitehtaaseen
ja kustannusliikkeeseen. Ympäristön muutos oli virkistänyt, uusi
tarjoilijatar oli hänkin tuonut vaihtelua. Jokin sana uhrattiin silloin
tällöin ukko Säfstrandille, hänen omituisuuksilleen ja miljoonilleen
sekä hänen pojalleen Ruokorannalle. Yhtäkkiä puhuttiin uudesta
kustannusliikkeestä kuin päätetystä asiasta ikään. Ehdotettiin sille
nimiä, huoneistoja ja johtajia. Ennen kaikkea oli aineellinen pohja
tietenkin saatava lujaksi. Helppoa tulisi varmaan olemaan löytää
osakkaita yritykselle, joka hyvin johdettuna tuottaisi 12-14 prosenttia.

— Johtaja on kostettu! huusi Lohipato, tyhjensi lasinsa ja paiskasi sen
suurta peiliä vastaan.

— Nuori mies, nuori mies! huusi vuorostaan tohtori Angervoinen ja
riensi peilin luo.

Lasi oli halki.

— Rahaa on, veli Angervoinen, vastasi Matti Lohipato ja karkasi hänen
kaulaansa. — Veljen täytyy tulla meidän Runolamme johtajaksi.

— Runola — no, siinähän meillä on nimi! sanoi tohtori, kädessä
peilinsärö.

— Mahdotonta, mahdotonta! huusi Hornanheimo. — "Matti Lohipadon runot
ovat ilmestyneet Kustannusosakeyhtiö _Runolan_ kustannuksella" — miltä
se nyt kuuluu?

Tohtori Angervoinen korotti taasen äänensä.

— Minä ehdotan, että me yksissä neuvoin suoritamme kulut tästä
peilistä... Mitä herrat sanovat? Huoneessa oli niin hiljaista, että
saattoi kuulla sauhujen leijaillen lähtevän sikareista. Sitten maisteri
Blundh vei käden taskuunsa, katsoi kelloa ja nousi.

— Minä puolestani ehdotan, että asianomainen itse suorittaa viulunsa.
Onhan hän juuri saanut tuhat markkaa.

— Se on sydämetöntä, — nuori, etevä kirjailija, joka sattuu
innostumaan...

Maisteri Blundh katseli tohtoriin, toinen silmä puoleksi kiinni. Hän
aikoi selvästi sanoa jotakin, eikä varmaankaan mitään tohtorille
miellyttävää, kun Ruokoranta palasi ja etsi entisen paikkansa.

— Täällä on sattunut pieni vahinko, toisti tohtori ja piteli
peilinsäröä ilmassa, — minä ehdotan, että maksetaan yhteisesti... Mitä
mieltä veli Ruokoranta on?

— Kuka on himoinnut nautintoa rikkoa peilin eikä tahdo maksaa? sanoi
Ruokoranta ja silmäili ympärilleen.

— Täss' on mies, lempo ties! huusi runoilija kasvavalla intomielellä.

— Hm. Se on niin, että nautinto aina maksetaan omasta kukkarosta, sanoi
Ruokoranta. — Viisaus ei ole minun, vaan Diogeneen.

Diogenesta mainitessa tohtori unohti peilin. Hän seisoi yhä peilinsärö
kädessä, mutta hänen ajatuksensa liikkuivat muualla ja hänen ääneensä
tuli se todellinen lämpö, joka on ominainen hyville ihmisille.

— Jokaisen ihmisen elämässä tulee hetki, jolloin hänen
kansallistuntonsa herää. Jos me uskaltaisimmekin toivoa, että tämä
hetki nyt on tulossa ystävällemme Sanfrid Säfstrandille...

Hornanheimo ja Raitio purskahtivat nauruun. Heillä oli tuoreenpuoleiset
kokemukset ukko Sanfridin kansallisesta heräämisestä.

— Minä väitän, jatkoi tohtori, luoden ojentavan silmäyksen naurajiin,
— että tämä kansallinen Diogeneemme, niin, toistan vieläkin: tämä
kansallinen Diogeneemme on kunnon mies.

Läsnäolevan pojan vuoksi vaikenivat herrat, vaikka jokaisen mieleen
tuli ikäviä muistoja saiturista. Sitten kun Aarne Ruokoranta pääsiäisen
jälkeen äkkiä oli ruvennut elämään entistä komeammin ja kun oli saatu
tietää ukon pitkänäperjantaina maksaneen hänen velkansa, — mihin eivät
suinkaan vähät riittäneet — oli päätelty ukon tulleen mielenmuutokseen
ja tahdottu korjata hänen miljoonistaan niin paljon kuin suinkin hyviin
tarkoituksiin, ennen kuin poika saisi ne käsiinsä.

— Antakaamme "kansan" puhua, sanoi Ruokoranta hymyillen. — Olen kerran
kuullut parin naisen sanovan "piru", kun isäni meni heidän ohitseen,
ja rantajätkien sanovan "saatanan piru" — ja Maan Äidin palstoilla on
ollut...

— Älä nyt huoli, keskeytti Raitio, — sitä nyt tulee sanoneeksi yhtä ja
toista, kun puoleksi paiskataan alas portaita, niin että on taittaa
niskansa...

— ... "Tämä suomalainen isä Grandet"...

— Entä jos tämä arvon vanhus Runolan hyväksi hellittäisi kymmenen
tuhatta, sanoi tohtori toivorikkaana.

— Nautinnot maksetaan aina omasta kukkarosta, toisti Ruokoranta
hellittämättömästi.

Peilinsärö putosi tohtorin kädestä ja palautti kilahduksellaan hänen
mieleensä asian, joka oli jäänyt kesken. Hän haparoi esiin lompakkonsa,
mutta muisti antaneensa pois rahansa. Ruokoranta otti hänkin esiin
lompakkonsa, erotti, laskematta, pinkan pikkusetelejä, repi ne
kappaleiksi ja laski kappaleet tohtorin eteen pöydälle.

— Tuossa, lapset, alkakaa leikkiä. Tämä on sellainen peli, että jos
nämä palaset panee kokoon, niin...

Tohtori tuijotti päätään pudistaen setelinpalasiin, jotka läjässä
makasivat hänen edessään.

— Kuulumatonta kevytmielisyyttä, aivan kuulumatonta...

Runoilija rupesi ilosta huutamaan ja suistui pöydälle, ojentaen
kätensä ottamaan palasia. Kun tohtori korjasi hänen ylettyviltään
kallisarvoiset rahankappaleet, tarttui hän tuhkakuppiin ja heitti sen
peiliä kohti.

— Rahaa on kuin roskaa! Ja Runola jauhaa lisää. Runola on rahamylly,
Runola on Sampo...

Tohtori piteli häntä olkapäistä. Kaikki puhuivat yhtaikaa.

— Sampo, siinähän on nimi...

— Ukon täytyy antaa kymmenen tuhatta.

— Me emme nyt ole... emme ole siinä mielentilassa, että voisimme
keskustella... keskustella vakavista asioista...

— Jokohan koko puuhan voisi panna lehteen?

— Helkkarissa, mitä sinä ajattelet, Riti-Rati!

— Pannaan huomiseen lehteen — miksei pantaisi?

— Onhan asia selvä. Meissä on tänä iltana ollut Herran henki.

— Herran henki, Herran henki.

— Johtaja on kostettu — eläköön!

— Eläköön!

Hornanheimo irroitti paksun, tupsuilla koristetun hihnan, joka piteli
uutimia, ja köytti sillä salaa Lohipadon kiinni tuoliin. Nousi nauru
ja melu, kun runoilija hosuen ja potkien pyrki irti kahleistaan.
Hornanheimo oli tehnyt niin lujan solmun, että täytyi se panna
veitsellä poikki, ennen kuin Matti Lohipato pääsi vapauteen.

Mieliala oli sillä korkeudella, jonka seuraava aste on laulu,
tappelu, uni tai puhe. Tässä mielialassa ollen seisovat ihmiset kuin
tienhaarassa. Tohtori valitsi äkkiä tien — hän valitsi aina saman. Hän
nousi, kilisti lusikallaan lasin laitaan ja alkoi:

— Hyvät naiset ja herrat... hyvät herrat, piti minun sanoa. Mikään
ei ole sattuma tässä elämässä, lempeä käsi johtaa kaikkia meidän
polkujamme. Varmaan ei ole ollut sattuma, että me kaikki tänä iltana
olemme joutuneet näkemään tapausta, joka mitä suurimmassa määrässä
on omiaan loukkaamaan kansallisesti herännyttä mieltä: nuori, etevä
kirjailija on saanut kokea kylmyyttä, joka sen pahempi niin usein
on ollut lahjakkaiden miesten palkka tässä maassa... ja muissakin
maissa. Olemme onnelliset siitä, että lempeä kaitselmus on sallinut
meidän ajaa asioitaan ja tehdä oikeutta. Runolan eli Sammon ajatus on
syntynyt tänä iltana. Niin ollen uskaltanemme sanoa, että ilta on niitä
historiallisia, jotka...

— Hyvä!

— ... jotka... joiden todistajina nämä vanhat Minervan seinät ovat
olleet...

— Hyvä, hyvä, hyvä!

— Eläköön kustannusosakeyhtiö Runola!

— Sampo — eläköön!

— Runola — eläköön!

— Eläköön tiilitehdas Sampo!

— Hyvä!

— Eläköön!

       *       *       *       *       *

Runolan asia jäi Vilho Oskari Angervoisen käsiin. Uskollisemmissa
käsissä se tuskin olisi voinut olla. Matti Lohipato läksi ulkomaille
ja hän saattoi huoleti lähteä. Tohtori Angervoinen oli ottanut
vastatakseen hänen sitoumuksistaan. Sinipiikain lemmitty oli
sekin hänen hallussaan, eikä hän laiminlyönyt mitään tilaisuutta
tehdäkseen mahdolliseksi sen ilmestymisen jouluksi. Selvää on, että
hän, käyttäessään eri teitä, tuli käyttäneeksi sitäkin tietä, mitä
diplomaatit niin usein ovat käyttäneet: naisten tietä. Hän puki
ylleen vanhan pitkäntakkinsa, jonka hän jo viiden vuoden aikana joka
lukukauden lopussa oli tuominnut virkaheitoksi, ja meni itse "Pesään",
kaupungin vaikutusvaltaisimman naisen, rouva Gunilla Murmanin puheille.

Gunilla-rouva, joka neljättäkymmentä vuotta joko välittömästi tai
välillisesti oli ollut mukana miltei jokaisessa kansallisessa
sivistysharrastuksessa ei yksin kotikaupungissaan, vaan kautta maan,
katseli kustannusosakeyhtiön perustamista suopein silmin. Ajankohta
hänestä ehkei kuitenkaan ollut varsin sovelias: oli muistettava, että
monet — hän itse niihin luettuna — olivat saaneet maksaa tirehtööri
Roos-vainajan puolesta. Gunilla-rouva lupasi kuitenkin tehdä
voitavansa, hänen luonaan sattui juuri huomenna olemaan ompeluseura
ja hän lupasi rouvien kesken ottaa asian puheeksi. Vilho Oskari
Angervoinen ei ollut vailla eräänlaista oveluutta, niin vilpitön ja
rehellinen kuin hän olikin. Hän tiesi, mikä tehosi Gunilla Murmaniin ja
kävi puhumaan tulevan kustannusliikkeen virkailijoista. Oli tietenkin
tärkeää, että niitäkin ajateltiin ajoissa, koska liikkeen menestys
juuri riippui niistä.

Gunilla-rouva istui nahkatuolissa miesvainajansa kuvan alla ja kutoi
ruusunpunaista, aivan pienen lapsen sukkaa. Hän loi tohtoriin silmänsä,
ja hänen katseensa oli niin läpitunkeva, että tohtori punastui. Hän
tunsi kuin tunsikin olevansa pakotettu selittämään tarkoitustaan
lähemmin.

— Rouva Murmanillahan on niin suuri ihmistuntemus... ja niin suuri
tuttavapiiri...

— Ja niin paljon sukulaisia! sanoi Gunilla-rouva ja naurahti.

Tohtori tunsi itsensä kokonaan paljastetuksi, punehtui korvanlehtiä
myöten, yski ja nauroi hänkin.

— Onhan niitä, onhan niitä, jatkoi vanha rouva. — Jos te minulle
uskotte virkailijan hankinnan mihin toimeen tahansa, niin kyllä
minulla on lapsenlapsia ja sisarten ja veljien lapsia ja lasten lapsia
varastossa. En minä joudu pulaan. Te tiedätte vaalilauseeni: mitä
tahdot tehdyksi, se tee itse. Minä en luota muihin kuin omaan itseeni —
omaan itseeni kolmannessa ja neljännessä polvessa. Minulla on seitsemän
tytärtä ja tyttären miestä, kaksikymmentäseitsemän lapsenlasta,
viisikymmentäkaksi lapsenlapsenlasta, tässä — hän keskeytti kudontansa,
joka tapahtui aivan koneellisesti, ja nosti ruusunpunaista, pientä
sukkaa — tulee sukat nuorimmalle heistä: Eeva Salmensuulle syntyi eilen
poika, menen huomenna katsomaan häntä. Kahdeksantoista vuoden vanha,
sellainen lapsi itse! Mutta mitä sanotte: hänen miehensä, maisteri
Antti Salmensuu — siinähän on mies, jota etsitte. Koko Salmensuun
sukuhan kirjailee. Luulen, että Antti mielellään ottaisi toimen nyt,
kun perhe lisääntyy — hänellä on kyllä suurenpuoleinen stipendi
yliopistosta, hän kirjoittaa väitöskirjaa, mutta...

Gunilla-rouva kuuli puhelimen soivan ja riensi, mennessään huomauttaen,
että kauanpa se nyt oli ollutkin ääneti, eteiseen. Tohtori kuuli yhtä
päätä kolme eri keskustelua, jotka peräperään seurasivat toisiaan.
Ensiksi oli kysymys arpajaisista sokeiden hyväksi ja päävoitosta, joksi
ehdotettiin Peräpunttalan seurakunnan tilaamaa ja samaisen seurakunnan
hylkäämää alttaritaulua. Toiseksi tiedusteltiin rouva Murmanin
mielipidettä tuhannesta parista kenkiä, joita köyhiä kansakoululapsia
varten aiottiin tilata maaseudulta. Kolmanneksi kysyttiin, suostuisiko
rouva Murman myymään muutamia Kansalliskirjapainon osakkeita.
Vanhuksella oli valmiina selkeät, täsmälliset vastaukset. Hän tiesi
mitä hän tahtoi ja säesti usein sanojaan samalla pienellä, valoisalla
naurulla, joka oli saattanut tohtorin niin hämilleen.

— No niin, sanoi hän, palatessaan huoneeseen, jonka kynnyksellä tohtori
jo odotti, peläten häirinneensä liian kauan, — yrittäkää vain. Ehkä se
menee. Kyllä minä teen, mitä minä voin.

Astuessaan alas portaita kuuli tohtori taasen hänen puhuvan
puhelimessa. Tällä kertaa oli nähtävästi kysymys jostakin ruokalajista,
koska rouva Murman selkeällä äänellään lausui muun muassa sanat
"pippuri" ja "suola".

— Mikä nainen, ajatteli vanhapoika painaessaan kiinni katuoven. — Itse
Louhi, lisäsi hän ääneen ja naurahteli, päätään pudistaen, täynnä
ihailua. — Ja tämä vanha koti — todellinen "pesä"!

Muutaman viikon perästä ilmoitti Gunilla-rouva tohtorille
ystäväpiiristään keränneensä osakkeita viidenkolmattatuhannen
viidensadan markan arvosta. Hän oli myöskin tiedustellut maisteri
Salmensuun ajatusta, ja maisteri oli luvannut miettiä. Tämä
luonnollisesti ei sitonut osakeyhtiön toimintaa vähimmässäkään määrin.

— Ottakaa vain johtajaksi joku toinen, ne olivat Gunilla-rouvan
viimeiset sanat, — jos te löydätte.

Tohtori tiesi, mitä se merkitsi. Se oli tulkittava näin: auta armias,
jos otatte toisen!

Yleensä menestyi hanke, sitä ei voinut kieltää. Tohtorilla oli syytä
pelkkään iloon. Erikoisen loiston sai yritys siksi, että siihen
onnistuttiin kiinnittämään sellainen nimi kuin tohtori Jaakko Pitkänen.
Tämä voitto oli kyllä vaivan takana. Ei ollut helppoa taivuttaa
eurooppalaista kuuluisuutta, jonka erikoisala oli fonetiikka, antamaan
nimeään Runolaan. Tohtori Pitkänen oli sitä mieltä, että hänen olisi
täytynyt liittyä suorastaan työntekijäksi liikkeeseen, jos hän
kerran kantoi sen johtajan nimeä. Siihen hänellä ei ollut aikaa eikä
mielestään myöskään edellytyksiä. Kesti kauan, ennen kuin hänet saatiin
käsittämään, ettei tarvittu muuta kuin hänen suuri, kuuluisa nimensä —
työn saattoi suorittaa kuka nuori mies tahansa. Tohtorin velvollisuudet
supistettiin mahdollisimman vähiin, jo senkin vuoksi, että hän paljon
oleskeli ulkomailla, ja hänen palkkansa tulisi olemaan ainakin muutama
tuhat vuodessa. Kun dosentti Angervoinen oli saanut tämän puolen
asiasta järjestetyksi, oli hänen ymmärtääkseen suurin vaikeus voitettu.
Ainakaan ei mikään kustannusliike nyt johtajan puolesta saattanut tulla
kilpailemaan Runolan kanssa. Ja toivottavasti tulisi Runolan toiminta
muodostumaan yhtä onnelliseksi kilpailevien yhtiöiden toimintaankin
nähden. Aivan odottamattomalta taholta sattui se tapaus, joka hetkeksi
lamautti tohtori Angervoisen menestyksellisen työn ja toimintahalun.
Eräänä aamuna luki tohtori Angervoinen sanomalehdestä, että Matti
Lohipato oli luovuttanut vastavalmistuneen kalevala-aiheisen romaaninsa
Sinipiikain lemmitty vanhalle kustantajalleen, ja että se ilmestyisi
piakkoin.

— Olenko minä viisas vai olenko minä hullu? lausui tohtori ääneen
ja karkasi kirjoituspöytänsä luo. — Eikö käsikirjoitus ole minun
laatikossani? On. Tässä, tässä se on ja Vilho Oskari Angervoinenpa ei
luovutakaan sitä ensi hädässä. Eikö Lohipato itse ole uskonut sitä
minun haltuuni ja eikö se ole ensimmäinen kirja, minkä Runola julkaisee?

Mutta mikäpä siinä auttoi. Vanhan kustannusliikkeen johtaja oli jo
lähettänyt runoilijalle palkkion — hyvin runsaan lisäksi, johon
oli syynä tämä harmillinen jupakka — ja runoilijan oman kirjeen
perustalla vaati hän käsikirjoitusta. Tohtori Angervoisen oli todella
varsin raskasta tämän jälkeen hoidella runoilijan raha-asioita ja
toimia Runolan hyväksi. Lohipadon kirje, joka tuli jonkin viikon
perästä, ei ollut omiaan paljoakaan rohkaisemaan. Lohipato kertoi
myyneensä Sinipiikain lemmityn vanhalle kustantajalleen, koska se oli
huono kirja, todella kaikin puolin kelvoton kirja, ja jo alkaneensa
kirjoittaa Runolaa varten uutta teosta, pariisilaisaiheista, nimeltä
Orkidea.

— Sikamaista, puheli Angervoinen itsekseen. — Pitääkö Runolan aloittaa
pariisilaisaiheisella romaanilla! Hävytöntä...!

Hänen retkensä ukko Säfstrandin luo onnistui varsin huonosti. Ukko ei
ajanut häntä ulos, kuten hän oli tehnyt Riti-Ratille ja Hornanheimolle
sekä monelle muulle. Dosentti Angervoinen ei ensinkään päässyt sisään.
Ainoastaan Bella, suomalaisen ukko Grandet'n kuuluisa villakoira,
tulkitsi talon tunteita vierasta kohtaan kiivaalla haukunnalla, joka
jonkin aikaa kuului lukittujen ovien takaa. Ukko kuului olevan sairaana
ja ainoastaan "insinööri", hänen ainoa uskottunsa, oli käynyt hänen
luonaan. Hän ei ollut päästänyt sisään lääkäriäkään, jonka Ruokoranta
oli toimittanut hänen portailleen asti. Lääkäri oli ollut suuttunut,
kuului sanoneen, että ukko olisi toimitettava holhouksen alaiseksi.
Nämä tiedot sai tohtori Angervoinen kadun kulmassa seisovalta
poliisilta, joka vuosikymmenen palveltuaan näillä tienoin tunsi talon
tavat.

Tohtori Pitkäsen kuuluisa nimi ei sekään merkinnyt juuri niin paljoa
kuin dosentti Angervoinen oli uskonut. Yhtä helppoa kuin alussa oli
ollut saada ihmisiä innostumaan, yhtä työlästä oli saada kokoon
viimeiset kymmentuhannet. Angervoinen puhui ja juoksi ja juoksi ja
puhui. Hän olisi niin hartaasti halunnut saada Runolan asiat selviksi,
ennen kuin hän läksi kesäiselle keräysmatkalleen — ehkä viimeiselle
elämässään. Hän oli jo lähtövalmis, hänen kokoelmansakin olivat
siirretyt hänen vaatimattomasta poikamiehenasunnostaan "Seuran"
turvallisten seinien sisäpuolelle. Silloin hän vielä teki viimeisen
yrityksensä miehen luo, josta ei hän suorastaan pitänyt, mutta josta
hän aina oli tahtonut uskoa kaikkea hyvää — ja jolla oli rahaa. Hän
meni maisteri Blundhin luo.

Maisteri Bernhard oli, kuten Vilho Oskari Angervoinen itsekin, lähdössä
ulkomaille, ja matkavalmis hänkin. Tosin olivat molempien varustukset
varsin erilaiset. Kun Angervoisen rapistuneissa huoneissa oli ollut
huiskin haiskin reppuja ja laatikkoja, mitkä tuskin pysyivät koossa,
oli Blundhin ruokasalin permanto täynnä uusia, kalliita arkkuja ja
käsilaukkuja. Maisteri koetti paraikaa kenkiä, joita hänelle oli
lähetetty kaupasta, ja verevä, nuori palvelustyttö kantoi hienoa
pyykkiä pöydälle. Angervoinen pääsi sisään soittamatta, koska
kenkäkaupan lähetti seisoi eteisessä odottamassa. Hän ei kiinnittänyt
huomiota laukkuihin eikä tyttöön, hän suuntasi askeleensa suoraan
Blundhia kohti ja ojensi hänelle kätensä.

— Terve mieheen, sanoi Blundh. — Hyvä, että tulet. Mitkä minä nyt otan,
nuoko kilpikonnannahkaiset vaiko nämä vasikannahkaiset... Ei, en minä
kesäksi mustia. Uskotko, että näillä hinnassa on helkkarin suuri ero.
Mitä luulet näiden kilpikonnannahkaisten maksavan? Heh, etkö kuule.

— Minulla on vähän kiire.

— Kiire — no, mitä luulet minulla olevan. Odota nyt, poika, minä otan
nämä molemmat, mutta en minä tällaisia laskuja mene maksamaan. Pitää
pudottaa, pitää pudottaa. Kun otan kaksi paria. Mene nyt, nuori mies,
ja palaa kello neljän ja viiden välillä. No, mikä on hätänä, veli
Angervoinen? Oletpa sinä pölyttynyt, niinkuin ne käsikirjoituksesi,
joista aina puhut.

— Niistäpä juuri on kysymys ja niiden julkaisemisesta. Runolan asia
pitäisi saada...

Äsken hymyilevä maisteri Blundh oli muuttunut luoksepääsemättömäksi ja
ankaraksi, ikään kuin hänen edessään olisi seisonut kerjäläinen, joka
pyysi rahaa mennäkseen kapakkaan.

— Ei sanaakaan siitä asiasta, puhui hän pingotetusti. — Ja minä vielä
ottaisin osaa teidän lapsellisuuksiinne ja hullutuksiinne! Niin tyhmä
minä toki en ole. Koko Runola on humalaisten mielihoure...

— Veli Blundh, ajattele, mitä sanot...

— Mitä ajattelemista siinä on. Jokainen viisas ihminen nauraa
sellaiselle puuhalle...

— Veli Blundh...

— Istu ja sytytä sikari. Jutellaan niin kauan kuin tästä jäähdyn. Tuli
helkkarin kuuma noiden kenkien kanssa.

— Minä en voi puhua mistään muusta kuin uudesta isänmaallisesta
yrityksestämme. Tiedäthän sinä, miten kustantajat kohtelevat...

— Se Lohipatohan sopi kustantajansa kanssa...

— Niin, mutta hän antaa seuraavat kirjansa meille.

— Tämäpä sinipiikajuttu sai kovin huonot arvostelut...

— Seuraava romaani onkin parempi.

— Veli Angervoinen, minäpä sanon sinulle: kirjoitetaan ihan liian
paljon.

— Kuinka sinä voit... Jokaisella isänmaanystävällä on syytä iloita
nuoren kirjallisuutemme vehmaudesta...

— En penniäkään minä anna Runolaan.

— Sitä sinä et voi tarkoittaa.

— Jumaliste!

— Muista, missä maineessa sinä kuljet koko kansan edessä...

— Ja missä sitten?

— Sinä olet mesenaatti, kansasi hyväntekijä...

— Mene hiiteen, narri!

— Mitä sinä sanot?

— Että sinä puuhinesi olet narri, jota jokainen järkevä ihminen nauraa.

Tohtori paiskasi sikarin tuhkakuppiin ja tuijotti punoittavin silmin
Blundhiin.

— Entä jos minä paljastaisin sinut, sanoi hän hiljaa. — Sen minä teen!
Kansan pitää nähdä, minkämoisia "hyväntekijöitä" sillä on.

Blundh jäi nauramaan. Mutta hetken perästä tavoitti hän tohtorin kiinni
portaissa.

— Hoi miestä! Angervoinen kuulehan!

Angervoinen tuli, kiihtyneenä, syvästi loukkaantuneena, mutta toivoen
hyvitystä. Blundh astui muutamia portaita alemma, tarkkasi uusia
kenkiään ja kumartui sitten Angervoisen puoleen:

— Minulla on, katsos, tässä jonkin vuoden perästä merkkipäivä. Aion
silloin... hiukkasen lahjoitella. Ymmärrätkö?

Angervoinen tuijotti häneen, pyyhki otsaansa ja kävi epäluuloiseksi.
Äkkiä hänen hahmonsa kirkastui, hän tarttui Blundhin käteen ja pusersi
sitä lujasti.

— Anna anteeksi, veli Blundh. — Anna anteeksi.

Hän riensi pois.

Ja läksi matkaan, Runolan asiat kesken.

Kun hän syyskuussa palasi kaupunkiin, pidätti Blundh hänet eräänä
iltana esplanaadissa ja istutti hänet penkille viereensä tuoksuvien
ruusuistutusten ääreen.

— Oletpa sinä päivettynyt, en ollut tuntea. Nyt saat päätellä,
ansaitsinko minä kaikkea, mitä sinä keväällä syydit vasten naamaani.

— Vielä kerran, anna anteeksi...

— No niin, no niin. Katsos, minä olen kaiken kesää pitänyt mielessäni
sinun hullutuksesi ja voin nyt sanoa sinulle, mistä saat rahaa. Tänne
on hiljan muuttanut maalta perhe, hyvin hieno perhe: kunnallisneuvos
Ståhle, minun luokkatoverini — tyttäret suuria ja muhkeita kuin nuoret
fasaanit ja kalkkunat! Olen koko päivän ollut heidän seurassaan. Mies
on niin raju saattelemaan ja kävelemään, että ihan täytyy istuutua
lepäämään, vaikkei reumatismi siitä suinkaan pidä näin illalla.
No niin, Ståhle on myynyt kartanonsa ja haluaa sijoittaa rahat
edullisesti. Hänellä voi olla kolme-, neljäsataa tuhatta, en tarkkaan
tiedä! Mutta hänen poikansa, maisteri, tarvitsee toimen. Tämä nuori
herra on jonkin vuoden työskennellyt kirjakauppa-alalla. Huomaa:
jos poika saa paikan, sijoittaa isä rahat. Ainahan nyt sellaisessa
yrityksessä tarvitsee miehiä. Mutta huomaa, liikkeen täytyy olla
lujalla pohjalla. Kunnallisneuvoksen ystävänä minä en voi sallia
että hän antautuu epävarmoihin yrityksiin. Lähde pois nyt Minervaan,
kunnallisneuvos tulee hänkin, heti kun annan hänelle merkin.




KAUNIIT TYTTÄRET


Kun Sela ja Otteli Ståhle seurasivat vanhempiaan Suur-Kaupunkiin,
anoivat he elämältä yhtä ainoaa: rakkautta. Eivät he tehneet sitä
tietoisesti. Jos heiltä olisi kysytty, olisivat he voineet leikkiä
lyöden vastata, että he pyysivät "rikkautta, rakkautta, pitkää ikää",
niinkuin siellä kotipuolella oli tapana sanoa. Tai ehkäpä he olisivat
mahduttaneet sen, mitä he luulivat elämältä haluavansa, sanaan "onni".
Mutta heidän sisimmässään oli onnentunne väkevänä rakkaudenkaipuuna.

Sankariaan he kaipasivat. Häntä he odottivat, kun he kuumina iltoina
kotinsa ikkunoista tähyilivät kadulle, häntä varten he koristivat
itseään ja iloitsivat, kun peili sanoi, että he olivat kauniit. Hänen
puolestaan he olivat levottomat, kun eivät tietäneet, minkä vuoksi
heihin kadulla katsottiin. Sillä vaikka he ahkerasti seurustelivat
peilinsä kanssa, eivät he aina uskaltaneet siihen luottaa. Oliko varma,
että he olivat kauniit? Mistäpä he olisivat voineet saada vakuuden
siitä! Ja se oli heille hyvin tärkeää tietää, niin, kaikkein tärkeintä.
Sankarin tähden se oli tärkeää. Mutta tämä kaikki, kuten sanottu, ei
ollut heissä tietoista.

Jospa he olisivatkin aavistaneet, minkä huomion he olivat herättäneet
Suur-Kaupungissa! Heistä kulki huhu, että heillä kummallakin oli
satatuhatta markkaa ja että he lisäksi olivat hurmaavia tyttöjä.

Oli kyllin aikaa miettiä maailman menoa. Ei ollut työtä. Äiti parsi
ja paikkasi kuten Syvälahdessakin. Hän ehti enemmän kuin ennen, kun
oli kaksi palvelustyttöä talossa. Sela ja Otteli viettivät suuren osan
päivää kadulla. Isä vei heidät mielellään teatteriin tai konserttiin.
Sela rupesi ottamaan tunteja posliinimaalauksessa ja Otteli laulussa,
mutta tämä vei aivan vähän aikaa. Joskus, ehkä, he aikoivat ruveta
ansaitsemaan. Mutta ei vielä. Eihän heidän nyt tarvinnut ansaita, eikä
isäkään sitä tahtonut. Ehkeivät he itsekään tahtoneet. Joka tapauksessa
heidän voimansa kokoontui ja heidän kauneutensa oli kuin raskas umpu,
joka etsii aurinkoa. Heissä oli voimaa antaa elämä vaikkapa kymmenelle
lapselle ja elämän kallisarvoiset vaistot olemuksessaan astuivat he pää
pystyssä ja hymy huulilla, mutta sydämessään olivat he nöyrät. Sankarin
odotus teki heidät nöyriksi.

Keskikesän juhlaan, juhannukseen, ovat nuoret ihmiset yhdistäneet
leikin, joka on kasvanut esiin itse nuoruuden keskeisimmästä, kuten
kukkaset ovat kasvaneet esiin juhannuksesta. Aattoiltana poimivat tytöt
yhdeksää lajia yrttejä ja kätkevät ne yöksi päänsä alle. Ensimmäinen
mies, joka seuraavana aamuna tulee heitä vastaan, on heidän valittunsa.
Onko viisasta ottaa hänet, sitä ei tytön sydän kysy. Yrttien taika on
tehnyt tehtävänsä.

Sela ja Otteli Ståhle olivat siinä iässä, jolloin juhannusyöt eivät
seuraa mitään kalenteria. Jospa he olisivatkin ymmärtäneet olla
viisaat. Isän unelmat kauniista tyttäristään olivat niin likellä
toteutumistaan.

Tuli esimerkiksi sellainen ilta, että Sela ja Otteli Ståhle olivat
pyydetyt Pesään rouva Gunilla Murmanin luo. Tytöt olivat kuulleet niin
paljon Gunilla-rouvasta. He tiesivät, että hänellä oli valta ylentää
ja alentaa. Joka pääsi hänen sukuunsa ja suosioonsa, oli turvattu.
Mikseivät he kätkeneetkin juhannusyrttejä päänsä alle yöksi marraskuun
kuudennettatoista päivää vastaan? Kuudentenatoista päivänä oli
Gunilla-rouva syntynyt.

Pesässä oli illalla koolla lapsia, lapsenlapsia ja henkilöitä, jotka
naimisen kautta olivat joutuneet suvun sukulaisiksi. Niiden harvojen
joukossa, jotka ulkopuolelta olivat saaneet kutsun saapua, olivat
kunnallisneuvos Ståhlen tyttäret sekä heidän veljensä Leo Teräs, jolle
suuressa kiireessä oli teetetty hänen ensimmäinen pitkätakkinsa.

Sela ja Otteli Ståhle olivat nähneet komeampia asuntoja kuin
Gunilla-rouvan, mutta Pesässä, jolla nimellä vanhan rouvan koti oli
tuttu kautta maan, oli jotakin, jollaista eivät he olleet tavanneet
missään. He katselivat vanhoja, osaksi kuluneita huonekaluja, jotka
seisoivat kunniasijoilla ja jotka kokoontuneille sukulaisille näyttivät
olevan täynnä muistoja. Muistoesineillä näkyivät rakastavat kädet
muutenkin täyttäneen kodin. Huoneissa oli suuritöisiä, ommeltuja
pöytäliinoja, uutimia, tyynyjä ja mattoja ja seinillä riippui sekä
maalauksia että valokuvia. Pöydillä ja lipastoilla katseli kehyksistään
kymmenittäin mitä eri-ikäisimpiä suvun jäseniä.

Ståhlen tytöt jäivät kokonaisuuden ulkopuolelle, vaikka kaikki olivat
heille ystävälliset ja vaikka jokin nuori herra aina istui heidän
rinnallaan ja jutteli. Se ei johtunut yksin siitä, että he olivat
vieraat, se riippui siitä, että he olivat suvun ulkopuolella. Suvulla
oli luja yhteenkuuluvaisuus. Eri perheiden rajoitetussa piirissä
saattoi ehkä yksilöllinen elämä, luonteiden eroavaisuudet ja niistä
johtuvat ristiriitaisuudet tulla kysymykseen. Mutta suvun suuressa
kokonaisuudessa tapahtui ani harvoin rikkomuksia yksimielisyyttä
vastaan. Kaikki näyttivät joka hetki muistavan, että olivat samaa
suurta perhettä. Varmaan he aina olivat valmiit auttamaan toisiaan.
Iloisuus kaikkien kasvoilla rouva Gunilla Murmanin juhlapäivänä
oli aivan yhteinen. Se oli kuin puku, jolla oli se ihmeellinen
ominaisuus, että se sopi heille kaikille. Tämän huomasi varsinkin,
kun tuli puhe vieraista. Silloin vaihtui yhteinen iloisuuden ilme
välinpitämättömyydeksi, ystävällisyydeksi tai vihamielisyydeksi, aina
asianomaisen aiheen mukaan, mutta jokainen ilmeenvaihdos tapahtui
kaikilla kasvoilla miltei yht'aikaa ja hyvin samaan tapaan. Kerran
oli kuin irvistys olisi vallannut sijan hymyilevillä huulilla
Gunilla-rouvan kodissa. Puhuttiin jostakin naisesta, ja hänen
nimeään tuntuivat kaikki ikään kuin nokkivan. Ståhlen tytöt olivat
muistavinaan, että jotkut linnut nokkivat kuoliaaksi vieraan poikasen,
jos se tuli niiden pesään. Kaunista oli kuin olikin tämä ihmeellinen
sopu. Tytöt koettivat tarkkaan seurata, mitä tapahtui, sillä he
tiesivät, että heidän kotona oli tehtävä tili kaikesta, mitä olivat
nähneet ja kuulleet.

Rouva Gunilla Murmanin vävypoika, professori Svan oli palannut
matkalta maan ympäri ja tuonut mukaansa joukon muistoesineitä
sukulaisia ja tuttavia varten. Paluutiellä oli hän Vähässä-Aasiassa
kohdannut poikansa, nuoren tohtorin ja dosentin, joka, seuraten erästä
saksalaista retkikuntaa, oli ollut mukana tekemässä kaivaustöitä
Efesossa. Kun nuoren Kuno Svanin matkaraha velvoitti häntä viipymään
vielä poissa kuukauden eikä hän lisäksi halunnut heittää töitään
kesken, saapui hän muutamia viikkoja myöhemmin kuin isä, tuoden
mukanaan osan isän tavaroita, jotka tämä oli jättänyt hänen haltuunsa.
Näiden tavaroiden joukossa oli kaksi kallisarvoista pantterintaljaa,
joista professori oli aikonut toisen kotiinsa, toisen kunnioitetulle
anopilleen hänen syntymäpäivänään. Lähetys viipyi niin, ettei se
vielä ollut saapunut syntymäpäivän aamuna, kun lukuisa suku laululla,
kukkasilla ja lahjoilla tervehti päivän sankaritarta. Kuno-tohtori,
joka erikoisesti oli vanhuksen suosiossa ja joka puolestaan erikoisesti
rakasti isoäitiään, ei hellittänyt, vaan pani lennättimen ja puhelimen
liikkeelle, ja sai kuin saikin illansuussa tietää, että lähetys
juurikään oli saapunut Suur-Kaupungin asemalle. Iloisena ja onnellisena
kuin poikanen ilmestyi hän pitkämatkaisine kääröineen Pesään keskelle
seuraa.

— Kuno on täällä! kuului huuto kautta huoneiden. — Onko se mahdollista?
Onko tibetiläinen pantteri todella tullut!

Ja vieraat jättivät teekuppinsa, hedelmä- tai hilloannoksensa,
paiskasivat albumit ja kuvateokset käsistään ja karkasivat suin
päin eteistä kohti. He eivät päässeet lähellekään. Toisiaan vastaan
sulloutuneina, päät kurkotettuina toinen toisensa olkapäiden yli
seisoivat he jännityksessä, kysellen ja huudahdellen, ja seurasivat
tapahtumia, mikäli se oli mahdollista. Keskellä eteisen lattiaa avasi
nuori tohtori polvillaan laatikkoa yhdessä talon vanhan palvelijattaren
kanssa. Gunilla-rouva ei tänään saanut nähdä vaivaa, ei mistään
hinnasta, hänen piti odottaa valmista. Ja vihdoin tuli kummallisten
käärepapereiden ja silkkisuojusten keskeltä tohtorin käsiin itse
pantterintalja. Hän nosti sen äänetönnä käsivarsillaan ilmaan, mutta
sekä miehet että tytöt huusivat ilosta ja kunnioituksesta, kun
kellahtava karva, kuuma ja runsas kuin erämaiden kiiltävä, auringon
paahtama hiekka, valahti heidän eteensä. Kokoonsulloutunut ihmisrykelmä
läksi nyt liikkeelle, tehden tilaa sille ryhmälle, minkä kunniavanhus
ja nuori tohtori, kantaen tibetiläistä pantteria, muodostivat. Tytöt
olivat saaneet käsiinsä silkkipaperinlehtiä ja raakasilkkikangasta,
mitä oli pantu kaukomatkaisten tavaroiden ympärille. He tunsivat oudon
tuoksun kääröjä avattaessa tulleen taloon, piirittivät professorin
ja tekivät hänelle tuhat kysymystä. Oliko pantteri todella juossut
Aasian aavikoilla, oliko setä nähnyt sellaisia elävinä, miten setä
oli saanut taljan, oliko hindu-mies, joka sen myi, kaunis, olivatko
naiset siellä kauniit, oliko siellä hyvin kuuma, oliko setä nähnyt
Ganges-virran ja gaselleja? Professori vastasi hymyillen kysymyksiin,
milloin asiallisesti, milloin leikillä kiusoitellen ja liioitellen.
Mutta Gunilla-rouva sulki syliinsä sekä vävypoikansa professorin että
tyttärenpoikansa nuoren tohtorin.

Suvun luja yhteenkuuluvaisuuden voima oli kokonaan täyttänyt Pesän.

Gunilla-rouva kulki nyt ryhmästä ryhmään, huoltapitävästi ottaen selkoa
jokaisen asioista.

— Kuule nyt, Akseli, sanoi hän tirehtööri Sariolalle, vanhimman
tyttärensä miehelle, joka jo oli harmaapää. — Kyllä teidän todenteolla
täytyy pitää aisoissa ne petiittimiehenne siellä Maan Äidin
toimituksessa. Riti-Rati kirjoittaa taas tänä päivänä lievimmin sanoen
sopimattomasti.

Johtaja alkoi liikutella itseään kuten ihminen tekee, kun hän on toista
mieltä pelätyn ylivoiman kanssa.

— Niin mutta, niin mutta, sanoi hän, — kyllä Riti-Rati on hyvä kynä.
Yleisö lukee häntä erinomaisen mielellään... Ukko Säfstrandia saakin
vähän rökittää...

— Mutta miksei ukko Säfstrandilla olisi oikeutta käyttää rahojaan,
miten hän tahtoo?

— No niin, no niin, on tietysti, on tietysti, mutta... mutta...

— Minkätähden hänen luokseen mennään? Tiedämmehän kaikki, ettei hän
tahdo olla missään tekemisissä maailman kanssa.

— Mutta mitä hän tekee rahoillaan, viekö hän ne... viekö hän ne hautaan?

— Hänen asiansa. Onhan hänellä poika.

— Joka hajoittaa kaikki tuuleen... tuuleen. Juuri sen vuoksi...
sen vuoksi minusta on isänmaallinen velvollisuus kovistaa ukkoa...
kovistaa... että hän tulisi järkiinsä... järkiinsä, ennen kuin poika
saa kaikki ja panee varat ties minne.

— Luuletko, että ukko lukee sanomalehtiä?

— Kai jokin huhu... jokin huhu sentään jollakin lailla vie hänen
korviinsa, mitä hänestä sanotaan.

— Ja sinä luulet hänen välittävän siitä, mitä hänestä sanotaan.

— Ihminen välittää aina... aina siitä, mitä hänestä sanotaan...
sanotaan.

Gunilla-rouva naurahti.

— Suoraan sanoen minulla itsellänikin on ollut suuria epäilyksiä uuden
kustannusyhtiön perustamisesta. Onko se tarpeen vaatima?

— Hm. Minä en... minä en tiedä muuta kuin että... että jos onnistumme
menestyksellisesti kilpailemaan... kilpailemaan muiden yhtiöiden
kanssa, ja saamme hyvän koron... hyvän koron rahoistamme, niin...

— Usuttaisitte kerran koiranne Blundhin kimppuun, sanoi Gunilla-rouva
äkkiä voimakkaasti, ikään kuin hän kauan olisi halunnut sanoa julki
tämän ajatuksen.

— Täti käyttää, pyydän anteeksi, täti käyttää vähän... kuinka minä
sanoisin: voimakkaita sanoja.

— Pitäisikö minun kaunistella asioita sen tähden, että on minun
syntymäpäiväni?

Gunilla-rouva nauroi. Hänen raikas naurunsa säesti suoria sanoja, niin
että ne tuntuivat luonnollisilta ja oikeutetuilta.

— Riti-Rati on parhaita kyniämme, parhaita... puolusti johtaja itseään.
— Petiittikirjoituksissa pitää olla, pitää olla... kuinka minä
sanoisin... sukkeluutta...

— Raakuutta...

— Niin, miksei, vaikkapa... vaikkapa raakuuttakin, jos se on
sukkelaa... sukkelaa — yleisö vaatii, yleisö vaatii. Ja mitä taas
Blundhiin tulee, niin... täti tietää, täti tietää: hänellä on hyvin
suuri määrä osakkeita... täytyy ottaa lukuun, täytyy ottaa lukuun...

— Voi olla, vastasi Gunilla-rouva, jo valmiina lähtemään eteenpäin, —
mutta hänen ei pitäisi haluta mesenaatin nimeä, jollei hän halua mitään
uhrata... Ukko Säfstrand on misantrooppi ja elää sen mukaan... Vie
minulta ne terveiset Riti-Ratille.

Gunilla-rouva suuntasi askeleensa Antti Salmensuuta ja Leo Terästä
kohti, jotka istuivat rinnan. Molemmat nousivat.

— Ei, ei, istukaa vain, hyvät herrat, sanoi hän, ja veti tuolin heidän
eteensä. — Kuulkaa nyt, te molemmat nuoret maisterit...

Leo Teräs punehtui mahtavan rouvan edessä korvanlehtiä myöten ja
yritti änkyttää jotakin, jota hän viime aikoina oli usein saanut
sanoa, nimittäin: "Minä en ole maisteri." Ei hän käsittänyt, mistä
huhu oli päässyt liikkeelle, itse hän ei ainakaan ollut tehnyt muuta
kuin kaikin keinoin koettanut sitä oikaista. Siitä asti, kun hän tuli
Runolan apulaisjohtajaksi, puhuteltiin häntä maisteriksi, eikä yleisö
kuunnellut hänen vastalauseitaan enempää kuin Gunilla-rouva nyt.

— ... olkaa te viekkaat kuin käärmeet ja vakavat kuin kyyhkyset, kun te
siellä Runolassanne työskentelette. Minun täytyy sanoa, että minulla on
suuria epäilyksiä. Aika on niin huono ja kilpailu niin suuri. Te olette
alkaneet niin komeasti: suuri huoneisto ja...

— Ei ollut pienempiä saatavissa, mummo rakas, sanoi Salmensuu
pehmeällä, lapsellisella äänellä, ja tehden kunnioittavan pienen
päänliikkeen.

— Minä tiedän, minä tiedän...

— Sen täytyy sijaita keskikaupungilla...

— Ja herättää kilpailussa kunnioitusta, mutta ajatelkaa lapset:
kuusituhatta vuokraa!

— Me tulemme tekemään mainioita kauppoja, puuttui puheeseen Leo Teräs.
— Me nypimme kustantajilta kaikki heidän parhaimmat kirjailijansa.

— Mitenkä te ne nypitte?

— Me maksamme.

— Jaa — vanhat kustantajat maksavat aina ajan pitkään paremmin.

— Se on kyllä liikesalaisuus, sanoi Leo Teräs, — mutta tiedänhän
minä, kenelle sen uskon. Me aiomme lisäksi alkaa seurustella
kirjailijoittemme kanssa. Niin, seurustella, hauskasti ja
toverillisesti. Nykyiset kustantajat ovat kokonaan laiminlyöneet sen
puolen...

— Kapakoissa...?

— Ravintoloissa, kodeissa — aivan sen mukaan kuin kirjailijat viihtyvät.

Gunilla-rouva nauroi sydämellisesti.

— Ettehän te saaneet sitäkään Lohipatoa, joka on syynä koko Runolan
syntyyn...

— Hänen uusi käsikirjoituksensa tuli juuri, iski nuori liikemies kiinni
kuin herkkuun, joka heitettiin hänelle.

— Panemme kaksi latojaa työhön. Parin päivän perästä saapuu Lohipato
itse.

— Hyvä olisi, hyvä olisi, sanoi Gunilla-rouva.

— Viime suomennostamme, tätä "Ilmalaiva Zulamithia", sanoi Salmensuu, —
on mennyt niin, että saamme ottaa uuden painoksen.

— Roskaa, näin meidän kesken, sanoi Gunilla-rouva — mutta sehän se on
tuottavinta... Yhtä asiaa minä olen monesti ajatellut: eikö johtajan,
tohtori Pitkäsen kuitenkin joskus määräajalla pitäisi olla tavattavana
siellä toimistossa...?

— Niin, riensi Salmensuu vastaamaan, — olemme kyllä koettaneet
järjestää asiaa, mutta se on vaikeaa. Hänellä on aina niin paljon työtä
ja...

— Ja, tarttui Leo Teräs reippaasti keskustelun lankaan, — kyllähän me
kahteen mieheen hoidamme lafkan. Sehän järjestettiin alun pitäen niin,
että tohtori Pitkänen antaa vain nimensä...

Hän vaikeni, sillä vanhan rouvan silmä välähti, kun hän katsahti
nuorukaiseen. Maisteri Salmensuu riensi täyttämään kiusallista pientä
hiljaisuutta.

— Kyllä me koetamme parhaamme, rakas mummo...

— No niin, no niin, sanoi isoäiti ja laski kätensä Runolan kirjallisen
johtajan olalle, — en minä sitä epäile, enkähän minä mitenkään tahdo
maalata paholaista seinälle. Hyvä on, jos selviydytte. Kukaan ei sitä
toivo hartaammin kuin minä.

Hän jätti Runolan herrat ja tuli ryhmään, jossa istui pääasiallisesti
nuoria tyttöjä.

— No May, oletko sinä lukenut liiaksi. Pitää lihoa jouluaikana...
Sylvi, laita vain kuntoon hakupaperisi — olen puhunut rehtorille.
Tietysti ei hän voinut luvata aivan varmasti, mutta toiveita on joka
tapauksessa... No, pikku Liisu, eikö se teatteridemoni vain lähde
sinusta! No niin, no niin, lapsukaiseni, ehkä meidän täytyy yrittää
sitten. Kyllä minä tulen sinun kanssasi... Niin, Gretaseni, et saa
pahastua, minä pelkään vain sinun terveyttäsi. Sairaanhoitajattaren
toimi on hyvin kaunis toimi, mutta se kysyy terveyttä. No niin, no
niin, sinun täytyy odottaa tämä vuosi, ennen kuin pääset kursseille,
mutta voit käyttää hyväksesi tämän vuoden: perehdy taloustoimiin, opi
ompelemaan, opi keittämään ja pesemään... No, ja tämä pikkuinen tuleva
maalaisruustinna! Ajattele nyt, että Kustaa saa niin suuren pitäjän.
Mutta kun on sellaiset jumalanlahjat... Ja pappila kuuluu olevan niin
kaunis. Mutta on se aika matka asemalta: kymmenen peninkulmaa... Tulen,
tulen minä tietysti teitä tervehtimään, jos vain pysyn voimissani.
Ja nytpä minä kerron teille kaikille, mitä minun äitivainajani
kerran sanoi, kun minun sisareni, Mina-täti, meni kihloihin papin
kanssa. "Papin sielunhoito alkaa hänen puolisonsa kautta pappilan
keittiössä..." No Martti, kerropas nyt oikein, millaista siellä
opistossa on.

Hyvin nuori herra, kansanopiston johtaja, nousi ja kävi iloisesti
hymyillen vastaamaan isoäidin kysymyksiin.

— Hyvä siellä olisi, rakas mummo, jollei... jollei olisi pieniä
vastuksia. Kehoittelen juuri tässä tätä Emma-serkkua lähtemään sinne
työtoverikseni...

— Ohoo!

— Niin, rakas mummo, kun siellä on johtajatar, jonka kanssa minä en
mitenkään tule toimeen. Johtokunnan puheenjohtaja on aivan minun
puolellani. Mutta johtajatar on ollut jo viisi vuotta ja... ja...
Mummo, joka ymmärtää kaikki asiat, eikö mummo voisi sanoa, miten minä
saisin Emman sinne hänen sijaansa. Kuinka me tekisimme työtä, Emma ja
minä! Mekös pitäisimme iltamia ja tekisimme iltamaretkiä lähipitäjiin.
Työhön tulisi aivan toinen vauhti...

Gunilla-rouva nauroi ja pudisti päätään.

— Antaa Emman vain rauhassa suorittaa kandidaattinsa...

— Oma rakas mummo, kun setä Alfred sanoo, että minun pitäisi mennä
maalle ja päästä tästä yskästäni... Ja minusta olisi niin hauskaa
tutustua maaseutuun ja kansanopistotyöhön. Eikä Martti missään
tapauksessa ole siellä kuin pari vuotta...

— Mutta lapsikullat, sanoi isoäiti, — kuinka te saatte pois entisen
johtajattaren...?

— Kyllä hän vielä suuttuu, niin että hakee pois. Johtokunnan
puheenjohtajakin on siitä aivan varma. Sellainen vanha, ikävä neiti.

— Hm, sanoi isoäiti, — itsepähän tiedätte. Ajatelkaa kuitenkin, ennen
kuin toimitte.

Setä Alfredia, kirurgian tohtoria, pyydettiin puhelimeen. Hänen täytyi
viipymättä rientää sairaalaan. Hetkinen kosketeltiin sitä vaikeaa
leikkausta, minkä hän pari päivää sitten oli tehnyt. Sitten puheli
Gunilla-rouva lastenlastensa, nuorien rouvien kanssa, joiden lapset
saivat hampaita tai opettelivat lukemaan. Vihdoin hän kiertoretkellään
tuli siihen pieneen kulmahuoneeseen, missä hänen tyttärensä, nykyiset
johtajien ja professorien rouvat kerran olivat puetut morsiamiksi.
Valkea huonekalusto seisoi siellä yksinkertaisena ja tyylipuhtaana, ja
punertava valo lankesi katosta. Hämmästyksekseen tapasi Gunilla-rouva
kultapoikansa, Kuno-tohtorin, sohvassa nuoren naisen rinnalla, joka
ei ollut kukaan muu kuin kunnallisneuvos Ståhlen nuorempi tytär, ja
toisella puolen huonetta puheli Olli Sariola, tanssitaiteilija, suurin
elein niin ikään nuorelle naiselle, joka sattui olemaan kunnallisneuvos
Ståhlen toinen tytär.

Vanha rouva kävi silmänräpäyksessä läpi kaikki, mitä hän oli
kuullut Ståhlen perheestä. Sitten hän ajatteli, miten onnellista
olisi, jos Kuno saataisiin kiinnitetyksi kotilieden ääreen ja
miten turvallista, jos Olli joutuisi naimisiin nuorella iällään.
Gunilla-rouva meni pöytälaatikolle ja oli etsivinään jotakin. Olli
kuvasi kuulijattarelleen tanssin aatteellista sisältöä, tanssin ideaa.
Hän oli harjoittanut opintoja pääasiallisesti Pietarissa ja aikoi panna
pystyyn tanssiopiston. Huoneisto oli jo vuokrattu... Gunilla-rouva
loi katseensa nuoreen neitiin ja päätti ehdottaa hänen äitiään
talousyhdistyksen johtokuntaan. Kuuluivat olevan sivistynyttä väkeä,
kelpo ihmisiä nuo Ståhlet... Kunon puhetta oli näin syrjästä vaikeampi
seurata. Linnuista hän puhui ja tropiikin palmumetsistä. Kuulijatar
istui ääneti. Isoäiti työnsi kolauttaen kiinni pöytälaatikon ja meni
heidän luokseen. Tyttö loi vieraaseen rouvaan aran katseen ja hymyili
kuin pyytäen anteeksi olemassaoloaan. Pian molemmat naiset kuitenkin
kuuntelivat, mitä nuori tiedemies kertoi. Hän kuvasi kaivaustyötä ja
kiihkoa, millä seurataan jokaista lapionliikahdusta. Mikä juhlallinen
tunne valtaakaan mielen, kun ase maan povessa kalahtaa ja silmien eteen
alkaa paljastua temppelinpääty tai veistokuva! Alussa oli hän elänyt
sellaisessa kuumeessa, ettei malttanut odottaa, vaan tarttui omin käsin
lapioon ja kaivoi auringon noususta auringon laskuun.

Tytön kasvoille oli laskeutunut se arkaileva punastus, millä nuoren
tytön aina sallitaan salata onnea, jonka hänen eteensä sytytetty
rakkauden suitsutusuhri hänelle tuottaa. Otteli Ståhlen huulet
avautuivat ja sulkeutuivat, ikään kuin hän olisi juonut jostakin
maljasta, jota näkymätön käsi silloin tällöin toi hänen huulilleen..
Hänen silmänsä kiittivät kosteina joka sanasta, joka hänelle
lausuttiin, niinkuin kukkanen kiittää kasteesta, joka lankeaa sen
lehdelle. Gunilla-rouva ei enää katsellut kultapoikaansa, vaan Otteli
Ståhlea, ja äkkiä laski hän kätensä tytön tanakalle käsivarrelle.
Tyttö käänsi silmäteränsä isoäitiin ja ajattelematta mitä teki, kiersi
hän kätensä hänen kaulaansa. Kunon isoäiti sulki tytön syliinsä ja
silitti hänen hiuksiaan, poskeaan ja valkoista kaulaansa. Sitten hän
silminnähtävästi tyytyväisenä lähti huoneesta.

Otteli Ståhle tunsi sillä hetkellä, että jotakin oli tapahtunut,
että hän ikäänkuin kuului perheeseen ja että isoäiti mielessään oli
siunannut häntä. Hän ei enää ensinkään voinut seurata tohtorin puhetta.
Hänessä liikkui outo onnen- ja pelonsekainen tunne. Tohtorikin vaikeni.
Heille oli molemmille helpotus, kun heitä tultiin hakemaan. Oli kuultu,
että neiti Ståhle lauloi. Hänet talutettiin puoliväkisin soittokoneen
ääreen. Kunnallisneuvoksen pieni Otteli koki ensi kerran, mitä on
yleisön suosion makeus. Yleisö oli haltioissaan. Hän lauloi kaikki
mitä osasi ja sellaistakin mitä ei osannut — yleisö huusi ja vaati
enemmän. Hänelle ojennettiin kukkia, joita ryöstettiin kunniavanhuksen
syntymäpäivävihoista. Tohtori Kuno antoi hänelle ruusun. Otteli hymyili
kuin unessa.

Hyvästi jättäessään suuteli isoäiti häntä, lähetti kotiin terveisiä
ja lupasi pian tulla tervehtimään äitiä. Outo pelko tytön mielessä ei
väistynyt, vaan kasvoi.

Hän heräsi, kun viima kadulla puhalsi läpi vaatteiden ja lumisäröt
lentelivät vasten kasvoja.

— Herää nyt jo, puhui Leo hänen vierellään ja nipisti häntä
käsivarresta. — Kuule, Otteli, sinun täytyy puhua papalle. Papan
täytyy panna Runolaan suurempi summa. Sehän on sulaa järjettömyyttä,
että me tyydymme kuuteen prosenttiin, kun me voimme saada kaksitoista.
Onhan järjettömyyttä uskoa, ettei yritys kannattaisi, kun kaupungin
parhaat liikemiehet ovat sen takana. Salmensuu lupasi vielä kerran
käydä Ruokorannan kimppuun — minun osalleni jäi taivuttaa pappa.
Se se on aika nahjus se Angervoinen. Kustannuttaa meillä kirjoja,
joita ei kukaan osta. Täytyy välttämättä saada se Hornanheimo niistä
kirjoittamaan.

Tytöt astelivat toisiaan vasten painautuneina, hymähtivät jonkin lyhdyn
alla katsahtaen toisiinsa, ja Leon puhe meni heidän korviensa ohi kuin
rataspyörien jyrinä kadulla, joka vasta alkoi peittyä lumeen.

— Hoi, pysähtykää toki, huusi veli ja levitti nauraen käsivartensa
heidän eteensä, sulkien heiltä tien. — Katsokaa toki tuonne. Osaatteko
lukea? "Kustannusosakeyhtiö Runola" — katsokaa toki, miten komeasti
kirjoitus juoksee ympäri nurkan. Angervoinen, se aasi, olisi tahtonut
fraktuuraa, meidän täytyi Salmensuun kanssa käyttää kaikki energiamme
saadaksemme antikvan. Kyllä hän on mahdoton johtokunnassa, kyllä hänet
täytyy saada pois tavalla tai toisella... No, katsokaa nyt, eikös ole
ovikin komea...

Tytöt näkivät kauniin, uuden kivimuurin ja tutun oven, josta he niin
monta kertaa olivat menneet ulos ja sisään. Suuressa kulmaikkunassa,
jonka yläpuolella sana "Runola" oli luettavana, nähtiin ruudussa
kiiltävä täplä, jonka yksityiskohtia oli mahdoton kuitenkin pimeällä
erottaa. Se oli uuden osakeyhtiön merkki: Väinämöinen, päässä tuttu
lakki, jaloissa pauloilla kiinni sidotut virsut. Merkki oli tohtori
Angervoisen keksimä, taiteilija oli hänen neuvojensa mukaan tehnyt sen.

— Se vanha aasi, sanoi Leo, ajatellen tohtori Angervoista ja rupesi
viheltämään isänsä lempilaulua: Kaunis, kirkas nyt on aamu. — Tuo
naurettava Väinämöinen on hänen syynsä. Kannel olisi sittenkin ollut
parempi. Se vanha aasi!

Kotiin päästyä koettivat he hiipiä huoneisiinsa, niin etteivät
vanhemmat heräisi, mutta sekä isä että äiti olivat valveilla.
Istuen kunnallisneuvoksen vuoteen laidalla tytöt kertoivat illan
vaikutelmista, ottaen sanat toistensa suusta.

Oli ollut niin hauskaa, ettei koskaan... Ei, ei tanssittu, eikä ollut
illallista, ainoastaan teetä, hedelmiä ja voileipiä. Mutta kuitenkin
oli ollut äärettömän hauskaa.

— Olkaa nyt hiljaa, että muutkin saavat puhua, koetti Leo keskeyttää.
— Pappa on aina toivonut, että me päästäisiin piireihin — ja nyt
päästään, vieläpä sakeimpaan kermaan ja sakkaan...

— Älä nyt sinä, huusivat tytöt ja luettelivat, keitä Pesässä oli
ollut ja mitä Gunilla-täti oli puhunut — niin, niin, hän oli heidän
lähtiessään ehdottanut lähempää tuttavuutta...

— Pappa saa uskoa, että Sela ja Otteli menevät naimisiin itse tohtori
Svanin ja tanssitaiteilija Sariolan kanssa...

— Jollet sinä...! toruivat tytöt, puhuivat puhumistaan ja uhkasivat
veljeään nyrkit pystyssä.

Papan ja mamman huudahdukset ja kysymykset eivät kuuluneet missään.
Daniel tuli poikain huoneesta, pitkät sääret paljaina, paidan yllä
päällystakki, ja istuutui äitinsä viereen tämän sängyn laidalle. Tytöt
kertoivat, että Pesän kalustuksena oli ollut sellaisia vanhoja peilejä
ja huonekaluja, jollaisia oli myyty Syvälahden huutokaupassa. Johtaja
Sariola oli lähettänyt papalle terveisiä ja luvannut huomenna soittaa.
Ei, maisteri Bernhard ei ollut, Gunilla-täti ei tunnu pitävän hänestä.

— Ja Otteli lauloi, keskeytti taasen Leo, — ja kaikki olivat hänet
syödä... Minusta se meni mukiin, mutta joku herroista sanoi: ei tytöllä
ole ääntä eikä korvaa, mutta korea hän on!

Otteli punastui kaulaa myöten.

— Kuka se oli? sanoi hän. — Mitä ne sitten tahtoivat minua laulamaan.
Minä en mitenkään olisi... Se oli hävytöntä... Kuka se oli, sinun
täytyy sanoa... Mitä ne sitten taputtivat käsiään ja toivat kukkia
ja... ja...

Otteli itki.

— Älä nyt viitsi, lohdutteli sisar. — Hyvin se meni.

— Ja Selasta tehdään väkisinkin tanssijatar ja rouva Sariola lisäksi,
tanssitaiteilijan rouva, kertoi Leo. — He haaveilivat kaiken
iltaa Pesän morsiuskamarissa... no, nämä molemmat papan tyttäret
ihailijoineen. Ja Gunilla-rouva kävi silloin tällöin valvomassa, että
kaikki tapahtui säännöllisesti ja säädyllisesti...

— Sinä olet inhottava! huusi Sela. Sinusta on tullut katupoika... Sinun
kanssasi on mahdoton enää olla...!

Leo jäi tyttöjen lähdettyä puhumaan isänsä kanssa.

Sinä yönä nukkuivat kunnallisneuvoksen talossa ainoastaan pojat. Sekä
vanhemmat että tyttäret valvoivat.

Olisivatpa Sela ja Otteli Ståhle nyt ymmärtäneet onnensa. Itse
Gunilla-rouvan tyttärenpojat olivat heihin vakavasti rakastuneet. Sekä
nuori tohtori että tanssitaiteilija näyttivät selvästi tarkoituksensa.
He alkoivat käydä talossa ja he lähettelivät kukkia. He pyysivät
sydämensä valittuja sekä teatteriin että ajelemaan autolla. Selaa
huvitti ja mairitteli, Otteli pelkäsi. Mitä? Vanhemmat odottivat
iloisessa jännityksessä.

Sattui sitten aamu sen yön jälkeen, jolloin yhdeksät yrtit olivat
olleet Sela Ståhlen pään alla. Ei ollut mikään juhlapäivä eikä tyttö
ollut missään ihmeellisessä tai eriskummallisessa paikassakaan. Hän oli
kotona ja siellä vallitsi tavallinen arki, kun veli, Leo, toi hänen
eteensä aivan vieraan herran ja käski häntä toimittamaan kahvia. Vieras
esiintyi hyvin ulkomaalaisissa pukimissa, hänen sormessaan oli leveä
sormus, joka ei kiiltänyt ja jonka kannassa oli pääkallo. Nuori herra
kumarsi, suuteli Selan kättä ja sitaisi syrjään hiukset, jotka olivat
valahtaneet otsalle.

— Runoilija Matti Lohipato.

Ottelille koitti yhdeksäin yrttien aamu hiukan myöhemmin.

Maisteri Aarne Ruokoranta oli kaiken syksyä katsellut kunnallisneuvos
Ståhlen tyttäriä ja havainnut heidät molemmat suloisiksi. He olivat
panneet hänet ajattelemaan, kuinka olisi, jos heittäisi nämä
nuorenmiehenpäivät ja rupeaisi johonkin vakinaiseen työhön, liittyisi
esimerkiksi Maan Äidin toimitukseen, johon häntä monesti oli tahdottu.
Pitkään aikaan ei hän voinut päättää, kumpiko neiti Ståhle oikeastaan
oli hänelle myötämielisempi, mutta kerran teatterissa hänelle selvisi,
että se punainen oli hänen makunsa mukainen, hän eikä kukaan muu.
Ruokoranta kiikaroi häntä kaiken iltaa, niin että se herätti yleistä
huomiota, ettei sanoisi pahennusta. Herkullinen hän oli vihertävässä,
avokaulaisessa puvussaan, jokin halpa hely hiuksissa. Saada timanttinen
diadeemi noihin hiuksiin — kautta Pluton, se näky oli jumalia varten.
Ruokoranta ei koko yöhön ajatellut muuta kuin kosteaa katsetta
ruskeissa silmissä ja niskaa, jonka rehevä kaarevuus toi mieleen
Rafaelin tutut madonnat. Estetiikan maisterin uusi tunne oli niin oudon
yksinkertainen, että se teki hänet poikaseksi. Hänen mieleensäkään ei
johtunut ryöstää tyttöä, ottaa hänet kadulla hämärissä syliinsä, nostaa
hänet autoon ja kiidättää pois — mikä hänen periaatteensa mukaan oli
ainoa oikea tapa kohdella naista. Hän tiesi sitä paitsi kokemuksesta,
että tämä tapa vei perille: nainen rakastui ehdottomasti sen voiman
edessä, mikä hänet oli lannistanut. Mutta Otteli Ståhleen nähden
Ruokoranta punoi pauloja ja suunnitteli sotajuonia.

Hän läksi Runolaan tapaamaan veljeä, Leo Terästä, tarjoutui itse
puolestaan ottamaan osakkeita kymmenellä tuhannella markalla ja lupasi
koettaa vaikuttaa isäänsä. Hän tunsi kyllä, luvatessaan käydä isänsä
kimppuun, tekevänsä jotakin huonoa — olivathan he isän kanssa sanoneet
toisilleen hyvästi ikään kuin olisivat kuolleet. Mutta nainen oli
kuin olikin saanut hänet valtoihinsa: naisen tähden oli hän valmis
rikkomaan sopimuksensa ja pyytämään isältään rahaa Runolaan, jonka
kumoonmenosta hän itse puolestaan oli varma. Ehkei kuitenkaan nainen
aivan yksin ollut tässä vaikuttavana tekijänä. Sitten jäähyväisten oli
Suur-Kaupungin "hienoimpaan herraan" tullut omituinen tunne, miltei
hellyys isään.

Runolan nuori apulaisjohtaja salasi huonosti iloaan rikkaan ukko
Säfstrandin pojan, maisteri Ruokorannan käynnin johdosta. Hänen
kohteliaisuutensa lähenteli nöyryyttä ja tuli vastenmielisen
tuttavalliseksi, kun hän ehdotti, että mentäisiin Minervaan istumaan.
Mutta sittenpähän sidottaisiin solmu tytön perheen kanssa lujaksi,
ajatteli Ruokoranta.

Minervassa syntyi ilo ja riemu, kun Teräs ja Ruokoranta tulivat. Tuttu
seura oli koolla ja tutut järjettömyydet toistettiin. Kun Angervoinen
kuuli, että Ruokoranta oli luvannut taivuttaa isänsä panemaan Runolaan
kymmenen tuhatta, piti hän puheen Ruokorannalle. Riti-Rati katui
nalkutuksia, joita järjestelmällisesti oli viime aikoina kyhännyt
Maan Äitiin, ja lupasi kirjoittaa oikein kauniisti ukko Sanfridista.
Lohipato löi lysyyn Salmensuun silinterin ja vaati romaanistaan kolmea
tuhatta markkaa, koska Runola nyt saisi näin paljon rahaa. Kun hänelle
lopulta vakavasti täytyi huomauttaa, että hän jo oli nostanut koko
palkkion, kaksi tuhatta, mikä palkkio lisäksi oli hyvin runsas, rupesi
Lohipato riitelemään, tehden koko seurustelun suorastaan mahdottomaksi.
Sopu palasi kuitenkin, kun Ruokoranta tilasi meukovia ja käski katsoa,
että sitä tuli runsaasti. Angervoinen toi nyt toisesta päästä salia
pöytään pari nuorta kirjailijaa, nimittäin Onni Kotkan ja Toivo
Ruosteen. He olivat Runolan kirjailijoita ja Teräs lyöttäytyi heti
heidän kanssaan keskustelemaan. Tohtori piti puheen kansalliselle
Diogeneelle, Sanfrid Säfstrandille. Juotiin kansallisen Diogeneen malja.

Kaksi päivää myöhemmin istui Ruokoranta ajurin reessä, järjestäessään
lainaa, jonka hän otti ostaakseen osakkeita kauniin Otteli Ståhlen
veljeltä. Koronkiskurieukko oli kuin jostakin Dostojevskin romaanista
peräisin ja mieluummin olisi lainanottaja kohdellut häntä samalla
tavalla kuin mainitun kirjailijan sankarit kohtelivat nylkyreitään.
Joka tapauksessa hänellä noiden parin päivän perästä oli käsissä
luvattu summa, jos kohta siitä oli mennyt huikea korko. Jäljellä oli
vielä retki isän luo. Tuntui sekä helpolta että vaikealta.

Ajuri pysähtyi tutun, luhistuvan portin eteen. Ruokoranta maksoi ja
viskasi savuavan sikarinpätkän lumeen. Tie kadulta pihamaalle oli
niin tukossa, että nuori mies tuli ajatelleeksi isänsä mahdollisesti
kuolleen. Hänessä sävähti, kun hän sitä ajatteli. Portailta johtivat
kuitenkin koiran jäljet avaran piha-alueen toiseen päähän ja taasen
takaisin portaille. Ulkohuonerakennusten mustat ovet, viisi luvultaan,
olivat lukossa ja tuijottivat rinnan pihamaalle. Se ei todistanut
mitään, ne olivat kauan tuijottaneet samalla tavalla. Polvia myöten
kahlaten lumessa isänsä ainoa poika kulki kaivon ja tikapuiden ohitse
portaille. Nainen oli toki tehnyt hänet hulluksi! Hän ei kunnioittanut
omaa lupaustaan eikä isänsä tahtoa: tässä hän tuli ja valmistautui
koputtamaan oveen. Outo liikutus yritti ottaa hänet valtoihinsa. Hän
muisti hyvin hämärästi kuvan varhaisimmasta lapsuudestaan: tuolla
puiden alla oli istunut kaunis nainen, pukeutuneena siniseen pukuun,
ja hän, Aarne, oli leikkinyt hiekassa. Nainen oli hänen äitinsä. Hän
ei muistanut hänestä mitään muuta, mutta tämä kuva oli kesäinen ja
valoisa, joskin niin utuinen, että se, kun sitä rupesi ajattelemaan,
hukkui ikään kuin taivaan sineen. Muistot myöhemmiltä ajoilta olivat
kovat ja karkeat. Kuinka monta kertaa poika nauraen ja pilkaten
oli paiskannut kiinni kotinsa oven ja kuinka monta kertaa hän oli
potkaissut siihen, sen sijaan että olisi pyytänyt päästä sisään! Isä
oli hävittänyt soittokellon, mikäs siinä auttoi muu kuin kova kovaa
vastaan. Toki isän ja pojan viime kohtaus oli ollut sovinnollinen.
Aarne oli vieläkin näkevinään pohjattoman surun isän katseessa, kun hän
sanoi hänelle: kuolemaan asti. Hän käytti näitä sanoja samassa mielessä
kuin ihmiset käyttävät sanoja "näkemiin asti". Haudan lepo oli todella
jo laskeutunut heidän välilleen — ja nyt rikkoi poika sen.

Koira rupesi haukkumaan ja vanhan Bellan tutut, mustan- ja
valkeankirjavat, itkettyneet kasvot ilmestyivät ikkunaan vasemmalla.

Poika koputti.

— Avatkaa... Elättekö te, isä...? Minulla on tärkeää puhuttavaa, minä
menen heti... Kuinka te voitte? Isä! Isä!

Hän jyskytti ovea ja koira haukkui. Hän kahlasi hankeen ja heitti lunta
isän makuuhuoneen ikkunaan. Hän palasi portaille ja jyskytti taasen
ovea. Tämä oli toki kohtuutonta, isän piti tietää, ettei hän tullut
syyttä suotta.

— Minä särjen oven, jollette avaa!

Hän potkaisi jo laudoitukseen. Silloin läheni koiranhaukunta, lukko
sisäpuolella väännettiin auki ja isän tutut, nopeat askeleet kuuluivat
narisevilla permantopalkeilla.

— Isä!

Poika odotti ja kuunteli.

— Niniven lapsi, puhui vihdoin oven takaa se väsynyt ääni, jonka poika
tunsi jäähyväiskohtauksesta, — minkä tähden sinä tulet takaisin?

— Isä... päästäkää sisään. Minulla on tärkeää puhumista...

— Niniven lapsi, me olemme jo kuolleet toisillemme...

— Isä, päästäkää...

Silloin muuttui ääni siksi kovaksi ja leppymättömäksi, jonka poika niin
hyvin tunsi koko nuoruutensa ajoilta.

— Mene Niniveen, mihin sinä kuulut, ja jätä kuolleet rauhaan.

Vanhuksen askeleet etenivät, peruuttamattomasti, lukot sisäpuolella
kiertyivät kiinni ja koira lakkasi haukkumasta.

Nuori mies työnsi lakin niskaansa ja varustautui särkemään ovea. Hän
oli silmittömästi suuttunut. Samassa huomasi hän portilla poliisin
kuuromykän pojan ja ymmärsi, että oli turhaa taistella ukkoa vastaan.
Poliisin kuuromykkä, vähämielinen poika oli viime vuosina ollut isän
ainoana apulaisena. Aarne tunsi mykän merkkikielen ja jäi puhumaan
pojan kanssa.

Hän sai tietää, että kauppias nyt oli jalkeilla ja että hän kirjoitteli
numeroita ja jotain muutakin. Insinööri oli käynyt talossa pari kertaa
samalla viikolla. Aarne-herran huoneessa ei enää ollut mitään kalustoa,
sängynkin oli kauppias hakannut polttopuiksi.

Maisteri Ruokoranta pisti rahan pojan kouraan, sytytti savukkeen ja
läksi.

Vielä samana päivänä meni hän tapaamaan Leo Terästä ja hänet esitettiin
Ottelille.

Pian olivat heidän ensi suudelmansa vaihdetut. Heille alkoi hullun ja
hekumallisen rakkauden aika.

Sulhanen toi morsiamelleen sädehtivän diadeemin, kalliita kankaita,
hajuvesiä ja kukkasia. Nainen kulki kuin juopumuksen vallassa aamusta
iltaan ja illasta yöhön. Hänelle ei enää ollut isää eikä äitiä, ei
sisarta eikä menneisyyttä. Ei hänelle myöskään ollut tulevaisuutta,
hänelle oli vain odotus ja odotuksen täyttyminen. Hän ei kysynyt aikaa
eikä paikkaa. Oli tyhjyys silloin, kun hän oli yksin, oli kylläisyys
silloin, kun huulet koskettivat armaita huulia.

Vanhemmat seurasivat ymmällä tyttäriensä uudenaikaisia kihlauksia,
joita he eivät käsittäneet. Varsinkin oli äiti huolissaan. Hän syytti
itseään kasvatuksesta, jonka oli tyttärilleen antanut. Siitä oli
nähtävästi puuttunut kuri ja vakavuus. Hän ei ollut tietänyt, mikä
kevytmielisyyden itu hänen lapsissaan asui. Kunnallisneuvos koetti
selittää, että ajat olivat muuttuneet: mikä heidän nuoruudessaan
katsottiin sopimattomaksi, oli nykyajan nuorille varsin sopivaa. Mutta
kunnallisneuvoksen selitykset eivät vakuuttaneet, sillä hän ei itsekään
uskonut niihin. Poissa olivat unelmat yhteiskunnallista arvonantoa
nauttivista, varakkaista kodeista. Vanhemmat vain toivoivat, että pappi
olisi sanonut aamenensa, jotta luvaton olisi tullut luvalliseksi.
Äiti vietti vapaahetkensä polvillaan pienessä huoneessaan. Hän oli
tottunut rukoilemaan polvillaan ja hänen rukouksensa oli hätääntyneempi
kuin milloinkaan. Mitä oli hänen pienistä tyttäristään tullut,
maalaislapsista, joiden kädet hän oli liittänyt yhteen illoin ja
jotka kotikirkossa olivat uudistaneet kasteensa hiton kyynelillä ja
vannotuksilla?

Sela kuitenkin noudatti joitakin muotoja. Hän kärsi puhuttavan kanssaan
ja rupesi valmistamaan myötäjäisiään. Otteli tuli tuskin yöksi kotiin,
hän vietti päivän sulhasensa komeassa nuorenmiehenkodissa ja karkotti
naurulla, itkulla tai suuttumuksella luotaan kaikki kysymykset. Hän
ei enää vaihtanut vanhempiensa kanssa sanaa muusta kuin ilmasta,
ruuasta tai juomasta. Jos häneltä ruvettiin kysymään, mikä hänen oli,
miksi hän oli niin muuttunut tai milloin hän aikoi naimisiin, niin
turvautui hän, kuten sanottu, nauruun tai kyyneliin. Ei hän ollut
muuttunut, hän oli tietysti vain onnellinen! Selalle tuli sulhasensa
kanssa erimielisyyksiä, kuten muillekin morsiamille. He riitaantuivat
heti kihloihin jouduttuaan Lohipadon uudesta kirjasta, josta ei
Sela pitänyt ja josta hän vaatimalla vaati pois joitakin paikkoja.
Heille oli jo silloin tulemaisillaan ero. Sela iloitsi, kun julkinen
arvostelu oli samaa mieltä hänen kanssaan, ja ryhtyi siitä lähtien
Lohipatoa kasvattamaan. Sulhanen suututti Selaa antamalla hänen
odottaa sovituissa kohtauspaikoissa, joskus ollen kokonaan tulematta.
He riitelivät, mutta sopivat taasen ja olivat iloiset ja onnelliset.
Lohipato oli pari kertaa koko lailla juonut tullessaan morsiantaan
tervehtimään — onneksi ei Sela sitä huomannut. Isä ei pitänyt pitkistä
kihlauksista, hän oli heti sanonut sen molemmille nuorille pareille, ja
Sela ja hänen sulhasensa alkoivatkin katsoa itselleen huoneistoa.

Vanhemmat aavistivat, että heidän pieni Ottelinsa oli pahojen puheiden
esineenä kaupungilla, ja tunsivatkin sen liikkuessaan ulkona.
Kunnallisneuvos kuuli suorastaan rumaa leikinlaskua ja sekä mahdollisia
että mahdottomia juoruja. Mutta hän vastasi kaikkeen sanomalla, että he
heti menevät naimisiin, ja pääsi rauhaan.

Toki Ruokoranta kuitenkin hoiti asiansa, kunnallisneuvos ei ollut
missään raha-asioissa hänen kanssaan, mutta Lohipato maksatti
vekseleitään ja tarvitsi muutenkin rahaa.

— Parempi olisi ollut, ettei kaunis Otteliana olisi nähnyt Sanfrid
Säfstrandin poikaa, sanoi maisteri Bernhard kunnallisneuvokselle. —
Tämä ei pääty hyvästi, muista minun sanoneeni.

— Sano muuta, Bennu-poika, vaikeroi kunnallisneuvos. — Minkä niiden
nuorten sydämelle voi! Kyllä Aarne kuitenkin rakastaa Ottelia. Näkisit,
miten hän on hänet koristanut.

— Onhan se nähty. Teatterissa kun on pimeä, valaisevat Ruokorannan
morsiamen jalokivet — niin sanotaan.

— Sanotaanko?

Kunnallisneuvos ei voinut kieltää, että tämä oli hänelle mieleen.

— Mutta, sanoi maisteri Bernhard ja katseli kunnallisneuvokseen, toinen
silmä raolla, — jos nyt tulisi jotakin... jotakin nuorten väliin,
niin... suoraan sanoen, se olisi vain onneksi molemmille. Otteliana voi
ruveta laulamaan, sellaisella tytöllä on menestystä missä vain.

— Me olemme mamman kanssa olleet hyvin huolissamme, sanoi
kunnallisneuvos, — mutta toivomme toki, että he menevät naimisiin. Ja
ehkä rakkautta riittää, ja ainahan Aarne elättää vaimonsa. Eihän ukko
voi ottaa miljooniaan hautaan. Minä olisin niin tahtonut, että Aarne
olisi vienyt Ottelin ukon luo, mutta ei hän ole sitä tehnyt. On nekin
välit isän ja pojan kesken!

       *       *       *       *       *

Eräänä yönä ei Ottelia ensinkään kuulunut kotiin. Sela huomasi
aamuyöstä, että hänen vuoteensa oli tyhjä, ja rupesi kuuntelemaan
liikettä huoneista tai kaduilta. Hetken kuluttua hän nousi,
tähyilläkseen ikkunasta. Joka lähenevää rekeä, joka lähenevää
jalankulkijaa hän odotti. Muuan tuli alas katua ja heidän ovelleen: se
oli isä. Sela puki vaatetta ylleen ja meni eteiseen vastaan.

— Älä siinä hulluttele, sanoi kunnallisneuvos, — ei ole ensinkään niin
myöhäistä.

Isä oli juonut ja tahtoi nopeasti päästä tyttärensä näkyvistä. Selan
teki mieli kysyä, oliko isä nähnyt Mattia, mutta isä oli jo sulkenut
oven.

Sela ei saanut unta ja odotti taasen. Leo, seurassaan joku herra,
läheni nyt vuorostaan kodin ovea. He puhelivat ja nauroivat. Odotuksen
hetket kävivät Selalle pitkiksi ja hän aikoi jo avata ikkunan. Vihdoin
viimein Leo tuli. Hänkin tahtoi päästä sisarestaan eroon ja vastasi
vältellen kuten isä. Sela ei päästänyt häntä.

— Jotakin on tapahtunut, minä tunnen sen, väitti hän, itku äänessä.

Leo vastasi:

— Kyllä he hoitavat asiansa — antaa heidän olla! Kun Sela tuli
huoneeseensa, istuutui hän vuoteen laidalle ja itki. Hänelle kävi
äkkiä selväksi, miten heidän kaikkien elämä oli muuttunut. Mitä
tapahtuisikaan lopuksi? Näin lyhyessä ajassa — miten tämä oli
mahdollista? Mitä tapahtuisikaan lopuksi?

Kun jo oli niin aamu, että ihmiset alkoivat liikkua kadulla, meni hän
ruokasaliin ja tapasi äitinsä täysissä vaatteissa. Äiti istui, kuten
ennen Syvälahdessa, sukankutimensa ääressä, edessään kahvipannu ja
raamattu. Hän ei pelästynyt niin pahasti kuin Sela oli odottanut. He
joivat yhdessä kahvin ja neuvottelivat. Tulivat siihen johtopäätökseen,
että oli parasta lähteä Aarne Ruokorannan asuntoon kysymään häneltä.
He koettivat herättää Leoa, mutta Leo ei ottanut herätäkseen. Daniel,
jolla ei sinä aamuna sattunut olemaan tuntia koulussa, sen sijaan läksi
sisaren kanssa.

He astelivat ääneti aamupakkasessa ja tulivat asianomaiselle kadulle.

— Mutta jos he vielä ovat automatkallaan, sanoi Daniel äkkiä.

— Automatkalla? Koska he sitten ovat menneet?

— Eilen. Minä näin. Ottelilla oli jonkun toisen turkki, tuskin olisin
tuntenut.

— Ja sen sinä sanot nyt vasta.

— En minä muistanut.

Turhaan he soittivat kelloa, Aarne Ruokorannan asuntoon he eivät
päässeet. Talossa tiedettiin, että maisterin oli tapana nukkua hyvin
kauan, siivoojattaren oli lupa tulla vasta yhdeltä. Uutimet ikkunoissa
kadun puolella olivat alhaalla. Todennäköisesti ei ketään ollut kotona?

— Mutta tunsitko sinä varmaan Ottelin?

— Enkö minä nyt tuntisi Ottelia! sanoi poika loukkaantuneena.

— Mutta mikseivät he sitten ole soittaneet kotiin? Pitävät ihmisiä
tällaisessa pelossa.

Rauhoittuneempina tulivat he kuitenkin takaisin ja kertoivat, että
Otteli ja Aarne olivat automatkalla.

Odotettiin iltaan — ei mitään kuulunut. Kunnallisneuvos ja Leo, joille
ei äiti ollut maininnut mitään pelostaan, läksivät kokouksiinsa, kuten
tavallisesti. Lohipato tuli hakemaan morsiantaan kävelemään. Äiti ja
Daniel jäivät kahden ruokasaliin. Danielilla oli pää täynnä Vikbergin
suunnitelmia, Talitiaisen ahdistelua kun yhä jatkui. Lisäksi hänen oli
uni. Mutta hän oli niin tottunut seurustelemaan äitinsä kanssa, ettei
hänen mieleensäkään johtunut jättää häntä yksin, kun hän näki äitinsä
olevan levottoman.

— Lukisitko jotakin mammalle.

Se oli tuttu pyyntö, äiti toisti sen aina, kun häntä jokin painoi.
Daniel nouti kirjan. Hän haukotteli niin, että leukapielet
narahtelivat, kun hän istui kattolampun alle. Mutta kun hän avasi
kirjan, tuli hänen eteensä tämä kohta:

"Ja Herran sana tuli Joonalle, Amittain pojalle, sanoen: 'Nouse, mene
Niniveen, siihen suureen kaupunkiin, ja saarnaa sitä vastaan; sillä
heidän pahuutensa on tullut minun kasvojeni eteen.' Ja Joona nousi
paetakseen Tarsikseen Herran kasvojen edestä. Ja hän meni alas Joppeen
ja tapasi laivan, joka kulki Tarsikseen; ja hän maksoi kuljetuspalkan
ja astui siihen mennäkseen heidän kanssansa Tarsikseen Herran kasvoja
pakoon. Mutta Herra lähetti ankaran tuulen merelle..."

Sela ja Matti palasivat. Daniel kuuli äidin pyytävän Mattia juomaan
teetä. Matti ei olisi tahtonut tulla sisään enää, mutta tuli lopulta.
Daniel luki itsekseen eteenpäin. Ei milloinkaan kirja, josta hän usein
oli lukenut äidilleen, ollut tehnyt häneen tällaista vaikutusta.
Oli kuin hän yhtäkkiä olisi nähnyt laivan taistelevan tuulessa ja
matkustavaisten hengenhädässä huutavan Jumalan puoleen. Kukin huusi
omansa puoleen. Ainoastaan Joona, joka oli lähtenyt Jumalaansa pakoon,
nukkui. Hän makasi alhaalla laivan ruumassa, käsivarsi päänsä alla ja
kuorsasi, vaikka laiva kiikkui ja huojui ja ryski joka liitteessä,
hajoamaisillaan. Poika näki kaikki elävästi. Joonalla oli ruskeat
vaatteet ja pitkä, musta parta...

— Oletko sinä varma, että ne olivat Aarne ja Otteli, jotka sinä näit
autossa? kysyi Matti hänen edessään.

Daniel liikahti ikään kuin hän olisi ollut Joona, jota merimiehet
herättelivät. Tuleva lanko ravisteli häntä olkapäästä ja uudisti
kysymyksensä.

— Olen.

— Mutta kun ei Ottelilla ole turkkia, sanoi vuorostaan Sela.

— Hänellä oli valkoinen, suuri turkinkaulus.

— Tiedäthän sinä, ettei Ottelilla ole...

— Hänen tukkansa oli irtautunut tuulessa, tai siinä kun he ajoivat
niin nopeaan. Otteli mätti hiuksia lakkiinsa. Minä näin hänen vihreän
samettihihansa ja hiukset, jotka olivat punaiset. He ajoivat tästä ohi.
Otteli katsoi ikkunoihin. Hän ei nähnyt minua — minä... minä...

Daniel oli ollut heittämässä puita vajaan. Isä oli kuitenkin
kieltänyt häntä auttamasta palvelijoiden tehtävissä. Sela ja Matti
eivät huomanneet saaneensa häntä kiinni luvattomasta työstä. Ottelin
katoaminen täytti kokonaan heidän ajatuksensa.

— Varmaan on tapahtunut onnettomuus.

Kaikki kiihtyivät, puhelivat sekavasti ja ääneen ja ryhtyivät vihdoin
soittamaan poliisille.

Daniel oli niin kiintynyt kertomukseen, ettei hän voinut heittää kirjaa
kädestään. Hänen ei enää ollut uni. Hän pakeni äitinsä huoneeseen,
saadakseen olla rauhassa, ja luki.

"— Mutta Ninive oli Jumalan suuri kaupunki, kolmen päivämatkan
suuruinen. Ja Joona alkoi kävellä kaupunkia yhden päivän matkan ja
saarnasi sanoen: vielä on neljäkymmentä päivää, sitten Ninive hukkuu..."

Outo liikutus valtasi pojan. Kun hän oli lukenut Joonan kirjan loppuun,
lankesi hän polvilleen siihen, missä äidin oli tapana polvistua,
ja purskahti itkuun. Kauhea syy painoi häntä. Tekivätkö he väärin
Talitiaiselle? Hän oli monta kertaa ollut purskahtamaisillaan itkuun.
Mitä hän sille voi, että hän oli mamsseli eikä mies.

Yhtäkkiä Daniel huomasi äidin polvillaan vähän matkan päässä. Äiti ei
itkenyt, ainoastaan rukoili hiljaa.

— Kaikki on Jumalan kädessä, sanoi hän vihdoin ja nousi ylös.

Daniel muisti Ottelin ja ymmärsi äidin tarkoittavan onnettomuutta.
Daniel oli levoton jostakin toisesta syystä. Olisiko Vikberg voinut
erehtyä, eikö olisi ollut oikeutta kiusata Talitiaista? Mutta mitä hän
puki ylleen sellaisia vaatteita!

Kun eivät Aarne ja Otteli vielä toisenakaan päivänä olleet tulleet,
pantiin poliisi liikkeelle. Kunnallisneuvos, joka oli suuttunut
siitä, että asia näin myöhään ilmoitettiin hänelle, soitti lisäksi
sanomalehdentoimituksiin kuulostellakseen, olisiko tullut tietoa
auto-onnettomuudesta, ja meni vihdoin poliisimestarin puheille.
Siivoojattaren avulla, joka tavattiin lämmittämässä Ruokorannan
asuntoa, päästiin hänen huoneisiinsa ja tavattiin siellä naisen
kalossit, jotka tunnettiin Ottelin omiksi, sekä toinen, nähtävästi
jostakin myymälästä lähetetty käärö, sisältävä autoiluhuiveja, toinen
sisältävä kintaita.

Automatka oli siis selvä. Poliisilta saatiin lisäksi tietää, että
suuri, tummansininen auto, jossa oli istunut pitkä vaalea herra ja
valkoturkkinen, punatukkainen nainen, oli toissailtana nähty lähtevän
kaupungista.

Koko kaupunki tiesi sulhasen ja morsiamen huviretkestä. Kukaan ei
uskonut onnettomuuteen, paitsi omaiset.

— Hääretki, sanottiin. — Häät tulevat perästäpäin.

Talon naiset valvoivat kolmannen yön ja ottivat peläten käsiinsä
aamulehdet, etsien uutista, jonka heidän mielestään täytyi tulla. Mutta
sitä ei ollut. Ei myöskään poliisi eivätkä sanomalehdentoimitukset
olleet saaneet mitään tietoja.

Illansuussa, kun äiti ja Daniel istuivat ruokasalissa, tuli Ruokoranta.

— Saisinko minä puhua rouva Ståhlen kanssa, sanoi hän Danielille, joka
avasi oven.

— Onko Otteli kuollut? kysyi Daniel.

— Kyllä hän elää.

— Missä hän on?

Äiti ja Ottelin sulhanen menivät kahden saliin. Daniel näki ruokasalin
ikkunasta Ruokorannan auton kadulla oven edessä.

— Otteli elää... ei ole tapahtunut mitään onnettomuutta... hän on
hotellissa... hän ei tahtonut tulla kotiin.

— Ei tahtonut tulla kotiin? pääsi äidiltä soinnuttomasti.

— Ei. Hän tulee vasta, kun saa kuulla, että te olette antaneet hänelle
anteeksi... Hän on sillä lailla kasvatettu, että hän tarvitsee
anteeksiantoa.

— Herra Jumala, mitä on tapahtunut?

— Mitä? Se minkä piti tapahtua. Otteli saa kertoa... mitä tahtoo.

— Mitä sinä olet tehnyt meidän lapsellemme? Sinä olet velvollinen...

— Rouva Ståhle, te olette hyvä ihminen ja jumalaapelkääväinen ihminen.
Kysykää jumalaltanne, miksi hän loi miehen ja vaimon... Me olemme,
teidän tyttärenne ja minä, kolmessa päivässä eläneet läpi sellaisen
onnen, että siitä olisi riittänyt säästäväisesti eläen koko elinajaksi.
Mutta minä en rakasta säästämistä. Jos minä tunnustaisin synnin
olemassaolon, niin minä sanoisin teille jonkin kauniin anteeksipyynnön
sanan, — jos sillä voisi olla jotakin merkitystä — mutta minä en mitään
kadu. Jos neiti Ståhlen isä tai veli haluavat tapella kanssani, olen
valmis. Sen vielä sanon, että jos tämä nainen olisi ollut minulle
vähemmän rakas...

Äiti piteli kiinni ovenpielestä ja viittasi häntä lähtemään. Ruokoranta
laski pöydälle lipun, missä oli hotellin nimi ja numero. Sitten hän
kumarsi ja läksi.




DANIEL


Daniel Ståhle oli odottamattaan saanut vierustoverikseen luokan
hauskimman pojan, Heikki Vikbergin. Opettajat olivat kauan epäilleet
Vikbergiä vallattomuuden voimakeskukseksi luokkahuoneen perällä, ja
niin hänet siirrettiin aivan opettajan eteen, sen pojan viereen, jota
pidettiin siivoimpana ja hiljaisimpana ja josta luultiin hänen saavan
vähimmin osaveljeä kujeihinsa. Daniel sävähti punaiseksi ilosta, kun
hän kuuli Vikbergin kolisevien askelten likenevän pulpettiaan ja tunsi
hajun hänen vaatteistaan. Eikä Vikberg olisi koko koulusta voinut
löytää uskollisempaa toveria ja kannattajaa. Daniel puolestaan pääsi
Vikbergin uskotuksi ja sai siten erikoisen tärkeyden koko luokalla.
Vikberg oli kuin kenraali ja Ståhle hänen adjutanttinsa. Päätä
pitempänä luokan pisimpiä poikia soveltui Ståhle lisäksi erinäisiin
kurkottamis- ja kiipeämistehtäviin, jotka tuon tuostakin tulivat
kysymykseen, eikä kukaan enää uskaltanut pilkata häntä hänen omituisen
hentoluonteisuutensa ja hajamielisyytensä vuoksi, hän kun oli Vikbergin
ystävä. Hän oli kyllä jo tässäkin koulussa ehtinyt tuntea esimakua
siitä ylenkatseesta, mikä vanhassa koulussa oli tehnyt hänen olonsa
niin tukalaksi. Nyt oli ylenkatse kokonaan poissa, Daniel oli korotettu
arvoon ja kunniaan. Pojat uskoivat hänelle salaisia asioitaan ja
opettajatkin alkoivat epäillä häntä. Kotona huomattiin merkillinen
vilkastuminen perheen nuorimman jäsenen luonteessa ja iloittiin siitä
kaikin puolin.

Aivan erikoisen yhteishengen synnytti luokalla se kujeiden sarja,
joka pantiin toimeen neiti Starkia, uutta ranskankielen opettajatarta
vastaan ja jossa Vikberg näytti suunnittelijan, Ståhle toimeenpanijan
osaa.

Tapahtui esimerkiksi näin.

Talitiainen astuu luokkaan, avaa päiväkirjan ja painuu sen ääreen. Kun
hän nostaa kasvonsa, huomaa hän, että yksi pojista tuijottaa hänen
kenkänsä kärkeen. Hän katsahtaa siihen nyt itse, ei huomaa mitään vikaa
ja aikoo palata työhönsä, kun hän näkee, että toinenkin poika tuijottaa
samaan kohtaan. Hän katsahtaa nyt toistamiseen kengänkärkeensä,
mutta ei yhäkään voi keksiä mitään ihmeellistä, ja luo levottomana
katseensa takaisin luokkaan. Silloin huomaa hän, että koko luokka
tuijottaa samaan kohtaan hänessä, hän valahtaa punaiseksi ja jättää
huoneen. Pojat ovat voittaneet! He vääntelevät naurusta, mutta kukaan
ei saa hiiskahtaakaan, täytyy puhua liikkeiden avulla, siis aivan
ääneti, se kuuluu Vikbergin suunnitelmaan ja kaikki menee pilalle,
jollei sitä noudateta johdonmukaisesti. Ei saa kuiskatakaan. Muutaman
silmänräpäyksen ajan on luokkahuone kuin hullujen vallassa: kaikki
hosuvat, irvistävät, aukovat suitaan ja tekevät mitä erilaisimpia
merkkejä. Vikberg vartioi, seisoen kulmakarvat rypyssä, että kaikki
tapahtuu järjestyksessä, ja kun hän kuulee askelia käytävästä,
komentaa hän suurella käden liikkeellä luokan paikoilleen. Pojat
istuvat kuin kynttilät. Talitiainen astuu, vielä punaisena, mutta jo
rauhoittuneena paikoilleen, huomaa, että luokkakin on rauhallinen ja
käy päivän tehtäviin. Mutta kun kello on tullut puoleen, alkaa peli
uudelleen. Nuori neiti huomaa nyt jonkun pojan tuijottavan nappiin
hänen hameensa käänteessä polven kohdalla. Koko luokka tuijottaa
samaan kohtaan, liikkumattomana, vakavana ja viattomana. Talitiainen
käy tulipunaiseksi, sotkeutuu sanoihinsa ja katsoo luokkaan kuin armoa
anoen. Silmänräpäykseksi kääntyvät katseet Vikbergiin, kysyen, joko
armonaika on koittanut, mutta samassa ne taas hellittämättä naulautuvat
Talitiaisen nappiin. Vasta kun mamsseli on purskahtamaisillaan itkuun,
nostaa Vikberg kättään syhyttääkseen päätään — silloin laukeaa
jännitetty jousi, sillä se on ollut sovittu merkki. Kun Vikberg
toisen kerran nostaa kättään, merkitsee se "victoire" ja vakavina
ja viattomina käyvät pojat vastaamaan Talitiaisen kysymyksiin.
Sillä tunnilla ei enää tapahtunut mitään ja seuraavalla oli rehtori
kuuntelemassa.

Jokin aika kului rauhallisesti. Eräänä päivänä ennen joulua oli
ylimääräinen tunti iltapuolella. Koko koulussa ei tuntunut olevan muita
kuin luokka ja Talitiainen. Vikbergille oli heti, kun ylimääräinen
tunti ilmoitettiin, tullut mieleen suurenmoinen tuuma ja hän oli
rientänyt koululle hiukan ennen muita.

Mustan taulun taakse tehtiin karttapuikon ja nuorien avulla "ihminen".
Eräs pojista lainasi sille yhden kengän, toinen toisen, kolmas lakin,
neljäs takin ja pisin poika antoi housut. Kun Talitiainen tuli
huoneeseen, vallitsi siellä täysi pimeys ja hiiskumaton hiljaisuus.
Talitiaiselta pääsi hempeä "ah!" ja hän kiersi sähkön palamaan: silloin
hän huomasi "ihmisen" ja näytti olevan pyörtymäisillään. Pojat nousivat
viattomina ja vakavina seisomaan, ikään kuin eivät he olisi nähneet
mitään outoa, sekä istuutuivat taas. Mutta Talitiainen juoksi, tapansa
mukaan, huoneesta. Silloin syntyi luokassa kiire. Tulisella nopeudella
korjasi kukin vaatekappaleensa. Kun Talitiainen rehtorin seurassa —
mistä hän taasen lienee saanutkin rehtorin käsiinsä! — astui sisään
ja heti viittasi taulua kohti, ei näkynyt mitään. Hän mahtoi itsekin
luulla nähneensä aaveen, niin noloksi hän kävi. — _Nous avons vaincu,
vous avez vaincu, ils ont vaincu_ kuiskasi Vikberg suurella taidolla,
nimittäin aivan kuulumattomasti.

Tunti kului sitten rauhallisesti. Talitiaisen asemaa luokkaan nähden ei
vastaisuudessa mitenkään parantanut se, että rehtori tavallisesti tuli
hänen tunnilleen.

Eräänä päivänä ilmestyi Talitiainen luokkaan vaaleassa silkkipuserossa,
pitseissä ja koreuksissa. Hiuksetkin olivat käherretyt. Vikbergille
annettiin toimeksi keksiä jotakin oikein tepsivää.

Vikberg vihelteli ja ilmoitti, että täytyi odottaa iltapäivätuntia
— sellaisia ei ollut joka päivä. Ståhle kulki kuin kuumeessa. Pojat
arvailivat, että Vikberg oli määrännyt hänet vaikkapa kantamaan
Talitiaisen ulos luokasta. Ståhle heilutti uhmaten päätään, vihelteli
hänkin ja vastasi, ettei oltu arvattu sinnepäinkään.

Kotona oli kaikki nurin. Otteli makasi äidin huoneessa, jossa oli
rauhallisinta, ja hänen vaikerruksensa kuului ajoittain ovien ja
käytävienkin läpi. Äiti viipyi yöt päivät hänen luonaan. Sela oli
ärtynyt ja riiteli Matin kanssa. Isä torui jokaista, joka sattui hänen
läheisyyteensä. Leo sai kuulla, että he, Ståhlet, Runolassa vielä
kadottaisivat koko omaisuutensa. Leo puolestaan ei jäänyt vastausta
vaille, vaan paiskasi tulemaan, että hänen koko kunniansa ja maineensa
oli menossa sisaren vuoksi, josta koko kaupunki puhui. Oli pelättävää,
että suorastaan alettaisiin vainota häntä piirien puolelta. Miksei
Otteli ollut mennyt kihloihin Gunilla-rouvan kultapojan kanssa?
Gunilla-rouva oli hyvin suuttunut. Ja syystä.

Danielille kävi tukalaksi olla kotona. Hän kuljeskeli katuja Vikbergin
ja muiden poikain kanssa. Vain jonkin kerran ehti äiti katsoa häneen.

Tuli sitten odotettu iltapäivätunti. Vikberg ja Ståhle hääräsivät
luokkahuoneen ovella, määräten asennot. Talitiainen myöhästyi. Vihdoin
kuultiin alaoven käyvän ja Talitiaisen askeleet, jotka olivat kuin
pienen koiran juoksemista, sipsuttivat portaissa. Silloin sammutti
Vikberg valon, huomautti Ståhlelle, että "lujasti vain ja oikein
kuonoon!" ja meni paikalleen. Ovessa, joka jäi hiukkasen raolle,
tempasi Ståhle syliinsä Talitiaisen ja suuteli häntä. Nuori nainen
huudahti, purskahti täyteen itkuun ja karkasi huoneesta.

Pojat istuivat mallikelpoisessa järjestyksessä puoli tuntia, sähkön
valaistessa syyllisiä ja syyttömiä. Kun ei opettajaa kuulunut, läksivät
pojat kotiin. Kadunkulmassa tönäisi Vikberg Ståhlea kylkeen ja koetti
rohkaista häntä.

— Älä nyt taas ole akka. Muista pitää suu kiinni. Ei tästä tule mitään.
Rehtori luulee Talitiaisen nähneen unta — on hänessä sentään siksi
miestä.

Vikberg näki Ståhlen hoiperrellen kulkevan aivan päinvastaiseen
suuntaan kuin hänen kotinsa oli. Vikberg kirosi, juoksi hänet kiinni ja
käänsi hänet kovakouraisesti ympäri.

— Tuonnepäin, tolvana! Etkö sinä tiedä, missä asut! Ståhle kulki
osoitettuun suuntaan. Sekä hänen ruumiinsa että hänen sielunsa olivat
kuin hajoamaisillaan. Jokin käsittämätön onni nosti häntä ja jokin
käsittämätön onnettomuus painoi häntä. Thyra Starkin kuva välähteli
lakkaamatta hänen silmissään ja hänen kätensä vapisivat ikävästä saada
sulkea hänet syliinsä, kuten äsken. Thyra Stark oli kaunis, kauniimpi
kuin mikään muu maan päällä. Ja hänet hän oli pelästyttänyt, hänen
mieltään hän oli pahoittanut. Kukaties oli Thyra Stark niin suuttunut,
ettei milloinkaan antaisi anteeksi. Ja varmaan hän olikin, hänen täytyi
olla.

Yhtäkkiä kääntyi Daniel ympäri ja läksi nopeasti astelemaan. Hän
pysähtyi suuren kivimuurin eteen.

Siellä hän asui, Thyra Stark, mutta missä kerroksessa? Ja täälläkö vai
pihan puolella?

Poika tuijotti ikkunoihin ja asteli edestakaisin vastaisella puolella
katua. Jos Thyra Stark tulisikin ulos. Silloin... silloin hän karkaisi
tämän luokse ja pyytäisi anteeksi.

Ihmisiä tuli ja meni, ovi avautui ja sulkeutui — _hän_ ei tullut eikä
mennyt.

Daniel päätti kirjoittaa hänelle. Ainoastaan sitä hän pyytäisi, että
saisi anteeksi. Ja taas hän kulki nopeasti eteenpäin saadakseen
kirjoittaa kirjeen ja keventää syytään. Kun hän rupesi likenemään
kotia, muisti hän äidin, Ottelin, opettajat. Nyt tulisi onnettomuutta
onnettomuuden päälle. Mitä isä sanoisi? Kaikki muu oli kuitenkin pientä
sen rinnalla, mikä koski Thyra Starkia. Saada häneltä edes hiukkasen
anteeksiantoa — muuten tulkoon vaikka mitä!

Hän pääsi huoneeseensa ilman että kukaan huomasi häntä. Hänellä ei
ollut kirjepaperia. Olisi pitänyt olla kaunista, punaista paperia. Eikä
hänellä ollut rahaa. Hän pani maata ja nukkui sikeästi. Äiti tuli hänen
vuoteensa ääreen, huomasi, että hänellä oli kuumetta, hoiteli häntä
eikä päästänyt häntä seuraavana päivänä kouluun. Otteli vei äidiltä
ajan ja ajatukset. Daniel sai rauhassa kirjoittaa. Hän ei enää kysynyt
paperia, hän käytti kaikki puhtaat lehdet kouluvihoistaan, vaikka hän
tiesi, minkä rangaistuksen tämä teko tuottaisi, ja koetti saada kokoon
kirjettä Thyra Starkille. Vähät rangaistuksesta, kunhan vain saisi
anteeksi. Hän oli kylmässä hiessä, mutta ei syntynyt mitään, jota olisi
voinut lähettää. Hän pani maata ja alkoi nukuttuaan uusilla voimilla.
Lopulta ei hänellä enää ollut yhtään lehteä, jonka olisi voinut käyttää.

Parin päivän perästä tuli kaikki ilmi. Kun rehtori kysyi Danielilta,
ei hän yrittänytkään kieltää. Mitään kanssarikollisia ei hän
suostunut ilmoittamaan, ja kun häneltä kysyttiin, miksi hän oli
ruman vallattomuutensa tehnyt, ei hänen suustaan saatu ainoaa sanaa.
Opettajakunta oli vakuutettu hiljaisen pojan joutuneen toverien aseeksi
ja, ottaen lukuun kaikki muutkin lieventävät asianhaarat, erotti hänet
pariksi kuukaudeksi koulusta. Vahinko ei ollut erittäin suuri, sillä
kaikesta näkyi, että hänen joka tapauksessa oli jääminen luokalle
toiseksi vuodeksi.

       *       *       *       *       *

Oli tuskin kulunut seitsemää päivää kunnallisneuvoksen lempilapsen,
Ottelin, onnettomuudesta. Kunnallisneuvos oli tuskin tointunut ensi
vaikutelmasta, joka oli saanut hänet suunniltaan. Hänen mielentilassaan
oli ehkä ollut surua enemmän kuin suuttumusta. Otteliin nähden ei
se ollut muuta kuin surua, suuttumus koski yksinomaan Ruokorantaa.
Häväistyn tyttären isä oli varustautunut masentamaan viettelijän maan
tasalle, hän oli ensi hetkessä ajatellut, että olisi suorinta ampua
hänet kuin koiran. Mutta kun hän tuli viettelijän eteen, oli hän
neuvoton. Ruokoranta oli aina lannistanut hänet. Jo kerran syksyllä
heidän tuttavuutensa alussa, kun Ruokoranta oli pyytänyt hänen nimeään
vekseliin, oli kunnallisneuvoksesta tuntunut, että komea nuori
maisteri antoi hänelle suuren suosionosoituksen. Muutamalla sanalla
oli viettelijä nytkin vakuuttanut kunnallisneuvokselle käyttäytyneensä
tytärtä kohtaan ritarin tavoin. Kunnallisneuvos ei sylkenyt häntä
silmille, ei antanut häntä korville, ei edes sanonut mitään kaikesta
siitä, mitä hän oli päättänyt sanoa. Hän vain valitteli ja voivotteli.
Tuskin oli hän kuitenkaan päässyt kadulle, kun hän jo taasen raivosi
ja sadatteli viettelijää. Isän viha oli itse asiassa turha niin kauan
kuin Otteli asettui aivan samalle kannalle entisen sulhasensa kanssa.
Suhde oli perin kummallinen. Isän kävi mahdottomaksi pakottaa nuoria
avioliittoon. Otteli lannisti hänet aivan kuten Ruokoranta oli tehnyt.

Tyttö makasi äidin huoneessa, hulluna kaipauksesta ja rakkaudesta.
Hän ei sallinut lausua pahaa sanaa rakastetustaan. Hän toisteli
toistelemistaan, ettei mitään, ei mitään hän antaisi pois
elämyksistään. Olihan hänellä valta kutsua takaisin rakastettu — hän
tulisi viipymättä ja veisi hänet, Ottelin, alttarin juurelle, ja
he eläisivät yhdessä elämänsä loppuun. Mutta kytkisikö hän heidän
rakkautensa arkeen, jossa se riutumistaan riutuisi ja vihdoin sammuisi?
Ei, ja tuhat kertaa ei! Hänen armaansa, hänen ainoa rakastettunsa oli
ajatellut asian niin kauniisti kuin yksin _hän_ saattoi sen ajatella.
Vaikka Otteli menehtyisi kaipaukseen, vaikka hän siihen paikkaan
kuolisi, ei hän sormellaankaan viittaisi, kutsuakseen Aarnea takaisin.

Kauheaa puhetta, kauheaa puhetta! Mamma tunsi koko sielullaan ja
mielellään, että itse paha henki puhui hänen lapsensa suun kautta. Hän
ei kuitenkaan voinut olla niin ankara kuin hänen olisi pitänyt olla,
nyt kun Otteli oli sairas. Mutta hän päätti myöhemmin koettaa parastaan.

Pappa, eikö pappa ymmärtänyt? Otteli käänsi surulliset silmäteränsä
isään ja oli niin liikuttava, että kunnallisneuvoksen täytyi kaikin
tavoin häntä lohduttaa. Kyllä, kyllä hän ymmärsi Ottelin, niin, ja
myöskin Aarnen. Heidän kihlauksensa oli ollut hyvin runollinen.
Mutta eikö heidän avioliittonsakin olisi voinut tulla runolliseksi
ja onnelliseksi...? Vai eikö, vai eikö, vai eikö! No niin, no
niin, no niin, ei sitten, ei sitten. Ei nyt itketä tuolla tavalla!
Kunnallisneuvos myönsi taasen tyttärelleen, että tämä kaikki oli hyvin
runollista, mutta kun hän pääsi saliin, sulki hän ovet, pani gramofonin
soimaan ja itki yksin.

Käytännössä oli tämä asia mitä suurimmassa määrin kiusallinen ja
harmillinen. Juuri nyt tarvitsi hän kaiken yhteiskunnallisen kunniansa,
voidakseen asettaa sen piirien nähtäväksi. Hän toivoi näet tointa,
hyvää tointa rahastonhoitajana. Ja vaikkei toimi ollutkaan suorastaan
piirien johtohenkilöiden määrättävissä, oli hän vakuutettu, että
heidän kätensä ulottuisivat vaikuttamaan vaaliin. Hän oli äärimmilleen
kiihtynyt ja hillitsi itseään vaivalloisesti. Silloin tuli Danielin
juttu lisäksi.

Kun rehtori puhelimitse pyysi kunnallisneuvosta yhdessä Danielin
kanssa koululle, tiesi Daniel puolestaan, mikä häntä odotti.
Häntä ei sanottavasti pelottanut, häntä painosti vain, ettei hän
ollut saanut syntymään kirjettä Thyra Starkille. Niin kauan kuin
oltiin koulurakennuksen sisäpuolella ja vielä kadullakin, hillitsi
kunnallisneuvos itseään, mutta koko viime päivien kiihtyminen pääsi
valloilleen niin pian kuin kotoisen porraskäytävän ovi oli lisahtanut
lukkoon. Poika juoksi edellä ylös portaita, sillä kunnallisneuvos
tavoitti häntä kepillään. — Tällaista häpeää minun lapseni tuottavat
minulle juuri nyt, kun minun pitäisi tehdä arvokkaan vaikutuksen. Minä
en ikinä saa sitä virkaa, kun minulla on tuollainen poika, ja tiedätkös
sinä, että siinä on neljänsadan markan palkka eikä paljon mitään työtä.
Mutta luuletko sinä, että he antavat sen minulle, kun minun poikani
on aasi? Luulevat, että minäkin olen aasi. Mitä sinulla on oikein
päässäsi, sinä pöllö? Tappuroita? Tappuroita, hahhahhahhahhah! Mutta
jollen minä saa sitä virkaa, niin ei sinun myöskään pidä saada ruokaa,
tiedä se. Kolme kertaa päivässä teillä pitää olla ruokaa ja elokuviin
pitää päästä ja vaatteita pitää olla, mutta nyt se on loppu. Kerjää
kadulla, kävele alasti — isäsi ei anna. Mene pois minun näkyvistäni,
taikka minä lyön...!

Daniel ei päässyt mihinkään, sillä hän oli, isänsä edellä kulkien,
joutunut nurkkaan porraskäytävän päässä. Litistyneenä kiviseinää
vastaan hän kuunteli isän saarnaa, käsillään varjellen silmiään
kepiltä, joka huiski hänen edessään. Hän näki jonkun palvelustytön
tulevan pihan parvekkeelle kuuntelemaan ja joku naapurien naisistakin
avasi oven ja katsahti ulos. Isä ei huomannut heitä.

— Koko ikäsi sinä olet ollut minulle häpeäksi. Sinun tähtesi minun
täytyi myydä taloni, kun ei sinusta koulussa ollut muuta kuin harmia ja
kulunkeja ja häpeää... No niin, sinä aasi, mitä siinä tuijotat — totta
se on, isäsi ei koskaan valehtele! Totta, totta, totta: sinun tähtesi
täytyi Syvälahti myydä...

Danielin kädet olivat vaipuneet ja hän katseli suoraan isänsä
kasvoihin. Poika oli tullut aivan kalpeaksi ja sinertävät varjot
kulkivat hänen kasvojensa yli kuin kuolevalla. Isää ärsytti hänen outo
ilmeensä, hän koputti häntä kepillään päähän, niin että huopahattu meni
lysyyn, ja toisteli:

— Tappuroita, tappuroita, tappuroita!

Poika ei enää kuullut, mitä hän sanoi. Lyhistyneenä seinää vastaan hän
antoi isän lyödä. Äiti vihdoin tuli, vei heidät sisään ja toimitti
Danielin vuoteeseen. Hän saattoi taas ajatella, kun äidin kädet ja
kylmä vesi olivat viilentäneet hänen otsaansa. Hän rupesi itkemään, kun
hän ajatteli äitiä. Isän ääni kuului, vaikka ovi oli kiinni. Daniel
makasi tyttöjen huoneessa. Ottelin valkea silkkipuku riippui naulassa
ovensuussa, pöydällä oli punaisia tulppaaneja... viisi... kahdeksan...
viisitoista... kaksikymmentäyksi — minkä tähden kaksikymmentäyksi eikä
kaksikymmentä? Jos hänellä olisi ollut rahaa, niin olisi hän lähettänyt
tuollaisen kukkalaitteen Thyra Starkille...

Kaikki, mitä oli tapahtunut, syöksyi äkkiä hänen eteensä: Thyra
Stark... rehtori... pojat, häpeä... Syvälahti... häpeä. Ja kaikki oli
hänen, Danielin, syy. Heidän kaikkien onnettomuutensa — kaikki oli
hänen syynsä.

Hänestä tuntui äkkiä, että hän oli Joona, joka oli paennut Herran
kasvojen edestä ja makasi laivan ruumassa. Mutta ylhäällä kannella
huusivat matkustajat kukin Jumalan tykö ja olivat suuressa hädässä.
Vihdoin tulivat he ja herättivät hänet ja pyysivät, että hänkin
rukoilisi. Kuinka hän saattoi rukoilla, koska hän oli vihoissa
Jumalansa kanssa! Hän tunsi kuitenkin heti, että Jumala oli yllättänyt
hänet hänen syntiretkellään ja lähettänyt suuren myrskyn hänen
tähtensä. Hänen tähtensä olivat kaikki hukkumaisillaan.

Kauhea levottomuus ajoi hänet ylös siitä levosta, johon äiti oli hänet
viihdyttänyt. Synti poltti hänen luissansa. Hänen tähtensä oli vanha
koti myyty, hänen tähtensä tuli isä kotiin humalassa, hänen tähtensä
oli Leo muuttunut ja kiroili, hänen tähtensä oli Ottelilla tuollainen
puku. Synti oli siinä puvussa. Hänen, Danielin, tähden oli synti tullut.

Isä olikin tuntenut sen ja luvannut heittää hänet mereen. Hänet oli
jo heitetty, vaikka hän piteli kiinni köydenpäästä! Hän riippui vielä
kiinni tässä laivassa, joka oli hukkumaisillaan. Täällä hän oli luullut
voivansa olla turvassa Jumalan vihalta, mutta hän oli vetänyt kaikki
muutkin mukaansa onnettomuuteen, äitinsäkin. Ja Ottelin, Otteli-raukan!
Hän tunsi äkkiä suloista tuoksua ja avasi käden, jonka oli puristanut
kokoon suutaan vastaan. Hänen kädessään lepäsi pieni pitsiliina,
Ottelin nenäliina, joka tuoksui.

— Synti! parkaisi hän ja paiskasi liinasen luotaan.

Samassa tuntui hänestä siltä kuin hän olisi päästänyt irti touvit ja
pudonnut mereen. Oli kylmä.

Hän ajelehti ja ajelehti.

Meressä oli paljon muita ihmisiä. Syntisiä, jotka ajelehtivat ja joita
oli heitetty laivoista. Muutamat puhuttelivat häntä, mutta hän ei
vastannut, koska hänestä tuntui, että hän oli kuollut.

Nyt hän heräsi, muisti missä oli, muisti mitä isä oli sanonut ja
kauhistui uudelleen itseään. Täällä ei hänellä enää ollut paikkaa,
äitikään ei enää ehtinyt muistaa häntä. Ja isä, isä ei sietänyt häntä
silmiensä edessä.

Poika karkasi ylös ja riisti kääreen päänsä ympäriltä. Hänen sydämensä
löi, niin että hänen täytyi kuuntelemalla kuunnella, oliko eteisessä
ihmisiä. Vihdoin hän varovaisesti avasi oven, kulki varpaisillaan
pöydän luo, sai käsiinsä lakin ja päällystakkinsa, ja riensi ulos
porraskäytävään.

Tuossa, juuri tuossa oli isä sen sanonut hänelle. Pakoon sitä paikkaa,
pakoon kaikkea!

Hän tuli kadulle ja ajelehti ihmisvirrassa, kuten hän äsken houreissaan
oli kuvitellut ajelehtivansa meressä. Ajoittain uudistui äskeinen
mielikuva. Nämä kaikki olivat syntisiä, joita oli heitetty laivoista.
Joku puhutteli häntä ja kysyi, oliko hän kipeä. Hän vastasi, ettei
ollut, ja kulki eteenpäin.

Hän oli kulkenut pitkän aikaa, kun hän huomasi seisovansa nojaten
johonkin seinään. Ihmisiä tuli ja meni, he kääntyivät katsomaan häneen.
Keskellä katua seisoi vanhanpuoleinen mies, poliisi, joka hänkin katsoi
tännepäin. Daniel huomasi kätensä olevan veressä, hänen oli myöskin
nälkä ja hänen oli vilu.

— Kerjää kadulla, kävele alasti! oli Jumala sanonut.

Ja se oli hänelle oikein, hänen suurten syntiensä vuoksi.

Häntä kalvoi sellainen kaipaus pois synnistä, että sydämensä oli kuin
sulava kappale, joka odottaa toista olomuotoa. Päästä synnistä, päästä
Jumalan kasvoja näkemään!

— Isä meidän, joka olet taivaassa, äänsi hän. — Anna minun kuolla.

Hän nojasi suljettuun porttiin ja oli hetkisen taas kuin horroksissa.
Joku ärjäisi hänelle niin, että hän heräsi. Silloin hän pelästyi ja
avasi portin.

Hän oli suurella pihamaalla, jolla lumi suli. Pieni polku vei kaivolle
ja kaivolta portaille. Tuoreet miehenjäljet johtivat pihan perälle.
Oli kuin maalla. Danielilla alkoi sydän sykkiä. Minne hän olikaan
tullut? Rapistunut rakennus, jossa oli viisi mustaa ovea, muistutti
heidän vanhaa aittariviään, joka oli purettu. Päärakennuskin oli kuin
se vanha keltainen huvila, missä mummo oli asunut. Tämäkin oli joskus
ollut keltainen. Hämärsi. Räystäs tikapuiden vierellä tippui. Tuntui
omituisen kotoiselta. Ikään kuin isoäiti olisi asunut tässä, likeni
Daniel portaita. Hän muisti kuitenkin hyvin pian, että isoäiti oli
kuollut, mutta hän meni silti eteenpäin. Hänen teki mieli nähdä, kuka
talossa asui, vai eikö siellä asunut ketään. Oli sentään käyty kaivolla
ja pihan perälle vei tuoreet jäljet.

Daniel kopisteli lunta jaloistaan ja toivoi ihmisten kuulevan sen,
jottei hän yllättäisi heitä. Portaat olivat kallistuneet. Eteisen
ikkunoissa suli kuura. Ilma tuntui kolkolta kuin kellarissa. Lattialla
oli kirves ja seinää vastaan oli pantu lapio.

Kolistellen avasi nuorukainen seuraavan oven. Hän oli avarassa
eteisessä, josta johti portaat yläkertaan tai vinnille. Kaidepuitten
koristukset olivat valkoisiksi maalatut ja seinät olivat valkoiset.
Pitkässä naulakossa riippui jokin takki. Ulko-oven suussa lattialla
oli vesiämpäri. Muuta ei näkynyt. Ovet, jotka johtivat oikealle
ja vasemmalle sekä suoraan perälle, olivat suljetut. Ei kuulunut
hiiskahdustakaan.

Äskeinen iloinen odotus, jonka maalaismuistot olivat herättäneet, alkoi
vaihtua kammoon. Pojan olisi tehnyt mieli kääntyä takaisin, mutta jokin
voima ajoi häntä eteenpäin. Ohimot tykkien aukaisi hän oven perällä.
Tuliko hän kellariin, ehkä hautaholviin? Huone oli lämmittämätön,
siellä oli kylmempi kuin ulkona, se oli suuri, matala sali. Kaikissa
neljässä kulmassa kohoili outoja läjiä — olivatko ne kultaa vaiko
multaa? Siinä läjässä, joka oli likinnä muuria, kimmelteli kullalta,
mutta ei siellä ollut kuin vanhoja huonekaluja. Yhdessä läjässä oli
perunoita, yhdessä olkia, yhdessä santaa. Katossa riippui suuri
kruunu, jonka lasit kimmeltelivät kuin kirkonkruunuissa. Sen ympärillä
kattopaperissa kulki kaunis seppel punaisia ruusuja, ja seinät olivat
kaunista, punakukkaista paperia. Ne olivat kultalisteillä jaetut
osastoihin, mutta listeet olivat enimmäkseen irtaantuneet. Ovi oikealle
oli pönkitetty jollakin, joka muistutti vanhan taffelipianon kantta.
Sellainen piano oli myyty Syvälahden huutokaupassa.

Mikä kumma paikka tämä oli?

Sydän sykkien peräytyi nuorukainen valkoiseen eteiseen ja mietti,
mistä ovesta olisi paras yrittää keittiön puolelle. Kai ihmiset
olivat siellä. Hän päätteli keittiön olevan sillä suunnalla, missä
vesiämpäri seisoi, asteli kolistellen ja koputti. Ei ääntä. Hän
tarttui puun tynkään, joka oli lukon sijalla, ja veti. Huoneessa oli
halkoja. Permantoa ei näkynyt, se oli kauttaaltaan lastujen vallassa
ja keskellä lastuja seisoi hakkuupölkky, vieressä saha. Vieläkö
yrittää toiselle puolelle taloa. Poikaa alkoi yhtäkkiä väsyttää niin,
ettei hän muuta halunnut kuin istua, vaikkapa vain vähäisen hetken.
Eihän se kuitenkaan sopinut, kun eivät talonväet antaneet lupaa. Hän
kulki eteisen poikki ja kuunteli. Ei ääntä. Koputtamatta tarttui hän
kolmannen oven lukkoon ja astui sisään. Vihdoinkin oli hän tullut
asuttuun huoneeseen. Siellä oli oudonhajuinen, lämmitetty kellari-ilma.
Pöydällä näkyi ruuanjätteitä, lasi puolillaan maitoa ja teevadilla
maitoa tai kermaa. Puhdas, valkoinen lakana, kokoonkäärittynä,
oli sekin pöydällä. Kun poika näki leivän, kihosi vesi hänen
suuhunsa. Lakanassa oli hieno välipitsi, samantapainen kuin mummon
morsiuslakanoissa, joita äiti vieläkin säilytti kuin silmäterää. Näin
omituista sänkyä ei poika milloinkaan ollut nähnyt. Se oli hyvin suuri,
pylväissä oli leijonanpäitä ja päädyt olivat koristetut moninaisilla
lehvillä ja köynnöksillä. Mutta itse makuusijana oli köyhän litteä,
haaltunut pahnasto. Kello seinällä ei käynyt. Iloinen hirvi laukkasi
kellotaululla, mutta heiluri puuttui kokonaan.

Koira!

Se ei haukkunut, se ei liikkunut, mustan- ja valkeankirjava villakoira.
Sillä oli allaan pehmoinen tyyny, se makasi nurkassa tuolin luona.
Se oli kuin kuollut, se ei liikahduttanut korvaakaan, kun poika sitä
puhutteli. Se olikin kuollut.

Kun Daniel huomasi, ettei siinä ollut henkeä, valtasi hänet sellainen
kammo, että hän olisi parkaissut, jollei tämän kuolleen talon
hiljaisuus olisi vaistomaisesti tukahduttanut hänen ääntään. Talon
ainoa asukas tuntui olevan kuollut eläin, joka makasi sen ainoassa
lämpimässä huoneessa, ikään kuin sinne kuuluen. Jos se olisi ollut
kuollut ihminen, ei se olisi voinut vaikuttaa kauheammin. Hiki puhkesi
kylmänä esiin pitkin pojan ruumista, ponnistaen kaikki voimansa hiipi
hän pois huoneesta ja hengitti vasta, kun hän oli päässyt ulkoilmaan.
Mikä olikaan tämä talo ja kuka täällä asui? Oliko Herra lähettänyt
tottelemattoman lapsensa valaskalan vatsaan?

Pihan perällä liikahti. Kuin kasvaen esiin maasta tuli näkyviin mies.
Jollei äskeinen kammo olisi käynyt tämän näyn edellä, olisi poika
voinut pelästyä, mutta nyt teki elävän ihmisen läheisyys turvallisen
vaikutuksen ja rauhallisesti astuen jalanjälkiä pitkin näki poika,
että syvästä kuopasta pihan perällä nousi ihminen. Mies pysähtyi äkkiä
keskitiehen, oikaisi, tikapuilla seisoen, kätensä ja sanoi:

— Anna minulle kätesi.

Daniel oikaisi kätensä ja mies astui maakamaralle. Hänen toisessa
kädessään oli lapio, hänen vaatteisiinsa oli tarttunut multaa. Se
oli laiha, kalpea mies. Se katsoi poikaan tavalla, jolla ei kukaan
milloinkaan ollut häneen katsonut, mutta silmät eivät pelottaneet,
ainoastaan tekivät oudon surullisiksi. Daniel pani kätensä ristiin ja
hengitti suu auki.

— Tahdotko auttaa minua? sanoi mies.

— Tahdon, sanoi Daniel ja tunsi kyynelten pyrkivän ylöspäin.

Vanha mies meni edellä. Siltapalkit vanhassa keltaisessa rakennuksessa
huojuivat ja lukot kitisivät, vaikka vanhus koetti liikkua ääneti. Hän
avasi oven saliin. Jos poika olisi ollut toisessa mielentilassa, olisi
hän huomannut, että vieras kulkiessaan oli jättänyt kaikki ovet raolle.

— Tuolla nurkassa on olkia, sanoi hän hiljaa, ikään kuin talo olisi
ollut täynnä nukkuvia, — ota niitä niin paljon kuin voit kantaa, ja vie
ne haudalle.

Poika hiipi varpaisillaan yli maalaamattoman permannon, jonka
siltapalkit olivat hyvin leveät. Uuninkomerossa näki hän valkoisen,
ruukkua kantavan naisen kuvan. Oljet kahahtivat pelottavasti,
nurkassa jyrsi toukka seinähirttä. Ulkona syttyi jokin valo, jonka
viiru heijasti huoneeseen, pannen kattokruunun lasit kimmeltelemään
seinillä. Syli täynnä olkia hiipi poika ulos. Asuinhuoneessa oli
hiljaista, mutta raosta näkyi valoa. Poika seurasi jälkiä pihamaalla
ja laski oljet kuopan reunalle. Oliko tämä hauta? Peittämättömästä
ikkunasta näkyi palava kynttilä keskellä pöytää, ja maitokannu.
Räystäs tippui kuin keväällä. Poika kuunteli. Vihdoin kuuluivat ovet
käyvän ja vanhus tuli ulos, kantaen käsivarsillaan valkoista kääröä.
Varovasti asteli hän suoraan hautaa kohti. Hetkeksi täytyi käärö
laskea lumelle, kun tikapuut nostettiin kuopasta. Vanhus sirotti
olkia pohjalle, otti sitten hiljaa käsivarsilleen käärön ja järjesti
köyden, jonka avulla hänen piti päästää se maan poveen. Hetkisen piteli
ihminen eläintään ikään kuin sanoakseen sille viimeiset jäähyväiset.
Poika näki kärsimyksen hänen kasvoillaan. Sitten laskeutui pieni
ruumis valkoisessa lakanassa maahan. Hellemmin ei kukaan olisi voinut
sirottaa ruusuja rakastetun vainajan arkulle, kuin vanhus sirotteli
olkia eläimensä yli. Daniel nieli kyyneliään, häneltä oli Syvälahdessa
kuollut monta rakasta eläintä.

— Autatko vielä, sanoi vanhus. — Eteisessä on lapio, minä unohdin sen.

Poika lähti etsimään lapioa, vanhus jäi yksin. Ääneti he yhdessä
loivat umpeen haudan, joka oli syvä. Sitten he veivät sisään lapiot ja
tikapuut. Ne pantiin huoneeseen oikealla, missä säilytettiin halkoja.

Vanhus ei enää kysynyt pojalta, halusiko hän auttaa. He sulkivat portin
ja alkoivat puhdistaa huonetta. Kun piti tehdä tulta eivätkä halot
tahtoneet syttyä, toi vanhus salista sytykkeitä. Sulloessaan niitä
pesään huomasi poika, että kauniit taulunkehykset olivat pilkotut
pieniksi. Kankaanpalasista päättäen, mitä vielä riippui puussa, olivat
puitteet reunustaneet sotaherran rintakuvaa. Kunniamerkinkin saattoi
erottaa. Puut eivät sittenkään syttyneet, vaan sihisivät ja savusivat.

— Noin ne itkevät, sanoi vanhus. — Salista löydät lisää sytykkeitä.

Poika osasi jo romuläjälle. Siellä oli sekä pieniksi pilkottuja
huonekaluja että vielä pilkkoamattomia. Tuntui hauskalta penkoa niitä.
Mutta häärätessään tulen ääressä hän väsyi. Hänen oli jo hyvin uni ja
nälkä.

Vanhus yhä puhdisteli ja järjesteli. Uutterammin ja tarkemmin ei
Danielin äiti olisi voinut sitä tehdä kuin vanha, hyvä mies. Hän mahtoi
olla hyvin hyvä. Pieni eläin oli mahtanut olla hänelle hyvin rakas.

Heidän saadessaan valmiiksi työnsä tuikkivat tähdet jo taivaalla. He
puhdistivat vielä vaatteensa lyömällä niitä lumeen, ja näkivät silloin,
kuun valossa, sulavan lumipeitteen keskellä mustan pienen kummun, joka
merkitsi vasta umpeen luodun haudan sijaa. Ilma oli leuto kuin keväällä.

Heidän syödessään huoneessa, missä puut palaa sihisivät sinisellä
liekillä, jäi poika yhtäkkiä tuijottamaan isäntäänsä. Toisena hetkenä
oli hän kuin mies, jota täytyi pelätä, toisena kuin vanhus, jota täytyi
rakastaa. Kun kärsimys tuli hänen kasvoilleen ja verestävät silmät
jäivät katsomaan yhteen kohtaan, alkoivat kyyneleet nousta pojan
silmiin. Kun hän taas nosti päänsä ja jännitti kätensä pöydän laidan
ympäri, tuntui siltä kuin hänellä olisi ollut voimaa auttaa mistä
hädästä tahansa.

— Oletko sinä Kristus? parkaisi poika äkkiä, nousi ylös ja tuli
askeleen likemmä.

Hetkisen katselivat molemmat aterioivat toisiinsa. Tumma mies huojutti
päätään ja kärsimys pingotti ihon luita myöten.

— Kristuksen halvin palvelija, sanoi hän soinnuttomasti ja oli taasen
vanhus.

— Mutta sinä olet päässyt synnistä, sanoi poika kiihkeästi, — sinä olet
kieltänyt maailman, sinä poltat kultaukset ja kunniamerkit, sinä...

Mies katsoi alas ja hänen kasvonsa ikään kuin sulkeutuivat. Kaikki
meni hänessä äkkiä niin lukkoon, että poika pelästyi. Mitä hän olikaan
ruvennut puhumaan! Hän vaikeni. He söivät ääneti.

— Tahdotko jäädä tänne yöksi vai onko sinulla koti? sanoi vanhus.

— Ei minulla ole kotia, sanoi poika ja hätkähti samassa sanojaan, ikään
kuin hän olisi valehdellut. Mutta hän huomasi, että se oli niin, ja
sanoi toistamiseen: — ei minulla ole kotia. Mutta minulla on äiti. Hän
on kyllä levoton minusta, mutta hän lankeaa polvilleen ja jättää minut
Jumalan huomaan.

Vanhus katseli poikaa ja poika näki, ettei hän ollut suuttunut.

— Jos tahdot olla yötä, voit mennä minun vuoteeseeni.

— Mutta missä sinä itse nukut?

— Kyllä minulla on sija.

— Anna minun nukkua lattialla vieressäsi.

— Nouda sitten olkia ja valmista tila.

Poika liikkui jo kuin kotonaan. Hänestä oli hauskaa mennä saliin,
katsella kattokruunua ja tarkastella romuläjää, josta aina löysi
jonkin kauniin esineen, mitä ei ollut ennen huomannut. Hänestä tuntui
luonnollisimmalta asialta maailmassa, että salissa oli juuri mitä
siellä oli: santaa, romua ja perunoita. Hän kantoi asuinhuoneeseen pari
sylystä olkia, teki permannolle vuoteen ja rupesi ilosta nauramaan,
kun hän istui oljilla. Oli hauskaa. Tuntui samanlaiselta kuin kotona
maalla, kun oli nukkunut heinälatoon. Hänen piti sanoa hyvää yötä
vanhukselle ja rukoilla äitinsä puolesta, mutta hän nukkui.

Hän heräsi siihen, että hänen päänsä alle pantiin tyynyä. Hän nukkui
kuitenkin samassa taas.

Ei hän tietänyt, että vanha mies kauan istui hänen vieressään ja
katseli häneen.

Kun hän aamuhämärässä heräsi, tuntui ikävältä ja ahdistavalta. Hän ei
muistanut missä oli eikä hän voinut erottaa, oliko hän nähnyt unta
vai oliko todella kaikki tapahtunut. Kun vanhus tuli, tunsi hän, että
kaikki oli ollut totta. Mutta vanhus ei tänään ollut sama kuin eilen,
poika pelkäsi häntä.

— Sinä olet nukkunut, sanoi ukko, — ja ikävöit äitisi luo.

Poika katseli ukkoa ja tunsi, että tämä näki hänen lävitseen.

— Ninive on kaunis kaupunki, sanoi outo mies.

Poika ei ymmärtänyt häntä, hän näki ainoastaan, että hänen huulensa
olivat käyneet hyvin ohuiksi.

— Niniven lapsena on hyvä olla, jatkoi mies.

Poika ymmärsi äkkiä.

— Enkö minä enää koskaan saa tulla tänne? kysyi hän levottomana.

— Sinä rakastat Niniveä.

— Ninive on onneton, Ninive hukkuu! huusi poika hätääntyneenä.

— Ninive hukkuu, toisti outo mies.

Poika katsoi häneen ja pelkäsi. Hänen tuli yhtäkkiä hyvin ikävä
vanhusta, jonka hän eilen oli nähnyt täällä.

— Anna minun tulla, rukoili hän. — Minä en kerro kenellekään, että olen
nähnyt sinut.

— Mikset?

— Jumala ei tahdo.

Hetkisen katselivat outo mies ja poika toisiaan silmästä silmään.
Ja siinä pojan kyyneltyvän katseen alla suli miehen silmä ja hyvyys
laskeutui taasen hänen kasvoilleen. Hän oli taasen vanhus. Poika tuli
niin onnelliseksi, että hän lankesi maahan ja syleili hänen polviaan.

— Minä kiitän Jumalaa sinusta, sanoi vanha mies ja laski kätensä pojan
hiuksille. — Minulta otettiin pois ystävä ja sinä lohdutit minua.

— Anna minun olla aina täällä, pyysi poika ja painoi poskeaan vanhuksen
polvia vastaan.

— Hän ei koskaan ollut pettänyt minua, hän ei koskaan ollut tuottanut
minulle surua...

— Minä kyllä tulen tuottamaan sinulle surua, sanoi poika levottomana,
— minä olen aina tuottanut vain surua, mutta anna minun kuitenkin olla
luonasi!

Vanha mies ei kuunnellut häntä eikä poika voinut seurata hänen
ajatustensa juoksua.

— Kaikki on turhuus, puhui vanhus, nähtävästi toistellen jotakin, jota
hän oli lausunut hyvin usein. — Tomu ja tuhka on vanha Ninive ja tomu
ja tuhka on oleva jokainen uusi Ninive. Sillä jokaisen Niniven otsaan
seisoo kirjoitettuna _Nautinto,_ mutta kaiken nautinnon loppu on tomu
ja tuhka.

Poika päästi irti otteensa ja tuijotti puhujaan.

— Joona, oletko sinä Joona? kuiskasi hän.

— Turhuuden turhuus on elämä, sanoi vanhus soinnuttomasti, ikään kuin
hän olisi ollut yksin.

Poika kävi kiinni hänen käsiinsä.

— Tule ja sano tämä Ninivelle.

Miehen kasvot muuttuivat omituisesti.

— Jollei Ninive tiedä! koetti poika puolustautua.

Outo mies hymyili ja poika ymmärsi hänen hymystään, että hän vihasi
Niniveä.

— Mutta jollei Ninive tiedä, missä vaarassa se on! rukoili poika.

Silloin nauroi mies ja poika tiesi, ettei hän milloinkaan leppyisi
Ninivelle. Poika heittäytyi oljille ja kyyneleet nousivat hänen
kurkkuunsa. Hän puserteli olkia käsissään, oli kai noustava ja
lähdettävä pois, lähdettävä maailmalle, jossa ei enää ollut kotia. Ja
mitäpä täälläkään enää oli, kun vanha, hyvä mies oli poissa.

Vanha, hyvä mies ei kuitenkaan ollut poissa. Kun poika taasen löysi
hänet, vihloi hänen sydäntään. Vanha mies oli niin murheellinen.

— Enkö minä koskaan saa tulla? kysyi poika hiljaa.

— Ihmisen täytyy aina olla yksin, vastasi vanhus.

Heitettiin lunta ruutuun, lunta tai hiekkaa. Heitettiin toisen ja
kolmannen kerran. Vanhus meni ikkunaan ja teki joitakin merkkejä
käsillään. Kun hän palasi, sanoi hän pojalle:

— Meidän pitää nyt erota. Mutta minä tahdon rukoilla sinulle näkevää
silmää ja tuntevaa sydäntä. Ihmiset tahtovat nauttia ja muuttua
tomuksi, ja niinkuin he tahtovat, niin heille tapahtuu. Kuolemaan asti.

— Kuolemaan asti, toisti poika soinnuttomasti, ja tuntien vanhuksen
ohjaavan käden olkapäällään, liukui hän yli narisevien siltapalkkien
ulos ovista pihamaalle. Portailla seisoi nuorukainen, jonka
kasvojenilme oli poissaoleva kuin kuuromykällä.

       *       *       *       *       *

Daniel Ståhle ei tietänyt, että hän oli ollut yötä sisarensa
viettelijän isän, kuuluisan kauppias Sanfrid Säfstrandin luona. Hän oli
sattunut tulemaan sinä ainoana päivänä, jolloin ukon sydän oli sulana,
päivänä, jolloin vanhuksen ainoa ystävä, mustan- ja valkoisenkirjava
villakoira oli kuollut. Jos hän olisi tullut eilen, olisi hän tavannut
oven suljettuna, ja jos hän olisi tullut huomenna, olisi hän turhaan
kolkuttanut. Mutta tänään olivat ovet olleet auki.




KAHDEN PUOLEN JOULUA


Joulu teki tuloaan.

Trrrrrr...

— Sataseitsemänkymmentäseitsemän, tehkää hyvin. Onko "Mamman"
toimituksessa? Onko se Riti-Rati? Terve mieheen, tämä on Teräs. Kiitos,
kiitos, hyvin vain. Mennä hurisee. Teitä ei sitten kuulunutkaan
eilen... Vai liikemiesten seuraan... Ollikainen ja Paksula, vai niin,
vai niin. Vai satatuhatta. Sellaisia voittoja sitä pitää. Mikä talo
se on... Kivimuuri... kulmassa? Kuule, sinun pitää esittää minulle ne
miehet, ne osaavat ajaa kokoon rahaa, niillä näyttää olevan vainua
kuin jahtikoirilla. Kuule, tottahan sinä sitten kirjoitat, niinkuin
puhe oli, tästä meidänkin lafkasta... ja... olen ajatellut... mitenkä
olisi... jos prykäisit oikein sellaisen — miksikä ne niitä sanoo —
koserian... siitä mitenkä on kiire... kun korrehtuuripojat tulevat
ja menevät, ja kirjakaupoista soitetaan ja tilataan uusia kirjoja —
kyllähän sinä tiedät... Jaa toiset kustantajat? Niin, kyllähän ne
tietää, ne on niin kateita. Mutta katsos, kun tämä Runola nyt on uusi
ja alkava liike ja ihanteelliselle pohjalle perustettu... Voisit sitten
kuvata joulutontun... Hahhahhahhahhah, mainio ajatus: Angervoisen
hahmossa! Sinä olet nerokas, Riti-Rati... Kuule, ja joitakin
runoilijoiden henkiä, Lohipadon ja Kotkan ja Ruosteen esimerkiksi,
kuinka ne leijailevat näin ennen joulua... Hahhahhahhah! Mainiota,
mainiota. Antaa niiden nyt kadehtia. Tulethan sinä sitten illalla.
Minä tarjoan... No niin, kiitos, kiitos. Kuule, keitäs faareja siellä
toimituksessa nyt on, onko Hornanheimo?... Jaa, kahvitunnille, odotas
nyt, tänne lupasi juuri siihen aikaan tulla Sariola ja Svan... mutta
jolleivät ne nyt ole kovin pitkäpiimäisiä... Vai tulevat Ollikainen
ja Paksula, no kyllä minä sitten, kyllä minä sitten. Kutsupas nyt
se Hornanheimo langanpäähän... Onko Hornanheimo? Terve mieheen,
Teräs puhuu... Kuulehan... No, kiitos, kiitos. Hyvin täällä... mennä
hurisee. Kuulehan, etkös sinä voisi toimittaa jotakin kirjoitusta
tästä Lohipadon uudesta kirjasta, kun se teidän arvostelijanne oli
sille niin suoraan sanoen sikamainen...? Niin, niin, sellaisiahan ne
ovat, sinun olisi itsesi pitänyt kirjoittaa siitä, mitä sinä panit
niitä suutareita... No niin, siitä pitäisi saada jotakin... jotakin
vastalausetta, tai miksi häntä sanoisi. Katsos, kun se joka paikassa on
saanut niin sikamaisia arvosteluja... No niin, onhan niistä täytynyt
koettaa jotakin murua luetteloon, mutta työlästä se on ollut... Kyllä
minä ymmärrän, ettei arvostelua voi, mutta jotakin muuta kirjoitusta,
tai jossakin yhteydessä... Mies oli toivonut uutta painosta, ja
pitäisihän sen kansilehdenkin olla vetävän, onhan siinä niin korea
pariisitar että pois tieltä... No niin, no niin, mieti nyt. Ja kai
sitten illalla tulet... Muuten, kuules, ei olisi ensinkään haitaksi,
jos pitäisitte vähän enemmän ääntä siitä meidän satukokoelmastamme,
jonka se Angervoinen toimitti, se on yhtä kaikki merkkiteos ja
kansallinen teos. Sellaiset olisivat yleensä suurten seurojen
kustannettavat. Eiväthän ne koskaan kannata yksityiselle kustantajalle.
Ja sille on nyt annettu niin komea ulkoasu, että sehän on loistoteos,
kerrassaan loistoteos... No niin, kiitos, kiitos. Minä koetan muuten
päästä sinne Mamman kahvitunnille, koska ne liikemiehetkin tulevat
sinne. No niin, kiitos, kiitos, terve, terve.

Nuori liikemies oli tuskin lopettanut ja saanut savukkeen palamaan, kun
puhelin soi.

— Runolassa. No Lempinen, terve, terve pitkistä ajoista... Jaa kuka
tänne puhui?... Noo, eihän nyt, korkeintaan viisi minuuttia... Älä nyt
— puoli tuntia? — Viisi minuuttia kaikkein enintään! Ei, kas, täytyy
aina puhua niihin toimituksiin ja sanat täytyy silloin sijoittaa
ja sovittaa niin, etteivät loukkaa eivätkä suututa ja että samalla
kuitenkin saa tiukkaan sanotuksi, mitä pitää. Ne ovat niin olevinaan ne
sanomalehtimiehet — sinä et niistä mitään tiedä, kun kauppaat tiiliä.
Minä olen niihin herroihin jo niin kyllästynyt, että monesti olen
ajatellut, että olisikin pitänyt mennä Sampoon, ettei olisi tarvinnut
niitä kiittää ja kumarrella... Kiire? Kiire, kiirehän se minullakin
on... No... vai... vai kiipelissä — sinä! Kyllä minä kirjoitan,
kyllä minä kirjoitan... Tuhat markkaa... Oletko sinä sitten nyt
kaupungissa?... Eikö voitaisi tavata Mammassa kahvitunnilla? Kyllä minä
panen pojankin tuomaan... Kuule, tehdään samalla vähän suurempi paperi,
minä ottaisin mielelläni vaikkapa... vaikkapa kuusisataa... No, mainio
asia... Kuinkas siellä teillä muuten menee?... Vai niin, vai niin,
sehän on hauskaa... No hyvin täälläkin, oikein hyvin... Niin, siitä
"Ilmalaiva Zulamitista" loppuu jouluksi toinen painos. Oletko lukenut —
jaa, sehän onkin hieno kirja, tulevaisuuden kirja... No niin, Mammassa
siis. Terve mieheen.

Teräs veti muutamia syviä sauhuja savukkeestaan ja läksi sitten toiseen
huoneeseen, kirjallisen johtajan luo. Salmensuu luki paraikaa lehtiä.
Heti nähdessään Teräksen puhkesi hän puhumaan.

— Mainio arvostelu Kotkan runoista... Pitää panna huomisiin lehtiin.
"Luonnontaju on nuorella Onni Kotkalla erinomaisen kehittynyt. Todella
kuin kotka liitelee hän sinisissä korkeuksissa..."

Trrrrrr.

Salmensuu heitti lehden Teräkselle, joka nopeasti kävi jatkamaan siitä,
mihin kirjallinen johtaja oli lopettanut.

— Runolassa... Hyvää päivää, hyvää päivää... No kiitoksia — mitenkäs
veli itse jaksaa?... No kyllä täällä, juuri luemme "Pirttien Valosta"
erinomaisen kiittävää arvostelua Kotkan runoista... Kyllä, me panemme
huomisiin. Eikö veli muuten tule täällä käymään?... Onko veli niin
vilustunut? Hyvänen aika, täytyy kysyä lääkäriltä... No, eihän nyt,
eiväthän ne kansalliset asiat mene eteenpäin, jolleivät kansalliset
miehet niitä aja. Tässä tulivat juuri eilen nämä viimeiset uutuudet,
panen paikalla pojan tuomaan. Kansilehdet tulivat vähän räikeät, mutta
sellaisethan ne vetävät... Jaa satukokoelma?

— Sano hänelle, kuiskasi Teräs, että minä juuri soitin Hornanheimolle.
Hän toimittaa siitä "Sunnuntai-lukemisiin".

Apulaisjohtaja oli keskustelusta tuntenut Runolan suojeluspyhän,
dosentti Angervoisen, olevan langanpäässä.

— Tämä Teräs on juuri soittanut siitä Maan Äitiin, kyllä siitä tulee...
"Zulamitin" toinen painos näyttää loppuvan. Tuskin kuitenkaan ehdimme
kolmatta ennen joulua... Kyllä se on hauskaa... Niin, tietysti se
meille kaikille on kunnia-asia, että se menee... Kyllä, kyllä se on
mukava mies... ja innostunut... Niin, kokemattomiahan me molemmat vielä
olemme, mutta...

Teräs näki Salmensuun hymystä, että suojeluspyhä puhui hänestä,
Teräksestä. Hyvä mies, hyvä mies hän oli, suojeluspyhä Angervoinen,
eihän siitä päässyt mihinkään, ja kuitenkin — ettei vain
satukokoelmillaan ja neuvoillaan veisi kumoon koko lafkaa!

— Veli on aivan liikuttavan hyvä, jatkoi Salmensuu puheluaan
puhelintorveen. — Tietysti asiapoika tulee olemaan tavattoman
kiitollinen... Niin, minä en koskaan ole ottanut selkoa hänen
kotioloistaan... vai on heitä niin monta lasta. Sittenhän vaatteet
tulevat erinomaiseen tarpeeseen. Minun pitää puhua vaimolleni,
ehkä häneltäkin riittäisi jotakin. Minä luulen, että hän aina on
antanut vanhat vaatteensa rouva Murmanille, joka on puheenjohtajana
yhdistyksessä "Vaatteita köyhille"... Tietysti sellaisesta pitkästä
takista saa vaikka mitä. Vai lahjoittaa veli pois pitkäntakkinsa.
Sellaiset ovat kalliita ostaa...

— Lakkaa jo hiidessä, kuiskasi Teräs, leikatessaan irti arvostelua
lehdestä.

Konttorineiti tuli hakemaan häntä puhelimeen. Hän meni oman puhelimensa
ääreen, sakset ja sanomalehtiotteet kädessä.

— Päivää, päivää... Minä olen sanonut, ettei tänne pidä soittaa...
Niin, ei minun kotiini myöskään. Uudestavuodesta minä saan oman asunnon
ja puhelimen... Kuinka suuri lasku on?... Neljäkymmentä. Mutta onko
sillä nyt hiidessä niin kiire, eivätkö voisi lähettää uudelleen? Kun me
tapaamme lauantai-iltana, niin minä annan sinulle rahat... Helkkarissa
tänne... olenhan minä sanonut, ettei saa tänne... Niin, mutta minähän
en aina ole täällä. No niin, sille ei siis nyt mahda mitään... Voit
muuten hyvin?... Ei kestä, ei kestä, onko hattu sievä? No, se on
hauskaa... Siis matkustajakoti "Immessä" tavalliseen aikaan. Hyvästi.
Hyvästi.

Leo Teräksen kasvoilla oli tavallista helakampi puna, kun hän tuli
työtoverinsa puolelle. Puhelinkeskustelua suojeluspyhän kanssa riitti
yhä.

— Lopeta helkkarissa, sanoi Teräs malttamattomasti ja katsoi kelloaan.

Johtokunnan miehet saattoivat minä hetkenä hyvänsä tulla. Hänen piti
päästä lähtemään ennen sitä. Vihdoin lopetti Salmensuu.

— Ohhohhoh, sanoi hän ja pyyhki otsaansa.

— Mies-raukalla on taas ollut "harmeja", luulen, että se Lohipato
taasen on maksattanut hänellä, vaikkei hän hienotunteisuudessaan siitä
puhu. Ja sairas hän on lisäksi.

— Kuulehan, keskeytti Teräs, — minun pitäisi lähteä tapaamaan paria
miestä. Tänne tulee, kuten muistat Sariola ja Svan — kai sinä hoidat
heidät ilman minua.

— Viivytkö sinä? Minun pitäisi pistäytyä junalla saattamassa vaimoni
serkkua...

— Kyllä minä siksi... sehän on se pohjoinen juna... kyllä minä siksi.
Mutta tänne voi tulla... tulla lasku, hattulasku. Se on sisareni
asioita, vanhemman sisareni... Se voi kyllä olla toisen nimellä, jonkun
ompelijattaren nimellä. Se on neljäkymmentä markkaa. Ehkä sinä voisit
maksaa sen — ota vaikka kassaneidiltä. Minulla ei satu olemaan pientä,
maksan huomenna... No kiitos, kyllä minä tulen siksi.

Tähän tapaan kuljettiin Runolassa kohti joulua ja uutta vuotta.

       *       *       *       *       *

Kunnallisneuvos Ståhlen kotiin, jossa toinen palvelustyttö oli pantu
pois ja rouvan huone vuokrattu ylioppilasneideille, toi lähestyvä
juhla iloisen lahjan. Kunnallisneuvos oli valittu palovakuutusyhtiö
"Revontulten" rahastonhoitajaksi. Lahja tuli todella hyvään aikaan.
Toivon tähti nousi sen mukana taasen taivaalle, joka viime aikoina
oli ollut niin mustassa pilvessä. Tosin toimi antoi enemmän työtä
kuin kunnallisneuvos oli ajatellut, mutta olipahan hän nyt ollutkin
työttömänä ja levännyt vaivoista ja vastuksista maalla. Ei silti
ettei vastuksia olisi ollut Suur-Kaupungissakin. Mamma näytti olevan
oikeassa: niitä oli joka paikassa, koko elämä oli niitä ja vain niitä.
Mutta toki tällä hetkellä taas alkoi valjeta. Olipahan vakituista
tuloa nyt neljäsataa kuussa, vaikkei Runola näin ensi vuonna olisi
tuottanutkaan kymmentä prosenttia.

       *       *       *       *       *

Rouva Ståhle salasi vaivoin kaipaustaan maalle, kun hän torilta osti
kotiin mitä tarvittiin juhliksi ja paistoi leipiään ja torttujaan
kaupungin ahtaissa uuneissa. Se ei kuitenkaan ollut pahinta: hän
ikävöi omaisiaan, sekä eläviä että kuolleita. Ei kukaan nyt levittäisi
vihantia kuusenoksia lasten hautakummuille. Ei edes tallattu polku
pääkäytävältä johtaisi hänen rakkaittensa haudoille. Hän muisteli
erikseen jokaista vanhusta entisistä alustalaisistaan, jokaista
kummilastaan mökeissä ja torpissa. No niin, mitäpä hän suri: Jumala
pitää murheen kaikista luoduistaan.

Daniel auttoi äitiään. Hän teki kaiken, mikä oli raskainta, ja tuli
äidilleen vähitellen välttämättömäksi. Sitä ainoaa hän vain rukoili:
ettei häntä enää pantaisi kouluun. Hän ei voinut sinne palata, ennen
vaikka mitä! Isä, joka oli katunut kovuuttaan porraskäytävässä ja
nähnyt omituisen muutoksen pojan koko olennossa, ei kovistanut
häntä, varsinkaan sen jälkeen kun tieto säännöllisesti juoksevasta
palkasta teki hänet toivorikkaaksi. Varmaan Daniel voisi saada
sopivaa työtä Runolassa, siellähän tarvittiin virkamiestä jos minkä
kaltaista. Joksikin aikaa päivästä poika mielellään läksi kaupungille.
Kun häneltä kysyttiin, missä hän oli ollut, hän vastasi, että oli
käynyt "katselemassa ihmisiä". Ja todella hän saattoikin pitkät ajat
kuljeskella ilman päämäärää ja katsella vastaantulijoita. Kun isä
antoi hänelle rahaa, ei hän enää mennyt elokuviin, vaan hän ajoi
raitiovaunussa: siellä saattoi niin kauan nähdä samat kasvot. Vanhan
ihmeellisen miehen suljettua asuntoa Daniel niin ikään kierteli, mutta
siitä ei hän puhunut kenellekään.

Kunnallisneuvos oli pyytänyt jouluaattovieraiksi taloonsa maisteri
Blundhin, Bennu-pojan, jonka seurassa hän oli tullut olleeksi paljon
vähemmän kuin hän olisi tahtonut, sekä dosentti Angervoisen, jonka
seurassa hän sen sijaan oli ollut usein ja josta hän päivä päivältä oli
ruvennut pitämään enemmän. Matti Lohipato oli tietenkin itseoikeutettu
jouluvieras. Kunnallisneuvokselle oli tärkeää, että kaikki kestitys
onnistuisi. Hän kävi itse keittiössä taputtelemassa mammaa ja
kyselemässä, oliko kaikkia lajeja. Siis oli tarjoilun järjestys ja
jouluaaton ohjelma yleensä oleva seuraava: vieraat saapuvat kello
seitsemän, jolloin ruokasalissa juodaan teetä — onhan iso rinkeli,
sokerikaakku ja kaikenlaisia pieniä leipiä? Sitten tuodaan sisään
totitarjotin — kaikkein hienoin konjakki, — niin, toti juodaan ehkä
papan kamarissa, voivathan vieraat siirtää lasinsa saliin, jos
tahtovat. Sitten sytytetään joulukuusi ja istutaan salissa — pöydällä
voi olla rusinoita, pähkinöitä, marmelaadeja, viikunoita ja omenia.
Sitten...

Tässä tuli kunnallisneuvos vaikeasti ratkaistavaan kohtaan,
kysymykseen, jonka useimmat perheen jäsenet vaieten olivat tehneet
itselleen, mutta johon ei kukaan ääneen ollut rohjennut kajota:
jouluvirteen. Se oli entisinä jouluina maalla muodostanut juhlan
huippukohdan, se oli veisattu kymmenillä suilla kartanon suuressa
salissa, joulukynttiläin palaessa. Virsi oli aina ollut sama, "Enkeli
taivaan", ja sekä vanhukset että nuorempi väki ja lapset olivat
yhtyneet virteen. Mamma oli itse säestänyt. Hän ei osannut soittaa
muuta kuin pari virttä, ja yksi näistä oli "Enkeli taivaan".

— Sitten, toisti kunnallisneuvos, — sitten panemme ehkä gramofonin
soimaan — mitä arvelet mamma. Meillä on muutamia hyvin vakavia ja
hienoja kappaleita, niinkuin se aaria sieltä... mistä se nyt onkaan? Se
on kerrassaan hieno...

Sekä äiti että Daniel vaikenivat ja kunnallisneuvos nosti
kattilankantta, jonka alla linssiherneet turposivat iltaa varten.

— Aijaijai, mamma, sanoi hän, — hehhehhehheh, kyllä sinä olet se
mestari... Niin, sitten annetaan joululahjat ja syödään illallinen.
Kyllä kai me otamme ryypyn ja viiniä — paitsi tietysti jouluolutta,
mamman mainiota jouluolutta...

Kunnallisneuvos nosti taasen jotakin kantta, sillä hän tiesi
hellittelynsä huonosti tehonneen.

— Kai tytöillä on joitakin pieniä lahjoja meidän vieraillemme? sanoi
hän äkkiä, saadakseen syytä lähteä pois keittiöstä. — Pitääpä mennä
kysymään.

Sela ja Otteli koristivat salissa joulukuusta.

— Pappa, huusi Daniel hätääntyneenä isänsä jälkeen, — Jumala ottaa
kätensä pois meistä.

Rukoilevat silmät katselivat Danielin kalpeista kasvoista isään.

Kunnallisneuvos punehtui hiusrajaa myöten ja kääntyi äkkiä vihan
vallassa ikään kuin lyödäkseen poikaa, mutta muisti, että oli
jouluaatto, pääsi tasapainoon ja koetti kääntää kaikki leikiksi.

— Mistä se Jumala niin pahasti suuttuisi!

Ja kunnallisneuvos riensi saliin.

Hänen kalpeat tyttärensä ripustivat siellä kirjavia helyjä kuusen
oksille. Sela ja Otteli Ståhle olivat laihtuneet. Jokin kuukausi sitten
olivat he olleet niin saman näköiset, että heitä oli ollut vaikea
erottaa toisistaan. Kärsimyksen mukana vasta alkoi yksilöistyminen.
Selaan oli hänen lyhyessä kärsimyksensä ajassa ehtinyt tulla jotakin
epäluuloista ja ärtyisää. Ottelin suupieliin oli ehtinyt piirtyä
tyhjennetyn nautinnon hekumalliset viivat, jotka tekivät leuan
kaarevuuden tanakammaksi kuin ennen. Hänen kalpeudessaan, punaisten
hiuskehysten sisäpuolella, oli jotakin pahaaennustavaa, ja silmä
välkähti pelottavasti. He olivat ääneti työssään.

— No lapset, sanoi kunnallisneuvos naurahdellen ja vielä punaisena
kasvoiltaan, — kai te olette varanneet jotakin pientä meidän
vieraillemme? No, sanokaahan nyt... Hehhehhehheh, onko se ehkä
salaisuus?

— Mikäpä salaisuus se olisi, sanoi Sela. — Minä olen neulonut
molemmille jotakin pientä, aivan mitätöntä...

— No, mitä sinä olet neulonut...?

— Ei siitä kannata puhua.

— No sanohan nyt papalle...

— Angervoinen saa kynänpyyhkijän ja Blundh kenkäkotelon, sellaisen...
sellaisen, jossa hän voi pitää kenkiä matkoillaan...

— No sehän on kovasti hauskaa. Hehhehhehheh, miten sinä olet ollut
kiltti... Ja entä papan pieni Otteli, onko hänellä jotakin setä
Bernhardille, joka hänestä niin pitää?

Ottelin silmät leimusivat.

— Pitääkö setä Bernhard minusta?

— No, olisihan hän ollut valmis lähettämään sinut ulkomaillekin...

— Mutta minäpä en pidä setä Bernhardista, minäpä en siedä häntä...

— No no, no no... mitä sinä nyt. Ethän vain aio olla epäystävällinen
setä Bernhardille?

Otteli paiskasi käsistään lankakerän, jota oli tarvittu parannellessa
hiukan laihan kuusen ulkoasua.

— Ei pappa ole levoton, en minä sano hänelle mitään, olkoon vain minun
puolestani, kunhan antaa minunkin olla rauhassa.

Kunnallisneuvos oli kuitenkin jonkin verran levoton illasta. Hän
kuljeskeli, vihelteli, koetti lepytellä siellä ja lepytellä täällä,
tunsi, ettei se onnistunut millään taholla, ja teki lopulta vihoissaan
itselleen kysymyksen: millä oikeudella he ovat suuttuneet? Hänen
teki mieli karata keittiöön mamman ja Danielin eteen ja antaa heille
aika läksytys heidän kiittämättömyydestään: eikö heillä ollut yllin
kyllin kaikkea — ruokaa, juomaa, kaunis asunto eikä hätää mitään?
Ja hänen teki mieli astua tyttäriensä eteen, lukea heille lakia ja
kysyä, minkätähden eivät he menneet kihloihin piirien hienojen poikien
kanssa, vaan ottivat seikkailijoita, jotka tuottivat onnettomuutta ei
yksin heille, vaan koko talolle. Pitikö hänelle, isälle, kostettaman
tästä? Se oli hävytöntä. Kunnallisneuvos piti saarnat itsekseen, osaksi
puoliääneen, ja löi nyrkin oman huoneensa pöytään, mutta ei pannut
täytäntöön tuumaansa, sillä illan onnistuminen olisi siitä voinut käydä
vieläkin vaaranalaisemmaksi.

Ilta näytti kuitenkin muodostuvan iloisemmaksi kuin oli voitu odottaa.
Ja se oli kokonaan dosentti Angervoisen ansio. Hän oli niin onnellinen
siitä valosta ja lämmöstä, mikä ympäröi häntä, että hän suorastaan
säteili kiitollisuutta. Hän iloitsi ruuasta ja juomasta, lakan- ja
joulukuusen tuoksusta, joka tuntui ilmassa, ja hän kuiskasi Ottelin
korvaan, että hänellä oli pari aivan, aivan pientä kääröä, jotka
pyysivät päästä joululahjakoppaan — kai sellainen oli talossa, jossakin
pimeässä huoneennurkassa, tai jonkin vaatesäiliön suojassa? Otteli
vei hänet asianomaiseen pimeään nurkkaan ja hänet valtasi täydellinen
ihastus tuon joululahjakopan ääressä, joka toi hänen mieleensä
kotipappilan ja joulut kauan sitten, kaukana maalla. Hän seisoi
hetkisen ääneti pimeässä ja rupesi sitten puhelemaan äidistään, jolla
oli tapana jokaiselle lapselleen antaa joululahjaksi kutomansa sukat
ja kintaat, oikeat rehelliset harmaat sukat ja tumput... Tämän jälkeen
oli hänellä ja Ottelilla jonkinlainen yhteenkuuluvaisuuden tunne. Kun
muut herrat, Selan sulhanenkin, istuivat kunnallisneuvoksen huoneessa
totinsa ääressä, siirsi tohtori, "arvoisten naisten luvalla", lasinsa
saliin. Puheltiin joulutavoista ja puheltiin muistoista. Muistot ovat
jokaisella, joka on viettänyt lapsuutensa maalla, sukua toisilleen. Ei
liene mitään muuta — paitsi ehkä yhteinen suru — joka niin voi yhdistää
ihmisiä kuin yhteiset lapsuudenmuistot. Ennen kuin tiedettiinkään,
puhuttiin jouluvirrestä, ja ilman että kukaan sitä varsinaisesti
ehdottikaan, istui mamma soittokoneen ääreen ja "Enkeli taivaan"
täytti salin. Kaikki lauloivat hartaasti. Herratkin kunnallisneuvoksen
huoneessa laskivat käsistään sikarit, tulivat ovelle ja kuuntelivat
virren loppuun. Vapautuksen mieliala oli tullut taloon.

Se ei kuitenkaan saanut vallita kauan. Tähän asti oli seurustelun
keskipisteenä ollut Vilho Oskari Angervoisen lapsellinen ilo. Nyt astui
etualalle Bernhard Blundh. Hän astui aluksi esiin lahjansa kautta,
joka tavattiin äkkiarvaamatta salin pöydällä ja joka jo käärössään
herätti hämmästystä ja odotuksen jännitystä. "Neiti Otteliana Ståhle"
oli kirjoitettu paperiin, joka kaikesta päättäen sisälsi rasian.
Kunnallisneuvos ensinnä tunsi setä Bernhardin käsialan.

— Bennu-poika, huusi kunnallisneuvos, — Bennu-poika, mitä sinä nyt...
Tulehan nyt, Otteli. Otteli — missä sinä olet?

Isä pelkäsi hiukkasen tyttärensä puolesta, mutta se oli turhaa. Jotakin
jouluvirren hartaudesta vielä kasvoillaan Otteli äänetönnä irroitti
paperin, luullen lahjaa joksikin vähäpätöisyydeksi. Hän kalpeni äkkiä
ja pudotti kädestään kylmän kultakoristeen, ikään kuin se olisi
polttanut.

Ympärillä kuului hämmästyneitä huudahduksia. Varsinaista iloa ei
osoittanut kukaan muu kuin kunnallisneuvos, mutta hän tekikin sen
niin liioitellen, että hänen äänekkyytensä korvasi mitä kaikki muut
laiminlöivät. Maisteri Blundh oli antanut Ottelille suuren, kultaisen
rintaneulan, jonka keskellä kimmelsi ihana timantti.

Ottelilla ei ollut sellaista, ja hän oli monesti sitä toivonut.

Ensin, kun kullan ja timantin loisto sattui hänen silmäänsä, hän
pelästyi. Seuraavassa hetkessä hän suuttui ja kieltäytyi mielessään
ottamasta vastaan tungettelevaa ystävällisyyttä. Mutta kolmannessa
hetkessä oli nainen hänessä voittanut. Hän vei korun mustaa
samettipukuaan vasten, ilostui ja kiinnitti sen.

Hän ei aavistanut, mitä hän sillä hetkellä teki.

Maisteri Blundhilta ei jäänyt huomaamatta, että hän todella ilostui.
Hänen kiitollisuutensa, kun hän kaksin käsin pusersi maisteri Blundhin
kouraa, oli täydelleen vilpitön. Jatkuvasti iloiten hän yhä piteli
korua kädessään ja katseli sitä. Äkkiä hän hävisi.

Hän oli katunut, ettei ollut varannut mitään joululahjaa maisteri
Blundhille ja mielessään läpikäynyt kaikki mitä omisti: eikö hänellä
nyt todella ollut mitään niin uutta, että hän olisi voinut antaa sen.
Vihdoin viimein hän muisti kauniin kirjan, jonka Leo oli tuonut kotiin.
Hän ei ollut katsonut muuta kuin ulkoasua, mutta se oli Runolan kirjoja
ja varmaan viiden tai kahdeksan markan arvoinen. Hän meni nopeasti
huoneeseensa, kirjoitti kanteen Bernhard Blundhin nimen, pani lahjan
kääröön ja laski sen muiden lahjojen joukkoon.

Siitä lähtien kun Otteli sai timanttineulan, vallitsi hänen ja Blundhin
välillä yhteenkuuluvaisuuden tunne.

Angervoinen osoitti ensi hämmästyksen perästä mitä suurinta iloa
timantin johdosta. Hänen ilonsa ei kuitenkaan ollut ensinkään vähempi
kaikkien muidenkaan joululahjojen johdosta, ja kaikkein suurin oli
hänen ilonsa, kun hänen omat lahjansa avattiin. Ne olivat puukkoja,
virsuja ja muita kansallisia esineitä pienoiskoossa, jommoisina niitä
ostivat ulkomaalaiset muistoiksi matkalta. Lahjoille antoi erikoisen
sisällön se, että antaja oli valinnut jokaiseen sopivan runon, joko
painattamattomista kokoelmistaan tai suorastaan itse tehdä pyöräyttäen.
Kiitollinen vanhapoika sai ilonaihetta vielä siitäkin, että Otteli
Ståhlen lahja maisteri Blundhille oli hänen toimittamansa ja Runolan
kustantama satukokoelma. Vilho Oskari Angervoinen katseli kirjaa ikään
kuin hän olisi nähnyt sen ensi kerran. Ja kaikki muutkin ihailivat
kirjaa. Otteli näki maisteri Blundhin huomaavan, että omistuskirjoitus
tuskin oli ehtinyt kuivaa. Otteli punastui ja koetti ystävällisyydellä
korvata, mitä hänen lahjastaan puuttui.

Selan ja Matin joulunvietto tapahtui oikullisesti, kuten heidän
seurustelunsa yleensä. Toisena hetkenä he suurimmassa hellyydessä
kuhertelivat jossakin ikkunakomerossa, toisena hetkenä he kinastelivat.
Kun Matti viipyi isän huoneessa juomassa totia, tuskitteli Sela
itsekseen salissa, ajatellen, miten rankaisisi sulhastaan. Hän
epäili Matin rakkautta mitä suurimmassa määrässä! Sela Ståhle oli
vanhanaikaiseen tapaan, muiden lahjojen muassa, ommellut sulhaselleen
tohvelit, paljotöistä ja erittäin kaunista mallia. Nousi yleinen
kiusoittelu tohvelien johdosta. Matti, jossa ei ollut vähääkään
huumorin lahjaa, suutahti, paiskasi, leikkiä teeskennellen, tohvelit
pöytään ja karkasi huoneesta. Angervoinen otti silloin hylätyt
naisvaltikat käteensä, ihaili ja silitteli niitä sekä ylisti onnea
saada totella niitä. Sela juoksi Matin perässä, kuiskaili, suuteli ja
silitteli, kunnes kihlattu pari sovinnossa palasi saliin.

Runoilijan joululahja morsiamelleen ei sekään kyennyt herättämään iloa
ja ymmärtämystä. Sela sai Matti Lohipadolta hänen viimeisen kirjansa
"Orkidean", sidottuna, kuten hän vakuutti, ihmisennahkaisiin kansiin.
Kukaan ei ensin tahtonut uskoa tähän vakuutukseen. Kannet olivat
kellahtavat, himmeät ja varustetut erittäin kauniilla kultaisella
painolla. Epäilemättä kauniit kannet. Mutta Sela pudotti kirjan
kädestään, kuullessaan sanan "ihmisennahkaa".

— Vasikannahkaa se on, vakuutti kunnallisneuvos, tarkastellen kansia, —
rehellistä vasikannahkaa.

— Minulla on kirja, sanoi Blundh, — jonka minä olen saanut eräältä
italialaiselta kirjailijalta kerran Caprilla, se on aivan samanlainen
kuin tämä ja se on lampaannahkaa.

Leo pani pois sikarinsa ja tuli tuntijansilmällään tutkimaan
kantta. Hän oli hiljan lukenut teoksen eri nahkalajien ja paperien
soveliaisuudesta kansilehtiin ja kirjanselkiin, ja hänkin tuli siihen
johtopäätökseen, että nahka oli tavallista vasikannahkaa. Mistä olisi
sitä paitsi saanut ihmisennahkaa.

— Älä lausukaan sitä kamalaa sanaa! huusi Sela. Lohipato tulistui.
Kansi oli tehty Kööpenhaminassa.

Hän oli varta vasten lähettänyt kirjan sinne erään osoitteen mukaan,
jonka muuan pariisilainen virkaveli oli hänelle antanut. Hän oli
tahtonut valmistaa morsiamelleen aivan erikoisen ilon, ja morsian, hän
ei tahtonut ottaa "Orkideaa" käteensäkään!

Sela otti nyt käteensä kirjan. Hän teki sen tahdon ponnistuksella,
ikään kuin olisi ollut kysymys hänen elämänsä ristin kantamisesta.

— Kas, minun pieni Tupuni pitää ymmärtää kaikki tällaiset asiat. Pitää
ymmärtää niin paljon asioita, kun on runoilijan morsian.

Ikkunakomerossa vaihtoivat he taasen rakkauden hulluja hyväilynimiä,
niin naurettavia siitä, joka oli ulkopuolella. He olivat päättäneet
Ottelin tähden, mikäli mahdollista, olla päästämättä näkyviin
hellyyttään, mutta he unohtivat päätöksensä alituisesti.

Daniel istui pöydän ääressä kuten kaikki muutkin, mutta hänellä oli se
omituinen tunne, että sekä hänen kotiväkensä että vieraat leikkivät
jotakin leikkiä, joka ei ensinkään kuulunut elämään. Se oli hyvin
kummallista! He kävelivät, puhuivat, nauroivat ja istuivat ikään kuin
he olisivat olleet nukkeja, joita vuoronperään vedettiin nuorasta. Kun
äiti tuli huoneeseen, huomasi Daniel, että hän oli toisenlainen kuin
kaikki muut — hän ei leikkinyt. Samassa nukkienkin kasvot rupesivat
elämään, ikään kuin äidin vakavista, hiljaisista kasvoista olisi
siirtynyt niihin jokin valo.

Setä Bernhardin tekee mieli saada Otteli valtoihinsa, ajatteli poika.
Pappa pelkää setä Bernhardia. Setä Bernhard tekee pilkkaa papasta. Setä
Bernhard tekee myöskin pilkkaa herra Angervoisesta. Kaikki ovat pahoja
herra Angervoiselle, kaikki, paitsi mamma. Mamma ei leiki. Leo...? Mitä
Leo ajattelee? Leo on levoton, Leo on tehnyt jotakin pahaa ja pelkää,
että se tulisi ilmi. Matti ei rakasta Selaa, Sela tulee onnettomaksi.
Ottelia uhkaa jokin vaara. Kaikki nauravat — onko kenenkään hyvä?

Daniel sivalsi otsaansa, ja aivan aiheetta johtui hänen mieleensä muuan
kuva. Syksyllä, heidän muutettuaan kaupunkiin, hän oli sen nähnyt:
pieni joukko miehiä ja naisia oli kulkenut ohitse, kantaen lippua
edellään. Eräs miehistä oli paljastanut päänsä ja, väsyneenä työstä,
sivaltanut otsaansa. Nyt Daniel ymmärsi, mitä vastaan he kävivät sotaa:
onnettomuutta vastaan, syntiä vastaan.

Hän sävähti kuin unesta heräten, kun hänen nimeään mainittiin. Äiti
tuli koettamaan hänen otsaansa, peläten hänen olevan kipeän.

Hänet valtasi palava ikävä vanhan miehen luo, joka oli ollut kuin
Kristus. Vanha mies oli yksin nyt, kun hänen koiransa oli poissa. Vanha
mies oli ihmeellinen, kuinka ihmeellinen!

Juuri kun oli siirrytty aterialle, saapui taloon odottamaton lähetys:
ihana kukkalaite, yksi niitä, jollaisia Otteli tuhkatiheään oli saanut
vastaanottaa lyhyen kihlausaikansa kestäessä. Onneksi ei kukaan muu
kuin Daniel ollut näkemässä, kun Otteli riisti auki paperit.

Otteli vapisi tuntiessaan käsialan kirjekuoressa. Työnnettyään veljen
luotaan sulkeutui hän huoneeseensa ja luki kuin hengenhädässä:

 "Ma bien-aimée,

 minä jätän nyt maan, tehtyäni lukemattomia epäonnistuneita yrityksiä
 juurtua sinne.

 Jos olisin syntynyt puolisataa vuotta aikaisemmin tai sata vuotta
 myöhemmin, olisin ehkä voinut kotiutua ja kasvaa persoonallisuudeksi,
 mutta juuri tällä ajankohdalla ovat olosuhteet minun luontoiselleni
 miehelle mahdollisimman epäsuotuisat.

 Meillä on tällä hetkellä kaikki käymistilassa. Sille ei voi mitään,
 täytyy odottaa ja antaa käydä loppuun, sitten nähdään, mitä viiniä
 syntyy. Joka tapauksessa puolikulttuuri on ottanut haltuunsa
 maan, eikä se tule lempein silmin katsomaan mitään muuta kuin
 keskinkertaisuuksia ja mitättömyyksiä. Nyt on niiden aika. Me elämme
 uutta kansainvaellusta — samantekevää tulevatko barbaarit ulkoa vaiko
 omasta keskuudestamme, niinsanotusta kansasta. Kaikki kulttuuri
 huojuu, kaikki muodot käännetään nurin. Kaikki on liikkeessä. "Je hais
 le mouvement qui déplace les lignes." Minä lähden.

 Sinä, ma bien-aimée, viimeiset suudelmat tuoksuville punaisille
 hiuksillesi.

                                                  Aarne."

Ottelissa olivat kaikki hellyyden ja kaipauksen kulussaan pidätetyt
lähteet päässeet valloilleen. Hän vaikeroi onnesta ja tuskasta, hän
raivosi ja hän siunasi. Vihdoin hän vaipui permannolle, rukoili, että
hän saisi kuolla, ja itki.

Elämän pyörää ei pysähdytetä niinkuin vaununpyörä seisahdutetaan. Se on
pillastunut pyörä.

Vuodet vierivät, pyörä vinkui ja soi. Syvälahden kartanon entinen herra
oli tarttunut lujasti kiinni eikä päästänyt otettaan. Oli hetkiä,
jolloin hän aavisti asioiden olevan hullusti. Mutta jos hän olisi
hellittänyt otteestaan, olisi hän voinut murskata päänsä, ja hänen
mukanaan koko hänen joukkonsa. Ja niin hän seurasi mukana vauhdissa,
hän ja hänen väkensä.

       *       *       *       *       *

Vuodet kuluivat.




TANGO


Kerran lahjoitti Amerikka Euroopalle lelun, johon Eurooppa hyvin
mielistyi; tango-tanssi tuli uudesta maailmasta vanhaan. Eurooppa
ihastui todella tangon imevän ikävöiviin säveliin ja sen rytmin
ärsyttävään oikullisuuteen. Eurooppa omisti tangon itselleen ikään kuin
se olisi lähtenyt sen omasta kaipuusta.

Ensin tanssittiin tangoa maailman metropolissa, Pariisissa, sitten
kiersi tanssi miljoonakaupungit ja vihdoin se löysi tiensä siihen
syrjäiseen sivistyskeskustaan, mihin kunnallisneuvos Ståhle ja hänen
joukkonsa muutama vuosi sitten oli asettunut.

Tango kerrassaan hurmasi Suur-Kaupungin. Väentungos ravintoloiden
ilta-esityksissä oli niin suuri, että täytyi panna toimeen matineoja,
puolipäivänäytäntöjä. Näillä päivätilaisuuksilla oli se etu, että
vanha väki saattoi saapua niihin tarvitsematta rasittaa itseään
valvomisella. Tango hurmasi nimittäin vanhat yhtä hyvin kuin nuoret.
Valkopäiden isoäitien ja tätien, jotka töin tuskin jaksoivat mennä
kirkkoon, nähtiin päivänä päivän perästä kammertavan Bristol-hotellin
talvipuutarhaan katselemaan tangoa, jota jokin Kööpenhaminasta saapunut
pari — veli ja sisar, sanottiin — esitti. Kaupungin tanssinopettajilla
oli työtä niin paljon kuin he jaksoivat tehdä, sillä perhekunnittain
opeteltiin tangoa. Sitä eivät opetelleet yksin nuoret, vaan isät ja
äidit opettelivat tanssia hekin. Ja kun kodeissa tuli hetki, jolloin
perheenjäsenet olivat koolla ja ehkä vieraitakin läsnä, siirrettiin
yhtäkkiä pöydät syrjään ja alettiin tanssia, tangoa. Mitä oli
jäljellä alkuperäisestä tangosta tai mitä oli osattu omaksua niiltä
kööpenhaminalaisilta "sisaruksilta", jotka tarjosivat parhaimpia
mahdollisia esikuvia tällä alalla — sitä ei kysytty. Ei liioin huolittu
siitä, että tango erinäisissä eurooppalaisissa piireissä leimattiin
epäsiveelliseksi — viimeksimainittu asia teki amerikkalaisen lelun
viehätysvoiman, jos mahdollista, vieläkin suuremmaksi Euroopassa.
Kaikki tanssivat siis tangoa, kuka paremmin, kuka huonommin, ja
tästä tanssista riitti keskustelemista loppumattomiin. Kerrottiin
kaupungilla, että jotkut vanhat ystävät olivat tulleet verivihollisiksi
kiistellessään siitä, miten tango on tanssittava, ja eräässä tunnetun
nimimerkki Riti-Ratin petiittikirjoituksessa Maan Äidissä oli kuvattu
kohtaus maalla, jolloin kummit, tuodessaan lasta kastettavaksi,
määräävät sen nimeksi "Tango Maria". Mainittu petiittikirjoitus
herätti suurta huomiota ja huvia, mutta tapahtuman todenperäisyyttä ei
kukaan ottanut vakavalta kannalta — Riti-Ratilla oli oikeus runoilla!
Sen sijaan ei kukaan epäillyt tango-karamellien, tango-savukkeiden,
tango-hameiden, tango-kenkien ja muiden tangoesineiden olemassaoloa.
Jokainen saattoi rahalla ja hinnalla hankkia itselleen tätä
tangotavaraa. Ja sitä hankittiinkin. Saattoi nähdä kalpeiden nuorten
tyttöjen käyvän tango-värisissä puvuissa, lainkaan katsomatta siihen,
ettei väri heille sopinut. Se oli tango-väriä ja siinä kyllin.
"Tango" oli kuin olikin päivän tunnus. Tango-tanssi tyydytti päivän
nautinnontarpeen.

Eräänä päivänä oli kaikissa Suur-Kaupungin sanomalehdissä ilmoitus,
että taiteilijatar Gila Acero esiintyisi tangossa, tanssien yhdessä
Dagobert Lyngen kanssa. Etusivuilmoitus, jossa esiintyvien nimet olivat
painetut hyvin lihavalla, oli varustettu kaikilla asiaankuuluvilla
huutomerkeillä ja vaikkei arvokkaissa päivälehdissä tietenkään sopinut
mainita tällaisesta ravintolatilaisuudesta muuta kuin ainoalla lyhyellä
petiittilauseella, oli Bristolin talvipuutarha asianomaisena iltana
täpö täynnä väkeä.

Dagobert Lynge, hän oli selvästi kööpenhaminalaisia, mutta Gila Acero?
Mikä eksoottinen nimi! Oliko tanssijatar espanjalainen? Ehkä suorastaan
tangon kotimaasta, Argentiinasta? Mielenkiinto oli suuri saliin
tullessa, ja jännitys kasvoi kasvamistaan. Orkesteri ei ollut huono,
sitä kuunteli mielellään. Ohjelmakin oli, ollakseen ravintolaohjelma,
harvinaisen arvokas. Ensi viulu sai toistaakin jonkin kaihoisan
sooloesityksensä. Kuitenkin odotettiin itse asiassa vain tangoa.

Hienoin Suur-Kaupunki istui katettujen pöytien ääressä, aterioitsi,
jutteli ja katseli odotellessaan ympärilleen. Naiset olivat hyvin
pukeutuneita ja heidän värilliset silhuettinsa erottautuivat
edullisesti talvipuutarhan vihantaa vastaan. Herrat tekivät kaikin
puolin eurooppalaisen vaikutuksen. Pöydillä paloi, vatien ja pullojen
keskellä, pieni sähkölamppu, hehkuen punaisen varjostimensa sisässä
kuin satumainen kukka. Punaisia mattoja myöten astelivat tarjoilijat
äänettömästi. Katosta valaisivat himmeälasiset lamput vihreitä palmuja,
ihmisiä niiden siimeksessä, kultakaloja altaassaan, soittokuntaa ja
matalien reunakasvien ympäröimää lavaa, millä tanssiesitys tulisi
tapahtumaan. Ilmassa tuoksui sikarinsavu, hajuvedet ja kukkaset.
Musiikki ja puheensorina vaihtelivat peilien, kultauksen ja vihannan
koristamassa salissa.

Erikoista huomiota herätti yleisön keskuudessa muuan pari, herra ja
nainen, jotka istuivat kahden keskellä salia. Naisella oli yllään
vihreä samettipuku, hattu niin ikään vihreää samettia, ja töyhdöt ja
näädännahat hänen hatussaan olivat kiinnitetyt kivillä ja soljilla.
Herra oli vanha, hänen poskensa riippuivat ja pää oli kalju, mutta
puku oli nuhteeton ja solmiossa kiilteli smaragdi. Heidän edessään oli
shamppanjaa.

Koko sali puhui heistä. Tiedettiin, että neiti Ståhle vasta
oli palannut Pariisista ja että hän pian antaisi konsertin
Suur-Kaupungissa. Arveltiin, että maisteri Blundh oli kustantanut
hänen opintonsa ja että hän palkakseen tulisi vaatimaan vihille
upean, punatukkaisen kaunottaren. Neiti Ståhle oli useiden mielestä
liian rehevä. Se ei vielä häirinnyt, mutta jos tätä menoa jatkuisi,
kävisi se hänen kauneudelleen vaaralliseksi. No niin, ehkä maisteri
Blundh piti senlaatuisesta kauneudesta. Naurettiin. Olisi se kuitenkin
ihmeellistä, jos tuo nuori nainen ottaisi ikälopun, iljettävän maisteri
Blundhin. Mutta mitäpä ei ihminen ollut valmis tekemään rahan vuoksi.
Vanhalla madonsyömällä keikarilla oli rahaa, luultavasti enemmän kuin
tiedettiinkään. Jotkut katsoivat kadehtien neiti Ståhlea, toiset
sanoivat: hyi.

— Missä on toinen sisar? Hän on ollut tämän punatukkaisen mukana,
tiedän sen varmasti — onko hänkin palannut? Eikö kukaan tiedä? Hitto
vie, Suur-Kaupungin parhaat vainukoirat, eikö teistä nyt yksikään
tiedä? Riti-Rati hoi, onko kunnallisneuvos Ståhlen vanhempi tytär
tullut kotiin?

Nämä sanat lausuttiin pöytäkunnassa, missä kymmenkunta henkeä, herroja
ja naisia istui. He olivat taiteilijoita. Heidät oli kyllä huomattu
salissa, sillä he esiintyivät jonkin verran äänekkäämmin ja vapaammin
kuin muut.

— Vai ei minulla olisi mitään sanomista, puhui äskeinen ääni. — Hän on
minun entinen rouvani, hitto vie. Vuoden ja kuukauden on hän totellut
nimeä Gisela Lohipato, eikö minulla olisi oikeutta olla huvitettu
hänestä? Tahdon tietää, miten Pariisi on kehittänyt häntä. Hänessä
oli kuin olikin ainesta. Hän oli ruutia ja pippuria ja moraalia,
ja hän teki tyhmästi, kun yritti komentaa minua, mutta minä olen
huvitettu hänestä. Naurakaa te vain — minä olen kuin olenkin huvitettu.
Muuten, suoraan sanoen, hän olisi paremmin sopinut maalarille. Hän
oli dekoratiivinen. Eikö kukaan tiedä, onko hän palannut kotiin
punatukkaisen sisarensa kanssa? Missä on Teräs? Eikö kukaan voi antaa
minulle tietoja entisestä rouva Gisela Lohipadosta?

Koko pöytäkunta nauroi ja teki pilaa. Kysyttiin, aikoiko Matti
Lohipato uudelleen kosia Gisela Ståhlea, josta hän kolme vuotta
oli ollut erossa. Runoilija Lohipato nauroi itsekin ja tyhjensi
vierustoverinsa, neiti Irja-Tuura Myrskylän viinilasin. Irja-Tuura
oli maalari, hänen maalaamansa runoilija Matti Lohipadon kuva oli
vasta-avatussa näyttelyssä herättänyt huomiota. Neiti Irja-Tuura
Myrskylän ja runoilija Matti Lohipadon persoonallinen seurustelu oli
sekin herättänyt huomiota pitkin syksyä ja antanut aihetta puheisiin.

— Maljasi, Irja-Tuura, sanoi runoilija. — Uskallatko sinä ottaa käteesi
kirjan, joka on sidottu ihmisennahkaisiin kansiin?

— Mitä? sanoi Irja-Tuura.

— Jos minä sidotan kirjani ihmisennahkaisiin kansiin ja lahjoitan sen
sinulle, niin uskallatko...?

Irja-Tuura ymmärsi jo. Hän sulki silmänsä ja laski leikillisesti käden
sydämelleen.

— Tässä on kirjasi paikka.

— Hyvä, sanoi runoilija ja tyhjensi viinin pullosta lasiinsa. — Minä
nain sinut.

Irja-Tuura nauroi.

Runoilija Kotka suuntasi silmänsä viimeksi tyhjentyneeseen viinipulloon
ja siitä pariin sen edeltäjään. Kaikkien silmät kuin siepaten
kiinnittyivät Kotkan katseeseen, seuraten sitä toisesta tyhjästä
pullosta toiseen. Kotka teki hullunkurisen eleen, kaikki omaksuivat
senkin, ja rupesivat vihdoin nauramaan.

Pöydässä oli erään asian johdosta vallinnut mieltä kiinnittävä
jännitys, ja sen pienen välinäytöksen jälkeen, minkä Lohipato oli
kutsunut esiin entisen rouvansa johdosta, palasi tämä jännitys. Se ei
koskenut yksin tangoa, vaikka tietenkin jokainen halusi nähdä sitä
paria, joka häämötti Gila Aceron ja Dagobert Lyngen salaperäisten
nimien takana. Taiteilijapöydässä vallitsi erittäin huvittava jännitys
seuraavasta syystä.

Kaikki pöytäkunnan jäsenet olivat syöneet ja juoneet komeasti, mutta
kenelläkään ei ollut rahaa maksaa. Herrat olivat toinen toisensa
jälkeen vieneet toisiaan syrjään kysyäkseen, olisiko asianomaisella
antaa parikymmentä markkaa lainaksi, ja niin oli vähitellen käynyt
selväksi, että suurin summa, mikä löytyi yksissä käsissä, oli
viisi markkaa! Se sijaitsi neiti Irja-Tuura Myrskylän pienessä
hopeaverkkokukkarossa, ja hän levitti heti auliisti rahat pöydälle.
Mutta mihinkä ne olisivat riittäneet — eivät edes juomarahoiksi.
Koko seuran yhteenlaskettu rahasumma teki kaksikymmentäkolme markkaa
kolmekymmentä penniä. Pöytäkunta purskahti niin makeaan nauruun, että
sen iloisuus toiselta puolen herätti salissa kateutta, toiselta puolen
suuttumusta häiriön vuoksi, joka syntyi keskellä musiikkinumeroa.
Yleisestä rahattomuudesta tuli erinomaisen yhdistävä ja huvittava
lisä illan hauskuuteen. Koetettiin keksiä, mistä saataisiin lainaksi
parisataa markkaa, etsittiin uhria yleisön joukosta ja tehtiin pari
yritystä puhelimitse. Turhaan. Silloin vakuuttivat Kotka ja Lohipato,
että he hoitavat asian: syödään ja juodaan rohkeasti — he suorittavat
jälkilaskut hovimestarin tai vaikkapa itse isännän kanssa. He ovat
ennenkin olleet mukana samanlaisissa tilaisuuksissa: isäntä ei ole
uskaltanut hiiskahtaakaan. Eikä uskalla nytkään. Eikö heillä ole
joukossaan sanomalehtimiehiä? Eivätkö he kaikki olleet julkisia
henkilöitä, joita ei ole hyvä loukata. Mutta tarpeelliseksi katsottiin,
että elettäisiin komeasti, laskun ei sopinut olla pienen tällaisessa
tapauksessa. Kotka soitti ja tilasi shamppanjaa. Taiteilijatytöt
nostivat köyhänkoreita hattutöyhtöjään ja loivat välinpitämättömiä
silmäyksiä saliin. Oliko punatukkainen laulajatar niin kaunis kuin
väitettiin? Aikoiko hän todella ottaa kaljupään vanhan herran? Oliko
hänen entinen sulhasensa todella kadonnut jäljettömiin? Intresantti
mies sulhanen joka tapauksessa oli ollut. Mutta häpeämätöntä
oli kuitenkin sanoa, että tämä maa oli niin nousukasmainen ja
puolivillainen, että kulttuuri-ihmisen oli mahdoton elää täällä.
Häpeämätöntä se oli. Ja parasta että läksi, joka niin ajatteli. Mutta
kummanko antamat olivat neiti Ståhlen timantit, entisen sulhasen vaiko
nykyisen ihailijan?

Vihdoin kajahti odotettu tango-sävel ja ikään kuin vangitsi koko
elämän salissa. Kaikki odottavat katseet kääntyivät tanssilavaa kohti
ja pysähtyivät punaisiin verhoihin, joiden peittämää oviaukkoa pitkät
palmunlehvät varjostivat. Soiton kaihoisa sävel karkasi kuin liekki
ihmisten veriin ja täydessä vireessä ottivat he vastaan tanssijat,
ikään kuin he olisivat olleet jokaisen läsnäolijan persoonallisen
tunteen tulkitsijat.

Punaisten samettiuutimien takaa tuli korkea, upea nainen, pukeutuneena
mustaan silkkipukuun. Mikään muu väri ei olisi voinut siinä määrässä
saattaa hänen vartalonsa sopusuhtaisuutta oikeuksiinsa kuin tämä
raskas, pehmeä, kiiltävä musta, joka valui kuin vesi jäseniä myöten.
Valkoiset kiilat hihoissa, sukissa, kaulan ja niskan tienoilla
vaikuttivat hurmaavasti. Hyvin vaaleat hiukset kehystivät kalpeita,
puhtaita, miltei viattomia kasvoja. Hiukset laskeutuivat laineina alas
kulmille ja yli korvien, muodostaen niskassa runsaan hiussolmun.

Mikä yllätys, mikä ilmestys!

Gila Acero!

Hän nosti tummat silmäripsensä ja naulasi silmäterät tanssitoverinsa
kasvoihin. Hän huumasi tällä katseellaan miehen. Sitten hän
antautui hänen johdettavakseen. Heidän ojennetut kätensä ikään kuin
tavoittelivat kiinni jotakin kaukaista, heidän jalkansa satuttivat
maata varovasti, ikään kuin ne olisivat tietäneet sen kasvavan okaita,
ja kimmahtivat sitten säikkyen takaisin, kun piikit olivat pistäneet
heitä jalkaterään. Kun he syöksyivät polvilleen, tuntui siltä kuin
he olisivat pyytäneet anteeksi jotakin syytä. Kun he nojasivat
toisiinsa, oli kuin he olisivat hukkuvina turvautuneet toisiinsa, ja
kun he silmäilivät yli olkapäittensä, oli kuin he olisivat pelänneet
vauhdissaan polkevansa jotakin onnen sirpaletta, joka ehkä oli jätetty
heidän tielleen. Sanomaton ikävöinti oli heidän katseissaan ja heidän
ojennetuissa käsissään. Sävelkin itki ja nyyhki.

Naiset salissa istuivat kostein silmin, huulet auki hengittäen kaihoa
ja ikävöintiä. Seurasi tangon valoisa vuoro, ja tanssijat keinuivat
hymyillen, katse katseeseen uponneena, toistensa käsivarsien varassa.
Katselijakunta vapautui heidän mukanaan, hymyili heidän mukanaan ja
tunsi keinuvat rytmit veressään. Tanssi kävi kuumaksi ja tempasi
katselijat valtoihinsa. Heissä alkoi itää ja kasvaa, vaistot olivat
herätetyt ja värisivät ja versoivat.

Taiteilijapöydässä oli Matti Lohipato äkkiä hypännyt pystyyn. Toverit
huomasivat hänet vasta, kun hän jo oli keskellä lattiaa, menossa
tanssilavaa kohti. Kotka, joka luuli hänen olevan humalassa, hiipi
hänen perässään ja veti hänet takaisin paikoilleen. Syvään hengittäen
ja painaen kouraansa pöydän laitaa vastaan hän hetkisen istuikin muiden
joukossa, mutta kun suosionosoitusten pauhina tanssin loputtua täytti
salin, täytyi toverien voimiensa takaa koettaa pidellä häntä.

— Päästäkää irti, tolvanat, huusi hän. — Ettekö näe, että se on _hän,_
minun vaimoni! En siedä, että hän tanssii tuon roikaleen kanssa. Hän
rakastaa minua!

— Oletko sinä hullu! sanoivat toverit. — Lähdetään selvittämään
laskujamme ja mennään sitten pois...

— Menkää hiiteen, ärjyi Lohipato. — Enkö minä tuntisi vaimoani! Minä
olin heittiö ja konna, hän istui yökaudet suomentamassa Runolalle
"Haaremin helmeä" pitääkseen pystyssä meidän kotiamme. Uskollisemmin
ei yksikään nainen ole rakastanut. Runola, senkin kirottu lumppuliike,
maksoi hänelle viisikolmatta markkaa arkilta. Hänen kauniita
hartioitaan särki, kun hän tappeli "Haaremin helmen" kanssa. Miehen hän
tahtoi tehdä minusta, hän rakasti minua ja hän rakastaa vielä... Mitä?
Mitä sinä sanot, Irja-Tuura? Mikä sinä luulet olevasi? Älä mainitse
hänen nimeäänkään, minä en kärsi sitä. Päästäkää irti, minä menen
väkisin, jollette...

Lohipato istui kuitenkin kuin naulittuna koko ajan, jolloin tanssi
toistettiin, ja seuratessa Gila Aceron liikkeitä meni hänen ensi
vaikutelmansa tanssijattaresta jonkin verran sekaisin. Ei, ei
sittenkään Acero saattanut olla Sela. Kasvot muistuttivat hetkittäin
ihmeellisesti Selaa, mutta jota enemmän Aceroa katseli, sitä
vieraammaksi hän kävi. Mutta Gila — se oli Gisela, keskitavu vain
poissa. Ja Selan tarmon ja neuvokkuuden mukaista oli kuin olikin
juuri opetella tämä ajan tanssi, tämä tango, auttaakseen isäänsä,
jonka omaisuus oli mennyt. Kun tanssijatar oikullisesti heilautti
päätään, niin että hänen profiilinsa tuli näkyviin, tunsi runoilija
oman rouvansa niiltä aamuhetkiltä, jolloin hän, mies, oli tallustellut
kotiin Minervasta ja Sela ärtyneenä oli saarnannut hänelle ja lopuksi
itkenyt. Ei, Gila Acero oli sittenkin Sela, ainoa uskollinen nainen
maan päällä.

Matti Lohipato odotti vain, että hosuminen lavalla lakkaisi, mennäkseen
rouvansa luo. Voimakkaat, käärmemäiset liikkeet tanssin lopulla
ja tanssijattaren koko hallitseva antautuminen kuitenkin taasen
vaikuttivat, että oli mahdoton ajatella tällaisen muutoksen tapahtuneen
poroporvarillisen moraalisessa Sela Ståhlessa. Lohipato pani merkille,
että esimerkiksi Riti-Rati, joka lukemattomat kerrat oli ollut heidän
kodissaan sen vuoden ajan, jolloin he olivat naimisissa, katseli
tanssijatarta kuin ainakin otusta, josta saa hyvän petiittipalasen.
Ja mikä oli kaikkein luotettavinta: Otteli Ståhlen kasvoissa ei
näkynyt mitään levottomuuden merkkiä, hän katseli samettinsa ja
jalokiviensä kehyksestä tanssiesitystä täydelleen kylmänä eikä sen
loputtua hievahtanutkaan, mennäkseen tervehtimään taiteilijatarta.
Tanssitaiteilija Sariola istui hänkin yleisön joukossa täysin tyynenä,
joskin tosin innostuneena, kuten muutkin. Hänhän oli ollut rakastunut
Sela Ståhleen, olisihan hänen pitänyt tuntea tämä. Ja loppujen
lopuksi: jos Gila Acero olisi ollut Sela Ståhle, olisi hyvä pappa
kunnallisneuvos tietenkin ollut täällä eikä hänen lörpöttelyhaluaan
olisi pidättänyt mikään.

Yleisö huusi ja taputti käsiään. Se ei antanut rauhaa, ennen kuin
tango oli tanssittu kolmannen kerran. Ja vielä sittenkin huudettiin ja
vaadittiin taiteilijoita esiin. Gila Acero ei nähtävästi enää olisi
halunnut tulla. Vihdoin viimein hän näyttäytyi ja kumarsi, katsettaan
nostamatta. Hänen eteensä sateli kukkasia, joita vieraat ottivat
ruokapöydiltä.

Matti Lohipato oli pahalla tuulella. Häntä harmitti, että hän oli
erehtynyt — olihan selvää, että jos hänen entisessä rouvassaan olisi
ollut sitä, mitä tässä tanssijattaressa, niin ei hän, Matti Lohipato,
ikinä niin kovakouraisesti olisi tehnyt hänestä eroa. Häntä harmitti
myöskin, että jos tämä tango-nainen olisi ollut hänen entinen rouvansa,
hänellä muka ei olisi ollut oikeutta ilman muuta katsoa häntä
vaimokseen. Mutta hänpä olisi uhallakin sen tehnyt! Ja vihdoin häntä
harmitti, ettei hän enää voisi tulla tänne Bristoliin tarkastamaan
tuota tango-naista, koska hän ei tietänyt, milloin hän voisi suorittaa
suuren ravintolavelkansa.

       *       *       *       *       *

Suur-Kaupungissa ei puhuttu muusta kuin Gila Acerosta ja hänen
tangostaan. Sellaista tangoa ei Suur-Kaupungissa oltu nähty.
Kerrassaan ihanteellinen tango! Ja itse Gila Acero — mikä intresantti
henkilö! Hänestä ei saanut selvää, vaikka olisi tehnyt mitä. Hän
asui Bristolissa, ei ottanut vastaan ketään, ja pysyi tunnottomana
kaikille kukkalähetyksille ja kirjeille, joita hänelle vietiin. Ei
kysymystäkään siitä, että Riti-Rati ja muut haastattelijat olisivat
päässeet hänen puheilleen. Hän ei ottanut vastaan edes tanssitaiteilija
Sariolaakaan, joka frakkiin pukeutuneena seisoi hotellin käytävässä,
lähetettyään sisään ranskankielisen nimikortin. Joka tapauksessa
kirjoitti Olli Sariola omalla nimellään Maan Äitiin Gila Acerosta ja
hänen tangostaan, ja sen jälkeen alkoivat piirien merkkihenkilötkin
käydä katsomassa tanssijatarta. Ei saatu selvää, mitä kieltä hän puhui
ja mihin kansallisuuteen hän kuului. Vilaukselta vain nähtiin hänet
hotellin käytävissä tai ajurin vaunuissa. Kerrottiin, että hän olisi
saanut loistavan tarjouksen Amerikasta ja että hänen vierailunsa
Suur-Kaupungissa pian päättyisivät.

Silloin tehtiin eräänä päivänä kauhistuttava paljastus.

Tanssitaiteilija Sariola saapui isoäitinsä pesään keskelle
tavanmukaista torstai-illan kahviseuraa ja kertoi Bristolin
edustalla joutuneensa todistamaan, miten kuuluisa tanssijatar oli
maksanut ajurille. Ja neiti Gila Acero oli puhunut tämän maan selvää
kieltä! Niin, niin, tämän maan selvää kieltä! Hän ei ollut mikään
argentiinalainen, ei edes ulkomaalainenkaan, vaan suorastaan täältä.
Ja kuka? Senkin saattoi Olli Sariola sanoa? Oliko kukaan tullut
ajatelleeksi nimeä Gila Acero? Jos "Gilaan" lisäsi keskelle tavun "se",
niin siitä tuli Gisela. Ja Acero — se oli espanjaa ja merkitsi "teräs".
Asia oli selvä, vai kuinka?

Ja tällaisen suunnattoman petoksen varjossa oli rouva Gisela
Ståhle eli Lohipato tullut tänne ja vallannut koko Suur-Kaupungin.
Koko Suur-Kaupunki oli antanut vetää itseään nenästä. Suurimpaan
salaperäisyyteen oli tämä tango-nainen ymmärtänyt verhota itsensä ja
voittaa. Eivät edes isä eikä äiti olleet tietäneet juonesta mitään.
Ainoa, joka oli ollut salaliitossa tanssijattaren kanssa, oli ollut
"laulajatar", Otteli Ståhle.

Kaunis juttu — koko Suur-Kaupunki oli petkutettu perin pohjin! Ja
minkä vuoksi tämä salaperäisyys ja petos? Minkä tähden peruukit ja
harhaanviepä naamioitus? Sisarukset erehtyivät, jos luulivat, että
tullaan taiteilijoiksi tätä tietä.

Ei, siitä pidettäisiin huolta, ettei tällaisella petoksella "tultaisi,
nähtäisi ja voitettaisi". Rehellisyys piti toki olla taiteessakin.

Gila Aceron tähdestä ei voinut sanoa, että se olisi laskenut — se
putosi. Kun tanssijatar seuraavana iltana esiintyi ihmeen kauniissa
tangovärisessä tangopuvussaan, katseli häntä miltei vain pieni
perhepiiri: kunnallisneuvos, Leo Teräs, Runolan kassaneiti ja tohtori
Angervoinen, jonka kunnallisneuvos Ståhle oli pyytänyt seurakseen — Leo
Teräs istui eri pöydässä muutamien liikemiesten kanssa. Tuskin sataa
henkeä oli salissa, paitsi heitä. Ja seuraavana iltana oli vieläkin
vähemmän. Ei auttanut, että tohtori Angervoinen kirjoitti ihmeen
kauniisti kotimaisesta puutarhurittaresta, joka oli istuttanut hennon
ja hehkuvan ulkomaalaisen kukan pohjoiseen maaperään. Suur-Kaupunki ei
enää antanut pettää itseään.

"Hento ja hehkuva ulkomaalainen kukka" ei sekään oikein tahtonut
viihtyä Suur-Kaupungin maaperässä. Kukaan kotimainen puutarhuritar
ei yrittänytkään sitä vaalia, kaikki seuraavat tangotanssijat olivat
ulkomaalaisia. Heidän joukossaan oli hyviäkin tango-esittäjiä, mutta
varsinainen tango-innostus oli poissa. Se oli noussut korkeimmilleen ja
pudonnut yhdessä Gila Aceron tähden kanssa.

       *       *       *       *       *

Itse Gila Acerolle eli Gisela Ståhlelle oli hänen lyhyt tango-kautensa
antanut opetuksen koko elämää varten, sen, että yleisö on inhottava
otus, jonka suosiosta ei kukaan järkevä ihminen tahdo olla
riippuvainen. Gisela Ståhle tahtoi olla järkevä ihminen. Parin päivän
ajan hän tulisella kiukulla purki kotiväelleen vihaansa yleisöön.
Sitten häntä huvitti ruveta tutkistelemaan, millä lailla juoni häntä
vastaan oli järjestetty. Miten oli mahdollista, että ihastunut yleisö
niin äkkiä saatiin kääntymään hänestä pois? Jos juoni todella oli
suunniteltu ja ohjattu Pesästä käsin, niin olivat kuin olivatkin rouva
Gunilla Murman ja hänen jälkeläisensä kolmanteen ja neljänteen polveen
nerokasta väkeä.

Olisi ollut huvittavaa ja opettavaakin tutkia, millä lailla tällainen
tähdenpudottaminen järjestetään, mutta Gisela Ståhle ei katsonut
voivansa uhrata aikaa asiaan.

Hän punnitsi mahdollisuuksiaan puolelta ja toiselta, ja tuli vihdoin
siihen johtopäätökseen, että oli paras ryhtyä käännöstyöhön, samaan,
mihin hän oli turvautunut ollessaan naimisissa Lohipadon kanssa, kun
talosta loppui sekä puut että ruoka.

Rouva Murmanista ja hänen sukulaisistaan oli joka tapauksessa paras
pysyä loitolla, jottei suututtaisi heitä. Heidän oli menestys ja heidän
oli tulevaisuus. Kaikkein parasta olisi tietenkin ollut päästä heidän
suosioonsa. Mutta sitä ei nyt voinut toivoa.

Kuinka vähän ihminen yhtä kaikki tietää taipumuksistaan ja
mahdollisuuksistaan! Idut ja lahjat saattavat olla niin ihmeellisen
salassa. Kuka olisi uskonut, että Gisela Ståhlesta, Syvälahden entisen
kunnallisneuvoksen tyttärestä, tulisi kirjailijatar!

Ensin hän vaatimattomasti julkaisi nimettömiä käännöksiä Runolan
kustannuksella. Sitten alkoi Maan Äidissä näkyä matkamuistelmia
Pariisista sekä kirja- ja teatteriarvosteluja, joiden alla oli
nimimerkki "Sela Rauta".

Sela Rauta — se oli ainakin rehellistä ja läpinäkyvää. Tiedettiin heti
paikalla, kenen kanssa oltiin tekemisissä.

Ja vihdoin kantoi huhu pitkin Suur-Kaupunkia tietoa, että Sela Raudalta
oli odotettavissa esikoisnovelli tahi -romaani, ei tarkoin tiedetty
kumpiko.

Sela Ståhlesta tuli kuin tulikin kirjailijatar. Ja se oli kokonaan
tango-yrityksen epäonnistumisen ansio.




LAULAJATAR


Niin asuivat siis kunnallisneuvos Ståhlen tyttäret taasen isänsä
ja äitinsä luona siinä kodissa, johon muutama vuosi sitten niin
toivorikkaina oli asetuttu. Heidän hallussaan oli heidän vanha
huoneensa — siinä oli, heidän kiertäessään maailman rantaa, ehtinyt
asua yksi ja toinen opiskeleva ylioppilasneiti, jolle huone oli
vuokrattu. Kaikki mitä kodista saattoi luovuttaa vieraille, oli
tälläkin hetkellä luovutettu. Äiti nukkui ruokasalissa, ja Daniel, joka
pari vuotta jo oli ollut Runolassa oikolukijana, pimeässä käytävässä
ruokasalin ja keittiön välillä. Vakinaista palvelijaa ei ollut talossa,
äiti otti ainoastaan tilapäisesti jonkun avukseen. Sen vuoksi joutui
hän olemaan verraten vähän muiden perheenjäsenten seurassa. Hän olikin
loitonnut heistä, he eivät edes tietäneet kuinka etäälle.

Se tuli yhtäkkiä ilmi, kun Otteli eräänä päivänä pukeutui valkeaan
pariisilaiseen silkkihameeseen, jonka hän oli teettänyt konserttiaan
varten Suur-Kaupungissa. Isä seisoi ihastuksissaan tyttärensä edessä,
vakuutettuna siitä, ettei Ottelin tarvinnut muuta kuin tällaisena
astua yleisön eteen, niin voitto olisi hänen. Sela juoksi keittiöön ja
nouti äidin. Kun äiti näki pienen Ottelin, pani hän käden silmilleen,
huojutti päätään ja meni pois.

Otteli ja isä jäivät tuijottamaan toisiinsa. Otteli katsahti peiliin
ja näki kasvoillaan niin oudon ilmeen, että hänen täytyi kysyä
itseltään, mitä oli tapahtunut tai mitä tulisi tapahtumaan. Sekä isä
että tytär kuulivat keittiöstä Selan kiihtyneen äänen, joka nuhteli
äitiä. Äidin tavanmukaisten hiljaisten vastausten sijalla oli nyt vain
pieni äänettömyys. Äkkiä tempasi Otteli laatikostaan kappaleen pitsiä
ja verhosi sillä kauniit, paljaat olkapäänsä. Mutta puku ei sallinut
sitä: koko kuosi meni pilalle. Hän repi pois pitsin, kyyneleet nousivat
silmiin, hän tunsi vihaavansa äitiä ja samalla hän vihasi Selaa, joka
uskalsi nuhdella äiti-raukkaa, äitiä, joka raatoi heidän kaikkien
puolesta, hän vihasi koko elämää.

Elämä ei ollut helppoa. Juuri tällä hetkellä kasaantui
kunnallisneuvoksen pienen Ottelin niskoille enemmän huolia kuin hän
olisi jaksanut kantaa. Ne olivat käytännöllisiä, arkipäiväisiä huolia,
kokonaan vailla sitä runoutta ja kauneutta, mikä oli ollut surussa
kihlauksen jälkeen. Ja vasta muutama viikko sitten olivat sisarukset
reippaina ja toivoa täynnä palanneet ulkomailta.

Mutta se oli Gila Aceron tango, joka oli heidät masentanut. Miten oli
itse asiassa mahdollista, että yritys päättyi sillä tavalla?

Selaan oli hänen avioliittonsa jälkeen tullut jotakin ärtyisää ja
alituisesti moralisoivaa, mutta hän pystyi ajattelemaan erinäisiä
asioita niin kauniisti, ettei "pieni Otteli" ikinä olisi pystynyt
ajattelemaan niitä sillä tavalla. Kuinka kauniisti Sela oli
suunnitellut esimerkiksi tango-asian. Hän ei mitään muuta tahtonut
kuin auttaa isää! Hän oli pannut päämääräkseen maksaa takaisin, mitä
isä hänen vuokseen oli menettänyt. Eikä se ollut vähän: Lohipato oli
ollut mestari panemaan rahoja liikkeelle, isä oli joutunut velkoihin,
takuihin ja lukemattomiin ikävyyksiin — luultavasti hän oli menettänyt
suuren osan heidän omaisuuttaan, vaikkei hän sitä tunnustanut. Hän
odotti yhä kärsivällisesti suuria voittoja esimerkiksi Runolasta,
vaikka kaikki muut ihmiset näkivät miten huonosti Runola meni.
Dosentti Angervoisen alati toivorikas puhe saattoi yhä vaikuttaa
kunnallisneuvokseen — muut nauroivat häntä vasten kasvoja. Oli miten
oli, Sela tiesi, että hän elämänsä aikana tuskin ehtisi hyvittää, mitä
parina vuonna oli rikottu, ja käytännöllisenä ihmisenä ryhtyi hän
kaikkiin mahdollisiin keinoihin.

Hän oli sattumalta joutunut eräässä illanvietossa Pariisin
Skandinavisessa Yhdistyksessä esittämään tangoa, hän oli onnistunut,
ja tämä oli antanut sisaruksille ajatuksen, että päivän tanssilla
ehkä voisi ansaita rahaa. Yhdessä he olivat keksineet Selaile
taiteilijanimen, yhdessä he olivat keksineet, että oli paras verhota
tangoyritys syvimpään salaisuuteen.

Ennen kaikkea se täytyi tehdä vanhempien vuoksi.

Sisarukset ja heidän ystävänsä maailmankaupungissa olivat
lapsellisuudessaan uskoneet, ettei salaisuus tulisi ilmi. Mutta he
olivat laskeneet väärin.

Kuitenkaan eivät he olisi voineet aavistaa salaisuuden paljastuksen
vaikuttavan sillä tavalla. Minkä tähden Suur-Kaupunki suuttui?

Sela, kuten sanottu, tointui iskusta verraten pian. Hän oli ehtinyt
ansaita sievän summan — sääli, että ansiotyö oli lopetettu häneltä
kesken. Joka tapauksessa saattoi iloita siitäkin, mitä oli kukkarossa.
Lausuttuaan veljelleen Leo Teräkselle karuja totuudensanoja Runolasta
kääntyi hän toisen kustantajan puoleen, sai tuhatsivuisen käännöstyön
ja painui siihen. Mikä hätä nyt oli, kun osasi ranskaa!

Mutta Otteliin oli tango-yrityksen epäonnistuminen tehnyt musertavan
vaikutuksen. Entä jos yleisö kääntyisi häntäkin vastaan? Entä jos
Gunilla-rouva kostaisi hetken, jolloin hän Pesän morsiuskamarissa oli
sulkenut syliinsä Otteli Ståhlen?

Ottelilla oli, kuten sanottu, jo pukukin valmiina konserttia varten
Suur-Kaupungissa, ja hänen tarkoituksensa oli tietysti ollut esiintyä
siellä ennen kuin lähtisi maaseudulle. Mutta nyt häntä pelotti. Miten
olikaan mahdollista onnistua, kun pelkäsi näin äärettömästi? Varmaan
Gunilla-rouva ja hänen sukunsa nokkisivat hänet hengiltä.

Kuitenkin täytyi ruveta laulamaan ja ansaitsemaan rahaa. Otteli oli
velkaa maisteri Blundhille, velkaa niin paljon, ettei sitä uskaltanut
ajatellakaan. Vanha kitupiikki oli koulutoverinsa tyttärelle antanut
rahaa runsaammin kuin tämä oli rohjennut pyytääkään. Selakin oli saanut
maisteri Blundhilta sievän pienen summan matka-apua, jotta hän hyvästi
hoitaisi Ottelia. Maisteri Blundh ei ollut vaatinut mitään velkakirjoja
— Otteli todella ei tietänyt, olivatko rahat olleet laina vaiko
lahja. Pienet kuitit vain oli Otteli saamistaan tuhansista jättänyt
hyväntekijälleen.

Maisteri Bernhard oli ollut erinomaisen ystävällinen. Otteli kutsui
häntä Bernhardiksi ja sinutteli häntä — hän tahtoi niin. Minkä tähden
laulajatar sitten pelkäsi? Minkä tähden ei hän päässyt ajatuksesta,
että maisteri Blundh saattoi heille kaikille tehdä mitä tahansa?
Sisimmässään luultavasti isäkin pelkäsi "Bennu-poikaa", koska hän
aina piti tarkkaa lukua siitä, että Otteli kävisi hänen luonaan ja
että häntä pyydettäisiin heille. Täytyi, täytyi ruveta ansaitsemaan.
Mutta jos konsertti Suur-Kaupungissa epäonnistuisi, olisi retki
maaseudullekin turha. Jollei taas Suur-Kaupungissa ensin antaisi
konserttia, suvaitsisivat maaseutukaupungit kohdella yli olkainsa. Ajat
eivät enää olleet samat kuin ennen, jolloin maaseutu kiitollisena otti
vastaan jokaisen taiteilijan, joka vaivautui sinne. Harva sinne silloin
läksi, mutta nyt läksivät kaikki. Maaseutu oli köyhä ja maaseutu oli
käynyt kriitilliseksi.

Kaikki vakuuttivat Otteli Ståhlelle, että oli välttämätöntä ensin antaa
konsertti Suur-Kaupungissa ja vasta sitten lähteä kiertämään. Muussa
tapauksessa olisi tulevaisuus laulajattarena kokonaan pilattu. Isä,
kunnallisneuvos, jolle laulajattaren ulkomuoto konsertissa aina oli
ollut vähintään yhtä tärkeä puoli kuin hänen taiteellinen esityksensä,
kehoitti hänkin kaikin puolin tytärtään esiintymään Suur-Kaupungissa.
Hän vannoi ja vakuutti, että ainakin Maan Äidissä olisi hyvät
arvostelut. Mutta pelko oli Ottelissa tullut kuin taudiksi.

Turvauduttiin maisteri Bernhardiin ja kysyttiin hänen mielipidettään
konsertista. Ihmeellistä kyllä, ei maisteri Bernhardilla ollut mitään
mielipidettä. Hän katsoi Otteliin toinen silmä raollaan, kuten hänen
tapansa oli, ja Ottelille tuli se tunne, että hän hautoi jotakin
pahaa aietta häntä vastaan. Kunnallisneuvos uteli moneen kertaan
Bennu-poikansa mielipidettä tässä heille kaikille niin tärkeässä
asiassa, mutta Bennu-poika sanoi hyvin vähän.

       *       *       *       *       *

Kotona vallitsi painostava mieliala ja alituinen rahanpuute. Pappa
antoi selvästi tyttäriensä tuntea, ettei hän ollut lakannut toivomasta
heidän joutuvan rikkaisiin naimisiin — olivathan he molemmat taasen
vapaat. Mutta he olivat parantuneet kaipuustaan eivätkä enää uskoneet
rakkauteen. Täytyi koettaa tehdä työtä ja ansaita.

Aah, työllä ansaitsi niin vähän ja elämä oli kallista. Jokainen koetti
hiukan nauttia kurjuudessaan.

Kunnallisneuvos ei viihtynyt kotona. Tyttäret tiesivät, että äidillä
siinä oli paljon syytä. Äiti ei sanonut pahaa sanaa isälle enempää kuin
muillekaan, häntä ei voinut syyttää mistään, mutta hän oli loitonnut
heistä kaikista, varsinkin isästä. Daniel oli ainoa, joka hänelle vielä
kelpasi. Tyttäret olivat katkerat äidille. Kotona oli painostavaa ja
raskasta. He eivät ihmetelleet, että isä pakeni kotoa.

Joskus iltapäivällä sulki kunnallisneuvos ovet saliin, pani gramofonin
soimaan — se soitti nykyään tangoa — ja istui pää käsien varassa.
Otteli hiipi silloin hänen luokseen ja silitti hänen harmaita
hiuksiaan. Hän lauloi hänelle kauneimmat laulunsa. Tuntui kuitenkin
siltä kuin pappa olisi pitänyt gramofonista miltei enemmän.

Kerran illalla, kun Otteli ja hänen isänsä olivat kahden kotona ja
Otteli oli laulanut, purskahti isä äkkiä itkuun. Tytär painoi hellästi
hänen päänsä rintaansa vastaan ja puheli iloisesti ja tyynnyttäen. Isä
työnsi hänet luotaan.

— Jos sinä tietäisit, jos sinä tietäisit! voihki hän.

— Mitä minun pitäisi tietää? laverteli Otteli kuin lapselle.

— Millainen isä sinulla on... Jos te tietäisittekin, jos te
tietäisittekin kaikki...

— Minä tiedän, vakuutteli tytär, — minä tiedän, että minulla on
kaikkein kaunein ja rakkain ja paras isä maan päällä...

— Se ei ole totta! huusi isä, — te ette tiedä, ette kukaan...

Kunnallisneuvos työnsi pois tyttärensä kädet, ikään kuin hän olisi
pelännyt tartuttavansa hänet.

— Pappa on sairas, pelästyi Otteli. — Pappa sanoo pienelle Ottelilleen,
lankeaako huomenna vekselejä... Ei pappa suutu...

Otteli oli tehnyt kysymyksensä niin varovasti, mutta kunnallisneuvos ei
kärsinyt, että hänen raha-asioihinsa kajottiin. Ottelinkaan ei ollut
lupa kysyä niitä.

Ottelin sydäntä särki, kun hän ajatteli isäänsä. Joskus hänestä tuntui,
että hän ehkä voisi mennä naimisiin, jos löytäisi miehen, joka ei
olisi suorastaan vastenmielinen. Entä jos Gunilla-rouvan kultapoika
vielä huolisi hänestä — silloin uskaltaisi turvallisesti laulaa
Suur-Kaupungissa. Mutta tämä ajatus oli tietenkin vain leikkiä.

Konserttitoimistot eivät antaneet paljoakaan toivoa
maaseutukaupungeista tällä haavaa. Oli joukko musiikkitaiteilijoita
liikkeellä. Tosin ei se paljoa paranisi myöhemminkään, heitä oli niin
paljon ja kaikkien piti elää.

Otteli oli omituisen haluton ja tarmoton. Sela istui kirjoituspöytänsä
ääressä aamusta iltaan. Otteli töin tuskin jaksoi laulaa
välttämättömimmät jokapäiväiset harjoituksensa.

Kerran, kun hän palasi kaupungilta, kohtasi häntä kotona outo meteli.
Nähtävästi oli jotakin tapahtunut. Isä huusi ja joku toinen herra
huusi, Sela puhui sillä kiukkuisella, läpitunkevalla äänellä, jonka
hän oli omaksunut ollessaan naimisissa Lohipadon kanssa. Mitä olikaan
voinut tapahtua? Luullen jonkun vieraan olevan isän ja Selan seurassa
hiipi Otteli huoneeseensa, yhä ihmetellen melua, joka tunki ovienkin
läpi. Äkkiä seisoivat Sela ja pappa hänen edessään. Pappa piteli
päätään, löi rintaansa ja juoksi läähättäen edestakaisin, ikään kuin
hän olisi ollut tukehtumaisillaan. Sela seisoi kuivakiskoisesti
paikallaan ja hosui käsillään. Molemmat puhuivat yhtaikaa.

— Hukassa, hukassa! sanoi pappa. — Vararikko, mitäs muuta. Konkurssi...
maantie... Kaikki minulta on mennyt, mitä minulla on ollut... minun
lapseni ovat hävittäneet kaikki: minun rahani ja omaisuuteni... ja
nyt menee minun hyvä nimeni. Mitenkä minulla onkin tuollaisia lapsia?
Piruko teidät on tuollaisiksi tehnyt — en suinkaan minä eikä myöskään
mamma. Me olimme rehellisiä ihmisiä, sekä pappa että mamma... Teidän
isännekin oli rehellinen ihminen silloin, kun hän piti Syvälahtea.
Mutta nyt... nyt ei hänen kanssaan kohta enää seurustele muut kuin...
kuin juopot sanomalehtimiehet. Mahtihenkilöt ja piirit eivät kohta
enää tervehdi häntä kadulla... Kohta he jättävät kutsumatta hänet
kokouksiin eivätkä valitse häntä johtokuntiin... Hänen nimensä ei mene
pankeissa... He ottavat häneltä pois viran... Ja kenen se on syy tämä
kaikki? Minun lasteni, jotka vievät minulta minun varani ja minun
kunniani hahhahhahhah...

— Pappa rauhoittuu nyt, sanoi Sela. — Pappa rauhoittuu eikä noidu
ja kiroa. Se ei sovi... Hän on varastanut, se lurjus, niin, taikka
kavaltanut, mikä on yksi ja sama. Kuka? — Leo tietysti, kukas muu...
Ottanut kassasta, Runolan kassasta, mistäs muualta... Tarkastuksessa
hänet saatiin kiinni. Se oli hänelle oikein, hän on elänyt kuin
viimeistä päivää, mutta nyt hänet saatiin kiinni. Nyt hän saa istua
linnassa. Ikävöiköön nyt edes jonkin kuukauden viinaa ja konjakkia ja —
naisia.

Se tekee hänelle hyvää...

— Ei... ei... ei! huusi isä läähättäen, — minun nimeni... teidän isänne
nimi... Ajatelkaa — mitä muuta hänellä enää on? Teidän isästänne tulee
varas, ryöväri, jos hänen nimensä menee... Armahtakaa...! Teidän isänne
antaa viimeisen takin päältään, mutta nimeään ei hän anna, rehellistä
nimeään...

Isän kiihtymys likenteli jo sairauskohtausta. Sela lakkasi torumasta,
asettui kirjoituspöydän ääreen ja rupesi selailemaan paperejaan. Otteli
sai vähitellen isänsä rauhoittumaan.

— Paljonko tarvittaisiin? kysyi hän. — Minä tarkoitan: suurenko summan
Leo on ottanut?

— Kolmetuhattaneljäsataa, vastasi Sela.

— Ei enempää, sanoi Otteli, joka oli kuvitellut, että oli kysymys
kymmenistä tuhansista.

Sela kääntyi ja katsoi häneen.

— Vai on se sinusta niin vähän — no, hanki se sitten.

— Älä viitsi, tiedäthän sinä...

— Tiedän kyllä — voithan sinä viedä panttiin jalokivesi, ehkä niistä
saat kokoon tuon "pienen" summan.

— Älä puhu...

— Tai voithan sinä kääntyä esimerkiksi — "Bernhardin" puoleen, ehkä
hän...

— Ole vaiti! huusi Otteli, karkasi ylös ja juoksi, kädet nyrkissä,
sisartaan kohti.

Mutta kunnallisneuvos oli kuullut maisteri Blundhin nimen ja hän
takertui siihen kuin pelastukseen. Kun tyttäret olivat aikansa
vaihtaneet sanoja, puhui isä:

— Papan pieni Otteli, olisiko sinusta niin vaikeaa mennä setä
Bernhardin luo?

Otteli seisoi sanattomana ja tuijotti isäänsä.

— Miksei pappa itse mene? kysyi Sela ja katsoi ilkeästi isäänsä.

— Hän ei anna mitään, jos pappa menee, selitti kunnallisneuvos
lapsellisen yksinkertaisesti.

— Pappa! pääsi Ottelilta kuin hengenhädässä.

— Setä Bernhard pitää papan pienestä Ottelista, jatkoi kunnallisneuvos.
— Hän on monta kertaa sanonut, ettei koskaan ole nähnyt niin kaunista
naista...

— Pappa ei puhu! parkaisi Otteli ja peitti korvat käsillään.

Kuin suunniltaan juoksi hän huoneesta. Kauhu, jonka syystä ei hän ollut
selvillä, oli hänet vallannut. Maisteri Bernhardin hahmo nousi hänen
silmiensä eteen ukon muotoisena, ukon, jolla ei ole hiuksia, mutta
jolla on kultaiset paikat hampaissa. Hän pelkäsi ukkoa, hän vihasi
häntä!

Äkkiä hänen mielikuohunsa pysähtyi. Hän oli tullut toisen huoneen
kynnykselle ja katseli veljeään kasvoista kasvoihin. Leo oli kalpea ja
tuijotti eteensä, hautoen jotakin ajatusta. Otteli ei milloinkaan ollut
nähnyt häntä sellaisena. Hän lausui Leon nimen. Silloin nuori mies
hätkähti valveille, nousi, katsahti ympärilleen ja läksi huoneesta.

Otteli säikähti. Mitä Leo aikoi? Sisar juoksi hänen perässään ja tapasi
hänet portaissa.

— Minne sinä menet?

Leo ei kuunnellut häntä.

— Kuule, minne sinä menet?

— Anna minun olla.

Otteli juoksi alas portaita.

— Kuule... sinun täytyy palata. Heti paikalla! Minä... minä... Kuule,
tule takaisin, niin ajattelemme. Keksimme jonkin keinon. Me keksimme,
usko nyt, kun minä sanon...

Leo pysähtyi, ja katseessa, jonka hän loi sisareensa, välähti kaukainen
toivo. Hän ei työntänyt pois Ottelin kättä, kun Otteli käänsi hänet
ympäri. Häntä väsytti. Tahdottomana palasi hän takaisin kotiin.

       *       *       *       *       *

Illansuussa oli Otteli matkalla maisteri Blundhin luo. Hän asteli oudon
tunteen kannattamana, hän meni uhraamaan itsensä isänsä, veljensä,
kotinsa puolesta. Hänen askeleensa oli kevyt ja hänen huulensa
tapailivat lapsuudenaikaisia rukouksia. Hän juoksi nopeasti ylös
portaat ja soitti kiivaasti: hän tahtoi sulkea itseltään paluutien,
siltä varalta, että pelko iskisi häneen kyntensä viime hetkellä.

Iäkäs palvelija — maisteri Blundhilla oli nykyään vanha palvelija —
avasi ja ilmoitti, että maisteria hierottiin. Mutta hieromatunti olisi
kyllä pian kulunut.

Otteli istui maisteri Bernhardin salissa, sirolla silkkikukkaisella
sohvalla, ja selaili koruteoksia. Hänen silmänsä harhailivat seinillä,
jotka olivat täynnä tauluja. Köyhien taiteilijoiden tauluja. Maisteri
Blundh oli auttanut heitä. Näin he olivat tulleet, kuten hän, Otteli,
nyt. "Bernhard... Bernhard", saneli hän itsekseen, painaen mieleensä,
ettei vahingossa sanoisi "maisteri Blundh" tai "setä Bernhard".
Viereisestä huoneesta saattoi erottaa epämääräistä ääntä. Hierominen
tapahtui siellä.

Otteli painoi sormensa pöydän kaunista venetsialaista mosaiikkilevyä
vastaan. Kivi oli viihdyttävän kylmä. Pöydän mosaiikissa leijaili
punaisen ruusun yläpuolella keltainen perhonen.

"Bernhard"... "Bernhard".

Viereisestä huoneesta alkoi kuulua puhetta. Pelkuruus valtasi taasen
Ottelin, niin että hänen täytyi kutsua mieleensä isä ja Leo, jotka
toivoen odottivat häntä kotiin. Hän rupesi kiihkeästi tavaamaan sivua,
joka aukeni kirjasta pöydällä.

"Sem-moi-nen tie on hy-vä tie, jos-sa on kaut-taaltaan ko-va poh-ja.
Sii-nä saa he-vo-nen juos-ta ja, jos on lun-ta sa-ta-nut pääl-le,
as-tu-a huo-le-ti mi-ten tah-too; tä-tä huo-nom-pi tie on..."

Käytiin ovissa, kuului askelia. Otteli kuuli sydämensä sykkivän ja luki
lukemistaan.

"Bernhard", "Bernhard".

Maisteri Bernhard astui saliin punaposkisena ja kuumana hieromisen
jäljeltä. Hän oli hyvällä tuulella, sulki kaikki ovet, jottei vetäisi,
ja istuutui Ottelin viereen. Ottelin tuli helpompi olla. Hän oli
kiitollinen setä Bernhardin ystävällisyydestä — mihin hän olisi
joutunutkaan, jos setä Bernhard olisi ollut kylmällä tuulellaan ja
katsellut häneen toinen silmä raollaan.

— Noo... Otteliana näyttää vähän rasittuneelta... tai kiihtyneeltä.
Harjoitellut liiaksi — mitä?... Se on hyvä, ei pidä harjoitella
liiaksi. Kyllä sitä vähemmälläkin... Vai maaseudulle... Vai
kaksikymmentä kaupunkia. Luuleeko Otteliana, että se kannattaa...
Noo... niin... Onhan hyvä koettaa... Kyllähän minä, se tekee hyvää tuo
hierominen. Sen jälkeen on poika niin notkea, että vaikka sirkukseen.
Pitää sanoa Vollelle... papalle... että tämä on mainio hieroja tämä
Pääkkönen... Jaa niin, papalla ei ole reumatismia, mutta mammalla...
Se on oikein kaunis pusero tuo. Ottelianalle sopii sininen yhtä hyvin
kuin vihreä. Pitää tuoda Ottelianalle kerran sellainen korallinauha,
jos Otteliana sellaisesta pitää... Noo, noo... onhan niillä hintaa,
mutta mitäpä siitä, jos miellyttää Ottelianaa. Tuo kuva tuossa... se
on hyvin Ottelianan näköinen. Se on sieltä Italiasta... Kai Otteliana
juo teetä... Tässä olisi siksi asti näitä marmelaadeja, niistähän
Otteliana pitää... Jaa... kas vain... Sohvi on täällä laittanut teetä.
Sehän oli hyvä. Kai Otteliana sitten taas on emäntänä. Pitää ostaa
piano, että Otteliana voi laulaa. Minkähän tehtaan olisi paras? Ei kai
se siitä Steinwaysta parane. Kai Otteliana sitten tulee minun kanssani
valitsemaan, että saa mieleisensä.

Joka hetkeltä kävi Ottelin olo tukalammaksi. Hänen vastauksensa
lyhenivät lyhenemistään. Hänen oli vaikea syödä ja juoda, mutta hän
teki kumpaakin, luullen siten edistävänsä asiaansa. Kaiken aikaa hän
kutsui mieleensä isän ja Leon, pysyäkseen lujana. Tuntui mahdottomalta
pyytää rahaa, ja lisäksi niin suurta summaa. Hädissään haeskeli
Otteliana muististaan jotakin, josta voisi riittää puheenaihetta
hiukkasen pitemmälti. Hänen mieleensä johtui silloin kertoa, miten
Bernhardin suuri smaragdi oli miellyttänyt häntä ensi hetkestä alkaen,
silloin syyskuussa, kun he olivat muuttaneet kaupunkiin. Hän pelästyi
itsekin kertomuksen vaikutusta: Bernhard tuli siitä kovin hyvilleen.
Tämän jälkeen kävi Ottelille yhäkin vaikeammaksi puhua asiaansa. Kädet
kylmässä hiessä hän puserteli nenäliinaansa ja vastasi, katsettaan
nostamatta, kysymyksiin, joita maisteri Bernhard teki smaragdin ja tuon
ensi kohtaamisen johdosta. Vihdoin huomasi maisteri Bernhard kauniin
vieraansa levottomuuden, tarttui hänen täyteläiseen valkoiseen käteensä
ja kysyi, mikä Ottelianan oli.

Jollakin lailla sai Otteli vihdoin sanotuksi, mikä hänen mieltään
painoi ja miksi hän oli tullut. Puhuminen oli ollut hänelle niin
vaikeaa, että hän jännityksen lauettua purskahti itkuun.

Silloin kiersi maisteri Bernhard kätensä hänen ympärilleen ja suuteli
häntä niskaan, kaulaan, mihin vain ehti.

Otteli riuhtaisi itsensä irti ja pakeni huoneen viimeiseen päähän.
Äärimmilleen loukattuna päästeli hän katkonaisia huudahduksia ja
pyyhki, kääntyneenä selin sohvaan, kuin kuumeessa kaulaansa ja
kasvojaan. Hetkisen seurasi maisteri Bernhardin katse Ottelia
himokkaasti, ikään kuin hänen tarkoituksensa olisi ollut uudelleen
sulkea tämä syliinsä, mutta sitten hän jätti huoneen.

Kun hän palasi, puhui hän ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut.

— Noo... noo... onko Vilho Oskari Angervoista näkynyt siellä herrasväen
luona? Minä näin hänet eilen varsin surkeassa tilassa: hänellä ei
ollut päällystakkia. Kai hän oli antanut sen jollekin kansalliselle
vaivaiselle, hahhahhahhah... Noo... noo... mikäs siinä muu: koetinhan
minä auttaa, ja soitin vielä Sariolallekin, että hänkin puolestaan
tekisi jotakin. Koko "vanha Väinö" olisi pantava holhouksen alaiseksi,
hän joutuu muuten keppikerjäläiseksi... Tämä shekki... tämä ei nyt ole
juuri niin suuri kuin piti, mutta minun ei oikein sopinut... Ja kun
eivät rahat ole Ottelianalle itselleen. Ja smaragdin saa Otteliana
koska vain... Antaisin nyt jo, mutta neula on korjattavana, se meni
rikki... Otteliana tulee vain noutamaan. Ja Steinwayn ostamme sitten
yhdessä. Eikä nyt pidä harjoitella liikaa ettei laihdu. Ja jolleivät ne
konsertit tuottaisikaan, niin ei pidä surra sitä.

Kuunnellessaan maisteri Blundnia kysyi Otteli itseltään, oliko
äskeinen kohtaus pelkkä mielihoure. Hetkisen hän kulmiensa alta
tuijotti maisteri Blundhiin, ja valkea paperiliuska pöydällä tuntui
hänestä olevan kuin hänen oman verensä hinta. Mutta kun maisteri
Blundh huolettomana oli sytyttänyt sikarinsa ja hilpeästi jatkoi
puheluaan, vahvistui Ottelissa outo tunne jostakin rumasta, josta hän
korkeintaan saattoi syyttää itseään, ja hän sai puhelahjansa takaisin,
vastasi yksikantaisesti maisteri Bernhardin huomautuksiin, otti shekin
pöydältä, jopa kiittikin siitä. Keikarimaisen kohteliaana auttoi
maisteri Bernhard takin hänen ylleen ja kiitti häntä käymästä.

Tämän päivän jälkeen alkoi Ottelin suupieliin piirtyä vihamielinen,
miltei raaka pieni vako. Hyvyys ja kiitollisuus, millä häntä kohdeltiin
kotona, kävi hänelle rasitukseksi ja ärsytti häntä. Äiti oli ainoa,
joka moitti häntä siitä, että hän oli kääntynyt maisteri Blundhin
puoleen — olisi pitänyt antaa asioiden mennä menojaan, Leon olisi
pitänyt saada kantaa tekonsa seuraukset — ja Otteli tunsi, että äiti
oli oikeassa. Mutta entä jos Leo olisi ampunut itsensä?

Tuskallinen levottomuus oli tullut Ottelin koko olemukseen. Hänen
täytyi lähteä liikkeelle ansaitakseen rahaa ja päästäkseen vapaaksi.
Toki noiden kahdenkymmenen kaupungin täytyi tuottaa hänelle muutamia
tuhansia. Silloin hän voisi paiskata veronsa Molokin kitaan, vähitellen
hän ostaisi itsensä irti kauheasta miehestä.

       *       *       *       *       *

Ottelille tuli paljon työtä. Suurilla, valkoisilla ja punaisilla
lehdillä, joita lähetettiin joka taholle maata, upeili kaunis kuva
laulajatar Otteliana Eleonora Ståhlesta. Lehdet kuvineen olivat niin
kauniit, että kunnallisneuvos Ståhle naulasi yhden niistä työhuoneensa
seinälle ja piteli toista taskussaan, alati valmiina näyttämään sitä
ystäville ja tuttaville.

       *       *       *       *       *

Nälkäisenä kuin pitkän paaston jälkeen nautti Otteli vapaudestaan. Hän
nautti niin ikään huomiosta, jota hän herätti, minne ikinä tuli. Kuin
ruhtinatarta koettivat kanssamatkustajat rautatievaunussa palvella
häntä. Hän riemuitsi kauneudestaan, jonka hän nyt varsin hyvin tiesi
omistavansa, ja hän astui miltei ilman pelkoa yleisön eteen, tai
poistui pelko heti hänen päästyään lavalle: hän tiesi, että hänen
kauneutensa vangitsi katsojat. Hänellä oli myöskin kauniit puvut.

Hän lauloi, hurmaantui ja hurmasi. Mutta huoneet eivät olleet täydet
eikä arvostelukaan aina ollut hänen puolellaan. Maaseutukin oli jo
ehtinyt saada virkaintoisen, toimeliaan kritiikkinsä, ja se saattoi
olla varsin tyly. Tavallisesti se kirjoitti suorastaan mielettömyyksiä.

"Kauniit kiitoslauseet ja uhkeat mainosjulisteet olivat jo aikoja
sitten ennustaneet laulajatar Otteliana Ståhlen saapumista
paikkakunnallemme. Valitettavasti ei alkava laulajatar voinut antaa
kuulijakunnalleen sitä, mitä komeita mainoksia vastaava, vaatelias
ulkonainen esiintyminen olisi edellyttänyt. Äänentapailu oli haparoiva
ja epävarma. Koko esityksessä huomasi enemmän totuntatapaa kuin sielua
ja sisältöä. Ranskalainen koulu onkin jo, kuten tunnettu, liian
vanhanaikainen ja kulunut. Sitä paitsi oli ensi askeleitaan ottava
laulajatar valinnut aivan liian vaikean ohjelman..."

Tähän tapaan sitä jatkui palstan pituudelta, kunnes vihdoin käytiin
yksityisten laulunumeroiden kimppuun. Eikä herra arvostelija suinkaan
löytänyt niistä mitään hyvää.

Otteli ei ymmärtänyt. Minkä vuoksi arvostelija oli häijy?

Mutta jokainen tämäntapainen julkinen lausunto syvensi niitä vakoja,
jotka olivat ilmaantuneet laulajattaren suupieliin.

Ei niin, että häneltä olisi puuttunut sitä pientä ihailijajoukkoa,
joka toimitti hänelle kukkia ja jäi taputtamaan käsiään konsertin
lopulla. Miltei poikkeuksetta piti tämä joukko ääntä lavan edessä,
kunnes vahtimestari sammutti tulet. Niinikään löytyi aina kymmenkunta
herraa ja pari naista — ehkä suurempikin ryhmä ihailijoita — jotka
pyysivät laulajattaren illallisille eli ns. kollatsioniin. Nämä
rakastettavat henkilöt antoivat myöskin täysin vakuuttavat selitykset
siitä, miksi konsertissa ei ollut täyttä huonetta, tai miksi oli ollut
vähänpuoleisesti tai suorastaan vähän väkeä: paikkakunnalla oli ollut
niin paljon konsertteja. Joillakin muilla musiikkitaiteilijoilla oli
ollut vieläkin vähemmän väkeä. Joku oli saanut suorastaan tappiota.
Kaikki tämä lohdutus ei saattanut tehdä tyhjäksi sitä tosiasiaa, ettei
konsertti onnistunut, kuten laulajatar oli toivonut.

Kaikkein kaamein ilta odotti laulajatarta eräässä suuressa, kylmässä
salissa, minkä vuokra teki toista sataa markkaa. Oli myyty lippuja
kolmellakymmenellä markalla, ja kolmenkymmenen markan yleisö tunsi
aseman nolouden yhtä tuskallisesti kuin laulajatar itse. Otteliana
Eleonora Ståhle nieli kyyneleitään, kun hän kauniissa puvussaan niiasi
yleisölle. Paikkakunnan säestäjä oli kehno, laulu meni kehnosti.
Ottelin täytyi koota kaikki voimansa saadakseen ohjelman suoritetuksi
loppuun. Yleisö häipyi sitten ääneti salista, tuskin ainoakaan ihminen
uskalsi häiritä hiljaisuutta lyömällä käsiään yhteen.

Tähän kurjuuteen ilmaantui kuitenkin lohdutus. Se nuori
sanomalehtimies, joka oli toiminut laulajattaren käytännöllisenä
järjestäjänä eli "impressariona", rakastui mielettömästi Otteliana
Eleonora Ståhleen. Onnettoman konsertin jälkeinen päivä sattui
Ottelilla olemaan vapaa, ja nuori maisteri Aarnio loihti laulajattaren
kunniaksi esiin kaikki mahdolliset juhlallisuudet. Mikä taikojen tekijä
maisteri Aarnio lienee ollutkaan.

Aamupäivällä pantiin toimeen pieni rekiretki Pirttiniemelle. Aurinko
helotti, hanget kimmelsivät, kulkuset soittivat ja pormestarin
kuomireessä leiskuivat vällyt ja taljat. Laulajatar ja maisteri Aarnio
ajoivat tietenkin pormestarin kuomireessä, joka oli ensimmäisenä ja
jonka edessä vikuroi juoksijanalku "Hippa".

Rekiretkeltä palattiin niin myöhään, että laulajatar tuskin ehti
vaihtaa pukua, kun jo oli mentävä päivällisille Seurahuoneelle.
Maisteri Aarnio tuli pormestarin kuomireellä noutamaan häntä ja sai
istua Ottelin huoneessa, kun Otteli peilin edessä kiinnitti viimeiset
hiussuortuvansa. Hän sai myöskin auttaa päällyskengät laulajattaren
jalkaan. Hänen hiukan tottumattomana vetäessään niitä Ottelin helmillä
kirjailtujen kenkien ylle, nojasi Otteli kädellään hänen olkapäähänsä.
Hänellä oli kaunis niska, jossa vaaleat hiukset kähertyivät. Ottelin
teki mieli kädellään koskettaa hänen niskaansa ja hän teki sen.

Silloin tarttui nuori mies hänen jalkaansa ja suuteli sitä.

Laulajatar rupesi nauramaan ja otti pari tanssiaskelta. Huhhei, hullu
tässä rupeisi suremaan. Pidetään hauskaa, pidetään hauskaa, pidetään
hauskaa!

Vallattomasti juoksivat nuoret maaseutukaupungin pitkän hotellikäytävän
päästä päähän ja alas portaat. Aarnio yritti nostaa Otteli Ståhlen
rekeen, mutta hän ei jaksanut. Otteli rupesi nauramaan ja taputti hänen
kättään.

Päivälliset muodostuivat harvinaisen hauskoiksi sen tähden, että
kunniavieras oli niin huolettoman iloinen. Otteli Ståhle piti ensi
kerran eläessään puheen — hän kiitti paikkakuntalaisia, muusta ei
kukaan oikeastaan saanut selvää. Mutta se riitti, sillä Otteliana
Eleonora Ståhle oli puhuessaan, viinilasi kädessä, häikäisevän kaunis.
Tuskin oli sitä läsnäolevaa herraa, joka ei niissä päivällisissä
olisi pitänyt puhetta. Kukaan ei olisi voinut aavistaa, että eilistä
konsertti-iltaa seuraisi tällainen päivä. Kaikki vakuuttivat, etteivät
he ikinä olleet kokeneet mitään tällaista. Kaksi kertaa sanoi
kunniavieras hyvästi, lähteäkseen levolle ja päästääkseen isäntänsä
ja emäntänsä rauhaan — herrat kantoivat kantamalla hänet takaisin.
Maisteri Aarnio alkoi jo käydä murheelliseksi mustasukkaisuudesta, kun
hän vihdoin viimein sai jumalattarensa haltuunsa. "Tervetuloa takaisin"
ja eläköön-huudot kaikuivat pormestarin kuomireen ympärillä, kun
kulkuset alkoivat soida.

Oli leuto yö. Maisteri Aarnio kiersi kätensä tukemaan neiti Ståhlea,
ja kysyi, uskalsiko hän äänensä vuoksi lähteä pienelle ajelulle
Näköalavuorelle. Se oli aivan lähellä.

Laulajatar kuiskasi turkkinsa sisästä, että hän mielellään läksi
ajelemaan, mutta puhua hän ei uskaltanut.

Se ei ollutkaan tarpeellista. Maisteri Aarnio kiersi vällyjä ja taljoja
hänen ympärilleen ja suojeli käsivarsillaan hänen olkapäitään. He
tunsivat toinen toisensa sydänten lyönnit. Jolleivät kulkuset olisi
soineet, olisivat he kuulleet ne.

Jota lyhyemmäksi paluutie lyheni, sitä kiinteämmin piteli maisteri
Aarnio kiinni aarteestaan, ja heidän ajaessaan läpi nukkuvan kaupungin,
jonka kaduilla ei näkynyt ainoata ihmistä, ryösti nuori maisteri Otteli
Ståhlen huulilta ikävöimänsä suudelmat.

Kun hevonen pysähtyi, havahtuivat molemmat. Maisteri Aarnio auttoi
laulajattaren reestä ja lähetti pois pormestarin juoksijan. He kuulivat
kulkusten etenemistään etenevän. He olivat kahden. Oli yö. Sanoissa,
joita he vaihtoivat, ei ollut mitään sisältöä. Heidän verensä kulki
kuumana ja heidän mielensä täytti yksi ainoa halu: vielä saada olla
yhdessä. Oli suorastaan mahdoton erota. Nuori maisteri pusersi
laulajattaren käsiä ja peitti ne suudelmillaan. Kun Otteli yritti sanoa
hyvää yötä, kiersi hän käsivarret hänen ympärilleen ja rukoili vain
yhtä ainoaa pientä hetkeä vielä.

— Tulkaa nyt sitten hetkeksi! kuiskasi laulajatar.

Hulluna onnesta rakastunut mies seurasi laulajatarta ylös portaita.
Uniselle palvelijattarelle täytyi sanoa jotakin siitä, että "tämä
herra" heti lähtisi, ja niin he onnellisesti pääsivät istumaan köyhän
hotellihuoneen sohvankulmaan. Suuri, ankara fiikus katseli toisen
ikkunan alta heidän lyhyttä onneaan. Heidän täytyi hyvin pian erota,
laulajattaren juna meni niin aikaisin ja... niin... onni oli aina niin
lyhyt.

Aamulla näkivät he toisensa vielä ja lupasivat kirjoittaa toisilleen.
Maisteri Aarnio oli valvonut koko yön ja sepittänyt runon, jonka hän
viime hetkessä ojensi Otteliana Eleonora Ståhlelle. Kauan heilutti
toinen lakkiaan asemalla ja toinen nenäliinaansa vaununsillalla.

Tämäntapaisia muistoja karttui Otteli Ståhlelle useampiakin matkan
kestäessä. Yleisömenestys vaihteli. Rahaa ei maaseutu tuottanut.

Otteli Ståhle työnsi luotaan ikävät ajatukset. Ei ajatella mitään!
Lavalta lavalle ja juhlasta juhlaan! Mutta vihdoin hän astui alas
viimeiseltä lavalta ja juhlavalot sammutettiin. Karumpana ja pimeämpänä
kuin milloinkaan oli edessä todellisuus.

Kun Otteliana Eleonora Ståhle, painuneena toisen luokan vaununnurkkaan
läheni Suur-Kaupunkia, oli hän väsynyt ja haluton. Kaikki tuntui
yhdentekevältä. Kaikki oli harmaata.

Harmaudesta kuuli hän tuon tuostakin vaunun ryskeen läpi ikään kuin
äänen, joka hiljaa puhui hänelle. "Mitä sinä nyt aiot? Miten nyt asetat
elämäsi? Alatko antaa laulutunteja? Menetkö ehkä laulamaan johonkin
ravintolaan?"

— En tiedä, en tiedä, en tiedä, äänteli hän itsekseen, painui
turkkiinsa ja koetti nukkua.




ODOTTAMATON VIERAS


Eräänä keväisenä sunnuntaina, kun Ståhlen perhe kaikessa rauhassa istui
kotoisen kahvipöydän ääressä, tuli taloon odottamaton vieras. Tai
oikeastaan tämä vieras tuotiin, hän ei itse vielä kyennyt liikkumaan
eikä hän tietänyt mitään tämän maailman pahuudesta tai hyvyydestä. Hän
lepäsi kalpean nuoren äitinsä sylissä ja äidin tarkoitus oli ollut
soittaa kunnallisneuvos Ståhlen ovikelloa ja jättää hänet ulkopuolelle
odottamaan, kunnes ihmiset tulisivat ja armahtaisivat häntä. Mutta äiti
sattui tulemaan hetkenä, jolloin ovi oli auki, ikään kuin varta vasten,
ja kaikki ihmiset jossakin syrjäisessä huoneessa, josta ainoastaan
heidän äänensä kuuluivat, mutta johon he itse olivat ikään kuin
teljetyt. Nuori äiti hiipi siis eteiseen ja tuli salin kynnykselle. Hän
näki kauniin huoneen tulvillaan aurinkoa, hän muistutti mieleensä, että
kunnallisneuvoksen rouva kuului olevan hyvä ihminen, ja hän päätteli
vielä kerran, että lapsen täällä on parempi kuin hänen luonaan. Ja niin
hän viimeisen kerran suuteli pienokaistaan, laski sen sohvalle keskelle
auringonpaistetta ja hiipi pois samaa tietä, jota oli tullut.

Lapsi makasi siis auringonpaisteessa ja siitä löysi sen Otteli Ståhle,
joka ensinnä sattui tulemaan huoneeseen.

Otteli pelästyi niin, että hän aivan kalpeana palasi ruokasaliin. Pian
seisoi koko kunnallisneuvoksen perhe sanattomassa hämmästyksessä oudon
pienen tulokkaan ympärillä.

— Lapsi! pääsi vihdoin Danielilta. — Mamma, se on pieni lapsi.

— Niin, se on pieni lapsi, toisti rouva Ståhle, ikään kuin nämä sanat
olisivat päästäneet hänet jostakin painajaisunesta, johon hän hetkeksi
oli vaipunut.

Ja kun hän oli ymmärtänyt, mikä oli hänen velvollisuutensa, kumartui
hän ja otti syliinsä lapsen. Ja niinpian kuin hän tunsi avuttoman
pienen olennon lämmön rintaansa vastaan, puhkesi hänestä esiin
kokonainen hyvyyden tulva ja hän puheli lakkaamatta lapselle.

— No, no, no, no... Keitä me nyt oikeastaan olemme? Kas noin, kas noin,
kas noin... Ja mistäs me tulemme? Pistääkö aurinko silmiin... No niin,
no niin, no niin...

Daniel seisoi huvitettuna äitinsä edessä, hymyillen hänkin lapselle.
Äiti asettui nojatuoliin ja alkoi irroitella kääröjä lapsen ympäriltä.
Kun se sai kätensä vapaiksi, vei se ne pieninä, punaisina nyrkkeinä
kasvojaan vastaan, siristeli silmiään ja maiskutteli suutaan.

Daniel nauroi ja kosketti lapsen kättä. Hyvät ihmiset, miten lujassa
nyrkissä se pikkuruikkunen käsi oli, ja sormissa näkyi kauniit pienet
kynnet!

Kaikkiin muihin perheenjäseniin oli outo vieras tehnyt kaamean
vaikutuksen. Sanattomina seurasivat he aikansa äidin ja Danielin
iloa auringonpaisteessa, sitten he loittonivat ryhmästä ja rupesivat
keskustelemaan tapahtuman johdosta.

— Kuka täällä on voinut käydä? pauhasi Sela. — Kuka on jättänyt oven
auki? Se on anteeksiantamatonta. Varkaathan voisivat tulla ja viedä
kaikki, mitä meillä on. Sinä, Leo, sinä olet jättänyt oven auki, kukas
muu.

— Daniel sen tietysti on tehnyt! huusi Leo tulipunaisena kasvoiltaan.
— Kirkkomiesten työtä se on! Semmoista se on, kun juoksennellaan
kirkoissa.

Daniel ei puhunut mitään, hän tuskin kuulikaan, mitä hänestä sanottiin.
Hän teki hullunkurisia eleitä kasvoillaan ja käsillään, ja lapsi
tuijotti häneen ylen vakavana, otsa rypyssä, ja pusersi tuon tuostakin
hänen kättään.

— Älä sinä syytä toisia, jatkoi Sela. — Daniel käy aina keittiön tietä.
Sinua meidän on kiittäminen tästä... tästä lahjasta. Mutta katsokin,
että se pian joutuu pois talosta, sillä minä en rupea kuuntelemaan
lapsenitkua. Sinä tiedät, että minun pitää tehdä työtä.

Leo vimmastui.

— Mitä tekemistä on minulla lahjojen ja lapsenitkujen kanssa? Oletko
sinä aivan hullu? Soitetaan poliisille, sillähän siitä päästään.

Leo paiskasi savukkeenpätkän kädestään ja oli jo eteisen kynnyksellä,
kun Otteli pidätti hänet. Hän seisoi nojaten oveen, hän oli sinertävän
kalpea.

— Ei, ei, ei, älä soita! pyysi hän.

— Ja miksei? ärjäisi Leo.

— Siksi, siksi, että... se on mahdotonta!

— Mitä sinä puhut? sanoi Sela. — Mitä sinä vapiset? Mikä sinun on?
Sinähän pelkäät, ikään kuin lapsi olisi sinun.

Otteli pudisti päätään ja hänen huulensa liikahtivat, mutta kukaan ei
voinut kuulla, mitä hän sanoi.

Keskellä sisarusten riitaa rupesi lapsi itkemään. Silloin jokainen
oli pakotettu vaikenemaan ja kaikki odottivat hermostuneina ja
malttamattomina, että itku loppuisi. Ystävällisenä ja tyynenä hallitsi
mamma koko salia.

— No, no, no, puheli hän pikkulapselle, — ei nyt suututa. Mennään
keittiöön ja saadaan maitoa... Mikäs meidän on nimi — jokos meillä
on nimi?... Älkää te, lapset, tuskitelko, — ja tämä oli hänen omille
suurille lapsilleen — tällaisia te kerran kaikki olette olleet.
Voi, voi sentään tätä maailmaa, kuka onkaan voinut hylätä tällaisen
kullannupun, näin kauniin lapsen? Vaatteet ovat niin siistit, vaikka
ovatkin köyhät, ei ole ollut äidille helppoa jättää sinua. No, no, no,
no, ei suututa, ei suututa.

— Mamma, pyyteli Daniel, — emmekö me voi ottaa lasta omaksemme?

— Se se vielä puuttuisi, nauroi Leo. — Tämä talo on jo kohta valmis
hullujenhuone!

Kun äiti nousi lähteäkseen viemään lasta keittiöön, putosi kääröjen
sisästä kirjelippu. Daniel otti sen lattialta ja luki:

 "Tuon lapsen sen isälle. Hän voi antaa sille paremman kasvatuksen kuin
 sen

                                                köyhä äiti."

Hetkisen vallitsi kunnallisneuvoksen salissa täysi äänettömyys. Sitten
Leo sanoi päättäväisesti:

— On jo aika, että poliisi tulee ja tekee lopun tästä pelistä.

Nyt esti Sela vuorostaan häntä soittamasta.

— Sinä junkkari, sanoi hän, — sinä aiot soittaa poliisille. Asia on
kuitenkin aivan selvä: lapsi on sinun.

— Se on saakelinmoinen valhe! vastasi Leo ja alkoi juosta pitkin
huonetta. — Mutta löytyykö mitään hävyttömämpää kuin kirjaileva nainen.
Se se on kauhistus.

— Vai kiellät sinä! Mutta selitä sitten, minkävuoksi lapsi olisi tuotu
tänne.

— Mitä se minuun kuuluu. Yhtä hyvin voit sinä sen selittää. Selitä,
selitä, tee se.

— Mutta kenen lapsi sitten olisi?

Yhtäkkiä Leo pysähtyi isänsä eteen. Hän ei sanonut mitään, mutta hän
katsoi häneen. Sitten hän jatkoi kävelyään. Kunnallisneuvos tuskin
häntä huomasi. Hän istui kyynärpäät polvilla, pää käsien varassa,
pitkät valkeat suortuvat valuen yli käsien.

Otteli syöksyi hänen luokseen, lankesi polvilleen hänen eteensä ja
kietoi kädet hänen ympärilleen, ikään kuin suojellakseen häntä.

— Pappa, rakas pappa. Mennään pois papan huoneeseen, mennään.

Leo nauroi.

— Lakkaa nauramasta, huusi Otteli. — Minä en voi kuulla sitä.

— Et voi kuulla totuutta! vastasi Leo.

Äiti ja Daniel olivat poistuneet. Huone oli täynnä aurinkoa ja kaameaa
ihmistuskaa.

— Tämähän on hyvin kaunista, sanoi Sela ja silmäili vuoroin isäänsä,
vuoroin veljeensä. — Tässä lopulta ei tiedä, kuka on syyllinen, kuka ei.

Otteli, joka oli polvillaan maassa, kääntyi yhtäkkiä, ikään kuin
hänelle olisi selvinnyt jotakin.

— Ei tiedäkään, sillä kaikki ovat syylliset, sanoi hän.

Ja sanat tulivat kuin synnintunnustus. Niiden jälkeen ei kukaan
puhunut. Leo, joka oli seisonut ikkunassa, tuijottaen eteensä, paiskasi
savukkeen kädestään, astui permannon poikki, otti eteisestä vaatteensa
ja jätti talon. Isä ja molemmat tyttäret jäivät saliin. Parin huoneen
läpi kuului pienen lapsen itku. Se viilsi läpi luiden ja ytimien. Oli
kuin itse elämä olisi valittanut siinä.




SMARAGDI


Nuori rouva seisoi ruokasalin ovella ja kuunteli toisella korvallaan
juhlallisia puheita salissa, toisella korvallaan liikettä keittiön
puolella. Hän oli ankarasti kieltänyt kilistelemästä posliineja
puheiden aikana, mutta sittenkin tahtoi aina kuulua jotakin helinää ja
pauketta.

Puhuja, joka sillä hetkellä esiintyi, oli pitkä, laiha mies, silmälasit
päässä. Nuori rouva ei tuntenut häntä, hän näki miehen ensi kerran. Pää
kohosi muiden päiden yli.

"Te voitte, herra maisteri, tänä merkkipäivänänne katsoa taaksenne
elämäntyöhön, joka harvinaisen laajalla alalla kantaa tuottoisaa
satoa. Sen vuoksi, että te elämänne viime vuosikymmenen olette voinut
olla vapaa vakinaisen työn kahleista, olette te saanut omistaa
lämpimän sydämenne harrastuksen ja koko tarmonne maamme kansalliselle
sivistystyölle. Tuskin on kolmena viime vuosikymmenenä ollut sitä
kansallista tai yleishyödyllistä yritystä, jossa ei teidän nimenne
olisi ollut mukana aloitteentekijäin tai kannattajien joukossa. Ja
lukemattomat johtokunnat ja komiteat ovat sittemmin saaneet nauttia
teidän valistuneesta ja vastuunalaisuuden tuntevasta jäsenyydestänne.
Tämä toiminta ei koskaan tule näkyviin samassa määrin kuin sen
henkilön, joka ahtaasti on antautunut yhden ainoan työn palvelukseen,
mutta... mutta sen siunaukselliset seuraukset eivät silti ole vähemmät.
Mutta pelkäänpä, että vien sanat niiden kansalaisten suusta, jotka
taajassa rivissä täällä odottavat malttamattomina vuoroaan päästä
tuomaan kiitollisia onnittelujaan päivän sankarille. Supistan siis
sanottavaani ja lausun sydämelliset onnentoivotukset Teille, herra
maisteri Bernhard Agapetus Blundh, sen kirjaston puolesta, jolla oli
onni kaksikymmentä vuotta lukea teidät virkamiestensä joukkoon ja jossa
teidän persoonanne aina on säilyvä esimerkiksi kelpaavan kansalaisen ja
tunnollisen virkamiehen perikuvana. Ottakaa, herra maisteri, vastaan
kirjastoväen lämmin onnentoivotus."

Pitkä, laiha herra ja Bernhard Blundh kättelivät toimiaan. Suuri
kukkalaite purjehti samalla esiin väentungoksesta ja joutui pöydälle
muiden kukkalaitteiden joukkoon.

Rouva Blundhin mieleen johtui, etteivät sokerikakut, jotka hän oli
tilannut, varmaankaan riittäisi. Sali oli täynnä väkeä ja eteiseen
saapui alituisesti lisää. Hän korottautui varpailleen, näki miehensä,
toinen silmä raolla, kuuntelemassa uutta puhetta, jota joku punakka,
nähtävästi hyvin tottunut naispuhuja piti, sekä ihmisiä, jotka
eteisessä irroittelivat kukkia paperikääreistä. Ainakin kolme kakkua
täytyi tilata niiden seitsemän lisäksi, jotka olivat talossa... Eikö
taasen kolisteltukin keittiössä!

"— turvallista onkaan ollut tietää, että meillä aina on ystävä, joka
ymmärtää pyyntömme ja jonka puoleen voimme kääntyä. Maisteri Bernhard
Blundhin juhlapäivä on samalla Kansallisen Riennon juhlapäivä... Me
olemme päättäneet Kansallisessa Riennossa perustaa 'Bernhard Blundhin
rahaston', josta korot jaetaan stipendeinä, apurahoina..."

Rouva Otteliana Blundh hiipi varpaillaan keittiöön ja nuhteli
palvelijattaria ja heidän apulaisiaan kolinasta. Sitten hän vielä
kerran tarkasti komeat, odottavat tarjottimet ja kahvileipävarastot.
Parasta oli heti noutaa sokerikakut. Palvelijat ilmoittivat, puhuen
puoliääneen, että viimeksi noudettu kerma oli hapanta. Onneksi ei sitä
vielä oltu ehditty kaataa muun kerman sekaan. Sellainen vahinko: viisi
litraa paksua kermaa! Täytyi nopeasti lähteä hankkimaan uutta... Sitä
olikin jo lähetetty noutamaan...

Kun Otteli tuli takaisin ruokasaliin, kuuli hän toimittaja Hornanheimon
äänen salista:

"... miehuullisesta rohkeudestanne ja väsymättömästä uurastuksestanne.
Tarvittiin rohkeutta, kun pieni, kerran viikossa ilmestynyt, nenäliinan
kokoinen lehti oli muutettava jokapäiväiseksi sanomalehdeksi. Mutta
yrittäjät uskoivat valistustarpeeseen syvissä riveissä, he uskoivat,
että lukuhalu kansassa..."

Puhelin soi. Kilinä viilsi keskelle puhetta ja juhlamielialaa salissa.
Nuori rouva kiirehti varpaillaan eteiseen. Kuka nyt soitti, evätkö nyt
kaikki tietäneet, että talossa vietettiin syntymäpäivää!

Kunnallisneuvos Ståhle oli jo ennättänyt puhelimeen ja koetti antaa
hiljaisia, lyhyitä vastauksia. Hiljainen puhuminen oli kuitenkin
hänen maalaiselle äänelleen mahdottomuus, ja niin hänen moneen
kertaan lausumansa sanat: "Ei voi tavata... ei voi tavata... ei
koko päivänä" yhdessä Maan Äidin puhujan sanain kanssa muodostuivat
jonkinlaiseksi vuoropuheluksi. Nuori rouva tarttui isänsä käsivarteen.
Kunnallisneuvos hymähteli tyttärelleen ja hänen kasvonsa loistivat
eräänlaisessa mielenliikutuksen ilossa, joka, vuoroin nousten kyynelten
rajalle, vuoroin leikkien hillittynä onnena suupielissä, kaiken aikaa
kunnianosoitusten kestäessä oli hallinnut hänen koko olentoaan.
Heijastus vävypojalle tulevasta kunniasta lankesi sekä hänen että hänen
perheensäkin osalle, juuri tämä tietoisuus loisti kunnallisneuvoksen
kasvoista.

"... sydämellisimmät onnittelut. Suotakoon teille vielä pitkälti ikää
toimiaksenne sen kansan eteen, jota te rakastatte ja joka rakastaa
teitä, sekä iloitaksenne siitä nuoresta, ihanasta onnesta, joka hiljan
on tullut omaksenne."

Maan Äidin lähetystö kätteli päivän sankaria. Sankarin rouva, joka
isänsä kanssa seisoi eteisen ovella, oli valahtanut tulipunaiseksi
ja nopeasti yrittänyt vetäistä kätensä kunnallisneuvoksen kädestä,
lähteäkseen pois. Kunnallisneuvos ei päästänyt irti kättä. Ilon
mielenliikutus, johon tällä hetkellä yhtyi isällinen ylpeys, nosti
kyyneliä hänen silmiinsä.

— Katsos nyt, katsos nyt, kuiskasi hän hymyillen, — emme ole tietäneet,
mikä tämä sinun miehesi oikeastaan on. Nyt sen vasta kuulemme. No,
ole nyt tässä papan kanssa ja anna niiden palvelijain hoitaa sitä
keittiöpuolta. Kyllä ne nyt osaavat.

Kaunis, hyvin nuori tyttö astui eteiseen kahden niin ikään nuoren
ja kauniin herran seurassa. He ottivat paperikääröstä kotelon ja
kotelosta suuren kirjan, joka oli silkkipaperiin kääritty ja joka
nähtävästi sisälsi adressin. Hiljaa naureskellen keskustelivat he,
seisoen kiinteässä ryhmässä, siitä, oliko adressi annettava koteloineen
päivineen, vaiko vain silkkipaperiin käärittynä. He olivat unohtaneet
kysyä sitä. Kunnallisneuvoksen huomio kiintyi nuoriin ihmisiin, ja
Otteli liukui hänen käsistään ja hävisi keittiön puolelle.

Vihdoin viimein olivat lähetystöt esittäneet onnittelunsa ja talon
emäntä astui tervehtimään vieraita, korkeana ja rehevänä, keveässä,
vaalean vihreässä puvussaan.

— Pyydän saada esittää vaimoni, sanoi päivän sankari ja katsahti
ylpeänä entisen luokkatoverinsa tyttäreen, jota hän rahalla ja hinnalla
oli kosiskellut niin monta vuotta ja joka nyt vihdoin viimein oli hänen
omansa.

Vieraat, jotka puheiden päätyttyä olivat etsineet itselleen
istuinpaikan, mikä mistäkin huoneesta, nousivat nopeasti, kun Otteliana
Blundh läheni. Hän hymyili rakastettavasti ja kiitteli oikealle ja
vasemmalle. Kukkalaitteiden edessä löi hän kätensä yhteen ja ihmetteli
ja huudahteli.

— Hyvänen aika sentään! sanoi hän ja upotti kasvonsa kukkasiin, jotka
seisoivat venetsialaisella mosaiikkipöydällä. — Kuinka äärettömän
kaunista!

Mutta ikkunalla seisoi kristallimaljakossa muutamia tummia ruusuja, ja
kun hän näki nämä, ihastui hän niihin. Niiden rinnalla oli pienessä
tuohilaitteessa kimppu orvokkeja. Tämä tuohilaite ja orvokit taas
toivat hänen mieleensä lapsuuden ja liikuttivat häntä.

— Kuinka äärettömän ystävällistä, puheli hän ja kätteli uusia ihmisiä.
— On todella niin kuin isäni sanoo, etten ole tietänyt, mitä mieheni
oikeastaan on...

Otteli naurahti.

— Noo, katsos, niiden ansioiden laita on nyt niin ja näin, sanoi päivän
sankari vaatimattomasti. — Pyydän saada esittää vaimoni.

Maisteri Blundh ja hänen rouvansa olivat tulleet kirjastohuoneeseen.
Siellä istui pelkästään herroja. He nousivat nopeasti ja laskivat
savukkeet käsistään. Olipa se, olipa se Bernhard Blundh osannut valita
muhkean rouvan. Nuortunut se muuten oli itsekin. Tiesihän sen!

— Sallithan sinä, Otteliana, että herrat rauhassa polttavat
savukkeensa, sanoi päivän sankari.

— Tietysti, tietysti, hymyili nuori rouva. — Herrat tekevät hyvin.
Katsos nyt, Bernhard, täälläkin on kukkia. Ei, minä päinvastoin pidän
tupakansavusta...

— Herrasväki on kai aivan hiljan palannut häämatkaltaan, lausui se
pitkä laiha herra, jonka Otteli äsken oli nähnyt puhumassa erään
lähetystön puolesta.

— Niin, viikko sitten, vastasi rouva Blundh. — Töin tuskin sain
kodin kuntoon. En minä, suoraan sanoen, osannut odottaa tällaista...
tällaista ystävällisyyttä...

— Maisteri Blundh on toiminut niin laajalla alalla, jatkoi kalpea
herra, silmälasejaan korjaten. — Ja sitten nämä kauniit lahjoitukset
tänään.

— No niin, hymyili Otteli, — yksi tuhat joka vuoden osalle. Eihän se
ole niin paljon...

— Hyvänen aika — jos jokainen kansalainen merkkipäivänään uhraisi
suhteellisesti yhtä paljon! Ja valinta oli niin erinomaisen onnistunut:
Taiteen Ystävät, Kansallinen Riento, Naisten stipendirahasto, Maan
Äidin eläkelaitos — niin, oli todella erinomaisen onnistunut vaali,
että juuri näitä laitoksia muistettiin.

— Kuinka hauskaa! huudahti Otteli.

— Herrasväki oli koko kesän Italiassa?

— Kyllä.

Kahvi- ja leipätarjottimet olivat kuin mikäkin laivasto lähteneet
liikkeelle satamastaan ja saapuivat nyt höyryten vieraiden keskelle,
jotka istuivat isännän työhuoneessa.

Puhuttiin viimeisistä tärkeistä virkamiesvaihdoksista maassa,
kosketeltiin ranskalaista skandaalijuttua, joka kierteli
sanomalehdistössä, ja mainittiin Sampoa, tiilitehdasta, joka meni niin
hyvin.

— Siinä on... siinä on liikemiestä siinä Lempisessä. Miten olisi...
miten olisi... jos sittenkin ottaisimme sen... sen... sinne Runolaan.

Otteli tunsi johtaja Sariolan äänen.

— Olisi sentään väärin Sampoa kohtaan, ja Lempistäkin kohtaan, vastasi
siihen joku, jota ei Otteli nähnyt, mutta joka äänestä päättäen mahtoi
olla kamreeri Svan.

— Ei, puuttui samassa puheeseen talon isäntä, itse maisteri Blundh,
— Lempistä ei liikuteta Sammosta, koska kerran hän on saanut sen
menemään. Ei, Lempistä ei liikuteta. Vai tiilitehdas pönkittämään
kirjatehdasta...!

Keskustelu olisi voinut kiristyä pahastikin, jollei olisi ollut
juhlapäivä. Yhtäkkiä nousi salissa iloinen nauru. Dosentti Angervoinen
oli tönäissyt maahan tyhjät kahvikupit joltakin pöydänlaidalta, ja
naiset rupesivat kiihkeästi ennustamaan hänelle häitä. Kansallisen
Riennon punakka naisedustaja tarjoutui puhemieheksi ja vakuutti
hankkivansa tohtorille kaikkein suloisimman tytön koko maasta. Juuri
hänet tohtori ansaitsi. Kunnallisneuvos Ståhle yhtyi täydellisesti
edelliseen puhujaan: suloisimman tytön koko maasta Vilho Oskari
Angervoinen ansaitsi! Ja kunnallisneuvoksen nauru raikui yli kaikkien
äänten salissa.

— Eipä se Ainokaan huolinut vanhasta Väinämöisestä, sanoi Angervoinen
hymyillen ja hänen äänessään oli sekä surumieltä että leikkiä.

Alettiin pyytää rouva Blundhia laulamaan. Herroja tuli hänen luokseen,
sekä yksitellen että lähetystöittäin. Naisiakin tuli. Kansallisen
Riennon tarmokas puhuja otti muitta mutkitta talon rouvaa käsipuolesta
ja yritti väellä ja voimalla kuljettaa häntä saliin, jossa uuden
flyygelin kantta jo avattiin. Rouva Blundh oli käynyt aivan kalpeaksi.
Ei hän voinut laulaa nyt. Oli liian levotonta. Vieraat tulivat ja
menivät. Ei hän voinut... Ja sitä paitsi häntä tarvittiin keittiössä.

Kunnallisneuvos Ståhle kumosi suurella naurulla hänen viimeisen
väitteensä ja kuiskasi hänen korvaansa, että hän laulaisi papan
lempilaulun, "Kaunis, kirkas nyt on aamu". Kukaan ei hellittänyt,
vaikka Ottelin kalpeus alkoi käydä pelottavaksi. Johtaja Sariola
hänet vihdoin pelasti. Hän tuli sanomaan hyvästi, kiitti ja toivotti
tervetulleeksi juhlapäivällisille. Johtajan poistuminen antoi muillekin
vieraille lähtömerkin ja ennen pitkää oli maisteri Blundhin sali vain
ahtaan sukulaispiirin hallussa.

Päivän sankari heittäytyi nojatuoliin ja päästi keuhkoistaan pitkän,
huojentavan puhalluksen:

— Ohohhohhohhoh!

— Hehhehhehheh, naurahteli siihen kunnallisneuvos, joka ihastuneena
seisoi vävypoikansa ja luokkatoverinsa edessä. — Onpa tämä ollut
suurenmoinen juhlapäivä, Benn... Bernhard!

Kunnallisneuvos ei enää saanut puhua "Bennu-pojasta". Jouduttuaan
naimisiin halusi maisteri Blundh kantaa ainoastaan nimeä Bernhard.

— Onhan se ollut, sanoi maisteri Blundh ja katseli väsyneiden
silmäluomiensa alta pöydällä oleviin kukkalaitteihin. — Kyllä noihin
tuollaisiin yhtä kaikki pannaan paljon rahaa. Noista tulisi yhteensä
satoja markkoja. Yksistään tuokin, tuo taiteenystävien kukkakuorma...
niin, kyllä se on maksanut kolmekymmentä tai neljäkymmentä markkaa.

— No kyllä niiden sopikin antaa, kun saivat sinulta
kaksikymmentätuhatta, sanoi kunnallisneuvos.

Maisteri Blundhin ainoa sukulainen, sisarentytär, joka oli naimisissa
yhteiskoulun johtajan kanssa maalla ja joka varta vasten oli tullut
enoaan onnittelemaan, tutkisteli kukkalähetyksiä seuranneita
nimikortteja. Naisten Stipendirahaston johtokunnan maljakon mukana oli
muiden muassa tullut rouva Gunilla Murmanin kortti.

— Helkkarissa, en tietänytkään, sanoi päivän sankari ja ojensi kätensä
ottamaan nimikorttia.

Kunnallisneuvoskin tuli tarkastamaan sitä. Varsin tavallinen kortti.

— Kas vain, kas vain, sanoi kunnallisneuvos, — eukko on aina
mukana, kun on kysymyksessä jotakin tärkeää. Saa nähdä, tuleeko hän
päivällisille.

Sisarentytär laski kukkalaitteet ja sai niistä kaksikymmentäseitsemän.
Niistä oli kolmetoista hyvin suurta ja komeaa. Adresseja oli kolme.

— Sitä paitsi yksi stipendirahasto, sanoi sisarentytär laskien yhteen
kaikkia kunnianosoituksia. — Sähkösanomat luetaan vasta päivällisillä,
touhusi kunnallisneuvos. — Minä annoin omalla vastuullani luvan viedä
ne kaikki Kansallispirttiin. Ja häirinnythän se olisikin, jos niitä
olisi tuotu tänne.

Talon rouva keräsi kahvikuppeja ja hedelmälautasia pöydiltä ja
ikkunoilta ja kantoi niitä ruokasaliin. Sisarentytär, joka oli ollut
hyvin suuttunut enolleen siitä, että tämä vanhoilla päivillään meni
naimisiin, hieroi, minkä ehti, ystävyyttä "Ottelianan" kanssa.

— Otteliana, sinä näytät kovin väsyneeltä. Mene levolle, että jaksat
olla virkeä päivällisillä. Kyllä minä toimitan nämä kupit.

Otteli vakuutti, ettei häntä väsyttänyt, ja kehoitti vierasta
levollisesti istuutumaan sohvaan.

— Vaimoseni, sanoi päivän sankari, — tuopas minulle rehellinen
voileipä. Ei niistä ravintolan ruuista kuitenkaan koskaan tule
kylläiseksi.

— Niin, sanoi kunnallisneuvos, — mikä siinä lieneekin, ettei niistä
tahdo lähteä nälkä. Syöt ja syöt ja aina vain tekee mieli lisää.
Otteli, tuopas papallekin voileipä, kinkkua päällä.

— Ja olutta, huusi maisteri Bernhard.

— Papalle myöskin! huusi kunnallisneuvos.

— Voi, voi, kun ei päivällisillä tarvitsisi pitää puhetta, sanoi
päivän sankari, nojasi päänsä tuolin selustaan ja sulki silmänsä. —
Ohohhohhoh. Otteliana, päivällisille pitää panna uusi valkoinen puku,
brysseliläinen kaulus ja smaragdi!

       *       *       *       *       *

Juhlapäivälliset Kansallispirtissä muodostuivat mieliä ylentäväksi
tilaisuudeksi. Pariinsataan henkeen nouseva juhlapukuinen yleisö
täytti salin, kun kunniavieraat marssin soidessa otettiin vastaan.
Rouva Gunilla Murman tarjosi käsivartensa maisteri Blundhille, ja
Taiteenystävien puheenjohtaja, professori Kuno Svan rouva Blundhille,
samalla ojentaen hänelle kimpun ihania punaisia ruusuja. Peräpöytä oli
kauniisti koristettu. Mieliala pääsi oikealle tolalle heti, kun vieraat
kävivät kiinni ruokalistaan, joka oli laadittu seuraavan runon muotoon:

    Kansalliselle mesenaatille
    tänään kiitos raikuu,
    tuhansista sydämistä
    tuhatkerroin kaikuu.

    Hän on Muusain ystävä
    ja taideniekkain hoiva,
    häll' on altis kukkaro
    ja sydän lämmin oiva.

    Nytkin merkkipäivänänsä
    lahjat runsaat jakaa:
    kiitollinen kansa hälle
    ikimaineen takaa.

    Muistopäivän kunniaksi
    yhdess' murkinoidaan,
    päivää kansan merkkimiehen
    yhdess' ihannoidaan.

    Ensin syödään _voitaleivät,_
    jottei nälän pulaa,
    sitten _häränhäntäliemi_
    kielellemme sulaa.

    Palvelevat henget sitten
    pöytään kantaa _lohta._
    Lohen kintereillä seuraa
    _fasaani-lintu_ kohta.

    Paistin jälkeen Sariola
    alkaa puheen sarjan.
    Tellervoinen jälkiruuaks
    tarjoo makeen _marjan._

    Ravittuina juhlavieraat
    yläsaliin matkaa.
    Siellä puhein, lauluin helein
    intomieltä jatkaa.

Naurahdukset ja huudahdukset kaikuivat pitkin pöytiä. Mikä hupaisa
runo! Kuka olikaan sen kirjoittanut? Arveltiin sinne ja tänne.
Puheensorina täytti salin. Parvekkeelta soivat vuoroin kotimaiset,
vuoroin muut tilaisuuteen sopivat sävelet.

— Tiedättekö te, maisteri Blundh, sanoi rouva Murman suorasukaiseen
tapaansa vierustoverilleen vasemmalla puolella, — että minä monesti
olen harmitellut teidän säästäväisyyttänne. Mutta tänään te olette
sovittanut minut. Teidän lahjoituksenne tuli erinomaiseen tarpeeseen.
Nyt me voimme alkaa avustaa lahjakkaita nuoria naisia heidän
opiskeluaikanaan.

— Tjaah, sanoi maisteri Blundh ja katsoi viekkaan veitikkamaisesti
virkeään eukkoon. — Jos minä olisin jaellut oikealle ja vasemmalle,
kuten esimerkiksi Angervoinen, niin... niin minulla ei olisi tänään
lahjoittaa yleishyödyllisiin tarkoituksiin sitäkään murua, minkä nyt
rohkenin...

Päivän sankari oli hiukan myrkyllinen.

— Kun te täytätte seitsemänkymmentä vuotta, sanoi rouva Murman ja
nyökäytti päätään, niin että musta pitsimyssy heilui, — niin te taas
teette stipendirahastollemme pienen lahjoituksen. Silloin ei minua enää
ole, mutta muistakaa sanani.

— Ohoh, ohoh, ohoh, nauroi maisteri Blundh, — rouva Murman elää sadan
vuoden vanhaksi.

— Älkää hullutelko. Minä alan väsyä. Eikä ole väliäkään, kyllä lapset
ja lapsenlapset hoitavat asiat. Ja kyllä ne odottavat lahjaanne, jahka
te täytätte seitsemänkymmentä vuotta. Mikäs teidän nyt on eläessä,
kun teillä on kaunis nuori rouva. Suoraan sanoen, minä olin aikoinani
toivonut häntä eräälle omaiselleni ja olin hyvin suuttunut hänelle...!
Mutta nyt minä olen täydelleen leppynyt.

Gunilla-rouva oli uhannut maisteri Blundhia sormellaan ja lopetti
puheensa nauruun. Maisteri Blundh naurahteli hänkin tuon tuostakin
vanhan rouvan puheen joukkoon. Hän oli hajamielinen, sillä häntä
vaivasi puhe, joka hänen täytyi pitää.

Otteli sen sijaan piti hauskaa vierustoverinsa ja tämän rouvan kanssa,
joka viimeksimainittu istui vastapäätä. Kuno Svan ja Otteli eivät
olleet vaihtaneet ainoaa sanaa sen illan jälkeen, jolloin he olivat
rakastuneet toisiinsa. Rouva Svan kuunteli hymyillen, kuinka he kävivät
läpi muistojaan ja kohotti vähän väliä viinilasiaan rouva Blundhin
puoleen.

Sela Ståhle ja hänen entinen rakastettunsa istuivat hekin ensi kertaa
eronsa jälkeen näin samassa juhlahuoneessa. Alussa oli Matti Lohipato
viereisen pöydän alapäästä luonut uhkaavia silmäyksiä entiseen
rouvaansa, mutta sittemmin oli hän täysin tyyntynyt ja osoitti
ainoastaan halveksimistaan kääntymällä selin häneen. Maisteri Teräs oli
saanut vierustoverikseen sen kauniin nuoren neidin, joka aamupäivällä
oli tuonut adressin maisteri Blundhille, ja hän ylläpiti niin äänekästä
keskustelua, että heidän kulmallaan ruvettiin heittämään heihin
vihaisia silmäyksiä.

"Fasaani-lintua" kuljetettiin pitkin pöytiä, kun fanfaarit tekivät
lopun keskustelusta. Johtaja Sariola nousi, kolisteli hetkisen tuoliaan
ja löysi vihdoin haluamansa asennon tuolin takana.

— Hyvät naiset ja... ja herrat! Kauneimpia ku-kukkasia jokaisen
kansan... kansan kukkatarhassa ovat tie-tieteen ja... ja taiteen
kukkanen. Nämä molemmat ovat... ovat hentoja ku-kukkasia ja...

Johtaja Sariola oli heittäytynyt todella runolliselle tuulelle.
Kukaan ei ollut tietänyt hänessä olevankaan niin paljon lämpöä ja
intomieltä. Hän piti pitkän ja kerrassaan kauniin puheen. Voimakkaan
tunteen valtaamana yleisö puhujan kehoituksesta nousikin, kohotti
eläköön-huudon ja joi päivän sankarin maljan.

Kun puheiden sarja näin oli aloitettu, jatkettiin sitä sekä
leikillisessä että juhlallisessa ja runollisessa muodossa. Puhuttiin
kauniille rouva Blundhille, joka sulostutti päivän sankarin kotia ja
parhaita miehuuden päiviä. Vihdoin kilisti maisteri Blundh lasinsa
kylkeen ja sai tällä toimenpiteellään syvän hiljaisuuden saliin. Hän
seisoi pää pystyssä, toinen silmä raollaan, ja katseli yleisöön ikään
kuin hänen tarkoituksensa olisi ollut sanoa sille hävyttömyyksiä.

"Kunnioitetut emännät ja isännät. En ole mikään puhuja, mutta koska
minulle on puhuttu niin paljon, niin minun kai pitää vastata. Pyydän
siis saada kiittää kaikesta siitä kunniasta ja myötätuntoisuudesta,
mitä tänään on tullut osakseni. Jos luen oikein vaimoni silmistä, niin
myöskin hän pyytää minua kiittämään niistä kauniista sanoista, jotka
ovat lausutut hänelle.

"Mitäpä se minun työni on ollut muuta kuin, suoraan sanoen,
laiskottelemista ja matkustelemista. Minä olen tehnyt, mitä on
haluttanut. Komiteatyöt ja johtokuntien kokoukset — eihän niitä
voi kutsua työksi. (Salissa: ohoo!) Se kirjallinen työ, mitä minä
vuosien kuluessa olen koettanut tehdä, valmistuneeko se koskaan.
(Hilpeyttä salissa.) Sillä kaikki komiteat vaativat aikansa. Kaikesta
tästä minä kuitenkin saan vastaanottaa laulua, kukkia, adresseja ja
puheita. (Hilpeyttä salissa.) Mutta rahalla saa ja hevosella pääsee.
Se, että minä silloin tällöin olen saanut lahjoitella jonkin summan
yleishyödyllisiin tarkoituksiin, ei suinkaan ole minun ansioni. Monet,
jotka olisivat olleet avun tarpeessa ovat sitä paitsi, kuten kaikki
hyvin tietävät, saaneet tyhjin toimin mennä matkoihinsa kitupiikin
ovelta. (Myhäilyä salissa.) Mutta se, että, kuten sanottu, joskus
olen antanutkin, on aivan toisten ihmisten ansio. Kuten tiedetty,
lahjoittivat hyvät kasvatusvanhempani, nahkurimestari Ulrik Blomgrén
ja hänen vaimonsa Fredrika minulle kuollessaan koko omaisuutensa. Ja
heidän varojaan minä olen lahjoitellut. Sellainen on asia.

"Pyydän vielä kerran saada lausua vilpittömät kiitokset kaikesta siitä
ansaitsemattomasta hyvyydestä, millä minua tänään on muistettu."

Päivän sankari istuutui, mutta mieltymys salissa oli yleinen. Ei olisi
uskottu maisteri Bernhardissa olevan miestä lausumaan näin suoria,
voimakkaita sanoja. Itse rouva Murman kilisteli ihastuksissaan puhujan
kanssa, kiittäen miehekkäistä sanoista. Kuiskailtiin, että nuoren
rouvan vaikutus vanhaan saituriin jo tuntui ilahduttavassa määrässä.
Kukaties hän vielä tulisi saamaan tästä mukavan ihmisen. Pidettiin
puhe nahkurimestari Ulrik Blomgrénin ja hänen vaimonsa Fredrikan
muistolle. Puhe päättyi jyrisevään eläköön-huutoon. Seurasi kokonainen
puhetulva. Dosentti Angervoisen kasvoista saattoi jo havaita, että
hän hautoi puhetta, mutta nähtävästi hän aikoi säästää sen yläsaliin.
Ennen kuin lähdettiin liikkeelle, kuultiin, että Riti-Ratin taskussa
oli kirjoitus, joka oli aiottu huomiseen Maan Äitiin, jonka hän
lyhyen vastustuksen jälkeen salli luettavan jo juhlapäivällisillä.
Petiittipalasen otsikkona oli _Smaragdi_ ja se kuului:

"Eräänä kauniina syyspäivänä, kun aurinko helotti täydeltä terältään
ja Suur-Kaupungin kukkalaitteet olivat hehkeimmillään, he tutustuivat.
Tyttö oli vasta muuttanut maalta isänsä kanssa. Hän oli tuore ja raikas
kuin marjanen mättäällä. Mies oli juuri palannut Eurooppaan tehdyltä
kaukomatkalta, hänen pukimensa olivat oudon sirot ja kuosikkaat,
kravatissa hehkui suuri, harvinaisen ihana smaragdi. Auringonsäteet
taittuivat vihreään kiveen ja panivat sen kimmeltämään. Impi katseli
smaragdia ja ihastui. 'Tahtoisinpa tuon!' ajatteli hän. Hänellä oli
punertavat hiukset kuin Tizianin ihanilla kaunottarilla ja hän tiesi,
että kaikki mikä oli vihreää, kaunisti häntä.

"Ihmetellen ja ihannoiden katseli hän myöskin komeaa eurooppalaista
herraa. Don Juan! Syvään niiaten ojensi neitonen hänelle kätösensä,
kun isä heidät esitti. Don Juan kumarsi maailmanmiehen tavoin ja jäi
sanattomaksi ihastuksesta. Mikä sulotar, saadapa tuo omakseen!

"Impi katseli, kuten heikomman sukupuolen tapa on, korua. Sankarimme
ihmetteli loistoa tytön silmissä ja punertavissa hiuksissa — ja
puistikon lehvien välitse suhahti Amorin nuoli.

"Ja tämä sokea pieni jumaluus järjesti asiat — tosin vuosikausien
puuhaamisen jälkeen — molempien toivomusten mukaan. Don Juan sai
tizianilaisen kaunottarensa ja impi ihannoimansa smaragdin."

Suosionosoitusten myrsky seurasi Riti-Ratin lastua. Päivän sankari
istui sikariaan poltellen, silmäsi raskaiden luomiensa alta
savukiehkuroita ja kiroili mielessään sanomalehtineekereitä. Typeriä...
mauttomia... mahdottomia.

Hänen rouvansa istui pää käden varassa ja tuijotti pöytään. Punaiset
hiukset kimmeltelivät kattokruunujen valossa ikään kuin jokainen
hiussäie olisi värissyt. Hän oli hyvin kalpea. Hänen silkkipukunsa
valkoisella pohjalla kimmelteli smaragdi.




LIIKEMIEHIÄ


Hohoijaa. Ne olivat kuin olivatkin vihoviimeisiä nämä johtokunnan
kokouspäivät edelläkäyvine kassantarkastuksineen! Mistä nyt ajaisikaan
kokoon ne neljätuhattakaksisataa, jotka vielä puuttuivat kassasta?
Eilen ja edellisenä päivänä oli kaikki mahdolliset saatavat peritty,
ja lainattukin oli joka taholta ja kaikilta ihmisiltä, joita saattoi
ajatella.

Teräs oli tullut toimistoon varhain, juuri näiden puuttuvien rahojen
vuoksi. Ensi työkseen hän oli lähettänyt pojan Lohipadon luo, joka
vähissä erissä oli saanut häneltä aina kuuteensataan markkaan asti ja
jolla ei ollut puhelinta. Sitten hän oli tilannut annoksen kahvia ja
vietti lyhyen hetken kuppinsa ääressä, silmäillen sanomalehtiä, ennen
kuin ryhtyi soittamaan. Vihoviimeisiä päiviä, totta toisenkin kerran!

— Viisikymmentäyksi seitsemänkymmentäyksi. Onko asianajaja kotona...?
No, herättäkää hänet sitten... Kyllä hän nousee, kun kuulee, kuka...
Menkää nyt vain herättämään, kun minä sanon... No, maisteri Teräs.
Sanokaa, että on tärkeää asiaa.

Ollikainen? No terve mieheen, vieläkö sinä vetelet hirsiä, olitteko
sitten vielä kauan...? Vai niin, vai niin... Kelloseppä... ja tahtoo
huvilan... Se on sitten jo vanha mies ja elää säästöillään? Sillähän
niitä sitten voikin olla frangeja. Katsos, niistä on tällä hetkellä
turkasen tiukka paikka, kun ei saa saataviaan pois, vaikka ihan
mikä olisi... Vai tulee se yhdeltätoista... no, vikittele nyt siltä
parituhatta keinolla millä vain... No niin, varovaisiahan ne ovat
tuollaiset vanhat kitupiikit, mutta jos sinä kuitenkin saisit... Kyllä
minä maksan jo huomispäivänä. Isäukko on matkalla, muuten olisin kyllä
saanut häneltä... No, olet sinä oikein herran enkeli, jos hankit. Soita
sitten, niin minä panen pojan hakemaan... Kiitos vain, mennä potkii,
minä olen täällä toimistossa yksinäni vastaiseksi. Luotan nyt sitten
sinuun ja kelloseppään. Kiitos, kiitos. Morjens sitten.

— Kuusikymmentäkahdeksan viisikymmentäyksi. Onko kirjailija Kotka
kotona...? Nukkuu — kaikki tänään nukkuvat! Menkää sitten hiidessä
herättämään... No, tärkeää asiaa... Maisteri Teräs. Sanokaa, että hän
soittaa maisteri Teräkselle.

Leo Teräs käytti jo maisterin arvonimeä ikään kuin se olisi kuulunut
hänelle. Yleisö oli kerta kaikkiaan niin tahtonut.

— Kymmenen seitsemänkymmentäviisi. Onko kirjailija Ruoste kotona...
Ruoste? No terve, terve. Kiitos, kiitos — lange nicht gesehn. Kyllähän
täällä, kyllähän täällä mennä potkii. Missä sinä eilen olitkaan?
Soitin...! viisi kuusi kertaa. Niin, ei muuta, mutta niitä frangeja...
Jaa, se on paha asia. Lähde nyt yhtä päätä ajamaan kokoon, minulla
täytyy, nääs, olla. Kello kaksi tulevat murjaanit... Maltahan nyt, se
sinun velkasi on jo noussut suureksi summaksi. Kyllä se on minulla
täällä merkittynä. Eldoradossa kerran kuusikymmentä... sitten minä
maksoin sinun osasi vekselissä, sataviisikymmentä... sitten... niin,
siitä tulee kuudettasataa... jaa, sitä minä en voi auttaa, jokaiselle
on se oma nahka likinnä ja... Lanko ja lanko — lanko voi hyvästi nähdä
minut linnassa, lanko ei tunne sääliä eikä häpeää... Ei, ei, ei...
Angervoinen on kyllä perinyt hiukkasen, mutta hän on myöskin jo niin
paljon auttanut...! Ei, ei, ei, ne tiet ovat tukossa. Kyllä sinun nyt
täytyy lähteä liikkeelle ja ajaa kokoon vaikka mistä. Kello kaksi,
kuten sanottu, tulevat tarkastajat. Hyvästi, hyvästi.

Poika palasi Lohipadon luota. Runoilija oli arvattavasti lähtenyt
maalle, koskei häntä pariin yöhön ollut kuulunut kotiin.

Runolan varajohtaja mittasi permantoaan pitkin askelin ja varisteli
tuhkaa savukkeestaan sekä puolelle että toiselle. Jokohan tässä nyt
oli joutuminen kiipeliin? Jos se Paksula jo olisi saanut kuntoon ne
metsäkauppansa? Mutta puutavarakauppias sattui sillä hetkellä olemaan
aivan pennitön mies. Kartanonomistaja, jonka kanssa metsäkauppa oli
ollut aivan kuin valmis, oli viime hetkessä saanut päähänsä, että piti
pyytää tarjouksia muualtakin. Sellaisia ne olivat!

— Maaseudulle, tehkää hyvin... Storby seitsemäntoista... Kiitos... Onko
tiilitehdas Sammossa...? Saanko minä tavata johtaja Lempistä... No
terve mieheen, Teräs puhuu... Kiitos vain, mennä potkii. Kuules, kyllä
se nyt on niin, että minun täytyy pyytää sinulta niitä frangeja, kun on
sekä isäukko että lankomies matkalla... Anna nyt vain, mitä irti saat,
huomispäivänä lähetän takaisin... Sano muuta, ihmiset ovat kerrassaan
rahattomia... Kyllä tästä täytyy komennon muuttua, tämä ei kannata
tämä lafka tällaisella hoidolla. Kuunnellaan kaikkien vanhojen ämmien
mielipiteitä ja kustannetaan niiden mukaan. Suoraan sanoen, Salmensuu
lupaa erota pois tästä, enkä minä häntä ensinkään itke... Niin,
rehellinen kyllä ja ahkera, mutta ei se liike mene yksistään sillä,
pitää olla initsiatiiveja ja muuta sellaista. Mitäs sinä sanot, Aapeli
Lempinen, jos niinkuin tulisimme kumartamaan sinua... Ohohhohhoh, vai
niin ikävä tiilejäsi! Kyllä nämä ovat mukavat nämä kirjatkin... Ne
ovat helkkarin kauniit ne rakennukset siinä aseman luona... Eivät ne
enää kotimaiset tiilet jää jälkeen missään suhteessa... No niin, mutta
mitenkäs minä nyt saan rahat? Et sinä tule kaupunkiin...? Minun täytyy
sitten lähettää veljeni sinne, anna hänelle, kyllä hän tuo ne. Kiitos
nyt vain. Terve, terve! — Kuusikymmentäseitsemän neljätoista... Onko
pappa? Tämä on Leo. Mitäs sinne kotiin kuuluu? Kiitos vain, kyllähän
täällä. Pyytääkö pappa Danielin puhelimeen. Päivää. Tämä on Leo. Kuule,
sinun pitää ihan heti lähteä Sampoon, tiilitehtaalle, ja ottaa johtaja
Lempiseltä tuhat markkaa, jotka hän on velkaa meille. Palaa ensi
junalla. Kun tuot rahat, voit saada ne viisikymmentä markkaa, mitkä
vielä olet saamassa viime kuun palkasta. Hyvästi nyt sitten ja pidä
kiirettä.

Trrrr.

— Runolassa... No, Matti, missä sinä nyt olet...? Etkö olekaan
maalla...? Ankkurissa... Maximissa... Jaa, minulta ei nyt liikene
mitään, olisin päinvastoin karhunnut sinua... Olet, olet maar sinä
minulle velkaa! Vai et muista... etkä niin vähän olekaan... Jätä nyt
vaikka kellosi panttiin, kyllä ne päästävät... Taikka kuules, lainaa
siltä Elleniltä siellä, se on kerran lainannut minulle... Kiitos vain,
mutta ehkei nyt puhuta uusista töistä, ennen kuin vanhat on suoritettu.
Se on se antologiakin vielä kesken... Kassasta ei voi ottaa... Koeta
nyt, mistä tahdot, minä en tosiaankaan ehdi. Hyvästi...

Näytti pimeältä. Kaikki oli vielä epävarmaa, ja pian alkaisi
konttoriaika. Ei suinkaan tässä auttanut muu kuin varustautua kaiken
varalta. Ei silti, että hän luuli tarvitsevansa käyttää sitä keinoa,
mihin hän aikoi ryhtyä. Varmaan rahat tulisivat viime hetkessä,
kuten niin monesti ennen. Silloin hän hävittäisi paperin aivan
yksinkertaisesti. Kuten joskus ennenkin. Hän oli kuin olikin jonkin
kerran käyttänyt tätä hätäkeinoa. Kun liikkeen johdossa kerran oli
sellainen suuri nimi kuin tohtori Pitkäsen, niin kai sitä piti johonkin
käyttää. Varmaan ei hän tulisi koko paperia tarvitsemaan. Voisihan
sen silti laittaa kuntoon. Vieläköhän hän osaisi kirjoittaa koko
nimeä? Jaakko E. Pitkänen — hyvin tuli, kas kuinka hyvin tulikin! Noin
koreasti poikkipäin. Paremmin ei itse fonetiikan dosentti Jaakko E.
Pitkänen itse olisi voinut nimeään kirjoittaa. Paperia ei tarvittaisi,
se oli selvää, mutta saattoihan olla taskussa kaiken varalta.

Ja kun maisteri Teräs oli saanut vekselilomakkeen valmiiksi
kirjoitettuna lompakkoonsa, tyyntyi hän kokonaan.

Salmensuu saapui toimistoon täsmällisesti kuten aina. Hän oli
salaperäinen ja teeskenteli eräänlaista juhlallista ystävällisyyttä,
joka suututti Terästä. Ikään kuin ei hän, Teräs, olisi tietänyt
Salmensuun eroaikeista. Niitä oli kuitenkin ollut ennenkin, ja kun
johtokunta oli kauniisti pyytänyt — ja lisännyt palkkaa — oli Salmensuu
jäänyt. Tarkoitus oli kai nytkin saada hiukkasen lisätuloja! Teräs
tupakoi kuin vimmattu ja naureskeli myrkyllisesti itsekseen, mutta ei
vielä sanonut mitään. Salmensuu pyysi häntä, Terästä, ottamaan vastaan
neiti Liinu Palon, joka tuli kysymään käsikirjoituksensa kohtaloa.
Teräs loi silloin toveriinsa pitkän, ilkeän katseen, mutta pyysi
kirjailijattaren istumaan ja haki kaapista esiin käsikirjoituksen.

— Niin, kyllä se nyt on sillä tavalla, että me emme tällä kertaa
voi ottaa tätä novellia. Nyt on niin huono aika, ihmiset eivät
osta kirjoja. Ja juonikin on hiukkasen sovinnainen. Ja tyylissä on
toivomisen varaa. Epätasaisuuksia... Sanalla sanoen, juoni on hiukan
sovinnainen, ja niin ikävää kuin onkin, niin...

Neiti ymmärsi, ettei hänellä ollut mitään toivoa, ja läksi. Mikä
epäkaunis ihminen! Eikä nuorikaan. Miksikähän sekin luuli tulevansa?
Kirjailijaksi? Kaikki tässä! Tuskin oli Teräs päässyt pöytänsä
ääreen ja käynyt käsiksi päivän postiin, kun Salmensuu johdatti
hänen huoneeseensa toisen ihmisen, tällä kertaa nuoren miehen. Teräs
iski toveriinsa suuttuneen katseen, mutta mikäpä muukaan auttoi kuin
käydä katsomaan, mitä nuorukainen otti esiin salkustaan. Ne olivat
pieniä piirustuksia ja taiteilija ehdotti niitä kansilehdiksi. Teräs
otti kouraansa pari kuvaa ja katseli vuoroin niitä, vuoroin nuorta,
köyhästi, mutta taiteilijamaisesti pukeutunutta miestä, jolla oli hyvin
vilkkaat silmät.

— Kyllähän... kyllähän ne ovat hyvin kauniit, mutta ne ovat kenties
hiukkasen liian... hiukkasen liian... sanoisinko... hiukkasen
kubistiset...

— Kubistiset? sanoi nuorukainen ja tuijotti ihmeissään johtajaan. —
Muodothan ovat aivan pyöreät.

— Minä tarkoitan tietysti: hiukkasen liian... sanoisinko futuristiset...

Silloin puhkesi taiteilijan suupieliin selvä ivanauru ja hän sanoi:

— No niin, hyvä maisteri, kaikki taide on hiukkasen futuristista, koska
se on tulevaisuutta varten...

— Voi olla, voi olla, sanoi Teräs hermostuneena — mutta nyt on
sellainen suunta, ettei käytetä kansilehtiä, nimittäin kuvallisia
kansilehtiä.

Vihdoin viimein hän sai pois taiteilijan. Silloin hän karkasi
Salmensuun huoneeseen ja päästi irti kiukkunsa.

— Mitä hittoa sinä lähetät kaiken maailman ihmiset minun niskoilleni,
sinä olet kirjallinen johtaja ja sinun asiasi on ottaa vastaan
kirjailijat ja taiteilijat.

Nyt se tuli esiin. Salmensuu ilmoitti tyynesti ja arvokkaasti,
kuten Gunilla-rouvan tyttärenpojan sopi, että hän eroaa toimestaan.
Vieläpä hän pyytää saada päästä vapaaksi heti, ilman edelläkäynyttä
irtisanomisaikaa. Hänen eronpyyntönsä pitää tulla tänään esityslistalle.

— Kyllä sinä jäät, sanoi Teräs naurahtaen.

— En, vastasi Salmensuu.

— Noo, vähän palkkaa lisää.

— Ei auta.

— Mikä sitten on?

— Tahdon kerrankin kirjoittaa väitöskirjani. Minulla on toivoa saada
matkaraha ja päästä lähtemään vähän ulos.

Teräs seisoi Salmensuun pöydän edessä ja tuijotti häneen verestävin
silmin, ikään kuin haluten nähdä hänen lävitseen. Mutta Salmensuu oli
ottanut esiin korrehtuuriarkin ja silmäsi sitä. Tietääkö hän? ajatteli
Teräs. Ei hän tiedä, jatkoi hän samassa ajatuksiaan — mutta hän
epäilee. Hän epäilee ja sen tähden hän eroaa. Hän on viisas.

He laativat näennäisen tyyninä promemorian johtokunnan kokousta
varten. Kumpikaan ei kuitenkaan ollut tyyni. Kun kello tuli yksi
eikä Teräksellä vielä ollut puuttuvista rahoista koolla kuin vähän
toistatuhatta markkaa, läksi hän pankkiin. Viimeisen kerran, totta
totisesti, hän käyttäisi tätä keinoa. Kolmen kuukauden perästä hän
maksaisi pois vekselin kokonaisuudessaan. Salmensuu aavisti jotakin —
puhelinkeskusteluista vai mistä hän olikaan päässyt asioiden perille.

Vanha hyvä pankinjohtaja, jonka käsiin Teräs antoi paperin, ei
puolestaan epäillyt mitään. Pitkäsen hyvällä nimellä läksivät rahat
irti heti paikalla ja johtaja piti kaupanpäälliseksi pienen puheen. Hän
sanoi, että nyt oli niin huono aika, että oli paras liikkeessä supistaa
menot vähimpään mahdolliseen. Kirjojen kustantamiseen oli ryhdyttävä
mahdollisimman varovasti, tai sitä oli vältettävä mikäli mahdollista.
Johtaja nauroi ja taputti Terästä olalle. Teräskin nauroi, mutta
päästyään kadulle, sytytti hän närkästyneenä savukkeen ja ajatteli
kustannusyhtiötä, jonka mikäli mahdollista piti välttää kirjojen
kustantamista!

Juuri ennen kuin kassan tarkastajat saapuivat, puskui Ollikainen sisään
kuin veturi, tuoden ystävälleen seitsemänkymmentäviisi markkaa. "Lisänä
rikka rokassa", sanoi ystävällinen liikemies ja loi kieron, puoleksi
halveksivan, puoleksi pelonalaisen silmäyksen laihaan, yksivakaiseen
herraan, jonka hän kohtasi ovella, juuri lähtiessään, ja joka ei
voinut olla kukaan muu kuin tilintarkastaja. Ollikainen ehti niinikään
katsahtaa Teräkseen, nähdäkseen, miten tämä oli varustettu. Teräs
tervehti tulijaa ystävällisen arvokkaana, kuten ainakin mies, jonka
asiat ovat kunnossa.

       *       *       *       *       *

Illalla saapuivat johtokunnan kokoukseen täsmälliseen tapaansa Sariola,
Svan, Angervoinen ja molemmat toimistonhoitajat, Salmensuu ja Teräs.
Tohtori Pitkästä tietenkään ei voinut odottaakaan, mutta senaattori
Hyvénin olisi pitänyt tulla. Kun hänelle kuitenkin soitettiin, oli hän
vielä kotona eikä ollut aikonutkaan kokoukseen. Hänen reumatisminsa
oli viime päivinä ollut niin pahana. Hän lupasi kuitenkin heti
lähteä. Hyvéniä odotellessa selailtiin uusimpia kirjoja, silmäiltiin
käsikirjoituksia ja laskettiin pientä leikkiä Angervoisen uusista,
hienonhienoista vaatteista. Hymyillen ja punastuneena selitti tohtori,
että itse kaunis rouva Blundh oli ollut hänen kanssaan räätälillä
valitsemassa kangasta — eipä siis ihme, jos vaali oli onnistunut.
Nämä kotimaiset kankaat vetivät täydellisesti vertoja parhaimmille
englantilaisille kankaille. Vihdoin saapui Hyvén. Huonon näköiseksipä
hän todella oli käynyt, oikea käsivarsi tuskin nousi, kun hänen
piti tervehtiä. Joka tapauksessa päästiin nyt alkamaan. Jokainen
oli istuutunut tavanmukaiselle paikalleen ja silmäili esityslistaa,
joka oli monistaessa mennyt jonkin verran sekaisin ja josta sininen
muste tahtoi tarttua käsiin. Kaikkinaisten pikkuasioiden jälkeen oli
Salmensuun eronpyyntö, kätkettynä sanoihin "Kirjallisen johtajan
tiedonanto". Kaikki johtokunnan jäsenet tunsivat tämän tiedonannon,
useimmat tiesivät, että se oli peruuttamaton, senaattori Hyvénillä
yksin oli vähemmän tietoa asiasta.

Tuijottaen yhteen kohtaan ja venytellen esityslistaa polvensa päällä
lausui johtaja Sariola, johtokunnan puheenjohtaja:

— Niinkuin... niinkuin me näemme, on... on tämä meidän lafkamme...
lafkamme... toiminut viime aikoina... olosuhteiden takia...
olosuhteiden takia hiukkasen pienemmällä vuosivaihdolla...
vuosivaihdolla kuin ennen. Mutta... mikäli nyt näyttää... ja... ja
mikäli olen kuullut... yksityisessä puheessa... yksityisessä puheessa
herra Teräksen kanssa, on toivoa... toivoa, että liike pian taas...
pian taas saadaan entiseen kukoistukseen. Tähän ei suinkaan... ei
suinkaan myöskään ole... ole osaltaan vaikuttamatta... vaikuttamatta se
seikka, että... että tulemme saamaan... saamaan tilaisuuden lisätä...
lisätä osakepääomaa... pääomaa. Sillä mikäli olemme kuulleet...
kuulleet, tulee dosentti Angervoinen... tulee, kuten sanottu, dosentti
Angervoinen... lisäämään... lisäämään osakkeittensa lukua... sovitulla
summalla... summalla... kymmenentuhatta...

Johtaja oli puhuessaan luonut katseensa dosentti Angervoiseen ja tehnyt
muutamia ystävällisiä kumarruksia häneen päin. Angervoinen puolestaan
oli punehtunut, kumarrellut vastaan, laskenut paperossin tuhkakuppiin
ja samassa taas käynyt siihen käsiksi. Kaikki muutkin johtokunnan
jäsenet olivat liikahtaneet ja kiitollisesti hymähtäen kumartuneet
Angervoista kohti. Puheenjohtajan katse siirtyi nyt hänen oman
saappaansa kärkeen, hän laski esityslistan pöydälle ja jatkoi:

— Mikäli... mikäli niinikään olemme kuulleet, on meillä toivoa...
toivoa muun muassa... saada... saada pari kirjailijaa...
muilta... muilta kustantajilta... Toinen näistä kirjailijoista...
näistä kirjailijoista on taattu... taattu... vakavaluontoinen
kynänkäyttäjä... kynänkäyttäjä... ja on hänen siirtymisensä meille...
meille... arvioitava suuriarvoiseksi. Toinen... toinen... edustaa
niinsanottua modernia... modernia suuntaa. Tosinhan... tosinhan ei
meidän kan-kansallisihanteellisille... kansallisihanteellisille
periaatteillemme perustettu yhtiömme... yhtiömme nimenomaan
edellytä, että... että me kustantaisimme tämänhenkistä... henkistä
kirjallisuutta. Mutta... mutta, mikäli ymmärrän... eivät esimerkiksi...
esimerkiksi Lohipadon kirjat... kirjat ole olleet tästä... tästä
suunnasta kovin kaukana. Ja... ja sikäli kuin aika vaatii... on...
on liikeasioissa pysyttävä... pysyttävä ajan tasalla. Kirjallisuus
on... on... niinkuin taide yleensä... taide... kaksiteräinen miekka...
kaksiteräinen miekka. Omasta puolestani minä... minä, käytännön
miehenä... en niin... en niin ole sisällä... näissä... näissä näissä
taiteellisissa asioissa. Mutta mikäli... mikäli minä muistan...
muistan poikavuosiltani, niin on tämä niinsanottu... niinsanottu
kaunokirjallisuus, — kun ei se ole... ole hartauskirjallisuutta...
hartauskirjallisuutta — aina... aina... kuinka minä sanoisin... jonkin
verran... hiukkasen... jonkin verran epäsiveellistä... Mutta...
mutta... minun vaimoni on lukenut... lukenut tätä modernististakin
kirjallisuutta... ja... ja minun täytyy sanoa, että... minä... että
minä hyvin paljon luotan... luotan hänen arvostelukykyynsä... Sitä
paitsihan kai... kai saanemme toivoa... että tohtori Angervoinen...
tohtori Angervoinen yhä edelleen neuvottelee... neuvottelee
kirjailijoiden kanssa... ja pitää huolta... huolta siitä, ettei...
ettei mitään loukkaavaa sanaa... loukkaavaa sanaa pujahda tekstiin.
Tohtori Angervoinen nauttii... nauttii niin yksimielistä tunnustusta
kirjallisissa piireissämme... piireissämme,... että me... että me
huoleti voimme... luottaa häneen.

Syntyi keskustelu niinsanotun "modernisen" kirjallisuuden suhteesta
kansalliseen asiaan yleensä ja tässä tapauksessa ihanteelliselle
pohjalle perustettuun kustannusliikkeeseen erikoisesti. Dosentti
Angervoinen oli sitä mieltä, että hyvin paljon autettiin, kun
saatiin tekstistä karsituksi pois ulkomaalaisia lauseparsia, joita
kirjailijat niin mielellään käyttivät, ja, kuten puheenjohtaja
vast'ikään oli sattuvasti lausunut, loukkaavat sanat. Ja kirjailijat
olivat yleensä suostuvaiset pieniin muutoksiin, kun ei säikähtynyt
heidän ensimmäisestä nuorekkaasta suutahtamisestaan. Kamreeri Svan
oli sitä mieltä, että ns. modernitkin kirjat menivät muiden joukossa,
kun yhtiöllä vain oli tarjottavana vakavahenkistä kirjallisuutta
ikään kuin toimintansa lähtökohtana. Täytyi aina koettaa katsoa,
että sanomalehti-ilmoituksissa ja luetteloissa oli jokin arvokas
uskonnollinen tai historiallinen teos alkamassa joulu- tai
kevätkirjojen sarjaa. Leo Teräs yhtyi, kuten aina, joka suhteessa
edelliseen puhujaan ja edellisiinkin puhujiin yleensä. Antti Salmensuu,
jonka mielipidettä erityisesti kysyttiin, koska hän tänä iltana
näytti aikovan istua vaiti, sanoi, että kaikki tuotanto lahjakkaiden
kirjailijoiden käsistä, oli se sitten uutta tai vanhaa suuntaa, oli
tervetullutta niin hyvin yleisölle kuin kustantajalle. Mutta todellisia
taiteilijoita kirjailijoiden joukossa ei ollut juuri ensinkään.
Kirjoittajia, kynänkäyttäjiä, "skribenttejä" kyllä oli, mutta hyvin
vähän oli nykyajan kirjallisuudessa pysyvää. Se oli hänen kokemuksensa
siltä ajalta, jona hänellä oli ollut kunnia olla kirjallisena johtajana.

Dosentti Angervoinen liikahteli hermostuneesti tuolillaan, veti
kiihkeästi sauhuja savukkeestaan ja varustautui vastaamaan, kun
senaattori Hyvén pyysi puheenvuoroa.

— Minulla puolestani, virkkoi tämä selkeällä äänellä — ei näissä
asioissa ole oikeutta kiittää eikä laittaa. Herrat tietävät, että hyvin
vastenmielisesti suostuin rupeamaan jäseneksi johtokuntaan, jonka tulee
ymmärtää myöskin niin sanottua taidetta. Minä sanon suoraan, niinkuin
sanoin jo silloin, kun minut valittiin, etten ymmärrä taiteesta ja
kirjallisuudesta enempää kuin tuo muuri. Jos nyt kuitenkin tavallisen
poroporvarin mielipiteellä voi olla jotakin arvoa, niin sanon suoraan,
että maisteri Salmensuu osasi hyvin likelle sitä, mitä minä ajattelen.
Minun täytyy sanoa, etten sitten ylioppilasvuosien! — tai oikeastaan
poikavuosieni — ole jaksanut lukea loppuun mitään kotimaista kirjaa.
Ne alkavat kaikki, suoraan sanoen, niin ikävästi, että lukijan täytyy
suorittaa kuin mitäkin raskasta päivätyötä, ennen kuin hän saa luetuksi
sata sivua. Toista ne olivat ne "Pariisin mysteeriot" ja sensemmoiset
— niitä luki ilokseen. Minä kyllä näen, että loukkaan veli Angervoisen
— ja ehkä muidenkin herrojen — taiteellisia tunteita, mutta se on
minun mielipiteeni. Myönnän niin ikään, että kotonani on tukuttain
tätä meidän uutta kirjallisuuttamme, ja kai sitä siellä luetaan, koska
usein näen kansien kuluneen — mutta minä, kuten sanottu, en jaksa sitä
lukea. Ehkä minä omasta puolestani saisin antaa veli Angervoiselle
sen evästyksen, että hän opastaessaan kirjailijoita kehoittaisi
heitä kirjoittamaan jännittävästi ja hauskasti. Niinkuin entisaikaan
kirjoitettiin.

Peläten, että tohtori Angervoinen pyytäisi sananvuoroa ja puhuisi
pitkälti, riensi puheenjohtaja lausumaan iloaan erittäin valaisevasta
ja hauskasta keskustelusta. Aihe oli intresantti ja tyhjentymätön,
toivottavasti tulisi pian tilaisuus palata siihen. Tänä iltana oli ehkä
syytä siirtyä päivän tehtäviin. Dosentti Angervoinen nousi ja siirsi —
syyttä suotta — läjän kirjoja toiselta pöydältä toiselle, siten painaen
alas puhetta, joka väkisinkin pyrki ilmoille.

Siirryttiin päivän tehtäviin. Hyväksyttiin tai hylättiin ehdotuksia
ja tarjouksia. Päätettiin lunastaa pari piirustusta, jotka tosin
eivät olleet kauniit, mutta joita myöskään ei pilannut korkea
hinta. Annettiin kassaneidille viikon vapaus, jotta hän saisi käydä
tervehtimässä sairasta äitiään. Vihdoin tuli kirjallisen johtajan
tiedonannon vuoro, jota kaikki olivat odottaneet.

Salmensuu pyysi eroa toimestaan niin pian kuin suinkin, sen syyn
perusteella, että hän — ainoana hakijana — uskoi saavansa stipendin
ulkomaanmatkaa varten, jolla matkalla hän vihdoinkin aikoi kirjoittaa
valmiiksi väitöskirjansa.

Muut johtokunnan jäsenet, jotka tiesivät, että Salmensuun päätös tällä
kertaa oli peruuttamaton, lausuivat ainoastaan joitakin valittavia ja
kiitollisia sanoja. Mutta Hyvén, joka oli pysynyt verraten syrjässä
liikkeen asioista, ryhtyi kaikin keinoin kehoittamaan Salmensuuta
jäämään. Saattoihan kirjallinen johtaja saada virkavapautta ja
valmiiksileivottuna tohtorina palata toimeensa. Hänellä olisi silloin
käytännöllisen kokemuksensa lisäksi tohtorin titteli, joka ei suinkaan
ollut arvioitava vähäksi, varsinkin kun osakeyhtiön kai pian täytyi
luopua toivosta saada pitää tohtori Pitkästä johtajanaan. Tohtori
Pitkänen aikoi, mikäli puhuja oli kuullut, vihdoinkin vaatia pois
nimensä, eihän tuollainen puhtaasti nimellinen jäsenyys suuressa
liikkeessä voinutkaan tulla kysymykseen ajan pitkään. Näin ollen ei
siis saattanut muuta toivoa kuin että maisteri Salmensuu, yhtiön
monivuotinen ja ansiokas kirjallinen johtaja, ottaisi virkavapautta ja
palaisi työhönsä tohtorina.

Leo Teräs tupakoi ja tupakoi. Hän näki puheenjohtajan ja kamreeri
Svanin kasvoista, että he tiesivät jotakin, jota ei heidän olisi
pitänyt tietää. Ei taitanut olla apulaisjohtajan asema erittäin
luja tällä hetkellä. No niin — jos potkivat pois, niin entä sitten!
Kyllä hänellä, Teräksellä, jo on sen verran liikemiessilmää, että
hän elättää itsensä. Ja varokoot silloin herrat johtokunnan jäsenet
itseään! Vaikkeivät he olekaan väärentäneet eivätkä kavaltaneet, niin
he ovat laiminlyöneet yhtä ja toista! Ei pidä murehtia huomisesta
päivästä. Mitä on Ollikaisella: paperilla viisi kaupunkitaloa,
kolme maakartanoa ja kymmenen huvilaa sekä tyhjät taskut. Huomenna
lähtevät talot ja huvilat liikkeelle ja Ollikaisella on satatuhatta.
Mitä Paksula omistaa? Joskus hän on lahjoittanut hirret esikaupungin
rukoushuoneeseen, silloin hänellä oli puutavarakauppa. Mutta tämä
puutavarakauppa oli jo viidennen miehen käsissä siitä lukien,
jolloin se oli Paksulalla. Kuitenkin Paksulaa aina mainittiin
puutavarakauppiaaksi ja hirsilahjoitus pysyi sekin muistossa. Näkivätkö
Ollikainen ja Paksula milloinkaan nälkää tai janoa? Kukaan ei syönyt
niin hyvin kuin he eikä juonut niin hyvin kuin he. Ehei, herrat
kustannusosakeyhtiö Runolan johtajat — ei sitä leivättömiksi jäädä, jos
potkittaisiinkin täältä pois. Paremmatkin päivät voivat olla edessäpäin
varsinaisella liikealalla, missä kysytään liikemiehen silmää ja
neuvokkuutta!

Kauniin puheen jälkeen, jossa johtaja Sariola kiitti Salmensuuta ja
jonka läsnäolevat seisoalta kuuntelivat, halusivat herrat johtokunnan
jäsenet neuvotella keskenään, ulkopuolella pöytäkirjan, uuden tilan
johdosta. Salmensuu sanoi hyvästi ja Teräs meni toiseen päähän
liikehuoneistoa. Herrat tilasivat teetä ja sulkivat ovet.

Ei kuitenkaan ollut kulunut montakaan minuuttia, kun Teräksen täytyi
tulla noutamaan eräitä kirjeitä huoneestaan. Ja ennen pitkää seisoi hän
oven takana ja kuuli miltei joka sanan, joka läksi johtokunnan jäsenten
huulilta.

He tiesivät paljon — mistä ihmeestä he olivatkaan saaneet tämän kaiken
tietää? Sariola tankkasi tankkaamistaan: Kirjoittanut suurempia
summia... suurempia summia kuin on tarvittu... Käyttänyt firman
nimeä... firman nimeä itselleen... Lainannut kassasta... lainannut
kassasta... Täällä huoneistossa... huoneistossa ottanut vastaan
naisia... naisia.

Syntyi melu, jonka kestäessä kaikki puhuivat yhtaikaa. Hyvén tuntui
syytävän kylmiä ja kovia sanoja johtokunnan silmille. Angervoinen
nähtävästi keksi lieventäviä asianhaaroja. Askeleet, jotka sattumalta
likenivät ovea, pelästyttivät apulaisjohtajan ja karkottivat hänet
hetkiseksi toiseen huoneeseen. Kun hän taasen seisoi kokoontuneen
johtokunnan oven takana, kuuli hän kiivasta väittelyä.

— Silloin, silloin olisi hänet pitänyt erottaa, kun hänet saatiin
kiinni vaillingista...

— Hyvä sanoa, hyvä sanoa, mutta... mutta mistä olisi otettu toinen
sijaan?

— Täytyy aina ajatella, että nuori mies voi tehdä ajattelemattoman teon
ja parantaa tapansa.

— Ei sellaisia tapoja paranneta. Ne ovat luonteenvikoja.

— Minä olisin... olisin jo aikoja sitten... aikoja sitten ta-tahtonut
siirtää Lempisen... Lempisen Sammosta tänne. Mu-mutta Blundh on aina
pannut vastaan.

— Eiväthän nämä asiat ole todistetut. Ne ovat vain epäluuloja...

— Siinä on todistusta yllin kyllin, että kassassa kerran on ollut
vaillinki...

— Mehän päätimmekin silloin panna pois hänet. Mutta tuo Angervoinen
tuli vähin.

— Hän on harvinaisen miellyttävä ja tarmokas nuori mies ja minä
uskallan väittää... että herrat kaikki ovat antaneet arvoa hänen
hienolle käytöstavalleen ja nuorekkaalle vilkkaudelleen...

— Puheenjohtajan asia olisi ollut sanoa...

— Mi-minkä tähden pu-puheenjohtajan? Minä olen aina sanonut, että
hä-hänellä, on a-afäärisilmää.

— Veli juuri on suosinut häntä.

— Mutta onko nyt suuren liikkeen arvolle sopivaa...? Jos nämä
huhut leviävät kaupungille, niin ei yksikään ihminen osta meidän
kirjojamme...!

— Se on niin vaikeaa... vaikeaa. Tällä Teräksellä on kuitenkin
liikemiessilmää... ja -innostusta... ja... ja hän on pa-paljon
kehittynyt.

— Nyt minä lähden kotiin, mutta katsokaakin, että asiat tulevat
selviksi...

— V-veli ei nyt lähde ennen kuin... ennen kuin... Se on ollut paha,
ettei v-veljellä... veljellä ole ollut t-tilaisuutta säännöllisesti
käydä... käydä näissä jo-johtokunnan ko-kouksissa...

— Minun selkääni kolottaa ja minä lähden. Te tiesitte, kun minut
valitsitte johtokuntaan, etten minä...

— Me lähdemme pian kaikki...

— Se on minun viimeinen sanani, että laittakaa asiat selviksi.

       *       *       *       *       *

Leo Teräs istui perimmäisessä huoneessa, edessään pinkka korrehtuureja.
Mutta hän ei lukenut niitä, hän tiesi, että hän nyt oli joutunut
kiipeliin ja ettei häntä mikään pelastaisi. Toimittaisivatko he hänet
linnaan? Sitä he eivät uskaltaisi. Pitkäköhän juttu siitä tulisikaan?
Kuka olikaan saattanut ajatella, että näin kävisi! Nuoren miehen sydän
löi kiivaasti ja ohimoissa takoi.

Hän painoi kasvot käsiään vastaan pöydälle ja hetkiseksi hänen
elämänsä ikään kuin pysähtyi. Vuosien melun jälkeen vallitsi hänessä
silmänräpäyksen hiljaisuus. Ajattelemattomuuden jälkeen, jota oli
kestänyt koko hänen ikänsä, alkoi hänen sieluaan valaista ajatus: mitä
minä olen tehnyt? Kuka minä olen?

Silloin avautui ovi ja johtaja Sariolan pää tuli näkyviin.

— No... no... no... täällähän hän vielä... vielä onkin.
Korrehtuurinluvussa, vai... vai kuinka?

— Ahkera mies, ahkera mies, sanoi kamreeri Svan äänellä, jolla paha
omatunto puhuu.

— Me olemme täällä keskustelleet siitä, lausui vuorostaan Angervoinen
hymyillen, — että, kun nyt kadotamme monivuotisen ystävämme Antti
Salmensuun, niin meidän täytyy, kaikkien, niin nuorten kuin
vanhojen, ruveta entistä tarkemmiksi ja varovaisemmiksi. Olisihan se
anteeksiantamaton rikos, jos tämä kansallinen yritys...

Kuin toisista maailmoista tullen katsoi Leo Teräs johtokunnan
herroihin. He eivät milloinkaan olleet nähneet sellaista vakavuutta
nuoren miehen kasvoilla.

— Noo... noo... ei nyt pidä o-ottaa Salmensuun eroa niin... niin
surulliselta kannalta. Me olemme a-ajatelleet, että jos... jos
lähtisimme Minervaan hiukkasen istumaan, niin saisimme puhua... puhua...

Ja parhaimmassa sovussa läksivät herrat vanhaan Minervaan.

       *       *       *       *       *

Kolmen kuukauden perästä tapahtui romahdus. Tuli ilmi, että Teräs oli
väärentänyt Pitkäsen nimen — eikä ensimmäistä kertaa. Silloin ei Leo
Terästä enää pelastanut mikään. Hän tosin ei joutunut oikeuteen, mutta
asia tuli puolijulkiseksi ja hän sai lähteä Runolasta. Kysymykseen
eivät tulleet kauniit puheet eivätkä juhlaillalliset Minervassa,
jollaiset oli pidetty Salmensuulle. Poltettuaan erinäisiä papereita
ja korjattuaan lukitusta laatikostaan vanhan ylioppilaslakkinsa sekä
pari tyhjää konjakkipulloa hän, hattu niskaan painettuna ja sanomatta
kenellekään hyvästi, paiskasi kiinni Runolan oven.

"Alhambrassa" ottivat liike- ja sanomalehtimiehet hänet avosylin
vastaan. Eläköön — hän oli nyt kokonaan heidän miehiään — eläköön!

Ja omituista kyllä: vaikka Angervoinen pani liikkeeseen koko perintönsä
ja vaikka tiilitehtaan taitava johtaja otettiin Runolaan, niin
kustannusosakeyhtiötä ei enää pelastanut mikään.

Eräänä iltana olivat liikemiehet ystävineen koolla Alhambrassa eli
Alhamprassa, kuten Ollikaisella oli tapana sanoa. Teräs oli samana
päivänä tullut suuren kivimuurin omistajaksi. Mitenkä tämä oli
mahdollista — sitä ei Leo Teräs itsekään ymmärtänyt, sillä penniäkään
ei hän ollut maksanut eikä hänellä sillä hetkellä ollut taskussa kuin
vähän päälle kymmenen markkaa. Mutta Ollikainen ja Paksula olivat
järjestäneet asiat ja teräs tunsi olevansa puuttuva rengas äärettömän
pitkässä ketjussa, jonka toinen pää oli jossakin hämäräperäisessä
maatilassa Suur-Kaupungin lähellä. Tästä maatilasta ketju juoksi
erinäisten pankkien ja muiden epämääräisten luotonantolaitosten kautta,
sivuuttaen matkallaan erinäisiä suurkaupunkilaisia kivimuureja, sekä
päätyi lopulta ihmeelliseen oikeusjuttuun, jota paraikaa selviteltiin
Kulojärven käräjillä. Kauppakirja oli kuin olikin hänen hallussaan ja
huomispäivänä oli hänen määrä korottaa kaikkien asukkaiden vuokraa.
Tämä korottaminen, juuri tämä korottaminen, oli kaikkein tärkein pykälä
koko kaupassa.

— Se ujostelee sitä korottamista, sanoi Ollikainen. — Kas, kas, kas
kuinka se on totista poikaa!

Kaikki purskahtivat nauruun. Syntyi mahtava naurunrähäkkä.

— Eläköön! huusi Riti-Rati ja joi lasinsa pohjaan.

Hornanheimo katseli savupilven läpi Leo Teräkseen. Nuori liikemies
teki vielä varsin lapsellisen vaikutuksen Ollikaisen ja Paksulan
rinnalla. Hänen edessään oli vielä pitkä kehitysmahdollisuus. Hänen
tielleen tulisi kohoamaan paljon sekä kaupunkitaloja että maakartanoja
ja huviloita. Kauppojen kintereillä tulisi seuraamaan monet hauskat
juhlaillalliset ja istunnot.

— Eläköön, veli Teräs! sanoi Hornanheimo juhlallisesti, ikään kuin hän
olisi ollut Teräksen häissä ja juonut sulhasen maljan. — Onneksi olkoon.

— Eläköön! huudettiin remuisasti joka kulmalta pöytää.

Viereisessä pöydässä nousi äkkiä sielläkin sellainen ilo, ettei
se voinut olla herättämättä huomiota liikemiesten seurassa. Mitä
ihmettä nuo nyt nauroivat ja mitä se saarnasikaan se nuoriherra, joka
seisoi tuolilla ja hosui, jokin paperiviuhka kädessä. Repäiseviä
asioita se mahtoi esittää, koska nauru yhtä mittaa keskeytti puheen.
Hienonnäköinen herra, vaikka seisoikin selin. Paksula nosti nenänsä
pystyyn ja kahmaisi kätensä toisen korvan ympärille kuullakseen
paremmin. Muut pöytäkunnan jäsenet olivat siirtyneet omiin asioihinsa.
Riti-Rati tiedusteli Ollikaiselta käräjäjuttua, jonka jokin kelloseppä
oli nostanut Ollikaisen välittämän huvilakaupan johdosta. Mikä se
oli se sellainen kelloseppä, joka vaati kauppaa rikki muka petoksen
perustuksella? Ollikainen päästi suuren naurun. Mikä se muu oli
kuin sellainen varakas ukonkänttyrä, joka oli tahtonut saada korean
huvilan ilmaiseksi. Mutta käräjöiköön ukko vain, maksamaan se hänelle
tulee eikä mitään muuta. Hornanheimo ja Teräs olivat yhtäkkiä
joutuneet vakavaan keskusteluun tämänlaatuisen talonvälitystyön
periaatteellisesta puolesta, mutta molemmat kuuntelivat toisella
korvallaan valppaasti, mitä naapuripöydässä sanottiin. He saattoivat
varsin hyvin kuunnella kahta keskustelua yhtaikaa, aivan kuin heidän
kummallakin korvallaan olisi ollut eri hermokeskusta. Hornanheimo
pani merkille, että Teräs tänä yhtenä iltana oli tullut ikään kuin
mieheksi. Oli oikein virkistävää jutella hänen kanssaan. Hänellä
oli tosiaankin "silmää". Hän saattoi vielä koota suuren omaisuuden
ja varmasti kokoaisikin. Yhtäkkiä jäivät molemmat herrat keskellä
lausettaan tuijottamaan naapuripöytään, johon tarjoilijaneiti paraikaa
kantoi jäihin upotettuja shamppanjapulloja. Puhuja, seisoen tuolilla,
löyhytteli kasvojaan yhdenkokoisilla paperiarkeilla, joita viuhkan
muodossa piti kädessään. Pöytäkunta nauroi haljetakseen. Äkkiä oikaisi
puhuja viuhkaa yleisöään kohti ja jatkoi esitystään:

— Ottakaa siis tästä ikimuistettavasta illasta pieni muisto. Tekisi
mieleni nimittää näitä... todistuskappaleita käsissäni... sanoisinko
historiallisiksi pelikorteiksi, sillä viisaat maan miehet ovat niillä
ajanvietteekseen pelanneet korkeaa peliä. Näette tässä patanihdin
asemesta patalakki-virsuäijän, eli... sanoisinko: kansallisnihdin.
Hänen nimeään en mainitse sen kunnioituksen vuoksi, jota tunnen itse
originaalia kohtaan. Kiitollisuuden velka ei ole mikään miellyttävä
velka, mutta te ette jää minulle mitään velkaa, jos otattekin irti pari
lehteä viuhkastani ja viette kotiin muistoksi. Sillä näiden paperien
arvo, joka kerran oli sata markkaa kappaleelta — on nyt ± 0. Dixi.

— Runolan osakekirjoja! pääsi Leo Teräksen huulilta ja hän tuijotti
tuijottamistaan puhujaan, joka riemuhuutojen kaikuessa oli asettunut
istumaan. — Runolan osakekirjoja! toisti Teräs.

Paperit kiersivät käsistä käsiin ja herrat tarttuivat niihin nauraen ja
meluten. Oli mahdotonta erehtyä: kuva sinivalkealla pohjalla oli kuin
olikin Runolan merkki, Väinämöinen, patalakki päässä, jalassa virsut.

— Oliko se Ruokoranta, kuiskasi Hornanheimo jännityksen vallassa, — no,
se Sanfrid Säfstrandin poika? Olisiko hän vuosien perästä palannut?

Tutkittuaan äskeistä puhujaa Hornanheimo kuitenkin kohta vakuuttautui,
ettei puhuja ollut Ruokoranta. Taisipa vain olla noita Ruokorantoja
muitakin kuin se kansallisen Diogeneen poika. Taisipa olla niin, että
aika kasvatti niitä.

Hornanheimo naureskeli itsekseen. Ihmeellisesti tosiaan äskeinen
pilkkaaja muistutti Ruokorantaa. Mihinkähän sekin, Ruokoranta, oli
joutunut.

— Noo-o, ähkyi Ollikainen pöydän takaa, — kivimuurin isäntä hoi...!
Kas, kas, vieläkö se nyt ujostelee sitä korottamista! Tilataanpas mekin
sitä samppista, mitäs me tässä rupeamme olemaan huonompia kuin nuo
tuolla. Pst... pst.. hoi, rööken...

— Runolan osakekirjoja! huudahti Leo Teräs äkkiä ikään kuin hän nyt
vasta olisi käsittänyt asian koko sen laajuudessa, ja purskahti
nauruun. — Eläköön Runola-vainaja! huusi hän toistamiseen ja huitoi
käsillään.

Viereisessä pöydässä liehutti Matti Lohipato häntä vastaan
sinivalkoista paperia ja nauroi. Jossakin salin perällä, keskellä
sinistä sauhua, paukahti shamppanjapullo.




NINIVEN PROFEETTA


Daniel Ståhlella ei ollut työtä. Hän mittaili Suur-Kaupungin katuja.

Päiväkausia hän saattoi katsella ihmisvirran kulkua ilman että mikään
erityinen piirre ihmisissä pisti esiin. Hän seisoi kadunkulmissa ja
unohti, missä hän oli ja kuka hän oli. Alituinen liike ympärillä
vaivutti unentapaiseen tilaan, kuten pauhaava vesi, kun se juoksee
uomassaan rannallaseisojan ohitse. Daniel Ståhle heräsi johonkin
nauruun tai katseeseen, joka kohtasi häntä, ja läksi silloin
liikkeelle, häviten kuin pieni aalto lukemattomien samanlaisten
joukkoon.

Mutta sitten tuli hetkiä, jolloin ihmisten ajatukset astuivat ulos
kätköistään ja asettuivat heidän kasvoilleen kuin irtipäästetyt linnut
häkkinsä katolle. Silloin tuntui kauhealta. Oli kuin ei enää olisi
voinut elää, kuin ei maailma olisi voinut pysyä pystyssä, kuin se tällä
hetkellä, tässä silmänräpäyksessä olisi täytynyt muuttua tomuksi ja
tuhaksi. Kauheita asioita seisoi kirjoitettuna ihmisten kasvoihin,
lastenkin.

Kuinka Jumala saattoi sitä kärsiä, kuinka ei hän heti hävittänyt
Niniveä? Olihan hänellä valta. Eikö sen pahuus vielä ollut tullut hänen
kasvojensa eteen? Eikö hän nähnyt, mitä oli kirjoitettuna Niniven
lasten otsaan?

Daniel hätääntyi Niniven puolesta. Vanha Ninive, Jumalan suuri
kaupunki, kolmen päivämatkan suuruinen, oli ollut hänelle rakas,
hän ei ollut tahtonut sen häviötä. Mutta Niniven lapset itse olivat
tahtoneet nauttia ja muuttua tomuksi. Jumala oli viimeiseen asti
tahtonut varjella heitä, mutta lopulta heille oli käynyt, niin kuin he
olivat tahtoneet. Jo kauan oli vanha Ninive ollut tomua ja tuhkaa. Jos
uuden Niniven lapset olisivat tahtoneet mennä katsomaan sijaa, kuhunka
Jumalan vanha kaupunki oli haudattu, niin eivät he olisi löytäneet sitä.

Kuinka kaunis olikaan tämä uusi Ninive! Sen lapset olivat rakentaneet
komeita taloja, katuja, puutarhoja ja muistomerkkejä. Kun ilta
tuli, loisti tuhansia valoja. Olisi luullut, että itse Jumala oli
rakentanut uuden Niniven kuningaskaupungiksi ainokaiselle pojalleen.
Jumala rakasti uutta Niniveä, suurta kaupunkiaan, kolmen päivämatkan
suuruista. Eikö ollut mitään keinoa estää Niniven pahuutta tulemasta
Jumalan kasvojen eteen, eikö ollut mitään keinoa poistaa tomun ja
tuhkan ajatuksia, jotka asuivat Niniven lapsissa, eikö ollut mitään
keinoa säästää Niniven kauneutta ja varjella sitä muuttumasta tomuksi
ja tuhaksi?

       *       *       *       *       *

Eräänä päivänä seisoi Daniel raitiovaunun sillalla. Aurinko paistoi
häneen ja hänen ajatuksensa lepäsivät. Rahastaja seisoi hänkin
auringossa ja katseli kevään tuloa. Viimeiset lumet sulivat,
lehtisilmut paisuivat, nurmikot alkoivat vihannoida. Hyönteisetkin
liikkuivat auringossa. Vaunu pysähtyi ja sillalle astui nuori tyttö.
Ennen pitkää oli hän keskustelussa rahastajan kanssa. Heidän suunsa
puhuivat vaihtolipuista, kaduista ja pysäkeistä, mutta heidän silmänsä
ja hymynsä puhuivat aivan toista. Tytön hymyilevistä kasvoista hohti
tulikiven karva kuin lahoavasta puusta. Hän puhui ja nauroi ja
nauroi ja puhui. Hän ei huomannut kalpeaa kanssamatkustajaa, joka
tuijotti häneen. "Älä tee Jumalaa murheelliseksi, ajattele itseäsi ja
kaupunkia!" rukoili Danielin katse. Mutta tulikivenhohde silmissään
hymyili tyttö vain rahastajalle. Silloin kävi Daniel kiinni hänen
ranteeseensa.

— Jumalan tähden, mitä sinä teet!

Tyttö huudahti, rahastaja tönäisi rauhanhäiritsijää ja palautti hänet
järjestykseen. Sitten oli kaikki ennallaan. Mies ja nainen jatkoivat
leikkiään, heidän kalpea kanssamatkustajansa tuijotti katuun. Aurinko
paistoi heihin kaikkiin.

— Ninive tahtoo tulla tomuksi, ajatteli Daniel.

Häntä värisytti keskellä auringonpaistetta ja hän tunsi suurta
väsymystä.

       *       *       *       *       *

Autot, jotka täynnä ihmisiä ajoivat keväisinä iltoina Suur-Kaupungista,
tekivät kammottavan vaikutuksen. Miehet ja naiset huusivat ja
nauroivat. He olivat kauniit ja nuoret, Jumalan rakkaan kaupungin
lapsia. Mutta lahoamisen tuli ympäröi heidän kasvojaan ja loisti
heidän silmistään. Eivätkö he tunteneet polttoa kasvoillaan, eivätkö
he nähneet, missä vaarassa he olivat ja mihin vaaraan he saattoivat
kaupunkinsa? Eivätkö he tietäneet, minkä merkin he olivat ottaneet
otsalleen? Daniel pysähtyi ja katseli henkeä pidellen, kuinka kävisi.
Kuorma täynnä naurua läheni tomupilvessä. Vaunun silmät lähettivät
edellään kaksi suurta, terävää sädettä, jotka ikään kuin puhkaisivat
auki tien. Nauru ja lahoamisen tuli värisivät ilmassa vaunun yllä.

— Sammuttakaa, sammuttakaa! huusi Daniel ja juoksi kadulle.

Mutta vaunu suhahti hänen ohitseen ja meni menojaan.

Mitä tehdä? Eihän voinut antaa noiden kauniiden ihmisten hukkua ja
hukuttaa kaupunkia!

Daniel Ståhle meni kaupungin ulkopuolelle, sinne minne hän oli nähnyt
autojen ajavan. Hän seisoi tiellä, jonka kevätaurinko oli paahtanut
lämpöiseksi, ja katsoi nuorta vihantaa, mutta hänen ajatuksensa
olivat yksinomaan siinä vaarassa, mikä uhkasi kansaa ja kaupunkia. Ei
yhtäkään autoa hän päästäisi ohitseen, ennen kuin hän oli näyttänyt
ninivenlapsille merkin, joka paloi heidän otsallaan. Heidän täytyi
kääntyä takaisin, kunkin täytyi mennä yksikseen kammioonsa ja huutaa
Jumalansa puoleen. Heidän täytyi ymmärtää, että tämä oli kaikkein
tärkeintä: välit selviksi Jumalan kanssa.

Danielin ei tarvinnut odottaa kauan. Suuri tumma auto tuli, puskien
kahdella valosarvellaan auki tien tomua. Daniel seisoi keskellä tietä
ja huitoi käsillään. Kummitus päästi kauheita törähdyksiä, mutta ei
hiljentänyt vauhtiaan. Daniel huusi suurella äänellä. Ilma tuli jo,
vauhdin työntämänä, voimakkaana puhalluksena häntä kohti.

— Kuilu! huusi hän kaikilla voimillaan.

Tomupilvi peitti hänet, törähdykset olivat kuin yhtämittaista ammuntaa.
Äkkiä ne vaikenivat ja sijaan tulivat ihmisäänet.

— Kuilu! huusi Daniel hätääntyneenä. — Kääntykää takaisin ja menkää
kukin kammioonne huutamaan Jumalanne puoleen...

Vaunun ohjaaja huusi ja torui. Herra, joka istui nuoren naisen
rinnalla, rupesi hänkin torumaan. He kysyivät jotakin ja vaativat
vastausta, mutta kysymys koski Danielin mielestä jotakin aivan
turhanpäiväistä ja hän sanoi heti tärkeän asiansa.

— Teidän otsallanne on lahoamisen merkki. Jumalan tähden, pelastakaa
itsenne ja kaupunki!

— Hän on hullu, sanoi herra ja käski ajaa eteenpäin.

— Ei! huusi nainen ja nousi seisomaan. — Se on nyt se kuuluisa Niniven
profeetta. Kuinka hän on kaunis! Minä tahdon puhua hänen kanssaan.

Herra puhui jotakin siitä, miten tuollaisten sallittiin vapaasti
liikkua ulkona, mutta nainen oli noussut ja kääntynyt Danielin puoleen.

Tuo tahtoo pelastua! ajatteli Daniel ja tarttui auton laitaan.

— Käänny takaisin. Mene yksinäisyyteen ja ajattele elämääsi. Älä leiki.
Sinä olet kaunis ja sinä kuulut Jumalalle. Minulla oli sisar, joka ajoi
niinkuin sinä. Käänny takaisin...

Nainen oli irroittanut kukan rinnastaan ja kosketti sillä keveästi
nuoren miehen lapsellisia kasvoja.

— Oletko sinä Niniven profeetta? sanoi hän ja hymyili.

Daniel tunsi kasvoillaan liekin hänen silmistään ja aikoi juuri
tulisesti käydä selittämään, miten vaarallinen merkki oli Niniven
lasten otsalla, kun auto läksi liikkeelle ja työnsi hänet syrjään.
Naisen punainen kukka lahosi jo maantien tomussa. Hänen huntunsa liehui
vielä hänen ympärillään. Daniel seisoi tiellä ja katseli etenevää
tomupilveä.

— Kuinka kaunis hän oli ja kuinka Jumala rakastaa häntä, ajatteli hän.
— Voiko hänen toivonsa olla muuttua tuhaksi ja tomuksi...? Niniven
profeetta! muisti hän samassa. — Olisiko Jumalan sana tullut minulle...
minulle?

Hän pysähdytti muitakin autoja. Kuljettajat ja herrat suuttuivat
hänelle silmittömästi, naiset katselivat häneen uteliaina, eräs heitti
hänelle lentosuudelmia. Ei ainoakaan auto kääntynyt takaisin. Niniven
lapsilla näytti olevan oma tahtonsa.

— Olenko minä hullu? ajatteli Daniel, kun hän illalla, väsyneenä ja
nälkäisenä astui kotia kohti. — Vai olenko minä Niniven profeetta?

Kerran hän joutui näkemään, miten hevonen ylämaassa veti hyvin suurta
kuormaa. Ajaja istui kuormalla, löi piiskalla ja kirosi. Daniel riensi
auttamaan hevosta. Mutta mäen päällä nosti ajuri melun. Hän oli
suutuksissaan lyödä Danielia. Ihmisiä kokoontui ja poliisi tuli. Ajuri
vetosi yleisöön: oliko hänen hevosensa huono? Eikö se muka jaksanut,
eikö hänellä ollut oikeutta käskeä sitä ylämaassa, eikö se ollut hänen?
Poliisi otti Danielia niskasta ja käski hänen lähteä kotiin. Daniel
kulki katuun tuijottaen.

Joukko poikia käveli hänen perässään. Heitä huvitti repale, joka oli
irtaantunut Danielin takista. Daniel tunsi äkkiä haluavansa tehdä
pojille jotakin iloa, lahjoittaa heille jotakin. Eikö hänellä ollut
yhtään rahaa? Ei. Mutta hän tahtoi mennä heidän mukaansa ja kertoa
heille tarinan Ninivestä. Hän kääntyi ympäri. Pojat hätkähtivät
hetkeksi hänen katsettaan, mutta sitten he päästivät pahan naurun.
Ja Daniel näki juuri sillä hetkellä, jolloin hän oli alkamaisillaan
heille puhua, että ajatusten linnut oli päästetty irti ja istuivat
häkkinsä katolla. Kauheita asioita oli kirjoitettuna poikain kasvoihin,
rikollisuutta tästä hetkestä lähtien aina heidän päiviensä loppuun asti.

Sanat kuolivat Danielin huulilla. Mitä kauheita asioita nuo
tulisivatkaan tekemään. Eikö ollut mitään keinoa? Jollei, niin Niniven
täytyi hukkua.

Kerran hän joutui auttamaan naista, joka kantoi ruumisarkkua. Arkku ei
ollut pieni, vaikka se oli valkoinen, ja sitä oli hankala kantaa sen
pitkän muodon vuoksi. Nainen oli avusta kiitollinen. Hän kertoi, että
hänen neljätoistavuotias tyttärensä oli kuollut. Olihan sitä ikävä,
se oli jo niin auttanut äitiä. Kaikki muut lapset olivat pienempiä.
Mentiin sillan yli, tultiin köyhien kaupunginosaan ja poikettiin suuren
kivimuurin portista sisään. Kolkolla pihamaalla juoksi vastaan joukko
lapsia eikä Danielin apua enää tarvittu.

— Ninive ei sittenkään huku, ajatteli nuori mies palatessaan sillan
poikki.

Hän seisoi kauan ja katseli kaupunkia kuten katsellaan toipuvaa rakasta
sairasta, ja hänen mielessään oli kuin juhla.

       *       *       *       *       *

Eräänä aamuna luettiin sanomalehdistä: Itsemurha. Eilen tavattiin
ompelijatar Emmi Lilja kuolleena vuoteessaan, asunnossaan Merikadulla
n:o 35. Kun vainaja jo pitkän aikaa oli ollut raskasmielinen, epäillään
hänen hä'ällä päättäneen päivänsä. Lääkärintutkimus tulee tietenkin
varmistamaan kuoleman syyn. Lilja oli kuollessaan ainoastaan 20 vuoden
vanha.

Luettuaan uutisen sai Daniel päähänsä, että tämä Lilja oli heidän
pienen kasvattityttärensä, Annikin, äiti. Kotiväen vakuuttelut ja
todistelut eivät auttaneet — ikään kuin rikokset olisivat kiertyneet
kimppuun ja jokainen olisi iskenyt käärmeenpäänsä hänen lihaansa,
Daniel kärsi. Minkä tähden maailma oli niin paha ja onneton? Äiti
hoiteli nuorukaista ja puheli hänelle kuin sairaalle. Ei sopinut surra
tuolla tavalla. Maailma oli sekä hyvä että paha, oli paljon kunnollisia
ihmisiä, jotka taistelivat syntiä vastaan ja tekivät työtä. Täytyy
jättää asiat Jumalan käteen, täytyy antaa nisujen ja ohdakkeiden kasvaa
elonaikaan asti. Ihminen sekoo, jos rupeaa ajattelemaan maailman
pahuutta. Mutta Daniel ei saanut rauhaa. Hän alkoi yhä enemmän uskoa,
että Jumalan sana oli tullut hänelle, Danielille, Voldemar Ståhlen
pojalle. Hänen täytyi varoittaa kansaa ja kaupunkia.

Ja hän astui sisään kiiltävästä ovesta, josta hän näki menevän paljon
kansaa. Hän tunsi paikan, hän oli joskus ollut siellä isänsä ja
sisarensa kanssa. Ihmiset istuivat pöytien ympärillä, söivät ja joivat
— aivan kuten hän itse kerran oli istunut, silloin kun hän ei vielä
ajatellut mitään. Huone oli rikas ja ihmiset rikkaissa puvuissa. Heidän
kasvoilleen oli kirjoitettuna, että he puhuivat tyhjiä ja turhia sanoja.

Daniel tarttui tuolinselustaan tyhjän pöydän ääressä keskellä huonetta
ja sanoi:

— Ystävät, te puhutte tyhjiä ja turhia sanoja, ettekä ajattele mitään.
Mutta älkää tehkö itsellenne vahinkoa. Jumala rakastaa teitä, te olette
kutsutut onneen, te ja teidän kaupunkinne, tämä kaunis uusi Ninive.

Joku tarttui hänen käsivarteensa. Tarjoilijaneiti seisoi hänen edessään
ja osoitti hänelle ovea. Kun ei puhuja tahtonut lähteä, tuli nuori
poika tarjoilijaneidin avuksi. Daniel katsahti ympärilleen. Pilkka oli
kymmenillä kasvoilla. Se istui kuin naurava harakka ihmisten silmissä
ja suupielissä. Joku kalpea nainen oli noussut ja tuijotti, silmät
täynnä kyyneliä, puhujaan. Kun Daniel jo käveli kadulla, juoksi sama
nainen hänen perässään ja tarttui hänen käteensä.

Hän ei siis ehkä sentään suotta ollut puhunut!

— Tahtooko Ninive elää? kysyi profeetta itseltään illalla, kun hän
palautti mieleensä monet naurajat ja jonkun harvan ihmisen, joka oli
katsonut häneen vakavasti. — Tahtooko Ninive tulla tomuksi ja tuhaksi
vai tahtooko se elää?

       *       *       *       *       *

Daniel Ståhle oli herättänyt huomiota ja antanut Suur-Kaupungille
puheenaihetta. Häntä kutsuttiin yleisesti Niniven profeetaksi. Hienot
naiset keskustelivat hänestä mielenkiintoisesti ja jotkut tunnustivat
suoraan, että he olivat rakastuneet häneen. Taiteilijat katselivat
häntä sopivana mallina erinäisiin tarkoituksiinsa ja kirjailijoiden
mielessä alkoi itää, kun he näkivät kärsivän, kuvankauniin nuorukaisen
kulkevan kadulla. Kuinka saattoi olla niin kaunis eikä yhtään tietää
siitä? Sisaret, joiden kauneudesta aikoinaan oli niin paljon puhuttu,
eivät olleet mitään profeetallisen veljensä rinnalla.

Eikä yksin Suur-Kaupungin hienosto näin kiinnittänyt huomiota Daniel
Ståhleen. Laitakaupunkien uskovaiset olivat hekin ottaneet selkoa
hänen toiminnastaan ja odottivat, mitä hedelmiä hänen profeetallisesta
toimestaan näkyisi. He jos kutka tiesivät, että Ninive tarvitsi
herätystä. Niin syntinen oli aika, että vain täytyi ihmetellä Jumalan
pitkämielisyyttä. Muutamat laitakaupungin naiset hankkivat Daniel
Ståhlelle saarnaluvan ja rupesivat kutsumaan häntä pastoriksi. Tämä
tapahtui, kun Daniel kerran oli joutunut selkkauksiin poliisien kanssa
ja viettänyt koko yön humalaisten seurassa poliisikamarissa. Sen
jälkeen täytyi Danielin käydä kokouksissa ja ompeluseuroissa puhumassa.

Mutta profeetta oli kumma mies. Hän puhui aina yhtä ja samaa, aivan
kuten lintu, joka osaa vain yhden ainoan oman nuottinsa. Aina hän
puhui merkistä ihmisten kasvoilla, tomusta ja tuhasta. Kun saarnan oli
kuullut muutamaan kertaan, osasi sen ulkoa. Niin sanoivat monet ja
pilkkasivat profeettaa, mutta toiset olisivat jaksaneet kuulla häntä
aamusta iltaan. He itkivät, kun he vain katsoivatkin häneen. Joskus
saattoi profeetta yhtäkkiä poiketa aiheestaan ja lausua julki jonkun
läsnäolevan pahat ajatukset. Ei sellaista kukaan kärsinyt, että toinen
ihminen, vaikka hengellisesti armoitettukin, tuli suuren seurakunnan
kuullen sanomaan: sinä näyttelet tässä uutta pukuasi, tai: sinä
kadehdit ystävätärtäsi, joka tuolla pyyhkii kahvikuppeja! Profeetta sai
paljon vihamiehiäkin.

Hänen uskollisimpana ystävänään esiintyi aina leskirouva Alviina
Viiman, joka eli pienestä pääomastaan ja joka niin muodoin oli
riippumaton. Hän jaksoi kuunnella "pastoria" loppumattomiin, hän hoiti
usein kokouksissa tarjoilua ja toimitti lukkarin virkaa. Hän oli vielä
nuorekas ja hänellä oli laulunääntä. Hän myöskin puolusti nuorta
saarnaajaa, kun hänen kimppuunsa käytiin.

— Pitääkö hänen sitten kaikin mokomin tunnustaa jotakin uskoa,
sanoi hän, kun häneltä vaadittiin tietoa siitä, minkä hengen lapsia
profeetta oikeastaan oli, ja lausuttiin epäilys, etteihän vain oltu
tekemisissä väärän profeetan kanssa. — Hän on ennen kaikkea Jumalan
lapsi. Hänpä juuri ei vapaasta tahdostaan tahdo tunnustaa mitään
lahkoa, vaan ainoastaan Jumalan lasten nöyryyttä... Vanhan testamentin
uskoa? Sen vuoksi, että hän saarnaa Niniveä vastaan? Niinkuin ei tämä
Suur-Kaupunki olisi Ninive pahuudessaan ja juoppoudessa! Minä olen aina
ollut sitä mieltä, ettei ihmisen pidä sitoa itseään mihinkään lahkoihin
ja samaa mielipidettä on pastori. Sen vuoksi me suhtaudummekin niin
hyvin toistemme seuraan. Pastori aina sanoo, että on niin hauskaa, kun
Viimanska pesee kupit, tietää, että on puhdasta. Me menemme pyhänä
Saareen ja minä annan kahvia viisitoista penniä kuppi.

       *       *       *       *       *

Pyhäiltana seisoi profeetta todella rantakalliolla Saaressa ja katseli
yli tyynen merenlahden valkoista Niniveään, jonka tornit kohosivat
keväisen autereen sinestä. Hänen ympärillään oli parikymmentä naista
ja he lankesivat kaikki polvilleen hänen kanssaan ja rukoilivat kansan
ja kaupungin puolesta. Tuli räiskyi kivien kolossa ja rouva Viimanin
kirkas kahvipannu mustui liekkien keskellä. Sellaista kahvia kuin
Viimanska, ei kukaan keittänyt, se oli varma. Eikä kellään ollut niin
valkoisia pöytä- ja pyyhinliinoja. Juotiin kolme kuppia kahvia ja
veisattiin kuppien välissä. Kaunis, syntinen Ninive hymyili lahden
takana, ikään kuin ilkkuen profeettaansa ja hänen seuralaisiaan.
Illalla palattiin kahdessa veneessä kaupungin rantaan. Laulettiin.

— Miksei rouva Viiman laula? kysyi profeetta, joka huomasi tutun äänen
puuttuvan kuorosta.

— Pastori kysyy, miksei Viimanska laula! huudettiin toisesta veneestä
toiseen.

— Ihmisen ei aina tee mieli laulaa, vastasi Viimanska.

Kun saarnaaja rannassa sanoi hyvästi naisille, ilmoitti rouva Viiman
haluavansa kahden puhua pastorin kanssa. Muut naiset jäivät siis
kantamaan tarjoilutarpeita ja rouva Viiman käveli Ståhlen rinnalla
puhkeavien lehmuksien alla.

— Minä vain sitä, sanoi rouva Viiman, — että pastori ottaa vain muita
keittämään kahvia — ainahan niitä on tulijoita! Ja ehkä ne voivat
antaa kahvin kymmenen penniä kuppi. Ja voivathan ne laulaakin. Onhan
sillä Sandralla ääntä kuin palovahdilla. Niin että minä vain... etten
mitenkään tahdo olla tiellä.

Ståhle ei ymmärtänyt syytä rouva Viimanin suuttumukseen ja vakuutteli
vilpittömästi, ettei kukaan muu voinut tulla kysymykseenkään auttamassa
huviretkillä, niin kauan kuin rouva Viiman vain tahtoi nähdä sen suuren
vaivan ja laulaa ja keittää kahvin.

— Mitä pastori sitten lähetti Sandran pyyhkimään kuppeja! huusi
Viimanska.

— Ettei rouva Viiman väsyisi, siitä syystä vain, vakuutti Niniven
profeetta.

Hetkisen rouva Viiman taisteli itsensä kanssa, mutta sitten hän
purskahti itkuun.

— Pastori ottaa hänet vain! huusi ärtynyt nainen, — kyllä hän on
tulossa. Hänellä on jo pastorille kirjekin taskussa, hän kehuu, että
pastori nai hänet. Niin että pyyhkiköön vain kupit minun puolestani
ja keittäköön kahvit myös. Ja koska nyt näin on, että tämä meidän
karriäärimme tähän loppuu, niin... niin, jos pastori antaisi pois
sen sata markkaa, jonka minä... jonka minä pastorille kaikin mokomin
tahdoin lahjoittaa, kun luulin, että me pitemmältäkin olisimme niinkuin
ystävät.

Onneksi ei Ståhle ollut kajonnut seteliin, jonka ystävätär väkisin oli
tyrkyttänyt hänelle jokin aika sitten. Hän otti siis setelin taskustaan
ja ojensi sen entiselle suojelijattarelleen. Tumma puna oli profeetan
kasvoilla, kun hän sanoi hyvästi rouva Viimanille.

Hän ikävöi yksinäisyyttä. Jospa hän olisikin saanut mennä vanhan
ystävänsä luo, joka oli löytänyt yksinäisyyden. Hän oli oikeassa:
ihmisen täytyy aina olla yksin.

Profeetta joutui tekemisiin monenmoisten ihmisten kanssa. Niinpä rouva
Jurvelin pysähdytti hänet kerran kävelyllä ja vannotti häntä tulemaan
luokseen. Daniel ei tietänyt, että hänen edessään seisoi nainen, jota
oli epäilty ja osaksi rangaistukin rikoksista mitä raskainta laatua:
tiedettiin hänen myrkyttäneen miehensä, päästäkseen käsiksi hänen
omaisuuteensa, ja käyttäneen apulaisenaan rakastajaansa. Daniel näki
edessään ainoastaan surupukuisen naisen, jonka kasvoja peitti niin
tiheä harso, ettei piirteitä voinut erottaa.

Niin pian kuin profeetta joutui katsomaan komeaa leskeä kasvoista
kasvoihin, näki hän rikollisuuden rehevänä ja moninaisena versovan
esiin joka rypystä kasvoista, maalatuista huulista ja silmistä, jotka
olivat kuin kaivot. Suloisessa tuoksussa, joka ympäröi leskirouvaa,
loistossa ja väreissä, joiden keskellä hän liikkui, yksin elävissä
ruusuissakin, joita pöydät ja ikkunat olivat täynnä ja joiden punaisia,
valkoisia ja keltaisia kimppuja peilit kertasivat, kaikessa tässä oli
jotakin niin kammottavaa, että profeetta ajatteli suorastaan pakoa.
Mutta rouva Jurvelin istutti hänet pehmeille patjoille koiransa viereen
ja jäi itse toiselle puolelle pientä pöytää. Siitä suorastaan ei
päässyt minnekään.

— Kaunis lapseni, sanoi rouva ja hänen silmänsä kaivot lepäsivät
salaperäisinä profeetan edessä, — kuinka te näin nuorella iällänne
olette tullut ajatelleeksi sellaisia asioita kuin Jumala, Ninive...
katoavaisuus... ja synti... ja muu sellainen pyhä? Nyt vasta minä
rupean ajattelemaan niitä! Ja kun on noin kaunis kuin te — niin, niin,
te olette hyvin kaunis — ja nuori, niin haluaisi ymmärtääkseni hiukan
nauttia elämästä ja rupeaisi pyhäksi vasta vanhempana. Ei, ei, älkää
keskeyttäkö minua: te olette pyhä ja juuri sen tähden rakastan teitä.

Profeetta nousi.

— Mutta lapsi, keskeytti kaunis rouva, ennen kuin hän vielä oli ehtinyt
saada sanaa suustaan, ja laski lihavan, valkoisen kätensä pöydän yli
hänen käsivarrelleen, — olenko minä nyt niin syntinen?

— Olette, vastasi Daniel avomielisesti, — en ole koskaan nähnyt ketään
niin syntistä.

Rouvaa huvitti suuresti. Sen sijaan, että hän olisi ottanut pois
kätensä, oikaisi hän vielä toisenkin kätensä pöydän yli, niin että
rannerenkaat helisivät.

— Oletteko te noin ankara? sanoi hän leikillisesti, — sitä minä
en olisi uskonut. Ei, te ette saa mennä! Mihin teillä on kiire:
rakastettuko odottaa, vai onko teistä synti rakastaa...? No niin,
teidän täytyy auttaa minua. Puhun teille nyt kuin rippi-isälle. Mutta
istukaa nyt! Ettekö te tiedä, että profeetan aina täytyy olla valmis
kuulemaan synnintunnustuksia. Juokaa vähän viiniä.

— Minä en tahdo kuulla mitään, minä en...

— Oi voi, voi, voi sitä kiirettä!

Kaunis rouva levitti kätensä profeetan eteen ja nauroi.

— Menkää nyt, jos pääsette! Kas, minä tahdon kuin tahdonkin nyt tietää,
mitä te sanotte minun "rikoksistani". Katsokaa, minä ymmärrän, että on
tehnyt rikoksen, jos on tehnyt jotakin sellaista, jota katuu. Mutta
minä en kadu enkä koskaan ole katunut. En siis ole tehnyt mitään
rikosta, sillä onhan jokaisella ihmisellä omatunto. Ja kuitenkin ovat
ihmiset pitäneet minua vankeudessa puolitoista vuotta. Sukkia sain
kutoa ja neuloa paitoja — luuletteko, että se oli hauskaa! Minua
syytettiin murhapoltosta. Tahdoin muka johtaa ihmisten huomion muualle
siksi aikaa, kun otin hengiltä mieheni... Mutta jos joku tietäisi,
kuinka hän kidutti minua, minä en saanut mennä ulos, en nähdä yhtään
miestä... Hän... Sanokaa... Ei, älkää vielä... Viisi minuuttia...! Te,
joka tunnette Jumalan, sanokaa, onko hän niin ahdasmielinen, ettei hän
ymmärrä ihmistä, jonka hän itse on luonut, että hän tuomitsee...

Profeetta tarttui raivostuneena pieneen pöytään, paiskasi sen kumoon
ja mursi auki tien. Nainen lyyhistyi maahan ja kietoi kätensä hänen
polviensa ympäri. Hän vihasi tuota naista, kaikkia naisia, koko Niniveä.

— Hävitä Ninive, hävitä Ninive! huusi hän Jumalalle. — Ja sinä
hävitätkin!

       *       *       *       *       *

Tämän jälkeen hän sairastui ja hänen omaisensa olivat hänestä hyvin
levottomat. Kun hän alkoi tointua, näki hän edessään rakkaat, vakavasti
hymyilevät kasvot. Äiti kertoi siitä, miten pappa pian saisi lomaa
ja silloin he kaikki pääsisivät kuukaudeksi maalle. Kokonaiseksi
kuukaudeksi! Daniel saisi niittää heinää ja leikata ruista. Se tekisi
hänet terveeksi.

— Mamma, sanoi Daniel äkkiä, — enkö minä ole hullu?

— Et lapseni, ethän toki. Kipeä sinä olet ollut. Mutta sinä paranet.
Nyt pitää vain paljon olla auringossa eikä ajatella mitään.

Daniel tunsi, että äiti sittenkin joskus oli ajatellut hänen olevan
hullun. Eikö hänen kärsimyksiinsä sitten ollut mitään syytä? Eikö
Suur-Kaupunki ollutkaan mikään Ninive, joka oli vaarassa? Mutta ei
saanut ajatella, piti vain maata auringossa!

Sinä kesänä oli paljon aurinkoa ja Daniel lepäili kallioilla meren
rannalla. Sinne ei arkipäivisin tullut ihmisiä, siellä oli vain
sairashuoneita. Daniel oli löytänyt kivien välissä syvennyksen, joka
oli kuin häntä varten tehty. Hän näki sieltä meren ja läheiset saaret
sekä sairaalarakennusten mustia kattoja, mutta kukaan ei nähnyt häntä.

Eräänä päivänä keskellä sydänkesää hän lepäili tavallisella paikallaan
auringossa. Hän näki taivaan sinen, vihertävän meren, lokit ja
sairaaloiden katot puoleksi kuin unessa, puoleksi todellisuutena.
Hänen mieleensä johtui Joona, joka istui majassaan, katsellen, miten
kaupungin kävisi. Mutta samassa ajatus haihtui. Tuulenhenki vei sen
mukanaan.

Äkkiä hänestä tuntui siltä kuin kappale taivaan sineä olisi ilmestynyt
alas maahan ja liidellen lähennyt häntä. Kolme tyttöä läheni, käsi
kädessä. Kun he pääsivät punaiselle, auringonpaahtamalle kalliolle,
jäivät he ihastuksissaan katselemaan merta. Daniel seurasi heitä
silmillään, niinkuin seurataan pilviä. He poimivat ruohoja kivien
välistä, hyräilivät, katselivat merta ja katselivat taivasta, ja
istuutuivat vihdoin lähelle sitä paikkaa, missä Niniven profeetta
makasi.

Jonkin aikaa he olivat puhelleet sairaista, lääkäreistä, perhosista ja
kukkasista, kun he rupesivat kyselemään toisiltaan, mistä syystä he
olivat antautuneet sairaanhoitajan työhön.

— Minä hoidin äitiä, kun hän oli kuolemantaudissaan, puhui hiljainen,
yksikantainen ääni. — Minusta tuntui jo heti äidin kuoleman jälkeen
siltä kuin elämä olisi käynyt niin tavattoman turhaksi. Sitten meni isä
uusiin naimisiin enkä minä enää voinut olla kotona. Minä koetin sitten
yhtä ja toista, mutta kaikki tuntui niin turhanaikaiselta. Lopulta minä
sitten tulin sairaanhoitajattareksi.

Tytöt vaikenivat hetken ja toinen kertoi:

— Minun on aina tehnyt mieli työtä, jossa olisi sisältöä. Minulla
oli halu tulla näyttelijättäreksi. Isä ja äiti eivät suostuneet. Jos
minulla olisi ollut rahaa, olisin ostanut maata ja hoitanut karjaa.
Sitten tutustuin sinuun, Maria. Ja sinun kehoituksestasi rupesin
sairaanhoitajattareksi. En, en kadu. Joskus tekee mieleni takaisin
maailmaan. Mutta kun minä kaksi viikkoa olen ollut lomalla, ikävöin jo
sairaitteni luo.

Taas vaikenivat tytöt. Sitten puhui kolmas.

— Te tiedätte molemmat, niin hyvin sinä Maria kuin sinä Anna, että
minut sairaana tuotiin tänne sairaalaan. Mutta te ette tietäneet,
minkä vuoksi minä tulin kipeäksi. Se oli minulle niin arka asia, etten
edes hourinut siitä. Minä olin rakastunut. Elämässäni ei ollut, kuten
yleensä nuorten, pieniä rakastumisia, ja kun tämä ensimmäinen ja ainoa
tuli, teki se minut sairaaksi... Hän oli nuorempi minua, oppilaani,
lapsi — mielettömyyttä...! Ihmeellistä on elämä.

Tytöt istuivat ääneti ja tuijottivat eteensä. Mutta Daniel Ståhlen
elämä oli ikään kuin pysähtynyt kulussaan. Hän oli kuullut tutun
äänen ja kohtalokkain tapaus hänen elinikänsä aikana oli muistollaan
vallannut koko hänen olemuksensa. Oli kuin hän sillä hetkellä olisi
sulkenut syliinsä Thyra Starkin ja suudellut häntä.

— Katsokaa, puhelivat tytöt, — kuinka kummallisia pilviä!

Meren takaa purjehti pitkin taivaanlakea esiin valkoisia pilviä, ja kun
ne ennättivät keskelle sinistä ilmaa, pysähtyivät ne ja saivat oudon
muodon.

— Ne ovat pelottavia, kuiskasivat tytöt. — Kuin ruumisarkkuja!

— Todella kuin ruumisarkkuja!

— Ja noin äärettömiä!

Yhä uusia ja uusia pilviä tuli merten takaa ja kun ne pääsivät
keskelle taivasta, saivat ne saman kolkon muodon kuin edelliset. Tytöt
painautuivat toisiaan vasten.

— Mitähän ne tietävät?

— Kuolee paljon ihmisiä.

— Meidän syntiemme tähden.

— Jumala olkoon meille armollinen.

Pilvet seisoivat silmänräpäyksen paikallaan kuin uni, jossa näytetään
ihmiselle tulevia asioita. Sitten olivat ruumisarkut taas pilviä vain,
jotka purjehtivat yli poutaisen taivaan.

Tytöt huomasivat, että oli aika lähteä, ja Anna ja Maria riensivät
punaisen kallion poikki. Kolmas tytöistä pysähtyi, ikään kuin
pilvi-enne tai mennyt muisto olisi niin järkyttänyt hänet, että hänen
täytyi koota voimia lähteäkseen työhönsä.

— Thyra! huusivat toverit, mutta hävisivät, kun näkivät hänen
tarvitsevan yksinäisyyttä.

Daniel Ståhle oli noussut ja tuijotti tyttöön.

Herra Jumala, Herra Jumala!

Valtava muutos tapahtui silmänräpäyksessä hänen koko olennossaan.
Oli kuin monimutkainen koneisto vuosikausien ponnistusten perästä
äkkiä olisi siirtynyt paikoilleen. Hämärän jälkeen valkeni päivä.
Kaikki, mikä vuosien aikana oli ollut ongelmallista, työlästä,
läpipääsemätöntä, kävi äkkiä yksinkertaiseksi, helpoksi ja sanomattoman
ihanaksi.

Tyttökin oli kääntynyt ja nähnyt Danielin. He lähestyivät toisiaan
ja löysivät toistensa vapisevat kädet. Muutamalla pienellä sanalla
pyyhkivät he pois vuosien väärinymmärrykset ja kärsimykset. He
osasivat kaikki rakkauden mielettömät hyväilysanat ja tuhlailivat
niitä toisilleen. He vaipuivat toistensa syleilyyn ja heidän huulensa
löysivät toisensa.




"KANSALLINEN DIOGENES"


Korkea lauta-aita oli jo vuosia ollut erottamassa "Kansallisen
Diogeneen" taloa "Ninivestä". Myöskin portti oli tukeva ja lukko
luja. Kun ohitse asteleva Suur-Kaupunki aikoinaan oli nähnyt mahtavan
aidan kohoavan entisen lahon tilalle, olivat sen petiittimiehet
nauraneet kilpaa sen katupoikien kanssa. Edelliset olivat sepittäneet
"pätkiä" lehtiinsä, jälkimmäiset viskelleet kiviä ja törkyä aidan
yli vanhan saiturin puolelle. Mutta pian oli aitaan totuttu ja yhä
harvemmin muistivat ohikulkijat lausua toisilleen: "Tuolla asuu
rikas ukko Säfstrand." Kerran vuodessa kummitteli ukon nimi vielä
niiden henkilöiden joukossa, jotka korkeiden vuositulojensa ja niistä
johtuvien korkeiden verojen vuoksi mainittiin sanomalehdissä, mutta
hän itse sai olla rauhassa. Jos tuli kysymys Sanfrid Säfstrandin
miljoonista, niin käännyttiin insinööri Starkin puoleen, joka hoiti
ukon asioita. Hän oli kuitenkin jäykkä mies eikä hellittänyt rahoista
mitään. Daniel Ståhlen, Niniven profeetan, luultiin äkkiä saaneen
vaikutusvaltaa ukon miljooniin, hän kun oli joutunut kihloihin
insinööri Starkin sisaren kanssa. Piirienkin merkkihenkilöt saattoivat
nyt kääntyä Danielin puoleen pyynnöllä, että hän koettaisi vaikuttaa
insinööriin, jotta saataisiin jotakin pelastetuksi rahoista, ennen kuin
ne häviäisivät Ruokorannan mukana ulkomaille.

Se, joka kaikkein kiihkeimmin vetosi Danieliin, oli hänen veljensä Leo
Teräs. Hän ja eräät liikemiehet olivat kiinnittäneet huomionsa siihen
erinomaiseen kadunkulmaukseen, josta kauppias Säfstrandin talo muodosti
suurimman osan. Nyt sattui naapuritalo olemaan myytävänä, mutta se
ei yksinään riittänyt sen suunnitelman toteuttamiseen, joka väikkyi
Teräksen ja hänen ystäviensä silmissä.

Kerrassaan suurenmoinen suunnitelma! No, sellainen, että Suur-Kaupunki
sen toteuttamisen avulla todella kohoaisi eurooppalaisten
miljoonakaupunkien tasalle. Sillä mitäpä Suur-Kaupunki tähän asti
oli ollut muuta kuin pahanpäiväinen pesä. Mutta jos tämä suunnitelma
saataisiin toteutetuksi, niin siitä yhdellä iskulla tulisi todellinen
suurkaupunki. Siihen, missä nyt oli puuhökkeleitä ja lauta-aitoja,
kohoaisi palatsi, sellainen, ettei maailmassa vertaa! Jo kun laivalla
lähestyttäisiin Suur-Kaupunkia, täytyisi jokaisen ulkomaalaisen,
silmät selällään, kysyä, mikä linna se sieltä loisti. Eivät mitkään
Suur-Kaupungin entisistä rakennuksista olisi mitään tämän rinnalla.
Syysiltoina voisi palatsi toimittaa suorastaan majakan virkaa,
aivan kuten siellä Amerikan pääkaupungissa se Vapauden patsas. Se
valaistaisiin nimittäin aivan erikoisilla lampuilla. Valaistus koko
kaupungissa kävisi yleensä tämän valopalatsin vuoksi tarpeettomaksi,
sellaiset vehkeet oli siihen suunniteltu.

Mitä palatsi oikeastaan tulisi sisältämään, nimittäin mitä huoneita
eli saleja, siitä ei vielä ollut lupa puhua. Rahamiehiä oli tällä
kertaa yrityksessä mukana ehkä hiukan liiankin monta, ja jokainen pyrki
pitämään oman päänsä. Täyteen yksimielisyyteen suunnitelmasta ei niin
muodoin oltu vielä päästy. Toiset tahtoivat enemmän musiikkipuolta,
toiset vähemmän. Silti ei siitä mitenkään tulisi mikään musiikkikoulu.
Tai mikseikäs sitä olisi voinut sanoa siksikin. Ja saattoi sitä, jos
mieli teki, nimittää vaikkapa "Sivistyslinnaksi". Sellainen laitos
siitä tulisi.

Kun Leo Teräs tuntikauden oli välkytellyt veljensä edessä kaikkea sitä
loistoa, mikä "Sivistyslinnasta" tulisi säteilemään Suur-Kaupunkiin,
oli päästy niin pitkälle, että Daniel lupasi koettaa kaikin keinoin
varoittaa ukko Säfstrandia veljestään ja hänen ystävistään. Oli varma,
ettei ukko möisi taloaan tähän tarkoitukseen, eikä muuhunkaan. Hän
tahtoi kuolla talossaan ja myöhemmin rakennettaisiin paikalle jotakin
aivan toista, nimittäin — niin, mikseikäs siitä saisi puhuakin, ukko ei
ollut kieltänyt sitä ilmaisemasta: koti sairaita ja kodittomia eläimiä
varten.

Mi-mitä? Sairaita ja kodittomia eläimiä varten? Ukko oli hullu,
pähkähullu, niinkuin hän aina oli ollut. Vai eivät ihmiset enää
kelvanneetkaan mihinkään, nilkkuja koiriako piti tohtoroitaman
kaupungin kauneimmalla paikalla? Ukko oli täysi hullu, hänen
paikkansa oli hullujenhuone eikä mikään muu. No niin, jos hän oli
saanut päähänsä kieltää ihmisiltä viattoman huvin ja virkistyksen ja
ruveta laastaroimaan kissoja ja koiria, niin oli heidän suorastaan
isänmaallinen velvollisuutensa panna kova kovaa vastaan.

Muuten ukon joka tapauksessa hyvin pian olisi pakko purkaa hökkelinsä
ja siirtää se tuonnemmaksi, koska kaupunki aikoi levittää katua siltä
kohden. Eikä ollut sanottu, että rakennusjärjestelmä enää sallisi
siinä entisiä lauta-aitoja ja rakennusrytöjä. Oli myöskin ollut
kysymys siitä, että kaupunki pakkoluovutuksella ottaisi haltuunsa
koko nurkkauksen, tehdäkseen siitä puistikon, johon asetettaisiin
suihkukaivot ja Venukset ja muut sellaiset. Tietysti kaupunki luopuisi
suunnitelmastaan, jos paikalle yksityistä tietä saataisiin sellainen
kaunistus kuin suunniteltu palatsi.

Daniel tunsi, että Leo valehteli, mutta hän ei enää niin herkästi kuin
jokin aika takaperin voinut erottaa, missä valheen ja totuuden rajat
kävivät. Se taito oli kummallisesti mennyt häneltä samalla kun hän tuli
terveeksi. Helpompi oli itse asiassa elää näin, näkemättä ihmisten
ajatuksia, mutta joskus olisi ollut hyvä tietää heidän aivoituksensa.
Sen Daniel ymmärsi, että punottiin vaarallista paulaa vanhuksen tielle
ja että häntä täytyi varoittaa. Ruben Stark'kin, insinööri, oli
matkoilla. Hänen täytyi heti palata.

Leo Teräs meni pitemmälle ja pitemmälle. Hän lupasi ensi työkseen
toimittaa ukkorahjuksen holhoukseen — se olisi ollut tehtävä jo
aikoja sitten, sanoivat kaikki lääkäritkin. Sitten oli sanomalehtiin
toimitettava kirjoituksia kaupungin kauneimmasta paikasta, jonka
sallittiin olla sellaisessa kunnossa kuin se oli. Kuinka viisasta
olisikaan ajoissa saada ukko käsittämään, että hän nyt, myymällä
talonsa edullisesti rahamiehille, säästyisi pitkistä rettelöistä
kaupungin kanssa. Ja jos niikseen tuli, niin Kristallipalatsin miehet
kyllä ajaisivat tahtonsa läpi, heillä oli käytettävänään sekä laki
että oikeus. Kunhan ukko ymmärtäisikin, ettei tässä auttanut ruveta
potkimaan vastaan! Insinöörikin oli nyt poissa.

Kristallipalatsi? Niin, toiset tahtoivat yhtiön nimeksi
Kristallipalatsia, kun oli ajateltu julkipuoli rakennettavaksi
pääasiassa raudasta ja lasista. Oli kuitenkin yhtä mahdollista, että
sen nimeksi tulisi "Sivistyslinna" tai jotakin muuta sellaista. Jotkut
ovat ehdottaneet, että rakennuksen katon päällä sähkökirjaimilla
palaisi vetävä sana "Ninive" ja että tämä nimi näkyisi kauas merelle ja
maaseudulle asti. Siitä olisi tietysti silloin tullut myöskin yhtiön
nimi. No niin, kaikki nämä nimet olivat hyvät, riippui vain siitä,
mihin tarkoitukseen palatsia lopulta käytettäisiin, tulisiko enemmän
musiikkipuolta vaiko vähemmän. Joka tapauksessa ei Niniven profeetalla
pitänyt olla mitään sellaistakaan nimeä vastaan kuin "Ninive". Korea
nimi, ja helkkarin hieno oli varmaan aikoinaan ollut itse kaupunkikin!
Leo Teräs laski pientä leikkiä veljestään.

Mutta Daniel Ståhle ei laskenut leikkiä. Hänen kasvoilleen oli
noussut tumma puna ja hän selitti kiivaasti, että oli sydämetöntä
ja jumalatonta ruveta ajamaan talostaan vanhaa miestä, joka pian
kuolisi. Jos rahamiehet yrittävätkään ruveta vehkeilemään hyvää vanhaa
miestä vastaan, niin... niin... heidän kävisi huonosti! Jumala ei
sillä lailla antaisi itseään pilkata. Niin ikään oli kauheaa panna
sivistyslinnan katolle palamaan sellaista nimeä kuin "Ninive". Olisi
ollut rehellisempää panna "Tomu ja tuhka" tai suorastaan "Synti".

Teräs nauroi. Tunsiko herra Daniel Ståhle sellaista asiaa kuin
"leikki"? Ukkoa ei tarvinnut varoittaa, ei kajottaisi hiuskarvaan hänen
päälaellaan. Ja mitä tuli nimeen "Ninive", niin rauhoittukoon profeetta
vain. Ei toki sellainen syntinen nimi voinut tulla kysymykseenkään.
Johan maaseutu olisi kauhistunut sellaista. "Sivistyslinna" tai
"Kristallipalatsi" tai "Konserttipalatsi" tahi jotakin muuta sellaista.
Nyt piti vain kiireen kautta saada ukko käsittämään, millä kannalla
asiat olivat. Oli kiire — sattuneista syistä oli todella kiire.

Mutta eihän päässyt ukon puheille! Hän, Daniel, oli monta kertaa
koettanut.

Leo päästi suuren naurun. Kyllä saattoi olla lapsellinen aikaihminen,
joka lisäksi oli kihloissa insinöörin kauniin sisaren kanssa! He, Leo
ja hänen ystävänsä, pääsisivät ukon pihamaalle koska tahansa, niin
hyvin yöllä kuin päivällä. Ja vielä kerran, ukon oli turha taistella
vastaan. Jos rahamiehet tahtoivat, niin viikon kuluttua kaivettaisiin
jo perustuksia Kristallipalatsia varten siinä, missä saituri oli
määrännyt kerran tohtoroitavaksi hevoskaakkeja ja koirarakkeja.
Tuollainen komea laitos oli kuin olikin tarpeen vaatima jokaisessa
suurkaupungissa, joka tahtoi pysyä aikansa tasalla, ja se tulisi
ennemmin tai myöhemmin tännekin, siinä ei auttanut ei niin mikään!

       *       *       *       *       *

Sill'aikaa eleli "kansallinen Diogenes" varustustensa takana
aavistamatta, mikä vaara hänen yksinäisyyttään uhkasi. Hän oli
riippumattomampi kuin milloinkaan sen jälkeen, kun hän oli
muuttanut pihamaansa kasvitarhaksi, sillä se antoi hänelle nyt
elatuksen. Insinööri ja kuuromykkä toimittivat, mitä kaupungilla
oli toimitettavaa. Insinööri tuli käymään, kun hän vain sai sanan,
kuuromykkä tuli joka toinen aamu. Molemmilla oli portin avain. Vanhus
oli virkeämpi kuin moneen aikaan, sillä työ kasvitarhassa oli tehnyt
hänelle hyvää. Hän oli kerran siinä määrin luopunut tavoistaan, että
oli sallinut insinöörin tuoda vieraakseen sisarensa ja tämän sulhasen.
Ja taasen oli istuttu lehmusten alla pihan perällä ja naurettu kuten
entisinä aikoina. Sanfrid Säfstrandkin oli nauranut, nauranut vuosien
perästä.

Mutta nauru maksettiin aina kalliisti: muistot nostivat heti paikalla
päätään, ja kuvat, jotka vanhus oli haudannut, paljastuivat taasen,
kuten erämaassa karavaanitiellä luut, kun tuuli puhaltaa pois hiekan.
Hän näki lehmusten alla naisen ja lapsen. Petturit, petturit! Kuinka
hän oli rakastanut heitä ja kuinka he olivat hänet pettäneet. He olivat
kauniit ja armaat niinkuin vain vaimo ja ainoa lapsi voivat olla —
ja he olivat kavalat ja julmat niinkuin vain synti voi olla. Pois
silmistä, pois mielestä! Siinä talossa, missä sillä lailla on petetty,
kidutettu ja kärsitty, ei naureta. Ei enää milloinkaan ketään Ninivestä
tänne!

Ja vanhus oli kamppaillut muistojensa kanssa ja kauan kuullut
korvissaan kysymyksen: mistä sinä tiedät — ehkä he olivat viattomat?
Vihdoin hän oli jättänyt kasvinsa ja käynyt hakkaamaan kiveä, jonka hän
yhdessä kuuromykän kanssa oli saanut vieritetyksi koiransa haudalle. Ja
hän oli hakannut kiveä koko suvisen yön.

Mutta sill'aikaa kun kansallinen Diogenes näin aherteli pienissä
kotoisissa askareissaan ja katkeroituneen sydämensä taisteluissa,
kiersivät hänen kuuluisat miljoonansa maailmaa ja kasvoivat yötä ja
päivää. Hänen testamenttinsa taas, joka määräsi miljoonien kohtalon
hänen kuolemansa jälkeen, lepäsi tulenkestävässä lippaassaan, odottaen
päiväänsä.

Puolet eläimille, puolet ihmisille — niin oli ukko säätänyt. Sillä niin
oli Jumala säätänyt hänelle. Puolet miljoonista syntisille ihmisille,
puolet viattomille luontokappaleille.

Eräänä päivänä, kun ukko oli kaivollaan nostamassa vettä, kiertyi
portin lukko ja kaksi outoa miestä tuli pihamaalle. He eivät
pelästyneet vihaa kuuluisan rikkaan silmissä — hän ei enää ollut
niin voimakas kuin ennen, kun hän oli viskellyt rahanpyytäjät alas
portaistaan, hän oli nyt laiha, auringon ruskettama, valkohapsinen
ukko. Vieraat jättivät vastaamatta kysymykseen, miten he olivat
päässeet sisään, he eivät olleet kuulevinaan, että heitä käskettiin
poistumaan, he eivät olleet tietävinään, kun talon isäntä uhkasi
heitä lapiollaan. He käänsivät nurin tyhjän saavin, istuutuivat
sille ja puhuivat. Kuuluisa saituri talttui lopulta hänkin ja istui
kaivonkannelle.

— Vai rukoushuonetta, sanoi hän myrkyllisesti. — Joko Suur-Kaupunki
nyt rupeaa rukoilemaan... Eikä ole muuta paikkaa kuin tämä minun
talonpaikkani... Nauttia Suur-Kaupunki tahtoo! huusi hän samassa
kylmästi. Kaikkien sen halujen nimi on nautinto!

Seurasi pitkä, kiukkuinen saarna, ja taasen käski vanhus heitä menemään
vaikkapa helvetistä hakemaan Suur-Kaupungille rukoushuoneen paikkaa,
mutta tästä ei sitä saataisi. Pakahtumaisillaan vihasta läksi hän
vihdoin sisään. Etteihän vain liene sairastunut. Tuollaisessa kiukussa
saattaa sappi haljeta. Vieraat herrat käyttivät nyt tilaisuutta
hyväkseen ja rupesivat mittaamaan pihamaata. Silloin tällöin
riipaisivat he pensaasta suuhunsa raakoja viinimarjoja. Vihdoin
pysähtyivät he kiven eteen pihan perällä ja rupesivat tavailemaan sen
kirjoitusta: "BELLA. Kymmenen vuotta korvasit sinä minulle ihmiset."

Portailta kuului sairas nauru.

Naurun jälkeen ei talosta enää kuulunut mitään. Miljoonamies makasi
vuoteessaan ja hänen aivonsa tuntuivat kiehuvan. Oli jo yö, kun hän
katsoi ikkunasta. Silloin oli pihamaa tyhjä ja portti suljettu. Mutta
eihän hänellä enää ollut mitään varmuutta, hehän saattoivat palata
milloin halutti. Kirottu kuuromykkä oli tietysti pettänyt hänet. Kuten
ihmisten tapa oli. Kaikki he olivat pettureita, alkaen niistä, joita
enimmän rakasti.

Äkkiä muisti vanhus testamenttinsa.

Ei mitään ihmisille — kirous heille!

Hän nousi taasen ja hänen polttavat aivonsa vetivät häntä siihen
suuntaan, missä testamentti oli. Ja lipas oli jo hänen kädessään,
kun hän muisti: jos minä nyt kuolen, ottavat ihmiset kaikki. Täytyy
odottaa, kunnes saa tehdyksi toisen testamentin. Hän pääsi taasen
vuoteeseensa ja laski alas kipeän päänsä.

       *       *       *       *       *

Surkeassa tilassa tapasivat hänet aamulla eiliset vieraat ihmiset,
jotka nyt ystävineen olivat tulleet katsomaan taloa. He ottivat hänet
hoitoonsa, toimittivat hänen luokseen lääkärin, jopa papinkin ja
vihdoin tuomarin. He tarkastivat koko talon. Vanhus kuuli, kuinka he
kolistelivat.

— Kaikki viattomille eläimille! huusi hän kuumehoureissaan ja kiristi
hampaitaan.

Silloin olivat vieraat ihmiset hetkisen hiljaa.

— Ei mitään syntisille ihmisille! jatkoi sairas.

Silloin tulivat he hänen vuoteensa ääreen, koskettivat häntä
käsillään, katsoivat häneen ja puhuivat hänelle. He kiduttivat häntä
tällä niinkutsutulla hyvyydellään ja koko läsnäolollaan. Hän oli
läkähtymäisillään inhosta.

Portti kansallisen Diogeneen taloon ei enää ollut lukittu. Uteliaat
tulivat ja menivät. Daniel Ståhle pääsi vaivatta sisään. Hän karkotti
vieraat ihmiset, sulki portin ja antoi sairaalle sen yksinäisyyden,
mitä hän tarvitsi. Hän tointui muutaman päivän kuluttua. Daniel viipyi
hänen luonaan. Mutta parantumisen mukana alkoi hänelle selvetä jokin
teko, joka oli tapahtunut sairauden aikana. Jokin paperi oli luettu ja
allekirjoitettu. Vieraat ihmiset olivat olleet ympärillä ja ojentaneet
hänelle kynän.

Daniel saattoi uskoa, mikä se teko oli. Suur-Kaupungin lehdet olivat
jokin päivä sitten tietäneet kertoa, että kauppias Sanfrid Säfstrandin
omistama talo N:o 3 Luotokadun varrella oston kautta oli joutunut
Kristallipalatsi-nimiselle osakeyhtiölle. Ja seuraavan sunnuntain
lehdissä oli samaisen asian johdosta ollut sekä kuva että kirjoitus.
Daniel luki:

"Kaupunkimme saa pian uuden ylpeydenaiheen, joka todella nostaa sen
Euroopan metropolien rinnalle. Ylläoleva kuva esittää sitä suurenmoista
suunnitelmaa, joka jo pitkän ajan kuluessa on kypsynyt kaupunkimme
etevinten liike- ja rahamiesten mielissä. Mikä on sitten tämä uhkea
palatsi, jonka näky hivelee katsojan silmää? Se on konsertti- ja
huvilinna 'Ninive', suurisuuntainen laitos, jossa..."

— Lopeta, sanoi ukko ja kävi kiinni päähänsä.

Aivot olivat taasen alkaneet kiehua. He istuutuivat portaille. Hetken
perästä tahtoi ukko kuulla lisää.

"Lehtemme maaseutulukijat älkööt hämmästykö tämän linnan nimeä,
'Ninive'. Se on otettu suurmaailman mallin mukaan..."

Ukko voihkaisi ja piteli päätään. Yhtäkkiä hän ymmärsi, että hän oli
myynyt talonsa, että hän oli täällä vieras ja että ihmisillä oli oikeus
minä hetkenä tahansa tulla ja ajaa hänet pois. Itse oli hän heille
antanut tämän oikeuden. Kirotut, kirotut! Eikö riittänyt vähempi? Näin
kokonaan heidän aina piti ryvettää itsensä.

Daniel olisi tahtonut johdattaa ystävänsä vuoteeseen, mutta vanhus
oikaisi selkänsä suoraksi, löi nyrkin porraspuuhun ja nousi.

Ei, se ei saanut tapahtua. Häntä oli petetty. Hänen täytyi vaatia
oikeutta. Siellä oli ennen siellä kulmassa — mikä katu se nyt olikaan?
— apteekin vieressä, lakimies, se oli rehellinen ihminen. Oikeutta,
oikeutta!

       *       *       *       *       *

He tulivat kadulle.

Jos kaupunki oli outo ukko Säfstrandille, joka ei vuosiin ollut
sitä nähnyt, niin oli se outo Daniel Ståhlellekin, joka oli nähnyt
sen pari päivää sitten. Mitä olikaan tapahtunut? Rattaiden räminä
kaikui kolkkona huonerivejä vastaan, saamatta säestystä ihmisäänistä.
Puheensorina oli vaiennut. Ihmiset vaelsivat ääneti, kasvoillaan
jännitys ja silmissään kysymys: mitä tulee, mitä tulee? He kokoontuivat
ryhmiin ja puhelivat kuiskaten. Mutta kaikkien näiden hiljaisten
vaeltajien joukkoon levittivät poikaset lehtisiä — sinisiä, punaisia,
valkoisia ja keltaisia. Ja ihmiset painuivat lukemaan niiden sanomia,
ikään kuin olisi ollut kysymys heidän elämästään tai kuolemastaan. Ja
terävillä lapsenäänillään julistivat poikaset pitkin helteisiä katuja:
sota... sota... sota...

Sota.

Ukko Säfstrandia pyörrytti. Hän seisoi lyhtypylvääseen nojaten ja oli
kuin suuret, mustat siivet olisivat suhisseet hänen ja koko maailman
yli. Rangaistus likeni.

— Mennään kotiin, sanoi hän ja tarttui Danielin käteen. — Jumala näkyy
jo itse istuvan käräjiä.

He nousivat ajurin rattaille ja pyörät jyristivät kammottavasti
kaduilla, joita auringonpaiste valeli. Vastaan tuli kuormittain
ihmisiä, jotka ajoivat asemalle, kuin pakoon tuomiota. Jonkin kasarmin
pihamaalla satuloitiin hevosia. Ukko Säfstrand muisti, että hänen
talonsa oli myyty, mutta se ei häneen enää koskenut. Elämä oli äkkiä
muuttanut muotoa.

       *       *       *       *       *

Illansuussa saapui kaupungin rantaan valkoinen laiva täynnä pakolaisia,
jotka sodan jaloista kiiruhtivat kotimaihinsa. Valkoinen laiva toi
yksinäiselle ukko Säfstrandille sen ainoan ihmisen, joka häneltä
saattoi tulla kysymään kotia: Aarne Ruokorannan.

Mutta Aarne oli ollut sairas jo laivaan astuessaan ja mutkalla hän oli
kuollut. Hänet kannettiin siis rikkaan kauppias Säfstrandin portille
ja kysyttiin, tahtoiko hän ottaa hänet vastaan, vai vietäisiinkö hänet
muualle, sinne minne kodittomat ja tuntemattomat viedään.

Mistä minä tiedän, onko hän edes minun poikani! johtui vanhuksen
mieleen, ja tämä ajatus täytti hänen sydämensä leimuavalla vihalla ja
sai hänet hetkeksi unohtamaan sen suuren kuoleman, jonka enkelinsiivet
jo suhisivat koko maailman yllä.

— Se on Aarne! kuiskasi Daniel, — se on Aarne... Voi... voi... kuinka
se on mahdollista... mitenkä hän on kuollut... mitä hänelle on
tapahtunut...? Voi Otteli, Otteli, jos hän tietäisikin!

Kuollut otettiin vastaan kotiinsa.

Kantajat menivät ja talo hiljeni. Daniel lankesi polvilleen
makuuhuoneessa ja ukko jäi yksinään saliin kuolleen kanssa.

Koko kootulla tahdollaan hän läheni ruumista ja tarttui peitteen
kulmaan.

Totuus. Ensi kertaa elämässään näki hän totuuden. Ei mitään vilppiä, ei
mitään koreutta. Totuus.

— Poikani, poikani, riemuitsi vanhuksen sydän. — Että sinä tulit...
Poikani... poikani. Ja te kaikki muut ihmiset... Minä olen...
vihannut... teitä kaikkia... Minä en ole muistanut, että te kykenette
kuolemaan!

Hän oli huomaamattaan puhunut ääneen, mutta Daniel, joka luuli hänen
kutsuneen häntä, astui huoneeseen. He asettuivat molemmat polvilleen
permannolle, sillä ei ollut istuimia. Kuolleen kasvot loistivat elokuun
yössä. Valo lankesi yli vanhuksen koko menneisyyden. Kuoleman valo yli
elämän.

Yön tunnit kuluivat.

Kun vanhus huomasi aamun ensi säteet seinällä, veti hän peitteen yli
rakkaiden piirteiden ja läksi portaille. Siellä istui Daniel ja itki.
Jokin lintu äännähti lehmuksissa. Punainen rusko paloi taivaalla.

— Mitä sinä itket, lapsi? sanoi vanhus ja laski kätensä hänen
olkapäälleen.

Silloin painoi poika päänsä hänen polviaan vasten ja vaikeroi:

— Miksi meidän ihmisten aina pitää tehdä niin paljon syntiä?

Vanhus tuijotti lehmuksiin, joihin taivaalta lankesi veripunainen
hohde, ja sanoi:

— Lapsi, lapsi, ei ole mitään syntiä — on ainoastaan onnettomuutta.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NINIVEN LAPSET ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.