Muuan äiti

By Maila Talvio


    The Project Gutenberg eBook of Muuan äiti
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and 
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions 
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms 
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online 
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, 
you will have to check the laws of the country where you are located 
before using this eBook.



    
        Title: Muuan äiti
        
        Author: Maila Talvio

        
        Release date: July 25, 2023 [eBook #71270]
        Language: Finnish
        Original publication: Finland: Werner Söderström, 1904
        Credits: Tapio Riikonen
    
        
            *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MUUAN ÄITI ***
        




MUUAN ÄITI

Kirj.

Maila Talvio





Porvoossa,
Werner Söderström,
1904.




I


Kuinka minä rakastan tätä kaunista kotiani ja — kaunista mammaani! oli
Allan kerran huudahtanut palatessaan kuoron konserttimatkalta. Hän
oli tölmännyt sisään suin päin, matkalaukku oli lentänyt ensimmäiseen
nurkkaan, lakki jollekin pöydälle ja käsivarret olivat kietoutuneet
hovineuvoksettaren ympärille. Allan oli säteillyt nuoruutta ja
elämänhalua ja hänen syleillessään oli äidin silmiin tullut kyyneliä,
ilon ja onnen ja ylpeyden kyyneliä.

— Kuinka minä rakastan tätä kaunista kotiani ja — kaunista mammaani!
oli Allan huudahtanut uudelleen ja pitkäksi hetkeksi jäänyt katselemaan
ympärilleen.

Se oli totta, mitä Allan oli sanonut: koti oli kaunis, ja äiti,
vaikkakin jo vanha ihminen, oli yhä miellyttävä, milteipä kaunis nainen.

Mikäpä hänen, hovineuvoksetar Sophie Palmbladin, sitten oli säilyessä
miellyttävänä ja kauniina? Ne, jotka ihmistä runtelevat ja kuluttavat
enemmän kuin ajan hammas, ovat usein murheet. Miltei kaikkia Sophie
rouvan ikäisiä ne olivatkin kolhineet kovin kourin. Mutta häneen
ne olivat koskeneet vain hipaisemalla. Huoletonta hänen elämänsä
oikeastaan oli ollut, ei koskaan harmaita leipähuolia, aina taattu
toimeentulo, hovineuvoksen eläessä hienoin seurustelupiiri, mikä
Helsingissä oli saatavana, ja hovineuvoksen kuoltua iloa lapsista,
jotka jo pian pääsivät täysi-ikäisiksi. Tyttäret Märta ja Alfhild
joutuivat hyviin naimisiin ja poikaa, Allania, odotti suuri
tulevaisuus. Hän oli aina ollut ihmelapsi, Allan. Oi Allan, Allan,
tyttöjen ihastus, tätien ilo, äidin silmäterä, suomenmielisten ylpeys,
johon aina viitattiin, kun joku ivasi koko puoluetta kömpelyydestä ja
tapojen puutteesta!

Hovineuvoksettaren päivät kuluivat tyynesti ja iloisesti. Hänen
elämänsä oli tasaista, miltei aurinkoista, kuten joskus sattuu iloisia
syksyjä, jolloin taivas hymyilee korealle metsälle ja järvet lepäävät
tyyninä. Hän järjesteli kodissa, asetti kukkasia maljakkoihin,
pyyhkieli tomuja ja teki pienen muutoksen siellä täällä, vaihteen
vuoksi. Koti oli vanhanaikainen, aistikas. Hän järjesteli hellin
käsin, sillä joka esineessä oli muistoja. Hän rakasti kotiaan. Mutta
ennen kaikkea hoiti hän sitä Allanin tähden, ainoan poikansa, pienen
Allanin tähden. Hän tuli vieläkin kutsuneeksi häntä "pikku Aliksi",
tämä kun oli nuorin lapsista. Alin piti viihtyä kodissa. Alin kamariin
äiti tuhlasi erityistä huolenpitoa. Sieltä ei koskaan, ei pimeimpänä
syyssydämenäkään saanut puuttua kukkasia.

Tyttäret, Märta ja Alfhild, kävivät miltei joka päivä äitiä katsomassa.
Tavallisesti oli joku lapsista mukana. Kuinka herttaisia olivatkaan nuo
lapset! Koko talon ne kyllä panivat nurin, kun tulivat oikein joukolla,
mutta eihän niitä hennonnut kieltää temmeltämästä, kun ne olivat niin
terveitä ja iloisia... Kun ei hovineuvoksettarella ollut vieraita
tai kun ei hän itse ollut vieraissa ja kun ei kotoa enää saattanut
löytää mitään järjestämistä, istuutui hän ruokasalin ikkunan ääreen,
josta oli näköala Bulevardille, ja ryhtyi kutomaan jotakin pientä,
pehmeää vaatekappaletta lapsenlapsille. Sellaista työtä hänellä riitti
loppumattomiin.

Keittiössä hallitsi vanha Miina, joka oli palvellut
hovineuvoksettarella parikymmentä vuotta. Hän oli uskollinen kuin
koira, tuo vanha Miina, tosin vähän äreänlainen, mutta kuitenkin
mallikelpoinen palvelijatar. Ei hovineuvoksettaren koskaan ollut
tarvinnut kantaa sitäkään ristiä, jota emännät kantavat kelvottomien
palvelijoiden takia. Miina oli jo alusta asti ollut perheen jäsen.

Mutta ei pidä kenenkään säästyä suruilta. Musta murhe astui jo
hovineuvoksettarenkin kynnyksen yli, tuli odottamatta ja aavistamatta
ja kävi salaiseksi, hivuttavaksi taudiksi.

Oli kevät ja Helsinki teki lähtöä maalle. Kaduilla jyrisi suuria
kuormia, tuolien ja pöytien jalat pystyssä, taivasta kohti. Ihmisten
asunnot olivat nurin narin. Ainoastaan hovineuvoksettaren koti oli
täydessä kunnossa, sillä hän ei ollut tahtonut ryhtyä hävitystyöhön
ennen kuin Ali olisi lähtenyt. Alillahan taas oli edessä kuoron
konserttimatka.

Eräänä päivänä tuli hovineuvoksettarelle vieras, neiti Mili
Mellin, Märtan luokkatoveri, kuiva lukunainen, silmälasit nenällä.
Hovineuvoksetar oli aina vaistomaisesti pelännyt häntä, hän oli niin
terävä ja kulmikas ja hänessä oli jotakin niin levotonta. Viime aikoina
oli vastenmielisyyden tunne sentään vähentynyt, sillä Mili oli järkevä
ja viisas nainen — ja Milillä oli veljentytär, viehättävä nuori tyttö,
jota Allan katseli ja joka katseli Allania. Hovineuvoksetar otti tämän
veljentyttären, Alicen, tähden aina mielellään vastaan neiti Mellinin
ja tarjosi hänelle parasta, mitä talossa oli.

Tälläkin kertaa tuli salin pöydälle maljallinen kauniita hedelmiä ja
niitä maistellessa liikkui keskustelu aivan rauhallisissa asioissa:
kauniissa ilmassa ja Alfhildin ja Märtan lapsissa. Mutta sitten tuli
hovineuvoksetar koskettaneeksi Allanin konserttimatkaan ja silloin
pingottui neiti Mellinin katse äkkiä. Ja hän rupesi omituisesti
kierrellen kaarrellen puhumaan "vanhan ystävyyden nimessä", sanoi
säälivänsä Alicea, joka on niin kiintynyt Allaniin, mainitsi valoisia
keväisiä öitä ja kosketti vihdoin "sellaisiin huonoihin paikkoihin,
joita on laitakaupungilla..."

Aluksi ei hovineuvoksetar ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti ja mihin hän
oikeastaan pyrki. Joka tapauksessa vaikutti neiti Mellinin puhe häneen
piinallisesti. Hän oli niitä vanhan ajan naisia, joita on varjeltu
kaikesta pahasta ja joiden ei ole pitänyt saada tietää tämän maailman
rumuudesta kuin hämärästi aavistamalla. Hänellä oli ollut hyvä, hieno
koti. Hienostus oli mennyt hänen veriinsä. Hänen ei koskaan, ei
uteliaisuudestakaan, ollut tehnyt mieli tunkeutua kurkistamaan elämän
pohjille. Jos hänen käteensä sattumalta oli eksynyt kirja, jossa
puhuttiin arkaluontoisista asioista, oli hän inholla viskannut sen
luotaan niin pian kuin oli huomannut mihin suuntaan asiat kallistuivat.
Kun nyt neiti Mellin ujostelematta alkoi puhua "huonoista paikoista"
ja "huonoista naisista", punastui hän ja huomautti arasti, etteihän
niitä sellaisia toki Suomessa olekaan... Voi olla Pariisissa ja muissa
suurkaupungeissa...

Silloin hypähti neiti Mellin tuoliltaan, teki oudon liikkeen
käsivarsillaan ja kiihtyi puhumaan:

— Voi, voi, eikö täti todella tiedä mitään? Vai Pariisissa ja
suurkaupungeissa!... On sentään surullista, että sivistyneet äidit niin
vähän tietävät poikiensa elämästä...!

Tämä kuului miltei jo syytökseltä. Hovineuvoksetar ojentui suoremmaksi
ja loi neiti Melliniin nuhtelevan katseen. Puna hänen poskillaan
tummeni tummenemistaan.

— Hyvä sinun on puhua, sanoi hän. Sinä et koskaan ole kasvattanut
lapsia. Sinä olet aina istunut kirjojesi ääressä... Ja sitten... sinä
olet tätä uutta polvea. Ei se ujostele mitään eikä sille ole mikään
pyhää. Mutta näe ensin mihin tuloksiin uudet kasvatuskeinot johtavat
ja tuomitse sitten! Minä puolestani olen varma siitä, ettei yhdenkään
sivistyneen kodin poika mene... sellaisiin paikkoihin.

Hänen oli vaikea saada sanat suustaan ja hän loi ujostellen silmänsä
maahan.

Neiti Mellin, lukujen kuihduttama, vanhanpuoleinen tyttönen, katui jo
kovin sanojaan, tarttui hovineuvoksettaren käteen ja koetti ruveta
sovittamaan.

— Ei täti pahastu! Hyvä täti, en tahtonut loukata. Mutta olemmehan
siksi vanhat ystävät, että... Niin, minä nyt pidin velvollisuutenani
kertoa tädille mitä Allanista puhutaan...

— Mitä Allanista puhutaan! toisti hovineuvoksetar soinnuttomasti,
ikäänkuin ei hän taaskaan olisi käsittänyt mistä oli kysymys. Mutta
samassa pakeni veri hänen kasvoiltaan, hän kalpeni silmänräpäyksessä
kalman valkeaksi. Ensi kerran eläessään menetti hän kaiken käsityksensä
sopivaisuudesta. Hän kiihtyi niin, ettei tietänyt mitä teki. Hän
käyttäytyi kuin oikullinen lapsi: tukki korvansa ja rupesi huutamaan:

— Se ei ole totta, se ei ole totta, se ei ole totta' Mustatkaa te miten
paljon tahdotte muita, mutta minun poikaani te ette saa kajota... Te
ette tunne häntä, minä vain hänet tunnen. Jättäkää hänet rauhaan... Ei,
ei, ei, en tahdo kuulla mitään, en mitään...

Hovineuvoksetar purskahti itkuun. Neiti Mellinin yritykset sovittaa tai
selittää olivat aivan turhat. Niin pian kuin hän suunsa avasi, tukki
hovineuvoksetar korvansa ja toisteli, ettei hän tahdo kuulla mitään.

Neiti Mellin ei ollut mikään tunteellinen nainen, mutta hänen kävi
sääli täti Palmbladia. Ja hän miltei pelkäsi hänen sairastuvan, kun hän
noin raivoisasti itki. Hän koetti puserrella hänen kättään, hän toi
hänelle vettä. Vihdoin rauhoittui hovineuvoksetar niin paljon, että
antoi Mili-neidin puhua.

Eihän hän ollut voinut käsittää, että täti olisi näin arka! Hänen oli
käynyt niin kovin sääli Alicea, joka oli puhdas ja suloinen tyttö ja
niin kiintynyt Allaniin.

Äkkiä lakkasi hovineuvoksetar itkemästä, kuivasi kyyneleensä ja näytti
kokoavan tahtonsa.

— Mitä sinä nyt sitten olet kuullut Allanista?... Mistä te nyt sitten
syytätte minun Allan raukkaani?

Hänen äänessään oli niin paljon katkeruutta, niin paljon syvää
loukkaantumusta, että Mili hetkiseksi jäi neuvottomana häneen katsomaan.

— Mutta onko tädillä voimia nyt kuulla minua? sanoi hän vihdoin. — Ehkä
en tällä kertaa puhu enempää, kun täti on näin heikko...?

Mutta hovineuvoksetar oli jo käynyt uteliaaksi. Nyt ei hän enää
päästänyt neiti Melliniä käsistään ennen kuin sai tietää kaikki.

Eihän se oikeastaan mitään niin merkillistä ollut. Sillä laillahan
miehet yleensä elävät. Niin, niin... Suurin osa sivistyneitäkin
miehiä, niitä, jotka istuvat luottamusviroissa ja johtavat yleisiä
asioita. Mutta Alicen tähden se tässä tapauksessa oli väärin...
No niin, lauantain ja sunnuntain välisenä yönä oli nähty Allanin
erään silinteripäisen herrasmiehen kanssa ajavan ulos sellaisen
huonomaineisen paikan portista. Allanilla oli ollut ylioppilaslakki
päässä — yö oli jo niin valoisa, että oli mahdoton erehtyä — molemmat
olivat olleet humalassa.

Hovineuvoksetar kuunteli kankeana, joka piirre jäykäksi pingoittuneena.
Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä... Niin, Allan oli todella
silloin ollut poissa kotoa. Mutta häntä ei siksi yöksi oltu kotiin
odotettukaan. Hän oli jo edeltäkäsin ilmoittanut jäävänsä Edi Sjöbergin
luo yöksi. Edi oli hyvä poika, hänen ystävänsä ja osakuntatoverinsa.
Edi oli vuorostaan välistä ollut yötä Allanin luona. Heillä oli niin
paljon yhteisiä harrastuksia ja he juttelivat usein myöhään yöhön, kun
yhteen sattuivat.

— Vai niin, vai niin, pani Mili-neiti ja nyökäytteli päätään, ikäänkuin
kaikki mitä hovineuvoksetar kertoi olisi soveltunut hänen laskuihinsa.
— Onko täti koskaan kysynyt, mistä asioista he juttelevat myöhään
yöhön? Voisi olla hauska tietää...

— Kuinka sinä saatat olla noin paha ja katkera! pääsi
hovineuvoksettarelta ja hänen äänensä vapisi jo, ikäänkuin itku olisi
ollut tulossa.

— Se silinteripää herra on juuri voinut olla se ystävä, sanoi
Mili-neiti.

Hovineuvoksettaren päähän iski siinä hetkessä ajatus, joka pani
tuskan hien pusertumaan hänen otsaltaan. Edi Sjöberg oli todella
kandidaattitutkinnon suoritettuaan hankkinut silinterin.

— Ei, ei, ei! huusi hovineuvoksetar ikäänkuin omaa syntyvää epäilystään
torjuakseen. — Se on mahdotonta! Näyttäköön miltä hyvänsä, se ei ole
totta! Helsingissä on satoja ylioppilaslakkeja ja silinterejä... mutta
minun poikani se ei ole ollut!

Neiti Mellin hymähti.

— Niin sanoo varmaan jokainen sivistyneen kodin äiti... Mutta voihan
täti kysyä Allanilta.

— Kysyä Allanilta! toisti hovineuvoksetar ja jäi tuijottamaan Miliin,
pelästyneenä kuin aaveeseen.

Se se todella puuttuisi! Tarkoittiko Mili todella, että hän tekisi
pojalleen sellaisen kysymyksen, kysymyksen, jota ei hän kehtaa ääneen
lausua oman itsensäkään kuullen? Silloin olisi myöskin hänen ja Allanin
lämmin suhde lopussa. Se olisi Allanin rakkauden ja kunnioituksen
kuolinisku. Allan on niin puhdas ja viaton. Hän voisi kysyä vastaan:
mitä, mamma, tarkoitat? Mitä siellä talossa sitten on?... Huono paikka
— mitä se on? Ja mitä äiti vastaisi kaikkeen tähän? Hovineuvoksetarta
inhoitti niin, että sydänalaan koski. Häntä hävetti niin, että teki
mieli peittää kasvot käsillään. E, ei, ei! Hirsipuuhun hänet saadaan
kuljettaa ennen kuin hän Allanille näistä asioista puhuu. Ja hänen
kasvonsa olivat kirkkaat ja levolliset, kun hän ne Miliin loi, sillä
niistä loisti äidinrakkauden luottamus. Hän oli vakuutettu poikansa
puhtaudesta.

— Mutta, keskeytti neiti Mellin kuivasti ja asiallisesti, — ettekö te
sitten koskaan puhu Allanin kanssa elävästä elämästä?

Hovineuvoksetarta alkoi taasen hävettää ja värit vaihtelivat yhtä
mittaa hänen kasvoillaan. Hän rupesi hermostuneesti hypistelemään
pöytäliinan tupsuja.

— Eikö elämässä nyt todella ole muuta elävää? pääsi häneltä. — Mitä
elämää se on? Häpeää mieluummin... Kyllä minun ja poikani väli on
selvä, kyllä minä tiedän mitä hänelle puhun. En minä rupea omaa
poikaani turmelemaan.

Viime sanoissa oli taas niin paljon katkeruutta, että neiti Mellinin
piti ruveta pyytelemään anteeksi. Ei hän ollut tarkoittanut pahaa.
Mutta eiköhän kuitenkin pitäisi ottaa selvää asiasta. Sellainen elämä
on häpeällistä ja lisäksi vaarallista. Siinä voi saada kaikenlaisia
tarttuvia tauteja... Se tulee hyvin kalliiksi. Ja Alicen tähden...

Hovineuvoksetar istui kuin piinapenkissä, vaikka hän hillitsi itseänsä
eikä enää käyttäytynyt kuin oikullinen lapsi. Sanat "tarttuvia tauteja"
ja "se tulee hyvin kalliiksi" toivat todellisuuden niin kauhistuttavan
likelle, että aivan rupesi kääntämään mieltä. Ja kun Mili sitten
mainitsi Alicen, valtasi hovineuvoksettaren aivan uusi pelko. Aikooko
Mili ehkä kertoa juttunsa Alicellekin? Nykyajan naisilta voi odottaa
mitä tahansa. Se se puuttuisi! Alice ja Allan ovat miltei kihloissa:
äiti vain odottaa sitä hetkeä, jolloin Allan tulee ilmoittamaan
hänelle iloista uutista. Alice on herttainen tyttö, hyvin kasvatettu,
hyvästä perheestä, eikä ilman varojakaan. Alice on aivan nuori, vasta
kahdeksantoista ikäinen, mutta hän on koulupenkiltä asti rakastanut
Allania ja vain Allania. Se on kokonaan Allanin syy, etteivät he ole
kihloissa. Allan ei ole tarpeeksi kiintynyt. Se on Allanin puolelta
sellaista epämääräistä liehittelyä ja ajoittaista kylmenemistä. Mutta
äiti toivoo sentään vielä ja perustaa toivonsa Alicen sitkeyteen ja
uskollisuuteen. Kunhan ei nyt tämä kauhea juttu tulisi esteeksi tytön
puolelta!... Ei, ei suinkaan Mili sentään voi olla niin epähieno.

— Aiotko kertoa Alicelle? kysyi hovineuvoksetar vihdoin.

— En vielä tiedä.

Milin vastaus oli niin järkevän kuiva, että hovineuvoksetar joutui
aivan mielikuohuksiin. Vapisevin huulin hän kysyi:

— Olisiko sinulla todella sydäntä repiä rikki viattoman nuoren tytön
unelmat?

Hovineuvoksetar erehtyi, kun luuli Mili Mellinin jäävän vastausta
vaille. Mili-neiti vastasi täsmällisesti kuin tieteellisessä
väittelytilaisuudessa:

— Olisiko tädillä sitten sydäntä antaa viattoman nuoren tytön mennä
miehelle, joka...

Hovineuvoksetar painoi kasvot käsiinsä ja lyyhistyi lamaan. Mitään näin
kauheaa ei hän koskaan ollut kokenut. Ensin sellainen syytös Allanista
ja nyt tälläinen hänestä itsestään! Hänkö sydämetön? Kuinka monet
monituiset köyhät olivat siunanneet hänen hyvyyttään! Eihän hän koskaan
ollut sanonut pahaa sanaa kenellekään. Ja Alicelle, Alicelle on hän
valmis antamaan rakkaimpansa, Alinsa, — ja tuo nainen tuossa syyttää
häntä sydämettömyydestä Alicea kohtaan. Voi hyvä Jumala sentään,
että hänen täytyy tällaistakin kokea! Elämä tuntui hänestä aivan
toivottomalta, hän itki pakahtuakseen. Hän ei enää kuullut, kuinka
se nykyaikainen lasisilmä neiti pyyteli häneltä anteeksi, selitteli
ja sovitteli. Hän vain itki. Kun hän vihdoin avasi silmänsä, seisoi
vanha Miina hänen edessään, vesilasi kädessä, ja torui, että mitä se
sellainen itkeminen on, kun pelästyttää toisen niin, että on ihan
siihen paikkaan kuolla...

Helpostihan hovineuvoksetar Miinasta suoriutui. Pahempi olisi ollut,
jos se uudenaikainen neiti vielä olisi ollut täällä. Hänen edessään
ei hän enää olisi voinut hillitä itseään, vaan hän olisi puhunut
epäkohteliaasti. Jumalan kiitos, että tämä olikin poissa!

Ikkuna Bulevardille oli auki ja puhkeavien lehtien lemu tunki
huoneeseen. Ulkoilma virkisti polttavaa päätä ja kyyneleet valuivat
rauhoittavammin.

Voi maailman pahuutta, voi ihmisten pahuutta! Ei luulisi kenenkään,
joka Allanin on nähnyt, voivan levittää hänestä sellaista huhua.

Hovineuvoksettaren silmät nousivat suureen valokuvaan, joka riippui
kirjoituspöydän yläpuolella. Se oli hänen miesvainajansa kuva. Hän
kääntyi sen puoleen ikäänkuin apua anoen, mutta se tuijotti kylmänä
eteensä, antamatta mitään neuvoa. Silloin nousi hovineuvoksetar
kiireesti ja riensi pöydän ääreen, joka oli nurkassa, kuvan alla.
Se oli siro, pieni kirjoituspöytä, täynnä tyttärien, vävypoikien ja
heidän lastensa kuvia. Kaikki kukoistavia, nuoria ihmisiä! Ja kuinka
herttaisilta lapset näyttivätkään pyöreine, paljaine säärineen ja
käsivarsineen! Tomuakin pyyhkiessä oli isoäidin monesti pitänyt
pysähtyä hymyilemään lasten kuville, niin herttaisia ne olivat
kuvissakin. Mutta tällä kertaa liukuivat hänen silmänsä rauhattomasti
kaikkien lastenlasten ohitse, ja pysähtyivät Allanin, hänen ainoan
poikansa kuvaan.

Tuossa oli Ali lapsena, pitkät, vaaleat kiharat liehumassa hartioilla.
Herttainen, suloinen lapsi, kuin enkeli katsella! Joka senkin kuvan
näki, hänen täytyi tulla vakuutetuksi siitä, että huhu oli panettelua.
Toisessa kuvassa oli Ali koulupoikana, tukka jo lyhyeksi leikattuna
ja merimiespuku yllä. Sekin kuva todisti mielenpuhtautta. Kolmannessa
kuvassa oli Ali ylioppilaslakki päässä, rintapielet täynnä kukkia.
Kyyneleet valuivat vuolaina äidin silmistä ja hymy puhkesi kasvoille,
kun hän sitä kuvaa katseli. Se oli ollut kaunis päivä, se, jolloin Ali
tuli ylioppilaaksi.

Äiti ottaa kuvan käteensä ja painuu hartaasti sitä katselemaan. Oi
kuinka hän rakastaa poikaansa! Nyt hän sen vasta oikein tuntee, kun
hänen lastansa panetellaan. Ali on hänelle enemmän kuin kaikki muu
yhteensä, enemmän kuin hänen kätensä tai jalkansa taikka silmänsä. Hän
voisi kadottaa ne kaikki mieluummin kuin Alin... Ja äkkiä valtaa hänet
halu rientää ikkunan luo, työntää se auki, nostaa kuva kaiken kansan
nähtäväksi ja huutaa: katsokaa häntä! Kuka uskaltaa näistä kasvoista
ajatella pahaa?

Eläisipä vain isävainaja! Kyllä hän maailmalle näyttäisi. Hän,
hovineuvos Palmblad, hän oli ankara, tulinen herra, ei hän olisi
kärsinyt tällaista häpeää!

Jota kauemmin äiti kuvaa katsoo, sitä tyynemmäksi hän tyyntyy. Hänen
rakas, hänen puhtoinen poikansa!

Allan tuli sinä päivänä kotiin tavallista aikaisemmin. Äiti säpsähti
kuullessaan hänen askeleensa ja läksi kiireesti makuuhuoneeseen.
Hän ikäänkuin pakeni. Hän ei tahtonut, että Allan näkisi hänet näin
itkettyneenä. Ja hän veti alas uutimen ja rupesi valelemaan kasvojaan
kylmällä vedellä. Hänen sydämensä löi ja vapisi. Häntä kalvoi ikäänkuin
omantunnonvaiva. Hän oli ehkä sittenkin ajatellut jotakin pahaa
Allanista.

Hän kuuli Allanin vihellellen astuvan ruokasaliin, sitten saliin,
avaavan soittokoneen kannen ja alkavan harjoitella.. Se oli nyt se uusi
sävellys, joka oli saanut ensi palkinnon kuoron sävellyskilpailussa.
Iloinen, valoisa sävellys. Ja kuinka Allanin ääni kantoi ja soi! Allan,
Allan, hänen lapsensa, hänen rakas lapsensa!... Hovineuvoksetar joutui
sellaiseen katumukseen ja hellyyden sekaiseen mielentilaan, että hänen
olisi tehnyt mieli rientää saliin, hiljaa laskea kätensä Allanin
silmille, sulkea hänet syliinsä ja pyytää häneltä anteeksi. Mutta
varmaan hän siinä taas olisi purskahtanut itkuun. Ei, Ali ei mitenkään
saa nähdä hänen itkeneen! Ali ei saa aavistaa mitään! Ja sen sijaan
riensi hovineuvoksetar keittiöön ja käski Miinan laittaa illallisen
pöytään ja tuoda pullon viiniä... Alin piti ikäänkuin hyvitykseksi
saada jotakin, josta hän piti. Hän piti hyvästä viinistä ja se saattoi
hovineuvoksettarelle itselleenkin olla terveellistä. Lääkäri oli sitä
nimenomaan määrännytkin hänelle.

Ja tämän määräyksen annettuaan istuutui hovineuvoksetar tyyntyneempänä
työpöytänsä ääreen ja rupesi kutomaan pientä, vaaleaa röijyä
Alfhildille, joka odotti kolmatta lastaan.

Allan lauloi. Hän osasi jo sävelen ja soitti säestyksenä koko kuoron
osan. Mutta pian luopui hän nuoteista ja rupesi vapaasti muodostelemaan
säestystä. Hän sai esiin sekä viehkeyttä että voimaa, sekä raivoisaa
riemua että itkevää ikävää. Suuret lahjat sillä pojalla oli, hän olisi
huoleti voinut antautua tällekin alalle... Työ vaipui äidin helmaan
ja hänen katseensa kiintyi puitten latvoihin, joissa puhkeili suuria,
kellertäviä lehtisilmuja. Kevät oli ilmassa ja kevät soi Allanin
laulussa. Ainoastaan hovineuvoksettaren mielessä oli outo alakuloisuus.

Hän tuli ajatelleeksi, että Ali taas pian lähtee. Hyvähän se on,
että poika saa huvitella. Koskas sitten, jollei nyt nuorena! Kun on
sellaiset lahjat kuin Alilla, niin miksei laulaisi ihmisten iloksi.
Mutta samalla äitiä pelotti tämä uusi konserttimatka. Jospa hän aina,
aina saisi pitää poikansa silmäinsä alla! Vaikka eipähän sitä tiedä
kuinka suojattu on täälläkään. Ja epäilyksen kalvava mato alkoi taas
kohottaa päätään hänen sielunsa pohjalta. Tunne oli niin outo, ettei
hän itsekään selvään tietänyt mitä se oli, tiesi vain, että ahdisti
kiusallisesti, pelotti ja hävetti.

Mutta pois pakeni pelko kuin yön peikko päivän tieltä, kun Ali astui
huoneeseen. Äiti vaivutti kiireesti silmänsä työhön ja kutoi suurella
ahkeruudella, jotteivät hänen kasvonsa mitään ilmaisisi. Ali toi
huoneeseen ikäänkuin toista ilmaa, iloista, hilpeää ja raikasta.

Hän oli pitkä, solakka mies, iho puhdas kuin tytöllä, hiukset vaaleat
ja sitaistut suoraan ylös, joten otsa jäi vapaaksi. Otsa korkea,
puhdas ja kirkas. Se otsa todisti mielen viattomuutta, tyyneyttä ja
lempeyttä, mutta suora, voimakas nenä tiesi lujuutta, ja suupielissä
leikitteli pieni pilkka — tai lieneekö ollut ylimielisyyttä — ja ennen
kaikkea elämänhalu. Hänen silmiensä väri oli hiukan epämääräinen,
milloin harmahtava, milloin sinertävä, milloin vihertävä. Yleensä eivät
hänen silmänsä ilmaisseet paljoa, mutta kiivastuessa tuli niihin jokin
peloittava, lasittunut ilme, joka vaikutti kuin unettava myrkky. Hänen
kasvonsa olivat pitkähköt, säännölliset täynnä vilkkautta ja eloa.
Elämänilo seurasi hänen kintereillään ja tartutti ympäristön.

Hän seisahtui ikkunaan, hyräili ja katseli kadulle.

— Mamma, virkkoi hän äkkiä, — tapasin tänään kadulla Alicen ja saatoin
hänet kotiin. Oletko nyt tyytyväinen?

Alicen nimeä mainitessa tuli hovineuvoksettaren taas paha olla. Miten
lienee tullutkin, kun hän jo äsken oli ollut aivan tyyni.

— Mitäpähän mammasta, koetti hän sanoa niin luonnollisesti kuin
suinkin. — Mutta etkö itse ole tyytyväinen?

— No niin... Kunhan saisi sen tytön pukeutumaan vähän aistikkaammin.
Hän sekoittaa mitä mahdottomimpia värejä. Se häiritsee minun silmääni.
Ihan totta, mamma. Se on oikeastaan sinun syysi — sinä olet hemmotellut
minut. Mitä oletkin totuttanut minut niin sopusointuisiin väreihin!

Hymy puhkesi jo pakottamatta hovineuvoksettaren huulille. Se Ali osasi
niin ihmeellisesti lämmittää.

— Alice on niin nuori, selitti hovineuvoksetar. — Kaikissa nuorissa
on jotakin kehittymätöntä. Kun minä olin hänen iässään, pukeuduin
luultavasti yhtä epäaistikkaasti.

— Sitä en usko! huudahti Allan ja nauroi.

Jää oli jo kokonaan murtunut. He juttelivat vapaasti ja huolettomasti.
Äidin täytyi tulla saliin, jotta Allan esittäisi hänelle kuoron uuden,
palkitun sävellyksen, ja kun piti lähdettämään illalliselle, teki
Allan äidilleen keikarimaisen kumarruksen ja talutti hänet pöytään.
Ja syödessä he kilistelivät lasejaan kuin iloiset, hyvät toverit.
Hovineuvoksetar oli heidän jutellessaan sulamistaan sulanut, aivan kuin
aurinko olisi häneen paistanut. Hän ikäänkuin nuortui siinä rakkaimman
lapsensa lemmen lämmössä. Hän teki niin nuoren vaikutuksen, että häntä
tuskin olisi uskonut Allanin äidiksi — paremmin hän oli kuin vanhempi
sisar. Äkkiä virkkoi Allan:

— Kuinka ikävä, että minun vielä tänään pitää lähteä harjoituksiin!...
Kas, meidän täytyy nyt olla niin ahkeria, kun miehet tuon tien
hajaantuvat ja konserttimatka on käsissä viikon perästä.

Kuin pyyhkäisemällä hävisi hovineuvoksettaren kasvoista ja liikkeistä
äskeinen nuortea sulo. Silmänräpäyksessä hän ikäänkuin kuihtui ja
jäähtyi. Selittämätön ahdistuksen tunne oli hänet vallannut. Kuinka
hartaasti hän olisi suonut, että Ali tänä iltana, vaikkapa vain tänä
yhtenä iltana olisi jäänyt kotiin! Mutta hän ei sanonut mitään, eihän
hän voinut, Ali olisi voinut ruveta epäilemään. Ja hän ponnisti vain
kaikki voimansa salatakseen alakuloisuuttaan. Kauhea epäilys alkoi
taasen jäytää ja nosti kyyneliä silmiin. Hänen täytyi nielemistään
niellä ja ponnistella. Onneksi meni Allan heti illallisen jälkeen
huoneeseensa.

Hovineuvoksetar koetti askarrella makuuhuoneessa, hän muutteli ja
siirteli valokuvia kirjoituspöydällään. Hän ei uskaltanut päästää
mielialaansa valloilleen. Sillä silloin olisi hän ollut hukassa: Ali
olisi ruvennut kyselemään. Joka hetki oli peloittavan pitkä. Toiselta
puolen olisi hän suonut Allanin viipymistään viipyvän kotona, toiselta
puolen hän toivomalla toivoi, että aika kuluisi ja hän pääsisi jäämään
yksin. Allaninhan oli kuitenkin mentävä!

Vihdoin viimein tuli Allan sanomaan hyvästi. Hän tuli päällystakki
yllä, valkea lakki päässä. Äiti ponnisteli kaiken aikaa pysyäkseen
tyynenä. Hänestä tuntui, että hänen kätensä painoivat kuin lyijy, kun
hän ne laski poikansa olkapäille. Hänestä tuntui, että hän piteli
kiinni suonenvedontapaisella kiihkolla. Ja kaiken aikaa taisteli hän
tehdäkseen kätensä keveiksi. Nähtävästi se sentään onnistuikin, koskei
Allan tuntunut mitään huomaavan... Kun hänen kätensä sitten olivat
vaipuneet, tuli hänelle se tunne, että hänen uudelleen täytyy käydä
kiinni Allaniin ja pidellä häntä niin, ettei hän ikinä, ikinä pääse
irti. Tai ainakin hänen ensin täytyy saada puhua hänelle. Hänellä on
niin paljon, niin paljon puhumista! Mutta samassa nousivat kyyneleet
kurkkuun eikä hän olisi voinut saada sanaa suustaan, vaikka olisi
tahtonutkin. Onneksi oli eteisessä niin hämärä, ettei Allan mitään
huomannut.

— Nuku nyt aivan rauhassa, mamma, sanoi Allan kiertäessään auki lukkoa.
— Minä koetan pian tulla kotiin.

Ennen äiti todella oli voinut nukkua. Hänen unensa oli ollut tyyntä
ja suloista. Usein ei hän ollut kuullutkaan, koska Allan tuli kotiin.
Joskus hän oli herännyt, vetänyt tulta tikkuun ja katsonut kelloa.
Se oli ollut kaksitoista, yksi, kaksi, kolme, jopa enemmänkin.
Ylioppilaselämä nyt on kuin onkin sellaista, oli hän ajatellut, vetänyt
peitteen ylleen ja painunut takaisin uneen... Tänä yönä ei äidin
silmiin tullut unta. Epäluulon siemen, niin tuntematon siihen asti,
oli äkkiä itänyt hänen sieluunsa ja aikoi nähtävästi juurtua sinne
olemaan. Hän taisteli vastaan: hän ei tahdo, ei tahdo, ei tahdo epäillä
omaa lastaan! Mutta ennen kuin hän tiesikään, tapasi hän itsensä
ajattelemasta: entä jollei Allan olekaan harjoituksissa... tai jos
hän harjoituksista menee... Entä jollei hän lauantain ja sunnuntain
välisenä yönä ollutkaan Edin luona, vaan...

— Ei, ei, ei! huusi hän äänettömässä tuskassa itselleen ja pusersi
kätensä nyrkeiksi, ikäänkuin puolustautuakseen petoa vastaan. Hän
väänteli ja hikoili vuoteessaan, veti yhtä mittaa tulta tikkuun
ja katseli kelloa. Ei aika vielä milloinkaan ollut kulunut näin
matelemalla!

Hän teroittaa korvansa kuulemaan, eikö Ali jo tule. Hän koettaa
askelten joukosta, jotka kopisevat kadulla, erottaa Allanin askeleet.
Henkeä pidätellen hän kuuntelee joka kerta, kun jotkut askeleet
likenevät. Yö on hiljainen, kuuluu selvästi... Ohi menevät! Hetkiseksi
hänen jännityksensä laukeaa ja sen kanssa lamaantuu toivo, mutta pian
saa hän taasen kiinni toivon päästä ja kuuntelee, kuuntelee... Ei
mitään!... Hän raapaisee tulta tikkuun, katsoo kelloa. Vasta puoli
kaksitoista. Allan ei olisi voinut ehtiäkään. Nyt täytyy nukkua.
Pian Ali tulee... Ja hovineuvoksetar koettaa kutsua silmiensä eteen
lainehtivaa ruisvainiota. Siitä pitäisi saada unta. Hän kuvittelee
sitä harmahtavan viheriää, savuavaa kenttää, joka läikkyy ja lainehtii
lämpöisessä tuulessa. Sitä riittää niin kauas kuin silmä kantaa. Pilvet
kulkevat, joutuvat silloin tällöin auringon eteen ja aaltoileva ala
hämärtyy... Äkkiä särkyy koko kuva hänen silmistään ja tuntuu siltä
kuin hänen täytyisi tukehtua. Hän työntää peitettä yltään, pääsee
istualleen ja selviää.

Etteivät nämä kauheat ajatukset vain saisi sijaa hänen mielessään! Nyt
tuntuu taas siltä kuin se kaikki olisi totta. Hän on vakuuttunut siitä,
ettei se ole totta, mutta tuntuu siltä kuin olisi. Hänen vuoteensa
ääressä on kuin aave, jonka näkee ja jota koettaa ajaa pois, vaikka
tietää, että se on olematon.

Onko äiti sitten laiminlyönyt Allanin kasvatusta, koska tämä hakee
huvituksia kodin ulkopuolelta? Onko hän ollut liian ankara vaiko
liian leväperäinen? Onko se ollut paha, että hän niin rajattomasti on
luottanut lapseensa?... Mutta eihän hän ole voinut kuvitella, että
tapahtuisi tällaista. Ja eihän hän vieläkään usko siihen! Mahdotonta,
mahdotonta se on! Eiväthän he elä Pariisissa. Allan ei vielä ole
ehtinyt Pariisissa käydäkään. Hän ei missään ole voinut oppia mitään
tällaista. Se on niin tuiki mahdotonta. Kyllä hän tuon tien on kotona.

Ja taas alkaa äiti katsella kelloa ja seurata askelia kadulla. Ohi ne
vain menevät...

Olisiko hänen pitänyt ruveta lastensa toveriksi ja puhua heidän
kanssaan "elävästä elämästä", kuten se uuden ajan nainen sanoi?
Paljastaa heille kaikki syvyydet, joita hän punastuu pimeässäkin
ajatella... Ei, ei, ei! Elämä kyllä opettaa. Tyttäretkin ovat aikoinaan
saaneet tietää kaikki mitä ovat tarvinneet. Allan... niin... Allan...
mitä tietää hän elävästä elämästä? Kuka hänelle on sitä aukaissut? Ei
kai kukaan... ei hän kai tiedä siitä mitään. Jollei koulussa olisi
saanut oppia... Häneltä kuoli liian aikaiseen isä. Isän asia olisi
ollut aukaista hänelle elävää elämää.

Äkkiä laukeavat Sophie rouvan kädet, jotka ovat olleet puserruksissa,
ja hänen mieleensä välähtää kamala, epämääräinen aavistus... Mutta
samassa vie hän kädet ohimoilleen ja puhuu taas äänettömänä, hädissään
itselleen. Ei, ei, ei! Hän ei tahdo epäillä mitään, ei tietää mitään!
Mitä on kello? Allan voi tuossa paikassa tulla!... Jokin ovi läiskähtää
auki... Allan! Äiti odottaa, kyynärpäihinsä nojaten, kohollaan
vuoteesta. Mutta ei kuulu askelia portaista, ei avaimen rapinaa
pantaessa avainta avaimenreikään — ei kuulu enää mitään. Ruokasalissa
alkaa kello lyödä. Hän laskee sen lyönnit painamalla sormiaan
vuoronperään peukaloa vastaan. Kaksitoista.

Allan lupasi pian tulla. Nyt hän jo voisi ruveta olemaan kotona.

Onhan hän, Sophie rouva, joskus ennenkin odotellut tällä tavalla.
Mutta siitä on jo hyvin kauan. Silloin hän odotti kotiin miestään.
Heidän avioliittonsa ensi kuukaudet olivat silloin juuri ehtineet
mennä. Alfred oli ollut kiivas, kuumaverinen mies. Kuinka hän alussa
oli pelännyt hänen hyväilyjään! Hän oli ollut tukahtumaisillaan
miehensä hellyyteen. Ei, ei hän olisi suonut sellaista piinaa
viholliselleenkaan, jos hänellä vihollisia olisi ollut... Mutta pian
oli Alfred tyyntynyt ja Sophie rouva oli joutunut uuteen maailmaan.
Lapset olivat anastaneet hänen koko olentonsa.

Äkkiä välähti hänen mieleensä muisto, joka jo oli parinkymmenen vuoden
vanha ja johon ei hän koskaan ennen ollut kiinnittänyt huomiota.

Allan oli silloin pieni, oli sairaana. Lääkäri kyllä oli vakuuttanut,
ettei ollut hengenvaaraa, mutta äiti oli sittenkin levoton ja valvoi
yökaudet sairaan lapsensa ääressä. Eräänä yönä tuli lapselle outo
kohtaus, kuume nousi äkkiä peloittavasti ja se alkoi hengittää
läähättämällä, ikäänkuin ei olisi saanut ilmaa keuhkoihinsa. Äiti
säikähti ja luuli lopun olevan tulossa.

Alfred teki työtä omassa huoneessaan. Hänen oli tapana valvoa yökaudet
kirjoituspöytänsä ääressä. Sophie-rouva riensi ruokasaliin, tuli
pimeään saliin ja suuntasi askeleensa kohti miehensä työhuoneen ovea,
jonka avaimenreiästä loisti tulta. Hän astui ääneti, sillä hänen
jalassaan oli pehmeät tohvelit... Huoneesta rupesi kuulumaan ääniä:
hänen miehensä ääni ja naisen ääni. Nainen nauroi hillitysti. Toisissa
oloissa olisi Sophie-rouva ehkä pysähtynyt kuuntelemaan, mutta näin
hädissään lapsensa tilasta tarttui hän suoraa päätä kääkään ja aikoi
riuhtaista oven auki. Ei auennut! Oli suljettu!

"Kuka siellä?" kuului Alfredin ääni tiukkana ja malttamattomana.

"Minä vain... Kun minusta Ali on tullut huonommaksi. Minä niin
pelkään..."

"Heti paikalla..." vastasi Alfred.

Sitten kuului jotakin liikettä ja ovea, joka vei porraskäytävään,
aukaistiin. Heti sen jälkeen tuli Alfred saliin ja he riensivät yhdessä
makuuhuoneeseen.

Lapsella ei ollut mitään hätää. Kohtaus meni menojaan ja äiti
rauhoittui.

"Kuinka kummallista!" virkkoi Sophie-rouva aamulla miehelleen. "Kun
minä yöllä likenin huonettasi, olin kuulevinani sieltä ääniä. Oli aivan
kuin joku nainen olisi nauranut huoneessasi."

"Kuka siellä olisi ollut keskellä yötä!" vastasi hovineuvos. "Olet
valvonut ja mielikuvituksesi on kiihoittunut."

Siihen se silloin oli jäänyt ja hovineuvoksetar oli unohtanut koko
asian. Nyt parinkymmenen vuoden perästä sukelsi kohtaus esiin, nyt,
parinkymmenen vuoden perästä teki hovineuvoksetar johtopäätöksen:
huoneessa oli nainen, oli keskellä yötä! Se ei ollut mielikuvitusta.
Sinä päästit, Alfred, hänet porraskäytävään, kun minä kävin kiinni
lukkoon... Se nainen on voinut olla huoneessasi ennenkin!

Ei Sophie-rouva enää itkenyt. Tulena kiersi veri hänen suonissaan ja
päässä takoi ja kihisi. Missä hänen silmänsä oikeastaan olivat olleet,
kun ei hän ollut mitään nähnyt, mitään kuullut, mitään ymmärtänyt?...
Alfredilla oli ollut tapana kesken työtään, keskellä yötä lähteä
tunniksi tai pariksi kävelemään, — mihin hän silloin läksi? Saamaan
raitista ilmaa, oli hän sanonut. Mutta entä jos hän oli mennytkin...
Tai... Mutta onko Helsinki nyt todella niinkuin Pariisi ja muut
suurkaupungit?

Kuinka on kauheaa ajatella pahaa kuolleista!... On kauheaa ajatella
pahaa elävistäkin, ja eiväthän he kuitenkaan ole niin turvattomia kuin
kuolleet. Ja ajatella pahaa ihmisestä, joka on ollut niin likellä,
ollut oma mies...!

— Allan! huusi äiti hädissään, huusi ilman ääntä ja tukki suutaan
lakanalla, jottei hänen läähättävä hengityksensäkään kuuluisi.

— Tule kotiin, tule kotiin, lapseni! Sillä muuten...

Ilmaa! Valoa! Taikka hän tulee hulluksi! Ja hän karkasi vuoteestaan,
riensi ikkunan luo ja veti ylös uutimen.

Huoneeseen tulvi valoisa kevätaamu ja saattoi kuulla lintujen
liverrystä. Aurinko oli nähtävästi juuri noussut. Itse sen kiekkoa
ei näkynyt, mutta talorivi toisella puolen katua paistoi kirkkaassa
valossa.

Teki hyvää nähdä aurinkoa ja päivän valoa. Tuntui turvalliselta
katsella jykeviä talorivejä, joista tiesi, että ne pysyvät paikoillaan
ja ovat sitä miltä ne näyttävät. Hovineuvoksetar hengitti syvään,
tyyntyi, rauhoittui ja päätti jäädä tähän istumaan, kunnes Allan tulee.

Hänen korvaansa kuuluukin jo kavioiden kapsetta. Kadun päähän ilmestyy
ajuri, joka likenemistään likenee. Rattailla istuu ylioppilas,
mutta kuka - sitä ei saata erottaa. Hovineuvoksetar on jo täydessä
jännityksessä. Onko se Allan? Varmaan, varmaan! Täytyy jo olla.

Äkkiä pysäytetään hevonen keskelle katua, ajaja astuu maahan ja maksaa.
Se on Allan, ihan varmaan, Allanin vaalea kesätakki, Allanin pitkä,
solakka vartalo... Mutta kuinka hän kävelee väsyneesti! Ja miksei hän
ajanut perille saakka? Se ei voi olla Allan. Ja näyttää sittenkin
olevan. Ylioppilas likenee likenemistään, häviää jo kotitalon seinien
varjoon.

Hovineuvoksetar kuuntelee, kuuntelee henkeä pidätellen. Kunpa hän
tulisikin! Ettei se vain olisi joku, joka menee sivu. Ettei se vain
olisi näköhäiriötä! Ei, hän ei enää jaksa kestää tätä! Hän riuhtaisee
itsensä pystyyn, hiipii ovelle, kiertää sen varovaisesti auki, juoksee
ruokasalin läpi, eteenpäin, eteenpäin!

'- Mamma! pääsee Allanilta, kun hän näkee portaiden kaidepuuhun
nojautuneena äitinsä, hiukset valloillaan, kasvot kalpeina, silmät
täynnä pelkoa. — Mamma, mamma, mitä on tapahtunut?

— Tule, sanoo äiti kuiskaten. — Minun täytyy nähdä sinut! Minun täytyy
saada käsilläni koettaa sinua! Joudu...

Allan juoksee ylös portaita.

— Mamma... mitä?

Äiti käy häneen kiinni, koettelee käsivarsia, käsiä, kiertää kädet
hänen kaulaansa, katsoo silmiin...

— Mamma, sinähän olet kuumeessa, olet kipeä! Minä soitan heti
professorille.

— Ei, ei, ei! Näin unta... Ali, sinä olet niin kalpea... Sinä ole
juonut...

Allan säpsähtää.

— Mutta mamma... mikä sinun on? Vain pari lasia punssia. Äänen tähden.
Ja johan minä kotona join viiniä. Tiedäthän, etten minä mikään
absolutisti ole...

— Niin, niin, tiedän... Hänen tekisi mieli kysyä: mikset, lapseni,
ajanut kotiin asti, vaan maksoit ajurille tuolla keskellä katua? Et
tahtonut herättää mammaa — siksikö teit niin?... Mutta eihän hän voi
sellaista sanoa ja hän vain silittää Allanin otsaa ja toistelee: — Sinä
olet nyt kotona, sinä olet nyt kotona, Ali...

— Mutta mamma, keskeyttää Allan hänet, — en ole koskaan nähnyt sinua
tällaisena. Mikä sinun on? Kyllä minä nyt soitan lääkärille...

Äiti ei antanut soittaa.

Hovineuvoksetar tointui pian. Sillä kaikki asiat näyttivät kääntyvän
parhain päin. Ensinnäkin oli Allan hyvin paljon kotona — ja alati
katsellessaan hänen hilpeitä, puhtaita kasvojaan tuli äiti varmaksi
huhujen perättömyydestä. Samalla unohtui koko se kamala yö, kuten
unohtuu paha uni, ja hovineuvoksetar päästi jo aivan levollisena
poikansa lähtemään kuoron konserttimatkalle.

Miltei joka päivä tuli äidille hauskoja näköalakortteja eri osista
maata. Joka paikassa oli kuoro otettu vastaan suurella innostuksella.

Se oli sekin iloinen tapaus isoäidille, että Alfhildille syntyi niin
suuri, herttainen poika. Sillä oli syntyessään pitkä, pikimusta tukka
ja kuinka tavattoman rauhallinen ja hyväluontoinen lapsi se oli! Nukkui
yöt ja antoi muiden nukkua. Ei itkenyt kuin nälissään.

Äiti oli jo maalla, kun Allan tuli konserttimatkaltaan. Hän tuli hiukan
laihtuneena, mutta reippaana ja iloisena, ja hänen kertomuksistaan
riitti hauskaa sekä nuorille että vanhoille. Alfhild ja Märta asuivat
aivan likellä, joten joka päivä oltiin yhdessä. Allan, kyllä hän osasi
merkillisesti huvittaa ja virkistää! Mutta ei hän kauan malttanut olla
maalla lepäämässä. Täytyi lähteä Helsinkiin lukemaan.

Äidin tuli häntä ikävä, mutta ei hän tuntenut vähääkään levottomuutta.
Aave viime keväältä oli kokonaan kadonnut. Muutamien viikkojen perästä
tuli Allan äitiään tervehtimään: hän oli käynyt huonon näköiseksi,
silmien alustat olivat sinertävät ja katseessa oli jotakin levotonta.
Silloin säikähti äiti ja aave viime keväältä palasi silmänräpäyksessä
hänen eteensä. Kuka ties mihin poika siellä yksinään, ikävissään oli
joutunut. Ja Sophie-rouva päätteli: en enää saata jättää Allania yksin,
minun täytyy lähteä Helsinkiin hänen mukaansa. En voi elää erilläni
hänestä. Minä menehdyn levottomuuteen hänen tähtensä. Hänellä täytyy
olla koti, jossa hän viihtyy.

Äiti esitti tuumansa niin varovaisesti kuin suinkin, mutta Allan pani
heti jyrkästi vastaan.

— Ei, mamma, ei tule kysymykseenkään! Etkö muista kuinka sairas olit
keväällä. Sinun täytyy virkistyä täällä maalla. Mikä hätä minulla on
Helsingissä! Olen lukenut hiukan liiaksi — siinä kaikki!

Äiti käsitti, ettei hän voi seurata poikaansa herättämättä hänessä
epäluuloa. Ja hän jäi maalle, mutta ei hänen kesänviettonsa ollut
virkistystä. Hänen ajatuksensa olivat yhtä mittaa Allanissa ja
mielikuvitus hallitsi häntä kaiken aikaa. Hän kirjoitti Allanille
monta kertaa viikossa, kertoi tarkalleen kaikki pikku tapahtumat
jokapäiväisestä elämästä ja toivoi niillä sitovansa Allanin omaisiinsa.
Tuon tuostakin lähetti hän hänelle leivoksia, joista tiesi hänen
pitävän. Hän tahtoi uskoa, että nämä pienet rakkaudenosoitukset
varjelevat rakastettua pahasta. Hän ei ollut mikään uskonnollinen
nainen, mutta nyt rupesi hän rukoilemaan Allanin puolesta. Tuon
tuostakin tapasi hän itsensä kädet ristissä kuiskaamassa: Jumala,
varjele häntä! Eikä sittenkään hänen rauhansa palannut eikä epäilys
poistunut. Jos olisi voinut puhua jonkun ihmisen kanssa! Se olisi
sentään keventänyt. Mutta kenelle sellaisesta kauheasta asiasta olisi
voinut puhua? Ei kenellekään! Täytyi painaa suu kiinni, sydän kiinni,
kaikki niin lukkoon, ettei kasvoissakaan näkyisi mitään merkkejä
levottomuudesta.

Hän painoi kiinni suunsa, sulki kaikki epäilykset sydämeensä. Ja siellä
asuikin ainainen, kalvava tuska, joka kulutti hänen elämänsä lankaa.




II


Syksyllä äiti pääsi varmuuteen.

Hän oli vanhan Miinansa avuksi tuonut maalta nuoren tytön, Maijun. Hän
oli sen huomannut, kun se tuli kauppaamaan marjoja helsinkiläisille
herrasväille. Se oli oikein soma maalaistyttö, heleäihoinen, sinisilmä,
vaaleatukka. Tietysti sille tyttöpahaiselle oli aivan odottamaton onni
saada paikka Helsingistä. Eihän hän sellaista ollut voinut uneksiakaan.
Ja hän kasvoi äkkiä sekä omissa silmissään että vanhempiensa ja
kyläläisten silmissä, ja kun tyttö kotirannasta lähtiessä seisoi
uusissa, hovineuvoksettaren toimittamissa tamineissa laivasillalla
huiskuttamassa nenäliinaa ja vuodattamassa kaipauksen kyyneliä, niin
vallitsi hänen sydämensä pohjalla ylpeydensekainen riemu.

Helsingissä sitten alkuaikoina tuntui sekä kolkolta että ikävältä.
Olihan hovineuvoksetar hyvä, mutta Miina oli kiukkuinen ja häijy.
Ei hänelle osannut olla mieliksi millään. Kotiin tuppasi niinikään
olemaan ikävä. Sitten sentään rupesi aikakin kulumaan, kun sai vähän
tuttavia. Alakerran herrasväillä oli hauskoja tyttöjä. Iltapäivisin,
kun päivällisaskareet olivat päättyneet, saattoi pistäytyä alakerran
keittiöön. Tytöt olivat niin hyvät tekemään kiusaa ja naurattamaan.

Maiju nauroi, nauroi pakahtuakseen, niin hulluja ne tytöt monta kertaa
puhuivat.

Tuli tuo ilo toki herrasväenkin korviin alakerran keittiöstä. Kerrankin
sattui Allan istumaan äitinsä makuukamarin ikkunassa, kun nauru
alhaalta alkoi helistä ja soida.

— Kuka kumma se noin nauraa? kysyi Allan ja hänen suunsa meni
vaistomaisesti nauruun ja silmiin tuli kummallinen loisto.

— Maijuhan se on, vastasi äiti ja katsahti poikaansa oudosti, ikäänkuin
joku epämääräinen ajatus olisi herännyt.

— Aaa! pääsi Allanilta. — Nauraapa se heleästi. Ilmankos sillä on niin
valkoiset hampaat.

Samana iltana sanoi hovineuvoksetar Maijulle, ettei pidä nauraa niin
kauhean lujaan, että koko talo raikuu. Maalla se voi käydä päinsä,
mutta ei se sovi kaupungissa.

Hovineuvoksetar sanoi tämän aivan ystävällisesti, mutta Maiju punastui
korviaan myöten. Hän nähtävästi häpesi maalaisuuttaan.

Sen jälkeen hänen naurunsa kuului pidätettynä hihityksenä. Ja vain
välistä se ikäänkuin vahingossa pulpahti helisemään. Mutta samassa
kuului naputus ruutuun ja makuukamarin ikkunaan ilmaantuivat
hovineuvoksettaren kasvot. Hovineuvoksetar ravisti paheksuvasti
päätään, mutta näytti sentään ystävälliseltä. Maijua enemmän hävetti
kuin peloitti.

Oli jo syksy. Päivällä aurinko vielä lämmitti, mutta yöt olivat kylmät.
Ihmiset järjestelivät pois kesätavaroitaan ja valmistautuivat ottamaan
vastaan talvea.

Hovineuvoksettarella pesi Maiju ikkunoita. Hänen yllään oli ohut,
sininen kesäpusero, hihat olivat käärityt kyynärpäihin asti, kaulus oli
huolimattomasti auki. Hänen kasvonsa hehkuivat, hiussiekaleet liehuivat
ympäri otsaa ja tukevat, työn kovettamat kädet olivat veripunaiset.
Oli joudutettu pois tieltä nuoren herran akkunaa sillaikaa kun hän
oli kaupungilla. Hovineuvoksetar itse oli järjestänyt pumpulit ja
tarkastanut, että raot olivat hyvin tukitut. Allan-herran kamarin
valmistuttua siirtyi Maiju saliin ja pesi siellä hiljalleen ikkunoita.
Hovineuvoksetar läksi kaupungille.

Hän tuli kotiin hevosella, sillä hän oli tehnyt paljon ostoksia, ja
meni sisään keittiön tietä, koska tavarat enimmäkseen kuuluivat sinne.
Vanha Miina murisi hänelle jo heti vastaan, että se tyttö, se Maiju on
niin hidas, ettei sitä jaksa katsella. Kaiken aikaa on hangannut salin
ikkunoita. Hovineuvoksetar koetti rauhoittaa häntä selittämällä, että
Maiju aika reippaasti oli pannut Allan-herran akkunat paikoilleen.
Sitten hän riisui hansikkaansa, irroitti hatun nauhat ja läksi
makuuhuoneeseensa, mennäkseen saliin Maijun työtä tarkastamaan. Tuskin
oli hän päässyt kynnykselle, kun hänen silmänsä osuivat vastapäätä
seisovaan peilikaappiin ja peilissä näki hän seuraavan kuvan: tuolissa
istuu Allan ja Maiju on hänen polvellaan. Maijun posket palavat,
hän hymyilee puoleksi ujoa, puoleksi mielistelevää hymyä ja näyttää
yrittävän nousta. Mutta Allan pitelee kiinni ja painaa tytön poskea
omaansa vasten. Allanin silmissä oli outo, peloittava loisto. Tämän
kaiken huomasi äiti silmänräpäyksessä. Ovi salin ja makuuhuoneen
välillä oli jäänyt raolleen ja siitä tämä kaikki näkyi.

Hovineuvoksetar jäi kuin kivettyneenä seisomaan. Hyvä ettei hän mennyt
nurin tai parkaissut, sillä hänen kauhunsa oli ensi hetkessä niin
suuri, että hän luuli pyörtyvänsä. Mutta hän tointui heti paikalla ja
käsitti, että täytyy olla hiljaa, hiljaa. Samalla löi salamana hänen
päähänsä: se on kaikki totta mitä ovat puhuneet Allanista! Hän on sen
kaiken tehnyt!... Hänen päässään iski kuin kipunoita, hänen ruumiissaan
meni kaikki ikäänkuin sekaisin, veri tyrskähti hänen kasvoilleen,
hänen kätensä kävivät hikeen ja sydäntä poltti kuin paisetta. Hän
hiipi varpaillaan takaisin ruokasaliin ja siitä eteiseen. Hän pakeni
ikäänkuin hän olisi tehnyt pahaa. Häntä pelotti ikäänkuin häntä olisi
ajettu takaa. Äkkiä hän keksi, että täytyy astella hyvin lujaan ja
kolistella tuoleja, jotta kuuluu ympäri talon. Sitten hän meni takaisin
keittiön ovelle ja puhutteli Miinaa tarpeettoman lujalla äänellä.

Aaa!... Ovat kuulleet. Allan tulee. Äiti pelkää häntä, äiti ei voi
nähdä häntä. Pois, makuuhuoneeseen, ja ovi kiinni! Varovaisesti, ettei
hän huomaa mitään... Jo kolistelee Maijukin salissa. Nyt sillä on
kiire. Oo sitä tyttöä! Tänään hän totisesti ajaa sen talosta! Hän luuli
tuoneensa itse viattomuuden sieltä maan sydämestä — ja tällainen se on!

— Mamma! kuuluu Allanin ääni oven takaa. — Joko sinä olet kotona?
Kuinka sinä pääsit soittamatta?

— Odota vähän, saa äiti sanotuksi. — Tulen heti.

— Joko me pian syömme? Minun on kauhean nälkä.

— Sano, että Miina tuo sisään ruuan.

On kuin joku toinen puhuisi hänen puolestaan, niin vieraalta kaikuu
hänen äänensä.

Allanin on nälkä, ajattelee hän itsekseen. Allan tahtoo syödä... Kaikki
on totta! Alfred oli sellainen ja hänen poikansa on sellainen. Kaikki
on totta. Se viimekeväinen tuska ei ollut unta. Nyt minä olen nähnyt
omilla silmilläni.

Hänen ruumiiseensa tulee omituinen kuumotus, sydäntä ahdistaa pahasti
eikä keuhkoihin tahdo saada ilmaa. Kuolema!... Niin, ei hän enää voi
elää.

Äkkiä hänen mieleensä muistui Maiju ja hänen toimintahalunsa heräsi.
Sitä kelvotonta! Hänpä karkaa hänen kimppuunsa, kysyy miksi hänen
poskensa hehkuvat ja lyö häntä sitten samaisille hehkuville poskille,
lyö paljaalla kädellään, jotta läiskähtää ja punainen veri tirskahtaa
esiin... Hän oli jo menemäisillään, mutta samassa hän muisti Allanin.
Eikä mennyt.

Hän kuuli kuin unessa Miinan askeleet ja äänen, joka ilmoitti,
että päivällinen on valmis. Samassa rupesi hän kuulemaan ääniä
salista, heräsi, tuli uteliaaksi ja kuunteli. Miina torui Maijua,
moitti hitaaksi ja huolimattomaksi. Hovineuvoksettaresta tuntui
helpottavalta kuulla, että tyttöä toruttiin... Mitähän se osaa sanoa
puolustuksekseen? Ei mitään! Ei vastaa yhtään sanaa. Sillä on paha
omatunto.

— Mamma!

Kuinka äiti pelästyi! Hän pelästyi oman poikansa ääntä. Se kuului taas
oven takaa. Nyt hän käy kiinni lukkoon!... Äiti oli huutamaisillaan.
Hänen teki mieli paeta. Hän ei voi häntä nähdä! Hän kääntyi selin päin
valoon ja oli etsivinään jotakin.

— Mamma, mitä sinä nyt etsit? Päivällinen on valmis ja minun on kovin
nälkä.

Hänen äänensä oli tyyni ja hilpeä kuin ennen. Varmaan olivat kasvotkin
yhtä kirkkaat kuin ennen.

— En ymmärrä minne panin kukkaroni, sopersi äiti.

Allan rupesi nauramaan.

— Mutta mamma, tuletko sinä vanhoilla päivilläsi hajamieliseksi!
Tässähän se on!... No, mitä sinä nyt etsit? Nenäliinaako...? Se on
tässä.

Ja taas Allan nauroi kirkkaasti ja huolettomasti, kiersi käsivartensa
äidin ympäri ja koetti kieritellä häntä kuten ennen. Äidin täytyi
väkisinkin nauraa, Allanin temput olivat niin tartuttavia, mutta nauru
oli hermostunutta, itkunsekaista naurua.

— Päästä... päästä mamma irti! huusi hän ja pyyhki kyyneliään.

Allan päästi hänet ja rupesi hypistelemään hänen hattuaan, joka oli
jäänyt pöydälle. Äiti joutui toiseen päähän pientä huonetta ja sieltä
hän varovaisesti uskalsi vilkaista poikansa kasvoihin. Ensin aivan
lyhyesti. Sitten uudelleen ja pitemmältä.

Se äskeinen on sittenkin ollut erehdystä! Ehkei hän nähnytkään mitä
luuli näkevänsä — se oli varmaan mielikuvitusta. Hänen silmänsä ovat
pettäneet! Sillä Allanin katse ei voi pettää! Se on sama kirkas ja
hilpeä kuin ennenkin. Se ei voi pettää. Kuinka hyvältä tämä tieto
tuntuu!

Niin, kunhan Allan aina istuisi tuossa vastapäätä, puhelisi ja
koko olennollaan vakuuttaisi! Kuinka äiti pelkää hänen lähtöään,
sillä epäilys on vaanimassa hänen takanaan ja odottaa vain hänen
poistumistaan, astuakseen esiin...

Oikein! Heti kun Allan on mennyt, on kuva valmiina: Allan istumassa
tuolilla ja hänen polvellaan Maiju, silmät maahan painuneina. Se
kuva on kaikkialla minne katsoo, tuntuu siltä, ettei voi saada sitä
mielestään, ei yöllä eikä päivällä.

Hänpä karkoittaa sen tytön talosta. Heti paikalla! Kadulle, vaikkapa
yön selkään... Hänen täytyy saada lyödä sitä, sillä se on kiemaillut
hänen poikansa edessä ja vetänyt hänet pauloihinsa! Tyttö on vielä
salissa, tuolla seinän takana, kahistelee siellä ikkunapapereja!
Hovineuvoksetar seisoo makuuhuoneessaan lukittujen ovien takana,
vääntelee käsiään ja painelee nyrkkejään hampaitaan vasten. Hän
painelee niin lujaan, että puserrettuun nyrkkiin jää verestävät
hampaansijat. Äkkiä hän riistää oven auki ja astuu ruokasaliin. Kulkee
hiljaa, varovaisesti salin kynnykselle ja pysähtyy katsomaan.

Maiju liimailee papereja ikkunoihin. Hänenkin kasvoistaan saattaa
lukea, että kaikki on totta! Ilmeessä on jotakin arkaa, pelästynyttä
ja outoa. Se ilme on ollut tytön kasvoissa jo ennenkin, vaikkei
hovineuvoksetar ole ymmärtänyt sen sisältöä. Eikä tyttö ole käynyt
moneen aikaan nauramassa alakerran keittiössä... Nyt pitäisi
nuhdesaarnan alkaa. Nyt juuri on oikea hetki, sillä Allankin on
poissa. Nyt, nyt... Mutta hovineuvoksetar ei saa sanaa suustaan. Sanat
sotkeutuvat kurkkuun ja hänelle tulee se tunne, että se onkin tyttö,
joka syyttää häntä. Sophie-rouvan valtaa ahdistus ja hätä ja hän
pakenee makuusuojaansa painuakseen itkemään.

Niitä pitkiä, polttavia öitä, jotka seurasivat! Olihan äiti kärsinyt
itkiessään maailman pahuutta, joka panetteli hänen viatonta poikaansa.
Mutta mitä se olikaan tämän rinnalla! Tietää, että panettelulla oli
pohja, tietää, että kaikki oli totta! Mutta ei tiedä mikä oikeastaan
oli syynä häpeään, miten kauan sitä oli kestänyt ja miten sen saisi
pyyhityksi pois... Sitä oli voinut kestää kauan, kestää vuosikymmeniä.
Häpeä oli ollut kodissa ennen kuin lapsi syntyäkään. Isä oli elänyt
häpeässä... Olisipa äiti edes säästynyt tältä tiedolta, olisipa saanut
pitää miehestään sen sovinnollisen muiston, mikä hänellä oli ollut. Oi,
että hänen täytyikin alkaa vainajaa vihata, oi että hänen täytyikin
alkaa vainajaa vakoilla!... Sillä nyt hänen eteensä alkoi nousta pieniä
piirteitä heidän avioliittonsa ajoilta, piirteitä, joita ei hän ennen
ollut pitänyt minään. Jokunen sana, jokunen katse, hätävalhe silloin
tällöin — ne liittyivät kaikki toisiinsa ja tukivat toisiaan. Oi
Alfred, Alfred — taas jouduit kiinni! Sinä olet pettänyt vaimoasi koko
ajan!

Mutta kuinka hän, Sophie-rouva, saattoikaan olla niin sokea, ettei
mitään huomannut? Kuinka hän saattoi elää ilman epäilyksen varjoakaan,
vaikka kaikki oli niin selvää? Lapset olivat niin kokonaan täyttäneet
hänen elämänsä. Hän oli elänyt lapsissaan, niin kokonaan vajonnut
heihin, ettei hän ollut huomannut mitä hänen ympärillään tapahtui.
Miehelle, aviomiehelle ei hänestä todella ollut jäänyt jäljelle mitään.
Omatunto alkoi häntä soimata. Ehkä hänen laiminlyömisensä oli ollut
syynä siihen, että Alfred etsi huvittelua kodin ulkopuolelta. Hän ei
ehkä voinut viihtyä kodissaan. Koti oli aina ollut järjestyksessä,
kaunis koti. Mutta lapset olivat pysyneet isälleen vieraina. Miksi...?
Sitä ei äiti tietänyt. Ehkäpä siksi, että isä oli ollut niin vähän
kotosalla. Hän oli niin kiivas ja ankara. Lapset pelkäsivät häntä.
Äidin olisi pitänyt osata välittää ja yhdistää, mutta ei hän ollut
siihen kyennyt. Tai: oliko hän oikeastaan koettanutkaan? Ei. Sillä hän
ei ollut huomannut mitä puuttui.

Miksei, miksei, miksei hän ollut huomannut? Ja miksei hän ollut
koettanut yhdistää perhettään? Jos ajoissa olisi alkanut, niin ehkäpä
olisi onnistunut...

Välistä oli Alfred näyttänyt niin tuskastuneelta ja kärsivältä. Hänen
piirteensä olivat silloin olleet kuin luusta veistetyt. Niiden takaa
oli saattanut aavistaa ankaraa sieluntaistelua. Sophie-rouva oli sen
kyllä huomannut ja hän oli siitä kärsinyt hänkin. Hänelle oli joskus
tullut halu sanoa: mikä sinun on? Puhu minulle! Mutta sitten hän oli
sen unohtanut, sillä lapset olivat tarvinneet häntä. Ja jonkun ajan
perästä oli Alfred taas tullut entiselleen. Vaimo ei koskaan ollut
päässyt miestään henkisesti likelle. Heidän avioliittonsa ensi aikoina
oli vaimo rakastanut ja ikävöinyt rakkautta. Mutta samalla hän oli
pelännyt miestään, sillä Alfred oli niin kiihkeä. Se oli sellaista,
että kun hän oli poissa, ikävöi vaimo, mutta kun hän tuli, ei hän
ollutkaan se, jota Sophie-rouva oli ikävöinyt. Ja niin he joutuivat yhä
etemmäksi toisistaan. Jollei heille olisi syntynyt lapsia, olisivat he
molemmat tulleet onnettomiksi. Lapset olivat ennättäneet Sophie-rouvan
avuksi, mutta Alfred — niin, Alfred oli jäänyt yksin!

Voi kuinka hän oli mahtanutkin kärsiä yksinäisyydessään ja häpeässään!
Vaimon olisi pitänyt nähdä hänen kärsimyksensä, koettaa lieventää ja
auttaa...

Olisiko sekin ollut mahdollista? Ja tätä ajatellessa pääsi
hovineuvoksettarelta äänetön parahdus: oi Alfred, kun sinä eläisit,
että saisin sinun kanssasi puhua! Kun saisin kysyä sinulta mikä se
on, joka tekee, ettet tyydy kotiisi, vaimoosi ja lapsiisi, vaan että
sinua vetää ulospäin... huonoihin paikkoihin. Ja millä lailla olen minä
syypää?... Mikä se on joka vetää Allania, meidän lastamme? Hän tosin
ei ole naimisissa. Mutta onko se puoli elämästä sitten miehelle niin
suuri ja tärkeä? Miksemme me naiset siitä mitään tiedä? Vai tietävätkö
ehkä muuta naiset paitsi me sivistyneet, me jotka olemme kasvatetut
viattomuudessa ja sopivaisuudessa? Sekö se on sitä "elävää elämää",
jota ilman ei mies voi tulla toimeen?

Niin, nyt hän muisti, että useat lääkäritkin ovat sitä mieltä, että
miehen terveys kärsii ilman sitä elämää. Iljettävää sitä oli ajatella!

Kun olisi joku, jolle voisi puhua, jolta voisi kysyä ja saada
selvitystä...

Allan! Totta totisesti, hän puhuu Allanille! He eivät todella koskaan
olekaan puhuneet syvällisemmistä asioista, aina vain pienistä
arkipäivän tapahtumista, konserteista, teattereista tai uusista
kirjoista. Jos he nyt voisivat tällaisestakin arasta asiasta puhella,
niin he ymmärtäisivät toisensa täydellisesti, he tulisivat likemmä
toisiaan kuin koskaan ovat olleet, heidän välinsä tulisi ihan selväksi.
Hänpä ottaa sen asian puheeksi Allanin kanssa. Vaikeaa on päästä
alkuun, mutta hän tahtoo päästä ja hänen täytyy päästä! Ja kun hän oli
saanut tämän päätetyksi, tuli hänen paljon parempi olla, oli kuin kivi
olisi vieritetty hänen hartioiltaan.

Sellaiselta näytti yöllä, kun ei tullut unta ja mieli oli kiinni
näissä asioissa. Mutta päivällä oli tuiki toisenlaista. Yöllisen
päätöksen toimeenpaneminen kävi sitä mahdottomammaksi, jota kauemma
sitä siirsi. Kun oli valju, syksyinen keskipäivä, tuntui siltä, että
on parempi puhua illalla, kun varjostin himmentää lampunvaloa. Mutta
kun tuli ilta ja lamppu sytytettiin, tuntui siltä, että on parempi
säästää keskustelu aamuun: aamulla ihminen on järkevämpi, illalla voi
helposti vaikkapa purskahtaa itkuun. Mutta aamulla osottautui puhuminen
aivan mahdottomaksi. Ei olisi kehdannut katsoa toista silmiinkään.
Vihdoin päätti äiti valita hämärän hetken, teki jo suunnitelmansa ihan
valmiiksi: hän menee itse edellä saliin ja huutaa sitten ikäänkuin
sivumennen vain: "kuule Allan, tule tänne!" Sitten hän sulkee ovet ja
he istuvat vieretysten sohvaan. Äiti ottaa Allanin käden ja... niin,
kuinka hän alkaa? Kun hän vain ajattelikin sitä hetkeä, pusertui
tuskan hiki hänen otsalleen. Mutta hän kokosi voimansa ja jatkoi
suunnitelmaansa. Kun hän on ottanut Allanin käden, sanoo hän: "Ali,
oletko ajatellut, ettemme oikeastaan koskaan ole oikein suoraan ja
peittelemättä puhuneet keskenämme..."

Kerran hän jo oli valmistautunut vastaanottamaan asianomaista hämärän
hetkeä. Hän kutsui salista ja Allan tuli. Ja Allan seisoi äitinsä
edessä ja kysyi hilpeästi, mitä äiti tahtoi. Hovineuvoksetar piteli
jännittyneenä kiinni tuolin selustasta, ikäänkuin hän olisi istunut
lääkärin edessä ja odottanut hänen leikkausveitsensä iskua. Mutta
sanoja ei hän saanut suustaan. Ei vaikka olisi siihen paikkaan tapettu!

— Mamma kulta, sinä kutsuit minua! toisti Allan.

— Laula minulle jotakin! pääsi äidiltä.

— Mitä minä laulaisin?

Senkin kysymyksen sai Allan toistaa.

— Mitä hyvänsä... mitä itse tahdot!

Mutta Allanin laulaessa nyyhki äiti avuttomana, lohduttomasti. Sillä
eihän siitä keskustelusta tule mitään. Kyllä hän sen jo tietää. Hän ei
voi, ei voi.

Hovineuvoksetar rupesi silmin nähden riutumaan. Omaisille tuli siitä
oikea murhe. Kukoistavat tyttäret ja heidän miehensä, tirehtööri
ja varatuomari, ryhtyivät tietenkin heti toimenpiteihin ja toivat
taloon lääkärin. Hovineuvoksetar väitti itsepintaisesti, ettei häntä
vaivaa mikään ja lääkäri määräsi rautaa ja suolakylpyjä. Ja sekä
lääkäri että omaiset luulivat, että hänen toipumisensa riippui näiden
määräysten noudattamisesta — hovineuvoksetar kyllä tiesi mistä kaikki
riippui: Allanista, oliko Allan paljon kotona vaiko paljon poissa.
Kun hovineuvoksetar voi paremmin, merkitsi se, että Allan oli ollut
kotona ja kun hän huononi, tiesi se että Allan oli ollut poissa.
Hovineuvoksettaren terveys saattoi yleensä olla toipumaan päin, sillä
Allan istui todella hyvin kiltisti kotona. Hän luki ahkerasti ja
huvitti työn lomassa äitiään laululla. Hän koetti niinikään tuoda
kotiin tovereita, joista tiesi äidin pitävän.

— Mamma, virkkoi hän kerran, — sinä et enää pidä Edistä. Mitä sinulla
on häntä vastaan?

— Onko minulla jotakin häntä vastaan? pelästyi äiti. - Olenko minä sitä
sanonut?

— Mutta mamma, miksi sinä pelästyt?... Et ole mitään sanonut, mutta
olen luullut huomaavani.

Hovineuvoksetar pelästyi ikäänkuin joku äkkiä olisi nostanut verhoa ja
alkanut paljastaa tätä häpeää.

— Ei minulla ole! koetti hän vakuuttaa.

Hän oli tullut sellaiseksi, että hän pelästyeli kaikkea. Jos joku loi
häneen vakavan katseen, niin hän jo säpsähti ja odotti jotakin kauheaa.
Jos hän kuuli kiireisiä askeleita, niin hän jo odotti onnettoman
viestin olevan tulossa. Ja kaiken aikaa hautui hänen mielensä pohjalla
ajatus Allanista.

Mahdollista, että Allan yhä vielä otti Maijun polvelleen. Sen täytyi
väliaikaisesti saada tapahtua, kunnes hovineuvoksetar keksisi jonkun
keinon. Paras olisi, että Allan menisi naimisiin. Toiselta puolen:
mitä apua siitä oikeastaan olisi? Eipä auttanut Allanin isääkään,
vaikka hänen vaimonsa oli sekä nuori että kaunis. Toiselta puolen:
olisi se kuitenkin turva! Kunhan pikku Alice ymmärtäisi olla hiukan
toisenlainen! Kunhan hän ymmärtäisi esimerkiksi pukeutua niin,
ettei se Allania loukkaisi. Allanin kehittynyt kauneudenaisti kärsi
kaikenlaisista pikkuseikoista. Eihän Allan vielä ollut valmis, mutta
hän voisi kihlausaikanaan valmistua maisteriksi ja sitten helposti
saada tuntia jossakin koulussa.

Joulun jälkeen pikku Alice tätinsä neiti Mellinin kanssa läksi
ulkomaille. Hovineuvoksetar tahtoi välttämättömästi, että Allan menisi
asemalle ja veisi hänelle kukkia.

— Älä vaadi minulta sitä! rukoili Allan. — Se tyttö kuvittelee taas
ties mitä.

— No niin, sitten lähden minä itse ja vien kukkasia, selitti
hovineuvoksetar harvinaisen päättävästi. — Minä pidän Alicesta, minä.

Allan läksi kuitenkin äitinsä mukaan ja hänen täytyi myöntää, että
Alice oli odottamattoman sievä uudessa matkapuvussaan. Hän olikin
tähän saakka kävellyt kuin koulutyttö lyhyeksi käyneissä hameissa.
Nyt sujui harmaa verkapuku nilkkoihin saakka, lämmintä huopahattua
piteli pehmoinen harso, joka oli sidottu solmuun leuan alle, ja kukkia
oli rinnalla sellaiset joukot, ettei tyttö tahtonut uskaltaa päätään
liikuttaa. Hänen ympärillään oli suuri joukko tätejä ja serkkuja ja hän
kulki sylistä syliin.

Kun tuli hovineuvoksetar Palmbladin vuoro sanoa hänelle hyvästi,
kyyneltyivät Sophie-rouvan silmät. Alice suuteli häntä hellästi ja
itki. Hän oli hiljalleen itkenyt kaiken aikaa jolloin hyvästijättöä oli
kestänyt, itkenyt ja välillä hymyillyt. Sillä huviretkellehän hän oli
lähdössä. Herttaiselta hän näytti seisoessaan etenevän vaunun sillalla,
harso liehuen tuulessa ja pää nousten kuin kukkamättään keskeltä.

Ihmiset viipyivät vielä asemasillalla liehuttamassa nenäliinojaan.
Mutta Allan tarttui äitinsä käsivarteen ja talutti hänet pois
väkijoukosta. He kulkivat hyvän aikaa ääneti. Hovineuvoksetar vain tuon
tuostakin pyyhki silmiään.

— Kylläpä sinä, mamma, pidät Alicesta! sanoi Allan vihdoin.

— Pidän, myönsi hovineuvoksetar ja ajatteli: pitäisitpä sinäkin,
sinulle se olisi niin tarpeellista.

Hän todella oli kiintynyt Aliceen, Alice oli juuri sellainen nainen,
jommoista hän Allanille toivoi. Nyt oli poissa Alicekin!

Allanilla ei näyttänyt olevan vähääkään halua naimisiin. Kun äiti
joskus ikäänkuin leikillä siitä puhui, purskahti Allan nauruun ja
sanoi, että hän kyllä menee naimisiin, jos mamma hankkii hänelle
sellaisen tytön jollainen mamma oli nuorena.

Hovineuvoksetar todella ei keksinyt mitään muuta neuvoa kuin että
Allanin täytyi saada leikitellä Maijun kanssa, kunnes ilmaantuu joku
muu keino. Väliaikaisesti vain!... Kauheaa sitä oli ajatella, että
Allan, hieno, sivistynyt poika, joka voisi saada tusinoittain morsiamia
vertaistensa joukosta, tyytyy piikatyttöön. Vieläpä äitinsä kodissa...!
Se oli törkeää, se oli iljettävää. Mutta täytyi kärsiä Allanin tähden.

Kärsivällisyyttä totisesti vaadittiin. Maiju oli käynyt emännälleen
aivan sietämättömäksi. Ja toiselta puolen hovineuvoksettaren täytyi
pelätä Maijua, ikäänkuin hän olisi ollut hänelle velkaa jotakin.
Ja kaiken tämän ohessa hänen täytyi kohdella häntä ystävällisesti,
ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Kuinka kauheisiin ristiriitoihin
ihminen voikin joutua!

— Ettei hoovrootskakaan koskaan tuota marakattia toru, sanoi vanha
Miina, joka päivä päivältä kävi kipeämmäksi ja äreämmäksi. — Mitä apua
minulla siitä ryökinästä on? Eihän se muuta tee kuin seisoo peilin
edessä, liiviään nyörää ja hiuksiaan polttaa. Minä vain en enää viitsi
sitä katsella. Puhun sille kauniisti, koetan neuvoa — suuttuu ja antaa
suut silmät täyteen. Minä vaan en jaksa sitä katsella. Paras että
lähden pois, hoovrootska saa nähdä kuinka tulee toimeen sen kanssa.

— Mitä nyt sitten on tapahtunut?

— Ei nyt mitään erityistä, vastasi Miina rauhoittavammin, sillä hän
huomasi, että hänen emäntänsä kalpenee. — Mutta kun nielemistäsi nielet
kiukkuasi, niin lopulta läkähdyt, jollet puhua saa... Eiköhän olisi
paras panna pois koko tyttö? Se on käynyt suorastaan kelvottomaksi...

Viime lauseensa Miina lausui kuiskaten. Mutta hovineuvoksetar piteli
kiinni tuolista, sillä hänestä tuntui siltä kuin hän olisi ollut
kaatumaisillaan. Mitä ihmettä Miina tarkoitti? Oliko hän todella
huomannut jotakin? Mutta hovineuvoksetar ei uskaltanut kysyä. Hän sanoi
vain:

— Niin, ehkä on paras panna hänet pois.

Vaan sitäpä ei ollut hyvä tehdä. Mitä olisi Allan ajatellut? Ja
hovineuvoksettaren päähän välähti kuin salamana: jos panet pois tytön,
rupeaa poikasi taas oleskelemaan ulkona!

Mistä tuo kamala ajatus tulikin? Olipa hän joutunut oikein helvettiin.
Hän oli kuin tulessa, ajatukset polttivat ja kirvelivät ikäänkuin olisi
tulisilla raudoilla viillelty.

Hän tuli vakuuttuneeksi siitä, että Allan viime aikoina oli ollut
niin paljon kotona vain sentähden, että Maiju oli talossa. Maijua ei
käynyt ajaminen pois. Vanha Miina sai väistyä. Hän oli erotessaan
kaksikymmenvuotisesta palveluksestaan äreä ja kiukkuinen, tuskin
hän kiitti lahjastakaan, jonka sai herrasväeltään muistoksi. Mutta
kaikki hänen kiukkunsa tarkoitti vain Maijua. Hänelle ei hän antanut
katsettakaan, vielä vähemmin hyvää sanaa, jäähyväisiksi. Lyhyesti
hän hyvästeli emäntäänsä ja Allan-herraakin, mutta avatessaan ovea
ja astuessaan alas portaita itki hän menehtyäkseen. Koskihan ero
hovineuvoksettareenkin. Mutta se oli sentään pieni asia sen rinnalla,
mikä hänen sielunsa pohjalla kalvoi ja söi.

Uni on onnellisten ihmisten ystävä ja armoton se voi olla onnettomille!
Se väikkyy heidän ympärillään ja vilkuttaa valkeita siipiään — kuinka
suloista olisi jos se niillä peittäisi väsyneen kasvot ja painaisi
hänen silmänsä umpeen! Mutta se vain ilkkuu ja vilkkuu vieressä. Ja
onneton viruu vuoteessaan, kärsii ja tuskittelee. Pahat näyt istuvat
vuoteen laidalla ja pitävät vartiota.

Oliko ihme, ettei hovineuvoksetar saanut unta? Oliko ihme, että hän
oli kuin pahan hengen kynsissä? Jos olisi voinut puhua jollekulle,
jos olisi voinut kirjoittaa jollekulle. Mutta suu pysyi suljettuna ja
jos olisi tahtonut kirjoittaa, ei käsi ikinä olisi totellut. Sitä ei
ymmärrä kuin se, joka on kokenut samanlaisia oloja.

Kaiken tuskan ja kärsimyksen kautta tuli äiti siihen johtopäätökseen,
että on onni, että Allan edes joksikin aikaa tyytyy Maijuun. Maiju
on viaton tyttö, puhdas tyttö. Paljon parempi kuin naiset huonoissa
paikoissa. Maiju on kotona ja Allan pysyy kotona. Ei mene rahaa eikä
ole vaaraa kauheista taudeista. Ja äiti sulki silmänsä ja korvansa
kaikelta.

Se hänen sentään pakostakin täytyi huomata, että Maiju kävi yhä
epätasaisemmaksi. Välistä hän oli niin äreä, että viskeli ovia. Välistä
hänen kasvoillaan oli tyyni, kirkas onni. Silloin hän nähtävästi
kuvitteli, että nuori, hieno herra rakastaa häntä — ties vaikka olisi
rohjennut uneksia, että hän hänet nai. On se sentään liikaa! Toiselta
puolen hovineuvoksettaren kiukku nousi, toiselta puolen hänen kävi
sääli. Mutta tuohan on itse asiassa niin monen sievän kansannaisen
kohtalo! Hän uneksii lyhyen unensa, että pääsee rouvaksi, mutta
joutuukin sitten työmiehen vaimoksi ja tulee ehkä onnelliseksi...
Tietysti Maijunkin onnenhetkiä aina vaani pelko. Usein hän näytti
ikäänkuin lyyhistyneen lamaan eikä tahtonut antaa nähdä kasvojaan. Kai
hän oli itkenyt... Niin, niin, surullista se oli. Mutta surunsa on
jokaisella ihmisellä ja jäähän hänelle kuitenkin koko elinajaksi se
kaunis muisto, että sellainen mies kuin Allan on häntä rakastanut...
tai jollei juuri rakastanut, niin pitänyt povellaan.

Hovineuvoksetar näki tytön, jonka hän puoli vuotta sitten kukoistavana
ja terveenä oli maalta tuonut, kuihtumistaan kuihtuvan. Kauheaa sitä
oli katsella. Hän koetti olla näkemättä, hän ei kysellyt mitään, ei
ollut tietävinään eikä huomaavinaan. Mitä hän sitten olisi voinut
tehdä? Hänellä ei ollut muuta neuvoa.




III


Hovineuvoksetar oli jo tottunut pelkoon ja epäilyksen tuskiin. Mutta
miten hän sittenkin lienee ollut niin lapsellinen ja lyhytnäköinen,
ettei hän käsittänyt vaaraa koko sen laveudessa: hänen päähänsä ei edes
pälkähtänytkään, että hänen poikansa ja piikatytön suhteesta voisi olla
seurauksia. Hän piti sitä sittenkin verraten viattomana — taikka ei
viattomanakaan, mutta ei kuitenkaan niin kovin vaarallisena.

Senkin asian täytyi hänelle selvitä, että vaara oli tarjolla.

Eräänä iltana, kun hän saadakseen pitkää, unetonta yötään kulumaan
oli istunut lukemassa tavallista myöhempään, huomasi hän, ettei hänen
tulitikkulaatikossaan ollut kuin muutama tikku. Silloin hän päätti
lähteä keittiöön hakemaan lisää. Ja hän otti kynttilän käteensä ja
läksi hiljaa astelemaan.

Kummallista! Maiju valvoo vielä, vaikka on puoliyö, sillä
palvelijanhuoneessa on tulta. Oven käydessä ilmestyy tyttö kynnykselle,
mutta päästää samassa huudon ja pakenee, ikäänkuin olisi aaveen
nähnyt. Hovineuvoksetar yrittää ruveta häntä rauhoittamaan ja kysymään
miksi hän näin kauan valvoo, kun samassa avautuu ruokasalin ovi ja
kynnykselle ilmaantuu — Allan, paitahihasillaan, ilman liiviä.

Sophie-rouvan silmissä mustenee ja hänet valtaa pyörryttävä kipu.
Sydänalaansa pidellen nojautuu hän keittiön muuria vasten ja koettaa
saada henkeään kulkemaan. Tuntuu siltä kuin hänen täytyisi tukehtua.
Allan on silmänräpäyksessä hänen rinnallaan, tukee häntä ja taluttaa
vuoteeseen.

— Mutta mamma, mamma, rauhoittaa hän rauhoittamistaan, — mitä sinä
pelästyit? Minunhan vain piti tulla ottamaan vettä. Kuka nyt sillä
tavalla pelästyy! Maiju oli unohtanut tuoda minulle vettä.

— Minä, sopertaa äiti, — minä etsin tulitikkuja.

— Ja niitä oli Maiju unohtanut tuoda sinulle! kiihtyy Allan. — Kyllä se
tyttö nyt ansaitsee aika läksytyksen.

— Ei, ei, koettaa äiti selittää. — Oli... muutamia...

Niin kauan jaksaa hän hillitä itseään, että pääsee vuoteeseen.
Mutta siinä laukeaa jännitys ja hän nyyhkii ja vääntelee täydessä
suonenvedossa. Hänen sielussaan käy yhä taistelu, sillä ajatus toimii
kaiken aikaa. Hän tahtoo uskoa poikansa sanoihin. Mutta luottamus on
poissa. Hän muistaa selvästi, ettei Allanin kädessä ollut lasia eikä
kannua, ei edes kynttilääkään... Ja yhtäkkiä käsittää äiti, ettei
hän vielä laisinkaan ole ymmärtänyt koko vaaraa. Pahin ei vielä ole
tapahtunut. Voi tapahtua sekin!

Oi tätä elämää! ajattelee hän. Kun olisikin kuollut!

Hän tuntee, että peitettä korjaillaan hänen ympärilleen. Hänen kättään
nostetaan ja päästetään taasen alas. Joku puhuu telefoonissa...
Allan... Lääkärille varmaan! Silloin hovineuvoksetar kiskaisee auki
silmänsä ja näkee, että Maiju askartelee hänen vuoteensa ääressä.

Kauhu tyrskähtää taas valloilleen, ikäänkuin käärme olisi luikerrellut
esiin peitteen alta ja asettunut rinnan päälle katselemaan silmiin.
Pakoon, pakoon! Sophie-rouvasta tuntui siltä, että hänen täytyy
lähteä juoksemaan. Pois, pois! Hän heittäytyi toiselle kyljelleen
ja painoi kädet silmilleen. Eikä kuullut pitkään aikaan muuta kuin
kohinan korvissaan ja sydämensä raskaat, läähättävät lyönnit. Sitten
hän pusersi kiinni silmänsä. Niin lujaan hän ne painoi, etteivät ne
ikinä enää aukenisi. Hän ei enää tahdo mitään nähdä, ei katsoa ketään
silmiin. Hän ei voi! Niin tiiviisti painaa hän luomensa kiinni, ettei
jää vähäistäkään rakoa. Sokea hän on! Sokea! Sokea!

Ja hänestä alkoi tuntua siltä, ettei hän saa auki silmiään. Hän olisi
jo voinut katsella eteensä, sillä yksin Allan oli hänen luonaan,
se toinen oli mennyt keittiöön, pois... Mutta hän on sokea!... Ja
siinä tiedossa viipyi hän kauan aikaa, kuulematta muuta kuin kohinaa
päässään, sydämensä lyöntejä ja Allanin hiljaista liikuntaa matolla.
Äkkiä muistui hänen mieleensä, että minne Allan on soittanut,
lääkärillekö vai tytöille, Märtalle ja Alfhildille? Ja vieläkö Allan
on ilman liiviä ja takkia? Ja silloin ponnisti äiti voimiaan niinkuin
todella olisi pitänyt repäistä auki silmät, joiden luomet olivat
liimautuneet kiinni. Hän sai silmänsä auki ja näki, että Allan oli
pannut ylleen sekä liivin että takin. Se rauhoitti äitiä. Mutta ei
hän saanut kysytyksi, kuka oli tulossa, lääkäri vaiko tytöt, Märta ja
Alfhild... Hän oli nukkuvinaan.

Hän kuuli Allanin menevän huoneeseensa, palaavan, seisovan vuoteen
ääressä ja sitten asettuvan keinutuoliin. Kadulla ajettiin. Allan
riensi ikkunaan ja kiirehti sitten eteiseen. Hän juoksi alas portaita,
nähtävästi avaamaan alaovea... Kuka sieltä nyt tulee? Jos se on
lääkäri, niin mitä kummaa hän vastaa hänelle? Selittäköön Allan
kaikki niin hyvin kuin voi. Mutta jos professori aavistaa...! Hän
on vanha ihmistuntija, varmaan hän vainuaa jotakin outoa ja huomaa,
että totuus salataan. Tätä ajatellessa joutui hovineuvoksetar taasen
sellaiseen ahdistukseen, että hiki puhkesi virtaamaan ruumiista. Häntä
kylmäsi ja puistatutti ja kun hän kuuli askelten likenevän, peitti
itsehillitsemiskyky kokonaan ja hän purskahti itkuun.

Hyvä vanha professori puheli rauhoittavasti. Jokainen hänen
liikkeensäkin tyynnytti. Ei häntä olisi tarvinnut pelätä, hän ei
kysellyt mitään, selitti vain ymmärtävänsä kaikki: hovineuvoksetar oli
pelästynyt, siinä kaikki. Tapahtuuhan sellaista! Kyllä tämä pian menee,
parin päivän perästä hän on pystyssä.

Hovineuvoksetar sai rauhoittavia lääkkeitä, nukkui suloiseen uneen ja
olisi voinut nousta jo seuraavana päivänä. Mutta "tytöt", Märta ja
Alfhild viipyivät hänen luonaan koko päivän eivätkä päästäneet häntä
vuoteesta. Niin, niin, he eivät tietäneet, he eivät aavistaneet... He
luulivat, että hänen tautinsa paranisi nukkumalla vuoteessa. Ei sille
ole parannusta. Ja jos se pahin on tulossa, miten sitten käykään?

Nähdä tyttö, Maiju, aina ja alituisesti edessään, käskeä häntä, sietää
häntä, seurata hänen liikkeitään, tarkata hänen eleitään, vihata häntä
niin että mieluimmin löisi ja ajaisi kadulle — ja kuitenkin sietää
sietämistään, ääntä päästämättä!... Nähdä Allanin kirkkaat kasvot,
kuulla hänen laulavan, kuulla hänen nauravan, nähdä hänen kohtelevan
tyttöä kuten herran sopii palvelijatartaan — ja tietää, että kaikki on
valhetta!

Tämä tila saattoi totisesti tehdä ihmisen mielipuoleksi!
Hovineuvoksetar riutuikin riutumistaan, vaikka hän seurasi kaikkia
professorin määräyksiä. Ja ainainen itsehillitseminenkin kulutti ja
kalvoi.

Pian tuli vielä lisäksi, että Allankin alkoi hermostua ja kadottaa
mielenmalttinsa. Kaikenlaiset pikkuseikat saattoivat hänet
raivostumaan. Hänen lautasensa äärestä saattoi puuttua veitsi — hän
lensi tulipunaiseksi ja sai vaivoin pidätetyksi kirouksen. Ja äidin
piti panna liikkeelle koko viihdytystaitonsa ennen kuin hän sai hänet
jatkamaan ateriaa. Kerran kun hänen piti lähteä ulos, huomasi hän,
ettei kalosseja oltu pyyhitty — silloin karkasi hän suinpäin keittiöön
ja torui Maijua niin, että kuului läpi koko huoneiston.

— Mamma, sanoi hän kiivaasti äidilleen, — toimita pois tuo tyttö. Kohta
minun pitää ruveta kiilloittamaan kenkänikin.

Kaikki viittasi siihen, että Allan oli saanut tarpeekseen Maijusta ja
halusi hänestä päästä. Äiti käsitti, että hän Maijun tähden kammosi
kotiaan ja viipyi poissa päivät pitkät, usein yötkin umpeensa.
Sophie-rouva oli heikompi kuin koskaan ennen, mutta hän pysytteli
pystyssä, sillä hänellä ei ollut aikaa sairastaa. Hän eli jännitetyin
hermoin, hänen täytyi kestää, sillä hänen täytyi pelastaa Allan, hänen
täytyi keksiä joku keino.

Mutta onko siis se pahin nyt todella tulossa? Ja millä kumman tavalla
hän saa Maijun pois talosta? Jos panee hänet pois muitta mutkitta, niin
hän voi kostaa, voi tulla kertomaan emännälleen likaiset juttunsa,
ehkäpä huutaa ne koko maailmalle. Se ei käy päinsä.

Olisipa kyllä syytäkin erottaa Maiju palveluksesta, niin
huolimattomaksi hän on käynyt. Hän on kokonaan muuttunut. Häntä saa
käskeä monta kertaa ennen kuin hän panee käskyt täytäntöön. Hän
ei muista mitään. Usein hän istuu keittiössä kuin puukappale ja
hänelle saa huutamistaan huutaa, ennen kuin hän kuulee. Kerran sanoi
hovineuvoksetar hänelle:

— Kello soi, mene avaamaan ovea.

Hän karkasi suinpäin vesijohdolle ja väänsi auki hanan. Ja kun
hovineuvoksetar yritti häntä nuhdella, katsoi hän häneen mielettömällä
katseella. Hovineuvoksetar kerrassaan pelästyi. Kului hyvän aikaa,
ennen kuin hän sai tytön ymmärtämään, mistä oli kysymys.

Moni perheenemäntä olisi varmaan vähemmistäkin sanonut piikansa
irti palveluksesta. Mutta hovineuvoksetar ei saanut sanotuksi. Hän
kuvitteli, että tyttö lähtee sinne maalle, mistä hän hänet toi, ja
kertoo siellä kaikki. Ehkäpä hänen äitinsä tulee tänne ja vaatii tytön
emännän tilille... Ei muuta neuvoa kuin niellä ja kärsiä, niellä ja
kärsiä sellaista, jommoista ei emäntä saattaisi piikatytöltään kärsiä.
Ja lisäksi koettaa sovittaa Allania, joka yhtä mittaa näyttää, että hän
vaatii äitiä panemaan pois tytön talostaan.

Voi tätä tilaa, tätä tilaa! vaikeroi hovineuvoksetar pitkinä öinä
yksinään. Unettominakin olivat yöt hänelle keventäviä, sillä hänen ei
silloin tarvinnut teeskennellä eikä näytellä. Hän sai edes silloin
päästää tuskansa valloilleen ja häiritsemättä miettiä keinoja. Jos
olisi saanut edes jollekin puhua, joltakin kysyä neuvoja. Mutta ei
saanut hiiskahtaakaan, ei kenellekään, ei kenellekään!

Ystävällinen vanha perhelääkäri tuli hänelle kuitenkin lopulta avuksi.
Kun hän turhaan oli käyttänyt käsillä olevia keinojaan, määräsi hän
sekä hovineuvoksettaren että hänen poikansa ulkomaille kylpemään. Tämä
sanoma tuli kuin taivaasta, iloinen sanoma ahdistuksessa oleville
ihmisille. Se ratkaisi koko kysymyksen, hakkasi kuin miekalla halki
koko solmun: talous oli joksikin aikaa hajoitettava, palvelustyttö
pantava pois — sehän oli luonnollista!

Mutta hovineuvoksettaren oli sittenkin vaikea saada asia järjestetyksi.
Ei olisi uskonut, että se oli niin vaikeaa! Hän suorastaan ei voinut.
Pari kolme kertaa hän meni keittiöön varta vasten sanoakseen Maijulle,
että hän kesäkuun ensi päivästä on vapaa palveluksestaan — mutta palasi
tyhjin toimin. Hän ei voinut sanoa sitä. Hän pelkäsi Maijua!

Kerran, kun Maiju tuli ruokasaliin latomaan astioita kaappiin, istui
hovineuvoksetar työpöytänsä ääressä kutomassa pientä, punaista sukkaa.
Ja mitenkä hän silloin äkkiä lieneekin saanut vaikeat sanat suustaan.
Ilman edelläkäypää valmistusta tulivat ne keveästi ja luonnollisesti ja
vasta kun ne olivat lausutut, pelästyi hovineuvoksetar seurauksia.

Ei hänen olisi tarvinnut pelätä. Ei Maiju raivostunut, ei ruvennut edes
itkemäänkään.

— Sitä minä jo olen odottanutkin, sanoi hän vihdoin hiljaa, ja jatkoi
työtään.

— Niin, olethan sinä kuullut, että professori on määrännyt minut
ulkomaille kylpemään.

Hetkeksi jäi Maiju emäntäänsä katsomaan. Nyt, nyt hän sanoo jotakin...
Nyt tulee se hirveä totuus! ajatteli hovineuvoksetar ja silmukat hänen
käsityössään putoilivat putoilemistaan, sillä kaikki hyppi hänen
silmissään. Maiju rupesi hypistelemään esiliinaansa ja taisteli jo
kyyneliä vastaan.

Hovineuvoksettaren päähän välähti äkkiä tuuma ja hätäisesti, ennen kuin
toinen ehti suutaan avata, virkkoi hän:

— Minä annan sinulle sitten vielä sata markkaa lahjaksi, koska näin
keskellä vuotta joudut pois palveluksestasi...

Silloin painuivat tytön kasvot esiliinaan, ja kuului vain tukahutettu
korahdus, ikään kuin joku olisi häntä kurkusta kuristanut.

— Kuule, Maiju, hätääntyi hovineuvoksetar sanomaan, — hyvä Maiju, älä
nyt noin...

Ja hän oli jo lisäämäisillään: saathan sinä nyt kyllä paikkoja
Helsingissä! mutta sanat takertuivat kurkkuun ja hänen kävi tyttöä
sanomattoman sääli. Kyyneleet yrittivät jo pusertua hänenkin silmiinsä.
Hänen täytyi nousta ja rientää panemaan kätensä Maijun olkapäälle.

Ja siinä koskettaessaan tytön hytkivää ruumista, joka poltti ohuen
kankaan alta, tuli hänelle tunne, että tämä nainen on likeinen, on
omainen, joka hänen täytyy sulkea syliinsä. Se on hänen poikansa vaimo,
hänen ainoan poikansa vaimo! Ja siinä tunteessa oli hänelle outo onnen
väläys ja kyyneleetkin vuotivat suloisesti ja helposti. Hän oli jo
ottamaisillaan itkevän naisen tyttärekseen, sulkemaisillaan hänet
suurta äidinsydäntään vasten. Mutta hetki sammui kuin salama, tunne
särkyi kuin kupla — ja seuraavassa hetkessä näki hovineuvoksetar kaikki
todellisuuden kylmässä valossa ja pelästyi ajatellessaan, mitä oli
ollut tekemäisillään. Hän oli ollut vihkimäisillään palvelustyttönsä
ainoan poikansa vaimoksi...!

Hovineuvoksetar vetäytyi äkkiä pois tytöstä kuin ruttoisesta. Ja
Maijukin lienee vaistomaisesti tuntenut, että sääli loppui, koska hän
sen tiensä jätti huoneen.

Mutta hovineuvoksetar pakeni makuuhuoneeseensa, sulki ovet ja vaipui
polvilleen permannolle. Ei hän enää itkenyt. Hän kytki kädet ristiin ja
loi kuivat silmänsä taivasta kohti. Hän kysyi siinä, mikä oikeastaan
oli hyvän Jumalan tarkoitus. Mitä Hän häneltä vaatii? Mihin tämä kaikki
oikeastaan loppuu ja päättyy? Ulospääsyä ei näy missään.

Kuinka lyhyessä ajassa koko hänen elämänsä oli muuttunut! Hänen
kotinsa oli ennen ollut mitä onnellisin: pelkkää iloa, hymyä ja
päivänpaistetta, ei pahaa sanaa, tuskin väärinymmärryksen varjoa.
Ja nyt: paljasta kidutusta, kärsimystä ja valhetta. Kaikki paha oli
alkanut silloin, kun Maiju taloon otettiin — ei! silloin, kun Mili
Mellin tuli kauheine juttuineen, kun hän aukaisi äidin silmät. Oi,
ettei hän saanut kulkea ummessa silmin elämänsä loppuun asti! Oi, ettei
hän saanut elää hyvässä unessaan! Mitä apua siitä on kenellekään, että
hän on valveilla ja kärsii? Jos hän voisikin olla Allanille joksikin
tueksi — kuinka mielellään hän kärsisi! Mutta kun ei voi, kun ei voi!
Ulkomaanmatka tuo edes jonkin verran lepoa. Pääsee irti edes Maijusta.
Kuinka sitten syksyllä käy, se on sen ajan huoli. Tuleehan edes kesällä
jonkin verran rauhaa.

Mutta rauhaa tuli jo aikaisemminkin, ja tuli sekä iloa että onnea.
Pieni Alice sitä toi, siunattu pieni Alice!

Suomessa teki myöhästynyt kevät tuloaan, kun neiti Mili Mellin ja
hänen veljentyttärensä palasivat ulkomailta. Siellä ulkona oli kaikki
jo kukassa ja kukkaan oli siellä puhjennut Alicekin. Hän palasi
pariisittarena sekä puvultaan että käytökseltään ja kun hän asteli
kadulla, kääntyi koko Helsinki katsomaan taakseen. Kaikki tiesivät
hänen palanneen Pariisista, ikään kuin se olisi ollut kirjoitettu hänen
otsalleen.

Eikä ollut Alice vielä viikkoakaan ollut Helsingissä, kun tapahtui se
mitä hovineuvoksetar aina oli toivonut: illansuussa kerran, kun puut
Bulevardilla värisivät aukenevissa umpuissaan, tuli Allan äitinsä luo,
tuli hehkuvin poskin, otsa loistaen ja silmissä entinen onnen kiilto.

Äiti kalpeni hänet nähdessään, sillä hän oli niin tottunut
surusanomiin, ettei voinut käsittää juhlallisen ilmeen Allanin
kasvoilla tietävän muuta kuin uutta onnettomuutta.

— Iloitse nyt, mamma! Minä ja Alice olemme kihloissa!

Hovineuvoksetar jäi tuijottamaan poikaansa ikään kuin ei olisi hänen
sanojaan käsittänyt.

— Niin, niin, mamma! jatkoi Allan ja sulki hänet syliinsä.

Silloin purskahti äiti itkuun. Hän pusersi Allania vastaansa, hän
painoi päänsä hänen rinnalleen ja itki, itki. Allankin liikuttui ja
kyynelissä valui pois heidän kauan kannettu, karvas tuskansa. Häpeä
otetaan pois. Pieni Alice pelastaa heidät kaikki, pieni Alice tekee
Allanin onnelliseksi. Siunattu pieni Alice!

Seuraavan päivän aamuna oli Alice luvannut tulla Sophie-tätiä
tervehtimään. Ei olisi hovineuvoksetar suuremmalla hellyydellä
voinut odottaa omaa lastaan kuin hän odotti tulevaa miniäänsä. Koti
oli täynnä kukkasia, koruompelut, jotka laatikoista otettiin esiin
vain juhlatilaisuuksia varten, olivat levitetyt sohvan selustoille
ja pöydille. Hovineuvoksetar pukeutui vaaleaan kesäpukuunsa, joka
oli teetetty ulkomaanmatkaa varten. Ja irtonaisia ruusuja, kaikkein
kauneimpia, oli varattu Alicen hiuksiin.

Mutta Maiju! Maijuhan on talossa! Se ajatus tulee kuin pisara myrkkyä
ilon pikariin... Maiju on voinut huomata nämä valmistukset. Maiju voi
alkaa aavistaa jotakin. Maiju ei saa alkaa aavistaa! Hänet on siksi
aikaa toimitettava pois talosta... vaikkapa jollekin asialle. Vain
siksi aikaa, jolloin Alice on täällä. Hän saa lähteä viemään kirjettä
Märtalle Kaivopuistoon.

Maiju lähtee Kaivopuistoon ja hovineuvoksetar painaa rintaansa vasten
Allanin tulevan vaimon, itkee yhdessä hänen kanssaan ja kertoo hänelle
kuinka hän aina on toivonut Allanille juuri häntä eikä ketään muuta.

Alice ja Allan istuvat rinnan sohvassa. Alicen hiuksissa on vaaleita
ruusuja. Alice nojaa päätään Allanin olkapäähän ja Allan pitelee hänen
kättään. Päivä paistaa heihin. He puhuvat tulevaisuudestaan. Nyt aluksi
kihlaus on pidettävä salassa ja vain likeisimmät saavat siitä tietää.
Sitten syksyllä, kun täti ja Allan palaavat ulkomailta, se julkaistaan.

— Kuinka sinä nyt, Ali, raskit lähteä mamman kanssa? sanoo
hovineuvoksetar ja katselee heihin hymyillen ja kyyneliään kuivaellen.

— Mutta täti rakas! vastaa Alice sulhasensa puolesta.

— Minä olen oikeastaan nyt niin terve, etten enää tarvitsisi mitään
kylpymatkaa, vakuuttaa hovineuvoksetar.

— Niin kai, sanoo Allan hymyillen. — Ehei, pikku mamma, kyllä me
lähdemme. Minä olen täällä koko talven pelännyt ja vavissut tähtesi.
Kyllä sinun nyt pitää tulla terveeksi.

Hovineuvoksettaren sydäntä kourii: hän muistaa taas, että matkan täytyy
tapahtua Maijun tähden, jotta tytöstä kunnolla pääsee eroon. Tuo tyttö,
tuo tyttö on kuin painajainen.

Alice on onnellisesti poissa, hovineuvoksetar arkivaatteissaan ja juhla
lopussa, kun Maiju palaa asialta. Mutta hän vainuaa sittenkin jotakin
ja katselee oudosti ja tutkivasti emäntänsä ja nuoren herran mutkiin.
Heidän kasvonsa ovat käyneet niin kirkkaiksi. He puhelevat niin
hilpeästi. Ei heidän ilonsa ikinä tiedä hyvää hänelle.

Ja heidän ilonsa hymyillessä kuihtuu tyttö kuihtumistaan, niin kuin
hento kasvi kuihtuu auringon paahteessa, ilman sadetta. Joka päivä
pyyhkäisee verevyyttä hänen poskiltaan ja ennen pitkää ovat hänen
kasvonsa harmahtavat ja hänen silmissään asuu ainainen pelko ja
ahdistus. Kauheaa häntä on katsella. Vieraatkin alkavat kysellä mikä
häntä vaivaa. Hovineuvoksetar selittää, että hänen on ikävä lähteä
Helsingistä, ja jouduttaa jouduttamistaan matkaa, vain päästäkseen
häntä katsomasta.

Viimeisinä päivinä ennen herrasväen lähtöä tapahtuu Maijussa omituinen
muutos. Hän on itkenyt itsensä kuiville, kylmyys, katkeruus ja tuska
ovat sulaneet hänestä pois. Hän ei enää viskele ovissa eikä vaanien
ja tarkastaen katsele herrasväkeään. Hän käy nöyräksi, palvelevaksi,
ystävälliseksi, miltei iloiseksi. Mutta tuo ilo on niin outoa. Se on
hänessä uutta, hiljaista, surumielistä.

Hovineuvoksetar ymmärtää kaiken! Kaiken, kaiken! Tyttö on taistellut,
kärsinyt, tuskitellut. Nyt hän alistuu kohtaloonsa. Tai... olisiko se
äitiyden koittava onni, joka hänen surkeaa elämäänsä valaisee?... Sitä
ajatellessa joutuu hovineuvoksetar kuin pyörteeseen, jossa vastakkaiset
voimat repivät eri tahoille. Toiselta puolen on tyttö hänelle omainen,
likeinen, miltei pyhä — toiselta puolen vastenmielinen, iljettävä.
Onneksi on jotakin, johon voi turvautua: ulkomaanmatka.

Lähdön edellisenä iltana, kun tavarat jo ovat kunnossa, kokoaa
hovineuvoksetar voimansa ja kutsuu sisään Maijun. Hänen täytyy koota
voimansa, vaikka Alfhild ja Märta ovat hänen luonaan.

Maiju seisahtuu ruokasalin ovelle. Hänen kasvonsa ovat kalpeat, mutta
tyynet ja ystävälliset.

— Kuulehan nyt, Maiju, alkaa hovineuvoksetar, — kun me nyt olemme
menneet ja sinä olet täällä pessyt lattiat ja peittänyt ikkunat, niin
vie sitten avain tirehtöörskälle.

Maiju ei puhu mitään, ainoastaan katsoo odottavasti.

— Ja tässä, jatkaa hovineuvoksetar, — sinä saat sen pienen lahjan,
jonka sinulle lupasin.

Hän laskee pöydän kulmalle rahan. Vähään aikaan ei kuulu muuta kuin
leikkivien lasten ääniä pihamaalta. Nuoret rouvat vaikenevat eikä
hovineuvoksetarkaan enää virka mitään. Maiju on lentänyt tulipunaiseksi
ja painanut katseensa permantoa kohti. Hän ei liikahda paikaltaan eikä
sano sanaakaan. Näyttää siltä kuin ei hän pääsisi liikkumaan ja kuin
hänen kielensä olisi mykkä.

— Noo, Maiju, sanoo hovineuvoksetar rohkaisevasti, — tule nyt ottamaan.

Mutta samassa hän huomaa, ettei tyttö aio liikahtaa. Silloin hän
kiireesti nousee, ottaa satamarkkasen pöydän kulmalta, rientää Maijun
luo, painaa setelin hänen kouraansa ja työntää lempeästi tytön
keittiöön.

Hovineuvoksetar on toivonut, että hänen rauhansa palaisi, kun hän saisi
asiansa järjestetyksi Maijun kanssa. Allanin kihlaus on jo saanut
aikaan ihmeitä. Hovineuvoksetar on toivonut, että tuosta sadan markan
lahjastakin koitusi jotakin hyvää. Mutta vaikka hän on nähnyt Maijun
tyynenä, miltei iloisena, vaikka Maiju on häntä kiittänyt ja luvannut
matkustaa maalle, ei mielenrauhaa vain kuulu.

Yö on kirkas ja lempeä. Sophie-rouvaa väsyttää, mutta unta ei tule.
Allan on poissa. Ovat menneet Korkeasaarelle. Ei hän Allanista ole
levoton, sillä Alice on mukana. Heitä on siellä useita nuoria. Mutta
muuten tuntuu niin kamalan ahdistavalta, ikään kuin ei huoneessa olisi
ilmaa.

Äkkiä hän herää horroksistaan ja kuulee, että jossakin itkee lapsi. Hän
kuulee sen selvästi. Se on hätääntyneen, avuttoman lapsen parkua...

Allanin lapsen, Allanin lapsen! iskee samassa hänen päähänsä.

Sitä raukkaa palelee. Kun ei ympärillä ole kuin rääsyjä! Pienet kasvot
ovat sinettyneet ja tuhansissa ryppysissä. Se itkee, se itkee!

Isoäiti nousee istualleen — ei mitään, ei ketään! Uutimen raoista
häämöittää hiljainen, hymisevä kevätyö... Pahaa unta vain. Ei mitään
muuta!

Ja isoäiti painuu peitteen alle, päästää helpotuksen huokauksen ja
päättää nukkua. Mutta tuskin on hän silmänsä sulkenut, kun taasen
alkaa kuulua itkua, hiljaista, valittavaa, ikään kuin lapsen, joka on
kuolemaisillaan.

Jos Maijulle onkin syntynyt lapsi...! Keittiöstä päinhän itku kuuluu.
Ja suinpäin karkaa Sophie-rouva vuoteestaan ja rientää ruokasaliin
kuuntelemaan. Siellä on häntä vastassa valkeneva aamu. Ikkunoista,
joista uutimet ovat poistetut, tulvehtii valo sisään yhdessä lintujen
liverryksen kanssa. Ei mitään muuta... Jumala, Jumala, onko hän
tulemaisillaan hulluksi?

Sophie-rouva painaa kädet sydämelleen ja hengittää syvään. Sydän
läähättää ja takoo... Tekee hyvää nähdä aamuista valoa. Paras,
ettei enää menekään vuoteeseen, sillä niin pian kuin sinne menee,
alkaa taas kuulua itkua. Hän sukaisee ylleen aamuviitan ja istuutuu
ikkunaan odottamaan Allania... Juuri vuosi sitten tämä kaikki alkoi.
Juuri näihin aikoihin. Siihen saakka oli elämä ollut paljasta onnea.
Vuodessa, voi kuinka paljon ehtii vuodessa muuttua! Yö kuluu vihdoinkin.

Mutta onneton äiti kuulee itkua jo aamullakin. Onko hän saanut
korviinsa vetoa, vai mikä niiden on, kun niissä niin oudosti soi? Nyt,
aamulla, keskellä matkakiirettä, ihmistenkin aikana! Mutta se voi
johtua siitäkin ettei hän yöllä nukkunut. Ehkäpä se lakkaa, kun hän
pääsee vieraisiin oloihin. Niin sanoisi varmaan professori.

Aamu menee humussa ja kiireessä. Hevoset odottavat jo kadulla. Toinen
ajureista tulee kantamaan arkkuja Maijun avuksi. Hovineuvoksetar
kulkee kuin unissaan. Hän tuntee, että hänen pitäisi olla ikävä erota
kodistaan, mutta ei hän tunne mitään kaipausta. Hänen rintaansa
on noussut ikään kuin tulppa, joka tuppautuu ylöspäin ja yrittää
tukahuttaa. Hän nielee nielemistään, jottei se pääsisi kurkkuun asti.

Allan auttaa hänen ylleen takin ja laskee hänen käsivarrelleen
huopapeitteen. Itse hän eteisen pöydältä ottaa ruskean käsilaukkunsa
ja hatturasiansa. Sitten hän painaa oven kiinni ja alkaa astua alas
portaita. Nielee, nielee, ettei nousisi kurkkuun... Alhaalla kadulla
seisoo Maiju paljain päin, hiukset liehuen tuulessa.

Nyt on saatava poikki viimeinen side: sanottava hyvästi tytölle.
Hovineuvoksetar komentaa kättään, joka ei tahdo totella, ja saa sen
nousemaan. Hän saa suunsakin puhumaan ja toivottaa hyvää kesää. Mutta
hän ei katso tyttöön, katsahtaa ohitse.

Allan on jo rattailla ja ojentaa kätensä äidilleen. Maiju tulee
panemaan kiinni jalkapeittoa. Siinä antaa Allan hänelle kättä.

— No, hyvästi nyt, Maiju. Ja hauskaa kesää.

Samassa luiskahtaa hovineuvoksettaren katse niiaavaan tyttöön. Hänen
poskillaan palaa kaksi punaista pilkkua. Silmät ovat itkettyneet.
Nähtävästi ei tyttökään ole nukkunut koko yönä, vaan itkenyt. Ehkä se
yöllinen olikin hänen nyyhkynsä! Tyttö raukka, kuinka yksin, yksin hän
jää siihen kadulle, hiukset liehuen tuulessa! Hyljätty, hyljätty tyttö!
Hovineuvoksetar näkee kuin sumun läpi, kuinka hän lyyhistyy seinää
vasten.

Hän koettaa repiä auki silmänsä, kiinnittää katseensa taloihin, jotka
seisovat paikoillaan, vastaantulijoihin. Ei onnistu! Hänen silmissään
on vain tuo nainen, joka niiaten ojentaa kätensä rattaiden edessä ja
sitten lyyhistyy seinää vasten.

Allan puhelee reippaasti, ikään kuin hän olisi vapautunut taakasta.

— Onneksi tuulee maalta päin, selittää hän. — Ja eihän mammalla sitä
paitsi ole taipumusta merikipuun. Ethän ollut merikipeä silloinkaan,
kun te papan kanssa olitte ulkomaanmatkalla. Tehän kuljitte Ranskasta
Englantiin. Se on paha väli se. Ei, kun minun reipas mammani kesti sen,
niin kestää hän kyllä tämänkin.

Hovineuvoksetar kuulee kaiken aikaa, mitä hän sanoo, mutta sanojen
takaa kuuluu joku heikko sivusävel. Se on pienen lapsen valittavaa
parkua. Se kuuluu jostakin kaukaa.

Siinä sitä siis nyt ollaan! Hän luuli vapautuvansa, kun pääsisi
irti tytöstä. Mutta ei! Tuskan ääni seuraa. Kunnia on pelastettu,
pieni Alice pesee pois ulkonaisen häpeän. Mutta äidin mielenrauha —
palanneeko se koskaan?

Ei koskaan, ei koskaan! kuuluu äänettömänä vastauksena hänen
sisimmistään. Vaikka hän pakenisi maailman ääriin, on hän hiljaisina
öinä kuuleva itkua ja valitusta. Ja vaikka hän peittäisi silmänsä
paksuilla vaatteilla, on hän näkevä sinertäväkasvoisen avuttoman
lapsen ja hyljätyn nuoren äidin lyyhistyneenä seinää vasten. Tämä
kaikki seuraa häntä merten taa ja se palaa taas hänen mukanaan kotiin.
Terveyttä hänelle — sitä ei ole!

Mitäpä hänestä! Kunhan Allan vain tulisi onnelliseksi! Mutta hän
pelkää, pelkää...

Laivarannassa on vastassa sankka joukko: tyttäret miehineen, lapsia
kukkakimput käsissä, Alice muodikkaassa kesäpuvussaan. Heidän
taustanaan on valkea puhtoinen laiva siltoineen, jolla ihmisiä
tungeskelee.

Hovineuvoksetar suutelee ja syleilee rakkaimpiaan ja hänen kyyneleensä
valuvat vuolaasti. Omaiset toivottavat hänelle terveyttä ja iloista
kotiintuloa.

He eivät tiedä mitä tekevät. Hän, hän tietää kuinka turha koko
tämä matka on, kuinka turha on terveyden toivo. Hänelle on ihan
yhdentekevää, missä hän oleskelee. Sillä näky seuraa kaikkialle,
itku seuraa kaikkialle. Tuskasta ei ole ulospääsyä, ei ole apua eikä
parannusta.





        
            *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MUUAN ÄITI ***
        

    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.


Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK


To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.


Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works


1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.


1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.


1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.



1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.


1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:


1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:


  
    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  


1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.


1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.


1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.


1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.


1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.


1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.


1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:


    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    


1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.


1.F.


1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.


1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.


1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.


1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.


1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.


1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.


Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™


Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.


Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.


Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation


The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.


The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact


Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation


Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.


The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.


While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.


International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.


Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.


Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works


Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.


Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.


Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.


This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.