Johan Ludvig Runeberg

By Maila Talvio

The Project Gutenberg eBook of Johan Ludvig Runeberg
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Johan Ludvig Runeberg

Author: Maila Talvio

Release date: June 20, 2025 [eBook #76343]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Frenckellin Kirjapaino-Osakeyhtiö, 1900


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JOHAN LUDVIG RUNEBERG ***

language: Finnish




JOHAN LUDVIG RUNEBERG

Kirj.

Maila Talvio




Helsingissä,
Frenckellin Kirjapaino-Osakeyhtiö,
1900.




LUKIJALLE.

Lähteenä tätä teosta kirjoittaessa on ollut J. E. Strömborgin
"Biografiska anteckningar om Johan Ludvig Runeberg" sekä Fredr.
Cygnaeuksen, C. G. Estlander, Gabriel Laguksen ja Valfrid Vaseniuksen
tutkimukset Runebergista. Muutamat arvokkaat tiedot olen saanut
professori E. G. Palménilta, joka muutenkin ystävällisillä neuvoilla on
minua, tällaisessa työssä aivan kokematonta, opastanut. Pyydän siitä
saada lausua hänelle sydämelliset kiitokseni.

Helsingissä toukokuulla 1900.

M. T.




I.


Pietarsaaressa kertoi kerran pohjalainen tietäjäeukko nähneensä
seuraavan unen: Pietarsaaren kaupunginportin päällä oli kultainen
kruunu ja kaikki lapset koko suvusta koroittivat käsiään sitä
tavoittamaan. Vihdoin tuli tämän äidin pieni poika, nosti kätensä, otti
vaikeudetta kruunun ja laski sen päähänsä.

Epäilemättä tällainen uni on omiaan panemaan jokaisen äidinsydämen
kiivaammin sykkimään, mutta varmaankaan ei tämä äiti rohkeimmissakaan
unelmissaan voinut aavistaa, että hänen pienestä pojastaan todella oli
tuleva kuningas, kuningas paljon suuremmassa merkityksessä kuin niin
moni, joka kruunua kantaa.

    "Kodista köyhäst’ oli hän,
    laps saloseudun synkeän,
    ei suvultansa suuri,
    vaan tuli kunniaksi maan,
    nous arvoon arvaamattomaan,
    ol’ lujin Suomen muuri,
    ja muistons' elää ainiaan.

    Ja tämän maineen kirkkahan,
    sen omaks hälle hehkuvan
    sydämmen lämpö antoi;
    ja synnyinmaallen armaallen
    kuin morsiolle, äidillen
    hän kaikki uhriks kantoi; —
    näin saavutti hän suuruuden."



Pojasta, jonka tietäjäeukko unissaan näki nostavan kultakruunun
syntymäkaupunkinsa portin päältä, tuli Suomen kansan rakkauden
kruunaama kuningas, Maamme-laulun laulaja, Johan Ludvig Runeberg.

Suku on kotoisin Ruotsista, osaksi ranskalaista alkuperää, ja tuli noin
v. 1768 Suomeen. Lorens Ulrik Runeberg, kaunis, reipas, hyväpäinen
mies, aikoi ensin papiksi, mutta muutti mieltä, rupesi merimieheksi
ja asettui asumaan Pietarsaareen. Vuonna 1803 otti hän vaimon arvossa
pidetystä kauppiassuvusta, kaupungin raatimiehen tyttären Anna Maria
Malmin, joka oli miellyttävä, sinisilmäinen, vaaleatukkainen nainen.

Heidän kuudesta lapsestaan oli vanhin Johan Ludvig, syntynyt 5 p.
helmikuuta 1804, kivulloinen, hitaasti kehittyvä lapsi, joka vaati
osakseen äidin koko hellyyden ja huolellisen hoidon. Koti oli köyhä,
vanhemmilla paljon huolta ja murhetta. Isä, merikapteeni, oli
pakoitettu viettämään vuosikausia matkoilla ja ensimmäisen poikansa
syntyessäkin oli hän poissa. Mutta kotona oleskellessaan seurusteli hän
hellästi ja herttaisesti perheensä kanssa. Hänen vaimonsa oli noita
hyviä naisia, joitten koko työ keskittyy kodin piiriin. Hänellä oli
kaunis lauluääni ja hilpeä luonne, joka teki, että kodissa huolistakin
huolimatta laulettiin, laskettiin leikkiä ja ylläpidettiin iloinen
mieliala.

Ensi muistoina lapsuuden ajalta säilytti Johan Ludvig eli Janne, kuten
häntä kotona kutsuttiin, kaksi sankaria v. 1808—1809 sodista, nim.
Kulnevin, jonka sylissä hän kerran sai istua ja Döbelnin, jonka hän
kerran näki. Viimeksimainittu oli porilaisine joukkoineen jonkun aikaa
viipynyt Pietarsaaressa ja hänen lähtöään katsomaan oli kerääntynyt
suuri joukko kansaa, muiden muassa pikku Jannekin. Taivas oli pilvessä,
mutta sadetta ei kuulunut. Döbeln istui ratsunsa selässä, puhellen
upseeriensa kanssa. Joukot olivat lähtökunnossa. Äkkiä näkee poika
päällikön heristävän nyrkkiään taivasta kohti ja lausuvan: "antaisitpa,
paholainen, sieltä edes pari pisaraa sadetta!" Luultavasti lausui
Döbeln näin tomuavien teitten takia. Ei hän, enempää kuin kukaan
muukaan, aavistanut, että väkijoukossa oli läsnä henki, joka Suomen
kansalle oli iästyttävä hetken vaikutuksen, antava sille kuolemattoman
kuvan Döbeln-sankarista.

Alkeisopetuksensa sai Janne niin sanotulta "Westmanin muorilta".
Tämä oli vanhanpuoleinen eukko, ja pimeitä, jyrkkiä portaita myöten
noustiin vinttikamariin, jossa hän piti pikkulastenkoulua. Ankara hän
oli kasvattajana, hänen vieressään pienellä pöydällä oli aina vitsa,
niin pitkä, että hän istualtaan sillä ylettyi koskettamaan joka soppea
huoneessa. Ei hän tosin lyönyt oppilaitaan, ainoastaan kopautti vitsaa
seinään sen lapsukaisen kohdalla, joka jollakin lailla rikkoi koulun
sääntöjä vastaan. Mutta mainiosti meni hänen johdollaan lapsukaisten
päähän aapiskirja, katkismus ja piplianhistoria.

Talvella 1812 joutui Janne Ouluun, setänsä, tullinhoitaja Anton
Ludvig Runebergin luo, joka oli naimisissa maaherra Ehrenstolpen
tyttären kanssa. Lapsettomina olivat he tarjoutuneet pitämään huolta
pojan koulutuksesta ja vanhemmat olivat kiitollisuudella suostuneet
ehdotukseen.

Perin toiset olivat olot täällä sedän kodissa kuin isän ja äidin luona
Pietarsaaressa. Ei kelvannut enään Jannen kumarrus, jommoisella hän
oli tottunut ihmisiä tervehtimään, vaan tanssikouluun pantiin hienoja
tapoja oppimaan. Ei kelvannut nimi "Jannekaan" vaan "Ludvigiksi"
ruvettiin kutsumaan ja sen nimen sai poika sitte pitää läpi elämänsä.
Hän oli herttainen, sinisilmäinen, ruskeakiharainen poika, vilkas kuin
elohopea ja aika veitikka. Mutta ei pystynyt häneen tanssikouluopetus,
vaikka sitä kesti kuusi viikkoa. Luvut Oulun triviaalikoulussa kävivät
sensijaan erinomaisesti.

Tähän aikaan sattui muuan pieni tapaus, joka painui niin syvälle
Ludvigin mieleen, että hän vielä vanhana miehenäkin sen muisti.

Oli kesä. 9-vuotiaana poikana asteli hän tietä myöten, jonka toisella
puolen oli joki, toisella puolen puutarha ja sen korkea lauta-aita.
Äkkiä tulee häntä vastaan noin 16-vuotias poika, taluttaen nuorasta
kaupungin suurinta koiraa, jonka Ludvig tiesi "suttakin julmemmaksi".
Ludvig on jo onnellisesti päässyt ohi, kun hän huomaa, että poika on
irroittamassa petoa nuorasta ja usuttaa sitä hänen päällensä. Pakoa
ei ole ajatteleminenkaan, sillä ei ole minne paeta. Silloin koppaa
yhdeksänvuotias maasta kiven ja viskaa sillä koiraa otsaan. Tämä
syöksyy ensin maahan ja pakenee sitte vinkuen kumppaninsa luo.

Mutta sama taito, jolla Ludvig jo lapsena näin urheasti puolustautui,
kehittyi hänessä sittemmin mestariudeksi: hän tapasi kivellä
lentävänkin linnun.

Olo Oulussa ei hänelle käynyt pitkäikäiseksi, sillä jo vuonna 1814
kuoli setä ja Ludvig palasi vanhempainsa kotiin, koettaakseen siellä
omin voimin säilyttää tietojaan, kunnes seuraavana vuonna pääsisi
Vaasan kouluun jatkamaan lukujaan.

Aivan toisellainen kuin nykyään oli siihen aikaan komento koulussa. Ei
ollut komeita koulurakennuksia eikä suoria suojia, vaan samassa salissa
tapahtui kaikkien luokkien opetus ja opettajien poissaollessa pitivät
suuret pojat pienempiä kovassa kurissa, itse telmien minkä jaksoivat.
Ruumiillista rangaistusta pidettiin vallan hyödyllisenä oppilaitten
kurissapitämiseksi. Varsinkin oli tavallista, että opettaja patukalla
löi oppilaittensa kädet verille asti.

Eivätkä olleet oppilastenkaan tavat erittäin hienot. Se joka ei
osannut ottaa viinaryyppyä eikä vanutella tupakkamälliä ei ollut
mies eikä mikään. Nämät, kuten monet muutkin hyvät tavat, olivat
edellisiltä pojilta perittyjen sääntöjen mukaan välttämättömästi
opittavat, jos uusi oppilas mieli päästä hyviin väleihin toverien
kanssa. Sentähden valittiinkin joka vuosi esim. tupakkamällin
käyttäjistä etevin opettamaan tätä jaloa taitoa uuusille tulokkaille.
"Opetus", joka tietysti koulun puolelta oli ankarasti kielletty ja
jota sentähden suuressa salaisuudessa harjoitettiin, tapahtui pimeässä
puuliiterissä. "Opettajalla" oli siellä joukko rikotuista pulloista
muodostettuja purkkeja, joissa säilytettiin luumuista keitettyjä
nesteitä, voimakkaimmasta heikoimpaan asti, monta eri lajia. Ensin sai
oppilas pitää suussaan luumua, sitte annettiin hänelle väkevimmässä
luumuliemessä liuoitettu mälli ja vähitellen vähennettiin luumunmakua,
samassa määrin enentäen tupakinmakua, kunnes oppilas kykeni pitämään
suussaan itse puhdasta "mälliä".

Runeberg kuuluu tämän kurssin läpikäyneen kolmessa viikossa, mutta
muutamiin koulun "tapoihin" ei hän ikinä tottunut. Hänen suora,
rehellinen luontonsa ei sietänyt sitä, että rehtori suurille pojille
antoi käskyn vakoilla pikkupoikien käytöstä, heidän sitte tullakseen
rehtorille kantelemaan. Muutenkin pitivät suuret pojat pieniä
mielivaltaisen kurinpitonsa alaisina, usein rangaisten heitä aivan
syyttömästi. Alusta alkain oli Ludvig julistanut sodan suurten poikain
komentoa vastaan ja vaikka olikin pieni, puolusti hän asemaansa
niin rohkeasti, että suuret pojat pian jättivät hänet rauhaan. Kun
sitte koitti se aika, jolloin hän itse pääsi koulun ylimmän luokan
ensimmäiseksi oppilaaksi ja hänelle tarjottiin samaa luottamustointa,
joka hänen edeltäjillään oli ollut, niin vastasi hän rehtorille aivan
suoraan, että hän ensin aikoo ilmoittaa tovereilleen, että hän rehtorin
käskystä tästälähin tulee vakoilemaan heitä. "Mene tiehesi!" sanoi
rehtori hänelle silloin lyhyesti. Eikä vakoilemisesta sinä vuonna
tullut mitään.

Ensi vuotta käydessään koulua Vaasassa asui Ludvig kopean, varakkaan
miehen talossa. Eräänä päivänä näki hän väen pihamaalla eroittelevan
terveitä perunoita mädänneiden joukosta. Osoittaen läjää, jossa mädät
olivat, kysyi hän, mitä niillä tehdään. Isäntä aikoo ne myydä köyhille,
sai hän silloin kuulla. Tämä suututti häntä suuresti. Isäntä, joka oli
pukeutunut juhlavaatteisiin, mennäkseen hautajaisiin, tuli samassa
paikalle ja Runeberg uudisti nyt kysymyksensä.

— Ne minä myyn köyhille! vastasi isäntä leveästi. Vai piti köyhiltä
kiskoa rahaa tuollaisista perunoista! Ludvig sieppasi äkkiä maasta
mädän perunan ja viskasi sen isännän koreita, korkeavartisia
kiiltonahkasaappaita vastaan, jotta ne tulivat aivan likaisiksi. Poika
pakoon ja isäntä vimmastuneena perässä. Mutta eihän hän sillä kertaa
saanut poikaa kiinni ja seuraavaan kertaan lauhtui jo hänen vihansa.

Yhtenä talvena oleskeli Vaasassa venäläinen rykmentti ja Runebergin
ihailun esineeksi joutui varsinkin muuan nuori tampuurimajori, joka oli
"korttelia korkeampi kuin kaikki muut miehet koko rykmentissä." Mutta
tämä herra oli Runebergin mielestä liian ylpeä ja korskea ja sentähden
sieti hänen saada hiukan kuria. Johan Ludvig näki hänen eräänä päivänä
— sattui olemaan suoja ilma — kävelevän kadulla, teki lumipallon ja
viskasi sillä häntä suoraan otsaan. Ensin jäi kopea herra "kalpeana,
hämmästyneenä ja ällistyksissään" katselemaan ympärilleen, mutta sitte
huomasi hän pakenevan pojan, läksi pitkin askelin ottamaan häntä
kiinni ja poikaa olisi kai odottanut aika löylytys, jollei hän olisi
päässyt pelastumaan muutamaan solaan kahden talon välillä. Herra sai
kyllä kiinni hänen jalastaan, mutta sekin hänen täytyi päästää irti ja
saavutettuaan varman turvapaikan, näytti Runeberg hänelle sieltä pitkää
nenää.

Kouluaikanaan Vaasassa asui Ludvig viiden tai kuuden toverin kanssa
yhdessä "puulaakissa" ja taloudenhoitajana oli heillä "Dalströmin
musteri", laiha, kyttyräselkäinen akka, jonka koko kaupunki tunsi
nimellä "musteri". Jokainen puulaakin jäsen tai kotoa ruokatavarat,
joten ei ollut juuri muita rahamenoja kuin vuokra asunnosta ja musterin
vaatimaton palkka. Pojat pitivät musterista, hänen erinomaisesta
sahdistaan ja hyvästä puurostaan ja musteri piti pojistaan, varsinkin
Runebergista, joka muutenkin näkyy olleen sieluna ja suosikkina
puulaakissa. Ei käynyt siellä aika pitkäksi, sillä pientä pilaa piisasi
pojilla aina. Joskus joutui musterikin heidän leikkinsä uhriksi.

Kerran olivat pojat pelästyttää hänet kuoliaaksi. Oli lauvantai-ilta,
ainoa ilta viikossa, jolloin puulaakissa tarjottiin lämmintä ruokaa.
Musteri oli juuri kantamassa höyryävää puurovatia poikien kamariin.
Tuskin oli hän saanut oven raolle, kun valkea sammui ja kamala
räjähdys kuului. Puurovati putosi musterin käsistä ja kauhistuksissaan
karkasi hän talonväeltä apua hakemaan, kertoen, että hänen rakkaat
poikansa nyt kai ovat saaneet surmansa. Mutta "rakkaat pojat" olivat
tahallaan panneet toimeen räjähdyksen juuri musterin kunniaksi; he
olivat pistäneet harvan katon raot täyteen päreitä ja oven avautuessa
sammutettiin yhteisestä sopimuksesta tuli sekä päästettiin suurella
huudolla päreet katosta permannolle.

Sinä iltana eivät pojat saaneet puuroa, mutta seuraavana aamuna oli
musteri jo leppynyt heille ja silloin syötiin puuro sitä paremmalla
ruokahalulla.

Poikien viaton pilanteko ei kuitenkaan tehnyt opintoja sivuseikaksi.
Päinvastoin olivat he ahkerat, Runeberg aina luokkansa ensimmäisten
joukossa. Sitäpaitsi harrastettiin puulaakissa kirjallisuutta. Illoin,
jos oli aikaa, kokoontui sinne tovereita ja myöhään yöhön asti
istuttiin lukemassa ja laulamassa. Muuan toi mukaansa viulun, jolla
säesti. Tavallisesti laulettiin Bellmanin lauluja, joitten kaikki
värssyt osattiin ulkoa, ja luettiin Franzénin, Lidnerin y.m. runoja.

Ensi vaikutuksensa runoilemiseen sai Runeberg sentään Choraeuksen
runoista, joita jo kotikaupungissaan oli kuullut. Choraeus oli nim.
jonkun aikaa oleskellut Pietarsaaressa ja hänen runojaan luettiin
siellä innokkaasti. Runeberg ei niitä suinkaan rajattomasti ihaillut.
Päinvastoin tuli hän ajatelleeksi, että eiköhän noita osaisi tehdä yhtä
hyviä.

Erään tuttavansa, puotipalvelijan kanssa, joka välistä oli ollut hänen
toverinaan metsästys- ja kalastusretkillä, ryhtyi hän koettamaan.
He päättivät tehdä pilarunoja, kuten Choraeuskin oli tehnyt.
Sunnuntai-iltapäivin, jolloin puotipalvelijakin oli vapaa, istuivat
ystävät molemmin puolin myymäpöytää kauppapuodissa. Pöydällä oli
krihvelitaulu ja siihen kirjoitettiin säkeitä. Se joka pikemmin keksi
loppusoinnut sai palkakseen rusinoita. Voittajaksi tuli tavallisesti
puotipalvelija, joka oli muutamia vuosia vanhempi Runebergia.

Aihetta pilalauluihin antoi esimerkiksi seuraava tapaus.

Niinkuin usein nykyäänkin, olivat koulupojat siihenkin aikaan
innokkaasti sotasilla. Runebergin pataljoonaan sattui muuan poika,
nimeltään Rundell, joka oli väkevä kuin karhu, mutta niin mahdoton
oppimaan sotatemppuja, että hän oli potkittava pois koko leikistä.
Hän läksi silloin sukulaistensa luo valittamaan kovaa kohtaloaan ja
häntä lohduttaakseen tekaisi joku hänen, Rundellin, nimessä runon,
jossa pilkattiin poikain sotaleikkejä. Rundell riensi nyt riemuiten
näyttämään runoaan, mutta pojat suuttuivat niin että aikoivat antaa
häntä selkään. Runeberg silloin huomautti, että eihän hän ole tehnyt
runoa eikä niinmuodoin ansaitse rangaistusta. Sensijaan tekaisi
Runeberg nyt hänestä pilarunon. Valitettavasti ei se ole säilynyt
jälkimaailmalle. Mahdollisesti oli siinä jo runko "Sven Dufvaan."

Tähän aikaan syntyi myöskin runo "Susi", jota saattaa pitää luonnoksena
"Hirvenhiihtäjiin". Runeberg oli parin toverin kanssa matkalla
kesälomalta kouluun ja sai eräässä kestikievarissa odottaa hevosta.
Pojille kerrottiin siellä, että susia oli tullut karjaan ja että niitä
oli käyty ajamassa. Silloin tekaisi neljätoistavuotias Ludvig siellä
odottaessaan runon. Vaasaan tultuaan korjasi hän sepustustaan, mutta ei
mielestään saanut siitä kalua ja tahtoi jo tuleen työntää, kun muuan
tovereista sen pelasti. Ja niin on se, samoinkuin muutamat muutkin
runot tältä ajalta, säilynyt jälkimaailmalle. Niistä sentään tuskin
saattaisi päättää tulevaa suurta runoilijaa.

Lomaajat vietti Runeberg enimmäkseen kotona Pietarsaaressa, jossa hänen
suurimpia huvejaan oli kalastus ja metsästys. Kapteeni Runebergilla oli
kauniissa saaristossa pienoinen kalastusmaja ja sinne unohtui Johan
Ludvig päiväkausiksi. Kerran, kun ei häntä pitkiin aikoihin kuulunut
kotiin, oli äiti käynyt niin levottomaksi, että läksi keskellä yötä
häntä hakemaan. Terveenä ja reippaana hän kuitenkin hänet tapasi,
metsästyslankku täynnä vesilintuja.

Kerran oli sentään hänen metsästysretkensä päättymäisillään huonosti.
Tavallisesti oli hänellä tovereina veli Viktor, viittä vuotta häntä
nuorempi, ja eräs toinen pieni poika. Kolmisin olivat he nytkin, mutta
vene oli niin huono ja laho, että kaiken aikaa piti ajaa siitä vettä.
Pian sitte nähtiin lintuja ja kun vieraan pojan, jonka takana pyssy
oli, piti nousta tuomaan sitä Johan Ludvigille, kaatui koko vene. Johan
Ludvig tarttui paikalla kiinni poikiin, jotka eivät osanneet uida,
mutta tunsikin samassa, että hänen jalkansa ylettyivät pohjaan. Silloin
palasi hänen hyvä tuulensa ja leikillisesti virkkoi hän pojalle, jonka
hallussa pyssy oli ollut: "oletko pelastanut pyssyn, taikka päästän
sinut pohjaan!" Kaikki, niin hyvin ihmiset kuin pyssykin, pääsivät
onnellisesti maihin.

Luontoa ja kaikkia luotuja olentoja, pienimpiäkin, oli Ludvig
aikaisimmasta lapsuudestaan asti rakastanut. Siihen aikaan ei koulussa
luettu luonnontieteitä, vaan sai hän tutkia luontoa Jumalan omasta
suuresta kirjasta. Kalastus- ja metsästysretkillä tarjoutui siihen
erinomainen tilaisuus. Eikä siinä kyllä, että poika äänestä ja karvasta
oppi eroittamaan kunkin luontokappaleen — hän tahtoi tuntea myöskin sen
elintavat. Erittäin taitavasti oppi hän paulalla pyytämään lintuja.
Joskus päästi hän ne paikalla irti, joskus vei huoneeseensa, ja tuntien
hoitajansa rakkauden alkoivat ne piankin viihtyä, kunnes tulivat aivan
kesyiksi.

Kouluaikana Vaasassa rakastui nuorukainen ensi kerran. Tyttö oli
solakka, sinisilmäinen, miellyttävä neitonen, nimeltään Fredrika,
muutamia kuukausia vanhempi Runebergia. Hänkin kirjoitteli runoja.
Viisitoistavuotiaana ilmaisi Johan Ludvig hänelle sydämensä tunteet
ja seitsemän vuotta hän uskollisesti häntä ajatteli. Mutta sittemmin
erosivat heidän tiensä.

Vuotta ennenkuin Ludvig lopetti lukunsa Vaasassa, kohtasi kapteeni
Runebergia halpaus, joka koko hänen loppuelämänsä ajaksi, s.o.
kahdeksaksi vuodeksi, kytki hänet vuoteen omaksi. Varat ennestäänkin
köyhässä kodissa kävivät nyt yhä niukemmiksi.

Ludvig sai sentään lopettaa täydellisen oppikurssinsa Vaasassa.
Ensimmäisenä oppilaana pääsi hän v. 1822 koulusta.

Hajotessaan lahjoitti puulaaki musterille muistoksi kultasormuksen.
Mutta tottuneena poikien pilantekoon luuli eukko sen olevan messingistä
ja vasta käytyään kaikkien kultaseppien luona kysymässä, uskoi hän sen
olevan kultaa ja silloin oli hänen ilonsa ja ylpeytensä aivan rajaton.
Syyskuussa v. 1822 läksi Runeberg Turkuun ottamaan ylioppilastutkintoa.
Ystävät ja sukulaiset olivat koonneet hänelle matkarahat, 50 riksiä
(= noin 70 mk.) ja Vaasan koulun rehtorin latinankielinen, erittäin
kiittävä päästötodistus oli hänellä taskussaan. Ylioppilaskokelaita
oli kolmetoista, niiden joukossa Johan Vilhelm Snellman. Asianomaiset
kuulustelut suoritettuaan merkittiin Runeberg lokakuun 3 p:nä
yliopiston kirjoihin.

Mutta kun hän nyt alkoi tarkastaa kukkaroaan, niin ei siellä ollut
kuin puolen markan verta: matka, ylioppilaskirja ynnä muut menot
olivat tehneet rikseistä kiireisen lopun. Suuresti nuori ylioppilas
sentähden ilostui, kun hänelle vielä samana päivänä, jolloin hän oli
tämän surullisen huomion tehnyt, tarjottiin toimi erään professorin
perheessä: hänen piti ohjata professorin pienen tyttären läksylukuja
ja tästä toimesta nautti hän kolmen riksin kuukauspalkkaa. Hiukan
myöhemmin tarjottiin hänelle vielä opettajatoimi samassa tyttökoulussa,
jossa edellämainitun professorin tytär kävi. Kiitollisuudella otti
Runeberg vastaan viran ja nyt oli hänellä yhteensä tuloja 12 riksiä
kuukaudessa.

Säästäväiselle miehelle se kyllä riitti, jopa siitä liikeni hiukan
lähettää kotiinkin. Vieläpä pitivät tuttavat häntä pankkinaan, tullen
tuontuostakin häneltä lainaamaan, joskus jättääkseen maksamattakin.
Kerrankin oli muuan toveri saanut häneltä lainaksi 16 riksiä ja niillä
ostanut komeat saappaat. Velkaansa ei hän ikinä maksanut takaisin, ei
ollut edes tuntevinaan Runebergia, kun tämä kuluneissa vaatteissaan
kadulla tuli häntä vastaan.

Mutta tällaiset huolet eivät päässeet painamaan elämänhaluista nuorta
miestä. Lukujensa lomassa oli hän sama iloinen veitikka kuin Vaasassa,
valmiina kaikellaisiin kepposiin. Kerrankin iski hän lumipallolla
erästä ylpeydestään tunnettua turkulaista lääkäriä otsaan, tämän
ajaessa kadulla. Hevonen pysäytettiin paikalla ja vimmoissaan kysyi
herra:

— Tahallaanko herra heitti lumipallon?

— Niin.

— Minkätähden?

— Siksi että herra on niin ylpeä.

Asia jäi sikseen. Herra kai huomasi muistutuksen oikeutetuksi.

Ensi vuonna Turussa asui Runeberg samassa huoneessa erään entisen
toverinsa kanssa. He ostivat itse kahvit ja sama matami, joka järjesti
heidän huoneensa, keitti ne heille. Päivällinen tuotiin eräästä
ruokapaikasta ja illalliseksi söivät he kylmää ruokaa, jota heillä aina
nälän varalta oli kotona ja jota usein tarjottiin tovereillekin, kun he
tulivat vieraisiin. Joskus syötiin tai juotiin kahvia kaupungilla.

Kesä 1823 kului erittäin hauskasti edellämainitun ystävällisen
professorin perheessä, mutta tuloja ei ollut ja kun seuraavana
lukukautena oli ostettava vaatteita, eivät varat suurimmallakaan
säästäväisyydellä tahtoneet riittää. Runeberg kertoo itse, että hän
noin kuuden tai seitsemän viikon aikana eli perunoilla, jotka hän
paistoi tulisijansa tuhassa. Ainoastaan harvoin oli hänellä voita,
leipää, maitoa ja kahvia. Säästäväisyydestä huolimatta oli hänelle
lukukauden lopulla kerääntynyt 30 riksin velka ja vaatteet olivat
vallan kuluneet. Kun hänelle silloin tarjottiin kotiopettajantoimi
Saarijärvellä, joka vuodessa tuottaisi 250 riksiä, niin päätti hän
heittää lukunsa ja painua maan sydämeen.

— Te olette laiska, hyvä herra, sanoi hänelle hänen ystävänsä
professori, kuullessaan nuorukaisen tuuman, — Saarijärvellä käytte yhtä
tyhmäksi kuin sydänmaan pölkyt.

Mutta nuorukainen pysyi päätöksessään, teetti itselleen uudet vaatteet
— toiset mustat, toiset siniset — sekä päällystakin ja jätti joulun
edellä yliopiston ja pääkaupungin.

Hän tuli kotiopettajaksi Kalmarin talon herran, kruununvouti
Danielsonin ja Kolkanlahden herran, kapteeni af Enehjelmin luo.
Kummassakin perheessä oli kaksi poikaa ja opettaja siirtyi vuoronperään
Kalmarista Kolkanlahdelle ja päinvastoin, vieden kaikki oppilaat
mukanaan.

Pyssy olalla samoilee nuorukainen täällä "Saarijärven salomailla."
Ampumisesta tosin ei tule paljon, sillä metsäkoiraa ei ole ja lisäksi
on hän lyhytnäköinen. Mutta hänelle avautuu näillä retkillä ennen
tuntematon maailma, sydänmaan jylhä, suuri luonto. Alussa tekee haittaa
kieli, sillä eihän hän osaa suomea, mutta vähitellen oppii hän sitä
ymmärtämään ja niin tutustuu hän mökkeihin Suomen köyhillä saloilla,
tutustuu kansaan, joka kyntää ja kuokkii ahkerasti maataan, mutta
Herralta tuloa toivoo.

Häntä itseään eivät huolet paina. Onhan niitä joskus ollut, mutta kun
päivä taas on alkanut paistaa, ovat ne hälvenneet kuin sumu. Itse kuvaa
hän tätä aikaa sanoilla:

    "Oi kulta-aika riemukas,
    suloisin, armahaisin,
    kun nuor' on, ylioppilas,
    ja puutetta ei laisin,
    ja huolt' ei tuntis ollenkaan,
    kun viikset vaan sais kasvamaan!"

Paikkakunnalla liikkui siihen aikaan suuri rosvo, jota yleisesti sekä
pelättiin että ihailtiin, sillä kerrottiin hänen varastavan rikkailta
ja auttavan köyhiä. Rouva af Enehjelm oli kerran matkalla tavannut
hänet, tietämättä kuka hän oli, ja tullut lausuneeksi pelkäävänsä, että
tuo suuri rosvo tulisi heitä vastaan. Tuntematon matkakumppali silloin
sanoi, ettei tarvitse peljätä niinkauvan kuin hän on mukana, kyllä hän
suojelee. Vasta erotessa ilmoitti hän, kuka hän oli.

Jonkun ajan perästä saatiin kuuluisa rosvo kiinni ja pantiin
vankeuteen. Runeberg, joka tahtoi häneen tutustua, kävi vankilassa
häntä tervehtimässä ja kun hän sitte tuomittiin saamaan neljäkymmentä
paria selkäänsä, niin koski tämä Runebergiin ja hän päätti jollakin
lailla koettaa lieventää ritarillisen vangin kovaa kohtaloa.
Rangaistuspäivän aamulla toimitti hän hänelle viinaa. Mutta tämäpä
rohkaisi miehen mieltä niin, että hän rangaistuksen kärsittyään antoi
rangaistuksen toimeenpanijoille kovat korvapuustit ja tuomittiin tästä
rikoksestaan kärsimään uudet neljäkymmentä paria. Silloin Runeberg
huomasi erehtyneensä tavasta, millä hyväntekeväisyyttä on harjoitettava.

Sekä af Enehjelmin että Danielsonin perheisssä viihtyi hän
erinomaisesti ja isäntäväet puolestaan olivat hyvin tyytyväiset
kotiopettajaansa. Kalmarin rouva antoi, kun hänen omille pojilleen
kudottiin pukukangasta, kutoa sitä niin paljon, että Runebergillekin
tuli kesävaatteet ja näitä käytti ylioppilas kiitollisesti, kunnes
unohti takin metsään. Se löydettiin kannon nenästä pitkien aikojen
perästä. Kesäkuumalla oli Runeberg nähtävästi hetkiseksi tahtonut
riisua sen yltään, mutta ajatusten viipyessä muualla lienee se siihen
unohtunut. Turhaan etsittyään ja pahoillaan tappiosta ei hän koskaan
puhunut koko asiasta.

Tähän aikaan oli nuoren ylioppilaan lukitsemattomassa pöytälaatikossa
sinikantinen vihko, johon oli kirjoitettu runoja. Salaa oppilaat
ottivat vihon ja veivät talon naisten luettavaksi. Itse ei nuorukainen
pitänyt runojaan missään arvossa.

Kesällä 1825 saattaessaan kahta oppilastaan Vaasan kouluun, kävi
Ludvig Pietarsaaressa vanhempiansa tervehtimässä. Hän näki heidät
silloin viimeisen kerran. Isä oli monasti lausunut, että hän tahtoisi
elää niinkauan että näkisi, "mitä Ludvigista tulee," mutta hän kuoli
ennenkuin pojan kuolemattomat laulut olivat alkaneet kajahdella.

Samana kesänä oli kapteeni af Enehjelm ostanut Ruovedeltä luonnonihanan
Ritoniemen tilan ja muuttanut sinne. Perheen mukana joutui Runebergkin
Ruovedelle.

Täällä tutustui hän mieheen nimeltä Pelander, josta tuli Vänrikki
Stoolin esikuva. Pelander oli vanha soturi, kantoi vänrikin arvonimeä
ja oli jo käynyt saamattomaksi ja varsinaiseen työhön kykenemättömäksi.
Isäntäväen sukulaisena sai hän asua pienessä kamarissa pihalla,
kutoa siellä verkkoa, kyniä höyheniä ja toimittaa muita pieniä
askareita. Runebergia huvitti tuontuostakin käydä tuittupäistä
ukkoa tervehtimässä, tehdä hänelle pientä pilaa ja kuunnella hänen
kertomuksiaan sotaajoilta. Hänen suuhunsa pani hän sittemmin ne
ihanat tarinat, jotka hän elämänsä tiellä kuuli Suomen viime sodasta,
loistopäivistä menneistä. Kapteeni af Enehjelmkin, joka oli ollut sekä
v. 1788 että 1808 —1809 sodissa, tiesi antaa paljon aineksia, joitten
perustuksella Runeberg rakensi kauniita kuvia "sankareista, urhotöistä
aikain unhotettujen."

Huomattava on muuan metsästysretki, jonka Runeberg Ruovedellä teki
parin kuuluisan pyssymiehen seurassa. Oli nähty hirvenjälkiä ja niitä
lähdettiin suksilla seuraamaan. Luultavasti ei otuksia tavattu, koskei
Runeberg koskaan niistä mitään maininnut, mutta "Susi"- runoelman
mieliala oli varmaan palannut ja hänen hengessään alkoi luomistyö.

Mieli täynnä kauniita muistoja ja kukkarokin hyvässä kunnossa,
palasi Runeberg alussa vuotta 1826 Turkuun. Ainoastaan kuukauden
ajan antoi hän nyt tuntia piispa Tengströmin pojanpojalle. Sitte
vuokrasi hän pienen huoneen ja heittäysi kiihkeästi valmistamaan
filosofian kandidaattitutkintoa. Hän tahtoi saada sen pois ennen ensi
maisterivihkiäisiä.

Mutta eivät antaneet rauhaa muistot sydänmailta. Ne puhkesivat esiin
valtavalla voimalla, kuten keväällä puhkeaa puuhun lehti. Hänen täytyi
ruveta kirjoittamaan.

Hän alkoi nyt "Hirvenhiihtäjiään."

       *       *       *       *       *

Arkkipiispa Tengströmin taloa voitanee pitää senaikuisen pääkaupungin
seuraelämän keskipisteenä. Piispa itse oli sekä lahjakas että oppinut,
sekä sivistynyt että monipuolinen, sekä kirkkoruhtinas että hovimies.
Erinomaisella rakastettavuudella osasi hän kerätä ympärilleen nuoriakin
ja saada heidät viihtymään seurassaan. Nuorta sukulaistaan Johan Ludvig
Runebergia oli hän alusta pitäen kohdellut suurella ystävällisyydellä.
Hän oli itse köyhästä pojasta, omalla työllään, kohonnut merkitsevään
yhteiskunnalliseen asemaan ja tiesi sentähden antaa arvoa Johan
Ludvigin ponnistuksille tulla toimeen oman työnsä ansioilla.

Johan Ludvig Runeberg oli tähän aikaan pitkä, laiha vakavannäköinen
mies, jonka korkeaa otsaa kaartoi tummanruskea, kihara tukka.
Innostuessaan oli hän erinomaisen henkevä ja kaunis. Mutta hänen
innostuksensa hetket näki ainoastaan hänen likeisin ystäväpiirinsä.
Seurassa oli hän ujo ja arka ja naiset häntä katselivat pelonsekaisella
kunnioituksella. Muotimaailma oli hänelle aivan tuntematon: hän
esiintyi usein vanhoissa, kuluneissa vaatteissa, jotka olivat käyneet
liian pieniksi. Arkkipiispan kotiin oli hän aina tervetullut vieras ja
hän puolestaan meni sinne mielellään, sekä talonväen tähden että sen
sivistyneen seurapiirin vuoksi, johon täällä oli tilaisuus tutustua.

Ahkerasti vieraili talossa myöskin neiti Fredrika Tengström,
arkkipiispan veljen, kamreeri Tengström vainajan tytär, joka
monessa suhteessa oli merkillinen nainen. Hän oli jo neljän vuoden
vanhana, miltei omin päin, oppinut lukemaan ja kirjoittamaan ja
jota vanhemmaksi hän kävi, sitä enemmän kiihtyi hänen lukuhalunsa.
Läpikäytyään paikkakunnan senaikuiset parhaimmat tyttökoulut,
osasi hän kuusitoistavuotiaana saksan, ranskan ja englanninkielet
täydellisesti. Luonteeltaan oli hän ujo, arka ja umpimielinen, pakeni
mielellään yksinäisyyteen lukemaan, miettimään ja kirjoittelemaan ja
hänen suurimpia kärsimyksiään oli, kun äiti pakoitti hänen tulemaan
tanssiaisiin tai muihin suurempiin kutsuihin. Ulkomuodoltaan hän
ei ollut kaunis eikä häntä huvittaneet nuorten tyttöjen tavalliset
huvitukset, varsinkin kun hänen henkinen pääomansa täydellisesti
korvasi kevyet ilot.

Vuonna 1821 matkustaessaan Pietarsaaren läpi, oli hän käynyt kapteeni
Runebergin perheessä. Hänen astuessaan huoneeseen, oli toisesta ovesta
ulos luikkinut laiha, pitkä, paljasjalkainen olento. Se oli Johan
Ludvig Runeberg, jonka hän silloin ensi kerran näki.

Eräänä iltana lopulla vuotta 1826 oltiin koolla arkkipiispan kodissa.
Leikittiin panttileikkiä. Oli saatu kuulla että ylioppilas Runeberg
runoilee ja ne kolme nuorta naista, jotka sillä kertaa valvoivat
panttien antamista ja joista yksi oli Fredrika neiti, määräsivät hänen
panttinsa lunastukseksi kirjoittamaan runon. Ylioppilas suostui ja
Turun sanomalehden seuraavassa numerossa olikin luvattu runo, "Till
solen" (Auringolle), jota Tengströmin talossa tervehdittiin suurella
ihastuksella.

Turun sanomalehden toimittaja, maisteri Sjöström, jota siihen aikaan
pidettiin Suomen etevimpänä runoilijana, oli hiukan korjaillut
Runebergin runoa, mutta Runeberg ei hänen korjauksiinsa ollut ensinkään
tyytyväinen. Eräässä seurassa tuli sitte asiasta puhetta ja silloin
lausuivat kaikki ylenkatseellisesti, että Runeberg saattaa pitää sitä
kunniana, että sellainen mies kuin Sjöström on korjannut hänen runoaan.
Tosin eivät tällaiset huomautukset saaneet Runebergin mielipidettä
muuttumaan: hän ei hyväksynyt Sjöströmiä eikä koko hänen suuntaansa.

Ei ole Suomessa ollut ja ties milloin tulee olemaan toveripiiri
sellainen kuin se mihin Runeberg Turun yliopistossa kuului. Heitä
oli noin puoli toistakymmentä ylioppilasta, kaikki miehiä, joitten
nimiä isänmaa kunnioituksella mainitsee, monet heistä miehiä, jotka
Suomen kansa tunnustaa suurimmikseen ja joitten elämäntyö on tehnyt
käännekohtia isänmaan kehityshistoriassa: Johan Jakob Nervander, Johan
Vilhelm Snellman, Fredrik Cygnaeus, Elias Lönnrot ja Johan Ludvig
Runeberg. Tässä toveripiirissä vallitsi nuoruus ja elämänhalu, siinä
sai sijansa viaton leikki, mutta elämän korkeimmat kysymykset ja suuret
ihanteet olivat kaikkien johtotähtenä.

Runebergin likeisimmät ystävät olivat Snellman ja Nervander. Kaikki
kolme olivat he köyhiä nuorukaisia, joille leipähuolet tuontuostakin
kävivät muistuttamassa, ettei elämä maailmassa ole huoletonta tanssia
ruusuin ja kukkaisten päällä. Nervander, joka harvinaisella taidolla
osasi lasketella sukkeluuksia ja pilapuheita, esiintyi tavallisesti
lohduttajana, kun huolet liiaksi rupesivat painamaan, ja löi kaikki
leikiksi.

Hän ja Runeberg sekä muuan kolmas toveri olivat syksyllä 1826 olleet
kävelemässä ja istuutuneet erään lähteen laidalle likellä Turkua. Siinä
jutellessa päätettiin että molempain runoilevien ystäväin, Runebergin
ja Nervanderin, pitää kirjoittaa runo tästä lähteestä. Sen, jonka runo
tulee huonompi, täytyy yhdellä jalalla kolme kertaa hypätä lähteen
ympäri, pitäen päässään tuokkosta, joka oli lähteen laidalla veden
ammentamista varten. Nervanderia pidettiin siihen aikaan yleisesti
Runebergia etevämpänä ja nytkin kävi niin, että hän voittajana pääsi
kilpalaulajaisista: Runeberg sai tanssia lähteen ympäri. Mutta
Runebergin kilpalaulu on sittemmin, hiukan muutetussa muodossa,
tunkenut miltei joka mökkiin Suomessa. Tunnemmehan kaikki laulun:

    "Sua lähde kaunis katselen
    Likellä vettäsi.
    Kun pilven varjot vaeltavat
    Kuvastimessasi."

Yhdessä nämät molemmat ystävät lukivat kandidaattitutkintoon
vaadittavia aineita, yhdessä he suorittivat tutkintojaan — Nervander
aina saaden paremmat arvosanat, osaksi sentähden, että hän oli ollut
ylioppilaana kaksi vuotta kauvemmin kuin Runeberg, osaksi sentähden
että Runeberg muutamien professorien kanssa oli huonoissa väleissä sekä
vielä siitäkin syystä, että hänen terveytensä koko kevätlukukauden oli
heikko — ja yhdessä he vihdoin viettivät juhlalliset maisterivihkiäiset.

Runeberg ei tosin ollut aikonut ottaa osaa maisterivihkiäisiin, hän kun
pelkäsi juhlien menoja, mutta toverit tahtoivat häntä välttämättömästi
mukaan ja viime tingassa saivatkin hänet suostumaan. Siihen aikaan ei
tässä juhlallisessa tilaisuudessa esiinnytty frakkipuvussa, kuten nyt,
vaan siinä piti olla erityinen univormu. Aika oli täpärällä, mutta
toverit tekivät parastaan: muuan hankki Runebergille takin, toinen
polvihousut ja sukat, suutari otti vielä tehdäkseen kengät ja joku
toimitti sormuksenkin, joka tuli liian pieni. Viime hetkessä saapui
Runeberg yliopistoon ja sai päähänsä hiukan ränstyneen laakeriseppeleen.

Tämä juhla vietettiin kesäkuun 10 p. 1827 eikä Turussa enään sen
jälkeen vietettykään maisterivihkiäisiä, sillä pari kuukautta myöhemmin
sattui se kauhea tulipalo, joka pani poroksi noin tuhat taloa ja teki
kodittomaksi noin neljätoistatuhatta ihmistä. Monet toiveet siinä
menivät tuhaksi, monet aikeet myttyyn, monet unelmat raunioiksi.

Suuri joukko kodittomiksi jääneitä perheitä muutti nyt maalle Turun
likeisyyteen. Piispa Tengströmin perhe asettui Paraisten pappilaan ja
Runeberg tuli kotiopettajaksi piispan lapsenlapsille.

Metsästys ja kalastus ovat taaskin hänen lomahetkiensä päähuveina.
Paulalla pyydystelee hän pikkulintuja ja kymmenittäin lentelee niitä
hänen huoneessaan. Ne käyvät pian vallan kesyiksi, ja tutustuttuaan
niiden elintapoihin, päästää hoitaja ne vapauteen. Myöskin kerrotaan
Runebergin näihin aikoihin kesyttäneen kokonaisen hiiriperheen, joka
sai asustaa hänen saappaassaan.

Hän ei pitkiin aikoihin ollut ollut terve. Hänen almanakastaan, johon
hänellä oli tapana tehdä lyhyitä muistiinpanoja, tapaamme runopätkän,
joka osoittaa että hän usein ajatteli kuolemaa. Terveytensä takia
päätti hän vihdoin lähteä merille sekä sitä ennen käydä Pietarsaaressa
tervehtimässä omaisiaan. Hän lähtikin jo matkalle ja tuli Turkuun asti,
mutta kääntyi takaisin ja vasta nummella likellä Paraisten kirkonkylää
lienee hänelle selvinnyt, miksi hänen nyt oli mahdoton lähteä näiltä
mailta. Siellä kohtasi hän nimittäin sattumalta neiti Fredrika
Tengströmin, joka jo kauvan oli häntä rakastanut. Heidän välinsä ei
sentään vielä silloin selvinnyt.

Syyspuoleen vuotta 1828 vallitsi vilkas liike suurella maantiellä
Suomen vanhan ja uuden pääkaupungin välillä: Turku oli raunioina,
Helsinki pääkaupunkina, yliopisto Helsingissä ja tänne matkasi nyt koko
yliopiston opettajakunta ja yliopistonuoriso. Leskirouva Tengströmkin
tyttärineen sekä heidän seurassaan Runeberg suuntasivat kulkunsa
Helsinkiä kohti — rouva ja Runeberg ensimmäisissä kääseissä, Fredrika
neiti ja vanha, uskollinen palvelijatar Lisette toisissa.

Fredrika neiti hänen äitinsä ja veljensä olivat vuokranneet asunnon
Maneesikadun varrella. Runeberg taas Ison Roopertinkadun varrella, siis
aivan vastakkaisissa päissä silloista Helsinkiä.

Runeberg oli, toivoen saavansa asuintovereita, vuokrannut salin ja
kaksi pientä kamaria. Pian häneen liittyikin Cygnaeus, joka lupasi
ottaa toisen kamareista. Mutta hänellä ei ollut huonekaluja. Hänen
täytyi siis asua Runebergin huoneessa, joka oli kalustettu kutakuinkin
täydellisesti. Yöt viettivät ystävät samassa sängyssä. Myöhemmin
yhtyi heihin vielä Snellman, jonka makuusija tehtiin permannolle
tai tuoleille. Kun Runebergin oppilaat — Runeberg antoi nimittäin
yksityistunteja — aamulla kello kahdeksan saapuivat paikalle, vei
Snellman Cygnaeuksen huoneesen tuolin, voidakseen oleskella siellä,
kunnes oppilaat olisivat poistuneet. Cygnaeuksen huone oli ihan tyhjä
ja salin koko huonekalustona oli pöytä, joka seisoi keskellä lattiaa.
Tällä pöydällä söivät ystävykset aamuateriansa: maitoa, jota joka aamu
tilauksesta tuotiin heille, ja vehnäleipää, jota he itse ostivat.

Lokakuun 1 päivänä 1828 oli yliopisto avattu, mutta siitä puuttui
yhteishenkeä ja kodikkaisuutta. Ei ollut sopivaa huoneustoa, johon koko
korkeakoulu olisi mahtunut, vaan olivat luennot pidettävät kahdella
eri taholla. Tänä syksynä Runeberg ja Fredrika neiti vihdoin menivät
kihloihin, mutta kihlausta ei heti julaistu. Luultavasti sitä ei
pidetty tytölle erittäin edullisena.

Häitä ei tietysti vielä ollut ajatteleminenkaan, sillä eihän
Runebergiltä ollut millä elättää vaimonsa. Työtä oli yllin kyllin
omankin toimeentulon hankkimisessa. Hän valmistautui näihin aikoihin
dosentiksi "kaunopuheisuudessa". Lukujen lomassa antoi hän tuntia,
kirjoitteli virkistyksekseen runoja ja kävi morsiantaan tervehtimässä.

Runoja olikin jo karttunut niin paljon, että niistä saattoi tulla
vihkonen. Mutta ei ollut siihen aikaan nuoren runoilijan helppo
saada kustantajaa. Omalla kustannuksella runot olivat julkaistavat
ja menekin takaamiseksi täytyi edeltäkäsin koota ostajia. Uskallusta
vaadittiin, mutta Runeberg uskalsi ja pani ilmoituksen lehtiin. Samana
päivänä tuli hän Waseniuksen kirjakauppaan ja näki siellä erään vanhan
herran paraikaa tutkimassa ilmoitustaan. Pilkallisesti virkkoi vanha
herra itsekseen: "millähän se herra aikoo runonsa kustantaa." Tämä
lausunto ei suinkaan ollut rohkaiseva. Mutta ystävien avulla saatiin
kokoon tarvittava määrä kannattajia ja 10 p. huhtikuuta 1830 luettiin
Helsingin lehdissä ilmoitus, että vihko oli ilmestynyt painosta.
Julkisesti ei sitä arvosteltu, mutta aivan haltioissaan onnitteli
nuorta runoilijaa piispa Tengström ja, mikä Runebergin eninten
ilahutti, Franzén, jonka runoja hän aina suurella mieltymyksellä oli
lukenut ja jolle hän oli omistanutkin ensi runon vihossansa.

Pari kuukautta myöhemmin valmistui kunnialla hänen väitöskirjansa ja
elokuussa nimitettiin hän dosentiksi "kaunopuheisuudessa", toisin
sanoin latinan kielessä ja kirjallisuudessa.

Hänen runoilijakykyään alettiin jo katsella kunnioituksella.
Sanomalehdet julkaisivat nyt hänen tuotteitaan ja tapahtuipa, että
muuan nuori ylioppilas eräänä päivänä tuli tilaamaan häneltä runoa,
jonka tahtoi lähettää erään joululahjan mukana. Runeberg tekikin
tilatun runon, mutta ei ottanut vastaan tarjottua maksua.

Neljän vuoden aikana oli Runeberg nauttinut yliopistosta noin 110
markan suuruista apurahaa lukukaudessa eikä sitä saatu antaa samalle
henkilölle pitemmäksi ajaksi. Jotta ei jäisi aivan ilman vakinaisia
tuloja, haki hän nyt virkaa yliopiston konsistoorin amanuenssina ja
saikin toivotun paikan. Paljon siinä oli työtä eikä palkka ollut suuri
— noin 570 mk. vuodessa, mutta johan niilläkin tuloilla saattoi ruveta
ajattelemaan häitä.

Nuori morsian oli jo Turussa, käsitöillä ja kukkaismaalauksella,
ansainnut pienen pääoman, noin 400 riksiä ja tällä summalla ryhtyi
hän valmistamaan yhteistä kotia. Vuokrattiin kaksi pientä huonetta,
joissa vasta oli ollut nikkariverstas. Itse morsian paperoitsi ja
maalasi seinät ja katot, osti sitte vanhoja huonekaluja, joita
veljensä kanssa korjaili, sai lahjaksi pari käytettyä hametta, joilla
päällysti huonekalut ja niin tulivat huoneet oikein siistiin kuntoon.
Häät vietettiin kaikessa yksinkertaisuudessa 23 p. tammikuuta 1831
iltapäivällä ja vieraita oli yhdeksäntoista henkeä.

Kauvan olivat nuoret jo ikävöinneet omaa kotia, "sillä", oli Runeberg
lausunut, "lintukin tarvitsee vihreän oksan, voidakseen laulaa." Nyt
oli laulaja löytänyt oksansa. Ja hänen kanteleensa soikin tästälähtien
yhä voimakkaampana, puhtaampana ja sopusointuisampana.

Keväällä 1830 olivat muutamat nuoret yliopistomiehet päättäneet ruveta
kokoontumaan kerran viikossa keskustellakseen kaikellaisista asioista
ja varsinkin vaihtaakseen kirjallisia mielipiteitä. Tavallisesti
pitivät he kokouksensa lauvantaiilloin, josta syystä heidän
joukkoansa ruvettiin kutsumaan "Lauvantaiseuraksi". Seuralla ei ollut
kirjoitettuja sääntöjä eikä varsinaista ohjelmaa. Jäsenmaksut olivat
vähäiset ja ne käytettiin uudemman kirjallisuuden ostamiseen. Jäsenet
saivat lainata kirjoja viikon ajaksi ja kokouksissa tuli jokaisen tehdä
selkoa luettujen kirjojen sisällyksestä, josta sitte keskusteltiin.

Kokoukset pidettiin tavallisesti jäsenten luona. Ja niin vilkas oli
tässä seurassa henkinen harrastus, ettei aineellista puolta useinkaan
ehditty ajatella. Teetä tarjosi se jäsenistä, jonka luona kokous
oli, usein myöskin voileipiä. Joskus syötiin ravintolassa yhteinen
illallinen. Jäsenten mentyä naimisiin tarjottiin illallinen kodissa.

Alussa kuului seuraan ainoastaan kuusi miestä, joiden joukossa
Runeberg, Nervander, Cygnaeus ja Nordström, mutta vähitellen liittyi
siihen sekä yhdenikäisestä että nuoremmasta ylioppilaspolvesta kaikki,
mitä etevintä ja innokkainta pääkaupungissa oli, muitten muassa Johan
Vilhelm Snellman, Elias Lönnrot ja Zachris Topelius. Lauvantaiseuran
jäsenet olivat luonteeltaan sangen erilaiset ja edustivat mitä
erilaisimpia tieteen ja taiteen haaroja, joten keskustelut kävivät
erittäin monipuolisiksi. Monasti syntyi väittely, jossa mielipiteet
ja aatteet väittelijäin koko nuoruudenkiihkolla, lämmöllä ja
sanain sattuvaisuudella törmäsivät yhteen. Siinä terottui ajatus-
ja arvostelukyky, mielipiteet vakaantuivat, näköpiiri laajeni ja
katsantokanta kävi monipuolisemmaksi ja rikkaammaksi.

Fredrik Cygnaeus, runoilija ja suuri puhuja, josta sittemmin tuli
estetiikan professori, kuvailee Lauvantaiseuraa seuraavalla tavalla:
"Harvoin lienee rikkaammissakaan maissa kuin meidän maassamme, maissa,
joissa on paljon herätystä ja suuria rientoja, saatikka sitte meillä,
syntynyt seura, jota siinä määrässä kuin Lauvantaiseuraa, olisi
elähyttänyt kauneus, jalous, kaikki se maan päällä, jonka edestä
kannattaa elää ja kuolla." — — — "Keskiyön hetki oli jo aikoja sitte
kehoittanut eroamaan, vaan yhä pysyi seura koolla, hekkumoimassa ilon
ääressä, jota lakkaamatta pulppuavat mielialat ja vaikutukset pitivät
vireillä. Ja aamuaurinko, joka tutkivana kurkisti sisään avatuista
akkunoista, tapasi kaikki yhtä virkeinä, jopa virkeämpinäkin kuin
illalla, jolloin olimme jättäneet päivätyömme vaivat. Jos mahtavinkin
nero olisi kirjoittanut kirjan, niin ei hän kirjaansa olisi saanut
mahtumaan sellaista ajatusten — joskus kyllä ajattelemattomien
— mutta useimmiten ylevämielisten, uljaitten, innostuneitten ja
innostuttavien ajatusten ja katkerien tai ystävällisten pilapuheitten
tulvaa, kuin olisi mahtunut näitten monivuotisten 'attikalaisten
öitten' päiväkirjaan, jos jälkimaailmalle olisi pantu muistoon
paras siitä, mikä niiden kestäessä meni hukkaan jälkimaailmalta.
Jokaiselle, joka näihin öihin otti osaa ja joka kykynsä mukaan sai
kantaa kortensa henkiseen ylellisyyteen, tuottivat ne katoamatonta
iloa. Tämän maailman hyvyyteen nähden olivat osanottajat kaikki yhtä
köyhät — — — Mutta sensijaan oli heissä rikas luottamus itseensä
ja muihin, runsas määrä pettymättömiä toiveita ja tuumia, joitten
toteutumiseen he järkähtämättömästi uskoivat, paljon rohkeutta,
elämänhalua ja tulevaisuuden intoa. Siitä on jo kauvan ja se aika on
ikipäiviksi paennut. Mutta — — minä luulisin, että se joka muistossaan
saa säilyttää hetkiä, jommoisia minä tässä heikosti, käsin, jotka
onnellisimmat nuoruuteni muistot panevat vapisemaan, olen kuvannut, ei
ikinä saata tulla onnettomaksi. Kuten sävel, jonka ensi kerran kuulin
kotilaaksossani, uudestaan ja uudestaan kaikuu korvissani kaukana
vieraallakin maalla, niin nämätkin muistot, olosuhteitten vaihduttua,
yhä vieläkin soivat sydämissämme".

Vaikkei Lauvantaiseuran likeisin tarkoitus ollutkaan suorastaan
vaikuttaa maamme valtiollisiin tahi sivistysoloihin, niin syntyi sen
toimesta kaksi laitosta, joitten vaikutus on ollut sangen suuri, nim.
uusien aatteiden perustuksella toimiva opisto, Helsingin lyseo, joka
avattiin 15 p. maaliskuuta 1831 ja _Suomalaisen Kirjallisuuden Seura_,
joka alkoi vaikutuksensa 16 p. maaliskuuta samana vuonna.

Uudessa oppilaitoksessa sai Runeberg vakinaisen opettajatoimen.
Hän pysyi siinä vuoteen 1837, jolloin hän tuli lehtoriksi Porvoon
kymnaasiin. Runebergin muuttaessa paikkakunnalta lakkasi Lauvantaiseura.

Ajan kuluessa suurenee perhe ja samassa määrin lisääntyvät menot. Pian
on Runebergin ja hänen rouvansa ryhdyttävä keinoon, johon jo niin
moni köyhä perhe on turvautunut, nimittäin täysihoitolaisten pitoon.
Topelius, joka muitten muassa joutui heille asumaan, antaa Runebergin
kodista seuraavan kuvauksen:

"Lokaknun 2 p. 1832 tulin minä täysihoitolaisena ja
ylioppilastutkintoon valmistettavana oppilaana Runebergin taloon. Maksu
sekä täysihoidosta että opetuksesta nousi 500 riksiin vuodelta ja
suorituksen piti tapahtua vuosineljänneksittäin."

Lokakuun 1 p:nä 1832 muutti Runeberg silloisen Ramstedtin, sittemmin
professori J.J. Tengströmin ja vihdoin professori J. A. Estlanderin
taloon Maneesi- ja Konstantiininkatujen kulmassa Kruunuhaassa,
huoneustoon, jossa oli 8 huonetta ja kyökki. Vuokra oli omituisesta
syystä sangen halpa. Täällä oli nim. edellisenä vuonna ollut
koleerasairaala, ja kaikista kärvennyksistä huolimatta ei seppä
Ramstedt ollut saanut hyyryläisiä; silloin nuori maisteri, muita
rohkeampana, ilmoitti, ettei hän aio pelätä kamalan kulkutaudin
muistoa. Runebergin toimeentulo oli siihen aikaan niin niukka, että oli
sangen tärkeää saada sitä lisätyksi ja nuori rouva ryhtyi rohkeasti
ruokkimaan kuutta tervettä täysihoitolaista, joitten toivottiin
tasoittavan sekä vuokraa että muita elinkulunkeja.

Kahdeksasta huoneesta jäi nuorelle parille itselleen ainoastaan kolme.
— — — Palvelijoita oli kaksi; kyökissä vanha uskollinen palvelijatar
ja sisätöitä hoitamassa piika, joka yhdeksän kuukauden aikana oli
vaihdettava kolme kertaa ja joka nuorelle emännälle tuotti paljon
huolta.

Ulkomuodoltaan oli Runeberg tähän aikaan samallainen kuin 4 vuotta
myöhemmin, jolloin Mazér pohjalaisen osakunnan tilauksesta hänet
maalasi; tai ehkäpä vielä enemmän sen kuvan näköinen, jonka hän
jouluksi 1832 itse maalautti rouvalleen. Runossa joka kuvaa seurasi
sanottiin, että rouva Runeberg tässä saa "kauniin miehensä", ja kun
ei lahjan vastaanottajatar tahtonut tunnustaa kuvan näköisyyttä, niin
vastattiin: "johan minä sanoin, että se on sinun kaunis miehesi."
— — — Kotioloissa esiintyi Runeberg tavallisesti paidankaulus alas
käännettynä ja ilman kaulaliinaa; puseroa ei hän tähän aikaan
käyttänyt, mutta istui usein paitahihaisillaan tai lyhyessä harmaassa
työtakissa. — —

Rouva Fredrika Runeberg oli 27 vuoden ikäisenä kalpea nuori nainen;
hänellä oli kauniit, ilmehikkäät silmät ja pitkä, tumma tukka, joka
arkioloissa kierrettiin vaatimattomiin solmuihin korvien kohdalle,
kuten myöhempinäkin aikoina. Hänen kuurouttaan saattoi silloin tuskin
huomata. Hän näytti väsyneeltä, oli erillään pysyväinen ja vaitelias,
paitsi silloin kun hän joutui likeisten tuttavien seuraan tai sai
tilaisuutta sukkelalla tavallaan ottaa osaa vilkkaaseen keskusteluun.
En tosin koskaan kuullut hänen valittavan tai vaikeroivan, mutta sain
sen käsityksen että hän kantoi raskasta, hänelle outoa taakkaa — ja
kuitenkin oli hänellä tukena ja neuvonantajina sekä äiti, veli että
sisar. Hän oli siihen aikaan niin kivulloinen ja heikkohermoinen, että
harva olisi aavistanut hänen tulevan kuuden voimakkaan pojan äidiksi ja
kestävän koetuksia, joitten painon alle moni väkevämpi olisi sortunut,
sekä saavuttavan 72 ikävuotensa.

Syksyllä 1832 ei nimittäin vielä ollut olemassa kuin vanhin lapsi,
Anna, joka makasi kätkyessä. Se oli soma pikku lapsi, äidin näköinen,
eikä ollenkaan olisi ansainnut sitä vallatonta pilanimeä, jonka joku
ilkeydessään oli keksinyt, katsellessaan lapsen tuuheaa ruskeaa tukkaa:
"runollinen epäsikiö". — Anna, jota ei äiti koskaan voinut unohtaa,
kuoli jo ensimmäisellä ikävuodellaan.

-- -- --

Minulla on syytä olettaa, että Runebergin äitiä Pietarsaaressa
ymmärrettiin väärin. Naapurit sanoivat, että hän oli huono
taloudenhoitajatar, että hän laiminlöi perheensä ja vietti suurimman
osan aikaansa lukemalla romaaneja. Mutta muistettava on, että
pikkukaupungin näköpiiri oli ahdas ja vaatimukset perheenemännän
käytännölliseen huolenpitoon ankarat. Luultavasti tämä äiti, vikoineen
päivineen, katseli elämää ihanteellisemmalta kannalta kuin hänen
ympäristönsä, ja luultavasti poika häneltä, kuten myöskin isänsä
suvulta, oli perinyt runolliset taipumuksensa. Mainittakoon myös, että
poika Ludvig, vaikka siihen aikaan itse taistellen kovaa taistelua
olemassaolonsa puolesta, rahalahjoilla auttoi köyhyydessä elävää
äitiään. Päiväkirjassani tavataan monasti merkittynä, että "maisteri
pyysi minua viemään postiin vakuutetun kirjeen leskirouva Runebergille"
— mikä luottamustoimi minua suuresti miellytti.

Elämä kodissa oli säästäväistä ja yksinkertaista, kuten huonekalut
ja taloustarpeetkin, mutta sitä mitä välttämättömästi tarvittiin,
oli aina. Nuoret herrat, joita varakkaissa kodeissa oli hemmoteltu,
saivat tyytyä päivälliseen, johon kuului kaksi ruokalajia; kolme kertaa
viikossa oli tattaripuuroa ja sunnuntaisin plättyjä. Hyvää se heille
teki. Joskus, kun muutamat suvaitsivat lukea romaaneja myöhään yöhön
asti, tuli puute kynttilöistä. Mutta sitäkin puutetta koetti nuori
rouva poistaa mikäli mahdollista, heti kuultuaan että joku omin rahoin
oli ostanut kynttilöitä.

Seurustelu rajoittui Tengströmin sukuun sekä Lauvantaiseuran
rikaslahjaiseen piiriin. Sen kuuluisat kokoukset ulottuivat minun
näköpiirini yläpuolelle. Olen muistikirjaani merkinnyt ainoastaan että
"maisterin luona oli herroja." — — —

Joulun v. 1832 vietin ainoana täysihoitolaisena Runebergin kodissa,
ja siitä asti alettiin minua pitää perheen jäsenenä, joka kutsuttiin
sukulaisten luo ja joka runsaassa määrin sai osakseen juhlan lahjoja.

Aattoiltana oli meille kutsuttu likeisimmät sukulaiset, myöskin
Nervanderin perhe, sekä muutamia likeisempiä ystäviä kl. 7. Kun kello
tuli 8 eikä naapureja Castrénia ja Wegeliusta näkynyt, meni Runeberg
katsomaan, missä he viipyivät. Naurusuin hän palasi ja ilmoitti
meille: "he lukevat kreikkaa!" — Illallinen kesti kello 11—2 sillä
joululahjoja oli paljon ja yksitellen ne otettiin suuresta kopasta.
Rouva Runeberg oli ilmoittanut minulle asian, joka minua suuresti
huolestutti, nimittäin että kaikkia joululahjoja piti seurata runo.
Siitä vaatimattomasta vaikka merkillisestä joululahjasta, jonka minä
sinä iltana Runebergiltä sain, runo kuitenkin puuttui. Sain nimittäin
pienessä lompakossa kaksitoista tulitikkua — ensimmäisiä tulitikkuja
Suomessa. — Valitettavasti ei illan tapahtumista pidetty pöytäkirjaa,
sillä runoja oli paljon ja ne olivat sangen sukkelat, niinkuin odottaa
sopikin, kun sekä Runeberg että Nervander, rouva Runeberg y.m.
tuhlailivat kekseliäintä pilaansa.

-- -- --

Talossa palveli sisäpiikana 20 vuotias kaunis tyttö nimeltä Lotta.
Oli joulukuun 3 p. Huomattiin että kaikellaista pientä tavaraa ja
rahaakin oli kadonnut. Ruvettiin epäilemään Lottaa ja Runeberg vaati
häntä tilille, mutta tämä suututti tyttöä niin, että hän tempasi
käteensä maisterin juuri käytetyn partaveitsen ja viilsi sillä syvän
haavan kurkkuunsa. Talossa syntyi hirveä hälinä, lääkäri noudettiin
paikalle, haavoitettu sidottiin ja vietiin klinikkaan, jossa parani.
— Valitettavasti ei Lotan seuraajatar tuottanut vähempää huolta. Hän
varasti kuten Lottakin, jotapaitsi hänellä oli muitakin pahoja tapoja.

Olen muistikirjaani merkinnyt, että Runeberg uskollisesta palvelijasta
Marista piti hellää huolta. Hänen ollessaan sairaana "aikoi maisteri
muuttaa minut saliin", jotta Mari saisi oman huoneen. Tammikuun 29 p:nä
1833 olen merkinnyt: "minä sovin maisterin kanssa, että valvoisin yön"
(Marin sairasvuoteen ääressä).

-- -- --

Runebergin aika kului Laurellin lyseossa, omissa luvuissa erästä virkaa
varten, runoilemisessa ja Morgonbladin toimittamisessa. — Hän oli
nimittäin vuodesta 1832 ollut "Helsingfors Morgonblad’in" (Helsingin
Aamulehden) päätoimittajana. — Sitäpaitsi hän ylioppilastutkintoon
valmisti kuutta yksityisoppilasta, jotka kaikki olivat pohjalaisia.
Opetus tapahtui tavallisesti 9—10 välillä aamupäivällä, mutta
muutettiin tarpeen vaatiessa toisiinkin aikoihin. Keväällä 1833 olen
pari kertaa kirjoittanut muistikirjaani, ettemme "voineet lukea,
sillä maisteri oli pyydystämässä lintuja." Joskus keskeytyi lukeminen
muistakin syistä, mutta laiminlyönti korvattiin seuraavina päivinä.
Opetus oli ankaran tarkka, mutta omalla erityisellä tavallaan:
kunnioitus opettajaa kohtaan enemmän kuin nuhteet, pakoitti meidät
lukemaan läksymme; mutta nuhteitakaan ei puuttunut. Minun täytyy
tunnustaa että me näinä kahtena lukukautena opimme enemmän kuin
ennen olimme oppineet neljänä, mutta paremmin keskustelun kuin
koulujärjestyksen kautta.

-- -- --

Lisättäköön vielä pari pientä piirrettä. Maaliskuun 2 p. 1833 olen
merkinnyt: "tänään seisoi maisteri nauramassa, kun me olimme lumisilla
pihassa"; — ja 8 p. maaliskuuta: "heitin minä maisterin kanssa
lumipalloja maaliin", — jossa taidossa hän, kuten tunnetaan, oli
mestari.

Kirjallisesta toiminnasta emme juuri huomanneet muuta kuin että
korehtuuriarkkeja oli tavattavissa sekä mahdollisissa että
mahdottomissa paikoissa. Ensi päivänä jonka kodissa vietin, oli sali
vielä muuttokunnossa ja joukko kirjoja lattialla. Olin yksin huoneessa,
otin käteeni kirjan ja luin kannesta nimen "Hirvenhiihtäjät", joka oli
minulle tuntematon. Runomitan viehättämänä aloin selailla kirjaa, kun
maisteri äkkiä astui sisään. Hämilläni pyysin anteeksi, mutta maisteri
sanoi: "pidä se vaan, jos sinua haluttaa."

-- -- --

Runebergin todistusta pidettiin turvana reppuja vastaan
ylioppilastutkinnossa. Hänen oppilaansa saivat harvoin korkeita
arvosanoja, mutta heillä oli perusteelliset tiedot. Aika jonka
vietin oppilaana Runebergin kodissa ja jota aina kiitollisuudella
tulen muistamaan päättyi ylioppilastutkinnolla kesäkuun 4 p. 1833
sekä ylioppilaskekkereillä Catanin ravintolassa s. k. 12 p:nä.
Viimemainitussa juhlallisessa tilaisuudessa, jota Runebergkin
kunnioitti läsnäolollaan, osoitti hän 15 vuotiaalle uudelle tulokkaalle
sen ystävällisen palveluksen, että otti häntä käsipuolesta ja pelasti
hänet vaarallisista veljenmaljoista.

-- -- --

Vielä mainittakoon kuvaavana Runebcrgille — — että hän antaessaan
neuvoja minulle ja muille nuorille runoilijoille aina esiintoi runon
itsenäisyyden yhtenä runoilemisen pääehdoista. "Ole vapaa", sanoi
hän, "ja itsellesi uskollinen! Älä koskaan lahjoita itseäsi äläkä lue
muitten teoksia kuin niin paljon että aina pidät tallella oman itsesi."

-- -- --

Kuten jo Topeliuksen muistiinpanoista kävi selville, valmisteli
Runeberg v. 1833 väitöskirjaa erään yliopistoviran saamista varten,
jonka edellinen omistaja oli tuleva täysinpalvelleeksi. Tämä virka oli
ainoa vakinainen, jonka kautta Runeberg saattoi toivoa voivansa jäädä
yliopistoon ja pääkaupunkiin, joten valmistukset siihen ja toiveet sen
saamisesta anastivat suurimman osan hänen aikaansa ja ajatuksiaan.
Heti kun virka oli julistettu avonaiseksi, ilmaantui siihen sentään
toinenkin hakija ja pitkien väittelyjen perästä, yliopiston
viranomaisten kesken, tämä toinen sen saikin.

Ahtaista oloistaan huolimatta oli Runeberg määrännyt tulot uudesta
runokokoelmastaan hätääkärsiville pohjois Suomessa. Erittäin
tervetullut oli hänelle eräs kirjallinen apuraha sekä muutamat
sivutulot, jotka hän keväällä 1834 sai yliopistosta. Ja vieläkin
tervetulleempi oli hänelle lepo rasittavan talven töiden ja jännityksen
jälkeen.

Kesän vietti hän perheineen Kangasalla, kauniissa seudussa, ystävien ja
omaisten ympäröimänä. Heinäkuussa sentään kohtasi häntä suru, äiti kun
kuoli Pietarsaaressa.

Lapsuudenkoti hajosi silloin ja neidit Karolina ja Mathilda
Runeberg muuttivat veljensä luo Helsinkiin. Mahtilda neiti, joka
ulkomuodoltaan oli sangen kaunis, oli varojen puutteessa jäänyt kaikkea
koulusivistystä vaille ja alkoi nyt rouva Runebergin johdolla lukea.
Hän saavuttikin siksi suuren tietomäärän että sittemmin saattoi auttaa
sisartaan, joka piti pikkulastenkoulua Helsingissä.

-- -- --

Senraavana vuonna julkaisee Runeberg verraten vähän oman runottarensa
tuotteita ja niiden joukossa on hänen ihana "Pilven veikkonsa".
Sensijaan on vuosi 1836 hyvin tuottelias. Elokuussa ilmestyy hänen
lehdessään herttainen "Hanna", tuo rakkauden ja juhannusaaton suloinen
ylistyslaulu, ensimmäinen suuren runoilijan teoksista, jonka yleisö
paikalla avosylin otti vastaan. Kuvaavaa sille suosiolle, jonka
Runebergin "Hanna" saavutti, on että monet, jotka olivat tutustuneet
Runebergin "Hannaan" riensivät antamaan pienille tyttärilleen saman
nimen.

Kerrotaan Runebergin saaneen aiheen tähän runoelmaan kerran kun hän
astui avoimen ikkunan ohi ja näki nuoren, pyörteän käsivarren siellä
sisällä heittävän sukkulaa. Valmiina kirjana ilmestyi "Hanna" vasta
lopulla vuotta 1836, samana päivänä, jolloin tieto Runebergin toisen
pojan syntymisestä levisi tuttavien piiriin.

Hän oli silloin jo jättämäisillään Helsingin. Hänelle oli nimittäin
aikoja sitte selvinnyt, ettei hän likivuosina voisi saada vakinaista
paikkaa yliopistossa. Perhe lisääntyy ja menot enenevät. Toukokuussa
kuoli latinankielen lehtori Porvoon kymnaasissa ja paikka julistettiin
avonaiseksi. Runeberg epäili kauvan, hakeako sitä. Hän oli tottunut
elämään pääkaupungissa ja ottamaan osaa yliopistoelämään. Nuoriso
häntä rakasti, osakunta oli hiljan antanut hänelle siitä todistuksen
valitsemalla hänet kuraattorikseen. Porvoo oli pikkukaupunki eikä
sen kymnaasi ollut erittäin hyvässä huudossa. Mutta antaisihan virka
vakinaiset tulot ja ehkä sielläkin voisi kasvattavasti vaikuttaa
nuorisoon. Runeberg haki virkaa ja saikin sen.

Kun hänen ystävänsä huomasivat että hän todenteolla aikoo jättää
yliopiston, koettivat he kaikin tavoin pidättää häntä. Jo oli
konsistoorikin valmis miltei yksimielisesti ehdottamaan hänelle
erityistä, suurehkoa apurahaa. Mutta Runeberg kieltäytyi ottamasta sitä
vastaan, sillä hän ei tahtonut nauttia palkkaa ilman vastaavaa työtä.

Loppuaikansa Helsingissä käytti Runeberg tunteihinsa koulussa ja
lehtensä toimittamiseen. Huhtikuussa ilmestyi "Morgonbladissa" hänen
kääntämänään muun muassa alku Kalevalaan. Runeberg ihaili tätä
runoteosta kreikkalaisten mestariteosten vertaisena ja oli ennenkin
kääntänyt siitä otteita.

Toukokuun 8 p:nä pidettiin paikkakunnalta muuttavan Runebergin
kunniaksi jäähyväiskekkerit eräässä ravintolassa Töölön lahden
rannalla. Topeliuksen muistiinpanoista saamme tietää, että läsnä oli
noin 300 henkeä, suurin osa nuoria ylioppilaita ja opettajia, mutta
myöskin muutamia vanhempia. Juhla kesti kello kuudesta illalla kello
kuuteen aamulla. Runebergin malja esitettiin "lämpimin sanoin ja
ylivuotavin sydämin" ja samassa laulettiin "Joutsenen" nuotilla runo,
jonka Stenbäck tilaisuutta varten oli sepittänyt. "Miltei kyynelsilmin
astui Runeberg esiin kiittämään ja sanoi, että hän aina kiitollisena
tulee säilyttämään mielessään yliopiston, jossa hän oppi katsomaan
elämää valoisalta kannalta ja jonka jäsenenä hän oli ollut 15 vuotta."
Juhlatuuli oli herttainen ja lämmin, juteltiin, pidettiin puheita, jopa
heitettiin voileipiäkin keväisenä aamuna lahden kirkkaalle pinnalle.
Vihdoin saattoi juhliva joukko kotiin juhlavieraansa, hurraten häntä
vielä moneen kertaan ja lopuksi laulaen: "Sua lähde kaunis katselen."




II.


Toukokuun 17 päivänä 1837 jätti Runeberg perheineen Helsingin. Päivä
oli kirkas ja keväinen, mutta keli vielä sangen huono. Viimeisellä
kestikievarivälillä väsyi hevonen. Runeberg astui silloin alas
rattailta ja käveli lopputien hevosen rinnalla. Oli jo keskiyö käsissä,
kun saavuttiin Porvooseen.

Seuraavana päivänä vuokrasi Runeberg itselleen kesäasunnon maalla, noin
kolmen kilometrin päässä kaupungista, kauniilla paikalla, ja sinne
muutti heti rouva Runeberg ja lapset. "Lehtorin" pidättivät uudet
virkatoimet kaupungissa. Hän ryhtyi opettamaan jo tulonsa jälkeisenä
päivänä ja seuraavana keskiviikkona istui hän jo vakinaisena jäsenenä
konsistoorin kokouksessa.

Kesäkuun puolivälissä alkoi kymnaasissa kesäloma, jolloin Runeberg
muutti perheensä luo, käydäkseen kaupungissa ainoastaan keskiviikkoisin
konsistoorin kokouksissa.

Kesä tuli lämmin ja herttainen, talon likeisyydessä oli sekä järvi
että useita lampia, joten vesilintuja ja kaloja löytyi runsaasti.
Kylän suutarin, Jonas Söderholmin, joka perinpohjaisesti tunsi
luodot ja kaislikot ja kalojen kutupaikat, sai Runeberg uskolliseksi
kalastustoverikseen. Jonas oli luonteeltaan hiukan ärtyisä ja
epäluuloinen sekä sangen taikauskoinen: hän oli esim. varma siitä että
heidän järvissään löytyi sekä vedenneitoja että peikkoja ja haltioita.
Alussa kertoi hän Runebergille tuntevansa miehen nimeltä Lintu-Kalle,
jonka luoti tapaa linnun niin ja niin pitkän matkan päästä, mutta
kun Runeberg kerran ampui linnun lennosta ja se putosi maahan juuri
Jonaksen eteen, niin hämmästyi hän suuresti lehtorin taitoa ja alkoi
senjälkeen kertoa lehtorista mitä merkillisimpiä juttuja. Mutta ei
sietänyt Jonas leikkiä ja Runeberg taas piti pienestä pilanteosta.
Tuontuostakin suuttui Jonas ja ilmoitti silloin, että "mies hän on
hänkin, vaikkei olekaan yhtä oppinut kuin lehtori."

Usein oli kesäisillä kalaretkillä mukana eräs nuori ylioppilas,
jonka Runeberg tavallisesti, retken päätyttyä, kutsui kotiinsa teetä
juomaan. Myöhään iltaan istuttiin silloin keskustelemassa kirjallisista
kysymyksistä, joihin rouva Runebergkin innokkaasti otti osaa, tai
luettiin jotakin ääneen. Virkistynein voimin palasivat Runebergilaiset
syksyllä Porvooseen.

Porvoo oli siihen aikaan koko lailla rappiotilassa. Siellä oli kyllä
noin kymmenen vuotta sitte ollut sekä varakas että etevä kauppiassääty,
joka johti kaupungin asioita, mutta muutamien vararikkojen kautta
oli sen täytynyt luopua sekä varallisuudestaan että johtavasta
asemastaan. Kuvaavaa oloille on, että kaupungin vanhimpien neuvoston
puheenjohtajana oli mies, muuan kauppias, jolla ei ollut sivistystä
eikä luonnonlahjoja, ei edes varallisuutta; sanalla sanoen: ei
mitään, joka olisi oikeuttanut häntä olemaan luottamustoimessa,
kaupunkihallinnon päänä ja pylväänä. Hänen sivistyskantaansa kuvaa
muuan hänen tapansa. Hän ei pessyt kasvojaan kuten ihmiset tavallisesti
sen tekevät: hän otti suunsa vettä täyteen, astui puotinsa portaille,
päästi vähitellen vettä käsiinsä ja pesi sillä silmiään.

Huonossa huudossa, ja syystä, oli kymnaasikin, johon Runeberg tuli
lehtoriksi. Löyhäksi oli päästetty kurinpito ja järjestyksestä jätetty
jälelle vain varjo. Oppilaat saattoivat koska tahtoivat jäädä pois
tunnilta ja tutkintonsa saivat he niinikään suorittaa koska halutti.
Toiset saattoivat suoriutua oppikurssistaan kuudessa vuodessa, vieläpä
lyhyemmässäkin ajassa, toiset viipyivät koulussa vaikkapa seitsemänkin
vuotta. Väkijuomien nauttimista ja juopumusta ei pidetty minäkään.
Tappelut merimiesten ja kisällien kanssa kuuluivat päiväjärjestykseen.
Jos oppilas teki itsensä syypääksi hiukankin suurempaan laiminlyöntiin
tai rikokseen, niin ei asianomainen opettaja voinut määrätä hänelle
rangaistusta, vaan piti asia jättää ensin opettajakunnan ja sitte
tuomiokapitulin ja piispan ratkaistavaksi. Opettajakunnassa syntyi
heti erimielisyyksiä: vanhemmat opettajat, jotka olivat tottuneet
kurinpidon löyhyyteen, pitivät mukavimpana päästää syyllisen niin
vähällä kuin suinkin; nuoremmat taas vaativat, sekä koulun maineen että
itse oppilaiden velvollisuudentunnon takia ankarampaa rangaistusta.
Pitkien keskustelujen, väittelyjen ja rettelöiden perästä ehti asia
joutua puoleksi unohduksiin ja tuomiokapitulin päätös tuli tavallisesti
vanhempien opettajien mielen mukainen. Rehtoriksi valittiin vuorotellen
joku koulun opettajista vuoden ajaksi ja jos hän tänä aikana
onnistuikin panemaan toimeen paremman järjestyksen, niin saattoi
tuuraava rehtori uudella järjestelmällä tehdä turhaksi koko hänen
työnsä.

Kun Runeberg tuli Porvooseen, oli hänellä takanaan suuri
opettajakokemus: olihan hän vuosikausia ollut kotiopettajana ja
Helsingin lyseossa oli hänelle tarjoutunut tilaisuus vastaanottaa
vaikutuksia senaikaisesta uusimmasta koulujärjestelmästä ja käytännössä
toteuttaa ajan parasta opetustapaa. Sillä Helsingin lyseo oli
järjestetty kaikin puolin ajan parhaimpien mallien mukaan.

Sitä räikeämmin vaikuttivat Runebergiin epäkohdat Porvoon kymnaasissa.
Suorana miehenä, miehenä joka ei tingi omantuntonsa kanssa, päätti
hän kaikin voimin alkaa taistella koulun homehtuneita tapoja vastaan
ja useita nuoremmista virkatovereistaan sai hän puolelleen. Mutta
asia oli helpommin päätetty kuin käytännössä toteutettu. Heti ensi
vuonna ilmaantui Runebergille tilaisuus puhua suoraa kieltä ja hän sen
tekikin, mutta ei häntä ymmärretty; päinvastoin sekä tuomiokapituli
että piispa, rehtori ja useat opettajat loukkaantuivat hänen
vastalauseistaan ja vaatimuksistaan.

Ne koskivat pääasiallisesti oppilaitten mielivaltaista käytöstä
opettajia kohtaan. Itse puolestaan Runeberg kyllä oli turvattu poikien
pilanteolta, sillä jo hänen vakava persoonallisuutensa ja koko
käytöksensä herätti kunnioitusta, jota ei kukaan uskaltanut loukata.
Mutta koulussa oli pari opettajaa, molemmat hyviä miehiä, mutta
kykenemättömiä kurinpitoon, ja nämät olivat joutuneet poikain pilanteon
esineiksi. Sensijaan että koulu olisi asettunut opettajien puolelle,
vaatien oppilaita kunnioittamaan heitä opettajina ja kasvattajina
tottelemaan heitä, antoi se nuhteita opettajille ja määräsi oppilaille,
kaikesta uppiniskaisuudesta ja tottelemattomuudesta huolimatta, aivan
lievän rangaistuksen. Näitten opettajien aseman korottamista alkoi
Runeberg puolustaa.

Alussa kohtasi hän, kuten sanottu, johtavissa miehissä paljasta
vastustusta ja ainoastaan vähitellen hänen uudistuspuuhansa saivat
jalansijaa yleisössä.

Toista vuotta oltuaan Porvoossa, valittiin Runeberg kymnaasin
rehtoriksi. Silloin hän oikein sai näyttää, miten kykeni johtamaan
laitosta, joka oli sellaisessa kunnossa kuin Porvoon kymnaasi. Hän
osoitti jo ensi hetkestä, että hän täydellisesti hallitsi asemansa.

Hänen tapaansa ratkaista asioita valaiskoot tässä muutamat esimerkit.

Pimeänä syysiltana oli joukko kymnaasin oppilaita tunkeutunut erään
häätalon porstuaan pyytämään, että saisivat nähdä morsiamen. Kun ei
morsian paikalla noudattanut pyyntöä, syntyi porstuassa niin hirveä
melu, että isäntäväen piti rientää pyytämään rehtoria avuksi. Runeberg
saapuikin paikalle, mutta silloin olivat pojat jo luikkineet tiehensä.
Seuraavana aamuna varhain läksi hän muutamien oppilaittensa luo,
saadakseen selville, kutka olivat eilisillan syylliset. Erään pojan
tapasi hän vielä sängyssä ja tämä tunnusti olleensa illallisessa
kahakassa. Rehtori kysyi, keitä muita siellä oli ollut, mutta poika ei
suostunut ilmiantamaan tovereitaan. "Hyvä", virkkoi rehtori. "Jääköön
asia sikseen." Mutta mennessään, lisäsi hän: "kyllä te käyttäydyitte
oikein soutaja-akkojen tavalla!"

Luokkahuoneiden välillä oven yläpuolella oli pieni luukku, jota
tavallisesti pidettiin auki. Eräänä päivänä sylkäisee joku toisesta
huoneesta luukkua kohti ja sylki lentää suoraan toisessa huoneessa
istuvan pojan kirjoitusviholle. Pannaan toimeen tutkinto ja syyllinen
puolustautuu sillä, että hän vahingossa tuli sylkäisseeksi toiseen
huoneeseen. "Vai niin", sanoo Runeberg aivan tyynesti, "vai ovat sinun
päässäsi suunnat niin sekaisin. Sinun täytyy välttämättömästi oppia
sylkemään oikeaan. Tuleppa nyt tänne ja sylje tuohon maaliin, kunnes
osaat, jotta voit olla varma siitä, ettet tulevaisuudessa enään erehdy
tällä tavalla".

Kerran tunnilla istui muuan oppilaista näpäyttelemässä kieliä, jotka
hän jollakin lailla oli pingoittanut pöytää vastaan. Samana tuntina
sattui toinen poika, joka paraikaa kävi tanssikoulua, osaamaan läksynsä
huonosti. Ensimainitun määräsi Runeberg "soittamaan" kielillään ja
jälkimmäinen sai tanssia, jotta toverit näkisivät, että he olivat
oppineet "edes jotakin".

Kerran piti Runebergin äkkiarvaamatta antaa tunti toisen opettajan
puolesta, jota eivät pojat pitäneet suuressa arvossa. Tunnin alettua
astuu luokkahuoneeseen pikkuinen poika, puettuna isänsä takkiin,
kaulassa korkea kaulus ja valkea kaulaliina, liivintaskusta roikkuen
kiiltävät kellonperät. Nähdessään Runebergin luokassa ällistyy poika ja
hiipii häpeillään paikalleen. Runeberg käsittää heti, että tarkoitus
on ollut huvittaa luokkaa tuon toisen opettajan tunnilla. — Oletpa
sinä korea! virkkaa hän. — Ei sinun vielä sovi mennä istumaan, ensin
täytyy luokan saada nähdä kuinka korea sinä olet. Ja hän nousee
penkille, tarttuu kiinni pojan niskaan ja nostaa hänet väkevin
käsivarsin korkealle ilmaan koko luokan edessä. Sitte saa poika mennä
paikoilleen. Yleensä oli Runebergin ja hänen oppilaittensa suhde hyvä.
Jo maalla ollessaan kotiopettajana vietti hän usein lomahetket ja
välitunnit oppilaittensa kanssa, milloin jäällä, milloin kelkkamäessä
ja kertoili heille iltahämyssä tarinoita. Ankarana itseään kohtaan,
vaati hän oppilailtakin paljon ja vaistomaisesti oppilaat hänelle
täyttivätkin velvollisuutensa. Hän ei ollut kärkäs rankaisemaan
heitä pikkuerehdyksistä ja usein hän omalla omituisella tavallaan
taivutti heidän uppiniskaisuutensa. Oppilas oli esim. ylimielisenä
ja; taipumattomana rehtorin käskystä saapunut rehtorin kotiin.
Hänet käsketään saliin istumaan ja toisessa huoneessa istuu rehtori
työpöytänsä ääressä. Poika näkee sen, sillä ovi on auki, ja miettii
sydämessään katkeraa kostoa. Mutta rehtoria ei kuulu ottamaan vastaan
pojan ylpeää puhetta. Niin kuluu kokonainen tunti ja kun rehtori
vihdoin nousee kirjoituspöytänsä äärestä, niin tapaa hän salissa
katuvan syntisen eikä uhkamielistä nuorukaista.

Joskus kun oppilas, säikähtyneenä tyhmyyksistään, rehtorin käskystä
saapui tämän asunnolle, odotti häntä siellä mitä ystävällisin kohtelu;
rehtori pyysi teetä juomaan ja selitti suopeasti, että eihän se
sellainen käytös ole sopiva!

Mutta ei ollut se leikintekoa, kun Runeberg syystä ja todenteolla
suuttui: vapisemaan pani hän silloin koko luokan eikä syyllisiä
säälitty. Opettajatoimensa alkuaikoina käytti hän usein rangaistuksena
purevaa ivaa, jota oppilaat eivät voineet kärsiä ja joka kylmensi
hänen ja oppilaitten väliä. Joskus, vaikka hyvin harvoin, saattoi
hän kiivaudessaan käsittää asiat väärin ja rangaista syytöntä, mutta
silloin hän aina oli valmis tunnustamaan erehdyksensä ja pyytämään
anteeksi.

Kerran esimerkiksi, kun oppilas oli antanut hyvin väärän vastauksen,
suuttui Runeberg ja alkoi häntä ivallisesti soimata. Poika kuunteli
hetken, mutta kun nuhdesaarnaa yhä kesti, huomautti hän suoraan,
että opettajalla on oikeus määrätä rangaistus, mutta ei pilkata
häntä ja tehdä häntä naurunalaiseksi luokan edessä. Luultavasti
oli poika Runebergin mielestä oikeassa, koska hän paikalla lopetti
ivalliset puheensa eikä määrännyt mitään rangaistusta. Toisen kerran
oli hän syyttömästi epäillyt erästä oppilasta jostakin pienestä
vallattomuudesta ja pojan puolustauduttua jättänyt hänet rauhaan.
Jonkun ajan perästä poika kuitenkin erosi koulusta. Runeberg tapasi
hänet vasta kolmen vuoden perästä kadulla, mutta tapaus muistui
paikalla hänen mieleensä. Ystävällisesti meni hän silloin pojan luo,
sanoi iloitsevansa siitä että hänet näki ja kertoi olleensa hyvin
pahoillaan siitä että syyttömästi oli tullut häntä rangaisseeksi.

Kymnaasin rehtorina kuului Runebergin velvollisuuksiin tarkastaa koulut
useissa hiippakunnan kaupungeissa. Valaiseva hänen luonteelleen on
muutama piirre siltä tarkastusmatkalta, jonka hän ensi kertaa ollessaan
rehtorina teki.

Oli kaunis kesä, muutamia päiviä ennen juhannusta, kun Runeberg
rouvineen läksi matkaan. Seuraa heille teki heidän vanha tuttavansa
Lauvantaiseuran ajoilta, maisteri Ståhlberg, jolla sattumalta oli sama
matka.

Maisteri, joka oli vanhempi Runebergia, ajaa edellä ja Runeberg
rouvineen jälessä. Maisteri ja hänen kyytimiehensä joutuvat ennen
pitkää innokkaaseen keskusteluun. Maisterin piiska viittaa kaikkiin
ilmansuuntiin ja hevonen kulkee käyttöä, sillä sen ovat ajajat
kokonaan unohtaneet. Tällä tavoin kuluu matka sangen hitaasti. Vihdoin
tullaan uuteen kestikievariin ja saadaan uudet hevoset. Vaan sama
peli alkaa taas, niin pian kun ollaan tiellä kyselee maisteri taas,
viittoen piiskallaan ja hevonen vaipuu omiin ajatuksiinsa. Mutta
harvenemistaan harvenevat maisterin puhelut kyytimiehen kanssa ja
hevosen velvollisuudet otetaan samassa määrin huomioon. Jo kuluu
matka paljon pikemmin. Maisteri sentään ei ole oikein hyvillään.
Kestikievariin päästyä selittää hän matkatovereilleen saaneensa niin
tyhmän kyytimiehen, ettei hänen kanssaan ensinkään voi jutella. Ahaa,
ajattelee Runeberg ja jo on hänen mielessään pieni kepponen, jonka hän
aikoo panna käytäntöön.

Maisterin ja rouva Runebergin rauhallisesti jutellessa huoneessa, menee
hän pihalle puhuttelemaan heidän tulevia kyytimiehiään. Maisterin
ajajalle selittää hän, että herra, jonka hän tulee saamaan rattailleen,
on hiukan sekaisin päästään, joten ei hänen kanssaan pidä lyöttäytyä
juttusille. Paras on vain vastata hänelle: "häh", jos hän jotakin sanoo.

Tämän tempun uudistaa Runeberg joka kestikievarissa ja matka kuluu
erinomaisesti. Mutta maisteri ei kylliksi saata ihmetellä kansan
typeryyttä näillä seuduin. Vasta muutamien vuosien perästä ilmaisee
Runeberg vanhalle ystävälleen, miten asiain laita tuolla retkellä
oikeastaan oli.

Samalla retkellä kävivät Runebergilaiset Imatralla ja Punkaharjulla.
Imatrassa oli sinä vuonna niin vähän vettä, että Runeberg huomautti
sen olevan kuin jättiläisen kaivaman myllynojan, mutta Punkaharjulla
viettivät he kokonaisen päivän, kävivät harjun päästä toiseen ja olivat
ihastuksissaan.

1857 oltuaan 20 vuotta kymnaasin opettajana erosi Runeberg tästä
virastaan, saaden täyden eläkkeen ja päättäen käyttää koko loppuosan
elämästään kirjalliseen työhön. Erohetken liketessä puhkesi ilmi se,
mitä sekä oppilaat että opettajat tunsivat kadottavansa, kun Runeberg
heidän koulunsa jättäisi: vilpitön kaipaus.

Kesäkuun 13 päivänä illalla oli hän kutsunut virkatoverinsa kotiinsa
yksinkertaiseen läksiäis-illanviettoon. Ilta oli kesäinen ja lämmin
ja mieliala mitä rattoisin. Seuraavana aamuna tulivat kymnaasin
oppilaat laulamaan eroavalle opettajalleen ja lahjoittivat hänelle
kaksipiippuisen haulipyssyn ja metsästyslaukun sekä kultakellon.
Laulajien poistuttua kerrotaan Runebergin pitkäksi aikaa vaipuneen
sohvalle istumaan lahjojaan ihailemaan. Pyssystä tuli sittemmin rakas
toveri monilla metsästysretkillä, mutta kultakello kätkettiin muitten
kalleuksien kanssa laatikkoon.

Pari päivää myöhemmin pitivät vielä kymnaasin opettajat Runebergin
kunniaksi jäähyväisjuhlat, mutta tässä tilaisuudessa ei hilpeys
tahtonut päästä valtaan, sillä mieliä painatti tieto siitä, minkä
suuren tappion kymnaasi kärsii opettajiensa piiristä kadottaessaan
Runebergin.

Erotessaan kymnaasista lakkasi Runeberg olemasta jäsenenä
tuomiokapitulissa. Hän ei koskaan ollut yrittänytkään tehokkaalla
tavalla ottaa osaa hiippakunnan hallitukseen, vaikka hän jo v. 1838
oli antanut vihkiä itsensä papiksi. Jälkiä jättämättä ei hänen
vaikutuksensa sentään tässäkään toimessa ollut, sillä hänen jalon,
suoran henkensä pelkkä läsnäolo jo vaikutti kohottavasti siihen
ympäristöön, jossa hän kulloinkin oli. Tullessaan Porvooseen oli
Runeberg vuokrannut asunnon, johon kuului kuusi vähäläntää huonetta ja
jota rouva Runeberg piti erittäin hauskana. Vasta talvella saivat he
kokea, että huoneet olivat sekä vetoiset että kylmät. Syksyllä 1838
asettuivat he omaan taloon, jonka Runeberg samana keväänä oli ostanut,
saadakseen vakinaisen asunnon, Porvoossa kun vallitsi ainainen puute
huoneustoista. Talo oli vanhanaikainen, kaksikerroksinen puutalo,
jonka katto oli taitettu ja sinne muutettiin vaatimattomat huonekalut
entisestä talosta. Epämukavaksi tuli sentään ajan pitkään tämä asunto,
huoneet kun olivat kahdessa kerroksessa. Rouva Runebergin sairauden
takia oli perheen jo kerran välillä pitänyt vuoden ajan asua talossa,
jossa ei tarvinnut nousta niin korkeita portaita. Vuonna 1852 Runeberg
vihdoin myi vanhan talonsa ostaakseen sen "uuden, komean talon",
jossa hän vietti loppuelämänsä ja joka nyt valtion ja Suomen kansan
omaisuutena säilytetään tuleville sukupolville.

Kuvaavaa Runebergille muuten on että hän kaipauksella luopui vanhasta
talostaan. Hän kertoo itse, että hän kävelyretkillään tuontuostakin
läksi sitä tervehtimään. Kerran liketessään vanhaa kotiaan, näkee hän
seinällä suuren tupakkakyltin ja huoneessa jossa hän kirjoitti parhaat
teoksensa pyöritellään nyt paperossia. Surumielin jatkaa runoilija
matkaansa, vaipuen miettimään kaiken katoavaisuutta. Hetkisen perästä
hän sentään pysähtyy ja päättää lähteä takaisin, sillä hän ei tahdo
näin raskaalla mielellä heittää entistä kotiaan. Niin hän saapuukin
paikalle ja katso huoneesta, jossa hän muinoin mietti ja jossa nyt
pyöritellään paperossia, kuuluu laulua. Tuttu on sävel ja tutut ovat
sanat. Ne nostavat ilonkyyneleet runoilijan silmiin. Ne kuuluvat: "Sua
lähde kaunis katselen".

Runebergin perheen vakituiseksi kesäasunnoksi tuli Kroksnäsin talo
Haikonselästä lähtevän salmen varrella. Heillä oli täällä: "sali,
kolme kamaria, kyökki, vähäinen kortteli kyökkipuutarhasta, polttopuut
ja oikeus koukuilla ja verkoilla kalastaa talon kalavesillä". Seutu
on luonnonihana ja talonväet olivat kelpo ihmisiä. Mukavuuksia
sensijaan ei Kroksnäs tarjonnut kesävierailleen: ei ollut siihen
aikaan laivakulkua kaupungin ja talon välillä, vaan lyhyintä tietä
suoraan lahden poikki oli Porvooseen 7 ½ kilometriä, maanteitse
viisitoista. Huoneet olivat matalat, kyökissä ei ollut edes hellaa,
vaan ainoastaan avoin liesi. Jääkellarikin puuttui, joten ruokatavarat
olivat säilytettävät tavallisessa aitassa. Erinomaisen vaatimaton
oli asuinhuoneissa kalusto: tuolit, pöydät ja penkit olivat puusta,
asetettuina pitkin seiniä, kuten talonpoikaistaloissa on tapa. Yöksi
asetettiin pari penkkiä rinnatusten ja siihen valmistettiin lasten
makuusijat, Runebergin huoneessa oli talon ainoa ylellisyysesine: vanha
sohva ja sen yläpuolella koristivat seinää metsästyskapineet.

Tavallista yksinkertaisemmiksi muodostuivat Kroksnäsissä Runebergin
perheen elintavat. Isäntä itse esiintyy kotikutoisissa, rouvansa
ompelemissa vaatteissa. Puseroa pitelee vyötäisten kohdalta vyö, johon
on pistetty nuuskarasia ja nenäliina. Pehmeä paidankaulus on käännetty
alas ja päässä on ohut lakki tai olkihattu. Tavallisesti on hän
avojaloin.

Kello seitsemän aikaan hän nousee, juo pari pientä kupillista kahvia
ilman leipää sekä lasillisen lähdevettä. Päivälliseksi syödään
useimmiten kalaa, syksypuoleen jäniksenpaistia tai lintua. Puuroa pitää
olla kumminkin kolme kertaa viikossa. Päivällisen jälkeen astelee hän
tavallisesti samalle lähteelle, josta aamullinenkin vesi noudettiin,
juo taaskin virkistävää juomaa ja viipyy usein pitkät ajat lähteen
partaalla, vaipuneena mietteisiin. Vieraitten aikana muuttuvat osaksi
yksinkertaiset elintavat ja syrjäytetään talonväen mukavuudet jotta
vierailla vain olisi hauska ja hyvä. Monasti lähetetään Porvoosta asti
noutamaan ruokatavaroita.

Kesäisin ei Runeberg kirjoittanut, hän käytti kesän yksinomaan
virkistyksekseen. Rouva Runeberg, jolla varhaisesta aamusta myöhään
iltaan oli yllin kyllin työtä, huomautti usein leikillä, että
hänen miehensä suorastaan laiskottelee: eihän hän puhu muusta kuin
onkikoukkujen muodosta, siimoista ja täy'istä ja eihän hän muuta
ajattele kuin sitä, että tuleekohan huomenna kaunis ilma, jotta pääsisi
järvelle tai metsään.

Kroksnäsissä viihtyi Runeberg erittäin hyvin. Lukukausienkin aikana
asuessaan Porvoossa teki hän usein sinne metsästysretkiä, milloin
purjeveneellä, milloin jäitse ja viipyi monasti päiväkausia, viettäen
yönsä nuotiolla. Ystävät koettivat kyllä välistä houkutella häntä
muuttamaan kesäksi heidän naapuruuteensa, mutta Runeberg oli tottunut
Kroksnäsiinsä ja hylkäsi kaikki ehdotukset.

Luonnollisesti tuli Runebergin ja hänen rouvansa ensimmäiseksi
seurapiiriksi Porvoossa kymnaasiopettajien perheet, joissa, varsinkin
nuorempien joukossa, he tapasivat useita sekä lahjakkaita että
miellyttäviä henkilöitä. Parhaimmat ystävänsä löysivät he sentään
ulkopuolelta opettajaperheiden piiriä. Niistä mainittakoon varsinkin
kaupungin pormestari, Dreilick, jalo, lahjakas mies, josta Runeberg
sanoo: "tänne minä kerran tulin korkeastioppineena maisterina ja luulin
suuria itsestäni, mutta vasta hän minut, syntisen ja publikaanin,
opetti tulemaan ihmiseksi".

Myöskin maanviljelijä Gustaf Dunckeriin, joka asui tilallaan
Kinttulassa noin viiden peninkulman päässä Porvoosta, liittyi Runeberg
lämpimästi. Gustaf Duncker oli 1808 vuoden sodassa kaatuneen Joakim
Zachris Dunckerin ainoa poika, mies jota sekä alustalaiset että
tuttavat ja ystävät kunnioittivat ja rakastivat. Isä oli kuollut
pojan ollessa aivan pienenä ja äiti hänet oli kasvattanut. Tämä
lämminsydäminen, jäntevä rouva asui sittemmin poikansa luona ja hänelle
Runeberg syyskuun 11 p:nä 1853, Kinttulassa, lukuisan sukulaisja
tuttavapiirin läsnäollessa luki runonsa "Heinäkuun viides päivä".

Muitakin ystäviä sai Runeberg runsaasti, alkaen köyhistä suutareista,
räätäleistä ja ruotiukoista, joitten kaikkien seurassa hän viihtyi.
Hänen seurapiirinsä laajeni siten sangen suureksi ja kirjavaksi.
Jollekulle joka kerran oli huomauttanut, ettei hän käsitä, miten
Runeberg viitsii noitten kaikkien kanssa seurustella, vastasi
hän, ettei ole yhtäkään niin huonoa ihmistä, ettei hänellä
olisi siltä jotakin opittavaa. Ja kun helsinkiläiset ystävät
tulivat Porvooseen Runebergia tervehtimään ja ylenkatseellisesti
puhelivat pikkukaupungista, niin sanoi hän heille: tänne te
tulette pääkaupungista, käytätte senaattitaloa takkinanne ja
yliopistorakennusta housuinanne ja luulette täällä olevanne hirveitä
pöpöjä, mutta minäpä sanon teille, että täälläkin "vuorten takana" asuu
ihmisiä.

Juuri se, että Runeberg kaikissa ihmisissä tapasi jotakin hyvää,
jotakin opettavaa, jotakin jota ei muissa ollut, oli se salaisuus,
jonka nojalla hän pienessä Porvoossakin niin pian kodistui. Vaikeampi
oli rouva Runebergin tottua uuteen ympäristöön. Ystävätärelleen neiti
Lundahlille (sittemmin rovasti Walleniuksen rouva) kirjoittaa hän
syyskuussa 1837: "— — Saatat käsittää kuinka yksinäni minä elän, kun en
sitte kun maalta muutimme, kolmeen viikkoon, ole tavannut juuri yhtään
ihmistä, paitsi eräissä tansseissa ja eräissä hautajaisissa, joissa
olin. Huomenna sentään taidamme lähteä käymään muutamiin perheisiin,
saan siis tuttavia, mutta — mistä voin toivoa löytäväni edes
jonkun, jolle suoraan voisin ilmaista sydämeni ajatukset! Tänään on
nimipäiväni; tämä ilta, jonka olen tottunut viettämään omaisteni kanssa
Helsingissä, panee pääni vähän sekaisin. Runebergkin on tänä iltana
kutsuissa, lapset ovat nukkumaisillaan; tuntuu niin yksinäiseltä.
Harvoin olen näin hartaasti toivonut että luonani olisi edes joku
likeisimmistäni".

Vähitellen oppi sentään hänkin viihtymään ja sai ystäviä. Merkillinen
oli muuan lukuseura, johon, paitsi rouva Runebergia, kuului muutamia
muita naisia ja jonka tarkoitus oli kokoontua lukemaan Kalevalaa.
Se luettiinkin uskollisesti läpi ja keskusteltiin suomenkielellä,
jota muutamat naiset seurassa osasivat. Enimmän aikansa vietti rouva
Runeberg kodin piirissä, jossa häntä tarvittiinkin lakkaamatta, sillä
sairautta oli vähäväliin — varsinkin vilutauti vieraili ahkerasti
talossa — ja lapset olivat pieniä. Myöhemmin vieroitti rouva Runebergia
ulkomaailmasta kuurous, joka enenemistään eneni.

Runebergilla oli kuusi poikaa. Kolmannen pojan syntyessä päätti
isä kastattaa hänet lempirunoilijansa Almqvistin mukaan Jonaaksi.
Viime hetkessä heitti hän sentään arpaa ja arpa lankesi Valter-nimen
eduksi, josta rouva oli sangen iloissaan, hän kun piti edellistä nimeä
kovin rumana. Neljäs poika sai suuren Snellmanin mukaan nimen Johan
Vilhelm. Hänen syntymisensä johdosta kirjoittaa Runeberg leikillisesti
sukulaisilleen Tengströmeille Helsingissä, että poika on "hyvin iso ja
hyvin ruma — — —. Olisihan sopinut paremmin että siitä tällä kertaa
olisi tullut tyttö, koska meidän kolme poikaamme ja yksi tyttömme
siten olisivat vastanneet teidän kolmea tyttöänne ja yhtä poikaanne
ja me siten olisimme voineet toivoa tulevaisuudessa saavamme nähdä
Runebergien ja Tengströmien rikkauksien joutuvan yhteen.

Maaliskuun 7 p. v. 1846 antaa Runebergille aihetta taaskin kirjoittaa
sukulaisilleen Helsingissä: "— — — Kai sinä odotat saavasi täältä
oikein hauskoja uutisia, kun näet kirjeeni, mutta valitettavasti ei
minulla ole sinulle kerrottavana kuin vanhoja uutisia: Fredrika on
kyllä saanut pienen pojan, mutta sehän tapahtuu hänelle jo viidettä
kertaa. Pikku puolentusinan lisääjä syntyi eilen päivällisaikaan ja
rohkeni painaa koko naulan enemmän kuin suurin hauki, minkä eläissäni
olen saanut, nim. runsaasti kahdeksan naulaa. — — — Saatat käsittää
että mieluummin olisin ottanut tytön, sinä joka tiedät, miten paljon
minä pidän naisista; saattaisin vähitellen ruveta vaatimaan, että
Fredrika toimittaisi minulle niitä, koska minulle itselleni käy vuosi
vuodelta yhä vaikeammaksi niitä löytää".

Runeberg mieltyi helposti nuoruuteen ja kauneuteen, mutta hänen
rouvansa pysyi hänen ainoana rakkautenaan, kuten hän oli hänen
auttajanaankin työssä. Runeberg ei osannut muita eurooppalaisia kieliä
kuin saksaa eikä hän mielellään lukenut suuria teoksia; rouvansa
kautta, joka sekä osasi kieliä että mielellään luki, tutustui hän
kirjallisuuteen. Rouva Runebergin suhdetta mieheensä kuvaavat parhaiten
sanat, jotka hän kerran kirjoitti ystävättärelleen: "— — Vasta nyt
olen alkanut täydellisesti käsittää, mitä mieheni minulle on. Ihanaa
on nähdä kuinka hän osaa karkoittaa kaikki sumut, kaikki epäilykset,
kuinka jokainen hänen sanansa synnyttää valoa ja kirkkautta kaikkiin,
jotka korvillaan tahtovat kuulla".

Heidän vieraanvaraisesta kodistaan tuli pian sekä Porvoon että
likiseudun sivistyneitten kokouspaikka ja vähitellen ottivat
ulkomaalaiset, jotka tulivat Suomea katsomaan, tavakseen käydä
Runebergiakin katsomassa. Kaikki he silloin saivat hämmästyä sitä
vaatimatonta ympäristöä, jossa kuuluisa runoilija eli.

Kesällä 1839 vieraili Runebergin luona ensi kerran professori Grot,
synnyltään venäläinen ja myöskin tämän kielen edustaja Suomen
yliopistossa. Kirjevaihdon kautta olivat he kyllä jo jonkun aikaa
olleet tutut ja Grot oli venäjänkielelle kääntänyt useita Runebergin
teoksia. Mutta varmaan hän nyt, ensi kerran persoonallisesti saadessaan
tavata runoilijan, koetti tutustuttaa häntä Venäjään, sen kansaan ja
omituisiin oloihin. Ja epäilemättä hänen innostuneet kertomuksensa
eivät jääneet tekemättä Runebergiin vaikutusta. Kun seuraavana jouluna
Runebergin perheen vanha ystävä, neiti Ahlstubbe, oleskeltuaan useita
vuosia sisä Venäjällä, palasi Suomeen ja kävi Runebergilla, kertoen
mielialoistaan, tunnelmistaan ja kokemuksistaan, niin saivat professori
Grotin herättämät mielikuvat uutta vauhtia runoilijan sielussa.
Kuvauksiinsa maasta, josta juuri tuli, liitti neiti Ahlstubbe tarun,
jonka hän siellä oli kuullut. Se miellytti Runebergin siihen määrään,
että hän sen perustukselle alkoi rakentaa runoelmaa ja kuvata oloja,
jotka hän tunsi ainoastaan ystäviensä kertomusten kautta. Hän rupesi
kirjoittamaan "Nadeschdaa."

Tammikuussa seuraavana vuonna vietettiin Grotin ja muutamien muitten
ystävien läsnäollessa Runebergin kodissa saman suloisen tyttösen,
Nadesehdan, syntymäpäivää. Miltei yksimielisellä ihastuksella otti
yleisö hänet vastaan. Muutamia loukkasi ainoastaan se että suuri
runoilija oli viehättynyt ylistämään epäisänmaallista aihetta.
Saman vuoden lopulla ilmestyi sentään "Jouluaatto", jonka lämmin,
isänmaallinen sisältö vakuutti suomalaisille, ettei runoilija ollut
käynyt isänmaalleen uskottomaksi.

Silloin nuoren kirjailijattaren Emelia Björkstenin "Muistelmissa" on
säilynyt muutamia piirteitä Runebergista, hänen asuessaan ensi vuosia
Porvoossa. Kirjailijatar kuvaa häitä jotka vietettiin kaupungissa ja
joihin hänkin, vaikka vasta muuttaneena paikkakunnalle, oli kutsuttu.
Ikkunan luona salissa näki hän pari nuorta naista ja heidän edessään
seisoi kaksi herraa, vilkkaasti puhellen. Toinen herroista oli "komea
ja kookasvartaloinen, hänen miehekkäät, jalot, älykkäät kasvonsa
kiinnittivät ehdottomasti puoleensa huomiota, ja ulkomuodostakin
päättäen mahtoi hän olla erinomaisen etevä henkilö. — — — Hänen
käytöksensä oli tyyni ja hänen äänessään oli vastustamaton vetovoima
— — — ja minä, nuori, haaveileva lapsi, istuin siinä ihastuksissani,
koettaen huoneen läpi kuulla hänen sanansa."

Aavistaen kuka mies on, kysäsee tyttö sitä sentään tanssitoveriltaan,
joka seisoo hänen vieressään.

— Kukako se on? Runeberghan se on! tulee vastaukseksi. Ja nuori neiti
jatkaa kertomustaan: "kuinka sydämeni hytkähti, saadessani tuon varman
tiedon! Nyt olin siis omin silmin nähnyt suuren runoilijan, jota niin
kiihkeästi olin halannut nähdä ja jonka laulut jo niin olivat minua
innostuttaneet ja hurmanneet. Muistan vieläkin, ettei minun enään
ensinkään tehnyt mieli tanssia; olisin vain tahtonut katsella Suomen
runoilijakuningasta ja kuulla sanoja hänen huuliltaan."

Samasta nuoresta neidistä tuli sittemmin Runebergin ja hänen rouvansa
likeinen ystävätär. Hän kertoo Runebergilla olleen tapana, saatuaan
valmiiksi uuden teoksen, lukea siitä ääneen hyville ystävilleen.
"Eräänäkin raikkaana, aurinkoisena aamuna saimme, yhdessä oltuamme
kävelemässä hangella, kuulla hänen omassa kodissaan lukevan 'Döbeln
Juutaalla' ja 'Sven Dufvan' (joita hän pitää miltei parhaimpina
lauluistaan) sekä 'Viaporin'. Istuimme pienessä huoneessa, jossa on
punainen sohva ja sen yläpuolella seinällä Almqvistin kuva. Luettuaan
oli hänen tapana kysyä, mitä me siitä pidimme ja "oliko se hyvä" sekä,
jos olimme tyytyväiset, pyytää meiltä jotakin 'palkintoa'. Mutta
mitä me olisimme voineet vastata, istuessamme siinä kyynelsilmin,
mielenliikutuksissamme ja joka piirre hehkuvana innostuksesta!..."

Yhtä ihastuneena kuvailee eräs nuori ylioppilas käyntiään Runebergin
luona parin toverin seurassa.

"Sydämeni sykähti", sanoo hän "ja polveni vapisivat kun astuimme
sisään portista. Mutta jo porstuassa tuli vastaamme Runeberg,
paitahihasillaan, sukkajaloin, menossa alakerrasta yläkertaan. Samassa
katosi pelko. Tämän suuren miehen ja runoilijan edessä tuskin kenenkään
on tarvinnut peljätä ja vavista. Itse ihmisenä kohteli hän ihmisenä
jokaista joka hänen tiellensä sattui. Reippaasti ja ystävällisesti
kehoitti hän meitä astumaan ylös portaita ja vei meidät pieneen
huoneeseen, jossa valmisti meille istumasijat ja tarjosi piippua ja
sikaareja. Miltei kaksi tuntia piti hän meidät luonaan, iloisesti
jutellen kanssamme kaikellaisista asioista ja tarjoten meille simaa.
Hyvästi jättäessä ojensi hän meille lempikukkiaan, kieloja."

Runebergin ja Grotin välinen seurustelu kehittyi vähitellen lämpimäksi
ystävyydeksi, joka teki heille tarpeeksi tuontuostakin tavata toisensa.
Grot sanoo Runebergista muun muassa: "jota enemmän hänen seurassaan on
sitä enemmän täytyy tulla vakuutetuksi hänen luonteensa syvyydestä.
— — Tuntuu siltä kuin ei löytyisi mitään ainetta, jota hän ei olisi
ajatellut. Minun ei tarvitse kuin sivumennen koskettaa jotakin asiaa —
heti hän tarttuu siihen ja, sen nojalla kehittäen uusia, hämmästyttäviä
ajatuksia, pakoittaa minut katselemaan asiaa vallan toiselta kannalta.
Kuinka viisaasti hän tänään, meidän jutellessamme yläluokasta ja
keskiluokasta, vertasi edellistä purjelaivaan, joka hyvällä tuulella
ylpeänä kiitää eteenpäin pullistunein purjein, mutta ei jaksakaan
pitää puoliaan tuulen oikkuja vastaan. Jälkimmäistä vertasi hän
höyryalukseen, jonka ulkomuoto ei herätä toiveita, mutta jossa asun
murtumaton sisällinen voima kulkea suoraan satamaa kohti, tuulten
käänteistä huolimatta. — Hänen kanssaan ei koskaan saa jutelluksi
tarpeeksi. — — Pidän Runebergia arvossa varsinkin sentähden, että on
mahdotonta tavata hänessä turhamaisuutta."

Vuonna 1843 julkaisi Runeberg kolmannen runokokoelmansa, jonka sisältö
oli pääasiallisesti isänmaallinen ja uskonnollinen. Samana vuonna
ilmestyi ensimmäinen laulu "Kuningas Fjalarista." Miltei hämmästyksellä
se luettiin, sillä vaikka olikin totuttu pitämään Runebergia suurena
runoilijana, niin ei "Hannan" ja "Nadeschdan" runoilijalta olisi
odotettu sellaista. Kiihkolla odotettiin siihen jatkoa.

Kesäkuun keskivaiheilla 1841 juuri maisterivihkiäisten aikana "Kuningas
Fjalar" ilmestyi. Helsingin lehdet ilmoittivat tapahtuman seuraavalla
tavalla: "maisterivihkiäisiin saapuneitten kuuluisien vieraitten
joukossa mainittakoon tuo ylhäinen, uljas, kaipauksella odotettu,
arvoltaan korkea ja iältään suuri Kuningas Fjalar. Hänen runollinen
Majesteettinsa saapui eilen aamupäivällä ja otti vastaan pääkaupungin
sivistyneen yleisön kirjakaupoissa."

Kirjakaupoissa vallitsi niinä päivinä todellakin tungos ja miltei
jokainen kadullakulkija kantoi kädessään Runebergin uutta kirjaa.
Nuoret, laakeroittavat maisterit kulkivat, sama kirja kainalossa,
Kaivopuistoon, istuutuivat nurmikolle ja syventyivät siinä sitä
lukemaan.

Samana vuonna toukokuussa kävi Runebergilla rakkaita vieraita,
nimittäin Matias Aleksander Castrén ja Elias Lönnrot, jotka
äkkiarvaamatta kohtasivat toisensa Porvoon majatalossa. Vuonna 1841
läksivät he yhdessä matkaan, edellinen Siperiaan, jälkimmäinen Lappiin.
Arkangelissa he erosivat, vuoden matkustettuaan yhdessä. Senkoommin
eivät he ole toisiaan tavanneet, eivät edes toisistaan kuulleet ja
nyt he kohtaavat toisensa Porvoossa, molemmat menossa Runebergia
tervehtimään.

Tietysti on ilo sangen suuri. Päivä kuluu kokemuksia kertoellessa jo
seuraavana päivänä lupaa Runeberg seurata ystäviään Helsinkiin. Mutta
ystävillä on kiire: tahtovat lähteä jo kello 8 aamulla ja Runebergilla
on 8—9 tunti koulussa. Hevoset tilataan kello kahdeksaksi, mutta
Runeberg keksii keinon, jolla pidättää ystävät. Salaa sulkee hän heidän
ovensa, ottaa avaimen taskuunsa ja lähtee tunnilleen: linnut ovat ja
pysyvät häkissään. Vasta tunnin annettuaan päästää hän heidät ulos,
aamiainen syödään rauhassa muutamien porvoolaisten kanssa ja sitte
vasta lähdetään matkaan.

Syksyllä 1845 kävivät runolaulajat Kymäläinen, Makkonen ja Puhakka
Porvoossa Runebergia tervehtämässä Runeberg piti heistä paljon,
varsinkin Kymäläisestä, jonka laulut hän laulaessa ymmärsi miltei
kokonaan, vaikka hänen jutellessaan miesten kanssa täytyi käyttää
tulkkia. Runebergin ystävä, maalari Knutson, joka muutamia vuosia
sitte oli muuttanut Porvooseen ja joka oli maalannut useita kuvia
Runebergista, piirsi runolaulajat, ennenkuin he jättivät Porvoon.

Joku aika sitte oli Runeberg alkanut kirjoittaa näytelmää jonka
tapauspaikkana on muinoinen Kreikka. Mutta tuskin oli hän saanut
valmiiksi pari näytöstä, kun toiset mielialat ja aiheet katkaisivat
työn ja saivat runoilijan viideksitoista vuodeksi kiinnitetyksi
sotamuistelmiin, jotka jo lapsuudesta, Saarijärven ja Ruoveden ajoilta
olivat kyteneet hänen mielessään. Tuontuostakin hän jo oli niitä
kosketellut, kuten "Pilven veikossa", "Jouluaatossa" y.m. Nyt hän
painuu niihin viideksitoista vuodeksi ja hänen töittensä hedelmästä
tulee Suomelle kansallinen aarre, teos, joka ehkä enemmän kuin mikään
muu on herättänyt suomalaisten kansallistunnetta.

Aiheen ryhtyä tähän uuteen työhön sai Runeberg omituisella tavalla.
Lehtori Öhman, samannimisen kirjankustantajan veli, joka oli naimisissa
majori von Fieandtin tyttären kanssa, oli päättänyt ryhtyä toimittamaan
muotokuvakokoelmaa v. 1808—1809 sodan merkillisimmistä miehistä.
Runebergin puoleen kääntyi hän pyytämällä että Runeberg kirjoittaisi
kuviin tekstin. Runeberg suostuikin ja aluksi hankki Öhman hänelle
Otto von Fieandtin kuvan sekä joukon hänen luonnettaan kuvaavia
pikkutietoja. Siitä innostui runoilija sitte kuvaamaan menneitten
aikojen loistopäiviä ja unohdettuja sankareja.

Muutamia "Vänrikeistään" julkaisi hän sanomalehdissä ja joku kierteli
käsinkirjoitettuna ystävien ja tuttavien kesken. Yleisö siis saattoi
aavistaa, mitä rakkaan runoilijan tuleva teos oli sisältävä ja se
odotti suuremmalla kiihkolla kuin koskaan ennen. Joulukuun 12 p:nä 1848
ensi osa "Vänrikki Stoolin tarinoita" vihdoin ilmestyi.

Ensimmäisenä lauluna siinä on "Maamme", jonka Runeberg keväällä
1846 oli kirjoittanut Kroksnäsissä. Käsikirjoituksesta monistettuna
oli sekin jo levinnyt ympäri maata ja julkisesti esitettiin se ensi
kerran syksyllä Helsingissä pohjalaisten ylioppilaiden vuosijuhlassa,
sillä kertaa Ehrströmin säveltämänä. Hiukan myöhemmin esitettiin se
Porvoossa, kaupungin viettäessä juhlaa 500 vuosipäivänsä johdosta.
Juhla oli samassa salissa jossa Aleksanteri I oli avannut kuuluisat
valtiopäivät v. 1809 ja sävelen Maamme lauluun oli tehnyt sen runoilija
itse. Pysyväisen sävelen tälle runoelmalle antoi vasta Fredrik Pacius,
joka sitäennen oli säveltänyt pari Runebergin pienempää runoa.

"Maamme laulun", Suomen kansallislaulun syntymäpäiväksi tuli 13 p.
toukokuuta v. 1848, jolloin ylioppilaat viettivät kevätjuhlaansa
Helsingissä.

Ilma on ihana, harvinaisen aikainen kevät on loihtinut lehdet puuhun,
kukat maahan. Laulaen, soittokunnan säestämänä marssivat ylioppilaat
juhlakentälle, noin neljän virstan päähän kaupungista. Heitä seuraa
ääretön ihmisjoukko. Lauletaan "Maamme laulua", jonka sävel on
vallan uusi, mutta joka yksinkertaisuudessaan kuitenkin tuntuu niin
tutulta. Gumtäktin niitty on lippujen ja köynnösten koristama ja
ylinnä upeilee Suomen vaakuna. Puheita pidetään, maljoja juodaan.
Loistavalla kaunopuheliaisuudella ylistää Fredrik Cygnaeus onnea
olla suomalainen, olla syntynyt maassa niin ihanassa kuin tuo, joka
tuossa uinuu iltaruskon hohteessa, keväisen kuutamon hopeoidessa meren
lahtia. Hän puhuu Suomen nimestä, sen muistoista, sen toiveista,
sen tulevaisuudesta. Hän kehoittaa jokaista suomalaista tämän maan
edestä elämään ja kuolemaan. Kyyneleet nousevat kansanjoukon silmiin,
hyvä-huudot nostavat tuontuostakin sanojen lentoa ja lopuksi puhkeaa
ilmoille ääretön riemastus. Se löytää muotonsa laulussa, joka jo pitkin
iltaa on kajahdellut ja jonka jokainen tuntee sisältävän sydämensä
sisimmät ajatukset:

    "Oi maamme, Suomi, synnyinmaa,
    Soi sana kultainen!
    Ei laaksoa, ei kukkulaa,
    ei vettä, rantaa rakkaampaa
    kuin kotimaa tää pohjoinen,
    maa kallis isien."

Laulu on toistettava uudestaan ja uudestaan eikä kansa ole saada siitä
kylliksensä...

Se oli kuten kaikki "Vänrikit" lähtenyt runoilijan lämpimästä
sydämestä; sentähden se kaikkien hänen kansalaistensa sydämiin
sattuikin. Muutamat sanat, jotka hän v. 1819 kirjoitti
nuoruudenystävälleen Snellmanille, kun tämä aikoi hakea
professorinvirkaa Upsalan yliopistossa, ovat nekin omiaan osoittamaan
Runebergin tunnetta isänmaatansa kohtaan. "Älä lähde", sanoo hän,
"sinua tarvitaan täällä Älä jätä isänmaatasi, näe mieluummin nälkää?"
Ja tarinoistaan kirjoittaa hän eräälle toiselle ystävälleen: "sen
vain tiedän että olen rakastanut urhojen mainetta, jotka taistelivat
isänmaansa edestä, arvoasteeseen katsomatta. Sydämeni pohjasta olen
heidän kunniakseen lauluni virittänyt, parhaat sanottavani olen heistä
sanonut?"

"Mikä se sitte oikeastaan on," huudahtaa muuan arvostelija,
puhuessaan Vänrikki Stoolin tarinoista, "joka näille vaihteleville
ja historialliselta aiheeltaan erilaisille, yksinkertaisille,
koristelemattomille ja näennäisesti epätaiteellisille lauluille
antaa niiden viehätyksen? — — Se on _totuuden_ taikavoima sekä
kertomistavasta että käsityksessä, se on esitystavan _luonnollisuus_
ja kaikkea turhaa pintapuolisuutta ja pöyhkeilemistä karttava
_yksinkertaisuus_, se on vilpittömyys millä _isänmaanrakkautta,
sotilaskunniaa_ ja kuolemaan asti voittamatonta _urhoollisuutta_
on käsitelty; se on tunteen voima ja syvyys, joka sopusointuisasti
hallitsee sekä ajatusta että esitystä."

"Vänrikki Stoolin" ensi osan ilmestyttyä seuraa runoilijalle levon
aika. Paljon voimia olivatkin kysyneet nuo näennäisesti yksinkertaiset
laulut. Vuonna 1851 valmistui ensimmäinen runo toista kokoelmaa varten,
ihana "Vänrikin markkinamuisto", johon Runeberg ikäänkuin sattumalta
sai aiheen.

Hän oli Loviisassa käymässä ja tapasi täällä erään viime sodan miehen,
kenraali Ehrnroothin, jonka kanssa hän pitkän aikaa jutteli. Luultavaa
on että kenraali silloin muunmuassa tuli kertoneeksi hänelle seuraavan
tapauksen: kenraalin maatilalle Nastolassa tuli usein miehiä pyytämään
kenraalin todistusta siitä että he sodan aikana olivat kuuluneet hänen
komentonsa alle. Erästä miestä tutkiessaan muistaa kenraali äkkiä, että
sama kuula, joka sattui hänen reiteensä, kaasi miehen kumoon, josta
syystä kaikki silloin luulivat hänen kuolleen. "Sinusta", huudahtaa
hän miehen kertomuksen katkaisten, "voin todistaa, että sekä olit
sodassa että tulit ammutuksi kuoliaaksi!" Nyt käskee kenraali valmistaa
ruokapöytään sijan sotatoverille ja hansikkakäsisten palvelijain
hämmästykseksi ja harmiksi istutetaan köyhä ukko kenraalin rinnalle.

Maaliskuussa 1851 esitettiin Helsingissä Paciuksen uutta oopperaa
"Kaarle kuninkaan metsästys." Kolmannessa näytännössä oli Runeberg
läsnä ja näytännön loputtua lauloi innostunut yleisö Maamme laulun.
Sitte mentiin Seurahuoneelle, jossa runoilijan kunniaksi oli pantu
toimeen pienet juhlat. Täällä lausui Runeberg ulkomuistista "Vänrikin
markkinamuiston", seisoen huoneessa, jota valaisi ainoastaan kuuvalo.
Hän nimittäin ei tahtonut esiintyä yleisön edessä niin kirkkaasti
valaistussa huoneessa kuin se oli, jossa juhla vietettiin.

1856 kirjoittaa Runeberg leikillisesti langolleen: "suutuksissani viime
viikkoina vallinneen huonon sään tähden, joka on tehnyt metsästämisen
vallan mahdottomaksi, olen kirjoittanut kaksi vänrikkiä ja alottanut
kolmatta, mutta viimeksimainitulle taidan antaa joululomaa jos ilma
edelleen pysyy yhtä kauniina kuin nyt".

Vuonna 1860 ilmestyi toinen osa Vänrikki Stoolin tarinoita ja
senjälkeen ryhtyi runoilija valmistamaan "Salaminin kuninkaita", jotka
kauvan aikaa olivat saaneet olla koskemattomina. Vielä mainittakoon,
että Runeberg v. 1851 oli saanut kutsumuksen ruveta jäseneksi
komiteaan, jonka tehtäväksi oli uskottu uuden ruotsalaisen virsikirjan
laajentaminen. Tämän kautta kääntyi hänen työnsä joksikin aikaa
puhtaasti uskonnolliselle alalle.

Se ei ollut hänelle mikään outo ala, sillä aikaisimmasta nuoruudestaan
asti oli hän miettinyt uskonnollisia kysymyksiä, kuten hänen runoistaan
ja muistiinpanoistaankin käy selville.

Hänen asuessaan viime vuosia Helsingissä alkoi pietistinen liike,
joka mahtavana oli leimahtanut yli koko Suomen, saada jalansijaa
pääkaupungissakin. Runebergin sisaret olivat liittyneet siihen ja
pari pohjalaisen ylioppilasosakunnan etevimmistä jäsenistä, kuten
Lars Stenbäck, olivat kiihkeitä pietistejä. Runebergiä loukkasi
pietistien ahdas, yksipuolinen katsantokanta, joka telkien taakse
sulki autuuden ja Jumalan armon ja kadotukseen tuomitsi kaikki toisin
ajattelevat. Hän alkoi peljätä, että tämä synkkä, ankara liike, jos
se nuorison tempaisi mukaansa, tukahduttaisi siitä kaiken elämänhalun
ja tekisi sen viattomallekin ilolle ja valoisalle maailmankatsannolle
vihamieliseksi. Sentähden oli hän jo jonkun aikaa aikonut ottaa
asian julkisesti puheeksi, mutta ajan puutteessa jäi se, ja vasta
Porvooseen muutettuaan, v. 1837, saa hän tilaisuutta julaista "Vanhan
puutarhurin kirjeitä", joissa hän ylevän kertomuksen muodossa
osoittaa, mitä onnettomia seurauksia voi johtua pietistien synkästä
maailmankatsantokannasta.

Vanhan puutarhurin kirjeet aiheuttivat pitemmän väittelyn Runebergin
ja Lars Stenbäckin kesken. Runeberg määrittelee uskonnollista
kantaansa seuraavalla tavalla: "Ihminen elää itse asiassa ainoastaan
siinä määrässä kuin hän eläytyy Kristukseen. Kaikki muu osa ihmistä
kuuluu pimeydelle ja kuolemalle. Mutta Kristus ei elä ainoastaan
taivaassa, vaan myöskin maan päällä. Hän elää sekä ylhäisyydessä
että alhaisuudessa, sekä totisuudessa että leikissä, sekä tiedossa
että uskossa, sekä viisaudessa että yksinkertaisuudessa. Ainoastaan
yksipuolisuudessa, ahdasmielisyydessä, typeryydessä, saatanallisuudessa
ei hän elä. — — — Ihmisen ei pidä rukoilla: 'anna, oi Kristus,
minulle autuutta ja varjele minua, jotten kadottaisi sitä iloa,
jonka niille luvannut olet, jotka sinuun uskovat', koska sellainen
rukous on itsekäs. Vaan näin tulee ihmisen rukoilla: 'älä, oi ikuinen
rakkaus, kohtele minua ikäänkuin minä jotakin olisin. Sinä näet miten
mitätön, heikko ja syntinen minä olen. Auta minua unhottamaan kaikki
vaateliaisuus, kaikki toivomukset, koko oma itseni ja muistamaan
ainoastaan sinua. Anna minulle iloa tai hätää, anna taivas tai syökse
syvyyteen, se on minulle yhdentekevä, kunhan sinä vain elät ja minä
saan rakastaa sinua; sinun rakkautesi on minulle kaikki kaikessa. Ja
vaikka sekä minun ruumiini että minun sieluni vaipuisi, niin olet sinä
kuitenkin aina minun lohdutukseni ja minun osani.' — — —"

Kaunis taru kertoo nuorukaisesta, joka jätti kotinsa, antautuakseen
palvelemaan maailman mahtavinta herraa. Hän tuli kuninkaan luo. Tätä
miellytti pojan reipas käytös ja terve voima, ja hän otti hänet
palvelukseensa. Illan kuluessa mainittiin saatanan nimi ja silloin
teki kuningas ristinmerkin. Silloin huomasi nuorukainen, että mahtaa
löytyä mahtavampikin herra kuin se, jota hän nyt palveli, ja läksi
etsimään häntä. Mutta tämänkin näki hän karttavan ristiä tien vieressä,
ja kun hän kysyi miksi, sai hän kuulla, että syvyyksien ruhtinas
pelkäsi puuta, jonka päällä hänen ikuinen vihamiehensä oli kärsinyt.
Silloin tahtoi nuori soturi etsiä Kristusta ja palvella häntä. Hän
tuli erakon luo metsässä ja kysyi, mistä saattaisi löytää sovittajan
ja antaa voimansa hänen palvelukseensa. Hurskas mies neuvoi häntä
etsimään Herraa hänen sanastaan ja rukouksesta. Pian huomasi kuitenkin
nuorukainen, ettei hän voi näin löytää etsittäväänsä ja pyysi erakkoa
neuvomaan työtä, jonka helteen hän saisi kantaa Kristuksen tähden.
Vanhus vei hänet silloin joen rannalle ja käski häntä vaarallisen
veden poikki kantamaan hurskaita pyhiinvaeltajia. Taru kertoo, että
Kristus yöllä tuli rantaan ja pyysi hänen apuaan sekä että mies, vaikka
ei osannut lukea eikä rukoilla, katsottiin mahdolliseksi kantamaan
maailman sovittajaa.

Voimat ovat moninaiset, lahjat moninaiset ja tavat työskennellä Jumalan
tarkoitusten edistämiseksi samoin. Kun siis näette veljen, joka ei
teidän tavallanne ajattele ja rukoile, niin älkää sanoko: "hän on
kadotettu", vaan sanokaa mieluummin: "ehkä hän seisoo vyöryävän virran
varrella, kestäen unettomia öitä, vaivoja ja vaaroja ja taistellen
terveitten jäsentensä koko voimalla kantaakseen joen poikki Kristuksen
valittuja ja edistääkseen hänen asiaansa."

Kymnaasin lehtorina piti Runebergin antaa vihkiä itsensä papiksi ja
tuomiokapitulin jäsenenä kuului hänen velvollisuuksiinsa tutkia nuoria
pappiskokelaita. Siten hän heidän piiristään sai paljon tuttavia
ja useita ystäviä. Kuvaava Runebergin uskonnolliselle kannalle ja
suvaitsevaisuudelle on muuan tapaus, jonka eräs maalaispappi tiesi
kertoa.

Hän oli kerran, tavatessaan Runebergin, kertonut hänelle kokemuksiaan
ja mielialojaan maalta, seurakunnasta, jossa hän viimeksi oli
vaikuttanut. Kansa siellä oli köyhää ja yksinkertaista, mutta
hyväntahtoista. Nuori pappi huomautti kehuen, että ei pidä luulla hänen
pitävän löyhää kuria seurakunnassaan. Kyllä hän katsoo, ettei kansa
hänen saarnatessaan nuku. Silloin hymähti Runeberg ystävällisesti ja
alkoi selittää, että onhan luonnollista, että ihmisen, joka oltuaan
koko viikon raskaassa työssä, varhain sunnuntai-aamuna noustuaan ja
tultuaan pitkän matkan kirkkoon, vihdoin päästyään penkkiin, Herran
huoneen rauhaan, tulee uni.

— Älä tee niinkuin tähän asti, lopetti Runeberg puheensa, — vaan kun
näet, että kuulijasi alkavat nukkua, niin hiljennä vähitellen ääntäsi
ja kun huomaat heidän nukkuneen, niin lue heille Herran siunaus ja jätä
heidät rauhaan.

Varmaan Runebergin lempeä selitys sittemmin monasti muistui papin
mieleen ja sai hänet langettamaan tuomionsa säälivämmin kuin siihen
asti.

Pietistinen suunta piti Runebergin uskonnollista katsantokantaa liian
vapaamielisenä ja maailmallisena. Vielä kaksikymmentä vuotta myöhemmin
vaikuttivat pietistit sen, ettei Runebergin virsikirja-ehdotusta
hyväksytty.

Kesäkuussa v. 1850 kirjoittaa rouva Runeberg ystävättärelleen: "meidän
elämässämme on juuri tapahtumaisillaan oikein merkkitapaus, nimittäin,
uskotko! mieheni aikoo matkustaa Ruotsiin, jos hän nyt saa passin".

Runeberg nimittäin ei kuulunut niihin, jotka mielellään matkustavat.
Helsingissähän hän tuontuostakin kävi ja virkamatkathan olivat
suoritettavat, mutta esim. Pietariin oli hän monasti hankkinut, sentään
täyttämättä aikomustaan. Ruotsinmatkaa hän nähtävästi myöskin kauvan
oli miettinyt ja vihdoin tehnyt päätöksensä. Mutta ei ollut passin
saaminen siihen aikaan helppo asia. Pitkän aikaa oli sitä odottaminen
ja viikkoa myöhemmin kuin hän oli aikonut lähteä, se vihdoin saapui.

Runebergille tekivät seuraa maanviljelijä Duncker ja professori Lille
ja kesäkuun 25 päivänä vihdoin lähdettiin matkaan.

Jo laivan saapuessa Tukholman satamaan, toivottivat siellä oleskelevat
suomalaiset suuren maamiehensä tervetulleeksi. Sitte seuraa pitkä sarja
päivällisiä, illanviettoja, maljoja ja puheita, osaksi tukholmalaisissa
perheissä, osaksi ravintoloissa. Kulovalkean lailla on kaupungissa
levinnyt tieto, että suuri runoilija vierailee Ruotsissa, ja jokainen
haluaa hänet nähdä.

Kuningaskin ja kruununprinssi vastaanottivat Runehergin mitä
ystävällisimmin. Kuningas kertoi poikiensa osaavan ulkoa Runebergin
runot ja koko perheensä vuodattaneen kyyneleitä niitä lukiessa.
Kruununprinssi lahjoitti hänelle useita teoksiaan, joitten kansiin
oli kirjoitettu omakätinen omistus, sekä maalaamansa taulun ja lauloi
hänelle miltei kokonaisen tunnin ajan sävellyksiään. Vielä pyysi hän
Runebergin luokseen päivällisille, joissa oli läsnä maan hienointa
ylhäisöä.

Eräissä päivällisissä, jotka useat Pappis- ja Porvarissäädyn jäsenet
runoilijan kunniaksi pitivät, kysyi arkkipiispa, eikö Runeberg tahtoisi
muuttaa Ruotsiin: Tukholmassa olisi hänelle valmis paikka. "Herra
arkkipiispa", vastasi silloin Runeberg, "Suomi on köyhä äiti, joka
tarvitsee kaikki lapsensa".

Käytyään Upsalassa ja saatuaan osakseen koko sen kaupungin
kunnianosoitukset, läksi Runeberg Pohjoisruotsin kautta paluumatkalle.
Kaikissa pikkukaupungeissa, joihin laiva puikkosi, vastaanotettiin hän
laululla, maljoilla ja puheilla ja vietiin juhliin, jotka kestivät niin
kauvan kuin laiva kussakin paikassa viipyi. Runeberg, joka ei pitänyt
pitkistä puheista, kaikista vähinten kun ne koskivat häntä itseään,
vastasi ainoastaan muutamin yksinkertaisin sanoin. Ruotsalaiset taas,
jotka olisivat toivoneet saavansa kuulla suuren runoilijan esiintyvän,
lienevät siinä suhteessa pettyneet. Mutta paluumatkallaan viipyessään
Vaasassa, kirjoittaa Runeberg rouvalleen: "Joka tästä jo pääsisi teidän
luoksenne! Minä olen kauhean väsynyt kaikkeen tämän maailman komeuteen
ja ikävöin Kroksnäsin puuroa, kalaa ja rauhaa."

Syntymäkaupungissaan Pietarsaaressa viipyi hän neljä päivää. Heinäkuun
23 päivänä olivat kaupunkilaiset pyytäneet hänet hänen isävainajansa
vanhalle kalastajamajalle, jossa Johan Ludvigkin poikana oli viettänyt
monet yöt ja päivät. Kauniisti olivat naiset kukkasilla ja köynnöksillä
koristaneet majan, muodostaneet runoilijan nimikirjaimet seinälle ja
toimittaneet mökkiin hänen kuvansa ja kaikki hänen teoksensa. Kun
runoilija saapui rantaan, oli häntä vastassa neljä valkopukuista
nuorta tyttöä, jotka sirottivat kukkasia tielle, jota runoilija astui
Maammelaulun sävelien soidessa. Kallisarvoinen pyssy, joka oli ollut
kapteeni Runebergin oma, lahjoitettiin runoilijalle.

Saman päivän aamuna oli hän käynyt tervehtimässä serkkuaan, "kelpo
poikaa", jota ei hän ollut nähnyt pitkiin aikoihin. Mies raukalta
olivat jalat kerran paleltuneet, jonka jälkeen oli täytynyt sahata ne
poikki. Köyhänä, yksin, eleli hän nyt mökissään, likellä Pietarsaarta.
"Ludvigille" oli hän valmistanut yksinkertaisen aterian ja hilpeästi
jutellen lapsuudenmuistoista, söivät ystävykset sen kahdenkesken.
Vihdoin kömpii raajarikko kainalosauvojensa varassa kaapille ja noutaa
sieltä samppanjapullon. Hän tahtoo juoda Ludvigin maljan, sillä ties,
koska sitä enään tavataan. Runeberg yrittää torua häntä, köyhää
miestä, tuollaisesta tuhlaavaisuudesta. Mutta tuo vilpitön kunnian ja
ystävyyden osoitus liikuttaa häntä ehkä enemmän kuin kaikki juhlat ja
puheet, joitten esineenä hän vasta on ollut.

Heinäkuun 28 päivänä saapui Runeberg kotiin. Hänen jo asetuttuaan
veneeseen, lähteäkseen Porvoosta Kroksnäsiin, sattui hänen ystävänsä
pastori Bergström astumaan ohitse ja pysähtyi silloin puhuttelemaan
Ruotsista palaavaa Runebergia, kysyäkseen miten matka oli kulunut
ja oliko ollut hauska. "Olihan siellä", vastasi Runeberg, "hauska,
mutta hauskempi on taas päästä Kroksnäsiin kävelemään paljasjaloin ja
onkimaan ahvenia."

-- -- --

Joulukuussa v. 1863, kun Runeberg nuorimman poikansa kanssa oli
kokemassa ketunpyydyksiään, kohtasi hänet halpaus. Poikansa avulla
pääsi hän vaivoin kotiin ja sen jälkeen ei hän enään omin voimin
kyennyt nousemaan vuoteeltaan.

Siihen hän pysyi kytkettynä neljätoista vuotta.

Niitä pitkiä päiviä, niitä loppumattomia öitä! Hänen henkensä on jäänyt
virkeäksi, hän muistaa kaikki mitä oli, kyky kärsiä ja kaivata ei ole
mennyt — mutta kaikki muu on poissa: hänen runosuonensa on kuivunut, ja
vaivoin saattaa hän hellälle hoitajattarelleen, vaimolleen, kirjoittaa
edes muutamia sanoja rakkautensa ja kiitollisuutensa osoitukseksi.
Sairas ei saata puhua ääneen, ja hoitajatar on niin kuuro, ettei hän
voi kuulla rakasta kuiskausta.

Joka on viettänyt muutamankin yön unettomuudessa, se tietää, miten
pitkiksi venyvät ne hiljaiset hetket, jotka unessa vietettyinä lentävät
kuin siivillä. Ja mitä ajatuksia syntyy unettomuuden öinä, mitä
mielikuvia, mitä tuskallisia tunteita!

Niitä pitkiä päiviä, niitä päättymättömiä öitä, mitkä mahtuvat
neljääntoista vuoteen, kun henki elää ja valvoo — henki sellainen
kuin Runebergin — ja ruumis on kuollut! Mutta hän ei valita. Pienelle
paperiliuskalle on hän näinä sairautensa vuosina kirjoittanut: "ylevä
henki kestää tuskansa eikä usko huoliansa halpamaisille kuulijoille".

Entistä tärkeämmiksi käyvät hänelle nyt hänen vanhat ystävänsä,
pikkulinnut. Ikkunaan on kiinnitetty lauta, jolle aina katetaan ateria
lintuja varten. Peilistä, joka riippuu vastapäätä vuoteen päänalasinta,
näkee sairas niiden syövän. Vieläpä hän kesyttää kärpäsenkin, joka
säännöllisesti saa annoksensa hänen lautaseltaan.

Niin kuluu neljätoista vuotta, yksitoikkoisesti, hitaasti, matelemalla.
Toukokuun 4 päivänä 1877 kuolema vihdoin vapauttaa hänet kaikista
vaivoista.




III.


Runebergia ei suinkaan aina ole ymmärretty eikä tunnustettu.

Ennen häntä vallitsi ruotsalaisessa kirjallisuudessa suunta,joka
liikkui yläilmoissa, pilventakaisilla mailla, kaukana todellisuudesta
ja ihmiselämästä. Kuvattiin sankareja ja sankarittaria, jotka olivat
niin vähän kuolevaisia kuin suinkin, heidät puettiin kultiin ja
silkkiin ja heidän asunnokseen loihdittiin hämärä satulinna. Jos
tahdottiin kuvata nuorta tyttöä, niin ei sopinut yksinkertaisesti
lausua, että hän on kaunis, että hänen silmänsä ovat siniset, ja että
hänen poskensa hehkuvat, vaan sanottiin, että neito on sulottarien
sisko, että lemmenjumala leikittelee hänen poskillaan, ja että hänen
silmistään lentelee rakkauden nuolia. Erittäin mieluisina laulunaiheina
käytettiin kotkia, jotka valon virrassa kylvettävät kiiltäviä siipiään
tai "kaihoten lentävät aurinkoa kohti saadakseen sen rinnasta juoda
tulen ja elon ja taivaan makeutta"; tai ylistettiin jalopeuroja tai
muita uljaita olentoja. Yksinkertaisemmat asiat eivät laisinkaan
kelvanneet runouteen, jollei niitä sijoitettu muhkeaan ympäristöön
ja upeaan muotoon. Runoilemiseen ei vaadittu sydämen tarvetta, vaan
saattoi runoilijaksi tulla kuka tahansa, joka vain osasi takoa sujuvaa
runomittaa ja heläjäviä loppusointuja. Ja mies se, joka runoilemisen
taidossa oli saavuttanut sellaisen näppäryyden, että hän koska tahansa
ja mistä tahansa saattoi tekaista runon, jossa uhkui komeita kuvia ja
loistavia sananmuotoja.

Äkkiä kajahtaa silloin laulu, niin vieno, niin yksinkertainen, niin
eroava kaikista entisistä ja samalla niin tuttu kuin olisi sen kuullut
jo äitisi suusta, kun hän kehtoasi keikutteli. Siinä ei tavoiteta
kaukaisia maailmoja eikä loihdita esiin satulinnoja, siinä kuvataan
kotilahtia, Suomen saloja, Pohjolan kalpeaa taivasta, jolla tähti
vilkkuu, lasta äidin sylissä, surua, iloa ihmisrinnassa. Mikä rikkaus
kodin pienessä piirissä, jossa elämä kuluu niin hiljaa, vaipuneena
arkielämän askareihin; mikä kauneus tuulen laulussa, joka kiertää
solissa ja nurkissa ja kiikuttaa koivua ikkunan alla, kuinka ihanat
illan ruskot auringon laskemasijoilla! Kauneutta on yllinkyllin
ympärillämme, omassa elämässämme ja siinä ajassa, joka paraikaa kestää.
Ei sitä tarvitse etsiä pilvistä eikä menneisyydestä.

Laulaja, joka näillä yksinkertaisilla lauluilla ihmiset hämmästyttää,
on Frans Michael Franzén. Valitettavasti eivät hänen laulunsa kauvan
raiu Suomen rannoilla. Väliin tulee suuria valtiollisia mullistuksia.
Suomi eroitetaan emämaasta ja laulaja, joka ei jaksa kestää muutoksia
synnyinmaassaan, muuttaa Ruotsiin. Mutta siellä ei hänen runottarensa
jaksa kehittyä, eikä Suomessa, lamaantuneessa, voitetussa maassa vielä
synny miestä, joka astuisi hänen teitään. Entinen suunta ja maku,
rehevät tilapäisrunot ja muut samantapaiset sepustukset pääsevät
taaskin vauhtiin.

Ruotsissa heläjää näihin aikoihin nerokkaan Tegnérin kannel. Hänen
kielensä lemuaa kuin kukkatarha, hänen ajatuksensa väreilee kuuvalona
aallon vaahdossa, päivänä lehtiverkon lomissa. Hänen runottarensa
esiintyy hohtavissa harsoissa ja jalokivissä. Tegnér on rikas ja hän
tuhlailee ylellisyyttään joka askeleelta. Hän kirjailee — kuten eräs
hänen maamiehensä sattuvasti lausuu — koristuksilla sekä sormemme että
varpaamme.

Ei siis kumma, kun Runeberg lähettää maailmalle yksinkertaiset
laulunsa, että yleisö joka on tottunut pitämään Tegnérin sankarirunoja
ylimpänä taiteena, ällistyy eikä ymmärrä, että Runebergin laulut
taiderunoutta olisivatkaan.

Runeberg ei enään ole lapsi, kun hän julkaisee ensimmäisen
runokokoelmansa. Hän on silloin jo hyvän aikaa käynyt elämän koulua,
saanut oppia tuntemaan puutetta, kieltäytymään nauttinnosta ja
hallitsemaan halunsa. Siltä ei hänen elämänsä ole iloton eikä hänen
mielensä alakuloinen. Päinvastoin näyttää hänestä maailma valoisalta
ja tulevaisuudesta viittovat kauniit toiveet. Pintapuolisuutta
ja pikkumaisuutta hän vihaa, seuraelämän loisto ei tuota hänelle
virkistystä, se häntä tukahduttaa. Mutta luonnossa, järvellä, metsässä,
ihmisten parissa, joitten kanssa saa seurustella luontevasti ja
vapaasti — siellä hän viihtyy. Rakkaudella lähestyy hän luontoa, ja
hänelle avautuu maailma, jonka aarteita eivät muut ole ymmärtäneet
ottaa omikseen, jonka kauneuden ohi ihmiset välinpitämättöminä ovat
astuneet. Surun ja synnin läpi, jonka alla luomakunta huokaa, tuntee
hän kaikkialla Luojan rakkauden. Karkean pinnan alla sykkii usein
lämmin, vilpitön ihmissydän; yksinkertaisimmissa, jokapäiväisimmissä
oloissa kehittyy monasti mitä syvin viisaus ja elämänkokemus.

Siksi nousee hänen vihansa ajan käsitystä vastaan, joka on julistanut
mitättömäksi elämän todellisuuden, joka on telkinyt kauneuden rajat
niin ahtaiksi ja joka vääristelee Luojan teot irvikuviksi.

Pitemmässä, vakavasti esitetyssä kirjoituksessa «Katsaus Ruotsin
nykyiseen runokirjallisuuteen ottaa hän asian puheeksi, paljastaa
ajan pintapuolisuuden ja arvostelee ankarasti neroja sellaisiakin kuin
Tegnér ja von Beskow.

Omaa käskystänsä runoudesta määrittelee hän seuraavalla tavalla:

"Runous näkee asiat todellisuuden valossa ja kuvaa tosi todellisuutta,
jonka juuri on Jumalassa ja jonka tuoksu täyttää maailman. Runous ei
korjustele luontoa eikä tee sitä ihanammaksi kuin se on, mutta se
auttaa ihmiskuntaa pinnan sameuden läpi näkemään omaa ja maailman
kauneutta. Ihmiskunta istuu elämän rannalla, itkien synkän aallon
vaahtoa ja levottomuutta. Silloin tulee runous, kuni auringonsäde, joka
pilkistää esiin pilvistä, valaisee pimeyden ja näyttää ihmiskunnalle,
miten syvä, kirkas ja puhdas tuo aaltoileva järvi on."

"Ei ole ketään ihmistä, joka alituisesti ja koska tahansa saattaisi
ylentyä uskonnolliseen hartauteen, eikä taiteilijaa, jonka
käytettävissä inspiratsioni olisi koska tahansa. Jos hän silloin,
saavutettuaan jonkinlaisen tottumuksen ja kätevyyden kielenkäytännössä
eksyy koettamaan luoda taideteosta, niin täytyy hänen yrityksensä
epäonnistua, ja hän näyttää aivan toiselta kuin todellisen innostuksen
hetkinä."

"Pöyhkeyttä, liioittelua ja valheellisuutta runoudessa suvaitsee
ainoastaan se, joka ei tunne runoutta sen ylevyydessä. Runouden
jumalallinen oikeus on luoda, kuten luonto luo, rajattomassa
runsaudessa, rajattomien lakien mukaan. Hourailu, mielivaltaisuus
ja vilppi olkoot ikipäiviksi karkoitetut sen pyhyyden piiristä.
Kunhan tulisi aika, jolloin yleisemmin kuin tähän asti, tahdottaisiin
tunnustaa, että runouden perusteena on yhtä vahva pohja kuin
tieteenkin, tämän sanan korkeimmassa ja jaloimmassa merkityksessä, että
runous perustuu luonnon ikuiseen tarpeeseen, joka ilmenee ihmisessä
kuten kaikessa muussakin luodussa."

Tietysti yleisö nousi tällaista röyhkeyttä vastaan. Nuori mies, joka on
julaissut pari mitätöntä runovihkosta, uskaltaa mestaroida Tegnériä!

Merkillisin niistä vasta-arvosteluista, jotka syntyivät Runebergin
kirjoituksen johdosta, lienee se, jonka von Beskow salanimellä julkaisi
ja jonka päällekirjoitus "Uusi tähti idässä" jo ilmaisee sisällön
laadun. Se on täynnä salaviittauksia ja ilkeitä vääristelyjä. "Ja
kuka", huudahtaa siinä kirjoittaja muun muassa, "tuo profeetallinen,
uusi Messias sitte mahtanee olla, jonka riemukulun tieltä ruotsalaisten
kirjailijain pitäisi väistyä? Kai arvostelijalla lie hänestä joku
aavistus, koska hän näin suurilla valmistuksilla on ryhtynyt häntä
vastaanottamaan? — Tietääkö kirjoittaja mitä täälläpäin arvellaan ja
mikä ei kuulu ensinkään mahdottomalta? — Ei enempää eikä vähempää,
kuin että se olisi kirjoittaja itse. — Joka tapauksessa olemme me
täällä Ruotsissa sentään siksi 'kypsymättömät" ja itserakkaat, ettemme
hevillä vaihtaisi edes sitä vähää kelvollista, mitä "nykyisessä
runokirjallisuudessamme' on tuohon merkitsemättömään ja tulevaisuuteen
turvautuvaan vekseliblankettiin..."

Ehkä ainoa, joka Runebergin runoille osasi antaa täyden arvon, oli
Franzén. Hän heti käsitti noitten näennäisesti yksinkertaisten
laulujen kauneuden ja kirjoitti nuorelle runoilijalle vilpittömän
onnittelukirjeen. Muutamat ruotsalaiset arvostelijat myönsivät, että
Runeberg pienissä runoissaan onnistuneesti oli mukaellut kansanlauluja,
ja että Hirvenhiihtäjät antoivat hauskoja ja uskollisia kuvauksia
kansanelämästä. Mutta taiteellista arvoa ei tietysti voitu antaa
teokselle, jossa kuvaillaan kerjäläisiä ja ruotivaivaisia, jonka urhot
liikkuvat suksilla lammasnahkaturkeissa ja asuvat savupirteissä.
Runebergin ystävä Lauvantaiseuran ajoilta, tohtori Lindfors, kirjoittaa
hänelle ensimmäisen runokokoelman ilmestyttyä kirjeen, jossa hän
kehoittaa häntä kaikella muotoa heittämään nuo miltei jokapäiväiset
pikkukuvaukset. "Varo ettet rupea tuollaiseksi surkeaksi limonaadiksi
kuin arvoisa Franzénimme"!... huudahtaa hän huolestuneena ja ehdottaa
ystävälleen joukon suuremmoisia aiheita, joitten kehittäminen varmaan
tuottaisi enemmän tyydytystä... Hitaasti menivät Hirvenhiihtäjät
kaupaksi. Tuhannen kappaleen painos riitti sekä Suomea että Ruotsia
varten likemmä kaksikymmentä vuotta. Useat Runebergin ystävistä
ottivat, mennessään joululomalle maalle, mukaansa kymmenen kappaletta
myydäkseen ne kotiseudullaan, mutta eivät saaneet kaupaksi puoliakaan.
Teosta ei ymmärretty. Erosihan se niin kokonaan niistä joita oli
totuttu pitämään kauniina.

Ensimmäisen julkisen arvostelun Suomessa Runebergin kirjailijatoimesta
kirjoittaa Fredrik Cygnaeus v. 1837. Hän alkaa kirjoituksensa
seuraavaan tapaan: Enemmän kuin vuosikymmen on jo kulunut siitä kuin
herra Runeberg runoilijana astui näyttämölle, sittemmin osoittaen
harvinaista runollista tuotteliaisuutta, jotapaitsi hän jo viisi vuotta
on toimittanut "Helsingfors Morgonbladia". Tämän kaiken perustuksella
luulisi hänen ansainneen arvostelun tai edes jonkinlaisen ilmoituksen
jossakin kotimaisessa sanomalehdessä, mutta minun tietääkseni ei
edes hänen nimeään ole kertaakaan mainittu, jollei mahdollisesti
takasivulla, ilmoitusten joukossa, jotka tarjoavat myytäväksi
hollantilaista silliä, piimää y.m. — Itse arvostelu on tavattoman
kiittävä: Hirvenhiihtäjät tunnustetaan kansalliseepokseksi, joka
Kalevalan rinnalla aina tulee säilyttämään arvonsa.

Ensimmäinen Runebergin teoksista, jonka yleisö paikalla ymmärsi, oli
_Hanna_. Ihastuksella ja yksimielisellä tunnustuksella se otettiin
vastaan. Tosin väitettiin, että runoilija esikuvinaan olisi käyttänyt
paria tunnettua saksalaista teosta (Göthen "Hermann und Dorothea"
ja Vossin "Luise"), mutta käsitellen aihetta aivan itsenäisesti.
Huomattava kuitenkin on, ettei Runeberg esim. "Hermann und Dorotheaa"
ollut edes lukenutkaan. Ennen "Hannan" kirjoittamista ei hän nimittäin
ollut tullut lukeneeksi Göthen mainiota teosta ja sittemmin huvitti
häntä jättää siihen tutustumatta, koska ihmiset väittivät hänen
käyttäneen sitä esikuvanaan.

Syystä on ihmetelty, että senaikainen ankara sensuuri salli Vänrikki
Stoolin tarinain ilmestymisen. Aivan helposti ei se käynytkään.
Sensuuri ehdotti ensin muutamia pienempiä muutoksia ja runoilija
suostui niihin empimättä. Mutta kun painoylihallituksen puheenjohtaja,
vapaaherra Nordenstam, vaati erään säkeen muuttamista runossa "Döbeln
Juutaalla", vastasi Runeberg päättäväisesti, että sitä hän ei muuta.
Siinä tapauksessa ei kokoelma saa ilmestyä, huomautti Nordenstam.
Tyynenä poistui runoilija, päättäen jättää julkaisemispuuhan. Kun
hänelle sitte lähetettiin takaisin käsikirjoitus, niin mainitsi hän
valitettavasti sensuurin luvalla jo painattaneensa useita arkkeja.

— Sepä ikävä juttu, lausui Nordenstam. — Kuinka suuri painoksenne on?

— 2,000 kappaletta!

— Sepä komeaa! Ja ystävällisesti jatkoi hän: — miksei lehtori nyt voi
muuttaa tuota yhtä paikkaa, kun jo muutitte toisiakin?

Ne olivat vähemmänarvoisia. Tätä ei käynyt muuttaminen.

— No, olkoon menneeksi! sanoi vihdoin puheenjohtaja, ja vaarallinen
käsikirjoitus sai painoluvan.

Runebergin ollessa Porvoossa, valvoi painatustyötä Helsingissä Cygnaeus
ja hänkin joutui "Vänrikkien" takia kiistaan sensuurin kanssa.
Arveluttava paikka löytyi tällä kertaa "Torpan tytöstä." Toisessa
värssyssä sanotaan siinä suomalaisten joukosta:

    Työns’ on se tehnyt, niittänyt on viljan kallehimman,
    vihollisjoukon vanginnut tai lyönyt rohkeimman.

Ei käy puhuminen vihollisjoukosta sillä tavalla, huomautettiin
Cygnaeukselle. Tulee muistaa, että se oli hänen Majesteettinsa väkeä.

Cygnaeus suostuu hymyillen muuttamaan, ottaa käsikirjoituksen ja kynän
ja kirjoittaa:

    Työns’ on se tehnyt, niittänyt on viljan surkeimman, j.n.e.

Mutta muutos miellyttää sensuuria nyt entistä vähemmän ja runo saa
ilmestyä alkuperäisessä muodossaan.

"Sitä päivää, jolloin Vänrikki Stoolin tarinat ilmestyivät, eivät ikinä
unohda senaikaiset," kertoo A. Schauman muistelmissaan siltä ajalta.
"Kuinka me nautimme, huokailimme, iloitsimme, ja kuinka sydämemme
sykki kiivaammin kuin koskaan ennen! Vasta nyt me käsitimme kuuluvamme
kansaan, jonka edestä kannattaa elää!"

Tällaisia tunteita herättivät Vänrikki Stoolin tarinat nuorissa.
Vanhojen tunteita taas tulkitsee se sotavanhus, joka toveriensa ja
heidän jälkeläistensä puolesta lahjoittaessaan Vänrikki Stoolin
laulajalle komean lahjan, lausui muunmuassa: "harvoin taitanee historia
mainita sotureja, jotka kovemmin olisivat taistelleet, enemmän
kärsineet ja uskollisemmin täyttäneet velvollisuutensa — voittojen,
onnettomuuksien ja tappioiden jälkeen joutuakseen täydellisempään
unohdukseen. Saatatte siis käsittää, mitkä tunteet meissä heräsivät,
kun luimme ihanat laulunne, joissa neronne säteiden loistossa
ikäänkuin taikasauvalla loihditte kansojen eteen nämät sotilaat heidän
tahrattoman kunniansa välkkyvässä asussa."

Runoilijan eläessä hiljaista elämää pienessä Porvoossa, lentää hänen
maineensa jo pitkin maailmaa. Hänen teoksiaan käännetään miltei
kaikille sivistyskielille, ja kun ulkomaalaiset kirjailijat ja
oppineet tulevat Ruotsiin tai Suomeen, käyvät he välttämättömästi
Porvoossa, lukien siellä asuvan runoilijan pohjoismaiden
suurimpien merkillisyyksien joukkoon. Runeberg joutuu monenmoisten
kunnianosoitusten esineeksi: ulkomaalaiset kirjalliset ja tieteelliset
seurat kutsuvat kilvan häntä kunniajäsenekseen, Ruotsin kuningas
lyöttää hänet ritariksi, Venäjän keisari määrää hänelle professorin
arvonimen ja tuhannen ruplan suuruisen vuotuisen eläkkeen, Ruotsin
akatemialta joka hänen teoksestaan "Hauta Perhossa" muutamia vuosia
sitte soi ainoastaan toisen palkinnon, saa hän nyt vastaanottaa sen
korkeimman kunnianosoituksen ja palkinnon: kultamitalin.

Runeberg oli niitä kirjailijoita, jotka kehittyvät hitaasti.

Hän ei ole mikään ihmelapsi, joka herättäisi huomiota, ja nuorukaiseksi
kasvaa hän samalla lailla kuin sadat muut varattomien vanhempien
pojat, vastaanottaen vaikutuksia ympäristöstään. Hänestä kehittyy
toiselta puolen ankara velvollisuuksien ihminen — toiselta puolen
rajattoman vapauden mies. Hänen aikaisimmat runonsa eivät anna aihetta
toiveisiin. Vasta saavutettuaan noin 30 ikävuotensa kohoaa hän taiteen
aurinkoisille ylängöille, vasta sitte aukeaa hänessä hänen aikansa ja
kansansa kukka.

Hän ei koskaan rientänyt panemaan paperille ensi innostuksen tunnetta,
vaan tunteen piti saada kypsyä, ennenkuin se kirjoitettiin. Hän ei
koskaan pakoittautunut runoilemaan, eli kuten hän itse sanoi: hän
ei koskaan pannut runottarelleen pakkoa. Vasta sisällisen tarpeen
pakoittamana sai runo syntyä. Ja sen synnyttyä oli vielä pitkä matka
sen julkaisemiseen. Kauvan aikaa sai se maata laatikossa ja kestää
monet korjaukset ja kiirastulet, ennenkuin se hyväksyttiin. Säälimättä
piti poistettaman kaikki mikä mahdollisesti häiritsi kokonaisuutta. Ei
siinä kyllä että sanoja ja säkeitä muutettiin tai värsyjä jätettiin
pois, vaan pyyhki runoilija usein kokonaisia kohtauksia, jotka kyllä
sellaisinaan saattoivat olla hyvät, mutta jotka eivät välttämättömästi
liittyneet yhteyteen. "Minä taon takomistani", sanoi hän, "kunnes
kuulen, että kaluun tulee hyvä sointu".

-- -- --

Ei ole helppoa mennä kuvaamaan aamuruskoa, ei kastehelmeä hyvä
kosketella. Kalpean kuvan antaa kertoja päivän punaisesta palosta,
himmeäksi tekee hänen kosketuksensa nurmen timantin. Heikoiksi,
himmeiksi käyvät kertojan käsissä suuren Runebergin kuvaukset. Niihin
täytyy itsekunkin persoonallisesti syventyä, vaipua, kuten ihminen
vaipuu nauttimaan kauniista maisemasta ja ihailemaan taivaan ruskoa tai
myrskyä merellä.

Ja kuitenkin, kaikitenkin: Runebergin elämää kuvatessa älköön puuttuko
siitä se, mikä siinä oli pääsisältönä, mikä hänelle itselleen antoi
tyydytyksen ja mistä tuli Suomelle kansallisaarre: hänen henkinen
työnsä. Saakoon tässä siis sijansa kuvaus, joskin kalpea, hänen
teoksistaan.

_Hirvenhiihtäjissä_ viedään lukija kauvas sydänmaille, Metsolan
torppaan.

On talvi-ilta. Torpanväki on jo päässyt ruualta. Vaimo, toimelias
Anna, tytär ja poika häärivät vielä kukin askareissaan. Perheenisä,
itse jykevä Pietari, joka kaiken päivää on raatanut tukinvedossa, ajaa
väsymystä ruumiistaan ja unta silmistään, sillä varhain aamulla on
hänen oltava hirvenajossa kartanon herran kanssa. Äkkiä kuuluu pihalta
kulkusia ja Annan veli, reipas Matti, jota jo kauvan on odotettu tänne
tulevaksi, saapuu, Metsolaisten suureksi iloksi.

Matilla on hyvä talo Kurussa ja muutenkin varoja, hän on mies
parhaimmassa iässään, mutta hänen elämänsä on iloton, sillä ei ole
vielä vuosikaan kulunut umpeen siitä kun hänen hyvä vaimonsa kuoli,
jättäen vanhemman lapsista turhaan huutelemaan äitiä ja nuoremman
itkemään vieraan rinnoilla. Matti on kyllä miettinyt uuttakin
avioliittoa, mutta ei tiedä, valitako vaimoksi ikäihminen, joka jo on
vakaantunut ja joka lapsia kohtelisi hyvyydellä, vaiko nuori tyttö,
joka voimakkaalle miehelle soisi poskiensa ihanuuden ja rakkautensa
riemun.

Nyt alkavat torpanväet kilvan kiittää Hetaa, Sakariaksen tytärtä, joka
palvelee kartanossa. Se se vasta on tyttö! Kahdeksantoistavuotias,
muodoltaan muhkea, mieleltään vakava, sävyisä ja taipuvainen. Hänelle
uskovat herrasväet sekä kankaankudonnan että aitanavaimet, häneen
iskevät miesten silmät kuin rastaitten parvi marjaiseen pihlajaan.
Hänestä tulee Matille oiva emäntä! Aamulla on hänen Pietarin kanssa
lähdettävä kartanoon hirvenhiihtoon — tai oikeastaan tytönkatsojaisiin.
Ja tällä päätöksellä vaipuu torpanväki vieraineen uneen.

Mutta tuskin on kukko ensi aamulaulunsa kiekauttanut, kun Pietarin
sytyttämä päresoihtu taas herättää kissan kismottelemaan ja Matin
valmistautumaan matkaan. Pian kääntyvät hänen ja Pietarin sukset
kartanoa kohti. Matti on saanut lainaksi Pietarin isä-vainajan
ruotsalaisen kiväärin ja sen urotöistä pakinoiden saavutaan perille.
Pihassa ovat koirat vastassa, murisevat ensin, mutta tuntevat sitte
Pietarin äänen ja suksisauvan. Samassa tulee herra itsekin portaille,
huutaa pois koiransa ja käskee ystävällisesti miehiä tupaan odottamaan.

Siellä ovatkin jo koolla muut hirvenhiihtäjät. Laulaa hyristen polkevat
piiat rukkejaan ja permannolla olkien päällä uunin vierellä makaa
muutamia laukkuryssiä. Ilolla tervehtivät miehet tulijoita, vanha
Sakarias alkaa paikalla pelotella tovereitaan, että kuinka tässä nyt
pidetään puoliaan, kun tulee mukaan tuo kurulainen, sillä Kurussa on
yhtä monta kuulua pyssymestaria kuin on miestä. Matin ääni herättää
samassa ryssät, he ovat vanhat tutut, monet ateriat on Matin talolla
saatu, monet karhuntaljat Matilta ostettu. Hetkessä avataan kontit ja
Matille ilmaantuu tilaisuus antaa piioille pieniä lahjoja. Heta saa
paremman kuin muut, sillä Heta on paikalla voittanut vieraan sydämen.

Mutta Hetalla on muitakin kosijoita. Miesten ollessa metsällä,
rakastuu häneen nuori ryssä, tarjoaa hänelle reppunsa ja ruplansa ja
tahtoo viedä hänet köyhästä Suomesta kukoistavaan Arkangeliin, jossa
silkkinen on oleva hänen pukunsa ja ruokana hopearuplat. Heta ei
tietystikään ryhdy mihinkään kauppoihin humalaisten ryssien kanssa,
varsinkin kun Matti on hänen mielessään. Hän lyö jo vetoa toisten
piikain kanssa siitä, että Matti varmaan on ampunut parhaat laukaukset
metsästysretkellä.

Hän onkin oikeassa, sillä neljästä hirvestä on Matti kaatanut kaksi.
Sitäpaitsi on hän kotimatkalla kosinut Hetaa Sakariakselta. Pietaria
Matti vihdoin pyytää puhemiehekseen ja, ryssiltä ostettu kihlasilkki
kainalossa, astuu juhlallinen puhemies kamariin, jossa Heta kutoo
rouvan kirjavaa kangasta.

Hetkisen perästä saa Pietari jo rientää kotitorpalleen noutamaan
väkiään kihlajaisiin, jotka illalla vietetään kartanossa. Ennen häntä
saapuu sentään lukija Metsolaan, jossa viikon työt ovat lopetetut ja
väet kaikki nauttivat pyhäpäivän rauhaa. Nyt saamme likemmin tutustua
Aaroon, kerjäläiseen, joka ohimennen mainittiin kertomuksen alussa.

Ei ole hän aina kerjäläisenä kierrellyt maailmaa: oma talo hänellä
oli hedelmällisine peltoineen, karjoineen, hyvä emäntä ja kukoistavat
lapset. Kaikki häntä kiittivät, monet kadehtivat, kunnes kohtasi
onnettomuus: ainoa hallayö hävitti pellon ja pedot raatoivat
karjan. Palvelijat jättivät talon, syötiin pettua, veroista tuli
ryöstö, vietiin navetasta laihat lehmät, ainoa joka jäi, lypsi
maidon asemasta verta. Vaimo, vierellään vastasyntynyt, nääntyi
kuoliaaksi. Mies tarttui kerjuusauvaan, veti kelkassa lapsia talosta
taloon, kunnes kasvoivat ja jo elättävät itsensä. Hän taas kiertelee
maailmaa, tyytyväisenä soitellen huuliharppuaan, kuten sirkka, joka
sirittää kuihtuneellakin lehdellä, vaikka aurinkoa on niukasti.
Mielenliikutuksiin saa Aaron kertomus kuulijat ja Anna, lohduttaakseen
ukkoraukkaa, noutaa pöytään parasta mitä hänellä on: voit, lihat,
muikut, kaljat. Ja syödä Aaron täytyy, vaikkei nälkäkään ole, syödä
kunnes vatsa on tynnörinä.

Ilo palaa torppaan, kun Pietari saapuu kertomaan että kiinni on Matti
kuin koukussa hauki. Juhlapuvuissa ja juhlatuulella lähdetään nyt
miehissä kartanoon.

Siellä on ilo jo ylimmillään. Viulut vinkuu, valot välkkyy, parit
keikkuu permannolla ja tyytyväisyys loistaa joka silmästä. Runoelma
päättyy Sakariaksen ylevään puheeseen kihlatuille sekä kartanon herran
ehdotukseen että Aaro jäisi viettämään vanhuutensa päivät hänen luonaan.

"Hirvenhiihtäjät" luettuasi tuntuu sinusta kuin olisit suksilla
kiitänyt sydänmaitten puhtaita hankia, tuntenut pakkasen paukkuvan
korvissasi ja nähnyt tähtien vilkkuvan ankarassa talviyössä. Olet
sitte katsahtanut mökkiin, jossa takkavalkea iloisesti loimottaa,
päre pihdissä palaa ja sirkat sirittävät. Täällä kuluu suomalaisen
talonpojan yksitoikkoinen elämä ainaisessa taistelussa kovaa luontoa
vastaan. Se on tehnyt hänet juroksi, hitaaksi ja yksivakaiseksi.
Mutta sano hänelle ystävällinen sana, odota kunnes tulee hänen
lauvantai-iltainen leponsa tai vaatimaton juhla naapuritalossa, ja hän
sulaa ja lauhtuu ja sinä näet että hänen povessaan elävät ihmistunteet,
ne samat, jotka tapaat maailman hyörinässä, sillä eroituksella, että ne
täällä sydänmaitten suuressa luonnossa usein ovat säilyneet suurempina,
parempina.

_Hanna_ siirtää meidät keskelle kesää. On juhannusaatto, tuomet ja
syreenit kukassa. Vanha pastori istuu ikkunassansa, piippua poltellen,
ja katselee maantielle päin. Hän odottaa tänään kotiin ainoaa
poikaansa, ylioppilasta Turusta.

Mutta kankaansa ääressä viipyy vielä hänen tyttärensä,
kuusitoistavuotias Hanna. Hauska olisi hänen siinä sukkulaa heitellä ja
nähdä kirjavien raitojen kasvavan, mutta jo kuuluu kello, ilmoittaen
pyhäpäivän alkaneen. Hän nousee siis, sitaisee otsaltaan kostean
kiharan ja seisahtuu ikkunaan, josta virtaa sisään kukkien lemua.

Samassa tulee huoneeseen vanha Susanna, pappilan uskollinen
palvelijatar. "Kiireesti neiti", puhuu hän, "pukeutukaa, pankaa
sormukset sormiinne, sillä nyt on onni talossa: nimismies on saapunut
Hän on uusissa vaatteissa, uusi on hevonen, uudet rattaat ja
ystävälliset kuin päivänpaiste olivat hänen kasvonsa, kun hän leikkiä
laskien sanoi tulevansa ryöstämään talon parhaan aarteen. Se ei voinut
merkitä muuta kuin että hän tulee pyytämään neitiä vaimokseen."

Hanna purskahtaa nauruun. Olisipa kummallista hänen olla tuon rikkaan,
pyöreän herran rouvana, joka kulkee niin vakavana ja jota pyydetään
sohvaan istumaan. Eihän hän toki tällaista hupakkoa! Johan hän
viisikymmentä vuotta on elänyt yksin.

Mutta se on sittenkin totta. Mahtava nimismies tarjoaa tytölle itsensä,
talonsa, tavaransa, lupaa häntä käsin kantaa ja silkkiin sitoa. Vanha
pastori pitäisi tyttärensä onnen turvattuna, jos hänestä tulisi tuon
jalon miehen vaimo; kunhan tyttö nyt ensin saa ajatella asiaa ja sitte
tehdä päätöksensä. Susannan mielestä tytölle tarjoutuu kokonainen
taivaan valtakunta. Ainoastaan nuori Johanna, joka palvelee pappilassa,
ollen miltei Hannan sisarena, kauhistuu, kuullessaan ylpeän herran
tuumista. Vai että se tulee tänne kultineen houkuttelemaan nuorta
sydäntä jäähtyneeseen syliinsä! Ei viihdy rakkaus vanhan koreissa
saleissa, ikävä ja harmi siellä asuvat.

Hanna hämmästyy. Eikö nuori voisi rakastaa vanhempaa? Onhan hän niin
ystävällinen, niin arvossa pidetty, onhan hänellä niin yllin kyllin
lahjoja tarjota. Onhan hän hyvä, kun pyytää nuorta jakamaan onneaan.

Ohhoh, arvelee Johanna, jopa on kullalla valtaa, kun se noin kaiken voi
tasoittaa! Ruvetkaa vanhan vaimoksi, mutta älkää sitte myöskään katsoko
ikäistänne nuorukaista silmiin.

    "Älkää hänt’ unelmass’ edes nähkö, ettei hänen silmäns’
    Iskisi teihin, ja katse jok’ ei mene mielestä koskaan,
    Hiljaa vaivaavaks’ okahaks’ näin jäis’ sydämeenne."

Hanna seisoo avoimen ikkunan ääressä silmäillen maisemaa, jossa kaikki
on hänelle niin tuttua ja rakasta, järven selät, saaret, salmet... Ja
äkkiä tuntee hän, ettei hän voi niistä luopua. Hakekoon jalo kosija
tytön, jolle koti on vähemmän rakas...

Samassa ajaa pihaan rattaat ja ikkunaa kohti heilautetaan lakkeja. Veli
siellä saapuu. Paikalla unohtuvat Hannalta huolet ja riemuiten rientää
hän tulijaa vastaan.

Nuorukainen on tuonut mukaansa toverin ja ilokseen tuntee vanha pastori
hänet nuoruudenystävänsä pojaksi. Omana poikanaan sulkee hän hänet
syliinsä ja kun Hanna samassa astuu sisään, lausuu hän hänelle: tule
lapseni, anna sisaren suudelma nuorukaiselle, jota tähän asti et ole
tuntenut. Nyt olkoon hän, isäsi jaloimman ystävän poika, veljesi, ja
ole sinä hänen rakastava sisarensa.

Hanna tottelee. Vieras tarttuu hiljaa hänen käteensä, tyttö ei karta
hänen huultensa kosketusta.

Mutta päästyään yksin, painaa hän kiharaisen päänsä käsien varaan
ja itkee ja hymyilee, eikä itsekään tiedä miksi. Johanna hänet
heti ymmärtää ja hämillään painaen päänsä kasvinkumppalinsa rintaa
vastaan selittää Hanna, ettei hän suinkaan itke siksi että rakastaisi
tuota köyhää nuorta ylioppilasta, päinvastoin hän itkee vihasta:
häntä harmittaa että vieras käyttäytyy niin sydämellisesti ja aivan
sopimattomasti.

Illemmalla ovat nuoret kävelemässä. Ihana on luonto kuin morsian.
He astuvat järven rantaa pitkin ja kiertävät kokkokalliolle asti.
Veli tahtoo ystävälleen näyttää kotoiset seudut ja selittää mitä
muistoja liittyy mihinkin paikkaan. Hanna taas kertoo veljelleen mitä
tämän poissaollessa on tapahtunut. Ja vaistomaisesti, kääriessään
auki elämänsä tarinaa, likenevät he kaikki kolme toisiaan ja käyvät
toisilleen niin tutuiksi, kuin olisivat he jo vuosikausia olleet
ystävät.

Lähteen laidalle he vihdoin istuutuvat, istuvat ääneti, sanoja
etsimättä ja löytämättä, katsellen sammuvaa iltaruskoa. Sydän vain
etsii sydäntä ja autuus täyttää mielen. Lähteen peilistä yrittää Hanna
äkkiä katsella vieraan rakkaita kasvoja, mutta samassa katsoo veteen
hänkin ja heidän katseensa tapaavat toisensa.

Nyt on Velikin mieleltään hellänä ja hän uskoo Hannalle olevansa
kihloissa ystävänsä sisaren kanssa. Hetkeksi hän poistuu ja palatessaan
tapaa hän Hannan, seisomassa pää nuorukaisen rintaa vastaan.

Mutta nojatuoliinsa on vanha pastori sillaikaa nukkunut. Kauniina
hän siinä lepää, kasvoillaan omantunnon rauha, kun kihlatut astuvat
huoneeseen. Hanna herättää hänet, suudellen hänen kättään.

Vanhus hämmästyy, kun näkee tytön polvillaan edessään, sitte
synkistyvät hänen kasvonsa ja uhkaava silmäys sattuu nuorukaiseen.
Mutta hänen suora katseensa saa vanhuksen sulamaan ja syliinsä sulkee
hän heidät molemmat.

"Hannasta" henkii lukijaa vastaan kesä, luonnon ja kukkasten kesä,
ihmislapsen juhannusaika. Se on lemuava, suloa väräjävä runoelma,
rakkauden, rauhan ja ilon ylistyslaulu.

Seuraa sitte _Jouluaatto_, jonka päähenkilöinä ovat vanha sotamies
Pistol ja majorin kuusitoistavuotias tytär Augusta.

Majori ja Pistol ovat asetoverit ja kartanoon on Pistol pyydetty
viettämään jouluaattoa. Yksin astellessaan talvi-illan hämyssä, antaa
hän ajatuksensa lentää majorin suurelle tilalle, jonne hän juuri on
matkalla.

Ennen siellä raikui leikki ja laulut. Nyt on nuori kapteeni poissa,
kaukana, Turkin sodassa. Yksin istuu hänen nuori rouvansa huoneessaan,
itkee hääkuukautensa lyhyttä iloa ja laulaa surumielistä kehtolaulua
nukkuvalle lapselleen, jota ei isän silmä koskaan nähnyt. Synkkänä
astelee talon vanha emäntä huoneesta huoneeseen tai auttaa tytärtänsä
itkemään. Majori, vihdoin kyllästyneenä naisten ainaisiin kyyneliin,
ärisee jotakin nojatuolistaan. Ystävällinen Augusta neiti yksin kuuluu
kulkevan hymyilevänä kuin enkeli miehestä mieheen laskemassa leikkiä,
lohduttamassa, sovittamassa ja rauhoittamassa. Pistolin oma poikakin,
hänen ainoansa maailmassa, on sodassa, mutta tyytyväisenä, iloisena
kuin kuningas, astuu ukko eteenpäin, joulunviettoa kohti.

Äkkiä saavuttaa hänet kulkusten helinä ja Augusta neidin heleä ääni
kutsuu häntä nousemaan rekeen. Tyttö on ollut viemässä joulumuonaa
köyhään mökkiin. Istuen reen laidalla, juttelee vanha sotamies neidin
kanssa siitä, mikä heitä kaikkia painaa. Augusta on juuri päässyt
lohduttamasta ukkoa sillä, että ehkä ennenkuin hän tietääkään, poika
palaa sodasta, panee torpan kuntoon, ottaa nuoren emännän ja ennen
pitkää istuvat lapsenlapset rakastetun isoisän polvella tai oppivat
marssimaan ja tekemään kunniaa ja saavat häneltä kuulla että sotamiehen
tulee kunnialla vuodattaa verensä synnyinmaan edestä, jos niiksi tulee
— kun saavutaan kartanoon. Ilomielin menee vanhus tupaan ja neiti
saliin.

Tulet ovat kyllä sytytetyt kuin juhlaan, mutta pahoja uutisia
ovat sanomalehdet tuoneet sodasta ja entistä synkempi on mieliala
talossa. Äreinä tai epätoivoisen surun valtaamina ovat perheenjäsenet
lähteneet kukin haaralleen ja jännityksellä odottaa lukija, mihin
kuusitoistavuotias tyttö mahtanee ryhtyä.

Hän hiipii vanhan soittokoneen ääreen ja alkaa koskettaa kieliä, ensin
arasti, mutta sitte yhä varmemmin. Se on isän lempilaulu, jota hän
laulaa, eikä aikaakaan, kun ukko yhtyy siihen ja hänen mielensä heltyy.

Nyt tulee tyttö vinttikamariin, jossa hänen sisarensa kiikuttaa
nukkuvan lapsensa kehtoa. Pimeää siellä on ja painostavaa.
Palvelustyttö on kertonut pahan unen, jonka hän nuoresta rouvastaan
näki yöllä ja äiti vuoroin itkee, vuoroin hyräilee lemmikilleen.
Kiireesti sytyttää Augusta tulta ja alkaa hymyillen soimata sisartaan
siitä että hän täällä kuihduttaa nuoruutensa ruusut ja itkee silmänsä
rumiksi, kun kapteeni on Turkissa, pää täynnä turkittaria. Siellä on
tulisia, säihkysilmäisiä naisia, kunhan ei hän vain unohtaisi pientä
Pohjolaista kukkaansa! Vihdoin lukee Augusta runon, jonka hän on tehnyt
haihduttaakseen sisarensa surua, ja itkettyään siskonsa kanssa, jättää
tyttö huoneen ja rientää tupaan.

Siellä kertoo, piippua poltellen, vanha sotamies hirveitä muistelmia
retkiltään. Hän kuvailee turkkilaisia ja kalmukkeja ja kummissaan
kuuntelevat väet. Unissaan on hän monasti nähnyt nuoren kapteenin
sotarinnassa liekkien keskellä ja poikansa hänen vieressään. Mutta kun
Augusta neiti, joka hänen näkemättään on seisonut ovensuussa, lempeästi
soimaa häntä hänen julmista jutuistaan keskellä jouluaattoa, niin
vakuuttaa soturi, että turkkilainenkin on ihminen ja kalmukillakin
on sydän ja siitä todistukseksi seuraa pitkä, hauska sotakertomus.
Mutta järjestettyään juhlavieton pirtissä, rientää nuori neiti taas
vanhempiensa luo.

Jo pihassa valtaa hänet iloinen aavistus, sillä portaiden eteen on
seisahtunut kuomireki. Mieliala talossa on kokonaan muuttunut: siellä
on hiljaista ja juhlallista kuin kirkossa, kun urkujen pauhina on
tauonnnt ja joka sydän ylenee rukoukseen. Vaimonsa rinnalla istuu
kapteeni. Hän on palannut sodasta, ilmielävänä, ainoastaan vasen
käsivarsi sidottuna.

Kun he ovat kadonneet vinttikamariin, jää Augusta isänsä kanssa kahden.

Isä, virkkaa tyttö, toinnuttuaan ensi riemustaan, ilossamme muistamme
vain itseämme. Kummoiseksi kääntyy vanhalle Pistolille joluaatto? Saako
hän takaisin ilonsa?

Tuskin on tyttö lopettanut sanansa, kun jo kuuluu vanhuksen puujalka
kopisevan etehisessä ja ukko epäillen pysähtyy kynnykselle. Majori,
hänen vanha asetoverinsa rientää häntä vastaan, laskee kätensä hänen
olkapäälleen ja käskee häntä rohkaisemaan mieltään: surullisia sanomia
tuo kapteeni sodasta.

Vanha soturi ymmärtää hänen sanansa, käsi pyyhkäisee silmästä kyyneleen
ja parrakkaat huulet vapisevat. Mutta hetkisen perästä seisoo hän taas
tyynenä, järkähtämättömänä: epävakaista on ihmiselämä, pian katoaa
illan pilvestä loisto, verevinkin poski kalpenee. Hän on ainoansa
kadottanut, mutta miksi valitella? Onhan hänen rakkaansa päässyt
rauhaan, läheneehän vanhukselle ilta, kuluu päivä kuten tähänkin asti
ja onhan hän tottunut kärsimään.

Majori tahtoisi tarjota vanhalle asekumppanilleen asuinsijan kodissaan,
mutta ukko ei tahdo luopua mökistään metsässä. Ehkä palvelijat
kohtelisivat häntä, armoleivällä eläjää, kovin sanoin. Se painaisi
häntä enemmän kuin köyhyys ja yksinäisyys. Omillaan tahtoo hän elää ja
nauttia iankaikkisen Jumalan antimia.

Sotavanhuksen sanat kuullessaan, hänen kasvojaan katsellessaan tuntee
majori sydämensä laajenevan. Hänen sielunsa eteen nousee Suomi, hänen
kolea, karu, kaukainen, pyhä synnyinmaansa ja sen vaatimaton, juro,
tyyni, pohjaltaan rautainen, kunniantuntoinen kansa.

Äkkiä astuu nuori Augusta, joka siihen saakka on ajatellut ainoastaan
muita, väliin. Silmissä vielä kyynelet, tarttuu hän molemmin käsin
sotamiehen kouraan ja alkaa soimata häntä siitä, että hän ylpeästi
kieltäytyy muuttamasta heille, ikäänkuin ei kukaan häntä onnellisessa
talossa tarvitsisi! Isä pitää piipustaan enemmän kuin tytöstään, äiti
ajattelee ainoastaan lapsenlastaan, vanhempi sisko ja lanko elävät vain
toisiaan varten, yksin vanha Pistolkin hylkää hänet, Augustan, vaikka
hän lupaisi hoitaa häntä tyttären hellyydellä!

Ukon mieli sulaa: tyytyväisenä lupaa hän, vanha huuhkain, elää
pesässään, kunhan hän tuontuostakin saa käydä talossa katsomassa tytön
loistaviin silmiin.

"Jouluaatto" on talvikuvaus. Siinä kohtaa meitä rikas herrasperhe
ja köyhä rahvaanmies. Heitä seuratessamme tulemme vakuutetuiksi
siitä, ettei se ole rikkaus joka elämässä onnelliseksi tekee. Ei aina
viihdy ilo muhkean talon suojissa. Ainoastaan se, joka osaa kärsiä,
kieltäytyä, miehekkäästi kantaa kohtalonsa taakaa, se voi säilyttää
povessaan ainaisen tyytyväisyyden ja rauhan.

_Nadeschda_ on kaunis orjatyttö, johon ruhtinaallinen veljespari,
iloinen Voldmar ja synkkä Dmitri iskevät silmänsä.

He ovat tulleet Voldmarin vanhalle sukutilalle käymään, alustalaiset
ovat kokoontuneet pihaan nuorta isäntäänsä ottamaan vastaan
ja väkijoukossa on myöskin Nadeschda. Hän ei ole pukeutunut
jnhlavaatteisiin kuten toiset tytöt; saraheinäseppeleen on hän
hiuksilleen sitonut, olkia kietonut vyötäisilleen ja ohdakkeilla
koristanut rintansa. Nuori isäntä vimmastuu, kun hän hänet,
"olkikeijukaisen" näkee, mutta Nadeschda tuntee hänet unelmiensa
urhoksi, jonka rinnalla hän unissaan niin monasti on istunut. Eikä hän
enään saata häntä, taivastaan, pelätä — hän ainoastan itkee, rakastaa,
jumaloi, sitte menehtyäkseen.

Hän lankee polvilleen ja rukoilee: älä herrani suutu orjattarellesi.
Jos elämä olisi suonut hänelle paremman onnen, niin hän olisi sen
parempiin koristuksiin pukenut. Synkkä on seppeleeni ja vyöni sinua
närkästyttää, mutta siteessäni ne ajattelin: köyhempänä näitä olkia
olen minä kasvanut, eikä ollut saraheinän elämä niin ilotonta kuin
minun elämäni. Mutta jos tahdot, ruhtinas, niin vaihdan kukkiin suruni
vaatteet, riistän ohdakkeen rinnaltani ja kätken sen syvälle sydämeeni.

Ja revittyään yltään heinät ja oljet jatkaa hän: unohda, ruhtinas,
vihasi, näytä hetkiseksi vain kasvojesi lempeys; anna sitte minun
kiittää ja kuolla.

Silloin vaivuttaa ruhtinas silmänsä tytön silmiin ja unohtaa kaiken
muun. Dmitrin kuiskaus vasta hänet hurmauksesta herättää: sinä lupasit,
Voldmar, sanoo hän, että saisin valita itselleni yhden orjattaristasi.
Tämän valitsen.

Voldmar säpsähtää muistaessaan lupauksensa, mutta tarttuu samassa
veljensä käteen ja puhuu: valitse, mutta vain orjatarten joukosta.
Tämä tyttö on vapaa! Ja samana yönä katoaa Nadeschda: Voldmarin
uskollinen palvelija on herransa käskystä toimittanut hänet kaukaiseen
turvapaikkaan, sillä Dmitri on vannonut kostavansa ja ryöstävänsä hänet.

Kun parin vuoden päästä Voldmar palaa maatilalleen, on Nadeschda hänen
onnellinen puolisonsa.

Mutta onneton Dmitri on, rakkauden ja kostonhimon takaa-ajamana
harhaillut maailmaa ja vihdoin saapunut ylpeän äitinsä Natalia
Feodorovnan linnaan. Siellä kertoo hän miten hänen veljensä, äitinsä
lemmikki, häpäisee sukunsa maineen pitämällä avionaan alhaisen orjan
tytärtä. Ylpeä vanha rouva hillitsee surunsa, kiroaa Voldmarin
ja lohduttaa onnetonta, nyt ainoaa poikaansa, sillä että Venäjän
äiti, keisarinna, tietää kunnioittaa äidin surua ja varjella hänen
ylhäisen sukunsa häpeästä. Mutta kun Dmitri ilmaisee, kuka hänenkin
rakastettunsa on, niin hylkää äiti viimeisenkin poikansa.

Voldmar lähetetään keisarinnan käskystä Siperiaan ja Nadeschda kahden
pienen lapsensa kanssa löytää turvan kasvatusisänsä köyhässä mökissä.

Eräänä päivänä, kun Nadeschda istuu ruohikossa rannalla, sylissään
nuorempi lapsi ja vanhempi leikkimässä vieressään, saapuu paikalle
Dmitri, synkkänä kuin musta pilvi. Hän on tätä päivää, kostonsa hetkeä,
odotellut vuosikausia, ja nyt kun hän vihdoinkin saa käsiinsä naisen,
jota hän rakastaa ja vihaa, joka on kaikkien hänen kärsimystensä syy,
niin pettää hänet hänen tunteensa: hän ei saata iskeä häneen kynsiänsä,
sillä hän on etsinyt suloista tyttöä, entisaikojen ruusua — ja hän
löytääkin kalpean äidin, jonka otsaa aateloi kieltäymys ja suru. Pois
hiipii hänen läheisyydestään Dmitri ja pakenee metsien poviin.

Jonkun ajan perästä käy keisarinna, itse korkea Katarina, maaseudulla,
tutustumassa kansaansa. Hän asuu ruhtinatar Natalia Feodorovnan
linnassa ja on ihastunut seudun kauneuteen ja kansan onnellisuuteen,
niinkauvan kuin hän sitä katselee linnan ikkunasta. Mutta kun
hän lähtee sitä likempää näkemään, niin huomaa hän että asunnot
ovat matalia, kurjia, ja ihmiset, tilaisuutta varten tehdyissä
juhlapuvuissaan, kalpeita ja nääntyneitä. Linnan pihassa tapaa hän
naisen, joka taluttaa kahta pientä poikaansa. Se on Nadeschda. Hän
on tullut tuomaan lapsiaan miehensä äidille, rukoilemaan heille
armahdusta, sillä hän on köyhä, hän on hyljätty, hän ei saata kasvattaa
ruhtinaan lapsia.

Ruhtinatar ei ota vastaan lahjaa, vihaansa salaten vakuuttaa hän
keisarinnalle, että nainen tuossa on röyhkeä petturi. Mutta keisarinna
ei enään häntä usko. Hän ottaa omaan hoviinsa sekä lapset että äidin ja
lupaa antaa heille Voldmarin takaisin.

"Nadeschda" on ensimmäinen suurempi runoelma, jossa Runebergin
mielikuvitus on heittänyt todellisuuden ja kotimaan pohjan, viehättävän
sadun perustuksella kuvatakseen idän keisarikunnan värikkäitä
oloja. Varsinaisesti venäläistä tunnelmaa ei runoelma herätä, kuten
luonnollista onkin, runoilija kun ei koskaan ollut käynyt maassa, jonka
hän valitsi henkilöittensä toimintapaikaksi. Mutta sensijaan tekevät
henkilöt sen vaikutuksen kuin olisimme heidät ilmielävinä nähneet ja
tunteneet, heitä säälineet tai rakastaneet.

_Kuningas Fjalar_ vie meidät kaukaiseen menneisyyteen, meriretkeilijäin
sankari-aikaan.

Gauthiodin kuningas, uljas Fjalar, viettää linnassaan sydäntalven
juhlaa, joulua. Hänen ympärillään ovat sadat urhot ja simasarven
ääressä riemuitaan.

Suuri on Fjalarin maine, ei sitä maata jota ei hänen miekkansa olisi
kukistanut, ylhäiset ruhtinaat hänelle veroa maksavat, laulajan
harpulla ei riitä kieliä ylistämään hänen sankartöitään. Nyt tahtoo
hän levätä, antaa elämänsä myrskyisen päivän tyyntyä illaksi. Ja
harmaahapsinen, vielä voimakas kuningas vannoo valan, että rauha
tästälähin vallitkoon hänen maassaan ja kukoistakoot vainiot.
Ainoastaan jos väkivalta uhkaa ja laki ja järjestys rikotaan, silloin
unohtukoon Fjalar ja Fjalarin vala.

Tuskin on sankari vaiennut, kun ovi avautuu ja saliin astuu vieras.
Se on Dargar, tietäjä, kohtalon tulkki, joka henkensä silmällä tunkee
läpi tulevaisten tapahtumain ja joka jo vuosisatoja on kierrellyt maan
päällä.

Kuningas, puhuu hän, vannoit suuren valan, mutta suuremman kuulin
pilvistä minä. Sen, että Fjalar on unohtanut että jumalat kantavat
käsissään ihmisten kohtalon. Fjalar luottaa ylpeänä omaan tahtoonsa.
Mutta päivä on koittava, jolloin rikos tahrii hänen sukunsa, jolloin
hänen ainoa poikansa sulkee kuumaan syliin sisarensa — morsiamena.

Jo ovat vaienneet salissa urhojen äänet ja kalpeana istuu istuimellaan
Fjalar.

Tuokaa, käskee hän vihdoin, lapseni Hjalmar ja Gerda. Toisen heistä
tulee kuolla. Ja sinä, tietäjä, vie jumalille Fjalarin tervehdys ja
kysy, ovatko he oppineet uhraamaan kaikki, ennenkuin Fjalarin lailla
tottuivat hallitsemaan kaikkea. Tule kerran, ennenkuin Fjalar kuolee,
takaisin, jotta hän saa kostaa mustan valheesi.

Dargar läksi ja saliin tuotiin kuninkaan hymyilevät lapset, poika
ja tyttö. Ja kuninkaan silmä kääntyy toisesta toiseen eikä hän
voi päättää, kenen uhrata. Silloin astuu esiin Sjolf, hänen vanha
asetoverinsa, pyytäen säästämään Hjalmaria, joka on pitävä pystyssä
Fjalarin nimeä. Linnan alla loiskii vilpoinen aalto: kuni kipinä sammuu
siellä tyttö! Ja isän polvelta ottaa hän lapsen ja upottaa hänet mereen.

Ja vuodet vierivät ja Fjalarin maine lensi maasta maahan. Mutta hänen
tyttärensä kohtalosta ei kuulunut hiiskahdustakaan.

-- -- --

Cronan aaltojen varrella hallitsi maataan kuningas Morannal. Hänenkin
nimensä olivat sankarityöt tehneet kuolemattomaksi. Nyt oli hän vanha
ja sokea.

Hänellä oli kolme poikaa, Gall, Rurmar ja Clesamor ja kaikki he
rakastivat isänsä kasvatustytärtä, aaltojen tuomaa immyttä, Oihonnaa.
Ken olisikaan voinut olla häntä rakastamatta! Joka hänet näki, unohti
kaikki mitä elämä siihen asti oli hänelle suloa tarjonnut. Mutta
meren tyttö hylkäsi kaikki kosijat: hän odotti kaukaista kultaa, joka
tulee hälle tuulispäänä tunturien harjalta, ukkospilvenä taistelun
tuoksinassa. Hänestä hän unelmoi, häntä hän kaipaili.

Laulut olivat tuoneet hänelle tietoja Fjalar-kuninkaasta, joka kynti
meriä ja maita, niittäen kunniaa ja mainetta.

Eräänä päivänä, kun tyttö oli metsästämässä, tuotiin hänelle sanoma,
että sokea vanha kuningas kutsuu häntä torniin luoksensa. Sota on
maassa, satujen Hjalmar saapuu.

Miksi uhkaa Oihonnan sankari maatasi? kysyy isältään tyttö. Ja Morannal
vastaa: hän vaatii minulta aarretta, jota laulajien soitot ovat
ylistäneet, miekallaan tulee hän tytärtäni kosimaan.

Oihonna seisoo tornin akkunassa: hän näkee sotajoukon likenevän ja
kuuntelee vanhan kasvatusisänsä kertomusta: kuinka kuningas kerran
merellä sai kiinni ryövärin laivoineen. Ryövärillä oli tyttö, jonka hän
myrskyisenä jouluyönä oli pelastanut Fjalarin linnan kallioiden alta.
Kuollessaan rukoili ryöväri kuningasta armahtamaan lasta. Morannal otti
tytön. Se oli Oihonna.

Mutta jo törmäävät sotajoukot yhteen ja rannan aaltokin käy veriseksi.
Ihastuneena, vaieten katsoo tyttö leikkiä. Hän näkee unelmiensa urhon
ympäriltä miesten kaatuvan ja kolmen kasvatusveljensä kohottavan asetta
Hjalmaria vastaan. Mutta kun he yksitellen alkavat kamppailla vieraan
sankarin kanssa, niin kaataa hän heidät maahan, yhden toisensa jälkeen.

-- -- --

Vuodet ovat vierineet, Fjalar kuningas on käynyt vanhaksi.

Eräänä aamuna talututtaa hän itsensä vuorelle, josta näkyy koko hänen
valtakuntansa. Hänen vyöllään on miekka, sillä aikoo hän nyt toimittaa
viimeisen urotyönsä, jotta kunnialla päättyisi satu Fjalar kuninkaasta.

Hän riemuitsee, sillä hän näkee valansa kantaneen hedelmiä: hänen
edessään on kukoistava maa, rauhan siunaamat majat.

Jos tämä kaikki on sinun tekosi, virkkaa silloin vanha Sjolf, niin
miksi annat jäntereittesi riutua, mikset palauta nuoruuttasi? Taivu,
kuningas, korkeitten jumalten edessä: heidän lahjansa oli sinun
suuruutesi.

Mutta Fjalar on tottumaton luottamaan toisiin. Omin voimin on hän
ihmisiä taivutellut ja ohjannut kohtalon kulun oman tahtonsa mukaan.
Nyt tahtoo hän kuolla, sillä hänen tekonsa on täytetty. Ja vetäessään
miekan tupestaan kysyy hän vielä, missä nyt viipyy Dargar, joka lupasi
tulla ennenkuin kostajan käsi on rauennut.

Samassa ilmestyy laaksoon varjo, hitaasti nousten kalliota kohti. Se on
Dargar.

Hetkisen perästä näkyvät merellä Hjalmarin purret ja riemu puhkeaa ilmi
urhojen huulilta rannalla. Mutta Hjalmar ei tule kiiltävässä asussa,
kuten muinoin. Yksin, kilvettä, paljain päin astuu hän isänsä luo. Hän
on kalpea, verinen miekka kädessä. Ja hän kertoo:

Kovat taistelut olen kokenut, mutta ei miekka asuani vielä lävistänyt.
Sentään sydämeni haava vuotaa verta. Minun pitäisi peittää päivältä
kasvoni, mutta minä elän vielä, voidakseni sinulle paljastaa pahat
tekoni. Olen muserrettu.

Minua nimitettiin Pohjan kunniaksi, merten kuninkaaksi, myrskynä
kiersin minä maailmaa. Niin saavuin Morannalinkin valtakuntaan. Maine
oli korviini kantanut hänen tyttärensä kauneuden. Häntä tarkoitti
sotaretkeni.

Sokeana istui tornissaan vanha kuningas, hänen poikansa tappelussa
voitin, ryöstösaaliina vein laivaani Oihonnan ja vietin hääni meren
myrskyävällä selällä.

Isä, tiedätkö mitä rakkaus on? Oletko koskaan tuntenut riemua niin
valoisaa kuin taivas, niin rikasta, rehevää kuin maa...! Kevään tuulet
kuljettivat purjeitani ilman määrää, pitkin ääretöntä rataa. Iloiset,
auringon häikäisemät laineet nostelivat hartioillaan autuuttani
korkealle, kohti jumalten kotia.

Kaikki ympärillä oli hiljaista, ainoastaan Oihonna valvoi vielä
Hjalmarin rinnalla. Silloin alkoi hän sulholleen tunnustaa, kuka
hän oikeastaan on — kuninkaan tyttärenä, Morannalin lapsena tuli
hän Hjalmarin morsiameksi, mutta hän ei tiedä syntyperäänsä, hänen
suonissaan virtaa ehkä halvimman orjan veri, sillä hän löydettiin
myrskyisenä jouluyönä Fjalarin linnan alta, aalloista.

Älä kalpene, isä, jatkaa Hjalmar kertomustaan, hänen vertaan näet
tässä miekallani. Oihonna, morsiameni merellä, oli sinun tyttäresi,
kuningas, oli minun sisareni. Hän tahtoi kuolla ennen minua. Tuon hänen
tervehdykensä. Niin sanottuaan pisti Hjalmar miekan rintaansa ja vaipui
maahan.

Päivän hetket rientävät, mutta yhä viipyy paikallaan Fjalar,
liikkumattomana kuin patsas haudalla. Ainoastaan Sjolf ja Dargar ovat
hänen luonaan näkemässä hänen henkensä kamppailua. Illan tullen nostaa
vanha kuningas silmänsä ja alkaa puhua:

Teidän on voitto, korkeat jumalat, minä olen kokenut voimaanne. — —
Meri aaltoilee vimmoissaan, myrsky ärjyy, mutta teidän käskystänne
laskeutuu aalto, meri tottelee, meri joka tuhoaa laivastoja, ei voi
niellä avutonta lasta. Olen oppinut tuntemaan teidät enkä häpeä kerran
taipua tahtonne alle. Olen väsynyt elämään ja mainen suuruus on minulle
käynyt pieneksi. Käyn teidän luoksenne.

Näin sanoen veti Fjalar miekkansa, piirsi arpiseen rintaansa haavoja ja
antoi verensä sekoittua poikansa vereen.

Ja niin sammui, kuten päivä sammuu, Fjalar kuningas.

Tämä Runebergin suurin ja täydellisin runoelma on syntynyt keltiläisten
sankarirunojen "Ossianin laulujen" vaikutuksesta. Se on sankarilaulu,
jossa kalvat haiskaa ja urhot miekkoja mittelöi; Mutta eivät ole
suurimmat ne voitot, jotka siinä miekoin saavutetaan, vaan ne jotka
voitetaan henkisessä kamppailussa. "Kuningas Fjalar" on laulu jumalten
kunniaksi, jumalten jotka ohjaavat aaltoja tuhoamaan laivastoja ja
säälimään avutonta lasta.

_Salaminin kuninkaissa_ keskittyy toiminta pääasiallisesti
kuninkaanpojan, Leonteen ympärille.

Hänen isänsä, Leiokritos, on vääryydellä anastanut itselleen Salaminin
kruunun ja elää ainaisessa pelossa että laillinen hallitsija, entisen
kuninkaan, kuuluisan Ajaan poika ehkä vielä elää ja on tuleva vaatimaan
takaisin omaansa. Rautaisella hallituksella koettaa hän pahoittaa
kansan kuuliaisuuteen ja sammuttaa kaiken rakkauden mikä saarella vielä
elää entiseen jumaloituun kuningassukuun. Poikansa, Leonteen tähden
hän tämän tekee, jotta hän kerran saisi rauhassa hallita. Jossakin
määrin hän tarkoituksensa saavuttaakin: kansa rakastaa Leontesta, joka
on oikeudentuntoinen, jalo ja hyvä, ja suostuu Leiokritokseen, tietäen
että hänen kruununsa kerran on joutuva Leonteelle. Mutta paljon piilee
Salaminin kansassa vielä uskollisuutta laillista hallitsijasukua
kohtaan eikä ole Leiokritos saanut kokonaan tukahdutetuksi toivoa
Ajaan pojan Eyrysakeen palajamisesta isäinsä maahan: vanha kalastaja,
Eubulos uhraa uskollisesti kaikki mitä saa irti, jumalille, rukoillen
kuninkaan suvun edestä ja säilyttää yhä maan povessa, kätkössä, Ajaksen
sotapukua, joka hänelle on uskottu.

Leiokritos pelkää: hänelle on ennustettu, että hänen onnettomuutensa
saapuu mereltä päin. Hän ryhtyy sentähden kaikellaisiin varokeinoihin.
Älköön pelastettako yhtään hukkuvaa laivaa, joka Salaminin kallioihin
särkyy, jottei pääsisi maihin kukaan tuntematon nuorukainen.

Leontes pelkää hänkin. Mutta ei perintönsä, kruunun menettämistä. Häntä
kauhistuttaa ajatus: jos Eyrysakes palaa, niin mille puolelle asettua
— taistelemaan isän puolesta, kuten rakkaus kehoittaa, vaiko laillisen
hallitsijan puolesta, isää vastaan, kuten vaatii velvollisuus?
Oikeuden tekeminen on hänelle ensimmäinen elinehto. Kaikki, kaikki
horjuu, mikä tahansa saattaa pettää, muuttua, vaihtua — oikeus yksin
pysyy iankaikkisesti järkähtämättömänä. Sentähden on oikeus Leonteen
ojennusnuorana.

Eräänä päivänä tuovat Leiokritoksen sanansaattajat hallitsijalleen
mitä parhaimpia uutisia: toinen on käynyt Spartan kuninkaan luona
ja tämä on vakuuttanut vihamiehensä Ajaan suvun kuolleeksi; toinen
on käynyt Delfissä mainiolta oraakelilta kysymässä samaa asiaa ja
papitar on ennustanut, että Salaminin kuningas huoletta saa hallita
valtakuntaansa, kunnes Leontes on kaatunut isänsä miekkaan. Nämät
tiedot muuttuvat kerrassaan Leiokritoksen mielen: kaikki käy hänelle
valoisaksi, hän päättää karkoittaa kovuutensa ja olla lempeä ja hyvä,
nyt kun ei hänen enään tarvitse pelätä, kun Ajaan suku on kuollut ja
Delfin pyhä papitar on antanut hänelle niin hyvät ehdot.

Sillaikaa on Salaminin rannalla tapahtunut haaksirikko ja muuan
nuorukainen, orjan pukuun puettuna, on saatu pelastetuksi. Turhaan on
häntä koetettu herättää eloon, muut ovat lähteneet pois, ainoastaan
Leontes viipyy haaksirikkoisen luona. Äkkiä alkaa hänessä ilmaantua
elon merkkejä: hän liikkuu, hän puhuu.

Leontes näkee hänen raivoavan ja uhkaavan sortajiaan, hän huutaa
äitiään. Hän lankeaa maahan ja suutelee mustaa multaa, kun hän kuulee
joutuneensa isäinsä maalle, Salaminiin...

Haaksirikkoinen on Eyrysakes.

Päästyään tähän varmuuteen, valtaa Leonteen kummallinen rauha, miltei
kuin kuoleman edellä: hänen onnettomuutensa mitta on täysi, hän on jo
osansa valinnut, hän tunnustaa avuttoman nuorukaisen kuninkaakseen ja
lupaa hengellään ja verellään häntä puolustaa.

Pian leviää sanoma Ajaan pojan palajamisesta pitkin saarta ja kapina
Leiokritosta vastaan leimahtaa ilmi liekkiin. Helposti saattaisivat
kuninkaan harjaantuneet joukot voittaa Eyrysakeen ja hänen ystävänsä,
jollei Leontes olisi keksinyt keinoa Ajaan pojan suojelemiseksi.
Tietäen että joka miekka häntä etsii ja itse haluten kuolemaa tuskiensa
lopettajaksi, on hän vaihtanut pukua Eyrysakeen kanssa. Tämä vie
Leiokritoksen harhaan: hän iskee miekkansa oman poikansa poveen. Vasta
silloin aukenevat hänen silmänsä, hän näkee että suuret jumalat ovat
voittaneet, heittäytyy omaan miekkaansa ja kuolee.

Ankara arvostelu on muistuttanut, että "Salaminin kuninkaissa" olisi
muodollisia virheitä näyttämöllä esitettävänä murhenäytelmänä. Sitä
on sentään suurella menestyksellä esitetty, mutta epäilemättä vasta
lukijalle voi jäädä aikaa syventyä siihen tyyneen, suuremmoiseen
kauneuteen, joka teoksessa elää.

Jos nostat silmäsi katsomaan tähteä, joka sytytettiin loistamaan
vuosisadoiksi, tai vaivutat katseesi maan hentoon kukkaan, joka illalla
kuihtuu, niin näet, että sekä maailman suuria että pieniä hallitsee
järkähtämätön, pyhä laki. Taivas ei putoa murskaamaan maata, meri
ei nälkäänsä niele maata, tähti tietää tiensä, turvallisena kasvaa
kukkanen syvyyden partaalla. Niin järjestää Zeus valtakuntansa. Ja
likinnä häntä seisoo ankarana, vakaana, hänen tyttärensä Dike (oikeuden
jumalatar). Jos hänen otsansa on valoisa, niin hymyilee kaikkivaltias
itse, mutta jos Diken kasvot synkistyvät, niin raivostuu ylijumala ja
voi silloin sitä, joka rikkoi oikeuden lait ja harjoitti vääryyttä...
Ihminen ei ymmärrä punnita asioita jumalten vaa'alla. Sokeasti ryntää
hän päämääräänsä kohti ja, jos syyttömänäkin pääsee perille, niin
huomaa usein ettei saavuttanutkaan onnea: hapuili unelmaa, kuni lapsi,
joka vuoren huipulta tahtoi tavoitella aamuruskoa. Ja tällaista
epävarmaa tarkoitusperää takaa ajaessaan, poikkeaa ihminen usein
vääryyden polulle, tullaukseen perille surun ja syyllisyyden särkemänä!

-- -- --

Suuri taiteilija loihtii muutamalla sivellyksellä kuvattavansa
ilmielävänä katsojan eteen. Runeberg ei tuhlaa tunnelmiinsa sanahelinää
eikä korupuheita. Hänen aiheensa ovat kirkkaat ja selvät, kieli
yksinkertaista, tapaus juoksee tyynesti eteenpäin, vertaukset ovat
luonnosta otetut ja liittyvät välittömästi mielialoihin, tapauksiin
ja luonteisiin. Muutamalla sanalla avaa runoilija lukijansa eteen
kokonaisia maailmoja, kokonaisia ihmissieluja. Hänen ei tarvitse
haparoiden etsiä niillä värillä maalata kutakin — hän osaa heti
oikeaan, valitsee juurine värit, jotka parhaiten kuvaavat kunkin
omituisuudet ja löytää jokaisen, pienimmän ja halvimmankin olennon
povesta jotakin hyvää, joka sovinnollisuuden säteillä haihduttaa hänen
puutteittensa ja köyhyytensä pimeyttä.

Runebergin runottaressa on vanhojen helleeniläisten tyyneys ja
kirkkaus, pohjoisten sankarien raikkaus ja voima, kansanlaulun
yksinkertaisuus ja sulo. Hän on saavuttanut sen, mihin levoton,
tuskien repimä nykyaika pyrkii: totuuden, kauneuden, rauhan. Sentähden
hän vaikuttaakin kuin hiljainen temppeli keskellä maailmankaupungin
hyörinää, kuin lähde kesäkuumalla: joka hänen luokseen menee ja häneen
vaipuu, se palaa parempana, onnellisempana, iäisyyttä likempänä.

Monessa suhteessa saattaa Runebergia pitää yleismaailmallisena
kirjailijana, sillä onhan hän niin syvästi tuntenut ihmisyyden, niin
ihanasti kuvannut yleisinhimilliset tunteet. Tässä suhteessa on hän
saanut vaikutuksia varsinkin vanhojen kreikkalaisten ja roomalaisten
kirjallisuudesta. Mutta suomalaisuus on sittenkin hänen väkevyytensä,
Suomen kamarasta hän voimansa imi, sen sydänmaista hän kaihonsa oppi,
sen lauluista syntysanat löysi. Suomelle, köyhälle äidilleen hän
jakamattoman rakkautensa antoi.

Kolkko hiljaisuus täällä vallitsi, verta vuosivat vielä haavat sodan
jälestä, harvenneet olivat rivit, urhoolliset mielet lainauksissa.
Silloin nousi Johan Ludvig Runeberg kuin aamurusko herättämään eloon,
antamaan toivoa, luottamusta, osoittamaan että suomalaisilla on
menneisyys, jonka perustukselle tulevaisuus oli luotava, että heillä
oli synnyinmaa, jonka edestä kelpasi elää. Hän lauloi kokoon harvenneet
rivit, hän innostutti mielet, hän sytytti sydämet. Parhaiten kuvaavat
hänen elämäntyötään sanat, jotka hän itse lausui sodan sankarista,
Dunckerista:

    "Kodista köyhäst’ oli hän,
    laps saloseudun synkeän,
    ei suvultansa suuri,
    vaan tuli kunniaksi maan,
    nous arvoon arvaamattomaan,
    ol’ lujin Suomen muuri,
    ja muistons’ elää ainiaan.

    Ja tämän maineen kirkkahan,
    sen omaks hälle hehkuvan
    sydämen lämpö antoi;
    ja synnyinmaallen armaallen
    kuin morsiolle, äidillen
    hän kaikki uhriks kantoi, —
    näin saavutti hän suuruuden."








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JOHAN LUDVIG RUNEBERG ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.