Elämän kasvot : Romaani

By Maila Talvio

The Project Gutenberg eBook of Elämän kasvot
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Elämän kasvot
        Romaani

Author: Maila Talvio

Release date: January 23, 2025 [eBook #75187]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1916

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ELÄMÄN KASVOT ***

language: Finnish




ELÄMÄN KASVOT

Kirj.

Maila Talvio





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1916.




SISÄLLYS:

Neljäs käsky
Rakkauden uni
Mies
Nainen kauneudessaan
Kuolema
Mammona
Naisen onni
Vapaus




NELJÄS KÄSKY


Raatihuoneen tornista helähti viisi lyöntiä. Entisellä Kareliin —
nykyisellä rouva Kambergin pihamaalla tuntuivat siistit puurakennukset,
toinen valkea, toinen vihertävä, vielä olevan unessa. Takapihalla,
vanhassa keltaisessa rakennuksessa sen sijaan jo liikuttiin.
Korkeissa pihakoivuissa kadunpuoleista lauta-aitaa vastaan lauloivat
linnut. Viluisina pidättelivät nuoret lehvät puhkeamistaan. Auringon
kylmänkeltaiset säteet alkoivat vähitellen valaista avaraa pihamaata.

Liina Kareliin piti päivän kunniaksi teurastaa kana. Hän oli noussut
varhain saadakseen pois tuskallisen toimituksen, ennen kuin muut
talossa heräisivät — varsinkin hän toivoi, etteivät pojat heiltä,
Freedi ja Pelle, joutuisi mukaan — ja likeni hitaasti ja vaanien
kanalaumaa, joka rauhallisena nokki nuorta nurmea tai pöyhisteli
hiekassa pihan perällä.

Kuinka tämä tänään olikin niin vaikeaa!

Kun kanat hänet näkivät, karkasivat ne tapansa mukaan häntä kohti,
mutta ne mahtoivat heti tuntea jotakin outoa hänen liikkeissään, koska
ne pysähtyivät ja kukko päästi suuren, varoittavan huudon. Liina
pysähtyi hänkin ja hieroi vilusta sinipunertavia käsiään.

Hänen takaansa portailta kuului tuttua kopinaa, ovi narisi ja läiskähti
samalla kiinni, kuistin siltapalkit vinkuivat ja rämisivät.

— Jos sen kuitenkin vielä säästäisi, sanoi Liina hiljaa, katsomatta
taakseen.

Äiti seisoi ränstyneellä kuistilla. Ensi hetkessä näytti siltä,
kuin hänellä olisi ollut monta paria käsivarsia. Hän oli kuin
harmaa jättiläishämähäkki. Mutta se johtui siitä, että hän käytti
kainalosauvoja.

— Aj aai, huusi hän läpitunkevasti, — mitä siitä surkeilee. Ota kiinni
vain, ei se kuitenkaan enää muni.

Tytär puri kokoon valkoiset huulensa ja alkoi ahdistaa kanoja solaan
aidan ja vihreän rakennuksen välissä missä pastorin herrasväki asui.
Kanat näyttivät jo kokonaan ymmärtäneen, mistä oli kysymys.

— Minä herätän pojat, sanoi äiti, — kaikkea sitä nyt pitää itkeä.

— Ei, ei! pyysi Liina.

— Noita sinä kyllä itket ja suret, mutta äidistäsi ei ole väliä. Olen
koko eilispäivän muistuttanut sinulle, että kainalosauvani ovat terävät
kuin hakkuuraudat, mutta sinä et niitä korjaa.

Liina liukui haalistuneessa hameessaan eteenpäin kalpeana kuin jokin
aamu-unestaan herätetty aave. Puista soivat lintujen riemulliset
laulut, oksien takaa siinsi taivas, siellä oli kaupunki ja kaikki muu...

— Minä herätän pojat, sanoi äiti toistamiseen portailta.

Mutta ennen kuin hän ehti liikahtaa, nostettiin uudin kauniin valkoisen
rakennuksen ikkunasta ja talon omistajatar rouva Kamberg katsoi
suuttuneena, mikä melu herätti ihmiset keskellä yötä. Rouva Karell
tervehti nöyryyttä teeskennellen ja kertoi, että Liina oli saanut
pastorskalta lahjaksi kanan. He tahtoivat paistaa sen päivälliseksi,
he kun odottivat kotiin tyttöjä, Armida Forsia, nimismiehen rouvaa, ja
Sannya, joka oli naimisissa kansakoulunopettaja Saarisen — muuten kelpo
miehen kanssa. Pidellen punaista aamumekkoa kädellään kiinni rinnan
kohdalta rouva Kamberg jäi katselemaan Liinan toimia. Kanat lensivät ja
pitivät kauheaa melua.

— Parasta että Liina menee pyytämään Salmista avukseen, huusi rouva
Kamberg, — heillä ollaan kyllä jo ylhäällä. Ei tuosta näy tulevan
mitään.

— Oi-voih, onhan meidän pojat! huusi rouva Karell vastaan.

Hänen kammertaessaan herättämään poikia tuli pastorska Lehto paikalle,
alushameisillaan, saali hartioilla. Hän tervehti iloisesti joka taholle
ja ryhtyi auttamaan Liinaa.

— En minä ymmärrä, puheli Liina häpeillään, — olenhan minä tämän
ennenkin tehnyt, mutta nyt minä olen ihan taitamaton...

Varokaa, varokaa, etteivät tule takapihalta toiselle puolelle, huusi
rouva Kamberg tuon tuostakin.

Ajaai kuinka ystävällinen pastorska oli, kun antoi Liinalle kanan,
sanoi Liinan äiti, kuistin siltapalkkien vinkuessa ja naristessa hänen
askeltensa alla. — Emmehän me ole _sukuakaan_...

— Kaikki ihmiset ovat lähimmäisiämme, vastasi pastorska iloisesti ja
riipotteli leivänmuruja hiekkaan. — Tipo-tipo, tipo-tipo... Kaikki
ihmiset ovat lähimmäisiämme! Lehto aina sanoo, ettei ihminen saa
kiintyä näihin maallisiin, niinkuin sukulaisiinkaan... Tipo-tipo,
tipo-tipo...

Pojat tölmäsivät nyt ulos pienestä keltaisesta rakennuksesta. Se tuntui
huojuvan ja horjuvan, ovet läiskivät. Hiukset pystyssä, paljasjaloin,
yllään vain paikatut housut ja ahtaaksi käynyt paita, karkasivat
miehenalut isoäitinsä ohitse. Sekunnin ajan portaat ulisivat ja
rämisivät, sitten häärivät pojat jo kanalaumassa ja heidän lasisen
kirpeät äänensä viilsivät keskelle yhä hiljenevää linnunlaulua.

— Täti pois siitä! huusi Freedi ja tuuppasi Liinaa, niin että hän
horjui kaivonkantta vastaan. — Pastorskakin on vain tiellä, jatkoi
poika mahtipontisesi, kaikesta päättäen onnellisena siitä, että kerran,
hänkin, sai tilaisuutta komentaa vanhoja ihmisiä.

— Kyllä me kahden! korotti nyt äänensä nuorempikin veli, Pelle, kuin
vanhemman veljensä kaikuna. — Emme tarvitse mitään apua!

— Mikä kana se nyt on?

— Tuo, tuo, neuvoi pastorska ja viittasi, käsivarsi oikonaan,
kanalaumaan.

— Senhän helottaa harja niin että! sanoi Pelle asiantuntijan
varmuudella.

— Ei, se on jo liian vanha, hymyili pastorska.

Yhdessä kädenkäänteessä oli onneton kana Freedin kainalossa ja nuorempi
veli hyppi vihellellen edellä vajaa kohti talonmiehen huoneiden ja
Karellien asunnon välillä. Kukko ja eloon jätetyt kanat pitivät
vimmattua ääntä. Linnunlaulu oli kokonaan vaiennut.

Rouva Kamberg ja pastorska nauroivat makeasti.

— Mies on aina mies, sanoi rouva Kamberg, — heti tuli toinen ääni
kelloon.

— On se ihmeellistä, säesti pastorska, — että siinä miehessä ja
naisessa pitää olla niin suuri ero. Lehto aina sanoo, että se on
Jumalan erikoinen armolahja luomakunnalle.

Vanha rouva Karell hymyili kuistilla, ilon kyyneliä nieleskellen.

— Miehenalkujahan ne ovat, huusi hän, — jolleivät olisi vähän laiskoja
koulussa ja jolleivät kuluttaisi niin paljon vaatteita. Aina housut
rikki, sukat rikki, kyynärpäät rikki. Ruokahalua ei niiltä myöskään
puutu.

Kaakatus vajassa lakkasi. Raatihuoneen kello löi
puolentunnin-lyöntinsä. Joku ainoa lintu visersi koivuissa ikään kuin
arastellen. Kukko nosti vielä silloin tällöin äänekkään hätähuudon.
Vanha talonmies lakaisi jo portinpuoleista osaa pihamaata, hänen
ketterä vaimonsa nosti vettä kaivosta, rohkenematta sekaantua rouvien
keskusteluun, mutta silti tarkasti sitä seuraten. Vanha Martinska,
joka asui Karellien keittiössä, varustautui koppa kainalossa menemään
kitkijätyöhönsä kirkkopuistoon ja hautausmaalle.

— Kelpasi niitä poikia katsella! kehaisi pastorska vieläkin ja pysähtyi
talonomistajattaren ikkunan alle kysyäkseen, miten rouva Kamberg ja
Aline oikein jaksoivat.

Rouva Kambergin jalat olivat huonot. Aline, hän voi hyvin, hän
nukkui vielä. Rouva Kambergin ankaroille kasvoille ei tullut hymyn
välähdystäkään, kun hän puhui ainoasta lapsestaan. Pastorska vuorostaan
valitti miehensä, Lehdon, vatsakatarria. Sanoivat sen johtuvan
kahvinjuonnista, mutta mahtoiko siinä olla perää. Kun ei hänkään,
pastorska, mitenkään rajoittanut kahvinjuontiaan ja kahvi oli hänelle
suorastaan kuin lääkettä.

Pojat tulivat kovaäänisinä vajasta, retuuttaen veristä kanaa jaloista.

— Ettehän kiusanneet? kysyi pastorska veitikkamaisesti.

— Se kuoli että paukahti, heti paikalla! selitti Freedi.

Rouva Karell oli niin liikutettu, että hän tahtoi astua alas portaita
saadakseen kädestä kiittää pastorskaa. Pastorska riensi kepeästi hänen
luoksensa ja vakuutteli, että tämä oli ollut hänelle vain suuri riemu.
Oliko mitään suurempaa iloa kuin lahjan antaminen!

Pihamaalle tunki jo talon eri keittiöistä kahvin lemua. Rouva
Kambergilla juotiin kolmen markan kahvia, haju oli vieno kuin kukkasen
tuoksu, pastorikin piti talossaan hyvän kahvin, vaikkei se vetänyt
vertoja rikkaan rouva Kambergin kahville. Salmisella tuntui sikuri
ja Karellilla, siellä pantiin milloin ruista, milloin ohraa, milloin
mitäkin kahvin sekaan.

Naiset sanoivat toisilleen hyvästi ja hajaantuivat kukin haaralleen.
Linnut lauloivat taasen ja kukkokin kiekui ikään kuin ei mitään
olisi tapahtunut. Laaja piha vastaistutettuine kukkalavoineen ja
vihannesmaineen lepäsi ystävällisenä odottelemassa päivää, sen askelia
ja askareita. Pastorin puolelle helotti aurinko, välähdellen kuistin
kirjavissa ruuduissa. Rouva Kambergin avonaisen kuistin yläpuolella
kohotti vanha tuomipuu vihreänuppuisia oksiaan. Karellien asunto
takapihalla jäi varjoon. Vanhan rouvan ääni kuului sieltä ulos asti.
Vuoteestaan tai tuoliltaan ikkunan ääressä puhui hän lakkaamatta
tyttärelleen, joka liikkui askareissaan milloin missäkin osassa pientä
huoneistoa tai pihamaata.

— Liinaaa... Liinaaa... missä sinä olet... etkö sinä tule? Ajaai, missä
sinä näin kauan olet ollut? Koska sinä laitat mamman kainalosauvat?
Ajaai, pitääkö minun pitkänäni ottaa vastaan naidut tyttäreni, kun ne
tulevat minua tervehtimään! Katso nyt, röijyni ovat nuo rikkinäiset
kainalosauvat aivan kuluttaneet. Liinaa... Liinaaa... minne sinä menet?
Mammalla on puhumista... ajaai, et sinä kuule, mitä äitisi sanoo...
Tule likemmä... likemmä. Kuule: ovatko pojat tupakoineet. Ne ovat
sellaisia hunsvotteja.

— En tiedä, sanoi Liina ja aikoi mennä.

— Ajaai, et tiedä! Sinun pitää torua heitä...

— Kun en minä luule, että se auttaa.

— Ojooi mitä sinä puhut! Sinä et viitsi, siinä se on, sillä sinun
ajatuksesi ovat muualla.

Liina punehtui. Hänen mustat silmäripsensä painuivat alas ja hän lähti
nopeasti keittiöön.

— Oi-voih! huokasi vanha rouva syvään ja läpitunkevasti.

Vuoteessa, johon hän laskeutui, oli kaikki iänikuisen haaltunutta ja
kulunutta. Laihtunut kellahtava käsi päästi kainalosauvat kolahtaen
lattiaan ja siirtyi sitten hakemaan nenäliinaa tyynyn alta. Tyyny oli
harmaa, nenäliina oli harmaa, kaikki oli harmaata.

       *       *       *       *       *

Oikeastaan olisi rouva Kareliin talon tänään pitänyt olla iloisen
juhlamielen vallassa: vanha äiti odotti luokseen kaikkia lapsiaan.
Sellainen oli hyvin harvinaista, sillä kaupungissakaan asuvat
tyttäret eivät aivan usein käyneet äitinsä luona, saatikka sitten
pitkämatkaiset. Tänään piti heidän kaikkien tulla. Aihe, minkä vuoksi
äiti oli heidät kutsunut, ei kuitenkaan ollut mikään iloinen. Hänen oli
ollut pakko hälyttää heidät puhumaan järkeä vanhimmalle ja rakkaimmalle
lapselleen, jonka myöskin olisi pitänyt olla viisaimman, mutta jonka
saattoi sanoa suorastaan tulleen hulluksi.

— Oi-voih! oi-voih!

Hän, Liina, joka oli ollut äitinsä turva jo isän eläessä ja sitten
läpi kaikkien vaikeiden vuosien, hän, jonka saattoi sanoa kasvattaneen
nuoremmat sisarensa, hän joka aina oli ollut itse toimeliaisuus
ja tyytyväisyys — hän oli käynyt uppiniskaiseksi äitiään, niin,
itse Jumalaa kohtaan, ja ruvennut pyytämään asioita, joita hänen
oli mahdoton saada. Hän oli aivan niinkuin huonosti kasvatetut
tyttäret naapurissa, Nupposella, kadun toisella puolella, ruvennut
laiminlyömään tehtäviään kodissa ja juoksentelemaan illoin soutelemassa
ja katselemassa kuuta. Äidin nuhteet ja varoitukset eivät enää
merkinneet mitään, hän hymyili kaikelle, lauleli, ruokki pastorskan
kanoja — lisäksi lainkaan katsomatta, antoiko niille sellaista, mitä
olisi voinut vielä käyttää kotona — ja kertoi satuja kaiken maailman
lapsille, joita kokoontui illansuussa Karellien portaille. Niitä tuli
aina kirkon takaa asti, köyhien ihmisten lapsia, ja tuli rikkaidenkin
lapsia; sellaisia kuin itse kauppias Frilanderin Bertta ja Augusti.
Lapset istuivat Liinan ympärillä kuin kananpoikaset emonsa siipien
suojassa eivätkä olisi tahtoneet lähteä kotiin nukkumaankaan. Eihän
hänellä ollut mitään makeisia tai sellaista niille antaa — mistä se
olisi tullut, mutta lapset eivät sitä ajatelleetkaan, he vain tahtoivat
kuulla satuja, he vain tahtoivat riippua tädin kaulassa. Hän, äiti,
olisi kovistanut heitä useamminkin pois siitä portailta meluamasta,
jollei rouva Kambergin oma tytär, niin suuri ja vanha kuin olikin,
olisi istunut kuuntelemassa Liinan juttuja. Äiti luuli saavansa
Frilanderista liittolaisen, kauppias tuli jo kerran julmana pihaan
hakemaan pois lapsiaan. Mutta se toivo oli ennenaikainen: kauppias
kävi, nähdessään Liinan ja lapset, vallan lauhaksi ja istahti vähäksi
aikaa heidän kuistinsa penkille. Ja seuraavalla kerralla lähetti hän
Bertan ja Augustin mukana vesirinkelejä lapsille ja Liinalle. Rouva
Kamberg itse teki vihdoin lopun hullutuksesta: Aline oli saanut nuhan
ja lisäksi oli pelko siitä, että kukkalavat tallattaisiin, niitä kun
jo oli valmistettu keskelle pihaa ja myöskin sivuille, sinne missä
rouva Kamberg kesäisin joi kahvia vieraittensa kanssa ja millä puolella
pastorinväenkin oli lupa oleskella.

Oi-voih, kerran oli kaikki ollut Karellien hallussa, Karellien omaa,
he olivat juoneet kahvia ja totia puiden alla, missä suuret pensaat
keisarikruunuja ja tuulihattuja kukoistivat — nyt oli kaikki mennyttä,
he kituivat talon äärimmäisessä päässä, ulkohuonerivin laidalla,
entisessä vajassa, jossa postimestari Kareliin trillat ja kääsit kerran
kiiltävinä olivat seisoneet ja joka sittemmin oli tehty köyhtyneen
perheen asunnoksi, kun sairas postimestari oli kuollut, kun talot ja
tavarat olivat menneet. Oi-voih, niitä surkeita aikoja! Toki ne kaikki
olivat kestetyt, tytöt olivat onnellisesti naimisissa — olisi luullut
huolettomien aikojen vihdoinkin koittaneen äidille ja viimeiselle
tyttärelle. Heillä oli viidensadan markan eläke — miten hyvin he
kahden olisivatkin voineet elää sillä, kun sillä oli täytynyt tulla
aikaan, vaikka oli syömässä seitsemän suuta. Rouva Kamberg, joka —
tohtorin kehoituksesta — ajatteli uuden suuren talon rakentamista
joskus tulevaisuudessa, oli sanonut, ettei hän rakenna, ennen kuin
rouva Kareliin kuoleman jälkeen, ettei rouva Kareliin tarvitse muuttaa
pois vanhasta kodistaan. »Trillojensa ja kääsiensä kodista», oli rouva
Karell katkerasti ajatellut, mutta sentään samalla ollut kiitollinen,
että rikas rouva Kamberg, vaikkapa leikilläkin, otti lukuun hänenkin
toivomuksensa. Kuinka hyvin olisi voinut olla — ja nyt rupeaa Liina
hulluksi!

Mikäpä vanhalle rouvalle muukaan tuli neuvoksi kuin vedota lapsiinsa.
Maalla-asuvat olivat pääasia, sillä näiden kaupunkilaisten omatunto oli
jotenkuten paatunut Liina vaikutti heihin ja sai heidät puolelleen.
Mutta Armidaan ja Sannyyn saattoi luottaa. Ja niin oli äiti itse
tehtyään kotelot, tuhlannut postirahan kahteen kirjeeseen sekä
kahvikupin Martinskalle, joka Liinan tietämättä vei kirjeet postiin.

Ei heidän, Armidan enempää kuin Sannynkaan ollut helppoa päästä irti
kodeistaan, molempia pitelivät lapset ja miehet — ja entäs matkakulut!
Sannyn kotona elettiin kansakouluopettajan palkalla, se ei tahtonut
riittää, kun lapsia oli niin paljon. Armidan kodissa veivät kalliit
juomatavarat, joita aina piti olla talossa. Nimismiehen koti on hieno
koti, kolmas kuvernöörin kodista lähtien, siellä täytyy olla ruokaa
ja juomaa. Se vei ja maksoi, ja Freedin ja Pellen koulunkäyntikin
maksoi, vaikkei toki mummo ottanut heiltä kuin ne ruokatavarat, jotka
he kuluttivat, mutta koulurahaa meni ja aina vaadittiin uusia kirjoja
ja vihkoja. Niin että Armidankin oli pakko käännellä kolikkoa, ennen
kuin hän päästi sen kädestään. Toki ei tässä kuitenkaan tällä kertaa
auttanut mikään: tyttöjen täytyi rientää tukemaan vanhaa mummoa, sillä
Liinan täytyi tulla järkiinsä!

Oi-voih! Oi-voih!

       *       *       *       *       *

Sisarukset Armida Fors ja Sanny Saarinen olivat, kumpikin kuljettuaan
hevosella useat peninkulmansa, tavanneet laivalla ja heti alkaneet
udella toisiltaan, mitä kotona oli saattanut tapahtua, miksi mamma
kirjoitti näin salaperäisesti. Pitkin yötä olivat he ärsyttäneet
toistensa uteliaisuutta, peräsalongissa hoidellessaan Sannyn pientä
lasta ja kertoessaan toisilleen kaikkea, mitä viime aikoina olivat
kokeneet. Yhä enemmän he hämmästyivät, kun ei laivarannassa ollut
ketään vastassa: mitä olikaan tapahtunut, missä olivat Titti ja Alme,
jollei Valborg olisikaan päässyt kotoaan asti ja jollei Liina olisikaan
voinut jättää mammaa? Varmaan oli mamma kipeä. Vai oliko Liina kipeä?
Mitä kummaa olikaan tapahtunut?

Raahustaen sylissään ja käsivarsillaan vaatekääröjä, lasta ja
tuliaiskoppia sisarukset hiestyneinä ja hiukan vaivalloisesti riensivät
tuttua tietä laivarannasta kaupunkiin. Viisi kaunista punaista lehmää
kulki rauhallisesti syöden puistikossa pormestarin kulmassa. Sisarukset
naurahtivat. Joka kevät kiellettiin juhlallisesti kuuluttajan suun
kautta sakon uhalla päästämästä lehmiä kaupungin puistoihin tai
istutuksille. Kenenkähän nuo nyt olivat. Kauniita lehmiä. Tiellä
kukoistivat vanhat tutut kevätkukat, joilla ei olisi ollut lupa levitä
tänne kaupungin hiekoitetuille käytäville. Kas, kas, pormestarin talo
oli maalattu, aikoikohan hän naimisiin? Frilander tuli paitahihasillaan
portailleen ja puisteli jauhoista takkiaan. Sisarukset tiesivät,
että rouva talvella oli kuollut, kolme lasta oli jäänyt. Nähdessään
matkustajien nousevan ylös laivarannasta esplanaadin sivua kauppias
meni sisään ja veti oven kiinni, niin että kello rämisi. Se oli vanha
tuttu kello, joka oli rämissyt siinä jo isä Frilanderin aikana.
Frilanderin viereen oli tullut uusi puoti, leipuri, heleänsinisessä
kilvessä luettiin kultakirjaimin Benj. Laurén, yläpuolella oli
kultainen rinkeli. Kuinka hauskaa oli yhtä kaikki taasen nähdä tutut
seudut, kunhan ei olisi ollut tätä levottomuutta.

Vanha kotipiha oli sitten viime näkemän jaettu kahtia uudella aidalla,
joka oli vihreäksi maalattu. Että kuitenkin rouva Kamberg viitsi
työntää talon entisen omistajan tuolla tavalla aitojen taakse! Rouva
Fors tuskin muisti hiljentää ääntään, kun hän sisarelleen teki katkeria
huomautuksiaan. Rouva Saarisen silmiin nousivat kyyneleet. Täällä sitä
lapsina oli leikitty, tuossa sitä keväisin oli hypätty nappikuoppaa...
Kuinka puut olivatkaan kasvaneet... lintuja tuntui olevan vieläkin
enemmän kuin ennen. Mitä... oliko pääskysenpesä hävitetty kuistin
päältä?

Nyt ilmaantui vihdoinkin kasvoja mamman kamarin ikkunaan, ja sisaret,
toinen toisen perästä tulivat portaille. Tervehdittiin äänekkäästi,
suudeltiin ja kyseltiin. Liina otti lapsen, muut sisaret ottivat
mytyt ja kopat. Miten mamma jaksoi? Mitä oli tapahtunut? Mamman
ääni jo kutsuikin saapuneita läpitunkevin huudoin, ja haihatellen
ja voivotellen painuivat he vuoteen yli, missä äiti istui, yllään
vanha, alkuaan sinikirjava pumpulipuku. He suutelivat äitiään
sisäänpainuneille huulille, he taputtelivat hänen laihoja olkapäitään.
Kuumat kyyneleet vuotivat alas äidin poskia, ja hän tarttui tyttäriinsä
liikkein, jotka hellyydessään olivat miltei suonenvedon tapaiset. Mutta
mitä, mitä olikaan tapahtunut?

Kukaan ei vastannut maalaissisarusten kysymyksiin. Titti pusersi
arvokkaasti kokoon huulensa. Valborg hymyili ilkeästi ja Alme
naureskeli huvitettuna. Oliko heidät sitten tuomittu puhumattomuuteen?
Tekivätkö he pilkkaa sisarista, jotka olivat vakavasti levottomat?
Liina oli lapsen kanssa jäänyt keittiöön. Mamma ei vastannut
kysymykseen, jota tytöt ihmetellen toistivat, hän vain piteli heidän
käsiään ja itki pientä onnellista itkua.

— Kuinka te olette kauniit ja lihavat! sanoi hän. — Niin oli mammakin
ennen, oi-voih! Ja te olette kaikki naimisissa!

— Mikä mammaa oikein vaivaa? huusivat sisarukset kymmenenteen kertaan
sillä kalsealla äänellä, joka oli ominainen niinhyvin äidille
kuin kaikille tyttärille. — Mamma nyt sanoisi, mehän menehdymme
levottomuuteen.

— Oletteko te noin levottomat mammasta! sanoi vanha rouva ja yhä
itki ja hymyili. — Jumala siunatkoon teitä. Joka täyttää neljännen
käskyn, hän täyttää kaikki muut. Ovatko teidän lapsenne terveet? Ja
teidän hyvät miehenne — vai lähettivät mammalle terveisiä. Kuinka te
olettekaan kauniit ja hyvät! Liinaaa... Liinaaa! Tuo toki kahvia! Ota
korppuja ja piparkakkuja.

Tyttäret sanoivat juoneensa kahvia laivassa, aamu oli ollut vähän
kolea ja niin he olivat tilanneet kahvia ilman leipää ja syöneet omia
voileipiään.

— Vai tulisitte te mamman luo ettekä saisi kahvia — _Liinaaa_...
Liinaaa! Tuo kahvia, ota korppuja ja piparkakkuja... läkkilaatikosta!

Vihdoin viimein saivat tyttäret tietää, ettei mamma ollut erikoisen
kipeä. Mieliharmista hän kyllä olisi saattanut olla kipeä ja varmaan
hänen hermonsa pilaantuisivatkin kokonaan, jollei muutosta tulisi.
Juuri sen vuoksi hän oli kutsunut heidät tänne. Liina, niin Liina oli
syypää kaikkeen — kuka sitä olisi uskonut! Hänen tähtensä oli tämä melu
ja hälinä ja entäs kustannukset. Ottakoon nyt ja maksakoon Sannylle
seitsemäntoista markkaa — kyllä kai matka siihen nousi niinkuin
ennenkin, ei suinkaan laivamaksuja koskaan alennettu, ylennettiin niitä
aina mieluummin —, ottakoon sen rahan vaikka silmästään, kun kerran on
kaikkeen syypää.

— Mitä Jumalan nimessä on sitten tapahtunut! huusi Armida Fors, joka jo
oli kokonaan tuskastunut.

— Älä turhaan lausu Jumalan nimeä, sanoi äiti. — Ajaai, sinä olet
oppinut sen mieheltäsi, kotona et sinä ole sitä kuullut, Akseli on
hieno mies ja suuri herra, mutta hän ei vielä ole tullut herätykseen.
Mida, lapseni, onko sinulla taas uusi hame? Ajaai, kuinka se on hieno,
kuinka sinä olet onnellinen! Minnekä ne muut tytöt joutuivatkaan?
Sigrid, Valborg ja Alme, minne te jouduitte, tulkaa kaikki tänne,
ette tiedä, kuinka kauan äitinne elää, ei sitä voi kauan elää, kun
on ollut niin suuria suruja ja kun vielä vanhoilla päivillään saa
sellaisen surun... Te olette tietysti katsomassa Liinan kamaria. Kyllä
sitä kelpaakin katsella, kätevä hän on ja tekee tyhjästä. Sohva on
päällystetty tilkuilla — kuka sitä uskoisi! Eikö siinä ole kuin kukkiva
kenttä, ruusut ja liljat ja pionit, ja kaikki pelkistä tilkuista! Mutta
hän ei heitäkään hukkaan mitään, ei yhtä langanpätkää, ei yhtä tilkkua,
ei tyhjää rullaa. Hyllypöytä on tyhjistä rullista, kuka sitä uskoisi,
ja kaikki hän on naulannut omin käsin!

Vanhan rouvan ääni oli kiihtynyt ihastukseen ja ylistykseen, mutta
yhtäkkiä se teki oikullisen kokokäänteen. Se kävi pisteliääksi,
suorastaan myrkylliseksi.

— Siihen hänellä on ollut aikaa, hän on taitanut odottaa vieraita,
mieleisiä vieraita. Mutta minun kainalosauvani ovat täyttämättä, niistä
on kaikki kulunut pois, ne ovat terävät kuin veitset, en voi niitä
käyttää, sen tähden makaan tässä. Mutta hänellä ei ole aikaa, Liinalla
ei enää ole aikaa äitiänsä varten!

Maalaissisarukset, jotka istuivat äidin vuoteen laidalla, vaihtoivat
katseita kaupunkilaissisarusten kanssa. He huomasivat äidin paljon
heikentyneen viime näkemästä. Hän toisteli samoja asioita entistä
enemmän, puhui sekaisin ja äänikin oli entistä särkyneempi.

— Missä kainalosauvat sitten ovat? sanoi Sigrid kuivasti. — Minä laitan
ne kuntoon.

— Ei, ei! Älä sinä mene niihin koskemaan. Ei niitä osaa laittaa kukaan
muu kuin hän. Sen tähdenhän tämä kaikki on niin julmaa ja sydämetöntä,
kun hän tietää miten tärkeä hän mammalle on. Ei, älä sinä, Titti,
yritäkään. Ei, älkää menkö keittiöön, olkaa täällä nyt kaikki, niin
saamme puhua, mammalla on teille tärkeää asiaa. Liinaaa... Liinaaa,
eikö se kahvi nyt valmistu? Ajattele toki, että sisartesi on nälkä,
niin pitkän ja kalliin matkan takaa kun ovat tulleet. Ja sinun
vuoksesi! Ota korppuja ja _piparikakkuja_... läkkilaatikosta muuta ei
tarvita. Ei mitään pehmeää leipää, kuuletko! Vai joko sinä taas olet
juossut leipuriin. Jos sinä menet ulos ovestakaan, jos sinä menet
leipuriin, niin minä... niin minä kuolen...

Vanha rouva oli noussut istumaan sängynlaidalle ja nojasi toisella
suonikkaalla kädellään sen laitaan. Ääni millä hän oli lausunut sanan
»leipuri» oli ollut niin leppymätön, että molemmat maalta tulleet
sisarukset heti yhdistivät kultaisen rinkelin sekä kullatun nimen
heleänsinisellä kilvellä siihen onnettomuuteen, mikä oli tullut taloon.
Mitä oli leipuri tehnyt?

Keittiöstä rupesi kuulumaan lapsen itkua ja Sanny lähti heti sitä kohti.

— Aih, onko sinulla lapsi mukana! huudahti vanhus ja hänen vihansa suli
sulamistaan. — Niin, mitenkäs sinä muuten olisit päässyt matkustamaan.
Tuo, tuo, mummon nähtäväksi — joko se on puolenkaan vuoden ikäinen,
_vai_...? Oi-voih!

Vanha äiti vaipui lumppuläjäänsä ja kaunis hymy kirkasti hänen
kasvojansa niin kauan kuin itkua kuului. Kun lapsi lakkasi huutamasta,
sulkeutuivat vanhuksen silmät ja hänen kasvonsa olivat keltaiset kuin
kuolleella.

Maalaissisarukset katsoivat päätään huojuttaen kaupunkilaissisaruksiin.
Nämä ottivat asiat varsin kylmästi. Alme, istuen ikkunan alla, söi
karamellia, Sigrid silitteli pientä koiraansa, jonka hän, tottuneesti
nostaen rinnan alta ja molempien etukäpälien välitse, oli ottanut
syliinsä. Valborg, seisoen keskellä lattiaa, hypisteli hermostuneesti
pitkiä kultaisia kellonperiään.

— Lopetetaan nyt jo tämä teatteri, sanoi Valborg, suuttumustaan
hilliten, — mamma on, niinkuin tiedämme, sairas ja vanha ja sen
tähden...

Kuolleen näköinen vanhus kimmahti istualleen uskomattoman jäntevänä.

— Ajaai, vai olen minä sairas ja vanha! Minä olen tiellä, sinä tahdot
minusta päästä, sinä kiittämätön lapsi, kaikki te tahdotte minusta
päästä! Älkää te kieltäkökään, kyllä minä teidät tunnen! Ja enkö minä
kuitenkin ole kasvattanut teistä kaikista kunnon ihmisiä, kauniita
olette kaikki, miehet olen hankkinut teille kaikille! Ja nyt —
vaivaistaloon te vielä minut toimitatte, hautaan te minut toivoisitte,
oi-voih!

— Rakas, rakas pikku mamma, puheli Mida Fors puhumistaan, — mamma ei
nyt noin kauheasti kiihdytä itseään.

Valborg Lindberg otti pöydältä Liinan työn. Se oli jotain
tähtikuviollista virkkausta, Liina piti sen huolellisesti puhtaassa
vaatteessa, jotta se säilyttäisi sinertävän valkeutensa. Valborgin
ylpeät kasvot olivat kalpeina vihasta.

— Koko tämä hälinä on syntynyt siitä, virkkoi hän, jatkaen äskeistä
lausettaan, — että leipuri Benjamin Laurén on kosinut sisartamme
Liinaa. Näin merkillinen on juttu.

Hän vilkaisi äitiin ja vetäisi virkkauskerästä pitkän mitan lankaa.
Äiti vaikeni, silmät suljettuina, ja vain kyyneleet, jotka pusertuivat
esiin, ja vavahdukset suupielissä ilmaisivat, että hän kärsi
hirvittävästi.

Armida Fors oli noussut seisomaan ja tuijotti suu auki Valborgiin.
Almea nauratti, hän tähtäsi karamellilla koiraa Sigridin polvella.
Pieni eläin koetti asettaa suutaan sen suunnan mukaan, minkä herkkupala
ottaisi lentäessään sen luo. Alme purskahti nauruun.

— Et saa antaa sille karamellia, sanoi Sigrid-rouva kesken kaiken,
— muutenkin lihoo liiaksi ja saa sydäntaudin. Saisit itsekin lakata
syömästä karamellia, hampaasi ovat jo aivan mennyttä.

— Kuka on sitten leipuri Laurén, kysyi Armida. — Hän on kai hiljan
muuttanut tänne. Kilpi minusta ei ollut hullumpi, tuollainen kullattu
rinkelihän on kallis.

Vanha rouva vuoteellaan vilkastui.

— Mikä lieneekään roisto ja maankiertäjä! Emme kukaan tunne häntä. Hän
on hiljan muuttanut ties mistä. Liinaa ei koskaan ole esitetty hänelle,
hän on nähnyt hänet puodissa, kun hän on käynyt noutamassa leipää.
Siinä he ovat tutustuneet — ajatelkaa, kuinka sopivaa seurustelua!
Ei toki minun aikanani sellainen tullut kysymykseen. Nuoret ihmiset
esitettiin kunniallisesti vanhempien läsnäollessa. Nämä ovat siellä
leipuripuodissa puhelleet kahden, ties miten paljon ja — mitä! Minä
kyllä aloin huomata, että hän niin kauan viipyi kun aamulla läksi ulos,
ja sitten rupesin huomaamaan, että kahvileipää tuli niin runsaasti. Kun
ostettiin kymmenellä pennillä pennin piparikakkuja ja minä laskin ne,
niin oli yksitoista ja kaksitoista, kerran oli viisitoistakin. Ensin
olin mielissäni, luulin, minä hullu, että leipurilla oli myyjätär,
joka laski niin huolimattomasti. Joskus toi Liina kotiin korvapuustin
kaupanpäällisiä, joskus torttujakin, ja minä, hullu ihminen, vain olen
mielissäni enkä näe, miten hän pussia avatessaan punastuu ja katsoo
alas. Kunnes kerran joku mieshenkilö saattoi hänet tänne portaille asti
ja siinä ojensi hänelle pussin. Silloin tuli totuus esiin. Ja nyt on
sitten pitkin kevättä käyty soutelemassa ja katselemassa kuuta. Siinä
tulee terveimmistäkin hermoista loppu, kun sellaista katselee, oi-voih!

Vanha rouva vaikeni nääntymäisillään.

— Mamma liioittelee niin kauheasti, sanoi Sigrid pureskellen
karamellia, joka alun pitäen oli tarkoitettu hänen koiralleen.

— Hyviä torttuja häneltä vain saa ja suurta leipää, huomautti Alme,
koettaen tekeytyä arvokkaaksi.

— No niin, sanoi Armida, — ei se nyt mikään hieno tarjous ole,
tietystikään...

Valborg naurahti vihlovasti.

— Hieno tarjous! sihahti häneltä hampaiden välitse. — Ja muut Kareliin
tytöt ovat muka naitetut niin hienojen tarjousten tekijöille...

— Ajaai, huusi äiti, — kuinka jumalaton sinä olet. Valborg, Valborg,
sinun ei käy hyvin. Ajaai, Jumala rankaisee...

Sigrid Vohlström yskähti ja laski koiransa maahan.

— Kyllä minä tiedän, mitä sinä Valborg tarkoitat, sanoi hän. — Te
olette aina, sinä ja sinun miehesi, halveksineet meitä. Vahtimestari
ei ole teidän mielestänne ollut ihminenkään. Mutta viime viikolla,
kun hienolle oluenpanijalle tuli rahasta tiukka, poikkesi hän
raatihuoneelle ja lainasi vahtimestarilta puolisataa markkaa!

Valborg Lindberg paineli punastuen ohimoitaan. Ah sitä Gunnaria, kuinka
hän saattoi...! Hänen, Valborgin, tieten ei se ollut tapahtunut...
Heidän piti ostaa lehmä, se oli hiukan kallis. Mutta olisi saanut jäädä
ostamatta, jos hän olisi aavistanut.

— Oi-voih, keskeytti äiti, — älkää Jumalan tähden riidelkö.
Sisaruksethan te olette, vaikkei sitä teistä uskoisi. Valborg on
kuin riivinrauta, Sigrid kuin koivunvasta. Aina minä olen sen
sanonut, että Vohlström on kaikkein paras minun vävypojistani: aina
vain esiliinakankaat syntymäpäivälahjaksi vanhalle mammalle, aina
röijykangas jouluksi. Ylivahtimestari kuolee vielä rikkaana miehenä.

— Mamma-pikku, puhui Armida ja teki äänensä oudon hiljaiseksi ja
ystävälliseksi, ikään kuin siten koteloidakseen tulevia karvaita
totuuksia, — mamma-pikku, en oikein ymmärrä... Mitä mammalla on tätä
tarjousta vastaan? Meidät kaikki mamma naitti sellaisella kiireellä,
että tuskin olimme täysikasvuisia.

Ilman mitään levähdyshetkeä äiti puuttui heti asiaan:

— Oi-voih — moititko sinä minua siitä? Olisitteko tyytyväisiä, jos nyt
istuisitte naimattomina? Oi-voih, kaikkea minun pitää kuulla! Vai enkö
ole toimittanut teille kaikille hyviä miehiä. Nimismies, eikö hän ole
hieno herra? Mitä sinulta puuttuu, Mida? Teillä on oma huvila, kuin
palatsi, ja hevoset ja lehmät. Ja hienoja juominkeja pidetään Akselin
päivänä — oi voih, kuinka Akseli piti minua hyvänä, kuinka monta
lasia viiniä hän minulle kaatoikaan! Ja sinä sait istua kruununvoudin
vieressä. Mida, Mida, kuinka sinulla on hyvät päivät.

— On kyllä, sanoi rouva Fors, — naimisissa täytyy naisen olla. Mikä
mies tahansa mieluummin kuin naimattomana. Juuri siksihän en ymmärrä...

Äiti ei kuunnellut häntä.

— Sigridin »papsista» toistan, mitä juuri sanoin. Hän on niin rikas,
niin antelias, niin hieno! Henkikirjuri Flor on »sinä» hänen kanssaan
ja kaupungin hienoimpien herrojen kanssahan hän istuu Bouchtilla
juomassa. Mutta eipä koskaan kuulla hänestä, että hän putoaisi alas
portaita, niinkuin Flor ja Salén ja kaikki muut. Ei Titti, kiitä sinä
onneasi: rikkaita ihmisiä te olette, kaksi ihmistä ja vapaat huoneet
raatihuoneella. Ettekä te lapsia kaipaakaan, teillä on Ami.

Ylivahtimestari Vohlströmin rouva pani kädet ristiin yli rintansa,
kainalosta kainaloon, painoi kokoon huulensa, nielaisi ja katsoi ulos.

— Sinä Valborg, alkoi äiti, — olet saanut inhimillisesti katsoen
hienoimman miehen...

Valborgilta vieri kerä permannolle ja lihava pieni Ami karkasi heti
sitä ottamaan. Sen kankeat, lyhyet takakäpälät luisuivat juostessa
niin, että permannolla rapisi. Sigrid riensi pelastamaan valkoista
kerää.

— Mamma ei jatka! keskeytti Valborg kiivaasti, — minä en kärsi sitä.
Tiedän etukäteen kaikki, mitä mamma aikoo sanoa, menen matkoihini, jos
minun taasen pitää kuulla jutut kuvernööristä ja lyseon maistereista...

Valborg vapisi. Hän ravisti rajusti vaaleita kiharoitaan ja paiskasi
työn pöydälle.

— Ajaai, sinä naurat kuin harakka, sanoi äiti. — Ajaai, kyllä sinä sen
saat kärsiä, että mamma sinulle puhuu...

— Ei, minä en kärsi!

Huolimatta tyttärensä vastustuksesta äiti otti puheeksi eräät
kuvernöörin tanssiaiset, missä Valborg oli ollut kaikkein kaunein ja
huomatuin nainen. Koko residenssikaupunki oli puhunut hänestä. Lapset
olivat sairaita, se oli kyllä surullinen asia, mutta kaikki piti ottaa
vastaan mitä Jumala lähetti.

— Ajaai, älä sinä naura! lopetti äiti puheensa — kiitä sinä Jumalaa:
hieno mies sinulla on ja lyseon maisterit kieppuvat vieläkin
ympärilläsi, niinkuin olisit tyttö Eikä sinun tarvitse mitään tehdä,
piikoja saat pitää niin paljon kuin tahdot. Neljättä käskyä ei miehesi
kunnioita etkä sinäkään sitä kunnioita. Sen vuoksi teidän lapsenne
sairastavat...

Valborg läksi huoneesta ja paiskasi oven kiinni jälkeensä. Maalta
tulleet tyttäret koettivat johtaa keskustelua kysymykseen, jonka vuoksi
oltiin koolla, mutta äiti ei hellittänyt. Häntä oli syytetty siitä,
että hän olisi naittanut tyttärensä epäedullisesti. Hän tahtoi vielä
puhua nuorimmasta tyttärestään.

— Sinä Alme — ajaai kuinka sinä olit kaunis ja kaunishan sinä olet
vieläkin! Sinä olisit saanut vaikkapa jonkun lyseon maistereista. Mutta
hyvänäpä tämä Lundinkin sinut pitää. Kuin posliininukke sinä olet ja
karamellia vain syöt. Vanhalle mammalle hän kyllä ei ole antanut yhtä
nappia, ei yhtä kahvipapua, vaikka seisoo Frilanderin tiskin takana
ja kyllä olisi voinut ottaa naulan tai pari, sitä ei kukaan olisi
huomannut.

Alme nauroi ja pureskeli karamellejaan.

— Eihän hän kotiinkaan uskalla tuoda mitään, sanoi hän. — Niin, joskus
jonkun karamellin.

Sigrid katsahti sisareensa.

— Titti muistaa taas sen kukallisen karttuunihameen, sanoi Alme
punastuen, — mutta Kalle osti sen, hän osti sen...

Liina ja Sanny ilmestyivät nyt keittiöstä johtavalle ovelle. He tulivat
onnellisina ja hymyillen kuin muista maailmoista. Ei mutta, kuinka
Liina olikin nuortunut! Midan täytyi lyödä kädet yhteen, hän ei ensi
hetkessä ollut sitä huomannutkaan, Liinahan oli kuin kaksikymmenvuotias
tyttö. Sannyn lapsi oli saanut ylleen ihkasen uuden heleänsinisen
koltun. Liina laski lapsen isoäidin vuoteeseen, keskelle harmaita
peitteitä, kuin kukkasen maantien hiekkaan. Äskeinen kirkas hymy tuli
taasen vanhoille kasvoille.

— Ajaai Sanny, kuinka se on kaunis! Siitä tulee kaunis tyttö, se pitää
naittaa oikein hienolle miehelle!

Näytti tulevan levähdys siihen kiihotuksen mielialaan, mikä oli
vallinnut huoneessa. Vanha äiti ja hänen nuorin tyttärensä hymyilivät
äitien hymyä, tuota hymyä, josta ihmissukukunta elää, ja jokelsivat
karkeilla äänillään lapselle. Ruoanhajukin vaikutti virkistävästi.
Liina nosti pöydän mamman vuoteen eteen ja kattoi siihen aterian.
Siirryttiin puhumaan vuokrien noususta kaupungilla. Kun nyt
mammallekin, niin vanhalle vuokralaiselle, oli rouva Kamberg kehdannut
ylentää kaksi markkaa kuukautta kohti, joten vuokra nyt teki kymmenen
markkaa kuukaudelta. Se oli sentään hirveä summa vanhasta liiteristä,
jossa rotat pyrkivät syömään kaikki käsistä ja jossa oli niin kylmä,
että tahtoi jäätyä. Pojat? — he voivat hyvin, olivat uljaasti tappaneet
kanan tänä aamuna, kaikki olivat heitä ihmetelleet. Kunhan vain
koulussa olisivat olleet vähän ahkerammat.

— Ei mutta kuinka tuo Liina on nuortunut! sanoi Armida varomattomasti.

Silloin vanha rouva yhtäkkiä muisti kaikki huolensa. Ei sopinut juuri
nyt käydä puhumaan pääasiasta, sillä tytöt olivat liian vilkkaassa
keskustelussa, mutta aina kun Liina tuli pöydän ääreen, tyhjensi äiti
hänelle pahaa mieltään. Miksei hän ollut laittanut kahvia niinkuin
mamma käski? Miksi hän oli laittanut aamiaisen? Miksi hän oli paistanut
kalan eikä keittänyt? Miksi hän nauroi eikä antanut oikeaa vastausta?
Liinan kärsivällisyyttä oli mahdoton järkyttää. Hänellä näytti olevan
loppumaton varasto hyvää tuulta. Hänen hymynsä ärsytti äitiä. Yksi
yllätys oli vielä jäljellä. Juuri ennenkuin asetuttiin pöytään, kantoi
Liina Midan ja Sannyn tuliaiskopat äidin sänkyyn.

— Ajaai — minkä tähden sinä nyt vasta näytät tämän mammalle? Ojooi,
tytöt kuinka hyviä te olette, ojooi!

Kaikki häärivät nyt koppien ympärillä. Liina käveli edestakaisin
keittiön ja mamman kamarin väliä. Hänen viimekesäinen sinikirjava
pumpulihameensa oli kaulan ympäri saanut uuden pitsin. Puna läikähti
tuon tuostakin hänen poskilleen ilman mitään järjellistä syytä.

— Odotatko sinä jotakin? kysyi Alme merkitsevästi hymyillen.

Liina punastui.

— Etteivät pastorskan kananpojat menisi meidän istutuksillemme, sanoi
hän nopeasti.

— Ei, huusi äiti ja päästi kolistellen käsistään limput ja paistetut
lampaanlavat, — hän kyllä odottaa jotakin. Katsokaa vain, kuinka hän
on nuorentunut ja kaunistunut! Synti nuorentaa etukäteen, jälkeenpäin
tulevat vaivat ja vastukset. Mutta taitaakin tämä aamiainen olla
valmis. Hän ei antanut kahvia sisarilleen, vaikka he tulevat
niin kaukaa ja hänen tähtensä, ja vaikka mamma käski... No niin,
päivälliseksi saatte kananpaistia. Istukaa nyt, olkaa niin hyvät ja
ottakaa, vaikkei täällä vanhassa kodissa olisikaan niinkuin teillä
on kotonanne. Ajaai, Mida, kuinka hienoa ruokaa teillä oli silloin,
kun kruununvouti oli vieraana Onnelassa. Sellaista kuhaa en minä
koskaan ole nähnyt ja niin sanoi kruununvoutikin. Ja Akseli kaatoi
minulle kaatamistaan portviiniä ja sanoi, että vanhan mamman pitää
vahvistua, minä olin lopulta ihan pyörryksissä... Mutta lapset,
miksette te syö, onhan tässä ruokaa, ottakaa nyt... Älkää pelätkö,
ettei pojille riittäisi, heille on jätetty keittiöön, he saavat, kun
tulevat koulusta. Liina, etkö sinä anna maitoa Sannylle... Syökää
nyt... ottakaa nyt. Minä syön aina kalan pään, se on kaikkein parasta
kalassa...

Maalta tulleet tyttäret halusivat kuulla kaupunginuutisia. He saivat
tietää, että Aline Kambergilla nykyään kävi paljon sulhasia. Koulun
matematiikanmaisteri, se uusi apteekkiherra ja tohtori etupäässä
kilpailivat hänen suosiostaan. Tohtori halusi perustaa kaupunkiin
kylpylaitoksen ja tarvitsi vaikutusvaltaisia ystäviä — sen tähdenhän
hän lienee hypännyt Kambergilla. Alinehan ei ollut kaunis, mutta kyllä
hän saisi miehen, hän oli rikas! Kestikievarin tytöistä oli vaiva ja
vastus, he hakivat Liinan seuraa, äiti oli ikkunasta näyttänyt heille
nyrkkiä. Vanha rovasti yhä eli, olisi ollut kaupungillekin eduksi, jos
Jumala olisi kutsunut hänet pois. Blonda? Hän voi hyvin, oli nuorekas
ja komea kuten ennenkin. Häneen eivät vuodet pystyneet. Paljon hän
oli ansainnut tänä talvena. Jokin rikas kunnallisneuvos — Helin oli
hänen nimensä — oli ostanut talon tässä lähellä. Nyt hän tarvitsi
rouvaa. Väitettiin hänen luvanneen Blonda Bouchtille tuhat markkaa, jos
Blonda toimittaisi hänelle hienon ja sopivan rouvan. Kunnallisneuvos
oli pitkin talvea saapunut kaikkiin hienoihin tansseihin, ja
jälkeenpäin hän aina jäi kaupungin herrojen kanssa juomaan Bouchtille.
Kunnallisneuvos maksoi kaikkien puolesta, hän kuului olevan niin
rikas, ettei sellainen raha kuin sata markkaa ensinkään tuntunut hänen
kukkarossaan.

— Rakentaisivat nyt valmiiksi sen kylpylaitoksen, sanoi rouva Forst
hellästi, — niin mamma voisi siellä tulla terveeksi.

— Mistä ne varat mammalle tulisivat — ajaai mitä sinä puhut! huusi
äiti. — Ja mitäs mammasta, mamma menee pian hautaan, kunhan te vain...

— Ash, että mamma viitsii — minä en jaksa kuunnella! sanoi Valborg ja
kolautti lasinsa pöytään.

Äiti jäi tuijottamaan häneen vihamielisesti ja samalla hellästi. Hetken
vaiettuaan hän sanoi:

— Ajaai, mikä sinä olet, joka et rakasta äitiäsi?

— No kun mamma valehtelee, sanoi Valborg. — Me menemme hautaan ennen
_mammaa_...

Sisaruksilla oli täysi työ saada äitinsä rauhoittumaan. Sellaisia
sanoja ei hänelle toki kukaan ollut koskaan lausunut ja nyt piti hänen
ne kuulla oman lapsensa suusta!

— Mamma, mamma-pikku, kiirehti Sanny tasoittamaan, — eikö mamma
huolikaan minun kuminaleivästäni? Minä kun erikoisesti mammaa varten
aina tiepuolesta kokoan kuminat...

Äiti pyyhki silmänsä ja näki viipaleen, jota tytär ojensi häntä
vastaan. Hän tunsi myöskin sieraimissaan kuminan hajun ja, unohtaen
kokonaan äskeisen mieliharminsa, hän nälkäisesti ja kiitollisesti
hymyillen tarttui leipään.

— Ajaai, kuinka se on hyvää, sanoi hän ja rupesi heti veitsellä
erottamaan pois kuorta. — _Liinaaa_... mene sinä ja liota mammalle tämä
leipä, en saa syödyksi, vaikka se onkin tuoretta... Liinaaa, tässä saat
nämä kuoret, älä vain anna kanoille, syö itse, onhan sinulla hampaat...
Liinaaa, missä sinä olet ja mitä sinä teet?

— Mamma-kulta, minä laitan nyt kuntoon nämä kainalosauvat.

Liina nosti huoneestaan kättään äitiään vastaan ja aurinko sattui
punaiseen samettipalaseen, jota hän piteli.

Äidin koko huomio kiintyi samettiin. Hänen silmänsä tuntui iloisesti
leimahtavan, mutta hänen suunsa moitti.

— Mitä... mitä... oletko sinä ostanut samettia? Uutta samettia?
Herra Jumala kuinka sinä tuhlaat! Mitä sinä oletkaan maksanut tuosta
palasesta? Varmaan kaksi _markkaa_...

— Se oli oikein, hymyili vanhin naiduista tyttäristä, — pikku mammalla
pitää olla!

— Niin pitää, niin pitää! säesti Sanny Saarinen. — Mutta mamma-kulta,
alkoi hän sitten varovasti koettaen päästä asiaan, josta he keittiössä
olivat Liinan kanssa puhuneet, — miksei mamma soisi Liinan menevän
naimisiin?

— Ajaai! parkaisi vanha rouva ikään kuin häneen olisi pistetty
veitsellä.

— Mutta mamma, pikku mamma-kulta, jos Liina nyt rakastaa herra Laurénia
eikä hän ole mikään huono ihminen...

— Ajaai... sitäpä hän juuri on!

Tyttäret vaikenivat ja katsahtivat taas toisiinsa. Valborgin kasvot
leimusivat. Liinan kamarista kuului tyyntä pientä koputusta ja
nakutusta.

— Mamma, sanoi Valborg, koettaen hillitä itseään, — mamma on tullut
niin pahaksi, suoraan sanoen, etten minä Liinan sijassa olisi yhtä
päivää mamman kanssa... Minä naisin vaikka jonkun rengin päästäkseni
pois mamman kynsistä...

— Ajaai, kuuletteko, mitä hän sanoo... että minä olen paha!

Maalaissisarukset koettivat voimiensa takaa saada aikaan rauhaa ja
sovintoa, mutta Valborgia oli mahdoton hillitä.

— Mamma ei rakasta lapsiaan, se on turhaa puhetta! selitti hän.

— Ajaai — ettei mamma rakasta lapsiaan!

— Omia mielitekojaan mamma rakastaa — milloin meitä naitetaan, milloin
emme saa mennä naimisiin...

Liina teki lopun kiistasta laskemalla kainalosauvat voihkivan äitinsä
eteen.

— No mamma, nyt mamma voi nousta.

Tuntui, että Liinan oli vaikea hillitä itseään. Hänen näennäinenkin
levollisuutensa vaikutti kuitenkin rauhoittavasti.

— Ajaai, Liina, lapseni, minun kaikkein rakkain lapseni! puhkesi äiti
puhumaan, silitellen kainalosauvojen punaista samettia. — Varmaan sinä
olet uhrannut kaksi markkaa tähän samettiin, ehkä kolme. Ajaai, kuinka
sinä olet hyvä mammalle! Eikö totta, sinä et heitä mammaa, sinä et
ajattele leipuria! Ajaai, sinä et tiedä, mikä palkka sinua odottaa.
Sinä tulet rikkaaksi, sinä tulet rikkaammaksi kuin yksikään koko
kaupungissa...

Kiitollisina siitä, että mieliala hetkeksi oli käynyt keveämmäksi,
kuuntelivat tyttäret taasen kerran sitä ihmeellistä tarinaa, jonka äiti
joka kerta uskoi heille suurena salaisuutena ja jonka hän luuli heidän
kuulevan ensi kerran. Tämä tarina oli aina pannut heidät epäilemään
äidin järkeä.

Vanha rouva alkoi kertomalla joistakin kaukaisista sukulaisista, sekä
aatelisista että aatelittomista, ja tuli vihdoin isoisäänsä kapteeni
Svanbyhyn, joka oli hyvin rikas ja hieno herra jostakin kaukaisesta
maasta, ja tämä isoisä oli kerran käynyt tervehtimässä heitä, silloin
kun Karell, lasten isä, vielä eli ja talo oli heidän. Pappa oli
trilloilla ollut häntä vastassa. Ajaai, kuinka kauniin hopeamaljan
isoisä oli tuonut — niin, tunsivathan lapset sen, se oli täytynyt
myydä, ja sadasta markasta, vaikka sen arvo oli ainakin kolmesataa.
Blonda Bouchtilla oli ollut sydäntä antaa vain sata markkaa ja hänen
hotellipöydällään se upeili, kaikkien juoppojen herrojen edessä.

Tähän asti oli kertomus varsin todenperäinen, vanhin lapsista muisti
vielä hämärästi tuon ystävällisen isoisän, joka oli silittänyt hänen
päätään, ja malja oli todella rouva Bouchtin kaapissa, sen he kaikki
tiesivät. Mutta sitten seurasi äidin kertomuksessa tuo outo kohta,
joka ei voinut olla muuta kuin sairaan mielikuvituksen tuote: isoisä,
kapteeni Svanby, oli muka johonkin henkivakuutusyhtiöön pannut suuren
summan Karoliina Kareliin nimelle, ja kun Liina täyttäisi viisikymmentä
vuotta, saisi hän rahat ja silloin hän olisi rikkaampi kuin yksikään
tyttö koko kaupungissa. Papan vanhan lipaston salalaatikossa olivat
paperit.

— Minä en koskaan ole koettanut avata laatikkoa, pappa oli ainoa, joka
tunsi tempun, mutta kun Liina täyttää viisikymmentä vuotta, silloin
se avataan, vaikkapa koko lipasto hakattaisiin kappaleiksi. Ja jollei
mamma eläisikään, niin muistakaa avata ja ottaa paperit! Oi-voih! Ei
mammaa silloin ole, oi-voih.

Vanha äiti seisoi postimestari Karell-vainajan lipaston ääressä ikään
kuin suojellen tätä ajan hampaan syömää, mutta sisällöltään niin
kallisarvoista esinettä. Hänen kyyneleensä valuivat vuolaina, hän ei
tuntunut luottavan uuteen aikaan.

— Liina, sanoi hän yhtäkkiä, hengissä nähden ne päivät, jolloin tytär
olisi rikas ja tyttären avulla koko perhe, — kai sinä, jos mamma vielä
siihen saakka eläisi, sitten mamman kuollessa toimitat mammalle kauniit
hautajaiset, kauniin kirstun ja kiven haudalle...

Maalta tulleet sisaret kauhistuivat ja vakuuttivat, että tietysti he
avaavat lipaston ja mamma elää silloin vielä...

— Ei, mamma ei elä ja te, te ette avaa! huusi vanha rouva
epätoivoissaan. — Te teette vain pilkkaa äidistänne. Ja kuitenkin on
lipastossa miljoona! Liina, Liinaaa, mamman kaikkein rakkain lapsi,
etkö sinä nyt voi tyytyä tuohon miljoonaan. Sen sinä saat eikä sinun
tarvitse odottaa kuin muutama vuosi.

Vaivainen äiti oli siinä kuin itse nälkäinen vanhuus, joka rukoili
nuoruudelta verta ja voimaa, tarjoten suurta ostohintaa. Valborg
Lindberg katseli häntä inho suupielissä, alkoi sitten kiertää pientä
huonetta kuin häkkiä ja kuiskaili itsekseen:

— Kuinka kauheaa olisi tulla vanhaksi, kuinka kauheaa!

Kukaan ei häntä kuunnellut. Maalta tulleet sisarukset lohduttelivat
ja vakuuttelivat. He puhuivat äänekkäästi, ja kun melkein kaikki
sisarukset olivat suurikasvuisia, tuntuivat pienet huoneet olevan
täynnä väkeä. Liina, joka oli kanniskellut astioita kaappiin, pysähtyi
äitinsä eteen, tumma puna kasvoilla. Hän pakotti itsensä puhumaan.

— Rakas mamma, mitä minä teen miljoonalla?

Äiti hätkähti.

— Ajaai mitä sinä uskallat sanoa! Mamman isoisävainaja, hieno, hyvä,
ylhäinen vanha herra varaa sinulle sellaisen summan, ja sinä olet noin
kiittämätön! Odota sinä, mamma rikkoo vielä lipaston ja polttaa paperit
etkä sinä saa mitään. Nälkää sinä olet omiasi näkemään, kerjätä sinun
pitäisi, että oppisit tietämään, mitä raha on ja miljoona. Sinulla
on ollut liian hyvät päivät — oi-voih! Mene sinä vain leipurisi luo,
jahka Laurénin kanssa näette vähän nälkää, niin tiedätte, mitä raha on.
Oi-voih!

Maalta tulleet tyttäret rauhoittivat äitiä parhaansa mukaan. Liina ei
ollut liikahtanut paikalta. Nojaten karkeita käsiään pöytään katsahti
hän ulos ikään kuin saadakseen sieltä rohkaisua ja odotti hiljaisuutta.
Kaikki puhuivat yhtaikaa, ylinnä vihloi äidin ääni. Sitten ei kuulunut
muuta kuin pienen koiran käpälien rapina permannolla ja Valborgin
virkkausneulan kilahdus kellonperiin, jotka pitkinä riippuivat hänen
rinnallaan.

— Mamma, sanoi Liina, — minä en koskaan jätä mammaa. Me olemme... me
olemme sopineet, että mamma muuttaa meille ja me pidämme mammaa niin
hyvänä ja...

Vanhan rouvan nyrkki kolahti lipastoon.

— Kuuletteko, mitä hän sanoo! Että minun, hänen äitinsä, pitäisi
muuttaa hänen ja mokomankin sivistymättömän moukan luo, jättää kaunis
kotini, missä minä olen syntynyt ja kasvanut. Täällä on joka nurkka
minulle tuttu, isäni on istuttanut joka puun, ja minun pitäisi lähteä
kiertämään joka kirkonkylään, minne sopii ripustaa rinkeli maantien
laitaan... Ei kiitoksia — mene sinä vain, menkää te kaikki ja heittäkää
vanha äitinne, jos te luulette siitä olevan siunausta. Neljäs käsky
on ainoa, jolle lupaus on annettu. Mutta menkää te vain. Pojat, jos
olisivat eläneet, Torvald, joka oli saanut nimensä kapteeni Svanbyn
mukaan, ja Selim, eivät olisi jättäneet vanhaa mammaa! Mutta he ovat
kuolleet — oi-voih! Kuinka kauniita lapsia he olivatkaan. Viikkoon
ei mamma riisunut vaatteita yltään eikä ummistanut silmiään, mutta
Jumala otti heidät luokseen. Kuinka kauniit he olivatkaan valkoisissa
kirstuissaan. Ne olivat kauniit kirstut, viisikolmatta markkaa
kappale. Tuolla peräkamarissa, missä Aline Kamberg nyt nukkuu, siellä
he makasivat, koko kaupunki kävi heitä katsomassa. He eivät olisi
jättäneet vanhaa mammaa, oi-voih!

Armida ja Sanny ehdottivat heti mitä sydämellisimmin, että hän
muuttaisi heille, sekä Akseli että Tuomashan niin pitivät mammasta.
Pienen hetken tämä tuntui tyynnyttävän äitiä, hän katsahti
vahingoniloisesti vanhimpaan tyttäreen ja rupesi muka suunnittelemaan
muuttoa.

— Ei, sanoi Liina, kääntäen katseensa pois ikkunasta, — ei mamma viihdy
missään muualla kuin täällä, missä on syntynyt. Mamma asuu tässä ja
minä tulen joka aamu mammaa katsomaan ja tulen taas illalla.

Äiti rupesi nauramaan. Se teki Valborg Lindbergiin niin kammottavan
vaikutuksen, että hän pakeni toiseen huoneeseen ja otti hatun päähänsä.

— Ei sinun tarvitse tulla illalla eikä aamulla, huusi äiti, — ole sinä
vain yöt päivät leipurisi luona.

Liina otti tarjottimen pöydältä ja hävisi keittiöön. Hänen omaisensa
olivat äkkiä käyneet hänelle aivan kuin vieraiksi, Sannykin, joka
äsken oli sanonut ymmärtävänsä häntä ja iloitsevansa hänen onnestaan.
Ei enää tuntunut olevan ketään muuta ihmistä maailmassa kuin Laurén,
Benjamin, joka viime Karoliinan päiväksi oli lahjoittanut hänelle
piparikakkusydämen, suuren kuin limppu, ja käskenyt hänen ajatella,
mitä se merkitsi. Päivä päivältä heidän välinsä sitten oli käynyt
selvemmäksi ja vapunpäivänä Benjamin niin kauniisti oli tarttunut
hänen käteensä ja pyytänyt häntä vaimokseen ja sanonut, että hän pitää
murheen myöskin sairaasta mammasta, jollei Liina voi häntä jättää.
Liina ei kai olisi todenperään kallistanut korvaansa hänen puheilleen,
jollei hän juuri olisi niin kauniisti luvannut pitää murhetta mammasta.
Sitä ei moni mies olisi tehnyt, mutta niin tyyntä ja tasaista ei
ollutkaan toista maailmassa kuin Benjamin. Ei muuta kuin se yksi! Liina
tunsi, että hänellä on voimaa luopua kaikista omaisistaan, kaikista
sisaruksistaan, mammastakin hänellä on voimaa luopua! Benjamin tahtoo
ostamaan sormukset jo näinä päivinä, jo tänä päivänä hän saattaa tulla
puhumaan mamman kanssa. Oi, tällä hetkellä Liina on valmis menemään!

Hän unohti työnsä, hän oli tämän jälkeen haluton kaikkeen täällä
kotona. Vaistomaisesti hän meni kuistille ja jäi siihen katselemaan
taivasta, jota näkyi koivunlehvien välitse. Kuinka häntä näin
ahdistikin! Tuntui siltä, kuin hänet olisi aiottu haudata elävältä.

Sanny tuli hakemaan häntä. Hän vakuutti Liinalle, että kaikki kääntyy
hyväksi, kyllä mamma vielä taipuu, tällä hetkellä ei hänelle kuitenkaan
enää pidä puhua, hän on sairas. Vihdoin viimein hän pitkien pyyntöjen
perästä suostui panemaan levolle, rakas pikku mamma.

— Se on sama, sanoi Liina hiljaa, — minä en välitä! Minä menen
Laurénille.

Sanny vei hänet siihen huoneentapaiseen, missä pojat asuivat. Siellä
seisoi Valborg ja silmäili jotakin kulunutta koulukirjaa.

— Se on sama, minä en välitä, toisteli Liina itkun ja hymyn vaiheilla,
— minä rakastan Laurénia.

— Hän myöskin sinua? kysyi Valborg ja kohotti pilkallisesti
kulmakarvojaan.

— Rakastaa...

— Kuinka kauan?

— Aina. Te ette tunne häntä...

Muut sisaret tulivat varpaisillaan huoneeseen.

— Aiotko sinä, Liina, todella naimisiin? sanoi Mida. — Etkö ole
ajatellut, että sentään olet ikäihminen ja että Laurénin rakkaus voi
sammua?

— Hän on yhtä vanha kuin minä.

— Mamma sanoi, että hän on vasta nuori poika!

— Se ei ole totta.

— No niin. Vaikka mies ja nainen ovat samanikäiset, on nainen vanhempi.
Sinä et tiedä, mitä avioliitto on.

— Mutta, sanoi Liina, taistellen kuin henkensä uhalla, — ettekö
ensinkään muista niitä aikoja, jolloin teillä oli sulhanen?

— Liian hyvin, vastasi Valborg, punastuen ikään kuin häpeästä. — Kaikki
on petosta! Nuoruus pettää, rakkaus pettää, elämä pettää. Minä varoitan
sinua kokemuksesta.

Sannylla oli toiset kokemukset. Hän oli onnellinen. Seitsemän lasta
heillä oli ja köyhyyttä vastaan täytyi taistella, mutta kyllä hän
puolestaan vain kehoitti jokaista naista menemään naimisiin.

Tyttäret unohtivat, että äiti oli levolla ja huusivat täydellä
äänellään. Yhtäkkiä ilmestyi rouva Kambergin palvelustyttö ovelle
ja toi emännältään ne terveiset, että neidillä on vieraita ja että
täältä kuuluu kaikki. Liina heräsi ajatuksistaan lieden ääressä, pyysi
anteeksi, että oli meluttu ja lupasi, että oltaisiin hiljaa. Tyttö
ei heti lähtenyt. Hän katseli tuttavallisesti, kuinka Liina käänteli
kananpaistiaan, ja kysyi, milloin häät tulisivat. Tiedettiinhän se,
että Laureeni kauan oli hakenut uskollista myyjätärtä puotiinsa. Rouva
Lindberg käski ylpeästi tyttöä menemään tiehensä. Hänen mentyään sihisi
pieni keittiö kuiskauksia. Siinä Liina nyt kuuli, mitä tarkoituksia
Laurénilla oli! Parasta oli vain jäädä asumaan mamman kanssa. Ja
mihinkä mammakaan olisi joutunut.

Liina vaikeni. Hän päätti antaa sisartensa olla siinä luulossa, että
hän taipuu, mutta itse asiassa hänen päätöksensä vain vahvistui.
Sisaret, raukat, olivat onnettomat, mitäpä he saattoivat tietää
ihmisistä, jotka omasta vapaasta halustaan menivät naimisiin.
Laurénilla oli kerran ollut morsian, joka oli kuollut, ja tähän asti ei
hän ollut voinut häntä unohtaa, mutta sitten hän oli nähnyt Liinan...

Mamman kamarin ovi avautui äkkiä.

— Ajaai miksi te puhutte niin hiljaa? huusi vanha rouva. — Senkö tähden
ettei mamma kuulisi?

Hän sai tietää syyn. Oi-voih, silläkö lailla rouva Kamberg kehtasi
heitä kohdella! Aidan hän oli pannut keskelle pihaa ja jättänyt
heidät, Karellit, takapihalle yhdessä pastorin kanojen kanssa. Heidän
pienet istutuksensa hän oli työntänyt solaan, minne ei koskaan tullut
aurinkoa, eivät yhtään kunnollista sikurinjuurta he saisi kahviinsa
ensi talvena...

Liina pesi astioita vadissa, joka oli liian pieni. Äiti ja sisarukset
yhä puhuivat. Pojat tulivat kotiin koulusta ja hyökkäsivät äitinsä
tuliaisten kimppuun. Kuin unessa kuuli Liina tuon tuostakin äitinsä
äänen: »Älä nyt siinä viskele niitä astioita, mitäs ne ovat sinulle
tehneet?... Miksi sinä taas olet ottanut uuden pyyhinliinan, ikään kuin
ei niitä vähemmälläkin saisi kulumaan... Heitätkö sinä pois kokonaisen
potaatin — ajaai, kuinka jumalattomaksi sinä olet tullut!... Kylläpä
tämä kana on laiha, ei se mihinkään riitä, täytyy ottaa lihaa lisää.
Se ei ole ensinkään pahentunutta, täytyy hakata hienoksi ja panna
riivileipää... tuokkosesta ruokasäiliössä... mamma on valinnut pois
jokikisen murenen, johon hiiret olivat koskeneet... kautta Jumalan
olen minä sen tehnyt.» Sisaret tulivat sanomaan Liinalle hyvästi. Yksi
pyyteli kahville tänään, toinen huomenna. Valborg syleili vanhinta
sisartaan ja kuiskasi: »Kaikki päättyy kerran — siinä on lohdutus.»
Sitten hän sitoi solmuun pitkän valkean harsonsa. »Kun ei Liina-täti
lukenut minun kanssani läksyjä», sanoi Pelle, »mitenkäs minä olisin
osannut!» »Minä tapoin tänään kanan...» sanoi Freedi, »maisteri pani
nurkkaan ja uhkasi jättää luokalle... Housut, niin housut ovat taas
rikki. Jos täti kerrankin panisi paikaksi nahkaa, etteivät aina menisi
rikki!»

Kissa naukui oven takana. Liina heräsi mietteistään.

— Älä päästä, huusi äiti nopeasti Sannylle, — se on vain sellainen
juoksukissa, Liina sitä on suosinut, se luulee jo, että tämä on hänen
kotinsa.

Veri läikähti Liinan kasvoille ja hän iski hakkuurautaa, niin että se
tarttui pytynpohjaan, jolla lihankappaleet olivat. Hänen kävi kissaa
niin sääli. Olisipa hänellä ollut jotakin sille antaa! Mutta ei mitään
omaa hänellä ollut, ei sen vertaa valtaa, että olisi antanut palasen
nälkäiselle eläimelle. Olikohan maailmassa yhtään niin köyhää kuin hän!
Kissa naukui yhä, venytellen ja nälkäisesti.

— Onko se kaunis? sanoi Sanny ja katsahti ikkunasta.

— Mitä vielä, vastasi taas äiti. — Silmäpuolikin se on, missä lienee
tapellut. Ei sillä ole hätää näin kesällä, syököön lintuja ja hiiriä,
kummastakaan ei talossa ole puutetta. Rouva Kamberg tässä kuului
valittelevan, etteivät saa aamuisin unta sen jälkeen kun ottivat
kaksinkertaiset ikkunat pois, linnuthan alkavat laulaa jo heti
puoliyöstä. Meille ei kuulu, kun emme ota pois kaksinkertaisia.

Olenko minä näin sanomattoman köyhä? ajatteli Liina ja taisteli
tuskaansa vastaan. Mutta jahka minulla on koti, niin on silmäpuolella
kissallakin koti. Ja tätä ajatellessa nousivat kiitollisuuden
kyyneleet hänen kurkkuunsa, niin että hänellä oli täysi työ salata
niitä. Benjamin tulee häntä pyytämään, tällä viikolla oli hän sanonut
tulevansa, ehkä huomenna, ehkä tänään — mamma ei saata kohdella häntä
huonosti.

Ei, mamma ei saata. Kun hän näkee Laurénin, niin hän heltyy. Laurén on
niin hieno ja vakava, suorastaan kaunis!

Jännitys Liinan mielessä kasvoi kasvamistaan. Hänen asiastaan ei enää
puhuttu. Tytöt, Mida ja Sanny läksivät päivällisen syötyä kahville
Vohlströmien luo. Pojat, pelästyneinä maisterin ja äitinsä uhkauksista,
lukivat läksyjään, niin että kumisi. Liina istui keittiössä ja
tuuditti hyräillen uneen Sannyn lasta. Päivän levottomuuden jälkeen
oli hänelle tullut suloinen levon hetki ja hän katseli tuon tuostakin
ulos, ajatellen, että entä jos Laurén jo tänään, juuri nyt, saattaisi
tulla. Hän tunsi käsiinsä voimakkaan lämmön lapsen ruumiista ja jokin
juhlallinen ilo ja mielenliikutus täytti hänen rintansa.

Silloin tuli mamma keittiöön ja yllätti hänet keskellä hänen
ajatuksiaan. Mamma katsoi häneen pitkään, ei auttanut, että hän loi
silmänsä maahan, että hän painoi kasvonsa lapsen kasvoja kohti — mamma
oli arvannut kaikki tyynni. Hän sanoi:

— Ajaai, vai luulet sinä, että sinäkin lapsistasi voit saada iloa ja
siunausta. E-ei! Kirousta ja surua ne tulevat sinulle tuottamaan, jos
sinulla niitä tulee olemaan. Oi-voih, oi-voih!

Mamma ei sanonut mitään muuta. Mutta mitenkä hänen sanansa lienevätkään
musertaneet tyttären. Mamma ei suorastaan kironnut, mutta oli kuin
elämisen idut olisivat tukahtuneet tyttären povessa. Liina viipyi vielä
hetkisen painuneena lasta vastaan. Sitten hänestä rupesi tuntumaan
siltä, että hän oli jokin kirottu olento, joka saastuttaisi viattoman
lapsen. Nopeasti hän nousi ja nosti pienen olennon sängylleen, jossa
vielä oli syvennys sen jälkeen kuin lapsi viimeksi oli siinä maannut.
Se heräsi ja rupesi huutamaan, mutta hän pakeni sen luota. Tämä oli
jotakin hermoheikkoisuutta, hän tiesi sen, ei olisi ollut lupa tehdä
tällä tavalla. Mamma torui ja se oli aivan oikein. Liinan teki mieli
karata kotoa, karata vaikkapa kaivoon, vaikkapa järveen. Mamma kopisti
nyrkillään pöytään, hän kuuli sen, mutta hän ei totellut, hän ei
voinut, hän juoksi pihamaalle ja paineli käsiä rintaansa vastaan.

Yhtäkkiä hän muisti pastorin. Pastorin luohan hän voisi mennä ja kysyä
neuvoa! Pastori tietää, miten hänen on meneteltävä, pastori on aina
ollut niin ystävällinen, niinkuin pastorska. Ehkei Jumala vielä ollut
häntä hylännyt, kun lähetti tämän neuvon hänen suureen hätäänsä.

Ja Liina meni keittiön oven ohitse, missä äiti seisoi punainen sametti
helottaen kainaloista, eteisen matalalle ovelle ja nousi vinnille,
missä hänen musta pukunsa riippui lakanan sisällä. Hänestä tuntui siltä
kuin täytyisi pukeutua näin ikään kuin ripille mennessä. Niin pian kuin
hän koiruohojen ja paikatun lakanan sisältä sai käsiinsä tutun puvun,
lankesi hänen mieleensä jotakin siitä rauhasta, mitä hän niin monta
kertaa oli tuntenut tässä puvussa. Hän oli kuulevinaan rippivirren
ylhäältä lehteriltä ja näkevinään pappien juhlallisina astuvan
alttariympyrää kohti, kalkki ja öylättiastia kädessä.

Missä synnin ja vihan maailmassa hän tänään olikaan elänyt! Omaa
äitiään vastaan hän oli kantanut vihaa — oih, mitä veriruskeita syntejä
hän olikaan kasannut omalletunnolleen! Voisiko Jumala milloinkaan antaa
hänelle anteeksi?

Alhaalla parkui lapsi ja isoäiti huusi kilpaa sen kanssa. Liina kopeloi
alas äkkijyrkkiä tikapuita lauhana, nöyränä, katuvana. Oli itse asiassa
turhaa enää mennä pastorin luo: hän tiesi jo Jumalan tahdon. Mutta
kun hän oli aikonut ja pukeutunutkin, niin hän kuitenkin meni. Äiti,
nähdessään hänen aikomuksensa ei häntä pidättänyt. Hän tiesi, että
pastori kyllä tuli oikaisemaan neljännen käskyn rikkojan.

Pastorille tarvitsi tuskin mitään kertoa, hän ymmärsi kaikki ja oli
kuullutkin kaikesta. Kyllähän koko kaupunki tunsi, että Laurén katseli
Liina Karellia. Pastori pyysi häntä peremmälle, mutta Liina oli
pysähtynyt tuolille ovensuuhun ja hypisteli siinä suurta nenäliinaansa,
joka oli ollut mustan puvun taskussa sitten viime ripilläkäynnin ja
hajusi koiruohoilta.

— Niin, tämä on vaikea asia, sanoi pastori ystävällisesti.

Hän nousi, meni salin ovelle, kuiskasi ovenraosta rouvalleen, että hän
hetken perästä tulee kahville, ja sulki oven.

— Niin, tämä on vaikea asia. Oletteko te vakavasti neuvotellut
omantuntonne kanssa? Te olette, niinkuin äitinnekin, herännyt ihminen.
Teissä pitäisi omantunnon puhua.

— Niin, nyyhki Liina, kierrellen nenäliinaa käsissään ja niellen
katkonaisia sanoja, — se on sanonut niin monella lailla. Se on sanonut
senkin, että miehen pitää luopua isästänsä ja äidistänsä ja... että jos
me... minä ja se toinen... otamme mamman luoksemme... Mutta mamma ei
tahdo...

Liina puhui ja puhui. Paperiveitsi kolahti pastorin kädestä pöydälle.

— Tutkikaa tarkoin, onko se tunne, jonka perusteella te ajattelette
avioliittoon menoa, Jumalasta vai onko tämä vain kiusaajan ääni, joka
houkuttelee synnin teille. Ehkä te tahdotte päästä siitä rististä, mitä
vanhan äitinne sairaus teille tuottaa? Te tunnette ikään kuin kahleet
käsissänne ja jaloissanne — mutta näiden kahleiden kautta voi kulkea
tie vapauteen.

Liinaa puistatutti. Pastori puhui niin että meni läpi luiden ja
ytimien. Milloin oli hänen äänensä lauha ja ystävällinen, milloin se
jyrisi kuin tuomarin ääni. Pian tulivat he yksimielisiksi. Liinan
omantunnonääni sanoi jo selvästi: ei sinun pidä jättämän vanhaa
äitiäsi, ja samaa sanoi pastori. Liina aukaisi polvellaan nenäliinan,
jonka hän oli kiertänyt nuoraksi, ja hänen kyyneleensä vuotivat
helpommin.

Pastorska oli kai oven takaa kuullut, että puhe pastorin kamarista
alkoi loppua, koska hän tuli sisään ja kutsui Liinaakin kahville.
Kun ei Liina sanonut jaksavansa, huomautti hän, että totta kai Liina
taas tänä kesänä, kun he matkustavat kylpylaitokseen, hoitaa kukat
ja käy tuulettamassa huoneet ja ruokkii kanat, niinkuin ennenkin.
Maksusta kyllä taas sovitaan. Liina niiasi ja kiitti. Pastori painoi
osaaottavasti hänen kättään ja sanoi eteisen ovella:

— Minä luulen, että omatunto pian tulee palkitsemaan teidät tästä
päätöksestä. Menkää Jumalan nimeen.

Liinaa pyörrytti, kun hän astui alas portaita. Veripunainen iltarusko
hehkui lauta-aidan takaa puiden oksien välitse. Ulkoilma selvitti hänen
päätään. Kirkkopuistossa kukkui käki, heillä kotona itki pieni lapsi.
Silmänräpäyksen Liina viipyi portailla ja hengitti. Silloin astui
portista kuin Jumalan lähettämänä se ihminen, jolle hänellä oli asiaa
tällä tärkeällä hetkellä.

Liina katsoi häneen hetkisen, ennen kuin pääsi liikahtamaan. Ja tuona
lyhyenä silmänräpäyksenä näki hän hänet kokonaan: näki, kuinka hän oli
kaunis ja verevä, kuinka hän oli hienoissa mustissa vaatteissa, uusi
musta hattu päässä, kädessä suuri pussillinen torttuja.

Ja hänestä täytyy erota!

Liina nieli alas hätänsä, sai jalkansa liikahtamaan ja seisoi pihamaan
hiekalla. Leipuri nosti lakkiaan ja hymyili, niin että leveät hampaat
tulivat näkyviin viiksien alta. Hän oli ajanut sileiksi poskensa.
Kuinka nuori hän oli!

Liina seisoi kädet ristissä hänen edessään ja sanoi, ettei se ollut
Jumalan tahto... että heidän täytyi erota... olisi ollut suuri synti
jättää äiti, sellaista syntiä ei olisi annettu anteeksi... siitä olisi
seurannut paljon kirousta... Ei ollut Jumalan tahto.

Benjamin Laurén oli aivan hämmästyksissään ja kysyikin jotakin.
Liina hoki itkunsa lomassa yhtä ja samaa ja rutisti käsissään märkää
nenäliinaansa. Hän näki, että Benjamin loukkaantui. Hän ei voinut sille
mitään.

Ei mitään hän voinut, vaikka olisi henkensä heittänyt!

Laurén sanoi hyvästi ja hänen äänensä oli närkästynyt ja jyrkkä. Liinan
sydäntä vihloi, hän ei tuntenut Benjaminia, hän pelkäsi häntä, hän
kutsui häntä takaisin. Jäähyväishetkellä hän rukoili häneltä armoa,
yhtä silmänräpäystä vielä.

— No niin, mitäs minä... mitäs minä asettuisin sinun ja Jumalan tahdon
väliin.

— Eikös tämä sitten... sinun mielestäsi... ole Jumalan tahto?

— Ei.

— Oi! vaikeroi Liina ja piteli päätään.

— Hyvästi sitten vain ja hyvää voimista.

Liina otti häntä kädestä ja katseli häneen niinkuin katsellaan
kuolleeseen, ennen kuin arkku naulataan kiinni.

Laurén painoi hatun päähänsä, litisti leivospussin kainaloonsa ja
meni yskähdellen porttia kohti. Silmänräpäyksen Liina seisoi keskellä
pihamaata pääsemättä paikaltaan. Hän heräsi siihen, että jossakin
naurettiin ja näki Kambergin palvelijan keittiönikkunassa vastapäätä.
Aline ja rouva Kamberg taas olivat ruokasalin ikkunassa. Ja kun Liina
kääntyi mennäkseen kotiin näki hän talonmiehen ikkunoissa ihmisiä ja
mamman-kamarin ikkunassa tutut kalpeat kasvot.

Liina riensi kaikkien näiden silmien nuolten satuttamana eteenpäin
kuin haavoitettu otus, joka etsii lymypaikkaa kuollakseen. Kuin hiiri
hän sujahti sisään solasta pienen keltaisen talon ja rouva Kambergin
rakennuksen väliin. Siellä hän lyyhistyi multalavojen ääreen seinää
vastaan ja purskahti itkuun.

Hänen sydämensä oli halkeamaisillaan.

Oli hyvän aikaa koputettu seinään, ennen kuin hän sen huomasi.

— Liina, _Liinaaa_... kitketkö sinä nyt niitä sikurejasi ja sipulejasi
parhaimmassa mustassa hameessasi? Oivoih! Tule heti sisään. Oi-voih!

Liina sävähti pystyyn, nielaisi muutaman kerran ja noudatti äitinsä
käskyä.




RAKKAUDEN UNI


Liina istui ikkunassa vastapäätä äitiään ja virkkasi valkoisia
tähdenmuotoisia kuvioita. Hän oli aloittanut työnsä silloin kun
Benjamin Laurén pyysi häntä vaimokseen ja nyt kun unelmat omasta
kodista olivat rauenneet, hän kutoi tottumuksesta ja ajatellen
Laurénia. Mitä hän enää tekisi koko työllä — sitä ei hän kysynyt. Hänen
suurin ilonsa oli kutoa, niinkuin silloin, elämänsä onnellisimpana
aikana. Rihma muodostui hänen käsissään tähtikudokseksi ja jotakin
samankaltaista tapahtui hänen sielussaan: halut ja pyyteet pakotettiin
kuuliaisuuteen ja hetkittäin vallitsi hänen rinnassaan hiljainen ilo.

Kuinka elävinä muistot tulivatkaan hänen mieleensä! Hän näki edessään
kadun, portaat, joiden päällä riippui suuri kullattu rinkeli, ja
kilvessä sen takana tutun nimen... Nyt hän juoksee ylös, käy kiinni
lukkoon. Kello rämähtää iloisesti ja makea leivänhaju tulee vastaan.
Hyllyt siellä sisällä ovat täynnä leipää, pöydillä on rinkelejä,
leivoksia, piparikakkuja, kokonaisia läjiä! Nyt alkaa kuulua askelia...
miehen askelia... Ne tulevat nopeasti läpi etuhuoneen... Liinan sydän
sykkii haljetakseen ja veri kohoaa poskille. Hänen täytyy sulkea
silmänsä... Niin, kuinka suloista olikaan elää muistoissa! Kyyneleet,
jotka joskus varkain vierivät tähtikudokselle hänen helmassaan, eivät
olleet katkeria.

— Oi-voih! Oi-voih! äänteli pöydän toisella puolen tuon tuostakin vanha
rouva ja haukotteli, niin että leukapielissä narahteli.

Liina tunsi, että hänen äitinsä oli ikävä. Olisi pitänyt puhua
jostakin, mutta kaikki asiat olivat aikoja sitten puhutut loppuun.
Liina oli tänä kesänä saanut kuulla sellaistakin, jota mamma varmaan
ei alun pitäen ollut aikonut kertoa, muun muassa papasta, että pappa
humalapäissään oli joutunut niihin suuriin takuihin, joista sitten
menivät talot ja tavarat, ja mamman isoisästä, kapteeni Svanbysta,
että hän kyllä oli ollut rikas herra ja hieno herra, mutta sellainen
huono mies, joka ulkomailta toi matkassaan milloin minkinlaisen naisen.
Isoäiti kuoli surusta. Sellaisia olivat miehet.

— Oi-voih! Oi-voih!

Liina hymähti itsekseen. Mamma luuli kertomalla huonoista miehistä
voivansa järkyttää hänen uskoaan Lauréniin!

Niin, ja ne tyttöjenkin miehet — kyllä Valborgillakin oli kestämistä
sen olut-Gunnarinsa kanssa. Sellaisia olivat miehet. Oi voih! Oi-voih!

Liinan mieleen muistui, miten paljon vaivaa mammaparka oli nähnyt,
ennen kuin hän aikoinaan sai Valborgin naitetuksi Gunnar Lindbergille.
Valborgin piti päästä tansseihin eikä hänellä ollut pukua. Sen
täytyi olla hieno, sillä Gunnar Lindberg oli hieno. Kangas maksoi
seitsemäntoista markkaa ja Liina neuloi pukua yhdessä Martinskan kanssa
kaksi yötä ja kaksi päivää. Mutta vaikka muut miehet olisivat olleet
vaimoilleen millaiset tahansa, niin Liina tiesi, että hän ja Benjamin
olisivat olleet onnelliset.

— Ajaai kuinka peitteestä tulee kaunis! huusi vanha rouva, nähdessään
siitä vilauksen, kun tytär liikutteli raskasta tähtikudosta helmassaan.
— Sinä saat peitteestä enemmän kuin sata markkaa, jos myyt. Kukahan
se on niin onnellinen, että saa tuollaisen peitteen parisängyilleen.
Oi-voih!

Liina ajatteli, että pitää olla hätä talossa, ennen kuin hän myy tämän
peitteen. Tätä ei myydä.

Mamman oli ikävä. Pihamaalla ei näkynyt muuta kuin kanat ja silloin
tällöin ne pari naista, jotka kesäksi olivat jääneet taloon. Salmisen
vaimo hoiti rouva Kambergin kukkaset, Liina kävi samoilla asioilla
pastorin herrasväen huoneistossa. Martinin leski tuli kotiin vasta
illalla, hän kävi kaupungin töissä ja kuuli retkillään yhtä toista. Kun
hänelle säästi tilkan kahvia, niin sai hänestä iloisen puhekumppanin.
Miksei mamma lähtenyt Midan luo? Hän olisi matkalla voimistunut kaikin
puolin. Itse oli Akseli kirjoittanut kauniin kirjeen ja pyytänyt
tulemaan. Liina ei tahtonut lähteä, hänen ei tehnyt mieli omaisten
joukkoon, hän syytti sitä, että oli luvannut hoitaa pastorin herrasväen
kukat. Mamma taas sanoi, ettei tahtonut jättää Liinaa yksin. Mutta itse
asiassa kai ei uskaltanut jättää häntä, hän pelkäsi, että Liina vielä
koettaisi tavata Laurénia. Liina aavisti tämän ja se loukkasi häntä.
Olisihan mamman pitänyt luottaa häneen, koska hän jo oli taipunut
Jumalan tahtoon. Niin istuivat siis äiti ja tytär päivästä päivään
ja silmäilivät valkeaa tähtikudosta, joka syntyi tyttären ahkerissa
käsissä.

Eräänä maanantai-iltana tulee Martinin leski uhoissaan kotiin ja alkaa
jo pihamaalla hosua käsillään Karellien ikkunaa kohti.

— No nyt kuulee Liinakin kerran uutisen. Laureeni on mennyt kihloihin.
Ensi sunnuntaina pannaan kuulutukseen. Ja arvatkaa kenen kanssa!

Eukko nauroi ja piti kuulijattaria tahallaan jännityksessä.

— Kyllä se oli hyvä, ettei Liina sille Laureenille joutunut. Nyt sen
näkee, mikä mies se on. Ilmankos postmesterska tunsi sen nenäänsä,
ettei sille pidä mennä. Minä ajattelin silloin keväällä, kun
postmesterska touhusi tätä Liinan rakkautta vastaan, ja kun minäkin
vein niitä kirjeitä postiin, että lieneekö se oikein Jumalan tahdon
mukaan, että estää lastaan menemästä naimisiin. Mutta »nenä on meidän
rouvalla kuin jahtikoiralla», sanoi postimestari-vainajakin. Se
haistoi, mikä tämä Laureeni oli. No, Nupposen Hertan kanssa kuulutetaan
Laureeni ensi pyhänä ja Amaliian ottaa itse pormestari — se on
pakosta se naiminen! Totta? Totta kai tämä totta on, kun Hertta itse
näytti sormuksensa ja käski tuoda Liinalle ne terveiset, että pyhänä
kuulutetaan. Hän olisi itse tullut tänne puhumaankin, mutta vanha rouva
on näyttänyt hänelle nyrkkiä, kun hän on lähestynyt taloa. »Martinska
kertoo nyt, ettei Liina pyhänä pyörry kirkossa, jos yhtäkkiä kuulee
pöntöstä Laureenin ja Nupposen Hertan nimet yksissä.»

Liina kutoi ja kutoi. Hän pisti sormeensa ja lankaan tuli veritahra.
Äiti käski häntä kuumentamaan kahvia Martinskalle. Hän meni portaille
ja veti syvältä henkeään. Ilmassa oli jotakin iljettävän pyörryttävää
lemua: resedat. Hänen sydämensä löi, niin että vasaroi läpi koko
ruumiin. Se täytyi saada tyyntymään. Ja hän otti sen ikään kuin
käteensä ja pusersi sitä.

— Liinaaa! Liinaaa! Kuumenna kahvi — etkö kuule!

       *       *       *       *       *

Ilta meni. Unetonkin yö loppuu ja sillekin valkenee aamu. Pihamaalla ei
mitään ollut muuttunut. Kaivon vitjat vikisivät, kukko lauloi, kanat
pyrkivät pahantekoon, pastorin herrasväkien kukat piti kastella. Kaikki
oli ennallaan. Kun aurinko helottavimmillaan paahtoi ikkunoihin, istui
tytär taasen käsityönsä ääressä.

— Eikö sinun tule kuuma, sanoi äiti. — Mennään puiden alle. Onhan
siellä lupa istua niin kauan kuin Kambergit ovat poissa. Mamman isä on
omin käsin istuttanut puut. Mennään vain sinne.

— Täällähän on hyvä, sanoi Liina.

Äiti kierteli häntä kysymyksillään, mutta ei uskaltanut tehdä sitä
kysymystä, joka oli hänelle tärkein. Hän puhui taas tyttärensä
käsityöstä.

— Ajaai kuinka se on kaunis. Sinä saat siitä varmaan enemmän kuin sata
markkaa, jos myyt.

— Minun pitäisi saada satakaksikymmentäviisi, sanoi Liina,
nosti päätään ja jäi tuijottamaan ulos. — Lankaankin on mennyt
kolmekymmentakuusi markkaa ja kolme kuukautta minä jo olen sitä
virkannut.

— Ajaai, sataviisikymmentä sinun pitäisi saada! huusi äiti ja ilon
kyyneleet tulivat hänen kurkkuunsa. — Valborgin mies saisi sen ostaa,
ettei se joutuisi vieraille. Sinä olet sitten taitava, kaikkia sinä
osaat. Kuulehan, etkö nyt ole mammalle kiitollinen, että mamma pelasti
sinut Laurénista. Sellainen roisto! Sanoihan mamma, mutta sinä vain
itkit ja nauroit ja vakuuttelit, että me kaikki kolme tulisimme niin
onnellisiksi... Me kaikki kolme — se se olisi ollut! Kolmen hengen
avioliitto! Karell, sinun isäsi, sanoi todella niinkuin Martinskakin
muistaa, että mammalla on vainu kuin jahtikoiralla. Ajattele nyt, että
sinusta olisi tullut rouva Laurén — yhtäkkiä olisi miehesi ruvennut
suosimaan Nupposen Herttaa...

— Mamma, sanoi Liina, — mamma ei puhu, mamma ei puhu!

Vanha rouva näki, että tyttären poskilla paloi kipeät punaiset täplät,
mutta hän oli päässyt vauhtiin eikä voinut pysähtyä.

— Sinä et tiedä, miltä se maistuu, mutta mamma tietää. Ja sellaisia
ovat kaikki miehet. He istuvat korkeissa viroissa ja kuvernööri kutsuu
heidät kemuihinsa mutta nurkissa rakastetaan Nupposen tyttöjä. Sinä et
tiedä, miltä se tuntuu, kun lyödään...

Liina ratkoi neulalla irti sitä tähteä, mihin oli tullut veritahra.
Päästyään päähän tempasi hän tähden eroon peitteestä ja jäi
ajatuksissaan hypistelemään sitä molemmin käsin.

— Minkä tähden mamma sitten meni naimisiin? sanoi hän ja keltainen
kalpeus valui aaltona hänen kasvojensa yli.

— Ajaai, mitä sinä puhut! huusi vanha rouva ja kapusi
kainalosauvoilleen, — Karell oli kaunis mies ja hieno mies! Ajaai,
sellaisia miehiä ei enää ole. Mutta älä toki revi rikki sitä tähteä,
luuletko nyt siihen olevan varaa, vaikka saisitkin peitteestä
sataviisikymmentä markkaa. Voihan veren pestä pois.

Liina puri kokoon huulensa ja jäi painamaan tähtikuviota sormiensa
väliin. Hänestä tuntui siltä kuin veri ei olisi vuotanut yksin hänen
käsistään, vaan hänen sydämestäänkin tuohon pieneen esineeseen, ikään
kuin se olisi ollut sieni. Kului hetkinen, ennen kuin hän muisti, mistä
oli puhuttu.

— Pappa oli kaunis mies, sanoi hän mielenliikutustaan hilliten, — ja
mamma rakastui häneen! Mamma ei kai tietänyt... tai kysynyt, miten
huono mies hän oli.

— Huono, ajaai mitä sinä puhut! Onko mamma sanonut sinun isästäsi,
että hän oli huono? Jumala taivaassa sen tietää, ettei mamma ole
sellaista sanonut! Hyvä hän oli, ajaai mitä lahjoja hän toi mammalle:
villakankaita ja kenkiä ja kahvia ja sokeria. Ei hän kärsinyt sikuria!
Sinun isäsi oli _mies_ — ajaai, mikä mies! Kenen hyvänsä kaupungin
hienoimmista tytöistä hän olisi saanut. Sinä olet hänen näköisensä,
sinä — ajaai!

Vanha äiti sulki silmänsä ja hymyili. Ehkäpä hän näki miehensä.
Liinakin tunsi salaperäisellä kammolla vainajan läsnäolon, hän tunsi
sen omassa ruumiissaan, tunsi, että hän oli isänsä lapsi. Äiti ja tytär
istuivat ääneti. Vihdoin kysyi tytär:

— Ottiko pappa sitten mamman sen vuoksi, että mammalla oli tämä talo?

— Ajaai mitä sinä puhut! huusi vanha rouva ja kaivoi taskustaan esiin
nenäliinansa. — Herra Jumala, luuletko sinä, että mamma aina on ollut
tällainen vaivainen! Mamma on ollut korea ja iloinen, ajaai, mamma
olisi saanut vaikkapa rovasti Grönstrand-vainajan vanhimman pojan,
Harald Grönstrandin, joka sitten meni merille ja hukkui.

Äiti pyyhki silmiään, hänen kyyneleensä olivat päässeet valloilleen.
Tyttären silmät olivat kuivat.

— Onko mamman mielestä mies hyvä, kun hän juo... ja lyö... ja menee
takuihin? kysyi tytär hetkisen perästä.

Vanha rouva istuutui sänkynsä laidalle. Kainalosauvat kolisivat hänen
käsissään.

— Ovatko ne sitten sinun mielestäsi miehiä, jotka eivät osaa juoda
eivätkä lyödä eivätkä mitään? sanoi hän ja hänen äänensä oli niin
voimakas, että tytär vaistomaisesti tuli katsahtaneeksi ulos, olisiko
ihmisiä pihamaalla. — Ne eivät osaa muutakaan. Mikä sinun mielestäsi on
Fransi, ylivahtimestari, sisaresi mies? Tääpäs hän on eikä mikään mies!
Papsi!

Liina katseli äitiinsä silmät suurina päässä. Eikö hän ensinkään
muistanut, että itsehän hän tälle vanhalle miehelle naitti tyttärensä?

— Mutta hänhän on paras mamman vävypojista, aina mammalle röijykankaat
ja esiliinat ja...

Vanha rouva nauroi ja kallistui vuoteeseensa.

— Niinhän hän on, sanoi hän viekkaasti, — mutta en minä hänestä vain
miehekseni huolisi. Ikävä heillä aina onkin.

Liina tuijotti tuijottamalla äitiinsä. Hän ei ole täysin järjissään,
kunhan ei vielä aikaa myöten tulisi raivohulluksi, ajatteli hän.
Hänessä oli tänään jotakin hurjaa, jonka tapaista Liina muisti
kohdanneensa hänessä joskus kaukaisessa lapsuudessaan. Hän muisti, että
hän oli äitiään silloin pelännyt.

— Valborgilla ja olut-Gunnarilla on kai hauskempaa? sanoi hän,
viekastellen osaltaan hänkin, kuullakseen mitä äiti vastaisi.

— On! vastasi äiti ja hymy elävöitti hetkiseksi hänen kasvojaan.
— Gunnar on toki jonkun näköinenkin. Lyseon maisterit hääräävät
Valborgin ympärillä, Gunnar puettaa häntä kuin kedon kukkaa, lapsia
hänellä on. Ajaai kuinka kauniita lapsia hänellä on. Oi voih — että
asuvatkin niin kaukana oluttehtaalla! Ei yhtäkään lapsenlasta mammalla
ole kaupungissa, Ami vain. Hyi mitä pitävätkään — koiraa! Tuolla
kainalosauvallani minä voisin sen lyödä kuoliaaksi.

Kainalosauvat kolahtivat permantoon. Liina oli noussut ja katseli
jännittyneenä äitiään. Häntä peloitti.

— Oi-voih! huokasi vanha äiti kuin sielunsa uumenista ja oikoi itseään
harmaissa pahnoissaan. — Avioliitossa on kaikki sellaista sekavaa. Ei
siinä tiedä, lyödäänkö siinä vai suudellaanko siinä, itketäänkö siinä
vai nauretaanko. Naimisiin pitää kuitenkin vain mennä — sellainen on
Jumalan käsky. Ja kun tulee vanhaksi, niin lapset hylkäävät. Se ei
ole Jumalan käsky, mutta he eivät tottele Jumalan käskyjä. Nuorina ei
totella. Sama on heidän itsensä edessä. Mutta nuorina ei ajatella.
Oi-voih!

Äiti vaikeni ja ummisti silmänsä. Hänen ohuet silmälautansa olivat
sinisen mustat. Sääli ja kammo sekaantuivat tyttären mielessä ja ikään
kuin niiden liitosta taistelihe esiin jokin kolmas tunne, hänelle uusi
ja vastenmielinen, jota hän turhaan koetti voittaa. Hän painoi kädet
rintaansa vasten, sulki silmänsä ja näki edessään pitkän elämän, jossa
viikot, päivät ja hetket kuluisivat täällä ja tällä tavalla. Jumala!
koetti hän kuiskata, mutta hän ei tehnyt sitä uskossa eikä hän saanut
lievennystä. Hän ei ymmärtänyt Jumalaa, syntiset ajatukset iskivät
hänen kimppuunsa.

Pois täältä! Vaikka paeten. Juuri nyt, kun mamma nukkuu! Vaikkapa
jonnekin palkkapiiaksi!

Veri pääsi hänessä liikkeelle ennen tuntemattomalla voimalla.
Toiminnanhalu ja tarmo täyttivät hänen suonensa kuin tulella. Mutta
sitä kesti vain silmänräpäyksen. Silloin hän taasen tapasi Jumalan
nimen ja sai takaisin jotakin uskostaan ja kyyristyi työnsä ääreen.
Valkoinen tähti alkoi taasen muodostua hänen käsissään. Tahto ja tarmo
olivat sammuneet. Äidin sängystä kuului syviä, kuorsaavia hengenvetoja.

Sen päivän jälkeen alkoi Liina ajatella. Mitä oli mies, mitä nainen,
mitä rakkaus, mitä avioliitto, mitä lapset, mitä vanhemmat? Mitä Jumala
tarkoitti? Mitä Jumala tahtoi? Kunhan hän olisi saanut pienen hetken
puhua Laurénin kanssa kysyäkseen, minkä tähden hän oli ottanut Hertta
Nupposen, tunsiko hän häntä kohtaan samaa kuin Liinaa kohtaan, vai
oliko hän Liinan unohtanut. Liina istui ja kutoi valkoisia tähtiään,
hän kutoi tottumuksesta.

Vanhalla äidillä oli hyvä näkö, häneltä ei jäänyt huomaamatta, että
tyttären kasvot ajoittain kummallisesti jäykkenivät. Olisi voinut
luulla näkevänsä edessään kuvan eikä ihmistä. Liina tarvitsi varmaan
huvitusta.

Niin saattoi tapahtua, että äiti nähdessään jonkun talon naisista
astuvan helteisellä pihamaalla, koputti ruutuun ja huusi häntä sisään
juomaan kahvia.

— No Salmiska, mitäs nyt kuuluu? Ajaai kuinka sillä Salmiskalla on
kaunis esiliina — ylioppilasko on lähettänyt?

He johtuivat aina ja heti paikalla puhumaan Salmisen ainoasta
pojasta. Ville luki papiksi, vanhemmat olivat hänen tähtensä tehneet
kuusisataa markkaa velkaa. Joka vuosi piti maksaa korot, he vanhenivat
vanhenemistaan, yhä vaikeammaksi tuli saada kokoon korkoraha. Mutta
Ville vain ei näyttänyt silmiään, siellä yliopistossa luki kesät
talvet, ei yhtä kahvinaulaa lähettänyt köyhille vanhemmilleen. Oli hän
toki vielä pari vuotta sitten käynyt tervehtimässä, mutta nyt ei häntä
kuulunut eikä näkynyt. Ja he olivat kuitenkin papan kanssa uskoneet,
että kun he ovat poikansa kouluttaneet, niin hän pitää heistä murheen
ja maksaa velan ja hoitaa korot. Ja heillä on murheeton vanhuus. Kuinka
paljon vaivaa hänestäkin, tästä Villestä, oli ollut, niin paljon kuin
hän sairasti lapsena. Kuinka monta yötä äiti oli valvonut! Ja näin se
palkitaan. Ja tämä poika aikoo vielä papiksi.

— Ajaai, ajaai! huusi rouva Karell ja pyyhki silmiään. — Onneton
seurakunta sekin, joka sen papin saa! Mutta kyllä Jumala rankaisee
aikoinaan.

Liina oli kuullut Ville Salmisen tarinan ennenkin. Hän oli äitinsä ja
Ville Salmisen äidin kanssa yhtynyt soimaamaan kiittämätöntä poikaa.
Mutta nyt esiintyi asia hänelle toisessa valossa ja hän sanoi:

— Mitäs Villellä sitten on antamista vanhemmilleen?

Molemmat äidit vaikenivat ja jäivät tuijottamaan tyttöä, joka
tuohenpalasen avulla sytytteli käryävää öljykeitintä.

— Mitä antamista? sanoi Villen äiti. — No, aina häneltä nyt riittää
kahvinaulaan tai esiliinaan... Siitä mistä itselleenkin ottaa!

— Velkarahoista kai hän itselleen ottaa, ei kai hänellä vielä mitään
virkaa ole, jatkoi Liina.

— Ajaai kuinka sinä puhut! Söisi vähemmän ja joisi vähemmän ja ottaisi
sen verran vaikkapa silmästään! huusi Liinan äiti.

Liinan olisi tehnyt mieli jatkaa, mutta mitäpä se olisi auttanut,
äitejä oli kaksi ja hän oli yksin. Ja tiesihän hän, että heillä oli
puolellaan Jumalan laki. Mistä nämä syntiset ajatukset tulivatkaan
hänen mieleensä? Ei ole hyvä syntyä lapseksi maailmaan. Mutta jahkahan
kaikki kestää, niin lopulta saa elämän kruunun. Kunhan jaksaisikin olla
uskollinen loppuun asti!

Pastori oli poissa. Jos hän olisi ollut kotona, olisi ollut helpompaa.
Mutta nyt täytyi Liinan ajatella itse puolestaan.

Salmisen vaimon mentyä istui rouva Karell vielä pannun ääressä ja
herutti kuppiinsa, mitä oli jäänyt. Kahvi oli kylmää ja sakeaa ja hän
joi sen paljaaltaan.

— Liinaaa! Liinaaa! Mamma koettaa huvittaa sinua kaikin keinoin ja sinä
vain suututat ihmiset. Olisipa pitänyt antaa sinun mennä naimisiin,
niin olisit saanut tietää, mitä ovat tottelemattomat ja kovakorvaiset
lapset...

Kalpeus meni keltaisena laineena yli Liinan kasvojen.

— Kunhan tänne tulisi kylpylaitos, sanoi hän hiljaa, — niin mamma
parantuisi.

Äiti suuttui. Hänen kainalosauvoillansa oli oma erikoinen kopinansa,
kun hän oli suuttunut.

— Ajaai, minun oma lapseni tahtoisi minua kylpylaitokseen ja
sairashuoneeseen, ehkäpä hullujenhuoneeseenkin...

Äiti puhui pitkälti. Tytär kutoi ja kutoi. Hänen ajatuksensa sekaantui,
hänen päänsä kävi tyhjäksi, äidin ääni kuului kaukaiselta ja vain
valkoiset tähdet hänen helmassaan olivat likellä. Ne olivat kauniit ja
puhtaat, ne syntyivät hänen käsissään ja tekivät mielen rauhalliseksi.
Oli perjantaipäivä. Viikko oli loppumaisillaan, pitkä piinaviikko. Ja
ylihuomenna kuulutetaan Benjamin Laurén.

Yhtäkkiä saapui Ville Salminen kotiin, ikään kuin äitien välinen
kiihkeä keskustelu olisi manannut hänet paikalle. Liina kasteli
lauantaiaamuna kukkia pastorin työhuoneen ikkunassa, kun kalpea nuori
ylioppilas pysähtyi kukkalavan eteen ja kysyi, missä Salmiset asuivat.
Liina arvasi heti, kuka hän oli. Olisihan hän voinut puhua hänelle
ikkunasta, mutta hän riensi pihamaalle.

— Laivallako on tultu? sanoi hän, pyyhkien esiliinaan märkiä käsiään ja
tunsi omituista hellyyttä nuorta miestä kohtaan, ikään kuin hän olisi
ollut omainen.

— Niin, vastasi nuorukainen. — Täällä on hyvin kaunista. En ole ennen
käynyt, vanhempani ovat vasta pari vuotta sitten muuttaneet tänne.

— Te olette varmaan nuori pastori, sanoi Liina ja punastui. — Vanhukset
ovatkin teitä kovin odottaneet.

— En minä ole pastori, sanoi ylioppilas, punastuen vuorostaan, — enkä
edes tule papiksi.

Liina katsahti häneen pitkään ja näki jonkin kovan piirteen tulleen
äsken niin hempeille kasvoille. Hiekka narskui heidän askeltensa alla.
Rouva Kareliin kasvot ilmestyivät ikkunaan vastapäätä. Kukko lauloi.
Ylioppilas huomautti, että se oli komea kukko, kiitti ohjauksesta,
siirsi matkalaukun toiseen käteensä, ikään kuin se olisi painanut, ja
astui ylös vanhoja narisevia portaita.

Oli kuin koko laho vanha keltainen rakennus olisi alkanut elää ja
soida. Talonmiehen vaimo huusi ja iloitsi. Hänen onnensa tunki
ulos ei yksin avonaisesta ovesta, vaan suljetuista ikkunoista,
jopa seinänraoistakin. Hän juoksi ja hääräsi. Hän pysähtyi rouva
Kareliin ikkunan eteen ja kertoi hänelle huutaen läpi ruudun, että
Ville oli tullut kotiin, hänen poikansa Ville oli tullut kotiin.
Rouva Karell kammersi portaille, Liina saattoi, pyyhkiessään tomuja
kristuksenkuvasta pastorin työhuoneen nurkassa, kuulla, miten
kainalosauvojenkin ääni oli iloinen. Ja pian kutsui äiti häntä
läpitunkevalla, liikutetulla huudolla. Varmaan kuului kauas kaupungille
asti, että nuori pastori oli tullut kotiin ja että äiti pyysi
Karelleilta lainaksi munia. Ilo tarttui Liinaankin. Tuntui siltä kuin
hänen veljensä olisi tullut kotiin. Jospa se olisikin ollut hänen
veljensä, tuo hento nuori mies, joka nyt istui porraspenkillä ja
kuunteli lintujen laulua.

Kesken ilonsa ja onnensa olivat äidit joutuneet omituiseen työhön. He
seisoivat halot käsissä ruokakaapin edessä ja ajoivat takaa hiirtä.
Se oli se junkkari, joka kävi syömässä kerman maidosta! Eivätkä he
hellittäneet, ennen kuin Salmisen vaimo hännänpäästä nosti esiin pienen
kuolleen hiiren ja nauraen paiskasi sen vasuun. Sitten iloittiin taasen
Villen tulosta.

Naapuriäidin hellyydentarve oli tarttunut Liinankin äitiin ja hän
kierteli tytärtään ikään kuin kerjäten hänestä jotakin ylimääräistä
iloa. Liina oli tavallistakin köyhempi. Kun ei hän mitään keksinyt,
asettui hän työnsä ääreen.

— Oi-voih! sanoi äiti ja istuutui sängynlaidalleen. — Nyt on Salmisilla
iloa. Nyt saa Salmiska esiliinat ja kahvit ja sokerit — ylioppilaalla
oli suuri matkalaukku kädessä. Mitäpä hän olisi ottanut niin paljon
vaatteita mukaansa. Oi-voih!

Äiti kallistui vuoteelleen ja kainalosauvat kolahtivat surullisesti
lattiaan.

— Totta sinä huomenna tulet mamman kanssa kirkkoon? sanoi hän hetken
perästä. — Salmiset menevät tietenkin kaikki, voidaan mennä yksissä.

Sakea kalpeus valautui yli Liinan kasvojen ikään kuin veri hänen
poskillaan olisi hyytynyt.

— Ei, mamma, kyllä minä huomenna olen kotona.

— Aiotko sinä sitten kaikki nämä kolme kuulutuspyhää olla poissa
kirkosta? Ajaai, saisit tulla kiittämään Jumalaa siitä, että hän säästi
sinut onnettomasta avioliitosta. Ihminen vieraantuu kirkosta, jos hän
rupeaa valikoimaan pyhiä. Olisimme kaikki menneet yksissä. Salmiska
pyysi jo heille kirkkokahville. Oi-voih!

Ilo keltaisessa rakennuksessa loppui pian. Äiti ja tytär Kareliin
puolella kuulivat äänten Salmisten puolella käyvän yhä vakavammiksi
ja synkemmiksi. Liina tarkkasi levottomana vuorosanojen sävyä. Hän
pelkäsi ylioppilaan puolesta sitä hetkeä, jolloin isä tulisi työstä ja
kuulisi, ettei poika lukenutkaan pappistutkintoa. Kuinka poika parka
oli mahtanutkaan taistella, ennen kuin hän teki päätöksensä. Ei, ei
ollut helppoa tämä elämä. Liinasta alkoivat hänen omat surunsa tuntua
pieniltä. Eihän hänellä toki ollut velkaa, jokapäiväinen leipä oli,
hyvä toimeentulo oli. Mutta ylioppilaan täytyi lukea velaksi, joutua
riippuvaisuuteen.

Illalla, kun Salmisen vaimo liikkui ulkosalla, koputti rouva Karell
hänet sisään. Naapuriäiti oli itkettynyt.

— Paljasta surua ja murhetta, vaikeroi hän. — Ja niinkuin niitä lapsia
rakastaa, ja paljasta surua niistä saa! Kolmetuhattakahdeksansataa
markkaa velkaa Ville on tehnyt, kolmetuhattakahdeksansataa! Eikä hän
luekaan papiksi, vaan tohtoriksi lukee. Ja se kestää vielä viisi
vuotta. Millä hän sellaiset velat maksaa ja sellaiset korot! Ja koska
hän sen tuhannen markkaa ottaa köyhien vanhempiensa hartioilta? Ei
meille tullut murheetonta vanhuutta: murhetta murheen päälle. Ja
panee vielä rahoistaan sellaiseen kalliiseen kirjaan — niinkuin ei
meillä olisi raamattua ennestään! Kauniin kuvaraamatun toi, sellainen
kultainen risti oli kannessa ja siihen hän on kauniisti kirjoittanut,
että »rakkaille vanhemmilleen Vilhelm». Mutta ei hän sittenkään
vanhempiaan rakasta, se on puhetta vain. Jos rakastaa, niin täyttää
tahdon. Mutta tämä ei täytä! Tohtoriksi lukee, sanovat, että ne ovat
kaikki niin jumalattomia ne tohtorit, ja kun se oppiaikakin on niin
pitkä ja kallis. Vuoden perästä olisi voinut olla pappi ja maksaa
velkojaan... Ja kyllä se sellaista lapsellista on ostaa niin kallis
raamattu, niinkuin ei meillä olisi raamattua. Sanoi maksaneensa
viisikolmatta markkaa — ensin ei tahtonut myöntää, mutta vihdoin
viimein myönsi. Olisi ostanut naulan kahvia ja sokeria, yhtä hyvä olisi
ollut ja helpommalla olisi päässyt. Ja niinkuin niitä lapsia rakastaa!
Ei lapsi ensinkään tiedä, mitä se on se äidinkin rakkaus. Saisi
Liinakin vain ymmärtää ja ajatella, mitä se on kun aina saa olla tässä
oman äidin luona.

— Oi-voih! pääsi rouva Karellilta. — Niin, kun _ymmärtäisikin_...

Molemmat äidit pyyhkivät silmiään. Liinan kurkkua kuivasi. Hän tajusi,
että se tunne, minkä sääli ja kammo hänessä synnyttivät, oli vihaa.
Hän vihasi omaa äitiään, vihasi ylioppilaan äitiä, vihasi kaikkia
isiä ja äitejä! Hänen sydämessään oli tunne, joka paloi sulan raudan
valkoisella valolla. Hän ei liikahtanut, hän ei äännähtänyt, hänen
kätensä kutoivat lakkaamatta ja tuon tuostakin oikoivat sormet
haaltuneelle siniselle hameelle polven päällä siroja tähtikuvioita.
Hän tiesi tekevänsä syntiä, kauheinta kaikista synneistä, hän tiesi
rikkovansa neljättä käskyä vastaan. Sellaiselta syntiseltä sulkee
Jumala taivaansa. Mutta hän ei tahdokaan taivaaseen isien ja äitien
kanssa. Hän tahtoo olla helvetissä lasten kanssa! Lasten vaivat hän
tahtoo jakaa. Ehkäpä Jeesus armahtaa lapsia ja tulee ja kastaa sormensa
pään heitä varten, Jeesus, lasten ystävä!

Isän ja pojan välillä oli illansuussa äänekäs sananvaihto. Vanha rouva
Karell eli sellaisessa jännityksessä, että hän meni portaille istumaan
kuullakseen jotakin. Kun naapurissa se huomattiin, alettiin siellä
kuitenkin puhua hiljemmin. Jännittynyt oli tytärkin. Hän huusi kaikilla
voimillaan avukseen Jeesusta — hän tiesi, että se tapahtui Jumalan
selän takana ja ikään kuin salaa häneltä, mutta jokin vaisto hänessä
sanoi, että hänen piti näin tehdä.

Aurinko laski. Talossa hiljeni. Salminen astui raskaasti yli pihamaan,
porttia kohti. Hänen hartiansa olivat vieläkin kumaraisemmat kuin
eilen ja hän sulki portin hitailla liikkeillä, ikään kuin kaikki olisi
painanut enemmän kun ennen. Palatessaan takaisin ei hän jäänyt puhumaan
Martinskan ja rouva Kareliin kanssa, jotka, istuen portailla, koettivat
pidättää häntä.

Kun äiti tuli sisään, käski hän Liinaa panemaan pois työn, Jumalan
tähden, silmäthän menivät pilalle. Liina totteli, kääri huolellisesti
tähtikudoksen lakanaan, vei sen lipaston laatikkoon, suoristi
hartioitaan ja meni ulos.

Auringon jättämä punerrus kalpeni kalpenemistaan koivujen takana.
Kukkalavat tuoksuivat voimakkaasti, ikään kuin maa, päästyään
iltaan, olisi huohottanut väsymystään niiden läpi. Keltainen hiekka
yltympärillä oli mennyt pienille punertaville laineille, ja nurmikoilla
kimmelteli kaste kuin hopeinen kuura. Vuoresta kirkon takana soi
yökehrääjän pitkä, värisevä ääni, ulottaen yhtämittaisen tasaisen
valituksensa taivaanrannasta taivaanrantaan. Kuinka olisikaan ollut
suloista vielä hetkeksi jäädä tänne ulos. Mutta mamma koputti ruutuun.
Portti oli kiinni, ikkunat kiinni, ovet kiinni. Tuska, mikä pyrki
särkemään rinnan, oli tukahdutettava peitteillä ja lakanoilla kuin
tulipalon alku. Suljettujen ovien ja ikkunoiden läpi kuului yökehrääjän
pitkä, väräjävä valitus.

Sinä yönä näki Liina Karell ihmeellisen unen.

Hän oli lentävinään läpi pimeän avaruuden ja hänen rinnallaan seurasi
jokin olento, joka samalla oli ja ei ollut, jota hän ei nähnyt ja
jonka äänen tai ajatukset vain hän kuuli. He tulivat jonkin suuren
oven eteen, jonka päällä oli kirjoitettuna RAKKAUS, mutta se kirjoitus
oli tulinen, ikään kuin sadat pienet, lempeät ja punaiset joulukuusen
kynttilät olisivat olleet muodostamassa sitä. Ovet olivat selkosen
selällään ja aukossa vallitsi tungos. Tuskin he pääsivät sisään. He
olivat äärettömässä salissa eli avaruudessa. Seiniä ei näkynyt missään
eikä myöskään loppua. Sali oli täynnä ihmisiä, tuhansia, miljoonia.
Oli hämärä. Kun tottui hämärään, näki, että he olivat miehiä, naisia,
tyttöjä, poikia, lapsia. Aivan pienet lapset ja aivan vanhat ihmiset
olivat ihan toistensa näköiset, toiset suurempia, toiset pienempiä,
mutta kaikki yhtä ryppyisiä ja surkeita. Sekä vanhukset että tytöt,
pojat ja lapset olivat kahlehditut toisiinsa, ryhmittäin, milloin
kaksin, milloin kymmenin. Kaikki tahtoivat eroon toisistaan ja
tempoivat irti kahleistaan. He näyttivät pyrkivän joihinkin toisiin
ryhmiin. Heidän kasvonsa olivat kärsimyksestä vääntyneet.

— Onko tämä helvetti?

— Se on rakkauden maa. Kaikki nämä ihmiset ovat tahtoneet rakastaa,
mitkä miestä, mitkä naista, mitkä isää, mitkä äitiä, mitkä lasta.

Liinasta näytti, että hän tunsi heidät kaikki ja hänen sydämensä oli
kuin suuri, vapiseva liekki, kun hän heitä katseli. Sellainen kärsimys
henki häntä vastaan, että hänen silmissään pimeni. Tuskin hän saattoi
hengittää.

— Eikö meille anneta mitään valoa? sanoi hän.

— Valo on annettu.

Liina avasi silmänsä.

Hänelle näytettiin pimeän avaruuden rinnalla jokin valoisa rauhan
seutu. Heti saattoi nähdä rauhan, joka ikään kuin lauloi ilman värissä.
Sydän hiljeni, kun sinne katsoi. Siellä oli tilavaa, näkyi jokin
huimaava kaukaisuus. Ihmiset kulkivat yksin, vapaina. Oli vanhuksia
ja lapsia, tyttöjä ja poikia. Kukaan ei kantanut kahleita. Kaikkien
kasvoilla oli valoisuus ja rauha.

Liina tunsi liekin sydämessään rauhoittuvan ja alkavan palaa
lämmittävällä valolla. Kiitollisuus täytti hänen sielunsa. Hän ojensi
kätensä laulavaa avaruutta kohti. Koko hänen halunsa veti sinne. Hän
tahtoi levittää siipensä ja lentää...

Silloin hän heräsi. Hänen silmänsä sattuivat johonkin räikeään ja
likaiseen. Nehän olivat tilkkukukkaset hänen oman kamarinsa pienessä
sohvassa, omin käsin hän ne oli tehnyt. Tällaisetko ne olivatkin! Hän
oli istuallaan omassa kovassa, kapeassa vuoteessaan, unen kyyneleet
olivat vielä hänen kasvoillaan. Ulkona säteili jo suuri päivä, kirkas
auringonsäde lankesi lauta-aitaan ja heijastui sisään pienestä ruudusta
suoraan häneen. Hän muisti, että oli sunnuntai, hän muisti Benjamin
Laurénin.

Mutta niin elävä oli uni ollut, ettei hän saanut sitä mielestään. Monet
kysymykset heräsivät. Hän ei enää tuntenut tämän kohtalokkaan päivän
painoa. Äidin monet kysymykset eivät repineet hänen mieltään, hän
odotti vain, että äiti ja naapurit lähtisivät kirkkoon, jotta hän saisi
jäädä ajattelemaan untansa. Jumala oli sen varmaan lähettänyt, Jumala
ei ollut häntä hylännyt, vaan teki yhä työtään hänessä.

Martinin leski oli varhain lähtenyt hautausmaalle. Tällaiset kauniit
kesäiset sunnuntait olivat hänen päiviään, hänen läsnäolonsa
hautausmaalla oli silloin välttämätön, sillä silloin siellä oli sekä
hautajaisia että muutenkin koolla väkeä. Rouva Karell astui portailleen
mustassa hameessaan, mustan hatun nauhat solmittuina leuan alle.
Taskusta pisti esiin suuri puhdas nenäliina. Helmillä ommeltu laukku
riippui kädessä, heiluen pitkien nauhojen päässä ja selvästi näyttäen
virsikirjan, jopa silmälasikotelonkin muodot. Salmisten portaillekin
astuivat kirkkoon aikovat, vaimo mustassa hameessa, päässä musta
silkkihuivi, mies samaten mustissa, hattu painettuna korviin asti.
Aurinko paistoi iloisesti ja tuuli humisi pihakoivuissa. He eivät
olleet iloiset. Liina seurasi äitiään alas narisevia portaita ja
pelkäsi, että äiti kysyi ylioppilasta. Hän tekikin sen jo ojentaessaan
kätensä naapuri-äidille.

— Noo, kahdenkos Salmiselta lähdetäänkin?

Vaimo huokasi.

— Kahdennan me vanhat.

— Antaa nuorten olla! sanoi Salminen vihaisesti.

— Ajaai! Ajaai! Jumalan rangaistus tulee! huusi rouva Karell.

— Jäävätpä he tänne kahden, pitäkööt seuraa toisilleen!

Salmisen vaimo sanoi sen häijysti ja häijyyden alta tuntui onnettoman
rakkauden raskas kärsimys.

He jäivät kahden taloon, Liina Karell ja ylioppilas Salminen. Liina
seisoi pihakoivujen alla, kuunnellen tuulen suhinaa ja odottaen, että
hän tulisi ulos. Liina olisi niin mielellään kertonut hänelle unensa.
Ehkäpä hän, joka oli lukenut pappistutkintoa, olisi voinut sen selittää.

Ylioppilas tulikin. Liinan sydän sykki. Mutta nuori mies vain nosti
lakkiaan ja hävisi portista kadulle. Liina oli yksin.

Hän painoi kädet rintaansa vasten pakottaakseen sydäntään
hiljaisuuteen. Jospa olisikin voinut tavata sen lämmön ja rauhan
tunteen, jota silmänräpäyksen hetken oli tuntenut unessa. Yksin,
ajatteli hän, yksin ja vapaina kulkivat ihmiset kirkkaudessa. Siellä
oli isiä, äitejä, lapsia. Eivät yksin lapset olleet helvetissä. Siellä
oli myöskin isiä ja äitejä. Ei ketään kielletty menemästä valoon ja
vapauteen, sillä eihän ollut mitään seinää erottamassa, mutta mahtoi
olla jokin seikka, jota eivät onnettomat ymmärtäneet. Mitä oli sitten
tuo kirkkaus ja rauha? Mitä oli vapaus? Mitä rakkaus? Mitä Jumala
tarkoitti?

Liina oli suuren kaipauksen vallassa. Hän huusi takaisin untaan, joka
oli katkennut kesken. Hän ikävöi siipiään, jotka hänen piti levittää
juuri kun hän heräsi. Koko hänen olentonsa paloi rukouksessa.

Kirkonkellot alkoivat soida.

       *       *       *       *       *

Samana iltana saattoi Salmisen vaimo laivaan ainoan poikansa. Isä oli
niin katkeroitunut, ettei hän tullut edes huoneesta.

— Ajaai kuinka matkalaukku on tullut keveäksi! sanoi vanha rouva Karell
ikkunastaan, katsellen naapuriäidin ja hänen poikansa surullista
retkeä. — Olipa se painava raamattu!

Ja hän kertoi Liinalle vielä kerran, millaista kirkossa oli ollut ja
mitenkä ihmiset olivat kuiskailleet, kun nuori neito Hertta Nupposen
ja leipurimestari Benjamin Laurénin nimet oli lausuttu. Liina
kuunteli merkillisen tyynenä. Ei mikään liikahtanut hänen mielessään.
Mutta illalla, kun hän meni puuvajaan, pelästyi hän niin, että oli
pyörtymäisillään. Hän oli vielä aivan valkoinen, kun hän puusylyksineen
pääsi keittiöön. Hän oli pelästynyt rottaa.

— Ajaai, miksi sinä olet tullut! Sellainen on rakkaus, kohta ei sinulla
tee mitään! Tulisipa edes pastori kotiin, että oikaisisi sinua. Oi-voih!

       *       *       *       *       *

Liina istui ja kutoi valkoisia tähtikuvioitaan. Peite alkoi jo olla
liian suuri ja lanka loppua. Hän ei ymmärtänyt, mitä hän sitten
tekisi. Kun voisi alkaa uudestaan. Mutta langat olivat kalliit, koko
kesän vuokra maksamatta ja mamman turkkiin pitäisi koettaa saada uusi
päällinen. Mamman täytyi päästä edes kirkkoon.

— Mutta neiti Karell — mutta Liina! huudahtelivat vuoronperään talon
asukkaat, kun he reipastuneina ja ruskettuneina saapuivat kotiin
kesälomalta, — kuinka te olette tullut laihaksi ja kalpeaksi!

— Ajaai, huusi vanha rouva vastaan, — jos pastori ja pastorska
tietäisivätkin, kuinka hän on käynyt heikkohermoiseksi. Tässä yhtenä
iltana pyörtyi, kun näki rotan. Ei sellainen ole luonnollista.

Pastorska kurottautui veitikkamaisesti Liinan puoleen, nipisti häntä
leuasta ja sanoi, että pikku Liinan jälleen täytyi tulla iloiseksi. Oli
niin paljon hauskaa tiedossa, hän oli ajatellut, että perustettaisiin
neulomaseura, ja pastori aikoi pyytää rouva Kambergilta, että
pihamaalla puiden alla saataisiin pitää raamatunselitys — vain pienelle
piirille — jonakin iltapäivänä. Kas niin, pikku Liina-neiti, täytyi
saada punaa poskille ja hymyä huulille — kas noin! Ja lapset, kuinka ne
olivatkaan ikävöineet Liina-tätiä. Kai täti jonakin päivänä... joskus
taas ehtisi kertoa niille jonkin pienen sadunkin.

— Lehto aina teroittaa, miten tärkeät sadut ovat lasten heräävälle
elämälle, sanoi pastorska, yhtäkkiä käyden vakavaksi.

— Koko elämä on kuin lyhyt kaunis satu, huomautti pastori hymyillen
ja katseli vuoroin äitiin, vuoroin tyttäreen. — Senpä vuoksi satu
niin hyvin soveltuukin kirkastamaan elämää. Eikä yksin lapsille, vaan
täysikasvuisillekin. Mikäpä se on ollut teidänkään elämänne, rakas
rouva Karell, muuta kuin lyhyt, kaunis satu.

— Ajaai, sanoi rouva Karell, — julma satu se on ollut, totta puhuen.
Mutta onhan hyvä, jos pastori koettaa sitä vähän kaunistaa.

— Rakas ystävä, sanoi pastori, pudistaen päätään, — ei minun tarvitse
sitä kaunistaa. Ajatellaanhan vain, että teidän nyt juuri pitäisi
jättää elämä tai vaihtaa jonkun toisen kanssa.

Ajaai, kumpaakaan ei rouva Karell tahtonut. Hän nauroi ja myönsi, että
pastori oli oikeassa. Kuinka onnellista sentään oli, että pastori nyt
oli kotona!

Liina iloitsi hänkin pastorin herrasväkien tulosta. Nytpä hän taas,
niinkuin ennenkin, voisi laskea kuormansa pastorin hartioille ja
päästä tästä vaikeasta ajattelemisesta. Pastori oli niin lempeä,
melkeinpä iloinen. Pastorska kuiskasi vuoronperään molempien Karellien
korvaan, että hänen terveytensä oli tullut kylpylaitoksessa niin paljon
paremmaksi, ja sittenhän nyt näytti olevan toivoa siitä, että kaupunki
pääsisi omaksi seurakunnaksi. Vanhan kirkkoherran tauti näytti toki
vihdoinkin kääntyneen loppuaan kohti. Vaikka eihän sitä tietänyt, kenen
kaupunkilaiset sitten valitsisivat. Joka tapauksessa oli ilahduttavaa,
että kaupunki pääsisi eroon maaseurakunnasta.

Miksei Liina voinut päästä entiseen lapsensuhteeseensa pastorin kanssa?
Hänen suunsa oli kuin lukossa.

Talo kihisi nyt elämää ja menoa. Pojat, Freedi ja Pelle, olivat
melkein täysiä miehiä. Heitä ei enää saanut kantamaan keittiöön puita.
Liina ymmärsi sen olevan tyttöjen tähden. Pastorin tytöt olivat
jo suuria, yhdessä ainoassa kesässä oli muutos tapahtunut. Aline
Kambergkin istui nyt usein portailla käsityönsä ääressä, puiden alla,
mietteihin vaipuneena. Pojat tietysti ujostelivat häntäkin. Vaikka
nuoret keskipäivän olivat koulussa, niin tuntui siltä kuin nauru ja
ilo kumminkin olisivat jääneet tänne piiloon jonkin nurkan taakse,
karatakseen esiin heti, kun he kirjat kainalossa palasivat kotiin ja
ikään kuin päästivät ilon vankeudestaan. Heti alkoi nauru helähdellä,
heti lentelivät pallot ilmassa ja pitkin maata. Rouva Kambergkaan,
joka oli niin ankara, ei sanonut mitään, vaan astuessaan yli pihamaan
väisti krokettipalloja, jopa veti suutaan hymyyn, kun Aline kiidätti
apteekkiherran pallon menemään sellaisella voimalla, että se vieri aina
ylös suurta kukkalavaa, joka syksyisessä väriloistossaan oli todellinen
silmien ilo. Näytti siltä kuin ei apteekkiherralla eikä matematiikan
maisterilla olisi ollut mitään toivoa, Alinen sydän tuntui selvästi
valinneen tohtorin. Tohtori puhuikin kylpylaitoksesta kuin päätetystä
asiasta ikään ja ennusti, että kaupungissa kahden vuoden perästä
on sellainen kylpysesonki, että se kilpailee minkä ulkomaalaisen
kylpykaupungin kanssa tahansa. Aina jouduttiin kylpylaitokseen ja aina
huudahti tohtori veitikkamaisesti rouva Kambergille:

— Sitten rakennetaan tähän paikkaan nelikerroksinen kivimuuri! Niin,
niin, tarvitaan kauppoja, tarvitaan huoneistoja — koko kaupungin muoto
muuttuu, tästä tulee pieni Nizza. Ja silloin saavat kaikki työtä ja
tointa ja heräävät eloon.

Rouva Kambergin oikea suupieli nousi.

— Jos minä raaskin uhrata kauniit puuni. Ja rakennukset ovat vielä niin
hyvät, että ne kestävät sata vuotta. Lisäksi olen luvannut, että rouva
Karell saa kuolla syntymäkodissaan.

— Rouva Karell saa kuolla komeassa kivimuurissa! nauroi tohtori ja
viittasi rouva Karellille, joka tavallisesti oleili joko ikkunassa tai
portailla, haaltuneeseen saaliinsa kääriytyneenä.

Rouva Karell hymyili huomaavaisuuden johdosta, mitä hänelle
osoitettiin, mutta hänen hymynsä oli itkun ja naurun vaiheilla ja hänen
tunteensa olivat varsin jaetut. Hän huusi takaisin, että herrasväelle
tietysti oli yhdentekevää, missä hän kuolisi, vaikkapa romuläjässä.
Oi-voih! Mutta sitä ei kukaan kuunnellut.

Eräänä iltapäivänä istuivat Liina ja hänen äitinsä heidän portaillaan.
Hiekkatantereella pelattiin krokettia. Freedi ja pastorin Elli olivat
yhdellä puolella, toisella Pelle ja tuomarin Jenny. Molemmilla
tytöillä oli somat kesäpuvut ja silkkinauhasolmu heilahteli heidän
palmikoissaan. Tuon tuostakin hypähtelivät he iloisesti ilmaan niin,
että heidän pitsitetyt alusvaatteensa lehahtivat. Ei koskaan ollut
Liinan elämässä ollut tuollaisia huolettomia leikin päiviä, eivät
koskaan olleet hänen palmikoissaan punaiset silkkinauhat heilahdelleet.
Hänen varhaisimmassa lapsuudessaan häämötti jokin kaunis nukke, jokin
kaunis esiliina. Sittemmin oli hän istunut papan vuoteen ääressä,
karkottaen pois kärpäsiä. Kärpäset hakivat pappaa eikä hän itse
voinut niille mitään, hän ei voinut liikuttaa kättäkään. Uutimet
olivat alhaalla. Ulkona paistoi aurinko ja lauloivat linnut. Myöskin
lapsia leikki siellä, heidänkin pienempiä lapsiaan. Valborg oli
lapsena häijy, lienee ollut kipeäkin, tyttö-raukka, aina hän itki,
häntä täytyi kanniskella yölläkin. Mamma ei ehtinyt, mamma oli papan
luona. Raatihuoneen kello löi. Yövartijan huudot saattoi laskea
tunti tunnilta. »_Liinaaa_... Liinaaa! Nostetaan pappaa!» Ei koskaan
sellainen mene mielestä... Mitähän tulee näistä lapsista, jotka käyvät
koulua ja leikkivät? Heillä on kerran ollut iloa, vaikka myöhemmin
tulisi kuinkakin paljon surua. He eivät tiedä, mitä on heidän edessään
— hyvä on, etteivät he tiedä, hyvä on, että heillä on iloa. Tämä aika
voi olla korvaus kaikesta siitä, mitä tulee. Ja niin se onkin: lapsuus
ja nuoruus ovat korvaus kaikesta, mitä tulee.

Nyt alkaa rakkaus — noin se alkaa!

Työ oli vaipunut Liinan helmaan. Hän huomasi ensi kerran, mikä voimakas
poika Freedi oli, kuinka rohkean näköinen hän oli, kun suoristi
selkänsä ja painoi lakin takaraivolle. »Nyt tuli retunperäretki!»
huusi hän hihkaisten Pellelle, jonka pallo hipaisematta meni Ellin
pallon ohi, ja silotti jalkansa terällä pienen epätasaisuuden sillä
välimatkalla, jonka Ellin pallon piti kulkea. Elli hypähti ilosta,
heilautti hiukset niskaan ja kävi kiinni nuijansa varteen. Hänen
poskensa hehkuivat, kerran hän kuin tukea kaivaten nosti katseensa
Freedin puoleen, sitten hän iski. Yhteinen vastoinkäyminen liitti
yhteen Pellen ja Jennyn. He halveksivat vastustajiensa voittoja ja
heidän rakkautensa läheni tämän yhteenkuuluvaisuuden turvissa kaukana,
mutta varmasti.

Rakkaus — noin se alkaa, ajatteli Liina ja painui työnsä ääreen.

Hän oli kehruuttanut lankaa koiranvilloista, sellaiset sukat kuuluivat
särkyyn olevan niin hyvät. Mamma kyllä tarvitsi lievennystä. Liinaa
kalvoi paha omatunto. Hän ei ymmärtänyt, mistä hänen uudet ajatuksensa
tulivat, etteiväthän olisi olleet sen jumalattoman kapteeni Svanbyn
perintöjä. Selvää oli, ettei hän voinut puhua pastorille, kun hän
tällaisia ajatteli. Hänen oli vaikea katsoa pastoria silmiinkään. Mutta
pastorskalle hän uskoi osan huoliansa, huolensa valkoisesta suuresta
peitteestään. Hän oli päättänyt myydä sen ja antaa rahat mamman
parannukseen. Jos kylpylaitos tulisi tänne, niin piti koettaa saada
mammalle hoitoa.

       *       *       *       *       *

Kambergilla oli syntymäpäivät. Liina pääsi auttamaan keittiön puolelle.
Hän oli luullut, että hänen sydämensä jo olisi kuollut, mutta kun hän
näki kauniit kakut, jotka hän tiesi Laurénin omin käsin koristaneen
kermalla ja hedelmillä, niin ratkesi haava taasen auki. Onneksi toki
surun täytyi vaieta sellaisessa humussa, kun viidellekymmenelle
hengelle oli valmistettava kestitys. Liina hioi veitsen kiiltävän
teräväksi ja iski sen tuoreihin, tuoksuviin rinkeleihin ja kakkuihin.
Sydän ikään kuin kuoli siinä.

Aline loisti valkoisessa puvussaan kuin morsian ja morsianhan hän kai
olikin. Tohtori käyttäytyi jo kuin kotiväkeen kuuluva ainakin. Kun hän
oli saanut steariinia hihalleen, tuli hän keittiökamariin ja Liina
repäisi kappaleen imupaperia voileivosten alta ruokasäiliön hyllyltä ja
kuumensi veitsenkärjen. Aline itse otti pois tahran. Aline oli käynyt
kauniiksi. Aline rakasti tohtoria.

— Jahka kylpylaitos tulee, sanoi tohtori ystävällisesti Liinalle, —
niin pidämme huolen siitä, että neitikin saa siellä jotakin työtä. Ja
nuo teidän pitkät poikanne tuolla portailla, Freedi ja Pelle, nekin
voivat saada jonkin toimen. Ei suinkaan niistä lukumiehiä tule.

Liina punastui ja kumarsi syvään.

— Kun minun äitini vain tulisi siellä terveeksi, sanoi hän. — Kuinkahan
paljon sellainen hoito tulisi maksamaan?

— No-no, no-no, nauroi tohtori, — koetamme sovittaa, että vanha rouva
pääsee halvalla. Mutta kivimuurissa hänen täytyy taipua kuolemaan.
Hahhahhahhah...

Keittiön puolella oltiin varmoja siitä, että kihlaus tänään
julkaistaisiin. Silloin, kun se kallis viini oli tarjottavana. Ja
niin kävikin. Pastori teki ilmoituksen rouva Kambergin puolesta.
Kaikki nousivat seisomaan, ei voinut kuulla eikä nähdä, mitä salin
keskilattialla tapahtui, oli täysi työ päästä viemään viinitarjottimia
läpi ihmisjoukon, joka oli kuin seinä. Sen jälkeen ilo varsinaisesti
alkoi. Aline pyöri lakkaamatta tanssissa, kun toinen jätti, niin toinen
otti.

Hyvä pastorska ajatteli keskellä soittoa ja juhlailoa Liinaa.
Salaperäisenä hän, eroten humusta, toi keittiökamariin tuomari Salénin
rouvan ja apteekerskan ja kuiskasi Liinalle, että hän menisi noutamaan
sen kauniin peitteensä heidän nähtäväkseen. Liina pelkäsi, että rouva
Kamberg tulisi ja suuttuisi — tee kun juuri piti vietämän sisään.
Mutta samalla hän tuli kovin iloiseksi ja ymmärsi, että tilaisuus oli
hänelle erinomaisen edullinen, sellaista ei tulisi toista, oli mahdoton
vastustaa kehoitusta. Kun hän juoksi ylös narisevia kotiportaita, oli
hän sellaisen huumauksen vallassa, ettei hän huomannut Freediä ja
Pelleä, jotka istuivat penkillä, sieltä käsin nauttien juhlista. Hän
parkaisi, kun pojat yhtäkkiä nousivat.

— No, kyllä nyt pitää olla kana! sanoi Freedi naurahtaen ja astui
sisään kovin askelin.

— Onkos mitään tuliaisia? sanoi Pelle.

Äidin huoneesta kuului tuttu voivotus. Tähtitaivaan himmeässä
kajastuksessa häämötti pöytä posliinituoppineen, lipasto, keinutuoli,
vuode ja ikkuna vastapäätä Liinan kamarissa.

— Oi-voih, oi-voih! Junkkarit, oi-voih, jätätte mummon tänne yksin...!
Eikö tätiänne jo kuulu... Oi-voih, kyllä Jumala teitä rankaisee, kun
tekin tulette vanhoiksi...

— Mamma, minä se olen, sanoi Liina ja hänen iloisuutensa tuntui heti
tässä ympäristössä väärältä. Hänen sisässään hiljeni ja tukahtui, ikään
kuin jokin käsi olisi painautunut hänen suutaan ja sieraimiaan vasten.

— Ajaai, sinäkö, mamman lapsi! Tule hieromaan, tule. Junkkarit, siellä
niiden pitää istua ja katsella, ja kallis öljy palaa huoneessa!
Etteivät vain tupakoisi... Mummosta tuntuu, että tulee tupakalta, ja
tuleekin... Jaa, tätihän se tulee tupakalta. No niin, vanhat herrat
saavat polttaa. Huomenna täytyy panna kuntoon hiirenloukku, muuten ne
vietävät syövät kaikki käsistä... Ajaai — Liinaaa, etkö sinä jo tule?
Ajaai, eikö siellä vielä loppunutkaan? Mikä sen Martinskankin nyt piti
panna menemään kylään juuri kun sitä olisi tarvis. Oi-voih!

Liinan oli vaikea päästä odottavien rouvien luo. Äiti sanoi, ettei hän
enää elä, kun kylpylaitos tulee eikä hän tarvitse sellaisia rahoja.
Mutta nyt hän tarvitsisi hierontaa ja muutenkin lastensa rakkautta.
Turhaan Liina selitti, että häntä odotetaan, että tee on lähetettävä
sisään, hän puhui sellaisessa hädässä, että hiki pisaroi esiin. Hän
koetti reipastuttaa äitiä kertomalla, että neiti Kambergin kihlaus
oli julkaistu ja että hän toisi mammalle kaikkea mitä pidoissa
tarjotaan, viiniäkin. Pienen hetken vanha rouva kallisti korvansa
näille iloisille asioille, mutta sitten hän taasen alkoi tuskitella.
Liinan täytyi pakenemalla paeta, hän pelkäsi, että äidin huuto kuuluisi
kihlajaistaloon. Portailla hän rukoili poikia, että he toki silloin
tällöin kävisivät katsomassa mummoraukkaa, ja lupasi heille palkinnoksi
makeisia.

— Emme me vain mene sinne, sanoi Freedi ja viha kiilui hänen
silmissään. — Siellä läkähtyy.

— Mene itse! sanoi Pelle ja sylkäisi.

Heidän palavat savukkeensa kiiluivat penkin alla piilossa. Hieno sauhu
tuntui ilmassa. Olivatkohan pojat todella ottaneet sen viisikymmentä
penniä, joka oli kadonnut mamman kukkarosta viikko sitten?

— Puhu kauniisti tädille, rukoili Liina, käsivarrellaan lakana
kallisarvoisine peitteineen, ja kiirehti varovaisesti alas narisevia
portaita.

Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin jättää peite rouvien käsiin. Hänen
kai täytyi mennä kotiin. Rouva Kamberg oli suuttunut — sellaista se
oli, itse rouva Karell pyysi, että Liina saisi tulla auttamaan ja nyt
hän vaati hänet pois keskellä kiirettä. Apuihmisistä ei ollut puutetta,
olisihan niitä saanut, mutta kun hän itse pyysi, ja niin pyytämällä
pyysi, olisihan saanut paljon tottuneempiakin kuin Liina. Kyyneleet
tulivat Liinan silmiin. Mitäpä auttoi, että pastorska ja muut rouvat
kehuivat peitettä, rouva Kamberg tempasi suuttuneena teekannun Liinan
kädestä! Nousevien kyynelten läpi näki Liina tanssivat parit salin
lattialla, täydet tarjottimet ruokasalissa ja palvelustytöt hellan
ääressä keittiössä. Soitto pauhasi, permannot paukkuivat, ikkunoissa ja
kattokruunuissa helisi. Ihmiset nauroivat. Liina painoi kiinni keittiön
oven ja jäi hetkeksi portaille odottamaan, että hänen sydämensä
lakkaisi takomasta. Hän pani kätensä ristiin valkoisen, tärkätyn
esiliinan alle. Oli kolea ilta. Lehdet kahisivat osaksi puissa, osaksi
jo maassa. Tähdet vilkkuivat. Huusiko mamma? Vai juhlatalostako ääni
kuului? Molemmilla tahoilla huudettiin eikä ero tuntunut suurelta.
Tässä ilon ja kärsimyksen välillä, tähtitaivaan alla, kävi kaikki
kumman yhdenarvoiseksi. Ilo kestäisi pienen ajan, tuskin aamuunkaan.
Kärsimys — se kestäisi kauemmin. Kuinka kauan? Liina astui portaille.
Ne parahtivat hänen askeltensa alla.

       *       *       *       *       *

Pari päivää myöhemmin asteli hän pitkin katuja, käsivarrellaan mamman
morsiuslakanaan kääritty valkoinen irtopeitteensä. Alme oli luvannut
olla mamman luona kunnes hän palaisi. Ensin tuntui vaikealta, Liina ei
kuukausiin ollut käynyt pääkaduilla, hänellä oli se tunne että kaikki
ihmiset katselivat häneen. Rouvien neuvoa noudattaen suuntasi hän ensin
kulkunsa varakkaiden kihlattujen luo. Hän ei ollut voinut selvittää
itselleen kysymystä, pitikö hänen kulkea isoa tietä vaiko keittiön
portaista. Hän ei ollut kehdannut kysyä sitä pastorskalta. Äiti
piti heitä yhä hienoina herrasväkinä, hän olisi tietysti suuttunut,
jos olisi aavistanutkaan postimestari Kareliin tyttären ajattelevan
keittiön portaita. Liina oli pukeutunut kuin kirkkoon, hän tuijotti
maahan eikä uskaltanut kääntää päätään, astuessaan kadun poikki
Laurénin puodin ohitse pormestarille. Kun tämä tuska oli voitettu,
ei enää tuntunut vaikealta soittaa pormestarin ovikelloa. Liina oli
laskenut kantamuksensa pöydän kulmalle eteisessä, kun pormestari astui
hänen eteensä. Pormestaria mainittiin kautta kaupungin kohteliaaksi
mieheksi, mutta Liina pelästyi niin, että hän tuskin sai sanan
suustaan. Pormestari ei tahtonut voida käsittää hänen asiaansa. Hän
kangersi kangertamistaan, että pastorska Lehto oli arvellut, että ehkä
pormestari... ostaisi peitteen... kun oli kihloissa. Ja Liina avasi
vapisevin käsin lakanan, josta tuli näkyviin valkoinen tähtikudos.
Pormestari suuttui, hän oli kuitenkin kaikin puolin kohtelias,
mutta hänen kasvonsa kävivät punaisiksi ja Liina ymmärsi, ettei hän
halunnut kuulla puhuttavan siitä, että hän oli kihloissa. Hän pani
siis nopeasti kokoon käärönsä, pyyteli nöyrimmästi ja tuhansin kerroin
anteeksi, ja poistui porraskäytävään. Seisoen alhaalla punajuovaisen
karvamaton päässä hän korjaili kääröään. Häntä hävetti, että oli mennyt
pormestarille. Mutta Amalia-raukka, ei ollut hänkään onnellinen, ei
pormestari rakastanut häntä. Se oli pakosta. He joutuivat siihen
rakkauden maahan, missä temmotaan kahleita ja pyritään irti.

       *       *       *       *       *

Liina käveli päämäärättä eteenpäin, onnellisena siitä, että toki oli
päässyt pois pormestarilta. Hänen ei enää tehnyt mieli kihlattujen
luo, ei, parempi oli koettaa muualla. Hän huomasi olevansa Allenin
koululla ja poikkesi pihamaalle. Se oli niin suuri, kaunis pihamaa,
täynnä ikivanhoja puita, jopa siellä oli huvimajakin, sellainen
vanhanaikainen, jollaisia näki kuvissa.

Olisihan hänen pitänyt ymmärtää, että täällä täytyi mennä sisään
keittiön tietä. Hän yritti isolle ovelle. Vanhemman neiti Allenin
kasvot ilmestyivät silloin matalalla olevaan ikkunaan ja käsi viittasi
tulemaan keittiöön. Molemmat neidit ja heidän vanha Stiinansa, kaikki
kolme olivat siellä vastassa. Liina niiasi syvään. Neidit taivuttivat
koko päänsä, niin että pitsimyssyt heilahtivat. Stiina ei kumartanut
vähääkään, kysyi ainoastaan tiukasti, mitä oli asiaa, ikään kuin hän
olisi pelännyt, että vieras tulisi kerjäämään. Paljoa paremmaksi ei
Stiina tuntunut häntä arvostelevan senkään jälkeen, kun kuuli hänen
asiansa. Täällä talossa oli käsitöitä niin yllin kyllin, sukulaiset kun
niitä aina lähettelivät ja neiti Brita kun koulutyönsä lomassa aina
ehti niitä tehdä.

— Antaa hänen nyt näyttää se, sanoi vanhempi neideistä.

— Oi ei, sanoi nuorempi, — mitä se kannattaa, mitä me sillä! Ai, sehän
on neiti Karell. No, kuinka mamma jaksaa?... Te onnellinen, kun teillä
on äitinne. Oi, se on sellainen menetys, ettei sitä koskaan voi unohtaa!

Molemmat neidit menivät ja hakivat silmälasinsa. Sill'aikaa punnitsi
Stiina käsissään peitettä. Olipa siinä lankaa! Ja painoa! Sen peseminen
ei ollut mitään leikintekoa. No niin, eihän sitä usein tarvitsisi
pestä, mutta toki kerran vuodessa. Keittiö oli häikäisevän puhdas,
suuri kuin sali ja valoisa. Joitakin prinssien kuvia oli seinillä,
kiiltävien kattiloiden yläpuolella. Sisähuoneista kuului pianonsoittoa,
luultavasti siellä harjoitteli joku niistä koulutytöistä, jotka asuivat
johtajattarien luona.

— Jahah, sanoi vanhempi neiti, — katsotaanpa nyt. Jahah, se on kaunista
työtä. Mutta paljonko te nyt tahdotte tästä?... Satakaksikymmentä viisi
— hahhahhah, luuletteko myöskin, että sen saatte!... Niin, kyllä ne
lankaa vievät nuo tuollaiset työt ja paljon niissä on tekemistä, mutta
mutta —

Nuorempi sisar kehoitti Liinaa istumaan ja istuutui itsekin.

— Mitä sinä kiusaat neiti Karellia, sanoi hän Brita—neidille, —
emmehän me tarvitse tuota työtä. Mitä me sillä tekisimme. Oi, jos te
tietäisitte, mitä se merkitsee kun äiti kuolee! Sitä olentoa, joka on
minut synnyttänyt, ei enää ole! Ketju on katkennut... Hän olisi vielä
voinut elää jonkin vuoden, eläväthän ihmiset sadankin vuoden vanhoiksi,
olen kuullut eräästä rouvasta, joka oli täyttänyt satakaksi vuotta, ja
mamma oli vasta yhdeksänkymmentäkaksi...

— Niin, keskeytti vanhempi sisar malttamattomasti, — me nyt emme
tarvitse tätä peitettä, mutta jos te tahdotte luovuttaa sen sadalla
markalla, niin otamme. Meidän täytyy antaa morsiuslahja eräälle
sukulaiselle. Mutta emme mitenkään kehoita teitä. Jos te saatte
paremman maksun, niin myykää vain.

— Se on pestessä raskas käsitellä, huomautti Stiina, — eikä se tuo
malli ole kauneimpia... Mutta hieno lakanapa sen on ympärillä!

Kaikki tarkastivat lakanan koruommelta ja ihmettelivät sitä. Liina
kertoi, että se oli hänen äitinsä häälakana. Johtajattaret kutsuivat
koulutytötkin katselemaan ja kehuivat sekä lakanaa että Liinan
peitettä. Sillä lailla piti ommella! Tytöt, yllään mustat esiliinat,
jotka kuuluivat Allenin koulun pukuun, koskettivat käsitöitä ja
ravistivat ihmetellen päitään. Niiaten he sitten johtajattaren
kehoituksesta läksivät. Liinakin läksi. Nuorempi neiti lähetti mammalle
terveisiä.

Onpa siinä ollut suuri rakkaus äidin ja tyttären välillä, ajatteli
Liina. Hän muisti vielä varsin hyvin sen hienon vanhan rouvan, jonka
aina näki kirkon etupenkissä ruotsalaisessa jumalanpalveluksessa. Viisi
vuotta sitten oli everstinna Allen kuollut yhdeksänkymmenenkahden
vuoden vanhana ja yhä suri tytär häntä niin, ettei löytänyt lohdutusta.
Olipa se Jumalan lahja sellainen rakkaus!

Liinalla ei enää tahtonut riittää rohkeutta jatkaa kiertoretkeään. Hän
pysähtyi, punnitsi, levähti ja kulki taasen. Hyvin hiljaa hän vihdoin
soitti rehtorin ovikelloa. Hän miltei toivoi, ettei soitto olisi
kuulunut, ja katui, ettei ollut mennyt keittiön tietä. Mutta hänet
päästettiin sisään ja pian olivat sekä rehtorska että lapset hänen
ympärillään.

Jaa, niin, kyllä pastorska oli puhunut. Kyllähän he tarvitsivat
sellaisen peitteen, kun heiltä viime vuonna vahingoittui koko
makuuhuoneen kalusto, heillä kun silloin syksyllä oli tulipalonalku.
Kartiini syttyi, lapset olivat yksin huoneessa, onneksi eivät he
vahingoittuneet. Mutta huonekalut menivät pilalle.

Rehtorska kertoi pitkälti. Kun kahvi juuri sattui olemaan ruokasalin
pöydässä, pyysi hän Liinaakin juomaan. Liina huomasi hämärän jo
lankeavan ja teki lähtöä. Silloin toi rehtorska hänelle kädessään
kahvikupin, teevati kukkurallaan korppuja. Ja Liinan juodessa meni
rehtorska neuvottelemaan rehtorin kanssa.

Niin, kyllähän se oli suuri työ ja kyllähän he juuri tarvitsivat
tällaisen peitteen. Mutta eivät he voineet päättää asiaa näin yhtäkkiä.
Satakaksikymmentä markkaa oli sentään suuri raha — olisi ollut edes
sata. Ei, ei, ei se ollut paljon tuo satakaksikymmentäkään... Eikö nyt
rouva Kamberg ostanut.

Liina tuli kadulle. Peite painoi hänen käsivarrellaan. Hän tunsi, ettei
enää jaksaisi tänä päivänä. Raskaasti hän asteli raatihuonetta kohden,
poikkesi pihamaalle ja astui alas portaita kellarikerrokseen.

Ylivahtimestari lepäsi keinutuolissa ja haukotteli, Ami polvellaan.
Sigrid istui lampun ääressä, silmälasit vajonneina syvälle nenänpäähän,
ja kutoi harmaita rannikkaita. He tulivat iloisiksi. Amin piti näyttää
temppujaan ja vihdoin Vohlström nosti sen niskanahasta ilmaan.

— Ohhohhohhoh, puhkui hän, — pääset tädin syliin. Ohhohhoh kuinka sitä
nyt läähätetään. Kyllä se on sydänvikaa. Mutta Ami ei voi parantua,
mami aina täyttää Amin sokerilla. Sokeri kuuluu olevan vihoviimeistä
myrkkyä sydäntautiin.

— Vai minä sitä täytän, sanoi rouva Vohlström Karellien läpitunkevalla
äänellä ja sanoja venytellen. — Kukas se omalta teevadiltaan syöttää
poika-paralle sekä kermat että vehnäleivät: papsi se on.

— Ohohohohohoho, ähki ylivahtimestari ja ilveili koiransa edessä,
joka suurin, ulkonevin silmin Liinan polvelta tuijotti isäntäänsä.
— Kysytäänpäs nyt tädiltä, miten mumi jaksaa. Mumilla on särkyä
ja hengenahdistusta aivan niinkuin Amillakin. No kuulepas sinä
Liinukka, kyllä kai sinä jo olet heittänyt sen Laureenin mielestäsi?
Ehehehehe — varo, varo, ettei veri poskiltasi tipahda syliisi. Ohohoho
Liinukka-tätiraukka, hän on rakastunut! Mutta Laureenipa otti toisen.
Kas, suoraan sanoen, hän pelkäsi mumia. Ei sellainen yksoikoinen
mies kuin Laureeni olisi osannutkaan olla mumin kanssa. Mumia pitää
kieputella ja pyöritellä — kas noin, kämmentensä välissä, että luut
ja kepit kolahtelevat. Mutta Laureeni, hän läksi suoraan niinkuin
virstantolppaa päin ja pelästyi lyövänsä puhki päänsä. Itse minulle
puhui, että pelkäsi mumia. Se Hertta, onhan se semmoinen. Onhan se
vilkas ja ystävällinen puodissa. Taitaa olla liiaksikin.

— Ja aina ikenet taikinassa! keskeytti rouva Vohlström. — Kyllä se on
sopimatonta, että leipurinrouva aina syö.

Sisarukset löysivät yhtäkkiä Liinan valkoisesta peitteestä tahran.
Mitenkä se oli tullut? Liina oli suojellut työtä kuin silmäterää.
Mitenkä hän nyt voisi sitä enää kaupata!

— Ihmisten käsistä jää tahroja, sanoi Vohlström syvämietteisesti. —
Tuolla ylhäälläkin kun joskus pyytävät päästä näkemään istuntosalia,
niin aina niiden pitää päästä kapineihin koskemaankin, hehhehhehheh.

Rouvan keittäessä kahvia istui Liina keittiössä. Titti kehoitti häntä
koettamaan myydä peitettä Valborgille, Valborg tuhlasi muutenkin.
Ettei tarvitsisi kiertää kaupungilla. Vohlström oli seurankipeä ja
tuli perässä keittiöön. Hänellä oli sellainen salaisuus takanaan, että
se mitä suurimmassa määrässä tuli huvittamaan Liinaa, mutta hän oli
luvannut, ettei kertoisi sitä. Oliko se hyvää vaiko pahaa? Koskiko se
mammaa? Saisiko Liina sen joskus tietää? Vohlström nauroi äänekkäästi
hahattaen, kun näki Liinan pelästyksen ja uteliaisuuden. Hänen oli
vaikea salata asiaa, kun Liina kysyi. Aina kun sisarukset rupesivat
puhumaan muusta, rupesi Vohlström ärsyttämään kälyään. Ja vihdoin
viimein salaisuus pujahti esiin. Frilander oli käskenyt kuulostella,
vieläkö Liina suri Laureenia. Frilander tiesi ja tunsi, että Liina oli
kunnon ihminen, ja hän ajatteli Liinaa. No eukoksi, eukoksi, miksikä
muuksikaan. Lapsetkin olivat kuunnelleet satuja siellä Kareliin
portailla ja pitivät tädistä, Bertta ja Augusti. Niin, että nyt oli
tilaisuus päästä rikkaan Frilanderin rouvaksi.

— Hehehehehehe! pääsi vahtimestarilta, kun hän näki Liinan kasvot. —
Silmät kuin tulipuntit! Katsos, katsos Titti, se on jo rakastunut,
tuo Liinukka. Niin, mikäs Frilanderissa on vikana, Fransi on niinkuin
minäkin.

— Paras on, että Liinan kosijat kääntyvät suoraan mamman puoleen, sanoi
Titti, — sieltä ne tulevat sekä rukkaset että kukkaset.

    »Rukkaset annan muutamalle
    kosijalle, katsojalle.
    Sää olet miinun armahaisen...»

lauloi Vohlström, jännittyneenä seuraten, paljonko hänen säästäväinen
rouvansa pani kahvin joukkoon sikuria.

— Noo mami, vielä yksi hyppysellinen puhdasta kahvia! pyysi hän
nauraen. — No noin! Saadaan oikein juhlakahvit. Kas, ei se juo tuo
Amikaan, jos vain on väkevä sikurinmaku.

— No siinäpä nyt itse tunnustit, kuka se on, joka Amia täyttää!
tiuskasi hänen rouvansa.

— No niin, no niin, papsi se on, papsi se on! Mutta kyllä me tuon
Liina-tädin vielä naitamme. Minä rupean puhemieheksi!

Vohlström riisui takkinsa ja istuutui Amin viereen kannelliselle
puusohvalle. He olivat kaikki kolme hyvin toistensa näköisiä,
Vohlström, Titti ja Ami, Vohlström vanhin ja paksuin, Titti pisin ja
Ami pienin, mutta kaikki muistuttivat Amia, ikään kuin Ami olisi ollut
määräävin tekijä talossa.

— Että Fransi viitsii pilkata, sanoi Liina.

— Ja minä nyt rupeaisin pilkkaamaan vanhaa ihmistä! huudahti Fransi ja
ryhtyi valmistamaan Amin kahvia. — Minä naitan sinut, Liinukka! Mami
saa taipua. Minä tulen ja trillaan ja trallaan ja nähdäänpäs vain, että
ennen pitkää Liina Karell on rouva Frilander.

Liina vakuutteli, ettei hän tahdo enää ketään, hän ei rakasta ketään,
Fransi ei saa puhua.

Mutta hän ei saanut mielestään, mitä ylivahtimestari oli sanonut.
Kaiken aikaa astuessaan kotiin päin hän sitä ajatteli, ja kun mamma
illalla oli suuttunut, rupesi hänestä tuntumaan, että hän menee
vaikkapa Frilanderille, kunhan pääsee pois kotoa.

Seuraavana päivänä hän taasen käveli katuja, astuen sisään vuoroin
keittiönportaista, vuoroin isoista portaista. Seisoessaan apteekkarin
eteisessä hän sisältä kuuli rouvan äänen, joka varomattomasti huudahti:
»Ai, se on nyt se neiti Karell sen iankaikkisen peitteensä kanssa!
Tuliko se nyt meillekin, vaikka minä käskin sen mennä kihlattujen
luo!» Liina läksi nopeasti apteekkarinrouvan luota. Blonda Bouchtille
hän vielä uskalsi mennä. Lyyhistyen tuolille, jota Blonda-täti
hänelle osoitti, hän kysyi, eikö täti tahtoisi ostaa peitettä
seitsemästäkymmenestäviidestä markasta. Blonda-täti tunsi tietysti
tarinan Liina Kareliin peitteestä, koko kaupunkihan sen tunsi. Hotellin
ruokasalissa oli vieraita — muiden muassa rikas kunnallisneuvos
Helin — ja tädin täytyi itsensä valvoa, että herrat saivat, mitä he
tarvitsivat. Liinan piti hiukkasen odottaa. Mutta heti kun Blonda täti
avasi lakanan, huomasi hän tavaran arvon ja läksi hakemaan rahoja. Niin
pian kuin Blonda kuitenkin oli poistunut huoneesta, Liina säikähti.
Seitsemänkymmentäviisi markkaa: mitä hänelle jäisi päiväpalkkaa, kun
tarpeet olivat lasketut pois? Ehkä viisikolmatta penniä — eikö se ollut
sentään vähän? Blonda-täti oli hyvä ihmistuntija. Hän huomasi heti,
kun oli laskenut rahat Liinan eteen, että Liinan oli vaikea luopua
työstään. Hän rupesi nauramaan ja sanoi, että Liina vain koettaisi
saada työstään enemmän muualta. Jollei kukaan muu ostaisi, niin kyllä
hän.

Blonda-täti oli yhtä vanha kuin mamma, mutta Blonda-täti hallitsi
taloaan kuin kenraali. Hän seisoi lakkaamatta lautasliina kädessä ja
valvoi vateja, joita vietiin vieraille. Ja vuoroin hän lautasliinalla
pyyhki vadin laitaa, vuoroin hän antoi sillä piikoja korville. Liina
sai häneltä kokonaisen aterian. Sellaista ruokaa! Blonda-täti oli aina
kuin juhlapuvussa, korkea kampa hiuksissa, valkea kaulus kaulassa ja
sormukset sormissa. Hän pani Liinan mukaan vanhalle mammalle pussiin
namusia ja puheli mamman ymmärtämättömyydestä. Eihän siinä ollut mitään
järkeä, ettei Liina ollut saanut mennä Laurénille. Kaupungilla oltiin
keväällä asiasta eri mieltä, toiset pitivät oikeana, että Liina jäi
hoitamaan vanhaa äitiä, toisten mielestä se oli hullutusta! Asia oli
kuitenkin päivänselvä.

— Onhan minullakin ollut lapsia, mutta ovat saaneet mennä, minne
tahtovat. Ja kiltisti he kirjoittavat kotiin silloin tällöin. Minä olen
ottanut oppia meidän kanoiltamme tuolla pihamaalla. Eläimet voivat
paljon opettaa. Minulla on siellä välistä montakymmentä kananpoikaa
ja silloin tällöin minä katselen niiden menoa. Saattaa tapahtua, että
kanaäiti tänä päivänä täynnä huolenpitoa kantaa jyviä poikastensa
eteen — huomenna se nokkii niitä ja ajaa ne luotaan. Ne ovat silloin
täysikasvuiset! Silloin minäkin tiedän, että nyt voi panna kaulan
pölkylle. Se on opettavaista.

Seuraavana päivänä ei Liina enää kiertänyt kaupunkia. Hän läksi heti
aamusta oluttehdasta kohti, missä Lindbergit asuivat. Hän toivoi, että
Valborg ostaisi peitteen sadalla markalla. Tienhaarassa, juuri ennen
kuin tultiin perille, tapasi hän Valborgin vanhimmat lapset, Ruthin,
Rakelin ja Selimin. He olivat viluiset ja oudon ymmärtäväisen näköiset.
Hetkeksi he iloisesti kiersivät kätensä tädin kaulaan, mutta sitten
palasi varhaisvakava piirre ja he kertoivat odottavansa mammaa. Heidän
piti kaikkien tulla kaupunkiin Alme-tädin luo, mamma oli itse tulossa
perässä. Mamma oli itkenyt koko yön, mamma oli suuttunut täti Fannille,
heillä ei tänään ollut tuntia ensinkään. Täti Fanni pakkasi tavaroitaan
ja mamma pakkasi tavaroitaan. Mamma sanoi, ettei pappa enää välittänyt
heistä. Mutta eihän se ollut totta, eihän? Pappa oli hiljan tuonut
Ruthille ja Rakelille nuket ja Selimille sapelin — eihän se ollut
totta, eihän?

Liina koetti hieroa lämpimäksi lasten käsiä. He juoksivat, mutta ei
kotiin päin, sillä mamma oli käskenyt mennä niin pitkälle kuin suinkin,
että he ennättäisivät pois, jos pappa tulisi. Pian Valborg saapui,
ajaen työhevosella ja linjaalittomilla rattailla. Pienin lapsi oli
hänen sylissään. Hän ajoi itse. Hän tuli iloiseksi, kun näki Liinan.
Kaikki mahtuivat rattaille. Liina otti syliinsä lapset ja Valborg ajoi.
Liinan kallisarvoinen peite makasi lakanassaan rattaiden pohjalla.

Kuiskaten Valborg kuvasi sisarelleen, että hänen kärsimystensä mitta
nyt oli tullut täyteen, hän ei enää jaksanut. Hän aikoi koettaa saada
puhtaaksikirjoitustyötä, toki Salén ja Flor hänelle sitä antaisivat.
Jos Lindberg yrittäisi tulla heitä noutamaan takaisin, niin hän ei
menisi, ei vaikka mikä oli.

Heidän oli kaikkien kylmä. Hevosta ei saatu juoksemaan. Pilvet
riippuivat raskaina, lehdet putoilivat.

Noin se loppuu, rakkaus! ajatteli Liina ja hänen mieleensä johtuivat
päivät, jolloin hän neuloi Valborgille vaaleansinistä tanssipukua ja
Valborg oli seitsemäntoista vuoden vanha ja rakastunut — ja noin se
loppuu.

       *       *       *       *       *

Hyvä pastorska keksi uuden keinon Liinan peitettä varten. Kun hän
kuuli, miten typeriä kaupungin rouvat olivat olleet, sätti hän heitä,
vaikka Lehto vieressä kielsi ja sanoi, että sellainen oli syntiä.
Niin kaunis peite eivätkä he ymmärrä ostaa! Kyllä hän olisi ostanut,
jos vain olisi ollut rahaa. Liina ehdotti jo, että hän ostaisi sen
lankojen hinnasta — ei hän mitään muuta tahtonut. Mutta silloin rupesi
pastorska nauramaan. Ei, ei toki — mitä Lehto olisikaan sanonut. Vaan
keksitäänpäs viekas keino! Pannaan toimeen arpajaiset. Laitetaan
esimerkiksi sataviisikymmentä arpaa ja ne myydään kaupungin rouville.
Ähäh — täytyypäs heidän se sittenkin ostaa! Nyt vain lista nopeasti
liikkeelle!

Eräänä iltana ennen joulua tuli pastorska hämärissä, saali hartioilla,
Karellien puolelle. Hän otti esiin kokonaisen nyytillisen rahaa ja
päästi sen kolahtaen pöydälle.

— Ajaai, ajaai, riemuitsi rouva Karell vuoteestaan, — Liinaaa! Tule
toki pian! Ajaai, pane kahvi tulelle! Kuka on voittaja?

Ennen kuin Liina ehti paikalle, sai rouva Karell rahanyytin sänkyynsä
ja punnitsi sitä kädessänsä. Nenäliinan sisästä tuntui sekä kupari-
että hopea- ja setelirahan lemu. Pastorska tavaili talviehtoon niukassa
valossa ikkunan ääressä likaisesta, risaisesta listasta nimiä. Hän piti
veitikkamaisesti vanhaa rouvaa jännityksessä, ennen kuin hän ilmaisi
voittajan nimen.

Kohtalokkaan numeron, numero kolmekymmentäseitsemän oli _saanut_... oli
_saanut_... no pormestarinna!

Sekä äiti että tytär vaikenivat eikä hetkiseen kuulunut muuta kuin
syyssateen rapina katolla ja portailla. Sitten rupesi rouva Karell
harmittelemaan. Kaikille muille hän olisi voinut suoda tyttärensä
kauniin työn, muttei Nupposen tytöille. Mokomakin pormestarinna!
Ajaai, eikö sitä voinut mitenkään muuttaa? Liina tuli kuitenkin heti
rauhalliseksi: yhdentekevä, kenelle se joutui. Hän sytytti lampun,
keitti kahvin ja iloisesti puhellen alkoivat he pastorskan kanssa
laskea rahoja. Pian oli vähäinen pöytä täynnä pieniä rahatorneja.
Satakaksikymmentäviisi markkaa — mikä omaisuus! Satakaksikymmentäviisi
markkaa — mikä raha! Äiti Karell toivotti kyynelsilmin Jumalan
siunausta hyvälle pastorskalle. Tytär nouti laatikostaan
tähtikudoksensa. Laatikon pohjalle jäi yksi tähti, jossa oli pieni
haaltunut veritahra. Kun hän oli luovuttanut pastorskalle peitteen,
tuntui hänestä siltä kuin hän olisi luovuttanut kappaleen elämäänsä.
Hän jäi katselemaan pastorskan jälkeen kaiken aikaa, kun tämä kulki
pihamaan poikki, jolla seinät, aita, portaat, katot tihkuivat harmaata
sadetta. Suuri valkea täplä loisti itkevästä harmaudesta, se oli hänen
työnsä ja se eteni etenemistään.

Liina köytti lujasti kiinni rahanyytin ja laski sen vuoteeseen äitinsä
rinnalle.

— Ajaai, ajaai, mammako tämän nyt saa. Ajaai, sinä rakas lapsi! Mutta
kyllä mamma palkitsee, jahka vanha lipasto avataan... Kuulehan...
Liinaaa, Liinaaa! Tule tänne.

Tytär palasi ja katsoi kysyvänä äitiin. Hän oli kalpea. Äiti nousi
istumaan, kädessä rahanyytti.

— Kuule, sanoi hän, luoden tyttäreen epäluuloisen katseen, — älä sinä
kuitenkaan luulekaan, että tällä ostat itsesi vapaaksi neljännestä
käskystä. Mamma ei tahdo rahaa, vaan rakkautta, ymmärrätkö. Oi-voih!
oi-voih!




MIES


Rouva Kambergin pihamaalla helähti nauru. Naurua jatkui, puhetta
seurasi välillä ja taas raikui nauru, nuoren miehen ylenannettu,
tartuttava nauru.

Vanhat naiset eri rakennuksissa kiiruhtivat katsomaan. Kuka kumma
se tuolla tavalla nauroi? Vaikutus eri haaroilla oli erilainen.
Salmiskaa, talonmiehen vaimoa, joka oikopäätä kiiruhti portaille, se
suututti: sellainen syntinen, jumalaton mies, mikä lieneekin ollut.
Niitä kylpijöitä tietysti! Liina Karell nosti lieden äärestä päätään —
mahtoipa se olla hyvä, iloinen ihminen, joka ei ottanut tämän maailman
suruja taakaksi hartioilleen. Vanha rouva Karell lakkasi valittamasta,
avasi silmät selkosen selälleen ja huusi tyttärelleen, että tämä
nopeasti menisi katsomaan, kuka nauroi niin heleästi. Ruustinnan kävi
sääli. Varmaan joku maailmanlapsi, sellaisia oli koko kaupunki täynnä.
Ei ollut enää niinkuin ennen, kylpylaitos oli muuttanut kaupungin,
niin ettei sitä tuntenut. Tuollainen naurukin olisi ennen ollut täällä
mahdoton. Rouva Kambergin mielestä oli tapahtunut jotakin sopimatonta
ja hän kiiruhti ikkunaan, minkä huonoilta jaloiltaan pääsi, ja työnsi
ruudun auki.

Mutta joka taholla jäivät naiset sanattomiksi.

Suuri, komea herra seisoi nauraen keskellä pihaa auringonpaisteessa,
Freedi Fors, Hopeisen Ketun omistaja, huitoi käsiään ja puhui hänen
vieressään, kylpylaitoksen renki univormussaan pyyhki käsirattaiden
ääressä hikeä otsaltaan. Hänen rattaansa olivat kukkurallaan hienoja
matkalaukkuja, suurempia ja pienempiä.

— Pitääkö _minun_ asua tuolla? sanoi vieras herra äänellä, jonka
varmaan saattoi kuulla kasinoon asti, ja viittasi luhistuneeseen
keltaiseen rakennukseen pihan perällä. — Minun... asua... tuolla?

Hän nauroi niin, että kajahteli. Rouva Kamberg yskähti varottavasti
ikkunassaan. Vieras herrapa ei pelästynyt hänen ankaria kasvojaan, vaan
nosti kevyttä valkoista huopahattua ikkunaa kohti ja sanoi Freedille:

— Mutta miksikä ei tuolla?

Freedi kävi levottomaksi ja kumarteli.

— Siellä asuu talon omistajatar.

— Entä sitten?

— Hän... hän... hän ei ota vastaan kylpyvieraita. Hän on rikas. Hänen
tyttärensä on naimisissa tohtorin kanssa, kylpylääkärin...

— Aaah! No entä tuolla? jatkoi vieras ja viittasi rakennukseen
vastapäätä.

Ruustinna vetäytyi pelästyneenä pois keittiönsä ikkunasta.

— Siellä asuu kirkkoherra Lehto, kaupungin pappi.

— Aaah! Nooh!

Vieras alkoi vähitellen ymmärtää ja käänsi taasen katseensa takapihaa
kohti.

— Noo, Jumalan nimessä, rohkeasti siis eteenpäin, sanoi hän. — Mutta
luuletteko, että tämän mittainen mies mahtuu sisään ovesta?

— Jaa, sanoi Freedi ja hymyili, — täytyy kumartua.

— Täytyy kumartua, toisti vieras, — ja yleensäkin koettaa tulla
pieneksi. Sitä tietähän sitä päästään taivaaseenkin.

Rouva Kamberg läjäytti mielenosoituksellisesti kiinni ikkunansa. Mutta
vieraan puhe kuului selvään läpi lukittujenkin ruutujen. Tuntui siltä
kuin hän heti olisi aikonut ruveta ärsyttämään ja pilkkaamaan taloa.
Freedi kulki kohteliaasti askelta edellä, vieraaseen päin kääntyneenä,
ja käsirattaat tulla vikisivät perässä. Freedi selitti, miten
rauhallinen talo oli, siellä asui näin kesällä, kun kirkkoherran nuoret
olivat maalla, pelkkää vanhaa väkeä.

— Oo... ooo..., toisteli vieras. — Portti luultavasti suljetaan yöksi
ja pahasti katsotaan, jos soittaa portinvartijan valveille...

Freedi naurahti hämillään.

— Ei voi soittaa, sanoi hän hiljaa. — Kello yhdeksän suljetaan portti.
Mutta... mutta... minä olen kyllä käynyt ikkunasta.

— Aaa! sanoi vieras ja tarkasti yhtäkkiä nuorukaista rinnallaan,
ikäänkuin hän vasta nyt olisi hänet huomannut. — Siis, kun isä on
alkanut turvallisesti kuorsata, niin ylös peitteen alta, johon poika
viisaasti on paneutunut vaatteet yllä, ja ulos ikkunasta — hyit!

Freedi nauroi ja katsahteli levottomasti ympärilleen.

— Ei minun isäni asu täällä, olen asunut vanhan isoäitini ja tätini
luona juuri täällä näin. _Jaa_... he ovat vanhaa väkeä, eivät ymmärrä
nuorta... olisin kuollut ikävään. Ikkuna on matalalla ja pieni se
myöskin on... noo, kyllä minä takaan, että tekin mahdutte. Mutta hiljaa
täytyy olla, kaikki kuuluu huoneesta toiseen.

Vieras tuijotti hetkisen värittömään rakennukseen, joka ontuen kahta
nurkkakiveään oli vetäytynyt hullunkurisesti viistoon. Sitten hän
kiepahti ympäri korkonsa varassa, laski kätensä Freedin olkapäälle ja
sanoi, ettei hän kuitenkaan jäisi tänne. Vanhoja naisia joka taholla,
kanoja, ja pappi lisäksi — parasta oli yksintein koettaa jonnekin,
jossa ei ollut niin kovin hyveellistä. Nuori hotellinomistaja joutui
neuvottomaksi. Tällä hetkellä oli aivan, aivan mahdotonta. Hänellähän
oli itsellään ensi luokan hotelli, Hopeinen Kettu, ja vieressä hänen
veljellään matkustajakoti, yhteensä kolmekymmentäviisi huonetta, mutta
kaikki oli täynnä, täpö täynnä. Hopeisessa Ketussa tulisi viikon
perästä tilaa, sillä silloin matkustaisi paroni, eräs ulkomaalainen
paroni, joka oli ollut hyvin tyytyväinen — mutta nyt aivan mahdotonta!
Viikon perästä, kuten sanottu, hän mitä suurimmalla mielihyvällä
tarjoaisi asunnon Hopeisessa Ketussa. Siellä asui huomatuin osa
hienostoa, muun muassa »Kosmopoliitat», kylpysesongin kauneimmat
ja hienoimmat neitoset, kaikki ulkomaalaisia, rikkaista vieraista
perheistä. Kaikki tahtoivat juuri Hopeiseen Kettuun, mutta ei ollut
tilaa! Tänään oli tullut viisi uutta naista, äitejä ja tyttäriä
niinikään — hajuvesiä, hatturasioita, päivänvarjoja — ja heidät täytyi
sijoittaa matkailijakodin käytäviin, kunnes tulisi huoneita. Se kävi,
sillä siellä asui pelkästään naisia. Mutta... Vieras kysyi, eikö voisi
vaihtaa huonetta jonkun kanssa, joka... jonka olisi hiukkasen helpompi
sopeutua tähän taloon, mutta vihdoin hän sai takaisin äskeisen hyvän
tuulensa, alkoi taasen nauraa ja nosti rengin avuksi matkalaukut
hiekalle.

Freedi karkasi yli vinkuvien portaiden kuin tuulispää.

— Nyt...! kuiskasi hän molemmille naisille, — nyt saatte hienon ja
rikkaan vuokralaisen. Ties mikä kreivi onkaan. Täti ei ensinkään
pyydäkään vähempää kuin viisikymmentä markkaa kuussa. Ja mummo: hiljaa
kuin hiiri! Ei mitään »ajaai» eikä »ojooi», sillä silloin hän menee
tipotiehensä. Ymmärrättekö?

— Ajaai! huusi vanha rouva, — sinä lurjus... sellaisia vuokralaisia
sinä tuot... oi-voih, sellaista minun pitää kuulla... Oi-voo...

Freedi tempasi tuolilta saalin ja paiskasi sen vanhan rouvan kasvoille.

— Sellaista vuokralaista ei tule toista, maksaa, mitä pyydätte.
Juomarahoja sirottelee että hyit! Ja mummo muistaakin...!

Freedi näytti nyrkkiä vanhan isoäitinsä edessä.

Liina oli kiireessä suoristanut pukuaan ja astui portaille. Hän
teki hitaan, väsyneen kädenliikkeen ja vieras tuli häntä vastaan,
tarkaten jokaista parahtavaa askelta, ikään kuin hän olisi pelännyt
porraspalkkien joka hetki pettävän. Liina oli hyvin kalpea, hänen
kätensä oli kylmä. Vieras ikään kuin hiljeni hänet nähdessään ja
tarttui sitten hänen käteensä.

Pian olivat kaupat tehdyt. Liina tuli puna poskilla äitinsä luo ja
laski hänen rinnalleen vieraan nimikortin. Mikä nimikortti — hienoa
valkoista paperia! Siitä levisi suloinen orvokintuoksu. Harry Tiger —
mikä nimi! Oliko se aatelia? Ulkomaalainen kai se oli. Muutenkin hän
käyttäytyi hyvin ulkomaalaisesti. Ja hän maksoi heti koko kuukaudelta,
maksoi tinkimättä. Ja huomasi, että oli pantu uudet seinäpaperit ja
maalattu lattia. Ja mikä oli kaikkein kummallisinta: hän kysyi, oliko
hän, Liina, sen tehnyt eikä ensinkään odottanut vastausta, vaan sanoi:
sehän on suurenmoista! Kyllä hän varmaan oli kreivi tai jokin muu suuri
herra.

Liina auttoi äitinsä istumaan. Nyt saattoi ajatella sitä kallista
parantavaa savea, kun oli saatu tällainen vuokralainen. Tohtorihan oli
niin hyvä, hän kyllä taas antaisi halvemmalla.

Freedi pahoitteli jo, ettei oltu ymmärretty pyytää
seitsemääkymmentäviittä markkaa kuussa, kyllä herra olisi sen maksanut,
hänelle ei raha merkinnyt yhtään mitään. Nuori hotellinomistaja
jäi, kiireestään huolimatta, hetkeksi taloon välittääkseen viestejä
vuokralaisen ja isäntäväen välillä. Vanha rouva kauhistui, kun vieras
rupesi viheltämään.

— Ajaai! huusi hän, — piru tulee taloon, ajaai...!

Mutta silloin heitti Freedi taas saalin hänen päälleen niinkuin
lintuhäkin päälle heitetään vaate, kun tahdotaan, ettei lintu laulaisi.
Vieras siirteli matkalaukkujaan, helisteli jotakin ja rupesi nauramaan.

— Mene Jumalan tähden sinne, Freedi! kuiskasi isoäiti. — Ajaai...
Lurjus! sanoi hän samassa, — häpeä vähän näyttää nyrkkiä vanhalle
mummollesi. Kyllä Jumala sinut rankaisee. Oi-voih, mitä prinssi nauraa?

Freedi laski savukkeen kädestään ja meni vieraan huoneeseen. Naiset
kuulivat kaikki, mitä herra Tiger sanoi. Häntä nähtävästi huvitti katon
mataluus, hän selitti luulevansa, että se jäisi hänen päähänsä, jos hän
nyt liikahtaisi. Mitähän hän tekikään. Freedikin nauroi ja pyyteli,
ettei hän sitä tekisi. Sitten kuului vieras kysyvän jotakin ikkunasta,
mutta Freedi puhui niin hiljaa, ettei voinut erottaa mitään. Vanha
rouva kuunteli ja tukahutti huudahduksensa. Kyyneleet olivat hänen
silmissään.

— Mamma, kuiskasi Liina, — jos minä veisin hänelle takaisin rahat ja
pyytäisimme, että hän hakisi toisen asunnon. Eihän meidän huoneemme voi
tyydyttää kreiviä, tai mikä tämä nyt onkaan, joka tapauksessa rikasta
miestä.

— Ajaai, huonetta ei vaivaa mikään, kuiskasi äiti. — Ja me nyt
antaisimme takaisin tällaiset rahat. Tekisikö mielesi taas ruveta
kutomaan irtopeitettä. Ja kuinka me voisimme loukata kreiviä sanomalla,
ettemme huoli häntä. Ja mitä ihmiset ajattelisivat, jos hän muuttaisi
meiltä? Emme koskaan saisi ketään, emme hyötyisi koko kylpylaitoksesta,
niinkuin kaikki muut. Ajaai kuinka sinä olet ajattelematon... Kerro
mieluummin mammalle, minkä näköinen hän on.

Tytär ehdotti, että hän auttaisi äidin ikkunaan jahka herra Tiger
menisi ulos. Ei, rouva Karell tahtoi kuulla Liinan kertovan.

— Voithan sinä nyt kerran kertoa sadun vanhalle mammallesikin, kun olet
huvittanut kaiken maailman vieraita lapsia, jotka eivät ole ensinkään
sukua.

Liina kertoi, että vieras on pitkä ja voimakas, että hänellä on tummat
hiukset ja tummat viikset. Hän on kalpea, hänellä on tummat, pistävät
ja nauravat silmät, hänen huulensa värähtelevät niinkuin itkevällä
lapsella... Kuinka hän on puettu? Hänellä on tumma, luultavasti
tummansininen puku ja pehmoinen paidankaulus, leveämpi ja avonaisempi
kuin miehillä tavallisesti, valkoinen hattu, valkoiset kengät...

— Valkoiset kengät — ajaai!

Hänen kätensä olivat hyvin kauniit, valkoiset... omituiset. Siniset
suonet näkyivät selvään.

— Liinaaa... Liinaaa...! keskeytti äkkiä vanha rouva, vainuten
ympärilleen kuin koira. — Etkö tunne?

Tupakan ja hajuvesien lemu tuntui selvästi ahtaassa huoneessa. Äiti
hymyili, kaivoi esiin nenäliinansa ja pyyhki silmiään. Hetkisen hän
makasi liikkumattomana, silmät kiinni, ja hänen keltaisille poskilleen
tuli heikko sinertävä hohde.

— Ajaai, kuiskasi hän, — tällainen lemu meillä oli kotona ennen...
ajaai..., kun pappa eli ja asuttiin tuolla, missä rouva Kamberg... Ja
tällainen lemu oli mamman isoisän, kapteenin nenäliinoissa. Hän unohti
yhden... se oli silkkinen. Oi-voih!

Vanha rouva nieli kyyneliään, mutta hän teki sen aivan hiljaa. Hänen
äänensäkin kaikui kuiskatessa ikään kuin se olisi ollut suljettu
johonkin laatikkoon. Äiti ja tytär puhelivat kaiken aikaa kuiskaten.

Freedi tölmäsi nyt, painaen hattua takaraivolle, eteiseen, kaatoi
mennessään pienen kolmijalkaisen pöydän, kumarsi päänsä ja pääsi mamman
kamariin.

— Hyvä on, sanoi hän, — mummo on ollut kiltti: ei mitään ole kuulunut.
Ehkä hänet saa pysymään viikon. Sitten minä otan hänet...

— Mitä? sanoi mummo. — Kenen sinä otat? Prinssinkö meiltä? Lurjus...
eikö sinulla ole hienoja vuokralaisia yllin kyllin, hotellisi ihan
täynnä? Vai haluaisit vanhan mummosi ainoaa vuokralaista ja ainoaa
iloa! Ajaai! Freedi... sinä olet minun lapsenlapseni. Enkö minä
ole sinua ruokkinut ja kasvattanut... Freedi, minun ensimmäinen
lapsenlapseni! Näillä käsivarsillani minä kannoin sinut pyhään
kasteeseen...

— Hssh! sanoi Freedi. — Kun osaisitte pitää suunne kiinni, niin ehkä
hän pysyisi. Kyllä minulla on väkeä Hopeisessa Ketussa, pitäkää te vain
kreivi. Mutta yksi asia on huomattava: en ole sanonut, että mummo on
kipeä. Olen varma, että hän heti paikalla karkaisi, jos kuulisi sen.
Tai jos näkisi mummon tuossa, sillä niin ruma mummo on, ettei pirunkaan
isoäiti voi olla pahemman näköinen. Hssh!

Isoäiti takoi kättään rintaansa vastaan ja pidätti jotakin sanomatonta
tuskaa sihisevien huultensa takana. Liina tarttui Freediä olkapäihin ja
alkoi rukoilla, että hän toki ajattelisi, mitä hän sanoi.

— No, eikö se sitten ole totta? sanoi Freedi ja nauroi. — Ja hyvästi
nyt vain sitten. Ja mummo muistaa, ettei mitään ajaai!-oivooia!

Portaat parkuivat Freedin askelten alla ja hiekka pihamaalla narskui.
Sairas vanhus pusersi kokoon nyrkkejään ja puri yhteen suupieliä.
Tuskan väreet repivät koko ruumista.

— Mamma, kuiskasi Liina ja pyyhki hikeä hänen otsaltaan, — mamma, hän
on nuori, mamma muistaa, että hän on nuori!

Vieraan huoneessa helähti sävel... toinen! Viritettiin viulua. Sairas
avasi silmänsä. Niissä ei ollut mitään ilmettä, ne olivat kuin sekaisin.

— Mamma, puheli Liina, — mamma herää nyt. Hänellä on viulu... Ehkä hän
soittaa, mamma kun niin paljon pitää musiikista.

Mutta vieraan huoneesta ei enää kuulunut säveliä, ainoastaan askelten
kopinaa. Vähitellen sai vanhan rouvan silmä takaisin värinsä ja
muotonsa. Kyyneleet tulivat, hän haparoi taasen käsiinsä nenäliinan ja
koetti sillä tukahduttaa itkuaan.

— Ajaai, kähisi hän, — kuinka selvästi minä muistan sinun isäsi. Hän
oli kipeä, piti olla niin hiljaista, lapset eivät saaneet itkeä, mamma
ei saanut itkeä, mamma ei saanut äännähtää... En minä äännähtänytkään,
minä purin rikki tyynyn, nenäliinani, sormeni, mutta minä en
äännähtänyt.

Liina tunsi hien puhkeavan esiin ruumiistaan.

— Mamma, sanoi hän ja tavoitteli hymyä, — mamma ei saa kiusata itseään
tällä tavalla! Mamman täytyy saada olla vapaasti. Minä kudon uuden
peitteen, tai pitsiä, tai jotakin muuta, mutta minä vien pois rahat!

Liina suoristi jo kaulustaan ja tarttui seteliin, jonka vanha rouva oli
pannut risaisen raamattunsa lehtien väliin. Äiti hätääntyi.

— Ajaai, mitä sinä ajattelet! alkoi hän unohtaen, ettei hänellä ollut
lupa korottaa ääntään, — olenhan minä sanonut, että hän on minun ainoa
iloni. Hän on mies, minä tunnen seinienkin takaa, että hän on mies.
Ajaai, en ole nähnyt miestä sitten kun isäsi tuli kipeäksi. Miehiä on
niin vähän...

Äiti tempasi raamatun tyttärensä käsistä ja painoi sen rintaansa
vastaan. Seteli oli Johanneksen evankeliumin lehtien välissä, Liina
oli ehtinyt nähdä sen. Häntä kylmäsi. Koskahan äiti tulisi hulluksi?
Kuinkahan kauan tätä kestäisi? Kunhan saisi jonkun sisaruksista tänne
edes vähäksi aikaa, että voisi vähäsen levähtää. Mutta kukaan heistä
ei tahtonut tulla, he eivät edes käyneet tervehtimässä. Eikähän äiti
sietänyt heidän hoitoaan, hän oli tottunut Liinaan. Kunhan Liina
jaksaisi loppuun asti, ei mitään muuta hän pyytänyt. Ja kunhan pääsisi
senkin ajan yli, jolloin vieras herra oli talossa. Liina tunsi, että
hänet oli otettu onnettomalla hetkellä, hänestä tulisi vielä jotakin
ikävyyttä.

Ei enää ollut aikaa ajatella mitään muuta kuin häntä. Äiti oli yhtäkkiä
muuttunut täydelliseksi lapseksi. Sitä oli kammottavaa katsella. Hän
iloitsi hänen tupakansavustaan, hänen hajuvesistään, hänen askelistaan.
Nuoruus palasi hänen mieleensä, kaikki mikä oli ollut ikään kuin
lukossa, avautui. Oli kuin hän olisi löytänyt avaimen johonkin
kallisarvoiseen rasiaan, jossa säilytettiin hänen morsiuskoristuksensa
ja hänelle osoitetut rakkauskirjeet.

Tuli ilta. Talo hiljeni. Auringon rusotus hehkui taivaalla kuin kuuma
purppurankarvainen pilvikerrostuma, joka yön aikana tulee vuodattamaan
sateen yli elämänjanoisen maan. Lehdet olivat vielä nuoruuttaan
ryppyiset ja nurmi nupussa. Ilma tuoksui. Kasinolta kuului soitto.
Liinan silmät eivät enää sietäneet virkkaamista tai parsimista muuta
kuin päivällä. Hän oli nostanut äitinsä keinutuoliin, auttanut häntä
peseytymään, valmistanut vuoteen ja kantanut hänet siihen takaisin.
Kouristuksista, jotka äiti tänä iltana valituksitta kesti, tytär
päätteli, että edessä oli vaikea yö. Kukaties ei loppu enää ollut
kaukana. Liina tuli portaille. Pilvet hymyilivät täällä ulkona. Tuonne
sisään ei tunkenut ainoakaan säde illan ihanuudesta. Ikkunaruutuja ei
oltu avattu kymmeneen vuoteen. Toki kuului soitto, kun ovet olivat
auki. Äiti piti soitosta.

Salmiska tuli lakaisemaan portaitaan.

— Täytyy tässä, puheli hän vuolaasti ja valittaen, — täytyy tässä...
Eihän sitä luonnoltaan saa kärsityksi tuota likaa. Vaan mikä se onkaan
se sellainen, jonka Liina nyt taas on ottanut tänne taloon. Puhuvat
kaupungilla, että se on sellainen teatteriherra tai silmänkääntäjä.
Että mahtaisikohan rouvakaan sallia, että sellaisia otettaisiin, jos
tietäisi.

— Jos rouva vain käskee, niin kyllä me panemme pois, sanoi Liina.

Salminen tuli portaille.

— Kymmenen vuotta minä kohta tulen olleeksi tässä, sanoi hän
vuorostaan, — ja aina on portti suljettu kello yhdeksän ja toinen
avain on ollut minun takanani, toinen rouvalla. Ja lukea saa ne
kerrat, jolloin porttia on pitänyt aukaista yöllä. Vain silloin kun
oli tohtorinnan kihlajaiset ja häät ja pari kertaa kun pappia on tultu
noutamaan sairaan luo. Ja nyt annetaan avain vieraan taskuun. Kuka
hänet takaa, vaikka mitä tekisi. Mutta minä olen edesvastuussa, että
kaikki pysyy järjestyksessä. Niin, ja sellainenkin määräys on annettu,
että portti tästä puoleen kesän aikana suljetaan vasta kello kymmenen.
Mutta kyllä työmiehen pitää päästä makuulle yhdeksältä, ei sitä muuten
jaksa.

Rouva Kamberg tuli, kulkien kahden kepin varassa, yllään pitkä kudottu
villavaippa, portaille. Hän korotti lihavia kalpeita kasvojaan
tuomenterttua kohti, joka riippui katonräystään yli, ja hengitti sen
tuoksua. Hän oli kuullut keskustelun keinutuoliinsa.

— Avain on annettu minun luvallani, sanoi hän, — ja tämän kerran. Mutta
Liina saa valvoa ja odottaa, kunnes vuokralainen tulee. Kaikki on
Liinan vastuulla. Ja tämä on viimeinen kerta. Portti suljetaan kello
kymmenen, tohtorikin tahtoo joskus illalla tulla tervehtimään.

Talonomistajatar nähtävästi aikoi yhtäpäätä palata sisään, mutta
ilta oli niin kaunis, että hän pysähtyi ja asettui porraspenkille.
Ei kestänyt kauan, ennen kuin kirkkoherra ja ruustinnakin tulivat
pihamaalle. He tervehtivät ystävällisesti joka taholle ja pysähtyivät
rouva Kambergin portaiden eteen. He tiesivät kertoa, että herra Tiger
tullessaan oli soittanut laivalla. Hän kuului olevan taiteilija. Kaikki
olivat olleet hurmaantuneet, varsinkin naiset. Väitettiin, että satoja
lokkeja oli kokoontunut laivan ympärille seuratakseen laivaa niin kauan
kuin hän soitti. Olihan se sellainen taito suuri Jumalan lahja, kunhan
se vain tulisi käytetyksi Jumalan kunniaksi.

— Niin, eihän pidä ketään tuomita, sanoi kirkkoherra, — mutta harvat
vain tuntuvat muistavan lahjan antajaa ja palvelevan häntä.

— Omaa itseä palvellaan, sanoi ruustinna.

— En minä muusta, puheli rouva Kamberg, — kun vain jättää rauhaan
minun taloni. Onhan minultakin tahdottu vuokrata, kun nyt on sellainen
huoneiden puute, mutta minä tahdon rauhaa.

— Niin, mitäpä sitä parempaa löytyy...

— Varsinkin niin kauan kuin talo on tässä kunnossa, jatkoi rouva
Kamberg. — Tohtori kiusaa minua joka kevät ja kai minun lopulta pitää
suostua, vaikken pidä kivimuureista.

Puhuttiin kylpylaitoksen nopeasta noususta. Kuka olisi saattanut
aavistaa, että kaupunki näin äkkiä muutti muotoaan. Kyllähän tohtori
oli ennustanut, mutta ei sitä sittenkään olisi uskonut. Kaikki
hienoudet tunkivat tänne — olikin se ihme, kaunista oli ja hyvin
järjestettyä. Ja hyviä hotelleja. Hopeinen Kettu oli kuin ulkomaalainen
hotelli ikään. Mutta samalla oli synti tullut kaupunkiin. Se käveli
hienoimmissa puvuissa ja istui hienoimmissa pöydissä. Alkuasukkaat,
varsinkin vanhempi polvi, tunsivat itsensä syrjäytetyiksi — niin,
mitäpä he olisivat jaksaneet seurata kehitystä, tai tahtoneetkaan.

Puhuttiin rouva Kambergin lapsenlapsista. Reippaita lapsia ne olivat,
käviväthän ne usein tervehtimässä. Jokin hymyn välähdys valaisi
rikkaan vanhuksen kuolleita, jähmettyneitä kasvoja, kun hän puhui
lapsenlapsistaan. Kirkkoherran herrasväellä riitti ystävällinen sana
takapihallekin. Kirkkoherra tuli kysymään, miten Liinan äiti jaksoi,
ja lupasi pian tulla häntä katsomaan. Salmiskankin kanssa hän puhui.
Ville-tohtorin äiti valitti, ettei poika taaskaan ollut mitään
kirjoittanut sitten kuin lähetti sen viidensadan markan. Velka oli
kasvanut vuosien kuluessa, poika kuvitteli, että se yhä oli se tuhat
markkaa. Mutta velathan olivat sellaiset, että ne kasvoivat. Pitihän
hänen se tietää, niin suuri velkataakka kun oli hänellä itsellään. Se
siitä tuli, kun luki sellaisen pitkän tutkinnon eikä ruvennut papiksi.
Ja lisäksi hän kuului olevan sellaisessa paikassa, jossa oli niin
paljon köyhiä, ettei saanut niiltä otetuksi maksua niin paljon kuin
olisi pitänyt. Tornikello löi kymmenen heleää lyöntiään, Salminen kulki
kumaraisena porttia kohden ja musiikki kasinolla loppui. Kaikki tämä
tapahtui aivan yhtaikaa. Naapurit sanoivat toisilleen hyvää yötä.

— Hän ei ole tullut! kuiskasi rouva Karell ikään kuin hän tänä yhtenä
päivänä olisi unohtanut puhumisen ja ainoastaan voinut kuiskata.

— Ei ole, vastasi Liina. — Mutta onhan hänellä avain.

— Ajaai, kuinka oudosti mammaa repii tänään. Lieneekö elämäksi vaiko
kuolemaksi. Oi-voih!

Sitä ei liene vaikea arvata, ajatteli Liina. Ääneen hän sanoi:

— Minä menen huomenna tohtorille puhumaan, että hän pistäytyisi taas
meillä, kun käy rouva Kambergilla.

Sekä äiti että tytär olivat vuoteissaan, mutta kumpikaan ei nukkunut.
Silloin tällöin lausui äiti pitkään ja valittavasti kuiskaten
tyttärensä nimen. Ja kun tytär seisoi hänen vuoteensa ääressä, sanoi
äiti:

— Kuuletko sinä soittoa? mamma kuulee. Mutta minulla onkin vainu kuin
jahtikoiralla. Ajaai, jossain soitetaan.

Tai:

— Minä luulen, että minä tulen terveeksi!

Tai:

— Liinaaa, ethän sinä ole tehnyt velkaa puodissa. Mamma ei tahdo olla
velkaa minnekään. Et saa lainata lapsiltakaan, muista se, kun ovat niin
jumalattomia, etteivät itsestään anna vanhalle mammalle.

Tai:

— Liinaaa, mamman rakkain lapsi, sinä luulet, ettei mamma soisi sinun
tulevan onnelliseksi. Tämän vieraan miehen kanssa sinä saat mennä
naimisiin! Ajaai, kuinka hyvin hän sopisi sinulle...

— Mutta mamma... Jumalan tähden, mamma...

— Ajaai, älä sinä turhaan lausu Jumalan nimeä...

— Mamma, emme puhu sellaisia, koetamme nukkua, minä hieron.

— Sinä luulet, että mamma puhuu hullun puheita — ajaai, kuinka
jumalaton sinä olet! Mammalla on tarkka vainu. Ja vanha mamma tulee
vielä terveeksi ja istuu portailla — mitä sanot siihen, ajaai!

Nauru kähisi vanhan rouvan kurkussa. Liinalle kävi yhä selvemmäksi,
että kuolema tekee tuloaan, hän hieroi äitinsä hartioita, hiljaa ja
rauhoittaen. Tornikellon lyönnit palasivat säännöllisesti. Palovartija
ei enää huutanut, äiti ja tytär kaipasivat häntä, kaikki kaupungissa
oli järjestetty niin uudenaikaiselle kannalle. Jossakin tappelivat
koirat. Linnut alkoivat jo havahtua, päivän koi valoi taivaalle
vihertävän kajastuksen, joka vähitellen selkeni ja sai loistoa.

— Nyt hän tulee! sanoi äiti äkkiä ja nosti voihkaisten käsivarsiaan.

Hän ei voihkaissut surusta, vaan ilosta, ja hänen kasvoilleen oli
noussut puna. Hän kuolee! hätääntyi Liina ja nosti häntä hartioista.

— Mene ikkunaan, kuiskasi äiti. — Pane päällesi, ehkä hän tarvitsee
jotakin.

Liina vakuutteli, ettei ketään tullut, olisihan kuulunut, kun avainta
pantiin portin lukkoon.

— Eikö ole hullua, että rouva Kamberg sulkee portin! sanoi äiti
yhtäkkiä. — Hän pelkää, että hänet ryövätään, kun hän on rikas. Muista
sinä, lapseni, kun olet saanut kaikki käsiisi, ettet pidä rahoja
kotona! Ajaai, jos mamma näkisikin sinut rikkaana!

— Kyllä, kyllä, sanoi Liina ja meni ikkunaan.

Hän näki yön tuoreuden kimmeltelevän aamun koissa, näki koivunoksien
liikkuvan aamun tuulessa. Kukkalava hiekkakentän keskellä ikään kuin
värisi. Kuului todella naurua. Se tuttu nauru ja kokonainen kuoro
heleitä naisääniä. Oli kuin jokin kulkue olisi lähestynyt ja pysähtynyt
portin taakse. Avain pantiin reikään. Portti avautui. Valkeapukuinen
tyttö hyppäsi hiljaa kynnyspalkin yli. Sitten tuli sinipukuinen, sitten
punapukuinen, sitten taas valkea, sitten keltainen ja vihdoin herra
Tiger tummassa puvussaan. Tytöt hiipivät varpaisilla — kuinka he olivat
kauniit!

— Mamma! huudahti Liina, — minä autan mamman ikkunaan, että mamma saa
nähdä!

— Ajaai, mitä siellä on? Anna kainalosauvat, anna, anna...
Kainalosauvat...

— Ei mamma kuitenkaan pääse niillä, minä kannan mamman...

Hän toi kuitenkin kainalosauvat ja äiti pääsi pystyyn. Hän käveli,
käveli horjahtelematta.

— Ajaai!

Tytöt hyppelivät varovasti hiekalla, nauroivat varovasti ja
pysähtelivät. Herra Tiger kulki edellä ja houkutteli heitä kuin
lintuja. Oli mahdoton kuulla, mitä he puhuivat. Tytöt olivat oudon ja
ulkomaalaisen näköisiä, heitä oli viisi, toiset olivat vaaleita, toiset
tummia. Heillä oli suloiset pienet kengät, heidän ympärillään oli
harsoja ja heidän käsissään kukkasia.

— Ajaai, noin on ihminen, kun hän on nuori! sanoi rouva Karell ja
kyyneleet valuivat alas hänen poskiaan.

Tytöt olivat tulleet keskelle pihaa. He ilakoivat huvitettuina, kun
kukko lauloi. Yhtäkkiä joku katsoi suoraan Karellien ikkunaan ja
kirkaisi. Muutkin katsoivat ja kirkaisivat. Kaikki läksivät juoksemaan
porttia kohden. Eräs valkopukuinen tyttö heitti lentosuudelmia herra
Tigerille, hävitessään portista.

Liina kantoi äidin sänkyyn. Kaikki Karellien puolella oli hiljaista,
kun herra Tiger nousi portaita. Molempien naisten sydän löi
väsymyksestä ja mielenliikutuksesta. Kukko lauloi. Lyhyen ajan kuului
vuokralaisen huoneesta liikettä, sitten oli kaikki hiljaa.

— Mamma, kuiskasi Liina, — minä käyn katsomassa, että portti on
suljettu. Sitten voimme mekin nukkua.

       *       *       *       *       *

Suuresti hämmästyivät naapurit, kun he eräänä päivänä näkivät rouva
Kareliin astuvan ulos porstuastaan ja istuutuvan penkille. Hän ei ollut
päässyt liikkumaan puoleen vuoteen ja nyt hän käveli kainalosauvojensa
varassa! Heikolta hän näytti, mutta ystävällisemmältä kuin moniin
aikoihin. Kaikki iloitsivat hänen kanssaan. Salmiska toi hänelle
teevadilla mansikoita, joita hän oli onnistunut saamaan maalta, eihän
niitä enää kannattanut ostaa torilta, kaikkihan oli niin kallista.
Rouva Kamberg avasi ikkunansa ja kyseli sieltä, mitä lääkettä rouva
Karell oli käyttänyt, ja ruustinna riensi ystävällisenä pyytämään
kahville aamupäivällä. Lehtokin arveli, että täytyisi ensi pyhänä
pitää selitys täällä vanhojen tuttujen koivujen alla, jollei rouva
Kambergilla ollut mitään sitä vastaan. Tohtorinnakin tuli, itse
työntäen lapsenvaunujaan. Ajaai, kuinka kauniit peitteet ja tyynyt
hänellä oli. Niin, ja lapsi oli myöskin kaunis. Poika se oli, lihava ja
tyyni.

— Jaa, jaa, sanoi tohtorinna, — kylvyt auttavat aina jälkeenpäin.
Mieheni sanoi jo silloin, kun te aloitte, että kestää, ennen kuin te
huomaatte vaikutuksen. Minun äitini tahtoo tuskastua, kun ei hän näe
tuloksia, mutta ne kyllä tulevat aikoinaan.

Tohtorinna oli lihonut. Rouva Karell aikoi sanoa hänelle suoraan, ettei
hänen parantumisellaan ollut mitään tekemistä tohtorien kanssa, mutta
miksikäs hän olisi loukannut tohtorinnaa. Tohtorinna olisi nauranut
häntä, jos hän olisi sanonut, että hän oli parantunut siitä lähtien kun
vieras herra tuli heille asumaan. Hän ei ollut tätä koskaan nähnyt,
mutta hän käveli kuin kaverikin!

Herra Tiger nukkui kauan. Karelleilla ehdittiin syödä vanhan hyvän
tavan mukaan aikainen päivällinenkin, ennen kuin hän nousi. Vanha
rouva, puettuna uuteen pumpulipukuun, jonka Liina oli kiireesti
neulonut, odotti häntä portailla. Muissa perheissä valmisteltiin
vasta nyt päivällistä, paistetun lihan haju tuntui sekä kirkkoherran
keittiöstä että rouva Kambergin puolelta. Vihdoin tuli herra Tiger.
Rouva Karell nousi ylös, kumarsi syvään ja ojensi kätensä.

— Varmaan neiti Kareliin rouva-äiti?

— Jaa-a. Minulla on kunnia kiittää teitä, _herra... kreivi_... tai
herra Tiger, miten sanoisin. Te nauratte... no niin, antakaa anteeksi,
en tiedä teidän arvonimeänne. Tahtoisin kiittää kauniista soitostanne.
Se on tehnyt minut terveeksi.

Vuokralainen katseli emäntää kiireestä kantapäähän.

— Hyvä rouva, alkoi hän hämmästyneenä, mutta rouva Karell keskeytti
hänet.

— Niin, olen pystyssä, kuten näette — ajaai, kuinka olen kiitollinen.
Liinaaa... Liinaaa... tuo kahvia, toivon, että herra Tiger ei halveksi,
meillä ei ole parempaa.

Turhaan vuokralainen selitti, että häntä odotettiin, että hänen
piti mennä. Se ei merkinnyt mitään. Rouva Karell katseli häntä
ihastuksissaan ja vakuutteli, että juuri tällaiseksi hän oli häntä
ajatellut, noin kauniiksi ja pulskaksi, sanalla sanoen mieheksi. Ja
miehiä oli maailmassa vähän.

— Todella? sanoi herra Tiger ja istuutui.

Vanha rouva puhui unettomista öistä, särystä ja suruista. Ja miten
ihanaa nyt oli, kun oli ulkona. Ja tämä kaikki oli herra Tigerin
ansiota. Nuori herra tuijotti vanhaan rouvaan puoleksi kummastuneena,
puoleksi huvitettuna. Oli kuin hänen edessään olisi ollut jokin
salakirjoitus, josta hän koetti päästä selville. Se ei ollutkaan
vaikeaa, sillä vanha rouva puhui koko ajan itsestään ja kertoi
lapsistaan, ketkä elivät, ketkä olivat kuolleet. Nuori herra tuijotti
tuijottamistaan hänen keltaisiin, rypistyneihin kasvoihinsa, joissa
silmät paloivat elämänhaluisina ja vilkkaina, ja käsiin, jotka
suonenvedontapaisella himolla tarttuivat ruokaan ja juomaan.

Neiti oli tuonut kahvia. Vieraan katse siirtyi äidistä tyttäreen ja
tyttärestä äitiin.

— Oletteko te hiljan kirjoittanut äidillenne? sanoi rouva Karell.

Nuoren herran pää heilahti närkästyneenä, mutta samassa hän hymähti ja
vastasi lyhyesti kieltäen.

— Ajaai... Tai ehkä hän on kuollut?

— Ei. Kyllä kai hän elää.

— Kyllä kai... Ajaai... niin kaunis kuin te olette ja kuinka te puhutte!

— No niin, vanhempani ovat saattaneet minut maailmaan ja antaneet
minulle terveen ruumiin. Se oli heidän velvollisuutensa. Itse
olen poikasesta lähtien ansainnut leipäni. Se on ollut minun
velvollisuuteni. He eivät ole minulle mitään velkaa enkä minä heille,
me olemme kuitit.

— Ajaai, ajaai! vaikeroi vanha äiti, — ettekö te ole velkaa
vanhemmillenne? Ettekö te ole saanut opetusta kristinopissa? Ajaai,
tuli yhtäkkiä rouva Kareliin päähän, — kun kirkkoherra pitää
selityksen, niin teidän täytyy tulla kuulemaan. Te olette niin hyvä,
herra Tiger, ajaai, kuinka suuresti minä olen teille kiitollinen,
tulettehan! Pyydän, että kirkkoherra selittää meille rakkauden, mitä
rakkaus on. Ette koskaan saa rauhaa, jollette sitä ymmärrä, ajaai,
teillä tulee aina olemaan paha omatunto...

Rouva Karell puhui kyyneleet silmissä, ikään kuin pelastaakseen
lähimmäisen ikuisesta kadotuksesta. Harry Tigerin nauru keskeytti hänet.

— Minä ja paha omatunto, me emme tunne toisiamme! huudahti hän. — Paha
omatunto on kuin kuollut ruumis, joka heti aina on kuopattava. Kuka
meistä ottaa ruumiin selkäänsä ja alkaa kantaa sitä, vaikka vainaja
olisi ollut kuinka hyvä ystävä tahansa.

Liina nosti päätään työstä ja loi Tigeriin pitkän tyynen katseen.

— Vai kuinka, neiti Karell? sanoi Tiger.

— Älkää kysykö häneltä! kiirehti äiti sanomaan, — lapset ovat aina
samalla puolella vanhempia vastaan.

Harry Tiger yhä katseli Liina Karelliin.

— Enhän minä... ymmärrä näitä asioita, väitteli Liina, mutta vieraan
naurahdus pakotti hänet esiin kuorestaan. — Niin, sanoi hän, — teidän
on helppoa, sillä paha omatunto on vaikea asia. On ihmisiä, jotka ovat
yhtä pahan omantunnon kanssa ja jotka eivät milloinkaan pääse siitä.

— Tyhmyrit! sanoi Harry.

— Ajaai, kuinka kauniisti sinä puhuit, lapseni! huudahti äiti. — Siinä
kuulette, herra kreivi. Sen vuoksi on hyvä, että järjestää omantuntonsa
asiat.

Vieras katsoi läpitunkevasti vanhaan rouvaan ja nousi.

— Liinaaa... Liinaaa... Tuo kahvia... lisää kahvia, joudu... Ajaai,
teillähän oli kiire!

— Paha omatunto, alkoi Tiger, — se on edellisten sukupolvien perintö
nykyiselle. Mutta onko se katsottava perinnöksi, josta ei voi
kieltäytyä? Minä puolestani olen sitä mieltä, että voi. Minusta saattaa
nykypolvi vaatia edellisiltä onnellisempiakin perintöjä.

Vanhan rouvan ajatus ei enää jaksanut seurata. Hän puhui jotakin siitä,
että rakkauden aina täytyi vallita vanhempien ja lasten välillä.
Vieras oli jo sanonut hyvästi, mutta kun äiti lakkaamatta pyyteli
häntä jäämään, eikä kuitenkaan ymmärtänyt hänen puhettaan, vetosi hän
tyttäreen:

— Miksi kaunistellaan asioita? Kun vanhemmat antavat elämän lapsilleen,
niin lapsienko onnea he ajattelevat? Itseään he ajattelevat! Jos
he voisivat nähdä lastensa elämän päästä päähän, niin ehkäpä he
kavahtaisivat. Mitä se kiitetty äidinrakkaus on? Itsekkyyttä
äärimmäisessä huipussaan. Äiti valvoo, äiti uhraa — ilokseen hän
sitä tekee. Ja mitä tulee hänen kärsimyksiinsä, niin ne ovat
yksinkertaisesti seuraus hänen nautinnoistaan ja iloistaan tai —
hairahduksistaan. Ah, neiti Karell: paha omatunto, se painolasti on
heitettävä mereen!

Liina oli noussut ja tuijotti puhujaan. Oli kuin jokin olisi alkanut
hänelle valjeta.

— Minä olen kerran nähnyt niin kummallisen unen, sanoi hän. — Jos te
voisittekin sen selvittää minulle.

— Tulkaa, sanoi Tiger, — lähdemme kävelemään, niin te kerrotte...

— Hyvä herra! huusi rouva Karell entisellä läpitunkevalla äänellään, —
teillähän oli kiire.

Liina ja herra Tiger olivat hyvin vakavat. He eivät kuulleet äidin
huutoa. Vaikkeivät he mitään sanoneet, tuntui siltä, kuin he olisivat
kertoneet toisilleen jotakin tärkeää, jotakin jota eivät muut saaneet
kuulla. Rouva Karell huusi ja huusi, hän moitti Liinaa siitä, ettei
Liina ollut kertonut untaan hänelle, omalle äidille, ja aikoi nyt
kertoa sen ihmiselle, joka ei ollut edes sukua. Hän soimasi vierasta
siitä, että tämä tahtoi tulla ja asettua äidin ja lapsen väliin. Mutta
Liinapa ei menisi kävelemään, äiti ei päästäisi häntä! Äkkiä Tiger
heräsi ajatuksistaan ja huomasi vanhuksen.

— Sukua ja sukua! sanoi hän ja tunki silmänsä vanhan rouvan silmiin.
— Tunnustatteko te Kristuksen joksikin? Sanokaa, onko hän teille
auktoriteetti?

Rouva Karell tuijotti häneen ymmällä.

— Ajaai mitä te kysytte — tunnustanko minä Kristuksen. Vapahtaja hän
minulle on, toki minä aina olen ollut hänen lapsensa. Ajaai — Liina,
sano... nouda kirkkoherra...

— No niin, sanoi Tiger, — muistatteko, kun Kristuksen omaiset tulivat
sukulaisvaatimuksineen, mitä Kristus vastasi?

— Ajaai, herra Tiger, kyllähän te olette lukenut raamattua, mutta...
omalla tavallanne...

— Hän sanoi: jokainen joka tekee minun isäni tahdon, on minun äitini ja
minun veljeni.

— Ajaai Liina, nouda kirkkoherra, hän voi selittää... Sinähän et mene?
Liina, ajaai, sinä tottelet vierasta etkä omaa äitiäsi!

Liina astui likemmä äitiään ja huomautti, että hänen nyt oli paras
lähteä lepäämään. Piti muistaa, että hän puoli vuotta oli maannut
vuoteen omana ja tänään ensi kertaa oli pystyssä.

— Te ette siis tule kävelemään? sanoi vieras.

— Kiitoksia, en. Minun on sääli äitiäni.

— Sääli — no niin, se on varsin luonnollinen tunne vanhan äidin ja
vanhan lapsen kesken. Tässä tapauksessa se ehkä on hiukan pitkälle
mennyt sääli.

Rouva Karell oli pyyhkinyt silmiään suureen puhtaaseen nenäliinaan. Kun
hän nousi, törrötti uusi kankea pumpulihame hänen ympärillään kaikissa
niissä monissa laskoksissa ja rypyissä, jotka hänen kiihtyneenä
käännellessään olivat syntyneet. Hän teki syvän kumarruksen.

— Te olette mies, herra Tiger, — mutta hirmuinen ja armoton mies.
Teille voi kuitenkin antaa paljon anteeksi. Ja minä annan teille kaikki
anteeksi, sillä te olette soittanut minut _terveeksi_...

Harry Tiger nauroi. Hänen naurunsa oli sellainen, että Liinan ja rouva
Kareliinkin täytyi naurahtaa. Mutta tuskin olivat he joutuneet hänen
iloisuutensa vireeseen, kun hän pisti tulemaan:

— Vai niin, vai niin, te vanha velho, varokaa te, etten soita teitä
kuoliaaksi, sillä sen minä mieluummin tekisin, jotta tämä lapsi pääsisi
vapaaksi.

Vieras hypähti pihamaalle ja läksi taakseen katsomatta. Vanha rouva
voivotteli portailla, nauroi ja pyyhki kyyneliään.

— Ajaai... ajaai... mies, mies, kauhea mies! kuiskasi hän.

Tytär ehti parhaiksi häntä auttamaan, sillä hän oli pyörtymäisillään.

Koko talo oli kuullut keskustelun ja kaikki olivat kuohuksissaan.
Ruustinna tuli oikopäätä rouva Kareliin vuoteen ääreen hautomaan hänen
päätään kylmällä vedellä ja puhui hänelle lohdutuksen sanoja. Hyvä
oli, että ruustinna ehti hiukkasen viipyä, sillä rouva Kamberg lähetti
samassa noutamaan Liinaa. Hän ilmoitti, ettei hän tule sallimaan
mokoman herran asua talossaan. Tämähän yökaudet kävelee pitkin
kaupunkia, seurassaan kokonainen lauma tyttöjä, mitä ulkomaalaisia
lienevätkään. Kosmopoliitat — ihailkoon kaupunki näitä Kosmopoliittoja
miten paljon tahtoo, olkoot ne omasta ja muiden mielestä miten hienoja
tahansa, puhukoot vielä useampia kieliä kuin puhuvatkaan — rouva
Kamberg ei kärsinyt nähdä heitä pihamaallaan. Herra Tigerin täytyi
muuttaa. Mutta keskellä rouva Kambergin puhetta saapui tohtori,
hiestyneenä ja kiireestä kuumeisena. Oli tapahtunut sellainen erehdys,
että tänne taloon, Karellille oli eksynyt asumaan maailmankuulu mies,
suuri taiteilija, joka oli tullut lepäämään ja viettämään kesää tässä
syrjäisessä seudussa. Hän ei ollut saanut huonetta ja hän oli joutunut
sellaiseen — sellaiseen loveen asumaan, että hän tuskin saattoi
oikaista itsensä suoraksi. Oli kunnia koko kylpylaitokselle, että hän
oli tullut, se saattoi suorastaan tehdä sen tutuksi ympäri maailman.
Mutta niin täytyikin katsoa, että kuuluisa vieras sai kunnollisen
asunnon. Aline oli luvannut järjestää, vieras saisi heidän salinsa,
siellä oli soittokonekin, hänelle täytyi heti ilmoittaa, kun vieras
palaisi kaupungilta.

Sill'aikaa kun tohtori kuunteli anoppinsa sairaskertomusta ja Liinan
esitystä äitinsä ihmeellisestä parantumisesta vieras saapuikin.
Tyttöjen nauru helisi portin takana ja heidän vaaleat pukunsa liehuivat
edestakaisin. Kaikista ikkunoista Kambergin pihamaalla katseltiin ulos
ja nähtiin, kuinka itse tohtori, hattu kädessä, kumarteli Karellien
vuokralaista, tarjoten hänelle omaa saliaan ja heti luvaten lähettää
noutamaan hänen tavaroitaan.

— Tuhannet kiitokset, sanoi Tiger, — olisipa tällainen tarjous tullut
minulle pari päivää aikaisemmin, niin olisin ollut erinomaisen
kiitollinen. Nyt — minä kieltäydyn.

— Mutta, herra Tiger, vakuutteli tohtori, — te ette mitenkään loukkaa
ketään. Nämä hyvät naiset, joilla on ollut onni kattonsa alla pitää
nykyajan ehkä alallaan suurinta taiteilijaa, ovat yksinkertaista väkeä,
joilla ei ole mitään vaatimuksia. Vanha rouva on tullut ihmeteltävän
reippaaksi savikylpyjen vaikutuksesta, joita hän sai keväällä. Katsomme
taas, että hän saa hiukkasen savea, niin hän...

Tytöt portin takana pistivät esiin päitään. Heidän naurunsa suli
yhteen lintujen laulun kanssa. Tohtori kumarsi heille, hymyillen ja
rakastettavasti.

— Tulen heti, huusi Tiger heille. — Ei, katsokaas tohtori, minä
olen tuossa viistossa laatikossa tuolla tutustunut kahteen hyvin
intresanttiin naiseen, äitiin ja tyttäreen, enkä tahdo muuttaa. Aion
soittaa kuoliaaksi toisen ja vapauttaa toisen. En muuta.

Taiteilija astui pihamaan poikki ja tytöt ottivat hänet vastaan
riemuhuudoin. Oli kuin ilon kulkue olisi kääntynyt takaisin vanhojen
portilta ja lähtenyt valloittamaan maailmaa. Kosmopoliitat olivat
hurmaavat ja pelottavat, mutta pelottavin kaikista oli Harry Tiger.

Siinä sitä oltiin. Tohtori, ruustinna ja Liina Karell pitivät
neuvottelua rouva Kambergin keinutuolin edessä. Naiset olivat kaikki
sitä mieltä, että vieraasta täytyi päästä, hinnalla millä hyvänsä.
Liina Karell vakuutti vieraalla olevan sellaisen vaikutuksen hänen
äitiinsä, että vieras saattaisi tehdä hänet mielipuoleksi, jopa todella
suorastaan tappaa. Mutta sitä ei auttanut ottaa lukuun. Tohtori sanoi,
ettei heidän kaupungissaan sopinut loukata maailmankuulua taiteilijaa,
joka oli hänen potilaanaan. Saattoi kuitenkin olla varma siitä, että
tämä oli jokin oikku — taiteilijoilla oli niitä niin monenmoisia — ja
että hän muuttaisi, ehkäpä hyvinkin pian ja vapaaehtoisesti.

       *       *       *       *       *

Rouva Karell ja ruustinna punoivat salaisen juonen. Oli vaikea
saada asianomaisia henkilöjä heidän mitään aavistamattaan yhtaikaa
koolle. Sillä kirkkoherra oli aamupäivisin kansliassa ja taiteilija
vietti illat ja puolen yötä muualla. Iltapäivän taitteessa, kun
aurinko kääntyi kattojen taakse, naiset vihdoin saivat taiteilijan
pysähdytetyksi juuri kun hän oli menossa ulos. Ruustinna näki
suurimman vaivan, hän puheli, selitteli ja nouti neuvokkaasti paikalle
miehensäkin. Taiteilija ja kirkkoherra eivät tietäneet juonesta mitään,
taiteilija aavisti hyvin pian kaikki tyynni, mutta kirkkoherra pysyi
viattomana. Hän lausui julki ilonsa siitä, että sai tutustua suureen
taiteilijaan ja kiitteli onnea, että oli saanut kuulla hänen soittavan.
Ruustinna toi heidän puoleltaan Karellien portaille sokerikakun ja
kaikkinaisia muita herkkuja. Portaille oli kannettu pöytä. Taiteilija
hymähti ja odotti suuttuneena ja huvitettuna, mitä tulisi. Tytär oli
kalpea kuten tavallisesti ja liikkui katsettaan nostamatta, hänellä
oli yllään jotakin haaltunutta mustaa, vaikka oli kuuma. Äiti eli
jännityksessä, puhui ja kehoitteli ottamaan ruokaa ja juomaa. Hän
säilytteli jotakin mustaa kirjaa vieressään, mikäpä se muu saattoi olla
kuin raamattu. Tytär ei nostanut vahingossakaan katsettaan, hän näytti
häpeävän jotakin.

Puhuttiin kylpylaitoksesta ja vaivaishoidosta. Taiteilija huomautti
kiivaasti, että täytyisi perustaa vanhojen koteja, hyviä laitoksia,
joissa ihmisten kärsimyksiä lievennettäisiin, mikäli mahdollista.
Siihen huomautti kirkkoherra yksinkertaisesti, että kaikki tällaisissa
laitoksissa riippui siitä, saiko sopivia henkilöjä niiden johtoon,
kaikki riippui siitä, löysikö kristillisen rakkauden läpitunkemia
ihmisiä. Nyt katsoivat ruustinna ja vanha rouva Karell hetkensä tulleen.

— Ajaai, huusi vanha rouva sinertävä hohde kasvoillaan, — jos
kirkkoherra olisikin niin hyvä ja pitäisi meille pienen selityksen.
Ajaai, kuinka se tekisi hyvää meille kaikille...

Kirkkoherra punastui. Myöskin Liina Karell punastui. Ruustinna riensi
rouva Kareliin avuksi.

— Mutta Malakia, voisithan sinä lukea jonkin pienen palasen raamatusta
ja puhua sen johdosta — minä luulen, että rouva Karellilla on tässä
raamattu käsilläkin, ja katsokaa, kuinka se on kulunut!

— Niin, ajaai... jos kirkkoherra olisikin niin hyvä ja puhuisi
neljännestä käskystä ja Jeesuksen suhteesta vanhempiinsa, kuinka hänen
äitinsä nuhteli häntä ja kuinka hän meni heidän kanssansa ja oli heille
alamainen... ajaai...

— Niin, lisäsi ruustinna, — ja omastatunnosta ja rakkaudesta. Minä
luulen, että sitä rouva Karell tarkoittaa.

Hän pelästyi, että heidän pieni viaton juonensa mahdollisesti oli
paljastunut liian alastomaksi, sillä taiteilija loi häneen ilkeän,
suorastaan pirullisen silmäyksen ja katsahti sitten rouva Karelliin.

— Ajaai, juuri sitä! huudahti vanhus kyyneleet silmissä eikä huomannut
taiteilijan murhaavaa katsetta.

Kirkkoherra yskähteli hämillään. Oli kiusallisen hiljaista. Pääskyset
lentelivät iloisesti pesilleen, valkeat rinnat välähdellen auringossa.
Kahvikupit kilisivät. Yhtäkkiä rupesi taiteilija nauramaan ja käänsi
ivalliset kasvonsa vanhaa rouvaa kohti. Saattoi epäillä, oliko hän
sivistyneestä kodista, hän käyttäytyi pahemmin kuin kadun lapsi.

— Vanha velho, sanoi hän, — nyt minä noudan viuluni ja soitan teidät
oikopäätä helvettiin.

Kuppien kilinä vaikeni. Ruustinna ja kirkkoherra katselivat
täynnä ihmettelyä ja loukkautumusta nuoreen mieheen. Rouva Karell
pelästyi ensin, mutta koetti sitten ymmärtää, että tämä oli pelkkää
leikkiä. Liina Karell oli laskenut käsityön viereensä ja tuijotti
mielenliikutuksissaan eteensä, ikään kuin aikoen jotakin sanoa.

— Ei voi tyrkyttää Jumalan sanaa ihmisille vastoin heidän tahtoaan,
sanoi kirkkoherra.

— Mutta, Malakia, jokin siemen voi sentään langeta hyvään maahan...,
alkoi ruustinna.

— Ajaai, keskeytti rouva Karell, — hän on soittanut minut terveeksi.
Eivät ne olleet savikylvyt, vaan sellainen ihme tapahtui...

Liina Karell nousi ylös ja astui muuta seuraa lähemmäksi. Suuri
jännitys ja mielenliikutus kuvastui hänen kasvoillaan.

— Jos minä saisin vähän kysyä, alkoi hän katkonaisesti ja ääni
väristen. — Ei, ei, hyvä kirkkoherra, älkää menkö pois, minä olen niin
paljon ajatellut erästä untani ja muutenkin sitä, että... että...
kaikki me näemme unta rakkaudesta, kaikki me tahdomme rakastaa...
eivätkä yksin nuoret, vaan vanhatkin, äidit ja isät. Mutta on niin
paljon onnetonta rakkautta. Me emme _saa_ rakastaa, vaikka me itkisimme
silmämme sokeiksi... ja ne toiset menehtyvät ilman rakkautta eivätkä
saa sitä, vaikka he sitä kuinka pyytäisivät. Pitääkö olla näin? Eikö
löydy mitään keinoa, täytyykö näin kärsiä?

Harry Tigerin silmät iskivät kipunoita. Hän näytti hiovan kynsiään.

— _Ajaai... ajaai_... Liinaaa, Liinaaa! huusi äiti, — mitä sinä
tarkoitit, etkö sinä sitten todella rakasta äitiäsi, enkö minä ole
rakastanut sinua niinkuin vain äiti voi rakastaa... Kirkkoherra...
ajaai, kuulitteko, kuinka hän puhui — hän puhui onnettomasta
rakkaudesta. Mitä se on? Sitäkö, ettei lapsi olisi velvollinen
rakastamaan äitiään — Herra Jumala, oi-voih!

Harry Tigerin silmät räpyttivät ja hän puri suupieliään. Ruustinna
koetti lausua jotakin rauhoittavaa, mutta näki parhaaksi vain vetäytyä
syrjään.

— Pappiko puhuu ensin vaiko minä? sanoi Tiger.

Hänen kysymyksensä vaikutti kuin piiskansiiman vingahdus. Kirkkoherra
yritti nousta ja painoi hattua päähänsä.

— Ei minulla ole täällä mitään sanomista. En luule, että minulla ja
herra... herra Tigerillä — vai kuinka oli nimi? — on mitään yhteistä.

— Älkää menkö, kirkkoherra, rukoili Liina ja meni vaistomaisesti
äitinsä ja taiteilijan väliin.

Kaikki tunsivat, että jotakin pelottavaa oli tulossa. He olivat sen
itse kutsuneet esiin ja he olisivat mielellään peräytyneet, mutta
se ei enää näyttänyt olevan mahdollista. Ruustinna ojensi Tigerille
kahvikuppia ja tarjosi hymyillen kakkua, ikään kuin lepyttääkseen häntä.

— Te kurja vanha äiti, sanoi Tiger hilliten itseään, — te puhutte
rakkaudesta! Olen teitä katsellut näinä päivinä enkä vielä koskaan ole
nähnyt yhdessäkään äidissä itsekkyyttä niin paljaana kuin teissä. Koko
sana »äidinrakkaus» on valhe. Verta te aina pyritte imemään lapsistanne
— siinä teidän rakkautenne!

Ruustinna oli ojentanut kätensä rouva Karelliin päin ikään kuin
rientääkseen hänen avukseen. Mutta se oli aivan turhaa. Vanha rouva
näytti kasvaneen ja kohtasi, silmät terävinä ja pieni hymy suupielissä,
rohkeasti nuoren miehen katseen.

Syntyi lyhyt, täydellinen äänettömyys.

— Mistä me sitten eläisimme? sanoi rouva Karell käheästi, — jollemme
lastemme rakkaudesta. Ajaai, se on se hunaja, jonka me olemme koonneet
talveksi.

Hän hymyili viisaasti ja ikään kuin tuntien hunajanmakua suussaan.
Harry Tiger katseli häneen ihaillen. Harry Tiger oli käynyt
sanattomaksi.

— No niin, puhui hän vihdoin, — olemme siis yhtä mieltä: vanhemmat
ajattelevat itseään ja omaa talveaan.

Se viisauden välähdys, joka äkkiä oli leimahtanut vanhassa rouvassa,
sammui nopeasti. Hän oli samassa sekapäinen ja puhui uudelleen ja
uudelleen unettomista öistä, joita äiti viettää lasten tähden, vetosi
tyttäreensä ja kysyi, eikö äiti ollut häntä rakastanut, eikö äiti ollut
pitänyt huolta siitäkin, että hän tulisi rikkaaksi ja että hänellä
olisi huoleton vanhuus. Ruustinna puhui kasvattajan kannalta. Minne
jouduttaisiin, jollei lapsia kasvatettaisi kurissa ja vaadittaisi
heiltä kuuliaisuutta ja armeliasta sydäntä. Hän puolestaan vetosi
mieheensä. Mutta kirkkoherra pysyi vaiti. Minne jouduttaisiin, jos
lasten herkistä mielistä hävitettäisiin kaikki hellemmät tunteet!

Kun vieras taas otti sananvuoron, ei hän vastannut suoraan
lausuttuihin väitteisiin. Hän nähtävästi lausui jotakin, joka oli
häneen kokoontunut. Kun hän oli puhunut vähän aikaa, leimusi hänessä
sellainen tuli, sellainen kipeä palo, että olisi luullut hänen puhuvan
mieskohtaisten kokemusten perusteella ja aikovan polttamalla polttaa
sanansa kaikkien vanhempien rintaan.

— Ei ole vanhemmilla oikeutta pyytää mitään lapsiltaan — ei mitään!
Velkaa he ovat heille, velkaa koko ikänsä. Eivät lapset ole pyytäneet
heiltä elämää, vanhemmat ovat sen omalla vastuullaan heille antaneet,
heiltä suostumusta saamatta ja sen tähden voidaan oikeastaan puhua vain
heidän velvollisuuksistaan. Ketä ovat vanhemmat ajatelleet pimeydestä
kutsuessaan lapset elämään? Itseään! Mitä takeita lapsilla on ollut
ilosta ja onnesta? Epävarmuus heitä on ollut vastassa. Eikö heillä niin
ollen ole yllin kyllin huolta itsestään. Ihmisellä on velvollisuuksia
vain eteenpäin, elämää kohti, ei taaksepäin, ei sitä kohtaan, jonka
luonnon järjestyksen mukaan pitää kuolla. Luonto ei tunnusta mitään
lasten kiitollisuutta synnyttäjiään kohtaan, sen ovat vanhemmat
keksineet, koska he lastensa kautta yhä haluavat riippua kiinni
tulevassa sukupolvessa, toivoen, että se lahjoittaisi heille jotakin
nuoruudestaan. Aina ovat vanhemmat vaanimassa lapsilta korvausta
vaivoistaan. Mutta luonnon talous ei tunne mitään sellaista korvausta.
Äidin- ja isänrakkaus, sellaisena kuin sitä saarnataan kirjoissa ja
kirkoissa ja kouluissa, on naimattomien kamariaivojen tuote. Missä
tämä pakolliselle velvollisuudentunnolle perustettu rakkaus pääsee
myrkyttämään nuorten elämää, siellä se voi tehdä heistä henkisesti
vaivaisia, kyttyräselkäisiä koko elämäksi. Minun vanhempani? En tiedä
heistä mitään enkä tahdo tietää. En tunne mitään heitä kohtaan, en
rakkautta enkä vihaa. He ovat minulle vieraita niinkuin tuolle taimelle
tuossa se puu, josta sen siemen on peräisin. Jokainen uusi sukupolvi
kasvaa omalla varrellaan eikä se voi tukea sitä, mikä on lahoa ja
kukistuvaa, ellei se tahdo itse ennen aikaansa lahota ja kukistua.

... Rakkaus on ennen kaikkea vapauden lahja. Siitä ei koskaan saada
mitään palkkaa, eikä sitä koskaan pidä harjoittaa minkäänlaisen palkan
toivossa. Se kantaa itsessään koko ilonsa, koko nautintonsa. Se on
kaikkein hauraimpia, epävarmimpia asioita maailmassa — ei mitään voi
vannoa rakkaudesta, elääkö se yli huomispäivän, lakastuuko se jo
tänään. Jokaisen joka rakastaa on otettava tämä lukuun ja toimittava
sen mukaan — muuten hän aina tulee pettymään. Te, jotka sanotte
rakastavanne, älkää pyytäkö mitään, sillä jos te jotakin pyydätte,
niin ette mitään saa ja ehkäpä sekin mikä teillä on, otetaan teiltä
pois. Jollette mitään pyydä, silloin voi sattua, että jotakin saatte.
Vaatimukset ovat syvin rikos rakkauden luonnetta vastaan. Se voi elää
yksinomaan vapaudessa.

Vieras lopetti. Kului silmänräpäys, ennen kuin hän muisti, missä
oli. Hän etsi hattuaan. Joku hänen ympärillään itki. Liina Karell
katsoi häneen suurin kiitollisin silmin. Kirkkoherra yskähti ja nousi
pidättämään vierasta.

— Valitettavasti... valitettavasti, sanoi hän yskähdellen, — on kaikki
ihmistyö epätäydellistä ja myöskin ovat meidän tunteemme synnin kautta
soaistut. Arvoisa puhuja iskee kauas yli maalin, se on ilmeistä, mutta
kuitenkin on myönnettävä... myönnettävä... että kaikki ihmistyö on
vaillinaista. Tämä rakkauden vapaus... tämä rakkauden vapaus, sehän on
meidänkin kristittyjen kalleimpia pyrkimyksiä. Ihanimpia totuuksia mitä
raamattu tuntee ovat Paavalin sanat juuri rakkaudesta:

»Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä; rakkaus ei kadehdi, ei
kerskaa, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei
katkeroidu, ei muista kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä, vaan
iloitsee totuuden kanssa; kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se
toivoo, kaikki se kärsii...»

Kirkkoherra seisoi kädet ristissä ja katseli ylöspäin. Vieras keskeytti
hänet.

— Lopettakaa siihen, sanoi hän. — Te olette aivan oikeassa: ne sanat
sisältävät rakkauden luonteen. »Rakkaus ei etsi omaansa.»

Ääneti jäi seura katsomaan hänen jälkeensä. Pääskyset lentelivät
ilakoiden, valkoiset pilvet purjehtivat taivaalla, joka jo alkoi
rusottaa illan purppurassa.

— Ajaai! voihkaisi rouva Karell äkkiä, — Liinaa... vie mamma sänkyyn.

Liina ja ruustinna tukivat häntä. Hän tuntui olevan aivan sekaisin.

       *       *       *       *       *

Samana iltana tuli Freedi Fors kylpylaitoksen rengin kanssa noutamaan
Harry Tigerin tavaroita. Hopeisessa Ketussa oli äkkiarvaamatta tullut
huone vapaaksi. Yhdessä Liinan kanssa pannessaan kokoon taiteilijan
hienoja tavaroita Freedi kertoi hänen sanoneen, että hän lopulta oli
ollut täällä tukahtumaisillaan. Omasta puolestaan Freedi huomautti,
että mitä tuotiin pappi saarnaamaan hänelle, eihän hän ollut mikään
sellainen, olisihan sen pitänyt näkyä päältäkin.

Niin, tottakin, hän lähetti kesäkuukausien vuokran. No, mitä siitä nyt
rupesi itkemään! Sellainen summa ei nyt hänellä tuntunut ensinkään.
Liina oli lyyhistynyt pienelle sohvalle ja itki.

       *       *       *       *       *

Entinen hiljainen harmaus palasi taloon.

Luhistuvasta rakennuksesta takapihalla kuului nyt lakkaamatta, läpi
öidenkin, vanhan äidin valitus.




NAINEN KAUNEUDESSAAN


Kesä oli mennyt, Harry Tigerin piti matkustaa. Kuin unennäöltä
tuntuivat nyt konsertit, veneretket, kävelyt, tanssiaiset. Harry
Tigerin piti matkustaa — saisiko häntä milloinkaan enää nähdä? Ehkäpä
jossakin eurooppalaisessa pääkaupungissa näkisi hänen nimensä suurissa
ilmoituslehdissä kadunkulmissa, ja jos menisi hänen konserttiinsa,
näkisi hänet lavalla vieraan ihmistulvan ihastuksen ympäröimänä eikä
voisi käsittää, että kerran seurusteli hänen kanssansa, kokonaisia
viikkoja, kokonaisia valoisia öitä umpeensa, kaukana, jossakin pienessä
pahaisessa kylpypaikassa. Silloin olisi Harry Tiger yhtä ventovieras,
luoksepääsemätön ja saavuttamaton kuin hän nyt oli kätten ulottuvilla,
oli kesy, oli tuttu. Tämän ainoan päivän hän vielä olisi kätten
ulottuvilla, olisi kesy, olisi tuttu. Tämän ainoan päivän säteilisi
taivas, kimmeltäisivät vedet, kukkisivat nurmet, tämän ainoan päivän
olisi kesä, olisi juhla. Illalla olisi kesä lopussa. Illalla Harry
Tiger matkustaa.

Kosmopoliitat olivat ottaneet kylpyvieraiden puolesta järjestääkseen
juhlahetken poispakenevan kesän kunniaksi. He olivat luvanneet
järjestää pienen juhlahetken, vaikka he mielellään olisivat
järjestäneet suuren. Suurta olisi pitänyt olla Harry Tigerin kunniaksi.
Mutta mitäpä täällä saattoi saada aikaan!

Kaupungin mielestä oli jotakin ihmeellistä joka tapauksessa tulossa,
koska kosmopoliitat olivat liikkeellä. Kosmopoliitat olivat kylpykauden
hienoimmat tytöt, sellaiset kuin Fricca, Beata, Adela, Margareta ja
Trolla. Kaupunki oli koko kesän puhunut heistä pahaa, kaupungin äidit
olivat uhanneet, etteivät he millään ehdolla sallisi tyttäriensä
seurustella kosmopoliittain kanssa, ja kuitenkin: heti kun tilaisuus
saattoi heidän tyttärensä yhteen kylpykauden vaarallisten neitojen
kanssa, olivat he ylpeät ja onnelliset. Sillä pohjaltaan kaupunki
ihaili kosmopoliittoja. He olivat kauniit ja vapaat, he olivat nähneet
maailmaa ja saapuneet idästä ja lännestä. Eipä ihme, että kun he olivat
luvanneet järjestää juhlahetken, kaupunki odotti sitä jännittyneenä.

Kylpylaitoksen kömpelö renki oli auttamassa. Köyhät lapset ja vanhat
vaimot olivat sitoneet köynnökset ja seppeleet. Kauniit kädet eivät
siedä sellaista työtä. Yhden seppeleen tahtoivat tytöt kuitenkin sitoa
omin käsin, yhden pienen kukkakiehkuran. Ja sill'aikaa kun köynnökset
lähtivät kiertämään seiniä ja pylväitä, sill'aikaa kun kattoon syntyi
jättiläiskokoinen, keinuva kukkastähti, istuivat neidot parvekkeella
villin viiniköynnöksen varjossa ja sitoivat tuota yhtä kiehkuraa,
jonka vuoksi he tahtoivat panna alttiiksi ruusuiset kätensä. Aurinko
varastautui lehvien välitse heidän kukoistaville kasvoilleen, heidän
hiuksilleen, jotka olivat mustat, tai kypsyvän viljan väriset, tai
punertavat, tai tuhkankarvaiset. Aurinko liukui yli heidän valkoisten,
rypyttömien otsiensa, joiden ympärillä pienet kiharat leikittelivät,
aurinko leikitteli kilpaa kiharoiden kanssa, se hyppeli huulilla,
hampailla, olkapäillä, käsillä. Pienet kädet eivät olleet ahkerat.
Margareta yksin sitoi seppeltä, hän oli käytännöllisin. Ruusut ovat
arkoja, ne varistavat äkkiä lehtensä, jos niitä taitamattomasti
pitelee. Fricca ja Trolla olivat koettaneet, mutta he olivat
tärvelleet monta ruusua ja pistäneet sormensa verille. Onneksi oli
kukkia tarpeeksi. Mitä ruusuja! Seudun puutarhurit olivat antaneet
parhaansa. Ruusuissa oli iloisen punaisia, verenkarvaisia, ja niissä
oli sellaisia, joiden puna oli sairas ja raskas, miltei musta. Kaikissa
ruusuissa oli jalot, suuret piikit. Niitä täytyi käsitellä varoen.
Margareta teki työtään taitavasti, olisi luullut häntä opinkäyneeksi.
Mutta tällainen taitavuus oli hänessä synnynnäistä. Toiset neidot
ojentelivat hänelle ruusuja. He istuivat jokainen kukka kädessä ja
odottivat hetkeään, sillä he tahtoivat tällä tavalla olla mukana työssä.

— Mutta kuka hänet seppelöi? virkkoi äkkiä Trolla.

Kaikki olivat ajatelleet tätä asiaa, mutta syystä, jota ei kukaan
selvittänyt itselleen, he eivät olleet lausuneet ajatusta ääneen.
Nyt kun se paljastettuna lausuttiin, värähti pieni punastus kaikkien
kasvoille, sillä jokainen neidoista tunsi ajatelleensa itseään siksi,
joka parhaimmin sopisi laskemaan ruusukiehkuran ihaillun miehen
otsalle. Vaikka he olivat ystävät keskenään, eivät he mitenkään
tahtoneet näyttää tätä mielihaluaan edes toisilleen, vaan jokainen
avasi toistaan kohti viattoman, joskin samalla teroitetun silmäparin.
Niin, kuka seppelöisikään Harryn?

— Sinä, Margareta, jatkoi Trolla, — sinä joka olet seppeleen sitonutkin.

Margareta punehtui ja hänen pitkät mustat silmäripsensä painuivat
entistä alemma.

— Ei, ei, ei! huudahti hän ikään kuin säikähtäen sellaista ajatustakin.

Mutta sisimmässään toivoi hän, että ystävättäret pyytäisivät häntä,
kunnes hän suostuisi. Jos he tietäisivätkin, mitä Harry oli hänelle
sanonut, niin he eivät hellittäisi, ennen kuin juuri hän olisi painanut
ruusut noille villeille mustille hiuksille. Margareta koetti hillitä
sydäntään. Syntyi pieni äänettömyys. Tuuli suhisi haavoissa, salista
kuului koputusta ja nakutusta, kun seppeleitä lyötiin kiinni, hiljaa
lipuivat laineet ylös loivaa hiekkarantaa, uimahuoneella kauempana
meluttiin ja pulikoitiin. Kaikki ystävättäret olivat iloiset siitä,
että Margareta oli kieltäytynyt, kukaan ei pyytänyt häntä uudelleen.
Heidän jännityksensä kärjistyi kuitenkin entistä enemmän nyt, kun heitä
oli entistä vähemmän.

— Mutta, sanoi Beata, — entä... entä Adela?

Adela nosti raskaita silmäluomiaan. Hänen silmänsä olivat kuin meri,
milloin vihreät, milloin sinertävät, milloin ilman väriä. Ja muutenkin
hän, siinä laiskasti nojatessaan parvekkeen kaidepuuta vasten, oli
kuin vedenneito, joka tähyilee kaislikon laidasta ihmisten poikia, kun
he askartelevat veneillään. Adelan vastaus viipyi, mutta hän hymyili
tyytyväistä ja kiehtovaa vedenneidonhymyä. Beatan rintaan vihlaisi:
Adela varmaan suostuisi! Beatan mieleen johtui, miten Harry oli
kietonut hänen, Beatan, suortuvia sormiensa ympärille, kerran heidän
istuessaan rinnatusten samalla tuhdolla kukitetussa veneessä. Kuuma
veriaalto läikähti vieläkin ylös Beatan kaulaa, kun hän muisteli, miten
laineet olivat kuvastaneet heidän kasvojaan, vieden niitä vuoroin
yhteen, vuoroin eroon, heidän kumartuessaan veneen laidan yli. Beata
vavahti vieläkin, kun hän muisti, miten Harry oli huutanut kovasti ja
suuttuneesti Trollalle, joka melusi toisessa päässä venettä. Harryn
huulet olivat olleet valkoiset ja pelottavat. Silmänräpäyksessä
kävivät nämä muistot läpi Beatan pienen pään. Adela hymyili vielä ja
ystävättäret katselivat häneen jännittyneinä.

— Ah, jatkoi Beata, ääni pehmeänä ja verhottuna, — kuinka mielelläni
minäkin sen tekisin, mutta varmaan Harry pitäisi siitä enemmän, jos
sen tekisi joku toinen. Esimerkiksi sinä, Adela. Pukeutuisit vihreään
harsopukuusi, panisit lumpeenkukat hiuksiisi, onhan hän aina ihaillut
sinun käsivarsiasi, sinun silmiäsi, sinun...

Fricca keskeytti hänet hiukan malttamattomasti ja pyysi Adelaa itseään
sanomaan jotakin. Adela avasikin suunsa ja näytti hohtavan valkoiset
hampaansa.

— Niin, niin, niin, sanoi hän. — Onhan meidän välillämme ollut yhtä
ja toista. Minun hiukseni ovat olleet punertavia viulunkieliä, minun
huuleni koralleja. Kyllähän sitä luetteloa voisi jatkaa. Ja minä itse,
minä olen viettelevä ja syntinen...

Fricca purskahti nauruun ja Adela itsekin naurahti.

— Ajatelkaa, huudahti Fricca, — minulle hän on sanonut, että olen kylmä
ja synnitön! Kumpiko näistä lausunnoista on katsottava komplimentiksi?

— Mikä psykologi hän on! riemuitsi Trolla ja taputti yhteen käsiään. —
Molemmat lausunnot ovat tietysti olleet yhtä oikeat: voi tietysti olla
yhtä kaunista olla syntinen kuin synnitönkin — miehen kannalta.

— Ah, keskeytti Adela, — miehen kannalta katsoen kai oikeastaan ei
koskaan voi olla kaunista olla aivan synnitön.

— Antakaa minun seppelöidä hänet! huusi Trolla äkkiä. — Minä sanon sen
rehellisesti, että olen häneen rakastunut. Olen sanonut sen hänelle
itselleenkin...

Kukaan ei rientänyt pienen Trollan avuksi. Hänen kuivat,
tuhkankarvaiset hiuksensa tuntuivat räiskyvän hänen ympärillään.
Margareta nosti hetkeksi siniset silmänsä, jotka olivat iloiset kuin
ruiskukat ja sanoi, samassa kätkien katseensa:

— Ajatelkaa, minulle hän kerran sanoi, että tahtoisi nähdä minut kehdon
ääressä hyräillen. Se olisi muka niin kaunis kuva — ajatelkaa!

— No mutta sitten hän pitää eniten sinusta! huudahti Trolla
uhrautuvasti. — Eikö se ole selvää? Mies ihailee aina eniten sitä
naista, jonka hän voi kuvitella äidiksi, se käy selville kaikista
rakkausromaaneista, mitä minä ikinä olen lukenut. Minulle hän on
sanonut aivan toisenlaisia asioita. Minulle hän on sanonut, että
olen mahdoton, ettei minun koskaan pidä mennä naimisiin, että olen
ilkeä, että hän tahtoisi purra poikki kieleni, kun puhun niin paljon.
Eikö tämä nyt ole onnetonta rakkautta? Minä rakastan häntä, kuinka
mielelläni läskisinkin seppeleen hänen päähänsä. Olin jo ajatellut
kaikki valmiiksi: olisin pyytänyt häntä hiukan taivuttamaan päätään,
olisin painanut seppeleen sillä lailla, että hänen itsepintainen
kiharansa, jonka me kaikki niin hyvin tunnemme, olisi jäänyt otsalle.
Mutta enhän minä voi tulla kysymykseen, kun hän Margaretalle on sanonut
sillä tavalla. Minusta se on korkeinta.

— Rauhoitu, sanoi Beata. — Minulle hän on sanonut jokseenkin samaa:
että muistutan madonnaa bysanttilaisessa kirkossa.

Fricca naurahti.

— Mutta onko se samaa!

Neidot vaikenivat. Tuntui käyneen yhä epäselvemmäksi, kuka seppelöisi
päivän sankarin.

— No mutta Margareta tai Beata, jompikumpi heistä! huudahti Trolla
käytännöllisenä. — Heitetäänkö arpaa?

— Fi donc! sanoi Fricca, ja hänen sievän nenänsä ympärille nousi
muutamia rumentavia ryppyjä, — eihän nyt suurta taiteilijaa voi
arvostella niinkuin joitakin perheenisiä. Eihän Harry koskaan mene
naimisiin. Hän tarvitsee taiteilijatoveria, ystävätärtä. Minä en
koskaan ole ollut häneen rakastunut enkä näe unia kehtolauluista. Minä
seppelöitsisin hänet viileästi, ikään kuin kreikkalaisesti, pukeutuisin
valkeaan, ottaisin kultanauhan hiuksiini... Minä seppelöin hänet
mielelläni, jos te suostutte.

Kaikki vaikenivat ja tuijottivat toisiinsa tai eteensä.

— No seppelöi sitten, sanoi Trolla. — Vaikka minusta on hullua,
ettei siinä ole rakkautta mukana. En ymmärrä, kuinka voi laskea
ruususeppeleen maailman ihanimman miehen hiuksille ilman rakkautta!

Asia jäi yhä ratkaisematta. Neidot huomasivat äkkiä, että
seppelöitsemisen yhteydessä miltei täytyi pitää puhe. Se oli heille
jokaiselle epämukavaa ja he keksivät pelastuksekseen, että puheenhan
täytyi tulla kaupunkilaisten puolelta. Puheenpitäjähän jo olikin
valittu. Tohtori tietysti. Kaupungin naiset kuuluivat kukittaneen
laivan, eli oikeammin sen suojan, missä Harryn piti matkustaa. He
olivat hekin kaikki ihastuneet Harryyn. Mutta kenestä hän piti eniten,
sitä olisi ollut hauska tietää.

— Kuulkaa, keksi Trolla äkkiä, — keitä kaikkia meistä hän on suudellut?

Margareta loukkaantui. Kuinka Trolla saattoi sellaista kysyä! Kaikki
muut katselivat jännittyneinä ja uteliaina toisiinsa. Kukaan ei
tahtonut puhua ensinnä. Margareta oli ainoa, joka heti työnsi luotaan
kaikki epäluulot.

— Minun kättäni hän on suudellut monta kertaa, tunnusti Adela vihdoin.

— Se ei merkitse mitään, sanoi Trolla, — sen voi kuka hyvänsä tehdä.
Minuakin hän on tuijottanut syvälle silmiin ja sanonut, että hän tahtoo
saada selville sieluni arvoituksen. Varmaan hän on suudellut sinua,
Beata, koska hän on kietonut hiuksiasikin sormiensa ympäri? No mutta
eikö sinuakaan, Fricca? Eikö ketään edes niskaan, tai kaulalle, tai
jonnekin muualle kuin kädelle? Oih, mitä te sanotte — eikö hän ole
suudellut ketään meistä? Tilaisuutta on ollut yllin kyllin, koko kesän.
Mikä taiteilija hän oikeastaan on, ja mikä mies... Nuoria olemme emmekä
ole rumia! Tämä on kuulumatonta! Tämä on hävytöntä! Tämä on noloa!

Margareta nousi tuliseen puolustukseen. Kuinka saattoi lausua
sellaista? Toki he kaikki olivat käyttäytyneet sillä tavalla, ettei
sellainen olisi ollut Harryn puolelta mahdollista. Siitä syystä he toki
punoivat Harrylle seppeltä, että he häntä kunnioittivat.

Fricca keksi, etteivät he seppelöitsisikään Harry Tigeriä, vaan
uskoisivat Harry Tigerille tehtäväksi seppelöidä sen naisen, jota hän
piti ansiokkaimpana, tai kauneimpana — kuinka hyvänsä. Joka tapauksessa
hänen silloin täytyisi julkisesti näyttää, kenelle hän antoi etusijan.
Neitojen muistoon alkoi tulla joitakin pieniä epämiellyttäviä
asioita, joita Harry kesän mittaan oli sanonut. Hän oli esimerkiksi
sanonut, että nainen on valheellinen, että hän on laskeva, että
itsekkäisyys on hänen pääominaisuutensa, että hän on vain omien ja
pienten harrastustensa keskipiste. Tietysti hän oli tarkoittanut, että
heissäkin, kosmopoliitoissa, oli näitä ominaisuuksia. Kuka tiesi, jos
hän tuli sille tuulelle, niin hän äkkiä kesken kaiken saattoi sanoa
tällaisia ikäviä asioita jäähyväishetkelläkin.

— Ah! sanoi Adela ja vei kasvoilleen viimeisen ruusun, ennen kuin
se kiinnitettiin seppeleeseen, — Harrylle täytyy antaa kaikki
anteeksi. Hän löi minua kerran kädenselällään — ajatelkaa, kädellään
— olkapäähän, niin että siihen jäi mustelma, niinkuin te muistatte,
— sen vuoksi, etten minä hänen kanssaan tullut työntämään jotakin
likaista kuormaa ylös mäkeä. Hevonen ei tahtonut saada sitä ylös ja
Harryn piti tietysti auttaa. Minulla ei ollut halua panna likoon ihka
uusia hansikkaitani. Kävelin tyynesti ja katselin, kuinka hän hikoili.
Ja palatessaan luokseni hän lyö minua, ja löi, niin että tuntui! Niin,
muistattehan te ja muistaa sen koko kaupunki. Ja hän käytti mitä
sanoja hyvänsä, — sanoi laiskaksi ja veltoksi... Mutta juuri siksi
hän on ihana!... Sanon teille suoraan: odotin, että hän joskus olisi
parantanut tuon ruman mustelman, joka viikkokausia oli näkyvissä.
Pienellä suudelmalla hän olisi voinut sen tehdä, mutta ei! Olin hänelle
suuttunut. Mutta nyt, nyt sanon: hän on ihana!

— Niin, visersi Margareta, — hän on niin puhdas mieleltään. Muistakaa
vain hänen suurta konserttiaan: köyhien vanhojen hyväksi hän soitti.
Hän säälii köyhiä ja vanhoja. Siihen vaaditaan puhdasta sydäntä.

Kaikki neidot muistivat äkkiä sen vanhan rouvan, jonka luo Harry oli
joutunut ensinnä asumaan. He olivat kerran nähneet hänen kasvonsa
ikkunassa. Ne olivat kauhistuttavat. He olivat sittemmin nähneet ne
unissaankin. Kuinka voikaan tulla niin hirvittävän näköiseksi! He
olivat kerran varomattomasti tehneet Harrylle tämän kysymyksen ja Harry
oli sanonut: kaikki te tulette sellaisiksi. Pääkalloja te olette kaikki.

Margareta kiinnitti seppeleeseen viimeistä ruusua ja neidot katselivat
vaieten hänen työtään. Mainitessa Harry Tigerin konserttia köyhien
vanhojen hyväksi olivat he jokainen muistaneet pelottavan vanhan rouvan
ja siitä olivat he muistaneet Harryn julman leikin pääkalloista. Kylmä
oli karmaissut heidän ilosta väreileviä jäseniään, kun Harry keskellä
suvista katua pudotti sanansa suoraan heidän nauruunsa, kuin minkäkin
viikatteenterän kukkamaahan. He olivat miltei suuttuneet Harrylle.
Mutta nyt ei tuon leikin muisto enää pelottanut eikä suututtanut.
Harryn kuva värisi neitojen silmien edessä jäähyväishetken sädekehän
ympäröimänä. Jokainen kantoi sen eteen pienen uhrilahjansa. Viimeisenä
puhui Trolla.

— Harry on niin rehellinen, sanoi hän. — Hän loukkaa juuri siksi,
että hän on niin rehellinen. Hän sanoo kenelle hyvänsä mitä hyvänsä.
Muistatteko, kun hän venetsialaisessa illassamme käänsi selkänsä
pormestarille — ah, mikä hetki! Aina tietää, ettei Harry puhu pahaa
takanapäin, sillä hän sanoo kaiken pahan edessäpäin.

Seppel oli vihdoin valmis. Ihastuttavana lepäsi se Margaretan käsillä.
Ei, ei sitä uskaltanut koettaa päähänsä, se oli niin arka. Nyt vain
viileään kätköön odottamaan juhlahetkeä. Kuinka kaunis se olisikaan
Harryn tummilla hiuksilla.

Hetkiseksi tuli neitojen mieleen, että siihen päähän ruusut kuuluvat!
Mutta samassa he muistivat, että oli mahdoton päättää, kuka olisi
sopivin seppelöimään ihanan pään. Ja vielä tärkeämpää oli tietää,
kenelle Harry antaisi seppeleen. Miten pyyntö kuitenkin oli Harrylle
esitettävä? Hän oli niin viisas! Saattoi olla varma, että vaikka punoi
jonkin juonen miten ovelasti tahansa, niin Harry keksi kaikki, mitä sen
yhteydessä oli puhuttu, jopa ajateltukin. Hän saattoi tässä suhteessa
olla suorastaan harmittava ja inhottava.

— Ja ihana!

— Niin, tietysti ihana!

Neidot olivat yksimieliset siitä, että hän aina oli ihana,
silloinkin, kun hän lausui ilkeitä rehellisyyksiään. He päättivät,
että he yksinkertaisesti odottavat Hopeisessa Ketussa ja saattavat
kunniavieraan juhlaan, sekä matkalla, kaikki yhtaikaa, esittävät
hänelle pyynnön seppeleen jakamisesta.

Salissakin alkoi vähitellen valmistua. Kömpelö mies sai siellä täällä
nousta korjailemaan. Köyhien lasten täytyi tulla sitomaan köynnöstä
hiukkasen lisää. He kyyröttivät jossakin nurkassa laihoina ja
ruskettuneina ja iloitsivat niistä makeisista, joita kauniit neidot
heille antoivat. Neidot itse järjestivät kukkamaljat. He liikkuivat
kuin mitkäkin haltijattaret tai joka tapauksessa yliluonnolliset
olennot köynnöskaarten alla salissa, joka sekään ei enää vaikuttanut
ihmiskätten työmaalta, vaan joltakin satulinnalta. Kaikki siellä
kohoili ja keinui. Lepattavat haavat ja pienet aallot ulkopuolella
soittivat uuvuttavaa säveltään.

— Kenelle hän mahtaa antaa ruususeppeleen? sanoi Margareta.

Niin, kenelle?

— Hän antaa sen Margaretalle tai Beatalle, vakuutteli Trolla.

— Jos minä ollenkaan tunnen hänen makuansa, sanoi Margareta, — niin
Adela saa seppeleen.

— Minä luulen, että hänen päähänsä pälkähtää antaa se jollekin
kaupungin naisista, sanoi Adela.

Se oli mahdollista, myönsivät tytöt. Hänestä ei voinut tietää! Seppel
saattoi joutua jonkun vanhan ruman rouvan päähän...

— Mutta jos se on kauneuspalkinto! huudahti Fricca, — niin onhan hänen
mahdotonta antaa se rumalle vanhalle rouvalle...

Neidot huomasivat, että oli tarpeellista pyytää Harry Tigeriä jakamaan
seppel nimenomaan kauneuspalkintona. Ja silloin, niin silloin sen oli
vaikea eksyä pois tästä piiristä. Mutta kuka sen oli saava? Jokainen
neidoista oli itse asiassa varma siitä, että se laskettaisiin hänen
hiuksilleen. Ah, kuinka ihana olikaan tämä suven viimeinen päivä, ja
kuinka kaihomielinen samalla!

       *       *       *       *       *

Ilta tuli, varjot kaduilla ja puistikkojen hiedalla pitenivät.
Jotakin lähestyvän syksyn kuulaudesta oli ilmassa, taivas kohosi
korkeana ja sinisenä. Pääskyset, sekä emot että poikaset, lentelivät
vikisten, tornikellon helähdys oli niin kirkas, että se varmaan kuului
taivaanrannasta taivaanrantaan. Loistava pilvisarja purjehti silloin
tällöin läpi ilman. Pilvet olivat kuin mitäkin haaveilevia neitoja,
jotka ajatuksettomina astelevat käsikädessä.

Pilviksi toiselta puolen olisi voinut luulla niitä neitoja, jotka
käsikädessä riidellen astuivat läpi katujen, kasinolta kohti Hopeista
Kettua. Heidän huulensa olivat hiljaisemmat kuin tavallisesti,
heidän silmissään viipyi kaipaus, ja kun he järjestelivät harsojaan
ja suortuviaan, kajahti heidän riemunsa esiin nuoruudestaan ja
kauneudestaan kuin kyynelverhon takaa.

Pihassa seisoi hotellin isäntä hermostuneesti katsoen kelloaan. Herra
Tiger ei ollut kotona. Omituista väkeä nuo taiteilijat. Koko kaupunki,
pormestarit, tohtorit, henkikirjurit, kaikki he odottavat kasinossa
— juhlavierasta vain ei kuulu. Herra Fors saattoi täsmälleen kertoa
nuorille neidoille kaikki, mitä herra Tiger oli tehnyt päivän kuluessa.
Aamupäivällä oli pakattu tavaroita. Iltapäivällä oli taiteilija,
shamppanjapullo kainalossa, lähtenyt hyvin omituisille jäähyväisille.
Täällä oli, täällä kaupungissa, kummallinen, puolihullu köyhä vanha
rouva, joka oli saanut sen päähänsä, että hänen piti nähdä kuuluisa
mies, ennen kuin hän lähtisi pois. Hänellä, Freedi Forsilla, oli ollut
täysi työ saada taiteilijaa suostumaan moisen toivomuksen täyttämiseen.
Mutta vihdoin hän oli suostunut ja kasinosta oli hankittu kaikkein
hienointa shamppanjaa, sellaista, jollaista vielä oli jokin määrä
jäljellä kylpylaitoksen vihkiäisistä ja jollaista tohtori joskus käytti
lääkkeenäkin heikoille sairaille. Tällaisen lahjan vei taiteilija
vanhukselle. Neidot arvasivat heti, kuka tuo vanha rouva oli, ja nyt
taas, näin illalla, kun lisäksi pettymys Harryn viipymisestä lamasi
heidän iloisuuttaan, tuntui kaamealta muistaa aavemaisia kasvoja
ikkunassa. Herra Tigerin olisi aikoja sitten pitänyt olla kotona, ties
minne hän olikaan mennyt. Muutenkin hän oli käyttäytynyt omituisesti
tällä samaisella jäähyväiskäynnillään — Hopeisen Ketun omistaja tiesi
sen, sillä hän oli juuri käväissyt vanhan rouvan luona, hän tunsi tuon
vanhuksen, hän oli hänkin puolestaan koettanut auttaa häntä silloin
tällöin, kaikkihan tällaisessa pikkukaupungissa tunsivat toisensa.
No niin, taiteilija oli sattunut tulemaan odottamatta ja joutunut
näkemään tuon köyhän rouvan koko viheliäisyydessään. Hän oli laskenut
shamppanjapullon harmaaseen sänkyyn, seisonut hetken katsellen
ympärilleen ja sitten mennyt, sanomatta sanaakaan. Ja sillä tiellään
hän oli. Hullu vanha rouva oli jäänyt itkemään. Hän olisi tahtonut
puhua taiteilijan kanssa, kiittää taiteilijaa.

Neidot päättelivät keskenään, että pääkalloajatukset taasen olivat
tulleet Harryn mieleen. Hän oli tunteellinen! Ei olisi aavistanut, että
niin voimakas mies saattoi olla niin herkkä. Ei yhdenkään tytön sydän
sulanut niinkuin Harryn. Millä mielellä hän olisi illalla? Ottaisiko
hän jakaakseen koko kauneuspalkintoa? Kukaties koko ruususeppel
menisi hukkaan. Hän olisi ehkä aivan mahdottomalla tuulella. Kaikki
oli mahdollista. Jälkeenpäin saattaisi tämäkin piirre hänessä olla
intresantti, mutta tällä hetkellä tuntui harmilliselta ajatella, että
illan paras numero ehkä menisi hukkaan. Neitojen parvi oli laskeutunut
penkille hotellin autiolla pihamaalla. He eivät suostuneet menemään
huoneisiinsa, vaan tahtoivat odottaa tässä.

Kasinolta tultiin tuon tuostakin kysymään, eikö herra Tigeriä kuulunut.
Herra Fors seisoi portilla, kello kädessä, pukeutuneena juhlapukuunsa,
ja tähyili joka suunnalle, keksiäkseen herra Tigerin helposti
tunnettavaa olemusta. Hän kertoi kaikille, jotka kasinolta tulivat,
samat asiat, mitkä oli kertonut neidoille. Tohtori saapui portille
jonkin verran mahtipontisena, hän oli nähtävästi aikonut koettaa sitä
sävyä taiteilijaoikkuja vastaan, mutta kun hän kuuli, ettei taiteilija
ollut kotona, kohautti hän olkapäitään, naurahti ja meni takaisin.
Pormestari ja henkikirjuri laskivat leikkiä taiteilijatäsmällisyydestä
ja kuuntelivat mielihyvin Freedi Forsin huomioita suuresta
taiteilijasta. Neitojen tuli vilu, he kävelivät edestakaisin
pihamaalla, heidän poskensa kalpenivat ja yhä alakuloisemmaksi ja
levottomammaksi laski heidän mielensä. Juhlasta kohta ei voinut olla
puhettakaan. Hetkeksi he taasen lämpenivät. Pormestarinna ja joku
rouva, leipurinrouva vai mikä lienee ollutkin, tulivat vuorostaan
tiedustelulle. Pormestarinna selitti kovaäänisesti, että hän menee
takaisin kasinolle ja ehdottaa, että alettaisiin syödä illallista.
Olkoon poissa koko juhlavieras, tulevat he toimeen ilman häntäkin.
Hänen äänensä, hänen vaatteidensa kahina, kaikki hänessä ja hänen
toverissaan ärsytti neitoja. He pusertelivat toisiaan käsivarsista
ja purivat yhteen huulensa. Miltei he toivoivat, ettei Harry tulisi
ensinkään, jottei hänen tarvitsisi istua samassa pöydässä tuollaisten
kanssa.

Mutta Harry tuli. Oli jo hämärä ja syksyn ensimmäiset kalpeat pienet
tähdet syttyivät. Silloin hän astui portille ja yritti mennä yksintein
sisään. Fors tervehti ja asettui hänen tielleen.

— No, sanoi taiteilija malttamattomana.

Fors hymyili tuttavallisesti.

— Täytyisi pitää vähän kiirettä, sanoi hän.

— Kuinka niin? Olen väsynyt.

— Vahinko, jatkoi Fors. — Koko kaupunki odottaa teitä.

— Kaupunki — oletteko hullu? Onko minulla ehkä konsertti?

— Ehei. Mutta juhlat. Teidän kunniaksenne vietetään juhlat tänä iltana
kasinolla. Ette taida muistaa? Niin no, arvasinhan minä sen. Mutta
kyllä te vielä ehditte. Minä tulen auttamaan teitä pukeutumisessa,
viidessä minuutissa olemme valmiit.

— Ei ole tarvis. En lähde mihinkään juhlaan.

Harry Tiger astui sisään portista. Silloin ympäröivät neidot hänet.
Hän kuuli, että he olivat koristaneet, että oli niin kaunista! Hän
kuuli, että koko kaupunki odotti. Kaupungin naiset olivat koristaneet
laivankin.

— Minä en matkusta, selitti Harry. — Menen nukkumaan, olen sairas.

Neidot huomasivat, että Harry oli aivan kuuma ja heiltä pääsi voivotus
ja valitus. Tietysti, tietysti Harryn täytyi mennä lepäämään! Mutta
ehkei se kuitenkaan ollut kovin vaarallista, ehkä tohtori voisi antaa
jotakin. Kas, kun koko kaupunki-raukka odotti! Ja kun he olivat
koristaneet, ja sitten... sitten heillä oli vielä suuri, suuri pyyntö.
He kuiskasivat toivomuksensa ruususeppeleestä.

— Toisen kerran, toisen kerran, sanoi Harry ja meni huoneisiinsa
yläkertaan.

— Mutta Harry, luuletteko, että ruususeppeleet kestävät toiseen kertaan.

— Meidän on vilu!

— Ettekö näe, että olemme ihan kalpeat!

Harry Tigerin ovi pysyi suljettuna.

Fors ja neidot jäivät pihamaalle. Trolla istuutui penkille itkemään.
No niin, arveli Fricca, jos hän oli sairas, niin mitäpä sille mahtoi.
Mutta Fors ei katsonut asiaa lainkaan menetetyksi. Hän valitsi
näköjään nopeimmat kauniista kosmopoliitoista ja kehoitti heitä
hakemaan paikalle tohtorin. Sitten hän seurasi taiteilijaa ylös hänen
huoneisiinsa ja hankki jäljelle jääneille neidoille luvan päästä
taiteilijan saliin.

Taiteilija raivosi. Matkustakoon kuka hyvänsä tuossa kukitetussa
laivassa! Juhlikoot ihmiset niin paljon kuin tahtovat. Hän vihasi heitä
kaikkia eikä halunnut nähdä ketään. Turhuutta ja valhetta oli tämä
kaikki, sitä oli koko elämä. Fricca rupesi puhumaan katoavaisuuden
kauneudesta. Mitäpä olisi kukkanen, joka ei nopeasti lakastuisi? Beata
tuli hiljaa nojatuolin ääreen, mihin Harry oli vaipunut, ja lyyhistyi
maahan hänen jalkojensa juureen.

— Rakas, rakas Harry, kuiskasi hän, — mikä teitä nyt niin vaivaa?
Emmekö me voi saada sitä tietää?

— Ah, sanoi Harry ja paineli otsaansa. — Mikä teitä huvittaisi paitsi
valkoiset kätenne ja kiharanne ja hiuslaitteenne. Olisin kiitollinen,
jos saisin olla rauhassa.

Neidot vaikenivat ja ajattelivat kauneuttaan, josta he niin olivat
iloinneet ja jonka Harry nyt noin julmasti tuomitsi. Heitä suututti.

— Oi-oi! huudahti äkkiä Adela, joka seisoi ikkunan ääressä, — jollen
erehdy, niin astelee tuolla alhaalla yksi ihailijattaristanne
laivarantaa kohti. Hänellä on kädessään köyhä kukkakimppukin...!

Neidot kiiruhtivat ikkunaan. Heidän naurussaan ja huudahduksissaan oli
puoleksi sääliä, puoleksi pilkkaa.

— Se on sen köyhän vanhan rouvan tytär, sanoi Fors. — Hän menee
laivalle saattamaan suurta taiteilijaa. Kas, kas Liina Karellia, mistäs
hän on saanut sen rohkeuden!

— Tämähän on liikuttavaa! sanoi Fricca.

Yhtäkkiä Harry Tiger nousi.

— Odottakaa minua alhaalla, minä tulen juhlaan ja minä matkustan.

— Sitten täytyy pitää kiirettä, sanoi Fors.

— Kapteeni saa odottaa, huomauttivat neidot.

Hetken perästä he kaikki olivat kasteisella kadulla. Tohtori, Trolla
ja Margareta tulivat vastaan, tohtori tarttui taiteilijaa käsipuoleen.
Aina tottuneena reipastuttamaan kylpyvieraita, tohtorilla nytkin
oli valmiina pieni leikinlasku niistä raukoista, jotka kasinossa
menehtyivät ikävään. Neidot saivat takaisin jotakin iloisuudestaan
ja juhlamielestään. Freedi Fors kertoi heille millaista täällä oli
talvella, miltä tuntui kaupunkilaisista, kun viimeinen laiva lähtee.
Mahtoi heistä, neideistä, tuntua samanlaiselta nyt, kun herra Tiger
lähtee.

Tohtori ja taiteilija astelivat jäljessä. Tohtori oli tullessaan
poikennut apteekkiin ja ottanut pienen pulverin. Hän vakuutti, että
pahoinvointi heti menisi ohitse.

Kesken kaiken Harry Tiger sanoi:

— Minä vien tästä pienestä kaupungista mukanani muutamia voimakkaita
vaikutelmia. Se harmaa vanha rouva — te tiedätte, — häntä en koskaan
tule unohtamaan. Ei voi nähdä erinäisiä inhimillisen elämän puolia
edustettuina intensiivisemmin kuin silloin, kun sattuu tulemaan hänen
loveensa ilman että hän on odottanut ja pannut itseään kuntoon. Ette
aavista, miltä hän näyttää!

Tohtori nauroi.

— Kyllä minä tiedän. Olenhan minä hoitanut häntä. Tytärtä käy sääli.
Niin, ja miksei äitiäkin.

— Olisitte antanut hänelle kerran hyvän unilääkkeen, sanoi Tiger.

— Hän elää hyvin mielellään. Ei hän tahdo sentapaista unilääkettä.

— Sepä se juuri on kauheaa. Vainaja, joka tahtoo pysytellä maan päällä
ja imeä verta elävistä, ylläpitääkseen varjoelämäänsä.

— Kaikella on kai tarkoituksensa. Mutta en todella ihmettele, että hän
oudokseltaan tekee kaamean vaikutuksen. Raihnaus on häneen aivan juurta
jaksain kiteytynyt.

— Äitiys, köyhyys, vanhuus! sanoi Harry Tiger ja syvä kärsimys tuntui
hänen äänessään.

Soiton sävelet juhlatalosta tulvahtivat äkkiä vastaan. Toiset neidoista
kiirehtivät edellä, toiset tulivat puhumaan Harrylle ruususeppeleestä.
Nyt kun oli näin vähän aikaa, ehkei enää voisi jakaa koko
kauneuspalkintoa. Se oli niin kovin ikävää, mutta minkä sille mahtoi.

— Lapset, sanoi Harry Tiger, — pitäkää seppel valmiina, minä noudatan
teidän toivomustanne.

Joku myöhästynyt matkustaja kulki vielä laivarantaan. Toiset raahasivat
myttyjään ja koppiaan omin käsin, jonkun tavarat olivat sälytetyt
hevosten rattaille. Kasinon edustalle oli kokoontunut uteliaita
kuuntelemaan soittoa ja katselemaan komeutta. Joku nainen niiasi,
kun juhlavieras astui ohitse. Hän oli köyhissä mustissa vaatteissa,
kukkakimppu kädessä. Hymy valaisi hetkeksi Harry Tigerin kasvoja.

Portailla seisoi kapteeni, ystävällisesti kumarrellen.

— Vahinko, vahinko, sanoi hän, — täällä on niin kaivattu. Tervetuloa
joka tapauksessa. Pelkäsin, että saisin lähteä viemään kukitettua
laivaani tyhjiltään. Oikeastaan on jo lähdön aika. Mutta puoli tuntia
voin antaa. Vain puoli tuntia.

Soiton räminä salissa lakkasi. Pormestari, tohtorinna ja joukko muita
riensi vastaan. Kaikki olivat viluiset. Näytti siltä kuin nopeasti
olisi noustu ruokapöydistä salin perällä. Tuntui selvästi, että
juhlavieras jo olisi saanut jäädä tulematta, kun ei ollut tullut
aikoinaan. Kaikki kuitenkin hymyilivät ja vakuuttelivat iloaan.

Ah, nyt ei juhlasta tullut ei niin mitään. Kosmopoliitat olivat
murheelliset, heidänkin oli vilu, he olivat koristaessaan salia
nostattaneet suuret ikkunat kokonaan pois, ajattelematta illan
kosteutta. Heidän kauneutensakaan ei voinut heitä lohduttaa. Tuntui
ilmassa ja ihmisten kasvoilla vielä liian selvästi, miten pari hetkeä
ennen juhlavieraan tuloa häntä oli pilkattu ja parjattu. Jokin
valheellisuus särisi salissa kuin epäpuhdas sävel. Lisäksi oli kiire.
Täytyi toimia kello kädessä. Virvokkeita tarjottiin päällekkäin.
Juhlavieras oli väsynyt, sen näkivät kaikki, ja tohtori selitti
minkä jaksoi, että hänellä oli kuumetta. Kapteeni soitatti rannassa
ensimmäisen pitkän lähtösoiton. Tohtori nousi puhumaan juhlavieraalle.
Hän oli leikillinen, sydämellinen ja myöskin juhlallinen. Hän kiitti
sanoin, jotka hänen oli pakko supistaa niukimpaan mahdolliseen,
maailmankuulua taiteilijaa siitä, että hän oli suvainnut viihtyä
hetkisen täällä syrjäisessä pienessä kylpylaitoksessa. Erikoisesti
hän kiitti siitä, että taiteilija konsertillaan oli laskenut
perustuksen niin ihmisystävälliselle laitokselle kuin vanhojen koti.
Sillä lailla oli taiteilija ainiaaksi piirtänyt nimensä kaupungin
historiaan. Niille, jotka olivat mukana konsertissa, puhumattakaan
niistä, jotka olivat saaneet joutua mieskohtaiseen kosketukseen hänen
loistavan persoonallisuutensa kanssa, oli siitä jäänyt muistoja
elinajaksi. Kylpylaitos ja kaupunki toivoivat, että suuri taiteilija ei
voittoretkillään maailmalla kokonaan unohtaisi...

Tohtori suorastaan puhui juhlamielen saliin. Useat naiset itkivät.
Kaikki olivat unohtaneet äskeisen pahan tuulensa, kaikki olivat
lämmenneet. Vasta nyt he tuntuivat huomaavan köynnösten keinuvan ja
kohoilevan ympärillään, vasta nyt he tunsivat, että kukkaset tuoksuivat
huumaten. Harry Tigerin kalpea kauneus oli lumoava. Hän oli tänään
toisenlainen kuin muuten. Yksinäisyys ja luoksepääsemättömyys hänessä
pitelivät jo kaikkia matkan päässä. Konsertissaan hän oli ollut
tällainen. Tänään hän sentään oli väsyneempi, kalpeampi. Olisiko ollut
mahdollista, että hänen oli jonkin verran vaikea erota täältä? Niin
kauan kuin hänet oli nähty kaduilla kauniiden kosmopoliittain seurassa,
oli häntä saatettu arvostella, jopa panetella. Nyt hän oli kaiken
sellaisen ulkopuolella. Juovuttavan kaunis hän oli. Tohtorin puhuessa
irroittelivat naiset vaistomaisesti kukkia poveltaan liittääkseen ne
niiden kukkien joukkoon, joita jo aikaisemmin olivat vieneet laivaan.
Kosmopoliitat kuiskailivat hetken keskenään. Heidän sydämensä sykki
levottomasti.

Laivassa soitettiin toinen lähtömerkki.

Silloin astui Margareta esiin ja vei valkeissa käsissään Harry
Tigerille ruususeppeleen.

Heti kun se oli tapahtunut, tunsivat neidot, että oli tehty tyhmyys.
He kuumenivat, niin heitä hävetti. Seppel olisi pitänyt painaa Harry
Tigerin päähän, mitään muuta mahdollisuutta ei ollut! Kuinka he olivat
saattaneetkin...

Harry oli hyvin kalpea. Punaisten kukkien rinnalla, joihin hänen
silmänsä tähtäsivät, astui esiin jokin kärsimyksen ilme, jota ei kukaan
ennen ollut hänessä nähnyt. Oli niin hiljaista, että haavanlehtien
rapina ulkoa kuului saliin.

— Minäkin, alkoi Harry Tiger, katse tähdättynä seppeleeseen, — olen
paljon velkaa tälle ystävälliselle seudulle, jossa olen viettänyt
kesän. Voin supistaa sanottavani lyhyeen. Olen täällä tänä kesänä
saanut katsella syvälle elämän kasvoihin.

Hän lausui viime sanat hiljaa ja harvakseltaan. Hänen äänessään
oli jotakin, joka hellytti kuulijat ikään kuin he olisivat yhdessä
puhujan kanssa kantaneet jotakin suurta yhteistä kärsimystä. Pienen
äänettömyyden jälkeen taiteilija nosti päänsä.

— Olisiko joku niin hyvä, sanoi hän ikään kuin sulkulauseessa, — ja
menisi rantaan anomaan kapteenilta vielä viittä minuuttia.

Tulvahti esiin huutojen ja kättentaputusten myrsky. Puoli tuntia täytyi
kapteenin antaa, tunti! Kokonainen tunti!

Hiljeni taasen. Haavanlehtien rapina tyynestä illasta täytti huoneen.
Harry Tiger hymyili ja katseli vuoroin seppeleeseen, vuoroin yleisöön.
Jännitys salissa kiristyi kiristymistään. Pieni Trolla kamppaili
kyyneliä vastaan. Beatan kyyneleet vuotivat rauhallisesti alas poskia.

— Tämä ruususeppel on oleva kauneuspalkinto, alkoi Harry, — ja minun
tehtäväkseni on uskottu etsiä sopivin pää sitä varten.

Odotuksen kohina vei äänen lepattavilta haavoilta. Nuoret kaunottaret
koettivat salata jännitystään.

— Ensinnä täytyy meidän kuitenkin saada selväksi, mikä on naisen
kauneus. Kuka nainen on kaunis, kuka nainen on kaunein...?

... Mies on kaunein voimassaan, nainen on kaunein rakkaudessaan. Mutta
mitä on rakkaus? Siitä on paljon runoiltu ja kirjoitettu, paljon on
tuhlattu sen takia paperia ja mustetta. Mutta yhdeksässä tapauksessa
kymmenestä kaikki ne, jotka puhuvat rakkaudesta, tarkoittavat jotakin
muuta. Vanha roomalainen Paavali on paremmin kuin kaikki kirkkoisät,
papit ja runoilijat osannut asian ytimeen. »Rakkaus on pitkämielinen,
ja rakkaus on lempeä, rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile,
rakkaus ei etsi omaansa, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse
vääryydestä, vaan iloitsee totuuden kanssa. Kaikki se peittää, kaikki
se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii.» Minun ymmärtääkseni
kuuluu kauneuspalkinto sille, joka pääsee lähimmä Paavalin määritelmää.

Harry Tiger vaikeni, silmät tähdättyinä oveen. Hän oli taasen vakava
ja kalpea. Salissa oli syntynyt levottomuus. Kaikki katselivat
ympärilleen. »Kuka se on? Kuka se on?» kuiskailtiin. Kaunotarten
huulilta oli hymy kuollut. Adelan kasvot olivat niin vaaleat. Fricca
neidon suupielissä väreili pieni iva.

Harry Tiger kääntyi äkkiä yleisön puoleen ja kysyi:

— Eikö se ole oikein?

Kukaan ei vastannut.

— On! huusi vihdoin tohtori iloisesti ja kuuluvasti.

— On! huusi värisevä ääni kosmopoliittain parvesta. — Oikein, mutta
kovaa... kovaa!

Pienen Trollan ääni katkesi itkuun. Harry katsoi kelloaan ja läksi
nopeasti salin läpi portaille. Seurasi melu ja hämmästyksen kohina.
Kaikki liikkuivat levottomasti ja kyselivät toisiltaan, mitä tämä
merkitsi. Äskeinen lämpö ja hartaus olivat poissa. Ihmisten kasvoilla
kuvastui jotakin kavalaa, ilkkuvaa, saaliinhimoista. Uteliaisuus
oli heidät vallannut. Olivathan he tottuneet tältä taiteilijalta
odottamaan mitä hyvänsä kesän mittaan, mutta minkähän yllätyksen hän
heille valmistaisikaan vielä juuri jäähyväishetkellä? Kenen kumman
hän kuljettaisi saliin? Ehkäpä jonkun kerjäläislapsen? Törmättiin
ikkunoihin ja portaille. Ketä kummaa hän siellä aidan takana rukoili.
Kansanjoukko oli viisaampi, se nauroi. Vihdoin viimein suuren
taiteilijan valittu astui esiin. Kuka... kuka se oli? Kaikki päät
kurottautuivat tulevia kohti. Pormestarinnalta pääsi suuri nauru.

Taiteilija talutti saliin solakan mustapukuisen naisen, jonka tummissa
hiuksissa jo oli harmaita suortuvia. Hänen köyhä hattunsa oli
pudonnut jonnekin ovensuuhun, hän tuli pää alas painuneena, puhtailla
piirteillään ihmettely ja punastus. Hän näytti ajattelevan, että
hänestä tehdään pilkkaa tai että hän näkee unta. Keskellä salia, suuren
keinuvan köynnöstähden alla hän nosti silmänsä eikä nähnyt mitään muuta
kuin Harry Tigerin. Ympärillä oli aivan hiljaista, Harry Tiger kumartui
hänen puoleensa, ruususeppel kädessä, ja katsoi häntä silmiin. Molemmat
olivat totiset kuin kuoleman edessä.

— Liina Karell, lausui Harry Tiger yksinkertaisesti, — olen saanut
tehtäväkseni laskea tämän seppeleen kauneimman naisen päähän. Teissä
olen minä nähnyt naisen kauneudessaan, naisen rakkaudessaan.

Hän painoi ruusut syvälle yli harmaantuvien hiusten.

Seppelöity seisoi ääneti, poissaolevana. Hänen hymynsä oli kuin sadun
nöyrän löytölapsen, joka äkkiä havaitaan prinsessaksi ja korotetaan
kuninkaanpojan puolisoksi.

Harry Tiger puhui vielä, puhui järvelle, metsälle, valoisille öille.
Kolmas soitto laivasta katkaisi hänet. Huumauksen vallassa lähdettiin
rantaan. Laulettiin. Itkettiin. Tiellä oli kukkasia. Himmeä ulappa
välkkyi niin kauas kuin silmä kantoi, hiljaa soudatellen tähtivaloja
kalvossaan.

Harry Tiger painoi kymmeniä käsiä. Kymmenet kädet ojensivat hänelle
kukkia, kymmenet huulet lausuivat hänelle kaipauksen sanoja. Hän pääsi
yläkannelle ja työnsi valkoisen hattunsa syvälle niskaan. Kukkasia yhä
sateli. Ne putosivat järveen.

Erillään muista seisoi rannalla seppelpää nainen. Joko hän tunsi, mitä
hänelle oli tapahtunut? Hänen seppeleestään alkoivat lehdet jo varista
— joko hän käsitti, mitä hänelle oli tapahtunut?

Laiva irroitettiin rannasta. Harry Tiger kohotti kerran ylpeästi
lakkiaan. Seppelöity rannalla kumarsi syvään ja nöyrästi.




KUOLEMA


Entinen Kareliin talo oli hajoamistilassa. Maaliskuun ensimmäisinä
helottavina päivinä oli portista ajettu kadulle suuria tavarakuormia,
sekä arvokkaampia huonekaluja, jollaisia nähdään saleissa
ja vierashuoneissa, että romua, jollaista kokoontuu perheen
asuinhuoneisiin ja vinnille vuosien mittaan. Kirkkoherran väki oli
vielä viime työkseen käynyt jäähyväisillä Karelleilla, vanhan rouvan
sairasvuoteen ääressä oli juotu lähtökahvit ja itketty. Rouva Kambergin
nouti tohtori itse omalla hevosellaan, Liina talutti häntä, toiselta
puolelta tukien, alas portaita. Kun rouva Kamberg jo istui vällyihin
peitettynä, pyyteli Liina vielä, ettei tohtori unohtaisi heidän
sairastaan. Hymyillen sitä iloista leveää hymyä, joka hänet oli tehnyt
niin suosituksi kylpyvieraiden kesken, tohtori huomautti Liinalle,
että piti varustautua senkin mahdollisuuden varalle, että... niin,
että loppu ei ollut kovin kaukana. Vanha rouva Karell oli sitkeä,
hän riippui kiinni elämässä kynsin ja hampain, kuka toinen olisi
läpikäynyt mitä hän, aina viime aikoihin asti. Mutta jokin raja oli
hänenkin voimillaan. Oikeastaanhan hän jo viime päivät oli viettänyt
kuin kuolinkamppailussa. Eihän hän enää nähnyt eikä kuullut, tuskia
vain kykeni tuntemaan. Olisihan hänelle vain huojennus päästä pois.
Johan tätä oli kestänyt tarpeeksi. Liina lämmitteli käsiään esiliinansa
alla. Näin ei tohtori koskaan ollut hänelle puhunut. Häntä järkytti
ajatus, että mamma kuolisi. Mitä tekemistä hänellä sitten enää olisi
maailmassa? Hän ei kyennyt mihinkään muuhun kuin hoitamaan mammaa,
hänellä ei ollut mitään muuta maan päällä kuin mamma... Tohtori näki,
että Liinan suupielet alkoivat vavahdella, naurahti taasen ja sanoi,
etteihän hän mitään tiedä, rouva Karell on, kuten sanottu, niin sitkeä,
että hän voi elää kauemmin kuin kukaan heistä.

Se oli leikkiä. Tohtori oli, kun rakennustöistä keskusteltiin
työnjohtajan kanssa ja kun piti määrättämän miten kauan vuokralaiset
saisivat asua talossa, mielipiteenään lausunut, että vanha rouva ei
kestäisi edes huhtikuun ensi päivään asti. Huoleti saattoi antaa
hänelle lupaa jäädä taloon vaikkapa vuodeksi eteenpäin, hän ei eläisi
montakaan viikkoa enää. Ja tämän perusteella oli Karelleille annettu
lupa jäädä taloon kesäkuun ensi päivään asti. Liina Karell oli silloin
heti vuokrannut heille uuden asunnon, hän ei näyttänyt ottavan
lukuunkaan, että äiti voisi kuolla. No niin, parasta antaa ihmisten
elää toiveissaan, olivat ne sitten muille miten käsittämättömät tahansa.

Tohtori ojensi vanhalle neidille kätensä, käski tulla vain niin usein
kuin tarvis vaati hakemaan, ja nousi rekeen. Liina kiitteli ja niiasi.
Rouva Kambergin kalpeat, ankarat kasvot olivat käännetyt autiota
rakennusta kohti, jonka ovet vielä olivat auki. Kylmä viima huiskutti
vanhan tuomipuun latvoja kuistin kattoa vastaan. Jokin kirje lenteli
pitkin likaantunutta ja tallattua pihahankea ja tarttui sitten aitaan,
jääden siihen lepattamaan.

Talonmiehen vaimo tuli kyttyräselkäisenä tyhjästä rakennuksesta ja
sulki oven. Hän oli kuin tonttu. Avaimen kiertäisyt vikisivät ja
kajahtelivat. Kyyneliään kuivaten pisti vaimo avaimen taskuunsa.

— Salmiska ottaa sitten vain, mitä on jäänyt keittiöön ja kellareihin,
sanoi rouva Kamberg.

Salmiska hymyili ja pyyhki kyyneliään. Rouva Kamberg vetäisi nyt
lihavan, paisuneen kätensä untuvapuuhkasta ja ojensi sen Liinalle.

— Terveisiä vanhalle mammalle. Olisin mielelläni sanonut hänelle
hyvästi — me emme suinkaan tässä elämässä enää tapaa — mutta kun ovat
niin huonot nuo jalat. Lähdetään sitten.

— Kuulkaahan, sanoi tohtori samassa, — älkää pitäkö lasta, sitä pientä
tyttöä, siellä sairaan luona. Lapsi on heikko. Pitää lähettää maalle.
Onhan teillä sukulaisia maalla. Muistakaa nyt.

Liina niiasi, hieroen käsiään. Tuuli tarttui hänen hiuksiinsa,
tempoi häntä helmoista ja röykytti vanhaa laatikkoa, joka oli jäänyt
kyljelleen portaille.

— Lähdetään sitten, toisti rouva Kamberg.

Kulkuset alkoivat iloisesti kilistä. Jonkin askeleen kulki Liina
reen perässä. Tuntui kolkolta ja surulliselta. Muutaman päivän
perästä revittäisiin rakennukset ja vuoden perästä seisoisi tässä
viisikerroksinen kivimuuri. Kesäkuun ensi päivään oli heidän lupa olla
paikoillaan. Kuinka kestäisi mamma rakentamisen melun ja muuton? Mamma
oli kyllä sitkeä, olihan hän kestänyt viime aikojen hirveät surutkin.
Kulkusten helinä häipyi jo kuulumattomiin. Pihakoivut vapisivat ikään
kuin ne olisivat aavistaneet mitä oli tulossa. Liinaa paleli. Salminen
tuli hitain, raskain askelin sulkemaan suurta porttia. Romun joukossa
kirkkoherran keittiönportaiden edessä seisoi Salmiska, tarkastellen
vanhaa kenkäparia. Olisivathan ne vielä olleet, jolleivät olisi olleet
niin pienet. Salmiska näytti kenkiä Linallekin. Ei, ei niistä ollut
Liinallekaan. Sen sijaan Liina otti maasta kappaleen punaista ruutua,
joka oli särkynyt kuistin ikkunoista. Lapsena oli ollut hauskaa
katsella niiden läpi. Ajatellen pientä Raakelia hän hymyili ja nosti
päätään. Keltaisen rakennuksen ikkunasta katselivatkin häntä vastaan
kalpeat lapsenkasvot. Rakel, pieni Rakel! riemuitsi Liinan sydämessä ja
hän vilkutteli ilmassa punaista ruudunkappaletta ja kiirehti sisään.
Porraspalkit eivät enää narisseet, laudat hölskyivät raskaasti askelten
alla.

Pieni Rakel oli ovella vastassa. Hän sai lasiruudun ynnä varoituksia,
ettei vahingoittaisi käsiään. Hänen hennot hyppysensä pitelivät
jännittyneinä vaarallista esinettä, ja hän etsi heti valoa saadakseen
katsella, miltä näyttäisi punaisen lasin läpi. Liina meni rauhallisesti
hymyillen äitinsä ääntä kohti, jonka hän oli kuullut jo ulos asti.
Äkkiä hän säpsähti.

Lähettää pois lapsi! Mitä tohtori olikaan sanonut? Ei! Jos hän olisi
kieltäytynytkin ilosta, jonka sen läheisyys tuotti, niin ei hän voisi
tulla toimeen ilman pientä Rakelia. Kuolleen Valborg-raukan tyttärestä
oli tullut valonsäde ja tehoisin apu vanhaan kotiin.

— Liinaaa... Liinaaa... ajaai, etkö sinä jo tule. Tunnin varmaan
mamma on sinua huutanut. Hiero, hiero... ajaai, ajaai! Eihän lapsi
jaksa sellaista. Hiero, hiero... Itkikö rouva Kamberg edes, kun läksi
talosta? Niin, mitäs hän, mitäs tämä talo hänelle on ollut. Mutta
minulle... ajaai, pappa-vainaja on istuttanut koivut... ne ovat nyt
niin suuret ja komeat... Mene sitten nopeasti kirkkoherran puolelle,
muuten Salmiska vie kaikki, vaikka hän saa siistitä rouva Kambergin
keittiön, sellainen hän on, ahne ja nälkäinen. Mene nopeasti. Ruustinna
sanoi, että sinne olisi jäänyt kappale lohta... ajaai, mamma kun niin
pitää lohesta! Paistamme nahan hiilillä. Mene, mene, mutta älä ole
kauan. Onko portti jo kiinni? Käy muidenkin huoneiden läpi, jos olisi
jonnekin jotakin jäänyt. Ottikohan ruustinna mukaansa sen risaisen
harmaan huivinsa, jota hän käytti päänsä ympärillä, kun hänellä
oli hammassärkyä, se olisi mainio mamman päähän. Ajaai — mitä sinä
viivyttelet? Salmiska voi viedä kaikki, hän ottaa lohenkin, jollet
ennätä ennen häntä...

— Mutta rakas mamma, sanoi Liina, — avaimethan ovat minulla.

Pieni Rakel oli polvillaan tuolilla ja katseli ulos.

— Palaa, palaa, iloitsi hän. — Aita palaa, puut palavat, taivas palaa!

— Täytyy vain olla vähän varovainen, jatkoi Liina, kuulematta lapsen
huudahdusta, — ettei mamma tulisi kipeäksi.

— Ajaai, ei sinun tarvitse neuvoa, kuinka paljon mamma jaksaa syödä.
Ajaai, en ole moniin aikoihin syönyt niin paljon kuin olisin jaksanut.
Ei sitä meidän varoillamme syödä liiaksi. Köyhyys on, nälkä on.
Mutta ethän vain ole lainannut keneltäkään — Liinaaa, ajaai, oletko?
Tytöiltä, se on toista, he ovat sukua, mutta ei vierailta. Vaikkei
mamma koskaan näkisi yhtä läskinviipaletta, yhtä voin kipinää, niin
ei lainaksi keneltäkään... Se on toista, jos saa lahjaksi ystäviltä,
niinkuin nyt hyvältä ruustinnalta. Mutta ei toki hänkään ole jättänyt
herkkuja naulakaupalla, ei sinun sitä tarvitse pelätä, että mamma siitä
syö itseään kipeäksi.

Tyttönen oli kääntänyt punaisen lasinpalasensa huonetta kohden.

— Mummo palaa! huusi hän nauraen, — Liina täti palaa, kaikki palaa!

Isoäiti rupesi torumaan häntä tyhmästä leikistä. Eikö Rakel tietänyt,
että se paikka, missä kaikki palaa, oli helvetti ja helvettiin
joutuivat vain pahat ihmiset, sellaiset jotka tekivät Jumalan tahtoa
vastaan. Vanha rouva oli vetäytynyt istumaan nuorien varaan, jotka
riippuivat katosta hänen vuoteensa yläpuolella. Pitäen kiinni tukevista
solmuista katseli hän himmein silmin lapsenlasta, joka nauroi ja
hyppeli hänen edessään.

— Ajaai, ei saa nauraa, kun mummo puhuu, ajaai, Jumala rankaisee. Rakel
antaa heti pois sen lasin.

Tyttönen lakkasi nauramasta ja isoäiti laskeutui nuoraa myöten solmu
solmulta alemma, kunnes voihkaisten vaipui vuoteeseensa. Hän rupesi
huutamaan tytärtään ja kuiskasi, kun Liina tuli, että piti ottaa pois
punainen lasi, sellainen tyhmä leikkikalu.

— Mamma on taivaassa! huusi lapsi äkkiä, pitäen kaikin voimin kiinni
lasista. — Mamma on taivaassa! toisti hän, suupielet väristen.

Liina otti hänet syliinsä, hän ei painanut enempää kuin kolmen vuoden
vanha lapsi. He asettuivat ikkunan ääreen, Rakelin itku taukosi.

— Nyt me katsomme, puheli Liina, — mitä näkyy lasista. Katsopa nyt:
on kesä. Aurinko laskee ja kaikki on punaista. Tuomenkukat ovat
punaiset, koivunlehdet ovat punaiset, ruohossa hyppii sirkka ja sekin
on punainen. Tässä kauniissa punaisessa talossa asuu Rakel. Näetkö,
uutimet ovat vaaleanpunaiset, sellaiset kukalliset. Räystään alla on
pääskysen pesä. »Kvivit-kvivit, kuinka Rakel jaksaa?» »Kiitoksia,
hyvin.» Kvivit-vivit, meillä on jo poikaset pesässä, neljä kaunista
poikasta. Jos Rakel on oikein hiljaa, niin voi nähdä heidät, kun äiti
tuo heille ruokaa. Silloin avaavat kaikki suunsa, nielevät ja sanovat:
suurkiitosta, suurkiitosta...»

— Mamma on taivaassa, keskeytti lapsi itsepintaisesti ja haki
levottomana tädin silmiä.

— On, on, sanoi Liina vakuuttavasti ja hymyili. — Siellä on hyvä,
siellä on vieläkin kauniimpaa kuin meillä kesällä. Siellä...

— Mutta mummo sanoo, ettei sitä tiedä.

Lapsi kuiskasi sanat Liinan korvaan, kädet hänen kaulassaan.

— Mitä Rakel sanoo...?

— Ettei sitä tiedä, missä mamma on.

— Kyllä sen tietää. Mutta nyt... nyt me panemme pois tämän lasin ja
menemme katsomaan, mitä kaikkea me olemme saaneet lahjaksi. Me olemme
saaneet paljon kaikenlaista tavaraa! Rakel tulee mukaan, niin auttaa
tätiä kantamaan. Panemme takin päällemme ja kintaat käteen. Voi voi,
nehän ovat niin rikki ja siellä on niin kylmä.

Vanha äiti ei tahtonut päästää molempia luotaan yhtaikaa. Hän kapusi
istumaan, hänen sumeat silmänsä ikään kuin kokoontuivat ja hän sekä
rukoili että uhkasi. Liinaa pelotti jättää lapsi hänen kanssaan kahden.
Puoliväkisin he läksivät kirkkoherran entiseen asuntoon ja toivat
sisään paljon tavaraa. Rakel kantoi isoäidin sänkyyn silkkihatun,
joka oli kuin savupiippu, ja koreat vanhat tohvelit, ne olivat olleet
kirkkoherran, niissä oli ruusuja ja lemmenkukkia. Liina kantoi
sisään posliineja, joista puuttui laita tai korva, pinkan harmaita
lankavyyhtejä, kellastuneita kuvalehtiä, vanhanaikaisia hameenliivejä,
Alinen, tohtorinnan, tyttöaikaisen ompelupöydän — ajaai, mikä sen
sisässä kolisikaan? Pari tyhjää lankarullaa, kampa, jokin pieni kirja.
Kirjan sisällä oli kiiltokuva, mustakiharainen tyttö, joka kantoi
kukkaruukkua. Ajaai, sehän oli Rakel! Isoäiti ja lapsenlapsi olivat
yhtä onnelliset. Molemmat huusivat ja nauroivat. Molempien äänet
muistuttivat toisiaan niinkuin vanhan ruostuneen ladonoven ja jonkin
salinoven narina muistuttavat toisiaan. Äkkiä vanhus, istuen keskellä
romua, jota oli kasattu hänen ympärilleen, kävi vakavaksi.

— Ajaai, kuinka rouva Kamberg raskii heittää pois sellaisen
muistoesineen kuin kuolleen miehensä hatun. Ajaai, Jumala rankaisee
sellaisesta. Tottahan teidän papan hattu on tallella? Ajaai, pitää
katsoa, että se muutossa vain tulee mukaan. Se oli Karellilla
päässä pormestari Corvinin hautajaisissa. Pappa oli kantajana...
Liinaaa, Corvin oli sinun kummisi, mutta et sinä muista. Hän toi
sinulle hopealusikan. Mutta et sinä muista. Se myytiin. Ajaai — se
täytyi myydä. Ja poikien hautajaisissa oli papalla silkkihattu...
Ajaai, kuinka rouva Kamberg heittää pois tällaiset liivit. Niissähän
on nuoruus. Ajaai, niissä on tanssittu. Liinaaa... onhan mamman
morsiusliivi tallella? Mamma oli paljon hoikempi — miltei saattoi pappa
molemmilla käsillänsä ottaa mamman vyötäisten ympäri. Pappa sanoi
kerrankin, että hän katkaisee mamman poikki niinkuin piparikakkutytön.
Ajaai — pappa oli silloin hiukkasen iloinen. Sellainen oli pappa!...
Liinaaa, mitä luulet, eihän mamma vielä kuole! Kun mammasta tuntuu,
että mamma paranee... Ajaai, ei mamma muusta, kunhan mamma vain näkee
toukokuun kahdeksannentoista päivän. Vain sen päivän yli mamma tahtoo
elää, kun mamman kaikkein rakkain lapsi tulee _rikkaaksi_...

Liina oli uudestaan ja uudestaan päättänyt, ettei hän keskeytä mammaa,
vaikka mamma puhuisi mistä ja kuinka kauan tahansa. Mitäpä siitä mitä
sairas vanha ihminen aikansa kuluksi puhui! Mutta hän joko unohti
päätöksensä tai katsoi olevansa lapsen takia pakotettu johtamaan
mamman sanoja toisaalle. Se ei juuri milloinkaan auttanut, päinvastoin
pahensi. Mamma ei tuntunut huomaavan ikäeroa itsensä ja lapsenlapsensa
välillä.

— Ajaai, sinä et tahtoisi, että mamma puhuisi. Hiero vähän... ei,
tuosta, tuosta... Nosta vähän... Sinä luulet, ettei mamma tiedä, mitä
mamma puhuu. Mutta kun mamma on odottanut neljäkymmentäkuusi vuotta,
niin kyllä mamma nyt tahtoo nähdä sen päivän! Ajaai, sinä pääset
residenssikaupunkiin kuvernöörin tanssiaisiin, sinä...

— Mutta rakas mamma, eihän mamma nyt ole niin lapsellinen, että luulee
minun ihmisarvoni siitä muuttuvan, jos...

— Ajaai, lapsellinen olet itse. Sinun arvosi muuttuu, sitä se juuri
tekee. Kaikki tahtovat olla ystäviäsi. Ajaai, saat nähdä: tuomarin
maisterit tulevat kosimaan sinua, Harry Tiger tulee maailman ääristä!
Kaikki kosivat sinua — ajaai, sinä saat antaa rukkasia oikealle ja
vasemmalle. Anna rukkaset Florille, muista se. Florin isä haki ulos
velkansa heti, kun pappa tuli sairaaksi. Viisituhatta markkaa — ajaai,
hän ei antanut armoa, vaikka mamma itki ja rukoili. Lumessa mamma
seisoi hänen portaidensa edessä. Ehkei olisi tarvinnut myydä kaikkea...
vielä silloin... Anna Florin pojalle rukkaset. Mamma tahtoisi nähdä
hänen menevän talosta häntä koipien välissä kuin piesty koira.
Ajaai, mamma meni hänen isänsä luota kuin piesty koira. Mamma käveli
vielä silloin... Ajaai — luuletko, että mamma vielä kerran kävelee?
Täällä kotipihalla mamma tahtoisi kävellä... pihan poikki, toisesta
rakennuksesta toiseen. Ja koivujen alle! Ja kirkkoon asti. Ajaai, ei
koskaan mamma enää pääse pystyyn! Herra Jumala, ei koskaan mamma enää
näe maata vihreänä eikä koivuissa lehtiä. Te suljette mamman mustaan
arkkuun, ahtaaseen arkkuun. Herra Jumala, jos mamma ei olekaan kuollut,
jos mamma herää haudassa, koettaa pystyyn ja lyö otsansa kanteen ja
nauloihin — ajaai, ajaai!... Liinaaa, toimitathan sinä mammalle kauniit
hautajaiset! Ajaai, everstinna Allenilla oli sellainen arkku, joka
maksoi sataviisikymmentä markkaa. Mutta silloinhan sinä olet rikas!
Sataviisikymmentä markkaa on sinulle niinkuin nyt sataviisikymmentä
penniä... Liinaaa, kaikki neljännen käskyn siunaus on tuleva sinun
ylitsesi, sillä sinä et heittänyt vanhaa äitiäsi, vaan niinkuin
taivaan enkeli olet sinä lievittänyt hänen tuskiansa... Annathan
rukkaset Florille ja Sassu Salénille... Mitä sanot, onko hän kuollut?
Koska hän olisi kuollut? Ei niin paha mies äkkiä kuole. Hän osti
trillat ja hevosen ja kuljetti niissä piikaansa! Ajaai — hän käytti
hyväksensä sinun isä-vainajasi hätää ja maksoi kaiken kaikkiaan
viisisataa markkaa. Piikaansa hän niissä kuljetti! Milloinka hän olisi
kuollut? Älä sinä luule, vaan kun mammaa lähdetään viemään, niin
hän seisoo tuolla vastapäätä porttia ja katselee minkälainen arkku
on ja laskee hevosia ja on iloissaan siitä, ettei häntä haudata...
Katso vain, ettei häntä joskus haudata jonnekin mamman lähellekään.
Papan viereen mamma tahtoo. Oi-voih, onkohan siellä tilaa? Pappa
haudattiin yhteiseen riviin, postimestari Karell ei saanut omaa
hautaa — oi-voih! Mutta hänen tyttärensä tulee rikkaaksi!... Liinaaa
— ajaai, kun mamma näkisikin sen päivän, jolloin sinä istut silkissä
ja sametissa etkä tee mitään, vaan käsket piikoja ja syöt joka päivä
lohta ja juot viiniä — ja kaikki tämän kaupungin ihmiset, jotka ovat
typeriä kuin pässit, tulevat rukoilemaan suosiotasi! Tiger oli mies,
hän antoi heitä nenälle! Vielä jälkeenpäin he ovat uskaltaneet pilkata
sinua ja Tigeriä. Älä anna heille rahaa, kun he tulevat kerjäämään.
Naura heille. Sano, että vanha mamma käski nauraa. Tiger oli ainoa,
joka tunsi sinun arvosi. Jumala siunatkoon Tigeriä. Mamma on häntä
kironnutkin — ajaai, piru ja Jumala tahtoivat alituisesti kumpikin
ottaa valtoihinsa hänen sydämensä, se on niin arvokas sydän, ei
mikään lihakappale niinkuin näillä täällä — ties sitten kuka voittaa.
Mutta siunaan minä häntä vielä kuolinhetkelläni siitä, että hän minun
tyttärelleni antoi ne kukkaset, mutta kaikille pormestarinnoille
pitkän nenän... Liinaaa, saat nähdä, että mamma vielä kuolee täällä
vanhassa kodissaan. Ehkä Jumala tekee lapselleen sen armon... Ajattele,
ettei tarvitsisikaan muuttaa pois. Mamma ei jaksa kestää muuttoa!
Rouva Kamberg lupasi, että... Liinaaa, sinun ei tarvitse antaa
Sigridille eikä Almelle mitään, he ovat pahoja lapsia, eivät mitään ole
lahjoittaneet vanhalle mammalle. Mutta Sannylle anna — hänen miehensä
on vain kansakoulunopettaja, mutta hän on hyvä ja kunnollinen...
Valborgin lapsista pidä murhe...

— Rakas mamma, keskeytti Liina kymmenenteen kertaan, — mamma ei nyt
noin väsyttäisi itseään. Sitten tulee taas niin paha...

— Ei, ei... ajaai, anna mamman puhua loppuun. Missä lapsi on? Rakel,
Raakel, Raaakel, mikset sinä pysy täällä! Ette tiedä, miten kauan mamma
elää... oi-voih! Anna Midalle, Armidalle, sisarellesi... Hän on...
ollut hyvä lapsi... vaikka pojat ovat lurjuksia... Raakel, tule...
Raakel... oi-voih!

Sairas lyyhistyi tukahtumaisillaan vuoteeseen. Hän oli hiestä
läpimärkä. Tytär nuhteli ja viihdytteli. Kunhan ei tohtori olisi
oikeassa niin yhdessä kuin toisessakin suhteessa.

Kauheaa tämä oli. Mamma puhui koko ajan, hän ei tuntenut eroa yön eikä
päivän välillä, hän puhui lakkaamatta. Koko hänen liikkumattomuuteen
kahlehdittu toimintatarmonsa otti oikeutensa tätä tietä. Liinan oli
pitänyt koettaa tukkia ikkunat, ovenraot, jopa seinätkin, jottei hänen
äitinsä puhe häiritsisi naapureja. Vieraita ihmisiä tuli hämärissä
ikkunoiden alle kuuntelemaan outoa saarnaa sairaan huoneesta.
Sunnuntai-illoin tulivat kaupungin palvelustytöt kaksittain tai
joukoissa, niinkuin he menivät katselemaan ruumista, jos naapurissa
tarjoutui tilaisuus siihen. Jos vanha rouva sitten äkkiä rupesi
nauramaan tai päästi valituksen, lähtivät tytöt pelästyneinä pakoon.
Sigrid Vohlström oli tietänyt rouva Kambergin ryhtyvän rakennustyöhön
vain päästäkseen eroon sairaasta vuokralaisestaan, joka teki koko talon
kolkoksi. Niin ainakin kerrottiin kaupungilla. Liina uskoi sen.

Kolme päivää ja kolme yötä oli Karellien vanha talo autiona. Sairas
rouva tahtoi vielä kerran nähdä pihamaan, ennen kuin raa'at miehet
tulisivat hajoittamaan rakennuksia. Pitkät paksut nuorat häälyivät
hänen päänsä päällä, hän kävi kiinni niihin ja vetäytyi istumaan. Tytär
tuli ja nosti hänet käsivarsilleen. Hän huusi. Päivä päivältä kävi
vaikeammaksi tarttua häneen ja löytää kohtaa, joka ei olisi ollut kuin
pakottava paise.

— Ajaai... ei siitä... ei siitä... päästä irti... Ei, ei mamma jaksa...
Vai luuletko, että mamma...? Rakel... auta... ajaai, tässäkö on
pöytä...? No nyt... Mamma ei löydä ikkunaa. Ikkuna! Rakel, missä on
ikkuna?

— Mamman edessä, sanoi Liina ja koetti ottaa kaikki leikiksi. — Mamma
katsoo nyt vain suoraan eteensä. Minä en voi nähdä mitään, sillä mamma
peittää minun kasvoni... Mitä...? Eikö mamma näe?

Sairas itki.

— Ajaai... sänkyyn... sänkyyn... ei mitään... päätä... huimaa. Ajaai...
lumi... päivänpaiste... Rakel... lämmittämään kättä... Tule, tule...
Pian! Mummo kuolee.

Liina sai äitinsä vuoteeseen, talutti lapsen keittiöön ja rupesi
lämmittämään äitinsä käsiä. Hänenkin päätään huimasi. Kunhan hän
kestäisi loppuun asti. Tuntui siltä kuin voimat alkaisivat loppua
kesken.

— Lumi häikäisee, sanoi hän naurahtaen, — me olemme jo maaliskuussa.
Pihalla on kaikki ennallaan. Ei siellä olisikaan ollut mitään
katsottavaa.

— Kirjoita tytöille, läähätti äiti, — että pian tulevat... Mamma ei
näe sinun syntymäpäivääsi... Kuule, kun lipasto on avattu, niin... vie
paperit kirkkoherralle, pyydä, että hän matkustaa ja tuo rahat... ja
panee pankkiin. Älä pidä kotona, varastavat. Ihmiset rakastavat rahaa,
_varastavat_...

— Mutta rakas mamma, sanoi Liina, — voimmehan heti avata lipaston, mitä
meidän tarvitsee odottaa tuota syntymäpäivää...

— Ei! huusi sairas, — vasta sitten! Mamma on odottanut näin kauan ja
mamma odottaa vielä... Et saa koskea lipastoon! Mamma ei ole mikään
lapsi, joka ei voisi odottaa. Ajaai, mamma odottaa. Jumala ei voi olla
niin kova... mamma elää vielä...

Liina antoi hänelle lääkettä, nieli alas kyyneliään ja nauroi.

— Mamma... mutta juuri tuo lipasto tekee meidät rauhattomiksi. Sitten
olemme rauhalliset, kun olemme... kun olemme nähneet, mitä lipastossa
on.

— Ajaai, ajaai, sinä et usko, että siellä on rahoja... Ajaai, jollei
siellä ole... niin sitten...

Sairas tempasi käteensä nuoranpäät ja kimmahti istualleen.

Liina purskahti itkuun. Äiti ei sitä huomannut. Kauhu oli hänen
kasvoillaan. Kunhan ei kävisi välttämättömäksi viedä häntä
vaivaistaloon, jota hän niin pelkäsi. Siellä oli hullujen osasto. Liina
rauhoittui ja alkoi valmistaa äitiään siihen, ettei lipastossa olisi
mitään. Varmaan se olisikin heidän kuolemattomille sieluilleen parasta.
Rikkaus oli vaarallista.

Äiti makasi silmät kiinni, hamppunuorat suurine solmuineen häälyivät
katossa, uudinkin häälyi, tuuli kierteli pitkin pihamaata. Liina
tuijotti tummaan, synkkään huonekaluun nurkassa. Se oli ollut
isä-vainajankin huoneessa hänen sairastaessaan ja hän sairasti näin
kauan kuin mammakin. Aina se oli seisonut nurkassa, harjallaan
lipas peilineen, hiusharjoineen. Liinaa pelotti, vaikka ulkona oli
päivänpaiste. Tuli niin heikoksi, kun nukkui niin vähän. Liina muisti,
että hänen pian täytyi mennä lainaamaan hiukkasen rahaa Vohlströmeiltä.
Kun saisikin jotakin vahvistavaa ruokaa, ehkä mateita, että mamma vähän
voimistuisi.

— Ajaai, kuka niidenkään kuolemattomuuden tietää, sanoi sairas äkkiä
käheästi ja avasi silmänsä.

Liina, joka oli unohtanut, mistä äsken oli puhuttu, kysyi, mitä mamma
tarkoitti.

— Sieluja, ihmisten sieluja — ajaai, mitäs muuta.

Liina tuijotti häneen. Hänen silmänsä olivat oudon kirkkaat ja viisaat.
Oliko kuoleman hetki käsissä? Liina lankesi polvilleen, painoi pään
vuoteen laitaa vastaan ja alkoi kiihkeästi rukoilla.

Keittiössä lauloi pieni Rakel.

Vanhuksen vuoteesta alkoi kuulua onnellisia, epämääräisiä ääniä.
Vihdoin hän huitaisi kädellään Liinan päälakea ja sanoi:

— Ajaai, mitä siinä latelet... Tuo mammalle jotakin syötävää, eikö
vielä ole sitä lohennahkaa... ja kutsu lapsi tänne. Rakel... Raakel...
Raaakel...

Tyttönen tuli, päässään Kamberg-vainajan vanha hattu ja kädessään
punainen ruudunsärö. Isoäiti ja täti hymyilivät häntä vastaan. Hän tuli
nauraen ja hyppien, hattu lyyskähti kokonaan yli kasvojen ja keikahti
sitten kolisten päästä maahan, hän paiskautui tädin kaulaan. Kaikki
kolme he nauroivat, niin että huone täyttyi ilosta.

Elämä oli taas hetkeksi lähettänyt säteensä kuoleman varjojen keskelle.

Vanha rouva oli onnellinen siitä, että kaikki muut nyt olivat poissa
talosta. Oli niinkuin ennenaikaan, kun mamman isä eli. Silloin
ei pidetty vuokralaisia, molemmat rakennukset olivat talonväen
omassa hallussa, toisella puolen asuivat sukulaiset, kun he olivat
vierailulla. Siellä pidettiin myöskin häät ja hautajaiset. Pitkät
valaistut ikkunarivit loistivat vastatusten niin ilon kuin surun
juhlissa. Näitä kaikkia oli hauska muistella. Mutta nythän kaikki oli
luhistuva.

Eräänä aamuna alkoi pihamaalta kuulua miesten ääniä. Vanha rouva kävi
silloin tavallista levottomammaksi. Kun ensimmäisiä hirsiä alettiin
kiskoa seinistä, ja ne ikään kuin parahtaen erkanivat sijoiltaan
ja ryskähtäen putosivat maahan, parkaisi hänkin. Lapsi ei saanut
hetkeksikään liikahtaa hänen viereltään. Hän piteli sen kättä, hän
turvautui siihen. Hän puheli vanhoista ajoista, muisteli, mitä
milloinkin oli tapahtunut missäkin huoneessa. Rouva Kambergin hiiret
pakenivat heille. Liina ei ehtinyt muuta kuin seisoa halko kädessä. Ne
karkasivat tyhjistä kellareista pelästyneinä ja nälkäisinä. Kesyinä
kuin kissat ne menivät Karellien puuvajaan tai nousivat ylös portaita.
Työmiehetkin nauroivat ja ihmettelivät.

— Sehän heiluu kuin kasakka! sanoi joku leikillä, nähdessään solassa
keltaisen rakennuksen ja purettavan talon välillä laihan kalpean
naisen, pitkä puu kädessä.

Itse rakennusmestari meni katsomaan solaan. Hän nosti hiukkasen
lippolakkinsa toista syrjää, hymähti ja kysyi, montako rottaa jo oli
tullut. Kas vain, kokonaista kahdeksan kappaletta. Kaupunki maksoi
niistä nykyään viisi penniä kappaleelta, tällaisista suurista rotista.
Saamarinmoisia rottia! Siinähän oli jo neljänkymmenen pennin saalis,
eihän se ollut mikään hyleksittävä summa. Rakennusmestari oli pulska
nuori mies, yllä lyhyt, sarkapäällyksellä varustettu turkki. Hän laski
leikkiä ja katsahti tuon tuostakin Liinaan.

— Kuulkaas miehet, sanoi hän, — kaipa joku teistä on niin kohtelias,
että vie nämä poliisikamariin ja tuo rahat tänne... tälle. Sillä on
täällä, kuulemma, sairas hoidettavanaan.

Liina kiitti ja viskasi puun kädestään. Hän tunsi rakennusmestarin
vilkkaiden ruskeain silmäin tarkastavan itseään ja punehtui. Pitkä
laiha mies tuli paikalle, painui maata kohti ja otti käteensä puun,
jota Liina juuri oli käyttänyt aseenaan. Hänen kasvonsa olivat punakat,
suurin osa mustan parransängen peitossa. Hartiat olivat leveät ja
käsivarret riippuvat ja pitkät. Kun hän työnsi karvalakkia niskaansa,
näkyi hyvin lyhyt tumma tukka. Etteihän vain liene vasta istunut
vedelläleivällä. Miehet jäivät nauramaan rottien ääreen, Liina meni
pois. »Se se on», sanoi joku katolta. »Vai kauneuspalkinnon», sanoi
rakennusmestari. »Sehän on vanha surkastunut ihminen!» Liina oli
kuullut kaikki. Nopeasti hän kumarsi päänsä puuvajan ovessa ja katosi.

Mummon huoneessa istui pieni Rakel ja itki. Hänen olisi tehnyt mieli
olla ikkunassa, mutta mummo tahtoi, että hän lämmittäisi hänen kylmiä
käsiään. Rakel suuttui ja löi pienellä nyrkillään vanhaa kättä, joka
oli kuin luu ja nahka.

— Ajaai, ajaai, huusi isoäiti, — sinusta tulee samanlainen kuin mammasi
oli. Ajaai, älä sinä ensinkään luulekaan, että hän on taivaassa. Joka
on tottelematon Jumalalle, se joutuu sinne, missä kaikki palaa. Jumala
rankaisi mammaa. Ja Jumala rankaisee kaikkia... lapsiakin...

Tyttönen huusi ja riuhtoi. Isoäiti piteli häntä rautaisella kädellä.
Hän puhui puhumistaan ja joutui aina siihen asti, että Valborg, hänen
tyttärensä, Rakelin äiti, oli tehnyt itsemurhan, sellaisen kauhean
synnin, joka painettiin sanomalehteen ja josta koko kaupunki puhui.
Eihän mammaa haudattukaan kunniallisesti, vaan hiljaisesti, ilman
kellonsoittoa ja...

— Mamma on Jumalan luona! huusi lapsi särkyneellä äänellä.

Kun Liina puusylyksineen astui portaille, kuuli hän kuin toisiinsa
kietoutuneina nuo molemmat äänet, jotka niin muistuttivat toisiaan. Ja
kun hän avasi oven, näki hän lapsen ja vanhuksen täydessä taistelussa.
Lapsi itki ja riuhtoi, isoäiti itki ja piteli kiinni. Nääntyneinä
molemmat oven avautuessa erosivat, toinen vaipuen vuoteeseensa, toinen
lyyhistyen permannolle.

— Rakel, sanoi Liina, — kuulehan, täti kertoo sinulle jotakin. Sinä
saat uudet kintaat, kauniit, uudet punaiset kintaat. Me kudomme ne
yhdessä, täti opettaa sinuakin kutomaan. No mutta... ethän sinä nyt
noin itke. Mennään keittiöön.

Vanha rouva huusi yksinään hyvän aikaa, ennen kuin Liina tuli. Liina
oli niin tahtova ja tarmokas, ettei äiti yrittänytkään häntä vastustaa.
Hän ilmoitti Salmiskan tulevan mamman luo siksi aikaa kuin hän, Liina,
menisi kaupungille lapsen kanssa. Nuori Salminen oli kirjoittanut
vanhemmilleen, Salmiskalla oli paljon kerrottavaa. No... kaikenlaista
hän oli kirjoittanut. Vanhempien velka oli nyt maksettu. Tohtori
Salminen oli kihloissa. Hän oli tehnyt vararikon... Niin, oli joku,
joka hänet otti, vaikka hän oli tehnyt vararikon. Liina huusi niin,
että hän oli tulipunainen. Mamma kuuli joskus niin kovin huonosti.
Hän ei aina kuullut ihmisääntä, vaikka hän kuuli vähimmänkin ryskeen
pihamaalta.

Pieni Rakel oli nukkunut itkuunsa. Liina seisoi ja katseli hänen
käsiään, jotka nytkähtelivät, ja kasvoja, joille kyyneleet olivat
kuivuneet. Valborg tuli hänen mieleensä, lapsessa oli niin paljon
äitiään. Kauhea oli Valborgin loppu ollut — miten kuluisi lapsen
elämä ja miten se päättyisi? Jumala, Jumala...! Ja kuitenkin ymmärsi
Valborgin niin hyvin. He olivat, hän ja hänen miehensä, riidelleet ja
sopineet, sopineet ja riidelleet, kunnes Valborg oli väsynyt perin
pohjin. Hän pani vain nukkumaan vuoteeseensa. Mutta ennen kuin hän
sen teki, sulki hän peltin, puut eivät olleet palaneet vielä kokonaan
loppuun. Hän nukkui. Mies oli poissa niinkuin tavallisesti. Lapset
löysivät äidin aamulla. Liina pusersi käsiään ristiin. Hänen sydämensä
huusi armoa kuolleelle ja eläville, kaikille onnettomille, syntisille
ihmisille, lapsille, jotka eivät omasta tahdostaan olleet syntyneet
elämään...

Pieni Rakel jäi nukkumaan ja molemmat vanhat vaimot puhelemaan
kahvikuppinsa ääreen. Pihamaalla ryski ja paukkui. Täytesammalet ja
tapetinpalaset lentelivät. Eriväriset tapetit, joita oli liimattu
päällekkäin, toivat mieleen eri aikakausia elämästä. Läpi kymmenien
vuosien ne johdattivat muistot, aina lapsuuteen asti. Liina näki senkin
paperin, jota hän oli katsellut papan huoneessa hänen maatessaan
sairaana. Siinä oli sinikukkia. Hän oli aina koettanut laskea, kuinka
monta oli kullakin seinällä. Ei se ollut onnistunut. Työmies tuli
ja toi hänen käteensä neljäkymmentä penniä. Liinaa hävetti, hänen
teki mieli pyytää miestä pitämään rahat, mutta hän oli jo mielessään
päättänyt, mihin hän ne käyttäisi. Ja sitten mies niin oudosti häntä
pelotti, ettei hän tahtonut ryhtyä mihinkään keskusteluun. Mistä hän
oli saanut päähänsä, että se oli vanki, kukaties murhan tehnyt. Mutta
nehän joutuivat elinkautisiksi. Hän otti rahat, kiitti ja kiiruhti
porttia kohti. Rakennuksessa vasemmalla, johon ei vielä oltu koskettu,
helisivät ikkunaruudut. Koivut värisivät.

Liina osti kauppapuodista neljälläkymmenellä pennillä punaista lankaa
pientä Rakelia varten. Oli hauska tulla valaistuun kauppaan ja nähdä
kaikkinaista tavaraa ja rihkamaa. Hän kysyi pilanpäiten jonkin sievän
esiliinan hintaa, kysyipä mitä muuan ristinmuotoinen rintaneulakin
maksoi, ei ensinkään siksi, että aikoi niitä ostaa. Tuosta hän
ennenaikaan oli astellut sydän sykkien ja riemu mielessä. Siinä oli
leipuri niinkuin silloinkin, mutta toinen nimi ja toinen kilpi. Pois
oli Benjamin hävinnyt, ties missä olikaan, ja Hertta Nupponen, hän
vietti syntistä elämää, sellaista, ettei sitä kehdannut ajatellakaan.
Ja Freedi Fors — Freedi oli ollut samassa kadotuksessa. Kuinka toisin
olisi voinut käydä, jos heidän, Liinan ja Benjaminin aikeista olisi
tullut tosi. Mutta toisin oli Jumala määrännyt.

Vohlströmit olivat kotona, niinkuin aina. Heillä oli huone ja keittiö
hautausmaan laidassa. Vanha Martinska asui heidän keittiössään. Papsi
rupesi sängyssä paikalla laskemaan leikkiä pattijaloistaan.

— No, Liinukka, luulisitko tätä äijää täällä sängyssä entiseksi
koreaksi ylivahtimestariksi! Niin ovat kävelyneuvot kuin hautakivet.
Raatihuoneen kellarien kylmyys on pesinyt niihin. Meillä olisi hauskaa
mumin kanssa, jos mumi makaisi tuolla toisessa sängyssä, meillä
riittäisi puhumista. Mutta mumi on siellä ja minä olen täällä.

    Eikä se ääni täältä kuulu
    kultani kammarin sänkyyn.
    Enkä minä olisi ennen luullu...

Ylivahtimestarin laulu oli käheää ja särkynyttä. Korkeissa paikoissa se
kokonaan katkesi. Frans nauroi ja Liina nauroi. Sigrid ei nauranut.

Martinska rupesi puhumaan kuolevaisuudesta kaupungilla. Se oli tällä
hetkellä tavaton. Lieneekö liikkunut jokin salainen kulkutauti. Joka
päivä oli sanomissa tuttujen nimien yläpuolella risti. Ihan sitä
kysyi itseltään, vieläkö eli vai joko oli kuollut. Postmesterska se
oli sitkeä, mutta alaspäin oli kuitenkin mennyt. Silmissäkin oli jo
sellainen toisenlainen maku.

— Titti, sanoi ylivahtimestari nöyrästi, — anna pieni konjakkari,
vingerporillinen vain, kun noita hautakiviä taas niin kolottaa...
Ja kuules, pikkuinen puteli pannaan mukaan mumille. Kippis, sinä,
Liinukka! Tahdotkos sinä? Ei se sinulle miksikään pahaksi olisi. Minä
naitan sinut vielä, Liinukka, Frilanderi tässä hiljan kysyi, eikö se
mamma siitä jo kuole, että saisi korjata pois sen kunnon tytön. Mutta
täytyy sinun vähän lihoa ennen sitä, hihi-hihi-hihi-hii.

Liina meni keittiöön Sigridin kanssa. Ei ollut pelkoa, että
ylivahtimestari tulisi perässä. Liina sai Sigridiltä lainaksi kymmenen
markkaa, mamman rohdot maksoivat ja ruokaa täytyi myöskin koettaa pitää
hyvänä. Sitten Liina puhui pienestä Rakelista. Lapsi täytyi toimittaa
Midan tai Sannyn luo. Sigrid tarjoutui heti ottamaan Rakelin. Oli niin
ikävä. Toista koiraa eivät he huolineet, ne elivät niin lyhyen ajan,
aina ne kuolivat sydäntautiin ja sitten seurasi pitkä suru. Mutta
Liina kiihtyi. Sannyn luona oli paljon lapsia, paras oli, että Rakel
tulisi sinne. Eikö Titti muistanut, kuinka vaikeaa oli ollut lapsena,
kun piti olla vanhojen ihmisten kanssa ja teki mieli leikkiä. Kaikki
Valborgin lapset täytyi toimittaa yhteen, kauheaa oli ollut erottaa
heitä. Hän, Liina, oli päättänyt neuloa pöytäliinan ja myydä sen,
ottaakseen osaa lasten elatuskustannuksiin. Kunhan vain olisi saanut
irti niin paljon rahaa, että olisi voinut ostaa tarpeet. Ehkä voisi
saada lainaksi Ahneita. Sigrid esteli. Se oli mennyt tähän asti, kun
Mida oli pitänyt toisen lapsista ilmaiseksi ja he Almen kanssa olivat
maksaneet toisen puolesta viisi markkaa kuussa kumpikin, siis kymmenen
markkaa yhteensä. Mutta pitikö heidän nyt maksaa viisitoista tai
kymmenen — tuskin vähemmästä Sanny kaikkia kolmea ottaisi. Ja sellaista
rahaa Almen Kalle tuskin suostui maksamaan kuussa. Sehän teki vuodessa
yli sata markkaa. Ei kukaan mennyt vieraitten tähden panemaan sellaisia
summia. Heillähän oli omia lapsia eikä se itsenäinen kauppa niin hyvin
kannattanut. Huolettomampaa oli vain ollut Frilanderilla. Ehkäpä
oikeus joskus tuomitsisi rahat Lindbergiltä, lasten isältä. Mutta
siitäkään ei ollut varmaa tietoa, kun isä riiteli lapsia itselleen. Hän
väitti rakastavansa niitä, ikävöivänsä niitä. Ja kai se niin olikin.
Olihan hän kovasti itkenyt Valborgia haudattaessa. Ja kerran hän
oli tullut pihaan ja ottanut lapsen syliinsä ja luvannut pian tulla
häntä hakemaan. Ehkäpä oli paras antaa Rakel isälle? Mutta jos isä
juovuksissa tappaisi hänet? Sellaista oli joskus kuultu.

Liinan piti kiirehtiä. Hänen täytyi koettaa käydä kirkkoherrallakin,
hän oli levoton mamman mielenlaadusta. Sen jälkeen kun kirkkoherra
muutti talosta, oli mamma ruvennut puhumaan sellaisia, että joskus
aivan hirvitti. Ehkä hän silloin oli sekaisin, mutta kuitenkin tuntui
kauhealta, että kuoleva ihminen...

Vohlström lauloi sängyssään.

— Tuollaisia tuokin laulaa, sanoi Sigrid ja paiskeli hellanrenkaita. —
Ne eivät ole virsiä. Ja kuolemaa pitäisi senkin ruveta ajattelemaan.
Johan se oli vanha mies, kun mamma sen minulle naitti. Mikä kiire
minulla oli? Olisin saanut nuoren ja mieleiseni. Mitäs ne ovat
Valborgin lapset, että niitä pitäisi ruveta säälittelemään? Onko meitä
säälitelty? Joka kerta kun tuosta kannetaan kuollutta kirkkomaahan,
minä ajattelen, että... että kuinka mielelläni minä olisin sen sijassa.

Sigrid itki, painautuneena hellan ja ruskean astiakaapin väliin. Liina
seisoi neuvottomana. Mutta Martinska, joka juuri tuli huoneeseen ja
kuuli viime sanat, puuttui puhumaan:

— Ei Sigrid puhu joutavia. Kolkko on kuolema ja kolkoksi on Jumala
sen tarkoittanut ja rangaistukseksi ihmisten synneistä. Kyllä täällä
kelpaisi harjoittaa syntiä, jollei olisi tätä pelotusta. Ei, ei kukaan
siihen mene vapaasta tahdostaan. Ja mikäs Sigridilläkään on hätänä? Ei
yhtä hädän päivää, ei yhtä pahaa sanaa.

— Vapaaehtoisestipa meni sisarenikin, sanoi Sigrid.

— Niin, mutta ei ollut Valpori täydessä järjessään. Ei kukaan täydessä
järjessään tee sellaista syntiä.

Ensi kertaa elämässä Liina palavasti toivoi, että hän tulisi rikkaaksi,
että papan vanha kolkko lipasto sisältäisi rahapapereja. Hän tarvitsi
noita rahoja. Välttämättä! Hänpä tarkastaa lipaston heti paikalla.
Mamman täytyy antaa se tehdä.

— No niin, keskeytti hän, — kun vanhuus on niin vaikea ja kuolema on
kolkko ja keski-ikä on hikeä ja vaivannäköä, niin täytyyhän ihmisen
lapsuudessaan saada korvaus kaikesta tästä. Lasten täytyy saada iloa
ja huolettomuutta ja opetusta hyvään. Vanhoille taas pitäisi toimittaa
huojennusta...

Ja taas Liinan tuli mieleen, että jos hän saisi paljon rahaa, hän voisi
toimittaa lapsille iloa ja vanhemmille huojennusta! Jospa vanha lipasto
sisältäisikin rahaa! Hän tunsi, että häneen tarttui pelottava rahanhimo.

Sigrid naurahti.

— Hyvä sinun on puhua, mutta mistäpä otat ilon ja huojennuksen.

— Jumalan sanasta ne otetaan, sanoi Martinska. — Jumalan sanan
viljelemiseen pitäisi opettaa niin vanhoja kuin nuoria. Silloin voi
ihminen kantaa ristinsä elämässä ja kuoleman hetkellä veisata, että
kuolema, missä on sinun otas, helvetti missä...

Ovi avautui, ja Vohlström seisoi hymyillen ovessa. Hän tuntui hymyllään
heti pyytävän anteeksi, että uskalsi näyttäytyä, ehkäpä hän rukoili
anteeksi koko olemassaoloaan. Hänen yllään oli tanakat villasukat ja
paksut harmaat alusvaatteet ja hartioilleen hän oli vetänyt haaltuneen
karttuunipeitteen.

— Mitä... mi-mi-mitä ne sisarukset... täällä nyt toimittavat? alkoi hän
iloisesti ja nöyrästi. — Kahviako saadaan? Mi-mi-miten olisi... jos
olisi pikkuruikkuiset puolkupposet...?

Hän vaikeni, sillä hänen vaimonsa paiskeli pahasti hellanrenkaita
ja Martinska riensi houkuttelemaan häntä takaisin sänkyyn. Häntä ei
kuitenkaan haluttanut lähteä.

— Ei, sanoi hän, — minä tahdon nähdä Liinukan, minähän olen puhemies.
Kun mumi kuolee, niin minä naitan Liinukan ja tanssinkin niissä häissä.

— Ajattelisit omaa kuolemaasi etkä toisten, sanoi Sigrid.

Vohlström naurahti.

— Mitä siinä on ajattelemista. Nukuinpa omaan sänkyyni tai haudan
poveen — yhtä kaikki!

Valkopartainen mies hymyili lapsellisesti.

— Aijai tuota Vohlströmiä, sanoi Martinska nauraen, — ero sillä on
niinkuin yöllä ja päivällä, nukkuuko hautaan vaiko omaan sänkyynsä.

— Kun minut kerran nuorena miehenä tuomittiin leikkauspöydälle, sanoi
entinen vahtimestari, — niin minä pelkäsin. Aijai kuinka minä pelkäsin.
Ihan minä huusin, kun hoitajatar pani sen sellaisen kuonokopan suuni
eteen. Puhumattomaksi ne minut tekivät, mutta ei tunnottomaksi...

— Martinska auttaa Vohlströmin sänkyyn, sanoi Sigrid tiukasti. — Kaikki
ovat kuulleet nuo jutut... moneen kertaan.

Ukko hymyili ja heilautti turvonnutta kättään.

— Kun tohtori pisti veitsen nahkaani, niin oli minulta kaikki pelko
poissa ja minä ajattelin, että niinhän se ratkoo auki mahaani kuin
mitäkin vanhaa takkia. Ja minua nauratti, vaikka teki niin kipeää, että
purin hampaani poikki. Se vain kalisi suussa, hyvä oli, etten niellyt.
Mutta sen leikin jälkeen minulle on yhtä kaikki, nukunko sänkyyni vaiko
haudan poveen, niinkuin jo sanoin.

— Ja uskottele sinä vain, että olet niin valmis, sanoi Sigrid.

— Kuolema pelottaa etukäteen, hymähteli Vohlström, — mutta kun se
tulee, niin ei se ole sen kummempi kuin maatameno illalla. Siunaan
minä itseni aina ennen maatamenoa ja heitän minä itseni Herran haltuun
kuollessanikin.

Sigrid polki jalkansa maahan. Martinska talutti vanhuksen sänkyyn.
Liinan silmissä hän oli ikään kuin kasvanut. Kahvi juotiin hänen
vuoteensa ääressä. Puhuttiin Valborgin lapsista ja kipeistä jaloista.
Jalkatauti ja sydänvika näyttivät olevan useimpien vanhojen ihmisten
risti.

       *       *       *       *       *

Karellien vanhalla pihamaalla ryski ja paukkui. Muutamat varhaisemmat
muuttolinnut palasivat pesilleen pihakoivuihin ja saivat peloissaan
lähteä hakemaan uutta asuinpaikkaa. Jokin rastas jäi, se oli sellainen
rohkea ruskea lintu. Tohtorin ennustus joutui vallan häpeään: vanha
rouva eli yhä. Olisi pitänyt päästä purkamaan rakennusta. Salmiset,
talonmiehenväet muuttivat, Karelleilla oli lupa asua kesäkuun ensi
päivään.

Vanha rouva makasi ja laski sormillaan päiviä. Ruokatunnillaan miehet
joskus kuuntelivat hänen pitkiä hulluja puheitaan, ajaai'taan ja
ojooi'taan. Kaikki he saivat tietää, mitä halusivat. Yhteen aikaan äiti
ja tytär riitelivät pikkutytöstä, jonka tytär tahtoi lähettää pois ja
jota äiti ei olisi päästänyt. Itkettyneenä tytär pujottelihe puuvajaan.
Eukossa oli sisua. Hän luki lakia kaikille, jotka kävivät häntä
tervehtimässä. Oliko heillä odotettavissa joitakin suuria perintöjä?
Eukko puhui tuhansista ja miljoonista. Hourupäissään kai puhui.
Ihmettä se oli, että tytär pysyi pystyssä. Hän kuului nukkuvan yötkin
lattialla äitinsä sängyn vieressä, ollaksensa aina saapuvilla. Lattia
oli kuin seula, hiiret kuuluivat kapuavan olkapäille. Oli siinä tytössä
uhrilampaan kuuliaisuutta.

Tyttönen, se pieni Lea tai Rakel, tai mikä se oli, joutui kuin
joutuikin pois. Isä sen haki, se olutmaisteri. Pulska herra se oli
ja kai sen asiatkin taas olivat hyvällä kannalla. Hyvissä vaatteissa
se oli ja hyvä hevonen seisoi portilla. Ei olisi voinut oma äiti sen
hellemmin erota lapsestaan kuin täti, laskiessaan tyttösen sylistään
rekeen. Ja katkeamaisillaan hän itki koivujen alla, ennen kuin sai
voimia mennä sisään. Ei taitanut olla niin hauskaa nyt kohdata vanhaa
lohikäärmettä. »Ajaai... ojooi... Nyt olet saanut tahtosi perille...
nyt on lapsi poissa! Isä on korea katsella, sen me kaikki tiedämme,
mutta jos hän tappaa lapsen, niin se on sinun syysi — vastaatko Jumalan
edessä siitä? Ajaai... ojooi!»

Rakennusmestari meni tohtorin puheille. Nyt olisi pitänyt päästä
purkamaan hökkeliä ja vanha rouva yhä eli. Tohtori istui puolen
tuntia hänen pesässään ja koetti vakuuttaa hänelle, että sairaan oli
mahdoton kestää sellaista ryskettä ja pauketta, mikä talossa tästä
puoleen tulisi vallitsemaan. Pihakoivutkin täytyy kaataa, tulisi
niin ikävän näköistäkin. Sairashuoneessa olisi paljon parempi. Eikä
neiti Karelikaan jaksaisi ilman levähdystä valvoa tällä tavalla,
hänestä täytyisi tulla loppu. Tohtori lupasi toimittaa hyvän huoneen
sairaalassa. Mutta vanhus tuli aivan onnettomaksi. Työmiehet, jotka
jännittyneinä ja huvitettuina seurasivat tohtorin käynnin tuloksia,
purskahtivat suureen nauruun, kun he kuulivat melun ja itkun, minkä
vanha rouva päästi. »Ajaai, ojooi.» Tohtori tuli päätään pudistaen
alas portaita. Rakennusmestari meni häntä vastaan ja he puhuivat
hiljaa. Kaikki nuijat ja vasarat seisoivat hetken, miesten odottaessa
neuvottelun tuloksia. Koko ajan kuului vanhan rouvan läpitunkeva,
itkunsekainen valitus. Sanat »vaivaistalo» ja »hullujenhuone»
toistuivat tuon tuostakin. »Jumala rankaisee!» vihlaisi tuon tuostakin
räystäitten säännölliseen helähtelevään juoksuun huhtikuun harmaudessa.

— Hän on parempi, sanoi tohtori kohauttaen olkapäitään. — Hän voi elää
kauemmin kuin me!

— Vapunpäivään asti hän saa elää, mutta ei sitten...! sanoi
rakennusmestari. — Tai muuttakoon muualle.

— Koetetaan tarjota hänelle jokin summa rahaa, keksi tohtori, — niin
hän lähtee. Jokin satanen!

Seuraavana aamuna alettiin hakata koivuja. Kirveeniskut kajahtelivat
kirkkaassa ilmassa. Työmiehet löivät kirveenterän puuhun kuin
vahingonilossa, kiusatakseen vanhaa rouvaa, joka ei väistynyt heidän
työnsä tieltä. Kalpea neiti-raukka juoksi portaille ikään kuin
anoakseen armoa. Painaen kädet poskiaan vasten hän katseli, kuinka
puut huojahtelivat ja vapisivat. Ne olivat täynnä paisuvia nuppuja.
Hän karkasi sisään, ennen kuin ne kaatuivat. Pian oli hän kuitenkin
taas portailla. Suuri kappale sinistä taivasta oli tullut lisää
näköpiiriin. Oli paljasta ja autiota. Kuin muurahaiskeossa hyörivät
ihmiset ja hevoset muuriruukin, tiilien ja kaikkinaisten koneitten
keskellä. Ihmisten huudahdukset hevosille, koneitten poljento, ja
kaatuvien puiden ryske täyttivät ilman. Taivas oli sininen, kaupungin
katot kimmeltelivät sulan lumen vallassa. Paksut jääpuikot räystäissä
valuivat. Joku hidas, tasatukkainen mies, nähtävästi maalainen, joka
hakkasi pienemmiksi koivuja, kuljettaakseen ne pois, tuli suoraan
työmaan poikki kalpeaa naista kohti, jonka edessä portailla räystäs
vuolaana tippui. Hän kantoi jotakin molemmissa kourissaan. Liina näki,
että hän jo oli vanha. Oliko hänellä jotakin sanomista?

Hänen käsissään oli lintu, rastas, joka ei päässyt lentämään. Sen
siipi oli nähtävästi katkennut. Liinan sydän hypähti säälistä ja
ilosta. Vanhat puut lähettivät hänelle ja hänen sairaalle äidilleen
viime hetkellä tällaisen lahjan, pienen kipeän linnun, joka oli voinut
lentää ja laulaa ihanilla oksilla ja joka nyt tarvitsi heitä! Liina
otti linnun hellästi käsiinsä ja painoi sen huuliaan vasten. Vanha mies
näki, miten iloiseksi hän tuli, vaikkei hän osannut paljon kiittääkään.
Linnun sydän sykki ja läähätti.

Taasen kerran oli elämä lähettänyt ilonsäteen ihmisten luo, joita
kuoleman varjot ympäröivät.

Eräänä iltana pistäytyi kirkkoherra heillä yksinään Kun ruustinna
oli mukana, puhuttiin kaikenlaisista kaupungin uutisista ja muista
maallisista. Kirkkoherra puhui pelkästään hengellisistä asioista. Hän
veisasikin sairaalle jonkin virren ja polvistui lopulta rukoukseen.
Hyvästi jättäessään painoi hän moneen kertaan sairaan kättä ja heitti
hänet Jumalan haltuun. Rouva Karell nyyhkytti ääneensä. Eteisessä
kuiskasi kirkkoherra Liinalle:

— Suotta te surette äitinne mielentilaa. Hän on valmis astumaan
Herransa eteen.

Yöllä kesken tuskiaan sanoi äiti äkkiä tyttärelleen:

— Ajaai... kauniisti kirkkoherra veisasi... ajaai! Mutta mitä hän aina
siitä kuolemasta kaunistelee. Ajaai, kauhea se on. Nuoret eivät sitä
muista, se on niin kaukana silloin... Mutta vanhalla se on aina silmien
edessä. Ja sen mamma sanoo, että pahinkin päivä elämässä on parempi
kuin päivä haudassa. Ajaai, minä en kärsi sellaista kaunistelemista!
Liinaaa... Liinaaa... mamma pelkää!

Tytär, joka nukkui lattialla vaatteet yllään, pääsi pystyyn. Hän oli
niin väsynyt, että hän huojui. Hän toisteli ääneen äidin sanoja, ennen
kuin käsitti ne.

— Liinaaa... ajaai... kuuletko sinä? Valvo vain, kyllä saat nukkua
jahka... Kuule... älä kutsukaan tänne kirkkoherraa, niinkuin mamma
käski... Hän nylkisi sinut puhtaaksi. Pakanoille menisivät rahat ja
kaikenlaisille kristiveljille, jotka eivät ole mitään oikeaa sukua
meille... Meille itselle Svanby on rahat tarkoittanut. Muistatko?
Nukutko sinä? Tohtori on ehkä sittenkin... kuuletko sinä: tohtori!
Toh-to-ri! Ajaai, jos mamma näkisikin sen päivän.

       *       *       *       *       *

Äiti laski päiviä. Hän sekosi laskussaan eikä muistanut kaikkia lukuja.
Hän ei jaksanut köysienkään varassa päästä istumaan. Hän kuunteli
tyttäriensä nimiä ja muistutteli mieleensä kaikkien syntymäpäiviä.

— Ajaai... Liinaaa, mamman rakkain lapsi, onhan sinun syntymäpäiväsi
toukokuun kahdeksantenatoista päivänä... Mida on syntynyt tammikuun
kymmenentenä. Selim on syntynyt tammikuun viidentenä. Se oli
sunnuntai, Selim on sunnuntailapsi. Mutta mikä on kesäkuun ensimmäinen
päivä...? Joku minun lapsistani on syntynyt silloin, mutta kuka? Missä
minun lapseni ovat...? Eikö kukaan ehdi? Sannyyy...! Onko Sannylla
kaksitoista lasta vai onko niitä kolmetoista. Ajaai, Jumala on
siunannut Sannya, hän on aina ollut hyvä tytär... Muista antaa Sannylle
rahoista!

Lipasto törrötti nurkassa kuin aave. Se ei äidille ja tyttärelle enää
ollut tavallinen kuollut esine. Sillä oli sielu, se kätki salaisuuden.
Se pelotti ja kammotti.

Liina etsi koolle eri avaimia, joita oli kokoontunut laatikkojen
pohjille ja vanhoihin kätköihin. Hän päätti koettaa niitä kaikkia
saadakseen auki vanhan lipaston. Mamman täytyi kärsiä pettymys, jollei
löytynyt mitään salalaatikkoa ja hänen täytyi saada kokea ilo, jos
hänen kummallisessa kuvitelmassaan oli jotakin perää. Talossa löytyi
paljon pieniä avaimia, jotka kulkivat laatikosta laatikkoon kuin
mitkäkin isännättömät koirat. Liinaa huvitti koota ne kaikki. Tuntui
siltä kuin hän olisi elänyt toukokuun kahdeksannettatoista päivää
varten, jolle ei hän itse puolestaan antanut mitään arvoa, vaan joka
oli määrätty joksikin kohtalokkaaksi rajapyykiksi sekä hänen että
mamman elämässä. Siihen saakka kuluisivat vuorokaudet samaan tapaan
kuin tähän asti. Sen takana ei hän nähnyt mitään. Oli kuin elämä siinä
olisi katkennut. Ei, muutto tietenkin seuraisi sitten.

Kevät tuli humisten. Työmiehet hikoilivat paitahihasillaan
auringonpaisteessa. Silloin tällöin tulvahti parvi lintuja
rakennusmaalle. Ne kiertelivät levottomina sinisessä ilmassa ja menivät
sitten menojaan. Pääskyset istuivat pitkässä rivissä puhelinlangalla,
joka kulki portin sivu pääkatua kohti, ja vikisivät ikään kuin olisivat
pitäneet neuvottelua. Kirkkopuiston latvat olivat käyneet punertavista
vaalean harmaiksi, kaadettujen koivujen rungoista tulvi mahlajaa pitkin
maata. Silloin tällöin tulvahti yli savisen työkentän suloinen vihreä
tuoksu, ikään kuin tullen niityistä, joilla pajut kukkivat ja villit
mehiläiset heräsivät eloon. Luhistuvan keltaisen rakennuksen laidalla
versoi vihanta. Nokkoset nostivat voimakkaita punertavia päitään,
uhmaten häviötä. Joskus tuli rankka sadekuuro. Iltaruskot olivat
lempeät ja suloiset. Aamuisin helisi kiurujen ääni kaikilta kulmilta.

Ensimmäisellä laivalla saapuivat vanhan rouva Kareliin tyttäret.
Midalla oli mukanaan suuri poika ja Sannylla rippikoulun käynyt
tytär, paksut vaaleat palmikot niskassa. Äidit alkoivat jo kadulla
valituksensa, portilla se kiihtyi ja täydessä itkussa syleilivät he
portailla vanhinta sisartaan. Liina oli kuin haamu, se oli aivan
kauheaa. Nuoret tulivat perässä, iloiten uusista vaatteista, jotka
he olivat saaneet ylleen matkalle, eivätkä ymmärtäneet, miksi heidän
äitinsä itkivät. He kursailivat ovessa — nuori Fors löi kantansa
yhteen, kun serkku, nuori neiti Saarinen, astui sisään ovesta. Molemmat
hymyilivät ja olisivat mieluimmin jääneet portaille keskustelemaan
kahden. Sisällä oli tukahuttavaa... kauheaa. Kaikki taistelivat
kyyneliä vastaan, paitsi mummi itse, joka jo oli kuin kuollut. Hän itki
ääneensä ja tarttui kylmin, kankein käsin jokaiseen käteen, joka tuli
hänen läheisyyteensä.

— Ajaai, onko tämä _Saimi_... ajaai kuinka sinä olet kaunis. Onpa
sinulla _tukka_... ajaai! ja vaalea niinkuin isälläsi! Suutele
mummoa. Ja tämä on Torvald? Oletko sinä jo viidentoista vanha? Siinä
iässä melkein oli enosi Torvald, joka kuoli. Annahan kun mummo
koettaa käsivartta — onpa se väkevä, ajaai. Osaatko sinä jo ampua...
jäniksiä...? Mitä... mitä te olette tuoneet, tytöt? Mitä te itkette?
Ajaai, ei mamma nyt kuole! Mateita! Ajaai — Liina, mateita — keitä,
laita! Kuminaleipää... juustoa! Ajaai...! Siikaa. Kuinka te olette
hyviä tyttöjä. Liinaaa... tuo kahvia! Korppuja... onko sinulla leipää?
Ajaai, te ette usko, kuinka hyvä hän on ollut... Jumala siunaa häntä...
teitä kaikkia. Kuinka teidän miehenne _jaksavat_... ja lapset...?
Ajaai, minne ne menivät... Saimiii! Torvaaald...! _Raaakeeel_...!

Nuoret istuivat portailla, nauroivat ja katselivat rakentamista. Mummon
talo oli niin hullunkurisen viisto ja portaat surkean rikki. Jahka
vielä oltaisiin vähän aika?, niin ehkä voitaisiin lähteä kaupungille
kävelemään. Torvaldin piti ostaa uistin.

Alme tuli maitse. Sigridkin saapui, ja niin olivat taasen kaikki koolla
vanhassa kodissa. Valborg, niin, hän oli poissa. Liinasta ei enää
näyttänyt olevan hoitamaan mammaa. Hän nukkui istualleen lieden ääreen,
keittäessään kahvia. Vuoronperään tulivat sisaret ja ravistivat hänet
hereille, saadakseen kuulla häneltä mamman voimisesta.

— Lopun täytyy pian olla käsissä, kuiskasi Mida itkien, — näkeehän
sen... mamma on jo kuin ruumis!

— Kuinka sinä, Liina, aiot järjestää, kun mamma nyt on kuollut? kysyi
Alme.

— En minä ole mitään ajatellut, sanoi Liina, — ei mamma kuole vielä. Me
muutamme kesäkuusta uuteen asuntoon.

Liina selitti hajamielisenä, mitä asunto maksoi, mitä etuja siinä oli
ja mitä varjopuolia.

— Minusta, sanoi Alme edelleen, — olisi hyvä tietää, kenen meistä pitää
sinut ottaa. Et suinkaan sinä aio asua yksiksesi. Meille ei sovi. Juuri
oli siitä puhetta Kallen kanssa — meille ei sovi.

Liina nosti väsyneitä silmiään. Mamma huusi häntä, mutta hän ei
jaksanut nousta. Sanny kiirehti heti äitinsä luo.

— Niin, sanoi Sigrid, — kyllähän Liina saisi olla meillä... pienestä
maksusta... mutta siitä tulisi kai sellainen nauraminen Vohlströmin
kanssa, ettei sitä jaksaisi katsella.

Mida ei puhunut mitään. Sanny tuli hetken perästä keittiöstä, kiersi
kätensä Liinan ympärille ja sanoi sydämellisesti, että heillä kyllä on
tilaa sekä hänelle että Valborgin lapsille. Mutta hänkin toivoi, että
mamma vielä eläisi.

Vanha äiti huusi heitä. Hänen äänensä oli pelottavan rasittunut.
Torvald Fors tuli ilmoittamaan äidilleen, että he Saimin kanssa
aikoivat lähteä kaupungille. Hänenhän piti ostaa se uistin. Vain
vähäksi aikaa.

— _Ajaai_... huusi mummo, — älkää olko kauan... minne te menette?
Liinaaa... anna lapsille kahvia! Kyllä te jaksatte... Ajaai, ette saa
mennä mihinkään, ennen kuin olette juoneet! Ottakaa nyt, olkaa niin
hyvät.

Torvald meni portaille. Hän poimi käteensä Saimin palmikkonauhan, joka
oli tarttunut kahden lahon nurkkauslaudan väliin. Kun Liina astui
portaille kahvitarjotin käsissä, näki hän Saimin sitovan nauhaa, posket
aivan hehkuvina. Torvaldinkin kasvot hehkuivat.

Kuinka hyvä, ajatteli Liina, että Saimilla on palmikoissaan punaiset
nauhat.

Päivälliseksi oli mateita. Sairas hämmästytti kaikki tyttärensä
ruokahalullaan. He tulivat kuin tulivatkin vakuuttuneiksi siitä, että
mamma vielä paranee, eihän hän oikeastaan ole mikään vanha. Aijai, ehkä
mamma voisi viettää kesän maalla, Akselin ja Midan luona!

Liinan piti saada nukkua seuraava yö. Sanny ja Alme jäivät mamman luo
ja Liina läksi lasten ja Midan kanssa Punaiseen Kettuun. Freedi oli
siellä pitänyt luonaan sitä hulttiota, sitä leipurin rouvaa, sitä
entistä Hertta Nupposta. Mutta toki hän ymmärtäisi nyt lähettää hänet
pois ja huomispäivänä aikoi äiti etsiä tuon syntisen olennon ja panna
toimeen tarpeellisen puhdistuksen.

Liina nukkui kuin kivi. Kuoleman uni tuskin on syvempää. Se oli ihanaa,
virkistävää unta. Häntä ei aamulla tahdottu saada valveille.

Kun hän keväisessä sateessa kiirehti läpi kaupungin kotia kohti, hän
päätteli, että tänään kun tytöt kaikki ovat koolla, hän avaa lipaston.
Hän tekee sen, estelköön ja kieltäköön mamma miten paljon hyvänsä.

Alme tuli kadulla häntä vastaan. Heillä oli ollut kauhea yö. Ei yhtä
hetkeä mamma nukkunut eikä antanut toisten nukkua. Eikä mitään läpeä
saanut avata, vaikka kaikki olivat tukahtumaisillaan. Mamma oli koko
yön huutanut Liinaa ja tahtonut, että mentäisiin häntä noutamaan. Ei
Sanny enempää kuin hänkään, Alme, kelvannut mihinkään. Hän löi heitä,
suorastaan, kun he häneen koskivat. Ja juuri hän oli pyytänyt hieromaan
tai nostamaan! Ei, ei yhtä hetkeä hän, Alme, olisi sellaisen ihmisen
kanssa. Häntä inhotti, kun hän ajattelikin, että se oli hänen äitinsä.

— Hautajaisiin en minä tule, lopetti hän kotiportilla, — älä minua
odotakaan. En ole koskaan nähnyt ruumista enkä tahdo nähdä. Kaikkein
vähimmin mammaa!

Liina kääntyi sisään portista ja Almen vaalea hame jäi välähtelemään
puhkeavien puiden alle.

Kun Liina astui huoneeseen, avasi sairas silmänsä ja hymyili avuttoman
onnellisena. Liina näki, että hän tässä yhdessä yössä oli tuntuvasti
heikentynyt.

— Liinaaa... _ajaai_... mamman rakkain _lapsi_... tulitko sinä! Ajaai,
mamma kuolee ilman _sinua_... Ethän enää koskaan heitä _mammaa_...
Jumalan siunaus lepää sinun _päälläsi_... Herra siunatkoon sinua ja
varjelkoon _sinua_...

Hän itki. Hän ei jaksanut kuivata kyyneliään. Liina siveli hänen
kasvojaan kostealla vaatteella.

— Ajaai kuinka sinun kätesi on suloinen... sinä Jumalan lahja...

Liina rupesi iloisesti puhumaan, kuinka virkistynyt hän oli, kuinka hän
nyt taas jaksaisi. Siipirikko-lintu tuotiin esiin suuresta kopasta,
missä se oli ollut yötä. Se istui Liinan kädellä, viserteli ja hyppeli
pitkin permantoa. Auringonsäde sattui seinään, kevätsade rapisi vielä
katolla. Sairas sai lääkettä ja vaipui horroksiin.

Liina hiipi varpaisillaan huoneeseensa, haki esiin avainkimpun, joka
oli sidottu kokoon punaisella langalla ja viittasi veitikkamaisesti
Sannyn luokseen.

— Nyt, kuiskasi hän, — me avaamme tuon vanhan lipaston, että saamme
tietää, mitä siinä oikein on. Kun lintu visertää, niin mamma ei kuule,
mitä me teemme. Ajattele, jos siellä olisi rahaa!

Sanny Saarinen oli käynyt aivan vakavaksi.

— Mitenkä sinä noin puhut? sanoi hän nuhdellen, — mitä siellä olisi?
Jumala varjelkoon siellä olemasta mitään. Pane pois nuo avaimet. Emme
koske koko kapineeseen. Syntiä se on.

Liina nauroi ääneti. Yhden yön uni oli merkillisesti virkistänyt häntä.
Hän avasi lipaston.

Levyllä, joka aukeni heidän eteensä, oli tuttu, iänikuinen mustepullo
ja kynä. Pienten laatikoidenkin sisällön he tunsivat, niissä oli
vanhoja kirjeitä, se rikkinäinen kukkaro, missä Liina säilytti mamman
eläkkeen, kun se vuosineljänneksittäin maksettiin, ja hiuksista tehty
rannerengas. Se oli mamman hiuksista, tehty hänen nuoruudessaan, ja
Liina oli sen saanut. Liina aukaisi pienen oven taustan keskellä.
Veitikkamainen hymy ei väistynyt hänen huuliltaan. Lokerossa olivat
mamman morsiussukkanauhat, hyvin sirot, siniset, helmillä ommellut
silkille. Ne oli mamma määrännyt Midalle. Tämä kaikki oli tuttua. No
_nyt_... Liina veti lokeron takaa auki pienen laatikon. Se oli tyhjä.
Tätä laatikkoa ei hän enää tuntenut. Eikä sitä pientä lukkoa, joka
tuntui olevan tämän laatikon takana. Hänen sydämensä alkoi kiivaasti
lyödä. Hänen kätensä vapisi, kun hän avainkimpusta koetti löytää
sopivaa avainta. Sanny katsahti kalpeana vuoroin nukkuvaan äitiinsä,
vuoroin sisareensa ja huojutti moittien päätään. Hänkin oli kuitenkin
tullut uteliaaksi. Lintu viserteli ja nokki rauhallisesti lattialla
siemeniä. Avainkimpussa ei ollut ainoaakaan niin pientä avainta.

— Eivät ne sovi, kuiskasi Liina, tuntien hien nousevan otsalleen. —
Mitä me nyt teemme?

Sanny työnsi vuorostaan kätensä pieneen aukkoon. Hänenkin kätensä
vapisi. Molemmat olivat yhtäkkiä varmat, että heidän edessään oli
salalaatikko ja salaisuus.

— Kun auringonsäde tulee mamman kasvoille, niin hän herää, kuiskasi
Sanny. — Pannaan kiinni. Minusta on niin kauheaa. Annetaan olla koko
rahojen.

Mutta Liina tunki uudelleen kätensä aukkoon ja hypisteli voimakkailla
kynsillään lukkoa. Se risahti tuskin kuuluvasti, pieni puulevy lensi
syrjään ja hänen kätensä joutui johonkin lokeroon ja tarttui paperiin.

Liina kalpeni. Hiki pisaroi hänen otsalleen.

— Minä en uskalla, sanoi hän. — Se on siinä nyt!

Hän otti sen kuitenkin samassa esiin. Se oli kirje.

Suuri kellastunut kirje lepäsi sisarusten edessä. Päällä oli sirolla,
selvällä käsialalla: Karolina Kristina Karell.

Äiti äännähti. Sisarukset seisoivat kuin permantoon naulittuina. He
pelkäsivät, että heidän sydäntensä lyönnit kuuluisivat. He hiipivät
Liinan kamariin, avasivat kuoren ja tutkivat papereita.

He luulivat näkevänsä unta. Kaikki oli selvästi kirjoitettuna ja
kuitenkaan eivät he voineet uskoa, että se oli totta. He itkivät ja
nauroivat ja alkoivat uudelleen lukea papereita. Se oli totta! Mamma
oli ollut oikeassa ja he kun kaikkina näinä vuosina olivat luulleet
hänen puhuvan mahdottomia! Mutta nyt piti hänen heti saada tietää,
mitä oli tapahtunut. Heti piti toimittaman mamman tahdon mukaan.
Kirkkoherralle piti lähteä viemään sanaa. Ei, vaan tohtorille! Ja
pyytää, että hän heti tulisi tänne.

Sisarukset syleilivät toisiaan ja Sanny läksi menemään.

Liina tuli vanhan lipaston eteen ja sulki kannen. Kuinka uskollisesti
se oli säilyttänyt salaisuuttaan ja hän kun oli sitä pelännyt ja
pilkannut. Ilo, jollaista ei hän milloinkaan ollut tuntenut, nousi
hänen rinnassaan. Hän muisti hetken unessa, kauan sitten, jolloin hän
oli halunnut nostaa siipiään lentääkseen. Ei, täytyi antaa mamman
nukkua. Hän asettui lattialle linnun viereen ja ajatteli, mitä kaikkea
hän nyt tekeekään. Lintu asettui kesynä hänen kädelleen. Nyt mamman
pitää saada savikylpyjä ja viiniä ja sitä hienoa juomaa, mitä Harry
Tiger toi, shamppanjaa — niin paljon kuin mamma tahtoo! Ja Valborgin
lapset, oi kuinka hyvä niille pitää tulla ja...

Auringonsäde oli jo aivan likellä mamman kasvoja. Oliko paras peittää
ikkuna, vai... Liina ei jaksanut enää. Hilliten sydämensä lyöntejä
laski hän kätensä mamman kädelle. Hän koetti olla aivan levollinen.

— _Ajaai_... äännähti äiti, — onko mamma nukkunut? Paistaako aurinko?
Onko kevät?

— Mamma, alkoi Liina, — nyt mamma saa kuulla jotakin _hauskaa_...
oikein _hauskaa_... Ei, ei sitä pidä _pelästyä_...

— _Liinaaa_... mamman rakkain _lapsi_... sinun kätesi vapisee... mamma
tietää: sinä olet avannut lipaston... Oletko...? Ja sinä olet nyt
rikas? Sinä olet rikas!

Liina painoi äitinsä kättä ja nyökäytti päätään. Hänen teki mieli
pyytää anteeksi kaikkea epäuskoaan vuosien mittaan, kaikkea surua
mitä sillä oli tuottanut, mutta kyyneleet tukkivat hänen suunsa. Äiti
tuijotti häneen selkeällä pitkällä katseella. Ikään kuin sininen pilvi
tuli hänen kasvoilleen. Liina pelästyi, koetti nostaa äitiään ja rupesi
puhelemaan kaikesta, mitä he nyt tekisivät.

— Nyt..., sanoi äiti soinnuttomasti, — minä kuolen... Se ei ole
_vaikeaa_...

Sanat kuuluivat aivan selvästi. Kun aurinko tuli vuoteen kohdalle,
lepäsi vanha äiti liikkumattomana. Siniset poimut hävisivät hänen
kasvoiltaan vähitellen. Hän näytti nukkuneen.

Liinan sydänkin hiljeni vähitellen. Vähitellen hän alkoi ymmärtää, että
kuolema, jota he niin kauan olivat odottaneet, oli tullut. Näin helppoa
se oli ollut. Kuinka onnelliselta mamma näytti.




MAMMONA


Liina Karell oli nyt rikas, hyvin rikas.

Oliko se todella näin onnellista? Hän ei koskaan ollut saattanut
aavistaa, että se oli tällaista. Ymmärsi todella, minkä tähden ihmiset
ajoivat takaa rikkautta.

Ei huolta huomisesta päivästä. Saattoi tehdä, mitä tahtoi. Olisipa
mamma elänyt, kuinka hän olisikaan iloinnut tästä huolettomuudesta ja
onnesta.

Liina eli lapsuuttaan ja nuoruuttaan, vuoronperään toista ja toista,
aamusta iltaan ja läpi rusottavien suvisten öiden, jotka hehkuivat
hänen aittaansa. Ei, ei hän ollut saattanut aavistaa, että elämä olisi
näin ihanaa ja rikkaus näin iloista. Hänen päivänsä ja yönsä olivat
kuin yksi ainoa loputon ylistyslaulu.

Hän vietti kesää sisarensa Sanny Saarisen luona. Talo oli täynnä väkeä,
nuoria ja vanhoja.

Vallitsi kuumeinen kiire. Nukuttiin aitoissa ja luhdeissa, muualla
ei ollut tilaa. Kullakin oli oma työnsä. Toiset tekivät pelto- ja
puutarhatyötä, toiset olivat keittiössä, toiset kutoivat kangasta,
toiset hoitivat kanoja, toisten hallussa olivat mehiläiset. Ateriat
syötiin yhdessä suurella kuistilla, johon näkyi kirkko, kirkonkylä
ja järvi. Opettajalla oli vuokralla kappale maata ja se antoi tämän
työn. Hänelle itselleen oli välttämätöntä näin kesän aikana uudistua
maatyössä, hänen henkensä kokoontui, hän jaksoi sitten taasen talvella
jakaa varastoistaan. Niin hän sanoi.

Liina oli koonnut ympärilleen kylän lapset ja piti heille leikkikoulua.
Heitä oli yli puolensataa, heillä oli oma kasvitarhamaa, lavoja
kukkineen, vihanneksineen, leikkikenttä, hiekkaläjä, siroja pieniä
työkaluja. Mikäpä oli hankkiessa, kun oli rikas. Kaikki oli käynyt niin
äkkiä ja itsestään, ettei Liina voinut ymmärtää, että se oli totta.
Alussa oli hän illansuussa kertonut satuja vain sisarensa nuorimmille
lapsille. Sitten oli tullut lapsia naapurista ja ennen kuin hän
tiesikään, oli hänen ympärillään monta kymmentä lasta, eri-ikäisiä,
enimmäkseen risaisia, hoitamattomia lapsia, joita alituisesti oli
kotona rangaistu pahanteosta. Mikä lieneekin heti tehnyt heidät tässä
uudessa leikkikoulussa kilteiksi, tottelevaisiksi ja iloisiksi. »Täti»
itse oli kaikista iloisin, hän kertoi satuja, hän lauloi ja leikki, hän
kaivoi maata, kylvi ja kasteli. Hän juoksi kilpaa lasten kanssa, hän
neuloi heille vaatteita, vanhemmat lapset saivat itsekin neuloa. Mikä
oli tätä kaikkea tehdessä, kun oli rikas! Päivät kuluivat tällaisessa
onnellisessa, iloisessa hälinässä ja koko yön sai nukkua. Mamma olisi
varmaan sanonut: ajaai, että viitsitkin, eiväthän lapset ole sukuakaan!
Liinasta tuntui, että he olivat sukua. Eivätkö itse asiassa kaikki,
jotka syntyivät maailmaan ja joiden oli määrä kuolla, olleet sukua.
Mamma ei ymmärtänyt tätä, vaikka hän ymmärsi niin monet muut asiat.
Liina koetti mikäli mahdollista noudattaa mamman tahtoa. Hän ei ollut
antanut rahoja kenellekään, vaikka sisarukset heti hautajaisten jälkeen
olivat niitä pyytäneet eri tarkoituksiin. He olivat suuttuneet, sillä
he katsoivat niitä yhteisiksi, mutta Liina muisti mamman käskyt ja
tahtoi harkita asiaa. Mitäpä hän niillä itsekään tekisi, siltä oli
hänestä kyllä alussa tuntunut, mutta tohtori oli heti lohduttanut
häntä sillä, että rahat löytävät paikkansa, ja nyt alkoi Liina itsekin
käsittää, mihin niitä saattoi käyttää. Hän tahtoi niin monelle lapselle
kuin suinkin tuottaa iloisen, valoisan lapsuuden. Hän oli varma, että
se auttaisi heitä elämässä ja tekisi heidän vanhuutensa helpommaksi
kantaa. Ja vanhoille, heille hän tahtoi toimittaa kodin, jossa he
saisivat hoidon ja kaiken lievennyksen, mitä oli mahdollista antaa
ihmiselle ennen kuolemaa. Harry Tiger oli konsertillaan pannut alulle
vanhojen rahaston, sitä piti kartuttaa, asiasta piti tulla tosi.
Liina kuvitteli, että molemmissa laitoksissa, sekä leikkikoulussa
että vanhojen kodissa, piti olla paljon kukkasia, iloa, hyvyyttä ja
aurinkoa. Ehkäpä säleaita vain välillä, jotta vanhukset saisivat iloita
lasten leikeistä ja lapset tottua näkemään vanhuutta. Ehkäpä vanhojen
kodin saattaisi omistaa Sofia Kareliin muistolle. Sellaistahan oli tapa
tehdä. Siitä mammakin pitäisi.

Onnellista oli olla rikas! Silloin tällöin kesken työtään Liina äkkiä
pysähtyi tämän ajatuksen eteen ja kysyi itseltään, oliko se totta, että
hänen köyhän äitinsä hauta kaupungin hautausmaalla nyt oli kaikkein
kaunein ja parhaiten hoidettu, että hän saattoi tulevaisuudessa
rakentaa kokonaisen kauniin kodin sadoille köyhille äideille ja
leikkitarhan yhtä monelle lapselle. Kun joku oli köyhä tai iloton ja
kääntyi hänen puoleensa, saattaisi hän sanoa: mene sinne ja sinne,
siellä on iloa ja työtä.

Onnellista oli olla rikas!

Illoin, kun rusko hohti sisään aitan harvoista seinistä, yön linnut
kaihersivat ja ääntelivät ja ilma oli täynnä kuivavien heinien tuoksua,
oikaisi Liina työstä ja leikistä väsyneet jäsenensä vuoteelleen,
ajatteli äitiään ja rikkauksiaan ja nukkui rukoukseen. Ja koko yö meni
kiinteässä, keskeytymättömässä unessa kuin lyhyt hetki vain ja kun
aamulla työnsi auki aitan oven, oli silmien edessä kasteinen pihamaa
ja vastapäätä maitohuoneen kuisti ja hylly kuivavine peltiastioineen,
joihin aurinko paistoi. Ja pian alkaisi tieltä kuulua lasten ääniä ja
käsissä olisi uusi työ ja uusi ilo. Tuomas Saarinen tunsi työn, laulut
ja leikit ja auttoi saattamaan ne kaikki järjestelmälliseen kuntoon.

Tuomas Saarinen oli valoisa, tyyni mies, jota eivät ilot eivätkä surut
saattaneet pois tasapainosta. Hän antoi Liinalle hyviä neuvoja kaikin
puolin.

Eräänä sunnuntai-iltapäivänä, kun kylän nuoret olivat leikkimässä
koulun pihamaalla ja opettaja vaimonsa kanssa istui portailla, otti hän
Sannya, vaimoansa kädestä ja pujottelihe siihen riviin, missä Liina
Karell seisoi, päivettyneenä, punaposkisena ja hehkuen leikin kiihkosta
ja innostuksesta.

— Tule juttelemaan, Liina, sanoi hän.

Ja Sanny jäi siihen missä hänen sisarensa Liina oli seisonut ja tähtäsi
silmänsä suureen palloon, joka huutojen ja naurun kaikuessa lenteli
leikkijäin päiden päällä.

Liina seurasi opettajaa, mutta hänenkään silmänsä eivät vielä
voineet kokonaan irtaantua pallosta ja leikkitovereista, jotka
juoksivat edestakaisin. Kun hän näki, että hänen puolueessaan jotakin
laiminlyötiin, lähti hän yhtäkkiä vaistomaisesti juoksemaan takaisin.
Tuomas Saarinen nauroi. Eikö Liina huomannut, että Sanny oli hänen
paikallaan? Eikö hän luullut Sannyn ymmärtävän hänen tehtäväänsä? Sanny
oli tosin kahdentoista lapsen äiti, mutta hän oli samalla leikkimestari
Saarisen rouva ja sellaisena hän kyllä osasi leikkiä. Liina pysähtyi
kuin pyörryksissä ja pyyhki otsaansa. Vihdoin hän tuli järkiinsä ja
asettui portaille vastapäätä lankoaan.

Maisema lepäsi heidän edessään sydänkesän kukkeudessa, kypsytellen
viljojaan ja kasvatellen niitä lukemattomia eläviä olentoja, suurempia
ja pienempiä, jotka oman onnensa nojassa tai emonsa turvissa ottivat
ensi askeliaan tai tekivät ensi siivenlyöntejään. Kaukainen järvenselkä
huokui uneliaassa autereessa, lähimmät rannat kuvastivat muotojaan
oudon selvästi vedenkalvoon. Taivas siinsi lämpöisenä ja lempeänä.

— Katso tuota nientä tuossa, sanoi Tuomas Saarinen siihen hiukan
opettavaan tapaansa, minkä hän oli saanut pitkän opettajatoimensa
aikana, ja ojensi kätensä.

— Niemi on ihana, vastasi Liina.

Hän oli jo tyyntynyt leikistä ja sunnuntai-illan hartaus lankesi
vähitellen hänen mieleensä.

— Minä olen niin ajatellut, alkoi opettaja, — miten sinä parhaiten
hoitaisit ja kartuttaisit sitä Jumalan lainaa, mikä on sinulle uskottu.

— Niin, toisti Liina koneellisesti, — sitä Jumalan lainaa, mikä on
minulle uskottu...

Tuomas Saarinen alkoi puhua siitä, miten kaikki omaisuus, mitä ihminen
eläessään nautti tai hallitsi, — oli katsottava vain Jumalan lainaksi,
lainaksi, joka oli annettu hänelle väliaikaisesti. Jollei ihminen tältä
kannalta ottanut omaisuutta, niin joutui hänen sielunsa vaaraan. Se
oli ainoa tapa säilyttää sydämensä puhtaana ja vapaana. Silloin ei
nurissut, jos toimeentulo oli niukempi, silloin ei niskoitellut, jos
esimerkiksi isänä tai äitinä joutui kokemaan sen, mikä tuntui kaikista
vaikeimmalta: että lapsi tyytymättömänä ja ylimielisenä läksi kodista.
Kun lapsikin oli vain Jumalan laina, niin täytyi olla minä hetkenä
tahansa valmis luopumaan siitä. Silloin ei myöskään paisunut, jos sai
haltuunsa suuren omaisuuden: kun ei se ollut oma, vaan Jumalan laina,
niin tunsi vain vastuunalaisuutta siitä, miten se tuli käytetyksi. Tämä
oli, kuten sanottu, ainoa tapa millä sai sielunsa säilymään puhtaana
ja vapaana. Opettaja puhui katse tähdättynä kaukaisuuteen ja käsillään
muovaillen näkymättömiä mielikuvia, niinkuin hän olisi pidellyt savea.
Hänen edessään tuntui olevan suuri näkymätön kuulijakunta, jolle hän
esitti tärkeää kokemusten summaa, tai oli hän aivan yksin ja toisti
itselleen taasen kerran asiaa, josta hänen sielunsa rauha riippui.
Häntä vastapäätä istuva valkopukuinen tyttö, jonka hiukset olivat
harmahtavat, ilme kuin nuoren tytön ja silmät kuin lapsen, kuunteli
ääneti, hyväksyen joka sanan ja iloiten siitä, että asia tuli näin
täysin selvitetyksi.

He vaikenivat molemmat hetkisen ja katselivat pääskysiä, jotka
lentelivät pesilleen, ja väsymättömiä leikkijöitä pihakentällä.

— Minä olen ehkä liiaksi iloinnut rikkaudestani, sanoi Liina hiukkasen
säikähtäen. — Ehkä minä olen unohtanut, että se on Jumalan laina.

— Älähän nyt, hymähti opettaja. — Etkö olisi ollut iloinen, etkö
olisi ollut kiitollinen! Mutta katsohan nyt tuota nientä tuossa. Se
on totisesti kaunis. Jos ostaisit sen, rakentaisit mökin ja jatkaisit
leikkikouluasi kesät talvet? Sinun oppilaasi tulisivat sitten
kansakouluun, minä jatkaisin sinun työtäsi ja sinä saattaisit seurata
oppilaittesi vaiheita kauas elämään.

Liinan kasvot hehkuivat.

— Niemi on ihana, toisti hän.

— Sinun täytyisi tietysti myöskin rakentaa koulu, jatkoi lanko, — sillä
ei talvella käy pitäminen tunteja taivasalla ja ladoissa. Sinulla
riittäisi työtä yllin kyllin, kylä on niin suuri. Tulet myös pian
näkemään, että tämä työ on kaikkein rasittavimpia. Siitä ei koskaan
saa kiitollisuuden palkkaa eikä myöskään tunnustusta. Mutta kun kerran
väsyt, niin heität, ja asut punaisessa mökissäsi. Tuossa... tuossa noin
se kohoaa. Kolmelta taholta näkyy ikkunoihin järvi. Minä tiedustelen,
saako niemen ostaa.

Niemi kohosi kuin ääretön vihreä koivukimppu keskellä sinistä vettä.
Koivut vanhalla Karellien pihamaalla tulivat mieleen, nämäkin olivat
niin voimakkaat, suorarunkoiset ja sirot. Kuinka olikaan tuo niemi
jäänyt niin yksinäiseksi ja koskemattomaksi keskelle kylää. Liinan
sydän alkoi sykkiä. Jos voisikin tehdä sinne punaisen tuvan, pitää
kissan, koiran ja ehkä lehmän. Vanhan Martinskan hän ottaisi kanssaan
asumaan. Ja kaikki koivut saisivat kasvaa, ainoastaan niin paljon hän
raivaisi peltoa, että saisi perunamaata ja vähän vihanneslavoja. Koulu
olisi täällä ylempänä, sen yhteydessä olisi suuri kasvitarha. Kunhan
mamma eläisi, että hän näkisi, miten onnellinen hänen tyttärensä on!

Mutta sill'aikaa kun Liina Karell vietti myöhästynyttä lapsuuttaan ja
nuoruuttaan kaukana maalla, missä ei hänen rikkauksistaan tiedetty
mitään, antoivat samaiset rikkaudet hänen kotikaupungilleen paljon
päänvaivaa. Liina Karell rikastunut — sekö laiha vanha neiti,
joka asui yhdessä äitinsä kanssa ja joka silloin tällöin kiersi
kaupunkia kauppaamassa joitakin käsitöitään? No, jo nyt olivat
rahat joutuneet vääriin käsiin, mitä sellainen surkea vanha neiti
niillä teki? Se oli toki tottunut kituuttamaan päivästä päivään
eikä edes ymmärtänyt, mitä rahoilla voitiin tehdä. Oliko todella
mahdollista, että Liina Karell oli saanut periä? Sehän oli sen hullun
rouvan tytär, jolle se maailmankuulu hullu taiteilija kerran vuosia
sitten antoi kauneuspalkinnon? Se se sama, kaikki tunsivat Liina
Kareliin, hän oli kaupungin alkuasukkaita niinkuin hänen äitinsäkin.
Vanhan rouvan hautajaisissa se jo nähtiin, ettei enää oltu köyhiä
ja oikein puutarhuri oli sittemmin pannut kuntoon haudan — ei
siinä oltu säästetty. Kuinka paljon tuo vanha neitonen sitten oli
oikeastaan perinyt? Satatuhatta? Kaksisataatuhatta? Puoli miljoonaa?
Miljoonan? Ihmisten hämmästys kasvoi kasvamistaan ja päättyi toisilla
suuttumukseen, toisilla pilantekoon. Taisi siitä laihasta vanhasta
immestä paisua vielä kaupungin tavoitelluin tyttö. Kauneuspalkinnon
saanut ja miljoonan omistaja, eikä mitään halpaa sukuakaan — totta
totisesti, sitä kannatti ruveta ajattelemaan!

Ei ollut kaupungissa sitä ihmistä, joka ei olisi puhunut Liina Kareliin
miljoonasta. Ja jokainen tuli siihen johtopäätökseen, ettei se kuulunut
sellaiselle köyhälle raukalle, joka ei osannut sitä käyttää, vaan
sille, joka ymmärsi panna sen liikkeelle. Jokainen piti tietysti juuri
itseään tuona valittuna, jonka käsiin Liina Kareliin miljoonan täytyi
joutua. Jokainen mietti keinoja, miten saada rahat itselleen tai omiin
tarkoituksiinsa. Kaikkinaiset köyhät vanhat muijat, jotka olivat
seurustelleet Karelleilla, olivat tietenkin itseoikeutetut jakamaan
onnen Liinan kanssa. Hehän olivat niin vanhoja ystäviä, vieneet
vanhalle postmesterskalle ja hänen tyttärelleen mikä luudan, mikä
kimpun katajia, mikä juurimaton, mikä mitäkin. Toki Liina muistaisi
heitä ennen muita. Hehän aina olivat sinutelleetkin Liinaa! Ja Liina
oli aina ollut niin nöyrähenkinen ja hyväntahtoinen — postmesterska se
oli ylpeämpi, se muisti tarkoin ylhäiset sukulaisensa ja niiltä kai ne
olivat tulleet nämä suuret perinnötkin. Mutta Liina, jos hän nyt ketä
muistaisi, niin toki niitä, jotka hänen köyhyytensä päivinä olivat
olleet hänen ystäviään. Kaupungin mahtihenkilöt taas, jotka tohtorilta
olivat onnistuneet saamaan täsmällisempiä tietoja tuosta satumaisesta
rikastumisesta, toivoivat pääsevänsä siitä osallisiksi, jolleivät
juuri mieskohtaisesti, niin kaupunkinsa puolesta. Täytyi saada neiti
Karell ymmärtämään, miten palveltiin yhteishyvää, hänen nimensähän voi
suorastaan tulla kuolemattomaksi, jos hän antoi rahansa sellaisiin
laitoksiin kuin koulut, niin, ja vaivaishoidon uudestijärjestämiseksi.
Täytyi myöntää, että nykyisessä vaivaishoidossa oli toivomisen varaa.
Ne leikkikoulut, joita tohtori puolusti, niistä nyt eivät herrat
olutpatruunat, kauppiaat ja kauppaneuvokset ymmärtäneet sanoa sitä eikä
tätä. Mitäpä kasvattamista lapsissa oli ennen kouluikää, vitsa siinä
oli tehokkain ja sitä hoitivat parhaimmin isä ja äiti. Mutta miksei
sellainenkin leikkikoulu voinut olla kaupungissa, jos sen ilmaiseksi
sai, kai tohtori asian ymmärsi. Itse pormestari, joka selvästi muisti
Liina Kareliin käynnin hänen eteisessään, mietti keinoa, millä
parhaiten saattaisi lähestyä rikasta neitiä. Hänen rouvansa, joka oli
neiti Kareliin vanhoja tuttavia, oli kaiken aikaa suhtautunut häneen
niin ylpeästi, että ehkä oli vaikea yhtäkkiä tekeytyä ystäväksi.
Pormestarinnasta se kuitenkaan ei ollut ensinkään vaikeaa. Hän puheli
oikealle ja vasemmalle »lapsuudenystävättärestään Liinasta» ja odotti
odottamalla tätä palaavaksi kaupunkiin. Hänen oli tätä oikein ikävä,
sellainen herttainen tyttö.

Pahin päänvaiva oli kaupungin hienoimmilla naisilla. Pitikö heidän
tästäpuoleen alkaa lukea neiti Karell kuuluvaksi seurapiiriinsä? Pitikö
heidän pyytää hänet kutsuihinsa? Nimi- ja syntymäpäivänvietoissa
keskusteltiin tästä asiasta innokkaasti, jopa kiihdyttiin ja
kiivastuttiinkin. Mikä oli neiti Kareliin syntyperä? Mikä hänen
sivistyksensä? Kuinka hän käyttäytyi, oliko hänellä tapoja?
Niille rouville, joiden kodissa oli tulossa kuudeskymmenes
syntymäpäivänvietto, tai häät tai hopeahäät, niille oli asia polttavin.
Eräs leipuri oli kosinut neiti Karellia — se ei ollut hänelle eduksi.
Hän oli perheissä kaupannut käsitöitään — se ei myöskään ollut hänelle
eduksi. Muodostui puolueita myötä ja vastaan. Oteltiin myrskyisesti,
niin vilkkaita yhdessäoloja ei ollut kaupungin hienoilla naisilla
ollut sitten, kun he aikoinaan olivat kiistelleet Harry Tigeristä.
Niin, ja se kauneuspalkinto, jonka neiti Karell oli saanut, se nyt oli
suorastaan naurettava. Tohtorinna ajoi kiivaasti Liina Kareliin asiaa,
puhui muistelmistaan jo siltä ajalta, jolloin hän kuuli hänen kertovan
satuja, ja esitti miehensä, tohtorin, mielipiteet kiistanalaisesta
naisesta. Ei voitu päästä yksimielisyyteen. Toiset päättivät alkaa
seurustella neiti Kareliin kanssa, toiset asettuivat jyrkästi tällaista
seurustelua vastaan. Apteekerska ei kahteen kuukauteen puhunut yhtään
sanaa tohtorinnalle. Kaikkein hienoimmat rouvat päättelivät tohtorinnan
puolustuksen johtuneen siitä, että tohtorilla noiden hämäräperäisten
rikkauksien hoitajana nähtävästi oli niistä odotettavissa suuria etuja.

Kirkkoherra Lehto ja hänen rouvansa pitivät itseään ennen muita
oikeutettuina neuvomaan Liinaa, miten Jumalan suuri lahja oli
käytettävä.

— Hän saa lahjoittaa meille sohvamaton saliin, sanoi ruustinna. —
Ja sen hän tekee mielellään. Kyllä minä olen eläissäni niin paljon
auttanut häntä. Se ei hänen nykyisissä varoissaan tunnu ensinkään.

— Mutta, rakas ystävä, sanoi kirkkoherra, — emme saa olla itsekkäitä.
Kirkkoa neiti Kareliin täytyy muistaa. Ja sen hän tekeekin, tunnen
hänet, hän on herännyt ihminen. Aion ehdottaa, että hän lahjoittaa
alttaritaulun, se ei maksa kuin pari tuhatta, hän tulee iloiseksi, kun
saa tämän ajatuksen. Tosin vähän olemme ajatelleet rukoushuonettakin
peräkulmille — sinä tiedät, sinne, missä minä aina käyn silloin
tällöin. Ehkäpä hänen paljon kärsinyt sydämensä voisi löytää
lievennystä siitäkin rakkaudentyöstä. Ja seurakunnan köyhät, ne toivon
voivani sulkea hänen huomioonsa. Voisimme ajatella joulujuhlaa, jossa
jaetaan lahjoja köyhille, rahaa, vaatteita, ruokaa. Kyllä Liina Karell
vielä muistaa, mitä köyhyys on...

— Jaa mutta sohvamaton hän saa antaa minulle joululahjaksi, keskeytti
ruustinna, — kyllä minä niin monta kertaa hyppäsin pihan poikki vanhan
sairaan äidin luo...

— Vaimo, vaimo, naurahti kirkkoherra, — älä päästä tätä ajatusta
pesimään sydämeesi. Jos Liina Karell huomaa, että haluamme jotakin
itsellemme, vetäytyy hän kuoreensa eivätkä yleisetkään asiamme voita
hänen myötätuntoaan.

— On tämä yhtä kaikki ihmeellistä Jumalan johdatusta, sanoi ruustinna.
— Minkä tähden juuri tuollaisen vanhan yksinäisen tytön pitää saada
käsiinsä sellainen summa rahaa! Kun perheellistäkään miestä ei
muisteta. Onhan Liina Karellilla omaisia, on kyllä, ja nehän ne nämä
rahat vievät, vanha rouva oli kovin sukurakas. Kuinka monta kertaa
minun pitikään hänelle muistuttaa, että muutkin ihmiset ovat meidän
lähimmäisiämme. Jos nyt tytär muistaisikin tämän. Ja täytyy minun sekin
sanoa, etten minä sentään ymmärrä, kuinka Liina Karell antaa tohtorin
hoitaa rahojaan. Olisihan hänen pitänyt ajatella, että Lehdon kodissa
ne hänen parhaimmat ystävänsä aina ovat olleet...

Ei, kuten sanottu, ollut sitä kaupunkilaista, jonka ajatukset eivät
olisi askarrelleet Liina Kareliin salaperäisen miljoonan ympärillä.
Jokainen tunsi, että hetki oli tuleva, jolloin hänen oli astuminen
esiin saamaan osuutensa aarteesta, tai paremmin sanoen avustamaan
avutonta naista sen oikeinkäyttämisessä. Liina Kareliin miljoona oli
koko kaupungin miljoona.

Ainoastaan vilkas kylpykausi sai pienen yhteiskunnan kauniiden järvien
varsilla kesäkuukausiksi rauhoittumaan.

Eräänä heleänä syyspäivänä, kun kylpykausi jo oli loppunut, ajoi
niin satumaisella tavalla rikastunut neiti Karell röykyttävillä
maalaisrattailla kaupunkiin. Nyt olisi ollut tilaisuutta yllin kyllin
katsella häntä, sillä pitkillä peninkulmilla väsynyt hevonen kulki
ajomiehen kaikista ponnistuksista huolimatta käyden, vaikka hyvä
maalaistapa vaatii, että sekä kylissä että kaupungeissa on näytettävä,
mihin hevonen kelpaa. Liina oli puettuna vanhoihin tamineihinsa,
jotka kaupunki hyvin olisi tuntenut, jos se olisi viitsinyt aikoinaan
kiinnittää huomiota äitiin ja tyttäreen heidän jokapyhäisillä
kirkkoretkillään. Kaupunki ei ollut käyttänyt hyväkseen tilaisuutta
tutustua tulevaan rikkaaseen tyttöönsä ja niin ei se häntä nytkään
huomannut, kun hän säkkien, pyttyjen ja koppien ympäröimänä kesän
poissaolon jälkeen palasi syntymäseudulleen.

Esplanaadit ja puistikot olivat jo keltaisinaan, pihamailta kallistui
lauta-aitojen yli vaahteroja, joiden oksat olivat sinipunervat kuin
mitkäkin satumaiset hedelmätertut. Kaupunki näytti maalta tullessa
suurelta, kauniilta ja niin ihmeen tutulta. Muistojensa vallassa Liina
katseli milloin talorivejä, milloin kauppoja, milloin kirkontornia,
milloin raatihuoneen muhkeaa julkisivua, milloin hautausmaan
väriloistoa, milloin kylpylärakennuksia. Hän tuskin uskalsi katsoakaan
sinnepäin, missä vanha kotitalo oli, mutta niin paljon hän tahtomattaan
näki, että sieltä kohosivat tiilimuurit, jotka näkyivät yli kaikkien
muiden talojen. Kaikkialla oli muistoja, näitä katuja oli hän koko
ikänsä polkenut, noihin ikkunoihin katsellut. Yhden kesän vain hän
oli ollut poissa, mutta kaikki oli käynyt entistä kauniimmaksi,
rikkaammaksi, tyhjemmäksi ja kaukaisemmaksi. Hänhän oli jo toisella
jalallaan muualla, hänelle rakennettiin omaa punaista tupaa niemelle
koivujen keskelle ja omaa leikkikoulua väkirikkaan kylän laitaan. Hän
palasi kaupunkiin vain siksi kuin hänen uusi kotinsa valmistuisi.
Mitäpä hänellä enää oli tekemistä täällä, mamma oli tuolla heleässä
puistossa, Valborg oli siellä. Laskeva aurinko loi juuri sinne
lämpöisimmän hohteensa. Samassa alkoi raatihuoneen kello lyödä. Liina
ei enää voinut voittaa liikutustaan. Hän painui suurta saaliaan vasten
ja koetti tukahduttaa nyyhkytystään. Kellon lyönnit valuivat kuin
muistojen kyllästyttäminä alas korkeudesta. Kellon sävelissä yhtyi
koko mennyt elämä, niissä oli lapsuus, niissä olivat valvotut yöt,
niissä olivat keväiset päivät sellaisina kuin ne olivat puistojen
vihannoidessa ja lintujen laulaessa hymyilleet kaupungille.

Kenenkään huomaamatta saapui Liina Karell sille uudelle asunnolle,
jonka hän talvella oli vuokrannut äitiään ja itseään varten ja jonne
heidän huonekalunsa olivat äidin kuoltua kuljetetut. Hän pääsi sisään,
vaikka keittiön asujain, Martinska, oli poissa. Siellä oli lämmin,
kahvipannukaan ei ollut ehtinyt vielä jäähtyä. Muut huoneet olivat
lämmittämättömät, matalissa ovissa täytyi astua kumartaen. Toisessa
kamarissa olivat ne huonekalut, jotka Liina itse oli kyhännyt kokoon
omaa vanhaa huonettaan varten, toisessa seisoi vanha lipasto yksinään
keskellä lattiaa, kansi avoinna ja laatikot vedettyinä auki ikään kuin
varkaiden jäljeltä.

Miksi he olivat jättäneet vanhan huonekalun sillä tavalla? Liinasta
tuntui käsittämättömältä, suorastaan pahalta, kiittämättömältä. Kuinka
he olivat voineet? Muut huonekalut olivat poissa, sisaret olivat jo
vieneet osansa. Mutta vanha lipasto, joka aikoinaan oli palvellut
isää ja jossa Jumalan laina sittemmin oli ollut piilossa kuin siemen
maassa...

Liinan tuli äkkiä ikävä kesäistä elämää, opettajaa ja kylän lapsia.
Miksi hän olikaan lähtenyt tänne, mikä häntä täällä odottikaan — tuo
vanha huonekalu avonaisena ja raastettuna vaikutti kuin paha enne.
»Kun Herra mua paimentaa, ei multa mitään puutu», tuli Liinan mieleen.
Opettaja oli viimeisenä iltana lukenut psalmin, ennen kuin erottiin.

Liina purki ajomiehen kanssa kuorman ja keitti kahvia. Hevonen
söi, kaurapussi kiinnitettynä pään ympäri. Ajomies istui sillaikaa
naapuriperheen portailla ja jutteli vaimon kanssa, joka asteli
edestakaisin askareissaan. Kun kahvi oli valmis, kutsui Liina miestä
juomaan. Hän läheni omituisesti hymyillen eikä asettunut pöydän ääreen,
mihin hänelle oli varattu tuoli, vaan ovensuuhun. Keskustelu, jota he
koko matkan olivat toverillisesti ylläpitäneet, ei sujunut ensinkään.
Vihdoin mies, kopeloidessaan lakkiaan tuolin alta ja kiitellessään
virkkoi:

— Kun en minä ensinkään tietänyt... eikä kukaan muukaan siellä meidän
puolella, että... että neiti oli niin rikas. Oikein kuulutte olevan
satojen tuhansien omistaja. Olisihan sitä kohdeltu toisella tavalla,
jos olisi tiedetty...

— Miten niin? sanoi Liina.

— No totta kai.

Liinaa kylmäsi.

— Ei minulla mitään ole, sai hän vaivoin suustaan.

Mies hymähteli.

— Tuolla kertoivat. Ja sellaisessa kaapissa olivat paperit... Kuuluu
käyneen paljon ihmisiä katsomassa sitä kaappia. Onhan se täällä... eikö
sitä saisi nähdä?

Veri nousi Liinan kasvoille.

— Ei siinä ole mitään näkemistä.

Mies ei pyytänyt uudestaan. Kun Liina maksoi matkansa, huomasi hän,
että toinen katui pyytäneensä näin vähän. Hän ei kuitenkaan antanut
enempää kuin sovitun summan. Mies läksi ikään kuin tyytymättömänä, sama
mies, jonka kanssa pitkin matkaa niin hauskasti oli puheltu. Ja siitä
syystä, että hän oli kuullut Liinan olevan rikkaan! Nyt hän menee sinne
kotipuoleensa ja kertoo kaikille, että leikkikoulun neiti on rikas ja
kukaties tulevaisuudessa kaikki muuttavat kohtelutapaansa.

Martinin leski hänelle tiesi kuvata, mikä melu kaupungissa oli noussut.
Sellaisetkin paremmat henkilöt, niinkuin esimerkiksi tuomarin rouva,
olivat pysähdyttäneet hänet kadulla ja kyselleet, oliko se totta, että
Liina oli saanut niin paljon rahaa. Ja sitten he olivat tahtoneet nähdä
kaapin. Alhaisempaa kansaa oli kaiket sunnuntait käynyt sitä katsomassa
ja jotkut paremmatkin, sellaiset kuin ruustinna ja pormestarinna —
vaikkeihän se pormestarinna alkuaan mikään parempi ollut — olivat
käyneet viikolla. Kerran olivat jotkut poikaviikarit särkeneet ikkunan,
kun hänen, Martinskan, poissaollessa olivat nousseet kiville ja
katsoneet ikkunasta. Siinähän se kaappi oli seisonut keskellä lattiaa
kaiken suvea. Hän oli lopulta aivan tuskastunut, hiekkaa olivat
kantaneet huoneisiin, niin ettei muuta ehtinyt kuin siivota, eivätkä
hänen ollessaan työssä hautuumaallakaan antaneet olla rauhassa: aina
tulivat kysymään niitä Liinan rahoja. Ja kaikkien puheista tuntui
siltä, kuin he olisivat katsoneet vääräksi, että Liina oli ne saanut,
ja oikeastaan pitäneet niitä itselleen kuuluvina.

Eivät saa mitään! ajatteli Liina kiihdyksissään. Hän muisti äitinsä.
Mamma oli arvannut jotakin tällaista. Kuinka oikein mamma olikaan
tuntenut ihmiset. Pitikö heitä nauraa vaiko itkeä?

Vohlströmillä tuli sairas pappa hyvin iloiseksi Liinan nähdessään.

— Aijai Liinukka, no _nyt_... nyt sinua vasta kelpaa naittaa! Sinähän
olet kuin viidenkolmatta vanha tyttö... Sinä olet kerrassaan lihava ja
korea, olisipa vanhan mamman kelvannut sinua katsella!

Äijä hieroskeli paisuneita sinipunaisia käsiään ja siveli pitkää
valkoista partaansa. Rastas hyppeli pienessä häkissään ikkunalla.
Se oli nyt Amin sijaisena, Vohlström kutsuikin sitä Amiksi, mutta
siitä ei Titti pitänyt. Amin nimeä ei saanut antaa kenellekään eikä
millekään. Ami oli ollut sellainen melkein pyhä, parempi kuin lapsi
onkaan. Mutta Vohlströmin mielestä Amiksi täytyi kutsua kaikkea, mistä
piti. Vaikkapa tuota Liinukkaa. Pitää siitä täytyi, kun ei se ensinkään
ollut muuttunut eikä tullut ylpeäksi, vaikka se nyt oli niin rikas,
ettei ihmisille uskaltanut kertoakaan, miten paljon rahaa sillä oli —
olisivat pian tulleet varkaisiin!

— Eihän minulla mitään ole, sanoi Liina ja pudisti päätään.

Oli alkanut tuntua kummalliselta. Koko kesän oli rikkaus ollut suuri
onni, ja nyt... Liina meni häkin luo, avasi oven ja pisti sormensa
sisään. Olikohan lintukin muuttunut! Se ei enää tullut hänen sormelleen
niinkuin ennen. Hän päätti hankkia sille suuren häkin.

Sigrid keitti kahvia keittiössä. Liinaa pelotti mennä sinne, hän
tunsi, ettei Sigrid ollut hänelle hyvillään. Sigrid ei häntä myöskään
kutsunut. Vohlström kuiskasi hänen korvaansa, että Lundin, kauppias,
Almen mies, aikoi nostaa oikeusjutun häntä vastaan, rahat kuuluivat
muka kaikille sisaruksille yhteisesti, vaikka ne olivat pannut
vanhimman nimelle. Flor oli sanonut, että Lundin voittaisi, hän oli
luvannut ajaa asian vaikkapa senaattiin asti.

Kahvi ei maistunut. Puhe sisarusten kesken ei luistanut. Vohlströmin
leikinlasku tukahtui rouva Vohlströmin ivallisiin oikaisuihin ja
opetuksiin. Keittiössä seisoi mamma-vainajan sänky kokoontyönnettynä.

Kun Liina pääsi kotiin, istuivat Freedi Fors ja entinen Hertta Nupponen
Martinskan luona keittiössä. Freedi nousi iloisesti.

— No kas täti, ja noin nuortuneena! Aijai, ollapa nyt poikamies eikä
liian läheistä sukua... Tässä saan esitellä morsiameni... Meidät on jo
kuulutettu.

Liina kalpeni. Hän muisti sunnuntain monta vuotta sitten, jolloin
tämä sama nainen oli kuulutettu toisen kanssa. Rouva Laurén ojensi
hänelle naurahtaen kätensä ja rupesi puhumaan vanhasta tuttavuudesta.
Hänen hampaansa olivat kuluneet tyngiksi. Hänen yllään oli jotakin
tulipunaista.

He olivat kuulleet, että Liina oli tullut ja heti kiiruhtaneet
tervehtimään. Niin, Laurén oli kuollut, eikö Liina ollut sitä kuullut.
Jo kevättalvesta. Hävinneethän he olivat siitä liikkeestä. Mitäs, kun
Laurén oli käynyt sellaiseksi puhumattomaksi ja synkkämieliseksi.
Ei ollut välittänyt puvustaankaan enää. Lopulta oli saanut
sellaisen päähänpiston, ettei leivottaisi muuta kuin limpunkokoisia
piparikakkusydämiä. Niillä pelkästään hän itse eli. Sellaistahan
se sitten oli kuin oli. Freedillä, hänellä oli suuria tuumia. Oli
perustettu uusi laivayhtiö, ja jo ensi kesänä piti laivan välittää
liikettä. Freedi aikoi puhua herroille, että pantaisiin laivan nimeksi
»Sofia», mummon muistoksi. Varmaan ehdotus menisi läpi, jos... No niin,
mitäpä täti siitä ihmetteli, hyvä eukkohan mummo oli ollut. Kai täti
nyt ottaisi yhtiössä osakkeita — varmasti hyvä kauppa. Ja »Sofiakin»
menisi läpi siinä tapauksessa. Noo, eihän sitä nyt sopinut kieltää
läheiseltä yritteliäältä sukulaiselta! Ja lapsuuden leikkitoverihan
Herttakin oli. Hotellia täytyi sitäkin laajentaa. Puolella sadalla
tuhannella toivoi Freedi pääsevänsä. Hopeiseen Kettuun piti tulla
kaikki mahdolliset eurooppalaiset mukavuudet. Kai täti antaisi nuo
rahat — lainaksi, jollei muuta?

Illalla makasi Liina kauan valveilla vanhassa kapeassa sängyssään ja
mietti maailman menoa. Siis oli Benjamin Laurénkin nyt kuollut. Olisiko
suru lopulta vienyt hänet hautaan? Liina mietti ja mietti ja kysyi mitä
Jumala tarkoitti.

Aamulla tuli ruustinna visertäen ja läähättäen ylös mäennyppylää, jolla
pieni puurakennus seisoi. Hän hymyili jo kaukaa ja piteli rintaansa,
hänellä oli niin kova hengenahdistus. Sitten hän karkasi Liinan kaulaan
ja kyseli kymmentä asiaa yhtaikaa. Lehto olisi myöskin tullut, mutta
ei hän voinut, kun piti mennä kansliaan. Mutta hän lähetti terveisiä.
Ja kaikki lapset. Elli oli nyt kihloissa... No, sen valkotukkaisen
maisterin kanssa, joka häntä jo katseli koko viime talven. Ja eikö
neiti Liina nyt heti tulisi heille... kulta rakas neiti Liina, oli
niin hauskaa nähdä, oli niin paljon puhumista. Lehtokin halusi puhua
niin monista asioista. Ensi sunnuntaina olisi heillä raamatunselitys.
Sinnehän kai neiti Liina toki tulisi. Hän, ruustinna oli kuullut,
että aiottiin pyytää neiti Karellia samaksi päiväksi rehtorille
päivällisille, oli rehtorskan syntymäpäivä — vasikka oli juonut
kolmatta kuukautta näitä päivällisiä varten —, hekin, Lehdot olivat
pyydetyt. Mutta Lehto ei koskaan tahtonut laiminlyödä virkatehtäviään.
Eihän raamatunselitys nyt sitä suorastaan ollut, mutta kuitenkin
sinnepäin. Ja neiti Liina, kulta rakas neiti Liina... tulisihan neiti
Liina heille.

— Rehtorille, toisti Liina ja väri hänen kasvoillaan vaihtui, — eihän
minua toki sinne pyydetäkään, mitä minä siellä, enhän koskaan ole ollut
— muuta kuin asialla... eteisessä...

— Niin, pani ruustinna, pää veitikkamaisesti kallellaan ja syleili
häntä, — mutta se on toista nyt! Hopeahäihinkin teidät pian pyydetään!
Ja kuulkaa sitten, te kulta herttainen, Lehto on ajatellut... kai
te nyt tahdotte tukea harrastuksiamme... rahallisestikin. Olemme
esimerkiksi ajatelleet joulujuhlaa köyhille... vaatteita, ruokaa...
Mutta saamme sitten puhua niistä, kun te tulette! Kuulkaa... Liina,
olemme olleet niin kauan tutut: emmekö voisi sinutellakin toisiamme.
Sano Fiina vain... Minä olen sitä jo niin monta kertaa ajatellut...

       *       *       *       *       *

Tohtorin väet asuivat tutussa paikassa likellä kasinoa. Liina astui
ylös tuttuja portaita ja tuli keittiöön. Syyshämärässä istui rouva
Kamberg lieden ääressä, yllään paksu kudottu villaröijy, ja jutteli
palvelijan kanssa lähestyvistä markkinoista, silakoiden ja voin
hinnasta. Hän katseli tulijaan pitkään ja kun hän tämän tunsi, vetäytyi
pieni ivallinen viiva hänen suupieliinsä.

— Noo... noo... vieläkös... vieläkös nyt kuljetaan keittiönportaista?
Parempien ihmisten kirjoihinhan sitä... kun on rahoja... Menee vain
peremmälle, kyllä siellä ollaan kotona... Tai, kysynhän samalla, mitä
siellä maksettiin voista, siellä missä... oli... oltiin suvea, että
jos rupeaisi hankkimaan jostakin muualta, kun täälläpäin niin ovat
kallistaneet. Eiväthän ne nuoret kysy, mitä maksaa, tohtorinnakin... se
minun tyttäreni... suoraan kouraan vain, mitä pyytävät. Mutta pian sitä
sillä lailla tavaroistaan pääsee, jos niitä vähän onkin saanut kokoon.
Kauankohan — jaa, minä sanon nyt vaan Liinaksi, kun olen ikäni sanonut,
vaikka tulisitte kuinka rikkaaksi — niin, sitä minä vaan, että kyllä ne
vievät rahat Liinankin kynsistä, niitä on niin paljon ottajia. Parasta
olisi, että Liina uskoisi tohtorin taakse. Sen taakse minäkin olen
uskonut ja rehellisesti se on hoitanut, ei yhtään itseensä päin. Vaikka
senhän ne kaikki ovat sitten, kun minä kuolen, mutta niinkauan pidän
itse enkä anna pois, kun en tahdo olla velkaa kenellekään.

Liina oli jäänyt seisomaan rouva Kambergin eteen. Palvelustyttö
mittaili häntä silmillään kiireestä kantapäähän.

— Jos tohtori vain tahtoisi minua auttaa, sanoi Liina ja hänen tummat
silmänsä katselivat kiitollisen odottavina lihavaan vanhaan rouvaan,
joka painui kuin iäksi, siihen mihin hän keppiensä varassa oli
siirtynyt.

— Eiköhän tohtori auta, sanoi rouva Kamberg — mutta täytyy siitä antaa
vähän vaivanpalkkaa, annan minäkin, en minä huoli ilmaiseksi, vaikka
hän onkin tyttäreni mies. En minä tahdo ketään kiittää. Mutta tohtori
tahtoo aina jotakin sellaisiin yhteisiin tarkoituksiin. Minunkin
omaisuudestani menee kymmenentuhatta markkaa sairashuoneelle...
kuolemani jälkeen. Tohtori olisi tahtonut testamenttiin
viittäkymmentätuhatta. Omia rahojaanhan ne silloin ovat! Mutta
sellainen se tohtori on. En minä ruvennut sellaisten summien alle
panemaan puumerkkiäni. Lahjoittakoon hän itse sitten, mitä tahtoo.
Mutta siinä tapauksessa hän kyllä Liinankin rahat ottaa taakseen tai
niihin pankkeihin, että Liina antaa sairashuoneelle tai koululle tai
sellaiselle... kuolemansa jälkeen.

— Minä annan mielelläni eläessänikin, sanoi Liina alttiina.

Rouva Kamberg naurahti.

— Ja joutuu vielä itse näkemään sellaistakin aikaa, että taas pitää
muita kiittää. Minä en kiitä.

Terveet lihavat lapset tulivat keittiöön ja Liinan kädet sujuutuivat
heti niiden pyöreiden käsivarsien ympäri ja hänen äänensä kävi
pehmeäksi. Rouva Kamberg katseli iva suupielissä ryhmää, joka heti
nauraa helistellen muodostui keskelle permantoa. Lapset vetivät
Liina-tädin luokseen maahan, nojautuivat hänen polviaan vastaan ja
kietoutuivat hänen kaulaansa.

— Miksi sinä olet ollut niin kauan poissa?

— Täti on ollut kaukana maalla. Siellä oli paljon lapsia. Leikittiin ja
laulettiin koko päivä.

— Meidän puutarhassa oli paljon marjoja.

— Vai niin, vai marjoja! Mutta oletteko te nähneet, mitä siellä nyt
on? Kuulkaahan nyt: siellä on tänään jotakin aivan erikoista. Siellä
on suuret, suuret leikit ja tanssit, Tuuli soittaa ja kaikki lehdet
tanssivat. Vaahteranlehdet ovat pukeneet ylleen kauneimmat keltaiset
pukunsa, orapihlajanlehdet ovat vihreät tai punaiset, koivunlehdet ovat
ruskeat. Ne ottavat toisiaan kädestä ja juoksevat, juoksevat pitkin
tietä. Nurmikolla mennään kuperkeikkaa... huppis! Mutta ei ensinkään
itketä. Noustaan ylös ja juostaan taas... suuremmat odottavat pieniä.
Nyt kädestä kiinni taas! Sireenien lehdet ovat vielä puussa. Niistä
olisi kovin hauskaa leikkiä muiden kanssa, mutta niiden pitää suojella
pieniä lintuja. Keltainen talitiainen on jo tullut. Kuinka hänellä on
kaunis valkoraitainen takki! Pian tulee kylmä talvi... on vaikea löytää
ruokaa... Kaikkialla on lunta. Mitä lapset silloin tekevät?

Käsi, joka ei ollut lapsenkäsi, kietoutui takaapäin Liinan kaulaan.

— Tervetuloa! sanoi tohtorinna sydämellisesti.

Kyyneleet nousivat Liinan silmiin, sillä hän tunsi lapsuudentuttavansa
tervehdyksessä vilpittömän ilon. Sen erotti heti kaikista niistä
ystävällisyydenvakuutteluista, joita täällä oli näinä parina päivänä
lausuttu. Tohtorinnan oli ollut Liinaa ikävä. Kun Liina voisikin joka
päivä oleskella joitakin tunteja hänen lastensa kanssa. Saduilla ja
leikeillä niitä täytyy kasvattaa.

— Minähän olin suuri tyttö, kun istuin ja kuuntelin Liinan satuja!
muisteli tohtorinna. — Kuinka se oli kaunis se satu pienestä Matti
Rehellisestä, joka ei suostunut sanomaan väärää sanaa, vaikka olisi
saanut sata markkaa...

Rouva Kamberg naurahti.

— Ajattelin tässä juuri, sanoi hän, — kuinka tuo Liina viitsii pitää
noita vanhoja vaatteitaan, vaikka nyt olisi varaa uusiinkin. Mutta
parhaiksi ovat, koska niillä on määrä rypeä lattioilla.

Aline tulistui.

— Mamma ei ymmärrä mitään, sanoi hän. — Silloinkin ennen mamma
keskeytti Liinan sadut. Muistaako mamma?

— Taitaisi sinulla olla keuhkotauti, jos olisit saanut mielesi mukaan
istua kuuntelemassa Liinan loruja, nauroi vanha rouva.

Tohtori oli hyvin ystävällinen. Liina kertoi hänelle aikeistaan ja
tohtori lupasi ajatella niitä. Omasta puolestaan aikoi hän koettaa
saada kaupunkiin vesijohtoa, muuten ei terveydellisissä oloissa tulisi
tapahtumaan parannusta. Hänen täytyi juuri tämän vesijohtohankkeen
vuoksi tänä syksynä paljon olla matkoilla. Jonkin verran rahaa tahtoi
Liina luovuttaa sukulaisilleen. Äitivainaja oli kyllä ollut sitä
vastaan, mutta hän tahtoi välttää riitaa. Se sisaruksista, rouva
Saarinen, jolle äiti olisi tahtonut antaa rahoista, ei ottanut niitä
vastaan. Eikö se ollut kummallista!

Liina läksi kiitollisena ja iloisena tohtorin talosta. Kuinka oikein
mamma viime hetkessä oli huomannut asian, kun hän muutti edellisen
määräyksensä ja käski pyytää tohtoria auttamaan rahoja nostettaessa,
eikä kirkkoherraa.

Ei, ei ollut rikkaus niinkään huoletonta. Ei ollut koskaan rauhaa
niinkuin ennen, kun eli unohdettuna ja köyhänä. Yhtä mittaa tuli
tuttuja ja tuntemattomia. Mikä tarvitsi ompelukonetta elättääkseen
sillä henkensä, mikä lainaa mennäkseen seminaariin, mikä takuuta
ostaakseen lehmän, miltä oli kuollut hevonen ja täytyi saada toinen,
minkä oli mies sairashuoneella eikä päässyt pois, ennen kuin maksoi
laskunsa. Alituisesti tuli kaupustelijoita. Millä oli kopassaan
villasukkia ja käsineitä, millä vehnäleipää, millä mustia tauluja
hopeakirjaimisine raamatunlauseineen, millä paperia ja kirjekuoria,
millä hiivaleipää, millä esiliinoja ja alusliivejä. He olivat kaikki
tuttavia, joskus oli istuttu samoilla penkeillä Karellien, äidin
ja Liinan kanssa kirkossa, oltu postmesterskalla pyykillä, silloin
kun postimestari vielä eli, tai seisottu monet kerrat Liinan kanssa
maitokuormien ympärillä torilla. Liina ei voinut muistaakaan kaikkia,
ainakaan ei hän vuosikausiin ollut nähnyt näitä ihmisiä, mutta nyt
he tulivat, joivat kahvia ja viipyivät niin kauan, että Liina luuli
heidän aikovan jäädä yöksi. Vihdoin hän painoi pienen rahan heidän
käteensä. Jotkut olivat tyytyväiset ja lähtivät heti, jotkut lähtivät
vitkastellen ja tyytymättöminä. Liinan täytyi jo pyytää Martinin leskeä
auttamaan kahvinkeitossa, sitä täytyi keittää koko päivän, onneksi oli
syksy eikä kaupungin istutuksia enää pidetty kunnossa. Hautausmaalla
täytyi kyllä käydä lakaisemassa lehtiä, mutta Liina kävi vanhan vaimon
apuna, hän teki sen huvikseen, hautausmaalla sai suorastaan levätä,
siellä oli rauhassa vierailta ihmisiltä.

Martinin leski luki heille lakia. Mitä tämä uusi ystävyys oli muuta
kuin halua saada rahaa. Ei kukaan löytänyt postmesterskan luo, kun hän
sairasteli ja mielellään olisi ottanut puhekumppalin. Hävetkööt! Liinan
täytyi rauhoittaa vanhusta. Piti kärsiä ihmisiä. Rikkaus näkyi olevan
sellaista, ettei saanut tehdä mitä tahtoi eikä olla kuinka tahtoi.
Kadullakin ja kirkossa kääntyivät ihmiset katsomaan rikasta ihmistä,
oli hän sitten kuka tahansa.

Tuli kirjeitä. Liina oli huono kirjoittamaan. Hän oli tuskissaan
noiden kirjeiden vuoksi. Joku sanoi, että takuiden tähden myytäisiin
kaikki mitä hänellä oli ja hän joutuisi vaimonsa ja seitsemän lapsensa
kanssa talven selkään. Ensi hetkessä Liina päätti, ettei lähetä mitään
vieraille ihmisille, mitäpä hän tietää, vaikka he valehtelisivat. Ja
voiko hän nyt kaikkia auttaa. Mutta hän ei saanut rauhaa ja hän lähetti
kuin lähettikin vaaditut rahat. Joku tarvitsi matkarahoja Amerikkaan.
Niitä ei Liina lähettänyt. Tarpeita oli monenmoisia.

Eräänä sunnuntaiehtoona tuli muuan mies mustiin puettuna. Eikö neiti
tuntenut häntä? Hänhän oli tehnyt työtä siellä tohtorin työmaalla
keväällä... Hänhän oli antanut neidille linnun, rastaan — missä se nyt
oli, oliko kuollut? Ja hänhän oli tullut auttamaan, kun vanhan mamman
arkkua piti nostettaman rakennuskaivantojen yli. Hän oli tuonut lautoja
lisää, että silta tuli leveämmäksi, siinä olisi muuten helposti voinut
käydä huonosti, eikö neiti muistanut? Kyllä, kyllä hän jo muisti. Lintu
oli jäänyt maksamatta, se oli hyvin paha. Se ei ollut kuollut, se
oli entisellä vahtimestari Vohlströmillä, he kun siitä niin pitivät.
Liina punastui, kun huomasi, että linnusta olisi pitänyt maksaa ja
meni nopeasti lipastonlaatikolleen. Mutta mies ei ollut tullut sille
asialle. Aivan toinen asia hänellä oli. Hän oli jo silloin katsellut
tätä neitiä, kuinka se oli nöyrä ja kärsivällinen. Hänelläkin oli vanha
äiti ja hän tahtoi täyttää neljännen käskyn. Mutta olisi tehnyt mieli
niinkuin naimisiinkin, ja he olivat äidin kanssa yhdessä ajatelleet,
että jos niinkuin tämä neiti _Karelli_...

Neiti oli sen näköinen, että mies-raukka heti huomasi tilansa
toivottomuuden. Neiti oli noussut ja pani kokoon käsityötään.
Pöydänkulmalla oli maksu linnusta.

— Ei neiti tykkää pahaa... Jollei, niin _ei_...

— Ei, sanoi Liina ja meni toiseen huoneeseen.

Jonkin hetken kosija odotti hänen palaavan sanomaan hyvästi, mutta kun
ei häntä kuulunut, mies murahti jotakin, otti setelin pöydänkulmalta,
painoi lakin päähänsä ja läksi.

Rakennusmestari samaiselta työmaalta pidätti Liinan kadulla. Liina
muisti heti sen pulskan ruskeasilmäisen miehen, joka oli toimittanut
hänelle rotista neljäkymmentä penniä. Rakennusmestari pyysi torttuja
syömään konditoriaan. Kun Liina katseli häneen epäluuloisesti, selitti
hän olevan asiaa. Olisi ehkä vaikea puhua täällä sateessa. Liina
punastui muistellessaan rottia. Saadakseen pienelle Rakelille kintaita
hän oli ottanut rahat. Yhtä kaikki oli monessa suhteessa onnellista
olla rikas. Olikohan se punakka, pelottavan näköinen työmies vielä
siellä. Kun rakennusmestari huomasi Liinan aikovan valita sateen
mieluummin kuin kaupungin vastaperustetun ainoan konditorian, jossa
sekä vanhemmat ihmiset että koululaiset niin mielellään istuivat
leivosten ääressä, kumarsi hän mitä kohteliaimmin, mutta hiukan
loukkaantuneesti ja ilmoitti kuulleensa tohtorilta, että neiti Karell
aikoi perustaa kaupunkiin sekä leikkikoulun että vanhojenkodin. Tästä
yrityksestä ja siihen sopivista paikoista hän aikoi puhua. Silloin
Liina astui ylös konditorian portaita.

Hän ei ollut koskaan käynyt tällaisessa paikassa eikä hän tietänyt,
miten täällä käyttäydyttäisiin. Tämä oli aivan toista kuin Laurénilla
ennen. Mutta eikö se ollutkin rouva Laurén, Freedin morsian, joka istui
tuolla takahuoneessa? Liina ei halunnut tavata häntä ja kiiruhti pienen
pöydän ääreen, missä rakennusmestari odotti häntä. Mitä tällaisessa
paikassa oikein tehtiin? Rakennusmestari tiedusteli hymyillen jotakin,
vihdoin viimein Liina ymmärsi hänen kysyvän, halusiko neiti Karell itse
valita leivokset vai soisiko hän hänelle, rakennusmestarille, tämän
onnen. Liina ei vastannut ja rakennusmestari toi hänelle niin paljon
kuin pienelle lasilautaselle mahtui. Liina ei ollut maistanut tällaisia
herkkuja sen jälkeen kuin hän ja Laurén joutuivat eroon. Ei koskaan, ei
koskaan hän unohtaisi Laurénia.

Rakennusmestarin kohteliaisuus ei olisi voinut kohdata
epäkiitollisempaa naista. Komea herra puhui kyllä Niemelän
maakartanosta, jonka vanhojen haltijoiden kaikkien luonnon lakien
mukaan pian täytyisi kuolla, mutta Liina vainusi kaiken aikaa, että
hän halusi päästä hänen onnettomien rahojensa kimppuun. Tuntui niin
vastenmieliseltä, että tuskan hiki pisaroi hänen otsalleen. Ehkäpä
rakennusmestarikin aikoi pyytää häntä vaimokseen. Kylläpä hänet oli
alennettu! Kuinka ylhäinen ja turvattu hän olikaan ollut ennen,
yksinäisyydessään ja köyhyydessään.

— Kas, alkoi rakennusmestari puoliääneen ja taittoi lusikan avuksi
sormillaan leivosta palasiksi, — kas, ensinnä ei sellaista paikkaa kuin
Niemelä ole mailla halmeilla, ilman puolesta ensiluokkainen, lähdevesi
ja siksitoiseksi puisto ja sitten se saamarinmoinen näköala! Ja aivan
kaupungin laidalla — maalla ja siksitoiseksi kaupungissa! Saisi siis
kaikki nämä etuudet, mutta pääsisi irti maista — kas Niemelässä
on saamarinmoiset maat, mutta ne ostaa kaupunki, kun ovat juuri
kaupungin laidassa. Ja vanhukset kuolevat, täytyyhän niiden kuolla...
ja siksitoiseksi koetamme tohtorin kanssa saada kaupungin ryhtymään
kauppoihin nyt jo heidän eläessään...

Rakennusmestari puhui varsin järkevästi. Kunhan hän vain ei olisi
puhunut noin kuiskaten ja painunut yli pöydän. Liina ei päässyt
kauemma, hän istui seinää vastaan.

— No, neiti nyt söisi, nämähän ovat niinkuin siirappia söisi. Eikö
neiti pidä plommoneista... tai manteleista? Ja tämä ruskea velli, mitä
tämä onkaan... suklaata kai... Minun mielikseni...!

Liina punehtui ja laski lautaselle lusikkansa. Hän hämmästeli itsekin
tuhlaavaisuuttaan: rahat olivat maksettavat ja tavara jäisi tänne.
Pianpa tuhlaavaisuus tarttui. Mutta hän ei voinut. Hän rupesi vetämään
kintaita käsiinsä. Takahuoneessa nauroi Hertta. Hän oli ollut mukana
silloin kerran, kun oltiin soutelemassa... Kauan sitten. Silloinkin oli
syöty torttuja, Laurén niitä oli tuonut mukanaan. Liina nousi.

— Niin, sanoi hän, — kyllä kai se Niemelä voi olla hyvä paikka. Minä
lähden sinne katsomaan. Ja puhun tohtorin kanssa.

Rakennusmestari istui vielä, niellen viimeistä palaansa.

— Mihinkäs nyt on sellainen kiire? Miten olisi, jos mentäisiin
katsomaan sitä Niemelää... Emmehän me sateessa sula. Ja siksitoiseksi
taitaa ilmakin kirkastua. Minä vain sitä, että olisihan sitten
nähtynä... Jaa tottakin, maksaa pitää kanssa. Mitäs meillä tässä on?
Kahdeksan leivosta, vaikkeihän niistä tullut puoliakaan syödyksi...

Rakennusmestarin lompakossa oli paksu pinkka setelirahoja. Hän
levitteli niitä ikään kuin tahallaan.

— Täysi arvo niillä on, sanoi hän hymähtäen, kun näki Liinan katseen
tähtäävän rahoihin, — vaikka ovatkin vähän likaisia. Rahat niin
helposti likaantuvat.

Rakennusmestari tuli saattamaan kotiin. Liina ei voinut sitä estää. Hän
kulki katsoen katuun. Rahat niin helposti likaantuvat.

— Kai sitä sitten on jotakin itselleenkin jäämään, vaikka annatte
näihin julkisiin? sanoi rakennusmestari.

— Ei, kävi Liina kiivaasti kiinni, — ei! Minä annan kaikki pois... tai
melkein kaikki. Saanhan sitten asua siinä kodissa, mikä rakennetaan
vanhoille. Lahjakirjat laaditaan niin pian kuin tohtori ennättää.

— Vai niin, vai niin, nauroi rakennusmestari, — ihmisiä on monenmoisia.

Sitten hän rupesi puhumaan tohtorin matkoista ja vesijohdosta. Toimen
mies oli tohtori, siitä täytyi olla yhtä mieltä.

He kulkivat ääneti. Lehdet putoilivat raskaina ja märkinä, liimautuen
maahan. Siinä maatessaan ne muistuttivat vanhoja, mätäneviä setelejä.
Postikonttorin kulmassa sanoi rakennusmestari hyvästi. Liina naurahti
ja polki tukevalla jalallaan suureen lehtiläjään. Hän nauroi. Hetkisen
perästä hänen kuitenkin teki mieli itkeä. Surullisina putoilivat
lehdet, ikään kuin kokonaiset kyynelsateet olisivat painaneet niitä
maahan. Satoi hiljaa tihuttaen. Taivas oli kauttaaltaan harmaa.

Omituisen kihlatarjouksen esitti Liinalle Blonda Boucht, kaupungin
vanha ravintoloitsija. Hän toi muassaan mamman hopeamaljan ja kysyi
jalomielisesti, halusiko Liina ostaa sen, nyt kun on tullut rikkaaksi.
Samalla hinnalla kuin se silloin oli myyty ei hän kuitenkaan voinut
sitä antaa, ravintola kannatti huonosti, Hopeinen Kettu oli tehnyt
suurta hallaa. Kun oli sovittu hopeamaljasta, esitti ryhdikäs vanhus
kauppaneuvos Helinin kosimatarjouksen. Se oli varakas mies, kaikin
puolin kunnon mies, ei liian nuorikaan — kaikenlaiset nuoretkin olivat
kehoittaneet häntä kosimaan Liinaa puolestaan, mutta siihen ei hän
ollut ryhtynyt —, vaan tämä Helin, se...

Nuorin Kareliin sisaruksista, Alme Lundin ja hänen miehensä, kauppias,
saapuivat omalla hevosellaan tervehtimään Liinaa. He toivat mukanaan
kaikenlaisia lahjoja. Oli pari kaunista esiliinakangasta, kalossit,
kuminaleipää ja pieni nelikollinen joitakin erinomaisia silakoita.
Jälleennäkeminen oli mitä ystävällisin. Kaikki ne kovat sanat, mitkä
mamman kuoleman jälkeen olivat lausutut, tuntuivat unohtuneen, mistään
käräjäkäynnistä ei ikinä näyttänyt olleen puhettakaan. Päinvastoin
olivat Lundinit nyt laajentaneet asuntoaan, siellä oli kamari Liinaakin
varten, ja Kalle, hän oli valmis ottamaan hoitaakseen Liinan asiat.
Viisaalla hoidolla saattoi pääoman saada tuottamaan uskomattomia. Nyt
oli kireä aika, saattoi saada hyviä korkoja. Kallella oli valmiina
joukko ehdotuksia. Alme puheli jo sillä tavalla kuin olisi ollut
sovittu asia, että Liina muuttaisi heille. Heidän hevonen saattaisi
tulla noutamaan Liinaa, se oli vahva ja kaunis hevonen. Ja trillatkin
olivat uudet ja mukavat.

Illalla kun oltiin Vohlströmeillä, saivat he kuulla Liinan
suunnitelmista. Lundin nauroi ja läjäytteli kädellä polviaan.

— Se on vanhapiikamaisuutta, sanoi hän, — anna anteeksi, paras käly.

— Se on runoutta! sanoi Vohlström, nauroi hänkin ja veteli pitkää
partaansa.

Ja kun häneltä kysyttiin, mitä tämän viisauden piti merkitä, selvitti
hän tarkemmin, että runous oli sitä mikä ei lyönyt leiville ja
kuitenkin löi, eli toisin sanoen samaa kuin totta puhuminen ja hyvä
tuuli ja muut sellaiset. Kaikki ivasivat tuota ikuisesti nauravaa
pölkkyjalkaa. Mutta pian Vohlström pääsi loistavasti voitolle.
Liina ilmoitti, että hänen tarkoituksensa oli jakaa sisarilleen
melkoinen osa varoistaan. Siitä nousi ilo. Sigrid suli ja toi pöytään
suuren rommipullon. Alme suuteli ja taputteli vanhinta sisartaan,
vakuutellen, että he huomisaamuna vievät hänet mukaansa sinne heille
nummikkoon. Lundin tuprutti suuria sauhuja, läjäytteli polviansa ja
puhui osakkeista ja suurista voitoista. Lintukin rupesi äännähtelemään
räkättirastaan karkealla suulla. Sigridin täytyi paremmin peittää
lintuhäkki. Nyt nousi Vohlström istumaan vuoteessaan. Hän loi
veitikkamaisen silmäyksen kaikkiin läsnäoleviin, kohotti Liinalle
ryyppylasiaan, jossa oli kirkasta rommia ja sanoi:

— Kippis, Liinukka! Se oli runoutta.

Ja hän tyhjensi mielihyvän irvistyksellä lasin ja pyyhki partansa.

Nyt ymmärsivät kaikki runouden ja antoivat sille arvoa.

Lauhana syyspäivänä, kun lehdet jo olivat varisseet, ajoi Liina tuttua
tietä oluttehtaalle. Hän ikävöi sisarvainajansa lapsia ja pelkäsi
heidän isäänsä.

Jo matkan päähän kuului kartanolta posetiivin soitto. Koira ulvoi
ja muutamia lapsia seisoi vanhan etelämaalaisen miehen ympärillä,
ihaillen kuvaa soittokoneen takana ja lintuhäkkiä sen päällä. Siinä
oli pari vierasta lasta, mutta Liinan käsivarret ojentuivat vavisten
niitä kohti, joiden kasvoilla oli Karellien tutut piirteet. Vaivoin
saattoi hän hillitä mielenliikutustaan. Lasten sukat ja kengät olivat
risaiset, heidän takkinsa niin pienet, että kapeaa rannetta oli hyvän
matkaa alastomana hihojen ja kintaiden välillä. Nappeja oli poissa.
Salatakseen kyyneliään painoi Liina kasvonsa lasten olkapäitä vastaan
ja teki siinä joukon kysymyksiä. Lapset saivat kukin rahansa ja
antoivat sen vanhukselle. Lintu hyppeli ahtaassa häkissä ja tarjosi
onnenlehtiä. Niitäkin ostettiin. Kiitollisuudessaan väänsi vanha
etelämaalainen konettaan kauemmin kuin vieras olisi halunnut häntä
kuunnella. Liina paloi halusta sada tietää jotakin lapsista ja suuntasi
askeleensa portaita kohti.

— Ei, Liina-täti, virkkoi vanhempi tytöistä, Ruth, äkkiä ja tarttui
tädin käteen, — täti ei voi tulla sisään. Pappa on suuttunut tädille.

He pysähtyivät kaikki neljä ja pienemmät lapset katsoivat viisaasti
Liinaan ja toistivat Ruthin sanat. Hetkisen seisoi Liina neuvottomana
hiekalla portaiden edessä, sitten hän alkoi kiertää rakennusta ja
käski lasten juosta edellä puutarhaan, ettei heidän tulisi kylmä. He
tahtoivat häntäkin juoksemaan, ei heidän ollut kylmä, he olivat aina
koko päivän ulkona. Liina tuli hiljaa heidän jäljessään saadakseen
sydämensä rauhoittumaan. Varisseeseen sireenimajaan he asettuivat.
Siinä olivat vanhat penkit, täällä oli usein istuttu, silloin kun
Valborg oli onnellinen nuori rouva.

Liina antoi lapsille makeisia ja levitti käsivartensa heidän
ympärilleen lämmittääkseen heitä. Heidän kalpeista kasvoistaan
katsoivat varhain viisastuneet silmät ja heidän äänensä soivat vuoroin
lapsellisina ja tietämättöminä, vuoroin huolestuneina ja aavistaen sitä
onnettomuutta, missä he elivät.

Ei, täti ei voinut tulla sisään. Pappa oli paraikaa kovin juovuksissa.
Fanni-täti oli mennyt vinttikamariin ja sulkenut oven. Ei heillä enää
koskaan ollut tunteja eikä läksyjä, Fanni-täti oli enimmäkseen papan
kanssa, hän auttoi pappaa, hän oli papan konttoristina. He riitelivät
useammin kuin pappa ja mamma. Ei, Liina-täti ei voinut tulla sisään,
pappa oli suuttunut tädille! Pappa oli sanonut, että täti, nyt kun on
tullut rikkaaksi, luulee, että ihmislapsiakin voi ostaa. Mutta hän
ei luovu lapsistaan, ei vaikka mikä olkoon. Hän ei huoli Liina-tädin
rahoista! Ei, ei pappa ollut heille paha. He eivät menneet lähelle,
silloin kun hän oli juovuksissa. He ottivat keittiöstä voileipiä ja
menivät latoon, jos satoi. Fanni-täti ei ollut hyvä eikä paha. Mammaa
heidän monta kertaa oli ikävä. Kun Fanni-täti oli kerran pannut
rintaansa mamman kauniin kultaisen neulan, jossa on se sininen kivi,
oli Rakel lyönyt häntä ja itkenyt. Fanni-täti oli suuttunut, mutta
pappa pani pois neulan, lipastoonsa kai. Mamman kuva oli taasen salin
seinällä, se oli välillä ollut poissa.

Lapset saattoivat itkevän tätinsä rattaille. Hän sanoi kirjoittavansa
papalle. He saivat kääsien laatikosta kukin käärönsä. Jokainen käärö
oli sidottu erivärisellä nauhalla, Ruthin sinisellä, Rakelin punaisella
ja Selimin keltaisella. Nyt puhkesi lapsi esiin noista varhaiskypsistä
kalpeista olennoista. He hyppelivät ja nauroivat lahjojensa ääressä,
muistamatta sitä, joka läksi talosta. Liina katseli heihin, kunnes
metsä asettui seinäksi väliin. Ja kauan hän itki.

Päivät kuluivat. Hän ei tehnyt mitään ja kuitenkaan ei hänellä ollut
vapaata hetkeä. Hän otti vastaan vieraita, kirjoitti kirjeitä ja kävi
vieraissa. Rahahuolet painoivat häntä lakkaamatta. Ne häiritsivät
unta yölläkin. Nimittäin ei huolet rahojen puutteesta, vaan niiden
olemassaolosta. Hän teki tyhmyyksiä, kun ei saanut tavata tohtoria.
Hänen neuvonantajansa olivat tohtorinna, Bertta Frilander ja Martinska.

Eräänä päivänä tuli tohtori, muassaan kaunis pystykorva koiransa.

— Minä tulen torumaan, huusi hän Liinalle jo ovelta ja nauroi. —
Te lahjoitatte oikealle ja vasemmalle ja saatatte aikaan paljasta
pahennusta. Olkoon vielä menneeksi alttaritaulu, jos luulette sillä
tekevänne Jumalalle palveluksen — minusta suorastaan teemme syntiä,
jos hylkäämme sen iloisen Taivaaseenastumisen, jota montakymmentä
vuotta olemme hartaudella kirkossamme katselleet. Olkoon menneeksi,
että haluatte sisarvainajanne lapsille tai muille varattomille antaa
jotakin. Mutta mitä varten te menitte lainaamaan Hopeisen Ketun
isännälle ja hänen ystävilleen? Kolme päivää ja kolme yötä he nyt ovat
mellastaneet teidän rahoillanne. Henkikirjurilta oli henki mennä,
olivat korttipöydässä riitaantuneet, minut noudettiin keskellä yötä
heitä parantelemaan. Tunnustan suoraan, että olen teihin suuttunut,
neiti Karell. Hyvä sydän on toista, toista raha-asiat. Kuinka monta
kertaa te luulette auttavanne, kun lainaatte rahaa? Niin, niin...
tultiin tänne itkemään, että tehdas on joutunut tilapäiseen pulaan.
Pankit ovat käyneet varovaisiksi eivätkä anna luottoa. Koko työväki,
vaimot ja lapset joutuvat kurjuuteen, jos nyt yhtäkkiä tulee vararikko!
Kun ei onnistuttu saamaan rikasta tätiä ottamaan niitä laivaosakkeita,
niin täytyi ryhtyä muihin keinoihin. Työmiesten vaimoja ja lapsia...
tietenkään ei hyvä sydän voi vastustaa! Ja sellaisen summan te
lainaatte — sehän on kokonainen omaisuus. Menette ja panette nimenne
vekseliin, josta ette ymmärrä mitään. Ja te puhuitte niin kauniisti
Jumalan lainasta — luuletteko te, että tätä lainaa oli käytettävä tällä
tavalla! Menkää katsomaan Hopeiseen Kettuun.

Jollei tohtori olisi pitänyt saarnaansa naurussa suin, niin olisi Liina
masentunut maan tasalle.

— Jumalan laina! puheli hän päätään pidellen. — Silläkö lailla minä
olen käyttänyt Jumalan lainaa? Jumalan lahja, eikö kirkkoherra sanonut
niin? muisti hän samassa, — minä olenkin taitanut viime aikoina
ajatella kaikkea Jumalan lahjana.

Tohtori purskahti suureen nauruun ja taputteli koiraansa.

— Sitä veitikkaa, sitä Lehtoa, sanoi hän, — menee ja sekoittaa
käsitteet »lahja» ja »laina». Ero on varsin tuntuva ja myöskin
seuraukset. Lahjaa käytetään aina kevytmielisemmin, lainasta tunnetaan
sentään vastuunalaisuutta.

— Ei, sanoi Liina, — minä olen lainannut hyvin monelle ihmiselle,
kun he hädässään ovat tulleet luokseni, mutta kukaan ei ole pitänyt
sanaansa.

— Niin, kun olette lainannut sellaista, mikä ei ole omaanne, ja
ihmisille, joita ette tunne, ilman takuita. Varmaan Jumala lainatessaan
teille, neiti Karell, luuli olevansa tekemisissä hyvän tutun ja
luotettavan henkilön kanssa.

Liinakin rupesi nauramaan. Tohtori oli mainio leikinlaskija.

— Varmaan, jatkoi tohtori, — Jumala muisti teidän vanhan äitinne ja
luuli, että tytär on samaa maata. Keneltäkään ei lainattu, velka oli
pelottava ja vakava asia...

Liina oli käynyt totiseksi. Hän oli kuulevinaan äitinsä äänen: oletko
sinä lainannut joltakin — ajaai!

— Ei, lopetti tohtori, — raha on myrkkyä, jota anniskellaan vain
reseptin mukaan. Ja jos te nyt sallitte, niin minä rupean kirjoittamaan
reseptit. Olen riippumaton mies, en tavoittele rahojanne. Yleishyvä on
minun keppihevoseni. Minulle riittää huvi, että saan ratsastaa sillä.

Juuri joulun alla sai Liina maksaa vekselin. Se teki tuntuvan loven
hänen jumalanlainaansa. Hänen viimeinen pettymyksensä kaupungissa oli
se joulujuhla, joka hänen varoillaan pidettiin köyhille vanhuksille
niinsanotussa kunnantuvassa. Oli hänen äitinsä syntymäpäivä.

Muhkea joulukuusi tuikki permannolla, veisattiin virsiä ja kirkkoherra
piti selityksen. Kaupungin köyhimmät, toistasataa henkeä, naisia ja
miehiä, oli kutsuttu. He saapuivat juhlatamineissa, omissaan tai
lainatuissa, ja istuivat kunniasijoilla etupenkeissä keskellä harmaata,
matalaa huonetta. Harmaat ja sammuneet olivat he itsekin, tutisevat,
tihrusilmäiset ja nälkäiset. Siihen kimeään kuoroon, jonka muodostivat
ruustinnan, Kareliin sisarusten, Sigridin ja Liinan, sekä jonkun toisen
naisen äänet, yhtyivät he yskinnällä ja tuhinalla. Kun kahvitarjottimet
alkoivat kiertää, tuli heihin eloa. Suuret vehnärinkilät hupenivat
toinen toisensa jälkeen. Ja kun vanhukset keksivät joululahjakäärönsä,
jotka kuin mikäkin vuori täyttivät yhden kulman huoneessa, tuntuivat
heidän katseensa ja ajatuksensa olevan vain siellä, vaikka he ristissä
käsin olivat kääntyneinä kirkkoherraan päin. Hermostunut elämä tuli
harmaaseen joukkoon, kun kääröjä alettiin jakaa. Kaikki se tuli,
mikä vielä oli jäljellä näissä sammuvissa ihmisissä, leimahti. Ja
kun jokainen sitten oli saanut lahjansa, kerääntyivät he neiti
Kareliin ympärille, kiittivät, siunailivat ja itkivät. Liina muisteli
äiti-vainajansa iloa, kun sisarukset tulivat ja toivat tuomisia —
köyhän, nälkäänähneen ihmisen iloa. Mutta pian alkoi hänen luoksensa
tunkea vanhuksia, jotka eivät olleet saaneet mitään: miksi olivat
he jääneet ilman? Tämä ja tämä olivat köyhemmät kuin tuo ja tuo,
jotka olivat saaneet — miksi heidät oli jätetty ilman? Kirkkoherra,
ruustinna ja poliisi selittivät, ettei heitä oltu tänne kutsuttu, miksi
he olivat tulleet, oli omantunnon mukaan kutsuttu köyhimmät. Syntyi
sanasota. Ovenpuolella sätti joku äänekkäästi sellaisia rikkaita, jotka
tekivät vääryyttä ja ovat olevinaan jumalisia. Joku vanha vaimo itki,
että hänen rahansa oli häneltä varastettu: hän oli laskenut setelin
penkille siksi hetkeksi, kun veti toista kinnasta käteensä ja silloin
se oli viety. Porstuasta kuului täysi tora. Naiset alkoivat, nopean
neuvottelun jälkeen, veisata virttä, jottei joulujuhla toki päättyisi
tällä tavalla. Vain osa vanhuksia kuunteli virren loppuun. Lausuessaan
suloisen joulupsalmin sanoja Liina mietti, mikä oli tämän Jumalan
ihmiskunnan, ettei se onnekseen voinut suhtautua taivaallisen isän
lahjoihin eikä lainoihin.

Pari päivää ennen jouluaattoa jätti Liina Karell syntymäkaupunkinsa
asettuakseen Rauhalaan, vastavalmistuneeseen kotiinsa koivujen
varjostamalle niemelle. Vanha lipasto ja muut tavarat olivat lähteneet
aikaisemmin. Lyhdyn valossa kannettiin viimeisiä kapineita rekeen. Oli
onneksi tullut lunta, ei enää ollut niin pimeäkään. Kissa oli köytetty
vaatteen alle koppaan, koppa liikkui itsestään pitkin autiota keittiön
permantoa ja epämääräinen mourunta kuului silloin tällöin. Naiset,
Liina ja Martinin leski, juoksivat edestakaisin rekien ja tyhjentyvien
huoneiden välillä.

Huolimatta varhaisesta aamuhetkestä saapuivat muutamat ystävät
sanomaan hyvästi. Ruustinna tuli tuoden sokerikakkua, jonka hän oli
illalla leiponut, kun oli sattunut saamaan munia. Se ei ollut oikein
onnistunut, uuni oli ollut nähtävästi liian kuuma.

— Ja kuule nyt, sinä rakas herttainen: mikä pitkä suuri käärö se on
ilmestynyt meidän eteiseemme? Siinä on minun nimeni ja »avattava
jouluaattona». Mitä sinä nyt ajattelet! Sellainen kallis lahja...
ja sinä kun kuulut saaneen maksaa niin suuria takuitakin. Minä
aavistan, että se on sohvamatto, jota minä niin kauan olen tahtonut,
mutta eihän siihen ole ollut varaa. Minä tyhmä ihminen kun silloin
raamatunselityksessä tulin siitä maininneeksi — enhän minä voinut
ajatella! Lehto on minua niin torunut. No, joka tapauksessa, sinä rakas
herttainen: kiitos ja Jumala sinua palkitkoon...

Bertta Frilander toi ystävättärelleen pienen kukkasen. Ruukku oli
kääritty niin hyvin, että kukkanen varmasti säilyisi. Heti joulun
jälkeen piti Bertan tulla perässä, heidän piti yhdessä tehdä työtä
leikkikoulussa, Liina toivoi Bertasta leikkikoulun johtajatarta tänne
kaupunkiin, sitten kun koulu täällä Niemelässä valmistuisi. Keväällä
piti ruvettaman rakentamaan.

Tohtori ja tohtorinnakin tulivat. Tohtori toi Liinalle rahaa ja nuoren
koiran, jota hän talutti nuorasta. Se oli Vahti, heidän koiransa
pentuja. Se kyllä menisi, kun hän sille sanoisi, että oli mentävä,
se oli ihmeen viisas ja tottelevainen koira. Aluksi oli paras pitää
sitä reessä, sitten se kyllä juoksisi perässä. Tunsihan se jo uuden
emäntänsä. Se tulisi hyvään tarpeeseen siellä Rauhalassa, Vahti. Ja
tohtori piti sille, etusormi pystyssä, varoituspuheen.

— Minun tulee sinua äärettömän ikävä, sanoi tohtorinna, itki ja syleili
Liinaa. — Uskon, että sinäkin vielä kaipaat takaisin tänne vanhaan
kotikaupunkiisi ja että tahdot johtaa tätä leikkikoulua täällä, jahka
se valmistuu. Kuinka minä olisin iloinen — ja entä lapset!

Lapset olivat lähettäneet kukin pienen joululahjansa, eilen illalla
ne juhlallisesti oli pakattu. Onneksi eivät lapset tänään olleet
heränneet, muuten kaikki olisivat tahtoneet mukaan.

Täytyi kiirehtiä, päivänvalo taivaanrannassa alkoi jo tuntua.

Martinin leski asettui kissakopan kanssa toiseen rekeen. Hän nauroi
ja viihdytteli kissaa kuin lasta. Liina astui alas portaita, yllään
äitivainajansa turkki ja kädessään hänen kainalosauvansa, huolellisesti
köytettyinä papereihin ja kankaisiin. Tohtorinna piteli lyhtyä, tohtori
auttoi isällisesti Liinan istumaan ja kääri hyvin tottuneesti hänen
jalkansa rekipeitteihin. Kainalosauvat olivat reen pohjalla vieressä.
Tohtori tuuppasi vällyt laidoilta syvälle heinien alle, hän oli mestari
siinäkin taidossa. Onneksi oli lauha ilma, juuri sen verran pakkasta,
ettei lumi sulanut. Tohtori komensi koiran Liinan viereen ja antoi
nuoranpään hänen vasempaan käteensä. Naiset syleilivät toisiaan ja
itkivät. Valo lyhdystä lankesi suoraan Liinan kiitollisille, hartaille
kasvoille.

— No niin, neiti Karell, sanoi tohtori ojentaen kätensä — ei, älkää
toki ottako kinnasta kädestänne! — te olette nyt nähnyt, kuinka ihmiset
seisovat lakki kourassa pokkuroiden mammonan edessä. Toivottavasti te
siellä maalla näette ihmisten lähestyvän ihmistä. Ja kun teidän tulee
ikävä vanhaa kotikaupunkia, niin tervetuloa. Älkää hukatko mammonaa,
jonka teille äsken ojensin. Onko hyvässä turvassa? Hyvästi, hyvästi.

Tohtori painoi hänen kättään. Seisoen takana reen jalaksilla tohtorinna
syleili Liinan hartioita. Viisaana ja valppaana nousi koiran pää hänen
viereltään. Kyynelten tukahuttamina kuuluivat Liinan viime sanat,
sitten liukui reki pois ja sitä seurasi heti toinen, jossa vanha vaimo
nauraen viihdytteli kissaa.

       *       *       *       *       *

Oli mahdoton kuvitella mitään kauniimpaa kuin Rauhala riippukoivujensa
keinuvan katoksen alla. Jäätä ei vielä ajettu, eheänä ja valkoisena
riitti sen pintaa niin kauas kuin silmä kantoi. Rauhalaan ei kuulunut
mitään muita ääniä kuin kellonsoitot kylästä ja kirkolta. Kellot
kylällä kutsuivat ihmisiä työstä levolle ja kirkonkellot kokosivat
heitä Jumalan huoneeseen. Sielunkelloilla oli oma aikansa, ja niiden
läppäyksestä tiesi heti mies vai nainenko oli jättänyt kauniin, lumen
peittämän maan.

Vanhat huonekalut alkoivat jo sopeutua yhteen uusien kanssa, joita
oli tehty täällä tai tuotu kaupungista. Isän lipasto seisoi Liinan
makuuhuoneessa. Se sisälsi taasen rahaa, työpalkkoja ja muita menoja
piti pian suorittaa. Martinin leski nukkui keittiössä kissan kanssa.
Koira oli ulkona. Se kaivautui lumeen ja vartioi uutta kotiaan. Se
kuuli hienolla korvallaan kylältä ääniä, joita eivät ihmiset Rauhalassa
erottaneet. He kuulivat enimmäkseen vain kellonsoitot.

Pian alkoivat kuitenkin lasten äänet yhtyä kellonsoittoihin, jotka
kantoivat Rauhalaan. Pian tallattiin koululta alas mäkeä kiinteä polku
niemelle koivujen suojaan. Polku oli lasten jalkojen tallaama.

Eräänä pakkasaamuna, kun lapset punaposkisina saapuivat, huomasivat
he lumessa suuret miehen jäljet, jotka kiersivät kulman ja palasivat
rakennuksen toiselta puolen.

— Täti, täti, kuka setä täällä on käynyt?

— Suuri setä!

— Sedällä on ollut naulat saappaissa!

— Se on ehkä ollut joku setä, sanoi Liina, — joka on luullut, että tätä
tietä pääsee kylään. Vahti kovin haukkui yöllä.

Vahti haukahteli vieläkin, nuuskiskellen jälkiä. Lapset ilakoivat
niiden ääressä ja koettivat, miten monta heidän jalkaansa mahtui
suuriin jälkiin.

Seuraavana yönä alkoi Vahti taasen haukkua niin äkäisesti, että naiset
heräsivät. He vaihtoivat keskenään pari sanaa keittiöstä kamariin ja
Martinska nousi varovasti vuoteestaan. Kissa nukkui hänen jalkapäässään
eikä sitä saanut häiritä. Hän katsoi ikkunasta, mutta ei nähnyt mitään.
Koiran haukunta oli edennyt toiseen päähän rakennusta. Äkkiä se katkesi
ikään kuin koiraa olisi lyöty. Martinska otti tulta kynttilänpätkään
ja tuli kamarin kynnykselle. Liina nousi istumaan sängyssään. Molemmat
kuuntelivat. Selvästi saattoi erottaa liikettä ikkunoiden alla. Koira
haukahti ja vingahti samassa surkeasti. Ruudun taakse ilmestyi varjo.
Liina voihkaisi ja veti peitettä kireämmin ympärilleen, mutta Martinska
kiirehti hakemaan asetta. Ruutu helähti rikki, myrttiruukku putosi
ja mies kapusi sisään. Hän oli nähtävästi haavoittanut sormensa, hän
kirosi.

— Hyvä ihminen, huusi Liina, — mitäs te tahdotte?

Silloin kuului vanhan vaimon ääni miltei leikillisenä keittiöstä:

— Kyllähän sen tietää, mitä tahdotaan, kun keskellä yötä tullaan
ikkunasta...

Hän pääsi kynnykselle, toisessa kädessä halko, toisessa kynttilänpätkä.
Ulkoa tulvi huoneeseen kylmä yöilma.

Särkyneestä ikkunasta nousi taasen käsi ja sitten mies. Hänellä oli
lyhty. Liina tunsi hänet heti, hän oli punakka ja mustapartainen.
Kauhu, joka teki liikkumattomaksi, oli vallannut Liinan. Hän pusersi
peitettä käsissään, ikään kuin hänen suontaan olisi vetänyt, hampaat
kalisivat suussa. Martinska ei saanut häntä nousemaan. Halko pystyssä
hän asettui hänen eteensä. Kiroten kohotti punakka mies kirveensä häntä
kohti. Vanhus sai halon eteen.

— Vai täällä sitä nähdään, huusi hän kimeästi heidän kamppaillessaan, —
muistanhan minä teidät, sieltä tohtorin työmaalta. Taidatte toimittaa
minut pikakyydillä toiseen maailmaan.. Kuolisinhan minä muutenkin
pian... Mitäs sillä on väliä...

Liina tahtoi rukoilla, etteivät he tappaisi... saisivathan he rahat
muutenkin... Jumalan tähden!

Mutta hänen kielensä oli jäykistynyt eikä ääni lähtenyt rinnasta. Hikeä
vain pisaroi otsalta.

Taistelevat olivat joutuneet nurkkaan. Vanhan vaimon sanoja ei enää
voinut ymmärtää. Vihdoin kuului raskas isku ja jysähdys.

Liina ei sittenkään päässyt paikalta. Hän näki liikkumattomin silmin,
miten lipasto kirveen terällä murrettiin auki ja miehet häärivät
sen ympärillä. Hänen päässään kumisi ikään kuin se olisi ollut
halkeamaisillaan, koko maailma oli halkeamaisillaan. Äkkiä alkoi koira
ulvoa ikkunan alla. Liina vavahti. Sen luo hän tahtoi paeta! Hänen
elämänvaistonsa kerääntyivät, hän pääsi pystyyn ja juoksi keittiöön.
Koira parahti ja ulvonta siirtyi kauemma. Liinan kaikki vaistot
riippuivat kiinni tuossa ystävällisessä äänessä, hän pyrki kaikin
voimin sitä kohti. Ääni läheni taas, hänen voimansa kasvoi. Hän löysi
ovelle ja sai kätensä lukkoon. Silloin tarttuivat lujat kourat hänen
hartioihinsa ja paiskasivat hänet maahan.

Kaikki vaikeni.




NAISEN ONNI


Sairaanhoitajatar oli mennyt, maalaissisar Sanny oli mennyt, vuode oli
lykätty kokoon ja sairas julistettu terveeksi. Tohtori oli hymyillyt,
taputtanut häntä olalle ja sanonut, ettei häntä enää vaivaa mikään.

Se olikin totta, hän ei enää huutanut eikä pelästyellyt,
suonenvetokohtaukset olivat lakanneet, hänen silmänsä eivät enää
nähneet pelkkää punaista. Kuitenkin oli se side, joka yhdistää ihmisen
maailmaan häneltä poikki. Hänellä oli elämää taaksepäin, hän saattoi
muistaa, mutta eteenpäin ei ollut mitään, hän ei saattanut suunnitella.
Ja elämä takanapäinkin oli joutunut outoon, kaameaan valaistukseen, hän
ei enää nähnyt sitä auringon valossa, vaan oli niinkuin suuri punainen
koura olisi pidellyt jotakin pientä tihruista lyhtyä ja sillä valaissut
menneisyyttä. Edessäpäin ei ollut mitään. Tohtori puhui leikkikoulusta,
hän meni ikkunaan ja näytti mäkeä, jolla vanha maakartano kohosi tumman
puistonsa keskellä. Vuoden perästä siellä vallitsisi ilo ja riemu, sata
lasta, parisataa lasta parveilisi silloin tämän Liina-tädin ympärillä.
Liinan suupielet tavoittelivat hymyä — kun hän olisi voinutkin löytää
entisen ilonsa ja rakkautensa! Oliko hänestä tuona kauheana yönä
kuollut jokin hermo, jolla tunnetaan ja rakastetaan?

Pari kertaa päivässä tulivat tohtorin lapset äitinsä kanssa häntä
tervehtimään. Hyvät tohtorinväet olivat uudessa kivimuurissaan
järjestäneet hänelle kauniin asunnon, kauniimman kuin hänellä
koskaan oli ollut. Hänellä oli suuri kaunis vuode, johon vaipui kuin
unhotuksen syliin, hänellä oli uusi hieno sohva, nojatuoleja, tauluja,
ruokasäiliöt kiilsivät ja hohtivat, kaikki oli uutta ja kaunista,
kaikki vanha oli jäänyt sinne niemelle riippukoivujen alle. Bertta
Frilander uskalsi asua siellä, ei hän, Liina Karell, hän ei milloinkaan
saattaisi palata sinne. Kun hän vain muististaankin alkoi etsiä sitä
nimeä, jonka hän oli antanut kodilleen, niin häneen teki kipeää. Täällä
oli parempi, täällä oli vierasta, hän ei tuntenut seiniä, jotka häntä
ympäröivät, ei vuodetta, jossa hän nukkui, hän ei tuntenut suurta
kaunista peiliä, johon ilmestyi kuva, kun hän läheni. Hän ei tuntenut
kuvaakaan, jonka hiottu peililasi näytti: ne olivat hienohipiäiset
kalpeat kasvot — pitkä sairaus ja työttömyys olivat tehneet hänet
hennoksi ja hempeäksi. Hänen kätensäkin olivat hienot kuin jollakin
ylhäisellä naisella. Täällä saattoi viettää varjoelämäänsä, tässä
asunnossa ei ollut muistoja.

Ja kuitenkin oli hän syntynyt tällä samalla paikalla, missä hänen
vieras kotinsa nyt oli. Täällä oli koko hänen elämänsä kulunut, tällä
samalla kohdalla olivat muinoin heidän pihakoivunsa humisseet. Jossakin
syvällä maan sisässä, kaikkien niiden tiilikerrosten alla, joissa nyt
asuttiin ja elettiin ihmiselämää, kuolivat paraikaa ne hiushienot
juuret, jotka kerran olivat imeneet elinnesteet heidän pihakoivujensa
oksille ja lehdille. Toisenlaista elämää oli kohonnut humisevien
pihakoivujen tilalle: kivistä elämää niinkuin jonkin jättiläismäisen
näkinkengän kuoren elämä, jonka sisäpuolella synnytään ja kuollaan.
Kylmää elämää se oli hänelle, Liinalle, elämää ilman toivoa ja huomista
päivää.

Tuon tuostakin tölmäsivät tohtorin lapset sisään, vaatteissaan lumen
lemu, poskillaan elämän ruusut ja rinnoissaan äänet kuin kevään solina.
He tulivat ja vaativat satuja. Mutta hän ei enää voinut niitä kertoa:
vanhat sadut olivat kuolleet eikä uusia syntynyt. Hän lahjoi heidät
makeisilla. Kuinka rikas hän olikaan ollut ennen köyhyydessään, kun
hän tuhlasi satuja kymmenille lapsille! Nyt miltei vaivasivat häntä
lasten äänet, hänen ruumiissaan jyskytti pieni lähestyvä särky,
jollainen on paiseessa sen ensimmäisellä asteella. Tuntui helpommalta,
kun lasten äänet loittonivat ja vaikenivat. Kerran tulivat lapset
suoraan kelkkamäestä. Oli suoja ilma ja permannolle jäi kokonaisia
lumiläiskiä, joissa oli heidän pienten jalkojensa kuva. Liina muisti
erään pihamaan uuden punaisen rakennuksen edustalla koivujen alla, joka
oli ollut pienten askelten tallaama. Oli kuin hänen paiseeseensa olisi
pistetty neuloilla. Hänen tuli ikävä kyyneliä, omaa muinaista hymyään,
joka paistoi kilpaa lasten hymyn kanssa, hänen tuli ikävä muinaisia
kovettuneita, karkeita käsiään, jotka hän oli kietonut hentojen
pyöreiden lastenkäsivarsien ympärille. Nyt olivat hänen käsivartensa
kuin poikki, hänen hymynsä oli kuollut, hän pelkäsi ihmisiä eikä hän
voinut lähestyä Jumalaa. Miksei hän ollut saanut kuolla tuona kauheana
yönä, miksi oli köyhän, viattoman ihmisen pitänyt heittää henkensä
hänen, rikkaan ja syyllisen vuoksi?

Liina seisoi ikkunassa ja silmäili kivimuurin korkeudesta alas
syntymäkaupunkiinsa. Toinen pää rakennusta vasta oli asuttavassa
kunnossa, toisia osia vielä muurattiin. Näkyi kauas. Teki mieli
levittää siivet ja lähteä lentoon kohti noita lumen peittämiä
järven selkiä. Alhaalla kapusivat kaupungin tutut talot ylös pieniä
mäennyppylöitä ja laskeutuivat varovaisesti alas ahteitaan. Tuolla
puistikossa kirkon ympärillä oli vanhan Martinin lesken elämä kulunut.
Satoja kertoja, tuhansia kertoja, miljoonia kertoja oli hän tuolla
taivuttanut selkänsä ja taas ojentanut sen suoraksi. Hän oli koonnut
jätteitä, mitä ihmiset kulkiessaan viskasivat pois, jokaiselta
savukkeenpätkältä, jonka jokin nuori mies kevyesti heitti kädestään,
oli hänen vanha selkänsä taipunut. Rikkaruohoja hän oli kitkenyt,
tehnyt kaikkein halvinta työtä. Kuka oli koskaan ajatellut, että
hänen työnsä oli jonkin arvoista! Hän ei koskaan ollut pyytänyt
tunnustusta, hän ei koskaan ollut valittanut. Karua, järeää leikkiä hän
oli laskenut. Hän oli naurahtanut, kun hänen kipeät jäsenensä illalla
vuoteeseen mennessä olivat rusahdelleet. Kuka hän oli? Liina muisti
hänet varhaisimmasta lapsuudestaan. Hän oli aina ollut »Martinska» tai
»Martinin leski», hänen miesvainajansa muisto eli tässä nimityksessä.
Kukaan ei tietänyt hänestä mitään. Martinin leski ei ollut milloinkaan
palvellut. Hän oli käynyt auttamassa perheissä, heilläkin, koppa
kainalossa. Hänellä ei ollut omaisia, kaikki hänen tavaransa mahtuivat
siihen koppaan, jonka hän jaksoi kantaa. Kun kajastus lankesi lempeästä
illasta huoneeseen. Tornikellon lyönnit putoelivat ikään kuin
villahahtuviin. Hänen mielensä oli pitkästä aikaa rauhallinen. Hän
ei pelästynyt, vaikka hän kuuli outojen askelten nousevan portaita,
nousemistaan nousevan läpi neljän kerroksen ja hapuillen pysähtyvän
hänen ovelleen. Oveen koputettiin, lujasti ja varmasti.

Liinan ohimoissa jyskytti, kun hän pimeästä eteisestä huusi:

— Kuka siellä on?

— Tuttu vieras, kuului oven takaa. — Kaukaa. Avatkaa ovi, neiti Karell.

Kuuma liekki oli silmänräpäyksessä karannut läpi Liinan ruumiin ja
sielun, hän olisi tuntenut äänen kaikkien muiden äänten joukosta, hänen
kätensä vapisivat, niin ettei hän tahtonut saada tulta lamppuun eikä
ovea auki.

Mies astui sisään. Katto tuntui häntä varten olevan liian matala, hänen
kalpeutensa ikään kuin valaisi. Hän vetäisi päähineen hiuksiltaan ja
tarttui molemmin suurin, lämpimin käsinsä Liina Kareliin käteen. Käsi
oli kylmä ja vavahteleva.

He seisoivat ääneti ja katselivat toisiaan. He tulivat vakaviksi, ikään
kuin he olisivat käyneet läpi joitakin suuria totisia muistoja.

— Herra Tiger, sanoi Liina vihdoin, — kuinka te olette täällä?

— Olen tullut teitä tapaamaan.

— Minua?

Väkivaltainen puistatus kävi läpi Liinan olennon. Hän oli kiitollinen,
että lumilohkarekin samassa vyöryi alas katolta. Harry Tiger vei hänet
ikkunan luo ja, pidellen käsiään hänen olkapäillään, katseli häntä
kuutamon valossa. Molempien kasvot loistivat toisiaan vastaan.

— Minä tiedän kaikki, sanoi Harry Tiger, — kertoivat hotellissa. Te
olette siis sitten viime näkemisemme oppinut tuntemaan kaksi suurta
mahtia, Kuoleman ja Mammonan.

— Niin, sanoi Liina Karell ja hymyili.

Molemmat mahdit, sekä kuolema että mammona tuntuivat hänestä nyt
omituisen pieniltä ja kaukaisilta. Raskaat kokemukset, joiden alla hän
oli huokaillut kuin paasien painamana, missä olivat ne nyt? Menneet
ne olivat, kaukana ne olivat, jossakin siellä, missä isän sairaus ja
kuolema, jossakin hyvin etäällä. Vai oliko niitä ensinkään ollut? Ehkä
ne olivatkin vain unta? Hänen olkapäidensä oli suloisen lämmin, ja
lämpöä vuoti kuin auringon valoa hänen lävitseen. Hän ei voinut muuta
kuin hymyillä.

— Minä toivoin tapaavani teidät köyhänä ja vapaana, sanoi Harry Tiger,
— ja täällä kiiltävät peilit ja kattokruunut.

— Ne eivät ole minun, sanoi Liina Karell, — olen köyhä ja vapaa.

Harry Tiger pudisti häntä olkapäistä, vei sitten kätensä hänen
päälaelleen ja silitti hänen hiuksiaan. Hänen vanha tukkansa oli
sairauden aikana huvennut ja sijaan tullut uutta lyhyttä tukkaa, joka
ei tahtonut pysyä neulojen pitimissä. Harry Tiger etsi Liinan silmiä,
mutta ne olivat peitossa.

— Sanokaa, puheli hän, — ettehän ole minua kokonaan unohtanut,
sanokaa! Minä, minä olen teitä muistellut. Keskellä elämän valhetta
olen ajatellut teitä kuin lapsuuttani. Kun palavimmin olen ikävöinyt
totuutta, olen muistellut teitä.

Liina puisteli säikähtyneenä päätään.

— Se on mahdotonta, mahdotonta, vastusteli hän hiljaa.

— Minä olen ikävöinyt teitä. Yksinäisyydessäni, kodittomuudessani olen
ikävöinyt teitä.

— Ei, ei, ei, älkää pilkatko, sanoi Liina ja kävi yhä vakavammaksi.

Harry Tiger vaikeni ja katsoi häneen pitkään.

— Onko mahdollista, että te olette voinut minut näin kokonaan unohtaa?
Ja minä kun luulin, että olin teille jotakin. Sanokaa...

Liina taisteli itseään vastaan. Toinen ääni hänessä sanoi, ettei ollut
lupa kuunnella tällaista puhetta, toinen sanoi, että täytyi kuunnella
ja totella. Vähitellen hän nosti silmiään ja kohtasi Harry Tigerin
palavan, rehellisen katseen.

— Kuinka minä olisin uskaltanut teitä muistella? sanoi hän. — Kaikkihan
oli vain muutama kerta lyhyenä kesänä. Mikä minä olin? Ja mikä minä
olen: köyhä vanha ihminen. Sellaisia on tuhansia.

Harry Tiger suuteli hänen käsiään.

— Te olette ainokainen, ainokainen, puheli hän, kasvot Liinan käsiä
vasten.

Liinan kyyneleet alkoivat vuotaa. Ne olivat kauan olleet poissa, nyt ne
tulivat. Hän ei voinut niitä kuivata, sillä Harry Tiger piteli hänen
käsiään. Kyyneleet vuotivat Harry Tigerin hiuksille.

— Liina Karell, alkoi Harry Tiger päättäväisenä — minä olen tullut
teitä noutamaan, ymmärrättekö?

Liina kävi hyvin kalpeaksi. Hän pudisti päätään.

— Työntäkää minut pois, jatkoi Harry Tiger, — tehkää se, pelastakaa
itsenne, ehkä minusta tulisi teidän turmionne, mutta minä koetan
onneani, minä turvaudun teihin, minä tarvitsen teitä, en tule toimeen
muuten, menehdyn valheeseen. Ettekö te voisi... ettekö te kuitenkin
voisi?

Liinan kasvot jännittyivät.

— Voisinko minä sitten olla teille jotakin?

Harry Tiger naurahti. Hän alkoi puhua ihmisistä, heidän
valheellisuudestaan ja imartelustaan. Hän tarvitsi Liinaa, juuri häntä,
ei ketään muuta. Liina tunsi vastustuskykynsä heikkenevän. Hänen
kyyneleensä putosivat, hänen huulensa olivat mykät, hän huusi luokseen
äitiään, Jumalaa. Hänen äitinsä vastaus oli valmis. »Tämän vieraan
miehen kanssa sinä saat mennä naimisiin.» Hän kuuli äitinsä äänen
kevätyöstä, vuosien takaa. Mutta Jumala, mitä hän sanoi? Liina ymmärsi
äkkiä, että kuutamo piti häntä sadunomaisten lankojensa verkossa,
hän riistäytyi irti ja sytytti tulta. Hän pani valkean kynttilöihin,
kaikkiin kynttilöihin. Täytyi tulla järkiinsä, täytyi päästä selvyyteen.

Liina ajatteli ihmisiä sellaisina kuin he olivat olleet silloin, kun
hän äkkiä tuli rikkaaksi. Hän ymmärsi, että heidän joukossaan saattoi
käydä hyvin yksinäiseksi. Hänkin oli käynyt yksinäiseksi — entä sitten
Harry Tiger. Ja kun Liina ajatteli suuren taiteilijan yksinäisyyttä ja
sitä, mikä voima hänestä oli virrannut silloin, kun hän tuli hänen ja
hänen sairaan äitinsä kotiin, niin täyttyi hänen rintansa hellyydellä
ja kiitollisuudella. Hän meni Harry Tigerin luo ja tarttui hänen
käteensä.

— Minä en ymmärrä tätä, minä en ymmärrä mitään, sanoi hän, — kaikki
tuntuu niin mahdottomalta. Mutta jos minä voisin teille jotakin olla...
jollette löydä ketään muuta... ketään parempaa... Mutta täytyyhän
teidän löytää, minähän olen vain halpa vanha vaimo...!

Harry Tiger otti hänen päänsä käsiensä varaan ja suuteli kyyneleet
hänen silmistään.

— Sinä suostut, sinä tulet! riemuitsi hän.

Ja hän nosti Liinan syliinsä ja painoi päätään hänen rintaansa vasten.
Sadut olivat kuolleet sadunkertojattaren rinnasta, mutta itse hän oli
joutunut keskelle satua, ihmeellisempää kuin kaikki sadut, mitä hän
elämässään oli kertonut.

— Sinä olet siis todella valmis seuraamaan minua vieraille maille,
sinne minne kiertolaisen elämä vie? kuiskasi Harry Tiger.

— Jos te tahdotte.

— Mutta lapsi, etkö ymmärrä, että minä olen matkustanut päiviä ja öitä
sitä varten.

Harry Tiger päästi hänet maahan. Liina hapuili huoneessa kuin
pyörryksissä, Harry tuki häntä ja nauroi. Yhtäkkiä hän muisti jotakin,
jota hän oli tuonut mukanaan. Se oli kevyt, ohuista laudoista kyhätty
laatikko, kansi ja sivut täynnä lippuja, merkkejä ja kirjoituksia.
Polvillaan kattokruunun alla alkoivat he avata laatikkoa.

Ruusuja! Tummia ruusuja pitkien varsien päässä, varsissa suuret palavat
piikit. Kymmeniä... kymmeniä! Kauan pidätetty tuoksu levisi heti
vapaaksi päästyään ilmaan ja täytti huoneet. Liinalla oli kädet täynnä
ruusuja, syli täynnä, hän ei enää tiennyt, minne olisi niitä pannut.
Hän seisoi kuin lumottuna.

— Ole hiljaa... ole tuolla tavalla! huudahti Harry Tiger. — Sinä olet
kauneus... sinä olet puhtaus... sinä olet hyvyys... anteeksianto...
Miten minä rohkenen sinua lähestyä? Minä olen syntinen, kuuletko,
ei mitään muuta minulla ole kuin syntinen sydämeni. En tiedä mitään
huomisesta päivästä, en tiedä, kestääkö rakkauteni, tiedän vain, että
se on kestänyt siitä asti kun sinut ensi kerran näin. Minun sieluni
hiljeni niinkuin kirkon hämärässä — muistatko. Sinä laskit käteeni
kylmän työkätesi. Ensi kertaa elämässäni kunnioitin naista, näin
naisen, jonka kanssa ei leikitellä. Sanotaan, että kasvilla on yhtä
paljon ulottuvaisuutta ylöspäin kuin alaspäin. Jos minun rakkauteni
siis taaksepäin on niin vanha kuin meidän tuttavuutemme, niin pitäisi
sen kestää eteenpäin niin kauan kuin minä näen sinun puhtaat kalpeat
kasvosi... Tahdotko todella olla minulle koti, ystävä, isä, äiti,
isänmaa, rakastettu, kaikki mitä ihminen voi tarvita? Minä kuljetan
sinun persoonassasi mukanani tätä kaikkea... Kirkkoni, rippituolini,
alttarini... Sinä olet suostunut, sillä sinun armosi on niinkuin meri.

Liinaa pelotti.

— Näin ei ole lupa puhua muuta kuin Jumalalle, sanoi hän vaivoin.

Harry Tiger nauroi.

— No niin, puhukaamme siis Jumalalle!

Hän meni ja työnsi auki ikkunan. Se oli uutuuttaan paisunut ja hän sai
käyttää voimaa, ennen kuin se aukeni. Esikevään tuoksuva ilma tulvahti
huoneeseen. Oli kuin talvi olisi suudellut kesää, kun se syöksähti
ruusujen tuoksua vastaan. Harryn huulilla oli ylpeitä sanoja. Hän
vaikeni kuitenkin, kun näki loputtomat hanget kuutamossa.

— Kevät! sanoi hän vihdoin hiljaa. — Sinä Jumala, joka annat kevään
tulla ja ihmislasten rakastaa, siunaa meidän rakkautemme.

Liina tarttui hänen käsiinsä ja katseli häntä kiitollisesti silmiin.
Harry Tiger sulki hänet syliinsä. Vedossa lepattivat kynttiläin liekit.
Katolta vyöryi lumi meluten alas. Tornikello löi. Harry laski lyönnit.

— Aika loppuu, sanoi hän, — minun täytyy lähteä. Hän sulki ikkunan.

Liina havahtui. Aavistus sanoi hänelle, että hän oli kihlautunut
kohtaloihin, joiden moninaisuudesta ei hänellä ollut mitään käsitystä.
Ei hän katunut, hän oli valmis kalliisti maksamaan ihanan onnensa.
Harry Tigerin oli mahdoton viipyä. Hän oli tilannut hevosen Hopeisesta
Ketusta. Kaiken aikaa hän oli tietänyt, ettei hän voisi viipyä, mutta
hän oli sittenkin tullut. Hänen oli täytynyt. Ja oikein hän oli
ystävättärensä tuntenut.

Tämä oli kaikki kuin unta, mutta onnea anniskellaan vain hetkittäin ja
olihan heidän onnensa jo kestänyt tunteja. Hän otti esiin sormuksen.

— Se on vain hiiltä, sanoi hän, nähdessään Liinan hämmennyksen.

— Hiiltä?

— Kun hiili joutuu hyvin suuren paineen alle, niin siitä tulee timantti.

— Timantti!

Liina ei milloinkaan ollut nähnyt timanttia, vielä vähemmin ajatellut,
että omistaisi sellaisen. Harry nauroi ja suuteli hänen kapeaa kättään.

— Koska minä sitten saan tulla sinua noutamaan?

— Koska te tahdotte... koska sinä tahdot.

Liina punehtui lausuessaan viime sanat. Harry Tiger toisteli niitä,
ikään kuin ne olisivat olleet se vala, jota hän oli odottanut.

— »... koska sinä tahdot... koska sinä tahdot...» Sanoitko sinä sen
todella! Pian, pian minä tahdon. Kuinka kauan sinulta menee aikaa? Minä
olen ajatellut, että minä puolestani voin palata kolmenkymmenen päivän
ja kolmenkymmenen yön perästä. Siksi puhkeaa etelän kevätkin. Etelän
kevään tahdon yhdessä sinun kanssasi elää.

He tulivat ikkunaan odottamaan. He eivät enää puhuneet. Sormus
kimalteli Liinan sormessa. Paksu jääpuikko riippui räystäässä, sekin
kimalteli, sekä kuunvalo ulkoa että sähkövalo välkkyivät sen pinnoissa.
Kaupungin kadut olivat kuin kuolleet, ei yhtä ihmistä näkynyt, vain
jokunen öljylamppu paloi patsaansa päässä. Hiljaisuus ympärillä
värisi keskeytymättömänä niinkuin ne lumikentät, jotka kaukaisuudessa
yhtyivät taivaanrantaan. Tuntui siltä kuin ihmiset olisivat kuolleet
sukupuuttoon, he kahden vain jääneet. Ja he olivat matkalla johonkin
kaukaiseen, ihmeelliseen maahan. Äkkiä tuli musta piste näkyviin
valkoisen kadun päässä. Kulkusten helinä kajahti hiljaisuuteen. Jota
selvemmäksi piste kävi, sitä lujemmin pitelivät he toisiansa kädestä.
Reki pysähtyi talon eteen. Harry Tiger painoi morsiamensa huulille
suudelman.

Nopeat, kajahtelevat miehenaskeleet nousivat ylös portaita ja
Hopeisen Ketun isäntä tölmäsi sisään entisellä vauhdillaan. Se mitä
hän oli aikonut lausua, ei tullut sanotuksi, kun hän näki huoneen
täynnä ruusuja, palavat kynttilät ja Liinan, puna poskilla, hiukset
epäjärjestyksessä...

— Oletteko te todella kihloissa? toksautti hän tulemaan. — No Herran
tähden, ottaakos nyt herra Tiger tuon minun vanhan tätini...? Teillä
mahtoi kaikki olla valmiiksi puhuttuna jo silloin... No Herran
tähden... Kyllä tälle kaupungille nyt tulee ihmettelemistä. Täti ei
tiedä, mitä lahjalaatikkoja tämä hovisoittaja on tuonut, siellä ovat
Hopeisessa Ketussa... No että tuo vanha Liina Karell nyt vielä meni
kaupaksi...!

— Onneksi ei nuoruutta jaeta yksin vuosien mukaan, sanoi Harry Tiger, —
sitten olisimme me taiteilijat hukassa.

— Niin, mutta kyllä teitäkin mieluummin katselee, kun olette nuoret
ja kauniit! huudahti Hopeisen Ketun isäntä. — Aijai herra Tiger, kun
sattuvat tiellenne sellaiset kauniit kosmopoliitat niinkuin sekin
pulska Adela, tai se...

— Herra hotellinpitäjä saa itse koettaa onneaan heidän joukossaan,
keskeytti Harry Tiger.

Kuin kuvassa astuivat Liinan silmien eteen äkkiä kauniit nuoret tytöt,
hypellen toinen toisensa jäljessä kasteisella pihamaalla. Nuoruus! oli
äiti huudahtanut. Liinaa kylmäsi. Mitä hän olikaan uskaltanut? Silloin
tarttui Harry Tiger hänen käsiinsä ja katsoi häntä silmiin. He olivat
molemmat rehelliset. Ja niin he erosivat.

Reki liukui nopeasti pois ja kun Liina seisoi yksinään ruusujensa
keskellä, katsellen timantin loistoa, kyseli hän itseltään uudelleen
ja uudelleen oliko hän nähnyt unta. Sen hän selvästi tunsi, että sekä
menneisyyttä että nykyisyyttä taasen valaisi aurinko, aurinko ja heleä
kuutamo.

       *       *       *       *       *

Jos Liina Kareliin rikastuminen aikoinaan oli herättänyt huomiota, niin
vielä enemmän teki sitä tämä kummallinen kihlaus. Olipa sen vanhan
hullun rouvan tytär valmistanut kaupungille monta yllätystä. Olisikohan
tämä nyt viimeinen? Varmaan ei. Satuprinsessan viimeinen ilmestysmuoto
olisi ehkä kerjäläishahmo. Freedi Fors kertoili ravintolassa, klubilla
ja pankissa, kaikkialla missä liikkui, ihmeellisiä juttuja sulhasen
tulosta kuutamoyönä. Niin oli hevonen ollut vaahdossa, että ties
ajetaanko sillä hevosella enää koskaan. Ja kaikkinaisia kalliita
lahjoja hän oli tuonut mukanaan. Kyllä näytti olevan tytöstä varma. No
niin, saattoihan sitä ajatella, ettei sen ikäisellä immellä enää joka
päivä hyppää kosijoita. Ja kai niillä oli asiat valmiiksi puhuttuina
jo silloin, kun hän sen kauneuspalkinnonkin aikoinaan jakoi tälle
Liina Karellille, vaikka sinä kesänä oli koolla kaupungissa kaunista
naisväkeä enemmän kuin ehkä koskaan tulisi olemaan. Herrasväkeä kelpasi
katsella aamupuoleen yötä, kun hän, Freedi Fors, meni tätinsä asuntoon.
Kerrassaan siellä oli juhlallista: kynttilöitä paloi kymmenittäin ja
punaisia ruusuja oli mätetty kokonaiset vasut täyteen. Hovisoittaja
oli tuonut ruusut mukanaan suoraan etelästä. Se oli hovisoittaja nyt,
Harry Tiger. Kai rouvakin joutuisi hoviin. Ilmankos sulhanen määräsi,
että vaatteet pitää teettää komeat. Ja kolmenkymmenen päivän perästä
tämä Liina sitten viedään, siksi ovat ne suuret konsertit annetut ja
nuori pari voi lähteä häämatkalle. Siksi on kevätkin siellä etelämaissa
ehtinyt panna itsensä juhla-asuun. Kovin se muuten on salaperäistä koko
nuoren parin tulevaisuus. Ei tiedetä, minne asetutaan, taiteilijalla
kuuluu olevan toinen huvila merenrannalla, toinen vuoristossa. Niin
että ainakin näyttää toimeentulo olevan hyvä. Ja hellät olivat sitten
aamulla rakastavaisten jäähyväiset. Ja niinkuin humaus vain ajoi
sulhanen läpi nukkuvan kaupungin. Morsian jäi itkemään ruusujensa
keskelle! Olihan hänellä lohdutuksenaan sormus: timanttia kelpasi
katsella. Morsian katselikin, ikään kuin hänen silmänsä olisivat
jääneet siihen paikkaan.

Vieraat ihmiset laskivat leikkiä ja tekivät pilkkaa. Se oli heidän
huviaan. Omaiset kävivät kiinni kovakouraisemmin. Oliko Liina vanhoilla
päivillään tullut aivan hulluksi? Eikö hän aavistanut, mikä olisi hänen
kohtalonsa? Saattoiko hän ajatella, että hän kestäisi kilpailussa
suuren maailman naisten kanssa? Eihän hän osannut edes niitä kieliä.
Toki hänen täytyi tulla järkiinsä!

— Ja me kun aina luulimme, että sinä olit jumalinen ihminen, sanoi
Sigrid Vohlström. — Ja maailman kunniaa sinä tavoitteletkin! Tuossa
olisi sinulle kyllä työtä, ei kuole tuo Vohlström tuosta, ei ole elävä
eikä kuole. Mikä sinun oli hoitaessa mammaa, mamma puhui ja sanoi,
mitä milloinkin tarvitsi, mutta tuolta on puhumisen lahja mennyt eikä
tulekaan takaisin. Ja tohtori sanoo, että vuosia voi kestää. Mikä se on
minulle koskaan ollut, Vohlström? Te minut mamman kanssa naititte, ota
nyt haltuusi ja hoida!

Liina seisoi halvaantuneen vanhuksen vuoteen ääressä. Hänen silmistään
näki, että hän kuuli kaikki ja ymmärsi kaikki. Hänen osakseen oli
tullut tyhjentää vanhuuden kalkki pohjaan asti.

Alme ja hänen miehensä tekivät erityisen retken kaupunkiin saattaakseen
Liinan järkiinsä.

— Saa hävetä silmät päästään, sanoi Alme, — kun kaikki sinua nauravat.
Aina sinä olet tuottanut häpeää meidän suvullemme. Milloin sinulle
on annettu kauneuspalkintoja, milloin sinulle on pudonnut rahoja
kuin taivaasta. Ajattele nyt toki kerran omaisiasi. Mikä sinun olisi
asuessasi meillä? Mamma kääntyisi haudassaan, jos tietäisi.

— Pidän itsestään selvänä, sanoi Kalle Lundin, — että sinun varasi,
parhain käly, nyt jäävät sukulaistesi käytettäviksi. Olisi toki
suorastaan rikollista viedä varat ulkomaille ja hajoittaa ne tuhkana
tuuleen. Vai ehkäpä herra hovisoittaja haluaakin juuri sinun rahojasi
— oletko ajatellut sitä? No niin, jollei, niin kai hän sitten pitää
sinusta murheen kuolinpäivääsi asti. Mitä taas tulee leikkikouluihin
ja vanhojenkoteihin, niin mitäpä sinä niitä nyt rakennat, kun itse
menet pois? Suoraan sanoen, paras käly, pidän sinun menettelyäsi niin
hupsuna, että olen valmis turvautumaan vaikkapa oikeudenkäyntiin
puolustaakseni vanhaa sukuperintöä joutumasta vieraisiin käsiin.

Sanny Saarinenkin riensi kaupunkiin. Ei hän mitenkään nuhdellut
Liinaa, hän oli ainoastaan huolissaan. Hän tunsi varmasti, etteivät
he milloinkaan enää tapaisi. No niin, kaipa he kohtaisivat toisessa
maailmassa, se ei merkinnyt sen enempää. Mutta että Liinan omasta
vapaasta tahdostaan piti syöstä itsensä sellaisiin suruihin ja huoliin!
Liina sanoi:

— Mitenkä kallis tämä minun elämäni nyt sitten on, etten voisi antaa
sitä, kun joku sen huolii...?

— Lapsilta sinä sen otat, sanoi Sanny, — sadoilta lapsilta, joille
sinun piti valmistaa iloinen lapsuus.

— Mutta Harry Tiger valmistaa ilon tuhansille ihmisille. Hän saattaa
soittaa sairaatkin terveiksi.

— Mamman terveys kesti lyhyen ajan, sitten hän tuli entistä huonommaksi.

— Mutta hän istui kerran portailla, hän näki kerran nurmen ja koivut ja
auringonpaisteen.

Sanny Saarinen itki katkerasti ja heitti sisarensa Jumalan haltuun.
Toisessa elämässä he tapaisivat.

Kun merkillinen huhu Liinan kihlauksesta tuli kirkkoherran ja
ruustinnan korviin, eivät he uskoneet siihen. Ruustinna pisti heti
paikalla lämpimän vehnäleivän kääröön ja lähti liikkeelle. Hän näki
kukat, hän näki Liinan punastuvat kasvot ja kävi sanattomaksi. Sitten
hän rupesi kyselemään, koska Liina oli mennyt kihloihin. Varmaan jo
kesällä... Hän oli sitä kaiken aikaa epäillyt! Eikö Liina ollutkin
rakastunut juuri silloin portailla, kun puhuttiin niin paljon
rakkaudesta? No, saattoihan sen nyt tunnustaa näin vanhalle ystävälle.
Milloin tulisivat häät? Täälläkö kirkossa...? Niin pian? Aijai,
ompeluseuran naiset saisivat koristaa kirkon...!

— Mutta kulta herttainen, etkö sinä yhtään pelkää — muistele vain sitä
tyttölaumaa, mikä aina seurasi herra Tigeriä... Kuule, saanko minä
nähdä sinun kihlasormuksesi...! Mutta... hyvä isä...! Onko se timantti!
Tiedätkö, kulta herttainen, on se sentään ihmeellistä, miten paljon
onnea Jumala antaa sinun osaksesi. Ajattele nyt — sinähän olet vanhempi
minua ja vielä saat tällaisen nuoren sulhasen. Se on seuraus neljännen
käskyn täyttämisestä. Usko minua: se se on!

Kirkkoherra oli vakava ja tyytymätön. Tämä ei ikinä ollut Jumalan
tahto. Olisipa hän aavistanut, että Liina todella halusi naimisiin,
niin olisihan hän aikoinaan saanut mennä Laurénillekin. Silloin oli
vielä iänkin puolesta aika.

Tohtorinna tuli yhdessä lastensa kanssa ja kaikilla oli käsissä
kukkasia. Liinalta ei jäänyt huomaamatta, että ystävätär oli
alakuloinen. Tohtori, joka oli matkoilla, tiesi uutisen kotiin
palatessaan. Hän sulki Liinan syliinsä, nauroi ja taputteli häntä, niin
että kajahteli. Tohtori oli kuullut Alinelta, että Liina nyt aikoi
lahjoittaa sukulaisilleen koko omaisuutensa. Se ei saanut tapahtua. Kun
nyt leikkikoulu ja vanhojen koti olivat saaneet osansa, niin ei paljon
jäänytkään. Johan neiti Karell oli ehtinyt hävittää omaisuuttaan kuin
mikäkin mieshuijari — takuita hän oli maksanut ja jos mitä. Lopulta
pyysi tohtori saada puhua hiukkasen järkeä, muutaman sanan vain,
kihlauksen johdosta — ei, ei mitään saarnaa, ei sinnepäinkään...

— No niin, neiti Karell, sanoi hän, — minä olen nyt joka suhteessa
hyvin iloinen teidän puolestanne. Saatte kerrankin elää omaa elämäänne.
Te tiedätte, kuinka suuressa arvossa minä pidän herra Tigeriä. Ihailen
häntä melkein yhtä paljon kuin teidän äiti-vainajaanne. Mutta tahtoisin
sanoa pari sanaa miehestä yleensä. Katsokaas... me miehet... meidät on
taltutettu perheenisän, virkamiehen ja kansalaisen ikeen alle. Mutta
luonnostamme me olemme villejä ja vapautta rakastavia. Nainen se on,
joka alkuperäisten kansojen keskuudessa suorittaa työn, pitää koossa
perheen ja kodin. Mies, hän metsästelee ja käy sotaa — eikä suinkaan
aina perheensä vuoksi, vaan huvikseen. Hän on luonnostaan lurjus. Ei
ole mitään, mistä hän on niin arka kuin vapaudestaan. Naisen osa on työ
ja kieltäytyminen, tahtoisin miltei sanoa, että se on hänen onnensa.
Jos hän voi täyttää suuren tehtävänsä ilomielin ja pystyssä päin,
niin silloin... silloin hän kruunaa itsensä kauneudella. Me olemme,
kuten sanottu, taltutetut ja taivutetut ikeen alle — kyllä, kyllä — me
miehet. Mutta on joitakuita meidän joukossamme, joissa miehen luonne
vielä elää paljaana ja puhtaana. Nämä miehet pitävät huolta siitä,
ettei ihmissukukunta kokonaan unohda, mikä mies on. Suuret taiteilijat
ovat usein tällaisia. Sen tähden on naisen, nykyajan naisen,
yhteiskuntanaisen vaikea säilyttää heidän rinnallaan persoonallista
onneaan. Sellaisen miehen vapaudenrakkaus on aina suurempi kuin hänen
rakkautensa naiseen.

Liina katsoi jännittyneenä tohtoriin. Tuntui miltei siltä kuin hän
olisi kuullut äitinsä puhuvan.

— Minä tiedän, ettei tehtäväni ole helppo, sanoi hän. — Mutta minulla
on hyvin hyvä ojennusnuora. Sen turvissa minä uskallan.

— Vai niin, sanoi tohtori, — uskaltaako olla utelias...

Liina lausui hänelle Paavalin sanat rakkaudesta: rakkaus on
pitkämielinen, rakkaus on lempeä... kaikki se peittää, kaikki se uskoo,
kaikki se kärsii.

       *       *       *       *       *

Harry Tiger näytti vaimolleen maailman ihmeet. He kiitivät eteenpäin
vauhdilla, joka kilpaili tuulen kanssa. Vuorokausia keinuivat he
loistojunissa, jotka syöksyivät maanosan laidasta laitaan, katosivat
vuorten sisään, kulkivat huimaavissa korkeuksissa laaksojen ja rotkojen
yli, sivuuttivat hymyileviä merenrantoja, kuumeisesti meluavia
kaupunkeja, pieniä hiljaisia asumuksia ja ylpeitä linnoja, kiitivät
vauhdillaan uhmaten ajan ja paikallisuuden mahtia. Kansallisuuksien
rajat kävivät olemattomiksi heidän tiellään, salonkivaunuissa sekaantui
puhe lukemattomien kielten sorinaan. Ja kaikilla, jotka lyhemmän tai
pitemmän ajan kulkivat heidän kanssaan yhtä matkaa, tuntui olevan sama
päämäärä: ehtiä, joutua, kiirehtiä, ikään kuin viekkaasti pettäen
ja yllättäen aikaa, jota kellot heidän taskuissaan saidasti ja
hellittämättä mittasivat. Syödessä ja maatessa, unessa ja valveilla
lennätti tämä ihmisneron keksintö kitiseviä teräsjalaksia pitkin heitä
ja heidän kanssamatkustaviaan.

Liinan korvia huumasi ja hänen aistinsa olivat kuin sekaisin. Ensi
ihmettelyn tasaannuttua ymmärsi hän vähän kaikesta siitä, mikä humisi
hänen ympärillään. Hän näki vain miehensä silmistä ilon, mikä niistä
säteili, hänen saadessaan näin näyttää vaimolleen maailman ihmeitä.

— Katso, sanoi Harry Tiger, — nämä ihmiset kuvittelevat voivansa
pidentää elämäänsä käyttämällä jokaisen silmänräpäyksen, mikä heille
on annettu. He erehtyvät, maailman melu heidän ympärillään kuluttaa
puolestaan heitä, heidän aistejaan ja tunteitaan, ihmistä heissä. Ja se
elämä, jota he ajavat takaa, pakenee heidän edellään vauhdilla, jota ei
nopeinkaan pikajuna voi saavuttaa.

He tulivat suuriin kylpypaikkoihin, missä hotellirivit silmänkantamiin
asti kohosivat sinisen meren rannalla. Ne olivat talven nukkuneet ja
heräsivät eloon luonnon kanssa, avaten peilisalinsa ja pelipankkinsa
rahaylimystölle, joka maanosan kaikilta ääriltä saapui ostamaan niitä
iloja, mitä kullalla saa. Tämä ylimystö siirsi huvituksensa milloin
auringon paahtamalle hiekalle, missä ruokopillit lahosivat myrskyjen
sirottamassa vaahdossa, milloin meren haaleiden aaltojen syliin,
milloin rantapenkereiden valkeihin kävelypilarikkoihin, milloin taas
peilisaleihin, jotka pimeän tullen sytyttivät sähkönsä ja loistivat
kauas merelle.

Outona kulki Liina komeissa vaatteissaan uuden ympäristönsä keskellä.
Onnellista oli, jos Harry muisti luoda häneen silmäyksen, jos hän
hetkiseksi edes sai painaa hänen kättään.

Etelän kevät oli lumoava. Kaikki siinä loisti, hehkui ja henki
satumaisella voimalla. Lihavasta mullasta herätti aurinko eloon suuret,
kylläiset puut ja kukkaset. Ja öitä, jotka huokuivat ilmaan juovuttavia
tuoksujaan, valaisivat lempeät tähdet.

Suurten kaupunkien valtasuonet sykkivät yötä ja päivää. Kilpajuoksu
kunniasta ja maineesta, rikkaudesta ja vallasta ei lakannut
silmänräpäykseksikään. Olemassaolon taistelu jännitti joka jäsenen,
pingotti lihakset ja kiristi hampaat. Hätä irvisti esiin loiston takaa.
Kirkkojen edustalla ja häikäisevässä katuvilinässä ajelehti ihmisiä,
joiden silmistä näkyi nälkä. Sädehtivien näyteikkunoiden edustalla
kaatui kuormansa edessä eläin ja korjattiin pois kiireen jaloista.

Liina sai, mitä hän tahtoi. Jos hän ihaili korua ikkunassa, niin
se oli hänen. Jos hänen silmänsä kyyneltyi, kun hän näki köyhän
vanhuksen, niin tämän haltuun joutui suuri lahja. Jos hän näki
kärsivän eläimen, niin tapahtui kaikki sen kohtalon lieventämiseksi.
Ne olivat Liinan onnellisimpia hetkiä, niiden tähden hän oli valmis
jälkeenpäin kärsimään paljon, ja kun he Harryn kanssa kadulta tulivat
hotellihuoneisiinsa ja olivat kahden, suuteli Liina miehensä käsiä
onnellisena ja hartaana.

He joutuivat kuuluisiin salonkeihin, missä neron ja valtioviisauden
maailmat kohtasivat toisensa. Permannot kuvastivat siellä
loistopukuisia ihmisiä, miehiä ja naisia, ja seinien peileissä
kertautuivat heidän sulavat liikkeensä, heidän kumarruksensa ja heidän
hymynsä. Heidän vuorosanansa kimaltelivat kilpaa kristallien, helmien
ja timanttien kanssa. Pehmeiden ripsien alta tekivät silmät salaisia
tunnustuksia. Harry Tigerin ympärillä vallitsi alituinen leikki ja ilon
kimmellys. Liina ei tuntenut häntä. Hänen liikkeensä olivat omituisen
pehmeät ja mitatut, hänen hymynsä saattoi kokonaisen pitkän yön viipyä
kasvoilla ikään kuin jähmettyneenä, hänen naurahduksensakin oli ikään
kuin sidottu nuoraan, joten se pääsi juoksemaan vain määrätyn lyhyen
matkan.

— No nyt näit elämän naamiohuvit! naurahti Harry heidän kulkiessaan
hotelliin, ja teki liikkeen, ikään kuin hän olisi paiskannut jotakin
kädestään katuun. — Naamarit ovat puoli ihmistä, usein enemmän. Riisu
seuramaailman ihmiseltä naamari, niin sen alta löydät tyhjyyden. Siellä
missä turhamaisuus käy ilosta ja leikittely rakkaudesta, ei ihmisillä
ole kasvoja — vain naamareita.

He etsivät erästä Harryn vanhaa ystävää, kuuluisaa professoria,
jonka luentosalissa Harrykin kerran yhdessä mitä erilaisimpien
tiedonjanoisten ja uteliaiden kanssa oli tungeskellut. He eivät
löytäneet häntä hänen vanhasta asunnostaan huvilakaupunginosasta,
missä hänen suuret vastaanottonsa kerran olivat olleet. Pitkän
hakemisen jälkeen tapasivat he hänet pienestä huoneistosta
pilvenpitelijäkivimuurin katonrajassa. Kirjat piirittivät häntä siellä
joka taholla, ikkunalaudoilla, pöydillä, tuoleilla, permannoilla.
Kirjalajien lomitse häämötti loputon näköala suurkaupungin mustia
kattorivejä ja savupiippuja. Entisen loistavan maailmanmiehen asemesta
tapasivat he ärtyneen, hermostuneen, huolimattomasti puetun ukon, jonka
koko ajatustoiminta kiersi yhden ainoan asian ympärillä: sen vääryyden,
joka oli häntä kohdannut. Hänen monikymmenvuotiset tutkimuksensa,
hänen elämäntyönsä, hänen maineensa ja asemansa, kaikki oli romahtanut
yhtenä ainoana päivänä — eräänä aamuna, kun tieteellinen aikakauskirja
toi mukanaan tiedon hänen kaukaisen merentakaisen kilpailijansa
tutkimuksesta. Oliko se oikeus ja kohtuus, oliko se kiitos hänen
työstään ja vaivastaan, että hänen oppilaansa ilkkuivat virhettä, josta
saattoi sanoa, että se punnuksilla mitaten oli pienempi kuin yhden
tomuhiukkasen paino? Ja kuka oli tuo hänen merentakainen mestarinsa,
joka muutamalla kynänvedolla teki tyhjäksi hänen nimensä, hänen
tieteellisen maineensa? Nuorukainen, tuskin mies, onnensuosikki, joka
kokeellisen tutkimuksen arpapelissä sattumalta, niin, sattumalta, oli
voittanut täyden numeron. Tuijottavin silmin kiersi vanhus huonettaan,
hänen kasvojensa uurteet kävivät hetki hetkeltä syvemmiksi, ja
hänen sydämensä paloi katkeruuden tulessa kuin hiili, joka ei enää
milloinkaan voi leimahtaa liekiksi, ainoastaan hehkua, kunnes sammuu.
Kiittämättömyys, se oli se raha, millä ihmiskunta maksoi.

He tulivat yksinäiselle vuorijärvelle, missä hiljaisuus muurina
vartioi maailman ja sen pienen huvilan välillä, missä he asuivat.
Vain paimenten huudot tuntuivat mittailevan vuorokausien levollista,
lauhaa kulkua, joiden vaihteessa vuodenajat sulivat yhdeksi ainoaksi
pitkäksi paratiisilliseksi kevääksi. Täältä oli maailma kaukana,
täällä oli lepo ja rauha, aistit tuntuivat painuvan viihdyttävään
puoliuneen, ei mikään äkkiyllätys, ei mikään sorahtava ääni särkenyt
luonnon ja sielun lepoa. Mutta tänne eksyi ikävä, paahteisten päivien
ikävä, kun lyhyet varjot tuskin liikkuivat esineiden ympäri, pitkien
iltojen ikävä, jolloin aurinko kaihomielisellä palollaan punasi vuorten
taustoja tai sadekuurot rapisivat katolla ja pilvet riippuivat kiinni
vuorten kyljessä. Keskikesän pilvettöminä päivinä tuntui vesi imeneen
taivaan, sen värin itseensä, vihertäviin syvennyksiinsä, minne se
oli jähmettynyt liikkumattomaksi niinkuin iäisyys. Tänne ei löytänyt
ihmisten viha, ei kateus, yksin suru ja tuskakin tuntuivat täältä
karkotetuilta, mutta ikävä, se löysi tänne.

Liina näki sen miehensä silmistä, näki sen kohoavan sielun hämärästä,
kiteytyvän ja muuttuvan lasittuneeksi tuijotukseksi, tunteeksi, joka
muistutti tuskaa. Täällä ei enää ollut hyvä.

— Harry, sinä kaipaat maailmaa, sanoi Liina, — lähtekäämme.

Ja he läksivät.

Siitä ihailijattarien parvesta, joka ympäröi Harry Tigeriä, kävi
vaaralliseksi muuan tumma nainen. Liina oli valmistautunut kaiken
varalta eikä säikähtänyt kirjeitä, kukkalähetyksiä tai salaperäisiä
vierailujakaan. Eräänä päivänä tuli Harry hänen luokseen, laski kätensä
hänen olkapäilleen, katsoi häntä silmiin ja sanoi:

— Liina, minun sydämeni on ollut uskoton. Sinä ymmärrät, minä en voi
tehdä sille väkivaltaa tappamatta taiteilijaa itsessäni.

Liina katsoi häneen pitkään.

— On hetkiä, puhui Harry, — jolloin meidän sydämemme on liian paljas ja
altis. Hän käsitti minun syvimmän, salaisimman ajatukseni tuollaisena
hetkenä, ja sen mukana jouduin itse hänen haltuunsa. Hän löysi minussa
jotakin, jota vasta hänen löytämänään tiesin omistavani. Mutta sinä,
sinähän olet sitä myöskin tehnyt, myöskin sinua tarvitsen — vai
tahdotko minut nyt jättää?

Liina ymmärsi miehensä jo täydellisesti. Hänen sydämensä hiljeni ja hän
silitti rauhoittaen Harryn hiuksia.

— Tietysti minä jään, puheli hän, — olen luonasi niin kauan kuin
tahdot. Olen niin onnellinen, että puhuit minulle. Katso, silloin
minä olen hiukan onneton, kun en tiedä, missä sinä olet ja mikä sinun
on. Olen levoton... ihmisten joukossa on pahoja, sinäkin lähdet usein
sellaisten kanssa, jotka eivät tarkoita hyvää. Olen niin kiitollinen,
kun puhuit minulle, kun annat minun olla uskottusi. Ja ehkä tämä pian
menee ohitse... Ei, ei, en minä sitä vaadi, kestäköön vain niin kauan
kuin kestää.

Tunne ei mennyt ohitse. Liinan sydän joutui kovan paineen alle. Hän
kamppaili kaikella tahdollaan tunteita vastaan, jotka häntä sitoivat.
Hän kävi läpi mustasukkaisuuden, katkeruuden ja vihan tulipätsien.
Koti-ikävä iski häneen pitkinä yksinäisinä öinä ja päivinä, jolloin
hänen ja Harryn yhteinen koti tuntui autiolta kuin erämaa. Hän
sairastui. Harry toimitti huolestuneena kotiin lääkärit. Tuntui ivalta
lääkitä häntä kivuista, jotka eivät häntä vaivanneet.

Liina käsitti, ettei hän saanut olla riippuvainen ulkonaisista
olosuhteista. Hänen sisällisen ihmisensä täytyi päästä vapauteen.
Hänen syvimmässään täytyi löytyä pyhäkkö hänen sielunrauhaansa varten,
pyhäkkö, jota ei mikään järkyttänyt. Olisikohan mahdollista saada
puisevasta ihmissydämestä jotakin niin sädehtivää kuin timantti? Hän
katseli sormustansa ja rukoili.

Liina jäi pitkäksi aikaa yksin sydämensä ja timanttinsa kanssa.
Timantti oli koulumestari ja sydän uppiniskainen ja kovakourainen
oppilas. Hän keskusteli niiden kanssa ikään kuin ne molemmat olisivat
olleet hänen kädessään rinnan. Sydän sai katsella, miten täydellisyys
voitetaan, timantti oli ihana, säteilevä, vapaa. Olisi saattanut uskoa
sitä yhdeksi niistä kyynelistä, jotka Kristus oli itkenyt syntisen ja
kärsivän ihmiskunnan vuoksi.

Paine pusertui lujemmalle. Tumman naisen tilalle tuli vaalea. Harry
kirosi heidät kaikki, mutta he olivat häntä väkevämmät.

— Sinä annat minulle anteeksi niin paljon kuin minua rakastat, sanoi
Harry, pää vaimonsa helmassa.

Liina silitti hänen hiuksiaan, joihin alkoi sekaantua harmaita
suortuvia.

— Minulla ei ole mitään anteeksiantamista, vastasi hän ja katseli
timanttia, joka kimmelsi hiusten välissä. — Rakastan sinua aina. Sinä
olet täyttänyt minun elämäni onnella. Mitä olisi minun elämäni ollut
ilman sinua!

       *       *       *       *       *

Kuolema toi Harry Tigerin kokonaan takaisin Liinalle. Se teki hänet
taasen uskolliseksi. Hän vietti ankaran tautiaikansa siinä kodissa,
missä Liina oli ollut niin paljon yksin. Niinä lyhyinä hetkinä, jolloin
kuume hellitti, etsi hän vaimonsa katsetta tai tapaili hänen kättään.
Ei vesipisaraakaan hänelle voinut toinen ojentaa kuin hänen vaimonsa.
Ja vaimonsa syliin hän kuoli.




VAPAUS


Keväisenä päivänä astui entinen Liina Karell pitkien vuosien poissaolon
jälkeen taasen kotikaupunkinsa kadulle. Hänen hiuksensa olivat
lumivalkoiset, ja hän kiiruhti eteenpäin vanhan ihmisen lyhyin, hiukan
horjahtelevin askelin. Hänen lapsuutensa tornikello tervehti häntä
helähtelevillä lyönneillään. Ne kutsuivat kuin juhlaan. Ja juhla
olikin. Oli Jumalan juhla: taivas siinsi, puut puhkesivat, nurmet
versoivat, vedet välkkyivät ja leivonen lauloi. Mutta myöskin ihmiset
olivat valmistaneet juhlan. Heidän asuntojensa katoilla liehui lippuja
ja porttikäytävistä kiiruhti ulos juhlapukuisia lapsia, tyttöjä ja
poikia. Heillä oli kiire, he kulkivat lapsen lyhyin, varmoin askelin ja
heidän lasisen kirkkaat äänensä helisivät.

Oli liikkeellä paljon lapsia, köyhempiä ja rikkaampia, pienempiä ja
suurempia. He parveilivat kuin perhoset auringonpaisteessa, milloin
yksin, milloin kaksin, milloin sylikkäin, milloin kädet toistensa
kaulalla. Poikien kasvot hehkuivat, tyttöjen hiukset heilahtelivat.

Liina Tiger tunsi askeltensa käyvän kevyiksi ja voimansa kokoontuvan.
Kuinka hän rakastikaan noita lapsia — kaikki voimansa tahtoi hän heille
antaa! Mikä ilo täyttikään hänen rintansa, kun hän katseli heidän
kauneuttaan, ihmisen kevättä heissä — kuinka hän tahtoikaan halata
heitä, jokaista erikseen, jotta jokainen saisi osansa elämän ilosta.
Leikkikoulunsa hyväksi tahtoi hän elää viime vuotensa. Kuinka hän
ikävöikään työtä. Hänellä oli vielä paljon voimaa ja rakkautta, hänellä
oli elämänsä koko kallis kokemus — kaikki, kaikki hän tahtoi antaa.

Yhtäkkiä ilmestyi kadulle iloinen pieni lippu. Tyttö ja poika pitelivät
tankoa. He tunsivat tehtävänsä vakavuuden ja kantoivat viiriään
innostuneina ja tärkeinä. Muutkin lapset tahtoivat auttaa, pieni parvi
syntyi lipun ympärille. Toinen lippu ilmestyi kadulle, kolmas, neljäs...

Vanha rouva otti muutamia kiiruhtavia askelia ja saavutti lippua
kantavan lapsiparven. Hän kumartui, tarttui pientä tyttöä käsivarteen
ja kysyi, minne he nyt olivat matkalla, mikä juhla tänään oli.

Lapset katsoivat kysyjään kummastuneina ja hiukan ärtyneinä. Heillä oli
kiire.

— Tänään on lastentarhan kymmenvuotis-juhla, vastasi yksi tytöistä
vihdoin, niiasi ja aikoi jatkaa matkaansa.

Mutta vanhan rouvan käsi kiertyi hänen ympärilleen, ja kun lapsi näki
kiiltävän sormuksen rouvan kädessä, jäi hän katselemaan sitä ja pysyi
paikoillaan.

— Lastentarhan kymmenvuotisjuhla? toisti vanha rouva, ja hänen kätensä
hyväili lapsen lämmintä selkää. — Oletteko te lastentarhan oppilaita?

Vieras oli notkistanut toisen polvensa, niin että hänen harmaa päänsä
oli lasten päiden tasalla. He katselivat häneen oudoksuen.

— Emme, me olemme liian suuria, vastasi tyttönen, — me lopetimme viime
vuonna.

— Mutta te olette kuitenkin mukana juhlassa?

— Kaikki ovat mukana juhlassa, vastasi poika reippaasti. — Kaikki
koulut, kansakoulut, tyttökoulu, yhteiskoulu, kaikki koulut,
juhlakulkue alkaa torilla, sitten mennään lastentarhalle.

Tuntiessaan, ettei lapsia enää voi pidättää, painoi vieras pienen tytön
rintaansa vastaan. Oli kuin hän olisi syleillyt itse elämää. Siinä oli
hänen oma lapsuutensa, kaikkien niiden lapsuus, joita hän rakasti ja
oli rakastanut. Lapset tervehtivät, niinkuin oli opetettu ja läksivät
menemään. Vanha rouva pääsi hiukan työläästi pystyyn ja jäi katselemaan
heidän jälkeensä. Liput lepattivat pitkin kadun mittaa. Lasten
juhlakulkue muodostui itsestään. Silmä miltei sokaistui, kun tätä
riemua katseli. Se oli miltei epätodellista. Lapset puhelivat, puiden
oksat sanoivat sanansa, kun pienet ihmiset menivät niiden alitse, yksin
tallattu katukin naurahti iloisesti.

Noin mennään elämän juhlaan, ajatteli Liina. Siellä on tarjolla
monenmoista: pöydän nautinnot, rakkauden ilo, kunnian ja maineen
loisto, tiedon ja ajattelemisen onni, hiljaisen työn tai kuumeisen
raadannan sisältö, kieltäymyksen riemu. Jokainen saa valita mielensä
mukaan. Mutta jopa on liikkeellä vanhojakin ihmisiä, siis sellaisia,
jotka palaavat elämän juhlasta. Kysytäänpä heiltä, kenellä on ollut
hauskaa, kenellä ikävää... Heidän kasvoistaan saattaa saada vastauksen.
Vaan eipä Liina ole vielä ehtinyt lukea vastausta kysymykseen, kun
raatihuoneen vanha kello alkaa lyödä ja sekaantuu asiaan. »Hauskaa ja
ikävää», sanoo se ystävällisellä äänellään, »täältä ylhäältä katsoen on
kaikki yhtä hauskaa ja yhtä ikävää. Niillä asioilla ei ole mitään eroa.
Kaikki kestää pienen hetken.»

Vanhan naisen täytyi pidättää ilonkyyneliä. Sadut tulivat itsestään,
leikkien kuin lapset, ilakoiden kuin linnut ja välkkyen kuin aurinko.
Hänellä oli taasen satuja sadoille lapsille.

Mutta mitä tämä olikaan — missä olivat kaikki tutut kasvot? Kokonainen
uusi sukukunta oli tullut entisen tilalle. Se oli tietysti osaksi
tapahtunut uusien kulkuneuvojen vaikutuksesta. Mutta sittenkin oli
mahdotonta, ettei vanhoista kaupunkilaisista olisi ketään jäänyt. Vain
muutamia vuosia, kymmenkunnan vuottahan hän oli ollut poissa. Missä
olivat hänen aikalaisensa? Tapahtuiko sukupolven vaihdos näin äkkiä?
Oliko jokin kulkutauti käynyt kaupungissa tekemässä tuhoa?

Vanhus käveli ja etsi tuttuja kasvoja. Alkoi jo tuntua siltä, kuin
hän olisi ollut jokin haamu, joka ei kuulunut tähän aikaan, jolla ei
ollut kotipaikkaoikeutta täällä. Hän löysi vanhat talot, mutta kun
hän katseli ikkunoihin, oli niissä vieraita kasvoja. Hän meni entisen
kotitalonsa paikalle ja etsi tohtorin ovea. Missä oli nimi Arthur Frang
— tuskin kukaan ennen kysyi tohtoria tällä nimellä, hän oli kaikille
vain »tohtori». Nyt Liina etsi tätä nimeä. Sitä ei ollut. Kun hän tuli
entisen Laurénin liikkeen edustalle, näki hän Frilanderin portailla
tutun ihmisen. Se oli selvästi joku Frilander, nähtävästi poika,
varmaan Augusti, joka oli perinyt isänsä liikkeen ja piirteet. Liina
tuli iloiseksi. Jolleivät kyyneleet olisi täyttäneet hänen rintaansa,
olisi hän tervehtinyt tätä. Ehkäpä poika vielä olisi tuntenut. Ehkäpä
muitakin tuttuja vielä eli, kunhan he astuisivat ulos taloistaan.

Liina tuli hautausmaalle. Siellä olivat tutut. Nimet, jotka ennen
olivat luettavissa ovikilviltä, luettiin nyt risteistä ja kivistä.
Ero ei tuntunut suurelta. »Entinen ylivahtimestari Frans Sylvester
Vohlström... Hänen vaimonsa Sigrid Sofia, omaa sukua Karell...»
»Kirkkoherranrouva Adolfina Lehto... Autuaat ovat puhtaat sydämestä,
sillä he saavat nähdä Jumalan...» »Kauppias Frans Edvard Agaton
Frilander...» Liina kulki täällä kuin kotonaan, täällä olivat hänen
aikalaisensa, tänne hän kuului. Tämä pieni, hiljainen maanalainen
kaupunki alkoi tuntua todellisemmalta kuin tuo suuri meluinen
maanpäällinen.

Vaikea oli vain päästä oikeaan suhteeseen tuohon elävään maailmaan,
johon ei enää kuulunut ja jossa kuitenkin piti olla, ennen kuin aukeni
pääsy tähän hiljaiseen.

Filip Adrian Kareliin ja hänen vaimonsa Sofia Ulrikan hautakivi oli
kallistunut. Sammal oli syöpynyt kultakirjaimiin. Orjantappurat kiven
ympärillä rehoittivat. Liina ajatteli äitiänsä ja hänen kuvansa tuli
niin lähelle, että hän miltei oli kuulevinaan tutun äänen. »Liinaa...
Liinaa... ajaai kuinka sinulla on kaunis sormus! Sinä olet saanut sen
maailman ihanimmalta mieheltä... ajaai kuinka sinä olet onnellinen!»
Mamma oli oikeassa. Hän oli onnellinen ja kiitollinen elämälle.
Kiitollinen mammalle, Harrylle, Jumalalle.

Hänen silmänsä viipyivät autereisessa kaukaisuudessa. Kyyneleet
kuivuivat, näkö selkeni. Aurinko siivilöityi vaaleiden nuorten
lehtisilmujen läpi haudoille, joiden vasta puhdistetuilla kummuilla
nurmi alkoi versoa. Valo ja varjot leikittelivät, keväät ja talvet
vaihtelivat, ihmiset syntyivät ja kuolivat. Auringon armoa riitti
vuodesta vuoteen, sukupolvesta sukupolveen.

Liina astui läpi kirkkopuiston ja nousi ylös loivaa mäkeä, jolla kohosi
kaunis valkoinen, liputettu rakennus. Se oli hänen leikkikoulunsa.
Ovien ja parvekkeiden yläpuolella keinui köynnöksiä, joukko autoja
seisoi portaiden edessä, lasten iloiset liput olivat pystytetyt
ulkopuolelle ja helottivat auringossa. Kadut aaltoilivat täynnä kansaa.

Kuin unessa nousi Liina portaita ja tuli valoisaan, koristettuun
eteiseen, siitä haarautui käytäviä kahden puolen. Seinillä oli
kuvia, lasten päähineet täyttivät matalat naulakot. Ovet juhlasaliin
olivat kiinni, oli aivan hiljaista, yksi ainoa ääni kuului lukitusta
juhlahuoneesta. Pääskyset vikisivät avonaisten ikkunoiden kohdalla,
pensaat rapisivat ruutuja vastaan, kuvassa seinällä piteli suloinen
neitsyt Maria lasta polvellaan. Hetken katseltuaan ympärilleen perältä,
likeni Liina hiljaa juhlasalin suljettuja ovia. Silloin nousi penkiltä
pimennosta nuori nainen, jota ei hän ollut ennen huomannut. Nainen
asettui suojelevasti oven eteen.

— On aivan täyttä, sanoi hän sillä ystävällisen määräävällä äänellä,
jolla opettajatar kohtelee lapsia, — ei mitenkään voi päästä sisään.
Syrjäisille ei ole ollut ajateltavissakaan paikkoja, ei ole riittänyt
lasten vanhemmillekaan. Kysyntä on ollut niin suuri, että kymmenet
äidit ovat saaneet kääntyä takaisin.

Vieras pysähtyi. Hänen huulensa vavahtivat. Paisuvat nuput
seljapensaissa ulkopuolella löivät ruutuun.

— Kuka siellä nyt puhuu? kysyi vieras.

— Se on johtajatar, sisareni. Hän pitää muistopuhetta tämän laitoksen
perustajalle, Liina Karellille, josta ei ole moneen vuoteen tullut
tietoja ja joka kai on kuollut ulkomailla. Hänen kuvansa on suurennettu
seinällemme ja juuri paljastettu.

Vanha nainen katsoi pitkään nuoreen opettajattareen. Pieni hymy alkoi
leikitellä hänen huulillaan.

— Kuka oli Liina Karell?

Kun hän lausui tämän nimen, tuntui hänestä siltä, kuin hän olisi
puhunut ihmisestä, joka kerran, kauan sitten oli hetkeksi sattunut
hänen tielleen ja kulkenut hänen kanssaan kappaleen yhdessä.

— Se oli... se oli, vastasi nuori neiti asiallisesti, — hyvin
lämminsydäminen nainen, joka uhrasi suuren omaisuutensa yleisiin
tarkoituksiin. Paitsi lastentarhaa on hänen varoillaan rakennettu suuri
laitos vanhuksia varten.

Hetkisen perästä kysyi vieras arasti:

— Ottaisitteko te hänet tänne mukaan työhönne, jos hän haluaisi?

Nuori neiti naurahti.

— Hänhän on kuollut.

— Mutta jos hän eläisi... ja haluaisi tulla...

— Tjaa... siihen on hiukan vaikea vastata. Jos hän kykenisi opettamaan.
Täytyy olla sama metodi kuin se, jota me noudatamme. Tällaisessa
suuressa laitoksessa... Sisareni on jonkin verran ankara...

Hän vaikeni. Puhujan ääni salissa suli liikuttavan hartaaksi. Kuului
nyyhkytystä.

— Muistopuhe loppuu, kuiskasi nuori opettajatar, — sitten seuraa vain
hiukan laulua ja sitten tulee täällä käytävässä hyvin ahdasta. On ehkä
viisainta, että lähdette... Lapset pääsevät ajamaan autoilla. Voitte
nähdä sen ulkonakin.

Vanha nainen nyökytti päätään, kääntyi ulko-ovea kohti ja päästi mustan
harsonsa alas.

Omenapuut vanhan kartanon puistossa olivat kukassa. Heleällä nurmella
niiden alla kävelivät vanhainkodin holhokit. Nurmi oli täynnä suuria
kullanvärisiä kukkia. Ne loistivat jokainen kuin pieni aurinko.
Omenankukat keinuivat niiden yläpuolella kuin valkeat ja purppuraiset
pilvet. »Hauskaa ja ikävää», ajatteli Liina, kerraten sanat, jotka
tornikello hänen sadussaan oli lausunut, »täältä ylhäältä katsoen on
kaikki yhtä hauskaa ja yhtä ikävää, niillä asioilla ei ole mitään
eroa.» Liina hymähti ja astui alas portaita. Olisi ollut mukavaa nähdä
tohtoria ja tohtorinnaa ja ehkä muitakin, jotka vielä elivät. He
mahtoivat elää, koskei hän tavannut heidän nimiään hautausmaalla. Mutta
ehkäpä hän vielä tapaisi heidät. Nyt hän saisi nähdä lasten ajelevan.

Hän kuuli leikkikoulusta laulua, heleiden lastenäänten laulamaa,
ja kulki ihmisvirrassa alas aurinkoista katua. Pian alkoivat autot
toitottaen ja pauhaten humista ohitse. Ne olivat täynnä lapsia, jotka
huusivat ja riemuitsivat. Elämän juhlaan, elämän juhlaan! Autot ajoivat
kilpaa. Ne suhahtivat kuin loistavat jättiläishyönteiset esiin milloin
mistäkin kadunkulmauksesta.

Liina seisoi sen rakennuksen edustalla, missä Laurénin puoti muinoin
oli sijainnut ja katseli iloa. Hän oli juuri astunut kadulle
mennäksensä sen poikki, kun hänen eteensä syöksähti, kuin maasta
kasvaen, kukitettu auto, ohjaajanaan etuistuimella Freedi Fors. Augusti
Frilander huudahti portaillaan ja juoksi alas. Se oli liian myöhäistä.
Liina tunsi tärähdyksen eikä sen jälkeen enää mitään.

Kun hän viimeisen kerran avasi silmänsä, oli hänen ympärillään kasvoja,
jotka kerran olivat olleet hänelle läheiset. Nyt oli hän irti niistä,
irti maasta. Keskellä kuolinkamppailua tunsi hän kahleiden putoavan
käsistään ja naamarin elämän kasvoilta. Valhe lahosi tomuksi, vapaus
koitti.

Raatihuoneen tornista helähti yksi ainoa lyönti. Se oli kuin kyynel.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ELÄMÄN KASVOT ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.