Rakkautta

By Maiju Lassila

The Project Gutenberg EBook of Rakkautta, by Maiju Lassila

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org


Title: Rakkautta

Author: Maiju Lassila

Release Date: April 5, 2004 [EBook #11916]

Language: Finnish


*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK RAKKAUTTA ***




Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed
Proofreaders







RAKKAUTTA

Traagillinen lemmen tarina


Kirj.

Maiju Lassila


1912




a) TUTUSTUMINEN.


"Tekö sitä olette se Maiju Lassila ... tään Tohmajärven vallesmannin
tyttö?" kysyi minulta tuntematon, lihavahko isäntämies, tyhmän näköinen
ukon kellukka, joka tuli Sortavalan seurahuoneelta kadulle juuri kun
minä astua sipsuttelin siitä ohi. En ollut kuulevinanikaan. Niin
tungetteleva oli mielestäni se kysymys.

"Vai tuliko tässä erehdys?" arveli siihen mies hölmön näköisenä,
lyöttäytyi jo matkaani ja toisti: "Niin jotta ettekös te todellakin ole
se vallesmanni Lassilan tyttö?"

Nyt katsahdin minä häneen, pyöräyttää kiepautin sitte takapuoltani
närkästyneenä, ylpeästi, mutta tietysti samalla sirosti ja viehkeästi,
keikautin nenääni ynseästi ja äänsin sitä kyytiä poistuessani
halveksivasti:

"Fyi!"

Mutta tuo ukon pahuus vaan ei hellittänytkään. Hän ei ymmärtänyt
tarkotustani, vaan pysytteli mukanani kuin mikä kerä ja hyvitteli:

"Sitähän minä, jotta oikeaanhan minä osasin... Tunteehan teidät jo
vanhempienne ulkomuodostakin."

Minua hän suututti, varsinkin kun näkemässä oli joukko Sortavalan
kaupungin herroja kuten: pormestari, seminarilaiset ja Nissisen
ylioppilaspoika. Koetin tekeytyä semmoiseksi, että tuo tungetteleva muka
ei puhelekaan minulle, eikä kuulu seuraani. Kokosin hameeni oikeaan
käteeni, niin että pienet, korkeakantaiset kenkäni näkyisivät ja astua
sipsuttelin sitte hyvin lyhyin askelin, nenä hieman pystyssä,
veikistelin ja koetin hymyillä niin huolettomasti, veikeästi ja nenä
pystyssä kun vaan voin ja niin sitä sitten mennä heiluttelin.

Mutta mies vain pysyttelihe muassani, eikä ole tietävinäänkään.
Ajatelkaa sitä takkiaista! Nyt se jo selitteli:

"Minä olen se entinen Kiteen Haarajärven Ikonen, joka osti tämän
Peijonniemen Mäkitalon kahdeksalla kymmenellä tuhannella markalla."

Vilkasin taakseni ja olin harmista haleta huomatessani Nissisen pojankin
katsovan miten minä nyt kävelin tämän tuhman näköisen ukko runtuksen
kanssa. Mutta rauhallisena jatkoi vain tämä:

"Kyllä kai olette jo siitä talon kaupasta kuullut puhuttavan?"

No en minä mokomassa leikissä ollut vielä ennen ollut! Katselin
toisaalle ja koetin jouduttaa kulkuani Vakkosalmea kohti, päästäkseni
pois näkyvistä ja eroon tästä Ikosesta. Mutta se vain jatkoi:

"Se oli huokea hinta niin hyvämaisesta talosta... Hirsimetsä yksistään
jo maksaa yli kuusikymmentätuhatta ja halkoja kasvava metsä antaa
aikanaan rahaa, minkä vain ilkeää tinkiä."

Vihdoinkin saavuimme toki Vakkosalmelle. Ikonen oli kaivanut piipun
taskustansa ja selvitteli sitä, puhaltamalla varteen niin voimakkaasti
että posket pullistuivat punaiseksi ja näyttivät halkeamaisillansa
olevan. Hän selitteli vielä:

"Arvelin ostaa uuden piipun varren, mutta se Kotilaisen pahennus olisi
nylkenyt kolmatta markkaa korttelin pituisesta lankivarresta, niin
päätin tuhertaa vielä tällä vanhalla."

Nyt oli minun mittani täysi. Vilkasin näkyykö ketä ja kun ei näkynyt,
käännyin päin ja sanoin Ikoselle jyrkästi ja suoraan:

"Jos te ette nyt jo eroa minusta sukkelaan, niin minä kutsun poliisin."

Ikonen näytti hölmistyvän. Hän raapasi korvallistansa ja yritti:

"Ka..."

"No mitä asiaa teillä on minulle, kun siinä jälestä kääpytte?" keskeytin
minä jo suuttuneena, tiuskaisemalla. Nyt selitti hän hölmönä:

"Ka enhän minä itse... Mutta kun se meidän poika on ikänsä käynyt
papinkoulua ja nyt tänä kevännä pääsi ylioppilaaksi, niin se ämmä, se
pojan äiti on ruvennut toivomaan, jotta se naisi teidät ... niin jotta
ei joutuisi ihan talonpoikaistytön kanssa..."

Minä en jaksanut suuttua, niin hölmöltä hän näytti. Hymyäni salatakseni
puristin huuleni yhteen ja keikistelin päätäni. Sillä aikaa ehti Ikonen
selvitä, tuhraili jo piippunsa vartta ja puheli:

"Ja siivo poikahan se on se meidän Petteri. Ei polta vielä tupakkaakaan,
eikä juo, niin kuin muut hänen ikäisensä herrat täälläkin Sortavalassa
juovat."

Heilautin taas lanteitani ylpeästi ja lähdin hiljakseen kävellä
tepsuttamaan. Itse asiassa minä halusin nyt jo kuulla enemmän, en tosin
asian ja pojan tähden mutta kun tämä höperö ukko minua huvitti. Hänen
typerät puheensa ja eleensä panivat minut hyvälle tuulelle. Hänen
pojastansa minä tietysti en yhtään välittänyt, enkä sen vuoksi
kuunnellut.

Tai oikeastaan... Kyllä minä nyt valehtelin lukijalle... Mutta kuka sitä
nyt rohkenisi ihan suoraan puhua tämmöisissä asioissa... Naisia lemmen
asiathan ujostuttavat. Suoraan sanoen on asia niin että minä olin jo
kuullut Petteristä ja tästä ukosta puhuttavan: He olivat äsken
muuttaneet Tohmajärvelle ja kaikki Tohmajärven rouvat--jopa jotkut
herratkin--puhuivat Petteristä, sovitellen häntä jo milloin kenenkin
sulhaseksi. Isänikin oli kerran sanonut:

"Onhan se rikas poika ... kun ei sen isä ukko olisi semmoinen
törkyläjä!"

Kaikki tämä oli minut tehnyt uteliaaksi ja ehkä oli jo alkanut
sydämessäni varttua pieni, tiedoton uteliaisuusmainen taipumus. Näin on
nyt asia, vaikka valalle vietäisi.

Siksipä toivonkin nyt saavani nähdä minkä näköinen on Petteri. Tekeydyin
toki välinpitämättömäksi. Astua keikuttelin huolettomasti, iloisesti.
Ikonen seurata kuhnustelikin mukanani ja selitteli:

"Eikä sillä pojalla itsellänsäkään ole mitään vastaan. Mutta kun se on
äitiinsä niin ujoluontoinen, jotta ei rohkea itse puhua, niin se ämmä
sanoi, jotta vaikka minä alottaisin ... jos sattuisi vaikka vallesmannia
itseään tapaamaan."

Sitä puhuessansa pani hän isosta nahkakukkarosta tupakkaa, yhä
rinnallani pysytellen. Minun teki jo mieleni nähdä minkä näköinen hänen
poikansa on. Ukko veteli jo savuja ja jatkoi kuin itsekseen:

"Tuleekin tämä lapsen kouluttaminen maksamaan, jotta ei sitä
vähä-varaisen kannattaisi tehdä..."

Välillä hän pyyhkäsi peukalollansa nenänsä alusta, rykäsi, sylkäsi
tiepuoleen ja jatkoi:

"Mutta mihinpä noita meidänkään varoja säästää, kun ei ole muita
perillisiä kuin tämä ainoa poika ja minä sen ämmän kanssa en tässä enää
suuria tarvitse. Siihen jäävät loputkin tälle pojalle... Kunpa hän sitte
osaisi heitä hallita ja saisi sopivan eukon."

Hyvätuulisuuteni lisääntyi. Ainoastaan vaivoin voin hillitä ilmi-nauruni
ja salata liiallisen hymyilyni. Ukko lisäsi taas:

"Kun sattuisi näkemään jotta pääsisitte tuntemaan sen pojan...
Tottapahan sitte mies jo itse lopun asiaansa ajaa!"

Ja oitis tarjoutuikin siihen tilaisuus. Eräässä tien-polvessa tuli
vastaamme pystynenäinen, suomalaisnaamainen ylioppilas ja Ikonen sanoi:

"Ka tässäpä tämä meidän Petteri tuleekin!"

Tulija oli jo edessämme. Isä esitteli minut:

"No tässä on nyt se vallesmanni Lassilan tyttö... Sattui kadulla niin
minä lyöttäännyin yhteen matkaan..."

Petteri tervehti kankeasti kumartaen ja vääntäen kättä antaessansa
kätensä kömpelösti koukkuun, niin että kyynäspää pisti kauvas sivulle.
Samalla hymyili hän suu auki niin avomielisesti että pysty nenä kohosi
vieläkin nipukammallensa.

"Tämän tunteekin siitä ukko vallesmannista itsestänsä", lisäsi vielä
isä, vetäsi savut ja sanoi:

"Ka minäpä lähdenkin tästä nyt sinne hevosta syöttämään. Kävelyttele
sinä nyt tätä ryökkinää yksinäsi!"

Ajatelkaa sitä ukkoa! Olin jo vähällä ruveta häpeilemään hänen
puheitaan. Hän oli jo poistumaisillansa, kun huomasikin vielä kysyä
Petteriltä:

"Mitenkäs se on ... onko sinulla rahaa, jos satut tarvitsemaan?"

Petteri ei tiennyt mitä moiseen vastata. Ukko toki pelasti pulasta,
lisäten poistuessaan:

"No ota sieltä Siitosen kaupasta se housukangas ilman mitään ja sano
jotta tottapahan isäukko sitten maksaa."

       *       *       *       *       *

Olimme nyt kahdenkesken. Kuin sopimuksesta lähdimme me rinnatusten
kävelemään... Mikä minut pani niin tekemään: heittäytymään tuntemattoman
miehen seuraan, sitä en minä jaksa vielä nytkään käsittää. Varma vaan
on--uskokoon lukija tai olkoon uskomatta--ettei siinä ollut mitään niin
sanottua tarkotusta: ei halua päästä hänen kanssansa naimisiin. Olinkin
silloin vielä lemmen asioissa aivan kokematon tyttö. Olisinhan sitä
paitsi saanut muitakin, sillä olivathan kaikki Join, Sortavalan ja
Tohmajärven herrat minuun ihan hulluuntuneet.

Niin kävelimme me Kuhavuorelle päin. Kävelin takapuoltani sirosti
kieputellen, sillä silloin oli semmoinen muoti. Ja omituista: Alussa ei
kumpikaan tahtonut löytää puheen aihetta. Vihdoin toki löysi sen Petteri
ja kysyi:

"Onko neiti Lassila ennen ollut Vakkosalmella?"

"Olen" vastasin minä, kokien huolehtia askelieni siroudesta ja kysyin
vuorostani:

"Onkos herra Ikonen täällä ensi kertaa?" "Ei... Minä olen täältä
Sortavalan lyseosta päässyt ylioppilaaksi, niin että näiden paikkojen
täytyy silloin olla minulle tuttuja", selitti Petteri ja kysyi taas:

"No mitäs neiti pitää Vakkosalmesta?"

"Kuinka niin?" hymyilin minä jo vilkastuen, puhetta kehittäen ja kun
Petteri tapaili sanoja myönsin minä.

"Minä pidän koko Sortavalasta... Entäs te, herra Ikonen?"

"Minäkin pidän tästä hyvin paljon... Kun me olimme ylioppilastutkintoa
suorittamassa, niin kaikki toverit olivat sitä mieltä että Helsingin
puistoistakaan ei voi verrata tähän Vakkosalmeen muita kuin korkeintaan
Kaivopuistoa."

Nyt loppui taas puheen aihe. Minua hän miellytti. Hänen puheensa oli
korutonta, yksinkertaista, kokemattoman nuorukaisen avomielistä
juttelua. Koetin astua entistä kauniimmin ja tekeytyä. Petteri mietti
uutta puheen aihetta. Nyt hän sen löysi ja kysyi:

"Onko neiti Lassila lukenut Jussi Erhetyisen viime kirjan?"

"Olen... Olettekos te?" veikistelin minä.

"Olen... Minä jo luin sen viime kevännä", hymyili Petteri, koettaen
astua tahdissa, vaikka se ei onnistunut. Vilkastuneena kysyin nyt jo:

"No mitä te pidätte hänestä?"

"Kyllä hän kirjoittaa... Mutta se on niin paksuruokainen, jotta häntä on
niin vaikea sulattaa, ja niin pitkäpiimäinenkin jotta eihän sen piimää
ennätä yhdessä miesijässä niellä", selittää jauhoi Petteri
kansanomaisella tavallaan puhuen. Sitte taas ujosteltiin. Minäkään en
löytänyt nyt puhuttavaa ja siksipä minä, vaikka ei niistätyttänytkään,
otin käsilaukustani nenäliinan ja niistin sillä nenäni, niin sirosti
kuin voin. Sen tehtyäni keikautin hieman päätäni ja sanoin kuin
närkästyneenä:

"No samaa minäkin ajattelen ... Lassi Maijula kirjoittaa paljon
yksinkertaisemmin ja selvemmin... Vai mitä te, herra Ikonen,
ajattelette?"

Petteri joutui pikku pulaan sillä hän ei ollut Lassi Maijulan kirjaa
lukenut. Syntyi hämi. Mutta onneksi sattui joku porhaltamaan ohi
polkupyörällä ja nyt sai Petteri aiheen kysyä:

"Ajaako neiti polkupyörällä?"

"Ajan... Ajatteko te?" vilkastuin minä tekeytymällä.

"Ajan... Viime viikolla teimme polkupyöräretken Kirjavalahteen, ja ensi
viikolla on aikomus käydä Impilahdella", selitteli Petteri ja kysäsi:

"No mistä pyöristä neiti eniten pitää?"

Minä en tiennyt pyörien nimiä. Olin joutua hämilleni, mutta selvisin
toki ja vastasin hyvin iloisella äänellä:

"Minä pidän Kotisen kaupasta ostetuista pyöristä. Entäs te?"

"Niistä minäkin pidän... Ne ovat 'tarmo'-pyöriä. Niissä on hyvät gummit
ja laakerit eivät kuumene vähästä ajosta."

Me nousimme jo Kuhavuoren rinnettä myöten. Oli tyyni, kaunis poutapäivä.
Kukat näyttivät torkkuvan puolipäivän valossa. Järven selät, reunat ja
vuoren rinne näyttivät runollisen autioilta. Se yksinäisyyden,
hiljaisuuden runous alkoi painua sieluihimme, muodostaen mielialaamme,
jonka oli herkentänyt tämä äkkinäisen tutustumisen synnyttämä oudostelu.
Varsinkin Petterin mieli alkoi siitä ylentyä ja minäkin koetin parhaani
mukaan tekeytyä luonnon kauneuden ja runollisuuden vaikutukselle
alttiiksi. Kaikki se vuorostaan lisäsi taas Petterin ujostelua. Oli
alkanut hetkisen vaitiolo. Vihdoin huomasi Petteri tutun kukan tien
vieressä, osotti sitä kenkänsä kärellä ja lausui sen latinalaisen nimen,
ääntäen:

"_Chrysanthemum segetum_."

Minä siihenkin vain hymyilin. Petteri lisäsi hetken kuluttua:

"Täällä Kuhavuorella kasvaakin joskus harvinaisiakin kasveja."

Ja taas me vaikenimme. Molemmat koetimme astua edustavasti: minä
sirosti, Petteri omalla tavallansa. Puheen puutteessa kysyi taas
Petteri. "Pidättekö kasviopista?"

Mutta vihdoinkin saavuimme Kuhavuoren laelle. Edessämme avautui kappale
Pohjolan helmeä: runojen ylistämää Suomea. Näkyivät Laatokan lahtien
sinertävät pohjukat ja salmet. Näkyi Liikolan järvi ja Vakkojärvi ja
Hympölä. Näkyi lammikoita. Ne lymyilivät maisemien lomissa kuin
piiloutuneet kauniit, ujostelevat neitoset. Toisaalla näkyi kauniita
saaria, vaaroja ja kukkuloita, Paussuvuori ja Riuttaluoto, kauniita
rantoja ja ihania laaksoja. Näkyi Liikolan hovi ja joku herrastalo, ja
kunnollisia talonpojan taloja, näkyi pari tunnettua huonomaista mökkiä
ja tunnetuiden rahtilaisten ränsistyneitä talorähjiä joiden ovissa
kilisevät puusaranat ja vihtarakset riippua retkottelevat säppien
asemesta sekä ränsistyneissä seiväsporteissa että ovissa ja nälkäiset
hevoskaakit ruopivat kylkiänsä paljaaksi kolutulla rantaniityllä. Ihana
Suomen maisemaidylli hohti täydellisenä kuin kaino kukka kesäillan
yksinäisyydessä. Ei ihme että minä tekeydyin hurmautuneeksi ja
huudahtelin muka ihastuneena.

"Ai miten ihanaa!... Miten hurmaava näköala."

Petteri hymyili sille näylle ihastuneena, puolinauraen, niin että suu
oli auki ja nenä nousi pystyyn. Minua se huvitti. Hymyilin niin että
silmäni suurenivat ja otsanahka meni kureesen. Kun olin vielä
huudahdellut lausui Petterikin:

"Tästä näystä voi nauttia vaikka miten monta kertaa!"

Ja nyt hävisi meidän välillämme ensi ujostelu kun saimme ihastuneena
osotella toisillemme yhä uusia ja uusia kauneuksia ja huudahdella niille
toinen toisemme mielihyväksi. Petteri jo innostui:

"Kyllä se täytyy sanoa, että tämä Suomi on ihana maa... Eivät sitä
runoilijat suotta ylistä."

Minä koetin aivan haltioitua ja huudahtelin: "Kun saisi aina tämmöisestä
näystä nauttia!"

Samana hetkenä ajoi tietä myöten juopuneita Sortavalan miehiä. Ne löivät
hevosluuskaansa, kirosivat ja eivätkö sitten ota ja ala hoilata rumaa
laulua. Tekeydyin kuin en muka olisi kuullut, en nähnyt koko tapausta ja
sotkeakseni sitä hyräilin:

    "Kun kaunihin maan sä annoit
    ja taivaan kuin sinisen."

Niin pelastuimme toki siitä pulasta, ja ylistelimme taas näköalan
ihanuutta. Minä haltiuduin ja huudahtelin ja nyt ryhdyimme me puhumaan
isänmaasta, ylistämään sen kauneutta ja sen kansaa. Petteri puhui
siitäkin koruttomasti ja hyvin kansanomaisesti. Aloimme laskeutua alas
vuorelta ja vähä vähällä lähenin minä häntä sisällisesti.

Ja niin jatkui nyt kävelymme ensin kaupungilla, sitten jo, aivan ilman
sopimusta, kävelimme ulomma halki kuuluisan Lahden kylän. Sivuutimme
erään ränsistyneen mökin. Aidalla riippuivat siinä vanhat, paikatut
housun rutaleet, ja erään oven edessä oli äsken suolakalasta tyhjennyt
kalapytty, josta levisi semmoinen paha haju, että Petterin täytyi
myöntää:

"Kylläpä täällä haisee väkevältä!... Menemme tätä toista tietä."

Käännyimmekin toisaalle. Eräs vaimo kantoi toisesta mökistä
likavesisankoa, viskasi sen sisällön tunkiolle ja kumartui sitten
sylkemään, antaen sylen hitaasti valahtaa suusta. Pelastuakseni tästä
omituisesta asemasta aloin huudahdella:

"Ai miten kaunis näköala tuolla... Katsokaa herra Ikonen ... tuo tuolla
etäällä... Mikä soma maalaisidylli!"

"Onpa todellakin!" tokasi Petteri käsittämättä mitä näköalaa tarkotin ja
niin jatkui kävelymme kunnes olimme jo hyvät tutut. Kävelimme jo
paluumatkalla. Keikailin ja tekeydyin jo vapaasti. Salavihkaa vilkasin
minä toki aina Petteriin nähdäkseni miten se vaikuttaa. Niin saavumme
Vorssin salmelle, pysähdyimme, katselimme ulappaa. Annoin lumoavan,
hurmaavan katseeni liidellä kauvas yli vesien, kaipaavana, haaveilevana.
Petteri katsahti minun kauniisiin silmiini, hymyili leveästi ja siten
ikäänkuin joi koko sielullansa minun armaan katseeni tenhoa, ujostui ja
virkkoi kuin muun puutteessa:

"Ei ole tämäkään näköala hullumpia!"

Niin lähenimme me toisiamme. Ja kun me sitten tuossa puolen päivän
aikaan erosimme, kysyi jo Petteri:

"Ehkä minä saan luvan lähettää neiti Lassilalle polkupyörämatkoiltani
näköalakortteja?"

Minä kiitin. Olin häneen, en tiedä mistä syystä, huomaamattani
mieltynyt. En ollut ennen koskaan vielä rakastunut ja olin siis koko
asiassa ihan kokematon tyttö, enkä osannut pitää varaani. En tiennyt
miten rakkaus alkaa ja niin jouduin minä aivan huomaamattani ja
kokemattomana ensi lemmen seikkailun suuriin kärsimyksiin, joista nyt
ryhdyn kertomaan. Ja kun minä kerran ryhdyn, niin minä kerronkin asian
ja kuvaan koko rakkauden ihan niinkuin se on,--maalatkoot ja
koristelkoot hänet sitten muut vaikka miten kauneilla ja imelillä
väreillä hyvänsä. Kunpa nyt vain lukija jaksaisi näistä, joskus
näennäisistä pikkuasioista, nähdä ja löytää sen syvän näkymättömän ja
suuren, joka on niin kätketty, että joskus on ihan vaikea sitä niistä
löytää, varsinkin kokemattoman, kuten esimerkiksi sipulista on mahdoton
löytää sen haju ja kumminkin se on siinä ihan varmasti, kuten jokaisen,
joka on sipulia pidellyt on pakko aivan kyynelsilmin se myöntää. No
juuri se näkymätön, se joka itkettää vaikka ei näy, se se nyt on tässä
kertomuksessa se kuuluisa rakkaus.

No niin! Kertomushan onkin jo oikeastaan alkanut. Tuli siitä iltapuoli.
Kun minä isäni, vallesmanni A.U. Lassilan kanssa ajoin kotiin, olin minä
tavallista oudommalla, runollisemmalla mielellä, tietämättä itse miksi.
Se oli jo ... arvaahan lukija ... no ... sinnepäin menossa... Tuli ilta.
Olimme jo kotona. Leppoisa yö peitti hämyihinsä kartanon ja puutarhan ja
järven vesiulapan. Väki nukkui. Istuin silloin yksinäni, katselin
autiolle järvelle ja haaveilin jostain epäselvästä, ihanasta, tutkimatta
edes mitä se oli. Niin kului tunti, toinen. Tuli puoliyö. Minua rupesi
haukottamaan ja nukuttamaan. Haukottelin pitkään, venytellen samalla
itseäni, riisuuduin ja kätkeydyin vuoteeseeni, ja uni maistuikin ihan
erinomaiselta.

Jotain saman tapaista oli Petterikin kokenut. Ostettuaan housukankaan ja
polkupyöräraketteja ajoi hän isänsä kanssa kotiinsa mieli vakavana. Vähä
vähältä alkoi hänen koruttomaan sieluunsa painua minun armas kuvani.
Kotiin tultuaan ajatteli hän minua, istuen yksin viisitoista minuuttia
yli kello yhden yöllä. Mutta sitten voitti väsymys hänetkin. Hän riisui
kenkänsä, tarkasteli niitä ajatuksissaan, asetti ne rinnatusten sänkynsä
viereen, riisuutui, kävi ruokahuoneessa ryyppäämässä maitoa ja
peittäytyi sitten vuoteeseensa umpikorviin, etteivät itikat pääsisi
häntä kiusaamaan.




b) ALKUASTE.


Ja miten pikku asioista alkoi nyt kehittyä suuren asian juoni! Tuskin
sitä itsekään jaksaisin uskoa, jos en olisi elänyt ja kokenut. Kerron
sitä nyt tässä:

Elämässäni oli alkanut jonkunlainen uusi aika. Sielussani oli jotain
kirkasta, kepeää. Taivaan sini näytti heleämmältä. Lintujen laulu tuntui
toiselta kuin ennen ja oli kuin olisi tyynille järven selille ja metsiin
ja kaikkialle ilmestynyt joku aivan uusi runollinen tunnelma.

Niin kului päivä, toinen. Olin iloinen, onnellinen, herttainen ja
kaikille hyvä. Mutta jo alkoi sieluun ilmestyä uuden tuttuni, Petterin
rauhallinen kuva. Alussa minä sille naurahtelin, ilkamoin, kuten
tytöillä on tapa tehdä, kun ne yksinään harjoittelevat veitikkana
olemista ja sanoin itsekseni:

"O-hoh!... On niitä nyt muitakin nähty!"

Mutta irti en minä siitä tunteesta päässyt. Se lemmen tunne ilmestyy
meihin kuten kiusotteleva, itsepäinen kärpänen ilmestyy häiritsemään sen
rauhaa, joka lepoa kaipaa, surahtaa kerran, toisen, istahtaa paljaalle
otsalle, tai paljaalle päälaelle. Me emme ensi surahduksella siitä
välitä. Sitten alamme me sitä hätistellä pois, mutta tietysti turhaan:
Yhä itsepäisemmin surisee se vain ja palaa aina uudelleen meitä
vaivaamaan, ja lopulta me hermostumme, kiusaannumme, olemme voimattomia
kärpäsen edessä ja silloin se on jo meidän rauhamme ollutta ja mennyttä
kalua.

Jotain samanlaista sain nyt minäkin kokea.

Petteri oli jo lähettänyt minulle kahdeksan kuvapostikorttia. Albumini
oli jo ennestään täysi. Minun täytyi siis ottaa entisiä pois, saadakseni
hänen lähettämillensä tilaa. Otin pois tyttöjen ja vanhempien ihmisten
lähettämiä.

Nyt tuli taas postikortti. Minä olin häntä ajatellut ja nämä kortit
olivat kun tuulahduksia, jotka tulivat hänen luotansa. Nyt minä jo
järjestin albumini uudestaan: Ratisen Hermannin kortit siirsin alusta
loppuun ja niiden sijalle asetin herra Ikosen lähettämät.

Tuommoisten, näennäisesti ihan jonnin joutavien seikkojen kautta, se
asia alkoi nyt kehittyä! Eikö se ole suorastaan ihmeellistä! Kaikki
kehittyi jostain pikkuisesta, kuten joku suuri sairaus pikku näppylästä.

Ja nyt minä jo aloin häntä ajatella, ikävöidäkin. En käsitä mikä hänessä
veti minua. Luulen että hänen rehellisten, koruttomien ja
yksinkertaisten kasvojensa kuva, hänen sielunsa koruttomuus ja hänen
aina leveähkö, rehellinen hymynsä painui vain minun sieluuni, sieluuni,
joka ei enää muuta tehnytkään kuin janosi vain elämän totuutta, sen
syvyyttä ja vakavuutta--mistä hän mokoman janon lie saanutkin--ja jolle
kaikki pintapuolisuus ja koreilu oli niin vierasta että se aivan pelkäsi
sitä kuin lapsi pelkää mörköä pimeässä.

Lempi oli alkanut täyttää sieluani aivan huomaamattani. Se oli jo saanut
aikaan pienen mielen muutoksen. Minä jo haaveilin ja uneksin, joskus
laulelin haikeita lauluja ja vietin suuren osan päivistä kuvastimen
edessä koristellen itseäni.

       *       *       *       *       *

Oli kulunut joku aika. Poutaiset päivät oli loppuneet. Taivas harmaantui
pilviseksi. Ei kuulunut riemuitsevien lintujen laulua. Harmaana lepäsi
Tohmajärven selkä ja yksinäinen kalalokki lensi sen yli voimakkain
siivenvedoin.

Sinä päivänä tuntui minusta elämä tavallista oudommalta,
yksinäisemmältä. Liekö siihen sitten osaltaan jouten olokin vaikuttanut,
siitä en ole ihan varma. Isä ja äiti ja koko talon väki näytti
haukottelevan, torkkuvan aivan. Mustikin oli kätkeytynyt nurkkaan ja
kissa nukkui sängyssä käppyräksi vetäytyneenä.

Mutta puolen päivän aikana tuli toki vieraaksi tukkikauppias Halisen
rouva. Hän oli lihava kuten äitinikin ja tiesi kaikki Tohmajärven
salaiset asiat. Juotiin kahvia. Äitini ja rouva Halinen puhuivat kanojen
munimisesta. Äitini valitti:

"Mikähän lie näille meidän kanoille tullutkin, kun ne eivät enää muni
sen vertaa jotta edes itse näkisivät minkälainen on muna!"

"Käyppäs osta tältä uudelta ... tältä ukko Ikoselta niitä
uusi-sorttisia, rotukanoja, niin ne munivat", neuvoi siihen rouva
Halinen. Niin johtui puhelu Ikosen herrasväkeen ja lopuksi nimenomaan
Petteriin.

"Onhan se rikas poika ... se ukko Ikosen poika, kun ukko itse kuolee--",
arveli rouva Halinen. Äiti tarkasteli isän vanhoja sukkia ja jatkoi:

"Minkälainen mies hän mahtanee sitte muuten olla."

Istuin keinutuolissa, keinuin kuin ajatuksissani ollen ja koetin
tekeytyä, kun en kuunteleisi koko keskustelua. Rouva Halinen selitti:
"Eihän siitä ole mitään pahaa kuulunut ... ainakaan tähän asti."

Hänkin tarkasti nyt välillä isän sukat ja selitti sitten Petteristä
lisää:

"Eihän se kuulu vielä juovankaan."

"Mitenkä se nyt niin aika mies ei ole vielä juomaan oppinut!" pääsi
äidiltäni oudostelu. Halisen rouvakin yhtyi siihen vakuuttaen:

"Ka eipähän tuo kuulu vielä juovan... Jos häntä nyt sitten ei tämä
Ratisen poika opettane!"

Minä tulin sitä kuullessani aivan iloiseksi. Sieluntilani ei siis ollut
enää täysin vastustuskykyinen. Ja kun keskustelu oli vielä hetkisen
siihen suuntaan jatkunut ja rouva Halinen Petteriä kehunut, en minä enää
jaksanut iloani salata, nousin keinumasta, syleilin yhtäkkiä rouva
Halista ja hyvittelin"

"Täti Halinen!... Te olette aina niin hyvä ja herttainen!"

"No... Mikä sille Maijulle nyt juohtui mieleen, kun nyt tuolla tavalla!"
oudostui rouva Halinen. Kiirehdin silloin sotkemaan asiaa,
taputtelemalla häntä molemmin käsin molemmille poskille ja hokien:

"Minä pidän teistä niin paljon täti Halinen ... niin paljon niin paljon
että oikein!"

Ja sitten taas jatkui puhe Petteristä. Olin yhtenä ilona ja onnena.
Mutta äkkiä käänsi rouva Halinen puhetta, ilmottaen:

"Tämä lukkari Iittiläisen Ellihän se jo kuuluukin olevan siihen Ikosen
poikaan ihan korviaan myöten rakastunut... Aina vain kuuluu sitä
hokevan."

Se oli kuin pisto minun rintaani. En tässäkään suhteessa salaa
näennäisiä heikkouksia. Sanattomana, synkkänä kuin ukkospilvi alkoi
sielustani kohota mustasukkaisuus, enkä minä jaksanut sitä alas painaa.
Puhelu jatkui. Nyt jo huomautti äitini:

"No joutaisi tuo Ellikin jo saada miehen... Siinä vain syö ja kuluttaa
ukkolukkarin pieniä tuloja!"

Heittäydyin keinutuolin selkämän varaan ja varjostin vasemmalla
kädelläni silmäni. Veri tuntui nousevan päähäni. Mustasukkaisuus alkoi
kiihdyttää tunteitani Petteriä kohtaan. Rouva Halinen jatkoi:

"No onpa siitä miehenkin saamisesta lukkarilla omat menonsa: Nytkin jo
kuuluu Elli kiusaavan taas uutta pukua semmoisella tuskalla, jotta ei
anna enää rauhaa ukkolukkarille enemmän kuin äidilleenkään."

Tunsin hetkisen jotain vahingoniloa. Mutta se oli pian ohi menevä. Kun
rouva Halinen oli ensin panetellut Elliä, arvosteli hän sen kykyä,
sanoen:

"Mutta kyllähän se miehen osaa verkkoonsa vetää, kun vain seuraan
pääsee!... Tämänkin Pekkalan Oskarinhan se oli jo kietonut senkin
seitsemään paulaan... Ja luultavasti se olisi siitä jo miehenkin saanut
jos ei Oskari olisi joutunut sinne Kuopion puolelle muuttamaan!"

Hän syyhytti suutansa rauhallisesti. Minä aloin hermostua. Kun
yksinäinen kärpänen surahti korvissani, kiukustuin minä sille, tavotin
hermostuneena sitä lyödä otsaltani ja ärähdin kiukkusen:

"Äs!"

"No ... mitä sinä nyt siinä äsähtelet!" pisti siihen äitini. Se
välinpitämätön, tai tungetteleva kysymys kiukutti minua. Nousin
keinumasta, läksin suuttuneena huoneeseeni ja ähisin mennessäni:

"No mitäs täällä pidetään semmoista siivoa, jotta kärpäsiäkin on niin
että ei enää uskalla niiltä kunnolla suutansa avata!"

Tuommoiseksi näet muuttui sieluelämäni yht'äkkiä ... näin herkäksi ja
omituiseksi että äsähtelin ja suutahtelin ihan jonninjoutavasta! Ei siis
ole suotta kirjoitettu siitä valtaavasta voimasta, jolla rakkauden tunne
meihin vaikuttaa. Luonteeni omintakeiset piirteet alkoivat nyt jo
paljastua, sillä kun olemme suuren tunteen vallassa, on meissä kaikki
todellista, omaa, eikä joutavaa kissan-kultaa. Toivoin olevani yksin.
Avasin akkunan, istahdin sen ääreen ja katselin ulos harmaalle
Tohmajärven selälle. Taivas oli jo umpipilvessä. Vesiripset riippuivat
puiden lehdistä, heinistä ja kaikesta. Alkoi tiuhkuva usvasade. Ei
näkynyt elävää olentoa, ei kuulunut ääntä. Muutamat sanat olivat siis
järkyttäneet herkän, kaikelle alttiin sieluni aivan tyyten. Ilman
pimenevä tunnelma lisäsi mielialani painostusta. Lukkarin Ellin haamu
nousi eteeni ja kaikki näytti peittyvän elämän yleiseen harmauteen.

Niin istuin kauvan. Hälisen rouva oli pestyjä vaatteita tarkastellessaan
löytänyt sukkani ja kysyi äidiltä:

"Itsekö se Maiju on nämä sukat neulonut?"

Äiti puuhaili jotain ja vastasi tavallaan ynseästi:

"No johan se nyt itse!... Joka on niin laiska jotta ei muuta tekisi kuin
oikuttelisi ja tuolla polkupyörän selässä rullaisi hameitaan repimässä!"

Välillä hän höllytteli sormellaan puseronsa kaulusta ja lisäsi sitten:

"Kolmet hameet repi sen selässä rullatessaan jo tänäkin kesänä, niin
pistin jo koko pyörän aittaan lukon taa."

Ensimäiset raskaat sadepisarat alkoivat putoilla. Jossain rähähtivät
tappelevat koirat. Sitten vaikeni taas kaikki. Sade alkoi hiljakseen
kiihtyä. Kohta näytti kaikki uppoovan veteen. Kuului vain sateen rapina.
Tyyni järven pinta näytti ikäänkuin kiehuvan, kun isot, raskaat
vesipisarat putoilivat siihen yhtenä ainoana rapinana. Katselin sitä
kauvan, kun elottomana ja vihdoin eikös jo ota ja pääse rinnastani
heikko, surullinen huokaus! Ellin kuva vilahti silmissäni ja
mustasukkaisena äänsin minä silloin ynseän:

"Mokomakin!... Luulee parempikin olevansa!"

       *       *       *       *       *

Niinä aikoina puhuivat kaikki Tohmajärven herrastytöt ja niiden äidit jo
yksinomaan Petteristä. Häntä kehuttiin. Hänen rikkauttansa ja hänen
siivoa käytöstänsä ylistettiin. Ei ihme että hänen kuvansa yhä vain
kirkastui minun sielussani ja painui sen syvyyteen aina vain
kauniimpana. Mustasukkaisuus lisäsi vain tunteitteni lämpöä hetki
hetkeltä. Vieläpä luulen että juuri tuo mustasukkaisuus pelasikin
pääosaa koko jutussa.

Joskus minä tutkin, onko minulla syytä olla mustasukkainen, enkö voi
olla varma Petterin vastarakkaudesta, kun hänen oma isänsä oli kerran jo
asiasta puhunut. Mutta minä en voinut rauhottua, sillä enhän minä ollut
varma. Vähäpä siitä mitä isät puhuvat lastensa nimessä! Olihan minun oma
isänikin kerran sanonut, että olen muka rakastunut herra Kuittiseen, ja
kumminkaan ei asiassa ollut rahtuakaan perää: En voinut herra Kuittista
sietääkään. Samoin voi tietysti Petterinkin isä puhua poikansa asioista
vaikka ihan paljasta pötyä.

Niin kului viikko, toinenkin. Minä kartoin lukkari Iittiläisen Elliä,
vaikka olimme siihen asti olleet paraat ystävykset. Halusin tavata
Petteriä, ikävöinkin jo hänen seuraansa, mutta mistäpäs sitä olisi
saanut nyt äkkiä tilaisuutta seurusteluun!

Eräänä päivänä silloin satuin kulkemaan Haarasen kaupan ohi ja näin
Ikosen hevosen pihalla seisovan. Aavistin että Petteri on kaupassa ja
oitis poikkesin sinne, ilman asiaa, muka ostoksille. Aioin kysyä
semmoista hyvin hienoa tavaraa, jota tiesin siellä ei olevan. Eikö se
ole kauheaa, että tämmöisiä päähänpistoja alkoi jo ilmestyä aivoihini.

Ja minä olin arvannut oikein. Petteri oli kaupassa. En ollut häntä
huomaavinanikaan, vaan kiirehdin muka ostamaan. Puotilainen riensi hattu
kourassa minua palvelemaan, kysyen pää kallellaan kumarassa, makeasti:

"Mitäs saisi neiti Lassilalle olla?"

Löyhyttelin kasvojani, kun olisin ollut hyvin helteinen ja selittelin
aivan tosissani, ikäänkuin kiireessä, helteisenä:

"Onko teillä semmoista ... semmoista ... no"--pyörittelin kädelläni
kuvioita kuin sanoja muistista hakien ja jatkoin: "minä en tiedä mitä
se on suomeksi ... semmoisia '_petit corset'_ ranskaksi... Tiedättehän?
_Petit corset ... petit corset_."

Puotilainen ei tietysti ymmärtänyt koko semmoisesta puheesta mitään ja
pudisti epäävästi päätään, ollen samalla ymmällä, sillä hän ei
ymmärtänyt ranskan kielestä ei tään taivaallista. Minä vain jatkoin:

"Mutta parasta ... kaikista, kaikista hienointa lajia mitä on ...
semmoisia _petit corset_".

"Ei ... ei ole semmoisia!" oli puotilainen aivan pyörällä. Aloin silloin
pahoitella:

"No voi, voi sentään!"

"Niitä oli kyllä, mutta ne ovat jo loppuneet", valehteli nyt puotilainen
epäröiden, pulasta selviytyäkseen ja kysyi:

"Mutta eikös saisi mitä muuta olla?... Meillä on hyviä naisten sukkia
ja...

"Ei!" keskeytin minä nopeasti. Itsepäisesti jatkoi siihen puotilainen,
päätään kallistellen:

"Ja naisten käsineitä ... ja..."

"Ei ... ei", keskeytin taas kiireesti.

"Ja hiusneuloja on ... ja hyviä rintaneuloja!"

Nyt minua jo alkoi suututtaa ja minä pelkäsin jotain sopimatonta tulevan
ja yritin keskeyttää. Mutta sitä itsepäisemmin kumarteli puotilainen:

"Ja hyviä naisten housuja ... ihan äsken tulleita!"

Olin ihan punastua. Hyi! Selvitäkseni olin nyt vasta huomaavinani
Petterin ja huudahdin:

"Ai ... herra Ikonen täällä!... Sitäpä ei olisi odottanut!"

Hän kumarsi, nosti lakkiansa, hymyili tyynesti ja selitti:

"Tulin ostamaan selkäsiimaa ja koukkuja... Nyt alkaa paras pitkällä
siimalla pyyntiaika!"

Ja miten toinen oli nyt asemamme kuin ensi kerran, Vakkosalmella
tavatessamme!

Nyt olin minä neuvoton, hän ikäänkuin perehtyneempi ja sen johdosta
rohkeampi. Syntyi pieni keskustelu. Koetin olla ystävällinen, mutta
samalla huoleton, iloinen, ettei hän saisi sitä käsitystä, jotta muka
tungettelen. Niin luontevasti, yksityiskohtia myöten, näyttelin jo
rakastuneen naisen osaa.

Mutta kohtaus loppui äkkiä. Petterin isä oli saanut asiansa toimitetuksi
ja huusi poikansa ulos, kiirehtien kotiin lähtemään. Jäin yksin ja nyt
aloin miettiä miten saada tilaisuus seurustella Petterin kanssa rauhassa
enemmän. Tilaisuus olikin tulossa: Olihan meillä tulossa perhejuhla:
äidin nimipäivät, joille tavallisesti kutsuttiin koko Tohmajärven
herrasväki, jopa joskus muutamia siistimpiä, rikkaampia isäntämiehiä.
Päätin nyt tarmolla toimia niin, että herra Ikonen kutsuttaisi
perheinensä, vaikka hän ei ollut vielä isän erityinen tuttavakaan.
Kärsimättömänä odotin vain juhlan tuloa ja vannoin näyttäväni Ellille,
että hänen aikomuksensa ovat turhaan raukeavat.

Ja nyt alkoi odotuksen ja epätietoisuuden aika. Sieluelämäni liikkui
herkkänä, kuin auer tuulenhenkäyksissä. Haaveilut ja unelmat
ilmestyivät. Iltasilla nukkuessani toivoin yöllä näkeväni kauniita
lemmen unia. Mutta mikä ihme siinä lie ollut, että minä en niitä koskaan
nähnyt. Se oli mielestäni pahan enne. Siksipä usein, kun aamusella
heräsin, tuskastuin koko maailmalle, löin, tai viskasin tyynyäni ja
sähähdin tuskaisen, hermostuneen:

"Äs!"




c) ENSI PAULANI.


Joutuivat siitä vihdoinkin sanotut äidin nimipäivät. Isä poltteli
piippuansa ja äiti laati hänen kuullen luetteloa niistä, ketä olisi
kutsuttava. Hän alkoi:

"No papista ja näistä muista paremmaisista nyt ei ole puhettakaan ... ne
kutsutaan... Mutta miten on sitte tämän kauppias Surakan kanssa."

Hän odotti vastausta. Minä olin kärsimätön Ikosen joukon puolesta,
peläten että sitä ei kutsuttaisi. Hermostuneena pistin minä jo, kun isä
viivytteli vastausta:

"Ettekö te nyt, isä, kuule kun äiti kysyy?"

"Mitä?" tokasi isä rauhallisena. Äiti toisti:

"Niin että miten se on tämän Surakan joukon laita?"

"Surakanko!" tarttui isä, kaivoi hammastansa tikulla, nitristeli
ikeniänsä, puhdistaessaan kielensä kärellä tikun jälet, kävi sitte
sylkäsemässä ja ilmotti:

"No joutaa tulla... Puhuuhan sitte Nykösen kanssa jauhon hinnoista,
niin ei se ukko ole muiden vastuksena."

"Surakka siis kutsutaan", merkitsi äiti listaansa, kokoili siten kaikki
ajatellut luetteloonsa ja lausui:

"No muitapa niitä ei jumalan kiitos olekaan!"

"Mamma ... Ikoset!" kuiskasin minä silloin äidin korvaan. Äiti katsoi
isän silmiin kysyvästi ja kysäsi:

"Niin ... mitäs sinä siitä sanot?"

"Kenestä", kangerti isä, hampaan kaivutikku suussa.

"Ikosesta... Siitä joka muutti sinne Peijonniemeen?"

Isä oli ottanut peilin, tarkasteli suutansa kita auki, koristi sitte
kurkkuansa kolme toinen toistaan kovempaa kertaa, kävi sylkäsemässä ja
kielsi sitten:

"Se on niin siivoton ukko, koko se Ikonen."

Minä hermostuin siitä ja äsähdin:

"Mitä te, isä, tuolla tavalla ihmisistä puhutte!"

"Tuo kurkku pakana, kun ei selviä!" koristeli isä taas. Minä ärryin jo
ja äsysin ikään kuin itsekseni:

"Ikäänkuin nyt ihmisillä olisi ero... Ja ikäänkuin Ikonen ei maksaisi
isälle palkkaa niin kuin muutkin", pistin minä lopuksi ilkeästi.

Isä ei viitsinyt ruveta riitelemään. Saatuansa kurkkunsa lopullisesti
selväksi, otti hän piippunsa ja lupasi äidille:

"No kutsu minusta nähden! Mutta kutsu sitte myös se tukkipotrossikka
Halinen, niin puhuu sen Ikosen kanssa metsäkaupoista, jotta se ei muita
häiritse!"

Iloisena, nenä pystyssä lähdin minä nyt huoneesta. Isä sytytti
pitkävartisen piippunsa ja puheli laiskasti, minua tarkottaen:

"Onkohan tuo missä jo siihen Ikosen poikaan ihastunut kun se sitä
joukkoa jo tänne koettaa raahata."

Äiti oli ottanut peilin ja tarkasteli leuvassansa kasvavaa yhtä ainoata
partakarvaa, päättääksensä onko se taas leikattava. Isä heittäytyi
keinutuolin selkämää vasten ja lisäsi:

"Maksaakin tuo jo koko tyttö niin jotta eivät tässä enää palkat riitä
sen hamerahoiksi."

       *       *       *       *       *

Sinä päivänä oli minulla ja äidillä touhua. Aamupäivällä minä olin
ilosta miltei vallaton. Kissaa minä hyväilin, kuin lasta. Joskus menin
huoneeseeni, katselin peilin edessä pukuani, kohentelin tukkaani, tai
harjoittelin hymyilemistä, pyörähtelyjä ja vielä useimmin huolehdin ja
harjoittelin että vartalon liikkeet olisivat takaa päin katsottuna
siroja, aistikkaita. Minä olin näet huomannut lukkari Iittiläisen Ellin
koreilevan juuri näillä viime mainituilla liikkeillä ja se harmitti
minua. Nyt olen minä näyttävä että osaavat ne muutkin käyttäytyä.

Ja nyt alkoi jo sattua tapauksia jotka olisivat psykologisesti
mahdottomia, silloin kun sielun tila on terve, eikä rakkauden tunteen ja
siihen liittyvän mustasukkaisuuden järkyttämä. Näytteeksi kerron siitä
seuraavan tapauksen:

Puolen päivän aikaan saapui meille se samainen lukkarin Elli. Kuulin
hänen puhuvan äidille:

"Hyvää päivää, täti!... Äiti käski sanoa hyvin ... hyvin paljon
terveisiä tädille ja sanoi, että sillä tädin hiivalla nousi taikina niin
hyvästi, jotta kolmesta jauhokilosta tuli iso rinkeli ja vielä kolme
lettileipää... Missäs se Maiju on?"

"Eiköhän se ole tuolla kammarissaan... Maiju hoi!... Oletko sinä
siellä?... Täällä on Iittilän Elli", vastasi ja huuteli lihava äitini
hosuen pyyhinliinalla tomuja huonekaluista. Elli ryntäsi huoneeseeni ja
huudahteli:

"Ai-jai!... Miten sinulla on jo kaikki järjestyksessä!"

Ja lennähtäen asettui hän peilin eteen, teki siinä liikkeitä käsillänsä
kun haaveilija, kääntyi sitte syrjin peiliin ja koki taas pyöräytellä
takapuoltansa, mutristelemalla vartaloansa ja tarkaten tulosta peilistä
ja sipuen sitä tehdessään hameensa edustaa. Minua se kiemailu jo
suututti niin että viskasin hansikkaani pöydältä sohvalle, äännähtäen
närkästyneenä:

"Äs!"

Mutta Elli ei älynnyt mitään. Hän suinasi nyt hattuni, minusta mitään
välittämättä ja vasta sitten kysyä heläytti asiansa:

"Kuule, Maiju!... Oletko sinä jo nähnyt nuorta herra Ikosta?"

Oitis kiekahdin minä mustasukkaiseksi, enkä vastannut. Elli jatkoi:

"Hän on nii-in miellyttävä ... nii-in miellyttävä, jotta sinä et Maiju
usko... Ja sitten hän harrastaa polkupyöräilyä ja luontoa ja on
semmoinen idealisti... Minä hänestä pidän paljon enemmän kuin
Oskarista", lopetti hän muuttaen äänenpainoansa.

En tiennyt enää mitä sanoa ja peittääkseni suuttumiseni huusin minä
keittiöön harmistuneesti:

"Pankaa herran tähden se keittiön ovi kiinni, jotta ei tule tänne ruuan
haju ... ihanhan tähän jo läkähtyy!"

Ovi sulettiin. Elli otti puuderirasiani, tartutti siitä puuvillatukkuun
aimomäärän puuderia, sipasi sillä, suu auki, kasvonsa niin että ne
olivat kuin jauhotut, ryhtyi sitte peilin edessä pyyhkimään enintä pois
ja kysyi sitä tehdessään:

"Maiju... Tuleeko herra Ikonen tänä iltana teille?"

"Pyh!... Tulipa tuo nyt tahi ei!" keikautin minä nenääni, tekeytyen
hänen silmissään ylenkatseelliseksi Ikosta kohtaan, sillä
mustasukkaisuus alkoi jo minua ihan sapettaa.

"On niitä nyt parempiakin nähty!" lisäsin minä vielä ynseästi,
peittääkseni tunteeni. Mutta hän vain jatkoi:

"Minä pidän hänestä... Hän on niin kiltti ja niin suuri idealisti ...
niin suuri idealisti että sinä et, Maiju, usko!"

Olin harmista haleta. Hän olisi vieläkin puhunut, mutta nyt minä jo
ehätin halveksivasti:

"Mhyh!... Semmoista vanhoillisuutta!" Taas aikoi Elli jotain sanoa,
mutta ei ehtinyt saada suun vuoroa kun minä kiirehdin, ilmottaen
jyrkästi, nenääni nostaen:

"Idealismi on nyt jo voitettu kanta... Kaikki suuret ja modernit ihmiset
ovat nyt jo realisteja!"

Mutta ei Elli vieläkään älynnyt, että minä en häntä sietänyt. Hän alkoi
taas puhua Petteristä, kehuen:

"Hän on jo lyseossa ollessaan ollut niin hyväpäinen, niin etevä ja
varakas, jotta kaikki opettajat ovat hänestä pitäneet."

Nyt loppui jo minun kärsivällisyyteni. Hermostuneena huusin minä hänestä
irti päästäkseni, äidille:

"Äiti hoi!... Eikö se äiti nyt tiedä, jotta täällä on vieraita!... Kun
nyt ei kahviakaan tarjoa!"

Ja se auttoi. Äiti kutsui Ellin kahville ja minä pääsin hänestä.

       *       *       *       *       *

Nyt kai jo uskonee lukijakin, että Petteri oli vienyt minun sydämeni,
että lempeni siis oli todellista, ei hetken tunnetta ja utua. Sillä jos
niin ei olisi ollut, en minä olisi ollut näin tavattoman mustasukkainen
Ellille. Nyt minä en voinut häntä sietää. Kiukustuneena tarkastin minä
hänen lähdettyänsä puuderirasiani, viskasin hänen käyttämänsä
pumpulitukupsen uuniin ja ähähdin ynseänä, mutisemalla:

"Tulee siihen vielä toisten pumpulit likaamaan ja puuderit
kuluttamaan!... Mokomakin!"

Muistin hänen kiemailevat liikkeensä, suutuin ja puhelin
ylenkatseellisesti:

"Koketeeraa vielä ja keikistelee kuin parempikin... Takaruumiinsakin
työntää niin pitkälle jotta se on kuin mikäkin putkula... Ja sitte, kun
se sitä kieputtaa näin ... näin ... näin!"

Minä matkin hänen liikkeitänsä, yllyin ja jatkoin:

"Ja sitten siitä idealismistaan kaakattaa kuin mikäkin haikara...
Ikäänkuin siitä mitä ymmärtäisi!"

Matkin hänen kakatustansa ja muikistelujansa, ja niin uskomattomalta
kuin tämä minun käyttäytymiseni tuntuukin--kukapa voisikaan uskoa että
_minä_ olisin niin tyyten unohtanut itseni ja sulouteni vaatimukset
että ruvennut niin rumalla tavalla matkimaan--niin on se kuitenkin
totta. Olen sen kertonut ettei voitaisi syyttää minun salanneen huonoja
puolia ja piirteitä, jotka rumentavat minua. Olen tahtonut olla
rehellinen, sillä mitäpä hyötyä minulle nyt enää tämän salaamisesta
olisi.

No niin. Minä siis matkin ja tein jos mitä. Mutta mustasukkaisuuteni
siitä vain yltyi ja se taas kiihdytti tietysti lempeäni. Minä
hermostuin, tulin jo juonikkaaksikin ja olisin vain laiskotellut. Sydän
alkoi yhä suuremmassa määrässä tunkea aivojen toimintaa pois tieltään,
tunne-elämä astui järjen virkaa hoitamaan ja silloin tietysti tapahtuu,
ainakin alussa, yhtä ja toista outoa. Meitähän voi yleensä silloin, kun
sydän toimittaa aivojen virkaa verrata taloon, josta isäntä on lähtenyt
matkalle ja vanha, isännän töihin tottumaton ja kömpelö ukko jää
pitämään vallattomia lapsia kurissa. Arvaa sen, mikä mylläkkä siinä
aluksi syntyy ja mitä tuhmuuksia ukko itsekin lopulta tuskautuneena
tekee!

No niin. Näin alkoi asia mennä. Tuossa puolen päivän aikana minä jo
telkeydyin huoneeseeni ja itkeä tihistin, ensi kertaa näissä asioissa,
vaikka eiväthän nämä lemmen asiat tietysti itkemällä sen paremmaksi
tule.

       *       *       *       *       *

Mutta vihdoin tuli ilta. Vieraat olivat jo koolla. Iloittiin, puheltiin
ja hälistiin. Minä koetin olla rakastettava ja iloinen ja hymyilin,
joskus silmät niin pyöreinä, että otsalle nousi kureita. Samalla koetin
toimittaa, ettei Elli pääsisi Petterin seuraan.

Ja koko ajan vaivasi minua kumminkin salainen mustasukkaisuus. Petteri
näytti sen johdosta nyt entistä miellyttävämmältä. Minä tulin ärtyiseksi
muille ja kun Ratisen poika Oskari tuli minua hakkailemaan, en minä sitä
enää sietänyt, olin hänelle aivan kylmä. Hänen tungettelunsa hermostutti
minua. Etsin aina vain tilaisuutta saada kuin ohimennen lausua jonkun
sanan Petterille.

Kerran olin hänen kanssansa juuri ruvennut puhumaan polkupyörämatkasta,
kun Ratisen Oskari taas tuli häiritsemään. Hän koetti saada rillit
pysymään nenällänsä, mutta se ei tahtonut onnistua, sillä nenä oli liian
matala ja pieni. "Anteeksi, neiti Lassila... Saanko luvan kysyä", yritti
hän puhua, mutta samassa putosivat rillit, jääden nauhaan riippumaan.
Hän alkoi taas niitä asetella ja yritti:

"Suokaa anteeksi, neiti Lassila! Kuinka olette nyt kesäänne viettänyt?"

"Eiväthän ne sinun rillisi kestäkään nenällä", hymyili siihen Petteri
toverillisesti, suu auki ja lisäsi avomielisesti, viattomasti:

"Jos lie se vieteri jo höltynyt ... kun ne eivät kestä!"

Ratinen piteli nyt rillejänsä hyppysin nenällänsä ja jatkoi:

"Ei ... kyllä se on uusi vieteri..."

Ja kääntyen asiaansa toisti hän:

"Niin ... kuinka olette nyt viettänyt kesäänne, neiti Lassila?"

"Oikein hyvin", koetin olla miltei veitikka, vaikka Ratinen minua
kiusasi. Petterin isä oli katsellut Oskarin puuhia, lähestyi nyt ja
selitti:

"Kun olisi sankaniekat silmälasit, niinkuin minulla ja ämmällä on kotona
niin ne kestäisivät päässä!"

Petteriä huvitti isänsä neuvo. Suu auki hymyili hän avomielisesti. Isä
kysyi:

"Paljonko tuommoiset kultakakkulat vielä maksavat?"

"Tjaa... Mitä se oli kuusikymmentä markkaa", vastaili Ratinen
herrasmiehen eleillä, sanoja tapaillen. Toinen lisäsi:

"Minä maksoin laseista markka viisikymmentä penniä ja niillä näkee pirun
hyvästi ... vaikka hienonkin kirja-präntin!"

Löyhyttelin sitä kuullessani nenäliinalla kasvojani. Ukko Ikonen koristi
kurkkunsa ja kumartui sylkäsemään sohvan taakse ja arveli:

"Olisihan ne tälle meidänkin pojalle jo ostettava tuommoiset kakkulat,
mutta tokko he kestänevät kun tälläkin on niin matala se nenänselkä!"

       *       *       *       *       *

En tiedä mihin suuntaan keskustelu olisi jatkunut jos ei äiti olisi sitä
keskeyttänyt. Hän helisteli nimipäivämaljojansa salin toisella puolella
ja huomautti äkkiä:

"Missäs se on nuori herra Ikonen!"

"Täällä, äiti", ehätin minä, ja oitis toi tarjoilija Petterillekin
lasin. Äiti tulla leiletteli silloin salin halki meitä kohti, lasi jo
koholla kädessä ja kilisti Petterin kanssa, pyyhkäsi sitte vasemman
käden kämmenselällä hikistä otsaansa ja lausui ennen ryyppäämistään:

"Onneksenne Teillekin, herra Ikonen!"

Petteri kumarsi niin kankeasti, että oikeastaan näytti menneen koukkuun
ja hymyili entistä avosuisemmin ja pystynenäisemmin. Vilkasin häneen
varkain. Ukko Ikonen alkoi selitellä äidille:

"Tää meidän poika aikookin ruveta tuomariksi lukemaan..."

"Jassoo!" sievistelihe äiti ja kysyi:

"No kuinka herrasväki Ikonen nyt viihtyy siellä Peijonniemessä."

"Ka mikäpäs siellä on viihtyessä!... Pellot kasvavat että ökisee ja
nurmiheinän kasvukin on kohtalainen!" selitti ukko, imasi savut ja kysyi
vuorostaan:

"Joko tällä rouvalla on nyt miten paljon ikää?"

"Neljäkymmentä kuusi vuotta neljä kuukautta ja kolmetoista päivää",
selitti äitini, koettaen olla herttainen. Ukko siihen tokasi:

"No onpa sitte jo rouvallakin ikää hartioilla!... Tämä meidän ämmä on
toki vuotta nuorempi."

Äitikin joutui niin ymmälle että hän vaistomaisesti, erehdyksessä niiata
ryöhäytti Ikoselle aika syvään, pää kallellaan, suu happamena ja silmät
hämmästyksestä pyöreinä, toivotti lasiaan kilistäen ukolle terveyttä.

       *       *       *       *       *

Ilta kului. Oli jo syöty ja tanssittukin. Minä koetin kiemailla: Joskus
tekeydyin naiviksi pikku tytöksi, joskus vallattomaksi koulutytöksi.
Turhaan olin etsinyt tilaisuutta olla kahden kesken Petterin kanssa.

Mutta nyt sen toki sain. Oli jo ilta, päivä oli laskemaisillansa. Hän
oli yksin puutarhassa. Menin hänen ohitsensa toivossa, että hän
tarttuisi matkaani ja ollakseni siitä varma kysäsin iloisella,
kiehtovalla äänellä:

"Eikö teillä ole kylmä, herra Ikonen?"

"Kuinka niin", hymyili hän entiseen tapaansa ja lyöttäytyi matkaani.
Olin nyt onnellinen, tekeydyin viattomaksi ja astua sipsuttelin hyvin
tepsuttelemalla.

Ja Petterikin tunsi nyt lämpenevänsä, ujosteli, eikä löytänyt puheen
aihetta. Vein häntä puiston käytävää myöten rantaa kohti. Vihdoin lausui
hän:

"Tämä on hyvin kaunis ja iso puisto."

"Pidättekö tästä?" tartuin minä siihen nopeasti.

"Pidän", tokasi Petteri ja selitti:

"Minä en pidä semmoisista kaupungin puistoista, joissa nurmikkokin
keritään aina niin paljaaksi kuin lammas... Se on vain luonnon
turmelemista."

Niin oli päästy hyvään alkuun. Mutta nyt aloin minä jo todellisuudessa
ujostella, en löytänyt puhuttavaa. Koetin toki häntä liehakoidakseni
huudahdella:

"Ai, kuinka te olette luonnon ihailija, herra Ikonen!... En minäkään
pidä kerityistä puutarhoista... Niissä ei ole mitään semmoista pehmeää
ja ... semmoista ... no kodikasta ja kansallista."

"Eihän niissä mitä ole!" tokasi Petteri ja niin jatkui kulku ja puhelu.
Tulimme jo lähelle rantaa ja saadakseni olla kauvemmin hänen
seurassansa, kysyä sukasin viekkaasti:

"Oletteko nähnyt jo minun lempipaikkani?"

"En... Missä se on?" ällisteli Petteri. Minä selitin:

"Se on tästä vähän matkan päässä... Aijai kun sieltä on ihana
näköala!... Se on niin ihana ... niin ihana näköala että siitä voi
nauttia vaikka aina."

"No mennään katsomaan", älysi Petteri jo katsoa etuansa, sillä hänkin
halusi viipyä minun seurassani. Kokosin helmani niin ylös, että näkyisi
alushameen kaunis pitsi ja niin me lähdimme.

       *       *       *       *       *

Ihanana, punaisena laski päivä Tohmajärven selkävesien taa kun saavuimme
määräpaikkaan, rannalle. Saaret ja rannat riiputtelivat järven tyyneen
siniveteen upotettuja kuvaisiansa ja järven taustalla nousi hienoinen
sumu kietoen Janne Voutilaisen talon salaperäiseen yön sumuharsoon.

"Katsokaa!... Eikö ole ihana!" innostuin paikalle tultua. Petteri
katseli hetken ja myönsi:

"On tämä kaunis paikka... Tuo tyyni järvi ja kylä sen takana ja tuolla
rannalla nuo lehmät... Mikä kylä se on tuolla toisella rannalla?" käänsi
hän puhetta.

"Se on Jouhkola."

Yön silmät raottuivat jo metsiköissä. Perhoset nukkuivat. Rantavedessä
ui myöhästynyt sorsa viime uintiansa ja järvelle ilmestyi jo yön
salaperäinen henki. Minä koetin sulautua siihen luonnon mielialaan:
koetin olla haaveileva, runollinen ja virkoin:

"Miten ihana on Pohjolan kesä."

Petterikin tuli runolliseksi. Hän puhui, järven tyyneyttä ihaillen:

"Nyt siellä olisi hyvä laskea selkärihmaa... Ei tuuli häiritseisi ja
vene näyttäisi täältä katsoen ikäänkuin olevan vedestä irti."

"Niin... Miten ihanaa se olisi", sulin minä edelleen. Syntyi
äänettömyys. Petteri ujosteli yhä enemmän. Tunteellisena, kuin muun
puheen puutteessa kysyi hän nyt:

"Pidättekö, neiti Lassila, kalastuksesta?" "Pidän!" valehdella heläytin
minä avoimesti, nopeasti, häntä miellyttääkseni ja Petteri ilmoitti:

"Pidän minäkin. Minä pidän kaikesta mikä vain on luontoa."

"Niin ... tehän olette suuri luonnon harrastaja!" lähenin minä häntä
taas. Petteri siitä jo innostui ja kysyi:

"Kummasta kalastuksesta te enemmän pidätte: verkkopyynnistä, vaiko
selkärihmakalastuksesta?"

"Selkärihma", heläytin minä umpimähkään, mutta varmasti ja
häikäilemättä, silmät suurina, avoimina ja Petteri alkoi jo kehua:

"Selkärihmalla minäkin kalastan enimmäkseen."

Ja hän kertoi minulle kalastuksistansa ja harrastuksistansa ja me olimme
onnellisia. Kertomuksensa hän lopetti ilmoittamalla:

"Siinä Nenosen lammissa, kun onkin oikein mustia kyrmyniskoja ahvenia,
niin ne sitten vasta ovat hakkia syötille! Ei tarvitse muuta kuin viskaa
vain veteen koukun, jossa on täky niin paikalla ne tarraavat siihen.
Neidin pitäisi tulla kerran sinne kalastamaan."

"Ai, miten hauskaa!... Kun saisi ihminen kerran oikein ... oikein
rauhassa harrastaa kalastusta ... ja kaikkea ... kaikkea, mikä vain on
hyvää ja kaunista!" tekeydyin minä jo aivan kademieliseksi.

       *       *       *       *       *

Niin jatkui keskustelumme ja me lähenimme toisiamme. Häntä
pehmittääkseni minä nyt jo tietäen että hän on idealisti, äkkiä kysyä
höläytin:

"Mutta mitä te pidätte realistisesta suunnasta?... Eikö idealismi ole
sitä korkeampi kanta?"

Petterin kasvoille levisi omituinen, voitokas hymy ja hän todisti
verkkaan, omituisesti:

"Oo-on se toki ... idealismi!... Minä en voi koskaan nauttia
realistisesta kirjallisuudesta, mutta aivan toista on idealismi."

Minusta tuntui, että olin voittanut ja näyttelin kiehtovaa osaani niin
että itsekin jo uskoin puhuvani totta, kun vakuutin aivan nyreissäni:

"Niin minäkin: Minä en voi kärsiä realistista suuntaa."

Ja minä aivan innostuin, vilkastuin ja jatkoin tankaten:

"Ajatelkaa, herra Ikonen, että se ei kohota ... ei kirkasta ... ei nosta
ihmistä jokapäiväisyyttä ylemmä, vaan jauhaa vain aina sitä samaa ja
samaa arkipäiväisyyttä!"

Ja niin syvennyimme me uusiin, kirjallisiin kysymyksiin. Mutta jo oli
illallisen aika. Hellä, leuto iltayö kietoi meidät pehmoisiin
hämyihinsä, kun me palasimme toisten seuraan. Minä olin iloinen ja
onnellinen. Nyt toivoin minä varmaan että olin voittava, ainakin ajan
kanssa Ellin. Aloin jo huolehtia asian jatkosta: Rakastettavaksi,
herttaiseksi tekeytyen puhelin minä ukko Ikoselle:

"Kuulkaahan herra Ikonen: Teidän pitää kerran kutsua tohmajärveläiset
kalastusretkelle Nenosen lammille."

Ukolla oli suu ruokaa täynnä, kun hän vastata mukelsi:

"Ka olisihan"--hän pureksi välillä--"olisihan siinä"--nyt hän nielasi
palan--"olisihan siinä lammissa ahventa kun olisi vain pyytäjää."

Rakastettavana, iloisena perhosena, kietouduin minä nyt häneen, koittaen
kiertoteitä saada hänet tajuamaan, että hänen pitäisi panna toimeen
kalastusretki. Tietysti oli tehtäväni vaikea. Miten päinhän minä
puhuinkin, niin kehui ukko vain lampiansa:

"Kala- ... kalarikas lampihan se on se Nenosen lampi!"




d) ENSI KEHITTELY.


Juhlat olivat ohi. Hiljaisina, ikävinä kuluivat taas päivät. Elämässäni
oli tapahtunut suuri muutos. Minä olin tullut entistä laiskemmaksi.
Pieninkin työ minua kiusasi. Päivät minä luin idealistisia kirjoja ja
kiukuttelin palvelijoille ja illat minä laulelin ja haaveilin. Ja aina
vain välkkyi sielussani Petterin koruton kuva. Se oli painunut sinne
hymyilevänä, ihanana ja rauhallisena kuten rantojen kuvaimet uppoavat
järven tyyneen syvyyteen, sulattaen maiden ja vetten kauneuden yhdeksi
ainoaksi levolliseksi ihanuudeksi.

Ja miten kuumeisena minä odotin uutta kohtausta! Toivoin että ukko
Ikonen todellakin kutsuisi kalastusretkelle ja opettelin jo sitä varten
kalastusta minkä voin: Renki Matti neuvoi panemaan syötin koukkuun ja
opetti yhtä ja toista muutakin. Kärsimättömänä odotin minä nyt kutsua
kalastusretkelle, ja kun sitä ei kuulunut, hermostuin minä, tulin
kärsimättömäksi ja juonittelin milloin yhdelle, milloin toiselle.
Kerrankin nukkui isä päivällisen jälkeen sohvalla syrjällään. Minua se
kiukutti ja minä äsysin:

"Mitä tuo, isä, nyt on tuommoinen alituinen makaaminen!... Ei koko
talossa enää tehdä muuta kun syödään ja maataan."

Isä raotti silmiänsä laiskasti ja katsoi minuun silmät soikeina rakoina.

"No, isä!" ärryin minä ja isä kääntyi silloin toiselle kupeellensa,
selin minuun ja alkoi kuorsata. Suuttuneena keikautin minä silloin
päätäni ja lähdin huoneesta, äkäillen, kuin itsekseni halveksivasti:

"Kaikenlaisia unikekoja sitä pitää ollakin maailmassa!"

Isä ei ollut kuulevinaankaan, vaan alkoi kohta rauhallisesti kuorsata.

Mutta poikkeamme hetkiseksi Petterin elämään:

Kun hän meiltä lähdettyänsä ajoi isänsä kanssa Lahden perän kautta
kotiinsa, oli hän tavallista herkempi luonnon vaikutuksille. Hänkin oli
jo näet sulanut. Hevonen juosta lötkötteli laiskasti. Korpimaan luonto
oli kääriytynyt kesäyön hienoon salaperäisyyteen. Aidan seipäihin
kuivamaan pistetyt heinävihkot ja pajunkuori- ja leppätullot näyttivät
pehmeiltä, satumaisilta, naavakuuset niin tumman salaperäisiltä, koivut
hiljaisilta ja metsän ja yön henget näyttivät hiiviksivän puiden
tummissa varjoissa kun Petteri nenä pystyssä, suu elottoman näköisessä,
koruttomassa hymyssä istua kökötti rattailla, napinlävessä minun
antamani kukkanen. Marjamäen mökkien kohdalla huomasi isäkin sen ja
kysyi:

"Mistä se on tuo kukka sinun nutun ryntäisi tarttunut?"

"Se on neiti Lassilan antama", havahtui nyt Petterikin. Isä räpsäytti
hevosta ohjaksien perillä ja kysyi:

"Jokos sinä aloit sitä tahkota?... Sitä Lassilan tyttöä?" Lisäsi hän
hetken kuluttua, kun Petteri ei vastannut. Tämä ei vastannut. Isä mietti
asiaa ja järkeili hetken kuluttua minusta:

"Onhan sillä näkyy hienot kintut ... kun se nostaa hameensa niin jotta
nilkka näkyy."

Mutta silloin oli hevonen kompastua. Ukko siitä hätäytyi ja pidätteli:

"Prtut ... prtut!... Hevosen pahuukselta on etujalan kenkästä kulunut
hokki, niin se kompastelee... Pitää käydä seppä Kärkkäisellä
panetuttamassa uusi kenkä."

Kauvan ajoivat he nyt ääneti. Mietteisiinsä vaipuneena ajatteli Petteri
minua, muisteli silmieni tenhoa, ääneni sointua. Minun ihana kuvani
upposi yhä syvemmälle hänen sieluunsa. Hän unohti jo yön salaperäisen
hämyn, ei huomannut metsän tummaa pehmeyttä, ei yksinäisen yölinnun
ääntä. Vihdoin lausui hän isällensä:

"Isä... Meidän pitäisi panna toimeen kalastusretki."

"Ka onpa niitä vielä entisiä suolakaloja kuukauden päiviksi... Ja
kapakaloja voi ostaa Sortavalan markkinoilta", epäsi isä, tajuamatta
vieläkään asiaa. Petterin täytyi selitellä:

"Niin ... mutta semmoinen kalastusretki johon kutsuttaisi koko
Tohmajärven herrasväki. Keitettäisi kahvia rannalla ja laskettaisi
selkäsiimaa."

Nyt alkoi ukko saada hämärää käsitystä asiasta. Kun Petteri vielä jatkoi
selitystä, myönteli isä jo:

"Kunhan nyt tulee sateisempia aikoja, jotta ei vie poutaisia työpäiviä,
niin sitte panee hänet toimeen... Kalakin syö koukkua paremmin sateilla,
kuin pouta-aikana."

Petteri sai alkaa uuden selityksen. Ylioppilaslakkiansa tarkastellen
puheli hän pitkään, kuin itsekseen:

"Ee-ei se sateella sovi... Se pitää olla poutailma, jotta ei kastu
neitienkään vaatteet."

Syntyi uusi keskustelu. Vihdoin sai ukko selvän, että kysymys oli
oikeastaan muusta, eikä kaloista ja puheli:

"Ka mistäs minä sen arvasin, jotta sinä sitä vallesmannin tyttöä
kalastelisit!"

Ja hän alkoi taipua. Ensin hän tietysti ehdotteli, että pidettäisi
heinäntekotalkoot niin niistä olisi samalla hyötyäkin. Mutta Petteri
vastusti sitä, sanoi etten minä pidä niittämisestä, enkä haravoimisesta
ja silloin taipui jo isä, nykäsi hevosen juoksuun ja ilmotti:

"No laita sitte se retkesi... Tottapahan joku ahvenkin sattuu samalla
koukkuun tarttumaan."

       *       *       *       *       *

Väliltä tästä nyt oikeastaan jää pois yhtä ja toista, mutta kun se on
vähemmän tärkeää, niin olkoon kertomatta. Jo tästä kertomuksesta
muutenkin yksi kirja venyy. Hyppään siis suorastaan kalastusretkeen.

Vihdoinkin valkeni se ikävöity päivä. Ikosen renki tuli sanotulle
retkelle kutsumaan. Isäni ajoi partaansa, paitahihasillansa, leuka
saippuassa. Äiti tulla pyörittäytyi silloin huoneeseen ja sanoi:

"Se Ikosen renki on keittiössä... Kalastusretkelle on kutsumassa."

Minä olin ilon vallassa. Isä avasi silmiänsä hieman suuremmiksi, katsoen
äitiin, mutta ei keskeyttänyt työtään. Minua se pisteli. Äiti odotti ja
tiedusti:

"Mitä minä sille sanon?"

Isä vain kaaputteli leukaansa, alahuuli hammasten välissä.

"Isä!... Ettekö te nyt jo kuule!" äsähdin minä jo silloin.

"Tuletko sinä ... sinne retkelle?" jatkoi äiti.

"Missäs se kalastaa?" tokasi siihen isä vihdoinkin työnsä lomassa.

"Nenosen lammissa", ehätin minä kiukkuisella äänellä. Välinpitämättömän
näköisenä oudosteli isä nyt uudella saippualla leukaansa voitaen:

"Mikä pahuuksen kalastusta se semmoinen on ... kun nyt ihan talkoot
pitää?"

"Ats!" pääsi minulta jo äänekäs kiukku. Äiti koetti selittää, että se on
tavallansa huviretki. Nyt älysi isäkin ja äänsi, ryhtyen työtään
jatkamaan:

"Ka voihan tuolla pistäytyä... Sano sille rengille jotta tullaan",
lopetti hän pistäen taas huulensa hampaitten väliin, että olisi
mukavampi ajaa. Iloni oli tietysti kuvaamaton. Isä lopetti työnsä ja
rupesi sohvalle virumaan, lukien samalla sanomalehteä. Kotvasen
kuluttua, kun äiti taas palasi, vääntäytyi hän istumaan ja puheli
unisena, haukotellen, kuin itsekseen:

"Saa nähdä, saako tämä Iittiläisen Elli sen Ikosen pojan verkkoonsa...
Se ukko Iittiläinen jo kyselee sen ukon rikkauksia."

Siis isäkin jo puhui siitä. Silloin täytyi asian olla varma. Hän
haukotteli nyt pitkään ja jatkoi kita auki, haukottelun seasta:

"Ja onhan se--taas hän haukotteli--onhan se rikas ukko, se Ikonen!"

Hän oli saanut jo haukottelun loppuun, raaputti vasenta kämmenselkäänsä
ja puheli lisää kuin itseksensä:

"Sanovat sillä olevan parisen sataa tuhatta ihan puhdasta kontanttia."

Kaikki ajatukseni ja tunteeni sekottuivat. Raivostuin Ellille. Niin
herkkä ja vaikutuksille altis oli minun sieluni. Jotain mutisten
poistuin minä kammariini. Vihoissani etsin minä Ellin valokuvan
albumistani, viskasin sen uuniin ja mutisin:

"Mokomakin ... kiemailija!"

Niin sekaantui taas ilooni katkeria tunteita. Tietysti minä taas itkin
ja surin, mutta ei se vain sieluntilani siitä sen paremmaksi tullut.

       *       *       *       *       *

Mutta nyt oli vihdoinkin toivoni täytetty: Nyt oli kalastusretki. Koko
Tohmajärven herrasväki oli koolla Ikosen talossa. Itse asiassa oli koko
retki Tohmajärvellä uutta. Monet olivat käsittäneet sen
kalastustalkooksi. Istuttiin ennen retkelle lähtöä Ikosen salissa ja
juotiin kahvia. Tukkiurakoitsija K.P. Halinen alkoi puhua asiasta,
kysyen:

"Onko tämä Nenosen lampi hyvin kalainen?"

"Onhan siinä ahventa ja särkeä... Ja eikö liene joku kiiskikin
joukossa", myönsi isäntä ja varmistuakseen asiasta huusi hän Petterille:

"Petteri!... Onko tässä Nenosen lammissa kiiskiä?"

"Ei", kielsi Petteri. Isä puolustautui silloin:

"Eipä niistä ole väliäkään ... niin ruotaisista kaloista. Kalakukossa
nuo vielä menevät, mutta soppa- ja suolakalaksi ei ole hylyistä
ollenkaan."

Vieraat olivat jo vaikenemisellaan myöntää asian niin olevan. Mutta nyt
tarttuikin Petteri keskusteluun ja oikasi topakkana:

"Nyt isä erehtyy: Soppakaloista on juuri kiiski kaikkein arvokkain,
vaikka sen liha on ruotaista. Siitä tulee kaikesta paras liemi."

Tästä aiheesta sukeutui keskustelu. Useimmat rouvat asettuivat tietysti
heti Petterin puolelle asiantuntijoina. Petteri teki selkoa kalasuvuista
luonnontieteen kannalta katsoen ja kysyi minulta:

"Vai mitä neiti Lassilakin ajattelee: eikö kiiski ole paras liemikala?"

"On... Minä pidän hyvin paljon kiiskistä", valehtelin minä nopeasti ja
ikäänkuin nostin nenääni Elliä halveksiakseni, sillä tunsin olevani
samaa puolta Petterin kanssa. Niin pienetkin asiat vaikuttivat sieluuni
voimallisesti. Eikö ihme. Jokainen rakastunut tyttö sen kyllä ymmärtää.
Isä tarttui nyt asiaan: lasiaan lusikalla hämmennellen puhui hän:

"Lohihan se olisi hyvälihainen ja rasvainen kala, mutta ei tuo pakana
elä tässä Tohmajärvessä!"

Kauppias A. Kotinenkin oli ottanut keskusteluun osaa silmälasit päässä.
Nyt nousi hän, kävi sylkäsemässä akkunasta ja väitti:

"Mutta on se hyvä Onkaman mujekin syötävä kala, kun sen ihan
verekseltään voissa paistaa, tahi keittää sopan ja lisää siihen voita.
Ei se anna lohikeitollekaan suurestikaan perään."

"On... Hyvä ruokakalahan se on Onkaman muje... Vaikka osaavat nuo
Onkamolaiset siitä hintaakin nylkeä, jotta on jo kohta sianläskin
hinnoissa ... eto kala!" myönnytteli nyt jo ukko Ikonen ja niin jatkui
keskustelu läpi kaiken, mikä kalastukseen kuuluu.

       *       *       *       *       *

Vihdoinkin vaelsimme toki Nenosen lampea kohti. Olin pukeutunut
parhaaseen pukuuni ja kammannut kauniin tukkani hyvin aistikkaaksi.
Kulimme metsätietä myöten. Luonnollisesti minä koetin pysytellä Petterin
rinnalla, ettei vain Elli pääsisi väliin sotkemaan. Kaikki naiselliset
puolustautumisvaistoni heräsivät. Petteri puhui tien varrelle osuneista
kukista, ilmoittaen niiden nimet ja kysellen pidänkö minä siitä ja siitä
kukasta. Silloin minä aina koetin ensin saada tietää hänen makunsa,
kysyen:

"Entäs Te?"

Jos hän vastasi kieltävästi, nyrpistin minä nenääni ja yhdyin
esimerkiksi näin:

"En minäkään... Semmoinen epähieno tuoksu ja jokapäiväiset värit."

Jos hän taas sanoi pitävänsä, aloin minä huudahdella ihastuksesta ja
kehua kukkaa. Niin että oli minulla siis konstit! Petteri hymyili, tuli
avomielisemmäksi, tuttavallisemmaksi ja välit lähenivät. Olimme jo
ystäviä. Toisetkin kulkivat parittain. Petteri oli varustanut jokaiselle
ongen ja kun koko pitäjän herrasväki kulki nyt onkivavat pystyssä
olalla, oli näky miltei sotainen. Semmoiset joukot olin siis jo pannut
liikkeelle rakkauteni tähden. Kauppias Kotonen jo järkeilikin:

"On tässä nyt kokonainen vapametsä liikkeellä!... Paholaisestako heille
kaikille vain kaloja riittänee!"

Jospa he olisivat tienneet että tämä kaikki oli minun ansiostani, minun
päähänpistostani johtunutta! Mutta mistäs he sen tiesivät. Me saavuimme
rantaan. Petteri oli jo edellisenä päivänä laskenut verkot ja
selkäsiiman ja täyttänyt rannat merroilla ja rysillä, Nyt piti vain ne
tarkastaa, onkia, vetää nuotta, keittää rantakala, syödä ja juoda
raittiissa luonnossa. Minä aloin touhuta saadakseni Ellin jäämään
rannalle, että saisin olla Petterin kanssa vesillä rauhassa häneltä.
Teeskennellyllä ilolla huudahtelin minä liehakoiden:

"Elli!... Kuule Elli!... Sinähän se osaat keittää kaikista parasta
kahvia..."

Elliä se miellytti. Minä jatkoin, järjestellen:

"No sinä saat sitten jäädä rannalle... Minä menen Oskarin ja Helmin ja
herra Ikosen kanssa selälle kalastamaan... Eikö niin, herra Ikonen?"
joudutin minä ratkaisua.

Ja niin järjestyikin asia. Vanhempi herrasväki jäi rannalle onkimaan.
Rouvat istuivat polvet pystyssä, tai kykyllänsä, onki vedessä, vapa
kädessä ja kielittelivät siinä, ongistaan rahtuakaan välittämättä, koko
pitäjän asiat Huhkosen tytön naimisista Kaikkosen lesken asiaan asti.
Isä viskasi onkensa veteen, sen koommin siihen katsahtamatta, heittäytyi
kylellensä ja kysyi kappalaiselta:

"Onkohan se tuo iso petäjikkö ja niitä pappilan maita?"

Kappalainen tuherti sättää onkeensa ja myönsi niin olevan. Ikonen arveli
siihen:

"Lähtisi sitä semmoisella petäjiköllä rahaa, kun olisi urakkasummassa
myödä tälle ruukin puulaakille!"

"Paljonkohan tuo ruukki maksaisi kannolta?" mietiksi jo kauppias
Kotonenkin, heittäytyen hänkin virumaan vapansa eteen. Halinen selitti
etujaan valvoen:

"Se on niin huonolla uittomatkalla, jotta ei siitä kannata täyttä hintaa
maksaa... Hevosveto tulee aina niin kalliiksi, jotta puille ei jää
paljon mitään."

Niin jatkui keskustelu. Me soutelimme lammin selällä. Oli tyyni. Jylhät
korpirannat kuvastuivat kaislaiseen rantaan. Keittosavu kohosi
pystysuorana, huipeten ja haihtuen ilman sineen. Ranta oli täynnä
kyköttäviä rouvia ja lojuvia miehiä. Turmeltumattoman maaelämän
rauhallinen, idyllimäinen kuva oli täydellinen. Minäkin jo taas sulin.

Ja nyt alkoi kalastus. Petteri laski koukkua kaloille, minä Petterille.
Tunteellisena kysyin minä häneltä:

"Eikö tämä retki ole ihana?"

"On tämä", hymyili Petteri kömpelösti. Minä aloin tavalliset rakastuneen
kujeet: sulin silmäni ja haaveilin:

"Kun voisi ihminen kuolla tämmöiseen rauhan ihanuuteen!"

Siihen tapaan jatkui keskustelu. Petteri rupesi lappamaan selkäsiimaa
vedestä. Oskari souti. Minä haaveilin taas. Mutta äkkiä keskeytti sen
Petteri, huudahtaen:

"Ahven!"

Kuului molskahdus. Petteriltä pääsi harmittelu:

"Nyt se piru meni!"

"Putosiko se?" otin minä osaa vahinkoon. Hän vastasi koukkua tarkastaen:

"Pääsihän tuo häjy koukusta!... Kitusesta vain oli tarttunut kiinni ja
se on revennyt... Tuommoinen pala kitusta vain jäi", näytti hän minulle.
Minä huudahdin muun puutteessa:

"Ai miten punainen kitunen..."

"Iso, hyvästi puolen kilon ahven oli, mutta eipäs ollut onni saada!"
jatkoi Petteri harmitteluaan. Koetin keksiä jotain lohduttavaa. Niin
jatkui työmme noin tunnin ajan. Saimme kaikkiaan kahdeksan ahventa ja
viisi särkeä. Iloisina, reippaina sousimme rantaan. Ukko Ikonen tarkasti
siellä saaliimme ja lausui:

"Eihän näistä tään vertaisista mitä soppaa tule näin isolle joukolle...
Ota Anni sieltä pehkosta se lihavasu ja keittää järkiään lihasopan!"

Isäkin oli siitä hyvillään sillä hän oli jo monesti kaivannut verestä
lihaa.

       *       *       *       *       *

Sopan kiehumisaikana halusi Petteri saada minut johonkin kävelylle,
voidaksensa nauttia seurastani ja valloittaa minua. Mutta hän ujosteli,
eikä löytänyt sopivaa ehdotusta. Vetäännyin silloin joukosta hieman
loitomma, toivoen hänen älyävän tulla sinne. Hän oivalsikin, tuli ja
kysyi:

"Onko neiti koskaan käynyt tämän Kytkytmäen kukkulalla?"

"En."

"Sieltä on hyvin kaunis näköala: Näkyy Petravaara, Kivenvaara ja koko
Lempaan puoli", kehitti Petteri sinne lähtöä. Olisin ollut hölmö, jos en
olisi nyt älynnyt käyttää asiaa hyväkseni. Petteriä auttaakseni
pahottelin minä sen vuoksi, katuvalla äänellä, valitellen:

"Mikä vahinko, etten minä ole nähnyt!"

Niin kiertelimme me kauvan. Kun Petteri yhä ujosteli pyytää minua sinne,
täytyi minun tarttua asiaan suoraan ja minä sanoinkin ilman mitään
turhia kiertelyjä:

"Eikö mennä katsomaan, herra Ikonen."

"Juu... Mennään!" riemastui siitä Petteri ja me lähdimme, kohosimme
jyrkkää metsäistä rinnettä myöten mäelle ja koetimme olla toisillemme
mieliksi.

Ja miten rauhaista oli täällä ikimetsän pimennoissa! Pehmeä sammalikko
tuntui jalkaan sametilta. Ikikuuset olivat kuin hymyileviä vanhuksia.
Sieniaika oli alussa. Ensimäiset pienet karvalaukut punottivat
yksinäisinä, kainoina. Siellä täällä nousi jo vahveroinen ja rousku,
jopa maitosienikin. Petterin teki tämä metsän juhlallisuus ja tämä
runollinen kahden kesken olo entistä ujommaksi. Turhaan etsi hän puheen
aihetta. Vihdoin löysi hän sen aiheen sienistä, sillä onneksi sattui
tiellemme komea kärpäissieni ja Petteri lausui sen latinalaisen nimen,
sanoen lyhyesti:

"_Agaricus muscarius_".

Olin hyvilläni että hän sai toki puhuttavan päästä kiinni, sillä ainahan
sitä siitä voi sitte jatkaa. Nyt hän jo huomasi pienen karvalaukunkin ja
ihmetteli, minulle puhuaksensa:

"Ja miten kaunis karvalaukkukin on tuossa!"

"Ai-jai!... Niin puhdas ja ujo, kun yksinäinen lapsi!" aloin minä jo
runoilla. Taas joutui Petteri hämillensä. Siitä selviytyäksensä virkkoi
hän:

"Pohjanmaalla se ei kansa kuulu vielä ymmärtävän syödä sieniä."

"Ihanko totta!" olin minä hämmästyvinäni, aivan silmät suurina. Petteri
vakuutti:

"Ei siellä syödä... Vaikka sienissä on oikeastaan paljon ravintoainetta
ja tiede suosittelee niitä hyvin terveellisenä ruokana!"

Puhuimme siitä omituisesta ilmiöstä. Koetin yhä enemmän hämmästyä ja
ihmettelin:

"Mutta sepä kumma, että Pohjanmaan kansa, joka on muuten niin älykästä
ja miehekästä, ei älyä pitää arvossa niin tärkeää ravintoainetta!"

"On se kumma juttu!" myönsi siihen Petterikin, ja niin jatkui. Mutta nyt
jouduin jo minäkin puhelun puutteeseen. Siitä pelastuakseni kysyä
heläytin:

"Kummatko teistä ovat ravitsevampia: karvalaukutko vaiko rouskut?"

Iloisuuteni ja ystävällisyyteni oli rohkaissut Petteriä. Hän koki nyt
olla jo tärkeä ja selitteli:

"Siinä ei ole vielä varmaa tieteellisen tutkimuksen tulosta olemassa...
Kyllähän karvalaukutkin ovat hyviä keitto- ja suolasieniä, mutta hyviä
ovat etikassa suolatut rouskutkin."

"Niin minustakin!" pistin minä sopivalla äänenpainolla. Olimme jo
päässeet Kytkytmäen päälle, ihailimme näköaloja ja innostuimme, minkä
jaksoimme sitä innostusta teeskennellä. Minä teeskentelin jo aivan kuin
tosissani ja niin kietoonnuimme me jo yhä läheisimmiksi.

Mutta äkkiä kuului lammilta huhuileminen ja sitte Ikosen huuto:

"Petteri hoi!... Tule syömään. Soppa on jo kypsi!"

"Syömään huutavat!" ilmoitti Petteri ja me lähdimme laskeutumaan toisten
joukkoon.




e) ENSI OKAITA.


Yö oli jo puolessa, kun palasimme kotiin. Joku lauhduttava, lohdullinen
onnentunne täytti koko sieluni. Sillä mitäs suremista siinä olisi
ollutkaan, kun asia kerran näytti menevän näin hyvästi. Minä olin jo
varma hänen rakkaudestansa. Avasin akkunani, pukeuduin yöpukuun ja
istuin kauvan akkunan ääressä, antaen ajatusten ja katseeni harhailla
yön lempeässä, äänettömässä hämyssä. Kaikki oli hiljaa. Silloin tällöin
äänsi vain ruisrääkkä laihossa. Oli kuin olisin elänyt henkien
maailmassa, jossa avautuvat rauhalliset, salaperäiset onnen ja lemmen
ulapat.

Ja tämä lohdullinen sieluntila ei jäänyt tämäniltaiseksi. Se jatkui
seuraavina päivinä. Minä tunsin olevani kuin uusi ihminen. Ennen,
nuorempana, en ollut viitsinyt lukea juuri mitään, mutta nyt minä luin
aivan ahmimalla Välskärin kertomukset ja kaikki missä vain oli aiheena
rakkauselämä huolinensa, kauneuksinensa ja onninensa.

Ja hieman samanlainen muutos oli tapahtunut Petterissäkin. Hän uneksi
minusta. Hän unohti jo luonnon, kalastuksen, polkupyöräilyn ja muun.
Hänkin muuttui laiskaksi: unohti työn ja eli unelmiensa maailmassa,
harjoitellen lemmen kirjeiden kirjoittamista, ja kaikkea muuta, joka
kuuluu siihen asiaan, jota tässä kirjassa käsitellään. Isä huomasi sen.
Eräänä poutapäivänä, kun heinätyö oli kiireimmillänsä ja Petteriä ei
saatu työhön, vaikka sade uhkasi kastella heinät, sanoi jo ukko hieman
tyytymättömänä:

"Saisit nyt heittää sen tytön tahkoamisen syksymmäksi, kun tulee
joutilaampia, sateisia aikoja ja autella näin kiireenä aikana
heinäväkeä!"

Ääneti otti silloin Petteri ylioppilaslakkinsa ja läksi
polkupyöräilemään. Siellä luonnon helmassa rauhotteli hän levottomia
ajatuksiansa. Hän pyöräili Nenosen lammille ja muisteli hetkiä, jotka
oli siellä soudellut minun kanssani. Autiolta, ikävältä tuntui hänestä
nyt lammin selkä, kun minä olin sieltä poissa. Äänettömänä tiukensi hän
polkupyöräpihtiä lahkeeseensa, nousi pyörällensä ja ajaa huristi etemmä
Värtsilän tielle vievää salotietä myöten.

       *       *       *       *       *

Mutta surun päivät olivat minullekin tulossa. Lukkari Iittiläisen Elli
oli todellakin rakastunut Petteriin ihan korviaan myöten. Isä ja äiti
halusi toimittaa Ellin rikkaisiin naimisiin Ikosen taloon ja tekivät
tietysti parastansa ainoan tyttärensä apuna.

Siinä tarkotuksessa olivat he nyt kutsuneet Ikoset ja koko Tohmajärven
herrasväen luoksensa Ellin syntymäpäiville. Se oli minulle isku.
Mustasukkaisuuden vaivaamana elin minä kuin unessa, juonittelin ja olin
ärtyinen. Mikä ihme minua liekin alituiseen suututtanut. Itsekään en
sitä tajunnut. Pari päivää suunnittelin miten menetellä. Ensin aioin
heittäytyä sairaaksi, olla menemättä juhlaan ja siten vaikuttaa
Petteriin. Pian kumminkin luovuin siitä menettelystä, joka olisikin
ollut ihan mieletön. Olisihan Elli näet minun poissaollessani voittanut
sitä varmemmin ja silloin minä uhkasin itsekseni:

"Uhallakin menen! Vaikka olisin niin sairas, että en enää jaloillani
pysyisi, niin sittekin ... vaikka kantaa antaisin itseni sinne."

Ja kun juhla joutui, olinkin minä ensimäisiä sinne saapuneita. Olin
suunnitellut sata juonta, joista sitte useita paninkin illan kuluessa
toimeen. Elli tuli minua vastaan eteiseen, tekeytyi ystävälliseksi ja
huudahteli, muka ihan ilon vallassa ollen:

"Ai kuinka hauskaa, että sinä nyt jo tulit!"

Minä vain muikistelin ja keikistelin, tekeytyen toki ystäväksi ja
äännähdin omituisesti:

"Niin ... tulinhan minä... Mitäs sitte?"

Elli alkoi huudahdella:

"Minä sinua niin odotin ... niin odotin että... Kuule", käänsi hän äkkiä
puheen: "Tiedätkö että herra Ikonen tulee tänne?"

"No mitä sitte!... Tulkoon vain!" muikistin minä nenäkkäänä, peilautuen,
hänestä Ellistä muka mitään välittämättä. Hän löi kämmeniään vastatusten
tahdissa kun jatkoi:

"Ja sitte minulla on sinulle vielä niin paljon sanomista niin paljon
puhumista jotta... Kuulehan kun minä supatan."

"No... Supata vain!" äännähdin siihen kuivasti, kutrejani korjaillen ja
annoin hänen supattaa:

"Kuulehan: Ratisen Oskari hakkailee jo pappilan Sylviä ja tohtorilan
Katri on rakastunut Parviaisen Hermanniin."

"No ... olkoot vain!" äänsin taas nenäkkäänä, puistellen hamettani.
Mutta samassa kuului rappusilla tulijan ääni:

"Ai!... Se on herra Ikonen!... Äi-ti!... Ikosen herrasväki tulee!"
huudahteli Elli, lennellen huoneessa kuin mikäkin harakka. Koko talon
joukko nousi jalkeille. Lukkari rouvinensa tuli Ikosia vastaan ottamaan
ja Elli riensi sillä aikaa puuteroimaan kasvojansa ja korjailemaan
pukuaan ja tukkaansa. Ukko Ikonen tulla könysi eteiseen, Petteri
mukanansa, ja puheli:

"On tämä tässäkin näkyy hyvä-mainen kontu... Hyvät savikkopellot on ja
viettävät vielä päivän puolelle... Terveeks', terveeks' vain... Ja
terveisiä sieltä meidän puolelta!" lopetti hän, tervehtien talon väkeä.

"Vieläkö sitä mitä kuuluu?... vieläkö ... vieläkö sitä kuuluu?" kiirehti
lukkari, nopeasti puhua säpättäen ja auttaen palttoot päältä.

"Eipä sitä... Tervehdi nyt, Petterikin, lukkaria", jatkoi ukko. Petteri
kumarsi ja tervehti, hymyillen entiseen tapaansa. Minä koetin tekeytyä
kylmäksi ja olin jo eteisestä pois lähdössä kun ukko Ikonen ennätti:

"Ka ... täällähän tämä on vallesmanninkin ryökkinä!... Mitä sille
ukko-vallesmannille nyt kuuluu ja terveenäkö se muu väki jaksaa?" En
ennättänyt vastata, sillä Petteri tuli minua tervehtimään. Tulin siitä
hyvilleni. Ukko jatkoi omaansa:

"Meillä siellä, herran kiitos, ovat kaikki terveinä, vaikka tämä
Tohmajärvi kuuluu olevan semmoista kivuloista ja tautista
paikkakuntaa... Tottapa se ei ole vielä ennättänyt meidän joukkoon
tarttua."

Niin hän jatkoi. Lukkari kumarteli ja pyysi:

"Ollaanpas ... ollaanpas ... ollaanpas nyt ensin hyvä ja astutaan tänne
peremmäksi... Täällä on jo tätä rouvasväkeä... Ja nuori herra Ikonen
kanssa. Astutaanpas tänne talon karsinapuolelle!"

Nyt seurasi ovella pitkä kumartelu:

"Olkaa hyvä!" kumarsi lukkari.

"Olkaa ... olkaa hyvä!" kumarrella nyökytti ukko Ikonen.

"Ei ... ei ... vieraat ensin... Olkaa ... olkaa hyvä... Ja nuori herra
Ikonen: Olkaa hyvä!"

"Olkaa hyvä", kumarsi Petteri.

"Olkaa ... olkaa vain hyvä!" pysyi lukkari omassaan ja niin saatiin
kaikki järjestyksessä ovesta huoneeseen pujotetuiksi. Kohta lennähti
sinne Ellikin. Hän syöksyi kuin suin päin Petteriä tervehtimään, hymyili
ja pyörähteli ja koetti olla kuin mikä lintu.

       *       *       *       *       *

Miten raskaalta tuntuikaan nyt minun elämäni. Minä olin näissä lemmen
asioissa silloin vielä vasta-alkaja, ensikertalainen. Minä en jaksanut
pysyä tyynenä, kuten nyt, kun minulla on jo niissä niin paljon
kokemusta. Kätkeydyin yksin nurkkaani, en huomannut enää muiden riemua,
vaan seurasin tuska sydämessä Ellin toimia ja Petterin suhtautumista
niihin. Elli kieppui alituiseen hänen ympärillänsä, nauroi ja
teeskenteli. Ja kun minä näin kuinka Petteri vastasi hänelle samalla
avonaisella, avosuisella hymyllänsä, mitä oli minullekin osottanut, oli
sydämeni kutistua tuskasta kokoon ja kurkkuuni nousi, kuin joku hyvin
karvas pala, katkera ajatus.

Mutta palaamme asian ulkonaiseen menoon. Salissa iloitseva ihmisjoukko
näytti minut kokonaan unohtaneen. Minä kärsin tietysti aivan
kuvaamattomia tuskia. Tunsin sydämeni veristyvän. Tämmöisissä asioissa
on leikki pois. Sen tietää jokainen, joka on kokenut mitä on onneton
lempi.

Onneksi sattui toki tapaus, joka erotti Ellin Petteristä: Lukkari itse
oli joutunut veisuusta väittelemään opettaja A.B. Minkkisen kanssa.
Kysymyksessä oli virsi "Koko maailm' iloit mahtaa!"--tai oliko se joku
muu, sitä en muista. Mutta samapa se. Virsi kuin virsi. Eräästä kohdasta
väitti lukkari, että siinä pitää veisata his.

"Hii-iis!" veisasi hän. Minkkinen vältti, että siinä on h, ja veisasi:

"Hooo-oo ... hoo-oo!"

Syntyi väittely. Lukkari haki kanteleensa, pani silmälasit päähänsä, ja
veisasi kanteleen säestyksellä pitkään, toistellen:

"Hii-iiiis... Hiiiiiis... Hiii-iiiis!"

"Hooo-oo!... Ho-oooo!... Hoo-oooo!" väitti Minkkinen, veisata hojottaen,
löi äänirautansa pöytään, kuunteli maha kellellään ja taas veisasi
voitokkaana:

"Laa-laa-laa-laa: c ... e ... g ... a ... hoooo!... Ho-hoooo!"

Syntyi veisuväittely. Vihdoin kysyi isäni:

"No mikä erotus sillä on jos on, his, tai h?"

"Tjaa... Sillä on kirkkoveisuussa suuri erotus: His on ylä- ja h.
alaään!", selitteli lukkari. Asiaan tarttui nyt Halinen, kysyen:

"No mikäs erotus sillä ylä- ja alaäänellä sitten on?"

"Tjaa ... tjaa!" säpätti lukkari ja selitti:

"Alaääni on aina kurkulle helpompi veisata, mutta korkeampi ...
korkeampi ... korkeampi, eli ylä-ääni on vaikeampi."

"No sitte pitäisikin aina veisata paljaita alaääniä!" tarttui nyt
kauppias Kotonen. Syntyi asian johdosta keskustelu. Ikonen silloin
huomautti:

"Kysyisittepäs tältä meidän Petteriltä, se tietäisi selittää... Sillä
oli lyseossa ollessaan laulussa hyvä numero... Petteri!... Tuleppas
selitä tämä asia!" huusi hän lopuksi Petterille. Tämä erosi nyt Ellistä
ja kysyi:

"Mikä?"

"Niin kun tämä Kotonen sanoo, jotta pitäisi kirkossa veisatessa aina
laulaa paljaita alaääniä... Niin jotta kävisikö se laatuun?" selitti
ukko Ikonen.

"Eihän se miten kävisi... Siinä menisi virsi sekaisin", hölmistyi
Petteri moisesta asiasta. Lukkari yhtyi häneen ja lisäsi:

"Juu ... juu ... juu ... juu! Siitä menisivät kaikki nuotit sekaisin,
jos paljaita alaääniä laulaisi, eikä seurakunta enää tuntisi säveltä."

Kotonen oli sekaisin. Puhuttiin edelleen. Lukkari selitti:

"Nuotissa ja virressä pitää olla aina järjestys... Ylä- ja alaäänet jos
eivät ole paikallansa, niin virsi menee pilalle."

Kotonen oli ymmällä. Hän koki toki vielä pitää puoliansa, väittäen
uhkamielisenä:

"En minä usko, jotta se siitä sotkeutuisi tässä Tohmajärven kirkossa...
Kun häntä sitä virren paholaista oikein kurkun täydeltä lukkari
veteleisi, niin jotta akkojen korvat menisivät lumpeen, niin ei siitä
saisi selvää ylä- vaiko alaääniä siinä on... Kunhan on vain ääntä."

       *       *       *       *       *

Tämä keskustelu oli minulle pieni lohdutus koska se toki erotti Ellin
Petteristä. Minä sain toivoa ja rohkeutta. Itsekseni päätin nyt käyttää
juonta, sillä mikäpäs siinä enää muu auttoi: päätin pyytää Petterin
ajoissa joka ainoaan naisten tanssiin ensimäiseksi minun kanssani.
Odotin vain sopivaa tilaisuutta saada tehdä tuo pyyntöni.

Tanssi olikin jo alkanut. Petteri kumarsi minulle. Kiepsahdin hänen
rinnallensa aivan ilosta hypähtäen, kuin lintunen ja koetin tanssiessa
olla kepeä kuin höyhen, tai olisikohan sopivampi sanoa kuin keijukainen.
Olin niin onnellinen taas hetkisen. Uinaillen kätkin pääni hänen
olkapäähänsä ja olisin tahtonut siihen onneen nukahtaa ijäksi. Tuskin
kuulin soittoa. Poskeni hehkuivat ja olin sulkenut jo silmänikin.

Ja kun tanssi oli lopussa ja hän vei minut paikoilleni ja kumarsi
kömpelösti, kuiskasin minä hänelle kainostellen:

"Herra Ikonen! Saanko minä pyytää teidät täksi illaksi kaikkiin naisten
tansseihin ensimäiseks?"

Odotin myöntävää vastausta. Petteri ensin hölmistyi, sitte hymyili taas
kuin anteeksi pyytäen ja virkkoi katuvan äänellä:

"Minutpa on jo tilannut neiti Iittiläinen... Ja minä olen luvannut."

Veri syöksi kasvoihini. Korvissani humisi. Minä pelkäsin pyörtyväni.
Anteeksi pyytäen lisäsi Petteri:

"Mutta sitte toiseen tanssiin... Jos minä saan luvan pyytää!"

Tietysti minä olin nyt surun, tuskan ja häpeän raatelema, enkä voinut
muuta kun nyökäyttää päätäni ja lähteä pois koko huoneesta. Menin
puutarhaan, vilvottelin kuumia ohimoitani ja halusin kätkeytyä jonnekin,
pois vain koko maailmasta, sillä kaikki tunteeni olivat nyt maahan
lyödyt. En voinut itkeäkään, vaikka kuinka koetin. Yksin, hylättynä ja
onnettomana istahdin puiston penkille, puiden suojaan.

Mutta Petteri oli huomannut poistumiseni, sillä hän piti minua silmällä.
Nyt hän tuli luokseni, istahti viereeni ja kysyi:

"Minkä tähden neiti Lassila on täällä?"

"Muuten vain!" venyttelin minä, koettaen herättää hänessä säälin ja
osanoton tunteita. Hän jatkoi:

"Eikös teille tule kylmä?... Näin tanssin välillä, kun on hionnut, voi
vilustuminen olla vaarallinen."

En vastannut. Vilvoittelin vain kasvojani nenäliinalla ja huokasin, kuin
itsekseni. Petteri, joka istui jalat hajalla, käänsi kenkiensä käret
yhteen ja koputteli niitä hiljaa vastatusten, tarkasti niiden
muodostamaa kulmaa ja puhui muun puutteessa:

"Herra Ratinen voi kääntää varpaansa niin yhteen, että jalkaterät
muodostavat oikokulman..."

Hän pysähtyi, yritti taivuttaa kulmaa suuremmaksi ja lisäsi:

"Minäkin olen sitä harjoitellut, mutta en saa paljon yli suoran kulman."

Minä tietysti en siitä asiasta välittänyt mitään, vaan haudoin omaani.
Huokasin taas raskaasti. Petteri oli nyt saanut jalkateristänsä, niiden
taivutuksesta, puheenaiheen päästä kiinni ja kysyi:

"Pidättekö yleensä urheilusta?"

"Pidän", uinailin minä suruisesti. Petteri jatkoi:

"Pidän minäkin. Meillä oli lyseossa niin hyvä voimistelun opettaja,
jotta se osasi saada pojat innostumaan vaikka mihin ruumiillisiin
harjoituksiin, niin jotta pojat kehittyivätkin aivan miltei
ammatti-urheilijoiksi!"

Istua nökötin kuin pikku tyttö ja kuuntelin hartaasti, mieli mustana.
Hän jatkoi:

"Varsinkin se meidän luokka oli pituushypyssä ja kolmiloikkauksessa
aivan voittamaton ... oikea Herkulesluokka."

Hänen avomielinen, ystävällinen puheensa alkoi jo minua rauhottaa. Hän
kehitti asiaa edelleen, arvellen omaan tapaansa:

"Kun olisi tännekin Tohmajärvelle perustaa urheiluseura ja hommata
urheilujuhla. Heräisi tämä kansa silloin vähä käsittämään urheilun
suurta merkitystä kansojen elämässä!"

"Niin", kuiskasin minä kuin itsekseni, kuin haaveillen. Petteri tiedusti
toki:

"Pidättekö te ammattiurheilusta?" "Pidän", myönsin minä vienosti, alkaen
taas turvautua naisellisiin lumousvoimiini.

       *       *       *       *       *

Ja me olisimmekin ehkä kohta ymmärtäneet toisemme, ja olisivat jääneet
tulematta ne tämän enemmät surut, ja tuskat ja tämä kertomus olisi
tullut paljon lyhempi, jos ei olisi lennättänyt Elliä siihen väliin.
Mutta eikös tuo harakka ilmestyä riehahda kuin paha henki ja alkoi
rämpättää, huudahdellen:

"Herra Ikonen!... Täälläkö te! Ja Maiju!... Kuinka sinä nyt Maiju
kulta!... Kuinka sinä nyt, kun on jo kello kohta yksitoista!... Saanko
minä luvan istua", lopetti hän äkkiä.

"Olkaa hyvä!" longottautui Petteri hieman loitomma, päästäen Ellin
väliimme.

Kuka voi arvata minun harmini. Että olisi edes Petterin toiselle
puolelle joutunut! Ensin aioin tyrkätä häntä kyynäspäälläni kupeeseen,
mutta maltoin toki mieleni, sillä sehän olisi vain pilannut asian.
Siirryin mieltä osottavasti kauvemmas, aivan penkin päähän. Elli ei
ollut sitä huomaavinansakaan, tai ei huomannut, vaan jatkoi
puhetulvaansa:

"Meillä oli siellä sisällä nyt äsken niin hauskaa ... niin äärettömän
... äärettömän hauskaa, kun me tanssimme piiritanssia ja vanhat herrat
... herra Ikonen ja isä ja kaikki ... kaikki ... kaikki tulivat yhtäkkiä
mukaan... Ja me nyt nauroimme silloin ... me nauroimme niin kovasti ...
niin hirveän kovasti, jotta rouvatkin sanoivat ihan mahansa tulleen
kipeäksi... Pidättekö te, herra Ikonen, piirileikistä?"

"Pidän minä... Varsinkin jos on hyviä laulajia", kehasi Petteri.

Elli alkoi yhä innokkaammin selitellä ja kiemaili ja oli olevinansa.
Millä mielellä minä silloin olin, sitä en enää ihan tarkasti muistakaan.
Niin masentunut silloin olin.

Tietysti olin harmista haleta. Elli olisi jatkanut puhettansa vaikka
läpi yön mutta sattui keskeytys: Sisällä lauloi opettaja Minkkinen
lukkarin kanssa, molemmilla kädet housuntaskuissa, mahat pönäkkinä,
kellellään, laulua "Yksi ruusu oli kasvanut laaksossa". Elli kuunteli
sitä, tekeytyen musikaaliseksi ja yhtyi itsekin, laulaen innostuneesti:

    "Yksi kulkija poika on nähnyt sen,
    Eikä voi sitä unohtaa"

Ja äkkiä kysyi hän silloin:

"Pidättekö, herra Ikonen musiikista?"

Nyt en enää voinut hillitä itseäni, vaan vastasin Petterin puolesta
nenäkkäästi:

"No johan tuon herra Ikosen isäkin sanoi että herra Ikosella on hyvä
numero laulussa... Ei suinkaan hän silloin voi epämusikaalinen olla."

"Ai niin, todellakin!... Johan sen vanhempi herra Ikonen sanoi!" hölötti
Elli ja alkoi kehua itseänsä:

"Minä pidän musiikista ja kaikista musikaalisista ihmisistä... Ne
semmoiset ihmiset ovat niin hienoja ... ja niin tunteellisia ... ja niin
... mitenkä minä sanoisin ... niin intelligenttejä ... ja... Mistä
musiikista te enemmän pidätte laulu-, vaiko soittomusiikista?"

"Minä pidän molemmista", hymyili Petteri leveästi. Elli ehätti siihen.

"Niin minäkin... Minä pidän kunhan vain on musiikkia, olipa hän sitte
vaikka mitä..."

Niin jatkoi hän kauvan. Minä mietin nyt jo kotona suunnittelemiani
juonia, hoksasin yhden sopivaksi ja silloin minä kostin: ojensin Ellille
nenäliinani ja sanoin hyvin ystävällisellä, viattomalla äänellä
ilkeästi:

"Elli... Tässä on nenäliina... Sinun tämän puoliseen poskeesi on jäänyt
liika paljon puuteria ... vai onko se maalia?"

Tietäähän sen minkä vaikutuksen tämä odottamaton isku teki Ellin ilosta
huokuvaan sieluun.

       *       *       *       *       *

Viime sanoillani minä oikeastaan olin myrkyttänyt koko juhlan. Tiesin
vallan hyvin, että Elli oli nyt minun veriviholliseni, mutta mitäs minä
siitä välitin. Niin ne olisivat muutkin naiset minun sijassani tehneet.
Nautin voitostani. Luonnollisesti minä tekeydyin aivan viattomaksi,
ikäänkuin ilkkuen, kuin en olisi mitään pahaa ajatellutkaan ja
teeskentelin Ellille mitä herttaisinta ystävyyttä. Sisälle mentyämme
huudahtelin hänelle:

"Kuulehan, Elli! Sinä et usko miten paljon minä pidän sinun uudesta
puvustasi!... Sinä olet siinä niin ihmeen miellyttävä, että sinä et
usko!"

Elli ei vastannut, vaan keikautti nenäänsä ja huudahteli harmiaan
salatakseen rouva Kotoselle:

"Tiedättekö, rouva Kotonen mitä?"

"No mitä?"

Riemuisaksi tekeytyen huudahteli Elli:

"Kunhan te teette sienen keruumatkan, niin teidän pitää kutsua koko
pitäjään herrasväki ... herra Ikoset ... ja Haliset ... ja rovastit ja
ukko tohtori ... ja kaikki ... kaikki ... kaikki ... Kutsuttehan, rouva
Kotonen?"

"No voi, voi sitä Elliä, kun se hulluttelee", lupasi rouva Kotonen
hymyilyllänsä. Minä arvasin Ellin juonen ja olin taas kuin maahan lyöty
ja semmoista menoa se sitten jatkui aika.

Ja kun juhla oli lopussa ja minä ajoin isän ja äidin kanssa kotiin, en
minä jaksanut enää huomata yön pehmeää runoutta, en kuusien hymyilyä, en
yölinnun kehräämistä. Istuin takaistuimella kuin raskas paino
hartioilla. Isä istui äidin kanssa edessä. Eräässä ylämäessä käveli
hevonen laiskasti. Isäni puhui silloin yhtä veltosti:

"Se on semmoinen rähjääjä, se ukko Ikonen... Nytkin kaatoi lukkarin
eukon hameelle täyden piimälasin... Pahuustako he hänestä kutsunevatkin
juhliin!" lisäsi hän lopuksi hiljemmin.

"Hyi!" äänsi äitikin. Minä en välittänyt mistään. Hevonen oli juntannut
kuorman mäen päälle. Isä rapsautti sitä ohjaksilla. Hevonen alkoi juosta
lötköttää ja isä jatkoi:

"Vaikka voihan se Ikonenkin vielä vähän oppia, kun saa enemmän olla
herrasväen joukossa"

Hän mietti sitä asiaa laiskasti ja kummeksi sitten:

"Kumma kun ei se oma poikansa älyä sitä opettaa heittämään pois kaikesta
pahimpia jätkämäisyyksiä ... niin kuin nyt kukka-astioihin ja
huonekalujen taakse syleksimistä ja jotta ei sormellaan silittäisi voita
voileivälle!"

Mutta olimme jo perillä. Masentuneena kätkeydyin minä huoneeseeni. En
jaksanut, en halunnutkaan riisuutuakaan. Vaate-päällä heittäydyin
vuoteeseeni ja itkin katkerasti.

Mutta lukijakin voi jo nyt minun kohtalostani aavistaa mitä tuskia tuo
ihmispoveen onneton rakkaus. Siinä on juuri pahinta se, että ei mitään
tiedä. Jos minäkin olisin tiennyt Petterin tunteet, niin tämähän olisi
ollut ihan selvä asia, mutta siinäpä se juuri on se paha pulma, että
minä en tiennyt niistä mitään ... en tään taivaallista.




f) MYÖHEMPI ASTE.


Mutta viivähdämme vielä hetkisen lukkari Iittiläisen talossa.

Vieraat olivat sieltä jo lähteneet. Leuto yösydän kääri jo sumuihinsa
kukkuloita. Huoneisiin tulvi jo juhlan jälkeinen tyhjyys. Ilojen
maailmasta oli siirrytty jokapäiväisyyden yksitoikkoisiin, runottomiin
huoliin.

Lukkari kituutteli vielä kanneltansa, pöydän ääressä seisten, lasit
otsalla. Ikäänkuin opettaja A.B. Minkkisen uhalla kiskoi hän täydellä
kurkkuäänellä:

"Hii-iis!... Hii-iis!"

Hän korotti äänensä yhä kimakammaksi ja pinkasi jo täyttä voimaa:

"Hi-iiiiiis!"

"Yhäkö sinä laulat!" tarttui silloin hänen rouvansa, järjestellen
tuoleja paikoillensa. Lukkari selitti:

"Minä vain koettelen tuossa, onko se h vaiko his... Ja kyllä, kyllä,
kyllä se on his... Se on his, vaikka se opettaja Minkkinen ... se
Minkkinen, se Minkkinen."

Hän pudisteli päätänsä Minkkisen tietämättömyydelle.

"Mitäs se Minkkinen sanoi?" tuli rouva uteliaaksi. Lukkari selitti.

"Se vain väittää, että se ... että ... että se on h."

"Hooo!... Ho-hoo... His!... Hoo ... his!" varmistui hän vielä. Elli
ilmestyi silloin ovelle ja pyysi, äskeisen onnettomuuden johdosta
kärsimättömänä, aivan riitelemällä:

"Heittäkää nyt isä jo se kiskominen!... Kuka tuota ulinaa nyt jaksaa
koko yön kuunnella!"

Lukkari tottelikin, vei kanteleen paikoillensa ja ihmetteli vaimollensa
Ellin ärtyisyyttä. Rouva selitteli siihen:

"Eikö tuo liene se vallesmannin Maiju siihen väliin tullut!... Sekin
näkyy sille Ikosen pojalle jo hököttävän."

Lukkari harmistui, raapi korvallistansa ja ähähti:

"Äs!"

Ja hetken perästä hän kysyi minulta:

"Eikös se jo keväällä hionut sitä Ratisen Oskaria?"

"Eipä se tainnut päästä vielä alkuun... Tämähän se Halisen rouva
tietäisi sen", arveli rouva hieman masentuneena. Lukkari jo harmistui
minulle niin että ähähti:

"Äs sitä häikälettä!... Siitä on vastusta koko Tohmajärvelle!"

Rouva huokasi. Taloon oli tuulahtanut jotain painostavaa. Elämän
suurkysymys, rakkaus, ulotti vaikeaa, raskasta ristiriitaansa yhä
laajemmalle.

Ja samaan aikaan kärsi Elli huoneessansa onnistuneen ilkeyteni johdosta.
Hän muisti loukkauksen, raivostui minulle ja äsähti itseksensä:

"Mokomakin!... Sitä kippuranenäänsäkin keikuttaa kuin mitäkin
vaatekoukkua ... näin ... näin!"

Hän matki minun nenän nostamistani, mutta se tietysti vain pahensi hänen
sielunsa tilaa, yllytti vihaa. Hän jatkoi minun maalaamistaan.

"Ja sitte kun astua kikattaakin, niin mennä ryöhöttää huoneen läpi selkä
pitkänä kuin siipirikko kana... Näin ... näin!"

Ja taas hän matki, nyt käyntiäni, mennä kyyhättäen huoneen läpi kuin
pakeneva hanhi ja kiukutteli:

"Luuleeko hän että muut eivät osaisi koketeerata ja kiemailla jos
tahtoisivat!"

Sydän verisintä tuskaa ja harmia täynnä tarkasti hän lopulta peilin
edessä poskensa ja huudahti:

"Siinä ei ollut ei yhtä ainoaa puuderin jauhoa, koko poskessa... Kun
minä ihan pyyhinliinan kanssa sen pyyhin."

Hän kastoi sormensa suussansa, pyyhkäsi sillä varmuuden vuoksi poskeansa
ja vahvisti voitokkaana:

"Näkee sen nyt!... Ei yhtä jauhon hiventä ole!"

Pakostakin käsitti hän nyt ilkeyteni koko kauheuden. Harmissansa viskasi
hän sohvatyynyänsä ja ähähti sille:

"Tuokin vielä tuossa!"

Ja uudestaan ja yhä uudestaan katkeroitui hänen mielensä. Hän vihasi jo
minua kuin vihollistaan ainakin. Rakkauden suuri kysymys katkoi jo
ystävyyden siteitä, osottaen siten voimansa kaiken muun yli. Elli tajusi
jo mistä on kysymys. Mustasukkaisuuden voimakas tuli alkoi kyteä. Alussa
hän koetti olla ynseä. Hän ähähti:

"Pitäköön Ikosensa!... Mokomankin avosuun!"

Ja ihme kyllä, hän uskoi jo voittavansa itsensä ja lisäsi ynseänä, minua
halveksien:

"Ihan omansa onkin mokoma Ikonen hänelle ... harakalle!"

Semmoisia me tytöt olemme kun olemme rakastuneet. Niin oikukas ja
omituinen on silloin meidän sieluelämämme, että se kuvattuna aivan
häiritsee ja särkee kirjan eheyden.

Ja turhaan koki Ellikin nyt selviytyä asiasta tekeytymällä
välinpitämättömäksi Petteristä. Rakkaus oli hänessäkin saanut jo
semmoisen voiman, ettei siitä enää päästy niin vähällä kuin sanomalla
vain ynseästi minua tarkottaen jotta: "pitäköön Ikosensa!" Hän ei
jaksanut itseänsä, tunteitansa voittaa. Entistä katkerammaksi kävi
mieli, veristävämmäksi sydän. Viimein ei hän jaksanut enää mitään.
Sortuneena kätki hän kasvonsa käsiinsä ja itki katkerasti.

Mutta myöhemmin, kun hän oli tyyntynyt ja saanut voimansa takaisin,
vannoi hän kostavansa minulle ja vievänsä minulta Petterin millä
keinoilla hyvänsä.

Ilmi taistelu oli siten sukeutunut välillemme. Vasta neljännes yli kolme
tyyntyi Elli sen verran, että sai unen päästä kiinni ja heräsi sitten
vasta puoli kaksitoista, haukotteli, venyttelihe ja nousi sitten
ompelemaan uusia hikilappuja puseronsa kainaluksiin, sillä entiset
olivat eilisissä tanssiaisissa hikeytyneet jo pilalle.

       *       *       *       *       *

Mutta palatkaamme taaskin hetkiseksi Petterin elämään.

Hänkin oli palannut kotiinsa ajatukset hajanaisina, sillä ihme kyllä, ei
hän ollut huomannut tunteitani, eikä siis ollut varma minun
rakkaudestani, enemmän kuin minä hänen. Hänkin oli näet kokematon,
ensi-kertalainen, kuten minäkin, ja siksi hän arkaili ja osaksi siitäkin
johtuivat ne epätietoisuuden aiheuttamat tuskat ja kärsimykset, joita
saimme niin viljalti kokea ja kärsiä.

Siksipä ei hänkään kotiin palattuansa voinut nukkua, sillä ketäpä
semmoisissa oloissa nukuttaisi, jos hän ei ole ihan pölkky. Vaikka oli
jo yli puoliyön, lähti hän polkupyöräilemään, jäähdyttääksensä
tunteitansa yksinäisen luonnon suuressa rauhassa. Pari tuntia sai hän
pyöräillä autioilla saloteillä ennen kun rauhottui siksi paljon, että
voi päästä unen alkuun. Mutta kerta sen alkuun päästyään nukkui hän
verrattain rauhallisesti, eikä herännyt vaikka häntä kärpäsetkin
vaivasivat niin kamalasti, että hän niihin tuskastuneena unissaan potki
jo peitteensäkin pois koko vuoteelta.

Tuli siitä aamu. Hänen tunteensa vain varmistuivat. Minun kuvani painui
yhä syvemmälle hänen sieluunsa. Työ ei sujunnut. Ei huvittanut
polkupyöräilykään. Hän voiteli polkupyöränsä, pumppasi sen renkaaseen
ilmaa ja koki sillä tavoin saada aikansa kulumaan. Joten kuten se
onnistuikin, vaikka ei se semmoinen väkinäinen ajan kuluttaminen mikään
ilo ole. Senhän jokainen arvaa.

Ja hänkin halusi nyt olla yksin. Ihmisten seura häntä kiusasi. Hän tuli
jo joskus kärttyiseksi isällensäkin, huomasi sen johdosta jo muutamia
hänen vikojansa ja häpeili niitä minun tähteni.

Niinpä nytkin. Isä oli tapansa mukaan taas puhunut asiasta ja kysyi:

"Eikö se vallesmannin tyttö jo rupea siitä tahkoamisesta sen paremmaksi
lämpenemään?"

"Elkää nyt isä!" huomautti siihen Petteri kärsimättömällä äänellä,
loukkautuen minun puolestani isänsä rumasta puheesta. Isä ei huomannut
sitä, vaan jatkoi:

"Onhan se aika kipsakka ja terhakka-nenäinen tyttö... Vaikka vähän
rotevampi-ruumiinen tuo saisi olla näin vauraan talon emäntä."

Hän kaivoi porot piipustansa akkunan edessä pihalle ja mietiksi sitä
tehdessään:

"Se lukkarin tyttö näyttää olevan ikään kuin hieman tukevampi-tekoinen,
ainakin rinnan ja lanteen kohdalta."

Hän puhalsi piipun varteen, sitä selvitelläkseen, posket pulleina.
Petteriä jo suututti. Isä lisäsi Ellistä:

"Vaikka sitä keskiruumista tuota ei näy hänelläkään olevan paljon
ensinkään."

"No, elkää te isä aina puhuko tuolla tavalla!" pääsi jo Petteriltä. Ukko
ei ollut tietääkseenkään ja ilmotti:

"Ka eipä tässä ole ketään syrjäisiä kuulemassa... Vaikka tässä nyt oman
joukon keskuudessa mitä puhuu!"

Ja rauhassa ryhtyikin hän piippuansa täyttämään ja jatkoi samaan tapaan.
Silloin jo närkästyi Petteri minun tähteni ja sanoi ihan toruvasti:

"Ja isä ei saa vieraissa taloissa syleksiä sohvan taakse ... eikä
silittää sormella voita!"

Ukkoa se oudostutti. Hän sanoa tokasi rauhallisena:

"Ka peseetyypä tää sormi voista... Ja jos ei peseenny kylmällä, niin
peseetyyhän kuumalla vedellä."

Tietysti siinä oli ukolla osa kansanomaista sukkeluutta. Mutta Petteri
jo kuumeni ja aikoi sanoa jotain äkäistä. Isän ja pojan välit olivat
rikkoutumaisillansa. Lemmen suuri kysymys riemuitsi jo voittokulussansa
siinäkin asiassa. Onneksi toki sattui tulemaan vieraaksi kauppias
Kotonen ja keskeytti puhelun, ehkäisten siten vielä välien
rikkoutumisen. Tervehdittyään tulijaa, alkoi ukko Ikonen puhella:

"Tässä tämän pojan kanssa puhuttiin näistä nykyajan naimiskaupoista,
miten ne ovat jo mutkikkaita ja ronklusia."

Kotonen puhdisteli silmälasejansa ja aikoi jotain sanoa, mutta Ikonen
ehti sitä ennen jatkaa:

"Ennen vanhaan, silloin kun minäkin tämän ämmän otin, sitä ei niissäkään
asioissa liikoja kuhnusteltu: Katsottiin vain kellä on enemmän kavetta
taloon tuoda ja jos oli sitte muuten terveruumiinen ja lujarakenteinen
tyttö, niin sillä se oli asia selvä!"

Kotonen veti otsansa kurttuun, innostui asiaan ja selitti entisiä aikoja
kaihoten:

"Ne nämä uudet tavat leviävät jo joka pitäjääseen... Tänne
Tohmajärvellehän niitä onkin levittänyt tämä vallesmannin tyttö."

Välillä hän sytytti sikarin, pyöritellen sitä samalla sormillaan
huuliensa välillä ja lisäsi minusta:

"Siinä linnussa sitä kuuluukin olevan kimpsuttamista ennen kun sen kuka
ansaansa saa..."

Petteri kuuli keskustelun ja masentui, loukkautuen minun puolestani.
Kotonen vielä kertoi:

"Sanovat tämän Ratisenkin pojan sitä yritelleen jo kevättalvella, mutta
ei ole tainnut vielä päästä sen pitemmälle... Vaikka onhan se
ylioppilasmies sekin ja isällä puolen manttaalin talo ja siihen vielä
hyvä summa rahojakin."

Äänetönnä poistui Petteri huoneesta. Kotosen puhe vaikeudesta saada
minut taipumaan masensi tietysti hänen mieltänsä. Mustasukkaisuuden
kipinä alkoi sen lisäksi kyteä hänessäkin. Ukko Ikonen piti poikansa
puolta, kysyen:

"Eikös se Ratisen poika ole ryyppymies?"

"Ka kukapas täällä Tohmajärvellä ei juo", myönsi Kotonen, vahvistaen:

"Eihän täällä ihan juomatonta miestä taida olla muita kuin miten lie se
Kiteeltä muuttanut Hämäläinen ... ja sitten tämä teidän poika."

Niin johtui toki puhelu juomisasioihin. Ukko Ikonen tarjosi vieraallensa
ryypyt. Niiden ääressä kului päivä iltaan. Päivä laski Kytkytmäen
honkapeitteisen kukkulan taa surullisena. Petteri tunsi rinnassansa
jotain hyvin raskasta, epätietoista. Alkoi hänellekin uusi unettomuuden
ja levottomuuden yö.




g) ISOT TUSKAT.


Minä en enää huomannut yön ja päivän rajoja. Minä olin tuskainen ja
juonittelin pitkät päivät muille ja kalvava epätietoisuus jäyti minun
sieluani. En kärsinyt ketään. Kaikki ihmiset olivat minusta
jokapäiväisiä, semmoisia, joiden koko elämän sisällön muodostavat
arkielämän huolet.

Äitiä alkoivat minun oikuttelemiseni lopulta huolettaa ja sitten jo
kiukuttaa. Kerta hän kysyi minulta:

"Oletko sinä, Maiju, sairas, kun sinä olet tuommoinen?"

En vastannut. Salasin ärtymykseni. Äiti huolehti:

"Pyytäisi vaikka tämän Laakkosen mummon hieromaan ... jos olet sairas."

"Voi, voi teitä äiti!" pääsi jo minulta ärtynyt. Äiti jatkoi:

"Tahi menisit käymään lääkäriltä kysymässä."

Se siis vielä puuttuisi! Äsähdin:

"No heittäkää nyt äiti jo..."

"No, Maij..."

"No enkä mene!" keskeytin minä sen yrityksen äkäisesti, sulkeuduin
huoneeseeni ja päivittelin:

"Kun ei saa enää rauhaa koko talossa!"

Semmoisia kohtauksia oli jo sattunut useampia. En jaksanut ärtynyttä
luontoani hillitä. Vihdoin valitti äiti siitä isälle. Isä veti
metsästyshousuja jalkaansa, kun äiti puhui hänelle huolestansa. Hän
kuunteli välinpitämättömänä ja saatuansa housut jalkaansa, virkkoi hän
rauhallisena:

"Aja työhön koko tyttö, niin heittää kujeilemisen!"

Äiti jäi sanattomaksi. Isä veti jo pitkävartisia kenkiä jalkaansa kun
lisäsi, ikään kuin itsekseen puhuen:

"Aikaihminen tytön hutilus... Jo tuo jaksaa työtä tehdä." Ja tyynenä
pukeutui hän ja lähti sorsajahtiin. Äiti mennä ryöhötti keittiöön ja
ryhtyi töihinsä.

Ja nyt kun minä heittäännyin yhä häjymmäksi, arvasikin äiti minun vain
kujeilevan ja päätti seurata isän neuvoa. Hän oli siihen pakotettukin,
sillä palvelijat olivat ulkotöissä, ja hänen piti yksin laittaa ruoka
koko joukolle. Palvelijoiden ja herrasväen ruuat kiehuivat eri
kattiloissa. Lisäksi piti hänen valmistaa ruokapöytää, sillä isä odotti
ruokaa. Kiireen touhussa, hikisenä ja väsyneenä pyysi silloin äiti:

"Maiju!... Tuleppas hämmennä tuota riisiryynipuurokattilaa, jotta isä
saa ruokaa."

Se minua kiusasi, enkä ollut pyyntöä kuulevinanikaan. Hetkisen kuluttua
huusi äiti taas, nyt jo kovemmin:

"Mai-ju!... Tule hämmennä tuota huttua, jotta ei pala pohjaan!"

Minä ryhdyin nyt lukemaan romaania, viattomana kun en mistään mitään
tietäisi. Äiti tuli vihdoin ovelle ja sanoi jo kovasti:

"Etkö sinä kuule, Maiju, mitä sinulle sanotaan?"

"No mitä?" nostin katsettani kirjasta silmänräpäyksen ajaksi, ja jatkoin
taas lukuani. Äiti polki jo jalkaa ja varotti ankarasti:

"Maiju hoi!"

"No mitä ... mitä nyt!" rähähdin minä.

"Pane paikalla pois se kirja ja ala tulla hämmentämään", kiivastui siitä
jo äiti ja uhkasi:

"Tahi tässä jo paha tulee eteesi!"

En voinut silloin enää tuskaani hillitä, vaan äsähdin halveksivasti:

"No eikö teillä nyt ole elämässä enää mitään muuta korkeampaa kun tuo
ainainen syöminen ja keittäminen!"

Äiti ällistyi. Käytin sitä hyväkseni ja teeskentelin aivan
kauhistuneena:

"Ei koko talossa ole mitään muuta kuin paljas aineellisuus ja huttu ja
keitokset ja paistokset!... Ei idealia, ei kirjallisuutta ei mitään
henkistä."

Luulin jo voittaneeni, mutta erehdyin. Äiti tulla pyöritteli uhkaavana
aivan eteeni ja saneli jyrkästi:

"Nyt, Maiju, paikalla huttukattilaa hämmentämään, tahi minä annan
idealismia ... ja muuta henkistä!"

"Äs!" sähähdin minä, viskasin kirjan sohvalle ja lähdin hellan ääreen,
halveksivasti niskaani nyäisten.

Ja niin täytyi minun ryhtyä puuhailemaan mitä aineellisimmassa,
arkipäiväisimmässä työssä. Huttukattilan rinnalla höyrysi työväen
rokkakattila. Paisti kärysi. Pöydällä oli suola- ja jauhovakkoja,
silliä, voita, piimää, ja jos mitä. Seinällä riippui märkä pyyhinriepu
ja nurkassa törötti vanha luuta. Ja siihen ympäristöön olin minä nyt
joutunut. Kärsimyksieni mitta oli täysi.

Mutta koneen tavoin hämmensin minä puuropataa. Ajatukseni tekivät
työtänsä raskaasti, sekavina, sillä johan ne nyt olisivat siihen
huttukattilaan pysähtyneet. Vertasin idealistisen elämän valoisuutta
tähän surkeuteen. Kohta olivat mietteeni taas Petterissä, Ellissä ja
kaikessa sekaisin. Työni tietysti unohtui tyyten. Äiti hääräili lihavana
kuin mikäkin ja varotti ihan torumalla:

"Ja nyt katso, jotta se ei pääse pohjaan palamaan ... tahi ei hyvä peri
sinun idealismiasi ja muita kujeitasi!"

En viitsinyt edes vastatakaan. Sulin silmäni ja koetin olla kuuro.
Ajatukseni hajaantuivat. Tuskalliset tunteeni saivat vallan--suoraan
sanoen siinä oli kiukkuakin seassa--ja työ unohtui jo kokonaan. Äiti
vain touhusi ja riiteli, otsa hikisenä. Alkoi jo tuntua pohjaan palaneen
puuron käryä ja äkkiä löi äiti minua pyyhinliinalla päähän ja huusi
kauhuissaan:

"Pahan hengen tyttö!... Tahallasiko sinä poltit sen hutun pohjaan!"

"Lyökää ... lyökää nyt!... Vaikka tappakaa!" lausuin tyynesti,
halveksivasti ja asetuin seisomaan, muka nöyränä alistuen vaikka
teurastettavaksi. Äiti sieppasi huttukattilan tulelta, lennätti sen
vesikorvoon, estääksensä enempää palamasta ja valitti surkeana,
harmissaan:

"Semmoisia niistä tulee kun antaa kuritta kasvaa... Koko huttu on ihan
pilalla."

       *       *       *       *       *

Tavallisissa oloissa: kun ei ollut juhlia, oli meidän ruokapöytämme aina
sohvan edessä. Isä tahtoi näet syödessään istua sohvassa, voidakseen
oitis syötyänsä kallistua samoille sijoillensa ruokalevolle. Niin oli
nytkin.

Minä en oikeastaan aikonut mennä syömään. Sitä ei olisi sallinut minun
paha sisunikaan ja lisäksi minulla ei ollut ruokahalua. Henkinen
kärsimys oli kuluttanut senkin, vaikka minulle kyllä tavallisesti ruoka
kelpasi liiaksikin.

Mutta äiti pelkäsi jotain puuron palamisen johdosta ja hän oli sen
vuoksi päättänyt vaatia minut syömään, voidaksensa tarpeen tullen lykätä
syyn minun niskaani. Hänen ei tosin tarvinnut isän puolelta pelätä
toraa, sillä isää ei voinut saadakaan, ei millään muotoa, suuttumaan ja
riitelemään. Niin tyyni ja rauhallinen hän oli. Minä olen tämän,
totuuden puolesta aina kiivaan luontoni perinyt nähtävästi toisaalta,
tai on se minussa aivan perimätöntä, omintakeista. Tämän asian
ratkaiskoot tiedemiehet.

Kun siis nyt isä oli jo pöydässä ja minua ei kuulunut, kutsui äiti:

"Maiju... Ruoka on pöydässä!"

Suhahdin yksinäisessä huoneessani kiukusta ja syvennyin lukemaan.

"Mai-ju!" painosti äiti toistamiseen. En hievahtanutkaan. Isä virkkoi
tyynesti:

"Ka tottapahan sillä ei ole nälkä."

"Mikä nälkä sillä ei ole ... muuten vain kujeilee", väitti siihen äiti,
tulla pyöritteli huoneeni ovelle ja uhkaavasti sormellansa varoittaen
käski jyrkästi:

"Maiju!... Paikalla nyt syömään ja hyvin siivolla!"

"Äs", viskasin taas kirjan sohvalle ja aivan rientäen, äidin ohi
työntäytyen, syöksyin pöydän ääreen, istahdin ja mutisin:

"No syöttäkää nyt ... niin jotta halkeaa!"

"Suu kiinni, Maiju!" koveni siitä vain äiti ja niin alkoi pakollinen
syöminen. Isä pisti jo lusikallisen puuroa suuhunsa, tunsi maun, otti
toisen lusikallisen, haisteli ja arveli:

"Pohjaan palanuttako se tää huttu on?"

Nyt oli äidillä oiva tilaisuus ruveta minulle riitelemään. Hän koputti
etusormellansa pöydän reunaa ja tavaili:

"Johan minä sanoin sinulle, Maiju, jotta muista katsoa, että huttu ei
pala pohjaan!... Sillä tavallako sinä täytät vanhempiesi käskyt ja sillä
tavallako sinä aiot kerran itse maailmassa eteen päin mennä ja ruuasta
huolehtia."

Isä söi rauhallisena. Äiti jatkoi toraansa. Hänen kasvonsa punottivat jo
harmista. Ensin hillitsin itseäni, en välittänyt, olin ylenkatseellinen.
Mutta kun hän jatkoi, en voinut enää hillitä sisuani vaan nousin
puolustamaan henkisiä oikeuksia semmoisella tarmolla että sen piti
tuntua. Jyrkästi sanoin minä:

"No pitäisikös minun sitte koko henkinen elämäni ja kehitykseni haudata
yhteen huttukattilaan."

Minä ihan ylvästyin, tajusin oikeuteni, minulle tehdyn vääryyden ja
nousin sitä vastustamaan, jatkaen:

"Eikö maailmassa sitte todellakaan ole korkeampaa kuin tämä aineellisuus
ja tämä arkipäiväisyys ja syöminen ja makaaminen!"

"Mai-ju!" uhkaili jo äiti.

"No puhun kyllä!" yllyin minä aivan jo uhkaavana kovaäänisesti. Asiani
oikeus antoi minulle voimaa.

"Mai-ju", ärjäsi jo äiti. Minä kiihdyin ja aivan huusin:

"Mutta minä puhun... Minä olen kärsinyt, mutta nyt siitä on loppu, sillä
minäkin olen ihminen."

Sukeutui ankara väittely. Isä ei ollut kuulevinansakaan. Hän söi
loppuun, otti sanomalehden, sytytti sikarin, kellahti sohvaan selällensä
ja kysyi:

"Mitä sinä nyt riitelet?"

Äiti oli aivan punainen ja riiteli:

"No kun minä panen sen hämmentämään kattilaa ja varotan varottamasta
päästyäkin, jotta ei saa päästää pohjaan palamaan, niin tämä ihan
tahallaan... Ihan tahallasi sinä sen poltit", yltyi hän lopussa minulle.
Yhä tarmokkaammin puolustin minä asiaani ja oikeuksiani. Isä veteli,
selällään köllöttäen, savuja ja puhalteli rauhallisesti savupilviä ylös.
Minä jatkoin äidin kanssa, yhä kiihtyen.

Koetin löytää hyvin myrkyllistä sanottavaa ja löysinkin sen. Kuten
lukija on meillä käydessään nähnyt, on isä ja äiti hyvässä lihassa, niin
kuin kansa sanoo, ja olisin ollut hölmö jos en olisi niin hyvää aihetta
käyttänyt hyväkseni. Sillä pistellen minä riitelin ja vannoin:

"Ette tarvitsekaan luulla, että minä vajoan sillä tavalla
aineellisuuteen, jotta jo ulkomuodostakin näkee ... lihoo jotta on
täysinäinen ja pyöreä kuin sillitynnöri! ... niin jotta ei kohta sovi
ovesta ulos pyörimään!"

Nyt olisi äiti jo suuttunut silmittömäksi, mutta isä, jota nukutti,
vääntyi kylellensä, selin meihin ja virkkoi laiskasti, kuin ohimennen:

"Aja se tyttö pois siitä rämpättämästä ja mene itsekin muuanne
riitelemään, jotta saa nukkua!"

Sen sanottuansa alkoi hän jo hiljaa kuorsata. Äiti oli kuin kuumeinen.
Minä sulkeuduin huoneeseeni ja itkin taas katkerasti. Äiti sairastui
lievästi. Onneksi oli toki Laakkosen mummo kotosalla. Sauna
lämmitettiin, ja mummo hieroi äitini taas terveeksi. Päivä laski. Muut
olivat jo ennallansa, mutta minun sieluuni tulvi henkisen yön ja
epätietoisuuden synkkä pimeys.

Ja niin jatkui surullinen elämä. Lukkarin herrasväen ja vanhempieni
välit olivat tärveltyneet, kylmenneet. Lukkarin rouvaa harmitti
tyttärensä asia. Ilmi riitaa ei kuitenkaan voinut syntyä, sillä lukkari
oli isälleni velkaa viisisataa kahdeksankymmentä kolme markkaa.

Mutta sitä katkerammiksi kävivät mielet salassa. Lukkarin rouva teki jo
matkan Joensuuhun ja lähetti sieltä äidilleni postipaketissa hierimen,
jommoinen Tohmajärvellä aina lähetetään sille, joka ikäänkuin on ollut
hierimenä toisen padassa: sotkenut toisen asiat. Se oli äärimmäisen
ilkeyden merkki Tohmajärvellä.

Ja nyt alkoivat äidille surun ajat. Hän häpesi lahjaansa koko pitäjän
edessä, itki ja valitteli kerran maatamennessä:

"En ole kenenkään kattilassa vielä hierimenä heilunut ... ja nyt tämä
häväistys!"

"Viskaa tuo tuleen ... niin sillähän tuosta pääset!" sanoi siihen isä,
kätkeytyen vuoteeseen peiton alle ja alkaen kuorsata.




h) SEKALAISTA.


Nyt tulee niin romanttinen ja taiteellisesti mahdoton kohtaus että hyvä
jos ei vain pilaa koko kirjaa.

Varmaankin on lukijakin jo oppinut tämän kertomuksen avulla käsittämään,
että rakkaus on tunteen eikä järjen asia. Minun järkeni oli nyt jo kuin
kirkas tähti, joka on pilveen peittynyt, eikä siis enää paistaa voi.
Tunne se vain yksin minussa eli ja hallitsi.

Ja nyt taas kertomuksen juoneen:

Jotain käsittämättömän surullista näin minä nyt kaikessa. Elämän suuri
harmaus verhosi kaiken. Tohmajärven selkä näytti autiolta, kuoleman ja
olemattomuuden erämaalta. Joskus liiteli korkeudessa kalalokki ... vai
mikä iso lintu hän lie ollut. Se tuntui olevan joku kuoleman maiden
aave, joka saalistansa väjyy. Jossain, siellä etempänä, kuvittelin
yksinäisten tiirojen ja kajavien oleksivan hylättyinä, aution seudun
ainoina asujamina. Semmoisia synkän runollisia ajatuksia sikisi jo
aivoissani.

Ja minä olin suunnitellut sata juonta, millä voittaa Elli ja saavuttaa
onni ja elämän sopusointu rakastetun miehen sylissä. Kun äiti rupesi
minua edelleenkin työhön ajamaan tekeydyin minä sairaaksi saadakseni
olla rauhassa tunteineni. Siihen oli toinenkin syy: tahdoin herättää
ihmisten sääliä ... taikka--heitän taas ujostelut ja kiertelyt ja kerron
suoraan: olin näet jo koulussa lukenut Heinen ihanan "Toivioretki-runon".
"_Du Hochgebeinedeine!_" [_Sa neitsyt kaikkein autuain_.] ja eikös minun
onnettoman päähäni iskenyt ajatus olla se sairas tyttö, jota äiti vie
parantamaan kipeää sydäntä uhraamalla Neitsyt Maarialle vahasydämen.
Ajattelin vielä, että ehkäpä tuo avuton tilani vaikuttaisi Petteriinkin,
sulattaisi hänet, järkyttäisi hänen mielensä herkäksi minulle--niin
laskin minä. Niin sairaaloiset olivat minun suunnitelmanikin. Sidoin
päähäni kylmät kääreet, joita vaihdoin kahdesti tunnissa. Koetin
ylenantaa. Joskus join suuni vettä täyteen, tulin sitte juoksujalassa,
sairaloisesti hynttyyttäen, keittiöön ja ylenannoin veden kaikkien
nähden likakorvoon ja aloin kakistella lisää, painoin sydänalaani
käsilläni ja poistuin taas horjuvin askelin, kääre päässä. Kerta
katsahtaa muljautti minua silloin sohvalla lojuva isäni ja kysäsi
äidiltä:

"Onko se tuo tyttö sairas, kun se ylenannattelee?"

"Vieläpä tuo... Ilman vain kujeilee ja metkuttelee", vastasi äiti ja isä
syventyi taas sanomalehteänsä lukemaan.

Tämä ihmisten kylmyys ja välinpitämättömyys minua suututti. Kuvittelin
ja uskoin näet olevani koko maailman hylkäämä, onnettomin ihminen maan
päällä. Semmoiseksi se onneton rakkaus muuttaa mielen. Koetin tekeytyä
yhä säälittävämmäksi. Ja luultavasti minä olisin voittanut, jos ei
lopulta olisi alkanut vaivata nälkä, mutta kun se alkoi vaivata, oli
koko asia tietysti mennyttä kalun. Toivoin että joku tulisi rukoilemaan
minua syömään. Mutta ei. Kerta, sääliä herättääkseni, avasin huoneeni
oven, istahdin sänkyyni yöpuvussa, pää sidottuna ja tekeydyin aivan
kuoleman kielissä olevan näköiseksi. Isä virui sohvassa, katsahtaa
muljautti kerran ja sanoi sitten välinpitämättömällä äänellä äidille:

"Pistä tuo ovi kiinni, jotta ei tuo tytön kuvatteleminen näy!"

Äiti täytti pyynnön. Olin niin harmista haleta, että nousin ja potkasin
lattialle jäänyttä sukkaani, niin että se lensi tuolin selkämälle,
jääden siihen rumasti riippua retkottamaan.

Sen tehtyäni kätkin pääni tyynyyn ja annoin kyynelieni virtanaan vuotaa.
Mitäpäs siinä muutakaan voi enää tehdä.

Voi minua, Maiju-raukkaa silloin!

Mutta menemme edelleen asiassa. Tämä tylyys ja nälkä ne lopettivatkin
voimani. Sairaudestani en enää voinut apua toivoa. Ainoana tehtävänä oli
parantua kunnialla, ettei joutuisi nauruksi. Onnistuinkin siinä joten
kuten, vaikka nololtahan se tuntui ja nyt en enää koskaan suotta
sairastu. Sen opin siitä toki sain.

Eräänä päivänä, kun jo olin luopunut sairastelemisesta, saapui meille
Ratisen Oskari, minua hakkailemaan. Minä en häntä sietänyt enää koko
miestä. Hän istui keinutuolissa rentona, toinen jalka toisen päällä ja
puhalteli savupilviä toisesta suupielestänsä hyvin vaikuttavasti,
imponeeraavasti. Rillejänsä nenällään pysytellen alkoi hän puhelun:

"No kuinka... Oliko neiti Lassilalla lukkarin pidoissa hauska?... Jos
saan luvan kysyä."

"Entäs teillä?" kiertelin minä vastausta. Hän veti pitkään:
"Tjaaa-aa!... No-ooo!... Minä nyt yleensä katson elämää noin ...
noin..."

Hän pyöritteli kuvaavia liikkeitä kädellänsä ja tapaili edelleen:
"Noin ... kuinka minä sanoisinkaan ... noin kuten epikuristi..."

Tietoisena heittäytyi hän taas rennoksensa keinumaan ja puhalsi ylös
savupilven, hälvennellen sitä sitten sangen tietoisilla käden
pyöräytyksillä ja selitti:

"Olemme aikoneet nuoren herra Ikosen kanssa perustaa Tohmajärvelle
polkupyöräilijä-klubin, johon nyt aluksi kuuluisi ainakin minä itse ja
herra Ikonen ja mahdollisesti joku muukin... Siis jonkunlaisen niin
sanotun uudenajan airueen."

Salamana iski päähäni silloin pelastava ajatus: Ellillä ei ollut varoja
ostaa polkupyörää, eikä hän osannut sillä ajaakaan. Minä jo riemastuin.
Tulin ystävälliseksi herra Ratisellekin, koska hän oli nyt kuin joku
hyvän sanoman tuoja. Ihastuneena huudahtelin:

"Ai miten hauskaa... Varmaakin te, herra Ratinen, keksitte niin hauskan
asian... Vai ettekö keksinyt?"

"Jaa ... no... Se tahtoo sanoa että initsiatiivi, alkuunpano on kyllä,
tavallaan, minun... Mutta silti ei sovi kieltää herra Ikosenkaan
ansioita, sillä hän on innokas ja taitava polkupyöräilyn harjoittaja."

"Ai miten suuremmoista!" teeskentelin ja valehtelin:

"Minä olen aina aavistanut että te joskus panette täällä alulle jonkun
sivistysharrastuksen... Teistähän yleensä niin paljon toivotaan."

Hän uskoi sen ja puhalteli savujansa entistä tietoisempana. Olin saanut
jo häneltä kaikki tiedot mitä tarvitsin ja päästäkseni jo hänestä eroon,
punomaan juontani, huudahtelin minä:

"Mikä vahinko, että äiti ei ole siitä jo kuullut!... Teidän pitää kertoa
siitä hänelle... Hän pitää niin paljon polkupyöräilystä... Äiti!...
Äiti hoi!" huusin minä jo ja kun äiti riensi paikalle, poistuin minä,
selitellen:

"Herra Ratisella on nyt äidille kerrottava niin suuri asia ... niin
suuri ja uusi asia, että se tekee käänteen koko Tohmajärven
seuraelämässä!"

Ja kiireellä poistuin ininä jättäen molemmat sanomattomaan pulaan.
Ratinenkin nimittäin tiesi että äitini oli leppymätön polkupyörien
vihaaja, koska minä olin niillä ajaessani repinyt jo kolme ihan uutta
hametta. Mutta oma syynsä, Ratisen: Mitäs hän tungetteli, kun minä jo
rakastin toista! Mitään pahaa aavistamatta kysyi äiti mikä tuo uusi hyvä
asia oli. Herra Ratinen istui kun neuloilla ja tapaili puheen alkua
pitkillä:

"Ööö ... ö-öööö!... Ö-öööö! ... se on polkup..."

Äiti veti jo suunsa hyvin muikeaksi, naama muuttui happameksi ja niin
kuunteli hän toisen pakollista kertomusta. Ja kun herra Ratinen oli
lähtenyt, alkoi äiti kiukutella palvelijoille.

       *       *       *       *       *

Minulla oikeastaan oli miltei uusi polkupyörä, vaikka äiti oli sen tosin
pannut aittaan lukon taa. Minä haudoin nyt vain ajatusta miten päästä
samoille pyöräilyretkille Petterin kanssa ja miten saada selvä hänen
tunteistansa minua kohtaan.

Niissä toimissa kului päivä, toinen, kolmas, enkä päässyt tulokseen.
Aioin kirjoittaa Petterille, mutta en uskaltanut. Tytöthän näet ovat
ujoja näin aroissa asioissa. Mitä hän olisikaan ajatellut moisesta
tahdittomuudesta.

Ja sillä välin hautui lukkarin herrasväen viha meitä kohtaan. Elli
puuhaili, kärsi kuten minäkin ja välit kiristyivät. Ainoastaan isäni
pysyi siitäkin asiasta erillään. Lukkarin herrasväki karttoi pienintäkin
kohtausta meidän kanssamme. Kerran se sattui kumminkin odottamatta:
Olimme kävelyllä vierastemme kanssa. Tie oli kapeaa metsäpolkua, jossa
ei mahtunut kaksi henkilöä rinnatusten kulkemaan, ei toisiaan tiepuoleen
menemättä sivuuttamaan. Äkkiä tuli vastaamme lukkarin herrasväki
vierainensa. Lukkarin rouvan suu muikistui. Hierin vaivasi häntä
itseänsäkin. Ennen oli aina oltu toverillisia, mutta nyt alkoi jo ilkeä,
häjy kursailu: Vastatusten tullessa menivät molemmat puolet tiepuoleen,
jättäen polun vapaaksi ja lukkarin rouva kumarsi häjysti:

"Olkaa hyvä!"

"Ei... Olkaa hyvä!" vastusteli äiti vastakumarruksella. Nyt tarttui
lukkari:

"Ei ... jei... Olkaapas ... olkaapas ... olkaapas vain hyvä!"

"Ei ... jei... Lukkarin herrasväki on vanhempi!" kursaili äiti yhä
hartaammin.

"Mutta vallesmannin herrasväki on ylhäisempi!" pisti siihen lukkarin
rouva hyvin muikeilla eleillä, ja niin jatkui kursailu, eikä oltu päästä
toistemme ohi. Onneksi saavutti meidät isä ja puhui:

"Ka... Mitkäs markkinat tässä on!"

"Pyydä lukkarin herrasväkeä olemaan hyvä!" pyysi äiti ja isä pyysi asiaa
tajuamatta:

"Ka... Olkaa sitte hyvä!"

Naama happamena, nyreänä pyörähti silloin lukkarin rouva ohi katse
maassa ja lukkari muun joukon kanssa perästä syrjittäin sujahtaen, hattu
kohona. Isä huusi hänelle vielä:

"Kuules lukkari!... Pistäännyppäs tässä joskus siellä meillä
turisemassa, niin kuivataan sen Joilta tuodun putelin pohja!"

"Saapi ... saapi ... saapi!" säpätti lukkari, kiiruhtaen pois menoansa.

       *       *       *       *       *

Näin riitaisissa, tukaloissa oloissa, katkeroittuneiden ihmisten parissa
täytyi minun siis nyt taistella ja ajaa asiaani ihan yksin. Ei ihme että
joskus, kun epätoivo oli ylimmillänsä, pelkäsin voimieni loppuvan ja
Tohmajärven aaltojen täytyvän avata minulle pelastavan sylinsä. En nyt
kumminkaan muista pelkäsinkö minä sitä ihan tosissani, vaiko vain
näytelläkseni...

Ja kun ei muu keino näyttänyt auttavan saamaan selvyyttä ja pääsemään
vaikkapa polkupyöräilyn kautta henkiseen yhteyteen Petterin kanssa,
päätin minä sittekin kirjoittaa hänelle. Pirskoitin paperin hajuvedellä,
suutelin sitä kaksikymmentä kolme kertaa--Petteri näet oli
kaksikymmentäkolme-vuotias--ja pitkien taistelujen jälkeen kirjoitin
viekkaasti näin:


Arvoisa Herra P. Ikonen!

Vasta nyt muistan että olen aivan unohtanut kiittää Teitä näköala
postikorteistanne. Miten suurta iloa ovat ne minulle tuottaneet! Pyydän
anteeksi että vasta nyt ... ajatelkaa: vasta nyt muistan Teitä niistä
kiittää! Miten huomaamaton ja paha minä olenkaan!

Mutta te suonette minulle tämän viipymiseni anteeksi. Olen kuullut että
perustatte polkupyöräilijäklubin ja että Te olette sen aatteen keksijä
ja sielu. Voi miten minä Teitä onnittelen! Ette usko miten ihastunut
minä olen polkupyöräilyyn! Mutta on niin vaikea kun ei ole ketään
toveria, joka minua siinä ymmärtäisi. Ainoa, paras ystäväni, neiti Elli
Iittiläinen ei näet osaa pyöräillä, eikä edes harrasta koko asiaa,
vieläpä ivailee sen harrastajia. Eikö ole kauheaa!

Teille kiitollinen
_Maiju Lassila_.

Rohkea askel oli nyt otettu. Levottomana, kuumeisena odotin minä
vastausta.

       *       *       *       *       *

Oikeastaanhan herra Ratinen oli ryhtynyt Petterin kanssa polkupyöräilyä
harjoittamaan, saadaksensa sen kautta tilaisuuden hakkailla minua.
Avomielinen Petteri ei sitä aavistanut, ja ryhtyi innolla asiaan. Hän
ryhtyi siihen minunkin tähteni, vieläpä etupäässä minun. Miten komeata
olisikaan näyttäytyä minulle kauniissa polkupyöräilypuvussa,
urheilumatkoilla ja muualla.

Ja nyt alkoi hän vaatia isältänsä rahoja kalliiden urheilupaitojen,
housujen ja muiden ostoon. Mutta ukko, joka oli saita kuin pahuus, tuli
jo silloin miettiväksi ja virkkoi vanhoja kyntökenkiään rasvaten:

"Eikö sitä nyt semmoisen hevosen, kuin sen polkupyörän selässä tarkene
vaikka sarkahousuissa!"

"Tarkeneehan sitä nyt taretakseen... Mutta ei se siinä olekaan kysymys
paljaasta tarkenemisesta", selitti Petteri leveästi. Ja kun ukko ei
siihen virkkanut mitään, vaan voiteli kenkiään entistä miettivämmin,
lisäsi hän:

"Ei sitä nyt sarkahousuissa voi mennä urheilemaan herrasseurassa ja
muualla."

Syntyi äänettömyys. Vihdoin kysäsi ukko:

"Sitäkö sinä vallesmannin tyttöä taas tarkotat?"

"No vaikka sitä", närkästyi jo Petteri ja lisäsi jo kun pistävästi:

"Ei sitä nyt herrasneitien eteen sovi mennä vaikka minkälaisissa
rutaleissa."

Ukko mietti vakavana. Saatuaan kengät voidelluksi, virkkoi hän kuin
itseksensä:

"Siitä taitaa olla rahan menoa enemmän kuin hyötyä, koko elävästä ...
siitä vallesmannin tytöstä."

Niin alkoi asiamme jo kallistua pahanne päin. Keskustelun loputtua lähti
Petteri ulos ja suri minun tähteni. Kauvan käveli hän alakuloisena.
Viimein osui hän voimistelutelineittensä luo ja ryhtyi siinä
pyöräyttämään niin sanottua jättiläisheittoa.

       *       *       *       *       *

Ja samaan aikaan nousi toisaaltakin aivan odottamaton pilvi--ei tietysti
semmoinen tavallinen pilvi josta sataa, vaan semmoinen ... no tietäähän
sen jokainen minkälaisesta pilvistä näissä asioissa puhutaan.--Se pilvi
uhkasi pimentää onnemme aivan yöpimeäksi: Kiteen Haarajärvellä, mistä
Ikoset olivat Tohmajärvelle muuttaneet oli Ruuskan talo. Siinä oli kaksi
naimaijässä olevaa tyttöä, Hilda ja Hulda. Ikosten muuttaessa oli talo
vielä rappiolla, ja köyhä. Mutta nyt oli se odottamatta perinyt sata
kaksikymmentä neljä tuhatta kolmesataa markkaa, saanut myydyksi osan
metsäänsä korkeasta hinnasta ja--mikä vaikuttavinta--Hilda oli kuollut.
Hulda oli nyt talon ainoa perillinen ja ukko Ikonen oli saanut asiasta
tiedon. Hän alkoi heti punnita asiaa. Petterin rahan menot minun
kosimisekseni antoivat lisäsysäystä ja eräänä päivänä, kun Petteri taas
puhui urheilupaidoista, niin eikös tuo ukko pahennus jo vississä
tarkotuksessa ilmota:

"Se on nyt se Ruuskan muorin tyttö yksinään sen talon perillinen!"

Kohta älysi Petteri asian. Hän murahti siihen vain:

"Olkoon."

Mutta itsepäinen isä ei jättänyt asiaa siihen. Yhä uudestaan ja
uudestaan puhui hän Huldasta. Viimein hän jo sanoi:

"Mikä väli näillä sitte on akoilla!... Akka kuin akka... Kunhan on kuka
housut paikkaa!"

Petteri loukkautui aivan. Eikä kumma! Mokomastakin puheesta! Nyt hän jo
selitti isällensä, päättävällä äänellä puhuen:

"No, on sillä nyt toki ero sivistyneellä neidillä ja oppimattomalla
tytöllä."

"Mikä pahan hengen ero niillä on!" hämmästyi ukko. Petterin oli silloin
jo pakko suuttua. Ja hän selitti entistä tietoisemmin:

"No ei sitä nyt talon tyttöä osaa verratakaan herrasneitiin... On siinä
toki niin suuri ero."

"Johan siinä nyt on!"

"No on kyllä!... Te ette ymmärrä siitä asiasta hölyn pölyä", nousi jo
Petterin luonto. Mutta yhä sitkeämmin väitti ukko:

"Kun ostaa vain Huldallekin rimpsuhameen ja korkeakantaiset kengät, niin
on ihan yhtä hyvä kuin tääkin vallesmannin tyttö."

"O-hoh!" pääsi Petteriltä leveästi, aivan ihmettely.

"Ja vielä parempikin on", jatkoi ukko omaansa, selittäen:

"Pystyy toki talon töistäkin huolehtimaan, kun äidistäsi aika jättää ...
ja on puolta rotevampi ruumiiltaankin!"

Niin nousivat mustat pilvet jo Petterinkin nähtäväksi elämän
taivaalle. Ne hän olisi kyllä vielä tyynenä, miehekkäästi kestänyt,
jos olisi tiennyt minun tunteeni. Mutta hänkin oli yhäkin vain
kaikesta epätietoinen. Mieli masentui. Ei hän enää välittänyt
polkupyöräilystäkään.

       *       *       *       *       *

Mutta juuri silloin, silloin kuin pilvi nousi Haarajärveltä, vilahti
valoisa tuli: Hän sai kirjeeni, riemastui, kuten semmoinen kokematon
nuorukainen ainakin, ja sai toivoa. Hän ei ollut tosin varma vieläkään.
Olihan kirjeeni muodollisesti pelkkä kohteliaisuus-, asiallinen kirje.
Mutta se oli toki jotakin. Hän ryhtyi oitis vastausta laatimaan. Kolme
luonnosta kirjoitettuansa, kirjoitti hän kirjeen puhtaaksi: Se oli
runollinen, avomielinen, koruton, kuten aina puhtaan nuorukaisen kirje.
Hän kirjoitti urheilusta, luonnosta, kirjallisuudesta, kiitti minua
kirjeestä. Kirje oli yhtä nousua. Minä ylenin sitä lukiessani. Sen
lopussa oli hän tulkinnut seuraavat runolliset, koruttomat mietteensä:

"Mutta nyt lähenee syksy. Pääskysen pojat ovat lähteneet pesistänsä
lentoon. Miten iloisina ne suhahtelevat ilman sinessä! Ahkerina
pyydystävät ne hyönteisiä. Siten tekevät ne suurta hyötyä koko
luomakunnalle. On tieteellisesti laskettu, että yksi ainoa pääskynen
hävittää joka päivä monta tuhatta vahingollista hyönteistä. Ilman niiden
apua olisi maamme autio erämaa.

Ja niin olemme me ihmisetkin kun pääskysen pojat: Vuoden ajat
vaihtelevat ja me muutumme ja vanhenemme niiden vaihtuessa ja jätämme
kotimme ja hajaannumme maailmaan kuten pääskyset. Nythän tulee kohta
talvi. Maa on silloin valkean lumen peitossa ja alkaa talviurheilukausi.
Pidättekö neiti Lassila talviurheilusta?"

Oli kun olisi ihana onnen aatos lennähtänyt sieluuni tätä kirjettä
lukiessa. Sen joka riviltä tuoksui puhtaan nuorukaisen avomielisyys. Sen
koruttomuus huumasi minun sieluni. Minä suutelin kirjettä
loppumattomasti. Minä sain elämän halua ja toivoa ja rohkeutta elää.
Taivaan ranta näytti kirkastuvan ikikirkkaudeksi. Häiden ja onnen viulut
soivat jossain hiljaa. Kaikki valkeni ja selkeni minulle suureksi
rauhaksi.

Niin. Niin kirkastui kaikki. Sillä minulla ei ollut vielä aavistustakaan
siitä synkästä pilvestä, joka nousi Kiteen pitäjän Haarajärven kylästä.




i) UUSIA VASTAUKSIA JA KIRJEENVAIHTOA.


Mutta toisaaltakin nousi pilvi seestyvälle elämäni taivaalle:

Eräänä päivänä oli rouva Kotonen meillä vieraana. Juotiin kahvia. Minä
olin taas iloinen, rakastettava ystävällinen. Äkkiä alkoi rouva Kotonen
puhua:

"No millähän ihmeen varoilla se tämäkin lukkari nyt rupeaa sitä Elliään
niin pitkälle kouluuttamaan."

Minä en ymmärtänyt, eikä äitikään. Rouva Kotosen täytyi selittää:

"Ka kun se rupeaa sitä kouluuttamaan ihan Helsinkiä myöten."

"Elliäkö?" pääsi minulta kauhistunut, sillä Petterinhän piti myös mennä
syksyllä Helsinkiin yliopistoon.

"Elliä", myönsi rouva Kotonen pyyhästen suunsa huivin kulmalla ja
tapaillen:

"Mikä jatkokoulu se kuuluu siellä olevan, johon ne sitä koettavat
saada."

Minä huokasin salassa. Äiti kaatoi toiset kupit kahvia ja alkoi
panetella:

"Kylläpä tuo joutaakin mennä, Elli... On ollutkin koko Tohmajärven
hierimenä... Pääsee toki rauhaan kun menee pois... Ole hyvä ja ota siitä
toinen kuppi."

"Kiitoksia vain", suostui rouva Kotonen, ryhtyi juomaan ja puheli sitä
tehdessään:

"Sehän kun onkin tähän Ikosen poikaan rakastunut... Jos tuo sitten
mennekin sen tähden!"

"No tarvitseepa tuo Elli vielä oppiakin", pistin minä siihen ilkeästi,
ollen muka Ellin puolta pitävinäni. Rouva Kotonen arvasi toki
tarkotukseni ja yhtyi Elliä panettelemaan.

"No tokko tuo muuta tarvitseisikaan kuin oppia!... Ei ole monta koulun
käymätöntä tyttöä viisaampi, vaikka on niin monet vuodet sitäkin Join
tyttökouluakin käynyt."

"Ja sitten on kumminkin niin olevinaan ja kyyhöttää kuin mikäkin
siipilintu ... eto kana", yhdyin minä rouva Kotosen panetteluun jo
rohkeampana ja me aloimme maalata Elliä.

Mutta juuri panettelun paraillansa ollessa tulla lennähti huoneeseen
Elli, jota emme olleet tavanneet lukkarilan juhlien jälkeen. Me
hämmästyimme. Elli tuli nyt oikeastaan kostamaan minulle: kertomaan
Helsinkiin menostansa voiton ilolla. Viattomaksi, ystävälliseksi
tekeytyen huudahteli hän tervehdykseksi:

"Ai, Maiju kulta!"

Hän pyöräytti minua vyötäisistä ja jatkoi:

"Minulla on ollut niin ikävä ... niin hirveän ikävä sinua ja joka päivä
minä vain olen puhunut äidin kanssa, jotta mikähän ihme sillä Maijulla
on, kun se ei meillä käy! Mutta me emme vain päässeet perille... Ai ...
rouva Kotonen ja vallesmannitar!... Äiti käski sanoa niin paljon
terveisiä ... niin kauhean paljon terveisiä..."

"Kiitoksia!" virkkoi äitini ja pyysi:

"Istu nyt, Elli, ja juo tässä seuran vuoksi kahvia... Terveenäkös se
äiti on?"

"Ooi!... Se on niin terve, niin terve että", rallatti Elli. Kotosen
rouva mielisteli valehdellen:

"Me tässä juuri kaipasimmekin Elliä ja sanoimme, jotta ei se ole seura
minkään makuinen, jos ei Elliä ole."

Niin jatkettiin. Vihdoin pääsi Elli asiaansa. Hän kerskasi, minulle
hyvin ystävällisesti:

"Tiedätkö Maiju mitä?"

Minä vaikenin. Hän lopetti keikauttaen:

"Minäpä menen Helsinkiin jatkolle."

"Ai-jai", olin minä hämmästyvinäni ja ihastuvinani. Äiti seurasi
esimerkkiäni, väittäen:

"No ei suinkaan Elli nyt vain mene ja heitä meitä Tohmajärveläisiä
yksinään."

Elli muikisti voitokkaana. Rouva Kotonen auttoi äitiä väittäen:

"Eihän täällä viitsisi enää ompeluseuraakaan pitää, jos Elli nyt
yht'äkkiä menee."

"No jäähän tänne Maiju", pisti Elli siihen nenäkkäästi. Minä hillitsin
itseni ja väitin kademieliseksi tekeytyen:

"No mitä minusta on sinuun verraten!... Sinua kun jumaloi koko
Tohmajärvi."

Elli joi kahvia, pidellen kuppia kahden hyppysensä välissä ja koettaen
toiset sormet asettaa hyvin sirosti haralleen. Sieluuni alkoi kohota
taaskin se samainen synkkä pilvi, joka nyt tunkeutui jo joka paikkaan,
enkä minä jaksanut sen nousua estää. Elli kiemaili, puhua lasketteli ja
oli olevinansa aivan viaton enkeli. Nyt se jo sanoi häjyimpänsä:
Herttaisen viattomasti huudahdellen lupaili hän:

"Ja sitte minä lähetän sinulle, Maiju, Helsingistä kuvapostikortteja ...
ja kirjoitan ja lähetän lahjoja niin paljon ... niin ... niin että..."

Hän teki käsillään liikkeitä ja luetteli niiden mukaan:

"Ennen joulua minä lähetän postissa sitä ... ja sitä ... ja sitä...
Sitte jouluksi minä lähetän herra Ikosen kanssa sinulle semmoista, josta
sinä pidät hyvin ... hyvin ... hyvin paljon... Minä jo kysyin herra
Ikoselta ottaako hän paketin tuodaksensa ja hän lupasi ja silloin sinä,
Maiju, saat niin hyvää, niin kauhean hyvää puuderia, jotta sitä et saisi
Joilta et vaikka maksaisit mitä."

Vilkkaasti, huolettoman viattomasti löyhytteli hän nyt kasvojansa
nenäliinalla, puhellen samalla.

"Huu ... hu-huh-huh ... huh!... kun on kuuma... Kuinka sinun kukkasi,
Maiju, ovat menestyneet?... Ovatko ne hyvästi kukkineet?" käänsi hän
äkkiä puheen, nauttien ilkeydestään. Koko elämäni mustui. Hän toisti:

"Joko, Maiju, ovat kukkineet kaikki kukat?"

"Jo", tokasin minä lyhyesti. Hän jatkoi kotvasen, syleili sitten minua
jäähyväisiänsä huudahdellen ja poistui voitonilosta säteillen.

       *       *       *       *       *

Minä en ryhdy enää kuvaamaan nykyistä sieluntilaani kokonaisuudessansa,
niin synkkä se oli, eikä se kuvaamisesta sen vaikeammaksi tulisi. Mutta
se joka luulee, että minä nyt, kun onni jo näytti olevan käsin kiinni
saatavissa, olisin tyyten masentunut, hän ei tunne naisluonnetta. Hän ei
tiedä että nainen on rakastettunsa tähden valmis kaikkeen, taisteluihin,
kuolemaankin.

Ryhdyin siis rohkeasti viemään asiaani voittoon. Petterin kirjeessähän
oli kysymyslause: "Pidättekö talviurheilusta?" Siihen minä nyt
turvauduin ja niin sain aiheen jatkaa kirjevaihtoa: vaatihan jo
kohteliaisuuskin vastaamaan kysymykseen.

Kirjoitin siis Petterille, mutta samalla huomauttaen:

"Kirjeessänne kysyitte pidänkö minä talviurheilusta. En voi olla
ystävälliseen kysymykseenne vastaamatta ja siksi olen pakotettu
vaivaamaan Teitä tällä kirjeellä. Pidän. Minä pidän kaikesta urheilusta"
j.n.e.

Ja hän vastasi siihen muun muassa:

"Se on hyvä, että pidätte urheilusta yleensä, sillä urheilu on,
varsinkin fysillisessä suhteessa välttämätön. Se pitää meidät terveinä,
tarmokkaina. Ja kun terve sielu voi asua ainoastaan terveessä ruumiissa,
niin on urheilu sen vuoksi välttämätön henkisessäkin suhteessa."

Niin jatkui kirjevaihtomme. Kirjoitimme kaikesta muusta, mutta emme vain
rohenneet koskea siihen rakkauteen, vaan kiertelimme sitä kuin kissa
kuumaa puuroa. Kirje kirjeeltä tuli se asia toki läheisemmäksi ja
vihdoin alkoi kirjevaihto jo varovasti kosketella sitä oikeaa säveltä.
Minä sain taaskin uutta voiton toivoa ja elämän päämäärä alkoi taas
hieman sarastaa.

Pitkän kirjevaihdon jälkeen olin minä näet jo rohkeasti, viekkaasti
kirjoittanut:

"Kysytte miten voin. Päiväni kuluvat hitaasti. Jotain ikävöin, kaipaan.
Haluaisin usein polkupyöräillä, mutta ei ole vertaista, henkevää seuraa"
j.n.e.

Tähän vastasi Petteri riemastuneena m.m:

"No tulkaa sitte minun ja herra Ratisen kanssa pyöräilemään. Me
pyöräilemme joka päivä ja minä tulen pyytämään Teitä yhteen joukkoon.
Onkin paljon hauskempi kun on iso joukko."

Nyt oli asia valmis. Oikeastaan on ikävä että tämä polkupyöräasia
sattuikaan. Se vaikuttaa tähän kertomukseen hieman häiritsevästi ja
sille, joka ei sieluni omituista tilaa käsittää jaksa, paljastaa se
luonteestani näennäisesti pikku piirteitä. Olen sen kumminkin tähän
kirjaan ottanut, koskapa se kerran todellisuudessakin oli
välttämättömäksi tullut ja koska tämä suoruus ja avomielisyys kaunistaa
minua enemmän kuin salailu.

No niin. Kerron sen siis suoraan. Nyt puuttui ainoastaan vanhempien
lupa, sillä siihen aikaan eivät minun ikäiset, naimattomat tytöt saaneet
mennä nuorten miesten matkoille ilman vanhempien lupaa.

Semmoisen luvan pyytäminen loukkasi kumminkin minun tietoisuuttani.
Lisäksi tiesin että äiti on jyrkästi vastaan. Ei kumma siis, että
hermostuin, aloin juonitella ja hieroin äitini kanssa pientä riitaa.
Vihdoin tuskastui siitä äiti ja järjesteli:

"Taas sinä olet laiskotellessasi ruvennut oikuttelemaan... Isäsi
kauluksia saat ruveta huomenna silittämään, niin heität siinä ne
kujeesi."

Nyt oli aikani tullut tehdä pyyntöni. Alotin sen äsähtämällä:

"Enkä jouda!"

"Vai et... Miltähän töiltäsi et joutaisi!... Laiskottelemiselta", ivaili
äiti. Silloin lausuin itsetietoisen pyyntöni. Nenääni keikauttaen
ilmotin minä:

"Minä menen herra Ikosen kanssa polkupyöräilemään!"

Äitini menetti lopputyyneytensäkin. Hän jo yritteli:

"Vai jo taas sen pahan hengen rattaan selkään könyämään ja hameitasi
repimään."

"Menen kyllä", jatkoin minä pyyntöäni entistä itsetietoisemmin.

"Nähdäänhän!" uhkaili siihen äiti ja huusi keittiöön renki Matille:

"Matti hoi!... Meneepäs Matti ja vie sen Maijun maantierattaat taas
aittaan ja tuo aitan avain minulle."

Sulkeuduin huoneeseeni. Kauvan mietin minä asiaa mieli ynseänä. Vihdoin
nykäisin niskaani halveksivasti ja virkoin:

"Te tyrannit!... Luuletteko voivanne sulkea minun onneni lukon taakse."

Minun henkeni nousi, kun jatkoin ynseästi:

"Luuletteko voivanne ijankaikkisesti hallita naisen tunteita ja pakottaa
hänet orjan tavoin alistumaan teidän holhottavaksenne!"

Tuommoisia, tavallaan hassutuksia minä puhuin silloin!

Niin voivat joskus pienet asiat tulla suureksi--kuten nyt tämä
vähäpätöiseltä näyttävä polkupyöräasia--kun me suuret itse joudumme
semmoiseen sieluntilaan, että ehkä näytämme syrjäisestä pieniltä.




j) POLKUPYÖRÄILYÄ.


Ken ties on se viisaasti säädetty, että meidän on kaikki paras
saavutettava taisteluiden kautta. Ne taistelut ja kärsimykset ovat
meille ehkä henkistä voimistelua, karkaisevat meitä ja kehittävät meitä.
Kenties johtui juuri näistä hirvittävistä henkisistä taisteluistani ja
tuskistani se, että minusta on, Ellin ja muiden samantapaisten ystävieni
harmiksi--minähän olen aina puheissani suora--sukeutunut tämmöinen
lahjakas ja suuri kirjailija, kuin nyt tämänkin kirjan arvoisa
kirjoittaja. Minä en ollut nyt enää tyhjä-sieluinen, helisevä vaski ja
kilisevä kulkunen, sillä minussa oli rakkautta, oli se suuri tunne, joka
pani minut ahertelemaan tässä lemmen asiassa ahkerasti, kuten
muurahainen ahertelee pikku rikkaa kekoonsa vetäessään. Elämälläni,
toisin sanoen, oli nyt sisältönsä.

Mutta pistäytykäämme hetkeksi Petterin kotiin.

Neiti Hulda Ruuska oli siellä vieraana vanhempiensa kanssa. Hän oli
oikeastaan tullut ukko Ikosen toimesta, taloa katsomaan. Ennen hän oli
pukeutunut kuten kaikki muutkin hänen säätyisensä: tavalliseen väljään
röijyyn, mutta nyt oli hänen päällänsä ruumiin mukainen musliini pusero.
Mutta vyötä ei ollut. Puseron ja hameen väliin oli sen johdosta auennut
miltei koko vyötäisen ympäri ulottuva rako, josta näkyi paita.

Mutta Petteri oli häntä kartellut. Siksipä oli hän nyt ikävissään tullut
palvelijoiden tupaan pitämään iloa. Oli alkanut leikki: Piika-Mari
viskasi renki-Mattia rukkasella. Matti lähti sen johdosta tietysti
ottamaan Maria kiinni, sillä arvasihan hän tarkotuksen. Silloin viskasi
häntä Hulda hatulla, tietysti kääntääkseen Matin leikkisyyden häneen.
Matti syöksyikin nyt Huldaa tavottamaan. Niin juostiin, viskottiin, ilo
yltyi. Matti ahdisti nyt Huldaa. Tämä sieppasi paetessaan vettä korvosta
kauhalla ja viskasi sen Matin silmille.

"Perhana!" kirosi Matti leikillä ja kuivaili silmiään. Tytöt nauroivat
ja ilkkuivat. Hulda nauroi ovensuussa kauha kädessä ja kutitteli.

Silloin astui tupaan ukko Ikonen Huldan isän kanssa, sikarit hampaissa.
Leikki loppui. Nuoret lähtivät pihalle vetämään nuoraa, ollen kaikki
tytöt Mattia vastaan.

Ja nyt ryhtyi ukko Ikonen valmistelemaan poikansa naima-asiaa. Hän
alkoi:

"Onhan tässä tuvalla kokoa... Ja hyvät ja isothan tässä talossa ovat
viljelykset ja heinämaatkin: Kun olisi oikea toimekas ja sopuemäntä niin
lähemmä sata lypsävää menisi talven yli omilla töryillä, jotta
heilahtaisi."

Ruuska pyöritteli sikaria huuliensa välissä, liistaroiden siten sylellä
sen hajoavat lehdet taas yhteen ja arveli:

"Onhan tässä sitte oikea emä-kontu!"

Ikonen kävellä köllehti kädet housun taskuissa ja vahvisti.

"Onhan tämä... Olisi tähän miniäksikin tulijoita täällä omassa
pitäjässä!"

Hän istahti, veti saapasvarret suoriksi ja jatkoi:

"Tämäkin vallesmannin tyttö tähän on kärkkynyt... Ja onkinhan se
semmoinen keikkanenä ja hieno-kinttuinen tyttö."

Ruuska koki nyt vuorostaan ajaa Huldan asiaa, arvellen:

"Eivätpä ne herrasväen tytöt ole näiden oikeiden talon tyttöjen
veroisia... Ei niiltä tuo navettatyökään lähde niin lepeeltään kuin
siihen oppineelta talon tytöltä."

Niin jatkui kaupanteko ihmisten kohtaloilla. Tupaan osui tulemaan
Petteri ja kohta hänen jälestänsä tuli Hulda. Nyt päätti ukko Ikonen
kietoa poikansa asiaan niin ettei se voisi peräytyä. Hän huomautti:

"Tasaikäisethän nämä ovat, Petteri ja Hulda ja eikä ole koollakaan
suurta eroa... Niin jotta kyllä näistä sopu pari tulisi."

Niin vaikeaan asemaan pani isä poikansa. Lukijoista semmoinen
häikäilemättömyys tuntuu tietysti suorastaan uskomattomalta, mutta totta
se sittenkin on. Petteri ei tiennyt mitä tehdä, mitä sanoa. Huldakin
ujostui, kuori hampaillaan koivun varvusta kuorta ja vilkasi varkain
Petteriin. Ruuska kävi sylkäsemässä lieteen ja väitti:

"Ka mikäpäs tällä Huldalla on siinä kotonakaan eläessä... Uusia peltoja
aletaan repiä ja rahoja on pankissa yli sata tuhatta."

Semmoista, nuorten piinallista asemaa jatkui hyvä tovi. Vihdoin käski
toki ukko Ikonen:

"Mene nyt Petteri, kävelytä Huldaa ja näyttele näitä meidän konnun
viljelyksiä... Ja vaikka hyppäisitte lautaa", lopetti hän neuvonsa.
Petterin ei tietysti sopinut olla niin epäkohtelias, että olisi
kieltäytynyt ja niin täytyi hänen olla koko päivä Huldan seurassa.

       *       *       *       *       *

Sillä välin olivat minun ja äidin välit kiristyneet yhä kireämmiksi.
Kehittyneen naisen vaistot ja vapauden halut heräsivät minussa yhä
voimakkaampana. Oikeuksieni tajunta antoi minulle voimaa ja entistä
jyrkemmin vaadin minä oikeutta saada olla oma herrani ja itse
kohtalostani päättää. Minä ilmotin jyrkästi:

"Uhallakin menen polkupyöräilemään."

"No nähdäänhän!" ilkkui äiti.

"Nähdään kyllä!"

Äiti hääräili töissänsä ja kerskui:

"Saat koettaa, tokko lähtee pyörä aitasta allesi."

"Luuletteko että niitä ei muita pyöriä ole maailmassa... Pyh!" pistin
minä halveksivasti ja uhkasin:

"Vaikka rovastin Kaisulta pyydän pyörän lainaksi, niin näette, että
teillä ei ole mitään sanomista."

Väittely jatkui. Mielet kiihtyivät. Kasvot punaisina saarnasi jo äiti
harmistuneena:

"Sinä, Maiju, unohdat että olet vanhempiesi lapsi, ja että nuorelle
tytölle ei sovi semmoinen miesten jälestä rullautuminen. Mitähän siitä
sanoisi pappilan herrasväki ja lukkarin rouva ja koko Tohmajärvi."

Hän saarnasi kauvan. Mutta minä en antanut sen vaikuttaa.
Ylenkatseellisesti sanoin minä:

"Minä viis välitän teidän vanhoillisesta kahvimoraalistanne, sillä se
on jo voitettu kanta... Minä en ole enää mikään keskiajan aikuinen
mammut ... enkä kule pappien ja kahvitätien talutusnuorassa!"

Riidellen menimme me ruokahuoneeseen, minä äitiä pakoon, äiti perästä
pyörien. Isä oli juuri noussut päivällismakuulta, veti toista kenkäänsä
jalkaansa ja kysäsi laiskasti äidiltä:

"Mitä sinä taas riidellä paahdat sen tytön kanssa?"

Harmistuneena alkoi äiti, kasvot kiihtymyksestä punaisina valittaa:

"No kun se nyt on taas saanut päähänsä, jotta hänen pitää päästä sen
pahanhengen rukin selkään, sillä pitkin maanteitä kehräämään ja
hameitaan repimään ja miesten perästä pyörimään, niin siitä on heittänyt
semmoisen takkiaisen, jotta ei enää anna yön lepoa, ei päivän rauhaa,
vaan aina vain ruikuttaa sitä yhtä ja samaa kuin mikäkin pentuaan
kaakattava hanhi, niin ihan tässä myllyssä jo ihminen päänsä menettää."

Isä kuunteli rauhallisena. Nyt suinaili hän jo toisen kenkänsä
ompelusta, joko se rupeaa ratkeamaan ja puheli sitä tehdessään:

"Anna tuon sitte pyöriä niin jotta ovat kintut iltasella turvoksissa...
Onhan sillä aikaa toki poissa siitä pitkin päiviä tyhjää häikälehtämästä
ja rämpättämästä!"

Se oli minun voittoni. En välittänyt sanojen loukkaavasta sisällöstä.
Isä veti kengän jalkaansa, nousi, venytteli laiskasti, haukotteli ja
puheli kun itsekseen:

"Ei saanut kyllikseen nukkuakaan, kun tulivat siihen kaakattamaan."

Sen sanottuansa puki hän nutun päällensä nosti sen kauluksen pystyyn,
otti erään avaimen naulasta ovenpielestä, kopeloi nutun taskuaan ja
lähti ulos.

       *       *       *       *       *

Minä olin siis voittanut. Vieläpä uskoin ihan tosissani, että koko
Tohmajärven naisasia oli tavallaan voittanut minun kauttani. Siitä ei
siis sen enempää. Voitto kuin voitto!

Nyt me pyöräilimme, iloisina, reippaina. Laskettelimme ensin lukkari
Iittiläisen asunnon ohi, sivuutimme Päivisen hovin ja käännyimme sitten
sanotun hovin mökkien ohi Lahdenperälle. Koetin pysytellä Petterin
rinnalla, erillään herra Ratisesta. Petteri alkoi jo puhelun:

"Eikö neitiä väsytä jo?"

"Ei", iloitsin minä. Hän jatkoi:

"Tämä pyöräurheilu on siitä hyvä, jotta samalla saa nähdä aina vain
uutta luontoa ja jotta se voimistuttaa, etenkin jalkaterä- ja
polvilihaksia."

Minäkin uskoin sen, tai ainakin olin uskovinani. Hän lisäsi:

"Vaikka kyllähän niitä tavallaan voimistuttaa kolmiloikkauskin ja
pituus- ja korkeushyppy... Pidättekö muuten kolmiloikkauksesta?"

"Pidän", joudutin minä väärää vastaustani, kuten yleensä tämmöisessä
tapauksessa tekevät, turvautuen nopeaan, viattomaan valheesen.

"Entäs pituushypystä?... Pidättekö siitäkin?" jatkoi Petteri
tiedusteluaan ja taas minä valehtelin ihan mitään ajattelemattakaan. Hän
alkoi nyt puhua juoksusta, selittäen:

"Marathon juoksusta minä en pidä, mutta noin kolmen mailin matka on
kohtalainen ... terveydellisessä suhteessa."

"Niin minustakin!"

Ja niin me jatkoimme. Herra Ratinen oli pelkkänä vastuksena, enkä
keksinyt keinoa, millä päästä hänestä eroon.

Nämä pyöräilymatkat uudistuivat joka päivä. Erään kerran keksin keinon,
jolla sain herra Ratisen hetkiseksi poistumaan: Jättäydyin jälelle ja
pudotin salaa nenäliinani tielle. Kolme kilometriä taas pyöräiltyäinme
valitin minä hellettä, tapasin nenäliinaani ja kauhistuin, tullen
surulliseksi.

"Ai-jai, mikä vahinko! Kun on Amalia-tädiltä muistoksi saatu nenäliinani
pudonnut." Mutta oitis muutin ääneni mairittelevaksi ja ehätin
imarrellen:

"Mutta te, herra Ratinen, olette aina niin kohtelias ja hieno
kavaljeeri... Ehkä olette hyvä ja pyöräilette sitä etsimään."

Ratisen täytyi tietysti lähteä, vaikka häntä se harmittikin aika lailla.
Me pyöräilimme nyt hiljaa, rinnatusten ja minä jo aloin:

"Täällä Tohmajärvellä tulee niin ikävää, kun te, herra Ikonen, lähdette
Helsinkiin."

"Kuinka niin?" hymyili Petteri. Tekeydyin kaihoisaksi, loin katseeni
alas ja vedin surullisesti:

"Nii-iin... Muutoin vain."

Nyt me vaikenimme. Petteri suli, lämpeni. Jo lausui hän ujostellen:

"Kun neitikin tulisi Helsinkiin... Siellä olisi niin hauska."

Minä huokasin, niin että hän sen kuuli.

"Vai kuinka?" kysäsi hän hetken kuluttua. Surullisena venytin minä
siihen:

"Mitäs minun elämästäni on väliä... Me naiset olemme luodut vain
kärsimään."

Teeskennelty surumielisyyteni oli jo muuttua todelliseksi. Keskustelu
kallistui jo elämän suurta kysymystä: rakkautta kohti. Lähestyimme sitä
tosin muiden asioiden kautta kierrellen: Puhuimme naisasiasta. Minä
surkuttelin sitä osaa, mikä on meidän naisten kannettavaksi maailmassa
langennut. Sanoin että olemme--tarkotin juuri itseäni--semmoisessa
asemassa, että ei kukaan kohtaloamme sure, ei meitä sääli. Tarkotukseni
oli herättää sillä Petterissä säälin tunne itseäni kohtaan. Niin jatkui
keskustelu. Petteri väitti nyt, kohteliaasti naisia puolustaakseen:

"Mutta jos ei olisi naisia, niin ei olisi miehiäkään... Ja silloin olisi
koko elämästä kuitti!"

"Nii-iin", venytin haaveillen ja niin jatkui puhelumme.

Mutta jo ajaa huristi Ratinen meitä kohti ja keskeytti kaiken. Sain
nenäliinani. Kiitin sen noutajaa, pysähdyimme ja levähdimme tiepuolessa,
jossa Petteri voiteli polkupyöräni laakerit ja pumppasi ilmaa sen
renkaaseen.




k) TUNNUSTUS.


Nyt tulee tässä hyvin hellä paikka. Tämän kertomuksen ihanin, runollisin
kohta.

Vihdoinkin oli näet herra Ratinen matkustanut Joille, omille asioilleen
ja me pyöräilimme kahden kesken. Ajaa hurautimme Kemiin kylän läpi,
käännyimme Kiteelle vievälle tielle ja jatkoimme kunnes tulimme siihen,
missä maantie koskettaa Tohmajärven kaunista pohjukkaa.

Alkumatkalla olin minä iloinen: heittäydyin aivan vallattomaksi
tyttöseksi ja puhuin Petterille kaikenlaista leikkiä. Kysäsin kerrankin
häneltä:

"Ketä te, herra Ikonen, rakastatte?"

"En minä sitä sano", ujosteli Petteri suu leveässä hymyssä. Minä
vilkasin häneen ja väitin leikillä:

"Minäpä tiedän."

"O-hoh!" väitti hän vastaan.

"Tiedänpäs!" tenäsin minä vain siihen ja nyökäytin päätäni
veitikkamaisesti. Hän kysyi:

"No?"

"Neiti Elli Iittiläistä", pistin minä ja vilkasin taas häneen. Hänen
hymynsä leveni vieläkin laajemmaksi, koruttomammaksi ja hän kielsi
leveällä ihmettelevällä:

"O-hoh!"

"Mitä?... Enkö arvannut oikein?... Arvasinhan?" ilakoin minä
edelleenkin. Hän katsoi nyt silmiini ja sanoi leveästi, vakuuttavasti:

"Ei toki!... Ei sinne päinkään!"

Oli syntyä äänettömyys. Minä olin hyvilläni. Tekeydyin nuhtelevaksi ja
venytin leikillä:

"Hy-yi teitä herra Ikonen, kun ette rakasta Elliä!... Elli on niin
herttainen ja kaunis tyttö... Eikö totta, herra Ikonen."

Petterin sielussa hautui minun kuvani. Mietteissään, hiljakseen
pyöräänsä polkien virkkoi hän:

"Ka kuka kenestäkin pitää... Mutta en minä vain Ellistä pidä."

"Hy-ii teitä", nuhtelin taas ja vilkasin häneen hymyillen. Katseemme
kohtasivat ja me vaikenimme.

       *       *       *       *       *

Se oli kaunis, tyyni päivä. Tohmajärven ihanat maisemat nukkuivat
maaseudun hiljaisuuteen vaipuneina, viattomina kuin neidot peitteen
alla. Niiden rikkaat värit vaihtelivat kuvina, nopeasti kuin
oikuttelevan neidon mieli: kuva seurasi kuvaa sen mukaan kuin hiljainen
matkamme jatkui ja tie nousi mäeltä mäelle, painautui laaksosta
laaksoon.

Petterin mieli oli niin herkkä, altis ja valmis. Katse alas luotuna
polki hän pyöräänsä, ajatukset ujoina, mielessä jotakin käsittämättömän
hyvää, puhdasta, kaunista, kuten minullakin. Kukaan ei meitä häirinnyt.
Vauhtimme hiljeni. Kuin sopimuksesta ajoimme aivan rinnatusten, niin
että kyynäspää joskus koski kyynäspäähän. Silloin me aina ujostuimme,
loimme katseemme yhä alemma ja elimme kuin henkien ja ijäisen onnen
satumaailmassa.

Ja nyt minä heittäännyin hyvin tunteelliseksi, haaveilevaksi jopa
surumieliseksi. Tulimme siten siihen pohjukkaan, missä Tohmajärven
laineet suutelevat maantien viereistä rantaa. Minä pysäytin pyöräni,
laskeuduin maahan ja ihastelin:

"Ai miten kaunis paikka tämä on."

"On tämä!" myönsi Petteri, silmäili herkkänä ja selitteli:

"Tässä saa niin elävän kuvan tuhatjärvien maan ihanuudesta!"

"Nii-iin!" kuiskasin minä ja ehdotin.

"Emmekö levähdä tässä, herra Ikonen."

"Ja nyt istahdimme me sammalikkoon, kauneimman riippakoivun alle ja nyt
se alkoi ... se. Ummistin siinä silmäni ja haaveilin:

"Kun saisi ihminen kuolla tämmöiseen autuuteen ... näin ihanan luonnon
helmaan!"

"Kyllä se olisi ihanaa", myönsi Petterikin. Ja taas me vaikenimme,
nautimme muka luonnosta, sulimme kuin vaha päivän paisteessa, mutta hän
vain ei jaksanut sanoa viimeistä sanaa.

Mutta hiljaksensa alkoi hän toki asiaa kehittää: ensin korjasi hän
housujensa lahkeessa olevan pihdin ja puheli:

"Jos ei olisi noita pihtejä lahkeessa, niin tuskin voisi pyörällä
ajaakaan."

En vastannut. Minulle oli sama mitä hän puhui. Vihdoin kysyin puoli
kuiskaten kuin väsyneenä:

"Mikähän kukka tuo on ... tuo yksinäinen?"

Hän katkasi kukan, tarkasti sen ja ilmotti sen nimen sekä kysyi:

"Tiedättekö mihin luokkaan tämä kuuluu?"

"En", kielsin vienosti. Hän alkoi selittää:

"Tämä kuuluu... Katsokaahan miten moniheteinen tämä ensiksi on", käänsi
hän puheen, alkaen availla kukan teriötä. Longottauduin silloin aivan
hänen viereensä, kukkaa hänen kanssaan tarkastamaan. Istuimme kuve
kupeessa kiinni ja minä kurkotin muka paremmin nähdäkseni, niin että
jouduin aivan häneen nojaamaan. Hän luki heteitä:

"Yksi ... kaksi ... kolme ... neljä...

"Ai miten monta!" kuiskasin kun unessa, ajattelematta mitä puhuin.

"Ja yksi emi", ilmotti hän. Minä huokasin, nojaten nyt jo aivan hänen
syliinsä. Hän oli lämmin, hänen mielensä hehkui. Minä haaveilin:

"Yksi ainoa emi..."

Taas vaiettiin. Ummistin silmäni ja kuiskasin:

"Eikö teistä yksinäisyys ole kauheaa..."

"Onhan se."

Huokasin taas ja haaveilin:

"Ei ystävää ... ei ketään jonka hyväksi eläisi ... joka ymmärtäisi ...
joka..."

"Maiju!" keskeytti hänen kuiskauksensa. Huomasin kuinka hän kietasi
tukevan käsivartensa hoikan vyötäiseni ympäri. Painauduin yhä tiukemmin
häntä vastaan.

"Rakas Maiju", toisti uusi kuiskaus ja hänen palava suudelmansa poltti
huuliani. Sieluuni valui autuuden ja onnen virta.

"Petteri!" jaksoin enää kuiskata. Hän jatkoi suutelemista, kunnes olin
siihen onneen aivan nääntyä ja äänsin pitkään, hellästi rukoillen,
kuiskaten:

"Nii-iin... Ette sa-aa."

No nytpä tämä asia onkin jo kerrottu. Tämän enempää en näet tästä
autuudesta kerro. Niin pyhää on se minulle. Kauvan istuimme vielä onneen
uupuneina, toisiimme sulautuneina. Vihdoin oli aika lähteä. Suutelimme
vielä kaksi tai kolme kertaa--lukua en varmasti muista--ja nousimme.
Petteri puisteli sammalet housuistansa ja niin lähdimme pyöräilemään
kotia kohti povet täynnä uutta onnea ja kirkkainta iloa.




l) LOPPUSOINTI


Oli alkanut suurin sopusoinnun aika. Henkisten kärsimyksien yö oli
kirkastunut päiväksi, jossa ikäänkuin kukka ainaisesti vienona puhkeaa
ja kuuluu onnellisten lintusien rauhallinen tirskutus ja hymyilevä
aurinko katselee taivaan korkeudesta sopusointuun päässeen elämän suurta
onnea.

Ja minä, minä nyt olinkin aivan kuin uusi ihminen. Koko olemukseni oli
täynnä onnen ja rauhan tunnetta. Olin iloinen, herttainen, soin kaikille
hyvää ja rakastin kaikkia. Niin suuren puhdistuksen vaikuttaa meissä
sopusointuun pääsy: Sitä se rakkaus tekee.

Ja kotonanikin minä olin aivan toinen kuin ennen: olin työteliäs,
ahertelin äitini apuna, huolehdin isän tarpeista ja laulelin ja
lepertelin iloisena kuin onnellinen taivaan lintunen. Vanhempani tuskin
minua enää entiseksi tunsivatkaan.

Eräänä päivänä parsi äiti isän sukkia. Aivan käskemättä varistin silloin
silitysraudan, laitoin pöydän kuntoon ja ryhdyin silittämään isän
kauluksia. Valkea esiliina puki minut sieväksi. Laulella hyräilin
onnellisena ja suhauttelin silitysraudalla kauluksia niin että savusi
vain. Isä oli jo pari kertaa katsahtaa muljauttanut puuhiani. Nyt
heittäytyi hän virumaan, mietti ja arveli minusta ääneen:

"Mikä tälle tytölle on tullut kun se on nyt kuin paljasta voita ja
vehnäistä?"

Äiti nyrpisti hieman nenäänsä ja epäili:

"Kunhan se sitten kauvan olisi semmoista ... voita ja vehnäistä!"

En loukkautunut edes niistä epäilyistä. Reippaasti heilautin
silitysrautaa ja vannoin:

"No on se semmoista ... on ihan kuolemaansa asti!"

"Nii-iin!" epäili siihenkin vielä äiti. Silloin vannoin lujemmin:

"No näettehän."

Äiti ei viitsinyt väittää vastaan, mutta mutisi itseksensä, parsineula
huulien välissä:

"Kunhan ei taas kohta olisi hattu toisella raivalla päätä!"

       *       *       *       *       *

Oli toki eräs huoli: Petterinhän täytyi matkustaa Helsinkiin. Alistuin
toki siinäkin kohtalon alle tyynenä, tietäen että eromme on ainoastaan
ohi menevä. Sitä innokkaammin nautin nyt hänen kirjeistänsä. Olimme
salakirjevaihdossa. Joka päivä sain häneltä kirjeen ja tuon tuostakin
pyöräilimme onnemme paikalle verestämään muistojamme ja jakamaan
toisillemme onnea yhä uusilla ja uusilla suudelmilla.

Niin tuli eron hetki. Olin tekosyynä matkustanut edeltäpäin Sortavalaan,
saadakseni siellä rauhassa sanoa hänelle jäähyväiseni ja siunata hänen
matkansa. Ei kukaan näet vielä tiennyt että olimme salakihloissa.

Mutta miten katkera oli sittenkin eron hetki! Ai-jai sentään! Olimme
kävelleet Vakkosalmella, missä toisemme ensi kerran tapasimme. Olimme
istuneet siellä syyskesän kuutamossa, itkeneet onnesta, vaikka ei se
itkeminen tahtonut Petteriltä oikein sujua ja olimme uudistaneet
valamme, rohkaisseet ja rauhottaneet toisiamme ja saaneet voimaa ja
uskoa alkaa elämä näennäisesti erillään ollen.

Niin tuli eron hetki. Saatoin häntä "Valamo"-laivalle. Laiva oli jo
lähtövalmis. Petteri katseli sitä ja lausui minulle:

"On tämä toki iso laiva ... niin jotta ei keiku vaikka olisi myrskykin."

"Niin!" lausuin siihen vienosti. Petteri osui huomaamaan laivan siivet
ja selitti:

"Kun se panee nuo siipensä pyörimään ihan täydellä höyryllä, niin pian
se tästä Laatokan yli Pietariin pyyhkäisee!"

Mutta jo vihelsi laivan pilli. Kapteeni kaivoi tikulla ruuan jäännökset
hampaansa kolosta, kellisti juhlallisesti vatsaansa ja lausui
komentosanan ja laiva alkoi solua meren ulappaa kohti ja silloinhan
siinä tuli ero pakostakin. Palasin asuntooni, sulin oven ja itkin
katkerasti. Kauvan seisoi Petteri laivan kannella, katse lähtörantaan
käännettynä ja ajatteli minua... Vihdoin laskeutui hän hyttiinsä, muutti
päällensä jokapäiväisen pukunsa, että ei uusi puku matkalla russautuisi,
ja heittäytyi sitten laivan salongin divaanille vähäksi aikaa virumaan
ja levähtämään. Siinä virui hän melkein ajatuksettomana siksi, kunnes
laivatyttö tuli tekemään matkustajille vuoteita divaanille ja ajoi hänet
pois tieltä, mutisten jotain siitä porosta jota oli Petterin kengistä
divanin sametille karissut. Unisen näköisenä raapi Petteri silloin
kainaloaan ja lähti pois, nukkumaan.

       *       *       *       *       *

Päivät menivät, toiset tulivat. Tohmajärvellä oli autiota ja tyhjää...
Elin kesän muistoissa, unohtaen nykyisyyden. Kirjoitin Petterille
ahkerasti ja sain joka päivä häneltä viestin. Hän kirjoitti niin
avomielisesti pyrinnöistänsä, tunteistansa ja kaikesta. Ei ollut niissä
kirjeissä mitään koristeltua, ei salannut hän mitään.

Ja miten ihmeen nopeasti hän edistyikin kaikessa! Minä aivan hämmästyin
ja ihastuin häneen yhä enemmän. Kerran hän kirjoitti muun muassa näin:

"Rakas Maiju... Nyt on minulla jo pituushypyssä seitsemänsataa
neljäkymmentäviisi ja kaksikymmentä kolme sadasosaa (745,23) pistettä ja
kolmiloikkauksessa seitsemän sataa yhdeksänkymmentä viisi ja kolme
kymmenesosaa (795,3). Se on jo hyvä tulos näin alussa. Ainoastaan herra
Simosen tulos oli kolmea (3) pistettä parempi."

Petteri näet lukujensa lomassa urheili. Iloitsin hänen voitoistansa ja
onnittelin häntä.--Kohta kirjoitti hän taas:

"Olen alkanut harjoittaa juoksemistakin ja nyt on minulla jo Suomen
mestaruus kolmen mailin juoksussa. Sinun kirjeesi minua rohkaisevat ja
minä toivon ahkerana treenaamisella voivani kerran vielä saavuttaa
maailman ennätyksen ja päästä urheilukuninkaaksi. Sinun tähtesi, rakas
Maiju, minä ponnistan niin kauvan että lopullisen voiton pitää ratketa,
vaikka hän olisi miten tiukassa."

Eikö tämä ole liikuttavaa, korutonta, avomielistä! Minun
tähteni--_ainoastaan_ minun tähteni hän siis pyrki eteenpäin!
Kiitollisena, heltyneenä suutelin minä hänen kirjettänsä. Niin jatkui
kirjevaihtomme. Minä rohkaisin häntä. Päivä päivältä lisääntyivät hänen
pisteensä ja ne hänen voittonsa lujittivat minun rakkauttani ja
ihailuani. Kuvittelin miten kaikki Helsingin hienot neidit ihailevat
häntä urheilujuhlien tanssiaisissa, tai kun hän voitokkaana yleisön
suosionosotuksiin kumarruksilla vastailee. Joka päivä kirjotin hänelle.
Kirjotin kauniisti. Pyysin karttamaan Elliä ja hän vastasikin että ei
halua häntä nähdäkään. Hän rakastaa ainoastaan minua.

Ja näihin kirjeisiin vastatessa alkoi avautua minun runosuonenikin.
Vastauskirjeissä tietysti vannoin hänelle ikuista uskollisuutta.
Kerrankin kirjoitin runollisesti:

"Elän yksin sinulle. En näe enää Tohmajärven ihania kyliä, vaan elän
niiden pyhien paikkojen muistoissa, joissa olen sinun kanssasi elänyt
elämäni ainoat onnen ja autuuden hetket."

       *       *       *       *       *

Niin oli kulunut osa syksyä. Talven henkäys tuntui jo ilmassa: lehdet
kellastuivat. Poissa olivat lintusten iloiset parvet, poissa survovat
hyttyset. Ei ajelehtinut enää vesilintu Tohmajärven selällä, ei
muistuttanut mikään kesästä. Variksia ja harakoita lenteli toki vielä
varsinkin viljakekojen ympärillä.

Mutta povessani oli silloinkin kesä. Onneni kirkastui kirkastumistansa,
sillä joka päivä vei minut yhä lähemmäksi sitä onnen hetkeä jolloin taas
saan nähdä Petterin ja juoda sieluni täyteen autuutta hänen huuliltansa
ja hänen leveästä, koruttomasta hymystänsä.

Semmoisena onnen ja autuuden hetkenä pyöräilin kerta joutessani taas
muistojen pyhälle paikalle. Oli ihana syyspäivä. Lehdet olivat
keltaisimmillansa. Marjatertut punasivat pihlajia. Ei liikahtanut tuulen
henki. Ei kuulunut ääntä. Tohmajärven pitäjä oli kuin ihana syksyn
morsian.

Silloin minä istahdin tuon muistojen armaan koivun alle ja elin siinä
yksinäni nuo onnen hetket uudelleen, onnen punan kaunistaessa minun
armaita poskiani. Istuin kauvan, miltei iltaan asti, kuin ihana
yksinäinen enkeli, tai kuin joku yksinään istua kököttäjä, keskellä
syksyn kaihoisaa, rauhallista runoutta. Ennen lähtöäni uudistin valan,
vannoin ijäistä ystävyyttä ja uskollisuutta armaalleni. Otin sitten
kellastuneen lehden ja lähetin sen vielä samana iltana Petterille
kirjeessä, jossa kerroin valastani. Tätä kellastunutta lehteä säilyttää
Petteri nyt kuolemaansa asti elämänsä suurimman onnen pyhänä muistona.
Molemmat me nautimme, onnestamme. Kaikki oli hyvin päättymässä. Ja nytpä
tästä asiasta ei enää puuttunutkaan muuta kun loppu: häät ja onnellinen
avioliitto.

Ah minun silloista onneani!

       *       *       *       *       *

Sillä kannalla olivat asiat kun eräänä päivänä saapui meille vieraaksi
isäni erään koulutoverin poika, maisteri Artturi Turonen. Hän oli hieno
n.s. maailmanmies ja tunsi elämän ja koko maailman: nuoresta iästänsä
huolimatta oli hän jo ehtinyt kerran saada niin sanotun eläkkeettömän
virkaeron, mutta oli ystäviensä avulla saanut uuden viran erään
siveellisyysseuran päällikkönä. Hän hoiti sitä tointa erään alaisensa
virkamiehen nimessä. Kerta isäni kiroili että Artturi muka on jo siinä
tilassa, että ei kelpaa sakotettavaksikaan. Luonnollisesti minussa
heräsi silloin säälintunne Artturi rukkaa kohtaan ja niin me aloimme
lähestyä toisiamme.

Ja nyt tulee tämän lemmen tarinan tragillisin kohta, tapaus, joka
aiheutti että kaikki taisteluni raukesivat taisteluksi tyhjästä ja niin
menivät hukkaan hyvät humalat. Tämä Artturi oli näet viisas, nerokas ja
voimakas ja jalo, mutta hänkään ei jaksanut vastustaa viehätysvoimaani
vaan rakastui minuun, takertui minuun kuin terva tappuroihin ja
kirjoitteli minusta kauniita novelleja ja kertomuksia, joilla hän
ansaitsi aina jonkun markan rahaakin. Enkä minä, yksin jääneenä,
tietysti jaksanut häntä vastustaa ja niin sai Petteri parka rukkaset,
sillä--ajattele, lukija, sitä kauheutta--Artturi vei minun toisen
lempeni.





End of the Project Gutenberg EBook of Rakkautta, by Maiju Lassila

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK RAKKAUTTA ***

***** This file should be named 11916-8.txt or 11916-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        https://www.gutenberg.org/1/1/9/1/11916/

Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed
Proofreaders


Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License (available with this file or online at
https://gutenberg.org/license).


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation web page at https://www.pglaf.org.


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
https://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at
809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
[email protected].  Email contact links and up to date contact
information can be found at the Foundation's web site and official
page at https://pglaf.org

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     [email protected]

Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit https://pglaf.org

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including including checks, online payments and credit card
donations.  To donate, please visit: https://pglaf.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Each eBook is in a subdirectory of the same number as the eBook's
eBook number, often in several formats including plain vanilla ASCII,
compressed (zipped), HTML and others.

Corrected EDITIONS of our eBooks replace the old file and take over
the old filename and etext number.  The replaced older file is renamed.
VERSIONS based on separate sources are treated as new eBooks receiving
new filenames and etext numbers.

Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     https://www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

EBooks posted prior to November 2003, with eBook numbers BELOW #10000,
are filed in directories based on their release date.  If you want to
download any of these eBooks directly, rather than using the regular
search system you may utilize the following addresses and just
download by the etext year. For example:

     https://www.gutenberg.org/etext06

    (Or /etext 05, 04, 03, 02, 01, 00, 99,
     98, 97, 96, 95, 94, 93, 92, 92, 91 or 90)

EBooks posted since November 2003, with etext numbers OVER #10000, are
filed in a different way.  The year of a release date is no longer part
of the directory path.  The path is based on the etext number (which is
identical to the filename).  The path to the file is made up of single
digits corresponding to all but the last digit in the filename.  For
example an eBook of filename 10234 would be found at:

     https://www.gutenberg.org/1/0/2/3/10234

or filename 24689 would be found at:
     https://www.gutenberg.org/2/4/6/8/24689

An alternative method of locating eBooks:
     https://www.gutenberg.org/GUTINDEX.ALL