Clèvesin prinsessa

By Madame de La Fayette

The Project Gutenberg eBook of Clèvesin prinsessa
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Clèvesin prinsessa

Author: Madame de La Fayette

Translator: Aarne Anttila


        
Release date: April 12, 2026 [eBook #78429]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1926

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/78429

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK CLÈVESIN PRINSESSA ***
language: Finnish




CLÈVESIN PRINSESSA

Kirj.

Madame de La Fayette


Suomentanut ja johdannolla varustanut

Aarne Anttila



Kariston klassillinen kirjasto 28





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1926.




JOHDANTO.


Tuskin missään maassa ja minään aikana kirjallisuus on eri muodoissaan
saavuttanut sellaista yhtenäisyyttä ja kiinteyttä kuin Ranskassa
1600-luvulla vallinnut n.s. klassillisuus ja samalla kuvastellut
henkisen elämän kaikilla aloilla, uskonnossa, politiikassa,
kuvaamataiteissa ja seuraelämän muodoissa ilmenevää suuntaa:
järkevyyttä, lainalaisuutta, selvyyttä ja muodon huoliteltua hienoutta
ja ylevyyttä. Kirjallisuuden suosituimpana ja korkeimmalle kehittyvänä
lajina on näytelmä, murhenäytelmä varsinkin, ja sen suurimpina
mestareina Corneille ja Racine.

Ranskalais-klassillisen suunnan kirjalliset periaatteet ovat selvimmin
lausuttuina Boileaun _Runousopissa_ v:lta 1674 — mitään teosta ei
ainakaan uudella ajalla ole kauempaa aikaa ja laajemmalla alueella
pidetty sen vertaisena hyvän maun lakikirjana. Kivimies tarvitsee
vakavan tukikohdan kääntääkseen paaden paikoiltansa, mittaustieteilijä
varman selviön todistelunsa lähtökohdaksi. Tällainen perusselviö on
Boileaulle muinaisen Kreikan ja Rooman kirjallisuuksien erinomaisuus:
puolentoista, kahden vuosituhannen kestäessä ne ovat kaikkien kansojen
valistuneimpien kesken herättäneet suurempaa ihailua kuin mitkään muut
kirjalliset tuotteet. Tämä yksimielinen tunnustus on niiden ehdottoman
arvon takeena. Kaikkien myöhempien aikojen kirjailijoiden on palattava
näille alkulähteille oppia ammentamaan, ja he ovat sitä suurempia, mitä
enemmän he muistuttavat näitä ikuisia esikuvia. Kaikki kirjalliset
lait on siis etsittävä antiikin mestarien nimenomaisista lausunnoista
tai johdettava heidän teoksistaan. Mutta neron uusia muotoja ja lakeja
luovaan voimaan Boileau ei kiinnitä kyllin paljon huomiota.

Niinkuin sanotaan olevan katolilaisia, jotka ovat katolisempia kuin
paavi itse, samoin voi Boileausta ja varsinkin eräistä hänen vähimmistä
henkiystävistään sanoa, että he joskus ovat antiikkisempia kuin
antiikki itse: he muovaavat laeiksi, mikä muinais-Kreikassa oli vain
tapa tai sattumakin, eivätkä epäröi silloinkaan, kun terveen järjen
tulisi osoittaa, että heille on ehkä sattunut mestarin väärinymmärrys.
Niinpä Boileaun mielestä esim. oodin alun tulee olla komea ja
loistava, koska Pindaros kuudennen olympialais-oodinsa alussa vertaa
sitä loistavaan palatsiin; kertomarunon alun sitävastoin pitää olla
yksinkertainen, koska Vergiliuksen _Aeneis_ alkaa vaatimattomasti.
Eräästä väärin ja ahtaasti ymmärretystä Aristoteleen lauseesta
muovautuvat Ranskan klassilliselle murhenäytelmälle toiminnan
yhteyden lain lisäksi ajan ja paikan yhteyden lait kammitsaksi, ja
kun Homeroksen ranskantaja madame Dacier keksii, ettei _Odysseian_
ensimmäisessä laulussa ole vertausta, säätää hän, ettei kunnollisen
kertomarunon ensimmäisessä laulussa saa olla vertausta, j.n.e.

Boileau muovaa määräyksiä, murhe- ja huvinäytelmistä, eepoksista,
oodeista, madrigaleista y.m.s. ihmeistä. Mitä ohjeita hän antaa
romaanin kirjoittajalle? Ei sanaakaan. Boileau piti sitä varmaan
asiaankuulumattomana: eihän kukaan antiikin mestareista ollut
kirjoittanut romaania. Hän oli epäilemättä samalla kannalla kuin
klassikko, Ranskan akatemian presidentti Auger, joka niin myöhään kuin
v. 1824, romantikkojen uudistusta vastaan taistellessaan, julisti
arkailematta: »Kirjallisuuden lajit ovat kerta kaikkiaan vakautuneet ja
tunnustetut. Niiden luonnetta ei voi muuttaa eikä lukua lisätä: niitä
sekoitetaan ja sotketaan kamalasti yhteen ja luullaan siten luotavan
uusia.»

Kerran sentään sana »romaani» esiintyy Boileaun kuulussa
_Runousopissa_. Hän lausuu varoittaen eepililliselle runoilijalle:
»Välttäkää romaanin sankarien mitättömyyttä!» niinkuin meidän
aikoinamme valitettaisiin, jos joku suurkirjailija hullaantuisi
salapoliisijuttuja kyhäilemään. Edellämainittu madame Dacier
määrittelee _Odysseian_ esipuheessa romaania seuraavasti: »Romaani
on suorasanainen esitys, keksitty turmelemaan tapoja tai ainakin
hyödyttämättä huvittamaan kertomalla useita valheellisia seikkailuja,
joista puuttuu sovinnaisuus ja allegoria; sankariin sovitetaan siinä
kaikenlaisia ajan, paikan, tapojen ja luonteiden historiallisen
totuuden kanssa ristiriidassa olevia heikkouksia ja vastakkaisia
liioitteluja.»

Oliko Ranskan klassikkojen yliolkaisella kannalla romaaneja kohtaan
perustetta? Romaani oli nuorin kirjallisuuden laji. Sen alkuvaiheista
viittaan yleiskatsaukseen, joka liittyy suomennettuun Richardsonin
_Pamelaan_ (»Kariston klassillinen kirjasto» 12) — sekin tämän
kirjallisuudenhaaran merkkiteoksia. Rajoitun siis tässä lausumaan
eräitä huomautuksia yksinomaan ranskalaisesta romaanista.

Tämä kirjallisuuden laji, jonka viljelijää Ranskassa 1600-luvulla eivät
mitkään kaavat ja lait pidätelleet, mutta eivät liioin mitkään hyvät
perintätavat tukeneet, kuten muita runoilijoita, liikkui melkein vain
kahdessa äärimmäisyydessä: sievisteleväisyydessä ja eriskummaisuudessa.
Edellisistä tunnetuimpia ovat n.s. paimenromaanit, varsinkin Honoré
d'Urfén _Astrée_ (1607—27), joissa kuvaillaan paimeniksi pukeutuneiden
prinssien ja prinsessojen äitelää ja sievistelevää lemmiskelyä.
Jälkimäiset taas ovat mitä merkillisimpien ja mahdottomimpien
seikkailujen rykelmiä, kuten Scudéry-sisarusten _Artamène_ eli _Suuri
Kyros_ (15,000 sivua!) ja _Clélie_ (10,000 sivua!). Kummallekin
suunnalle on yhteistä mitä hurjin hajanaisuus ja kaiken todellisen ja
luonnollisen vierominen. Lähellä jälkimäistä lajia oli eräitä yrityksiä
vähän tasapuolisempaan, realistisempaan tosiolojen kuvaukseen, joissa
vastoin klassillisuuden peruskäsitystä uskallettiin ottaa aiheita
pikkuporvariston ja talonpoikienkin elämästä. Tällaisia ovat Charles
Sorelin _Francionin hauska ja tosi historia_ (1623), Scarronin
_Koomillinen romaani_ (1651) ja Furetièren _Porvariromaani_ (1666).
Lukuunottamatta paikoin vahvaa karkeutta ja mauttomuutta vaivaa
näitäkin yrityksiä hajanaisuus ja miltei täydellinen psykologisen
käsityksen puute. 1600-luvun loppupuolelta kuitenkin on muuan
romaani, joka kohoaa verrattomasti kaikkia edeltäjiään ylemmäksi
ja ankarinta nykyaikaista mittapuuta käyttäen ansaitsee romaanin
nimen ja romaanin lukijoiden huomion, puhumattakaan siitä, että
se tämän kirjallisuudenhaaran kehityksessä on kaikkein tärkeimpiä
muistomerkkejä: madame de la Fayetten _Clèvesin prinsessa_ (eli tämän
ranskalais-saksalaisen alueen nimistön toista kirjoitustapaa käyttäen
»Kleven prinsessa»).

Muutama sana sen tekijättärestä ja sepityksestä. _Marie Magdaleine
Pioche de La Vergne_ syntyi Pariisissa v. 1634 pikku aatelismiehen
tyttärenä. Hän osoitti jo lapsena suurta lahjakkuutta ja sai
perusteellista opetusta m.m. latinan ja kreikan kielissä, joita sen
ajan naisista vain harvat harrastivat. Yksikolmattavuotiaana hän
meni naimisiin Jean-François Motierin, kreivi de La Fayetten kanssa.
Pariskunnalle syntyi kaksi poikaa. Pian aviomies katoaa jäljettömiin
nuoren kreivittären elämästä. Viime aikoihin asti on luultu hänen
päiviensä silloin päättyneen. Myöhemmät tutkimukset ovat kuitenkin
osoittaneet hänen kuolleen yksinäisenä Auvergnessa vasta 1683;
kreivitär de La Fayette taas eli Pariisin hovipiireissä. Eron syy on
tuntematon.

Madame de La Fayette ei ollut kaunis, mutta hänen älykkyytensä,
sydämellisyytensä ja lempeä surumielisyytensä, joka osaksi lienee
johtunut sairaloisuudesta, liitti hänet vuosikausia kestäviin
ystävyydenliittoihin. Madame de Sévignén kirjeenvaihdossa varsinkin
on monta madame de La Fayettea ylistävää lausuntoa; Merkittävimmäksi
kaikista kehittyi hänen ja kirjailija La Rochefoucauldin
ystävyydenliitto. Huono terveys pakotti kummankin pysyttelemään
sisällä, ja kirjalliset harrastukset olivat kummallekin yhteisiä.
_Mietelmien_ kirjoittaja oli kaksikymmentäyksi vuotta ystävätärtään
vanhempi, kokenut monia vaiheita, katkeroitunut ja oppinut näkemään
ennen kaikkea tyhmyyttä ja itsekkyyttä ihmisten ajatuksissa ja
toimissa. Madame de La Fayetten lempeys ja sydämellisyys oli hänen
parin viimeisen vuosikymmenensä lähes jokapäiväisenä lohdutuksena.
»Herra La Rochefoucauld on antanut minulle älyä, minä olen uudistanut
hänen sydämensä», oli ystävättären tapana sanoa. Madame de Sévigné
kirjoittaa La Rochefoucauldin kuoleman johdosta tyttärelleen tästä
ystävyydenliitosta 1680: »Mistähän madame de La Fayette jälleen
tapaa sellaisen ystävän seuran, sellaisen lempeyden, suIostuttajan,
luottamuksen ja kunnioituksen itselleen ja pojalleen? Hän on sairas,
istuu aina huoneessaan eikä liiku kaduilla. Herra de Rochefoucauld oli
myös paikoillaanolija. Tämä seikka saattoi heidät välttämättömiksi
toisilleen. Mitään ei voi verrata heidän ystävyytensä luottavaisuuteen
ja sulouteen. Kuten huomaatte, tyttäreni, on mahdotonta kokea
tuskallisempaa menetystä, jota ei aikakaan voi lohduttaa. Olen ollut
hänen luonaan nykyään kaiket päivät.»

Yksinjääneen oma tila huononi vuosi vuodelta. Eräässä viimeisistä
kirjeistään hän lausuu alistuneesti: »En luule voivani pitkälti elää
tässä tilassa. Elämäni on liian tuskallista sen loppua pelätäkseni.
Alistun murheetta Jumalan tahtoon. Hän on Kaikkivaltias, ja jokaisen on
vihdoin palattava Hänen luokseen.» Hän kuoli toukokuussa 1693. Hänen
leposijansa on tuntematon.

Madame de La Fayette ei ollut varsinainen kirjailija eikä sellaisena
itseään pitänytkään. Hän harrasti kyllä kirjallisuutta, mutta on omaan
sepittelyyn uhrannut vain pienen murto-osan aikaansa. Lukuunottamatta
paria henkilökuvausta ja yhtä muistelmateosta, hänen kynästään on
lähtenyt vain käsilläoleva romaani _Clèvesin prinsessa_, joka yksinkin
takaa hänelle merkittävän paikan 1600-luvun kirjallisuudessa.

Ainakin jo v. 1672 kirjailijattaren tiedetään suunnitelleen
romaaniaan ja neuvotelleen siitä La Rochefoucauldin kanssa myöhemmin.
Joskus on yritetty tehdä pesänselvitys kummankin osuudesta teoksen
suunnitelmassa: aina on suoritettava velvollisuus Clèvesin prinsessan
tavoin — se on muka tekijättären ydinväite; tämän neuvon rohkea
noudattaminen aiheuttaa useimmiten kärsimystä — sitä pitävät jotkut
La Rochefoucauldin lisäyksenä romaanin periaatteeseen. Eräät
kirjallisuushistorioitsijat ovat muutamissa yksityiskohdissakin
näkevinään _Mietelmien_ katkeroituneen kirjoittajan synkkyyttä ja
ankaruutta. Luonnollisesti on kirjailijattarella ollut apua kokeneesta
arvostelusta, mutta pitemmälle menevät väitteet vaikutuksista ovat
todistamattomia. Romaani ilmestyi pitkän kypsyttelyn jälkeen vasta v.
1678 salanimellä, ja tekijätär osasi taitavasti johtaa vieraampien
epäilyt harhaan, samalla sattuvasti arvostellen teostaan!

»Muuan pieni kirjanen, joka viisitoista vuotta sitten kierteli
luettavana ja jonka yleisö osaksi luuli sepittämäkseni, on ollut
syynä, että minulle annetaan osuus myös _Clèvesin prinsessasta_. Olen
puolestani hyvin mielissäni siitä, että minua näin epäillään, ja
tunnustaisin olevanikin sen tekijä, jos olisin varma, ettei todellinen
tekijä jonakin päivänä vaatisi minua vastuuseen. Pidän kertomusta
erittäin sievänä, hyvin, joskaan en varsin huolitellusti kirjoitettuna,
täynnä ihailtavaa hellyyttä. Se on luettava useammin kuin kerran.
Erikoisesti miellyttää minua siinä mainio kuvaus hoviseurueesta ja sen
elämäntavoista. Siinä ei ole mitään kuviteltua ja liioittelua. Se ei
olekaan mikään romaani, vaan oikeastaan muistelma, ja olenkin kuullut
muistelman sen alkuperäiseksi nimitykseksi, joka sittemmin on muutettu»
(kirje Lescherainelle 13.IV.1678).

Pitkälti ei tekijätär voinut pysyä salassa, ja arvostelu oli eräitä
pikku huomautuksia ja viisasteluja lukuunottamatta hyvin suopea. Ankara
Boileau tunnusti, että »madame de La Fayette oli Ranskan naisista
henkevin ja parhaiten kirjoittava», Laharpe, että »rakkauden ja
kunnian taistelua ei milloinkaan ollut kuvailtu herkemmin». Voltaire
lausuu teoksessaan _Ludvig XIV:n vuosisata_: »Madame de La Fayette on
kirjoittanut ensimmäiset romaanit, joissa on nähty hienoston tapoja
ja luonnollisia vaiheita viehättävästi kuvattavan. Ennen häntä oli
esitetty vain epätodennäköisiä seikkoja teennäisellä tyylillä.»

_Clèvesin prinsessan_ maine on vuosien vieriessä vain kasvanut.
Tämä nuorimman kirjallisuudenlajin neljännesvuosituhannen täyttävä
edustaja kestää, ilman iän ja vaihtuneiden olosuhteiden oikeuttamaa
puolustelua, vertailun nykyaikaisten romaanien kanssa. Jos se taas
pannaan edeltäjiensä rinnalle, joista se suureksi edukseen poikkeaa,
tai verrataan sitä Corneillen ja Racinen murhenäytelmiin, joita se
lajierosta huolimatta ansiokkaasti muistuttaa, niin voi todeta sen
olevan 1600-luvun n.s. klassillisen suunnan _ainoan_ romaanin, joka
tämän nimen todella ansaitsee.

1600-luvun yleensä mahdottoman laajoissa romaaneissa on liitetty
irrallisia seikkailuja toinen toistaan seuraamaan. Niitä voisi
sivumäärin pyyhkiä pois tai yhtä paljon lisätä, hajanaisuuden
käymättä suuremmaksi. _Clèvesin prinsessassa_ on kohtuullisissa
puitteissa yksi ainoa yhtenäinen tapaussarja muovattu kiinteäksi
kokonaisuudeksi. Edelliset koettavat herättää lukijan huomiota
ulkonaisilla, eriskummaisilla tapauksilla, jälkimäisen mielenkiinto
on kokonaan psykologisessa, johtelussa ja erittelyssä: ulkonaisesti
siinä tapahtuu perin vähän, mutta sen sielullinen, sisäinen jännitys
on suuri. Itse aihekin, naidun naisen sielunliikkeiden kuvaus, oli
uusi: ajan käsityksen mukaan avioliitto oli rakkauden ja romaanin loppu
kahdessakin merkityksessä. Edellämainittu Furetière sanoo nimenomaan
_Porvariromaanissaan_, johdettuaan sankarinsa ja sankarittarensa tähän
satamaan: »Elivätkö he hyvästi vai huonosti yhdessä, sen saatte nähdä
jonakin päivänä, kun tulee muotiin kuvata naitujen naisten elämää».
Molièren _Sievistelevien hupsujen_ Madelon sanoo avioliiton kirjallista
kuvailua »romaanin ottamiseksi juuri hännästä kiinni». Varhaisempien
romaanien kieli oli ollut sievistelevää tai karkeaa, joskus samassa
teoksessa kumpaakin vuorotellen, ja epätasaista. _Clèvesin prinsessan_
sanonta on niin luonnollista, ja välitöntä kuin klassillisen suunnan
teokselta suinkin voi odottaa ja lisäksi selvää ja huoliteltua.
Kirjailijatar ei ollutkaan lausunut turhaan: »Teoksen yksi ainoa
sattuva lause maksaa kultakolikon ja yksi ainoa sana hopearahan.»

Jo ennen _Clèvesin prinsessan_ ilmestymistä oli eräs tekijättären
tuttava Boursault ryhtynyt sitä käsikirjoituksesta dramatisoimaan.
Romaanin monet avut johtavatkin ajatukset heti näytelmään, lähinnä
Corneillen tragedioihin. Kummankin henkilöt ovat korkeimman ylhäisön
piiristä: klassillinen suunta ei voinut käsittää, että keskisäädyn
tahi alhaison elämässä saattaisi esiintyä taiteellisesti vaikuttavaa
tragiikkaa. _Clèvesin prinsessassa_ ja useimmissa Corneillen
näytelmissä, varsinkin hänen mestariteoksessaan _Cidissä_, on
perustavana rakkauden ja kunnian välinen ristiriita monine vaiheineen,
jossa kunnia voittaa, lopulta niin ylevässä merkityksessä, että yleinen
käsitys täysin hyväksyisi rakkaudenkin voiton. Molemmat: pitävät
ulkonaisia tapahtumia sivuasioina ja työntävät ne jollakin tavoin
varjoon; molemmille on mielenliikkeiden ja sisäisten vaikutusten
esittely pääasia, ja lopuksi kumpikin suosi hillittyä ja huoliteltua
sanontaa, joka nykyisin voi ehkä tuntua liian sovinnaiselta ja
värittömältä, mutta ei milloinkaan ole räikeää ja mautonta.

_Clèvesin prinsessa_ on joka suhteessa todella klassillinen romaani.

_Suomentaja_.






ENSIMMÄINEN OSA.




Loisteliaisuus ja hienot tavat eivät ole Ranskassa milloinkaan
ilmenneet niin häikäisevästi kuin Henrik II:n viimeisinä vuosina.
Tämä ruhtinas oli sulavakäytöksinen, kaunis ja herkkä rakastumaan.
Vaikkakin hänen kiintymyksensä Diana Poitiersilaiseen, Valentinoisin
herttuattareen, oli herännyt kolmattakymmentä vuotta sitten, oli se
kuitenkin yhtä kiihkeä, ja kuningas antoi siitä yhtä selviä todistuksia.

Koska Henrik II menestyi ihmeteltävästi kaikissa ruumiinharjoituksissa,
olivat ne hänen parhaimpina ajanvietteinään: joka päivä oli
metsästysretkiä, palloleikkejä, tansseja, rengasratsastuksia tai
sentapaisia huvituksia. Valentinoisin herttuattaren värit ja
nimikirjaimet vilahtelivat kaikkialla, ja hän itse esiintyi puettuna
tavalla, joka olisi sopinut hänen tyttärentyttärellensä, siihen aikaan
jo naimaikään ehtineelle neiti de la Marckille.

Kuningattaren läsnäolo teki hänenkin esiintymisensä mahdolliseksi.
Tämä ruhtinatar oli kaunis, joskin hänen ensi nuoruutensa oli mennyt;
hän rakasti mahtavuutta, suurellisuutta ja huveja. Kuningas oli nainut
hänet ollessaan vielä Orleansin herttua. Silloin oli perintöruhtinaana
hänen myöhemmin Tournonissa kuollut vanhempi veljensä, jonka syntymä
ja suuret hyvät ominaisuudet määräsivät hänet arvokkaasti täyttämään
isänsä Frans I:n paikan.

Kuningattaren kunnianhimoinen mieli teki hallitsemisen hänelle
suloiseksi. Hän näytti surutta sietävän kuninkaan kiintymyksen
Valentinoisin herttuattareen eikä osoittanut vähääkään
mustasukkaisuutta. Mutta hän osasi niin täydellisesti peittää kaikki,
että oli vaikea saada selvää hänen tunteistaan, ja oveluus pakotti
hänet lähestymään tätä herttuatarta siten kiinnittääkseen kuningasta
itseensä. Tämä ruhtinas piti naisten seurasta, sellaistenkin, joihin
hän ei ollut rakastunut: hän oleskeli joka päivä kuningattaren luona
seurusteluaikana, jolloin kaikki kummankin sukupuolen kauneimmat ja
soreimmat saapuivat lukuisasti koolle.

Milloinkaan ei hovissa ole ollut niin paljon kauniita naisia ja
ihmeteltävän soreita miehiä. Luonto näyttää nauttineen luodessaan
ylhäisimmät ruhtinaat ja ruhtinattaret mitä kauneimmiksi ihmisiksi.
Ranskan prinsessa Elisabeth, sittemmin Espanjan kuningatar, alkoi
osoittaa harvinaista henkevyyttään ja verratonta kauneuttaan, joka
tuli hänelle niin tuhoisaksi. Maria Stuart, Skotlannin kuningatar,
joka oli mennyt naimisiin perintöruhtinaan kanssa ja jota nimitettiin
perintökuningattareksi, oli sielultaan ja ruumiiltaan täydellinen. Hänet
oli kasvatettu Ranskan hovissa, jossa hän oli oppinut kaiken hienouden.
Sitäpaitsi hänellä oli jo syntymästään niin paljon taipumuksia kaikkeen
kauneuteen, että hän huolimatta nuoruudestaan rakasti ja tunsi sitä
paremmin kuin kukaan. Kuningatar, hänen anoppinsa, ja kuninkaan sisar
pitivät myös runoudesta, näytelmistä ja musiikista: kuningas Frans I:n
runouden- ja kirjallisuudenmaku olivat vielä vallitsevina Ranskassa;
kun kuningas, hänen poikansa, piti kaikista ruumiinharjoituksista,
tunnettiin hovissa kaikki huvilajit. Tämän hovin teki kauniiksi ja
majesteetilliseksi prinssien ja harvinaisen ansiokkaiden ruhtinaiden
lukematon joukko. Ne, jotka mainitsen, olivat eri aloilla vuosisatansa
koristus ja ihme.

Navarran kuningas herätti kaikkien kunnioitusta korkealla
arvoasemallansa ja persoonallisuudellansa. Hän kunnostautui sodassa
ja kilpaillessaan Guisen herttuan kanssa oli useasti lähtenyt
kenraalinpaikaltaan mennäkseen hänen rinnalleen taistelemaan kaikkein
vaarallisimpiin paikkoihin tavallisena sotamiehenä. On totta, että
herttuakin oli osoittanut niin ihmeellistä kuntoa, ja hänellä
oli ollut niin paljon menestystä, ettei ollut ainoatakaan suurta
sotapäällikköä, joka ei kateellisena katsonut häneen. Hänen kuntonsa
takeena olivat kaikki muut suuret hyvät ominaisuudet: hän oli laaja ja
syvä hengeltään, jalo ja ylevä sielultaan ja yhtä pystyvä sotaan kuin
liikeasioihin.

Hänen veljensä, Lotringin kardinaali, oli syntymästään alkaen
suunnattoman kunnianhimoinen, terävä-älyinen ja oli hankkinut itselleen
syvälliset tiedot. Niitä hän käytti vaikutusvaltaan päästäkseen
puolustamalla katolista oppia, jonka kimppuun alettiin käydä. Ritari
Guise, jota nimitettiin sittemmin suureksi prioriksi, oli kaikkien
rakastama prinssi, kaunismuotoinen, henkevä, miellyttävä ja kuuluisa
kautta Euroopan.

Condén prinssin hyvin vähän luonnon suosimassa pienessä ruumiissa asui
suuri ja ylevä sielu ja henki, joka herätti kauneimpienkin naisten
rakkauden.

Neversin herttua, joka oli kuuluisa sotaretkistään ja hoitamistaan
korkeista viroista, vaikkakin oli hyvin iäkäs, oli hovin ilona.
Hänellä oli kolme täydellisen kaunista poikaa. Järjestyksessä toinen,
jota nimitettiin Clèvesin prinssiksi, oli arvokas ylläpitämään nimen
mainetta. Hän oli uljas ja komea ja harvinaisen älykäs ollakseen niin
nuori.

Chartresin vidami, vanhasta Vendômen suvusta, jonka nimeä oikeatkaan
prinssit eivät ole halveksineet, kunnostautui yhtä hyvin sodassa kuin
rakkauden asioissa. Hän oli kaunis, hauskannäköinen, rohkea, uljas,
aulis; kaikki hänen hyvät puolensa olivat suuret ja ilmeiset, ja hän
oli lisäksi ainoa kyllin arvokas Nemoursin herttuaan verrattavaksi, jos
ketään voi häneen verrata.

Tämä ruhtinas olikin luonnon mestariteos; vähimmin ihailtavaa hänessä
oli se, että hän oli maailman pulskin ja kaunein mies. Toisten yli
kohotti hänet hänen verraton kunnokkuutensa ja hänen henkensä,
kasvojensa ja liikkeittensä viehkeys, jonka vertaista ei ole nähty
kenessäkään muussa kuin hänessä. Hän oli iloinen sillä lailla, joka
viehätti yhtä paljon miehiä kuin naisia, harvinaisen hieno kaikissa
liikkeissään, osasi pukeutua tavalla, jota kaikki aina seurasivat
voimatta kuitenkaan jäljitellä, ja lopuksi oli hänen koko olemuksessaan
sellainen leima, ettei voinut hänestä saada silmiään irti, missä hän
kulkikaan. Hovissa ei ollut ainoatakaan naista, jonka kunniaa ei olisi
mairitellut nähdä hänen rakastuvan itseensä, ja harvat niistä, joihin
hän oli kiintynyt, voivat kehua pitäneensä häntä pauloissaan kauan
aikaa, ja useat, joita kohtaan hän ei ollut osoittanut mitään lempeä,
eivät voineet olla häntä rakastamatta. Hän oli niin viehättävä ja
niin rakastumiseen taipuva, ettei voinut kieltää mitään niiltä, jotka
koettivat häntä viehättää: niin oli hänellä useita rakastajattaria,
mutta vaikeata oli arvata, ketä hän todella rakasti. Hän kävi usein
perintökuningattaren luona: tämän prinsessan kauneus, hänen suloutensa,
pyrkimyksensä kaikkia miellyttää ja se erikoinen arvonanto, jota hän
osoitti herttualle, antoivat usein aihetta epäillä, että herttua oli
kohottanut katseensa häneen asti.

Guiset, joiden sisarentytär perintökuningatar oli, olivat suuresti
lisänneet vaikutusvaltaansa ja arvoansa tämän naimisliiton avulla.
Kunnianhimo sai heidät pyrkimään kuninkaallisten prinssien vertaisiksi
ja jakamaan konnetabeli Montmorencyn valtaa. [Konnetabeli oli
1500-luvulla, jota tämä romaani kuvaa, Ranskan sotaväen ylipäällikön
ja kuninkaan lähimmän miehen arvonimi. Suomentaja.] Kuningas siirsi
tälle suurimman osan hallitustoimiansa ja piti Guisen herttuaa ja
marsalkka Saint-Andreta suosikkeinaan. Mutta ne, jotka suosio tai asiat
lähensivät häneen, eivät voineet pysyä asemassaan, elleivät alistuneet
Valentinoisin herttuattaren tahtoon. Ja vaikkei herttuatar enää ollut
nuori eikä kaunis, hallitsi hän kuningasta niin ehdottomalla vallalla,
että voi sanoa hänen olleen sekä kuninkaan että valtion rakastajattaren.

Kuningas oli aina pitänyt konnetabelista ja heti hallituksensa alussa
kutsunut hänet maanpaosta, johon Frans I oli hänet lähettänyt. Hovi
oli jakaantunut Guisein ja konnetabelin puolelle, jota kuninkaalliset
prinssit kannattivat. Kumpikin puolue oli aina pyrkinyt Valentinoisin
herttuattaren suosioon. Aumalen herttua, Guisen herttuan veli, oli
nainut erään hänen tyttäristään, ja konnetabeli tavoitteli samaa
liittoa. Hänelle ei ollut kylliksi, että hän oli naittanut vanhemman
poikansa madame Dianan kanssa, joka oli kuninkaan ja erään sittemmin
nunnaksi ruvenneen piemontilaisnaisen tytär. Tällä naimisliitolla
oli ollut monta estettä niiden lupauksien vuoksi, jotka Montmorency
oli antanut neiti de Piennesille, kuningattaren hovineidille. Ja
vaikka kuningas oli kumonnut esteet erikoisella kärsivällisyydellä ja
hyvyydellä, ei konnetabelilla ollut mielestään kyllin tukea, jollei hän
saanut Valentinoisin herttuatarta puolelleen ja eroamaan Guiseistä,
joiden suuruus alkoi jälkimäistä huolestuttaa.

Herttuatar oli, niin paljon kuin mahdollista, viivytellyt
perintöruhtinaan naimista Skotlannin kuningattaren kanssa: tämän nuoren
kuningattaren kauneus ja suuri, kehittynyt henkevyys ja se nousu,
jonka naimisliitto toimitti Guiseille, olivat hänestä sietämättömiä.
Hän vihasi erittäinkin Lotringin kardinaalia, joka oli puhutellut
häntä pisteliäästi, vieläpä halveksienkin. Hän näki, että kardinaali
oli suhteissa kuningattaren kanssa, joten konnetabeli tajusi saavansa
hänet puolelleen ja yhtymään liittoonsa, jos naitettaisiin hänen
tyttärentyttärensä, neiti de la Marck, konnetabelin toisen pojan,
monsieur d'Anvillen kanssa, joka peri isänsä toimen Kaarle IX:n
hallitessa. Konnetabeli ei arvellut monsieur d'Anvillen panevan esteitä
naimiskaupalle, niinkuin oli monsieur de Montmorency pannut; mutta
vaikkakin niiden syyt olivat häneltä salassa, olivat vaikeudet tuskin
vähemmät. Monsieur d'Anville rakasti tavattomasti perintökuningatarta,
ja niin vähän toivoa kuin hänellä olikin, ei hän saattanut päättävästi
sitoutua liittoon, joka veisi toisaalle hänen harrastuksensa.

Marsalkka Saint-André oli hovissa ainoa, joka ei ollut liittynyt
mihinkään puolueeseen: hän oli yksi suosikeista, ja tämä suosio
kohdistui vain hänen olemukseensa. Kuningas oli rakastanut häntä
jo ollessaan perintöruhtinaana ja sittemmin tehnyt hänestä Ranskan
marsalkan siinä iässä, jolloin ei vielä ole totuttu vaatimaan
pienempiäkään arvoja. Kuninkaan suosio antoi hänelle loiston, jota
piti yllä hänen persoonallisuutensa kunnokkuus ja miellyttävyys, hänen
hieno taloutensa ja kalustonsa ja harvinaisin suurellisuus, mitä
kellään yksityisellä on nähty. Hallitsijan aulius korvasi näitä menoja:
tämä ruhtinas suorastaan tuhlasi niille, joista hän piti. Hänellä
ei ollut kaikkia hyviä ominaisuuksia, mutta useimmat niistä kyllä,
varsinkin se, että hän piti sodasta ja ymmärsi sitä. Hänellä oli siinä
myös ollut onni mukanaan: lukuunottamatta Saint-Quentinin taistelua
hänen hallituskautensa oli sarja voittoja. Hän oli henkilökohtaisesti
voittanut Rentyn taistelun. Piemont oli vallattu, englantilaiset
oli karkoitettu Ranskasta, ja keisari Kaarle V oli nähnyt hyvän
onnensa loppuvan Metzin kaupungin porteilla, jota hän turhaan oli
piirittänyt keisarikuntansa ja Espanjan kaikilla sotavoimilla. Koska
Saint-Quentinin onnettomuus sittenkin oli vähentänyt ranskalaisten
valloitustoiveita ja koska onni myöhemmin näytti jakautuneen molempien
kuninkaiden välillä, huomasivat he vähitellen olevansa taipuvaisia
rauhantekoon.

Lotringin leskiherttuatar oli alkanut siitä tehdä ehdotuksia,
perintöruhtinaan naimisiinmenon aikoina ja sittemmin oli salaisia
neuvotteluja ollut käynnissä. Vihdoin valittiin Artoisin maakunnassa
sijaitseva Cercamp kokouspaikaksi. Lotringin kardinaali, konnetabeli
Montmorency ja marsalkka Saint-André saapuivat sinne kuninkaan
puolesta, herttua Alba ja Oranian prinssi Filip II:n puolesta ja
Lotringin herttua ja herttuatar olivat välittäjinä. Pääkysymykset
olivat Ranskan prinsessan Elisabethin avioliitto Espanjan
perintöprinssin Don Carloksen kanssa ja samoin kuninkaan sisaren
naiminen Savoijin prinssin kanssa.

Kuningas oleskeli tällä aikaa rajalla ja sai siellä tiedon Englannin
kuningattaren Marian kuolemasta. Hän lähetti Randanin kreivin Englannin
Elisabethin luo onnittelemaan häntä valtaistuimelle nousemisen
johdosta. Elisabeth otti lähettilään ilomielin vastaan, sillä hänen
oikeutensa kruunuun oli niin heikosti perusteltu, että hänelle oli
edullista nähdä Ranskan kuninkaan sen tunnustavan. Kreivi huomasi hänen
saaneen tietoja Ranskan hovin harrastuksista ja niiden henkilöiden
ansioista, jotka siihen kuuluivat, mutta varsinkin olevan niin täynnä
kunnioitusta Nemoursin herttuaa kohtaan ja puhuvan niin monta kertaa
herttuasta ja sellaisella innolla, että kun kreivi palasi ja selosti
matkaansa kuninkaalle, tämä sanoi hänelle, ettei, ollut mitään, mitä
Nemoursin herttua ei voisi vaatia uudelta kuningattarelta, joka
varmaankin ottaisi hänet puolisokseen. Kuningas puhui siitä herttualle
vielä samana iltana, pani Randanin kreivin hänelle kertomaan kaikki,
mistä oli keskustellut Elisabethin kanssa, ja kehoitti häntä ottamaan
vaarin tästä suuresta onnesta. Aluksi Nemoursin herttua luuli, ettei
kuningas puhunut tosissaan, mutta huomattuaan, että niin oli asian
laita, hän sanoi:

»Jos ryhdyn tähän haaveelliseen yritykseen teidän majesteettinne
neuvosta ja teidän majesteettianne palvellakseni, pyydän ainakin teidän
majesteettianne pitämään sen salaisuutena, kunnes menestys tekee
minut siihen oikeutetuksi ihmisten silmissä, eikä tahtomaan minua
näyttäytymään niin tavattoman turhamaisena, että kuningatar, joka ei
ole milloinkaan minua nähnyt, tahtoisi muka mennä kanssani naimisiin
rakkaudesta.»

Kuningas lupasi olla puhumatta muille kuin konnetabelille tästä
suunnitelmasta, pitipä vaitioloa välttämättömänäkin asian
menestymiseksi. Randanin kreivi neuvoi Nemoursin herttuaa lähtemään
Englantiin muka vain matkustajana, mutta herttua ei voinut tähän
suostua. Hän lähetti suosikkinsa Lingerollen, joka oli älykäs nuori
mies, ottamaan kuningattaren tunteista selvää ja koettamaan panna
suhteita alulle. Odottaessaan matkan tulosta herttua lähti tapaamaan
Savoijin herttuaa, joka oli Brysselissä Espanjan kuninkaan luona.
Englannin kuningattaren Marian kuolema teki suuria esteitä rauhalle.
Kokous hajosi marraskuun lopulla, ja kuningas palasi Pariisiin.

Silloin ilmestyi hoviin kaunotar, joka veti kaikkien katseet puoleensa,
ja tosiaankin on syytä uskoa, että hän oli täydellinen kaunotar,
koska hän herätti ihailua paikassa, jossa oli totuttu näkemään niin
kauniita henkilöitä. Hän oli samaa sukuperää kuin Chartresin vidami ja
Ranskan rikkaimpia perijättäriä. Hänen isänsä oli kuollut nuorena ja
jättänyt hänet puolisonsa madame de Chartresin hoidettavaksi, joka oli
harvinaisen rikas, hyveellinen ja kunnokas. Kadotettuaan puolisonsa
oli madame de Chartres viettänyt useita vuosia hoviin palaamatta.
Tänä poissaoloaikanaan hän oli suunnannut kaiken harrastuksensa tytön
kasvattamiseen. Hän ei pyrkinyt ainoastaan kehittämään tyttärensä
henkevyyttä ja kauneutta, vaan koetti tehdä hänestä myös hyveellisen ja
rakastettavan. Useimmat äidit kuvittelevat, että pitääkseen nuorisoa
erossa rakkausseikkailuista riittää olla niistä koskaan puhumatta.
Madame de Chartresilla oli päinvastainen käsitys; hän kuvaili usein
tyttärellensä rakkautta ja osoitti hänelle, mikä siinä on miellyttävää,
saadakseen hänet helpommin uskomaan, mitä opetti hänelle sen vaaroista.
Hän kertoi miesten vilpillisyydestä, heidän petollisuudestaan ja heidän
uskottomuudestaan, kotoisista onnettomuuksista, — joihin rakkauden
lupaukset hukkuvat, ja näytti toiselta puolen, mikä rauha seurasi
nuhteettoman naisen elämää ja kuinka paljon loistoa ja ylevyyttä
hyve antoi henkilölle, joka oli kaunis ja korkeaa sukuperää. Mutta
hän osoitti myös, ettei tätä hyvettä voinut säilyttää muuten kuin
epäilemällä ja hillitsemällä itseään ja huolellisesti kiintymällä
siihen, mikä yksin voi olla naisen onnena: rakastamalla miestänsä ja
saamalla häneltä vastarakkautta.

Vaikka tämä rikas perijätär oli silloin vielä tavattoman nuori, oli
häntä jo usein kosittu. Madame de Chartres, joka oli tavattoman ylpeä
tyttärestään, ei pitänyt ketään hänen arvoisenaan. Kun tytär oli
seitsemännellätoista, tahtoi madame Chartres viedä hänet hoviin. Kun
hän saapui, meni vidami häntä vastaanottamaan ja hämmästyi mademoiselle
de Chartresin tavattomasta kauneudesta eikä ilman aihetta. Hänen
hipiänsä puhtaus ja hänen hiuksiensa vaaleus antoivat hänelle loiston,
jota ei ole milloinkaan nähty muissa kuin hänessä. Kaikki hänen
piirteensä olivat säännölliset, ja hänen kasvonsa ja hänen olentonsa
olivat täynnä suloa ja viehätystä.

Hoviin tulonsa jälkeisenä päivänä mademoiselle de Chartres meni
valitsemaan jalokiviä eräältä italialaiselta, joka teki kauppaa pitkin
maailmaa. Tämä mies oli tullut Firenzestä kuningattaren kanssa ja oli
niin rikastunut kaupastaan, että hänen talonsa näytti pikemmin ylhäisen
aatelisherran asunnolta kuin kauppiaan. Hänen siellä ollessaan tuli
Clèvesin prinssi sinne. Prinssi hämmästyi niin neidon kauneudesta,
ettei voinut hämmästystään salata, eikä mademoiselle de Chartres voinut
olla punastumatta nähdessään aikaansaamansa kummastuksen. Hän toipui
kuitenkin osoittamatta muuta huomiota tämän prinssin käytökselle kuin
mitä kohteliaisuus vaati sellaista henkilöä kohtaan.

Clèvesin prinssi katsoi häntä ihaillen eikä voinut ymmärtää, kuka tämä
kaunotar oli, jota hän ei ollenkaan tuntenut. Hän näki heti hänen
ilmeestään ja kaikesta, että hän oli korkea-arvoinen. Kaunottaren
nuoruus sai prinssin luulemaan häntä tytöksi; mutta kun hän ei nähnyt
hänen äitiään ja kun italialainen, joka ei ollenkaan tuntenut häntä,
puhutteli häntä madameksi, ei hän tietänyt, mitä ajatella, vaan
katseli yhä ihmetellen. Prinssi huomasi katseittensa saattavan hänet
hämilleen, kun sitä vastoin nuoret naiset aina mielellään näkevät
kauneutensa tekemän vaikutuksen; vielä hän käsitti olevansa syynä
siihen, että kaunotar kärsimättömästä pyrki lähtemään ja tosiaankin
poistui hyvin nopeasti. Prinssi lohdutteli itseään sillä toivolla, että
hän saisi tietää nuoren olennon nimen, mutta joutui hyvin ihmeisiinsä
kuullessaan, ettei häntä tunnettu. Prinssiin vaikutti niin voimakkaasti
neidon kauneus ja se vaatimattomuus, joka ilmeni hänen käytöksessään,
että voi sanoa hänen siitä hetkestä alkain joutuneen kiihkeän ja
kunnioittavan rakkauden lumoihin. Samana iltana hän meni kuninkaan
sisaren luo.

Tätä prinsessaa kunnioitettiin suuresti sen vaikutusvallan vuoksi,
joka hänellä oli kuninkaaseen, veljeensä, ja hänen vaikutusvaltansa
oli niin suuri, että kuningas tehdessään rauhan suostui luovuttamaan
Piemontin naittaakseen hänet Savoijin herttualle. Vaikkakin prinsessa
koko elämänsä oli toivonut pääsevänsä naimisiin, ei hän ollut tahtonut
mennä naimisiin muun kuin hallitsevan ruhtinaan kanssa, ja hän oli sen
vuoksi antanut rukkaset Navarran kuninkaalle, kun tämä oli Vendômen
herttuana, ja aina toivonut Savoijin herttuaa, johon oli säilyttänyt
kiintymyksensä siitä aikain, kun oli nähnyt hänet Nizzassa kuningas
Frans I:n ja paavi Paul III:n kohdatessa toisensa. Koska hän oli hyvin
henkevä ja hänellä oli hyvä maku kauneuteen nähden, veti hän puoleensa
kaikin kunnon miehet, ja koko hovi oli usein hänen luonaan koolla.

Clèvesin prinssi tuli hänen luoksensa tapansa mukaan. Hän oli niin
ihastunut mademoiselle de Chatresin henkevyydestä ja kauneudesta,
ettei voinut puhua muusta. Hän kertoi arkailematta seikkailunsa eikä
voinut väsyä kiittämästä tätä olentoa, jonka oli nähnyt ja jota ei
tuntenut. Prinsessa sanoi, ettei ollut olemassa prinssin kuvaaman
henkilön kaltaista, ja jos olisikin, tuntisi koko hovi hänet. Madame
de Dampierre, joka oli prinsessan hovinaisia ja madame de Chartresin
ystävä, lähestyi prinsessaa kuullessaan keskustelun ja kuiskasi, että
monsieur de Clèvesin näkemä henkilö oli epäilemättä mademoiselle de
Chartres. Prinsessa kääntyi Clèvesin prinssin puoleen ja sanoi hänelle,
että jos prinssi palaisi hänen luokseen seuraavana päivänä, saisi hän
jälleen tavata kaunottaren, joka niin oli hänet vallannut.

Mademoiselle de Chartres tuli tosiaankin seuraavana päivänä.
Kuningattaret ottivat hänet vastaan kaikin kohteliaisuuksin mitä voi
kuvitella ja kaikki muut niin ihastellen, ettei hän kuullut ympärillään
muuta kuin ylistystä. Hän otti ne vastaan niin ylevän vaatimattomasti,
että näytti siltä kuin hän ei olisi kuullut niitä tai ainakin, etteivät
ne häneen ollenkaan vaikuttaneet. Sitten hän meni kuninkaan sisaren
luo. Kiitettyään mademoiselle de Chartresin kauneutta prinsessa kertoi,
minkä hämmästyksen hän oli aiheuttanut Clèvesin prinssissä. Prinssi
astui sisään hetkistä myöhemmin.

»Tulkaa vain», sanoi prinsessa, »katsomaan, enkö ole pitänyt sanaani,
ja jollen teille näyttäessäni mademoiselle de Chartresia näytä sitä
kaunotarta, jota etsitte, niin kiittäkää minua ainakin siitä, että olen
hänelle kertonut ihailusta, jota tunnette häntä kohtaan».

Clèvesin prinssi tunsi iloa nähdessään tämän henkilön, jota oli pitänyt
niin rakastettavana, olevan yhtä hienoa sukua kuin kauniin. Prinssi
lähestyi häntä ja muistutti olleensa ensimmäinen häntä ihailemaan ja
heti kunnioittaneensa häntä ansion mukaan, vaikkei vielä silloin häntä
tuntenutkaan.

Ritari Guise ja prinssi, jotka olivat ystävyksiä, lähtivät yhdessä
prinsessan luota. He ylistivät aluksi mademoiselle de Chartresia ihan
rajattomasti, mutta huomasivat sitten puhuvansa hänestä liiaksikin ja
välttelivät kumpikin lausumasta mitä hänestä ajattelivat. Heidän täytyi
kuitenkin puhua hänestä seuraavina päivinä kaikkialla, missä tapasivat
toisensa. Tämä uusi kaunotar oli kauan heidän kaikkien keskustelujensa
aiheena. Kuningatar ylisteli häntä paljon ja piti erikoisessa arvossa;
perintökuningatar otti hänet suosikikseen ja pyysi madame de Chartresia
tuomaan hänet usein luokseen. Prinsessat, kuninkaan tyttäret,
lähettivät usein hakemaan häntä huveihinsa. Lisäksi koko hovi, paitsi
Valentinoisin herttuatar, rakasti ja ihaili häntä. Asian laita ei
ollut niin, että uusi kaunotar olisi työntänyt herttuattaren syrjään.
Kyllin pitkä kokemus oli tälle osoittanut, ettei hänellä ollut mitään
pelättävää kuninkaan taholta, mutta hän vihasi niin Chartresin vidamia,
jonka oli toivonut kiinnittävänsä itseensä naittamalla hänelle yhden
tyttäristään ja joka oli liittynyt kuningattareen, ettei voinut suopein
silmin katsella ketään, jolla oli sama nimi ja jota kohtaan vidami
osoitti suurta ystävyyttä.

Clèvesin prinssi rakastui intohimoisesti mademoiselle de Chartresiin
ja toivoi hartaasti saavansa hänet puolisokseen, mutta pelkäsi, että
madame de Chartresin ylpeys ei sallisi luovuttaa tytärtä miehelle, joka
ei ollut veljeksistä vanhin, siis varsinainen perillinen. Tämä suku oli
kuitenkin niin ylhäinen ja kun kreivi, joka oli vanhin veli, oli juuri
nainut kuningasperheen kanssa niin läheisesti sukua olevan naisen, että
pikemminkin rakkauden herättämä ujous kuin todelliset syyt aiheuttivat
prinssin pelon.

Hänellä oli monta kilpailijaa. Ritari Guise näytti hänestä
vaarallisimmalta syntyperänsä, ansioittensa ja sen loiston vuoksi,
jonka hovin suosio tuotti hänen suvulleen. Tämä prinssi oli rakastunut
mademoiselle de Chartresiin ensi päivänä, jolloin oli hänet nähnyt, ja
myös huomannut Clèvesin prinssin rakkauden, niinkuin jälkimäinen oli
pannut merkille hänen rakastumisensa. Vaikka he olivat ystävyksiä, ei
se vieraantuminen, jonka samat pyyteet aiheuttivat, sallinut heidän
selittää asiaa toisilleen. Heidän ystävyytensä oli kylmennyt heidän
uskaltamatta ottaa sitä puheeksi. Se sattuma, että Clèvesin prinssi oli
ensinnä joutunut näkemään mademoiselle de Chartresin, näytti hänestä
onnelliselta enteeltä ja suovan hänelle jotakin etua kilpailijansa
rinnalla, mutta hän aavisti isänsä, Neversin herttuan, panevan suuria
esteitä. Herttua oli läheisissä suhteissa Valentinoisin herttuattaren
kanssa. Herttuatar oli vidamin vihollinen, ja tämä syy oli riittävä
estämään Neversin herttuaa suostumasta, siihen, että hänen poikansa
ajattelisi vidamin veljentytärtä.

Madame de Chartres, joka niin hartaasti oli pyrkinyt kehittämään
tyttärensä hyveellisyyttä, piti siitä yhä edelleen samaa huolta
paikassa, jossa se oli niin tarpeen ja jossa oli niin monta vaarallista
esimerkkiä. Kunnianhimo ja lemmenseikkailut olivat tämän hovin
sieluna ja täyttivät yhtä lailla miesten ja naisten mielet Siellä oli
niin monia harrastuksia ja niin monia eri juonia, ja naisilla oli
niissä niin suuri osa, että rakkauteen aina sekaantui keinottelua ja
päinvastoin. Kukaan ei ollut rauhallinen tai välinpitämätön: kaikki
pyrkivät kohoamaan, miellyttämään, palvelemaan tai vahingoittamaan.
Kukaan ei tuntenut ikävystymistä tai joutilaisuutta; Kaikki joko
huvittuivat tai punoivat juonia.

Naiset olivat eri tavoin kiintyneet kuningattareen,
perintökuningattareen, Navarran kuningattareen, kuninkaan sisareen
tai Valentinoisin herttuattareen. Taipumukset, sovinnaisuussyyt tai
mielenlaatu olivat näiden eri kiintymysten perustana. Ne, joiden ensi
nuoruus oli mennyt ja jotka tahtoivat näyttää ankaran hyveellisiltä,
olivat kiintyneet kuningattareen. Ne, jotka olivat nuorempia ja
etsivät iloa ja lemmenseikkailuja, liehakoivat perintökuningatarta.
Navarran kuningattarella oli omat suosikkinsa. Hän oli kaunis, ja
hänellä oli suuri vaikutusvalta puolisoonsa kuninkaaseen. Hän oli
liittynyt konnetabeliin, ja senvuoksi pidettiin häntä suuressa arvossa.
Kuninkaan sisar oli vielä säilyttänyt kauneutensa ja veti useita
naisia luokseen. Valentinoisin herttuattarella oli kaikki ne, joihin
hän suvaitsi katsoa, mutta harvat naiset olivat hänen mieleisiään,
ja lukuunottamatta muutamia, joiden kanssa hän oli tuttavallisella
kannalla, joihin hän luotti ja jotka olivat mielenlaadultaan hänelle
sukua, hän ei ottanut vastaan ketään muulloin kuin päivinä, jolloin
häntä huvitti pitää yhtä suurta seuruetta kuin kuningatar.

Kaikki eri juonet kilpailivat, ja niiden punojat kadehtivat toinen
toistansa. Naiset, jotka niitä punoivat, olivat myös kateellisia
keskenään joko hovin suosion tai rakastajien vuoksi. Suuret ja ylevät
harrastukset liittyivät usein toisiin vähemmän arvokkaisiin, jotka
kuitenkaan eivät olleet vähemmän ilmeisiä. Näin ollen hovissa oli
jonkunmoinen järjestetty jännitystilanne, joka teki sen miellyttäväksi,
mutta myöskin hyvin vaaralliseksi nuorelle ihmiselle. Madame de
Chartres näki tämän vaaran ja ajatteli vain keinoja, joilla tyttärensä
siltä suojelisi. Hän ei pyytänyt tytärtänsä niinkuin äiti, vaan kuin
ystävä kertomaan kaikki kohteliaisuudet, joita hänelle sanottiin, ja
lupasi puolestaan auttaa häntä oikein käyttäytymään näissä asioissa,
joissa nuorena joutui ymmälle.

Ritari Guise osoitti niin ilmeisesti tunteensa ja suunnitelmansa
mademoiselle de Chartresia kohtaan, että kaikki sen huomasivat. Hän ei
kuitenkaan uskonut mahdolliseksi, mitä hän halusi. Hän tiesi hyvinkin,
ettei hän ollut sopiva puoliso mademoiselle de Chartresille, koska
hänellä oli perin pieni omaisuus pitääkseen arvoaan yllä, ja tiesi
myöskin, etteivät veljet hyväksyisi tätä naimisliittoa peläten sitä
arvonalenemista, jonka nuorempien veljien naimiskaupat tavallisesti
tuovat mukanaan ylhäisissä suvuissa. Lotringin kardinaali osoitti
hänelle pian, ettei hän ollutkaan erehtynyt: hän tuomitsi ritarin
kiintymyksen mademoiselle de Chartresiin erikoisen kiihkeästi, vaikkei
sanonutkaan varsinaisia syitä. Kardinaali vihasi vidamia, tosin vielä
salaa, mutta pian puhkesi viha ilmiliekkiin. Hän olisi mieluummin
halunnut nähdä veljensä joutuvan mihin tahansa toiseen liittoon kuin
vidamin sukuun ja selitti niin julkisesti, kuinka kaukana ritari oli
vidamista, että madame de Chartres loukkautui siitä kovasti ja näki
paljon vaivaa osoittaakseen, ettei kardinaalin tarvinnut mitään pelätä
ja ettei hän ajatellutkaan tätä naimisliittoa. Vidami käyttäytyi
samalla tavalla ja tunsi vielä kipeämmin Lotringin kardinaalin
käytöksen, koska hän paremmin tiesi sen syyn.

Clèvesin prinssi oli yhtä ilmeisesti osoittanut rakkauttaan kuin
ritari Guise. Neversin herttua oli pahoilla mielin kuullut tästä
kiintymyksestä. Hän luuli kuitenkin, että hänen tarvitsi vain puhua
pojalleen saadakseen hänet muuttamaan käytöstään, mutta joutui suuresti
ihmeisiinsä huomatessaan, että poika oli nimenomaan päättänyt naida
mademoiselle de Chartresin. Herttua paheksui tätä suunnitelmaa,
kiivastui ja salasi niin huonosti kiintymystään, että asia pian
levisi koko hovin tietoon, vieläpä madame de Chartresinkin, joka
ei ollut voinut epäilläkään, ettei Neversin herttua olisi pitänyt
poikansa naimisiin menoa hänen tyttärensä kanssa edullisena. Niinpä
hän hämmästyi kovin, kun Clèyesin ja Guisen suvut pelkäsivät tätä
liittoa sen sijaan että olisivat sitä toivoneet. Mielipaha tämän
johdosta saattoi hänet ajattelemaan tyttärelleen sellaista puolisoa,
että hän pääsisi niiden yläpuolelle, jotka luulivat olevansa hänen
yläpuolellaan. Tarkastettuaan kaikki madame de Chartres pysähtyi
Montpensierin herttuan vanhimpaan, poikaan. Tämä oli silloin naimaiässä
ja ylhäisimpiä hovissa. Koska madame de Chartres oli hyvin älykäs,
saaden apua vidamista, jota pidettiin suuressa arvossa, ja hänen
tyttärensä tosiaankin oli sopiva morsian, toimi hän niin taitavasti ja
menestyksellisesti, että Montpensierin prinssi näytti toivovan tätä
liittoa, joka ei tuntunut kohtaavan mitään vaikeuksia.

Vidami, joka tiesi poikansa, monsieur d'Anvillen, kiintymyksen
perintökuningattareen, arveli kuitenkin, että pitäisi käyttää hyväksi
tämän vaikutusvaltaa hänen poikaansa, jotta viimemainittu edistäisi
mademoiselle de Chartresin asiaa kuninkaan luona ja myös puhellen
Montpensierin prinssin kanssa, jonka läheinen ystävä hän oli. Hän puhui
siitä perintökuningattarelle, joka mielellään suostuikin yritykseen,
kun siinä oli puhe sellaisen henkilön korottamisesta, josta hän paljon
piti, kuten hän lausuikin vidamille, vakuuttaen samalla, että vaikka
hän hyvin tiesi tekevänsä kiusaa enolleen Lotringin kardinaalille, hän
sittenkin ilomielin sivuuttaisi moisen näkökohdan, koska hänellä oli
syytä olla tyytymätön enoonsa, joka aina palveli enemmän kuningattaren
kuin hänen omia etujaan.

Rakastavat ihmiset ovat aina hyvin mielissään siitä, että joku tekosyy
antaa heille aihetta puhua niiden kanssa, jotka heitä rakastavat.
Heti kun vidami oli lähtenyt perintökuningattaren luota, käski tämä
Châtelartin, joka oli monsieur d'Anvillen suosikki ja tiesi hänen
rakkautensa perintökuningattareen, mennä sanomaan, että monsieur
d'Anvillen piti illalla tulla kuningattaren luo. Châtelart otti tämän
tehtävän vastaan ilomielin ja kunnioittavasti. Tämä aatelismies oli
hienoa dauphinélaista sukua, mutta hänen ansionsa ja henkevyytensä
merkitsivät vielä enemmän kuin hänen syntyperänsä. Kaikki hovin
ylhäiset herrat ottivat hänet vastaan ja kohtelivat häntä hyvin, ja
Montmorencyn perheen suosio oli hänet erikoisesti kiinnittänyt monsieur
d'Anvilleen. Hän oli siromuotoinen ja pystyvä kaikissa taidoissa:
lauloi miellyttävästi, sepitti runoja ja viehätti rakastettavuudellaan
ja tunteikkuudellaan monsieur d'Anvillea niin suuresti, että tämä
uskoi hänelle rakkautensa perintökuningattareen. Sellainen luottamus
lähensi Châtelartia mainittuun prinsessaan, jonka hän siis joutui usein
tapaamaan. Tästä sitten alkoi onneton rakkaus, joka vei Châtelartin
järjen ja lopulta maksoi hänen henkensä.

Monsieur d'Anville ei jäänyt sinä iltana saapumatta kuningattaren luo.
Hän oli onnellinen siitä, että perintökuningatar oli valinnut hänet
työskentelemään toivomansa asian hyväksi, ja lupasi tarkoin totella
hänen määräyksiään. Mutta Valentinoisin herttuatar, joka oli saanut
vihiä tästä naimasuunnitelmasta, asettui niin varmasti sitä vastaan
ja oli niin valmistanut kuninkaan mieltä ennakolta, että kun monsieur
d'Anville hänelle puhui asiasta, hän ei näyttänyt sitä hyväksyvän,
vieläpä määräsi välittäjän sanomaan sen Montpensierin prinssillekin.
Helppoa on kuvitella madame de Chartresin tunteita hänen niin hartaasti
toivomansa aikeen rauetessa, jollainen onnettomuus tuottaisi niin
suurta etua hänen vihollisilleen ja tekisi niin suuren vääryyden hänen
tyttärelleen.

Perintökuningatar osoitti tavattoman ystävällisesti mademoiselle de
Chartresille surunsa siitä, ettei ollut voinut häntä auttaa.

»Kuten näette», sanoi hän, »on kykyni hyvin keskinkertainen. Kuningatar
ja Valentinoisin herttuatar vihaavat minua niin, että on miltei
mahdotonta, etteivät he tai heistä riippuvat aina olisi poikkipuolin
minun suunnitelmieni tiellä. Kuitenkaan en ole milloinkaan ajatellut
muuta kuin heitä miellyttää. He eivät myöskään vihaa minua muun
vuoksi kuin äitini, kuningattaren, joka ennen on heissä herättänyt
pelkoa ja kateutta. Kuningas oli rakastanut häntä, ennenkuin rakastui
Valentinoisin herttuattareen, ja avioliittonsa ensi vuosina, kun
hänellä ei vielä ollut lapsia, hän näytti miltei päättäneen ottaa
avioeron naidakseen äitini, kuningattaren, vaikkakin hän rakasti tätä
herttuatarta. Madame de Valentinois pelkäsi naista, jota kuningas jo
oli rakastanut ja jonka kauneus ja henkevyys voivat vähentää hänen
suosiotaan, ja liittyi konnetabeliin, joka ei myöskään toivonut
kuninkaan naivan Guisen sisarta. He saivat kuningasvainajan taipumaan
mielensä mukaan ja vaikka konnetabeli vihasi Valentinoisin herttuatarta
yhtä katkerasti kuin rakasti kuningatarta, toimi hän kuitenkin
estääkseen kuningasta ottamasta avioeroa. Mutta haihduttaakseen
kuninkaasta kokonaan ajatukset naida äitini, he puuhasivat äitini
naimisliittoa Skotlannin kuninkaan kanssa, joka oli prinsessa
Magdalenan, kuninkaan sisaren, kuoltua leski. He tekivät näin, koska
Skotlannin kuningas oli valmiimpi tekemään päätöksen, eivätkä pitäneet
entisiä välipuheita Englannin kuninkaan kanssa, joka toivoi kiihkeästi
äitiäni puolisokseen. Vähältä piti, ettei tämä sanansyöminen ollut
syynä välien rikkoutumiseen molempien kuninkaiden välillä. Henrik VIII
ei saanut mielelleen lohdutusta, kun näin täytyi luopua äidistäni,
ja ketä muuta ranskalaista prinsessaa hänelle ehdotettiinkin, sanoi
hän, ettei kukaan korvannut sitä, joka häneltä oli viety. On myöskin
totta, että äitini, kuningatar, oli täydellinen kaunotar. Samalla
on huomattava, että häntä, kun hän oli jäänyt leskeksi Longuevillen
herttuan kuoltua, kolme kuningasta toivoi puolisokseen. Huono onni
toimitti hänet vähäpätöisimmälle heistä, sellaiseen kuningaskuntaan,
jossa hänellä ei ole muuta kuin murhetta. Sanotaan minun olevan hänen
näköisensä. Pelkään myöskin onnettoman kohtalon puolesta olevani hänen
kaltaisensa, ja mikä onni minulle sattuneekaan, en luule osaavani siitä
nauttia.»

Mademoiselle de Chartres sanoi perintökuningattarelle, että nämä
synkät aavistukset olivat niin huonosti perusteltuja, että ne pian
haihtuisivat, ja ettei hänen tarvinnut ollenkaan epäillä sitä, että
hänen onnensa vastaisi ulkonaisia edellytyksiä.

Kukaan ei enää uskaltanut lähestyä mademoiselle de Chartresia peläten
vihoittavansa kuningasta tai ajatellen, ettei onnistuisi miellyttää
henkilöä, joka oli toivonut kuninkaallista prinssiä. Mitkään tällaiset
arvelut eivät pidättäneet Clèvesin prinssiä. Hänen isänsä Neversin
herttuan kuolema, joka silloin sattui, antoi hänelle täyden vapauden
noudattaa kiintymystänsä; heti kun tavanmukainen suruaika oli
päättynyt, hän ajatteli vain, millä tavalla saisi mademoiselle de
Chartresin puolisokseen. Prinssi piti itseään onnellisena voidessaan
tehdä tarjouksensa aikana, jolloin tapahtumat olivat vieroittaneet
toisia kilpailijoita ja jolloin hän voi olla miltei varma, ettei
hänelle annettaisi kieltävää vastausta. Se pelko, ettei hän ollut
mademoiselle de Chartresin mieleinen, häiritsi hänen iloaan, ja hän
olisi ennemmin valinnut onnen miellyttää häntä kuin naida hänet
saamatta vastarakkautta.

Ritari Guise oli herättänyt prinssin mustasukkaisuutta, mutta koska
se johtui pikemmin ritarin kunnokkuudesta kuin mademoiselle de
Chartresin käyttäytymisestä, pyrki prinssi vain pääsemään selville
siitä, oliko hän niin onnellinen, että mademoiselle de Chartres
hyväksyisi hänen kosintansa. Prinssi tapasi mademoiselle de Chartresia
vain kuningattaren luona tai kutsuissa; vaikeata oli päästä hänen
kanssaan kahdenkeskiseen puheluun. Hän keksi kuitenkin tilaisuuden ja
puhui mademoiselle de Chartresille aikeestaan ja rakkaudestaan niin
kunnioittavasti kuin suinkin. Hän pyysi mademoiselle de Chartresia
ilmoittamaan tunteensa ja sanoi omien tunteittensa olevan sellaiset,
että ne saattaisivat hänet ikuisesti onnettomaksi, jollei mademoiselle
tottelisi muutoin kuin velvollisuudesta äitinsä tahtoa.

Koska mademoiselle de Chartres oli hyvin ylevä ja hyväsydäminen, joutui
hän liikutuksen valtaan kiitollisuudesta Clèvesin prinssin käytöstapaa
kohtaan. Tämä kiitollisuus antoi hänen vastauksilleen ja sanoilleen
jonkunmoisen lempeän soinnun, joka oli kylliksi herättämään toivoa
niin silmittömästi rakastuneessa miehessä kuin prinssi oli: niin hän
uskotteli itselleen sitä, mitä toivoi.

Mademoiselle de Chartres kertoi äidilleen tämän keskustelun, ja madame
de Chartres sanoi hänelle, että Clèvesin prinssi oli niin ylevä ja
hyveellinen ja että hän ikäisekseen oli niin viisas, että jos tytär
tuntisi halua mennä prinssin kanssa naimisiin, niin hän suostuisi
siihen ilomielin. Mademoiselle de Chartres vastasi huomaavansa samat
hyvät ominaisuudet ja menevänsä häneen kanssaan naimisiin vähemmän
vastahakoisesti kuin jonkun toisen kanssa, vaikkei tuntenut häntä
kohtaan persoonallisesti erikoista kiintymystä.

Jo seuraavana päivänä prinssi tuli madame de Chartresin puheille.
Madame otti vastaan ehdotuksen, joka hänelle tehtiin, eikä sanonut
pelkäävänsä antaa tyttärelleen miestä, jota hän ei voisi rakastaa,
kun antoi hänelle Clèvesin prinssin. Aviosopimus laadittiin, asiasta
puhuttiin kuninkaalle, ja pian saivat kaikki sen tietää.

Clèvesin prinssi tunsi itsensä onnelliseksi olematta kuitenkaan täysin
tyytyväinen. Hän näki huolestuneena, että mademoiselle de Chartresin
tunteet eivät olleet muuta kuin kunnioituksen ja kiitollisuuden
tunteita, eikä, hän voinut mairitella itseään sillä, että mademoiselle
de Chartres kätki ne pakosta, koska heidän suhteensa salli osoittaa
niitä loukkaamatta hänen tavatonta kainouttaan. Kului tuskin
päivääkään, jolloin prinssi ei olisi hänelle sitä valittanut.

»Onko mahdollista», sanoi prinssi hänelle, »etten voisi olla onnellinen
teidän kanssanne avioliitossa? Niin on kuitenkin asianlaita. Te
tunnette minua kohtaan vain jonkunmoista hyvyyttä, joka ei voi minua
tyydyttää. Te ette ole kärsimätön, ette rauhaton ettekä surullinen.
Rakkauteni ei liikuta teitä enempää kuin jos kiintymykseni perustuisi
vain teidän rikkautenne etuihin eikä oman olemuksenne sulouteen.»

»Teillä ei ole oikeutta olla tyytymätön», vastasi mademoiselle de
Chartres. »En tiedä, mitä voitte toivoa sen lisäksi, mitä teen, eikä
minun mielestäni ole soveliasta tehdä enempää kuin teen.»

»On totta», vastasi prinssi, »että te annatte näennäisesti minulle
jotakin, mihin olisin tyytyväinen, jos sen takana olisi jotakin,
mutta sen sijaan että sovinnaisuus teitä pidättäisi, te juuri sen
vuoksi teette, mitä teette. Minä en merkitse mitään rakkaudellenne tai
sydämellenne, eikä minun läsnäoloni teitä huvita taikka häiritse.»

»Teidän ei pitäisi sitä epäillä», vastasi mademoiselle de Chartres,
»että iloitsen teitä tavatessani, ja minähän punastun niin usein teidät
nähdessäni, ettei teidän pitäisi epäillä läsnäolonne minua häiritsevän».

»En erehdy punastumisestanne», vastasi prinssi. »Se on vain kainoutta,
ei sydämenne liikettä, enkä kiinnitä siihen enempää huomiota kuin se
ansaitsee.»

Mademoiselle de Chartres ei tietänyt mitä vastata, ja nämä erittelyt
kävivät yli hänen ymmärryksensä. Clèvesin prinssi näki liiankin hyvin
kuinka kaukana morsian oli niistä tunteista, jotka voivat häntä
tyydyttää, koska toinen ei näyttänyt niitä edes käsittävän.

Ritari Guise palasi matkaltaan muutamia päiviä ennen häitä. Hän
oli nähnyt niin monia ylipääsemättömiä esteitä aikoessaan naida
mademoiselle de Chartesin, ettei ollut voinut luulotella onnistuvansa.
Hän tuli kuitenkin hyvin murheelliseksi nähdessään mademoiselle
de Chartresin menevän toisen puolisoksi. Tämä suru ei ollenkaan
hälventänyt hänen kiintymystään, ja hän pysyi yhtä rakastuneena.
Mademoiselle de Chartres oli hyvin tietoinen niistä tunteista, joita
ritari säilytti häntä kohtaan. Ritari ilmoitti puolestaan neidolle,
että tämä oli sen suunnattoman murheen syynä, joka kuvastui hänen
kasvoillaan; niin kunnokasta ja miellyttävää miestä oli vaikea
saattaa onnettomaksi tuntematta häntä kohtaan sääliä. Mademoiselle
de Chartreskaan ei voinut olla häntä säälimättä, mutta tämä sääli ei
johtanut muihin tunteisiin. Hän kertoi äidilleen tuskan, jota ritarin
murhe hänelle tuotti.

Madame de Chartres ihaili tyttärensä vilpittömyyttä ja syystä kyllä,
sillä kukaan ei ole milloinkaan ollut niin tavattoman ja luonnollisen
vilpitön. Mutta hän ihmetteli enemmän sitä, ettei intohimoinen rakkaus
ollut koskenut tyttären sydämeen ja ettei prinssikään ollut häneen
vaikuttanut enempää kuin muut miehet. Tästä oli seurauksena, että
hän koetti kaikin tavoin saada tytärtään kiintymään sulhaseensa ja
ymmärtämään, että hän oli velvollinen rakastamaan miestänsä, kuten
mies rakasti häntä ennenkuin tunsikaan, ja osoittamaan samaa tunnetta
kuin prinssi osoitti hänelle pitäessään häntä kaikkia muita parempana
silloin, kun ei kukaan uskaltanut enää häntä ajatella.

Avioliitto solmittiin, häät vietettiin Louvressa, ja illalla kuningas
ja kuningattaret tulivat koko hovin kanssa illallisille madame
de Chartresin luo, jolloin heidät otettiin vastaan erinomaisen
loistavasti. Ritari de Guise ei uskaltanut erottautua muista ja olla
poissa näistä juhlallisuuksista, mutta hän saattoi niin vähän hillitä
suruaan, että oli helppo se huomata.

Clèvesin prinssi ei huomannut, että mademoiselle de Chartresin
tunteet olisivat muuttuneet nimen vaihtuessa. Miehen ylhäisyys antoi
prinsessalle mitä suurimpia etuisuuksia; mutta se ei muuttanut
prinssin paikkaa hänen puolisonsa sydämessä. Tästä seurasikin, että
vaikkakin prinssi oli hänen miehensä, ei hän lakannut olemasta hänen
rakastajansa, koska hänellä oli aina jotakin muuta toivottavaa kuin
hänen omistamisensa, ja vaikka prinsessa eli täysin hyvässä sovussa
prinssin kanssa, ei jälkimäinen ollut täysin onnellinen. Prinssi tunsi
puolisoaan kohtaan kiihkeää ja rauhatonta rakkautta, joka häiritsi
hänen iloaan. Mustasukkaisuus ei lainkaan ollut aiheena tähän:
milloinkaan ei mies ole ollut vähemmän taipuvainen siihen eikä myöskään
vaimo ole ollut haluttomampi sitä herättämään.

Prinsessa oli kuitenkin joutunut hovin keskelle. Joka päivä hän kävi
kuningattarien ja kuninkaan sisaren luona. Kaikki nuoret ja rakkauteen
herkimmät miehet näkivät prinsessan hänen kodissaan ja hänen lankonsa,
Neversin herttuan luona, jonka talo oli kaikille avoinna; mutta
prinsessa käyttäytyi tavalla, joka herätti niin suurta kunnioitusta
ja näytti niin kaikelle rakastelemiselle vieraalta, että marsalkka
Saint-André, vaikka oli rohkea ja kuninkaan suosiossa, oli ihastunut
prinsessan kauneuteen uskaltamatta hänelle sitä ilmaista muuten kuin
olemalla huomaavainen ja kohtelias. Useat muut olivat samassa asemassa,
ja madame de Chartres oli liittänyt tyttärensä viisauteen niin tarkoin
kaikkia hyviä tapoja vastaavan käytöksen, että hän lopulta esiintyi
saavuttamattomana olentona.

Lotringin herttuatar oli toimiessaan rauhan hyväksi myöskin edistänyt
poikansa, Lotringin herttuan, naimisliittoa. Se oli päätetty solmia
kuninkaan toisen tyttären, Ranskan prinsessan Clauden, kanssa. Häät oli
sovittu vietettäväksi helmikuussa.

Tällä aikaa oli Nemoursin herttua oleskellut Brysselissä kehittelemässä
suunnitelmaansa, joka koski Englantia. Sieltä hän lakkaamatta sai
tai lähetti sinne pikalähettejä. Hänen toiveensa paranivat päivä
päivältä, ja vihdoin Lignerolle ilmoitti hänelle, että herttuan
oli läsnäolollaan saatettava päätökseen se, mikä oli niin hyvin
aloitettu. Herttua otti tämän sanoman vastaan niin iloisena kuin nuori
kunnianhimoinen mies ainakin, joka näkee pääsevänsä valtaistuimelle
yksin maineensa perustalla. Hänen ajatuksensa oli huomaamatta tottunut
tämän onnen suuruuteen, ja sen sijaan että hän olisi hylännyt sen
alun pitäen saavuttamattomana, olivat vaikeudet haihtuneet hänen
mielikuvituksestaan, eikä hän enää nähnyt esteitä.

Hän lähetti kiireesti Pariisiin kaikki tarpeelliset määräykset
saadakseen suurenmoiset matkavarustukset ja voidakseen Englannissa
näyttää suunnitelmansa mukaista loistoa ja kiiruhti itsekin perästä,
ollakseen läsnä Lotringin herttuan häissä.

Herttua saapui perille kihlajaisten aattona, ja heti samana iltana,
kun oli saapunut, hän meni kuninkaalle kertomaan, millä kannalla hänen
suunnitelmansa oli, ja saamaan määräyksiä ja neuvoja, mitä vielä oli
tehtävä. Sitten hän meni kuningattaren luo. Clèvesin prinsessa ei ollut
siellä eikä siis nähnyt herttuaa tai edes saanut tietää, että hän oli
saapunut. Prinsessa oli kuullut kaikkien puhuvan tästä prinssistä
hovin kaunismuotoisimpana ja miellyttävimpänä miehenä, ja varsinkin
perintökuningatar oli kuvannut häntä sellaisella tavalla ja puhunut
hänestä niin usein, että prinsessan uteliaisuus oli herännyt.

Viimemainittu vietti koko kihlajaispäivän kotonaan valmistellen
itseään mennäkseen illalla kuninkaallisiin tanssiaisiin ja kemuihin,
jotka oli järjestetty Louvreen. Prinsessan kauneus ja puku herättivät
heti ihailua. Tanssiaiset alkoivat. Kun prinsessa tanssi ritari
Guisen kanssa, alkoi salin ovelta kuulua kohinaa ikäänkuin joku
olisi tullut sisään, jolle tehtiin tilaa. Kun Clèvesin prinsessa nyt
lakkasi tanssimasta ja hänen silmänsä etsivät jotakuta, jonka kanssa
jatkaisi tanssia, huusi kuningas hänelle, että hän ottaisi sen,
joka astui sisään. Prinsessa kääntyi ja näki miehen, jota ei voinut
luulla keneksikään muuksi kuin Nemoursin herttuaksi ja joka astui
muutamien penkkien yli päästäkseen tanssivien luo. Tämä herttua oli
muodoltaan sellainen, että oli vaikea olla joutumatta ihmeisiinsä hänet
nähdessään, jollei ollut häntä milloinkaan tavannut, erityisesti tänä
iltana, kun hänen komea ulkoasunsa lisäsi sitä loistoa, joka kuului
hänen olentoonsa. Mutta toisaalta herätti myös Clèvesin prinsessa ensi
kertaa nähtynä suurta hämmästystä.

Nemoursin herttua joutui prinsessan kauneudesta niin ihmeisiinsä,
että kun hän lähestyi prinsessaa, joka niiasi hänelle, ei hän voinut
olla ihailuaan osoittamatta. Kun he alkoivat tanssia, kuului salissa
ylistysten kohinaa. Kuningas ja kuningattaret muistivat, etteivät
tanssijat olleet toisiaan milloinkaan tavanneet, ja pitivät omituisena
nähdä heidän tanssivan yhdessä, vaikka eivät tunteneet toisiaan. Kun
tanssi oli lakannut, kutsuivat kuninkaalliset parin luokseen antamatta
sille aikaa puhua kenenkään kanssa ja kysyivät, eivätkö he mielellään
haluaisi tietää toinen toisensa nimeä ja oliko heillä siitä mitään
arveluja.

»Mitä minuun tulee, madame», sanoi Nemoursin herttua, »en ole epävarma;
mutta koska Clèvesin prinsessalla ei ole samoja syitä arvata, kuka
minä olen, kuin minulla on tuntea hänet, niin haluaisin, että teidän
majesteettinne hyväntahtoisesti ilmoittaisi hänelle nimeni».

»Luulenpa», huomautti perintökuningatar, »että hän tietää sen yhtä
hyvin kuin te hänen nimensä».

»Vakuutan teille, madame», vastasi Clèvesin prinsessa, joka näytti
olevan vähän hämillään, »etten arvaa sitä yhtä helposti kuin luulette».

»Te arvaatte sen varsin hyvin», vastasi perintökuningatar. »Muuten on
jotakin kohteliasta Nemoursin herttualle siinä, ettette halua tunnustaa
tuntevanne häntä, kun ette ole häntä ennen nähnyt.»

Kuningatar keskeytti heidät saadakseen tanssin jatkumaan. Nemoursin
herttua otti parikseen perintökuningattaren. Tämä prinsessa oli
täydellinen kaunotar, jollaisena myös Nemoursin herttua oli häntä
pitänyt, ennenkuin, lähti Flanderiin, mutta nyt koko iltana herttua ei
voinut ihailla muuta kuin Clèvesin prinsessaa.

Ritari Guise, joka aina ihaili prinsessaa, joutui siitä, mitä äsken oli
tapahtunut, hyvin murheelliseksi. Hän piti sitä enteenä, että kohtalo
oli määrännyt Nemoursin herttuan rakastumaan Clèvesin prinsessaan.
Joko ritari Guise todella oli nähnyt jonkun hämmennyksen prinsessan
kasvoilla tai mustasukkaisuus pani hänet näkemään enemmän kuin mitä
tosiaan tapahtui, hän luuli prinsessan heti ihastuneen herttuaan
eikä voinut olla sanomatta hänelle, että Nemoursin herttua oli
hyvin onnellinen joutuessaan prinsessan tuttavuuteen niin soman ja
harvinaisen sattuman johdosta.

Clèvesin prinsessa palasi kotiinsa mieli niin täynnä kaikkea, mitä
oli tapahtunut tanssiaisissa, että hän, vaikka jo oli hyvin myöhä,
meni äitinsä huoneeseen siitä kertomaan ja ylisti Nemoursin herttuaa
niin erikoisella tavalla, että se herätti madame de Chartresissa saman
ajatuksen kuin ritari Guisessa.

Seuraavana päivänä vietettiin hääjuhla. Clèvesin prinsessa tapasi
Nemoursin herttuan, jonka ilme ja viehättävä olemus jälleen saivat
hänet hämmästymään.

Seuraavana päivänä prinsessa tapasi herttuan perintökuningattaren
luona, näki hänen lyövän palloa kuninkaan kanssa, ottavan osaa
rengasratsastukseen ja kuuli hänen puhuvan. Hän huomasi herttuan olevan
aina paljon toisten yläpuolella ja kaikkialla johtavan keskustelua
uljaan esiintymisensä ja miellyttävän henkevyytensä nojalla. Se teki
piankin syvän vaikutuksen prinsessan sydämeen.

Myöskin on totta, että kun Nemoursin herttua tunsi prinsessaa kohtaan
kiihkeää rakkautta, joka lisäsi hänessä suloutta ja herttaisuutta,
kuten ensimmäiset miellyttämispyrkimykset vaikuttavat, hän oli vielä
tavallistaan rakastettavampi. Niin ollen, koska he näkivät toisensa
usein ja kumpikin näki toisessa hovin täydellisimmän olennon, oli
mahdotonta, etteivät he olisi toisiinsa tavattomasti ihastuneet.

Valentinoisin herttuatar oli mukana kaikissa huveissa, ja kuningas
oli häntä kohtaan yhtä hellä ja huomaavainen kuin rakkautensa alussa.
Nuori prinsessa, joka oli siinä iässä, jolloin luullaan, ettei naista
voi rakastaa, jos hän on kahtakymmentäviittä vuotta vanhempi, katseli
tavattomasti kummissaan kuninkaan kiintymystä herttuattareen, joka oli
isoäiti ja oli juuri naittanut tyttärentyttärensä. Hän puhui siitä
usein madame de Chartresille.

»Onko mahdollista, että siitä on niin kauan, kun kuningas rakastui
herttuattareen? Kuinka kuningas on voinut kiintyä henkilöön, joka on
häntä paljon vanhempi ja on ollut hänen isänsä rakastajatar, vieläpä
monen muun, mikäli olen kuullut sanottavan?»

»On totta», vastasi hänen äitinsä, »etteivät Valentinoisin
herttuattaren ansiot tai uskollisuus ole herättäneet kuninkaan
rakkautta eivätkä sitä säilyttäneet, ja juuri senvuoksi se on
anteeksiantamatonta, sillä jos tässä naisessa nuoruus ja kauneus
olisi yhtyneenä korkeaan syntyperään, jos hänellä olisi ollut se
ansio, ettei milloinkaan ennen ollut rakastanut, jos hän olisi
pysynyt täysin uskollisena kuninkaalle, jos hän olisi rakastanut
vain häntä, välittämättä ylhäisestä asemasta ja rikkaudesta,
käyttäen valtaansa vain siinä, mikä kuninkaalle itselleen tuottaisi
kunniaa tai mielihyvää, silloin pitäisi myöntää, että olisi vaikeata
olla ylistämättä tätä hallitsijaa kiintymyksestä, jota hän tunsi
herttuatarta kohtaan. Ellen pelkäisi», jatkoi madame de Chartres, »että
sanoisitte minusta, mitä sanotaan kaikista ikäisistäni naisista, jotka
mielellään kertovat tarinoita ajoiltaan, niin ilmoittaisin teille,
kuinka kuninkaan rakkaus tähän herttuattareen alkoi, ja useita muitakin
seikkoja kuningasvainajan hovista, jotka monin tavoin liittyvät
nykyisiin oloihin».

»Kaukana siitä, että teitä moittisin», vastasi Clèvesin prinsessa,
»menneiden tapahtumain kuvaamisesta, valitan sitä, madame, että te ette
ole antanut minulle tietoja nykyisyydestä ettekä paljastanut minulle
hovin eri harrastuksia ja suhteita. Minä en niistä tiedä mitään, joten
muutama päivä sitten luulin konnetabelin olevan varsin hyvissä väleissä
kuningattaren kanssa.»

»Käsityksenne siinä kohden oli totuuden vastainen», vastasi madame
de Chartres. »Kuningatar vihaa konnetabelia, ja jos hänelle joskus
tulee vähänkin valtaa, saa konnetabeli siitä kyllin kärsiä. Kuningatar
tietää konnetabelin useita kertoja sanoneen kuninkaalle, että kaikista
kuninkaan lapsista vain avioliiton ulkopuolella syntyneet ovat hänen
näköisiään.»

»En ole milloinkaan aavistanut tätä vihaa», keskeytti Clèvesin
prinsessa, »nähtyäni, kuinka huolellisesti kuningatar kirjoitti
konnetabelille hänen ollessaan vankeudessa ja kuinka iloisesti
kuningatar otti hänet vastaan, kun hän palasi, nimittäen häntä aina
ystäväksi kuten kuningaskin».

»Jos arvostelette täällä ulkonäön mukaan», vastasi madame de
Chartres, »niin petytte aina. Se, mikä näkyy, on tuskin milloinkaan
totta. Mutta palatkaamme Valentinoisin herttuattareen, jota, kuten
tiedätte, nimitetään Diana Poitiersilaiseksi. Hänen sukunsa on
hyvin kuuluisa; hän polveutuu Akvitanian vanhoista herttuoista.
Hänen isoäitinsä oli Ludvig XI:n avioton tytär, eikä siis ole muuta
kuin ylhäistä hänen syntyperässään. Hänen isänsä Saint-Vallier oli
pahasti sekaantunut konnetabeli Bourbonin juttuun, josta olette
kuullut puhuttavan. Hänet tuomittiin menettämään päänsä ja vietiin
mestauslavalle. Hänen tyttärensä, jonka kauneus oli ihailtava ja
joka jo viehätti kuningasvainajaa, sai aikaan sen (en tiedä millä
keinoin), että isän henki säästettiin. Hän sai armon, vaikka oli juuri
odottanut kuoliniskua, mutta pelko oli hänet niin murtanut, ettei hän
enää ollut tajuissaan, vaan kuoli muutaman päivän kuluttua. Hänen
tyttärensä esiintyi hovissa kuninkaan rakastajattarena. Italianmatka
ja kuninkaan vankeus keskeyttivät tämän rakkauden. Kun kuningas palasi
Espanjasta, meni hänen puolisonsa, sijaishallitsijatar, häntä vastaan
Bayonneen, ottaen mukaansa kaikki hovineidit, joiden joukossa oli
mademoiselle de Pisseleu, sittemmin Etampesin herttuatar. Kuningas
rakastui tähän hovineitiin, joka oli mitä syntyperään, henkevyyteen
ja kauneuteen tulee, Valentinoisin herttuatarta alempi, eikä hänellä
ollut herttuattaren rinnalla muuta etevämmyyttä kuin että hän oli
hyvin nuori. Olen kuullut hänen useita kertoja sanovan syntyneensä
samana päivänä, jolloin Diana Poitiersilainen oli mennyt naimisiin.
Viha saattoi hänet näin sanomaan eikä totuus, sillä erehdynpä varsin
suuresti, ellei Valentinoisin herttuatar mennyt naimisiin Normandian
ylikäskynhaltijan de Brézén kanssa samaan aikaan kuin kuningas rakastui
madame d'Etampesiin.

— Milloinkaan ei ole ollut suurempaa vihaa kuin näiden kahden
naisen välillä. Valentinoisin herttuatar ei voinut antaa anteeksi
madame d'Êtampesille, että tämä oli anastanut häneltä kuninkaan
rakastajattaren arvon. Madame d’Êtampes oli tavattoman mustasukkainen
Valentinoisin herttuatarta kohtaan, koska kuningas yhä seurusteli hänen
kanssaan. Tämä ruhtinas ei ollut täysin uskollinen rakastajattarineen.
Hänellä oli aina yksi, jolla oli arvo ja kunnia; mutta naiset,
jotka kuuluivat läheiseen piiriin, saivat sen vuoron perään. Pojan,
Tournonissa kuolleen perintöprinssin menettäminen, jonka epäiltiin
tulleen myrkytetyksi, suretti kuningasta tavattomasti. Kuningas ei
yhtä hellästi rakastanut toista poikaansa, joka paraikaa hallitsee,
koska ei pitänyt häntä kyllin rohkeana ja älykkäänä. Hän valitti sitä
eräänä päivänä Valentinoisin herttuattarelle, joka sanoi tahtovansa
rakastuttaa prinssin itseensä, tehdäkseen hänet vilkkaammaksi ja
viehättävämmäksi. Hän onnistuikin siinä, kuten näette. Kaksikymmentä
vuotta on tämä rakkaus kestänyt ajan ja esteiden sitä muuttamatta.

— Kuningas-vainaja vastusti sitä aluksi. Joko hän vielä itse rakasti
kylliksi Valentinoisin herttuatarta ollakseen mustasukkainen taikka
d'Êtampesin herttuatar häntä yllytti, joka oli epätoivoissaan siitä,
että perintöruhtinas oli kiintynyt hänen viholliseensa, varmaa on,
että kuningas oli tästä rakkaudesta vihainen ja surullinen, kuten
hän myöskin osoitti joka päivä. Poika ei pelännyt kuninkaan vihaa
tai kiukkua eikä mikään voinut vähentää hänen kiintymystään ja
saada häntä sitä kätkemään. Lopulta täytyi kuninkaan tottua sitä
sietämään. Sellainen vastarinta vieroitti kuningasta vielä enemmän
perintöprinssistä ja sai hänet enemmän kiintymään kolmanteen poikaansa
Orleansin herttuaan. Tämä prinssi oli kaunismuotoinen, komea, täynnä
intoa ja kunnianhimoa, nuoruuttaan raju, niin että kaipasi hillintää,
mutta hänestä olisi tullut suurenmoinen ruhtinas, jos ikä olisi
kypsyttänyt hänen älynsä.

— Vanhimman veljen arvo, joka oli perintöruhtinaalla, ja kuninkaan
suosio, joka oli Orleansin herttualla, synnytti heidän välilleen
jonkunmoisen kateuden, joka oli miltei vihaa. Tämä kateus oli herännyt
henkiin jo heidän lapsuudessaan ja yhä säilynyt. Kun keisari vieraili
Ranskassa, suuntasi hän kokonaan suosionsa Orleansin herttuaan eikä
perintöruhtinaaseen, joka siitä niin kovasti loukkautui, että kun
keisari oli Chantillyssä, hän tahtoi konnetabelin pidättämään keisarin
kuninkaan määräystä kuulematta. Konnetabeli ei sitä tahtonut. Myöhemmin
kuningas moitti konnetabelia siitä, ettei tämä ollut noudattanut pojan
neuvoa, ja kun kuningas karkoitti konnetabelin hovista, oli tämä seikka
suurena syynä.

— Veljesten huono sopu herätti Etampesin herttuattaressa ajatuksen
lähetä Orleansin herttuaa pysyäkseen kuninkaan lähettyvillä
Valentinoisin herttuattaresta huolimatta. Siinä hän onnistuikin:
tämä prinssi, olematta rakastunut, antautui tuskin vähemmän hänen
ohjattavakseen kuin perintöruhtinas Valentinoisin herttuattaren. Näin
syntyi hovissa kaksi nurkkakuntaa, kuten voitte arvata, mutta juonet
eivät rajoittuneet vain naisten kiistoihin.

— Keisari, joka oli säilyttänyt ystävyytensä Orleansin herttuaa
kohtaan, oli useita kertoja tarjoutunut hänelle palauttamaan Milanon
herttuakunnan. Ehdotuksissa, joita sitten tehtiin rauhan hyväksi,
keisari antoi hänelle toiveita seitsemästätoista maakunnasta ja
lupasi hänelle tyttärensä puolisoksi. Perintöruhtinas ei halunnut
rauhaa eikä tätä avioliittoa. Hän käytti hyväkseen konnetabelia, jota
oli aina rakastanut, osoittaakseen kuninkaalle kuinka tärkeätä oli,
ettei kuningas toimittaisi seuraajansa rinnalle veljeä, joka oli niin
voimakas kuin Orleansin herttua olisi liitossa keisarin kanssa ja
saatuaan seitsemäntoista maakuntaa. Konnetabeli yhtyi sitä mieluummin
perintöruhtinaan kantaan, koska hän siten vastusti madame Etampesin
aikeita, joka oli hänen verivihollisensa ja toivoi kiihkeästi Orleansin
herttuan kohoamista.

— Perintöruhtinas komensi silloin kuninkaan sotajoukkoa Champagnessa
ja oli saattanut keisarin armeijan sellaiseen hätään, että se olisi
kokonaan tuhoutunut, jollei Etampesin herttuatar, peläten, että liian
suuri menestys saisi meidät kieltäytymään rauhasta ja liitosta keisarin
kanssa Orleansin herttuan hyväksi, olisi salaa kehottanut vihollista
valtaamaan Epernayta ja Château-Thierryta, joissa oli runsaasti
ruokavaroja. Viholliset tekivät niin ja pelastivat näin koko armeijan.

— Herttuatar ei saanut kauan nauttia kavalluksensa menestyksestä.
Pian senjälkeen Orleansin herttua kuoli Faremoutierissa johonkin
tarttuvaan tautiin. Hän rakasti erästä hovin kauneimmista naisista,
ja sai osakseen vastarakkautta. En mainitse hänen nimeään, koska hän
sittemmin on elänyt niin viisaasti, vieläpä niin huolellisesti kätkenyt
rakkautensa tähän prinssiin, että hänen pitää saada kunniansa säilymään
puhtaana. Sattuma toimitti niin, että hän samana päivänä sai kuulla
miehensä kuoleman kuin Orleansin prinssin. Niin ollen hänellä oli
hyvä syy, johon voi kätkeä todellisen murheensa tarvitsematta itseään
hillitä.

— Kuningas ei elänyt kauan poikansa jälkeen, vaan kuoli jo kaksi
vuotta myöhemmin. Hän kehoitti perintöprinssiä käyttämään apunaan
Tournonin kardinaalia ja amiraali d'Annebauldia eikä puhunut sanaakaan
konnetabelista, joka silloin karkotettuna asui Chantillyssa. Mutta
kaikkein ensimmäiseksi uusi kuningas kutsui konnetabelin takaisin ja
uskoi hänelle asioiden hoidon.

— Madame d’Êtampes karkotettiin ja sai osakseen kaiken huonon kohtelun,
jota voi odottaa kaikkivaltiaalta viholliselta. Valentinoisin
herttuatar kosti silloin täysin mitoin sekä madame d'Êtampesille
että kaikille, jotka olivat hänelle vastenmielisiä. Herttuattaren
vaikutusvalta kuninkaaseen näytti rajattomammalta kuin tämän ollessa
perintöruhtinaana. Jo kaksitoista vuotta, jotka tämä ruhtinas on
hallinnut, on herttuatar ollut kaikissa asioissa ehdoton käskijätär.
Hän jakelee kaikki toimet ja virat; hän karkoitti Tournonin kardinaalin
ja kanslerit Ollivierin ja Villeroyn. Ne, jotka ovat kuninkaalle
koettaneet kuvata hänen käytöstään, on tuho perinyt tässä yrityksessä.
Taixin kreivi, tykistön päällikkö, joka ei pitänyt herttuattaresta, ei
voinut olla puhumatta hänen lemmenseikkailuistaan, varsinkaan Brissacin
kreiviä koskevista, jota kohtaan kuningas jo oli hyvin mustasukkainen.
Herttuatar toimitti kuitenkin niin, että Taixin kreivi joutui
epäsuosioon ja häneltä otettiin virka, jonka sitten, mikä on miltei
uskomatonta, herttuatar annatti Brissacin kreiville, tehden hänestä
myöhemmin Ranskan marsalkan. Kuninkaan mustasukkaisuus paheni kuitenkin
niin, ettei hän voinut sietää marsalkan jäämistä hoviin. Mutta
mustasukkaisuus, joka on katkera ja kiihkeä muissa, on kuninkaassa
lempeä ja hillitty, johtuen siitä tavattomasta kunnioituksesta, jota
kuningas tuntee rakastajatartaan kohtaan. Niinpä kuningas ei uskaltanut
toimittaa pois kilpailijaansa muutoin kuin sillä tekosyyllä, että hänet
pantiin hallitsemaan Piemontia.

— Useita vuosia kului. Kreivi palasi viime talvena muka pyytämään lisää
joukkoja ja muita tarpeita komennossaan olevalle armeijalle. Halu
jälleennähdä Valentinoisin herttuatar ja pelko, että hän oli joutunut
unohduksiin, oli ehkä suurena syynä tähän matkaan. Kuningas otti
hänet hyvin kylmästi vastaan. Guiset, jotka eivät hänestä pitäneet,
mutta eivät uskaltaneet sitä osoittaa Valentinoisin herttuattaren
vuoksi, käyttivät vidamia hyväkseen, joka oli hänen verivihollisensa,
jotta hän ei saisi mitään, mitä oli tullut pyytämään. Ei ollut vaikea
vahingoittaa kreiviä: kuningas vihasi häntä, ja hänen läsnäolonsa teki
kuninkaan rauhattomaksi. Niin ollen oli kreivin palattava saamatta
matkastaan mitään muita tuloksia kuin että ehkä oli Valentinoisin
herttuattaren sydämessä jälleen sytyttänyt tunteet, joita poissaolo
alkoi sammuttaa. Kuninkaalla on ollut useita muitakin mustasukkaisuuden
aiheita, mutta joko hän ei ole niistä tiennyt tai ei ole uskaltanut
niistä valittaa.

— En tiedä, tyttäreni», lisäsi madame de Chartres, »olenko teidän
mielestänne kertonut asioista enemmän kuin halusitte tietää».

»Kaukana olkoon minusta, että sitä valittaisin, äitini», vastasi
Clèvesin prinsessa; »jollen pelkäisi ikävystyttäväni teitä, kysyisin
vielä eräitä seikkoja, joita en tiedä».

       *       *       *       *       *

Nemoursin herttuan rakkaus Clèvesin prinsessaan oli heti niin
kiihkeä, että se haihdutti hänestä mieltymyksen kaikkiin muihin
henkilöihin, joita hän oli rakastanut ja joiden kanssa oli seurustellut
poissaollessaan, vieläpä heidän muistonsakin. Herttua etsi tekosyitä
rikkoakseen välinsä heidän kanssaan. Hän ei edes malttanut kuunnella
heidän valituksiaan ja vastata heidän syytöksiinsä. Perintökuningatar,
jota hän oli varsin kiihkeästi rakastanut, ei voinut pitää puoliaan
Clèvesin prinsessan rinnalla. Herttuan kärsimättömyys päästä
matkustamaan Englantiin alkoi lauhtua, eikä hän enää niin innokkaasti
kiirehtinyt valmistuksia, jotka olivat välttämättömiä matkaa varten.
Hän kävi usein perintökuningattaren luona, koska tapasi siellä
Clèvesin prinsessan, ja antoi mielellään ihmisten luulla hänen olevan
kiintynyt tähän kuningattareen. Clèvesin prinsessa näytti hänestä niin
suurenmoiselta, että hän päätti mieluummin olla antamatta hänelle
merkkejä rakkaudestaan kuin saattaa tunteensa sille vaaralle alttiiksi,
että se yleisesti tunnettaisiin. Hän ei puhunut siitä edes Chartresin
vidamille, joka oli hänen läheinen ystävänsä ja jolta hän muuten ei
mitään salannut. Herttua käyttäytyi niin viisaasti ja piti niin tarkoin
vaaria itsestään, ettei kukaan muu epäillyt hänen olevan rakastunut
Clèvesin prinsessaan kuin ritari Guise, ja prinsessan olisi itsekin
ollut vaikea sitä huomata, ellei rakkaus, jota hän tunsi herttuaa
kohtaan, olisi saattanut häntä erikoisesti tarkkaamaan herttuan
käyttäytymistä, joka ei antanut epäilylle sijaa.

Prinsessa ei tuntenut samaa halua kertoa äidilleen, mitä ajatteli
prinssin tunteista, kuin oli puhunut muista mielistelijöistään. Joskaan
hänellä ei ollut varmaa suunnitelmaa salata sitä äidiltään, ei hän
puhunut siitä hänelle sanaakaan. Mutta madame de Chartres huomasi
sen hyvin, yhtä hyvin kuin tyttärensä mieltymyksen herttuaan. Tämä
havainto suretti häntä kovin. Hän arvasi hyvin sen vaaran, jossa nuori
nainen oli Nemoursin herttuan kaltaisen miehen rakastamana ja häntä
rakastaen. Hänelle antoi täyden varmuuden siitä, mitä hän epäili tästä
rakkaudesta, eräs tapahtuma, joka sattui muutamia päiviä myöhemmin.

Marsalkka Saint-André, joka etsi tilaisuuksia osoittaa
suurellisuuttaan, pyysi hartaasti kuningasta, näyttääkseen hänelle muka
taloaan, joka juuri oli valmistunut, tulemaan kuningattarien kanssa
luokseen päivällisille. Marsalkka halusi hyvin mielellään näyttää
myös Clèvesin prinsessalle tuhlailevaa loisteliaisuuttaan, joka meni
ylenpalttisuuteen asti.

Muutamia päiviä ennen sitä, joka oli valittu päivällisiä varten,
perintöruhtinas, jonka terveys oli jotenkin huono, sairastui eikä
ottanut ketään vastaan. Hänen puolisonsa vietti koko päivän hänen
vuoteensa ääressä. Illalla, voidessaan paremmin, perintöruhtinas
kutsutti sisään kaikki arvohenkilöt, jotka olivat hänen
odotushuoneessaan. Perintökuningatar vetäytyi huoneisiinsa ja tapasi
siellä Clèvesin prinsessan ja muutamia muita naisia, jotka kuuluivat
hänen lähimpään tuttavapiiriinsä.

Koska oli jo hyvin myöhä eikä perintökuningatar ollut täysin
pukeutunut, ei hän mennyt kuningattaren luo, vaan lähetti sanan,
ettei hänen nyt sopinut tulla. Sitten hän käski tuoda esille
jalokivikoristeensa, valitakseen niistä itselleen marsalkka
Saint-Andrén tanssiaisia varten ja antaakseen niistä Clèvesin
prinsessalle, kuten oli luvannut. Kun he olivat tässä puuhassa, tuli
Condén prinssi sisään. Hänen arvonsa oikeutti hänet vapaasti pääsemään
kaikkialle. Perintökuningatar sanoi prinssille, että hän varmaankin
tuli hänen puolisonsa luota, ja kysyi, mitä siellä nyt tehtiin.

»Siellä väitellään Nemoursin herttuaa vastaan, madame», vastasi Condén
prinssi, »ja hän puolustaa sellaisella innolla väitteitään, että ne
varmasti ovat lähellä hänen sydäntään. Luulenpa, että hänellä on
rakastajatar, joka ollessaan tanssiaisissa saattaa hänet rauhattomaksi,
koska hän pitää niin kiusallisena rakastajalle nähdä siellä
rakastettunsa.»

»Mitä ihmettä», huudahti perintökuningatar, »eikö Nemoursin herttua
sallisi rakastajattarensa mennä tanssiaisiin! Olisin kyllä uskonut,
että aviomiehet voivat toivoa puolisoittensa jäävän pois tanssiaisista,
mutta en olisi milloinkaan uskonut, että rakastajat ovat sillä
kannalla.»

»Nemoursin herttuan mielestä», vastasi Condén prinssi, »tanssiaiset
ovat rakastajille ihan sietämättömiä, joko he ovat rakastettuja tai
eivät. Hän sanoi, että jos he ovat rakastettuja, he ovat murheissaan,
koska silloin täytyy olla vähemmän rakastettu monena päivänä;
ettei ole ainoatakaan naista, jota ulkonäöstään huolehtiminen ei
estäisi ajattelemasta, rakastajaansa; että se valtaa kokonaan heidän
ajatuksensa; että he koristautuvat kaikille yhtä hyvin kuin sille,
jota rakastavat; että he tanssiaisissa tahtovat miellyttää kaikkia,
jotka heitä katselevat; että he ollessaan kauneuteensa tyytyväisiä
iloitsevat siitä tavalla, johon heidän rakastajansa ei ole pääaiheena.
Hän sanoi, että kun ei ole rakastettu, kärsii vielä enemmän nähdessään
rakastajattarensa kutsuissa; että mitä enemmän nainen on kaikkien
ihailema, sitä onnettomammaksi mies tuntee itsensä, kun ei ole hänen
rakastamansa; että mies pelkää aina, että naisen kauneus herättää
toisen onnellisemman rakkauden, ja ettei ole mitään siihen verrattavaa
kärsimystä, että näkee rakastajattarensa tanssiaisissa, paitsi jos
tietää hänen olevan siellä eikä itse ole.»

Clèvesin prinsessa ei ollut kuulevinaan Condén prinssin puhetta, mutta
kuunteli sitä tarkkaavaisena. Hän käsitti helposti, mikä osa hänellä
itsellään oli Nemoursin herttuan kannattamassa mielipiteessä ja
varsinkin siinä, mitä hän sanoi sen rakastajan murheesta, joka ei ollut
mukana tanssiaisissa, vaikka hänen rakastettunsa oli siellä, koska
herttua ei saisi olla läsnä marsalkka Saint-Andrén tanssiaisissa, sillä
kuningas lähettäisi hänet ottamaan vastaan Ferraran herttuaa.

Perintökuningatar nauroi Condén prinssin kanssa eikä hyväksynyt
Nemoursin herttuan mielipidettä.

»On vain yksi tapaus, madame», sanoi prinssi hänelle, »jolloin
Nemoursin herttua hyväksyy, että hänen rakastettunsa menee
tanssiaisiin, nimittäin jos hän itse panee ne toimeen, ja hän sanoi,
että viime vuonna järjestäessään tanssiaisia teidän majesteetillenne
hän sai kokea, että hänen lemmittynsä suvaitsi tulla niihin, vaikka
näytti ainoastaan seuraavan teitä sinne; että nainen tekee aina
rakastetulleen mieliksi ottamalla osaa hänen järjestämiinsä huveihin;
että myös on miellyttävää rakastajalle, kun hänen lemmittynsä näkee
hänet isäntänä paikassa, jossa koko hovi on läsnä, ja kun nainen näkee
hänen hyvin tulevan toimeen isäntänä.»

»Nemoursin herttua oli oikeassa», sanoi perintökuningatar hymyillen,
»hyväksyessään sen; että hänen lemmittynsä meni tanssiaisiin. Hänellä
oli silloin niin monta naista, joille hän antoi tämän arvon, että jos
he eivät olisi saapuneet, hänellä olisi ollut perin vähän vieraita.»

Heti kun Condén prinssi oli alkanut kuvailla Nemoursin herttuan
käsityksiä tanssiaisista, oli Clèvesin prinsessa tuntenut suurta
halua olla noudattamatta marsalkka Saint-Andrén kutsua. Hän mukautui
helposti siihen käsitystapaan, ettei sopinut mennä miehen luo, jossa
oli herättänyt rakkautta, ja oli hyvillään siitä, että hänellä oli
vakava syy tehdä Nemoursin herttuan mieliksi. Mutta hän otti kuitenkin
mukaansa koristeet, jotka perintökuningatar oli hänelle antanut.
Sitten näyttäessään niitä vielä samana iltana äidilleen hän sanoi,
ettei hän aikonut niitä käyttää, että marsalkka Saint-André teki
parastansa osoittaakseen olevansa niin kiintynyt häneen, että kaiketi
tahtoi näyttää hänen ottavan osaa huvitukseen, joka pantiin toimeen
muka kuningasta varten, ja että marsalkka, ollessaan isäntänä, ehkä
osoittaisi hänelle sellaista huomiota, joka olisi kiusallista.

Madame de Chartres vastusteli jonkun aikaa tyttärensä mielipidettä,
pitäen sitä erikoisena, mutta nähdessään, että toinen pysyi
itsepintaisena, hän alistui siihen ja sanoi, että tyttären siinä
tapauksessa piti tekeytyä sairaaksi, jotta hänellä olisi joku syy,
miksi ei saapunut kutsuihin, koska niitä syitä, jotka häntä oikeastaan
estivät, ei hyväksyttäisi, ja että olisi vältettävä, että niitä
epäiltäisiinkään. Clèvesin prinsessa suostui mielellään viettämään
muutamia päiviä kotonaan, jotta hänen ei tarvitsisi mennä paikkaan,
jonne Nemoursin herttua ei päässyt.

Nemoursin herttua lähti matkalleen tietämättä sitä ilosanomaa, ettei
prinsessa mennyt kutsuihin. Hän palasi tanssiaisten jälkeisenä päivänä,
ja sai tietää, ettei prinsessa ollut niissä käynyt, mutta koska hän
ei tietänyt, että hänen perintökuningattarelle lausumansa sanat oli
prinsessalle kerrottu, ei hän voinut aavistaakaan olevansa niin
onnellinen, että oli estänyt prinsessan menemästä tanssiaisiin.

Seuraavana päivänä herttuan ollessa kuningattaren luona ja puhuessa
perintökuningattaren kanssa tulivat madame de Chartres ja Clèvesin
prinsessa sinne. Jälkimäinen oli hieman arkipäiväisesti puettu, kuten
ainakin sairaana ollut henkilö, mutta hänen kasvonsa eivät vastanneet
hänen pukuaan.

»Tehän olette niin kaunis», sanoi perintökuningatar hänelle, »etten
voisi uskoa teidän olleen sairaana. Luulenpa, että Condén prinssi
kertomalla teille Nemoursin herttuan mielipiteen tanssiaisista
on saanut teidät uskomaan osoittavanne suosiotanne marsalkka
Saint-Andrélle menemällä hänen luokseen ja se on estänyt teidät hänen
luokseen saapumasta.»

Clèvesin prinsessa punastui, kun perintökuningatar arvasi näin
oikein ja sanoi sen Nemoursin herttuan läsnäollessa. Madame de
Chartres huomasi nyt, miksi hänen tyttärensä ei ollut tahtonut mennä
tanssiaisiin, ja estääkseen Nemoursin herttuaa arvaamasta asiaa yhtä
hyvin kuin hän itse ryhtyi puhumaan sen näköisenä kuin olisi puhunut
totta.

»Vakuutan teille, madame», sanoi hän perintökuningattarelle, »että
teidän majesteettinne osoittaa tyttärelleni suurempaa kunnioitusta
kuin hän ansaitsee. Hän oli tosiaankin sairas; mutta uskon, että jos en
olisi häntä estänyt, hän ei varmaankaan olisi ollut teitä seuraamatta
ja näyttäytymättä, niin muuttunut kuin olikin, saadakseen ilon nähdä
kaiken sen erinomaisen, mitä oli eilisiltaisissa huveissa.»

Perintökuningatar uskoi madame de Chartresin sanat. Nemoursin herttua
oli pahoillaan, että ne tuntuivat todennäköisiltä, mutta Clèvesin
prinsessan punastuminen sai hänet kuitenkin epäilemään, etteivät
perintökuningattarenkaan sanat olleet kokonaan pontta ja perää vailla.
Clèvesin prinsessa oli aluksi ollut pahoillaan siitä, että Nemoursin
herttua oli saattanut luulla estäneensä hänet menemästä marsalkka
Saint-Andrén luo; mutta sitten hän tunsi jonkunlaista murhetta, että
hänen äitinsä oli herttualta riistänyt tämän käsityksen.

       *       *       *       *       *

Vaikka Cercampin kokous oli hajautunut, oli rauhanhierontaa yhä
jatkettu, ja asianhaarat edistivät sitä sillä tavoin, että helmikuun
lopulla jälleen kokoonnuttiin Château-Combresissa. Samat edustajat
palasivat sinne, ja marsalkka Saint-Andrén poissaolo vapautti Nemoursin
herttuan siitä kilpailijasta, joka oli hänelle vaarallisin, sillä
marsalkka tarkkasi kaikkia, jotka lähestyivät Clèvesin prinsessaa, ja
saattoi ehkä itsekin päästä hänen suosioonsa.

Madame de Chartres ei ollut tahtonut tyttärelleen näyttää tietävänsä
hänen tunteensa prinssiä kohtaan, koska pelkäsi tekevänsä itsensä
epäiltäväksi niissä asioissa, joista halusi hänelle puhua. Hän alkoi
eräänä päivänä jutella herttuasta, puhui hänestä hyvää ja sekoitti
siihen paljon myrkyllisiä ylistyksiä siitä viisaudesta, joka herttualla
oli pysyessään rakastumatta, ja siitä, että hän vain huvikseen
seurusteli naisten kanssa eikä vakavasti kiintynyt heihin.

»Tosin on», lisäsi hän, »epäilty hänen syvästi rakastuneen
perintökuningattareen, ja herttua käykin hänen luonaan usein.
Siksi neuvon teitä mikäli mahdollista välttelemään puhelua hänen
kanssaan, varsinkin kun perintökuningattaren kohdellessa teitä sillä
tavalla, kuin hän tekee, pian sanottaisiin, että te olette hänen
uskottunsa, ja tehän tiedätte, kuinka ikävä sellainen maine on.
Olen sitä mieltä, jos tämä huhu yhä kulkee, että kävisitte vähän
harvemmin perintökuningattaren luona, jotta ette joutuisi sekaantumaan
lemmenseikkailuihin.»

Clèvesin prinsessa ei ollut milloinkaan kuullut puhuttavan Nemoursin
herttuan suhteesta perintökuningattareen. Hän hämmästyi niin
tavattomasti äitinsä sanoista ja luuli niin hyvin huomaavansa, kuinka
suuresti hän oli erehtynyt kaikessa, mitä oli ajatellut herttuan
tunteista, että hänen ilmeensä muuttui. Madame de Chartres huomasi
sen, mutta samalla tuli vieraita. Clèvesin prinsessa meni kotiinsa ja
sulkeutui kamariinsa.

Mahdotonta on kuvailla tuskaa, jota prinsessa tunsi, kun kuultuaan
äitinsä sanat käsitti, mitä Nemoursin herttua hänelle merkitsi; hän
ei ollut vielä uskaltanut sitä itselleen Hän tajusi nyt, että hänen
tunteensa herttuaa kohtaan olivat sellaiset, joita Clèvesin prinssi
oli häneltä toivonut, ja myönsi, että, oli häpeällistä rakastaa muuta
miestä kuin omaa puolisoaan, joka ansaitsi rakkautta. Se pelko, että
Nemoursin herttua tahtoi häntä perintökuningattaren ja itsensä seuraan
peittääkseen siten äidin kertomaa lemmensuhdetta, hämmensi ja loukkasi
häntä, ja tämä ajatus saattoi hänet päättämään kertoa madame de
Charlesille, mitä ei vielä ollut paljastanut.

Prinsessa meni seuraavana aamuna hänen huoneeseensa aikoen puhua
asiasta, mutta huomattuaan, että äidillä oli vähän kuumetta, ei hän
halunnut häiritä. Tämä sairaus, näytti kuitenkin niin vähäiseltä,
ettei hän päivällisen jälkeen jäänyt menemättä perintökuningattaren
luo, joka oleskeli yksityisessä huoneessaan parin kolmen läheisimmän
naistuttavansa kanssa.

»Puhuimme juuri Nemoursin herttuasta», sanoi perintökuningatar hänen
sisään tultuaan, »ja ihmettelimme, kuinka hän on muuttunut Brysselistä
paluunsa jälkeen. Ennen sinne menoaan hänellä oli lukematon joukko
rakastajattaria. Se oli hänessä oikein vikana, sillä hän piti
yhtä hyvin niitä, jotka sen ansaitsivat, kuin niitä, jotka eivät
ansainneet. Palattuaan hän ei tunnusta kumpiakaan. Milloinkaan ei ole
tapahtunut suurempaa vaihdosta; luulenpa, että hänessä on tapahtunut
mielenmuutos, eikä hän ole niin iloinen kuin tavallisesti.»

Clèvesin prinsessa ei vastannut mitään, vaan ajatteli häpeillen, että
hän olisi käsittänyt kaikki mitä herttuan muuttumisesta sanottiin
uuden rakkauden merkeiksi, jolleivät hänen silmänsä olisi auenneet.
Hän tunsi jonkunmoista katkeruutta perintökuningatarta kohtaan
nähdessään hänen etsivän syitä ja ihmettelevän asiaa, jonka oikean
laidan hän kaiketi tunsi paremmin kuin kukaan. Eikä hän voinut hillitä
itseänsä osoittamasta sitä jonkun verran, ja kun toiset naiset olivat
poistuneet, lähestyi prinsessa perintökuningatarta ja sanoi hiljaa:

»Puhuitteko myöskin minulle äsken, madame, ja tahdoitteko minulta
salata, että juuri te olette saanut Nemoursin herttuan käytöksen
muuttumaan?»

»Olette väärässä», vastasi perintökuningatar; »tiedättehän, etten
ole teiltä mitään salannut. On totta, että Nemoursin herttua ennen
Brysseliin lähtöään, mikäli arvelen, aikoi antaa minun ymmärtää, ettei
hän vihannut minua, mutta palattuaan sieltä hän ei näytä muistavankaan
entisyyttä, ja tunnustan olevani utelias tietämään, mikä hänet on
saanut muuttumaan. Minun lienee helppo ottaa siitä selko», lisäsi hän.
»Chartresin vidami, joka on hänen läheinen ystävänsä, on rakastunut
erääseen henkilöön, johon minulla on jonkun verran vaikutusvaltaa, ja
minä saan hänen kauttaan tietää, mikä on saanut aikaan tämän muutoksen.»

Perintökuningatar puhui niin totisena, että sai Clèven prinsessan
uskomaan ja vastoin tahtoaankin rauhallisemmaksi ja suopeammaksi kuin
oli äsken ollut.

Palattuaan äitinsä luo prinsessa sai tietää hänen olevan entistä
paljon sairaamman. Kuume oli suuresti kohonnut, ja seuraavina päivinä
se vielä paheni, niin että sairaus alkoi näyttää arveluttavalta.
Clèvesin prinsessa oli tavattomasti murheissaan eikä poistunut äitinsä
huoneesta. Hänen puolisonsa oli myös siellä miltei kaiket päivät sekä
siitä myötätunnosta, jota hän tunsi madame de Chartresia kohtaan, että
estääkseen vaimoansa kokonaan antautumasta surumielisyyteen, mutta
myös nauttiakseen hänen näkemisestään: hänen rakkautensa ei näet ollut
lainkaan vähentynyt.

Nemoursin herttua, joka aina oli tuntenut suurta ystävyyttä
Clèvesin prinssiä kohtaan, oli osoittanut sitä hänelle Brysselistä
palattuaankin. Madame de Chartresin sairauden aikana herttua keksi
keinon tavata usein Clèvesin prinsessaa, tullen katsomaan muka
hänen miestään tai hakemaan häntä kävelylle. Herttua haki prinssiä
sellaisinakin aikoina, jolloin tiesi, ettei hän ollut siellä, ja muka
vartoakseen jäi madame de Chartresin odotushuoneeseen, jossa aina oli
useita arvohenkilöitä. Clèvesin prinsessa tuli sinne usein, ja niin
murheissaan kuin hän olikin, ei hän Nemoursin herttuasta näyttänyt
vähemmän kauniilta. Herttua osoitti, kuinka paljon hän otti osaa
prinsessan suruun, ja puhui hänelle niin lempeästi ja nöyrästi, että
sai hänet helposti uskomaan, ettei perintökuningatar ollut hänen
sydämensä valtiatar.

Prinsessa ei voinut olla joutumatta hämilleen herttuan tapaamisesta,
mikä kuitenkin tuotti hänelle iloa; mutta silloin kun hän ei enää
nähnyt herttuaa ja ajatteli, että se viehätys, jota hän tunsi
yhdessäolosta, oli rakkauden alkua, oli hän vähällä luulla vihaavansa
herttuaa sen tuskan vuoksi, jota tämä ajatus hänelle tuotti.

Madame de Chartresin tila huononi niin arveluttavasti, että alettiin
pelätä hänen kuolevan. Kuullessaan, mitä lääkärit sanoivat hänelle
hengenvaarasta, hän osoitti hyveellisyytensä ja hurskautensa arvoista
rohkeutta. Heidän poistuttuaan hän pyysi kaikkia muitakin lähtemään ja
kutsutti Clèvesin prinsessan.

»Meidän täytyy erota toisistamme, tyttöseni», sanoi hän kättään
ojentaen. »Se vaara, johon teidät jätän, ja se, että tarvitsette
minua, lisäävät sitä huolta, jota tunnen teidät jättäessäni. Te
olette mieltynyt Nemoursin herttuaan, mutta en pyydä teitä sitä
tunnustamaan minulle. En ole enää siinä tilassa, että voisin käyttää
vilpittömyyttänne, johtaakseni teitä. Olen jo kauan sitten havainnut
tämän rakkauden, mutta en ole tahtonut puhua siitä teille, koska
pelkäsin, että saattaisin teidät itsennekin sen huomaamaan. Nyt te
olette siitä liiaksikin selvillä. Te horjutte kuilun partaalla:
suuria ponnistuksia ja paljon voimaa vaaditaan pidättämään teitä
siihen syöksymästä. Ajatelkaa velvollisuuksia miestänne kohtaan,
ajatelkaa velvollisuuksia itseänne kohtaan ja ajatelkaa, että olette
kadottamaisillanne sen hyvän maineen, jonka olette saavuttanut ja jota
teille olen niin hartaasti toivonut. Voimaa ja rohkeutta, tyttäreni!
Vetäytykää pois hovista, pakottakaa miehenne viemään teidät sieltä.
Älkää pelätkö tehdä hyvinkin jyrkkiä ja vaikeita päätöksiä: niin
kauheilta kuin ne teistä aluksi tuntunevatkin, ne ovat ajan pitkään
paljon suloisempia kuin lemmenseikkailun onnettomuudet. Jos muut
kuin hyveen ja velvollisuutenne esittämät syyt voivat teitä pakottaa
siihen, mitä toivon, niin sanon, että jos jokin seikka voisi häiritä
onnea, jota odotan tästä maailmasta lähtiessäni, vaivaisi minua juuri
se, että näkisin teidän lankeevan kuten muiden naisten; mutta jos sen
onnettomuuden täytyy teille tapahtua, niin otan kuoleman ilomielin
vastaan, etten olisi sen todistajana.»

Clèvesin prinsessa vuodatti kyyneliä äitinsä kädelle, jota hän puristi
omien käsiensä väliin. Madame de Chartres tunsi itsekin joutuvansa
liikutuksen valtaan ja lisäsi:

»Jääkää hyvästi, tyttäreni, lopettakaamme keskustelu, joka liikuttaa
meitä kumpaakin liian paljonpa muistakaa, mikäli voitte, kaikki, mitä
nyt olen teille sanonut.»

Madame de Chartres kääntyi toiselle kyljelleen, lopettaen puhelun, ja
pyysi tytärtään kutsumaan paikalle hänen kamarineitonsa, haluamatta
kuulla tai puhua enempää. Clèvesin prinsessa lähti äitinsä huoneesta
surkeassa tilassa; madame de Chartres ei enää ajatellut muuta kuin
kuolemaan valmistautumista. Hän eli vielä pari päivää, mutta sinä
aikana ei enää halunnut nähdä tytärtään, johon ainoaan hän tunsi
kiintymystä.

Clèvesin prinsessa oli äärettömästi murheissaan. Hänen puolisonsa ei
poistunut hänen luotaan, ja heti kun madame de Chartres oli vetänyt
viime henkäyksensä, vei hän prinsessan maaseudulle, toimittaakseen
hänet pois paikasta, joka teki hänen surunsa vain katkerammaksi.
Milloinkaan ei ole nähty tämäntapaista: vaikka hellyys ja kiitollisuus
olivat surun suurimpana aiheena, niin se tunne, että hän tarvitsi
äitiänsä voidakseen puolustautua Nemoursin herttuaa vastaan, ei
lakannut olemasta suurena tuskana. Hän piti itseään onnettomana, kun
oli jäänyt ihan yksikseen aikana, jolloin niin huonosti hallitsi
tunteitaan ja olisi niin hartaasti suonut, että hänellä olisi joku
osoittamassa sääliä ja antamassa hänelle voimaa. Clèvesin prinssin
käyttäytyminen häntä kohtaan sai hänet voimakkaammin kuin milloinkaan
toivomaan, ettei löisi laimin mitään, mitä oli puolisolleen velkaa.
Prinsessa osoittikin hänelle enemmän ystävyyttä ja hellyyttä kuin tätä
ennen ja tahtoi, ettei prinssi ollenkaan poistuisi hänen luotaan.
Kiintymällä puolisoonsa hän luuli puolustautuvansa Nemoursin herttuaa
vastaan.

Herttua tuli maaseudulta tapaamaan Clèvesin prinssiä ja teki kaikkensa
päästäkseen myös prinsessan puheille, mutta tämä ei halunnut nähdä
häntä. Tietäessään pakostakin pitävänsä herttuaa rakastettavana
prinsessa oli lujasti päättänyt olla häntä tapaamatta ja välttää
kaikkia kohtaamisen tilaisuuksia, mikäli se hänestä riippuisi.

Clèvesin prinssi lähti Pariisiin vastavierailulle ja lupasi
puolisolleen palata seuraavana päivänä. Hän palasi kuitenkin vasta
päivää myöhemmin.

»Odotin teitä koko eilisen päivän», sanoi prinsessa hänelle, kun hän
oli palannut, »ja minun täytyy moittia teitä, kun ette tullut, niinkuin
olitte luvannut. Tiedätte, että jos voisin tuntea uutta murhetta
siinä tilassa, jossa nyt olen, niin surisin madame de Tournonin
kuolemaa, josta sain tiedon tänä aamuna. Se olisi minua liikuttanut,
vaikken olisi häntä ollenkaan tuntenut: onhan aina säälittävää, että
hänen kaltaisensa nuori ja kaunis nainen kuolee vain kaksi päivää
sairastettuaan, sitä enemmän kun hän oli niitä henkilöitä, jotka minua
miellyttivät muita enemmän. Hänellä näytti myös olevan yhtä paljon
viisautta kuin muita hyveitä.»

»Olen hyvin pahoillani, etten palannut eilen», vastasi prinssi, »mutta
minun täytyi välttämättä lohduttaa erästä onnetonta, jota siis oli
mahdoton jättää. Mitä tulee madame de Tournoniin, en kehoita teitä
suremaan hänen kuolemaansa, jos hän herättää teissä kaipausta erikoisen
viisaana ja kunnioituksenne arvoisena henkilönä.»

»Sananne ihmetyttävät minua», vastasi prinsessa, »koska olen useita
kertoja kuullut teidän sanovan, ettei hovissa ole ainoatakaan naista,
jota kunnioittaisitte enemmän.»

»Totta kyllä», vastasi prinssi, »mutta naiset ovat käsittämättömiä,
ja katsellessani heitä kaikkia pidän itseäni niin onnellisena teidät
omistaessani, etten osaa kyllin ihailla onneani».

»Kunnioitatte minua enemmän kuin ansaitsen», vastasi prinsessa
huoahtaen, »eikä vielä ole aika pitää minua teidän arvoisenanne.
Kertokaa minulle, pyydän sitä hartaasti, kuinka olette huomannut
erehtyneenne ensi arvostelussanne madame de Tournonista.»

»Siitä on jo kauan», vastasi prinssi, »kun olen tietänyt, että madame
de Tournon rakasti Sancerren kreiviä, jolle hän antoi toiveita
avioliitosta kanssansa.»

»En olisi uskonut», keskeytti prinsessa, »että madame de Tournon,
vakuutettuaan julkisesti, ettei hän jouduttuaan leskeksi enää koskaan
menisi uusiin naimisiin, olisi antanut Sancerren kreiville toiveita».

»Jollei hän olisi antanut niitä muille kuin hänelle», vastasi prinssi,
»niin ei olisi syytä ihmetellä; mutta hämmästyttävää on, että hän
samaan aikaan herätti toiveita myös Estoutevillen kreivissä. Kerronpa
teille koko tuon tarinan.»





TOINEN OSA.




»Tunnette Sancerren ja minun välisen ystävyyden. Rakastuttuaan
noin kaksi vuotta sitten madame de Tournoniin kätki Sancerre
huolellisesti rakkautensa minulta samoin kuin kaikilta muiltakin. Ei
johtunut mieleenikään epäillä mitään. Madame de Tournon näytti vielä
lohduttomasti surevan miehensä kuolemaa ja eli synkkään yksinäisyyteen
vetäytyneenä. Sancerren sisar oli miltei ainoa henkilö, joka sai häntä
tavata, ja sisarensa luona Sancerre rakastui madame de Tournoniin.

— Eräänä iltana, kun Louvressa piti olla teatterinäytäntö ja kun
enää odotettiin vain kuningasta ja Valentinoisin herttuatarta,
jotta voitaisiin aloittaa, tultiin ilmoittamaan, että Valentinoisin
herttuatar voi pahoin ja ettei kuningas tulisi. Helposti huomattiin,
ettei tämä herttuattaren pahoinvointi ollut muuta kuin että hän
oli joutunut riitaan kuninkaan kanssa. Me tiesimme kuninkaan
mustasukkaisuuden marsalkka de Brissacia kohtaan tämän ollessa hovissa;
mutta marsalkka de Brissac oli lähtenyt takaisin Piemontiin muutamia
päiviä sitten, emmekä voineet arvata tämän riidan syytä.

— Puhellessa siitä Sancerren kanssa saapui monsieur d'Anville saliin
ja sanoi hiljaa minulle, että kuningas oli säälittävästi murheissaan
ja kiukuissaan, että hän merkiksi sovinnosta, joka oli tehty hänen
ja Valentinoisin herttuattaren välillä muutamia päiviä aiemmin
marsalkka de Brissacin vuoksi johtuneen riidan jälkeen, oli antanut
herttuattarelle sormuksen ja pyytänyt häntä sitä pitämään; että
herttuattaren pukeutuessa tullakseen teatteriesitykseen kuningas oli
huomannut, ettei herttuattarella ollutkaan enää sitä sormusta, kysyen
häneltä syytä siihen; että herttuatar oli näyttänyt ihmettelevän
sormuksen katoamista ja että hän oli kysynyt kamarineideiltään, jotka
onnettomuudeksi tai tietämättä asian oikeata laitaa olivat vastanneet,
etteivät he olleet nähneet sormusta neljään tai viiteen päivään.

— 'Juuri siihen aikaan lähti marsalkka de Brissac', jatkoi monsieur
d'Anville; 'kuningas ei epäillyt sitä, että Valentinoisin herttuatar
oli antanut sormuksen marsalkalle hyvästit sanoessaan. Tämä ajatus
herätti niin voimakkaasti koko mustasukkaisuuden, joka ei vielä ollut
täydellisesti haihtunut, että kuningas suuttui vastoin tavallisuutta
ja soimasi monin tavoin herttuatarta. Kuningas vetäytyi huoneisiinsa
tavattomasti murheissaan; mutta en tiedä, surettaako häntä enemmän se
ajatus, että Valentinoisin herttuatar on luopunut sormuksestaan, kuin
se pelko, että hän oli kiukullaan suututtanut herttuatarta.'

— Heti kun monsieur d'Anville oli lopettanut tämän uutisensa, lähestyin
Sancerrea kertoakseni sen hänelle. Mainitsin sen hänelle salaisuutena,
joka minulle juuri oli uskottu, ja josta kielsin häntä puhumasta.

— Seuraavana aamuna menin jotenkin varhain kälyni luo. Tapasin
madame de Tournonin hänen vuoteensa pääpuolessa istumassa. Madame
de Tournon ei pitänyt Valentinoisin herttuattaresta ja tiesi hyvin,
ettei kälylläni ollut syytä herttuatarta kiittää. Sancerre oli käynyt
hänen luonaan silloin, kun lähdettiin Louvresta, ja kertonut hänelle
kuninkaan riitaantumisen herttuattaren kanssa. Nyt oli madame de
Tournon tullut kertomaan kälylleni, tietämättä tai ajattelematta, että
juuri minä olin kertonut sen hänen rakastajalleen.

— Kohta kun tulin kälyni luo, sanoi hän madame de Tournonille,
että minulle, kyllä voi uskoa sen, mitä hän juuri oli kertonut, ja
odottamatta lupaa madame de Tournonilta toisti sana sanalta kaikki,
mitä edellisenä iltana olin sanonut Sancerrelle. Voitte kuvitella
hämmästykseni. Katsoin madame de Tournoniin, ja hän näytti olevan
hämillään. Se herätti epäluuloni. En ollut puhunut asiasta muille
kuin Sancerrelle. Hän erosi minusta teatterista lähtiessämme syytä
sanomatta. Muistin kuulleeni hänen tavattomasti kiittäneen madame
de Tournonia. Kaikki nämä seikat avasivat silmäni, eikä minun ollut
vaikeata huomata, että madame de Tournonin ja Sancerren välillä oli
rakkaussuhde ja että Sancerre minusta erottuaan oli tavannut hänet.

— Minua suututti se huomio, että Sancerre oli minulta salannut tämän
suhteen, ja senvuoksi lausuin yhtä ja toista, mistä madame de Tournon
varmaankin ymmärsi olleensa varomaton. Saatoin hänet vaunuihinsa ja
vakuutin hänelle hyvästellessäni, että kadehdin sen miehen onnea, joka
hänelle oli kertonut kuninkaan ja herttuattaren riidasta.

— Sitten menin heti Sancerrea tapaamaan. Moitin häntä ja sanoin
tietäväni hänen rakkautensa madame de Tournoniin, mutta en ilmaissut,
kuinka sen olin keksinyt. Hänen täytyi se tunnustaa. Vasta silloin
mainitsin hänelle, mikä oli saanut minut arvaamaan asian, ja hän teki
minulle selvää suhteensa yksityiskohdista. Hän sanoi, että vaikka hän
oli veljeksistä nuorin eikä mitenkään voinut toivoa niin edullista
avioliittoa, oli madame de Tournon kuitenkin päättänyt suostua hänen
puolisokseen. Kummastuksellani ei ollut rajoja. Kehoitin Sancerrea
kiiruhtamaan naimiskaupan päättämistä, koska hänen oli syytä pelätä
kaikkea naisen taholta, joka niin taitavasti osasi ihmisten silmissä
esiintyä vastoin todellisuutta. Hän vastasi minulle, että madame de
Tournon oli todella ollut murheissaan, mutta että rakkaus häneen,
Sancerreen, oli ollut tätä murhetta voimakkaampi ja ettei madame de
Tournon ollut voinut ihan äkkiä osoittaa niin suurta muutosta. Hän
esitti vielä useita muitakin puolustavia syitä, jotka todistivat
minulle, kuinka syvästi hän oli rakastunut. Hän vakuutti minulle
suostuttavansa madame de Tournonin siihen, että minä saisin tietää
tämän rakkaussuhteen, koska juuri madame de Tournon itse oli minulle
sen jo ilmaissut. Sancerre saikin tosiaan madame de Tournonilta siihen
luvan, joskin vain suurella vaivalla, ja sitten minulla oli heidän
luottamuksensa.

— En ole milloinkaan nähnyt naisen käyttäytyvän niin arvokkaasti
ja niin miellyttävästi rakastajaansa kohtaan, mutta minua loukkasi
kuitenkin hänen pyrkimyksensä näyttää vielä surulliselta. Sancerre oli
niin rakastunut ja niin tyytyväinen siihen käytökseen, jota madame de
Tournon osoitti hänelle, ettei oikein uskaltanut kiiruhtaa päättämään
avioliittoa pelosta, että madame de Tournon luulisi hänen sitä toivovan
enemmän hyödyn kuin todellisen rakkauden vuoksi. Hän puhui siitä
kuitenkin madame de Tournonille, joka näytti olevan valmis menemään
hänen kanssaan naimisiin. Alkoipa madame de Tournon luopua siitä
yksinäisyydestäkin, jossa oli elänyt, ja palata seurapiireihin; hän
tuli kälyni luo niinä aikoina, jolloin sinne saapui osa hovia. Sancerre
kävi siellä aniharvoin, mutta ne, jotka poikkesivat sinne joka ilta ja
näkivät madame de Tournonin usein, pitivät häntä hyvin rakastettavana.

— Vähän sen jälkeen kun madame de Tournon oli alkanut luopua
yksinäisyydestään, Sancerre oli huomaavinaan, että madamen rakkaus
häneen oli jonkun verran kylmennyt. Hän puhui siitä minulle useasti,
mutta en piitannut hänen valituksistaan; kun hän lopulta sanoi,
että sen sijaan että madame olisi pyrkinyt lopullisesti solmimaan
avioliiton, hän tuntui sitä yhä enemmän karttavan, aloin uskoa, ettei
Sancerre ollut turhaan huolissaan. Niinpä vastasin hänelle, että jos
madame de Tournonin rakkaus vähenisi kestettyään pari vuotta, ei sitä
sopisi ihmetellä; että vaikka se ei olisikaan vähentynyt, mutta ei
siltä olisi kyllin voimakas pakottaakseen hänet avioliittoon, ei sitä
saisi valittaa; että tämä avioliitto olisi yleisen mielipiteen kannalta
madame de Tournonille perin epäedullinen ja lisäksi haittaisi hänen
mainettaan ja että Sancerre siis voi toivoa vain sitä, ettei madame
de Tournon häntä pettäisi eikä antaisi valheellisia toiveita. Sanoin
hänelle vielä, että ellei madame de Tournonilla ollut uskallusta mennä
naimisiin hänen kanssaan tai jos hän tunnusti rakastavansa jotakuta
muuta, ei hänen tarvinnut ollenkaan suuttua tai valitella, vaan hänen
piti pysyä madame de Tournonia kohtaan kunnioittavana ja kiitollisena.

— 'Annan teille sen neuvon', sanoin, 'jonka ottaisin itsekin, sillä
vilpittömyys liikuttaa minua niin suuresti, että luullakseni, jos
rakastajattareni tai oma vaimoni minulle tunnustaisi ihastuneensa
johonkin toiseen, olisin siitä murheissani, mutta en katkeroitunut.
Luopuisin rakastajan tai miehen osasta antaakseni hänelle neuvoja tai
häntä surkutellakseni.'»

Nämä sanat saivat Clèvesin prinsessan punastumaan, ja hän huomasi, että
ne tavallaan sopivat hänen omaan tilaansa; se hämmästytti häntä ja
saattoi hänet kauaksi aikaa levottomaksi.

»Sancerre puhui madame de Tournonille», jatkoi Clèvesin prinssi, »ja
sanoi hänelle kaiken sen, mitä olin hänelle neuvonut, mutta madame
de Tournon sai hänet jälleen niin rauhoittumaan ja näytti niin
loukkaantuneen näistä epäilyksistä, että Sancerre taas luotti häneen.
Madame de Tournon siirsi kuitenkin heidän avioliittonsa solmimisen
Sancerren matkan jälkeen, jossa piti tulla jotenkin pitkäaikainen, ja
käyttäytyi niin hyvin hänen lähtöönsä asti ja näytti niin murheiselta,
että luulin samoin kuin Sancerrekin, että hänen rakkautensa oli
todellinen. Sancerre lähti noin kolme kuukautta sitten. Hänen
poissaollessaan olen harvoin tavannut madame de Tournonia, sillä te
kiinnititte minut kokonaan ja tiesin vain, että Sancerre pian tulisi
takaisin.

— Toissapäivänä palatessani Pariisiin kuulin, että madame de Tournon
oli kuollut. Lähetin tiedustelemaan Sancerrin kotoa, oliko hänestä
saatu mitään tietoja. Minulle ilmoitettiin, että hän oli saapunut
eilen, mikä oli juuri madame de Tournonin kuolinpäivä. Menin heti häntä
tapaamaan, arvaten kyllä sen tilan, jossa hän oli; mutta Sancerren
murhe oli paljoa suurempi kuin olin osannut kuvitellakaan.

— En ole milloinkaan nähnyt niin syvää ja niin hellää murhetta.
Heti minut nähtyään hän syleili minua kyyneliin purskahtaen. 'En
saa enää häntä nähdä', sanoi hän minulle, 'en saa enää häntä nähdä,
hän on kuollut! En ollut hänen arvoisensa, mutta pian seuraan hänen
jäljestään!'

— Näin sanottuaan hän vaikeni ja toisti sitten tavantakaa: 'Hän on
kuollut, en saa häntä enää nähdä!' Hän alkoi yhä uudelleen itkeä ja
voihkia ja oli kuin järkensä menettänyt. Hän kertoi myös, ettei hän
ollut poissaolonsa aikana usein saanut madame de Tournonilta kirjeitä,
mutta ettei hän ollut sitä ihmetellyt, koska tunsi hänet hyvin ja
tiesi, kuinka vaarallista hänen oli kirjeitä lähettää. Sancerre
piti varmana, että he olisivat hänen palattuaan menneet naimisiin,
ja ihaili madame de Tournonia rakastettavimpana ja uskollisimpana
ihmisenä, mitä voi kuvitella. Hän uskoi olleensa madame de Tournonin
hellästi rakastama ja menetti hänet juuri silloin, kun aikoi hänet
iäksi kiinnittää itseensä. Kaikki nämä ajatukset saivat hänet vaipumaan
syvään murheeseen, joka kokonaan masensi hänet, ja tunnustan, etten
voinut olla heltymättä sen nähdessäni.

— Minun täytyi kuitenkin jättää hänet mennäkseni kuninkaan luo ja
lupasin pian palata. Niin todella teinkin, mutta hämmästykseni oli
tavaton huomatessani hänen kokonaan muuttuneen siitä, kuin hänet
viimeksi näin. Hän käveli kamarissaan hurjannäköisenä, väliin
pysähtyen, kuin olisi ollut ihan suunniltaan. 'Tulkaa, tulkaa', sanoi
hän, 'katsomaan maailman epätoivoisinta ihmistä. Olen tuhat kertaa
onnettomampi nyt kuin äsken, ja mitä juuri olen kuullut madame de
Tournonista, on pahempaa kuin hänen kuolemansa.'

— Luulin, että tuska oli hänet kokonaan hämmentänyt, enkä voinut
kuvitella mitään pahempaa kuin rakastetun ja rakastavan kuolemaa.
Sanoin hänelle, että niin kauan kuin hänen murheensa oli pysynyt
rajoissaan, olin sen hyväksynyt ja ottanut siihen osaakin, mutta
etten surkuttelisi häntä enää, jos hän antautuisi epätoivon valtaan
ja menettäisi järkensä. 'Olisin hyvin onnellinen, jos olisin sen
menettänyt ja oman henkeni myös', huudahti hän; 'madame de Tournon on
ollut minulle uskoton, ja minä saan tietää hänen uskottomuutensa ja
petoksensa hänen kuolemansa jälkeisenä päivänä, kun sieluni on syvimmän
surun ja hellimmän rakkauden täyttämänä, mitä milloinkaan on tunnettu,
ja hänen kuvansa on sydämessäni täydellisempänä, mitä milloinkaan on
ollut, ja täydellisimpänä juuri minun silmissäni. Huomaan pettyneeni,
eikä hän ansaitse sitä, että häntä itken. Kuitenkin tunnen samaa tuskaa
hänen kuolemastaan, kuin jos hän olisi ollut minulle uskollinen, ja
kärsin hänen uskottomuudestaan, ikäänkuin hän ei olisikaan kuollut.
Jos olisin saanut tietää tästä muutoksesta ennen hänen kuolemaansa,
olisivat mustasukkaisuus, kiukku ja raivo täyttäneet mieleni ja
jollakin tavoin kovettaneet minut hänen kuolemansa tuottamaa murhetta
vastaan, mutta nyt olen tilassa, jossa en voi saada lohdutusta enkä
häntä vihata.'

— Voitte kuvitella, että jouduin ihmeisiini Sancerren sanoista. Hän
kertoi minulle, että hetkistä myöhemmin kuin olin lähtenyt hänen
huoneestaan oli hänen luokseen tullut Estouteville, joka oli hänen
läheinen ystävänsä, mutta ei tiennyt mitään hänen rakkaudestaan madame
de Tournoniin. Estouteville oli heti istumaan päästyään alkanut
itkeä ja sanonut tulevansa pyytämään anteeksi, että oli häneltä
aiemmin peitellyt, mitä nyt aikoi sanoa, odottaen ystävältään sääliä.
Estouteville tuli hänen luokseen avaamaan sydämensä ja sanoi olevansa
äärettömästi murheissaan madame de Tournonin kuolemasta.

— 'Se nimi vaikutti niin voimakkaasti minuun', sanoi Sancerre, 'että
vaikka aikomukseni oli ensin sanoa olevani enemmän murheissani siitä
kuin hän, ei minulla kuitenkaan ollut voimaa puhua. Estouteville
jatkoi ja sanoi minulle rakastaneensa häntä jo kuusi kuukautta. Hän
oli aina halunnut puhua minulle siitä, mutta madame de Tournon oli
sen nimenomaan kieltänyt, jopa niin päättävästi, ettei hän ollut
uskaltanut olla tottelematta. Estouteville oli alkanut viehättää
madame de Tournonia miltei heti kun oli häneen rakastunut. He olivat
kaikilta salanneet rakkautensa. Hän ei ollut milloinkaan julkisesti
käynyt madame de Tournonin luona, jota hänellä kuitenkin oli ollut ilo
lohduttaa hänen miehensä kuoleman johdosta. Muuten hän oli aikonut
naida madame de Tournonin vähää ennen hänen kuolemaansa, vaikka
tämä avioliitto, joka johtui rakkaudesta, olisi näyttänyt johtuvan
velvollisuudesta ja kiitollisuudesta. Madame de Tournon oli pyytänyt
isäänsä pakottamaan hänet naimisiin, jottei tapahtuisi liian suurta
muutosta hänen käytöksessään, joka ei ollut vähääkään osoittanut
naimahalua.'

— 'Mitä enemmän Estouteville puhui', jatkoi Sancerre, 'sitä enemmän
uskoin hänen sanojaan, koska pidin niitä todennäköisinä: se aika,
jolloin hän sanoi alkaneensa madame de Tournonia rakastaa, oli
täsmälleen sama, jolloin hän näytti minun silmissäni muuttuneen. Mutta
vähän myöhemmin luulin hänen valehtelevan tai ainakin kuvittelevan
ja olin sen sanomaisillani hänelle. Ajattelin sitten ottaa selkoa
kyselemällä. Esitin hänelle epäilyjäni, ollakseni varma omasta
onnettomuudestani, ja hän kysyi, tunsinko madame de Tournonin käsialaa.
Hän laski vuoteelleni neljä hänen kirjettään ja hänen muotokuvansa.
Samassa astui veljeni huoneeseen. Estoutevillen kasvot olivat niin
itkettyneet, että hänen täytyi lähteä ulos, jotta ei näyttäytyisi
muille. Hän sanoi minulle tulevansa illalla perimään takaisin, mitä oli
minulle jättänyt. Toimitin veljeni pois, koska olin muka sairas: niin
kärsimätön olin katselemaan Estoutevillen minulle jättämiä kirjeitä,
toivoen niistä tapaavani jotakin, mikä osoittaisi, ettei kaikki ollut
totta, mitä Estouteville oli äsken puhunut. Mutta voi, ei mitään
sentapaista! Mikä hellyys, millaisia lemmenvaloja, naimislupauksia,
kirjeitä! Milloinkaan hän ei ollut minulle kirjoittanut niiden
vertaisia.'

'Niin', lisäsi Sancerre, 'tunnen samalla kertaa kuoleman ja
uskottomuuden tuottamaa tuskaa. Näitä kahta pahaa on usein toisiinsa
verrattu, mutta milloinkaan ei sama henkilö ole yhtaikaa niitä
tuntenut. Tunnustan häpeäkseni, että hänen menettämisensä surettaa
minua enemmän kuin hänen muuttumisensa: en voi pitää häntä kyllin
syyllisenä alistuakseni hänen kuolemaansa. Jos madame de Tournon
eläisi, olisi minulla ilo soimata häntä ja kostaa hänelle vetoamalla
moiseen vääryyteen, mutta en näe häntä enää, en koskaan, ja se paha
juuri onkin suurin. Toivoisin voivani hänelle palauttaa elämän, vaikka
luopumalla omastani. Mikä toivomus! Jos hän palaisi, niin hän eläisi
Estoutevillen hyväksi! Kuinka onnellinen olinkaan eilen', huudahti
hän, 'kuinka onnellinen olinkaan! Tosin olin kaikkein murheellisin
ihminen, mutta murheeni oli järkevä, ja suloiselta tuntui ajatella,
ettei minun tarvinnut milloinkaan lohduttautua. Tänään kaikki tunteeni
ovat kohtuuttomia: olen kuvitellusta rakkaudesta, jota hän tunsi muka
minua kohtaan, yhtä murheissani kuin luulin olevan välttämätöntä
olla todellisesta rakkaudesta. En voi vihata enkä, rakastaa hänen
muistoaan, en voi saada lohdutusta enkä joutua todella murheen valtaan.
Toimittakaa kuitenkin niin', sanoi hän äkkiä puoleeni kääntyen, 'etten
milloinkaan näe Estoutevilleä: hänen nimensäkin minua kauhistaa. Tiedän
hyvin, ettei minulla ole mitään aihetta valitella. Oma syyni on, että
häneltä salasin rakkauteni madame de Tournoniin. Jos olisin sen hänelle
ilmaissut, niin tuskin hän olisikaan madame de Tournoniin kiintynyt,
eikä vainaja olisi ollut minulle uskoton. Estouteville tuli minua
tapaamaan uskoakseen minulle murheensa. Hän säälittää minua, ja syystä
kyllä', huudahti Sancerre. 'Estouteville rakasti madame de Tournonia,
sai vastarakkautta eikä näe häntä enää milloinkaan. Tiedän kuitenkin
hyvin, etten voisi olla häntä vihaamatta. Vielä kerran pyydän teitä
hartaasti toimimaan niin, etten häntä milloinkaan tapaa.'

— Sancerre alkoi sitten jälleen itkeä, surra madame de Tournonia, puhua
ikäänkuin hänelle ja hokea mitä hellimpiä sanoja. Sitten hän jälleen
yltyi vihaamaan, valittamaan, soimaamaan ja sadattelemaan. Nähdessäni
hänet niin kiihkeässä mielentilassa käsitin tarvitsevani apua
rauhoittaakseni häntä. Lähetin noutamaan hänen veljeään, josta äsken
olin eronnut kuninkaan luona. Menin häntä vastaan odotushuoneeseen,
ennenkuin hän ehti sisään, ja kerroin missä tilassa Sancerre oli.
Ryhdyimme toimenpiteisiin estääksemme häntä tapaamasta Estoutevilleä
ja käytimme osan yötä koettaen saada häntä järkiinsä. Tänä aamuna
huomasin hänen olevan vielä murheellisempana. Hänen veljensä jäi hänen
luoksensa, ja minä palasin tänne.»

»Olen tavattomasti ihmeissäni», sanoi Clèvesin prinsessa; »enpä olisi
mitenkään uskonut madame de Tournonin voivan rakastaa ja pettää».

»Viekkaus ja teeskentely eivät voi mennä pitemmälle kuin hänessä»,
vastasi prinssi. »Huomatkaa, että kun Sancerre luuli madame de
Tournonin mielen taipuneen puoleensa, muutos todella olikin tapahtunut,
ja hän oli alkanut rakastaa Estoutevilleä, jolta sanoi saavansa
lohdutusta miehensä kuoleman johdosta. Estouteville oli myös syynä
siihen, miksi hän luopui yksinäisyydestään, ja Sancerresta näytti
näin olevan asian laita siksi, että olimme päätelleet madame de
Tournonin surun jo vähentyneen. Estouteville velvoitettiin salaamaan
rakkaussuhteensa, jotta madame de Tournon näyttäisi vain isänsä
käskystä menevän naimisiin osoittaakseen muka sitä huolta, jota hän
piti maineestaan, ja kaikki tapahtui siksi, että hän voisi hylätä
Sancerren, joka silloin ei voisi tehdä syytöksiä. Minun täytyy palata
tapaamaan tuota onnetonta», jatkoi prinssi, »ja luulenpa, että teidän
myöskin pitäisi tulla Pariisiin. Teidän on jo aika nähdä maailmaa ja
ottaa vastaan ne lukemattomat vierailut, joista ette voi päästä.»

Prinsessa suostui palaamaan jo seuraavana päivänä. Hän oli Nemoursin
herttuan suhteen rauhallisempi kuin milloinkaan. Kaikki, mitä madame
de Chartres oli sanonut hänelle kuollessaan, ja suru kuoleman johdosta
olivat ikäänkuin keskeyttäneet hänen tunteensa, ja se saattoi hänet
uskomaan, että ne olivat kokonaan hävinneet.

Jo samana iltana, kun hän saapui Pariisiin, tuli perintökuningatar
häntä tapaamaan ja lausuttuaan, kuinka hän otti prinsessan suruun osaa,
sanoi johtaakseen prinsessan pois surullisista ajatuksista tahtovansa
kertoa kaikki, mitä hovissa oli tapahtunut hänen poissaollessaan.
Sitten hän kertoi useita eri asioita.

»Mutta ennen kaikkea haluan teille ilmoittaa», lisäsi
perintökuningatar, »että Nemoursin herttua on varmaankin kiihkeästi
rakastunut, eivätkä edes hänen läheisimmät ystävänsä voi arvata, ketä
herttua rakastaa, puhumattakaan siitä, että hän olisi heille tunteitaan
uskonut. Tämä rakkaus on kuitenkin kyllin voimakas saattamaan hänet
laiminlyömään tai paremmin sanoen hylkäämään kruununtoiveet.»

Perintökuningatar kertoi sitten kaikki mitä tiesi Englannissa
tapahtuneen.

»Olen kuullut sen», jatkoi hän, »mitä teille mainitsin, monsieur
d'Anvillelta, ja hän sanoi tänä aamuna, että kuningas lähetti eilen
illalla hakemaan Nemoursin herttuaa Lignerollesin kirjeiden takia.
Lignerolles tahtoo palata ja on kirjoittanut kuninkaalle, ettei hän voi
Englannin kuningattarelle enää esitellä Nemoursin herttuan viivyttelyä;
että kuningatar alkaa loukkautua ja että vaikkei kuningatar ollutkaan
antanut vielä nimenomaista lupausta, hän oli sanonut kylliksi, jotta
herttua uskaltaisi matkustaa. Kuningas luki tämän kirjeen Nemoursin
herttualle, joka sensijaan että olisi puhunut vakavasti, kuten oli
tehnyt asian ollessa alullaan, nauroi vain ja teki pilaa Lignerollesin
toiveista. Hän sanoi koko Euroopan tuomitsevan hänen tyhmyytensä,
jos hän uskaltaisi lähteä Englantiin kuningattaren puolisoehdokkaana
olematta menestyksestä varma. 'Valitsisinpa mielestäni huonosti aikani
tehdessäni matkan juuri nyt', lisäsi hän, 'kun Espanjan kuningas
tekee niin suuria valmistuksia naidakseen saman kuningattaren.
Rakkausseikkailussa hän ei ehkä olisi varsin vaarallinen kilpailija,
mutta uskon, ettei teidän majesteettinne neuvoisi minua kilpailemaan
hänen kanssaan naimiskaupassa.'

— 'Antaisin sen neuvon tässä tapauksessa', vastasi kuningas, 'mutta
teidän ei olekaan mistään kilpailtava hänen kanssaan: tiedän, että
Espanjan, kuninkaalla on toiset ajatukset, ja ellei hänellä olisikaan,
niin kuningatar Maria oli sellaisessa ahdistuksessa Espanjan ikeen
takia, ettei ole syytä uskoa, että hänen sisarensa haluaisi sitä
jälleen ja että hän antaisi niin monen yhteenliittyneen kruunun loiston
itseään häikäistä.'

'Ettei hän anna sen itseään häikäistä', jatkoi Nemoursin herttua, 'niin
hän tahtoo tulla onnelliseksi rakkauden avulla. Hän on rakastanut
loordi Courtenayta jo muutamia vuosia. Samaa hoviherraa rakasti jo
kuningatar Mariakin, joka olisi mennyt hänen kanssaan naimisiinkin
koko Englannin hyväksyessä tietämättä, että hänen sisarensa
Elisabetin nuoruus ja kauneus vetivät loordia enemmän puoleensa kuin
hallitsemishalu. Teidän majesteettinne tietää, että kuningattaren
tästä johtunut kiihkeä mustasukkaisuus saattoi hänet telkeämään yhden
ja toisen vankilaan, viimein ajamaan loordi Courtenayn maanpakoon ja
lopulta itse menemään puolisoksi Espanjan kuninkaalle. Luulenpa, että
Elisabet, joka nyt on valtaistuimella, muistaa pian jälleen lordi
Courtenayn ja valitsee mieluummin miehen, jota hän on rakastanut, joka
on hyvin miellyttävä ja joka on kärsinyt niin paljon hänen tähtensä,
kuin sellaisen, jota ei milloinkaan ole nähnyt.'

— 'Olisin samaa mieltä kanssanne', sanoi kuningas, 'jos Courtenay
vielä eläisi, mutta olen kuullut hänen kuolleen muutamia päiviä
sitten Padovassa, jonne hänet oli karkoitettu. Huomaan selvästi',
lisäsi kuningas sanoen hyvästi Nemoursin herttualle, 'että teidän
avioliittonne olisi solmittava samoin kuin perintöruhtinaan
lähettämällä naimatarjous Englannin kuningattarelle lähettiläiden
välityksellä.'

— Monsieur d'Anville ja vidami, jotka olivat kuninkaan luona Nemoursin
herttuan kanssa, olivat varmat siitä, että jokin suuri rakkaus, jonka
lumoissa hän on, vieroittaa hänet tästäkin suuresta suunnitelmasta.
Vidami, joka tarkkaa häntä lähempää kuin kuningas, on sanonut madame
de Martiquesille herttuan niin muuttuneen, ettei häntä enää tunne, ja
vielä enemmän kummastuttaa se, ettei hänen luonaan näy kukaan käyvän,
ettei hän milloinkaan puikahda syrjään, joten vidami luulee, ettei
herttua saa ollenkaan vastarakkautta rakastamaltaan henkilöltä, ja
outoa on nähdä Nemoursin herttuan rakastavan naista, joka ei vastaa
hänen rakkauteensa.»

Kuinka kiusallinen olikaan Clèvesin prinsessalle perintökuningattaren
kertomus! Kuinka malttaisi olla paljastamatta olevansa se henkilö,
jonka nimeä ei tiedetty? Kuinka olla tuntematta kiitollisuutta ja
hellyyttä saadessaan tietää tavalla, jota ei saattanut epäillä,
että herttua, joka jo oli tehnyt häneen niin syvän vaikutuksen,
kätki rakkautensa koko maailmalta ja hylkäsi rakkaudesta, häneen
kruununtoiveet! Voiko kuvitella, mitä prinsessa tunsi ja mikä hämminki,
valtasi hänen sielunsa? Jos perintökuningatar olisi katsellut häntä
tarkkaavasti, olisi hän helposti huomannut, etteivät ne asiat, joita
hän prinsessalle kertoi, olleet hänelle yhdentekeviä; mutta kun hän
ei vähääkään epäillyt asian todellista laitaa, jatkoi hän puhettaan
arvelematta.

»Monsieur d'Anville», lisäsi hän, »joka, kuten sanoin, on minulle
kertonut kaikki nämä yksityiskohdat, luulee minun tietävän paremmin
asiat kuin hän itse ja kuvittelee omaa viehätysvoimaani niin suureksi,
että uskoo minun olevan ainoan henkilön, joka voi saada aikaan niin
suuria muutoksia Nemoursin herttuassa.»

Nämä perintökuningattaren viime sanat saattoivat Clèvesin prinsessan
toisella tavoin hämilleen kuin hän oli ollut äsken.

»Olen luonnollisesti samaa mieltä kuin monsieur d'Anville», vastasi
hän, »ja hyvin todennäköistä on, madame, ettei tarvita kuin teidän
kaltaisenne prinsessa, jotta Englannin kuningatar joutuisi varjoon».

»Tunnustaisin sen teille, jos sen tietäisin», sanoi perintökuningatar,
»ja tietäisin sen, jos niin todella olisi asianlaita. Sentapaiset
tunteet eivät jää huomaamatta niiltä henkilöiltä, jotka niitä
herättävät: näkeväthän he ne ensiksi. Nemoursin herttua ei ole ollut
milloinkaan minua kohtaan muuta kuin kevyen kohtelias; mutta hänen
käyttäytymisensä oli kuitenkin ennen niin erilaista kuin nyt, että
voin teille sanoa, etten ole syynä hänen välinpitämättömyyteensä
Englannin kruunua kohtaan. Mutta nyt unohdan itseni seurassanne»,
lisäsi perintökuningatar, »enkä muista, että minun on mentävä prinsessa
Elisabetin luo. Kuten tiedätte, on rauha miltei solmittu, mutta ette
tiedä, että Espanjan kuningas ei ole tahtonut myöntyä ainoaankaan
kohtaan muulla ehdolla, kuin että itse saisi naida tämän prinsessan
poikansa, prinssi don Carloksen, asemasta. Kuninkaan oli hyvin vaikea
tehdä päätöstä. Viimein hän suostui siihen ja meni heti ilmoittamaan
tämän uutisen tyttärelleen. Luulenpa, että prinsessa on ihan lohduton.
Ei ole tosiaankaan hauskaa mennä naimisiin Espanjan kuninkaan ikäisen
ja luontoisen miehen kanssa, varsinkaan hänen, joka nyt nauttii
kaikkea ensimmäisen nuoruuden iloa, kun siihen on yhtynyt kauneutta,
sillä hän odotti pääsevänsä naimisiin erään nuoren prinssin kanssa,
johon oli mieltynyt, vaikkei ollut koskaan häntä nähnyt. En tiedä,
tapaako kuningas prinsessassa sellaista kuuliaisuutta, kuin toivoo.
Kuningas on antanut tehtäväkseni mennä prinsessan luo, koska hän tietää
prinsessan minua rakastavan ja luulee minun voivan vaikuttaa häneen.
Sitten teen ihan toisenlaisen vierailun: menen iloitsemaan kuninkaan
sisaren luo. Kaikki on valmiina hänen ja tänne pian saapuvan Savoijin
herran avioliittoa varten. Milloinkaan ei tämän prinsessan ikäisellä
henkilöllä ole ollut täydellisempää iloa naimisestaan. Hovista
tulee kauniimpi ja suurempi kuin milloinkaan on nähty ja huolimatta
surustanne, pitää teidän tulla lisäksi vieraille osoittamaan, etteivät
meidän kaunottaret ole keskinkertaisia.»

Näin sanottuaan perintökuningatar lähti Clèvesin prinsessan luota, ja
pian saivat kaikki ihmiset tiedon prinsessa Elisabetin avioliitosta.
Seuraavina päivinä kuningas ja kuningattaret kävivät Clèvesin
prinsessan luona. Nemoursin herttua, joka tavattoman kärsimättömästi
oli odottanut prinsessan paluuta ja kiihkeästi halusi puhutella häntä
kahden kesken, odotti hänen luokseen mennäkseen hetkeä, jolloin kaikki
olisivat sieltä lähteneet eikä kukaan enää tulisi. Herttua onnistui
oikeastaan: hän saapui juuri viimeisten vierailijani lähtiessä.

Prinsessa lepäsi vuoteellaan. Oli kuuma, ja Nemoursin herttuan
näkeminen sai prinsessan vielä lisää punastumaan, mikä yhä korosti
hänen kauneuttaan. Herttua istuutui häntä vastapäätä pelokkaana ja
ujona, kuten ainakin todellisesti rakastava, eikä vähään aikaan
kyennyt puhumaan. Prinsessa oli yhtä pahasti pulassa, joten he
olivat kauan vaiti. Lopulta Nemoursin herttua alkoi puhua, valittaen
prinsessan surua. Prinsessa oli hyvin halukas jatkamaan keskustelua
tästä aiheesta ja puhui jokseenkin paljon siitä tappiosta, jonka oli
kärsinyt, ja lopuksi sanoi vielä sittenkin, kun aika olisi vaimentanut
hänen tuskansa polton, aina säilyttävänsä tapauksesta niin voimakkaan
muiston, että hänen mielensä tästä pitäen olisi muuttunut.

»Suuret surut ja voimakkaat intohimot», vastasi Nemoursin herttua,
»saavat suuria mielenmuutoksia aikaan. Mitä minuun tulee, en tunne enää
itseäni Flanderista paluuni jälkeen. Useat henkilöt ovat sen muutoksen
huomanneet; perintökuningatarkin puhui siitä minulle eilen.»

»Tosiaankin», vastasi prinsessa, »hän on sen huomannut, ja luulenpa
kuulleeni hänen siitä jotakin mainitsevan».

»En ole pahoillani siitä, madame», sanoi Nemoursin herttua, »että hän
on sen huomannut, mutta tahtoisin, ettei hän olisi siinä suhteessa
ainoa. Uskon olevan henkilöitä, joille ei uskalla antaa muita
merkkejä tunteistaan heitä kohtaan kuin asioilla, jotka eivät heitä
ollenkaan koske, ja uskaltamatta osoittaa heitä rakastavansa soisi
ainakin heidän huomaavan, ettei halua olla kenenkään muun rakastama,
ja tietävän, ettei ole verrattomintakaan kauneutta, jota ei muualla
katselisi kylmäkiskoisena, ettei ole kruunuakaan, jonka tahtoisi ostaa
siihen hintaan, ettei heitä näkisi milloinkaan. Nainen arvostelee
tavallisesti häntä kohtaan syntynyttä rakkautta», jatkoi herttua,
»sen vaivan mukaan, jota mies osoittaa häntä miellyttääkseen ja hänet
saavuttaakseen. Mutta se ei ole vaikeata, varsinkaan jos nainen on
rakastettava. Se vasta on vaikeata, että mies luopuu nautinnosta
seurata häntä, välttelee häntä siitä pelosta, että näyttäisi tunteensa
muille, vieläpä hänelle itsellensäkään, ja todellisen kiintymyksen
merkki on vielä paremmin se, että mies muuttuu täydelliseksi
vastakohdakseen eikä enää tunne mitään kunnianhimoa tai iloa, vaikka on
koko elämänsä ajan ollut kumpaakin täynnä.»

Clèvesin prinsessa ymmärsi helposti, mikä osa hänellä itsellään oli
näissä sanoissa. Hänestä tuntui, että hänen pitäisi vastata niihin
eikä niitä edes suvaita. Hänestä tuntui myös, ettei hänen sopisi
niitä kuunnella eikä osoittaa sovittavansa niitä itseensä. Hän luuli
velvollisuutensa olevan puhua ja myös olla puhumatta. Nemoursin
herttuan sanat miellyttivät ja loukkasivat häntä yhtä paljon. Hän näki
niissä vahvistuksen kaikelle, mitä perintökuningatar oli saanut hänet
arvelemaan. Hän huomasi niissä jotakin kohteliasta ja kunnioittavaa,
mutta myös jotakin ihan julkeat ja peittelemätöntä. Kiintymys, jota
prinsessa tunsi herttuaa kohtaan, saattoi hänet niin hämilleen, ettei
hän voinut sitä peittää. Rakastetun miehen epäselvimmätkin sanat saavat
rauhattomammaksi kuin sellaisen miehen avoimet tunnustukset, josta
ei välitä. Prinsessa oli kuitenkin vastaamatta, ja Nemoursin herttua
olisi huomannut hänen vaiteliaisuutensa, josta hän ei ehkä olisi tehnyt
huonoja johtopäätöksiä, jollei Clèvesin prinssin tulo olisi lopettanut
keskustelua ja vierailua.

Prinssi tuli puolisollensa kertomaan uutisia Sancerresta, mutta
prinsessa ei ollut juuri utelias kuulemaan tapahtumien jatkoa. Hänen
mielensä oli niin kiintynyt siihen, mitä äsken oli sattunut, että hän
vain vaivoin saattoi kätkeä hajamielisyytensä.

Kun hän sitten sai taas vapaasti haaveilla, huomasi hän suuresti
erehtyneensä luullessaan olevansa jo välinpitämätön Nemoursin herttuaa
kohtaan. Herttuan sanat olivat häneen tehneet täydellisesti toivotun
vaikutuksen ja saaneet hänet varmasti uskomaan, että herttua rakasti
häntä, käyttäytyessään juuri sillä tavalla. Tässä suhteessa ei siis
jäänyt vähääkään sijaa epäilykselle. Prinsessa ei enää kuvitellutkaan
voivansa olla herttuaa rakastamatta, vaan mietti ainoastaan, kuinka
osaisi olla antamatta merkkiäkään tunteistaan. Se oli vaikea
suunnitelma, jonka tuskaa hän jo tunsi, tietäen, että ainoa keino siinä
onnistua oli välttää herttuan läsnäoloa. Koska suru antoi hänelle
aiheen elää eristetympänä kuin ennen, käytti hän sitä tekosyynä olla
menemättä enää mihinkään, missä joutuisi herttuan näkyviin. Hän oli
syvästi murheissaan: äidin kuolema näytti olevan siihen syynä, eikä
muuta syytä etsittykään.

Nemoursin herttua oli epätoivoissaan, kun ei nähnyt prinsessaa enää
juuri milloinkaan, ja tietäen, ettei tapaisi prinsessaa missään
kutsuissa tai huvituksissa, joissa koko hovi oli läsnä, ei hänkään
halunnut mennä niihin, vaan oli olevinaan tavattomasti innostunut
metsästykseen ja pani toimeen metsästysretkiä juuri niinä päivinä,
jolloin kuningattarilla oli kutsut. Vähäpätöinen sairaus oli hänellä
kauan tekosyynä pysytellä kotona ja vältellä menemästä paikkoihin,
joista tiesi prinsessan jäävän pois.

Clèvesin prinssi sairastui melkein samoihin aikoihin; hänen puolisonsa
ei poistunut hänen huoneestaan sairauden aikana. Mutta kun prinssi
alkoi parantua, niin että otti vastaan muiden ohella Nemoursin
herttuan, joka ollen muka vielä heikko vietti suurimman osan päivää
prinssin luona, silloin prinsessa huomasi olevan mahdotonta jäädä
paikalle. Hänellä ei kuitenkaan ollut voimaa poistua ensi kerroilla,
jolloin herttua tuli sinne, koska he eivät olleet niin pitkään aikaan
tavanneet toisiaan. Herttua keksi keinoja saadakseen prinsessan
ymmärtämään ylimalkaisilta, tuntuvista keskusteluista, koska ne
liittyivät siihen, mitä hän oli sanonut kahden kesken, että hän tahtoi
mennä metsästämään saadakseen haaveilla ja pysyä poissa kutsuista,
koska prinsessa ei ollut niissä läsnä.

Viimein, prinsessa pani toimeen päätöksensä poistua puolisonsa luota
herttuan sinne tullessa, mutta se oli kuitenkin erittäin vaikeata.
Herttua huomasi hyvin, että prinsessa pakeni häntä, ja se koski häneen
kipeästi.

Clèvesin prinsessa ei aluksi pannut merkille mitään erikoista
puolisonsa käytöksessä, mutta lopulta hän huomasi, ettei prinsessa
tahtonut olla hänen huoneessaan, jos siellä oli vieraita. Prinssi puhui
siitä hänelle ja sai vastaukseksi, ettei prinsessa luullut olevan
itselleen soveliasta seurustella joka ilta hovin nuorimpien kanssa.
Prinsessa pyysi, että hänen puolisonsa sallisi hänen viettää tavallista
yksinäisempää elämää, ja sanoi äitinsä hyveellisyyden ja läsnäolon
tehneen oikeutetuksi montakin asiaa, joita hänen ikäisensä nainen ei
voinut jatkaa.

Prinssi, joka muuten oli kovin lempeä ja myöntyväinen puolisoaan
kohtaan, oli tässä tapauksessa toisenlainen ja sanoi, ettei hän
millään ehdolla toivonut sellaista käytöksenmuutosta. Prinsessa oli
sanomaisillaan huhun kulkevan, että herttua oli häneen rakastunut,
mutta arasteli lausumasta hänen nimeään häveten myös käyttää väärää
perustetta ja peitellä totuutta mieheltä, joka uskoi hänestä niin hyvää.

Muutamia päiviä myöhemmin kuningas oli kuningattaren luona yleisenä
vierailuaikana. Puhuttiin horoskoopeista ja ennustuksista. Mielipiteet
olivat eriäviä niiden uskottavuudesta. Kuningatar uskoi niihin aika
paljon ja sanoi, ettei monien ennustuksien jälkeen, jotka olivat
käyneet toteen, voinut epäillä, että tähän tieteeseen voi jonkun
verran luottaa. Toiset väittivät, että ne harvat tapaukset, jotka
lukemattomista ennustuksista kävivät toteen, osoittivat vain, että ne
olivat satunnaisia.

»Ennen olin hyvin utelias tietämään tulevaisuutta», sanoi kuningas,
»mutta minulle on sanottu niin väärin ja vähän todennäköisiä asioita,
että olen jäänyt siihen uskoon, ettei mitään totta voi tietää.
Muutamia vuosia sitten tuli tänne mies, jolla oli suuri maine
tähdistäennustajana. Kaikki menivät häntä tapaamaan, minä niinkuin
muutkin, mutta ilmaisematta, kuka olin. Vein mukanani Guisen ja
Escarsin ja annoin heidän mennä edeltä. Tähdistäennustaja kääntyi
kuitenkin ensiksi minun puoleeni ikäänkuin olisi luullut minua
toisten herraksi; ehkä hän tunsikin minut. Mutta hän ennusti minulle
erään asian, joka ei minuun sopinut, jos hän olisi minut tuntenut.
Hän sanoi, että saisin surmani kaksintaistelussa. Sitten hän sanoi
Guiselle, että hänet murhattaisiin takaapäin, ja Escarsille, että
hevonen potkaisisi hänen päänsä halki. Guise melkein loukkautui
tästä ennustuksesta, niinkuin häntä olisi syytetty pakenemisesta.
Tuskin Escarskaan oli tyytyväinen siihen, että niin surkea tapaturma
päättäisi hänen päivänsä. Sitten me kaikki kolme poistuimme hyvin
tyytymättöminä ennustajan luota. En tiedä, mitä Guiselle ja Escarsille
vastedes tapahtuu, mutta tuskinpa on todennäköistä, että minut
tapettaisiin kaksintaistelussa. Espanjan kuningas ja minä olemme juuri
tehneet rauhan, ja kun kerran olemme tehneet rauhan, niin epäilen,
taistelemmeko enää keskenämme ja haastanko hänet kaksintaisteluun,
kuten isäni, kuningas, haastoi Kaarle V:n.»

Sen onnettomuuden nojalla, jota kuningas kertoi itselleen ennustetun,
ne, jotka olivat tähdistäennustamista puolustaneet, luopuivat
kannastaan ja olivat yhtä mieltä siitä, ettei siihen voinut ollenkaan
luottaa.

»Minun on siihen kaikkein vähimmin uskottava», sanoi Nemoursin herttua
kovaa ja kääntyen vieressään istuvan Clèvesin prinsessan puoleen
kuiskasi hänelle: »Minulle on sanottu, että tulisin onnelliseksi sen
ylhäisen naisen suosionosoituksista, jota kohtaan tunnen kiihkeintä ja
kunnioittavinta rakkautta. Madame, te voitte arvostella, kuinka paljon
minun on uskottava ennustuksiin.»

Perintökuningatar, joka päätteli siitä, mitä Nemoursin herttua oli
sanonut kovaa, että se, mitä hän oli kuiskannut, oli jokin hänelle
lausuttu väärä ennustus, kysyi herttualta, mitä hän oli sanonut
Clèvesin prinsessalle. Jos herttua ei olisi ollut kekseliäs, olisi hän
hämmentynyt tästä kysymyksestä, mutta hän vastasi arkailematta:

»Sanoin hänelle, madame, että minulle on ennustettu kohoavani niin
suureen onneen, etten sitä uskaltaisi toivoakaan.»

»Jollei teille ole muuta ennustettu», vastasi hymyillen
perintökuningatar ja ajatellen Englannin juttua, »niin en neuvoisi
teitä saattamaan tähdistäennustamista huonoon huutoon, vaan voisitte
tästä ennustuksesta saada aiheen sitä kannattaa».

Clèvesin prinsessa ymmärsi hyvin, mitä perintökuningatar tahtoi sanoa,
mutta oivalsi myös, ettei se onni, josta Nemoursin herttua puhui,
tarkoittanut pääsyä Englannin kuninkaaksi.

Koska oli jo jokseenkin pitkä aika hänen äitinsä kuolemasta, piti hänen
alkaa näyttäytyä vieraskutsuissa ja ottaa itse vieraita vastaan tapansa
mukaan. Hän tapasi Nemoursin herttuan usein perintökuningattaren ja
myös puolisonsa luona, jonne herttua tuli toisten ikäistensä ylhäisten
henkilöiden kanssa, ettei herättäisi huomiota. Mutta silloin hän aina
joutui hämilleen, kuten herttua helposti huomasi.

Kuinka prinsessa pyrkikin välttelemään herttuan katseita ja puhumaan
hänelle vähemmän kuin muille, tuli hän kuin vahingossa ilmaisseeksi
yhtä ja toista, mikä lähti orastavasta rakkaudesta ja osoitti
herttualle, ettei prinsessa ollut häntä kohtaan välinpitämätön. Joku
vähemmän älykäs mies ei olisi sitä ehkä huomannutkaan, mutta herttua
oli niin monta kertaa saanut osakseen naisten rakkautta, että oli
vaikea estää häntä tietämästä, milloin häntä rakastettiin.

Herttua huomasi selvästi, että ritari Guise oli hänen kilpailijansa,
ja ritari tiesi, että Nemoursin herttua oli hänen. Ritari oli hovissa
ainoa mies, joka oli tämän tosiasian perillä: hänen oma harrastuksensa
oli tehnyt hänet muita tarkkanäköisemmäksi. Tieto, joka näillä
ylimyksillä oli toistensa tunteista, saattoi heidät kaikissa asioissa
nurjamielisiksi toisiansa kohtaan, riidan kuitenkaan ilmiliekkiin
puhkeamatta. Mutta he olivat aina vastakkain, aina eri puoluetta
rengasratsastuksissa, kilpailuissa ja kaikissa huvituksissa, joissa
kuningas oli mukana, ja heidän kilvoittelunsa oli niin kiihkeä,
etteivät he voineet sitä salata.

Englannin juttu palasi usein Clèvesin prinsessan mieleen. Hänestä
tuntui, ettei Nemoursin herttua kauan vastustelisi kuninkaan neuvoja
ja Lignerollesin hartaita pyyntöjä, ja huomasi murheekseen, ettei
viimeksimainittu ollut vielä palannut kotiin, kuten hän odotti
kärsimättömästi. Jos prinsessa olisi noudattanut tunteitaan, olisi
hän ottanut tarkoin selvän tämän asian tilasta, mutta sama tunne,
joka hänessä herätti uteliaisuutta, pakotti hänet sen kätkemään, ja
hän tiedusteli vain kuningatar Elisabetin kauneutta, henkevyyttä ja
mielentilaa. Kuninkaalle tuotiin Elisabetin muotokuva, joka prinsessan
mielestä oli kauniimpi kuin hän olisi toivonut, eikä hän voinut olla
sanomatta, että se oli kaunistettu.

»En usko sitä», vastasi perintökuningatar, joka oli läsnä,
»sillä kuningatar Elisabet on kauniin ja keskinkertaista paljon
lahjakkaamman maineessa, ja tiedän, että häntä on aina esitetty
minulle esikuvaksi. Hän on varmasti rakastettava, jos hän muistuttaa
äitiänsä, Anna Boleynia. Milloinkaan ei nainen ole ollut olennoltaan
ja mielenlaadultaan häntä suloisempi ja viehättävämpi. Olen kuullut
sanottavan, että hänen kasvoissaan oli jotakin vilkasta ja erikoista ja
ettei hän ollenkaan ollut muiden englantilaisten kaunottarien näköinen.»

»Minäkin muistelen», sanoi Clèvesin prinsessa, »että sanotaan hänen
syntyneen Ranskassa».

»Ne, jotka niin arvelevat, ovat erehtyneet», huomautti
perintökuningatar. »Minä kerron teille hänen tarinansa muutamin sanoin.
Hän oli syntyisin hyvästä englantilaisesta kodista. Henrik III oli
aikoinaan rakastunut hänen sisareensa ja hänen äitiinsä, onpa epäilty,
että Anna Boleyn oli hänen tyttärensäkin. Hän tuli tänne Henrik
VII:n sisaren kanssa, joka joutui kuningas Ludvig XII:n puolisoksi.
Tämän prinsessan, joka oli nuori ja miellyttävä, oli vaikea lähteä
Ranskan hovista miehensä kuoleman jälkeen; mutta Anna Boleyn, jolla
oli samat taipumukset kuin valtiattarellaan, ei voinutkaan lähteä.
Kuningasvainaja oli häneen rakastunut. Siten Anna Boleyn jäi kuningatar
Clauden hovineidiksi. Kuningatar kuoli, ja kuninkaan sisar, prinsessa
Margareta, Alençonin herttuatar ja sittemmin Navarran kuningatar,
jonka tarinan tiedätte, otti hänet palvelukseensa, ja silloin hän
sai jonkinlaisen aavistuksen uudesta uskonnosta. Hän palasi sitten
Englantiin ja ihastutti siellä kaikkia. Hänen ranskalaiset tapansa
miellyttivät; hän lauloi hyvin ja tanssi ihailtavasti. Hänet pantiin
kuningatar Katarina Aragonialaisen kamarineitsyeksi, ja kuningas Henrik
VIII rakastui häneen silmittömästi.

— Kardinaali Wolsey, kuninkaan suosikki ja hänen pääministerinsä,
oli pyrkinyt paaviksi ja tyytymättömänä keisariin, joka ei ollut
kannattanut tätä hänen vaatimustaan, päättänyt kostaa ja saada
herransa, kuninkaan, Ranskan kanssa liittoon. Kardinaali uskotteli
Henrik VIII:lle, että hänen avioliittonsa keisarin tädin kanssa oli
pätemätön, ja ehdotti, että kuningas naisi Alençonin herttuattaren,
jonka puoliso oli äskettäin kuollut. Anna Boleyn, joka oli
kunnianhimoinen, piti tätä avioeroa keinona, joka saattoi johtaa
hänet valtaistuimelle. Hän alkoi vaikuttaa Englannin kuninkaaseen
lutherilaisessa hengessä ja yllytti Ranskan kuningas-vainajan
Roomassa puolustamaan Henrikin avioeroa siinä toivossa, että Henrik
naisi Alençonin herttuattaren. Kardinaali Wolsey toimitti itsensä
Ranskaan toisten syiden varjolla keskustelemaan tästä asiasta; mutta
hänen herransa ei voinut sietää tällaista ehdotusta edes tehtävän,
vaan lähetti Calaisiin sanan, ettei kardinaali puhuisi mitään tästä
naimiskaupasta.

— Palatessaan Ranskasta kardinaali Wolsey otettiin vastaan sellaisilla
kunnianosoituksilla kuin kuningas itse: milloinkaan ei suosikki
ole ollut niin kopea ja turhamainen. Kardinaali järjesti molempien
kuninkaiden välisen kohtauksen, joka tapahtui Boulognessa. Frans I
ojensi kätensä auttaakseen Henrik VIII:tta, joka ei tahtonut siihen
tarttua. Kuninkaat kohtelivat toisiaan harvinaisen suurenmoisesti
ja antoivat toisillensa samanlaisia pukuja kuin olivat itselleen
teettäneet. Muistan kuulleeni sanottavan, että kuningas-vainajamme
Englannin kuninkaalle lähettämät puvut olivat karmosiininpunaista
silkkiä ja kolmion muotoon sovitetuin helmin ja timantein koristettuja
ja viitta kullalla reunustettua valkeata samettia. Oltuaan muutamia
päiviä Boulognessa he palasivat vielä Calaisiin. Anna Boleyn oli Henrik
VIII:n mukana, seurue ympärillään kuin kuningattarella, ja Frans I
osoitti hänelle sellaista kunnioitusta kuin jos Anna Boleyn olisi
ollutkin kuningatar. Yhdeksänvuotisen rakkauden jälkeen Henrik nai
Anna Boleynin odottamatta eroa ensimmäisestä avioliitostaan, kuten oli
jo kauan sitten Roomasta pyytänyt. Paavi pani hänet kiireimmän kautta
pannaan. Henrik suuttui tästä niin, että julistautui kirkon pääksi ja
saattoi koko Englannin siihen onnettomaan muutokseen, jonka nyt näette.

— Anna Boleyn ei saanut kauan nauttia onnestaan, sillä kun hän uskoi
sen varmemmaksi Katarina Aragonialaisen kuoleman jälkeen ja eräänä
päivänä koko hovi mukanaan oli katsomassa veljensä Rochefortin
varakreivin rengasratsastusta, valtasi kuninkaan sellainen
mustasukkaisuus, että hän äkkiä lähti näytännöstä, matkusti Lontooseen
ja antoi määräyksen vangita kuningattaren, Rochefortin varakreivin ja
useita muita, joita luuli kuningattaren rakastajiksi tai uskotuiksi.
Joskin tämä mustasukkaisuus näytti heränneen vasta sillä hetkellä, oli
sen jo jonkun aikaa takaperin virittänyt Rochefortin varakreivitär,
joka voimatta sietää miehensä ja kuningattaren läheistä suhdetta koetti
kuninkaalle osoittaa sen rikolliseksi ystävyydeksi, joten kuningas,
joka muuten oli rakastunut Jeanne Seymouriin, mietti vain miten
vapautuisi Anna Boleynista. Vajaassa kolmessa viikossa hän toimitti
tuomituiksi kuningattaren ja hänen veljensä, mestautti heidät ja nai
Jeanne Seymourin. Henrikillä oli sitten vielä useita vaimoja, jotka
hän hylkäsi tai toimitti päiviltä, muun muassa Katarina Howard, jonka
uskottuna oli varakreivitär Rochefort ja joka menetti päänsä hänen
kerallaan. Varakreivitär sai näin rangaistuksen rikoksista, joita oli
pannut Anna Boleynin niskoille, ja Henrik VIII kuoli muodottomaksi
pöhöttyneenä.»

Kaikki naiset, jotka olivat kuulemassa perintökuningattaren kertomusta,
kiittivät häntä siitä, että hän oli niin hyvin kuvannut heille
Englannin hovia, ja muiden muassa Clèvesin prinsessa, joka ei voinut
olla tekemättä useita kysymyksiä kuningatar Elisabetista.

Perintökuningatar maalautti pienoismuotokuvia kaikista hovin kauniista
henkilöistä, lähettääkseen ne äidilleen kuningattarelle. Sinä päivänä,
jolloin Clèvesin prinsessan kuva valmistui, perintökuningatar tuli
hänen luokseen iltapäivää viettämään. Nemoursin herttua tuli myös
sinne. Hän ei jättänyt käyttämättä ainoatakaan keinoa tavata Clèvesin
prinsessaa, mutta ei kuitenkaan osoittanut hakevansa yhä uusia
tilaisuuksia.

Prinsessa oli niin kaunis sinä päivänä, että herttua olisi häneen
rakastunut, jollei niin olisi jo ennen ollut laita. Hän ei kuitenkaan
uskaltanut kiinnittää katsettaan prinsessaan, silloin kun tätä
maalattiin, ja pelkäsi ilmaista sitä nautintoa, jota tunsi prinsessaa
katsellessaan.

Perintökuningatar kysyi Clèvesin prinssiltä erästä pienoiskuvaa,
joka hänellä oli vaimostaan, katsellakseen sitä nyt valmistuvan
rinnalla. Kaikki sanoivat mielipiteensä kummastakin, ja Clèvesin
prinsessa määräsi maalarin korjaamaan jotakin vastatuodun muotokuvan
hiuslaitteessa. Totellakseen prinsessaa maalari otti muotokuvan esille
kotelosta ja korjattuaan sitä pani sen takaisin pöydälle.

Jo kauan oli Nemoursin herttua toivonut saavansa Clèvesin prinsessan
muotokuvan. Nähdessään prinssille kuuluvan muotokuvan herttua ei voinut
vastustaa kiusausta siepata sitä salaa puolisolta, jota luuli hellästi
rakastettavan, arvellen samalla, ettei niistä monista henkilöistä,
jotka olivat prinsessan luona, häntä itseään epäiltäisi enempää kuin
ketään muutakaan.

Perintökuningatar istui vuoteella ja puheli matalalla äänellä Clèvesin
prinsessalle, joka seisoi hänen edessään. Prinsessa huomasi puolittain
eteen vedettyjen verhojen raosta Nemoursin herttuan, selkä pöytään
päin, joka oli vuoteen jalkopäässä, ja näki, että herttua päätä
kääntämättä otti nopeasti jotakin pöydältä. Hänen ei ollut vaikea
arvata, että se oli hänen muotokuvansa, ja joutui niin hämilleen, että
perintökuningatar huomasi hänen hajamielisyytensä ja kysyi häneltä,
mitä hän katsoi. Nemoursin herttua kääntyi nämä sanat kuullessaan.
Hänen silmänsä kohtasivat prinsessan katseen, joka oli vielä häneen
suunnattu ja hän ajatteli prinsessan ehkä nähneen, mitä hän oli tehnyt.

Clèvesin prinsessa oli pahassa pulassa. Järki vaati häntä pyytämään
muotokuvaansa, mutta pyytämällä sitä julkisesti hän olisi kaikille
antanut ilmi herttuan tunteet ja pyytämällä sitä kahden kesken
miltei pakottanut herttuan puhumaan rakkaudestaan. Lopulta oli hänen
mielestään parasta jättää kuva herttualle, ja hän oli hyvin iloissaan
voidessaan osoittaa herttualle tämän pienen suosion, josta sen saaja ei
edes ollut tietoinen. Nemoursin herttua, joka huomasi prinsessan pulan
ja melkein aavisti sen syynkin, lähestyi häntä ja sanoi hiljaa:

»Jos olette nähnyt, mitä olen uskaltanut tehdä, suvaitkaa, madame,
minun uskoa, että te ette sitä tiedä. En uskalla pyytää enempää.»

Herttua poistui näin sanottuaan, vastausta odottamatta.
Perintökuningatar lähti kävelemään kaikki seuraneidit mukanaan, ja
Nemoursin herttua sulkeutui huoneeseensa, voimatta toisten läsnäollessa
hillitä iloaan siitä, että hänellä oli Clèvesin prinsessan muotokuva.
Hän tunsi kaikkea, mitä rakkaus voi tarjota suloisinta. Hän rakasti
hovin miellyttävintä naista ja hankki itselleen vastarakkautta kaiken
uhallakin. Hän näki kaikissa prinsessan eleissä sentapaista hämiä ja
kainoutta, johon on aiheena varhaisimman nuoruuden viattomuus.

Samana iltana haettiin innokkaasti muotokuvaa. Kun löydettiin
kotelo, jossa kuvan piti olla, ei epäilty, että kuva oli siepattu,
vaan luultiin sen vain vahingossa pudonneen. Clèvesin prinssi oli
murheissaan muotokuvan hukkumisesta, ja kun sitä vieläkin kerran
oli turhaan etsitty, sanoi hän puolisolleen — kuitenkin niin, ettei
näyttänyt sitä ajattelevan — että hänellä oli varmaankin joku salainen
rakastaja, jolle hän oli antanut muotokuvan tai joka oli sen ottanut,
ja ettei kukaan muu kuin rakastaja olisi tyytynyt kotelottomaan
muotokuvaan.

Vaikka nämä sanat sanottiin hymyillen, tekivät ne voimakkaan
vaikutuksen prinsessaan: ne herättivät hänessä tunnontuskia. Hän
ajatteli sen kiintymyksen voimaa, joka veti häntä Nemoursin herttuaa
kohti, ja huomasi, ettei hän enää täysin hallinnut sanojaan ja
ilmeitään. Hän muisti» että Lignerolles oli palannut, ettei hänen enää
tarvinnut pelätä Englannin juttua tai epäillä perintökuningatarta,
ettei lopulta ollut mitään, mikä voisi olla hänelle puolustuksena, eikä
muuta suojaa kuin pysyä etäällä. Mutta kun hänellä ei ollut voimaa
poistua, oli hän tavattoman vaikeassa asemassa ja joutumaisillaan
siihen, mitä piti suurimpana onnettomuutena, että näet antaisi
Nemoursin herttuan huomata saavansa häneltä osakseen rakkautta. Hän
muisti myös kaikki, mitä hänen äitinsä madame de Chartres oli sanonut
kuollessaan ja kuinka äiti oli häntä kehoittanut suostumaan mihin
avioliittoon tahansa, niin vaikealta kuin se saattoi tuntuakin,
mieluummin kuin antautumaan lemmenseikkailuihin. Prinssin sanat
vilpittömyydestä hänen puhuessaan madame de Tournonista muistuivat
prinsessan mieleen, ja hän luuli olevansa velvollinen tunnustamaan
prinssille Nemoursin herttuaa kohtaan tuntemansa kiintymyksen. Tämä
ajatus askarrutti häntä kauan. Sitten hän taas ihmetteli, että oli sitä
voinut ajatellakaan. Hän piti sitä hulluutena ja joutui taas pulaan
tietämättä mitä tehdä.

Rauha oli allekirjoitettu. Prinsessa Elisabet oli kauan vastustettuaan
päättänyt noudattaa isänsä, kuninkaan, tahtoa. Alban herttua oli
määrätty tulemaan katolilaisen kuninkaan edustajaksi häissä, ja hänen
piti pian saapua. Odotettiin myös Savoijin herttuaa, joka naisi
kuninkaan sisaren ja jonka häät vietettäisiin samoihin aikoihin.
Kuningas mietti vain, kuinka saisi nämä häät kyllin muistettaviksi
sellaisin huvituksin, joissa hän voi näyttää hovinsa hienoutta
ja loistoa. Ehdotettiin kaikkia baletteja ja näytelmiä, jotka
vaikuttaisivat suurenmoisitta, mutta kuningas piti näitä huvituksia
liian vähäpätöisinä ja tahtoi suurempaa komeutta.

Kuningas päätti järjestää turnajaiset, joihin päästettäisiin
ulkomaalaislakin ja joita kansa saisi katsella. Kaikki prinssit
ja nuoret ylimykset suostuivat ilomielin kuninkaan suunnitelmaan,
varsinkin Ferraran, Guisen ja Nemoursin herttuat, jotka olivat kaikkia
muita etevämmät tällaisissa ruumiinharjoituksissa. Kuningas valitsi
heidät kerallaan turnajaisten neljäksi päätaistelijaksi.

Koko valtakunnassa kuulutettiin; että Pariisin kaupungissa hänen
majesteettinsa, kaikkein kristillisin kuningas, ynnä Esten prinssi
Alphonse, Ferraran herttua, Lotringin prinssi Frans, Guisen herttua, ja
Savoijin prinssi Jacques, Nemoursin herttua, aloittaisivat turnajaiset
kesäkuun 15:ntenä pitääkseen puoliaan ketä vastaan tahansa. Ensiksi
oli turnajaiskentällä kaksijaksoinen taistelu ratsain: neljä pistoa
peitsellä ja yksi naisten kunniaksi. Toinen taistelu oli miekoin mies
miestä vastaan tai pari paria vastaan johtajan tahdon mukaan. Kolmas
taistelu oli jalan, jossa tehtiin kolme keihään ja kuusi miekan pistoa.
Päätaistelijain oli hankittava peitset, miekat ja keihäät hyökkääjäin
valinnan mukaan; jos joku juoksussa kannusti hevostaan, joutuisi hän
kilpailun ulkopuolelle. Turnajaisissa oli neljä johtajaa antamassa
määräyksiä, ja niiden hyökkääjäin, jotka olivat enimmin voittaneet
ja parhaiten taistelleet, piti saada palkinto, jonka arvo olisi
erotuomarien määrättävissä. Kaikkien hyökkääjien, niin ranskalaisten
kuin vieraidenkin, piti tulla satuttamaan kilpeen, joka oli ripustettu
turnajaiskentän päässä olevaan parvekkeeseen, tai useampiinkin oman
valinnan mukaan. Siellä turnailijat tapaisivat asemestarin, joka
luetteloisi heidät arvon ja sen mukaan, moneenko kilpeen olivat
osanneet. Hyökkääjien piti jonkun aatelismiehen välityksellä lähettää
kolmea päivää ennen turnajaisten alkua aseiden mukana kilpensä, jotta
ne ripustettaisiin parvekkeesta; muussa tapauksessa ei heitä otettaisi
vastaan ilman päätaistelijain lupaa.

Lähellä Bastiljia raivattiin suuri Tournellesin linnaan asti
ulottuva turnajaiskenttä, joka Saint-Antoinen kadun yli levisi
kuninkaan talleihin asti. Kummallakin puolella oli lavoja ja kohoavia
penkkirivejä katettuine aitioineen, jotka olivat jonkinlaisia
parvekkeita ja tekivät kokonaisuuden hauskannäköiseksi; niihin mahtui
lukematon ihmispaljous. Kaikki prinssit ja ylimykset eivät ajatelleet
muuta kuin mitä heidän olisi hankittava esiintyäkseen komeasti
ja liittääkseen nimikirjaimiinsa ja kilpikirjoitukseensa jotakin
kohteliasta, millä oli yhteyttä heidän rakastettujensa kanssa.

Muutamia päiviä ennen Alban herttuan saapumista kuningas oli
pallosilla Nemoursin herttuan, ritari Guisen ja vidami de Chartresin
kanssa. Kuningattaret menivät heitä katsomaan kaikkien hovineitiensä
seuraamina; mukana oli myös Clèvesin prinsessa. Pelin päätyttyä,
pallohuoneesta tultaessa, Châtelart lähestyi perintökuningatarta
ja sanoi hänelle, että sattuma oli saattanut hänen käsiinsä
rakkauskirjeen, joka oli pudonnut Nemoursin herttuan taskusta.
Perintökuningatar, joka aina oli utelias tietämään kaikkea, mikä
koski herttuaa, pyysi Châtelartia antamaan kirjeen hänelle, sai sen
haltuunsa ja seurasi anoppiansa, kuningatarta, joka kuninkaan mukana
meni katsomaan turnajaiskentän raivaamista. Kun oli siellä oltu joku
aika, käski kuningas tuoda hevoset, jotka hän oli hiljattain hankkinut.
Vaikka ne eivät vielä olleetkaan opetettuja, tahtoi kuningas, että
niillä ratsastettaisiin, ja antoi niitä kaikille, jotka olivat häntä
seuranneet. Kuningas ja Nemoursin herttua nousivat rajuimpien selkään,
ja hevoset tahtoivat hyökätä toistensa kimppuun. Peläten satuttavansa
kuningasta Nemoursin herttua peräytyi äkkiä ja ohjasi hevosensa erästä
ratsastusradan pylvästä vastaan niin hurjasti, että tärähdys pani
sen tutisemaan. Heti juostiin herttuan luo ja luultiin hänen pahasti
haavoittuneen. Niin uskoi Clèvesin prinsessa vielä enemmän kuin
muut. Mielenkiinto, jota hän tunsi herttuaa kohtaan, herätti hänessä
pelon ja levottomuuden, jota hän ei muistanut kätkeä. Hän lähestyi
kuningattarien kanssa herttuaa, ilme niin muuttuneena, että henkilö,
joka olisi tuntenut vähemmänkin harrastusta prinsessaa kohtaan kuin
ritari Guise, olisi sen huomannut. Ritari keksikin sen helposti ja
tarkkasi paljon enemmän Clèvesin prinsessan kuin Nemoursin herttuan
tilaa.

Isku, jonka herttua oli saanut, oli hänet niin huumannut, että hän jäi
joksikin aikaa nojaamaan päätään niitä vasten, jotka häntä kannattivat.
Kohottaessaan päätänsä hän näki ensiksi Clèvesin prinsessan ja ymmärsi
tämän ilmeestä, kuinka syvästi hän sääli onnettomuuteen joutunutta.
Hänen katseestaan saattoi taas prinsessa huomata, kuinka liikutettu
hän siitä oli. Sitten herttua kiitti kuningatarta siitä hyvyydestä,
jota he olivat osoittaneet, ja pyysi anteeksi sitä tilaa, jossa oli
näyttäytynyt heille. Kuningas käski herttuan mennä lepäämään.

Toinnuttuaan äskeisestä kauhusta Clèvesin prinsessa johtui heti
ajattelemaan, kuinka ilmeisesti oli sitä osoittanut. Ritari Guise ei
sallinut prinsessan olla kauan siinä toivossa, ettei kukaan ollut sitä
huomannut. Hän tarjosi prinsessalle käsivartensa saattaakseen häntä
pois turnajaiskentältä.

»Minua kannattaa enemmän sääliä, madame, kuin Nemoursin herttuaa»,
sanoi hän prinsessalle. »Suokaa anteeksi, jos luovun siitä syvästä
kunnioituksesta, jota aina olen teitä kohtaan tuntenut, ja jos ilmaisen
haikean tuskan äskeisestä näystä. Ensimmäisen kerran olen kyllin
rohkea siitä puhuakseni teille, ja se on myöskin viimeinen. Kuolema
tai ainakin poistuminen iäksi toimittaa minut tästä paikasta, jossa
en voi enää elää, koska olen äsken menettänyt sen synkän lohdutuksen,
että olen luullut kaikkien, jotka uskaltavat kohottaa silmänsä teihin,
olevan yhtä onnettomia kuin itse olen.»

Clèvesin prinsessa sai lausutuksi vain muutamia sekavia sanoja,
ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt, mitä ritari Guisen sanat tarkoittivat.
Muissa oloissa hän olisi loukkaantunut siitä, että ritari näin
puhui lemmentunteistaan, mutta nyt häntä vain suretti nähdessään
ritarin huomanneen hänen kiintymyksensä Nemoursin herttuaa kohtaan.
Ritari Guisen valtasi ja masensi suru niin, että hän siitä päivästä
alkain päätti olla enää milloinkaan ajattelematta saavansa Clèvesin
prinsessalta rakkautta. Mutta päästäkseen eroon tästä suunnitelmasta,
joka oli hänestä näyttänyt niin vaikealta ja kunniakkaalta, hän
tarvitsi jotakin toista, jonka suuruus voi häntä viehättää. Hän päätti
lähteä valloittamaan Rhodos-saaren, jota oli jo ennenkin ajatellut,
ja kun kuolema tempasi hänet maailmasta nuoruuden kukoistuksessa ja
aikana, jolloin hän oli vuosisadan suurimpien prinssien maineessa,
oli hänellä elämästä erotessaan ainoana murheena se, ettei hän ollut
voinut panna toimeen niin kaunista päätöstä, jonka uskoi kaikin puolin
onnekkaaksi, koska oli sitä niin huolellisesti valmistanut.

Turnajaiskentältä palattuaan Clèvesin prinsessa meni kuningattaren
luo, mieli täynnä sitä, mitä äsken oli tapahtunut. Nemoursin herttua
tuli sinne vähäistä myöhemmin loistavasti puettuna, ikäänkuin ei olisi
tuntenut mitään seurauksia onnettomuudesta; hän näytti päinvastoin
tavallista iloisemmalta, ja ilo siitä, mitä hän luuli nähneensä, antoi
hänelle ilmeen, joka vielä lisäsi hänen viehätysvoimaansa. Kaikki
hämmästyivät hänen astuessaan sisään, eikä ollut ainoatakaan, joka ei
tiedustellut hänen tilaansa, paitsi Clèvesin prinsessa, joka pysyi
uunin likellä, niinkuin ei olisi herttuaa nähnytkään. Kuningas tuli
esille sisähuoneesta ja nähdessään herttuan muiden joukossa kutsui
hänet luokseen kertomaan voinnistaan. Nemoursin herttua astui Clèvesin
prinsessan sivuitse ja kuiskasi hänelle:

»Olen tänään saanut todisteita säälistänne, madame, mutta jotakin lisää
ansaitsisin myös.»

Clèvesin prinsessa oli kyllä epäillyt, että herttua oli huomannut hänen
sääliväisen mielenliikutuksensa, ja nämä sanat osoittivat, että niin
olikin ollut asian laita.

Hän näki suureksi surukseen, ettei hän enää pystynyt salaamaan
tunteitaan, ja että oli antanut ritari Guisen ne huomata. Samoin
hän oli hyvin pahoillaan, että Nemoursin herttua ne tiesi; mutta
jälkimäinen tuska ei ollut niin täydellinen, vaan siihen liittyi jonkun
verran suloista nautintoakin.

Perintökuningatar, joka oli tavattoman kärsimätön saadakseen tietää,
mitä Châtelartin hänelle antama kirje sisälsi, lähestyi Clèvesin
prinsessaa ja sanoi:

»Menkää lukemaan tämä kirje. Se on Nemoursin herttualle ja kaiken
todennäköisyyden mukaan siltä rakastajattarelta, jonka vuoksi hän on
jättänyt kaikki muut. Jollette voi sitä lukea nyt heti, säilyttäkää
se. Tulkaa tänä iltana maatapanon aikaan palauttamaan se minulle ja
kertomaan, tunnetteko käsialan.»

Näin sanottuaan hän lähti Clèvesin prinsessan luota ja jätti hänet
sellaiseen hämmästykseen ja jähmetykseen, ettei hän voinut vähään
aikaan liikahtaa paikaltaan. Mutta levottomuus ja hämmästys eivät
sallineet hänen jäädä kuningattaren luo. Hän lähti kotiinsa, vaikkei
vielä ollutkaan hänen tavallinen lähtöaikansa, ja piteli kirjettä
vapisevassa kädessään. Hänen ajatuksensa olivat niin sekavat, ettei
hän saanut niistä mitään selvää, ja hän itse tunsi jonkinlaista
sietämätöntä tuskaa, josta ei tiennyt, mitä se oli, ja jollaista ei
ollut milloinkaan ennen kokenut. Heti kamariinsa päästyään hän avasi
kirjeen, joka oli tällainen:

»Olen rakastanut Teitä liiaksi antaakseni Teidän luulla, että muutos,
jonka minussa näette, johtuisi kevytmielisyydestäni. Tahdon ilmoittaa
Teille, että Teidän uskottomuutenne on siihen syynä. Hämmästytte ehkä,
että puhun Teille uskottomuudestanne. Tehän olette kätkenyt sen niin
taitavasti, ja minä olen niin huolellisesti Teiltä salannut, että
sen tiesin, että Teillä on syytä olla ihmeissänne, kun sen kuitenkin
tiedän. Olen ihmeissäni itsekin, että olen niin täydellisesti voinut
olla sitä Teille osoittamatta. Milloinkaan ei ole kärsitty kovempaa
tuskaa kuin minun. Luulin, että rakastitte minua kiihkeästi. En
kätkenyt enää tunteitani Teiltä; silloin, kun näytin ne Teille
selvästi, sain tietää, että petitte minua, että rakastitte toista,
että Te kaiken todennäköisyyden mukaan uhrasitte minut tämän uuden
rakastajattaren vuoksi. Sain sen tietää samana päivänä, jolloin meillä
oli rengasratsastus, enkä senvuoksi ottanut siihen osaa. Olin olevinani
sairas peittääkseni sieluni sekasortoa. Sitten sairastuinkin todella:
ruumiini ei voinut kestää niin ankaraa mielenliikutusta.

— Alkaessani voida vähän paremmin kuvittelin vielä olevani hyvin
sairas, jotta minulla olisi tekosyy olla Teitä tapaamatta ja Teille
kirjoittamatta. Halusin saada aikaa harkita, kuinka minun nyt piti
käyttäytyä Teitä kohtaan. Tein ja hylkäsin kymmeniä kertoja samat
päätökset; mutta lopulta pidin Teitä arvottomana näkemään tuskaani
ja päätin olla sitä Teille näyttämättä. Tahdoin loukata ylpeyttänne
osoittamalla Teille, että rakkauteni heikkeni itsestään. Luulin
siten, vähentäväni Teidän siitä tekemäänne uhria. En tahtonut suoda
Teille iloa osoittaa, kuinka paljon Teitä rakastin, tunteaksenne
olevanne vielä rakastettavampi. Päätin kirjoittaa Teille laimeita
ja ikävystyneitä kirjeitä saattaakseni sen, jolle kirjeet annoitte,
ajattelemaan, että lopulta väsyy Teitä rakastamasta. En tahtonut antaa
rakastajattarellenne iloa tietää, että hän oli lyönyt minut laudalta,
enkä lisätä hänen voitonriemuaan epätoivollani ja syytöksiäni. En
luullut rankaisevani Teitä kylliksi katkaistessani välit kanssanne,
vaan uskoin tuottavani Teille vain pienen murheen lakatessani Teitä
rakastamasta, kun ette Tekään enää rakastanut minua. Haluaisin, että
rakastaisitte minua tunteaksenne sen tuskan, kun ei saa vastarakkautta,
sillä siitä minä kärsin niin kauheasti.

— Luulin, että jos mikään voi jälleen herättää rakkautenne minua
kohtaan, niin ehkä se, että minun tunteeni Teitä kohtaan olivat
muuttuneet, mutta se oli Teille näytettävä teeskentelemällä, että sen
salasin, ja ikäänkuin minulla ei olisi ollut voimaa sitä tunnustaa.
Tämä oli lopullinen päätökseni, mutta kuinka tuskallinen se olikaan
tehdä ja kuinka vaikea Teidät jälleen nähdessäni panna toimeeni Olin
sadat kerrat ilmaisemaisillani sen syytöksilläni ja kyynelilläni.
Silloin terveydentilani oli kuitenkin sovelias kätkemään levottomuuteni
ja murheeni. Minua kannusti vielä ilo pettää Teitä, kuten Te minua.
Pakottaessani kuitenkin itseni sanomaan ja kirjoittamaan Teille, että
Teitä rakastin, tein niin paljon väkivaltaa itselleni, että näitte
heti, etten ollut aikonut antaa Teidän nähdä tunteitteni muuttuneen.
Te loukkaannuitte siitä ja teitte syytöksiä. Koetin Teitä rauhoittaa,
mutta niin väkinäisellä tavalla, että yhä varmemmin uskoitte, etten
Teitä enää rakastanut, sanalla sanoen, olin tehnyt kaikki, mitä olin
aikonutkin.

— Sydämenne oikullisuus palautti Teidät minua kohti samassa määrin
kuin näitte minun Teistä etääntyvän. Olen nauttinut kaikkea iloa,
jonka kosto voi suoda. Minusta tuntui, että rakastitte minua enemmän
kuin milloinkaan, ja minä osoitin Teille, etten enää Teitä rakastanut.
Minulla oli aihetta luulla, että olitte kokonaan hylännyt sen,
jonka vuoksi olitte minut jättänyt. Minulla oli myös syytä olla
varma, ettette ollut hänelle milloinkaan puhunut minusta, mutta
Teidän paluunne ja vaiteliaisuutenne eivät ole voineet korvata
kevytmielisyyttänne. Sydämenne on ollut jaettuna minun ja erään toisen
kesken. Olette pettänyt minut. Se on kylliksi riistämään minulta ilon
olla Teidän rakastamanne sillä tavalla kuin luulin ansaitsevani ja
pysyttämään minut tekemässäni päätöksessä, etten Teitä enää milloinkaan
kohtaisi, vaikka sitä niin ihmettelette.»

Clèvesin prinsessa luki yhä uudelleen tämän kirjeen tietämättä
kuitenkaan oikein, mitä luki. Hän huomasi vain, ettei Nemoursin
herttua rakastanut häntä niin, kuin hän oli luullut, ja että hän
rakasti muita, joita petti kuten häntäkin. Mikä huomio ja mikä tieto
prinsessan kaltaiselle henkilölle, kun hän juuri oli antanut kiihkeästä
rakkaudestaan todistuksia miehelle, jota ei pitänyt sen arvoisena,
ja toiselle, jota kohteli nurjasti juuri tämän rakkauden takia!
Milloinkaan ei suru ole ollut niin tuskallinen ja kiihkeä. Hänen
mielestään olivat tämän päivän tapahtumat katkerin puoli murheessapa
jos Nemoursin herttualla ei olisi ollut aihetta uskoa herättäneensä
hänessä rakkautta, ei hän olisi välittänyt siitä, että herttua oli
rakastanut toista. Siinä hän kuitenkin petti itseänsä, ja se tuska,
jota hän piti niin sietämättömänä, oli mustasukkaisuutta kaikkine
kauhuineen, jotka voivat sitä seurata.

Hän näki kirjeestä, että Nemoursin herttualla oli ollut lemmenseikkailu
jo kauan sitten. Kirjeen kirjoittaja oli hänen mielestään sekä
henkevä että kunnioitusta herättävä ja myös rakastamisen arvoinen.
Prinsessa huomasi hänessä enemmän rohkeutta kuin itsessään ja kadehti
hänen kykyänsä kätkeä tunteensa herttualta. Kirjeen loppu ilmaisi,
että tuo nainen uskoi olevansa rakastettu. Prinsessa ajatteli,
että se varovaisuus, jota herttua oli häntä kohtaan osoittanut
ja joka oli häntä niin liikuttanut, ei ehkä johtunut muusta kuin
rakkaudesta toista naista kohtaan, jota hän pelkäsi suututtaa; sanalla
sanoen, hän ajatteli kaikkea, mikä voi lisätä hänen murhettaan ja
epätoivoaan. Kuinka hän nyt vaivasikaan päätänsä, muistellen äitinsä
antamia neuvoja! Kuinka hän katuikaan, ettei ollut pysynyt lujasti
päätöksessään eristäytyä seurapiireistä vastoin miehensä tahtoa tai
ettei ollut seurannut ajatustaan »tunnustaa miehelleen kiintymystänsä
Nemoursin herttuaan, kuten oli aikonut! Hänestä olisi ollut parempi
ilmoittaa se puolisolleen, jonka hyvyyden hän tunsi ja joka olisi
halunnut pitää asian salassa, kuin miehelle, joka oli siihen arvoton,
joka petti häntä, ehkä hylkäsikin hänet, ja joka vain ylpeydestä
ja turhamaisuudesta tahtoi saavuttaa hänen rakkautensa. Kaikki
onnettomuudet, jotka voivat hänelle tulla, ja kaikki vaarat, jotka
saattoivat häntä uhata, olivat vähäisempiä kuin se, että hän oli
antanut Nemoursin herttualle ilmi rakkautensa ja saanut tietää hänen
rakastavan toista. Mutta häntä lohdutti ainakin se, ettei hänen tämän
tiedon saatuaan tarvinnut omasta puolestaan mitään pelätä ja että hän
oli täydellisesti parantunut herttuaa kohtaan heränneestä rakkaudestaan.

Prinsessa tuskin muistikaan perintökuningattaren käskyä tulla illalla
hänen vastaanottoonsa, laskeutui vuoteeseensa ja teeskenteli olevansa
sairas, niin että kun Clèvesin prinssi palasi kuninkaan luota, hänelle
sanottiin prinsessan vaipuneen uneen, mutta hänestä oli kaukana
rauhallisuus, joka vie uneen. Prinsessa kulutti yönsä tekemättä
muuta kuin kiusasi itseään ja luki yhä uudelleen kirjettä, jota piti
käsissään.

Hän ei ollut ainoa, jolta tämä kirje vei unen. Chartresin vidami,
joka oli sen pudottanut eikä Nemoursin herttua, oli tavattomasti
hädissään. Hän oli viettänyt koko illan. Guisen herttuan luona, joka
oli pitänyt suuret iltakemut langollensa, Ferraran herttualle, ja
kaikille hovin nuorille. Illallisella puhuttiin sattumalta sievistä
kirjeistä. Chatresin vidami sanoi, että hänellä oli yksi sentapainen
taskussaan, sievin, mitä koskaan oli kirjoitettu. Häntä kehoitettiin se
näyttämään. Hän vastusteli. Nemoursin herttua väitti, ettei vidamilla
mitään ollutkaan ja että hän puhui siitä vain kerskaillakseen. Vidami
vastasi herttualle, että tämä pani hänen hienotunteisuutensa kovalle
koetukselle, mutta että hän lukisi siitä kuitenkin muutamia paikkoja,
joista voisi päättää, että harvat miehet saavat senkaltaisia. Samassa
vidami aikoi ottaa kirjeen esille, mutta ei löytänytkään. Hän etsi
sitä turhaan ja häntä kiusoiteltiin siitä, mutta hän näytti niin
levottomalta, että lopulta lakattiin asiasta puhumasta. Vidami lähti
pois ennen muita ja kiirehti malttamattomana kotiin katsomaan, oliko
sinne jättänyt kaipaamansa kirjeen.

Vidamin vielä kirjettä hakiessa tuli kuningattaren ensimmäinen
kamaripalvelija hänen luokseen sanomaan, että Uzèsin varakreivitär
arveli olevan välttämätöntä kiireesti ilmoittaa, että kuningattaren
luona oli sanottu vidamin, ollessaan pallosilla, pudottaneen taskustaan
rakkauskirjeen, että oli kerrottu suuri osa kirjeen sisällyksestä, että
kuningatar oli ollut hyvin utelias katsomaan sitä, että kuningatar oli
lähettänyt kysymään sitä eräältä palvelevalta hoviherraltaan, mutta
että tämä oli sanonut antaneensa sen Châtelartille.

Ensimmäinen kamaripalvelija sanoi vielä paljon muutakin Chartresin
vidamille, joka kävi lopulla hyvin levottomaksi. Hän lähti heti ulos
mennäkseen erään aatelismiehen luo, joka oli Châtelartin läheinen
ystävä. Vidami herätti hänet, vaikka aika oli ihan sopimaton, jotta
hän lähtisi hakemaan kirjettä, ilmaisematta, kuka sitä vaati ja kuka
sen oli kadottanut. Châtelart, joka jo oli siinä uskossa, että kirje
oli Nemoursin herttualle ja että herttua rakasti perintökuningatarta,
ei epäillyt ollenkaan, että juuri herttua oli lähettänyt
kirjettä kysymään. Hän vastasi ilkamoiden jättäneensä kirjeen
perintökuningattaren käsiin. Kun aatelismies toi tämän vastauksen
Chartresin vidamille, lisäsi se hänessä jo ennen ollutta rauhattomuutta
ja antoi sille uuttakin aihetta. Oltuaan kauan kahden vaiheilla, mitä
hänen tulisi tehdä, hän huomasi, että Nemoursin herttua oli ainoa, joka
voisi auttaa häntä pääsemään pulasta.

Vidami meni herttuan luo ja astui hänen huoneeseensa aamun sarastaessa.
Herttua nukkui täydessä unessa: se, mitä hän oli nähnyt edellisenä
päivän Clèvesin prinsessassa, oli vaivuttanut hänet suloisiin unelmiin.
Hän hämmästyi kovin huomatessaan vidamin tulleen häntä herättämään ja
kysyi, oliko vidami tullut häiritsemään hänen untaan kostoksi siitä,
mitä hän oli illallisella sanonut. Vidami osoitti heti ilmeellään, että
perin vakava asia oli syynä hänen saapumiseensa.

»Tulen luoksenne uskoakseni teille elämäni tärkeimmän asian», sanoi
vidami. »Tiedän hyvin, että te ette ole minulle siitä kiitollinen,
koska nyt tarvitsen apuanne, mutta tiedän myös hyvin, että kadottaisin
kunnioituksenne, jos ilman pakkoa puhuisin, mitä nyt aion. Olen
pudottanut kirjeen, josta puhuin eilen illalla. Minulle on tavattoman
tärkeätä, ettei kukaan tiedä, että se oli minulle osoitettu. Sen ovat
nähneet monet pallonpelaajat eilen, jolloin se putosi. Te olitte myös
siellä, ja minä pyydän teitä suosiollisesti sanomaan, että te olette
sen kadottanut.»

»Te luulette varmaan», vastasi Nemoursin herttua hymyillen, »ettei
minulla ole rakastajatarta, tehdessänne minulle sellaisen ehdotuksen ja
kuvitellessanne, ettei ole ketään, jonka kanssa minun välini voisivat
rikkoutua, jos uskottelisin saavani sellaisia kirjeitä.»

»Pyydän teitä kuuntelemaan minua vakavasti», virkkoi vidami. »Jos
teillä on rakastajatar, jota seikkaa en ollenkaan epäile, vaikkakaan
en tiedä, kuka se on, niin teidän olisi helppo puolustaa itseänne.
Minä kyllä neuvon teille siihen varman keinon. Jollette voi itseänne
puolustaa hänen edessään, ei juttu voi maksaa teille muuta kuin että
välinne rikkoutuvat vain vähäksi aikaa, mutta minä saatan tämän
onnettomuuden vuoksi häpeään henkilön, joka on rakastanut minua syvästi
ja on kaikkein kunnioitettavimpia naisia, ja toiselta puolen saan
niskoilleni leppymättömän vihan, joka tuhoaa onneni, ehkä muutakin.»

»En voi ymmärtää kaikkea, mitä sanotte», vastasi Nemoursin herttua,
»mutta te johdatte minut aavistamaan, että huhut erään ylhäisen
ruhtinattaren mielenkiinnosta teitä kohtaan eivät ole ihan aiheettomia.»

»Eivätpä olekaan», virkkoi vidami, »ja Jumala suokoon, että olisivat!
En silloin olisi siinä pulassa, missä nyt olen. Mutta minun täytyy
kertoa teille kaikki, mitä on tapahtunut, osoittaakseni, mitä on
pelättävissä.

— Siitä alkaen kun tulin hoviin, on kuningatar aina kohdellut minua
erikoisen huomaavaisesti ja suosiollisesti, ja minulla oli syytä uskoa,
että hän oli hellä minua kohtaan. Kuitenkaan ei tapahtunut mitään
erikoista, enkä milloinkaan ajatellut tuntevani häntä kohtaan muuta
kuin kunnioitusta. Olin kovasti rakastunut madame de Theminesiin. Hänet
nähdessään on helppo ymmärtää, että häntä voi suuresti rakastaa, kun
on hänen rakastamansa, niinkuin minä olin. Lähes kaksi vuotta sitten
hovin ollessa Fontainebleaussa jouduin pari kolme kertaa keskusteluihin
kuningattaren kanssa aikoina, jolloin hänen luonaan oli vähän väkeä.
Minusta tuntui, että miellytin häntä, ja että hän myöntyi kaikkeen,
mitä sanoin. Eräänä päivänä muun muassa alettiin puhua luottamuksesta.
Sanoin, etten luottanut kehenkään täydellisesti, koska huomasin
aina kaduttavan, jos oli toiselle jotakin uskonut, ja että tiesin
paljon asioita, joista en milloinkaan ollut puhunut. Kuningatar sanoi
kunnioittavansa minua tämän johdosta vielä enemmän, lisäten, ettei
hän ollut Ranskassa tavannut ainoatakaan henkilöä, joka säilytti
salaisuuden, ja että se oli kiusannut häntä eniten, koska se oli
ottanut häneltä halun luottaa kehenkään, ja että ihmiselle, varsinkin
hänen asemassaan, oli välttämätöntä elämässä, että hänellä oli joku,
jolle voi puhua. Seuraavina päivinä hän useita kertoja palasi samaan
keskusteluaiheeseen, vieläpä uskoi minulle varsin yksityisluontoisia
tapahtumia. Lopulta minusta näytti, että hän halusi saada tietää minun
salaisuuteni ja uskoa minulle omansa. Tämä ajatus kiinnitti minut
häneen, ja hänen huomaavaisuutensa liikutti minua niin, että puhelin
paljon tuottavammin kuin tavallisesti.

— Eräänä iltana kuningas ja kaikki hovinaiset olivat lähteneet
ratsastamaan metsään, jonne kuningatar ei ollut halunnut, koska hän ei
voinut oikein hyvin. Jäin hänen luokseen. Hän meni lammikon rannalle
ja jätti seuralaisensa saadakseen liikkua vapaammin. Muutamia kertoja
käveltyään edestakaisin hän lähestyi minua ja käski minun seurata
itseään.

— 'Tahdon puhella teille', sanoi hän minulle, 'ja siitä, mitä sanon,
näette, että olen ystävänne'. Näin sanoen hän pysähtyi ja katsoi minua
kiinteästi. 'Olette rakastunut', jatkoi hän, 'ja koska ette usko
asiaa kenellekään, luulette ehkä, ettei rakkauttanne tiedetä, mutta
sen tietää moni, vieläpä asianomaisetkin. Teitä pidetään silmällä,
tiedetään paikat, missä rakastajatartanne tapaatte, ja aiotaan yllättää
teidät. En tiedä, kuka rakastajattarenne on, enkä sitä teiltä kysy.
Tahdon vain suojella teitä onnettomuuksilta, joihin saatatte joutua.'

— Pyydän teitä huomaamaan, minkä ansan kuningatar minulle viritti
ja kuinka vaikea minun oli olla siihen takertumatta. Kuningatar
tahtoi tietää, olinko rakastunut, eikä ollenkaan kysynyt, keneen olin
rakastunut, ja osoittamalla minulle, että hänen ainoa pyrkimyksensä oli
tehdä minulle mieliksi, hän haihdutti minusta sen ajatuksen, että hän
puhui vain uteliaisuudesta tai suunnitelman mukaan. Huolimatta kaikista
harhaan johtavista seikoista pääsin kuitenkin totuuden perille. Olin
rakastunut madame de Theminesiin, mutta vaikka hän rakasti minua,
en ollut kyllin onnellinen saadakseni kohdata häntä erikseen, eikä
minun siis tarvinnut pelätä, että minut näin yllätettäisiin, joten
huomasin helposti, ettei kuningatar voinut häntä tarkoittaa. Muistin
myös, että minulla oli lemmenseikkailuja toisen naisen kanssa, joka ei
ollut yhtä kaunis eikä vakava kuin madame de Themines ja jonka ehkä
voi keksiä paikasta, jossa häntä tapasin, mutta koska välitin hänestä
vähän, oli minun helppo turvata itseni kaikilta vaaroilta olemalla
tapaamatta häntä. Näin ollen päätin olla tunnustamatta salaisuuttani
kuningattarelle ja vakuuttaa päinvastoin, että olin jo kauan sitten
luopunut halusta rakastuttaa itseeni naisia, jotka voisin toivoa
saavani, koska he kaikki mielestäni olivat arvottomia kiinnittääkseen
kunniallista miestä, ja ettei muu kuin heitä paljoa ylempi voinut minua
kiinnittää.»

− 'Ette vastaa minulle vilpittömästi', virkkoi kuningatar; 'tiedän
asian olevan päinvastoin kuin sanotte. Sen tavan, kuinka nyt puhun
teille, pitäisi velvoittaa teitä olemaan mitään salaamatta. Soisin,
että olisitte ystäväni, mutta silloin tahdon myös olla selvillä
suhteistanne. Harkitkaa, haluatteko hankkia ystävyyteni kertomalla
minulle asioistanne. Annan teille kaksi päivää miettimisaikaa,
mutta sen ajan kuluttua ajatelkaa tarkoin, mitä minulle sanotte, ja
muistakaa, että jos myöhemmin huomaan teidän pettäneen, en anna sitä
ikänä anteeksi.'

− Näin sanottuaan kuningatar lähti luotani vastausta odottamatta.
Voitte kuvitella, että mieleni oli täynnä sitä, mitä kuningatar oli
sanonut. Hänen minulle antamansa kaksi päivää eivät tuntuneet minusta
liian pitkiltä tehdäkseni päätöksen. Näin hänen haluavan saada
tietää, olinko rakastunut, ja toivovan, etten olisi. Huomasin myöskin
aikomani ratkaisun seuraamukset ja jatkon. Turhamaisuuttani mairitteli
aika lailla se, että olin erikoissuhteissa kuningattareen, vieläpä
sellaiseen, joka olemukseltaan oli erittäin rakastettava. Toiselta
puolen rakastin madame de Theminesiä, ja vaikka tavallaan olin hänelle
uskoton sen toisen naisen vuoksi, josta teille puhuin, en voinut
päättävästi katkaista suhteitani häneenkään. Näin myöskin sen vaaran,
johon antautuisin pettäessäni kuningatarta, ja kuinka vaikeata olisi
häntä pettää. En voinut kuitenkaan kieltäytyä siitä, mitä Onnetar
minulle tarjosi, ja jätin sattuman varaan kaikki, mitä huono käytökseni
minulle voisi tuottaa. Lopetin suhteeni siihen naiseen, jonka kanssa
seurustelemiseni voitiin saada selville, ja toivoin voivani salata,
että seurustelin madame de Theminesin kanssa.

— Kun kuningattaren minulle antamien kahden päivän kuluttua astuin
huoneeseen, johon kaikki naiset olivat kokoontuneet iltaa viettämään,
sanoi kuningatar kovaa ja niin vakavasti, että minua hämmästytti:

'Oletteko ajatellut sitä asiaa, jonka annoin toimitettavaksenne, ja
tiedättekö sen oikean laidan?'

'Kyllä, madame', vastasin hänelle, 'asia on niinkuin sanoin teidän
majesteetillenne'.

'Tulkaa illalla sinä aikana, jolloin kirjoitan', virkkoi hän, 'niin
annan lopulliset ohjeeni'.

Kumarsin syvään mitään vastaamatta ja tulin luonnollisesti saapuville
hänen määräämänään aikana. Tapasin hänet salissa, jossa oli hänen
sihteerinsä ja joku hovineiti. Heti minut nähtyään kuningatar tuli
minua vastaan ja vei minut salin toiseen päähän.

'No niin', sanoi hän, 'eikö teillä tarkan harkinnankaan jälkeen ole
minulle mitään sanottavaa? Eikö se tapa, kuinka kohtelen teitä,
ansaitse, että puhuisitte minulle vilpittömästi?'

'Juuri siksi, madame', vastasin hänelle, 'että puhun teille
vilpittömästi, ei minulla ole teille mitään sanottavaa. Vannon teidän
majesteetillenne niin kunnioittavasti kuin olen velvollinen, ettei
minulla ole rakkaussuhdetta kehenkään hovin naiseen.'

'Tahdon uskoa sen', virkkoi kuningatar, 'koska sitä toivon, ja
toivon sitä, koska soisin teidän kokonaan kiintyvän minuun, ja
minun olisi mahdotonta olla tyytyväinen ystävyyteenne, jos olisitte
rakastunut. Ei voi luottaa rakastuneisiin, ei voi olla varma heidän
vaitiolostaan. He ovat liian hajamielisiä ja eri tahoille suuntautuvia,
ja rakastajatar saa heidän sydämessään ensi sijan, joka ei ollenkaan
sovi yhteen sen tavan kanssa, kuinka tahdon teidän minuun kiintyvän.
Muistakaa siis, että antamaanne sanaan luottaen, ettei teillä ole
mitään rakkaussuhteita, olen valinnut teidät antaakseni teille täyden
luottamukseni. Muistakaa, että tahdon koko luottamuksenne, että tahdon,
ettei teillä ole muita ystäviä eikä ystävättäriä kuin minun mieleisiäni
ja että jätätte kaiken muun huolen paitsi halun minua miellyttää. En
estä teitä huolehtimasta omasta onnestanne, vaan päinvastoin ohjaan
sitä tarkemmin kuin te itse, ja mitä teenkään hyväksenne, pidän itseäni
liiankin hyvin palkittuna, jos huomaan teidän olevan minua kohtaan
sellaisen kuin toivon. Olen valinnut teidät uskoakseni teille kaikki
murheeni ja auttamaan minua niitä vaimentamaan. Voinette arvata,
etteivät ne ole vähäpätöisiä. Suvaitsen näennäisesti jokseenkin ilman
tuskaa kuninkaan kiintymyksen Valentinoisin herttuattareen, mutta
oikeastaan se on minulle sietämätön. Herttuatar hallitsee kuningasta,
pettää häntä ja halveksii minua. Kaikki palvelijanikin ovat hänen
puolellaan. Miniäni, ylpeänä kauneudestaan ja enojensa arvovallasta,
ei kunnioita minua ollenkaan. Konnetabeli de Montmorency on kuninkaan
ja kuningaskunnan herra. Hän vihaa minua ja on osoittanut vihaansa
tavalla, jota en unohda. Marsalkka Saint-André on nuori, julkea
suosikki, joka ei käyttäydy minua kohtaan paremmin kuin muutkaan.
Onnettomuuteni yksityiskohdat herättäisivät sääliänne, enkä ole tähän
asti tohtinut uskoa surujani kenellekään. Luotan teihin. Käyttäytykää
niin, etten sitä kadu, ja olkaa ainoa lohdutukseni.'

— Kuningattaren silmät punertuivat näiden sanojen lopulla, ja minä
olin heittäytymäisilläni hänen jalkainsa juureen: niin liikutettu olin
todella siitä hyvyydestä, jota hän minulle osoitti. Siitä päivästä
aikain hän luotti minuun täydellisesti. Hän ei tehnyt enää mitään,
puhumatta minulle siitä, ja suhteemme on yhä edelleen voimassa.»






KOLMAS OSA.




»Niin paljon miettimistä ja puuhaa kuin tämä uusi suhteeni
kuningattareen minulle antoikin», jatkoi vidami, »veti minua kuitenkin
madame de Theminesiin luontainen kiintymykseni, josta en voinut
päästä. Minusta tuntui, että hän lakkaisi minua rakastamasta, ja
sen sijaan että — kuten olisi ollut viisasta — olisin käyttänyt
tätä muutosta, joka ilmeni hänessä, parantaakseni itseni, paisui
rakkauteni kaksinkertaiseksi, ja sitten käyttäydyin niin huonosti, että
kuningatar sai jotakin vihiä tästä kiintymyksestäni. Mustasukkaisuus
on synnynnäinen kansassa, johon kuningatar kuuluu, ja ehkäpä tämän
ruhtinattaren tunteet minua kohtaan ovat voimakkaammat kuin hän
itsekään arvaa. Mutta lopulta se huhu, että olin rakastunut, teki
kuningattaren niin rauhattomaksi ja murheelliseksi, että monen monia
kertoja jo luulin pelin menetetyksi. Sain hänet vihdoin rauhoitetuksi
huomaavaisuudella, alistumisella ja väärillä valoilla, mutta en olisi
voinut kauan häntä pettää, ellei madame de Theminesin mielen muutos
olisi erottanut minua hänestä vastoin tahtoani.

— Madame de Themines osoitti minulle, ettei hän enää rakastanut
minua, ja minä sain siitä niin täyden varmuuden, että minun täytyi
olla häntä kiusaamatta ja jättää hänet rauhaan. Joku aika takaperin
hän kirjoitti minulle kirjeen, jonka olen kadottanut. Huomasin siitä,
että hän oli tietänyt seurusteluni toisen naisen kanssa, josta olen
puhunut, ja se oli syynä muutokseen. Koska minulla ei ollut silloin
enää mitään, mikä olisi vetänyt minua muualle, oli kuningatar jotenkin
tyytyväinen minuun, mutta koska tunteeni häntä kohtaan eivät ole
senluontoisia, että ne saattaisivat minut kykenemättömäksi jokaiseen
muuhun lemmensuhteeseen, ja koska rakastuminen ei riipu omasta
tahdosta, olen ihastunut madame de Martiquesiin, joka oli minua jo
suuresti miellyttänyt ollessaan perintökuningattaren kamarineiti,
nimeltään Ville-Montais. Minulla on aihetta uskoa, ettei hänkään
minua vihaa. Varova huomaavaisuus, jota hänelle osoitan ja jonka
kaikkia syitä hän ei tiedä, miellyttää häntä. Kuningattarella ei ole
mitään epäilyjä tässä suhteessa, mutta kyllä eräs toinen epäluulo,
joka on melkein yhtä kiusallinen. Koska madame de Martiques on aina
perintökuningattaren luona, käyn minäkin siellä paljoa useammin kuin
muuten olisi tavallista. Kuningatar kuvittelee, että juuri tämä
ruhtinatar on lemmittyni. Perintökuningattaren arvo, joka on yhä korkea
kuin kuningattaren, ja kauneus ja nuoruus, joissa suhteissa hän vie
voiton, herättävät kuningattaressa mustasukkaisuuden, joka kiihtyy
raivoon asti, ja peittelemättömän vihan miniäänsä vastaan.

— Lotringin kardinaali, joka, kuten minusta tuntuu, jo kauan on
tavoitellut kuningattaren suosiota ja hyvin näkee minun saamani
aseman, haluten sen vallata, on sekaantunut perintökuningattaren ja
kuningattaren välisiin riitoihin sovittaakseen muka heidät keskenänsä.
En epäile sitä, että hän on selvillä kuningattaren katkeruuden
todellisesta syystä, ja luulen hänen minulle tekevän kaikenlaisia
huonoja palveluksia, vaikkei hän ilmaise kuningattarelle, että hän
niin aikoo. Näin on asiain laita nyt teille puhuessani. Annostelkaa
itse, mikä seuraus, voi, olla kadottamastani kirjeestä, kun onnettomuus
panetti sen taskuuni, palauttaakseni sen madame de Theminesille.
Jos kuningatar näkee sen kirjeen, saa hän tietää, että olen häntä
pettänyt ja että miltei samaan aikaan kuin petin häntä madame de
Theminesin tähden petin myös madame de Theminesiä erään toisen vuoksi.
Päättäkää itse, minkä käsityksen minusta se antaa hänelle ja voiko hän
milloinkaan luottaa sanoihini.

— Ellei hän taas saa nähdä tätä kirjettä, mitä sanonkaan hänelle?
Hän tietää, että se on annettu perintökuningattaren haltuun, ja
uskoo Châtelartin tunteneen siinä perintökuningattaren käsialan. Hän
kuvittelee, että henkilö, jota kohtaan siinä on mustasukkaisuutta, on
ehkä hän itse; lyhyesti sanoen, ei ole mitään, mitä hänellä ei olisi
aihetta ajatella, eikä mitään, mitä minun ei olisi pelättävä. Lisätkää
tähän, että olen kovasti kiintynyt madame de Martiquesiin ja että
perintökuningatar varmasti näyttää hänelle tämän kirjeen, jonka luulee
äskettäin kirjoitetuksi. Niin menisivät välini rikki hänen kanssaan,
jota enimmin rakastan ja jota minun täytyy pahimmin pelätä. Ettekö
tämän kerrottuanne huomaa, että minulla on syytä pyytämällä pyytää
teitä sanoinaan kirjettä omaksenne ja suosiollisesti ottamaan se pois
perintökuningattarelta?»

»Huomaan hyvin», sanoi Nemoursin herttua, »ettei mies voi olla
pahemmassa pulassa kuin mihin olette joutunut, ja myönnettävä on teidän
sen ansainneen. Minua on syytetty, etten ole uskollinen rakastaja ja
että minulla on useita lemmenseikkailuja yhtä aikaa, mutta te menette
niin paljon edelle minusta, etten olisi uskaltanut kuvitellakaan
asioita, joihin te olette ryhtynyt. Saatoitteko luulla säilyttävänne
madame de Theminesinkin liittyessänne kuningattareen ja toivoittako
voivanne liittyä kuningattareen, vaikka samalla pettäisitte häntä?
Kuningatar on italiatar ja siis tavattoman epäilevä, mustasukkainen ja
ylpeä. Kun hyvä onnenne enemmän kuin hyvä käytöksenne on vapauttanut
teidät siteistä, joissa olitte, olette ryhtynyt niihin uudelleen ja
kuvitellut hovin keskellä voivanne rakastaa madame de Martiquesia
kuningattaren sitä huomaamatta. Teidän piti kaikin tavoin huolehtia
haihduttaaksenne hänestä sen häpeän, että hän on astunut ensi askeleen.
Hän rakastaa teitä intohimoisesti. Hienotunteisuutenne estää teitä sitä
minulle sanomasta ja minun hienotunteisuuteni sitä kysymästä, mutta hän
rakastaa teitä, hän on epäluuloinen, ja totuus on teitä vastaan.»

»Sopiiko teidän masentaa minua syytöksillä», keskeytti vidami; »eikö
oman kokemuksenne pitäisi teissä herättää suvaitsevaisuutta minun
virheitäni kohtaan? Myönnän kyllä, että olen väärässä, mutta vetäkää
minut kuilusta! Pyydän sitä hartaasti. Haluaisin, että menisitte
tapaamaan perintökuningatarta heti kun hän on herännyt, pyytääksenne
takaisin kirjeen, niinkuin olisitte itse sen hukannut.»

»Olen teille jo sanonut», virkkoi Nemoursin herttua, »että tekemänne
ehdotus on hieman merkillinen ja että oma yksityinen etuni keksii siinä
vaikeuksia. Lisäksi, jos kirjeen on nähty putoavan teidän taskustanne,
on minusta vaikea saada ihmisiä vakuutetuiksi, että se on pudonnut
minun taskustani.»

»Luulin teidän kuulleen», vastasi vidami, »että on sanottu
perintökuningattarelle kirjeen pudonneen teidän taskustanne».

»Mitä!» huudahti kiivaasti Nemoursin herttua, joka huomasi äkkiä,
mitä huonoja palveluksia tämä erehdys saattoi hänelle tehdä, kun otti
huomioon Clèvesin prinsessan, »onko sanottu perintökuningattarelle
minun pudottaneen sen kirjeen?»

»On kyllä», vastasi vidami, »niin on sanottu hänelle. Erehdys johtui
siitä, että useita kuningattaren hoviherroja oli eräässä pallohuoneen
kammiossa, jossa vaatteemme olivat, ja teidän ja minun palvelijani
olivat niitä yhtä aikaa noutamassa. Silloin kirje putosi, hoviherrat
ottivat sen maasta ja lukivat ääneen. Toiset luulivat sen olevan
teille, toiset minulle. Châtelart, joka sen otti ja jolta juuri haetin
sitä, sanoi antaneensa sen perintökuningattarelle teidän kirjeenänne,
ja ne, jotka ovat puhuneet siitä kuningattarelle, ovat onnettomuudeksi
sanoneet sen minun kirjeekseni. Näin ollen voitte helposti tehdä, mitä
pyydän, ja auttaa minut pulasta, jossa olen.»

Nemoursin herttua oli aina pitänyt Chartresin vidamista, ja se,
mitä tämä merkitsi Clèvesin prinsessalle, saattoi hänet herttualle
vielä rakkaammaksi. Hän ei voinut kuitenkaan antautua sille vaaralle
alttiiksi, että prinsessa kuulisi puhuttavan tästä kirjeestä, ikäänkuin
se olisi hänelle lähetetty. Herttua vaipui syviin mietteisiin, ja
vidami, arvaten suunnilleen niiden syyn, sanoi hänelle:

»Luulen teidän pelkäävän rikkovanne välinne rakastajattarenne kanssa,
ja annattepa minulle aihetta luulla, että se on perintökuningatar,
jollei se seikka, etten juuri näe teidän olevan mustasukkaisen
monsieur d'Anvillelle, kumoisi tätä ajatusta. Mutta kuinka asian
laita lieneekään, on kohtuullista, etten uhraa rauhaanne oman
rauhani vuoksi, ja tahdon mielelläni antaa teille keinoja osoittaa
rakastajattarellenne, että kirje on minulle eikä teille. Tässä on
kirjelippu madame d'Amboiselta, joka on madame de Theminesin ystävätär
ja jolle hän on uskonut kaikki tunteensa minua kohtaan. Tässä
kirjelipussa madame d'Amboise pyytää takaisin sitä ystävättärensä
kirjettä, jonka olen kadottanut. Nimeni on kirjeessä, ja sen sisältö
todistaa epäilemättömästi, että minulta pyydetty kirje on sama, joka
on löydetty. Jätän tämän kirjelipun teille ja suostun siihen, että
näytätte sen rakastajattarellenne puolustaaksenne itseänne. Pyydän
hartaasti, ettette hukkuisi hetkeäkään, vaan menisitte heti aamulla
perintökuningattaren luo.»

Nemoursin herttua lupasi sen Chartresin vidamille ja otti madame
d'Amboisen kirjelipun. Hän ei aikonut kuitenkaan heti mennä
perintökuningatarta tapaamaan, koska hänellä oli toinen vielä
kiireellisempi tehtävä. Hän piti varmana, että perintökuningatar oli
puhunut tästä kirjeestä Clèvesin prinsessalle, eikä voinut sietää, että
henkilöllä, jota hän niin mielettömästi rakasti, olisi syytä uskoa
hänen olevan lemmensuhteissa toiseen naiseen.

Herttua meni Clèvesin prinsessan kotiin, heti kun luuli tämän
heränneen ja käski ilmoittaa pyytävänsä kunniaa tavata häntä niin
poikkeukselliseen aikaan vain siksi, että tähdellinen asia hänet
siihen pakotti. Prinsessa makasi vielä vuoteessa, mieli katkerana
ja kiihtyneenä viimeöisistä surullisista ajatuksista. Hän hämmästyi
tavattomasti, kun hänelle ilmoitettiin Nemoursin herttuan olevan häntä
kysymässä. Katkeruudessaan prinsessa arvelematta käski ilmoittaa
herttualle olevansa sairas ja haluton puhumaan hänen kanssaan. Herttua
ei loukkautunut tästä kiellosta: pieni kylmäkiskoisuuden merkki aikana,
jolloin prinsessa saattoi olla mustasukkainen, ei ollut huono enne.

Hän meni prinssin huoneisiin ja sanoi hänelle tulevansa hänen
puolisonsa luota ja olevansa hyvin pahoillaan, kun ei saanut
hänen kanssaan keskustella, koska hänellä olisi perin tärkeä asia
kerrottavana Chartresin vidamin puolesta. Lisäksi hän selitti
prinssille muutamin sanoin asian tähdellisyyden, ja prinssi vei
hänet heti puolisonsa kamariin. Jollei prinsessa olisi ollut ihan
tietämätön asiasta, niin hän olisi tuskin voinut salata suuttumustaan
ja hämmästystään nähdessään Nemoursin herttuan astuvan sisään hänen
miehensä saattamana. Prinssi sanoi puolisolleen, että asia koski
kirjettä ja että siinä tarvittiin hänen apuaan vidamin hyväksi;
prinsessan piti Nemoursiu herttuan kanssa miettiä mitä oli tehtävä, ja
hän itse puolestaan menisi kuninkaan luo, joka oli lähettänyt häntä
hakemaan.

Nemoursin herttua jäi yksin, prinsessan luo, kuten toivoikin.

»Tulen luoksenne kysymään, madame», aloitti herttua, »eikö
perintökuningatar ole teille puhunut kirjeestä, jonka Châtelart hänelle
eilen jätti».

»Kyllä hän on siitä minulle jotakin sanonut», vastasi prinsessa, »mutta
en huomaa mitä yhteistä tällä kirjeellä on setäni etujen kanssa. Muuten
voin vakuuttaa teille, ettei häntä siinä edes mainita.»

»Totta kyllä», virkkoi Nemoursin herttua, »häntä ei siinä mainita.
Kuitenkin se on hänelle osoitettu. Nyt on hyvin tärkeätä, että otatte
sen takaisin perintökuningattarelta.»

»Minun on vaikea ymmärtää», vastasi prinsessa, »minkä vuoksi hänelle on
tärkeätä, ettei kirjettä nähtäisi, ja minkä vuoksi on tärkeätä pyytää
sitä takaisin hänen nimessään.»

»Jos suvaitsette kuunnella minua, madame», virkkoi Nemoursin herttua,
»niin näytän teille pian totuuden, ja saatte kuulla vidamille niin
tärkeitä asioita, etten olisi niitä uskonut edes puolisollenne, jollen
olisi tarvinnut hänen apuansa saadakseni kunnian teitä tavata».

»Luulenpa, että kaikki, mitä minulle vaivautuisitte sanomaan, on
hyödytöntä», vastasi prinsessa kuivahkosti. »On parempi, että menette
perintökuningattaren luo ja suoraan sanotte hänelle, minkä vuoksi tämä
kirje teitä askarruttaa, koska hänelle on myöskin sanottu, että se on
teiltä peräisin.»

Katkeruus, jonka Nemoursin herttua huomasi prinsessan mielessä, herätti
hänessä suurimman ilon, mitä hän milloinkaan oli tuntenut, ja saattoi
hänet malttamattomasti puolustamaan itseään.

»En tiedä, madame», virkkoi hän, »mitä on voitu sanoa
perintökuningattarelle, mutta minulle ei kirje vähääkään kuulu, vaan se
on osoitettu vidamille».

»Uskon sen», vastasi prinsessa, »mutta päinvastaista on sanottu
perintökuningattarelle, eikä hänestä näytä todennäköiseltä, että
vidamin kirjeet putoavat teidän taskuistanne. Tämän vuoksi neuvon teitä
tunnustamaan kaikki perintökuningattarelle, paitsi jos teillä on jokin
salainen syy kätkeä häneltä totuus.»

»Minulla ei ole mitään hänelle tunnustettavaa», sanoi herttua. »Kirje
ei ole minulle osoitettu, ja jos onkin joku, jonka toivon saavani
uskomaan sanojani, niin se ei ole perintökuningatar. Mutta, madame,
koska asia koskee vidamin onnea, suvaitkaa, että kerron teille
seikkoja, jotka ansaitsevat teidänkin huomiotanne.»

Vaitiolollaan prinsessa osoitti olevansa valmis kuuntelemaan, ja
Nemoursin herttua kertoi hänelle mahdollisimman suppeasti kaikki,
mitä oli saanut tietää vidamilta. Vaikka nämä seikat olivat omiansa
herättämään kummastusta ja jännittämään tarkkaavaisuutta, kuunteli
prinsessa niitä niin kylmästi ja näytti niitä epäilevän tai pitävän
yhdentekevinä. Hän oli tässä tilassa siihen asti, kunnes Nemoursin
herttua puhui hänelle madame d'Amboisen kirjelipusta, joka oli
osoitettu Chartresin vidamille ja todisti herttuan sanat. Koska
prinsessa tiesi tämän naisen olevan madame de Theminesin ystävän,
tuntui Nemoursin herttuan selitys hänestä todennäköiseltä, ja hän alkoi
ajatella, että kirje ei ehkä ollutkaan Nemoursin herttualle osoitettu.
Tämä ajatus saattoi prinsessan äkkiä ja vastoin tahtoaankin luopumaan
siitä kylmäkiskoisuudesta, jota hän tähän asti oli osoittanut.

Luettuaan prinsessalle kirjeen, joka osoitti kertomuksen todeksi,
herttua tarjosi sitä hänelle luettavaksi ja sanoi hänen voivan tuntea
sen käsialan. Prinsessa ei malttanut olla sitä ottamatta, katsomatta
alkua, nähdäkseen, oliko se Chartresin vidamille osoitettu, ja kokonaan
lukematta, päättääkseen, oliko pyydetty kirje sama, joka hänellä
oli hallussaan. Nemoursin herttua puhui hänelle vielä muuta, minkä
luuli olevan omansa saamaan hänet uskomaan, ja koska helposti uskoo
miellyttävän totuuden, sai prinsessa vihdoin täyden varmuuden siitä,
ettei herttualla ollut mitään tekemistä kirjeen kanssa.

Prinsessa alkoi sitten neuvotella herttuan kanssa vidamin pulasta ja
vaarasta, moittia setäänsä huonosta käyttäytymisestä ja etsiä keinoja
häntä auttaakseen. Hän ihmetteli kuningattaren menettelyä ja tunnusti
herttualle pitävänsä kirjettä hallussaan; heti kun hän uskoi herttuan
syyttömäksi, ryhtyi hän avomielisesti pohtimaan samoja asioita, joita
aluksi ei näyttänyt suvaitsevan kuunnella. He sopivat keskenään, ettei
kirjettä palautettaisi perintökuningattarelle, koska täytyi pelätä,
että hän näyttäisi sen madame de Martiquesille, joka tunsi madame de
Theminesin käsialan ja olisi helposti arvannut, että kirje tarkoitti
vidamia, joka oli asioissa hänen ystävättärensä kanssa. Heidän
mielestään ei perintökuningattarelle myöskään saanut kertoa kaikkea,
mikä koski hänen anoppiansa kuningatarta. Prinsessa oli valmis hyvillä
mielin säilyttämään kaikki salaisuudet, jotka Nemoursin herttua hänelle
uskoi, koska ne muka koskivat hänen setäänsä.

Herttua ei olisi puhunut yksinomaan vidamin asioista, vaan näin
tarjoutunut tilaisuus vapaasti keskustella olisi antanut hänelle
rohkeuden, jommoista ei ollut ennen uskaltanut osoittaa, jollei olisi
tultu sanomaan prinsessalle, että perintökuningatar oli kutsunut
hänet luokseen. Nemoursin herttuan oli pakko lähteä ja mennä vidamia
tapaamaan sanoakseen, että hän oli jälkeenpäin ajatellut olevan
soveliaampaa kääntyä Clèvesin prinsessan puoleen, joka oli vidamin
veljentytär, kuin mennä suoraan perintökuningattaren luo. Hän saattoi
esittää päteviä syitä menettelynsä tueksi ja toivoa siitä hyviä
tuloksia.

Tällä aikaa Clèvesin prinsessa pukeutui kiireesti mennäkseen
perintökuningattaren luo, joka heti hänet nähtyään viittasi hänet
luokseen ja sanoi hiljaa:

»Jo kaksi tuntia olen odottanut teitä, eikä milloinkaan minun ole ollut
niin vaikea peitellä totuutta kuin tänä aamuna. Kuningatar on kuullut
puhuttavan kirjeestä, jonka eilen annoin teille. Hän luulee, että se on
pudonnut Chartresin vidamilta. Tiedättehän, että kuningatar on häneen
jonkun verran ihastunut. Hän on lähettänyt hakemaan kirjettä, kysymään
sitä Châtelartilta, joka sanoi antaneensa sen minulle. Kirjettä on
tultu minultakin kysymään, koska se muka oli sievä kirje ja herätti
kuningattaren uteliaisuutta. En uskaltanut sanoa, että se oli teillä.
Arvelin kuningattaren kuvittelevan, että olin antanut sen teidän
haltuunne setänne, vidamin vuoksi ja että hänen ja minun välilläni
on läheinen luottamussuhde. Minusta on jo tuntunut, että kuningatar
vain vaivoin on sietänyt vidamin tiheitä käyntejä luonani. Näin ollen
sanoin, että kirje on vaatteitteni taskussa, jotka minulla oli eilen
päälläni, ja että ne, joilla on huoneen avain, ovat lähteneet ulos.
Antakaa minulle heti se kirje», lisäsi hän, jotta lähetän sen hänelle
ja luen sen ennen lähettämistä, nähdäkseni, enkö tunne sen käsialaa».

Clèvesin prinsessa oli pahemmassa kuin pulassa.

»En tiedä, madame, mitä teette», vastasi hän, »sillä Clèvesin prinssi,
jolle annoin kirjeen luettavaksi, on luovuttanut sen Nemoursin
herttualle, joka tänä aamuna tuli pyytämään prinssiltä, että hän
koettaisi saada sen teiltä takaisin. Mieheni oli niin varomaton, että
sanoi sen olevan hallussaan, ja niin heikko, että suostui Nemoursin
herttuan pyyntöön.»

»Te saatatte minut pahimpaan pulaan, mihin milloinkaan voin joutua»,
virkkoi perintökuningatar, »ja teitte väärin, kun annoitte kirjeen
Nemoursin herttualle. Koska olin sen teille antanut, ette olisi saanut
luovuttaa sitä minun luvattani. Mitä nyt neuvotte minun sanomaan
kuningattarelle, ja mitä hän kuvitteleekaan? Hän luulee — ja siitähän
näyttääkin — että tämä kirje koskee minua ja että minun ja vidamin
välillä on jotakin. Milloinkaan en voisi hänelle uskotella, että se
kirje oli osoitettu Nemoursin herttualle.»

»Olen hyvin murheissani», vastasi Clèvesin prinsessa, »että olen
saattanut teidät vaikeaan asemaan, ja uskon kyllä sen niin pahaksi,
kuin se on, mutta vika on prinssin eikä minun».

»Vika on teidän», väitti perintökuningatar, »koska olette hänelle
antanut kirjeen, eikä maailmassa ole muuta naista kuin te, joka uskoo
miehellensä kaikki kuulemansa asiat».

»Uskon kyllä tehneeni väärin, madame», virkkoi Clèvesin prinsessa,
»mutta ajatelkaa, kuinka se on korjattavissa; älkää sitä tutkiko».

»Ettekö muista suunnilleen, mitä kirje sisälsi?» kysyi sitten
perintökuningatar.

»Kyllä, madame», vastasi prinsessa, »muistan hyvin, koska luin sen
moneen kertaan».

»Jos niin on asian laita», lausui perintökuningatar, »pitää teidän
heti mennä kirjoituttamaan se tuntemattomalla käsialalla. Lähetän sen
kuningattarelle. Hän ei näytä sitä niille, jotka ovat kirjeen nähneet.
Jos hän niin tekee, väitän aina, että sen juuri Châtelart minulle
antoi, eikä Châtelart uskalla sanoa vastaan.»

Clèvesin prinsessa suostui tähän hätäkeinoon, varsinkin kun ajatteli
lähettävänsä hakemaan luokseen Nemoursin herttuan saadakseen takaisin
kirjeen ja jäljentääkseen sen sana sanalta, jopa mukaillen vähän sen
käsialaakin, ja luuli, että kuningatar siten varmasti pettyisi. Heti
kotiin tultuaan prinsessa kertoi puolisolleen perintökuningattaren
vaikean aseman ja pyysi prinssiä toimittamaan sanan herttualle. Tämä
saapuikin kiireesti. Clèvesin prinsessa kertoi hänelle kaikki, mitä
oli jo ilmoittanut puolisolleen, ja pyysi häneltä kirjettä. Mutta
Nemoursin herttua vastasi luovuttaneensa sen jo Chartresin vidamille,
joka oli ollut niin iloissaan saadessaan sen ja huomatessaan päässeensä
uhkaavasta turmiosta, että oli palauttanut sen heti madame de
Theminesin ystävättärelle.

Clèvesin prinsessa huomasi nyt olevansa uudessa pulassa; lopulta,
tarkoin neuvoteltuaan, he päättivät sommitella kirjeen muistista. He
sulkeutuivat huoneeseen sitä laatiakseen, ja portinvartijalle annettiin
määräys, ettei ketään päästettäisi sisään. Kaikki Nemoursin herttuan
palvelijatkin lähetettiin pois. Tämä salaperäinen ja luottamusta
vaativat menettely viehätti tavattomasti herttuaa ja myös Clèvesin
prinsessaa. Puolison läsnäolo ja Chartresin vidamin etu hälvensivät
prinsessan mielestä tunnonvaivoja ja hänestä oli hauskaa olla
Nemoursin herttuan seurassa. Hän tunsi puhdasta ja häiritsemätöntä
iloa, jommoista ei milloinkaan ennen ollut kokenut. Tämä ilo teki
prinsessan mielen niin vapaaksi ja hilpeäksi, ettei Nemoursin herttua
ollut moista ennen nähnyt, ja se kiihdytti hänen rakkauttaan. Koska
herttua ei ollut vielä saanut niin suloisia hetkiä, lisääntyi hänen
eloisuutensa, ja kun prinsessa tahtoi alkaa muistella kirjettä ja
sitä kirjoittaa, ei herttua häntä vakavasti auttanut, vaan lasketteli
hauskoja sukkeluuksia. Prinsessa joutui saman iloisuuden valtaan,
niin että kun he olivat istuneet jo kauan huoneeseen sulkeutuneina
ja perintökuningatar oli lähettänyt jo pari kertaa sanomaan Clèvesin
prinsessalle, että tämä kiirehtisi, eivät he olleet saaneet kokoon
puoltakaan kirjettä.

Nemoursin herttua oli hyvin halukas pitentämään aikaa, joka hänelle oli
niin suloinen, ja unohti ystävänsä edut. Prinsessakaan ei ikävystynyt,
ja hän unohti myös setänsä edut. Vihdoin miltei neljän tunnin kuluttua
kirje oli valmis, mutta se oli niin huono, ja käsiala muistutti
niin vähän sitä, jota oli yritetty jäljitellä, että kuningattaren
tuskin olisi tarvinnut pyrkiä totuuden perille huomatakseen sen.
Kuningatar ei mennytkään ansaan. Kuinka häntä koetettiinkaan saada
uskomaan, että kirje oli osoitettu Nemoursin herttualle, pysyi hän
siinä vakaumuksessa, että se oli osoitettu Chartresin vidamille ja
että lisäksi perintökuningattarellakin oli siinä osansa, koska näiden
kahden välillä vallitsi jonkinlainen salailen suhde. Tämä ajatus lisäsi
kuningattaren vinhaa miniäänsä vastaan, jolle hän ei milloinkaan
kantanut anteeksi, vaan vainosi häntä niin kauan, kunnes sai hänet
lähtemään Ranskasta.

Mitä Chartresin vidamiin tulee, menetti hän kuningattaren suosion;
olkoonpa syynä ollut se, että Lotringin kardinaali oli vallannut
kuningattaren sydämen, tai se, että tämä kirjejuttu auttoi häntä
saamaan selville muitakin petoksia, jotka vidami oli hänelle tehnyt,
varmaa ainakin on, ettei vidami milloinkaan päässyt vilpittömään
sovintoon kuningattaren kanssa. Heidän suhteensa loppui ja toimitti
vidamille sitten tuhon Amboisen salaliitossa, johon hän oli sotkeutunut.

Kun kirje oli lähetetty perintökuningattarelle, lähtivät Clèvesin
prinssi ja Nemoursin herttua pois. Prinsessa jäi yksin, ja heti kun
hän ei enää tuntenut sitä iloa, jonka rakastetun läheisyys tuottaa,
heräsi hän kuin unesta ja ajatteli ihmetellen sitä tavatonta eroa, joka
oli hänen eilisen ja äskeisen tilansa välillä. Hän palautti mieleensä
katkeruuden ja kylmäkiskoisuuden, joita oli osoittanut Nemoursin
herttualle, niin kauan kuin luuli madame de Theminesin kirjeen olleen
osoitetun hänelle. Mikä rauha ja suloisuus olikaan seurannut tämän
katkeruuden jälkeen, heti kun hän oli saanut varmuuden, ettei kirje
kuulunut herttualle. Muistellessaan, että hän edellisenä päivänä oli
syyttänyt itseään kuin rikoksesta, koska oli näyttänyt herttualle
hellätunteisuuden merkkejä, jotka pelkkä säälikin olisi voinut
tuoda esille, ja että hän katkeruudesta oli osoittanut herttualle
mustasukkaisuutta, joka oli rakkauden varma todiste, hän ei enää oikein
tuntenut itseään. Kun hän vielä ajatteli, että Nemoursin herttua
selvästi näki rakkautensa olevan hänen tiedossaan, mutta sittenkin
huomasi saavansa osakseen yhtä hyvää kohtelua jopa prinssinkin
läsnäollessa; että hän ei koskaan ennen ollut katsellut herttuaa niin
suopein silmin; että hän oli pyytänyt prinssiä haettamaan luokseen
herttuan ja että he olivat viettäneet iltapäivän ihan kahden kesken,
käsitti hän olevansa salaisissa suhteissa Nemoursin herttuan kanssa.
Hänen mieleensä johtui myös, että hän petti aviomiestä, joka kaikkein
vähimmin ansaitsi tulla petetyksi, ja häntä hävetti esiintyä niin
vähän arvokkaana rakastajansakin silmissä. Mutta vähemmän kuin mitään
muuta hän sieti sen tilan muistelemista, jossa oli yönsä viettänyt, ja
niitä kirveleviä tuskia, joita hänelle oli tuottanut se ajatus, että
Nemoursin herttua rakasti toista ja että häntä itseään petettiin.

Hän ei ollut tähän asti tuntenut epäluottamuksen ja mustasukkaisuuden
kauheaa levottomuutta eikä ajatellut muuta kuin karttaa rakastamasta
Nemoursin herttuaa. Toisaalta hän ei vielä ollut alkanut pelätä,
että herttua rakastaisi toista. Vaikka ne epäluulot, jotka kirje
oli herättänyt, olivat haihtuneet, niin ne avasivat kuitenkin hänen
silmänsä näkemään petoksen vaaran ja jättivät hänessä jäljelle
epäluottamusta ja mustasukkaisuutta, joita hän ei milloinkaan ennen
ollut kokenut. Hän ihmetteli, ettei vielä ollut tullut ajatelleeksi,
kuinka epätodennäköistä oli, että Nemoursin herttuan kaltainen mies,
joka naisia kohtaan oli osoittanut sellaista kevytmielisyyttä, pystyisi
vilpittömästi ja pitkäaikaisesti rakastamaan. Hänestä tuntui miltei
mahdottomalta voida tyytyä herttuan rakkauteen.

»Mutta jos voisin tyytyä», sanoi hän itsekseen, »niin entä sitten?
Siedänkö sitä? Vastaanko siihen. Antaudunko lemmenseikkailuun? Olenko
uskoton prinssille? Olenko uskoton itselleni? Panenko itseni alttiiksi
kauhealle katumukselle ja kirveille tuskille, joita rakkaus tuo
mukanaan. Rakkaus on voittanut ja vanginnut minut ja kuljettaa minua
vastoin tahtoani. Kaikki päätökseni ovat turhia: eilen ajattelin
kaikkea, mitä ajattelen tänäänkin, ja tänään teen päinvastoin kuin
mitä eilen päätin. Minun pitää riuhtautua irti Nemoursin herttuan
läheisyydestä, matkustaa maalle, niin merkilliseltä kuin matkani
saattaakin näyttää, ja jos prinssi itsepintaisesti sitä vastustaa
tai haluaa tietää syyt siihen, niin tekisin ehkä väärin hänelle ja
itsellenikin, jos ne ilmaisisin.»

Tämä oli prinsessan lopullinen päätös. Hän vietti koko illan kotona
menemättä perintökuningattaren luo kuulemaan, mitä oli seurannut
väärennetystä kirjeestä.

Clèvesin prinssin pakattua prinsessa sanoi hänelle haluavansa matkustaa
maalle, olevansa huonovointinen ja tarvitsevansa raitista ilmaa.
Prinssi, jonka mielestä hänen puolisonsa kauneus ei tuntunut viittaavan
vakavaluontoiseen sairauteen, teki aluksi pilaa matkasuunnitelmasta.
Prinsessan piti myös muistaa ruhtinaallisten häiden ja turnajaisten
olevan pian tulossa, niin ettei ollut liikaa aikaa, jos tahtoi
valmistua niissä esiintymään yhtä loisteliaasti kuin muutkin
naiset. Puolison huomautukset eivät saaneet prinsessaa muuttamaan
suunnitelmaansa. Hän pyysi, että prinssi sallisi hänen, sillaikaa kun
itse matkustaisi kuninkaan kanssa Compiègneen, lähteä Coulommiersiin,
joka oli heidän huolellisesti rakennuttamansa huvilinna päivänmatkan
päässä Pariisista. Siihen prinssi suostui, ja prinsessa lähti sinne
aikoen olla pian palaamatta. Kuningas matkusti Compiègneen, jossa hänen
oli määrä viipyä vain joku päivä.

Nemoursin herttuaa oli surettanut kovasti se, ettei hän ollut tavannut
Clèvesin prinsessaa sen iltapäivän jälkeen, jonka oli niin suloisesti
viettänyt hänen kanssaan ja joka oli lisännyt hänen toiveitansa.
Hän halusi niin kärsimättömästi jälleen nähdä prinsessaa, ettei
saanut missään rauhaa. Kuninkaan palattua Pariisiin hän päätti
lähteä sisarensa Mercoeurin herttuattaren luo, joka oleskeli maalla
Coulommiersin lähellä. Samalla hän pyysi vidamia tulemaan sinne
mukaansa. Vidami suostui mielihyvin tähän ehdotukseen, jonka Nemoursin
herttua teki toivossa nähdä Clèven prinsessan ja mennä hänen luokseen
vidamin kanssa.

Mercoeurin herttuatar otti heidät vastaan hyvin iloisena ja ajatteli
vain huvittaa heitä ja tarjota heille kaikkia maallaolon hauskuuksia.
Heidän ollessaan hirviä metsästämässä Nemoursin herttua eksyi.
Kysyessään sitten tietä, joka veisi hänet takaisin, hän sai kuulla
olevansa Coulommiersin lähellä. Silloin herttua laski täyttä laukkaa
osoitettuun suuntaan, miettimättä tai tietämättä, mitä oikeastaan
aikoi. Hän joutui taas metsään ja antoi sattuman johtaa huolellisesti
tehtyjä teitä myöten, joiden kyllä arveli vievän linnaa kohti.
Ratsastettuaan vähän aikaa herttua saapui huvimajalle. Siinä oli
alakerrassa suuri seurusteluhuone ja pari pientä kamaria, toinen näistä
puutarhan puolella, jonka vain pensasaita erotti metsästä, toinen
suurelle puistokäytävälle päin.

Herttua astui huvimajaan ja olisi jäänyt katselemaan sen kauneutta,
jollei olisi nähnyt Clèvesin prinssin ja prinsessan, suuri
palvelijajoukko seurassaan, tulevan puistokäytävälle. Koska herttua
ei ollut odottanut tapaavansa Clèvesin prinssiä, josta oli eronnut
kuninkaan luona, oli hänen ensi aikomuksenaan piiloutua. Hän kiirehti
puutarhan puoliseen kamariin ajatellen pujahtaa sieltä ulos metsään
päin avautuvasta ovesta, mutta nähdessään, että prinsessa ja hänen
puolisonsa olivat istuutuneet huvimajan seinustalle, että heidän
palvelijansa jäivät puistoon ja etteivät he voisi päästä hänen luokseen
sivuuttamatta sitä paikkaa, jossa prinssi ja prinsessa olivat, ei hän
voinut kieltää itseltään nautintoa katsella prinsessaa ja vastustaa
uteliaisuutta kuunnella hänen keskusteluaan puolisonsa kanssa, joka
herätti enemmän mustasukkaisuutta kuin yksikään hänen kilpailijoistaan.
Niinpä hän kuuli prinssin sanovan puolisoiden:

»Mutta minkä vuoksi ette halua palata Pariisiin? Mikä pidättää
teitä täällä maalla? Jo jonkun aikaa sitten olette alkanut pitää
yksinäisyydestä. Se kummastuttaa ja surettaa minua, koska se erottaa
meidät toisistamme. Mielestäni olette tavallista alakuloisempikin.
Pelkään, että jokin asia surettaa teitä.»

»Minulla ei ole mitään ikävyyksiä mielessäni», vastasi prinsessa
hämillään, »mutta hovissa on niin tavaton vilinä, ja teillä on aina
niin paljon vieraita luonanne, että ruumis ja sielu siitä väsyvät. Ja
mieleni kaipaa lepoa.»

»Lepo», vastasi prinssi, »ei oikein sovi teidän ikäisellenne. Se tapa,
kuinka esiinnytte kotonanne ja hovissa, ei väsyttäne teitä, vaan
pikemmin luulen, että elätte hyvin mielellänne erossa minusta.»

»Teette minulle suurta vääryyttä näin ajatellessanne», sanoi prinsessa
yhä enemmän hämilleen joutuen, »mutta pyydän hartaasti, että antaisitte
minun jäädä tänne. Jos tekin voisitte jäädä tänne, olisin tavattomasti
iloissani, mikäli silloin olisitte täällä ilman muuta seuraa ettekä
haluaisi ympärillenne sitä lukematonta ihmisjoukkoa, joka tuskin
milloinkaan lähtee luotanne.»

»Oi, madame», huudahti prinssi, »ilmeenne ja sananne osoittavat
minulle, että teillä on syitä toivoa yksinäisyyttä, ja pyydän hartaasti
ilmoittamaan ne minulle».

Prinssi kehoitti kauan prinsessaa sanomaan syynsä, mutta ei voinut
häntä siihen pakottaa. Puolustauduttuaan tavalla, joka vain lisäsi
prinssin uteliaisuutta, prinsessa oli jonkun aikaa vaiti katse
painuneena, mutta alkoi sitten äkkiä puhua prinssiin katsoen:

»Älkää pakottako minua tunnustamaan itsellenne asiaa, jota minulla
ei ole voimaa teille tunnustaa, vaikkakin olen monta kertaa aikonut.
Ajatelkaa vain, ettei ole järkevääkään vaatia, että minun ikäiseni
naisen, joka itse määrää käytöksensä, pitäisi aina olla näytteillä
hovin keskellä.»

»Mitä saatattekaan minut huomaamaan, madame?» huudahti prinssi. »En
uskalla sitä edes lausua, kun pelkään loukkaavani teitä.»

Prinsessa ei vastannut siihen mitään, ja hänen vaitiolonsa vain
vahvisti prinssin epäluuloa.

»Ette vastaa minulle mitään», virkkoi prinssi, »ja se merkitsee, etten
erehdy».

»No niin, monsieur», vastasi prinsessa heittäytyen polvilleen,
»minä teen teille tunnustuksen, jommoista ei ole milloinkaan tehty,
aviomiehelle, mutta käytökseni ja tarkoitusteni viattomuus antaa
minulle siihen voimaa. On totta, että minulla on syytä pysytellä poissa
hovista ja että tahdon välttää vaaroja, joihin minun ikäiseni henkilöt
joskus joutuvat. En ole milloinkaan osoittanut heikkouden merkkejä enkä
pelkäisi niitä vastakaan osoittavani, jos sallisitte minun vetäytyä
pois hovista tai jos minulla olisi vielä madame de Chartres tukemassa
käytöstäni. Niin vaikea kuin tekemäni päätös onkin, pysyn siinä
säilyäkseni kyllin arvokkaana kuulumaan teille. Pyydän tuhat kertaa
anteeksi, jos tunteeni eivät teitä miellytä; teoillani en ainakaan
tahdo milloinkaan teitä suututtaa. Ajatelkaa, että tähän päätökseeni
vaaditaan enemmän ystävyyttä ja kunnioitusta puolisoa kohtaan kuin
milloinkaan on osoitettu. Ohjatkaa, säälikää ja rakastakaa minua vielä,
jos voitte.»

Koko tämän puheen ajan oli prinssi istunut, pää käsien varassa,
masentuneena eikä ollut ajatellutkaan nostaa puolisoansa pystyyn. Kun
prinsessa oli lakannut puhumasta ja prinssi näki hänet polvillaan
kasvot itkettyneinä ja niin ihmeellisen kauniina, oli hän kuolla
tuskasta ja syleillen prinsessaa nostaessaan hänet, pystyyn sanoi:

»Säälikää te minua, madame; ansaitsen sen kyllä, ja antakaa anteeksi,
jollen näin äärettömän tuskan ensi hetkellä kykene vastaamaan, niinkuin
minun tulisi menettelynne johdosta. Ansaitsette suurempaa kunnioitusta
ja ihailua kuin kukaan nainen, mutta toiselta puolen huomaan olevani
onnettomin mies, mikä koskaan on elänyt. Herätitte rakkauteni heti
ensi hetkellä kun teidät näin. Teidän pidättyväisyytenne tai se,
että teidät omistan, ei ole voinut rakkauttani sammuttaa, vaan se
kestää yhä. En ole milloinkaan voinut teissä herättää rakkautta; nyt
huomaan, että pelkäätte rakastuvanne johonkuhun toiseen. Kuka on,
madame, se onnellinen mies, joka teissä herättää sellaista pelkoa?
Kuinka kauan hän on jo miellyttänyt teitä? Mitä hän on tehnyt teitä
miellyttääkseen? Minkä tien hän on löytänyt päästäkseen sydämeenne?
Siitä surusta, etten ollut valloittanut sydäntänne, lohdutin itseäni
jollakin tavoin sillä, ettei sitä voisikaan valloittaa. Nyt kuitenkin
toinen tekee, mihin en itse ole kyennyt; tunnen yhtaikaa aviomiehen
ja rakastajan mustasukkaisuutta. Mutta aviomiehen on mahdotonta pysyä
mustasukkaisena, kun olette tällä tavalla menetellyt. Se on liian
ylevää, ollakseen antamatta minulle varmuutta; vieläpä se lohduttaa
minua rakastajananne. Luottamus ja vilpittömyys, joita olette minulle
osoittanut, ovat arvaamattoman kalliit. Te kunnioitatte minua kylliksi,
uskoaksenne, etten käytä väärin tätä tunnustusta. Olette oikeassa,
madame, en tahdo käyttää sitä väärin enkä rakasta teitä silti vähemmän.
Teette minut onnettomaksi osoittamalla suurinta uskollisuutta, mitä
vaimo on milloinkaan osoittanut miehellensä. Mutta, madame, ilmoittakaa
minulle, ketä haluatte välttää.»

»Pyydän hartaasti, ettette sitä minulta kysy», vastasi prinsessa. »Olen
päättänyt, etten sitä teille sano, ja luulenpa, ettei ole viisastakaan
sitä teille mainita.»

»Älkää pelätkö, madame», virkkoi prinssi. »Minä tunnen maailman tapoja
kyllin paljon tietääkseni, että huomaavaisuus aviomiestä kohtaan ei
estä miehiä rakastumasta hänen puolisoonsa. Sellaisia on vihattava eikä
säälittävä. Vielä kerran, madame, vannotan teitä ilmoittamaan, mitä
haluan tietää.»

»Kehoitatte minua ihan turhaan», lausui prinsessa, »sillä minulla on
kyllin voimaa olla vaiti asioista, joita en luule velvollisuuteni
vaativan mainitsemaan. Tunnustus, jonka olen teille tehnyt, ei
johtunut heikkoudesta; tarvitaanpa enemmänkin rohkeutta tämän totuuden
tunnustamiseen kuin salaamiseen.»

Nemoursin herttualta ei mennyt sanaakaan hukkaan tästä keskustelusta,
ja prinsessan puhe herätti hänessä tuskin vähemmän mustasukkaisuutta
kuin prinssissä. Hän oli niin silmittömästi rakastunut prinsessaan,
että luuli kaikilla muilla olevan samoja tunteita. Totta olikin, että
hänellä oli useita kilpailijoita, mutta hän kuvitteli niitä olevan
vielä enemmän ja erehtyi etsiessään sitä, josta prinsessa ei tahtonut
puhua. Hän oli monta kertaa luullut, ettei hän ollut prinsessalle
vastenmielinen, ja tehnyt tämän johtopäätöksen asioista, jotka hänestä
näyttivät niin vähäisiltä, ettei hän voinut kuvitella herättäneensä
rakkautta, jonka täytyi olla hyvin kiihkeä turvautuakseen näin
tavattomaan parannuskeinoon. Hän oli niin suunniltaan, että tuskin
ymmärsi mitä näki, eikä voinut antaa anteeksi prinssille, ettei tämä
kylliksi pakottanut puolisoansa ilmaisemaan salaamaansa nimeä. Clèvesin
prinssi ponnisti kuitenkin kaikkensa saadakseen sen tietää, ja kun hän
oli turhaan kiusannut puolisoaan, sanoi tämä:

»Minusta teidän pitäisi olla tyytyväinen vilpittömyyteeni, enää
kyselemättä tai antamatta minulle aihetta katua, mitä äsken tein.
Tyytykää vakuutukseen, jonka vielä teille annan, ettei mikään teoistani
ole ilmaissut tunteitani ja ettei minulle koskaan ole sanottu mitään,
mistä olisin voinut loukkautua.»

»Ah, madame», virkkoi prinssi äkkiä, »en voi uskoa. Muistan sen pulan,
jossa olitte sinä päivänä, kun kuvanne katosi. Te olette antanut
madame, luovuttanut jollekulle kuvan, joka oli minulle niin rakas
ja kuului minulle kaiken oikeuden mukaan. Te ette ole voinut kätkeä
tunteitanne. Te rakastatte, ja se tiedetään. Hyveellisyytenne on tähän
asti⁻ varjellut teitä pitemmälle menemästä.»

»Onko mahdollista», huudahti prinsessa, »että voitte luulla olevan
jotakin vääristeltyä tunnustuksessani, jota mikään ei pakottanut minua
teille lausumaan? Luottakaa sanoihini: olenhan ostanut teiltä pyytämäni
luottamuksen kyllin kalliisti. Pyydän teitä uskomaan, etten ole antanut
kenellekään kuvaani. On totta, että olen nähnyt sen otettavan, mutta
en tahtonut osoittaa nähneeni sitä, koska pelkäsin, että minulle ehkä
sanottaisiin sellaista, mitä ei vielä ole uskallettu sanoa.»

»Millä tavalla teille sitten on osoitettu, että teitä rakastettiin»,
kysyi prinssi, »ja mitä todisteita teille on siitä annettu?»

»Säästäkää minua selittämästä yksityiskohtia», vastasi prinsessa,
»jotka hävettävät minua itseänikin, kun olen itse huomannut ja kun ne
ovat kyllin saaneet minut epäilemään heikkouttani».

»Olette oikeassa, madame», virkkoi prinssi. »Se olisikin kohtuutonta.
Kieltäytykää joka kerta, kun teiltä vastakin sellaisia seikkoja kysyn,
mutta älkää suuttuko kuitenkaan, jos niin teen.»

Tällöin useat heidän palvelijoistaan, jotka olivat pysytelleet
puistokäytävällä, tulivat ilmoittamaan prinssille, että eräs
aatelismies oli tullut kuninkaan lähettämänä prinssiä tapaamaan
ilmoittaakseen, että hänen piti palata illaksi Pariisiin. Prinssin
oli pakko lähteä eikä hän ehtinyt muuta kuin kehoittaa puolisoaan
tulemaan seuraavana päivänä ja hartaasti pyytää uskomaan, että hän
murheestaan huolimatta tunsi prinsessaa kohtaan niin suurta hellyyttä
ja kunnioitusta, että siihen pitäisi tyytyä.

Kun prinsessa puolisonsa lähdettyä jäi yksin ja muisteli, mitä oli
tehnyt, kauhistui hän siitä niin, että vain vaivoin saattoi kuvitella
sen oleman totta. Hän oli mielestään menettänyt puolisonsa sydämen
ja kunnioituksen ja kaivanut itselleen kuopan, josta ei milloinkaan
pääsisi. Hän kysyi itseltään, oliko menetellyt niin kohtalokkaasti,
ja huomasi niin tehneensä, vaikka tuskin oli aikonutkaan. Tehdyn
tunnustuksen merkillisyys, jolle hän ei voinut lainkaan löytää vertaa,
saattoi hänet näkemään koko vaaran suuruuden.

Mutta kun hän ajatteli, että tämä keino, niin tavaton kuin se olikin,
oli ainoa, joka voi suojella häntä Nemoursin herttuaa vastaan, ei
hänen mielestään tarvinnut ollenkaan katua eikä hän ollut mennyt
liian suureen vaaraan. Hän vietti koko yön epävarmana, levottomana ja
pelokkaana; lopulta rauha palasi hänen mieleensä. Hän nauttikin siitä,
että oli antanut tämän uskollisuuden todistuksen miehelle, joka sen
niin hyvin ansaitsi, joka oli niin kunnioittava ja ystävällinen häntä
kohtaan ja joka oli niitä ominaisuuksia vielä osoittanut sillä tavalla,
kuinka oli ottanut vastaan puolisonsa tunnustuksen.

Tällä välin Nemoursin herttua oli pujahtanut paikasta, josta oli
kuullut häntä niin voimakkaasti liikuttaneen keskustelun, ja kadonnut
metsään. Prinsessan sanat muotokuvasta olivat elähdyttäneet häntä
ilmaisemalla, ettei prinsessa häntä vihannut. Hän antautui aluksi
tämän ilon valtaan, mutta se ei ollut pitkä, kun hän muisti sen asian,
joka paljasti hänen valloittaneen prinsessan sydämen tekevän myös
varmaksi, ettei hän milloinkaan saisi tästä rakkaudesta todistuksia, ja
osoittavan mahdottomaksi kietoa pauloihinsa henkilöä, joka turvaantui
niin tavattomaan apukeinoon. Hän tunsi kuitenkin suurta iloa siitä,
että oli pakottanut prinsessan tähän äärimmäisyyteen. Hänestä oli
kunniakasta olla naisen rakastama, joka niin täydellisesti erosi koko
sukupuolestaan; lyhyesti sanoen, hän oli sadasti onnellinen ja onneton
samalla kertaa. Yö yllätti hänet metsässä, ja hänen oli tavattoman
vaikea löytää jälleen tietä madame de Mercoeurin luo. Hän saapui
perille päivän koittaessa. Silloin hänen oli aika vaikea tehdä selkoa,
missä oli oleillut. Hän koetti suoriutua asiasta parhaansa mukaan ja
palasi vielä samana päivänä vidamin kanssa Pariisiin.

Herttua oli niin rakkautensa lumoissa ja niin ihmeissään kuulemastaan,
että lankesi varsin tavalliseen varomattomuuteen: hän näet puhui
ylimalkaisin sanoin omista yksityisistä tunteistaan ja kertoi
omista seikkailuistaan muka toisten kokemina. Hän johti keskustelun
rakkauteen ja liioitteli iloa olla sellaiseen henkilöön ihastunut,
joka oli rakastamisen arvoinen. Hän puhui tämän tunteen merkillisistä
vaikutuksista ja lopulta voimatta sydämeensä kätkeä kummastustaan,
jonka Clèvesin prinsessan käyttäytyminen oli herättänyt, kertoi siitä
vidamille ilmaisematta hänelle nimeä ja sanomatta, että hänellä oli
mitään osaa jutussa; mutta hän kertoi niin innokkaasti ja ihailevasti
kaikki, että vidami helposti huomasi tarinan tarkoittavan herttuaa
ja kiusasi häntä kovasti tunnustamaan salaisuuden, sanoen jo kauan
tietäneensä, että herttua oli kiihkeästi rakastunut ja teki väärin
ollessaan luottamatta mieheen, joka hänelle oli uskonut elämänsä
salaisuuden. Nemoursin herttua oli liiaksi rakastanut tunnustaakseen
kiintymyksensä ja oli aina sen salannut vidamilta, vaikka tämä
hovin herroista oli hänelle läheisin. Hän vastasi, että eräs hänen
ystävistään oli kertonut tämän seikkailun ja pyytänyt lupaamaan, ettei
hän siitä puhuisi, ja hän vannotti vidamiakin säilyttämään salaisuuden.
Vidami vakuutti olevansa puhumatta asiasta mitään, mutta herttua katui
kuitenkin, että oli niinkään paljon ilmaissut.

Tällä välin oli Clèvesin prinssi mennyt tapaamaan kuningasta sydän
kamalan tuskan täyttämänä. Milloinkaan ei aviomies ollut vaimoaan niin
kiihkeästi rakastanut ja kunnioittanut. Se, mitä hän oli kuullut, ei
haihduttanut hänen kunnioitustaan, vaan muutti sen toisenlaiseksi kuin
tähän asti oli ollut. Eniten askarrutti häntä halu arvata, kuka oli
voinut prinsessaa miellyttää. Nemoursin herttua johtui ensin hänen
mieleensä hovin rakastettavimpana miehenä ja ritari Guise ja marsalkka
Saint-André henkilöinä, jotka olivat pyrkineet prinsessaa miellyttämään
ja yhä osoittivat hänelle suurta huomaavaisuutta. Prinssi jäi näin
ollen siihen uskoon, että joku näistä kolmesta oli tuo onnellinen.

Prinssi saapui Louvreen, ja kuningas vei hänet työhuoneeseen ja
ilmoitti valinneensa hänet seuraamaan prinsessa Elisabetia Espanjaan,
arvellen, ettei kukaan häntä paremmin suoriutuisi tästä tehtävästä ja
ettei, kukaan myöskään tuottaisi Ranskan hoville enemmän kunniaa kuin
Clèvesin prinsessa. Prinssi otti vastaan tämän kunnian, että hänet oli
valittu, niinkuin tulikin, huomasipa vielä, että se toimittaisi hänen
puolisonsa pois hovista kenenkään panematta merkille muutosta hänen
käytöksessään. Lähdön aika oli kuitenkin vielä liian kaukana, jotta
se olisi soveltunut päästämään siitä pulasta, jossa hän nyt oli. Hän
kirjoitti heti puolisolleen ilmoittaakseen, mitä kuningas oli hänelle
sanonut, ja mainitsi vielä ehdottomasti tahtovansa, että prinsessa
tulisi Pariisiin. Prinsessa tulikin sinne määräyksen mukaan, ja kun
he kohtasivat toisensa, olivat he molemmat tavattomasti murheissaan.
Prinssi puhui puolisolleen kuten kelpo mies ainakin täysin prinsessan
menettelyn arvoisena.

»En ole ollenkaan huolissani käytöksestänne», sanoi prinssi. »Te olette
voimakkaampi ja hyveellisempi kuin itse tiedättekään. Eikä myöskään
tulevaisuuden pelko vaivaa minua; olen vain murheissani nähdessäni,
että teissä on jotakin toista kohtaan herännyt tunteita, joita en itse
ole voinut teissä virittää.»

»En tiedä, mitä vastaisin», virkkoi prinsessa; »olen kuolla häpeästä
siitä teille puhuessani. Pyydän hartaasti, säästäkää minua niin
tuskallisesta keskustelusta. Ohjatkaa käytöstäni, tehkää niin, etten
näe ketään — siinä kaikki, mitä teiltä pyydän — mutta suvaitkaa, etten
enää puhu teille asiasta, joka saa minut esiintymään niin vähän teidän
arvoisenanne ja jota pidän itseäni häpäisevänä.»

»Olette oikeassa, madame», vastasi prinssi.

»Minä käytän väärin lempeyttänne ja luottamustanne, mutta säälikää myös
tilaa, johon olette minut saattanut, ja ajatelkaa, että mitä olettekin
minulle sanonut, salaatte minulta nimen, joka herättää minussa niin
suurta uteliaisuutta, että tuskin voin siinä elää. En pyydä teitä
kuitenkaan tyydyttämään sitä, mutta en voi olla sanomatta, että se,
jota minun on kadehdittava, on marsalkka Saint-André, Nemoursin herttua
tai ritari Guise.»

»En vastaa teille mitään», sanoi prinsessa punastuen, »enkä
vastauksillani anna teille mitään aihetta heikentää tai vahventaa
epäluulojanne; mutta jos koetatte saada ne selville minua tarkkaamalla,
niin saatatte minut pulaan, joka pistää kaikkien silmään. Jumalan
nimessä», jatkoi hän, »sallikaa minun jonkin sairauden varjolla olla
tapaamatta ketään».

»Ei, madame», virkkoi prinssi; »pian saataisiin selville, että se on
tekosairautta, ja sitäpaitsi luotan vain teihin — sen tien neuvoo
sydämeni, valitsemaan ja järkeni myöskin. Ollessanne sellainen
mieleltänne kuin olette ja antaessani teille täyden vapauden panen
teille ahtaammat rajat kuin itse voisin määrätä.»

Siinä prinssi ei erehtynytkään. Luottamus, jota hän osoitti
puolisolleen, voimisti tätä Nemoursin herttuaa vastaan Ja sai hänet
tekemään ankarampia päätöksiä kuin mikään pakko olisi voinut. Hän
meni siis Louvreen ja perintökuningattaren luo tapansa mukaan, mutta
vältteli Nemoursin herttuan läheisyyttä ja katsetta, niin että se
melkein kokonaan haihdutti ilon, jota herttua tunsi luullessaan
olevansa prinsessan rakastama. Herttua ei nähnyt prinsessan
käytöksessä mitään, mikä ei olisi todistanut päinvastaista. Tuskinpa
hän edes tiesi, eikö hänen kuulemansa ollutkin vain kuvittelua: niin
epätodenmukaiselta se hänestä tuntui. Ainoa seikka, joka takasi, ettei
hän ollut erehtynyt, oli prinsessan tavaton surullisuus, kuinka hän
koettikin sitä peittää, ja kohteliaimmat katseet ja sanat olisivat
tuskin lisänneet Nemoursin herttuan rakkautta niin paljon kuin tämä
jyrkkä käytös.

Eräänä iltana, kun Clèvesin prinssi ja prinsessa olivat kuningattaren
luona, joku sanoi huhuttavan, että kuningas nimittäisi vielä jonkun
ylhäisen hoviherran seuraamaan prinsessa Elisabetia Espanjaan.
Prinssi tarkkasi puolisoaan silloin kun sanottiin, että luultavasti
ritari Guise tai marsalkka Saint-André tulisi valituksi, ja huomasi,
etteivät prinsessaa nämä kaksi nimeä lainkaan liikuttaneet eikä myös
se huomautus, että he tekisivät matkan yhdessä. Se sai prinssin
luulemaan, ettei hänen puolisonsa pelännyt näiden kummankaan läsnäoloa,
ja tahtoen saada selvän näistä epäilyistä hän pistäytyi kuningattaren
kamariin, jossa kuningas oli. Oltuaan siellä vähän aikaa prinssi palasi
puolisonsa luo ja kuiskasi juuri saaneensa kuulla, että Nemoursin
herttua oli määrätty heidän matkatoverikseen Espanjaan.

Nemoursin herttuan nimi ja ajatus olla hänen näkyvillään joka päivä
koko pitkän matkan aikana miehensä läsnäollessa saattoi prinsessan niin
hämilleen, ettei hän voinut sitä kätkeä, mutta tahtoen osoittaa sen
johtuvan muista syistä hän virkkoi:

»Teille on hyvin ikävää, että herttua on valittu tähän toimeen. Hän
jakaa kaikki kunnianosoitukset kanssanne, ja minusta teidän olisi
koetettava saada joku muu valituksi.»

»Ei kunnia saa teitä pelkäämään», vastasi prinssi, »että Nemoursin
herttua tulee mukaamme. Murheenne sen johdosta perustuu toiseen syyhyn
ja paljastaa minulle samaa, mitä jonkun toisen naisen ilo olisi
ilmoittanut. Mutta älkää pelätkö. Se, mitä kuiskasin, ei ole totta,
vaan keksin sen saadakseni varmasti tietää asian, jonka jo muutenkin
uskoin.»

Prinssi lähti sitten ulos, tahtomatta läsnäolollaan lisätä sitä
hämminkiä, johon näki puolisonsa joutuneen.

Nemoursin herttua tuli sisään samaan aikaan, huomasi heti Clèvesin
prinsessan mielentilan, lähestyi häntä ja sanoi hiljaa, ettei hän
kunnioituksesta uskaltanut kysyä, mikä hänet saattoi tavallista
haaveksivammaksi. Prinsessa heräsi silloin synkistä ajatuksistaan ja
katsellen herttuaa, jonka sanoja ei ollut kuullut, ja peläten, että
hänen miehensä näkisi herttuan hänen seurassaan, huudahti:

»Jumalan nimessä, jättäkää minut rauhaan!»

»Ah, madame», vastasi herttua, »annanhan teidän liiaksikin olla
rauhassa! Mitä teillä on valittamista? En uskalla teille puhua, en edes
teihin katsahtaa; lähestyn teitä vain vapisten. Millä tavalla olen
syypää äskeisiin sanoihinne? Minkätähden osoitatte, että minä jotenkin
olen aiheuttanut surunne?»

Prinsessa oli hyvin pahoillaan, että oli antanut herttualle tilaisuuden
ilmaista tunteensa selvemmin kuin milloinkaan ennen. Hän lähti herttuan
luota mitään vastaamatta ja palasi kotiinsa kiihtyneempänä kuin
koskaan. Prinssi huomasi helposti puolisonsa hämmingin lisäytyneen ja
hänen pelkäävän, että äskeinen tapahtuma otettaisiin taas puheeksi, ja
seurasi puolisoaan kamariin.

»Älkää vältelkö minua ollenkaan», virkkoi prinssi, »en sano teille
mitään, mikä voisi olla teille epämieluista. Pyydän teiltä anteeksi
sitä yllätystä, jonka teille valmistin äsken. Sain siitä kyllin
kovan rangaistuksen, kun asia selvisi minulle. Nemoursin herttua oli
kaikista miehistä se, jota enimmin pelkäsin. Näen sen vaaran, jossa nyt
olette. Olkoon teillä kyllin voimaa itseänne hillitsemään rakkaudesta
itseenne ja, jos mahdollista, rakkaudesta minuun. En pyydä sitä teiltä
aviomiehenä, vaan miehenä, jonka koko onni te olette ja joka tuntee
teitä kohtaan hellempää ja kiihkeämpää rakkautta kuin se, jonka
sydämenne panee ensi sijalle.»

Prinssi heltyi sanoessaan viime sanoja ja sai ne vaivoin huuliltaan.
Prinsessakin heltyi ja kyynelten tulviessa syleili puolisoansa niin
hellänä ja surullisena, että prinssi joutui miltei samaan tilaan. He
olivat jonkun aikaa vaiti ja erosivat toisistansa jaksamatta lausua
sanaakaan.

Prinsessa Elisabetin häiden valmistelut olivat päättyneet. Alban
herttua tuli kuninkaan sijaisena hänet naimaan ja sai vastaanotossa
osakseen kaikkea loistoa ja kaikkia juhlamenoja, mitä sellaisessa
tilaisuudessa voitiin tarjota. Kuningas lähetti häntä vastaan Condén
prinssin, Lotringin ja Guisen kardinaalit, Lotringin, Ferraran,
Aumalen, Bouillonin, Guisen ja Nemoursin herttuat. Heidän mukanaan
oli useita aatelismiehiä ja suuri joukko liveripukuisia hovipoikia.
Kuningas itse odotti Alban herttuaa Louvren ensimmäisellä portilla
seurassaan kaksisataa palvelevaa hoviherraa, konnetabeli etunenässä.

Tultuaan kuninkaan luo tahtoi herttua syleillä hänen polviaan,
mutta kuningas esti sen ja saattoi häntä vierellään kuningattaren
ja prinsessa Elisabetin luo, jolle Alban herttua toi suurenmoisen
lahjan herraltansa. Sitten hän lähestyi kuninkaan sisarta, prinsessa
Margaretaa lausuakseen Savoijin herttuan kohteliaat terveiset ja
vakuuttaakseen, että tämä saapuisi muutaman päivän kuluttua. Louvressa
pantiin toimeen suuria juhlia, jotta Alban herttua ja Oranian prinssi,
joka seurasi häntä, saisivat nähdä hovin komeuden ja kaunottaret.

Clèvesin prinsessa ei uskaltanut olla tulematta näihin juhliin, kuten
olisi halunnut, koska pelkäsi pahoittavansa puolisoaan, joka oli
vaatinut häntä ehdottomasti niissä läsnäolonaan. Se seikka, ettei
Nemoursin herttua ollut saapuvilla, vaikutti lisäksi. Herttua oli
mennyt Savoijin herttuaa vastaan, ja kun tämä oli tullut perille,
täytyi herttuan miltei aina oleskella hänen luonaan auttamassa kaikissa
asioissa, jotka kuuluivat häämenoihin. Tästä johtui, ettei Clèvesin
prinsessa kohdannut herttuaa niin usein kuin tavallisesti, ja se oli
hänelle tavallaan lepoa.

Chartresin vidami ei ollut unohtanut keskustelua, joka hänellä oli
ollut Nemoursin herttuan kanssa. Hänen mieleensä oli jäänyt, että
herttua oli puhunut omista asioistaan; ja hän piti herttuaa niin
tarkasti silmällä, että ehkä olisi päässyt totuuden perille, jollei
Alban ja Savoijin herttuain tulo olisi saanut aikaan hovissa muutosta
ja puuhaa, jotka estivät, vidamia näkemästä sitä, mikä muuten olisi
hänelle selvittänyt tilanteen. Halu saada asia selville tai pikemminkin
luonnollinen taipumus kertoa kaikki tietonsa rakastetullensa saattoi
vidamin toistamaan madame de Martiquesille, kuinka merkillisesti
eräs rouva oli aviomiehelleen tunnustanut rakkautensa toista
kohtaan. Samalla hän vakuutti, että Nemoursin herttua oli tämän
voimakkaan rakkauden herättäjä, ja pyysi madame de Martiquesilta apua
pitäessään herttuaa silmällä. Madame de Martiques kuunteli hyvin
mielellään vidamin kertomusta, ja uteliaisuus, jonka oli huomannut
perintökuningattaressa kaikkea sitä kohtaan, mikä koski Nemoursin
herttuaa, herätti hänessä vielä enemmän halua syventyä tähän juttuun.

Muutamia päiviä ennen sitä, joka oli valittu hääjuhlallisuuksia varten,
perintökuningatar pani toimeen illalliset apellensa kuninkaalle ja
Valentinoisin herttualle. Clèvesin prinsessa, jolta pukeutuminen
vei aikaa, lähti Louvreen tavallista myöhemmin. Matkalla sinne hän
kohtasi erään hoviherran, jonka perintökuningatar oli lähettänyt häntä
noutamaan. Hänen tullessaan perintökuningattaren kamariin huusi tämä
vuoteestaan odottaneensa häntä tavattoman kärsimättömästi.

»Luulenpa, madame», vastasi Clèvesin prinsessa, »ettei minun tarvitse
teitä kiittää tästä kärsimättömyydestä ja että sen epäilemättä
aiheuttaa jokin muu seikka kuin halu, minua tavata».

»Olette oikeassa», virkkoi perintökuningatar, »mutta teidän tulee
sentään olla minulle kiitollinen, sillä nyt kerron teille jutun, jonka
varmaankin hyvin mielellänne kuulette».

Clèvesin prinsessa polvistui perintökuningattaren vuoteen ääreen;
onneksi hänelle ei valo sattunut hänen kasvoihinsa.

»Muistattehan halumme arvata, mikä oli syynä Nemoursin herttuassa
ilmenevään muutokseen», jatkoi perintökuningatar. »Nyt luulen sen
tietäväni, ja se varmaan kummastuttaa teitä. Hän on silmittömästi
rakastunut erääseen hovin kauneimpaan naiseen, joka myös rakastaa häntä
suuresti.» Nämä sanat, joita Clèvesin prinsessa ei voinut itseensä
sovittaa, koska ei luullut kenenkään tietävän, että hän rakasti
herttuaa, surettivat häntä suuresti, kuten helposti voi arvata.

»En huomaa tässä mitään kummastuttavaa», vastasi prinsessa, »kun on
puheena Nemoursin herttuan ikäinen ja kaltainen mies».

»Ei siinä mitään kummaa olekaan», sanoi perintökuningatar, »vaan siinä,
ettei tämä Nemoursin herttuaa rakastava nainen ole osoittanut hänelle
tunteestaan merkkiäkään ja että pelko joutua joskus paljastamaan
tunteitaan on pannut hänet tunnustamaan asian aviopuolisolleen, jotta
tämä veisi hänet pois hovista. Nemoursin herttua itse on kertonut, mitä
nyt olen teille puhunut.»

Jos Clèvesin prinsessaa aluksi oli surettanut se ajatus, ettei hänellä
ollut mitään osaa tässä jutussa, niin perintökuningattaren viime sanat
syöksivät hänet epätoivoon, koska hän huomasi varmasti olevansa siihen
Ulaksikin sekaantunut. Hän ei voinut vastata, vaan painoi päänsä
vuodetta vasten toisen jatkaessa kertomustaan niin kiintyneenä asiaan,
ettei huomannut hänen hämminkiään. Toinnuttuaan vähän hän virkkoi:

»Tämä tarina on minusta tuskin todenmukainen, ja tahtoisin mielelläni
tietää, kuka sen teille on kertonut.»

»Madame de Martiques», vastasi perintökuningatar, »joka on kuullut sen
Chartresin vidamilta.

Tiedättehän, että vidami on rakastunut madame de Martiquesiin, jolle
hän uskoi sen salaisuutena, ja hän puolestaan on saanut tietää asian
Nemoursin herttualta itseltään. Tosin Nemoursin herttua ei ole
maininnut sen naisen nimeä eikä tunnustanut edes, että juttu koski
häntä, mutta Chartresin vidami ei sitä ollenkaan epäillyt.»

Juuri kun perintökuningatar lausui viime sanansa, lähestyi joku
vuodetta. Clèvesin prinsessa oli niin päin kääntyneenä, ettei voinut
nähdä, kuka tulija oli, mutta hän ei epäillyt enää, kun kuuli
perintökuningattaren huudahtavan iloisena ja hämmästyneenä:

»Siinähän hän onkin itse; minäpä kysyn, kuinka asian laita oikein on.»

Clèvesin prinsessa käsitti, että tulija oli Nemoursin herttua, niinkuin
olikin. Kääntämättä päätään hän lähestyi kiireesti perintökuningatarta
ja kuiskasi, että piti varoa puhumasta herttualle tästä jutusta, jonka
hän oli uskonut Chartresin vidamille, koska se voisi rikkoa heidän
välinsä.

Perintökuningatar vastasi hymyillen olevansa kyllin varovainen ja
kääntyi Nemoursin herttuan puoleen. Tämä oli juhlapuvussa illan kutsuja
varten ja alkoi puhella niin viehättävästi kuin hänelle oli luontaista:

»Luulenpa, madame, voivani olematta uhkarohkea ajatella, että puhuitte
minusta sisään astuessani, että teillä oli aikomus kysyä minulta
jotakin ja että Clèvesin prinsessa oli sitä vastaan.»

»Se on totta», vastasi perintökuningatar, »mutta minä en ole tällä
kertaa niin myöntyväinen häntä kohtaan kuin tavallisesti. Tahdon teiltä
tietoa, onko minulle kerrottu tarina tosi, oletteko te se henkilö, joka
rakastaa erästä hovinaista ja myös on herättänyt hänessä rakkautta,
tahtooko hän kätkeä teiltä huolellisesti rakkautensa ja onko hän
tunnustanut asian miehellensä.»

Clèvesin prinsessan pula ja hämminki oli suurempi kuin kukaan voi
kuvitella, ja jos kuolema olisi tarjoutunut vapauttamaan hänet tästä
tilasta, niin hän olisi pitänyt sitä tervetulleena, mutta Nemoursin
herttua oli ainakin yhtä pahasti hämillään. Kun perintökuningatar,
jonka taholta hänellä ei ollut syytä olettaa saavansa osakseen vihaa,
puhui tällä tavalla Clèvesin prinsessan läsnäollessa ja kun nämä
kaksi naista hänen tietääkseen täysin luottivat toisiinsa, joutui
hän sellaiseen merkillisten ajatusten sekamelskaan, että hänen oli
mahdoton hallita ilmettään. Hämminki, johon hän näki itse saattaneensa
Clèvesin prinsessan, ja se ajatus, että tällä oli täysi syy häntä
vihata, saattoivat hänet mielenliikutuksen valtaan, niin ettei hän
voinut vastata. Huomattuaan kuinka typertynyt herttua oli virkkoi
perintökuningatar prinsessalle:

»Katsokaa, katsokaa häntä ja päättäkää, eikö se tarina koske häntä
itseään.»

Toinnuttuaan ensi hämmingistään ja huomattuaan, kuinka tärkeätä oli
suoriutua näin vaarallisesta umpikujasta, Nemoursin herttua sai
kuitenkin äkkiä takaisin malttinsa ja luonnollisen ilmeensä.

»Tunnustan, madame», sanoi hän, »ettei kukaan voi olla enemmän
ihmeissään ja suruissaan kuin minä Chartresin vidamin petollisuudesta,
kun hän on kertonut erään ystäväni jutun, jonka olin hänelle uskonut.
Voisin sen kostaa», jatkoi hän hymyillen rauhallisena, mikä melkein
haihdutti perintökuningattaren epäluulon. »Hän on uskonut minulle
asioita, jotka ovat perin tärkeitä; mutta en tiedä, madame, minkä
vuoksi teette minulle sen kunnian, että sekoitatte minut tähän juttuun.
Vidami ei ole voinut sanoa, että se tarkoittaisi minua, koska olen
sanonut hänelle päinvastaista. Rakastuneen miehen ominaisuus voi
minulle sopia, mutta en luule, madame, että voitte minulle antaa
rakastetun miehen ominaisuutta.» Herttua oli hyvin halukas puhumaan
perintökuningattarelle jotakin, mikä viittaisi heidän aikaisempaan
ystävyyteensä, johtaakseen hänet pois niistä ajatuksista, joita
hänellä saattoi olla. Perintökuningatar luulikin hyvin ymmärtävänsä,
mitä herttua sanoi, mutta vastaamatta siihen kiusoitteli häntä vielä
äskeisestä hämmingistä.

»Olin hämilläni ystäväni vuoksi, madame», selitti herttua, ja »niitä
oikeutettuja moitteita peläten, joita hän voisi minulle lausua siitä,
että olin kielinyt asiasta, joka hänelle oli elämää kalliimpi. Hän ei
ole kuitenkaan uskonut sitä minulle muuta kuin puoliksi eikä maininnut
minulle rakastamaansa henkilöä. Tiedän vain, että ystäväni on maailman
rakastunein ja surkuteltavin mies.»

»Senvuoksiko pidätte häntä niin surkuteltavana», kysyi
perintökuningatar, »että häntä rakastetaan?»

»Luuletteko, että häntä rakastetaan, madame», virkkoi herttua, »ja
että nainen, joka todella rakastaa, voi sen paljastaa aviomiehellensä?
Sellainen nainen ei varmaankaan tunne rakkautta, vaan ainoastaan
kevyttä kiitollisuutta miehen rakastumisesta. Ystäväni ei voi
mairitella itseään millään toiveilla, mutta niin onneton kuin hän
onkin, hän pitää itseään onnellisena, koska on saanut tuon naisen
edes pelkäämään häntä rakastaa, eikä hän vaihtaisi osaansa maailman
onnellisimman rakastajan tilaan.»

»Ystävänne rakkaus on varsin helposti tyydytettävissä ja alanpa uskoa,
ettette puhu itsestänne. Vähältä pitää, etten ole yhtä mieltä Clèvesin
prinsessan kanssa, joka väittää, ettei tämä juttu voi olla tosi.»

»En voi tosiaankaan uskoa, että niin on asian laita», virkkoi nyt
Clèvesin prinsessa, joka ei vielä ollut puhunut, »ja joskin se olisi
mahdollista, kuinka on voitu saada se tietää? Ei ole todennäköistä,
että niin tavattomaan tunnustukseen pystyvä nainen olisi niin heikko,
että kertoisi asian muille. Ilmeisesti ei aviomieskään olisi sitä
kertonut tai hän olisi ihan arvoton niin kunnioittavasti kohdeltavaksi.»

Nemoursin herttua, joka huomasi prinsessan epäluulot miestänsä
kohtaan, halusi niitä vahvistaa, tietäen prinssin vaarallisimmaksi
kilpailijakseen, joka piti raivata tieltä.

»Mustasukkaisuus», virkkoi herttua, »ja uteliaisuus saada tietää
asiasta enemmän kuin hänelle ehkä on kerrottu, voivat tehdä aviomiehen
hyvinkin varomattomaksi».

Clèvesin prinsessa, jonka voima ja rohkeus oli nyt viimeisellä
koetuksella ja joka ei enää voinut jatkaa keskustelua, oli
sanomaisillaan voivansa pahoin, kun onneksi hänelle Valentinoisin
herttuatar astui sisään. Tämä sanoi perintökuningattarelle, että
kuningas oli tulossa. Perintökuningatar meni sisähuoneeseen
pukeutumaan. Nemoursin herttua lähestyi prinsessaa, kun tämä aikoi
mennä samalle taholle.

»Antaisin henkeni, madame», sanoi herttua, jos saisin hetkisen puhua
kanssanne. Mutta tärkeintä kaikesta sanottavastani on pyytää teitä
uskomaan, että jos olen sanonut jotakin, mihin perintökuningatar voisi
olla osallisena, olen sen tehnyt syistä, joiden kanssa hänellä ei ole
mitään tekemistä.»

Clèvesin prinsessa ei ollut kuulevinaan Nemoursin herttuaa, vaan lähti
hänen luotaan häneen katsahtamatta ja liittyi kuninkaan seuraan, joka
vastikään oli tullut. Koska siellä oli tungosta, sotkeutui prinsessa
hameeseensa ja kompastui. Hän käytti sitä tekosyynä poistua paikasta,
jossa hänen oli enää mahdoton viipyä, ja teeskennellen, että hänen oli
vaikea pysyä jalkeilla, hän lähti kotiinsa.

Clèvesin prinssi tuli Louvreen ja oli ihmeissään, kun ei nähnyt siellä
puolisoansa. Hänelle kerrottiin prinsessalle sattunut onnettomuus.
Prinssi palasi heti nähdäkseen, kuinka hänen puolisonsa voi, tapasi
hänet vuoteessa ja sai tietää, ettei hänen kipunsa ollut vaarallinen.
Oltuaan jonkun aikaa puolisonsa vuoteen ääressä prinssi huomasi hänen
olevan niin tavattomasti murheissaan, että suorastaan pelästyi.

»Mikä teidän on?» kysyi hän. »Minusta näyttää, että teillä on jokin muu
tuska kuin mitä valitatte.»

»Nyt olen tuskaisimman murheen vallassa, mikä milloinkaan voi minua
kohdata», vastasi prinsessa. »Millä tavalla olette käyttänyt sitä
harvinaista — tai paremmin sanoakseni — hullua luottamusta, jota
olen teille osoittanut? Enkö ansainnut vaitioloanne? Ja jollen olisi
sitä ansainnutkaan, eikö oma etunne olisi teitä siihen velvoittanut?
Pakottiko teidät uteliaisuus saada tietää nimi, jota minun ei tarvitse
teille sanoa, uskomaan salaisuuden jollekulle päästäksenne tuon nimen
perille? Ei mikään muu kuin juuri tuo uteliaisuus ole voinut saada
teitä tekemään niin kamalaa varomattomuutta: sen seuraukset ovat
mahdollisimman kiusalliset. Tuo juttu tunnetaan. Se on juuri minulle
kerrottu, tietämättä, että minä olin sen pääosallinen.»

»Mitä sanottekaan, madame?» huudahti prinssi. »Syytätte minua siitä,
että olen kertonut, mitä meidän keskemme on tapahtunut, ja ilmoitatte,
että se juttu tiedetään. Puolustan itseäni sillä, etten ole sitä
kielinyt. Kenties ette sitä usko. Olette varmaankin sovittanut
itseenne, mitä teille on kerrottu toisesta.»

»Oi, monsieur», virkkoi prinsessa, »maailmassa ei ole sattunut
sellaista kohtausta toista kertaa. Ei ole toista naista, joka pystyy
samaan tekoon. Sattuma ei ole johtanut sitä keksimään. Sitä ei ole
milloinkaan edes kuviteltu, se ajatus ei ole juolahtanut kenenkään muun
mieleen kuin minun. Perintökuningatar on kertonut minulle koko jutun.
Hän on saanut tietää sen Chartresin vidamilta, ja hän taas Nemoursin
herttualta.»

»Nemoursin herttualta!» huudahti Clèvesin prinssi ilmeisesti
kiihkoissaan ja epätoivoisena. »Mitä! Nemoursin herttua tietää teidän
rakastavan häntä ja minunkin saaneen sen kuulla!»

»Tahdotte aina valita mieluummin Nemoursin herttuan kuin jonkun
muun», virkkoi prinsessa. »Sanoinhan teille, etten milloinkaan vastaa
epäluuloihinne. Minulle on tuntematonta, tietääkö Nemoursin herttua,
mikä osa minulla on tässä jutussa ja minkä osan te olette hänelle
antanut; mutta hän on kertonut asian Chartresin vidamille ja sanonut
hänelle kuulleensa sen eräältä ystävältään, joka ei ollut hänelle
maininnut henkilöä. Herttuan ystävän täytyy olla teidän ystäviänne, ja
te olette hänelle uskonut asian saadaksenne lisää selvyyttä.»

»Voiko kellään ihmisellä olla ystävää, jolle tahtoisi sellaisen asian
uskoa?» tuskaili prinssi, »ja haluaisiko saada varmuuden epäluuloista
sillä tavalla, että ilmoittaisi jollekulle semmoista, mitä haluaisi
kätkeä itseltäänkin? Ajatelkaa sensijaan, madame, kenelle olette itse
kertonut. Paljon todennäköisempäähän on, että salaisuus on livahtanut
teidän huuliltanne kuin minun. Ette ole yksin voinut kestää sitä pulaa,
johon olette joutunut, vaan olette etsinyt lievitystä valittamalla
jollekulle uskotulle, joka on teidät pettänyt.»

»Älkää kiusatko minua kuoliaaksi!» huudahti prinsessa. »Älkää enää
syyttäkö minua virheestä, jonka itse olette tehnyt. Voitteko epäillä
minua siitä, ja kun olen voinut puhua siitä teille, pystynkö silloin
puhumaan siitä jollekulle toiselle?»

Prinsessan tekemä tunnustus todisti niin ilmeisesti vilpittömyyttä
ja hän kielsi niin voimakkaasti uskoneensa asiaa kenellekään, ettei
prinssi tiennyt mitä ajatella. Toiselta puolen hän oli varma, ettei
hän itse ollut mitään kielinyt. Asiaa ei ollut voitu arvata, mutta
kuitenkin se tiedettiin: jommankumman heistä oli täytynyt se ilmaista.
Mutta pahimman tuskan tuotti prinssille se tieto, että joku muu tunsi
salaisuuden ja että se varmaankin pian leviäisi kaikkien tietoon.

Hänen puolisonsa ajatteli suunnilleen samoin. Hänestä oli yhtä
mahdotonta, että hänen puolisonsa oli puhunut asiasta ja ettei hän
ollut puhunut. Nemoursin herttuan sanat, että uteliaisuus voi saattaa
aviomiehen toimimaan varomattomasti, näyttivät hänestä niin suoraan
sopivan prinssiin, ettei hän voinut uskoa niiden olleen vain sattumalta
lausuttuja. Tämä todennäköisyys sai hänet lopulta uskomaan, että
hänen puolisonsa oli käyttänyt väärin sitä luottamusta, jota hän oli
osoittanut. Kumpikin heistä oli niin omien ajatuksiensa vallassa, että
he olivat kauan puhumatta eivätkä luopuneet tästä vaitiolosta kuin
toistaakseen samoja asioita, joista olivat jo useita kertoja puhuneet.
Heillä oli sydän ja mieli levottomampana ja toisillensa vieraampana
kuin milloinkaan ennen.

Helppoa on kuvitella, missä tilassa he viettivät yönsä. Prinssi oli
kuluttanut kaiken kestävyytensä kantaakseen sitä onnettomuutta, että
näki jumaloimansa naisen ihastuneen toiseen mieheen. Hänen rohkeutensa
oli nyt lopussa. Hän ei luullut enää saavansakaan sitä, kun hänen
kunniaansa ja mainettansa oli niin pahasti loukattu. Hän ei enää
tiennyt mitä ajatella puolisostaan eikä ymmärtänyt millaista käytöstä
hänen piti vaimolleen neuvoa tai kuinka hänen itsensä oli meneteltävä.
Hän näki kummallakin puolella vain jyrkänteitä ja kuiluja. Vihdoin
pitkällisen kiihtymyksen ja epävarmuuden jälkeen, huomattuaan, että
hänen pian oli lähdettävä Espanjaan, prinssi päätti olla tekemättä
mitään, mikä voi lisätä epäluuloja tai tietoa hänen onnettomasta
tilastaan.

Prinssi meni tapaamaan puolisoansa ja sanoi hänelle, ettei heidän ollut
keskenään otettava selville, kumpi oli salaisuuden kielinyt, vaan oli
saatava näyttämään siltä, että kerrottu tarina oli pelkkää juttua,
jonka kanssa prinsessalla ei ollut mitään tekemistä, ja että riippui
vain prinsessasta, saataisiinko Nemoursin herttua ja muut se uskomaan.
Prinsessan piti vain käyttäytyä herttuaa kohtaan jäykästi ja kylmästi
kuten miestä kohtaan, joka osoitti hänelle mieltymystään; täten
menetellen hän haihduttaisi herttuasta helposti käsityksen, että heidän
välillään oli molemminpuolista rakkautta. Näin ollen ei tarvitsisi
surra sen takia, mitä herttua oli voinut ajatella, koska kaikki nämä
ajatukset hälvenisivät helposti, jos prinsessa ei myöhemmin osoittaisi
herttuaa kohtaan mitään heikkoutta. Ennen kaikkea piti prinsessan käydä
Louvressa ja juhlissa, kuten tavallisesti.

Näin sanottuaan prinssi lähti puolisonsa luota vastausta odottamatta.
Prinsessan mielestä oli prinssin sanoissa paljon järkevää ja se viha,
jota hän tunsi Nemoursin herttuaa kohtaan, sai hänet uskomaan, että
tämä ohjelma olisi helppo panna toimeen, mutta hänestä tuntui vaikealta
olla läsnä kaikissa hääjuhlallisuuksissa ja esiintyä siellä levollisin
kasvoin ja vapain mielin. Joka tapauksessa hänen täytyi siellä kantaa
perintökuningattaren laahusta, koska hänet siinä oli pantu monien
muiden prinsessojen edelle; ei ollut mitään mahdollisuutta kieltäytyä,
saamatta aikaan paljon hälinää ja syiden etsimistä.

Hän päätti siis pakottaa itseänsä. Lopun päivää hän käytti siihen
valmistuakseen ja antautuakseen kaikkien tunteiden valtaan, jotka
häntä, kiusasivat. Hän sulkeutui sisähuoneeseensa. Kaikista tuskista
esiintyi kiihkeimpänä se, että hänellä oli syytä valittaa Nemoursin
herttuan käytöstä eikä mitään mahdollisuutta sitä puolustaa. Hän ei
voinut epäillä sitä, että Nemoursin herttua oli kertonut tämän jutun
Chartresin vidamille, koska oli sen itse tunnustanut. Toisaalta
prinsessan täytyi herttuan puhetavan nojalla uskoa hänen tietävän; ketä
tämä juttu koski. Kuinka voisi antaa sellaisen ajattelemattomuuden
anteeksi ja kuinka olikaan muuttunut herttuan hienotunteisuus, joka oli
niin liikuttanut hänen mieltään?

»Hän oli hienotunteinen», sanoi prinsessa itselleen, »niin kauan kuin
luuli olevansa onneton, mutta epävarmakin onnen ajatus on lopettanut
hänen hienotunteisuutensa. Hän ei voinut kuvitella saavansa rakkautta
tahtomatta sitä yleiseksi tiedoksi. Hän on sanonut kaikki, mitä voi,
vaikka minä en ole tunnustanut häntä rakastavani. Herttua aavisteli
sitä ja on ilmaissut aavistuksensa. Jos hän olisi ollut asiasta varma,
olisi hän käyttäytynyt samalla tavalla. Olin väärässä uskoessani, että
joku mies pystyy kätkemään sen, mikä mairittelee hänen mainettansa.
Tämän miehen vuoksi kuitenkin, jonka luulin eroavan muista miehistä,
huomaan itse olevani kuin muut naiset, vaikka en olekaan heidän
kaltaisensa. Olen menettänyt sen miehen sydämen ja kunnioituksen, jonka
piti olla onneni. Pian kaikki ihmiset pitävät minua naisena, joka on
hullusti ja kiihkeästi rakastunut. Se, johon olen kiintynyt, tietää jo
asian, ja näitä onnettomuuksia välttääkseni olen pannut koko rauhani
ja elämäni alttiiksi!» Näitä surullisia mietteitä seurasi kyynelvirta;
mutta minkä murheen prinsessa tunsikin itseään masentavan, hän aavisti,
että hänellä olisi voimaa se kestää, jos hän olisi ollut tyytyväinen
Nemoursin herttuaan.

Herttua ei ollut levollisempi. Se ajattelemattomuus, että hän oli
kertonut asian Chartresin vidamille, ja tämän varomattomuuden hirmuiset
seuraukset herättivät hänessä katkeraa mielipahaa. Hän ei voinut surua
tuntematta kuvitella sitä vaikeaa asemaa, hämminkiä ja alakuloisuutta,
jossa oli nähnyt Clèvesin prinsessan. Hän oli lohduton siitä, että
oli lausunut prinsessalle tästä asiasta sanoja, jotka itsessään
kyllä olivat kohteliaita, mutta nyt hänestä näyttivät karkeilta tai
kömpelöiltä, koska ne olivat saaneet prinsessan ymmärtämään, että
herttua tiesi hänen olevan tuon kiihkeästi rakastuneen naisen ja itse
olevansa se, jota niin kiihkeästi rakastettiin. Hän olisi ennen kaikkea
toivonut saavansa keskustella prinsessan kanssa, mutta huomasi sitten,
että hänen piti sitä pikemmin karttaa kuin haluta.

»Mitä minulla olisi hänelle sanottavaa!» huudahti herttua.
»Osoittaisinko hänelle vielä kerran, mitä olen jo liiaksikin saattanut
hänen tietoonsa? Näyttäisinkö hänelle tietäväni, että hän rakastaa
minua, vaikken edes ole uskaltanut hänelle sanoa, että häntä rakastan?
Alkaisinko puhua hänelle avoimesti rakkaudestani esiintyäkseni miehenä,
jonka hyvät toiveet ovat tehneet rohkeaksi? Voisinko ajatella edes
häntä lähestyä? Uskaltaisinko saattaa hänet siihen pulaan, että
hänen täytyisi sietää läsnäoloani? Kuinka voisin itseäni puolustaa?
Minulla ei ole mitään selitystä. Olen arvoton astuakseni Clèvesin
prinsessan silmien eteen enkä toivo edes, että hän katsoisi puoleeni.
Oman virheeni avulla olen antanut hänelle paremmat keinot puolustaa
itseään minua vastaan kuin ne, joita hän etsi ja ehkä olisi turhaan
etsinyt. Oman ajattelemattomuuteni vuoksi menetän onnen ja kunnian
olla maailman miellyttävimmän ja kunnioitettavimman naisen rakastama.
Mutta jos olisin menettänyt tämän onnen hänen siitä kärsimättä ja itse
tuottamattani hänelle kauheaa tuskaa, lohduttaisi se minua edes hiukan,
ja tällä hetkellä tunnen enemmän sitä mielipahaa, jota olen hänelle
tuottanut, kuin sitä, että olen turmellut suhteeni häneen.»

Nemoursin herttua suri ja mietti kauan näitä samoja asioita. Halu
puhella Clèvesin prinsessan kanssa palasi aina hänen mieleensä. Hän
ajatteli millä tavalla sen tekisi: aikoi kirjoittaa prinsessalle,
mutta lopulta, sen virheen jälkeen, jonka oli tehnyt, ja prinsessan
mielentilan vuoksi piti parhaana osoittaa syvää kunnioitusta
prinsessaa kohtaan surullaan ja vaitiolollaan, jopa näyttää, ettei hän
uskaltanut ilmestyä prinsessan silmien eteen, ja odottaa, mitä aika,
sattuma ja prinsessan häntä kohtaan tuntema taipumus voivat vaikuttaa
hänen edukseen. Hän päätti myös olla moittimatta Chartresin vidamia
kavalluksesta, koska pelkäsi siten vahvistavansa epäluuloja.

Prinsessa Elisabetin kihlajaiset, jotka tapahtuivat seuraavana päivänä,
ja hänen häänsä, jotka vietettiin sitä seuraavana, askarruttivat hovia
niin, että Clèvesin prinsessa ja Nemoursin herttua kätkivät helposti
muilta alakuloisuutensa ja levottomuutensa. Perintökuningatar puhuikin
vain ohimennen Clèvesin-prinsessalle keskustelusta, joka heillä oli
ollut Nemoursin herttuan kanssa, ja Clèvesin prinssi koetti olla
puhumatta puolisolleen siitä, mitä oli tapahtunut, joten prinsessa sai
huomata olevansa vähemmässä pulassa kuin oli kuvitellut.

Kihlajaiset vietettiin Louvressa, ja juhla-aterian ja tanssiaisten
jälkeen koko kuningasperhe meni yöksi piispantaloon, kuten oli
tavallista. Aamulla Alban herttua, joka muuten aina pukeutui hyvin
yksinkertaisesti, otti ylleen kultakankaisen puvun; se oli kirjailtu
tulipunaisella, keltaisella ja mustalla ja täynnä jalokiviä. Hän pani
myös kruunun päähänsä. Loisteliaasti pukeutunut Oranian prinssi ja
kaikki espanjalaiset, palvelijainsa seuraamina, tulivat hakemaan Alban
herttuaa Villeroin palatsista, jossa hän asui, ja lähtivät marssien
neljän miehen riveissä piispan talolle.

Heti kun herttua oli saapunut, mentiin säädetyssä järjestyksessä
kirkkoon. Kuningas talutti prinsessa Elisabetia, jolla oli myöskin
kruunu päässä ja jonka laahusta kantoivat mademoiselle de Montpensier
ja mademoiselle de Longueville. Näiden jälkeen tuli kuningatar,
mutta ilman kruunua. Sitten tulivat perintökuningatar, kuninkaan
sisar, Lotringin herttuatar ja Navarran kuningatar, ja heidänkin
laahuksiaan kantoivat prinsessat. Kuningattarien ja prinsessain
kaikilla kamarineideillä oli loisteliaat samanväriset puvut kuin heidän
valtiattarillaankin, niin että puvun väristä saattoi tuntea, kenen
kamarineitejä he olivat. Sitten noustiin kirkkoon rakennetulle lavalle,
ja häämenot suoritettiin.

Vihkiäisten jälkeen palattiin päivällisille piispan taloon, ja viiden
tienoissa lähdettiin palatsiin, jossa vietettiin juhla ja johon
parlamentti, korkein tuomioistuin ja kaupungin hallitus oli kutsuttu.
Kuningas, kuningattaret, prinssit ja prinsessat söivät palatsin suuren
salin marmoripöydässä. Alban herttua istui Espanjan uuden kuningattaren
vieressä. Porrasta alempana marmoripöydästä, kuninkaan oikealla
puolella oli lähettiläiden, arkkipiispojen ja ritariston jäsenten
pöytä, vasemmalla parlamentin herrojen.

Guisen herttua, puettuna poimukkaaseen kultakangasviittaan, palveli
kuninkaan hovimestarina, Condèn prinssi leivänantajana ja Nemoursin
herttua juomanlaskijana. Pöydästä noustua alkoivat tanssiaiset. Niitä
keskeyttivät harvinaiset baletit ja kuvaelmat, ja sitten — tanssi taas
alkoi uudelleen. Vihdoin puoliyön jälkeen kuningas ja koko hovi palasi
Louvreen.

Niin surullinen kuin Clèvesin prinsessa olikin, oli hän kaikkien ja
varsinkin Nemoursin herttuan mielestä verrattoman kaunis. Herttua ei
uskaltanut puhua hänelle, vaikka näiden juhlamenojen vilinä ja tungos
olisi antanut siihen monta tilaisuutta, vaan näytti niin surulliselta
ja niin kunnioittaen arastelevan lähestyä prinsessaa, ettei tämä
pitänytkään häntä enää niin — syyllisenä, vaikka herttua ei ollutkaan
sanonut hänelle mitään puolustuksekseen. Hän käyttäytyi samoin
seuraavinakin päivinä, ja tämä käytös teki saman vaikutuksen Clèvesin
prinsessan sydämeen.

Vihdoin tuli turnajaispäivä. Kuningattaret ilmestyivät parvekkeille ja
lavoille, jotka oli heille määrätty. Neljä päätaistelijaa näyttäytyi
kentän toisessa päässä lukemattomien ratsujen ja juhlapukuisten
palvelijain seuraamina, jotka tarjosivat loistavimman näyn, mitä
Ranskassa milloinkaan on nähty.

Kuninkaan värit olivat yksinomaan valkea ja musta; niitä hän käytti
Valentinoisin herttuattaren vuoksi, joka oli leski. Ferraran herttuan
ja hänen seurueensa väri oli keltainen ja punainen. Guisen herttua
esiintyi heleänpunaisessa ja valkoisessa. Aluksi ei tiedetty,
minkä vuoksi hän käytti näitä värejä, mutta sitten muistettiin,
että ne olivat erään kauniin naisen värit, jota Guisen herttua oli
rakastanut hänen ollessaan tyttönä ja jota hän rakasti vieläkin,
vaikkei uskaltanut sitä hänelle enää osoittaa. Nemoursin herttua oli
valinnut keltaisen ja mustan. Turhaan etsittiin niiden syytä. Clèvesin
prinsessan ei ollut vaikea sitä arvata. Hän muisti sanoneensa herttuan
läsnäollessa, että hän piti keltaisesta ja oli pahoillaan omasta
vaaleudestaan, jonka vuoksi ei voinut sitä väriä käyttää vaatteissaan.
Herttua luuli voivansa esiintyä tässä värissä olematta epähieno, koska
Clèvesin prinsessa ei koskaan sitä käyttänyt: niinpä ei voitu sitä
epäillä hänen värikseen.

Milloinkaan ei ole nähty sellaista taitoa kuin nämä neljä
päätaistelijaa osoittivat. Vaikka kuningas oli kuningaskuntansa paras
ratsastaja, ei tiedetty, kenelle olisi annettu etusija. Nemoursin
herttua teki kaikki liikkeensä niin sulavasti, että se veti puoleensa
vähemmänkin häneen mieltyneiden henkilöiden suosion kuin Clèvesin
prinsessan. Heti kun prinsessa näki herttuan ilmestyvän turnajaiskentän
äärelle, tunsi hän joutuvansa tavattoman mielenliikutuksen valtaan,
ja hänen oli joka kerta vaikea salata iloansa, kun herttua oli
onnellisesti suoriutunut tempuistansa.

Illan tullen, kun kaikki oli jo melkein lopussa ja kun osanottajat
olivat poistumaisillaan, kuningas tahtoi valtion onnettomuudeksi vielä
käydä otteluun. Hän käski Montgomeryn kreivin, joka oli tavattoman
taitava, asettumaan turnajaiskentälle. Kreivi pyysi kuningasta
vapauttamaan hänet siitä, esittäen kaikki verukkeet, mitä saattoi
keksiä; mutta kuningas käski miltei vihaisena ilmoittaa hänelle
tahtovansa ehdottomasti ottelua. Kuningatar lähetti sanan kuninkaalle,
pyytäen hartaasti olemaan enää ratsastamatta, koska kuningas oli
suoriutunut niin hyvin, että hänen pitäisi olla tyytyväinen, ja
toivoen, että kuningas palaisi hänen luokseen. Kuningas vastasi
ratsastavansa vielä rakkaudesta kuningattareen ja meni aitaukseen.
Kuningatar lähetti sitten Savoijin herttuan pyytämään toisen kerran
kuningasta palaamaan — kaikki yhtä turhaan. Kuningas ratsasti, peitset
iskivät vastakkain, ja muuan Montgomeryn kreivin peitsen särö lensi
kuninkaan silmään ja jäi sinne. Kuningas putosi heti hevosen selästä.
Hänen aseenkantajansa ja kreivi Montgomery, joka oli kenttämarsalkkoja,
kiirehtivät hänen luokseen. He hämmästyivät nähdessään kuninkaan niin
pahasti haavoittuneen, mutta kuningas ei ollut millänsäkään. Hän sanoi
haavan olevan mitättömän ja antavansa anteeksi Montgomeryn kreiville.
Voi arvata, minkä hämmingin ja surun niin kamala tapaturma tuotti
ilolle omistettuna päivänä.

Heti kun kuningas oli kannettu vuoteeseensa ja kun kirurgit olivat
tutkineet haavaa, huomasivat he sen arveluttavaksi. Konnetabeli muisti
silloin kuninkaalle lausutun ennustuksen, että hän saisi surmansa
kaksintaistelussa, eikä epäillyt sitä, että ennustus nyt täyttyisi.

Saatuaan kuulla tästä tapahtumasta Espanjan kuningas, joka oleskeli
Brysselissä, lähetti Pariisiin suuressa maineessa olevan lääkärinsä,
mutta tämä päätteli kuninkaan tilan toivottomaksi.

Niin erimielinen ja vastakkaisten harrastusten täyttämä hovi oli näin
suurta tapausta odotellessaan tavattomasti kiihdyksissä. Kaikki juonet
oli kuitenkin kätketty, eikä ihmisten mieliä näyttänyt askarruttavan
muu kuin levottomuus kuninkaan terveydestä. Kuningattaret, prinssit ja
prinsessat tuskin poistuivat kuninkaan odotushuoneesta.

Clèvesin prinsessa, tietäen olevansa velvollinen pysymään hovissa
ja Nemoursin herttuan myös olevan siellä samalla kun hän ei voinut
puolisoltaan kätkeä hämminkiä, jonka herttuan tapaaminen tuotti, ja
käsittäen myöskin, että herttua pelkällä läsnäolollaan haihdutti hänen
vihaansa ja kumosi kaikki päätökset, aikoi tekeytyä sairaaksi. Hovin
huomio oli liiaksi kiintynyt muualle, jotta välitettäisiin hänen
käytöksestään tai otettaisiin selville, oliko sairaus teeskennelty
vai todellinen. Clèvesin prinssi yksin saattoi tietää totuuden, mutta
prinsessa ei ollut pahoillaan, että hän sen tiesi. Näin ollen prinsessa
jäi kotiin hyvin vähän miettien sitä suurta muutosta, joka oli tulossa,
mieli täynnä omia ajatuksia, joita hän nyt sai täysin vapaasti hautoa.

Kaikki olivat kuninkaan luona. Clèvesin prinssi tuli vähän väliä
puolisonsa luo kertomaan uutisia ja kohteli häntä yhä samalla tavalla
kuin aina, paitsi että kahden kesken ollessa heidän välillään oli
jotakin hieman kylmää ja väkinäistä. Prinssi ei ollut uudelleen ottanut
tapahtunutta puheeksi, eikä prinsessa ollut jaksanut tai pitänyt
sopivanakaan palata tähän keskusteluaiheeseen.

Nemoursin herttua, joka oli odottanut saavansa muutaman hetkisen
puhella Clèvesin prinsessalle, hämmästyi kovin ja masentui, kun ei
hänellä edes ollut iloa tavata prinsessaa. Kuninkaan haava oli niin
vakava, että seitsemäntenä päivänä lääkärit heittivät kaiken toivon.
Kuningas kuuli tavattoman levollisena varman tiedon kuolemastaan, ja
se oli sitäkin ihailtavampaa, kun hän menetti henkensä niin onnettoman
tapaturman vuoksi, parhaassa iässään, onnellisena, kansansa rakastamana
ja itse rakastaessaan naista, johon oli silmittömästi kiintynyt.

Kuolemansa aattona kuningas naitti sisarensa Savoijin herttualle
ilman juhlallisuuksia. Helppoa on arvata, missä tilassa Valentinoisin
herttuatar oli. Kuningatar ei sallinut hänen ollenkaan käydä katsomassa
kuningasta ja lähetti häneltä tiedustelemaan kuninkaan sinettejä ja
kruunun jalokiviä, jotka hänellä oli hallussaan. Herttuatar kysyi,
oliko kuningas jo kuollut, ja kun hänelle vastattiin kieltävästi,
selitti hän:

»Minulla ei siis vielä ole ketään käskijää, eikä kukaan voi pakottaa
minua palauttamaan, mitä kuninkaan luottamus on antanut haltuuni.»

Heti kun kuningas oli kuollut Tournellesin linnassa, saattoivat
Ferraran, Guisen ja Nemoursin herttuat leskikuningattaren, uuden
kuninkaan ja hänen puolisonsa, kuningattaren, Louvreen. Nemoursin
herttua talutti leskikuningatarta. Heidän lähtiessään liikkeelle
leskikuningatar peräytyi muutamia askeleita ja sanoi miniällensä,
kuningattarelle, että tämän oli astuttava edellä; mutta helppoa oli
huomata, että tässä kohteliaisuudessa oli enemmän katkeruutta kuin
hyvän tavan noudattamista.

Lotringin kardinaali oli päässyt leskikuningattaren mielen ehdottomaksi
valtiaaksi. Chartresin vidamilla ei ollut enää ollenkaan hänen
suosiotaan, ja madame Martiquesin ja vapauden rakkaus oli estänyt
vidamia tuntemasta tätä tappiota niin suureksi kuin se olisi
ansainnut. Niinä kymmenenä päivänä, jolloin kuningas makasi sairaana,
kardinaalilla oli ollut aikaa punoa suunnitelmiaan ja saada kuningatar
hyväksymään päätöksiä, jotka sopivat hänen aiheisiinsa. Siten
kuningatar heti, kun kuningas kuoli, määräsi konnetabelin oleskelemaan
Tournellesin linnassa kuningas-vainajan ruumiin ääressä suorittamassa
tavanmukaisia juhlamenoja. Tämä toimi vei hänet kaikesta syrjään ja
riisti häneltä toimintavapauden. Konnetabeli lähetti pikaviestin
Navarran kuninkaan luo, jotta tämä tulisi mahdollisimman pian yhdessä
hänen kanssaan vastapainoksi Guisein suurelle nousulle, jonka huomasi
oleva tapahtumassa.

Armeijan ylipäällikkyys annettiin Guisen herttualle, raha-asiain
hoito Lotringin kardinaalille. Valentinoisin herttuatar karkoitettiin
hovista; takaisin kutsuttiin Tournonin kardinaali, konnetabelin
julkivihollinen, ja kansleri Olivier, samoin herttuattaren vihollinen
— lyhyesti, hovi muuttui kokonaan muodoltaan. Guisen herttua sai
saman kunnian kuin kuninkaalliset prinssit kantaa hautajaismenoissa
kuninkaan viittaa. Hän ja hänen veljensä olivat kaikessa määräämässä,
ei ainoastaan sen vaikutusvallan vuoksi, joka kardinaalilla oli
kuningattaren mieleen, vaan senkin vuoksi, että kuningatar luuli heistä
pääsevänsä, jos heihin kyllästyisi, mutta ei voisi työntää konnetabelia
syrjään, jota kuninkaalliset prinssit kannattivat.

Kun hautajaismenot oli suoritettu, saapui konnetabeli Louvreen, ja
kuningas otti hänet hyvin kylmästi vastaan. Konnetabeli halusi puhella
hänen kanssaan kahden kesken, mutta kuningas kutsui luokseen Guiset ja
heidän läsnäollessaan neuvoi konnetabelia lepäämään; raha-asiain hoito
ja armeijan ylipäällikkyys oli jo annettu toisille, ja jos tarvittaisiin
konnetabelin neuvoja, kutsuttaisiin hänet saapuville. Leskikuningatar
otti konnetabelin vielä kylmemmin vastaan kuin kuningas, vieläpä
moittikin siitä, että konnetabeli oli sanonut kuningasvainajalle,
etteivät prinssit lainkaan olleet isänsä näköisiä.

Navarran kuningas saapui myös ja sai melkein yhtä huonon
vastaanoton. Condén prinssi, joka oli kärsimättömämpi kuin veljensä,
valitteli julkisesti, mutta hänen valituksensa kaikuivat turhaan.
Hänet toimitettiin pois hovista: lähetettiin muka Flanderiin
allekirjoittamaan rauhan vahvistuskirja.

Navarran kuninkaalle näytettiin väärennettyä Espanjan kuninkaan
kirjettä, jonka mukaan Espanja tavoitteli Navarran alueita. Niin hänet
saatiin pelkäämään maittensa puolesta ja lopulta matkustamaan Bearniin.
Kuningatar antoi hänelle tehtävänkin: saattaa prinsessa Elisabetia
Espanjaan, vieläpä pakotti kuninkaan lähtemään ennen prinsessaa. Näin
ollen ei hoviin jäänyt ainoatakaan henkilöä, joka olisi voinut olla
Guisein vallan vastapainona.

Vaikka Clèvesin prinssi oli pahoillaan, ettei hänen sallittu saattaa
kuningatar Elisabetia, ei hän kuitenkaan voinut valittaa, koska
sellainen ylimys lähetettiin hänen sijastaan, mutta prinssi kaipasi
tätä tointa vähemmän sen kunnian vuoksi, jonka siitä olisi saanut, kuin
siksi, että se olisi toimittanut hänen puolisonsa pois hovista, eikä
olisi näyttänyt siltä kuin hän itse sitä haluaisi.

Muutamia päiviä kuninkaan kuoleman jälkeen päätettiin lähteä Reimsiin
kruunajaisiin. Heti kun puhuttiin tästä matkasta, pyysi Clèvesin
prinsessa, joka koko ajan oli pysytellyt kotona tekeytyen sairaaksi,
puolisoaan sallimaan, ettei hän seuraisi hovia, vaan saisi lähteä
Coulommiersiin hengittämään raitista ilmaa ja hoitamaan terveyttään.
Prinssi vastasi, ettei hän halunnut harkita, pakottivatko terveyssyyt
prinsessan olemaan poissa kruunajaismatkalta, vaan muutenkin siihen
suostuvansa. Hänen ei ollut vaikea suostua asiaan, jonka hän jo
oli päättänyt. Niin hyvä käsitys kuin hänellä olikin vaimonsa
hyveellisyydestä, huomasi hän hyvin, ettei ollut viisasta kauemmaksi
aikaa toimittaa prinsessaa sen miehen näkyviin, jota hän rakasti.

Nemoursin herttua sai pian tietää, ettei Clèvesin prinsessa seuraisi
hovia. Hän ei malttanut lähteä prinsessaa tapaamatta, vaan lähdön
aattona meni tämän luo niin myöhään kuin hyvä tapa salli, kohdatakseen
hänet yksin. Onni suosi hänen aiettaan. Saavuttuaan pihalle herttua
tapasi madame de Neversin ja madame de Martiquesin, jotka juuri sieltä
tulivat ja sanoivat prinsessan jääneen yksin. Herttua nousi portaita
niin levottomana ja hämillään, että hänen tilaansa voi verrata vain
Clèvesin prinsessan tunteisiin, kun hänelle ilmoitettiin Nemoursin
herttuan tulleen häntä tapaamaan... Pelko, että herttua puhuisi
rakkaudestaan ja hän itse vastaisi liian suopeasti, levottomuus, jota
tämä vierailu herättäisi hänen puolisossaan, tuskallinen velvollisuus
tehdä siitä tiliä tai pakko se salata, kaikki tämä välähti yhtä aikaa
prinsessan mieleen ja saattoi hänet niin pahaan pulaan, että hän päätti
välttää sitä, mikä ehkä kaikkein enimmin olisi häntä miellyttänyt.

Prinsessa lähetti erään kamarineitinsä sanomaan odotushuoneeseen
jääneelle Nemoursin herttualle olleensa juuri sairaana ja kovin
pahoittelevansa, ettei voinut ottaa vastaan kunniaa, jota herttua
hänelle osoitti. Mikä murhe olikaan herttualle, ettei hän saanut
nähdä prinsessaa ja että syynä tähän oli haluttomuus häntä tavata!
Herttua matkusti seuraavana päivänä. Hänellä ei ollut enää mitään
toivomista sattumalta. Hän ei ollut saanut puhutella prinsessaa
perintökuningattaren luona tapahtuneen keskustelun jälkeen, ja hänellä
oli syytä uskoa, että kun hän vahingossa oli puhunut vidamille, se oli
tuhonnut kaikki hänen toiveensa. Niinpä hän tunsi kaikkea sitä vaivaa,
joka voi katkeroittaa muutenkin ankaraa tuskaa.

Heti kun Clèvesin prinsessa oli vähän tointunut hämmingistä, jonka
herttuan aiottu vierailu oli herättänyt, vaihtuivat kaikki ne syyt,
joiden takia hän oli kieltäytynyt. Hän huomasi tehneensä virheen, ja
jos hän olisi uskaltanut tai vielä olisi ollut kylliksi aikaa, olisi
hän kutsuttanut herttuan takaisin.

Madame de Nevers ja madame de Martiques menivät Clèvesin prinsessaan
luota uuden kuningattaren luo, ja siellä oli myös Clèvesin prinssi.
Kuningatar kysyi heiltä, mistä he tulivat. He sanoivat tulevansa
Clèvesin prinsessan luota, missä olivat viettäneet osan iltapäivää
suuressa seurassa, ja lisäsivät, ettei sinne nyt ollut jäänyt
muita kuin Nemoursin herttua. Nämä sanat eivät olleet yhdentekeviä
Clèvesin prinssille, kuten he olivat luulleet. Vaikka prinssin täytyi
ymmärtää, että Nemoursin herttua voi usein keksiä tilaisuuksia
puhella hänen puolisollensa, niin kuitenkin se ajatus, että herttua
oli hänen luonansa, että hän oli siellä yksin ja että hän voi
puhua rakkaudestaan, näytti hänestä tällä hetkellä niin uudelta
ja sietämättömältä, että mustasukkaisuus syttyi hänen sydämessään
kiihkeämpänä kuin milloinkaan. Prinssin oli mahdoton jäädä
kuningattaren luo. Hän palasi tietämättä edes, miksi palasi ja oliko
hänellä aikomuksena keskeyttää Nemoursin herttuan vierailu.

Heti lähestyessään kotiaan prinssi katseli näkyisikö mitään, mistä
voisi päättää herttuan vielä olevan siellä. Hän tunsi helpotusta
havaitessaan, että vieras oli poistunut, ja nautti ajatellessaan, ettei
herttua ollut voinut viipyä siellä kauan. Hän kuvitteli, ettei hänen
ehkä tarvinnut olla mustasukkainen Nemoursin herttualle, ja vaikkakaan
hän ei sitä epäillyt, koetti hän sitä epäillä, mutta niin monet seikat
vakuuttivat hänelle samaa, ettei hän kauan saanut olla toivomassaan
epävarmuudessa.

Prinssi meni aluksi puolisonsa huoneeseen, mutta puheltuaan jonkun
aikaa yhtäkaikkisista asioista ei voinut olla kysymättä, mitä prinsessa
oli tehnyt ja keitä hänen luonaan oli käynyt. Prinsessa teki selkoa.
Huomattuaan, ettei tällöin mainittu Nemoursin herttuaa, prinssi kysyi
puolisoltaan arkaillen, oliko hän luetellut kaikki vieraat antaakseen
hänelle tilaisuuden mainita herttuankin, välttääkseen sitä surua, että
prinsessa häneltä jotakin peitteli. Kun prinsessa ei ollut tavannut
ketään muuta, ei hän myöskään ketään maininnut. Prinssi virkkoi silloin
murheellisella äänensävyllä:

»Entä Nemoursin herttua — ettekö ole häntä tavannut vai oletteko hänet
unohtanut?»

»En ole tosiaankaan häntä tavannut» vastasi prinsessa. »Voin pahoin ja
lähetin erään kamarineideistäni pyytämään anteeksi, etten voinut häntä
vastaanottaa.»

»Ette siis voinut pahoin muita kuin häntä varten», sanoi prinssi,
»koska olette ottanut vastaan kaikki muut? Minkätähden erotatte
Nemoursin herttuan muista? Miksi hän ei ole teille kuin joku muu?
Minkävuoksi pelkäätte nähdä häntä? Minkätähden osoitatte hänelle, että
häntä pelkäätte? Miksi ilmaisette hänelle, että käytätte sitä valtaa,
jonka hänen rakkautensa teille antaa? Uskaltaisitteko kieltäytyä
häntä tapaamasta, ellette tietäisi hänen erottavan jyrkkyytenne
epäkohteliaisuudesta? Mutta miksi olette häntä kohtaan niin jyrkkä?
Teidän kaltaisenne henkilön puolelta on kaikki muu suosiota paitsi
välinpitämättömyys.»

»En luullut», sanoi prinsessa, »mitä epäluuloja teillä lieneekin
Nemoursin herttuaa kohtaan, että voisitte syyttää minua siitä, etten
ole tahtonut häntä tavata».

»Niin teen kuitenkin, madame», virkkoi prinssi, »ja hyvillä
perusteilla. Miksi ette häntä tapaisi, jollei hän olisi teille mitään
sanonut? Mutta, madame, hän on puhunut teille. Jos ainoastaan hänen
vaitiolonsa olisi teille osoittanut hänen rakkauttaan, ei se olisi
teihin tehnyt niin syvää vaikutusta! Ette ole voinut sanoa minulle
koko totuutta, vaan olette salannut siitä suurimman osan, olettepa
katunut sitäkin vähää, mitä olette minulle tunnustanut, eikä teillä
ole ollut voimaa jatkaa. Nyt olen onnettomampi kuin luulinkaan,
onnettomampi kaikkia ihmisiä. Te olette puolisoni, minä rakastan
teitä kuin rakastajatartani, ja te rakastatte toista! Tuo toinen on
hovin miellyttävin mies, tapaa teidät joka päivä ja tietää, että te
rakastatte häntä. Ja minä olen voinut uskoa», huudahti prinssi, »että
voittaisitte häntä kohtaan tuntemanne rakkauden! Minun täytyi olla
järkeni menettänyt uskoakseni semmoista mahdolliseksi.»

»En tiedä», sanoi prinsessa alakuloisesti, »oletteko ollut väärässä
arvostelussanne suopeasti niin harvinaista menettelyä kuin minun; mutta
en tiedä myöskään, olenko erehtynyt luullessani teidän olevan minua
kohtaan oikeudenmukaisen.»

»Älkää sitä epäilkö, madame», vastasi prinssi; »te olette erehtynyt.
Olette odottanut minulta yhtä mahdottomia kuin minä teiltä. Kuinka
saatoitte toivoa minun säilyttävän järkeni? Olitte siis unohtanut,
että rakastan teitä intohimoisesti ja että olen aviomiehenne?
Toinenkin näistä syistä saattaa ihmisen äärimmäisyyksiin, mutta mitä
voivatkaan ne molemmat yhdessä? Niin, mitä ne tekevätkään!» jatkoi
prinssi. »Sydämeni on täynnä kiihkeitä ja levottomia tunteita, joita
en hallitse. En ole enää mielestäni teidän arvoisenne, ettekä tekään
enää näytä olevan minun arvoiseni. Ihailen teitä ja samalla vihaan;
loukkaan teitä, pyydän anteeksi ja taas häpeän rakkauttani. Lyhyesti
sanoen, rauhani ja järkeni on mennyt. En tiedä, kuinka olen jaksanut
elää sen jälkeen, kun puhuitte minulle Coulommiersissa, ja sen päivän
jälkeen, kun saitte perintökuningattarelta kuulla, että lemmen
juttunne tunnetaan. En tiedä, millä tavalla se on saatu selville, enkä
sitäkään, mitä on tapahtunut Nemoursin herttuan ja teidän välillänne
tässä suhteessa. Sitä ette minulle milloinkaan ilmoita enkä pyydäkään
selittämään. Pyydän teitä vain muistamaan, että olette tehnyt minusta
maailman onnettomimman ihmisen.»

Näin sanottuaan prinssi lähti puolisonsa luota ja matkusti seuraavana
päivänä häntä enää tapaamatta. Mutta hän kirjoitti puolisolleen
surua, rehellistä mieltä ja lempeyttä uhkuvan kirjeen. Prinsessa
vastasi siihen niin liikuttavasti, niin monesti vakuuttaen entistä ja
tulevaista hyvää käytöstään, että koska nämä vakuutukset perustuivat
totuuteen ja todella kuvasivat hänen tunteitaan, tämä kirje tehosi
prinssiin ja teki hänet jonkun verran rauhallisemmaksi. Tähän tulee
lisäksi, että Nemoursin herttuan lähdettyä kuningasta tapaamaan, kuten
hän itsekin, hän voi olla levollinen tietäessään, ettei herttua jäisi
samaan paikkaan kuin prinsessa.

Joka kerta kun prinsessa puheli puolisonsa kanssa, teki miehen
osoittama intohimoinen rakkaus, rehellinen käytös, heidän keskinäisen
ystävyytensä ynnä hänen oma velvollisuudentuntonsa vaikutuksen hänen
sydämeensä ja himmensi Nemoursin herttuan kuvaa; mutta sitä kesti
vain vähän aikaa, ja sama kuva palasi pian entistä eloisampana ja
läheisempänä hänen mieleensä.

Ensi päivinä herttuan lähdön jälkeen prinsessa tuskin huomasi hänen
poissaoloaan. Sitten se tuntui hänestä kolkolta. Siitä alkain kun
prinsessa häntä rakasti, oli tuskin kulunut päivääkään, ettei hän olisi
pelännyt tai toivonut tapaavansa herttuaa. Hänelle tuotti suurta tuskaa
ajatella, ettei ollut enää sattuman vallassa toimittaa heidät näkemään
toisensa.

Prinsessa lähti Coulommiersiin ja samalla piti huolta siitä, että
sinne kuljetettiin eräitä suuria maalauksia. Nämä hän oli teettänyt
jäljennöksinä niistä alkuperäisistä tauluista, jotka Valentinoisin
herttuatar oli maalauttanut Anetissa sijaitsevaa huvilinnaansa varten.
Kaikki huomattavat tapahtumat kuninkaan hallitusajalta oli niissä
kuvattu, m.m. Metzin kaupungin piiritys, ja ne henkilöt, jotka olivat
siinä kunnostautuneet, oli maalattu hyvin näköisiksi. Nemoursin herttua
oli niiden joukossa: ehkä juuri senvuoksi Clèvesin prinsessa oli
halunnut saada nämä taulut mukaansa.

Madame de Martiques, joka ei ollut voinut lähteä hovin mukana,
oli luvannut tulla viettämään muutamia päiviä Coulommiersissa. Se
seikka, että he molemmat olivat kuningattaren suosiossa, ei ollut
herättänyt heissä kateutta eikä vieromista toisiaan kohtaan. He olivat
ystävättäriä, kuitenkaan uskomatta toisilleen tunteitansa. Clèvesin
prinsessa tiesi, että madame de Martiques rakasti vidamia; mutta madame
de Martiques ei tiennyt Clèvesin prinsessan ja Nemoursin herttuan
välisestä suhteesta. Koska prinsessa oli vidamin veljentytär, teki se
hänet vieläkin rakkaammaksi madame de Martiquesille, ja prinsessa piti
hänestä henkilönä, joka oli rakastunut niinkuin hän itsekin, vieläpä
hänen rakastettunsa läheiseen ystävään.

Madame de Martiques saapui Coulommiersiin, kuten oli luvannuteja
huomasi prinsessan viettävän hyvin yksinäistä elämää, jopa pyrkivän
täydellisesti eroonkin muista ihmisistä oleskelemalla iltaisin
puutarhassa palvelijainkaan häntä seuraamatta; hän kävi huvimajassa,
jossa Nemoursin herttua oli häntä kuunnellut, ja astui siihen
huoneeseen, joka avautui puutarhaan päin. Hänen palvelusväkensä
pysytteli toisessa huoneessa tai huvimajan alapuolella eikä tullut
hänen luokseen muutoin kuin kutsusta.

Madame de Martiques ei ollut ennen nähnyt Coulommiersia. Hän hämmästyi
sen kauneuksista ja varsinkin huvimajan hauskuudesta. Clèvesin
prinsessa ja hän viettivät siellä kaikki illat. Vapaa olo kahden
kesken ja mitä ihanimmassa paikassa vietetyt illat antoivat yhä
uutta keskustelun aihetta näille kahdelle nuorelle naiselle, joilla
oli kummallakin voimakas rakkaus sydämessään, ja vaikka he eivät
uskoneet toisilleen salaisuuksiaan, oli heistä erittäin hauskaa
puhella keskenään. Madame de Martiquesin olisikin ollut vaikea lähteä
Coulommiersista, jollei hän sieltä lähtiessään olisi päässyt vidamin
olinpaikkaan. Hän matkusti Chambordiin, jossa hovi silloin oleskeli.

Reimsissa tapahtuneen kruunauksen oli Lotringin kardinaali toimittanut,
ja kesän loppupuolta vietettiin Chambordin linnassa, joka oli äskettäin
rakennettu. Kuningatar oli hyvin iloissaan tavatessaan jälleen madame
de Martiquesin ja osoitettuaan hänelle mielihyvänsä monilla tavoin
kysyi, kuinka Clèvesin prinsessa jaksoi ja mitä hän teki maalla.
Nemoursin herttua ja Clèvesin prinssi olivat silloin kuningattaren
luona. Madame de Martiques, joka oli pitänyt Coulommiersia
ihastuttavana, kertoi sen kauneuksista ja kuvaili tavattoman laajasti
metsän huvimajaa ja sitä iloa, joka Clèvesin prinsessalla oli vaellella
siellä yksin myöhään illallakin. Nemoursin herttua, joka tunsi seudun
kylliksi ymmärtääkseen, mitä madame de Martiques kertoi, ajatteli,
ettei hänen olisi mahdotonta siellä nähdä Clèvesin prinsessaa kahden
kesken. Hän teki madame de Martiquesille vielä muutamia kysymyksiä
saadakseen asiasta enemmän selkoa. Clèvesin prinssi, joka oli katsellut
herttuaa koko ajan hänen puhellessaan madame de Martiquesin kanssa,
luuli ymmärtävänsä, mitä sinä hetkenä liikkui herttuan mielessä.
Herttuan tekemät kysymykset vahvistivat häntä tässä luulossa, joten
hän piti varmana, että herttua aikoi mennä tapaamaan hänen puolisoaan.
Hän ei erehtynytkään tässä uskossaan. Sellainen aie välähti niin
voimakkaasti Nemoursin herttuan mieleen, että hän vietettyään yön
miettimällä, kuinka panisi tuumansa toimeen, seuraavana aamuna pyysi
kuninkaalta lupaa lähteä Pariisiin jonkun keksimänsä tekosyyn nojalla.

Clèvesin prinssi oli varma siitä, mikä matkan aiheena oli, mutta päätti
saada selvyyden vaimonsa käytöksestäpä vapautua hirveästä epätiedosta.
Häntä halutti lähteä samaan aikaan kuin Nemoursin herttua, itse
piiloutuneena todetakseen mikä menestys herttualla oli matkallaan,
mutta peläten, että hänen lähtönsä näyttäisi tavattomalta ja että
Nemoursin herttua saatuaan siitä tietää muuttaisi suunnitelmiaan, hän
päätti uskoa salaisuuden eräälle hoviherralleen, jonka uskollisuuden
ja mielialan hän tunsi. Prinssi kertoi hänelle pulansa, kuvaili,
kuinka hyveellinen Clèvesin prinsessa tähän asti oli ollut, ja käski
hoviherran seurata Nemoursin herttuan jälkiä, pitää häntä tarkoin
silmällä, katsoa, menisikö herttua Coulommiersiin ja pujahtaisiko hän
illalla puutarhaan.

Hoviherra, joka oli erittäin sovelias tällaiseen tehtävään, suoritti
sen mahdollisimman tarkasti. Hän seurasi Nemoursin herttuaa kylään
asti, joka oli puolen tunnin matkan päässä Coulommiersista ja johon
herttua pysähtyi, ja arvasi hänen jääneen sinne vain iltaa odottamaan.
Hoviherra ei katsonut viisaaksi pysähtyä samaan paikkaan, vaan sivuutti
kylän ja poikkesi metsään eräälle kohdalle, josta luuli Nemoursin
herttuan kulkevan. Eikä hän erehtynytkään tässä suunnitelmassa.
Heti pimeän tultua hän kuuli askeleita ja tunsi helposti Nemoursin
herttuan. Hoviherra näki herttuan kiertävän puutarhan ympäri ikäänkuin
kuunnellakseen, oliko siellä ketään, ja valitakseen paikan, josta sinne
pääsisi mukavimmin. Pensasaita oli hyvin korkea ja sitä oli takanakin
estämässä pääsyä, niin että oli varsin vaikea pujahtaa siitä läpi.
Nemoursin herttua onnistui siinä kuitenkin viimein.

Heti puutarhaan tultuaan herttuan ei ollut vaikea tietää, missä
Clèvesin prinsessa oleskeli. Hän näki paljon valoa perähuoneesta,
jonka kaikki ikkunat olivat auki, ja hiipien pitkin pensasaitaa hän
lähestyi sitä levottomana ja liikutettuna, kuten hyvin voi kuvitella.
Hän asettui erään ikkunan taakse, jota käytettiin ovena, nähdäkseen,
mitä prinsessa teki. Hän näki, että prinsessa oli yksin ja niin
ihmeellisen kaunis, että hän vaivoin voi hillitä sitä hurmausta, jonka
tämä näky herätti. Kuumuuden vuoksi prinsessalla ei ollut päässään
ja kaulassaan muuta kuin hätäisesti yhteenkootut hiukset. Hän makasi
leposohvalla edessään pöytä, jolla oli useita koreja täynnä nauhoja.
Prinsessa valitsi niistä muutamia, ja herttua huomasi, että ne olivat
samanvärisiä kuin hänellä itsellään turnajaisissa. Hän näki prinsessan
solmivan niitä hyvin harvinaiseen intialaiseen keppiin, jota herttua
oli käyttänyt jonkun aikaa, antaen sen sitten sisarelleen. Tältä oli
prinsessa sen ottanut osoittamatta tietävänsä, että se oli kuulunut
Nemoursin herttualle.

Lopetettuaan puuhansa, kasvoillan se sulous ja lempeys, jotka
vastasivat hänen sydämensä tunteita, prinsessa otti kynttilän ja
lähestyi erästä suurta pöytää, vastapäätä Metzin piiritystä esittävää
taulua, jossa oli myös Nemoursin herttuan muotokuva. Prinsessa istuutui
ja alkoi katsella tätä kuvaa niin tarkkaavasti ja haaveillen kuin vain
rakastunut voi.

Mahdotonta on kuvata Nemoursin herttuan tunteita tänä hetkenä. Kukaan
muu mies ei ole kokenut eikä kuvitellut sitä näkyä, että lemmitty
olento myöhään illalla, maailman kauneimmassa paikassa aavistamatta
rakastajan läsnäoloa, olisi sellaisessa puuhassa, joka koskee
rakastajaa ja kätkettyä intohimoa.

Herttua olikin niin suunniltaan, että seisoi kauan liikkumatta
katselemassa prinsessaa eikä ajatellut, että hetket olivat kalliit.
Vähän rauhoituttuaan hän päätteli, että hänen piti lykätä puheleminen
siksi, kunnes prinsessa tulisi puutarhaan. Hän luuli tätä menettelyä
varmemmaksi, koska prinsessa silloin olisi kauempana kamarineideistään.
Mutta huomattuaan prinsessan yhä pysyvän huoneessa hän astui sisään.
Mikä levottomuus valtasikaan hänet, kun hän aikoi toteuttaa aikeensa!
Kuinka hän pelkäsi suututtaa prinsessaa! Mikä kauhu saada muuttumaan
niin lempeät kasvot ja nähdä niiden vaihtuvan ankaroiksi ja vihaisiksi!

Herttuan mielestä ei ollut hullua tulla näkymättömänä katsomaan
Clèvesin prinsessaa, mutta hullua oli ajatella näyttää itsensä hänelle.
Nyt hän näki kaikki, mitä ei vielä milloinkaan ollut katsellut. Hänestä
tuntui sopimattoman julkealta tulla yöllä yllättämään nainen, jolle
hän ei vielä milloinkaan ollut suoraan puhunut rakkaudestaan. Hän ei
kuvitellut saavansa olettaa, että prinsessa tahtoisi häntä kuunnella,
vaan uskoi herättävänsä oikeutettua suuttumusta vaarasta, johon
saattaisi lemmittynsä, kun otettiin lukuun tämän kohtauksen mahdolliset
seuraukset. Niinpä hän menetti rohkeutensa ja oli useita kertoja
tekemäisillään päätöksen poistua itseään näyttämättä. Mutta kun häntä
yllytti halu puhua prinsessan kanssa ja toisaalta rohkaisi äskeisestä
näystä syttynyt toivo, astui hän muutamia askeleita lähemmäs, kuitenkin
niin levottomana, että hänen miekankannikkeensa tarttui ikkunanpieleen
ja kolahti. Clèvesin prinsessa käänsi päätänsä; joko hän ajatteli
yksinomaan herttuaa tai tämä seisoi sellaisella kohdalla, että valo
osui häneen kyllin kirkkaasti, olkoon sen laita kuinka tahansa,
mutta prinsessa luuli hänet tuntevansa ja hetkeäkään arvelematta tai
kääntymättä sinne päin, missä herttua oli, riensi kamarineitiensä luo.

Prinsessa tuli sinne niin hämillään, että hänen, asian oikeaa laitaa
salatakseen, täytyi sanoa olevansa sairas; samalla hän tahtoi myös
antaa väelleen jotakin puuhaa, jotta Nemoursin herttua ehtisi vetäytyä
takaisin. Vähän harkittuaan prinsessa luuli erehtyneensä, kun oli
kuvitellut Nemoursin herttuan ilmestyneen luokseen. Hän tiesi herttuan
olevan Chambordissa eikä pitänyt edes todennäköisenä näin uhkarohkeata
yritystä. Niinpä häntä monta kertaa halutti palata sisähuoneeseen tai
mennä puutarhaan katsomaan, olisiko siellä ketään. Hän ehkä toivoi yhtä
paljon kuin pelkäsikin tapaavansa siellä herttuan. Lopulta kuitenkin
järki ja varovaisuus saivat voiton kaikista tunteista, ja hänen
mielestään oli parempi pysyä epävarmuudessa kuin joutua siihen vaaraan,
että saisi täyden selvyyden. Kesti kauan, ennenkuin prinsessa sai
päätetyksi lähteä paikasta, jonka lähellä herttua kenties odotteli, ja
melkein vasta päivän koittaessa hän palasi linnaan.

Nemoursin herttua oli pysytellyt puutarhassa, niin kauan kuin oli
nähnyt valoa. Hän ei ollut voinut menettää toivoa nähdä jälleen
prinsessaa, vaikkakin oli varma, että prinsessa oli hänet tuntenut ja
lähtenyt pois juuri häntä välttääkseen, mutta nähdessään, että ovet
suljettiin, hän huomasi toivonsa olevan turhan. Hän meni ottamaan
hevosensa, joka oli lähellä Clèvesin prinssin apumiehen väijymäpaikkaa.
Hoviherra seurasi herttuaa takaisin kylään. Herttua päätti viettää
siellä koko päivän ja palata taas illalla Coulommiersiin nähdäkseen,
olisiko prinsessa kyllin tyly välttääkseen häntä tai ollakseen
näyttäytymättä. Vaikkakin herttua oli hyvin iloissaan huomattuaan
olevansa niin paljon prinsessan ajatuksissa, oli hän toisaalta kovin
murheissaan siitä, että oli nähnyt prinsessan, kuten luonnollista oli,
karttavan kohtausta.

Rakkautta ei ole kukaan tuntenut hellemmin ja kiihkeämmin kuin silloin
herttua. Hän käveli salavien varjossa pitkin kätköpaikaksi valitun
talon takana virtaavan puron rantaa, edeten niin kauas kuin suinkin,
ettei kukaan häntä näkisi, ja antautui rakkautensa hurmaukseen; hänen
sydämensä joutui sellaiseen ahdistukseen, että hänen täytyi vuodattaa
muutamia kyyneliä. Mutta nämä kyynelet eivät olleet ainoastaan surun
purkauksia, vaan niihin liittyi myös sitä suloisuutta, jota on vain
rakkaudessa.

Herttua alkoi palauttaa mieleensä kaikkia Clèvesin prinsessan tekoja
siitä alkaen, kun oli häneen rakastunut. Kuinka vilpitöntä ja kainoa
välttelyä prinsessa olikaan aina hänelle osoittanut, vaikka häntä
rakastikin!

»Sillä lopultakin hän rakastaa minua», sanoi herttua itselleen,
»hän rakastaa minua, sitä ei voi epäillä. Suurimmat lupaukset ja
suosionosoitukset eivät ole niin varmoja, merkkejä kuin ne, jotka minä
olen saanut. Kuitenkin hän kohtelee minua niin tylysti kuin vihaisi.
Olen odotellut aikaani, nyt ei minun enää sovi varrota, kun näen hänen
aina puolustautuvan samoin minua ja itseään vastaan. Jollei minua
rakastettaisi, niin koettaisin miellyttää, mutta minä miellytän,
minua rakastetaan, ja se kätketään minulta. Mitä voinkaan enää toivoa
ja mitä muutosta minun pitäisi odottaa kohtalossani? Niin, minua
rakastaa maailman miellyttävin nainen, enkä saisi tuntea sitä rakkauden
ylenpalttisuutta, jonka ensimmäinen varmuus hänen rakkaudestaan antaa,
muutoin kuin paremmin tajutakseni sen tuskan että minua kohdellaan
tylysti!

— Antakaa minun, ihana prinsessa, kuulla, että minua rakastatte!
Sallikaa minun nähdä tunteenne. Myönnyn siihen, että palaatte ainiaaksi
minua surettavaan tylyyn käytökseen, kunhan vain kerran elämässäni saan
teiltä itseltänne kuulla, että rakastatte minua. Katselkaa minua edes
niillä silmillä, joilla viime yönä näin teidän tarkastelevan kuvaani!
Voitteko katsoa sitä niin lempeästi ja paeta minua niin julmasti? Mitä
pelkäätte? Miksi rakkauteni on teistä kammottava? Rakastatte minua,
mutta salaatte sen turhaan; olettehan väkisinkin antanut minulle siitä
todisteita. Tiedän onneni, antakaa minun siitä nauttia älkääkä enää
tehkö minua onnettomaksi!

— Onko mahdollista, että Clèvesin prinsessa rakastaa minua ja että
olen onneton? Kuinka kaunis olikaan viime yö! Kuinka saatoin vastustaa
kiusausta heittäytyä hänen jalkoihinsa? Jos olisin niin tehnyt, olisin
ehkä estänyt hänet pakenemasta ja kunnioitukseni olisi hälventänyt
hänen pelästyksensä. Mutta kenties hän ei tuntenut minua. Suren enemmän
kuin on tarviskaan, sillä miehen näkeminen niin tavattomaan aikaan on
hänet pelästyttänyt.»

Nämä samat ajatukset askarruttivat Nemoursin herttuaa koko päivän. Hän
odotti kärsimättömästi yötä. Sen tultua hän lähti taas Coulommiersiin
päin. Clèvesin prinssin apulainen, joka käytti valepukua, jotta
häntä ei niin huomattaisi, seurasi herttuaa samaan paikkaan kuin
edellisenäkin iltana ja näki hänen taas pujahtavan puutarhaan. Herttua
huomasi pian, että prinsessa ei ollut tahtonut joutua uudestaan siihen
vaaraan, että hänen rauhaansa häirittäisiin. Kaikki ovet oli suljettu.
Herttua kierteli joka puolella keksiäkseen, eikö tulta näkyisi, mutta
turhaan.

Epäillen, että Nemoursin herttua voisi palata, prinsessa oli jäänyt
huoneeseensa. Hän oli pelännyt, ettei hänellä enää olisi voimaa paeta
herttuaa, eikä tahtonut antautua vaaraan puhella herttuan kanssa
tavalla, joka huonosti sopisi hänen tähänastiseen käytökseensä.

Vaikka Nemoursin herttualla ei ollut mitään toivoa nähdä prinsessaa,
ei hän voinut heti lähteä poiskaan paikasta, jossa prinsessa niin
usein oleskeli. Hän vietti koko yön puutarhassa ja tunsi jonkinlaista
lohdutusta nähdessään ainakin samat ympäristöt kuin prinsessa näki joka
päivä. Aurinko oli noussut, ennenkuin hän ajatteli poistumista, mutta
lopulta se pelko, että hänet keksittäisiin, sai hänet lähtemään.

Herttuan oli mahdoton matkustaa pois Clèvesin prinsessaa näkemättä.
Niinpä hän meni madame de Mercoeurin luo, joka oleskeli silloin
Coulommiersin lähellä sijaitsevassa talossaan ja hämmästyi tavattomasti
veljensä tulosta. Herttua keksi matkalleen jonkun syyn, joka oli
kyllin todennäköinen pettämään madame de Mercoeurin, ja kehitteli
niin taitavasti suunnitelmaansa, että sai madame de Mercoeurin itse
ehdottamaan käyntiä Clèvesin prinsessan luona. Tämä aie pantiin
toimeen vielä samana päivänä ja Nemoursin herttua sanoi sisarelleen
jättävänsä hänet Coulommiersiin palatakseen kiireesti kuninkaan hoviin.
Herttua ajatteli näet toimittaa niin, että hänen sisarensa lähtisi
Coulommiersista ensin, ja uskoi keksineensä pettämättömän keinon
puhutella prinsessaa.

Kun Nemoursin herttua ja madame de Mercoeur saapuivat perille, käveli
prinsessa leveällä, kukkalavaa reunustavalla käytävällä. Herttuan
näkeminen saattoi hänet pahaan pulaan, eikä hän voinut enää epäillä
sitä, että hänen toissa iltana näkemänsä mies oli herttua. Tämä
varmuus herätti hänessä jonkun verran suuttumusta, koska hän piti
tuota yritystä tunkeilevana ja varomattomana. Herttua huomasi hänen
kasvoillaan kylmähkön ilmeen ja tunsi siitä polttavaa tuskaa. Puheltiin
jokapäiväisistä asioista. Herttua osasi kuitenkin saada esille niin
paljon henkevyyttä, niin paljon huomaavaisuutta ja ihailua prinsessaa
kohtaan, että hälvensi vastoin prinsessan tahtoakin osan sitä
kylmäkiskoisuutta, jota oli aluksi näkynyt.

Rauhoituttuaan ensi pelostaan herttua ilmaisi suurta halua mennä
metsään katsomaan huvimajaa ja kuvaili sitä maailman suloisimpana
paikkana, vieläpä niin yksityiskohtaisesti, että madame de Mercoeur
sanoi hänen varmaankin käyneen siellä useita kertoja niin hyvin
tunteakseen sen kaikki kauneudet.

»Luulen kuitenkin»; virkkoi Clèvesin prinsessa, »ettei Nemoursin
herttua ole milloinkaan käynyt huvimajan sisällä. Se onkin valmistunut
vasta äskettäin.»

»Ei ole kauan siitäkään, kun siellä kävin», vastasi Nemoursin herttua
prinsessaan katsahtaen, »enkä tiedä, voinko olla oikein tyytyväinen,
koska olette unohtanut minut siellä nähneenne».

Madame de Mercoeur, joka katseli puutarhan kukkia, ei kuunnellut, mitä
hänen veljensä sanoi. Prinsessa punastui ja luoden silmänsä alaspäin,
herttuaan katsomatta, sanoi:

»En muista teitä siellä nähneeni, ja jos siellä olette käynyt, on se
tapahtunut tietämättäni.»

»Totta on, madame», myönsi herttua, »että olen käynyt siellä
kutsumattanne ja että olen viettänyt siellä elämäni suloisimmat ja
kauheimmat hetket».

Prinsessa ymmärsi liiankin hyvin herttuan sanat, mutta ei vastannut
niihin. Hän aikoi estää madame de Mercoeuria menemästä sisähuoneeseen,
koska Nemoursin herttuan kuva oli siellä, eikä hän olisi suonut sitä
nähtävän. Hän saikin ajan, kulumaan huomaamatta, ja madame de Mercoeur
puhui jo paluusta, mutta kun prinsessa huomasi, etteivät herttua ja
hänen sisarensa poistuisi yhdessä, arvasi hän, mikä vaara oli tarjona.
Hän huomasi olevansa samassa pulassa kuin oli ollut Pariisissa ja
teki myös saman päätöksen. Se pelko, että tämä vierailu olisi vielä
vahvistuksena hänen puolisonsa epäluuloille, oli lisäksi syynä samaan
johtopäätökseen. Välttääkseen sitä, että Nemoursin herttua jäisi
hänen kanssaan kahden kesken, prinsessa sanoi madame de Mercoeurille
tulevansa saattamaan häntä metsän laitaan ja käski, että hänen omat
vaununsa lähetettäisiin mukaan.

Kun herttua näki prinsessan torjuvan käytöksen yhä jatkuvan, tunsi
hän siitä niin vihlovaa tuskaa, että heti kalpeni. Madame de Mercoeur
kysyi, voiko hän pahoin, mutta herttua katsahti prinsessaan sisarensa
huomaamatta ja ilmaisi hänelle katseellaan, ettei hänellä ollut muuta
tuskaa kuin epätoivonsa. Hänen täytyi kuitenkin antaa prinsessan ja
sisarensa lähteä yhdessä, uskaltamatta heitä saattaa. Sen jälkeen, mitä
oli sanottu, herttua ei voinut enää palata tänne sisarensa mukana.
Niinpä hän lähti Pariisiin ja sieltä edelleen seuraavana päivänä.

Clèvesin prinssin apuriksi ruvennut mies oli koko ajan pitänyt herttuaa
silmällä. Hän palasi myös Pariisiin ja nähtyään Nemoursin herttuan
lähtevän Chambordiin kiiruhti ehtiäkseen sinne ennen herttuaa ja
tehdäkseen selkoa matkastaan. Hänen toimenantajansa odotti hänen
paluutaan, ikäänkuin se ratkaisisi koko hänen elämänsä onnen.

Heti nähtyään hänet prinssi päätti hänen ilmeestään ja vaitiolostaan,
että hänellä oli vain ikäviä uutisia. Prinssi, oli jonkun aikaa
surun vallassa, pää painuneena, voimatta puhua. Lopulta hän antoi
hoviherralle merkin poistua.

»Menkää», sanoi prinssi; »näenhän, mitä teillä on minulle sanottavaa,
mutta nyt en jaksa sitä kuulla».

»Minulla ei ole teille mitään ilmoitettavaa», vastasi toinen, »mistä
voisi tehdä varman johtopäätöksen. On totta, että Nemoursin herttua on
kahtena yönä perättäin mennyt metsästä puutarhaan ja että hän päivää
myöhemmin oli Coulommiersissa madame de Mercoeurin kanssa.»

»Riittää, riittää», virkkoi prinssi, vielä viitaten hoviherraa
poistumaan; »en tarvitse lisää selityksiä».

Hoviherran täytyi jättää hänet epätoivoon, jota suurempaa ei liene
kellään ollut. Harvoin on niin uljas ja kiihkeästi rakastunut mies kuin
Clèvesin prinssi saanut samalla kertaa tuntea tuskaa, johon on syynä
rakastajattaren uskottomuus ja häpeä olla vaimonsa pettämä.

Prinssi ei voinut kestää suruansa. Hän sai kuumeen heti seuraavana
yönä niin rajuine puuskineen, että hänen sairautensa heti näytti perin
vaaralliselta. Clèvesin prinsessalle lähetettiin asiasta tieto, ja
hän saapui kiireesti. Prinsessan tullessa prinssi oli vielä sairaampi
ja kohteli häntä niin kylmästi, että prinsessa hämmästyi tavattomasti
ja kävi murheelliseksi. Prinsessasta näytti, että prinssi vain
haluttomasti otti vastaan hänen palveluksiaan, mutta lopulta hän
ajatteli sen johtuvan vain sairaudesta.

Heti prinsessan tultua Bloisiin, missä hovi silloin oleskeli, Nemoursin
herttua ei voinut olla iloitsematta tietäessään olevansa samassa
paikassa. Hän koetti tavata prinsessaa ja kävi joka päivä Clèvesin
prinssin luona muka kuulemassa, kuinka potilas jaksoi, mutta turhaan.
Prinsessa ei poistunut puolisonsa huoneesta, kärsien tavattomasti
nähdessään hänen tilansa. Nemoursin herttua oli epätoivoissaan
saadessaan kuulla prinsessan olevan niin murheissaan. Hän arvasi
hyvinkin, kuinka tämä suru uudistaisi prinssin ja prinsessan välisen
ystävyyden ja minkä vaarallisen käänteen se tuottaisi sydämessä
piilevään rakkauteen. Jonkun aikaa tämä ajatus suretti häntä
hirveästi; mutta prinssin vaikea sairaus herätti hänessä uusia
toiveita. Hän käsitti, että Clèvesin prinsessa ehkä pian olisi vapaa
noudattamaan rakkauttaan ja että hän itse tulevaisuudessa saisi nauttia
yhtämittaista onnea ja pysyväistä iloa. Mutta hän ei voinut kauan
pitää vireillä tätä ajatusta: niin levottomaksi ja huumautuneeksi se
hänet saattoi, ja hän karkoitti sen mielestään, kun pelkäsi tuntevansa
itsensä liian onnettomaksi, jos menettäisi nämä toiveensa.

Tällä välin olivat lääkärit melkein hyljänneet Clèvesin prinssin.
Eräänä sairautensa viime päivistä, vietettyään hyvin tuskallisen yön,
prinssi sanoi aamulla haluavansa levätä.

Prinsessa jäi yksin hänen huoneeseensa ja oli huomaavinaan, ettei hän
malttanutkaan levätä, vaan oli hyvin rauhaton. Lähestyen puolisoaan
prinsessa polvistui hänen vuoteensa viereen kyyneleiden virratessa
pitkin kasvoja. Prinssi oli päättänyt olla osoittamatta hänelle
katkeraa vihankaunaansa, mutta se huolenpito, jota prinsessa hänelle
tuhlasi, ja se murhe, joka prinssistä toisinaan näytti todelliselta
ja taas toisinaan merkiltä teeskentelystä ja kavaluudesta, herättivät
hänessä niin vastakkaisia ja tuskallisia tunteita, ettei hän voinut
niitä sydämeensä kätkeä.

»Vuodatatte runsaasti kyyneliä, madame», sanoi prinssi puolisolleen,
»kuoleman vuoksi, johon olette syypää ja joka ei voi teille tuottaa
tuskaa, vaikka sitä näyttelette. En ole enää siinä tilassa, että
voisin teitä soimata», jatkoi hän sairauden ja surun heikontumalla
äänellä, »vaan kuolen siitä hirveästä murheesta, jonka olette minulle
tuottanut. Miksi pitikään niin tavattomalla teolla kuin puheellanne
Coulommiersissa olla niin vähän pontta? Minkätähden kerroitte minulle
rakkaudestanne Nemoursin herttuaa kohtaan, jollei hyveellisyytenne
paremmin riittänyt sitä vastustamaan? Rakastin teitä niin, että annoin
helposti pettää itseäni, ja nyt tunnustan sen häpeäkseni. Kaipaan sitä
petollista rauhaa, josta minut taas tempasitte. Miksi ette antanut
minun pysyä siinä rauhallisessa sokeudessa, jota niin monet aviomiehet
saavat pitää? En olisi ehkä koko elämäni aikana joutunut tietämään,
että rakastatte Nemoursin herttuaa.

»Minä kuolen», lisäsi prinssi, »mutta tietäkää, että teette kuolemani
suloiseksi, että riistettyänne teitä kohtaan tuntemani kunnioituksen ja
hellyyden elämä olisi minulle kauhistava. Mitä tekisinkään elämällä,
kun pitäisi viettää sitä naisen kanssa, jota olen niin rakastanut ja
joka on minut min julmasti pettänyt, taikka elää erossa hänestä ja
joutua vihaan ja väkivaltaisuuksiin, jotka ovat niin vastakkaisia
mielenlaadulleni ja entiselle rakkaudelleni teitä kohtaan? Se on
ollut voimakkaampi kuin olette huomannutkaan; olen suurimman osan
teiltä kätkenyt vain pelosta, että ikävystyttäisin teitä tai että
menettäisin jotakin kunnioituksestanne menettelyn vuoksi, joka ei
sopinut aviomiehelle. Mutta sen sanon, että olin sydämenne arvoinen.
Toistan vielä, että kuolen ilman kaipausta, koska en ole saavuttanut
rakkauttanne enkä enää jaksa sitä halutakaan. Hyvästi, madame; te
surette joskus miestä, joka rakasti teitä todellisesti ja laillisesti.
Te saatte tuntea sitä murhetta, jota järkevät ihmiset tuntevat
tällaisissa tapauksissa, ja huomata kylliksi eroa siinä, kuinka minä
teitä rakastin ja kuinka ne rakastavat, jotka lempeään osoittaessaan
eivät etsi muuta kuin kunniaa teidät vietellä.

— Mutta kuolemani suo teille vapauden», lisäsi prinssi. »Te voitte
tehdä Nemoursin herttuan onnelliseksi tarvitsematta avuksi rikosta.
Yhdentekevää on», huudahti prinssi, »mitä tapahtuu, kun minua ei enää
ole, ja tarvitseeko minun siitä välittääkään!»

Prinsessa ei osannut kuvitellakaan, että hänen puolisonsa häntä
epäilisi; siksi hän kuunteli näitä sanoja ymmärtämättä tai voimatta
muuta ajatella kuin että prinssi moitti häntä kiintymyksestä Nemoursin
herttuaa kohtaan. Lopulta prinsessa selvisi sokeudestaan ja huudahti:

»Minäkö tekisin rikosta! Se ajatuskin on minulle tuntematon.
Ankarinkaan hyveellisyys ei voi viedä toisenlaiseen käytökseen kuin
minun. En ole milloinkaan tehnyt mitään, missä en olisi suonut teidän
olevan todistajana.»

»Olisitteko toivonut», kysyi prinssi katsellen puolisoaan halveksien,
»että olisin ollut läsnä niinä öinä, jotka olette viettänyt yhdessä
Nemoursin herttuan kanssa? Ah, madame, puhunko teistä kertoessani
vaimosta, joka on viettänyt öitä toisen miehen seurassa?»

»Ette, monsieur», vastasi prinsessa, »ei, te ette puhu minusta. En ole
milloinkaan viettänyt öitä enkä muitakaan aikoja Nemoursin herttuan
seurassa. Hän ei ole milloinkaan tavannut minua kahden kesken. En
ole hänelle mitään koskaan myöntänyt, en häntä kuunnellut, sen voin
vannoa...»

»Älkää sanoko enempää», keskeytti prinssi. »Väärät valat taikka
tunnustus olisivat minulle ehkä yhtä tuskallisia.»

Prinsessa ei voinut vastata. Kyyneleet ja tuska salpasivat häneltä
sanat. Lopulta, ponnistaen voimiaan, hän virkkoi:

»Katsokaa minua ainakin, kuulkaa minua. Jos asia koskisi vain minua,
kärsisin nämä syytökset, mutta teidän henkenne on vaarassa. Kuulkaa
minua rakkaudesta itseenne. Saanhan ehdottomasti teidät uskomaan
syyttömyyteni, kun totuus on niin täydellisesti minun puolellani.»

»Suokoon Jumala, että saisitte minut uskomaan!» huudahti prinssi.
»Mutta mitä, voittokaan minulle sanoa? Eikö Nemoursin herttua ole
sisarensa kanssa käynyt Coulommiersissa? Ja eikö herttua ole viettänyt
paria edellistä yötä kanssanne metsän puutarhassa?»

»Jos se on rikokseni», vastasi prinsessa, »niin minun on helppo
puolustautua. En pyydä teitä uskomaan itseäni, vaan kaikkia
palvelijoitanne. Tiedustelkaa, meninkö puutarhaan sen päivän aattona,
jolloin Nemoursin herttua tuli Coulommiersiin, ja enkö sitä edellisenä
iltana lähtenyt sieltä kahta tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti.»

Prinsessa kertoi sitten puolisolleen, kuinka oli ollut näkevinään
puutarhassa jonkun. Hän tunnusti luulleensa miestä Nemoursin herttuaksi
ja puhui niin vakuuttavasti, samalla kun totuus saattaa niin helposti
uskomaan silloinkin kun se ei ole todennäköinen, että prinssi melkein
sai varmuuden hänen viattomuudestaan.

»En tiedä», sanoi prinssi, »pitäisikö minun kuitenkin teitä uskoa.
Tunnen olevani niin lähellä kuolemaa, etten halua nähdä mitään, mikä
voisi houkuttaa minua kaipaamaan elämää. Selityksenne tulevat minulle
liian myöhään, mutta huojentavaa on sittenkin saada viedä mukanaan se
ajatus, että olette sen kunnioituksen arvoinen, jota olen teitä kohtaan
tuntenut. Pyydän teiltä vielä sitä lohdutusta, että saan uskoa muistoni
olevan teille rakkaan, niin että jos asia olisi riippunut teistä,
olisitte tuntenut minua kohtaan samaa kuin nyt erästä toista kohtaan.»

Hän tahtoi jatkaa, mutta oli liian heikko puhumaan. Prinsessa kutsutti
sairaan luo lääkärit, jotka huomasivat hänen olevan kuolemaisillaan.
Hän pysyi riutuneena hengissä vielä muutamia päiviä ja kuoli
ihmeteltävän levollisena.

Clèvesin prinsessa joutui niin rajun surun valtaan, että oli menettää
järkensä. Kuningatar tuli huomaavaisesti häntä katsomaan ja vei hänet
luostariin hänen itse tajuamatta, minne hänet vietiin. Prinsessan
kälyt toivat hänet takaisin Pariisiin; silloin hän ei vielä kyennyt
selvästi tajuamaan suruansa. Kun hän sitten voimistui sitä ajattelemaan
ja käsitti, minkälaisen miehen oli menettänyt, samalla tietäen
olevansa syynä hänen kuolemaansa juuri sen rakkauden vuoksi, jota oli
sydämessään sietänyt toista kohtaan, heräsi hänessä kuvaamaton kauhu
itseänsä ja Nemoursin herttuaa vastaan.

Herttua ei aluksi uskaltanut prinsessalle osoittaa muuta
huomaavaisuutta kuin mitä hyvä tapa vaati. Hän tunsi kyllin hyvin
Clèvesin prinsessan arvatakseen, että suurempi tunkeilevaisuus olisi
ollut hänelle vastenmielistä, mutta se, mitä hän sai myöhemmin kokea,
osoitti, että hänen vielä kauan tuli käyttäytyä samalla tavalla.

Eräs herttuan aseenkantajista kertoi, että hänen läheinen ystävänsä,
Clèvesin prinssin hoviherra, surren herransa kuolemaa oli sanonut
Nemoursin herttuan matkan Coulommiersiin olleen kuoleman syynä. Herttua
hämmästyi tavattomasti näistä sanoista; mutta niitä mietittyään
hän arvasi totuuden osaksi ja aavisti heti, mitä prinsessa tunsi
häntä kohtaan, vieraantuen hänestä, jos uskoisi puolisonsa taudin
johtuneen mustasukkaisuudesta. Herttua arveli olevan parasta olla
johtamatta prinsessan muistiin nimeänsä ja noudatti tätä käytöstä, niin
tuskalliselta kuin se hänestä tuntuikin.

Hän matkusti Pariisiin eikä voinut kuitenkaan olla menemättä prinsessan
ovelle saadakseen tietää, kuinka hän jaksoi. Hänelle sanottiin, ettei
kukaan saanut prinsessaa nähdä ja että tämä oli kieltänyt itselleen
ilmoittamasta edes, kutka olivat käyneet häntä kysymässä. Ehkäpä
nämä niin tarkat ohjeet oli annettu juuri herttuan varalta, josta ei
tahdottu kuulla puhuttavankaan. Hän oli liiaksi rakastunut voidakseen
elää prinsessaa lainkaan näkemättä. Niinpä hän päätti keksiä kuinka
vaikeita keinoja tahansa päästäkseen tilasta, joka tuntui hänestä
sietämättömältä.

Prinsessan murhe meni yli kaikkien järjen rajojen. Kuoleva puoliso,
joka kuoli hänen vuokseen ja oli ollut niin lempeä häntä kohtaan,
ei lähtenyt prinsessan mielestä. Hän kertasi lakkaamatta, mitä oli
puolisolleen velkaa, ja piti rikoksenaan sitä, ettei ollut häntä
rakastanut, ikäänkuin se olisi ollut hänen vallassaan. Hän sai
lohdutusta vain ajatellessaan surevansa puolisoaan, niinkuin tämä
ansaitsi, ja jäljellä olevan elämänsä aikana tekevänsä vain sitä, mitä
hänen puolisonsa olisi suonut hänen tekevän, jos olisi elänyt.

Hän ajatteli monta kertaa, kuinka prinssi oli saanut tietää
Nemoursin herttuan käyneen Coulommiersissa, mutta ei uskonut
herttuan puhuneen asiasta; vieläpä hänestä tuntui yhdentekevältä,
vaikka olisikin näin tapahtunut, koska hän uskoi jo parantuneensa
ja vieraantuneensa rakkaudesta herttuaa kohtaan. Hän suri kuitenkin
katkerasti kuvitellessaan itseään syypääksi puolisonsa kuolemaan ja
muisti tuskaisena, kuinka prinssi oli kuollessaan pelännyt hänen
menevän herttuan kanssa naimisiin. Mutta kaikkien hänen tuskainsa
pääsisällyksenä oli suru miehensä kuolemasta, eikä hän uskonut enää
suostuvansa uuteen avioliittoon.

Muutamien kuukausien kuluttua prinsessa pääsi katkerimmasta murheestaan
ja joutui alakuloisuuden ja kaipauksen tilaan. Madame de Martiques
matkusti Pariisiin ja kävi siellä ollessaan häntä usein tervehtimässä.
Madame de Martiques kertoi prinsessalle kaikki, mitä hovissa tapahtui,
ja vaikka prinsessa ei näyttänyt siitä välittävän, puheli madame de
Martiques kuitenkin häntä virkistääkseen, jutellen vidamista, Guisen
herttuasta ja kaikista muista, jotka olivat huomattavia olemukseltaan
tai ansioiltaan.

»Mitä Nemoursin herttuaan tulee», virkkoi hän, »en tiedä, ovatko
muut asiat hänen sydämessään vallanneet rakkauden paikan, mutta hän
huvittelee paljon vähemmän kuin ennen. Hän on melkein vetäytynyt pois
naisten seurasta. Usein hän matkustelee Pariisiin; luulenpa, että hän
nytkin on täällä.»

Nemoursin herttuan nimi sai Clèvesin prinsessan vavahtamaan ja
punastumaan. Hän muutti puheen aihetta, eikä madame de Martiques
huomannut hänen hämminkiään.

Seuraavana päivänä prinsessa, haluten mielentilaansa sopivaa puuhaa,
meni erään kotinsa lähellä asuvan miehen luo, joka valmisti erikoisia
silkkiteoksia. Hän aikoi siellä teettää samanlaisia. Kun hänelle oli
niitä näytetty, huomasi hän oven, jonka takana olevassa huoneessa
arveli säilytettävän lisää näitä valmisteita. Prinsessa pyysi, että ovi
avattaisiin. Isäntä vastasi, ettei hänellä ollut sen avainta ja että
huone oli varattu eräälle herralle, joka tuli sinne muutaman kerran
päivässä piirtämään ikkunasta näkyviä kauniita taloja ja puutarhoja.

»Hän on maailman pulskin mies», lisäsi isäntä, »eikä juuri näytä
tarvitsevan raha-ansiota. Joka kerta kun hän käy täällä, näen hänen,
aina katselevan taloja ja puutarhoja, mutta en milloinkaan tekevän
työtä.»

Clèvesin prinsessa kuunteli näitä sanoja tavattoman tarkkaavasti.
Se, että madame de Martiques oli hänelle sanonut Nemoursin herttuan
toisinaan käyvän Pariisissa, liittyi hänen ajatuksissaan tähän pulskaan
mieheen, joka tuli hänen lähistölleen, herättäen hänen mieleensä kuvan
herttuasta, joka tahtoi hänet nähdä, ja tehden hänet salaperäisen
levottomaksi, hänen itse tietämättä sen syytä. Hän astui ikkunain
ääreen ottaakseen selville, mitä niistä näki, ja totesi, että niistä
voi tarkata koko hänen puutarhansa ja asuntonsa julkisivua. Palattuaan
kotiinsa hän huomasi helposti saman ikkunan, josta vieraan herran
sanottiin katselevan. Se ajatus, että katselija oli Nemoursin herttua,
muutti kokonaan hänen mielentilansa. Hän ei ollut enää jonkinlaisessa
alakuloisessa rauhassa, johon oli jo alkanut tottua, vaan levoton
ja kiihtynyt. Lopulta voimatta viipyä kotonaan prinsessa lähti ulos
hengittämään raitista ilmaa esikaupunkien ulkopuolella olevaan
puutarhaan, jossa luuli olevansa yksin. Sinne tultuaan hän arvelikin
päätelleensä oikein: hän ei nähnyt merkkiäkään ihmisistä ja käveli
jokseenkin kauan.

Astuttuaan pienen metsikön läpi hän huomasi käytävän päässä puutarhan
kauimmassa kolkassa pienen joka taholle avonaisen majan, jota kohti
suuntasi askeleensa. Tultuaan lähemmäksi, hän näki eräällä penkillä
nukkuvan tai syviin haaveisiin vaipuneen miehen, jonka tunsi Nemoursin
herttuaksi. Tämä näky pakotti hänet heti pysähtymään, mutta jäljestä
tulevat palvelijat eivät pysyneet hiljaa. Se sai Nemoursin herttuan
heräämään unelmistaan. Katsomatta kuka oli syynä hänen kuulemaansa
meluun herttua nousi paikaltaan välttääkseen lähestyvää seuraaja
kääntyi kävelemään toiselle kujalle tehtyään niin syvän kumarruksen,
ettei edes nähnyt ketä tervehti.

Jos herttua olisi tietänyt, mitä hän vältti, kuinka innokkaasti hän
olisikaan tullut takaisin? Mutta hän jatkoi menoaan pitkin kujaa, ja
prinsessa näki hänen poistuvan eräästä takaportista, jonka likellä
vaunut häntä odottivat. Minkä vaikutuksen tämä näky hetkeksi tekikään
prinsessan sydämeen! Mikä uinunut rakkaus syttyikään jälleen hänen
sydämessään ja kuinka voimakkaana! Hän meni istumaan samaan paikkaan,
josta Nemoursin herttua juuri oli lähtenyt, ja jäi siihen menehtyneenä.

Herttua esiintyi hänen mielessään rakkaampana kuin mikään muu
maailmassa. Olihan tämä mies hellästi rakastanut häntä jo kauan, pysyen
kunnioittavana ja uskollisena, halveksien kaikkia muita hänen vuokseen,
pitäen arvossa hänen tuskaansakin, haluten nähdä hänet joutumatta itse
nähdyksi, jättäen hovin, jonka ilo hän oli, mennäkseen tuijottamaan
rakastettuaan piirittäviin seiniin ja haaveilemaan paikoissa, joissa ei
voinut odottaa häntä tapaavansa. Kaiken kaikkiaan, herttua oli henkilö,
joka olisi ansainnut rakkautta jo oman intohimonsakin vuoksi ja johon
hän oli niin ihastunut, että olisi häntä rakastanut, vaikkei olisikaan
saanut vastarakkautta, ja joka lisäksi oli jaloluonteinen ja hänen
vertaisensa. Ei ollut enää velvollisuutta eikä hyvettä, joka olisi
ehkäissyt hänen tunteitaan. Kaikki esteet oli poistettu eikä heidän
entisestä suhteestaan ollut muuta jäljellä kuin herttuan rakkaus häneen
ja hänen rakkautensa herttuaan.

Kaikki nämä ajatukset olivat uusia prinsessalle. Suru prinssin
kuolemasta oli niin vallannut hänet, että se oli estänyt häntä niihin
joutumasta. Nemoursin herttuan läheisyys toi niitä joukoittain hänen
mieleensä; mutta kun hän sitten muisti myöskin, että sama mies,
jonka kanssa katsoi voivansa mennä naimisiin, oli se, jota hän oli
rakastanut jo puolisonsa eläessä ja joka oli syynä prinssin kuolemaan,
ja että hänen puolisonsa vielä kuollessaan oli osoittanut pelkäävänsä
hänen menevän naimisiin tuon miehen kanssa, loukkautui hänen ankara
hyveellisyytensä niin näistä kuvitteluista, että hän piti tuskin
pienempänä rikoksena nyt mennä Nemoursin kanssa naimisiin kuin rakastaa
häntä miehensä eläessä. Prinsessa hautoi näitä mietteitä, jotka
olivat niin vastakkaisia hänen onnelleen, ja vahvisti niitä vielä
monilla perusteilla, jotka koskivat hänen rauhaansa ja mahdollisesta
avioliitosta herttuan kanssa johtuvia onnettomuuksia. Kaksi tuntia
viivyttyään tällä paikalla hän lopulta palasi kotiinsa varmana siitä,
että hänen oli vältettävä herttuaa, koska heidän kohtaamisensa oli
vastoin hänen velvollisuuttansa.

Mutta tämä vakaumus, joka oli hänen järkensä ja hyveensä vaikutusta,
ei vallannut hänen sydäntään. Se pysyi kiintyneenä Nemoursin herttuaan
niin kiihkeästi, että häh joutui säälittävään tilaan eikä enää saanut
lepoa. Hänen seuraava yönsä oli kauheimpia, mitä hän oli koskaan
viettänyt. Aamulla hän ensi työkseen riensi katsomaan sitä ikkunaa,
josta sopi katsella hänen asuntoaan, ja näki siellä Nemoursin herttuan.
Tämä näky yllätti prinsessan niin, että hän äkkiä peräytyi ikkunasta,
ja silloin herttua käsitti, että prinsessa oli hänet tuntenut. Herttua
olikin usein sitä toivonut, siitä aikain kun rakkaus oli saanut hänet
keksimään keinoja nähdäkseen prinsessan, ja kun ei ollut toiveita siitä
ilosta, meni hän haaveilemaan samaan puutarhaan, jossa prinsessa oli
hänet tavannut. Väsyneenä lopulta niin onnettomaan ja epävarmaan tilaan
herttua päätti vihdoin käyttää mitä keinoa tahansa kohtalonsa selville
saamiseksi.

»Mitä odotankaan enää?» kysyi hän itseltään; »jo kauan olen tiennyt
prinsessan minua rakastavan. Hän on vapaa, mikään velvollisuus ei
pakota häntä enää kieltäytymään. Miksi rajoittuisin häntä katselemaan
näkymättömänä ja hänelle puhumatta? Onko mahdollista, että rakkaus
on minulta niin täydellisesti riistänyt järjen ja rohkeuden ja
saattanut minut niin perin toisenlaiseksi kuin olin muissa elämäni
rakkaussuhteissa? Velvollisuuteni on ollut kunnioittaa prinsessan
surua; mutta sitä kunnioitan jo liiankin kauan ja annan sen
lemmenliekin sammua, joka hänessä palaa.»

Asiaa näin harkittuaan herttua koetti keksiä keinoja tavatakseen
prinsessan. Hän arveli, ettei ollut enää mitään, mikä pakottaisi häntä
salaamaan rakkauttaan Chartresin vidamilta, jolle hän siis päätti siitä
puhua.

Vidami oleskeli silloin Pariisissa. Kaikki ihmiset olivat tulleet
sinne antamaan määräyksiä vaunuistaan ja vaatteistaan seuratakseen
kuningasta, joka aikoi saattaa Espanjan kuningatarta. Nemoursin herttua
meni siis vidamin luo ja tunnusti hänelle kaikki, mitä oli siihen
asti salannut, paitsi prinsessan tunteita, joista ei halunnut olla
tietävinään.

Prinsessan setä kuunteli tavattoman iloisena herttuan puhetta ja
vakuutti, että hän tietämättä mitään herttuan tunteista usein oli
ajatellut leskeksi joutunutta prinsessaa ainoana naisena, joka
oli herttuan arvoinen. Herttua pyysi vidamia toimittamaan hänelle
tilaisuuden puhutella prinsessaa saadakseen tietää, mitä hänellä oli
mielessä.

Vidami ehdotti, että hän veisi herttuan mukanaan prinsessan luo, mutta
herttua luuli prinsessan tästä loukkautuvan, koska ei vielä ottanut
ketään vastaan. He keksivät sen keinon, että vidamin olisi kutsuttava
prinsessa luokseen jollakin tekosyyllä ja herttuan piti saapua sinne
salaportaita pitkin, niin ettei kukaan häntä näkisi.

Näin tehtiinkin. Clèvesin prinsessa tuli, ja vidami meni häntä vastaan
ja talutti hänet asuntonsa perimmäiseen, suureen huoneeseen. Vähän
ajan kuluttua astui Nemoursin herttua sisään kuin sattuman tuomana.
Prinsessa hämmästyi tavattomasti hänet nähdessään; hän punastui ja
koetti sitä salata. Vidami puhui aluksi jokapäiväisistä asioista ja
poistui antaakseen muka jonkin määräyksen. Hän pyysi veljentytärtään
hoitamaan emännän velvollisuuksia ja lupasi kohta palata.

Ei voi kuvata, mitä Nemoursin herttua ja Clèvesin prinsessa tunsivat
ollessaan kahden kesken ja ensi kertaa voidessaan puhella toistensa
kanssa. He pysyivät jonkun aikaa ääneti, mutta sitten herttua keskeytti
hiljaisuuden:

»Annatteko anteeksi Chartresin vidamille, madame, että hän on
valmistanut minulle tilaisuuden teitä tavata ja kanssanne puhella,
vaikka te aina olette minulta sen niin tylysti kieltänyt?» »Minun
ei sovi antaa hänelle anteeksi», vastasi prinsessa, »koska hän on
unohtanut, missä tilassa olen ja mille vaaroille hän panee maineeni
alttiiksi».

Sanottuaan nämä sanat prinsessa aikoi lähteä, ja herttua virkkoi häntä
pidättäen:

»Älkää pelätkö mitään, madame; kukaan ei tiedä, että olen täällä,
eikä mikään vaara ole uhkaamassa. Kuulkaa minua, madame, kuulkaa,
jollette hyvästä tahdostanne, niin ainakin rakkaudesta itseänne kohtaan
suojelluksenne itsenne niiltä äärimmäisyyksiltä, joihin rakkauteni
minut varmasti veisi, kun en enää voi sitä hallita.»

Clèvesin prinsessa mukaantui ensi kerran noudattamaan taipumustaan,
jota hän tunsi herttuaa kohtaan, ja virkkoi katsellen häntä lempein,
suloisin silmin:

»Mitä toivotte siitä myöntymyksestä, jota minulta pyydätte? Kadutte
ehkä, että olette sen saanut, ja minä kadun varmasti, että olen sen
teille suonut. Ansaitsette paremman kohtalon kuin teillä on ollut tähän
asti ja paremman kuin vasta voitte löytää, jollette etsi sitä muualta.»

»Minäkö, madame», huudahti herttua, »etsisin onnea muualta? Onko muuta
onnea kuin saada teiltä rakkautta? Vaikka en ole milloinkaan puhunut
teille, madame, niin luulisin, ettei rakkauteni ole teille outo, vaan
tiedätte sen niin todelliseksi ja kiihkeäksi kuin ihmissydämessä on
koskaan ollut. Millä koetuksilla se onkaan ollut eri oloissa, jotka
ovat teille tuntemattomat? Mille koetuksille olettekaan itse sen pannut
jyrkkyydellänne?»

»Koska haluatte, että puhun teille, ja koska olen siihen suostunut»,
vastasi prinsessa istuutuen, »niin osoitan sanoissani sellaista
vilpittömyyttä, jota ette helposti tapaa minun sukupuolessani. En siis
väitä, etten ole nähnyt kiintymystänne itseeni; ehkä ette uskoisikaan
minua, jos niin sanoisin. Tunnustan teille, etten ainoastaan ole sitä
nähnyt, vaan että olen nähnyt sen sellaisena, jommoisena toivonette sen
minulle näkyneen.»

»Ja jos olette sen nähnyt», keskeytti herttua, »onko mahdollista, ettei
se ole teitä ollenkaan liikuttanut? Uskaltaisinko teiltä kysyä, onko se
tehnyt mitään vaikutusta sydämeenne?»

»Teidän olisi pitänyt huomata se käytöksestäni», vastasi prinsessa,
»mutta haluaisin mielelläni tietää, mitä olette ajatellut».

»Minun täytyisi olla onnellisemmassa asemassa uskaltaakseni sen
sanoa», virkkoi herttua, »ja kohtaloni on huonossa suhteessa siihen,
mitä teille sanoisin. Voin ilmoittaa teille, madame, vain hartaasti
toivoneeni, ettette olisi Clèvesin prinssille tunnustanut, mitä minulta
salasitte, ja että olisitte häneltä salannut, mitä minulle näytitte.»

»Kuinka olette voinut saada selville», kysyi prinsessa punastuen, »että
olen tunnustanut jotakin Clèvesin prinssille?»

»Olen saanut sen kuulla omasta suustanne, madame», vastasi herttua,
»mutta voidaksenne antaa anteeksi sen rohkeuden, että olen teitä
kuunnellut, muistakaa, olenko käyttänyt kuulemaani väärin, ovatko
toiveeni siitä parantuneet ja olenko rohkeammin uskaltanut puhua
teille».

Herttua alkoi kertoa prinsessalle, kuinka oli kuunnellut hänen
keskusteluaan Clèvesin prinssin kanssa, mutta prinsessa keskeytti,
ennenkuin hän oli ehtinyt loppuun.

»Älkää puhuko siitä enempää», sanoi prinsessa.

»Nyt näen, mistä olette saanut tarkat tietonne. Sitä ihmettelin jo
perintökuningattaren luona, kun hän siitä puhui kuultuaan jutun niiltä,
joille olitte sen uskonut.»

Nemoursin herttua ilmoitti prinsessalle, kuinka se oli tapahtunut.

»Älkää puolustelko itseänne», lausui prinsessa. »Jo kauan sitten
olen sen antanut teille anteeksi, vaikka ette olekaan minulle asiaa
selittänyt. Mutta koska olette minulta itseltäni saanut tiedon siitä,
mitä aioin teiltä salata kuolemaani asti, niin tunnustan teille,
että olette minussa herättänyt tunteita, jotka olivat minulle outoja
ennenkuin teidät näin ja joista minulla oli niin vähän aavistustakaan,
että ne aluksi yllättivät minut ja siten lisäsivät sitä levottomuutta,
joka näitä tunteita aina seuraa. Häpeän nyt vähemmän tätä
tunnustustani, koska voin leskenä lausua sen ilman rikosta ja koska
olette nähnyt, ettei käyttäytymiseni riipu tunteista.»

»Uskotteko, madame», sanoi herttua polvistuen, »että olen
menehtymäisilläni jalkojenne juuressa ilon hurmauksesta?»

»Enhän teille muuta sano», vastasi prinsessa, hymyillen, »kuin mitä jo
tiedätte liiankin hyvin»

»Oi, madame», virkkoi herttua, »mikä ero onkaan tietää se sattumalta
ja kuulla se teiltä itseltänne ja nähdä teidän haluavan, että sen
tietäisin!»

»Totta on», lausui prinsessa, »että tahdon teidän sen tietävän ja että
minusta on suloista se ilmoittaa teille. Muuten en tiedä, sanonko
sen teille enemmän rakkaudesta itseeni vai rakkaudesta teihin, sillä
lopultakaan ei tällä tunnustuksella ole seurauksia, vaan minä tahdon
yhä noudattaa niitä ankaria sääntöjä, joita velvollisuuteni määrää.»

»Älkää sitä enää ajatelko, madame», sanoi herttua; »eihän, ole
enää olemassa teitä sitovaa velvollisuutta. Olette vapaa, ja jos
uskaltaisin, niin sanoisin teidän vallassanne olevan toimittaa niin,
että velvollisuutenne piankin pakottaisi teidät säilyttämään ne
tunteet, jotka teillä on minua kohtaan.»

»Velvollisuuteni», lausui prinsessa, »ei salli minun enää milloinkaan
ajatella ketään miestä, kaikkein vähimmin teitä, vaikka syyt siihen
ovatkin teille tuntemattomia».

»Ehkä eivät ne olekaan minulle tuntemattomia, madame», sanoi herttua,
»mutta ne eivät ole todellisia syitä. Luulen tietäväni, että Clèvesin
prinssi arveli minua onnellisemmaksi kuin olin ja kuvitteli teidän
hyväksyneen ne vallattomuudet, joihin intohimo on minut saattanut
teidän luvattanne.»

»Älkäämme puhuko siitä seikkailusta», sanoi prinsessa, »en voi sitä
ajatusta sietää. Se hävettää minua ja tuottaa tuskaa niiden seurauksien
tähden, joita sillä on ollut. Liiankin totta on, että te olette syynä
Clèvesin prinssin kuolemaan. Epäluulot, jotka harkitsematon käytöksenne
hänessä herätti, ovat riistäneet häneltä hengen, niinkuin olisitte sen
tehnyt omin käsin. Ajatelkaa, mitä minun pitäisi tehdä, jos te kaksi
miestä olisitte joutuneet siitä taistelemaan ja jos sama onnettomuus
olisi tapahtunut. Tiedän hyvin, ettei se ole sama asia maailman
silmissä, mutta minun kannaltani ei ole mitään eroa, koska tiedän, että
olette syypää hänen kuolemaansa ja että niin teitte minun tähteni.»

»Oi madame», huudahti herttua, »minkä velvollisuuden peikon te
työnnättekään onneani vastaan! Mitä, madame, tyhjä ja perusteeton
ajatus estäisi teitä tekemästä onnelliseksi miestä, jota ette vihaa?
Miksi olisi rinnassani syttynyt toivo viettää elämäni teidän kanssanne
ja kohtaloni johdattanut minua rakastamaan maailman kunnioitettavinta
naista? Olen nähnyt hänessä kaikki, mikä voi tehdä rakastajattaren
ihailtavaksi, eikä hän ole vihannut minua. Hänen käytöksessään olen
tavannut kaikkea sitä, mitä voi toivoa naiselta. Sillä tosiaankin,
madame, te olette ainoa nainen, jossa nämä kaksi puolta esiintyvät niin
ilmeisinä. Kaikki ne, jotka menevät naimisiin hellien rakastajattarien
kanssa, vapisevat pian pelosta, sillä täytyyhän heidän epäillä, että
muut miehet viettelevät niinkuin he itsekin ovat tehneet; mutta
teissä, madame, ei ole mitään pelkäämistä eikä keksi muuta kuin
ihailun aihetta. Olisinko siis nähnyt näin suuren onnen huomatakseni
vain teidän itse panevan sille esteitä? Oi, madame, te unohdatte,
että olette erottanut minut muista miehistä, tai oikeastaan ette ole
minua milloinkaan suosinut — olette vain erehtynyt, ja minä olen ollut
itserakas ja kuvitellut suosiotanne.»

»Ette ole kuvitellut liikoja», virkkoi prinsessa; »velvollisuuteni ei
ehkä näyttäisi minusta niin sitovalta ilman tätä epäilemäänne erotusta.
Se juuri on saattanut minut tajuamaan, kuinka vaarallista minun olisi
liittyä teihin.»

»Minulla ei ole mitään vastattavaa, madame», sanoi herttua, »koska
osoitatte minulle pelkäävänne onnettomuuksia, mutta tunnustan, että
kaiken sen jälkeen, mitä olette minulle tahtonut sanoa, en odottanut
niin tylyä perustetta».

»Se on niin vähän teitä loukkaava», lausui prinsessa, »että minun on
suorastaan tuskallista siitä teille puhua».

»Voi, madame», huudahti herttua, »minkä voittekaan pelätä herättävän
minussa liikoja toiveita sen jälkeen, mitä olette minulle sanonut!»

»Tahdon vielä puhua teille yhtä vilpittömästi kuin aloitin», vastasi
prinsessa, »ja sivuutan kaiken varovaisuuden ja kaikki hienoudet, joita
minun pitäisi käyttää ensimmäisessä keskustelussani, mutta pyydän teitä
kuuntelemaan keskeyttämättä.

— Luulen olevani rakkautenne vuoksi velvollinen suomaan teille sen
heikon korvauksen, etten kätke teiltä mitään tunteitani, vaan näytän
ne sellaisina kuin ne ovat. Tämä on todennäköisesti elämäni ainoa
kerta, jolloin sallin niiden teille paljastua. En voi kuitenkaan teille
häpeättä tunnustaa, että varmuus rakkautenne menettämisestä olisi
minusta kauhea onnettomuus, ja jollei minulla olisi velvollisuuden
ylipääsemättömiä syitä, epäilen, voisinko jättäytyä sellaiselle
onnettomuudelle alttiiksi. Tiedän, että olette vapaa ja minä itse
myös ja ettei näissä oloissa yleisellä mielipiteellä olisi aihetta
teitä moittia eikä minua myöskään, jos tekisimme ikuisen liiton.
Mutta säilyttävätkö miehet rakkautensa näissä ikuisissa liitoissa?
Voisinko minä toivoa ihmeen minua suosivan ja asettua siihen tilaan,
että näkisin sen rakkauden varmasti loppuvan, joka olisi koko onneni?
Clèvesin prinssi oli ehkä ainoa mies, joka pystyi säilyttämään
rakkauden avioliitossa. Kohtaloni ei ole sallinut, että olisin voinut
nauttia tästä onnesta. Ehkä hänenkään rakkautensa ei olisi kestänyt
muun vuoksi kuin siksi, ettei hän minulta saanut vastarakkautta. Mutta
minulla ei olisi samaa keinoa säilyttää teidän rakkauttanne; luulenpa,
että juuri vastukset ovat tehneet teidät niin järkähtämättömäksi.
Teillä on ollut niitä kylliksi innostamassa voittoon, ja minun
käytökseni vasten tahtoanikin ja ne asiat, jotka sattumalta olette
saanut tietää, ovat antaneet teille kyllin toiveita pysyäksenne
perääntymättä.»

»Oi, madame», lausui herttua, »en voi olla vaiti, niinkuin vaaditte! —
Teette minulle liiaksi vääryyttä ja saatatte minut liiaksikin näkemään,
kuinka epäsuopea olette minulle.»

»Tunnustan», vastasi prinsessa, »että voimakkaat tunteet voivat minua
johdattaa, mutta ne eivät minua sokaise. Mikään ei voi estää minua
tajuamasta, että teillä on jo syntymästä saakka kaikki edellytykset
lemmenseikkailuihin ja kaikki ne ominaisuudet, jotka niissä ovat
omiansa viemään onnellisiin lopputuloksiin. Teillä on jo ollut useita
rakkaustarinoita ja on vastakin. Minä en olisi teidän onnenne enempää
kuin joku muu, vaan näkisin teidän käyttäytyvän jotakin toista
kohtaan samoin kuin olette käyttäytynyt minua kohtaan. Kärsisin
siitä suunnattomasti enkä voisi edes olla varma, etten joutuisi
mustasukkaisuuden onnettomuuteen. Olen jo sanonut teille liiaksi,
salatakseni teiltä, että olette sitä jo minussa herättänyt ja että
kärsin niin hirveitä tuskia sinä iltana, jolloin kuningatar antoi
minulle madame de Theminesin kirjeen, jonka sanottiin olleen teille
osoitetun, että minulle mustasukkaisuudesta jäänyt muisto saa minut
uskomaan sen olevan tuskista suurimman.

— Turhamaisuudesta tai mieltymyksestä naiset haluavat rakastuttaa
teidät itseensä, ja tuskin kukaan on teitä kohtaan kylmä. Kokemukseni
pakottaa minut uskomaan, ettei ole ketään, jota ette voisi miellyttää.
Luulisin teidän olevan rakastuneen ja rakastetun enkä erehtyisikään
usein. Tässä tapauksessa minulla ei kuitenkaan olisi muuta
mahdollisuutta kuin kärsiä. En tiedä, uskaltaisinko edes valittaa.
Rakastajaa syytetään, mutta syytetäänkö aviomiestä, jollei hänessä
ole muuta vikaa, kuin että hän ei enää rakasta? Jos voisinkin tottua
tällaiseen onnettomuuteen, voisinko tottua siihen, että luulisin
näkeväni Clèvesin prinssin syyttävän teitä kuolemastaan, soimaavan
minua siitä, että olen teitä rakastanut, mennyt teidän kanssanne
naimisiin, ja tuntisin eron hänen ja teidän rakkautenne välillä?

— Minun on mahdotonta», jatkoi prinsessa, »olla ottamatta huomioon
niin päteviä syitä. Minun pitää pysyä siinä tilassa, missä olen, ja
tekemissäni päätöksissä olla siitä milloinkaan luopumatta.»

»Oi, madame», huudahti herttua, »luuletteko siihen pystyvänne?
Ajatteletteko, että päätöksenne kestävät miestä vastaan, joka teitä
jumaloi ja onnekseen on osannut teitä miellyttää? Vaikeampaa kuin
arvaattekaan, madame, on vastustaa sitä, joka meitä miellyttää ja
rakastaa. Te olette näin päättänyt ankaran hyveellisyyden vuoksi, mutta
tämä hyve ei enää kestä tunteitanne vastaan, ja toivon, että seuraatte
niitä vastoin tahtoannekin.»

»Tiedän hyvin», virkkoi prinsessa, »että aikomukseni on kaikkein
vaikeimpia. En luota voimiini järkisyidenkään nojalla. Se, mitä luulen
olevani velkaa Clèvesin prinssin muistolle, olisi heikkoa, jollei sitä
kannattaisi huolenpito omasta rauhastani, ja tämä huolenpito taas
tarvitsee tukea velvollisuudeltani. Mutta vaikka epäilenkin itseäni,
luulen, etten koskaan pelastu tunnontuskista. Toisaalta en myöskään
toivo vapautuvani teitä kohtaan tuntemastani kiintymyksestä. Se tekee
minut tosin onnettomaksi, ja minä kieltäydyn teitä tapaamasta, mitä
tuskia se minulle tuottaneekin. Vannotan teitä olemaan enää pyrkimättä
luokseni. Minä olen siinä tilassa, että minulle on — rikollista kaikki
se, mikä voisi olla sallittua toisena aikana, ja hyvä tapakin kieltää
kaiken seurustelun meidän kesken.»

Nemoursin herttua heittäytyi prinsessan jalkojen juureen ja purki
kaikkia tunteitaan, jotka hänen mielessään liikkuivat. Hän osoitti
prinsessalle sanoin ja kyynelin kiihkeintä ja hellintä rakkautta, mikä
ihmissydäntä milloinkaan on kiihdyttänyt. Prinsessankaan sydän ei
pysynyt heltymättä, ja katsoen herttuaa kyynelten sumentamin silmin hän
huudahti:

»Miksi onkin käynyt niin, että voin syyttää teitä miesvainajani
kuolemasta? Minkävuoksi en ole tutustunut teihin vasta silloin,
kun olin vapaa avioliitostani, tai miksi en ole tuntenut teitä
ennenkuin toiseen liityin? Minkätähden kohtalo meidät erottaa niin
voittamattomin estein?»

»Ei ole olemassa mitään estettä, madame», vastasi herttua. »Te yksin
asetutte onneni tielle. — Te itse vain säädätte itsellenne lain, jota
hyve ja järki eivät voisi säätää.»

»Totta on», sanoi prinsessa, »että uhraan paljon velvollisuudelle,
joka on vain omassa mielikuvituksessani. Odottakaa, mitä aika ehkä voi
tehdä. Clèvesin prinssi on juuri vasta kuollut, ja tämä surullinen
tapaus on liian lähellä antaakseen minun nähdä asioita kirkkaasti
ja selvästi. Iloitkaa kuitenkin herätettyänne rakkautta naisessa,
joka ei olisi ketään rakastanut, jollei olisi teitä nähnyt. Uskokaa,
että tunteeni teitä kohtaan ovat ikuiset ja pysyvät samoina, mitä
tehnenkään. Hyvästi», lopetti prinsessa; »tämä keskustelu hävettää
minua. Selostakaa se vidamille; suostun siihen ja pyydänkin sitä.»

Näin sanottuaan prinsessa poistui herttuan voimatta häntä pidättää.
Hän tapasi viereisessä huoneessa vidamin, joka huomasi hänen olevan
niin liikutetun, ettei uskaltanut häntä puhutella, vaan saattoi hänet
vaunuihin sanaa virkkamatta. Sitten vidami palasi tapaamaan Nemoursin
herttuaa. Tämä oli niin ilon, surun, hämmästyksen ja ihailun, lyhyesti
sanoen, kaikkien tunteiden vallassa, joita voi herättää pelokas ja
toiveikas rakkaus, että hän tuskin enää oli täydessä järjessään.
Vidamin täytyi kauan odottaa ennenkuin sai herttuan selostamaan
keskustelua.

Lopulta herttua niin teki, ja Chartresin vidami, vaikkei ollutkaan
rakastunut, ihaili yhtä paljon prinsessan hyveellisyyttä, henkevyyttä
ja kunnokkuutta kuin Nemoursin herttua. He harkitsivat, mitä herttua
saattoi toivoa kohtaloltaan, niin paljon kuin herttua pelkäsikin
rakkautensa tähden, hän oli yhtä mieltä vidamin kanssa siitä, että
Clèvesin prinsessan oli mahdotonta pysyä päätöksissään. He sopivat
kuitenkin siitä, että oli noudatettava prinsessan määräyksiä, sillä jos
ihmiset huomaisivat herttuan rakastumisen, antaisi prinsessa heille
selityksiä ja vakuutuksia, joissa sitten pysyisi myöhemminkin, koska
pelkäsi epäiltävän hänen rakastaneen herttuaa jo puolisonsa eläessä.

Nemoursin herttua päätti seurata kuningasta. Siitä matkasta hän ei
olisi helposti voinut saada vapautusta. Niinpä hän aikoi lähteä
koettamatta edes katsella Clèvesin prinsessaa paikasta, mistä oli häntä
joskus nähnyt. Hän pyysi vidamia puhumaan prinsessalle. Mitä kaikkea
hän tahtoikaan silloin lausuttavaksi! Mikä lukematon joukko syitä,
jotta prinsessa saataisiin kumoamaan estelynsä! Siinä kului koko yö,
ennenkuin herttua muisti jättää vidamin rauhaan.

Clèvesin prinsessa ei kyennyt rauhoittumaan. Hänelle oli niin uutta,
että hän oli päässyt siitä pakosta, jonka oli itselleen määrännyt,
ja että hän oli ensi kertaa elämässään suvainnut miehen tunnustaa
rakkautensa ja sanonut itsekin rakastavansa, ettei hän enää oikein
tuntenut itseään. Hän ihmetteli käytöstään, katui, mutta taas iloitsi
siitä. Kaikki hänen tunteensa olivat levottomuuden ja intohimon
sekoitusta. Hän tutki vielä kerran velvollisuussyitä, jotka olivat
esteenä hänen onnelleen. Hän tunsi tuskaa huomatessaan ne niin
voimakkaiksi ja katui, että oli näyttänyt ne niin selvästi herttualle.

Vaikka hän oli johtunut ajattelemaan mennä herttuan kanssa naimisiin,
kun oli jälleen nähnyt hänet puutarhassa, ei se ollut tehnyt häneen
samaa vaikutusta kuin keskustelu, joka hänellä oli ollut herttuan
kanssa, ja toisinaan hänen oli vaikea käsittää, että hän voisi olla
onneton tässä uudessa avioliitossa. Hän olisi mielellään halunnut
sanoa itselleen, että hänen tunnonvaivansa menneisyydestä ja hänen
pelkonsa tulevaisuuden puolesta olivat huonosti perusteltuja. Järki ja
velvollisuus osoittivat sitten taas päinvastaista, mikä johti hänet
nopeasti siihen päätökseen, ettei hän menisi uudelleen naimisiin eikä
koskaan enää tapaisi herttuaa, mutta tätä päätöstä oli perin vaikea
pitää voimassa, kun sydän oli niin heltynyt ja juuri äsken saanut
tuntea rakkauden huimausta.

Vihdoin päästäkseen edes vähän rauhaan hän ajatteli, ettei vielä ollut
välttämätöntä pakottaa itseään tekemään päätöksiä; yleinen tapahan
antoi hänelle varsin paljon aikaa päätöksen tekoon. Mutta hän aikoi
kuitenkin pysyä lujana siinä, ettei seurustelisi herttuan, kanssa.

Vidami kävi häntä tervehtimässä ja ajoi herttuan asiaa niin hartaasti
ja älykkäästi, kuin suinkin, mutta ei saanut häntä muuttamaan
käytöstään eikä sitä, jota herttua oli määrätty noudattamaan. Prinsessa
sanoi sedälleen aikovansa pysyä nykyisessä tilassaan ja tietävänsä
kyllä, että se päätös oli vaikea panna täytäntöön; kuitenkin, hän
toivoi itsellään olevan siihen kyllin voimaa. Hän ilmaisi vidamille
selvästi, kuinka se ajatus, että Nemoursin herttua oli syynä hänen
miehensä kuolemaan, oli hänet vallannut ja kuinka varmasti hän uskoi
tekevänsä velvollisuuden vastaisen teon, jos suostuisi herttuan
puolisoksi, ja siksi vidami pelkäsi olevan hyvin vaikeata kääntää
prinsessan mieltä. Mutta vidami ei lausunut herttualle epäilyjään, vaan
selostaessaan keskusteluaan antoi hänelle kaikkia toiveita, joita järki
voi myöntää rakastuneelle miehelle.

He lähtivät seuraavana päivänä kuninkaan luo. Vidami kirjoitti Clèvesin
prinsessalle herttuan pyynnöstä kertoakseen tästä ystävästään, ja
toiseen kirjeeseen, joka pian seurasi ensimmäistä, herttua omakätisesti
liitti muutamia rivejä. Mutta prinsessa, joka ei halunnut luopua
omaksumistaan säännöistä ja joka pelkäsi, että kirjeet voisivat joutua
toisille teille, ilmoitti vidamille olevansa enää ottamatta hänen
kirjeitään vastaan, jos niissä yhä puhuttaisiin Nemoursin herttuasta,
ja lausui sen niin pontevasti, että herttuakin pyysi, ettei vidami enää
häntä mainitsisi.

Hovi meni saattamaan Espanjan kuningatarta Poitouhun asti. Tänä
aikana Clèvesin prinsessa pysytteli kotonaan, ja mikäli hän oli
etäällä Nemoursin herttuasta ja kaikesta, mikä voi muistuttaa häntä,
kävi miesvainajan muisto, jota hän piti kunnianaan säilyttää, yhä
elävämmäksi hänen mielessään. Syyt, jotka estivät häntä menemästä
naimisiin herttuan kanssa, näyttivät hänestä lujilta velvollisuuden
kannalta ja vääjäämättömiltä hänen rauhansa vuoksi. Herttuan rakkauden
loppuminen ja mustasukkaisuuden tuskat, joiden hän ehdottomasti
uskoi kuuluvan yhteen avioliiton kanssa, paljastivat hänelle varman
onnettomuuden, johon hän oli syöksymäisillään. Mutta hän huomasi myös
suunnittelevansa mahdottomia, jos lähellä ollen vastustelisi maailman
miellyttävintä miestä, johon häntä liitti keskinäinen rakkaus, ja jos
vastarinnan perusteena oli vain jokin, mikä ei loukannut hyvettä eikä
hyviä tapoja.

Niinpä hän arveli, että vain erillään ja etäällä oleskeleminen voi
antaa hänelle lisää voimaa. Hän huomasi sitä tarvitsevansa sekä
pitääkseen voimassa päätöstä olla antautumatta uuteen avioliittoon
että myöskin ollakseen enää tapaamatta herttuaa. Siksi hän päätti
tehdä pitkähkön matkan kuluttaakseen sillä koko ajan, jonka hyvä tapa
velvoitti hänet elämään syrjään vetäytyneenä. Ne suuret tilukset, joita
hänellä oli Pyreneitten tienoilla, olivat hänen mielestään paras seutu,
minkä voi valita. Hän lähti muutamia päiviä ennen hovin paluuta ja
samalla kirjoitti vidamille pyytäen, ettei tiedusteltaisi, kuinka hän
jaksoi, eikä kirjoitettaisi hänelle.

Nemoursin herttua oli niin suruissaan tästä matkasta kuin joku toinen
olisi surrut rakastajattarensa kuolemaa. Se ajatus, ettei hän pitkään
aikaan saisi nähdä prinsessaa, tuotti hänelle suurta tuskaa, varsinkin
nyt, kun hän oli ilokseen saanut nähdä prinsessan heltyvän hänen
intohimostaan. Mutta hän ei voinut asialle mitään.

Clèvesin prinsessa, joka oli ollut niin kovassa jännityksessä,
sairastui ankaraan tautiin heti perille saavuttuaan. Tieto siitä
tuli hoviin. Nemoursin herttua oli lohduton: hänen tuskansa kiihtyi
epätoivoon ja äärimmäisyyksiin asti. Vidami näki paljon vaivaa
estäessään herttuaa näyttämästä sitä muille ja pidättäessään häntä
matkustamasta itse ottamaan selvää prinsessan voinnista. Sukulaisuuden
ja ystävyyden varjolla vidami lähetti prinsessan luo useita
pikaviestejä. Vihdoin saatiin tietää, että prinsessa oli päässyt
pahimmasta vaarasta, mutta yhä oli niin nääntynyt, että tuskin oli
toivoa parantumisesta.

Tämä pitkäaikainen ja läheinen pakko katsoa kuolemaa silmästä silmään
sai Clèvesin prinsessan tarkastelemaan tämän elämän asioita eri
kannalta kuin terveenä ollessaan. Välttämätön kuolema, jonka hän
näki niin lähellä itseään, totutti hänet irtaantumaan maallisista
asioista, ja taudin pitkäaikaisuus teki sen hänelle toiseksi luonnoksi.
Toinnuttuaan tästä tilasta hän huomasi kuitenkin, ettei herttuan kuva
ollut häipynyt hänen sydämestään; mutta vapautuakseen siitä hän kutsui
apuun kaikki järkisyyt, joiden luuli ainaisesti vastustavan uutta
avioliittoa. Hän suoritti vaikean sisäisen taistelun.

Viimein hän vapautui sen intohimon rippeistä, jota sairauden herättämät
tunteet olivat heikentäneet. Kuoleman ajatus lähensi hänessä
jälleen Clèvesin prinssin muistoa, joka ollen sopusoinnussa hänen
velvollisuutensa kanssa painui syvälle hänen sydämeensä. Maailman
intohimot ja lemmensuhteet näyttäytyivät hänelle sellaisina kuin niitä
ajattelevat ylevät, laajakatseiset luonteet. Hänen terveydentilansa,
joka oli huomattavasti heikontunut, auttoi häntä pysymään tällä
kannalla. Mutta tietäen, mitä sattumat voivat vaikuttaa viisaimpiinkin
päätöksiin, hän ei tahtonut panna niitä vaaraan eikä palata sinne,
missä se mies oli, jota hän oli rakastanut. Hän vetäytyi muka ilmanalaa
vaihtaakseen erääseen luostariin, ilmaisematta aikovansa luopua hovista.

Heti saatuaan siitä tiedon Nemoursin herttua tunsi ahdistusta tästä
syrjäänvetäytymisestä ja näki sen tärkeyden. Nyt hän uskoi, ettei
hänellä enää ollut mitään toivomista. Toiveiden menettäminen ei
kuitenkaan estänyt häntä panemasta kaikkeansa liikkeelle saadakseen
prinsessan palaamaan. Hän suostutti kuningattaren kirjoittamaan, samoin
vidamin, jonka lisäksi piti mennä prinsessaa tapaamaan, mutta kaikki
oli turhaa. Vidami kävi prinsessan luona, joka ei sanonut tehneensä
erikoista päätöstä. Hän arveli kuitenkin, ettei prinsessa milloinkaan
tulisi takaisin. Lopulta herttua itsekin lähti samalle seudulle muka
kylpymatkalle. Prinsessa hämmästyi ja miltei pelästyi kuullessaan
herttuan tulleen.

Hän lähetti erään kunnianarvoisen naisen kautta, josta hän piti ja joka
silloin oleskeli hänen luonansa, herttualle pyynnön olla oudoksumatta,
jollei hän uskaltaisi antautua kohtauksen vaaraan, koska se voisi
tuhota ne tunteet, jotka hänen tuli sydämessään säilyttää. Samalla
piti herttualle sanoa hänen tahtovan mielellään ilmoittaa, että hän
käsitettyään velvollisuutensa ja rauhansa olevan ristiriidassa sen
taipumuksen kanssa, jota hän tunsi herttuaa kohtaan, oli huomannut
muiden maailmallisten asioiden käyneen niin yhdentekeviksi, että
hän oli niistä ikipäiviksi luopunut, että hän nyt ajatteli vain
haudantakaista elämää, ilman muuta halua kuin nähdä herttuan pääsevän
samanlaiseen mielentilaan.

Nemoursin herttua oli menehtymäisillään surusta sen naisen edessä, joka
näin hänelle kertoi. Hän pyysi sanantuojaa kymmeniä kertoja palaamaan
prinsessan luo ja järjestämään niin, että hän saisi nähdä prinsessan.
Mutta nainen sanoi, että prinsessa ei ainoastaan ollut kieltänyt häntä
tulemasta sanomaan mitään herttuan taholta, vaan myös selostamasta
keskustelua.

Vihdoin herttuan täytyi palata niin murheen murtamana kuin mies
voi olla menetettyään iäksi kaiken toivon saada jälleen nähdä sitä
naista, johon hänet liitti kiihkeämpi, luonnollisempi ja vakavampi
intohimo kuin, milloinkaan on sydämessä syttynyt. Hän ei kuitenkaan
vielä luopunut ponnistuksistaan, vaan yritti kaikin keinoin houkuttaa
prinsessaa muuttamaan päätöksensä. Niin kului vuosia, ja olo kaukana
rakastetusta lievensi herttuan tuskaa ja intohimoa.

Clèvesin prinsessa vietti sellaista elämää, joka ilmaisi, ettei
hän milloinkaan luopuisi päätöksestään. Osan vuotta hän oleskeli
luostarissa, osan kotonaan, mutta niin eristyneenä ja niin pyhissä
hartaudenharjoituksissa kuin olisi ollut nunnana kaikkein ankarimmassa
luostarissa, ja hänen elämänsä, joka päättyi jokseenkin pian, on
verrattoman hyveellisyyden esikuva.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK CLÈVESIN PRINSESSA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.