Naisten kasvatuksesta : Havaintoja ja mietteitä

By Lucina Hagman

The Project Gutenberg eBook of Naisten kasvatuksesta
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Naisten kasvatuksesta
        Havaintoja ja mietteitä

Author: Lucina Hagman

Release date: April 30, 2024 [eBook #73501]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: Werner Söderström, 1888

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NAISTEN KASVATUKSESTA ***





NAISTEN KASVATUKSESTA

Havaintoja ja mietteitä


Kirj.

LUCINA HAGMAN



Suomen Naisyhdistyksen palkitsema





Porvoossa,
Werner Söderström,
1888.




Kysymys naisen kasvatuksesta liittyy likeisesti laveampaan aineesen
hänen kohtalostaan ja asemastaan ihmiskunnassa yleensä. Sen vuoksi
ei ole mahdollista edellistä käytellä, jollei samalla myöskin ota
puheeksi jälkimäistä. Sillä kasvatus, jonka alaisena nainen on ollut,
ei suinkaan ole pidettävä vaan satunnaisuuden tuotteena, vaan perustuu
kieltämättä yleisiin käsityksiin ja tapoihin. Sen mukaan kuin nämä
käsitykset ja tavat yleisen kehityksen lakia noudattaen muuttuvat,
muuttuu ikään kasvatus ja taipuu syntyvien uusien vaatimuksien alle.

Meidän aikamme pyrkii tasoittamaan niin paljo kuin mahdollista. Se
tahtoo tasoittaa ja sovittaa näennäisesti ristiriitaisia aatteita,
eri kansanluokkien väliä ja varallisuutta, kaavoitettujen uskonoppien
ja omantunnon vapauden väliä ja välijuopaa miehen ja naisen asemassa.
Ei ole siis ihmeteltävä että kysymys naisten kasvatuksesta tunkee
tutkisteluun ja vaatii kansalaisten huomiota. Ja kuta enemmän
vanhat käsitykset tyttärien kohtalosta elämässä alkavat horjua,
sitä levottomammasti vanhemmat ja kasvattajat rupeavat tarkastamaan
sen toiminnan laatua, jolla he tyttäriänsä elämälle valmistavat.
Kun seuraavilla riveillä otamme puheeksi naisen kasvatuksen ja sen
puutteet, vaatii siis asia että samassa myös kosketamme niiden
periaatteiden luontoa, joihin kasvatuksen tähänastinen suunta ja laatu
on perustunut.




I.


Mikä nainen on, mimmoinen on hänen luontonsa, mikä on oleva hänen
osansa? Siinä kysymys, jonka tutkistelemista on kestänyt historian
alusta. Oppineet ovat asiasta laatineet laveita järjestelmiä. He ovat
rakentaneet muodon niille käsityksille, joita aika on synnyttänyt.
Ja samalla kun oppineet ja tiedemiehet neronsa voimalla ovat tehneet
omaa tehtäväänsä, ovat runoilijat puolestaan varovasti asettaneet
naisen seisomaan mielikuvastimensa eteen ja siinä häntä tarkastaneet.
Ja mimmoiselta on hän näyttänyt heidän peilissään? Muutamain
peilissä enkeliltä, toisten hirviöltä, toisten kukkaselta, harvoin
ihmiseltä ainoastaan. Mutta missä muodossa hän onkin ilmestynyt, mitä
ominaisuuksia hänessä liekin havaittu — hyviä tai pahoja, — niin
aina on rakentelija tai katselija ne niin perkaellut ja sommitellut,
että kokonaisuus on vastannut hänen mielitekoonsa ja sopinut hänen
järjestelmäänsä. Jos hän on tavannut jonkun ominaisuuden, joka ei ole
häntä miellyttänyt, on hän sanonut: "Sitä ominaisuutta naisessa ei
ole." Jos taas on ominaisuus puuttunut, joka hänestä oli tarpeellinen,
on hän tuon ominaisuuden naiselle pannut.

Tällä tavalla on syntynyt yleiseen käsitykseen personaton käsite.
Ja me erehtyisimme suuresti jos luulisimme tämän luoman olleen
ilman merkitystä naissuvun kohtalon kehityksessä. Tämä yleisten
katsantotapain synnyttämä käsite, jolle tiedemiehet ja runoilijat
ovat laatineet muodon, tämä kirjoitettujen psykologiain naisihanne
on se nainen, jonka kanssa etusijassa miehet kaikkina aikoina ovat
huvitelleet. Tämä nainen se on, jolle he ovat kumartaneet, jota he ovat
imarrelleet ja jolle he ovat polvilleen langenneet. Tämä nainen se on,
jolle he juhlatiloissa puheita pitävät, jota he ylistävät.

Ovatko naiset todellisuudessa sellaisia, jommoisiksi heitä oletetaan,
siihen harvoin haetaan vastausta. Tahdon kertoa tapauksesta, joka
siihen nähden saattaa olla valaiseva, vaikka se ei olekkaan sääntönä
käsitettävä. Hegelin filosofiaa tunnustava maisteri piti eräässä
maaseutukaupungissamme luennoita psykologiassa. Hän oli joutunut
myöskin siihen oppikohtaan, joka sanoo että nainen — jonkun sielullisen
ominaisuuden puutteessa — ei kykene ystävyyteen. Kerrotaan jonkun
kysyneen häneltä jälestäpäin josko hän todella uskoi esiintuomaa
väitettänsä. Hänen sanotaan vastanneen; "Niin, ainakin se niin on
minun systeemini mukaan." Ja systeemi kuuluu näin: Päinvastaisuuden
lain mukaan naisella ei voi olla reflektionia eli ajattelemisen
ominaisuutta, (koska se on miehellä). Ystävyys perustuu reflektioniin,
nainen ei kykene reflektioniin; päätös: nainen ei kykene ystävyyteen.

Sillä lailla on nais-käsitteen täytynyt palvella _systeemiä_. Ja
olkoonpa naiselle myönnetty ominaisuuksia, jotka ovat hänen asettaneet
miestä ylemmäksi, taikka semmoisia annettu, jotka ovat hänen alentaneet
miestä alemmaksi, niin on varomalla varottu ettei häntä miehen
vertaiseksi selvitettäisi.

Sanoimme ettei tämä sepitetty nais-ihanne suinkaan ole ollut merkitystä
vailla naisten kohtalon kehityksessä. Tiedemiehet kun ovat naisen
olentoa määritelleet ovat pysyneet kiinni mielivaltaisiin edellytyksiin
perustuvassa järjestelmässään. Tämä on vuoronsa taas vaikuttanut ja
niin on yleinen käsitys naisesta joutunut yksipuoliseen suuntaan.
Häntä on arvosteltu jonkinmoisena esineenä jota tutkijain on sopinut
pidellä miten tahansa, pääasia vaan että hän on sopinut "systeemiin."
Semmoisena on nainen miellyttävin, kuuluu lausunto, sen vuoksi hän
semmoinen 27 % ja sen vuoksi tulee hänen semmoisena pysyä. Siinä
tapaamme syyn ja samassa sen maalin, johon tutkimus on tähdännyt.
Ja siinä on vihdoin se perus, jolle sitten lainsäädäntö naisesta on
rakennettu.

Kuta mielivaltaisempi ja abstraktisempi jonkun aikakauden käsitys
naisesta on ollut, sitä hullunkurisempina tapaamme naistyypit
saman ajan kirjallisuudessa. Uudempi aika on tuonut muassaan uusia
periaatteita kirjallisuuden viljelykseen. Kirjailijan velvollisuutta
tarkastaa olevaa elämää ja tehdä havaintonsa uskollisesti
todellisuudesta, ei ennen paljo kysytty. Ei myöskään annettu lupaa
jokapäiväisen elämän synnyttämiin ihmisluonteihin. Auktoriteetti-usko
ulottui kaunokirjallisuuden alallekin; niinkuin kirjailijat kertoivat
ja runoilijat lauloivat, niin se oli. Sillä lailla istutettiin
yhä kaavoitellut opit ja tyypit suuren yleisön tiedollisuuteen ja
näyttäytyivät uudestaan eri muodoissa, yleisissä mielipiteissä ja
tavoissa. Ja niin edespäin nuorison kasvatuksessa, jonka kautta sitte
käsitykset polveutuivat seuraavaan sukuun.

Syntymähetkestä asti on nainen saanut: kärsiä syrjäytetyn kohtaloa. Kun
lapsi tuli maailmaan, kun ensimmäinen äännähdys kuului vastasyntyneen
huulilta, kysyttiin huolellisesti mikä se oli. "Tyttö" — ja tuo
sana on: usein vaikuttanut isässä välinpitämättöimyyttä, äidissä
surua ja huolta. Tyttären syntymistä on pidetty miltei häpeällisenä.
— Juutalaisissa oli sääntönä että äiti, jos hän oli synnyttänyt
pojan, oli suljettu Herran huoneesta neljäkymmentä päivää, mutta kun
syntynyt oli tyttö; kahdeksankymmentä päivää. Kun enimmissä kansoissa
pojan syntymä otettiin vastaan juhlallisuuksilla ja uhreilla, antoi
tytön syntymä syytä alakuloisuuteen ja mielipahaan. Hindulaisten
uskonnollisten käsitysten mukaan ei ihminen yksin kyennyt voittamaan
itselleen onnellista elämää tuolla puolen hautaa. Tämä riippui
jälkeentulevaisten teoista ja elämästä, ja heidän käsityksessään oli
tämmöinen vanhempainsa autuuttamisen voima ainoastaan poijilla. Pojan
syntyessä kiirehti isä tuomaan hunajaa ja kultaa, luonnon parhaita
antimia. Hän voiteli vastasyntyneensä huulet hunajalla ja antoi sille
hellimpiä nimiä, ja äitikin sai siinä tapauksessa ottaa vastaan
kunnianosoituksia.

Jos lapsi oli tyttö, ei kuultu laulaa eikä vietetty juhlallisuutta;
heidän uskontonsa ei puhunut mitään millä: hän oli elämään vastaan
otettava. Tytöllä ei ollut mitään merkitystä suvun taikka kansan
kehityksessä. Kunnioituksen sijaan sai äiti kokea kylmyyttä ja
ylenkatsetta mieheltään. Jos hän synnytti ainoastaan tyttöjä oli
miehellä oikeus hyljätä hänet yhdentoista vuoden jälkeen. — Athenassa
oli isän tapana poikalapsen synnyttyä koristaa porttinsa öljylehden
seppeleillä, sillä tavoin kaikille ohikulkijoille osoittaaksensa
sitä onnea, joka häntä oli kohdannut. Jos lapsi oli tyttö käski hän
palvelijansa ripustamaan kehrävarsi porttiinsa. Spartalaiset pitivät
tytön sukua miltei viallisuutena. Kymmenestä lapsesta, jotka heitettiin
kuolemaan oli tavallisesti seitsemän tyttöjä. Roomassa oli tapana
asettaa vastasyntynyt lapsi isän jalkain juureen. Varjeluksen merkiksi
nosti isä lapsen ylös; mutta jätti paikoilleen ja meni tiehensä, jos
aikoi sen hyljätä. Monista kuninkaista ja ruhtinoista keskiajalta
kertoo historia, miten he kun kohtalo ei heille suonut poikia,
hylkäsivät ja luotaan karkoittivat tyttölapsensa.

Jos menneistä ajoista käännämme silmämme uudempaan aikaan, emme enää
huomaa eroitusta näin jyrkkänä, mutta kokonaan tasoittunut ei suhde
kuitenkaan ole. Vanha tosiasia on vielä jälellä. Tytön syntymä usein ei
herätä vanhemmissa samaa iloa kuin jos lapsi on poika.

Miksi tyttären syntymistä on pidetty ja pidetään monasti vielä
vähemmän onnellisena kuin pojan syntyä? Onhan isälle syntynyt se
olento, jolle luonnon sanotaan lahjoittaneen suloisuuden, jota luonnon
ja Luojan sanotaan määränneen miellyttämään ja valmistamaan muille
huvitusta, olemaan "miestä varten" olemassa. Hän on nyt antanut hengen
samankaltaiselle olennolle, joka kentiesi on suloisuudellaan tarjoava
toisille miehille samaa mieltymystä, jota muut naiset ehkä olivat ennen
hänelle valmistaneet. — Ja miksei äiti iloitse? Onhan hän synnyttänyt
maailmaan olennon, jolle luonnon sanotaan varta vasten antaneen nuo
pyöreät muodot, tuon hoikan vartalon, nuo hienot jäsenet osoittamaan
ettei hän ole luotu raskaampaa työtä varten, niinkuin mies, vaan "suloa
antamaan ja suloa saamaan."

Isän rakkaus ja äidin rakkaus on meille antava vastauksen edellisiin
kysymyksiin. Heidän rakkauteensa on laskettu ominaisuus, jota muut
hellemmät tunteet usein puuttuvat. Se on tuo huolellinen katse
tulevaisuuteen, joka levottomasti kysyy, mitä lapsesta tulee,
mimmoiseksi sen elämän onni muodostuu. Tämä tunne se on, joka tytön
syntyessä herättää vanhemmissa huolta ja murhetta. Isä, kun hän
ensikerran nostaa syntyneen tyttölapsen käsivarrelleen, ja äiti, kun
hän sen painaa rintaansa vasten, tekee mielessään tuon hiljaisen
kysymyksen: Mitä lapsestani tulee? Vanhemmat tietävät mitä todellinen
elämä tytölle tarjoo. He tietävät mitä nuo monet määritykset naisesta
maksavat. He tuntevat kuinka huonosti kaikki nuo kauniit puheet
sopivat olevaan elämään, siihen, joka ei laisinkaan välitä runoilijain
ja filosoofien ohjelmista, vaan menettelee omapäisesti, armotta.
Elämä on heille toista opettanut. Nyt kun he isän ja äidin tunteella
arvostelevat, astuu elämän kokemus vaikuttavana heidän eteensä. He
tietävät kuinka suuria vaaroja ja vaikeuksia vastaan tyttö astuu. Jos
he ovat varattomia eivätkä voi lapselleen riittävää perintöä jättää,
mikä on silloin hänen kohtalonsa oleva? kysyvät he. Kuinka voipi hän
tulla toimeen? Millä voi hän itsellensä kunniallisen leivän ansaita?
Mihin hän joutuu yhteiskunnassa, jossa monet ja parhaimmat elatuksen
tiet ovat häneltä kielletyt, jossa nekin työt joihin häntä päästetään
maksetaan riittämättömällä palkalla? Jollei hänelle voi koota kylläksi
perintöä, taikka jollei hän tule kauniiksi, taikka jos hänessä on joku
ruumiillinen puute, niin hän kenties ei tule naimisiin. Hän saattaa
myös sortua maailman asettamain kiusausten alle ja langeta. Ja jos
_hän_ kerran lankee, niin ei totisinkaan katumus ja parannus voi
hänelle hänen hyvää mainettansa takaisin antaa yhteiskunnassa, joka
armottomimmalla tavalla tuomitsee naisessa siveellistä virhettä.

Vanhemmat tietävät tämän. Monet miehet eivät välittäneet siitä,
ennenkuin itse saivat tyttären. Mutta silloin moni ajatteli: pitäneekö
minunkin tyttäreni joutua sellaisen kohtalon alaiseksi? Eikä rikkaus,
kauneus, hengen lahjatkaan aina voi vanhempia, levollisiksi saattaa.
Heidän tyttärensä kohtalo tulee kuitenkin toisen vallan alaiseksi
tavalla taikka toisella. Ei hän saa tietänsä valita, ei hän saa
itse itseänsä hallita. Ennemmin tai myöhemmin on hänen onnensa ja
omaisuutensa joutuva toisen mielivaltaan.

Pojan suhteen on kaikki toisin. Entisiin aikoihin pojan syntymä vasta
oli perillisen saaminen, silloin kun eivät lait tyttölapselle antaneet
ollenkaan perintöä. Mutta vieläkin, vaikka paljon on muuttunut,
otetaan usein pojan syntymä vastaan toisilla tunteilla kuin tytön.
Kun poika on tullut maailmaan ajattelee isä heti; mille elämän alalle
tuo nuorukaisena ja miehenä kääntynee, minkä ammatin, viran tai työn
hän valinnee. Hän toivoo pojassaan toistettavan jotakin siitä mitä
hän itsekin on, mikä häntä itseänsäkin on innostuttanut, mitä hän
itse on maailmassa toimittanut. Poikahan on täyttävä hänen suurimmat
toiveensa. Ammattilainen, liikkeen harjoittaja, kauppias ajattelee että
hänen poikansa ottaa vastaan ammatin, kun hän itse vanhaksi tulee tai
kuolee. Jos hän on tiedemies ja tutkija, toivoo hän pojastansa saavan
työnsä jatkajan, joka keksii ja ilmisaattaa sen mikä häneltä on jäänyt
jälelle. Ja pojallensa hän jättää nimensä, johon sukunsa kunnia ja
maine liittyy. Jollei hänellä ole poikia, kuolee suku, sanotaan.

Isän ei tarvitse alakuloisena huolehtia poikansa kohtaloa. Yhteiskunta
on kaikki niin hyvin häntä varten järjestänyt ettei hänen tarvitse
muuta kuin valmistautua ja valita. Kaikki ammatit ja elämän polut ovat
hänelle avattuina. _Työ,_ ihmisen suurin siunaus tarjoutuu hänelle
kaikilla aloilla, mitä säätyä hän lieneekin, kun naista sitävastoin,
varsinkin säätyluokissa, ainoastaan vastahakoisesti on siihen laskettu.
Samaten varattomimmissa kansan luokissa on naisen pääsö tuottavaan
työhön supistettu osaksi asetusten kautta, mutta vielä varmemmasti
tarpeellisen valmistuksen puutteessa. — Ja siveelliseen elämään nähden
on nuorukaisen helpompi takaisin voittaa ihmisten kunnioitus, jos hän
on langennut.

Tälle ala-arvoiselle asemalle, jolle olemme nähneet tytön asetetun jo
syntymähetkestä, on hän usein jäänyt elinajakseen. Eihän siis ihme jos
vanhempain mieli painuu alakuloiseksi tyttären syntyessä.

Nainen on ollut toisten omaisuutena, mutta itsellänsä ei hänellä ole
ollut mitään, jota hän olisi voinut omaksensa sanoa. Holhoukselle
on annettu suojeluksen ja turvan nimi, mutta todellisuudessa on se
ollut kovaa orjuuttamista. Jos maailmassa olisi ainoastaan hyviä ja
helläsydämisiä ihmisiä, taikka toisin sanoen, jos ihmisessä olisi
ainoastaan hyviä ja kiitettäviä ominaisuuksia, niin ehkä vaimon
holhonalaisuus ei olisi kääntynyt raskaaksi ikeeksi ja vapauden
sortamiseksi. Jos isät eivät milloinkaan olisi olleet tyrannillisia
ja puolueellisia; jos aviomiehet eivät milloinkaan olisi olleet
itsekkäitä, raakoja ja irstaita, ja toiselta puolen, jos tyttäret ja
aviovaimot eivät olisi olleet tavallisia puuttuvaisia ihmisiä niinkuin
miehetkin, vaan olisivat todellisesti olleet tuollaisia ihanne-naisia
jommoisiksi heitä yleiset käsitteet ovat julistaneet, niin silloin ehkä
olisi nainen tullut onnelliseksi alistetulla tilallansa. Silloin hän
kentiesi ei olisi ruvennut vapauttamista kaipaamaan.

Naisen historia maailmassa on kertomus ruumiin ja sielun kärsimyksistä,
siveellisestä sorrosta, jonka käsissä hänen on täytynyt sydämensä
luonnollisimmat tunteet tukehduttaa. Isän vallan tai holhomiehen
pakosta on hänen täytynyt antautua aviomiehelle, minkä nämä toiset
olivat valinneet. Pahan pitelemisen esineenä on hän usein menettänyt
ruumiillisen terveytensä, sielunsa terävyyden ja siveellisen
arvostelukykynsä. Alinomaisen tukehduttamisen vaikutuksesta on tahdon
voima hänessä lopulta heikontunut välinpitämättömäksi tahdottomuudeksi.
Naisen historia on kertomus taloudellisesta ja yhteiskunnallisesta
ahdistuksesta, jonka alaisena hänen on täytynyt luopua omaisuutensa
hallitsemisesta samaten kuin toimeentulonsa hankkimisesta taipumuksen
ja vapaan valinnan mukaan. Hän on ollut lain voimalla suljettu kaikesta
laillisesta osanotosta yhteiskunnallisen elämän järjestämiseen ja
julkiseen elämään yleensä. Perheellisen elämän hallinnossakaan ei
hänellä ole ollut laillista sanan vuoroa, ei omain synnyttämäin ja
kasvattamain lastensakaan suhteen.




II.


Läpi koko historian vuosisadasta vuosisataan on kuitenkin huomattava
selvä nouseminen naisen tilassa kaikilla aloilla perheessä,
yhteiskunnassa, valtiossa, lakkaamatta etenevä työ vapauttaa naista
holhouksen tilasta ja nostaa häntä miehen vertaiseksi. Tämä on toki
niin silmiinpistävä tosiasia, ettei ole tarvis siitä kuin muistuttaa. —
Kuinka on ymmärrettävä että nainen on voinut vapautua yhteiskunnassa,
jossa sielutieteen oppineet ovat olleet sitä mieltä, että naisen
vapauttaminen sotii hänen luontoansa vastaan ja kääntää ylösalasin
kaiken luonnonmukaisen järjestyksen; jossa uskon oppineilta on
kuultu että kaikellainen vapautuksen liike naisen suhteen on Jumalan
asettamain rajojen rikkomista ja niin muodoin kapina Jumalaa vastaan;
jossa valtiomiehet ja julkisen elämän johtajat ovat selvittäneet että
naisen _täytyy_ olla holhouksen alainen, että itsenäisyys on hänelle
haitaksi? Nainen on luotu miellyttämään, olemme kuulleet opetettavan
ja tämä "luonnon" panema ominaisuus häviää hänessä, jos hän lasketaan
itsenäiseksi, päästetään virkoihin, ammatteihin, yhteiskunnan toimiin
ja julkisen elämän kilpailuun miehen kanssa. Kuinka on ymmärrettävä
että kaiken tämän sivulla vapautus, tosin hitaasti mutta järkähtämättä,
on voinut käydä päinsä? Kuinka on se ymmärrettävä ja ollut mahdollista
vaikka on huudettu ja vielä huudetaan että perhe häviää, että kaikki
sulo elämästä katoaa, että luonto mullistuu, jos nainen annetaan
alttiiksi elämän jokapäiväisyydelle ja lasketaan maailman myrskyyn?
Kuinka voidaan käsittää että vaikka etevimpien johtavien miestemme
joukossa löytyy niitä, jotka uhaten julki varoittavat naisia tahtomasta
väkeviksi tulla ja peloittavat heitä surkealla tappiolla "taistelussa,
jossa he puuttuvat kaikkia aseita;" kuinka on käsitettävä että vastoin
näiden mahtavien ääniä — hiljainen ja vakaa liike on käynyt ja yhä
käypi, joka tahtoo tehdä naisen väkevämmäksi ja antaa hänellekin aseita
käsiin elämään ja etsimään onneansa?

Syy lienee se että tuon personattoman naisen, tuon ihanne-vaimon
rinnalla, jolle sielutieteilijät ja runoilijat ovat muodon rakentaneet,
on ollut ihmiskunnassa _toinen_ nainen, lihasta ja verestä luotu
ihmiseksi niinkuin mieskin. Tämä on se nainen, joka tuntee ja kärsii,
joka tahtoo elää ja työtä tekee, joka tarvitsee ruokaa ja juomaa,
vaatetta ja lämmintä, joka ikävöitsee vapautta ja onnea, joka kaipaa
kehitystä ruumiilleen ja sielulleen. Hän ei ole enkeli eikä hirviö
eikä kukkanen, hän on ihminen, ei muuta. Tämä on se olento, joka on
saanut toimeen naisen vapautustyön ja kumoamistaan kumonnut vanhoja
valtoja. Ei ole auttanut että ihmisille yhä uudestaan on näytetty tuota
hallitsevain käsitysten ja teoriain ihanne-naista ja koreilla sanoilla
selitetty sitä _todelliseksi naiseksi._ Väkistenkin on yhä ilmaantunut
toisellaisia naisia, jotka heittävät oppineiden systeemit ylösalasin.
Pelkän olemassa olonsa kautta ovat he niinmuodoin tekeytyneet vanhojen
käsitystapojen pahimmiksi vihollisiksi.

Systeemien laatijoissa tavataan nimittäin eräs suuri puute, jonka he
itse ovat unohtaneet. He ovat verrattain helposti, vaikka tosin kauan
kestäneen työn kautta, rakentaneet kehälle tuon mitä he naiseksi
kutsuvat. He ovat tehneet enemmänkin: he ovat pukeuttaneet sen
inhimilliseen haamuun, jopa vielä puhaltaneet sen sieramiin elävää
henkeä. Mutta he eivät ole osanneet valmistaa sitä ilmaa, jossa tuo
konstrueerattu nainen olisi viihtynyt, maailmaa, jossa se olisi tullut
toimeen. Ottaa tämä yhteinen maailma, jonka Jumala loi ihmisten
tarpeeksi, ja siihen asettaa sepitetty ihanne-olento, se ei ole voinut
onnistua. Aina on näkynyt ja näkyy yhäti selvemmästi että tämä ilma,
joka täällä meidän proosallisella maanpallollamme on, ei ole sopinut
tuolle naiselle. Todellinen elämä ei ole taitanut korjata häntä
suojaansa.

Mistä siis ristiriita on syntynyt? Siitä että täällä on olemassa
naisia; jotka eivät ole vastanneet tuota ihannetta ja joiden tarpeet
ja vaatimukset siis myöskään eivät ole löytäneet tyydytystä laeissa
ja säännöissä, laaditut systeemin mukaista olentoa varten. Siitä
tämä etenevä pyrintö vapauttamaan toista sukupuolta luonnottomasta
tilasta ja kohottaa sitä miehen rinnalle lain ja yleisen arvostuksen
edessä. Jos naiset todella luonnosta olisivat sitä, miksi heitä ajan
käsitykset ovat selittäneet; jos ne todella vastaisivat sitä naista,
jonka runoilijain lauluissa ja psykoloogien järjestelmissä tapaamme,
niin silloin kenties ei mitään liikettä sukupuolen aseman muuttamiseksi
nähtäisi eikä olisi olemassa ollut. Jos naiset todella olisivat
olennoita ilman omaa sielun elämää, ilman luotua kykyä ja taipumusta
inhimilliseen kehitykseen ja henkisten lahjain viljelemiseen, niin
eivät he olisi koskaan semmoista havainneet. Jos naiset todella
olisivat luodut miehen tahdon alle annettaviksi, niin ei heissä
milloinkaan olisi herännyt ikävöimistä tämän tahdon alta pois. Jos he
olisivat luodut vaan miehen tähden, eikä laisinkaan itsensä vuoksi,
niin ei heissä voisi ilmaantua mitään tarvetta elää itsensä tähden.
Toiselta puolen ei heillä myöskään silloin olisi mitään vaatimusta
miesten suhteen, että nämäkin puolestaan eläisivät enemmän naisen
tähden.

Käsitykset naisesta, hänen tarkoituksestaan ja asemastansa ovat
välttämättömästi painaneet leimansa tytön kasvatukseen. Sen on täytynyt
asettua näiden käsityksien, tapain ja yhteiskunnallisten lakien
palvelukseen. Senvuoksi taidamme juuri kasvatuksessa paraiten huomata
mitä katsantotapoja yleisessä mielipiteessä on liikkunut. Saamme
nähdä miten meidän aikammekin, joka kuitenkin jo luulee vapautuneensa
monissa kohdissa käsityksissään naisesta, vielä on kytketty vanhoihin
perintöihin. Ja nämä perinnöt istuvat meissä lujemmasti kuin
tiedämmekään. Teoriassa — saattavat monet olla hyvinkin muuttuneita ja
vastarinnassa menneiden aikain oppeja vastaan. Mutta katsele heidän
menettelyänsä kasvatuksessa, niin näet hämmästykseksesi kuinka se
nais-ihanne, jota he siinä kannattavat, on toisellainen kuin se, minkä
heidän kielellänsä tapaat. Ei missään vanhain käsitysten ja totuttujen
tapain jäljet niin selvästi näy kuin kasvatuksessa. Siinä löydämme sen
suuren säiliön, joka kauemmin kuin mikään muu kätkee ja elossa pitää
katsantotapoja ja määrääviä sääntöjä, joita vastaan jo on ryntäys
alkanut. Jos mielitään perusteellisia parannuksia naisen kohtalossa
ja siten koko yhteiskunnallisessa elämässä, täytyy siis varsinkin
kasvatuksen joutua keskustelun ja tarkastuksen alaiseksi.




III


Tyttöjen ruumiillisen kasvatuksen tuntomerkit pistävät silmään jo
heidän vaatetuksessaan. Kysymyksen, mikä on vaatteiden luonnollinen
tarkoitus, pitää jokainen ajatteleva ihminen aivan tarpeettomana,
koska sen oppimattominkin hyvin tietää. Kysynet keneltä hyvänsä, niin
saat vastaukseksi: vaatetuksen pitää olla semmoisen että se säilyttää
ruumiille tarpeellista lämpöä, siis sovitetun ilmanalan ja vuodenaikain
vaatimuksien mukaan. Toiseksi kuulee että vaatteiden tulee olla mukavat
ja käytännölliset, niin etteivät estä ruumiin vapaata kasvamista ja
kehittymistä ja että tottelevat kaikkien jäsenten käskyjä. Eivät
myöskään saa vaatteet estää ahkeraa, voimia kysyvää työntekoa.

Vaatetuksen tulee niinmuodoin ensisijassa palvella tarpeellista ja
hyödyllistä. Tämän myöntää jokainen ihminen. Mutta vastaako naisten
vaatteus ylipäänsä tarpeen ja hyödyn vaatimuksia, jos sitä vertaamme
miesten vaatetukseen?

Arvelematta uskallamme kasvatusta vastaan tässä suhteessa tehdä sen
muistutuksen, että se siinä paljon laiminlyöpi. Mimmoiset ovat tyttöjen
puvut? Mitä periaatteita niitä tehdessä noudatetaan? Niin kauan kun
lapset makaavat kapalossaan, kääritään ne vielä samallaisiin kääryihin.
Mutta tuskin ovat jaloilleen ennättäneet ja kävelemään rupeavat,
ennenkuin tyttöjen puvuissa alat huomata jotain erinomaista. En puhu
mitään siitä että poikain ja tyttöjen vaatteus-kaava on erilainen,
vaikka on muistettava ettei tämä erilaisuus suinkaan ole mikään
ijankaikesta kestänyt sääntö. Tiedämme monissa kansoissa sukupuolten
puvussa olleen sangen vähän eroitusta. Housuja on käytetty sekä
miehille että naisille. Alkuansa edelliset yhtä vähän ovat olleet
omituiset toiselle sukupuolelle kuin hameetkaan toiselle.

Enimmät vanhemmat säätyluokissa tekevät puvut tytöillensä liian ohuesta
kankaasta. Pojalle valitessa säännöllisesti katsotaan että saadaan
lujaa ja vahvaa kangasta, joka lämmittäisi ja kestäisi kulutusta.
Tytöille hakiessa useimmiten kysytään onko se sievää, onko se värinsä
puolesta vaatettavaa, ja ostetaan säännöllisesti ohuempaa kangasta
kuin veljelle. Miksi? Onkohan tytöllä vähemmän arka ruumis kuin
pojalla? Pysyyköhän tytön ruumiissa lämmin itsestään, vaikka sitä
pojassa on tarvis säilyttää? Tuskin. Vastaukseksi täytyy meidän oitis
kääntyä yleisiin käsityksiin ja, hakea asian periaatteet. Silloin
näemme että tyttöjä pukiessa lähdetään toiselta kannalta kuin jos
puettava on poika. Poikiin katsoen ajatellaan lasta, jonka ruumis on
verhottava lämpimästi että se tarkenee; tyttöihin katsoen ajatellaan
_tyttöä_, jonka ruumis on puettava sievästi, että se on miellyttävä.
Jos alushameet ja leningit neulottaisiin vahvemmasta, tiheämmästä
kankaasta, tulisi tytön vartalo muka näyttämään niin vahvalta, eikä
vaate taipuisi poimuihinsa, tuumataan. Pidetään tärkeämpänä että
_tyttö_ joltakin näyttää, että hän on nätti, kuin että _lapsella_
on lämmin. Emmekö oitis tässä jo tapaa noudatettuna sitä määritystä
naisesta, että hän on luotu miellyttämään? Yhteisessä kansassa,
jossa luonnollisuus paremmin on säilynyt, näemme mainitussa kohdassa
suurempaa yhtäläisyyttä sukupuolien kasvatuksessa. Sekin asia osoittaa
että epäkohta lähtee sepitetyistä periaatteista eikä luonnon käskystä.

Ja paitsi että puku riittämättömästi lämmittää niitäkin ruumiinosia,
joita se peittää, jättää se toiset ruumiinosat verhotta. Usein paidat
ja liivit leikataan mataliksi kaulasta. Siten kaula ja yliosa rintaa,
johon keuhkojen päät ulottuvat, tulee puuttumaan tarpeellista verhoa.
Samalla lailla päättyvät leningin hihat ison matkaa kalvoimien
yläpuolella, ja paidan hihat vielä siitäkin paljoa lyhemmät tuskin
ulottuvat olkapäästä kyynärpään puoliväliin. Lyhyet hameet eivät taas
riitä polvien peitteeksi. Senkautta lapsi ei ainoastansa pian vilustu
ja saa tilapäistä vikaa, vaan ruumis ei pääse riittävän lämpimän
puutteessa säännöllisesti varttumaan, niinkuin se tekisi, jos ruumiin
lämpö säilytettäisiin tasaisesti.

Talvisaikana monet kasvattajat sitten pänttäävät tyttäriensä päälle
paksun paksut päällysvaatteet, joissa he tuskin pääsevät käymään.
Nämä unhottavat että jos olisivat valmistaneet tyttäriensä muut
vaatteet lämpimämmästä, vahvemmasta aineesta ja leikkauttaneet ne niin
että antaisivat jäsenille järjellistä suojaa, niin varjelisivat he
lastensa kasvavaa ruumista paremmin. Silloin ei myöskään palvelijain
tarvitsisi olla aina tyttöjen kintereissä muistuttamassa heitä pukemaan
päällystakki yllensä kohta kun ovesta ulos astuvat. Eikä tarvitsisi
joka kerta olla auttamassa, kun tytöt laitetaan kouluun taikka koulussa
päällysvaatteihinsa pukeuvat. Mutta kaiken tämän: terveyden, hyödyn,
mukavuuden on täytynyt väistyä nättiyden, sievyyden tieltä. Nättiä
ja sievää ensi sijassa; terveellistä ja hyödyllistä vasta toisessa,
jos riittää. Edistyneimmätkin kasvattajat ovat tässä suhteessa niin
ennakkoluulojen siteissä, että huomaamattansa antautuvat niiden
palvelukseen. Jos sanoisi heille että he yllä osoitettujen käsitysten
pohjalla kasvattavat tyttäriään, eivät he sitä myöntäisi. Mutta jos
avosilmin alkaisivat menettelyänsä tarkastamaan yksityiskohdissa, niin
eivät voisi olla tunnustamatta että ovat antaneet itsensä eksyttää.
Vuosikymmenet tuskin riittänevät tykkänään poistamaan käytännöstä noita
vanhoja tapoja ja käsityksiä, vaikka ne opissa jo ovatkin kuolemaan
tuomitut.

Tämä esteetillisen puolen voittoisuus tyttöjen kasvatuksessa pistää
esille useissa muissakin kohdissa vaatetuksessa. Melkein vielä
puuttuvaisempi kuin puhutussa suhteessa, on tyttöjen vaatteus
tilavuudessa. Miltei ennenkuin tytöt lasketaan lastenkamarista,
ruvetaan heidän vaatteitansa pinnistämään vartalon ympäri niin
että estävät tärkeimpien elimien vaikutusta. Tietysti siinä
tarkoituksessa että hyvissä ajoin voisivat taivuttaa tytön ruumista
määrättyyn valinkaavaan. Kuinka monet äidit ovatkaan jo tyttärensä
viidennestätoista vuodesta ruvenneet ahdistamaan lapsen parhaassa
kasvussa olevaa vartaloa kureliiviin, ja jalkoja kenkiin, jotka
puristavat jalan luonnottomaan muotoon ja estävät sen kasvamista ja
liikuntoa.

Tosin kureliivin vahingolliset vaikutukset toki ovat asiantuntevain
selitysten ja kipeäin kokemusten perästä ruvenneet sen verran
selvenemään, että ainakin osa asianomaista yleisöä myöntää mainitun
välikappaleen pois tuomittavaksi. Mutta toiselta puolen on se vielä
niin likeisessä yhteydessä muihin yksityiskohtiin naisen vaatetuksessa,
että kyllä kovalle kokee ennenkuin saamme sen käytännöstä pois.

Sitä varten tarvitaan kaksi asiaa. Ensinnäkin täytyy kasvattajain
julistaa uskottomuutensa sitä oppia vastaan, että nainen olisi luotu
miesten miellyttämistä varten ja että hänen heikkoutensa olisi hänen
kaunistuksensa. Heidän täytyy saada selvälle että tyttärien samaten
kuin poikainkin ruumiillisessa kasvatuksessa on ensi sijassa otettava
huomioon mikä kasvatin omalle ruumiille on terveellistä ja hyödyllistä.
Sen aatteen perustuksella tulee tytärtä hoitaa ja vaatettaa, eikä
kysyä etupäässä mikä on kaunista, mikä tekee tytön sieväksi. Jollei
kasvatuksessa luovuta alentavasta silmämäärästä; jollei suostuta
hoitamaan ja pukemaan tytön ruumista hänen itsensä vuoksi ihmisen
ruumiin luonnollisien vaatimuksien mukaan, emme pääse milloinkaan
kureliivin käytännöstä. Ja jos pääsemmekin siitä, voimme saada
samallaisia ja vielä vaarallisempia vihollisia kasvatustapoihimme,
jos ei johtava aate siinä suhteessa muutu. Tässä näet ei ole kysymys
ainoastaan satunnaisen kelvottoman tavan heittämisestä, vaan
vuosisatoja vanhan perusaatteen hylkäämisestä, perusaatteen, joka
tähän asti on ollut naissuvun kohtaloa järjestävien lakien ja tapain
kulma-kivenä.

Toiseksi täytyy myös käsitysten kauniista ja rumasta palata
luonnollisuuden rajoihin. Sen kautta vaatimus siltä puolen: ojentaa
kättä sille mikä on järjellistä hyödyllistä. Olemme huomanneet
vallitsevain kauneussääntöjen loukkaavan korkeampia lakia: terveyden
ja luonnon lakia. Katsokaamme siis emmekö voi kehittyä esteettisessä
käsityksessämme järjellisempään suuntaan.

Onko nyt todella vartalo kaunis katseltava, joka vähitellen tapahtuneen
kuristamisen avulla on keskeltä hienonnut ja ylä- ja alapuolelta
pöhöttää? Onko kaunista ajatella sitä pitkällistä pitelyä, jonka kautta
ruumis on vähitellen saavuttanut tuon ampiaismuodon? Saattaneeko
sellainen saada kauniin nimeä? Eikö säätynaisen tässä niinkuin monessa
muussakin suhteessa täydy kadehtia rahvaan vaimoa, joka enemmän
syrjällä teeskenneltyjen kaunomallien vaikutuksesta on säilyttänyt
ruumiinsa muodot luonnollisuuden rajoissa?

Mutta naisen pitää olla heikko. Hän ei saa pyrkiä Väkeväksi, ei
ruumiillisesti eikä henkisesti. Ja hänen pitää näyttää heikolta.
Hänestä pitää aina huomata, että hän "tarvitsee tukea ja pyytää tukea!"
[J.V. Snellman, Litteraturbladet v. 1856. Marraskuun vihko.] Hän ei saa
omillansa tulla toimeen. Ja se on totta: kureiiivillä kuristettu ruumis
on heikko, näyttää heikolta, tarvitsee ja pyytää tukea. Niin että on
kasvatus tässä kohden totellut sanaa, ja tarkoituksen se on voittanut.
Mutta jos me tahdomme totella inhimillisen luonnon käskyjä, niin meidän
täytyy kääntyä kokonaan toisaalle päin.

Ja samaa kuin vaatetuksessa, tapaamme leikeissä, liikunnoissa, töissä
ja toimissa. Vaatteiden ahtaus ja se seikka että lapsen täytyy niitä
varomalla varoa — ne kuin hienoutensa vuoksi eivät mitään kestä —
estää tyttöä kaikissa vapaissa ja reippaissa liikkeissä, joihin lapsen
mieli aina palaa. Samaten tuo puku sitten edistyneemmällä ijällä on
esteellinen ja viivyttää töissä ja toimissa. Ja mitä ei puku saa
aikaan pidätyksessä ja sopivaisuuden palveluksessa, sen saapi aikaan
äiti, kotiopettaja ja muu talonväki yhdessä. Olemme nähneet vilkkaita
lapsia, jotka tässä kohden panevat asianomaiset kovalle koetukselle ja
pitävät huolta siitä että näillä on täysi työ pidättäessään tyttöjä
"sopivaisuuden" rajoissa. Levottomuudella moni kasvattaja katselee
tuota vallatonta, "villiä" luontoa, joksi hän kutsuu tytön taipumusta
vilkkaisin ja voimia jännittäviin liikkeisin ja leikkeihin. Hän
tahtoo saada kasvatistaan pois nuo ominaisuudet, joista hän pelkää
haittaa tytön vastaiselle naisellisuudelle. Tuo halullisuus aitojen
yli kiipeämiseen, tikapuille nousemiseen y.m., se huolestuttaa monia
kasvattajia. Eikä sekään nyt vielä olisi niin vaarallista, arvelevat
toiset, mutta kuka takaa ettei se jatkeudu. Viattomimmista liikkeistä
kuulet tyttöjä yhä varoitetaan: ei se sovi, eikä se, eikä se.

Esteettinen vaatimus ensi sijaan

Harvemmin kuulee perustettavan kieltoa siihen, että jokin liike, leikki
tai lapsen työnteko olisi vahingollinen terveydelle. Vaan yhäti kuuluu
tuo sama: ei sovi tytölle, ei se ole kaunista. Tällä tavoin ensin
tehdään väkivaltaa lapsen mielelle, joka pyytää raittiita, voimistavia
liikkeitä ja vapaita leikkejä. Toiseksi estetään sen kautta jäsenten
vahvistumista, ruumiin varttumista ja elimien toimia, joille reippaat
liikunnot ja juokseminen raittiissa ilmassa antaisi vauhtia ja voimaa.

Koulut ovat tässä kohden taipuvaiset samaan erehdykseen kuin kodit.
Paitsi että poikakoulujen pihoissa näkee kaikellaisia telineitä
oppilaiden leikkejä ja virkistystä varten välitunneilla, mutta
sellaiset tyttökouluissa puuttuvat, sopii, kun tahtoo, huomata että
tyttökoulujen oppilaat aivan vähän liikkuvat koulun pihassa.

Eräässä Saksan porvarikoulussa huomasin pitemmän ajan kuluessa
samankaltaista menettelöä. Viimein kysyin eräältä opettajalta
mitävasten ei tyttöjä kävellytetty koulupihalla niinkuin poikia. Hän
vastasi: "Siellä ei ole sijaa tytöille."

Ei ole sijaa tytöille, siinä yksi puoli asian selvitystä, joka
lyhyesti ja suoraan ilmaisee yhden niistä perusaatteista, joita on
otettu kasvatuksen järjestämisessäkin ohjeeksi. Mutta tämän syyn
rinnalla ja sen täytteenä löydämme kohta toisen. Se tosin ei ole
niin selvästi sanottu eikä kenties aina niin selvästi ajateltukaan,
vaan sen jälkiä ei ole vaikea huomata. Tämä kuuluu: Mitä tyttö tekee
vapailla liikkeillä, paljolla juoksulla ja voimia kehittävillä ruumiin
harjoituksilla? Ei tyttö sellaista tarvitse, hän voipi käyskennellä
sisällä luokkahuoneessa pulpettien välissä tai käytävissä, se on
tytölle sopivaa. — Ja eihän hän tarvitse raitista ilmaakaan niinkuin
pojat, vai miten?

Näin välinpitämättömästi lasta kohdellaan ruumiillisessa katsannossa,
kun sokeasti heittäydytään vanhain ennakkoluulojen johdatettavaksi.
Ajattelemattomasti kodissa ja> koulussa uhrataan lapsi tytön tähden,
niinkuin sitte edelleen elämässä uhrataan ihminen naisen tähden. Ei
ole muka sopiva että naisella on vahva ruumis, joka antaisi voimaa
ja ryhtiä sen liikkeille ja väkevyyttä työnteossa. Sentähden on
ryöstettävä nuorelta tytöltä se mitä hän sitten ihmisenä elämässä
tarvitsee. Pidetäänhän kohtuullinen jaksamattomuus ja arkamaisuus
ikäänkuin ansiollisena ominaisuutena tytölle.

Monelle nykyajan ihmiselle saattaa puheena olleet käsitykset näyttää
uskomattomilta. Mutta jos likemmältä tarkastamme menettelöä, löydämme
aivan pian nämä käsitykset vielä voimassa.

Katsokaamme esimerkiksi mitä psykologioissa, joita vielä
viljellään, opetetaan. Psykoloogien nainen ei saa tehdä työtä
elikkä vaikuttaa _ulospäin_. Hän ei saa paljon käyttää jäseniään,
ei joutuisasti niitä liikutella. Ja miksikä ei? _Senvuoksi,
että naisen ruumiin rajaa määräävä viiva muistuttaa ympyrää_
[J.E. Erdmann: Psychologische Briefe, siv. 82, 83.] Miehen
ruumiin rajaviiva on oikoisempi, kulmikkaampi, jäykempi. Tästä
keksinnöstä on tehty näin kuuluva oppikohta: Näiden viivojen
ominaisuus on kuvaannollisesti käsitettävä: Tuo pois ikuisuuteen
pidennettävä oikoisempi viiva, joka löydetään miehessä, osoittaa
pois-itsestänsä-ulospäin-pyrkimistä ("das Aus-sich-herausstreben"),
väärempi eli ympyrää muistuttava viiva, joka löydetään
vaimossa, taas osoittaa itseensä-takaisin-kääntyneenä-olemista,
("In-sichzurück-gekehrt-seins"). Tämä seikka sitten muka on määräävä
mitä mikin sukupuoli toimittaa.

Kuka voisi ajatella että naisten kohtaloa ja vaikutusalaa määräämässä
on eräs ympyrää muistuttava viiva heidän ruumiinsa rakennuksessa! —
"Vähässä paljo seisoo". — Tiesiköhän sentään Luojakaan, jonka ansioksi
tuon viivan teko ja suunta omistetaan, että siinä oli kätkettynä
koko suvun tulevaisuus? Rousseau muistuttaa tämän opin perustuksella
että eräs liikunto esimerkiksi sopii naiselle aivan huonosti: se
on juokseminen. Toinen oppinut ulotuttaa kiellon myöskin kaikkiin
käsivarsien liikuntoihin, jotka kysyvät voimien käytäntöä, niinkuin
esim. taisteleminen. Nämä mainitut liikkeet ovat epäkauniita, "koska
on epäkaunista naiselle että hän meidän (miesten) edessämme pakenee
taikka meitä vastaan taistelee. Hän on määrätty antamaan itsensä
kiinniotettavaksi ja heittäymään." [J.E. Erdmann: Psychologische
Briefe, siv. 83.]

Jos nuori tyttö peninkulman matkan astuttuaan ei kalpene ja valita
väsymystä, eikä säikähdä ruohosta maantielle hyppäävää sammakkoa,
on pelättävä ettei hän tule oikein naiselliseksi. Vielä vähemmin
tarvitsee hänen uskaltaa tuota käteensä ottaa. Se ei sovi hänen
hienotunteisuudelleen. Hän ei saa olla väkevä edes maan matojenkaan
suhteen. Hänen pitää siinäkin jättää itsensä miehen suojeltavaksi.

Ja mitä tapaamme tämän menettelön seurauksina? Säntilleen sitä mitä
on tavoitettu. Ehkäisevän pitelemisen käsissä ruumis ei ole saanut
luonnon käskyn mukaan varttua ja vahvaksi tulla, jäsenet eivät ole
saaneet tarpeellista notkeutta, keuhkot eivät ole saaneet tarpeeksi
ilmaa. Kaikki tämä on puolestansa ollut avullisena luomaan sitä heikkoa
olentoa, jommoisena nainen nyt hyvin yleisesti ilmaantuu. Vastoin
tavallista ihmisjärkeä, joka sanoo että mikä heikkoa on, sitä pitää
koettaa vahvistaa, on kasvatus tyttöjen ruumiin suhteen kääntänyt
lauseen takaperin: mikä heikkoa on, se on saatettava vielä heikommaksi.

Eikä ole syytä moitteesen ettei tämä olisi onnistunut. Sen osoittaa
kylläksi se ruumiin puolesta kutistunut nainen, jonka sivistynyt sääty
on yhteiskunnalle kasvattanut. Vertaa häntä rahvaan naiseen, niin näet
heti eroituksen. Nuo vaaleat kasvot, jotka todistavat huonoa verta; nuo
heikot jäsenet, jotka useimmin eivät totiseen työhön kelpaa eikä sitä
kestä; tuo ampiaisvartalo, joka tuskin pääsee sen verta taipumaan että
noukkisi tuokkosellisen marjoja maasta, eikö ne kantele kasvatuksesta?
Eikö se ole hävettävä todistus kevytmielisyydestä, johon kasvattajat
ja yhteiskunta ovat tehneet itsensä velkapäiksi, kun armottomien ja
jumalattomien oppien eksymyksessä ovat estävästi vaikuttaneet luonnon
kulkuun?

Jos olisi näihin asioihin nähden suurimmalla kunnioituksella kohdeltu
luontoa ja kysytty sen neuvoja, niin ei olisi tarvittu kärsiä sitä
luonnon katkeraa kostoa, joka nyt levittelee vaarallisia seurauksiaan
säätynaisten terveyteen ja työkykyyn. Järjellisempi kasvatus
kotona ja koulussa olisi voinut luoda naisille vahvan kestävän
ruumiinrakennuksen, jossa terveys, rohkeus, raitis mieli ja työninto
nyt hyvin viihtyisi. Silloin myös nähtäisiin vähempi luku vaaleita
kasvoja, kapeita hartioita ja kutistuneita rintakehiä, kuin mitä
jokapäiväinen kokemus nyt osoittaa.

Katso kansan naista. Katso hänen päivettyneitä kasvojaan, hänen lujia
hartioitaan, hänen vahvoja, jänteviä jäseniään. Katso hänen ryhtiään,
hänen notkeita liikkeitään. Hän _on_ väkevä, sillä hän on saanut
kehittää ruumiinsa voimia, on lapsena saanut esteettä lyödä leikkiä
pihalla, juoksennella metsissä ja kankailla, ilman ahtaiden vaatteitten
painoa ja ilman noita "ei sovi", "ei ole kaunista" kintereissään.
Isompana on hän saanut työtä tehdä, käyttää ruumistansa, jonka Luoja
hänelle antoi hyödylliseen toimeen ja ahkeroimiseen, ja hän on siihen
kyennyt, sillä hänen vartensa on ollut vapaa kuristuskoneesta. Hänen
käsivartensa ja jalkansa ovat saaneet kasvaa niin väljissä pukimissa,
että hän on voinut niitä vapaasti taivuttaa ja käyttää.

Aseta nämä kaksi kantakuvaa, säätynainen ja kansannainen, rinnakkain!
Kumpi näistä paremmin vastannee luonnon aatetta ihmisestä? Kumpi näistä
paremmin kelpaa hyödylliseen työntekoon? Kumpi näistä on terveempi
ruumiin ja sielun puolesta? Kumpi onnellisempi? Heikko nainenko, tuo,
joka on heikoksi kasvatettu sentähden että heikkoutta on pidetty
hänen kaunistuksenansa, sentähden että nainen muka miellyttäisi, kun
hän on tukea kaipaava ja tukea pyytää? Vai tuoko väkevä nainen, joka
on väkeväksi kasvatettu, sentähden että ihminen elämässä tarvitsee
voimallista, tervettä ja raitista ruumista?

Mutta nainen ja naisellisuus, sehän oli säilytettävä. Vaan emme epäile
asettaa vastattavaksi sitäkään kysymystä, kumpi näistä paremmin täyttää
naisen tehtävän. Tosin, jos elämä ei vaimolta muuta pyytäisi, kuin
että hän on sievä ja elelee toisten silmäin-pyyntönä, saattaa olla
että saavutettu malli vastaisi tarkoitukseen, niinkauan nimittäin
kuin nykyinen epäsuunta kaunoaistissa vallitsee. Jollei hänellä olisi
muuta tehtävää kuin oleskella ympäristönsä katseltavana vähän aikaa,
silloin kenties tulos olisi paikoillaan. Mutta ei elämä siihen tyydy.
Ei sille riitä kukkanen ihmisen asemasta. Jos naisen elämä ja kutsumus
loppuisi viidenteentoista ikävuoteen, joksi runoilijat ovat aikansa
käsityksiä ilmaisseet, ei hän kenties tarvitsisi ruumiin eikä sielun
vahvuutta. Mutta silloin vasta oikea työnaika alkaa. Ja se kysyy voimia
ja kykeneväisyyttä.

Meidän tarvitsee vaan muistaa naisen tehtävää sukukunnan äitinä,
käsittääksemme kuinka välttämätön terve ruumis ja kestävät voimat ovat
hänelle. Kuinka paljon vähemmän kipua ja tuskaa hänen tarvitsisikaan
kärsiä synnytystyössä, jos hänellä olisi terve ja kasvatuksessa
pilaantumaton ruumis? Tiedämme kuinka paljon helpommasti rahvaan vaimo,
jonka ruumis on saanut esteettömästi kehittyä, synnyttää. Ja kuinka
kutistunut ja heikko ruumis voisi hengen antaa terveelle ja vakavalle
lapselle? Ja kuinka voimaton äiti voisi riittävästi ravita ja antaa
tarpeellista hoitoa jälkeentulevaisilleen? Heikko ja vähävoimainen
vaimo monen lapsen äitinä itse pian nääntyy ja väsyy ja elämä käy
hänelle rasitukseksi. Ja sen lisäksi tulee, että nouseva suku kärsii
hänen onnettomuudestaan ja perii hänen heikkoutensa. Ei voi hän
myöskään tyydyttävästi eikä ilolla toimittaa tehtäväänsä perheen
emäntänä ja lasten kasvattajana.

Kaiken tämän luulisi olevan jokaiselle selvän.

Mutta niin sokea tietämättömyys vallitsee tällä alalla ja sen
apuna vielä niin suuri paatumus, että järjellinen sana siinä usein
katoaa kuin isku kiveen. Naisella ei ole ollut tilaisuutta tiedon
hankkimiseen, miehet eivät ole kyenneet tietojansa saamaan käytäntöön,
taikka eivät ole siitä välittäneet. Lääkärit ja fysioloogit ovat
viimeinkin ryhtyneet asiaan, niin että luulisi kasvattajain silmien
aukenevan. Mutta tähän päivään asti ei tämä luonnon oppi vielä ole
voinut kumota vanhoja piintyneitä katsantotapoja, esteettisiä sääntöjä
ja sielutieteellisiä oppipykäliä. Niihin tyttöjen kasvatus yhä vaan
uskollisesti tahtoo turvautua.

Eikä vaan äidin eikä perheenemännän tehtäviä varten, vaan kaikkia muita
elämän vaatimia töitä varten tarvitsee nainen terveen ruumiin ja hyvät
voimat. Työhön on ihminen luotu, se on hänen suurin siunauksensa, ja
työ kysyy voimia. Ei kukaan saata heikolla ruumiilla työtä tehdä, ja
voimattomuus tekee raskaan mielen.

Osaksi saamme puuttuvaisessa ruumiillisessa kasvatuksessa hakea
syyn myöskin siihen heikkouteen hermostossa, joka säätyluokkain
naisissa on niin yleinen. Paitsi että se on haitallinen koko
sukukunnan fysilliselle edistykselle, pilaa se heiltä heidän omansa
ja ympäristönsä onnen. — Emme kuitenkaan saa syyttää yksin tyttöjen
kasvatukseen tässä kohdassa. Olemme siinä olleet kovin huolimattomia
nuorison kasvatuksessa yleensä, emmekä ainoastaan kasvatuksen alalla,
vaan elantotavoissammekin. Tahdomme vaan sivumennen huomauttaa,
kuinka esimerkiksi tuo meillä jokapäiväiseksi tavaksi tullut
alkoholi-sekaisten juomien nautinto on vähitellen heikontanut hermostoa
miehissä, ja kuinka tästä yhä enenevä heikkous on perintönä siirtynyt
tuleviin sukupolviin, miehiin ja naisiin.

Edellisestä lienee selvinnyt, mihin suuntaan tyttöjen ruumiillinen
kasvatus mielestämme olisi parannettava. Jos yhteiskunta tahtoo
itsellensä kasvattaa hyviä äitejä, kelpo perheen-emäntiä, hyviä
kasvattajia, hyviä kansalaisia, työntekijöitä elämän suurelle vaimolle,
niin täytyy sen taipua luonnon ja järjen käskyn alaiseksi ja hyljätä
kaikki teeskennellyt ihanteet.

Älkäämme antako luonnollisen väkevyyden peloittaa meitä. Nainen
tahtoo todella tulla väkeväksi. Se on hänelle tarpeellista ja suvulle
hyödyllistä. Hän tuntee että hän on heikko, hän tuntee että, hän
kaipaa tukea ja suojaa. Hän pyytää tukea, mutta hän pyytää ensisijassa
sitä tukea, jonka terve ruumis ja vahvat jäsenet ihmiselle antavat
ja josta erehtyvä kasvatus on häntä estänyt vuosisatojen aikoina.
Järjestettäköön siis kasvatus kodissa ja koulussa niin, että hänen
ruumiinsa pääsee vapaasti varttumaan ja kehittymään ilman esteitä,
ilman pidätystä. Hänen täytyy saada raitista ilmaa keuhkoihinsa,
harjoitusta jäsenillensä, vapaata liikuntoa, järjestettyä työtä. Sillä
lailla saavutettu ruumiillinen terveys, voima ja raittius antaa myös,
terveyttä, voimaa ja raittiutta sielulle. Sillä kaiketi on naiseenkin
sopivaa, mitä ihmisen ruumiin ja sielun keskenäisestä suhteesta
yleensä tunnustetaan, että terveessä ruumiissa asuu terve sielu. Ja
viimemainittu on toiselle yhtä tarpeellinen kuin toisellekin. Henkinen
kehitys käy ruumiillisen jäljessä ja sen sivulla, jos naisen kasvatusta
ruumiilliseen kehitykseen ei paranneta, ei auta toivoa parannusta
myöskään sielun kehityksen alalla. Ruumiillisen kasvatuksen parannus
täytyy käydä edellä, helpoittaen ja valmistaen henkisen kasvatuksen
mahdollisuutta uudistukseen.




IV.


Tyttärien henkisessä kasvatuksessakin on esteettistä puolta
tahdottu työntää etusijaan. Niinkuin ruumiillista hoitoa antaessa
enemmän kysyttiin mikä on tytölle sievää ja sopivata kuin mikä on
lapselle hyödyllistä ja terveellistä, niin useimmiten sielullisten
ominaisuuksien kehityksessäkin katsotaan onko asia tai toinen tytölle
ja naiselle sopiva ja kaunistava, kuin onko se totta ja oikein. Yleinen
sääntö kuuluu kyllä niin, että mikä on totta ja oikein on tehtävä sen
itsensä tähden, mutta tyttöihin nähden tahdotaan usein tehdä semmoinen
sopimus, että totuutta ja oikeutta on seurattava varsinkin jos se
sopii miellyttävään olentoon. Samaten totuuden syrjäyttämistäkin
nuoressa tytössä moititaan usein enemmän sopivaisuuden kannalta kuin
ehdottoman oikeuden nimessä. Näin asetetaan oikean syyn eli motiivin
sijaan toinen motiivi. Voihan arvata ettei sellainen menetteleminen
ole vaikuttamatta kasvatin luonteen kehitykseen. Hän tottuu sen kautta
väärien perusteiden mukaan ohjaamaan käytöstänsä.

Siinä tarkoituksessa että nuoren naisen tulee taipua ja olla
myöntyväinen, on häntä usein kehoitettu puheissaan ja vastauksissaan
vaarin ottamaan ettei hän loukkaa läsnäolijani tunnetta siitä mikä
naista kaunistaa, kun hän sen kautta tulisi epämiellyttäväksi. Jos
nainen ymmärryksensä nojalla on tehnyt huomautuksen ja varsinkin jos
hän puheessaan on osoittanut halua omaan arvosteluun, ei sitä pidetä
sopivana, vaikka hän muuten asiassa olisikin oikeassa. Sen sijaan
että kasvattajain tehtävä olisi totuuden tunto joka tilassa kehittää
ja arvoonsa saattaa, syrjäytetään sen johdonmukaista kasvattamista
vähäpätöisempien vaatimusten tähden, joita itsekkäisyys ja mielivalta
on keksinyt.

Ei ole vaikea käsittää tällaisen menettelön seurauksia. Totuuden ja
oikeuden tunto ei pääse siten täyteen kehitykseensä. Olo nuorten
tyttöjen seurassa näyttää usein, että heidän mielensä enemmän
työskentelee siinä mikä on heidän käytöksessään sievää ja kaunista
kuin mikä on totta ja oikein. Toisen suosion voittamista pidetään
monasti tärkeämpänä kuin tarkkaa totuuden noudattamista. Ja niinkuin
tyttöä nuorena pidetään, sellaiseksi hän aika-ihmisenäkin tulee.
Tämmöinen menettelö ei ole voinut olla onnea tuottava kasvatille ja
yhteiskunnalle. Seurauksena olemme nähneet että on syytetty naista
totuuden tunnon puutteesta, vaikka on tahdottu usein väittää että tämä
puute olisi luonnon panema ominaisuus hänessä.

Jos valheellisuus olisi naisen luontoon enemmän kuuluva kuin miehen,
niin olisihan kasvattajain kaikkina aikoina pitänyt sitä ankarammin
ryhtyä sen poistamiseen tyttölapsissa. Sitä ahkerammin olisi siis
juuri _heihin_ totuutta pitänyt teroittaa. Sen sijaan on yhteiskunta
kummallisten säädöksiensä kautta ikäänkuin antanut tukea sen
ominaisuuden kehittymiseen naisessa, jota sitten moititaan.

Oli aikoja jolloin isät ja veljet antoivat tyttärensä tai sisarensa
lunnaana viholliselle vaimoksi, säästääksensä sillä muuta omaisuuttaan:

    "Sin syster skulle de ge kung Ring;
    hon ensam kunde hans skymf försona;
    Om ej, so toge han land och krona".

Aina viime aikoihin on nuori tyttö usein isän tahdosta tai muiden
omaisten toivomuksesta talutettu vihkituoliin, jossa hän on pantu
sanomaan "tahdon", sentähden että isä ja äiti sanoivat tahdon. Hän on
luvannut rakastaa myötä- ja vastoinkäymisessä, vaikka hänen sydämmensä
oli kylmä kuin kivi. Vanhemmat ja muut todistajat ovat seisoneet
tyynenä vieressä, siten osoittaen hyväksymistänsä.

Varmaan monta riitaa, monta onettomuutta avioliitossa, monta huonoa
tapaa ja epäkohtaa perhe-elämässä tulisi estetyksi, jos naista olisi
opetettu enemmän kunnioittamaan totuutta pienimmissäkin. Mies, joka
pieniä poikkeuksia totuudesta saattaa nuoressa tytössä pitää miltei
jonkimmoisena näppäränä sukkeluutena, hämmästyy sitten kun hän
vaimossaan ja lastensa äidissä huomaa samaa ominaisuutta. Mutta kun
tyttö lapsesta on saanut tottua toista tekemään, toista laimiinlyömään.
toista sanomaan, toista sanomatta olemaan usein pintapuolisista syistä,
eikä aina asian oman luonnon mukaan, ohjautuu hänen käytöksensä ja
sanansa täyskasvaneenakin luonnollisesti samaan tapaan. Mutta eipä ole
ihmettä jos tällä kannalla seistään, kun muistamme miten katsantotavat
jo aikoja sitten ovat käsittäneet naisen velvollisuuksia.

Ei ole pidetty tarpeellisena eikä suotavana että nainen esiintuo
_perusteita_. Puhuttuansa kuinka aviomiehen tosin sopii kuunnella
vaimonsa neuvoja, koska tämä muka usein näkee ennalta jonkun
menettelön seuraukset, jatkaa Erdmann sielutieteessään (siv. 104,
105): "Mutta tarkoin muistettava on, että ainoastaan silloin aviomies
tekee järjellisesti, jos hän vaimonsa lausunnolle arvon antaa, kun
tämä _naisena_ päättää. Jos vaimo tuo esiin _perusteita_, silloin
tulee miehen tukkia korvansa, sillä _perusteet_, ne ovat _hänen_
[harvennukset Erdmannnin] asiansa". Nainen saapi siis arvostella,
mutta ei perusteiden mukaan. Perusteet kuuluvat ymmärryksen tehtäviin,
ja "mitä ymmärrys tuottaa, se ei ole naisten asia", jatkaa sama
kirjailija. Vaimon pintapuolisempi kasvatus, suuremmalla totisuudella
kasvatetun miehen rinnalla vaikuttaa taas vuorostansa heidän lapsiensa
kasvatuksessa. Siinä monasti nähdään kuinka vaimo ei ainoastansa
itse salaa mieheltä lastensa virheitä, vaan opettaa lapsensakin sitä
tekemään. Hän laatii sillä lailla perheesen kasvatustavan, joka
vaikuttaa häiritsevästi ei yksin aviopuolisojen keskenäiseen onneen,
vaan mikä vieläkin pahempaa on, heidän lastensa tulevaisuuteen.
Älkäämmekä unhottako että tämän vaikutuksen alaiseksi joutuvat
pojatkin, joiden varalle yleinen mielipide on tahtonut noudatettavaksi
toisellaisen kasvatuksen.

Meille asetetaan ehkä nyt kysymys: Jos miehet aviomiehenä ja isänä
ovat huomanneet että aviovaimojen ja äitien totuudentunto on
puuttuvainen, ja tämä häiritsee yhteistä onnea ja on haitallinen
perheen menestykselle, mikseivät siis aikoja sitten ole kääntäneet
toisaalle tyttäriensä kasvatuksen suuntaa? Kentiesi senvuoksi että
ennakkoluulojen voima usein on suurempi kuin järjen todistus.
Katsantotavat ja menettelöt, joita ihmiset opissa jo kieltävät, jäävät
vielä kauan vaikuttamaan käytännöllisessä elämässä. Perheen isä, joka
kenties kyllä surulla huomasi ettei kaikki ollut niinkuin olisi pitänyt
olla, ei tullut ajatelleeksi että yhteiskunnalla kokonaisuudessa on
siinä vastattavaa. Hän otaksui kenties että kaikki tyyni oli kohtalon
ja luonnon syy. Toinen unohti että hänenkin pikkuisesta suloisesta
tyttärestään kerta tulisi vanha ihminen, joka aviovaimona, äitinä ja
kansalaisena tulisi vaikuttamaan.

Runoilijat, joita vielä meidänkin aikamme lukee ja ihailee, kilpailivat
kuvauksissaan naisesta ja hänen tehtävästään ja unhottivat usein, että
ensi nuoruus on valmistus täysi-ikäisen elämään. Se, josta he laulavat,
on enemmän kukkanen kuin ihminen ihmisen tehtävää varten luotu. Ja
kukkasen tavoin, johon he aina naista vertaavat, asettavat he hänen
pideltäväksi. Se ny'äistään maasta, sen kauneutta ihannellaan, sen
tuoksua nautitaan, niinkuin ihannellaan muuta luonnon tuotetta, siksi
kunnes se lakastuu ja pois heitetään. Vaan liian usein tapaat hänen
paikkansa tanssissa ja lasien kilinässä:

    "Vid en ring af skönheter
    Ställ dig tjust att dricka,
    Högt för alla gratier,
    Sakta för din flicka.

    Onämd ser hon af din min
    Dock ditt hjertas mening.
    Dans och kärlek! Sång och vin
    Himmelska förening!"

laulaa Franzén.

Näin säätyluokkain yleisössä usein on runoilijan kanssa heilutettu
aistillisen ilon lippua ja siten korkeimman ylistyksen nimessä vedetty
alas toinen sukupuoli arvottomien huvituskeinojen rinnalle.

Poikain kasvatuksessa on paremmin silmällä pidetty sitä elämää, joka
ihmistä kohtaa oitis lapsuuden ajan jälkeen. Heille on koetettu
selväksi tehdä, että heidän on valmistuminen totiseen työntekoon
yhteisessä elämässä muiden ihmisten kanssa, ja että heidän on
hankkiminen ahkeralla työllä jokapäiväinen leipänsä. Tyttärelle sen
sijaan on pistetty käteen työtä mitä milloinkin, hetkeksi kerrassaan,
usein vaan ajan kuluksi. Harvoin on ajateltu miten hän voisi määrättyyn
elinkeinoon ja suunniteltuun työhön valmistua. On vaan kehoitettu häntä
leikkiä lyömään:

    "Medan du omkring dig ser
    Ynglingar i låga,
    Flicka sjung vid ditt klaver
    Skämta vid din båga.

    Lek med diktens drömmar än
    Och dess blommor plocka,
    Lek med sjelfva Kärleken
    Såsom med en docka."

Samallaisia neuvoja tapaa yltäkyllin vielä meidän vuosisatamme
kaunokirjallisuudessa. Franzén vaan muiden tavoin ilmituo aikansa
käsityksiä ja samalla kylvää niitä nuorempaan polveen, jälestä tuleviin
sukuihin.

Osoitteita vallitsevista käsitteistä löytää muun muassa Julie Burow'in
kirjasta "En moders ord till fosterlandets döttrar," kirja, joka usein
tulee naisille lahjana joltakulta hyväntahtoiselta miespuoleiselta
ystävältä. Nainen koristuksena, siinä yksi oppi hänestä. Koristus
kodissa, koristus seuraelämässä, koristus yhteiskunnassa — siinä
hänen kutsumuksensa. Julie Burow'in ohjeissa sanotaan muun muassa:
"Perheessä on aina jäseniä, jotka pienien huolettomuuksien kautta
vaikuttavat häiritsevästi säännölliseen huonejärjestykseen.
Tuolille unhotettu nenäliina, huolettomasti kiinni lykätty laatikko
taikka avonaiseksi jätetty kirja pöydällä jo saattaa tehdä huoneen
epäsiistin ja ikävän näköiseksi. Silloin tulee tyttären kepeällä,
rakkaalla kädellä korjata kaikki pienet epäjärjestykset, tallentaa
taikka kantaa jokaiselle perheenjäsenelle hänen unohtama kalunsa ja
huolellisesti valvoa että jokainen esine on aina oikealla paikallansa,
sitä koristamassa. — Tyttö joka saattaa huolimatta jatkaa työtänsä
huoneessa, missä tuoli seisoo väärässä, taulu riippuu vinossa
seinällä, pesukaapin ovi raottaa, taikka lasten leikkikaluja, kirjoja
ja työkaluja näkyy epäjärjestyksessä olevan, todistaa siten olevansa
epäsiisti ja rakkaudeton. Joko hän ei välitä näistä seikoista taikka
hän ei muiden huolettomuuden tähden tahdo jättää sikseen työtään, ja
silloin ei hänessä ole tuota oikeaa rakkautta ei kotiinsa eikä sen
perheenjäseniin."

Tytär on siis rouva Burow'in mukaan olemassa kodissa sitävarten että
muut kotona saisivat olla huolettomat ja että heidän laimiinlyömät
tehtävänsä eivät heitä itsiänsä häiritsisi. Vaan luetaan eteenpäin:

"Mutta ei hän sillä vielä ole velvollisuuttaan suorittanut, että
hankkii tieltä pois unhottuneita esineitä ja järjestää huonekalut ja
talouskalut."

"Talon tyttären täytyy osata tehdä selko niistä kaluista, joita hän on
korjannut laimiinlyöjän perässä. Hänen pitää tietää mistä paikasta isä
ensin takkiansa hakee, kun hän lähtee ulos, ja kantaa se joka kerta
sille paikalle. Hänen pitää panna merkki siihen paikkaan kirjassa,
mihin veli lopetti lukunsa, että tämä pian löytäisi paikan, kun hän
taas ottaa kirjan käteensä. Ja pikkuveljen puuhevonen pitää hänen
asettaa nurkkaan seisomaan, että poikanen kävelyltä takaisin tullessa
voipi iloissaan huudahtaa; Hei, Polleni, siinä seisot taas syömässä
seimelläsi".

— — "Silloin teistä on _tullut_ [Burow'in harvennus], mitä teidän
Jumalan tahdosta tulee olla, kodin _koristus_." [Julie Burow: "Ett ord
till fosterlandets döttrar", siv. 33, 35 ja 49.]

Samaten on nainen myös oleva seuraelämän koristus. Lausuttuansa
mielihyvänsä tanssista, sanoo sama tekijä: "Onpa nautinto katsella
nuorien kukoistavien olennoiden liikkuvan tanssissa. — — Mutta nuoria
ja sulottaria täytyy tanssivien olla. — —"

Ehkä sanani kuuluu armottomalta. "Täytyykö siis niiden, joilta luonto
kielsi ulkonaisen sulouden, jotka ehkä surulla näkevät nuoruutensa
pakenevan, täytyykö heidän kieltäytyä viattomasta huvituksesta?" —
"Täytyy", vastaa tekijä.

"Ei sama sovi kaikille, ystäväiseni, ja jos joku päätöksestä kieltäytyy
jostakin huvituksesta, johon ei katso itseänsä sopivaksi, niin hän
sillä osoittaa itselleen sekä muille, että hänellä on ymmärrystä; mutta
ymmärrys on annettu palkitsemaan nuoruutta ja kauneutta, ja se jolla
sitä on, ymmärtää hankkia itselleen muita ja makeampia huvituksia,
niiden sijaan, joista hänen täytyy kieltäytyä. ... Karttakaa siis
tanssia te minun kalliit ystävättäreni, jotka tunnette ruumiillisen
puutteenne, ja jos te astutte tanssisaliin, niin etsikää nautintonne
toisten ilosta."

"Ulkonaisia etuja puuttuva tyttö, joka kynttiläin kirkkaassa valossa
ja toisten kaunisten kukoistavien neitosten parissa turhalla toivolla
odottaa kutsumista tanssiin, on sangen surullinen näky, emmekä voi
muuta ajatella kuin että tämä tyttö puuttuu ei ainoastaan ruumiin
katoavaista suloutta, vaan myöskin sielun pysyväisempiä ja tärkeämpiä
etuja, joiden avulla hän kykenisi arvostelemaan mikä hänelle sopii
taikka ei sovi, ja jotka auttaisivat häntä iloisella mielellä
kieltäytymään siitä mikä ei ole sopivaa hänelle."

Kodin koristus, seuraelämän koristus, yhteiskunnan koristus!
Viimeisestä sanoo rouva Burow:

"Neidon ulkonäöltä vaatii yhteiskunta että sen pitää oleman kauniin. —
Ja oikeudella! sillä te olette kukkaset elämän puutarhassa ja teidän
luonnollinen tarkoituksenne on olla sen koristuksena."

"Yhteiskunta ei kysy neidolta muuta kuin että hän oli sen koristus ja
kukkanen." [Julie Burow: "En moders ord till fosterlandets döttrar",
siv. 57, 60, 72, 73.]

Moni ehkä pitää tätä liiotteluna ja ivana, mutta se ei ole kumpaakaan.
Rouva Burow'in kirja ei ole tavallisista käsityksistä millään
lailla poikkeava, se ilmaisee vaan suorilla sanoilla mitä yleisessä
ajatustavassa liikkuu. Se vastaa täsmälleen systeemiä: "Hänen
kutsumuksensa on juuri koristella meidän elämätämme." ("Unser Leben
auszuschmücken.") [J E. Erdmann: Psychologische Briefe, siv. 105.]
Vaikka ei tämmöisiä perusaatteita joka päivä julkilausuta, pitelee
kuitenkin kasvatus ja katsantotavat monissa kohden naista niiden mukaan.

Jo syntymisensä kautta tunnustetaan jokaiselle ihmiseksi luodulle
olennolle oikeus kehittyä täydellisyyteen. Mutta vaimolta tätä oikeutta
vieläkin usein tahdotaan pidättää. Hänen kutsumuksensa tähden. Sen
vuoksi että kehitystä yleis-inhimilliseen vapauteen ja tiedollisuuteen
on katsottu vaaralliseksi hänen naisellisuudellensa. Senvuoksi ettei
hänen kasvatustansa ole ajateltu hänen itsensä tähden, vaan etupäässä
muiden tähden. Muiden onni, muiden terveys, muiden nautinto, muiden
voitto, muiden kunnia, siinä silmämäärä, jonka mukaan yhteiskunta on
kasvattanut naista. Että hänkin on olento, joka kaipaa onnea, sen on
yhteiskunta aina unohtanut. Hänellä ei milloinkaan ole saanut olla
mitään vaatimuksia. Ei edes mitään taisteluja eikä vaivoja. Sehän on
psykoloogien sana hänestä. Tuo "itseensä-takaisin-kääntyneenä-oleva"
puoli ihmisessä on sopusointu. Ei hän tarvitse mitään, hän edustaa unen
tilaa ihmisessä, ja nukkuva ei mitään tarvitse.

Tämmöiset käsitteet edellyttämässä, eihän ole kumma että naista on
kasvatettu niinkuin häntä on kasvatettu. Tiedoton sielu ja heräämätön
mieli — "viattomuus" — on ollut tunnussanana. Kaikkea mikä siitä
on poikennut on mainittu emansipationiksi. Tässä samaten kuin
ruumiillisessa kasvatuksessakin on uhrattu _lapsi tytön_ tähden ja
sittemmin _ihminen naisen_ tähden. Ensimmäinen ajatus on ollut kuinka
tyttö miellyttäisi paraiten muita ja voittaisi varsinkin toisen
sukupuolen suosion. Ja keinoista siihen on ollut salainen suostumus,
joka hiiskumatta on ohjannut kasvattajia. Kun leikin aika on loppunut
on tytär viety seuraelämään, ja silloin on kysytty miten olla jotta
onnistuisi. Puvun ja ulkonäön suhteen on pitänyt laittautua niin
kauniiksi kuin mahdollista — "yhteiskunta ei muuta vaadi kuin että
neidon pitää olla kaunis" —, ja sen lisäksi on pitänyt osoittaa niin
suloista hymyä kuin suinkin ja näyttää ajattelemattomalta. On ollut
parasta näyttäytyä kuin uskoisi hän ihmiset todella semmoisiksi
jommoisina ne esiintyvät. Miettiminen asiasta taikka toisesta ja
kyseleminen on ollut sopimatonta. Hän on saanut luvan puhua vähän
sitä vähän tätä, mieluimmin eilispäivän huvituksista, tanssista,
pukuasioista, korkeintaan vähän Jumalan hyvyydestä ja omasta
heikkoudestaan. Mutta jos mamma on kuullut hänen muusta tuumailevan,
niin on hän hämmästynyt ja pelännyt että hänen tytärtään kenties
sanotaan emansipeeratuksi. Kirjoista ja ihmisten suusta on hän oppinut,
että samaten kuin heikkous on "viattomuuskin" naisen kauniin koristus,
että se ja ainoastaan se on oleva hänen aseensa, se ase ja välikappale,
jolla hän on kutsumuksensa suorittava. Pelonalaisena hän siis on
koettamistaan koettanut sitä säilyttää.

Hän ottaa osaa seuraelämään, käypi ystäväänsä luona näyttelee uusia
pukujaan; käy vähän taloudessa: panee teen teekyökkiin, kaataa juoman
kuppeihin, "antaa ulos" kahvin palvelijalle, asettelee huonekaluja
paikoilleen, lykkää kiinni raottavia laatikoita ynnä muuta semmoista
— ja uneksii siinä sivussa sulhasta itselleen. Ja sitten kun yksi
tulee toinen menee herroista, antaa hän heille kullekin parhaan
viattomuutensa silmäyksen, on nöyrä, kaino ja tunteellinen. Siinä hyvin
kasvatettu tyttö, tosi naisellinen olento, sanovat traditionin ihmiset.
Siitä ottaa joku itselleen rakastettavimman vaimon.

Mies tahtoo nyt häntä kasvattaa. Mutta siitä pahin, että kasvatti
on yhtä vaikea kasvatettava kuin aviomiehet, jotka päivät päästänsä
istuvat virkatöissään, ovat huonoja kasvattajia. Ja ihmeellistä on,
että nuori mies tultuaan aviomieheksi usein kokonaan unohtaa makunsa
sulhaisajasta. Ennen hän niin piti tuosta viattomasta sulottaresta,
hän ei muuta toivonut kuin tuota lapsellista hymyä hänen huuliltansa,
neiti oli hänen sulo lapsukaisensa, hänen kukkasensa, Mutta nyt kun
pikku rouva lapsen tavoin tahtoo huvitella ja kukkasen lailla pyytää
pideltäväksi, kun hän pyytää uutta hattua ja muodin mukaista leninkiä,
vaatii miestä mukaansa baaliloihin ja illallisille ja nukkuu kauan
aamulla, nyt mies rupeaa vaatimaan ettei kainaloisensa saakkaan olla
lapsi eikä kukkanen, vaan: "rakas ystäväni, ole nyt toki järjellinen".
Mutta nyt saa aviomies nähdä että lapsi, tuo pikku viaton olento, tuo
todellinen nainen on kalliilla hinnalla ostettu koristus.

Hän saapi nyt tehdä tuttavuutta oikullisuuden ja ymmärtämättömyyden
kanssa, ja parasta on jos hän nurkumatta tyytyy kohtaloonsa. Älköön
pyytäkö taitamatonta, kokematonta pikku rouvaansa ottamaan osaa hänen
harrastuksiinsa ja huoliinsa. Älköön pyytäkö häneltä kykyä tekemään
minkäänlaisia ennakkolaskuja tuloista ja menoista. Parasta vaan kun
laittaa että on rahaa kylliksi maksamaan kaikki menot.

Sen pitemmittä ajatuksitta rouva yhdessä ostossa panee pitseiksi
hameihinsa, mitä mies rasittavalla työllä on viikossa ansainnut.
Mutta älköön panko pahaksi; yhteiskunnan kauniimman koristuksen,
kodin kukkasen hän katkaisi itsellensä vaimoksi. Jollei hänellä ole
varaa sellaista talossansa pitää, niin paha on; mutta hän saa syyttää
itseänsäkin ja yhteiskuntaa, sillä he ovat olleet avullisina sellaisen
tilan hankinnassa. Älköön myöskään tämä mies hämmästykö vaimonsa
kykenemättömyyttä kasvattavassa kutsumuksessaan. Paras kun mies sitä
tehtävää varten palkkaa vieraan, joka mahdollisesti on vähemmän
naisellinen, mutta enemmän ymmärtäväinen.

Hyvä on ja kasvatukselle voitoksi jos sitten kymmenkunta vuotta
vaimonsa kanssa yhdessä elettyä, ja sitten kun vaimo kipeäin
kokemusvuosien perästä viimein on jo itsekin huomannut ettei ole
lapsesta aviovaimona olla, hyvä on, jos tämä mies silloin myöntää
että nainen, joka on aiottu ahkeralle miehelle seurakumppaniksi,
tarvitsee ymmärrystä ja arvostelun kykyä. Hyvä on jos hän silloin
myöntää, että parempi olisi jos yhteiskunta opettaisi nuoria tyttäriään
ajattelemaan ja tietämään mitä täysikasvaneelta ihmiseltä sopii
vaatia, eikä ainoastansa, mitä se vaatii naiselta. Hän kenties silloin
tunnustaa, että naiset tarvitsevat muitakin ominaisuuksia kuin mitä
hänen vaimollansa oli, ja ettei ole haitaksi perheelliselle onnelle,
jos vaimo on oppinut tyttönä punnitsemaan asioita asioita vastaan
ja jos hänen mielensä on altis todellisessa elämässä esiintyville
vaatimuksille ja ihmisten riennoille.

Ja mimmoiselta tuntuu avioelämä ja perheen äitinä oleminen sellaiselle
vaimolle itselleen, jos uskallan ottaa senkin puolen asiasta esille.
Nuorten miesten seurustelu naisten kanssa antaa heidän luonteistaan,
eli siitä mitä he tositeossa ovat, juuri yhtä vähän tietoa kuin naisten
olo nuorukaisten kanssa antaa tolkkua heidän luonteestaan. Nainen
näyttää suloisinta hymyänsä, kiinnittääkseen siten toisen tai toisen
mieltymystä itseensä, mies puolestaan kääntää päin hänkin parhaimmaksi
arvatut ominaisuutensa sille tytölle, jonka hän tahtoo "voittaa". Hän
puhuu hänelle naisen korkeammista ominaisuuksista, kuinka tämä on
suuren Luojan viisaudesta luotu perheen ja yhteiskunnan kaunistukseksi,
suloisuudellansa ihannuuttamaan miehen raskasta elämää, ja kuinka hän
(mies) on löytävä suurimman onnensa, kun hän saa tuota valittuansa läpi
elämän käsillänsä kantaa. Hän kävellyttää nuorta kukkastansa puistossa,
hän saa hänen teaatteriin, laulajaisiin, tanssiloihin. Hän ei vielä
uskalla kantaa häntä itseänsä, mutta hän kantaa hänen päällysvaatettaan
ja hänen viuhkaansa. Hän väliin hänelle lukee ääneensäkin, "hyviä
kirjoja", jotka nuorelle tytölle sopii. Sanalla sanoen, hän on
sulottaren nöyrin palvelija. Ja me oletamme tämän miehen hyvien miesten
joukkoon, niiden jotka eivät teeskentele eivätkä petä. Me oletamme että
tämä mies todella rakastaa tätä tyttöä.

Ja tyttö rakastaa häntä, niinkuin on tapana sanoa. Mutta mitä tämä
tyttö tietää rakkaudesta enemmän kuin muustakaan mikä ihmiselämän
syvyyteen ulottuu? Istuminen pianon ääressä, tarjoileminen
iltapöydässä, tansseissa käyminen, vieraissa kulku alkoi sekin
ajanpitkään tuntua yksitoikkoiselta, parempi oli rakastua ja mennä
rouvaksi, ja hän rakastui. Mutta mitä tämä vaimo valittuansa kohtaan
tuntee ei aina ole rakkautta, useimmin kunnioitusta ja ihantelua.
Hänestä on niin herttaista kun sulhanen on niin hyvä ja viisas, niin
kohtelias ja palveleva. He menevät naimisiin. Mutta silloin alkaa
elämä toisellaiselta tuntua. Monessa kohden miehen käytös häntä
kohtaan muuttuu, taikka se ainakin siltä tuntuu hänelle: eikä hänkään
käytöstänsä enää ohjaa samoin kuin morsiamena ollessa. Mies vaatii
päivä päivältä enemmän: pitää osata kaikkea, pitää ymmärtää, pitää olla
ahkera, pitää tietää säästää ja laskea, ja ennen kaikkea pitää luopua
entisestä oleskelemisesta. — Semmoinenko hän olikin, ajattelee silloin
nuori vaimo, ja nyt kärsimykset alkavat hänelle samaten kuin vasta
näimme niiden alkaneen aviomiehelle.

Tämä uusi elämä herättää nuoressa kokemattomassa vaimossa ensin harmia,
sitten surua. Harmia miestä kohtaan ja harmia vanhempiansa kohtaan,
jotka hän nyt kaikki kutsuu edesvastaukseen. Ei hän tietänyt että
naiminen semmoista oli, sanoo hän, ja hän puhuu silloin totta. Hän
tulee kiukkuiseksi, oikulliseksi ja sen ohessa yhä onnettomammaksi, ja
jos hän ei ole aivan ajattelematon joutuu hän surullisiin ajatuksiin ja
vaipuu alakuloisuuteen. Hän alkaa huomata pintapuolisen kasvatuksensa
hedelmiä: tietämättömyyden, kelpaamattomuuden ja haluttomuuden ahkeraan
työhön. Hän näkee että hän tarvitsisi muuta kuin mitä hänelle on
opetettu: hänen tarvitsisi olla miehen vaimona, äitinä, kasvattajana
ruumiillisesti ja henkisesti. Hän tarvitsisi työkykyä, järjestystaitoa.
Mutta hän puuttuu sitä kaikkea, samaten kuin hän puuttuu tietoa
ja ajatuskykyäkin. Se painaa hänen nöyryytykseen ja tekee kaikki
tehtävänsä hänelle ikäväksi. Hän huomaa että tämä tietämättömyys on
juopa hänen ja miehensä välillä. Erilainen kasvatus on asettanut heidät
eri perusteelle, niin etteivät voi toinen toistansa löytää henkisellä
alalla. Hän rupeaa aavistamaan että rakkauskin on jotain muuta kuin se
mitä hän miestänsä kohtaan tuntee. Se täytyy olla jotain muuta. Jos ei
se olisi, ei yhdyselämä saattaisi hänelle tuntua niin vastahakoiselta.

"Nainen ei taida rakastaa" sanoo tuo nuori huonoihin papereihin
joutunut ruotsalainen kirjailija, ja siihen hänellä mielestäni olisi
tavallansa ollut syytä, jos hän ei olisi sitä sanonut naisesta yleensä,
vaan säätyluokkain naisista, ja jos hän sanoihinsa olisi lisännyt,
että tuo puute naisissa on yksi noita tavanmukaisen tyttökasvatuksen
seurauksia ja jäännös vanhoista teorioista. Viimemainittujen mukaan
ei naisella saa syvempiä ja voimallisempia tunteita ollakkaan, vaikka
häntä kyllä toiselta puolen esitetään varsinaisena tunteen ihmisenä.
Mutta tuosta ympyrää muistuttavasta viivasta on semmoinenkin tieto
luettu, että kaikki naisessa on sopusointua, ettei hän lainkaan saa
mitään riitaista tuntea, ei mitään epäillä, varsinkaan ei mitään
uskonopin ja siveysopin alalla, jossa miehet ovat hänelle kaikki
valmiiksi ja uskottaviksi paperille panneet. Hän ei ole suotta
psykoloogien kynistä lähtenyt edustamaan kasvimaailmaa, yöpuolta, unen
tilaa ihmiselämässä. Kaikki hänessä pitää olla rauhaa, hiljaisuutta,
tyyneyttä, sanalla sanoen: puoli-eloa.

Eihän siis ole kummeksittava, että aviollinen elämä hänelle
tuntuu oudolta, jättää hänen välinpitämättömäksi, taikkapa
vastenmielisyyttäkin herättää. Hän on naimisen kautta joutunut tilaan,
jonka luonnosta ei hänellä ollut tietoa. Häneltä usein puuttuu se
mikä ainoastaan taitaisi tehdä hänen siinä onnelliseksi, rakkaus.
Toiset vaimot elävät ikänsä loppuun tietämättä nimellä nimittää sitä
puutetta, joka heidän alakuloisiksi ja kärsiviksi tekee. Toisille se
ilmestyy hämmästyttävänä totuutena, jonka muuttaminen ei ole heidän
vallassaan. Semmoista se on: kukkaseksi kasvatetaan, eläimen kanssa
yhteen pannaan.— Olkoon muistutuksena psykoloogien laskuihin, joihin
jako perustuu. Kun selittivät vaimon kukkaseksi, olisi heidän pitänyt
tehdä mies myöskin siksi. Nyt sanoo sielutiede: kasvi ja eläin, vaimo
ja mies. Ja todellisuus vihkii jälkimäiset aviopariksi.

Mutta kuinka käy jollei tyttö tulekkaan naimisiin, niinkuin oli
edellytetty. Häntä pidetään n.k. kodillisissa toimissa enemmän taikka
vähemmän, häntä pitää huvittaa, hänen pitää "päästä mukaan". Pojasta
ei niin ajatella. Pojan täytyy määrätyssä työssä ja ahkeruudessa
valmistua tulevaista tointa varten. Mutta tytön pitää odotella. Ja
sillä välin hän siis huvittelee, vaatettaa itseään, pönkkää, nyörää,
oleskelee. Hänellä on jonkun aikaa hauskaa, odottaessaan valittuansa.
Mutta vissiin ikään tultuansa alkaa hän kysyä: tuleeko se? Ja mistä se
tulee? Kukahan se voisi olla hänen tuttavistaan? Ehkä se tulee muualta?
Taikka — ehkä sitä ei tulekkaan? Ja jollei sitä tulisi, mitenkä minun
silloin käy? Mitä tämä minun elämäni silloin on maksanut? Ja nyt alkaa
ikävistyminen, nyt tulee kaipaus, halu jotakin tekemään. Ei vaan sinne
tänne hajottamaan päiväänsä, vaan jotain toimittamaan. Mutta silloin
tietämättömyys, kyvyn puute ja pahempana kuin mikään muu, voiman puute,
astuu häntä vastaan peloittavana ehkäisijänä. Tämä näin hätääntynyt
olento, joka ehkä vielä lisäksi näkee äidin levottomuuden ja isän
huolen hänen vanhentumisestaan ilman kosiomiehen kuulumista, käypi
surumieliseksi ja tyytymättömäksi, itsensä ja omaistensa kiusaksi. Ja
usein vielä menetetty terveys on luettava tämän lisäksi.

Niinkauan kuin perheen isä elää ja pystyssä pysyy ei ulkonainen pakko
vielä paina. Mutta tieto että tämän poismeno ennemmin tai myöhemmin
siirtää perheen toisiin oloihin, asettaa aineellisenkin täytymyksen
tyttären silmäin eteen. Se eläke, minkä perhe voipi isän jälkeen saada,
tuskin riittää heille huoneen vuokraksi. Mutta minnekkä pitää tytön
kääntyä? Paitsi että yhteiskunta on häneltä monta elinkeinoa kieltänyt,
tietää hän että hänen kasvatuksensa sulkee hänen useimmista niistäkin,
joihin laki ei hänelle esteitä pane. Hänen veljellänsä oli vapaus
valita tulevaisuutensa taipumuksen ja varain mukaan. Valtio kustantaa
yliopistoja, lyseoita, polyteknillisiä kouluja, teollisuuskouluja ja
maanviljelyskouluja pojalle, näin pistäen hänen käteensä parhaimmat
aseet toimeen tuloon. Mutta tytär huomaa puuttuvansa niitä kaikkia.

Seuraus puutteellisesta kasvatuksesta ei ole siis ainoastaan mielen
masennus, tyytymättömyys ja sisällisen väen puute, vaan usein toivoton
hätääntyminen tulevaisuuden ovella, joka näyttää hänelle elämän
kaikkine totisine vaatimuksineen. Tytön astuminen sen rajain sisälle on
saattanut lykkäytyä ehkä keski-ikään asti. Kun ratkaiseva hetki alkaa
hänelle näkyä, seisoo hän varattonna. Ei häntä hänen heikkoutensa nyt
auta. Toden totta on hän nyt tukea kaipaava ja pyytää tukea, mutta
sen tukeen nimi on tieto ja taito, siveellisen voiman ja ajatuskyvyn
vahvistaminen totisen ja määrällisen kasvatuksen kautta.

Tämä vanhoihin käsityksiin perustunut kasvatus saapi tavallisesti
nimen kodillinen, vaikka se onnellisen kodin mahdollisuutta ja
voimassa pitoa sangen vähän palvelee. Uskotaan sillä vaan tytöstä
tulevan kelvollisen kodin haltijan ja perhe-elämän järjestäjän, että
häntä oletetaan kotiseinäin rajoissa. Mutta tämä kasvatustapa ei ole
ollut riittävä tekemään nuoresta tytöstä mitä tosi elämä häneltä
vaatii kodin hoitajana, aviovaimona ja kasvattajana. Sitä paitsi se
tytön tulevaisuuteen nähden rakentuu edellytyksille, jotka eivät
todellisuudessa ole luotettavia: se edellyttää että tyttö joutuu
naimisiin, mutta kieltämätön tosi-asia on että paljo naisia elää
naimattomina.

Mutta heidän _pitää_ mennä naimisiin, sanotaan. En tahdo tässä siitä
kiistää pitääkö heidän mennä taikka ei, vaikka totena pidän, että
avioliitto saattaa olla, ja väliin onkin, välikappale korkeimman
onnen ja täydellisimmän kehityksen saavuttamiseen, miehelle kuin
vaimolle. Mutta kyllä varmasti uskon niiden erehtyvän, jotka nykyisen
kasvatustavan pysyttämällä luulevat avioliittojen luvun enentyvän.
He ajattelevat: jos naisille annetaan itsenäisyyteen ja ansiotyöhön
johdattava kasvatus, niin ne eivät mene naimiseen. Tämä puhe osoittaa
heidän pitävän avioliittoa elinkeinona, jota nainen ei valitse
muuta kuin pakosta, ja heidän kannaltaan lienee tuo ajatusjuoksu
johdonmukainen: nainen edustaa kasvin-eloa, yöpuolta, unentilaa,
hänellä ei mieheen verraten ole eikä saa olla voimallisempia tunteita,
ei niinmuodoin kykene rakkauteenkaan. Mutta hänen täytyy kuitenkin
palvella miehen tunteita ja tarpeita ja on siis pakoitettava naimiseen.

Ne jotka eivät usko tuota traditionin naista, vaan pitävät sitä
teeskennellyn kasvatuksen eikä luonnon tuotteena, eivät luule
tarvittavan pakoittaa naista avioliittoon. He uskovat naisessa löytyvän
luonnon antimena sen tunteen, joka yhteiselämään johdattaa ja joka
ainoastaan sen pyhäksi ja oikeaksi tekee.

Sen mukaan kuin taidan käsittää ei itsenäiseen työntekoon valmistava
kasvatus tule vähentämään avioliittoja, mutta sitä vastoin ei
voitane kieltää että juuri tavanmukainen naiskasvatus on synnyttänyt
tuntuvat esteet avioliittojen toteuttamiselle säätyluokissa. Usein on
esiintuotu, että nuoret miehet eivät taida mennä naimiseen senvuoksi
ettei heillä ole varaa elättää vaimoa ja perhettä. Ja näiden miesten
syyt eivät liene perusteita vailla. Ensinnäkin säätyluokkain miehillä
ei ole sitä toivoa ja sitä vaatimusta kuin useimmiten työväellä, että
aviopuolisot voivat molemmat vetää pesään. Toiseksi ei työmies ja
talonpoika naimistansa varten laajenna huoneistoansa, ei muuta asuntoa
eikä suurempiin menoihin sitou, kun sitä vastoin herrasmiehellä,
joka tahtoo avioliittoon mennä, täytyy olla pikku rouvallensa "viis'
huonetta kyökin kanssa" sekä vahvat sisääntulot rahassa.

Tuskinpa voidaan minua syyttää erehdyksestä, kun muistutan että
etupäässä juuri tavanmukaisen kasvatuksen saaneet naiset, nuo
esteettisesti kasvatetut, tässä kohden enin vaativat ja vähimmän avun
tarjoovat tulevan perhe-elämän ylläpitämiseksi. Ne sitävastoin, jotka
ovat tottuneet itse ansaitsemaan, itsestänsä määräämään ja itsestänsä
vastaamaan, paremmin voivat asettaa välttämättömät asiainhaarat
noudatettavakseen ja tietävät kunnioittaa rahan ja ajan arvoa.

Jos siis parannetun naiskasvatuksen seuraukset toiselta puolen
eivät tule naisessa vaikuttamaan avioelämän karttamista ja toiselta
puolen tekevät avioliiton toteuttamisen miehille helpommaksi, ei
vastustajaimme pelkoon liene syytä. Että yhteiskunnassamme elää
paljon naisia naimattomina, se kyllä sentään pysyy tosiasiana, mutta
syiden tutkiminen siihen ei kuulu tähän aineesen. Ja vaatimus että
yhteiskunta kasvatuksen kautta avaa näille mahdollisuuden aineelliseen
toimeentuloon, niinkuin sellainen mahdollisuus on naimattomilla
miehilläkin, ei toki liene kohtuuton. Mutta niin eivät ole ajatelleet
ne, jotka asiain ohjissa istuvat.

Mitä meillä kodilliseksi kasvatukseksi sanotaan riittää naimattomille
vielä vähemmin kuin naineille. Tulee vielä huomata, että avioliitto
ainoastaan harvoin seisoo ovella odottamassa tyttöä kohta kun tämän
niin kutsuttu kasvatus on päättynyt ja rippikoulu käyty. Useimmissa
tapauksissa monivuotinen väliaika on elettävä isän omaisuuden
kuluttamisella ja usein hänen pienien sisääntulojensa rasitukseksi,
taikka mikä vielä pahempaa ja vaikeampaa on, on elettävä lesken vähistä
varoista, joihin useimmasti joukko ala-ikäisiäkin turvautuu.

Kuinka toisellaiseksi tämä aika muodostuu sekä nuorelle tytölle itselle
että hänen omaisilleen, jos hänen kasvatuksensa ja koulunkäyntinsä
olisi antanut hänelle sitä mitä hän nyt tarvitsee: kykyä elättämään
itsensä ja siveellistä voimaa määräämään itsestänsä.

Suuri luku kansalaisia tahtoo kuitenkin yhäti vielä rajoittaa naisten
opetuksen ja kasvatuksen n.k. kodillisten töitten harjoittamiseen.
Näillä töillä tarkoittavat he lähinnä talouden pitoa. He sanovat:
kodillinen toimi on niin suuri, niin tärkeäksi arvattava; ja paljon
vanhempia löytyy, jotka todella ovat antaneet tyttäriensä aamusta
iltaan neuloa, kutoa ja keittää ruokaa. Tämä oli vielä kolme neljä
vuosikymmentä takaperin varsinkin maalaisperheissä ja melkein samaten
kaupungeissa ainoaa mitä tytöille opetettiin. Tämänlaista kasvatusta ja
työtä on pidetty naisen kasvatuksen ihanteena, sitä on pidetty suurena
ja korkeana.

Mutta kun niin tehdään, miksi ei sitä milloinkaan rahaksi arvata?
Löytyy todella meidän maassamme naisia, jotka siitä asti kun lapsuuden
jättivät ovat toimineet perheessä. Orjan lailla ovat he vetäneet
pesään. Mitä on se tuottanut? Poijille suuret summat, tyttärille sangen
vähän. Tyttö on saanut elatuksensa yhteisessä kodissa, sanotte. Mutta
tätä elatusta ei ole pidetty palkkana hänen kodin hyväksi uhratusta
työstään, vaan sitä on pidetty armona. "Minulla on kolme tytärtä
elätettävänä", sanoo isä, jonka pojat koulukaupungissa maksavat monta
sataa markkaa kuussa. Niin paljon arvostellaan tyttärien työtä kodissa.
Ja jos tyttö isän kuoltua tai muusta syystä joutuu ulos maailmalle
ja menee talouden hoitajaksi herrastaloon, mitä hänelle maksetaan?
Korkein palkka minkä hän saapi on 300—400 markkaa vuodessa. Ja miten
kohdellaan häntä, joka omistaa etevän taidon naisen tärkeimmässä
tehtävässä? Mihin asemaan hän joutuu perheessä? Tavallisesti
palvelijain rinnalle. Olen kuullut kerrottavan, että isäntäväki usein
jo hakiessaan taloudenpitäjää panevat ehdoksi, "ettei hänellä olko
mitään vaatimuksia perheellisen seuraelämän suhteen". — Ainoastaan jos
hän personallisuutensa, sukuperänsä taikka ulkonäkönsä kautta sattuu
olemaan jotakin, voipi hän päästä isäntäväkensä pariin, mutta hänen
virkansa ei hänelle arvollista asemaa tuota. Huonosti todellisuudessa
palkitaan, mitä opissa niin korkealle kiitetään.

Vielä on tällä taloudellisella kasvatuksella kodissa se vastus, että se
harvoin voipi valmistaa tyttäriä perin pohjin siihen taitoon, jota se
tarkoittaa. Köyhissä perheissä, missä talous on yksinkertainen, ei ole
tyttärellä tilaisuutta monipuolisempaan harjoitukseen. Vielä vähemmän
on hänellä tilaisuutta siihen semmoisissa perheissä, joissa on monta
tytärtä — kolme, neljä, viisi kenties, — sillä heille ei kaikille
riitä työtä taloudessa. Heidän osanottonsa siinä supistuu niinmuodoin
satunnaisiin tehtäviin, joista ei oppi eikä tyydytys ole suuri.

En suinkaan pidä talouden tointa halpana. Mutta se joka sitä varten
valmistuu, tarvitsee säännöllisen valmistuksen siihen, niin että
hän todellakin saavuttaa siinä tiedon ja taitavuuden. Mutta sitä
antamaan kykenee meidän niin sanottu kodillinen kasvatuksemme ani
harvoin. Siihen tarvitsemme taloudenpidon kouluja, joissa tyttö, joka
aikoo taloudenpitäjäksi, voisi yhdessä vuodessa oppia sen, mihin hän
yksinkertaisen kodin supistuneessa taloudessa kuluttaa viisi, jopa
monesti kymmenenkin vuotta. Samaten se joka vastaista avioliittoa
odottaessa ja siis ainoastaan oman perhetalouden hoitoa varten panee
vuosikausia menemään satunnaisiin taloustöihin isänsä kodissa, ei
kalliiksi arvostele aikaa eikä voimiaan. Pääasia avioliitossa ei liene
että vaimo osaa keittää toista taikka toista ruokalajia ja ruokakaapin
hoitaa. Tärkeämpänä täytynee pitää että hän on varustettuna sillä
siveellisellä ja henkisellä voimalla, niillä tiedoilla ja kyvyillä,
jotka tekevät hänen mahdolliseksi vapaana ja vastuunalaisena puolisona
seisomaan miehensä rinnalla ja kasvattamaan lapsiansa hyviksi,
onnellisiksi ihmisiksi ja kelpo kansalaisiksi.

Vielä on eräs asema, jossa tähänastisen traditioninmukaisen
naiskasvatuksen puutteet tuntuvat kipeinä epäkohtina ei ainoastaan
naiselle itselle, vaan myöskin suoraan yhteiskunnalle. Siihen asemaan
astuu aviovaimo, kun mies kuolee ja hän jää leskeksi. Ja tuskin missään
niin silmiinpistävästi kuin tässä tulee näkyviin kaikki ne haitalliset
seuraukset, joita naista koskevat lainsäädökset ovat synnyttäneet
yhdessä kasvatuksen kanssa.

Samalla kuin mies kuolee on vaimon asema yhdessä iskussa kokonaan
muuttunut. Hän joka tähän asti sekä persoonansa että omaisuutensa
puolesta oli ollut toisen käskyn alaisena; jonka sanalla ja tahdolla
ei ole ollut lain edessä mitään voimaa, hänen käteensä laskee sama
laki nyt kaiken edesvastauksen, ei ainoastaan hänen omasta, vaan koko
pesän ja perheen omaisuudesta ja toimeentulosta. Hänellä ei tähän asti
ollut oikeutta mitään liikuttaa yhteisessä pesässä, ei mitään myydä
eikä vaihtaa, eikä omia rahojansakaan nostaa; ei hän saanut lapsensa
koulunkäynnistä eikä muusta sen tulevaisuudesta määrätä. Ja nyt
lasketaan hänen käteensä koko perheen tulevaisuus.

Hänen joka ei ollut saanut mitään rahan arvoista oppia, pitää nyt
itsellensä ja perheellensä ansaita jokapäiväinen leipä. Mitä häntä nyt
auttaa sukupuolensa "tarkoitus", joka juuri oli "meidän elämätämme
koristaa?" Mitä nyt auttaa häntä se että hän "tukea kaipaa ja tukea
pyytää?" Elämä ei kysy nyt hänen kukkais-ominaisuuksiaan eikä hänen
viattomuuttansa, vaan se kysyy kykeneekö hän mihinkään ansiota
tuottavaan toimeen. Kykeneekö hän laskemaan menoja ja tuloja ja
olemaan turvaksi ja tukeeksi lapsillensa? Juuri sitä mitä psykoloogit
ja runoilijat ja heidän kanssansa kasvatus on häneltä kieltänyt, sitä
hän nyt tarvitsisi: itsensä määräämiskykyä, ajatusta, perustuksiin
nojautuvaa päättämiskykyä, tietoa, voimaa. —

"Mutta hän osaa keittää ruokaa", sanotte. No niin, se on hyvä, mutta
tuo tuntuu vaan katkeralta ivalta siinä missä jokapäiväinen leipä
puuttuu. — "Mutta hän kelpaa talouden pitäjäksi." Hän menee siis
taloudenpitäjäksi, jossa toimessa hänen täytyy aamusta iltaan olla
poissa kotoa — ja saapi 300—400 markkaa vuotuista palkkaa. Mutta hän
ja hänen perheensä ei elä sillä. Tuo korkeaksi arvattu "kodillinen"
kasvatus ei häntä nyt paljo auta.

Lesken tilaa on yhteiskunta toden totta sangen vähän ajatellut ja
muistanut. Ainoa, mikä näkyy lesken ja hänen lastensa surkeaa kohtaloa
muistaneen ja säälineen, on kirkko. Oikein se tekee, kun se asettaa
nämä varattomat sairaitten ja kuoleman kanssa kamppaavaisten rinnalle,
ja kehoittaa jumalanpalveluksessa kristillistä seurakuntaa yhtymään
rukoukseen ja anomaan Jumalan erityistä armahdusta kaikille leskille ja
orpolapsille.

       *       *       *       *       *

Mutta tähänastisen kasvatusjärjestelmän haitat eivät ilmaannu vaan
perheen rajoissa. Ne ulottuvat luonnollisesti myöskin isompaan piiriin,
yhteiskuntaan. Mikä perheen onnea, perheen toimeentuloa ja hyvää tilaa
vähentää ja hävittää, se vähentää ja hävittää yhteiskunnankin onnea
ja hyvää tilaa. Kuinka monta kelpo kansalaista meneekään hukkaan
yhteiskunnalta, jossa suuren suuri joukko kasvattajista puuttuu
tehtäväänsä tärkeimpiä ominaisuuksia. Kehityksen puutteessa kasvaa
umpeen paljon voimia ja kykyjä, jotka toisen kasvatus-suunnan käsissä
olisivat voineet tulla yhteiskunnan ja kansan hyväksi. Ei luulisi
yhteiskunnalla olevan varaa kaikkien niiden voimain heittämiseen, jotka
se nykyisen kasvatuksensa kautta heittää.

Yhteiskunta on kuitenkin pitänyt itsensä kylläksi rikkaana kustantamaan
itsellensä kukkasen, koristuksen. Sitä osoittaa pintapuolisinkin
silmäys n.k. sivistyneen luokan naisiin. Tarvitsee vaan mainita
sanat muoti ja turhamaisuus, niin lukija tietää mitä tarkoitan, ja
pääsen pitemmittä sanoitta raskaasta velvollisuudesta vetää esille
tuota säätynaisten surkuteltavaa pahetta. Onneksi ja paremman
tulevaisuuden enteenä ovat monet ajattelevat miehet alkaneet sitä
saattaa tarkastuksen alaiseksi ja lausuvat sen ylitse tuomionsa.
Vaikka toiselta puolen ei voi olla huomaamatta heidän heikkouttansa
käytännössä, voipi varmuudella otaksua heidän lausumansa jotain
vaikuttavan. Syyllä he moittivat, se on totta, ja moittijain joukossa
on paljon vanhakantalaisia, jotka eivät voi välttää joutumasta siinä
uuden suunnan seuralaisiksi. Mutta heidän lausutut soimauksensa eivät
kuitenkaan heidän kannaltaan pidä mielestäni logillista johtoa.
Sillä voidaksemme perustuksen mukaisesti tuomita pois naisten
turhamaisuutta eli koristelemisen halua, täytyy ensin hyljätä kaikki
ne vanhat käsitykset, joissa tuolla ominaisuudella ja tavalla on vahva
pohjansa. Mutta ne jotka muuten tahtovat pysyttää olot entisellään ja
sentään soimaavat naissuvun turhamaisuutta, unohtavat kokonaan, että
turhamaisuus ja koristelemisen halu on naisessa johdonmukainen seuraus
tähänastisesta järjestelmästä. He itse käsityksinensä naisesta ja hänen
tarkoituksestaan seisovat epäkohdan parhaimpana tukena. Jos koetamme
millään muulla kuin vapautuksen tiellä poistaa yhteiskunnasta tätä
yksityistä pahetta, saamme pian huomata kaikki keinot turhiksi.




V.


Muistutetaan ehkä että olen unohtanut koulujen olemassa olon
tytöillekin. Tämä muistutus johdattaakin minua julkisen opetuksen
alalle. En sitä ole unohtanut, ja myönnän kernaasti tyttökoulujen
olleen edistysaskeleen naisten kehityksessä.

Niiden parhaimman ominaisuuden löytänemme kuitenkin siinä,
että ne tarjoamalla tytöille jonkinmoista opetusta, jos kohta
yksinkertaisimmissa tiedoissa, ovat vaikuttaneet herättäväisesti.
Tyttökoulun käyneet ovat sieltä usein tuoneet muassaan hämärän tiedon
siitä, että naisellakin on oppimista tiedoissa ja taidoissa, ja että
hänen kasvatuksensa on puutteellinen ja estää hänen kehitystään ja
tulevaista onneaan. Monelle tyttökoulun läpikäyneelle lienee käynyt
selväksi, että kuta enemmän tietää, kuta paremmin jotain osaa,
sitä helpompi on tulla toimeen ja sitä rikkaampi on elämä. Kuta
vähemmän tietää, kuta huonommasti jotain osaa, sitä vaikeampi on
tulla toimeen, sitä tyhjemmältä elämä tuntuu. Muistettava on myöskin
että niistä naisista, jotka nyt työnsä kautta tukevat oman ja usein
jonkun sukulaisensakin toimeentulon, moni kuitenkin tyttökoulussa
sai ensimmäisen alun siihen tietoon ja taitoon, joka nyt hänelle
leivän antaa, jos kohta se sen niukastikin tekee, ja jos kohta
hänen koulunkäyntinsä perästä täytyi ikäänkuin alkaa uudestaan ja
lukemattomien vaikeuksien ja esteitten läpi itsensä kykeneväksi tehdä.
Niin vaillinainen kuin tyttökoulu onkin ollut, on se kuitenkin kaikille
näille ollut suoranaisena vaikka aivan riittämättömänä apuna.

Mutta enemmän on se kumminkin, kuten sanottiin, vaikuttanut siten
että se on ollut avullinen opettamaan aikaamme ja varsinkin aikamme
naisia huomaamaan kuinka puutteellinen heidän sukunsa kasvatus on
ollut. Ei niin että koulu olisi siihen suorastaan viitannut, mutta se
on välillisesti, sekä sen kautta mitä se tiedoissa ja siveellisessä
suhteessa _on_ antanut, että sen kautta mitä se _ei_ ole antanut, on
valmistanut tietä ajatukselle ja arvostelulle.

Jo nimitys tyttökoulu, taikka niinkuin näihin asti on sitä
kutsuttu: naiskoulu (fruntimmerskola), osoittaa näiden koulujen
poikkeavaa luontoa julkisista oppilaitoksista yleensä. Kun opistoja,
joissa poikia on opetettu, on kutsuttu eri nimellä laatunsa
mukaan: ala-alkeiskouluiksi, ylä-alkeiskouluiksi, kymnasioiksi,
alkeiskouluiksi, alkeisopistoiksi, lyseoiksi, realikouluiksi, paitsi
paljon eri ammatti-kouluja, niin sitä vastoin niiden koulujen laatua,
jossa tyttöjä opetetaan, on merkitty vaan sukupuolen mukaan. Vaikka
tyttökoulujen syntyminen kieltämättä ilmaisee edistystä, palveli niiden
aate siis kuitenkin uskollisesti vanhoja käsityksiä, joista ei se vielä
tänä päivänä ole voinut irtautua. Tytöille piti niillekin sentään
jotakin opettaa, ruvettiin ajattelemaan, kun muiden koulujen luku vuosi
vuodelta nousi. Mutta samaten kuin kansakoulu, joka sekin ehdottomasti
on tuntuva edistysaskel yleisessä kehityksessä, vielä perustuu
menneiden aikain aatteesen kansanluokkain eri-suuresta arvosta ja
tarkoituksesta, perustuu tyttökoulukin vielä menneiden aikain aatteesen
sukupuolten eri-suuresta arvosta ja tarkoituksesta. Sitten kuin olemme
ehtineet niin kauas, että nämä käsitykset kansanluokkain eri-suuresta
arvosta ovat poistuneet yleisestä ajatustavasta, ei meillä enää tule
olemaan erityisiä _kansakouluja_, vaan ainoastaan kouluja. Ja kun
olemme ehtineet niin kauas, että käsitykset sukupuolten eri-suuresta
arvosta ja tarkoituksesta ovat poistuneet, ei meillä enää tule olemaan
erityisiä _kansakouluja_, vaan ainoastaan kouluja.

Tyttökoulu niinmuodoin ei ole varsinaista muutosta tarkoittanut
yleisessä käsityksessä naisesta ja hänen suhteestaan perheesen ja
yhteiskuntaan. Sillä on vaan tahdottu antaa tytöille jotakin oppia
yleissivistystä varten, ja nykyisen voimassa olevan asetuksen mukaan
tekee se sitä tytön II:a ikävuodesta 16:teen. Tyttökoulu ei sitou
olemaan valmistusjaksona millekkään määrätylle jatketulle työlle
suuntaan taikka toiseen. Ainoastaan kahteen jatko-opistoon se antaa
luvan päästä. Ja samalla lailla kuin se on ylähältä jyrkästi katkaistu,
leikkautuu se alkupäästäänkin poikki ja tekee valmistuksen kouluun
pääsöä varten vaikeammaksi ja useampivuotiseksi kuin ennen. Ja tästä
valmistuksesta ei yhteiskunta katso itseään velvolliseksi pitämään
mitään huolta muualla kuin pääkaupungissa. Korkeammat oppilasmaksut
tyttökouluissa sitä paitse tekevät tämänkin opin saamisen vaikeaksi
tytöille.

Tyttökoulu on siis jo luontonsa mukaan riittämätön poistamaan naisten
kasvatuksesta niitä puutteita, joista ylempänä olemme puhuneet.
Sen lisäksi tulee, ettei sen vaikutus enemmän kuin koulun yleensä
voi ulottua suoraan koteihin, joiden kädessä siveellinen ja osaksi
älyllinen ja käytännöllinen kasvatuskin on.

Jos taas katsomme tyttökoulujen sisäpuolelle ja tarkastamme laadultaan
sitä työtä, jota niissä on tehty sekä sitä henkeä, mikä niissä on
ohjaajana vaikuttanut, niin emme saata olla tekemättä sitä havaintoa,
että, niinkuin johdonmukaista onkin, siellä opetettavaa oppilasta on
pidelty vanhojen teoriain mukaan. Jo se asianlaita ettei koulussa
päättynyt työ joudu minkään lopputarkastuksen alaiseksi, on koulusta
poistanut sen innon ja tarkkuuden työssä, johon koulun päätyttyä
tehtävä suoritus ainakin kehoittaa sekä oppilasta että opettajaa.
Aineita on opittu ja opetettu, läksyjä on luettu ja luokalta on
muutettu, mutta miten ja mitä oppilas on omistanut aineista, siitä ei
ole lopputiliä kysytty. Yksityisissä opettajissa on suuri innostus
aineesen ja erityinen tarkkuus luonnossa saattanut voittaa käsitykset
sukupuolesta ja heidän opetuksesta tehdä totisemman, perusteellisemman
työnteon oppilaiden onneksi ja hyödyksi. Mutta sellaisen pidämme
poikkeuksena. Tietämättä taikka tietäen, aikomuksesta taikka ei ovat
monet opettajat antaneet tuntinsa, jakaneet arvolauseensa ja asettaneet
vaatimuksensa vanhan naisihanteen palveluksessa. Kunhan vaan on annettu
tytöille senverta yleissivistystä, että osaavat liikkua seuraelämässä
ja käyttäytyä säätynsä mukaan, ei heiltä muuta puutu. Perusteellisuus,
ajatteleminen, kritiikki on ollut toiselle sukupuolelle kuuluvata; ei
tyttö-opetuksen tarvitse tähdätä siihen, kuuluvat oppiohjeet tässä.

Oppilaat ovat saaneet hyviä todistuksia, heitä on siirretty korkeampaan
luokkaan ja he ovat lasketut koulusta usein siinä luulossa että todella
osaavat mitä heillä on oppi-aineena ollut. Vasta karttuneet ikävuodet
ja se mikä elämässä tulee heille vastaan on näyttänyt heidän tietojensa
puutteellisuuden ja pintapuolisuuden.

Toisille, jotka joutuvat vähemmän kehittyneihin oloihin, kenties asian
tosi laita ei milloinkaan selviä. Mutta heidän vahinkonsa ei vähene
siitä. Sanotulla luonnollisesti ei ole tarkoitettu vähintäkään moitetta
niitä _henkilöitä_ kohtaan, jotka tyttökouluissa ovat vaikuttaneet.

Odotamme nyt sitä muistutusta, että _kansakoulut_ palvelevat molempia
sukupuolia ja että siis yhteiskunnan tehtäväksi lankeava huolenpito
on yhteisen kansan suhteen tasainen. Kieltämättä kansakoulu palvelee
molempia sukupuolia, mutta tuskin sentään olisi voinut muulla tavoin
olla. Se tieto minkä kansakoulu ennättää ja voipi antaa, katsottiin
toki niin yleiseksi, niin aakkoselliseksi, että sen kieltoa tytöille
ei saattanut enään tulla kysymykseen aikana, jolloin kansakoulun aate
meillä toteutettiin. Asettaa kansakoulu ainoastaan poikia varten, olisi
ollut sama kuin asettaa rippikoulu ainoastaan poikia varten.

Että kansakoulu on yhteinen, siitä onkin meillä todella opittavaa
toisien kansaluokkien kouluille. Se osoittaa että vanha naisihanne
ja vanhat käsitykset alkavat horjua, kun kysymys koskee — yhteistä
kansaa. Yhteisessä kansassa, jossa kaikki olot ojentuvat enemmän
luonnollisuuden mukaan, ei olisikaan helppo juurruttaa konstruerattuja
ihanteita. Kansa ei niitä käsittäisi. Toiselta puolen näyttää siltä
kuin n.k. sivistynyt sääty käsityksessään naisesta ja määritelmissään
hänestä ei pitäisikään väliä muusta kuin säätynaisesta. Siten on yksin
tämän jälkimäisen osaksi tullut tuon kokoon-kyhätyn naisihanteen
toteuttaminen. Seurauksena tästä on, että vertaus säätynaisen ja
kansannaisen kasvatuksen välillä näyttää voiton olevan jälkimäisen
puolella. Sitä hämmästyttävää järjettömyyttä ja esteettisten sääntöjen
sokeaa noudatusta, joka säätyluokissa on vahingoittanut naisen
luonnonmukaista kehitystä ruumiin ja sielun puolesta, ei niin tavata
kansan parissa.

Että tietämättömyyden ja taitamattomuuden tähden varsinkin lasten
ruumiillinen hoito siellä osoittaa suuria puutteita, on kyllä totta,
mutta se on asia, joka koskee kasvatusta yleisesti, eikä naisten
kasvatusta erittäin. Ei kansalla ole varaa eikä aikaa ajatella
eikä pitää itsellensä mitään koristusta, mitään kukkasta elämäänsä
suloistuttamaan. Kansan seassa kutsumus kuuluu: auttaa, ei: koristaa.
Siellä ei kysytä ensimmäiseksi mikä on sievää ja sopivaista, vaan mikä
on välttämätöntä ja tarpeellista. Onneksi senvuoksi kansassa harvoin
kasvaa niitä teeskenneltyjä naistyyppejä, joita olot ja kasvatus
ihmiskunnassa valmistaa.

Tästä ei kuitenkaan seuraa, että kansan vaimolle tuleva julkinen
kasvatus siltä tyydyttäisi yleistä tarvetta, taikka että se miehen
osaksi tulevan kasvatuksen rinnalla olisi riittävä. Kansakoulu
tarjoutuu molemmille, se on totta. Varakkaimpain maanomistajain
perheissä, joissa lapset koulunsa läpikäytyä jäävät kotitaloon taikka
joutuvat perheenjäseniksi muihin taloihin, saattaa niinmuodoin julkinen
kasvatus käydä tasan sukupuolten välillä. Mutta koko sen suuren väestön
piirissä, johon kuuluu käsityöläiset ja ammattilaiset kaupungeissa
ja maalla, kaikki päivämiehet, kaikki toisen palveluksessa olevat ja
ylipäinsä koko irtain väestö kaupungissa ja maalla, siinä järjestyvät
asiat toisin.

12—13-vanhana on lapsi päättänyt kansakoulunsa kaupungissa, yksi tai
kaksi vuotta myöhemmin maalla. Silloin jättää yhteiskunta enimmiten
tytöt oman onnensa nojaan. Useimmista, jatkettua opetusta antavista
kouluista, joista kunta ja valtio yhdessä taikka toinen yksistänsä
nyt huolen pitää, ovat tytöt suljetut. Hyödyllinen ja ansioa tuottava
työnteko tulevaisuudessa voisi heillekin antaa leivän, mutta he
eivät tiedä millä keinoin voisivat saada sitä oppia, jota samaisen
työn eli toimen taitamiseksi ehdottomasti vaaditaan. Ammattikouluja
ja sunnuntaikouluja [emme näillä tarkoita yksityisten pitämiä,
vaan varsinaisia kuntien kustantamia kouluja ammattilaisia varten]
ylläpidetään monissa kaupungeissa, mutta ei niihin pääse tytöt. Nämä
viettävät parhaimman oppiaikansa köyhässä kodissa, joka useimmasti
ei heille voi antaa riittävästi sopivaa työtä eikä tietysti myöskään
heille tarjota valmistusta mihinkään enemmän tuottavaan työhön. Poika
voidaan panna oppiin toiseen tai toiseen, ja hänellä on tilaisuus esim.
sunnuntaikoulun läpikäymällä hankkia itselleen todistuksen, jolla hän
pääsee ammattia harjoittamaan. Mutta tytölle harvoin jää muuta jälelle,
kuin joko kitua kotona ja syödä vanhempiensa ansiota, taikka mennä
palvelemaan. Edellisen tilan vaarallisuus siveydelle on niin selvä
ettei se mitään todistusta tarvitse, jota paitsi on muistaminen ettei
se suinkaan varallisuutta lisää. Jälkimäinen tavallisesti tuottaa
leivän, mutta ei kaikkia houkuttele, varsinkin koska elinkeinon puute
pakoittaa palvelukseen niin monet, että kaikille tarjoutuville ei
likimain löydy paikkoja. Viimeksi mainittu seikka taas alentaa palkat
kohtuuttomiin.

Pesu ja silitys pelastaa monet niin kauan kuin voimat kestävät työssä,
jossa kilpailu ja sen kautta alentunut tulo kysyy ponnistusta yli
sen minkä ruumis luonnon mukaan tarjoo. Ompelemisella ja räätälin
työllä voisi moni vaimo meidän maassa elää, ja moni elääkin. Mutta kun
yhteiskunta ei huolta pidä valmistuksesta siihen, on seuraus se että
_hyviä_ ompelijoita, pukujen neulojia, joille aina riittäisi työtä ja
joiden työ jotain tuottaa, löytyy liian vähä, _huonoja_ liian paljo.
Jos sitä vastoin yhteiskunta paremmin kuin tähän asti huolta pitäisi,
että toinenkin sukupuoli voisi itsensä kykeneväksi tehdä teollisuuden
harjoittamiseen, ammatteihin, liiketoimiin, niinkuin myöskin olisi
annettava sille tilaisuutta valmistua henkistä työtä varten, niin —
silloinhan olisikin naisten kasvatuksesta poistetut _ne_ puutteet,
joihin _yhteiskunta_ julkisen kasvatuksen isäntänä itsensä velkapääksi
tekee.

Uskotaan kenties että puhuessani yhteisen kansan naisista ajattelen
vaan naimatonta vaimoa. Ja sanottuani etten ole niin ajatellut, kuulen
muistutettavan: Naidun vaimon tehtävä on kodillinen työ miehen ja
lasten hyväksi; ansaitseminen, perheen elatuksen hankkiminen on miehen
asia. Niin onkin opissa, enkä tahdokkaan olla viimeisiä tunnustamaan
sitä perhe-elämän ihanteena.

Mutta miten on asia todellisuudessa? Useimmissa perheissä n.k.
alhaisemmassa väestössä ja samalla tavoin jotenkin yleisesti
käsityöläisissä ansaitsee vaimokin, missä vaan taitaa ja millä
suinkin voipi. Hänen _täytyy_ sitä tehdä, se on välttämättömyyden
vaatimus. Lasten luku kasvaa ja tarpeet enenevät enenemistään, mutta
miehen palkka on entisellään, se ei riitä elatukseen. Ja niinkuin jo
tuonnempana sanottiin, on miehellä jo naimiseen mennessä luonnollisena
vaatimuksena että kumpikin ansaitsee. Jollei hän sitä vaatisi, jollei
vaimo voisi häntä auttaa ansiolla, jäisi monta avioliittoa tekemättä,
niinkuin juuri siitä syystä niin monta jääpi ylemmissä luokissa.

Hyvähän olisi vaimon antautua vaan ruoan valmistamiseen, perheen
vaatteiden valmistukseen ja lapsien kanssa työskentelemiseen. Mutta
näistä kaksi edellistä työtä supistuu supistumistaan sitä myöden kuin
rahain riittämättömyys supistaa ostettavain ruoka- ja vaateaineiden
määrää ja laatua. Mitä auttaa jos sanomme ettei näin pitäisi olla,
kuin olot kuitenkin ovat semmoiset meillä kuin muualla, että
vähävaraisemmissa kansanluokissa vaimon täytyy ansaita enemmän tai
vähemmän. Kysymys on vaan mitä hän osaa ja mihin hän kykenee. Jos hän
olisi saanut käydä oppimassa jotain käytännöllistä niinä vuosina, jotka
kansakoulun käynnin ja naimisen välissä murentuivat hukkaan varattoman
kotopesän niukassa ruuassa; taikka häntä olisi otettu, niinkuin
hänen veljensä otettiin, sunnuntaikouluun, taikka ammattikouluun,
taikka realikouluun, hankkimaan itselleen opillisia perustuksia
käytännölliseen työhön, niin hänellä nyt olisi omaisuus jälellä, joka
tulisi sekä perheen että hänen omaksi hyödykseen.

Mutta useimmissa tapauksissa seisoo hän siinä ilman taitoa mihinkään.
Ei siis muuta neuvona kuin ryhtyä siihen mikä on hänelle mahdollista,
ja hän ryhtyy: pesuun, silitykseen, ja jos hän on erittäin lahjakas
taikka hän yksityisten avulla oli saanut vähän oppia ompelussa,
ompelukseen. Mutta se mikä useimmille jääpi ainoaksi ansioksi on
apumiehen työ päiväpalkalla (handtlangerska). Meidän tarvitsee vaan
katsella ympärillemme kaupungeissa, nähdäksemme kuinka monet aviovaimot
aamusta iltaan polku-palkasta kantavat tiiliä ja savea rakennustyöhön,
sillaikaa kuin miehet, joille opin tilaisuus oli etuoikeutena
säilytetty, seisovat verrattain vähemmän rasittavassa työssä ja saavat
kahdenkertaisen palkan.

Kuinka paljon oikeampaa olisi ja kuinka paljon onnellisempaa perheelle
kokonaisuudessaan, jos kaikki nämä vaimot osaisivat esimerkiksi jotain
semmoista työtä, jota he voisivat tehdä kotona. Olen nähnyt kuinka
vaillinaisinkin taito jossain käsiteollisuuden haarassa voipi tuottaa
suurta onnea varattomalle kodille, jossa vaatimukset niinkuin tiedämme
eivät ole suuret. Kyyneleet silmissä kertoi eräs aviovaimo, kuinka se
näennältä vähäpätöinen seikka, että hän nuoruudessaan sattumalta oli
saanut oppia olkien letittämistä, nyt antoi hänelle, miehellensä ja
neljälle lapselleen sen välttämättömimmän elatuksen, jonka hankkimiseen
miehen työ ei riittänyt. Ja tämän vaimon saama oppi ei suinkaan ollut
suuri. Hän osasi ainoastaan välttävästi letittää ja kokoonneuloa
yksinkertaisimpia pieniä koria ja poikain lakkia, jotka tuottivat
markan kaksi silloin tällöin. Pääasia oli että hän oli saanut jotain
oppia.

Niinkuin nyt on, sulkee puutteellisuus yhteiskunnan huolenpidossa useat
elinkeinot ja ansiolähteet naiselta. Yhteiskunta on ottanut julkisen
kasvatuksen käsiinsä, mutta se on itsevaltiaan tavoin toisille antanut,
toisille antamatta ollut. Suuri osa niitä puutteita ja haittoja, joita
tähänastinen naiskasvatus osoittaa ja jotka käsittääkseni sangen
ehkäisevästi vaikuttavat yleiseen kehitykseen, on seurauksena tästä
menettelöstä. Yhteiskunta on tässä kohden erehtynyt laskuissansa.

       *       *       *       *       *

Mitä kirjoituksen kuluessa on sanottu lienee jo viitannut sen
uudistuksen suuntaan, johon ilmaantuneet puutteet naisen kasvatuksessa
kehoittavat aikaamme.

Naisen kasvatuksen tulee pyrkiä toteuttamaan, mitä ihmisen kasvatuksen
tarkoituksena yleensä tunnustetaan; sillä se on hänen oikeutensa
syntymisensä kautta, se edistää kansan kehitystä ja lisää sen
onnea. Kasvatuksen täytyy muistaa, mitä se tähän asti on unohtanut,
että nainen on ihminen ja että se mikä saattaa ihmisen yleensä
hyödyllisempään kehitykseen, se naisenkin siihen saattaa. Sentähden
hänen kasvatuksensa on oleva semmoinen:

  että se on avullisena tekemään häntä ruumiillisesti vahvaksi,
     terveeksi, raittiiksi, kestäväksi;
  että se on avullisena tekemään häntä moraalisesti itsensä
     määrääväksi, vastuun alaiseksi, tiedolliseksi ihmiseksi, joka
     tahtoo ja täyttää oikian oikian tähden ja karttaa pahaa pahan
     tähden,
  että se on avullisena tekemään häntä älyllisesti kykeneväksi
     ajattelemiseen, tiedon käsittämiseen ja sen viljelemiseen;
  että se tekee hänen käytännöllisesti kykeneväksi itsensä
     elättämiseen.

Muistutetaan kenties nyt että tämä ei muuta ole kuin mitä kasvatukselta
yleensä voipi vaatia. Se onkin oikea muistutus ja siihen on vastattava:
suurimmat puutteet ja virheet naisten kasvatuksessa tulevatkin
likinnä siitä, että tämän kasvatuksen suunta _poikennut_ kasvatuksen
_yleisestä_ suunnasta, että naisten kasvatus on tehty joksikin toiseksi
kuin mitä kasvatuksen _yleensä_ tunnustetaan olevan. Olen koettanut
näyttää kuinka kasvatus on erehtynyt, kun se ylenmäärin silmällä pitäen
vaan _tyttöä, naista_, on unohtanut _lapsen, ihmisen_. Järjestelmän
seurauksista nähdään paraiten sen vahingollisuus ja kuinka tarpeellista
on että siitä luovutaan ja palataan luonnollisemmalle pohjalle.

Tämä on ensisijassa tarpeen. Yksityiskohdat tulevat kyllä vähitellen
selviksi, sitä myöten kuin suunta yleisessä ajatustavassa vakaantuu.
Päätehtäväksi jääpi vaikutus aikakautemme ajatustapaan, niin että
moniaiden tähänastisten käsitysten laho laatu tulee julki ja uudempain
aikain kanssa virranneet uudet käsitykset voittavat sijaa. Emme vaan
saa hetkeksikään unohtaa, että kasvatus on ollut seuraus näistä
menneiden aikain synnyttämistä käsityksistä naisesta yleensä ja
ettei mitään pysyvää uudistusta saada aikaan, jos vaan päältäpäin
kiillotellaan, mutta entinen pohjus jätetään pois karsimatta.

Se ajatustavan muutos, jota ilman eivät mitkään parannus yritykset
voi onnistua, onkin jo alkanut ja muodostaa nyt uutta astetta tuossa
ajasta aikaan nähtävässä hiljaisessa mutta vakaassa kehityksessä,
jota naisvapautukseksi sanotaan. Tiedämme että moni vanha käsitys jo
on murennut nuorempain mielipiteiden tieltä, ja että sen johdosta
naissuvun asema lain edessä nyt on jo monessa kohdassa toisellainen
kuin se oli kaksikymmentä vuotta sitten. Muutokset tähtäävät
tasoittamiseen, niinkuin jo kirjoituksen alussa sanoin. Tähän
asti tehtyjen lakiparannuksien yhteisenä ominaisuutena ilmaantuu
johdonmukainen pyrkimys käsitellä naista enemmän ihmisenä, vähemmän
sukuolentona kuin ennen; ei miestä yli-arvoisena eikä ala-arvoisena,
vaan miehen vertaisena. Sitä nähdäksemme tarvitsee vaan muistaa niitä
muutoksia perintölaissa, naimiskaaressa, elinkeinolaissa, joita
Suomen kansa on säätänyt naisen eduksi. Niissä tarkoitetaan naisen
vapauttamista entiseltä eri-asemalta ja siirtämistä likemmä sitä sijaa,
joka ennen oli miesten yksinoikeutena. Samaan suuntaan viittaavat ajan
oireet kasvatuksessakin, ja samaan suuntaan uudistustyön alku siinä jo
käypikin.

Monissa vanhemmissa on herännyt ajatus uusista velvollisuuksista
tyttäriänsä kohtaan, ja he ovat huomanneet että heidän kasvatuksensa
parantaminen on tärkeintä. Monissa kansalaisissa on hereellä sama
ajatus ja sama vaatimus. Ja näiden yhteisen työn hedelmänä näemmekin
yhä levenevän uran, joka aukaisee naisille tilaa astumaan miehen
vertaisena hänen rinnalleen. Näemme kuinka kodeissa ja kansalaisissa
vaatimukset naisesta, hänen kutsumuksestaan ihmisenä, nousevat ja
vakaantuvat, ja kuinka samassa hänen arvonsa nousee. Sen ohessa
kasvatus luonnollisesti alkaa saada totisemman ja määrätymmän suunnan.
Vanhemmat ja kansalaiset, huolimatta vanhoista hyvin tunnetuista
naisellisuuden ihanteista, tahtovat varustaa tyttäriänsä tiedoilla
ja taidoilla ja heitä itsensä-määräämiseen kehittää. Näemme vihdoin
kuinka kansalaiset, miehet ja vaimot yhdistetyin voimin koettavat
yhteiskunnan puolelta siihen tilaisuutta tehdä. Niinpä yksityisten
toimesta työskentelee maassamme jo monta koulua, toiset opillisen,
toiset käytännöllisen kasvatuksen palveluksessa.

Yhden niitä välikappaleita, joka kenties luonnollisimmalla tavalla
voipi vaikuttaa yleisen kasvatuksen tasoittamiseksi eri sukupuolten
suhteen, on uudistyö tavannut asettamalla nuorison opetusta varten
_yhteiskouluja_. Tämän aatteen kelvollisuudesta on viime aikoina siksi
paljon keskusteltu ja sitä eri suunnilta harkittu, ettei ole syytä sen
puolustusta ottaa tässä puheeksi.

Aatteen kannattajain ja aatteen käytännöllisten toteuttajain tulisi
vaan nyt muistaa, ettei se asian laita yksinään että meillä nyt _on_
yhteiskouluja, tee niitä vielä siksi kuin ne ovat aiotut; vaan siihen
kysytään suoranaisten työntekijäin samaten kuin asian harrastajain
puolelta vakaata työtä ja totista mieltä. Yhteiskoulun tulee koettaa
poistaa erikoiskoulujen viat, mutta säilyttää niiden ansiot. Niinpä
on sen velvollisuus esimerkiksi torjua kaikkea turhamaisuutta,
joutavuutta, löyhyyttä, kaikkea määrätöntä harrastusta, —
tyttökouluille omituisia ominaisuuksia — raakuutta, oman käden valtaa,
hämmennystä siveyden tunteessa — poikakouluille omituisia ominaisuuksia
— ja torjua sitä yhtä hyvin opetuksen puolella kuin kurissa ja koko
koulun elämässä yleensä. Jos yhteiskoulu ei voi itseänsä vapaana
pitää näistä jokaisen kasvatin luonteen kehitykseen vaikuttavista
haittapuolista, vaan ehkä antaa kannatusta niille kaikille, niin se ei
suinkaan vastaa mitä siltä on odotettu.

Mitä erittäin opetuksen hoitoon tulee, emme saa unohtaa, että
opetettavia lapsia nyt todellakin pitää valmistaa vissiä päämäärää
varten. Todellakin täytyy kaikkien jotain järjestettyä osata, jotain
joka oikeuttaa heitä astumaan astetta ylemmälle opin tiellä. Jos
tyttöjen tähden löyhennämme opetusta, tyydymme vähempään totisuuteen,
vähempään vakavuuteen ja kenties vähempään perusteellisuuteen,
niin teemme tytöille vahingon, jota aate juuri tahtoo välttää. Sen
lisäksi vedämme alaspäin opin vaatimuksia poikain suhteen, ja teemme
vääryyttä niille. Tahdotaan väliin sanoa ettei yhteiskoulujen pitäisi
huolia vanhojen poikakoulujen järjestelmistä, koska muka poikakoulut
eivät ollenkaan ole malliksi kelpaavia. Niin onkin tavallansa totta:
poikakoulut eivät ole täydellisiä, niillä on pahat vikansa ja olemme
niistä ikään maininneet muutamia. Mutta kieltämätön tosiasia lienee
kuitenkin, että poikakoulumme ovat parasta mitä meidän maassamme
tähän asti on ollut olemassa julkisen opetuksen alalla. Sitä emme saa
unohtaa. Sanottakoon mitä sanottaneenkin niiden moitteeksi, totta on
sittenkin, että mitä niissä on opetettu, on sitä — tyttökouluihin
verraten — opetettu perusteellisesti ja vakavasti, koulun lopputili
korkeamman opiston edessä aina silmissä. Tämä vakavuus ja totinen
henki, tämä jykevyys opetuksessa on mielestäni ollut poikakoulun etevin
ominaisuus, eikä varmaankaan ole ollut jättämättä jälkiänsä maamme
koulunkäyneiden miesten luonteihin ja kehitykseen. Uskonpa senvuoksi
yhteiskoulun viisaasti ja oikein tekevän, jos se perintönä vanhalta
koululta itsellensä saman ominaisuuden hankkii ja sitä arvossa pitää.

Ikävä pidätys tämän uuden kasvatusaatteen menestykselle käytännössä on
se, ettei yhteiskunta valtiona ole tahtonut antaa sille aineellista
kannatusta. Sitä vastoin valtio on antanut apuansa joillekuille naisten
kasvatusta edistäville yksityiskouluille maassamme. Viimemainitusta
seikasta nähden, ja myöskin jos saamme aavistaa tulevaisia
toimenpiteitä muista merkeistä ajan kehityksessä, ei liene kuitenkaan
tällaisen kannatuksen saanti tulevaisuudessa mahdottomaksi luettava.

Kansalaisten harrastuksen ja ahkeran työn kautta ollaan siis paremman
tien alussa. Koulu tietysti ei kaikkea tee, ei kaikkeen kykene.
Vaikutus paremmuuteen on tuleva kodeista, vanhemmista, veljistä,
sisarista, — koko suvusta. Tämän vaikutuksen täytyy tunkea kaikkialle:
lapsen-kamariin, perheen elämään, perheen työhön, seuraelämään,
käytännölliseen elämään, yhteiskunnalliseen elämään. Mutta missä monta
yhtyy yhtehen, missä mies ja vaimo seuralaisina suvun yhteistä hyvää
ajavat, siinä ei häpeään tulla. Heidän yhteinen työnsä voipi luoda mitä
ei toinen yksinään saa aikaan.

    Vapahdus on raskas ja myöhänen työ,
    Mut' vaimonpa sydän viel' nuorena lyö;
      Kun kaksittain,
      Työt tehdään ain'
    Mies, vaimo— ne yksillä voimillaan
    Sukukunnalle raivaavat uudismaan.

         (Jonas Lien runosta "Nylaende".)








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NAISTEN KASVATUKSESTA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.