Fredrika Bremer : Kuvaus vuosisatamme alkupuolelta

By Lucina Hagman

The Project Gutenberg eBook of Fredrika Bremer
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Fredrika Bremer
        Kuvaus vuosisatamme alkupuolelta

Author: Lucina Hagman

Release date: May 2, 2025 [eBook #76001]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: Werner Söderström, 1886

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK FREDRIKA BREMER ***

language: Finnish




FREDRIKA BREMER

Kuvaus vuosisatamme alkupuolelta


Kirj.

LUCINA HAGMAN





Porvoossa,
Werner Söderström
1886.




SISÄLLYS

   I. Lapsuuden aika.
  II. Ensimäiset kyhäelmät. Ensimäinen nuoruus.
 III. Kehitystä vastaiseen vaikutukseen.
        Kirjallinen vaikutus. "Presidentens döttrar."
        Kirjallinen vaikutus. Tuntomerkkiä
        Kirjallinen vaikutus. "Nina".
        Kirjallinen vaikutus. "Grannarne."
  IV. Jatkuvaa kehitystä. Ulkonainen elämä.
        Kirjallinen vaikutus "Hemmet", "En dagbok" y.m.
        Kirjallinen vaikutus. Tendenssi. Arvostelua.
        Julkisia kunnianosoituksia. Yksityinen elämä.
        Yhteiskunnallinen vaikutus.
        Kirjallinen vaikutus "Morgonväkter".
        Kirjallinen vaikutus "Syskonlif" y.m.
   V. Amerikassa. Matkan syyt ja tarkoitus
        Amerikassa. Vastaanotto ja kohtelu siellä.
        Amerikassa. Siveelliset perikuvat.
        Amerikassa. Uskonnolliset olot.
        Amerikassa. Kvääkarit.
        Amerikassa. Naiset tila ja asema.
        Amerikassa. Waldo Emerson.
        Amerikassa. Theodor Parker.
        Amerikassa. Vertailevia mietteitä.
        Amerikassa. Orjalaitos.
        Amerikassa. Hyljätty aikomus.
        Amerikassa. Loppusana.
 VI. "Hertha"
        Meteliä.
VII. Itämainen matka. Brüssel'in kongressi.
        Itämainen matka. Schweiz'issä
        Itämainen matka. Waldolaiset, vapautusliikkeistä.
        Itämainen matka. Cavour'en luona
        Itämainen matka. Välimeren yli
        Itämainen matka. Palestinassa.
        Itämaalainen sivistysmatka. Naisen tila ja asema.
        Itämainen matka. Turkissa ja Kreikassa.
        Itämainen matka. Spitalisten luona
        Itämainen matka. Jäähyväiset Kreikalle.
        "Fader och dotter"
VIII. Loppu.




I. LAPSUUDEN AIKA


Fredrika Bremer syntyi elokuun 17 päivänä 1801 Tuorlan kartanossa
lähellä Turkua. Hänen isän-isänsä Jakob Bremer oli Ruotsista muuttanut
Suomeen, täällä kaupalla ja taitavasti hoidetulla tehdasliikkeellä
koonnut itselleen varallisuutta, ja auttavaisuudestansa sekä
aimollisesta käytöksestänsä voittanut kunnioitetun nimen. Hän
oli kahdesti nainut; ensimäisestä avioliitosta syntyi yksitoista
lasta, joista kuitenkin ainoastaan viisi ehti täysi-ikäiseksi;
toisen vaimonsa nimi oli Salonius, suomalaista kotoperää, ja hänen
kanssaan oli Bremerillä kaksi lasta, Karl Fredrik ja Agatha, joista
ensimainittu sitten tuli maineekkaan kirjailijan isäksi. Hänen äitinsä
oli suomalainen, Brigitta Charlotta Hällström. Tähän aikaan alkoi
isänmaatamme lähestyvä kohtalo jo ruveta monelle ruotsalaiselle ja
suomalaiselle näkymään, ja mainittu asianlaita lienee ollut syynä
siihen, että Karl Fredrik Bremer, myytyänsä yhden maatiloistaan, muutti
perheillensä Ruotsiin. Tämä tapahtui vuonna 1804, jolloin Fredrika,
toinen kuudesta sisaruksesta, vasta oli täyttänyt kolme vuotta.
Varsinaisia muistoja ei niin pienellä lapsella voinut olla, mutta ilman
perintöä ei synnyinmaa kuitenkaan liene jättänyt tytärtänsä. Itse
hän myöhemmin viittaa siihen, kun sanoo hänessä juoksevan omituisen
suomalaisen suonen, jonka voimasta hän notkealla kestävyydellä saattaa
päätökseen, mitä kerta on pannut alkuun. Ja hänen arvostelijansa
ovat samaten huomauttaneet, että se sitkeä, usein itsepintaisuuteen
menevä kestävyys, jolla hän pitkitti pyrinnöitänsä ja vielä vanhanakin
kesti ruumiillisesti rasittavia matkustuksia, on katsottava kalliiksi
lahjaksi hänen syntymämaaltaan. Ja antoipa se hänelle vielä muutakin
perintöä: kautta koko hänen elämänsä kestäneen, Suomen vaiheihin
osallistuvan sydämen, jonka osotteita tapaamme monessa kohden hänen
kirjallisissa teoksissaan.

Bremer asettui ensin Tukholmaan, mutta osti jo seuraavana vuonna
Årstan ison maatilan Öster-Hanningen pitäjässä Itämeren rannalla,
kolme penikulmaa eteläpuolella pääkaupunkia. Paikka oli alkujaan ollut
Bjelkenstjernojen hallussa, siihen oli yhdistynyt joukko historiallisia
muistoja, ja tila oli niin suuri, että se nyt Bremerille joutuessaan
käsitti yli kaksikymmentä talon-alaa. Päärakennus, joka vielä seisoo
täydessä kunnossa entisellään, on suuri kivestä tehty linnanmuotoinen
kaksikerta, etupuolessa torni, jonka juuresta sisäänkäytävä johtaa.
Suuresta korkeasta etehisestä, jossa vahvat pyöreät kivipylväät
mahtavina kohtaavat tulijan silmää, viepi alikertaan monta ovea ja
ylikertaan kahdet vastakkaat leveät kiviportaat. V. 1806 meni koko
perhe Juhannukseksi Årstaan ja senjälkeen asuttiin kesät siellä ja
talvet kaupungissa.

Perheessä vallitsi yleensä ankara säännöllisyys ja sen ohessa jäykkyys
kanssakäymisessä vanhempain ja lasten välillä. Ensi talvina vanhemmat
usein ottivat osaa seuraelämään, joten heidän lapsensa ainoastaan
harvoin saivat olla heidän seurassaan, ja silloinkin vaadittiin
olemaan aivan hiljaa ja suorittamaan määrätyitä kunnianosotuksia.
Puettuna piti lasten oleman kl. 8 aamulla ja sitten mennä tervehtimään.
Äiti silloin tavallisesti istui kahvipöydässä ja tarkasteli visusti
tyttäriensä astuntaa, kun tulivat hänen eteensä niiaamaan ja kättä
suutelemaan; jollei heidän liikkeensä häntä täysin tyydyttäneet,
täytyi heidän uudistaa temppunsa, kunnes onnistuivat. Vanhempi sisar,
Charlotta, suoriutui siinä jotenkuinkin, mutta Fredrika parka ei
melkein milloinkaan osannut täsmälleen astua eikä niiata, senvuoksi
hän joutuikin pulasta pulaan ja sai alinomaa nuhteita. Kun sitten
tultiin isän kammariin, kumarrettiin hänelle ja saatiin väliin vähän
aikaa seisoa katsomassa, kuinka parturi kammasi ja pani palmikkoon isän
hiukset ja sitten kylvi tukkajauhoihin hänen päänsä. Tämä heistä oli
verrattoman hauskaa.

Tervehdittyään näin isää ja äitiä pääsivät he aamiaiselle, jossa
kuitenkaan eivät suuresti virvoittuneet, sillä rouva Bremerillä oli
periaatteena pitää lapsensa laihalla ruualla, ja syynä siihen oli
ensinnäkin se luulo hänessä, että heistä tulisi kankeaoppisia lapsia,
jos söisivät paljon, ja toiseksi se, että ko'okkaat ja isot naiset
olivat hänelle vastenmieliset. Senaikainen kaunokirjallisuus ylipäänsä
ei suonut naissankareillensa paljon lihaa ja verta eikä myöskään
tukevuutta luurakennuksessa; hyvän ja rakastettavan naisen täytyi
ehdottomasti olla pienen ja heikkovartaloisen, ja sopinee pitää totena
Fredrikan sisaren erästä lausumaa, että rouva Bremer, joka luki paljon
romania, oli sitä tietä hankkinut mielipiteensä asiassa. Ja hänelle
onnistuikin täydelleen saada tyttärensä mallinmukaisiksi, sillä etenkin
Fredrika tuli ruumiin rakennukseltaan pieneksi ja solakaksi. Lapset
saivat siis aamiaiseksi ainoastaan pikku mitallisen maitoa ja määrältä
kovaa leipää. Enempää eivät uskaltaneet pyytää myöhemmin päivälläkään,
vaikka nälkä kyllä kävi muistuttamassa heidän pienissä vatsoissaan.
Heidän hoitajansa, vanha Leena, joka oli Suomesta tuotu mukaan, antoi
joskus heille salaa leipää, mutta sai kovia nuhteita, kun asia tuli
ilmi.

Päivällispöydässä koitti kuitenkin aina onnen aurinko, sillä silloin
saatiin syödä kylläisesti, jos kohta viidestä ruokalajista lasten
oli lupa syödä ainoastaan kolmesta. Kello 11 päivällä valmistettiin
väliin isälle erityinen aamiaispöytä, ja kun tämä seisoi juuri sen oven
suussa, josta lasten piti kulkea, mennessään opettajan luo lukemaan,
noukkivat he usein sivumennen pöydältä makupaloja suuhunsa; ja vaikka
omatunto kovasti soimasi, ei ollut mahdollista pidättää haluansa
toisellakaan kerralla. Opettajalle kuitenkin tämä pahateko tavallisesti
tunnustettiin. Päivällispöydästä siirtyi perhe toiseen huoneesen
kahville, jossa lastenkin piti olla muassa, hyvän järjestyksen vuoksi
— vaikka ilman kahvia, — sitten saivat mennä pitkittämään aamupäivällä
alkaneita opintojansa. Kun vanhemmat istuivat ehtoollispöytään kl. 9,
olivat lapset jo tuntia ennen syöneet maitoa leipää, ja hyvää-yötä
sanottuansa vetäytyneet yösijoilleen.

Lukea ja oppia tahtoi Fredrika mielellään, ja aivojen täytettä
henkisesti hän saikin monta vertaa runsaammalla kädellä kuin
ruumiillista ravintoa. Mutta jälkimäistä hänen luontonsa kuitenkin
ennen kaikkea vaati, sillä hän sanoo myöhemmin, että ruokahalu ja
makeisten himo hänessä oli niin suuri, että sitä taisi verrata
ainoastaan siihen kiihkoon, johon suuret omituiset työt ja sankariteot
sytyttivät hänen mielensä. Ennen hänen viidettä ikävuottansa opetettiin
hänelle jo äidinkielen sisälukua, ja kaksi vuotta myöhemmin luki ja
puhui hän jo ranskaa. Opetusta johdatti eräs ranskalainen opettajatar,
joka pani heille ranskankielisiä näytelmiä ulkoaluettaviksi. Kyllästyen
Fredrikaan, joka istuessa ja seisoessa lakkaamatta luki ääneensä
kokonaisia näytöksiä, sanoi hän usein: "Tuo Fredrika on oikein
suututtava ja ilkeä läksyissään, eihän niistä koskaan tule loppua."
Kun Fredrika oli seitsemän vuotta, ruvettiin hänelle antamaan tuntia
soitannossa ja piirustuksessa, ja näiden rinnalla alkoi myöhemmin käydä
opetus saksan- ja englanninkielessä sekä historiassa ja maantiedossa.
Jälkimäistä opittiin sillä tavalla, että Charlotta, Fredrikan vanhempi
sisar, ja Fredrika opettajalta saivat kumpikin määrätyn maan omakseen,
ja kuta enemmän vuoria, virtoja, kaupunkeja he silloin osasivat kukin
maassaan, sitä parempi. Tästä syntyi tyttösten välillä huvittava
kilpailu.

Franzén, joka nuoruudessaan oli Karl Bremerin kanssa tehnyt pitkän
ulkomaamatkan silloin kun kumpasenkin vanhemmat vielä asuivat Suomessa,
oli tähän aikaan kirkkoherrana Claran seurakunnassa Tukholmassa ja
kävi usein perheessä, johon vanha tuttavuus ja kiitollisuuskin sitoi
häntä. Etenkin seurusteli hän paljon Fredrikan kanssa ja pani hänen
usein tutkintoon. Silloin Fredrikan piti kaikissa aineissa näyttää,
mitä hän oli oppinut, ja kuulustelu päättyi tavallisesti tutkijan
mielihyväksi ja tutkittavan iloksi. Lasten isoäiti asui myös talossa ja
lienee elänyt vuoteen 1807. Hän oli tyttärensä lapsia kohtaan erittäin
hellä ja piti heitä usein huoneessaan seurustelemassa. Häntäkin huvitti
lasten edistyminen opissa, ja he saivat usein lukea hänelle ääneen.
Silloin isoäidin makeispussi riippui sängyntolpassa, valmiina avaamaan
heille avaran suunsa, josta kaikellaisia herkkuja vuosi heille kädet
täyteen.

Myöskin piirustukseen osotti Fredrika erityistä taipumusta, mutta
käsitöissä ei hän sitä vastoin onnistunut laisinkaan. Kun hän pantiin
neulomaan, käänsi hän kaikki nurin tahi ylösalasin, ja kun toinen
järjesti hänelle eteen, ei hän sittenkään saanut sormiansa sovitetuksi
niin, että työstä olisi tullut kelvollista. Itseään tämä häntä harmitti
ja suretti. — Sukankutimessaan pudotteli hän silmät vartailta eikä
tahtonut milloinkaan niitä noukkia ylös, vaan lennätti koko kutimen
nuolena tuolin alle, jolla istui, ja juoksi ulos huoneesta. Opettajaa
nämä Fredrikan temput usein huvittivat, vaikka hänen kyllä täytyi häntä
niistä nuhdella.

Jo pienenä rupesi Fredrika osottamaan kaikenmoisia muitakin
odottamattomia kujeita ja tepposia. Vanhempainsa seurassa lasten oli
määrä noudattaa vaitioloa ja hiljaista käytöstä, ja ulkopuolella
huoneuksia he varsin harvoin saivat liikkua. Etenkin kaupungissa
jälkimäinen määräys oli tarkkaan seurattava, Årstassa sallittiin
sen verta vapautta, että lapset uskalsivat väliin oleskella pihalla
ja puutarhassa, joskus yrittivät jonkun sylen maantiellekin. Sen
vuoksi kesän tulo ja muuttoajan lähestyminen toikin aina pienokaisten
sydämiin uuden elon toiveita. Fredrikassa elävä tiedon halu ja tekoihin
pyrkivä luonto ei tahtonut ollenkaan taipua tuon kodissa hallitsevan
painon alle. Illalla kun mentiin makuuhuoneesen, jossa Leenamuori
oli ottamassa heitä vastaan, puhkesi Fredrikan into tavallisesti
valtoihinsa, riisumisen sijasta rupesi hän hyppimään ja tanssimaan
ympäri huonetta, hypittäen ja tanssittaen Leena parkaa muassaan, niin
että tämä viimein suuttui ja rupesi tuolle vallattomalle tytölle
saarnaamaan kuria ja komentoa. Aamulla taas kun piti silmät pestämän ja
pää suittaman, luiskahti tyttö Leenan käsistä milloin minnekin muihin
toimiin. Silloin Leenamuorin kärsivällisyys väliin loppui ja hän päätyi
pelottavaan ennustukseen: "Entä tuota, mahtanee siitä kalu tulla, kun
isoksi kasvaa, sillä sepä nyt on varma, että kuta vanhemmaksi ihminen
elää, sitä pahemmaksi hän tulee."

Usein heitti Fredrika tuleen, mitä sai käsiinsä; siten katosi monta
liinaa, pienempäin siskojen myssyjä, sukkia ja muuta. Kun häntä sitten
syytettiin ja äiti otti hänet tutkintoon, ei hän muulla taitanut
selittää käytöstään, kuin että oli niin hauskaa katsoa, kuinka tuli
leimahteli. Ei hän milloinkaan kieltänyt, mitä oli tehnyt, mutta
ei voinut kuitenkaan toista kertaa pidättää itseänsä uudistamasta
pahankuriaan, vaikka häntä ankarat nuhteet yhä kohtasi. Missä hän
näki sakset, otti hän ne ja pakeni yksinäisyyteen. Hän leikkasi
silloin monikulmaisia tilkkuja irti akkunanverhoista, matoista, omasta
hameestaan, ja pahastui hyvin, jos joku tuli häntä häiritsemään.

Kerta katosi tyttö vieraskammariin, ja kun häntä ei isoon aikaan
missään nähty, arvasi Leenamuori olevan taas jotain tekeillä, meni
vieraskammarin ovelle ja kolkutti, käskien sisällä olijan oitis
avaamaan. "Paikalla", kuului Fredrikan ääni sisältä, mutta vasta hetken
perästä päästettiin Leena sisään. Hän rupesi hakemaan pahantekijän
jälkiä ja näki silloin, että yhteen nojatuoleista, keskelle istuinta
oli tullut outomainen koristus: Fredrika oli siniseen silkkipäällykseen
leikannut suuren läven ja sovittanut sen sijalle toisen tilkun, jonka
oli leikannut omasta hameestaan. Väliin taas hän teki tutkimuksiaan
toisella tavalla. Vasta saamaa nukkeansa leikkasi hän käsivarsiin ja
jalkoihin ja taittoi toiselta pään. Kun Leenamuori sitten haki tytön
tuhotöitä, kulki tämä sanaa puhumatta hänen vieressään ja pysähtyi
hyvin totisena kuuntelemaan, kun Leena torui. Väliin kun ei hoitaja
heti löytänyt pahantekijän jälkiä, tuskastui tämä ja viittasi äänetönnä
sormellaan, mihin suuntaan olisi mentävä. Kun Charlotta ja Fredrika
eräältä perheen ystävältä olivat saaneet lahjaksi kauniin poslinikalun
kumpikin, ja esine sekä aines oli Fredrikasta jotain ihka uutta, heitti
hän omansa muurinpesän alle kiviin ja sisarensa oman särki hän puihin,
jotka oli laskettu uunin eteen. Toiste kun hän oli rikkonut karafinin
ja kolme juomalasia, juoksi hän katuvaisena äitinsä luokse ja tarjosi
kolme killinkiä, ainoat säästörahansa, korvaukseksi.

Mutta kun ei tälläkään tavalla onnistunut oikein asiain perille päästä,
käytti tyttö uusia keinoja. Kuin tuuliaispää lensi hän toisesta
toiseen, kysyen ja tiedustaen kaikesta ja ihmettelijä harmistui,
kun hänelle ei annettu tyydyttäviä vastauksia. Leenamuorikin, joka
kuitenkin oli hänen paras tietolähteensä, väsyi häneen ja käski
nirppanenän olla vaiti. Väliin Fredrika oli hyvin arka ja itki
katkerasti, kun sai nuhteita, — ja niitä hän saikin alinomaa — toiste
taas ei häneen näkynyt ollenkaan koskevan. Årstassa, jossa saatiin
kulkea vähän ulkona, pudotti hän usein nenäliinat, sukkanauhat ja
kadotti hansikkaansa. Vähä väliä repi hän vaatteensa ja myöhästyi
päivällisistä, joten vanhempain tyytymättömyys häneen yhä kasvoi. Itse
hän usein suri käytöstään ja onnistumatonta olentoansa ja koetti kyllä
kaikin voiminsa parantaa itseänsä ja olla isälle ja äidille mieliksi,
mutta kun hän huomasi, kuinka mahdoton hän oli ja kuinka vanhempien
suosio yhä enemmän kääntyi hänestä, kävi hänen mielensä vähitellen
synkäksi. Kaunista ja hienotapaista äitiänsä hän ihaili ja rakasti
palavasti, ja äitinsä vastarakkaus oli onni, jonka saavuttamiseksi
Fredrika koki panna kaiken taitonsa. Väliin kun hän sai äidiltänsä
jonkun hyväksyvän sanan, luuli hän jo onnistuneensa, mutta pian hän
taas huomasi, ettei äiti häntä suosinut. Ulkomuodoltaan lienee Fredrika
ollut vähemmän sievä kuin sisarensa; tämä häntä myös hyvin suretti,
koska hän arveli senkin kautta vieroittavansa vanhempansa luotaan.
Isoa nenäänsä, joka hänen mielestään oli anastanut itselleen liian
etevän sijan hänen kasvoissaan, koetti hän painaltaa pienemmäksi,
mutta siitä rupesi se yhä paisumaan ja pian punottamaankin. Kun äidin
mielestä hänellä oli liian matala otsa, leikkasi hän tukun hiuksia
pois otsanlaesta ja riemastui sitten sanomattomasti, kun äiti, joka ei
mitään tiennyt tästä, eräänä päivänä sanoi: "Kah, eihän otsasi sentään
olekkaan niin matala." Pian rupesivat kuitenkin hiukset kasvamaan
uudestaan, seisoen kuin harjakset pystyssä, silloin Fredrika pienillä
pihdillä nykäisi ne juurineen ylös.

Myöhemmin keksi hänen myllertämisen halunsa uusia esineitä. Fredrikan
nuorempaa veljeä varten oli talossa kotiopettaja, suopealuontoinen
ja lapsirakas mies, joka hiljaisuudessa viritti Fredrikan intoa.
Kun molemmat kotiopettajat illoin istuivat pitkät ajat kiistämässä
päättyneen shakkipelinsä jälkeen, käytti Fredrika tilaisuutta hyväkseen.

Kerta kun nuoriherra seisoi opettajattaren edessä kiivaasti selittäen
jotakin, hiipi Fredrika hänen selkänsä taakse ja pudotti painavan
santapussin, jonka hän oli siepannut äitinsä ompelupöydältä, maisterin
takataskuun, niin että takki venähtyi väärään. Mutta kun opettaja
ei liikahtanutkaan, arveli Fredrika, ettei hän ollutkaan huomannut
mitään. Ja siinä luulossaan hän yhä enemmän vahvistui, kun ei maisteri
seuraavana aamunakaan mitään virkkanut. Vaan samassa hän pelästyi, kun
näki takin jälleen suorana, ja ajatteli että nyt on äidin tarpeellinen
ompelukalu vissiin pudonnut ja joutunut hukkaan. Ei auttanut muu
kuin kysyä sitä maisterilta, ja kun tämä vaan tietämätönnä vastasi:
"Santapussiko? Mikä santapussi?" täytyi tunnustaa kaikki tyyni. Vielä
kauan jälkeenpäin se Fredrikaa kummastutti, ettei opettaja ollut
tuntenut pussin painavan taskussa, ja luuli yhä, että oli mahtanut olla
reikä takissa, josta pussi putosi. Toisella kerralla taas kun istuttiin
päättyneen shakkipelin jälkijutuissa, veti Fredrika pitkän langan
päähän solmun ja pisti sen neulalla kiinni maisterin takinhelmaan.
Oikeen rupesikin langan toisessa päässä oleva kerä pyörimään, kun
maisteri nousi liikkeelle, mutta Fredrika ei käsittänyt, mitä varten
tämä kävi piirissä Fredrikan ympäri, ennenkuin lanka oli kietoutunut
hänen jalkoihinsa ja hän huomasi olevansa petetty tepposessaan. Näitä
ja samallaisia seikkoja omasta lapsuudestaan käyttää kirjailija
sittemmin aineksina kuvatessaan Petreaa "Hemmet" nimisessä romanissaan.

Kaikellaisia kysymyksiä elämän moninaisuudesta heräsi nyt heräämistään
Fredrikan sielussa. Itse ei hän osannut niihin vastata, toiset taas
kyllästyivät häneen ja tuomitsivat hänen kysymyksensä turhiksi ja
joutaviksi tuumiksi, joka häntä syvästi loukkasi. Lapsen omituinen
ja poikkeava luonto tuotti hänelle monta surun syytä, hän itki usein
katkeria kyyneleitä yksinäisyydessä.

Pienimmissäkin virheissä ja erehdyksissä aavistettiin huonoja
taipumuksia, ja parhaimmatkin tarkoituksensa käsitettiin väärin. Isä
oli vanhempana raskasmielinen ja luulevainen ja vaati perheeltään
patriarkallista kuuliaisuutta, jonka alle Fredrikan vapaa, itsenäinen
luonto ei tahtonut taipua. Isä oli tyytymätön, rettelöitä rupesi
tulemaan heidän välillään, ja tuo kasvoi vähitellen häiritseväksi
epäsovuksi. Näiden aikain muistot sitten myöhemminkin vaikuttivat
kirjailijan käsitystapaan ja tulevat näkyviin hänen kirjoituksissaan.
"Lapsuutta ylistetään niin onnelliseksi ja autuaaksi", kirjoittaa
hän, "mutta kuinka paljon vuodatetaankaan lapsuudessa kyyneleitä?
Samat tunteet ja intohimot kuin täysikasvaneessakin ne ovat, jotka
puristavat itkun lapsenkin silmästä: kaipaus, maltittomuus, viha,
häpy, kateus, epätoivo! Väärin tekevät usein aika-ihmiset, kun
lasten suruja ja vastoinkäymisiä katsovat mitättömiksi ja halpana
pitävät." Ja kertomuksessaan "Grannarne" antaa hän Fransiska-rouvan
sanoa: "Lapsuutemme on meille täysikasvaneena kuin maisema, jonka
kaukaisuudessa näemme; se on niin kaunis vaan sentähden että se on
meistä niin etäällä."

Vanhemmat kannattivat sitä periaatetta, että tyttäret perheessä
ovat kasvatettavat siten, etteivät mitään saa tietää pahasta ja
moitittavasta tässä maailmassa, sillä sitä tietä, arvelivat vanhemmat,
säilyvät he viattomina ja tulevat onnellisiksi. Tämä katsantotapa
ei ollut herra ja rouva Bremerille omituinen, vaan yleinen koko
aikakaudelle, eikä ole harvinainen meidän päivinämmekään. Kun
nyt tahtoivat tämän periaatteensa panna käytäntöön, huomasivat
he siihen olevan tarpeellista salata lapsiltaan todellinen elämä
kokonaisuudessaan, semmoisena kuin se maailmassa oli. Niinpä
tahtoivatkin tehdä, ja senvuoksi ensinnäkin piti kieltää tyttöjä
olemasta salissa, kun siellä oli vieraita, ja toiseksi liikkumasta
kotirajain ulkopuolella, olletikkin kaupungissa; niinpä myös oli
heille sanottu etteivät saa palkollisten kanssa mitään puhua,
ainoastaan Leenamuorin kanssa oli se luvallista, mutta hän taas oli
ankarasti kielletty mitään heille kertomasta. Täten kasvoivat tyttäret
jonkimmoisessa erikoismaailmassa, josta luonnollinen tosielämä
koetettiin karkottaa. Kun nyt sen ajan kaunokirjallisuuskin, jota
tytöt lukivat, yleensä piti todellisen, olevan elämän salattuna,
väärentäen sitä mielin määrin, on helppo arvata kuinka väärät ja
erehdyttävät ne mielen kuvaukset elämästä olivat, jotka siten nuoreen
tyttöön kasvoivat; ja mikä kova ja kipeä murtotila häntä uhkasi,
kun sitten tosielämä vuorineen laaksoineen alkoi näyttäytymään
hänelle. Mielikuvastimensa oli päässyt hänessä rakentamaan maailman,
joka todellisen elämän tulvan tullessa oli hajoova ja murentuva
pirstaleiksi. Ja haavat, jotka siinä saadaan, eivät pian kiinni kasva.
Kertomuksessaan "Den ensamma" on Fredrika Bremer varmaan lausunut
oman kokemuksensa päähenkilönsä sanoissa: "Jos olisin kasvattaja niin
minä puolestani koettaisin varjella kasvattini kaikesta semmoisesta,
mikä kiihoittaa ja tulistaa heidän mielikuvitustaan. Tahtoisin, estää
heitä mielikuvituksellaan koristamasta tulevaisuuttaan sellaisilla
kukkasilla, joita todellinen elämä kuitenkaan ei kasva; silloin he
osaisivat noukkia siitä ne harvat, joita se todella antaa."

Tämä on realismia, joka silloin kun se kirjoitettiin, päälle
viisikymmentä vuotta sitten, pelotti monta; eikä nykyisestä
sukupolvestakaan taitaisi kaikki sen alle puumerkkiänsä panna.

Kotiopettaja, joka rupesi huomaamaan kuinka Fredrika ja Charlotta
tämmöisessä supistuneessa elämässä kaipasivat suunnallista työntekoa,
joka olisi vienyt johonkin määrättyyn tarkoitukseen, ja kuinka he
yhä enemmän oloonsa ikävystyivät, opetti heitä valmistamaan pieniä
sieviä pahviesineitä: koria, neulakoteloita, rasioita y.m. Nämä
sitten myytiin, ja ostettiin rahoilla liinakangasta, josta Fredrika
sisarensa kanssa neuloi vaatteita joululahjoiksi köyhille lapsille.
Tämä oli Fredrikasta hauskaa ja hankki jonkimmoista tyydytystä hänen
auttavaiselle sydämelleen. Sitä vaan tytöt ihmettelivät, että heidän
vähäpätöisillä pahvikaluillaan oli niin hyvä menekki; sittemmin saivat
tietää, että se olikin heidän äitinsä ja opettajatar, jotka olivat ne
ostaneet.

Sekin oli taas vaihtelua yksitoikkoisuudessa, kun kolmena talvena
saivat käydä tanssikoulua, kotona tietysti. Fredrika tosin oli siihen
aikaan niin heikko, että oli monta kertaa kaatua, kun määrätyt
tanssikeikat oli tehtävät, mutta asia huvitti häntä. Kahdesti viikossa
tuli vielä teatterista naistanssija opettamaan heille jotain hienompaa
lajia ja toi muassaan vanhan viulunsoittajan tahdin ylläpitämiseksi.
Ukko soitti voimainsa takaa, mutta ei tahtonut tanssijattarien jalat
joutua oikeaan aikaan; väliin heidän kömpelyytensä ukkoa suututti ja
hän mutisi itsekseen: hiisi vieköön. Jopa tuo oli heistä kovin raakaa
ja loukkaavaa, mutta varovaisinta kuitenkin oli heidän mielestään olla
tästä asiasta isälle ja äidille mitään puhumatta. Tanssikoulun jälkeen
oli heidän elämänsä taas vailla kaikellaista liikuntoa. Yhtä vaikeaa
kuin tämä, oli se että raitista ilmaa ani harvoin saivat hengittää.
Joskus Bremer vei heidät parihevosillaan ulos ajelemaan, mutta siitä
eivät tytöt paljoakaan välittäneet, kun piti istua katetussa reessä
suorana kuin nukke eikä saanut tuulenpuuskaakaan kasvoilleen.

Årstassa, jossa saatiin olla vähän vapaampina, viihtyivät lapset
paremmin, vaikkei sielläkään minkäänlaista vaihtelua ollut saatavissa.
Kaikellainen vieraankäynti täällä maalla vaivasi Bremeriä;
pitäjän kirkkoherra ja kappalainen kutsuttiin pari kertaa kesässä
päivällisille, siinä kaikki. Mitä laatua muu vaihtelu siellä saattoi
olla, kuvaa paraiten seuraava tapaus: Bremer, joka nuoruudessaan oli
tottunut liikkuvaiseen elämään, halusi siis kuitenkin jonkinmoista
vaihtelua ja lähti silloin kaupunkiin muutamiksi päiviksi, joilta
matkoiltaan hän kuitenkin usein palasi missään käymättä ja kenenkään
kanssa seurustelematta. Tultuansa kotiin kyseli hän aina, mitä, uutta
oli tapahtunut, mutta koska ei Årstassa milloinkaan mitään tapahtunut,
niin ei ollut kellään mitään kerrottavaa. Kerran kuitenkin oli todella
jotain tapahtunut Bremerin kaupungissa ollessa. Joukko härkiä, jotka
oli laskettu irti juomaan eräästä lammikosta, juoksivat sieltä takaisin
tullessaan pienen puistokentän läpi ja syttyivät toinen toisensa
perästä semmoiseen kiihkoon, että rupesivat kaikki kiivaasti hyppäämään
ja sätkyttelivät takajaloillaan kuin olisivat olleet suunniltaan. Tämä
oli Årstassa merkillinen tapaus ja herätti lasten huomion. Kun isä
kotiin tultuaan ehtoolla ensimäiseltä, jonka hän tapasi, kysyi niinkuin
ennenkin, kertoi tämä päivän ihmeellisen tapauksen. Senjälkeen tuli
toinen ja kolmas lapsista kertoen samaa asiaa ja viimeksi Fredrika,
joka alkoi niinikään: "Tiedättekö, isä... härät..." Nyt Bremer suuttui
koko asiaan, eikä sinä iltana puhuttu enään mitään mistään.

Fredrikan vanhempi sisar oli kerta nimipäiväkseen saanut pienen
maanpalstan puiston syrjässä, isä oli siihen teettänyt pienen sohvan,
ja paikka vihittiin juhlallisesti virvoituksia tarjoomalla ja puheella,
jossa isä sanoi antaneensa tämän paikan tyttärellensä kokonaan omaksi.
Sitten arveltiin sisarusten kesken, että kai Fredrikakin saapi
samallaisen seuraavana kesänä, kun hän täyttää 10 vuotta. Hän saikin
pienen lohkon mäkirinteessä, mutta ei saanut sohvaa eikä puhetta eikä
vihkiäisjuhlaa, — josta Fredrika silloin päätti, ettei hän mahtanutkaan
olla isällensä niin rakas. Mutta tuohon pieneen maapalukkaansa istutti
hän sitten kolme pientä tammentaimea ja hoiti niitä huolellisesti. Kun
pari vuotta sitten kävin Årstassa, Fredrika Bremerin nuoruuden kodissa,
seisoivat tammet siellä nyt korkeina tuuheina puina ihanimmassa
kesäpuvussaan, vakavina todistajina istuttajansa onnistuneesta työstä.

Kesällä 1813 sattui Årstassa poikkeus, joka etenkin virkeämpää elämää
kaipaavalle Fredrikalle tuotti suurta hauskuutta. Erään sotarykmentin,
joka oli määrätty Saksaan lähetettäväksi, piti astua laivoihin
Dalarö'ssä likellä Årstaa, ja nyt tultiin pyytämään päällikkyydelle
asuntoa Årstassa, johon Bremer myöntyi. Samassa olikin siellä koko
päällikköjoukko sekä rykmentin soittokunta, ja 1000 miestä majoitettiin
likisiin torppiin ja kyliin. Nyt sai Fredrika nähdä ja kuulla paljon
erinomaista. Kahdesti viikossa tuli nyt postikin Årstaan, ja Fredrika
kuunteli suurimmalla ihmetyksellä, kun isä ehtoollisen jälkeen luki
uutiset sotatantereelta. Napoleon oli paraikaa paluumatkalla Venäjältä,
jossa hänen oli niin huonosti käynyt, ja Euroopan vallat laittoivat
sotajoukkonsa häntä vastaan. Osa Ruotsin armeijaa oli perintöprinssin,
Karl Johan'in johdolla mennyt Saksaan. Fredrikassa syntyi nyt
vastustamaton halu mennä taistelemaan Napoleonia vastaan. Itse onneton
ja katkerassa vastarinnassa kaikkea sortavaa ylivaltaa vastaan tunsi
hän sorrettuja ja onnettomia kohtaan syvää sääliä ja olisi tahtonut
heitä auttaa. Kaksi kertaa lähti hän kotoa siinä vahvassa aikomuksessa,
ettei enää palata, vaan jonkun matkustajan hevosella päästä Tukholmaan
ja sieltä perintöprinssin riveihin sotimaan. Mutta kummallakin kerralla
kävi huonosti: ei näkynyt ketään tiellä ottamassa häntä hevoseensa ja
hänen täytyi surumielin palata takaisin kotiin. Nämä sotaiset tuumat
haihtuivat sitten jonkun ajan perästä itsestään.

Fredrikan vilkasta ja tulista luontoa kuvaa sattuvasti pieni seikka,
jonka kirjailija on solminnut Fransiska-rouvan kertomukseen "Grannarne"
nimisessä, romanissaan ja joka perustuu tosi-tapaukseen Fredrikan
nuoruudessa. Sankari siinä on Fredrika itse.

"Seuraa minua voimisteluun sankariseikkailuksiini", puhuu Fredrika,
"seuraappa minua siihen aikaan, jolloin vielä olin vallan nuori,
jolloin ei vielä veri näin hiljalleen vierinyt, aikaan, jolloin olin
niin perin kyllästynyt näkemään aina samaa aurinkoa ja yksiä kasvoja,
jolloin mieleni paloi seikkailuksiin vaikka millä kaupalla, jolloin
tulipalo taikka joku muu melske minulle oli terve virkistys ja 'Pragin
tappelu' ja 'Fleuryn tappelu' olivat mieluisempia soittokappaleitani,
jolloin itkin, kun en ollut mies ja päässyt sotaan, jolloin niin
halusin hullutuksia, että join viisi kuppia hupeloista teetä kamreri
Arbell'issä jossa rouva oli joutunut semmoiseen tarjoomisen kiihkoon,
että tahtoi pakottaa minua vielä kuudettakin kuppia juomaan. Olin
silloin kuudentoista vanha, ja avuksi levottomalle mielelleni
rupesi toinen hartioistani kasvamaan väärään. Voimistelu oli siihen
aikaan muodissa, sillä haettiin apua kaikennäköisiin vikavuuksiin,
ja vanhempani päättivät panna minutkin voimistelemaan. Puettuna
leveihin housuihin ja viheriäverkaiseen nuttuun, päässä harsomyssy
ruusunkarvaisilla nauhoilla, astuin eräänä päivänä toisten tyttöjen
joukkoon, jotka melkein samallaisessa pukemisessa kuin minäkin jo
hyppelivät köysien, tikapuitten ja salkojen välitse suuressa salissa.
Tuo näytti kummalliselta ja vähän kamalalta. Ensi päivänä pysyin
hiljaisena ja sain opettajattarelta selkätaivutusta ja käden ja jalan
ojennuksia. Toisena päivänä jo sinuttelin muutamia tyttöjä, kolmantena
kilpailin heidän kanssaan köysi- ja tikapuuharjotuksessa, ja ennen
toisen viikon loppua johdatin kolmatta linjaa ja aloin sitä halustuttaa
kaikellaisiin temppuihin.

"Siihen aikaan luin Kreikan historiaa, ja sen sankarit ja urhotyöt
rupesivat voimistelussa näyttäytymään mielikuvituksessani. Ehdottelin
joukkiolleni, että ottaisimme muinaisaikuisia mies-nimiä emmekä
voimistelussa milloinkaan nimittäisi toisiamme muilla kuin semmoisilla,
niinkuin esim. Agamemnon, Epaminondas, Pelopidas. Itselleni otin nimen
Oreste ja parasta ystävääni kutsuin Pyladeeksi. Eräs pitkä laiha
tyttö, joka murti suomeksi ja joka minua ei ollenkaan miellyttänyt,
syystä että hän harmittavalla huolimattomuudella kohteli minua sekä
uusia aatteitani, otti pilkkaa tehdäkseen meidän nimimuutoksistamme
ja puhutteli naureskellen minua sekä ystävääni — pienet kuin olimme —
nimellä Orre [Teeri] ja Pylle. Tämä pisti minua vihaksi, etenkin kun
huomasin kuinka sen kautta joukostani hävisi se kreikkalainen henki,
jota siihen tahdoin juurruttaa.

"Pitkä vihamieheni ei sanonut tahtovansa koskaan muusta nimestä tietää
kuin Brita Kaisasta, minä kuitenkaan en herjennyt nimittämästä häntä
Darius'eksi. Toisia eripuraisuuden aiheita tuli lisäksi. Vaikka olin
päätäni myöten mieltynyt Kreikan historiaan, suosittelin Ruotsin
historiaa puolueellisesti. Kaarle XII oli epäjumalani, usein huvitin
ystäviäni osastossamme juttelemalla hänen urotöitään, ja jouduin
silloin itse palavimpaan sankari-intoon. Eräänä päivänä astui Darius
eteeni, väittäen että tsari Pietari I oli suurempi mies kuin Kaarle
XII, aate joka tuntui kuin olisi saavillinen vettä kaadettu päähäni.
Minä tartuin kiivaasti ja sisällisessä vimmastuksessa asiaan kiinni.
Vastustajani toi kylmästi ja varmasti esiin moniaita tositapauksia
väitteensä perustukseksi, ja kun minä välittämättäni niistä tahdoin
ylentää oman sankarini pilviin, heitettiin minulle aina Pultava ja
Bender eteen. Pultava, Pultava, onpa monta kyynelkarpaloa vierinyt
veriselle tappotantereellesi, mutta ei ainoatakaan niin katkeraa
kuin ne, jotka minä vuodatin kun — niinkuin ennen Kaarle XII —
jouduin siellä tappiolle. Siinä oli kipu, jota en nyt enään käsitä.
Vastustajaani rupesin vihaamaan yhtä paljon kuin itse Pietari tsaria ja
sitä kansaa, jonka herra hän oli.

"Kolmas kipinä vielä tarvittiin, niin tuli leimahti. Pieni suloinen
ontuva tyttö, jonka naisellista ja kainoa olentoa miespuku ei voinut
vähentää, voitti kokonaan suosioni, ja minä ilmoitin itseni hänen —
ritarikseen. Eräänä päivänä kun hänelle deklamoitsin runoja Racine'lta,
seisahtui tuo pahanilkinen Darius odottamatta viereeni ja sanoi
korskeasti: 'Tässä näet kilpailijasi." Minä painoin kilpailijaani
masentavan katseen ja sanoin ylenkatseellisesti: "Brita Kaisa, pysy
sinä neulassasi vaan.' Tuo pisti Brita Kaisaa, hän punastui samassa
kuin minun puolueeni puhkesi kaikuvaan nauruun.

"Vähän aikaa sen jälkeen, kun istuin köysitikapuilla katsellen liehuvaa
seuraa allani, tunsin yht'äkkiä väkevän käden käyvän kiinni jalkaani,
ja näin pitkän vihamieheni seisovan käsi ojennettuna ja pitäen minua
kiinni, sanoen ivallisesti: 'Hoi sinua siellä yläällä! Auta nyt
itseäsi, jos Oreste olet, taikka istu puolapuullasi teerenä ja kujerra
meille!' Mitä Oreste olisi tehnyt minun tilassani, en tiedä, mutta
varmaan vihani, huutoni ja liikenteeni paremmin muistuttivat ansaan
tarttunutta lintua kuin vangittua sotasankaria, sillä suunnattoman
suuri nauru nousi yltympärilläni ja se minut vasta pani täyteen
vimmaan. Kovalla äänellä huusin Pyladesta avukseni. Pylades näytti
pelkurilta, koetti puhutella vihamiestäni, mutta ilman pontta
sanoissaan.

"Minä vaadin sinua miekkailuun, minä tahdon hyvitystä!" huusin
Darius'elle, joka vaan naureskeli ja sanoi: "Hei, Teeri, hei! katsohan,
juuri näin tsari Pietari piteli Kaarle XII:sta Bender'issä."

"Olin juuri tekemälläni hurjan työn, kun yksi opettajattarista tuli,
lopetti metelin ja vapautti minut. Mutta sydämessäni kiehui harmi,
menin Pyladeen luo ja sanoin: 'Olet käyttäytynyt kuin raukka, Pylades!
Tule paikalla kanssani, minä vaadin kaksintaisteluun tuon suurisuisen
ylpeilijän, sinun pitää olla todistajani.' Pylades pelkäsi kuin jänes,
mutta ei uskaltanut kieltää.

"Menin nyt hakemaan Darius'ta; harmittavan tyyneenä seisoi hän selkä
nojassa seinää vasten ja hyräili. Silmäkulmat rypyssä astuin hänen
eteensä ja sanoin: "Mitä tarkoitit äsken?" Brita Kaisa heitti minuun
ylpeän silmäyksen ja vastasi huolettomasti: "Mitäkö tarkoitin? sitä
juuri, mitä sanoinkin." "Sitten mulla on sinulle sana sanottava",
huusin vimmastuneena. "Olet sopimattomalla tavalla loukannut minua
ja minä vaadin, että julkisesti koko osastomme edessä pyydät minulta
anteeksi ja myönnät että Kaarle XII oli suurempi kuin tsari Pietari;
taikka sinun täytyy tapella kanssani, jos sinussa kunnian tuntoa on
ja jollet ole pelkuri." Brita Kaisa punastui, mutta sanoi suututtavan
kylmästi: "Vai anteeksi? Ei, sitä en huoli tehdä. Tapellakko? No,
kyllä! mutta missä ja millä, nuppineuloillako vai?..."

"Miekalla, jollet pelkää, ja täällä. Voimme tulla tänne puolta tuntia
ennen toisia. Aseet minä tuon mukaani. Pylades on minun todistajani,
valitse sinä itsellesi toinen." Tämän sanoin mainion ylpeästi.

"En minä todistajasta välitä", sanoi taas Brita Kaisa ilkeässä
ylimielisyydessä, "minussa on kylläksi teitä molempia vastaan". —
"Mutta sulla täytyy olla todistaja", huusin minä ja löin jalkaani
permantoon. "Se kuuluu sääntöihin." — "No, olkoon menneeksi! —
Grönvall, tules tänne vähän."

Grönvall, jota kutsuttiin Nestoriksi, tuli ja kun hänelle oli asia
selitetty, suostui hän olemaan vastustajani todistaja.

"Huomenna kl. 9", sanoin ja erosin heistä.

"Kl. 9", toisti Brita Kaisa ivallisesti naurahtaen.

Kotimatkalla sain vihdoin viimein Pyladeen suostumaan; turhaan
koetettuaan minua saattaa järkeeni, lupasi hän, kyyneleet silmissä,
olla vaiti ja pysyä minulle uskollisena kuolemaan asti.

Veri kuohui minussa, mutta illalla kun makasin vuoteellani ja kaikki
oli hiljaa huoneessa, rupesi minua kammoittamaan teko, johon olin
päättänyt käydä.

Mutta peräytyä ja siten pistää Kaarle XII pulaan, jättää häväistykseni
kostamatta ja antaa pilkkaamisen syytä viholliselleni, ei, sitä en
saattanut! Ennemmin sitten kuolema. Nyt johtui mieleeni Jumalan
kymmenet käskyt ja vanhempani, joille kuolemallani saattaisin syvän
surun.

Vastustajani kuvastui eteeni vahvana ja väkevänä kuin tsari Pietari,
ja minä taas — sen hyvin tunsin — en ollut mikään Kaarle XII.
Ajatellessani, kuinka vanhempani itkisivät, rupesin minäkin itkemään ja
nukuin, ja kun heräsin oli kl. 1/2 9.

Jopa oli koko kaksintaistelu melkein murennut mereen, mutta silmiäni
hieroessani oli kuin pasuunalla olisi soitettu korviini: kl. 9!
Hyppäsin ylös ja yhtäkkiä selveni asia mielessäni. Viidessä minuutissa
olin valmiina ja tempasin käteeni kaksi pientä miekkaa, jotka iltaa
ennen olin ottanut veljeni huoneesta. Olin juuri menossa, mutta samassa
tuli taas vanhempani mieleeni ja että minun toki pitäisi heille
kirjoittaa, jos kuolisin tappelussa. Pienelle paperikaistaleelle
kirjoitin lyijykynällä: "Rakkaat vanhempani, kun nämä rivit tulevat
silmiinne!" — — — kuulkaa! kello lyö neljännestä vaille 9! nyt
myöhästyisin, jos en kohta menisi. Heitin alkamani kirjelipun
laatikkoon, heittäysin Cesar'in tavoin onneni helmoihin ja kiiruhdin,
miekat päällysnuttuni alla, voimisteluun.

Ett'ei minulla ollut rahtuakaan aavistusta miekan käyttämisestä,
on tiettyä, mutta se ei minua vähääkään huolestuttanut. Tullessani
paikalle oli vastustajani jo siellä todistajansa kanssa. Pyladesta
ei näkynyt. Darius ja minä tervehdimme toisiamme kopeasti. Annoin
hänen valita miekoista toisen. Hän piteli sitä kädessään niin
harjaantuneesti ja sujuvasti, kuin olisi ollut siihen vallan tottunut.
Mielikuvituksessani näin jo itseni lävistetyksi. Nyt tuli Pylades,
vaaleana, kauhistuneena. Minä iskin häneen vihastuneen katseen ja
väänsin oven lukkoon.

"Herran tähden, älkää murhatko toisianne", huusi nyt Pylades. "Se on
hulluutta."

"Vaiti", huusin vihastuneena, ja kääntyen päin Darius'ta: "Sinä siis
vieläkään et tunnusta vääryyttäsi etkä pyydä minulta anteeksi?"

"En", sanoi Darius, verrattoman tyyneesti taivutellen miekkaansa
laattiaan. — "Tsari Pietari oli suuri mies."

"Kuolema hänelle! Eläköön Kaarle XII!" lausuin tulisesti ja tein
asentoa. Darius teki samoin.

"Vartokaa, vartokaa!" huusi Pylades. "Vartokaa!"

"Minä en varro!" huusin minä, "kuole, ryssänystävä, minä luen kolmeen,
ja me tapellaan! Yks, kaks, kolme!" — Miekkamme kalskahtivat toisiinsa,
— ja samassa makasin aseetonna maassa. Darius seisoi minun ylitseni, ja
luulin nyt viimeisen hetkeni tulleeksi. Mutta kuinka hämmästyinkään,
kun hän heittää miekkansa maahan, tarttuu minua käteen ja nostaa minut
ylös iloisesti virkkaen: "Noh, tuossa oli sulle hyvitystä! Ruvetaanpa
nyt ystäviksi. Olethan sinä urhoollinen ihminen."

Pylades makasi polvillaan tainnoksiin menossa. Nestor istui tikapuilla
hillittömässä itkussa. Minä olin suunniltani ja tuijotin entiseen
viholliseen!, jonka kaulasta vuoti verta. "Sinä olet haavoitettu",
huudahdin sitten, "minä olen sinut murhannut". — "Vielä vaan! Pieni
naarmahan tuo vaan on. Muuten tahdon sanoa sinulle, että en minä pidä
venäläisistä enemmän kuin sinäkään, olin vaan pitävinäni, saadakseni" —
— — Hän vaaleni ja täytyi istua.

"Mitä minä onneton olenkaan tehnyt", valitin tuskissani, kiertelin
laattialla ja voivotin: "anna, anna toki anteeksi!" Samassa kuului
jyskettä ovella, Pylades juoksi avaamaanpa sisään syöksi miekkailuksen
opettaja ja kolme opettajatarta. Minä menin tainnoksiin.

Vasta viikkoja jälkeenpäin sain tietää, että Pylades oli pettänyt
minun ja kirjoittanut yhdelle opettajattarista, pyytäen häntä estämään
onnettomuutta. Piletti myöhästyi, ja opettajatar tuli saapuville kun
asia jo oli saatettu loppuun.

Brita Kaisa parani pian, mutta minä jouduin vuoteen omaksi isoksi
aikaa. Tämä tauti teki minulle hyvää ja jäähdytti tulista luontoani.
Kun paranin, sain kuulla Brita Kaisan menneen vanhempainsa keralla
Suomeen ja että hän usein oli käynyt minua tervehtimässä sairaana
ollessani, sekä ollut kovin pahoillaan siitä että hän minua oli
kiusotellut ja että hänen täytyi lähteä Ruotsista, ennenkuin tulin
terveeksi ja saimme tehdä täydellisen sovinnon. Samaten olin minäkin
pahoillani, kun en saanut sanoa vastustajalleni ystävällistä
jäähyväissanaa, mutta toinnuttuani taudistani jouduin niin monellaisien
vaikutuksien alaiseksi, että vastamenneet tapaukset haihtuivat
mielestäni."




II. ENSIMÄISET KYHÄELMÄT. ENSIMÄINEN NUORUUS.


Kahdeksanvuotisena kirjoitti Fredrika ensimäisen sepityksensä,
se oli laulu kuulle, ranskankielellä, ja alkoi: "O corps céleste
de la nature", ja pari vuotta myöhemmin tuli uusi kyhäys, jonka
esineenä oli pikku Melani Elvaskólastin linnassa, sekä heti sen
perästä alku suureen runoelmaan "maailman luomisesta", — joka
päättyi kesken. Sitten kirjoitti Fredrika vähä väliä runonpätkiä
kaikenmoisista aineista, useammasti onnentoivotuksia perheen nimi- ja
syntymäpäiviksi. 12 vanhana sepitti hän operan, joka soitettiin ja
näytettiin kotona Årstassa yläkerran isossa salissa. Vaikka kaikki
kävi hyvin, loukkaantui tekijä kipeästi vanhempain vait'olosta ja pani
epätoivoissaan maata illalla. Mutta yhtäkkiä pisti hänelle mieleen,
että tottakai vanhemmat kuitenkin jotain sanovat hänen operastaan,
ja vaikka vakava ääni hänen sydämessään kielsi menemästä oven taakse
kuuntelemaan, ei ollut mahdollista pidättää itseänsä, ja samassa
hän seisoi ovenraossa, vaikka ilkeältä se tuntui. Hän kuuli äitinsä
sanovan: "En ole koskaan nähnyt niin kummallista lasta kuin tuo meidän
Fredrika on, saadaan nähdä, niin tulee hänestä jotakin merkillistä",
eikä olisi voitu parempaa sanoa, joka kerrassaan pienen tytön sydämestä
poisti monen salaisen surun muistot.

Fredrikan lahjat rupesikin tulemaan ilmi ja veti vanhempain huomion
puoleensa, pian näki hän että hän pääsi heidän suosioonsa sitä myöten
kuin osasi osottaa etevyyttä. Isä oli innostunut, kun tyttärensä
pieniä kyhäelmiä luettiin taikka näytettiin, ja kirjoitti usein itse
näytelmäkappalten osat puhtaiksi. Mutta pysyväistä tyytyväisyyttä
hänessä ei se voinut vaikuttaa. Sillä tuo Fredrikan ainainen
levottomuus, uutukaiset tuumat ja ennen kaikkea tuo hänen mietteissään
ja pyrinnöissään ilmituleva taipumus itsenäisyyteen ja vapaasen työhön,
oli isälle vastenmielistä.

Kotiopettajan valinnan mukaan saivat Charlotta ja Fredrika nyt illoin
lukea ääneensä romania. Tämä heitä sanomattomasti huvitti. Kuten arvata
sopii, sisälsivät kirjat enimmiten pilventakaisia seikkailuksia ilman
luonnollista pohjaa ja esittivät henkilöitä, joiden mallit eivät olleet
maasta eikä taivaasta kotosin. Tyttöjen päät ja sydämet tulivat täyteen
kaikellaisia unelmia ja haaveiluksia, ja he rupesivat levottomasti
odottamaan aikaa, jolloin kodin ovet avattaisiin ja he luostarillisesta
yksinäisyydestään saisivat astua ulos maailmaan sankarittareiksi
ihmeellisiin seikkailuksiin ja ilon pyörteihin. Fredrika odotti yöt
päivät suurten merkillisten asiain tapahtumista. Charlotta taikka hän
itse oli väkivaltaisuudella pois vietävä, sen hän tiesi varmaan, se oli
tapahtuva keskellä päivää, kun he sunnuntai-aamuna ajoivat vaunuissa
kirkolle opettajattaren kanssa. Joka kerta istui Fredrika koko matkan
levottomasti odottaen, käännellen päätään joka suunnalle, katsoaksensa
eikö pian hyökkäisi metsästä ratsastajajoukko esille. Mutta kun ei
milloinkaan mitään kuulunut, alkoi asia häntä epäilyttää. Hän rupesi
arvostelemaan itseänsä: ulkonäköänsä, pukuansa, liikkeitänsä, ja tuli
siihen päätökseen, ettei hän mahdakkaan täyttää samoja vaatimuksia,
kuin ryökkinät romaneissa. Nehän syntyestä olivat jo hyviä ja
täydellisiä, hänessä sitä vastoin oli kaikellaisia virheitä ja
vikavuuksia hengen sekä ruumiin puolesta, ettei hän suinkaan ollutkaan
kelvollinen hyväksi ja rakastettavaksi neidoksi. Näin Fredrikan omakin
arvostelu nyt, riippuen samoista perikuvista kuin rouva Bremerin, tuli
samaan päätökseen.

Äitihän jo kauan oli ollut pahoillaan Fredrikan omituisesta
käytöstavasta, joka kokonaan puuttui suunnitelmaa: kun olisi pitänyt
olla kaarimaisia ja pehmeitä liikkeitä, teki Fredrika kankeita ja
kulmikkaita j.n.e. eikä osannut milloinkaan "pitää ruumista eikä sielua
rauhassa", niinkuin hän itse myöhemmin kirjoittaa. Kun sitten tytöt
pääsivät vanhempainsa kanssa seuraelämään, kärsi äiti usein, kun näki
kuinka poikkeava Fredrika oli muista ja kuinka oudosti hän käyttäytyi.
Tämä taas Fredrikaa kovin suretti ja teki hänen entistä kömpelömmäksi,
kun koetti parastaan panna.

Tehdäkseen vanhemmillensa mieliksi pakoitti Fredrika itseään
ottamaan osaa talousaskareihin, joissa hän onnistuikin paremmin kuin
tanssisalissa. Pianon soitossa hän myös oli ahkera, nousten usein kl.
4 aamulla soittamaan. Raittiin ilman ja riittävän liikunnon puute
kuitenkin yhä talvisin kaupungissa rasitti, Charlotta ja Fredrika
päättivät viimein pitkän neuvottelun perästä esitellä äidillensä
kuinka tärkeätä raitis ilma ja liikunto on ihmiselle ja pyytää häneltä
luvan edes pari kertaa viikossa käydä kävelemässä. Tähän vastasi äiti
vaan ettei semmoinen ole sopivaa eikä hän pidä siitä että nuoret
tytöt käyvät yksin kadulla. Raitista ilmaa oli kyllä kotosella, ja
jos liikuntoa tarvitsivat, saivat hyppiä tasajaloin tuolin takana,
pitäen selkäpuitteesta kiinni. Fredrika tuli alakuloiseksi, kiellossa
oli jotain salaista, jota ei hän taitanut käsittää. Mitä varten,
ajatteli hän, se ei ollut sopivaa että nuoret tytöt käyvät yksin
kadulla ja miksei äiti pitänyt siitä? Jäähyväiset sanottuaan illalla
koettivat tytöt kuitenkin seurata äidin neuvoa: Charlotta hyppäsi
tuolin takana kaksisataa kertaa, mutta Fredrika ei ollut ehtinyt
puoliväliin kun heitti kokeen sikseen, purskahti katkeraan itkuun ja
heittäysi vuoteelleen, johon viimein nukkui. — Jälkeenpäin koettivat he
arvostella tätä omituista voimistelutemppua romanielämän kannalta ja
tulivat siihen päätökseen, ettei mikään romaninkirjoittaja olisi pannut
sankareitansa tuolien taakse hyppäämään, varmaan hän olisi jonkun
paremman keinon keksinyt hankkiaksensa liikuntoa suosikeillensa.

Yhä enemmän alkoi uusia ajatuksia nousemaan Fredrikassa. Hän kysyi,
mitä varten ei hän ja hänen sisarensa saaneet liikkua ulkopuolella
kotia, töissä ja toimissa, niinkuin hänen veljensä, mikseivät he
päässeet ulos maailmaan oppimaan ja avaran luonnon töitä ja tuotteita
ihantelemaan, sanalla sanoen, miksei heidän sallittu vapaina olla, vaan
pidettiin aina kytkettyinä kodin ahdistavaan piiriin?

Saivathan he tosin aina jotain toimittaa: lukea, soittaa, piirustaa,
maalata, virkata pitsiä ja mitä milloinkin, mutta kaikessa tuossa
ilmaantui jotakin niin suunnatonta, niin joutavaa, jolla ei ollut
mitään tarkoitusta. He saivat tehdä sitä taikka olla tekemättä, ei
kukaan heiltä kysynyt, kuinka pitkälle he olivat tulleet. Vanhemmat
olivat iloisia kun heidän tyttärensä osottivat edistymistä, varsinkin
jos sen hedelmät tulivat näkyviin seuraelämässä ja tuottivat heille
kiitosta muilta, mutta minkäänlaisen tarkoituksen saavuttamisesta
ei ollut milloinkaan puhetta. Fredrikasta tuntui niinkuin hänen
kirjallista taipumustaankin olisi katsottu vaan jonkinlaiseksi
korukaluksi. Hän halusi päästä totisempiin opintoihin, hän olisi
tahtonut neuvoja ja ohjeita elämäänsä, mutta hänen tuumansa otettiin
vastaan välinpitämättömyydellä ja ivalla. Että vanhemmilla oli varoja
riittävästi ja ettei rahaa suinkaan muuten tarkalla pidetty, huomasi
hän aikaiseen, mutta ei tullut kysymykseenkään milloinkaan mitään
tyttärien käytettäväksi antaa. Heitä vaan oletettiin.

Ja sama oli laita muissakin perheissä. Fredrika huomasi, kuinka
tyttäriä pidettiin vaan kuin jonkinmoisia tarvekaluja, yleisen
hauskuuden ja mukavuuden ylläpitämiseksi. Hänen sielunsa asettui yhä
kiivaammasti vastarintaan ja taisteli usein vastakkaita tunteita ja
aikomuksia vastaan. Semmoiset sanat kuin totuus, vapaus, kunnia,
kuolemattomuus sytyttivät hänessä rakkauden kaikkeen suureen ja hyvään,
mutta hän tunsi olevansa suljettuna kaikesta totisesta toiminnasta.
Tästä sai hän sydämeensä kalvavan tuskan, joka hänen mielensä käänsi
kaikkien onnettomien puoleen. Ja kaikkialla, minne hän silmänsä käänsi,
näki hän kärsimystä, sortoa ja surua. Häntä rupesi epäilyttämään, tokko
se onkaan oikeus ja totuus, joka ihmisen elämän ohjaa. Aikaisesta
lapsuudestaan oli hän oppinut, että Jumala oli kaiken hyvän tekijä ja
suosija, että hän oli kaiken rakkauden lähde ja että hän rakkaudesta
oli luonut maailman. Mutta se tuska ja onnettomuus, jonka hän näki
ympärillään, ei hänestä todistanutkaan hyvää ja rakastavaa luojaa.
Missä löytäisi hän tuon oikean Jumalan? kysyi hän.

Maailma on langennut syntiin, vastattiin hänelle, eikä siis enään voi
olla luojansa oikea kuva, mutta Jumalan sanassa, raamatussa, oli hän
löytävä täydellisyyden Jumalan. Hän rupesi siis lukemaan raamattua;
mutta eipä sekään herra, joka siellä ilmestyi, vastannut hänen oikeuden
käsitettänsä ja sitä ihannetta, jonka hänen sielunsa oli Jumalasta
luonut. Mitä raamatussa hänelle ankaran sanan nojalla opetettiin
ehdottomana totuutena, ei hän saattanut uskoa. Hän etsi järjellisyyttä;
mutta kun Jumala toisessa paikassa esitettiin ijankaikkisena oikeutena,
hyvyytenä ja ehdottomana järkenä, luki Fredrika toisessa paikassa
semmoisista Jumalan antamista käskyistä ja töistä, jotka todistivat
kokonaan toista. Kuinka taitaisi hän oikeuteen sovittaa esim. semmoisia
asioita kuin Jumalan käskyt Israelin kansalle ottaa egyptiläisiltä
heidän kultansa ja hopeansa ja säälimättä tappaa ja hävittää
kananealaisen kansan? Sama Jumala, joka kymmenissä käskyissä opettaa:
ei sinun pidä varastaman, ei sinun pidä tappaman, käskee raamatun
historiassa Moseksen sekä varastaa että tappaa. Vanhassa testamentissa
Fredrika tapasi Jumalan kovana, vallanhimoisena ja oikullisena
hallitsijana, jonka lapseksi ei hän tahtonut alistua. Uuden testamentin
aate oli hänelle selvempi. Jesus oli hänestä suurempi ja korkeampi,
kuin v.t:n herra, joka vaati uhria ja verta ensimäisten ihmisten synnin
sovitukseksi. Oliko tämän synnin rikollisuus niin äärettömän suuri,
että sen kautta kaikellainen epätila ja onnettomuus olisi tullut
maailmaan? Sitä ei Fredrika voinut käsittää. Omassa sydämessään tunsi
hän rakkautta hyvään, eikä voinut itsessään löytää muuta sukulaisuutta
Adamin ja Evan syntiin, kuin tuon hillimättömän halun ottamaan hänkin
tiedon puusta, josta hän ynnä koko sukupuolensa kanssa tiesi olevansa
estettynä.

Kun hän pantiin valmistettavaksi Herran ehtoolliselle, luuli Fredrika
viimein saavansa selitystä moniin epäilyksiinsä, mutta yhtä pimeä ja
kolkko oli hänen sielunsa sieltä tullessa kuin sinne mennessä. Hän
pyysi valoa ymmärrykseensä, mutta sitä ei hänelle annettu; hädässään
rupesi hän kyselemään papilta, par'aikaa kun tämä selitteli erästä
kohtaa lunastusopista, mutta kiivaasti ja nuhtelevalla äänellä
kielsi pappi häntä kyselemästä, sanoen: "Ei oppilaan sovi niin kysyä
opettajalta, ihmisen tulee uskoa, mitä ei hän taida ymmärtää." Tämä
vastaus hävitti hänessä kaiken toivon, sillä oppi, jonka tunnustukseen
häntä nyt vietiin, soti hänen ymmärrystänsä vastaan; ja samoin
kuin Jumala luojana ja ylläpitäjänä, oli hänelle lunastustyökin
käsittämätön. Onnettomana ja kapinallisessa mielessä meni hän
Herran-ehtoollispöytään. Valoa pimeään sieluunsa ei hän siitä löytänyt
eikä lohdutusta sydämellensä, mutta pysyväisen pääsylipun seuraelämään
sai hän sen kautta.

Julkiset huvitukset hurmauttivatkin häntä ensin, hän löysi niissä yhtä
toista nautittavaa ja antautui huvien intoon kuin muutkin. Vähitellen
oli hänen onnistunut jotenkuten parantaa ulkonaista käytöstään,
hankkia välttävä taito seurustelemaan ihmisten kanssa, olipa myös
alkanut ilmi panna huomattavaa vilkkautta ja sukkeluutta puheessaan.
Ja samassa kuin hän oppi antamaan jälkeen ja taipui mukautumaan,
otettiin hänen hyvä päänsä ja älynsä armoihin, hän sai vastaanottaa
kiitosta ja suosionosotuksia — ja koki tukehduttaa kaikki epäilyksensä.
Mutta pian heräsivät uudelleen tuskat ja kilvoitukset, joita ei
seuraelämän viehätys voinut enään tukehduttaa. Vuonna 1821 matkusti
koko perhe etelä-Ranskaan asumaan talveksi. Kaksissa vaunuissa,
valjastettuina kummatkin neljällä hevosella, lähdettiin ensin Ruotsin
etelärannikolle, sieltä laivalla yli Stralsund'iin ja taas maamatkaa
eteenpäin, useasti kuusi hevosta vaunujen edessä ja kaksi ratsastajaa
johtamassa. Kun päästiin Darmstadt'iin, sairastui Fredrika, joka
jo kauan oli ollut heikkona, ja matka täytyi katkaista useammaksi
viikoksi. Voisi ajatella, että matkustus kaunisten seutujen läpi olisi
kaikille tuottanut nautintoa, mutta ne harmit ja rettelöt, jotka
syntyivät siitä, että perheenisän ankarat määräykset lähtöajan suhteen
levähdyspaikoista eivät aina tulleet säntilleen seuratuiksi, painoivat
koko seurueen alakuloiselle mielelle.

Aikomus oli Geneve'stä jatkaa matka Marseilleen ja siellä asettua
talvimajoille, mutta tiellä saatiin kuulla, että Marseillensa kävi
tarttuva kuumetauti, jonka vuoksi palattiin takaisin ja asetuttiin
Paris'iin, senjälkeen kuin Bremer Geneve'ssä oli nuorimman poikansa,
Klaus'en, toimittanut erään professorin luo opintoja tekemään.
Paris'issa piti Charlottan, Fredrikan ja Heddan taas ruveta soittamaan,
maalaamaan, laulamaan, ja hyvät sekä kalliit opettajat hankittiin
heille. Parhaat teatterit, joissa sen ajan etevimmät näyttelijät,
Talmaa, neiti Mars y.m. näyttelivät, piti heidän myös nähdä ja tämä
huvitus heitä hyvin miellytti. Yhtäpaljon kuin Talmaa'n mahdottoman
suuri maine, herätti heissä suurta kummastusta se seikka, että kuta
paremmin hän osasi heiluttaa ja tutistuttaa ilmaan koroitettuja
käsivarsiansa, sitä kiivaammasti ihastunut yleisö taputti käsiinsä.
Museoissa, maalausgallerioissa ja muissa taidekokoelmissa he usein
kävivät, ja koska vanhemmat olivat tehneet tuttavuutta muutamissa
etevimmissä ranskalaisissa perheissä, saivat tytöt olla muassa näiden
tanssihuveissa. Mutta Fredrikalle tuotti tämä matka vaan uusia
kärsimyksiä, uutta taistelua. Hän näki ja kuuli paljon uutta, mutta
kuta enemmän pitkälle kehittyneen luonnon ja sivistyksen ihmeet
laventivat hänen näköpiiriään, sitä suuremmaksi kasvoi hänen halunsa
tietoon ja sitä onnettomammaksi hän tuli.

Vuoden perästä Tukholmaan palattua alkoi perhe vetääntyä enemmän
yksinäisyyteen kuin ennen. Eikä Fredrika puolestaan seuraelämää enään
pyytänyt, se oli käynyt hänelle yhä tyhjemmäksi ja mitättömämmäksi.
Entiset haaveiluksensa ja unelmansa olivat murenneet pirstaleiksi;
ne ruusut ja kukkaset, joita mielikuvastin oli maalannut hänen
eteensä, tapasi hän tosielämässä joutavina koristeina taikka pistävinä
okasina. Hän etsi totisempaa sisällystä elämällensä, mutta ei voinut
löytää tietä siihen. Hän ei päässyt ryhtymään tarkoitukselliseen,
suunniteltuun työntekoon, vaan missä hän siihen yritti, tapasi hän ovet
suljettuna, ja hänen täytyi taantua. Hän näki rohkeuden ja elämän-innon
loistavan miehen silmässä, hän näki hänen pelkäämättä ja vapauden
oikeudella julkituovan tunteensa ja ajatuksensa, mutta omaa arpaansa
ei hän löytänyt vapaitten uurnasta. Omansa ja koko sukupuolensa
kohtalo näyttäytyi hänelle katalana ja käsittämättömänä. Hänkin tunsi
voivansa siivillänsä lentää, mutta missä hän niitä koetti nostaa, niin
ne katkaistiin. Kun ei hänen halunsa ja pyrintönsä löytänyt missään
osanottoa, puuttui hän vanhempain ihmisten ohjausta samaten kuin isän
rahallista apuakin. Sillä vaikka perheen varallisuus avasi pojille
tilaisuuden vapaihin opintoihin ja itsenäisen ja tuetun tulevaisuuden
saavuttamiseen, jätti se sitävastoin tyttäret paikoilleen. Jos
Fredrika olisi ollut varattomasta kodista, olisi hän ehkä jo aikaiseen
omistanut sen väen ja voiman, jonka jokapäiväisen leivän pakollinen
hankkiminen antaa ihmiselle, ja joka taitaa läpi kantojen ja kivien
itsellensä tien raivata. Mutta nyt hän puuttui sitäkin. Hän tarttui
taas romaneihin, mutta ne vaan kiihoittivat häntä semmoisen onnen ja
rakkauden ikävöitsemiseen, jota todellinen elämä ei valmista; hän luki
saarnoja, jotka eivät hänestä parempaa eikä onnellisempaa ihmistä
saaneet; hän soitti, neuloi, puuhasi, mutta yhä enemmän selveni
hänelle, kuinka mitätön ja joutava olento hän oli, jota ei kukaan
tarvinnut ja josta ei kenelläkään hyötyä ollut. Vuosien vieriessä
hänen onnettomuutensa yhä häntä sorti ja murti. Sopii otaksua, että
hän on ajatellut omaa nuoruuttansa, kun hän _Herthan_ kasvatukseen,
samannimisessä kirjassaan, sovittaa Lutheruksen sanat: "Ihmisen sydän
on kuin myllynkivet: jos kaadat hyviä jyviä kiven silmään, jauhavat ne
tasaisesti ja tekevät hyviä jauhoja, mutta jos et mitään pane heille
jauhettavaksi, jauhavat he itseänsä."

Fredrikan sisaret, jotka olivat todistajina hänen taisteluunsa ja
tuskaansa, ottivat sydämellisesti osaa hänen onnettomuuteensa, ja sen
kautta sisarten kesken rakentui hellä ja uskollinen rakkaus toisiinsa,
joka Fredrikalle valmisti pysyväisimmän ilon läpi elämän. Samassa kuin
omat tuskansa enenivät, heltyi hänen mielensä yhä enemmän kaikkia
onnettomia kohtaan koko luonnossa. Eräässä kirjeessään Franzénille
v. 1842 puhuu kirjailija tästä. Mainittuaan kuinka se murtotila,
jossa hän eli, olisi voinut hänen vietellä suuriin vaaroihin ja
erehdyksiin, jatkaa hän: "Asianhaarat varjelivat minua ja saattoivat
minun kehitykseen, joka oli katkera, mutta terveellinen. Se johti minua
syvemmälle kärsimyksiin, sillä pitkän ajan elämästäni olin sangen
onneton ja elämä painoi minua raskaana taakkana. Ilman vaihtelua,
ilman virvoitusta kuin elin pitkät vuodet, näkyi minulle yhä selvemmin
maailman onnettomuus. Tulin likemmäksi luontoa, ja näin siinä samat
ristiriidat kuin ihmiselämässäkin. Näin rajut luonnonvietit valtaavan
eläimissä ja näin toiselta puolen, kuinka heidän täytyi kärsiä paljon
sortoa ihmisiltä. Ja kun en uskonut eläimille toisen paremman elämän
koittavan eikä heidän siis oikeutta saavan kuolemankaan jälkeen, oli
minusta kärsivien luontokappalten kova kohtalo vieläkin kipeämpi
todistus hyvää luojaa vastaan. Niin kovalta tuntui tämä minulle, että
minusta päivänkoittokin oli kuin pilkantekoa onnettomasta maailmasta,
joka kaikkialla osotti pelkkää viheliäisyyttä. Nyt oli luonto astunut
luojan ja minun väliini samaten kuin raamattukin, ei yhdistämään, vaan
eroittamaan meitä?"

Kuitenkin tässä murheen tilassa on tavattavana valoisampiakin kohtia.
Sääli toisia kärsiväisiä kohtaan johti Fredrikan köyhäin ja sairaitten
luo antamaan heille sekä aineellista apua että neuvoja ja opetusta
monissa asioissa. Ja Årstan suurella alueella oli tarvitsevaisia
kylläksi, jotka kiitollisesti ottivat vastaan avun, mikä heille
tarjottiin. Kasvikunnan moninaisuus ja kauneus oli Fredrikaa
lapsuudesta asti ihmetyttänyt, hän oli kirjain ja ahkerain kokeiden
avulla oppinut tuntemaan monien yrttien käytännön haavain parantamiseen
ja lääkkeenäkin. Missä joku oli saanut käärmeen piston, lyönyt haavan,
vilustunut, siellä oli Fredrika tarjoomassa hoitoaan, ja hän paransi
monta, jotka ymmärtämättömän, kaikkea tietoperustusta puuttuvan hoidon
käsissä olisivat jääneet makaamaan sairasvuoteelle tai kuolleet.
Missä köyhyys ja puute ajoi lapset käymään ryysyissä ja nälkäisinä,
taikka vanha tahi työhön kykenemätön kärsi puutetta, saatiin usein
Fredrikalta apua. Vanhoista vaatteista, joita ei kotona enään käytetty,
neuloi hän paitoja, hameita, nuttuja lapsille, usein säästi hän omasta
ruokaosastaan taikka oli kokonaan syömättä, voidakseen valmistaa
nälkäiselle ikävöidyn suupalan. Fredrika tuli täten tervetulleeksi
ja rakastetuksi vieraaksi köyhäin, ja antaman lääkeapunsa tähden
varakkaittenkin asunnossa. Hänen apuansa ruvettiin hakemaan yhä
kauemmas, ja kun eivät ainekset enään voineet hänelle riittää, rupesi
hän vakavasti miettimään jotakin keinoa, millä hän taitaisi ansaita
rahaa, voidakseen sydämensä käskyä panna käytäntöön edelleenkin.

Hänen taipumuksensa piirustukseen tuli hänelle nyt avuksi. Hän oli jo
ennenkin koettanut käyttää värejä ja pensseliä; nyt hän ryhtyi siihen
uudella innolla, maalasi pieniä muotokuvia Napoleonista, joka oli
päivän sankari, kuninkaasta, perintöprinssistä ja muista tunnetuista
henkilöistä, möi ne hiljaisuudessa ja sai vuoden kuluessa 200 riksiä,
jotka käytti köyhäin hyväksi. Sama tarkoitus sittemmin herätti hänessä
päätöksen kirjoittaa yleisöä varten, ja kun hän lähetti ensimäisen
käsikirjoituksensa kustantajalle, ajatteli hän enemmän sitä, kuinka
hän nyt voisi pelastaa lähimmäisiänsä ruumiillisesta nälästä, kuin
sitä, mitä kohtaloa vastaan hänen kirjoituksensa meni. On luonnollista,
että näissä nuoren tytön ahkeroissa hyväntekeväisyyden toimissa
oli määrältään haaveiluakin, niinkuin kirjailija itse myöhemmin
sanoo olleen, mutta se seikka ei voinut estää niiden jalostuttavaa
vaikutusta hänen omaan kehitykseensä. Toiselta puolen taas ei voi
itsekieltäväisyyden ja onnettomain lähimmäisten hyväksi uhrattu työ
milloinkaan jäädä merkityksettä, jos kohta siinä muassa on ollut
vaikuttamassa alempiarvoisiakin aineksia.

Mutta pysyväisempää mielen tyydytystä ei tämäkään vielä Fredrikalle
tuottanut. Yksin ja osanottoa vailla kuin oli, ei valjennut hänelle
vielä se vakaa työsuunta, jota hän lakkaamatta etsi. Miltei ainoa
kohta, missä hän tuli yhteyteen muun sivistyneen maailman kanssa, oli
seuraelämä, ja se häntä, niinkuin tiedämme, miellytti yhtä vähän kuin
hän niitä ihmisiä, joiden tuttavuuteen hän sen kautta joutui.

Tähän aikaan, kesällä 1824, oli rouva Bremer Heddan ja Klaus'en
kanssa saattamassa perheen nuorinta tytärtä, Agathaa, erääsen
sairasvoimistelulaitokseen Paris'issa, johon jättivät potilaan kahdeksi
vuodeksi parannuksille. Samaan aikaan Bremer joutui pitkälliseen
kivuloisuuteen, joten perheenjäsenten tarkkuus ja huoli nyt kääntyi
häneen. Tauti oli kestävää luuvaloa, joka kesäaikoina antautui vähän
paremmaksi, mutta piti talvet sairaan vuoteella. Se raskasmielisyys
joka perheenisää oli vaivannut, väheni taudin tultua, hän tuli
hilpeämmäksi ja tyytyi pienempiin vaatimuksiin kuin ennen. Omaiset
koettivat nyt kaikki paraimman mukaan helpoittaa hänen vaivojaan ja
lyhentää häneltä ajan pituutta. Kun kipu myönsi, luettiin sairaalle
matkakertomuksia ja muuta raitista kirjallisuutta, joka häntä huvitti,
toiste taas otettiin shakkipeli esille. Bremer oli aina ollut tähän
ajanviettoon innostunut, mutta suuttui ja harmistui aina, kun joutui
tappiolle. Koska Hedda ei vielä osannut pelata, olivat Charlotta ja
Fredrika vuorottain isän vastapelaajina. Mutta jälkimäistä shakkipeli
ei ollenkaan huvittanut, ja häntä kummastutti aina, että isä, joka
hyvin suuttui, kun itse tappasi, makeasti nauroi heitä, kun kävi samoin
heille. Väliin kun Fredrika ei voinut pidättää itkua, lähetti isä hänen
pois ja tuotatti Charlottan jatkamaan, joka otti asian tyynesti ja
pelasi niin, että joka ilta voitti jonkun pelin; mutta viimeisen kerran
voitti aina isä, ja silloin oli lopputarkoitus, virkistystä sairaalle,
voitettu. Charlotta kehoitti Fredrikaakin ottamaan seikan sellaisena,
mutta siihen ei tämä saanut mieltänsä taipumaan, vaikka kyllä koetti.
Kun kesä tuli ja päästiin maalle, tarjoutui heille taas vapaampi olo ja
elämä.

Kahden vuoden perästä oli Agatha niin parantunut että pääsi kotiin,
josta tällä kertaa Charlotta ja Klaus rouva Bremerin kanssa lähtivät
Paris'iin häntä hakemaan. Hänen parantamistansa oli kuitenkin vielä
jatkettava Paris'ista tuotujen koneitten avulla, ja kun tämä katsottiin
paraiten voivan tapahtua Årstassa, päätettiin että Fredrika ja Hedda
jäisivät häntä hoitamaan ja perheen muut jäsenet muuttaisivat niinkuin
ennenkin talveksi kaupunkiin. Tosin heidän toiveensa eivät olleet
suuret Fredrikan kyvystä voimistelukoneiden käyttämisessä, mutta koska
Bremer ennemmin otti Charlottan seuraksi itselleen kaupunkiin, ja
Fredrika puolestaan ei parempaa halunnut kuin jäädä maalle pääkaupungin
tyhjänpäiväistä seuraelämää pakoon, ei voinut paremmallakaan
tavalla asiasta suoriutua. "Hyvä Hedda" se olikin, jonka huoleksi
sairaan hoito oikeastaan uskottiin, Fredrika sai jäädä auttelemaan,
missä taisi. Hänelle itselleen ei näytetty mitään epäilyksiä hänen
kykeneväisyydestään, ja jos hän tunsikin semmoisten liikkuvan ilmassa,
otti hän ilolla perheneuvoston päätöksen vastaan. Rakkaan sisarensa
hoitamiseen tahtoi hän sydämestään ottaa osaa, siinä yksi asia, ja
kaupungin elämää tahtoi hän paeta, siinä toinen asia, joka painoi muut
tunteet hänessä vaikenemaan.

Yksinäinen olo maalla virkisti Fredrikaa: hän sai nyt esteettä ja
ilman ympäristönsä epäluuloista tarkastelua liikkua ulkona ja vapaasti
käyttää aikaansa. Kahtena seuraavanakin vuonna sai Fredrika asua
Årstassa talven yli. Ulkonainen hiljaisuus vaikutti häneen hyvästi,
aikoja alkoi tulla, jolloin aaltojen pauhu hänen sydämessään hiljentyi
ja tyyntymisen merkkejä rupesi yhä ilmestymään. Hän neuloi vaatteita
köyhille, keitti lääkityksiä, hoiti sairaita, maalasi, luki paljon,
kirjoitti lyhempiä ja pitempiä runoja ja muita kyhäyksiä. Näitä hän ei
itse milloinkaan lähettänyt painoon, mutta hänen sisarensa Charlotta
Bremer on julkaissut muutamia niistä, yhteydessä pienen elämäkerran
ynnä muutamien kirjailijan kirjeiden kanssa, jotka yhdistettyinä
tulivat painosta v. 1868, kolme vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen.

Kun nuo maalauksista saadut 200 riksiä oli lopussa, etsi Fredrika
kyllä sepityksiensä joukossa jotain julkaistavaksi, mutta kun hänestä
niissä ei ollut sopivia, rupesi hän todenteolla kirjoittamaan
uutta. Niinpä valmistuikin ennen pitkää neljä kertoelmaa, joille
hän yhteiseksi sarjanimeksi pani "Teckningar ur hvardagslifvet"
(Kuvauksia jokapäiväisestä elämästä), tuo päällekirjoitus, jota
hän sittemmin käytti kertomuksillensa ja jonka lukeva yleisö
vähän ajan kuluessa omisti tuttavakseen. Näitä oli "Axel och Anna
eller en brefvexling mellan tvenne våningar" (Aksel ja Anna eli
kirjevaihto kahden huonekerran välillä), sukkela kuvaus ensimäisen
lemmen juoksusta nuoren tytön ja nuorukaisen sydämissä. Aksel asuu
setänsä luona yläkerrassa ja Anna tätinsä luona alakerrassa. Palava,
voittamaton rakkaus uhkaa heitä perikadolla, elleivät toisiansa saa,
mutta koska asianomaiset isäntähenkilöt rakastavien mielestä pitävät
heitä sydämettömän tarkalla silmällä eivätkä milloinkaan saata heitä
tilaisuuteen seurustelemaan toistensa kanssa, purkavat he hehkuvat
tunteensa pienille kirjelipuille, joita nopeajalkainen salaposti, Janne
nimisen pojan muodossa, lennättää edestakaisin toisesta huonekerrasta
toiseen. Monta harmia ja vastoinkäymistä sattuu rakastaville, ja kun he
vihoviimein, kaikki lemmentuskat kärsittyään, ilmoittavat rakkautensa
holhoojilleen, pyytäen heiltä naimalupaa, niin nämä kovasydämiset
ihmiset kieltävät sen ja käskevät heidän olla asiasta sen kovemmin
hiiskumatta. "Ja minulla on 300 riksiä vuosituloa, sanoo nuori herra,
emmekös me kaksi henkeä nyt sillä toimeen tulisi kuolemaamme saakka?
Mitähän sen enemmällä tekisimmekään?" Epätoivoissaan lähetti hän
nyt kirjeen Annalle, jossa sanoo päättäneensä heidän karata pois
noiden ankarain sukulaisten luota ja käskee Annan laittamaan itsensä
valmiiksi. Mutta kun tämä vastauksessaan ilmoittaa ei voivansakaan
suostua niin sopimattomiin hankkeisin, menee Aksel pelaamaan, menettää
kaikki rahansa ja velkautuu. Tästä taas ahkeraa kirjevaihtoa: Anna
nuhtelee häntä, itse hän kiroo itsensä ja kärsii katkeraa katumusta,
sanoo ikuiset jäähyväiset lemmityllensä ja ilmoittaa päättäneensä
paeta ulkomaille. Mutta — juuri kun lähdön hetki lyö ja tuskat ovat
ylimmällään, tulee sydänkäpyseltä pieni lippu, joka kertoo että
rakastetun velat ovat maksetut ja että asianomaiset ovat luvanneet
heille laittaa oman kodin ja suostuvat heidän naimiseen! Jonkun ajan
kuluttua vietetään heille häät ja he astuvat ikuiseen onnelaan. Kuvaus
loppuu pienessä kirjeessä Jannelta Ulla-sisarelleen, jossa Janne
valittaa kuinka hänen tuottava postivirkansa nyt on loppunut, kun herra
ja neiti menivät naimiseen. "Mutta", lisää hän iloisesti, "olenhan
toimellani ansainnut 30 riksiä, nyt juoksen kotiin ja ostan niillä
äidille — talon." — Viimeisessä kertomuksessa, "Bref från Stockholms
soaréer" tehdään tosiolojen mukainen kuva Tukholman iltaseuroista,
jossa jotenkin paljaasti esiintyy se joutavuus ja aikaa, varoja ja
voimia tuhlaava elämä, joka on niiden tuntomerkkinä.

       *       *       *       *       *

Vanhempainsa tähden tahtoi Fredrika tarkasti karttaa kaikkea
julkisuutta ja lähetti senvuoksi käsikirjoituksensa veljellensä
Augustille, joka oli Upsalan yliopistossa ja oli luvannut kaupita
Fredrikan kertomuksia kirjain kustantajille siellä. Tämä onnistuikin,
tekijä sai palkkioksi 100 riksiä, ja kirja ilmestyi julkisuuteen
lopulla vuotta 1828. Se tuli heti huomatuksi sanomalehtien
arvosteluissa, saavutti paljon lukijoita ja pysyi kauan aikaa
keskustelualueena julkisissa ja yksityisissä seuroissa. Kun tekijä oli
kaikille tuntematon, puhuttiin Bremerilläkin kirjasesta, niin että
Fredrika sai kuulla sekä moitteet että kiitokset. Eräs arvostelijoista
oli lausunut sen ennustuksen, että jahka tekijän kirjailijataito nousee
kehitykseensä, antaa se tulevaisuudessa syytä suurempaan kiitokseen.
Paperikaistale, jolle Fredrika kopioitsi nuo sanat, kirjoitti hän:
"Niin, hyvä ystävä, se on Jumalan kädessä."

Kesällä 1829 kirjoitti Fredrika toisen osan "Kuvauksiaan", mutta sai
repposet kustantajalta, jolle hän ne tarjosi. Tämä masennutti ensin
Fredrikan toiveet kirjakyvystään, mutta sitten hän kysyi ensimäisen
kirjansa kustantajalta ja tämä painatti ja julkaisi hänen uudet
kyhäyksensä syksyllä 1830. Niitä oli kolme pienempää kertomusta: "Den
ensamma" (Yksinäinen), "Tröstarinnan" (Lohduttaja), sekä lyhempi romani
"Familjen H." "Den ensamma" on turvaton orpotyttö, joka kylmäkiskoisten
ihmisten palveluksessa kärsii paljon ja etsii haparoiden elämän
onnea ja sydämensä rauhaa ulkoapäin ihmisten suosiosta, eikä omasta
sydämestään, jossa hän kuitenkin sitten uskoo elämän oikian sisällyksen
ja todellisen rikkauden olevan piiloitetun. Kappale kuvastaa paljon
psykologista totuutta ja viehättää lukijaa sekä sillä että runollisella
muodollaan, joka sille on omituinen. Jutelmassa tapaamme osaksi
kirjailijan omia elämänkokemuksia kuvailtuna.

Näinä vuosina tuli Fredrikan kodissa tapauksia, jotka tekivät
muutoksen perheen yleisessä järjestyksessä. Fredrikan vanhempi sisar
Charlotta sai, kotiin tultuansa pitemmältä matkalta sukulaistensa
luota, vanhempainsa suostumuksen mennä naimiseen lakitieteen tutkija
Qviding'in kanssa. Perheenisän terveys oli yhä huonountunut, niin ettei
keväällä 1830 muutettukaan enään Årstaan, vaan vuokrattiin kesäasunto
likellä Tukholmaa, jotta tarvittaissa pikemmin saataisiin lääkärin
apua. Tauti kiihtyi kuitenkin kesällä kiihtymistään ja Bremer kuoli
perheensä keskellä heinäkuussa samana vuonna. "Tuntui niin hyvältä",
kirjoittaa Fredrika jonkun aikaa sen jälkeen, "kun näin isäni nyt
rauhallisena lepäävän, pelastettuna levottomasta elämästä; kun sain
hänen puutuneelle kädelleen ja kylmälle otsallensa vuodattaa sovituksen
kyyneleitä". Lopuksi kesää muutettiin vielä Årstaan, jossa Charlotan
häät vietettiin, mutta talveksi asettuivat toiset jälleen kaupunkiin.

"Kuvauksien" toisen osan ilmestyttyä kirjakaupassa kiirehti lukeva
yleisö lukemaan ja sanomalehdet tarkastamaan sitä. Kirjan arvo
huomattiin olevan merkille pantava ja nyt ruvettiin ahkerasti
tiedustelemaan sen tekijää. Franzén oli ensimäinen ulkopuolella
perheenpiiriä, joka sai sen tietää. Hän oli aina pitänyt Fredrikaa
rakkaana ja iloitsi nyt sydämestään, kun kuuli että nuori suosikkinsa
oli noiden kertomusten kirjoittaja. Kirjan maine levisi yhä
laajemmalle, arvelut sen tekijästä liikkuivat sinne tänne kauan
aikaa, mutta rupesivat sitten yhä likenemään oikeaa henkilöä, ja
odottamatta sai Fredrika Bremer _Ruotsin Akademialta_ vastaan ottaa
kunniakirjoituksen ja Yhdistyksen pienemmän kultarahan. Samassa
hän rupesi saamaan tuttavia Tukholman kirjallisissa piireissä ja
häntä onniteltiin nyt kaikilta tahoilta; mutta ei tämä kunnioitus
voinutkaan Fredrikalle tuottaa sitä mielihyvää, josta hän aikaisimmassa
nuoruudessaan oli uneksinut. Vähää ennen "Kuvauksien" toisen osan
ilmestymistä kirjoitti hän vielä sisarelleen, ettei hän suinkaan
aio kirjailemista valita varsinaiseksi toimekseen, vaan että se
ainoastaan on häntä huvittanut muun paremman työn puutteessa. Viimeksi
ulostulleesta osasta täytyi kuitenkin pian toimittaa uusi painos; ja
kun yleisössä uteliaasti odotettiin jatkoa viimeiseen perhekuvaukseen,
rupesi Fredrika uudestaan kirjoittamaan, niin että ennen vuoden loppua
julkaistiin kolmas osa "Kuvauksia", sisältäen vaan yhden kertomuksen,
"Familjen H.", jatkona samannimiseen edellisessä vihossa. Tässä on
seuraava sisältö: Eversti H:n tytär, 26-vuotinen Emilia, on kihloissa
Algernon S:n kanssa, mutta vaikka he kyllä aluksi rakastavat toisiansa
niinkuin pitää, alkaa Emiliaan tulla kaikenmoisia epäilyksiä, joita
kertomus alussa yksinomaan pitää näkymöllä, niin että lukija pian
voipi luulla, ettei muuta tulekkaan; yhtäkkiä kuitenkin tulee häät ja
nuori pari katoaa näkyvistä. Heidän sijaansa astuu silloin everstin
nuorempi tytär, Julia sulhasineen, Kaarle kornetti, professori L. ja
everstin veljentytär, sokea, intohimoinen Elisabeth, ja nyt kehitetään
rakkauden lankaa vuorottain. Julia huomaa kihlauksensa puuttuvan
oikeaa perustusta ja niinmuodoin takeita tulevasta onnesta, purkaa
liittonsa ja menee vaimoksi ylevämieliselle, uskolliselle ystävällensä,
professori L:lle, joka on häntä toisen verran vanhempi. Elisabethin
kovan elämänkohtalon katkaisee viimein kuolema tervetulleena
pelastajana, mutta rakastettava Kaarle kornetti saapi lemmittynsä
omakseen.

Kertomuksen juoni on siksi hajallinen, että se voisi täysin tyydyttää
meidän aikamme arvosteluvaatimuksia, jotka kysyvät suurempaa
yksinkertaisuutta ja keskitystä, mutta esittelyn yksityiskohdissa sen
sijaan ilmestyy selvä ja makusa muoto, raitis hilpeys ja tuo lysteilevä
humori, joka läpi kertomuksen pitää lukijan mieltyneenä, silloinkin kun
se satirin hienolla tutkaimella pistää.

Vaikka Fredrikan tähänastisilla kynätuotteilla oli ollut harvinainen
menestys, ei hän vieläkään ollut tajunnut kutsumustaan kirjailijana
eikä myöskään löytänyt sitä rauhaa, jota sielunsa etsi. Hän oli nähnyt,
sanoo hän "Tröstarinnan" nimisessä jutelmassa, kuinka luonnossa
kevät seurasi talvea, kuinka päivänpaiste tuli myrskyn ja raju-ilman
perästä, ja hän ajatteli silloin, että mela saattaisi kääntyä hänenkin
elämässään; mutta samassa näki hän taas, kuinka alati ihmisiltä monet
tuhannet toivomukset tyhjään raukesivat ja kuinka elämänkuorma raskaana
painoi tuhansien hartioilla, ja se vaivutti hänen jälleen epätoivoon.
Mielikuvastimessa oli hän nähnyt tulevaisuuden sijoitettuna onnelan
tupiin, "mutta todellisuus rakentaa linnansa tuhasta ja ryysyistä ja
jokaisen täytyy antaa siihen roponsa", niinkuin kirjailija itse sanoo.
Ja Fredrika oli pannut roponsa. Ensimäisen nuoruutensa hän oli uhrannut
vastauksen etsimiseen niihin moninaisiin kysymyksiin, joita elämän
ristiriidat olivat herättäneet, ja tämä etsiminen oli muodostunut
kipeäksi kamppailukseksi, jossa monta kyynelkarpaloa oli vuodatettu.
Mutta tämänlaatuinen kamppailu, niin ankara ja kipeä kuin se olikin,
kypsenti hedelmiä, joita hän itse ja monet tuhannet muut saivat
niittää. Monelle nuorelle sielulle, joka haparoitsi elämän okaisella
tiellä, oli Fredrika Bremerin kova kokemus ohjaavaksi valoksi. Sen
vuoksi, uskoo hän itse, täytyi hänen itkien etsiä pimeydessä, epäillä
ja toivottomuudessa kulkea, että hän oikein käsittäisi nuorempain
sisartensa olevan aseman ja ymmärtäisi, mitä heidän oli tarpeen.
Mutta nyt se käännekohta, jonka tuloa ei hän enään uskonut, oli häntä
likellä. Hänen vastainen elämänsuuntansa oli katsottuna.




III. KEHITYSTÄ VASTAISEEN VAIKUTUKSEEN.


Kysytään kenties, eikö Fredrikan nuori sydän kehoittanut häntä
avioliiton elämänalalla etsimään tyydytystä. Tähän löytyy ainoastaan
se yksinkertainen vastaus, ettei Fredrika rakastanut ketään niistä
henkilöistä, jotka hänelle olivat tehneet naimaehdotuksensa. Sillä
muuta lakia kuin sydämen ei Fredrika saattanut totella. Itse hän kertoo
kuinka hän kerta aikaisemmassa nuoruudessaan yhtäkkiä rakastui nuoreen
mieheen eräissä iltahuveissa, mutta kuinka jo ennen maata pantua tuo
tunne niin tyynesti ja laiskasti pulputti sydämessä, ettei kannattanut
ruveta sen haltuun heittäytymään.

Samaan aikaan kuin "Kuvauksien" kolmas osa ilmestyi, pääsi Fredrika
erään etevän sukulaisen tuttavuuteen, joka ei ainoastaan viitannut
hänelle tietä hyödylliseen kirjallisuuteen, vaan myöskin osotti
hänelle, kuinka hän sen mukaan kuin taitaisi omistaa itsellensä
perusteellisia ja suunniteltuja tietoja ja voisi järkeensä tuottaa
selkeyttä ja valoa, kokoaisi välikappaleita hyödylliseen ja siunausta
tuottavaan vaikutukseen lähimmäistensä kesken. Paitsi tätä naista,
elähytti monien muiden jalojen ja nerokkaiden henkilöiden tuttavuus
Fredrikan masentunutta mieltä, uusi, määrällisempään suuntaan valittu
lukeminen toi muassaan uusia rauhoittavia aineksia, ja toinen
väljempi maailma alkoi näkyä hänelle, ensin kaukaisuudessa, sitten
lähempänä. Astuttavansa tie selveni hänelle ja toi muassaan uusia
toiveita ja uutta uskallusta. Niitä tyyntymisen merkkejä, joita jo
aikaisemmin oli joskus näyttäytynyt, uudistui yhä, ja rauhattomuuden
aallot alenivat alenemistaan. Kesällä 1831, Fredrika oli silloin 30
vuotta, tuli hän sisarensa rouva Qviding'in luo Kristianstad'iin
etelä-Ruotsissa, johon hän asettui pitemmäksi aikaa. Oli luonnollista,
että etevimmät seurapiirit heti tahtoivat ottaa hänet helmoihinsa,
ja se herätti kummastusta, kun vastatullut vieras kieltäytyi
useammista kutsumuksista. Mutta hänellä oli siihen syytä, joita eivät
tuntemattomat voineet arvata: se viihdyttävä rauha, jota hän nyt ensi
kerran elämässään sai nauttia, käski häntä elämään hiljaisuudessa,
eroitettuna ulkoelämän häiritsevästä moninaisuudesta.

Ainoastaan kun oli Qviding'illä vieraita, oli Fredrika muassa,
ja kerrotaan, että hänen vaatimaton, hiljainen esiintymisensä
yhdistyksessä nerokkaan humorillisen sananvaihdon kanssa voitti
hänelle todellisia ystäviä. Yksi näistä oli silloinen koulurehtori
Kristianstad'issa, P. Böklin, filosofisesti sivistynyt mies ja
kristillismielinen. Hän käsitti Fredrikan sieluntaistelun ja oivalsi
sitä merkitystä, johon nuoren kirjailijan alkava kyky oli nouseva.
Böklin tarjoutui Fredrikalle opettajaksi, ja tämä pääsi nyt vapaasti
ammentamaan muinaisuuden rikkaista tietolähteistä, jossa häntä
Böklin johti aarteesta toiseen, esitellen hänelle mitä parasta oli
klassillisessa kirjallisuudessa. Tämän kautta säteili taas uutta
valoa ja selitystä noihin elämän arvoituksiin, jotka pimentävistä
pilkuista olivat kasvaneet mustiksi varjoiksi ja uhanneet häntä kautta
ensimäisen nuoruutensa ajan. Sovinnollinen rauhanmieli kehoitti häntä
nyt ahkeraan työhön kaiken oikean ja hyvän puolesta, ja se ajatus alkoi
vakaantua hänessä, että hänen kirjailijakykynsä oli se välikappale,
jota hänen tuli käyttää. Ja todellisena ystävänä osallistui Böklin
nyt ja sittemmin Fredrikan sekä kirjalliseen että käytännölliseen
vaikutukseen. Lavea ja epäilemättä valaiseva kirjevaihto Fredrika
Bremerin ja Böklin'in välillä on vielä tallella jälkimäisen
sukulaisilla, mutta kun se on paraikaa annettu toisen henkilön
käytettäväksi kirjalliseen tarkoitukseen, en ole voinut sitä saada
läpikäytäväkseni.

Tällä ajalla kehoitti eräs yksinäinen leskirouva joka omisti suuren
herraskartanon Norjassa, Fredrikaa tulemaan luoksensa, tarjoten
hänelle täydellisen vapauden järjestää elämänsä omain vaatimustensa
mukaan. Fredrika suostui kiitollisesti, meni Norjaan elokuussa 1833
ja oleskeli siellä yhtämittaa kaksi vuotta. Emäntänsä seura häntä
miellytti ja Fredrika sitoontui häneen uskollisella ystävyydellä. 1835
asui hän taas jonkun kuukauden kotona Årstassa, kesäisin kuitenkin
oleskellen kylpylaitoksissa äitinsä ja sisartensa kera, mutta vielä
neljänä seuraavana talvena oli hän jälleen ystävänsä luona Norjassa.
Täälläkin Fredrika eli suurimmassa hiljaisuudessa, pannen kaiken
aikansa kirjallisiin töihin. Hän luki nyt Norjan historiaa, tutustuen
sen menneisyyteen ja nykyisyyteen. Uudessa maassa, uusissa oloissa,
suuremmoisen luonnon ja omaperäisten ihmisluonteiden parissa heräsi
hänessä monta uutta tunnetta, monta tähän saakka hänelle tuntematonta
ajatusta. Se kuolluus, jonka hän tapasi kirkollisella alalla,
esimerkiksi järkeä ja sivistyksen valoa puuttuvat saarnat ja raa'an
virrenveisuun, hämmästytti häntä, mutta kansassa näki hän sen sijaan
toisaalla ennustavia hengellisen kehityksen oireita, jotka olivat
omiansa takaamaan parempaa tulevaisuutta. Koko tämä aika muodostui
Fredrikalle luonnolliseksi, jatkoksi siihen varsinaiseen opintekoon,
jota hän Kristianstad'issa oli alkanut. Itse sanoo hän kirjeissänsä
tältä ajalta, että nyt vasta hänen nuoruutensa alkoi, ja tämä uusi
sielunelämä kuvastuu kauttaaltansa hänen teoksissaan.

Suruakin täytyi kuitenkin Fredrikan tällä ajalla kokea. Hedda Bremer,
äitinsä ja siskojensa lemmitty, kuoli pitkällisen kivuloisuuden
perästä v. 1837. Fredrika oli silloin kotona, ja hän kirjoittaa
Charlotalle sisarensa kuolemasta, sanoen: "Hänen katseensa, hänen
kyyneleensä, hänen nöyryytensä ja kiitollisuutensa Jumalaa kohtaan ovat
ainiaaksi painuneet mieleeni; hänen kuolonkylmä kätensä, jolla hän
tautivuoteellansa minua hyväili, ei ole turhaan levännyt otsallani.
Jumalalle kiitos että hän nyt on levossa! Kaikista vähin olen minä
tehnyt hänen hyväksensä, mutta paljon minä häntä rakastin, ja hänen
vaikutuksensa minuun ei milloinkaan voi hälventyä. — Mitä voin, tahdon
sydämestäni tehdä äidin ja Agathan hyväksi, mutta Heddaa ei minusta
kuitenkaan koskaan tule", lisää hän viimein alakuloisesti.




KIRJALLINEN VAIKUTUS. "PRESIDENTENS DÖTTRAR."


Kolmen vuoden loma-ajan jälkeen tuli nyt v. 1834 painosta uusi
kirjateos: "Nya teckningar ur hvardagslifvet" (Uusia kuvauksia
jokapäiväisestä elämästä), sisältäen kertomuksen: "Presidentens
döttrar, en guvernants berättelse" (Presidentin tyttäret). Ennenkuin
kerromme tämän kertomuksen pääjuonteen, on ehkä toistettava muistutus,
johon tuonnempana viitattiin ja joka osaksi koskee seuraaviakin
Fredrika Bremerin kirjatuotelmia, ettei ulkonainen rakenne niissä
voi vastata meidänaikuisia käsityksiä muodosta; ja lisätä sopii
samassa, etteivät ne, kokonaisuudessaan katsottuina, siinä kohdassa
tyydyttäneet kaikkia senkään ajan arvostelijoita. Fredrika Bremerin
teosten suurin voima ei ollut sommittelussa eikä, ylimalkaan otettuna,
luonteenkuvauksessakaan, vaan pääasiallisesti siinä aaterikkaudessa,
joka ynnä hienon, mieltä kiinnittävän ja usein nerollisen esitystavan
kanssa ilmaantuu yksityiskohtain kuvaamisessa ja siinä puhtaassa,
totuuden tarkassa maailmankatsannossa, mikä joka lehdeltä puhuu.

Otamme tähän ylempänä mainitun romanin pääpiirteet lyhimmässä
supistuksessa.

Iso, pulska, ulkomuotoansa huolellisesti hoitava presidentti on
leskimies ja viiden tyttären isä. Presidentti muistelee kaipauksella
vaimoansa, jonka periaatteita kasvatuksessa hän suuresti ihailee
ja koettaa käytäntöön panna. Lapsiansa pitää hän myös kalliina ja
katsoo heidän etuaan nykyisyyden ja tulevaisuuden varalle. Neiti
Rönnqvist'in on hän ottanut kotiopettajaksi, mutta opetus sekä kasvatus
on kumminkin tapahtuva hänen omain silmäinsä alla ja niin paljon kuin
suinkin hänen ohjeittensa mukaan. Presidentin tarkoituksena näet on
tyttäristään valmistaa yksinkertaisia, ymmärtäväisiä naisia, hyviä
aviovaimoja ja kelpo äitejä, eikä ensinkään minkäänlaisia erinomaisia,
tarkkaälyisiä taikka kopeita henkilöitä. Talangeja sopii heillä kyllä
olla, jotta voivat niiden avulla huvitella muita ja häntä itseänsä,
mutta sen pitemmälle ei tarvinnut pyrkiä. On katsottava, etteivät hänen
tyttärensä saa aikaansa tuhlata lukemiseen, muuta kuin sen verran että
osaavat jotenkin sujuvalla kielellä ja makuisasti kannattaa puhetta
semmoisissa keskusteluissa, joita yleisessä seuraelämässä tulee
esille. Kaikellainen oppineisuus ja taiteellisuus on vahingollinen
ja vieroittaa heitä siltä alalta, jolla yksinomaan heidän tulee elää
ja yhteiskuntaa hyödyttää. Hänen autuaasti nukkuneen puolisonsa
periaatteissa ilmaantui tosin jonkimmoista jälkeen-antamista aikakauden
oikullisille vaatimuksille, myönsi presidentti, mutta pääasiassa ne
kuitenkaan eivät sallineet poikkeuksia.

Luoja itse oli näet naisen vaikutusmuodot kaavoitellut ja määrännyt,
ja niiden välttämättöminä merkkeinä ja ehtoina olivat: hiljainen
kodillisuus, lempeys, järjestys, mukautuvaisuus muiden mieliin,
ankaruus itseänsä kohtaan, ahkeruus ja yleinen miellyttämisen taito
kodissa ja seuroissa. Näissä kohden oli tarkasti valvottava, ettei
laiminlyömiselle avattaisi tilaa. Rouva-vainaja hylkäsi kaikellaisen
isostelemisen ja komeilun, kaikellaisen rohkean esiintymisen yleisön
edessä, joka kuitenkin, Herra paratkoon, jo alkoi tulla naisissa
näkyviin; hän päätti että nainen voi tulla onnelliseksi, otolliseksi
luojalleen ja hyödylliseksi kanssa-ihmisilleen ainoastaan jos hän
sulkeutuu perhepiirin varjeleviin rajoihin, hyvänä tyttärenä, hellänä
aviovaimona ja äitinä. Ja mitä vainaja oli hylännyt, sen presidenttikin
hylkäsi, niinkuin vainaja oli päättänyt, niin päätti presidenttikin.
Missä määrässä presidentin aatteet hänen kahdessa nuorimmassa
tyttäressä toteutuivat, sitä ei saada vielä tietää, mutta mitä tulee
Edlaan ja Adelaide'een, niin ei kuitenkaan ensimainittu vastannut
tarkoitukseen.

17-vuotinen Adelaide on luonnon suosikki. Hän on saanut sorean, notkean
vartalon ja kauniit kasvot; hänen suloiset, pehmeät liikkeensä, hänen
tyyni varmuutensa puheessa ja työssä, sanalla sanoen, hänen miellyttävä
olentonsa viehättää kaikkia ihmisiä. Tekijä varustaa hänet kaikilla
hyvillä ominaisuuksilla ja avuilla, kaikella mikä parasta ja korkeinta
on luonnon antimissa. Olisipa siis ollut ihme, ellei Adelaide niin
kauniina, niin suloisena, aina tietäen miellyttävänsä ja onnistuvansa,
aina saaneensa ja saavansa rakkautta, hyväilyä ja imartelua, olisipa
ollut ihme, ellei hän olisi tullut ylimieliseksi. Ja hän tulikin,
mutta sekin oli hänessä miellyttävää. Niin hyvä, niin vaatimattoman
yksinkertainen, niin auttavainen ja halukas kaikille saattamaan iloa ja
onnea oli hän, ettei hänen ylimielisyytensä milloinkaan harmittanut.
Luonnon suosikki oli ihmistenkin suosikki: kaikki ihmettelivät häntä,
kaikki rakastivat häntä, kaikki tahtoivat hänen elämäänsä suloistuttaa.

Yhtä suuressa määrässä kuin luonto oli tuhlaavainen Adelaide'a
kohtaan, oli se tarkka ja saita vanhempaa sisarta kohtaan. Ja luonnon
puolueelliseen kohteluun yhtyivät vielä ihmiset ja asianhaaratkin.
Kahdeksanvuotisena oli Edla lähetetty kasvatuslaitokseen, josta
hän palasi vasta vuotta ennen äitinsä kuolemaa. Kaikennäköistä
kauneutta vailla kuin oli, meni hän Adelaide'n rinnalla mitättömäksi.
Katkeramielisyytensä, hiljaisuutensa ja sulkeutunut olentonsa vieroitti
häntä muista. "Olen hänen luontoansa tarkoin katsellut", sanoo kertoja,
"ja huomannut hänessä syvän ja kipeästi loukatun tunteenvoiman. Hänen
sanansa ilmaisee usein vakuutusta ja harmia, väittäen että osajako
ihmisille on vääryydellä tehty; ja syvä tunne asuu hänessä ihmisen
voimattomuudesta välttämään kärsimystä ja onnetonta kohtaloa. Semmoinen
onneton kohtalo on pantu hänelle, eikä hän tahdo eikä taida sen alle
alistua. Tarkalla silmällä keksii hän kaikki elämän epäkohdat; miettien
niitä ja tuntien oman osattomuutensa on hänen katsantonsa kivuloistunut
ja sydämensä haavoittunut. Ja kun ei hän taida toivoa parannusta
löytyvän, sulkeutuu hän koko maailmalta." Tosin ei hänen silmissänsä
nähty kyyneliä, eikä valituksia hänen huuliltansa kuultu, mutta koko
hänen olentonsa ja elämänsä oli äänetöntä, katkeraa napinaa. Hän omisti
kuitenkin paljon todellista voimaa, tunnetta, totuuden rakkautta ja
hyvän mutta laiminlyödyn ymmärryksen.

Adelaide'a presidentti rakasti ja suositteli. Edlan ja hänen välillä
oli kylmyys ja kankeus. Kummallakin oli vaatimuksia, mutta kun ei
rakkautta ollut, ei niitä täytetty kummaltakaan puolen. "Minä annoin
sinulle hengen", sanoo isä, "annoin sinulle hoitoa lapsuudessasi, nyt
syöt leipääni ja asut kattoni alla, ja minä tarjoon sinulle ijällesi
sopivaa vapautta ja huvituksia, joihin muut tyytyvät. Ole kiitollinen,
tottele tahtoani, huomaa ja täytä toivomukseni, niin saatat minulle
iloa".

"Saata sinä iloa minulle", vastaa tytär, "valmista minulle onnea, jota
sieluni kaipaa, muuten en taida iloittaa sinua. Henkeä en sinulta
pyytänyt, mutta henki, jonka olet minulle antanut, se pyytää onnea.
Ellet anna minulle sitä, niin ensimäinen lahjasi on vaan kova kuorma,
joka minua rasittaa". Tämmöisiin presidentin ja Edlan sananvaihdot
päättyivät.

Kun ei oltu muualla kemuloissa eikä vietetty kestejä kotona,
kulutettiin ilta perheellisessä piirissä. Likisempiä tuttavia ja
talossa-kävijöitä olivat nuori, vilkas vapaaherra Otto, tyttärien
serkku ja rakastunut Adelaide'een, sekä omasta mielestään puolimatkassa
sulhanen; ja vakava, kokenut, totismielinen Alarik kreivi, jonka tekijä
ottaa suosikikseen ja joka pääsee ohjaajaksi kaikkeen hyvään. Tämä mies
pyrkii aina ytimeen ja arvostelee sen mukaan asioita ja henkilöitä,
kaikellainen ulkonainen ansio ja etuisuus on hänelle vähemmästä arvosta
kuin hengen lahjat ja siveelliset hyveet. Huomaten sen epäsuhteen,
mikä presidentin ja hänen vanhemman tyttärensä kesken vallitsee, astuu
hän sovittajana esille ja koettaa taivuttaa tyttären mieltä isäänsä,
samassa kuin hän hankkii hänelle hyödyttävää ja henkeä kehittävää
lukemista, saattaen siten häntä tilaisuuteen tyydyttämään hartainta
mielihaluansa. Kun Edla huomaa kreivin tarkoittavan hänelle taipumuksen
mukaista edistymistä, herättää tämä hänessä luottamusta mieheen.
Eräänä päivänä isä ja tytär kompastuvat toinen toisiinsa taas: kovia,
ankaroita, isällistä rakkautta puuttuvia sanoja isältä, katkeria,
pahoja, loukatun mielen vastauksia tyttäreltä. Kun kreivi silloin
kiittää kodin lahjoittamaa onnea, verraten sitä taivaasen, kääntyy isä
päin tytärtänsä ja sanoo terävästi ja nuhteellisesti: "Niin, etenkin
kun siinä on rakastettava tytär, joka kaikissa koettaa olla isällensä
mieliksi ja pitää hänen mukavuudestansa ja hauskuudestansa hellää
huolta."

Edla punastuu. "Olette verranneet kotia taivaasen, tiedättekö minkä
vertainen se myös taitaa olla?" vastaa hän kreiville, ja kun tämä
siihen ei sano mitään, lisää hän: "kuritushuoneen". Neiti Rönnqvist
kauhistuu, presidentiltä läikkyy teevesi kupista, ja Alarik tarkastaa
totisena ja nuhtelevasti Edlaa. Tämä jatkaa vertailuaan: kuinka
kodissakin on vangit ja päällikkö. Viimemainittu pakoittaa vankeja
työhön ja rankaisee heitä, jos tehtävänsä laiminlyövät. Velvollisuuden
täyttämisen hän vaatii, mutta ei hän tarjoo sitä rakkautta, joka
velvollisuuden huojentaa. "Mutta" lisää hän, "mitä varten siitä
valitan? Supistuneemmassa kehässä jälitellään, mitä laveammassa
tapahtuu: koti vaan on kuva maailman järjestyksestä",

Presidentti on sanonut että hän on vähävaativa mies, hän ei pyydä
elämällensä muuta, kuin että hän itse ja hänen omansa saavat mitä
tarvitsevat; hän suuttuu nyt, mutta hillitsee itsensä ja ihmettelee
ainoastaan kreiville, miten ihminen usein taitaa katkeruuttaa elämänsä
ja sitten valittaa kärsimyksiä, joita hän itse on itselleen hankkinut.
Hänen vaimovainajansa oli hänestä tehnyt onnellisimman aviomiehen maan
päällä, ja jos hän olisi saanut vielä elää, olisi hän hänestä tehnyt
yhtä onnellisen isän, sillä hän olisi osannut istuttaa tyttäriinsä
sitä suloa ja mukautuvaisuutta, joka yksin voipi rakkautta saavuttaa,
hän olisi opettanut heitä ansaitsemaan isän hellyyden, isän, joka
ei parempaa toivo kuin saada nähdä omaisensa onnellisina ja heidät
syliinsä sulkea. "Rakkaus ainoastaan saapi rakkautta vastineeksi",
muistuttaa Edla, "isällä, joka antoi lapselleen hengen, mutta ei sille
hellyyttä ja iloa lahjoittanut, ei ole vaatimisen oikeutta."

"Vai ei olisi oikeutta", sanoo isä kiivastuen, "eikö olisi oikeutta?
Vaan sinä, sinä tietysti et milloinkaan voi olla väärässä, sinulla on
aina oikeus puolellasi. Mutta ellei minulla olisikaan oikeutta vaatia
tottelemista ja mukautumista, niin mahtanee minulla kuitenkin oikeus
olla puhdistamaan taloni ikävästä ja rauhattomuudesta. Et ole minulle
kolmeen vuoteen valmistanut ainoatakaan ilon päivää, suoraan olet
osottanut ylenkatsovasi isäsi neuvoa, etkä viihdy hänen talossaan;
jollei vasta tule parempaa, kuin mitä on ollut, niin on parasta että
eroomme." — — Alarik koettaa sovittaa; hän saapi Edlan pyytämään
anteeksi, ja jonkimmoinen sovinto rakennetaan.

Samana päivänä pääsee valkea irti pikkutyttöjen leikkihuoneessa, Edla
osottaa suurta tointa ja rohkeutta sen sammuttaessa ja saapi pahoja
palohaavoja. Siitä seuraavana taudin aikana Alarik kreivi ja neiti
Rönnqvist ottavat ystävällistä osaa sairaan hoitoon ja koettavat johtaa
hänen mieltään rauhaan ja tyytyväisyyteen. He hankkivat hänelle sopivia
kirjoja, joita lukiessa hän saapi lohdutusta ja uskallusta elämään.
Presidentti ensin levottomuudella ja epäilevällä silmällä katselee
tyttärensä uutta työuraa, varoittaa neiti Rönnqvist'iä saattamasta
häntä oppineihin lukuihin ja huomauttaa, mimmoiseen suureen vaaraan
ja erehdykseen ne naisen johtavat. Mutta kun hän sitten näkee, kuinka
aikaa voittain Edlan katkera ja kova muoto lieventyy ja hänen silmiinsä
syntyy uusi kirkkaus, kuinka hänen käytöksensä muuttuu ja saapi
raittiimman sävyn, rupeaa hän hiljalleen myöntymään ja tunnustamaan
tuon uuden tuuman hedelmiä. Kun sitten presidentin on tehtävä pitkä ja
huolestuttava matka yksin, astuu Edla hänen luoksensa, käärii kätensä
hänen kaulaansa ja kysyy eikö isä huolisi häntä mukaansa seuraksi. Tämä
tarjoomus isää liikuttaa, hän sulkee lapsensa syliinsä ja heistä tulee
ystävät.

Presidentin hartaimpia toivomuksia oli ollut avioliitolla yhdistää
ensiksikin tyttärensä Augustan ja Alarik kreivin ja toiseksi
Adelaid'en ja hänen serkkunsa Otton; mutta kohtalo ja asianomaisten
taipumus määrää toisin. Adelaid'en kauneus ja suloisuus yhtenä hänen
avomielisyytensä, viehättävän hellätuntoisuutensa ja iloisuutensa
kanssa valloittaa vakavan Alarikin sydämen, ja neito vastaa hänen
tuntoihinsa samalla laatua. Ottosta hän kyllä pitää ystävänä, mutta
ei taida sydäntänsä taivuttaa antamaan hänelle sitä rakkautta, jota
tämä palavasti pyytää. Kun siis Alarik ilmoittaa rakkautensa ja he
kihlautuvat, niin raukeavat sekä presidentin ohjelmat että rakastuneen
Otton elämän-unelmat tyhjiksi. Presidentti kuitenkin ennen pitkää
mukautuu, mutta Ottolle on se vaikeampaa.

Adelaid'en ja Alarikin väli ei kuitenkaan tahdo rakentua ihan
rauhalliseksi. Morsian ei voi iloon ja huvituksiin tottunutta mieltänsä
ja tähänastisia tapojaan muuttaa, vaan antautuu kuin ennenkin hartaalla
halulla seuraelämään pyörteihin, tanssii, nauraa, mieltelee ja liikkuu
iloisena kuin ilman lintu, puusta puuhun, oksalta oksalle. Mutta
tämäpä vapaus ei olekkaan sulhaselle mieleen, hän ei saata kärsiä,
että hänen kihlattu morsiamensa huvitteleikse entisten ystäväinsä ja
tuttavainsa seurassa, hän moittii häntä, rupeaa vahtimaan häntä, ja
mustasukkaisuuden kaikki oikut syttyvät. Tästä seuraa, että hyvä sopu
rikotaan kerta toisensa perästä, rakennetaan suudelmilla jälleen, ja
rikotaan taas. Viimein tullaan ratkaisevaan kohtaan, joka uhkaa ijäksi
heidät eroittaa. Kreivin poissa ollessa Adelaide monien pyyntöjen
perästä suostuu menemään mukaan seuranäytelmään, näyttelee siinä nuoren
tytön osaa ja on saanut vastanäyttelijäkseen Otton, jolla tietysti on
rakastajan tehtävä osanaan. Kutsumatta, odottamatta, ilmestyy Alarik
katsojain joukossa, näkee kihlattunsa näyttämöllä ja vastanäyttelijän
lemmenosotusten esineenä, hyppää sivuovesta näyttämölle, tempaisee
Adelaid'en käsiinsä, pakoittaa hänen pois ja vie hänen kotiin. Sulhanen
on loukattu: Adelaide on kevytmielinen, velvollisuutensa rikkonut
hulivili; semmoisenko hän vaimokseen ottaisi? Morsian on huoneessaan,
Alarik ei tahdo häntä tavata.

Nyt kietoutuvat asiat aina pahemmin toisiinsa ja tuosta yksinkertaisen
luonnonlaatuisen elämän kertomuksesta takerrutaan pilventakaisiin
seikkoihin. Augusta kreivinna, joka kauan on ollut mieltynyt Alarikiin,
saapi vastamenneestä tapahtumasta syytä ruveta puhumaan hänelle
Adelaid'en huolimattomuudesta kaikkiin totisempiin elämänsiteihin
nähden, hänen kevytmielisyydestään, kuinka hän mielistelee Otton
edessä; sanalla sanoen, kuinka kelvoton hän olisi Alarikille vaimoksi.
Tämän tehtyänsä menee Augusta sisarensa luokse selittämään ja
toteennäyttämään, kuinka Alarikin rakkaus häneen on ollut pelkkää
mielikuvituksen haaveilua, erehdystä kaikki tyyni, ja kuinka hän itse
on ja on oleva se nainen, jota varten Alarikin todellinen rakkaus on
aiottu. Saatuansa vihdoin kiihoitetuksi sisarensa epätoivoon lupaa tämä
kihlauksensa rikkoa. Vielä osaa Augusta rouva laittaa niin, että Alarik
tapaa kihlattunsa puutarhassa kahdenkesken Otto paronin kanssa, joka
hänelle paraikaa purkaa rakkautensa. Hiljaisesti ja vakaasti vastaa
Adelaide, ettei hän taida sydäntänsä kellenkään muulle antaa kuin
Alarikille, jota ainoastaan hän rakastaa. Mutta sitä ei kuule Alarik,
vaan heittää vimmastuen erosanansa morsiamelleen ja lähtee talosta.
Adelaidekin pakenee ja löydetään metsässä verensylkyyn vaipuneena,
kannetaan kotiin ja pannaan sairasvuoteelle. Lääkäri tuomitsee hänen
kuolemaan, jota hän itsekin odottaa. Mutta viimein kuitenkin kaikki
selviää. Neiti Rönnqvist saa tietää, miten asiat todenteossa ovat, hän
kirjoittaa Alarikille kaikki ja kertoo samassa Adelaid'en toivottomasta
tilasta. Alarik, huomattuaan rakastettunsa syyttömäksi, kiirehtii
katuvaisena hänen luokseen; anteeksi pyydetään, anteeksi annetaan,
morsian paranee — ja häät vietetään.




KIRJALLINEN VAIKUTUS. TUNTOMERKKIÄ.


Ulkonaisessa rakenteessa osottaa kertomus monta heikkoa kohtaa.
Ensinnäkin tuo häiritsevä esitteleminen alussa, kun yhtähaavaa
näyttämölle tuodaan parikymmentä henkeä, joiden esiintyminen ja
satunnainen toimiskelu on aivan arvoton kokonaisuuteen nähden: toiset
heistä ainoastaan näyttäytyvät, toiset ensin ilmestyvät painavina
osanottajina toiminnassa, mutta sitten katoovat tietämättömiin. Myöskin
liittää Fredrika Bremer, senaikuisten kirjailijain tapaan, tähän
kertomukseensa pitkiä lisälehtiä, joiden sisältö luonnollisemmin olisi
tullut lukijan tietoon esiintyvien henkilöiden toiminnassa.

Myöskin huomaa pian, että luonteenkuvauksessa on jälkiä sen ajan
kaunokirjallisista käsitteistä, eikä olekkaan muuta kuin luonnollista
että niin on. Intoileva, ihanteellinen maailmankatsanto, joka kauniin
aatemaailmansa vuoksi joskus unohtaa todellisuuden, viettelee
tekijää vaaralliseen omavaltaisuuteen, niin ettei lukija tapaa aina
luonnontekemää pohjaa luonteiden kehityksessä. Kynä on silloin tällöin
luiskahtanut kuvauksesta sepitykseen ja joutunut liian aavalle
alalle, jolta ei ole ollut aina helppo palata takaisin alkuperäiseen
rajoitettuun uraan. Fredrika Bremer oli hänkin aikansa lapsi, helposti
kuin muutkin saattaa hän varustaa suosikkinsa kaikilla niillä
ruumiillisilla ja henkisillä ominaisuuksilla, jotka houkuttelevat
lukijan huomion puoleensa ja tekevät heistä täydellisyyden esikuvia,
samalla kuin ei säästä väritystä silloinkaan, kun vetää käsille
niitä, jotka ovat määrätyt taulun taustalla seisomaan ja jotka usein
saavat pitää hyvänään kaikki ne puutteet ja paheet, mitkä suurimmalla
tarkkuudella ovat pois karsitut heidän onnellisemmista lähimmäisistään.

Mutta mikä tässä asettaa Fredrika Bremerin kokonansa omalle
perustalle ja painaa hänen kirjatuotelmilleen omituisen merkkinsä,
on tuo uusi, vakaa aatesuunta, joka hänen kynäänsä johtaa. Niin
muodoin hän ensinnäkin luonteiden valinnassa poikkeaa siitä, mikä
siihen asti oli ollut tavallista. Oli esimerkiksi yleensä totuttu
kaikessa kaunokirjallisuudessa tapaamaan naisluonteina kirjoittajan
vallattomasta mielikuvituksesta syntyneitä joko enkeleitä taikka
piruja, joista tavallisesti edelliset tarvittiin lopulliseksi
palkinnoksi etevälle, suurelliselle romanin sankarille, jälkimäiset
taas juonillansa kietomaan kertomuksen lankoja ja muodostamaan sen
mustaa taustaa.

Kun nyt Fredrika Bremerin "Kuvauksissa" äkkiarvaamatta esitellään
yksinkertaisia, verrattain jokapäiväisiä, mutta tarkoituksessaan
itsenäisiä vaimoja toimivina kertomuksen etulaiteella, herätti se
outomaista huomiota ja uteliaisuutta lukevassa yleisössä. Odottamatta
huomasi lukija olevansa tutussa seurassa, "elämän proosassa". Olihan
joskus liioittelua kuvauksessa tässäkin — meidän aikamme arvostuksen
silmissä paljonkin — mutta kaikki henkilöt tunsi lukija kuitenkin
ihmisiksi, semmoisiksi kuin hän itse.

Toiseksi huomattiin kohta se eroitus, että näissä uusissa
kirjatuotteissa pantiin inhimilliset hyveet ja paheet tavallansa
toisellaiseen arvosteluun, kuin tähän asti oli elämää tarkasteltu,
ja tuo matkaansaattoi lukijoissa paljon häiriötä ja hämmästystä.
Tähän asti pieniksi, mitättömiksi katsottuja virheitä osotettiin
näissä sillä tavalla, että ne esiintyivät todellisina paheina;
oikeutettuja ominaisuuksia ihmisissä, jopa hyvinä katsottuja
tapojakin kuvattiin niin uudella lailla, että niiden vanha laatu
haihtui ja niissä alkoi ilmaantua ikäänkuin jotain vastenmielistä ja
poistettavaa. Toiset ominaisuudet ja asiat taas, joista ylimalkain
ei oltu pidetty lukuakaan, veti tämä uusi kirjailija-tulokas uuden
päivän valoon. Samalla kuin tuo vaikutti vähän häiritsevästi, niin
se virkisteli. Olihan tosin harmittavaa monelle pienelle viattomalle
kaunottarelle, kun hänen kaikkein naisellisempia ominaisuuksiansa
ei saatettu suurempaankaan arvoon; olihan harmittavaa monelle
nuorelle herrasmiehelle lukea suurisukuisista seikoistaan: miten hän
osasi tarvittaissa lasia kilistää, lyödä korttia ja elää öisissä
hurjistuksissa, ilman että mitään puhuttiin hänen miesarvostansa ja
vapaasta asemastansa, jolle tuommoiset asiat oikeutena kuuluivat.
Se oli ilkeän harmittavaa, mutta ei ollut haitallista. Vaan
pahemmalta tuntui, kun vakaantuneiden, arvokkaiden perheenisäin
taattuja etuoikeuksia, ja armollisten rouvain yleisesti hyväksyttyjä
aatteita ja menetystapaa lastenkasvatuksessa saatettiin niin usein
kuvauksen esineeksi ja monasti kosketeltiin puuttuvalla pyhyydellä
ja kunnioituksella. Mutta havaittiin pian, että kaiken tuon kanssa
oli noissa kertomuksissa suuri, rakastava sydän kätkettynä, levittäen
lämpimyyttä ja virvoittavaa, puhdasta henkeä, joka vastustamattomasti
virtasi lukijankin sydämeen ja herätti siinä uusia tunteita, uusia
ajatuksia.




KIRJALLINEN VAIKUTUS. "NINA"


Ainoastaan yhdestä Fredrika Bremerin teoksista on sanottu, ettei
se tyydyttävästi vastaa sitä selvyyttä, sitä kirkasta puhtautta
siveellisessä arvostelussa, mikä muuten on läpikäyvänä voimana hänen
kirjallisessa vaikutuksessaan. Tämä kirja, ₙNina", tuli painosta 1835,
vuotta jälkeen "Presidentens döttrar" ja jatkona siihen. Lukijakunta
ihastui kertomuksen eri kohtiin, tuohon tunteenrikkauteen, joka
siinä tulvana juoksi, mutta se moitti päähenkilöä, Ninaa, ja oli
tyytymätön tekijän kantaan, jota ei se tässä saanut täysin selville.
"Nina" oli presidentin nuorin tytär, ihastuttava, lemmellinen ja
kaikkien mielikki. Ludvig kreivi — toinen Alarik — ilmoittihe muiden
muassa kosijaksi, mutta Nina ei rakastanut häntä. Vaan sitten kun Don
Juan tulee, syttyy neidossa rakkaus ilmituleen, ja ellei ulkonaisia
pelasteita olisi varalla ollut, olisi tuo valtava tunteenhehku
vietellyt hänet siveelliseen erehdykseen. Sydänaallot kuitenkin pian
jälleen laskeutuvat, ja nyt saavat tytön omaiset hänen myöntymään
jonkinmoisiin puolikihloihin Ludvigin kanssa. Mutta jonkun ajan
kuluttua joutuu Nina oleskelemaan äitipuolensa kanssa toisessa
paikkakunnassa, uusissa oloissa, joiden johtajana ja elähyttäjänä
esitteleikse seurakunnan jaloinen pappi, Hervey, kaikkien suosikki.
Hervey'ssä vasta tapaa nyt Nina oikean osansa, ja Hervey Ninassa
samoin. Tämä vuorovaikutus muodostuu vakavaksi rakkaudeksi, jota ei
kuitenkaan aviollinen yhdistys pääse vahvistamaan, sillä ilmi tulee,
että Hervey kantaa väärää nimeä ja että hänen maineensa on tahrattu.
Kuuluu näet että hän olisi vietellyt, poisvienyt ja viimein murhannut
Ludvig kreivin sisaren, eikä ollut voinut viattomuuttaan todistaa.
Ainoastaan Nina uskoo häntä, mutta nähdessään kuinka suurta surua
hän saattaisi perheelleen, jos menisi Herveylle vaimoksi, luopuu hän
hänestä ja ottaa Ludvig'in. Mutta rakkauttansa Herveyhin ei Nina voi
sammuttaa, hän kuolee aikaiseen. Hänen rakastettunsa syyttömyys tulee
viimein ilmi ja hän kohoaa korkeimman maineen kukkuloille, mutta
rakastetullensa pysyy hän uskollisena loppuun asti.

Jos tekijä päähenkilönsä suhteen olisi joko astunut kokonaan
puolueettomalle kannalle, pysyen vaan kuvaajana, taikka selvemmin
esitellyt mielipiteensä, ei olisi yleinen arvostelu kirjasta päättynyt
siihen tyytymättömyyteen, kuin nyt oli laita. Semmoisena kuin
luonteenkehitys ja toiminnan juoksu nyt esiintyi, jäi se epäselväksi
ja hämärti samassa lukijan omaa arvostusta. Yleisö oli kirjailijan
edellisissä teoksissa tavannut uusia aatteita, jotka asettivat sen
eteen tähän asti tuntemattomia kysymyksiä, mutta Ninassa tapahtui
huomattava taka-askel vanhan vallattoman romantikin ja tunteen-elämän
alalle takaisin. Ajan kaunokirjallisuudessa yleisesti Nina ei suinkaan
mikään poikkeus ollut, mutta lukijakunta ja varsinkin se osa siitä,
joka uusilla toiveilla oli "Kuvauksien" tekijässä luullut saavansa
tervehtiä merkille pantavaa tienraivaajaa uusille aatteille, huomasi
pettyneensä toiveissaan ja kävi alakuloiseksi. Etenkin ensimäinen
tarkastus oli kiivaasti moittiva ja se koski tekijään sitäkin enemmän,
koska hän itsekin oli tyytymätön työhönsä. Yksityisessä kirjeessä
tältä ajalta sanoo hän siitä: "Ninassa on monta virhettä, ja paljon
antaisin, jos voisin karsia niitä vähemmäksi. — — Ei kukaan taida olla
tyytymättömämpi häneen kuin minä." Ankaruus jolla tarkastus alkoi,
asettui kuitenkin pian osaksi ja kirja otettiin viimein armoihin, mutta
muiden Fredrika Bremerin kirjateosten rinnalle ei se ole voinut täysin
nousta.





KIRJALLINEN VAIKUTUS. "GRANNARNE."


Kun sitten v. 1837 ilmoitettiin "Grannarne" (Naapurit), meni yleisö
vähän epäillen kirjakauppaan, mutta se meni kumminkin ja luki kirjan.
"Grannarne" on kaunokirjalliselta kannalta epäilemättä Fredrika
Bremerin etevin teos, ja syyllä on sanottu siitä, että se on "Ruotsin
paras romani". Tapaus on maalla. Vanhapoika, pyöreäläntä tohtori Verner
on vasta tuonut kotiin nuoren vaimonsa, joka miehensä arvon ja hyvän
maineen kautta heti pääsee naapuriensa suosiolliseen tuttavuuteen.
Tekijä on pannut kertomuksen langat tämän, Fransiska rouvan käteen,
joka ne kehittää lukijalle kirjeissä eräälle ystävällensä. Kertomuksen
keskuksena on tohtorin isäpuolivainajan kenrali Mansfelt'in leski,
uljas ja ankara rouva, joka tietää pitää komentoa suuressa talossaan.
Naimiseen mennessään oli hänen kasvatettavakseen joutunut miehensä
poikapuoli Lars Anders Verner ja kaksi miehensä omaa poikaa Johan Jakob
ja Pehr, ja itse sai hän pojan, jolle annettiin nimeksi Bruno. Tämän
maailmaantulo oli ollut vähällä tempaista äidiltä hengen, mutta ehkäpä
juuri senkin vuoksi piti hän tätä lasta kovin rakkaana. Yöt päivät
istui hän hänen kehtonsa ääressä, eikä antanut muiden tuskin koskea
häneen. Lapsikin rakasti palavasti äitiänsä, mutta osotti jo aikaiseen
rajua ja vallanhimoista luontoa. Äiti ja lapsi eivät saattaneet elää
ilman toisiansa, mutta jo varhain tunkeusi tähän rakkauteen jotain
vihallista ja outoa. Yhdeksän kuukauden vanhana poika kiukussaan puri
äitiänsä rintaan, kun tämä hänelle tarjosi ravintoa, ja kun äiti
kivusta kiivastuen tästä häntä lyödä pyräytti, ei lapsi sen perästä
kertaakaan rintaa enään ottanut. Kahdeksanvuotisena hän äitiänsä löi,
kun tämä hänelle antoi ansaittua rangaistusta.

Vaikka äiti häntä sanomattomasti rakasti, ei hän milloinkaan
kohtelussaan suositellut häntä velipuolien rinnalla, vaan kasvatti
heitä kaikkia vakavuudella ja hennottelematta. Kun isä kuoli,
jättämättä mitään varallisuutta lapsilleen, lupasi "ma chère mère" —
niin puhuttelivat pojat äitiään — tasan maksaa vuotisen korkosumman
pojilleen ja rupesi itse hoitamaan velkaantunutta maatilaa. Mutta
Brunolle eivät mitkään rahat riittäneet, hän kävi käsiksi kaikenmoisiin
keinoihin saadaksensa enemmän omaisuutta. Viimein hän äidiltänsä
varasti ison rahasumman, josta äiti niin sydäntyi, että hän kirosi
lapsensa eikä luvannut hänen milloinkaan enään tulla nähtäviin. Brunon
paettua kotoa, meni hän ensin tunnottomaksi ja vaipui sen jälkeen
kolkkoon puhumattomuuteen, jota kesti kolme vuotta ja jolloin hän
ei ottanut osaa mihinkään toimiin. Kaikki tämä oli jo ohitse, kun
Fransiska rouva tulee seudulle. Bruno otaksuttiin kuolleeksi, äiti
ei milloinkaan sietänyt kuulla hänen nimeänsä mainituksi, mutta oli
muuten kuin ennen. — Kaikkea, mitä suuren talon hoitoon kysyttiin,
ymmärsi hän ja taisi itse toimittaa; sekaantumattansa kuitenkaan kunkin
palvelijan tehtävään ja hääläämättä joka paikassa, niinkuin moni
talon-emäntä luulee pitävänsä tehdä. Hän vaan valvoi kaikkea ja piti
ohjakset käsissään. Tapahtuipa kyllä, että korvapuusti kajahti joskus,
mutta niin oikeuden ja kohtuuden mukainen oli tämä emäntä palkollisten
mielestä, että hän täysin oli voittanut heidän kunnioituksensa ja
uskollisuutensa, johon myös vaikutti hänen ystävällinen huolenpitonsa
kaikesta talonväestään. Väliin pyhä-iltoina kutsui hän väkensä kokoon,
käski heidän tanssia ja soitti itse heille viulullaan, jota hän
nuoresta oli oppinut käyttämään.

Usein otti hän vastaan vieraita kodissaan, vaikka itse kulki harvoin
kylässä. Suora ja kursailematon, pani hän usein ihmisiä hämille, mutta
pahuudesta ei hän loukannut kenenkään mieltä. Alusta alkain pääsee
Fransiska rouva hänen suosioonsa, ja usein Verner ja hän maatilaltaan
Rosenvik'istä käyvät "ma chère mère'n luona, johon tämän molemmat
poikapuoletkin vaimoineen tulevat kesävietolle.

"Naapurien" piiriin kuuluu iso joukko muitakin perheitä ja henkilöitä,
muiden muassa eräs seudulle vasta muuttanut vieras mies, joka on
ostanut rouva Mansfelt'in entisen talon, Ramm'in ja siellä asuu
synkässä yksinäisyydessä. Mitään ilmoittamatta alkuperästään ja
sukusuhteistaan osottaa tämä mies suurta hyväntekeväisyyttä ja
auttavaisuutta kaikille köyhille ja onnettomille koko tienoolla,
ja lukija pian arvaa kuka hän on. Bruno Mansfelt on tuottavilla,
mutta ei aina kiitettävillä asialiikkeillään muilla mailla koonnut
rikkautta, mutta kostava omatunto ja sovinnon halu on nyt vaatinut
häntä syntymätienoilleen rakkaan äitinsä likeisyyteen, jolle ei hän
kuitenkaan uskalla ilmoittautua. Kun sitten velipuolensa tohtori Verner
sattumuksesta tuntee hänen, lankee hän nöyrtyneenä hänen kaulaansa
ja pyytää häntä välittäjäksi äitinsä edessä. Salaisuus uskotaan nyt
Fransiskalle ja Brunosta tulee jokapäiväinen vieras Rosenvik'issä.
Täällä näkee hän lapsuutensa lemmikin, suloisen Serenan, joka on
tullut kesteilemään Fransiskan luo. Brunon lapsuuden tunne muuttuu
rakkaudeksi, ja hämmästyen huomaa Fransiska kuinka ystävänsä sydän
taipuu tuohon villin luonnon oireita osottavaan ja rajumieliseen
mieheen, johon ei hän saata täysin luottaa.

Kirjan toisessa osassa kuvaus seuraa Brunon sisällistä taistelua
hänen suhteessaan Serenaan ja niitä tapauksia, joiden kehityksessä
hän vihdoin voittaa äitinsä anteeksiannon ja pääsee sovintoon hänen
kanssaan. Bruno tunnustaa tosin paljon rikkoneensa ei ainoastaan
epärehellisyytensä kautta asioissa, vaan yhtä paljon irstaassa
elämässä, mutta hänen rakkautensa Serenaan herättää hänessä kiivaimman
halun elämän autuutta ottamaan, ja hän panee kaiken kykynsä liikkeelle
saadaksensa tämän vastarakkauden. Eihän hän ole niin huono, miettii
hän, ettei hän tuota onnea ansaitsisi, asuu hänessä paljon hyvääkin,
ja Serena, tuo puhdas, tuo jalo ja korkea olento on näet ainoa, joka
taitaa hänen uuteen ja parempaan elämään johtaa. Enkeli tarvitaan
liikuttamaan sitä vettä, jossa hän on uudistettava, tuumaa hän. Jonkun
aikaa tuskallisessa epätiedossa elettyään, ilmoittaa hän Serenalle
rakkautensa ja aikomuksensa, ja tapaakin hänessä hellän vastarakkauden.
Mutta kun silloin Bruno intohimojensa vallassa rupeaa tyhjäksi ja
lapselliseksi arkuudeksi mainitsemaan kaikki Serenan epäykset ja
avioliiton esteet, peljästyy tämä ja vetäytyy pois hänestä, kun vielä
lisäksi Bruno kehoittaa häntä lähtemään kanssansa pois maihin, joissa
eivät kaikellaiset ulkonaiset muodot ja tavat vangitse sydämiä heidän
taipumuksissaan. Semmoisessa onnessa ei taida rauhaa olla, vastaa
siihen Serena ja kieltäytyy kokonaan. Tästä Bruno vaipuu entiseen
synkkämielisyyteen ja onneton suhteensa äitiin yhä suurenee ja uhkaa
häntä viimein perikadolla.

Verner ja Fransiska koettavat nyt mitä voivat, saadaksensa sovintoa
äidin ja Brunon välillä, mutta onnistumatta. Ensimäisestä sanasta,
minkä puhuvat Brunosta, joutuu äiti vaaralliseen vimmantilaan,
pakenee huoneesensa ja vaipuu synkkyyteen. Bruno on kerran kutsuttuna
vieraana hänen luonaan, mutta rouva Mansfelt ei tunne häntä. Useampia
kertoja vielä saattavat sukulaiset Brunon puheeksi, mutta kun he
näkevät, kuinka onnettoman äidin kärsimykset yhä vaan suurenevat
ja hänen sisällinen taistelunsa halventaa hänen muotonsa ja hänen
vaivuttaa syvään surumielisyyteen, täytyy heidän luopua yrityksestään.
Tämä rauetti Brunossa kaikki toiveet ja hänen mielentilansa alkoi
tohtoria kovin huolestuttaa. Mutta käänne äidin ja pojan elämässä
oli kuitenkin likempänä, kuin taittiin aavistaa. Eräällä rouva
Mansfelt'in ja Fransiskan paluumatkalla kaupungista ehtii päivä
pimetä ennen kotiintuloa ja he ajavat eksyksiin tiellä. Luullen
omalle pihalle tulevansa ajavat he Ramm'in kartanolle, jossa hevoset
yhtäkkiä säikähtyvät salaman iskusta ja hyökkäävät järveenpäin.
Samassa säntää hevosten eteen mies, joka kovan taistelun perästä saa
hevoset pysähtymään ja suuren onnettomuuden estetyksi. Tämä mies on
Bruno; tapaturmaan joutuneet saatetaan sisään huoneisin, äiti ja
poika seisovat toistensa edessä, ja nyt tuntee äiti lapsensa. Tämä
lähestyy häntä ja pyytää anteeksi, ja äiti sulkee rakastetun poikansa
syliinsä. Mutta sydämen liikutus on liian suuri vuosikymmenien
kärsimysten jälkeen, se panee rouva Mansfelt'in kovalle tautivuoteelle.
Tapaturmassa tulleista haavoista ja verenvuodatuksesta sairastaa
Brunokin kauan aikaa heikkona. Äiti ja poika makaavat nyt viereisissä
huoneissa, kipeinä mutta onnellisina. Fransiskan ja hänen taitavan
tohtorinsa uskollisella hoidolla sairaat parenevat ja uusi elämä alkaa
nyt kaikille. Rouva Mansfelt tosin kadottaa näkönsä, mutta onneansa ei
hän kadota enään milloinkaan. Brunon ja Serenan rakkauden suhde myös
uudistuu ja saatuansa kasvattivanhempainsa suostumuksen, menee Serena
Brunolle vaimoksi.

"Grannarne'ssa", oli tavattavana ei ainoastaan luonteen kaavakuvia
(tyyppejä), vaan todellisia, omaperäisiä individejä. Tuo uljas
väkevätunteinen, taipumaton "ma chère mèren", tuo hyväsydäminen vaikka
ulkonäöltään karkea, kelpo tohtori Verner ovat aina oma itsensä eikä
kukaan muu. Ja itse kertomuksen kertoja, Fransiska rouva, tuo aina
iloinen, aina auttava, mutta miettiväinen ystävä, on kuvattu niin
hienosti, niin pienimmissäkin tosielämän mukaan, että lukija koko ajan
luulee seurustelevansa jonkun likisimmän tuttavan kanssa. Yleinen
tarkastelu onkin merkinnyt tämän luonteen parhaimpain joukkoon, mitä
siihen asti oli pohjoismaissa kynällä kuvailtu. On tullut tunnetuksi,
että kun kiitetyn "Jane Eyre'n" tekijä — Currer Bell — jonkun aikaa
jälkeenpäin julkaisi mainitun romaninsa, hän pelkäsi yleisön luulevan,
että hän Jane'a kuvatessaan oli käynyt Fransiskalta lainassa.

Paitsi kirjan pääjuonnetta, tuo äidin ja hänen poikansa välillä
huomattava ankara taistelu, joka perustuu likeiseen yhtäläisyyteen
heidän luonteissaan ja on siitä välttämättömästi kehittyvä seuraus,
kutoutuu kertomuksen toimintaan monta sivullisempaa seikkaa, joissa
tapaamme henkilöitä semmoisia kuin itsenäisyyteen ehtinyt neiti
Hellevi Husgafvel, joka kauniissa, sievässä kodissaan hilpeällä ja
tyytyväisellä mielellään ja vierasvaraisuudellaan ilahuttaa kaikkia,
ja hänen ystävänsä, taiteen-ihailija, vaatimaton laamanni Hök; näiden
kuvauksella Fredrika Bremer on luonut meille ystäviä, joita emme taida
milloinkaan unohtaa. Samaten kuin Dickens "David Copperfield'issä"
on Fredrika Bremer tässä seisonut inhimillisiä tunteita ja sydämen
moninaisia taipumuksia niin likellä, että hän on taitanut muodon antaa
olennoille, joista tunnemme, että ne ovat lihaa meidän lihastamme ja
verta meidän verestämme.

Ja että tämä teos otettiin mieltymyksellä vastaan, missä se
käännöksessäkin ilmestyi, oli luonnollista. Sitä luettiin lavealta
Ruotsissa ja muissa maissa ja luetaan vastakin, sillä eivät ne aarteet,
joita se sisältää, voi pian vanheta. Tämä "Ruotsin paras romani" on
tekijänsä koroittanut etevimpien riviin.

Tosin tässäkin tapausten kasoittelemisessa tavataan puutteita
siellä täällä, ja tekijän on täytynyt niissä paikoin keinotella
yliluonnollisilla taikka kuitenkin tavallisesta järjestyksestä
poikkeavilla kohtauksilla, jotka häiritsevät toiminnan tyyntä kulkua ja
tekevät lukijaan hämmästyttävän vaikutuksen; mutta tämä puutteellisuus
unohtuu pian tuon toden ja rikkaan elämän-käsityksen rinnalla, ja tuon
uskollisen, tosiolonmukaisen piirteen rinnalla yksityis-kohdissa, joka
isommasta pienempään taitavasti seuraten elämän risteileviä lankoja
kertoo meille usein sen hienoimmat totuudet. "Tuleehan", kirjoittaa
yksi arvostelijoista, "niin paljon elämästä otetun totuuden keralla
kärsiä pieniä jopa suurempiakin epätäydellisyyksiä, sillä meidän on
muistettava, ettei etevinkään nero sentään ole muuta kuin ihminen."

Jo ensimäisissä Fredrika Bremerin teoksissa oli huomattu ja mainittu
se aivan omaperäinen kyky, jolla hän osasi lukijansa mielen ja
innon kiinnittää vaatimattoman jokapäiväisen elämän rajoihin.
"Grannarne'ssa", tämä kyky esiintyi kehittyneenä taitona. Asken
mainittu arvostelija sanoo siitä: "Harvinaisella kyvyllä osaa Fr.
Bremer saattaa merkitystä ja arvoa siihen, mikä on näennäisesti
mitätöntä ja vähäpätöistä, ja hän omistaa tälläistä kykyä suuremmassa
määrässä kuin kukaan muu ruotsalainen romanikirjoittaja." Tarkalla
silmällä hän tähtäsi ihanteesen ja tapasi sen pienimmissäkin
elämänsuhteissa; tiesi sen lisäksi paremmin kuin muut itse väistyä
syrjälle näkymättömiin, antaen toiminnan henkilöt itsenäisinä ja
vapaasti liikkua, jonka kautta kuvailukseen kasvoi enemmän dramallista
eloa ja luontoisuutta. Tämä oli sillä ajalla kirjallinen ansio, jota
ei taajassa tavattu ja joka oli sekin puolestansa omiansa asettamaan
"Grannarne'n" tekijän silloisten kirjailijain etusijaan.

Eräässä kohdassa kuitenkin jotkut arvostelijat ovat tehneet
muistutuksia tätä teosta kohtaan; he näet väittivät tekijän väärin
menetelleen siinä, kun rikokselliselle ja ansaitsemattomalle henkilölle
kuin Brunolle valmistaa puhtaan ja ylevämielisen Serenan rakkauden ja
sen kanssa parhaimman elämän onnen. Fredrika on yksityisessä kirjeessä
sanonut tästä, ettei ihminen jolla on Brunon entisyys ja luonne,
kuitenkaan milloinkaan voi tulla onnelliseksi, koska moittivan ja
rauhattoman omantunnon muistutukset eivät lakkaa seuraamasta häntä.
— Tekijä olisi ehkä myöskin voinut vastata muistutukseen sillä, että
todellisessa elämässä monasti nähdään niin käyvän; kuvailija piirtää
vaan muodon sille, mitä elämässä näkee.




IV. JATKUVAA KEHITYSTÄ. ULKONAINEN ELÄMÄ.


Kirjailijan ulkonainen elämä näinä vuosina ei esiintuo suurta
vaihtelua. Etenkin talvisin Tomb'issa seurusteli hän vaan emäntänsä ja
ystävänsä kanssa ainoastaan kun joskus kokoontui tämän luokse vieraita,
otti Fredrika osaa yleiseen illanviettoon ja istui silloin mielellään
pianon eteen soittamaan nuorelle kansalle tanssiin. Mutta jos hän kerta
joutui keskusteluun, saattoi hän huomaamattansa niin innostua, että
vilkastutti koko seuran ja veti mielet ja kielet hauskaan puhevaihtoon.
Tämmöiset illat olivat kuitenkin ainoastaan harvoja poikkeuksia näiden
kahden naisen elämässä Tomb'in yksinäisyydessä. Sitä kyllin myöskin
todistavat nuo monet kiitetyt kirjatuotelmat, joita nyt vähillä
väliajoilla täällä valmistui ja tuli kotimaassa ulos painosta.

Fredrikan yksityinen varallisuus sekä nuo kirjainsa hänelle tuottamat
runsaat palkkiot pitivät hänelle lisäksi aina tien auki kaikkeen
kirjallisuuteen, niin että hän taisi luettavakseen hankkia kaikkia,
mikä etevintä ja parasta oli maailman kirjamarkkinoilla. Tämäkin
oli etu, joka edisti hänen omaa kehitystään ja rikastutti hänen
henkistä näkymöään uusilla elämänkuvilla. Kuinka hyvin hän viihtyi
ja tunsi tämän hiljaisuuden lääkitsevän vaikutuksen itsessään, näkyy
hänen kirjeistään, joissa hän omaisilleen ja ystävilleen paljastaa
sisällisen elämäntilansa. Äidillensä kirjoittaa hän: "Yksinäisyys,
missä ystäväni kanssa oleskelen, on minulle varsin erinomainen. Täällä
rauhallisuudessa, uudessa maassa, uusien esineiden ympäröimänä, herää
minussa monta puutunutta tunnetta, monta uinahtunutta harrastusta.
Olen täällä nauttimassa henkistä lähdejuomaa, joka vahvistaa sieluni
ja ruumiini. Ja molemmat ne tarvitsevat vahvistetuiksi tulla. Norjan
historiasta, sen menneisyydestä ja nykyisyydestä, sen kirjallisuudesta
nousee minuun monta ajatusta ja kysymyksiä, joita en koskaan ennen
ole tuntenut. Kehäpiirteitä uusiin kirjakuvauksiin alkaa syntyä,
ajatus vapautuu ja nykyisen asemani huomaan tärkeäksi vastaiselle
kehitykselleni. Se kevät-ilma, jonka minulle emäntäni sydämensä ja
luonteensa ansiolla valmistaa hengitettäväksi, vaikuttaa paljon hyvää,
mutta vielä enemmän vaikuttaa se, että saan niin rauhassa elää. Kuinka
hyvältä tuntuu kun ei tarvitse käydä kylässä eikä ottaa vastaan
vieraita. Tämänlainen arkuus lienee jonkinmoinen nykyään voittamaton
kivuloisuus, jonka vuosien kuluessa toivon parantuvaksi. Mutta nyt kun
istun äännettömässä huoneessani kirjaini ja papereini ääressä ja näen
avaran taivaan katsovan puoleeni, tunnen omistavani koko maailman,
etenkin kun edessäni tuossa on vastatullut kirje, joka tuopi hyviä
uutisia omaisiltani ja todistaa että minua rakkaana pitävät. Silloin
sykkii sydämeni kiitosta kaikkihyvälle isälle, silloin olen onnellinen
ja silloin parhaimman rakkauteni ja työni annan ihmisten hyväksi."

Toisessa kirjeessä vuodelta 1835 eräälle naineelle ystävälle, jonka
kanssa hän usein vaihtoi kirjeitä, sanoo hän: "Muistatko kun viime
talvena yhdessä luimme neiti Martinau'n erästä pientä kertomusta,
jossa hän — kumma kyllä niin valistuneelta ihmiseltä — sanoo, että
_tieto_ olisi sivistyksen ja jokaisen ihmisen korkein tarkoitusperä
ja että hyve vaan on katsottava välikappaleena sen saavuttamiseksi,
ja kuinka me silloin yksissä äänin käänsimme lauseen päinvastoin?
Mutta kun nyt ollaan samaa mieltä tässä, niin mistä maailmallisesta
me kiistettäisiin? olen itsekseni ajatellut; turhaa on käydä sotaa,
kun kerta on rauha rakennettu kaikkein tärkeimmässä. Sillä tiedänhän
meidän samaa vakuutusta pitävän ei ainoastaan hyveen arvosta, vaan sen
ijankaikkisesta syntyperästä, tuosta lähteestä, mistä kaikki totuuden
ja voiman suonet alkunsa saavat. Kumpikin päätimme hyveen korkeimmaksi
maan päällä ja että sitä kokisimme toteuttaa kumpikin elämämme tiellä.

Sinun elämäsi näyttäytyy minulle kuin suudelma ja sydämellinen syleily,
johon kutsut rakastettusi sulkeutumaan; minun ehkä käsittää laajemman
piirin, mutta lienee vähemmän lämmittävä, vähemmän hellästävä. Todesti
tuntuu minusta sinun osasi ihanammalta, ja usein muistan Byron'in
sanoja, kun hän onnellisimmiksi ja jaloimmiksi runoilijoiksi kiittää
niitä, jotka eivät sanalla ole julkituoneet sydämensä ja sielunsa
aarteita, vaan ne syvälle omaan poveensa kätkeneet. Näin ajatellessani
on minulle monasti tullut vaativa halu luopua tieltä, joka niin
helposti viekottelee ihmissydämen itsekkäisyyteen, kunnianhimoon ja
moneen heikkouteen, ja valita itselleni toinen ala, jonka yksinomaisena
tarkoituksena olisi sielun puhdistaminen ja sydämen valmistus
kärsivällisyyteen ja rakkauteen. Mutta vastustamaton voima on silloin
käskenyt minua toisaalle, se on pannut kirjan ja kynän käteeni ja
sanonut: mene. Ja olenkin päättänyt mennä, mutta olen kutsunut
totisuuden ja rakkauden mukaani matkalleni johtamaan, tukemaan ja
valaisemaan minua. — — Yksi ainoastaan on tärkeä: että hyvä tapahtuu.
Siihen tahdon minäkin puolestani vaikuttaa; jos en onnistu, niin panen
turvani siihen että toiset onnistuvat paremmin; pääasia vaan on, että
Jumalan tahto ja ihmiskunnan onni pääsee toteutumaan. — — — Nyt vasta
on minun oikea työnaikani alkanut, mutta paljon on minulla oppimista ja
suuri on haluni siihen. _Ihminen_ on se aine, jota ennen kaikkea tahdon
käsitellä, ja ihmistä tulee minun siis ensisijassa oppia."

Miten Fredrika paraiten ajattelee pääsevänsä viimeisen tarkoituksen
perille, ilmoittaa hän vähän edempänä samassa kirjeessä: "Ja ihmisen
tuntemiseen antanevat minulle filosofia ja historia avaimen:
filosofia siten että se minulle selittää ihmisen yleisyydessään, eri
ainekset ja voimat, jotka hänessä vaikuttavat, sekä hänen suhteensa
taivaasen ja luontoon; historia taas näyttämällä ihmisen työssä ja
toiminnassa eri sivistyskansoissa, eri ilmanaloissa, kaikissa elämän
vaihtelevissa oloissa. Ainoastaan näin tavoin luulen voivani oikein
arvostella nykyisyyden ihmistä sekä aikamme yleisen suunnan suhteen
kuin individillisen laatunsa puolesta. Eihän ole ihminen eikä valtio
vastasyntyneitä, tyhjästä tulleita lapsia: kumpaisenkin sisällinen
elimistö juurtuu syvään muinaisuuteen, lähtien alkuansa siitä elämästä,
joka on ajan ja muuttumisen vallasta vapaa. Ainoastaan tutkimalla
ihmistä ja valtioa niiden yhteydessä historialliseen menneisyyteen
ja yliluonnolliseen ijankaikkisuuteen taitaa niiden perille, s.o.
niiden sydämeen, niiden sisimmäiseen, olennaiseen elämään tungeta;
ja ainoastaan semmoisella perusteella voimme siveyden oppaana jotain
vaikuttaa ihmiskunnan hyväksi."

Myöskin raamattua viljeli Fredrika tällä ajalla, etsien valonapua ja
opastusta ihmiselämän tuntemiseen. Moni asia hänelle siinä selveni ja
yhä enemmän löysi hän yhteyttä sen aattessa, vaikka yksityiskohdissa
paljon jäi hämärään ja käsittämättömäksi. Ja vielä enemmän olisi siksi
jäänyt, ellei hän niin tarkoin olisi koettanut huomata ja eroittaa
sisällössä asuvaa henkeä ulkonaisen muodon vaillinaisuuksista. Hänen
onnistui rakentaa käsitteilleen jonkinmoinen kokonaisuus, ja etenkin
Jesuksen persona kuvastui hänelle niin täydellisen selvänä, niin
johdonmukaisena ja aatetta vastaavana, että se ynnä hänen korkean
oppinsa kanssa kasvatti Fredrika Bremerissä uskon — "järjellisen uskon
nimittäin", sanoo hän itse, — jota yksityiskohtain hämäryys ei voinut
kumota.

Tällä ei hän vielä ollut löytänyt tyydyttävää vastausta kaikkiin
sielussansa taisteleviin epäilyksiin, mutta hänellä oli nyt voimaa
laskea ne nöyrinä ja kärsivällisinä odottamaan, kunnes esirippua
enemmän nostettaisiin ja pimeys yhä paremmin poistuisi. Nyt tahtoi hän
maallista elämää katsella kaikkivaltiaan ja hyvän isän kasvatusjaksona,
joka ihmistä saattaa kehitykseen ja häntä valmistaa uuden kodin
perilliseksi. Kristinopin nojassa tietää hän nyt jokaisen ihmisen
voivan lohdullisesti astua elämänsä polkua ja voimainsa mukaan edistää
totuuden voittoa. Saman opin perustamasta vapauden ja tasa-arvon
aatteesta näkee hän myös kasvaneen ne aikakautensa liikkeet, jotka
tarkoittivat valtion kehittämistä perussäännölliseksi yhteiskunnaksi,
jossa kysytään jokaisen yksilön vaikutusta ja sanaa yhteisen hyvän
eteen. Hän kirjoittaa tästä:

"Kristus on oikean vapaamielisyyden ensimäinen alkaja. Hän teki
jumaluusopin kansantajuiseksi ja julisti samalla kaiken muunkin hyvän
opin ja viisauden kaikkien oikeudeksi; sillä jos kaikki ihmiset
todella ovat saman isän lapsia, niin täytyy heidän kaikkien saada
nauttia niitä hyviä töitä, joita inhimillinen nero tuottaa. Eikö tieto
tästä totuudesta ole se voima, joka monta veristä taistelua otettuaan
nyt tunkeutuu aikakauteemme ja pyytää yhteiskuntaamme järjestellä,
rakentaa kouluja, opettaa köyhäin lapsia ja levittää kaikkiin
luokkiin tieteentutkimusten päätulokset; sama voima se on joka puhuu
kirjallisuudessa, joka lähentää isännät ja palvelijat, vanhemmat ja
lapset kodissa toisiinsa, joka sammuttaa vihalliset ennakkoluulot
ja ihmistyttää maailman. — Eläköön siis kaikki kirjapainattimet,
höyrylaivat ja muut senkaltaiset keksinnöt, sillä nepä ovat aatteiden
postimiehiä! Ja eläköön ennen kaikkea suuret, hyvät aatteet itse
aseinensa, ja kiitetty olkoon yli kaiken hän, joka ne lähettää!"
"Tämähän oli nyt oikea, suuri syleily, pikku ystäväni", päättää hän
kirjeensä, "mutta semmoistakin väliin tarvitsemme, voidaksemme taas
paremmin toimia oman maailmamme pienessä piirissä. Katsellessaan tuota
suurta luojan laitosta, käsittää ihminen paremmin kutsumuksensa siinä
ja oivaltaa lapsiensakin tehtävän, olipa nuo sitten ihmisiä taikka;
kirjoja."

Loppuvuodella 1837 oleskellessaan Tukholmassa, ennenkuin hän taas
siirtyi talvimajoilleen Tomb'iin, sattui Fredrika tavallista
useimmin olemaan muassa pienemmissä kirjailijaseuroissa ja muualla,
missä pääkaupungin etevämpi sivistynyt maailma oli koolla. Niistä
henkilöistä, joiden tuttavuuteen hän näissä joutui, näkyy etenkin
Geijer häneen tehneen hyvän ja pysyväisen vaikutuksen, varsinkin suuren
sydämellisyytensä ja aina arvollisen ja sävyisän käytöstapansa kautta.

Kerta oli vähäinen seura koolla Bremerillä, kutsuttu Geijerin
kunniaksi. Fredrika oli tilaisuutta varten kirjoittanut pienen
näytelmäkappaleen, joka leikillisellä tavalla, keskustelun muodossa,
käsitteli Geijerin runoilusta ja päättyi lyhyellä kunnialaululla
hänelle. Agatha Bremer, eräs vieraista ja Fredrika näyttelivät sen,
ja viimemainittu lausui tuon loppurunon. Kun se oli päättynyt, meni
Geijer Fredrikan luokse, otti hänen päänsä käsiensä väliin ja suuteli
häntä otsalle. Istui sitten pianon eteen soittamaan ja soitti muun
muassa säveleitä omille runoillensa, joita joku seurassa lauloi. Kun
joku päivä sen jälkeen Ruotsin Akademia vietti juhlan uuden jäsenensä,
luonnontutkija J.J. Berzelius'en vastaanottamiseksi, piti Geijer
säännöissä määrätyn tervehdyspuheen, jonka johdosta Fredrika kirjoitti:
"Suurimman nautinnon juhlassa sain Geijerin arvollisesta olennosta ja
hänen voimakkaasta sanastaan." Ja alempana lisää hän: "Sieluni on tämän
syksyn ollut kuin pilvinen päivä, mutta Geijer on siihen levittänyt
kirkkaan, välähtävän juovan; ei moneen vuoteen ole kukaan painunut niin
syvälle mieleeni." Ja vielä monta vuotta jälkeenpäin puhuu Fredrika
Bremer siitä vapauttavasta vaikutuksesta, minkä tämän miehen pelkkä
läsnäolo tuotti hänelle.

Franzén, joka alusta erityisellä osanotolla oli seurannut ei
ainoastaan Fredrikan kirjallista kehitystä vaan myöskin hänen
yksityistä elämänjuoksuaan lapsuudesta saakka, oli jo virittänyt
laulukanneltansakin hänen kunniakseen ja osotti hänelle isällisintä ja
ystävällisintä kohtelua. Usein olivat he vilkkaassa kirjevaihdossa,
jossa vapaasti käsittelivät väliin kirjallisia aineita ja ajan
uskonnollisia kysymyksiä, väliin taas yksityiseen elämään sulkeutuvia
asioita ja ilmiöitä. Franzén'in kuuluisaksi tullut käsiala teki
Fredrika Bremerille usein kovaa kiusaa, monasti jäi siinä monta riviä
häneltä ikuiseen salaisuuteen. Kun Andersen kerta eräässä kirjeessään
Fredrikalle sanoi toivovansa joskus saada vastaanottaa kirjoituksen
Franzén'ilta, ja Fredrika juuri oli saanut erään, josta ei taas ollut
helppo saada selkoa, vastaa hän Andersenille: "Franzén'in painetut
teokset on hänen kansansa jokapäiväinen nautinto ja hengellinen leipä,
mutta ainoastaan enkelit osaavat lukea hänen käsikirjoitustaan."




KIRJALLINEN VAIKUTUS. "HEMMET", "EN DAGBOK" Y.M.


Kahtena viimeisenä talvena Norjassa oloaan kirjoitti Fredrika laveimman
romaninsa, "Hemmet" (Koti), joka painosta ilmestyi vuonna 1839 ja
saavutti yhtä suuren ellei suuremmankin lukijakunnan kuin "Grannarne".
Jo seuravana vuonna tuli "Strid och Frid eller några scener från
Norigea (Sotaa ja ja Rauhaa eli muutamia kohtauksia Norjasta), joka
nimensä mukaan käsittelee tapoja ja ihmisluonteita Norjassa ja on tulos
kirjailijan havannoista siellä. Sen jälkeen valmistui kaksi kertomusta
yhtä haavaa: "En Dagbok" (Päiväkirja) ja "Dalarne" (Taalain maassa)
vuonna 1843.

Näissäkin kertomuksissa saattaa tekijä meitä keskiluokan ja korkeamman
virkasäädyn perheelliseen kotielämään, jossa hän seuraten sen
pienimpiäkin vaiheita esiintuo aikansa ajatustapoja ja siveellisiä
käsitteitä semmoisina, kuin ne ilmaantuivat avio- ja perhe-elämässä,
lasten kasvatuksessa, seuraelämässä ja yhteiskunnallisen järjestyksen
eri aloilla.

Laamanni Frank "Hemmet'issä" on kuvattu presidentin vastakohtana.
Viimemainittu perheenhaltija oli tuo omahyväinen ja erehtymätön,
ennakkoluuloihin, ikihyväin tapain mahtiin ja vaimo-vainajansa
periaatteihin sukeltunut mies, joka pelkää kaikkea mikä jollain tavalla
poikkeaa yleisestä tavasta, joka rakastaa kauneutta, suloisuutta
ja loistoa ja vaatii aina nähdäkseen iloisia, herttaisia kasvoja
ympäristössään. Tyttäriensä tulee olla hänen elämäänsä hauskuttamassa
ja sitten mennä naimiseen, siinä heidän tehtävänsä. Laamanni Frank
sitä vastoin pitää ahkeran työn ja toimen jokaisen ihmisen ensimäisenä
velvollisuutena ja oikeutena, sitä hän itse noudattaa ja sen
käsittämiseen kokee hän lapsensakin kasvattaa. Kotinsa tahtoo hän
tehdä semmoiseksi, että hänen lapsensa siinä olisivat onnelliset ja
viihtyisivät, kuta kauemmin sitä parempi. "Tehkäämme koti lapsillemme
niin miellyttäväksi", sanoo hän vaimollensa, "ettei muut kuin
todellisesti suuriarvoiset syyt heitä siitä luovuta".

Jokaiselle tarjosi hän tilaisuutta kehittymään semmoiseen
elämänkutsumukseen, mihin luonnollinen taipumus ja mieli häntä
viittasi. "Älköön mitkään pettävät haaveet so'aisko silmiänne näkemästä
elämän todellista rikkautta, mitä hyvää ja jaloa sielunne pyytää, siinä
pitää teidän saada tyydytystä", puhui hän lapsilleen. "Teidän täytyy
oppia tuntemaan elämän todellisuutta, se on tuottava siunausta joka
päivälle, intoa joka hetkelle, merkitystä ja arvoa joka työlle. Se on
antava teille kestävyyttä ja tyyneyttä surussa sekä iloa elämässä kuin
kuolemassa."

"Hemmet'issä" on Fredrika Bremer yleensä kuvannut perhe-elämän
semmoisena, kuin hän on sen nähnyt parhaimmassa ilmestyksessään.
"Presidentens döttrar" ja "En dagbok" sitä vastoin saattaa lukijaa
ulkokullatun seuraelämän tyhjänperäisiin pyörteihin, joihin moni
ainoastaan vääräsuuntaisen kasvatuksen ja vallitsevan tavan painosta
usein vasten taipumustaan joutuu, ja jotka ajan pitkään, kun ei nuoren
ihmisen elämälle muuta totisempaa tarkoitusta aseteta, hänestä tekevät
joutavan, hyödyttömän olennon. Tuntuu ikävältä ja vastenmieliseltä
seurata presidentin perhettä sukulaisineen tuttavineen, ja
leskimaaherratar Adelan'ia (Päiväkirjassa) tyttärineen seuroineen
päivällisistä toisiin, tanssiaisista toisiin, huviretkille j.n.e.,
työstä ja elämän totisemmista velvollisuuksista kaukana. Täytyy
ajatella, että vallitsevat mielipiteet ja siveellinen käsityskanta
sekä niihin perustuvat kasvatusaatteet, joiden varalla tässä kuvailtu
pintapuolinen ja arvoton elämä versoo, ovat löyhät ja todellista
inhimillistä velvollisuuden tuntoa vailla. Selvänä kuvastuu myös
näissä teoksissa se suunta, mihin tyttöjen kasvatus Fredrika Bremerin
aikana ylehensä viittasi. Muuta määrää tuskin tunnettiin, kuin että
tyttäret viehättävän ulkomuodon, talangien, säätyetujen ja kallisten
pukujen kautta voittaisivat yleisön huomion sekä suosion ja sitten
pääsisivät — vihille, kuta pikemmin sitä parempi. Muita kehitysmuotoja
ei tunnettu; mihinkään itsenäiseen työntekoon ei tytöillä ollut
tilaisuutta valmistautua. Kasvattaa heitä ahkeroiksi, tunnollisiksi
ja vastuunalaisiksi ihmisiksi, se usein ei mahtunut ajan yleiseen
käsitykseen. Kuinka onnettomia niinmuodoin ne tytöt olivat, joille ei
luonto ollut suonut kaunista ulkomuotoa taikka muita seuraelämässä
esiin pistäviä etuja, oli kirjailija näyttänyt kuvailussaan Edlasta,
jonka nuoruus muodostui pelkäksi kärsimykseksi ja katkeruudeksi
hänelle, kun ei hän taitanut onnistua siinä, minkä isä oli hänelle
tarkoitukseksi määrännyt.

Valaisevan kuvauksen tyttökasvatuksen periaatteista antaa kirjailija
"Hemmet'issä" Evelina tädin kertomuksella, joka muodostaa vastakohdan
niille aatteille, joita Frank'in perheessä kannatettiin. Evelina kertoo
siinä, kuinka tosin tytöille aina opetettiin että kaikki tämän maailman
komeus on pelkkää turhuutta, ettei mikään muu ansaitse pyrkimisen
esineeksi tulla kuin ainoastaan hyvät avut ja todellinen kelpoisuus;
mutta kuinka kuitenkin jokapäiväinen elämä heidän hartaimmaksi
haluksensa ja toivoksensa kasvatti rikkauden, säätyarvon ja
kaikellaisen ulkonaisen hyvän saavuttamisen. Sanottiin aina että tulee
kaikessa totella Jumalan tahtoa, mutta joka asiassa johdettiin heitä
sentään ihmispelvolla; sanottiin, ettei kauneudelle pidä arvoa antaa,
mutta usein saivat tyttäret vanhempainsakin parissa kipeästi tuntea
seuraukset sen puutteesta. Heille jaettiin kyllä monenmoista opetusta;
mutta kun silmällä oli pidettävä että heistä tulisi naisellisia naisia,
varottiin tarkasti kaikellaista perinjuurisempaa ja suunniteltua oppia,
koska semmoisen omistaminen varmaan karkoittaisi tyttäristä heidän
naisellisuutensa. Seuraus oli että he luuloittelivat jotain osaavansa,
mutta puuttuivat todenteossa kokonaan kaiken perusteellisen opin ydintä
ja sen kunnostavaa voimaa. Kun heitä totuutettiin elämänsä ainoana
määränä pitämään naimista, jonka merkityksestä ei heillä ollut muuta
selvillä, kuin että sen kautta saisivat miehen, oppivat he katsomaan
miesten suosioa suurimpana onnena, mutta samalla salaisuutena, jonka
tunnustaminen ei ollut paikallaan. Kun he siis pääsivät seuraelämään,
kertoo Evelina, seurasivat vanhemmat levottomuudella heidän istumistaan
ja astumistaan, mutta kun he olivat kauneutta vailla ja heidän pukunsa
todisti köyhyyttä, ei heillä ollutkaan menestystä. Täytyi "istua"
tanssiloissa ja jäädä unhotuksiin päivällisissä, mutta joukossa
koetettiin sentään pysyä. Vuosien edetessä etenivät tyttäret nuoruuden
loppupuolta, ja yhä pienemmiksi supistuivat vanhempain ja heidän
omat toiveensa naimisiin pääsöstä. Mitä nyt oli tehtävä? Vanhempain
koti ei heille tarjonnut mitään, eivätkä hekään mitään tehneet sen
hauskuuttamiseksi, olivat vaan tyytymättömiä ja usein oikullisia,
haparoiden sinne tänne, tietämättä mitä eteensä ottaisivat.

Muutamat henkilöt mukautuvat tahdottomina mihin tahansa, viettäen
elämätänsä turhuudessa, ilman määrää, ilman edesvastauksen tuntoa
vanhuuteen saakka. Mutta toiset, joihin työn ja toiminnan katoomaton
siemen kerta on kylvetty, eivät saata taipua. "Minä heräsin ajoissa
siitä surkeasta tilasta, jossa olimme", sanoo kertoja; — "sanon
_ajoissa_, sillä tuleepa semmoinenkin aika, jolloin on myöhäistä,
jolloin ihmisen sielukin pitkien, raskaitten vuosien painon alla
sitkistyy eikä hän enään kykene nousemaan siitä suoperästä, johon häntä
vajoitetaan. Tunsin huononevani, tunsin, miten työtön ja tarkoitukseton
elämäni päivä päivältä teki uutta rikkaruohoa sieluni kesantopellossa.
Uteliaisuus, lörppöys, taipumus ilkeyteen ja panettelemiseen sekä yhä
lisääntyvä epätasaisuus mielenlaadussa alkoi päästä minussa vallalle.
Kun ihminen kuljeskelee päivät päästänsä ilman tosi-tarkoitusta, ilman
työtä, — viettäen aikansa ulkopuolella käytännöllistä elämää, joka
ainoastaan taitaa meidät oikealla voimalla ja väellä varustaa; kun ei
mikään todellinen harrastus, ei mikään vakaan ystävyyden side elämäämme
ohjaa, pääsee rauhattomuus ja tyytymättömyys pian kiertelemään
povessamme, turmellen ruumiillista terveyttä, mielialaa, tunnon rauhaa
ja kaiken hyvän kasvua meissä. Kaikki pahan vaikuttimet pääsevät siten
liikkeelle."

Kuinka kiivasta moitetta ne naiset vetivät puoleensa, jotka uskalsivat
kiskoa itsensä irti piintyneestä katsantotavasta, on Fredrika
Bremer kuvannut kertomuksessaan "I Dalarne", kun hän eräässä kohden
panee neiti Lotten'in seitsemän tätiä miehissä päivittelemään tämän
sopimattomista työnaikeista. "Hulluuttahan semmoinen on", päättävät
tädit, napsauttaen sormillaan nuuskarasiansa kanteen, "miksei tyttö
voi pysyä istumassa asemoillaan niinkuin muutkin tytöt, neuloa,
kehräellä ja käydä äitinsä taloudessa", (jossa ei häntä laisinkaan
tarvittu, äiti näet eli aivan supistuneissa varoissa). Eihän sovi
siirtyä elämänsuhteista, joihin on syntynyt; ja mitäs varten tarvitsee
mennä heittäymään maailman selälle uusiin huoliin, kun kotopesässäkin
hengissä pysytään. Ovat tässä muutkin hiljoilleen kituneet eteenpäin,
miksei Lotten'in kelpaa tehdä samaten kuin niiden?" Ja kun sitten
sanoma tulee tytön enoillekin, että heidän sisarentyttärensä on ottanut
talon arennille ja alkaa asioita hoitamaan, ennustavat nämä hänen
pian perikatoon joutuvan ja panevat ankaran vastalauseensa moisille
päätöksille.

Että Fredrika Bremer tässä on muotoon pukenut omia elämiänsä ja
havaannoitansa, ei ole epäiltävää. Vallaton lapsuutensa ja myrskyilevä
nuoruutensa oli aikaiseen näyttänyt hänelle monet epäkohdat ja paheet
sekä perhe- ja seuraelämässä että yhteiskunnallisissa oloissakin.
Ja kuta enemmin hän katseli ympärilleen, kysyen ja etsien, sitä
avarammaksi aukeni näköala ja sitä laajemmalle huomasi hän varjojenkin
ulottuvan. Luonnollista oli siis, että kun hän rupesi jokapäiväisestä
elämästä" piirtelemään, tulivat varjopuoletkin kuvalle. Sillä Fredrika
Bremerin hengenlaatu oli siksi rehellinen ja totuudentarkka, että hän
olisi antanut mistään syystä lahjoa itseänsä peittelemään kuvauksessa
mitään, minkä hän todellisuudessa tapasi vaikuttamassa. Eikä hän
kirjoittanut vaan huvittaaksensa, hän uskalsi vaikutuksessaan pyrkiä
ottamaan osaa kansansa yleiseen yhteiskunnalliseen kehitykseen ja
edistymiseen, ja sen vuoksi hän pelkäämättä naputteli juuri niille
soittimille, joista epäsoinnut kaikuivat. Mutta hän ei osottanut
katkeruutta menettelössään. Moni kohta suretti häntä ja tulistutti
hänen mielensä, mutta hän varoi eksymästänsä ahtaasen yksipuolisuuteen,
antaen kuvauksestaan tihkuella elämän hyviäkin nesteitä, samassa
kuin hän paljasti sen puutteet ja nurillisuudet. Fredrika Bremer
ei katsellut toivottomana tulevaisuuteen, hän näki puutteita ja
paheita, mutta ei parantumattomia. Sen tähden eivät hänen piirtämänsä
vaikuttaneet lukijaankaan masentavasti.




KIRJALLINEN VAIKUTUS. TENDENSSI. ARVOSTELUJA.


Niinkuin näemme, oli Fredrika Bremerin tähänastisissa kirjateoksissa
jo alkanut näyttäytyä tarkoitus eli tendenssi, jota lukeva yleisö
ensi alussa ei ollut huomannut. Tiedämme että taide ja sen viralliset
harrastajat usein ovat otaksuneet, että tarkoitus eli tendenssi
jollakin tavalla hämmentää ja estää taidetta sen omatakeisessa
kehityksessä. Siitä syystä nytkin moni kirjantarkastaja ravisti
levottomana päätään. Tosin vaadittiin taiteelta, ettei se saanut
loukata siveyttä, mutta siveyden tyydyttämiseksi kysyttiin
ainoastaan, että hyväksytty yleinen tapa tuli noudatetuksi. Jos
joku alkaa uudella tavalla silmäillä asioita ja yrittää julkituoda
toisia tuumia, kuin mitä ennalta on vahvistettu, huudetaan pian
että "tendenssikirjoitusta" tehdään ja että siten tahdotaan _puhdas
taide_ karkoittaa valta-istuimeltaan. Tosilaita on kuitenkin usein
se, että mikä tarkastuksessa vastamieltä ja harmia herättää, ei ole
tendenssi semmoisenaan, vaan kirjailijan rohkea keksimys panna vanhojen
ihanteiden sijaan uusia. Niinkauan kuin kirjailija ujosti pysyy
kaikkien heräävien aatteiden ulkopuolella, käy enimmäkseen kirjainsa
kaupitus hyvin joka taholla, mutta niin pian kuin hän rupeaa kääntämään
älyänsä ja kykyänsä uusien aatteiden puoleen, joutuu suuri osa yleisöä
epäilykseen. Yleisö ylipäänsä ei suosi sitä että kirjailija osottaa
järin paljon tarkastelevansa oman aikansa ihmisiä ja tuntevansa niitä.

Syynä siihen, ettei Fredrika Bremerin kirjoitelmissa ilmaantuva
tendenssi aluksi nostanut kapinaa eikä edes tullut yleisesti
huomatuksikaan oli, paitsi tuota miellyttävää tasapainoa ja
toiveellista mielisävyä, se, että se ylimalkain luonnokkaasti
liittyi itse kertomuksen kutoukseen ja samaten sulautui varsinaiseen
luonteenkuvaan. Kirjailija oli harvoilla poikkeuksilla tähän asti
osannut hienolla aistilla kuvauksistaan pois karsia kaiken karkean,
runottoman oppimuodon. Eikä voinut kuitenkaan kukaan olla tietämättä
hänen kirjatuotelmainsa merkityksestä, niin avomielisesti, niin
hartaasti tämä uusi kirjailija piti todellisen sivistyksen, totuuden
ja vapauden puolta. Niin tosi-olojen mukaisena, niin täydellisesti
omaperäisenä ja rakastettavana ei ollut ruotsalainen mieliala ja
luonne vielä kenenkään kynästä puhjennut, ja paremmin kuin hänen
teoksissaan ei oltu vielä ruotsalaisessa kirjallisuudessa osattu
henkisen ja siveellisen edistyksen aatetta kannattaa, todistivat hänen
arvostelijansa. Fredrika Bremer oli käsittänyt ja muotoon pukenut
mitä aikakautensa hengessä liikkui ja eleille pyrki. Samalla kuin hän
"kuvauksissaan" paljasti kaiken todellisesti huonon ja hyljättävän,
ylensi hän ansaitulle asemallensa mitä väärät oikeudenkäsitteet ja
ennakkoluulot olivat sysänneet syrjälle. Ja vaikka ei yleisön suuriluku
kohta alkamalta tuota aprikoinut, tunsi se vaistomaisesti että tässä
oli jotain, joka nosti ihmistä ylemmäksi kehityksen tiellä ja johon
kesti syvemmälle katsoa. Ja se mikä ensin näyttäytyi vaan aavistavana
ja epämääräisenä tunteena, selviytyi monessa pian vakavaksi käsitteeksi.

Tätä vaikutusta edistämään oli omiansa sekin, että Fredrika Bremer
enemmän kuin kukaan muu aikansa kirjailijoista oli koko personansa ja
luonteensa antanut kuvastua teoksissaan. Samassa kuin hän piirteli
ihmiselämän moninaisuutta, astui hänen oma sielunsa kehitys selvänä
lukijan eteen. Fredrika Bremeristä ei ole voinut kukaan sanoa, että
hänen personansa ja luonteensa olisi ollut jotain muuta kuin hänen
teoksensa, tämä pahentava, mutta tosilaitaan perustettu muistutus, joka
on kohdannut niin monta etevää kirjailijaa ja vahingoittanut heidän
runotuotelmainsa arvoa ja merkitystä varsinkin nousevien sukupolvien
tarkastuksessa. Mutta Fredrika Bremer, aina sama henkilö elämässänsä
ja teoissansa, kuin kirjallisissa tuotelmissansa, enensi ja vahvisti
niinmuodoin näiden arvoa ja siveellistä vaikutusta yleisössä.

       *       *       *       *       *

Useimmat Fredrika Bremerin kirjoista olivat jo levinneet ulkomaihin ja
toiselle puolelle Atlantia: ne käännettiin englannin, saksan ja ranskan
kieliin [suomalaiseen pukuun on tähän saakka toimitettu ainoastaan
yksi: "Familjen H.", nimellä "Perhe", rouva Hahnsson'in suomentama]
ja valmistivat tekijällensä maineen, jonka vertaa tuskin oli tullut
monen ruotsalaisen kirjailijan osaksi, samalla kuin edistivät Ruotsin
kirjallisuuden merkitystä vieraissa maissa. Luonnollista oli, että tämä
menestys taas vaikutti takaisin kirjailijan isänmaahan. Vuosijuhlassaan
1844 osotti Ruotsin Akademia toisen kerran Fredrika Bremerille julkisen
kunnioituksensa, antamalla hänelle Yhdistyksen suuremman kultametaljin
— _För snille och smak_ — korkein palkinto, minkä se jakaa. Julkisessa
puheessa lausuttiin samassa tilaisuudessa yleinen arvostelu Fr.
Bremerin siihenastisesta kirjallisesta vaikutuksesta. 13 vuotta
oli kulunut siitä, huomautti puhuja, kuin Akademia ensikerran oli
osottanut julkisen kunnioituksensa nuorelle nerolle, jonka ensimäiset
kokeet ennustivat harvinaista luonnon kykyä ja taitoa eräällä
kaunokirjallisuuden alalla, jolla Ruotsissa vielä puututtiin kaavaa.
Fredrika Bremerin kirjatuotelmissa oli sitten yhä kehittyneemmässä
muodossa esiintynyt neron ja sydämen suuret ominaisuudet, kauneus
kuvauksessa ja puhtaus ajatustavassa, ja tällä omituisella kyvyllänsä
oli hän piirtänyt kaikki nuo harvinaisen viehättävät kuvansa perhe- ja
yhteiskuntaelämän hienoimmista vaiheista, jotka suuren yleisön silmältä
enimmäkseen jäävät kätköön. "Ruotsin Akademia tahtoi", lausuttiin
lopuksi, "antamansa kunniamerkin kautta panna julki kiitollisuutensa
etevälle kirjailijalle, joka niin ansiollisesti oli ylentänyt
ruotsalaisen kaunokirjallisuuden mainetta vieraissa maissa".




JULKISIA KUNNIANOSOITUKSIA. YKSITYINEN ELÄMÄ.


Syksyllä 1841 oli Fredrika jälleen palannut Årstaan ja asui sen jälkeen
omaistensa kanssa milloin maalla, milloin Tukholmassa. Mutta kun hän
vuonna 1845 odottamatta sai sanoman entisen emäntänsä sairastumisesta
Tomb'issa, matkusti hän sinne ja palasi vasta vuoden perästä,
saatettuaan uskollisen ystävänsä hautaan. Fredrika Bremerin nimi oli
nyt levinnyt laajoihin piireihin, Tukholman kirjallinen maailma olisi
tahtonut omistaa hänen kokonaan, ja kirjevaihtonsa kasvoi kasvamistaan.
Mutta yhtä vähän kuin Fredrika Bremerin vaikutus supistui pelkkään
kirjalliseen toimeen, taisi häntä paljot seurustelemiset tyydyttää.
Elämässänsä niinkuin kirjoituksessansakin etsi hän käytännöllisen
elämän moninaisuudessaan ja otti sen kehitykseen tehokkaasti osaa.
Lapsuutensa ja ensi nuoruutensa hartaileva mieli ja auttamisen
halu, jonka kehoituksesta hän oli kirjoittanut ja myynyt ensimäisen
kertomuksensa, ei ollut hänessä muuttunut. Yhden vuosikymmenen ajalla
oli totta kirjailija nyt supistanut työnsä omiin opinnoihinsa ja
kirjoittamiseen ja elänyt miltei kokonaan syrjällä ulkonaisen elämän
riennoista, ja tämmöinen kehityskausi oli ollut hänelle tarpeellinen,
mutta sen päätyttyä hän sydämensä käskystä ojentaa kätensä ja voimansa
neuvoksi ja avuksi tarvitsevaisille lähimmäisilleen.

Kirjapalkkioistaan pani hän usein enemmän taikka vähemmän jonkun
puutetta kärsivän käteen, monasti oli hän jo ennen teoksen valmistuttua
luvannut määrätyitä summia poisannettavaksi, milloin yksityiselle
henkilölle, milloin johonkuhun laitokseen taikka muuhun hyvää työtä
tarkoittavaan yritykseen. Niinpä kun "Hemmet" oli tekeillä, lainasi
hän, kirjastansa saatavan palkkion varalla, 300 riksiä, voidaksensa
siten ottaa osaa erään perheenisän taloudelliseen pelastukseen, ja
toiset 300 hän lupaa kannatukseksi nuoren varattoman tytön terveyden
hoitoon, jota varten häneltä oli apua pyydetty, ja kirjoittaa samassa
kuin rahat lähettää: "Kiitoksia, kun käännyitte tässä asiassa minun
puoleeni." Samaten hän usein, lähettäessään kirjoituksia sanomalehtiin,
antoi jonkun tuttavan periä toimitukselta palkkion ja jakaa sen
varattomille.

Itse hän tarvitsi aivan vähän. Sekä omassa puvussaan että huoneensa
sisustuksessa oli hän niin vaatimaton, että hän hylkäsi kaikki
mukavuudet ja koristukset, niin että kun perheen muista huoneista
astui sisään Fredrikan kammariin, oli eroitus silmiin nähtävä. Mutta
valoa ja auringon paistetta hän rakasti, sentähden hän ei pitänyt
verhojakaan akkunoissaan, joissa hän usein pitkät hetket seisoi
katsellen kauas ulos luonnon ja ihmisten yhteistä elämää. Kaikki mikä
ei ollut välttämättömän tarpeellista hänelle, saattoi hän iloisella
sydämellä painaa lähimmäisensä käteen. Kerta kun yksi hänen läheisimpiä
ystäviään, kirjallisuuden ja taiteen suosija ja kokeilija paroni von
Brinkman oli kehoittanut Fredrika Bremeriä lausumaan ajatuksensa
taiteen asemasta yksityisen ihmisen jokapäiväiseen elämään nähden,
vastaa tämä muun muassa, että vaikka hän halusta tunnustaa ja tuntee
tuon ylentävän vaikutuksen, minkä käynti Brinkman'in taidekokoelmassa
herättää mielessä, ei hänestä kuitenkaan koskaan voisi taidekokeilijaa
tulla. "Sanon suoraan", kuuluu hänen kirjeessään, "ettei minun
huostassani tule kauan viihtymään mitään, millä vaan rahan arvo on — ei
vainen Ruotsin Akademiasta kotoinen kultametaljikaan. Tarjokaa minulle
50 riksiä mistä hyvään, paitsi lämpöisestä päällysnutustani, niin
päästän sen paikalla menemään."




YHTEISKUNNALLINEN VAIKUTUS.


Ja sitä mielipidettä toteutti hän koko elämässään. Hän antoi ja
auttoi itse ja herätti muitakin samoin tekemään. Vuonna 1843 hän
julkaisi kirjoituksen "Aftonbladet'issa", jossa hän, viitaten kaikkien
kansalaisten velvollisuuteen yhteiskuntaa ja kaikkia sen jäseniä
kohtaan, kehoitti yleisöä ryhtymään toimiin laimiinlyötyjen lapsien
ja turvattomien orpojen pelastukseksi aineellisesta ja siveellisestä
perikadosta, joka uhkasi monia tuhansia. Tässä kirjoituksessa hän
myöskin opastaa omaa sukupuoltansa näkemään, kuinka sekin on osallinen
yhteisessä edesvastauksessa ja kuinka väärin ja vahingollista on, että
se välinpitämättömänä sysää luotaan velvollisuutensa. Kehoitus nosti
useampia vastakirjoituksia ja kauan aikaa kesti sekä julkista että
yksityistä keskustelua, mutta loppui kuitenkin niin, että Fredrika
Bremerin ehdoitus turvakodin perustamisesta toteutettiin. Myöskin se
suunnitelma, jonka hän asian järjestämiseksi oli esitellyt, mutta joka
ensin hyljättiin, katsottiin vuosikymmenessä saadun kokemuksen perästä
sopivimmaksi ja pantiin käytäntöön.

Vuonna 1853 kun Tukholmassa kävi kolera, oli Fredrika Bremer taas
ensimäisiä ajattelemaan turvaa orvoksi jääneille lapsille ja apua
köyhille perheille, joista tauti oli tempaissut toisen vanhemmista.
Naisyhdistys, jonka toimesta saatiinkin turvakoti ja apua aikaan,
syntyi hänen vaikutuksestaan, ja hänen valpas, ihmisen parhaimpia
tunteita puhutteleva kynänsä sai matkaan yleisen rahakeräyksen, joka
tuotti yli 26,000 riksiä yrityksen ylläpitämiseksi. Tällä tavalla
kulkutaudin kovimmat seuraukset alhaisemmassa kansassa osaksi
poistettiin; orvoiksi jääneet lapset piti yhdistys suojassaan, siksi
kuin olivat ripillä käyneet ja pääsivät palvelukseen. Muutamia vuosia
myöhemmin kolkutti Fredrika vankihuoneidenkin oville ja alkoi, paitsi
että hän kävi tervehtimässä vangituita, ottamaan selkoa, miten valtio
hoiti näitä onnettomia jäseniänsä. Köyhä ja alhainen kansa ja etenkin
vangit olivat tästä kiitolliset, mutta hallituspiireissä se herätti
ankaraa moitetta ja hänelle lähetettiin varoituskirjeitä, joissa
ilmoitettiin hänelle, ettei se ollut hänen asiansa käydä nuuskimassa
sellaisissa paikoissa.

Väsymättä kävi hän tervehtimässä köyhäin ja kipeiden luona.
Vanhempana nähtiin hän usein kaupungin syrjäosissa kävelevän mökistä
mökkiin, nahkalaukku käsivarrella, — ohitsemenijät tiesivät hyvin
että tuosta yksinkertaisesta lähteestä moni köyhä ja onneton oli
saanut tervetulleen rahalahjan, moni sairas ravitsevan kaakun taikka
virvoittavan hedelmän, ja lasten kalpeat kätyläiset olivat sen piilosta
monta herkkupalaa suuhunsa noukkineet. Kaikille siitä riitti, ja syystä
sovitettiin sen omistajaan kertomus Sarpatin leskivaimosta, jolta ei
loppunut jauhot vakkasesta eikä öljy astiasta.

Tämä puoli Fredrika Bremerin vaikutuksessa se oli, joka, samassa
kuin se ylensi hänen merkitystänsä ihmisenä ja yhteiskuntajäsenenä
yleensä, kantoi hänen nimensä niihinkin kansankerroksiin, joiden
tietoon ylimalkain ei suoranaisesti tulekkaan sivistyneiden luokkain
mainekkaat. Tämä puoli se myöskin oli, joka käski loppuarvostelun
todistamaan Fredrika Bremeristä, "että niinkuin hänen julkinen elämänsä
oli uhraus aatteelle, oli hänen yksityinen elämänsä uhraus muille
ihmisille". Ja kun hän viimein kirjansa "Lifvet i gamla verlden" (1860)
alkulehdelle panee johtolauseeksi: "Olen ihminen eikä mikään, mikä
inhimillistä on, taida olla minulle arvotonta" [Terentius'en mukaan],
niin hän siinä itse tietämättänsä ainoastaan sanoilla toistaa, mitä
koko hänen elämänsä jo oli työssä toteuttanut.

Mutta tässä tulee meidän lykätä tuonnemmaksi kertominen hänen
yksityisen elämänsä vaiheista ja jatkuvista töistä ja palata takaisin
hänen kirjalliseen toimeensa.




KIRJALLINEN VAIKUTUS. "MORGONVÄKTER."


Eräässä kirjeessä vuodelta 1836 oli Fredrika kirjoittanut: "Voidaksensa
mitään hyvää vaikuttaa, täytyy ihmisen jossakin määrätyssä suunnassa
kartuttaa tietoansa ja kehittää taitoansa. Ja sitä varten tarvitsee
hänen etupäässä tuntea luonnollisen lahjoituksensa. Luulen siinä
nyt selvenneeni, ja arvelen sen vuoksi pitäväni kirjallisen työni
supistaa ainoastaan perheen ja yksityisen ihmisen käsittelemiseen.
Esitellä mikä perheensiteet tekee vahvoiksi ja miellyttäviksi, mikä
kaikissa oloissa yksityisen ihmisen kasvattaa vakaaksi ja hyväksi, sekä
omituisten luonteiden ja erityisten olosuhteiden piirtäminen lienee
tehtäväni, jossa minun tulee taitoani täydentää." Tämän jälkeen olikin,
niinkuin tiedämme, yhtä jatkoa ilmestynyt perhekuvaus toisensa perästä.
Mutta aika näytti pian, että perhekuvausten tekijä oli ulotuttava
harrastuksensa ja kykynsä muillekin aloille. Hänen luja vakuutuksensa
Kristuksen opin onnellisuuttavasta ja vapauttavasta voimasta toiselta,
ja hänen vastenmielisyytensä kaikkea umpioppisuutta ja dogmikuria
kohtaan toiselta puolen kehoitti häntä julkaisemaan mielipiteensä
toisessakin muodossa, kuin minkä romani hänelle tarjosi.

Isomman aikaa oli Fredrika Bremer jo miettinyt uskonnollisen
kirjoituksen julkaisemista ja koonnut sitä varten aineksia. Hänen
yksityiset kirjeensä näiltä vuosilta sisältävät paljon mietteitä ja
ehdoituksia siihen suuntaan. "Uskonnolliset käsitteet", sanoo hän
niissä, "ovat ihmiselle kaikista tärkeimmät, tiedollisesti taikka ei
ohjaa ihminen elämäänsä ja siveyttänsä niiden mukaan". Mimmoiseksi
ihminen arvaa Jumalan, hänen tahtonsa ja vaikutuksensa, hänen suhteensa
ihmiskuntaan ja sen tarkoitukseen sekä tulevaan elämään, siitä
etupäässä riippuu ihmisen onnellisuus ja hyvyys. Uuden testamentin
opissa on kätkettynä korkeimmat totuudet, mutta nämä totuudet ovat
suurimmalta osalta ihmisiä pimentäväin vaippain peitossa. Filosofia on
koettanut näitä vaippoja nostella, mutta se taas muotonsa kautta sulkee
enemmistöltä tien aarteihinsa. Mutta niin ei pitäisi oleman. — "Minua
on filosofia johdattanut näkemään yhteyttä elämän valtakunnissa ja
oivaltamaan, että yksi voima vaikuttaa kaikissa, jos kohta eri määrässä
ja eri tavalla. Etenkin historian filosofiasta olen käsittänyt että
tämä ääni: 'Katso minä ilmoitan teille salaisuuden', joka kuuluu kautta
koko ihmiskunnan ja joka on kaikissa uskonnoissa ihmiselle puhunut
korkeammasta olennosta, elämästä kuoleman jälkeen, rangaistuksista ja
palkinnoista, kuitenkin on puhtaimmasti kuulunut Jesuksen huulilta.
Kristinoppi on totuus kaikissa uskonnoissa: mitä Brahma, Buddha, Oden
ynnä muut parhaimmissa oppilauseissansa ovat ainoastaan vaillinaisesti
ja osalta esitelleet, se on kristinopissa ilmestynyt täydellisesti; ja
tämän ilmestyksen, katseltuna yhteydessä muiden uskontojen kanssa ja
suhteessansa ihmisluontoon, tahtoisin minä kansantajuisesti esitellä,
niinkuin olen sen käsittänyt." — "Muista kuitenkin", lisää hän heti
ystävällensä, "etten siinä suinkaan lausu kumoomattomia perusoppia
(axiomeja) muiden omistettavaksi, vaan ainoastaan oman mielipiteeni".

Kuusi vuotta myöhemmin (1842) julkaisi hän väitöskirjan muodossa:
"Morgonvakter" (Aamunkoitteita), likinnä siihen nyt kehoitettuna
Straussin lausumista mietteistä "Das Leben Jesu'ssa", joka paraikaa
kierteli Europassa. Tähän kirjaan pani Fredrika Bremer ensi kerran
nimensä nimilehdelle. Sen alkulauseessa sanoo hän: "Oppineisuutta
tavallisessa merkityksessä ei minulla ole, mutta olen kärsinyt —
ja tuntenut paljon ja kokenut mitä syvimmällä elämässä liikkuu, ja
paljon sitä miettinyt. Sillä valolla mikä minulle on suotu, astun
julki, vaikka kohta vaan vastatulevan korkeamman ja täydellisemmän
ennustajana. Aamukoiton kutsumus onkin päivän edelläkävijänä ja
ennustajana olla ja luontoa sen vastaanottamiseen herätellä." Edelleen
muistuttaa hän siinä kuinka jokaisen, jolla on oma vakaantunut
mielipiteensä, täytyy saada ja on velvollinenkin se esiintuomaan,
uskonnollisissakin kysymyksissä. Samaten kuin Raamatun lukeminen
on oleva jokaisen oikeus, pitää myöskin jokaisen saada kysyä ja
käyttää omaa järkeänsä ja omaatuntoansa tämän kirjan käsittämiseen.
Orthodoksian opin ehdottomasta eli puustavillisesta inspirationista
sekä sen väitteet, ettei inhimillinen järki kykenisi käsittämään
uskonnollisia asioita, kirjailija hylkää, samaten kuin kaiken
kirkollisen pakon. "Älköön mikään kirkko luulko voivansa määrätä
ja säätää, mikä on ohjaava kaikkia kaikkina aikoina ", lausuu hän.
Vastoin yleistä kirkko-oppia siis hyväksyen vapaan tutkimuksen ja
julkisena keskustelun Raamatun käsityksestä, uskaltaa hänkin ilmoittaa
ajatuksensa siitä.

Ne kohdat, joissa hän Strauss'ia vastustaa, koskevat etupäässä uskon
ja tiedon yhteyttä, Jesuksen jumaluutta ja ihmeitä. Strauss oli
sanonut että usko ja järkeen perustuva tieto ovat ihmisessä kokonaan
toisistaan eroavia aloja: mikä on uskolla omistettava, siihen ei tieto
saa koskea, älköönkä taas toiselta puolen usko saako häiritä tietoa ja
mitä sen omaksi kuuluu. Kristillisen uskon ydin on kokonaan lukittu
tieteelliseltä tutkimukselta. Niinpä voivat Kristuksen yliluonnollinen
syntymä, hänen tekemänsä ihmeet, hänen ylösnousemisensa ja taivaasen
astumisensa seisoa ijankaikkisina totuuksina, vaikka kuinkakin sopii
niitä historiallisina tapahtumina epäillä. Mutta tällaiset väitteet
eivät tyydytä Fredrika Bremeriä. Usko ja tieto eivät saata olla niin
toisistansa eroitettavia. Järjetöntä uskoa ei Fredrika käsitä; usko ja
tieto käsittävät tosin saman totuuden eri muodossa ja eri tavallaan,
mutta perus, jolle kummankin käsitys nojautuu, ei voi olla muu kuin
logillinen johtopäätös. Kun Kristus käskee uskomaan häneen, puhuu hän
yhtäpaljon inhimilliselle järjelle kuin pelkälle tunteelle, vaatien,
että hänen teoistansa muodostettaisiin johtopäätös hänen olennostansa
ja personastansa. Määrätyistä hedelmistä täytyy johtua määrättyihin
syihin ja perustuksiin, niin että siellä missä tavataan voimaa ja
hengen korkeutta suuressa määrässä inhimillisen voiman ja korkeuden
yli, siellä tulee otaksua jumalallista voimaa.

Strauss'in väitökseen Jesuksen jumaluutta vastaan sanotaan kirjasessa
edelleen tämä, jossa vielä näemme jälkiä Fredrikan nuoruuden
epäilyksistä: "Mutta jollei Jesus olisi ollut Jumala, kuinka sitten
taidamme käsittää, että Jumala itse istuu taivaassansa tyynenä, sydän
kylmänä katsellen ihmiskuntansa syntejä ja onnettomuutta ja antaen
tuon yhden ihmisraukan täällä kärsiä sanomattomat tuskat ja viimein
häpeällisen kuoleman, vapahtaaksensa syyllisiä? Tottahan Jesus sillä
tavalla oli jotakin _parempaa ja korkeampaa_ kuin Jumala — jollei hän
ollut Jumala?"

Oli outoa ja katsottiinhan se sopimattomaksi rohkeudeksi, että henkilö,
joka ei voinut näyttää tieteellistä oppitodistusta ja päällepäätteeksi
oli nainen, julkaisi uskonnolliset mielipiteensä; mutta toiselta puolen
tuollainen harvinainen tapaus, yhteydessä Fredrika Bremerin nimen
kanssa, oli omiansa tuottamaan kirjaselle huomion, joka vuorostaan sai
aikaan kiivaan keskustelun ja ankaran tarkastuksen. Siinä hyökättiin
sekä sisältöön että muotoon ja tekijä sai ensi aluksi pitää hyvänään
löylytyksiä oikealta ja vasemmalta. Sekä _että_ hän oli kirjoittanut,
ja _mitä_ hän oli kirjoittanut, moitittiin kovasti. Ettei tämä tullut
tekijälle odottamatta, näkyy hänen kirjeestään Franzén'ille, jossa hän
m.m. sanoo: "Tiedän kyllä, etteivät monet ihmiset anna minulle anteeksi
itsenäistä etsimistäni, mutta semmoiset ihmiset kuin sinä sen varmaan
tekevät." Pitkä ja vilkas kirjeenvaihto seurasi nyt Franzén'in kanssa,
jossa kumpikin kehittää ajatuksensa raamatunsanan ehdottomuudesta
ojennusnuorana uskolliselle käsitykselle. Fredrikan kirjeistä selviää,
että Franzén oli kehoittanut Fredrikaa vastaamaan tarkastajilleen,
mutta hän vastaa: "En ole vielä milloinkaan vastannut tarkastajilleni,
en sitä nytkään tee, ja tiedänpä hyvin, etten jäisi siinä pitämään
viimeistä sanaa. " Myöskin Tegnér ottaa intoa kiistasta, suuttuu noihin
hyökkääviin arvosteluihin ja kirjoittaa itse tarkastuksen, jossa hän
astuu "Morgonväkter'in" puolelle. Kirjoituksensa julkaisemisen suhteen
tahtoo hän kuitenkin ensin kuulustaa Fredrikan mieltä, ja tämä pyytää
vastauksessaan Tegnériä jättämään julkaisu sillä kertaa sikseen,
"koska", arvaa hän, "sen kautta vaan viimeiset puuskat yltyisivät
pahemmiksi kuin ensimäiset". Niin jäikin kirjoitus painamatta.

Myöhemmissä arvosteluissa Fredrika Bremerin kirjallisesta vaikutuksesta
mainitaan "Morgonväkter'istä", että kuinka vähäpätöinen kirjanen
olikin tekijän muiden teoksien rinnalla, ilmituli siinä paljon oppia
ja enemmän ajatuksen syvyyttä kuin Strauss'in väitelmissä, joita
se vastusti. Göteborgin Tiede- ja Kirjallis-Yhdistyksen pitämässä
surujuhlassa Fredrika Bremerin muistoksi v. 1866, vuotta jälkeen hänen
kuolemansa, sanotaan juhlapuheessa "Morgonväkter'istä" m.m., että
"mikä tohtorinhattu hyvään olisi syyllä voinut ylpeillä semmoisesta
kirjoitelmasta".

Samaten kuin uskonnolliset kysymykset, olivat ne sisälliset
valtiolliset liikkeet, jotka tällä ajalla elivät hänen isänmaassaan,
omiansa herättämään Fredrika Bremerin valvosan hengen uutteraan
osallistumiseen. Edustusmuodon muuttaminen säätyjärjestelmän kannalta
heräävän tasa-arvo-aatteen luonnollisemmalle perustukselle oli se
sydänkohta, johon ajan uudistusmiehet ponnistivat voimansa; ja vaikka
Fredrika Bremer ei tosin voinut aina heidän käyttämiänsä välikappaleita
ja joskus liian rajua menettelöänsä hyväksyä, omisti hän heidän
päätarkoituksensa omakseen. Kukaan ei voinut hartaammasti kuin Fredrika
Bremer toivoa muutosta, jonka kautta yhdenvertaisuuden aate saisi uuden
voiton valtiollisessa elämässä.

Ja kun samaan aikaan Ranskan kaunokirjallisuudessa oli ruvettu puheeksi
ottamaan yhteiskunnallisten ongelmani ratkaiseminen ja kehitys, ja
sociali-romani 1840 luvulla tuotettiin sieltä Ruotsiin, pani se uutta
virikettä kirjailijan kynäsuoniin, joissa, niinkuin olemme nähneet,
oli jo ennenkin tavattu voittava taipumus vallitsevain olojen ja
mielipiteiden tutkistukseen. Fredrika alkoi nyt kokoilla aineksia
yhteiskunnalliselta alalta, matkusti 1846 Saksassa, silmäilläkseen
elämätä ulompanakin kotomaastaan, ja kirjoitti vähän aikaa senjälkeen:
"Syskonlif" (Sisaruselämää) sekä pienemmän matkamuistelman: "Ett par
blad från "Rhenstranden" ja v. 1849 "Lif i Norden".




KIRJALLINEN VAIKUTUS. "SYSKONLIF" Y.M.


Ensimainitussa teoksessa Fredrika Bremer nyt ensikerran varsinaisesti
ryhtyy yhteiskunnallisiin kysymyksiin, jonka vuoksi "Syskonlif" onkin
arvosteluissa merkitty nimenomaan yhteiskunnalliseksi romaniksi. Se
kuvastelee sisarusperhettä, jonka jäsenet vapaan itsensäkieltävän
rakkauden vaikutuksesta elävät ja työtä tekevät toinen toiselleen ja
liittyvät sen ohessa yhteiseen työhön ja vaikutukseen lähimmäistensä
hyväksi. Kirjan voipi käsittää esikuvallisena luomana: koko ihmiskunnan
tulisi vilpittömässä veljellisyydessä elää yhdeksi ainoaksi suureksi
sisarusperheeksi, jossa kaikki tunnustavat toinen toisensa yhden isän
yhdenvertaisiksi lapsiksi ja kaikki, ilman eroitusta, syntyneiksi yhden
hyvän yhden onnen perillisiksi. Vaikka kokonaisuus kieltämättä lienee
rohkein runoilus, tulee kertomuksen yksityiskohtiin ja erityisten
luonteiden kehitelmään siinä määrässä tosielämän ainesta, etteivät ne
aatteet ja totuudet, joita tekijä siinä valoon saattaa, suinkaan siltä
kokonaan murene mielikuvituksen maailmaan. Hän tahtoo näyttää meille,
kuinka säätyeroituksen ja ylipäänsä kaikellaisen kastijärjestyksen
tuottamat vääryydet ja pitkälle ulotettu uskon pakko on se i'es, joka
maahan painaa tuhansia ihmisiä ja ehkäisee kokonaisten kansanluokkain
sekä aineellisen että henkisen kehityksen. Hän osottaa, kuinka toista
yhteiskunnassa kovasti kohdellaan sentähden että hän on juutalainen,
toista sentähden että hän on palvelija, toista sentähden että hän on
epäilijä kirkon uskonkappalten suhteen, ja miten elämässä monin kohden
toiselle ihmiselle luetaan anteeksi antamattomaksi rikokseksi samaa,
jota toisessa vait'ololla hyväksytään. Tämän sijaan asettaa kirjailija
nyt uuden yhteiskunnan, jossa puhdas veljellisyys voittaa ja toimittaa
korkeimman rakkauden käskyä.

Kaunokirjallisena tuotelmana katsottuna on varsinkin myöhempi tarkastus
keksinyt kirjassa hämmentäviä puutteita, ei ainoastaan ulkonaisessa
rakentelussa, jossa nuo monet, itsessään nerokkaat, ojennusta ja
yhteiskunnallisia parannuksia tarkoittavat puheet ja ehdotukset
vetivät puoleensa lukijan huomion ja viettelivät sen niin pois
kertomuksen oman toiminnan kehityksestä, vaan myöskin päähenkilöiden
luonteenkehityksessä, joka epäilemättä oli kärsinyt vahinkoa siitä,
että tekijä oli käyttänyt siinä liian suurta mielivaltaa — virhe, jota
Fredrika Bremer tähän asti oli enemmän kuin muut vakavasti torjunut.
Sillä samassa kuin täytyi ihmetellä tuota jaloa sisarusparia, joka
oman yksityisen onnensa uhraa kärsiväin lähimmäistensä edestä, ei
voinut olla kysymättä, tokko moiset ihmissankarit taitavat ollakkaan
olevan elämän tekemiä. Kertomuksen sivuhenkilöt sen sijaan uskollisesti
vastasivat todellisuuden kaavaan ja olivat kauttaaltansa kuvatut
tämän kirjailijan tunnetulla taidolla. Muodolliset puutteet katosivat
kuitenkin pieniksi niiden uusien aatteiden ja sen tunteen rikkauden
rinnalla, joita tämäkin kertomus ilmoille lähetti ja joiden voimasta
kirja siirtyi kädestä käteen.

Tämän sekä samaan aikaan ilmestyvän _Rhein-matkakuvauksen_ johdosta
tuli nyt Fredrika Bremerille monelta taholta kirjeitä, joissa
likemmältä kyseltiin ja tutkittiin hänen ajatuskantaansa, ja
vastauksessaan eräälle sen ajan mainehikkaimmalle valtiomiehelle
ja sanomakirjailijalle, vapaamielisten leiriä, jolle hän näkyy
lähettäneen jälkimäisen näistä teoksista käsikirjoituksena, kirjoittaa
hän: "Tuntuupa siltä kuin olisitte käsikirjoitustani vaan sieltä
täältä silmäilleet ja siinä tavanneet polemillisen tarkoituksen niitä
valtiollisia oppia vastaan, joita te omaatte ja kannatatte. Uskokaa
minua, semmoista en ole ajatellut, enkä ole voinut sitä tehdä, koska
itse tunnustan samoja oppia siinä, niissä ne edistävät vapautta ja
kansalle valmistavat laajempaa tilaa ja vaikutusta lainsäädännössä y.m.
kohdissa. Kirjaseni ei ole muuta kuin kertomus omin silmin näkemistä
oloista ja tiloista, semmoisina kuin ne on — uskallanpa sanoa —
rehellinen ja ennakkoluuloista vapautunut mieli käsittänyt.

Olen vaan muuttanut nimiä ja sivuseikkoja sen verran, ettei muutamia
henkilöitä tunnettaisi. Että tasavaltakiihkoisten toimet siinä
kääntyvät heille itselleen vähemmän terveellisiksi, on ainoastaan
tosiasia; esitellessäni sitä en ole aikonut mitään valtio-opillista
viittausta tehdä. Mutta jos tahdottaisiin semmoista siitä johtaa, niin
voin sen siinä määrässä tunnustaa, että katson aina vaaralliseksi
seurata äärimmäisen vasenpuolen väkeä ja umpikiihkoista tasavallan
miestä, niinpian kuin tämä kansanjohtajaksi asettuu. Tuo nuori ystäväni
Marienberg'issä ei kuulunut maltillisten joukkoon, ja te olisitte
itse ollut ensimäisenä johdattamassa häntä politilliseen järkeen.
Asemani tässä on sama kuin "Syskonlif'issä", ja sitä edellisissä
kirjoissanikin, ja yhä enemmän aion sitä samaa itsessäni vahvistaa.
Se on oikeastaan ulkopuolella puolueita; tahtoisin kaikissa tunnustaa
inhimillisesti hyvän ja puhtaan, niin kiihkoisimmassa tasavaltalaisessa
kuin piintyneimmässä vanhakantalaisessakin, niin protestantissa kuin
katolilaisessa, olipa sitten edellinen vaikka Bruno Bauer'in ateismon
ja kommunismon tunnustaja taikka jälkimäinen paavillisen kaapun
paatunein kumartaja, ja saakoot eri ajatussuunnat olla arvossansa,
vaikka kohta itse puolestani järjen pakosta yhdyn johonkin niistä.
Paremmin kuin moni muu lienette te tunteneet semmoisen ajatuksenpakon,
senvuoksi mahtanette myös käsittää, kuinka sama voima toisenkin
mielipidettä johtaa.

Tällä en suinkaan tahdo sanoa että näillä toisilla olisi oikeus
puolellansa, mutta sanon vaan että he ovat oikeutetut pysymään
uskossansa ja vakuutuksessansa, vaikkapa se yksipuolinenkin olisi,
siksi kunnes tämän yksipuolisuuden huomaavat ja voivat siitä
vapaammalle, täydellisemmälle kannalle kohota. Ja semmoisen uskonkin
tapahtuvan, sillä minä uskon ijankaikkista oikeutta ja järkeä ja luotan
myös siihen, että ihmiset sen joskus käsittävät ja sen avulla saavat
sovitetuksi, jollei kaikkia riitoja niin kuitenkin kaiken katkeran
riidan. Mikä paremmin taitaa meitä lopputarkoitukseen johdattaa
kuin tällaisen puoluekiihkosta vapaan aseman säilyttäminen, jolloin
kernaasti tunnustamme muiden oikeutetut syyt ja pyrinnöt, samalla
kuin ymmärryksemme takaa koetamme kiistanalaisia kohtia valaista ja
totuuden voimalla taivuttaa vastustajiamme kääntymään siinä missä ovat
väärässä. En tiedä voipiko sanomamies puolueen johtajana semmoista
kantaa pitää, joka tunnustaa vastustajissaan oikean oikeaksi ja myöntää
väärän vääräksi silloinkin, kuin se hänen omassa puolueessaan ilmestyy,
mutta siitä olen varma, että hän siten paljon vähentäisi vastustuksen
katkeruutta ja edistyttäisi niitä harrastuksia, joiden puolesta hän
vaikuttaa."

Fredrika Bremer niinmuodoin toivoi ja tahtoi tasa-arvolle voiton
kaikilla aloilla, mutta hän hylkäsi kaikki maltittomat hyökkäykset ja
pelkästä puoluekiihkosta alkunsa saaneet äkkipikaiset muutospuuhat,
jotka usein eivät kestäneet tyynen tarkastuksen edessä, sanoi hän,
eivätkä tarkoitettuun päämaaliin vieneet, vaan sitä vastoin monasti
pysäyttivät asiat heidän luonnollisessa kehityksessään. Kirjeessään
lisää hän vielä: "Eivät kansanliikkeet sentään itsessään ole pahasta,
vaan päinvastoin hyvästä; ne ovat tukehutettujen joukkojen välttämätön
herääminen ja nouseminen kansalaisarvoon, ottamaan osaa niihin
oikeuksiin ja velvollisuuksiin, jotka ihmisen tekevät vastuunalaiseksi
olennoksi ja kansanjäseneksi, ja jotka jokaiselle ihmiselle ovat
aiotut: ne ovat kristillisyyden esiintyminen valtiollisella alalla.
Mutta se raakalaisuus, se veren vuodatus ja sekasorto, jonka avulla
tämmöisissä liikkeissä asuvat aatteet pyrkivät valtaan, se todentotta
ei kristillisyyden asiaan sovi. Järjettömällä ja väkinäisellä
vastustuksella on tässä tosiaan paljon edesvastattavaa, mutta ei ole
vähempi sekään edesvastaus, joka kansanjohtajain hartioille lankeaa."




V. AMERIKASSA. MATKAN SYYT JA TARKOITUS.


Paremmin palvellakseen aatteitansa, tahtoi Fredrika Bremer katsella
elämän moninaisuutta laajemmalta. Hän ei tyytynyt istumaan
kammarissansa ja sieltä levittämään oman mielikuvastimensa luomia,
hän tahtoi omin silmin olevasta elämästä etsiä kaavoja. Kuta enemmän
hän kirjoitti, sitä kalliimmaksi rupesi hän arvostelemaan sitä
perustusta työllensä ja vaikutuksellensa, jonka kirjailija taitaa
voittaa tarkalla ja uskollisella huomaamisella, miten ihmiselämä
eri kansoissa on muodostunut todellisuudessa. Kirjojen tarjoomissa
kertomuksissa ja kuvauksissa ei ollut hänelle kylläksi, hän tahtoi
itse astua keskelle ihmiselämän piiriä, ottamaan suoranaisesti vastaan
niitä vaikutuksia, joita elämä eri muodoissaan saattaa sydämeen painaa.
Aikaisin kehittynyt silmä huomaamaan ja tarkastamaan oli nuoruudesta
saakka saattanut hänen eteensä ristiriidat, väärät ja surkeat kohdat
maailmassa. Hän oli nähnyt sanomattomain kärsimysten ja onnettomuuksien
käyvän säälimättöminä hävittäjinä elämän tiellä; hän oli nähnyt
kovuutta luonnossa ja ihmisissä, väkevämpäin väkivaltaa, heikompain
sortamista, syyttömien vangitsemista, — ihmiskunnan erehdyksiä ja
väärintekoja kaikkialla. Tämä oli kolkkona voimana uhannut hänen
luottamustansa hyvään ja kaikkivaltiaasen Jumalaan, voimatta kuitenkaan
häneltä paremmuuden toivoa pois riistää. Kokemukset elämän katkerista
epäsoinnuista, sen pimeydestä ja luotujen huokauksista johdattivat
häntä tutkimaan Kristuksen elämänvaikutusta, jossa hän toivoi
löytävänsä takeet siitä, että maailman kärsimykset kerta olisivat
poistettuina. Sillä ellei hän sellaisia takeita löytäisi, olisi hänen
mahdotonta rakastaa Jumalaa, mahdotonta käsittää olemuksen suuria
arvoituksia. "Sieluni rauhalle, maailmankatsannolleni on välttämätöntä,
että kaikkivaltias myös on kaikkihyvä", kirjoittaa hän, ja ainoastaan
Kristuksen opissa ja personassa voipi hän Jumalan tavata sellaisena.

Senvuoksi hän tämän opin käsittääpikin korkeimmaksi, kehittyneimmäksi
kaikista uskonnoista. Mutta jokaiselle esikristilliselle uskonmuodolle
myöntää hän sen ohessa arvoa ja merkitystä siinä määrässä, kuin
kukin niistä on opissansa ja vaikutuksessansa esiintynyt hyvän ja
armollisen kaikkivallan ilmoittajana ja käskyläisenä sekä korkeimman
totuuden kannattajana. Siinä supistuneessa muodossa, kuin kristinoppi
ilmaantui valtiokirkossa, tuntui se Fredrika Bremerille liian
ahtaalta. Sillä valtiokirkko ei totuuden tuntemisen palavalle halulle
sallinut sitä vapautta tutkimiseen ja arvostelemiseen, joka sille on
välttämätön. Protestanttinen kirkko niinmuodoin hänestä ei vastannut
protestanttisuuden aatetta. Se on ainoaksi ohjeekseen julistanut
Jumalan sanan Raamatussa, mutta se on ottanut itsellensä etuoikeuden
yksin laatia sille selityksen, johon jokaisen kirkon jäsenen täytyy
yhtyä ja jota hänen pitää tunnustaa. Fredrikaa ei tällainen kirkko
voinut tyydyttää; koko sielullansa etsi hän semmoista uskonnollista
tunnustusta, jota yleisyydessään koko sivistynyt maailma voisi käsittää
ja omata — "niinkuin aurinkoa ja evankeliumia." Niin yleinen ja
kaikille valaiseva kuin aurinko ja evankeliumi, niin yleinen oli kirkko
oleva. Se ei saa luotansa lykkiä korkeampia tieteellisiä kysymyksiä,
vaan suojella ja pyhittää niitä, eikä sulkea oveansa asioilta, jotka
tosi-yleisen kirkon alalle kuuluvat. "Kirkko johon minä luotan,
jota etsin ja jossa sieluni sisimmän elämänsä on jo löytänytkin,
on sellainen kirkko, jossa dogmilliset ja muodolliset erilaisuudet
eivät toisistaan eroita niitä, joita sama korkein rakkaus yhdistää",
kuuluvat hänen sanansa. "Minun kirkkoni on se, jonka ylikuorissa
Fénélon, Channing, François de Sales ja Herman Francke, Hildebrand ja
Luther, Washington ja Vinet, pyhä Brigitta ja Florence Nightingale
taitavat yhdessä rukoilla ja veisata kiitosvirsiä; niin, jonka
avaroista temppeleistä ei suljeta ketään, joka totisesti on etsinyt
ja rakastanut korkeinta hyvää; oli hän sitten Lao-tsen, Zoroaster,
Buddha, Sokrates tahi Spinoza." Tällainen se kirkko oli oleva, jolle
Fredrika tulevaisuutta toivoi. Mutta taisiko hän maailman kansoissa
löytää perustusta tälle toivollensa? Olivatko olot ja oireet tavallisen
elämän kehityksessä semmoisia, että niistä taitaisi moinen yleiskirkko
kerta nousta? Tyydyttävää vastausta siihen ei ollut hän vielä löytänyt
omassa, eikä naapurimaissaan; taitaisiko uuden mantereen kansa sen
hänelle antaa?

Fredrika Bremer kysyi itseltänsä, eikö maa ja valtio, joka seitsemän
vuosikymmenen ajalla oli jatkanut aineellista ja henkistä kehitystään
inhimillisen vapauden ja itsenäisyyden perustalla, taitaisi hänelle,
vanhan mantereen lapselle, osottaa paljon, joka täydentäisi hänen
toiveitansa onnellisemmasta tulevaisuudesta eri kansankerroksille
ihmiskunnassa? Hän ajatteli että olisi paljon nähtävää ja opittavaa
kansassa, joka yhteiskunnallisen ja valtiollisen järjestyksen
perussäännöksi oli julistanut kaikille ihmisille, ilman eroitusta,
sortamattoman oikeuden vapaasti etsiä onneansa. Tällä perustuksella oli
yleinen tapa ja katsantokanta nuoressa yhteiskunnassa tuolla puolen
valtamerta kasvanut ja kehittynyt toisellaiseksi kuin meillä. Tälle
perustukselle Amerikan kansa oli rakentanut menestyksensä. Vapauden
aate oli tässä kansassa niin luja, että se on voinut täydellisemmin
kuin muualla missään itsensä toteuttaa uskonnossa, valtiomuodossa ja
yhteiskunnallisessa järjestyksessä. Syytä siis kyllä vanhan mantereen
asukkaalle mennä etsimään ja tutkimaan tuota salaisuutta, joka Amerikan
kansan on niin onnelliseksi ja tyytyväiseksi tehnyt. Ja syytä vielä
suuremmasti kirjailijalle ja ihmisystävälle semmoiselle kuin Fredrika
Bremer, jolle vakuutus uudistetusta tulevaisuudesta ihmiskunnalle oli
ensimäisenä elinehtona.

Jo kauan oli Fredrika puhunut omaisillensa matkatuumastaan, mutta
näihin saakka heidän oli onnistunut estää häntä aikeitaan käytäntöön
panemasta. Eihän ollut sopiva, eikä edes mahdollista yksinäisen
vaimo-ihmisen lähteä matkustamaan satoja penikulmia yli maiden ja
merten. Yksin kulkea rautateillä, ventovieraissa maissa, matkustaa
ja asua päiviä ja viikkoja laivoilla, siirtyä paikasta paikkaan,
yötellä ja asua ravintoloissa, sanalla sanoen: liikkua kaikkialla,
nähden ja kuullen kaikkea, ja kaikkea kokea, semmoinen ajatus heitä
kovasti loukkasi alussa. Mutta kun Fredrika ei taipunut äitinsä ja
sisarensa epäyksiin, lakkasivat he kieltämästä häntä, ja jonkinmoista
lepytystä tuotti heille Fredrikan tekemä lupaus kirjoittaa sisarellensa
Agathalle matkakirjeitä kaikista, mitä hän matkallansa huomattavaa
löytää ja kokee — lupaus, jonka kirjailija uskollisesti piti ja jonka
seurauksena oli hänen sittemmin julkaisemansa lavea, kolmi-osainen
matkakertomuksensa "Hemmen i nya Verlden" (Uuden mantereen kodit).
Tässä teoksessa on kirjailija suuren taulun puitteihin koonnut
huomionsa ja ajatuksensa inhimillisen elämän oloista ja tavoista
uudella mantereella, ja samaa teosta on osaksi käytetty lähteenä
seuraaville, kirjailijan sanottua matkustusta koskeville piirteille.

Omaistensa ja ystäväinsä onnentoivotusten seuraamana jätti Fredrika
Tukholman syksyllä vuonna 1849. Poikettuansa Köpenhaminassa
luonnontukija ja filosofi H.C. Örsted'in luona, yksi niitä harvoja
ystäviä, jotka kehoituksillaan olivat hänen rohkeaa matkatuumaansa
kannattaneet — sekä Lontoossa useampain kirjallisten heimolaisien
luona, nousi hän laivaan Liverpoolissa, kääntäen samassa mielensä ja
kaiken huomionsa uutta maailmaa kohti, jonka ihmisiä ja tapoja hän nyt
meni oppimaan.




AMERIKASSA. VASTAANOTTO JA KOHTELU SIELLÄ.


Hänen nimensä oli ennättänyt valtameren yli ennen häntä, ja astuessaan
maalle New Yorkissa, oli häntä uusi manner tervehtimässä etevimpien
miestensä ja naistensa kautta, jotka olivat odottamassa hänen tuloansa.
Monta kymmentä kättä ojennettiin hänelle tervetuliaisiksi ja kilvassa
pyydettiin häntä kesteilemään kodeissa ja perheissä. Mihin hän meni ja
matkusti, otettiin hän kuin kutsuttu vieras vastaan maan parhaimmissa
hotelleissa; laivoilla ja rautateillä osotettiin hänelle ensimäiset
paikat, ja kun hänen piti pilettinsä lunastaa, olivat ne aina ennakolta
lunastetut, sanottiin hänelle. Kaikki tahtoivat nähdä ja osottaa
kunnioitustansa tuolle nerolliselle naiselle, jonka viehättävät
kirjaluomat olivat heille, valmistaneet niin monta herttaista hetkeä
ja joka nyt oli tullut katsomaan heidän maatansa. Arveltiin ehkä myös
että tämän kaukaisen vieraan käynnistä saattaisi vielä kirjateos
syntyä Yhdysvalloista; niinpä ei ollutkaan muuta kuin luonnollista,
jos tahdottiin esiintyä vieraanvaraisina isäntinä ja emäntinä.
Aamusta iltaan piti hänen ottaa vastaan tervehtijöitä, kutsumuksia,
kukkaisvihkoja ja seisoa vastaamassa tietohaluisten lukemattomiin
kysymyksiin: miten vanhassa maailmassa elettiin ja jaksettiin, miten
onnistui matka tänne, miltä tuntuu meidän maamme? j.n.e., jonka
johdosta kirjailija kotiintultuansa sanoi, kun häneltä kysyttiin kuinka
häntä uuden mantereen asukkaat miellyttivät: "Paljon heistä pidin,
oikein paljon, mutta heidän loppumattomia kysymyksiänsä ei jaksa kukaan
kestää."

Monta kertaa täytyi hänen antaa ja useammasti vielä kieltää käsialansa
sanomalehtiin pantavaksi; kirjoituksia pyydettiin häneltä — ja
kerrotaanpa Longfellow'in tahtoneen kipsiin muodostaa hänen kätensä
muistoksi. Vähemmän tai pitemmän aikaa täytyi hänen asua ystäväinsä
omissa kodeissa. Emerson'in, Washington Irwing'in, Longfellow'in,
Lowel'in ja useampain naiskirjailijain luona vieraili hän useampia
kertoja ja monta päivää yhtä mittaa. Catherine Sedgewick, "Reedwood"
ja "Hope Leslie" kirjain maineekas tekijä voitti täydellisesti
hänen sydämensä. Sekä kirjoituksiensa kautta että suusanallisesti
tutustuttivat nämä ja muut etevät henkilöt vieraansa Amerikan
valtiollisiin ja yhteiskunnallisiin oloihin, sen rientoihin ja
toivoihin. Kaikkialla hänen tuttavansa saattoivat häntä semmoisiin
paikkoihin ja laitoksiin, jotka jollain tavoin olivat omiansa vieraalle
käsitystä luomaan uuden valtion rakennuksesta. Missä oli juhla
vietettävä, yleinen kokous pidettävä, tultiin häntä sinne kutsumaan.
Täten taisi Fredrika Bremer paremmin kuin moni muu matkustaja tutustua
vieraan maan omituisuuksiin ja elämän muotoihin; hänen ei milloinkaan
tarvinnut tuntea yksinäisyyden ikävyyttä eikä outona olla katselemassa
outoja oloja ja ihmisiä, tuo mikä matkustajalle ventovieraassa maassa
saattaa tuntua niin perin kolkolta. Hän kirjoittaa siitä: "En ole
täällä vieraana ollut, vaan niinkuin sisar veljiensä ja sisartensa
kesken olen elänyt puhellen arvelematta heidän kanssansa kaikesta,
juuri kuin luulen taivaassa voitavan puhella." Näin ollen hänen
vierailemisensa Amerikassa suuntautui kokonaan toisin kuin matkustajain
yleensä; sen vuoksi hänen kertomuksensa sieltä voittivatkin puoleensa
tavallista suuremman huomion.

Niinä kahtena vuonna, joina Fredrika Amerikassa oleskeli, matkusti
hän läpi koko Yhdysvaltain, idästä länteen, pohjasta etelään, kooten
havaannoita kaikilta yhteiskunnan asteilta. Oltuansa syyspuolen New
York'issa ja useammilla käynneillä ulompana maaseuduilla, tuli hän
talveksi Boston'iin, jossa hän asui ruotsalaisen konsulin Benzon'in
luona, ja käytyänsä jälleen keväällä New York'issa, kääntyi hän
eteläänpäin ja asettui Charleston'iin Etelä-Karolinassa. Oleskeltuaan
pitemmän aikaa myös Virginiassa ja Georgiassa — orjalaitokseen
tutustuaksensa — (josta edempänä tulee kerrottavaksi), siirtyi hän
takaisin pohjoiseen, Pennsylvaniaan kvääkarein luoksi ja sieltä länteen
Illinois'iin ja Wiscons'iin, asuen Chicago'ssa ja Millwaukie'ssä jonkun
aikaa. Vielä edempänä lännessä käytyänsä, laski hän jättiläisvirtaa
alaspäin Mississippi-tasankojen läpi New Orleans'iin ja sieltä
yli Kuban saarelle. Sinne tuli Fredrika ainoastaan muukalaisena,
tuntemattomana naisena, mutta pian täälläkin kasvoi hänen ympärilleen
piiri hyväntahtoisia ihmisiä, joita hän oppi rakastamaan ja joista hän
erosi ystävän kaipauksella.

"Olen ihminen, eikä mikään, mikä inhimillistä on, taida olla minulle
arvotonta", oli nytkin Fredrikan ohjelauseena, ja tämä häntä
opasti kaikkialle, aina indianin ja vaatimattoman uudisasukkaan
yksinkertaisesta töllistä mahtavain suurkaupunkien komeihin palatseihin
saakka. Ei ollut mitään, joka olisi jäänyt hänen intoilevan mielensä
harrastusta ja osanottoa vaille. Hän tahtoo nähdä kaikkea, tutkia
kaikkea. Tosin tuommoinen odottamattoman suuri vieraanvaraisuus,
kestitseminen ja hyvänä pitäminen, jolla hän kaikkialla vastaanotettiin
ja kohdeltiin, olisi pian saattanut vietellä ja estää häntä huomaamasta
yhteiskunnassa sen pimeitä puolia, mutta Fredrika Bremerillä oli
siksi avara silmä ja tarkka huomiokyky, että hän olisi antanut
sellaisten ulkonaisten vaikutusten salata häneltä todellisuuden, ja
siksi syvä mieli, että hän olisi matkansa tarkoituksen unohtanut
huolettomain päiväin nautintoon. Olla alinomaisen kunnianosotuksen ja
huomion esineenä, voisihan se, jos mikään, pian saattaa viehätykseen
ja erehdyksiin arvosteluissa, mutta Fredrika Bremerille ei niin
käynyt. Se ei taitanut hurmauttaa häntä eikä hänelle mieleenkään
ollut. Päinvastoin valittaa hän sisarellensa, kuinka rasittavaksi
ja vastenmieliseksi käypi, kun pakoitetaan olemaan aamusta iltaan
suurissa seuroissa ja itseänsä joka paikassa näyttelemään. Hän
vertaa itseänsä leijonaparkaan, jonka kesyttäjänsä orjana täytyy
lyödä käpälää ja hännällänsä huiskia niin kauan kuin henki ruumiissa
pysyy, ja kirjoittaa sitten: "Meni mieleni kateelliseksi, kun äsken
näin tienvieressä kanan tyytyväisenä makaavan auringonpaisteessa:
ajattelinpa että parempi olisi olla kanana kuin leijonana."

Mutta tällainen vastaanotto, joka johti matkustajan suoraan
uuden maailman kansan koteihin ja perheelliseen elämään ja avasi
hänelle tien kaikkiin yhteiskunnallisiin ja valtiollisiin oloihin,
valmisti sen sijaan kirjailijalle runsaita ja arvokkaita aineksia
kuvauksiksi. Hänen matkakertomuksissaan esitelläänkin silloisen
Amerikan yhteiskunnallista, valtiollista ja uskonnollista elämää eri
muodoissaan; maan korkeimman intelligenssin, sen kirjailijat, sen
tiede- ja valtiomiehet, joiden hengentuotteita ja nimiä jo kauan oli
kunnioituksella mainittu Europassakin, saat niissä tavata. Se henkinen
elämä, joka "Uuden mantereen kodeissa" on kuvattuna, todistaa kyllin
ettei Yhdysvaltain nopea edistyminen suinkaan perustu pelkältään
aineellisiin syihin, vaan että sen juuret ovat etsittävät yhtä paljon
ja likinnä virkeässä ja mahtavassa kehityksessä henkisellä alalla.

Me näemme näistä kertomuksista, joita hän itse vertaa muutamiin
silmänkantamattomalta vainiolta noukittuihin tähkäpäihin, kuinka hän
kaikilla aloilla tahtoo tungeta asiain syvänteelle. Kaikessa etsii hän
elon korkeinta tarkoitusperää, ja pienintäkin olokohtaa arvostelee
hän sen mukaan, missä määrässä siinä elää ja ilmitulee pyrkimystä
täydellisyyteen. Hän oli lähtenyt Amerikaan hakemaan uusia toiveita
ihmiskunnan jalostumiseen; hän "tahtoi nähdä uuden ihmisen ja hänen
maailmansa, uuden ihmiskunnan ja enteet sen tulevaisuudesta uudella
mantereella", ja tämä tarkoitus silmämääränä hän matkallansa kokoo
havaannoitansa.




AMERIKASSA. SIVEELLISET PERIKUVAT.


Mitä on Fredrika Bremer uudella mantereella nähnyt? Onko hän löytänyt
sitä uutta ihmistä, niitä enteitä uuden sukukunnan tulevaisuudesta,
joita hän etsi? Tahdomme kuulla, mitä hän siitä puhuu.

Ne siveelliset perikuvat, joiden toteuttamista kohti kaikki kehitys
Amerikan kansassa kulki, käsitti Fredrika monin tavoin eroaviksi
siitä, mitä hän Europassa oli nähnyt ja kokenut. Vapauden kunnioitus
sanassa ja työssä oli se perusohje, jonka amerikalainen tunnusti
kansan oikeaksi johtajaksi kaikissa sen elämänmuodoissa, yksityisen
ihmisen oikeus ja onni oli pyhänä pidettävä ja loukkaamaton. Jokaisen
inhimillisen individin tulee suorastaan esiintyä omituisuudessaan,
yksin Jumalan kasvojen edessä seisoa ja tältä sisimmältä kohdaltaan
vaikuttaa ulospäin oman vakuutuksensa mukaan. Oikeus on oleva yksi
kaikilla. Korkeimpaan luonnonlaatuiseen kehitykseen pitää kaikilla
olla samallaiset tilaisuudet, onnen saavuttamiseen ei saa yhdeltäkään
tietä sulkea. Sama vapaus, sama oikeus on oleva naisella kuin miehellä.
Oikeus sanoo: etsi onneasi kaikkialla; se on ainoastaan väkivaltaa,
joka sanoo: tuolla alalla saat sinä onnea etsiä, mutta tuolle toiselle
alalle et saa astua.

Ja työn kunnia sekä työn kunniallinen palkka on tuleva jokaiselle
rehelliselle työntekijälle. Kaikellainen työ on itsessään kunniallinen
ja semmoisena arvosteltava. Yhteiskunnassa pitää vallitseman
tasa-arvonliike, joka tasaa yläältä. Jokainen ihminen on tuleva
oikeutta tekeväksi ja hyväksi, oikeutta tekevän ja hyvän kohtelun
kautta. Hyvä henki kutsuu hyvän hengen esille. — Kaikkea kaikille
on yhteiskunnan todellinen päämäärä. Sen mukaan kuin kukin kykenee
vastaanottamaan, pitää hänen saada tulla osalliseksi kaikesta,
aineellisesta ja henkisestä hyvästä maan päällä. Kukaan ei ole siitä
suljettava, joka ei itse sulje itseään. Ja jokaisella pitää myös
tilaisuutta oleman astua uudestaan sisään; senvuoksi on vankeus
oleva parannuslaitos ja toinen koulu niille, jotka sitä tarvitsevat.
Yhteiskunnan tulee niin järjestyä, _että kaikille on tie auki kaikkea
saavuttamaan, että kaikki voi tulla kaikille_.

Onko Amerikan kansa nämä periaatteet toteuttanut? kysyy Fredrika
Bremer, ja vastaa: ei, mutta se likenee sitä. Ei Amerikakaan taida
ihmiskunnalle uutta paradisia luoda, sitä emme enää saa tämän maan
päällä, mutta sen kansassa elää enemmän toivoa, enemmän uskallusta kuin
vanhan mantereen asujamissa. Ja vaikka kovin paljon puuttuu, vaikka
suuria ja vaarallisia epäkohtia on päässyt valtaan, näkyy kuitenkin
läpitseensä jälkiä näistä korkeista periaatteista siinä järjestelmässä,
joka uuden maailman valtiollista ja yhteiskunnallista elämää kannattaa.




AMERIKASSA. USKONNOLLISET OLOT.


Fredrika Bremer ei tavannut Yhdysvalloissa mitään erityistä
valtakirkkoa, kiinnitettynä valtioon ja sen erityiseen suojelukseen,
vaan suuren luvun eri kirkkoja ja tunnustuksia, jotka olivat tottuneet
kärsimään toinen toistansa ja vaikuttamaan kukin omalla sisällisellä
voimallansa ilman valtiollisia etuoikeuksia. Jokainen seurakunta on
itse saanut järjestää ja ylläpitää jumalanpalveluksensa ja huolta
pitää uskonsa levittämisestä; jokaisen jäsenen on niinmuodoin täytynyt
osaa ottaa seurakuntansa voimassa oloon ja sen kartuttamiseen. Ja
kun hän siinä on saanut itse vapaasti vaikuttaa, on hänen puolestaan
myöskin ollut pakko kunnioittaa ja vapaata vaikutusta myöntää muiden
oikeuksille. Tästä on kasvanut toiselta puolen suuri hartaus, toiselta
puolen suvaitsevaisuus eri uskontunnustuksien ja lahkojen kesken.
Missä eri uskonmuodot käsitetään seurauksina erillaisesta henkisestä
lahjoituksesta, siellä paremmin taidetaan yhdistyä työntekoon kaikkien
kanssa, jotka kristityn nimeä kantavat. Vaikuttavaa henkeä on siellä
enemmän kuin dogmeja.

Fredrika Bremeriä, joka itse ei suorastaan ollut sitoutunut
rajoitettuun tunnustukseen, tämmöinen uskonelämän kehitys varsin
tyydytti. Hän luuli näkevänsä täällä rakennettavan sitä näkymätöntä
templiä, ylitse kivestä ja puusta tehtyjen, jossa kaikki ihmiset,
joilla hyvä tahto on, yhtyvät työhön Kristuksen nimessä. Tämänkaltainen
yhteisvaikutus on tuottanut yhteyttä kaikilla aloilla: lähetystoimessa,
köyhäinhoidossa, rikoslain parantamisessa, raittiuden ja siveellisyyden
edistämisessä ja ehkä eniten kaikista koululaitoksessa. Kaikkialla
tapaa Fredrika Bremer vaikutuksen, jonka päämaalina on niin paljon
kuin suinkin torjua köyhyyttä ja puutetta ja, missä se on päässyt
alkuun, estää sen levenemistä. Siellä jokaisen yksityisen uskonnollinen
tunnustus ja tietoisuus vapaudesta velvoittaa häntä enemmän ja asettaa
hänen suurempaan edesvastaukseen, senvuoksi kristillisen yhteiskunnan
ja valtion likisimmät johtajat tahtovat kaikkialla niin paljon
kuin mahdollista tukea, vahvistaa ja kehittää yksityistä ihmistä.
Siinä mielessä kansan rikkaimmat ja lahjakkaimmat henkilöt yhtyvät
enentämään kouluja ja levittämään sivistystä laajalta yhteisen kansan
riveihin, jotta kaikki kansanluokat pääsisivät kohoamaan siihen
yhdenvertaisuuteen, johon kasvatus yksin johdattaa. "Tasoitusta
yläältä" olivat suuret opettajat, semmoiset kuin Horace Mann, Barnard,
Channing, Everett vaatineet ja se on ollut kaikkien niiden pyrintönä,
jotka ovat käsittäneet, että vapaassa maassa on uskonnolla ja valtiolla
yhteinen asia saavutettavana, yhteinen tarkoitus voitettavana:
yksityisen tilan parannus.

Että maassa missä yksityisen kunnioitus ja sen yhdistyksessä vapaus
on koko kansan tunnussanana, saapi esteettä syntyä ja voimassa olla
semmoiset ihmisten kesken muodostuneet liittokunnat kuin kvääkarien,
mormonein, Uuden Libanonin shäkers'it y.m., ei voinut Fredrika Bremeriä
ihmetyttää. Hän näki näissä yhdistyksissä vapauden toteutettuna
ja käsitti ettei valtion tarvinnut niitä peljätä, sillä niin
rajattomalla alueella kuin Yhdysvaltain ei moinen seurakuntalaisina
ja yhteisomaisuuden-liitot voineet muuta kuin poikkeuksina pysyä.
Kirjailija saattaa lukijan New Libanonin shäkersläisten ja erääsen
toiseen liki Bostonia asuvaan yhteiskuntaan, johon joukko kansalaisia,
protestanttista uskoa, on liittynyt elämään yhdessä, suostuttuin
sääntöjen mukaan. Avioliitto on heillä kielletty, he tahtovat elää
henkisessä liitossa, ahkeralla kättensä työllä. Moni elämän kovuutta
kokenut sydän ja maailman myrskyissä murtunut mieli on semmoisessa
liittokunnassa löytänyt rauhan sijan ja ystäviä, joiden parissa
tulevaisen elämän toivo on tuonut hänelle lohdutusta. Toisessa
paikassa, New Jersey'ssä, viettää Fredrika monta päivää seurakunnassa,
joka on syntynyt siten että miehiä ja naisia on yhtynyt, kukin on
pannut osan omaisuudestaan yhteiseksi toimeentuloksi, ja kukin
panee myös työnsä siihen. He elävät ja toimivat valtakunnassaan
veljellisessä rakkaudessa ja sovussa, elävät elämätä, "joka ei suinkaan
maailmanparannusta toimeen saa", sanoo Fredrika, mutta joka ei myöskään
ketään pahenna. Yhteiskunnan asukkaat ottavat suurimmalla ystävyydellä
vieraansa vastaan, ja nuori kansa tanssii iloiten ja riemuten heidän
seurahuoneessaan, jossa Fredrika Bremer seurakunnan pianolla soittaa
heille ruotsalaista polskaa. Tämmöinen elämä saattaa ihmiselle tuntua
suloiselta, mutta syvempää tarkoitusta ei siinä löydy, sillä ei voi
olla pysyväisyyttä. Että ihminen uhraa vapautensa aineellisten etujen
voittamiseksi, ei voi missään aatteena kestää, mutta se kadottaa kaiken
käytännöllisen merkityksensäkin sellaisessa maassa kuin Yhdysvalloissa,
jossa vapaus ehdottomasti tuottaa menestystä ja jossa on tilaa kylläksi
auringon paisteessa jokaiselle. Semmoiset ovat mietteet, joihin näiden
liittokuntain olo ja elämä matkustajamme saattaa.




AMERIKASSA. KVÄÄKARIT.


Pennsylvaniassa oleskeli Fredrika Bremer paljon kvääkarien seurassa,
hän tahtoi likeltä tutustua heidän maailmankatsantoonsa, luonteesen
ja tapoihin; tämän uskokunnan historia oli häntä nuoruudesta saakka
viehättänyt, nyt oli hänellä tilaisuus muodostaa itsellensä näkemään
perustunut käsitys sen kehityksestä. Filadelfiassa asuessaan hän usein
oli läsnä heidän kokouksissaan, kuuntelemassa heidän esitelmiään.
Hän huomasi kvääkarien vaikutusta kaikkialla yhteiskunnassa, etenkin
hyväntekeväisyyden alalla, nämä "sisällisen valkeuden" saarnaajat
esiintyivät hänelle ahkeroina ja uskollisina inhimillisen edistyksen
kannattajina. "Ruotsissa", kirjoittaa hän, "tunnemme kvääkarit
ainoastaan omituisena uskonlahkona, jotka sinuttelevat kaikkia
ihmisiä, käyttävät leveälaitaisia hattuja ja astuvat hattu päässä
keisarienkin eteen, täällä olen oppinut tuntemaan heidän merkityksensä
ihmiskunnassa". Senjälkeen kuvailee meille kirjailija George Fox'in
ja William Penn'in vaikutusta ja työtä kvääkarikunnan perustuksessa,
sen asettumista Delaware virran rannoille ja kuinka tämä uskonvainoa
paennut joukko uudessa siirtomaassa kehittyy ja kasvaa vahvaksi
seurakunnaksi, josta moni voipi paljon oppia.

Mikä taitaa enemmän innostuttaa, sanoo hän, kuin seurata tämmöistä
jumalallisesti hurmaantunutta miestä todistavana totuuden puolesta ja
nähdä, kuinka hän julman pitelemisen käsistä, vankeudesta, kuoleman
vaarasta astuu taas yhtä lujana, yhtä vakaana esille; nähdä kuinka
tunnustajien joukko kasvaa hänen ympärillään, kuinka hän hengen
vastustamattomalla voimalla panee valtiokirkon kivimuurit horjumaan ja
sen palvelijat hämmästymään? Mikä taitaa enemmän ihmetyttää kuin nähdä
nämä sisällisen valkeuden oppimattomat tunnustajat esiintyvän sisimmän
elämän ilmoittajina ja tulkitsijoina? Päivämiehet ja palvelustytöt
tulevat saarnaajiksi, kutsuen paavit ja sulttanit, puritanit,
neekerit ja hindulaiset kuuntelemaan totuuden sanaa sisällisen äänen
tuomio-istuimen edessä.

Tuo sisällinen ääni, joka käski heitä asettamaan hengen raamattujen
yli, joka käski heitä sinuttelemaan kaikkia ihmisiä ja kieli ketäkään
kumartamasta, joka ei voinut hyväksyä valan tekoa eikä ulkonaista
hallitusmuotoa, käski sitävastoin jokaista sulkemaan kaikki ihmiset
veljesrakkauden syliin ja kohtelemaan eläimiäkin hellyydellä.
Tullessaan uudelle mantereelle tämmöiset aatteet sydämessään,
tervehtien indianeja veljen nimellä ja ystävän kohtelulla, ei ollut
ihme, että he kaikkialla voittivat lukuisasti seuraajia. Eikä ollut
ihme että seurakunta, joka jumalanpalveluksessaan katsoi niin vähän
muotoa, joka elämässään noudatti niin uskollisesti vapauden ja
tasa-arvon oppia, herätti totisen kunnioituksen henkilössä sellaisessa
kuin Fredrika Bremer. Missä kaikki ovat oikeutettuina samoihin etuihin
ja samaan asemaan, ilman sääty- tai sukupuolieroitusta, siellä täytyy
löytyä paraimmat aineellisen ja henkisen onnen toiveet. "Ajatusvapauden
oikeus, perustuva Jumalan ääneen ihmisen sydämessä, on sama oppi,
jonka puolesta Sokrates kuoli ja Luther eli", päättää kirjailija
mietteensä kvääkareista ja lisää, viitaten myös heidän heikkouksiinsa:
"Totta on, että se pahan ota, joka jokaisen ihmisen sydämessä juuret
löytää, kvääkarikunnassakin näytteleikse, vaikkei se nuoruudessaan sitä
nähnyt eikä sitä ehkä ollut alussa. Sillä ihanan aatteen into saattaa
muuttaa ihmissielun kevät-aamuksi, jonka ylitse selkeä taivas sinisenä
siintää, ja jonka puhtaan ilman kukkasten tuoksu ja lintujen viserrys
täyttää. Pilvet nousevat vasta myöhäisempään päivällä. Ensimäisessä
aamuraittiudessaan oli kvääkarisuus niinkuin kirkas, puhtaista
lähteistä juokseva virta, joka totuuden puhdistavalla vedellä uudestaan
kastoi maailman uskomaan ja tunnustamaan totuuden ääntä ja valtaa.
Tämä oli ja on vielä sen hyvä työ ihmiskunnassa, ja sen herätyssana on
puhdistavalla voimalla tunkenut tuhansien ihmisten sydämiin."




NAISEN TILA JA ASEMA.


Johdonmukaisena seurauksena niistä kristillisistä aatteista, jotka
inhimillisen oikeuden ja vapauden oppia levittivät, tapasi Fredrika
Bremer naisen tilan ja aseman Amerikassa osaksi jo paljon parannettuna
ja kaikkialla parannuksen esineenä. Sillä kuta enemmän todellisesti
kristilliset aatteet voimaan pääsevät, sitä enemmän ihmisen siveellinen
arvo astuu määrääjäksi ja sitä mukaa naisen asemakin koroittuu; silloin
kun ruumiillinen väkevyys lakkaa valtikkaa kantamasta, on nainen
miehen vertaisena, kuuluu Fredrika Bremerin ennustukset. Paljon siitä
vielä puuttuu Amerikassakin, mutta suunta sekä valtiollisella että
yhteiskunnallisella alalla on siellä selvä. Fredrika Bremer, joka oli
nähnyt kuinka vaikeata tytön oli saada oppia, kuinka vaikeata hänen oli
maallisen elämän polulla eteenpäin päästä, kuinka paljon nöyryytystä
maailmassa, kuinka paljon esteitä kaikkialla, kodissa ja kylässä, hänen
eteensä oli pantu, näki Amerikassa naisen jo nauttivan vapauden lakia.

Tilaisuus korkeampaan kehitykseen oli hänelle suotu. Naisella pitää
siellä oleman sama oikeus hengenlahjain viljelykseen ja edistykseen
kuin miehelläkin. Sama tie on oleva auki hänellä kuin miehelläkin
vapauden ja onnellisuuden saavuttamiseen. Tämän periaatteen huomasi
Fredrika vaikuttavana voimana naisen kasvatuksessa, hänen asemassaan
kodissa ja perheessä niinkuin sen ulkopuolellakin. Koulut olivat
hänelle avoinna, hän sai tehdä opintoja korkeampia työ- ja tiedealoja
varten; Fredrika tapasi hänen lääkärinä, opettajana, esitelmänpitäjänä,
johtajana sairashuoneissa, orpohuoneissa, koululaitoksissa ja
osanottajana useammissa yhteiskunnan onnea ja menestystä koskevissa
toimissa. Nainen ei ollut Amerikassa niinkuin Europassa syrjälle
sysätty kaikesta, häntä ei siellä niinkuin täällä kotona voitu pihdissä
puristaa, ei perheessä eikä ulko-elämässä. Uuden mantereen perheet
ovat kerrassaan julistaneet naisen haltijaksensa ja lainsäätäjäksensä;
hän tietää sen ja sen vuoksi hän myöskin koettaa asemaansa ja
arvoansa niin hoitaa, että siitä koko hänen kansansa kasvaisi ja
lujaksi tulisi. Edesvastauksen tunne velvoittaa amerikalaista naista
suurempaan itsenäisyyteen, hänen täytyy muodostaa itselleen ajatus ja
mielipide kaikissa ihmiselämää koskevissa kysymyksissä; hän tietää
että kansan kehityksen juuret kasvavat ensimäistä alkuansa siitä
kodista, jonka keskus ja haltija hän on. Aviovaimosta lelukaluna
taikka palvelijana ei tietänyt uuden mantereen asukas, senvuoksi
miehen ja vaimon välillä suurempi vuorovaikutus työssä, vertaisuus
elämän taakkain ja velvollisuuksien kantamisessa. "Ja avioliitto näkyy
olevan amerikalaisen korkein onnellisuuden ihanne", sanoo kirjailija,
"avioliitto ja koti ensimäisenä ja vaikutus kansalaisena toinen.
Oma puoliso, oma koti kaunistettavana, oma maantilkku viljeltävänä
ja sen lisäksi jotain toimittaa kunnan ja kaupungin hyväksi, siinä
useampien miesten elämäntarkoitus. Siihen tulee joskus vielä toivottuna
tapauksena matka Europaan katselemaan _valmiita_ kaupunkeja ja
_raunioita_."

Tiedämme kuinka korkealle juuri Fredrika Bremer asetti kodin arvon
ja vaikutuksen ihmiskunnan kehityksessä; kotielämän jalostuttaminen,
ylentäminen ja siihen tarkoitukseen naisen sivistyksen koroittaminen.
Siinä se läpikäyvä aate hänen teoksissaan, jonka hän kotomaassaan
oli eloon kutsunut ja jota hän nyt merten toisella puolella etsi.
Fredrika oli ennen lähtöänsä lukenut kertomuksia Amerikasta ja sen
kansasta ja maahan tullessaan tuonut muassaan valmiin aatekuvan uuden
maailman naisesta. Löysikö hän todellisuudessa tämän kuvan vastineen?
Oliko uuden maailman nainen itse sitä, mitä kirjailija oli ajatellut
ja toivonut? Ei täysin, mutta saattoi siksi tulla, nyt oli hän
niinkuin kesken kasvantoa. Hän omisti paljon koulusivistystä, mutta ei
riittävästi aina sitä sivistystä, jota kanssakäyminen jokapäiväisessä
elämässä ihmiseltä kysyy. Hänen näköalansa ei ollut ennättänyt
täälläkään kyllin vielä laajentua. Hän tunsi sen merkityksen, joka
on kodin muodostumiselle annettava koko kansan kehitysjuoksussa,
mutta hänen tietonsa kodin suhteesta yhteiskunnalliseen elämään
ja valtiollisiin kysymyksiin oli puuttuvainen. Hän ei ollut vielä
saavuttanut kykyä, "millä voisi kasvattaa kelpo kansalaista, millä
voisi lapsen sydämessä sytyttää pyhän isänmaanrakkauden ja innon sen
oikeaan palvelukseen, miten voisi valaista hänen sydäntänsä niin,
että se yhteiskunnallisissa oloissa ja vakiokysymyksissä käsittäisi
omantunnon puhtauden ja totuuden pyhyyden yhtä välttämättömäksi kuin
kodinkin piirissä." Täydellisyyttä ei Fredrika siis löytänyt tässäkään,
mutta pyrkimyksen sitä saavuttamaan näki hän kaikissa kansanluokissa.




WALDO EMERSON.


Kaikista maan etevistä ja kuuluisista henkilöistä, joiden seuraan
Fredrika tuli matkallansa, näkyy Waldo Emerson jättäneen häneen
syvimmän ja pysyväisimmän vaikutuksen, voimatta kuitenkaan häntä
lämmittää. Ensimäisessä hetkessä kun he tapasivat toisensa, huomasi
Fredrika tässä miehessä aatteen sankarin, joka täydellisyyttä
ja idealejansa tavoitellen ei milloinkaan opi, niinkuin tulisi,
soveltamaan vaatimuksiansa mahdollisuuden ja luonnollisten olojen
rajoihin. Harmistuu alinomaa ihmisten pahuutta, keksii virheitä,
paheita ja puolinaisuutta ylt'ympärillään, ja on itse siksi suuri ja
täydellinen, että voisi käsittää muiden heikkouksia ja kärsimyksiä.
Jonkinmoinen kylmyys ja halveksiva sävy hänen puheessaan asioista ja
ihmisistä, jotka Fredrikalle olivat kalliita, oudoksuttaa ja loukkaa
tätä, mutta pitemmän aikaa vietettyään hänen luonansa katoaa osaksi
se jäykkyys, joka ensin piti heitä loitommalla toisistaan. "Jos sukua
ollaan, niin kyllä yhteen tullaan", oli Emerson sanonut hänelle
ensi kerta kun hyvästi sanoivat, ja monet olivat ne hetket, jolloin
sittemmin istuivat miettien ja keskustellen elämän suuria arvoituksia.
Fredrika Bremer kirjoittaa sisarellensa: "Tälläinen kritillinen,
kristallinkirkas, puhdas ja kylmä luonto voipi olla suuresti
kunnioitettava, sangen terveellinen ja hyödyllinen sille, jonka se
on, ja myöskin toisille, jotka tahtovat sen tarkastuksen alaisiksi
ruveta, mutta — minulle Davidin sydän ja Davidin laulut". Myöhemmin
sanoo hän: "Tosi nautinto se oli minulle tuo kotkanluonto, tuo luja
henki, mutta niin erillaiset ovat kuitenkin luontomme ja mielipiteemme,
että yhtymisemme jääpi vaillinaiseksi, ja minussa väliin suuren
kunnioitukseni ohessa pääsee esille salainen vastustushaluni häntä
kohtaan, ja silloin hänen alppiluontonsa kylmänä ja peloittavana karkaa
pystyyn. Kuitenkaan ei tämä puoli hänen luonnossaan ole alkuperäisintä
eikä hän itsekään siinä oikein viihdy, vaan heittää sen mielellään ja
elää ennemmin vienommassa ilmassa, jossa olentonsa luonnollinen kauneus
pääsee näyttäytymään ja vaikuttamaan."

Kantansa filosofina on panteismo; siveellisessä opissaan puhdas, jalo
ja ankara, hän asettaa vaatimukset suuriksi itselleen ja muille, ei
säästä kovuutta sanoissa eikä jyrkkyyttä arvostelussaan. Mielelläni
vaihdan hänen kanssaan ajatuksia, usein vie hän minut mukaan, mutta
usein vastamäkeenkin käännyn. En tiedä syytä, vaan en keskustelua hänen
kanssaan koskaan etsinyt; kun se tuli, niin hyvä oli, mutta kun ei se
tullut, oli hyvä kanssa? Vaikka Emerson oli lempeä perheoloissaan,
kaipasi Fredrika kuitenkin aina hänessä suurempaa osanottoa ja
enemmän hartautta yhteiskunnallsiin kysymyksiin ihmisten onnesta ja
menestyksestä, surusta ja kärsimyksestä maan päällä. "Mutta", päättyy
Fredrikan kertomus Emerson'ista, "mikä oikeus lähteen laineella, jota
pieninkin tuulen henki liikuttaa, on riidellä kivikalliota vastaan,
että se toisellaiseksi luotiin. Semmoisessa povessa lujia metallia
kasvaa. Vaietkoon pieni lähde ja tyytyköön siihen, että saapi kalliota,
kukkasia, taivaan kantta ja tähtösiä kuvastella, että saapi elää ja
raittiutta itselleen ottaa samoista näkymättömistä lähteensuonista,
joita korkeimmat vuorten ylänteetkin imevät. — Enpä tahtoisi tätä
mahtavaa tähtien tulkitsijaa ollenkaan lähestyä, jollei olisi minulla
mun oma taivaani aurinkoineen ja tähtineen, joiden ihannuutta hän
tuskin taitaa aavistaa?




THEODOR PARKER.


Toisellaisen muiston painoi Fredrikaan Theodor Parker, "mies joka
jättiläisen tavoin rohkeasti tahtoo filosofiasta laatia uskonnon ja
kirkon", joka pelkäämättä kaikissa paikoissa suoraan ja uskalluksella
lausuu ajatuksensa ja vakuutuksensa, mutta jonka puheesta ja olennosta
veljellinen sääliväisyys, rakastava sydän ja anteeksi antava mieli
lähimmäistä tervehtii. Mitä Waldo Emerson'ilta puuttui, sen löysi
Fredrika siis Parker'issa ja myöskin samalla tuon ylevän, puhtaan ja
vakaan siveellisen mielen, joka Emerson'inkin hänen arvostelussaan niin
korkealle kohoitti. Aikaisemmassa nuoruudessaan oli Fredrika Bremerkin
omannut unitarien oppia, senvuoksi Parker'in esitelmät enemmän kuin
muiden puoleensa veti hänen huomionsa, ja liikutettuna ojensi hän
hänelle kätensä, kiittäen tosisydämestä häntä hänen vakavasta ja
suorasta esitelmästään; mutta monessa kohdassa hän Parker'ia vastusti
ja etenkin tämän epäilykset ihmeitten suhteen antoi Fredrikalle
syytä muistutuksiin. "Ystävällinen ja miellyttävä kuin hän oli
puhuessaan", kirjoittaa Fredrika heidän keskusteluistaan, "kuunteli
hän aina lempeänä ja totisena, mitä toinen sanoi, ja teki myönnytyksiä
muutamissa kohdissa. Vastustuksessaan kivettynyttä orthodoksiaa ja sen
ruhtinasta, kirkkoa, vastaan on hän tosi ja vakuuttava, mutta usein
heikko oman jumaluusoppinsa järjestelmässä, ja tahtoisin", lisää hän,
"sovittaa Parker'iin, mitä joskus on sanottu Luther'ista: 'Il a bien
critiqué, mais pauvrement doctriné.'" — "Minä pidin siitä miehestä
kuuluu hänen viimeiset sanansa hänestä.




AMERIKASSA. VERTAILEVIA MIETTEITÄ.


Edellisestä voisi luulla että Fredrika Bremer Yhdysvalloissa
seurusteli vaan maan etevimpäin kanssa, huomaten valtiollisesta
ja yhteiskunnallisesta elämästä ainoastaan sen, mitä korkeamman
sivistyksen ja edistyksen portaalla liikkui. Ettei kuitenkaan niin
ollut laita, on jo aikaisemmin mainittu, ja käsityksemme Fredrika
Bremeristä jäisi hyvin vaillinaiseksi, jollemme seuraisi häntä
hänen matkallaan indiani-alueitten ja osavaltioiden läpi. Hän tiesi
kyllä jo maalle astuessaan että kalvava mato oli olemassa, joka söi
Yhdysvaltain elon ja onnen juuria, hän tiesi ja näki pian totena,
että tämä vapauden lippua kantava kansa salli parissaan järjestelmän
vaikuttaa, jonka tunnussana kauheimmassa muodossa teki pilkkaa vapauden
aatteesta ja joka julmasti rikkoi, mitä uuden mantereen ihminen oli
perusohjeekseen julistanut. Niin kauan kuin Fredrika Bremer matkusti
pohjoisvaltioissa ja niissä osissa maata, joista tämä julma järjestelmä
oli poistettu, ei sen luonto eikä sen vaaralliset vaikutukset päässeet
vielä kaikessa vastenmielisessä alastomuudessaan hänessä oikeaan
valoonsa. Vasta toisena matkavuotena, kun hän oleskeli etelävaltioissa:
Karolinassa ja Georgiassa, ja myöhemmin Kuban saarella, asuen
rikkaiden orjan-omistajain perheissä, katsellen toiselta puolen
heidän elämäänsä ja toiselta orjain elämää ja oloa suurten pumpuli-
ja sokeriviljelystilain työssä, vasta silloin hänelle selveni tämä
epätila surkeudessaan. Mitä kirjailija miettii näistä asioista,
tahdomme kuitenkin esiintuoda vasta sitten, kun ensin tuokion seuraamme
häntä hänen lauselmissaan sen johdosta, mitä hän indianisuvun elämässä
ja tavoissa tapasi matkallansa Mississippin varsilla. Saamme niissä
tavata vertailuksia ja mietteitä, jotka ovat omiansa nekin puolestaan
valaisemaan kirjailijan luonnetta ja maailmankatsoa.

Astuessaan wigwamista toiseen, huomaten kansaa heidän perhe-elämässään
sekä ulkonaisissa oloissaan ja tavoissaan, työssä ja huvituksissa,
esiintuo hän heidän omituisuuksiaan monessa suhteessa, etenkin
indianivaimon kohtalo ja tila antaa hänelle syytä moniin mietteihin.
Sen sijaan kuin neekerin lämmin katse ja iloinen, hyvänsuopa muoto
osotti rakastettavaa luonnetta, puhui indianin silmästä kylmäkiskoinen,
älykäs, mutta terävä ja vieroittava luonteensävy, josta tunteen
ominaisuus puuttui. "Suuri kuin taivaan avaruus on eroitus näiden ja
neekeriväen silmäin välillä', kirjoittaa Fredrika Bremer, "edelliset
ovat kuin kylmä päivä, jälkimäiset kuin lämpöinen yö." — Vaimot
pidetään miesten kuormajuhtina, se näyttää heidän alennustaan ja
sitä raakalaiskantaa, jolla kansa on. Edellä kulkee mies ylpeästi
astuskellen, höyhenpuettu pää kopeasti taakseppäin heitettynä. Hän
ei kanna muuta kuin piippunsa ja mahdollisesti matkasauvansa. Mutta
hänen jälessään tulee vaimo, pää alhaalla, selkä koukussa, kuormattuna
painavalla taakalla, jota otsan ympäri johdettu kuormavyö kannattaa.
Selän takaa kurkistelee myös hänen pieni lapsensa, melkein yksinomaan
aikojaan elellen kapalossa äitinsä hartioilla.

Sen jälkeen kertoo meille kirjailija kuinka moni indianivaimo on itse
elämänsä lopettanut ennemmin, kuin olisi mennyt avioksi miehelle,
joka hänelle on vastenmielinen taikka kuin olisi toisten kilpailijana
tahtonut aviovaimona elää. "Surkuteltava on heidän tilansa", sanoo
hän, "ja heidän urhoollisuutensa ja siveellinen voimansa valita
kuolema ennen kuin häpeällinen elämä alennuksessa osottaa, että nämä
luonnon lapset ovat ylevämmän mieliset kuin monet naiset sivistyksen
kukkuloilla. Metsän kaunottaret ovat väliin jalommat ja suurellisemmat
kuin salonkien. Mutta — lisää hän — totta on, että heidän maailmansa
on ahdas eikä muuta heille tarjoo kuin heidän miehensä, jota heidän
täytyy palvella ja asunnon, jossa tämä yksin on isäntänä. Lieden
ääressä tuvassaan istuvat miehet ja vaimot, viimeiset puolimakaavassa
asennossaan väliäpitämättöminä loikuen. He katsoivat minuun ja minä
heihin. Ihmetellen ja säälillä katselin näitä olennolta, vaimoja kuin
minäkin ja vaimon tunteita omistaen, ja kuitenkin niin toisellaiset
elämäntarkoitukseltaan, jokapäiväisessä olossaan ja koko elämässään.
Nähdessäni indianivaimojen huoletonta olentoa yksinkertaisessa
asunnossaan ajattelin tuota jäykkää, ummehtunutta kotielämää
sivistyneessä maailmassa, ahdasmielisyyden hyytelöön kangistunutta
kotoa ilman rakkautta, — jossa paraasta päästä huolta pidetään
seurustelemisesta ja jossa tyttärien päävelvollisuutena on toisen
sukupuolen miellyttäminen, kiellettynä kuin on heiltä kaikellainen
itsenäinen toimi, vapaus, ilo."

Kuvaus saattaa monelle näkyä liioitetulta, mutta meidän tulee pitää
muistissa, että on liki neljäkymmentä vuotta sitten kuin tämä
kirjoitettiin. Paljon nähnyt ja kokenut kulturikansain pettävää
pintapuolisuutta ja sitä häväistystä, joka kauniin kuoren alla versoo,
kysyy Fredrika itseltään, eikö indianin asunto ja vaimon tila heillä
ollut maalliseksi elämäksi otollisempi kuin sivistyneitten olot.
Mieleensä palauttaen New York'in ja Boston'in loistavat juhlasalit,
joissa ihmiset kuumasta ja puuhasta hikoillen panivat taitonsa
ja voimansa alttiiksi voidaksensa olla kohteliaita, miellyttäviä
keskustelussa ja kaikessa käytöksessään, näytti indianin puuttuva
asumus hänen silmissään onnellisemman maailman. Siellä istuivat nuo
metsän tyttäret huolettomina kaikista miellytysmurheista, ilman mitään
kohteliaisuuden vaivaa, ilman pakollisuutta, ilman — kureliiviä.
Heitä ei vaivannut tuo alituinen hivutus, levottomuus, kyllästys ja
kiusallinen väsymys, joka on hetkellisten kiihoitusten luopumaton
seurakumppali; eikä moinen iletys ja kivutus, jonka synnyttää
vähäpätöiset asiat, pienet pistot, jommoista ei kehtaa tunnustaa
tuntevansa, mutta jonka kumminkin tuntee. Verrannollisesti tyyntä ja
raitista indianivaimojen elämä on heidän köyhässä asunnossaan. Ja sen
ulkopuolella on heillä aukea avaruus, raikkaat tuulet ja humisevat
havumetsät. — Näitä ajatuksia risteilemään nousee taas toiset: "Mutta
sitten asetuin minä mielikuvituksessani indianivaimon asemalle ja
hänen elämäänsä, joka ei muuta häneltä vaadi eikä muuta onnenmuotoa
hänelle tarjoo kuin palvelusta ja käskynalaisuutta jonkun miehen
naituna vaimona, usein semmoisen, jota hän ei itse ole valinnut
ja joka häntä katsoo ainoastaan palkkalaisekseen taikka niinkuin
kukko kanojansa. Näin aviovaimon ja äidin alennettuna ja häväistynä
toisten vaimojen kautta, joita mies kokosi ympärilleen asuntoonsa ja
joihin hän rakkautensa käänti hänen silmäinsä edessä, samassa kodin
piirissä, saman lieden ympärillä, joka oli valollansa tervehtinyt
häntä hänen hääpäivänään; näin hänen sen miehen hylkäämänä, joka
oli hänen koko maailmansa, — eikä ollut enää rauhaa indianipirtin
katon alla, ei aukeassa avaruudessa, ei humisevassa havumetsässä.
Viihdytystä semmoisen tuskan poltossa, pelastusta niin viheliäisestä
tilasta löytyy ainoastaan alennuksessa, joka luontokappaleen
tiedottomuuteen johdattaa, taikka kuolemassa. Ne monet vaimot, jotka
valitsevat kuoleman ennemmin kuin sellaisen elämän, todistavat kyllin
indianivaimon tragillisesta elämänkohtalosta.

Ja taasen siirsin itseni sivistyneen maailman kotiin, tuommoisiin
lemmellisiin koteihin, jommoisia on jo olemassa pohjolassa sekä
etelän maissa ja jommoisiksi ne yhä enemmän muodostuvat vapaissa
kristillisissä kansoissa, koteihin, joissa vaimo elää ja toimii
miehen vertaisena, joissa hyvät vanhemmat tekevät tyttärillensäkin
tilaa valmistaumaan itsenäiseen työhön ja onnen saavuttamiseen sekä
avarampaankin vaikutukseen, kuin kotiseinäin rajoissa on tarjolla.
Ajattelin että hänellä on mahdollisuus astumaan henkisen elämän
työntekoon, jonka varjossa sivistyneen ihmisen suuret ja pienet
vaivat ovat kuin pilvenhattarat selkeällä taivaalla; ajattelin omaa
ruotsalaista kotiani, hyvää äitiäni, sisarnupukkaani, hiljaista
kammariani, rauhaani ja vapauttani sen helmassa ja laveaa näköalaa
kauas pois kuni ijäisyyden avaruuteen. Kiitin Jumalaa osastani."




AMERIKASSA. ORJALAITOS.


Fredrika Bremerin nimi oli ennen häntä ehtinyt eteläänkin ja hän
otettiin vastaan orjavaltioissa samalla vieraanvaraisuudella ja
ystävyydellä kuin pohjassa ja lännessä. Saattaisi kummastuttaa, ettei
kirjailija seurustelussaan etelävaltioin sivistyneiden kanssa enemmän
antautunut keskusteluun ja vastaväitteihin orjalaitoksesta, mutta ettei
hän sitä tehnyt, oli kuitenkin luonnon- ja johdonmukaista, sillä me
tiedämme, ettei Fredrika Bremer lähtenyt tänne parannussaarnaajana
ja reformatorina, vaan näkemään ja oppimaan ja siten huomioillaan
etelävaltioissa täydentääksensä käsitystään Amerikan maasta ja
kansasta. Hän tuli hiljaisena tutkijana, joka ei muuta pyydä kuin saada
esteettömästi tyydyttää tietohaluansa sekä näkemänsä ja kokemansa
perusteelle valmistaa mielipiteensä ja päätelmänsä. Sen lisäksi tuli,
että valmistava uudistusriento, joka nyt jo hiljaisena virtana juoksi,
oli tilusten omistajissa ja orjalaitoksen puolustajissa herättänyt
jonkinmoista levottomuutta ja arkuutta, ja toiselta puolen antanut
enemmän rohkeutta orjuutetuille ja samassa virittänyt tunteen heidän
alennuksestaan elävämmäksi. Näin ollen täytyi Fredrika Bremerin
esiintymisessään noudattaa vissiä varovaisuutta ja, voidakseen
tarkoitustaan voittaa, ainoastaan säästäväisyydellä ja niin
kohtuullisesti kuin suinkin asiaan koskettaa. Senvuoksi hän harvoin
itse johti puheen siihen, mutta kun kysymys kerta oli luonnollisella
tavalla nostettu, lausui hän ajatuksensa peittelemättä. Voipi kuitenkin
huomata hänen kirjeistään, että myöskin jonkinmoinen personallinen
tunne — halu säilyttää sydämensä rauhaa — ensin ikäänkuin tahtoi koko
asian lykätä loitommalle. Tämä heikkous häntä itseään myöhemmin hyvin
harmittaa.

Mikä häntä alusta alkain enin hämmästytti oli se että useammat
eivät tätä asiaa tahtoneet katsoa suoraan silmiin. Samaa mitä
yleisesti kaikissa vapautusriennoissa on nähty ja nähdään aina
vielä meidänkin valistuneessa ajassa, huomasi Fredrika Bremer
kaikkialla orjavaltioissa: luvattomilla ja luvallisilla keinoilla,
johtopuutteisilla väitteillä koetettiin todeksi tehdä ja vakuuttaa,
että orjat olivat onnellisimpia ihmisiä maan päällä ja etteivät
ne suinkaan itse toivoneet päästä silloisesta tilastaan uusiin
oloihin, joiden paremmuudesta heillä ei voinut olla mitään takeita.
Kun Fredrikalta kysyttiin, oliko hän orjaemancipationin puolella,
niinkuin oli hänestä kuulunut, ja hän siihen myöntäen vastasi ja
lisäsi: "Tottahan tekin sen puolella olette, sillä varma lienee, että
tahdotte koko ihmiskunnan vapautta ja onnea", niin vastattiin hänelle
useimmiten: "Tietysti ollaan — — mutta" — orjain lakkauttaminen ei
kuulu siihen, se on mahdoton asia.

Liikettä parempaan päin ei kuitenkaan oltu voitu kokonaan estää,
monissa sivistyneissä perheissä oli aljettu opettaa orjille lukua
ja kirjoitusta, ja lähetyssaarnaajia kulki kautta maan julistamassa
orjille kristinuskoa, joka tuli orjajärjestelmän vaarallisimmaksi
vastustajaksi, kuten luonnollista oli. Katkerimmalla tavalla
hämmästytti Fredrikaa, että naisetkin olivat umpisokeita orjaolojen
suhteen ja usein vielä suuremmassa määrässä kuin miehet. Niiden, jotka
itse olivat äitejä, arveli hän, olisi kumminkin pitänyt käsittää,
kuinka luonnotonta ja väärää on, kun lapset kylmäkiskoisesti riistetään
äideiltänsä ja sisarukset toisistaan eroitetaan. Semmoinen ei ole
ainoastaan mitä luonnottominta ja julminta järjestystä, vaan se
turmelee siveellisesti koko rakkauden aatteen.

Kun hän orjakaupan puolustajille huomautti niistä kidutuksista ja
pahoinpitelemisistä, joita tavan takaa ilmaantui oikeuden edessä,
vastattiin hänelle: "Ovathan isännät ja emännät kaikissa maissa ja
teidänkin maassanne joskus kovia palkollisilleen." "Silloin voivat
palvelijat muuttaa", muistutti Fredrika, jolloin he vaikenivat.
Asuessaan Etelä-Karolinassa erään tilusomistajan luona, jolla oli
seitsemänkymmentä orjaa, pääsi kirjailija etenkin näkemään orjain
tilaa ja elämää; hän kulki pitkillä kävelymatkoilla ympäristössä,
kävi neekeriorjain kylissä ja asunnoissa, puhutteli heitä, kyseli
heiltä ja kuunteli heidän elämänkertomuksiaan. Hän näki että oli
paljon orjia, joilla oli hyvät ja oikeutta rakastavat isännät ja
jotka saivat ihmisellisen kohtelun, joilla oli ruokaa, vaatteita ja
lepoaikaa. Mutta hän näki taas paljon semmoisia, joiden ulkomuoto jo
ilmoitti että he olivat julmuuden ruoskan alla. "Eikä kelpaa paraskaan
isäntä orjuuden puolustukseksi ", sanoo Fredrika, "sillä paraskin
isäntä kerran kuolee, ja silloin hänen orjansa myydään niinkuin karja
enimmän maksavalle." Kaikkialla näki hän kuitenkin inhimillisen
vapauden poljettuna, ja orjuuden vaaralliset seuraukset koko kansassa,
orjuuttajissa ja orjissa: oikeuden tunnon puutteen, sekavat käsitykset
ihmisen velvollisuuksista lähimmäistä kohtaan edellisissä; valhetta,
silmäin palvelemista ja katkeran mielen tuomat paheet jälkimäisissä. Ja
orjalaitos alentaa valko-ihoiset vielä enemmän kuin neekerit, päättää
kirjailija, juuri sillä että se hämmentää oikeudentunnon ja pahentaa
arvostelukyvyn heissä ja heidän lapsissansa, joissa se yllyttää
ja antaa tukea kiivaudelle ja ihmisen raa'immille taipumuksille.
Yksityinen ja yhteinen siveellisyys kärsii sen varjossa.

Fredrika Bremerin tullessa Washington'iin oli orjakysymys siellä
päivän polttavimpana. Monen viikon kuluessa hän istui senatissa
ahkerana kuuntelijana, useammat sen etevimmistä jäsenistä hän oppi
personallisesti tuntemaan, ja etevimmät miehet orjakysymyksen kahdessa
pääpuolueessa esittelee hän matkamuistelmissaan. Orjuuden puoltajilla
etelävaltioista oli juuri puheenvuoro, kun Fredrika ensikerran oli
läsnä, vastapuolue istui mykkänä kuunnellen heidän pitkiä, inhoittavia
puheitaan, ja Fredrikaa, joka ei tietänyt, että vapaudenharrastajat
edellisinä päivinä olivat puhuneet suunsa puhtaaksi, kummastutti ja
harmitti heidän pitkällinen vaitolonsa, kunnes hänelle asian laita tuli
tietyksi.

Paluumatkallaan Kuban saarelta ja Floridasta vieraili hän jonkun aikaa
Virginiassa ja kuuli siellä muun muassa Charlotteville'n yliopiston
päätösjuhlassa puheen, jonka piti eräs opiston etevimpiä nuorukaisia ja
jonka sisältö alusta loppuun oli sokeaa orjavaltioiden kiittelemistä
ja vapautusliikkeen tuomitsemista ja kiroomista. Orjavapautus oli
isänmaan ainoa ja suurin onnettomuus, sanoi hän. Hänen puheensa otti
yleisö vastaan kiihkeimmillä mieltymyksen osotuksilla, mutta Fredrika
Bremeristä riisti se viimeisen toivonkipinän näiden valtioiden
siveellisestä kohoamisesta.

Mutta seuraavana päivänä puhujasijalle nousi ylioppilas, joka vasten
edellistä, historiallisilla todistuksilla näytti miten kaikki kansat,
jotka inhimillisen vapauden aatteen ovat hyljänneet ja orjalaitosta
ylläpitäneet, ovat itse viimein sammuneet ja kadonneet. Samallaisen
kohtalon ennusti hän heillekin, ellei Amerika käänny ja julista orjille
vapautta. Fredrika Bremer käsitti tämän puheen ilmauksena siitä
uudistusvirrasta, jonka hän oli jo aikaisemmin huomannut liikkuvan
syvänteellä, ja vaikka kyllä sen kannattajat vielä oli pieni joukko
vaan, oli se väkevä ja uskalias ja ennusti kyllin, että tämän aatteen
voitto tulevaisuudessa oli varma.




AMERIKASSA. HYLJÄTTY AIKOMUS.


Monasti oli Fredrika Bremerissä herännyt halu kirjoittaa erityinen
kirja Amerikasta, ja kuta edemmäksi aika kului, sitä enemmän tämä
aikomus suuntautui orjalaitokseen ja neekeriorjain vapauttamiseen.
Etenkin olisi häntä viehättänyt kertomus jonkun neekeriperheen
vapautuksesta, ja hän oli jo aiheessa koota aineksia semmoiseksi
teokseksi. Mutta riittämättömät paikalliset tiedot ja puuttuvat tiedot
niistä omituisista oloista, joiden vaikutuksen alaisina etelävaltiot
olivat, synnytti hänessä epäilyksen yrityksensä menestyksestä; epäilys
jota sopiikin hyvin uskoa kirjailijasta, joka niinkuin Fredrika Bremer
aina asetti tositeollisen pohjan kertojan ensimäiseksi ehdoksi.
Kuitenkaan ei tämä aikomus täydelleen hellittänyt,ennenkuin sen jälkeen
kuin Beecher Stowen mainio ja yli sivistyneen maailman tunnettu "Setä
Tuomaan tupa" ilmestyi ja tuli Fredrikan käsiin. Luettuansa tämän
kertomuksen, joka kirjailijaa tyydytti enemmän kuin ehkä mikään toinen,
heitti hän ijäksi aikomuksensa, jolla hänen mielestään nyt enään ei
ollut mitään merkitystä, kun ne aineet joita hän oli aikonut esitellä
olivat jo löytäneet niin mainion tulkitsijan.

Mietteensä orjalaitoksesta lopettaa Fredrika seuraavilla sanoilla:

" Mutta kun vaadimme ja puolustamme orjuuden lakkaamista Amerikassa,
niin älkäämme unhottako miten asian kanta vielä on Europassa ja
omassa isänmaassamme, etenkin alemman työkansan suhteen. Eikö heidän
työelämänsä useasti ole orjuuden kaltaista? Etenkin vaimojen? Onhan
vaimojen työpalkat meillä maalla niin surkuteltavan pienet, että
vaikka tekevät työtä joka päivä vuoden umpeen, voivat töintuskin pitää
itsensä hengissä yhden tai kahden lapsen kanssa. Jos sitten kolmas
lapsi tulee, niin tuopi se hädän muassaan. Onhan tavallista kuulla
muonavaimojemme haikiasti valittavan kuin Jumalan rangaistusta, jos
lapsiparka on tulossa heille ja kiittävän Herran armoa, kun joku heiltä
kuolee. Totta tosin että työväki meillä _voipi_ elpyä henkisesti ja
aineellisesti, että kukin meillä _voipi_ itse onnensa luoda. Ja onhan
se etu. Mutta usein ovat asian haarat senkaltaiset, että tämä vapaus
ei paljon paranna. — Jätän Virginian kiitollisena siitä mitä se on
minulle antanut luonnon kauniissa moninaisuudessa, mitä se on minulle
antanut rakastettavien ja uskollisten ystävien kautta; kiitollisena
siitä ylevästä muistosta, jonka lahjoitti minulle tuo — miten tahdon
uskoa suurempaa nuorukaisjoukkoa edustava — puhdasmielinen nuorukainen
(Charlottewille'n yliopistossa), sillä hänen sielustaan näyttäytyy
minulle uusi toivo Amerikan tulevaisuudesta?




AMERIKASSA. LOPPUSANA.


Ja jos nyt vielä kysymme mikä oli kirjailijan loppupäätös uuden
mantereen kansasta yleisyydessään, niin löydämme vastauksen siihen
hänen kirjeessään Böklin'ille, jossa hän omaan kysymykseensä: Onko siis
Amerikan kansa parempi kuin vanhan mantereen sivistyskansat? vastaa:
"Ei, mutta sillä on enemmän toivoa ".

"Enemmän toivoa" uudistetusta, paremmasta tulevaisuudesta, tämä oli
Fredrika Bremerin löytö uuden mantereen kansassa, tämän toivon omisti
hän itselleenkin ja tämän samaisen toivon toi hän sydämensä uusimpana
aarteena valtameren yli isänmaahansa.




VI. "HERTHA."


Saatuansa kodistansa tiedon sisarensa Agathan sairastumisesta oli
Fredrika jouduttanut paluumatkaansa, mutta ennen tuloansa Tukholmaan
oli häntä vastassa äitinsä kirje, joka sisältää sanoman rakastetun
sisaren kuolemasta. Tämä surusana riisti häneltä sen ilon, jolla hän
oli rientänyt kaivattua kotiansa kohti, ja kauan aikaa eli hän nyt
hiljaisessa yksinäisyydessä surevan äitinsä kanssa. Agathan kuolemassa
oli Fredrika kadottanut ei ainoastaan rakastetun sisaren, vaan samassa
uskollisen ystävän, joka aina tarkalla arvostelullansa ja viisailla
neuvoillansa oli ohjaamassa Fredrikan tulistuneempaa mieltä. Kirjailija
sanoi itse että Agathan tarkastus hänen kirjoistaan tähän asti oli
ollut se, johon hän enin luotti ja josta hänellä oli paras hyöty
ollut, ja harvoin oli tapahtunut ettei Fredrika käsikirjoituksistansa
olisi pyyhkinyt semmoisia kohtia ja lauseita, joita vastaan sisar teki
ankaria muistutuksia. — Kaksi vuotta myöhemmin kuoli hänen äitinsä.

Kaikki kirjoittamat matkakirjeensä Agathalle kokosi Fredrika nyt
kokoon ja toimitutti, huolellisen korjauksen jälkeen, painosta. Pari
vuotta sen perästä valmistui hänessä tuuma ja päätös uuden romanin
kyhäilemiseen, hän alkoi kokoilla aineksia siitä elämästä, joka liikkui
hänen ympärillänsä, ja istui kirjoittamaan "Hertha'n", tuon kirjan,
joka Ruotsissa herätti suurimman mullistuksen ihmisten mielissä ja
pahemman kahakan kynämaailmassa kuin harva kirjateos sitä ennen. Ja
niinkuin edempänä nähdään, jätti "Hertha" jälkeensä näkyvät jäljet
ei ainoastaan mielipiteissä yleensä, vaan myöskin käytännöllisessä
elämässä ja sen järjestämisessä. Isku jonka Fredrika Bremer tässä löi,
koski suoraan puolta määrää koko ihmiskunnasta, kuvauksella olevasta
elämästä, näytettiin kirjassa kuinka onnettomat naista koskevien lakien
seuraukset olivat Ruotsissa.

Lukiessamme "Herthaa" ajattelemme kenties ettei asiain laita niin ole,
miltä siinä kuuluu, mutta emme saa unohtaa, mitä kolme vuosikymmentä
kestänyt, tosin hiljainen, mutta vakaa työ tekijän viittaamassa
suunnassa on matkaansaanut siitä, kuin kirja vuonna 1856 ilmestyi.
Naisen vapaus oli silloin saarrettu joka alalla: hänellä ei ollut
täysikäisen oikeutta hallitsemaan omaa personaansa eikä omaisuuttansa
naimattomanakaan, hänen perintöoikeutensa oli supistettu miehen eduksi,
ja hän oli kokonaan suljettu ei ainoastaan useimmista elinkeinoista,
vaan myöskin kaikesta korkeammasta opetuksesta, minkä valtio miehisille
kansalaisille tarjosi. Kaikellainen äänen valta puuttui häneltä
yhteiskunnallisella sekä valtiollisella alalla, ja ainoastaan hyvin
harvassa oli vielä ilmestynyt eroavaisuutta mielipiteihin näissä
asioissa. Viimemainitusta myöskin selviää, mitä varten Fredrika
Bremer tahtoi aatteensa pukea kertomuksen eli romanin muotoon. Kun
kaunorakenteellinen puoli "Hertha'ssa" yleensä esiintyy heikompana
kuin kirjailijan edellisissä teoksissa, osalta laimiinlyötynäkin,
joutuu lukija pian, niinkuin kirjan ilmestyttyä myöhemmin tapahtuikin,
kysymään, miksei tekijä ainestansa käsitellyt esitelmän eli
väitöskirjan muodossa; mutta tarkemmasti ajateltua on kuitenkin
helposti huomattava, että tekijän valitsema muoto paremmin oli omiansa
saattamaan hänen aatteensa yleisemmästi tunnetuksi ja antamaan niille
sen vahvistuksen, minkä ne yhdistettyinä elävään todellisuuteen
saattavat voittaa.

Hertha, eller en själs historia" alkaa kuvauksella eräästä
illanvietosta Kungsköpingin kaupungissa. Lukijan eteen astuu joukko
henkilöitä keskisäädystä, jotka olennolla ja sanalla ilmaisevat koko
joukon vallitsevaa katsantotapaa; mutta samassa paljastuu uusia,
vastakkaisiakin aatteita ja tuumia heidän keskustelussaan. Seura on
koolla perheessä, jonka vanhin tytär, Eva Dufva, on kihlattu rikkaalle
ruukinpatrona von Tackjern'ille ja varmaankin onnelliseksi tuleva,
sillä sulhanen on kunnon mies ja omistaa talot ja ajopelit. Tosin
morsian ei näytä onnelliselta, ja äiti häntä väliin levottomuudella
silmäilee, mutta heitä on monta tytärtä varattomassa kodissa ja Eva
tiesi suostumuksellaan tekevänsä vanhempansa ja siskonsa onnelliseksi.
Virvoituksia tarjottaissa siirtyy puhe asiasta toiseen. Toimellinen
papin rouva paraikaa kehoittaa miestään nyt, sopivassa hetkessä,
ehdoittamaan yhdistyksen perustamista köyhäin ja orpojen auttamiseksi,
johon esitykseen hilpeämielinen ja aina lähimmäisensä apuun altis Mimmi
Svanberg'kin yhtyy. Kun rouva Uggla tämän johdosta valittaa naisten
nykyistä toimimisen halua ja surkuttelee että niin monta tyttöä rupeaa
jäämään "liikeneväin listalle", kehoittaa nuori neito tekemään elämää
paremmaksi ja iloisemmaksi, ettei "liikeneväin listaa" enään olisikaan
maailmassa, vaan että työ ja toimi yleisen hyväksi käyttäisi kaikki
voimat. Pastorin rouva vielä lisää, että se on tyttöjen oma ja heidän
äitiensä syy, jos he turhina ajelehtavat, tuleehan ymmärtää hankkia
työtä jokaiselle joko kodissa taikka sen ulkopuolella. Rouva Uggla:

"Joutavia, joutavia! Tytön pitää mennä naimisiin, saada oma koti ja
talous hoidettavakseen. Niin olisi tyttärelleni Ingeborgillekin käynyt,
jollei olisi haaveillut hupsutuksissaan ja kieltänyt aviotarjousta,
senvuoksi muka ettei hän miestä rakastanut. Niinpä saakin nyt joka
tilassa istua seiniä pukemassa, eikä tule hänestä milloinkaan muuta
kuin vanhapiika. Semmoisia tuhmuuksia!"

Tyttö jota sanat koskivat, istui vähän taaempana surullisen ja
levottoman näköisenä; etenkin silloin kun äitinsä tylymäinen silmä
tarkasti häntä, koetti hän näyttää iloiselta, mutta se vaan teki
hänen muotonsa teeskenteleväksi, jommoisen hänen sanottiinkin olevan.
— Herrat toisella puolen salia tuumailivat, miten saisivat illan
kulumaan, kun ei näkynyt pelipöytiä; toiset uhkasivat mennä klubiin
sikaria polttamaan ja juomaan punssia, toiset arvelivat menisivätkö
keskustelemaan naisten kanssa. Johtuipa samassa puhe naima-asioihin,
ja enimmät päättivät että on paras antaa niiden tyttöjen kokonaan olla
rauhassa, joilla ei ole rahoja; Tackjern'ille, joka oli saamaisillaan
rikkaan, lausuttiin hartaita onnentoivotuksia.

"On morsiameni kiltti tyttö", vastaa sulhanen, "toivoakseni tulee
hänestä hyvä aviovaimo, joka tekee minun onnelliseksi, olen aina
etsinyt vakaata lajia onnessa kuin elämässäkin".

Toisella kulmalla salia niinikään puhutaan tuosta kihlauksesta ja
siellä tapaamme ensikerran kirjan päähenkilön, Herthan. Hän ei
ole enään nuoruuden kevät-ijässä, iho on harmaantunut, kasvojen
piirteet epäsäännölliset, silmät kuin pilveen sukeltuneet. Ainoastaan
kullankarvaiset hiuksensa ja jalosti muovoeltu vartalonsa kaunistaa
ulkomuotoa. Pian huomaa että Herthassa liikkuu yleisesti hyväksytystä
mielipiteestä poikkeavia ajatuksia, jotka ovat hänen lykänneet muista
syrjälle ja herättäneet paljon moitetta. Nytkin kun muut tytöt
ihmettelivät että Eva Dufva oli mennyt kihloihin tuollaiselle ikävälle
ja tylymäiselle miehelle eikä ottanut kaunista ja hauskaa luutnanttia,
joka tosin usein oli humalapäissä, mutta josta heti muistutettiin
että se asianlaita ei suinkaan häntä pahenna, niin Herthan mielestä
sellainen elämä oli kurja, jossa ei kelpo tytöllä ollut muuta tekoa
kuin mennä vaimoksi juomarille, taikka semmoiselle, joka ei hänestä
välitä. Monet tytöistä sydämessään ihmettelivät Herthaa, kun uskalsi
noin julki puhua, mutta rouvat harmistuivat semmoisesta rohkeudesta
ja sanoivat että tuleehan toki kysyä mitä ihmiset sellaisesta
esiintymisestä voivat sanoa. Olihan Eva Dufva e.m. köyhä tyttö, joka
naimisella sai elatuksen. Eräs rouvista uskalsi kuitenkin mennä Herthan
puolelle: hänenkin mielestä naisen ei pitäisi avioliittoon mennä
ainoastaan elatuksen takia; tiettiin miten tytöt useimmasti eivät
menneet avioliittoon sydänten ja sielujen kanssa, vaan rahakukkarojen
kanssa.

"Ei, ei rahakukkarojen kanssa, vaan unelmien kanssa", muistuttaa toinen
nuori rouva. "Silmä näkee tuossa rakastetussa pelkkää kaunista, sitä
luulee hänessä tavanneensa kaikki unelmissa tekemät ihanteensa, kaiken
suuren ja hyvän maailmassa, — eikä tapaakkaan sitä, vaan —" hän vaikeni.

Herthasta päättävät toiset tytöt että hän varmaankaan ei tule
naiduksi, ja sitä luulee hän itsekin, mutta ei olekkaan vakuutettu
olisiko korkein onni ehdottomasti avioliittoon kätketty. Kun hänelle
muistutetaan että ainakin _äidin_ kokemus on sitä laatua ettei se
milloinkaan tule naimattoman osaksi, vastaa hän etteivät kaikki
aviovaimot saa lapsia ja että lienee elämässä sellaisiakin tyydyttäviä
työaloja ja kokemuksia, jotka eivät taida muuta kuin naimattoman
omaksi tulla. Jos vaan ei tyttöjen kasvatus olisi niin rajoitettu ja
kurja eikä heitä totutettaisi, kuten tehdään, turvautumaan toisten
holhoukseen, vaan omaan voimaansa ja työhönsä ja annettaisiin heidän
harjaantua sellaisessa, mihin kunkin taipumus ja luonnolliset lahjat
viittaa, niin heistä tulisi hyviä ja onnellisia ihmisiä. Nyt kasvatus
ei muuta tarkoita kuin että heistä tulisi "suloisia tyttöjä", jotta
pääsisivät sen kautta naimiseen kuta pikemmin sitä parempi, ja saisivat
turvatun toimeentulon. Sellainen ajatus Herthan mielestä alentaa
sekä miehen että vaimon. Herthan täti, joka on vallan hätäytynyt
sisarentyttärensä puolesta ja monta kertaa häntä varoittanut, käypi nyt
viimeiseen keinoon, muistuttaen häntä että jos herrat nyt kuulisivat
hänen puhettaan, eivät suinkaan enään koskaan häntä pyytäisi tanssimaan
kanssaan, että hän tulee sanomalehtiin, että saapi vielä käräjäkäynnin
niskoilleen, niinkuin tätikin oli saanut, sanalla sanoen, saattaa
tuumillaan itsensä ja muut onnettomiksi.

Mutta eräs nuori mies joka on syrjältä kuunnellut keskustelua,
osallistuu nyt siihen ja menee kaikkien ihmeeksi Herthan puolelle.
Tietysti kaikki nuoret tytöt hänen poismentyään nyt ovat suunnattomasti
ihastuneet häneen, ainoastaan Hertha on tyyni eikä mitään sano. Pastori
ehdottelee sitten rahain keräystä puhutun yhdistyksen kantavaraksi,
johon muut lupaavatkin antaa, paitsi sihteeri N.B., joka ilmoittaa
paraikaa kirjoittavansa kirjaa naisyhdistyksiä vastaan ja v. Tackjern,
jonka periaatteita vastaan sotii kaikellainen rahankeräys.

Sillaikaa kuin ennnenmainittu herra N.B. aatteistaan haeskelee uutta
sanottavaa tuohon nimitettyyn kirjaansa, ja oppinut professori
Methodius, Mimmi Svanberg'in isä, niinikään miettii järjestystä
tekeillä olevaan kirjaansa "yhteiskunnan parantamiseksi", käypi
hänen tyttärensä, pastori ja pastorin rouva sekä Hertha köyhäin ja
onnettomain luona. Viimemainitun serkku, Amalia, on kovan kohtalon
kautta joutunut köyhyyteen ja elää nyt pienen lapsensa kanssa maailman
ylenkatsomana ja hyljättynä syrjällä hyvämaineisten ihmisten seuraa.
Kun Hertha sanoo menevänsä hänen luokseen, varoittaa häntä Nella-täti,
ensinnäkin isän ankaralla kiellolla, jonka mukaan ei kukaan perheestä
saisi pitää Amalian kanssa minkäänlaista kanssakäymistä, ja toiseksi
sitä suurta vaaraa, johon Herthan maine joutuisi paremmissa ihmisissä,
jos hän menee "tuollaisten luo", mutta tämä ei voi Herthaa estää
tekemästä mitä sydän ja omatunto käskee.

Me arvaamme tuon onnettoman vaimon elämän juoksun: nuori ja kaunis,
ehkä vaarallisilla taipumuksilla; kasvatettu huvituksissa ja
kevytmielisessä seuraelämässä; rakastunut uskottomaan mieheen, ja
erehtynyt.

Kiittäen Herthaa hänen pysyväisestä ystävyydestään, sanoo Amalia:

"Katkeraa on elää ylenkatsottuna, vielä enemmän kun tietää sen
ansainneensa; mielipuoleksi olen tulla, kun ajattelen mikä olin ja
mimmoiseksi olisin voinut kehittyä." Hertha:

"Sinun syysi on vähempi kuin miehen, joka sinun vietteli ja petti,
sillä sinä rakastit häntä, mutta hän ei rakastanut sinua. Mutta olethan
äitinä, nyt pitää sinun elää ja tehdä työtä lapsesi eteen."

"Lapsen tähden olenkin nähnyt nälkää ja tehnyt työtä", vastaa hän, "ja
ainoa lohdutukseni kurjuudessani on että seison Jumalan ja ihmisten
edessä semmoisena kuin olen, etten ole mitään salannut, vaan koetan
kantaa edesvastaukseni ja taakkani rehellisesti."

Hyvästi jätettyään Amalialle ja Nella-tädille joka on etehisessä
odottanut, palaa Hertha kotiin.

Tirehtöri Falk, Herthan isä, on leskimies ja yksinvaltias talossaan.
Äiti on aikaiseen tullut kivulloiseksi ja kuollut nuorimman tyttären
syntyessä. Silloin Falk oli ottanut sisarensa — Amalian äidin —, joka
oli leski, hoitamaan talouttaan ja neljää tytärtänsä. Mutta tämän
vaimon vaikutus ei ollut onnellinen. Tirehtöri oli raskasmielinen,
luulevainen ja itsekäs, sisarensa esitteleikse totuutta rakastavana
ja hurskasmielisenä, mutta puuttui rakkauden sovittavaa lahjaa:
pienimmätkin virheet ja puutteet etenkin Herthassa, jossa ilmaantuu
paljon tavallisuudesta poikkeavaa ajatuksissa ja käytöksessä, piti
hän ankarasti rangaistavana, koska hän niissä aavisti vaarallisia
ja huonoja taipumuksia. Hellätunteinen lapsi nähdessään olevansa
epäluulon alaisena, hyvä tahtonsa usein väärennettynä ja kaikki
mietteensä joutaviksi tuomittuina, tuli onnettomaksi eikä viimein
tietänyt mikä oli oikea mikä väärä. Alussa hän oli ajatellut että
kaikki muut mahtoivat olla oikeassa, hän yksin väärässä, mutta kun hän
näki hiljaista Alma-sisartansakin samaten kohdeltavan, heräsi hänessä
tukehduttamaton oikeuden tunto, jolle hän myös uskoi saaneensa tukea
Jumalan sanasta, ja hän rupesi vaatimaan oikeampaa tuomiota kuin hänen
holhojansa tekivät. Tästä kasvamistaan kasvoi epäsointua isän ja
tyttären väliin.

Kertomuksen alkaessa on Hertha täyttänyt kolmekymmentä vuotta. Kun
hän nyt tulee kotiin kello vähän päälle kahdeksan, saapi hän ankarat
nuhteet isältä, joka kivuloisuuden vuoksi ei voi paljon käyttää
jalkojansa eikä siis olla liikkeellä. Kun Hertha sanoo ei huomanneensa
ajan niin pitkälle ehtineen, ilmenee isä vielä kovempiin sanoihin,
syyttäen tytärtänsä kiittämättömyydestä ja velvollisuuksiensa
laimiinlyömisestä.

"Et huomannut, onko semmoinen olevinaan selitystä? Onko se muka
itsenäistä tuo kun unohtaa velvollisuutensa? Se on tiemmä sekin
noita uusia aatteita, joita omistat, se on kaiketi luettava naisen
vapautukseen se kun vapaudutaan pannuista velvollisuuksista ja isän
vallasta? Olet kai unohtanut olevani isäsi ja menettelet juuri kuin
olisi sinulla oikeus mitään vaatia. Mutta niinkauan kuin olen herrana
talossani, vaadin minä kuuliaisuutta ja alistumista."

Ja kun tirehtörin veljenpoika Rudolf, joka hoitaa setänsä konttoria,
tähän tahtoo vastata, uhataan hänelle toista lajia muistutuksiksi. —
Pysyköön Hertha rukissansa ja kyökkiaskareissansa, neuvoo vielä isä,
muita asioita ei hän eikä hänen sukupuolensa ymmärrä. Tirehtöri ei aio
päästää ketään asioihinsa, niinkuin naiset tätä nykyä alkavat tahtoa;
he pistävät päänsä kaikellaisiin, ja sen vuoksi menee kaikki nurinpäin.
Ei kelpaa enään olla kyökissä, pitää pyrkiä ylemmäksi, olla kansalaisia
ja miksikä tuota kaikkea romua sanottaneen. On oikein iljettävää
ajatellakkaan. Hänen tyttärensä eivät kumminkaan saa ihmisten pilkaksi
asettua, niinkauan kuin hän päänä on. Hertha kalpenee, mutta ei mitään
vastaa.

Sitten pöytään istuttaissa kutsuu isä pikkutytöt luokseen, näppii
heitä leikillisesti nenälle ja antaa heille kaikellaisia nimiä ja
puhutteluja, joista nämä punastuvat ja saavat kyyneleet silmiin. Mutta
tuollaista tirehtöri ei nyt myöskään kärsi.

"On olevinaan liikuttavaa ja kaunista, kun ollaan tunteellisia,
huoataan, itketään ja ollaan tyytymättömiä koko maailmaan ja onnettomia
jos jonkin vuoksi. Min'en tahdo tietää semmoisesta, tyttäristäni pitää
tulla kelpoja käytännöllisiä ihmisiä, eivät he saa elää unelmissa ja
tyhmissä haaveiluksissa", sanoo.

Ehtoolla korttipelin pois pantua kutsuu isä vielä Herthan luokseen,
puhuen:

"Olet syyllinen isäsi edessä, eikö mielestäsi sinun tulisi pyytää
anteeksi? — — — En minä muuta tarkoita kuin lasteni parasta. Minä
täytän velvollisuuteni heitä kohtaan ja pyydän ainoastaan, että he
tekevät samoin isäänsä kohtaan, — osottavat minulle tottelevaisuutta ja
kiitollisuutta."

Tirehtöri pitikin lapsensa rakkaina, hän vaan ei katsonut sopivaksi
antaa tyttärillensä mitään vapautta. Heille on myös hyödyllisempi,
jos on ikävää, kuin jos on hauskaa, se opettaa heitä totisiksi,
kodillisiksi, ahkeroiksi.

"Eivätkä he taida hoitaa itseänsä eikä tavaraansa", sanoo isä; "he
hävittäisivät pian kaikki, jos saisivat jotain hoitoonsa. Ei tytöt
ole muuta kuin lapsia. Juuri sitä varten että tyttärilleni jäisi
jotain siksi kuin vanhoiksi tulevat, täytyy minun hoitaa heidän
omaisuutensa heidän puolesta ja säästää heille. Ja vastoin heidän
kiittämättömyyttäänkin sen teen, sillä kerta he kuitenkin minua siitä
kiittävät.

Hertha olisi näet tahtonut käyttää osuuttansa omaisuudesta oppiin ja
johonkuhun toimeen, sillä hänen mielestään ei hän itse eikä muut siitä
hyötyneet, että heidän omaisuutensa kätkettiin elottomana aarteena,
eiväthän he sillä vanhoina edistymistänsä kartuttaisi. Mutta asiat
jäivät entiselleen. Eihän heiltä ruokaa eikä vaatteita puuttunut eikä
huvituksiakaan, mutta he olivat suljetut elämän raittiista ilmasta,
vapaudesta, tulevaisuudesta, jota paitsi koko olemuksemme kuihtuu kuin
katala, ytimetön ruoko.

Te olette naisia, ja siis holhouksen alaisia, sanoi isä, ja laki ja
oikeus oli siinä hänen puolellansa. Mutta tämmöistä maailmanjärjestystä
ja sitä Herraa, jonka tekemäksi sitä kiitetään, ei Hertha voinut
oikeaksi eikä hyväksi käsittää. Oli ollut aika, jolloin hän uskoi
mitä ihmiset ja kirjat sääntönä piti, että perhe ja koti oli naisen
ainoa tarkoitusperä ja että hänen oli velvollisuus tukehduttaa ja
polkea kaikki koittava halu muille ulkoileville työaloille; että
kumoomaton, salainen voima oli säätänyt toisen puolen ihmiskuntaa
vapauteen, toisen orjuuteen; mutta niin ei hän enään uskonut. Mitä
uskonkappaleena tunnustettiin, tiesi ja tunsi hän nyt oikeuden ja
totuuden väärennykseksi. Hän pyysi nyt elää järjelliseksi, vapaaksi
ihmiseksi kansansa palveluksessa.

"Saattaa olla", kuuluu hänen sanansa, "etten minä sitä koskaan saavuta,
vaan joudun poljetuksi ja hautaunnun siihen mitättömyyteen, joka on
ollut naisen osa maan päällä; mutta en milloinkaan mene sanomaan tätä
hänen luonnolliseksi perinnökseen ja määräkseen, enkä milloinkaan
lakkaa vaatimasta naiselle sitä asemaa ja elämänosuutta, jonka hän
taitaa saavuttaa ja omistaa, jos hänelle annetaan vapaus kehittyä
luonnollisten lahjain ja taipumuksien mukaan."

Seuraavana yönä antaa tekijä unennäössä kuvastua Herthalle koko hänen
sukupuolensa tilan ja alennuksen. Unennäkijä tuntee olevansa vasta
henkeen herätetty sielu, joka nousee tervehtimään elämää ja sen
valkeutta, mutta joka kaikkialla, missä hän tahtoo ihmisten töihin ja
pyrinnöihin osallistua, sysätään takaisin sanoilla: "olet nainen". Hän
näkee elämän ja vapauden korkean puun, jonka varjossa lukemattomat
ihmiset viljelevät tieteitä, taiteita; hänkin tahtoo mennä mukaan, ja
isällinen ääni taivaasta häntä siihen kehoittaa, mutta paikka onkin
kovin etäällä ja kun hän viimein sitä lähenee, huomaa hän sen ympärillä
lujan muurin monilla porteilla, jotka kaikki suljetaan hänen edessään.
Hän pyytää päästä sisään, mutta hänelle vastataan ettei hänen osansa
ole siellä; muutamat äänet, jotka ehdottavat hänen ottamistaan sinne,
tukehtuvat pian enemmistön tuomioon. Jouduttuansa vuoren helmaan,
jossa tuhansittain vaimoja istuu kiinni kehräämässä ja jossa hänkin
samaan taipuu, kuulee hän onnettomain sisartensa lauluissa vapautusta
ennustavia sanoja ja lähtee uudelleen ulos — auringon nousua kohti.
Mutta kun hän sanoo olevansa vapautta etsivä sielu, ajetaan hän pois
sillä selityksellä, että siinä maassa ei ole vaimoväellä sielua.
Kaukana pohjosessa tapaa hän myös sukupuolensa miesten orjana,
ainoastaan kun miehet ovat juopuneet taikka tappelevat keskenänsä, on
naisilla vapautta, ja kun hän kysyy heiltä siitä, vastaavat he:

"Onko se vapaus, jonkinlaista viinaa? Niin antakaa meille sitä, että
saamme juottaa sitä isillemme ja miehillemme, niin eivät _meitä_ lyö. —
Mutta onnellinen se, joka kuolee kolmantena yönä. Me olemme syntyneet
orjuuteen?"

Nyt menee hän vallanpitäjien ja pappien ja oppineitten luokse.
Ensimäiset vastaavat, että vapaus on naiselle vaarallinen ja
vahingollinen ja käskevät hänen pyrkimään naimiseen, papit tahtovat
hänen sulkea luostariin ja oppineista toisten pitää keskustella
"Thersiteen parrasta", toisten tutkia vastatavatun rottalajin
häntämuodostusta, niin ettei heillä ole aikaa ajatella tuollaisia
asioita kuin Herthan. Saksassa, jossa tämä tapahtuu, neuvovat häntä
rouvat oppimaan kieliä, pianonsoittoa ja naisten käsitöitä ja
sen lisäksi käymään kirkossa ja esitelmissä, henkisiä tarpeitaan
tyydyttämässä. — John Bull käskee hänen mennä Roomaan; siellä korkeat
pappisherrat käyvät hakemaan raamatusta ohjetta ja sanovat hänelle:
"Näin on kirjoitettu: Sinun tahtos pitää sinun miehelles alamainen
oleman." Ainoastaan yksi häntä puolustaa.

Ainoat jotka tarjoovat hakevalle vapauden, on joukko seppelpäisiä,
kirjavapukuisia naisia, jotka tanssien ja meluten tulevat häntä
vastaan. Nähdessään hänen surullisena ja kuultuansa hänen itkevän
sukupuolensa alennusta, nauravat he ja kehoittavat häntä yhtymään
heihin.

"Me osaamme kietoa miehet verkkoihimme, me olemme vapaita, me syömme,
juomme, iloitsemme, laulamme. Me synnytämme lapsiakin niinkuin muutkin
vaimot, mutta me panemme ne lastenhuoneihin, sillä me olemme ja
tahdomme olla vapaita."

Mutta inholla kääntyy heistä Hertha, sillä mitä he vapaudeksi kutsuvat,
on vaan orjuuden surkeinta lajia. Vielä toisen kerran hän ne tapaa,
"sillä he ovat kotonaan kaikkialla ja kaikkialla nauttivat he samaa
vapautta"; he kutsuvat häntä taas tulemaan, mutta hän sanoo:

"Te olette erehtyneet, teidän täytyy pelätä vanhuutta ja kuolemaa.
Minä tunnen kärsivässä sydämessäni jotain suurempaa, mutta sitä en
näe teissä. Ennemmin kuin elän ja nautin teidän onneanne, kuolen minä
onnettomana onnettomain kanssa." Silloin vastaa joukosta yksi:

"Olimme mekin kerran niinkuin sinä, etsimme valoa ja vapautta, mutta
yhteiskunta salpasi meiltä tien elämän valistukseen. Silloin houkutteli
meitä tämä väärä valo, lupasi onnea, mutta antoi onnettomuuden.
Tiedämme olevamme langenneet ja se on salainen tuskamme. Olisimme
saattaneet olla toisellaisia, mutta nyt on myöhäistä, kuka huokauksemme
enään kuulee? Juokaamme ja unohtakaamme, sillä elää meidän täytyy."

Samana yönä pääsee valkea irti murhapolton kautta, ja koko talo on
ilmitulessa, kun Hertha herää, kun ei hän muiden omaistensa joukossa
pihalla löydä isäänsä ja muistaa ettei tämä pääse käymään, juoksee hän
sisään huoneihin ja kantaa hänen oman henkensä vaaralla liekkien läpi
ulos. Nyt monta taloa palaa ja satoja ihmisiä joutuu kodittomiksi.
Sammutus käy huonosti, kunnes Yngve Nordin joutuu miestensä kanssa
rautatietyöstä ja saapi tulen tukehtumaan. Koko ajan Herthankin tointa
tarvitaan.

Muutamia päiviä tulipalon jälkeen panevat kaupunkilaiset toimeen apua
hätään joutuneille ihmisille; kaupungin lääkäri, jäykkämuotoinen,
mutta kelpo tohtori, yhtyy myös siihen, ja Ingeborg Uggla'n ja
Herthan hän määrää sairaiden hoitajiksi. Jonkun aikaa näiden
tapausten jälkeen kuolee yksi Falk'in tyttäristä, ja siitä sekä
muista mielenliikutuksista tapahtuu isässä muutos. Hän kutsuu Herthan
luokseen, tarjoo hänelle kiitollisuuden osotetta siitä, että hän on
pelastanut hänen henkensä, ja kun Hertha siis pyytää häneltä vapauden
sekä perintöosansa äitivainajansa jälkeen, myöntyy isä siihen,
selittäen samalla, miten hän on nyt huomannut Herthan sellaiseksi
naiseksi, joka taitaa tukea itsensä ja muitakin, ja miten hän ei ole
ennen uskonut semmoista olevan.

Hän sanoo sitten:

"Ole vapaa ja onnellinen kaukana siitä kodista ja isästä, jota et
rakasta; en pyydä muuta kuin että ilmoitat, missä tahdot olla."

"Täällä, sinun luonasi, isäni, jos sen sallit", vastaa tytär. "Olet
väärin käsittänyt minun ja vapauden, jota kaipaan ja pyydän."

Hän pyytää sitten isältä luottamusta ja ystävällistä kohtelua
sisarilleen, joille hän tahtoo olla uskollisena äitinä. Isä sanoo:

"Olkoon niin, koetetaan alkaa uudestaan".

Yngve Nordin oli tulipalossa vahingoittanut kätensä ja polvensa,
joiden parantaminen vaati huolellista hoitoa. Kun tohtorilla oli kovin
paljon sairaita, käskee hän Herthan ottaa osalleen Yngven haavat, ja
sen kautta nämä kaksi nuorta henkilöä joutuvat tuttavuuteen, joka ei
jää merkityksettä heidän sisälliselle kehitykselleen ja joka vaikuttaa
paljon heidän tulevaisuuteensa. Monissa asioissa heidän mielipiteensä
sulavat yhteen, he löytävät toisissaan usein sen mitä sydämensä likinnä
pyytää. He lukevat ja keskustelevat, ja useimmiten tämä käsittää elämän
tosiasioita. Molemmin puolin luottamus kasvaa pian ystävyydeksi, ja
tämä taas vähitellen päättyy toiseen, uuteen muotoon, jonka nimeä ei
kumpikaan pitkään aikaan mainitse, mutta jonka voimassa he löytävät
ennen tuntemattoman viihdytyksen. Heidän rakkauttansa kohtaa kuitenkin
monta kovaa loukkausta, joista yksi uhkaa sen kokonaan katkaista, ja
toisetkin kokoovat heille katkeria kärsimyksiä. Herthalle kerrotaan
Yngven olevan Amalian lapsen isän, ja semmoinen asia tekee Herthalle
mahdottomaksi mennä avioliittoon hänen kanssaan. Ei hän siis nyt enään
taida Yngveenkään luottaa; keneenkä sitten? Hän kyllä tietää ettei
yleisö laske niin tarkkaa lukua miehistä näissä asioissa, mutta Hertha
on nyt tuossakin toisellainen kuin muut. Mutta kun sitten todistetaan
että syytös on ollut väärä, rakentuu Herthan ja Yngven suhde uudelleen,
vaikka vielä sen jälkeenkin edellisellä on monta epäilystä.

"Lapsuuteni ja ensi nuoruuteni on ollut iloton", sanoo hän Yngvelle,
"kotini ja avioelämä on painanut minuun tuskallisen vaikutuksen, sillä
paljon huomasin siinä epäsopua ja riitaa — ja kyyneleitä. Tuo minussa
jo aikaiseen kasvatti vastamieltä avioliittoa kohtaan, vanhempana
ajattelin monasti etten tahtoisi synnyttää lasta maailmaan, maistamaan
tuota katkerata hedelmää, jota elämäksi kutsutaan."

Tutustuttuansa Yngveen ja tavattuansa hänessä miehuullisen jalouden,
heräsi hänessä uusi usko ihmiskuntaan. Mutta senkin jälkeen häntä
vielä arveluttaa avioliitto Yngvenkin kanssa, sillä hän pelkää sen
seurauksia: lapsien, ja etenkin tyttärien äidiksi tulla.

"Mistä tuleekaan se", sanoo hän Yngvelle, "kaikkialla ylistetään
vaimoa tyttärenä, äitinä, sisarena, kasvattajana, lohduttajana, ja
kumminkin otetaan tyttölapsen syntyminen välinpitämättömyydellä jopa
tyytymättömyydelläkin vastaan, monasti sitä surkutellaankin? Eiköhän
ole niin, että tiedetään vaimon aseman maan päällä vielä olevan niin
alistetun, etteivät kansain lait anna hänelle niinkuin miehelle itsensä
määräämisen oikeutta, onnellisuutensa vapaata etsimistä?"

Suunnitellun opin puute, johon sukupuolensa on ollut tuomittu ja
joka esteellisimmällä tavalla on vaikuttanut suvun kehityksessä,
on jo kauan sitten Herthassa herättänyt halun ja aikomuksen, saada
paikkakunnallansa aikaan koululaitoksen, jossa nuorille tytöille
annettaisiin järjestettyä opetusta. Hän puhuu tästä Yngvelle, ja tämä
lupaa ottaa osaa yrityksen toteuttamiseen. Asianhaarat kuitenkin
kääntyvät niin, että tämä jääpi Herthan yksin tehtäväksi. Hänen isänsä,
joka vähitellen on unohtanut entiset ahtaat ajat ja Herthalle antamat
lupauksensa, ei annakkaan nyt suostumustansa tyttärensä naimiseen
Yngven kanssa, koska tämän taloudellinen asema hänen mielestänsä ei
ole tarpeeksi ta'attu, ja kieltää sen ohessa tyttäreltänsä hänen
perintöosuutensa. Mutta sittenkin kun Yngve monta vuotta ulkomaalla
ansiollista työtä tehtyään on saavuttanut tuetun tulevaisuuden takeet,
kieltää isä vielä. Hertha on tällä ajalla saanut toimeen koulunsa
monien vastusten ja ponnistusten jälkeen. Viimein kun hän Yngven
kirjeistä huomaa tämän vaipuneen surumielisyyteen ja kivulloisuuteen,
kehoittaa hän häntä tulemaan kotiin hänen luoksensa. Yngve lähteekin,
mutta laiva jolla hän matkustaa Venner'in yli, syttyy tuleen, hän uipi
useampia kertoja maalle, pelastaen monta henkeä, mutta sairastuu sen
jälkeen keuhkotautiin. Pitkän keskustelun perästä, jossa isä ottaa
Herthalta lupauksen tyytyä siihen tiliin, minkä hän tekee, antaa hän
nyt suostumuksensa avioliittoon.

Mutta uuden onnen aika ei ole pitkä: Yngve kuolee, ja vähän sen jälkeen
Herthan isä, jättäen talonsa ja tyttärensä ilman omaisuutta. Niinkuin
Hertha on aavistanut, oli Falk menettänyt kaikki erääsen riita-asiaan,
jonka oikean laadun hän itsepintaisesti oli salannut perheeltänsä
kuolemaansa asti. Hertha seisoo nyt yksin ala-ikäisten sisariensa
ainoana tukena, ilman mitään muuta kuin minkä hän taitaa työllänsä
ansaita ja pienen rahamäärän, jonka Yngve oli jättänyt hänelle.

Surun ja kaipauksen ohessa tuntee Hertha että elämänsä kovat kokemukset
ovat heikentäneet hänen ruumiilliset voimansa ja ettei elämänsä
taida pitkäksi tulla, mutta korkeampaan voimaan turvautuen käypi
hän uudelleen kouluunsa jatkamaan työtänsä. Katkerasti saapi hän
kuitenkin aina kokea, kuinka opin ja tiedon puute on hänelle siinä
esteenä, ja sitä hartaammin tekee hän työtä sen poistamiseksi niissä
nuorissa tytöissä, jotka uuteen oppilaitokseen ovat kokoontuneet. Monta
opinkäynyttä miestä on myöskin osallistunut Herthan yritykseen ja
auttavat häntä.

Tähän loppuu kertomus. Parantumaton tauti kalvaa tämän ahkeran vaimon
elinjuuria ja aikainen kuolema katkaisee hänen vaikutuksensa.

Mutta professori Methodius ei ole saanut valmiiksi teostaan
"Yhteiskunnan parantamisesta!, ja sihteeri N.B. on myös heittänyt
kesken kirjoituksensa naisyhdistyksiä vastaan, sillä hän on päättänyt
itse mennä yhdistykseen naisen kanssa ja tekeekin niin.




"HERTHA." METELIÄ.


Amerikasta palatessaan Fredrika Bremer seisoi maineensa kukkulalla,
mutta hän tiesi hyvin kantavansa myrskyn enteet omassa helmassaan,
ja nyt "Herthan" ilmestyttyä puhkesi se ilmiin. "Olisinhan voinut
puhumattakin olla", kirjoittaa hän muutamia vuosia myöhemmin,
"mutta en saattanut; omatuntoni pakoitti minua tuomaan julki niitä
loppupäätöksiä, joihin pitkä elämä oli minun johtanut. Tiesin kyllä
että panin arvalle — ja uhrasin — suuren yleisön suosion, ja se on
oleva iloni aina kuolemaani saakka, että sen tiesin ja kuitenkin
sen tein." Viidenkymmenenneljän vuoden vanhana Fredrika Bremer nyt
tähän kirjaan oli kirjoittanut osan omista näkemistään ja kokemistaan
naisen aseman suhteen todellisessa elämässä, ja mitä sanottiinkin tätä
kertomusta vastaan, ei kuitenkaan kukaan voinut väittää sen sisältöä
kypsymättömän hengen työksi.

Mutta sitä ankarampia pitikin oltaman. Tuskin oli kirja ehtinyt
painosta, kun melske jo oli hyvässä alussa, ja kirja-arvostelijain
suuresta parvesta kuului ääniä, jotka koroitettiin varoitukseksi
yleisölle olla tuohon myrkylliseen kirjaan tarttumatta. Että se taiteen
kannalta olisi antanut syytä oikeutettuihin muistutuksiin, sitä ei
ensi hädässä kukaan hoksannut, niin sen ihka-uudet aatteet olivat
pyörälle panneet järjet ja mielet. "Kuka olisi voinut uskoa lempeää
Fredrika Bremeriä niin tuhmanrohkeaksi, niin epänaiselliseksi, niin
eksyneeksi siveellisessä mielipiteessään?" Astua esiin ja ruveta
tarkastamaan perheenisäin valtaa tyttäriensä yli ja pyytää naiselle
täysi-ikäisen oikeutta hallita omaisuuttansa; uskaltaa moittia
vuosisatojen hyväksymiä tapoja ja asetuksia ja vaatia kouluja ja
itsenäistä vaikutusta vaimoväellen, sehän toki oli liikaa. — Mutta
kiistassa ilmaantui toisiakin ääniä, jotka antoivat vastaansanomattoman
todistuksen siitä, että Fredrika Bremer vaan oli muotoon pukenut mitä
monen ihmisen mielessä liikkui.

"Svenska Tidningen'issä" esiintyi Herman Bjursten salamerkillä Ernst
Ludvig "kirjeissä ystävälleen maaseuduilla" ["Svenska Tidningen",
Marrask. 25 p. 1856] puolustamaan ja suojelemaan naista ja ennen
kaikkea naisellisuutta, jonka päätuntomerkkinä oli joku helposti
haihtuva hienon-hieno kukkaislemu ja joka oli häviöön tuomittu, jos
avattaisiin naiselle tie oppiin ja vapaasen työhön yhteiskunnassa.

"Uskotteko todellakin", kysyy hän, "että päätarkoitus tuon suloisen
naisen esiintymisellä maan päällä on filantropillinen toimiminen nais-
ja hyväätekeväisyyden-yhdistyksissä, taikka mikään syvempi tutkimus
luonnon ja tieteiden alalla? Ettekö tahdo myöntää, että hiljainen ja
lauha kasvatus sivistyneen ja jalon perheen suojassa ynnä sen lisäksi
puolisolle ja perheenemännälle välttämätöntä opetusta hyödyllisissä
käsitöissä ja kaunotieteissä — kielissä, soitannossa ja maalauksessa
— on aivan kylläksi nuoren tytön näköpiirille? Tietäkää, että meille
miehille Hertha tuntuu niin inhoittavalta, että minä puolestani
antaisin ennemmin lyödä itseni kuoliaaksi, ennenkuin hänen kanssansa
menisin kristilliseen avioliittoon. — — — Ja jos naiset tulevat
semmoisiksi kuin Hertha, niin _ei yksikään heistä pääse naimisiin_
[kaikki harvennukset ovat arvostelijan omat], ei ainakaan järjellisen
miehen kanssa. Voitteko ajatella, että mies, joka haluaa itsellensä
kumppania elämän tiellä, kelpo talon emäntää, uskollista hoitajaa
pyhälle tulelle kodin alttarilla, voitteko luuloitella itseänne — kysyn
minä, että hän valitsisi puolison, jolla olisi pää täynnä filosofiaa
ja kreikkaa, taivaankappalten kulkua, luonnonoppia, yhteiskunta- ja
valtio-oppia, matematikiä ja fysikiä, ja joka vielä tahtoisi elää ei
ainoastaan itsensä vaan isänmaansakin eteen. Toden totta, semmoiseen
koetustyöhön en minä uskaltaisi mennä."

Samassa lehdessä kirjoittaa sama nimimerkki toisen kerran: ["Svenska
Tidn.", Marrask. 6 p. 1856] "Hän (Fr. Br.) tahtoo kääntää luonnon
ylösalaisin. Minnekkä joutuisimmekaan, jos hänen hyväntahtoiset, mutta
typerät ehdotuksensa toteutuisivat?" Herthan lausumista toiveista
päästä oppimaan ja sitten muillekin jakamaan sitä hyvää mitä on
löytänyt, huudahtaa Ernst Ludvig: "Lukijani! Semmoinen tulisi siis,
neiti Bremerin mukaan, naisen määränä olla, yhtähyvin ja samalla
oikeudella kuin miehenkin. Luonnonoppi näkyy tälle kirjailijalle nyt
olevan sulettu kirjoitus. — — Ei mikään vaimo naimiseen mennessään
ajattele sen kautta erittäin vaikuttavansa valon ja vapauden
edistykseksi, kuten Hertha Yngvelle ehdottaa. Paras keino, ja _ainoa_,
millä nainut vaimo voipi siihen tarkoitukseen vaikuttaa, on uskollinen
ja _hiljainen_, huomatkaa neiti Bremer — _hiljainen_ velvollisuuksiensa
täyttäminen kodin rajoissa, puolisona, äitinä, ennen kaikkea omain
lastensa kasvattajana. _Niitähän_ tullee hänen ensikädessä hoitaa,
ennenkuin hän heittäytyy tuolle arveluttavalle uralle vaikuttamaan
koko ihmiskunnan eteen. — — — Hertha toivoo voidaksensa elää kansansa
eteen, ihmiskunnan eteen ja viho viimein Jumalalle. Viimemainittu
näyttää kummalliselta, ei suinkaan itsessään, mutta sovittelussa.
Kieltääkö siis neiti Bremer, että Jumala, hyvyyden ja rakkauden lähde,
on luonnon alusta aikain määrännyt erillaisen vaikutuspiirin niille
olennoille, jotka hän on elämään kutsunut? Hän antoi miehelle — emme
puhu nyt poikkeuksista — voiman, itsenäisyyden, rohkeuden, ruumiillisen
väkevyyden ja sielun mahtavuuden terävyydessä, kestävyydessä, —
_järjen_; hän antoi vaimolle lempeyden, suloisuuden, miellyttävyyden,
— _tunteen_. Mitä varten Hertha luojan järjestystä ylösalaisin kääntää
ja väittää silloin elävänsä ihmiskunnan eteen ja Jumalalle? Entäs
kainous, tuo naisellisen armauden kaikista hienoin kaunistus, minnekkä
se joutuisi, jos neiti Bremer saisi hallita? Totisesti: opilliset,
järkeilevät, 'perusteellisesti oppineet' naiset — sellaisia on ollut
ennen ja on vieläkin, neiti Br, — eivät milloinkaan ole olleet
onnellisia itse eivätkä voineet ympäristöönsä onnellisuutta luoda.
Sitä todistaa nykyaikana rouva Staël, Fr. Br:n edelläkävijä, joka on
kirjoittanut "Delfine'nsa" jotenkin samalla tarkoituksella, mutta
äärettömän paljon suuremmalla taidolla kuin Fr. Br. "Hertha'nsa."

Senjälkeen tekijä — samaten kuin nimimerkki "Dagny" meillä
kolmekymmentä vuotta myöhemmin — perhekuvassa näyttää, mimmoiseksi
maailma mullistuu, jos naiset lasketaan tiedon puulle: — "Mies tulee
kotiin, pyytää ruokaa, niin sanoo rouva: kyökkipiika lukee historiaa,
emännöitsijä kirjoittaa vertailua nykyisestä ja kreikkalaisesta
murhenäytelmästä, itse luen algebrata j.n.e. Auta minua, ystäväni,
syöminen on sivuseikka, mitä varten _minua_ vaadit hoitamaan
ruoka-asioita, lahjoitukseni ovat korkeampia varten."

Ja sitten tuo sopimaton kohta, kun Fredrika Bremer antaa Herthan hoitaa
haavaa nuoren miehen polvessa. — "Jos olisi ollut puhe _jalasta_, en
olisi niin paljon huolinut siitä, mutta _polvi!_ Totisesti on siinä
menty liian pitkälle!" huudahtaa tämä arvostelija loukatun kainouden
puolesta. — Yhtä hirveätä on hänestä avata naiselle anatomiasalit ja
muut oppipaikat. "Kun isän toinen tytär sanoo: tahdon lukea lääkäriksi,
niin anatomiasaliin hänen kanssansa, alastomain, leikeltyjen,
inhoittavien ihmisruumisten eteen; ja kun toinen pyytää teologiaa,
pitää valtiolla olla yhteisopistot, jossa nuoret miehet ja naiset
saavat perusteellista oppia. Yhdessä koulussa nuorukaisten kanssa
tulisi heidän oppia tuntemaan toinen toistansa valon ja kauneuden
palveluksessa! Ei siis tanssiloissa, iltahuveissa, halpamaisissa
tilaisuuksissa salongien hiestävässä ilmassa, vaan _Iduna_-salissa,
kreikkalaisten ja roomalaisten, totuuden ja vapauden jalojen
ihmisolentojen parissa! Silloin tietysti kaunissieluinen nuorukainen
löytää 'sisarten' joukossa vastaavan sielun, jonka kanssa hän tekee
_hengen_ avioliiton, ja sitten ruumiillisenkin, — sen parempi.
Jälkimäinen on kuitenkin sivuasia, — ja ennen kaikkea on aistillisuuden
rikkatunkio pois perattava." Näin ivailee arvostelija ja jatkaa: "Tämä
on paljasta haaveilua; missä ovat Fransiska, ma chère mère, rouva Frank
"Hemmet'istä"? — _Se_ tupa kävi neiti B:lle liian ahtaaksi!" huudahtaa
Ernst Ludvig lopuksi.

Fr. Bremer oli syntiinlankeemushistorian johdosta antanut Herthan
muistuttaa, ettei esiäidissämme Evassa kaikki liene ollut pahasta,
sillä hän halusi tietoa, siis jotain hyvää, "hänessä oli kuitenkin
voimallinen henki." Tästä kohdasta saapi Ernst Ludvig uutta aihetta,
kääntyen ivallisesti sitä vastaan: "Siinähän se on! Vaimo se siis
paradisista saakka kuitenkin on ollut meistä enin tiedonhaluinen. Hän
se siis olikin ensimäinen ojentamassa kätensä tiedonpuuhun, ja kuinka
väärin onkaan sitten sulkea häneltä oppisalien ovet? Mikä se nyt estää
naisleirin onnea? Valtio, joka ei tee kouluja, laki, joka estää naisen
vapaata kehitystä ja kahlehtii siis sielut luonnottomilla kahleilla!
Ottakaahan kurenuorat auki, niin saatte nähdä Aspasioja — ilman
aistihimoa — Sapphoja, oppineita pönkkähameissa, professoreja leninki
päällä ja myssypäisiä saarnaajia!"

Miks'ei, oli Fredrika Bremer sanonut.

Viimeksi tahtoo arvostelija omalla kokemuksella vahvistaa väitteensä,
vakuuttamalla ettei hän, opettajana ollen, kolmenkymmenen tytön
joukossa ollut tavannut ainoatakaan, joka olisi osottanut vähintäkään
taipumusta tieteellisiin opinnoihin.

Ainoastaan taiteiden harjoitus olkoon naiselle sallittu, sanoo
arvostelija. Se on "comme il faut".

Lopuksi lohduttaa hän sillä, että "suuret lahjat" kyllä aina tiensä
raivaavat, ja keskinkertaisille on tyydytystä kyllin yksityisessä
tyttöpensionissa.

Ei liene vaikea löytää sitä peruskuntaa, miltä Ernst Ludvig kysymystä
käsittelee: naisen kasvatuksen ohjaajana ja hänen tilansa ja asemansa
määrääjänä on ainoastaan oleva miehen aistillinen maku ja minkä mies
itselleen edullisimmaksi katsoo; sentähden että nainen on miehelle
viehättävämpi ja mukavampi tiedottomana, tahdottomana olentona, niin
suljettakoon häneltä kaikki ne tiet, mitkä inhimillisen olennon
tietoon, tahtoon, itsenäisyyteen saattavat. Ja avukseen Ernst Ludvig,
kuten moni muu ennen ja jälkeen häntä, on ottanut Jumalan ja luonnon,
vakuuttaen, että nämä kaksi vahvasti seisovat hänen puolellansa. Ja
yhtä varma kuin hän on tässä, on hän myös siinä, että käsitykset hänen
sukupuolessansa siitä, millä kehityksen kannalla ja missä asemassa
nainen parhaiten vastaisi miehen tarpeihin, ovat muuttumattomat.

Ernst Ludvig'ille vastaa nimimerkki Lars Johan "Aftonbladeteissa" [27
p. Marrask. 1856], joka vastoin "Svenska Tidningen'ia" siihen aikaan
(niinkuin jälleen nyt) oli valtiollisten vapaamielisten äänenkannattaja
ja joka myös johdonmukaisesti, kuten pian saamme nähdä, itse puolusti
niitä aatteita, joiden tulkiksi "Herthan" tekijä oli astunut.

"Kirjoittaessasi minulle Fr. Bremerin "Herthasta", alkaa Lars Johan,
"et varmaankaan voinut aavistaa, että kirjeesi tapasi minun yhtä
raajarikkona kuin tuo siivo Yngve siinä kirjassa, jonka sinun ivallinen
kynäsi on ottanut ruoskittavaksensa.

Niinkuin tiedät täytyi minun matkustaa asioissani Kungsköping'iin,
ja olin jo ajanut 5 penik. kotoa, kun vanhat keltaiset kiesini
yhtäkkiä räsähtävät rikki alamäessä, hevoset karkaavat tiehensä ja
minä paiskataan tunnottomaksi maantielle, jossa viimein kova tuska
polvessani herättää minun jälleen tuntooni. Ensi ajatukseni oli huutaa
apua, varsinkin kun samassa näin kolme nuorta tyttöä kävelevän,
taikka jos niin tahdot, "liitelevän" sinne päin, missä makasin.
Huusin siis voimani takaa, mutta tuskin olivat nämä kainot olentoiset
ennättäneet vilkaista minuun ja rikkirevittyyn pukuuni, ennenkuin
kimakasti huutaen: "Herran jee, verinen polvi! Mies!" pakenivat
poispäin metsänlaitaan, josta minua sitten kurkistelivat puunrunkojen
suojelevasta piilopaikasta. Ethän kummastu että silloin mutisin
itsekseni: 'tuommoisia perhanan hepsanoita', taikka jotakin semmoista,
sillä minun pitää sanoa sinulle, hyvä veli, että kokonaan toista se on
istua lämpimässä kammarissaan mietiskelemässä "kainoutta, naisellisen
armauden hienointa kaunistusta", kuin maata maantien vieressä ja
nähdä tuo ominaisuus täydessä kehityksessä noin omalla kaupallaan.
En minä puolestani olisi pitänyt sitä yhtään sopimattomana, jos joku
heistä olisi tullut luokseni ja sitonut 'hänelle tuntemattonaan
nuoren miehen haavat' (E. L:n sanoja), ja minusta on ihmeellistä,
ettet sinä, joka niin perinpohjin tunnet naisten heikkoudet, kykene
eroittamaan sitä kainoutta, joka uskaltaa hoitaa _jalkaa_ mutta ei
rohkene koskea _polveen_, siitä kainoudesta, jonka suojassa nuoret
tytötkin saattaisivat täyttää ihmisrakkauden käskyn, menettämättä siltä
vähääkään nais-arvostansa."

"Olet aivan oikeassa siinä, että naisen tulee tehdä velvollisuutensa
kodissa hiljaisuudessa, s.o. ettei hän pidä melua siitä eikä liioin
itsestänsä", kirjoittaa L. edelleen. "Niinpä muistan, kun mennä vuonna
kävin Tukholmassa, mimmoisella pyhällä kunnioituksella odotin sitä
hetkeä jolloin saisin astua sinun seurapiiriisi ja nähdä nuo "kainouden
hienoon huntuun" kätketyt kodin haltijattaret, joita toivoin siellä
tapaavani; mutta tiedäthän, ettei ole niin helppo päästä heidän
rauhoitettuun valtakuntaansa. Aamupäivällä sanottiin: armollinen rouva
on ulkona kävelemässä — Armollinen rouva on mennyt kylään — Armollinen
rouva on soitannollisissa aamuhuveissa. Ehtoopäivällä kuului samalla
lailla: toinen laulajaisissa, toinen pukeutuu baaliloihin, kolmas
kesteissä, ja ainoastaan parvi lapsia kurkisteli kuin kurenpoikaset
noista tyhjistä salongeista, sillaikaa kun palvelustytöt ottivat
vastaan vieraitansa taikka lueskelivat "Qvinnan i sin fullkomlighet"
nimistä romania. Herra luonnollisesti oli joko rouvan keralla, taikka
"Isossa Seurassa", taikka — — — luona, siellä on paljon rattoisampi
kuin kotosella; ja jos hänen mahdollisesti tekisi mieli mennä kotiin
teetä juomaan, on hyvin epätietoista tokko hän tapaisi rouvansa
ruokakonttorin niin järjestyksessä kuin se mies huomaa vaimonsa
talletuspaikat, joka elää 'Fr. Bremerin emansipationi-aikakaudessa'.
Sillä lihamakkara ja sinkku on nykyaikana kallista tavaraa, menot
suuret, rouvalla tarvitsee olla uusi muotihattu Paris'ista, oma
loge'nsa ensi rivissä ja käydä kaikissa konserteissa. — Mennä
vuonna niin teki haluni nähdä nuo sinun rakastettavat "kodikkaat,
oppimattomat" naiset; niin oppimattomat, sillä uskallanpa panna
vetoa, että monet heistä ei osaa eroittaa valkojuurikasta lantusta
eikä tiedä, minkänäköinen herneenpalko on, ennenkuin se uipi heidän
soppatalrikissaan.

Katsotaanpa, etkö ole takertunut ennakkoluuloihin. Heitetäänpä nämä
nyt hetkeksi pois, ei huolita olla nyt noita seuraelämän leijonia,
noita illallispöytä-herroja, vaan muistellaanpa nuoruutemme raitista
mielialaa! Emmekös silloin tavoitelleet totuutta, jaloutta, emmekös
kunnioittaneet kaikkea hyvää hyvän tähden, emmekös mekin silloin
pyytäneet elää "maamme, ihmiskunnan eteen ja Jumalalle?" Sinä vastaat
tietysti että se on ainoastaan miehen asia. Mutta sanoppa, mistä
voisi mies, joka omaa sellaisen elämän-aatteen ja joka sanasi mukaan
ei suinkaan pidä vaimoa "sivukaluna", mistä voisi hän löytää oikean
vaimon, ellei tämä ottaisi osaa hänen elämänsä korkeihin pyrinnöihin?
Milloinka äiti paremmin kasvattaa lapsiansa, kuin silloin kun hän
korkeamman voiman nojalla etsii opetuksensa omasta sielustansa ja
esimerkillänsä osottaa pojallensa hänen velvollisuutensa elämään
Jumalalle ja ihmiskunnalle. Muista että Hertha on nuori, älykäs,
innollinen nainen, jonka luonnoton pakko on nostanut kapinaan maailmaa
ja niitä oloja vastaan, jotka estävät häntä siitä henkisestä ja
ajallisesta vapaudesta, minkä hän kehitykseksensä tarvitsee. Hänellä
ei ole äitiä, ei mitään tuetta, ei ketään joka tahtoisi näitä tunteita
johdattaa ja niiden kovaa polttoa asetella. Sinulla ei ole hyvä
sydän, kun pilkkaat sen sijaan että surkuttelisit tämmöistä jaloa
ihmisluonnetta. Ei Hertha pyydä huvituksia, vaan työtä, voidaksensa
elää muidenkin hyväksi. Tässä ei ole mitään kummasteltavaa. — — Jos
isänmaanrakkaus kristinopin valossa kohosi ihmisrakkaudeksi, en
voi ymmärtää, miksei naisen sydän voisi tykyttää saman ihmiskunnan
puolesta, jonka eteen hänen puolisonsa, lapsensa, veljensä, sanalla
sanoen kaikki joita hän enin rakastaa, ovat kutsutut vaikuttamaan. Tämä
ei ole Jumalan määräämän vaikutuspiirin kieltämistä, vaan se on Jumalan
käskyn tottelemista.

Sinä myös tahdot kieltää Herthalta oikeuden elää Jumalalle. Sitä en
vielä tähän asti ole kuullut kenenkään meidän sukupuolestamme tekevän,
päinvastoin kaikista kevytmielisinkin mies tavallisesti toivoo että
hänen vaimonsa, kuten sanotaan, vaeltaisi Jumalan edessä". Myöskin
pilkkaat Herthaa hänen sanoistansa: "avioliitto on minusta sivuasia,
jollei se saata minua korkeampaan kehitykseen". Mutta jos pysyt omissa
sanoissasi, että Jumala naiselle on antanut "tunteen" korvaukseksi
kaikista niistä hyvistä lahjoista, joita hän on jaellut meille, niin
on asia minusta sangen yksinkertainen. Hertha sanoo avioliiton olevan
hänelle sivuseikan, senvuoksi ettei hän _rakasta_. Huomannethan tuosta
pienestä: _jos_, ettei hänen sanansa ole ehdottomia. Ja ajatteleppas,
kun romaninsankaritar huudahtaisi: "Oi, minä tahdon paikalla mennä
naimaan!" — "Hyi sentään", vastaisit siihen sinä, joka olet hieno
sivistynyt mies, — "semmoinen tyttö ei saisi miestä", — niin vaikea on
meitä nuoria poikia tyydyttää."

Ernst Ludvigia vastaan, että koulunkäyneet vaimot rupeaisivat kodissa
"mietiskelemään", komentamaan opillansa, sanoo Lars Johan: "Oppia
saanut ja taitava nainen, joka juuri sen kautta tietäisi kuinka paljoa
hänen tietonsa vielä puuttuvat, komentaisi opillansa monta kertaa
vähemmän, kuin tuollaiset hirveässä kiireessä ja hämmingissä luetetut
olennot, jotka usein tahtovat loistaa lainakalulla ja juuri sen kautta
tulevat naurettaviksi. Kysymys josko oppineet naiset tekevät itsensä
taikka muut onnellisiksi koskee yhtä hyvin oppineisuutta yleensä kuin
oppineita naisia erittäin. Mitä "Corinne'n" tekijään tulee, niin kertoo
Chateaubriand hänestä että hänen miehensä kuoli surusta muutamia
kuukausia hänen jälkeensä.

Naurat syyllä isälle, joka tytöltänsä kysyy: tahdotko ruveta
theologiksi j.n.e. Mutta mitäs jos isä puhuisi näin: "Kuulkaa lapseni,
te olette köyhiä tyttöjä, meidän täytyy antaa teidän kehittyä kunkin
siinä mihin hän sopii, että voisitte ansaita jokapäiväisen leipänne.
Onhan meillä suuri elatuslaitos, jota sanotaan avioliitoksi, mutta että
mennä naimisiin rahain vuoksi on liian miehekästä vaimo-ihmiselle;
korkeammat pitää vaikuttimet olla ennenkuin niin tärkeä askel
astutaan." — En minä tiedä olisiko tukholmalainen pappa, joka niin
puhuisi, naurettava, mutta sen tiedän että minä, mitätön maanmoukka,
mielelläni ottaisin hänet appivaarikseni.

Jos alkaisi polveni huonontua, täytyy minun pyytää sinua neuvottelemaan
siitä rouva Åhrberg'in kanssa, vaikka hän on naislääkäri!"

Sama nimimerkki jatkaa toisessa numerossa kysymystä naisen
kasvatuksesta ja huomauttaa siinä Er. L:lle, kuinka naisen vaikutus
perheessä samassa on vaikutusta ihmiskunnassa ja kuinka oikeata sen
johdosta on vaatia naiselle korkeampaa hengen kehitystä. "Naisen
mielipide ja sivistyskanta on vaikuttavana voimana koko sukukunnan
kehityksessä", kirjoittaa hän siinä. "Mutta nyt on niin, että naisen,
vaikutus semmoisissa tärkeissä asioissa kuin kasvatus ja seuraelämä
on hänelle uskottu sillä hiljaisella välipuheella, että hän olkoon
siihen niin kykenemätön kuin mahdollista. Sen sijaan kuin pitäisi
kehoittaa häntä totisiin ja todellisiin asioihin, tahdotaan suunnata
hänen ajatustansa vähäpätöisiin ja joutaviin seikkoihin. Vakuutetaan
hänelle että paras keino miellyttää ja päästä miesten suosioon on
näkyä tykkänään vieraaksi kaikelle totisemmalle ajattelemiselle, olla
niin ajattelematon kuin suinkin. Tyttö tulee siten vähäpätöiseksi
ja mitättömäksi naiseksi ilman mitään vakavuutta, ja sellaista
sieluntilaa miesten ennakkoluulot, jotka naisen ymmärryksen totista ja
perusteellisempaa kehitystä pelkäävät, tahtovatkin hänessä säilyttää,
samalla kuin nämä miehet naisen näin tahallisesti heikonnetuista
sielunominaisuuksista odottavat oman ymmärryksensä ensimäistä
kehitystä."

Jos sen sijaan naiset oppisivat niin paljon itsekkäistä
valtioviisautta, että käyttäisivät sielunsa ja kykynsä siveelliseen ja
älylliseen edistykseen, niin heidän asemansa paljon muuttuisi.

"On mahdollista", päättää hän lopuksi, "etteivät naiset, varustettuina
sillä kasvatuksella, jota minä tarkoitan, tulisi naimisiin, mutta josko
tämä olisi pidettävä todistuksena miesten järjellisyydestä, siitä tulee
toinen kysymys."

Näiden kahden jälkeen ilmaantui taas "Svenska Tidningen'issä" uusi
arvostelija samaan suuntaan kuin Ernst Ludvig, mutta uskonnon suojassa
ja tarkastaen asiaa naisen omalta kannalta. Hän ottaa sekä Jumalan
sanan että luonnon todistamaan, että nainen ijankaikkisuudesta on
määrätty alamaisuuteen. Hertha on siis sekä ylpeä että kaikin puolin
moitittava olento, joka asettuu Jumalaa ja luontoa vastaan. Että
"Herthan" ilmoille tuomat aatteet siis ovat kokonaan hyljättävät,
todistaa tämä arvostelija kolmella lailla:

1) "Todistaakseni Jumalan sanasta, niin sanoo hän: "Vaimon pitää
miehelle alamainen oleman."

2) "Ottaaksemme todistusta todellisuudesta, niin on meillä tuhansia
todistuksia naisen kykenemättömyydestä ajatuksensa jännittämiseen ja
kestävään sieluntyöhön miehen rinnalla."

3) "Ottaaksemme todistusta luonnosta, niin on meillä tuo naiseen
kylvetty halu eli taipumus olemaan vallanalaisuudessa."

Näin ollen katsoo arvostelija sitä yritystä jommoiseksi
lainmuutokseksi, joka samaan aikaan oli nostettu Ruotsin säädyissä
naisen täysi-ikäisyydestä, syrjäaskeleeksi oikeasta suunnasta. Hän
toivoo ettei ehdotusta vahvisteta, mutta ennustaa samassa naiselle
monellaisia ikäviä selkkauksia, jos se todella laiksi tehtäisiin.
"Sielläkin missä hän saa itse hallita itseänsä, tuntuu sielun puolesta
vielä terveelle ja pilaantumattomalle naiselle suloiselta antautua
miehen tahdon alle", väittää hän, mutta lisää kumminkin pienen
ehdon: "niin pian kuin tämä tietysti on kohtuullisuuden ja hellyyden
jalostama. Tempaiskaa vaan nainen kodin turvasta ja vallanalaisuuden
suojelevasta pakosta, niin tempaisette häneltä hänen elinehtonsa
ja todellisen hupaisuutensa; laskekaa hän 25 vuoden vanhana ulos
yhteiskunnalliseen elämään kaupustelijain ja petollisten ihmisten
kilpailuun, niin seisoo hän siinä pian petettynä hupsukkana taikka
naisellisuutensa menettäneenä kummituksena."

Viimeksi kääntyy hän nuorten tyttöjen puoleen, huomauttaen heille,
kuinka ilkeä olisi tuommoinen virallinen julkaistus heidän
viidennestäkolmatta ikävuodestaan.

Myöskin Suomesta pantiin ankara vastalause "Herthan" vapautus-aatteita
vastaan. Itse Juhana Vilhelm Snellman tarttui kynäänsä, löylytteli
Fredrika Bremeriä ja hänen mietteitänsä isällisellä kädellä ja neuvoi
sen ohessa, millä lailla naissuvun oli meneteltävä voidaksensa
rakastettava olla ja miessuvun suosiossa pysyä — sama kanta kuin
Herman Bjursten'illä, ja jolta vastustajain suuriluku silloin ylehensä
asiaa tarkasteli. Koska jokaiselle suomalaiselle lienee hauskaa ja
hyödyllistä tuntea Snellmanin ajatustapaa kaikilla aloilla, otamme
tähän hänen arvostelunsa pääkohdissaan ["Litteraturbladet", Syysk.
1856]. Siinä sanotaan:

"Pääsumma hänen (Fr. Br:n) teorioissaan on että naiselle, samalla
lailla kuin miehellekin, valmistettaisiin tilaisuutta kaiken sen
sivistyksen hankkimiseen, mitä hän toivoo ja itsellensä vaatii,
ja että hänelle annettaisiin täysi vapaus itse päättää tulevasta
vaikutuksestaan ja tilastaan. Tästä olisi seurauksena enemmän
tasa-arvolle, tietoisuudelle ja vakuutukselle perustettu suhde miehen
ja naisen välillä, jota suhdetta tukisi se asianlaita, ettei nainen
enään olisi pakoitettuna turvan ja toimeentulon saavuttamiseksi mennä
vaimoksi ensimäiselle miehelle, joka hänelle kätensä kurottaisi."

Tämän jälkeen Snellman tarkastaa tekijän menettelöä romanissaan,
moittien sitä, että tekijä on tuon vapautetun naisen kuvaillut
vapauttamattomassa ympäristössä, yhteiskunnassa, jossa kaikki sotii
häntä ja hänen pyrinnöitänsä vastaan. Arvostelija nähtävästi ei
olisi tahtonut nähdä Herthaa eli vallanalaisuudesta pyrkivää naista
taistelevana sitä yhteiskuntaa ja niitä lakia vastaan, jotka häntä
kiinni pitävät — se liikutti arvostelijaa vastamielisellä tavalla —,
vaan tekijän olisi pitänyt lukijalle osottaa ihanteitansa vastaava
yhteiskunta, jossa hänen mietteensä olivat jo toteutetut; sillä tapaa
luulee arvostelija hänen voineensa hankkija aatteilleen joitakuita
uskovaisia, "jota vastoin on sangen epäiltävä, voipiko Herthan romani
kääntää ainoatakaan uskotonta".

Herthan sekaantumista sairashoitoon arvostelija myöskään ei hyväksy,
ja samaten kuin Bjursten'iä ja monia muita suututtaa häntä ei
ainoastaan tuo "polven-hoito", vaan vielä enemmän se että Fr. Br.
tuon itsenäisen sankarittarensa naittaa. "Hän (Hertha) on koitautinen
ja kuolee naimattomana — sillä hänen naimisensa Yngven kanssa ei ole
muuta kuin ulkonainen meno, joka oikeuttaa häntä tuota kuolemaan
tuomittua keuhkosairasta hoitamaan. Hän jääpi siis vaan vapautetuksi
kotiopettajaksi eli kouluttajattareksi. Tehtäköön nyt sankarittaren
puolesta mitä hyvään, ja neiti Bremer on varmaankin tehnyt mitä
tehdä voipi, niin voidaan semmoisesta naisesta korkeintaan saada
kunnioitettava ja arvollinen ihminen, mutta rakastettavaksi miehen
silmissä ei hän milloinkaan tule. Se on tämä, jota ei neiti Bremer
ymmärrä eivätkä vapautuksen puolustajat ymmärrä, sanoo arvostelija.

"Hertha on suora mielipiteissään, niinkuin vapautetun tulee olla,
jos hän voipi yhdenvertaisena olla miehensä rinnalla. Se on sangen
kunnioitettavaa. Hän istuu levollisesti kauniin nuoren miehen kipeää
polvea hoitamassa. Sekin käypi laatuun kunnioitettavalle naiselle. — —
Hän matkustaa pitkät matkat omin neuvoinsa. Sekin on kunnioitettavalle
kernaasti suotu vapaus. Hän asettuu omavaraiselle taloudelliselle
kannalle. Se on kaikki kunnioitettavaa. Mutta rakastettavaa ei se ole
miehen silmissä. — Emme sano, ettei kaikessa tässä — paitsi ei noissa
mielipiteiden suorassa esiintymisessä eikä tuossa polvenhoidossa — voi
ilmaantua jonkimmoista rakastettavaa, mutta itsessään ei se mitään
rakastettavaa sisällä", — siinä Snellmanin mietteitä.

"Sillä naisen rakastettavuus perustuu pääasiallisesti siihen, että
hän on turvaa tarvitseva, ja että hän miehen turvaa pyytää. Mies ei
koskaan, sanoo ei koskaan, rakasta itsenäistä taikka itseensä turvaavaa
(sjelftillräcklig) naista. Siitä yksinkertaisesta syystä, ettei
sellainen nainen pyydä hänen rakkauttaan — taikka jos pyytää, ei ole
enään itseensä turvaava."

"Sangen kunnioitettavia avioliittoja voidaan rakentaa. Vanha
kunnioitettava mies voipi naida kunnioitettavan vaimon, ja liitto
voi olla onnellinen, mutta sangen vissi on, että vaimon puolella
silloin paitsi kunnioitettavuutta myös on rakastettavuutta. Tämä ei
riipu vissistä ijästä. Iso-äitikin nojatuolissaan voipi vielä olla
rakastettava. Mutta perus on aina siinä, että nainen tarvitsee turvaa
ja pyytää sitä. Tämä kutsutaan ja tämä on naisellisuus. Ja tämä se
on, jonka nainen kadottaa sen mukaan, kuin hän pyrkii miehen asemaa
yhteiskunnassa täyttämään."

Että tekijä "ei ole tyytynyt tekemään Herthasta pelkkää kunnioitettavaa
naista, vaan on samalla tahtonut hänestä tehdä rakastettavan ja antaa
hänelle nuoren rakastajan — se ei ole soveltunut yhteen". — Siinä on
arvostelijan mielestä kirjan päävika.

"Sopivaisuutta vastaavaa on ainoastaan se, ettei vapautunut nainen
milloinkaan tule perheen äidiksi. Muutenkin perheesen jo syntyy
paljon onnettomuutta sen kautta, kun niin monet vaimot eivät ymmärrä
hallita rakastettavuudellansa, vaan koettavat sitä tehdä järjellä
ja todistavaisesti — taikka mitä he sellaisena pitävät. Vapautunut
nainen, kasvatuksen saanut kuin mieskin kouluissa ja yliopistoissa ja
tottunut miehen-omaisiin toimiin, lääkärinä, opettajana taikka muuna
virantekijänä, astuisi arvattavasti perheenelämään miehelle kuuluvilla
vaatimuksillakin. Ja ettei sellainen kannata, sitä ei tarvitse
todistaa."

Jotain nurillista myöntää arvostelija kuitenkin olevan naisen
yhteiskunnallisessa asemassa. Hätätiloihin nähden, missä nainen ei
voi avioliiton kautta päästä turvattuun asemaan, pitäisi lakien ja
tapain helpoittaa hänelle toimeentulonsa hankkiminen, eikä häntä siinä
estää, kuten arv. myöntää useimmissa maissa tehtävän. "Mutta jos
naisen kasvatus, niinkuin miehen on järjestetty, suoraan johdattaisi
ja valmistaisi häntä hänen kutsumukseensa, niin semmoisien hätätilojen
luku pian vähenisi — ja silloin ei neiti Bremerin vapautustuumia
syntyisikään", lopettaa suuri valtioviisaamme.

Toisin kuului taas toisaalta. Ruvettiin viittaamaan auktoriteteihin
molemmin puolin, ja jonkimmoista tasaannutta mielipiteissä lie
vaikuttunut m.m. moniaat prof. _Agardh'in_ teoksista otetut ja
julkaistut lauselmat, jotka olivat omiansa antamaan vapautus-ystäville
kannatusta, yhteiskunnallisessa ja valtiollisessa järjestyksessä
ja tavoissa ylipäänsä puuttui kaikkia niitä aineksia, jotka
naisessa tunnustetaan vaikuttaviksi", oli Agardh kirjoittanut.
Naisen luonnossa on hienotunteisuutta, hellyyttä, oikeuden tuntoa,
järkeä; mutta luonnottoman kasvatuksen kautta, joka vieroittaa hänen
kaikesta totisesta, suunnitetusta, ja johdattaa häntä pelkkiin
vähäpätöisyyksiin, tukehutetaan hänessä luonnollinen kehitys. Niinkuin
Herodiaan tytär pannaan hän tanssillansa huvittelemaan toisia, ja
kun hän on heidän vaatimuksensa täyttänyt, julistetaan hän sielun ja
ruumiin puolesta miestä alemmaksi olennoksi. Että nainen olisi aiottu
ainoastaan aliarvoisten töitten suorittamiseen ja mies yksistään
kaikkiin niihin toimiin, joihin kysytään päätösvoimaa ja itsenäisyyttä,
niinkuin usein oli väitetty, se on aivan väärä käsitys. Mikä naiselta
puuttuu ruumiillisessa väkevyydessä, sen korvaa hänen kestävyytensä.
Mies pikemmin nääntyy vastuksissa kuin hän, eikä ainoastaan henkisesti,
vaan ruumiillisesti. Hän on jo elämänsä alusta vähemmän kuolevainen
kuin mies, ja kestää paremmin taudissa ja vaivassa. Luoja oli hänen
voimansa mitannut, kun määräsi hänen osakseen kovimman kaikista
tuskista, mutta lahjoitti hänelle samalla suurimman kaikesta onnesta,
äidin-onnen."

Viitattiin kokemukseen, joka osottaa että nainen totisimmissa
elämänkohdissa samaten kuin painavimmissa toimissa on ilmiin pannut
neroa ja järkähtämättömyyttä usein enemmän kuin mies. Kun mieheltä
on rohkeus ja toivo paennut, on nainen hänelle antanut omastansa.
"Sen vuoksi luomishistoriassa sanotaan, että vaimo luotiin miehen
avuksi", oli Agardh kirjoittanut. Kreikan Aspasia, Corinna, Sappho
ovat mainitut maansa etevimpinä, samaten Spartan naiset kestävyydessä,
isänmaanrakkaudessa. Mainittiin roomalaisissa Veturian uhri, Porcia,
Cato'n tytär, joka kuoli tasavallan voitoksi, Cornelia y.m. ja
samallaisia esimerkkiä nykyisemmistä ajoista.

Perheellisessä elämässä hän samalla lailla voipi miehen rinnalle astua.
Hän se on, joka useasti talon voimassa pitää, ojentaa, säästää ja
korjaa siellä, missä miehen huolettomuus hävittää. Samaten monet niistä
harvoista naisista, joille valtakuntain hoito oli uskottu, olivat
kiitettävästi kutsumuksensa suorittaneet. Väärin on siis väittää,
ettei luonto olisi varustanut naista semmoisiin toimituksiin, joissa
tarvitaan järjestystä, huolenpitoa, älyä ja järkähtämättömyyttä,
sillä tosiasiat näyttävät hänellä niihin kykyä olevan, vaikka hän on
yhteiskunnassa niistä suljettu ja mies on ne itsellensä etuoikeutena
säilyttänyt.

Mutta jos on totta, että nainen on osottanut itsensä väkeväksi
sellaistenkin olojen vallitessa, jotka pitkin aikoja ovat häntä
pakoittaneet pysymään vaan vähäpätöisillä aloilla, niin vaikuttavampana
vielä ilmestyy hän silloin, kun lakien ja tapain panemat esteet
poistuvat hänen kehityksensä tieltä ja hän, niinkuin tähän asti mies,
saapi vapaasti viljellä lahjojansa, muistutettiin.

Vastakohtana sille tarkastelulle ja valtioviisaudelle, jolla J.V.
Snellman punnitsi Fredrika Bremerin herättämiä aatteita sukupuolensa
vapautuksesta orjuuttavien lakien ja tapain alta, on se kirjoitus,
jonka "Aftonbladet" [1 p. Lokak. 1856] toimituksen nimessä julkaisi
"Herthan" ilmestymisen johdosta. Lars Johan Hjertan valtiollinen kanta
oli kyllin tunnettu, eikä siis ollut mitään odottamatonta tavata
naisvapautus-asian vakaata puoltoa lehdessä, joka kolmattakymmentä
vuotta oli ollut mainitun valtiomiehen johdon alla ja käynyt
vapaamielisen valtiosuunnan eturivissä.

"Tämän kertomuksen ("Herthan") johtava aate ja se tarkoitus, johon sen
tekijä silminnähtävästi tähtää, on ehdottomasti yksi niitä likisimmän
tulevaisuutemme tärkeimpiä kysymyksiä, jonka ratkaisemista ei, ilman
vaaraa yhteiskunnalle, voi lykätä: naisen vapauttaminen niistä
kahleista, jotka sitovat hänen kasvatuksensa, hänen itsetoimintansa,
hänen taipumuksensa" — sanoo "Aftonbladet". Muistutettuansa kuinka
soveliasta oli, että se nainen, joka oli niin monta hyvää siementä
kylvänyt ruotsalaisten sydämiin ja joka oli alkuun pannut järjestetyn
rakkaudentyön oman sukupuolensa puolelta, nyt myöskin näiden
sisartensa nimessä ja heidän eduksensa julkilausui parannuksen naisen
asemassa välttämättömäksi tarpeeksi ja paljasti ne ilmeiset vääryydet
lainsäädännössä, jotka tätä asiaa koskevat, jatkaa lehti: "Samaten on
paikallansa, että Ruotsin miehet kuuntelevat tätä sanaa, ja kehoitusta
seuraten poistavat lakisäädännöstänsä kaikki, mikä siinä on naiselle
alentavaa ja siis miehellekin loukkaavaista. Tosiaankin on kummallisia
epäsäännöksiä olemassa nykyisessä suhteessa miehen ja naisen välillä.
Tuo niin sanottu väkevämpi pitää hyvänänsä maailmaan tulla tuon
niinsanotun heikomman suurimpain tuskain ja vaivain kautta, häneltä
vastaan ottaa hoitonsa ja kasvatuksensa ja hänen kauttansa valmistautua
inhimillisyyden korkeimpaan etuoikeuteen, rakastamaan ja rakkautta
nauttimaan, ottaaksensa vihdoin tauti- ja kuolinvuoteellansa vastaan
apunsa ja hoitonsa hänen kädestänsä. Näissä juhlallisissa tiloissa
elämän vaelluksella saapi nainen ei ainoastaan olla muassa, vaan
vieläpä pääosan niissä toimittaa, sillä sangen huonosti tulisi mies
semmoisissa toimeen ilman häntä.

Mutta noilla pitkillä väliajoilla, koko elämän aikana muuten, pitää
mies oikeana ja kohtuullisena sekä hyvään järjestykseen sopivana
asiana, että toinen puoli ihmiskunnasta yksinomaan elää ja toimii
toisen nukkena, keittäjinä, pesijinä, vaatteidenpaikkaajina.
Tämän tarkoituksen voittamiseksi on tavallisesti naisen kasvatus
niin järjestetty, ettei mitään opeteta hänelle, joka valmistaisi
häntä itsenäiseen toimitukseen, eikä missään aineessa mitään
perusteellisuutta noudateta. Samaten on häneltä tie suljettu
useampiin ammatteihin ja elatuskeinoihin, varmaankin senvuoksi että
muussa tapauksessa ei olisi niin helppoa saada halpoja apulaisia
taloudenhoitoon. Mutta kun ei nämäkään keinot olleet kyllin riittäviä,
vaan oli joitakuita ammatteja, joihin häntä täytyi laskea, keksittiin
uusi tehokas keino: kiellettiin häneltä oikeus itse hallita ja
käyttää tavaraansa ja riistettiin senkautta häneltä mahdollisuus
ammatin hoitamiseen. Ilman arvelua, mutta ei suinkaan ilman palkkioa
otti toinen sukupuoli kaikki hänen asiansa toimittaakseen, ei naisen
vapaasta anomuksesta, vaan sillä perusteella että katsottiin oltavansa
jonkimmoisia holhoojia, syntyneitä johtamaan naisia, hallitsemaan heitä
ja ennen kaikkea hoitamaan heidän rahojansa. Mutta kun ei tällainen
yksinvaltius aineellisella alalla ollut vielä täydellisesti tyydyttävä,
ulotettiin valta myöskin sydämen asioihin ja ruvettiin naima-isännyyden
nimellä harjoittamaan uutta tyrannisuutta, joka on pahempi kaikkia
muita. Ja kun vihdoin nainen, kaikilla aloilla karkoitettuna suoralta
tieltä, alkoi käyttämään viekkautta ja juonia sortajiansa vastaan, niin
nämä yksinkertaisuudessaan sitä suuresti kummastelivat ja huomasivat
siinä syytä kiristämään nuorat entistä lujemmalle."

Sen jälkeen mainitsee kirjoittaja että vaikka tosin ne ajat ovat
menneet, jolloin nainen pidettiin ainoastaan huonekalun vertaisena,
niin tämä esi-isäin katsantotapa vielä vallitsee naimis- ja
perintö-kaareissa; aviovaimo niinkuin tytärkin ovat kokonansa
holhouksen alaisia, ainoastaan leskivaimo saapi itsenäisesti hallita
itsensä ja tavaransa. Semmoinen tila on hänestä väärä.

"Seuraelämässä suodaan naiselle kaikellaisia pieniä etu-oikeuksia",
jatkaa hän, "annetaan hänen esim. ensiksi astua ovesta sisään,
mutta niin pian kuin kysymys tulee siitä portista, joka eroittaa
täysi-ikäiset ala-ikäisistä, silloin astuu yhdenkolmatta vanha
nuorukainen kursailematta kynnyksen yli, sanoen naiselle: Jää
ulkopuolelle, sinun paikkasi on alaikäisten ja mielettömien seassa.
Sanotaanpa vielä että tuo holhonalaisuus se onkin todellisen
naisellisuuden välttämätön ehto ja että se menisi häviöön jos nainen
laskettaisiin holhouksen alta irti ja päästettäisiin itsetoimintaan.
Meidän vakuutuksemme mukaan tuo on aivan perätöntä pelkoa, uskomme
päinvastoin sen pikemmin voivan tapahtua jäykän pakollisuuden tilassa
kuin vapaassa työssä. Pyrkimys vissiin tarkoitukseen, taatun aseman
voittamiseen tulevaisuudessa ja tieto voimainsa oikeasta käyttämisestä
antaa ihmiselle mielen jäntevyyden, jota ei voi kyllin korkealle
arvostella?"

Kehoitettuansa Ruotsin yleisöä lukemaan Fredrika Bremerin puheena
olevaa kirjaa, päättää tekijä lausumalla sen toivon, että jalon naisen
sanat pääsisivät vaikuttamaan miesten sydämissä ja niin välillisesti
ennen pitkää matkaansaattaisivat parannuksen Ruotsin naisen
oikeussuhteissa.

Sen oli vastaisuus osottava.

Niinkuin aina kun mielet nousevat kiihkoonsa, iskettiin tässäkin
kahakassa monta kertaa syrjälle asiasta. Muutamassa kirjoituksessa
tuomittiin Fredrika Bremerin koko siihenastinenkin kirjallinen
vaikutus arvottomaksi, eikä sitäkään ainoastaan, vaan vielä vedettiin
hän ihmisenäkin tarkastus-istuimen eteen, jossa pilkkaa ja soimausta
ei säästetty. Kutsuttiin muun muassa kirjailijaa kunnianhimoiseksi
maineenpyytäjäksi, joka on kulkenut ulkomailla vaan hankkiakseen
itselleen "puhvia" ja jonka matka Amerikaankin sai alkunsa paraasta
päästä vaan maineen himosta.

Mutta kaiken tämän kestäessä alkoi moni ihminen lainaamaan huomiotansa
asioille, jotka näihin saakka olivat olleet häneltä kokonaan hämärässä
taikka vaan kaukaisina varjoina haamoitelleet hänen mielessään, ja hän
pahoitettiin kyselemään järkeänsä avuksi kiistanalaisten kysymysten
selvittämiseksi. Siten Fredrika Bremerin julkituomat aatteet pääsivät
leviämään yhä laajemmalle, ja kaikessa hiljaisuudessa ilmi kävi monen
ihmisen sydämessä, että Fredrika Bremer toki oli osannut sanoa vaan,
mitä itsekin olivat usein tunteneet. Sen mukaan mimmoisiksi asiat siis
selvenivät kunkin käsityksessä, halkesivat mielipiteet erilleen, kunnes
luokkautuivat kahteen vastakkaiseen suuntaan, joista toinen, pienempi,
liittyi Fredrika Bremeriin, toinen taas suurena enemmistönä yhtyi
pysymään kiinni tähänastisessa asiaintilassa.

Kaikesta tästä, suusanallisista ja kirjallisista kiistoista ja
otteluista, soimauksista, ei kuitenkaan kirjailija itse tietänyt
mitään. Ennustaen pahaa melskettä tulevaksi oli hän, saatuansa
käsikirjoituksensa valmiiksi, lähettänyt sen kaiken kiireen
kustantajallensa, puristanut lähimpäin ystäväinsä käsiä jäähyväisiksi
ja lähtenyt Tukholmasta matkalle, jonka hän jo aikaisemmin oli
päättänyt tehdä ja joka tällä kertaa oli aiottu kauas itäänpäin,
vanhain kansain muistettaviin maihin. Mekin tahdomme jättää
Hertha-liikkeen likisimmät vaikutukset toistaiseksi, seurataksemme
Fredrika Bremeriä hänen pitkälle itämaiselle matkallensa.




VII. ITÄMAINEN MATKA. BRÜSSEL'IN KONGRESSI.


Totuuden tuntemisen palava halu se oli, joka nytkin käski kirjailijan
vaihtamaan rauhallisen kotinsa tuntemattomiin asuntoihin vieraissa
maissa ja kansoissa kaukana isänmaastansa. Aleksander Vinet'n uskontoa
käsittelevät teokset ja viimeiseksi hänen: "Discours Evangeliques",
jonka Vinet'n' leski oli lähettänyt Fredrikalle, suuntasivat hänen
matkansa alkua Schweiziin, päästäksensä elämässä tutustumaan niihin
vapaa-oppisempiin liikkeihin, joissa tämä suuri opettaja oli
vaikuttanut. "Vinet'n suuri henki kutsui minut Schweiz'iin", kirjoittaa
hän siitä itse.

Sateessa ja rumassa ilmassa matkusti hän alkukesästä 1856 Tukholmasta
meritse, "mutta ystäväin sydämellisyys oli pannut niin paljon kukkasia
sydämeeni ja käsiini, ettei paha ilma minua ensinkään häirinnyt, ja
minä sain elää rauhassa sisällisen kukkaistarhani päiväpaisteessa",
kirjoittaa hän yksityisessä kirjeessä. Heti tultuansa Schweiz'iin
rupeaa hän tekemään matkaltansa muistiinpanoja, jotka sitten nimellä
"Lifvet i gamla verlden" (Elämää vanhassa maailmassa) kotimaassa
annettiin painosta kolmessa osassa, sitä myöten kuin ne tekijänsä
kädestä valmistuivat. Tässä kirjassa avataan lukijalle suuri osa
Europaa: luonnonkuvauksia, kertomuksia maiden ja paikkakuntain sekä
kansain silloisista ja sen edellisistä oloista, elämäntavoista,
henkisistä liikkeistä eri aloilla.

Saamme näissä kuvauksissa ensin seurata kirjailijaa hänen matkallansa
Schweiz'issä. Bern'istä ja sen seutuvilta, hiljaisista laaksoista
korkeine vuorikukkuloilleen ja siintävine järviselkineen Lausanne'n
kaupunkiin ja eteenpäin vuorelta vuorelle, toisesta alppilaaksosta
toiseen saamme kertojan kanssa siirtyä, käydä hänen kanssansa täällä
niinkuin Amerikassakin monissa yhteiskunnallisissa laitoksissa,
kirkoissa, kokouksissa, kansanjuhlissa. Schwüz'in kantonassa
matkaellessaan kuulustelee kirjailija siellä otaksutun ruotsalaisen
asutuksen jälkijä, ja luuleekin semmoisia tapaavansa. Muistoista
Wilhelm Tell'in ajoilta ja monellaisia taruja vapautussodasta
kerrotaan lukijalle. Schwüz'in kaupungista matka johtaa Lucern'een
ja Rhigivuorelle, josta tekijä viehättävällä tavallaan opastaa
meitä ihantelemaan suuremmoista luonnon näytelmää; ja sieltä taas
Zürich'iin, jossa käydään useissa armeliaisuuden laitoksissa ja
eräässä munkkiluostarissa pakinoimassa pyhäin veljien kanssa heidän
uskonnollisesta tunnustuksestaan.

Mutta kun syyspuoleksi valmistettiin kansainvälistä kokousta
Brüssel'iin, jonka kokouksen tarkoituksena oli keskusteleminen
apukeinoista yhä lisääntyvän köyhyyden estämiseksi ja torjumiseksi, ja
johon Fredrika Bremer jo aikaisemmin oli saanut kutsumuksen saapua,
palasi hän jälleen takaisin pohjoiseen, kutsumusta ja omaa haluansa
noudattaen. 300:sta kokouksen osanottajasta on hän ainoa nainen, eikä
siis ole ihmeellistä, jos häntä kohdellaan erityisellä kunnioituksella
jo senkin vuoksi; mutta se asianlaita että hän oli saanut sinne
kutsumuksen, todistaa kuinka arvossa hänen nimeänsä ja merkitystänsä
pidettiin.

Erityisestä pyynnöstä kirjoitti hän esitelmän, jossa hän huomauttaa
kokousta miten tarpeellista olisi vaikuttaa siihen suuntaan, että
köyhempien kansankerrosten tyttärille valmistettaisiin parempi opetus,
etupäässä ammatillinen, sillä senkautta työväen perheelle karttuisi
suuri aineellinen apuvoima, jota paitsi ei se voi tulla toimeen. Näemme
siis ettei Fredrika Bremerin vapautus-aatteet suinkaan supistuneet
säätyläisnaisiin, vaan että hän piti silmällä koko sukupuolta, eikä
tehnyt sitä vaan naissuvun, vaan koko sukukunnan tilan kohoittamiseksi.
Tämä esitelmä luettiin kokouksessa ja voitti suurta kannatusta.

"Aftonbladet'iin" lähetti Fredrika Brüssel'istä useampia kirjoituksia,
joissa hän kertoo kongressin istunnoista, sen toimitushallinnosta,
sen näyttelystä ja viimein sen etevimmistä jäsenistä, etenkin niistä,
jotka ilmaisivat tiedonantoja asiain kehkeymisestä heidän isänmaassaan.
Luonnollista oli että Fredrika Bremer, joka oli käyttänyt suuren osan
elämästään lähimmäisensä palveluksessa, tahtoi koko sydämellänsä
osallistua siihen työhön, jota varten kokous oli toimitettu. Olihan
tämä kirjailija jo kymmenen vuotta sitten romanissa "Syskonlif"
ihanteena kuvaillut semmoista yhteiskuntaa, josta köyhyyden kärsimykset
ovat poistetut yhteisen huolenpidon avulla. Sanalla ja työllä hän oli,
niinkuin olemme nähneet, isänmaassaan kehoittanut kansalaisiaan ja
erittäin omaa sukupuoltaan ryhtymään toimenpiteihin puutetta vastaan,
ja viimeksi oli hän tehnyt sitä "Herthassa". Täytyihän hänen siis
iloita, kun nyt näki koossa nerollisia tiede- ja valtiomiehiä melkein
kaikista Europan maista, joiden mieli ja aikomus oli etsiä ratkaistusta
kysymyksille, jotka enin painavat Europan kansoja ja uhkaavat sen
tulevaisuutta, kysymykset köyhyyden vastustamisesta ja poistamisesta.

"Kiitän Jumalaa kaikesta, mitä olen täällä nähnyt ja kuullut ja siitä
tulevaisuuden toivosta, jonka tämä kokous on antanut minulle ja
monelle", päättää hän kirjoituksensa kongressista.

Käytyänsä kirjailijan kera kutsutussa keskustelussa kuningas Leopold:in
luona siirretään lukija Genfiin tutustumaan pitsivalmistuksiin ja
sieltä Antverpen'in kautta lyhemmäksi aikaa Paris'in kirjavaan elämään,
josta Fredrika tekee sen muistutuksen, että sen suurin kurjuus nyt on
korjattu pois näkyvistä paremmin kuin kolmekymmentä vuotta sitä ennen,
jolloin Fredrika asui siellä vanhempainsa kanssa, jättäen kuitenkin
päättämättä, oliko muutos parempaan päin vai ei. Lontoossa oli Fredrika
nähnyt kuinka koetettiin kaupungin halvempia osia kuntoon panna ja sen
asukkaille toimittaa raitista ilmaa ja tilavuutta, mutta Parisissa
näki hän vaan sen keskus-osia, jossa rikkaat ja mahtavat asuivat,
kaunistettavan, mutta köyhäin ja onnettomain asuntopiirit kaupungin
perällä saivat vartoa, kunnes heidän vuoronsa tulisi.




ITÄMAINEN MATKA. SCHWEIZ'ISSÄ.


Kesäkauden 1857 asuu kirjailija Genève'ssä ja tutustuu siellä
historioitsijan Merle d'Aubigné'n kanssa, joka silloin paraikaa
valmisteli Ranskan uskonpuhdistuksen-historiaa. Elävästi kuvailee
Fredrika meille seudun suuremmeistä luontoa, kertoo Genève'n
taskukellojen valmistuksesta, sen menneestä ja silloisesta henkisestä
elämästä, etevistä miehistä ja naisista, jotka siellä ovat eläneet:
Rousseau'sta, Pestalozzi'sta, rouva Staël'ista, Père Gérand'esta.
Calvin'in teos: "Institution Chretienne", jonka kirjailija täällä lukee
taikka niinkuin hän sanoo, paremmin "taistelee" läpi, antaa hänelle
aihetta mietteihin, jotka osottavat, ettei suuren uskonpuhdistajan
kova oppi ennakkomääräyksestä (prédestinationista) häntä ollenkaan
tyydyttänyt. Hän kiittää tekijän pontevuutta ja terävää kirjoitustapaa
vieraiden tunnustuksien kumoomisessa sekä oman oppinsa puolustuksessa,
mutta surkuttelee että niin suuri henki kuin Calvin'in on saattanut
makealla mielihyvällä kuvailla niiden sielujen ijankaikkista tuskaa,
jotka ennakkomääräyksen mielivallasta ovat tuomitut kadotukseen.
Semmoinen oppi oli Fredrika Bremerille inhoittava. "Syystä ja toisesta
voin antaa anteeksi, jos joku määrätyssä aineessa pitää typeriä
mielipiteitä, mutta kuka saattaa iloita semmoisesta opista, joka tekee
Jumalan väärintekijäksi ja ihmiset hänen sokeiksi ja sydämettömiksi
käskyläisikseen, hänelle en voi anteeksi antaa", kuuluu kirjailijan
muistiinpanoissa.

Matkustettuansa Neuchatel-järven ympärillä, St. Pierre'n saarelle
katsomaan Rousseau'n asuntoa, St. Bernhardille, Mont Blanc'in
tienoille, ja palattuansa vielä Genève'hen sekä tehtyään lukijalle
loppukuvauksen maasta, jossa hän nyt enemmän kuin vuoden oli elänyt,
sanoo kirjailija Schweiz'ille kiitolliset hyvästit ja ohjaa matkansa
Italiaan.




ITÄMAINEN MATKA. WALD0LAISET. VAPAUTUSLIIKKEISTÄ.


Kunnioittaen kaikkia liikkeitä, jotka ovat johtuneet totisesta
totuuden halusta, tahtoo Fredrika nyt päästä näkemään mimmoisiksi
historiassa tunnettujen Waldolaisten uskonnolliset käsitykset ja
elämä ovat muodostuneet, ja oleskelee senvuoksi isomman ajan heidän
umpilaaksoissaan Poo-virran lähteillä ja sitten Piemont'in tasangoilla,
tutustuen heidän tapoihinsa ja heidän etevimpien johtajainsa kanssa.
Oma tietohalunsa käskee hänen herättämään samaa halua muissakin, ja
sanoen lukijalle: "Siksi sinulle asiasta vähän kerron, että tahtoisit
oppia siitä muualta enemmän", antaa hän taitavan kynänsä nytkin
piirrellä kuvauksia Waldolaisten menneistä elämänvaiheista, heidän
kovista kärsimyksistään pakolaisina, heidän urhoollisista vaikka
usein onnistumattomista vapauden yrityksistään, heidän uskostaan,
lujuudestaan, sitkeydestään ja vihdoin heidän vapautuksestaan. Yhtä
suurella innolla tutkii hän taas, Turin'iin tultuansa, Italian
vapautusliikettä vuosisadan alkupuolella. Mimmoisiksi hän käsittää
näiden suurien liikkeiden syyt ja tarkoitukset, kirjoittaa hän eräässä
muistiinpanossaan seuraavaa:

"Mitä on inhimillinen sivistys? Siinä kysymys. Korukasviko semmoinen,
jommoiseksi monet Itämaiden valtioista, Kreikan ja myöhemmin Italian
tasavallat ovat sen kasvattaneet? Jos niin on, ei ole meillä paljon
toivottavaa tulevaisuudessa. Sillä loistavampia ilmiöitä, suurempia
miehiä: sotilaita, valtiomiehiä, taideniekkoja, jalompia töissään ja
mainiompia taidetuotteissaan kuin he, ei meistä synny. Ja kuitenkin
ovat kaikki ne kansat ja valtiot, joiden povesta he nousivat, hajonneet
pirstaleiksi tai vajonneet voimattomuuteen. Mitä olemme me? minnekkä
pyrimme, mitä parempaa me etsimme? me, jotka ylistämme taideteoksia,
joiden vertoja emme voi luoda: Pyramideja, Parthenon'ia, Odyssé'aa,
Pantheon'ia, Divina Comedia'a sekä Rafael'in ja Michael-Angelon luomia.
Mutta, sanokaamme se nöyrästi iloiten — sillä vaan osaksi on ansio
meidän — meillä on ja me pyydämme jotain suurempaa, korkeampaa Mitä se
on, saapi Piemont'in ja nuoren Italian henki vastata."

Ja kirjailija viittaa ensin Silvio Pellico'n "Prighione'een" ja
Spielberg'in vankien sydäntä särkeviin kertomuksiin, "joita ei
sävyisinkään sydän saata lukea vihaan syttymättä Itävaltaa vastaan", ja
jatkaa: "Kun vankihuoneet vihdoin avattiin, osotti vankien tunnustukset
sitä pyhää maansa vapauden ja itsenäisyyden tulta, joka poltti Italian
nuorison povessa. — Ne osottivat että mitä nuoret isänmaanrakastajat
tahtoivat, ei ollut ainoastaan Italian vapauttamista muukalaisten
vallasta, vaan koko maan yhteyttä ja uutta, uusia ihanteita toteuttavaa
elämää." Nämä ihanteet antoi maanpakolaisuudestaan Gioberti, joka
opetti kansallensa että korkein inhimillinen siveys, kauneus ja
järjestys piti oleman uuden valtion tuntomerkki, jonka mukaan sitten
muutkin kansat voisivat valtionsa muodostaa. Tämmöisen hengen
johdatuksella Italian miehet taistelivat itsenäisyyden ja vapauden
puolesta, sanoo Fredrika, ja se osottaa hänelle että ihmiset todella
ovat menneet eteenpäin.




ITÄMAINEN MATKA. CAVOUR'EN LUONA.


Fredrika kävi myöskin Piemont'in valtioministerin, kreivi Cavour'in
luona, jonka ystävällinen ja tasainen olento voitti kirjailijan
mieltymyksen yhtä suuressa määrässä kuin sitä ennen hänen nerokas,
ponteva valtiohoitonsa oli tehnyt. Ennenkuin Fredrika erosi hänestä,
kehoitti hän häntä toimittamaan valtakunnan perintölakiin muutoksen,
joka naiselle sallisi saman perintöoikeuden kuin miehelle, johon Cavour
lie vastannut, että mainittu muutos olikin oikeuden vaatimus. Neljä
vuotta myöhemmin, kun Fredrika Bremer palasi takaisin Palestinasta ja
Kreikasta, oli tämä etevä valtiomies päivää ennen kuollut, kansansa
kaipaamana.

Genuasta meni Fredrika Pisa'han, jonka kaltevaa tornia hän vertaa
kadulla kompastuneesen ihmiseen, joka paraikaa nousee ylös, ja
jossa hän jonkun aikaa seurustelee erään naiskirjailijan kanssa,
tunnettu isänmaallisesta mielestään ja kansanvapautta harrastavista
kirjoituksistaan. Oleskeltuaan vielä Florenz'issa asettuu hän joulun
aikaan Roomaan. Kirjailijan ikä ja tännekin levinnyt maine avasi
hänelle täälläkin ovet kaikkiin paikkoihin, kaikkiin tilaisuuksiin,
tiedemiesten, runolijain ja valtiomiesten luoksi.

Valtavan vaikutuksen häneen näkyy tehneen Rooman katakombit ja
vieläkin enemmän tuo katholisen kirkon rohkea ja kaikkiin oloihin
sekä yksityisten ihmisten koko maailmankatsantoon ulottuva valta ja
voima. Minne hän menee, missä liikkuu: kadulla, perheissä, huveissa,
kansanjuhlissa, kokouksissa, niin joka taholta tulee hänelle vastaan
katholisuutta. Ja katholinen uskontunnustus ei Fredrika Bremeriä
miellytä, etenkään ei sen välitys-aatteet ja niistä seuraavat
erehdykset ja paheet.

Mutta katholisen kirkon isännät, paavista alkaen, tekevät ahkeraa
työtä saadakseen häntä kääntymään. Fredrika kyllä antautuukin pitkiin
väitteihin heidän kanssaan, mutta ilman tyydyttäviä seurauksia
paavilaisuudelle. Hän saapi luvan käydä Pio Nono'nkin [Pius IX]
puheilla, saapi kunnian ensin kolmasti niiata hänen edessään ja sitten
suudella häntä kädelle, mutta ei sekään vaikuta. Laimiinlyömättä mitään
tilaisuutta, missä kath. kirkon opinperusteet taitaisivat hänelle
paremmin selvetä, menee hän kuuntelemaan, miten vastakääntyneitä
otetaan sen yhteyteen ja kuinka nuoria naisia vihitään nunniksi ja
kiinnitetään luostarielämän palvelukseen. Antaapa itsensä sulkea
erääsen nunnaluostariin oikein opetettavaksi, jolloin kaikki hänen
katholiset ystävänsä yhtyvät ennustamaan hänelle perinpohjaista
kääntymystä, sillä "Sacré Coeur" -kunnan helmasta ei ole vielä kukaan
protestanttina palannut. Aamusta iltaan häntä pidetäänkin tutkinnoissa
ja saarnoissa, joille ei varmaankaan "tuli- eikä vedenkoetus voisi
vetää vertoja, mutta", kirjoittaa Fredrika, "pahempana protestanttina
sieltä tulin, kuin olin sinne mennessäni."

Toukokuussa v. 1858 jättää kirjailija Rooman ja tulee Neapeliin.
Vesuviolla on silloin paraikaa mahtava purkaus, joka antaa
kirjailijalle syytä synkkiin ajatuksiin ja kysymyksiin. Nähtyänsä
Schweiz'issä Goldau-laakson hävityksen jäljet [jossa liki 5000 ihmistä
oli menettänyt henkensä] oli hän kirjoittanut: "Laakso vuorilohkoineen
ja maavanukkeineen on plastillinen saarna niille luonnonpalvelijoille,
joille luonto on pelkkää sopusointua ja korkeimpana ilmauksena luojan
hyvyydestä ja viisaudesta. — — Ja jollei tämän laakson toisella
puolen olisi toista ihanampaa, niin ei meillä olisikaan hyvä luoja ja
isällinen Jumala. Mutta mitä _luonto_ meille ilmoittaa tuosta toisesta
Goldausta?" Sokean luonnonvoiman näkee hän nyt jälleen sankarina ja
ihmiset sivuseikkoina, kun hän katselee tuota hävittävää tulensyöksyä,
joka niin monelta tuhannelta on hengen temmaissut.




ITÄMAINEN MATKA. VÄLIMEREN YLI.


Neapelista käydään Ischia'n saarella, sitten Sorrento'ssa ja myöhemmin
salmen yli Siciliaan. Jo Genua'ssa oli kirjailijan pariin yhtynyt eräs
nuori, taiteen opinnoita harjoittava nainen, joka kaipasi matkatoveria
ja jonka Fredrika otti suojaansa; Neapelissa liittyi heihin
saksalainen neitonen ja vähä myöhemmin taas itävaltalainen matkustaja
väkevämpää sukupuolta. Nämä kaksi jälkimäistä kutovat nyt kirjailijan
matkakuvauksiin pitkän romanilangan, joka sitten päättyy avioliiton
aukaisemattomassa solmussa. — Siciliasta, jossa Fredrika asemoitsee
useissa paikoissa ja kertoo paitsi monia kohtia sen historiasta,
asukkaiden elinkeinoista ja sivistyksestä, matkustaa hän Maltalle.
Täällä on aikomus viipyä ainoastaan muutamia päiviä, mutta päivät
muuttuvat viikoiksi, niin hyvin viihtyy Fredrika saarella. Hän tapaakin
siellä useampia pohjoismaalaisia, ja vaikka hän tulee sinne outona
matkustajana, huomaa hän pian ympärillänsä ystävällisiä ihmisiä, joiden
vieraanvaraisuus ja seura lämmittää hänen sydäntään. Myötätuulessa,
mutta kovassa merenkuohussa astuu hän täältä Egyptiä ja Palestinaa
kohti purjehtivaan höyrylaivaan. Hän kirjoittaa muutamia tuntia sitä
ennen:




ITÄMAINEN MATKA. PALESTINASSA.


"En aio sanoa sinulle, lukijani, mitä oikeastaan lähden Egyptissä ja
Palestinassa katsoakseni, taikka mikä minua oikeastaan houkuttelee
koettelemaan niin suuria vaikeuksia ja vaaroja, joita minun kaltaiseni
yksinäisen matkustajan eteen täytyy tulla seuduilla, joilla en
tunne tapoja enkä kieltä; en voi sitä sanoa, sillä en sitä itsekään
tarkoin tiedä; sen vaan tiedän — että sinne minun täytyy. — — Meri
kuohuu ja syöksee peloittavana, mutta minä lähden. Jumalanpelvolla ja
tyhmänrohkeudella tässä maailmassa kuitenkin pääsee eteenpäin. Tottahan
Pyramidien ja Palestinan tähden pitää uskaltaa kamppailus uskottomain
kanssa!"

Matka kävikin hyvin, mutta Aleksandrian satamaan tullessa tapahtui
kuitenkin jotain, joka ei täysin vastannut kirjailijan viimeistä
vakuutusta. Ilmoitettiin näet laivalle että polttorutto kävi
kaupungissa, jonka vuoksi päällikkyyden, sääntöjä noudattaen, täytyi
kieltää maalle astuminen ja matkustaa eteenpäin. Koko päivän viettää
Fredrika laivan yläkannella, katsellen, kartta kädessä, Egyptin
muistorikkaita rannikoita Välimeren siintävän taivaan alla, pahoilla
mielin ettei saanut maalle astua.

Vaan kuta likemmäksi he ehtivät Palestinan rantoja, sitä enemmän nuo
pettyneet toiveet poistuvat uusien, vielä voimakkaimpien tieltä.
Laiva laskee Jaffa'n -satamaan, jossa matkustajat nousevat maalle,
ja erään venäläisen ruhtinattaren ja hänen seurueensa sekä muuan
tiedemiehen parissa matkustaa kirjailija ratsastaen Jerusalemiin,
ensin Saron'in tasangon yli ja sitten ylämaata nousten palmupuistoihin
kätkettyjen pienten kyläin läpi, kunnes pysähtyvät pyhään kaupunkiin,
3000 jalkaa ylempänä meren pintaa. Lukijalle annetaan nyt kuvaus ei
ainoastaan nykyisen kaupungin rakennuksista, sen pimeistä, kapeista
ja epätasaisista kaduista, joilla kirjava ihmisjoukko kömpelöine
kameleinensa ja laiskoine aaseinensa hitaasti liikkuu, vaan myöskin
itämaalaisten kodeista ja perhe-elämästä. Europalaisten lähettiläiden
toimesta tulee kirjailija näet esitellyksi useille eteville suuren
profetan uskolaisille ja joutuu sen kautta kanssakäyntiin heidän
taloissaan. Hän kutsutaan pitoihin heidän haremiin, joissa hän istuu
korkeain rouvain parissa tuttavallisesti puhellen ja nauttien heidän
lihaherkkujaan, joita naiset sormillaan, irroittivat paistista ja
samalla välikappaleella kantavat hänen eteensä.

Kaikki pyhät paikat Jerusalemissa katsotaan: Zion'in vuorelta,
jossa on matkustajille rakennettu asunnoita ja ravintoloita, Morian
kummulle, muinoin Salomonin temppelin, mutta nykyaikana turkkilaisten
moskéan sijalle, Kedron'in kuivaneen puron poikki Gethsemane'hen ja
ylös Öljymäelle, josta katsojan silmälle aukeaa Kedron'in, Gehennan
ja Jehosaphat'in laaksot, kauniita olivipuistoja, ja etelässä Judean
erämaa etäälle Kuollut mereen saakka, jonka pinta kaukaa siintää. —
Käynti Jordanilla ja Kuollut meren rannoilla muutamien europalaisten
seurassa antaa kirjailijalle mitä rikkaimpia kertoma-aiheita.
Katsastaen vireällä arabialaisella juoksijalla alimaiden,
vuoririnteiden, notkojen ja salojen kapeita polkuja, väliin palmujen
viileässä varjossa, väliin kukkaisilla ruohopenkerillä, ihantelee
matkustaja luonnon rikkautta, muistellen kaikkia niitä ihmeellisiä
tapauksia, joita muinaisuuden historia näille tienoille sijoittelee.
Pyhiinvaeltajia menee ja tulee, eikä paljon puutu, ettei Fredrikakin
heidän kanssansa anna itseänsä kastaa pyhään virtaan. Mutta sen sijaan
noukkii hän sen rannoilta maan omituisia kukkasia talteen pantaviksi ja
maistelee Kuollutmeren katkeraa, pahanmakuista vettä.

Kesäkuussa palaa hän takaisin Jaffaan, mutta tekee sieltä vaarallisen
matkan Nazaret iin, Tiberiaan ja muihin pyhiin paikkoihin Genezaret'in
ympärillä. Vasten niiden varoituksia ja neuvoja, jotka tunsivat seudun
luotettamattomuuden ja beduinijoukkojen rosvoukset, ratsasti Fredrika
päiväkausia asumattomien tienoitten läpi ainoastaan yhden kuljettajan
seurassa. Hän sai kyllä kärsiä vilua ja kuumuutta vuorottain, sadetta,
myrskyjä ja ukkosenilmoja; maata siistittömissä huoneissa, jotka
vilisivät kaikenmoisia itikoita, ja tyytyä sopimattomaan ruokaan, mutta
ei se häntä lannistanut. Hän tahtoi nähdä ne seudut ja paikat, joissa
Jesus oli asunut ja opettanut, ja hän näki ne.




ITÄMAALAINEN SIVISTYSKANTA. NAISEN TILA JA ASEMA.


Kaikkialla missä hän matkustaa, koettaa hän tutustua itämaalaisten
kansain oloihin, heidän sivistyskantaansa ja käsityksiinsä,
Palestinassa samaten kuin sitten matkallansa Vähässä Aasiassa ja
toisella puolen salmea, europanpuolisessa Turkissa. Senvuoksi hän
nytkin käypi kaikissa jumalanpalveluksissa, juhlamenoissa, julkisissa
laitoksissa ja haremeissa. Suurimman esteen näiden kansain nousemiseen
tapaa Fredrika Bremer heidän uskonnollisissa käsitteissään, vaimon
alennustilassa ja pappien vaikutuksessa. Haremeissa puheli hän usein
naisien kanssa heidän tilastaan, kysellen heidän mieltään siitä
ja muista asioista. Syvästi kävi heidän tilansa Fredrika Bremeriä
sydämelle, eikä voinutkaan muuta. Nähdä oma sukupuolensa, järjellä ja
inhimillisillä tunteilla lahjoitettuja olennoita suljettuina häkkiin
kuin luontokappaleet, ilman mahdollisuutta mihinkään oppiin, ilman
mahdollisuutta pääsemään muun maailman yhteyteen, pidettyinä ainoastaan
leikkikaluina ja ihmiskunnan lisäyttämisen välikappaleina, täytyi
murtaa hänen mieltään. Hän sanoo itämaan naisesta:

"Jos heitä kasvatettaisiin vapauteen ja kristinuskoon, nousisivat
he Europan sivistyneimpäin naisten rinnalle. Sitä suurempi synti
kun heitä pakoitetaan koristeltuun alennukseen, häväistykseen ja
henkiseen vankeuteen, ja sitä oikeampi ja paremmin ansaittu on se
rangaistus, mikä kohtaa kansaa sellaista, joka ei ymmärrä kunnioittaa
naista, ihmiskunnan äitiä. Ja mikä on rangaistus? Se on se, että
sellainen kansa kokonaisuudessaan auttamatta alentuu häväistykseen
ja tappioon. Sillä kuinka voisivat nämä vaimot, nämä ihmismadot,
kasvattaa vapaata, itsetietoista, korkeampaan tarkoitukseen pyrkivää
kansaa? Missä perhe taipuu väkivallan alle ja perheenisä yksinvaltiaana
hallitsee, ja missä vaimo alentuu miehensä palvelijana hänen hyötyänsä
ja huvitustansa ylläpitämään, siellä pian koko kansa saapi kumartua
yksinvaltaisuuden alle ja siten orjuuteen ja kuolemaan — jollei se
kykene kahlehtivaa koteloansa särkemään. Ja ensimäinen askel tälle
tielle olisi naisen vapauttaminen ja perhe-elämän koroittaminen. Siinä
kaikkien itämaalaisten kansojen hengen kysymys." Kaksikymmentä vuotta
sen jälkeen kuin nämä sanat kirjoitettiin, saamme lukea saman ajatuksen
alennetun vaimon kostosta Carl Snoilskyn runossa, "Österländskan",
jossa hän antaa alennukseen pakotetun vaimon sanoa itämaan miehelle:

    "Du dåre, som förbjöd oss
    Att också äga själar,
    Till straff vi frie männer
    Ej föda mer, men trälar."

"Mutta naisen oma sielukin elää vielä ummessa", jatkaa Fredrika
toisessa paikassa, "ja jos kohta monet heistä, niinkuin etenkin
Konstantinopolissa on laita, huokailevat pois haremista europalaisen
naisen asemalle, niin on tuo heidän halunsa vielä lapsen mielen
kaltainen, joka pyytää vedessä kimaltelevaa kuun kuvaa omakseen.
He tahtovat kuulla soittoa ja seurustella europalaisten herrain
kanssa, siinä kaikki, tunnustavat lapsellisesti monet heistä. Naisen
vapautta jalommassa merkityksessä käsittävät he yhtä vähän kuin heidän
isäntänsä. Ainoa keino naisen ja koko kansan nousemiseen on siinä,
että he kääntyvät kristinuskoon. Monivaimoisuus tosin asiain pakosta
vähentyy, ja yksi toinen ylimys panee myös tyttärensä oppimaan vähä
ranskaa ja soittamaan pianoa, mutta siihen kaikki päättyy. Turkkilaisen
uskon mukaan tulee naisen aina "jäädä peiton alle", tuntemattomaksi.
Ainoastaan tietämättömyyden ja pakonalaisuuden turvissa naista pitäen
luulee Turkin mies voivansa varjella häntä ja itseänsä häpeästä."

Palattuaan suurilta päivällisiltä, jotka korkeasukuinen, sivistynyt
turkkilainen oli pannut toimeen haremissaan kuudellekymmenelle naiselle
ja joissa Fredrika Bremer oli kutsuttuna vieraana, sanoo hän taas:

"Sitä seuraa, sitä virvoittavaa kumppania, sitä ystävää, jonka mies
kotonaan tarvitsisi, sitä puolisoa, joka tekisi hänelle kotinsa
rakkaimmaksi paikaksi maan päällä, joka voisi osallistua hänen
yrityksiinsä ja vahvistaa häntä hänen lepohetkillään, sitä ei hänellä
ole eikä hän milloinkaan saa, yhtä vähän kuin mikään mahometilainen.
Kenen on syy? Hyviä taipumuksia ei näiltä vaimoilta puutu, sen tiedän.
Mutta valoa, vapautta, kasvattavaa hoitoa, jalompia tarkoituksia kuin
maalliset nautinnot ja Muhammedin paradisi — sitä he puuttuvat, siinä
on syy."

Kirjailija muistuttaa sen ohessa kuinka juuri itämaiden suuret
ja viisaat miehet, luokitusjärjestyksensä kautta, jota he kaikki
harvoilla poikkeuksilla ovat ylläpitäneet, ovat estäneet vapauden ja
itsenäisyyden aatteen kehittymisen, joten ei nainen itsekään huomaa
kahleitansa. Kiinalla on ollut monta etevää ja mainiota naista,
sanoo hän, mutta kuitenkin ovat tyttölasten murhat ja monivaimoisuus
julkisia ja jokapäiväisiä tapoja. Osottaakseen kuinka ahdasmielisiä ja
kaikkia korkeampia aatteita vailla eteväinkin naisten mietteet itämaan
kansoissa ovat, kertoo Fredrika Bremer, mitä oppinut kiinalainen
nainen sanoo eräässä teoksessaan, joka oli aiottu keisarin vastaiselle
puolisolle:

"Meille kuuluu ihmiskunnassa kaikista äärimmäinen tila, määrätty
nöyrimpiä askareita varten", sanotaan siinä. " Ennen muinoin kun
syntyi tyttölapsi, pantiin se alas maahan ja sai maata niin siinä
kolme vuorokautta ilman kenenkään siihen koskematta. Vasta kolmantena
päivänä sai se hoitoa. Silloin otti isä sen käsivarsilleen ja piti sitä
hiljaa ja ääneti esi-isäin kuvien alla, siten lapsensa heille omistaen.
Sen vuoksi tulee nuorten tyttöjen muistaa, mihin he ovat luodut, eikä
ylpeillä, vaan pysyä kuuliaisina asemallaan, vakuutettuina etteivät
mihinkään kykene ilman apua, ja tehdä tehtävänsä pitämättä mitään
niistä raskaana."

"Ainoastaan varjona ja kaikuna olkoon nainen taloudessa. Ja niinkuin
ei varjolla ole mitään omaa muotoa eikä kaiulla omaa ääntä, ei pidä
vaimollakaan oleman, ainoastaan sokea tottelevaisuus miestä ja hänen
omaisiansa kohtaan voipi suojella häntä nuhteista." — Kumpiko sitten
näistä kahdesta on surkuteltavampi, vaimoko, josta tehdään nolla, vai
mies, joka sen nollan saapi? kysyy kirjailija, mutta sillä tavalla
opetettiin idässä samaan aikaan, kuin kristinoppi lännessä levitti
yhdenvertaisuuden uutta oppia ihmisille.




ITÄMAINEN MATKA. TURKISSA JA KREIKASSA.


Oltuansa Rhodolla, Smyrnassa, Mythiléne'llä oli Fredrika Dardanellien
ja Marmorameren yli saapunut Konstantinopeliin, josta hän, jonkun aikaa
sen seutuvilla kuljettuaan, ohjaa matkansa "siihen maahan, jonka kansa
ensin toteutti vapaan kansalaisen ja vapaan valtion aatteen, — ei
korkeimmassa merkityksessään, mutta kuitenkin oikeaan päin — maahan,
joka on synnyttänyt Solonin, Lykurgon, Sokrateen, Perikleen."

Oltuansa jonkun aikaa Athenassa ja maan saaristossa kirjoittaa hän:

"Vaikutus, jonka elämä ja esineet täällä herättävät minussa, peloittaa
minua tänne pitemmältä jäämästä; pelkäänpä että tämän kirkkaan
olympo-taivaan alla ja niissä herkullisissa nautinnoissa, joita
täällä aisteille tarjotaan, voisin, jollen unhoittaa, kuitenkin
heikommin tuntea sen tarkoituksen ja sen mielen elämästä, jonka eteen
jumalihminen eli, kuoli ja kuolleista nousi. Jotka eivät kärsi väkeviä
viinejä, heidän ei pidä niitä käyttää. Sen vuoksi Kreikan pian jätän
ja palajan pohjoiseen kotiini, jonka pilvinen taivas ja pitkät talvet
eivät viettele liiaksi hurmaavan kauniina pitämään tätä maallista
elämää. "Ja vähä sen jälkeen: "Sinua kiitän taivaallinen isäni, tänä
58 syntymäpäivänäni, kun tunnen sieluni ja mieleni nuoremmaksi ja
toiveellisemmaksi kuin nuoruuteni päivinä."

Mutta tuo Kreikan taivas ja luonto oli voimallisempi kuin kirjailijan
aikomus. Jo syyskuun alussa piti hänen alkaa kotimatkaansa Ruotsiin,
mutta hän viipyi Kreikassa — liki kaksi vuotta. Kuningattaren
hovisaarnaajan Hansen'in ja hänen rouvansa tarjoomuksesta ja seurassa
matkustaa Fredrika Naupliassa, samannimisen lahdekkeen perällä.
Korinthossa, Arkadiassa ja muinaisessa Spartassa. Vanhat muistomerkit,
luonto ja maan nykytila olivat matkueen tarkoituksena. Suurin osa tietä
tehdään ratsastaen, usein vaivalla ja vaaralla, mutta hevosen seljässä
istuminen on Fredrikalle aivan mieleen, ja hän sanoo itse nauraen,
että siihenpä hän lieneekin luotu. Palattuaan takaisin Athenaan lähtee
hän jonkun ajan perästä uudelle matkalle ja nyt Arkipelagin saarille:
Eubea, Paros, Naxos, Delos, suuremmat ja pienemmät, muistoinensa,
taruinensa. Taas Athenaan ja uudelleen ulos länteen ja etelään päin,
mantereella. Kuningas Otto ja hänen kuningattarensa Amalia osottivat
Fredrikalle suosiotansa monella tavalla: hän oli useampia kertoja
kutsuttu hoviin, ja hänen matkaansa varten Arkipelagin saaristossa
määräsi kuningas hänelle oman huvilaivansa, joka useamman viikon
kuluessa vei häntä saarelta saarelle, hauskassa seurassa kaupungin
etevimpien miesten ja naisten kanssa.

Muinainen ja nykyinen Kreikka oli hänen edessään. Muinainen Kreikka
muistomerkkiensä, tarujensa ja historiansa kautta, nykyinen Kreikka
kansansa tapojen, yhteiskunnallisen järjestyksensä ja laitostensa
kautta. Kumpaiseenkin hän matkakertomuksissaan saattaa lukijan.
Niinkuin hän koko sielullansa ja mielellänsä ottaa osaa tämän maan ja
kansan elämään, sen muinaiseen kunniaan ja sen nykyiseen taisteluun,
niin hän kuvauksessaankin panee koko sielunsa ja mielensä lukijan
eteen. Ei mikään niin vähäpätöistä, ettei se hänen huomiotansa herätä,
ei mikään niin korkeaa, ei mikään niin alhaista, ettei se hänen
sydäntänsä koskisi. Ihmiselämä moninaisuudessaan, semmoisena kuin
matkustaja sen on todellisuudessa käsittänyt, sen nousu ja lasku, sen
myrskyt ja sen tyveneet tulee meitä hänen matkakertomuksissaan vastaan.
Mutta niitä täytyy itse lukea, voidakseen niistä ottaa tyydyttävää
tietoa ja vaikutusta. Ainoastaan muutamasta kohdasta tahdomme lainata
kirjailijan sanoja ja ajatuksia.

Vaikkei Fredrika Bremer, niinkuin tiedämme, suosinut katholista kirkkoa
sen opissa eikä voinut hyväksyä sen pintapuolisia menoja, kiittää hän
usein tämän kirkon vaikutuksessa sitä puolta, jolla se on kääntynyt
yhteiskunnan köyhien ja turvattomien avuksi. Kreikassakin niinkuin
ennen Italiassa tapaa hän melkein kaikki armeliaisuuden laitokset:
lasten ja vanhain hoitohuoneet, köyhäinhuoneet, sairashuoneet
katholisuuden helmassa, sen varoilla perustettuina ja sen voimasta
vaikuttavina. Ja hän siunaa tätä vaikutusta, huomauttaen kuinka paljon
protestanttisilla kirkkokunnilla olisi tässä kohden katholisuudelta
opittavaa.

Kreikan maa ja kansa muuten saavuttaa Fredrikan mieltymyksen, etenkin
heidän jäntevä vapauden taistelunsa Turkkia vastaan. Hän kiittää heidän
lujaa kansallistunnettaan, heidän kauppaneroansa, heidän kunnioitusta
perhettä kohtaan ja maakansan ahkeruutta, josta jälkimäisestä hän
sanoo, että se ei ole hädän pakosta syntynyttä, vaan luonnollista
työhalua. Mutta vielä tärkeämpänä perustuksena kansalliselle hyveelle
ja onnelle mainitsee hän Kreikassa perheen pyhyyden. "En ole tavannut
yhtäkään Kreikassa pitemmän aikaa asunutta muukalaista, joka ei
perhe-elämästä täällä antaisi sitä todistusta, että se on suuressa
määrässä siveellistä ja paraimmassa merkityksessä patriarkallista.
Vaikka lain mukaan aviopuolisolla on sangen helppo saada ero, tapaa
Kreikassa ani harvoin eroitettuja puolisoja, taikka laittomia
yhdistyksiä. Aviollinen yhteiselämä näkyy kansalle olevan luonnollinen
tila, sen vuoksi harvassa löytyy vanhempia naimattomia naisia.
Naimattomat pojat ja veljet sen sijaan pitävät kiitettävää huolta
äideistänsä ja ala-ikäisistä siskoistansa, jos perheen-isä kuolee.
Uskonnollinen ja kansallinen tapa häntä käskee siihen. Naineet miehet
taas pitäisi oleman mitä parhaita aviopuolisoja."

Naisista uudessa Kreikassa arvelee kirjailija, että niillä olisi paljon
oppimista saksalaisilta, englantilaisilta, ranskalaisilta sisariltaan,
etenkin mitä koskee naisen kehitystä tyttärenä ja äitinä. Hänen
asemansa on vielä ylehensä joutavan asema, ja kasvatus on laimiinlyöty.
Suurin osa ylimysten, korkeain virkamiesten ja keskisäädyn tyttäristä
viettävät aikansa työttömyydessä, ja laiskuudessa isänsä kodissa
siihen asti kuin omaistensa toimesta joutuvat naimisiin. Siinä että
tyytymättömyyttä on alkanut herätä ja kuulua julkisuudessakin, luulee
Fredrika Bremer voivansa löytää takeita siitä että asiat parempaan päin
käyvät. Julkiset opetus- ja kasvatuslaitokset kyllä olivat järjestetyt
länsimaalaiseen malliin — ja me tiedämme, mimmoisia ne olivat. Että
tyttöjen kasvatus ylipäänsä käsitetään kokonaan pintapuolisesti, on
Fredrikalle selvä, mutta myös se, että "Kreikan miehet ja naiset
yhä selvemmin alkavat käsittämään perusteellisemman ja vankemman
naissivistyksen tarvetta".




ITÄMAINEN MATKA. SPITALISTEN LUONA.


Mutta täälläkin tahtoi Fredrika etsiä myös elämän pimentopuolet ja
yhteiskunnan onnettomimmat. Ne olivat spitalitautiset yksinäisissä
kätköissään. Santorinon saarella Arkipelagissa oli vuoriseinämiä
vasten rakennettu matalat mökit noita onnettomia varten, jotka olivat
ankarasti kielletyt muiden ihmisten yhteydestä. Mutta Fredrikaa ei
voinut kukaan estää mennä heidän luoksensa. Hän kertoo käynnistään
siellä. "Me katsoimme sisään erääsen asuntoon, johon ovet olivat
auki. Huoneet tulivat kosteilta, mutta olivat siistit ja valkoisiin
lakanoihin puetuilla sängyillä varustetut. Siellä oli yksi huone,
johon minua varoitettiin astumasta, mutta sinne juuri meninkin ja aina
perälle asti, sillä siellä makasi spitalinen mies taudin viimeisillä
asteilla. Tuskin hirveämpää voi ajatella. Silmistä, nenästä, huulista
ei ollut mitään jälellä. Kun huomasin tämän onnettoman eläväksi ja
hengittävän, käskin lääkärin (joka oli pysähtynyt ovelle) huutamaan
hänelle: Jesus Kristus on sinun herättävä uuteen elämään ja antaa
sinulle uuden ruumiin. Silloin näin hänen nostavan surkastuneet,
veriset käsivartensa ylös ja taas laskevan ne hiljalleen alas ristiin
rinnan yli; se oli hänen vastauksensa, puhua hän ei voinut. Kun
huomasin hänen kuulonsa olevan hyvän, käskin lääkärin kysyä häneltä,
voisinko lähettää hänelle jotain, sai hän suurella vaikeudella
kuiskatuksi sanan: lukumi. Lupasin sitä hänelle lähettää ja kysyin sen
jälkeen muilta spitalisilta hänen mielenlaatuaan ja hänen tilaansa,
johon he kaikki vastasivat kiittämällä hänen hurskauttaan ja hänen
suurta nöyryyttään. Kaikki myös kohtelivat häntä kunnioituksella
ja pitivät häntä seurattavana esimerkkinä. Kuitenkin näytti hänen
huoneensa tyhjemmältä ja köyhemmältä kuin muiden, ja ainoastaan
vesipullo seisoi virvoituksena hänen vuoteensa ääressä. Lääkäri sanoi
hänen voivan elää vielä vuoden taikka enemmän. Niistä neljästätoista
sairaasta, jotka olivat tänne sijoitetut, ei ollut tauti muita vielä
pahaksi ajanut, ainoastaan kädet olivat jo niin runneltuneet, etteivät
kyenneet työntekoon. Muutamat olivat vielä nuoruudessaan eikä ollut
muuta odotettavana kuin vähitellen muuttua tuon onnettoman luurangon
kaltaiseksi, jonka luota viimeksi olin lähtenyt. He olivat kuitenkin
tyyneellä miel'alalla, ei kukaan valittanut onnettomuuttaan; mutta
sitä vaillinaista hoitoa ja huolenpitoa, joka tuli heidän osakseen,
valittivat he. Väliin saavat ainoastaan leipää, väliin he kokonaan
jäävät unhotukseen, niinkuin esim. edellisenä talvena, jolloin nähtiin
tuon pienen siirtokunnan tulevan kaupunkiin puolikuolleena nälästä ja
vilusta. Kun heidän elämänsä on kokonaan satunnaisen armeliaisuuden
varassa, saavat raukat usein nähdä suurta puutetta. Lääkärikin oli
pahoillaan siitä, ettei yhteiskunta pidä heistä järjestetympää huolta.
"Jos minä olisin yksi heistä", sanoo kirjailija, "ja minun täytyisi
elää tuomittuna tänne vuoren loukkoihin ja kuunnella yöt päivät
aaltojen raskaita ja yhä takaisin temmattuja ponnistuksia vuorenseiniä
vastaan, kyllä tiedän, mihin tekoon ne minun kutsuisivat."




ITÄMAINEN MATKA. JÄÄHYVÄISET KREIKALLE.


"Katkeria kyyneliä vuodattaen — ensimäiset kuin olen Kreikassa itkenyt
— jätin tämän paikan. Sitä Lazarusta, jonka täällä näin, en saata
unhottaa koskaan, sen tunnen, enkä tahtoisikaan sitä tehdä. Vaan itkien
tahtoisin laskea hänen rikkaiden ovien eteen, noiden kreikkalaisten
isänmaallisten kynnyksille, jotka Wien'istä, Taganrog'ista, Lontoosta
ja Parisista lähettävät rikkaita lahjoja isänmaahansa yliopistojen
ja koulujen rakentamiseksi; tahtoisin heidät kantaa kuninkaan ja
kuningattaren eteen kysyen, eivätkö voisi kerran vuodessa suuret
juhlakemunsa muuttaa — spitalisten leiväksi ja hoidoksi? Tahtoisin
kolkuttaa rikkaiden luostarien oville ja kysyä, eikö heillä olisi
kylläksi tavaraa antaaksensa enemmän spitalisille köyhille."

       *       *       *       *       *

Nämä kyyneleet eivät voineet kuitenkaan poistaa Fredrikasta sitä
valtavaa ilon ja toiveen tunnetta, jonka Kreikan maa ja kansa hänessä
herätti. Mielialaansa selittää paraiten hänen jäähyväissanansa:

"Voi hyvin, ihana Hellas! saartesi seppelöimällä — jommoisena sinua
vastakin tahdon katsella —, ja sinä vapautta rakastava, tiedonhaluinen,
ahkera kansa, jalona ja jalostuttavana siteenä Lännen ja Idän välillä.
Muinoin kannoit sinä Europalle, mitä Aasia sinulle oli antanut ja sinä
itsenäisesti olit muodostellut. Nyt on vuorosi Europan täysikypsät
hedelmät jakaa Aasialle. Se klassillinen sivistys, se kauneus ja
monipuolinen viljelys, jonka sinä muinoin maailmalle annoit korkeimpana
lahjanasi, sen voitat sinä itsellesi nyt uudestaan, mutta ei enään
_korkeimpana_ aarteena, vaan välikappaleena korkeampaan, yleisempään,
inhimillisempään tarkoitukseen."




"FADER OCH D0TTER."


Roomassa ollessaan valmisti Fredrika Bremer viimeisen romaninsa, "Fader
och dotter" (Isä ja tytär) joka tuli painosta v. 1858. Tekijä oli
valmistanut kirjan alkulauseella, jossa hän sanoo:

"Olen väsynyt tuohon vanhaan veisuun rakastavien huokauksista,
toiveista, tuskista, riidoista, sovuista, riemuista ja autuudesta,
taikka epätoivoista; olen väsynyt kirjoittamaan siitä asiasta,
juurikuin ei elämässä olisi ainoatakaan muuta kauniimpaa ja korkeampaa
kuvattavaa. Onhan se totta kyllä kaunis salaperäisessä maaperässään
tuo lemmen säteilevä kukkanen, kun se ihmeen lailla ihmisien sydämessä
puhkeaa ja houkuttelee heitä täällä maan päällä matkimaan Adamin ja
Evan lyhyttä paradisillista lemmentarinaa. Mutta sitä on kiitetty ja
kaunistettu enemmän kuin se ansaitsee. Sen ihaninta elinkautta kestää
ainoastaan muutamia hetkiä elämässä, korkeintaan jonkun auringonkukin
ajan. Useimpien ihmisten elämässä se ei ole pääasiana, ja se mikä
syvimmällä määrää heidän onnensa taikka onnettomuutensa, ei se tule
siitä yksistään." Jo kertomuksen nimilehdestä ja näistä sanoista
selvenee, että kirjan pääsisältönä ilmaantuu jotain muuta kuin rakkaus
tavallisena sukurakkautena käsitettynä. Se kuvaa ihmiselämää, jossa
tämä suhde alistuu muiden korkeain taipumusten ja kutsumusten alle,
tässä itsensä kieltävän tyttärellisen rakkauden alle. Kuvauksessa
tulee ilmi, että luonto voipi ihmistä käyttää ja hänen sieluansa ja
sydäntänsä tyydyttää muullakin tavalla kuin aviollisella onnella.
Luonto on rikas, se tallettaa kalliita helmiä kaikkialla povessaan, ja
niin ei tarvitse kenenkään jäädä ilman.

Rosa, kertomuksen päähenkilö, on aikaiseen kadottanut äitinsä ja saapi
kasvatuksensa ja opetuksensa yksinomaan isältänsä. Oppinut lehtori
Norrby on tirehtöri Falk'in, Herthan isän, suora vastakohta. Hän ei
ole niitä miehiä, joiden mielestä korkea, jalostuttava oppi ja tieto
voipi olla turha ja haitallinen toiselle ihmiselle, jos se kerta on
hyödyllinen toiselle. Mistä hän itse on löytänyt sisällystä ja iloa
elämällensä, siitä tahtoo hän tyttärellensäkin tarjota. Onhan heidän
ruumiillinen ravintonsa sama, miksei siis henkinenkin olisi? Senvuoksi
antaa hän Rosalle perusteellista oppia niissä aineissa, joissa hän
itse on perehtynyt ja joissa hän on niin paljon totuutta ja nautintoa
tavannut, etenkin klassillisessa kirjallisuudessa; ilman että tyttären
käytännöllinen kasvatus siltä laiminlyödään. Ja kaikessa tahtoo isä
häntä kehittää vastuunalaiseksi, itsenäiseksi olennoksi; niinpian
kuin Rosa tulee täysikasvaneeksi, luopuu isä holhooja-asemastaan ja
antaa laillisen vakuutuskirjan voimalla tyttärellensä hänen yksityisen
perintönsä, erään maakartanon. "En ole koskaan", sanoo hän Rosalle,
"muiden isäin lailla pitänyt tytärtäni nukkena, leikkikalunani, enkä
ole häntä täysikasvaneenakaan käyttänyt oman hauskuuteni palvelijaksi.
Olen sinua rakastanut ja kasvattanut itsesi tähden."

Tämän isän ja tämän tyttären välillä kasvaa täydellinen sopusointu.
Rakkaudesta isäänsä, joka tulee sokeaksi, kieltää Rosa itseltänsä
aviollisen onnen ja jääpi isänsä ja heikkolahjaisen veljensä kanssa
elämään.

Kuvaus kaikesta tästä on tehty kirjailijan tunnetulla taidolla, ja
varsinkin kiinnittää lukijan mieltä ne kohdat kertomuksessa, jotka
kuvaavat tämän nuoren naisen taistelua, kun hänen tulee valita isänsä
ja rakastettunsa välillä. Ilman vähintäkään vaikutusta ulkoapäin, on
valinta tässä ainoastaan oman sydämen tehtävä. Ja sydän sanoo: luovu
rakastetustasi, joka sinulle tarjoo avio-onnen, ja jää tuon toisen
rakkaasi, isäsi luoksi, siinä on sinun paikkasi nyt, ja siinä löydät
sinä onnesi.

Sitä saattaa epäillä, josko luonto todella antaa suostumuksensa
tällaiseen luopumiseen. Tekijä ei sitä epäillyt, ja sen vuoksi on hän
taitanut niin mieltä kiinnittävän, niin uskottavan kuvan siitä luoda.
Itse sanoo hän että hänellä on ollut siinä tosi-tapaus mallina.




VIII. LOPPU.


Vasta kesäkuussa 1861 palasi Fredrika Bremer Italian, Itävallan ja
Saksan läpi takaisin isänmaahansa nelivuotisen poissaolon jälkeen. Se
myrsky, joka heti jälkeen hänen lähtöänsä Tukholmasta oli noussut hänen
ja hänen kirjansa yli, oli nyt asettunut. Ja hän itse oli tietänyt
siitä aivan vähän. Ainoastaan muutamia sanomalehtinumeroita, joissa
pahimmat hyökkäykset kirjoitettiin, olivat ystävät panneet menemään
hänelle, eivätkä nämä kirjoitukset, kuten sopiikin arvata, tulleet
hänelle odottamatta eikä häntä kummastuttaneet. Saatuansa yhden niistä
Genève'hen, kirjoittaa hän yksityisessä kirjeessä eräälle ystävällensä
Tukholmassa: — — "Odottamaton sitä vastoin on se ilon tunne, jonka
minulle noiden hyökkäysten lukeminen tuotti; en ole semmoista
ennen kokenutkaan. Onpa kuin näkymätön käsi olisi taluttanut minua
näkymättömiin piireihin, — joissa, mutta en huoli puhua siitä enempää,
vaan ehkä teen sen joskus. En tahtoisi mihinkään muuhun vaihtaa tätä
kokemusta. Tieto siitä etten ole kirjoittanut miellyttääkseni ihmisiä,
vaan että päinvastoin useampia heistä suututtaisin; tietäen vetäneeni
päälleni katkeruutta ja hävyttömyyttä, ja tietäen noudattaneeni
vahvan sisällisen käskyn ääntä, selittää osaksi, mutta ei kokonaan,
ilontunteeni.

"Ei niin käsitettävä, että olisin "Herthaan" tyytyväinen, kaukana
siitä; tiedänhän hyvin että sitä pilaa moniaat liiallisuudet ja
tuntuvat muodolliset virheet. — — Käytännölliset toimet sitä tehdessäni
usein myös häiritsivät työtäni, senvuoksi se tuli semmoiseksi kuin
taisi, eikä sellaiseksi kuin sen olisi pitänyt tulla. Pait sitä usein
sisällinen tuska kalvoi minua. Mutta "Hertha" oli ensimäinen, eikä
viimeinen sanani tässä asiassa" — ennustus jonka toteuttamisen kuoleman
kalpa tuli katkaisemaan.

"Kiitos tai moite ei minuun tästedes enään isosti voi koskea", lisää
hän samassa kirjeessä, "ainoastaan olla uskollinen sisälliselle
käskylle, se antaa minulle rangaistuksen tai palkinnon."

Nyt kun Fredrika Bremer palasi, oli ilma siis jo tyyntynyt ja
uskollinen isänmaa tervehti häntä jälleen rakastettuna tyttärenä.
Ei mitään herjauksia, ei yhtään pilkallista naurua enään. Aika ja
tyyneempi punnitseminen oli tuonut selvälle ettei tuossa soimatussa
kirjassa tainnut sentään mitään pahaa eikä vaarallista ollakkaan, ja
seuraukset alkoivat osottaa koko melskeen olleen enemmän hämmästyksestä
kuin vihollisuudesta syntyneen. Sitä vastoin yhä useammat saivat
huomatuksi "Herthassa" monta tähdelle pantavaa sanaa sanotuksi,
olivatpa sen aatteet jo käytännöllisiksi kysymyksikin tulleet, niin
että kun tekijä tuli kotiin, hän jo näki kylvämänsä siemenet itämässä.

Muutamat rohkeat henkilöt, miehiä ja naisia, jotka Fredrika Bremerin
kanssa eivät hyväksyneet niitä Ruotsin vanhoja lakia, jotka
ala-ikäisyydessä ja opin puutteessa pitivät koko naissukua, olivat,
"Herthasta" intoa ottaen, liittyneet yhteen ja panneet Tukholmassa
toimeen yksityisen oppikurssin, jossa nuorille tytöille annettiin
suunniteltua opetusta n.s. tieteellisissä aineissa. Yritys saavutti
kannatusta monissa vanhemmissa niinkuin nais-nuorisossakin, niin että
ilmoittihe oitis iso määrä oppilaita. Toiselta puolen ei puuttunut
moitetta ja vastusta, niinkuin luonnollista täytyi olla aikana, jolloin
syvän syvälle oli juurtunut semmoinen katsantotapa, jonka mukaan nainen
ei muuta ollut kuin nukki, korukalu, luotuna pukeutumaan kauniisti
ja suloisuudellansa viehättämään ympäristöänsä. Mutta tuo vähäinen
joukko pysyi vakavana yrityksissään; vastoin enemmistön vastaanpanoa
suunniteltiin tuon lukujakson tehtävä yhä varmemmasti, ja se kehittyi
vähitellen järjestetyksi oppilaitokseksi. Isoon aikaan ei hallitus
puuttunut asiaan laisinkaan, mutta jonkun vuoden perästä oli aate
voittanut niin paljon puoltoa yleisössä, että säädyt hallituksen
ehdotuksesta myönsivät varoja korkeamman oppilaitoksen perustamiseen
tyttöjä varten. Tuo yksityinen koulu nyt annettiin valtion haltuun
ja tuli järjestetyksi opettaja-seminariksi. Tosin se semmoisena ei
suoraan vastannut alkuunpanijain ajatusta, joka tarkoitti opistoa
laveammalla ohjelmalla; mutta kaikki tunnustivat että tärkeä askel
oli otettu naiskasvatuksen parantamiseksi tälläkin lailla. Ensimäinen
korkeampi oppilaitos tytöille oli siis nyt perustettu Ruotsissa. Ja
että se oli Fredrika Bremerin henki, josta se nousi ja tuli todeksi,
ei voineet hänen ankarimmat vastustajansakaan kieltää. Fredrika
Bremerin vaikutusta huomattiin siinäkin, että Tukholman Teknilliseen
kouluun (perust. 1846) otettiin sen silloisen johtajan B. Cronstrand'in
toimesta ensi kerta tyttöjä v. 1858, kaksi vuotta "Herthan"
ilmestymisen jälkeen. 1860 muutettiin opiston säännöt niin, että se
"ottaa vastaan poikia ja tyttöjä."

Myöskin lainsäädännön alalla oli käyty korjauksiin. Jo vuonna 1850 oli
tosin säädyissä hyväksytty jonkimmoinen kaikellaisilla supistuksilla
sidottu ehdotus naisen laskemisesta täysi-ikäisyyden oikeutta
nauttimaan, mutta se ei voittanut hallituksen vahvistusta. Hertha-jutun
perästä asia sai aivan uuden vauhdin, joutui julkisen harkinnon ja
keskustelun alaiseksi ja pääsi voitolle siinä määrässä, että v. 1863.
kaksi vuotta Fredrika Bremerin kotiintulon jälkeen, Ruotsin nainen
julistettiin oikeutetuksi pääsemään viidenkolmatta vanhana hallitsemaan
tavaraansa, siinä tapauksessa että hän tahtonsa ilmoitti asianomaiselle
oikeuslautakunnalle. Tämäkin oli askel vapauteen päin; pieni,
riittämätön askel tosin, mutta merkille pantava sentään.

Fredrika asettui ensin asumaan Tukholmaan vanhaan kotiinsa, jossa hän
nyt eli yksin, sittenkuin rouva Bremer jo ennen Fredrikan viimeistä
matkaa oli kuollut. Vanhat ystävät saivat häntä nyt tervehtiä;
ja tee-illat hänen luonansa kerta viikossa ilmoitettiin jälleen
alkaviksi. De Greer, Lars Hjerta, suomalainen majori Myhrberg,
professori Bergfalk, hänen uskollinen nuoruuden ystävänsä, jonka
kanssa hän Amerikamatkallansa oli entistä lujemmin tutustunut, Emilia
Flygare-Carlén ja joukko nuorempia henkilöitä valtiollisista ja
kirjallisista piireistä olivat nyt usein hänen vierainansa. Itse hän
ani harvoin enään kävi kylässä, iltaseuroista täytyi hänen terveytensä
vuoksi kokonaan kieltäytyä. Joka aamupäivä hän sen sijaan teki
pitemmän kävelymatkan kaupungin syrjä-osiin. Silloin nähtiin hän, tuo
tuttu nahkalaukku käsivarrella ja tavallisesti joku nuorempi ystävä
parissaan, milloin seisahtuvan puhuttelemaan vastaantulevaa köyhää,
joista moni oli hänelle ehkä ennestä tunnettu, milloin astuvan sisään
puutteenalaisten, sairasten ja surevien huoneisin. Kotonaan täytyi
hänen ottaa vastaan ihmisiä kaikista kansanluokista, jotka tulivat
kirjailijalta ja ihmisystävältä neuvoa ja apua pyytämään. Milloin
oli se joku köyhä onneton, joka vasta oli laskettu vankeudesta eikä
tiennyt millä uutta elämätänsä alkaisi, milloin nuori varaton nainen
taikka nuorukainen, jonka piti itselleen valita elatuskeinoa, milloin
taloudelliseen ahdistukseen joutunut perheen-isä, joka tarvitsi hyvän
neuvon ja ennen kaikkea osaa-ottavan sydämen.

Mutta elämä kaupungissa vähitellen alkoi tuntua Fredrikalle
vaivaloiselta. Hänelle tuli halu vetääntyä syrjemmälle, ja tehtyänsä
vielä matkan Saksaan ja Tanskaan, vieraili hän kesällä 1864 Årstassa,
oli taas talven Tukholmassa, mutta muutti 1865, kesän alussa, kokonaan
Årstaan, jättäen itselleen ainoastaan pari huonetta Tukholmassa
kaupungin kortteriksi. Årsta oli jo kauan ollut vieraiden hallussa,
ja v. 1856 oli maanviljelijä Saxenberg ostanut sen sitä edelliseltä
omistajalta. Saxenberg ja hänen perheensä käytti ainoastaan alikertaa,
joka Bremerin aikana oli seisonut asumatta; sen kautta Fredrika nyt sai
asuttavakseen koko yläkerran, mutta valitsi itselleen ainoastaan ne
huoneet rakennuksen toisessa päässä, jotka hänen nuoruudessaan olivat
olleet tyttärien käytössä.

Täällä hänellä nyt oli hyvä olla, keskellä lapsuutensa ja nuoruutensa
muistoja. "Minulla on nyt vanhuuden oikeus levätä ja etäämmältä
katsella asiain kehitystä", sanoo hän itse kirjeessä kaupunkiin.
Täällä hän myöskin aikoi päättää viimeisen kirjallisen teoksensa —
"Testamenttini Ruotsin naisille" oli hän nimittänyt sitä eräälle
ystävälle, joka häntä kävi Årstassa tervehtimässä. Täällä hän myös
paremmin, sanoi hän, taisi valmistautua toiseen elämään. Paremmin
oli hänelle myöskin mahdollista Årstassa auttaa köyhiä, jota vastoin
Tukholmassa tarvitsevain tungos oli käynyt niin suureksi, että hänen
nyt rajoitettu varallisuutensa monasti kielsi häntä menettelemästä
sydämensä käskyn mukaan.

Ison, valoisan salin otti hän arkihuoneekseen, 3 akkunaa itään pihan
ja puutarhan yli ja yhtä monta etelään isomman puiston puolelle.
Keskellä laattiaa seisoi iso pöytä, jonka päällä pidettiin suurempia
kuvateoksia, albumeita, uudempaa kirjallisuutta ja kukkasia laseissa,
metsästä ja niityltä. Pöydän ympärillä pieniä sohvia, nojatuolia,
joihin perhe alikerrasta usein illoin kokoontui istumaan kirjailijan
seuraan. Akkunain välisillä valkoisilla marmoripöydillä taas nähtiin
kaikellaisia pienempiä kaluja: taide- ja luonnon-tuotteita, simpukan
kuoria, koralleja, höyheniä, rukousnauhoja y.m., kaikki muassa tuotuja
muistoja kirjailijan matkoilta. Pöytien allakin oli kivennäisiä,
merikasveja, järjestetty pieniin kokoelmiin. Tämän ison salin takana
oli pienempi huone, johon Fredrika oli asettanut kirjoituspöytänsä
akkunan alle, lavean näköalan eteen viljeltyjä peltoja ja metsiä.
Täällä valmisti kirjailija nyt viimeisen osan matkakertomuksiaan ja
pani sen jälkeen alkua uudeksi teokseksi, jonka piti oleman jatkona
"Herthalle", mutta joka ei ehtinyt valmistua ja johon käsikirjoitus
valitettavasti, erään sukulaisen toimesta, hävitettiin tekijän kuoleman
jälkeen ynnä muiden jälelle jääneiden paperien kanssa.

Kello viideltä aamulla nousi Fredrika ylös ja meni aina kesäaikana
kävelemään vainioille taikka likelle olevaan metsikköön ja tuli
takaisin silloin, kun muu talonväki meni aamiaiselle. Viimeisenä
talvena antoi hän tehdä itselleen rukin, käyttäen kaikki illat ahkeraan
kehräämisen emäntänsä rouva Saxenbergin seurassa, joka myöskin halulla
ja taidolla käytti rukkia. "Äitisi ja minä oikein innoissamme täällä
kehräämme väliin myöhäiseen iltaan saakka, ja kiittelemme kilvan työmme
suloisuutta", sanoo kirjailija eräässä kirjeessä neiti S:lle, joka asui
kaupungissa. Ja taas toisella kertaa vanhemmalle ystävälleen: "Valkea
takassa viepi ajatukseni iltain hauskuuteen täällä maalla. Sillä kun
hämärän tullessa sytytetään tuli pesässä, istun minä salinnurkkaani,
kehrätä pyörittelen rukinratastani ja lämmittelen siten sydäntäni ja
jalkojani, ja annan ajatukseni luistaa rinnan langan kanssa, joka
sormieni lomitse hiljalleen juoksee rullalle. Näenpä jo aaveissani
valmiin liinakankaani keväällä nurmella valkaistumassa auringon
paisteessa."

Viimeisissä kirjeissään samalle ystävälleen sanoo hän ennustavaisesti:
"Nyt on syksy, mutta ei tämä vuodenaika milloinkaan ennen ole näyttänyt
niin ihanalta, enkä ole sitä koskaan niin hyvin käsittänyt kuin nyt.
Kullahtavana ja niin tumman vihantana syleilee metsä nuoria orapeltoja.
Toisaalla taas aura lävistää syviä uria maahan, valmistellen sitä
vastatapahtuvalle kevätkylvölle. Akkunani alla tuossa seisoo totisena
saarnipuuni, saman vuoden lapsia kuin minä; luopuen kesäpuvustansa on
se pudottanut maahan lehtensä, mutta sen siemenpalut kupusissaan, nuo
'uinahtavat silmänsä', valmistelevat uutta vuotta varten, uutta kevättä
vastaan ottamaan, sitä kevättä, jolle se on nesteitänsä kokoillut. Nyt
syysauringon valossa ne minulle yhä selvemmin kuvastuvat ja kertovat
minulle, mikä syksyllä on meidän kaikkien tehtävä. — Ystäväni, kuinka
hyvältä tuntuukaan vanhana olla, nyt kun lapsuuden, nuoruuden ja
keski-ijän levottomat päivät kaikki ovat takanani; kuinka hyvältä
kun tunnen itseni velvoitetuksi ja oikeutetuksi olemaan hiljaa ja
rauhallisena, kokoomaan ajatukseni ja 'toimittamaan taloni', ja sitten
saada istua takkavalkean ääressä — kehräämässä."

Mutta tämä ei estänyt maalaiselämän rauhaan paennutta työntekijää taas
nuoruutensa väkevällä tunteella ja koko sielunsa voimalla osallistumaan
asiain kulkuun kotona ja muualla. Melkein yhtä vaikuttavasti kuin
orjavapautuksen lopullinen julistus Pohjois-Amerikassa vähää ennen,
sattui nyt Fredrikaan edustusmuutos Ruotsissa; niin suuren merkityksen
isänmaansa valtiollisessa kehkeytymisessä ja eri kansakerrosten
kohottamisessa oikeuksiinsa omistaa kirjailija tälle tapaukselle.
Luuleepa hän vastajulistetussa asiaa koskevassa ehdotuksessa tapaavansa
perusaatteessa myönnettynä naisellekin vaalioikeus yhteiskunnallisissa
asioissa; vaikka, sanoo hän, on huolellisesti vältetty noista erittäin
mainita (ja syystä, tällä hetkellä, arvelee hän). "Mutta aikanaan
pyrkii kyllä esille se merkitys, jonka tämä ehdotus välillisesti
hänelle antaa, vaikka herrat valtiomiehet, (af fruktan för
krinolinerna) eivät ole siitä olleet tietävänäänkään, vaan koettaneet
koko kohtaa kätkeä näkyvistä, yhtä huolellisesti kuin turkkilaiset
vaimonsa hunnun alle peittävät", sanoi Fredrika.

Kirjailijan ajatukset näiltä ajoilta löytyvät enimmäkseen yksityisissä
kirjeissä ja sen perheen muistissa, jonka keskuudessa hän vietti
viimeiset elinpäivänsä. Suurella rakkaudella ovat tämän perheen jäsenet
vieläkin kiintyneet kauan kaivatun vainajan muistoon, jonka he ovat
uskollisesti säilyttäneet, sitenkin että hänen asuntohuoneessaan
pitävät entisellään kaikki ne kirjailijan jälkeen jääneet huonekalut ja
esineet, joista ei sukulaiset muulla tavalla määränneet. Siellä seisoo
vielä kirjailijan kehruurukkikin nurkassansa, nuorat pyörän ympärillä,
lankaa rullalla ja pellavakuontalo asemallaan, totisena odottaen kauan
poissa viipyvää kehrääjäänsä. Ystävällisesti ja melkein kuin omaisena
olikin Fredrika yhdistynyt tämän perheen jäseniin ja oloihin.

Omia kirjojansa ei Fredrika Bremer tavallisesti milloinkaan lukenut
sittenkun ne valmistuivat painosta. Mutta Årstassa kerta kun
kirjailijaa ei koko päivänä näkynyt ja joku illalla kysyi häneltä syytä
siihen, vastasi hän, että hän oli lukenut erästä kirjaa, joka aikoinaan
herätti suurta hämmästystä Ruotsissa. Kun kysyjä sitten arveli, mikähän
se mahtoi olla, sanoi hän: "Fredrika Bremerin Hertha."

— "Mitä hän piti siitä kirjasta", kysyttiin edelleen, niin hän vähän
alakuloisesti hymyillen vastasi: "On siinä yhtä toista, joka olisi
voinut olla poissa." — — "Sanoppas minulle esimerkiksi mitä varten tuon
ihmisen (Herthan) aina piti käydä valkoisessa pukimessa?" kysyi hän
naurahtaen.

Tämä oli ensi kerran kun hän luki omia teoksiansa, yhdeksän vuotta sen
jälkeen kuin kirja oli ilmestynyt.

Paitsi mainittua isompaa teostansa kirjoitteli Fredrika Bremer Årstassa
myös muutamia pienempiä kirjasia nuorisolle: "Lilla pilgrimens resa",
"Lilla Jennys Jerichoros" ja "En fjärils evangelium", enimmäkseen
uskonnollista sisältöä. Tähän aikaan julkaistiin myös eräässä
kirjailijain-albumissa sadun-tapainen sepitys, "Drömsynen", jonka
Fredrika Bremer oli kirjoittanut jo 1835, siis kolmekymmentä vuotta
ennen, mutta jonka hän oli jättänyt painattamatta.

Tässä kirjoituksessa esiintuo tekijä epäilyksensä kirkon oppia
vastaan ijankaikkisesta kadotuksesta. Hän antaa siinä "uneksijansa",
nähdessään lukemattoman joukon sieluja, synnin ja kärsimyksien
piirteet kasvoissaan odottavan ijankaikkista tuomiotaan, sanovan:
"Jollei taivaassa löydy täydellistä armoa, niin tahdon minä puolestani
ennen olla kadotettu kuin kadottaja." Ikäänkuin vastaukseksi kuulee
hän sitten äänen taivaasta: "Älkäät peljätkö, minä se olen", ja
näkee kuinka kaikki nämä sielut rientävät onnellisina tuota ääntä
kohti. Fredrika otaksuu autuuttoman sijan löytyvän, mutta kieltää
että sielut voisivat sinne ijankaikkisesti jäädä. Kirjoitus herätti,
niinkuin odotettava oli, vastustusta ja ankaraa moitetta orthodoksian
puolelta, ja muutamassa lehdessä varoitettiin tekijää jouduttamasta
omaa kadotustansa semmoisilla kirjoituksilla kuin puheena oleva.
Toisessa kirjoituksessa, jonka Fredrika nyt tekee vastaukseksi näille
tarkastuksille ja jonka hän, saatuansa kirjoituksensa takaisin sen
lehden toimitukselta, jossa tarkastus oli ollut luettavana, julkaisee
"Tidskrift för Hemmet'ssä" selittää hän suoraan kantansa, päätyen
siihen mielipiteesen, että henki Jesuksen sanoissa on semmoinen, ettei
se salli ijankaikkisen kadotuksen mahdollisuutta.

Fredrika teki vielä uusia matkustus-ohjelmia. Hänen aikomuksensa oli
mennä Wenäjälle, tutustuakseen sen maan oloihin ja ihmisiin, ja kenrali
Furuhjelm Suomesta oli hyväntahtoisesti luvannut seurata häntä tälle
matkalle. Jo pari vuotta ennen, kesällä 1863, oli kirjailijaa odotettu
Suomeen, jonka kehitystä ja kasvantoa hän uutterasti seurasi sekä
sanomalehdissä että meidän kirjallisuudessamme. Kun Castrén'in tekemä
Kalevalan-käännös ilmestyi, oli Fredrika Bremer ensimäisiä Ruotsissa,
joka tutustui sen sisältöön. Lukiessaan jotain Suomesta ja suomalaista,
tuli hän usein ulos kammaristaan, painoi kätensä rintaansa vastaan
ja sanoi: "Te minun kelpo suomalaiseni." — Joku väärin käsitetty
lause kirjeessä eräälle sukulaiselle Helsingissä lienee ollut syynä
siihen, että hänen luultiin nyt saapuvan sinne. Lähetettiin hänelle
jo vartoessa täältä sähkösanomakin: "Turhaan odottaa Aura tyttärensä
tuloa", mutta saatiin sitten tietää, että vasta jonkun vuoden perästä
piti kirjailijan tulla ja viipyä jonkun aikaa syntymämaassaan,
matkallansa Venäjälle.

Mutta Fredrika Bremerin elämän määrä oli nyt päättynyt. Suomi jäi
häneltä käymättä.

Joulu-illaksi 1865 oli Fredrika kutsunut kaikki Årstan alustalaisten
lapset isoon saliinsa toisella puolen etehistä, iloitsemaan hänen
kanssansa joulukuusen ympärillä. Hän jakoi heille pieniä, omia
valmistamiansa joululahjoja, kertoi heille satuja, soitti heille ja
leikki heidän kanssaan. Toisen puolen illasta vietti Fredrika perheen
parissa alikerrassa, iloisena ja terveenä.

Seuraavana aamuna oli hän kirkossa, vilustui tällä matkalla ja
sairastui heti sen jälkeen keuhkokuumeesen. Lyhyen taudin perästä
sammui hänen henkensä rauhallisesti vuoden viimeisenä päivänä.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK FREDRIKA BREMER ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.