Ketun seikkailusta harakan vankeuteen : Eläintarinoita

By Louis Pergaud

The Project Gutenberg eBook of Ketun seikkailusta harakan vankeuteen
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Ketun seikkailusta harakan vankeuteen
        Eläintarinoita

Author: Louis Pergaud

Translator: -i-a

Release date: May 25, 2024 [eBook #73697]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1911

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KETUN SEIKKAILUSTA HARAKAN VANKEUTEEN ***





KETUN SEIKKAILUSTA HARAKAN VANKEUTEEN

Eläintarinoita


Kirj.

LOUIS PERGAUD


Ranskankielisen alkuteoksen yhdeksännestä painoksesta suomensi

—i —a



Concourt-Akademlan v. 1910 palkitsema





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1911.




SISÄLTÖ:

Alkusana.
Mikko Repolaisen surullinen seikkailu.
Maan alla.
Kaamea tie vapauteen.
Kultarinnan kuolema.
Kaniinien salakapina.
Uteliaan palkka.
Kuolemaa pakoon.
Hölpän vankeus.




ALKUSANA.


Tämän kirjan tekijä, Louis Pergaud, on kasvanut keskellä luontoa, jota
hän pienestä pitäen on oppinut rakastamaan. Hän syntyi tammikuun 22
päivänä 1882 kaakkois-Ranskassa lähellä Besanfonin kaupunkia, joka
sijaitsee Juravuorten rinteellä. Jo poikasesta hän, kuten isänsä ja
isoisänsä, on ollut kätevä pyssyn käyttäjä. Risteillessään metsissä
ja kedoilla pyssyinänsä oppi hän tuntemaan eläinten elämää. Mutta
mikäli hän näihin metsän asukkaisiin tutustui, sikäli oppi hän niitä
rakastamaan, eikä sitten enää tahtonut murha-asetta niitä vastaan
tähdätä. Vähitellen syntyi hänessä halu sanoa sana niiden puolesta,
jotka itse ovat kykenemättömiä ihmiselle tajuttavin keinoin ilmaisemaan
tarpeensa ja taivaaseen huutavan hätänsä. Näin syntyi m.m. se teos,
joka nyt suomenkielisessäkin asussa pyrkii vetoomaan ihmisen jaloimpiin
tunteisiin.

Elättääkseen henkensä rupesi Louis Pergaud opettajaksi. Iltahetkensä
käytti hän vanhojen ranskalaisten mestariteosten lukemiseen, ammentaen
niistä kirjallista inspiratsionia. Hän sepitti myös runoja, joita hän
aluksi lähetti maaseudulla ilmestyviin kirjallisiin aikakauslehtiin;
sittemmin julkaisi hän ne kahtena kokoelmana, jotka ranskalainen yleisö
suopeasti otti vastaan.

Kerran jätti hän kotonsa, metsänsä ja kyläkoulunsa ja lähti Pariisiin.
Siellä hän sai kokea, kuten moni muu vähävarainen, paljon vaikeuksia,
kunnes sai vaatimattoman toimen, jolla kykeni henkeänsä elättämään.
Pariisissa tutustui hän toisiin nuoriin kirjailijoihin, joiden kanssa
yhdessä toimitti virkeää aikakauslehteä.

Mutta Louis Pergaud ei viihtynyt Pariisissa; hän olisi tahtonut
viettää ainakin joitakin kuukausia vuodesta syntymäseudullaan, missä
tunsi kirjallisen inspiratsioninsa lähteiden löytyvän. Mutta kun hän
toimeltaan ei voinut saada pitempiaikaista lomaa, pyrki hän jälleen
opetusalalle ja sai paikan Pariisin lähellä. Samalla seudulla on
eläinlääkäriopisto ja sairaala eläimiä varten. Eläinraukat, joita hän
täällä näki, saivat hänen entistä enemmän kaipaamaan kotiseutunsa
voimakkaita, villejä metsänasukkaita. Uudessa toimessaan oli hänellä
lomaa kaksi kuukautta, jonka ajan hän käytti tutkien eläinten elämää
kedoilla ja metsissä. Ja lukukauden aikana kävi hän joka päivä,
päätettyään työnsä koulussa, missä hän 65 oppilaalle opetti luku- ja
kirjotustaitoa, Pariisissa, missä kirjoitteli eläinkuvauksiansa, joista
osa muodostaa teoksen De Goupil à Margot.

Tällaisissa oloissa on siis syntynyt se kirja, joka nyt
suomalaisellekin yleisölle tarjotaan. Kaikkiaan on tämä nuori
kirjailija julaissut neljä eläinkuvauksia sisältävää teosta, m.m.
romaanin jahtikoirasta ja kissan elämäkerran.

Louis Pergaud'n eläinkuvaukset ovat kotimaassaan saavuttaneet suosiota
sekä suuren yleisön että korkeimpain kirjallisten piirien puolelta.
Edellistä suosiota todistaa nyt suomennetun teoksen laaja leveneminen
— sitä on kotimaassaan ilmestynyt yhdeksän painosta — jälkimmäistä
Goncourt-akatemian palkinto, mikä on tunnustus teoksen taiteellisesta
kypsyydestä.

Saakoon tämä kirja suomalaisellekin lukijalle puhua sydämen kieltä,
saakoon se hänenkin nähtäväkseen avata maailman, joka iloineen
ja kärsimyksineen on kyllin mieltäkiinnittävä luomisen herrankin
katseltavaksi ja joka on lähellä meitä jokaista, vaikka ihmissilmämme
ovat liiaksi itsekkyyden sokaisemat sitä näkemään.

Suomentaja.




MIKKO REPOLAISEN SURULLINEN SEIKKAILU.


I.

Oli leppeä maaliskuun ilta, aivan tavallinen kevätilta. Kuu paistoi
täydeltä terältään, ja virkeä tuuli sai arat silmikot säilymään
pihkaisessa piilossaan mahdollisen hallan pelosta.

Tämä ilta ei ollut Mikko Repolaiselle muiden iltojen kaltainen. Jo
aamuhämärissä, jolloin hämyharso oli vielä seudun peittänyt, korottaen
kukkuloita ja syventäen laaksoja, olivat metsän eläimet lähteneet
liikkeelle asunnoistaan. Mutta hän, jota ei vähääkään näyttänyt
liikuttavan se salaperäinen elämä mikä kuohui tuossa tutunomaisessa
hämärässä, hän joka oli haudattuna Kiimäen kallion koloon, mistä
aamulla oli salametsästäjä Simpan koiran ahdistamana hakenut
turvapaikan itselleen, hän ei vähääkään valmistunut ottamaan siihen
osaa, niinkuin tapansa oli joka ilta ollut. Ei siihen kumminkaan
ollut syynä aavistus siitä, että oli hyödytöntä lähteä kiertelemään
läheisessä metsässä pitkin lehdistöjä, sillä kettu kyllä tietää, että
kirkkaina ja tuulisina kuutamoiltoina lähtevät arat jänikset, joita
kuunvalo pettää ja oksien kahina pelottaa, lymypaikoistaan vasta sangen
myöhään yöllä. Eikä siihen myöskään ollut syynä tuulen kohina puissa,
sillä vanha, tarkkakorvainen metsäneläjä osaa kyllä hyvin erottaa
ihmismelun metsänäänistä. Ei ollut myöskään väsymys antanut aihetta
tähän pitkälliseen mietiskelemiseen, tähän outoon toimettomuuteen,
koskapa hän oli levännyt koko päivän, ensin pitkällään kuin kuollut,
perin väsyneenä raivokkaasta takaa-ajosta jonka esineenä oli ollut,
sitten kokoonkääriytyneenä, hieno musta turpa takakäpälien varassa,
suojassa kaikelta kiusalliselta, pistävältä.

Nyt hän pysyttelihe kuin kivettyneenä samassa asennossa, jalat
taivuksissa mahan alla, silmät puoleksi ummessa, korvat pystyssä, ja
antoi aivojensa läpi kulkea tunnelma- ja kuvasarjan, vaistomaisen,
salaperäisen ja sangen johdonmukaisen, joka piti hänet virkeänä. Eikä
mikään häirinnyt hänen ajatustyötänsä siellä kallionkolossa, minne hän
oli kapeasta halkeamasta tunkeutunut.

Tämä Kiimäen luola ei ollut Mikko Repolaisen tavallinen asunto: se
oli kuin linnantorni, josta piiritetty etsii viimeistä turvapaikkaa
äärimmäisen vaaran uhatessa.

Vielä tänään oli hän aamunkoitteessa vaipunut uneen vadelmapensaikossa,
samalla paikalla, missä hän voimakkailla hampaillaan oli purrut
poikki selkärangan jäniksenpojalta, joka oli lymypaikkaan tullut,
ravitakseen itsensä sen lihalla. Hän torkkui siellä, kun Simpan koiran
Pyryn kulkunen herätti hänet säälittä siitä unenhorroksesta, johon
hänet leppeä keväinen aurinko ja tyydytetyn ruokahalun rauha olivat
vaivuttaneet.

Kaikkien seudun koirien joukossa, jotka vuorotellen syysaamujen
hämärässä ja syyssateiden turvin olivat häntä ajaneet, ei Mikko
Repolainen tuntenut itsepäisempää vihollista kuin Pyry. Hän tiesi
kalliiden ja kovien kokemuksiensa nojalla, että tuohon viholliseen
viekkaus ei tehonnut. Heti kun Pyryn haukunta tai sen kulkusen ääni
ilmaisi vihollisen lähestymistä, lähtikin kettu kiitämään suoraan
eteenpäin sellaista vauhtia minkä hermostuneet käpälänsä sallivat.
Eksyttääkseen Simppaa kulki hän vastoin kaikkien kettujen vaistoa ja
vastoin tapojaan kauas, tehden äärettömän pitkän kierroksen; kulki
pitkin teitä kuin jänis; riensi sitten, käännyttyään Kiimäkeen päin,
täyttä vauhtia alas kiviröykkiötä pitkin, joka päätyi hänen pesälleen,
varmana siitä, etteivät hänen käpälänsä olleet jättäneet viholliselle
riittäviä tienmerkkejä perille asti.

Tämä se oli hänen viimeinen temppunsa, jota ei vielä mikään ikävä
tapahtuma ollut saanut häntä muuttamaan, ja tänään se oli onnistunut
kuten tavallisesti. Mutta Mikko Repolainen ei kuitenkaan ollut
rauhallisella mielellä, sillä hän oli näkevinään noin kymmenkunnan
harppauksen päässä polulta, pyökkipuun rungon taakse piiloutuneena
Pyryn omistajan, salametsästäjä Simpan muodon.

Mikko Repolainen tunsi hänet hyvin. Mutta tällä kertaa hän ei ollut
vavahtanut pyssynpamausta, joka aina ilmaisi näiden kahden vihollisen
yhteenjoutumista; hän ei ollut kuullut korvissaan tuulennopeiden ja
vihlovien lyijyrakeiden vinkunaa, joiden puremat, talvisesta turkista
huolimatta, ovat polttavampia ja syvempiä kuin orjantappuranokaiden
pistokset. Hän oli epäluuloinen, ja hänen asemansa epävarmuus synnytti
mielessä salaista levottomuutta, herättäen pahoja aavistuksia, jotka
pakottivat hänen pysymään luolassa lähellä aavistamaansa vaaraa,
ennenkuin kova välttämättömyys häntä vaatikaan sinne jäämään.

Hautautuneena mahdollisimman syvälle kallionpohjaan, oli hän huomannut
epäiltäviä ääniä, jotka kylläkin saattoivat syntyä vain niiden kivien
vierimisestä, joihin hänen käpälänsä olivat koskeneet. Mutta outo
rakennus, jota hän ei milloinkaan ollut huomannut, tuntui kumoovan
tämän järkeenkäyvän selityksen.

Mikko Repolainen vainusi pyydystä. Mikko oli Simpan vanki.


II.

Näytti siltä, kuin hän olisi lopen tylsänä unohtunut kivettyneeseen
asentoonsa, mutta nytkähtelevät etukäpälät, pystyt korvat, jotka
sävähtivät jokaista meluisampaa ääntä mikä yön pimeydessä kuului,
silmien tuokioittain salamoiva tuli, joka välähteli pitkänsoikeassa
silmäterässä puoliavoimen silmäluomiverhon takana, ilmaisivat, että
koko hänen olentonsa valvoi jännitettynä.

Vanhan kulkurin syvää mietiskelyä kesti koko yön. Eipä hänellä muutoin
ollutkaan pakko lähteä liikkeelle. Hänen vatsansa, tottuneena usein
sattuviin pitkiin paastoihin, yllytti häntä päinvastoin, riittävästi
ravittu kun oli aamullisella jäniksenliha-aterialla, jäämään
oivalliseen turvapaikkaan, joka niin usein oli hänelle elämänsä
vaaranhetkinä suonut suojan.

Vaikka yö tarjosi hänelle apuansa, oli hän liiaksi epäluuloinen
käyttääkseen hyväkseen sen hiljaisuuden ja pimeyden pettävää
suojelusta. Hän odotteli koittavaa aamuhämärää, uskoen sen mukana
ilmaantuvan jotakin uutta, joka varmentamalla hänen epäluulojaan
tai vahvistamalla hänen toiveitaan saisi hänen ratkaisemaan, mihin
menettelytapaan oli ryhdyttävä.

Tunnit kuluivat. Kuun valo kävi yhä kirkkaammaksi, ja tässä valossa
esiintyivät puunoksien hahmot mustina tummaa taivasta vasten, ja
paisuneet silmikot oksanhaarojen hienonhienossa päässä muodostivat
ikäänkuin metsää peittävän kevyen harson.

Pitkät rivit lakastuvia lehviä, jotka halonhakkaajat olivat
nesteen noustua hakanneet puista ja latoneet vierekkäin, jatkuivat
silmänkantamattomiin.

Rastaat, jotka hämärissä kilpaa riemuitsivat ja pitivät
lauluharjotuksiaan joka ilmansuunnalla, olivat aikoja sitten vaienneet.
Ainoastaan tuuli pärisytti rumpuansa puissa, ja sen pärinän yli
kuului sieltä täältä hiiriäispöllön ääni tai huuhkajan huuto, ja
neitseellisestä maasta nousi epämääräinen, hieno ja läpitunkeva tuoksu,
joka tuntui ikäänkuin siemeneen kätkevän kaikki metsän tuoksut.

Aamun koittaessa ilmestyi mies, Pyry edellään. Mikko Repolainen kuuli
koiran, joka oli hänestä saanut vihiä, nuuskivan luolan suulla ja
salametsästäjän kiroovan synkeästi tehdessään arviota siitä, miten
paljon ketunnahka, jonka hän kyllä uskoi vielä lopultakin vangitulta
uhriltaan nylkevänsä, ehtisi raha-arvolleen laskea — ketut näet ovat
hyvin tunnetut kärsivällisyydestään ja itsepintaisuudestaan.

Mutta työntäen punaisen kielensä pienelle ja laihalle kuonollensa,
onnitteli kettuveitikka itseään siitä, että tavallaan oli välttänyt
suoranaisen vaaran, ja ryhtyi miettimään keinoja, millä pääsisi
pujahtamaan vihollistaan pakoon.

Ainoastaan kaksi keinoa ilmaantui: oli joko paettava tai nälän
uhallakin koetettava loppuun vanginvartijan kärsivällisyys, kunnes tämä
ehkä uskoisi vankinsa todellakin paenneen ja nostaisi pyydyksen pois.
Tämä toinen temppu oli vain hätäkeino ja ensimäistä piti kettu aluksi
parempana.

Koska pyydys esti Mikko Repolaista pääsemästä ulos kolostaan, ryhtyi
hän käpälillään ja turvallaan pelonsekaisena tutkimaan vankilansa
ympäristöjä. Tämä tarkastus loppui lyhyeen: kalliota takana, kalliota
yläpuolella, oikealla ja vasemmalla kalliota; mahdotonta ensinkään
yrittää. Alapuolella, mustahkolla maaperällä, jättivät käpäläin kynnet
vähäiset jäljet: ehkäpä pelastus olikin siellä? Ja heti ryhtyi hän
epätoivoisen rohkeudella ja sitkeydellä kaivamaan tätä pehmeätä maata.

Päivän päättyessä oli hän kaivanut runsaan jalan syvyisen reiän, jonka
hänen ruumiinsa täytti, kun väsyneiden käpälien kynnet karskahtivat
jotakin kovaa vastaan... siellä oli kivi. Mikko Repolainen kaivoi
etemmäs... aina vain kiveä; hän kuopi yhä, kuopi koko yön, toivoen
kalliosta löytävänsä pääsyn vapauteen... Vitkaan, huomaamatta nousi
kalliopohja, heltiämättä ja säälimättä kaartuen, päättyäkseen luolan
suulle; mutta innostuksen kuumeessa ei kettu sitä huomannut: hän
kaivoi, kaivoi vimmastuneena... Hän kaivoi kolme päivää ja kolme yötä,
purren multaa raivoissaan, valuttaen turvastaan mustaa sylkeä; hän
kulutti pilalle kyntensä, hän ruhjoi rikki hampaansa, hän loukkasi
turpansa, hän käänsi ylösalaisin luolan koko maapohjan. Säälimättömänä
levitteli kallio läpitunkematonta pintaansa, ja onneton vanki,
nälkiintyneenä, kuumeisena, taisteltuaan kunnes voimat tyyten uupuivat,
vaipui viheliäiselle luolanpohjalle ja nukkui kaksitoista pitkää tuntia
lyijynraskasta unta, joka seuraa suuria voimainmenetyksiä.


III.

Mikko Repolainen heräsi aikoja sitten tyhjentyneen vatsansa vihloviin
puremiin synkässä maakolossa, jossa vallitsi täydellinen sekasorto.
Häikäisevä päivänvalo hymyili hänen kalliokolonsa takaa; silmikot
aukenivat; metsän vehreys eri värivivahduksissaan lisäsi elämän iloa
auringon alla ja kultarintakerttujen ja rastaiden laulut täyttivät
ilman vapauden ylistyksellä, joka oli omansa suuresti ärsyttämään
vangin kuulohermoja. Todellisuudentunto iski hänen aivoihinsa kuin
raateleva hammas jäniksen vatsaan, ja kohtaloonsa alistuen hän asettui,
jalat taivuksissa mahan alla, mahdollisimman mukavaan asentoon
miettimään, paastoomaan ja odottamaan. Ja hänen edessään kohosi
pyydys, houkutellen tekemään tuttavuutta, pilkallisena uhmaillen hänen
kärsivällisyyttään.

Se oli hyvin yksinkertainen pyydys, jonka Simppa oli pystyttänyt:
kaksi pystyyn lyötyä puuta, jotka muistuttivat mestauslavan tukipuita,
kannattivat vaakasuoraa tammilautaa, joka näkyi ulottuvan niitä
pitemmälle. Mutta jos otus tunkihe tähän turmiolliseen katettuun
käytävään, liukui tammilauta, joka oli molemmilta sivuiltaan teräväksi
veistetty, sukkelan vehkeen avulla kavalasti kuin puukko pitkin
tukipuissa olevaa uurretta ja taittoi selän sisäänmurtajalta.

Nälän kiihdyttämänä palautti Mikko silloin muistoonsa entiset
hekumalliset ateriat, herätti mielikuvituksessaan eloon herkuttelut
lihan ja veren ääressä, siirtyi sitten muistoissaan talvipäivien
niukkaan ravintoon, jolloin tien varrella ahmaistiin joku kuollut
myyrä tai lehtensä varistaneissa pensaikoissa tähteeksi jääneitä
punaisia marjoja, tai löydettiin kosteista, mädänneistä lehtikasoista
metsäomenia. Kuinka monta jänistä olikaan nipistetty hengiltä
niitynojissa ja maanteiden risteyksissä retkeiltäessä, kuinka monta
jäniksenpoikaa tapettu apila- tai mailaskedoilla, kuinka monta
peltopyytä säikäytetty pois pesistään, kuinka monta kanaa siepattu,
jotka uskaliaina olivat lentäneet kauas taloista koiria ja pyssyjen
pamauksia pakoon!

Hetket kuluivat hirvittävän yksitoikkoisina ja hänen kärsimyksensä
lisääntyivät uusilla vatsanvaivoilla.

Paikoiltaan hievahtamatta, nojaten mahaansa maahan kuin tahtoisi hän
sen likistää kokoon, ryhtyi Mikko Repolainen muistelemaan, kuinka
hän oli entiset vaarat välttänyt: kuinka oli livistänyt lyijysateita
pakoon, kuinka oli juossut, monia mutkia tehden, vainuamaan koirain
jälkiä, kuinka oli jättänyt maistamatta myrkylliset lihakappaleet,
jotka kiihottivat hänen nälkäänsä. Mutta pahojen päivien joukosta
palasi hänen mieleensä selvimpänä eräs talviyö, jonka kaikki
yksityispiirteet olivat hänen muistoonsa syöpyneet; hän eli sen
uskollisessa muistissaan kokonaan uudelleen kohta kohdaltaan.

"Maa on ihan valkoinen, puut ihan valkoiset, ja kirkkaalla taivaalla
tähdet tylyinä luovat siihen himmeän, kylmän ja ikäänkuin ilkkuvan
valon. Jänikset eivät ole vielä lähteneet pesästään, peltopyyt ovat
siirtyneet lähemmä kyliä, myyrät nukkuvat maanalaisten käytäviensä
kaukaisimmassa sopukassa; ei ole enää jäätyneitä marjoja laaksojen
paatsamapensaissa, ei enää omenia metsäomenapuissa. Ei ole enää mitään,
ei mitään muuta kuin tuo sädehtivä ja pehmeä, kristallisin koristuksin
helmeilevä valkopeite, jonka pakkanen kaunistaa vielä hienommaksi ja
joka ikäänkuin tunkee ihoon asti, talvisesta turkista huolimatta.

"Etäinen kylä nukkuu rautapeltikattoisen kellotapulinsa turvissa. Hän
suuntaa sinne kulkunsa ja kiertää sitä varovaisena, sitten, supistaen
kierroksiansa, saaliinhimon kiehtomana lähenee sitä vähitellen.

"Ei vähintäkään melua, jollei ota lukuun neljännestunnittain uudistuvaa
kimeätä ääntä, joka kepeänä liitelee hiljaisuuteen kellotapulista,
tai unissaan liikahtelevain härkäin kellojen metallista sointia.
Voimakas lihanhaju tunkee hänen sieraimiinsa: joku eläimen raato, jonka
alkava mädäntyminen suloisesti kutkuttaa nälkiintyneen hajuaistia, on
epäilemättä lähettyvillä. Varovasti hän kulkee hiipien aitoviertä,
käyttäen hyväkseen puiden varjoja, aina muutamien harppauksien päähän
siitä paikasta, missä hän aavistaa sen löytyvän, tuon ruskean kasan
puhtaan valkoisella lumella.

"Vastapäätä oleva talo on vaipunut syvään uneen; suuresta, tyhjästä
ikkunasta voi nähdä, että se joko on asumaton tai että siellä nukutaan.
Mutta Mikko Repolainen on epäluuloinen. Pettämätön vaistonsa ohjaa
hänet ikkunan eteen, jonne hän urheasti täyttä vauhtia kiitää. Hän luo
silmänsä, raadon eteen pysähtymättä, epäluulonalaiseen ikkunaan. Joku
toinen ei olisi mitään huomannut, mutta vanhan metsäeläimen läpitunkeva
katse on nähnyt erään ikkunaruudun yläkulmasta kajastavan heikon
punerruksen, ja siinä on tarpeeksi, hän on asian oivaltanut.

"Mies joka tuolla asuu, lataa ehkä pyssyänsä ja on valmiina
paukahuttamaan, mutta lyijykuulat eivät vaan ole Mikko Repolaista
varten. Sillä Mikko on varma siitä, että tuon hiljaisen ikkunan takana
pitää vahtia mies, yksi hänen vihollisiaan, hänen rotunsa tuhooja; hän
on sammuttanut lamppunsa uskotellakseen nukkuvansa, mutta uuninluukut,
jotka hän on jättänyt sulkematta, ilmiantavat hänet, ja Mikko, joka
on jo kuullut pyssynpamauksia tänä yönä, tietää nyt minkätähden mies
valvoo. Kuka tietää, kuinka moni vähemmän epäluuloisista on saanut
hengellään maksaa varomattomuutensa asettuessaan pyssynkantaman
piiriin! Ja Mikko kuvaili mielessään nuo näytelmät: mies istuu
rauhallisena salamyhkäisessä asunnossaan ja tähystelee onnettomia
eläimiä tarjoten heille, millä nälkänsä tyydyttävät, ja hetken tullen,
pimeän turvissa ampuu uhrinsa raollaan olevasta ikkunasta. Täälläpä
ovat saaneet surmansa ne hänen toverinsa, jotka, kyeten vähemmän
vastustamaan halujansa kuin hän, läksivät seikkailemaan kylää kohti ja
katosivat ainaiseksi hänen näköpiiristään.

"Ja kettu, jonka varovaisuus on pettämätön, lähtee sipsuttamaan takaisin
metsätielleen, kun eräällä aidalla näkyy valoa vasten kissan hahmo.
Ketun suuret, sumeat silmät ovat yön pimeydessä nähneet kotieläimen
fosforinkiiltävät silmäterät, ja aimo loikkauksin kiitää hän tämän
jälkeen.

"Kissa tietää kyllä, ettei hän kynsiään näyttämällä, mikä riittää
lannistamaan koirien rohkeuden, saa lamautetuksi vanhan metsäelävän
kiihkoa ja ettei häntä pakeneminen myöskään turvaisi Mikko Repolaisen
hyökkäykseltä. Mutta omenapuu on lähellä. Hän pääsee sen juurelle,
rupee jo kiipeemään sitä pitkin, kun vihlaiseva hampaanisku pysäyttää
hänet, ja hän jää vihollisensa haltuun, joka lopettaa hänet. Ja
hiljaisessa yössä kuuluu surkea ja pitkä nau'unta, kuolonhuuto, joka
saa kaikki kylän ja lähitalojen koirat haukkumaan kauan koppiensa
kynnyksellä tai piharakennusten perällä.

"Ja muitakin muistoja tuli hänen mieleensä, milloin ilahduttavia,
milloin värisyttäviä, sill'aikaa kun hetket yksitoikkoisina vierivät ja
päivät kuluivat.

"Sitten Mikko Repolaisen ajatukset sekaantuivat, hämmentyivät;
nautinnonmuistot yhtyivät kauhunkuvien kanssa hirveiksi painajaisiksi:
mahdottoman suuret jänikset pyörivät piiriä hänen ympärillään,
pamahuttivat pyssyjänsä, joilla he pehmittivät hänen nahkaansa ja
kiskoivat siitä pitkiä karvajuovia saamatta häntä hengiltä. Hänet
valtasi kova kuume; musta, kylmä turpa huokui kuumuutta, silmät kävivät
punaisiksi, kyljet huohottivat, pitkä, hieno kieli riippui ulkona
kidasta kuin kostea ja risainen riepu, ja sen keskiuurteesta helmeili
aika ajoin hikipisara, jonka hän kuumeisin liikkein vei kitaansa sitä
viileyttämään.

"Aika kului. Hän oli saanut vihiä pyydyksestä ja koettanut sitä
karttaakseen saada käsityksen uhkaavasta vaarasta, mutta hänen
metsäeläin-aivonsa eivät tajunneet mitään ihmisten koneistoista, ja
hän näki mieluummin nälkää varmassa turvapaikassa kuin yritti käyttää
hyväkseen turmantuottavaa, salaperäistä pyydystä.

"Eräänä aamuna hän ilostui ja luuli pääsevänsä vapaaksi. Mies tuli. Hän
viipyi siellä joitakin hetkiä, liikutti jotakin ja lähti pois; mutta
julma kirous, jonka hän lähtiessään laski suustaan, jätti ainoastaan
hyvin heikon toivon ketun sydämeen. Simppa oli vain koetellut pyydystä,
ja nyt tuli hän joka päivä aamunkoitteessa, tuntien loppuratkaisun
lähenevän.

"Tähän aikaan vaivasi kuume Mikko Repolaista entistä enemmän. Väliin
hän jäi pitkälleen moneksi minuutiksi, epätoivoisesti huohottaen,
nousi toisinaan jaloilleen ja kulki piirissä ympäri vankilaansa etsien
ulospääsypaikkaa, jonka hän yhä kaikesta huolimatta toivoi löytävänsä.

"Kuu oli viimeisellä neljänneksellä. Punainen kuunsyrjä näytti veriseltä
lihapalaselta, jota joku julma mahti kuletti pilvilaatalla. Nopeasti
kurotti kettu sitä kohti ohuen kaulansa, laihan kuononsa, oudon
suuret silmänsä. Niinkuin vankeuden ensimäisenä iltana, kajahtelivat
nytkin voimakkain henkäyksin tuulen kuorosäveleet metsän vehreissä
käytävissä, ja kettu oli kuulevinaan suuren jahtikoiraparven haukunnan,
joka vuoksen ja luoteen tavoin nousi ja laski vähitellen läheten.
Väliin taas hänen humisevassa päässään syntyi mielikuva lähteestä,
ja sammuttaakseen siinä polttavaa janoansa kääntyi hän lakkaamatta
ympäriinsä, etsien joka puolelta vettä, kirkasta vettä, jota hän pitkin
hörppäyksin latkisi.

"Yhdennentoista päivän aamunkoitto kajasti maidonvalkeana honkametsän
latvassa. Nyt oli loppu tehtävä vankeudesta. Äkkiä teki Mikko
Repolainen päätöksen ja ympärilleen katsomatta, kooten kaiken tarmonsa
laihtuneisiin käpäläparkoihinsa, teki hän hyppäyksen ja syöksyi
epätoivon rohkeudella tuntemattoman kohtalon syliin!..."


IV.

Teeskentelevän raskain askelin — siten peittääkseen astuntansa nopeutta
— kulki Simppa tuona päivänä, niinkuin edellisinäkin päivinä, kapeata
solaa. Hänen suurten, raskaitten saappaittansa naulat olivat maahan
painaneet epäselvän polun, joka päätyi Mikko Repolaisen vankilaan.

Hyvin kasvatettuna koirana kulki uskollinen Pyry muutamia harppauksia
hänen edellään. Otusta ajaessaan koira ei milloinkaan etääntynyt
hänestä vissiä välimatkaa kauvemmaksi, jonka pitkäaikainen tottumus
ja molemminpuolinen sopimus oli määrännyt. Mutta tänään täytyi Simpan
lyhyin vihellyksin alinomaa muistuttaa vanhaa toveriansa entisistä
sopimuksista.

Kuono pystyssä, häntäänsä huiskien vainusi Pyry saalista, ja Simppa,
joka arvasi Mikko Repolaisen tulleen ulos luolastaan, hykersi
iloisena känsäisiä kämmeniään. Mutta hän ei kiirehtinyt käyntiänsä,
jatkoihan vain tyyneesti kulkuansa maakoloa kohti, minkä edustalla
koira, joka hänen edellään oli kulkenut, jännitetyssä asennossa,
kuono ojona, katse kuin yhteen kohtaan kiinninaulattuna, vartalo
maahan taivutettuna, odotti ainoastaan isäntänsä saapumista ja hänen
merkkiänsä hypähtääkseen pystyyn. Lauenneen, raskaan tammilaudan alla
makasi uupunut, puoleksi paljasihoinen kettu oikealla kyljellään,
takaruumis tarttuneena pyydykseen, johon hän oli jäänyt reisitaipeita
myöten. Pakolainen oli painautunut hiukan kyljelleen, ja näin hänen
selkärankansa säilyi surman iskulta. Vaaleahko lima pursui sieramista
ja suuret, punaiset ja rääppäiset silmät olivat sulkeutuneet
tainnuttavan iskun kohdatessa. Hän oli nähtävästi ollut siinä tilassa
neljännestunnin, kun Simppa saapui.

Voittajan ilkeämielinen ja halveksiva hymyily ilmaisi, että hänen
ilonsa voitetusta oli sangen mitätön. Nahka ei enää ollut minkään
arvoinen, ja kukapa köyhä raukka lie ollut niin nälkäinen, että olisi
viitsinyt käydä käsiksi noin viheliäiseen turkkiin, annettuaan ensin
ruumiin vähän jäähtyä saadakseen otuksesta pois metsäeläinhajua edes
osaksi.

Yht'äkkiä näki salametsästäjä, joka piti uhriaan tarkoin silmällä,
Mikko Repolaisen kylkien vavahtelevan. Tämä oli todellakin vain
tajuttomassa tilassa.

Äkkiä sai Simppa päähänsä tuuman, miten kostaa uhrillensa ja tehdä
siitä pilaa.

Hiljaa irrotti hän kaulanauhan koiraltaan ja kiinnitti sen suoraapäätä
ketun kaulaan, käänsi nurin vanhojen, puolivillaisten housujen taskut,
joista sieltä täältä näkyivät sinertävät pumpuliset kudelangat. Niistä
purjelanganpätkistä, jotka hän taskuistaan veti esiin, laittoi hän
sukkelaan lujan kuonokopan, jolla sulki vanhan kuleksijan kuonon,
sitoi nenäliinallaan yhteen hänen takakäpälänsä, nosti pois pyydyksen,
jonka kätki viereiseen pensaikkoon, ja tarttuen molemmin käsin ketun
käpäliin, heitti tämän yli olkainsa kuin kaulanauhan ja lähti taas
nopein ja raskain askelin tallustelemaan kylätietä takaisin.

Pyry kulki jälessä, katse kuin kiinninaulattuna tuohon suippokuonoon,
joka hytki edestakaisin miehen olalla.

Tahdikas astunta, auringon lämpö ja kauniin kevätaamun tuoksuva, puhdas
ilma herättivät Mikko Repolaisen vähitellen tajuunsa.

Aluksi tunsi hän sangen suloista huojennusta ja kevennystä, aivan
vastaista sille vihlovan tuskan ja kaamean hädän tunteelle, joka hänet
valtasi silloin kun pyydyslauta häneen iski. Sitten heräsi hänen
mielessään, raittiin ja hyvätuoksuisen ilman hiljalleen virratessa
laajeneviin keuhkoihin, muistot ajoista, jolloin hän vapaana
kuljeskeli metsissä. Sanalla sanoen, hän itsetiedottomasti iloitsi
raittiista valosta ja nautti ihanasta auringonnoususta, jonka hän jo
puolihorroksissa tajusi.

Mutta mikäli hänen tajunsa palasi, sikäli tunnekuvat muuttuivat;
aluksi tuntui käpälissä ja kaulassa hankausta ja päässä painoa;
sitten outo haju, ihmisen ja koiran haju, joka välittömästi tunkihe
hänen tajuntaansa, pakotti hänen tylysti, äkkiä kokonaan palaamaan
todellisuuteen. Hän avasi kuumeiset silmänsä selkiselälleen ja näki
kaikki: miehen kantamassa häntä, koiran kulkemassa jälessä, käpälänsä
puristettuina salametsästäjän koviin kouriin, ja etäisen kylän
laavakattoineen, tuon salamyhkäisen kylän, joka oli täynnä pyydyksiä ja
vihollisia.

Hän tunsi koko olentonsa vaistomaisesti, epätoivon pakosta jäykistyvän;
hän jännitti lihakset äärimmilleen yrittääkseen vapautua Simpan käsistä
ja paetakseen metsään. Mutta mies oli varuillaan; hän puristi lujempaan
mukuraiset nyrkkinsä, jotka entistä tiukemmin hankasivat onnettoman
käpäliä, ja Pyry puolestaan osotti merkitsevällä murinalla leppymätöntä
valppauttaan.

Entistä kaameampi hätä, joka sai Mikko Repolaisen unhottamaan kaiken,
unhottamaan nälän, janon ja kivut, valtasi hänen mielensä. Vaara oli
muuttanut muotoaan, mutta se oli entistä suoranaisempi, varmempi,
kauheampi. Hän melkein kaipasi niitä kidutuksen hetkiä jolloin oli
nääntyä nälkään luolassaan ja mietti itsekseen, mitä vaivoja hän mahtoi
saada ennen kuolemaansa kärsiä.

Hän oli jo näkevinään itsensä käpälistään sidottuna, jätettynä koirain
revittäväksi tai Simpan lyijyrakeiden maalitauluksi. Hän kuvaili
olevansa jo puoleksi nyletty, oli tuntevinaan ihon vavahtelevan, luiden
murtuvan ja lihaksiin tunkeutuvan vihlovia lyljyrakeita, joista ei
tiedä mistä ne tulevat, jotka tarttuvat kiinni kuin okaat ja joiden
tekemistä reijistä pulppuaa veri, jonka loppumatonta vuotoa vastaan ei
saa apua.

Pyry näytti jo teräviä hampaitaan, ja vastatakseen tähän härnäämiseen
paljasti Mikko Repolainenkin turpaa hankaavan kuonokopan silmukkojen
takaa vaalentuneet ikeneensä, joista pistivät esiin teräväkärkiset
kulmahampaat. Voi, kuinka mielellään hän olisi purrut pyöveliä joka
häntä kantoi, mutta tämä, aivan varmana siitä ettei uhrinsa kyennyt
hänelle kostamaan, jatkoi matkaansa hiljaa hymyillen, säälimättömästi
tehden pilaa vangistaan.

Kettu kuuli kylästä tulevat äänet, jotka hän melkein osasi erottaa,
koska oli ennenmuinoin melua kaikoten niitä etäältä tutkinut. Muutamat
olivat hänelle yhdentekeviä, toiset erikoisesti liikuttivat häntä
kissojen metsästäjänä ja takapihojen nuuskijana, muutamat taas,
kaikkein kauheimmat, muistuttivat hänelle, että ihminen ja hänen
uskottunsa, koira, olivat vihollisia, joiden lempeyteen ei koskaan
ollut luottamista. Sieltä kuului lehmien ammuntaa, ajopelien räminää,
siipikarjan kaakotusta, koirain haukuntaa ja asumusten kynnyksillä
leikkivien ja kinastelevien poikasien kimeitä ääniä. Voitettu oli jo
näkevinään itsensä verenhimoisen joukon, läpäisemättömän vihollisrivin
ympäröimänä ja tunsi yhä selvemmin tuhonsa lähenevän.

Onneksi hänelle oli Simpan pieni asunto hiukan syrjässä. Hän kääntyi
syrjätielle, jonka molemmin puolin kasvoi orapihlajarivi. Orvokkeja
poimivat poikaset näkivät ihmeekseen oudon ja ilkeännäköisen eläimen
metsästäjän hartioilla hytkivän, ja seurasivat kuin vartijajoukko tätä
aina hänen asunnolleen saakka.

Simppa sitoi tuvassaan Mikko Repolaisen köydellä sängynjalkaan kiinni
ja söi aamiaisekseen savivadista höyryävää lientä, jota hänen vaimonsa
hänelle tarjosi. Sitten lähti hän jokapäiväisiin askareihinsa, jättäen
Pyryn huomaan vanhan, kuonokoppaisen metsänelävän, joka joka hetki
luuli koiran hyppäävän kimppuunsa ja repivän hänet kuoliaaksi.

Kuitenkaan ei tapahtunut mitään sellaista; Pyry ainoastaan laskeusi
pitkälleen hurstisäkille uunin viereen heittäen aika-ajoin kettuun
vihaisia silmäyksiä, tietoisena siitä edesvastuusta, johon oli joutunut.

Lasten meluavat huudot, heidän kinastelunsa ja naurunsa pitivät vangin
tuskallisen mielialan vallassa. Kaikki kylän poikaset, jotka olivat
saaneet ketusta kuulla niiltä jotka sen olivat nähneet, pitivät vahtia
talon ympärillä toivoen, että hekin sen näkisivät.

Väliin kiipesi joku uskaliaampi ikkunalle ja sai tuokiossa vilaistuksi
salaperäiseen huoneeseen; kun häneltä sitten muut tiedustelivat
mitä hän oli nähnyt, turvautui hän — koska ei ollut mitään nähnyt —
vaitioloon, joka aina saattoi jotakin merkitä.

Tämä melu tuntui Mikko Repolaisesta uhkaavalta. Uupumuksen tunne
valtasi hänen mielensä entistä enemmän; niin moni yllättävä tapaus
teki hänet tunnottomaksi ja tylsäksi. Hän ei huomannut, että päivä
laski mailleen, mutta hän vavahti nähdessään salametsästäjän palaavan
mukanaan useita vihollisia, samanhajuisia kuin hänkin, jotka puhalsivat
piipuistaan pitkiä, sinerviä savupilviä. He nauroivat.

Mikko Repolainen ei tuntenut tupakan hajua; se takertui hänen
sieramiinsa ja kurkkuunsa ahdistavana kuoleman esimakuna. Hän ei
ymmärtänyt naurua. Pyry, jonka havaintokyky oli terävä, oli oppinut
ymmärtämään, että tämä ulkonainen merkki merkitsi hänelle hänen
herransa hyväilyjä ja maukkaita suupaloja; hänkin, niinkuin monet hänen
sukuunsa kuuluvat, koetti, nostamalla kuonoansa enemmän tai vähemmän
siroin liikkein, saada ihmiselle ymmärrettäväksi hyvän tuulensa ja
alamaisuudentunteensa. Mutta niin ei ollut vanhan metsänelävän, joka
tässä mielenilmaisussa näki vain tupakan kellastuttamia lohjenneita
hampaita, jotka irvistivät verenhimoisista ikenistä, ja hytkyviä
vatsoja, jotka ikäänkuin itse tahtoivat ahmia sisäänsä himotun saaliin.

Mikko Repolainen kykeni ainoastaan huomaamaan nämä silmiinpistävät
hampaat ja hyppelehtivät vatsat, ja se oli hänen mielestään kauhea,
uhkaava vaaran merkki.

Simppa puhui viittoen käsillään, ja suut suurenivat ja hampaat
pitenivät ja vatsat hytkivät hurjemmin ja kasvot kävivät kauheamman
näköisiksi. Ratkaisu oli lähellä.

Rauhallisina istuutuivat miehet ikäänkuin määräämään viimeisiä
valmistuksia ratkaisua varten, sill'aikaa kun Simppa valmisti vehkeitä,
joita varmaankin piti käytettämän kiduttamaan kuolemaan tuomittua.
Tämä pujahti peloissaan piiloon sängyn nurkkaan, jonne hän turhaan
koetti kätkeytyä. Voi, kuinka mielellään hän olisi tahtonut häipyä
olemattomiin, hävitä tykkänään pois!

Vihdoinkin salametsästäjä näkyi saaneen työnsä suoritetuksi. Hän piti
toisessa kädessään jonkunlaisia mustia metallipihtejä, toisessa pientä
onteloista metallipalloa, jonka läpi oli pistetty kaksi pyöreää reikää,
raadon silmiä muistuttavaa, ja toiselle puolelle uurrettu leveä rako,
joka oli kuin ilkeään nauruun vääntynyt suu.

Yht'äkkiä kävi salametsästäjä Mikko Repolaisen kimppuun, jonka rinnan
ja kaulan hän puristi polviensa väliin. Tämä tunsi olevansa hukassa ja
alistui kohtaloonsa, yritettyään laimeasti vastustella ja huomattuaan
vähäisimmänkin toiveen turhaksi. Hän tunsi kylmän rautalangan kaulansa
ympärillä, huomasi teräspihtien äkkiä painautuvan kiinni tähän lankaan
ja yhä tiukemmin, kiusallisesti kiristävän hänen kaulaansa... Hänet
aijottiin kuristaa!...

Mutta Simppa lykkäsi tuon kuolemanrangaistuksen toistaiseksi,
pisti sormen kaulan ja raudan väliin, pani uudelleen kiinni Pyryn
kaulaan nahkaisen hihnan, jonka oli päästänyt auki, tarttui sitten
metallipalloon ja laahasi tyrmistyneen ketun ovea kohden hurja ja
säälimätön miesjoukko perässään.

Kohti lätäkköä, josta kuului sammakkojen kurnutusta, kuljetti
salametsästäjä Mikko Repolaisen, ja ennenkuin tämä oli oikein ehtinyt
käsittää mitä tapahtui, jätti Simppa hänet, antaen aika potkun
takapuoleen, yön avaraan syliin.


V.

Kettu ei yrittänytkään käsittää asiaintilaa, ja vaistoansa seuraten
kiiti hän täyttä vauhtia synnyinmetsäänsä kohti, niinkuin vedestä
nostettu kala hyppelehtii omille vesilleen päin. Mutta hänen
kauhukseen seurasi häntä juostessaan Pyryn kulkunen, tuo onnettomuutta
tuottava, sama kulkunen joka hänet oli herättänyt vadelmapensaikossa
jäniksenlihan jäännösten ääreltä.

Tämä ei ollut kuulohäiriö, vaan todellakin oli jossain lähettyvillä
kulkunen. Sen kimeät ja katkonaiset äänet erotti selvästi metsän
hiljaisesta hyminästä, johon sekaantui hyönteisten surinaa. Pyry
ei päästänyt ääntäkään, ei laskenut kidastaan tuota pitkää ja
säännöllistä vinguntaa, joka aina kuului metsässä kaiun monistamana
hänen seuratessaan otuksen jälkiä. Tämä äänetön takaa-ajo olikin
salaperäisyytensä tähden vain kauheampaa, kiihottavampaa. Epäilemättä
koira oli hänen kintereillään, oli ehkä häneen tarttumaisillaan, ja
kettu luuli joka hetki terävän hampaan iskevän nahkaansa; jo luuli hän
tuntevansa kiinnitavottelevan hurtan jalkojen hipaisun ja kuulevansa
sen hengästyneitten keuhkojen hätäisen läähätyksen.

Tämä oli kilpajuoksua, se oli epätoivon taistelua, jossa paremmilla
lihaksilla varustettu, kestävämpi, voittaisi toisen.

Sen kestäessä pysyi kulkunen itsepintaisesti hänen kintereillään,
tasaväkisenä, voittamatta tai häviämättä kilpailussa. Urhoollista,
mutta epätasaista taistelua: toisella puolella tarmokas, kostonhimoinen
koira, toisella kettu, joka oli yksitoista vuorokautta nähnyt
nälkää, jonka kuume oli uuvuttanut ja jota ylläpiti ainoastaan
itsensäsäilyttämisvaisto, saaden hänen kuluttamaan loppuun viimeiset
voimansa ennenkuin alistuisi kohtaloonsa.

Lisäten vauhtinsa kaksinkertaiseksi painui hän yön pimeyteen. Hän ei
katsellut mitään, ei tuntenut mitään, ei nähnyt mitään; hän kuuli vain
kulkusen äänen, jonka jokainen kilahdus ruoskaniskun tavoin yllytti
hänen horjuvaa rohkeuttansa, jälleen ojensi hänen kompastelevat
käpälänsä ja tuntui hänen uupuneisiin lihaksiinsa vuodattavan
voimanvoidetta.

Metsänreuna mataloine sammaltuneine kiviaitoineen, josta kivet
paikotellen olivat vierineet alas, sekä puoleksi tukkeutunut oja oli
lähellä. Hän harppasi yhdellä hyppäyksellä ojan yli eräälle aitakivelle
lähelle sen rajalinjan aukkoa, josta jänikset tavallisesti kulkivat
saalismatkoilleen. Hän pujahti sinne aprikoimatta, voimakkaan vaiston
vetämänä, joka ehkä hänelle uskotteli, että koira kenties lähtee hänen
jäliltään ajamaan jänistä, joka käytävän suusta voi ilmestyä heidän
eteensä. Mutta Pyry oli itsepäinen ja kulkunen yhä kilisi sen mukana.

Suoraviivainen metsälinja, jota metsänvartijat eivät olleet tarkoin
karsineet, näytti ylempää äärettömän pitkältä vehreältä holvilaelta,
josta puiden alimmat oksat riippuivat kuin köynnöskasvit alas.
Niiden verkon lävitse syttyivät tähdet vähitellen, rastaat alkoivat
monivaihteluisen hämylaulunsa, ja lukemattomat hyönteisparvet nousivat
kedoilta ja lensivät nuortean vihreään metsään päin synnyttäen kauas
kantavan, voimakkaan surinan, joka aallon tavoin nousi ja laski.

Kettu pakeni, pakeni vimmastuneena, kulki ohi metsäpalstain rajakivien
niihin edes vilkaisematta, yhden sivuuttaneena ja toisen saavuttaen,
kulki läpi näreikön halkometsään, ja halki halkometsän kedolle,
epämiellyttävä kulkunen yhä kintereillään.

Kuu kohosi taivaalle. Mikko Repolainen syöksyi jälleen halkometsiin
sitten tiheisiin näreikköihin, joiden läpi hän vanhan metsänelävän
taitavuudella pääsi kiitämään kuin varjo seinää pitkin ja jossa hän
toivoi vadelma- ja elämänlankapensaihin jälkensä häviävän vauhkolta
takaa-ajavalta hurtalta.

Hän kierteli tammipuita, pujahti läpi toisiinsa takertuneiden
vadelmapensaiden, jotka häntä ohikulkiessaan pistivät, eikä hänen
kuumeinen kiihkonsa tyyntynyt eikä tau'onnut. Hän hävisi umpipoluille,
joiden varrella oli outoa kasvullisuutta, ja viiden tai kuuden
askeleen päässä sukelsi esille sädehtivään kuunvaloon, ja yhäti, yhäti
kuului hänen takanaan kulkusen kilinä kuin hautajaiskellojen ääni,
yksitoikkoisesti ja herkeämättä.

Missä hän kulki, siellä nousivat metsänelävät makuultaan, yllätetyt
linnut lähtivät äkkiä lentoon, näyttäen mustilta pilkuilta metsän
kolkkoa puolipimeää vastaan; huuhkajat ja tarhapöllöt, joiden huomiota
kulkusen ääni herätti, seurasivat ääneti tätä outoa kulkua, ja
pehmeästi lentäen yhdyttivät toisensa pakenijan yläpuolella.

Kettu painautui päättäväisenä tiheimpiin metsikköihin. Kerta pysähdytti
hänet elämänlanka; äkkinäisellä hyppäyksellä hän katkaisi sen, lähti
uudelleen juoksemaan, ja — kulkunen lakkasi soimasta. Toivo paisutti
pakolaisen rintaa ja jännitti uudella voimalla hänen lihaksiansa; Pyry
oli epäilemättä kadottanut hänet näkyvistään, ja hän kiiti nuolena
suoraan eteenpäin. Hän juoksi ehkä pari-kolmesataa askelta tämän
toivoa herättävän hiljaisuuden vallitessa, pysähtyi sitten äkkiä,
vakuuttautuakseen siitä että oli yksin, ja heitti silmäyksen taakseen.
Tuskin oli hän kääntänyt päätään, kun kulkusen kimeä ja katkonainen
ääni uudelleen vihiäsi hänen korviansa ja pakotti hänen taas lähtemään
metsien halki, kaikki epätoivon kauhut rinnassaan.

Hän juoksi koko yön levähtämättä, kunnes hänen ajettuneet ja
jäykistyneet raajansa eivät enää kannattaneet ja hän kaatui hervotonna
kuin riepu muutaman askeleen päähän lähteestä maahan, johon hän suistui
tiedotonna, puolikuolleena, heittämättä katsetta ympärilleen ja
päästämättä valitusta rinnastaan.

Ja samassa vaikeni kulkunenkin, ikäänkuin sen tehtävä olisi päättynyt.


VI.

Ei kukaan osaisi sanoa, kuinka kauan Mikko Repolainen oli tässä
täydellisen uupumuksen tilassa, joka ei ollut enää elämää, mutta
ei vielä kuolemaakaan. Vanhan metsäneläjän elinvoiman täytyi olla
sangen voimakas, kun se vielä niin pitkän paaston ja niin monien
mielenliikutuksien, niin suuren uupumuksen ja niin kovien tuskien
jälkeen herätti hänet horrostilastaan elämään.

Hänen sekaiset mielikuvansa vaihtelivat alinomaa. Syvän, suojelevan
hiljaisuuden häntä ympäröidessä, ja ennenkuin vatsa ehti häntä
liian selvästi muistuttaa tuskallisesta todellisuudesta, herätti
hänet kiusallinen tunne kaulassa: tuo Simpan rautalanka, johon
hänen ajatuksensa kiihkeästi kiintyi ja johon hänen uusi elämänsä
tuntui keskittyvän. — Saattoiko muuten kaksi mielikuvaa mahtua hänen
heikontuneeseen tajuntaansa? Oliko hän hereillään? Nukkuiko hän? Näkikö
hän unta? Hän ei tiennyt sitä. Hänen silmänsä olivat ummessa, hän avasi
ne. Hän avasi ne vitkaan, ruumista liikauttamatta, ja antoi katseensa
kiitää ympärillä olevan rauhallisen maiseman yli; sitten käänsi hän
päätään harkitun hitaasti, yhtä hitaasti kuin hän ennen iltaisin
kyyristyi, tarkan hajuaistinsa ohjaamana, peltopyyparveja vaanimaan.
— Ei mitään epäiltävää; hän veti henkeään. — Minnekkähän koira oli
kadonnut? — Häipynyt kuin paha uni. Ehkäpä hänellä lopulta olikin ollut
vain pitkällinen painajainen? — Eipä kuitenkaan: tämä kiusallinen
rautalanka oli jälellä vakuuttamassa hänelle, että hänen kauhistavan
kolkko vankeutensa oli ollut todellista.

Vaistomaisesti kosketti Mikko Repolainen käpälällään sitä, toivoen
siitä mahdollisesti pääsevänsä. Mutta tuskin oli hän ehtinyt
siihen kajota, kun kulkunen kilahti uudelleen, ja hän tunsi pitkän
kauhunväristyksen karmivan selkäpiitään. Hän ei voinut enää paeta,
hänellä ei ollut enää voimia. Hän heitti pikaisen silmäyksen yli koko
näköalan. — Ei mitään! Kumminkin oli kulkunen aivan lähellä! — Ja
yhtäkkiä Mikko Repolaiselle selvisi kaikki.

Tuo metallipallo ilkkuvine suineen ja raadonsilmineen, jonka Simppa
oli pujottanut siihen rautalankaan minkä hän ripusti Mikko Repolaisen
kaulaan, se oli Pyryn kulkunen. Tämä tuhoisa kulkunen kaulassaan hän
oli juossut koko yön luullen koiran olevan kintereillään. Tämä oli
Simpan kostoa; tämän tähden hän siis oli yöllä juossut kahdeksan
tuntia ja tyhjentänyt tuskien maljan viimeiseen pisaraan saakka, ja
nyt, kun hän jälleen virkosi toivoon ja eloon, oli tuo kosto häntä
säälimättömänä seuraava, oli myrkyttävä hänen päivänsä ja kaikesta
huolimatta täyttävä turmiollisen tehtävänsä.

Vaivaloisesti hän kohousi laihojen käpäliensä varaan, ensin etu- sitten
takarajoilleen ja kulki lähteelle, jonka herkeämätön ja yksitoikkoinen
lirinä oli kuin hiljaisuuden hyminää, jonka sävellajiin metsän
asukasten eri äänet rauhallisesti sopeutuivat.

Hän latki vitkalleen kirkasta vettä, kuin olisi kastanjetteja
[Kastanjetit ovat pieniä, onteloista, kastanjan puolikkaan muotoisia,
puusta tai norsunluusta tehtyjä esineitä, joita isketään vastakkain,
kun tahdotaan osottaa tanssisäveleen tahtia.] iskenyt vastakkain,
hämmentäen veden kalvossa kuvansa, laihtuneen Mikon kuvan, joka ei
muualla tarjoutunut hänen nähtäväkseen. Suippokuono yksin eli kuvassa,
ja kaksi lyhyttä, pystyä ja ikäänkuin irtirepäistyä korvaa törrötti
päässä kuin kaksoistorni, joka tähystää seudulta kuuluvia ääniä
lakkaamatta peljäten erottavansa hiljaisessa ympäristössä vihollisääniä.

Sitten aikoi hän syödä, ja koska metsä ei tarjonnut hänelle riittävästi
ravintoaineita, lähti hän ruohottuneelle aukealle, josta leivoset
tuontuostakin riemuiten pyrähtivät lentoon, kohosivat edestakaisin
leijuen ylemmä taivasta kohti, täyttäen ilman viserryksillään, ja
laskeusivat ilonhuumeessa alas sinikorkeuksista.

Sieltä hän varmaankin löytäisi yrttejä, jotka hän vanhastaan oli
tuntenut tai myöhemmin oppinut tuntemaan: suolaheiniä, ehkäpä joitakin
herkkusieniä, vatsaa puhdistavia juolavehniä, ehkäpä lisäksi joitakin
myyränmättäitä, joiden kimppuun hän tarmokkaasti kävisi, vieläpä
mahdollisesti talven aikana kuolleiden eläinten tai lintujen puoleksi
mädäntyneitä raatoja, joita ei vielä kukaan ollut löytänyt.

Mutta kuinka kiusallinen tuo kulkunen olikaan! Epäilemättä hän tottuisi
jokseenkin pian siihen, että rautalanka kuristi kaulaa, mutta tuo ääni,
joka oli tarrautunut häneen kuin takkiainen, muistuttaen hänelle liian
selvästi sekä vältettyjä että edessäolevia vaaroja, turmeli salaa sitä
iloa, jota hän olisi tuntenut nauttiessaan täydellisesti elämästä.
Siinä hänen vapautensa lunnaat, joita hänen oli tuomittu kuolemaan
saakka kantamaan mukanaan! Ja häntä kidutti hillitön halu päästä niistä
vapaaksi.

Lukemattomia kertoja oli hän, maaten selällään takakäpälät ilmassa,
tahallaan ja vihoissaan ne jäykistäen, etukäpälillään hangannut kaulaa
säännöllisin ja hermostunein nykäyksin irrottaakseen tai katkaistakseen
Simpan kuristavan rautalangan. Hän ei saanut aikaan muuta, kuin että
nyki irti karvat kaulasta joka puolelta päätä ja litisti käpäliensä
kynnet, mutta rautalanka ei lakannut vähääkään kuristamasta, ja
jokaisella käpälän kosketuksella tuntui kulkunen päästävän röyhkeän
naurun tai ivallisesti yllyttävän otteluun. Ja kettu koetti siihen
tottua, mutta turhaan, ja mieletön raivo, jota ei mikään voinut
hillitä, kuristi hänen kurkkuansa ja pingotti hänen lihaksiansa. Hänen
täytyi sittenkin elää.

Hän jäi elämään.

Hän sai jokapäiväisen ravintonsa vuoroin kedon ruohoista, vuoroin
heinäsirkoista, joita hän ravisteli pensaista. Sitten tuli
pikkulintujen pesien vuoro, joita hän osui löytämään turvallisten,
vehreiden pensasaitojen suojasta ja okaisten metsäviinimarjapensaiden
alta. Toisinaan hän hotki niistä suuhunsa munat, toisinaan ahmi
kitaansa pienet linnunpoikaset, pienet punaihoiset olennot, joiden
silmät olivat ummessa ja jotka avasivat nokkansa selkiselälleen,
kuullessaan yläpuolellaan oksien kahisten jakaantuvan. Hän saattoi
ylettyä aina rastaiden pesille asti, jotka olivat rakennetut
pähkinäpuiden alioksille, hän hävitti orasvainioilla koko pesälliset
peltokanan ja peltopyyn poikasia, saattoipa kulkusensa turvissa
lähestyä talojakin huomiota herättämättä.

Hän vihasi erikoisesti muuatta Vanhan-Hallan kukkoa, vanhaa
kimeä-äänistä Kukkelikuuta, jolla oli raskaat, höyhenpeitteiset
koivet ja oli yhtä viekas kuin hänkin. Kukkelikuu oli kaikkivoipa
ja mustasukkainen pasha laajassa kanahaaremissaan, jossa sen tuloa
aavistettiin joka kerta sen lähestyessä. Kaulaansa ojentaen ja siipiään
räpäyttäen laski se ilmoille kutsuvan kieuntansa, hätäisen merkinannon,
joka varotti kanoja vaarasta ja sai ne sikinsokin rientämään
koirankoppia kohti, missä tiesivät olevansa turvassa.

Jo aikoja sitten oli Mikko Repolainen päättänyt tappaa sen. Useampana
päivänä peräkkäin hän vakoili sitä, tuli sitten eräänä kauniina aamuna,
kun jo riittävästi tunsi kukon tavat, pensasaidan taa odottamaan.

Harja pystyssä, silmä verenkarvaisena, höyhenet taisteluvalmiina asteli
Kukkelikuu lähemmä kaakattavan lauman etunenässä. Mutta sen käytöksessä
ei ollut sitä kevyttä siroutta eikä sitä pöyhkeilevää rohkeutta,
jota siinä näki, kun se tunsi olonsa turvalliseksi; silminnähtävästi
se vainusi vaaraa. Mikko Repolainen kilahutti kulkustansa, ja tämä
kotoinen ääni rauhotti vihollista; sitten antoi kettu, kuten vanha,
kärsivällinen metsästäjä ainakin, saaliinsa hiljalleen lähestyä, ja kun
se oli hyvin lähellä eikä enää voinut pujahtaa häneltä pakoon, teki
hän sitä kohti aimo hyppäyksen, ajoi sitä, sai sen kiinni, likisti
sen rinnan leukapielensä väliin, ja ylpeänä voitostaan, pää pystyssä,
kanojen hätääntymisestä välittämättä, vei tuo vanha veitikka saaliinsa
metsään, missä hän sen kyni ja söi.

Hän pienensi sitten helposti naapurin ällistynyttä kanalaumaa. Hän kävi
siellä niin vaihtelevin väliajoin, niin eri hetkinä päivästä, että
tämä ei yllättänyt häntä milloinkaan työssä. Ja koska hän ei ollut
Mikkoa lainkaan nähnyt eikä saanut vihiä varkaasta muuten kuin minkä
oli kuullut kulkusen kilinää eikä myöskään tiennyt Mikko Repolaisen
seikkailusta mitään, syytti hän tiukasti Pyryä kanojensa tappajaksi,
jopa uhkasi haastaa Simpan oikeuteen tai hävittää tämän kelvottoman
koiran.

Sillä välillä Mikko Repolainen lihoi, ja vaikka hänen oli pitänyt
jättää jänikset melkein kokonaan rauhaan, sai hän, Vanhan-Hallan
siipikarjan tarjotessa hänelle riittävää korvausta, uudelleen uskoa
elämään.

Yksi seikka kumminkin painosti häntä hirveästi: hänen yksinäisyytensä.

Aina siitä illasta lähtien, jolloin hän joutui kiinni, ei hän
kertaakaan ollut tavannut ketään heimolaistaan. Hän ei voinut olla
tuntematta syvää liikutusta muistellessaan topakkaa kinastelua ja
pientä näykkimistä suurten yhteisten retkien edellä, sekä vaikean
saaliinjaon aiheuttamia ankaroita riitoja, jolloin taisteluhaluiset
paljastivat voimakkaat hammasrivinsä mustien kuonojensa takaa.

Ei mitään, ei mitään muuta kuin metsää! Näytti siltä, kuin hänen
heimonsa olisi hävinnyt hänen joutuessaan vangiksi.

Ja kumminkin tunsi hän alinomaa sen läsnäolon ympärillään. Hän tunsi
sen jäljistä, joita toiset ketut jättivät kosteille näreikköpoluille,
ruohoisille metsäaukeille tai pensaiden alaoksille. Ja varsinkin
hän sen huomasi erityisistä äänistä, jotka olivat merkkinä kahden
osakumppanin öisestä jahdista: toinen oli koira, joka päästi heikon,
kimeän, hieman käheän vingahduksen, sillävälin kun toinen asettui sille
paikalle, mistä haukunnan mukaan saattoi otaksua jäniksen kulkevan, ja
missä sitten otusta ajamatta sieppaisi sen suuhunsa.

Nuo retket tunsi hän kaikki ja erehtyi harvoin niiden suunnasta. Olipa
hän itse, kerran kun nälkä häntä vähän hätyytti, uskaltanut asettua
väijyksiin ja nipistää kuoliaaksi erään pitkäkorvaisen otuksen, jota
Pyry ajoi. Mutta hän ei ollut sitä milloinkaan tehnyt uudelleen, sillä
tuo hurtta, joka oli yhtä viekas kuin hän, oli, aavistaen varkaan
kepposen, hetkeäkään hukkaamatta uudella innolla lähtenyt häntä takaa
ajamaan. Koska painava saalis hidastutti hänen kulkuansa, olisi
hän auttamatta joutunut kiinni, jollei olisi ollut kyllin viisas
jättääkseen viholliselleen tämän ryöstösaaliin, josta hänelle olisi
tullut sangen runsas ateria. Epäilemättä oli Pyry löytänyt jäniksen
jyrkästä rotkosta, johon hän oli sen jättänyt, ja karvajätteet ja
veritahrat kivillä puhuivat kylliksi siitä runsaasta suupalasta, jolla
tämä oli mielihyvin itsensä ravinnut.

Mikko Repolainen aikoi luonnollisesti käyttää hyväkseen heimolaistensa
metsästystä, mutta onnistui siinä vain harvoin, sillä joskin kulkunen
jätti aina takaa-ajajan pitkän matkan päähän väijyksiin, sattui
myöskin sangen usein, että Mikko karkotti jäniksen, jonka korva
oli herkkä kaikille metsän äänille. Mutta tällaisten tilaisuuksien
tarjoutuessa koetti hän hartaasti tavata toisia kettuja saadakseen
heidät ymmärtämään, että hän ei ollut heidän vihollisensa, — turha
vaiva, erakko ei saanut luokseen vauhkoja veljiään eikä päässyt heidän
pariinsa; hänen kutsuihinsa vastasi vain kaiku, joka ikäänkuin pilkaten
kertasi hänen valittelevan ulvahduksensa.

Eräänä iltana hän kuuli entisen metsästystoverinsa äänen. Toveri oli
nyt liittynyt toiseen, epäilemättä kilpailijaan, ja hän tuli siitä
surulliseksi, sillä hän tunsi joutuneensa ulkopuolelle rotuaan ja
olevansa kuin kuollut muilta ketuilta.

Kuinka monta kertaa hän olikaan yrittänyt, vieläpä ilman saaliinhimoa,
lähestyä niitä, jotka olivat saaliinajossa! Mutta heti kun hän
lähestyi, tuntui jahtijoukko häipyvän pois, kaikki kävi jälleen
hiljaiseksi: kulkunen teki kaikki hänen ympärillään salamyhkäiseksi ja
autioksi.


VII.

Tuli sitten kiiman aika.

Kiimaisten naaraskettujen jäljillä vainusi Mikko Repolainen
hekumallisia tuoksuja, jotka saivat hänen leukapielensä vavahtelemaan
ja verensä kiehumaan. Koko hänen olentonsa värisi silloin sitä suurta
rohkeutta, jota tarvittiin häätaisteluihin, jotka olivatkin vain häiden
korkein muoto. Ja hän oli näkevinään haavoitettujen, häpeillään olevien
ja voitettujen kilpakosijain edessä hennon naaraan alttiina voittajan
haluille.

Voi noita tappeluita metsien pimennossa, noita hurjia otteluita,
jolloin hampaat iskettiin toisen turkkiin ja veri sai vuotaa, noita
meluisia kaksintaisteluita, joiden päätyttyä voittaja, hänkin
haavoitettuna ja verta vuotavana, nautti voitostaan, sillävälin kun
voitetut, vieläkin uhmailevina, etäämpää näyttivät hampaitaan tai
kiertelivät levottomina ja nurpeilla mielin yhteenliittynyttä paria!

Mikko Repolainen oli noita voimakkaita. Hän oli usein jäänyt
voittajaksi näissä öisissä turnajaisissa ja saavuttamattoman päämäärän
raivostuttamana seurasi hän nyt noita moninkertaisia jälkiä, joissa
kilpakosijain askeleet peittyivät lemmittyjen jalan jälkiin. Mutta
päämäärä häipyi saavuttamattomiin, sillä kirottu kulkunen, joka ilmotti
asiaankuulumattoman olevan lähellä, sai kilpailijat vaaran uhatessa
sopimaan ja rakastavaiset ryhmät pötkimään pakoon.

Ja hän juoksi kaiket yöt, hylkäsi yhdet jäljet lähteäkseen
seuraamaan toisia, mielessään aina se pettävä toivo, että hänen
kutsu-ulvahtelunsa, joita hän lakkaamatta lähetti naaraalle,
riittäisivät estämään tätä pakenemasta lähestyvää kulkusen kilinää.

Hän joutui epätoivoon. Hän ei muistanut enää käydä varastamassa kanoja
eikä juomassa lähteestä. Rakkauskuume uuvutti häntä ja mielettömän
raivon vallassa heittäytyi hän, kuten ensimäisinä vapaina päivinään,
maahan selälleen yrittäen rajuin tempauksin katkaista rautaa, joka
hänen elämässään oli häviämättömänä merkkinä ihmisten julmuudesta.

Turha vaiva.

Eräänä iltana hän kumminkin muutti menettelytapaansa. Hän oli juuri
astunut yli kiimaisen naaraan ihka vereksien jälkien ja päätti, maksoi
mitä maksoi, saada sen kiinni, keskittäen tähän päämäärään kiihkoisen
koiraan täyden tarmon.

Mutta kulkunen oli saatava vaikenemaan. Onnistuakseen siinä päätti hän
kulkea hitaasti ja notkeasti läpi oksien sekasortoisten sokkelojen,
niin että pää ja kaula pysyisivät niin täsmällisen jäykkinä kuin
suinkin. Hän läksi siis naaraan jälille, koko ruumis äärimmäisen
jännittyneenä, jalat koukussa, pää puolittain alasvaipuneena.

Mahdollisimman varovaisesti kulki hän eteenpäin, alistaen vaistomaiset
mielenliikutukset halunsa ja tahtonsa alaisiksi. Kun hänen tielleen
sattui polku tai oja, pakottautui hän kulkemaan hitaasti sen poikki,
vaikkakin jokin hänen olentonsa sisimmässä hänen tietämättään jo
koukisti säärilihaksia, jotta hän yhdellä harppauksella pääsisi sen
poikki tai saisi vaivatta siepatuksi saaliin, jonka nopeata pakoa hänen
silmänsä tahtomattaan seurasivat.

Hän milloin kulki oksien päällitse, milloin mateli pensasryhmien
tyvioksien alitse, toisinaan kynsien kärjille kohoten, väliin taas
painautuen notkeiden polvitaipeiden nojaan. Hän kulki hitaasti,
tuskaisessa jännityksessä, hänen päätään pyörrytti ja sydän löi
rajusti; ja mikäli hän läheni päämäärää, sitä selvemmin tunsi hän
hekumallisen hajun huumaavan aistinsa, ja silloin piti hän silmällä
pienintäkin kaulan liikettä, vähäisintäkin kulkusen värähdystä.

Hän pääsi perille.

Keskellä häikäisevää kuunvaloa tappeli jo kaksi koirasta naaraasta,
joka katseli heitä. Hampaat iskeytyivät vastustajan nahkaan, samalla
kun kuului hillittyä murinaa, kangistuneet käpälät ojentuivat
suonenvedontapaisesti toisen selkää ja raajoja vastaan, veripisaroita
putoeli ja silmät kiiluivat verenhimoisina.

Kiertäen kaaressa kilpakosijoita kuun valaisemalla, ahtaalla,
turvepeitteisellä sysihaudalla, katseli naaras heitä rauhallisena,
silmät puoleksi ummessa, häntä edestakaisin häälyen kuin naisen puvun
laahustin.

Hän osui Mikko Repolaisen eteen, sai hänestä vihiä ja läheni häntä, ja
tämä, rohkaistuna, kiihottuneena, muistamatta että kaula oli pidettävä
jäykkänä, välittämättä noista tappelevista, mitään kuulematta ja mitään
näkemättä, yritteli lemmenkohtauksen alkuhyväilyjä.

Mutta juuri kun hän yritti naaraan päälle kohottaen eturuumista nopein
liikkein, kuului yön hiljaisuudessa kulkusen kilahdus, ja kaikki, sekä
tappelijat että naaras, syöksyivät ikäänkuin näkymättömien jousien
ponnahuttamina pakoon niin tuimaa ja rajua vauhtia, että ennenkuin
Mikko Repolainen ehti nähdäkään heidän katoavan, seisoi hän yksin
tyrmistyneenä kuun valaisemalla autiolla paikalla.

Silloin erakkoparka alkoi purra kuin hillittömän raivon vallassa kuun
valaisemaa nurmea, ja ulvoa, ulvoa epätoivoisesti, antaen ilkeän
kulkusen soida hurjasti, kilistä kylläkseen. Ja sillävälin kuu
irvistellen tanssitti puiden varjoja hänen ympärillään, ja yölinnut,
joiden huomiota tämä outo kohtaus herätti, lentelivät salamyhkäisinä ja
kolkon äänettöminä milloin yhteen, milloin erilleen hänen yllään.

Valkeneva päivä yllätti hänet siinä tilassa, ja vaaroineen, joita se
mukanaan toi, vetosi se ketun itsensäsäilyttämisvaistoon. Nyt, kun
elämänhalu oli uudelleen herännyt hänessä kuten toipuvassa sairaassa
ankaran taudinkäänteen jälkeen, tunsi hän olemassaolon kaikkien
ongelmoiden painavan itseään, ja selvittääkseen ne oikealla ajallaan
kätkeytyi hän aluksi tiheään viidakkoon keskelle metsää, missä hän
vaipui sellaiseen unenhorrokseen, joka on vainotulle ja levottomalle
olennolle ominainen.

Ja näin kului pitkiä päiviä. Metsäelämä, joka niin täydellisesti
vastasi hänen vaistojansa, hymyili hänelle uudelleen. Pitäessään huolta
jokapäiväisestä ravinnostaan hän melkein sai takaisin entisen halunsa
risteillä metsissä ja tyytyi siihen tuskansekaiseen nautintoon, siihen
katkeraan hekumaan, että kuunteli etäältä kuin kadotetun paratiisin
juhlavirttä heimolaistensa elämää, josta öiset jahdit hänelle useita
kertoja muistuttivat.

Elokuun painostava helle pakotti hänen hämärissä kulkemaan teiden
varsilla oleville niityille, missä hän uskoi varmasti tapaavansa
umpisilmäisiä myyriä, jotka maanpinnalta hakivat apua tukahduttavaa
kuumuutta vastaan ja harhailivat keskellä vereksiä ävärniitoksia,
joutuen kuoleman uhriksi ainoastaan sentähden, että olivat lähteneet
liikkeelle alkuperäisiltä olinpaikoiltaan kuivuneen myyränmättään alta.

Siinä oli ketulla taattu avunlähde, sillä vaikkapa hän ei olisi
löytänytkään enää elävinä myyriä, jotka viheliäisinä harhailivat
kaksinkertaisen taakan, turvattomuutensa sekä sen hädän painamana, joka
heidät ajoi pakoon sulatusuunin kuumuutta hehkuvasta maa-asunnostaan,
tiesi hän ne varmasti löytävänsä kuolleina pitkin teiden varsia. Sillä
kun myyrä kerta lähtee sokkeloisesta asunnostaan, ei se sinne palaa
enää milloinkaan, vaan hukkuu ensimäisen ja viimeisen erehdyksensä
uhrina.

Saapuipa sitten hiljalleen hedelmärikkauksineen syksy, joka
olisi tehnyt hänen elämänsä erittäin rauhalliseksi, jolleivät
jahtikoiraparvet, jotka rajua melua pitäen risteilivät joka puolella
hänen asuntoaan, olisi liian paljon hänelle muistuttaneet sekä Simppaa
että Pyryä, sekä hänen vankeuttaan että yksinäisyyttään.

Koska hän oli käynyt tavallistaankin varovaisemmaksi, uskalsi hän nyt
hautaantua kaksikäytäväiseen maakoloon vasta sitten, kun oli taitavia
mutkia tehden haihduttanut jäliltään epäiltävimmätkin vainuavat hurtat.

Kaikesta huolimatta tuntui elämä hänestä huokealta, eikä tuo
hetkenlapsi ajatellut vähintäkään lähestyvää talvea, jonka pikaista ja
tuimaa tuloa ilmaisivat sekä sepelkyyhkyjen ennenaikainen muutto että
hänen turkkinsa äkillinen karvanlähtö.


VIII.

Talvi tuli äkkiä, niinkuin usein sattuu vuoristossa, heti lokakuun
loppu- ja marraskuun alkupäivien kylmien vihmasateiden jälkeen.
Joitakin punaisia marjoja näkyi vielä kiiltävän pensasaitojen
marjapensaissa, joitakin sinipunervia oratuomen marjoja, joiden kuoren
ensimäinen halla oli käpertänyt kokoon, riippui vielä varsissa,
sittenkun pakkanen oli karistanut pois kolme neljäsosaa. Sitten putosi
eräänä kauniina aamuna, jolloin tuuli tuntui rauenneen, ensimäinen lumi
kuin varkain, pehmeänä, leppeänä, ääneti, tuulen tuntumatta, kestävän
rauhallisena kuin kunnon työmies, jota ei mikään pidätä, ei mikään
hoputa, ja joka tietää, että hänellä on hyvää aikaa.

Kaksi päivää ja kaksi yötä satoi herkeämättä lunta, joka pyyhkäisi
kukkulat sileiksi, täytti laaksot, tasotti kaikki möyheän peitteensä
alle, jota ei mikään voinut nostaa pois. Ja koko aikana, minkä lunta
satoi, ei metsän eläimistä eikä talvilinnuista yksikään hievahtanut
huolellisesti valitsemaltaan tyyssijalta.

Mikko Repolainen (hän vältti nykyään luolia) oli kuten muutkin,
kyyristyneenä tiheän pähkinäpuuryhmän alimpien oksien suojaan,
hautautunut käärinliinaan, joka itsestään laskostui hänen ympärilleen
ja muodosti hänen kokoonkyyristyneen ruumiinsa mukaisen ahtaan asunnon,
sievän ja ohutseinäisen vankikopin, jonka hauraat seinät hän kyllä
hetken tullen osaisi särkeä. Tässä vankilassa oli hänen lämmin, sillä
hänen turkkinsa oli tiheä, ja holvinmuotoinen lumikerros, joka peitti
hänen köyryisen selkänsä, suojeli häntä kerrassaan kylmältä ulkoilmalta.

Kun hän arveli lumisateen tauonneen, raivasi hän itselleen keskipäivän
aikaan kapean uloskäytävän ja lähti etsimään jokapäiväistä ravintoa
huolellisesti välttäen sen lumiluolan särkemistä, jonka luonto oli
hänen ruumiinsa mukaiseksi muovaillut.

Oli taas käsissä huonot ajat. Mikko Repolainen tunsi sen hyvin ja
sitä selvemmin, kun tuo riivattu kulkunen, jota hänen pakosta täytyi
joka askeleella heläyttää, saattoi hänet metsästysretkillä, etenkin
jänisjahdissa, auttamattomasti alakynteen.

Hän tiesi kyllä, että jos jänis loikkasi hänen edellään, joutui se
auttamattomasti hänen kynsiinsä, sillä pehmeän lumen aikana eivät nuo
onnettomat pitkäkorvat kykene nopeudessa kilpailemaan kettujen ja
koirien kanssa. Mutta ne eivät ole lainkaan tästä huonommuudestaan
tietämättömiä, ja heti kun kuuluu kulkusen täi askeleen outo ääni, ovat
ne kyllin varovaisia pysytelläkseen liikkeellä tarpeellisen välimatkan
päässä. Kettu on siis niiden mielestä enemmän kuin epäluuloa herättävä.

Silloin alkoi hän uudelleen retkeillä metsissä loppumattomiin, kuopi
pitkät ajat metsäomenapuiden juurella, kokoili kärsivällisesti
lumitaakkansa varistaneista pensaista jälellejääneitä tähteitä, jotka
vain puoleksi ravitsivat hänen liiankin usein tyhjän vatsansa.

Hän vietti jälleen päiviä ilman ravintoa, piti jänisten kulkupaikoilla
vahtia ja väijyi varovaisena kylän ja talojen lähistöillä, mielessään
se epämääräinen toive, että saisi siepatuksi jonkun siipiotuksen tai
kuristetuksi kuoliaaksi jonkun kissan.

Ja tällaista kesti aina joulukuun alkupäiville saakka.

Mutta siitälähtien lisääntyi kylmyys kaksinverroin. Purevat pohjatuulet
alkoivat puhaltaa ja lumi, joka pakkasen käsissä oli muodostunut hienon
hienoiksi kristallihelyiksi, tunkihe kaikkialle, täyttäen syvimmätkin
laaksot, imeytyen tiheimpiinkin sokkeloihin ja muodostaen oikeita
valkoisia särkkiä, nietoksia, jotka tuulen ajamina herkästi siirtyivät
paikoiltaan.

Hänen pesänsä pysyi kuitenkin vahingoittumatonna; olipa se
lujettunutkin, ja hän viihtyi siellä entistä paremmin, sillä hänen
ruumiinsa lämpö oli ylt'ympäri sulattanut hänelle lumesta leppoisen
vuoteen, joka sitten pakkasen jäädyttämänä muodosti jonkinlaisen
kovemman pinnan, jääholvin, joka helposti kannatti muutoin vaihtelevaa
lumenpainoa hänen yläpuolellaan.

Kaikki pensaat olivat tyyten paljaat, linnut liikuskelivat kylien
lähistöillä, jänikset olivat näkymättömissä. Ei ollut enää mitään,
ei mitään, ja miettiväisenä, epäröiden, mielessä vielä entinen
seikkailunsa, alkoi kettu uudelleen kulkuesensa turvin käyttää
hyväkseen kotieläinten luottamusta.

Mutta siinä hänellä oli huono onni. Joka yö hiipi hän huomiota
herättämättä asuntojen lähelle, karkottaen pois toiset nälkäiset ketut,
jotka siellä jo maleksivat eivätkä olleet hänen laillaan odottaneet,
kunnes äärimmäinen nälkä heidät pakotti haeskelemaan satunnaista
syötävää.

Mutta ei yksikään eläin aikonutkaan lähteä navetan lämpimiltä pahnoilta
eikä lieden ääreltä, missä kissat viluisina istua kyyröttivät
kivikiukaalla tai lämpimällä pankolla, milloin eivät olleet
vilja-aitoissa tai asuinhuoneiden sillanra'oista väijymässä laihoja
hiiriä, jotka, nälissään nekin, uudelleen olivat tulleet asustamaan
taloihin.

Aika-ajoin jahtikoiran vihainen haukunta muistutti hänelle, että hän
oli joutunut liian lähelle, että hänestä oli saatu vihiä ja että hänen
piti kiireimmiten luikkia tiehensä. Ei hän koskaan tuonut näiltä
öisiltä retkiltään mitään mukanaan. Ei ollut näkynyt edes raatoja,
joita ennen oli usein löytänyt ja niillä tyydyttänyt nälkäistä vatsaa;
pahimmassakin tapauksessa niistä saattoi, pitkiä väliaikoja pitäen,
käydä sieppaamassa palan ja heti pötkiä pakoon; kylän eläimet välttivät
itsepäisesti tuhoaan. Mikko Repolainen kuleksi kaikesta huolimatta
talojen lähistöllä. Kumminkin vältti hän huolellisesti Simpan asuntoa,
ja vaikka ajatukset olivat sekaisin ja vatsa tyhjänä, livisti hän
nopeammin tiehensä sinä yönä, jolloin kuuli Pyryn äänen vastaavan
jonkun metsästystoverin nalkutukseen — merkki siitä, että metsän asukas
oli lähellä.

Mutta ketulla ei vieläkään ollut mitään syötävää, ja päivät kuluivat
eikä pakkanen hellittänyt, ja entistä ankarampi nälkä uuvutti ja kalvoi
metsän eläjiä.

Ja Mikko Repolainen oli nyt laihtunut pelkäksi luurangoksi, oli käynyt
surkeamman näköiseksi kuin taannoisen vankeutensa jälkeen. Hän oli
enää vain varjo entisestään, kuumeen kuluttama, ja vaappui kuoleman
ja hulluudenhan välillä. Hän oli saanut tavakseen kuljeksia kylän
ympäristöllä, jonne hän huomaamatta hiipi aina määrätyllä hetkellä,
tietämättä miksi. Ei hän väitellyt enää koiria, eipä edes Simpan
asuntoa, ei toivonut mitään löytävänsä, eipä edes hakenutkaan mitään
syötävää. Kaulassa kilisevä kulkunen oli hänet vähitellen tappanut. Hän
oli nyt valmis viimeiseen ja äärimmäiseen koetukseen.


IX.

Joulukuun kahdeskymmenesneljäs päivä oli yhtä pitkää hämärää.
Aurinkoa ei näkynyt; ainoastaan puolipäivän tienoossa olivat pitkät,
lyijynharmaat pilvenkaistat osottaneet sen kulkua taivaanrannalla
mustien pilvien takana, jotka levittivät synkän katoksensa aution ja
kolkon seudun ylitse.

Tuontuostakin kuului hätäilevä korpin rääyntä tai harakan nauru
pihlajasta, jonka viimeiset punaiset marjat olivat loppumaisillaan.
Nämä äänet häiritsivät tuokioittain hiljaisuutta ja siinä kaikki.

Ainoastaan uinuksissa oleva kylä, jonka yläpuolella liikkumattomat
savupilvet riippuivat kolkon peitteen tavoin, ikäänkuin näiden
olkikattoisten asuntojen kuumeisena hengityksenä, oli yksinään
näyttänyt muita elonmerkkejä aamunkoitteessa ja hämärän tullen. Silloin
syöksyi likaantunut karja navettain ovista iloisessa innossa määräajoin
ammuen ja juottopaikkaa kohti rynnistäen.

Ja kumminkin oli koko kylänväki valveilla ja liikkeessä: olihan
juhla-aatto. Vanhoissa romaanilaiskeittiöissä, missä lieden
karkeatekoinen tukipylväs ja savustanut, puoliympyrän muotoinen kaareva
katos tukivat kahta laajaa lavaa, jossa palvattiin silavaviipaleita ja
kinkkuja suloisessa katajantuoksussa, siellä oli tavallista vilkkaampaa
liikettä.

Jouluaaton viettoa ja huomispäivän juhlaa varten olivat emännät
leiponeet ja paistaneet kaksi uunillista leipiä ja vehnäsiä, joiden
lämmin tuoksu täytti koko talon. Unohtaen leikkinsä ja riitansa olivat
lapset riemuhuudahduksin katselleet kaikkia valmistuksia ja meluten
lukeneet näitä herkkuja, odottaen kärsimättömästi sitä ikävöityä
hetkeä, jolloin niistä saisivat nauttia. Ja paljon oli uunista tullut
esille hyvää: oli luumuja, joita siellä oli kuivattu ristikoilla
leipien paistuttua, oli marenkeja, joille oli ripoteltu monenvärisiä
pikkumakeisia, ja kellarissa säilytettyjä omenia, jotka levittivät
hienoa, eetterimäistä tuoksua.

Illallinen oli ollut yltäkylläinen, hilpeä mieliala oli vallinnut
aterialla, ja tavanmukaisesti oli koko iloinen talonväki mennyt
kirkkoon jumalanpalvelukseen, keltaisten lyhtyjen liehuessa yön
pimeydessä, ja tullut sieltä takaisin kotia, missä kokoontuivat
lämpimään kakluunihuoneeseen viettämään jouluaattojuhlaa.

Oli syöty ja juotu, oli laulettu ja naurettu, ja isoäiti oli alkanut,
kuten ainakin, vapisevalla, hiukan salaperäisellä ja ikäänkuin kaukaa
kajaavalla äänellään perinnäistarinan:

"Se mitä kerron, tapahtui pitkiä, pitkiä aikoja sitten, kerran
keskiyöllä jumalanpalveluksen jälkeen, jolloin maa, jota nyt
viljelemme, kuului kokonaan ylhäisille herroille ja meidän
isovanhempaimme isovanhemmat olivat heidän palvelijoinaan.

"Ennen jumalanpalvelusta tuli eräs mies, jota ei kukaan ollut
milloinkaan nähnyt, tapaamaan sen linnan kreiviä, jonka rauniot te
tunnette. Hän kertoi, että sudenluolan perällä oli nähty metsäsikoja
ja että nyt, kun oli kirkas kuunvalo, voitaisiin niitä helposti
pyydystää. Intohimoinen metsästäjä kun oli, käski kreivi, unohtaen
velvollisuutensa, heti valjastaa hevoset itselleen ja palvelijoilleen
ja ottaa koirat mukaan. Mutta hänen hurskas vaimonsa itki ja rukoili
häntä niin kauan, kunnes hän vihdoin suostui kirkonkellojen kaikuessa
lähtemään kirkkoon, missä hän istuutui punaiseen, kullatulla
valtaistuinkatoksella varustettuun nojatuoliin, joka siellä oli heille
varattu.

"Virrenveisuu oli jo alkanut, mutta katumusta ilmaiseva ryppy näkyi
kreivin otsalla, kun tuo outo, salaperäinen vieras astui kirkkoon
ristinmerkkiä tekemättä, tuli uudelleen tapaamaan kreiviä ja puhui
hiljaa hänen korvaansa.

"Miesparka ei enää kyennyt vastustamaan mielitekoaan, vaan lähti,
huolimatta vaimonsa rukoilevista katseista, palvelijat mukanaan. Pian
kuului etäältä jahtikoiraparven haukuntaa ja koko jumalanpalveluksen
ajan kuului kuin herjauksena ulvonnan säestämä otuksenjahti. Ja
kaikilla oli kyyneleet silmissä, ja kaikki rukoilivat hartaasti.

"Tätä kesti koko yön, sitten äkkiä kävi kaikki hiljaiseksi. Mutta
armollista herraa ei enää näkynyt linnassa; hän katosi jäljettömiin
kirottuine koiraparvineen ja palvelijoineen, ja hän saa helvetissä
kalliisti maksaa tuon kirkonhäväistyksen. Siksi Jumala on tuominnut
hänen joka sadas vuosi jouluyönä metsästämään koirineen läpi yön.
Onneton kreivitär kuoli luostarissa; ja tuota tuntematonta miestä,
joka oli vietellyt hänen puolisonsa mukaansa, häntä ei kukaan enää
milloinkaan nähnyt, ja jokainen tietysti ajatteli, että se oli itse
paholainen.

"Meidän äitimme ei kuullut tuota metsästystä, mutta hänen isoäitinsä
kuuli sen. Silloin oli ilta, kuten nytkin, kolkko keskiyön hetki,
ja..."

Samassa kuului kaamea ulvonta, surullisen pitkä kuolon-ulvonta,
joka kulki kuin kauhunhuuto läpi kylän, ja tähän vastasivat
heti kaikki kylän ja ympäristön talojen koirat kuin johonkin
taikamerkkiin kolkolla ja pitkällä ulvonnalla. Tuo melu paisui
uhkaavaksi ja häipyi kuin nyyhkytys. Juuri kun se oli loppunut,
alkoi se uudelleen — tai oikeammin: se ei loppunutkaan, se hiljeni
tuskallisissa sävelvaihteluissa ja jatkui pöyristyttävänä, epätoivoisen
yksitoikkoisessa tahdissa.

"Rukoilkaamme, lapseni", sanoi vanhus, "rukoilkaamme kreivin sielun
puolesta!"

Kaikki kylän asukkaat olivat valveilla. Miehet olivat ottaneet seinältä
naulasta vanhan pyssyn, jonka piippua he huolellisesti tarkastelivat,
ja heidän hämmästyneissä kasvonilmeissään, joihin järkeilevä ajanhenki
ehkä jo oli leimansa painanut, näkyi merkkiä entisen taikauskon
kauhuista.

Naiset ja lapset kokoontuivat ääneti lieden ympärille, etsien sen
valossa ja lämpimässä turvaa tuntematonta vaaraa vastaan, jonka he
luulivat olevan uhkaamassa. Mutta enemmän kuin kukaan muu, koki Simppa
tänä yönä pelon kauhua.

Tuon vanhan salametsästäjän oven edessä, miehen, joka ei pelännyt
Jumalaa eikä perkelettä, oli ensimäinen ulvonta alkanut. Sieltäpitäen
tämän suuren, kolkon näytelmän pääosan esittäjä johti näkymätöntä
jahtikoiraparvea. Simppa oli työntänyt oven kohdalle suuren tammisen
astiakaapin, jonka takana Pyry, häntä koipien välissä, karvat pystyssä,
ulvoi epätoivoisena. Koko yön valvoi Simppa, ladattu pyssy kädessä,
valmiina laukaisemaan. Tuntia ennen aamunkoittoa kolkko ulvonta vaikeni.

Päivänvalon ja hiljaisuuden rauhottamana nosti salametsästäjä
paikoilleen raskaan huonekalun, joka sulki hänen asuntonsa
sisäänkäytävän, ja avasi varovaisesti oven ra'olleen.

Katse tylsänä, raajat kuolon jäykistäminä ja pakkasen palelluttamina,
iho puoleksi paljaana, makasi siinä hänen edessään Mikko Repolainen
kuolleena, hyppyyn kyyristyneen kissan asennossa, luurangoksi
laihtuneena, kohtalokas kulkunen kaulassaan.

Pyry meni sitä pelokkaana haistelemaan ja vetäytyi puhisten sen luota
takaisin.

Ajatukset sekavina, polvet herpautuneina, palasi Simppa huoneeseensa,
otti lapion ja säkin, johon pisti onnettoman uhrinsa ruumiin ja lähti
metsään, koira mukanaan.

Hän kaivoi siellä lumeen syvän kuopan, laski siihen ketun ruumiin, ja
loi sen huolellisesti umpeen.

Ja hän palasi sieltä kotiinsa selkä kumarassa, katse arkana ja
pelokkaana. Vaan Pyry, jolla ei kuten isännällään ollut aihetta
vakaviin mietteihin, laski ennen lähtöä käpälänsä ylenkatseellisen ja
järkevän tyynen näköisenä sille harmaalle lumen- ja mullansekaiselle
kummulle, jonka alla Mikko Repolainen nukkui viimeistä untansa.




MAAN ALLA.


Myyränmättään monikupuisen, multaisen katoksen kattamassa keskisuojassa
heräsi Umpisilmä pitkästä talviunestaan, johon hän oli vaipunut
harhailtuaan pitkät ajat yksin kylmissä käytävissään.

Lämmin hyväili hänen ihoansa, savinen maa oli pehmoista, ja hermoissa
väreilevä ilontunne sai hänen laihtuneen ruumiinsa virkoamaan
puolihorroksista antaen hänen aavistaa, että säännöllinen elämä, joka
oli pitkät ajat ollut keskeytyneenä, oli tämän lämmön kera alkava
uudelleen.

Siitä oli kauan, kun hän turhaan oli tutkinut metsästysalueensa pitkiä
käytäviä. Ainoastaan sangen harvoin oli hän löytänyt vähäpätöisen
saaliin, hyönteisen tai madon, jonka hän heti ahmasi kitaansa, milloin
ei kohdannut voimakasta vastustajaa, jonka kanssa oli taisteltava
ennenkuin sai rauhassa saalistaan nauttia.

Hänen viimeinen suuri ottelunsa oli muistista häipymäisillään: pitkä,
pitkä käärme pakeni sihisten hänen käytäviinsä, ja hän oli tällä
ahtaalla alalla helposti saanut kiinni matelijan, joka ei kovinkaan
nopeasti päässyt eteenpäin. Hän oli tarttunut sitä pyrstöstä kiinni
ja kiipesi sen kylmälle ja pitkän pitkälle selälle. Ennenkuin tuo
toinen oli edes ehtinyt kääntyä, oli hän voimakkailla etukäpälillään
palotellut sen kahdeksi eripitkäksi kappaleeksi, huolimatta elävän
hurjista, ruoskantapaisista kiemurteluista.

Tämän voittosaaliin hienonmakuinen ja rasvainen liha ravitsi hänet
pitkäksi aikaa. Sitten seurasi pitkiä unia; sitten oli hänen
ravintonaan pienet pakkasta pakoilevat hyönteiset, sammakot ja rotat;
sitten ei mitään.

Siitä lähtien alkoivat unet kestää kauemmin, saaliinhaku ei ottanut
päättyäkseen, ja kun pikku myyrä vihdoin huomasi käytävissään syntyneen
vieremiä, ei hän enää siekaillut, tuntiessaan ponnistukset turhiksi,
vaan läksi kulettamaan keskikäytävään multaa tiensä tukkeeksi.

Mutta nyt, kun veres lämpö sai hänen karvansa kiiltämään, tunsi
Umpisilmä ympärillään kemiallisten ainevaihdosten ihmetöiden, juurien
hengityksen ja liikkeessä olevien nesteiden värisyttävästi itseensä
vaikuttavan.

Käytävien korjaustyö piti vireillä hänen elpynyttä toimintahaluansa.
Yläpuolella riippui pitkiä, valkoisia juuria kuin pystysuoraan
pingotettuja köysiä, toisia pisti alhaalta esiin, joka päivä
työntyi uusia näkyviin. Ja hän kulki alati kuin ahkera työmies,
kuin metsänvartija, joka kevään tullen karsii metsänrajat selviksi,
katkomassa etukäpälillään, noilla tuhoisilla pikku sahoilla, tätä
paisuvaa, vaaleaa juuriverkkoa.

Hänen asuntonsa lämpö lisääntyi asteittain, ja yhä voimakkaampana tunsi
Umpisilmä elämän ympärillään virtaavan. Päihdyttävien nesteiden tuoksu
huumasi hänet kuin nuori viini, synnyttäen painostavan juopumustilan,
sata kertaa valtavamman sitä, joka kevätpäivinä, hentojen silmikkojen
puihin puhjetessa, saa kiimaiset hirvet lemmenkuumeessa kiljumaan.

Hyönteisiä ilmestyi uudelleen; madot, jotka olivat kulkeneet syvimmä
kasvikerroksiin ja nyt jälleen matelivat tuoresta vehreyttä kohti,
eksyivät hänen käytäviinsä, ja Umpisilmä ahmi suuhunsa kaikki mitä
retkeilyllään sattui löytämään, siten korvatakseen talven pitkät
paastot.

Nyt oli yltäkylläisten juhla-ateriain, alituisten pitojen aikaa.
Nyt hänen rauenneet voimansa palasivat uudelleen, hänen elimistönsä
kehittyi nopeasti. Kuohuvat, päihdyttävät nesteet kiihdyttivät
kilpaa yltäkylläisen ravinnon kera koko hänen olentonsa kuumeiseen
haltioitumistilaan, joka eläinten elämässä aina käy suurten käänteiden
edellä.

Hänen aikansa kului saaliinajoon ja nukkumiseen, ja hänen unensa
yltyivät aina edellistään levottomammiksi.

Tänään oli hän saalista hakiessaan huolellisesti karsinut
mutkittelevat, holvimaiset käytävänsä puhtaiksi juolaheinien
silkeistä juurista. Hän kulki jälleen keskikäytävään, ja siellä
hän vaipui kuopitulle mullalle keskelle savisia pylväikköjä kuin
valtaistuinkatoksen alle uinumaan sitä eläinten puoliunta, jota
vaanii epämääräinen pelko tai jonka rauhaa salaa jäytää aavistus
onnettomuudesta tai tyydyttämätön tarve.

       *       *       *       *       *

Hän nukkuu. Hänen sametinhienot kylkensä vavahtavat äkkiä rajusti.
Mikähän painajainen ahdistaa tuota pientä eläintä? Loriseeko tulvavesi
käytävissä ja tunkeeko se siihen sokkeloon, jossa hän lepää? Onko
hänellä edessä jättiläistaistelu sihisevää käärmettä vastaan, pettääkö
hänen tarmonsa ja joutuuko hän vapisten vihollisen haltuun?

Ei, tämä on maanalaista, melkein kuulumatonta raapimista, kuin outoa
gong'in [gong on sointuva metallilaatta, johon lyödään rumpukapulan
tapaisella puikolla] ääntä. Se täyttää hänen mielensä kauhunmuistoilla
ja saa siinä syntymään entisen mielettömän, jo vaimentuneen
pelontunteen. Vapisten kääntyy hän ympäri.

Tulvan uhkaamana vuorikaivoksessa hyökkäävät työmiehet, kuullessaan
hälyytyshuudon "pelastukoon ken voi" mielettöminä, sekasortoisissa
laumoissa pelastusta kohti. Samoin sai pikku myyrän levottomassa,
kauhunmuistojen täyttämässä ja itsetiedotonta elinvoimaa uhkuvassa
olennossa tuo kamala vaara: koiras tulee! hälyytyshuudon voimalla
kaiken tarmon kiteytymään yhdeksi ainoaksi ajatukseksi, puistattaen
voimakkaasti pientä olentoa. Koiras!

Koiras, jonka hyväily kirvelee kuin haava, jonka syleily on kidutusta,
jonka odotus on tuskaa! Koiras, joka raiskaa niinkuin murhamies tappaa,
koiras, jolle hän on jo antautunut ja jota pitää paeta, paeta kuin
kuolemaa!

Hän kuuntelee. Se se on, epäilemättä; ääni on varmasti sen käpälien,
jotka tonkivat, kaivavat ja lähenevät.

Siellä on koiras tai useampia koiraita, sillä ehkäpä etempänä,
joissakin metsän maanalaisissa sokkeloissa, mihin hänen aistimuksensa
ei ulotu, on vielä toisia tulossa häntä kohti, ja niiden hirveän
tuskalliseen hääsyleilyyn täytyy alistua.

Pakoon! pakoon! Mutta mihin? Valo on kuolemaa. Pikku myyrä muistaa,
että hän päätti eräänä iltana viime vuonna lähteä hehkuvan kuumista
käytävistään ja kiivetä kasteen kostuttamien, tuoretuoksuisten
heinäniitosten sekaan etsimään apua kärsimyksiinsä.

Mutkaisen käytävän suussa, jossa hänen eteensä ilmaantui suuren
punaisen auringon valaisema avara iltamaisema, sulkeutuivat hänen
heikot, valon sokaisemat silmäparkansa äkkiä, ja hän jäi siihen
pitkäksi aikaa puolikuolleena, umpisokeana.

Kun hämärä hyväätekevänä kostutti hänen pimeyteen tottuneita
silmiänsä, ja kun hän pääsi takaisin maanalaiseen asuntoonsa, lupasi
hän itselleen lujasti, ettei enää koskaan lähtisi seikkailemaan oman
maailmansa ulkopuolelle tuohon silmiä häikäisevään ja tuhontuottavaan
maailmaan, josta lakkaamatta, ikäänkuin uhmaillen, putkahtaa esiin
vaaleita köysiä, jotka uhkaavat pilata hyvän järjestyksen hänen
metsästysalueillansa.

Mutta tuolla on vihollinen, joka lähestyy! Ääni käy selvemmäksi!
Pakoon! pakoon!

Ja kuumeisella kiireellä kaivaa hänkin uuden käytävän, mutkaisen,
salaperäisen, eksyttävän, monikujaisen. Täytyy tehdä sellainen
läpipääsemätön sekasokkelo, johon sisäänmurtaja eksyy! Voi, jospa tuon
voisi muurata kiinni kivien väliin! Ja hänen etukäpälänsä tonkivat,
kaivavat, iskevät; takakäpälät viskovat multaa; pieni herkkäliikkeinen
kuono värisee kuumeesta ja pelosta. Käytävä pitenee. Mutta tulija!
Missä hän on?

Pikku myyrä palaa keskikäytävään ja kuuntelee. Koiras lähenee.
Multaseinä liikahtaa; kuuluu jokin terävä, kalskahtava ääni. Ja äänen
vangitsemana jää Umpisilmä paikalleen ällistyneenä kuuntelemaan. Mitä
käytävää pitkin pakenisi? Saviseinä liikahtaa enemmän; hän vapisee;
pieniä multapaloja irtaantuu kuin lohkoisi muurinmurtaja väliseinää,
ja yhtäkkiä ilmestyy vihollinen, viimeisen lohkareen vieriessä, kuono
mullassa, karvat liassa, samalla kun Umpisilmä vaistomaisesti syöksyy
lähimpään käytävään ja katoo pimeyteen.

       *       *       *       *       *

Ällistynyt tulokas ei hetkiseen hievahda paikoiltaan, mutta alkaa
sitten, jonkunlaisen hääkiemailuhalun vallassa, ravistaa päältään
multapalasia, joilla hän on itsensä tahrinut.

Sitten hän rupeaa kuuntelemaan, ja haistelee yhä vielä likaisella
ja himosta värisevällä kuonollaan käytävien suuta; syöksyy sitten,
päästäen kidastaan voitonhuudon, käheän ja vinkuvan kuin kuristettavan
linnun, naaraan jälkeen, joka epätoivoisen vauhdilla kiitää
edestakaisin synkissä, sokkeloisissa käytävissä.

Mutta koiras kulkee hänen perässään, onpa usein hipaisemaisillaan
pakenevaa, jonka sukupuolinen tuoksu yllyttää hänen tarmoansa ja
kiihottaa hänen himoansa.

Jo kymmenen kertaa ovat he käyneet keskimmäisessä komerossa savisen
mättäänkuvun alla, joiden tukipylväitä he ohikulkiessaan ovat
survaisseet rikki, juostessaan tätä lemmen ja kidutuksen kilpajuoksua.

Umpisilmä ei enää tunne eikä näe mitään; hän kuulee aivan kintereillään
pyövelin kutsumahuudot ja huomaa pienten, väsyneiden käpäliensä
vapisevan.

Tuossa se on. Se lähestyy. Umpisilmä tuntee sen takaa-ajoon jännitetyn
ruumiin kyhäyksen. Se on hänen takanaan; se saa hänet kiinni! Oi!
täytyy kääntyä päin ja tehdä vastakynttä! Hän pääsee käytävään ja
survaisee äkkiä vihollista teräväkyntisillä käpälillään. Hurja
yhteentörmäys! Eräs multatuki sortuu, ja Umpisilmä, joka on sen
kääntyessään kaatanut, vierii multamurujen sekaan.

Yhdellä hyppäyksellä on koiras hänen kimpussaan; se tarttuu häneen
kiinni; se puristaa pienten hampaittensa väliin hänen hiestä kostean
niskansa. Ja hänen päästäessään epätoivon huudahduksia, joita
maanalainen kaiku kertaa, tyydyttää koiras sukupuolisen himonsa,
jonka uhriksi jokainen hänen kaltaisensa joutuu, kun nesteiden puuhun
virtaillessa kiimaisten koirasten kuumeinen veri sitä vaatii, ja jonka
kautta tuskallisen äitiyden ylevä luomistyö ijäti jatkuu.




KAAMEA TIE VAPAUTEEN.


Pimeys oli läpäisemätöntä. Ei kuulunut muuta kuin jääkahleista
vapautuneen veden solina. Yht'äkkiä metallin kalahdus viilsi kuin
viikate hiljaisuutta, ja tuskanhuuto, joka tuntui lähtevän elämän
ja kuoleman rajoilta, kohosi ilmaan paisuen kuin kauhua herättävä
vesitulva, joka sulut särkee... Eläin oli joutunut pyydykseen...

Kultarinta, pieni harmaanruskea näätä, joka oli syntynyt toissa keväänä
hetkellisen lemmenkaupan hedelmänä, oli tänään, kuten tavallisesti,
lähtenyt liikkeelle pyökkimetsän rinteeltä. Täällä oli hänellä
talviasuntonsa vanhan, sammaltuneen pähkinäpuun oksantyvessä, johon
aika oli kovertanut kolon.

Aina lumentulosta asti, jolloin muuttolinnut olivat kolmiomaisissa
karavaaneissa paenneet kauas pois, oli hän nähnyt ravintoaineensa
nopeasti vähenevän. Tyydyttääkseen sammumatonta verenjanoansa oli
hän saaliinhimoisten heimolaistensa tapaan hylännyt autiot metsät ja
etsinyt kylän lähettyviltä jokapäiväisen ravintonsa.

Hän kävi siellä joka ilta, vaikka olikin varovaisempi ja pelkurimpi
kuin ne vanhat toverinsa, jotka jo pitkät ajat sitten olivat sinne
järjestäneet itsellensä pakopaikkoja puiden oksantyvien onteloisiin
suojiin.

Ne ajat olivat jo kaukana, jolloin hän kiipeili nuorissa tammipuissa
säikyttelemässä rastaanpesien nukkuvia, vastasyntyneitä poikasia,
punaisen kuun auttaessa häntä rikoksessaan. Nyt ei ollut metsässä enää
muita kuin joitakuita vanhoja talvilintuja, joiden varovaisuus oli
siksi pettämätön, ettei heille milloinkaan tapahtunut yllätystä.

Eräänä yönä oli hänen onnistunut pujahuttaa matomainen ruumiinsa
sisään rikkinäisestä ikkunanruudusta, joka tökerösti oli paikattu
paperilla. Hän pääsi oven tai matalan seinän yläreunassa olevasta
kissojen käymäraosta katto-orsien tukikohdalta erään maatalon aittaan,
ja hypättyään sieltä rehuluukun läpi lehmien ruuheen, tunkeutui hän
lämpimään navettaan, missä kanat asustivat. Sitten oli hän keveästi
ponnahtanut orrelle, missä kanat kyyristyneinä, vieri vieressä
lepäsivät yölepoansa, ja oli imenyt niistä jok'ikisestä veren kuiviin.

Hän iski hampaallaan auki korvan läheltä kulkevan valtimon, ja
himokkaasti imien siitä virtaavaa lämmintä verta piteli hän kynsillään,
jotka olivat terävät kuin kissan, tyrmistynyttä uhriaan, jättääkseen
sen kamppailemaan viimeistä kuolonkamppailuaan lämpimänä, verettömänä,
hervotonna.

Kuin juopuneena, halveksien lihaa veren makuun päästyään, oli
hän palannut metsään ilonhuumeessa, rinta veritahroissa, karva
ryvettyneenä, ruumis pullollaan, välittämättä siitä, että käpälänsä
saattoivat jättää ilmiantavia merkkejä.

Kuinka paljon olikaan tapahtunut lyhyen ajan kuluessa, silloin kun hän
oli itseään kohmelostaan selvittänyt!

Nyt olivat kaikki talot suljettuina kuin linnoitukset, ja niiden
pihoilla ärisivät äkäiset, vahvahampaiset koirat, olivatpa joskus
kuutamoöinä miehetkin valvomassa. He ilmaantuivat jättiläissuurina
ikkunan pimennosta pamahuttamaan pyssyänsä, jonka salamannopea,
punainen tuli ja ukkosenjylinän kaltainen paukahdus sai laajalti kaikki
nälkäiset, kylässä kuleksivat nelijalkaiset lähtemään käpälämäkeen.

Öiset jahdit päättyivät hyödyttömiin ja yksitoikkoisiin harhailuihin
pitkin puutarhojen aitovieriä, läpi hedelmätarhojen pensasaitojen tai
metsänpuiden huojuvissa latvoissa.

Kuinka monta päivää olikaan tätä kurjaa elämää kestänyt? Mutta tänä
yönä oli hän kulkenut houkuttelevasta aidanraosta, erään tähden
kalpeassa valossa, joka pujahti esiin kahden pilven välistä kuin olisi
astunut jonkun ilma-asunnon ovenraosta näkyville. Hän oli kulkenut
sikin sokin heitettyjä kuivettuneita hernekeppejä pitkin, jotka
uursivat lumeen harmaan juovan. Ja ikäänkuin nämä puoleksi lahonneet
kepit olisivat olleet sallimuksen sormi, oli hän niiden päässä löytänyt
suuren, tuoreen, pehmeän munan, jota tuskin erotti valkoisesta lumesta,
ja jonka hän oli ahneesti ahminut kitaansa... Seuraavana päivänä löysi
hän sieltä samoin munan ja niin useampana iltana peräkkäin, sillä nyt
hän kävi joka ilta sieltä hakemassa ainoata ravintoansa. Loppuyö kului
hyödyttömiin tutkimusretkiin, ja myöhäinen talvi aamu tapasi hänet
virkkuna ja varovaisena metsäasunnossaan, oksantyven kolossa.

       *       *       *       *       *

Oli tullut ilta, kevätilta, ja taivas oli lyijynväristen, paksujen
pilvien peitossa. Suuria, vetisiä lumimöhkäleitä, valkoisia
pyykkivaatteita muistuttavia, putoeli korkeiden puiden oksilta alemmas
aina maahan saakka, päästäen samallaisen mäiskähtävän äänen kuin pussit
jotka pudotessaan halkeavat. Joka haaralla lirisivät purot, ja tuntui,
kuin suuret, salaperäiset siivet, lämpöiset ja kahisevat, hautoisivat
maata. Ja kaiken tämän yllä vallitsi elämän ja kuoleman tuska.

Oksantyven harmaaseen aukkoon oli pieni Kultarinta ilmaantunut kuin
lumiläntti, joka hiljaa putoo korkeammalta oksalta, ja hitain liikkein
oli pikku näätä laskeutunut maahan.

Mutta sinne päästyään lähti hän aika vauhtia — sillä päivä on ollut
pitkä ja hänen vatsansa on tyhjä — taivaltamaan tuttua tietään,
jota hän kulkee joka ilta. Hänen käyrät, voimakkaat, teräväkyntiset
käpälänsä tuskin hipaisevat lumen- ja mullansekaista tokaista maata;
hänen pitkä, tuuhea häntänsä heiluu kepeästi; hän kulkee poikki
hiljaisten polkujen, jotka lumen valaisemassa yössä näyttävät
mustilta viivoilta; hän kulkee pitkin hakamaan rosokivistä aitaa ja
sivu tummien, vaalealatvaisten, lakastuvien pensasaitojen, jotka
jättiläissuurina tuntilaseina osottavat vuodenaikain vaihtumista. Toivo
kiihdyttää pienen eläimen veren vilkkaammin virtaamaan ja hänen halunsa
kasvaa kasvamistaan hänen lähestyessään saalispaikkaa.

Tässä on se aidanaukko ja ne lahonneet oksat, joita vastaan on asetettu
kuin vahingossa suuria hirsiä. Näiden hirsien välitse pääsee kapeata
käytävää pitkin munaan käsiksi. Tänä iltana se hohtaa puhtaanvalkoisena
maata vastaan, josta edellisten päiväin lumi on sulanut pois. Hän näkee
munan, hän on varma ateriastaan, ja sydän lyö nopeammin ja rajummin.
Vielä jokunen hyppäys, ja kohta hän saa särkeä rikki hauraan kuoren,
hei! — Ja hän kiitää eteenpäin, kun pyydyksen säälimättömät käsivarret
äkkiä sulkeutuvat tylyyn syleilyyn ja hurjasti yhteeniskiessään
sieppaavat väliinsä seikkailijan pienen käpälän, pitäen sitä kiinni
hirmuisessa puristuksessa.

Tyynessä yössä kuuluu vangin sanomatonta tuskaa ilmaiseva, vihlova
hätähuuto, ja samalla alkaa joka puolelta kuulua pientä kahinaa,
äkillisiä töksähdyksiä, puidenoksien rasahduksia, mikä kaikki ilmaisee,
että ympäristössä kuljeksivat metsäneläimet kiirehtivät takaisin
pesilleen.

Kauhea tuska, mikä lähtee murtuneesta käpälästä, sen rikkiviilletystä
lihasta ja repeytyneestä nahasta, pakottaa Kultarinnan epätoivon
voimalla pinnistämään ruumiinsa aivan jäykäksi, siten mahdollisesti
päästäkseen tästä likistyksestä. Mutta mitäpä voi lihaksien hurjinkaan
pingotus teräsvieterien tuskallista puserrusta vastaan!

Turhaan hän niitä koettaa purra; hänen hampaansa arastelevat jo tuon
säälimättömän metallin kylmyyttä, joka vain ne murtaisi, ja niin raukee
jokainen tuskan yllyttämä yritys päättyen vaikeroimisiin.

Kaukana kajahtaa pyssynpamaus; silloin hän ymmärtää tämän pyydykseksi.
Pian tulee mies hänet tappamaan, eikä hän silloin voi paeta eikä
puolustautua. Ja tuskan vihloessa ja vaaran mieltä kiihottaessa
ravistelee ja vääntelee hän itseänsä epätoivoisin liikkein.

Siinä seisoo pyydys maassa liikkumatonna. Hän viskelee pientä päätään
taaksepäin ja pingottaa tervettä käpäläänsä, joka raivokkaasti polkee
maata, samalla kun takakäpälät pinnistävät jäykkinä kuin jouset maata
vastaan.

Pingottuneet raajat nykivät taapäin, sivulle, eteenpäin, mutta pyydys
ei hievahda, ei liikahda. Satimen hammasrivi, jonka rautahampaat
julmasti purevat hänen lihaansa, on suurilla raudoilla kiinni
aidassa olevassa renkaassa. Hän nuolee vitkaan käpälästä tippuvia
veripisaroita. Sitten näkyy hän, ikäänkuin jättäisi taistelun silleen,
jännittävästä ponnistuksesta uupuneena toisinaan talttuvan, unohtavan
itsensä, nukahtavan tuskiinsa ja väsymykseensä. Toisinaan taas hän
vääntelehtii, ikäänkuin tuhatkertaisten kipujen kiusaamana, vapisten
elämän kauheutta, värisee, vikisee, hyppii, murtaakseen rikki tai
saadakseen auki pihdit, jotka häntä puristavat.

Mutta kaikki on turhaa, ja aika kuluu, ja mies voi saapua.
Lumipeitteisen vuoren takaa päivä pian pilkottaa: sen ilmottaa lähellä
oleva kukko metallisointuisella kiekunallaan, herättäen lehmät, joiden
kellot kilahtavat yön hiljaisuudessa.

Täytyy paeta, paeta mihin hintaan hyvänsä! Ja vielä rajummin pudistaa
hän käpäläänsä, jonka luut ruskivat teräshampaiden pihdissä. Vielä
yksi ponnistus: hän viskautuu kokonaan kyljelleen, ja nyt puljahtavat
murtuneiden luiden irtonaiset kappaleet esille ihosta, ja jälelläoleva
käpäläntynkä on melkein irti. Koko hänen tarmonsa keskittyy tähän
yritykseen; hänen silmänsä, joihin on räiskynyt verta, loistavat
kuin rubiinit, hänen kitansa vaahtoaa, karvat ovat pystyssä ja
tahriintuneet; mutta liharepaleet ja nahka, jotka vielä ovat kiinni
tuossa surmanansassa, pidättävät häntä. Vaara kasvaa, kukot kiekuvat
toisilleen, ja mies voi ilmaantua.

Silloin hyökkää hän äkillisessä tuskansekaisessa pelonpuuskassa,
vapisten pyydyksen hirvittävän puristuksen alaisena, rikkirevityn
käpälänsä kimppuun, ja nopein ottein silpoo, viiltää, ruhjoo, leikkaa
hampaillaan veristä ja vavahtelevaa lihaa. Nyt on työ lopussa! Yksi
lihassyy pidättää vielä: ponnahdus raajoissa, kouristus lihaksissa, ja
hän Suhtautuu irti katkaisten vertavuotavan langanpätkän.

Eipä mies saa häntä käsiinsä.

Ja Kultarinta katosi sumuun tuskan huumaamana, mutta joka tapauksessa
vapaana, eikä luonut edes jäähyväissilmäystä rikkirevittyyn ja
punaiseen käpälätynkäänsä, joka jäi sinne todistamaan hänen
voittamatonta vapaudenrakkauttaan ja elämänhaluaan.




KULTARINNAN KUOLEMA.


Laahaten kellahtavaa ja kuluneen näköistä hikiliinaansa harmaan,
kuihtuneen maalaismaiseman yllä oli päivä valjennut, kostavan haamun
näköisenä. Tänä talvipäivänä oli Kultarinta jättänyt ihmisen virittämän
pyydyksen teräskouriin käpälänsä, joka oli siihen jäänyt äärimmilleen
kehittyneen hädän merkiksi.

Hän oli kävellyt, oli juossut, näkemättä mitään, tietämättä mistään,
oli kulkenut pitkän taipaleen kunnes tyyten uupui, oli astunut
kyynelehtivien, harmaiden pensasaitojen vieritse. Nämä olivat
lukemattomien perhoskotelojen tahraamat, joista hyönteiset aikoinaan
tulevat esille.

Vihdoin tunsi Kultarinta rohkeutensa pettävän ja käpäläinsä
herpautuvan. Samassa äkillinen kuolemanpelko kylmän ryöpyn tavoin
valahti tylynä hänen lamaantuneeseen tajuntaansa saaden hänen
selviämään tuskanhuumauksesta. Ja ajatus, järkähtämätön ja ankara,
astui käskevänä hänen eteensä: Jollet lepää, kuolet!

Hän oli pysähtynyt huokoiselle, mädänneelle lehtikasalle, josta
enää oli vain lehtiruodit jälellä, keskelle lehtensä varistaneita,
harventuneita orjantappurapensaikkoja. Nuoltuaan kotvan aikaa veristä
käpäläntynkää, joka surkeana riippui hänen lavastaan kuin repaleinen
hiha, oli hän hätäisesti ottanut selkoa ilmansuunnista päästäkseen
eksymättä metsäasunnolleen.

Hän huomasi olevansa sitä aivan lähellä. Sillä sattukoonpa
metsäeläinten elämässä mitä suorin, säännöllisiä oloja mullistava
häiriö, melkein aina on tylsistyneen tajunnan yllä jonkinlainen
sallimuksen johto, joka heitä kuljettaa, jonkinlainen olemukseen
kätketty, tiedoton varjeleva voima, joka valvoo heidän elämäänsä.

Kun hän nyt väliaikaisessa turvapaikassaan voi miettiä, ryhtyi hän
suunnittelemaan matkaansa, odottaen suotuisaa hetkeä pyrkiäkseen
vierasvaraisen pähkinäpuunsa turviin. Tuolla metsänrinnassa se ojenteli
pitkiä, sammaltuneita käsivarsiansa saksantammien ja pyökkipuiden
ohuiden, paljaiden oksien lomitse.

Ikäänkuin olisi tahtonut hiljalleen hankkia takaisin välttämättömän
määrän tarmoa, koota riittävän varaston voimaa, kyyristyi hän kokoon,
kääriytyi keräksi, hankkiakseen tyyten uupuneille lihaksilleen
nuoren, rohkean verensä lämmön avulla sitä voimaa, joka oli hänen
paranemisekseen välttämätöntä.

Pian kohosi ratisevien puunoksien lomista hänen päänsä, hieno kuin
käärmeen pää, varovaisena, oksia hipaisten, ja yhdellä silmäyksellä,
yhdellä korvan humauksella tutkittuaan koko näköpiirin, juoksi hän
pensasaitojen suojassa metsää kohti, jossa hänen asuntonsa oli.

Hän pääsi pian sinne, ja niin suuri oli hänen tarmonsa, että huolimatta
rikkirevitystä käpälästään huolimatta suuresta verenhukasta ja
pyörryttävästä tuskasta, hän vaivatta kiipesi ilmaluolaansa, jonne hän
tuntui vaipuvan kuin emon syliin tai äkkisyvänteen avoimeen kitaan...

Kuusi päivää vietti hän siellä nuollen haavaansa, tuskasta raukeana,
kuumeisena. Sitten tuli hän eräänä kauniina iltana esille laihtuneena,
surkean näköisenä, silmät palavina ja tuskaisina, hartiat painuksissa,
kulkien kuin raajarikko, joka näyttää rampaa jäsentänsä herättääkseen
sääliä ja rukoillakseen almua henkensä pitimeksi.

Ei mikään houkutellut häntä enää kylään päin, mihin hänen toverinsa
jälleen kulkivat. Ei mikään saanut häntä lähestymään ihmisasuntoja,
ei mikään, ei edes verenhimo ja -jano vetänyt häntä aukealle. Siellä
kuljeskelivat nyt kanat vapaina lumettomilla niityillä ja sänkisillä
pelloilla keskellä tähdenmuotoisia ja viheriöiviä sikurijuuria,
noukkien pieniä matosia ja kalkkikiven muruja, joista muodostui kuorta
munan ympärille.

Metsä jäi hänen oleskelupaikaksensa ja riitti hänelle. Sieltä hän etsi
jokapäiväisen ravintonsa, jonka avulla luuli jotenkuten tulevansa
toimeen kevätpäiviin saakka, jolloin lehti puhkee puuhun ja linnut,
jotka lupasivat hänelle parasta ravintoa, palaavat takaisin.

Nämä ajat koittivat.

Kiikkuessaan tähystyspaikassaan kuin vahti uutta urkkimassa, kuuli hän
nyt muuttolaisten palaavan, kuuli metsän yläpuolelta niiden siipien
äänekkään kahinan, joka oli kuin nousuveden pitkällinen pauhu, kuuli
niiden meluisat kutsuhuudot, lemmenlaulut ja ilonpurkaukset. Ei hän
käynyt levottomaksi, vaikka näki niiden kauas häviävän. Sillä hän
tiesi kyllä, että näiden ensimmäisten, pohjoiseen pakenevien jälessä
tulee pitkä jälkijoukko, joka leviää metsän yli ikäänkuin suuren,
siipihameen laahustin ja täyttää sen syksyyn saakka lemmenleikeillään
ja riemulauluillaan.

Hänen pieni sydämensä löi kiihkeästi ilosta hänen ajatellessaan, että
läheisessä tulevaisuudessa saisi lehtien turvissa väijyä rastaita,
saisi pyökkipuiden latvasta hyökätä niiden pesien kimppuun ja taistella
ankarasti korppien pesillä, nämä kun puolustivat tukevalla nokallaan
tarmokkaasti poikasiaan.

Saaliinsaanti oli vielä huonoa; pitkälliset väijymiset päättyivät usein
hyödyttömästi. Mutta voimakas vaisto veti hänet väijymään lintujen
lemmenleikkejä metsässä, niiden takaa-ajoja, niiden kinasteluja, niiden
tappeluja. Nämäpä ne jouduttivat sitä aikaa, jolloin hän vehreällä
nurmella pitäisi yltäkylläisiä verenjuominkeja leppeinä kevätaamuina
tai viileinä kevätiltoina.

Silmikot tihenivät ja paisuivat. Pian pistävät niistä voitokkaina
esille pienet, vaaleat lehdet, avautuakseen valossa kiiltävän tuoreina
lippuina ja sitten asettuakseen näytteille keveinä, loistavina
päivänvarjoina.

Silloinpa on pesien aika: melkein kaikissa pensaissa niitä piilee,
suurten puiden kätköissä niitä löytyy. Silloin hän voi laatia
ruokalistansa milloin pienistä lintusista, joita hän väijyilee
metsänrinnassa, milloin metsäkyyhkysten painavista pesäntäyteisistä,
joita hän löytää rotkosta, kuinka kulloinkin hetken oikku sallii.
Nykyään hän ei voinut ajatellakaan lintujen metsästämistä päivän
aikaan; sensijaan otti hän melkein joka ilta hengiltä rastaan.

Heti hämärän tultua alkoivat rastaat, yksitellen kiikkuen ojan varrella
kasvavien puiden tyvioksilla, arkoina laulunsa, jonka silloin tällöin
keskeyttivät lyhyet paussit. Laulu oli intohimoista, suuriäänistä,
itsepintaista, siinä oli vaihteluita loppumattomiin, ja tuntui, kuin
laulajat täten olisivat tahtoneet jouduttaa kevään tuloa tai kuin kukin
heistä olisi tahtonut voittaa naapurinsa ja pakottaa hänen vaikenemaan.

Silloin Kultarinta liukui hiljaa ja notkeana maata pitkin ja saapui
ääneti sen puun juurelle, missä kirkuja huusi äänensä käheäksi. Laulun
kestäessä kulki hän eteenpäin, kunnes lintu omaan ääneensä kyllästyi ja
vaikeni, jolloin hän pysähtyi ja laski alas säihkyviä rubiinisilmiänsä
verhoavat ripsireunaiset luomet, avaten ne vasta kun lintu alkoi
uudelleen laulunsa. Hän painautui kiinni oksaan, kuin olisi yhtä sen
kanssa, niin että häntä oli ympäristöstään mahdoton erottaa.

Kun hän tunsi olevansa kyllin lähellä, kun oli arvioinut välimatkan
ja ottanut vauhtia, syöksyi hän yhdellä hyppäyksellä linnun kimppuun,
jonka laulu hänen kynsissään tukahtui kaameaksi parkunaksi. Silloin
vaipui äkkiä koko metsä yön raskaaseen hiljaisuuteen.

Mutta tällaisella metsästysretkellä, joka vaati erikoista notkeutta
ja harvinaista ketteryyttä, oli hänen arpinen käpälätynkänsä hirveän
kiusallinen. Hänen kulkunsa oli sen takia hitaampaa, hänen tasapainonsa
epävarmempaa, hänen hyppynsä kömpelömpiä. Olipa hän jo useita kertoja
laskenut kynsistään saaliin, joka oli pyrähtänyt lentoon sysimustaan
pimeyteen päästäen peloissaan kimeitä, kirkuvia ääniä, joista
Kultarinta kyllin ymmärsi, ettei sitä enää saisi kiinni.

Mutta pesimisaikana piti hän alituiseen pitoja, joita keskeyttivät
raskaat unet. Silloin oli hän kuin juovuksissa ja selvisi kohmelostaan
entistä janoisempana, aina verenhimoisena, aina valmiina ottamaan
hengiltä lintuemon, jonka hän yllätti muniaan hautomassa tai poikasiaan
vaalimassa.

       *       *       *       *       *

Auringon säteiden lämmön painamina kehittyivät tammien viimeisetkin
myöhästyneet silmikot. Metsän vehreys esiintyi loppumattomissa
värivivahduksissa.

Siinä oli värisointua. Metsän vehreä nurmi heijasti kuin kilpaa
vehreiden ketojen kanssa auringonvaloa kuvastimensa tuhansista
särmistä, ja sen räikeän hehkuva ja kiiltävä vehreys vaihteli
tyvioksien monivivahteisten vaaleiden värien kanssa. Näiden oksien
hennot, ohuet ja hienopintaiset lehdet eivät vielä olleet saaneet
valon täyttä hehkukastetta, eivät vielä olleet tyhjentäneet kuumien
säteiden kultamaljaa pohjaan asti. Sillä vinosuuntaiset auringonsäteet
eivät vielä olleet ehtineet ylenmäärin vuodattaa valoa muille kuin
etuoikeutetuille metsänreunoille ja korkeimmille puunlatvoille.

Mutta tänään kuohui kaikkialla elämä, sekä eläinten että kasvien,
monimuotoisen rikkaana. Kuului hyönteisten surinaa ja lintujen laulua,
silmikot aukenivat paisuvissa oksissa, jotka väräjävässä ilmassa
rauskuivat kuin oikoilevat jäsenet.

Tämä oli ensimäisiä niistä päivistä, jolloin metsä, naisen tavoin, joka
kauan on vastustellut rakastettunsa hyväilyjä, lopulta antautuu niille.
Silloin kuohuu sen jok'ikisessä pikku jäsenessä elämää, silloin joka
puussa neste riemuiten kohoaa, ja auringon kuumat suutelot saartavat
metsän vallottavan, voittoisan lemmen voimalla ja tunkevat kokonaan sen
läpi. Eikä metsä silloin enää tarjoo eläville olennoille eksyttävissä
varjopaikoissaan vilpoisaa, vaikka pettävää suojaa.

Kaikki siinä lauloi, laulun ulospäin kumpuamatta; koko metsä kuohui
hehkuvaa, sisäänpäin kääntynyttä, kuin keskitettyä elämää...

Keskellä tätä rikasta, puhkeavaa elämää kävi Kultarinta tuona aamuna
ryöstämässä rastaiden pesiä pähkinäpuissa ja pikku tammissa päivän
ravinnoksi.

Erään puun oksantyvessä, missä kolme keskikokoista haaraa yhtyi, istua
värjötti rastas pesänsä reunalla, höyhenet pörröllään, pää hervotonna,
silmät synkeän tuijottavina, kyyristyneenä poikasiensa hentojen
ruumiiden yli, joilla tuskin oli vielä untuvapukua yllään.

Jokin näköhäiriö tuntui hänet huumanneen, sanoin selittämätön pelko
kuvastui hänen silmissään.

Kaukana korkeuksissa oli hänet huomannut suuri petolintu, joka
näytti leijailevan valossa. Räpytellen lakkaamatta siipiään,
paikoiltaan hievahtamatta, kaula ojona, pää alhaalla, lumosi se tällä
tyhjänpäiväisellä liikkeellään ja terävien rengassilmiensä kiehtovalla
katseella lintuparan, joka äidillisen tunteensa pakottamana vaarasta
huolimatta jäi pesäänsä.

Kauempana kokoontuivat toiset linnut yhteen, ja niiden siipien kahina
ja pelokas viserrys kantautui laajalle. Ne tahtoivat näin, suurella
lukumäärällään, rähinällään ja joukkovoimalla välttää turmiollista
lumousta ja varmaa kuolemaa, niiden kohtaloa, jotka eivät liity
muihin. Korpit rääkyivät ja osottelivat toisilleen vihollista pelon ja
taisteluhalun vaiheilla, valmiina torjumaan iskuja, jotka eivät heitä
edes uhanneet.

Petolintu, suuri hiirihaukka, jonka siipiväli oli sangen mittava, ei
näyttänyt tästä välittävän, vaan oli kokonaan kiinnittänyt huomionsa
saaliiseensa.

Ja äkkiä syöksyi se, tuntiessaan rastaan varmasti olevan vallassaan,
kuin nuijalla iskien pesän kimppuun.

Mutta juuri kun sen koukistuneet kynnet, jotka jo edeltäpäin olivat
iskuasennossa, olivat lintuun tarttumaisillaan, pisti äkkiä saman puun
sokkeloista Kultarinnan pää uhkaavana esille.

Siipiään räpytellen pysähtyi verenhimoinen petolintu yhdelle noista
kolmesta oksasta, johon se toisella jalallaan tarttui toisen
hapuillessa tyhjää, ja ojennetun kaulan yläpuolella latuskainen pää
tähysti julmana vastustajaa, joka hänen kanssaan kilpaili saaliista.

Istuen vastakkaisella oksalla, takapuoli ruumista pystyssä, terve
käpälä alhaalla, lihavana ja voimakkaana tiheistä juhla-aterioistaan,
raajat kissantapaisesti koukistuneena voimakkaaseen kaarrokseen,
kaula pingotettuna, tappeluvalmiina, käänsi tuo pieni verenhimoinen
eläin petolintuun päin hienon, latuskaisen päänsä liekehtivine
timanttisilmineen, ja avasi kitansa paljastaen kaksi hohtavaa ja
terävää hammasriviä. Kultarinta pysyi hievahtamatta, kuono pystyssä,
sieraimet kokoon vetäytyneinä, viiksenkärjet eteenpäin, ojennettuina,
hirmuisena suuttumuksessaan ja vihassaan.

Ja molemmat vastapuolet lävistivät toisensa kiehtovilla ja
verenhimoisilla katseillaan kuin terävillä miekoilla. Oli syntymässä
taistelu, tulinen, vielä epätietoinen tuloksiltaan, mutta joka
tapauksessa tuskallinen ja tuhoisa saalisparalle. Tuo onneton
linturaukka oli siinä kahden tulen välissä, sen höyhenet oli kuumeinen
kauhunväristys pörristänyt, niin että siitä erotti enää vain mustan,
liikkumattoman nokan, hapuilevat ja hurjat silmät. Onnettoman kaula
näkyi tahtovan vetäytyä ruumiin sisään välttääkseen kuristavaa kynttä
tai viiltävää hammasta. Kärsivän eläinparan sydän löi niin rajusti,
että pienet sokeat poikaset, jotka olivat sen hentojen siipien
suojassa, alkoivat piipittää tietämättä mitään näytelmästä heidän
päänsä yläpuolella.

Molemmat viholliset lävistivät toisensa katseillaan kuin miekoilla.
Olisi luullut, että näkymätön, voimakas side oli heidän välillään.
Ja tämä side, joka kiristymistään kiristyi, jännitti myös entistä
kiihkeämmin heidän lihaksensa taisteluun, tuimaan otteluun, johon he
valmistuivat käymään satakertaisin, vihan kiihdyttämin voimin.

Ikäänkuin Kultarinta jo olisi lihaksiinsa koonnut kylliksi voimaa
hyökkäystä ja puolustusta varten, lensi hän, takarajoillaan ponnahtaen
aimo hyppäykseen, vihan nuolena oksaltaan petolintuun päin.

Hyökkäystä oli mahdoton torjua. Isku osui petolintuun keskelle rintaa
ja se horjahti; mutta sen mahdottoman suuret siivet olivat sen
tuokiossa kohottaneet jälleen pystyyn, jopa ennenkuin sen koukkunokka
ehti nipistimillään repäistä näädän vavahtelevaa lihaa. Sitten
tarttuivat sen kynnet ahneesti kaapaisten Kultarintaan ja se kohosi
avaruuteen, vieden pienen eläimen mukanaan.

Hiirihaukka kohosi saaliinsa painostamana viistoon. Se säästi kostonsa
myöhemmäksi, muutamaa hetkistä tuonnemmaksi, kunnes näätä tämän
kulun huumaamana, pyörtyneenä, typertyneenä ilmameressä, ei enää
ajattelisikaan vastustella nokaniskuja.

Se erehtyi. Kohotessaan ilmaan mahtavan linnun verisissä kynsissä
oli Kultarinta kyllä tuntenut huimausta niinkuin ne, jotka luottavat
vain maahan ja jalkoihinsa; hänen kauhun sokaisema katseensa ei ollut
voinut arvioida sitä kasvavaa kuilua, joka hänet erotti maailmastaan,
mutta raivokas viha oli hänet vallannut. Ja hän painoi syvemmä linnun
rintaa vasten kitansa vihaa hehkuen ja verta janoten ja ponnahteli,
voimakkaampana ja notkeampana kuin milloinkaan, kinttujänteittensä
voimalla lähemmä petolintua, löytämättä jaloillensa tukikohtaa
ja syöpyen hiirihaukan kynsiin, jotka häntä pitelivät tulisissa
pihdeissään.

Yhdellä iskulla, suonenvedontapaisella, epätoivoisella ponnistuksella,
jonka voimasta hiirihaukka veti jalkansa koukkuun, oli Kultarinta
takertunut kiinni petolinnun ruumiiseen, ja raivokkaana iskenyt sen
sisälmyksiin kylmät, veitsenterävät hampaansa, joita ei mikään mahti
olisi niistä saanut irti riuhtaistuksi.

Kuolevan ihmisen elein nykäsi petolintu tuskissaan päätään taaksepäin.
Avoimesta haavasta tihkui verta, ensin tulipunaisena ja lämpimänä
kasteena, sitten nopeampina ja katkonaisina suihkuina. Ja suuria
veripisaroita putoeli alas syvyyteen, aina suurempia sen mukaan kuin
purema eteni ja reikä rinnassa laajeni. Hiljentäen silloin lentoansa
ja kohoten pystysuoraan, enää mitään näkemättä, tuskien huumaamana
nousi lintu nousemistaan, Kultarinta sydämeen syöpyneenä kuin surman
nuoli, jota hiirihaukka puristi entistä kiihkeämmin ankaroissa
kuolontuskissaan.

Petolinnun kynnet, jotka suonenvedontapaisesti olivat iskeytyneet
näädän selkään ja rintaan, olivat syöpyneet läpi nahan, lihaksien,
puristaneet rikki keuhkot, sydämen, kaikki vertavuotavat sisälmykset,
ja sotkeneet kuin taikinaa elävää ja höyryävää lihaa. Ja samalla
Kultarinta leppymättömänä, liikkumattomana, hänkin kostoansa
suorittaen, repi hampaillaan punaisen haavan linnun sisälmyksissä yhä
suuremmaksi.

He kohosivat hurjina kohti auringonvaloa yhtä huumaantunutta nousua.
Äkkiä keikahti mahtava lintu verettömänä nurin syvyyden yläpuolella
vaipuen hervottomille siivilleen. Ja kiemurrellen kuolonkamppailun
viimeisissä tuskissa, petolinnun yhä puristaessa uhrinsa ruumista
jäykissä kynsissään, syöksyivät molemmat ruumiit syvyyteen.




KANIINIEN SALAKAPINA.


Jänö-Jussi, Riihivuoren metsässä oleskeleva punaisenruskea jänis,
aikoi vaihtaa Vattuperän vadelmapensaikon, jossa oli pitänyt asuntoa
eräästä kesäkuun aamusta lähtien, tummiin kylvömailas- ja tuoksuviin
nurmiapilasketoihin ja lähti matkaan hämärän turvissa.

Hän oli nukkunut Vattuperän rotkossa silmät selällään, ikäänkuin
olisi pelännyt, etteivät hänen, vanhan metsänkulkijan korvat kykenisi
riittävän tarkasti vaarinottamaan ympäristön ääniä. Näreikön
väriloisto, joka vaihteli lehdiköissä väreilevän valon mukaan, synnytti
alituiseen ilkeitä, mieltä masentavia, lepoa häiritseviä painajaisunia.

Vaikkei mikään ulkonainen seikka ollut Jänö-Jussille antanut pelon
aihetta, hankki hän kumminkin itselleen varmuuden ulkonaisesta
turvallisuudesta suunnaten vuoroon joka haaralle ruskeat,
valkonipukkaiset korvansa niinkuin sotamies, joka tutkii asettansa
taistelun edellä, taikkapa vain niinkuin matkustaja, joka ennen
matkallelähtöä katsoo, että tukkansa on sileäksi kammattuna.

Sitten kohottivat hänen takakäpälänsä, jotka olivat pitkät ja kestävät
kuin teräsjouset, hänen pulskan, valkoisen takaruumiinsa korvien
tasalle ja viskasivat hänet kuin pyssyllä lau'aisten muutamien askelten
päähän suosiollisesta vadelmapensaikosta. Sen hän vanhan kokemuksen
nojalla — ei vain turhasta oikusta — oli valinnut lepopaikakseen
yhdeksi päiväksi.

Jänö-Jussi, Vattuperän yksinäinen erakko ja sen nautinto-oikeuden
omistaja, oli tämän metsäkulman ainoa hallitsija, joksi hänet kaikki
muut jänikset olivat tunnustaneet. Kuukausia sitten oli hän eräänä
syysyönä löytänyt aution rotkon, saapunut sinne punaisenruskeat
säärystimet savisen loan koristamina ja ottanut sen asuinpaikakseen.
Eikä yksikään tuohon pitkäkorvaiseen heimoon kuuluva, kuuliaisia kun
olivat ikivanhoille vaistoille, ollut yritellytkään, kuten sadun näätä,
riidellä häneltä pois tätä paikkaa, jonka hän ensimäisenä oli löytänyt.

Ehkäpä oli hän unohtanut sen syysillan, jolloin hän uupuneena oli
joutunut kauas syntymämetsästään mielettömänä paeten verenhimoista
koiraa, ja laskenut ankkurinsa tälle rauhalliselle rannalle. Tehtyään
muutamia taitavia, kaksi- tai useampikertaisia kiertoja, oli hän
asettunut kahden lokaisen vaon väliin, joista häntä ei voinut erottaa,
turpa tuulta vastaan, joka liittolaisena tai ystävänä huolellisesti
painoi alas hänen selkäkarvansa paremmin hänet salatakseen. Ja koko
yönä ja seuraavana päivänä hän ei ollut hievahtanutkaan paikaltaan.

Vasta hämärässä oli hän lähtenyt taivaltamaan, haluten aluksi kulkea
entiselle oleskelupaikalleen viepää tietä. Mutta ajatus, että edellinen
rotkoissa oleskellut jänis oli epäilemättä joutunut metsästäjien
käsiin jättäessään tämän ihailtavan oleskelupaikan, lisäksi apilas- ja
mailasketojen likeisyys ja tämän tuulten suojaaman metsäkulman jylhä
rauha olivat pidättäneet hänet siellä. Ja Riihivuoressa oleskelevat
jäniksenpoikaset, tultuaan täysikasvuisiksi ja hakiessaan hekin
täällä yksinäisyyttä, olivat vastustamatta jättäneet hänelle metsän
riidattoman yliherruuden.

Varovaisin loikkauksin, pysähtyen joka hypyn välillä, lähti Jänö-Jussi
kesäkuun-illan sametinpehmeässä ja hyväilevässä puolihämärässä tuttuja
syntymäseutujansa kohti. Hän tarkasteli ilmaa saadakseen selville
metsän värähtämättömästä tyynestä huolimatta tuulen suunnan, jonka
heikko henkäys sai puiden kuivat, näännyksissä olevat lehdet painumaan
alas. Tuuli kävi etelästä, ja hän suuntasi kulkunsa sitä aituuksen
aukkoa kohti, joka oli enimmän etelään päin, ikäänkuin tahtoisi urkkia
tietoja niin kaukaa kuin suinkin ja erottaa erehtymättömään korvaansa
osuvasta tuhatsorinaisesta huminasta ne melkein huomaamattomat äänet,
joita hiljaa keinuva yöilma saattoi salata.

Muutamissa hetkissä oli Jänö-Jussi poissa metsästä, ja kun hän,
saavuttuaan aitauksen varjoon, tunsi olevansa turvassa, läksi hän pois
alueeltaan, rinnassaan turvallisuudentunteen suoma rauha ja mielihyvä.
Silloin tällöin nykäisten palan hyvätuoksuista ruohoa, huvittelihe
hän kuin nuori varsa, iloiten yksinäisyydestään. Hän hyppi mättäältä
mättäälle, hipaisten pensasaitoja ja aika-ajoin kääntyen kylään päin.
Sieltä kantautui vielä joitakin lörpötteleviä ääniä, joista jänön
huoleton, luottavainen mieli ei piitannut.

Eräällä puna-apilaskedolla, joka oli täynnänsä makeita kukkia, tapasi
hän tavallisesti metsän muut jänikset, öiset toverinsa. Mutta yhteen
tai kahteen kuukauteen ei Jänö-Jussi ihmeekseen ollut tavallisella
yhtymäpaikalla enää kohdannut noita pitkäkorvia, joiden kanssa hän
hieroi turpaa ystävyyden merkiksi keskellä kosteita ja tuoksuvia
vihreitä niittyjä.

Hän ei niitä enää nähnyt. Ja Jänö-Jussia ihmetytti joka ilta enemmän,
sitä enemmän, kun hän nyt näki suurten pitkäkoipien sijasta laumoittain
pienempiä, tummempivärisiä, yltiöpäisen näköisiä heimolaisia, joiden
lukumäärä tuntui kasvamistaan kasvavan. Nämä heittivät häneen vihaisia
silmäyksiä ja olivat ärein äännähdyksin ja värähtelevin sieraimin
vastanneet hänen ystävälliseen tervehdykseensä.

Jänö-Jussi oli salaa levoton näistä naapureista, vaikkei vielä
huomannut yhteyttä suurempain pitkäkoipisten katoamisen ja näiden
outojen serkkujen ilmestymisen välillä. Kumminkin oli hänestä
vastenmielistä, että tuo joukko, joka kaivautui maakoloihin sensijaan
että olisi pitänyt asuntoa rotkoissa, yhä lisääntyi ja edelleen pysyi
hänen lähellään.

Jänö-Jussi oli Rähivuoren jäniksistä voimakkain ja kookkain, mutta
ei ollut milloinkaan väärinkäyttänyt voimiaan ketään vastaan omaksi
edukseen. Hän katselikin näitä pieniä heimolaisia, jotka hän helposti
olisi voittanut tappelussa tai kilpajuoksussa, hyväntahtoisen
leppeydellä ja voimakkaan tyynellä varmuudella.

Hän kulki siis koko yön niityltä niitylle, hyppi ruohomättäältä
toiselle, loikkasi pitkin polkuja ja teitä, harppasi syrjään turpa ja
takapuoli koholla maistelemaan jotakin hyvätuoksuista rehukasvia, jota
hänen satunnaisesta oikusta teki mieli.

Oli alakuun aika. Noin yhden tienoissa aamuyöstä kohosi kuun hopeinen
sirppi taivaalle tähtien kimmeltäessä monenvärisinä. Jänis katseli
kuun nousua istuen pystyssä takaruumiillaan, yhä ihmeissään ja hiukan
levotonna valosta. Äkkiä sai outo näytelmä hänen hämmästyksestä
jähmettymään siinä mättäällä istuessaan.

Suuren kiviröykkiön ympärillä, jossa oli laakson kiviä vanhan tavan
mukaan kasattuina samaan paikkaan, huomaa hän lukuisan, oudonnäköisen
joukon kaniineja olevan vilkkaassa liikkeessä ja neuvotteleman
keskenään.

Milloin istuen takapuolellaan, milloin kokonaan seisten
takakäpälillään, vaihtaen paikkaa, nousten ja laskeutuen, luimistaen
korviaan kuin miettisivät ja kuuntelisivat, viskaten ne taaksepäin
kuin tahtoisivat ilmaista vihaa, näyttävät ne tämän nousevan
kuun eksyttävässä valossa väliin kuin tanssivan öistä tanssia.
Pitkäkorvainen ei tunne sitä, ja kun hänellä — yhtä vähän kuin hänen
kaltaisillaan kenelläkään — ei ole seurusteluvaistoa, ei hän voi
vähääkään ymmärtää noiden houkkien hillitöntä naamailveilyä.

Pienet, herkkäliikkeiset turvat irvistelevät oudosti, paljastaen
näkyviin nakertajien terävät hammasrivit. Etukäpälät lyövät vihaisesti
pientä rintaa vasten, kohoavat sitten turvalle saakka. Usein kuuluu
myöskin kovempi lyönti, ikäänkuin kehotus väkivallantekoon tai
vaitiolokäsky: voimakkaampi takakäpälä iskee maahan, josta kuuluu
kumahtava ääni, mikä voimakkaasti antaa käskylle pontta.

Jänö-Jussi katselee kaukaa, pää sivulle kääntyneenä, yhdellä silmällä,
suurella, punaisella, mykevällä, ällistyneen näköisellä, tätä outoa
näytelmää, ikäänkuin jokainen näkemänsä liike päättäisi hänen
vapaudestaan ja hengestään.

Vihdoinkin koittaa aamu, lauma hajaantuu, ja Jänö-Jussikin aikoo
lähteä rotkoonsa takaisin. Mutta jokaisen hänen käytävänsä suulla on
kaksi kaniinia kuin vahtia pitämässä. Nämä katselevat häntä hänen
sivu kulkiessaan virnistäen turvallaan, mikä ei ennusta hänelle
hyvää. Etempänä tapaa hän toisia, niitä on vieläkin etempänä, ne
näkyvät piirittävän rotkon. Jänö-Jussi painuu arkana ja levottomana
syvälle metsikköön suurten vadelmapensastojen suojaan. Niitetylle
heinämättäälle, toisiinsa takertuneiden, kasattujen heinien suojaan,
tuulensuuntaa tutkien, kääriytyy hän keräksi ja vaipuu tavanmukaiseen
lepoonsa.

Siinä hän nukkuu savisella, hyllyvällä maaperällä, keskellä
ruosteenvärisiä heinämättäitä, joista häntä on vaikea erottaa, korvat
huolellisesti painettuina selkää pitkin, ja on näköjään kuin iso,
tumma, ajan ja luonnonvoimien silottama kivi. Hän kuuntelee ja katselee
olentonsa täydellä, itsetiedottomalla tarmolla. Korvien mustanvalkeat
kärjet vavahtavat, kun outo ääni, jota metsässä ei tavallisesti
kuule, epäsointuisasti yhtyy siihen yksitoikkoiseen säveleeseen, joka
hänet tuudittaa uneen tai tavallista pitempi hiljaisuus keskeyttää
lukemattomat sulosointuiset hänen lepoansa säestävät äänet, tai aurinko
tavallista hehkuvampana valaa tähän loukkoon kuumaa valosuihkuaan,
kirkastaa vadelmapensaikon hehkuvan vehreäksi ja tunkeutuu hänen
pyhättönsä pimentoon huolimatta edessä olevista, tanakoista, tuoreista
vesaoksista.

Hänen lepoansa häiritsevät alituiseen mitä masentavimmat unet, mitä
ilkeimmät painajaiset, jotka saavat hänen äkisti luimistamaan korviansa
tai avaamaan silmäteränsä laajaksi ja säikähtäen havahtumaan hereille.

Koska hän on hämmennyksissään edellisen yön näytelmästä ja kaniinien
pirullisesta piirityspuuhasta, paisuu pieninkin epäilyttävä ääni hänen
päässään tuhoatuottavaksi ukkosen jylinäksi. Samoin näyttää hänestä
auringonvalon kajastus tuoreen lehden loistavalla pinnalla mahtavalta
tulipalolta, heijastuessaan hänen munanmuotoiseen, kultakehyksiseen
silmäteräänsä. Se on kuin hornan rovio, jossa viattomien jänisraukkojen
sielut saavat palaa niinkauan kuin loppumattomia metsästysretkiä
kestää...

Iltahämärä havahuttaa hänet vihdoin tästä kiusallisesta horrostilasta.
Hän herää. Hän kuuntelee. Hetki on rauhaisa. Metsäpuiden latvoissa
liikahtelevat lehdet hiljaa itätuulessa, kuin liehuttaisivat puut
hyvästinsä häipyvälle päivälle. Ja Jänö-Jussi hyppää yhdellä
harppauksella yli metsän raja-aidan ja sen kostean ojan, joka on
ajautunut täyteen sammaltaneita kiviä ja mädänneitä lehtiä.

Mieltä rauhottava tuoksu leviää tuoreilta niityiltä; hetki on
hiljainen ja näyttää hymyilevän hänelle, ja pian saa hän takaisin
sitä luottavaisuutta, jota synkät, häiritsevät aavistukset ovat
järkyttäneet. Hän unohtaa ne. Täällä on hän kaikkialle tervetullut,
kaikkialta hän saa lempeätä kohtelua osakseen. Apilaat tuolla
etempänä hajahtavat hunajalle. Tuossa hän jo heittää kuperkeikkaa
rantamaiteitten ja purppuranväristen nurmiapilain seassa, onnellisena
yksinäisyydessään. Silloin alkaa äkkiä ja joka haaralta samalla kertaa
kuulua kimeitä, piipittäviä ääniä, jotka ovat kuin sotahuutoja tai
liittoutuneiden keskinäisiä merkinantoja.

Ovatko ne vihollisääniä? Ne eivät ole kettujen kimeätä vingahdusta, ei
koirien raivoisaa haukuntaa eikä raa'an ihmisäänen käheyttä. Ne ovat
tuttuja ääniä. Ja äkkiä hän säpsähtää, mielessään eilisyön muisto.
Vaara on tarjona! Täytyy livistää pakoon. Ja hänen silmänsä laajenevat
suuren suuriksi, hänen korvansa liikkuvat vastakkain ja ristitysten
ikäänkuin toisiinsa iskevät miekat, mutta joka suunnalta kohoaa ääniä,
jotka paisumistaan paisuvat.

Ja nyt näkee hän laskevan päivän epäselvässä valossa niiden, jotka hän
eilen näki vanhan kiviröykkiön ympärillä, joka haaralta tulevan esille
ja hyppivän häntä kohti. Niiden luku on eilisestään lisääntynyt, ja ne
kulkevat häntä kohden piirissä, joka sangen nopeaan supistuu.

Ne lähenevät, ne likistävät toisiansa ja tuuppivat toisiansa; ne
näyttävät kasvavan, niitä on määrätön luku, ne ovat jättiläisiä. Minne
paeta? Ja siinä on Jänö-Jussi tyrmistyneenä, kaula pitkänä. Vaara
kasvaa, vaara lähenee, vaara käsittää hänet pian... mutta mikä vaara?

Tuntuu kuin muurinmurtajan isku hänen rinnassaan; turvat puhisevat,
käpälät kärsimättöminä tallaavat maata. Jänö-Jussi on kaadettu kumoon,
häntä poljetaan, purraan, revitään. Sitten lauma loittonee. Kaikki on
ohitse!

Ei, hän on vasta vankina! Kaksi pientä, verenhimoista kaniinia
puree rikki hänen korvansa viiltävillä hampaillaan ja pitää häntä,
saatuaan hänet kumoon, kuin kiinninaulittuna maassa; toiset kaksi ovat
etukäpälien kimpussa, ja kaksi voimakkaampaa, jotka jo ovat kokeneita
ja taitavia ammatissaan, jäykistävät hänen takakäpäliänsä estäen niitä
liikkumasta, pitäen niitä hajallaan rivossa asennossa.

Hillitön lauma hänen ympärillään nousee ja laskee kuin elävä aita;
turvat vavahtelevat, ja tiheään räpyttävien silmäluomien sisäpuolella
punertavat kuperapintaiset silmät verenhimoisina, ilmaisten
hellittämätöntä vihaa. Tyrmistynyt Jänö-Jussi pysyy liikkumatonna,
hievahtamatta paikoiltaan. Elävä aita häälyy, sitten pysähtyy
edessäpäin liikkumattomaksi; ainoastaan takapuolella olevat kohottavat
ilmaan verenhimoisia turpiaan, ja niiden punaiset silmät näyttävät
tahtovan hänet lävistää.

Ja nyt uhripappi alkaa työnsä.

Hän painaa hienoturpaisen päänsä Jänö-Jussin mahaa vasten. Hänen
hampaansa, jotka ovat terävät kuin terässakset, viipyvät hetken
punertavassa karvassa, ja yhdellä iskulla repäisee hän irti
kivespussin, jonka hän, samoinkuin veriset lihat, sylkee pois
suustansa, katsojain tömistäessä jalkojaan nopeassa tahdissa.
Jänö-Jussin vihlova, epätoivoinen valitus, jonka kipu ja pelko
paisuttavat kaameaksi voihkinaksi, kaikuu rotkossa vallitsevassa
hiljaisuudessa. Lauma ei liikahda, ääneti se nauttii näistä huudoista
ja katselee mykkänä näitä kärsimyksiä, tylyyn vihaan jähmettyneenä.

Etemmä ja syvemmä lihaan upottaa säälimätön raatelija aseensa. Kuuluu
toisiaan vastaan kalahtavien hampaitten terävää, karskahtavaa ääntä ja
punaisessa turvassa heiluu sinne tänne läsnäolijain nähden muodoton
ja verinen liharepale, jonka hän virallisin elein jättää apulaiselle,
jotta se kulkisi hampaista hampaisiin. Turvat näyttävät irvistelevän
ja Jänö-Jussin valitus kohoo yhä yksinäisenä ja entistä kaameampana
laskeutuvaan yöhön.

Pyöveli aikoo jatkaa työtään. Mutta siiloin kuuluu läheltä rattaitten
jyrinää ja joku koira, jonka nenään tuuli on vienyt viestin kaniinien
läsnäolosta, alkaa vimmatusti haukkua. Koiran kulkusen kilahtaessa
alkaa silloin vihainen piiri Jänö-Jussin ympärillä särkyä ja hajaantua
ja hän, villi kulkurieläin, jää yksin tuon ihanan yön helmaan, joka
lupasi nautintoja.

Mutta viimeisestä koiraskilpailijasta ei enää ollut pelkoa, viimeinen
salakapina oli onnistunut, kaniinien viha oli tyydytetty.

Ja silvottu Jänö-Jussi, mieletönnä kivusta ja pelosta, livahti tänä
hiljaisena onnettomuuden yönä tiehensä Vattuperästä ja kiiruhti täyttä
vauhtia kohti pensastoa, jossa hän ensi kertaa oli nähnyt päivänvalon,
siihen kaukaiseen seutuun, josta raivostunut jahtikoiraparvi oli
hänet eräänä syyspäivänä karkottanut. Ja Jänö-Jussi ymmärsi nyt
liiankin selvästi, miksi hänen suuret, ruskeakarvaiset veljensä olivat
jättäneet rotkon, nuo veljet, joiden kanssa hän kuuttomina öinä hieroi
turpaa ystävyyden merkiksi keskellä tummia kylvömailasia ja tuoksuvia
nurmiapilaita.




UTELIAAN PALKKA.


Ollervo hyppeli, tammenterho hampaissa, polkua reunustavien
pähkinäpuiden ja leppien oksilla, missä hän oli jo monen monta kertaa
tänään käynyt. Pienet korvat olivat luimussa, silmissä oli ilon
ilme, häntä oli toisinaan kietaistuna ylös kuin laahustin, toisinaan
kohollaan töyhtönä, levittäytyen siron päivänvarjon tapaisesti suoraan
hänen päänsä ylitse.

Hänen painostaan kimmoiset oksat nousivat ja laskivat, hipaisten puiden
juurella kasvavia sanajalkoja. Ja tuo taitava hyppijä, väsymätön
ilonpitäjä jännitti, kohoilevien oksien antamaa vauhtia hyväkseen
käyttäen, koipensa yhä korkeampiin ja pitempiin hyppyihin, ikäänkuin
pensaat olisivat hänet puhaltaneet ilmaan tai ikäänkuin hän olisi ollut
pallo, elävä ja iloinen lelupallo metsän asukkaiden käsissä.

Hän kulki hypellen eteenpäin, joka lihas jännitettynä kimmahti
korkealle, ja kupsahti taas maahan asti. Ja missä hän auringonvaloa
vasten vilahteli oksien lomitse, oli häntä vaikea keinuvista
puunoksista erottaa. Siellä hän uiskenteli vehreässä aallokossa,
keikkui siellä kuin vedessä ajelehtiva esine, kauniin ilman
houkuttelemana.

Hän oli paluumatkalla metsänrinteeltä, missä kävi pähkinä- ja
tammipuista etsimässä talviravinnokseen keltaisia pähkinöitä ja kypsiä
tammenterhoja, jotka siellä joutuivat varemmin kuin hänen asuntonsa
lähistöllä.

Oli aika koota ruokavaroja talteen. Oli lopussa kisapäivät, jotka oli
vietetty kuusien ja tammien oksilla. Ei enää ollut aikaa alituisiin
kisailuihin, ei joutanut enää olemaan piilosilla puiden oksilla, ei
tekemään huimaavia ilmahyppyjä ja uhkarohkeita viippahyppyjä. Vuotuinen
elonkorjuu oli ovella, sillä pianpa putoisivat puiden hedelmät maahan
mätänemään, pianpa talvi, pakkaset, sateet ja lumi pakottaisivat hänen
sulkeutumaan luolaan tai ilma-asuntoonsa. Sillä talviasunnokseen hän
ehkä valitsee kallionkolon, jonka hän puhdistaa hyvin ja pehmittää
huolellisesti sammalilla ja kuivilla lehdillä. Sitten hän jakaa
sen yhtäsuuriin osastoihin, eri aittoihin, joihin hän tallettaa
ruokavaransa, lajitellen ne eri kasoihin. Tai asettuu hän aarniopuuhun
tilavaan koloon, tuulen ajamien lehtien tai sammaleen peittoon,
ja tukee asuntonsa risuilla. Näin syntyy pieni, hyvin varustettu
linnoitus, suuren, luoksepääsemättömän puun, mieluimmin kuusen tukevaan
oksantyveen.

Sinne hän palasi joka retkellä, puoliavoimessa kidassaan etuhampaitten
välissä keltainen, sileä, paljas pähkinä tai hyvin paisunut, kookas
ja painava tammenterho, jonka hän oli valinnut kolmikulmaisesta
siemenkopasta kaikella sillä huolellisuudella, jonka hänen
eläinvaistonsa ja varma kokemuksensa hänelle olivat neuvoneet.

Heti pesäänsä saavuttuaan laski hän saaliinsa pieneen aittaansa, jonka
hän talveksi aikoi tarkoin tilkitä. Täältä aikoi hän tarpeen mukaan
ottaa esille ruokavaroja ja heittää pois tarpeettomat ja tilaa vievät
jäännökset joko pienestä sivu- tai isommasta pääaukosta. Ja näin
haaveillen ryhtyi hän korjaamaan, yhä iloisena, hypellen pitkää ja
kapeaa sisäänkäytävää, jonka hän sisäpuolelta saattoi avata ja jälleen
tanakasti sulkea kestävällä sammalmuurauksella.

Näin hän oli tehnyt edellisenä vuonna ja näin hän tekee joka vuosi.
Lämpimäksi vuodenajaksi jätti hän aina asuntonsa autioksi ja tyhjäksi
ikäänkuin tuuleutumaan pitkän talven ummehtuneesta ilmasta, ottaakseen
sen täysin puhtaana jälleen huostaansa.

Hän oli viettänyt kauniin vuodenajan huvilassaan, pienessä pyöreässä
sammalpesässä, jonka hän joka kevät rakensi uudelleen. Tässä vihreässä
kesämajassaan, joka riippui tammen oksantyvessä, soi hän suojan
vuosittain vaihdetuille lemmityilleen.

Mutta heti kun poikaset olivat kasvaneet täysikäisiksi, lähteneet
pesästä hajotakseen kukin haaralleen, oli hän jäänyt yksin viettämään
iloista ja huoletonta elämää auringon alla, syöden huomisesta
huolehtimatta sellaisia metsän hedelmiä, jotka säilyvät vain kotvasen.
Joskus lähti hän seikkailemaan rajaniityille ahmiakseen mahansa täyteen
kirsikoita, joita ei voi säilyttää, ja joskus myöskin, vaikka sangen
harvoin, nipisti verenhimoisena kuoliaaksi pikku lintusia niiden
pesissä tai oksilla, josta hän ne äkkiarvaamatta sieppasi kynsiinsä.

Useimmiten hyppeli hän oksalta oksalle, tyytyväisenä päiväänsä ja
elämäänsä, koko ruskea ruumis ilmassa, ponnahtaen kuin raketti
ylös vähimmänkin sysäyksen heilauttaessa puuta, tai kuin loistava
leikkisuihku, jonka lyhteenmuotoisissa säteissä näkee monenvärisiä
kimalluksia.

Hän söi siellä missä kulloinkin oli, useimmiten kumminkin määrätyssä
paikassa korkeiden kuusien juurella, metsämeren helmassa jylhässä
saaressa, jossa hän tapasi iloisia tovereita.

He kiipesivät pitkin korkeita, suoria honkapuita, jotka olivat paljaita
latvaan saakka ja näyttivät luonnon tekemiltä viiritangoilta. Siellä
panivat he joukolla toimeen metsäjuhlat keskuudessaan. Näiden honkien
latvoissa, suurissa yläoksissa riippui painavia käpyjä, jotka ikäänkuin
tarjoutuivat palkinnoiksi rohkeille vallottajille ja joiden siemenille
nämä olivat ahneita. Sinne he kiipesivät milloin vuorotellen, milloin
jälekkäin, päästäen kurkustaan kimeitä huudahduksia. Mieluummin
liikkuivat he noissa pyörryttävissä latvoissa kuin pehmeätä maata
myöten, jossa käpäläin pitkät kynnet hidastuttivat kulkua.

Ja kun linnun tai muun eläimen ääni saapui heidän korviinsa, käänsivät
he ilmassa pikku päätään, kuuntelivat tarkkaavina ja syöksyivät
nuolena heti äänen suuntaan tapaamaan iloista Närhi-Jaakkoa tai
Hölppä-harakkaa, iloitakseen niiden naurun säkätyksestä, niiden
kuperkeikoista, niiden lemmittelyistä tai niiden riidoista. Katsellen
niitä ylhäältä asettuivat he useimmiten oksien tyveen, pää yksin
näkyvissä, leveä, tuuhea häntä joko selkää pitkin painuneena tai
ruumiin ympärille viuhkan tapaan levinneenä, eksyttääkseen vihollista,
jonka äkkiarvaamatonta hyökkäystä heillä ehkä oli syytä peljätä.

Tänään oli Ollervo lähtenyt metsästä. Hän oli kulkenut metsänrintaan
suurelle, sammaltuneelle, polttavan helteiselle kiviaidalle ja
säikytellyt sisiliskoja, jotka siellä olivat päivää paistattamassa,
mutta äkkiä lähtivät pakoon turvapaikkoihinsa nähdessään hänen kiitävän
häntä vaakasuorana, takaruumis korkealla, pää alhaalla, ikäänkuin
rangaistusta pakenemassa.

Hän oli oleillut pähkinä- ja pyökkipuissa, valinnut terhon ja kulkenut
takaisin metsänrintaan oksia myöten, joka hänestä oli tutuin ja mukavin
tie.

       *       *       *       *       *

Polku aukeni pimeänä katettuna käytävänä, jonka ristikaarinen
holvi välkkyi auringon valossa, ja jonka laki, leväten kuin
sillankansi kahdella tummalla reunuksella, ylhäällä aivan väreili
valomeressä. Lukemattomat juuret pistivät esiin maaperästä, joka
oli tallattu sileäksi kuin permanto, ja virkeä tuuli puhalsi
lähettäen maininkinsa kasveihin polun reunoille. Ihmisten tallaamat
pahkuraiset juuret risteilivät poikkipuolin polulla muistuttaen
paloteltuja jättiläiskäärmeitä, joiden pää ja pyrstö olivat peittyneet
vadelmapensaiden, mädänneiden oksien ja lakastuneiden lehtien sekaan.
Katkenneista oksista kuuluva rotan arka rapina ja vähäinen liikahdus
keskellä tuota epäterveellistä ja myrkyllistä ryteikköä rotan pään
pistäessä näkyviin ja hännän heilahtaessa, saattoi usein antaa näille
kyhmyisille juurikasoille todellakin sellaisen näön, kuin ne olisivat
olleet eläviä.

Tällä karunlaisella paikalla olivat muutamat pähkinäpuut ja lepät
päässeet kasvamaan ja muodostivat jonkinlaisen harvan, läpinäkyvän
aidan. Tämä aita jatkui pitkin polun syrjää pehmeänä, ohuena, huojuvana
ketjuna, jonka renkaihin siellä täällä puutarhurin veitsi oli käynyt
aukkoja tekemässä ja joka paikka paikoin ehkäisi tai tukahdutti
saarnipuun tai pyökin tyvioksat kasvussaan.

Aurinko, joka hyväili latvoja, yrittäen ajattelemattoman ystävän
tavoin tunkeutua korkean metsän perhesalaisuuksiin, lennätti paikka
paikoin sinne joitakin säteitään urkkimaan. Nämä sattuivat maahan
tai kimmahtivat siitä takaisin viekkaasti pujottauduttuaan läheisten
harvempilehtisten oksien lomitse.

Mutta siellä täällä ojentui laaja, tuuhea tammenoksa ylöspäin kuin
siveä käsi, joka toisaalle päin piti vahtia ikäänkuin kätkeäkseen
jokaiselta tunkeilevalta katseelta metsän arat elimet. Näin pitivät
metsän suuret, kokeneet vanhukset, vastuunalaisina tehtävistään, huolta
siitä, ettei asiaton tungeskelija saanut mitään ihmettelemisen aihetta.

Tarkaten eri ääniä, iloiten auringon valosta, linnun laulusta,
kärpäsen surinasta, pysähtyi Ollervo välistä keinuvan oksan päähän
tervehtimään avaruutta, uhmaillen tyhjyyttä allaan. Ja hän lähti
uudelleen matkaan entistä uljaampana, pingotti äärimmilleen lihaksensa
ja hermonsa, lensi näin korkeammalle määräpaikkaansa, johon hän sirosti
laskeusi kimmoisten oksien antaessa hiukan myöten, käpälät eteenpäin
ojennettuina, häntä suorana, kynnet koukistettuina tukeviksi ja
varmoiksi pihdeiksi.

Polulta, jonka varrella hänen lähtiessään oli vallinnut hiljaisuus,
kuului parhaallaan suuren tammen juurella rastaan mieltä ilahduttava
kutsulaulu.

Mitähän tuo juhlallisen jäykkä kapellimestari, joka kävi aina
virheettömään hännystakkiin puettuna, mahtoi tarkottaa kevätkonsertilla
tähän aikaan päivästä? Tavallisesti kuului aamunkoitteessa tai
hämärissä sen säännöllinen "tsa-tsa" varotuksena toisille linnuille tai
yön tunnussanana. Outoa oli tämä! Täytyy mennä katsomaan. Ja Ollervo
rientää, pieni pää kaulaan uponneena, kuin neuvoton juoksupoika,
kumartuu nopein liikkein oikealle, vasemmalle, eteenpäin ja sivulle,
nähdäkseen puunoksien monenkertaisen lehtiverhon takaa keltasaappaisen
viheltäjän veljiään kutsumassa.

Laskeuduttuaan tarpeeksi alas notkealle oksalle, kumartui hän
hermostuneesti eteenpäin, ja hänen vilkas katseensa tunkihe läpi
tyhjyyden. Mutta ihmeekseen ei hän nähnyt eikä kuullut mitään. Silloin
ilmestyi puun juurelle suuri, punaisenruskea koira, joka haukkui
vimmatusti, puhisi äkäisesti kuono pystyssä, säikäyttäen rähisevällä
esiintymisellään ja haukunnallaan Ollervon, joka kauhuissaan hyppäsi
syrjään. Samalla kuului kova ihmisääni, ja ankara pamahdus sai
aamutuulen hivelemät puiden lehdet säikähdyksestä lepattamaan.

Ja samassa huomasi Ollervo ympärillään korvia vihlovaa surinaa, kuin
olisi koiran kintereillä ärtyneitä ampiaisia ollut lentämässä, jotka
tuulenpuuskan nopeudella kulkivat ohi häipyen äkkiä kuulumattomiin.

Korvien karvatupsut pörrössä, häntä kilpenä selällä, hampaat vihasta
ja pelosta kalisevina, kiiti hän nuolena eteenpäin, asettuen oksille
kaikkiin mahdollisiin asentoihin, kieri pallona puiden ympärillä,
hyppi eteenpäin, ylös, alas ja sivuille. Näin pakeni hän hillittömän
hurjaa vauhtia jälillään haukkuvaa vihollista, joka oli häntä
säikäyttänyt rähinällään ja uhannut noilla vinkuvilla rakeillaan.
Sillä Ollervo, joka oli nähnyt vain koiran eleet, luki tietysti, aivan
johdonmukaisesti, hänen syykseen sekä pyssynpaukkeen että vinkuvat
lyijyrakeet.

Hän saapui taitavia mutkia tehden sammalpesäänsä, johon hän laski
huolellisesti säilyttämänsä tammenterhon, ja kiipesi piiloon viereisen
puun latvaan, tutkien syvyyttä allaan ja kuunnellen poistuvan koiran
etenevää haukuntaa. Koiran poistuttua vaimeni hiljalleen hänen
peljästyksensä ja hänen vihansa lauhtui.

Kuinka olikaan tuo kömpelö eläin, joka uhkasi häntä maasta, voinut
sinkahuttaa hänen jälkeensä nuo vinkuvat rakeet, jotka saivat pakenijan
karvat nousemaan pystyyn ja hänen raajansa herpautumaan! Mutta
metsässä ei enää ollut mitään häiritsevää ja Ollervo lähti uudelleen
keräämään ruokavaroja, kulkien pitkin tuttua polkua, aukoen nopeilla
ja rajuilla hypyillään sen reunalla olevia vihreitä uutimia ja siten
auttaen urkkivaa aurinkoa, joka heti pujahti rikostoverinsa tekemistä
verkonsilmistä.

Näin kului useita päiviä rauhallisessa, iloisessa keräystyössä.

Ollervo kulki jälleen polkuansa alaspäin, tällä kertaa hampaissaan
pähkinä. Sen hän aikoi kantaa siihen aittansa komeroon, joka tälle
muonalle oli varattu. Äkkiä säpsähti hän maiskahtavaa ääntä, jonka
jälkeen kuului useita kurkkuääniä. Peljästyksissään kiipesi hän
suoraapäätä siihen korkeaan puuhun, jonka alitse hän kulki.

Kun hän oli tullut ensimäisille oksille ja tunsi olevansa tavalliselta
hyökkäykseltä turvassa, pysähtyi hän äkkiä ja katsahti maahan. Hän
näki siellä oudon, kaksijalkaisen olennon, joka häntä tarkkaavaisena
katseli. Ollervo kääntyi heti päin miestä, kätkeytyen pyökkipuun rungon
suojaan, ja katseli hänkin vuorostaan tuota outoa, moniväristä olentoa,
valmiina ensimäisen uhkaavan liikkeen huomatessaan hyppäämään syrjään
ja eksyttämään vihollisensa, kuten edellisellä kerralla oli rähisevän
koiran jätiltään haihduttanut.

Mutta mies ei haukkunut kuin koira eikä tehnyt uhkaavia liikkeitä, ei
siis voinut olla vaarallinen, olihan vain hiukan hullunkurinen, sitäkin
hullunkurisempi kun näkyi ikäänkuin pienenevän ja vajoovan kokoon.

Se kävi yhä vähemmän uhkaavaksi, näyttipä olevan aivan peloissaan tästä
kohtauksesta. Aivan ihmeissään katseli Ollervo sitä.

Silloin tuo toinen nosti olkapäälleen pitkän putken, johon sen pää
näytti kuin hengetönnä nojaavan, ja kohotti sen tarkkaan siihen
suuntaan, missä Ollervo oli. Tämä ei käynyt vähääkään levottomaksi,
katseli vain toista hievahtamatta.

Pian putki pysähtyi liikkumattomaksi. Upottaessaan katseensa tähän
mustaan reikään, joka Ollervoa tarkasti tähysteli ja miehen pyöreään
silmään, joka tähtäsi piipun päällitse ja samoin häntä tarkasti, tunsi
orava äkkiä kaamean hädän vahaavan koko olentonsa.

Hän olisi tahtonut paeta, vaikkei voinut huomata vaaraa. Hän tunsi
kuitenkin selittämätöntä ahdistusta tuon oudon nähtävän edessä, josta
hänen katseensa ei enää voinut irtaantua, sen kun oli tuo liikkumaton
ja ammottava putkenreikä vanginnut.

Hänen päänsä painuu pitemmälle eteenpäin, tuska ahdistaa mieltä yhä
enemmän, ja katse kiintyy entistä tarkemmin tuohon ammottavaan, tyhjään
kuiluun ja siihen leimaavaan silmään, joka näkyi piipun yläpuolelta.

Voi vilja-aittaa, kauniita keltaisia pähkinöitä, täyteläisiä
tammenterhoja, tyyniä talvipäiviä rauhallisessa, turvallisessa,
lämpimässä, korkealla sijaitsevassa asunnossa!

Ollervo tuntee, että päässä ei enää ole yhtään ajatusta. Täytyy
paeta, paeta! Äkkiä hän aikoo riuhtautua irti tästä lumouksesta,
yrittää päästä liikkeelle, ottaa vauhtia. Liian myöhään! Kauhea,
punainen salama leimahtaa tyhjästä aukosta, entistä ahdistavampi ja
mielettömämpi kauhu valtaa pienen pääpakuran lyijyrakeiden iskeytyessä
eläinparan rinnan alle lämpimään sydämeen. Ja Ollervo pudota kupsahti
alas maahan, hampaissaan vieläkin suuri, keltainen pähkinä, jota hän
entistä lujemmin likisti kuolemassa jäykistyvien leukapieliensä väliin.




KUOLEMAA PAKOON.


Lammikossa oli vesi ummehtunutta, kesäkuun helteisen
keskipäivänauringon paahtamaa. Läpinäkyvä, melkein huomaamaton
höyryharso, joka näytti olevan reunoiltaan kiinniharsittu rannan
korkeihin ruokokasveihin, peitti sen kirkkaan peilipinnan hienolla
hunnullaan. Vesikasvien suuret, leveät lehdet, tyynessä vedessä
kasvavat tahmeat ajokkaat, putkilevien toisiinsa kietoutuneet
vihertävät varret lepäsivät sen välkehtivällä peilipinnalla, joka
väreili päivänaikana voimakkaiden auringonsäteiden kosketuksesta ja
öisin maidonvalkean kuunvalon hyväilystä.

Pajut lammen länsipuolella kietoivat varjonsa runkonsa suojaksi kuin
naiset, jotka kokoovat hameensa jalkojensa ympärille suojellakseen
niitä lätäköiltä ja polttavalta katupölyltä.

Keveät, haihtuvat kaasukuplat särkyivät aika-ajoin raskaaksi
huokaukseksi kulkiessaan pitkin ulpukan paksuja varsia kuin henkitorvea
myöten. Nämä reunustivat leveät lehtensä alituiseen vaihtuvalla
vesivärepitsillä, ikäänkuin tahtoen salaa ottaa mahdollisimman laajan
tilan tällä taivasta kuvastavalla ikuisella peilipinnalla.

Mutta melkein tuokiossa vaipui kaikki painostavaan horrostilaan, jota
ei tuulen henkäyskään häirinnyt, ei linnunlaulu ilahuttanut, ja jota
säesti tuutulaulullaan ainoastaan niitetyillä kedoilla surisevain
heinäsirkkain yksitoikkoinen ääni.

Vihreä sammakkoparvi oli aamunkoitosta saakka ollut melkein ääneti.
Ainoastaan jotkut harvat, muutamat innostuneet solistit, joilla
oli valkoinen kaulakupu leuan alla, olivat aamulla, pullistaen
rumpukalvonsa ihon tasalle, vetäneet yksitoikkoista nuottiansa: kurnuu,
kurnuu.

Mutta nyt ei näkynyt liikettäkään. Koko parvi oli kuin jähmettyneenä
lehdillä, uupumuksen yllättämänä. Siellä ne lepäsivät, kultareunaiset
silmät selkiselällään, vetäen keuhkoihinsa avaraa ilmaa mitään
miettimättä, ääneti, eivätkä edes huolineet silmätäkään varomattomia
heinäsirkkoja, jotka julkeina äkkiarvaamatta olivat hypänneet heidän
joukkoonsa, tai monivärisiä kärpäsiä, jotka melkein kuin hukkuneina
vesihöyryyn lentelivät heidän tyyssijojensa ympärillä.

Sammakoilla oli nyt suuren rauhan ja syvän levon hetki. Hekin vaipuivat
yleiseen horrostilaan, he olivat osallisia yhteisestä levosta, joka
vaivutti heidät uneen samoinkuin kaiken elämän, ja yhdisti heidät
muuhun luomakuntaan itsetiedottoman luottamuksen siteellä, niin ettei
vaaraa tuntunut olevan tarjona eikä vihollista pelättävänä.

Muutamat olivat lähteneet seikkailumatkoille rannan korkeihin
ruohostoihin, ja hekin antautuivat täysin nauttimaan tästä
hyväätekevästä horrostilasta, johon elämä iloineen oli vaipunut,
levätessään kosteassa maassa, joka tällä hetkellä ei kumahdellut
askeleista.

       *       *       *       *       *

Auringon paahtamassa lammikossa oli vesi ummehtunutta. Pää pystyssä,
raajat koukussa, selkä tylsänä kulmana, maha turvoksissa, lepäsi
Rana siinä pyhässä asennossa, johon hänet keskipäivän aurinko oli
vaivuttanut, lepäsi keinuvalla lumpeenlehdellä, jonka väriin hänen
vihreä, kultakuituinen pukunsa hyvin sulautui.

       *       *       *       *       *

Rana oli jo viisi tai kuusi kertaa nähnyt sen vuodenajan palaavan,
jolloin veri vähitellen jähmettyy samoin kuin näinä helteisinä
puolipäivähetkinä. Silloin kuljetti salainen mahti hänet tylsistyneiden
ja mykkien tovereinsa kera tuohon vihreään, ajokkaiden reunustamaan
vesikasvimetsään etsimään talvisuojaa savipohjaisista syvänteistä.

Viisi tai kuusi kertaa oli hän nähnyt lammikon syksysateiden aikana
täynnänsä vallattomia parvia: oli ruskahtavia, tummaohimoisia
sammakoita, ja oli muuttolintuja, jotka keväisin, lemmenajan loputtua,
jättivät lammen ja läksivät kedoille ja niityille pyydystämään
heinäsirkkoja ja matoja.

Lammikolla vallitseva hiljaisuus oli entistä painostavampaa ja
uuvuttavampaa kuin käänteen edellä. Melkein huomaamattomat merkit
näkyivät ilmaisevan, että elämä vähitellen, asteittain oli uudelleen
tarttuva kaikkeen ja viepä kaikki virtansa mukana.

Rana lehdellään vilkaisi ympärilleen. Antoiko hän täten elämälle
merkin, että se saisi alkaa uudelleen — tai tuliko tuo merkki muuten
taivaasta vai maasta? — Lämmin ja kevyt tuulenhenkäys sai lammikon
pinnan melkein huomaamatta karehtimaan; joku lintu vihelsi; etäällä
kumahti maa painavista askeleista, jota Ranan rannan ruokokasveissa
piileksivät toverit vapisivat. Elämä alkoi uudelleen vaaroineen ja
taisteluineen, eikä kukaan kyennyt arvaamaan, mikä näkymätön, salassa
vaikuttava mahti sen oli havahuttanut siitä unen tilasta, johon se
vähitellen oli vaipunut.

Suuri, vihreä, lihavaraajainen heinäsirkka, jonka pitkät tuntosarvet
olivat kuin hevosen tupsukoristeet keikailevasti heitetyt taaksepäin,
hyppäsi Ranan eteen. Sen koukkujalat olivat kuin kaksi yhdensuuntaista
sauvaa ruumiin kummallakin puolen. Heinäsirkan hentoja kasvinlehtiä
muistuttavat ohutsuoniset siivet eivät olleet vielä ehtineet sulkeutua
kun Rana, ojentaen takaraajojansa, avasi kitansa ja nielaisi sen,
pudoten itse veteen, jonka pinta tuntui kimmoisena painuvan hänen
allaan.

Metsästeleminen alkoi uudelleen.

Värillisiä hyönteisiä ja kärpäsiä kierteli lähellä lammikon pintaa,
ja niiden hiljainen surina säesti veden pinnalla lämmenneiden
ilmakerroksien alituista väreilyä.

Alituiset molskahtavat äänet ruovostossa ilmaisivat, että lammella
oli elämää. Lentävät lintuparvet näkyivät juovina sinitaivaalla,
heinämiesten huutoja, hevosten hirnuntaa kuului kedoilta, härkien
raskaat askeleet tömisyttivät maata.

Rana oli jälleen heräämässä tajuunsa. Äkkiä havahuttivat hänet täysin
valveille toverinsa, jotka hätäisin, kiihkein hypyin syöksyivät
peräkkäin veteen ilmaisten, että vaara oli tarjona.

Mikä vaara? Oliko ihminen vai härkä täällä astumassa?

Mutta sihinä saraheinissä juuri hänen edessään sai hänen äkkiä
tyrmistymään.

Ruokokasvien pylväikköjen keskellä mateli suuri kyykäärme, jättäen
vihreään virvilään, joka tällä kohtaa peitti lammikon, kolkon jäljen,
jota vesikin vieroi. Käärme käänsi latuskaista päätään Ranaan päin,
tähdäten häneen tiukasti terävät silmänsä.

Säikähdys esti sammakkoa vaistomaisesti seuraamasta tovereitaan ja
kasvoi herpauttavaksi hädäksi. Hän jäi voimattomana veden pinnalle,
airoiksi ojennettujen, liikkumattomain takaraajojen tukiessa häntä
haaraisilla räpylöillään hänen tahtomattaan. Kyykäärme tähysteli
häntä pyöreillä, terävillä silmillään, varmana saaliistaan, jota
se ei jättänyt näkyvistä. Sen kirkkaanvärinen kaulajuova vaihteli
vaaleankeltaisen ja oranssinvärin välillä sen kiihkon mukaisesti, joka
käärmeen oli vallannut; sen selkä ja vihertävän väriset sivut tuskin
huomattavasti erosivat siitä suokasvullisuuden väristä, jota sen
mustansinervä vatsa hipaisi.

Kita oli vielä kiinni. Eläin näytti olevan hievahtamatta paikoiltaan,
mutta huomaamatta kohosi sen pyrstö, joka oli levännyt ruohossa, päätä
ylemmä, ja leveästä kidasta, joka hitaasti aukeni venyvien leukapielien
välistä, työntyi esiin hieno, kaksiteräinen, läpättävä kieli.

Rana ei enää huomannut elämää ympärillään. Hän oli kuin poissa
maailmastaan, kuin erossa toveriensa seurasta ja lammikostaan, jota
hän ei enää tuntenut. Hän oli aivan kokonaan voittamattoman mahdin
vallassa, joka hänet yhdisti itseensä ja repi tai paremmin sanoen
kalvoi poikki kaikki siteet, jotka hänet olivat kiinnittäneet elämään.

Hän näki kidan aukenevan kuiluksi, johon hän oli vaipuva. Tässä oli
jotakin, joka häntä ei hellittänyt, yhtä vähän kuin tuo kohtalokas
vaisto, joka ohjasi hänet syys-sateiden aikana talviasuntoonsa. Mutta
hän ei tuntenut ahdistavaa hätää silloin, kun kaivoi pienen kuoppansa
lammikon mutaan, jotavastoin se hätä ja pelko, jota hän tuon oudon
eläimen edessä auttamattomasti tunsi, sai hänen tuskissaan vetäytymään
kokoon.

Kita aukeni aukenemistaan; välimatka väheni, tuon toisen tahto
ahdisti äskeistä ankarammin ja leppymättömämmin, otti hänet kokonaan
valtoihinsa, sekä hermot että lihakset, ja ennakolta valmisti koko
hänen olentonsa aijottuun päämäärään.

Rana ei enää nähnyt muuta kuin selkiselällään olevan kidan, joka tuskin
oli puolen jalan päässä hänestä, ja hän veti jalkansa kokoon mahan alle.

Silloin viskautui hän äkkiä yhdellä ainoalla matemaattisen
täsmällisesti harkitulla hypyllä pää edellä kuiluun.

Laaja kita venyi vähitellen yhä laajemmaksi. Rana ei enää tuntenut
mitään, vaikka hänen sitkeä sydämensä yhä sykki ja hänen haarallaan
olevat takaraajansa vielä heikosti sätkivät syvyyden ulkopuolella
ikäänkuin sanoakseen viimeiset hyvästit elämälle.

Tahmea ja lämmin lima ympäröi hänet, hidas ja vastustamaton liike
painoi hänet säälimättä luisumaan syvyyksiä kohti.

Ja kaikki kävi hiljaiseksi.

Näin kulki kuolema hänen ylitsensä, tai oikeastaan tämä ei ollut
vielä kuolemaa, se oli passiivista, melkein negatiivista elämää, ei
levollista lojumista keskipäivän paahteessa, vaan niin sanoaksemme
elämän kiteytymistä tuskan tuntoon. Sillä vielä väreili hänessä heikko
elonliekki, hitunen tajuntaa tuskaa käsittämään.

Sitten tuntui ankara täräys, jonka hän epäselvästi tajusi vielä
vapaissa raajoissaan, ja vähitellen, itsekseen, väheni ja häipyi
sammuneen tahdon tuska jättäen jälelle pelkkää ruumiillista kärsimistä.

Nielemisliike, joka häntä kuljetti mustaa kuilua kohti, oli itsestään
tauonnut. Kuilun ympäristöt, kyykäärmeen emätin oli pehmeä ja antoi
helposti myöten. Ranan takaraajat olivat riipuksissa vetäen häntä
hiljalleen taaksepäin. Silloin sätkäytti hän niitä etsiäkseen
tukikohtaa: hän ei kohdannut mitään vastusta. Hän tunsi liukuvansa
vähitellen taapäin saamatta selville mitä oli paraillaan tapahtumassa,
ja yhtäkkiä, ikäänkuin outo sallimuksen voima olisi vetänyt hänet ulos
kuilusta, pääsi hän kömpelösti pujahtamaan kidasta ja kupsahti alas
tyhjyyteen.

       *       *       *       *       *

Kyykäärmeen ahneesti nieleskellessä saalistansa lätäköllään, paikaltaan
hievahtamatta, leukapielet kauheasti venyneinä, turvallisuuttansa
ajattelematta, oli suuri petolintu, jättiläishiirihaukka sen huomannut,
oli yhdellä nokaniskulla halaissut sen pääkallon ja vienyt sen
kynsissään pois iltamurkinakseen.

Tämän täräyksen oli Rana epäselvästi tajunnut, tuntiessaan
vapautuneensa ryöstetyn eläimen hypnoottisesta vaikutuksesta. Käärme
oli linnun kynsissä taittunut kahtia ja sen pää oli riipuksissa. Ranan
oma paino oli vetänyt häntä alaspäin saaden hänen liukumaan ryöstäjänsä
kidan limaista pohjaa myöten.

Ja hän putosi raskaasti, raajat hajallaan alaspäin. Sillävälin häipyi
hänen tuntematon pelastajansa jäljettömiin, katosi äärettömyyksiin,
jonne Rana ei sitä jaksanut silmillään seurata.

Koska hän ei vielä ollut täysin tointunut horroksistaan, ei hänellä
ollut selvillä mitä oli tapahtumassa. Silloin syöksähti koko hänen
ruumiinsa hurjasti kovaa ja säröistä maata vasten, lyöden hänet äkkiä
litteäksi. Iskun voimasta jäykistyivät raajat tuskissaan, vatsanpohja
kävi araksi, keuhkot, joista ilma puhaltui ulos kuin rykäistessä,
litistyivät kokoon, ja sisälmykset ja vatsa pyrkivät ulos kidasta
leveän ja lihaisen kielen ylitse, joka pysyen kiinni entisissä
liitteissään sekin iskun täräyksestä työntyi eteenpäin.

Päivä kului, hetket vierivät. Rana pysyi edelleen paikoiltaan
hievahtamatta. Olisipa luullut hänen siihen kuolleen, jollei
sisälmykset, vatsa ja kieli olisi jonkun ajan kuluttua, hitaasti,
sisäisten, näkymättömien voimien vaikutuksesta, sijottuneet kidan
kautta paikoilleen.

Vähitellen täyttyivät myöskin keuhkot. Rana tunsi paisuvansa kuin
rakko, hämärän puhaltaessa häneen henkeä. Surmaniskun sulkemat
silmäluomet kaartuivat jälleen kultareunaisten silmien yli, joiden
katse oli hämmästynyt. Hän räpäytti silmiänsä, ne sulkeutuivat jälleen
ja raajat vetäytyivät vaistomaisesti kokoon ruumiin alle.

Uudelleen tunsi hän ulkomaailman: hänen silmänsä näkivät, hänen
rumpukalvonsa pingottuivat, hänen kyhmyinen ihonsa värisi. Hän antoi
aistimuksilleen vapaan tien, sitten pyrki niitä tajuamaan; hän näki ja
kuuli.

Ylhäällä pimeydessä loistivat taivaan tulet, kuten joka ilta, nuo
luvatun paratiisin tummien niittyjen saavuttamattomat kiiltomadot,
muistuttaen hänelle toverein kultareunaisia silmiä. Mutta häneltä
puuttui tavanmukainen toveriseura, ruokokasvipalatsit ja lammikon
tuttu, suloinen kosteus.

Kuinka hän olikaan voinut joutua pois tuosta turvallisesta paikasta?
Mikähän lemmon heinäsirkkajahti oli hänet kuljettanut näin kauas?
Mitä oli tapahtunut? Ei mistään kuulunut vastausta. Täytyi kaikin
mokomin löytää elämän tärkein alkuaine: hyvää, lämpöistä vettä, jossa
hän mielihyvin, ilolla huvitteleisi. Hänen ympärillään oli outoja
ja pehmeitä, voimakastuoksuisia yrttejä; heinäsirkat sirkuttivat,
viiriäiset kuhersivat, vanhat peltopyyt vetivät nuottiansa "ti-irui".

Ja äkkiä kantautui hänen korviinsa kaukaa tiheän, tuoksuvan ruohoston,
jäykkävartisten, täytelätähkäisten heinäkasvien, villien porkkanain,
tummaterttuisten ukonputkien ja suurten, hopeateräisten satakaunojen
takaa toverien yksitoikkoinen kurnutus.

Mitään muistamatta, yrittämättäkään mielessään liittää toisiinsa näitä
kahta, seikkailun erottamaa elämänsä jaksoa, hyppi hän läpi tiheikköjen
ääniä kohti, pysähtyi joka hypyn jälkeen uudelleen määräämään kulkunsa
suuntaa, näin estyäkseen eksymästä ja aikaa hukkaamasta.

Hän hyppi, hyppi nopeaan, yhä nopeampaan, kuohuvan elämän virran
mukana, joka hänet tempasi matkaansa.

Pian kohosi hänen edessään neliönmuotoinen saraheinäala, joka idässä
reunusti lammikkoa. Sen hän kiersi saapuakseen pajujen juurelle veden
pinnan yli kohoavalle lammin töyräälle, josta pisti esiin pieniä,
valkopahkuraisia päitä.

Silloin siirtyi hän yhdellä komealla ja keveällä hyppäyksellä jälleen
maailmaansa ja liitti äänensä kumppaniensa ääniin, jotka kurnuttivat
tähtikirkkaassa yössä.




HÖLPÄN VANKEUS.


Höpisten tyhjänpäiväisiä kuin lapsellinen vanhus, joka tietämättään
kertaa saman sanan, nuotilleen yksitoikkoisen ja tyhjäsisältöisen,
juovuksissa aamusta iltaan, tuntematta sitä metsäneläimen arvoa,
jonka vankinakin oli voinut säilyttää vanginvartijainsa silmissä,
oli Hölppä-harakka, alentuessaan ihmisten leluksi, jo kauvan sitten
unohtanut katkerat mietteensä, jotka olivat synkentäneet hänen
vankeutensa ensi päiviä.

Nyt olivat kaukana, hyvin kaukana nuo aaltoilevat lehdistöt, vehreät
käytävät, vierasvaraiset tammipuut, joissa hän muinoin nuorena,
vapaana ollessaan huvittelihe keskellä tuoksuvaa metsää. Miksikä
olikaan hän antanut ottaa itsensä kiinni, kun kerta kumminkin oli
päässyt pujahtamaan pakoon lammikon linnunliimaa, linnustajan sadinta,
salametsästäjän lyijyä ja houkuttelulintua! Ja tässä tilassa hänen
täytyi vihdoin kuolla!

       *       *       *       *       *

Eräänä aamuna, lennettyään pesästään muutaman siivenkantaman päähän,
oli hän yht'äkkiä tullut tietoiseksi elämästään, kun ei enää emon
nokasta saanut tavallista hyönteis- ja hedelmä-ravintoansa. Ei yksikään
lihassyy hänessä ollut värähtänyt hänen huomatessaan olevansa näin
orpo; lapsenvaistoa, joka muutamilla korkeammilla eläimillä joskus
kestää yli kasvuajan, ei hänellä ollut ensinkään, ja emon huolenpito
oli lakannut samalla kun hänessä tietoisuus heräsi. Eipä hän tuntenut
edes sitä huolta, joka johtuu tietämättömyydestä ja ahdistaa olentoja,
jotka ensi kertaa ovat jätetyt oman onnensa nojaan, katsomaan
olemassaolon kaikkia ongelmoita silmiin. Jokin hänen sisässään sanoi
hänelle, että hänen ei tarvinnut pelätä elämää. Metsä aukeni hänelle
alana, joka kuohui väriä, valoa, ääntä, joka hehkui lämpöä, joka
oli ylen täynnä ruokaa. Hänen tarvitsi vain kulkea sen läpi, vain
heittäytyä elämän aallon varaan, joka oli syntynyt hänen kerällään
ja kuin häntä varten; ja keveänä, huoletonna, lörpötellen ja nauraen
toverien joukossa, joilla heilläkin oli metsä asuntonaan, eli hän
iloista elämää, ja hänen mielestään, kuten ainakin nuoren, onnellisen
mielestä, oli elämä vain valoa ja juhlaa.

Toverit olivat hänelle vain kotoinen seura tultuine tapoineen ja
yhteisine tottumuksineen, se kiinnekohta, johon hänen oma elämänsä,
hänen eläinitsekkyytensä saattoi nojautua; heidän eleensä olivat
hänelle vain tuiki tarpeellisena tunnusmerkkinä, jonka mukaan hän
saattoi arvostella toisia siivekkäitä olentoja, jotka hänen laillaan
oleksivat metsähonkien tuuheilla oksilla. Hän säilytti niiden ja koko
heimonsa kesken sen rodun yhteistunteen, joka ei ole niin voimakas
talvi- kuin muuttolinnuilla, sillä näillä jälkimäisillä on suurempi
tarve liittyä yhteen, auttaa ja puolustaa toinen toisiansa.

Ei hän olisi kuten Räikkä, korppi, tuonut apua veljelleen, joka oli
vaaralliselta petolinnulta riitelemässä ryöstettyä saalista. Hän
kuului niihin metsän etuoikeutettuihin, joissa altruistiset vaistot
ovat vähimmän kehittyneitä, siitä yksinkertaisesta syystä, että hänen
tarpeensa, nämä tunteiden ja vaikuttimien mahtavat herrat, olivat
vähemmän pakottavat ja vaaransa vähemmän uhkaavat.

Varpuis- ja hiirihaukoilla ei ollut aikomustakaan laittaa itselleen
Hölpästä ateriaa, sillä parempana kuin epätietoista seikkailua ja
taistelua niin vähän herkullisesta suupalasta, pitivät ne pienempien
lintujen, varpusien, villien hyvänmakuisten kanalintujen pyydystämistä,
jotka ainoastaan pakenemalla saattoivat varjeltua heidän tarmokkaalta
ja hurjalta hyökkäykseltään.

Hänen ei tarvinnut ylenmäärin huolehtia ravinnostaan, sillä ollen
vähemmän tarkka ruoanvalinnassa, ahmi hän väliä pitämättä hyönteisiä,
hedelmiä, saattoipa tilaisuuden tarjoutuessa hävittää ja hotkia
suuhunsa myöhästyneen pesällisen pikkulinnun poikasia, kovilla
nokaniskuilla tapettuaan tai karkotettuaan emän, jota äidinvaisto
pidätti pesässä.

Hänen monivivahduksinen ruumiinverhonsa, hänen pitkä- ja kaitaliepeinen
höyhenpukunsa ei juuri pystynyt houkuttelemaan ihmisiä enempää kuin
hänen kitkeränmakuinen ja sitkeä lihansakaan, eikä hänellä todellakaan
ollut syytä peljätä muuta kuin joutilasta, murhamielistä metsästäjää,
silloin kun tämä oli koettelemassa ampumataitoansa. Mutta hänestä ei
Hölppä tiennyt.

Kadehtimatta muilta metsän yltäkylläistä ravintoa, kutsuikin hän
usein näpistelyretkillä olevia tovereitaan vieraikseen käheällä,
hiukan kyyhkysen ääntä muistuttavalla säkättävällä naurullaan, joka
ei ollut vailla suloa ja kuulosti melkein hellältä. Sitten jakoi hän
heidän kanssaan jossakin korkeassa tammipuussa metsäaukealla tai
metsänrinnassa saaliinsa, milloin tammenterhoja, milloin jälkiruuaksi
sopivia, punaisia ja makeita hedelmiä, joita he kaikki kilvan ahmivat,
jaaritellen kuin hieman juopuneet miehet runsaan juomapöydän ääressä.

Joskus, aika useinkin, saivat he vieraakseen Närhi-Jaakon, iloisen,
keikailevan serkkunsa, joka komeili punaisenruskeassa, sinireunaisessa
puvussaan. Hän tuli heidän kutsumanaan ottamaan osaa ateriaan ja täytti
kivipiiransa niin pullolleen että oli tukehtua.

Ja joka ilta joivat he yhdessä jostakin syrjäisestä lätäköstä tai
metsälähteestä, jonka jälkeen he oikutellen lähtivät lentoon kohti
taivaanrantaa. Hajaantuen sitten eri haaroille metsään vastasivat he
vanhan Hölpän, metsän vanhimman harakan kutsuun, joka kehotti heitä
kokoontumaan tammeen tai pyökkipuuhun; sen hän huolellisesti oli kuun,
sään, tuulten tai muiden toisarvoisten seikkojen mukaan, eläinvaistonsa
ja äidillisen huolenpitonsa opastamana yöksi valinnut.

He tunsivat toisensa vähäisistä, iloisista, hillityistä, melkein
hellistä huudahduksista. He hyppivät oksalta oksalle, epäröivinä,
oikullisina, hiljaa kiistellen paikasta, jota eivät halunneet, tuuppien
toisiansa, elävöittäen puun, jonka oksat heiluivat ja lehdet lepattivat
heidän alituisesta liikehtimisestään ja joka näytti iloitsevan siitä,
että sai kätkeä sisäänsä tätä kuohuvaa ja onnellista elämää.

Mikäli sitten aurinko vähitellen vaipui alemma, valo heikkeni ja
salaperäinen yö vaaroineen levisi heidän yllään, vaimeni melukin, ja
lopulta häiritsi hiljaisuutta enää vain siellä täällä oksilta kuuluva
kevyt huudahdus, myöhäinen hyvän yön toivotus tai kehotus nukkumaan.

Näin oli kulunut auringon alla onnellisia päiviä lörpötellen ja
herkutellen tiheiden metsien monimutkaisissa ja vaihtelevissa
palatseissa, halkometsän aurinkoisissa, kirkkaissa huvimajoissa
moukkamaisten närhien, reippaiden ja vilkkaiden rastaiden, töykeiden ja
ikävien korppien ja harmillisten tai pelkurien laulurastaiden parissa.

Hän tunsi vierasvaraiset puut, suojaiset solatiet, raikkaat lähteet,
ystävät, kilpailijat ja viholliset lintujen joukossa.

Hän hämmästyi aikalailla nähdessään närhien aamukaudet matkaavan metsän
ylitse, laskeutuvan kuin ennakollisesta sopimuksesta samaan, suureen,
kuivaoksaiseen tammeen kuin tarkoin määrättyyn levähdyspaikkaan
ainakin. Hän oli alussa kulkenut ensimäisten mukana, mutta nähdessään
niiden etääntyvän metsästä ja painuvan etelää kohti pitkänä harmaana
ketjuna, oli hän ne jättänyt palatakseen lähtöpaikkaansa, ja oli
vartijana, huvitettuna ja uteliaana, kokonaisen viikon ajan saattanut
niiden yksitoikkoista ja pitkää jonoa niiden kulkiessa hänen alueensa
läpi.

Minnekkähän ne noin kulkivat? Mikä mahtava vihollinen, mikä tavattoman
verenhimoinen petolintu ajoi heidät pois synnyinmetsästä samaan aikaan
kuin metsäkyyhkyisten hiljaiset laumat ja nuo tummat kottaraisparvet,
jotka kiertelivät kuin pilvet rajuilman edellä, ennenkuin laskeusivat
ruohoisille sänkipelloille tai vasta käännetyille kesannoille? Hän
seurasi ällistyneenä heidän hankkeitansa, tarkaten vähintäkin uutta
näytelmää, vähintäkin outoa kirkunaa.

       *       *       *       *       *

Uteliaisuus oli Hölpän vika, samoinkuin kaikkien hänen siskojensa
helmasynti. He riensivät ottamaan selvää kaikesta mikä heille oli
vähänkin uutta.

He olivat kaukaa ja arkaillen ympäröineet Ollervo-oravan, joka
lensi ilman siipiä, uskomattomia hyppyjä tehden, yli puidenvälisten
syvyyksien ja kiipesi pystysuoraan käsittämättömän ketterästi, vieläpä
jäniskoirien haukunnan säestäessä hänen liikkeitään.

Eivät kimeimmätkään äänet, ei hurjinkaan melu pelottanut Hölppää
vähintäkään. Hän oli kuullut ukkosen jyrinää, joka oli pakottanut
pitkäkorvaisen arvelematta keskeyttämään ravinnonhakunsa; hän oli
uteliaana ja mitään ymmärtämättä seurannut miehen liikkeitä tämän
viskatessa olkapäälleen pitkän, savuavan putken ja toisella kädellään
riiputtaessa kuollutta jänistä, jonka veden hän laski maahan
metsästäjien vanhan tavan mukaan, painamalla toisella kädellä mahaa.

Ainoastaan ruudin savu oli hänestä vastenmielistä ja oli herättänyt
hänessä epäluuloja, mutta siitä huolimatta oli hän piilopaikkaakaan
hakematta jäänyt alalleen katselemaan tuollaisia näytelmiä, jotavastoin
rastaat olivat kimakasti kirkuen paenneet ja korpit lentäneet pois
rääkyen hyvin merkitsevästi.

Hölpälle ei milloinkaan ollut koitunut vaaraa ihmisen läsnäolosta,
mutta nähdessään jäniksen liikkumatonna voittajansa käsissä oli hänestä
kuitenkin tuntunut, että ihmiseen ei sopinut luottaa. Ei hän sittenkään
voinut huomata, että häntä, siivekästä olentoa, joka ei ollut noiden
outojen, maassa liikkuvien olentojen saavutettavissa, voisi uhata samat
vaarat kuin tuota tapettua jänistä. Hän oli melkein yhtä rauhallinen
kuin Ollervo, joka ihmisen nähden kiipeilee lähimmässä puussa, asettuu
siinä oksantyveen ja luullen toistaiseksi olevansa turvassa kurkistelee
sieltä piilostaan ja odottaa uhkaavaa liikettä lähteäkseen vasta sitä
pakoon, ja antaa näin salametsästäjän tähdätä häntä rauhassa, kunnes
keikahtaa alas korkeasta turvapaikastaan.

Mutta näytti tosiaankin siltä, kuin syyspäivien kera ja närhien ja
metsäkyyhkysten poismuuttaessa, kaitselmuskin, joka hänen elämänsä ensi
kuukaudet oli tehnyt niin suloisiksi, olisi kerrassaan hänet jättänyt.

Kieltämättä pysyi ravinto runsaana ja vaihtelevana, purot lirisivät
yhtä kristallikirkkaina, mutta ensimäiset syyskylmät, jotka olivat
seuranneet syyskuun viime päivien myrskyisiä, alituisia sateita, saaden
hänen vilusta värisemään, olivat pukeneet metsän ikäänkuin surupukuun.
Siivekäs joukko kävi siellä yhä harvalukuisemmaksi, ja kosteus,
joka auringon häipyvässä lämmössä haihtui tuoreiksi, pitkällisiksi
sumuiksi, kietoi hänet, kuten sairas kääritään pumpulivanu-siteisiin,
yksinäisyyteen ja ikävään. Lehtirikkaisiin puidenlatvoihin ilmestyi
aukkopaikkoja, ne kellastuivat ja harvenivat vähitellen, ja kavalasti
antoivat sadepisaroiden kastella puiden tutut asukkaat, jotka oksilla
olivat hakeneet turvaa, vieden kiillon heidän höyhenpuvustaan ja
kangistaen heidän siipensä.

Lehdet putoilivat puista. Tyyninä iltoina laskeutuivat ne maahan
hitaasti, vastenmielisesti, yksitellen, ja ainoastaan niiden väristä
saattoi arvata, että niiden häviö oli lähellä. Pohjatuulen puhaltaessa
lensivät ne puuskittain, ja niiden kuiva ja terävä kahina pelotti
punaisenruskeat jänikset lymypaikkoihinsa vadelmapensaikkoon tai
kesannon harmaiden vakojen väliin, jotka näyttivät yhtä viluisilta kuin
vanhat, ruskeat jänöset.

Metsässä yltyi yltymistään yksinäisyys, ikävä ja tuska, painaen Hölpän
ja hänen toveriensa mieltä. Auringon noustessa lähtivät he vaistonsa
ohjaamana yhdessä parvessa, hätäisesti kiillotettuaan yön sumun
pörristämät höyhenet, lentämään auringonvaloa kohti. Sitten varisivat
he kuin aamutuulen sirottamat siemenet pitkin pensasaitoja, jotka
reunustivat laakson tai tasangon niittyjä. He tulivat sinne etsimään
hedelmiä, joita helposti olisivat löytäneet metsästä, mutta mieluummin
muualta hakivat.

Ja ikäänkuin luonnonvoimat eivät yksistään olisi riittäneet
häiritsemään hänen elämäänsä, synkistyttämään hänen päiviänsä, myöskin
tapahtumat tuntuivat rupeevan näiden rikostovereiksi ja liittoutuvan
hänen heimoansa vastaan.

Eräänä kauniina iltana hämärissä, jolloin auringonvalo silasi pienen,
pajun varjostaman lammen kirkkaan pinnan kuparinväriseksi, oli hän,
nokka vieläkin pensasaitojen makeiden marjojen tuhraamana, iloisena
yhdyttänyt toverinsa; nämä laskeusivat sinne kaikki hetkiseksi,
ennenkuin lähtivät vanhimman valitsemaan yömajaan.

Mutta silloinpas sattui, että kun yksi tovereista aikoi lentää pois, se
ei voinutkaan kohota ilmaan. Samoin kävi toisen ja kolmannenkin.

Hermostuneet, koukistuneet jalat koettivat turhaan kohota vauhtia
ottamaan. Ne kieltäytyivät irtautumasta maasta ja kohoamasta hyppyyn,
mikä oli välttämätöntä lentoon pääsöä varten, sillä siipiä ei levitetä
lentoon suoraan maasta. Siinä olivat nuo onnettomat yhtä saamattomina
kuin liian lyhytjalkaiset pääskyset, haaksirikkoutuneina liejuisella
rannalla.

Ikäänkuin näkymättömän voiman pidättäminä jäivät ne siihen jalat
liikkumattomina, räpytellen siipiään ja kirkuen hädissään. Ja Hölppä
ihmetteli itsekseen, mikä niitä vaivasi. Suurella vaivalla onnistui
vankien vitkalleen nostaa uupunutta jalkaa koholleen, jonka joka
kynteen oli tarttunut jotakin taipuisan köyden näköistä, joka venyi
hiljalleen, silti katkeamatta, sitten pysyi sellaisenaan, venyen
ja supistuen aina jalan liikkeen mukaan toisen jalan pysyessä
hievahtamatta sen limaisen painon alaisena, joka sitä veti alaspäin.
Ja jos he aikoivat nostaa vuorostaan tätä toista jalkaa, täytyi
heidän ensinnä levähtää kootakseen tarpeeksi voimaa ponnistukseen,
riuhtautuakseen uudelleen irti maasta.

Kolme oli sillä tavalla vankina, ne jotka ensimäisinä olivat saapuneet
paikalle ja valinneet mukavimmat tilat juodakseen siitä lammin vettä.
Muiden, muunmuassa Hölpän, oli täytynyt kiivetä suurille kiville,
joita siellä ei näkynyt edellisinä päivinä. Näitä oli lammen ympärillä
muualla paitsi siellä, missä vankiraukat koettivat riuhtautua irti, ja
ne ympäröivät vettä kaulakoristeen tai kaidepuiden tapaan.

Harakkain täytyi, ylettyäkseen lammen pinnalle, kyyristyä kokoon ja
kaula ojona kumartua eteenpäin, ollen vaarassa pudota ja hukkua tuon
vihertävän sammaleen sekaan, joka peitti pehmeän mutapohjan.

He keskeyttivät työlään, nopeatahtisen särpimisen ja koettivat, vaikka
turhaan, ymmärtää onnettomuutta, joka äkkiä oli kohdannut heidän
tovereitaan. Turhaan lentelivät he näiden yläpuolella ja ympärillä;
nämä vain ruikuttivat yhä mielettöminä nostaen vuorotellen jalkojaan,
ikäänkuin hulluudenpuuska olisi ne äkkiä yllättänyt.

Aurinko vaipui lännessä purppuranvärisen pilvimuurin taa. Oli aika
lähteä autiolta kedolta ja jälleen käydä levolle metsään. Kaukaa kuului
vanhan harakan kutsu. Ja yksitellen, hitaasti, melkein vastenmielisesti
olivat Hölppä ja hänen toverinsa lähteneet lentoon jättäen vankiparat,
jotka, nähdessään heidän lähtevän, riuhtoivat vielä hurjemmin
jalkojansa ja pieksivät ilmaa voimattomilla siivillään, kirkuen
epätoivoisesti, sydäntävihlovasti.

Luonnollisesti kertoivat he seikkailusta harakkavanhukselle. Mutta kun
he aamun koittaessa palasivat takaisin lammelle, eivät he siellä enää
löytäneet muuta kuin revityitä höyheniä ja muutamia nakerrettuja luita,
jotka puhuivat öisestä, salaperäisestä ja kauheasta näytelmästä.

Tästälähtien olikin lammikko Hölpälle ja kaikille harakoille kirottu
paikka, eivätkä he enää koskaan, ei edes helteisinä kesäpäivinä,
antaneet sen raikkaan, peilikirkkaan veden houkutella itseään kastamaan
siinä nokkaansa ja kiillottamaan sulkiansa.

       *       *       *       *       *

Seurasi ikäviä päiviä täynnä vastoinkäymisiä, sillä kaikesta huolimatta
vähenivät tästäpuoleen ruokavarat. Kypsät hedelmät putoilivat puista
ja mätänivät maassa, hyönteiset kuolivat tai hakivat itselleen suojan
puunkuorien lämpimän viitan takaa; tuli tähkien korjuun ja niukkojen
ateriain aika.

Mutta näissä vaistoilleen uskollisissa linnuissa vallitsi kumminkin
itsekunkin piintyneestä itsekkyydestä huolimitta jonkinlainen
korkeampi, syvälle olentoon kätketty tarve: huolenpito elämän ja rodun
säilymisestä. Ja ikäänkuin joku säkättävä kiusanhenki olisi heitä
yllyttänyt, pääsi heiltä ruokaa löytäessä kurkusta kokoonkutsuva
kirkuna kuin vahingossa, ja silloin tulivat joka ilmansuunnalta
hajallaan olevat toverit koolle, joiden kanssa alkoi sitten hurja
kilpailu niukasta ateriasta, jonka kimppuun kaikki ahneesti hyökkäsivät.

Oli sumuinen iltapäivä; hetkeä oli mahdoton sanoa. Väijyen paljaalla
puunoksalla, jolla lepäili tuloksettoman saaliinhaun jälkeen,
tarkasteli Hölppä avaruutta urkkivin ja vilkkain katsein. Silloin kuuli
hän vielä tiheästä metsiköstä, vielä lehtensä säilyttäneen tammen
juurelta heimonsa kutsuhuudon ja vastasi siihen heti.

Kohotessaan ilmaan puoleksi paljaan metsän yläpuolelle, huomasi hän
etäällä kaksi muuta harakkaa täyttä vauhtia lentämässä yhtymäpaikkaa
kohti, josta merkki oli annettu, ja sinne hänkin suuntasi lentonsa.

Pian tunsi hän sieraimissaan vastenmielistä ruudinhajua, ihan samaa
kuin sinä päivänä, jolloin oli nähnyt ammutun jäniksen. Hän ei
välittänyt jyrisevästä pamauksesta, joka oli kajahtanut ennenkuin
ruudinhajua alkoi ilmassa tuntua, kosk'ei tiennyt mitään tämän seikan
syistä ja seurauksista ja koska nuo äänet hänelle eivät olleet
läheskään niin vastenmielisiä kuin haju.

Hän jatkoi kulkuaan, ja ruudinhaju nousi ilmaan paksumpana ja
vastenmielisempänä uuden pamauksen jyrähtäessä. Ei mikään pelottanut
häntä pysähtymään; Hänkin saapui perille, vaikka vasta taitavampien
siskojensa jälessä, juuri kun uusi salamanleimaus repäisi ilmaa
kaameasti valaisten näreikön. Silloin kuului hänen korvissaan kimeää
vinkunaa, ja rinnassa tuntui viiltävää kipua, niin että hän parkaisten
käännähti lennossaan ja lähti pakenemaan pois.

Ja melkein samassa tämä havainto liittyi hänen tajunnassaan erääseen
entiseen: mies pitää pitkää, savuavaa piippua ja kiirehtii nostamaan
maasta murhatun toverin liikkumatonta ruumista.

Oma veri, jota hän ei milloinkaan ollut nähnyt, putoeli punaisina
pisaroina, näivettyneiden pihlajanmarjain näköisenä kirjavalle
höyhenpuvulle, jonka tahratut höyhenet takertuivat toisiinsa kuin
luonnon suomaksi siteeksi haavalle. Yksi lyijyrae oli tunkeutunut
hänen lihaansa ja oli täten opettanut hänelle, asettamatta alttiiksi
hänen henkeänsä, että ihminen oli vaarallinen. Mutta mitähän merkitsi
murhaajan vieressä tuo petturisisko, joka heidät viekoitteli ansaan?
Kutsumerkki annettiin aina samasta paikasta tyyninä iltapäivinä
syksyn lopussa, jolloin ei ilman värähdystäkään tuntunut metsässä, ja
heikkojen oksien viimeiset lehdet viittoivat hyvästinsä surullisina
kuin rumat kädet; ääni kantautui etäisyyksiin ja aika-ajoin sama kaamea
pamaus kuului vihlaisevana ilmassa. Harakoita, närhejä, myöhästyneet
laulu- ja viimeiset mustarastaat joutuivat väijymäpaikkaan; ainoastaan
vanhat talvilinnut, kokeneet ja varovaiset, viisaat, tarkkakorvaiset
korpit eivät sinne hairahtuneet ensinkään, koska osasivat sangen
tarkasti erottaa linnun äänen viekkaasta matkijasta, metsästäjän
kavalan houkuttelulinnun kutsusta.

       *       *       *       *       *

Näin alkoi hän oppia elämän ankaroita läksyjä taistellessaan yht'aikaa
tuota kolmiliittoa: luonnonvoimia, nälkää ja ihmistä vastaan.

Niin, ihmistä! Hän pelkäsi tätä nyt kovasti, olipa tämä aseissa tai ei.
Sillä koska hän ei ollut niin älykäs kuin korpit ja vanhat siivekkäät
toverit, ei hän ensinkään erottanut vaarallista, murha-aseilla
varustettua metsästäjää rauhallisesta kävelijästä, jolla oli viaton
keppi kädessään. Hän pakeni heitä kaikkia, vaikka uteliaisuus, hänen
vallitseva intohimonsa, malttamattomuutensa tyydykkeeksi usein asetti
hänet alttiiksi vaarallisille kohtauksille.

Oli yksi noita viimeisiä, vielä aurinkoisia jälkisyksyn päiviä, joiden
kuulakas kauneus saa talven tulon tuntumaan kolkolta. Hölppä oli
noudattanut haluaan nähdä erästä perintövihollistaan, tarhapöllöä,
hyypiää tai huuhkajaa, hirveää yölintua, joka oli päivänvalossa
eksynyt, hukkunut ja haaksirikkoutunut, ja aikoi ilkamoiden ja
nokallaan iskien ruhjoa sen mäsäksi.

Kuinka uljaasti päivälinnut hyökkäsivätkään tuon yhteisen vihollisen
kimppuun, jonka kaameaa parkunsa ympäristön kaiku kertasi!

Kaikki syöksyivät katsomaan, kuinka se räpytti siivillään, aukoi hurjia
silmiään, jotka eivät mitään nähneet, ja kuinka se oli kykenemätön
vastaamaan vihollisten vimmastuneisiin nokaniskuihin. Kuului
monenlaista, kiihkeätä, vastakkain iskevien siipien kahinaa. Kuului
pesistään puunrungoista lähteneiden kultarintakerttujen siipien keveätä
kahinaa, joka säesti niiden monivivahteista "tui-tui" laulua. Ja tämän
jatkona kuului suurten, räyhäävien korppien kumeaa siivenpieksäntää.
Ahneet korpit ojenneltuine kynsineen näyttivät vapisevan halusta
ajatellessaan, että pian saisivat lujalla nokankärjellään viiltää
tuoretta lihaa.

Mutta yhtäkkiä mustien lintujen piiri hajaantui. Heidän
taistelurintamassaan syntyi epäjärjestystä. Yhden huudosta laskeutui
kuriin tottunut joukko, kuuliaisena annetulle merkille tai käskylle,
tammipuihin muutamien satojen metrien päähän. Ja juuri kun Hölppäkin
saapui paikalle ottamaan osaa yhteisiin saaliinjakajaisiin, putosi
yksi lintu metsästäjän murhaavan lyijyn lävistämänä. Samalla kajahti
ilmassa hyvin tuttu pamahdus, korpit lähtivät päättävästi pakosalle ja
tekolinnun ympärillä kiertelivät enää vain varomattomat, joita ihmisen
lyijyrakeet ehtimiseen pudottelivat maahan.

Hän oli välttänyt vaaran.

       *       *       *       *       *

Rauhallisena, leppeänä talvi-iltana laskeusi lumi kuin kevyt pöly
maahan, peittäen sen ohuella verholla, jossa siellä täällä näkyi
kosteita paikkoja. Seuraavana aamuna esiintyivät sen valossa oksien
vienon sirot piirteet selvinä kuin liidulla piirrettyinä.

Koska Hölpällä ei ollut mitään syötävää, lähti hän kuljeskelemaan
ympäri kylää etsimään hedelmäpuutarhoja ja hakamaan aitojen suojista
ihmisten hylkäämistä jätteistä itselleen päivän ravintoa. Pensasaitojen
suojassa, johon lumi ei ollut päässyt tunkeutumaan, näkyi paljasta
maata. Hän hyökkäsi sinne, vilkuen sivulle suojaisiin taloihin, joiden
ovet olivat pakkasta vastaan tiiviisti suljetut.

Sieraimiin tunkeusi murenneen mättään turvekokkareiden seasta suloinen
lihantuoksu. Olipa hyvä onni! Ja aimo suupala aamiaiseksi! Mutta
juuri kun hän oli kajonnut näkymättömästä pyydysraudasta viekkaasti
esiinpistävään silavaviipaleeseen, sai hän kummallekin puolen päätä
kauhean korvapuustin, pyörtyi ja jäi paikalleen vangiksi.

Kuinka kauan hän lienee ollut siinä tilassa?

Hän heräsi kumeaan ääneen ja maa, jossa hän lepäsi, tömähti. Tuolla
näkyi jonkun suuren olennon hahmopiirteet.

Silloin huomasi hän olevansa vankina, ymmärsi näkemänsä satimeksi
ja syötiksi, ja ponnistaen hurjasti jaloillaan, pingottaen kaikin
voimin lihaksiansa, ojentaen päänsä ja nokkansa kuin kaulan jatkoksi,
onnistui hänen irtautua niistä kahdesta metallisilmukasta, jotka häntä
pidättivät. Paikalle kiirehtivän ällistyneen miehen nähden lähti hän
lentämään, halveksien silavapalaa, joka lopulta oli käynyt viattomaksi,
ja painui, kirkuen pelosta, häikäisevää lumista taivaanrantaa kohden,
jonne keskipäivän lämmin aurinko vähitellen vaipui.

Tähän saakka oli hän onnellisesti päässyt ihmisten kynsistä, ja hän
lupasi itselleen juhlallisesti, että vasta olisi varovaisempi ja
antautuisi seikkailuun vain silloin, kun toverien esimerkki olisi
hänelle riittävästi vakuuttanut, ettei siitä olisi mitään vaaraa.

       *       *       *       *       *

Oli talviaamu. Valkoinen huurre kimalteli puissa monenvärisenä nousevan
auringon valossa. Tasangon lumipeite välkähteli suurena monisärmäisenä
timanttipintana. Ei tuntunut lähellä eikä kaukana olevan pelättävissä
sadinta eikä vihollista. Miksipä ei Hölppä olisi siskojensa mukana
rientänyt kärsivän toverin luo sen hätähuudon kuultuaan!

Ehkäpä täällä tarjoutui nähtäväksi samallainen tapaus kuin kerta ennen
hämärissä lähellä kirottua lampea. Mutta täällä ei ollut vettä eikä
yhtään puuta. Etäältä multavallin takaa nousi sinertävä savu tyynenä ja
suorana kylmään, kuivaan aamuilmaan.

Niinkuin kerta lammen rannalla, oli täälläkin todella harakka
omituisella tavalla joutunut vangiksi. Se makasi selällään
leveähköllä lankulla, ikäänkuin tahtoisi suojata itseään maan
kosteudelta, tuhkatiheään nostaen ilmaan jalkaparkojansa ja ruikuttaen
epätoivoisesti. Vaikea oli arvata, mikä tässä aiheutti tuollaista
kärsimistä ja hätää.

Ja joka haaralta yht'aikaa, metsästä ja läheisistä puista, saapui tuota
tyhjännaurajaväkeä paikalle kutsun kuultuaan, vähemmän tuodakseen apua
vaarassa olevalle toverille kuin katsellakseen huvittavaa näytelmää,
joka tyydytti näiden joutilaiden uteliaisuutta.

Siivet parista kohdasta kiinni lankussa, pään oikea puoli sitä vasten
painuneena makasi vanki siinä epämukavassa asennossa, julmia tuskia
kärsien, jalat ja vatsa ylöspäin. Kuin koko avaruus olisi romahtamassa
hänen päälleen, tutki hän tuskan huumaamana ainoalla aukiolevalla,
kivun ja kauhun suurentamalla silmällään sinitaivaan ääretöntä
syvyyttä, jonka nyt nuo kirkuvat ja kieppunevat siskot häneltä
pimittivät.

Vähitellen kävivät he lähemmä vankia lentäen yhä alemmas ja asettuivat
vihdoin kaikki uteliaina hänen ympärilleen, kaula ja nokka oikosenaan,
supistaen hiljalleen piiriä tuon heidän uteliaisuutensa esineen
ympärillä. Pian hääri Hölppä, joka oli toisia kiihtyneempi, unohtaen
entisen päätöksensä, pahaa aavistamatta edestakaisin kirkujan
yläpuolella, jonka jalkojen kynnet alituiseen koukistuivat, avautuivat
ja sulkeutuivat ikäänkuin etsien tukikohtaa mihin tarttua pystyyn
päästäkseen.

Toiset harakat kävivät myös lähemmäs. Ei yksikään saanut selville
asiaa, ja onnetonta hermostutti toverien loppumaton säkätys. Siinä
toiset tunkivat tieltään toisia, siinä näkyi jos jonkinlaisia eleitä,
ällistyneitä, urkkivia katseita. Mutta äkkiä tarttui tuo onneton
jaloillaan hurjasti Hölppää kaulaan, tämän joutuessa vangin kynsien
ulottuviin ja kumartuessa hänen ylitsensä paremmin asiasta selvän
saadakseen. Onneton, jonka hermot epätoivo oli ylenpalttisesti
kiihottanut, takertui häneen kaikin voimin. Toinen huuto, tukahtunut ja
kimeä, Hölpän oma huuto kuului vastauksena vangin kirkunaan ja heidän
äänensä yhtyivät oudoksi epäsoinnuksi, joka sai toiset hämmästyksestä
pysähtymään liikkumattomiksi ja kauhusta jäämään ääneti.

Hölppä tahtoi kaikin mokomin irtautua, ja koska hän ei huudoillaan
saanut toista hellittämään heikkoa ja liikkuvaa tukeaan, syntyi
molempien välillä ällistyneen joukon nähden outo ja tuima
kaksintaistelu.

Vangin kynnet, tarttuvat kuristaen Hölpän kaulaan, joka vetäytyy kaikin
voimin taaksepäin päästäkseen hänestä vapaaksi; turhaan. Hänen kiukun
ja pelon jäykistämät jalkansa tepastelevat jäätyneessä maassa, ne
luiskahtavat ja hän kaatuu toverin päälle pitkäkseen, mutta nousee heti
taas hirmuisesti rynnistäen pystyyn ja koettaa puoleksi hervottomalla
nokallaan lävistää vangin rinnan tai puhkaista hänen silmänsä. Hän
on taas jaloillaan ja upottaa kynnet toisen vatsaan, tempautuen
hurjin nykäyksin taaksepäin. Hän polkee vankia raivokkaasti; tämä
taas, ikäänkuin olisi tunnoton toisen iskuille, kouristaa kynsiänsä
piintyneen itsepintaisena entistä lujemmin.

Hölppä on tukehtumaisillaan, hänen silmänsä punertaa, hänen nokkansa
aukeaa alituiseen vetääkseen tyhjiin keuhkoihin ilmaa, hänen sydämensä
lyö rajusti. Lauma hänen ympärillään, huvitettuna tästä raa'asta
ottelusta, kikattaa ja säkättää. Noiden taistelevien, vihaa puhkuvien,
olemassaoloaan puolustavien ruikuttavat äänet kohoovat ilmaan yhä
kimeämpinä, yhä hätäisempinä, yhä tukehtuneempina. Äkkiä pyrähtävät
ympärillä-olijat lentoon halkaisten siivillään ilmaa ja molempien
taistelevien yllä syntyvä hiljaisuus tuntuu yhtä oudolta kuin virran
pauhu erämaassa.

Epäilemättä on näköpiiriin juuri ilmestynyt yhteinen vihollinen. Ja
vaikkei Hölppä näe mitään, aavistaa hän, että ihminen on tulossa. Hän
ymmärtää, että ihmisvihollista on väistettävä ja senvuoksi oltava
ääneti, mutta ei kumminkaan jätä rajua tappeluaan vihollistensa
vastaan. Toinen ruikuttaa kumminkin edelleen täyttä kurkkua, ja kohta
saa pelätty vaara etäisyydestä huolimatta selvät piirteet ja töykeän
muodon. Kaukaa, hiljalleen kasvaen, jättiläiskokoisena, hirviömäisenä
lähestyy ihminen. Hän on parikymmentä kertaa Hölppää pitempi, hirveä,
eriskummainen, liikkuva massanpaljous. Hänen askeleensa tömisyttävät
maata, joka niiden alla lohkeilee, ja painavat pitkän, kaamean
hävityksen leiman ruohoiselle töyräälle, missä kaste timanttihelminä
kimaltelee niitetyllä nurmella.

Hän tulee pelottavan näköisenä, kähisevänä, puhkuen kuin tulivuori
kuumaa hengitystään, joka höyryää aamupakkasessa, ja muistuttaa
uuninpiippua tai halkometsän sysihautaa.

Mies onkin pelottavan näköinen, sillä hänet havaitessaan Hölppä unohtaa
kuristavan tuskan kaulassaan, ja mieleen muistuvat entiset vaarat,
jotka saavat hänen kauhun valtaan. Oi! häntä uhkaa sama vaara kuin
tuota tapettua pitkäkorvaa ja lyijyraesateessa hukkuneita siskojaan. Ja
vaikkei hän ymmärrä kuolemaa, tuntee hän sen tulevan noiden raskaiden,
lähenevien askeleiden mukana.

Hän on epäilemättä merkillisen näköinen pörröisine höyhenineen ja
hurjine katseineen, sillä tarkastaessaan häntä kylmin silmin purskahtaa
mies äänekkääseen, ilkeään nauruun, joka saa harakan koko ruumiin
vapisemaan ja hänen mielensä entistä suuremman kauhun valtaan.

Sitten mies kumartuu ja harakka tuntee jalkainsa olevan miehen
känsäisessä kourassa, noissa hirveissä pihdeissä, jotka ovat
moninverroin voimakkaammat kuin ne kynnet, jotka häntä pidättävät.
Hölppä kadottaa tasapainonsa ja jää riippumaan tappelutoverinsa
yläpuolelle, ollen kovassa puristuksessa toisen harakan vihaisien
kynsien sekä miehen kuumien ja epämiellyttävien pihtien välissä.
Korinan tapainen ääni pääsee hänen kurkustaan. Hän luulee turmion
hetken tulleen ja kuolemanpelon huumauksessa antaa hän miehen tarttua
hervottomiin siipiinsä, jotka ovat kuin elottomat airot.

Mutta äkkiä tuntee hän miehen lihaksisen peukalon voimakkaana
vipusimena painuvan hänen lihaansa vasten ja irrottavan hänet
vangitsevien kynsien puristuksesta. Hän hengittää vihdoin, hän ei ole
kuollut, hänen päänsä on irti, hänen kaulansa vapaa. Hän on nyt enää
vain tuon miehen vankina, joka pitelee häntä jaloista, katsellen häntä
vangitsevalla, pyöreällä, terävällä silmällä, hymyillen voittajan
julkeaa hymyä, josta hän ei ymmärrä mitään, paitsi että hänen asemansa
on kauhea ja että hän ei milloinkaan enää näe metsäänsä.

Silloin yrittää hän hurjassa itsensäsäilyttämispuuskassa taistella
vangitsijaansa vastaan ja iskee heti kaikin voimin kartiomaisella
nokallaan päästäkseen irti käsistä, jotka häntä pitelevät.

Mutta salametsästäjän kourat ovat kovat kuin vanhat tammipölkyt,
joiden kuoren sisäpuolella hyönteisiä kesällä liikkuu, ja mies
vastaa hänen vimmattuihin ja voimattomiin hyökkäyksiinsä äänekkäillä
naurunhohotuksilla, jotka saavat harakan vielä entistä hurjemmin
iskemään häntä nokallaan itsensäsäilytysvaistonsa kuumeisessa kiihkossa.

Ikäänkuin olisi tähän lopen väsynyt, avaa mies suuren häkin, jonka
asiaa viisaasti edeltäpäin harkiten on tuonut mukanaan. Häkin hän
on laskenut maahan ja heittää sinne Hölpän sulkien heti vankilan
rautaristikko-oven.

Hölppä hyökkää ristikkoja vastaan, yrittää nokkansa ja jalkojensa,
kynsiensä ja siipiensä avulla murtaa rikki tuon metalliseinän, jonka
takana hän on vankina, pistää ulos jalkansa, iskee päänsä ristikkoja
vastaan, mutta kaikki hänen ponnistuksensa ovat turhia: häkin seinät
eivät liikahda, eivät anna myöten, eivät taivu.

Ja hänen päänsä yläpuolella kuljettaa pilkallinen, raaka ja kauhea
käsi, jota hän ei voi haavottaa ja johon hän ei ulotu, koukusta tuota
liikkuvaa vankilaa vieden häntä tuntematonta kohtaloa ja kuolemaa kohti.

       *       *       *       *       *

Mitä erilaisimpia ja aavistamattomimpia ääniä soi Hölpän korvissa,
vaan hän ei niistä välittänyt. Hänet oli vallannut yksi ainoa ajatus:
pakeneminen; hänellä oli yksi ainoa silmämäärä: rautaristikon
murtaminen tai irrottaminen. Ja kun hän näki jättiläismäisen
ihmismuurin ympärillään, oli hänen mahdoton arvata, kuinka ja millä
ihmeen vauhdilla vihollislauma oli voinut kasvaa noin moninkertaiseksi.

Hän ei kyennyt erottamaan niitä toisistaan; ne olivat kaikki toistensa
kaltaisia, huolimatta erilaisesta koostaan, erilaisista kasvoistaan ja
erilaisista puvuistaan. Niissä oli kaikissa hänen mielestään sama haju,
ne olivat hänen pyövelinsä ystäviä ja yhdessä edustivat yhtä ainoaa
käsitettä: vihollista, vaaraa, kuolemaa.

Vihollispiiri liikkui hänen mukanaan. Sieltä kuului hurjia huutoja,
naurua, sanoja, jotka kauhistuttivat Hölppää, sillä hän ei ymmärtänyt
ihmisten naurunhohotuksesta hituistakaan. Ja kun hänessä edelleen
sangen valtavana eli itsensäsäilytysvaisto, luuli hän, sovittaen
itseensä näkemänsä tapahtumat, näiden huutojen ilmaisevan vain
surmanhalua, jotta sitten hänen lihansa joutuisi nautittavaksi. Niin
oli hän ennen nähnyt ahneiden korppien tekevän, oli nähnyt niiden
kauheasti rääkyen sikinsokin iskevän puoleksi mädänneen eläimenraadon
kimppuun tai piirittävän jäniksen, joka nokaniskuilla haavotettiin,
tapettiin ja tuokiossa kilpaa syödä ahmittiin. Näin epäilemättä
kävisi hänenkin, ja jokainen huuto, sana tai naurunpurskahdus joka
pääsi ihmiskurkusta, sai hänen lämpimän, nuoren, vilkasverisen
linnunsydämensä kiivaammin sykkimään mustanvalkoisen, pitkäliepeisen
höyhenpuvun alla.

Keskellä tätä sekasortoa ja rähinää, outojen hajujen, raskaan ja kuuman
ilman tunkeutuessa Hölpän sieraimiin, kävi hänen ympärillään äkkiä
pimeäksi. Tämä yllättävä pimeys koski kipeästi hänen mustiin silmiinsä,
joiden silmäterät kauhusta suunnattomasti laajenivat.

Huono ilma ja kolkko pimeys piti Hölpän muutamia hetkiä pelon vallassa;
sitten hän vähitellen tottui. Tämä ei ollut yön pimeyttä, se oli
likaisen talonpoikaiskeittiön harmaata puolihämärää. Talonisäntä oli
palannut kaupungista taskussaan joku vähä rahaa, ja kunnianhimon
harhaan johtamana muuttanut talonsa ravintolaksi, missä keittiöstä
kylläkin tyhmästi tehtiin anniskeluhuone.

Keskellä huonetta kohosi tukeva kivipylväs kömpelöille
kankirautakoukkuineen, joita siihen oli sinne tänne lyöty. Ne olivat
yhtä vanhat kuin itse pylväskin, ja niihin oli ripustettu epäiltävän
näköisiä käsipyyhkeitä. Kahdessa nurkassa näkyi mataloita pöytiä,
joilla oli puolityhjiä sameita laseja, ja toisella puolen kookas,
lyhyt-torvinen, punaluukkuinen kaakeliuuni, jonka kirkas takkavalkea
levitti koko huoneeseen ummehtunutta lämmintä. Vihdoin, huoneen
perällä, oven puolella kohosi tupauunirakennus, suunnattoman suuri
maalaisuuni, jonka pohja oli neljää neliömetriä laaja. Se suippeni
ylhäältä pyramiidin muotoiseksi, ja avattiin ja suljettiin kahdella
liikkuvalla laudalla. Nämä muodostivat katolla liikkuvan laitoksen,
jota sisäpuolelta hoidettiin pitkällä, kovettuneella ja mustuneella
hamppuköydellä lähellä leipäuunin suuta. Pylvääseen yhtyi suorassa
kulmassa kaksi tynnyriholvia, jotka tukivat uunirakennuksen huoneen
puoleisia kylkiä; talon seinät muodostivat samalla muurin ulkosyrjät.

Katonrajassa kannattivat paksut, kuivat, mustat ja kovat poikkiorret
kuivattuja liikkiöitä ja lihamakkararivejä, ja kahdella vastakkaisella
seinällä riippui seinään muuratuissa suurissa rautakoukuissa
kaksi mahdottoman suurta sianlihakimpaletta, teurastetun porsaan
veriset puolikkaat, joiden alla paloi hiljainen katajavalkea. Ja
keskellä kaikkea tätä puuhaili punakkana ja lihavana emäntä pesten
kullankiiltäviä kupari- ja kalisevia pöytäastioitansa huuhdelaitteen
ääressä, josta vesi johtui pihalle, ja hänen apunaan hyöri isäntä ja
kaksi lasta, pieni poika ja tyttönen. Näistä piti nyt lyhyen sopimuksen
nojalla tulla Hölpän isäntäväki.

Äkkiä heitettiin häkki pöydälle likaisten lasien keskelle, joissa
vieläkin näkyi juopuneiden sormien tahmeat jäljet, ja viisi kuusi
ihmistä oli heti Hölpän ympärillä.

Hän näki suurien käsivarsien ja käsien tyrkkivän toisiaan ja seurasi
hurjistuneilla, kauhun suurentamilla silmillään näitä liikkeitä
kauhistuneempana kuin milloinkaan, ikäänkuin nyt olisi näkemässä
surmansa valmistuksia. Näkyi pieniä sormia liikkuvan vankilan
ristikoilla; ne ehkä halusivat tutustua Hölppään ja hyväillä häntä,
mutta ne olivat hänestä kovin uhkaavia, ja hän heittäytyi kokonaan
pahki häkin vastakkaiseen seinään miettien itsekseen, uhkaisiko ja
iskisikö nokallaan noita viholliskynsiä, jotka olivat heikommat kuin
hänen ja joiden kärjet olivat hyökkäykseen kelpaamattomat.

Mutta Hölpän pelko kiihtyi kiihtymistään. Hänen ympärillään kuului
toisiaan vastaan iskevien lasien kilinää, näkyi kumartuvia päitä,
turpeita kauloja, liikkuvia käsivarsia, virtaavia nesteitä.

Oli varpuis- ja hiirihaukkoja sata, tuhat kertaa pelottavampia olivat
nämä jättiläisviholliset monine vehkeineen. Nämä olisivat yhdellä
ainoalla pikarillisella voineet juoda kuiviin kirkkaan vesilätäkön,
joka näreikön kosteassa ja liejuisessa maaperässä oli karjalta säilynyt
ja yhdellä ainoalla kulauksella olisi se tuollaisen ihmismahan
mahdottoman suureen säiliöön hävinnyt.

Entä sitten kaikki nuo oudot esineet, jotka Hölpästä näyttivät
vihollisilta: terävät, häikäisevän kirkkaat veitset, joiden ohuen
terän, ihmisen rikostoverin, hän näki vaivatta kahtia halkaisevan
suuret leipäkimpaleet; kupariastiat, jotka helähtivät vähimmästäkin
sysäyksestä; ja eräällä seinällä naulaan ripustettuna hyvin tuttu
metalliputki, pyssy, jonka hän ennen oli nähnyt jäniksen ja
varomattomien siskojen murhaajan käsissä.

Mutta vielä enemmän kuin kaikki tämä, pelottivat häntä nuo kauheat
ihmisjoukot, jotka vetelehtivät huoneessa. Ne näyttivät ilmestyvän
salasta ja häviävän avaruuteen. Tuo suuri, joka puolelta umpinainen
katto ahdisti häntä koko painollaan, ja epäselvästi pelkäsi hän
sen luhistuvan. Kaiken tämän lisäksi sai ruhjoutumisen pelko hänen
huumaantuneena lyyhistymään kokoon joka kerta, kun jokin seinällä
riippuva esine heilahti, tai peräytymään häkkinsä kaukaisimpaan soppeen
ympärillä olevien häärivien miesten vähimmästäkin liikkeestä.

Tässä sanoin kuvaamattomassa ajatusten ja tunteiden hämminkitilassa,
johon seikkailu hänet oli saattanut, tunsi hän kaikesta huolimatta
jonkunlaista tyydytystä huomatessaan itsensä ja pyöveliensä välillä
ohuen rautaristikkoverkon. Häkki oli alussa hänen vihollisensa, mutta
kävi sitten liittolaiseksi ja suojelijaksi, sillä Hölppä ei voinut tätä
aselepoa selittää muuten kuin siten, että hänen vihollisensa olivat nyt
kykenemättömiä halujansa tyydyttämään.

Hänen täytyi pian luopua tästä käsityksestä, mutta niin kauan kun
hän ei ollut selvillä siitä, missä määrin ristikot voisivat kestää
äkkiarvaamatonta hyökkäystä, tunsi hän niiden takana olevansa suojassa
surmalta, jonka hän ilman niitä luuli auttamattomasti uhkaavan.

Koko päivä kului näin ylenmääräisessä levottomuudessa, alituisessa
pelossa keskellä loppumatonta vihollisten hyörinää, jotka kaikki
uudelleen ja uudelleen tekivät saman liikkeen, kohottivat huulilleen
täyden lasin, ikäänkuin ymmärrettävällä merkkikielellä näyttääkseen
Hölpälle mikä kohtalo häntä odotti.

Kuitenkaan ei kukaan tehnyt hänelle pahaa. Ilkeimmät ottivat vain
pyörittääkseen häkkiä, mikä suunnattomasti kauhistutti harakkaa, hän
kun ei voinut arvata syytä asuntonsa tutinaan. Tämä oli epäilemättä
hyökkäystä hänen turvapaikkaansa vastaan, mutta minkälaista? — Ja hän
luuli, että seinät ne pyörivät, miehet juoksivat, pöydät kääntyivät,
kastrullit, huonekalut rupesivat heilumaan nielaistakseen hänet ja
vetääkseen hänet tuohon rähisevään ja sekavaan mylläkkään.

Vihdoin tuli pimeä. Väsymyksen, mielenliikutuksien ja nälän uuvuttamana
sulki vanki, joka oli tottunut rupeemaan aikaisin levolle, kaikesta
huolimatta silmänsä. Viileä leyhäys hänen yläpuolellaan sai hänen ne
jälleen avaamaan: hänen yllään liiteli kaameannäköinen käsi koskettaen
häntä ja kadoten, samalla kun kuului vieterin lipsahtava ääni.
Häkin oven oli vihollinen uudelleen avannut; hän ei ollut turvassa
rautaristikkojen takana. Vielä säilyneen tahtonsa viimeisetkin voimat
ponnistaen harakka aprikoi ja mietti tätä kauheata ajatusta, kun
keinotekoinen valo, ensin punertavana ja savuavana, näkyi puolipimeän
läpi, sitten säteili kirkkaasti, suurina, selvinä valojuovina, jotka
tekivät salaperäisiksi varjopaikat, missä mellastelevien hahmot
epäselvinä häälyivät.

Hölpän silmäluomet, kirkkaaseen lampunvaloon tottumattomina,
sulkeutuivat äkisti verhoten riittämättömästi silmiä, sillä tämän
ohuen ihokalvon läpi tunkihe tuska, sille kun hänen ensimäinen
kauhea näkemänsä avasi tien. Ja koko illanvieton ajan rasitti häntä
painajaisena sekava ja kaamea tunto ympärillä liikkuvista häärivistä
olennoista, joita vastaan hän oli aivan kykenemätön puolustautumaan.

Lopulta kuitenkin koitti yö ja tuli hiljaisuus ja uni. Tämä uni oli
lepoa. Ei se luonnollisestikaan ollut kesäöiden hiljaista autuutta,
lepoa kimmoisten vihreiden katosten suojassa toverien läheisessä
seurassa. Mutta Hölppä ei kuulunut niihin korkeampiin eläimiin, joiden
itsensäsäilytysvaisto on voimakkaampi kuin levon tarve, ja jotka
jaksavat valvoa kauan katsoen vaaraa silmästä silmään ja teeskennellä
tajuttomuutta, siten saadakseen jälleen kadotetun vapautensa; hän
vaipui siis levolliseen uneen.

Herättyään aamunkoitteessa kaikkien muiden talossa vielä nukkuessa
näki hän esineiden hitaasti sukeltavan esille hämärästä, näki ne
liikkumattomina, elottomina seinällä tai lattialla. Ja nyt pystyi hän
tekemään ensimäisen jaotuksen näiden, liikkumattomien esineiden ja
liikkuvain ihmisten välillä: edelliset eivät olleet vihollisia, niillä
oli hänen metsänsä kaltainen elämä; ainoastaan elävät olivat pelättäviä.

Tämän ensimäisen ja pitkän tutkimuksen jälkeen, jonka kestäessä
uteliaisuus melkein aina lopulta vei kauhistaviin tuloksiin, kävi
hän väliä pitämättä tuttujen, häkin pohjalla olevien siemenien sekä
toisten, outojen tavaroiden, sulotuoksuisten ja houkuttelevien
herkkujen kimppuun yhtä luontevasti kuin olisi ollut metsässään,
miettimättä mistä hänelle mahtoi tulla tämä odottamaton ravinto. Siinä
oli piirakkaa, leivosta, sokuria, jota kaikkea joku kaitseva käsi oli
ristikkojen läpi vankilaan pistänyt.

Pieni kulpponen oli täynnä haalistettua vettä, jonka pinnalla
pölyhiukkasia ryhmittäin uiskenteli. Hän ojensi kaulansa melkein
vaakasuoraksi, aukaisi nokan vedenpinnan tasalla, pisti sen upoksiin
raottaen sen hyvin teräväksi kulmaksi, kohotti sitten jälleen päänsä
nopeasti nielaistakseen näin ammennetun veden, kaula ja nokka
oikoisenaan, kuin olisi katsellut kattoa tai ollut salaperäisessä
haltioitumistilassa. Ja näin hän teki useampia kertoja. Näin joi
hän ennen vapaana ollessaan näreikköjen savipohjaisissa notkelmissa
lymyilevistä raikkaista lätäköistä.

Silloin syntyi hänen mielessään, joka kipeimpäin tarpeiden saatua
osittaisen tyydytyksen oli melkein rauhottunut, ensi kerta ajatus,
että nuo rähisevät ja kauheat olennot hänen ympärillään eivät ehkä
tahtoneetkaan saattaa häntä hengiltä: olivathan he murtaneet auki
turvapaikan hänelle pahaa tekemättä ja antaneet hänelle tarpeellista
ravintoa. Mutta kuullessaan läheisestä navetasta kukon kiekunaa ja
koiran haukuntaa, kiirehti hän ahmimaan kitaansa kaikki ruuan tähteet
peljäten uudelleen joutuvansa satimeen ja vangittavaksi, ehkäpä myöskin
varoen tämän rautaristikkojen sisälle joutuneen ravinnon hukkumista.

Koirat olivat hänelle tuttuja. Ne saattoivat hänet vain vähäisen
levottomaksi, sillä hänen ei ollut tarvinnut kärsiä mitään niiden
tähden eikä vähintäkään varoa noita nelijalkaisia rähisijöitä, joiden
nokka, niiden hurjimmassakin laukassa ja rajuimmassakin innostuksessa,
ei koskaan jättänyt maata ja halveksi avaraa ilmaa, jossa hän elämänsä
vietti. Mutta hän pelkäsi aikalailla peuhaavia kanoja, joista hänellä
ei ollut minkäänlaisia kokemuksia. Ja kun kohta huoneen seinien takaa
alkoi kuulua sysäyksien ja kumean kolinan säestämiä ihmisääniä, valtasi
hänen mielensä taas outouden ankeus.

Pian näyttäytyi mies astuen kiireesti kömpelöillä puukengillään.
Hölppä piti sitä vielä vihollisenaan, ja se hänestä muistutti hänen
vangitsijaansa. Sillä myöhemminkin, kun hän jo tunsi erikseen talon
joka asukkaan, ei hän pystynyt heistä milloinkaan erottamaan sitä, joka
oli hänet siirtänyt härmäiseltä kedolta korisemasta toverinsa kynsissä,
tähän kolkkoon ja savuiseen taloon.

Hän katseli syrjäsilmällä miestä uteliaana ja epäluuloisena, nokka
ojennettuna, puolustukseen valmiina, ja tuo toinen, nähdessään että
harakka oli ahminut ruokansa, puhkesi ilonpurkaukseen, jonka sisällöstä
vanki erehtyi, sillä hänen kaulahöyhenensä pörristyivät ja hänen musta
silmänsä välkkyi suurenneena ja entistä tuimempana.

Silloin tuo vihollinen heitti taas siemeniä häkin pohjalle ja laski
ristikkojen välistä uusia makeita herkkuja, Hölpän siivet levällään
peloissaan peräytyessä vastakkaiselle puolelle, nokka miestä kohti
tähdättynä.

Sitten mies ryhtyi työhönsä ja siistiessään keittiötä luuta kädessä
piti syrjästä harakkaa silmällä nähdäkseen, koskisiko se herkkuihin,
joita hän taas oli sille antanut. Hölppä ei sitä ensinkään ajatellut;
hän näki pölypilvien kohoovan ja pakenevan vaaniskelevan miehen luutaa;
hän tunsi mieltään painavan kysymyksen, mitä miehen syrjäkatseet
mahtoivat merkitä; hän luuli olevansa miehen ponnistuksien ja työn
päämääränä ja koetti tarkasti tutkia miehen tekoja ja eleitä,
saadakseen niiden nojalla käsityksen miehen aikeista hänen suhteensa.

Kaksi pääajatusta taisteli keskenään hänen aivoissaan: olivatko miehen
liikkeet ja äänet hänelle suosiollisia vai olivatko ne vihamielisiä?
Tai tarkemmin sanoen — sillä nuo kaksi alituista ajatusta olivat
tarkoin määrätyt ja selvät — tahtoiko mies laskea hänet vapaaksi vai
tappaa? Sillä Hölppä ei arvannut, että näiden kahden mahdollisuuden
välillä saattoi olla kolmas, koskei milloinkaan ollut nähnyt vankia
eikä itse ollut vankina.

Hänen olonsa häkissä näytti hänestä siis ohimenevältä välitilalta,
jonkinlaiselta pysähdykseltä vapautumisen tai kuoleman tiellä.

Ja heti syntyi hänen mielessään toivo, että mies laskee hänet vapaaksi,
koskapa hän jo kauan oli antanut hänen olla rauhassa ja tarjonnut
hänelle ruokaa, jonka puutetta vapaat, laihat toverit nyt saivat
paljaassa metsässä kärsiä.

Tällä hetkellä liikahti kamarin ovi uudelleen ja emäntä astui sisään.
Kysymys kävi monimutkaisemmaksi, Hölpän katseet siirtyivät vuorotellen
toisesta toiseen, hän koetti huomata eroavaisuuksia näiden kahden
samanlaisen olennon välillä ja tutkia, oliko hänen syytä epäillä toista
enemmän kuin toista.

Hajuaistinsa ja kuulonsa, etupäässä hajuaistinsa nojalla aavisti hän
vaimon olevan hyväntahtoisemman, sillä tämä ei hajahtanut tupakalle,
ja vaikka hänen äänensä olikin epämiellyttävä ja kirkuva, muistutti se
soinnullaan jonkun verran Hölpän heimoon kuuluvien olentojen ääntä,
sillä se ei ollut niin karhea ja käheä kuin miehen ääni. Mutta kun
lapset näyttäytyivät, arvosteli hän ne edellisistä eroaviksi, koska ne
ylettyivät vain pöydän tasalle. Hänen ei tarvinnut nostaa nokkaansa
tarkatakseen niiden silmiä eikä peljätä että ne kaatuvat hänen päälleen
ja musertavat hänet.

Näin oppi hän tuntemaan kodin ihmiset ja tavarat. Lapset kävivät
piipittämässä hänen häkillään puhellen hänelle lempeitä ja hyväileviä
sanoja, joita hän kuunteli naisellisin, hiukan keikailevin elein pää
kallellaan. Usein he pistivät ristikkojen läpi pieniä korpun ja kakun
palasia, joita hän silloin tällöin noukkasi kiihkeästi ja hätäisesti,
mikä hänen suureksi ällistyksekseen sai lapset purskahtamaan nauruun.

Mutta koska he eivät yrittäneetkään tehdä hänelle pahaa, — eivät
ylipäätään enempää kuin muutkaan ihmiset, jotka päivän kuluessa kävivät
istuskelemassa pöydän ympärillä, kilistämässä lasia, kirkumassa ja
nauramassa ja toisiaan tuuppimassa —, sai hän pian luottamusta talon
ihmisiin, ja iltapuolella otti vastaan melkein kaikki ne herkut,
joita hänelle ristikkojen läpi tarjottiin. Koska oli aamusta lähtien
ylenpalttisesti ahminut ruokaa, kajosi hän niihin vain hiukkasen makuun
päästäkseen, sitten antoi niiden pudota vadin viereen muka talteen,
ties minkä vaiston opastuksesta, jota ei milloinkaan hänen vapaana
ollessaan oltu nähty, vaan jonka epäilemättä synnytti hänen vangiksi
joutuessaan salainen levottomuus ja haihtumaton epäluulo ihmisiä
kohtaan.

Näin kului useampia päiviä peräkkäin hitaassa ja tyynessä
totuttautumisessa ihmisiin ja esineisiin. Ja yhä toivoi hän vapautuksen
olevan lähellä ja ilmaisi tätä vapaudenikäväänsä iskemällä nokallaan
vankilan ristikkoseiniä.

Hän tunsi nyt talon kaikki asukkaat. Hän oli oppinut muista erottamaan
lapset niiden erikoisen hajun ja puvun perusteella ja antautui
niiden kanssa tekemisiin mikäli ne hänessä luottamusta herättivät.
Eikä hän saanut niihin luottamusta niin paljon omien persoonallisten
kokemuksiensa kuin lasten erikoisominaisuuksien, niiden hajun, äänen,
puvun, liikkeiden, koon nojalla. Hän luotti vaistoonsa enemmän kuin
siihen mitä näki. Hän piti emännästä ja pienestä hiljaisesta tytöstä
enemmän kuin meluavasta ja vilkkaasta pikkupojasta, ja erittäinkin
enemmän kuin lasten karheaäänisestä isästä, jonka kudotun mekon joka
silmukka tuli tupakalle ja joka suustaan puhalteli saastuttavaa savua.
Tämä oli vastenmielisempää kuin se savu, mikä hänen sieraimiaan kiusasi
sinä päivänä, jolloin hänen punainen verensä helmeili hänen tuuhealla,
kirjavalla puvullaan.

Hän odotti väsymättömästi vapautustaan, uskoen siihen koko
elämänrakkautensa täydellä voimalla, jonka vitkalleen saatu luottamus
häntä ympäröiviin olentoihin oli lisännyt kymmenkertaiseksi.

       *       *       *       *       *

Hän eli pian jonkunlaisessa kuumeessa, jonka vallassa katseli
tavallisimpiakin toimia, joita näki suoritettavan, niitäkin joihin jo
oli tottunut ja joiden tarkotuksesta oli päässyt selville, yhdeltä
ainoalta näkökohdalta, antaen niille kokonaan toisen, halunsa
ja tarpeensa mukaisen merkityksen. Toiselta puolen selittivät
vanginvartijat tuon oudon vilkkauden, hyppelehtivän kepeyden, alituisen
lörpöttelyhalun kohtaloon tyytymiseksi ja aikoivat vihdoinkin toteuttaa
tuumansa ja antaa Hölpälle hänen lopullisen paikkansa perheessä.

Molemminpuolisesta ymmärtämyksen puutteesta syntyi siis väärinkäsitys,
saattaen vangin äärettömän vaaralliseen tilaan, joka väkistenkin
joudutti kohtalokasta ratkaisua.

Oli kolea iltapäivä lopputalvella. Sade ilma pakotti ihmiset
pysyskelemään seinien sisällä lämpimien huoneiden raukaisevassa
rauhassa. Mutta ulkona kävi maa paljaaksi, likaiseksi, harmaaksi,
sade piiskasi sitä, tuuli pieksi ilmaa ja luonto näytti hoippuvan
raskasmielisenä kuin juopunut, joka lähtee liikkeelle nukuttuaan
maantienojissa.

Ikävä piiritti taloa, rasitti olennoita, tunkihe läpi seinien.
Vuodenaikain vaihtumisen tuska kajahti kumein äänin ihmisten sydämissä,
mutta Hölppä hyppelehti ilosta ja lörpötteli kuumekiihkoisena, mikä sai
hänen isäntäväkensä jouduttamaan tuumansa toteuttamista.

Kohta avasi häkin oven käsi, jota Hölppä luuli odotetuksi
vapauttajaksi. Ja hän jo syöksyi oviaukkoa kohti, kun tuo käsi avasi
hänen yllään, kuten ennenmuinoin salametsästäjän käsi, uhkaavat,
lihaksiset, kavalat viisihaaraiset pihtinsä.

Hölppä peräytyi häkin perälle, mutta käsi seurasi häntä itsepäisenä
ja hirveän näköisenä, ja kohta se taas leijaili hänen yllään kuin
petolintu, joka on saaliiseensa iskemäisillään. Tuskin Hölppä ehti
nostaa nokkaansa ja katsahtaa siihen, kun se todellakin laskeutui
ilkeänä ja paksuna, ympäröi hänet leveänä vyönä, puristi hänen
rintaansa ja selkäänsä ja veti hänet ulos häkistä vastustuksesta
huolimatta, veden vuotaessa kumoon kaatuneesta kulpposesta ja häkin
vieriessä lattialle.

Mutta silloinpas Hölppä irtautui miehen käsistä räpyttäen rajusti ja
hätäisesti siivillään, puolustautui hurjasti nokallaan ja kynsillään ja
pyrähti äkkiä lentoon valoa ja vapautta kohti.

Hurja isku, kivuntunne nokassa, haava rinnassa — ja hän putosi keittiön
kosteaan huuhdelaitteeseen kumoon kaatuvien ja särkyvien pöytäastioiden
sekaan. Sillävälin laskeutui käsi äskeistä kovemmin ja töykeämmin hänen
ylitsensä ja puristi häntä vimmatusti.

Hölppä ei tiennyt mitään ikkunasta ja sen läpikuultavista
lasiruuduista, jotka läpäisemättömänä ja kavalana välimuurina erottivat
vapaan ulkoilman vankilasta. Hän oli hyökännyt lasia vastaan, joka
oli iskun kestänyt, ja ällistyneenä sellaisesta tuloksesta laskenut
siipensä kokoon töksähtäen raskaasti alas.

Nyt piteli mies Hölppää vihaisena käsissään puristaen häntä hurjasti
kuin aikoisi vankinsa tukahuttaa, ja Hölppä, joka nyt ymmärsi että
häntä ei lasketa vapauteen, luuli viimeisen hetkensä lyöneen.

Hän pyristeli kaikin voimin vastaan, koettaen tarrautua kynsillään
noihin koviin käsiin jotka pitelivät häntä vankinaan, mutta pääsi pian
selville siitä, että hänen ponnistuksensa olivat turhat kuten ennen
onnettomalla kentällä. Hän vavahti joka sulassaan nähdessään vaimon
käsissä kiiltävät sakset, jotka avautuivat kuin suuri, petollinen nokka
ja sulkeutuivat kaameasti viuhahtaen.

Tuo nokka se hänet tuhoaa.

Oudot kädet kääntelivät, likistelivät häntä ja jäykistivät hänet
liikkumattomaksi. Kohta tunsi hän pyrstössään julmaa tuskaa, ikäänkuin
suuret pyrstösulat, joilla hän ohjasi lentoansa, olisivat joutuneet
hammasrattaiden väliin ja käännähtäneet kiinnekohdassaan ennen
irtaantumistaan.

Sitten tuli siipisulkien vuoro. Hän tunsi vuorottain oikean ja vasemman
siipensä kauheassa nipistyksessä turtuvan, sitten kuuli hän kuivaa
narskahdusta, jota seurasi pienten, kepeäin esineiden putoamisesta
syntynyt heikko kahina.

Samassa alkoi hän miehen kouran puoleksi tukahuttamana korista
kaameasti kuin teurastettava kana henkihieverissään. Hän odotti
loppuiskua eikä epäillytkään — vaikkei hänellä siitä ollut vähintäkään
kokemusta — että se olisi juuri kokemaansa sanomatonta tuskaa vieläkin
vihlovampi.

Äkkiä lakkasi puristus, hänen ymmärtämättään minkätähden, ja ainoastaan
pahoinpidellyissä sulissa tuntui yhä vielä kovaa kipua. Ällistyneenä
huomasi hän olevansa pöydän kulmalla, ja ympäriltä kuului talonväen ja
kapakassa-kävijäin ivallinen pilanauru, jota hän kerta kaikkiaan ei
ymmärtänyt.

Tapahtunutta selvittämättä hän hypähti koholle, levitti siipensä aikoen
uudelleen kaikesta huolimatta täyttä vauhtia lentää ikkunaa kohden.
Mutta hänen voimattomat siipensä — päinvastoin kuin lammella sattuneen
onnettomuuden tapahtuessa — eivät häntä kohottaneetkaan lentoon. Hän
putosi jälleen raskaasti pöydälle ympärillä-olijain purskahtaessa
entistä rämisevämpään nauruun.

Kauan räpytteli hän katkottuja siipiänsä, mutta turhaan: hän ei päässyt
kohoomaan. Jalat, jotka edelleen olivat käyttökelpoiset, suorittivat
kyllä tuon alkuhypyn, joka tavallisesti oli niin siro, mutta nyt
naurettavan kömpelö. Ja tuo silvottu lintuparka ravisti turhaan
päätänsä, jalkojansa, vartaloansa, ikäänkuin esittäisi surullisen
naurettavaa tanssia, mutta ainoana tuloksena oli ärsyttävät, rähisevät
naurunhohotukset.

Silloin selvisi hänelle, että jotakin oli muuttunut, että juuri
äskettäin avattiin kuilu hänen ja vapauden välille, että hän ei enää
voinut lentää eikä paeta, että oli auttamattomasti vankina. Ja hän
pakeni kuin hurjan epätoivon puuskassa suljettua häkkiänsä kohti,
ja kun ei päässyt sisälle, kiersi sen ylt'ympäri, kyyristyi sen taa
ristikkoja vasten, painoi päänsä katkottujen siipien suojaan ja
kieltäytyi itsepäisesti iltapäivän pitkään syömästä, juomasta ja
liikkumasta.

Ihmiset hänen ympärillään käyttäytyivät kuin olisivat sairasta
oppimassa, tuumaillen ja puhellen keskenään vakavina. Hän antoi heidän
puhella ja kulkea ohitseen vähääkään heistä piittaamatta, ilmaisten
pohjattomia kärsimyksiään ainoastaan pörristämällä höyheniänsä
värisevänä ja ikäänkuin viluissaan, merkiksi, että sanomaton epätoivo
vapisutti turvatonta, silvottua lintuparkaa.

       *       *       *       *       *

Mutta Hölppä oli vielä nuori ja hetkellisiä olivat hänen vaikutelmansa,
tunteet aivojen tasalla. Yöunesta herättyään — hän oli näet kaikesta
huolimatta nukkunut — ei hän ollut täydelleen unohtanut kohtaloansa ja
vankeuttansa, mutta tyydyttämätön ruokahalu ja huoli turvallisuudesta
olivat epätoivon vaimentaneet. Hän söi siis kakkuja ja muita herkkuja,
joita hänelle tarjottiin; hän joi kulpposesta raikasta vettä, jota
hänelle siihen kaadettiin, ja hänen sopimattoman uteliaana hypellessään
pöydältä pöydälle, huoneesta toiseen haihtui tuska vähitellen.

Hän tutki kaikkea aivan turhantarkan huolellisesti. Mutta kukapa
voisi varmaan sanoa, minkä tarpeiden kannalta hän esineitä arvosteli?
Oli varmaan sellaisia, joita saattoi syödä; sitten vetivät kiiltävät
esineet puoleensa hänen huomionsa, vedoten hänen vaistomaiseen,
vaaralliseen ja vastustamattomaan uteliaisuuteensa. Enimmät esineet
huvittivat häntä vain uutuudellaan, toisinaan niiden paikka kiinnitti
epämääräisesti hänen huomiotansa, toisinaan taas se aivan erikoinen
hyöty, joka hänellä niistä saattoi tilapäisesti olla.

Hän rupesi pian erityisesti suosimaan pöytää, jolta hänelle makeat
suupalat putoilivat. Siellä kiiltelivät metalliset pöytäkalut,
teräsrautaveitset, viinin ja marjamehujen lämpimät värit loistivat
kirkkaina ja valo heijastui säteilevänä maljojen pinnasta.

Ruuan aikana kierteli hän aterioitsevien ympärillä pää kallellaan ja
sivulleen kääntyneenä. Hän seurasi aterioitsevien liikkeitä, kuunteli
ja odotti, että joku heistä kutsuisi häntä rääpiäisille. Hänen
tajunnassaan oli syönnin hekuman mielikuvaan pian alkanut liittyä
hänen kaksitavuinen Hölppä-nimensä yhdeksi käsitteeksi. Kun hän kuuli
nimeänsä mainittavan, käänsi hän tähystelypaikassaan päätään tarkan
täsmällisesti suoraan sitä kohti, joka hänen nimensä lausui, hyppi ja
juoksi sen luo siiventyngät levällään juoksua helpottaakseen ja kulkua
jouduttaakseen.

Hän hääräili pöydän ympärillä seuranaan Pyry-koira, jota hän ei juuri
pelännyt, sekä Mirri-kissa, jonka käynti oli pehmeätä, korvat erittäin
herkät, sieraimet värähtelevät ja häntä alituisessa liikkeessä. Mirrin
terävää kynttä hän pelkäsi vielä nytkin, vaikka kumpikin heistä oli
salaa suostunut toista suvaitsemaan. Tämä suostumus oli syntynyt
erään hurjan ottelun jälkeen, jossa he olivat oppineet kunnioittamaan
toisiaan, harakka kissan kynsiä, tämä taas edellisen vahvaa nokkaa.

Sitten alkoivat päivät vieriä yksitoikkoisina ja harmaina keskellä
yltäkylläistä, hyvänmakuista ja vaihtelevaa ravintoa, ja vankeuden ensi
päivien syvä, epätoivoinen tuska vaimeni vähitellen sekä tupakansavun
täyttämän huoneen raskaan, raukaisevan lämmön että alituisen, uutteran
herkuttelun vaikutuksesta.

Ulkomaailma, katu, aurinko olivat häneltä vielä kielletyt, mutta hän
oli ne melkein unohtanut, ja ainoastaan uinuva vaisto sai hänen vielä
aina herätessään räpäyttämään siipitynkiänsä kuin yrittääkseen luvatta
lähteä lentoon ja ilmaistakseen kadotetun vapauden ikävää.

Hän tunsi keittiön rauhaisat sopukat, tunsi turvapaikan uunin takana
kivisen tuhkapesän lähettyvillä alempana leivinuunin suuta; hän tunsi
ne paikat, mistä saattoi tehdä pilaa Mirristä ja nipistellä Pyryä
tarvitsematta peljätä edellisen kynsiä ja jälkimäisen hampaita.

Muuten hänen pilailunsa Pyryn kanssa ei koskaan mennyt yli sen
leikillisyyden, mikä on suvaittua hyvien tovereiden kesken. Pyry
oli heti heidän ensi kertaa kohdatessaan haistellut häntä kauan,
sieraimet värähtelevinä, tuuppaillutkin hiukan kuonollaan, mikä kaikki
ilmaisi sangen hienoja tunnevivahduksia ja samalla oli jonkunlaisena
varotuksena. Tämän pohjalla oli hän harakasta muodostanut käsityksensä
ja tunsi melkein välinpitämätöntä tai pikemmin passiivista sääliä tuota
vangittua, surkastunutta villiolentoa kohtaan, joka ei edes kelvannut
syötäväksi ja oli kykenemätön häntä vahingoittamaan.

Pyry, ajokoira, harrasti vain karvaisen otuksen metsästämistä;
ainoastaan paremman puutteessa, poikkeustapauksissa, hätätilassa,
ahdisti hän peltopyitä ja viiriäisiä. Mitä laulu- ja mustarastaisiin,
harakoihin ja muihin metsälintuihin tulee, hyi! ne eivät hänelle
kelvanneet.

Kun Hölppää nykyään vaivasi ylenpalttinen ikävä tai kun hänen hyvä
tuulensa paisui yli äyräittensä, tarttui hän salavihkaa takaapäin
nokallaan koiran hännänpäähän, nipisti sitä hiukan, pujahti piiloon ja
tuli hetken kuluttua uudelleen näkyviin. Pyry taas, joka oikeastaan
ei ollut kovinkaan kyllästyksissään eikä suutuksissaan, vilkaisi
häneen syrjästä suurella, pyöreällä silmällä, ärähti tai uhkaili äkkiä
hampaillaan hälväisten, tekemättä hänelle milloinkaan vähintäkään
pahaa. Näin käyttäytyi hän muutoin lapsiakin kohtaan, joihin oli
tottunut.

Hölppä ei näin uskaltanut vehkeillä Mirrin kanssa, ja jos sattumalta
syntyi riitaa herkkupalasta, peräytyi hän viisaasti annettuaan
viholliselleen itserakkautensa tyydykkeeksi muutaman aimo näpsäyksen,
kuten kohtuullista olikin.

Hän pelkäsi suuresti juomareita, joiden isot kädet häntä
kauhistuttivat, ja ylipäätään hän ei pitänyt siitä, että hänet otettiin
kädelle, sillä isäntä uudisti saksineen ensimäisen leikkauksen, joka
Hölpältä lopullisesti oli sulkenut ilmojen tien, alussa joka viikko,
myöhemmin joka toinen, peläten harakan salaa pääsevän karkuun.

Kun Hölppä näki miehen tarttuvan tuohon viuhahtavaan, kiiltävään
metallinokkaan, alkoikin hän lymyillä missä vain luuli olevansa muilta
salassa tai saavuttamattomissa: huonekalujen alla, pimeissä ja ahtaissa
loukoissa, ainapa jousipatjain vieterein lomissa, jolloin oli pakko
mullistaa kaikki sänkyvaatteet häntä pyydystettäessä. Silloin syntyi
huoneessa sanomaton sekasorto, mahdoton mylläkkä. Lopulta oli talossa
syntynyt päätön takaa-ajo, sillä kun Hölppä huomasi, että hänet oli
löydetty ja että hän oli kiinni joutumaisillaan, etsi hän paossa
pelastustaan. Vasta neljännestunnin kuluttua, juostuaan ristiinrastiin,
kun jo voimat olivat lopussa ja sydän löi rajusti, antautui hän kiinni
pikku tytölle, jonka tiesi vähemmän raa'aksi ja sääliväisemmäksi
kuin muut. Mutta pienokaisen täytyi jättää hänet miehelle, ja Hölpän
oli pakko alistua kohtaloonsa nyt niinkuin ennenkin, tuohon siipien
tuskalliseen ja häpäisevään leikkaukseen.

       *       *       *       *       *

Sillävälin saapui kevät. Aurinko tunkeutui talon huoneisiin murtautuen
läpi höyryharsojen, tanssittaen säteittensä ympärillä pölyhiukkasia,
valaisten koreaväristen seinäalmanakkojen vanhoja kehyksiä, leikitellen
kiillotetuilla pinnoilla, laskeutuen mielihyvin pullojen kyljille
ja liemimaljojen pinnoille, jotka loistivat kuin juopuneen viinistä
hehkuvat pöhöttyneet posket.

Tänään oli Hölppä tavallistaan vilkkaampi, kuumeisempi, ja hyppi
entistä enemmän. Usein hypähti hän ikkunalle asti, näppäillen nokallaan
kovia lasiruutuja mitään ymmärtämättä ja hengitti joka huokosellaan
tätä luonnollista lämpöä, josta hän niin pitkän ajan kuluessa oli
vieraantunut.

Hän ei ollut koskaan uskaltanut mennä ulos ovesta, sillä joka kerta,
kun se äkkiä naristen, humahtaen työntyi auki, pilkisti oviaukosta
ovipielien kehyksien välitse erään kotiolion juron näköinen naama. Tätä
oliota hän aina epäili ja pelkäsi sen painavaa ja huojuvaa massaa.
Sen hyllyillä tärisivät vadit, lasit ja pullot arasti ja pelokkaasti
kalisten.

Ehkäpä esineetkin tunsivat pelkoa, koskapa ne natisivat ja vapisivat,
kun ihminen niitä lähestyi polkien lattiaa suurilla naulapohjaisilla
kengillään.

Hän tahtoi päästä ulos ikkunasta. Se avattiinkin hänelle eräänä
kirkkaana toukokuun päivänä puolenpäivän aikaan..

Kun hän ikkunan ulkoreunalla muutti äkkiä toiseen ilmapiiriin, siirtyi
keittiön epäterveellisestä ja löyhkäävän raskaasta ilmasta puhtaaseen,
raikkaaseen kevätilmaan, tunsi hän melkein samaa kuin ennen huoneeseen
hautautuessaan.

Kun hän nyt oli tottumaton valoon, puhtaaseen ilmaan, äärettömään
avaruuteen, jossa hän ennen liikuskeli, häikäisi se hänen silmiänsä, ja
hän vaistomaisesti pelkäsi unohdetun, etäisen, melkein vieraan maailman
jälleennäkemistä.

Mutta tätä tunnelmaa ei kestänyt. Sydämensä syvimmässä oli hänellä
elävänä säilynyt rakkaus avaruuksiin ja villieläimen vaisto, nimittäin
tarve elää elämänsä vertaistensa parissa eikä muukalaisten keskellä.

Olemuksen syvyyksistä kohoava hämärä muisto pyyhkäisi hyökyaallon
tavoin hänen mielestään kaiken tapahtuneen ja hänen vapisevat siipensä
avautuivat levälleen kohottautuakseen lentoon metsää kohti.

Raskaasti putosi hän maahan ällistyen putoamistaan, jota ei ollut
osannut aavistaa. Nyt muisti hän asemansa, jonka hän innostuksen
huumeessa oli unohtanut, ja tunsi pohjatonta epätoivoa, jota vastaan
tahtoi taistella. Metsä oli etäällä auringon puolella; varmasti hän
sinne kumminkin menee, juoksee jaloillaan, räpyttää siiventyngillään ja
on vapaa! Ja hän läksi.

Mutta tuskin oli hän ottanut kymmentä hyppäystä, kun kadun rähinä ja
liike häntä alkoi kauhistuttaa. Eläimiä, joita hän ei milloinkaan ollut
nähnyt läheltä eikä alhaalta päin: hevosia ja härkiä, jotka laahasivat
perässään vihlovan rämiseviä rautaesineitä, kulki uhkaavan näköisinä
lähettyvillä, hirnuen ja mölisten; miehiä, heiluva ruoska kädessä
tuli näiden jälessä kimeästi huutaen; poikasia, jotka viskelivät
kiviä, kulki kirkuen häntä kohti: kaikkialla oli vaaraa, ruhjoutumisen
ja kuoleman uhkaa. Lakkaamatta vaihtuva läpäisemätön joukko sulki
häneltä tien, kuolema vaani häntä täällä, pojat viskelivät häntä
kohden kiviä tullen yhä lähemmäs; täytyi mitä kiireimmiten paeta
turvaan. Tämä oli hänelle tuskallista; hän tuli takaisin sisälle ja
riensi synkkänä ja epätoivoisena piiloutumaan uuninsuun alle lähelle
kivistä tuhkasäiliötä, jossa pysyi koko päivän liikkumatonna ja yhtä
lohduttomana kuin sinä iltapäivänä, jolloin isäntä oli häneltä siivet
katkonut.

Unen mukana vaimeni kumminkin tuska, ja seuraavana päivänä ilmestyi hän
näkymättömän voiman vetämänä ikkunalaudalle, epäilevänä ja alistuneena
tarkaten huolellisesti tuota rajotettua alaa, jossa hän vasta voisi
vaaratta vapaana liikuskella.

Taloon ei päässyt suoraan kadulta. Sinne vei kahden rakennuksen
välinen pieni kuja, leveän polun tapainen, kivien reunustama, joiden
välitse pisti esiin hyvätuoksuista ja voimakasta tuuheaa ruohoa. Mutta
oven edessä, asuinrakennuksen ja vaunuvajan välissä, joka oli avoin
muilta sivuilta paitsi kujanpuoleiselta, levisi koko laaja, melkein
hiekaton piha, jonka lyhyt nurmi paikotellen kiilteli kuuraisena. Pihaa
rajotti pohjoispuolella jättiläismäinen lantatunkio, josta ruskahtavaa
nestettä tihkuili mustiin ojiin, jotka ympäröivät sitä kuin vallihaudat
entisaikojen läänityslinnaa.

Sen ikkunan alla, minkä laudalla Hölppä oleksi, oli suuri,
nelikulmainen, kolmen kömpelön jalan tukema penkki, josta kohosi
pyörätahko viikatteitten hiomista varten; hän hyppäsi sinne päästäkseen
loukkaantumatta maahan eikä huomannut tässä ensimäisessä seikkailussa
suoranaista vaaraa.

Hän liikuskeli silloin varovasti koko pihalla ja vaunuvajassa, tutki
kotopaikkoja, käänteli laudanpalasia, pyöritteli kiviä ja kulki
yhtäpäätä lyhyin hypyin ajopelien aisalle, voidakseen tarpeeksi
korkealta ja eri paikoilta katsella sitä seutua, jossa hän tuli
päivänsä viettämään, ja tutustuakseen mahdollisimman nopeaan niihin
esineisiin, joiden kanssa joutui tekemisiin.

Mirri istui korvat vaakasuorana kynnyksellä, joka keskeltä oli
puukenkien ja nahkasaappaitten suurten pohjanaulojen kuluttama,
vaanimassa — vaikkei siltä näyttänyt — sisältä kuuluvaa melua ja
katseli välinpitämätönnä Hölppää.

Kukon kiekuna säikäytti Hölppää aluksi siihen määrin, että hän
piiloutui liiterin puupinojen taakse; mutta hetken kuluttua tuli hän
sieltä esille nähdessään, ettei kukko ollut lähtenyt häntä ajamaan.
Ja huomattuaan, mistä tämä tyhjänpäiväinen rähinä lähti, pysyi hän
muutaman hetken paikoillaan ihmetellen, kuinka niin pieni lintu saattoi
kurkustaan päästää niin monenlaisia ja kauas kantavia ääniä.

Hän tutki kukkoa kauan, luullen tässä olevan huiputusta tai metsästäjän
houkutuspilliä tai selvä-äänistä hyypiää muistuttavaa petosta. Hän
kierteli Kukkelikuuta, joka harjakoristeen ja helakanpunaisten helttain
heiluessa katseli häntä välinpitämätönnä kuten ainakin sellaista, joka
ei ensinkään kuulunut hänen haaremiinsa.

Kun Hölppä oli tullut selville siitä, että kukko oli oikea ja elävä,
jäi hän hiukan ällistyneenä paikalleen seisomaan, ja vähitellen läheni
hän kukkoa arkaillen sitä kuin eriskummallista ja ongelmaista olentoa.

Vasta myöhemmin, kun hän oli tarkoin tutkinut sen liikkeitä ja päässyt
ymmärtämään sen elämää, alkoi hän sitäkin kohtaan tuntea samaa
halveksivaa vihaa, jota hän tunsi sensukuisia lintuja kohtaan.

Tästä lähtien eli hän puolittain pihalla puolittain sisällä, kävellen,
nuuskien joka sopen, tarkaten kaikkea mitä tapahtui ulkona, vilkaisten
kadulle, tutkien hartaasti mitä löytyisi pienten puunkappaleiden alta,
kiiveten mahdollisimman korkealle ja väijyskelevän varpusia, jotka
herättivät hänessä sekavia ja epämääräisiä tunteita: epämääräistä
kateutta, milloin hän näki niiden vapaina lentelevän, ja halveksumista,
milloin näki niiden tahallaan ihmistä lähentelevän. Hän yritti tappaa
niitä näppäillen niitä rivakasti nokallaan, mutta nämäpä eivät
ensinkään antautuneet tähän leikkiin, ja vaikk'eivät vähintäkään
pelänneet kanoja, välttelivät ne häntä huolellisesti.

Hän ei uskaltanut liian paljoa antautua tekemisiin Kukkelikuun eikä
tämän kanojen kanssa, jotka koosta päättäen saattoivat tappelussa vetää
hänelle vertoja; sitäpaitsi näki hän niiden olevan ihmisen vankeja,
eikä hänellä vielä tähän aikaan ollut tuota rotua, kuten varpusia
kohtaan, selviä vihan aiheita.

Mutta mikäli auringonvalo kävi lämpimämmäksi, mikäli ilma täyttyi
tuoksuilla ja puut rupesivat viheriöimään, syntyi hänessä epäselvä
juopumustila, joka hämmensi häntä ja ilmeni pian käsittämättömänä
suuttumuksena kanoihin, joiden hän näki kieppuroivan pölyssä, tonkivan
tunkiolla ja pakoilevan kukkoa. Mikähän hänessä saattoi synnyttää tämän
kylmän ja kiihtyvän vihan? Kanat eivät olleet vapaita eivätkä Mirrin
tavalla riidelleet häneltä isäntäväen pöydältä pudonneita herkkujen
jätteitä. Ei!... Hän jätti ne kumminkin rauhaan katsellen niitä vain
karsaasti. Mutta eräänä aamuna purkautui tämä viha tuoden selvästi ilmi
hänen salaiset ja tiedottomat vaikuttimensa.

Niinkuin kaikilla metsän linnuilla, niinkuin melkein kaikilla
eläimillä, sai kevät Hölpänkin suonissa veren kiihkeämmin virtaamaan.
Jos hän olisi ollut vapaa, olisi hän harakkasiskojensa tapaan nauttinut
korkeissa puiden latvoissa tai lehtiholveissa lemmensyleilyyn
alistumisen täyttä iloa; hän olisi kiihottanut koirasten halua, olisi
yllyttänyt niitä toisiansa nokkimaan ja onnellisena vaappuvassa
asennossa antautunut kukkaisella oksalla voittajan syleilyyn. Hän ei
ollut milloinkaan ruumiissaan tuntenut tuota hekuman tunnetta, jonka
vallassa etsitään koiraan seuraa ja lemmentäyteisinä piipitetään häntä
luokseen. Ja koska hänellä ei ollut tarkkoja muistoja eikä silmäin
edessä esimerkkejä ja oli kaukana syntymäpaikoiltaan, tunsi hän
ainoastaan hämärästi hääsyleilyn tarvetta, joka olisi ilmieläväksi
vironnut, jos hänellä olisi ollut edessään toverien esimerkki tai
ympärillään liehakoivia kilpakosijoita.

Senpätähden hän, huomatessaan Kukkelikuun häärivän Tupun ympärillä ja
aavistaen outoa iloa, josta hän väärin oli vierotettu, tunsi katkeraa,
tiedotonta kateutta, joka vain odotti tilaisuutta puhjetakseen.

Astuen alas lantatunkiota höyhenet pörröllään syöksyi Kukkelikuu pää
vaakasuorana, kaula ojona, siivet levällään kulkua jouduttaakseen,
kaikin voimin pakenevaa Tupua kohden, ikäänkuin tämä olisi aikonut
olla osottamatta alamaisuuttaan, johon kukko tahtoi hänet väkivallalla
pakottaa. Juoksu loppui lyhyeen. Kun kana tunsi olevansa kiinni ja
kun ei enää ollut epäilemistäkään mikä kohtalo häntä odotti, painui
hän maahan jaloilleen, hajottaen keskimäiset pyrstösulkansa pyrstön
levittäytyessä vaakasuoraksi viuhkaksi.

Kukkelikuu hyppäsi raskaasti hänen selkäänsä vetäen kokoon jalkojaan,
pörristäen kaulaa, nipisti nokallaan kanan kaulahöyheniä kuin olisi
niitä purren suudellut ja laski pyrstöpuolen alas. Hetken kuluttua
nousi hän pystyyn keikailevana, räpyttäen silmiään, harja pystyssä,
taivutti kaulan kaarevaksi ja lähti korskeana tiehensä. Tupu, vieläkin
hämmennyksissään seikkailusta, ravistelihe kuin nainen, joka juur'ikään
on tyhmästi liannut hameensa teolla, jota on paras pitää salassa, ja
kiillotti nokallaan hankaantuneita höyheniään, mikä hänen mielestään
oli välttämätön toimenpide.

Hän oli näin pukuaan korjaamassa kun Hölppä, joka uteliaana oli
tarkannut kaikkea tätä menoa, syöksyi minkä jaloista läksi hänen
kimppuunsa, täynnä vaistomaista suuttumusta ja mustasukkaisuutta.
Ankarasti alkoi hän nokallaan löylyttää Tupua, joka ei tästä mitään
ymmärtänyt, vaan tyhmyyttään ja arkuuttaan läksi pakoilemaan
vihollista. Tämä yltyi pakenevaa takaa-ajaessaan ja näykkiessään yhä
kiihkeämmäksi eikä pysähtynyt, ennenkuin itse oli tästä tavattomasta
hakkaamisesta lopen uupunut.

Jok'ikinen takapihan Tupu sai vajaan viikon kuluessa kokea Hölpän
nokan lujuutta ja hänen kaulalihaksiensa kestävyyttä. Hän oli
välinpitämättömän näköisenä kävelevinään tai leikkivinään, ja hetkellä,
jolloin kanat vähimmin osasivat hyökkäystä odottaa, hyppäsi hän
hurjana heidän kimppuunsa, ponnisti ylenpalttisesti voimiaan heitä
takaa-ajaessaan ja löylyyttäessään ja iloitsi siitä, että edes näin sai
pakottavan lemmentarpeensa tyydyttää.

Hän alkoi Tupuille antaa ylimääräisiäkin selkäsaunoja, koettaen saada
ne ahdistetuksi johonkin nurkkaan, jossa ällistynyt pakolainen otti
vastaan löylytyksen pörristäen höyheniänsä, varoen päätään ja heikosti,
tukahtuneesti kaakattaen tuskissaan ja peloissaan. Eikä tuo pitkällisen
kotiorjuuden lopen masentama eläin typeryydessään yrittänytkään
vastustaa näin rohkean päättäväistä hyökkäystä.

Kaikki olisi käynyt hyvin ja Hölppä olisi kauan pysynyt Tupujen
tunnustettuna voittajana, jollei hän eräänä päivänä puolenpäivän
tienoossa, jolloin kanat olivat koolla nokkimassa emännän heille
ripottelemia jyväsiä, olisi halunnut jatkaa urotöitään ja hyökännyt
yhden kanan kimppuun. Siitä koitui hänelle pahaa. Koko kanalauma,
tuntiessaan näin koolla ollessaan voimansa, hyökkäsi siskon puolesta
kaulat lyhyinä Hölpän kimppuun ja rupesi joukolla ja anteliaasti
suorittamaan velkaansa, maksaen takaisin ne nokaniskut, joita hän
oli heille jakanut. Siinä syntyi mellakka: päät kohosivat, jyvät
unohtuivat, höyhenet pörristyivät, siivet pullistuivat, ja hätäiset
ja lyhyet vihanpurkaukset, jotka pääsivät ilmoille kaikista noista
eteenpäin ojennetuista nokista, saivat aikaan sanoinselittämättömän
kaakatuksen. Kun Tuput tiesivät lukumääränsä ja kiitetyn yhteistuntonsa
antavan heille voimaa, hyökkäsivät he Hölpän kimppuun löylyttäen häntä
kaikin voimin. Hölppä syöksyi tätä uhkaavaa laumaa pakoon. Mutta
vihainen joukko riensi hänen kintereillään, toiset yrittivät tarttua
Hölppään, toiset iskeä häntä nokallaan, kiskoen häneltä irti höyheniä
ja lyöden reikiä hänen ihoonsa.

Talon ovi oli auki. Hölppä painui sisälle ja hänen perässään tulla
töytäsi kiukun vimmassa koko vihainen, kostonjanoinen lauma, joka hänet
auttamattomasti olisi repinyt kappaleiksi, jolleivät miehet olisi
kavahtaneet pystyyn katsomaan tätä äkkiarvaamatonta hyökkäystä ja
ajamaan kaakattavaa laumaa pakosalle.

Senjälkeen Hölppä ei enää löylytellyt Tupuja.

       *       *       *       *       *

Sadepäivinä hän oli ravintolan isäntäväen sulona ilahduttaen
heitä vikkelillä liikkeillään, huvittavalla uteliaisuudellaan ja
naurunsäkätyksellään. Hän otti vastaan kaikki mitä hänelle heitettiin,
olipa se syötäväksi kelpaavaa eli ei, ja, kuten kulloinkin päähän
pisti, söi sen tai kätki johonkin nurkkaan lankun tai kevyen kiven
alle. Pihalla ei enää ollut puunkappaletta, jonka suojasta ei löytynyt
leivän-, sokurin- tai perunanpalaa, vieläpä kuparirahojakin, joiden
löytö oli talon nulikoille sangen mieluinen yllätys. Ihmeteltiin, miten
nämä kätköt, joita kanat käyttivät hyväkseen, olivat syntyneet, sillä
harvoin kävi niitä Hölppä tarkastamassa, jolla ei milloinkaan ollut
nälkä ja jota nuo pienet kiillottomat kuparirahat eivät erikoisesti
hurmanneet.

Mutta hopeiset pöytäkalut, terässakset, miehen kello häntä viehättivät.
Ihmeteltävästi arvasi hän, että isäntäväki olisi kurittanut häntä, jos
hän niitä anasti heidän nähtensä. Kun hänelle sattui vastustamaton
anastamispuuska ja oikein erikoinen itaruuden tuuli, odotteli hän
hetkeä jolloin olisi yksin, varastaakseen ja kätkeäkseen haluamiansa
kiiltäviä esineitä. Näin varasti hän useita hopeisia pöytäkaluja,
kuljettaakseen ne puuvajan perälle suureen kuoppaan risuaidan suojaan,
jonne hän tästä puoleen vei kaikki hiukankin kiiltävät esineet, joita
sai siepatuksi. Näin hän tietämättään eräänä päivänä aiheutti tappelun,
joka oli vähällä päättyä surullisesti.

Eräänä sumuisena iltapäivänä kuljeskeli hän joutilaana pöytien alla,
etsien esineiden seasta jotakin, joka auttaisi häntä leikin tai
vehkeilyn alkuun, kavahtaen joutumasta juopottelijain poljettavaksi,
jotka siellä kuluttivat aikaansa kallistellen laseja ja juttuja
kertoillen.

Siellä oli heitä neljä tai viisi pyöreän pöydän ympärillä,
lynkäpäisillään pöydän vahaliinalla, jolle viiniä oli läikkynyt.
He lörpöttelivät ja nauroivat, aikalailla liikutuksissaan, melkein
päihtyneinä, kilistellen laseja ja pulloja. Jo parikymmentä kertaa
olivat he vähällä tarttua toinen toisensa tukkaan jostakin muka
loukkaavasta sanasta tai likaisesta jutusta, jossa — kiihtyneessä
tilassaan kun olivat käyneet epäluuloisiksi — olivat huomaavinaan
häpäiseviä salaviittauksia.

Kyllästyneenä näihin juomavieraisiin käski isäntä heitä maksamaan
juominkinsa ja lähtemään tiehensä, lujasti kieltäytyen enää heille
mitään antamasta.

Vähäsen vielä sovintoa hierottuaan ja tyhjennettyään lasinsa, veti
heistä muuan, joka oli toisia päihtyneempi, taskustaan esiin suuren,
monivärisen nahkakukkaron, jonka hihnoja hän hitaasti aukoili, ja otti
sieltä esille kahdenkymmenen markan kultarahan, jonka aikoi laskea
kapakan isännän käteen. Hölppä hyppeli yhä lattialla melkein miehen
jaloissa. Pahaksi onneksi pääsi kultaraha paksujen, pitkäaikaisesta
juopottelusta pöhöttyneiden sormien lomitse liukumaan ja putosi
lattialle. Juopunut työnsi tuoliaan taapäin saadakseen riittävästi
tilaa kumartumaan ja ottamaan maasta rahan. Hän ei nähnyt mitään.
Toiset olivat meluten vieneet säärensä hajalleen ja Hölppä mennä
vilisti, kuin olisi tästä rähinästä peloissaan, nokka pystyssä ovea
kohden. Ei kukaan häntä huomannut. Juopunut haki, kiroili; toisetkin
kumartuivat etsimään; isäntä ja emäntä tulivat myös lähemmäs ja
tutkivat terävin katsein lattianrakoja. Ei näkynyt mitään. Raapaistiin
tulta, sytytettiin kynttilä. Ei näkynyt mitään. Juopunut kiroili
kovemmin, ärjyi, suuttui. Hän oli kyllä ottanut esille kahdenkymmenen
markan kultarahan — jonkun oli täytynyt ottaa se. Ei käynyt päinsä
tehdä tällaista pilaa juomavieraalle tai ystävälle! Toiset juopuneet
vakuuttivat viattomuuttaan, hän myönsi heidän olevan syyttömiä
ja syytti isäntää, joka oli käskenyt heidän poistua. Miksikähän
hän käskikään heidän mennä ulos? Silloin alkoi sadella kirouksia,
uhkauksia, huutoja; kuului korvapuustien läimäyksiä, nyrkkejä
heristettiin, lakit lentelivät ilmassa, nenät vuotivat verta; pöytä
huojui, läkkituopit ja lasit menivät kumoon pelottavassa sekasorrossa
miesten verisesti otellessa, repiessä ja iskiessä toisiaan ja
ulvoen vakuuttaessa viattomuuttaan; emäntä kohotti kätensä taivasta
kohti ja lähetti hakemaan naapureita erottamaan näitä miehiä, jotka
iskivät toisiaan aivan umpimähkään eivätkä oikeastaan tienneet, miksi
tappelivat.

Koska kultarahaa ei milloinkaan näkynyt, päätteli ravintolan isäntä,
että juopunut ei ollutkaan ottanut kukkarostaan mitään, että hän oli
avannut sen vain etsiäkseen tappelun aihetta, ja kaikki yhtyivät häneen.

Hölppä yksin tiesi asian oikean laidan. Hän lähti niin äkisti pihalle
sentähden, että hänellä oli nokassaan kultaraha, jonka hän oli
siepannut juopuneen kengältä samassa kun se oli siihen ääntä antamatta
pudonnut.

       *       *       *       *       *

Näihin aikoihin eräs juomavieraista sai päähänsä tuon Hölpälle tuhoisan
tuuman: jospa sen opettaisi juomaan viiniä!

Tuuma oli hankala toteuttaa, koska Hölppä tunsi voittamatonta epäluuloa
sekä viinin hajua että sen väriä kohtaan. Täytyi käyttää petosta ja
vedota harakan hyvin tunnettuun herkutteluhaluun. Eräänä päivänä oli
Hölppä pöydällä, jonka ääressä eräs juomavieras istui jakaen harakan
kanssa sokerileivän, jolle tämä oli ahne. Silloin pudotti mies kuin
vahingossa lasiinsa, johon oli kaatanut enimmäkseen valkoista, hyvin
sokeripitoista viiniä, palan, jota tarjosi Hölpälle. Tämä lähestyi
lasia ja epäluulostaan huolimatta nokki pieninä murusina sokerileivän,
sillä se oli mennyt palasiksi, maistaen näin samalla sokeroitua
nestettä, joka hänestä tuntui oivalliselta. Kun mies sitten hetkisen
perästä tarjosi lasin ilman sokerileipää, tulikin hän sitä hotkien
juomaan, palasipa sitten houkuttelemattakin lasin ääreen useita kertoja
peräkkäin.

Huomaamatta väritettiin neste ja sokeriannosta vähennettiin, niin
että jonkun ajan kuluttua Hölppä joi pelkkää viiniä ja syvästi
halveksi raikasta vettä, jonka pinnalla pölyhiukkaset harmaana kuorena
uiskentelivat.

Viinin ensimäiset vaikutukset Hölppään olivat omituiset: se lörpötteli
päivät päästään hyppien pöydältä toiselle, näykkien juomavieraita,
iskien niitä nokallaan, hääri sitten ivanhaluisen näköisenä Mirrin
edessä, joka häntä katseli viikset oikosenaan, korvat nurin ja astui
heti julkeasti nykimään hännästä Pyryä, joka ärähti hänelle tavallista
kovemmin, ilmaisten näin selvästi, että tätä ilveilyä oli tarpeeksi
kestänyt.

Ällistyneenä tästä läksytyksestä, asettui hän seisomaan jalat
haarallaan kohottaen hiukan siipiänsä niinkuin akka, joka kädet
lanteilla valmistuu haukkumaan naapurimuijaa, ja piti Pyrylle
neljännestunnin kestävän, pitkäpiimäisen ja vaikeasti tajuttavan
esitelmän, jossa samat kerakkeet säännöllisin väliajoin kertautuivat
niinkuin vanhoissa kiroussanoissa. Mutta Pyry oli kyllin älykäs, ettei
antanut tämän rauhaansa häiritä.

Kuin sekaisin omasta sanatulvastaan, meni Hölppä sitten piiloon
tuhkapesän viereen turvapaikkaansa ja vaipui uneen.

Joka päivä joi hän enemmän ja hänen paha tuulensa yltyi. Pyry ärisi jo
hänelle vihaisesti, juopot potkivat häntä hieman takapuoleen ja Mirri
raapaisi häntä kynsillään joitakin kertoja tosissaan.

Nyt hän ei enää tahtonut juoda muuta kuin viiniä, ja kun joskus
joku juopottelija tarjosi hänelle huvikseen vesilasin, kasteli hän
siinä nokkansa; näykkäsi sitten hetkellisen mielialansa vallassa
suutuksissaan aikalailla tarjoojaa tästä huonosta pilasta tai kaasi
päällään ja kaulallaan tämän lasin äkkiä kumoon.

Täysin tahdottomana alistuen himojensa valtaan, joiden varalle
eläimillä ei olennossaan ole hillitsevää eikä ohjaavaa voimaa, sieti
hän tästälähtien epäluuloitta mitä tyhmintä ja ilkeintä pilantekoa.

Koska hän erotuksetta tarttui kaikkeen mitä hänelle ojennettiin,
kätkeäkseen sen sitten, otti hän eräänä päivänä juopuneelta vastaan
juuri sytytetyn paperossin tarttuen sen palavaan päähän. Ensin kuuli
hän paperossin nokassaan kihahtavan, tunsi sitten palohajua, sitten
kuului heikko, vihlova tuskan korahdus ja sill'aikaa kun juopottelijat
olivat pakahtua naurusta, pakoili eläinparka nokka auki sanomattomassa
tuskassa, mitään näkemättä joka haaralle, syöksyen pahki seiniin ja
huonekaluihin, päästäen kurkustaan vaikeroivaa kirkunaa ja epätoivon
korahduksia. Kaksi päivää oli hän syömättä ja juomatta pitäen nokkaa
auki. Vähitellen opetti häntä kärsimyksensä jälleen tajuamaan
eläinelämäänsä, rappiotilaansa, ja hän olla jurotti kaiket päivät
synkkänä ja yksinäisenä pimeässä nurkassaan.

Vihdoin rupesi hän jälleen syömään ja juomaan, ensin vettä, sitten
uudelleen viiniä, jota särpi vähin siemauksin. Hän kävi jälleen
riitaiseksi, leikki yhä vähemmän, janosi yhä enemmän alkohoolia,
ja kulutti aikaansa särpien viiniä juopottelijain lasista, nukkuen
nurkassaan tai puolivalveillaan hokien päihtyneenä yhtä ainoata,
yksitoikkoista ja tyhjäsisältöistä ääntä: puee, puee!

       *       *       *       *       *

Tänään ei ollut tapahtunut mitään erityistä. Hölppä oli juonut kuten
tavallisesti ja tapansa mukaan mennyt maata hämärissä vähän sen jälkeen
kun kanat olivat asettuneet yöpuulleen.

Kyyristyneenä turvapaikkaansa höyhenet pörröllään, pää kaulan sisään
vajonneena, nokka riipuksissa, paljaat silmäluomet suljettuina, vapisi
hän kumman painajaisen vallassa, missä mitä lystillisimmät mielikuvat
liittyivät mitä tuskallisimpiin.

Öljylampun varjostin oli syrjään vedetty, niin että valo osui kirkkaana
hänen piilopaikkaansa. Silloin hänestä tuntui, että kissat ja kanat
laumottain olivat liittyneet häntä vastaan ja piirittivät hänet uhaten
sytytetyillä, palavilla paperosseilla. Hän ravisti itseään päästäkseen
niiden takaa-ajoa pakoon, nosti vuoroin kumpaakin jalkaansa ja sulki
epätoivon voimalla nokkansa, jottei polttaisi sitä.

Äkkiä heräsi hän tästä painostavasta unesta kuullessaan kovalla äänellä
lausuttavan kaksitavuista nimeänsä. Hän avasi silmänsä, mutta sulki
ne äkisti jälleen tuntiessaan kirkkaan lampunvalon niitä pistävästi
sokaisevan. Mutta uudelleen kuului: Hölppä!

Hän ei liikahtanut, koska vielä oli painajaisunen ahdistuksen vallassa.
Hänen mieltään kalvoi epäluulo ja tuska hänen tuntiessaan, ettei tässä
oudossa, hänelle melkein tuntemattomassa ympäristössä kyennyt pääsemään
pakoon, ja hän pelkäsi sekä valoa että pimeää.

Mutta kaksi kättä nosti hänet ylös ja viskasi tylysti pöydälle
vastapäätä lamppua, punaiselta välkkyvällä nesteellä täytettyjen
pikarien keskelle, joita näkyi pöydän joka reunalla ikäänkuin rajana,
jonka yli hän ei saanut astua. Häikäistynä ja hurjana pelosta kääntyi
hän valoa pakoon, joka koski kipeästi silmiin, miesten nauraa
hohottaessa hänen neuvottomuudelleen ja tuskalleen.

— Otappas kulaus, Hölppä! Hänelle tarjottiin lasi.

Mutta Hölppä piti nokkansa ja silmänsä itsepintaisesti kiinni, tuntien
hämärästi tuossa käheässä äänessä vaaran piilevän.

— Hän ei haluakaan enää viiniä, tuo herkkusuu, sanoi eräs juopunut. —
Jospa hänelle tarjoisi vähän väkevämpää!

Ja oitis hän tarjosi Hölpälle pienestä lasista paloviinaa. Mutta nokka
pysyi suljettuna, koska säikähtynyt eläin ei ymmärtänyt eikä halunnut
mitään.

Silloin eräs mies aukaisi väkisin Hölpän nokan toisen kaataessa
kurkkuun yhtä päätä vähissä erin kolme lusikallista alkohoolia.

Vaikutus oli eriskummainen.

Heti Hölppä suorihe pystyyn, tuntui kuin pitenevän, repäsi hurjat
silmänsä auki, riuhtasi rajusti siipensä levälleen ja syöksyi tarmonsa
takaa lamppua kohti, saaden juopot kauhistuksissaan peräytymään.
Veristen silmien salamoidessa hyppäsi hän vastustamattomalla voimalla
kohti valoa tuon lampun kimppuun, jota hänen hullaantuneet aivonsa
pitivät yksinomaisena syyllisenä hänen sisässään riehuvaan polttoon.

Lamppu ei kestänyt tätä hurjaa hyökkäystä, vaan kaatui ja vieri
lattialle särkyen sirpaleiksi, öljy syttyi tuleen, joka poltti
seinäpapereita, tuoleja, pöytiä, uhaten näin taloa tulipalolla. Hölppä
tuleen tukehtuen paloi elävältä, mutta tämän ulkonaisen tuskan rinnalla
tuntui ehkä hänen sisäinen, aivoissa ja sisälmyksissä riehuva polttonsa
helpommalta.

Ja kun juopuneet olivat saaneet tuon juoppohullun harakan sytyttämän
tulen sammuksiin, tulkitsi yksi heistä, katsellen kuolleen tai
oikeammin vapautuneen eläimen puoleksi hiiltynyttä ja jäykistynyttä
ruumista, yleisen mielipiteen, jossa ilmeni ihmisten äärimmäinen
tunnottomuus:

— Äh! kuinka ilkeä tuokin raato sentään on!








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KETUN SEIKKAILUSTA HARAKAN VANKEUTEEN ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.