Liina

By Lilli Suburg

The Project Gutenberg eBook of Liina
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Liina


Author: Lilli Suburg

Release date: February 14, 2024 [eBook #72959]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1892

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LIINA ***





LIINA

Kirj.

Lilli Suburg


Suomennos viron kielestä


Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1892.




I.


Isäni oli kartanon pehtori, joka piti huolta peltotöistä, viina-
ja olutkellareista sekä aitoista. Muu hallitus ja kirjanpito oli
saksalaisen kirjurin huostassa. Kartanon rouvan mies oli nuorena
kuollut. Silloin uskoi hän vanhemmilleni, jotka olivat olleet hänen
uskollisimpia palvelijoitaan, kaiken maanviljelyksen ja mitä siihen
kuului. Heidän elämänsä kävi sentähden paremmaksi kuin toisten
palvelijain. He voivat myöskin lapsensa pitää puhtaimmissa vaatteissa
ja antaa heille huolellisemman, niinkuin sanottiin saksalaisen
kasvatuksen. Lapset myöskin, saksalaiseen tapaan, sanoivat vanhempiaan
"papaksi" ja "mammaksi". Ja koska yksi asia seuraa toistansa, niin
tämän saksalaisen sivistyksen tähden myöskin ylhäisemmät kunnioittivat
minun vanhempiani, ja kartanon rouvakin otti mielellään heidän lapsensa
omille lapsilleen leikkitoveriksi. Minut, joka olin kaikista vanhin,
mamma usein, suureksi ilokseni, pesi puhtaaksi, puetti pyhävaatteisiin
ja antoi palvelustytön saattaa mäelle leikkimään. — Oi, armas aika,
jolloin pieni sykkivä sydän ei vielä tunne muuta kuin suurta iloa
jokaisesta kauniista esineestä, johon silmä sattuu ja jota uskaltaa
kädellään kosketella! Oi, armas aika, jolloin ajatus ei osaa katsoa
ihmisten säätyä, vaan kiintyy jokaiseen yhdenikäiseen ja yhdenkokoiseen
ihmiseen, ikäänkuin ei olisi pienintäkään asiaa maailmassa, joka välin
voisi rikkoa! Yhdenlainen ilo loisti myöskin Auroora neidin ja Liinan
silmistä, kun he jälleen toisensa tapasivat, ja ystävyys oli olemassa,
vaikk'eivät ystävät ymmärtäneet sille nimeäkään antaa. Ja vaikka ei
Auroora neiti ymmärtänyt hyvästi maan kieltä, ja vaikka Liina vaan
puhui muutaman sanan saksaa, he kuitenkin ymmärsivät toisiansa, ja pian
kajahti iloinen nauru lastenkamarista. — Oi, kallis lapsuuden aika,
ikävällä ajattelen sinua, ja kyyneleet nousevat silmiin, kun muistelen
Aurooran kauniita kasvoja ja sinisiä silmiä!

Me leikimme ja opimme samalla toinen toisemme kieltä. Vanhempani olivat
hyvillään, että minä pian puhuin hyvästi saksaa, ja vielä suurempi
ilo oli heillä, kun rouva eräänä päivänä kutsutti mamman luokseen
ja selitti hänelle, että Auroora neidille tulee opettajatar ja että
Liina, joka tälle aina on ollut rakas ja sievä leikkikumppani, saisi
myöskin olla hänen toverinaan opin tiellä. Suuresti iloitsin siitä
myöskin minä ja Auroora. Nythän me saisimme joka päivä aamusta iltaan
olla yhdessä, ja vaan yönajaksi pitäisi toisistamme erota. Niin
kävikin. Opettajaneiti tuli ja minä lähdin joka aamu mäelle, kävin vaan
päivällisellä kotona. Usein jäin kuitenkin koko päiväksi sinne oppimaan
ja leikkimään.

Vanhemmat ja minä olimme siihen sangen tyytyväisiä, mutta minun
pienemmät sisareni nurisivat, kun heidän kanssaan niin harvoin leikin.
Eikä minun entinen naapurini ja toverini sepän Jansukaan ollut minuun
ensinkään tyytyväinen. Hän oli minun kanssani kesällä juossut joen
rannalla, talvella sen jäällä luistellut ja minua vetänyt kelkalla,
sillä hän oli isompi ja muutamaa vuotta minua vanhempi. "Liina",
sanoi hän eräänä pyhäpäivänä, "minä en sitä ensinkään salli, että
sinä niin paljo olet mäellä ja tulet yhä saksalaisemmaksi ja minua
kohtaan ylpeäksi, sillä kaikki saksalaiset ovat ylpeitä." Tämmöiseen
nuhtelemiseen en ollut ensinkään tottunut, ja minä suutuin häneen,
ettei hän kärsinyt saksalaisia, jotka aina olivat olleet hyviä minulle.
Mutta kuitenkin, kun hän oli mennyt pois, muistui hänen sanansa
mieleeni, sillä hänkin oli aina ollut minulle rakas ja hyvä kohtaani.
Minkätähden sanoi hän saksalaisia ylpeiksi, minkätähden minua sanotaan
ylpeäksi? Minä aioin puhua siitä Aurooran kanssa — mutta pian unhotin
kaikki, ja asia jäi puhumatta.

Minä olin kirjurin luona jo oppinut hiukan lukemaan ja kirjoittamaan,
ja se oli minulle nyt avuksi. Opettaja oli lempeä, rakasmielinen
neiti ja ymmärsi tehdä oppimisen meille rakkaaksi, ja sekä hän että
rouva kiittivät meidän ahkeruuttamme. Mutta mitä enemmän edistyimme
tiedoissa, sitä iloisemmat olimme myöskin leikin aikana. Joskus
täytyi opettajattaren tulla kieltämään meidän vallattomuuttamme. Hän
seurusteli väliaikoina rouvan kanssa ja luki hänelle. Niinpä tuli hän
jälleen eräänä talvi-iltana kiiruhtaen meidän luoksemme, mutta jäi jo
kynnykselle seisomaan, ja nähtyään meidät, rupesi ääneensä nauramaan.
Tämän kuultuaan, tuli rouvakin sinne, ja mitä näki hän? Keskellä
huonetta oli pieni pöytä, pöydällä pesuvati täynnä saippuavaahtoa.
Auroora ylöskäärittyine hihoineen yhdellä ja minä samoin toisella
puolen pöytää heitimme vaahtopalloja suuresti nauraen toistemme
silmille, ja niistä juoksi vesi virtana pitkin kasvoja ja vaatteita.
Mutta moni vaahtorakko oli jäänyt hiuksiin, nenään ja olkapäihin
riippumaan, joka teki meidät niin soman näköisiksi, että rouva ja
neiti olivat katketa nauruun. — Torumista ei ajatellut kumpainenkaan.
He molemmat olivat elämänsä aikana huomanneet, että ilo ja vapaus
parhaiten edistävät kaikkea työtä ja toimitusta, parhaiten kehittävät
myöskin ymmärrystä ja suojelusenkeleinä johdattavat lastakin kaikkea
hyvää tajuamaan.

Mutta minkätähden katosi tämä ilonaika niin pian? Minkätähden ei jäänyt
minulle tuntemattomaksi kaikki ne väliseinät, jotka ihmisten sydämiä
toisistaan erottavat?




II.


Mutta kuinka kävi minun Jansulleni? Pari viikkoa sen jälkeen, kun
hän oli minulle pahan, mielensä näyttänyt, tuli hän jälleen kiirein
askelin, loistavin silmin luokseni, tarttui minuun, suuteli ja sanoi:
"Liina, minä käyn myös koulua! Minä en voinut sitä kärsiä, että
sinä, joka olet minua niin paljo nuorempi ja pienempi, tulisit minua
viisaammaksi, ja pyysin isää niin kauan, että hän vei minut lukkarin
luo kouluun. Maanantaista asti olen käynyt jo siellä ja opin maan
kielen rinnalla myöskin saksan kieltä, sentähden, että sinäkin opit
saksaa." Nyt tartuin minä hänen kaulaansa ja huudahdin ilolla: "Oi,
kuinka hyvä, kuinka hyvä! Sinä opit nyt myös saksaa, etkä varmaankaan
enää pidä saksalaisia ylpeinä." Minä katsoin terävästi häneen —
sydämeni kävi levottomaksi. Minkätähden katosi loistava ilo kerrassaan
Jansun silmistä, minkätähden vaaleni hän ja katsoi jälleen sekä
vihaisesti että surullisesti minuun? — Hetken perästä hän lausui:
"Liina, sinun vanhempasi ovat hyvällä kohdalla, ja meidän nykyiset
herrasväkemme ovat hyviä ihmisiä; siitä se tulee, että sinä et vielä
tiedä mitään saksalaisten ja talonpoikain keskinäisestä suhteesta.
Minäkään en ole tahtonut sinulle mitään puhua, etten olisi pahoittanut
mieltäsi. Mutta nyt sinä käyt vanhemmaksi ja voit jo paremmin
ymmärtää. Pyydä sentähden äidiltäsi, että hän lupaa sinut jonakuna
lauvantai-iltana meille, niin pyydämme minun isäni kertomaan meille
omasta ja vanhempainsa elämästä. Kyllä sinäkin sitte alat ymmärtää,
miksi en minä voi saksalaisia rakastaa."

Melkein joka lauvantai, kun hän koulusta tuli kotiin, poikkesi hän
meillä ja kysyi: "No, Liina, tuletko tänäpäivänä?" "En, nyt olen juuri
tullut mäeltä, etten enää ehdi", vastasin hänelle joka kerta. Mutta
todella asia oli semmoinen, että minun pieni sydämeni oli ruvennut
pelkäämään hänen isänsä kertomuksia, vaikk'en niitä vielä ollut
kuullutkaan. Jansu huomasi tämän, eikä pyytänytkään minua enää.

Joulu tuli. Meidän koulumme loppui, ja minä olin jälleen kotona
siskojeni luona, jotka siitä iloitsivat. Jansu tuli myös useammin
meille, ja me luistelimme joella ja teimme lumipalloja, ja hän
veti minua kelkassa ja teki minulle kaikkea, mikä minua huvitti.
Joulunaattona olin mäellä. Auroora ei voinut ensinkään ilman minutta
iloita. Hän kutsui minut taas pyhäksi leikkimään. "Minulle tosin
tulee vieraita ja Otto, vanhin veljeni, joka käy kaupungissa koulua,
mutta sittekin ikävöin sinua." — Viimeisenä pyhänä lähdin taas sinne
ja Auroora tervehti minua hyvin iloisesti. Hänen vieraansa olivat jo
lähteneet, ja hän leikki veljensä kanssa kummipallolla, ja minä myös
siihen yhdyin. Sitte toi Otto puupalikkansa ja kutsui meitä huonetta
rakentamaan. Me kyykkysillämme lattialla rakensimme ahkerasti. Silloin
tuli äkkiä kammari-Leena huoneesen ja sanoi:

"Tule, Liina, sulhastasi tervehtimään; hän seisoo eteisessä pahoilla
mielin, kun ei hän sinua vielä ole nähnyt."

Tämän kuultuaan, nousi Otto äkkiä ylös, otti minua kädestä kiinni ja
kysyi: "kuka siellä on? Liina ei saa meidän luota mennä!"

"No, no, nuori herra", vastasi Leena, "elkää te tuota talonpoikaista
tyttöä estelkö, te iso saksa, antakaa hänen mennä omaa säätyläistään
tervehtimään." Ja tämän lausui hän semmoisella äänellä ja katseella,
että minä rupesin pelkäämään. Silloin astui Jansu kynnykselle ja
huusi: "Liina, tule pois!" — "Niin, Leena on oikeassa, mene, vanha
talonpoikaistyttö!" sanoi nyt Otto ja työnsi minut syrjään.

Mutta Auroora, joka ihmeekseen kaiken tämän oli kuullut, heittäytyi
ääneensä itkien minun kaulaani. Minäkin aloin itkeä, ja silloin tuli
rouva ja kysyi pahoilla mielin: "Mikä nyt, lapset? Mikä teille on
tullut?"

"Voi, valitti Auroora, Leena ja Otto käskevät Liinan menemään pois tuon
pojan kanssa, joka tuolla seisoo, sentähden, että hän on talonpoikainen
tyttö."

Leena oli jo mennyt pois, ja Jansu seisoi vielä kynnyksellä. Jansu,
kolmentoista vanha, terve poika puhtaissa vaatteissa, punoittavin
poskin ja tulisin silmin, seisten reippaasti kynnyksellä, oli minusta
kuin joku voimakas mies, jota tuli kuulla. Rouva katsoi häntä, vastasi
lempeästi hänen tervehdykseensä ja kuunteli hänen selitystään. —
"Kunnioitettava rouva, elkää panko pahaksenne minun rohkeuttani, että
rupean teidän kanssanne puhumaan. Mutta kun tiedän, että te olette
sangen hyvä, enkä salli, että Liinan mieltä pahoitetaan, sillä minäkin
Liinaa rakastan, niin tahdon teille kaikki kertoa." Ja hän puhui,
kuinka hänen äitinsä lähetti hänet emännöitsijältä pyytämään kipeälle
lehmälleen rohtoa, kuinka Leena oli jättänyt hänet eteiseen ja lähtenyt
emännöitsijää etsimään, kuinka Leena oli ruvennut Liinaa ärsyttelemään
j.n.e. kuinka kaikki oli käynyt, kunnes rouva saapui sinne. — Kun
rouva kaikki kuuli, otti hän meidät Aurooran kanssa syliinsä, suuteli
meitä ja sanoi: "Te, rakkaat lapseni, olette yhdenarvoiset, niinkauan
kuin olette Jumalaa pelkääväiset, hyvät lapset, mutta jos toinen on
pahempi kuin toinen, silloin on hän myöskin ala-arvoisempi. Unhoittakaa
sentähden Leenan tyhmät sanat ja olkaa jälleen iloiset! Sinä, rakas
Otto, olet ajattelemattomasti pahoittanut Liinan mielen, mutta siitä
puhun sinulle kahden kesken. Ja sinä, rakas poika, olet minulle mieleen
oikeudentuntosi tähden, ja pyydän sentähden, että jäät lasteni kanssa
leikkimään."

"Kiitän paljo, kunnioitettava rouva", vastasi Jansu, lähestyi rouvaa,
suuteli hänen ojennettua kättänsä ja sanoi: "äitini odottaa minua;
hyvästi!" Niin lähti hän huoneesta.

Meidän ilomme ei tahtonut sillä kertaa tulla entiselleen, vaikka kyllä
Otto hetken perästä, tultuaan äitinsä kamarista, suuteli käsiäni ja
huuliani ja koitti meitä lepyttää kuvakirjoilla ja kaikellaisilla
kauniilla esineillä. Mäeltä tultuani, en ollut milloinkaan tuntenut
niin suurta rakkautta vanhempiani ja siskojani kohtaan. Mutta minä
en puhunut heille mitään siitä, mikä minua suretti. Se oli minun
ensimmäinen salaisuuteni. — Yöllä en paljo saanut unta ja odotin
ikävällä aamua, että saisin tavata Jansua.

Nousin varhain ylös seuraavana päivänä, pukeuduin, menin äidin luo ja
pyysin: "hyvä mamma, saanko mennä tänä päivänä Jansun luo, minulla
on hänen kanssaan paljo puhumista?" — "Paljo puhumista?" kysyi äiti
hymyillen ja sanoi: "mene vaan, mutta älä ole vallaton!"

Juosten ja hypäten kiiruhdin tietä myöten; Jansu tuli vastaani
puolivälissä matkaa. "Hyvää huomenta, Liina!" huusi hän jo kaukana,
syleili minua, nosti minut ylös maasta ja sanoi, että hän iloissaan
siitä, kun kerran tulin hänen luokseen, tahtoisi kantaa minut sylissään
kotiinsa. Sen hän tekikin, eikä laskenut pois, ennenkuin oli vienyt
minut äitinsä syliin. Hänen äitinsä, iso, terve vaimo-ihminen, valkeat
hiukset, loistavat, siniset silmät, puhtaissa vaatteissa, suuteli minua
otsalle ja sanoi, että hänkin oli hyvillään, kun kerran tulin Jansun
luo, lupasi minulle siitä hyvästä mettä ja mitä hänellä vaan oli antaa.

Sepän väellä oli kolme kamaria, joissa oli muutama tuoli, pöytä, puhdas
penkki ja vuode. Takimmaisen kamarin oli äiti sisustanut ainoalle
lapselleen, Jansulle, ja siellä nähtiin kauniita kuvia, peili ja pieni
petsattu kirjakaappi. Sinne, omaan kamariinsa, vei nyt Jansu minut.
Minä olin siellä ennen kymmeniä kertoja leikkinyt.

"Jansu", kysyin minä heti, kun sinne tulimme, "olisiko sinun isälläsi
aikaa puhumaan meille omia kertomuksiaan?" "Sen minä arvasin", hän
vastasi, "että sinä eilisen tapauksen jälkeen sitä toivot, mutta
arvaapas, Liina, minä olen puhunut isälle kaikki ja senkin, mitä rouva
meille sanoi, ja isä vastasi siihen: se on hyvä, että sinä olet kaikki
nähnyt ja kuullut ja puhunut minulle. Nyt minä tiedän, että olisin
tehnyt väärin rouvalle, joka on Liinaa niin hyvästi kohdellut, jos
olisin kertomuksillani herättänyt Liinan sydämessä vihaa saksalaisia
kohtaan. Hän tosin, kasvattaessaan Liinaa saksalaiseksi, voi tuottaa
tälle paljon surua ja sydämen tuskaa, jos vaan Liina tahtoo jäädä
vanhempainsa uskolliseksi lapseksi, taikka voi hän tytön heistä ja
meistä kaikista kokonaan vieroittaa. Mutta siitä ei rouva tiedä mitään,
eikä se ole hänelle syyksi luettava. — Minä kyllä tiedän, rakas Liina,
ett'et sinä sitä nyt ymmärrä, mutta toivon, että sinä tämän vielä
tarpeen tullessa muistat. Mutta rakasta nyt kallista rouvaasi, Aurooraa
ja opettaja-neitiä, ja rukoile Jumalaa, ettei hän minua sinusta eroita.
Kyllä sitte olet oikealla tiellä!"

Oi, rakas Jansu, jos olisit tietänyt, mitä taisteluja Liinasi vielä
sai kärsiä, et olisi vaiennut, vaan puhunut ja antanut isäsikin puhua
suurella äänellä!




III.


Kesäinen aika viheriöine vaatetuksineen, lauhkeine tuulineen, kaikuvine
linnunlauluineen ja iloisine ihmisineen oli jälleen käsissä. Joki
virtaili sinisen, punaisen värisillä kukilla kirjailtuin äyrästensä
lomitse ja heitti vaahtoisia vesipatsaita kohti sinistä taivasta.
Koko luonto oli herännyt uuteen elämään. Voivatko sitten lapset
pysyä lukkojen takana? Eipä suinkaan! Valkeissa, ohuissa vaatteissa,
silkkireunuksilla kuin siivillä kaunistettuina, kukkaseppeleet päässä
ja päivän säteiden nostama puna poskilla, käsi kädessä hyppäsimme,
Auroora, hänen neljä vierastaan ja minä pitkin joen rantaa.

"Nyt olemme piilosilla!" huusi Auroora jääden seisomaan. Niin, niin,
vastasivat hänelle kaikki yhdestä suusta ja pian oli arpa heitetty
silmänpitäjälle, ja kaikki lensivät, mikä tämän, mikä tuon pensaan
taakse piiloon. Otto oli tovereineen, Jansukin nyt joukossa, joen
varrella ja työnsi pitkällä kepillä mastolla ja purjeilla varustettua,
punaiseksi ja mustaksi maalattua laivaa vesille. Tämän lahjoitti Jansu
Otolle, vaikka hän oli sen itse suurella vaivalla valmistanut. Hän oli
sanonut: "Minä annan teille tämän laivan merkiksi, etten hetkellisen
loukkauksen tähden — sillä kertaa enemmän Liinaa, mutta myöskin minua
kohtaan — kanna vihaa ketäkään vastaan, ja myöskin muistutukseksi,
että halveksitulla talonpojallakin on jotakin, josta suuren Saksan
lapset saattavat ihastua. Minun isäni sanoo, ettei kukaan tiedä
lapsena, minlaiselle kohdalle hän vanhana joutuu, ja että jokaista
kerran arvostellaan oikeuden mukaan, sillä Jumala tuomitsee kaikkia
oikeudella."

"Saammeko mekin tulla teidän kanssanne leikkimään?" pyysi Otto,
ja ilomielin se luvattiin hänelle. Nyt pidimme silmiä ja etsimme,
juoksimme ja iloitsimme, kunnes opettaja-neidin rakas ääni meitä kutsui
iltaselle.

Vuoden kauniin aika, keväinen aika, lentää kuin tuulen siivillä
eteenpäin. Niin oli se meiltäkin kulunut leikin ja työn vaihdellessa,
ja Juhannus oli käsissä. Juhannus, tuo kultainen veräjä, jonka kautta
me pääsimme vapauteen. Sillä vaikka oppiminen lapsista olisi kuinka
hauskaa, he kuitenkin suurella ilolla ajattelevat niitä viikkoja,
jolloin heidän ei tarvitse määrätyitä tunteja kirjan ääressä istua.
He saavat silloin äidin luvalla toimittaa paljo helpompia asioita,
huolettomasti maata ja leikkiä paljon enemmän. Lyhyesti: vapaus on
silloin suuri.

Vesissä silmin erosimme Auroorasta, sillä hän matkusti äitinsä ja
opettaja-neidin keralla kaukaiseen kartanoon tätinsä ja serkkujensa luo
vieraaksi.

Armas, kallis Auroora, jos olisin tiennyt, etten sinua enää milloinkaan
näkisi, en olisi sinua niin pian sylistäni laskenut! — "A Dieu! Liina!"
"A Dieu, Auroora!" ja ainiaaksi erosimme toisistamme. Sillä kahden
viikon perästä palasi onneton rouva ja suruun vaipunut opettaja-neiti,
kalliin lapsen ruumis mukanaan, kotiin takaisin, jossa he hänet
sanomattomalla murheella hautasivat kirkkomaahan syreenipuiden
suojaan. — Kyllä vein hänen haudallensa kukkaseppeleitä, kyllä vaivuin
polvilleni hänen hautakummulleen ja huusin surkealla äänellä: "Auroora,
Auroora! Sydämeni on hirveän suruinen, Auroora, minä ikävöin sinua
sanomattomasti. Jospa voisin sinun viereesi kuolla." — Ei auttanut,
Auroora oli kuollut, ja hänen kanssaan loppuivat elämäni huomenhetken
iloisimmat, armaimmat päivät!

Jos minulla ei olisi ollut sinun ystävyyttäsi, rakas Jansu, ja jos
eivät äiti ja opettaja-neiti olisi minua lohduttaneet, tuskin olisin
terveenä pysynyt. Kiinteästi oli todellakin rakkaus yhdistänyt Aurooran
ja minut toisiinsa.

Niin, Jansun ystävyys oli minulle suurena tukena, hänen rakkautensa
auttoi minua voittamaan suruani. Hän ei puhunut paljo minun kanssani,
mutta kirkkomaassa, jossa kävin joka päivä, istui hän vieressäni.
Hän poimi minulle tien vierestä kukkia, huomautti minulle lintujen
laulua ja osoitti sinistä taivasta. Oi, älköön kukaan pitäkö halpana
lapsen ystävyyttä, vaan muistelkoon jokainen usein omia tunteitaan
lapsuuden aikana, niin hän voi varmaankin paremmin lapsen tunteita
käsittää! Silloin ei myöskään aikaihmisten uskottomuus, petollisuus
ja kylmyys tuottaisi hänelle niin suurta kaipausta. Ovathan kaikki
tunteet kuin multaan kylvetyt siemenet, jotka virkoavat eloon, kun
lämmin päivänpaiste tai lauhkea sade niitä kasvattavat. Älköön myöskään
vanhemmat olko välinpitämättömiä siitä, kenen kanssa heidän lapsensa
seurustelee, sillä niinkuin madot voivat turmella viljapeltosi, niin
voivat lapsenkin pahat tunteet ja ajatukset tehdä toisen lapsen sydämen
pellolle suurta vahinkoa.




IV.


Kesä oli kulunut ja opettaja-neiti istui jälleen kahden lapsen kanssa
koulupöydän ääressä. Kahden lapsen kanssa tosin, vaan Aurooran sijassa
oli nyt Hilda rouvan kymmenen vuotinen sisarentytär, jonka tämä oli
rouvalle lohdutukseksi, Aurooran sijaiseksi antanut. Sijaiseksi tosin,
mutta vaikea on kenenkään täyttää äidin sydämeen jäänyttä tyhjää sijaa.
Hildallakin oli suuret, siniset silmät, punoittavat posket ja kultaiset
kiharat, eikä hän ollut kuin vuotta vanhempi Aurooraa ja oli vielä
rouvan rakkaan sisaren tytär.

Koulutunnit olivat loppuneet, lapset nousivat pöydän äärestä, panivat
kirjat, taulut ja kynät kaappiin. Neiti istui vielä, kyynäspää
pöydällä, kasvot puoleksi kädellä peitettynä, silmät surullisesti
luotuina sitä paikkaa kohden, josta Hilda oli noussut, ja pitkin
valkeaa poskea vierähti kyynel toisensa jälkeen. Sitten aukeni hiljaa
ovi, ja pitkä, solakka nainen mustissa vaatteissa, musta pitsimyssy
päässä, astui ovesta sisään. Hänen valkea otsansa paistoi tumman tukan
ympäröimänä kuin pilven peitosta, ja ohuet, vaalean punaiset, värisevät
huulensa olivat kovasti kiinni suljetut, hänen suuret silmänsä
muistuttivat meren laineita, joita päivänpaiste turhaan koittaa
ilahduttaa. Hänenkin katseensa kääntyi Hildan istuimelle ja syvä
huokaus herätti neidin ajatuksistaan. Huomattuaan rouvan ovella, nousi
hän, kävi tätä kohti ja molemmat koittivat toistensa seurasta löytää
lohdutusta suureen ikäväänsä.

"Liina, rakas lapseni", sanoi rouva hetken perästä, kun löysi minut
Aurooran tuolilla itkemässä. "Liina, minä kiitän sinua suuresta
rakkaudestasi Aurooraa kohtaan. Sinä käyt minulle tästälähin vielä
rakkaammaksi. Mutta tulkaa myöskin Hildan kanssa hyviksi ystäviksi,
oppikaa ja leikkikää yhdessä, että jälleen näkisin kaksi iloista lasta
läheisyydessäni." Näin sanoen painoi hän Hildaa ja minua syliinsä, otti
sitten käsistä kiinni ja vei ruualle. — Se oli ensimmäinen koulupäivä.

Toisina päivinä kävi vähitellen kaikki vanhaan totuttuun tapaan.
Niinkuin kulkijamen, niittyä osoittaessaan, on mahdoton sanoa: tuosta
puuttuu kasvi, joka siinä vielä muutamia päiviä sitten kauniisti
kukoisti, niin eivät olisi vieraat ihmiset myöskään voineet huomata,
että kauniin, kallein olento oli meidän joukostamme pois temmattu.
Mutta vaikka aika on ikävälle paras lääkäri, ei se kuitenkaan tuonut
meille täydellistä unhotusta.

Pian huomasi opettaja-neiti, ettei Hilda ollut niin terävä ja tarkka
oppilas, kuin Auroora oli ollut. Pian huomasin myöskin minä, ettei
Hilda minun kanssani puhunut, eikä minua kohdellut niinkuin Auroora.
Muutaman kuukauden perästä selvisi meille, että vieras henki hänen
kanssaan oli tullut meidän keskuuteemme. Ja se toi entisen ilon sijaan
monta ikävyyttä. Huomattiin pian, minkälaisessa ilmapiirissä hän oli
kasvatettu, mikä hänen tunteitaan oli kehittänyt.

Leikkiminen Hildan kanssa ei myöskään tahtonut enää sujua, ja minä
aloin yhä useimmin mennä kotiin. Rouva ja opettaja-neiti jonkun kerran
kysyivät, mikä kiire minulla oli, mutta kun ei Hilda menemistäni
estellyt, eivät hekään mitään puhuneet, kun vastasin, että sisaret
odottivat.

Nyt odotin sitä enemmän lauantaita ja pyhäpäivää, jolloin Jansun
kanssa jälleen yhdyimme. Mutta sekin ilo minulta pian loppui. Jansun
isällä oli Pietarissa rikas veli, jolla itsellään ei ollut lapsia.
Tälle veljelleen isä oli kirjoittanut, kuinka halukas Jansu oli
oppimaan, mutta kuinka vastenmielistä hänelle oli lähettää poika
kaupunkiin, saksalaiseen kouluun, ja pyysi sentähden veljeltään neuvoa,
kuinka hänen piti poikaansa kouluuttaa, jotta hänestä tulisi älykäs
virolainen. Veli oli heti pyytänyt hänen lähettämään Jansun luokseen
Pietariin, jossa hän lupasi poikaa kouluuttaa ja pitää huolta, ettei
virolainen mieli hänestä katoaisi. Jansun isä suostui halukkaasti tähän
tarjoukseen — ja eräänä iltana kertoi Jansu minulle lähdöstään, pyysi,
ett'en häntä unhoittaisi ja että hänelle usein kirjoittaisin, sekä
kävisin hänen vanhempiaan tervehtimässä. Sitte lupasi hän oppineena
aikamiehenä tulla takaisin minun luokseni, antoi minulle itkien suuta,
ja seuraavana aamuna matkusti pois isänsä kanssa. Nyt vasta tunsin,
kuinka rakas hän minulle oli ollut, minun ei käynyt syöntini, istuin
itsekseni itkien ja ajatuksiini vaipuen piilopaikoissa, kunnes äidin
tai jonkun muun omaisen ääni minut sieltä kutsui pois. Hänen sanansa,
hänen tekonsa, hänen ulkomuotonsa muistuivat niin elävästi mieleeni,
etten toivonut muuta näkeväni, kuulevani kuin niitä.

Minkätähden on Jumala ottanut minulta pois rakkaimmat ystäväni?
Olenko todella ollut niin paha lapsi, koska hän näin minua rankaisee,
ajattelin itsekseni. Mutta onhan opettaja-neiti aina kiittänyt minua
ahkeraksi, hyväksi ja rakkaaksi lapseksi, eivätkä muutkaan ihmiset
minua niin pahaksi ole sanoneet. Mutta opettaja oli myös sanonut, että
Jumala lähettää toisinaan surujakin lapsilleen, jotta he paremmin häntä
muistaisivat. Tämä ajatus antoi minulle voimaa voittamaan murhettani.
Jansun äiti lohdutti myöskin minua, ja muutaman päivän perästä hänen
lähtönsä jälkeen vei hän minut kotiinsa, itsellensä seuraksi Jansun
sijaan. Hyvillä mielin istuin hänen luonaan, söin mettä ja join teetä
ja puhelimme Jansusta. Sen jälkeen kävin usein siellä vieraana. Jansun
isäkin palasi parin viikon perästä takaisin Pietarista ja toi paljo
terveisiä pojaltaan.

Mutta jota rakkaammaksi tulin Jansun vanhemmille, sitä huonommaksi
kävi Hildan ja minun välini. Hilda valitti usein sitä, että hänen
"tanttinsa" antoi hänen olla yhdessä talonpoikaisen tytön kanssa,
eikä hankkinut hänelle arvonsa mukaista seuraa. "Mamma on sanonut,
että talonpojat eivät kelpaa muuksi kuin meidän palvelijoiksemme, ja
nyt pitää minun tuon Liinan kanssa käydä koulua, ja opettaja-neiti
vielä häntä, jonka vanhemmatkin puhuvat maan kieltä, kiittää enemmän
kuin minua." Näin nurkui hän itsekseen kirjainsa ääressä, vaan niin,
että minä kaikki kuulin, jota hän näytti tahtovankin. "Odota, odota",
ärsytteli Leena, joka Hildan sanat oli kuullut, kun hän koulukamarissa
pyyhki pölyjä, "saat kuitenkin vielä kerran kuulla, mitä sinun
ymmärryksesi maksaa, ja vielä nähdä, ettet ole mikään ryökynä, vaan
yhtä alhaista säätyä kuin joku meistä. Hilda neiti on oikea saksalainen
ja ymmärtää myöskin semmoisena itsensä pitää." — "Joka on toistaan
pahempi, hän on myös ala-arvoisempi", kaikui minun korvissani rouvan
rakas selitys, enkä siitä sen enempää huolinut. Lähdin kotiin, leikin
sisarieni kanssa. Seuraavana pyhänä menin äidin luvalla sepän luo,
ja pian istuin Jansun äidin polvella ja kuuntelin tarkkaan isän
kertomuksia. Hän puhui paljo meidän kansan elämästä ja orjuudesta,
kuinka kaikki oli käynyt, ja käski minun tarkkaan näitä asioita
ajatella.

Nyt lähdin jälleen kotiin. Mikä raskas, mikä ihmeellinen viikko seurasi
tätä. Ajatukset risteilivät pienessä päässäni, tunteet liikkuivat
sydämessäni ja tekivät minut kovin rauhattomaksi; oppiminen ja
koulupöydän ääressä istuminen kävivät minulle raskaaksi. Levottomin
silmin katseli opettaja-neiti minun vaaleita poskiani ja silitti niitä
usein pehmeällä kädellään, joka minua rauhoitti ja ilahdutti, mutta ei
kuitenkaan voinut kokonaan auttaa. Viikko kului taas ja pyhänä lähdin
jälleen Jansun isän luo. Taas istuimme siellä yhdessä kolmenkesken ja
isä puhui:

"Minä en ole lapsena oppinut muuta kuin lukemaan, huonosti
kirjoittamaan ja katkismuksesta viisi pääkappaletta, mutta huomion
ja ajatuksen kautta on minulle selvinnyt moni asia, jota moni minun
kaltaiseni ei vielä ymmärrä. Myöskin veljeni, joka on joutunut
Pietariin onnellisempiin oloihin, on minua ohjannut lukemista tajuamaan.

"Mutta mistä rupean sinulle puhumaan? Tahtoisin antaa sinulle kuvauksen
meidän maamme olosta. Minusta näyttää, kuin olisi maamme täynnä Sinain
vuoria, joiden huipuilla kirkkaassa tulen valossa, ukkosen jyristessä,
yksi osa ihmisiä istuu. Toinen osa jälleen kipuaa tikapuita myöten
ylös huomaamatta, sattuuko jalka jälkeentulijan päähän, niin että tämä
lankeaa nenälleen maahan, taikka lyökö kyynärpää rinnallakulkijan
kylkiluun rikki, taikka tempaako käsi edelläkiipeejän jalkainsa alle.

"Kolmas osa on alhaalla, vuoren juurella.

"Mutta mistä se tulee, että ihmiset, jotka alussa on pantu toinen
toistensa rinnalla elämään, nyt ovat näin moneen osaan jaetut? —
Minun luullakseni he eivät enää muista, että joka ihminen on luotu
toisensa palvelijaksi. Olkoon kartanon omistaja, puhuja, kirjailija,
pellon kyntäjä tai suutari, kaikkein pitää toinen toistaan palvella,
muuten loppuu kerrassaan elämä, joka ihmisen ihmiseksi tekee. Ilman
maanviljelystä kävisi ruumiillinen toimeentulomme vaikeaksi, ilman
kirjoja nääntyisi henkinen kehityksemme. Mutta vaikka joskus saattaa
toisen työ olla toista arvokkaampi, tulee kuitenkin jokaista kohdella
oikeuden mukaan."

"Katsokaa!" sanoo samassa äiti, osoittaen sormellaan akkunaan päin,
"kuka tuolla tulee tietä myöten?" Minä sylistä alas ja akkunan luo ja
— mitä näen? Kaksi herraa kulkee keppi kädessä tietä myöten kartanoon
päin ja — heidän takanaan käy minun isäni paljain päin, pitäen
lakkiaan selkänsä takana, kädet ristissä. Olin ennenkin nähnyt rouvan
holhojaherrojen ja isäni niin käyvän, mutta en ennen ollut punoittavin
poskin vesissä silmin sitä katsellut.

"Tulkaa pois, että saan lopettaa puheeni", sanoi isä, ja me läksimme
jälleen paikoillemme kuuntelemaan isän kertomuksia. Vihdoin hän lausui:
"nyt, rakas lapsi, olet varmaankin kokonaan väsynyt kuuntelemiseen,
mene sentähden äidin kanssa puutarhaan, ehkä löydätte sieltä jonkun
makuisan omenan, joka sinua voi virkistää."

"Kiitän, rakas seppä-isä, olen hyvillä mielin kuullut ja tahdon oikein
paljo kaikkea ajatella!" sanoin minä niijaten, ja äidin kädestä pitäen
lähdin menemään.

Vielä monta kertaa sen jälkeenkin kertoi seppä-isä ja kuvasi minulle
virolaisten kehityksen aikoja ja orjuuden vaivoja ja herätti
ajatukseni yhä suurempaan työhön. Siten auttoi hän minua kestämään
Hildan ylpeyttä ja Leenan pilkkaa ja teki, että kouluneiti ihmetellen
kuunteli kysymyksiäni ja vastauksiani. Hilda tosin sai muistutuksia
käytöksestään minua kohtaan, mutta se ei juuri auttanut, sillä
Leena, jolle hän uskoi asiansa, auttoi häntä ylenkatsomaan kaikkia
muistutuksia ja ojennuksia. Kun siten Hilda vieraantui rouvasta
ja opettaja-neidistä, kävin heille Aurooran muiston tähden yhä
rakkaammaksi, ja usein painoivat he minua vesissä silmin rintaansa
vasten.

Kahden vuoden perästä oli lääkäri sanonut rouvalle, että hänen pitäisi
terveytensä tähden lähteä Saksaan johonkin kylpypaikkaan. Ja koska
hän ainoan lapsensa Oton tähden, joka jo vuoden oli ollut Saksassa
koulussa, vielä toivoi kauan elävänsä, matkusti hän heti Hildan ja
opettaja-neidin kanssa sinne.

Ikävää tosin oli heistä erota, mutta, rouvan toivon mukaan, pääsin
kaupunkiin kouluun, ja se uusi elämä, minkä siellä sain kokea, auttoi
minua ikäväni unhoittamaan.




V.


Päivän säteet lankesivat siniseltä taivaalta ja valaisivat peltoja,
keltaisen kirjavaksi käyneitä metsiä ja kesän viimeisiä kukkia, koko
luontoa, valaisivatpa kaupunkiakin. Siellä, kivisellä pihalla, kartanon
harmaata seinää vasten, nojautui kaksi tyttöä alla päin ja puhuivat
keskenänsä surullisella äänellä.

"Oi, Liina, jälleen tässä kivien välissä, kivien päällä, jossa ei voi
jalkaa liikuttaa tomua nielemättä, täällä pitää meidän olla vankina.
Puiden viileän varjon sijassa tuo kuollut kivimuuri; vihantain mäkien
ja laaksojen sijassa harmaat kartanonseinät. Nurmisten äyräitten
välissä raikkaasti virtailevan veden asemesta tuossa katua myöten
juoksevat haisevat rännit! Henkeäni ahdistaa!" — "Anna, Anna, elä
niin valita! Muista, että täällä asuu ihmisiä, jotka eivät eläissään
ole nähneet muuta kuin kivimuurejaan ja kuitenkin ovat onnellisia.
Onhan ihminen varustettu sanomattoman rikkailla lahjoilla. Jos hän ei
ympäriltään löydä ilon aihetta, niin tarkastakoon hän oman henkensä
ja sydämensä aarteita. Silloin hän varmaankin löytää vihannoita,
kevään kaltaisia kukkia, joiden kauneus ei ole katoavaa niinkuin kedon
kukkaisten ja metsän puiden. Ja ystäväinsäkin sydämistä voi hän löytää
samanlaista kauneutta. Eipä hänellä siis ole oikeutta niin suuriin
valituksiin."

"Niin, Liina, sinä voit filosofeerata, sillä sinun sydämesi ei enää
ole kiintynyt kotimaasi kauneuteen ja rikkauteen. Kaipasit ja itkitpä
sinäkin neljä vuotta sitte, kun ensimmäisen kerran tulit kaupunkiin,
ja nimitit itseäsi lintu raukaksi, joka oli vapautensa menettänyt ja
tuotu raikkaasta metsästä ahtaasen häkkiin. Ja samoin kävi joka kerran,
kun Juhannusluvan loputtua yhdessä tänne tulimme. Mutta mistä tulee
nyt, että sinä siitä niin levollisesti voit minulle puhua? Elä yhtään
punastu!"

"Armas Anna, sinä et muista, että neljä-vuotinen tottuminen jotakin
vaikuttaa ja että sinäkin viime vuonna tulit tänne halukkaammin kuin
ennen. Niinhän se on, että toisen viha nostaa toisenkin turmelusta ja
toisen suru saattaa toista lohduttamaan."

"Sinä taidat olla oikeassa, elä pane pahaksesi minun sanojani. Mutta
minun täytyi tulla sinulle keventämään sydäntäni, sillä sinä yksin voit
minua ymmärtää ja lohduttaa. Kaupungin lapsille ovat meidän ikävämme
ja valituksemme kokonaan vieraita, eivätkä liikuta heidän sydämiään.
Niin, Liina, heidän 'Bauermädchen'insä' (talonpoikaistyttärensä),
jolla he tosin aina eivät meitä soimaa, vaan jota heidän käytöksensä
kuitenkin osoittaa, tuntuu ikäänkuin kylmällä kädellä puristaisi
kaikkia minun lämpimiä tunteitani. Ja sentähden koetankin kätkeä ne
sydämeni syvyyteen. Siitä asti kuin kauppias St:n Alma pilkkasi minua
vaalean tukkani tähden ja sanoi, että se muistuttaa isäni säätyä, on
niinkuin pohjatuuli puhaltaisi saksalaisten puolelta minua vastaan. Jos
edes koulussa olisi helppo, en panisi miksikään syrjäisiä pikkuasioita.
Mutta omien ajatuksieni seassa pyörii aivoissani ymmärtämättömiä,
vieraita sanoja, niin että pää höyryää. Enkä uskalla sanoa: neuvokaa
minulle kuitenkin, mitä on tuo tai tämä sana kansan kielellä, että
voisin paremmin ymmärtää opetusta ja ett'en tarvitsisi päätäni käyttää
kuin kuollutta konetta! Jos näin puhuisin, olisi nauru valloillaan.
Sinulle, Liina, on kaikki helpompaa, sillä sinä olet onneksesi
saanut hyvän alkuopetuksen, jolloin sinulle lempeästi selitettiin ja
käännettiin saksan sanat maan kielelle. Sinä olet aina käynyt kuin
päivän valossa. Mutta minä, raukka, jouduin kaupungin nurkkakouluun,
vanhan neidin luo. Saksankielinen lukukirja pantiin eteeni, minun
kanssani puhuttiin saksaa, vaikk'en sitä yhtään ymmärtänyt. Päälle
päätteeksi piti minun vielä tietää, että maan kieli on saksalaisille
häpeäksi ja että jokainen väärä saksalainen sana minun suussani pani
heidät nauramaan. — Tämä teki minut pitkän ajan kuluessa aivan mykäksi.
Voi, en tahdo ajatellakaan ensimmäisiä vuosia kaupungissa! Ne olivat
kauheammat kuin kuolema. Siitä asti, kun sinä aloit minulle selittää
asioita, joita en omin neuvoin ymmärtänyt, on minulla helpompi olla."

"Näethän, Anna, että minäkin usein huokailen: Oi, miksi ei meidän
äidinkielellämme opeteta, niinkuin saksalaisten lapsia opetetaan omalla
kielellään, että meillekin kävisi oppiminen niin helpoksi kuin heille?"

"Mutta, armas Liina, mitä auttavat meidän valituksemme, sillä vaan
rasitamme itseämme? Parempi on, kun lähdemme reippaalla mielellä
kirjojemme ääreen. Minä opin ja tahdon kiusallakin elää muiden mukana
ja vielä Liinan häissäkin tanssia!"

"Nythän sinä jälleen olet entinen, iloinen Anna."

"No, olkoon niin. Mutta nyt hyvästi! Kirjat odottavat. Johan se
päiväkin on laskeutumassa ja kuumuus vähenee. Hyvästi!" Ja Anna lähti.

Anna oli valkeatukkainen, sinisilmäinen, viidentoista vuotias,
isänsä, myllärin ainoa lapsi. Isä häntä piti parempana ja kauniimpana
kuninkaankin tytärtä.

Neljä vuotta sitten olimme yht'aikaa tulleet isoon tyttökouluun. Eräänä
päivänä välitunnilla oli Anna löytänyt minut nurkasta salaa itkemässä,
ja minä silloin avasin hänelle murheellisen sydämeni, kerroin
lähdöstäni kodista ja kaikista rakkaista ihmisistä. Siitä asti olimme
olleet ystäviä. Ja vielä suuremmaksi kävi ystävyytemme, kun olin häntä
ruvennut koulutöissä auttamaan. Se vaan oli ikävää, ett'emme voineet
asua samassa paikassa, sillä meidän vanhempamme eivät tahtoneet toiseen
paikkaan meitä muuttaa, koska saimme hyvän hoidon siinä, missä asuimme.
Anna oli erään räätälin perheessä, jonka lapset myöskin kävivät
koulua. Minä asuin vanhan leskirouvan luona, jolla oli kahdeksan lasta
hoidossaan, saksalaisen kartanon omistajan, erään virkamiehen tyttäret,
pienen kaupungin kauppamiehen tytär ja minä.

Kun Anna oli lähtenyt, nojauduin uudestaan kartanon kylmää seinää
vastaan ja muistelin menneitä aikoja.

Ynseästi oli johtajatar minut ensin kouluun tullessani ottanut
vastaan. Jo ensimmäisenä päivänä, kun en osannut heti vastata hänen
kysymykseensä, jota en ymmärtänyt, torui hän minua ja sanoi, että
olin vaan otettu koetteeksi kouluun, mutta jos en ole ahkera ja
kärkäs oppimaan, minut erotetaan pois. — "Onhan kaupungissa kyllä
lapsia, jotka koulun täyttävät, eikä opettajain tarvitse itseään
maalta tulleiden, tyhmien tyttöjen kanssa vaivata." Suurella pelolla
olin siitä asti ruvennut niin ahkeraksi, ett'en olisi hetkeksikään
loma-aikaa suonut itselleni, jos eivät toiset lapset ja vanha rouva
olisi minua väkisin vetäneet pois kirjain äärestä.

Pian rupesivatkin opettajat minua kiittämään, ja puolen vuoden perästä
olin ylimmäisenä luokalla. Siitä oli iloni sanomattoman suuri.
Opettajat olivat nyt panneet minut esimerkiksi niille lapsille, jotka
minua alati olivat ylenkatseella kohdelleet. Opettajat ja toverit
olivat minussa herättäneet kunnianhimon, joka neljän vuoden kuluessa
kiihoitti yhä uusiin ponnistuksiin.

Jansulle, joka Pietarista oli lähettänyt minulle monta kirjettä,
kirjoitin usein kouluaikani iloista ja suruista, ja hän vastasi aina ja
moitti meidän koulun opetustapaa aivan hullunkuriseksi.

Minun asuintoverini eivät myöskään osoittaneet minkäänmoista
ynseyttä kohtaani. He olivat kuulleet, että olin kasvatettu yhdessä
herraskartanon tyttären kanssa ja että tämä oli ollut minun paras
ystäväni. Ja kallis opettaja-neitikin oli minulle joskus kirjoittanut
Saksasta.

Voi, heikot ihmislapset kaikki, kuinka petätte itseänne, kun luulette,
että ihmisen korkea sääty ja ylhäinen asema tekevät hänet paremmaksi,
ylhäisemmäksi olennoksi! Ainoastaan oman itsensä henkisellä etevyydellä
ja tapojen puhtaudella voi ihminen nostaa itsensä todelliseen arvoon ja
kunniaan; mutta kovin se ihminen alentaa itsensä, joka toisen säädyn
paisteesen itsensä verhoo, niin että hän siinä oman itsenäisyytensä
kadottaa. Ja kuinka monta semmoista itsenäisyytensä kadottanutta
ihmistä kulkee elämänsä päähän! Voi, kuinka paljo on Saksan komeuden
loisteesen kadonnut Viron sisaria ja veljiä! No, sama se, minkätähden
asuintoverini olivat minua kohdelleet niin, että kokonaan unhoitin
heidän seurassaan erotuksen saksalaisten ja virolaisten lasten välillä
ja neljän vuoden kuluessa olin heidän kanssaan elänyt monta iloista
hetkeä.

Hauskat olivat myöskin lupa-ajat jouluna ja kesällä kotona olleet;
mutta nyt piti jälleen terveillä voimilla käydä työhön.

Niin, työhön! Voi, kuinka kauan minä tässä aikaani kulutan! Näin
sanoen tempasin käden silmiltäni, jonka olin näitä ajatellessani siinä
pitänyt, ja aioin mennä ovesta sisään, mutta — siinä seisoi edessäni
Fredrika, paras, rakkain toverini, ja hänen vieressään hänen iso, pitkä
veljensä. — "Liina, Liina, niin syvissä ajatuksissa, ett'et kuule
meidän tuloamme, etkä minun veljeni tervehdystä! Mitä se merkitsee?"
huutaa Fredrika sormeaan pudistaen. — "Minä vaan ajattelin menneitä
aikoja." — "Olkaa hyvä, neiti Liina, ja ottakaa ystävällisesti vastaan
tämä ruusun kukkanen ja pistäkää rintaanne kuihtumaan", lausui hänen
veljensä ojentaen mulle kaunista ruusua. Otin sen kiittäen vastaan,
pistin värisevin käsin rintaani ja lähdin heidän molempain kanssa
sisään.




VI.


Lokakuun pimeät illat, sateet ja myrskyt ikävystyttävät jälleen
ihmisten mieliä. Sentähden he koettavat olla toistensa läheisyydessä
joko sisällä istuen tai tiellä käyden, ikäänkuin siten olisi enemmän
rohkeutta ja voimia pimeyttä ja myrskyä vastaan. Myöskin meidän
huoneiden nurkissa vinkui tuuli armottomasti eräänä iltana, jolloin
meidän Fredrikan kanssa piti lähteä ranskalaiselle puhetunnille. Me
olisimme sentähden mieluisammin jääneet rakkaan rouva G:n luo, joka
istui sohvassa meidän keskellämme.

"Lapset, lapset, elkää olko noin velttoja", sanoi vanhus, "mennähän
teidän kuitenkin täytyy, mitä siis auttaa teidän estelemisenne, aikaa
vaan siinä menetätte. Eikä minullakaan ole enää aikaa teidän luonanne
istua, pitää mennä kyökkiin ja katsoa, että ruoka valmistuu siksi, kun
tulette nälkäisinä tunniltanne."

"Jos te, Fredrika ja Liina, ette uskalla mennä yksin, niin me tulemme
teitä saattamaan", sanoivat Julia ja Anette, jotka lukivat sohvapöydän
ääressä, suuren lampun valossa.

"Kiitämme suuresti teidän hyvästä tahdostanne, mutta emmehän me niin
jänismäisiä ole, ettemme uskalla mennä kahden kesken tuota vähäistä
matkaa neiti B:n luo."

Näin sanoen nousimme äkkiä ylös, kääriydyimme vaatteisiimme, liinat
päähän ja hyvästi sanoen, menimme ovesta pihalle.

"Hiljaa, hiljaa, ettette lankea nenällenne!" huusi rouva G, vielä
eteisen ovelta meidän jälkeemme, kun me jo kadulla olimme.

"Kuule, Liina, torninkello lyö jo seitsemän, ei meillä ole enää liikoja
aikoja."

"Katso, Fredrika, kuka tuolla tulee lyhty kädessä?"

"Ai, Fredrik, tulitko sinä, hyvä poika, jälleen meitä vastaan?" huusi
Fredrika iloisella äänellä.

"No, kuinkas, mutta nyt myöhästyin, sillä tärkeä luku esti minua. Mutta
takaisin ette saa mennä ilman minutta; voitte vielä pimeässä märillä
kivillä kompastua ja langeta."

"Kiitoksia paljo, Fredrik, hyvällä mielellä otamme sinut seuraamme",
sanoi Fredrika.

"Mutta miksi ei neiti Liina sano sanaakaan?" kysyi Fredrik.

"Minä luulin, että Fredrikan puhe olisi kylläksi. Mutta nyt, Fredrika,
ei meillä enää ole aikaa, sentähden kiirehtikäämme." Nyt nousimme ylös
mataloita portaita myöten ja ovesta, jonka Fredrik meille aukasi,
sisään.

Tunnin perästä seisoimme jälleen kolmen kesken, portailla. Fredrikillä
oli lyhty kädessä ja me kuljimme käsi kädessä hänen kummallakin
puolellaan. Hiljaa eteenpäin astuessamme, tunsin minä hänen sydämensä
sykkivän kättäni vasten ja — puna nousi minun poskiini. Koetin
huomaamatta vetää kättäni pois, mutta turhaan, hän piti yhä lujemmin
siitä kiinni..

"Minä puhun ja puhun ja te ette kumpainenkaan vastaa, mitä se on?
Oletteko suuttuneet minuun tai toisiinne", nurisi Fredrika.

"Niin", vastasi veli, "Liina neidin ylpeys on minua jälleen
pahoittanut."

"Sen minä heti arvasin, kun Liina sinun ensimmäiseen kysymykseesi
vastasi niin kylmästi. Mutta, Liina, kuinka sinä voit olla minun hyvää
veljeäni kohtaan noin jäykkä, vaikka sinä kaikille muille olet hyvä ja
lempeä?"

"Ai, suokaa anteeksi, minä en ole tahtonut olla paha", sain lausuneeksi
ja olimme jo omassa eteisessä, josta heti astuimme sisään. — Rakas
huone, et sinä sisustuksen puolesta ollut rikas ja komea. Sinisen
harmaalla värillä oli sinun neljä seinääsi maalatut. Vastapäätä ovea
oli vanhuuttaan tutiseva sohva, jonka yläpuolella riippui pari jalkaa
korkea peili tummanruskeiden puitteiden sisässä. Sohvan edessä seisoi
neliskulmainen pöytä, jonka väriä ei vieras saanut nähdä, sillä se
oli peitetty joko keltaisella tai punaisella liinalla. Kaksi ainoata
akkunata oven oikean puoleisessa seinässä valaisi sinua ja laski päivän
säteet sisään. Akkunain väliin oli asetettu huoneen kunniakalu, piano,
mikä meitä joka päivä kiusasi jonkun tunnin, vaan myöskin joskus
ilahdutti tanssinsävelillä. — Niin armas huone, vaikk'et tosin ollut
rikkaasti sisustettu, olit sinä kuitenkin meille kaikille rakas sen
hupaisen elämän tähden, jota siinä vietimme. Ja joskus tuntui, kuin
olisi huonekin meitä rakastanut, sillä siitä huokui vastaan suloisempi
ilma kuin muista huoneista. Vanhan rakkaan rouva G:n lempeästi valvova
henki sen synnytti ja lepytti meitä vieraita lintuja vankeuteemme
tyytymään. Mutta oli huoneella kuitenkin se vika, että se tanssimiseen
oli liian ahdas, ja mielellään olisivat meidän tanssijamme tahtoneet
sitä laajentaa, kun heillä vaan olisi ollut voimia siihen.

Tänäkin lokakuun iltana, kun kolmenkesken huoneesen astuimme,
tuntui kuin olisi minun pitänyt syleillä siellä kaikkia esineitä
ja sanoa, kuinka rakkaat ne olivat, mutta siihen ei ollut aikaa.
Rouva G. tervehti meitä viereisen ruokahuoneen kynnyksellä ja kutsui
ystävällisesti meitä illallispöytään, joka tuoleineen täytti melkein
koko huoneen. Porsaspaisti höyrysi jo pöydällä ja rouva G. sanoi
Fredrikille: "Tiedänhän, että te mielellänne syötte porsaspaistia, ja
iloitsen, että satuitte juuri tänä iltana tulemaan meille."

Fredrik ei enää vastustanut ja istui meidän kanssamme pöytään. Mutta
— minkätähden istui tuo veitikka väkisten sille tuolille, joka oli
minun istuimeni vieressä? Panihan rouva G. toisen istuimen itsensä
luo hänen varalleen. Voi, nythän katosi minulta ruokahalu, sillä en
tiennyt, kuinka paljo panisin lautaselleni, kuinka pitäisin kättäni
ja minne katsoisin, kun hän niin likellä yhä silmäili minua. Kuinka
ihmeelliset tunteet hänen läheisyytensä herättivät minun sydämessäni,
milloin olin surullinen, milloin ylpeä ja iloinen siitä, että hän
juuri minun vieressäni istui; milloin taas kainostelin toisia, jotka
joka kerran katsoivat minua veitikkamaisilla silmäyksillä ja nauroivat
niin salaperäisesti. Oi, olisin halukkaasti jättänyt kaiken tuon, mikä
minua pöydässä kiusasi, ja mennyt kotiin omaisteni luo, mutta kuitenkin
värisi sydämeni, kun pelkäsin, että Fredrik heti syömisen jälkeen
lähtisi pois, eikä istuisi isossa huoneessa meidän seurassamme, ja
toivoin sentähden salaa, että ruoka-aika edes kestäisi hyvin kauan.
Tänä iltana oli vielä Fredrik niin puhelijaalla tuulella, että pelkäsin
häntä jälleen ylpeydelläni loukkaavani, josta hän äsken oli syyttänyt
minua. Tästäkään en ollut oikein rauhallisella mielellä, vaikk'en sitä
millään muotoa tahtonut näyttää. Onneksi johtivat Elise ja Olga, meidän
nuorimmat toverimme, puheen Martin päivään ja koskettelivat asiaa, joka
jo kauan oli ollut minun sydämelläni.

"Ai niin", kysyi Fredrik toisten puhujain joukossa, "sitähän minun piti
kysyä rouva G:ltä — lasketteko tänäkin vuonna pyhät Martit sisään?"

"Eipä minulla juuri ole halua siihen", vastasi rouva G. ja me
kuuntelimme kaikki korvat pystyssä.

"Mutta, miksi niin?" kysyi jälleen Fredrik; "pahoittivatko sitten
viimevuotiset Martit teidän mieltänne?"

"Eivät suinkaan", vastasi rouva G., "mutta minun tyttöni tanssivat taas
liian paljo ja voivat siitä sairastua."

"Voi, rakas, kulta rouva G.!" rupesimme me kaikki kuin yhdestä suusta
pyytämään, "me emme tanssi yhtään enempää kuin mitä te sallitte.
Antakaa vaan Marttien tulla sisään!"

"No, no", koetti hän meitä rauhoittaa, "onhan sinne vielä aikaa ja minä
saan sitä asiaa vielä ajatella."

"Mutta, rouva G.", sanoi jälleen Fredrik, "voitteko niin kauan kiusata
lapsianne epätiedossa? Olettehan te aina niin lempeä ja kuuntelette
rukouksia; ilahduttakaa meitä nytkin lupauksellanne."

"Niin, niin, rakas rouva G., tehkää se", lisäämme Fredrikin puheesen.

"No, kuka teitä saattaa vastustaa, te tulette lopuksi aina voitolle,
käyköön siis minunkin puolestani teidän toivonne mukaan."

"Kiitoksia, kiitoksia, kiitoksia!" kaikui yhdeksästä raikkaasta suusta,
ja koska iltanen oli lopetettu, siirrettiin tuolit jyristen syrjään
ja kahdeksan paria kättä tavoitti vanhuksen käsiä, joita tahtoivat
suudella.

"Nyt riittää, te vallattomat, mitä elämää pidätte! Tämä meteli kuuluu
varmaankin kauaksi kadulle", huusi hän hengästyneenä. — Sen jälkeen
kävimme hiljaisemmiksi; Fredrik kiitti rouva G:tä vielä kerran
kaikesta, lausui hyvästi ja lähti pois.

Tuossa meidän pienessä ruokahuoneessamme oli yksi ainoa akkuna,
mutta kolme ovea, joista yksi vei isoon huoneesen, toinen kyökkiin
ja kolmas makuukamariin, joka oli hyvin täysi, kun sinne tehtiin
kuudelle lapselle ja rouvalle itselleen vuoteet. Kahden lapsen täytyi
vuorotellen maata suuressa huoneessa, jonne joka ilta kannettiin
vuoteet sisään ja aamulla jälleen pois. Päivällä olivat kaikki vuoteet
makuukamarissa, kahdessa suuressa sängyssä ja kahdella lapsella oli
siellä tilaa tehdä koulutyötään akkunan ääressä. Toiset jakaantuivat
suureen huoneesen ja ruokakamariin, ja siten ei jäänyt rouvalle
itselleen yhtään levollista paikkaa, mutta ei hän sittekään osoittanut,
että olimme hänelle vaivaksi.

"Voi, jos Martin päivät oikein pian tulisivat", näin huokasimme
joka päivä. Mutta koulua käydessä kului aika niin pian, ett'emme
huomanneetkaan, ennenkun Martin päivä oli käsissä.

Aurinko oli jo laskeutunut, hämärä peitti kaikki esineet ulkona
ja huoneessa; ihmisten silmät eivät voineet enää eroittaa mitään
ympärillään ja ajatus kääntyi siten sydämen asioita aprikoimaan.
Vanhassa, tutisevassa sohvassa istui viisi meistä toinen toistemme
ympäriltä pitäen kiinni ja kolme heidän jalkainsa juuressa lattialla,
painoivat päänsä meidän syliimme. Rouva G. hääräili vielä kyökissä.

"Ai, Anette, sanoppas todella, etkö olisi iloinen, jos Georg Z. myöskin
tulisi Marttina ja tanssisi oikein paljo sinun kanssasi niinkuin
viimein rouva G:n syntymäpäivänä?" alkoi Julia veitikka, kun juuri
olimme puhuneet viime Martinpäivistä.

"Ei tiedä, iloitsisinko minä siitä enemmän kuin sinä Frans H:n
tulemisesta. Frans ei ole mikään ylenkatsottava nuorukainen, eikä
varsinkaan silloin, kun hän tulisilla silmäyksillä tähystää sinun
punaisia poskiasi", vastasi Anette, ja heleä nauru kaikui huoneessa.

"Naurakaa vaan", sanoi jälleen Julia, "kyllä minäkin pidän silmällä,
kuinka Brenner Fredrikan kanssa liehuu pitkin lattiaa, niinkuin
kantaisivat nuo tukevat käsivarret häntä tuulen siivillä. Ja huomaan
senkin, ettei Fredrik tanssi muiden kuin Liinan kanssa."

"Voi, minua olette te liian paljo pilkanneet", vastasin minä äreästi,
"sentähden en aio tanssia tänä iltana askeltakaan, vaan soitan kaiken
aikaa."

Ja ennenkuin minulle kukaan ehti vastata, astui rouva G. huoneesen,
käski meidän sytyttää kynttilät, sillä Tiina, meidän palvelijamme, oli
mennyt sulkemaan akkunanluukut.

Heti nousimme ylös, ja pian olivat kynttilät palamassa, kaksi pöydällä
ja kaksi pianolla valaisi tänä iltana huonetta. Nyt kutsui Matilda,
meidän "omenamme", niinkuin häntä punasten poskiensa tähden nimitimme,
Alicea, pitkää, hoikkaa, seitsemäntoista vuotista neitoa, kanssaan
tanssimaan. "Tule, opimme pian vielä hiukan masurkkaa, ettei meidän
tarvitse hävetä huonoa tanssiamme!" Ja he tarttuivat toisiinsa
kiinni ja hyppäsivät niin iloisesti pitkin lattiaa, että toiset, sen
nähtyään, eivät voineet jäädä seisomaan, vaan lähtivät parittain heidän
jälkeensä. Pöly nousi helmojen liehuessa joka puolella ylös ja nauru ja
sanatulva oli kohta niin suuri, että rouva G:n täytyi jälleen rientää
kyökistä sisään. "Voi, te vallattomat lapset", torui hän, "minkälaista
pölyä ja epäjärjestystä taas teette täällä! Ottakaa käsityönne ja
istukaa hiljaa ja odottakaa kauniisti Martteja; saattehan sitte kyllin
tanssia ja hypätä!"

"Voi, kulta, rakas rouva G.!" pyydämme me, "me olemme kyllä hiljaa,
mutta työtä emme voi tehdä; me särkisimme kaikki neulat ja sormistimet
ja huomenna pitäisi hankkia uusia."

"No, tulkaa sitte ja kattakaa pöytä, että me pian syömme ja ajoissa,
ennen Marttien tuloa, saamme kaikki paikoilleen."

Tämä kaikki tuli tehdyksi ja vielä pöly joka paikasta pyyhityksi,
ennenkun rupesimme kuulemaan askeleita pihasta ja eteisestä,
yskimistä ja supinaa. Sykkivin sydämin silmäilimme kaikki oveen päin,
josta vihdoin tuli sisään suuri jono monen värisissä omituisissa
vaatteissa olevia ihmisiä. Minä tuskin ehdin joka Marttia katsoakaan,
ennenkun asetuin pianon ääreen ja annoin nyt iloisen polkan kaikua
huoneen täydeltä. Ja uhkeiden turkkilaisten, komeasti vaatetettujen
mustalaisten, sini- ja punaviittaisten ritarien kainaloissa lensivät ja
hyppivät minun iloiset toverini ympäri huonetta. Polkan perästä soitin
valssia, sitten masurkkaa, huomaamatta, että rosvopäälliköksi puettu
Martti jo monta kertaa oli kumartunut minun puoleeni ja että Fredrika
ja moni muu oli kuiskuttanut minun korvaani, ett'en tekisi kiusaa, vaan
laskisin heitä soittamaan. Vihdoin tuli rouva G. ja kysyi, mihin minun
tanssihaluni nyt oli jäänyt, koska yhä pysyttelin soittajana. Ja hänen
luonaan oli heti Fredrika, työnsi minut väkisten tuolilta, istui minun
sijaani ja alkoi soittaa. Samassa seisoi jälleen tuo suuri, solakka
rosvopäällikkö tulisine silmineen minun edessäni ja pyysi tanssimaan.
Hänen tanssimistapansa, hänen kädestä kiinni ottamisensa, vieläpä
äänensäkin osoittivat minulle heti, kenen kanssa tanssin. Kun hän oli
heittänyt minut, seisoi Julia heti vieressäni ja kuiskasi, kuinka
hän paikalla tiesi, kuka tuo uhkea rosvopäällikkö oli, että hän oli
nähnyt, kuinka hän vähän väliä oli käynyt minulle kumartamassa, eikä
ollut ennen ruvennut tanssimaan, kuin sai minut. Mutta minulla ei ollut
aikaa vastata hänelle, sillä tuossa seisoi sininen ritari edessäni ja
pyysi minua tanssimaan. Hänen jälkeensä tuli jälleen Fredrik, sitte
joku toinen, sitte taas hän j.n.e., jotta viimein olin niin väsynyt,
että täytyi mennä hiukan lepäämään toiseen huoneesen. Painaen polttavia
poskiani kylmää akkunaruutua vastaan, pidin molempia käsiäni sykkivän
sydämeni kohdalla. ”Oi miksi”, ajattelin, "miksi Fredrik, josta kaikki
tytöt sanovat, että hän on sanomattoman ylpeä, niin ettei hän aina
kadulla heitä tervehdäkään, alati minun kanssani seurustelee, niinkuin
ei olisi toisia huoneessa ensinkään? Olenhan rouva G:n lapsista, näiden
ihmisten mielestä, kaikkein halvin, tyhmä talonpojantyttö. Kuinka
voin nyt hänen mielestään olla kaikista paras? Tahtoisimpa elää hänen
kanssansa kuolemaan asti! Mutta voisiko hän olla onnellinen minun
kanssani? Surua en tahtoisi hänelle tuottaa — mitä sitten teen? Minä
rakastan, minä rakastan häntä suuresti! Mutta eihän se ole mikään
synti. Olenhan vielä lapsi ja rakastan jo miestä. Jumala, anna minulle
anteeksi. Minä tahdon ruveta hallitsemaan sydäntäni enkä päästä sinne
tyhmiä ajatuksia. Ei ihmisten eikä Fredrikinkään pidä saada tietää,
minkälainen huikentelevainen tyttö olen." Näin ajatellen lähdin jälleen
huoneesen, jossa me vielä hetken aikaa tanssimme.

Kun Martit olivat menneet, kiitimme rouva G:tä tästä iloisesta illasta,
istuimme hänen kanssaan vielä tunnin ylhäällä ja puhuimme äskeisestä
huvista, mikä minkin mieleistä oli ollut, ja sitten lähdimme levolle.

Toiset nukkuivat heti, mutta minun korvissani kaikui Fredrikin: "hyvää
yötä, rakas Liina!" niin selvään, että uni katosi pitkäksi aikaa
silmistäni.

Rouva G. ei kieltänyt lastensa veljiä ja heidän ystäviään käymästä
meidän luonamme vieraina. Sen kyllä nuorukaiset muistivatkin ja kävivät
sangen usein meillä. Fredrik tuli melkein joka päivä tervehtimään
sisartaan, jonka kanssa hänellä alati oli jotain puhumista. Rouva
kutsui heitä joskus myöskin kaikkia yht'aikaa vieraiksi ja antoi meidän
tanssia ja leikkiä, pitäen itse meitä silmällä. Kaikesta tästä me
häntä rakastimme ja koitimme halukkaasti seurata hänen neuvojaan ja
opetuksiaan.




VII.


Muutamia viikkoja Martinpäivän jälkeen istuin iltahämärässä Annan luona
hänen pienessä kamarissaan. Hän piti kädestäni kiinni ja kertoi minulle
milloin iloisella, milloin surullisella äänellä isänsä viimeisen
kirjeen sisältöä.

"Minun mieleni on kyllä sanomattoman hyvä siitä, että vanhempani
ottavat minut pois tästä piinapaikasta; mutta surulla ajattelen sitä,
että pitää sinusta, Liina, erota. Tee sentähden minulle edes se ilo,
että tulet jouluksi meidän luoksemme. Niin todella, vanhempani ja minä
koetamme kohdella sinua niin, ettei sinun ole siellä paha olla."

"Voi, Anna, tiedänhän, että minun teillä olisi hyvä olla, ja suuresti
haluan lähteä yhdessä sinne sinun kanssasi, mutta minun täytyy pyytää
lupaa vanhemmiltani, ennenkun voin tulla."

"Pyydä sitte pian, että saan vanhemmilleni ajoissa antaa tietoja sinun
tulostasi."

Sen teinkin ja viikkoa ennen suuria pyhiä, kun tutkinnon ilot ja surut
olivat ohitse, lopetettiin koulu ja Anna heitti opettajat ja oppilaat
hyvästi. Sitte nousimme lämpimillä peitteillä ja tyynyillä varustettuun
rekeen. Kaksi rotevaa, punaista hevosta, joita ohjasi tuttava ajaja,
Veivät meitä melkein tuulen nopeudella pois kaupungin kivimuurien ja
vallein sisäpuolelta.

"Oi, kuinka raikas on täällä tuuli, kuinka keveästi nousee rintani,
kuinka säteilee valkea lumivaippa tuossa!" lausui Anna ensimmäisellä
lakeudella ja vielä suuremmaksi kävi meidän molempain ilo, kun metsä
hopean härmäisessä puvussa otti meitä vastaan. Tuossa muodosti kaksi
tien poikki kaareutuvaa puuta meille kunniaportin, jossa auringon
valaisemana säteili monen värisiä jäähelmiä. Tuossa jälleen iso kuusi,
kuin joku kalevanpoika, levitti tukevia oksiaan ikäänkuin suojellakseen
pienempiä puita, tuossa puunkanto, joka pisti sammaltunutta päätään
lumivaipan alta ja tuossa pieniä jäniksen tai linnun jälkiä tien
vieressä. Oi, kuinka kaunista, kuinka rakasta kaikki on, huusimme usein
sydämen pohjasta ja kyyneleet nousivat väkisten silmiin. Mutta aikaa
myöten kävi ihastuksemme tyynemmäksi, että saimme aikaa puhelemiseen.
Kuinka iloisesti kertoi Anna kaikesta hauskuudesta, jota hän toivoi
saavansa nauttia joulunpyhinä, ja kuinka kauniisti kukoistivat ruusut
hänen poskillaan, vaikka ne usein kaupungissa olivat hyvin vaaleat.

Neljän tunnin perästä tulimme puolenpäivän aikana Annan kotiin,
jossa hänen vanhempansa ottivat meitä vastaan hyvin iloisesti ja
ystävällisesti. Nämä vanhemmat olivat terveen-, hyvännäköisiä ihmisiä,
joista saattoi nähdä, että puute oli heille tuntematon asia. Myöskin
heidän huoneensa, jotka olivat saksalaiseen tapaan rakennetut ja
sisustetut sekä puhtaina pidetyt, todistivat, että rikkaus ja sopu
vallitsivat tämän katon alla.

"Sano, Anna", lausui isä heti tervehtimisen jälkeen, "mikä sinulta
puuttuu meidän luonamme? Enkö voi antaa sinulle kaikkea, mitä sydämesi
haluaa? Minkätähden pitäisi minun sitten sallia, että ainoata lastani
kiusataan kaupungissa ja että hänen parhaimpia sydämensä tunteita
halveksitaan? Hyi, häpeä heille, kun voivat ylenkatsoa kunniallisen
ihmisen lasta hänen säätynsä tähden! Niinkuin itse olisivat kasvaneet
toisesta kansasta ja suvusta. Mutta sehän se on häpeä, että noilla
kaikkein ylpeimmillä porvareilla on sukulaisia meidän talonpoikain
joukossa. Sinun ylpeä räätälimestarisikin, sentähden, että hän solkkaa
saksankieltä, pitää omia lapsiaan paljoa korkeampiarvoisena kuin sinua.
Tämän mestarin tädinpoika kävi vielä eilispäivänä pyytämässä, että
ottaisin hänet mylläripojaksi, mutta hänen ylpeän enonsa tähden en
huolinut hänestä."

"Hyvä isä", rauhoitti häntä Anna, "minä olen siellä saanut hyvän
hoidon, meidän pitää sentähden olla heille kiitollisia."

"Mitä kiitollisia! Se heidän tuli tehdä minun rahani tähden!" ärjäsi
hän vastaan.

"He olivat muuten aina hyviä minua kohtaan; silloin vaan, kun heille
tuli vieraita, nauroivat he salaa minun talonpoikaista käytöstäni.
Mutta sen olen heille kaikki antanut anteeksi ja tee sinä, isä, samoin,
ettei katkera mieli häiritse meidän iloamme."

"Lapsi hyvä", sanoi isä, tyttärensä päätä silittäen, "sinun tähtesi
tahdon panna lukon suuni eteen, etteivät ajatukseni pääse siitä
pihalle." Ja nyt vallitsi jälleen rauha ja ilo meidän keskellämme ja
toivo tulevista, paremmista päivistä väikkyi henkemme silmäin edessä.

Niin, hyvät päivät oli meillä! Huoneet, kellarit, aitat ja myllyn
nurkat kävimme ensin katsomassa, sillä Anna tahtoi kaikkea tervehtää.
Kaikki kaapit ja astiat, joissa jotakin hyvää löytyi, avasi Annan äiti
meille. Kun läksimme ulos, valjastutti isä meille hevosen ja ajoimme
metsätietä myöten Annan tuttavia tervehtimään, taikka läksimme muuten
jaloittelemaan. Ilmat olivat kauniit ja parahiksi kylmät.

Vihdoin oli minun lupa-aikani loppunut ja minun piti jälleen lähteä
kaupunkiin. Ikävällä erosivat Anna ja hänen vanhempansa minusta, jota
olivat, niinkuin itse vakuuttivat, ruvenneet rakastamaan kuin omaa
lastansa, ilmakaan ei ollut enää niin kaunis, taivas oli pilvessä ja
tuuli tuiskutti lunta, ettei matkasta nyt ollut iloa. Illalla saavuin
kaupunkiin, jossa asuintoverini, jotka jo ennen olivat vanhempainsa
luota sinne ehtineet, jo olivat minua odottaneet.




VIII.


Ensimmäinen asia, jonka Fredrika minulle kertoi, oli se, että hänen
veljensä oli tullut ylioppilaaksi. Tätä sanomaa olin odottanut, sillä
tiesin, että hänen piti mennä Tarttoon tutkintoa suorittamaan. Hän oli
meille toisinaan puhunut siitä ja pyytänyt minua, että toivottaisin
sydämestäni onnea hänen työllensä, sillä jota nopeammin hän pääsisi
Tarttoon, sitä pikemmin voisi hän perustaa oman kodin. Tätä sanoessaan
katsoi hän minuun niin rukoilevaisesti, että se tunkeutui sydämeni
pohjaan. Kaikki tämä muistui taas mieleeni ja ilo, mutta myös
ihmeellinen pelko värisytti sydäntäni. — Oi, etten tuosta pelosta
milloinkaan pääse, ajattelin. Mutta — Jansun näkö ei pitkään, pitkään
aikaan ollut niin selvänä kuvastunut mieleeni kuin nyt. Näin hänen
haamunsa meidän erotessamme ja muistin, kuinka suuresti häntä sen
jälkeen olin ikävöinnyt. Kävin yhä rauhattomammaksi ja surullisemmaksi.

"No, Liina, oliko sinulla vieraissa niin paha olla, vai etkö tahtonut
enää tulla meidän joukkoomme, koska olet noin totinen?" kysyivät
toverit.

"Ei suinkaan, mutta olen matkasta ja tuiskusta väsynyt. Kun saan
levätä, olen jälleen teidän vallaton Liinanne", vastasin heille. Päätin
jälleen varjella sydäntäni kaikellaisilta turhanpäiväisiltä tunteilta.
Sillä koulutyöthän vaan piti olla ripille pääsemättömän lapsen mielessä.

Seuraavana päivänä alkoi koulu ja uusilla voimilla, uudella innolla
ryhdyin työhöni ja koitin vangita ajatukseni kirjoihin kiinni, enkä
päästänyt niitä muihin asioihin eksymään, en eteen enkä taaksepäin.
— Mutta hämärissä, jolloin Fredrik tavallisesti oli tullut sisarensa
luona käymään ja kun me läksimme ranskan kielen tuntiin, en voinut
olla muistelematta häntä ja hänen sanojansa, jotka olivat soineet niin
suloisesti korvissani.

Päälle päätteeksi kirjoitti hän pian sisarelleen ja lähetti minulle
tuhansia terveisiä ja pyysi, että edelleenkin toivottaisin hänelle
onnea, sillä tähänkin asti oli onnentoivotukseni auttaneet häntä
tutkintonsa suorittamisessa. Kaksi kaunista tytön kuvaa, Liinan ja
Fredrikan, ovat alati hänen silmäinsä edessä, oli hän kirjoittanut
lopuksi.

"Liina, lähetä tuolle raukalle, jonka pitää olla meistä niin kaukana,
oikein sydämellisiä terveisiä", pyysi Fredrika, kun kirjoitti hänelle
vastaan. — Ja minä lähetin paljo terveisiä. — Mutta ensimmäisen kirjeen
jälkeen tuli pian toinen, toisen jälkeen kolmas, ja Fredrika sai minun
itse kirjoittamaan terveiseni hänelle. Seuraava kirje sisälsi tulisia
kiitoksia, kirjoitettuna erityiselle paperille minua varten, ja niin
edistyi asia, että viimein kirjoitimme, Fredrikan kirjeiden sisässä,
pitkät kirjeet toisillemme, jotka Fredrikin puolelta toivat yhä
useampia lemmenvakuutuksia.

Kaikki minun vahvat päätökseni raukesivat tyhjään ja sydämeni oli kohta
täynnä onnea ja suloista tunnetta, kuin olisi kevät siinä koittanut.
Loistihan luontokin nyi kevätpuvussaan ja nosti sydämeni keväimen vielä
suurempaan eloon. Leivo, joka sinisen taivaan korkeudessa liverteli
lauluaan, kukat, jotka hymyillen katselivat kuvaisiaan kastepisaroissa,
perhoset, kuin elävät kukkaset liitelivät ilmassa toinen toistaan takaa
ajaen, kaikki tämä kauneus enensi sydämessäni rakkauden tulta Fredrikiä
kohtaan. En tuntenut itseäni enää, niin toisenlaiseksi olin muuttunut.
Oppiminen ei ollut enää niin halukasta kuin ennen, tovereina seura ei
enää niin rakas. Mieluisimmin olisin istunut yöt päivät ruohoisella
vallilla, puun alla yksin ja — häntä ajatellut.

Heti joulun jälkeen oli äitini käynyt minua katsomassa ja nyt oli
isä tullut kaupunkiin. Siten olivat he ennenkin aina väliin käyneet
minua tervehtimässä. Ensimmäisinä vuosina oli iloni suuri heidän
tulostaan, mutta — aikaa myöten tunkeutui vieras tunne puhtaaseen
ilooni ja minun puheeni heidän kanssaan ei tahtonut enää _toisten
kuullen_ sujua, niinkuin se ennen oli sydämestä suuhun vierinyt.
"Pitäähän minun puhua heidän kanssaan tuota halpaa maan kieltä, jota
kaikki kaupunkilaiset ylenkatsovat. Puhuvathan kaikkein muiden lasten
vanhemmat kunnioitettua saksaa ja minä olen sentähden varmaankin heidän
silmissään halvempi kuin muut." Näin ajattelin itsekseni ja se teki
minut yhä rauhattomammaksi. "Voih, paha lapsi, minkälainen olen; häpeän
rakkaita vanhempiani, jotka ovat aina olleet minulle niin hyviä." Näin
soimasi omatuntoni yhä kovemmin, mutta kuitenkaan ei iloni ollut niin
suuri, kun Fredrikan kanssa palasin vallilta ja tervehdin isääni, joka
oli rouva G:n luona minua odottamassa.

"No, Liina, kuinka on, vieläkö tahdot tulla kotoseutuasi katsomaan, vai
etkö sitä enää muistakaan? Ethän ole niin pitkään aikaan käynyt kotona,
että pian unhotat meidät kokonaan", sanoi hän, hiukan nuhdellen.

"Ai, pappa, oletko tullut minua hakemaan?"

"No, kuinkas?"

"Sitten lähdemme heti, heti!" kiiruhdin minä.

"Mutta, Liina", sanoi Fredrika saksaksi, "pyydä nyt isältäsi, että saat
tulla juhannuksen aikaan pariksi viikoksi minun luokseni, sittehän
tiedämme jo ajoissa, kuinka tuumamme toteutuu."

"Sen saan vasta kotona tietää, sillä mammalla on pääsana tässä
asiassa", vastasin hänelle, mutta silloin en puhunut totta, sillä
oikeastaan en tahtonut Fredrikan kuullen puhua paljoa isäni kanssa.

Kotiin tultuani en voinut pieniä siskojani kyllikseni hyväillä ja
suudella. Kuinka suuriksi he olivat kasvaneet. Ja kuinka hupaista oli
minusta, kun he jo niin sievästi puhuvat saksaa. Heillä oli jo vuoden
ajan ollut saksalainen neiti opettajana, joka myöskin auttoi äitiä
ompelu- ja taloustöissä. Äidin talous olikin käynyt suuremmaksi, kun
isä rouvan poislähdön jälkeen oli ottanut koko talonhoidon huostaansa.

Vanhin sisar minun jälkeeni oli yhdeksän vuotias. Neljä lasta oli hänen
ja minun väliltäni kuollut. Toinen sisar oli kahdeksan vanha, kaksi
veljeä, kuuden ja viiden vuotiset. Vanhemmat toivoivat, että minusta
tulisi näiden neljän opettaja, sentähden antoivat he minun niin kauan
käydä kaupunginkoulua.

Rouva ja opettajaneiti olivat myöskin jo viime syksystä asti kotona.
Hilda oli jäänyt Saksaan kouluun. Minun piti mennä heitä tervehtimään,
jonka teinkin suurella ilolla. — Sepänkin väkeä kävin katsomassa. Mutta
minun sydämeni ei voinut siellä olla levollinen. Seppä antoi vielä
mulle kirjeen Jansulta, jonka tämä oli isänsä kautta lähettänyt, jotta
se tulisi oikein perille. Sillä hän pelkäsi, etten olisi saanut hänen
kahta viimeistä kirjettään, koska en ollut niihin mitään vastannut.

"Oi, olenhan minä saanut kirjeet, mutta ei ole ollut aikaa niihin
vastata", sopersin punaisena. "Nyt on minulla paljon enemmän työtä
koulussa kuin ennen." Mutta isä ei näyttänyt siihen vastaukseen
tyytyvän, sillä hän ei sanallakaan puoltanut lauseitani, vaan huokasi
hiljaan, katsoen minuun: "Liina", lausui hän vihdoin, "sinä olet käynyt
oikein isoksi ja kauniiksi. Jos Jansu, joka nyt myöskin on mies, näkisi
arvaamatta sinut jossakin, hän tuskin sinua enää tuntisi. Vai mitä sinä
arvelet?"

"Voi, isä, kuinka taidat noin puhua! Jansu ja minä tunnemme aina
toisemme, vaikka kuinka olisimme muuttuneet", sanoin minä.

"Luuletko niin, no, sehän on hyvä", vastasi hän pitkäveteisesti.
Minulla ei ollut enää aikaa, heitin hyvästi ja lähdin jälleen kotiin.
Siellä avasin Jansun kirjeen ja luin:

 "Rakas Liina!

 Nyt olet sinä varmaankin kokonaan muuttunut saksalaiseksi, koska et
 enää tahdo mitään tietää virolaisista. Isä on kirjoittanut, ettet
 ole kotonasi käynyt pian kymmeneen kuukauteen, ja minut olet kaiketi
 kokonaan unohtanut. Vai etkö ole saanut minun kahta kirjettäni, joista
 toisen lähetin jo ennen joulua, toisen maaliskuussa? Mutta ovathan
 kirjeeni aina ennen perille tulleet. Vai oletko viime aikoina saanut
 postikonttoorissa jonkun hyvän ystävän, joka kadehtii sinun ystävääsi
 Pietarissa ja pistää taskuunsa hänen kirjeensä, ennenkuin tuo ne
 sinulle? — Mutta leikki pois, voihan niinkin olla, että Liina tahtoo
 unhoittaa lapsuuden ystävänsä, ja silloin ei tee mieleni leikkiä
 laskea, vaan tuottaa se minulle suurta surua. Jospa vaan enoni laskisi
 minut muutamaksi viikoksi luotaan pois, niin olisin jo aikoja tullut
 sinua tervehtimään, nähdäkseni ystäväni silmistä, loistaako niistä
 vielä vastaani sama sydämellinen uskollisuus kuin ennen. — Mutta
 nyt pitää minun, raukan, odottaa ja odottaa, niin että sydämeni on
 pakahtua, kunnes ystäväni vihdoin sattuu sille tuulelle, että hän
 minua tahtoo ihastuttaa rakkaalla kirjeellään. Oi, Liina, elä vaivaa
 itseäsi kaikellaisilla pahoilla ajatuksilla, vaan selitä pian, mikä
 sinun vaitiolemiseesi on syynä.

                               Sinun aina uskollinen Jansusi."

Rakas, hyvä Jansuni! lausuin itsekseni kirjeen luettuani, suudellen
hänen nimeänsä. Minä rakastan sinua kuin olisit todellinen veljeni, ja
sydämeni kävisi varmaankin kevyemmäksi, jos voisin niinkuin lapsena
uskoa sinulle kaikki, kaikki, mikä sen täyttää! — Enkö siis enää ole
lapsi? Sitä en usko, sillä vaikk'en ole vielä ripillä käynyt, tuntuu
kuitenkin, kuin olisin viime aikoina tullut täysikasvaneeksi.

Minulla ei ollut kotona paljo aikaa vaipua ajatuksiini, pistin kirjeen
taskuuni ja läksin pienten veljeini ja sisarteni kanssa heidän
leikkipaikkojaan katsomaan.

Nopeaan kuin ajatus, joka lentää aivojen läpi, olivat ne pari päivää
kotona kuluneet. Viimeisenä pyhänä vei poika minut jälleen kaupunkiin
ja minä sain vanhemmiltani luvan mennä Fredrikan vieraaksi.

Ne kolme viikkoa, jotka vielä olivat jäljellä juhannukseen, kuluivat
sanomattoman pian. Olihan näinä viimeisinä aikoina, jolloin puolen
vuoden luvut olivat kerrottavat, niin paljo koulutöitä, etteivät päivän
tunnit tahtoneet riittää. Kuinka olisi minulla ollut aikaa vielä
kirjoittaa Jansulle? — "Mutta kun tulen Fredrikan luota lakaisin,
kirjoitan hänelle pitkän kirjeen, joka hänet jälleen sovittaa minun
kanssani", lohdutin tuntoani, joka yhä enemmän rupesi minua soimaamaan.
Sitte läksin Fredrikan kanssa matkalle.

Minulla ei ollut ensin ollenkaan halua sinne, mutta hän oli kertonut
minulle kaikki hauskuudet, joita saisimme hänen vanhempainsa luona
nauttia, niin että vihdoin hyvin iloisesti suostuin hänen pyyntöönsä.
Fredrikin tähden, joka myös nyt oli tullut kotiin, olisin ennen jäänyt
pois, vaikka tosin oli mielestäni sangen hupaista tavata häntä niin
pitkän ajan perästä. Eikä minulla nytkään ollut voimia vastustaa tätä
tunnetta.

Ihmeellistä! Ennen olin aina selvään tiennyt, mitä tahdoin ja mitä piti
tekemän, mutta siitä asti, kun Fredrik oli lempeni herättänyt, tuntui
alati, kuin olisin ollut kahden vastaisesti lainehtivan veden välillä.
Mutta ne laineet, jotka tulivat Fredrikin puolelta, olivat hyvien
päätöksieni vihollisia, sillä ne aina surmasivat nämä viimeksimainitut.

Ei milloinkaan tarvitse tyttö äitinsä ystävyyttä niinkuin silloin, kun
hän rupeaa miestä rakastamaan. Ilman äidin ystävyyttä on rakastava
tyttö kuin heikko kukkanen, joka ei tukeetta voi vastustaa tuulta, vaan
murtuu väkisten. Sentähden on äidin välttämätön velvollisuus, että
hän koettaa saavuttaa lastensa ystävyyden, jotta he äidilleen voivat
peittelemättä uskoa sydämensä salaisuudet. Meidän hyvällä, rakkaalla
äidillämme ei ollut suuren talouden tähden aikaa pitää ystävyyttä
lastensa kanssa ja kuulla heidän juttujaan.

Fredrikan kotiin oli pitkä matka. Meidän täytyi olla yötä eräässä
ravintolassa tien vieressä ja olimme vasta seuraavana iltana perillä.
Jota lähemmäksi me jouduimme, sitä kovemmin alkoi sydämeni sykkiä.
Monta kertaa toivoin itsekseni, että olisin jäänyt kotiin, ja ihmeen
raskaalta tuntui sydämeni. Se varmaan aavisti, mitkä nuolet sen läpi
piti käymän.

Meillä oli vielä matkaa seitsemän kahdeksan virstaa, niin äkkiä huusi
Fredrika iloisesti: "Katso kuitenkin, Liina, kuka tuolla tulee!
Arvasinhan minä, että hän tulee vastaamme, mutta näin kauaksi en
voinut toivoa. Hyvää iltaa, Fredrik, hyvää iltaa! Kuinka olet, hassu
poika, tullut vastaan ja vielä jalkaisin?" "Hyvää iltaa", huusi
muutaman askeleen päässä ääni, joka kävi kuin salama läpi sydämeni.
Ja Fredrik T. oli pian meidän luonamme, kun kuski seisautti hevoset.
— "Hyvää iltaa, Liina, sinä olet enkeli! En olisi koskaan voinut
toivoa semmoista iloa, että sinä tulisit meidän luoksemme, ja nyt olet
täällä!" lausui hän puristaen kättäni ja suudellen sitä. — "Mutta,
Fredrik, onko Liina jo luvannut, että saat häntä kutsua sinuksi?"
kysyi Fredrika. — "Ai, Liina — olimmehan toisiamme jo kirjeissä
nimeltä kutsuneet — suokaa anteeksi! Suuri iloni ei antanut minulle
aikaa ajatella pikkuasioita", pyysi hän sydämellisesti. Minä en voinut
hänelle vastata, en saanut sanaa suustani.

"Tule kuitenkin ja suutele myöskin minua, niinkuin oikean veljen
velvollisuus on!" käski Fredrika ja Fredrik meni toiselle puolen
kärryjä, suuteli häntä, astui kärryihin ja istui meidän eteemme ajajan
viereen ja me kuljimme eteenpäin. Iloisesti puhelivat sisar ja veli
keskenään, sillä minä olin aina harvapuheinen Fredrikin seurassa. Me
saavuimme juuri auringonlaskun aikana kauppamies T:n suuren, komean
kartanon eteen, jossa kuski pidätti hevosia, Portailla seisoivat
Fredrikan vanhemmat meitä odottamassa. Fredrika hyppäsi ensiksi
kärryistä, juoksi ylös portaita myöten ja syleili isää ja äitiä.
"Tule, Liina, että teen sinut tuttavaksi vanhempaini kanssa", huusi
hän, ja minä astuin Fredrikin käden nojassa värisevin askelin ylös.
Tervehdykseksi antoivat Fredrikan vanhemmat minulle kättä ja hänen
isänsä sanoi, että olin tehnyt oikein, kun kerran tulin ystäväni luo
vieraaksi.

Sitte lähdimme kaikki sisään, Fredrika äidin kainalossa, heidän
perässään minä ja Fredrik isänsä kanssa. Hämärän tähden ja kun olin,
niinkuin sanotaan, jättänyt silmät ulos, en nähnyt, minkälaisia ne
huoneet olivat, joiden läpi kuljimme, mutta sen tunsin, että jalkani
astuivat pehmeitä mattoja myöten. Vihdoin jäimme erääsen huoneesen ja
rouva T. soitti pientä kelloa, jonka jälkeen palvelustyttö tuli ja
pani kynttilät palamaan. Sitte käski hän meitä heti pöytään istumaan
ja me asetuimme loistavan kauniilla astioilla ja hyvillä ruuilla
varustetun pöydän ääreen, joka meille oli valmistettu tähän pieneen
vierashuoneesen, jotta puhe paremmin sujuisi, niinkuin rouva sanoi.
Rouva T:n edessä seisoi vielä kirkas teekeittiö, joka lauloi suhisevaa
keittolauluaan niin ystävällisesti, että tuntui, kuin olisi se tahtonut
minua miellyttää, jotta en tuntisi itseäni siellä vieraaksi. Ja kun
nostin silmäni lautaselta ja katselin ympärilleni ja seinistä, katosta,
lattiasta, kaikkialta loisti vastaani komea kauneus, tuntui minusta,
kuin olisi siellä voinut elää sanomattoman onnellisena. Mutta kun
jälleen katsoin rouva T:tä, oli kuin hänen vaalealta otsaltaan ja
sinisistä silmistään olisi salainen kuuma tuulenpuuska puhaltanut
vastaani ja ajanut minua siitä syrjään. Toisin vaikutti vanhan
kauppiaan ulkomuoto, joka muistutti minulle hänen molempia lapsiaan,
rakkaita ystäviäni.

"Fredrik on kaiketi jo kertonut sinulle, että sisaresi Alma lähti
opettajattarensa neiti Jungen kanssa Stülpnagelille vieraaksi ja tulee
vasta huomenna kotiin", sanoi rouva T. Fredrikalle, joka pahoitteli
sitä, että vasta huomenna saisi tavata kahdentoista vuotiasta
sisartansa. Iltanen kesti kauan, sillä Fredrika kyseli vanhemmiltaan
ja veljeltään tuttavainsa asioita. Mutta vihdoin otti hänen äitinsä
kynttilän pöydältä ja saattoi meidät makuuhuoneesemme. "Oi, kuinka
kaunista täällä on!" huudahdin huoneesen tultuani. Ja siellä oli
todella kaunista. Tumman punaisella sametilla olivat seinät vaatetetut
ja kaksi lumivalkeaa vuodetta odotti meitä. Toinen vuode oli toisella
seinällä, kummankin vieressä seisoivat komeat pesukaapit ja pienet
yöpöydät valkeine liinoineen. Seinässä vuoteiden yläpuolella rippui
kultaisten kehysten ympäröimänä enkelein ja pyhäin kuvia. Kolmannella
seinällä oli iso toalettipeili, jonka päälle oli asetettu kaikellaisia
pikkuesineitä, joita naiset tarvitsevat vaatetukseensa. Lattiaa peitti
ruusunkukkainen matto.

"Sano minulle, Fredrika, kuinka sinä voit tulla toimeen rouva G:n luona
ja minkätähden sinun vanhempasi eivät ole hankkineet sinulle rikkaampaa
asuntoa", kysyin, kun jo olimme makaamassa.

"Meidän koulumme on hyväksi kiitetty koulu ja johtajatar neuvoi
vanhempiani panemaan minut rouva G:n luona asumaan. Mamma tosin ei
tahtonut tyytyä siihen, mutta pappa sanoi, että se on rikkaiden
lapsille hyödyksi, kun he tottuvat huonompaankin oloon, ja minä olen
hänen kanssaan yhtä mieltä." Näin sanoi Fredrika jo hyvin unisena, ja
koska minäkin olin väsynyt, ei ollut enää aikaa ajatella näitä asioita,
vaan antauduin Nukkumatin pauloihin.




IX.


Seuraavana aamuna herätti meitä kaunis laulu huoneemme oven takana ja
heti sen jälkeen tuli näkyviimme enkelinkaltainen olento, jolla oli
punoittavat posket ja kullankeltaiset kiharat, ja lensi ojennetuin
käsin Fredrikaa suutelemaan. "Alma, Alma, jokos sinä, veitikka, olet
kotona!" sai Fredrika huudahtaneeksi. Mutta minä en ymmärtänyt, olinko
hereillä, vai näinkö unta — olihan tuo lapsi Aurooran, minun kalliin
ystävävainajani, näköinen! Nousin vuoteelle istuilleni ja kädet
ristissä peitteen päällä kiintyivät silmäni tuohon enkelin kuvaan,
ikäänkuin en olisi tahtonut häntä päästää näkyvistäni.

"Vieläkö te makasitte, vai säikähdittekö meidän tulostamme?" kysyi
pehmeä ääni hiljaa vieressäni ja, ikäänkuin unesta heräten, huomasin
kauniin, lempeän näköisen naisen seisovan vuoteeni luona ja pelolla
katselevan minua.

"Oi, ei", vastasin värisevin äänin ja kyynelsilmin. "Fredrikan sisar on
erään lapsen näköinen, jota minä paljon, paljon rakastin, vaan joka jo
aikoja sitten on taivaassa!"

"Niin, sen kyllä ymmärrän, kuinka tuommoinen tapaus voi hämmästyttää ja
liikuttaa sydäntä", sanoi neiti Junge, joka oli kumartunut vuoteeni yli
ja otti minun käteni omiinsa. Kiitos Jumalan, että hän juuri niin teki
ja puhui, eikä yhtään kylmemmästi, muuten, en olisikaan hänestä heti
niin paljon pitänyt kuin nyt.

Kun neiti Junge oli vetänyt ylös akkunaverhot, joiden läpi ei aurinko
päässyt huoneesen paistamaan, ja Alma myöskin minua tuli tervehtimään,
näin heti, että hänellä oli toiset silmät, nenä ja suu kuin Aurooralla
ja kävin jälleen levollisemmaksi, vaikk'en iloiseksi. — Silloin huusi
Fredrikin ääni oven takana: "Hyvää huomenta, kuinka olette maanneet?"
"Sangen hyvin!" vastasi hänelle Fredrika. — "Minä olen hänen kanssaan
saman katon alla, hän tulee aamusta iltaan olemaan kanssani!" lensi
iloinen ajatus sydämeni läpi ja entiset surut olivat kerrassa kadonneet.

Neiti Junge ja Alma lähtivät pois kamarista ja me puimme äkkiä
päällemme. — Äitini piti huolta siitä, että minulla aina oli hyvät ja
somat vaatteet, ja oli tätä käyntiä varten teettänyt vielä muutamia
uusia pukuja, ettei minun vaatteiden puolesta tarvinnut olla Fredrikaa
huonompi, niin kuin hän sanoi. — Kun olimme vaatteissa, menimme toisten
joukkoon, jotka meitä jo kahvipöydän ääressä odottivat.

Niin, nyt oli meillä ne päivät käsissä, joista Fredrikan kanssa
olimme iloisella toivolla puhuneet. Eivätkä meidän toiveemme turhaan
rauenneet. Meidän ympärillämme oli niin paljo loistoa ja kauneutta,
niin paljo ihastusta ja iloa herättäviä asioita, että minä alussa olin
kuin hurmautunut kaikesta; mutta pian totuin siihen ja täytyi tunnustaa
itselleni, etten siitä asti, kuin Aurooran kanssa olin yhdessä, ollut
niin iloinen kuin nyt.

Fredrikan tuttavat tulivat häntä tervehtimään ja me kävimme heidän
luonaan ja joka paikassa meitä kohdeltiin hyvin ystävällisesti. Joka
paikassa jouduimme nuorten naisten ja miesten seuraan ja tanssimme,
leikimme ja iloisia lauluja lauloimme — joka paikassa oli Fredrik minun
rinnallani. Hän ei tosin vierasten ja vanhempainsa, etenkin äitinsä,
läsnäollessa niin paljon seurustellut minun kanssani, mutta kuitenkin
huomasin, että hän enin minua näki ja kuuli. Fredrika oli aina yhtä
ystävällinen kohtaani, neiti Junge sangen sydämellinen, lempeä ja hyvä,
ja pikku Alma tuli luokseni ja puhui lupa-aikansa iloista. Myöskin
kauppias T. oli minulle sangen ystävällinen, syleili meitä Fredrikan
kanssa ja lausui muutamia kiittäviä sanoja. Ainoastaan rouva T. ei
minua paljo huomannut ja hänen läheisyydessään tunsin, että olin siellä
vieras. Muuten tuntui, kuin olisin jo kauvan asunut siellä. Olihan se
Fredrikin koti.

Kaupungin alla juoksi joki, ja kun kauppias T:llä oli kaksi kaunista
venhettä, kävimme myös soutelemassa, joka minusta oli hyvin hupaista.
Myöskin metsässä kävimme suuressa seurassa. Kerran oli siellä
sanomattoman hupaista. Fredrik oli tovereineen etsinyt erään kauniin
paikan ja pystyttänyt sinne teltan. Se oli laakso korkearantaisen
joen varrella. Laakson keskellä kohosi pieni mäki, joka oli kuin
kumoonkaadettu, iso kello. Laaksossa ja mäenrinteellä kasvoi sirkeitä
koivuja ja tuuheita pihlajoita. Mäen ja korkean rannan välillä oli
valkea teltta pöytineen ja penkkineen ja sen harjalla liehui viheriän
ja punaisen kirjava lippu ikäänkuin olisi se tietänyt olevansa siinä
nuorison ilon merkiksi. Mäen toisella puolen virtasi joki, hyppien
suurempain ja pienempäin kivien yli, laulaen omaa virttänsä. Joen
takana toisella rannalla lainehti vihanta ruisvainio ja lauhkea tuuli
kantoi siitä lähtevää suloista tuoksua lähiseutuun.

Rouva T. oli toimittanut monenlaista syötävää ja juotavaa. Hän teetätti
valkean joen rannalle ja laitatti sokolaatia, jota joimme teltassa
makuisan kakun kanssa.

Iltapäivällä, jolloin aurinko ei enää niin kuumasti paistanut, läksimme
kulkuun suuressa joukossa, parikymmentä nuorta jalkaisin, vanhemmat
ajaen. Menimme parin virstan päässä olevalle mäelle, jossa kasvoi paljo
tammi-, saarni-, kuusi- ja myöskin päärynäpuita. Mäen alla juoksi joki
ja etäämmältä siinti pieni järvi puiden välistä. Merkillisin asia
mäelle oli kuitenkin vanhan linnan rauniot, jonka keskellä kasvoi
viheriäisiä pensaita ja metsähumaloita.

Kun ehdimme mäen huipulle, oli jo teltta valmiiksi pystytetty, ja
vanhemmat ihmiset, jotka olivat tulleet hevosilla, istuivat ruohossa
ja joivat sokolaatia nauraen ja leikkiä laskien. Teltassa oli pöydälle
asetettu kaikellaisia makeisia ja hedelmiä, joita nuoret miehet
tarjosivat ja joista jokainen otti, mitä halutti. Sitte ruvettiin
leikkimään. Kaikellaiset juoksu- ja hyppyleikit vaihtelivat ja ilo
kävi yhä suuremmaksi. Iloinen mieli valtasi minutkin kokonaan. Luonnon
kauneus ympärilläni ja elämän ilo sisässäni tekivät minut kaikista
vallattomimmaksi, niin että kaikissa leikeissä olin ensimmäisenä.
Vihdoin kävi niin, että kun jotakin uutta kisaa alotettiin, niin
"Liina" ja "Liina" kaikui jokaisen suusta.

Mutta kun ruoho kasteesta kävi märäksi, kokoonnuimme kukkulalle,
teltan ääreen ja istuimme tammien alle peitteille, joita rouva T. oli
leväyttänyt ruohon päälle. Jos äsken ilonhuudot kaikuivat läpi metsän,
niin yhtä elävä oli nyt keskustelu. Neliääninen laulukin kuului nyt
viiden ylioppilaan suusta ja kaikui illan hiljaisuudessa takaisin joen
toiselta puolelta. Laulajien joukossa oli myös ylioppilas R., joka
totisemman ja miehekkäämmän olentonsa puolesta erosi toisista. Hän
oli jo pari kertaa lähestynyt minua ja koettanut aloittaa vakavampaa
keskustelua, vaan minä olin sen aina seoittanut iloisella tuulellani.
Nyt seisoi hän aivan lähellä minua ja puhui erään vanhemman naisen
kanssa linnan raunioista, jotka puiden takaa kohosivat edessämme.
Raunioiden ja meidän välillemme oli kokoontunut iso joukko talonpoikia,
jotka katselivat meitä, mutta kaikki lakittomin päin, sillä olihan
heidän nuori kartanon herransakin meidän joukossamme. Pian oli kaikkein
huomio kääntynyt ylioppilas R:n puoleen, joka tulisin sanoin puhui,
kuinka satoja vuosia takaperin "meidän esi-isämme" tässä paikassa
oli pitänyt vuodattaa vertansa raakoja pakanoita vastaan, ennenkun
he nämä olivat saaneet valtansa alle. "Tämä on historian multaa",
huusi hän viimein, "historian pyhää multaa, jota me nyt tallaamme. Ja
siitä, että nyt voimme olla niin iloiset, saamme kiittää voimakkaita
esi-isiämme!" — "Katsokaa", huusi nyt Fredrik, osoittaen talonpoikia,
jotka seisoivat lakittomin päin meidän edessämme, "tuossa seisoo tuo
raaka pakanasuku; eläköön meidän voimakkaiden esi-isäimme muisto!"
"Hurraa!" huusi nyt koko seurue ja talonpoikainkin seassa heitti
moni lakkinsa ilmaan ja huusi "hurraa!" yhteen ääneen. Palvelija toi
juomia, ja kun jokaisella oli lasinsa, kohosi uusi "hurraa" illan
tyyneyteen ja kaikui voimakkaasti metsästä takaisin. Ylioppilas R. ja
Fredrik olivat laseineen ensimmäiseksi tulleet minun luokseni. Minusta
tuntui, kuin olisivat neulat pistäneet sydäntäni, mutta en sittenkään
kaatanut juotavaani maahan, vaan minunkin lasini kilisi yhdessä heidän
kanssansa. Nyt alkoivat laulajat erään voimakkaan laulun, jonka
hiljattain saksalainen säveltäjä oli sepittänyt:

    "Dir möcht' ich diese Lieder weihen,
    Geliebtes, deutsches Vaterland,
    Denn Dir, dem neuerstanden, freien,
    Ist all mein Sehnen zugewandt.
    Doch Heldenblut ist Dir geflossen,
    Dir sang der Jugend schönste Zier
    Nach solchen Opfern diese Lieder!"

Värisevin äänin lopettivat laulajat laulunsa, josta voi nähdä, kuinka
sydämen pohjasta he olivat laulaneet. Luulin, että koko seura nousisi
ja kiittäisi heitä. Mutta samassa rupesivat kaikki suurella äänellä
nauramaan, joka minua niin hämmästytti ja oli vastenmielistä, että
tuntui, kuin olisivat vanhat Viron henget tästä laulusta heränneet ja
ärtyneet nauramaan.

Mutta kun katsoin mäen kukkulalle, jossa moniaat ylioppilaat
punssilasineen istuivat pienen pöydän ääressä, niin huomasin pian,
mistä nauru tuli. Eräs ylioppilas oli istunut keinulaudalla ja nostanut
lasinsa ylös laulun kunniaksi ja juuri ruvennut "hurraata" huutamaan,
kun samassa lauta kaatui takaapäin ja ylioppilas lasineen vieri alas
mäkeä. Mäen alla nousi hän pystyyn, otti lasin käteensä ja huusi:
"Niin, iloitkaa, toverit, me olemme molemmat, sekä lasi että minä,
ehjiksi jääneet". Koko seura rupesi uudestaan nauramaan. Ylioppilas R.
vaan pysyi totisena ja katseli kulmiaan rypistäen iloisia tovereitaan.

Minäkin olin käynyt totiseksi, mutta aivan toisista syistä kuin
ylioppilas R. Raskas kuorma painoi rintaani. En tietänyt sinä hetkenä,
mistä se tuli, mutta ilo oli kadonnut sydämestäni. Etäämpää näin,
kuinka Fredrik jakoi talonpojille ruoan ja juoman tähteitä ja he siitä
häntä alamaisesti kumarsivat. Korvissani kaikuivat vielä sanat, jotka
hän lasia kilistäessään hiljaa oli minulle lausunut: "Minä toivon, että
Liina kukoistaa maailmassa ainoataan minun tähteni!" Tiesinhän, että
Fredrik minua rakasti ja että minä myös häntä rakastin, ja se oli se
elämän ilo, joka tähän asti oli tehnyt minut onnelliseksi. Mutta tämän
onnentunteen välille oli tänäpäivänä tunkeutunut musta varjo. Ne sanat,
joilla Fredrik oli tänäpäivänä "voimakkaita esi-isiään" kunnioittanut,
osoittivat, että jos aioin vaeltaa hänen kanssaan koko elinaikani,
piti minun kokonaan saksalaistua ja saksalaisena pysyä ja vielä niin,
että tuntisin iloa oman kansani ja sukuveljeini orjuudesta. Sillä
ei yksikään kunniallinen mies ole meidän aikoinamme väliäpitämätön
valtiollisista asioista, eikä oikeaa avioelämää voi syntyä ilman hengen
yhteyttä. Olisin ehkä tällä tavoin saksalaistunut, jos en olisi Annan
kanssa kaupungissa tullut ystäväksi ja jos ei Jansu Pietarista olisi
kirjoittanut. Mutta nyt en ollut vielä niin langennut, vaikka kyllä
olin vanhempiani hävennyt ja juonut virolaisten orjuuttajain muistoksi.
Rakkaus kansaani tunkeutui sen rakkauden väliin, jota tunsin Fredrikiä
kohtaan. Se ei vielä päässyt voitolle, mutta se raskautti sydäntäni,
vaikk'en silloin vielä selvään tajunnut, mistä se tuli. Nuolet eivät
vielä kylliksi olleet haavoittaneet sydäntäni, vaan ennen pitkää
tapahtui käänne elämässäni.

Juuri kun aloin mennä kotiin, seisoi ylioppilas R. edessäni, tarjosi
minulle käsivarttaan ja sanoi: "neiti Liina, te varmaankin sallitte,
että saatan teidät kotiin. Se lupa tekisi minut sangen onnelliseksi,
sillä kun tänä päivänä innostunut, ylevä hetki rikkoontui vallattomaan
nauruun, pysyitte te yksin totisena, joka osoittaa, että meidän
henkemme ovat yksimieliset!" Minä pistin käteni hänen kainaloonsa ja
me läksimme kotiinpäin. Mutta kysyin hymyillen: "Mistä tiedätte, että
olemme yksimieliset, vaikka molemmat pysyimme totisina? Olisihan meidän
totisuus voinut syntyä kokonaan erilaisista syistä."

"Voi, elkää puhuko sillä tavalla", sanoi hän; "minä uskon, että me
olemme yhtä mieltä, ja minulta olisi hyvin ikävää, jos te itse toisin
vakuuttaisitte!"

Kun rupesin ajattelemaan näitä sanoja, seisoi Fredrik meidän luonamme
ja sanoi ylioppilas R:lle:

"Suo anteeksi, veli R., mutta tämän neidin saatan minä kotiin!"

"Onko herra Fredrik teitä, neiti, pyytänyt ennen minua?" kysyi
ylioppilas R. äkkiä, ja minun piti vastata "ei", vaikka se oli
vastenmielistä.

"Siis, veli Fredrik, elä pane pahaksi, jos en täytä tahtoasi!" lausui
ylioppilas, kääntyen Fredrikin puoleen. Fredrik ei vastannut siihen
mitään, vaan käveli äänettömänä meidän vieressämme, kunnes saavuimme
kotiin. Ei ylioppilas R:lläkään ollut enää paljo sanomista, ja minä
kiusasin itseäni, ajatellen, mikä nuo molemmat herrat teki niin
totisiksi.

Vihdoin saavuimme kaupunkiin, jolloin jokainen kääntyi kotiaan kohti.
Heti huoneisiin päästyämme, meni kukin makuusuojaansa.

Seuraavana päivänä aamiaispöydässä sanoi rouva T., että hän aikoi
huomenna toimittaa tanssijaiset, ja pyysi Fredrikiä ja Fredrikaa
toimittamaan tuttavilleen ja ystävilleen huomen-illaksi kutsumakirjeet.
Kiittäen äitiään lupasivat he heti täyttää hänen tahtonsa. Fredrik oli
tovereineen käynyt ongella, ettemme olleet häntä ennen puolista paljo
nähneet, mutta kuitenkin huomasin, että hän tänäpäivänä oli totisempi
kuin ennen. Heti päivällisen jälkeen lähtivät Fredrik ja neiti Junge
koulukamariin kirjoittamaan kutsumakirjeitä, mutta minä pistäysin
meidän makuuhuoneesemme hiukan laittamaan vaatteitani. Kun minä tulin
sieltä, seisoi Fredrik vieraskamarissa edessäni.

"Neiti Liina", sanoi hän kylmästi, "pitääkö minun mennä ensiksi
pyytämään ylioppilas R:ea, että hän huomenna todella tulee meille?"

"Kuinka te niin voitte kysyä? Minä en ymmärrä, mitä se merkitsee",
kysyin arasti, rukoilevalla äänellä.

"Liina!" huudahti hän sen jälkeen sydämen pohjasta lähtevällä äänellä,
painaen minut äkkiä vasten sykkivää sydäntänsä. "Liina, sinä tiedät,
sinä tiedät jo aikoja sitten, että minä sinua rakastan, rakastan kuin
konsanaan mies kauniimpaa naista rakastaa. Ja sentähden en voi sallia,
että joku toinen tunnustaa sinulle rakkautensa. Liina, jos sinulle joku
toinen mies on rahtuakaan mieluisempi kuin minä, niin kadotan pian
järkeni!"

"Fredrik, eipä minulle kenkään ole ollut niin mieluinen kuin sinä."

"Liina, onko se totinen tosi? Voitko todella rakastaa minua?"

"Voin!" sain tuskin sanoneeksi, kun hänen tuliset huulensa koskettivat
suutani. — — — Se oli ensimmäisen kerran ja jäi myöskin viimeiseksi.

Seuraavana iltana loisti kaikki kynttiläin valossa. Suuri sali oli
yhtenä tulimerenä. Loistava ruunu keskellä huonetta rippui alas
katosta, ja siinä paloi monta kymmentä kynttilää, ja seinistä loisti
vielä kymmeniä tulenliekkejä. Kaksi isoa, katosta lattiaan ulottuvaa
peiliä heijasti takaisin tuliliekkien loistoa, niin että silmiä
häikäisi. Pehmeät, sinisellä, kallisarvoisella kankaalla päällystetyt
ja kauniilla leikkauksilla koristetut sohvat ja nojatuolit tarjosivat
mukavia istumasijoja. Huoneen komeutta lisäsivät vielä turkkilaiset
matot ja saman väriset silkkiset akkuna- ja oviverhot. Kukkaryhmien
keskellä seisoivat valkeat veistokuvat ja yhdellä seinällä oli iso
soittokone, jossa tänä iltana soitti palkattu soittaja.

Mutta tätä kaikkea Fredrika ja minä, samoin kuin neiti Jungekaan, emme
vielä nähneet, vaikka kyllä rouva T. oli kamarineidillä lähettänyt
sanaa, että me pian tulisimme saliin, sillä muutamia vieraita oli jo
tullut.

Fredrik oli meille lukenut hauskan kertomuksen ja sentähden olimme
myöhästyneet vaatetuksessamme. Asetin juuri tukkaani, joka riippui
pitkinä, mustina kiharoina kaulalle, kun neiti Junge tuli huoneesemme
vasta puhjennut ruusun kiehkura kädessään. Hän otti tekokukat tukastani
pois, heitti ne pöydälle ja pani oman kiehkuransa minun päähäni,
sanoen: "Tämä seppele teille sopii, eivätkä nuo tekoruusut". — "Te
olette oikeassa", sanoi Fredrika, silmäillen minua, "nyt on Liina kuin
ruusunkukka, joka vasta on nupusta puhjennut."

Siihen aikaan ei vielä vaatteilla komeiltu niinkuin nyt, ja kun
Fredrika vielä oli koululapsi, ei hänelläkään vielä ollut kovin
kauniita vaatteita. Taivaansininen leninki, lyhyet hiat ja paljaaksi
jätetyt olkapäät, sininen kukkaseppele vaaleilla kiharoillaan, siinä
koko hänen vaatetuksensa. Neiti Junge, hänkin nuori, kahdenkolmatta
vanha neiti, valkeassa puvussa, otti meidän käsistämme kiinni ja vei
saliin, jossa melkein kaikki vieraat olivat koolla. "Fredrika, nyt
pitää sinun pyytää vierailtasi kauniisti anteeksi, ett'et ole heitä
ollut vastaan ottamassa", sanoi rouva T., istuen sohvalla muutamien
rouvien kanssa, jotka olivat tulleet sinne tyttärineen. Fredrika täytti
lempeästi hänen käskynsä. Heti meidän tulomme jälkeen alkoi musiikki
soida, ja neidot lensivät kuin perhoset nuorten miesten kainaloissa.

"Minun armas Liinani", kuiskasi korvaani Fredrik ensimmäisessä
tanssissa, "kuinka sanomattoman kaunis olet tänäpäivänä, sinä olet
kauniin nainen, jonka eläissäni olen nähnyt." — Voi, kuinka suloisilta
kaikuivat nuo sanat korvissani. Minkälainen muiden silmissä olin,
se oli yhdentekevä. Mutta toisetkin veivät minua usein tanssiin
ja kuiskailivat korviini kiitossanoja. — "Liina", sanoi Fredrik
jälleen minulle toisessa tanssissa, "jos en tietäisi, että rakastat
minua, olisin jälleen pelon ja surun vaiheella; mutta nyt voin olla
vakuutettu, että kaikki nuo nuolet toisten silmistä eivät satu sinuun.
— Voi, että ne vuodet, jotka minun vielä Tartossa pitää viettää,
olisivat jo kuluneet!" — Nepä vasta olivat hetkiä, joita tänä iltana
nautin; olin kuin huumautunut, niin nousivat kaikki sydämen tunteet
päähäni. Tunsin Fredrikin rakkauden tähden olevani kuin maasta
taivaasen nostettu. Olin siitä rakkaudesta ylpeä, kuin olisi hän
nostanut minut kuninkaalliselle istuimelle.

"Fredrik, missä ylioppilas R. on?" kysyi rouva T. kerran, "et suinkaan
ole häntä jättänyt kutsumatta?" — "En ole, mamma, mutta hän oli eilen
lähtenyt metsästysretkelle." — "Vahinko", sanoi rouva T.

Tänäkin iltana saimme tanssin välissä kaikellaisia hyvänmakuisia
virvoituksia, ja komean iltasenkin oli rouva T. toimittanut. Mutta
nuorilla ei ollut paljo aikaa ruokien varalle, heidän piti ajatella
toisiaan ja omaa hauskuuttaan. Minä en voinut mitään syödä. —
Iltasenkin jälkeen vielä tanssittiin ja sitte läksivät vieraat pois.
— "Hyvää yötä, Liinani!" sai Fredrik sanoneeksi, kun hänen sisarensa
kanssa erosimme omaan huoneesemme. — "Minun Liinani! minun Liinani",
kaikui korvissani levolle laskeutuessa.

Mutta tunteeni olivat liiaksi kiihtyneet, voidakseni nukkua. Muutaman
tunnin perästä heräsin jälleen. Oli jo iso päivä, sillä olimme myöhään
tanssineet. — Fredrika nukkui makeasti. "Minä nousen oikein ylös,
ajattelin, pukeudun hiljaa, käyn saliin istumaan ja muistelen vielä
kerran eilistä iltaa, onhan vielä kaikki hiljaista, eikä kukaan
häiritse minua siellä." Hetken perästä istuinkin pienen sohvan nurkassa
ja vaivuin haaveiluihini. En tiedä, kuinka kauan olin istunut, kun
kuulin isäntäväkeni salin viereisessä huoneessa keskustelevan. Rouva
T. puhui kovalla äänellä, ja kun kuulin heidän mainitsevan Fredrikin
nimeä, rupesin kuuntelemaan. "Ei", sanoi hän, "en voi koskaan suostua
siihen, että poikani ottaa talonpoikaisen tytön itselleen vaimoksi!
Minä kuolisin siitä surusta!"

"Mutta, rakas Vilhelmine", lausui hänen miehensä, "mistä olet saanut
tuommoisia ajatuksia päähäsi?"

"Sinä vaan, Leopold, joka lapsillesi annat niin paljon vapautta ja niin
vähän huomaat heidän toimiansa, voit sillä tavoin kysyä. Etkö sinä
sitte eilen illalla huomannut, että Fredrik ei nähnyt eikä kuullut
muita neitoja kuin Liinaa?"

"No, Vilhelmine, eikö sitten Liina sinusta ole kaunis ja käytökseltään
sievä? Toisetkin nuoret miehet häntä mieltymyksellä katselivat ja
vanhatkin herrat kiittivät sekä häntä että Fredrikaa."

"Ah, miksi et tahdo minua ymmärtää, minulle ovat yhdentekeviä hänen
kauneutensa ja hyvät tapansa, hän pysyy kuitenkin aina talonpojan
lapsena."

"Mutta hänen koulukasvatuksensa kohottavat häntä ylemmäksi sukua ja
säätyä, ettei kukaan, joka hänet näkee ja kuulee, tiedä, mitä säätyä
hän on."

"Mutta hänen vanhempansa puhuvat aina rahvaan kieltä, ja sitäpä en
voisi ollenkaan sietää, että poikani pitäisi puhutteleman appiaan ja
anoppiaan sillä kielellä, jota meidän orjamme puhuvat."

"Vaikka Liina nyt on Fredrikin mieleinen, ei ole kuitenkaan sanottu,
että hän vuosien perästä ottaa hänet vaimokseen. Nuoret miehet
ihastuvat äkkiä kauniisen ulkomuotoon, ja voihan käydä niin, että
hän muutaman kuukauden perästä löytää Tartossa neidon, joka on hänen
silmissään paljoa kauniimpi kuin Liina. Ole sentähden levollinen, eläkä
suotta huolehdi. Aika kaikki asiat tasoittaa."

"Mutta Fredrikan täytyy joutua Tarttoon, erääsen kasvatuslaitokseen,
se pitää sinun vihdoinkin minulle myöntää. Äidin tahtoa tulee kuulla
varsinkin tyttärien kasvatuksessa."

"No, Vilhelmine, siitä voimme puhua toisen kerran, kun sinä olet
tyynempi. Tule nyt kahvia juomaan, minun ruumiini vaatii jo sitä.
Lapsia emme ehdi tänäpäivänä odottaa, he varmaankin vielä kauan
lepäävät yöllistä väsymystään." Ja he lähtivät kahvia juomaan.

"Hyvää huomenta, mamma ja pappa!" kuulin vielä Alman hellällä äänellään
huutavan vanhemmilleen, ja sitte kävi kaikki hiljaiseksi. Niin hiljaa,
hiljaa kuin haudassa, mustassa, kolkossa haudassa, johon minut äkkiä
heitettiin enkelin laululla täytetystä taivaastani.

Hirmuisen kipeästi oli ylpeä rouva T. haavoittanut sydäntäni,
surmannut sen kalliimman elämän. Minun piti nyt yksin istua kolkossa
salissa, jossa tanssin ja onnen jumalattarien kuvat kuin hirveät
henget vartijoivat minua. Nyt olin rakkaista ihmisistä äkkiä erilleen
temmattu. Fredrik! Fredrika! olisin huutanut, mutta ääntä en saanut
suustani. — Neiti Junge, niin hänen luokseen, hänen luokseen! huusin
vihdoin sortuneella äänellä, nousin ylös ja hoipertelin hänen
huoneesensa. Sinne saavuttuani, avasin oven, jaksoin hätäisesti käydä
hänen vuoteensa viereen, mutta — siinä kaaduin matolle maahan.

"Neiti Liina, mikä teillä on?" huusi neiti Junge, hypäten ylös
vuoteestaan ja tarttuen minuun kiinni.

"Hiljaa, hiljaa, etteivät toiset kuule — minä olen hirveästi väsynyt —
auttakaa!" pyysin niin hiljaisella äänellä, että hän tuskin sitä kuuli.
Hän istui maahan, otti minut syliinsä, otti toisella kädellään pieneltä
pöydältä, joka oli hänen vuoteensa vieressä, pullon ja alkoi hautoa
kulmiani Kölnin vedellä. Vähän ajan perästä aloin tointua ja rupesin
itkemään. Neiti Junge painoi minua rintaansa vasten ja antoi minun
siinä hetken aikaa itkeä rauhallisesti. Sitte kysyi hän hiljaisella
sydämellisellä äänellä:

"Mikä, rakas Liina, teille on tullut?"

"Sitä en voi sanoa teille, mutta hirmuinen tuska täyttää sydämeni. —
Oi, auttakaa te, että niinpian kuin suinkin, ehkä vielä tänäpäivänä,
pääsisin täältä kotiin! Mutta elkää kenellekään puhuko, kuinka tulin
tänne, eikä mitään sydämeni tuskasta!" pyysin häntä.

"Mutta tehän olette aivan kipeä, kuinka voitte sitten matkustaa?"
vastasi hän.

"Voi, luvatkaa, että saan levätä jonkun tunnin teidän vuoteessanne,
sitte voimistun varmaankin niin paljo, että voin lähteä."

"Halukkaasti lupaan sen, mutta mitä sanon toisille, kun he teitä
kysyvät?"

"Ei mitään muuta, kuin että eilisestä tanssimisesta olen hiukan kipeä."

Hän auttoi minua vuoteesensa, avasi vaatteeni, peitti lempeästi, istui
sitten vuoteeni viereen ja pani kätensä otsalleni, jossa hän piti sitä,
kunnes nukuin. Niin, kiitos nuoruuden voimille, minä nukuin todella —
olivathan sekä ruumiini että sieluni sanomattoman väsyneet — ja makasin
iltaan asti. Kun siitä heräsin, näin jälleen ensimmäiseksi neiti Jungen
lempeät silmät.

"Jumalan kiitos, te olette hyvin maannut", huudahti hän iloisesti
vastaani. "Ja teidän iloksenne saan kertoa, että huomenna voitte
lähteä. Herra T. ja Fredrikakin hämmästyivät ensin, kun saivat
kuutta teidän aikeenne, eikä Fredrika tahtonut siitä kuulla
puhuttavankaan. Mutta kun yhä edelleen pyysin ja selitin, ettette
suinkaan kevytmielisyydestä tehnyt päätöstänne, ja vielä kerroin, että
olitte eilisestä tanssista hiukan kipeä, suostui herra T. vihdoin
teidän lähtöönne. Fredrika on jo kymmeniä kertoja käynyt täällä teitä
katsomassa, rouva T:kin kerran ja herra T. on myös usein kysynyt
tilaanne. Fredrik oli jo aamulla, ennenkun minä tulin huoneestani,
äitinsä tahdosta lähtenyt pariksi päivää Stülpnagelille, joiden vanhin
poika on tullut kotiin Saksasta."

Minä kuuntelin rauhallisesti hänen puhettaan ja kiitin häntä kaikesta
vaivastaan, jota hän oli nähnyt minun tähteni. Hän nousi vuoteen
äärestä ja lähti huoneesta. Hetken perästä tuli hän jälleen takaisin,
kantaen tarjoimella ruokaa. Hänen perässään tuli Fredrika.

"Rakas, kallis Liina, mikähän sinua vaivaa? Minkätähden sinä aiot
lähteä?" kysyi hän itkevällä äänellä kumartuen ylitseni. Se koski
sydäntäni, mutta koetin miehekkäästi voittaa tunteeni ja vastasin
lempeällä äänellä:

"Rakas Fredrika, elä pane pahaksesi minun äkkinäistä lähtöäni! Usko
minua, rakastavaa ystävääsi, sinä kyllä vielä kerran myönnät, että
minä teen oikein, kun toisten kerron sinulle, mitä nyt en voi ja mikä
on syynä minun lähtööni." Hän suuteli minua kymmeniä kertoja, me
itkimme hetken aikaa toisiamme syleillen, kunnes neiti Junge kehoitti
minua syömään, etten kuolisi nälkään. Minä nousin ylös vuoteesta, söin
ja join, multa en lähtenyt huoneesta, jonne Fredrika jäi seurakseni
yölläkin. Hän pyysi, että neiti Junge makaisi Alman kanssa hänen
huoneessansa, jotta hän saisi olla minun luonani. Niin, en lähtenyt
huoneesta, ennenkun seuraavana aamuna istuin pieniin vaunuihin,
joiden edessä kaksi suurta, mustaa hevosta veivät minut kotiinpäin.
Hyvästi jättäessä olivat Fredrika, neiti Junge, Alma ja herra T.
oikein surullisen näköiset. Rouva T:nkin puhe tuntui olevan hiljaista
ja hiukan surullista, mutta hänen näöstänsä en tiedä mitään, sillä
en saattanut häneen katsoa. "Fredrikille paljon terveisiä!" sanoin
Fredrikalle kaikkien kuullen ja sitten lähdin.




X.


Kun ihmiset ovat loukanneet sydäntäsi, kun heidän kovuutensa on ajanut
sinut luotaan, niin käy luonnon helmaan, kätkeydy hiljaisesti humisevan
metsän varjoon, silloin varmaankin tuskasi lievenee, haavoihisi löydät
levostuttavaa lääkettä, ja toivo, jonka luulit ainaiseksi katoavan,
rupeaa jälleen sinulle hymyilemään.

Niinä kolmena päivänä, jolloin olin matkalla, olin vielä kuin
pyörryksissä siitä äkillisestä kohtauksesta, joka minulle oli
tapahtunut. Sen vaan selvään tajusin, etten voinut pahoittaa
vanhempiani onnettomuuteni ilmoittamisella.

"Liina lapsi, oletko ollut sairaana?" kysyi äiti, kun hän kolmen viikon
poissa olon jälkeen jälleen näki minut.

"Minä en ole matkalla ensinkään maannut ja viimeisinä iltoina ennen
lähtöäni tanssimme sangen paljon", vastasin ja käänsin pois kasvoni,
sillä en voinut kestää äitini katseita.

"No, oli kaiketi sinusta ikävää erota sieltä iloisesta elämästä ja
ystävistäsi. Mutta kyllä sinulla kotonakin on hyvä olla ja tulet
jälleen iloiseksi ja terveeksi", koetti hän lohduttaa, kun huomasi
kyyneleet, jotka väkisten nousivat silmiini. Samassa tuli palvelustyttö
ja kutsui häntä karjapihaan katsomaan kipeää lammasta. Ja minä jäin
yksin sydämeni tuskan kanssa taistelemaan.

Ensimmäisenä yönä makasin jälleen kuin kuollut väsymyksestä ja
seuraavana aamuna läksin hautausmaahan. Jota lähemmäksi jouduin
Aurooran hautaa, sitä tuimemmin poltti tuskan liekki sydäntäni, sitä
rauhattomammaksi kävi mieleni, sitä kiivaammin astuin eteenpäin.
En nähnyt enkä kuullut, oliko elämää ympärilläni vai oliko kaikki
kuollutta, niinkuin ilonikin oli kuollut, Aurooran haudalle vaan paloi
mieleni. Vihdoin pääsin sinne. "Auroora"! huusin haikealla äänellä ja
heittäydyin kummulle, ja kuumat kyyneleet vierivät silmistäni nurmelle,
jonka alla eivät enää surut ja murheet mieltä paina. Itkin kuin olisin
tahtonut muuttaa surullisen mieleni vesiojaksi.

Mutta hetken päästä nostin pääni jälleen ylös ja silmäni taivasta
kohden, joka lempeästi siinti vastaani. "Jumala!" huusin ja vähäinen
hävyntunne värisytti sydäntäni, "Jumala, en tee oikein, kun annan
suruni noin masentaa mieltäni. Ja onko minulla todellakin niin
suurta surun syytä? Onko minulle todellakin tapahtunut niin suurta
onnettomuutta, kuin heikko sydämeni luulee?

"Olisinko todellakin täydellisesti onnellinen, jos täytyisi kokonaan
erota omasta suvustani, jos vieraantuisin vanhemmistani, sisaristani ja
veljistäni niin, ettei mistään voisi huomata, että olen ollut heihin
yhdistettynä? — En milloinkaan! milloinkaan! Fredrik, olen sinua
rakastanut, rakastan vieläkin, enkä sitä koskaan voi unohtaa. Mutta
sydämeni juuret ovat kiinni siinä kannossa, josta olen vesonut, etten
milloinkaan voi kokonaan erota omista ja, Jansu, sinun vanhemmistasi.
Enkä voisi lähteä niiden joukkoon, jotka häpeällä ja ylenkatseella
kohtelevat niitä ihmisiä, joiden veri juoksee minunkin suonissani.
Olen ollut tähän asti lapsi, heikko ja sokea, mutta se tuska, joka nyt
on satuttanut sydäntäni, on minut tehnyt taistelijaksi, on peitteen
temmannut silmiltäni, että olen paremmin ruvennut näkemään sitä tietä,
jota minun tulee vaeltaa. Nyt, Jumala, anna minulle voimia, minä tahdon
pysyä vahvana ja tahdon voittaa sydämeni tunteet, enkä huumautua
rakkaudesta, enkä anna kunnian ja kylmän kiillon itseäni pettää.
Jumala, anna minulle voimia ja lohduta minua!"

Nyt alkoi siinä syreenipensaan latvassa, joka varjosi Aurooran hautaa,
laulurastas laulaa. Käänsin katseeni sinne päin ja kuuntelin. Se
vaikeni. Mutta hautausmaan aidan takana kohisi metsä hiljaa. Nousin
haudalta, silmäilin jäähyväisiksi sitä vielä kerran ja menin pois
rautaportin kautta. Portista vei polku kiviaitaa myöten metsään. Kuljin
sitä tietä myöten hiljaa eteenpäin, kädet ristissä rinnalla. Puut
muodostivat pääni yläpuolella vihannan, tuhatkertaisen katoksen, jonka
suojassa lintuset pitivät iloaan. Olin kuin rauhan valtakunnassa, jossa
murheista ja tuskista ei tiedetä mitään. Rintani nousi ja laski ja joka
hengenvedolla tunsin suloista lohdutusta sydämessäni. Samassa kuului
ääni ikäänkuin olisi hopeakelloa soitettu maan alla. "Ai, tässähän on
meidän rakas lähteemme!" huusin ja menin äkkiä sinne. Enpä ollut sitä
nähnyt, sitte kun Jansun kanssa yhdessä kävimme sen luona, mutta se ei
ollut sillä aikaa yhtään muuttunut. Sen hopeakirkas vesi juoksi kuin
ennenkin esiin ison sammalmättään alta ja meni hyppien puunjuurikkaiden
yli ojaan, joka kätkeytyi katsojan silmältä metsän varjoon. Siinä
oli metsän katoksessa aukko, josta sininen taivas pilkisteli. — Minä
istuuduin lähteen reunalle, kumarruin sen yli ja otin molemmilla
käsilläni sen kirkasta, kylmää vettä suuhuni ja kostutin sillä
itkusta punaisia silmiäni. Sitten pyyhin kasvoni valkealla, hienolla
nenäliinallani, laskeuduin pitkäkseni ja painoin pääni sammaleesen.
Siniset ja valkeat kukanterät katsoivat minua, kuin olisivat iloinneet
seurastani, lähde lirisi ystävällisesti, metsä kohisi, taivas kaareili
sinisenä yläpuolellani, ja minä nautin koko olennollani kaikesta tästä
kauneudesta.

"Jumala, nyt näen ja tunnen selvään, että sinä rakastat minua, muuten et
olisi rikastuttanut luontoasi niin suurilla kaunistuksilla, muuten et
sillä niin suuresti lohduttaisi sydäntäni." Näin huusin kiitollisena,
taivaan puoleen katsellen. — "Jansu, rakas Jansu, kunpa sinäkin
jälleen olisit täällä, että näyttäisin sinulle kaikki, kaikki, mikä
täyttää sydämeni. Mutta — sitä en ole ansainnut. Kuinka kauan olet
saanut odottaa kirjettäni. Mutta nyt, ennenkun lähden vanhempiasi
tervehtimään, vielä tänäpäivänä, tahdon sinulle kirjoittaa ja kaikki,
kaikki. — — — Todellakaan en ymmärrä, mikä pelko minut saattoi niin
äänettömäksi sinua kohtaan. Niin, olin kokonaan vieras Liina, jota
en itsekään enää voinut tuntea, mutta minun pitää jälleen tulla
entiselleni. Heti lähden kotiin ja kirjoitan." Näin sanoen nousin ylös
ja lähdin takaisin astumaan.

Seuraavana päivänä lähti postimies kaupunkiin ja vei minulta suuren
paksun kirjeen, jota olin koko päivän, puoleen yöhön asti kirjoittanut.
Samana päivänä läksin myöskin sepänväelle vieraaksi ja oli minun siellä
niin hyvä olla, etten olisi tahtonut poiskaan tulla.

Mutta seuraava posti toi minullekin paksun kirjeen Fredrikiltä ja
Fredrikalta. Voi, ja se tuotti jälleen sydämelleni uusia, kovia
taisteluita, mutta vakavia päätöksiäni se ei enää saanut horjumaan,
niinkuin ennen Fredrikin rakastavaiset sanat. He valittivat molemmat
sitä, että minun piti heidän kodissaan saada niin paljon kärsiä.
Fredrik vakuutti vielä, että hän heti olisi matkustanut jälkeeni,
jos hän ei vielä olisi vanhempainsa käskyn alainen, ja pyysi minua
tulisin sanoin, että jäisin hänelle uskolliseksi, sillä hänen sydämensä
rakkautta ei voi kukaan, ei hänen oma äitinsäkään häneltä ottaa ja sen
hän ijäti säilyttää ainoastaan Liinan varalle, jonka kaltaista hän
ei toista maailmassa löydä. — Fredrika valitti sitä, että hänen piti
mennä Tarttoon kouluun, eikä saisi enää niin pian nähdä minua. Minä
vastasin heille heti, vakuutin, etten milloinkaan heitä unhottaisi ja
lupasin yhä edelleen rakastaa, mutta pyysin — voi, kuinka sydäntäni
pakoitti ja kuinka kyyneleeni jälleen vuotivat — että me lopettaisimme
kirjeenvaihtomme, sillä se varmaankaan ei olisi heidän äidilleen
mieluista ja että heille siitä saattaisi syntyä monta mielipahaa.
Vakuutin vielä, että tämä olisi viimeinen kirjeeni heille, lausuin
lemmen sanoja heille, kiitin heitä rakkaudestaan ja ystävyydestään ja —
heitin hyvästi.




XI.


Meidän rouvamme oli jo moniaita viikkoja ollut sairaana ja
opettajaneiti hänen hoitajanaan. Aioin juuri mennä katsomaan heitä,
vaan samassa tuli rakas neiti vastaani ja sanoi: "Rakas Liina, kuinka
et ole käynyt meitä katsomassa. Rouva ikävöi sinua suuresti ja laittoi
sinua hakemaan." — "Minä aioin juuri tulla mäelle", vastasin ja lähdin
hänen kanssaan.

Siitä hetkestä kävin siellä joka päivä ja istuin monta tuntia rouvan
vuoteen vieressä, kohensin päänalusta, annoin hänelle juoda, taikka
puhuin heille molemmille elämästäni kaupungissa, taikka luin jonkun
kauniin kertomuksen. Rouva tahtoi niin mielellään kuulla ääntäni,
joka hänelle muistutti onnellisempia aikoja, ettei hän huomannutkaan
lukemiseni puutteita.

Lupa-aika oli kulunut. Olin jo heittänyt sepänväen hyvästi ja seisoin
nyt rouvan vuoteen vieressä, lausuen hänellekin jäähyväiset. "Liina,
kallis lapseni", sanoi rakas rouva, ottaen minun molemmat käteni
omiinsa, "Liina, kiitän sinua vieläkin kaikesta ilosta, jonka tässä
maatessanikin olet minulle tuottanut. Jos et enää näkisi minua täällä
maailmassa, niin pidä kuitenkin minua ja Aurooraa mielessäsi!" Hetken
ääneti oltuaan, sanoi hän: "vienkö Aurooralle terveisiä?"

Polviani vapisutti, lankesin hänen vuoteensa viereen, suutelin hänen
kättänsä ja nyyhkytin siinä. Hän lausui vielä muutamia sanoja, joista
en saanut selvää, suuteli otsaani, ja tunsin siinä pari kuumaa kyyneltä.

Parin kuukauden kuluttua sainkin opettajaneidiltä mustalla sinetillä
suljetun kirjeen, joka toi viimeiset terveiset kuolleelta rouvaltani.
Neitikin lausui minulle siinä jäähyväiset, sillä hän lähti toiseen
perheesen lapsia opettamaan. — Ja vielä kolmannenkin tiedon sain siinä
kirjeessä. Rouvan viimeinen ilo ennen kuolemaansa oli se, että hän sai
antaa siunauksensa poikansa Oton ja Hildan kihlaukseen.

Raskaalta tuntui se vuosi, jonka vielä kaupungissa vietin. Minun nuori
henkeni sai taistella kuin urhoollinen sotamies. Jos ei Jansu olisi
lähettänyt osanottavaisia kirjeitään, olisin tuskin voinut kestää
vihollisteni teräviä nuolia ja vahvuutta. — Fredrikiltä tuli vielä
muutamia palavia kirjeitä, jotka rukouksilla ja houkutuksilla kokivat
käännyttää minua entiselle tielleni. Mutta minun täytyi uudestaan
uhrata oman rakkauteni kansani rakkaudelle. Olivathan silmäni nyt
auenneet ja Jansun johdolla näin ja kuulin yhä selvemmin, kuinka
surkea, kuinka halveksittu se asema oli, jossa minä, virolainen lapsi,
olin saksalaisten silmissä. Sillä ainoastaan se, mikä minuun oli
tarttunut heistä itsestään, löysi armon heidän edessään, mutta kaikki,
minkä olin saanut perinnöksi vanhemmiltani, pisti heidän silmiinsä ja
joutui naurun ja ylenkatseen alaiseksi.

Koulussakin suretti moni asia mieltäni ja antoi minun tuntea, että
olin vieras vierasten joukossa. Ikäväksi kävi minulle moni tunti
sentähden, että minun aina täytyi kuulla Saksan ja muiden maailman
kansojen suurista miehistä ja heidän teoistaan, enkä sanaakaan
virolaisten muinaisesta elämästä, jota sydämeni yhä enemmin ja enemmin
rupesi ikävöimään. Usein nousi myöskin vihan puna, ei enää häpeän,
poskilleni. Kerrankin kuulin, kuinka eräs opettaja suuttui lapseen,
joka huomaamatta Saksan kielen rinnalla lausui virolaisen sanan. Hän
sanoi paheksuvansa sitä, että vanhemmat sallivat lasten ensimmäisinä
vuosinaan puhua sitä kieltä, joka sotkee kaikki muut kielet ja tekee
haittaa hänen äidinkielelleen. Eräänä päivänä huomasin myöskin, kuinka
vähän saksalainen pappikaan, joka opetti meidän koulussamme uskontoa,
seurasi oppinsa nöyrää ja rakastavaa mieltä. Sattui joskus niin, että
vieras arvaamatta tuli kouluun kysymään jotakin paikkaa. Opettajat
eivät myöskään panneet pahakseen tätä vähäistä häiriötä, vaan neuvoivat
ihmisiä tielle, taikka käskivät jonkun koululapsen mennä portaille
sitä tekemään. Niinpä eräässä tunnissa tuli saksalainen mies kysymään
tietä ja opettaja käski lapsen mennä sitä neuvomaan. Neljännestunnin
kuluttua aukeni jälleen ovi ja pitkä, solakka mies mustassa, pitkässä,
vaskinappisessa nutussa astui sisään. "Päivää, kunnioitettavat saksat!"
tervehti hän kumartaen ja pyysi: "voitteko olla niin hyviä ja osoittaa
tohtorin asunnon minulle?" — "Pois, pois! etkö sinä, lurjus, näe,
että tässä on koulu?" ärjyi opettaja sinisen punaisena. Mies kumarsi,
hyvästi lausuen ja pyytäen anteeksi erehdyksensä ja lähti pois. Mutta
minä nousin hehkuvin poskin istuimeltani ja pyysin: "Herra pastori,
olkaa hyvä ja antakaa minun neuvoa tämä mies tohtorin luo, niinkuin
Maria Wernerkin neuvoi äsken!" "Menkää", sanoi opettaja lyhyesti, ja
minä läksin.

Ei minun asunnossanikaan enää ollut niin hupaista ja sydämellistä kuin
ennen. Fredrika, Anette ja Julia olivat poissa ja heidän sijaansa oli
tullut kolme vierasta, jotka usein nauroivat talonpoikain tyhmyyttä ja
köyhyyttä.

Mutta minun pitkä aikani kaupungissa loppui vihdoinkin. Keväällä luin
siellä vielä, mutta juhannuksena heitin minäkin, niinkuin Anna ja
moni muu ennen minua, koulun ja ihmiset hyvästi ja olin kiitollisella
mielellä kaikesta siitä hyvästä, jota seitsemän vuoden kuluessa olin
saanut siellä nauttia. Etenkin kiitin rouva G:ta kaikesta lempeästä
huolenpidostaan, ja ikävällä erosin hänestä ja monesta muusta hyvästä
ihmisestä.

Olin kyllä saanut niin paljon opetusta, että olisin voinut suorittaa
naisten opettajatutkinnon, mutta koska en tahtonut lähteä Tarttoon,
jossa T:n sisarukset olivat, pyysin vanhempiani viemään minut ilman
sitä kotiin. Siihen he suostuivat, sillä siten säästyi heille suuret
kustannukset.




XII.


Nyt olin kotona. Minun piti ruveta toimeeni, sillä sisareni olivat jo
ikävällä odottaneet minua, että kerrankin rupeaisin heitä opettamaan.
Heidän entinen opettajansa sai äidiltä niin paljo talous- ja
ompelutyötä, ettei hän enää ehtinyt olla lasten kanssa. Niin, nyt olin
heidän joukossaan ja nyt piti minun täällä, jossa itse olin ensimmäiset
opetukset saanut, ruveta muita opettamaan. Mutta että alku aina on
hankala, sitä en heti huomannut, sillä minun piti pienten siskojeni
kanssa alussa leikkiä ja puhua enemmän kuin tehdä työtä. Olihan nyt
kesä ja meillä paljon tointa joen rannalla lepikossa ja myöskin
somassa, pienessä puutarhassa, johon äiti oli istuttanut kauniita
kukkia. Koetin sen ohella kaikin voimin unohtaa kaupungin elämää,
joka myöskin lasten tähden onnistui. Joskus vaan, kun olin yksin,
lensivät ajatukseni siihen aikaan, kun sisaren ja veljen kanssa yhdessä
elin, ja huokaus pääsi rinnastani. Enpä ollut heistä puoleen vuoteen
mitään kuullut. Mutta Jansu kirjoitti usein minulle ja usein muistin
häntä, kun kuljin niitä paikkoja, joissa lapsena olin hänen kanssaan
leikkinyt, ja sisälläkin juolahti mieleeni moni sana, jonka hän
ennen oli puhunut tai myöhempään kirjoittanut. Ja enin muistin häntä
silloin, kun siskoineni kävin hänen vanhempainsa luona ja kun hänen
isänsä kiitti sitä, että terveenä olin päässyt kaupungista. Yhteen
aikaan oli hän ollut levoton minusta, sanoi hän kerran, sillä minulla
oli niin vieraat tavat; ja viimeisinä aikoina olivat minun poskeni
olleet semmoiset, etteivät ne ensinkään häntä tyydyttäneet. Mutta nyt
alkoivat ne entiset ruusut jälleen kukoistaa ja sentähden tunsi hänen
vanha sydämensä suurta iloa. "Jospa vaan Jansuni saisi sinut nähdä",
sanoi hän lopuksi; mutta minun veljeni on niin kiusallinen, ettei
päästä häntä enää ollenkaan kotiin. Kun häneltä sitä pyydän, vastaa
hän vaan: "onhan sinulla se onni, että olet saanut poikasi pitää monta
vuotta luonasi, voit myöskin aina hyvin ylpeästi lausua: minullakin on
poika. Sillä vaikk'ei hän aina ole sinun luonasi, niin sinunhan hän
on kuitenkin. Anna sentähden veljesikin jonkun aikaa nauttia hänen
seurastaan. En voisi päivääkään tulla hänettä toimeen, saatikka sitte
viikkoja ja kuukausia. Ja kuukausia kuluisi, jos hän sinun luonasi
tulisi käymään." — Näin hän kirjoittaa joka kerran ja meidän vanhempain
täytyy tyytyä ikäväämme. Olemmehan hänelle kiitollisuudenvelassa Jansun
tähden, ja kun opinaika on kulunut loppuun, niin täytyy hänen tulla
meitä katsomaan.' Näin olivat asiat sepänväen luona.

Mäellä ei ollut minulla enää tekemistä, sillä siellä oli kokonaan uusia
ihmisiä, jotka eivät minua enää tunteneet eivätkä tarvinneet. Nuori
herra oli juuri ennen juhannusta tullut kotiin nuoren rouvansa kanssa.
Nyt he pitivät suuria vieraspitoja. Soitto ja hälinä kuului sieltä ja
komeasti puetut palvelijat ja neitsyet juoksivat kartanon pihassa kuin
kirjavat koirat, kuten sanotaan.

Eräänä päivänä piti minun mennä maitohuoneesen. Mutta kun se oli
kartanon takana, täytyi käydä kyökinportaiden ohi. Me asuimme joen
toisella puolen. Jo etäämmältä näin, että portailla seisoi joukko
palvelijoita, ja kuulin heidän puhuvan ja nauravan, vaan kun pääsin
heidän kohdalleen, vaikenivat kaikki. Ohi päästyäni, kuulin miehisen
äänen sanovan: "Hiton kaunis ja hieno tuo neiti." — "Miksi ei hän
olisi hieno, kun ei ole eläissään muuta tehnyt kuin vetelehtinyt
kaupungissa ja vaatettanut itseään ja antaa vieläkin äitinsä juosta
kuin postihevonen, olematta hänelle missään apuna. Ja tuommoinen iso
talontyttö — ai, ai, ai — ei mitään muuta — — —" Olin jo liian kaukana,
etten saanut selvää Leenan puheesta. Mutta hänen sanansa sattuivat
sydämeeni.

"Mamma", kysyin, kun pääsin maitoaittaan, jossa äiti juuri kuori
piimää, "enkö voi sinua auttaa?"

"No, kyllä sinä aikaa myöten rupeat sitä tekemään, mutta nyt olet
vieras vielä", vastasi hän lempeästi.

"Mutta, mamma, minun täytyy ajoissa tottua siihen, muuten jään vielä
pitkäksi aikaa vieraaksi kotonani. Ole niin hyvä ja anna minun nyt heti
kuoria pari pyttyä, olenhan sitä ennenkin tehnyt."

"Kyllähän minulta saat, jos sinulla siihen niin suuri halu on." Ja
äidin johdolla kuorin puoli tusinaa pyttyjä ja sydämeni kävi sen ohessa
niin iloiseksi. "Leena", ajattelin itsekseni, "sinä soimasit minua
kateudesta, mutta olet tahtomattasi tehnyt minulle suuren hyvyyden;
sinä olet huomauttanut minua, etten ole leikkivä lapsi, vaan että minun
pitää koettaa olla äidilleni avuksi. Kiitos siitä!" — Ja siitä hetkestä
koetin jakaa työni äidin ja lasten vaiheille ja olin sangen onnellinen,
kun illalla pääsin kamariini, jonka vanhemmat olivat minulle somasti
sisustaneet.

"Mutta enkö voisi isäänikin vähän auttaa?" juolahti eräänä iltana
mieleeni. "En ole kuullut hänen valittavan, vaikka hänellä on
niin paljo kirjoittamista ja laskemista, ettei hän paljon ehdi
makaamaankaan, ja hän on kuitenkin hyvin väsynyt, kun täytyy
päiväkaudet kulkea pitkin peltoja, niittyjä ja kartanoita. Huomenna
menen hänen kamariinsa ja tiedustelen asiaa."

"Puhutteko unissanne, vai oletteko valveilla?" kysyi Emilia, lasten
entinen opettaja, joka makasi minun kanssani ja kuuli viimeiset sanani,
jotka ääneen lausuin.

"Olen valveilla", vastasin hänelle.

"Hyvä, minulla on teille sanomista."

"No, mitä?" kysyin minä.

"Rouvan kamarineitsy, Leena, käski minun sanomaan teille, että rouva
on pahoillaan siitä, ett'ette tule häntä tervehtimään, niinkuin kaikki
hänen muut palvelijansa."

"Kaikki muut palvelijat? Minä en tiedä olevani muiden kuin vanhempaini
palvelija. Voinhan kuitenkin mennä rouvaa tervehtimään, koska hän on
sitä toivonut. — Mutta kuulkaa, Emilia, teille antaisin sen neuvon,
ett'ette pitäisi Leenan kanssa suurta tuttavuutta ja että puhuisitte
hänen sanojaan niin vähän kuin suinkin, sillä Leena kääntää monen asian
pahemmaksi, kuin se todella onkaan."

"Te olette varmaankin oikeassa", sanoi Emilia, "minusta tuntuu myöskin
siltä. Minä tahtoisinkin pysyä erilläni noista palvelijoista, vaan
rouvan ompelijatar on hauska ihminen ja hänen tähtensä käyn siellä.
Mutta Leena tunkeutuu aina meidän joukkoomme ja tiedustelee kaikkea,
mitä te teette ja puhutte, että usein oikein suututtaa." — En tiedä,
mitä Emilia vielä puhui, olin väsynyt ja nukuin.

Seuraavana päivänä läksin isäni huoneesen, joka oli kokonaan toisessa
rakennuksessa työmiesten suuren tuvan päässä, ja löysin hänet
kirjoittamasta. Isällä oli kolmekymmentä miestä talon ruuassa.

"Suo anteeksi, rakas isä, että tulen sinua häiritsemään", pyysin minä.

"Se ei tee mitään, enhän saa sinua usein nähdä. Mutta nyt on sinulla
varmaan jotakin tärkeää asiaa, koska tulet minun luokseni."

"Tulen vaan kysymään, enkö voisi auttaa sinua kirjoittamisella?"

"Todella", sanoi isä, "hyvä lapsi, sitä olen ennenkin ajatellut, mutta
en ole sinua ruvennut vielä vaivaamaan."

"Isä", sanoin vesissä silmin, "sinä olet nähnyt paljon vaivaa minun
tähteni, enkä minä enää ole heikko lapsi."

Hän ei antanut minun enää puhua, suuteli minua, silitti poskiani ja
lausui: "auta sitten minua! Katso, tuossa on pieni kirja, johon renki
on merkinnyt alustalaisten työpäivät. Ne minun pitäisi joka ilta
kirjoittaa omaan, suureen kirjaani, mutta ei ole aina aikaa, ja siten
karttuu niin paljon työtä, että vihdoin se jää tekemättä. Tule, istu
tähän minun paikalleni ja jatka kirjoitusta siitä, mihin minä jäin."

Hän näytti minulle vielä kerran, mitä ja kuinka minun piti tekemän,
sitte lähti hän pellolle leikkaajien luo. Mutta minä kumarruin
hänen koukeroidensa yli, joista tuskin sain selvää, ja kirjoitin
iloisella mielellä eteenpäin. — Siitä päivästä kutsui isä minua usein
itseään auttamaan; vielä useimmin sitten, kun hänelle tuli kaupungin
kauppijailta tilauskirjeitä. Äitini antoi minulle myöskin yhä enemmän
työtä maitohuoneessa ja talouskamarissa. Sen ohessa olin vielä
sisarieni opettajana. Mutta he eivät olleet ensinkään tyytyväisiä
minuun ja murisivat sitä, että minä samoin kuin Emilia heti juoksin
pois heidän luotaan, kun koulutunnit olivat loppuneet. Emilia ompeli ja
paikkaili nyt enimmästi.

Muutamia päiviä sen jälkeen, kuin Emilia oli tuonut nuoren rouvan
terveiset, läksin mäelle häntä tervehtimään. Jo eteisessä huomasin,
että täällä oli paljoa komeampaa kuin ennen. Leenakin, joka ensiksi
tuli vastaani, oli paljoa hienommissa vaatteissa ja ylpeämmän näköisenä
kuin vanhan rouvan aikana. Olihan hänellä syytäkin ylpeillä. Hän oli
ollut pitkillä matkoilla ja oli monta vuotta Saksassa ollut Hilda
neidin kamarineitsyenä ja siellä paljon nähnyt ja kuullut paljon,
josta ei maalla eläjällä ole aavistustakaan. "Eikä heille osaa niin
selvään selittääkään, että sen ymmärtäisivät" — oli hän valittanut
tovereillensa.

"Ai, terve, terve, neiti", lausui hän, "teette kerrankin meidän talolle
sen kunnian, että tulette meitä katsomaan."

"Onko rouva yksin, voisinko mennä hänen luokseen?"

"No, mikä kiire teillä on? Voittehan vähäksi aikaa tulla istumaan
meidänkin kamariimme ja puhella meidän kanssamme."

"Pyytäisin saada tietää, voiko rouvan luo mennä, sentähden olen
tullutkin." Kaikeksi onneksi tuli palvelija sisään, ja odottamatta
Leenan vastausta pyysin hänen mennä kysymään rouvalta, voinko tulla
hänen luoksensa. "Heti saatte sen tietää", sanoi hän ja lähti
vierashuoneesen. Leena nauroi ja lähti pois. Palvelija tuli kohta
takaisin ja vei minut teekamariin salin ja muiden huoneiden kautta,
jotka, vaikka uudestaan sisustetut, olivat minulle vanhat tutut. Astuin
sisään ja jäin seisomaan. Edessäni, pieneen punaiseen samettisohvaan
vajonneena, istui toistensa kanaloissa sanomattoman kaunis pariskunta,
joka ei huomannut minun sisääntuloani, vaan sitä enemmän minä sitä
tarkastin. Olivatko nuo kaksi todellakin Otto ja Hilda? Nuorella
miehellä oli musta parta ja ulkomuoto kuin kreikkalaisten jumalalla
Apollolla, ja samoin oli nainen, joka hänen vieressään istui,
Juno-jumalattaren näköinen.

"Ai, Liina S.", kaikui kaunis miehenääni korvissani, ja siinä seisoi
Apollo komeine vartaloineen ja tulisine silmineen edessäni. "Terve,
Liina S.", lausui Otto von D., antaen kättä minulle vastaukseksi
tervehdykseeni. "Hyvä, että kerran tulitte meitä katsomaan ja itseänne
näyttämään. Etäämmällä olemme teidät joskus nähneet akkunasta ja
ihmetelleet teidän suuruuttanne ja kauneuttanne."

"Mutta, herra von D., olisiko minun yksin pitänyt jäädä pieneksi, kun
kaikki muut lapset ovat kasvaneet suuriksi?" Hän nauroi ja vei minut
kädestä sohvan luo.

"Tunnetteko vielä tätä naista?" kysyi hän. Sievästi sohvalla istuen
ojensi Juno minulle kätensä, sanoen:

"Eipä Liinalla ole ollut lapsesta asti niin huonoa päätä, ettei
hän muistaisi Hilda von R:n ulkomuotoa." Ja hän oli oikeassa.
Huomasin jälleen Junon kasvoilla saman kopeuden, minkä ennen pienenä
koululapsena siinä olin nähnyt.

"Olkaa niin hyvä ja istukaa," pyysi Otto von D., työntäen minulle
pehmeän nojatuolin — "ja kertokaa meille hiukan omasta elämästänne!"

"Voi, rakas Otto", sanoi rouva, "näethän sinä, että minä vielä olen
aamupuvussani, ja pian sattuu meille tulemaan vieras päivälliselle.
Sentähden pitää minun ajoissa pukeutua. Liina ei suinkaan siitä
pahastu, etten voi häntä tänäpäivänä kauan pitää luonani. Voihan hän
tulla toisen kerran, kun minulla on enemmän aikaa."

Nuori mies ei puhunut hänelle mitään. Kun olin vastannut hänelle
muutamiin kylmiin kysymyksiin kaupungin elämästäni, heitin hyvästi ja
läksin kotiin. — "Ei, sanoin itsekseni, tähän taloon en voi enää tulla
entisen ystävällisyyden sijaan käy täällä nyt kylmä, kolkko tuuli
vastaan ja tuntuu pahalta."

"Liina, Liina, tule, katso, kuinka paljo leikkikaluja pappa antoi
meille!" huusivat pienet veljet minulle kotiin päästyäni, ottivat
kädestäni kiinni ja veivät isän kamariin. Isä oli siellä pitkänään
vuoteellaan ja poltti piippua, mutta hänen kamarinsa lattia oli
peitetty puupalasilla.

"Katso, Liina, tässä on lattia täynnä pulikoita, joista voimme rakentaa
suuret huoneet ja aitat!" huusivat pikkupojat.

"No rakentakaa, mitä osaatte", sanoin ja läksin tervehtimään isää, jota
en ollut tänäpäivänä vielä nähnyt. Hän pani pois piippunsa ja veti
minut vuoteensa viereen istumaan.

"Kuinka sinun kävi mäellä? Otettiinko sinut ystävällisesti vastaan!"
kysyi hän.

"Voi", vastasin minä, "entiset ajat ovat olleet ja menneet! Eipä ole
siellä enää vanhaa rouvaa ja opettajatarta!" ja kyyneleet tunkeutuivat
väkisten silmiini.

"Niin, Liina", sanoi hän siihen, "vanhaa, kallista rouvaa tosin ei ole
enää, mutta minä toivon, että meillä nyt tulee olemaan parempi herra
kuin rouvan holhojat olivat."

"Olivatko he sitten niin pahoja ihmisiä?" kysyin minä.

"Pahoja? Heillä oli tuo vanha herrasmiesten katsantotapa, joka piti
talonpoikia orjuuden tilassa", sanoi isä surullisena. Samassa tulivat
pikkuveljet luokseni ja pyysivät minun tulla rakentamaan heille taloa.
Minä seurasin heitä. Isä nousi vuoteeltaan ja meni jälleen ulos.

       *       *       *       *       *

Päivä kului toisensa jälkeen ahkerassa työssä, eikä mitään
erinomaisempaa tapahtunut, ja kului vihdoinkin "ikävä talvi", niinkuin
sitä nimitin, tietämättä itsekään minkätähden. Kevät oli jälleen
käsissä, sydämeni virkosi uuteen elämään, kun jälleen sain nauttia sen
loistoa, lauhkeita tuulia ja linnunlaulua. Minulla tosin ei ollut aikaa
juosta kedoilla ja lepikossa, mutta kevään kauneus ympäröi kuitenkin
minua ja oli minulle rakas kuin vanha ystävä, joka minulle ennenkin
oli tuottanut niin paljo iloa. Mutta tämä aika ei ollut nytkään
pitkäikäinen, vaan lensi tuulen siivillä eteenpäin. Juhannus-aatto oli
käsissä.

"Tulkaa kuitenkin Juhannuskokolle", houkutteli Emilia. Kokko oli
laitettu kauniille paikalle hautausmaan viereiseen metsään.

"Mene pois", sanoi äiti, ja minä panin ruusunpunaisen leninkini päälle
ruskean nutun, hienon, punaisen silkkiliinan päähäni ja läksin.

Tiellä yhdyimme mäen neitosiin ja palvelijoihin ja me kävimme yhdessä
kokolle asti. Mutta siellä erosin heistä, sillä olin mieluisammin
yksin omine ajatuksineni kuin kuuntelin heidän halpaa nauruansa, joka
oli minulle vastenmielistä. Leena kertoi pilajuttuja kaikellaisista
asioista, joka ihastutti hänen seuralaisiaan, mutta nosti punan minun
poskilleni. Huomasin suuren koivun vähän matkan päässä tulesta, läksin
sen alle ja nojauduin siihen. Sieltä katselin tulen liekkiä, joka kuin
suuri, punainen kieli nousi savun keskeltä tummaa taivasta kohti.
Metsäkin seisoi nyt kuin musta seinä tulen ympärillä. Katsoin, enkä
kuullut metsän armasta kohinaa, sillä sen ääntä hämmensi tuli, joka nyt
oli isäntänä, ja ihmiset, jotka sen ympärillä istuivat tai kävelivät,
taikka hyppivät torven soidessa.

Kauhea ikävä valtasi äkkiä sydämeni. Kiersin käsivarteni puun
ympärille, painoin itseni sitä vastaan ja kuumat kyyneleet vierivät
silmistäni. Oi, olen yksin, yksin! minulla on hirmuisen ikävä! Kaikilla
muilla on seuraa, mutta minulla ei ole ketään! valitin ajatuksissani.
Noiden ihmisten iloa katselen kaukaa hyvällä mielellä, mutta heidän
seuransa peloittaa minua — he eivät suvaitsisikaan minua keskuudessaan,
enkä voi sietää palvelijain pilapuheita, jotka heitä huvittavat.
Kauppiasten ja porvarien seurasta taas, jotka myöskin olivat siellä,
erottaa minua heidän suuri ylpeytensä. Niin, tuo ylpeys, joka nyt jo on
tuottanut sydämelleni niin suurta tuskaa ja taistelua! Mutta tuo ylpeys
on minutkin tehnyt niin ylpeäksi, että ennen istuisin köyhän, sokean
kerjäläisen kanssa tien vieressä kuin kuuntelisin saksalaistuneen
ihmisen ystävyydentarjousta. Sillä nyt tiedän, että ihmistä tulee
kunnioittaa oman, itsenäisen luonteensa tähden, eikä arvostella minkään
ulkonaisen edun vuoksi. — Oi, rakkaat vanhemmat, te olette kyllä hyvät,
mutta teidänkin seurassanne on — sitä en saata enää salata — minulla
ikävä! Työ, ahkera työ ja sydämen rakkaus yhdistävät meidät toisiimme,
mutta meidän katsantotapamme ovat kokonaan erilaiset! Voi, jos en
milloinkaan olisi joutunut kaupunkiin kouluun! Jos olisin pysynyt
nukkuneena niinkuin kaikki virolaisuus ympärilläni! — "Jansu, Jansu,
kuinka voit niin hirmuisen kauan viipyä poissa?" huusin mielessäni
ja painoin kasvoni koivun runkoa vastaan ja sydämeni löi kuin
suonenvedossa. — — —

"Liina!"

Mikä ääni se oli, joka niin suloisesti mainitsi nimeäni? Minä
kuuntelin, mutta en liikkunut paikoiltani. "Liina!" vielä toisen
kerran, ja kuin salama käännyin sinne päin. Kaksi suurta silmää loisti
minun silmiini.

"Jansu!" — — — Voimakas ääni herätti minut viimeisestä
hämmästyksestäni, nostin pääni jälleen ylös, vaan ei enää kylmästä
koivunrungosta, vaan Jansun rinnoilta. — "Jansu, suljetko minut
todellakin syliisi, vai onko tämä unennäköä?" kysyin pelokkaasti, mutta
myöskin ihastuksella.

"Liina, minun Liinani, olen todellakin kerran päässyt sinun luoksesi!
Et voi arvata, kuinka suuresti olen sinua ikävöinyt. Mutta nyt en enää
eroa sinusta, sillä ilman sinutta en voi elää. Liina, sano minulle,
voitko puoleksikaan rakastaa minua niin paljon kuin minä sinua.
Tahdotko ainiaaksi yhdistyä minun kanssani?" — Minä painoin kasvoni
uudestaan hänen rintaansa vastaan. — "Liina, sinä et puhu mitään, sinä
rakastat vielä Fredrikiä!" Ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Minä katsoin
hänen silmiinsä ja sanoin selvällä äänellä:

"Jansu, sinun seurassasi vaan katoaa minulta kaikki ikävät ja huolet,
sinun kanssasi vaan olen täydellisesti onnellinen." — — — Suun
antaminen yhdisti sielun sieluun.

"Liina, sano minulle vielä, että olet minun morsiameni. Minä tahdon
selvään kuulla sen sinun suustasi." Minä täytin hänen tahtonsa.

Tämän jälkeen kysyi hän minulta, miksi olin itkenyt. Minä kerroin
hänelle kaikki. Hän surkutteli, hän painoi minut uudestaan rintaansa
vastaan, suuteli minua yhä uudestaan ja minä vakuutin, ett'en enää
milloinkaan tuntisi semmoista ikävää. — Sitte kertoi hän, kysymykseeni,
että hän heti tutkintonsa suoritettuaan oli matkustanut Pietarista,
ehtinyt päivänlaskunaikana kotiin ja, tervehdittyään vanhempiaan,
kiirehtinyt minun luokseni.

"Mutta, Jansu, ihmiset ovat jo kaikki lähteneet pois ja
Juhannuskokkokin alkaa sammua, meidän täytyy myöskin lähteä kotiin, jos
emme tahdo odottaa sadetta."

"Sinä olet oikeassa", sanoi hän, minä pistin käteni hänen kainaloonsa
ja me tulimme kotiin. Salamaa löi ja ukkonen kuului, mutta meillä oli
niin paljo puhumista, ettemme sitä juuri huomanneetkaan. Pääsimme
kuitenkin kuivina kotiin.

Jansun vanhemmille oli aika kotona käynyt pitkäksi, he tulivat meille
ja siellä odottivat minun vanhempaini kanssa meitä. Suurella ilolla
he ottivat meidät vastaan, ja kuinka suuri vanhan seppä-isän ihastus
oli, kun hän kuuli meidän liittomme, sitä ei voi sanoin selittää.
Hän painoi meitä rintaansa vastaan ja sanoi pojalleen: "Jansu, minä
olen sinulle perinnöksi koettanut rakkaasti suojella Liinaa kuin
kalleinta aarrettani, sillä tiesin, että sydämesi oli häneen kiintynyt
lapsuudesta asti. — Ja, Liina, kysyi hän minulta, eikö minun Jaanini
— nyt nimitti hän Jansua ensimmäisen kerran näin — eikö minun Jaanini
käsivarsi voi kantaa sinua elämän tiellä? Eikö hän, kun hän tuossa
solakkana seisoo, ole sinun mieleisesi?" — Isän ylpeys ilmaantui hänen
sanoissaan. Jansun suuruuden ja kauneuden huomasin minäkin nyt vasta,
ja ylpeys kohotti minunkin rintaani. Että minun piti saada semmoinen
mies!

"Isä, hän on kauniimpi kuin Apollo", sanoin minä, ymmärsi isä sen
taikka ei. — Hänen äitinsäkin ilo oli suuri; mutta minun vanhempieni
iloon sekaantui salainen mielipaha.

"Niin pian pitää meidän erota rakkaasta apulaisestamme", sanoi isä
värisevin äänin ja äiti käänsi kasvonsa pois meistä. Minä heittäydyin
hänen syliinsä. Me syleilimme toisiamme ja meidän kyyneleemme vuotivat.

"Tulkaa katsomaan, kuinka päivä nousee taas kirkkaana!" huusi seppä-isä.

Jansu tuli minun luokseni, otti minut äitini sylistä omaan kainaloonsa
ja vei akkunan luo. "Katso Liina", sanoi hän, että kaikki kuulivat,
"yöllinen rajuilma ja pimeys ovat niin kadonneet, ettei yhtään pilveä
ole jäänyt, ja päivä tulee hehkuvin poskin huoneestaan, kuin onnellinen
morsian! Katso, niin pitää kerran virolaisten vapaus ja elinvoima
nouseman. Ja mekin yhdistymme, voidaksemme paremmin työtämme tehdä,
sillä helppoa se työ ei tule olemaan. Siinä mies usein taistelussa
väsyy ja naisen suloinen rakkaus häntä silloin virkistää ja lääkitsee
hänen sydämensä haavat."

"Jumala siunatkoon teidän liittonne!" sanoivat molemmat isät kuin
yhdestä suusta, pannen kätensä meidän päämme päälle.




Loppulause.


"Kuule, äiti, joku tulee ajaen!" — "Niin, se on meidän rakas isämme,
se on isä, minä näen jo Vaskan!" Näin huusivat minun seitsenvuotias
Annani ja kaksitoistavuotias Arturi ja juoksivat isäänsä vastaan.
Hän tuli eräästä maanviljelyskokouksesta. Minä jäin odottamaan
portaille, joka nyt oli kaunistettu koivuilla ja kukkaseppeleillä
ja johon illallispöytä oli valmistettu. Sieltä tulivat he myöskin
kohta, koivukäytävästä, esille ja ajoivat viheriäksi maalatusta
portista sisään. Arturi, joka oli kuin toinen Jansu, istui kaksin
reisin ystävänsä, Vaskan, seljässä. Anna taas, valkoisissa vaatteissa,
juhannuskukista ja harakankelloista tehty seppele mustilla kiharoilla,
oli rakkaan isänsä vieressä. Suurella ruohoisella pihalla, jonka
keskellä iso tammi hiljaa kohisee, pysähtyy kallein tavarakuormani
portaiden eteen. Jaani astuu kärryiltä, panee lapset maahan. Minä käyn
hänen luoksensa ja hän suutelee minua.

"Liina", sanoo hän, istuen viheriäiselle penkille ja ottaa minut
syliinsä. "Kuinka suurella ikävällä odotin tätä päivää 15 vuotta
sitten, joka niin lempeästi yhdisti meidät, ja siitä olen suuressa
kiitollisuuden velassa Jumalalle. Sillä jos sinä et olisi näinä
viitenätoista vuotena ollut minun apunani, et olisi ottanut osaa
töihini, pyrintöihini ja toimituksiini, et olisi neuvonut ja
lohduttanut minua, niin ei olisi voimani kestänyt, enkä olisi
aina pysynyt niin vakavana, kuin nyt. Sillä aina, missä hyvä asia
kohottaa päätänsä, siinä on niin paljo kateutta, suvaitsemattomuutta
ja pahuutta vastassa, että rohkeus ja totuuden tunto pitää olla
suuri ja horjumatoin, jos siinä jaksaa iloisesti ja toivoen pyrkiä
eteenpäin. Kyllä tuntee sydämeni iloa, kun katson ympärilleni ja näen
maanviljelys-, kirjallisuus- ja lauluja opettajaseurat, jotka jo ovat
elossa, ja luen sanomalehtiä omalla kielelläni. Mutta pian sekaantuvat
jälleen nämä ilot epäilyksiin. Kuinka paljon voivat meidän pienet
seuramme uhrata kansan sivistyksen hyväksi, kun suuret maksut heitä
kaikkia rasittavat? Mitä auttaa meidän Aleksanteri-koulumme, jonka me
kymmenvuotisen, kovan taistelun jälkeen kohta saamme toimeen, kun siinä
koulutetut nuoret miehet eivät kuitenkaan saa mitään valtionvirkaa."

"Rakas Jaani, tänäpäivänä ennen puoltapäivää olin lasten kanssa
Linnun väen luona vieraisilla. Minä tapasin siellä perheenmiehen ja
perheennaisen koivuilla ja kukilla kaunistetussa tuvassa, puhtaaksi
pestyn pöydän ääressä istumassa ison, kirkkaan akkunan luona. He
kuuntelivat mielihalulla 'Saaremaa onupoja’n' kirjoituksia, joita
luki heidän vanhin poikansa Kaarlo. Hän on käynyt kihlakunnan koulun
läpi ja luki niin hyvällä äänenpainolla, että minun täytyi ihmetellä.
Pöydällä oli vielä muutamia muitakin kirjoja, niiden joukossa C.R.
Jacobsonin kolme isänmaan puhetta, Väinämöisen kanteleen kielet,
Viljandin laulaja ja myöskin 'Eesti postimees'. Minä istuin myös heidän
joukkoonsa ja kuuntelin myös hyvillä mielin. Lapset leikkivät heidän
pienempien lastensa kanssa omenatarhassa. Annettiin meille sen jälkeen
myös kauniisti katetussa pöydässä munaruokaa ja paksua viilipiimää
syödä. Mutta ennenkuin me lähdimme, täytyi minun vielä kuulla, kuinka
sinua joka haaralla kiitettiin. Perheenmies tunnusti liikutuksella,
että hän vasta siitä asti on ruvennut oikeen elämään, kun sinä ostit
tämän kartanon ja myit talonpojille heidän arentimaansa kohtuulliseen
hintaan, josta he joka vuosi maksavat arentia niin paljon, kuin heidän
sisääntulonsa kannattaa, etteivät velkaannu. Ainoastaan siten he ovat
päässeet suuresta köyhyydestään, johon olivat vajonneet. Ja siten
voivat he saavuttaa ihmisarvonsa."

"Rakas Liina, varmaankaan ei voinut Linnun emäntä unhottaa, kuinka sinä
olet opettanut hänelle huoneiden puhdistusta ja kaikenlaisia muitakin
hyviä tapoja, joita hän nyt koettaa omaistensa hyväksi toteuttaa. Mutta
se on aina sinun tapasi, että muistat vaan ne kiitokset, jotka minun
osakseni tulevat, mutta annat omat hyvät työsi mennä yhdestä korvasta
sisään, toisesta ulos", nuhteli Jaani minua hymyillen.

"Ei", väitin minä, "minun sydämeni ei pysy kylmänä näitä kuullessani,
vaan tunnen suurta iloa, jos huomaan, että minäkin olen voinut tehdä
jotakin hyvää kansani eduksi. Mutta sen kuitenkin aina muistan, etten
ole suuria saanut aikaan."

"Rakas Liina, elä unhota sitä, mitä jo ennen olen sinulle sanonut,
että sinä, kun olet minun tukenani ollut, olet myös kansallesi paljon
hyvää tehnyt. Mies parkoja, joilta puuttuu sellaiset tukeet! Milloinka
alkavat myös naisemme vapautua orjuuden ikeestä? Oi, Liina, puhu
tovereillesi, huuda, ehkä kuulee vielä joku heistä, jotka oman kansansa
keskuudesta ovat sekaantuneet saksalaisiin."

Samassa tulivat lapsemme tallin luota, jossa olivat katselleet Vaskan
riisumista ja talliin viemistä. He kysyivät isältään, oliko hän käynyt
katsomassa heidän rakasta isoisäänsä ja isoäitiään.

"Kävin minä. He lähettivät teille paljon terveisiä ja käskivät teitä
tulla pian heitä katsomaan, sillä heillä on teitä hyvin ikävä, kun
eivät niin pitkään aikaan ole nähneet. Myöskin vanha setä ikävöi teitä
nähdä ja tulee kohta veljensä luota tänne."

"Me ajamme sinne ja tuomme itse hänet kotiin!" huusivat molemmat lapset
yhdestä suusta.

"Ovatko terveinä kaikki?" kysyin minä, ja Jaani vastasi:

"Vanhempamme viihtyvät hyvästi omalla tilallaan. Todella ovat he siitä
asti, kun viimeisen velkansa talon hinnasta maksoivat, käyneet koko
joukon nuoremmiksi. He kiittävät myöskin sitä onnea, että voivat ostaa
maansa toistensa viereen ja että vanhoilla päivillään saivat semmoisen
onnen, jota eivät nuorena voineet toivoakkaan. Isäni kertoi vielä
minulle toivovansa, että sinun nuorin veljesi kihlaa hänen kauniin
kasvattityttärensä, joka on äidille ollut niin suurena apuna, jotta
hän, äidin kuoleman jälkeen, joutuisi rakkaan pojan kanssa naimisiin.
Sitä minäkin sydämestäni toivon. Nuorempi sisaresi, nykyinen äidin
oikea käsi, on vanhemman veljen kanssa mennyt sisaren luo vieraaksi.
Sieltä he kaikki yhdessä tulevat meille, myöskin sisar, miehineen ja
lapsineen, ja vievät meidät vanhempien luona käymään."

"Oi, kuinka hyvä, kuinka hyvä!" huusivat lapset.

"Mutta nyt olen kaikki kertonut. Vatsa vaatii ruokaa ja juusto ja voi
pöydällä näyttävät niin hyviltä, että niitä täytyy ruveta syömään",
sanoi armas Jaanini. Minä istuin hänen viereensä pöydän ääreen ja
lapset meitä vastapäätä toiselle puolelle ja rupesimme syömään, juuri
kuin aurinko meni mailleen.

Tämä kaikki tapahtui eilen juhannuspäivänä. Nyt istun varhaisesta
aamusta alkaen kirjotuspöytäni ääressä, lopettaen elämäkertani ja
täyttäen Jaanini toivon. Sen tähden:

Rakkaat Viron sisaret! Minun mieheni on yksi niitä, jotka taistelevat
vapauden puolesta, että inhimillisempi elämä alkaisi ja hengen kevät
rupeisi kukoistamaan. Kuinka paljon aikaa, voimia ja itsensä uhrausta
tämä työ vaatii, sen olen näiden viidentoista vuoden kuluessa huomannut
miehenikin toimesta. Ja olen jo kertonut hänen omilla sanoillaan, minä
apuna olen hänelle ollut hänen töissään, pyrinnöissään ja toiveissaan.
Mutta ne ovat harvassa, jotka voivat joka tilassa, joka paikassa seisoa
tukena miestensä rinnalla ja tehdä työtä yhdessä. Mutta naiset eivät
voi kartuttaa henkensä voimia toisella tiellä kuin miehetkään. Se
tie kulkee hyvien koulujen kautta vapauden helmaan, jossa ainoastaan
kaikki hyvät voimat voivat kehittyä. Sentähden, rakkaat Viron sisaret,
perustakaa myöskin tyttärillenne kouluja, niinkuin pojillennekin
kouluja toimitetaan. Hankkikaa heille kunniakkaampi kasvatus, kuin
teillä itsellänne on ollut, ettei teidän poikanne tarvitse mennä
suurinta onneaan etsimään vieraan kansan naisista, vaan löytävät
sen omien neitojensa joukosta. — Mutta kuulkaa tekin, rakkaat
sisaret, joita Saksan koulut ovat vieroittaneet omasta kansastanne!
Kuulkaa minun rukoilevaa ääntäni ja osoittakaa ystävällistä mieltä,
myötätuntoisuutta ja rakkautta ja ojentakaa kätenne Viron sisarille
ja auttakaa heitä vapautumaan pimeyden kahleista! Tulkaa takaisin ja
älkää siroittako kukkianne vieraille miehille! Ruvetkaa joka puolelta,
alhaalta ja ylhäältä, niinkuin sukukansamme suomalaiset naiset ovat
olleet tukena miesten rinnalla, miehillenne avuksi, että Vironkin kansa
nousisi kukoistukseensa, niinkuin kaikki muutkin kansat, jokainen
ajallaan, on noussut. Niin, yhdistäkäämme rakkautemme ja rientäkäämme
myöskin me eteenpäin!







        
            *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LIINA ***
        

    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.