Kertomuksia ja kuvauksia elämästä

By Liina Kataja

The Project Gutenberg eBook of Kertomuksia ja kuvauksia elämästä
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kertomuksia ja kuvauksia elämästä

Author: Liina Kataja

Release date: February 16, 2025 [eBook #75386]

Language: Finnish

Original publication: Pori: Otto Andersin, 1914

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KERTOMUKSIA JA KUVAUKSIA ELÄMÄSTÄ ***

language: Finnish




KERTOMUKSIA JA KUVAUKSIA ELÄMÄSTÄ

Kirj.

Liina Kataja





Porissa,
Otto Andersin'in kirjap. ja kustannuksella,
1914.




SISÄLLYS:

Taistelu ja voitto
Emma Dahl
Uni
"Sydämen taisteluja ja toiveita"
Kolmen vuoden kuluttua
Kaksi puoliksi auennutta ruusun-nuppua
Särkyneitä sydämiä.




TAISTELU JA VOITTO

Kuvaus uskonpuhdistuksen aikakaudelta


Monta onnetonta yötä oli hän jo viettänyt, sillä vaikka hän kuinka
olisi koettanut nukkua, niin ei siitä kuitenkaan tullut mitään, kun nuo
kiusalliset ajatukset ahdistivat, eivätkä antaneet rauhaa.

Hän oli lukenut pyhäin miesten elämäkertoja, oli rukoillut ja
kiduttanut ruumistaankin, mutta nämä kaikki olivat turhat...

"Voi, voi, mistä rauhan saan tunnolleni, millä sovitan rikokseni
ja mikä pelastaa minun onnettoman kauheasta kiirastulesta?" — Näin
vaikeroitsi kaunis, ylhäinen nuorukainen sydänyön hiljaisuudessa ja
lankesi polvilleen pyhän neitseen kuvan eteen, kohottaen hienot kätensä
häntä kohti.

Tuskanhiki valui alas otsalta ja hän huusi yhä edelleen: "Rikokseni
ovat monet ja suuret, ja sentähden ansaitsen minä kurja kovimman
rangaistuksen, mikä syntisen osaksi saattaa tulla. Mutta, jos voit,
niin pelasta sinä pyhä neitsyt minut! — Rukoile sinä puolestani,
lepytä vihastunut poikasi ja anna rauha sydämeeni. Oi, oi, tee se, ja
palkinnoksi siitä lahjoitan kaiken omaisuuteni pyhälle kirkolle ja itse
menen luostariin, saadakseni aina olla kirkon halvimpana palvelijana.
Oi, pyhä Jumalan äiti, kuule rukoukseni ja täytä pyyntöni, tee minut
hyväksi ja pyhäksi, sillä minä tahdon tulla sinun luoksesi taivaaseen!"

Onneton nuorukainen oli niin vajonnut rukoukseen, että ei huomannut
kalpeaa miestä, joka jo rukouksen alussa oli varovasti hiipinyt hänen
huoneeseensa.

Hurskas isä seisoi hiljaa ja kuunteli rippilapsensa nöyrää tunnustusta.
Hän iloitsi sydämessään niistä runsaista lahjoista, joita luostari taas
oli saapa...

Pienet, harmaat silmät vilkkuivat ympäri huonetta ja suu oli
ivallisessa hymyssä, kun hän ajatteli sitä kiitosta, jonka luostarin
esimies oli hänelle taas antava. — "Niin, niin, mutta vaikea oli
ollutkin saada taipumaan tuo poika, mutta toki se sentään viimeinkin
onnistui. Oi, mikä oivallinen keino, uskottaa hänelle, että hänen on
joutuminen kiirastuleen siitä, kun oli lukenut luon kerettiläisen
kirjoittamia kirjoja. — Niin, ja lisäksi se, että pyhä äiti ei muka
tyydy, ennen kun saa kaiken hänen omaisuutensa kirkolle, vielä hänen
itsensäkin luostariin. — Ei suotta minua kiitetä veljein keskellä;
olenkin paras kirkosta luopuneiden takaisin saattaja." — — —

       *       *       *       *       *

Kun nuorukainen lakkasi rukoilemasta, hiipi munkki hänen luoksensa,
laski kätensä hänen päänsä päälle ja kuiskasi: "Georg, rakas lapseni;
pyhä neitsyt on kuullut rukouksesi, tunnustuksesi ja ihanat lupauksesi.
Hän antaa suuren syntisi anteeksi ja rauhan omalletunnollesi, kun vaan
olet mennyt luostarin muurien sisälle. — Joudu, kirjoita nimesi tähän
lahjoitus-kirjaan!

"No niin, nyt olet tosin maallisesti köyhä, mutta se ei merkitse mitään
sen suhteen, kun saat syntisi anteeksi ja rauhan omalle tunnollesi. —
Niin, lapseni, sinä olet vielä siunaava tätä hetkeä, sinä olet vielä
kiittävä isä Hieronymusta siitä, kun saattoi sinut oikealle tielle
jälleen."

Tahtomattaan seurasi nuorukainen ahneen munkin kehoitusta, kirjoitti
nimensä siihen kirjaan, jonka mukaan meni kaikki isän ja äidin
jälkeensä jättämä omaisuus kirkon hyväksi, ja joka teki hänestä
köyhän. —

Hän ei jaksanut ajatella mitään, ja tietämättään otti hän pöydältä
kirjan ja rupesi katselemaan sitä, mutta oi, valpas munkki huomasi sen,
riisti kirjan nuorukaisen kädestä, heitti sen uunissa palavaan tuleen
sanoen: "Lapseni, älä saastuta enää käsiäsi sen kirotun kerettiläisen
kirjoilla. Katso, samoin kuin tämä hänen kirjansa nyt palaa maallisessa
tulessa, samoin on hän itse kerran palava helvetissä."

Nuorukainen loi silmänsä kirjaan, jonka jo liekit kokonaan ympäröivät,
mutta vielä tulen seasta näki hän sanat: "Jesus sanoi: Taivas ja maa
hukkuu, mutta minun sanani ei pidä ikänä hukkuman."

Kyyneleet tulivat nuorukaisen silmiin ja hän kuiskasi: "Se oli muisto
äidiltäni."

Munkki huomasi kyyneleet ja sanoi: "Itketkö tuota kirjaa? — Silloinhan
ei katumuksesi ollut sydämestä lähtenyt ja silloin Jumalan äiti ei ole
sinuun tyytyväinen. Jos haluat, saat mennä kaiken omaisuutesi kanssa.
Lue kerettiläiskirjoja ja mene kuoltuasi kiirastuleen ja ijäiseen
kadotukseen! Kirkko ei tarvitse sellaista lahjaa, joka puolinaisella
sydämellä annetaan."

Munkin sanat kuultuaan nuorukainen ojensi kätensä ja huusi
tuskallisesti: "Armoa, armoa, pyhä isä! Armoa! Minä kauhistun
kiirastulta, ijankaikkiseen kadotukseen en tahdo mennä, oi, en! Vie
minut täältä saastaisesta paikasta pyhien luo!"

Tarkoituksensa saavuttanut munkki tarttui hänen käteensä, ja yön
hiljaisuudessa pakeni kuusitoista-vuotias nuorukainen isäinsä kodista
luostarin muurien sisälle.

       *       *       *       *       *

Kahdeksan kuukauden ajan hän oli ollut jäsenenä
dominikaani-veljeskunnassa; oli rukoillut, paastonnut, kiduttanut
ruumistaan, noudattanut tarkasti jokaista hartauden harjoitusta ja
ollut kuin halvin palvelija. Kreivillistä arvoaan ei hän enää koskaan
ollut muistanut luostariin tulemisensa jälkeen. Hän oli vaan köyhä,
rauhaa ja lepoa etsivä syntinen eikä mikään muu. Suurimpina tuskan
hetkinä oli hän muistanut usein sanat: "Taivas ja maa hukkuu" — j.e.p.,
mutta rauhaa ei niistäkään tullut, sillä eihän hän ymmärtänyt niiden
sisällystä, ja jos toisilta kysyi, niin se selitys ei tyydyttänyt
janoavaa sydäntä.

Kerran, kun hän oli kauvan paastonnut, luuli hän nähneensä enkelin,
joka kehoitti häntä lähtemään Vapahtajan haudalle rukoilemaan, jossa
tapauksessa hän varmaan löytäisi rauhan.

Oi, kuinka mielellään hän sinne tahtoi mennä, tahtoi rukoilla siinä
pyhässä paikassa, jossa moni hurskas pyhiinvaeltaja jo ennen häntä oli
rukoillut, ja — kuten kerrottiin pyhäin miesten elämäkerroissa — saanut
rauhan ja lohdutuksen.

Hän kertoi näkynsä ja sen kehoituksen, jonka oli enkeliltä saanut,
luostarin esimiehelle. Tämä myöntyi pyyntöön, ja hurskasten veljien
siunaamana lähti nuori pyhiinvaeltaja matkalle kaukaista päämääräänsä
kohti.

Matka oli pitkä ja vaivaloinen. Monien vaivojen ja vastusten
perästä saapui hän siihen maahan, jossa "herrain Herra" oli muinoin
vaeltanut, tehnyt hyvää kaikille ja viimein kärsinyt ja kuollut
häpeällisen ristinkuoleman syntisten puolesta. Tässä maassa vaelsi
pyhiinvaeltajamme kauvan ja viimein löysi hän pyhän haudan, rukoili
siellä monta kertaa ja vuodatti monia kuumia kyyneliä, mutta rauhaa,
jota hän etsi, ei hän löytänyt. Viimein läksi hän kulkemaan takaisin
kotimaahansa.

       *       *       *       *       *

Ilta-aurinko loi säteitään kreivitär Marian kasvoille, kun hän istui
kamarissaan ja katseli akkunasta Reinin ihania laineita, kun ne
kiirehtivät eteenpäin, saadaksensa viimein levähtää valtameressä. Hän
ajatteli, kuinka ihmiset samoin kuin nuo laineet kiirehtivät kaikki
eteenpäin elämän suuressa myötävirrassa saadaksensa nekin viimein
levähtää ijankaikkisen rakkauden äärettömässä valtameressä...

Niin, niin, jospa kaikki tämän elämän matkamiehet pääsisivät pisarana
levähtämään siellä! Jospa he kaikki löytäisivät oikean rauhan, että
voisivat turvallisesti ja iloisesti kulkea kohti elämän suurta
päämäärää, kohti ijäistä lepoa...

Maria muisteli, kuinka hänen vanhempansa olivat löytäneet rauhan
puhtaasta jumalansanasta ja kuinka heidän kuolinvuoteensa ääressä
keskellä eron katkeraa surua oli tuntunut turvalliselta seisoa, kun oli
tietänyt varmasti saavansa heidät Vielä kerran kohdata siellä, jossa ei
tarvitse koskaan erota...

Nuoren kreivittären ajatellessa oli päivän valtias siirtynyt lännen
kultamaita kohden, heittäen vielä kerran jäähyväis-suudelman puiden
latvoille, ja sitte lankesivat yön varjot maan päälle.

Maria silmäsi odotellen avaruuteen ja näki, kuinka tähti toisensa
jälkeen ilmestyi taivaalle.

Eikä kauvan kestänytkään, ennenkun koko taivas näytti hänestä
mahdottoman suurelta, tummalta manttelilta, jonka pinnalla kimalteli
miljoonia jalokiviä.

Tuolla kohosi kuu majesteetillisena vuorien takaa ja pian sen hopeat
hohtivat Reinin rauhattomissa laineissa.

Nuori sydän sykähteli tätä näkyä katsellessa, tuntui siltä kuin ei se
koskaan ennen olisi nähnyt luontoa niin kauniina.

Hän nousi, kääri vaipan ympärilleen ja kiirehti ulos, saadaksensa
hengittää oikein tarpeeksi tätä suloista ilmaa. Hän levitti kätensä,
aivan kuin olisi tahtonut syleillä koko maailmaa.

— Mutta oi, mikä tuossa? — hän huudahti ja jäi seisomaan, kun näki
muuria vasten nojaavan kalpean, rääsyihin puetun nuoren miehen.

He seisoivat kauvan vastatusten sanaakaan toisilleen sanomatta.

Viimein Maria kysyi hiljaa: "Kuka olette ja mitä tahdotte täältä, nuori
mies?"

"Minä olen köyhä, taisteleva ja rauhaa etsivä syntinen, joka olen
antanut kaiken omaisuuteni pyhälle, autuaaksi tekevälle kirkolle ja
itsekkin menin luostariin, mutta kun rauhaa en saanut sieltäkään, niin
matkustin Vapahtajan haudalle, rukoilin, paastosin ja itkin, vaan
kaikki oli turhaa. Jumalan äiti on minuun ainaisesti vihastunut nuorena
tehtyjen syntieni tähden. Olen kadotettu!"

"Kreivi Georg, orpanani!" — huudahti Maria. — "Te olette taistellut
väärää taistelua ja siksi voitto jäi saamatta! Miksi ette lukenut
Jumalan sanaa, joka olisi teille neuvonut tien Hänen luoksensa, joka
antaa rauhan rauhattomille ja voiton taistelijoille. Miksi uskoitte
sitä kavalaa munkkia, joka vei teiltä isänne kodin, riisti omantuntonne
rauhan ja nuorukais-ikänne, joka olisi voinut olla ihana ja jalo kuten
muidenkin Trotzendorffien, heidän, jotka nyt jo kaikki makaavat maan
povessa. Te ja minä olemme ainoat heidän sukujensa edustajat."

Nuori mies notkisti polvensa ja lausui kyynelten tukahuttamalla
äänellä: "Suuri Jumala, oletko suonut minun löytää setäni linnan? Ja
oletko sinä, ihana nainen, se pieni kultakutrinen Maria, jota lapsena
usein pidin sylissäni? Voi, ovatko sinunkin jalot vanhempasi jo
kuolleet?

"Ovat, tai oikeammin, serkku Georg, muuttaneet katoovaisesta
katoomattomaan isänmaahan", sanoi Maria tarttuen pyhiinvaeltajan käteen
ja vetäen hänet muassaan linnaan.

Siellä vaihtoi mies rääsyisen pukunsa jalon setävainajansa
kreivilliseen pukuun ja pari tuntia myöhemmin istui linnan suuressa,
valaistussa salissa kalpea kahdenkymmenenkahdeksan vuotinen
Georg-ritari kahdeksantoista vuotisen kreivitär Marian seurassa
lukemassa Jumalan puhdasta sanaa. Kun he olivat ehtineet Joh. 5 luvun
16 värsyyn, jossa sanotaan: "Niin on Jumala maailmaa rakastanut,
että antoi ainoan poikansa, että jokainen kuin uskoo häneen, ei pidä
hukkuman, vaan ijankaikkisen elämän saaman", nousi kreivi ylös, ja
huudahti: "Taistelu on loppunut ja voitto on saavutettu!"

"Kiitos Herralle siitä!" — kuiskasi Maria ja painautui lähemmäksi
harhailevan, viimein oikeaan osuneen ritarinsa jaloa rintaa vasten.

Georg oli köyhä, mutta Marialla oli paljon rikkautta, ja se, mikä oli
hänen, oli nyt myöskin Georgin...

Ja usko minua, he tulivat sanomattoman onnellisiksi.




EMMA DAHL


Emma Dahlin lapsuus oli, kuten monen muunkin hänen arvoisensa, vaan
pelkkää päivänpaistetta. Kaikkia, mitä hän halusi, toimittivat hyvät
vanhemmat ainoalle lapselleen, sillä he tahtoivat nähdä lapsensa kasvot
iloisina ja hänen mielensä hilpeänä. Sanalla sanoen hän ei koskaan
heidän eläessään saanut tulla onnettomaksi.

Emma olikin kiltti ja onnellinen lapsi niin kauvan, kun oli kotona,
jossa kaikki palvelivat häntä ja täyttivät säntilleen hänen
pienemmänkin vihjauksensa. Mutta sitten kun kouluvuodet alkoivat ja hän
joutui vierasten ihmisten pariin, niin tuntui ikäänkuin kiltti Emma
Dahl olisi tullut tyranniksi, sillä hän usein huusi ja potki tovereita,
jotka eivät häntä totelleet, vaan tekivät omansa, eivätkä Emman tahdon
mukaan.

Tällaisissa kohtauksissa tarvittiin usein opettajankin apua, ja asiaa
tutkittaessa huomattiin melkein aina Emma syypääksi ja hänen täytyi
pyytää tovereiltaan anteeksi, vaikka hän, Emma, mielestään oli syytön
ja nuo toiset syyllisiä. Voi, voi, tämä kaikki oli ilmeistä vääryyttä
sekä tovereilta että opettajalta häntä kohtaan, ja voi, kuinka onneton
hän oli näiden tapahtumain jälkeen!

Kotona oli aina niin hyvä olla, siellä ymmärrettiin hänen töitään,
eikä tuomittu noin väärin. Mutta se koti oli niin kaukana ja sinne
pääsy niin tukalaa — — jospa edes äiti olisi täällä, että saisi kertoa
kaikki hänelle. Hän kyllä ymmärtäisi, eikä olisi kuten tuo täti. Hän
vaan toruu minua ja käskee olla hyvän, eikä sano toisia ollenkaan
syyllisiksi. Äidille jos kirjoittaisin näistä kaikista, niin — — mutta
ehkä hänkin ajattelusi samoin kuin tuo täti ja opettajat sekä nuo
toverit — jos heitä sellaisiksi voisikaan kutsua, — sillä eihän heissä
Emmaa kohtaan ollut yhtään toveruutta.

Tämmöiset ajatukset risteilivät usein Emma Dahlin pienessä päässä, ja
joka kerta ajatustensa lopuksi hän teki päätöksen olla seuraavalla
kerralla hyvä ja sopuisa toisille, mutta se ei onnistunut juuri koskaan.

Viimein toverit rupesivat karttamaan Emman seuraa, ja nyt hän sai
melkein aina olla yksin välitunnit sekä muut lepoajat. Sekin oli kyllä
ikävää, mutta kuitenkin paljon parempaa oloa, kuin riiteleminen ja
opettajan edessä punastuminen.

Vihdoin viimein koitti tuo kauvan kaivattu kesälupa ja Emma pääsi
kotiin, hauskaan ja vapaaseen maaelämään. Äiti, — ja isäkin, joka
nyt sitä varten oli tullut meriltä kotiin — ottivat hänet mitä
sydämellisimmin vastaan, mutta siitäkään ei Emman mieli ollut niin
iloinen kuin olisi pitänyt olla, ennen kun vasta sitte, kun hän oli
kaikki kertonut isälle ja äidille, mitä ensimmäisenä kouluvuotena
oli tapahtunut siellä kaupungissa. Äidin silmät tätä kuunnellessa
tulivat kyyneliä täyteen, isä oli totinen ja hän, Emma, itki kovin,
pyysi anteeksi ja lupasi olla paljon parempi ensi ja sitä seuraavina
kouluvuosinaan. Äiti pyyhki kyyneleet pois hänen silmistään ja lupasi
tulla asumaan hänen kanssaan seuraaviksi vuosiksi kaupunkiin. Oi, nyt
Emma taas oli onnellinen, nyt hän vasta tunsi olevansa kodissa rakkaan
isän ja äidin luona.

       *       *       *       *       *

Viisi lukuvuotta oli rouva Dahl asunut kaupungissa tyttärensä onnen
tähden, kuten hän itse tavallisesti sanoi. — Kotona sillä aikaa oli
vanha täti hoitanut taloutta palvelijain kanssa.

Kaikki ei rouvan mielestä ollut siellä kotona kuitenkaan niin hyvin
kuin olisi ollut silloin, jos hän itse olisi ollut sitä hoitamassa,
ja sentähden hän ikävöi suuresti sitä päivää, jolloin olisi tutkinto
koulussa ja hän pääsisi taas Emmansa kanssa kotiin kesää viettämään
isän seurassa, joka nyt jo tulee ainaiseksi pois tuolta vaaralliselta
mereltä. Oi, kuinka hauskaa on olla kotona miehensä ja lapsensa
seurassa ja sitte taas — kuten ennen — lähteä ulkomaamatkalle, että
Emmakin saisi matkustaa ja nähdä sivistyneempiä ihmisiä, kuin mitä hän
täällä Suomessa oli tottunut näkemään. Kylpypaikoissa oli kylliksi
seuraa ja huvia. Kun Emma oli niin kaunis ja kehittynyt, vaikka olikin
vasta kuudentoista vuotias, niin ehkä siellä olisikin se, johon
Emma rakastuisi ja joka jo tietysti ensin olisi Emmaan rakastunut.
— Ehkä hän sattuisi olemaan joku taiteilija, tai joku muu ylhäinen
nuorukainen. — Oi, miten mielellään hän olisi tahtonut nähdä Emmansa
jonkun saksalaisen taiteilijan onnellisena puolisona. — Emmahan oli
itsekin niin taiteellinen mieleltään, hän nyt jo kirjottelee niin
ihania tunnelmakertomuksia — olihan kaksi jo painettuna kaupungissa
ilmestyvään iltalehteenkin, vaikka eivät niitä muut tietäneet
Emman kirjoituksiksi, kun oli vaan tuo vaatimaton "Emma Laakso"
kirjoitusten alla. Sen lisäksi Emma osasi jo soittaa piaanoakin niin
hyvin. Johtajatarkin oli kerran täällä käydessään ihaillut Emmaa sen
johdosta ja sanonut, että hänestä voisi tulla laulajatar, jos menisi
musiikkiopistoon ensin ja sitte ulkomaille lisää oppimaan. Hänen pikku
Emmansa oli niin etevä ja hänellä oli niin taiteellinen sielu; tämän
vakuutuksen oli hän usein kuullut ystäviensä huulilta, ja koska he niin
sanoivat, niin miksikä hän ei sitä uskoisi. — Olisihan ihan julmaa, jos
Emma saisi miehekseen jonkun sellaisille jaloille tunteille vieraan
nuorukaisen, sellaisen, joka ei ymmärtäisi antaa arvoa hänen jalolle
sydämelleen. Oi, kunhan vaan nämä kaksi viikkoa pian kuluisivat, että
pääsisi kotiin ja sitte ulkomaille!

Tällaiset ajatukset risteilivät rouva Dahlin päässä eräänä toukokuun
iltana, kun hän odotti Emmaa huvimatkalta, jonne he aamulla olivat
menneet, koko kuudes luokka voimistelun-opettajattaren seurassa.

Rouva Dahl katsahti ulos kadulle ja näki jo Emman tulevan. Hän oli
tänään vielä kauniimpi äidistä kuin koskaan ennen. Koko Emman käytös
hänen mielestään oli niin jaloa ja taiteellista muuten, mutta tuo lyhyt
hame teki hänestä vaan tavallisen tyttökoululaisen eikä muuta. Sen
vuoksi hän kohta saa uuden sinisen puvun, sellaisen, jossa on pitkä
laahus, kuten muillakin hienon maailman neitosilla. Hän oli näkevinään
Emman jo konserttisalissa lavalla laulamassa suurelle yleisölle
kauniilla äänellänsä, oli kuulevinaan iloisia käsientaputuksia ja
näkevinään monta nuorta herraa kilvan ojentavan hänelle kukkaisvihkoja.
"Oi, kuinka minä olen silloin onnellinen!" — huudahti hän
mielikuvituksensa vallassa.

Emma oli äidin huomaamatta hiipinyt huoneeseen. Hän kuuli äidin iloisen
huudahduksen ja kysyi, kietoen kätensä hänen kaulaansa: "Koska sinä
äiti olet niin onnellinen...?" — "Siinäkö olet jo lapseni?" sanoi äiti
ja veti hänet hellästi luokseen.

"Tässä olen, mutta sano äiti kulta koska olet niin onnellinen? Oi,
sano, muuten en päästä sinua irti, en."

Emma oli niin viehättävän ja rukoilevan näköinen, että äiti ei
mitenkään voinut vastustaa, vaan kertoi kaikki, mitä hän Emmaa
odotellessaan oli ajatellut.

Emma taputti ilosta käsiään kuullessaan, että hän pääsee ulkomaille.
Oi, jos saisi lähteä jo tänään, se olisi niin ihanaa, mutta tuo koulu,
se nyt oli vielä esteenä ja voi, kun se vielä kestää kaksi viikkoa,
niin pitkän ajan!...

Jo viimeinkin koitti tuo kauvan odoteltu toukokuun kahdeskymmenes
kahdeksas päivä, se päivä, jolloin päästötutkinto pidettiin
tyttökoulussa. Moni oli siitä iloinnut, mutta moni — varsinkin
kuudesluokkalaiset olivat suruissaan, sillä nyt täytyi erota hauskoista
tovereista ja rakkaista opettajista — ehkä ainaiseksi.

Emma Dahl ei kuitenkaan kuulunut tuohon jälkimäiseen joukkoon Hänellä
ei ollut mitään surun syytä. Toverit olivat jo ensi luokalla tulleet
vieraiksi ja sellaisina pysyivät koko kouluajan, ja opettajat — niitä
hän ei paljoa myöskään joutanut ajattelemaan, kun se ulkomaamatka ja
tuleva, luuloteltu suuruus täyttivät kokonaan hänen mielensä.

Ne ajatukset nytkin, koululaisille niin suurena merkkipäivänä, olivat
vallanneet Emman niin kokonaan, että se puhekin, jonka johtajatar
piti eroaville oppilaille jäi Emmalta melkein kuulematta, vaikka hän
näyttikin olevan vallan pelkkänä korvana.

Lopuksi tuli suuri hyvästienheittäminen; silloin kaikki itkivät, ja
Emma myöskin, vaikka hän ei itsekään tietänyt itkunsa syytä. Vielä
kerran pudistettiin toverien käsiä ja sitten suuressa parvessa
riennettiin koulun kiviportaita alas, josta jokainen lähti elämän
mutkaisia polkuja pitkin vaeltamaan.

       *       *       *       *       *

Se matka, joka niin monasti oli päätetty tehdä ulkomaille, jäi
tekemättä, sillä Emman isä ei palannutkaan enään koskaan Suomeen. Hän
oli hukkunut kaiken muun laivaväen kanssa Pohjanmerellä tapahtuneessa
haaksirikossa ja lepäsi nyt meren syvyydessä ikuista untansa.

Äitiin oli tämä sanoma koskenut niin kovin, että hän kohta vaipui
vuoteelle ja makasi siinä hyvin heikkona monta viikkoa.

Emmakin oli niin väsynyt ja heikko; elämä tuntui niin tukalalta ja
raskaalta, olisi tahtonut vaikka kuolla jo pois tästä surusta...

Ainoa mikä häntä huvitti, oli kirjoitteleminen. Se sujuikin nyt
yksinollessa niin hyvin.

Hän oli ajatellut jo kauvan sitten valmiiksi teoksen, jonka hän päätti
kirjoittaa ja julkaista.

Siinä kerrottiin hyvin rikkaasta nuoresta tytöstä, joka vastoin
vanhempiensa tahtoa meni puolisoksi ensimmäiselle rakastetulleen,
köyhälle merimiehelle, ja kun vanhemmat sitte hylkäsivät hänet ja
ajoivat pois luotaan, meni hän miehensä kanssa merelle, jossa kylläkin
sai kärsiä köyhyyttä ja kylmää y.m., mutta sittenkin he rakastivat
toisiaan ja se korvasi kaikki.

Viimein kun heidän laivansa joutui haaksirikkoon, säälivät Vanhemmat
tytärtään ja ostivat hänelle ja hänen miehellensä kaupungista pienen
talon, jossa he sitte saivat elää ja yhä vaan jatkuvasti rakastaa
toisiansa, kuten silloin ensimmäisenä hääpäivällään olivat rakastaneet.

Niin Emmakin päätti tehdä. Jos vaan hän rakastuisi köyhään mieheen,
niin menisi hän naimisiin, vaikka äitikin kieltäisi. Hän hylkäisi
kaikki muut ja olisi uskollinen rakastetulleen — hänelle yksin.

Tällaiset ajatukset täyttivät Emman mielen eräänä heinäkuun aamuna
hänen ollessaan yksin puutarhassa. Koko luonto oli niin romantillinen,
ja ihmekö siis jos Emmankin mieli...

Puutarhan portti avattiin varovasti ja sieltä astui pitkä, kaunis
merimies sisään.

Nähtyään Emman nojaamassa puunrunkoa vasten jäi tulija hetkeksi
katselemaan häntä, voimatta lausua sanaakaan. Viimein rohkaisi hän
itsensä ja kysyi: "Onko tämä kapteeni Dahl-vainajan talo?" Sana
"Dahl-Vainaja" sai kyyneleet Emman silmiin. Se tuntui niin kauhealta,
kun hänen täytyi kuulla isäänsä kutsuttavan vainajaksi, vaikka tiesikin
että hän oli kuollut, mutta kuitenkin...

"On", — sai hän sanotuksi kyyneliänsä seasta. — "Onko teillä
ehkä jotakin asiaa äidilleni?" — "Kyllä olisi, tulin kertomaan
kapteenin viimeisiä terveisiä rouvalle ja neidille. Minä olin siinä
haaksirikossa, mutta pelastuin kahden muun miehen kanssa", vastasi
nuorukainen kyynelsilmin.

Oi, Emma tunsi rakastavansa "sydämensä pohjasta" tuota miestä, vaikka
hän olikin vaan köyhä ja oppimattoman näköinen suomalainen merimies.
Hän käski mitä ystävällisimmin hänen tulla sisälle äitinsä luo. Ja he
menivät...

       *       *       *       *       *

Heinäkuun viidentenätoista päivänä vuosi senjälkeen, kun Emma Dahl ja
"kapteenikokelas" Eriksson olivat ensi kerran nähneet toisensa, oli
heidän häänsä. Siellä oli paljon ja arvokkaita vieraita läheltä ja
kaukaa. Paljon oli myös tullut Emman entisiä koulutovereita ja myöskin
muutamia opettajia.

Kaikkien mieli oli hilpeä ja iloinen ja monet vakuuttivat, että
he eivät olleet koskaan nähneet onnellisemman näköistä paria ja
toivoivat "sydämestään", että se onni kestäisi hautaan asti. —
Niin, toiset iloitsivat, mutta äidin sydän oli murheellinen, sillä
nyt olivat saaneet surmaniskun kaikki hänen suuruusunelmansa Emman
suhteen. Nyt sai hän nähdä tyttärensä, ei ylistettynä laulajattarena
konserttisalissa, vaan köyhän merimiehen morsiamena. — Äiti oli
koettanut kaikin tavoin vastustaa tätä avioliittoa, mutta Emma tahtoi
jo nyt tulla, "onnelliseksi vaimoksi sille miehelle, jota hän rakasti
nuoruutensa ensilemmellä" — näin oli hänen tapansa sanoa äidin ja
muidenkin koettaessa saada häntä päätöksestään luopumaan. Kun mikään
ei auttanut, suostui äiti ja laittoi tyttärellensä komeat häät sekä
lahjoitti heille vielä suuren parkkilaivan, jolla sitte häiden
jälkeisenä päivänä onnellinen nuori pari lähti häämatkalle Saksaan ja
Englantiin.

Häämatka kesti kolme kuukautta, mutta voi, heidän elämänsä yhteinen
pursi oli jo tällä ajalla joutunut haaksirikkoon ja sitä haaksirikkoa
kesti koko sen ajan, jonka he olivat naimisissa.

Olen kuullut sanottavan rakkaudesta, että jos se syntyy sokeana,
niin sille tulee kasvaessa sata silmää. Tämä sananlasku toteutui
täydellisesti kapteeni Erikssonissa. Hänen rakkautensa nuoreen Emma
Dahliin oli sokea syntyessään, ja siksi hän ei huomannut niitä monia
virheitä, joita tuossa hemmotellussa lapsessa oli.

Hän näki morsiamessaan vaan hellän, hyvän ja rakastettavan, sanalla
sanoen enkelimäisen olennon, eikä uskonut, että hänestä saattoi tulla
vaimona käskevä ja vaativa hallitsijatar, ja että hän, joka morsiamena
oli hellä, saattoi jo ensi vuotena käyttäytyä kylmästi miestänsä
kohtaan ja mikä oli kaikista kauheinta, halveksia häntä alhaisen
syntyperänsä tähden.

Kun Emma — kuten ainakin seitsemäntoista vuotinen rouva — oli
kykenemätön taloutta hoitamaan, ja teki usein kaikki päin mäntyyn,
syyttäen palvelijaansa kaikista ja oli ärttyinen, ja kun miehensä sitte
häntä hellävaroin muistutti siitä, vastasi Emma tavallisesti tähän
tapaan: "Juuso, enkö omia tavaroitani ja rahojani saa pitää miten itse
haluan, tai, jos tahdot parempaa järjestystä, niin hanki meille mielesi
mukainen taloudenhoitajatar; minä en aina jouda keittiöön, kun minun
tarvitsee soittaa ja kirjoittaa. Tiesithän sen jo silloin kun menimme
naimisiin, että tahdon käyttää Jumalan antamia lahjojani."

Kirvelevin sydämin täytyi Juuson tyytyä "kohtaloonsa", kuten hän itse
sitä nimitti.

Tämmöisten kohtauksien yhä uudistuessa tulivat he toisilleen aivan
sietämättömiksi. Kapteeni oli koko kesät merillä kertaakaan kotona
käymättä ja Emma taas vietti aikansa äitinsä huvilassa soitellen
piaanoa ja kirjoitellen pieniä tunnelmakertomuksia. — Rikkaan nuoren
tytön ja köyhän meripojan elämää koskeva kertomus oli jäänyt ainaiseksi
kirjoittamatta, eikä sitä tarvinnutkaan, koska elämä oli tämän hänen
ihannekuvansa hänessä itsessään tehnyt todellisuudeksi, vaikka vähän
päinvastaisessa muodossa mitä hän oli ennen ajatellut.

       *       *       *       *       *

Siirrymme nyt ajassa kymmenen vuotta eteenpäin.

Emman elämässä oli tämän ajan kuluessa tapahtunut paljon muutoksia.
Hänen äitinsä oli kuollut jo kahdeksan vuotta sitten ja kohta
hautajaisten jälkeen paloi hänen lapsuutensa koti kaikkine tavaroineen
poroksi. Emmasta tuntui nyt elämä niin yksinäiseltä, ja sentähden
hän menikin miehensä kanssa merille. Mutta kun he eivät voineet
paljon toisiansa kärsiä tuli Emma jo vuoden perästä kotiin pieneen
rannikkokaupunkiin. Täällä yksin ollessaan hän teki lempitöitänsä:
soitti ja kirjoitteli pieniä kertomuksia, jotka kuitenkin kaikki jäivät
painamatta, kun Emma kaiken muun lisäksi oli alkanut etsiä kurjalle
elämälleen lohdutusta väärältä taholta. Hän oli ruvennut juomaan, ja
silloin kun hän oli nauttinut, ei kukaan voinut olla mieliksi. Niinpä
eräänä toukokuun iltana hän syytti palvelustyttöään vähäpätöisestä
asiasta, lupasi lähettää hänet pois kesken kuukauden, eikä maksaa
palkkaa "niin huolimattomalle ihmiselle."

Tyttöraukka oli köyhä, ja kun ei luvattu maksaa palkkaa, niin hän
rupesi katkerasti itkemään sekä kertoi rouvan sanat kapteenille, joka
sattui juuri tulemaan. Kapteeni oli mies, joka ei koskaan tehnyt
vääryyttä ja nytkin hän koetti asettua sovittajaksi, mutta Emma oli jo
saanut tarpeeksi. Hän rupesi huutamaan rumia sanoja, kuten juopunut
ainakin. Sanoi miestänsä avioliiton rikkojaksi ja tyttöä, joka oli
viidentoista vuoden vanha, kutsui hän letukaksi y.m.

Tämän riidan tulos oli se, että tyttö sai palkan oloajaltaan ja lähti
pois. Kapteeni lähti myös, mutta palasi kello puoli kaksitoista, meni
suoraan sänkykamariin, käski Emman nousta katsomaan hänen lähtöänsä jos
niin haluaa. Samassa pamahti revolveri kolme kertaa ja kapteeni kaatui
verissään maahan.

Emma kauhistui niin, että selvisi humalastaan. Hän haki lääkäriä, mutta
sillä ei ollut muuta tehtävää kun todistaa että henki oli paennut
ruumiista.

Toinen vaimo sellaisen tapahtuman sattuessa olisi kadottanut
tasapainonsa, mutta Emma oli luonne, joka voitti kaikki, ja varsinkin
kun hän oli rakastunut ylioppilas Kaipioon, joka oli matematiikan
opettajana sikäläisessä lyseossa.

Hän oli hyvä soittaja ja sitte — sen Emma tiesi — hänellä oli paljon
kirjailija lahjoja, vaikka ne eivät vielä olleet heränneet.

He, Emma ja hän, sopivat hyvin yhteen, kun molemmilla kerran oli
samanlaiset taipumukset. Hän ymmärtäisi Emmaa, eikä olisi kylmä ja
tunteeton kuten kapteenivainaja oli ollut.

Oh, miksi ei Jumala ollut ennen suonut hänen kohdata Akselia. Miksi
hänen ensin piti olla yhdistettynä tuohon kylmään, tunteettomaan
mieheen.

Voi, kuinka hän olikaan voinut kestää nämä kymmenen vuotta.

Viini oli huumannut hänet ja tehnyt tunteettomaksi kaikille suruille
ja iloille... Huh, Emmaa pöyristytti tämä ajatus. Hän kysyi itseltään,
oliko hän alentunut niin alas, että oli ruvennut juomaan. Niin, niin,
se oli totta hän joi ja tiesihän sen koko kaupunki — mutta mikäs täällä
pikkukaupungissa pysyisi salassa; kaikkia vähempiäkin he ihmettelivät
ja sitte vielä jos nainen — kapteenin rouva — oli juovuksissa. Kyllä
se olikin kamalaa, vaan ennen tehtyä ei saanut tekemättömäksi. Mutta
nyt hän rakasti Akselia niin, että olisi hänen tähtensä voinut luopua
kaikesta; miksikäs ei tästä paheesta, jota hän kammoksui nyt niinkuin
ruttoa.

Vaan jos ei Akseli rakastaisi, mitä hän sitte tekisi? Jatkaisiko
entistä elämäänsä, joisiko ehkä entistä enemmän vai päättäisikö kurjat
päivänsä niinkuin...

Ei, ei, hän ei tahtonut sillä saastuttaa mieltänsä, ja tiesihän
hän varmasti, että Aksel rakasti, sillä hän ei muutoin olisi niin
osanottavaisesti kuunnellut hänen elämänsä surullista tarinaa.

Oi, kuinka olisi suloista olla rakastettu ja itsekin rakastaa
todellisesti, eikä niinkuin kymmenen vuotta takaperin luulotella
rakastavansa!...

Näin ajatteli rouva Emma Eriksson neuloessaan suruharsoa leninkiinsä.
Hän olisi mieluummin pukeutunut vaaleisiin vaatteisiin, kuten nuorena
tyttönä ollessaan, mutta maailma, tuo ilkeä maailma, jonka sanoja piti
aina peljätä, oli nytkin esteenä. Vaan sitten, kun hän olisi Akselin
kanssa naimisissa, hän näyttäisi heille, että hän voi olla yhtä hyvä ja
jalo ihminen kuin hekin, jotka nyt häntä pitivät loukkauskivenään.

Mutta syvälle langenneen ihmisen paremmaksi tuleminen on aina helpommin
ajateltu, kun tehty. Joll'ei täydellinen mielenmuutos tapahdu, vajoaa
ihminen omain uhkamielisten päätöstensä kanssa yhä syvemmälle.

       *       *       *       *       *

"Oi, oma rakkaani, nyt voisin laulaa, nauraa, soittaa ja vaikka tanssia
ja tehdä mitä hyvänsä, kun tiedän että olen kuuluva vaan sinulle!"
Näin huudahti Emma kietoen käsivartensa sulhasensa Aksel Kaipion
notkean vartalon ympäri ja vieden hänet mukanaan sohvaan. "Olemmehan
nyt kihloissa ja mikä voi enään estää meitä yhtymästä elinajaksemme.
Pidäthän minusta, rakastathan minua, oi, sano se rakkaani vielä
uudestaan. Sano, ett'et heitä minua. Katso minua, omani silmiin ja
katseestasi luen vastauksesi."

"Voi, armaani, jos tietäisit, kuinka paljon sinua rakastan, mutta enin
sitä pelkään, että sinä minut jätät, ehkä teet vaan minusta pilaa. —
Tiedäthän, että olen vaan köyhä ja sinä olet rikas ja onhan sitäpaitsi
lukunikin kesken. Tiedäthän tämän kaiken omani." sanoi Aksel.

"Sen tiedän, mutta kuule, minulla on niin paljon kuin me molemmat
tulemme tarvitsemaan siihen asti kun sinä saat vakinaisen paikan ja
onpa sitä sittekin, en toki ole niin tyhjä, kuin ehkä arvelet. Voi,
rakkaani, jos tietäisit, kuinka hyvänä tulen sinua pitämään! Sinulta ei
tule mitään puuttumaan. En tahdo, enkä voikaan sinulta kieltää mitään.
Voi, kuinka sinua rakastan."

Näin puhelivat yhdeksän ja puoli kuukautta tuon hirveän yön jälkeen,
jona kapteeni Eriksson ampui itsensä, — Emma Eriksson ja Aksel Kaipio.

Mutta kuka on tulevaisuuden verhoa saanut nostella ja katsahtaa niitä,
jotka kuolevaisilta ovat salatut?

Lokakuun 15 p:nä oli kulunut kolme kuukautta siitä päivästä, jolloin
Emma ja Aksel olivat vaihtaneet sormuksia, ja sen jälkeen juoneet
yhdessä pullon vanhaa Espanjan viiniä, jota kapteeni vainaja melkein
ensimmäisellä matkallansa oli tuonut tuliaisiksi kotia ja joka viini
— ihme kyllä — oli säilynyt kellarin pimeällä hyllyllä ja saanut
vanhettua Emma-rouvan huomaamatta. Lokakuun 20 p:nä oli Akselin
syntymäpäivä, jolloin hän täytti kaksikymmentä kaksi vuotta. Ei
siksikään päiväksi valmistettu mitään juhlallisuuksia, sillä kaikki
säästettiin häiksi, joita oli aikomus viettää, ehkä kuukauden perästä.

Syntymäpäivä-aamuna ennenkun Aksel oli ehtinyt nousta vuoteeltaan — hän
nimittäin oli muuttanut jo kaksi viikkoa sitten asumaan morsiamensa luo
— toi posteljooni useilta Akselin naistuttavilta onnentoivotuskorttia
"kaksikymmenkaksi-vuotiaalle." Emma, kahvia juodessa, loi katkeruutta
ja mielipahaa ilmaisevan silmäyksen sulhaseensa ja heitti sitten
Akselin nähden kortit palavaan uuniin sanoen: "Et sinä näitä enää
tarvitse!"

Seuraavana aamuna toi sama posteljooni Akselille kutsumuksen erään
lapsuuden toverin häihin. Kutsumuksessa vielä oli lyijykynällä
pieni lisäys, jossa häntä pyydettiin sulhaspojaksi ja ilmoitettiin
samalla, että hänen parikseen on jo määrätty Laura Vainio, joka oli
samassa kylässä kansakoulun opettajattarena, ja oli niinikään Akselin
leikkitovereita. Tämän kutsun nähtyään muuttui Emma äänettömäksi; jos
Aksel mitä aloitti puhua, sanoi Emma: "Mitäs niistä minulle puhut,
onhan sinulla parempiakin." Kun senlisäksi Aksel pyysi matkarahaa ja
tahtoi suudella morsiantaan, niin hyppäsi Emma saliin, sulki oven
jälkeensä ja alkoi mitä rivoimmin haukkua Akselia, sekä käski hänen
mennä Lauran luo ja pyytää rahaa häneltä. Huomasihan hän muka ihan
selvään että Aksel piti häitä ja Lauraa parempana kuin häntä, "vanhaa".

Kun vihdoinkin ovi aukeni ja Emma ilmestyi kynnykselle, riensi Aksel
pyytämään anteeksi ja selittämään väärinkäsityksen, sai hän Emmalta
vastaukseksi sanat: "Ei meistä paria tule; sinä et rakasta minua muuta
kuin rahojen tähden." Tämmöinen kohtelu loukkasi Akselia hyvin suuresti.
Hän veti kihlasormuksen sormestaan, ojensi sen Emmalle ja sanoi: "Jos
luulet minun rahojasi tahtovan, niin tässä on, anna omani, minä tyydyn
kohtalooni ja vaellan yksin elämän taipaleeni. Muista kuitenkin, että
olen rakastanut sinua sydämeni ensi lemmellä. Muista, että tänään lyöt
uuden, ehkä syvimmän haavan semmoisen sydämeen, jossa jo ennenkin
löytyy haavoja. Voi, tiedä, että semmoista ei tule toista, jota voisin
niin rakastaa kuin sinua."

Tyynesti veti Emma sormuksen sormestaan ja laski sen Akselin käteen ja
kiiruhti huoneesta peräänsä katsomatta.

Kuka voi mitata kärsivän sydämen tuskia, kuka laskea huokauksia, joita
se sydän huokaa, joka on elämässä saanut kokea kovuutta ja kylmyyttä,
kuka tuntea ne kärsimykset, joita tuntee se, jonka kallein on poljettu
lokaan?

Aksel kärsi tuskia, joita ainoastaan kykenee käsittämään se, joka on
itse käynyt sen askeleen elämän polkua, jonka Aksel oli jo — vaikka
nuorenakin käynyt. Monasti aikoi hän kirjoittaa Emmalle, vaan siitä ei
koskaan tullut mitään. Eihän hän löytänyt sanoja, joita olisi pitänyt
sanoa. Voi, mitä minun pitää tehdä? huokaili hän usein.

Kaksi kuukautta senjälkeen, kun ero oli tapahtunut, sai hän Emmalta
kirjeen, jossa hän pyysi tulemaan mitä pikemmin luoksensa, ja olihan
loppuun piirretty:

Sinun oma, Sinua rakastava Emmasi.

Voi, minkä riemun synnyttivät nuo sanat Akselin epätoivon ja tuskan
murtamassa sydämessä! Ensimmäisellä junalla lähti hän tapaamaan
Emmaansa — Aksel asui nim. nyt naapurikaupungissa.

"Voi, vielä yksi tippa, ja sitten kaikki käy hyvin, sitten ei häntä
saa Laura Vainio eikä kukaan muukaan omakseen. Tuoni on morsiamensa,
tästä talosta hän lähtee ensi kerran ruumiina. Hahhaa, poika, luulet
vetäväsi minua nenästä, tahdot virittää minulle ansan, vaan itse
siihen lankeat... Sanoit viime kerran lähtiessäsi rakastavasi minua,
vaikka kuitenkin tiedän, että et rakasta, niin, niin, ystäväni, minä
rakastan sinua ja siksi tahdon kaikki maalliset huolesi tällä viinillä
poistaa... Parempi on nähdä sinut kuolleena kuin toisen omana. Kun nyt
vaan pian tulisit, että pikemmin huolestasi pääsisit..."

Ovi kävi ja Emma kiirehti vastaan huudahtaen: "Oi, Aksel omani, sinä
tulit kuitenkin. Vaikka pelkäsin että olet minut hyljännyt. Oi, anna
anteeksi viimeinen käytökseni, en koskaan enää tee niin. Kuule, koko
ikäni olen hyvä."

"Emmani, miksi olet noin omituinen, tiedäthän, että suurin iloni on
olla sinun luonasi ja anteeksi olen jo aikoja antanut ja olinhan
minäkin syypää silloin, ehkä enemmänkin kuin sinä."

"No niin, Aksel, nyt on verho väliltämme poissa ja me taas näemme
toisemme kuten ennenkin ja nyt juomme viiniä taas yhdessä."

He istahtivat pöydän ääreen, jossa oli lasit ja pullo hyvää viiniä.
Emma kaatoi laseihin ja pyysi sulhasensa ottamaan ensiksi.

Mitään pahaa aavistamatta vei Aksel lasin huulilleen ja maistoi,
mutta voi, silloin alkoi maailma musteta hänen silmissään. Hän huusi
viskaten lasin Emmaa vasten: "Myrkkyä, nainen, tahdotko minut tappaa
ja sitä vartenko houkuttelit minut tänne? Uh, minä näen murhaajan
leiman jo kasvoillasi. — Nyt tiedän kun p:le tahtoo täyttää maailmassa
toivomuksensa, niin se käyttää kaunista naista välikappaleenaan."

Emma aikoi lähetä häntä, vaan Aksel viskasi hänet luotaan. Silloin Emma
sanoi: "Tahdoin sinut myrkyttää, sillä rakastin liian paljon, enkä
olisi voinut murtumatta katsella sinua toisen omana."

Aksel ei kuunnellut häntä vaan riensi pois, meni ravintolaan ja joi
siellä maitoa sekä matkusti ensimmäisessä junassa pois kaupungista...

Emma Akselin lähdettyä haki kellarista hyvää viiniä ja joi sitä niin
paljon, että kaatui lattialle ja jäi siihen juovuksissa makaamaan.

       *       *       *       *       *

On vierinyt neljä vuotta eteenpäin edellä kerrotuista tapahtumista
ja nyt saapuessamme Emma Dahlin asuntoon, näemme hänen makaavan
tautivuoteella, jossa hän levottomana heittelehtii sinne tänne ja
hourailee: "Aksel, anna anteeksi, — olin niin paha, — tule luokseni —
rukoile Jumalaa — Ei, älä rukoile —! Kiroa minua — sen olen ansainnut
minä, joka tahdoin lopettaa sinun toivorikkaan elämäsi.

"Oi, miksi et tule, etkö nyt enää uskalla.

"Pelkäätkö saavasi myrkkyä? Älä pelkää, sitä en anna. Minä rakastan
vaan yksin sinua." Sairaanhoitajatar koetti häntä tyynnyttää, Vaan Emma
houraili edelleen:

"Pastorihan sinulle kirjoitti enkä minä. Tule, — tiedän että sinä
tulet. — Minun rakkauteni pakoittaa sinut tulemaan — — — Oi, siinä
sinä oletkin, huusi Emma kovasti ja nousi ylös sängystä, vaikka
sairaanhoitajatar ja palvelija häntä koettivat pitää siinä, ja meni
ruokasaliin, johon kaatui lattialle. Hänet kannettiin vuoteeseen ja
annettiin rauhoittavaa lääkettä. Parin tunnin rauhaisa uni palautti
hänet tajuntaansa ja hän kysyi: 'Eikö maisteri Kaipio ole jo tullut!'"

"Ei, Vaan juuri tuli iltajuna ja ehkä hän on pian täällä", sanoi
sairaanhoitajatar ja Emma sulki taas silmänsä.

Ajurin hevonen kiiti huimaa vauhtia asemalta kapteeni Erikssonin taloa
kohti. Pian oli se perillä ja rattailta hyppäsi notkea nuorimies,
maksoi palkan ja kiirehti ovea kohti...

Sairashuoneesen tultua nousivat kyyneleet hänen silmiinsä katsellessa
tuota luurankoista olentoa. — Oliko tuo nyt jäännös ennen niin
kauniista Emma Dahlista, ajatteli hän ja laskeutui polvilleen vuoteen
viereen, otti Emman käden omaansa ja puristi sitä hellästi.

Emma avasi samentuneet silmänsä ja kuiskasi: Aksel, anna nyt vielä
kerran anteeksi ja rukoile puolestani! Rukoile, sillä minulla ei ole
enää pitkää aikaa. Kuuntele, sydämeni lyönti harvenee, hetkeni ovat
luetut. Itse en jaksa enää puhua, mutta seuraan ajatuksillani.

Aksel rukoili lyhyesti, mutta hartaasti ja kun hän lakkasi sanoi
Emma heikosti: "Elämäni hietalasi on juossut loppuun. Kiitos siitä
Jumalalle! Nyt on onneton vihdoinkin onnellinen."

Hän katsahti vielä Akseliin ja sitte sammui monien tuskien ja
kärsimysten kalvama elämä. Silmät painuivat kiinni, mutta huulille
levisi autuas hymy ja ne näyttivät vieläkin kuiskaavan:

"Nyt on onneton vihdoinkin onnellinen."




UNI


En mitään elämässäni ole niin paljon kammonut, kuin päivällä
nukkumista. Jos joskus olenkin väsynyt ja unen tarpeessa, menen
mieluummin ulos kävelemään, kuin nukkumaan. Mutta eilen, noin kello
kolmen ajoissa, jolloin jo olin päivätyöni lopettanut, istuin
silmäämään päivän uutisia. Lukeminen ei ollut aivan miellyttävää, ja
uni vastustamattomalla voimalla veti silmäluomiani kiinni.

Tapani mukaan päätin lähteä ulos, mutta sohva näytti niin viehättävältä
ja minä päätin — vain tämän yhden kerran — heittäytyä siihen lepäämään.
En nukkuakseni, mutta muuten vaan huvin Vuoksi.

Kiusaus oli kuitenkin suurempi kuin alussa luulin ja ennen kun
aavistinkaan, olivat unen hyvät hengettäret alkaneet utuisen leikkinsä
ympärilläni... Katseeni vielä kiintyi akkunaverhoon, jonka kukkasista
muodostui niitä ihmeellisimpiä kuvia. Vihdoin nämäkin kadottivat
merkityksensä ja minä nukuin. Niinkö? Enhän toki, sillä kun vaan olin
silmäni sulkenut, alkoi sieluni vaellus, joka kesti luullakseni puoli
neljättä tuntia. Aika oli lyhyt, mutta paljon, hirmuisen paljon ehdin
sillä ajalla nähdä ja kokea semmoista, joka ei ikänä mielestäni haihdu.

Olin seisovinani korkealla mäellä, jonne oli kokoontunut ääretöin
ihmisjoukko. Kaikki seisoivat hiljaa, silmät käännettynä itäetelää
kohti. Ehdottomasti kääntyi katseeni sinne, jonne toisetkin katselivat
ja olihan siellä näkemistäkin. Suuri valojuova loisti taivaanrannalla,
josta suihkusi tuli kauvas korkeuteen.

Ihmisten seassa alkoi kuulua hiljaista hyminää, toiset ihmettelivät
sitä, toiset luulivat tietävänsä, että valo syntyi raketeista, joita
muka eräästä kansanjuhlasta heitettiin ilmaan.

Ihmetellessämme sitä, alkoivat ympärillämme olevien puiden latvat
palaa ilmitulessa. Kaikkien huulilta kuulin sanat, jotka lausuttiin
kuiskaten: "Nyt on jo alkanut se suuri tulipalo." — Minulla ei
kuitenkaan ollut mitään aavistusta tuosta tulipalosta, jonka tähden
jäin seisomaan paikalleni, silloin kun koko kansanjoukko alkoi solua
alas laaksoon, yhtämittaa kuiskaillen keskenään jotakin, josta en
saanut selvää.

Yksin jäätyäni tunsin kauhean halun seurata noita ihmisiä. Mutta
samassa näin vierelläni seisovan kauniin, hymyilevän olennon, joka
tähysteli minua suurilla, kirkkailla silmillään. Tahdoin kysyä jotakin,
mutta hän viittasi merkiksi, että pysyisin hiljaa, ja samassa tunsin
seisovan! hyvin korkean vuoren harjanteella, jonka juurella näin kurjan
näköisiä ihmisasuntoja. Puolialastomia ihmisolentoja kulki edestakaisin
asumusten välillä. Kuulin heidän hiljaa jotain mutisevan, vaan en
ymmärtänyt kuulemiani sanoja.

Matkatoverini viittauksesta kohosi kaikista kurjimman asumuksen katto
pois (unessa ei ole mikään mahdotonta) ja näky, jonka näin, oli sydäntä
särkevä: kurjalla vuoteella makasi riutunut nainen, luurankoiset kädet
olivat ristissä rinnan päällä, joka kohoili harvaan, katseensa harhaili
ympäri huonetta ikäänkuin jotakin etsien.

Vuoteen vieressä istui kooltaan noin kymmenvuotias tyttö pitäen pientä,
nukkuvaa sisartaan sylissään. Tyttösen silmät olivat itkun turvottamat,
ikäänkuin verimöhkäleet... Hänen huuliltaan kuulin itkunsekaiset sanat:
"Isäni, missä nyt lienet vieläkö elänet? Voi, jospa olisit täällä,
silloinhan äitikin olisi terve. Isä, armas isä, joudu kotiin, että
äiti taas tulisi terveeksi!" — Sanatulva keskeytyi tähän, sillä äiti
viittasi hänet luokseen. Tyttösen korva oli äidin suuta vasten, —
minäkin tunsin seisovani hänen luonaan ja kuulin seuraavat katkonaiset
sanat:

"Minä kuolen. — Kun i-sä tu-lee, sano ter-vei-seni — ja elä sinä
Jumalan lapsena, mi-mi-nä me-nen tai-vaaseen Je-suk — —."

Enempää ei hän ehtinyt, sillä ankara verensyöksy katkasi puhelun ja
hetken perästä sammui tuo tuikkiva kynttilä...

Kauhean parahduksen kuulin lapsen huulilta ja hän vaipui tunnotonna
maahan pienen sisarensa kanssa.

Minä tahdoin mennä auttamaan, mutta samassa näin laihan, repaleisen
vaimon tulevan sisään ja vievän lapsiraukat pois. Ja minä,
tuntemattoman voiman vaikutuksesta, jouduin isoon kaupunkiin, suuren
ihmisjoukon keskelle, jotka kaikki olivat mustiin puetut. Mieleni
teki kysyä syytä tähän jättiläissuruun, mutta matkakumppanini nosti
oikean kätensä ylös ja samassa olimme suuressa, komeasti sisustetussa
salissa. Ensi silmäyksellä näytti huone aivan tyhjältä, mutta tarkemmin
katsottuani huomasin sohvalla sylitysten istuvan kaksi hienoa naista,
joiden kauneilla kasvoilla kuvastui mitä syvin suru, he näyttivät
enemmän kuolleilta kuin eläviltä. Vanhempi puristi nuorempaa rintaansa
vasten, ikäänkuin peläten, että hänet joku riistäisi pois.

Kyyneltulva ei näyttänyt antavan kärsiville lievitystä, ja siksi
kuulin raskaita tuskan huokauksia kohoavan yhtämittaa ylös. Näkemäni
kuva sai toisen värityksen, kun nuorempi nainen, kauhea epätoivon ilme
kasvoillaan, riisti itsensä irti ja lausui uhkaavin sanoin:

"Voi, mitä he ovat tehneet, kun veivät pois meiltä kaikki, sinulta
puolison ja pojan minulta puolison, isän ja veljen... Oi, äitini, mitä
on nyt elämä enään minulle? Voi, miksi en minä jo saa kuolla?"

Ja samassa hän lyyhistyi kokoon ja ratkesi suonenvedontapaiseen
itkuun... Vanhempi nainen meni hänen luoksensa ja kuiskasi: "Veronica,
rakas lapseni, toivo, äläkä epäile. Herra kääntää kaikki vielä hyväksi!
Muista, että sinulla on vielä poika, jonka tähden sinun täytyy elää,
muista, hänestäkin on tuleva meille lohdutusta murheissamme!"

Enempää ei tarvinnut, nuori äiti hyppäsi ylös, riensi kehdon luo, otti
lapsen syliinsä, pusersi häntä rintaansa vasten ja huusi:

"Poikani, ainoa lapseni, hänen poikansa! — Sinua ei kukaan saa minulta
ryöstää — ei kukaan, sinä olet aina luonani ja minä varjelen sinua..."

Tähän asti olivat kynttilät kruunussa palaneet hyvin himmeästi, nyt
niiden valo kirkastui ja minä näin nuo kaksi onnetonta äitiä lankeavan
polvilleen ja kuulin heidän rukoilevan ja kiittävän Häntä, joka voi
nostaa, kantaa ja pelastaa!

       *       *       *       *       *

Nämä kuvat, jotka olin nähnyt, olivat hirmuisia, vaan ne, jotka nyt
näin, olivat julmia, kamalia, oi, en löydä sanaa, jolla lausuisin ne
ilmi...

Olimme kulkeneet pitkän matkan ja saavuimme suuren lakeuden reunalle,
jonka keskellä virtasi joki. Tämän kahdenpuolen oli sijoitettu suuret,
hyvin järjestetyt aseelliset miesjoukot. Syvä hiljaisuus vallitsi
siellä, mutta sittenkin vaistomaisesti aavistin, että olin joutunut
sotakentälle. Matkakumppanini, joka koko ajan oli ollut äänetönnä sanoi:

"Nyt ne rupeavat taistelemaan, ne tahtovat kumpikin anastaa tuon joen,
ja se joka on voittanut, laskee kaikki sotajoukot alamaisekseen."

Mielestäni oli tuo joki niin vähäpätöinen, että en olisi viitsinyt
ottaa sitä lahjaksikaan, vielä vähemmin taistella sen saavuttamiseksi.
Siksi kysyin seuraajaltani: "Mitä hyötyä niille on tuosta joesta, kun
sitä niin tahtovat?" Hän sanoi: "Ei mitään, mutta he tahtovat verellä
pestä kunniansa."

Silmäsin lakeudelle; taistelu oli alkanut. Molemmat sotajoukot
tähtäsivät toisiansa ja sadoista kivääreistä pamahti yht'aikaa laukaus;
kummastakin joukosta kaatui miehiä, niinkuin heinää niittomiehen
edestä. Sydäntäsärkeviä tuskanhuutoja kohosi kaatuneiden huulilta —
toiset kiroilivat ja vannoivat kostoa viholliselleen, toiset rukoilivat
Jumalaa ja lähettivät viimeisiä terveisiä omaisilleen...

Kuulin vielä huutoja: "Vettä — vettä antakaa vettä! Minä kuolen janoon,
vettä — — kuolen."

Tahdoin mennä heitä auttamaan, mutta jalkani pettivät ja minä kaaduin
voimatonna maahan. Kun jälleen tulin tuntoihini, oli taistelu
tauvonnut; joen oikealla rannalla oleva joukko oli voittanut. Mutta
mitä näin minä: verta, verta ja vieläkin verta sekä muodottomia
ruumiita, jotka vielä vaikeroiden liikkuivat. Siinä jäännökset siitä
komeasta ihmisjoukosta...

Katsahdin seuralaiseeni. Hänen kullankeltainen tukkansa oli sysimustan
verhon peittämä ja kyyneleet himmensivät sinisilmäin kirkkautta, kun
hän lausui: "Voi maan asuvaisia ja heidän töitänsä!"

Sydän tuskasta kokoonkutistumaisillaan pyysin:

"Tuntematon ystäväni, vie minut pois täältä, en jaksa nähdä enempää,
minä kuolen!" —

"Ei vielä, vasta olet nähnyt seuraukset, sinun pitää myöskin tietää
syy, mistä ne johtuvat."

Näin sanoen laski hän pehmeän, lumivalkoisen kätensä otsalleni.
Sotanäytelmä haihtui silmistäni ja ilmateitä kulkien saavuimme suureen
kokoushuoneeseen, jossa loistava seurue oli koolla, asetettuna kahteen
osastoon kummallekin puolelle salia. Huoneen keskellä olevalla pöydällä
oli kultainen kruunu. Kaikki katselivat sitä halukkain, intohimoisin
silmin.

Oikealla puolella oleva joukko kurotti kätensä yht'aikaa ja huusi:
"Se on meidän, te olette sen vääryydellä itsellenne anastaneet ja
hallinneet sitä vuosisatoja ja polkeneet meidän kalliimpamme arvoa
jalkainne alle! — Nyt on meidän aikamme tullut. Nyt pidämme omamme. Nyt
iloitsemme siitä ja nostamme sen maailman mahtavien rinnalle!"

Joukon seasta näiden sanain lausuttua nousi kookas, kunnioitusta
herättävä vanhus ja painoi sinettinsä siihen, missä ennen oli ollut
vieras sinetti. Vastapuolue syöksyi esiin ja tahtoi syöstä pois nuo
"raakalaiset", repiä rikki heidän sinettinsä ja — mutta samassa aukeni
salin ovi, kolmas joukko astui esiin. Mitään melua nostamatta se painoi
suuren, loistavan sinettinsä kruunuun, mutta jätti oikeanpuolisen
joukon sinetin paikoilleen...

Huone pimeni, näky haihtui silmistäni ja nyt olin taas seuraajani
kanssa kahden. Syvästi huo'aten sanoi hän: "Joko ymmärrät, mistä kaikki
näkemäsi kuvat ovat saaneet alkunsa?"

Punastuen tunnustin tietämättömyyteni. Hän jatkoi: "Te ihmiset puhutte
rakkaudesta, sanotte itsekin rakastavanne, mutta te ette tunne
rakkautta sentähden, kun ette tahdokaan oppia sitä tuntemaan, vaan
annatte kateuden ja omanvoitonpyynnin saada sijaa sydämessänne."

Itkien heittäydyin hänen jalkoihinsa ja pyysin: "Armas, tuntematon
ystäväni, opeta minulle oikeata rakkautta, sillä minä tahdon oppia
rakastamaan ja tahdon tulla hyväksi."

Seuraajani nosti minut ylös. Kun katsoin häneen, riippui hänen
kullan-keltainen tukkansa taas vapaana ja kirkkaat silmät loistivat
ilosta, kun hän sanoi:

"Minä en osaa sitä opettaa, mutta katso ylös korkeuteen ja pyydä sitä
Häneltä, joka on Ijankaikkinen Rakkaus, ja kun olet saanut, niin
lahjoita taas niille, jotka ovat jääneet osattomiksi." Minä pyysin:

"Ota minut mukaasi, sillä sinusta en tahdo erota; sinun kanssasi tahdon
olla aina!"

Hän katsoi hymyillen minua, painoi kevyen suudelman otsalleni ja katosi
yhtä hiljaa kuin oli tullutkin. — — —

Laskevan auringon viimeiset säteet lankesivat silmiini ja minä heräsin
siihen, mutta kuvat, jotka unessa näin, aukenivat elävinä sieluni
silmien eteen ja läpi elämäni olenkin ne muistava.




"SYDÄMEN TAISTELUJA JA TOIVEITA"


Hän oli päässyt kaksi vuotta takaperin ylioppilaaksi, kirjoittautunut
lainopilliseen tiedekuntaan, lueskellut ensi vuoden hyvin ahkeraan ja
käynyt joka päivä luennoilla, mutta nyt oli luku-into laimentunut ja
harvoin häntä enää nähtiin luentosalissakaan. Syynä tähän oli se, että
hän tätä nykyä ei voinut ajatella paljon muuta kuin sitä, miten Voisi
ilmaista sydämensä hellimmät tunteet Saara Tannerille, ja mitenkä hänet
nyt ensin saisi niin pitkäksi aikaa omaan seuraansa, että voisi puhua
kaikki, mikä sydäntä ahdisti, ja kuulla sitte tuomionsa. Ja entäs, jos
Saara ei rakastaisikaan, jos vielä vaikka pilkkaisikin perästäpäin...

Mutta ei, sehän olisi Saaralle, — professorin tyttärelle — mahdotonta!

Joku epähieno tyttö saattaisi pilkata toisen hellempiä tunteita, mutta
ei hän...

Ja olihan Saara niin mielellään ollut hänen seurassaan silloin, kun
tehtiin veneretki sinne saaristoon. Ja olihan hän, Saara, ottanut hänet
saattamaankin, mutta sehän ei siltä vielä ollut mikään todistus Saaran
rakkaudesta, sillä kuka hienotuntoinen tyttö tahansa olisi sellaisen
uhrauksen tehnyt, että olisi ottanut jonkun huvimatkatoverin viemään
hänet kotinsa portille kello yhdentoista aikana iltasella, varsinkin
kun näki, että mies oli niin valmis saattamaan, kuten hän.

Tämäntapaiset ajatukset kiertelivät joka päivä hänen aivoissaan, joko
hän sitte istui luentosalissa tai kotona kirjojen ääressä, ja — mikä
pahinta — ne veivät vielä yölläkin unen.

Tämä oli nyt kerrassaan naurettavaa, että mies voikin olla sellainen
haaveilija ja uneksija — ikäänkuin kuudentoistavuotias, koko joukon
rakkausromaaneja lukenut koulutyttö, silloin kun hän on ihastunut
johonkin kolmenkymmenen vuoden vanhaan mieheen.

Näin koetti hän usein itseään nuhdella, mutta sillä ei sen pidemmälle
päästy. Saara oli ja pysyi hänen ajatustensa esineenä ja kaikki muut
saivat väistyä syrjään.

Voi, miten tuskallista tämä oli, ja kuka sen tietää, koska tästä
loppuakaan tulee! —

Niin, niin, kyllä epätietoisuus oli kamalaa, mutta kyllä sitte olisi
Vielä kauheampaa, jos Saara ei — — —

Hän ei jaksanut ajatella lausettaan loppuun, nousi ylös ja, tietämättä
oikeastaan itsekkään mitä teki, käveli hän pöydän luo, istahti
tuolille, otti kynän ja paperia sekä kirjoitti, kirjoitti hellän,
sydäntuskaa huokuvan runon.

Hän luki sen läpi ja tunsi itsensä oikein ylpeäksi siitä, kun saattoi
sellaisen kirjoittaa.

Kunpa Saara nyt vaan saisi sen lukeakseen, silloin ei muuta
tarvitsisikaan, ja samalla hetkellä hän lukisi tuomionsa hänen
silmistään.

Mutta eihän Saara tätä näin ollen koskaan saisi, ei, — mahdotonta olisi
sitä hänelle lähettääkään. Hän voisi vielä vaikka loukkaantua. — — Hän
löi kädellään otsaansa, etsiäkseen siten selvyyttä tähän hämäryyteen ja
sitä hän saikin.

Nykyaikanahan kirjoittaa jo jokainen runoja ja julkaisee ne. Miksikä
hän ei voisi tehdä samoin? Silloinhan Saara saisi tietää että...

Näin mietti hän, ja Suomi sai samassa yhden uuden runoilijan...

       *       *       *       *       *

Tanakka, vaaleanverinen nuori herrasmies laskeutui yliopiston portaita
alas. Pysähtyi vähän viimeisellä astuimella ja lähti sitte hitaasti
kävelemään Senaatintorin poikki Aleksanterinkadulle. Siellä tuli
vastaan joukko iloisia tyttöjä, — hän kohotti hattuaan ja punastui,
kun yksi siellä kuiskasi vierustoverilleen niin lujasti että hänkin
sen kuuli: Se oli Eero Tammilaakso, teoksen "Sydämen taisteluja ja
toiveita" kirjoittaja.

— Ahah, nuokin tiesivät, ajatteli hän ja jatkoi kiivaasti kävelyään,
poikkesi Itä-Henrikin kadulle ja meni sisälle erääseen komeasti
sisustettuun taloon, — kotiinsa tietysti heitti päällysvaatteet yltään,
meni huoneeseensa, sytytti paperossin ja viskaantui makaavaan asentoon
sohvalle sekä katseli savupilviä, jotka leijailivat ilmassa.

Sisään astui palvelustyttö tuoden Suomettaren. Hän otti sen ja katseli.
Siinä oli arvostelu hänen runoteoksestaan, mutta se ei suinkaan mieltä
ilahuttanut. Muun muassa sanottiin siinä: "Kyllä sekin on rakkautta,
joka ensin kirjoitetaan paperille, lähetetään julkaistavaksi ja koko
maailman luettavaksi, ja sitte vasta sanotaan sille naiselle, jota
rakastetaan. Vai luuleeko runokirjan 'Sydämen taisteluja ja toiveita'
tekijä, että nainen, hänen rakastettunsa, luettuaan runot ensimmäisessä
sopivassa tilaisuudessa on valmis heittäytymään hänen avattuun syliinsä
ilman muuta? En ole mikään erityinen naistutkija, vaan ajattelen, että
nainen, olipa hän sitte millä arvon asteella tahansa, ei hyväksyisi,
että ne hellät tunteet, jotka häntä kohtaan sykkivät miehen rinnassa,
ensin joutuvat maailman luettavaksi ja sitte, vasta viime sijassa
hänelle."

"Entäs sitte runomitta noissa 'Sydämen taisteluja ja toiveita'
kuvaavissa runoissa! Esim. runossa 'Saaralle' sanotaan:

    "Rakas Saara, sua lemmin,
    Sua asti kuolemaan.
    Sulle työn ja toimenikin
    Uhriksi suon kokonaan."

"Tämä nyt vielä menee mukiin, mutta lukekaa seuraava värsy! Se kuuluu:

    "Kaikki mitä maailmassa
    Arvoisaa on minulle,
    Sinussa ne ka — — —"

Hän viskasi lehden kärsimättömästi luotaan, niin, että se lensi melkein
ovelle asti, aikoi nousta ja lähteä kaupungille tyynnyttämään riehuvia
tunteitaan, mutta hän ei noussutkaan, vaan jäi siihen. Aikoi vieläkin
kerran, mutta tuntui niin hyvälle, ja siksi jäi.

Nyt oli hänellä kädessä "Valvoja" ja siinä oli joulukirjallisuuden
joukossa mainittu hänenkin ei enää pieni viisikymmentä runoa sisältävä
kirjansa 'Sydämen taisteluja ja toiveita', vaan kolmensadan sivun
suuruinen, isänmaallisia runoja sisältävä teos, sellainen, jota kaikki
ylistivät sisältönsä ynnä sointuvan runomittansa puolesta.

Hän tunsi itsekin olevansa yläpuolella muita ja tiesi hyvin, että hänen
rinnallaan nyt eivät J.H. Erkot, Eino Leinot ja Larin Kyöstit ynnä muut
paljon painaneet.

Oi, kuinka ihana oli tämä asema, mutta se loppui kesken kaikkia, kun
ovikello soi pitkään.

Hän ei ensin ollut oikein selvillä, vaan sitte hän huomasikin nähneensä
unta, ja varmuuden siitä antoi tuo lattialla oleva Suometar.

Hän kiiruhti ovelle. Siellä oli Antti Korpikallio, joka sanoi
iloisesti: "Mitäs suret, etkö tiedä, että huomenna on Vappu ja silloin
taas iloitaan."

Tiesihän hän, mutta se ei hänen mieltään paljoa ilahuttanut tällä
kertaa...




KOLMEN VUODEN KULUTTUA


Rauhaniemen pieni puutarha oli kauniimmillaan tähän vuoden aikaan.
Syreenit olivat juuri avanneet nuppunsa, kielot ja narsissit kohottivat
päitään taivaan sinikantta kohti, ja pieni, ujo orvokkikin uskalsi
nostaa sametinhienot kasvonsa auringonsäteiden suudeltaviksi.

Niin, olihan nyt luonnon ihanin aika, olihan nyt juhannusaatto.

Ilta-auringon viimeiset säteet loivat kultiansa Rauhaniemen
Cecilia-rouvan kasvoille, kun hän kädellään silmiään varjoten
odottavasti katseli maantielle päin. Jo kuului rattaiden jyrinä ja
hetken perästä ilmestyivät tulijat lehtokujalle. Äidin sydän sykähti
ja hän riensi veräjää avaamaan tulijoille, saadakseen sitä pikemmin
syliinsä sulkea rakkaan Sylvinsä, joka nyt vihdoin, kolmen pitkän
Vuoden poissa olonsa jälkeen, tuli taas pieneen armaaseen Rauhaniemeen.

Portti ei ehtinyt auveta, ennen kun Sylvi oli hypännyt rattailta
alas. Hän riensi äidin luo, ja sydän oli ilosta pakahtua, kun hän
näki tuon armaan, lempeän olennon. Sylvi tunsi taas olevansa lapsi;
tuntui sanomattoman iloiselta, kun äiti omalla kädellään pyyhki pois
kyyneleet, jotka nyt niin virtanaan silmistä vuotivat. Tuossa tuli
isä ja pikku siskot, ja pian oli Sylvi heidänkin syleilyissään. Oi,
tällaista riemua ei hän ollut yhtään kertaa tuntenut sillä ajalla,
jonka hän oli viettänyt tädin luona Kööpenhaminassa. Vaikka olihan
hänen sydämensä ilosta sykkinyt silloin niin kovin, kun hän ensimmäisen
maisemataulunsa oli omavaraisesti valmistanut. Olihan se tuntunut
hyvältä, kun oli sanottu sen hyvin onnistuneen, — mutta pitikinhän sen
onnistua, kun siinä oli aiheena hänen rakkaan kotilampensa ranta, se
ranta, jolla hän niin usein oli leikkinyt ja iloinnut, ja jolla hän
ensi kerran oli nähnyt hänet — Aarnon. Syvä kaiho ja tuska täytti hänen
rintansa hänen tätä nimeä ajatellessaan.

Olikohan Aarno koskaan häntä muistanut? Vieläkö tuntisikaan häntä?
Jospa hän tietäisi kaikki, niin silloin... Tätä ajatellessaan tuli
kuin korkea vuori eteen. Enempää ei jaksanut, täytyi rientää tuonne
rauhaisan lammen rannalle, täytyi olla yksin. Johan toiset olivatkin
levolle asettumaisillaan. Hän juoksi minkä jaksoi, meni sille paikalle,
jossa Aarno ja hän noin vaan sattumalta kohtasivat toisensa kolme
vuotta takaperin. Aarnon isä oli rovasti, ja he olivat vasta silloin
keväällä tulleet Sylvin kotipitäjään. Aarnokin oli juhannukseksi
palannut Helsingistä kotiin ja sitten he olivat kohdanneet toisensa
ensi kerran tässä paikassa, tuolla kivellä olivat istuneet ja puhuneet.

Siinähän oli kivi nyt tyhjänä ja kylmänä, mutta Sylville se oli rakas.
Hän istahti sille — sydän oli niin täysi; Voi, miksi hän nyt muistikin
niin kovin Aarnoa? Hän olisi juossut hänen luoksensa, jos olisi voinut.
Sylvi olisi kyyneleillään tahtonut keventää sydäntuskaansa, mutta niitä
ei nyt ollut.

Yhä vaan ajatukset riensivät siihen, kun Aarno ja hän ensi kerran
kohtasivat toisensa. Aarno täydellisesti vastasi sitä ihannetta, jonka
hän, Sylvi, oli mielikuvituksessaan itselleen luonut, reipas, ryhdikäs
vartalo, oikea miehen vartalo, jalo, korkea otsa, kasvot miehekkäät
ja koko käytös kunnioitusta herättävä. Semmoiseksihan hän oli aina
ajatellut sen miehen, johon hän kerran... niin, ja silloinkin hän
juuri niin ajatteli kun Aarno äkkiarvaamatta seisoi hänen edessään
tuntemattomana ja kuitenkin niin tuttuna. He istuivat siinä kauvan
ja puhelivat paljon; heillä oli ollut niin paljon yhteistä, Vaikka
luonteet olivatkin vastakkaiset. Aarno niin vakava ja hän, Sylvi, ihan
kuin tulikipinä, iloinen ja häilyväinen. Eiköhän Jumala lienekin luonut
Aarnoa hänelle, sillä hänhän yksin voisi täydentää ja tukea hänen
häilyvää luonnettaan? Mutta hänen täytyi kuolettaa ne ajatukset. Eihän
Aarno tietänyt, että hän... eiväthän he mitään olleet siitä puhuneet
silloinkaan, kun yhdessä matkustivat Helsinkiin, jonne Aarno jäi ja
hänen täytyi lähteä Tanskaan.

Ne ruusut, jotka hän Aarnolta sai, oli hän uskollisesti säilyttänyt.
Aarno oli silloin ylioppilas, nyt jo ehkä pastori, ehkä tulee tänne
isänsä apulaiseksi. Oi, kuinka hauskaa olisi kuulla hänen saarnaavan
ja miten suloista kuulla hänen kauniin tenori äänensä helähtävän
alttarilta messutessa! Sylvin sydän sykki niin kovin ja kaiho viimein
suli seuraaviin kansanlaulun säveliin:

    "Lakkaahan ne tammen oksat
    Tyynellä huojumasta,
    Vaan ei lakkaa armas kulta
    Mieleeni muistumasta,

    Lakkaahan se laakson lilja
    Illalla tuoksumasta,
    Vaan ei lakkaa armas rinta
    Lemmelle sykkimästä."

Sylvi säpsähti, sillä vene laski rantaan ja siellä seisoi Aarno
lakki kädessä tervehtien häntä. Heidän molempien huulilta kajahtivat
yht'aikaa sanat: "Sylvi!" — "Aarno!" — Keveällä hyppäyksellä oli Aarno
rannassa. Hänen ensi sanansa olivat:

"Sylvi, täällä tiesin sinut tapaavani ja siksi tulin. Näin sinut
kaukaa, kun menit kotiisi. — Tiedätkö, täällä olen joka ilta ollut
kotona ollessani, tällä kivellä istunut ja sinua ajatellut, sillä minä,
— minä — rakastan sinua. Uskallatko luottaa minuun, ja tahdotko olla
ikiomani? Kuule, minulla on jo paikka, pääsen kappalaiseksi L:ään.
Pappila on kauniilla paikalla, järven rannalla, sinne teemme, pienen
tupamme. Oi, kuinka olen onnellinen, jos saan omistaa sinut. Vastaa!"

Sylvi vastasi kyyneleillänsä — ja kaksi sydäntä oli ikiajoiksi yhtynyt
toisiinsa.

Juhannusaamun aurinko voitti yön kahleet, kuvastuen lammin
peilikirkkaaseen pintaan, linnut kaijuttivat sulosäveliään, koko
luonto uhkui rakkautta, ja rakkautta uhkui Sylvin ja Aarnon rinta,
kun he käsitysten riensivät koteihinsa saamaan vanhempiensa siunausta
liitolleen.




KAKSI PUOLIKSI AUENNUTTA RUUSUN-NUPPUA


Tuossa ne nyt olivat, samoin kuin ennenkin olivat olleet, nuo ruusut.

Kuihtuneet ja kuivettuneet ne olivat, mutta sittenkin tuoksahti niistä
vastaan jotakin suloa, vaikka samalla katkeraa.

Kymmenen vuotta oli Paavo Brander säilyttänyt ruusujansa samassa
paikassa, katsonut niitä joka vuosi toukokuun kahdentenakymmenentenä
neljäntenä päivänä ja pannut ne sitte taas takaisin niin hellästi ja
varovasti, ikäänkuin peläten niiden kosketuksesta tyhjiin katoavan.

Ajatukset väkisin siirtyivät takaisin siihen aikaan, jolloin nuo ruusut
kiinnitettiin hänen rintaansa. Silloin hän ensimmäisen kerran pitkän
ja raskaan kahdeksanvuotisen työn palkintona sai painaa valkoisen
lyyrylakin päähänsä.

Oi, kuinka silloin tuntui elämä suloiselta ja viehättävältä. Kaikkia
sitä silloin olisi jaksanut kestää sortumatta, paitsi yhtä, sitä
nimittäin, jos Eeva ei — niin, mutta nyt tätä onnen ja ilon aamua ei
saanut katkeroittaa mikään sellainen aavistus, ja eihän se olisikaan
totta, tiesihän hän kuitenkin, että he, Eeva ja hän rakastivat
toisiansa puhtaasti ja vilpittömästi ja olihan heidän yhtymis-aikansa
nyt likempänä kuin koskaan ennen. Oi, kuinka suloinen oli tämä ajatus;
kuinka paljon jaksaisi tehdä työtä joutuakseen pikemmin päämäärään,
ja paljonhan sitä oli tehtäväkin. Olihan niin paljon, niin paljon
pimeyttä ja raakuutta kansan keskellä, sinne täytyisi toisten kanssa ja
yksinäänkin rientää valoa viemään. Joka soppeen ja köyhimpäänkin majaan
tahtoisi hän mennä, puhua heille, neuvoa ja opettaa heitä. Oi, kaikkea
hän tahtoi ja hyvä tahto varmaankin oli viepä perille.

Näitä ajatellessa oli juna saapunut liki määräpaikkaa. Hän katsahti
ulos akkunasta, siellähän he olivat kaikki: isä, äiti, siskot ja oi,
kuinka sydän sykki kovin siellä oli Eeva hänen oma pieni Eevansa, niin
suloisena ja viehättävänä valkoisessa puvussaan.

Ei hän muistanut miten oli tullut junasta alas, sen vaan muisti, kun
kaikki onnittelivat yhtä-aikaa ja panivat ruusuja rintaan.

Lukuisat ja kauniit olivat ne kukat, jotka hän Helsingistä oli saanut;
hyvältä tuntui katsella kotoisienkin lahjoittamia, mutta nuo kaksi,
puoliksi auvennutta ruusua kiinnitti pieni käsi viimeiseksi hänen
rintaansa ja ne olivat arvokkaammat kuin yksikään edellisistä, sillä
nehän olivat hänen antamiansa. Tuntui pahalta, oikein synniltä, kun oli
antanut matkan alussa epäilyksen täyttää rintansa. Voi, kuinka ihminen
on heikko, kun saattaa epäillä uskollisinta olentoa maan päällä. Tänä
iltana kertoisi hän kaikki Eevalle, ja pyytäisi anteeksi, eikä koskaan
enää niin tekisi, ei koskaan.

       *       *       *       *       *

Anteeksi pyytäessä oli Eeva hymyillyt niin herttaisesti, kuin yksin
hän taisi hymyillä ja puristanut kädestä lämpimästi. Oi kuinka he
olivat silloin onnelliset! Olivat vielä monta kertaa iloinneet yhdessä,
olisivat vielä nytkin, jos hän, Paavo, ei olisi heidän onneansa
katkaissut.

Voi, miksi hän niin tekikin? Miksi hän antaantuikaan siellä Helsingissä
huvien pyörteeseen ja unhoitti Eevalle antamansa lupauksen.

Eevan kirjeet, jotka ennen olivat niin tervetulleet, muuttuivat nyt
vähempi-arvoisiksi; niiden sisällys oli hänen mielestään liiaksi
lapsellista hänelle, joka nyt oli mies ja jo oli yliopistossakin.
Hän vastasi Eevan kirjeisiin lämmöllä kuten ennenkin, mutta Eeva
huomasi, että vastaukset eivät olleet entisen laisia ja hänkin rupesi
kirjoittamaan harvoin ja paljoa lyhempiä kirjeitä, kuin ennen.

Näin ollen oli tultu jo niin pitkälle, että maaliskuun aikana
ei vaihdettu kirjeitä lainkaan ja hän ei enää puolestaan niitä
kaivannutkaan, sillä väliajat kuluivat tarkoin Lyydi Lagerdahlin
"huvittavassa seurassa". Lyydi soitti pianoa ja lauloi, tai kun
oli enempi nuoria koolla, Lyydi tahtoi, että tanssittiin, ja eihän
vanhemmat voineetkaan kieltää, niin viatonta huvitusta ainoalta
lapseltaan.

Voi, johan hän oli Eevan niin unhoittanut, että taisi kosia Lyydiä
eräänä iltana, kun he olivat kahden kesken. — Oi, kuinka hän luulotteli
olevansa onnellinen, kun Lyydi vastasi myöntävästi, sekä painoi kauniin
päänsä hänen rintaansa vasten.

Tästä lähtien oli hänen hartain pyrintönsä ollut tehdä Lyydi
onnelliseksi. Kuinka paljon hän ihailikaan Lyydiä hänen hienojen
tähden! Kaikkialla, missä he olivat, sai hän nähdä Lyydin
huomaavaisuutta.

Kaikki toisetkin ylioppilaat onnittelivat häntä siitä, kun oli päässyt
tuon hurmaavan tytön suosioon, ja moni häntä siitä kadehtikin. Eikö hän
olisi ollut onnellinen ja oliko ihme, että Eeva unhoittui mielestä,
kuten ainakin maalaistyttö hienon pääkaupungittaren rinnalla?

Olihan se kyllä totta, että omatunto soimasi siitä, kun ei ollut tullut
Eevalle kirjoitetuksi, mutta miksikä hänkin oli niin itsepäinen, eikä
vastannut hänen viimeiseen kirjeeseensä, ja olisihan hänen pitänyt
tietää, että Helsingissä aina aika käypi niukaksi, varsinkin jos on
vielä paljo seuraa ja kun on ylioppilas, eikä lyseolainen, kuten ennen.
Pitihän Eevan se nyt ymmärtää, eikä olla niin ylpeä, että lopetti
kirjevaihdon. Tämmöisten soimausten lisääntyessä oli Lyydin seura paras
lääke ja sinne hän oli aina mennyt.

Nyt jo tuli tuo ihana, kauvan odotettu toukokuu ja kotiin alkoivat
kaikki kiirehtiä, mutta Paavon ei mieli sinne tehnyt, koska Lyydikin
jäisi tänne ja eihän toisekseen Eevakaan enää hänestä välittäisi. Mutta
mitäpä siitä jos ei, eipä hänkään. — Näin oli hän ajatellut yöllä
toukokuun kahdettakymmenettä neljättä päivää vasten, eikä mitenkään
tahtonut päästä siitä ajatuksesta irti. Aamupuolella oli hän vähän
nukkunut ja uneksinut, että Eeva tuli Helsinkiin ja toi hänelle kaksi
puoliksi auvennutta ruusua sekä oli iloinen, ystävällinen ja hellä
kuten ennenkin.

Oli ollut niin hauska, mutta samassa hän heräsi, nousi ylös ja painoi
kevyen suudelman noille ruusuille, jotka vuoden olivat olleet piirongin
laatikossa koskematta.

Juuri oli hän tekemäisillään päätöksen lähteä kotiin, mutta posteljooni
toi kirjeen Lyydiltä, jossa hän ilmoitti lähtevänsä maalle vanhempiensa
kanssa tänään kello neljä, ja jos Paavo tahtoisi tulla mukaan, olisi
hän tervetullut. Kiireesti kokosi hän tavaransa ja ilmoitti talonväelle
lähtönsä.

Kotiin täytyi myös kirjoittaa; se oli pian tehty ja sydän täynnä
iloa lähti hän tohtori Lagerdahlille. Siellä ottivat tohtori ja
tohtorinnakin hänet sydämellisesti vastaan ja nyt oli hänellä ollut
rohkeutta pyytää heiltä Lyydin kättä ja häntä itseään omaksensa. He
olivat sitä toivoneetkin, ja tohtori sekä tohtorinna veivät itse Lyydin
hänen luoksensa.

       *       *       *       *       *

Hauskasti kului aika meren saaristossa. Lyydin kanssa he kalastivat tai
muuten soutelivat joka ilta, milloin vaan oli kaunis ilma. Siellä oli
ollut niin hauska puhella siitä, mimmoista heidän kotonaan tulisi sitte
olemaan, kun vaan Paavo pääsisi maisteriksi ja saisi oman kodin. Lyydin
mielestä oli parempi lukea tohtoriksi, se olisi paljoa arvokkaampi
virka, mutta sitte viipyisivät häät niin kauvan ja kihlaus-aika tuntuu
tavallisesti pitkältä, niin monet sanovat, ja tiesihän Lyydikin sen
"omasta kokemuksestaan", vaikka olikin vasta kolme kuukautta kulunut
siitä kun sormukset vaihdettiin.

Tällaisissa hommissa, ja mietteissä kului kesä loppupuolelle, eikä
Paavo enää paljon muistanut Eevaa. Silloin eräänä päivänä saapui
sähkösanoma Helsingistä. Siinä oli sanat:

 "Matkustan tänään Hauhoon ja sieltä huomenna ulkomaille. Voi'os
 parhain!

                                            Eeva Salmela."

Hän ei ollut valmistautunut tätä vastaanottamaan ja siksi se oli liian
vaikeata kestää. Hän kaipasi yksinäisyyttä, mutta sitä ei ollut, sillä
tänään oli saapunut Helsingistä hänen tovereitaan ja nuoria tyttöjä
heille vieraiksi. He pyörivät hänen ympärillään, ja vaikka kuinka olisi
koettanut salata tuskaansa, huomasivat sen toiset ja, mikä pahinta,
Lyydikin, ja millä tavalla hän lohdutti? — Voi, kuinka pahalta tuntui
vieläkin, vaikka siitä olikin jo niin monta vuotta kulunut! Hän muisti,
kuinka Lyydi kysyi syytä hänen suruunsa kaikkien kuullen, ja kun hän
ei voinut sanoa, niin nauroi ivallisesti, tarjosi sokeria ikävän
lievitykseksi ja sanoi: "Paavo kaipaa parempaa seuraa, kuin mitä te,
hyvät herrasväet, ja minä voimme tarjota." Hän ei muistanut mitä oli
sanonut puolustuksekseen, sillä ajatukset tuntuivat olevan sekaisin
häpeästä ja surusta. Hän halusi olla kaukana täältä; hän kammosi tuota
naista, jota oli jo kolmen kuukauden ajan kutsunut omaksensa. Semmoista
hän ei odottanut Lyydiltä, joka aina ennen oli ollut niin hienoja
huomaavainen. Ja oi, miten iloinen hän oli ollut kun vieraat lähtivät
pois ja hän pääsi yksinäisyyteen.

Hyvää yötä sanoessa oli Lyydi kylmä, melkein välinpitämätön, eikä
ollenkaan näyttänyt katuvan äsköistä menettelyään. Tämä ei kuitenkaan
lisännyt tuskaa, sillä Eevan kuva astui yhä selvemmin hänen sielunsa
silmien eteen ja hän tahtoi rientää hänen luoksensa, mutta voi, sehän
oli nyt mahdotonta, ijäksi mahdotonta, sillä olihan hän loukannut Eevaa
mitä syvimmin; eikä sellaista uskaltaisikaan enää pyytää anteeksi.

Sydäntuska oli suuri, sillä hän huomasi erehdyksensä. Hän näki,
mikä ero oli Lyydin ja Eevan välillä: Hän näki Lyydissä hienon
pääkaupunkilaisnaisen, mutta voi, se sivistys, jonka hän omisti ei
ollut sydämen sivistystä, kuten Eevan, vaan sellaista ulkoa opittua,
joka ei elämän koettelemuksissa mitään merkitse. Voi, miksi hän ei
ennen ollut asettanut heitä rinnakkain ja vertaillut toisiinsa, kuten
nyt?

Siksi, kun hän oli niin ylpeä, että tahtoi saada juuri hänet, Lyydin;
tahtoi saada arvokkaan ja kauniin, sellaisen, jota kaikki ihailivat
ja halusivat omaksensa. Mutta voi, sellaiselle pohjalleko hän oli
uskaltanut ruveta rakentamaan maallisen elämänsä onnea? Kuinka suuren
vääryyden olikaan hän tehnyt Eevaa, Lyydiä ja itseänsä kohtaan,
vääryyden, kolmikertaisen vääryyden, ja millä hän sen nyt sovittaisi?
Millä korjaisi erehdyksensä?

Nämä kysymykset jäivät tällä kertaa vastausta vaille, sillä levoton
uni sulki väsyneet silmäluomet, antaen samalla kärsivälle sydämelle
hetkeksi lohdutusta.

Seuraavana aamuna oli Lyydi vieläkin kylmempi, sillä hän oli nähnyt
Eevan lähettämän sähkösanoman, joka oli unohtunut ruokasalin pöydälle.
Tervehdittyään oli Lyydi ivallisesti taas kysynyt syytä hänen eiliseen
kummalliseen käytökseensä ja samassa lisännyt: "Kyllähän sen muuten
tiedän sanomattakin, katso tätä, petturi! — Eeva Salmelaa olet
rakastanut, etkä minua.

"Sano, enkö ole kylliksi hyvä sinulle? Sano, eikö tohtorin tytär ole
kylliksi hyvä talonpojan vaimoksi?" — Hän oli koettanut lohduttaa Lyydiä,
oli luvannut selittää kaikki, mutta Lyydi ei sallinut, vaan jatkoi:
"Tiedä sitte, minä en myöskään sinua rakasta, en! Sillä sinä et ole
vertaiseni, ja siksi saat mennä Eevasi luo, te sovitte yhteen, koska
olette samasta säädystä." Samassa riisti hän sormuksen sormestaan ja
juoksi pois huoneesta.

Tohtori ja tohtorinnakin olivat sekaantuneet asiaan, mutta se ei
auttanut, sillä Lyydi vaati eroa, koska hän rakastikin Valtter
Gyldén'iä eikä Paavoa, kuten oli keväällä luullut, kun ei tietänyt,
että Valtter rakasti häntä. Vasta illalla oli sen sanonut ja hän,
Lyydi, ei enää tahtonut kuulua muille, kuin Valtterille.

He olivat puristaneet vielä toistensa kättä ja eronneet, toivottaen
"onnea" toisilleen. Päivää myöhemmin Lyydi matkusti Helsinkiin,
saadaksensa "enemmän seurustella" hienon rakastajansa kanssa, ja hän
palasi kotiinsa loppukesäksi sydän täynnä pettyneitä toiveita....

       *       *       *       *       *

Mitään erityistä ei tapahtunut niiden kolmen vuoden aikana, jotka
hän vielä viipyi yliopistossa. Suloisin muisto siltä ajalta olivat
maisterivihkijäiset, vaikka seppeleensitoja ei ollutkaan hieno ja
kaunis Lyydi Lagerdahl, kuten silloin ensimmäisenä ylioppilasvuotena
oli päätetty, vaan hänen oma sisarensa Helli, hän, tuo rakastettava
pieni enkeli, joka kohta ylioppilaaksi päästyään sai tuon kauhean
kurkkumädän uhrina nukkua ijäiseen rauhan-uneen, tuntematta vielä
koskaan tämän kovan ja kavalan maailman ankaria "vihurituulia." Oi,
miten mielellään hän olisi silloin seurannut Helliä, olisi tahtonut
saada rauhan kalvavalle omalletunnolleen, mutta sitä ei sallittu,
sillä — nyt hän sen ymmärsi hänen piti taistella nöyränä se taistelu
loppuun, jonka ylpeydellänsä oli alottanut... Niin, niin, taistelua
oli kestänyt, murheita oli ollut paljon, mutta hän oli voittanut
sortumatta, sillä yksi kuva yhä täytti hänen sydämensä. Se kuva oli
Eevan, hänen, jota hän yhä enemmän oli oppinut rakastamaan vuosien
kuluessa, ja jonka hän toivoi vielä joskus kohtaavansa, vaikka ei
tietänytkään Eevan olinpaikkaa. Kukapa sen olisi hänelle ilmoittanut,
kun ei Eeva kerran itse tahtonut?

Neljä vuotta takaperin oli Eeva ollut Suomessa ottamassa vastaan
kuolleiden vanhempiensa perinnön täysi-ikäisenä ja lähtenyt taas
Sveitsiin, jossa hän harjoitteli opintojansa, — niin, Eeva on nyt
taidemaalari.

Voi, jospa vielä saisi häntä tavata, jos saisi kutsua omaksensa häntä,
hellää, jaloa ja rakastettavaa tyttöä! Mutta sehän on mahdotonta.

Eihän Eeva tänne pikkukaupunkiin tulisi, jos olisi Suomessakin ja
häntäkö, köyhää maisteria, lupauksensa rikkojaa, Eeva muistaisi? Eihän
Lyydikään enää viime talvena tuntenut tai oikeammin ei tahtonut tuntea.

Voi Lyydi raukkaa! Niin paljon hän oli halveksinut Paavoa silloin
ja ihaillut Valtteria, ja nyt, mihin Valtter oli hänet vienyt? Ei
hienoon tohtorin kotiin, kuten Lyydi kymmenen vuotta takaperin luuli,
vaan köyhään, kurjaan kotiinsa, sillä kohta, kun he olivat joutuneet
naimisiin, oli Valtter ruvennut julkisesti juomaan ja Lyydi sitte,
kun koti yhä enemmän joutui rappiolle oli mennyt lapsuuden kotiinsa,
isänsä, tohtori Lagerdahlin luo, mutta hänen kuoltuaan täytyi
hänen lähteä pois sieltä, sillä talo kaikkine tavaroineen myytiin
pakkohuutokaupalla velkojen tähden, jotka nousivat yli puoli miljoonaa.
— Tohtorinna kuoli kaksi kuukautta miehensä kuoleman jälkeen surusta,
kuten ihmiset sanoivat, ja nyt Lyydi neljää lastansa, itseään ja osaksi
miestänsäkin elätti yksityistunteja antamalla piaanonsoitossa, ruotsin-
ja saksankielissä.

Voi, elämän erilaisuuksia, voi sen tuskallisia taisteluja ja tuhansia
huolia! — Elämäntiellä eivät ruusutarhat olleet liioin hänellekään
hymyilleet. — Tokko koskaan enää ne ilahuttaisivat häntä, yksinäistä
vaeltajaa? Nuorison opettajaksi oli hän antautunut; jospa voisi hän
tärkeän tehtävänsä uskollisesti suorittaa.

Näin oli maisteri Paavo Brander elänyt muistoissansa vielä kerran
nuo kymmenen vuotta! nuo muutamain hurmaavien ilon, mutta useampain
kärsimysten ja pettyneiden toiveiden vuodet...

Hän nousi ylös lepotuoliltaan ja avasi ikkunan. Sieltä tuoksahti
vastaan suloinen kevään tuoksu; hän hengitti syvään ja huokasi: "Kevät
on luonnossa, oi, jospa se olisi kaikkien ihmisten sydämissäkin!"
Silloin alkoi kuulua vienoa laulua. Oi, kuinka surullisen ihanaa. Joku
sielläkin lauloi keväästä, niin, hän kuunteli tarkkaan. Nyt erotti
sanat. Se ei ollut keväästä.

Hänen sydämensä sykki kovasti. Ääni oli tuttu, mutta kenen, sitä oli
mahdoton päättää. Samat säkeet kuuluivat Vielä kerran. Nyt Paavo erotti
sanat selvään, ne olivat:

    "Kun ärjyvät rannan hyrskyt,
    Niin vienosti kantelo soi,
    Kun ulvovat syksyn myrskyt,
    Se kevättä rintaani toi.

    Vei maailma riemuni soiton
    Ja rintani rauhan se vei,
    Ja jos vieläkin kantelo kaikuu
    Niin riemua kai'u se ei —

    Soi vienosti murheeni soitto,
    Soi katkerin kaihoni, soi!
    Mutt' hellemmin helise hälle,
    Joka kaihon mun rintaani toi!"

Sävel taukosi yhtä hiljaa, kuin oli alkanutkin, mutta sitä kovemmin
sykki Paavon sydän.

Ei, se ei voinut olla kukaan muu kuin hän, mutta kuinka se olisi
mahdollista?

Eevako täällä? Mitä hän täällä tekisi? Voi, kunpa saisi varmuuden!
— Samassa tuli posteljooni, toi kirjeen hänelle. — Käsiala oli
outoa. Paavo avasi kirjeen ja silmäsi sen hätäisesti läpi. Sehän on
mahdotonta! Hän luki uudestaan ja uudestaan, mutta sittenkin oli siinä
sanat:

 "— — ssa toukok. 24 p. — — —

 Maisteri Paavo Brander!

 Tervetuloa, yksin tai jos on perhettä, niin kaikki sitte yhdessä tänä
 iltana illanviettoon luokseni. — Viivyn ainoastaan huomis-iltaan tässä
 kaupungissa. — Asun matkailijakodissa Brahenkatu n:o 6.

                                            Eeva Salmela.

 Lapsuutenne toveri, jos minua vielä muistatte."

"Oi, tämä oli liian paljon. Paavo ei jaksanut, hän lankesi polvilleen
kuumien kyynelien virtaillessa hänen miehekkäille kasvoilleen ja hänen
huuliltaan kuului seuraava yksinkertainen rukous:

"Jumalani, kuinka paljon minua rakastat. Vaikka olen rikkonut vastaasi
enemmän, kuin kukaan muu. Oi, anna minun tästä lähtien pysyä aina
rakkaudessasi. Auta, että en enää koskaan mieltäsi pahoittaisi! Niin,
Herra, Sinä olet varmaan apusi antava, Amen."

Tyyni, ennen tuntematon rauha virtasi hänen sydämeensä. — Kiireesti
puki hän uuden puvun ylleen ja hetken perästä jo seisoi kadun toisella
puolella sijaitsevan matkailijakodin pihalla, josta palvelija saattoi
hänet Eeva Salmelan vastaanottohuoneeseen. Hetkisen sai hän odottaa,
sitte saapui Eeva hymyillen kyyneltensä seasta kuten kymmenen
vuotta takaperin toukokuun 24 päivänä, sinä päivänä, jolloin hän,
pieni, kahdeksantoista vuotias tyttö, pani kaksi puoliksiauvennutta
ruusunnuppua kahdenkymmenen kahden vuoden ikäisen nuorukaisen rintaan.

Ilo kyyneleet olivat silloinkin vierineet silmistä, sillä Eeva muisti
Paavon lupauksen ja uskoi jo kohta saavansa turvan ja auttajan elon
myrskyisellä tiellä, jota hän oli neljän vuoden ikäisestä yksin
kulkenut sen jälkeen kun äiti kuoli. Isäänsä ei ollut nähnyt koskaan,
sillä hän kuoli Eevan ollessa yhden viikon ikäinen.

Äänettöminä puristivat he toistensa kättä, kyynelien runsaasti
virtaillessa molempain silmistä. Vihdoin sai Paavo sanotuksi:

"Eeva, voitko antaa minulle anteeksi? Voitko nyt uskoa lupaukseeni,
jonka miehenä sinulle annan? Nyt tunnen kuinka suuresti olen rikkonut
sinua vastaan, nyt tunnen, minkä aarteen olen sinussa kadottanut. Nyt
tahdon olla uskollinen, sillä en enää toimi yksin, vaan turvaan siihen
Jumalaan, johon sinäkin niin lujasti lapsena luotit ja uskon varmasti,
että olet nytkin Hänen omansa."

Eeva ei vastannut, mutta rakastavat sydämet ymmärsivät toisensa. Paavon
käsivarsi kiertyi hänen uumansa ympärille ja suudelma yhdisti kaksi
rakastavaa, mutta kauvan toisistaan erillään harhaillutta sydäntä...

Oi, kuinka ihana oli tämä hetki, sillä se oli katumuksen,
anteeksiantamuksen ja ikuisiksi ajoiksi yhtymisen hetki!




SÄRKYNEITÄ SYDÄMIÄ


Voi, mitenkähän nyt taas yli talven pääsee, kun eivät ne perunatkaan
ehtineet valmistua ennen tuota hallaa. Olisihan vaikka niitä sotkenut
jauhojen sekaan ja tehnyt leipää... Olisihan se potaattileipä paljoa
parempaa, kuin jos siihen akanoita ja pettua panee.

Näin päivitteli Saviahon Riikka emäntä kyynelsilmin ja kun Matti, hänen
miehensä, ei siihen mitään vastannut niin jatkoi hän:

"Olisihan tuota saatu asua siellä kirkonkylässä tänne tulematta; olisi
edes ollut ihmisten lähellä, jotka olisivat antaneet työtä ja ruokaa,
mutta sinä kun et tyytynyt loisena asumaan, vaan tahdoit päästä tämän
hökkelin isännäksi ja nälkään kuolemaan."

Riikan puhe keskeytyi, kun Matti nousi ylös ja sanoi:

"Kiitä onneasi, kun on oma katto pääsi päällä, eikä sinun enää tarvitse
nähdä niitä silmäyksiä, joita kirkonkylällä sinuun heitettiin. Ja
minulle sanottiin monta kertaa ihan vasten naamaa: Kun viitsitkin
elättää ja kouluuttaa tuota tyttöä, eihän se kuulu olevan omasikaan,
Vaan joku herrahan sen isä on. Antaisit toki hänen kouluuttaa tyttönsä
ryökkinäksi ja — —"

Enempää ei Riikka jaksanut kuunnella; hän juoksi saunaan, heittäytyi
siellä penkille pitkälleen ja voihki:

"Voi minua onnetonta, kun itse taas revin auki ne vanhat haavat, jotka
jo olivat parantumaisillaan umpeen — voi, kuinka olen kiittämätön
Matille, Vaikka hän on ottanut minun, raiskatun raukan omakseen, ja voi
hyvä Jumala, Ester raukkani tunnustanut omaksi lapsekseen ja antanut
hänen olla kaksi vuotta kansakoulussakin sekä aina tähän asti kohdellut
minuakin hyvin, ja eihän hän nytkään olisi mitään maininnut, vaan
kun minä polonen rupesin kiukuttelemaan hänelle, vaikka saisin vaan
tyynesti kärsiä kärsiä — niinkö?"

Hänen kätensä puristui nyrkiksi ja hampaat latisivat suussa ikäänkuin
vilusta, kun hän jatkoi ajatustaan:

"Täytyykö naisten ääneti kärsiä sitä, että miehet heille tekevät
vääryyttä?"

Niin, eihän Matti ollut tehnyt hänelle vääryyttä, eikä muutakaan pahaa
— ei, päin vastoin, mutta hän nyt kerran oli mies, kuten se herra, se
tuomari!

Voi kauhistus — itse oli tuomari ja tuomitsi muita siitä, että
he raiskasivat naisen, — mutta kuka häntä tuomitsi sinä yönä, ja
jälestäkin päin kun hän tunkeutui väkisin — — ei, ei, ei väkisin.
Itsehän hän Riikka, oli laskenut rakastettunsa, tulevan miehensä
huoneeseensa ja rakastanut häntä, rakastanut sydämensä pohjasta ja niin
paljon rakastanut, että oli antanut itsensä hänelle kokonaan.

Mutta oi, se mies ei ollut totinen, niinkuin tuomarin olisi pitänyt
olla, ei, vaan väärä, viekas ja julma roisto, sillä hänellä oli jo
rouva ja kaksi lasta, vaikka Riikka ei tietänyt sitä ennen kun sitte
vasta, kun rupesi kihlattuna morsiamena vaatimaan sulhastaan pappilaan
ja vihille, koska aika ei enää myöntänyt olla naimisiin menemättä,
sillä saattoi tapahtua jo jotain pahempaa, — niin, vasta silloin
Kaarlo, hänen oma, rakas Kaarlonsa, oli sanonut olevansa nainut mies
ja kahden lapsen isä, eikä voivansa Riikkaa ottaa, mutta oli luvannut
pitää "tästäkin" lapsestaan huolen.

Riikka ei ollut uskonut korviaan, ei, vaan oli luullut leikiksi ja
heittäytynyt — kuten ennenkin Kaarlonsa kaulaan, katsonut häntä
syvillä, vakavilla silmillään ja vakuuttanut tulevansa kovin
onnettomaksi, jos — —, mutta Kaarlo viskasi hänet armottomasti pois
ja lupasi kutsua poliisia, ellei hän hyvällä lähtisi tiehensä. Tämän
kuultuaan Riikka parkasi ja vaipui permannolle tiedotonna.

Kun hän jälleen heräsi, oli Kaarlo taas hänen luonaan hellänä ja
lempeänä, lupasi rakastaa vaan Riikkaa, eikä omaa rouvaansa ollenkaan;
oli vaan rikkauden takia hänet nainutkin.

Hän puhui hiljaa ja tarjosi Riikalle paljo rahaa sekä lupasi lähettää
joka viikko lisää, jos hän ei enää koskaan tulisi tänne, sillä rouva
saattaisi nähdä ja... Enempää ei Riikka silloinkaan jaksanut kuunnella.
Hän riisti sormestaan Kaarlon antaman sormuksen, heitti sen lattialle
ja mitään virkkamatta juoksi pois, meni omaan pieneen vinni-kamariinsa,
heittäytyi ompelukoneensa päälle ja itki, itki kauvan ja katkerasti.

Kaksi kuukautta tämän jälkeen syntyi Ester, se raukka syntyi 'vihityssä
välissä.' — "Herra Jumala, anna minulle anteeksi rikokseni ja varjele
lastani joutumasta äitiraukan poluille! Voi, jos hän olisi edes ruma,
mutta ei, hän on kaunis ja hienon näköinen, ihan sen kavalan isänsä
muotoinen muuten, paitsi minun, rikoksellisen äidin, syvät ja vakavat
silmät. Oi, Herra varjele häntä ja anna minulle anteeksi syntini ja
anna kiitollinen sydän, niin että napisematta kestäisin kuritukseni ja
olisin miehelleni hyvä, hänelle, joka minut ja lapseni pelasti nälkään
kuolemasta sieltä kylmästä vinttikamarista, jossa lapsivuoteeni jälkeen
monta viikkoa makasin kuumeessa, ilman muuta hoitajaa kun Matin äiti,
köyhä ja puolisokea ajurin leski."

"Voi, Voi", huusi hän vieläkin, riensi tupaan, lankesi miehensä
kaulaan, itki ja pyysi anteeksi sekä myöntyi nyt siihen, että Ester
lähetettäisiin kaupunkiin palvelukseen tohtori Heickellin vanhalle
rouvalle, joka monta kertaa oli tahtonut saada "Matin näppärän ja
kauniin tytön piijakseen."

Kyllä se koski Riikan sydämeen, kun lupasi isälle sen, mutta eihän
tässä nyt auttanut nälkään kuolla kaikkien, ja tottapahan se Herra
varjelee, ja eihän sitä voi kohtaloansa välttää.

Voisihan niitä viettelijöitä tännekin tulla, jos niin on kerta
sallittu. Mutta ei se olisi surmanisku äidille, jos hän tietäisi
Esterille käyneen samoin kuin hänelle itselleen oli käynyt kaupungissa
ollessaan. — Esterin täytyi säilyä viatonna.

       *       *       *       *       *

Syyskuun aamuaurinko, paistoi niin kirkkaasti, ikäänkuin olisi se
tahtonut paisteellaan pyyhkiä jokaisen kyyneleen pois äidin ja tyttären
silmistä, jotka nyt eron hetkellä antoivat niiden vapaasti vuotaa alas.

Pienet siskotkin olivat tulleet paitasillaan rappusille. He syleilivät
Esterin jalkoja ja hametta sekä pyysivät hänen lähettämään heille hyvää
leipää, vaikka vaan vähänkin sieltä kaupungista. — Ester suuteli heitä
kaikkia ja lupasi lähettää jos vaan itsekkin saa.

"Joudu jo Ester", kiirehti isä rattailta, ja hänen täytyi lähteä. Vielä
kerran äiti puristi kädestä ja kuiskasi hiljaa itkien: "Rukoile Jumalaa
armas, oma lapseni! Tiedä, että kiusaus on suuri, mutta voita sinä se!"

"Äiti, äiti, minä teen kaikki, mitä olet käskenyt!"

"Hyvästi!" kaikui vielä molempain huulilta, sitte lähti hevonen
menemään hiljaa eteenpäin ja matkustajat katosivat metsään.

Äiti huokasi syvään, poistui sitte pirttiin hoitelemaan toisia
lapsiansa.

Kolme kuukautta oli Ester jo ollut kaupungissa, mutta yhä vaan hän
kaipasi isää, äitiä ja pikku siskoja sekä pientä, köyhää Saviahoa,
sen suloista hiljaisuutta ja rauhaa, jota täällä ei ollut edes
yölläkään, sillä junat tulivat ja lähtivät, niiden kohina ja vihellys
keskeyttivät usein hänen unensa juuri silloin, kun hän parhaillaan
oli istuvinaan kotona ja heillä kaikilta oli ruokaa yllin kyllin; oli
oikeata ruisleipää, voita, maitoa ja perunoita. Oi, kuinka hauskaa oli
katsella, kun äidin muuten aina niin vakavat ja murheelliset kasvot
loistivat onnesta ja ilosta.

Joku ajoi kiireesti tuossa kadulla ja hän heräsi sydän täynnä
kalvavaa tuskaa siitä, kun ei tiennyt onko kotona mitään syötävää
pikku siskoraukoilla, äidillä ja isällä. Hän olisi tahtonut mennä
heitä katsomaan, mutta matka oli pitkä ja — hänhän oli toisen
palvelija, jonka täytyi tyytyä siihen, mitä hänelle määrättiin. Kerran
pyhäinmiesten aikana pyysi hän rouvalta kaksi päivää lupaa saadaksensa
käydä kotona, mutta rouva ei siihen suostunut, käski kirjoittamaan,
sillä kyllä ikävä vähenisi yhtä hyvin kun jos olisi kotona käynyt.
Hän kirjoitti, kertoi kaikista ja pyysi äidin myös kirjoittamaan
kohta, sillä hänellä oli ikävä, ikävä sellainen, jota sanoin ei voinut
selittää.

Kauvan oli Ester odottanut turhaan, mutta vihdoin joulun alusviikolla
tuli tuo ikävöity kirje —, mutta, voi, siinä kerrottiin, että Anna
sisko ja Kalle veli olivat kuolleet tulirokkoon ja nyt pieni yhden
vuoden vanha Matti oli myös sairas. Niin ehkä hänkin kuolee, mutta
sehän olisikin hyvä, sillä silloinhan pääsisi kärsimästä nälkää ja
muutakin kurjuutta tässä maailmassa. Oi, kuinka sekin oli hyvä kun
Anna ja Kalle kuolivat, sillä ruoka olisi loppunut ja sitte nuo raukat
olisivat saaneet kärsiä! Lampaat oli jo pitänyt myydä, että sai
jouluksi ruoka-aineita. Näin kertoi äiti.

Vielä oli paljon muutakin kirjeessä ja sitte lopuksi käski äiti Esterin
olla nöyrä ja uskollinen rouvalle, mutta ennen kaikkia hänen piti
rukoilla Jumalaa, ettei lankeaisi kiusauksiin. Kirjeen luettua Ester
vaipui tuolille ja kätki kasvot käsiinsä. Voi, kuinka hänen sydämensä
oli täysi surusta — oi, se oli pakahtumaisillaan, jos edes saisi kertoa
tämän jollekin ystävälle, jos saisi oman äidin kanssa itkeä ja rukoilla
Jumalaa, mutta ei, hän oli niin kaukana siellä salossa ja hän, Ester,
yksin täällä kaupungin hälinässä, ikäänkuin yksinäinen, hento ruoho
raju-ilmassa. Kyyneleet vierivät alas hänen silmistään ajatusten yhä
kääntyessä äitiin, joka nytkin ehkä istuu Matti-raukan vuoteen vieressä
ja hoitelee häntä. Mutta jos se tauti on tarttuvaa, ja jos äitikin
kuolee, mutta ei, ei, eihän toki jumala ota pois hänen äitiään ja jätä
häntä orvoksi näin nuorena, ei! Näin huudahti Ester ja hyppäsi ylös
aivan kuin olisi tahtonut estää kuolemaa tekemästä työtään. Sitte aikoi
hän kätkeä kirjeensä ruokahuoneessa olevaan pieneen koppaan, jonka
rouva oli hänelle antanut, mutta meni huomaamattaan sänkykamariin
ja töyttäsi nuorta Arthur herraa vastaan, joka seisoi kynnyksellä
katsellen Esteriä. Oi, Ester pelästyi niin kovin ja pyysi anteeksi
tyhmyyttänsä, mutta tuo kaunis maisteri vaan hymyili, taputti häntä
poskelle sekä kysyi syytä Esterin itkuun, ja kun sai tietää, niin oli
yhtä murheellinen, kuin jos se asia olisi sattunut häneen itseensä. Se
lohdutti Esteriä; hän tunsi rakastavansa tuota hyvää, nuorta maisteria,
joka niin jalomielisesti otti osaa hänen, köyhän tyttöraukan, suruun.

Kyyneleet silmissä kiitti hän maisteria osanotosta ja poistui kiireesti
kyökkiin jatkamaan astiain kuurausta.

Joulun pyhinä oli paljon vieraita, sillä tohtorinna tahtoi kaikki
lapsensa ja lastensa lapset silloin luoksensa saadakseen iloita heidän
kanssaan. Ja iloa olikin. Soitettiin, laulettiin, leikittiin ja,
silloin kun kaupungin nuoria oli, niin tanssittiin.

Tohtorinna ei oikein pitänyt tanssista, mutta kun nuoret pyysivät
kauniisti, niin ei hän voinut kieltää tätä "viatonta huvitusta", vaan
antoi heidän siitä nauttia ja kyllä sitä nautittiinkin usein kello
kolmeen aamulla.

Ester parka olisi salaa nauttinut noiden onnellisten ilosta, mutta ei
joutanut, sillä hänen täytyi olla jokapaikassa palvelemassa. Kaikki
häntä huusivat ja kaikkien luo piti ehtiä. Toki oli pyhiksi otettu
rouvan vanha palvelija apulaiseksi. Hän laittoi ruokia, pesi astioita
ja toisinaan lakasi lattioitakin, mutta Ester sai palvella pöydässä
ja sitä tehdessään hän huomasi, kuinka Arthur-maisteri katseli häntä
ja silloin kun olivat kahden jossain huoneessa, niin sanoi maisteri:
"Ester, sinä olet niin kaunis ja älykäs" tai: "Sinusta pitäisi tulla
pasturska, tohtorinna tai mikä muu tahansa, mutta ei saisi olla
palvelijana, kun olet niin kaunis." Kun tällaisten sanain jälkeen
Ester punastui, niin sitte maisteri oli tyytyväinen ja kysyi: "Etkös
tahtoisikin päästä pois palveluksesta?"

Usein meni Ester pois vastaamatta, mutta toisinaan sanoi olevansa
tyytyväinen, kun saa olla hyvän herrasväen palvelijana.

Monta muuta imartelusanaa oli Ester tämän neljän viikon aikana, jonka
maisteri oli kotona, saanut kuulla hänen suustaan, ja kun hän vielä
lähtiessään antoi Esterille kauniin, vaaleanharmaan leninkikankaan
joululahjaksi, vaikka joulu jo kaksi viikkoa tätä ennen oli siirtynyt
menneeseen aikaan, niin alkoi Ester uskoa, että se kiltti maisteri
todellakin rakasti häntä.

Oi, jos niin olisi, niin silloin hän, Ester, olisi onnellinen, ei,
enempi, hän olisi autuas! Tämmöiset ajatukset tuon tuostakin nousivat
hänen mieleensä talven kuluessa, ja niiden yhteydessä kaikuivat selvinä
ja elävinä maisterin joulunaikana lausumat sanat, ja hän toivoi niin
hartaasti kesää, jolloin taas maisteri tulisi kotiin.

Kun viimeinen vieras joulun jälkeen lähti pois ja Ester jäi taas rouva
Heickell'in kanssa kahden, valtasi hänet sanomaton ikävä saada nähdä
äitiä, mutta kun hän ei päässyt kotiin niin hän kirjoitti hänelle
pitkän kirjeen, jossa kertoi joulun vietosta kaupungissa ja myöskin
kaikista lahjoista erikseen, joita oli saanut; viimeksi mainitsi hän
arvokkaimman ja suurimman lahjansa, maisterin antaman leninkikankaan,
joka on täysi villainen ja hyvin kaunis; näin vakuutti Esteri ja kertoi
sitte äidille kaikki, miten hyvä maisteri hänelle oli ollut. Oli
taputtanut poskelle ja lohduttanut häntä silloin, kun hän itki äidin
kirjeen saatuansa. Oi, hän piti niin paljon siitä hyvästä maisterista,
mutta sittenkin olivat äiti, isä ja pieni sairas Matti-veikko aina
hänen mielestään parhaat maailmassa ja nyt tähän kirjeeseen hän pani
äidille joululahjarahansa, viisi markkaa, itse ei hän sitä tarvinnut,
kun oli ruokaa ja vaatteita tarpeeksi.

Lopuksi Ester pyysi äidin olemaan levollinen, sillä hänelle ei täältä
hyvän herrasväen luona mitään pahaa koskaan tapahtuisi, sitte sulki hän
kirjeensä ja vei postiin.

Äiti kirjeen saatuaan sekä iloitsi että itki. Hän tunsi tuskaa
ajatellessaan sitä, kun maisteri oli hyvä Esterille ja kutsui häntä
hyväksi tytöksi.

Oi, hänen lapsensa on köyhä, mutta kuitenkin liian hyvä hänelle,
maisterille häväistäväksi.

Ei, hän tahtoi kirjoittaa lapsellensa nyt kohta ja sitte keväällä mennä
itse käymään kaupungissa, ennen kun maisteri palaa kotiin, ja sitte
kertoa kaikki mikä hänen sydäntänsä painot. Hän vaipui polvilleen
pienen, kuolleen lapsensa kehdon ääreen ja huokasi: "Suuri Jumala,
kuinka vaarallista on olla köyhä ja kaunis, mutta varjele Sinä itse
häntä kaikista kiusauksista ja vaaroista, jotka jo mahdollisesti ovat
uhkaamassa nielaista hänet kuiluihinsa. — Oi, Herra, Sinä tiedät, että
hän on rikoksen lapsi, mutta älä anna lapseni enää tehdä samaa rikosta,
jonka minä, onneton äiti, olen tehnyt." Hän nousi ylös ja alkoi
sydän-yön hiljaisuudessa kirjoittaa kirjettä ainoalle lapsellensa.

Toukokuun kahdeksannen päivän aamulla astui Ester yksinkertaiseen
mustaan pukuun puettuna vanhempainsa kanssa uuteen kirkkoon astuakseen
siellä ensi kerran alttarin ääreen ja tullaksensa osalliseksi siitä
armosta, jonka Vapahtaja on kaikille opetuslapsilleen valmistanut
lohdutukseksi ja vahvistukseksi elämän liukkaalla ja vaarallisella
tiellä.

Kirkossa vallitseva salaperäinen hämäryys vaikutti Esteriin niin, että
hän tunsi olevansa kokonaan temmattu pois tästä meluavasta maailmasta;
tuntui niin kuin hän liitelisi ijankaikkisuuden rajalla pääsemäisillään
juuri hämäryydestä ikuisen päivän valoon.

Virren veisattua astui pastori alttarille ja luki heleällä äänellään
sanat: "Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle
elämän kruunun." Sitte puhui hän: "Nämä sanat lausuu Vapahtaja,
teille, lapset, tänä päivänä, jolloin seisotte elämänne tienhaarassa
astuaksenne yksin vaeltamaan sitä polkua, joka teille on määrätty.
Muistakaa, että olette uskollisia niille lupauksille, jotka olette
vannoneet eilen tässä pyhässä paikassa. Muistakaa, että teidän täytyy
olla uskollisia, ei ainoastaan muutaman päivän, kuukauden ja ehkä
vuoden, vaan elämänne loppuun asti, ja sitte kun olette uskollisesti
kilvoitelleet, niin saatte elämän kruunun palkaksenne Häneltä, joka
teidän ja meidän kaikkein puolesta on uhrannut itsensä ja niin
sovittanut taivaallisen Isän. Oi, rakkaani, eikö ole ihanaa, kun
pääsemme hallitsemaan kuningasten Kuninkaan ja herrain Herran kanssa
ijankaikkisesti kunnian valtakunnassa —, taivaassa!

"Niin, pysykää te uskollisesti rukouksen ja uskon kautta Hänessä, niin
Hän pysyy teissä ja vie teidät kanssansa ijankaikkiseen elämään ja
laskee elämän kruunun päähänne. Amen."

Kirkosta palatessa tunsi Ester itsensä vahvaksi ja lujaksi. Hän
tunsi kestävänsä loppuun asti ja iloitsi jo kruunustaan, jonka sitte
kuolemassa saa vastaanottaa Vapahtajan kädestä uskollisuuden palkaksi.
Oi, jospa tämä vahvuus olisi ollut pysyvä!

Maanantai-aamuna aikaiseen hankkivat isä ja äiti poislähtöä. Erotessa
tuntui Esteristä siltä, kuin ei hän enää koskaan saisi nähdä
vanhempiaan "tässä maailmassa." Samaa tunsi äitikin ja hän painoi
Esterin rintaansa vasten, katsoi häntä syvillä, vakavilla silmillään,
ikäänkuin olisi tahtonut katsoa hänen sielunsa läpi ja kuiskasi:
"Ester, oma lapseni, ainoa iloni ja tuskani maailmassa, muista rukoilla
Jumalaa, että kiusaukset voittaisit ja saavuttaisit kruunusi. Muista,
että siskosi ovat kuolleet ja sinä yksin jäänyt äidin vanhuuden päiväin
iloksi, ja sen tähden pitää sinun säilyä puhtaana ja viattomana."

"Äiti, äiti", huusi Ester kyynelsilmin, "minä tahdon tuoda sinulle iloa,
tahdon kestää kaikki kiusaukset sinun tähtesi, äitini."

"Kestä, lapseni! Ja nyt Jumalan haltuun!" Kuumien kyynelten silmistä
valuessa nousi äiti isän luo rattaille ja he lähtivät ajamaan pitkin
Torkkelinkatua. Ester seisoi portilla ja katseli, kunnes he Maununkadun
kulmassa katosivat hänen näköpiiristään. — Sitte riensi hän sisälle
sydän täynnä sekavia tunteita.

       *       *       *       *       *

Kesän tulo tänä vuonna kesti tavallista kauvemmin, ja siksi vasta
muutamia päiviä ennen juhannusta muutti rouva Heickell kesä-asuntoonsa,
joka sijaitsi muutamien kilometrien päässä kaupungista ihanalla
paikalla kuusimetsän keskellä, jonka välistä vilkkui Viipurinlahden
sinipinta.

Tämä paikka on yksi Karjalan sadoista ihanuuksista, ja ihmekös siis,
jos janoava ihmissydän täällä toivoo löytävänsä tyydytyksen ja rauhan,
toivoo; saavansa levähtää, jäädä unhoitukseen ja uinahtaa, herätäkseen
vasta ikuisuuden kirkkaassa aamuvalossa onnellisena ja autuaana.

Tämmöiset toivot olivat täyttäneet Esterin rinnan ja siksi hänen ilonsa
oli rajaton, kun hän sai tietää pääsevänsä luonnon ihanaan temppeliin,
pois kaupungista, pois sen nielusta ja hälinästä ja "viettelyksistä",
joita hän siitä asti oli peljännyt, kun äiti keväällä itkusilmin oli
niistä puhunut.

Tähän asti ei kukaan ollut häntä vielä "syntiin vietellyt", mutta!
saattoihan viettelijä juuri kesällä ilmestyäkin. Maalla voi paremmin
syntiä karttaa ja ajatuksetkin luonnon helmassa pysyvät puhtaina. Näin
hän ajatteli, kun ei tietänyt että usein tällaisessa hetkellisessä
paratiisissa voi olla kätkettynä käärme, joka salaisuudessa kylvää
myrkkyä puhtaampaankin ihmissieluun ja turmelee sen.

Tohtorinna Heickell muutti maalle, mutta hän ei täällä yksin viihtynyt,
ei, hänellä piti olla seuraa, kun kerran jo nuoruudestaan oli siihen
tottunut. Omat lapset hän tahtoi kaikki ja sitte lisäksi kaupungista
hyväin ystäväinsä poikia ja tyttäriä, joita hän rakasti kuten "omia
lapsiaan".

Juhannuksen aattona tulivat vieraat ja sitte Ester ei enää joutunut
luonnosta nauttimaan ja iloitsemaan muulloin, kuin yöllä, jolloin jo
herrasväet nukkuivat. Hänen mielensä oli katkera ja yhä katkerammaksi
se tuli katsellessa noita toisia nuoria, noita herroja ja ryökkinöitä
heidän leikeissään. Voi, jospa hänkin saisi olla mukana siellä, jossa
oli hän, se mies, joka jo joulusta asti oli ollut hänen sydämelleen
kallis, mutta ei, hän oli palvelija ja pysyikin kentiesi aina
sellaisena, eikä koskaan saisi kutsua häntä omakseen, ei koskaan
ilmaista hänelle sitä, jonka niin mielellään, olisi tahtonut!

Eräänä iltana seisoessaan salissa yksin, hän ajatteli:

Kun olisi tuon neiti Sommarin sijassa, silloin saisi pistää kätensä
Arthurin käteen, kuten hän, ja kävellä puutarhassa, metsässä ja — —

Ajatus pysähtyi tähän kun kuuli mainittavan omaa nimeänsä. Tuolta
tuli herroja, ne puhuivat hänestä, mutta ei kuulunut joka sanaa, kun
keskustelu tapahtui hiljaa.

Nyt ne lähenivät, pysähtyivät ja istahtivat sohvalle, aivan sen ikkunan
alle, jossa Ester seisoi ja nyt hän kuuli kun maisteri Salminen sanoi:
"Arthur on taas rakastunut omaan piikaansa, niin, niin, älä nyt yhtään
punastu, — onhan tyttö kaunis, niin että kehtaa kyllä mennä Vaikka
kaupungille hänen kanssaan kävelemään, — kasvot hienopiirteiset
ja vartalo niin sorja, että ei luulisi ollenkaan hänen suonissaan
virtaavan talonpojan verta.

"Siellä maansydämessä kasvaa sellaisia kaunottaria, joista ei meillä
ole aavistustakaan: tänne, ne kaikki tarvitsisi saada", huomautti
luutnantti Tynell.

Ja lyseolainen Taavi Sommar kertoi ihastuksissaan: "Olisittepa
kuulleet, kuinka kauniisti Ester osaa laulaa. Kelpaisipa hänen ääntänsä
kuulla vaikka konserttisalissa!"

"Missä hän sinulle on antanut suloisen äänensä kuulua?" kysyi insinööri
Lindell ivallisesti.

Puna nousi Taavi Sommarin poskille, kun hän vastasi: "Minulle ei hän
laulanut, mutta, itsekseen lauloi toissa-iltana pyykkirannassa ja minä
satuin kuulemaan."

"No, Arthur, mitä sanot siitä, kun laulajattareesi on ihastunut
toinenkin kuin sinä? uteli ylioppilas Kallio, ja insinööri Lindell
jatkoi, äänessä pistävä iva: Taidat olla jo kovasti mustasukkainen
Taaville? Ehkä olet meille kaikille, vai mitä?"

"Ester!" kuului tohtorinaan ääni ruokasalista ja hänen täytyi kiirehtiä
sinne, vaikka niin mielellään olisi tahtonut kuulla Arthurin vastauksen
noille herroille, jotka ivasivat ja kiusasivat häntä.

Ester oli niin onnellinen. Oi, jospa tosiaankin Arthur-maisteri
rakastaisi häntä kuten tuo herra Salminen sanoi niin hän olisi
onnellisin ihminen maan päällä. Voi, jos kerrankin saisi sen kuulia
_hänen omasta suustaan_, ja jos saisi itsekin sanoa rakastavansa.
Oi, se yksi hetkikin toisi iloa niin paljon, oi, se toisi iloa koko
elämänijäksi.

Jos nyt äiti olisi täällä, niin hän silloin kertoisi kaikki ja varmaan
äiti iloitsisi, kun saisi kuulla, että maisteri rakastaa häntä. Ja
jos hänestä tulisi maisterinna — oi niin — mutta saihan kuitenkin
ajatella — niin sitte hän antaisi isälle ja äidille vaatteita ja ruokaa
paljon. Maisteri, hänen jalo maisterinsa, ei kieltäisi, sillä hän aina
on niin hyvä kaikille köyhille. Sitte maisterin morsiamena ollessaan
hän saisi mennä tuonne puutarhaan, olla noiden neitien ja herrain
ystävä, niinkuin tohtorinna nyt. Silloin varmaan ylioppilas Kallio ja
insinööri Lindell saisivat hävetä, kun ovat häntä pilkalla kutsuneet
laulajattareksi, ja silloin hän olisi hyvä ja ystävällinen tuolle
kiltille Taavi Sommarille, joka häntä puolusti.

Niin oli Ester kuvitellut onnensa huumaamana, että illallispöytää
katteessaan ei muistanut viedä sinne leipää ja siksi tohtorinna,
joka kaikissa oli säntillinen ihminen, antoi Esterille äidillisen
muistutuksen huolimattomuudesta kaikkein pöydässä olijain kuullen.

Mielipahasta ja häpeästä tulipunaisena sopersi hän anteeksipyyntisanoja
ja kiirehti pois.

Loppu-illan oli sydän täynnä surua ja melkein koko yönkin makasi hän
valveillaan ajatellen tapahtumia.

Auringon noustessa painuivat kuitenkin väsymyksestä raskaat silmäluomet
kiinni, surut haihtuivat ja hän oli Arthurin kanssa menevinään vihille,
mutta juuri saliin astuessa putosi hänen myrttikruununsa lattialle ja
Arthur tallasi sen rikki.

Ester koetti ottaa sitä ylös, muita juuri kun oli saamaisillaan, hajosi
se tyhjäksi ja hän heräsi siihen kun kosketti kädellään lattiaa.

Ilmat elokuun lopulla tulivat kylmiksi ja sateisiksi, sentähden maalta
teki jokaisen mieli päästä pois. Tohtori Södermanin, kauppaneuvos
Roosin ja konsuli Liljebladin herrasväet — viereisten huvilain asukkaat
— olivat jo viime viikolla muuttaneet kaupunkiin ja tohtorinna lähetti
Esterin myös puhdistamaan ja lämmittämään huoneita, niin että viikon
lopulla saataisiin muuttaa.

Varhaisesta aamusta oli Ester ahkerasti ollut puhdistushommissa
ja lähti nyt illan suussa vähän paremmin pukeutumaan, mennäksensä
kaupungille. Mutta juuri kun hän kiinnitti liivinsä viimeistä nappia,
soi ovikello hätäisesti.

Ester juoksi kiireesti avaamaan, mutta oi, jalat olivat pettää ja
sydän sykki niin, kuin olisi se tahtonut haljeta, sillä ovella seisoi
Arthur-maisteri. Hän oli tullut kaupunkiin polkupyörällä erään "hyvin
tärkeän" asian Vuoksi, kuten hän äidille lähtiessänsä sanoi. Kun Ester
viimeinkin sai oven auki, tarttui Arthur hänen käteensä, Veti mukanaan
vieras-salin sohvalle ja kuiskasi: "Ester, armaani, oi, miten olen
iloinen, kun kerrankin saan olla kanssasi kahden kesken, saan kertoa
kaikki, mitä sydämeni tuntee. Kuule, minä rakastan sinua, rakastan
sydämeni pohjasta ja tahdon, että sinäkin olet kokonaan minun. Oi,
vastaa! Sano, että rakastat minua, niin, niin, älä peittele, sillä minä
kuitenkin tiedän, että rakastat, olen lukenut sen silmistäsi."

"Herra maisteri, unhoitatte, että minä olen köyhä ja oppimaton
palvelija. Ehkä tänään rakastatte, mutta huomenna kadutte jo sitä",
lausui Ester vapisevalla äänellä, ja koetti vapautua, sillä sanomaton
pelko ja aavistus jostain pahasta täytti hänen sydämensä, kun hän näki
maisterin intohimoisen katseen.

"Rakas lapsi, älä pelkää", lausui maisteri ja veti Esteriä itseänsä
lähemmäksi, "vaan ole luonani, kuule, ole minulle hyvä ja kutsu vaan
minua Arthuriksi ja sinuksi silloin kun olemme kahden. Ester, minähän
rakastan sinua tulisesti ja kun kerran sinäkin rakastat, niin miksi
emme nauttisi nyt onnestamme? Kuule, me olemme täällä kahden ja siksi
saamme rakastaa vapaasti ja täydellisesti, Esterini, täydellisesti, se
on niin ihanaa!"

"Maisteri, päästäkää, minun on niin vaikea olla tässä, oi, päästäkää,
sillä köyhä ja oppimaton tyttö ei saa rakastaa herroja."

"Älä sano sitä, tyttö, minulla on paljon rahaa ja maailmassa saat vielä
paljon oppia, kun elät."

Ester teki rynnäkön päästäksensä, mutta maisterin vahva käsivarsi
kiertyi lujemmin hänen hoikan uumansa ympärille, hän tunsi kuuman
hengähdyksen käyvän poskiensa yli ja maisterin polttavat huulet
painuivat hänen huuliansa vasten...

Ja samassa Ester tunsi, kuin jos tuliset jättiläiskielet olisivat
nuoleksineet hänen ruumistaan joka puolelta, hän tunsi vajoavansa alas
sohvalta ja kuiskasi itkun tukahuttamalla äänellä: "Arthur, rakas
Arthur, jos vähääkään rakastat, niin päästä minut, sillä —"

Sitte menivät hänen ajatuksensa sekaisin...

       *       *       *       *       *

"Ester, maisteri tulee tänään kotiin ja nyt sinun täytyy jättää ne
työsi ja mennä puhdistamaan ja järjestämään hänen huoneensa, että se
on hyvässä kunnossa, kun hän saapuu", sanoi rouva Heickell eräänä
joulukuun aamuna Esterille.

Tänään, kertoi Esteri ajatuksissaan astuessaan ruokasalin läpi
maisterin kamariin. Jo tänään, oi, miten hänen sydämensä sykki. Se aika
on siis jo niin lähellä, jolloin hän saa kertoa kaikki, mikä sydäntä
painoi ja ahdisti, aina siitä kamalasta illasta asti, jolloin, voi, —
voi, hän ei uskaltanut enää muistiinsa palauttaa niitä hetkiä.

Varmasti hän kaikki sanoisi, sanoisi siitäkin kun oli pettänyt, vaikka
oli monta kertaa luvannut kirjoittavansa sieltä, missä oli, eikä
kuitenkaan yhtään kertaa kirjettä lähettänyt. Mutta voihan hänellä
olla niin paljon työtä, että ei ollut ehtinyt. Niin, eikö, ehtisi yhtä
pientä kirjettä kirjoittamaan kahden ja puolen kuukauden aikana? Kyllä,
mutta hän varmaan ei tahtonutkaan. Voi hyvä Jumala!

Ester pelästyi näitä ajatuksiaan, mutta jatkoi kuitenkin. Eikö Arthur
enää häntä rakastaisi? Eikö ollutkaan rakastanut, oliko vaan tahtonut
vietellä hänet? Mahtoikohan tämä nyt olla kiusaus, josta äiti usein
mainitsi, ja jota hän niin kovin pelkäsi? Voi, jos se nyt olisikin
sitä! Jos ei Arthur enää yhtään rakastaisi, niin mihinkä hän sitte
joutuisi? Ja mihinkä hän panisi lap...

Hän ei uskaltanut ajatella tätä ajatusta loppuun ja estääkseen sen enää
esiin puhkeamasta, ryhtyi hän ahkerasti työhönsä.

Kun maisterin kamari oli puhdistettu, meni hän vierassalin pölyjä
pyyhkimään.

Huh! tähän huoneeseen astuessa tuntui siltä, kuin olisi mennyt
mestauslavalle. Hän pysähtyi, aikoi kääntyä takaisin, mutta eihän
auttanut kääntyä, täytyi mennä.

Sohvaa hän pyyhki kiireesti, ikäänkuin olisi sormia polttanut, asetti
tyynyn paikoilleen, kääntyi pois ja lähestyi pöytää. Siinä oli eilinen
"Suometar", silmänsä sattuivat siihen, mutta ilmoitus, jonka hän luki
sai veren pysähtymään hänen suonissaan.

Hän ei tahtonut uskoa silmiään ja luki vielä kerran, kahdesti ja
kolmastikin, mutta sittenkin olivat siinä sanat:

  "KIHLOISSA:
  Onnia Girsén
  Arthur Heickell."

Sydän tuntui lakkaavan sykkimästä, päätä huimasi ja jalat tahtoivat
pettää. Esterin täytyi tarttua pöytään ettei kaatuisi.

Tohtorinna sattui juuri tulemaan saliin. Hän pelästyi Esterin kalpeutta
ja kiirehti kysymään häneltä:

Ester, lapseni, mikä sinun on? Oletko taas kipeä? Voi, voi, kun sinä
nyt jo joka päivä olet sairaana, joudu sänkyysi, minä itse pyyhin loput
tomut. Tule nyt, ota valeriaanaa, että pyörtymisesi menee ohi. Mutta
ethän sinä vastaa mitään.

Tohtorinna kääntyi ovelta takaisin, juoksi Esterin luo, tarttui hänen
käteensä, vei hänet keittiöön sänkyyn ja antoi lääkkeitä.

Esterin sydän heltyi tohtorinnan hyvästä kohtelusta. Hän puhkesi
itkemään ja itki itsensä nukuksiin kuten pieni lapsi.

Kun hän heräsi, kuuli hän maisterin äänen ruokasalista. Hän oli
siis jo tullut kotia. Oi. Esterin teki mieli juosta hänen luokseen,
tarttua kaulaan ja kertoa kaikki mitä hän sillä ajalla oli kärsinyt
niinä pitkinä unettomina öinä, ja kuinka oli pelännyt, että Arthur ei
rakastaisikaan häntä, että olikin jo hyljännyt. Mutta sitte palasi
tajuntaan se, mitä hän aamulla oli nähnyt lehdestä... Sydän sykki nyt
kiivaasti, käsi puristui nyrkiksi ja koko ruumis vapisi; hänkö menisi
sen miehen kaulaan, joka hänet on niin kurjalla tavalla pettänyt ja
häväissyt. Ei, ei ikänä hän sitä tekisi, Vaikka kyllä sanoisi hänelle
sitte kahdenkesken; kaikki, mutta ei hellästi ja lempeästi niinkuin oli
aikonut, vaan vakavasti ja kylmästi. Jollei muulloin saisi olla kahden,
niin hän menisi yöllä maisterin kamariin, eikä lähtisi pois, ennenkun
olisi kaikki sanottavansa sanonut.

Hän vaipui takaisin vuoteelleen, mutta nousi ylös tohtorinnan kyökkiin
tultua, vaikka olikin väsynyt ja rupesi valmistamaan iltaruokaa.

Seuraavana sunnuntaina päivällisen jälkeen meni tohtorinna tervehtimään
sairasta rouva Söderholmia. Maisteri taas, joka koko ajan oli välttänyt
Esteriä, vetäytyi, sitte kun oli äitinsä portille saattanut, omaan
kamariinsa. Sytytti paperossin, käveli pari kertaa lattian yli, istahti
keinutuoliin, otti pöydältä morsiamensa valokuvan ja rupesi sitä
katselemaan, mutta laski sen takaisin pöydälle, kun Ester avasi oven ja
astui sisään.

Kun maisteri kysyi, mitä asiaa Esterillä olisi, tuntui siltä kuin ei
hän voisi mitään puhua, mutta maisterin uudistettua kysymyksensä, astui
hän pari askelta lähemmäksi ja sanoi surullisella äänellä: "Arthur,
sinä olet mennyt kihloihin, vaikka et ole minulle mitään siitä ennen
puhunut!"

Ivallinen hymy väreili maisterin suupielissä ja olkapäät kohosivat
pilkallisesti, kun hän sanoi: Se on totta, että olen kihlautunut
sinulta lupaa kysymättä, mutta en ole tottunut koskaan antamaan niin
suurta kunniaa äitini palvelijoille, että heiltä kysyisin, mitä saan
tehdä ja mitä jättää tekemättä.

Puna nousi Esterin kalpeille kasvoille, kun hän lausui: "Suo anteeksi,
Arthur, mutta sinä näytät unohtaneen, että minä olen sinulle enempi,
kuin äitisi palvelija. Sinä et tiedä vielä kaikkia. No, hyvä, kuule
sitte, muutamien kuukausien perästä tulee minusta _sinun lapsesi äiti_!"

Kovan sähkö-iskun tavoin vaikuttivat nuo sanat maisteriin. Hän hypähti
ylös ja kalpeana kuin ruumis astui Esterin luo sekä lausui kiihkeästi:
"Ester, se ei ole totta, se ei voi olla totta. Kuule, sano, että se ei
ole totta, sano, että tahdoit vaan pelästyttää minua. Sano!"

"Oi, Arthur, sydämeni pohjasta toivoisin minäkin, että se ei olisi
totta, mutta niin kuitenkin on ja minä en taida sitä muuttaa. Kun sinä
läksit tulin hyvin sairaaksi, tohtorinna pakotti menemään lääkärin luo
ja häneltä sain kuulla, että tulen äidiksi ja nyt jo itsekin tunnen,
että niin on." —

Ester purskahti katkerasti itkemään, mutta maisterin seuraavat sanat
katkasivat kyyneltulvan.

"Mutta, Ester, sitte täytyy toimia niin, että se asia ei tule ilmi."
Hän löi kädellään korkeaa, tummain kiharain peittämää otsaansa, ikään
kuin olisi tahtonut sen kautta saada jotain hyvin tärkeää muistiinsa
ja sitte jatkoi: — "Kuule, mene sinä vaimoksi sille suutarille,
jolta viime kesänä sanoit saaneesi kirjeitä, joissa hän pyysi sinua
vaimokseen. Sinä et silloin vastannut, mutta vastaa nyt ja mene
hänelle. Minä kyllä toimitan niin, että hän tunnustaa lapsen omakseen,
ja jos hän kerran sinua rakastaa, niin mitä hän nyt siitä välittäisi,
jos olet puhdas tai et, sehän nyt on yhdentekevää."

Ester ojensi hoikan vartalonsa suoraksi ja nuo muuten niin syvät,
surullisen vakavat silmät säikkyivät, huulet vavahtelivat ja vasta
pitkän ponnistuksen perästä kuuluivat niiltä sanat: "Herra maisteri,
sellaistako filosofia onkin, niinkö se opettaa, että maisterit
saavat vietellä oppimattomia palvelustyttöjä, saavat valehdella,
että rakastavat heitä, rakastavat tulisesti, sydämellisesti ja
täydellisesti, niinkuin te sanoitte minua rakastavanne, ja sitte, kun
yksinkertainen, rakastunut tyttö antaa teille itsensä kokonaan, kuten
minä onnetoin tein. — — Ei, te ette edes odottanut sitä, että olisin
vapaasti antautunut, ei, vaan te otitte minut luvatta, otitte minut
väkisin, raiskasitte minut, ja nyt sellaisena tahdotte minut antaa
köyhän, mutta siveellisesti puhtaan suutarin vaimoksi ja tahdotte
vielä, että hän tunnustaa rikkaan ja ylhäisen maisterin lapsen omakseen
ja rupeaa sitä työllänsä elättämään. Niin, herra maisteri, minä olen
oppimaton nainen, enkä tiedä edes, mitä sana filosofia merkitsee,
mutta luulen, että se on jotain hyvin korkeaa oppia, ja kun te olette
korkeasti oppinut, viisas ja ymmärtäväinen, niin sanokaa, onko tämä
menettelynne oikea, ja voitteko vastata tästä omantuntonne, Jumalan,
minun, äitinne ja koko maailman edessä? Voitteko?"

"Ester, Ester, rakas lapsi, tyynny nyt", koetti maisteri lohduttaa
ja aikoi tarttua hänen käsiinsä, mutta Ester sysäsi hänet pois ja
jatkoi: "Menkää, älkää koskeko minuun, sillä teitä en enää voi sietää.
En, sillä minä nyt inhoan ja halveksin teitä yhtä paljon kuin ennen
rakastin."

Vielä olisi ollut paljon sanomista, mutta itku tukahdutti äänen ja hän
riensi keittiöön, saadaksensa olla yksin, saadakseen sulattaa polttavan
tuskansa kuumiksi kyyneliksi. Tuossa, pöydän kulman vasten nojaten hän
ennenkin jo niin monta kertaa oli itkenyt, siihen hän nytkin heittäytyi
ja painoi kasvonsa käsiinsä; mutta samassa aukeni ovi ja tuttu,
lystikäs ääni kuiskasi: "No pikku neiti, älkäähän nyt itkekö, tässä
kirje sulhaselta, lukekaa se, niin ikävä haihtuu."

Ester kavahti ylös, silmäsi oudolla käsialalla kirjoitettua kirjettä,
nyökäytti äänetönnä päätään tuolle kunnon vanhukselle kiitokseksi ja
repi hermostuneesti kuoren auki sekä luki seuraavaa:

 "Rakas lapseni!

 Toista vuorokautta on nenästäni juossut verta. Diakonissaneiti on
 tehnyt kaikki tehtävänsä, mutta apua ei ole tullut. Voimani vähenevät
 ja tunnen, että loppuni lähenee, tiedän varmasti, että en sinua,
 lapseni, saa enää koskaan nähdä tässä maailmassa ja siksi en voi
 nukkua rauhassa, ennen kun olen kertonut sinulle kurjan elämäni
 kohtalot. Sinun pitää saada ne tietää, että oppisit karttamaan niitä
 kiusauksia, joihin minä, onneton äitisi, olen joutunut.

 Alan alusta ja koetan jos mahdollista kertoa kaikki tyynni.

 Yhden yön ikäisenä jäin orvoksi äidistäni, minut otti silloin
 luoksensa eräs vanha täti, jolle isä vähän maksoi hoidostani.
 Sitte kun tulin kahdeksan vuoden ikäiseksi, pääsin kotiin uuden
 äitini apulaiseksi. Hän oli minulle ensin hyvä, mutta sitte kun
 sai itselleen pienen pojan, hylkäsi hän minut ja mikä surkeinta,
 huomasin, että isäni rakasti pikku veljeäni enemmän kuin minua ja
 sentähden minäkin koetin olla yksin. Usein menin pihalle ja metsiin,
 kun tuvassa ollessani minut pakotettiin aina istumaan veljeni kehdon
 ääressä. Sitte kun minut löydettiin piilopaikoistani, sain aina kokea
 äitipuoleni julmaa kohtelua. Hän veti minua tukasta, löi, potki ja
 torui sekä lupasi tappaa, jos en häntä tottelisi. Kuolemaa pelkäsin,
 ja siksi kerroin asian salaa isälleni, mutta hän vaan käski minun olla
 kuuliainen, niin äiti kyllä olisi hyvä. Koetin parastani, vaan kohtelu
 ei paljonkaan parantunut, pyysin nyt päästä tädin luo, mutta siihen ei
 suostuttu ja äiti tämän jälkeen kutsui minua laiskaksi sekä pakotti
 yhä enemmän tekemään työtä. Minä vaikenin ja kärsin vielä kolme
 vuotta, koko ajan hautoen mielessäni karkaamistuumaa, jonka panin
 toimeen eräänä kuutamoyönä, jolloin kaikki nukkuivat. Iltahämärässä
 olin jo kenenkään huomaamatta ottanut parhaat vaatteeni, leivän, vähän
 voita ja kalaa sekä kätkenyt ne lumihankeen tienvarrelle. Illallisen
 syötyä panin nukkumaan niin kuin ennenkin tuvan ovensuu-penkille,
 uni ei kuitenkaan tullut, minä makasin valveillani ja kuuntelin,
 milloin kaikki nukkuivat. Aika tuntui hyvin pitkältä. Kuulin, kun
 kello löi ensin yhdeksän, kymmenen ja vihdoin pitkän odotuksen perästä
 yksitoista.

 Nyt luulin olevan aikani. Nousin ylös, puin vaatteet ja kengät ylleni,
 otin naulasta äitivainajani saalin, jonka käärin tiukasti ympärilleni,
 otin kätköstä tavarani ja niin uhkamielellä jätin isäni kodin.

 Kylään päin en lähtenyt, vaan käännyin valtamaantielle, joka vei
 kaupunkiin ja juoksin eteenpäin minkä suinkin jaksoin.

 Päivän valjetessa pääsin erääseen pieneen kylään ja menin ensimmäiseen
 taloon tien varrella. Emäntä oli hyvin ystävällinen. Antoi ruokaa
 ja kyseli matkastani. Kerroin kaikki avomielisesti ja kun olin
 lopettanut, näin hänen kyyneliä pyyhkivän silmistään.

 Talon työmiesten hevosella pääsin jatkamaan määrätöntä matkaani
 eteenpäin.

 Kun laskeuduin reestä, sain mieheltä tietää nyt olevani viiden
 penikulman päässä kotikylästäni. Iloni oli rajaton, kun tiesin olevani
 jo niin kaukana tuosta piinapaikasta.

 Hyväin ihmisten avustamana olin kulkenut jo yhden viikon ja saavuin
 eräänä iltana tienvarrella olevaan kestikievariin.

 Emäntä tarvitsi minun ikäistäni tyttöä apulaisekseen ja tarjosi
 paikkaa minulle. Ilomielin suostuin ehdotukseen ja jäin taloon.
 Paljon hyvää sain tässä talossa. Muun muassa opin selvään lukemaan ja
 kirjoittamaan talon hyvän ylioppilasneidin johdolla. Mutta voi, tästä
 myöskin sai suurin onnettomuuteni alkunsa.

 Kun olin kolme vuotta ollut talossa, korotti emäntä minut
 sisäneitsyksi, siihen toimeen, joka kaikille, mutta erittäinkin
 "kauneille" on vaarallinen. Minua sanottiin "kauniiksi", ja mikä
 pahinta, tiesin itsekin, että sellainen olin.

 Pitäjän käräjät olivat kestikievarin suuressa salissa, sillä ei ollut
 erityistä käräjätaloa. Tuomarit asuivat myöskin kaikki meillä ja
 minä jouduin heitä passaamaan. Usein yölläkin sain mennä tekemään
 palveluksia, kun he istuivat pelipöydän ääressä. Mielelläni meninkin,
 sillä heidän joukossaan oli se mies, johon jo olin hyvin paljo
 mieltynyt. Sanalla sanoen, minä rakastin häntä enemmän kuin ketään
 muuta maailmassa. Hän oli noin kahdeksankolmatta ikäinen, pitkä,
 hyvin kaunis ja kohtelijas. Hän puhui minulle hyvin kauniisti, sanoi
 rakastavansa ja lupasi ottaa minut omakseen, jos olisin hänelle
 _hyvä_. Joka kerran kahden ollessamme istuin minä hänen sylissään
 ja siinä sain kuulla hänen suustaan mitä ihanimpia tulevaisuuden
 kuvauksia.

 Kaarlo, se oli tuomarin nimi, sanoi vievänsä minut kaupunkiin, jossa
 saisin itselleni laittaa kauniita vaatteita, käydä teaatterissa,
 tanssiaisissa ja kaikissa, mihin vaan mieleni tekisi. Me olimme
 onnelliset, jos saimme olla hetkenkään kahdenkesken ja siksi haimme
 salaisia yhtymäpaikkoja. Mutta emäntä, joka oli kokenut, hurskas
 ja hyvä ihminen, huomasi kaikki sekä varoitti minua hyvällä ja
 pahalla luopumaan tuon 'viekkaan herran' seurasta, joka vaan etsi
 minua pahassa tarkoituksessa. Lupasin olla erilläni, mutta kuitenkin
 jo samassa päätin kirjoittaa Kaarlolle kaikki emännän epäluulot.
 Kirjoitin ja samassa mainitsin itsekin epäileväni hänen rakkauttaan
 sekä pyysin, että jos hän minua rakastaa, niin osoittakoon sen tänään
 jollain muulla kuin sanoillaan.

 Illalla, ruokaa pois viedessäni, pisti hän paperossi laatikon
 tarjottimelle. Toiset eivät mitään huomanneet, mutta minun sydämeni
 sanoi siinä olevan jotain minulle kuuluvaa. Yöllä, kaikkien
 nukuttua, avasin laatikkoni. Siellä oli kultasormus, kaksikymmentä
 markkaa rahaa, jolla saisin tulla syksyllä kaupunkiin, — niin sanoi
 hän kirjeessä sekä pyysi vielä yhden kerran saada tavata minua
 kahdenkesken ennen poislähtöään. Minä koetin valmistaa tilaisuutta ja
 onnistuinkin viimeisenä iltana kohtaamaan hänet oikeussalissa, mutta
 juuri kun olin heittäytynyt hänen syliinsä, tuli emäntä, joka jo kaksi
 viikkoa oli kulkenut minun jälestäni kaikkialla, ja kutsui pois,
 eikä enää koko yön seutuna laskenut herroja passaamaan, vaan pani
 ylioppilasneitinsä siihen toimeen.

 Syksyllä läksin pois näiden hyväin ihmisten luota ja matkustin
 kaupunkiin, jossa kuitenkaan en enää päässyt palvelukseen, vaan täytyi
 mennä ompeluoppiin. Puolivuotta opissa oltuani sain perheompelijan
 paikan eräässä herrasväessä, mutta kuitenkin halusin asua omassa
 vuokraamassani ullakkokamarissa, jossain siellä esikaupungissa,
 saadakseni tavata Kaarloa, joka nyt jo oli tullut oikeus-istunnoilta
 kotiin. Päivillä emme koskaan saaneet olla yhdessä, sillä minä
 olin työssä ja Kaarlo sanoi hänelläkin olevan niin paljo puuhaa,
 ett'ei joutaisi päivillä ja ehdotti, että ottaisin hänet iltaisin
 huoneeseeni. Minä myönnyin. Mutta voi, jo ensimmäisen käynnin aikana
 olin pakotettu antamaan itseni hänelle kokonaan...

 Sitä yötä olen katunut koko ikäni, sillä se yö särki sydämeeni haavat,
 joita ei mikään voima maailmassa ole saanut umpeen parantumaan.

 Ja vielä, rakkaani, anna anteeksi kurjalle äidillesi, mutta minun
 täytyy ilmoittaa, että sen yön hedelmänä tulit sinä, raukka, tänne
 maailmaan.

 Isäsi, joksi nyt sitä tuomaria nimitän, kävi vielä monta kertaa minun
 luonani myöhään illalla, mutta sitte kun kerroin silloisen tilani,
 ei hän enää tullut koskaan. Odotin kauvan, kirjoitin, vaan en saanut
 vastausta. Viimein menin itse hänen luoksensa, ja sain siellä häneltä
 kuulla, että hänellä jo oli vaimo ja kaksi lasta. Luulin sen puheen
 olevan leikkiä ja aijoin mennä hänen luoksensa, vaan hän heitti minut
 pois niin kovin, että kaaduin tiedotonna lattialle. Kun selvisin, oli
 hän minulle hyvä, tarjosi rahaa ja lupasi vielä toistekin lähettää,
 jos en enää koskaan tulisi. Rahaa en ottanut silloin, enkä sen
 jälkeenkään; sormuskin poltti sormeani ja senkin viskasin pois hänelle
 itselleen. Sydäntuskani olivat hirmuiset, vaan kaikki olen kuitenkin
 kestänyt Herran avulla, johon opin luottamaan sen pitkällisen
 sairauden aikana, joka seurasi sinun syntymistäsi.

 Asemani oli kurja ja sinun tulevaisuuttasi paremmin turvatakseni menin
 isäpuolesi kanssa naimisiin.

 Tämän olen kertonut sinulle sentähden, että sinä et uskoisi herroja,
 vaikka he kuinka kauniisti puhuisivatkin, sillä heidän puheensa on
 valhetta. Muista, rakkaani, kuolevan äitisi viimeinen pyyntö: pakene
 sinä heitä, kun he sinua lähenevät.

 Siinä uskossa, että olet säilyttänyt itsesi puhtaana niinkuin keväällä
 lupasit, kuolen rauhassa turvaten Vapahtajani anteeksiantavaan
 rakkauteen. Muista säilyttää kruunusi ja tule kohtaamaan minua siinä
 maassa, jossa ei enää koskaan eritä.

 Täällä on nyt oma isäni, hän on antanut minulle anteeksi kaikki ne
 rikokset, joilla olen hänen mielensä pahoittanut, samoin isäpuolesi
 on antanut anteeksi ja luvannut olla yhä edelleen isäsi. Ole sinä
 hänen tyttärensä. Monesti on täytynyt keskeyttää tämä kirje, mutta
 levättyäni olen taas jatkanut. Nyt on voimani kokonaan lopussa. Jää
 nyt Jumalan turviin! Ja ota viimeinen tervehdys

 Äidiltäsi.

 P.S. Älä sure rakkaani, muista että tuskani tämän kautta loppuvat ja
 särjetty sydän tulee eheäksi. Kun kirjeeni saat, on henkeni jo silloin
 liidellyt valon ja Vapauden maahan.

                                                       Äitisi."

Kirjeen lopussa oli vielä kirjoitettu:

 "Ester! Teidän äitinne kuoli rauhallisesti tänään 18 päivänä
 joulukuuta, ja haudataan ensi pyhänä. Älkää murehtiko, sillä äitinne
 on nyt onnellinen.

 Ystävällisesti

                                                  Selma Hellman.
                                                   diakonissa."

       *       *       *       *       *

Suuren surun ensimmäinen aste on kylmyys, välinpitämättömyys ja
tunteettomuus sille iskulle, joka meitä on kohdannut. Sellainen
mielentila saattaa kestää ehkä päivän, viikon, kuukauden ja vuodenkin,
mutta voi myöskin mennä ohi muutamassa hetkessä, riippuen luonteista.

Niinpä Esterikin istui ensin hiljaa, puristaen molemmin käsin äitinsä
kirjettä. Silmissä oli pelottava katse ja suun ympärillä leikki
ivallinen hymy.

Viimein sai sijaa surun toinen aste, epätoivo. Hän syöksähti ylös ja
huusi: Äiti kuollut ja nyt jo haudattakin! Suuri Jumala, miksi annoit
hänen kuolla? Miksi en minä saanut olla hänen luonaan viimeisellä
hetkellänsä? Voi, äiti, äiti, miksi en saanut olla kuolinvuoteesi
ääressä polvillani pyytämässä sinulta anteeksi sitä rikosta, jonka olen
tehnyt? Voi äitini, miksi en saanut kuulla sinun huuliltasi, niiltä
huulilta, jotka aina puhuivat minulle rakkautta, vielä yhden kerran
anteeksiantamuksen suloista sanaa, joka olisi lievittänyt sydän tuskani?

Niin, niin, äiti, mutta sinun oma sydämesihän oli jo nuorena särkynyt,
etkä siis olisi voinutkaan kestää langenneen lapsesi tunnustusta.
Kuullessasi sitä olisi lakannut sydämesi sykkimästä, sinä olisit
kuollut, et rauhallisesti, kuten nyt, vaan rauhatonna, tuskaisena ja
onnettomana.

— Voi, äiti, kuinka paljon olet kärsinyt maailmassa, ja nyt vasta,
kun kärsimykset loppuvat, ilmoitat ne minulle. Oi, miksi et sanonut
ennen, että olisin tietänyt välttää niitä, joihin sinä lankesit. Mutta
olisinko minä uskonut silloin sinua? Oi, en, sillä minä rakastin kuten
sinäkin ja sorruin sen uhriksi.

"Äiti, minä en ehkä olisi sortunut, ellei olisi pakoitettu." — —

Hyi, tuo mies, tuotako hän oli rakastanut, jumaloinnut, luullut jaloksi
ja hyväksi, parhaaksi maailmassa, tuotako, joka oli julma ja tunnoton
ja teki kauppaa hänen rakkaudellaan ja hänellä itsellään... Huh, kuinka
hän nyt häntä vihasi, samoin kun sitä toistakin, jonka tahdosta hän,
Ester, oli tullut maailmaan. Oi, kuinka hän vihasi kaikkia sivistyneitä
herroja, hän vihasi koko maailmaa, sillä hänellä ei ollut ketään, jota
olisi rakastanut, kun kerran äiti kuoli.

Ei ketään? Oi, olihan hänellä rakastettava, oli se pieni olento, se,
jolle hän tulisi antamaan kohta elämän. Sitä hän rakasti, sen tähden
tahtoi hän elää ja tehdä työtä; sitä tahtoi hän suojella kaikesta
pahasta. Sen edestä tahtoi hän uhrata vaikka oman elämänsä. Niin hän
tahtoi, mutta hänen piti päästä pois tästä kirotusta talosta, pois sen
kauhean miehen läheisyydestä.

Pois, kauvas pois, mutta minne? Hän puki kiireesti yllensä, riensi
kadulle, samoili siellä ilman päämäärää, joutui viimein kaupungin
ulkopuolelle, kiirehti edelleen ja saapui hautausmaalle. Täällä, tässä
paikassa hänen oli paras olla, täällä, jossa moni särkynyt sydän oli
levon löytänyt ja makasi nyt hiljaa kenenkään häiritsemättä...

Täällä sai surun kolmas aste, hiljainen kaipaus, voiton. Hän lankesi
polvilleen tuolle pehmeälle, puhtaalle lumelle ja sulatti kyyneliin
katkeran surunsa ja pettyneet toiveensa.

Hitaasti, — kyynelten yhä poskille vieriessä — käveli hän kotiin.
Keittiössä tuli tohtorinna silmät itkusta punaisina häntä vastaan.
Hän tiesi siis jo kaikki. Arthur oli kertonut ja nyt hän itki — ehkä
hänen tähtensä. Esterin tuli sääli tuota vanhaa, hyvää tohtorinnaa, hän
juoksi hänen kaulaansa pyytämään anteeksi rikostaan. Tohtorinna painoi
häntä rintaansa vastaan ja kuiskasi tuskaisesti:

"Niin, lapset, te olette ajattelemattomuudessanne tuottaneet minulle
ainaisen murheen ja häpeän. Tiedän, että Arthur oli paha, mutta miksi
sinä et karkoittanut häntä silloin pois luotasi?"

Esterin sydän kapinoitsi tätä kuullessa, mieli teki sanoa kaikki, mutta
hän voitti kuitenkin itsensä ja vastasi hiljaa:

"Oi, antakaa anteeksi, minä en voinut, olin silloin niin heikko."

Niin olit, ja siksi sinun täytyy nyt mennä meiltä pois ja pitää kaikki
salassa, ettei maisteri, minä ja koko meidän talo tule pahaan huutoon.
Sinun täytyy mennä jonnekin vieraaseen paikkakuntaan, jossa ei meitä
eikä sinua tunneta.

Kuule, mene nyt vaikka Helsinkiin. Tästä saat kaksisataa markkaa ja jos
tarvis tulee, niin kirjoita, kyllä maisteri lähettää lisää, hän on sen
minulle luvannut.

Esterin käsi puristui nyrkiksi, hänen teki mieli repiä nuo rahat
pieniksi palasiksi ja heittää, pois; mutta sitte muisti hän olevansa
köyhä, ja eiväthän ne olleetkaan maisterin, vaan tohtorinnan rahoja.
Hän kiitti, mutta päätti samalla olla ottamatta penniäkään maisterilta,
vaikka kuolisi nälkään.

Hän sanoi tohtorinnalle hyvästit, kokosi kiireesti vähäiset tavaransa
ja lähti yöllä kahdentoista junassa matkustamaan Helsinkiin, kohti
tuntematonta tulevaisuutta.

       *       *       *       *       *

Elokuu loi haaveellista valoaan tohtori Heickell'in pieneen
puutarhaan, jossa suuren lehmuksen alla olevalla penkillä istui kaunis
keski-ikäinen mies puristaen hellästi sylissään istuvaa yhdeksäntoista
vuotiasta naista rintaansa vasten ja kuiskasi kiihkeästi:

"Onnie, armas pikku vaimoni, oi, kuinka olen onnellinen tänään, kun
saan sinua jo nimittää ainaisesti omakseni. Tiedätkö, en ketään naista
ole rakastanut ennen sinua, sinä puhdas ja viaton sisämaan kaupungissa
kasvanut pyhimykseni, sinä, jonka läheisyydessä kaikki epäpuhtaus
katoaa jäljettömiin."

Pieni, vaaleani kiharain ympäröimä pää painui luottavaisesti miehen
olkapäätä vastaan ja heleä, melkein lapsen ääni kuiskasi:

"Arthur, onko puheesi totta? Etkö koskaan ole naista rakastanut ennen
minua, olenko minä ensimmäinen ja jäänkö myöskin viimeiseksi?"

"Armas, puheeni on totta, sinä olet ensimmäinen, sinä jäät myöskin
viimeiseksi, mutta, kultani, anna minun suudella pois nuo epäuskoiset
sanat huuliltasi, etteivät ne enää koskaan sinne nousisi."

Hän taivutti päätään sivulle ja suuteli vaimonsa pehmeitä punahuulia,
ja heidän onnensa oli täydellinen.

Mutta, Onnie parka, jos sinulla olisi tulisilmät, joilla voisit
katsella, niin näkisit, että se sydän, jonka luulit kokonaan
omistavasi, oli jo aikoja sitte jakaantunut kymmenien kesken ja ne
sanat, jotka sinä yksin luulit kuulleesi, olivat tätä ennen kuulleet
kymmenet, ja epäiltyänsä niiden todellisuutta, saaneet saman vastauksen!

Oi, onnellinen olet sinä, kun et näe, sillä jos näkisit, särkyisi
sinunkin sydämesi, samoin kuin niiden toistenkin sydämet olivat
särkyneet.

Suuri pilvenmöhkäle peitti kuun juuri sillä hetkellä, jolloin tuo
nuori, onnellinen aviopari käveli hiekkakäytävää myöten ja saapui
kiviportaille sekä katosi sen oven taakse.

Samaan aikaan, jolloin nuo onnelliset hengittivät ihanan kuutamoillan
raitista ilmaa, istui Sörnäisissä Kina kadun varrella pienessä ahtaassa
ullakkokamarissa kalpea, mutta hyvin kaunis kahdeksantoista vuotias
nainen kumartuneena neulomuksensa yli.

Huoneessa on liian lämmin ja siksi on täytynyt heittää pois
päällysliivi ja hän istuu nyt paitahihasillaan pitkät, hajallaan
olevat mustat hiukset osaksi peittivät valkoista kaulaa ja valuivat
verhoksi pyöreille käsivarsille. Syvät, surumieliset silmät kohoavat
usein työstä ja kääntyvät vuoteella nukkuvaa kolmen kuukauden ikäistä
pienokaista katselemaan.

Viimein vaipuu työ helmaan ja ajatukset harhailevat kauvas
menneisyyteen. Hän näkee suuren tuvan, jonka nurkkaan he, isä, äiti
ja kaksi pienoista olivat asettuneet istumaan, tehden kukin toimiaan.
Hän luki koululäksyjään ja liekutti jalallaan kehtoa, jossa pieni veli
nukkui. Sitte valkeni päivä ja hän riensi ohkaisissa vaatteissa lumista
metsä-polkua myöten suurta, kaunista rakennusta kohti, jossa oli paljon
toisia pienokaisia koolla. He menivät kellon soitua kukin paikoilleen
siinä suuressa luokkahuoneessa ja odottivat hiljaa. Luokkaan astui
kookas, harmaahapsinen mies, silmät olivat suuret ja avomieliset, otsa
korkea, syntyperäistä jaloutta ilmaiseva, suuta varjosivat pitkät,
harmaat viikset, mutta leuka oli sileäksi ajettu. Hän kumarsi syvään,
lausuen: "Hyvää huomenta, lapset!" Lapset vastasivat ja sitte astui
tuo rakas vanhus soittokoneen ääreen, alotti virren ja kaikki lapset
yhtyivät veisaamaan. Sen tehtyä luki hän hartaasti rukouksen ja alotti
päivätyön uskontotunnilla.

Kaksi vuotta sai hän olla tämän rakkaan vanhuksen opetettavana, jolla
ajalla itsekin usein ajatteli tulevansa lasten opettajaksi, mutta sitte
tuo kaikki raukesi tyhjiin, kun muutettiin sinne salolle, pieneen
yksinäiseen tölliin.

Oi, kuinka hyvin hän muisti sen töllin pienine ulkohuonerivineen ja
viljapeltoineen, joista saatiin niukalti, mutta kuitenkin riittävästi
viljaa ensi vuosina, vaan sitte tuli eräänä kesänä kova halla ja
vei kaikki puolivalmiit viljelykset. Seuraava talvi oli hyvin kylmä
ja pitkä; vihdoin toki se loppui ja ihana kesä viritti uuden toivon
rinnassa. Työtä tehtiin ahkerasti, myytiin toinen lehmä ja ostettiin
siementä ja kylvettiin. Kaikki näytti lupaavan runsasta satoa, mutta
sitte tuli elokuun alkupäivinä kova halla, kovempi kuin edellisenä
kesänä, ja vei kaikki. Kuinka hyvin hän muistikaan sen hallayön
jälkeisen aamun. Äiti itki ja voivotteli, isä istui penkillä kasvot
käsiin painuneena, eikä puhunut mitään, kolme pikku lasta itki leipää,
jota eivät kuitenkaan saaneet, ne raukat. — Esterin silmistä tippui
kirkkaita kyyneleitä hänen heitä muistellessaan.

Hän huokasi: "Jumalalle kiitos siitä, että he jo seuraajana talvena
pääsivät pois kärsimästä tämän maailman kovuutta ja kylmyyttä."

Sitte hän muisti sen aamun, jona hän lähti pois kotoa, lähti viimeisen
kerran siitä pienestä, rakkaasta Saviahosta, ja matkusti suureen,
kirjavaan ihmisvirtaan, sinne suurien viettelysten ja petosten
pesäpaikkaan, matkusti vanhaan, vuosisatoja seisoneeseen ja monta kovaa
kokeneesen Viipuriin.

Siellä olo-aikaan tahtoivat ajatukset nytkin siirtyä ja estääkseen
niitä, nousi hän ylös, astui pienen, nukkuvan poikansa luo ja katseli
häntä. Oi, miten hän oli isänsä, maisteri Arthur Heickell'in näköinen.
Samanlainen tumma tukka — lapsella syntymätukka — putoili alas pieninä
kiharoina kaarevalle otsalle, nenä oli suora ja pienessä suussa
ylähuuli hieman vahvempi alimmaista — kuten hänelläkin — ja leuka vähän
suippeneva... Hänen vertaillessaan noita kahta hänelle niin läheistä
henkilöä toisiinsa, heräsi hänen mieleensä ajatus: "Kun lapseni kasvaa,
tulee hänestä yhtä kaunis kuin isänsäkin on, mutta samassa vavahtaa
sydän, silmät sulkeutuvat ja huulilta kuuluvat sanat: Herra, Jumala,
kunhan ei vaan tuon kauniin kuoren alla koskaan tulisi sykkimään
saastainen, kylmä ja tunteeton sydän, sellainen, joka säälittä voi
särkeä köyhäin, yksinkertaisten naisten sydämiä ja turmella heidän
onnensa niin kuin — — —" Ei, ei, hän ei tahdo lausua noita nimiä, vaan
vaikenee, puristaa ristissä olevia käsiään kovasti toisiaan vastaan,
niin kuin sen kautta tahtoisi karkottaa pois pahat ajatukset ja jatkaa
sitte: "Niin. Herra, sen tiedän. Sinä et tahdo, että tuo pieni olento
enää tulee jatkamaan sitä rikosten ketjua, jonka hänen vanhempansa
ovat alkaneet. Et, vaan Sinä tahdot varjella häntä joutumasta paheiden
poluille..."

Äidin näin jatkaessa avasi lapsi kirkkaat, siniset silmänsä, pieni suu
liikkui ikäänkuin olisi se tahtonut sanoa: "Ole huoleti, äiti, minusta
tulee mies, joka en sorra, vaan suojelen kanssasisariani ja veljiäni."

Äidin rakastava sydän lukee tuon sanattoman vastauksen lapsensa
huulilta. Hän nostaa hänet syliinsä, suutelee otsaa ja kuiskaa:

"Jalluni, Jalluni, sinä nykyinen elämäni toivo, täytä, mitä nyt olet
äidillesi luvannut!"








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KERTOMUKSIA JA KUVAUKSIA ELÄMÄSTÄ ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.