The Project Gutenberg eBook of Salojen elämää
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.
Title: Salojen elämää
Author: Lauri Soini
Release date: August 24, 2024 [eBook #74312]
Language: Finnish
Original publication: Porvoo: WSOY, 1905
Credits: Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SALOJEN ELÄMÄÄ ***
SALOJEN ELÄMÄÄ
Kirj.
Lauri Soini
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1905.
SISÄLLYS:
Karhivaaran Ontrei.
Rosvo Komulainen.
Töyrentuulastus.
Valheen apostoli.
Kertomus isännästä, joka ei pyhittänyt sapattia.
Tanu ja Tommi.
Taakki ja Riitta.
KARHIVAARAN ONTREI.
Karhivaaran kylän reunimmaisessa talossa — kaukana maan kaakkoisrajalla
— uinaili ukko ja akka nokisessa pirtissä, pikkutalonsa ainoassa
asuinhuoneessa, myöhäisenä syysaamuna päivänrailon lehdon latvoilla
sajastellessa. Lumisenvaaleana aamunkoitto loimitteli yhä avarammalle
synkkään syysyöhän. Sen kajo hivuttelihe Ontrein pimeään pirttiinkin,
pimeä harmeni, haaleni ja vaaleni, sen jätteet kohta kyyristyivät
soppien lymyisimpiin sopukoihin.
Yhä vaan Ontrei eukkonsa kera kelletteli vuoteellaan.
Muissa taloissa kyllä jo tähän aikaan vuodesta ehdittiin aamupuhteella
polttaa suuri kasa päreitä mustaksi hiilikasaksi pankon nurkan eteen.
Mutta tässä, johon Herra ei ollut siunannut lasten suita syömään eikä
pidetty työssä palkkalaisia, ei ehätetty yöllä nyökkäröimään, tuskin
käytettiin valkeaa muulloin kuin illallista syödessä. Uni kulta on
kulta mun, — terve nuori syötyänsä, vanha yön levättyänsä — olivat ukon
enimmän hokemia sananlaskuja, ja hätäilemättä hän nukkui iltahämärästä
aamuhämärään. Mutta ei uni ainakaan ollut häntä lihottanut, sillä
valkeneva aamu paljasti hänen kasvonsa vuoteelta niin käppyrään
kuivuneen näkösinä, niin laihoina ja mehuttomina, että olisi niitten
omistajan luullut kaiken ikänsä riisitautia sairastaneen.
Laihoille miehille on taivas tavallisesti lahjoittanut lihavat
eukot, ikäänkuin miehen erikoisuutta selventäväksi vastakohdaksi.
Mutta oikullinen sattuma oli tässä talossa tehnyt pilkkaa taivaan
määräyksistä, sillä sama valkeneva aamu paljasti vuoteelta eukon
kasvot, jotka olivat yhtä kuivat ja verettömät kuin ukonkin. Ontrein
eukkoa vaivasi alituinen herpaus, kolotus jänteissä ja nivelissä,
puristus vatsassa ja sydänalassa. Näitten vaivojen tähden oli hänellä
melkein joka viikko, päivänsä kunakin, hieroja ja kuppari kotona.
Se verrytteli ensin veren suonissa virtailemaan ja sitten laski sen
pois. Sillä tavalla piti parantua kaikkien vaivojen, mutta varsinkin
verettömyyden...
Eukko, joka kolotuksensa käsissä ei koskaan oikein sikeää unta saanut,
huomasi nytkin ensiksi että tupaan oli tunkeutunut suuri päivä,
aivan harmaan hevosen kokonen. Hän viipahtihe istualleen, vetäsi
kirjavaraitaiset sukansäärykset pohkeilleen ja sitasi ne kiinni
läheltä polvea. Näin kotoisille kävelyille lähtiessä säästi eukko
kylävirsujaan ja lähätti jalkaansa tuohikolpposet, jotka pysyivät
jalassa sitelemättä. Muuten hän olikin nukkunut täysissä tamineissa,
mutta kylmän aamun tähden pisti vielä ukkonsa sarkatakin ylleen karjaa
einehtimään lähtiessään.
Eukkonsa mentyä keuvotti Ontrei ukki yksin lämpimässä sängyssään.
Siinä päivän töitä akkiloidessaan terottui hänen katseensa näkemään ja
ihmettelemään niitä kiiltävän mustia karstakukkasia, jotka sakeana kuin
saran nukka riippuivat savutuvan laipiossa. Käsikin pirteytyi niin,
että sormet aivan itsestään alkoivat hiljalleen tilan reunaa naputella.
Tässä huvissaan tuli hän yhtäkkiä häirityksi, sillä Akuliina eukko
hynttyytti pirttiin sellaista himphamppua, että olisi luullut kartanon
tulessa olevan.
— Kuules ukko!
— No? kysyi ukko nostaen pörröistä päätään vuoteelta, ihmeissään
eukkonsa kärjistyneestä äänestä.
— Kävitkö sinä aitassa illalla vielä hämärissä?
— Enkä.
— Etkö?!
— En, en... mitäpä minä...
— Akkiloin vaan, että olisit hakenut jauhoja ruunalle.
— Mitäs siitä sitte?
— Minä kävin siellä hämärissä, vaan joku on siellä sen jälkeen ollut.
— Niin aitassasi?
— On!
— Kukapas siellä...
— Käynyt on, kuka lie. Muistan kuin kaksi sormeani, että illalla panin
pönkän ovelle, mutta nyt se oli poissa, Minä aion nyt mennä sisään ja
äkkiä huomaan että pönkkä on poissa — —
— Jospa jäikin panematta.
— Ei, panisin vaikka kaksi sormea kirjan päälle, että pönkän panin.
Muistan vielä, että tein sen navetalta tultuani, ettetkä sinä
käynytkään ulkona sen jälkeen. Muistin sen heti pönkän poissa nähtyäni,
ja jo jolahti mieleeni, että vieras käsi sen on nostanut. Silloin en
enää koskenut oveen, paras on yhdessä mennä katsomaan.
Ontrei oli kummastellen ja epäröiden kömpinyt tilaltaan ja alkoi
pukeutua.
— Kyllä on vieras käsi käynyt, päivitteli eukko. Näkeehän sen, kun
pönkkä on poissa ovelta, maassa retkottaa pitkin pituuttaan. Ja kunpa
olisi edes kesä, voisihan luulla, että elukat sen... mutta kenenkäs
elukat nyt enää ulkona... Vieras käsi se on...
— Onhan se tuuli...
— Tuuli! Puhu sinä tuulesta, sinä, senkin unikeko! Niinkuin minä en nyt
tietäisi, mikä tuuli on ja miten joka ilta panen pönkän!
— Mikäs se sitten... kärähti ukko puolihymyllä virsuaan kiinni
sitoessaan.
— Vai "tuuli"! jatkoi eukko yhä omasta arvostaan loukkaantuneena.
Tässä ei nyt muka osattaisi pönkkää panna... ja kun olisi ollut edes
myrsky... mutta niin tyyni, ettei lehti liiku...
— No, no, olehan nyt...
— Vai "olehan nyt"... voro se on ollut, voro varmaan, ja siltekin sinä
vaan: "olehan nyt"... vaikka paita päältä varastettaisiin...
— Mene voroinesi...
— Minäkö voroineni!
— Sinäpä sinä. Mistä tässä kuka tietää vorosta enemmän kuin muustakaan,
ennenkuin katsotaan.
Ukkeli etsi rauhallisena lakkiaan. Eukko säksätti...
— Mitähän se on vienyt? En minä suotta unta nähnytkään, sitä se nyt
merkitsi. Se iso musta koira, se oli ulvovinaan ja juoksevinaan... Ka,
lakkiaanko se! Tuollahan tuo on kolpitsalla seulan takana. Niin, se
juoksi ja tapaili ja... Ka, nuttusi on tässä minulla, jos sitä...
— No, tulehan nyt!
He menivät peräkanaa, ukko edellä ja akka räpättäen perästä.
— Sitte se juoksi aitan alle ja sieltä katsoa tuijotti, ja sen silmät
olivat niin kiiluvat kuin paran silmät...
— Mitä sinä taas paransilminesi, torahti ukko ovea avatessaan.
— Ihan niin se oli.
— Untahan sinä olet nähnyt.
— Ka, untahan minä kerronkin!
— Seisoallasi näet...
— Ei, vaan yöllä. Tajuatko sinä tollikka!
— Vai niin, vai yöllä! nauraa kihmitti ukko, kun oli päässyt asiasta
tolkulle.
— Ne kiiluivat ihan kuin paran silmät pimeässä. Mutta en tiedä miten se
niin aamotti... ihan tulee mieleen Talas-Vasili. Seköhän se...
— Maltahan nyt...
Ukkeli lynkkää aittaan ja eukko havittaa perästä.
Pimeän hämärässä he tarkastelevat ympärilleen. Näyttää kuin siellä
olisi yhtä ja toista liikuteltu, vaan ei huomata mitään kadonneen.
Vihdoin älyää ukko sammiossa, joka on pohjasta leveämpi ja suusta
kapeampi ja jota pikkutalossa käytettiin viljalaarina — huomaa sammion
jyvästössä loven, huomaa, että siitä on ilmeisesti otettu. Otettu oli,
varmaan... ei vallan paljon... kenties kymmenen kappaa, ehkä Vain
kahdeksinen...
— Ähhäh... onpahan siinä vieras käsi kähveltänyt...
— Onkohan kaikki pussit paikoillaan?
— Niin, katsohan!
Eukko menee nurkkaan pussikasalle. Pemistelee, lukee.
— On poissa yksi.
— Äh, lemppari!
Ukko ja eukko seisottuvat keskilattialle, seisovat aprikoivat ja
akkiloivat. Tuskin puhuvat halaistua sanaa, vain keskustelevat
utelevin, tuumailevin katsein.
— Jyrin Ilaska...
— Epäiltävä...
— Ja kaksi yksinäistä lasta elätettävänä...
— Mutta ei varmasti ole ennen varkaissa tavattu Eikä uskalla yöllä
naisihminen...
— Teträsärkän Jekki...
— Ei se...
— Eräs muu on...
— Se tunnettu...
— Talas-Vasili...
— Sehän se...
— Vanha kahmija...
Joka kerran keksitään, sitä aina arvellaan. Saatikka sitten, jos
useasti on äkätty...
— Se eikä kukaan muu.
Ontrein luonto nousee. Hän väräytyy pahasti, kääkertää käverästi
pirttiin ja varustautuu. On valmis lähtemään, kun eukko alkaa säpertää,
että lähteekö se nyt suuruksetta. Pianhan se joutuisi eikä sieltä ehdi
hetikohta takaisin, tuskin puolelle päivän. Ukkeli odottaessaan kävellä
kääkertää lattialla sinne ja tänne, sitte malttamatonna istahtaa
penkille. Vähänväliä vilkasee pöydälle, mitä siellä jo on.
Syödä sukastuaan ja vielä viimeistä palaa pureskellen, mennä putittaa
hän ovelle ja sitä kyytiään metsien taakse Talas-Vasilin luo.
Tuohtuneena hän lähenee mökkeröistä, jossa on vaan kaksi huonetta:
pirtti kaltevalla aholla ja sauna, syltä neljäänne, vesinotkon reunalla
alalaidassa. Tuvan edessä on vielä jonkinlainen eteinen, joka on tehty
asettamalla puita rinnakkain räystästä vasten pystyyn.
Ontrei tarttuu koivunoksasta tehtyyn kääkään ja astua kapsahtaa
pirttiin.
Talas-Vasili näyttää rauhalliselta kuin rannan hako. Hän istuu
sivupenkillä lähellä ovea ja tekee muijalleen virsua, ilmeisesti
juuri unestaan heränneen näkösenä. Eukko istuu peräpenkillä ja
kehrää kylänemännän villoja värttinällä. Ei näet ollut varoja rukin
hankkimiseen eikä sitä ollut tottunut käyttelemäänkään. Värttinä oli
siihen sijaan vanhoillekin tuttu kapine. Nuorena ollessa hän oli ollut
kerrassaan näppärä sitä pyörittelemään, että se mennä viipahti aina
toiselle puolelle permantoa ja niin rihmaa tuli yhdellä kiepahduksella
tuvanlattian leveydeltä.
Vasilin lapset hälisivät lattialla monessa mykkyrässä. Mutta vieraan
tullessa ne kapasivat nurkkaan, nykertyivät yhteen kasaan ja toistensa
päitten yli pilkistelivät.
Vasili askaroi yhä virsuntekeleensä kanssa ja nostaa siitä pari kertaa
vaivihkaa katseensa Ontreihin. Omituisen temmahtavasti, äänessä
vivahdus ystävyyden tuntoa, pohjapaino jotakin muuta, kehottaa hän
vierastaan istumaan. Eukko viipottaa yhä äänetönnä värttinäpuikkoaan.
Ontrei ei istuudu. Pikaisesti sälähtävät kiukkuisat aatokset hänen
mielessään, yhtä pikaisesti ottaa hän muutamia harppausaskelia
lattialle, kääntyessään kaapasee korvallistaan ja astuu Vasilin eteen.
Hän katsoo Vasilia sirrittävin silmin ja kun tämä nostaa katseensa
virsuntekeleestään, kysäsee hän salakähmäisesti:
— Kävikö se Vasili yöllä meillä?
— Minäkö!?
Vasili näyttää kuin puusta pudonneelta ja vähän säikähtäneeltä.
— Sinäpä sinä...
— Missä ihmeen teillä...
— Aitassa...
— Mitäs minä siellä...
— Jyviä varastamassa!
Vasili jännittää silmänsä niin suuriksi kuin saa ja koettaa ne naulata
Ontreita kohden, vaikkakin katse pyrkii viehkuroimaan Ontrein ympäri
katon, lattian ja kaikkien seinien kautta.
— Tunnusta käyneesi!
— Kyllä minä...
Vasilin hampaat karskahtavat.
— Kävitkö?
— En.
— Etkö muka aijo tunnustaa?
— En.
— Vai et?
— E-en.
Viimeiset sanat sanoo kysyjä terävästi kuin ylhäältäpäin naskalilla
pistäen ja vastaaja kuin alhaaltapäin paksulla puunpäällä puukaten.
— Parasta kun...
Ja virsuntekeleensä polvilleen laskien vilkasee Vasili oveen.
— Sinä kävit!
— Enpäs käynyt!
Pikasesti välähtää Ontrein ajatus.
— Näinpäs jälkesi.
— Missä näit...
— Tiellä kuurassa.
Ontrei on varma, että jälet tosiaankin olisivat näkyneet, jos Vasili
olisi käynyt aamummalla eikä iltayöstä. Nähtyään että tämä väite saa
Vasilin hetkeksi vapisemaan, kysyy hän ilkamoiden:
— Niin, ettetkö käynyt?
Vasili puristautuu uhmaavaan puolustusasentoon ja vastaa myrkyllisesti:
— Kävin minä.
— Missä jyvät?
— Eipä sanota...
Vasilin ääni ja ilme on niin julkean ilkkuva, että Ontrei on vähältä
masentua. Vasili hyörää virsuntekeleensä kanssa kuin ei muka muuta
ajattelisikaan, mutta tihkipäätä vilkasee syrjäsilmällä Ontreita.
Ontrei tähystelee, olisiko tuvassa jotakin paikkaa, jota voisi epäillä
jyväpussin piilopaikaksi. Sitten hän kapsahtaa ulos, pirtin eteen
pystypuista tehtyyn suojukseen.
Siellä on kasa ryysynriekaleita nurkassa.
Sitä Ontrei rientää pemistelemään.
Vasili on kärkkyen kähminyt hänen perästään.
Vasilin eukko tulee myös ovelle ja tähystelee vaanien eteissuojukseen.
Ontrei on kohottanut ryysykasan liepeellä olevat kylpyvastat ja
leväytellyt hieman ryysyjä.
Jyväpussin kulma paljastuu näkyviin.
Hän tempaa pussin suusta kiinni. Mutta Vasili tarttuu kahden käden
kanssa pussin perään. Riuhtoen ja reuhtoen retuutellaan pussia sinne ja
tänne.
— Anna tänne pussi!
— Enpäs anna.
— Anna pois!
— Enpäs anna.
— Pois heti!
— Enpäs anna.
— Katsotaanhan etkö...
— Enpäs anna.
Sanoi Vasili mitä tahansa, saman vastauksen hän aina saa. Sellainen
kiukuttava yksipäisyys saa hänet melkein masennuksiin.
Kappaleen aikaa reuhdottua joutuu Vasilin muija ukolleen avuksi. Kahden
kammistaen he pian saavat pussin Ontreilta.
Ontrei harallakynsin tavottelee sitä takasin. Mutta kaksin käsin
pitää Vasili pussia takanaan, puoliaskelia takaperin hivuttautuen.
Ja akka reuhaa ja ratisee ukkonsa edessä, on aivan Ontrein silmille
syöksemäisillään ja silmät repimäisillään. Niin ukko akkoineen
hivutteleivat takaperin ja Antrei yrittelee päästä uudestaan pussiin
käsiksi.
Asema rupeaa vihdoin Ontreista tuntumaan epätoivoiselta. Hän lakkaa
pussia tavottelemasta ja kooten kaiken ryhtinsä lausuu uhaten:
— Maltahan!
— Minkäs teet...
— Maltahan, niin näet!
— Minkäs teet...
— Minä panetan sinut kiinni ja vien käräjiin!
— Otapas, jos saat...
— Maltahan!
Ontrei hujauttaa nyrkkiään ja aikoo lähteä.
Vasiliin sattuu hieman käräjäuhkaus. Sellaista hän ei ollut odottanut.
Hän luuli tuntevansa vastustajansa. Hän katsoa sirrittää Ontreita,
silmien sirritys kirkastuu vähitellen vahingoniloksi ja ähmäillen hän
kähisee:
— Entäs se lammas...?
Ontrein uhassa näyttäytyy äkkiä omituista onttoutta.
— Jonka loukutit, jatkaa Vasili kuin puulla puukaten.
Ontreille tulee kiire lähtemään. Tuntuu kuin häneltä koko isännän ja
miehen ryhti menisi hornan tuuttiin, jos jäisi tänne pitemmältä. Hän
hujauttaa kättään ja loppuvaikutukseksi pinnistää kaikin voimin sanat:
— Käräjiin ja linnaan!
Eukko tähtää ukkoonsa ja utelee: — Jos se menee?
— Uskaltakoonpas!
— Ei sitä tiedä...
— Menköön kuin menee!
— Estetään se.
— Välipä hänellä... kyllä minä näytän miten mennään käräjiin...
— Minä menen sille sanomaan!
— Sano siinä mitä...
— Kyllä minä sen evästän ja suolaan!
Ja eukko räntästi tuvan perään, Ontrein menemän polun päähän. Isännän
perään aholle hän syytelee:
— Vai käräjiin sinä... Mutta kyllä Vasili sinut... senkin...!
Kyllä Vasili sinulle... miten mennään käräjiin! Maltahan mitä saat
Karhivaaran lampaasta! Kyllä Karhivaaran Jyrki sinut suolaa. Ja Vasili
kyllä pitää huolen, että asia tulee Jyrin tietoon. Ja Vasili itsekin
vetää sinut käräjiin, sinä olet sanonut meitä voroiksi... milläs
todistat, häh! Kuuletko... milläs todistat? Maltahan, kun joudut
tuomarin käsiin, se osaa nylkeä pohatankin eikä vain köyhiä kuten sinä.
Menetät maasi ja mantusi... senkin... Ja itse joudut linnaan, itse
rautoja kolistelet... senkin —!
Ontrei parka mennä kuukittaa ahoa sen minkä kerkeää, mutta yhä kuuluu
hänen korviinsa akan katkeamaton säksätys. Hän koettaa olla sitä
kuulematta, eikähän siitä kaikesta selvää saakaan, mutta yksityisiä
sanoja tunkeutuu hänen korvaansa ja korva väkivetoon keräilee niitä
puoleensa. Tuntui ilkeältä mokoma löylytys, mutta ei sille viitsinyt
kääntyä vastaamaan. Ei olisi mokoman akan kanssa ruvennut sanasotasille
lähempääkään, saatikka sitten kaukaa aholta. Mutta ylen oli ilkeää
kuulla mennessäänkin... Vasilista melkein tuntui kuin hän olisi
pakeneva koira, joka on yrittänyt luuta varastaa, mutta saa pakoon
juostessaan kylmää vettä niskaansa.
Vihdoin hän ehti ahon yli metsän reunaan ja akan säksätys lakkasi
kuulumasta.
Hän kulki hetkisen kuin kaikesta olevaisuudesta irti revästynä. Mutta
vähitellen alkoi ajatus tehdä työtään, mieleen kuvia kangastella. Hänen
silmiinsä häämötteli eräs linnustusmatkansa toissa syksynä. Hän kulkee
loukulta loukulle, tähtää tullessaan kaukaa, onko selkosin koholla. Jos
se on lauvennut alas, rientää hän sydän rukkasen peukalossa sinne... Ja
miten mukavalta tuntuikaan nähdä, kun tapasi selkosimen välissä tetren
tai pyyn, ainakin oravan, joskus oikein ukkometson tai akkakoppelon.
Eräs loukku oli sileällä selvällä harjun uralla, petäjikkökankaan
rinteellä. Jo kauvaksi näkyi, että sen selkosin on alas lauvennut.
Tästä kuitenkin kulki kylän karjaa joka päivä laitumelle, ja elukat
usein kulkiessaan loukun laukasivat. Jännittynein mielin läheni Ontrei
loukkua. Jopas alkoi haamottaa silmiin jotakin mustaa. Otus on...
niin iso ja musta... ukkometso tietenkin. Mutta kovin on sileä ja
siivetön. Musta lampaanvuona... sellainen siitä loukusta löytyi. Oli
se lammas joskus ennenkin sattunut loukkuun loksahtamaan, kun metsoja
varten teki mieli laittamaan loukut kovin korkeiksi. Entiset lampaat
oli hän yksin saanut louheen haudatuksi. Mutta tämän oli Vasilin rähjä
sattunut näkemään loukussa ennenkuin hän itse. Oli metsän polkua
tulla retostanut vastaan ja ilkkunut, että "jopa taisi olla siellä
pulska otus loukussa... eikä määkinyt enää?" Heti oli Ontrei luvannut
Vasilille ryypyt, jos olisi vaiti. Se oli luvannut. Ryypyt oli sitte
saanut. Ja vaiti oli tähän asti ollutkin.
Mutta nyt, nyt se oli uhannut ilmaista, jos häntä hätyyttelisi
jyvävarkaudesta. Mitähän jos olisi mennä Karhivaaran Jyrille itse
sanomaan, että hänen lampaansa... Mutta siitä menisi maksu... ja sitten
epäilyksiä, kun ei ole ennen tunnustanut... ehkä koko kylä puhuisi,
solkottaisi...
Eikä sitä Vasilia käräjiinkään... voisikohan sille mitään. Se on kierä
mies, kyllä se osaa sykerrellä. Lemppari tiesi mitkä koukut ja mutkat
se kulkisi. Sehän kuuluu ennen olleen kova käräjöitsijä, vaikka on
nyt läpiköyhäksi, putipuhtaaksi paljastuttuaan ollut pakotettu ne
jättämään. Lemppari sen kanssa...
Ja ne tuomarit! Ontrei tunsi mielessään pelkoa, salaista kammoa
tuomareita ja käräjiä kohtaan. Eikä yksin hän, naapurit myös täällä
syvimmissä rajasalon sopukoissa, varsinkin vanhan kansan miehet. Ontrei
muisti nuoruutensa ajoilta niin monenmonta juttua tuomareista, miten
ne olivat ottaneet lahjoja, ei ainoastaan yhdeltä, vaan molemmilta
riitapuolilta. Ja sitten ne olivat sotkeneet ja velloneet, kääntäneet
ja vääntäneet väärän suoraksi ja suoran vääräksi. Se kyllä oli ollut
jo ennen sitä suurta sotaa ja vähän sen jälkeen. Sitten kun oli
tullut tännekin Suomen laki, oli ruunu ruvennut ankarammaksi, oli
vaatinut suoruutta tuomareilta eikä antanut ottaa lahjoja. Eivät muka
nyt tuomarit enää ota lahjoja, eivät mutkittele eivätkä metkuttele.
Mutta sepä heidät niin tarkoin tietänee, niin tyystin takaamaan
lähtenee. Kuulojuttuja vaan, täällä salon sopukoissa aniharvoin tapaa
sellaista, joka moisista ruunun asioista olisi latukantojaan myöten
perillä. Milloin oli ruununmies käymässä, ei silloinkaan monella ollut
tilaisuutta juttusille. Ja kukapa heidät ruununmiehet ja heidän sanansa
takasi... lienevätkö muuttunee entisestään. Entiset kyllä tunnetaan,
vanhat tarinat säilyvät ja kulkevat suusta suuhun... oma kyläkin niitä
on kokenut... se ja se... sen ja sen isä tai isänisä... ne ovat olleet
tuomarein puijattavina... kukapa tiesi taata ne tuomarit...
Ja miten ollakaan! Muistellessaan, akkiloidessaan ja aprikoidessaan
rupeaa Ontreita niin arveluttamaan, että hän pysähtyy. Hän pysähtyy,
seisoo hetken ja kääntyy sitten uudestaan Vasilin mökille. Sulaneena,
lauhkeana kuin lammas hän ilmestyy pirttiin.
Hän käy istumaan jakkaralle pöydän eteen ja hetkisen tähtäilee mustaan
paikkaan harmaitten housujensa polvessa, jota hän ei kuitenkaan nähnyt.
Sitten hän katkasee äänettömyyden sukostelevasti puhellen:
— Ajattelin, että sovittaisiin pois...
Huomattuaan Vasilin ilkamoivan katseen, jatkaa hän hieman kuivemmin:
— Että Vasili pitäisi suunsa lukossa ja...
— Soo... joko noin vaan antaisi itseään rosvoksi kellätä!
— No, se nyt on... yritti Ontrei tuohtua, mutta asetti luontonsa
jälleen. Kun pidät suusi tukossa siitä lampaasta niin... niin...
— Mitä sitte?
— Pidä ne jyvät sitte.
— Vai niin! Silläkö luulet pääseväsi linnasta. On sulla syitä ja kyllä
niitä tiedetään...
— Mitä tiedät?
— Kyllä sen aikanaan saat kuulla käräjillä!
Ontreita tuskastutti. Mitähän kaikkea se tiesikään... mahtoiko tietää
ne pärepuut, joita Uuksunrannan maalta... toi...?
Kotvan mietittyään sukahti hän Vasilin korvaan, aivankuin häveten sitä
hänen muijansa ja lastensa kuullen sanoa:
— Tule sinne meille pusseillesi, niin saat pari kappaa rukiita...
— Nytkö heti?
— No, ehdithän sen...
— Heti jos antanet...
— Voithan sitte tulla.
— Kättä päälle!
Tuskin annettuaan tempasi Ontrei kiireesti pois kätensä. Hän läksi
rientämään kotia kohden kuin tulipaloon. Tuntui hänestä mahdottomalta
saapua kotiinsa, jos Vasili joutuu tulemaan keralla.
Rosvo Komulainen.
Viime yönä oli taloa vähän näpistetty. Pahanen poikanen oli tullut
illalla yöksi ja yöllä livistänyt tiehensä, vieden mukanaan
puolivillaisen puvun, joka oli jäänyt naulaan pyhän jäleltä.
Kulkupoikaa ei viitsitty edes jälestä ajaa, mutta kuitenkin se
seuraavana iltapuhteena antoi aihetta kirjaviin rosvokertomuksiin.
— Mitä niistä nykyaikaisista rosvoista! hohhoili iäkäs isäntä.
Napinvarkaita he vain ovat, turhia ihmisten mieliharmeja. Toinen mies
oli ennen rosvo Komulainen, häntä todella täytyi pitää arvossa alallaan.
— Kertokaapas! pyydeltiin.
— Enpä tahdo hänen rosvouksistaan tarinoida, vaikka nekin olivat
kyllä taitavasti toimitettuja. Hän otti paikasta, joista ei luultu
mahdolliseksi. Otti rikkaalta takuusten takaakin ja antoi köyhälle
keskellä kirkkomäkeä. Monta kertaa otettiin hänet kiinni, mutta aina
karkasi hän vapaaksi, joko putkasta tai kulettajiltaan tiellä.
Tavattomasti pelkäsivät häntä koko maakunnan pohatat. Monissa miehin ja
ruununmiesten avulla häntä kiinni jälleen tapailtiin. Mutta Komulainen
käveli vaan vapaana, oleillen useimmiten omassa talossaan Kulhuan
kankaalla, soitten ja korpien takana.
Alettiin otaksua sen johtuvan pitäjän nimismiehen pehmeydestä, sillä
hän oli ylen hyväluontoinen, pieni ja hinterä mies. Ja vihdoin tuli
maakunnan pääkaupungista suuri ja muhkea virkaherra rosvo Komulaista
vangitsemaan.
Se suuri ja muhkea virkaherra saapui pienen nimismiehen luo, kuusi
kovasti asestettua miestä mukanaan.
— Mitäpä aijotte? kysäsi pieni nimismies.
— Aiomme ottaa kiinni rosvo Komulaisen, vastasi suuri virkaherra.
— Vai aiotte hänet vangita!
— Niin aiomme.
— Mutta ette saa!
— Kunko et sinäkään ole saanut?
— Ei, mutta tuolla voimallanne!
— Onko liian vähän?
— Liian paljo!
— Mutta ethän ole saanut vähemmillä voimilla.
— Siksipä niin hyvin tunnenkin rosvo Komulaisen.
— Mitä hänen kiinniottamiseensa sitte tarvitaan?
Pieni nimismies mietti hetken vakavasti. Sitte hän reippaasti sinkosi
seisoalle.
— Lyömmekö vetoa, että otan yksinäni kiinni rosvo Komulaisen!
Muhkea virkaherra nauroi.
— Lähdet yrittämään ja päästät voron käpälämäkeen... sanoi hän
salamyhkäisesti.
— Mitä se merkitsee? kivahti pieni nimismies.
— Huhutaan, ettet _tahdo_ häntä kiikkiin, ja siksi hän muka kävelisi
vapaana.
— Sepä perhanaa! Mutta _tahdotko sinä_ ottaa katsoaksesi, mitä minä
tahdoin ja _voin_? Lyötkö vedon?
Vihdoin veto lyötiin. Pieni nimismies otti pahasen pojan kuskikseen ja
ajoi samalla korven ja suon läpi rosvo Komulaisen taloon.
Seisottivat hevosensa pihalle ja pieni nimismies astui tupaan. Rosvo
Komulainen istui tupansa penkillä piippua polttaen.
— Vallesmanni istuu...
— Kiitos vaan!
— Mitä asiaa?
— Asiani on sitä laatua, että laki on määrännyt minut Komulaista kiinni
ottamaan, sanoi nimismies tyynesti kuin konsanaan tavallisen asian.
— Vai niin, sanoi Komulainen vieläkin levollisempana.
— Ja sitte minua on syytetty, että olen kelvoton virassani, kun en ole
voinut, ehkenkä tahtonutkaan ottaa sinua kiinni.
— Vai niin.
— Minä olen köyhä mies, lukuvelkoja vielä maksamatta ja neljä lasta
jo elätettävänä, piakkoin tullee viides. Olen onneton, joudun mieron
tielle, jos minut erotetaan virastani siksi, että olen sinusta saanut
niin voittamattoman vastustajan.
— Vai niin, sanoi Komulainen hymähtäen.
— Niin on asia.
— Montako miestä teillä on mukananne?
— Ei muita kuin poikanen kyydissä.
— Onko se totta?
— Käy katsomassa.
Komulainen sytytti päreroihun ja meni pihalle katsomaan.
— Onko totta, ettei vallesmannilla ole kuin seitsemän miestä mukanaan?
kysäsi hän kyytipojalta.
— E-eeihän hänellä ole muita kuin minä ja...
— Ja kuka?
— Ja ruuna!
Komulainen näytti uskovan ja astui päättäväisesti tupaan nimismiehen
luo.
— Vallesmanni on hyvä ja käy kamariin.
Menivät kamariin.
Kun astuivat sisään, kavahti siellä yhdeksän isoa miestä seisoalleen.
— Olkaa rauhalliset! viittasi Komulainen miehille. Tämä nimismies on
tullut minua kiinniottamaan ja minä katson olevani velkapää lähtemään
hänen mukanaan.
Alakuloinen, kunnioittava ilme kasvoillaan vaipuivat roistot istumaan.
Komulaisen vaimo keitti kahvia, pannusta tarjottiin nimismiehelle ensin
ja sitte koko joukolle.
Kahvit juotuaan virkkoi Komulainen:
— Olen tässä tuuminut, etten sittekään voi heti lähteä mukaanne.
— Ohoh, ja miksi et?
— Tiedän, etten siltä tieltä pian palaa. Siksi olisi ennen lähtöä vähän
selvitettävä asioitani.
— Miksikäs ei, kun vaan tulet.
— Mihin aikaan tulisin?
— Sopiiko kello seitsemän?
— Kyllä ehdin siksi.
— No, tervetuloa sitte! Olisit kyllä päässyt nyt yhdessä hevosessa,
mutta eihän sille mitä voi, jos asiat vaativat.
Pieni nimismies ajoi kotiinsa. Siellä oli se suuri, muhkea virkaherra
odottamassa.
— Missä se nyt on mies?
— Hän jäi vielä kotiinsa...
— Niinkö kävikin?
— Mutta hän tulee illalla kello seitsemän.
Muhkea virkaherra nauroi ja hyppäsi sitte nopeasti seisoalleen.
— Kyllä on viisainta, että heti lähden miehineni. Komulainen on jo
tietysti taipaleella ja ehtii iltaan toiselle puolelle maailmaa.
Kaikkia joitakin, että heittäysin narriksi!
— Mene vaan, jos tahdot ettei Komulaista saada kiinni koskaan! sanoi
pieni nimismies.
Kun pieni nimismies pani virkansa ja kunniansa takaukseksi, suostui
suuri virkaherra vihdoinkin vielä iltaan asti odottamaan.
Ja illalla kymmentä minuuttia vailla seitsemän seisoi rosvo Komulainen
nimismiehen virkahuoneessa.
— Tässä nyt olen.
— Komulainen on hyvä ja istuu, kehotti nimismies.
Komulainen aikoi istuutua, mutta huomasi suuren virkaherran, jonka
näkyi tuntevan.
— Mitä? Oletteko tekin täällä?
— Olen tullut Komulaista hakemaan.
— Miksei nimismies sitä minulle aamulla sanonut?
— Eihän Komulainen kysynytkään?
— Onneksenne olikin, etten kysynyt. Olisin ollut vaikeammin
pyydystettävä, jos tiesin tuon herran täällä olevan.
— Kyllä olisitkin suorasukaisemmin joutunut kouriini, jollei tämä
nimismies...
— Mutta sen sanon, keskeytti Komulainen virkaherran, että vaikka
olenkin katsonut olevani velvollinen antautumaan kiinni nimismiehelle,
niin en ole velvollinen tuon herran vankina pysymään. Siis...
— Jos tahdot, niin minä toimitan sinut kaupunkiin, tämä herra voi ottaa
pysyäkseen syrjässä, ehdotti nimismies.
— Ei mitään neuvotteluja roistojen kanssa, sanoi virkaherra. Hän avasi
oven viereiseen huoneeseen, ja hänen viitattuaan astui sieltä sisään
kuusi asestettua miestä rautoja kolistellen.
Komulainen ojensi heille kätensä ja niihin pistettiin käsiraudat.
Kaikista kohdin raudotettuna hänet sulettiin tyrmään ja ovelle
asetettiin kaksi aseellista vartijaa.
Mutta aamulla oli tyrmä avoinna ja vanki poissa vartijoineen. Ei
Komulaisen talosta eikä koko tienoolta häntä löydetty, ja pohatat
saivat edelleen vavista häntä peläten.
Parin päivän perästä palasivat kadonneet vartijat. Mutta heiltä oli
vaadittu vaitiololupaus, ja he olivat oppineet, ettei Komulaiselle
antamaansa lupausta käy rikkominen.
Töyrentuulastus.
Korvenkainalon mökin perhe lopetti puolipäiväsensä, johon
kuului leipää, perunoita, suolasärkeä ja sinertävää piimäsintua
palanpainimeksi. Syötyään pyyhkäsi isä Taneli puukkonsa housunsa
reiteen ja työnsi sen vasemmalla lonkallaan riippuvaan tuohituppeen.
Sitte hän nousi, pisti piippuun ja piippu hampaissa meni pitkälleen
karsinassa olevaan sänkyyn. Äiti Eeva meni perästä, puukkasi Taneliaan
menemään sinnemmäksi seinäviereen ja painautui hänen kylkeään vasten.
Taneli asetti piippunsa penkille sängyn päänpohjiin, ja kohta alkoi
kuulua karsinasta hänen nenänsä tohina, jota säesti Eevan vienokkaampi
sihitys.
Hinttu, torpan tytär, korjasi ruuanjätteet tuvan oven takana olevaan
ruokamöksään, tarttui sitten virkkauskoukkuun ja näpläsi peukaloa
kintaaseen, jota hän veli-Malkkiaan varten valmisti. Malkki, joka
kahdeksantoista vuotta sitten oli ristitty Malakiakseksi, meni hänen
luokseen peräikkunan alle istumaan ja katseli mielihyvin siskonsa
näppäröitä sormiliikkeitä ja kirkkaita silmiä. Ja sisko heitti häneen
niin ystävällisen silmäyksen, jotta oikein mieltä hiipoi.
Pilvinen talvipäivä alkoi hämärtyä, ja läheinen kuusikko kuumotti
ikkunaan niin tumman surulliselta, niin surullisen kaamealta Valkosen
hangen yllä. Se kuusikko kiersi aivan aitaa myöten puolet mökin
pienistä pelloista, jotka korven kainaloon painautuneina muodostivat
siihen kaarevan loven. Itäpuolella liittyi kuusikon reunaan
solakkavartinen riukukoivikko, jonka juurella matala näreikkö oli
kasvanut ainoastaan leveydelleen. Ja leveäin lehvien latvat painoi
hanki peittoonsa, siten muodostaen pyöreitä, valkoisia lappalaiskotia.
Ikkunan edessä istuessaan kuulivat sisarukset ulkoa äkillistä hohinaa
ja kohinaa.
— Töyriä! huudahti Malkki, joka ensiksi oli ehtinyt tarkkaamaan. Hän
huudahti niin hiljaa, etteivät töyret kuulisi, mutta huudahdus oli
kumminkin niin kärjistynyt, että se herätti nukkuvat sängystä. Koko
torpan väki riensi korvenpuolisesta ikkunasta kurkistelemaan.
Isohkoina mustina pilkkuina näkyi harmahtavaa taivasta vasten aika
parvi töyriä läheisten korpikoivujen oksilla. Ja toisia lentää havitti
parhaallaan mökin ylitse kylästä päin. Ne oli nähtävästi jostakin
säikäytetty liikkeelle ja nyt etsivät rauhallisempia olinsijoja täältä
sisäsalolta. Kaikki ne kertyivät läheisten korpikoivujen latvoihin,
kuvasteleivat siinä kuusikon latvojen ylitse mökin asukkaille, nokkivat
urpuja ja kuikistelivat kaulaansa kuin yösijaa etsien.
Ja miten tavattoman paljo niitä vielä oli! Ikkunasta kurkistelevan
mökinväen tyyneys katosi ja heidän päiväjärjestyksensä meni mullin
mallin. Miesväellä oli vielä ollut aikomus mennä metsätöihin ennen
täyden pimeän tuloa ja naisväen olisi täytynyt lehmä ja lammas
illastaa. Mutta nyt ei hennottukaan ulos liikahtaa, hartain silmin
tähdättiin vain ikkunasta suurta töyriparvea, kaikinmokomin varoen
vierasten häiritsemistä.
Malkki jäi ikkunan luo vartioimaan, mihin töyret puista laskeutuisivat.
Taneli tarkasteli päreorret ja kun siellä ei ollut riittävästi päreitä,
alkoi hän ovensuusoppeen sulamaan tuoduista pärehaloista kiskoa lisää
kiireimmän kaupalla. Kiskomansa päreet työnsi hän heti kuumaan uuniin
kuivamaan.
Malkki yhä tarkasti vartioi ja Hinttukin nosti vähänväliä silmänsä
virkkauksesta katsoakseen töyriparvea, joka rauhallisena yhä urpuja
nokiskeli. Siskollisen katseensa hän muisti tähdätä Malkkiinkin ja
sanoa, ettei Malkki ole ollenkaan hyvä, jollei töyrirahoilla tuo
hänelle pukukankaan pumpuliloimia. Malkki varotti lyhyimmittäin Hinttua
olemasta samallainen kuin entinen poika, joka metsällä jäniksen
nähtyään unohtui niin kuvittelemaan mitä tekisi jäniksen nahkalla, että
unhottikin ampumisen ja jänis nauraen juosta puputti tiehensä.
Talvi-ilta hämärtyi hämärtymistään.
Malkki yhä vartioi.
Äkkiä hän nytkähti ikkunansa edessä.
— Nyt ne lähtevät!
Koko mökin väki riensi taas ikkunaan.
Joku töyristä oli lehahtanut lentimilleen ja toiset yksitellen
irtautuivat jälkeen. Vitkan verkkaan ne liipottelivat viistoon alaspäin
korven reunamitse, painautuivat kuusikon ja koivikon rajamaille ja
katosivat koivikon juureen.
Koivikon juurella, matalain lumisten näreitten katveessa ne olivat
tietyssä tallessa. Vartija pääsi pois paikaltaan ja naisetkin tohtivat
jo mennä ulos ilta-askareilleen.
Miehet ottivat suksensa kesäteloiltaan tuvan parvelta ja varustivat
molemmat sujakat, mutta tukevat seipäät. Suksien varvasremmejä
laitellessa ja muuten varustautuessa ehti jo tulla pimeä. Mutta
kiirehtimättä söivät miehet iltasensa, istuskelivat yhä ja odottivat.
Antakaa töyrien asettua ja painautua syvälle hankeen...
Vihdoin miehet lähtivät liikkeelle. Ottivat rovion päreitä kainaloonsa
kumpikin ja astuivat pimeään yöhön, lykkäsivät lylyt lumelle ja
pellon yli hiihtää sujuttelivat valkosen hangen pumpulipintaa myöten.
He suuntasivat koivikkolehdon laitaan kauvas paikasta, johon töyret
olivat laskeutuneet, ja lehdon laitaa myöten hiljalleen, äänettöminä
hiihtäytyivät lähemmäksi synkässä, pilvisessä yössä.
Lähemmäs päästyään sytyttivät molemmat tulen päreihinsä. Päretuohukset
loimottelivat kirkkaasti pimeässä yössä, valaisten loistavan
kehän ympärilleen, jota vastaan kaukaisempi yönpimeys näytti sitä
synkemmältä. Tuohukset kädessä painautuivat miehet koivikkoon, jonka
solkevat riukurungot ja matalat lumipeittoiset näreet loistelivat ja
välkkyivät öisten tulien valokehässä kuin sadun ihana unelma, sitäkin
ihanammalta tuntuen synkän yökehän keskeltä, josta luminen metsä
runkoineen ja oksineen yhä hämärämmän salaperäisenä, yhä pimeämmän
kammottavana häämötti, kuta kauvemmaksi koetti tirkistää. Valokehänsä
keskellä painautuivat miehet yhä syvemmälle metsään, kulkivat
kuusikkoon, palasivat koivikkoon jälleen. Ja koivujen ja kuusten
lehvät muodostivat yllä katoksen, joka tuohusten valossa näytti aivan
läpipääsemättömältä.
Kauvan he saivat etsien kiertää metsää ristiin ja rastiin.
Yhtäkkiä sieppasi Malkki tuohuksensa oikeasta kädestä vasempaan ja
sivalsi seipäällä pehmeään hankeen.
Hän oli huomannut hangessa reiän ja reiän ympärillä siipien jälkiä,
joita töyri oli räpyttänyt hankeen kaivautuessaan.
Töyri nutistui sinne hangen sisään.
Mutta Malkki ei ehtinyt sitä ylös penkoa, sillä vieressä alkoi hanki
liikkua. Jo pelmahti lumi, jo vilahtivat koirastöyren mustat siivet...
mutta samalla iski Malkki seipäällään ja töyri nyykistyi hangelle
hiukan siipiään liikutellen.
Nyt alkoi hanki liikahdella yhtaikaa useammasta kohden, täältä tasaisen
sammalaukean kohdalta, tuosta koivun juurelta ja tuolta lumisen näreen
levien läheltä. Mutta samalla joutui Tanelikin seipäineen hätään
pojalleen avuksi, yhdessä he lyödä huimivat teiriä seipäillään minkä
kerkesivät, yhden löivät kuoliaaksi nukuksiinsa hangen sisään, toinen
oli parhaallaan uutostaan ylös selvittäytymässä, kun sai seipäästä,
kolmas surmautui puskeuduttuaan näreen sekaviin oksiin uuttonsa
lähellä...
Ne töyriparat, jotka onnistuivat selviytymään ylös uutoistaan ja
lentimilleen lähtemään, eivät siltä monikaan henkeään saaneet
säästetyksi. Niitten silmät, vasta unesta auenneina, huikenivat
näkemättömiin punertavan kirkkaassa, väräjävässä päretulen valossa.
Kuin päättömät kanat ne voivat lentää suoraan surmaan sauvaa kohden,
kentiesi tulen häikäiseminä sitä kohden sohotellen.
Tuossakin joku parhaallaan pelmahtaa hangesta esiin ja hätäisesti
lähtee lentämään. Heti kohta lyö siipensä ohkaseen aisakoivuun, jotta
tuuskahtaa hankeen. Ei ehdi uudestaan siivilleen nousta, kun jo
seiväsmies lyö nirrin pois.
— Tuossa harmaa naarastöyri lentää ylävitalikkoon, satuttaa itsensä
koivun runkoon, mutta tapautuu taasen lentimilleen maahan putoomatta.
Ylemmäksi, valokehän ja pimeän rajamaille päästyään se lentää suoraan
sakeaa koivun latvaa kohden, siivittää, siivittää, rupisteleiksen
oksien välissä, koettaen päästä läpi, koettaa tapautua oksalle
istumaankin, mutta ei tavota tasapainoa. Oksissa sokkeloidessaan
lintuparka väsyneenä taasen irtautuu ja siivillään kannatellen hiljaa
laskeutuu maata kohden. Siellä on mies, kurkottaa jo vastaan seipäineen
ja lyö linnun maahan.
Aniharvat töyristä sattuivat osumaan oksien aukkoihin ja selvisivät
selville ilmoille. Mihinkä asti ne lienevätkään hädissään lentäneet,
lienevätkö enää tohtineet pysähtyä yötään viettämään...
Mutta kun yöllinen hyökkäys, sissiretki nukkuvaan perheeseen oli
päättynyt ja Taneli ja Malkki saaliinsa kokoon keräilleet, oli heillä
neljättäkymmentä töyrtä kaikkiaan. Koivuisilla taakkavitsoilla he
kantoivat otukset kotiinsa.
Kotiväki oli koko ajan tähystellyt ikkunasta, nähnyt miesten sytyttävän
soihtunsa koivikon laidassa, nähnyt heidän menevän metsään ja nähnyt
tulien vilkkuvan puitten lomitse. Uteliaalla odotuksella näkivät he
sitten tuliroihujen punertavan kirkkaina pilkkuina lähenevän pilkkosen
pimeässä yössä, ja ilosella ihailulla ottivat he kotona vastaan kelpo
metsästäjänsä.
Kun töyret seuraavana päivänä vietiin kylän kauppiaalle, saatiin
niistä 2 mk 10 penniä parista. Se oli paras ansio yhtenä yönä, minkä
Korvenkainalon mökin miehet olivat milloinkaan ansainneet.
Valheen apostoli.
Nimismies tulla pölähti keskellä kaunista suvisunnuntaita Hevosahon
lautamiehen pihalle. Jalkapatikassa hän tuli siltavoudin kanssa,
seisahti hieman eteisen edessä ja vilkasi tuvanikkunaan, ovatko nähneet
hänen tulonsa. Sitte hän istahti eteisen penkille ja pyyhiskeli hikeä
otsaltaan.
Pian joutui siihen lautamies ja vei vieraan kamariin. Emäntä puolestaan
oli rientänyt puuhiin kahvipannuineen.
Vaihdeltua alkupakinat ilmasta, vuodentulon toiveista ja
sensellaisista, alkoi nimismies hienosti viittailla tulonsa syyhyn.
Tai ei hän siihen oikeastaan viittaillut, hän koetti kopeloida isännän
mieltä, että hän johtuisi sen ilmaisemaan. Mutta isäntä ei puolestaan
ollut niinä miehinäänkään, että ottaisi ymmärtääkseen.
Vihdoin nimismies kävi suoraan asiaan, sanoi tiellä tavanneensa miehen,
joka oli kertonut, että Hevosahon lautamies tahtoisi häntä kaikella
mokomin tavata.
Lautamies ihmetteli. Sillä ei hänellä ollut mitään asiaa, saatikka
sitte niin tärkeää, että olisi vartavasten nimismiestä taloon kutsunut.
— Ole tervetullut taloon, harvoinpa sinua nähdäänkin.
— Etkö sinä sitte tosiaankaan kutsunut?
— En, vaan hauskaa kaikessa tapauksessa, että poikkesit...
— Mutta minkä kumman viestin minä sitte sain?
— Sitä minäkin tässä...
— Että uskalletaankin pitää pilkkanaan...
— Tunsitko miestä?
— En tuntenut.
— Et tullut kysyneeksi nimeäkään?
— Mitäpä sillä tein sellaisessa tapauksessa... enhän näet osannut
tällaista mitenkään aavistaa.
— Minkä näkönen se oli?
— No, joo... suoraan sanoen hän tosin näytti vähän reuhkaloisen
näköseltä, Hoikahko, pitkänpuoleinen, vaatteet yleensä reuhallaan
yllä, pitkähkö tukka, kasvoiltaan laihahko... Sen tulin erityisesti
huomanneeksi, että suu oli suuri, pitkät huulet olivat ulospäin
rempallaan.
Nimismiehen kuvailua kuullessa alkoivat lautamiehen silmät käydä
sennäkösiksi kuin niistä olisi ollut jotakin väkipakolla ulos
puhkeamaisillaan. Alkoi käydä kovin silminnähtäväksi, että hänen oli
vaikea pidättää nauruaan.
— Vai Mikko se...
— Mitä, tunnet siis hänet!
— Tunnetaanhan se mies...
— Mikä lurjus hän sitte on?
— Hän on apostoli...
— Mikä?
— Apostoliksi häntä on sanottu kinkeristä alkaen toistakymmentä vuotta
sitte, jolloin rovasti itse hänelle sen nimen antoi.
— Mikä se sellainen apostoli on?
— Valheen apostoliksi häntä nimitetään ja syystäkin. Vai pyöräytti se...
Tässä lautamies ei malttanut olla räjähtämättä ilminauruun.
— Vai pyöräytti se nimismiestäkin, pahuus. Hän se sitte on oikein
ammattivalehtelija. Monen hän on narrannut seisoalleen, kuten sanotaan.
Tahkolan ukko oli hänestä kerran kannellut rovastille ja rovasti
kinkerillä nuhdesaarnaa hänelle pitäessään tuli sanoneeksi sanat, jotka
siitäpäivin ovat olleet hänen liikanimenään. Ja harvoin haukkumanimi
sen paremmin paikalleen osuu. Hän saa valeitaan uskomaan kenen tahansa,
usein niin pitkälle, että monasti tekevät hänen juttujensa tähden
pitkiä narrinretkiä.
— Sepäs kumma mies pitäisi saada puhutellakseen. — On tainnut mennä
kylille nyt, koska kerran on tullut vastaan.
Samassa talon emäntä, kuulu ketterästä kahvinvalmistuksestaan, avasi
oven ja työnsi tytärtään sisään kahvitarjottimen kanssa. Hehkuen hämin
punasta, joutuessaan niin äkkipäätä herrojen eteen, niiasi tyttö kahvia
tarjotessaan niin syvälle, että oli polvet vähällä lattiaan lysähtää.
Kahvia juodessaan sattui isäntä silmäämään ikkunasta kujalle
heilimöivän ruispellon ylitse.
— Tuollahan se Mikko jo palaa ja sellaista himphamppua!
— Kutsu sisään!
Isäntä kiirehti kujan veräjälle ja huusi Mikon jälkeen. Mikko tuli luo
ja isäntä pyysi sisään. Mikko meni, ilmeisesti muistamattakaan äskeistä
valettaan. Tavallisesti hän ei huomannut mitään pahaa tehneensä,
vaikka valehteli niin, että korvat liikkuivat. Valehteleminen lienee
ollut hänelle todellinen henkinen tarve, sillä hänellä oli vilkas
mielikuvitus, kekseliäs ja ilonen mieli ja hyvä puhelahja... täytyihän
hänen saada lahjakkuuttaan johonkin käyttää... Monta kertaa hän taisi
valehdella huomaamatta itsekään pistävänsä lipokasta...
— Hyvää päivää! sanoi hän nimismiehelle, heittäen äkkiä hattunsa pois
ja hyvin syvään kumartaen. Hän istahti vaatimattomasti tuolille oven
suuhun ja nökötti siinä niin levottoman ja kiireisen näkösenä kuin
olisi heti asiansa toimitettua pois kiirehdittävä. Odotellessaan hän
katseli ja hypisteli hattuaan.
— Joo, alotti nimismies. Sinä Mikko kuulut olevan kova mies
valehtelemaan. Haluaisinpa kuulla jonkun keksinnöistäsi. Hökäsepäs
nyt kuullakseni paras valeesi, ehkäpä päästät parikin... saat kapan
rukiita...
Mikko tuli ensin pettyneen ja sitte suuttuneen näköseksi. Hän nousi ja
lähtöä tehden kysäsi:
— Eikö muuta ole asiaa?
— Eikö sitä siinä...
— Pane vaan parastasi, kun saat vielä palkan! kehotteli lautamies.
— En jouda, sanoi Mikko totisena, nyt mitenkään joutaviin jaarituksiin.
Hyvästi vaan!
Hän tarttui jo avaimeen.
— No, maitahan nyt, ehkä emäntä tuo kupposen kuumaakin, asetteli
lautamies.
Mikko pysähtyi syrjäkariin.
— Miksi sulla on niin kiire? kysyi nimismies.
— Tuonne Konttilahteen aioin...
— Ja mitä sinne?
— Pellonpäästä haen kaloja, olen aina sieltä kesätyön päälle ottanut.
— Mutta eiväthän ne ole tänä kesänä kaloja saaneet...
— Eivätkö?
— Tiettyhän se.
— Mitäs se Nuutisen Maija sitte lörpötteli...
— Sanoiko saadun?
— Sanoi, sanoi Konttilahden pellonpääläisten saaneen viime vuorokausina
kaloja niin etteivät ehdi siivota ja suolata...
— Ohoh!
— Niin, ja sentähden kuuluivat myyvän tavattoman huokealla, melkein kun
vaan joku vie kalat nätänemästä...
— Jassoo!
Nimismies ja lautamieskin olivat erinomaisen kiintyneitä asiaan.
Mikko oli niin kalanahnaan näköinen, etteivät toiset hennoneet
pitemmältä häntä viivyttää. Hän sanoi kiirehtivänsä hakemaan konttia
kotoaan ja sitten kala-apajalle.
Mikon kotikylästä oli Konttilahteen pari vanhaa ruotsinvirstaa, mutta
kirkolle oli molemmista kolmatta peninkulmaa. Nimismies oli mielissään,
että oli juuri sattunut tälle puolelle pitäjästä näin kalaisena aikana.
Kaloista oli ollut niin kova puute koko kevätkesän, että se mies, joka
nyt ensiksi joutui apajalle. Toimitettuaan asiansa, ajoi nimismies
Pellonpäähän kalakauppoja tekemään.
Hän meni Pellonpäähän ja käänsi puheen kalansaaliiseen.
Mutta siellä ei tiedetty sellaisesta mitään...
Oliko siellä äskettäin näkynyt erästä Mikko-nimistä miestä?
Ei ollut näkynyt...
Nimismies yritti suutahtaa. Mutta pian muisti hän kohtauksen laadun
Mikon kanssa ja nauroi enemmän kuin oli koskaan nauranut. Ja nauramalla
muutkin nauroivat, kun kuulivat Mikon uuden metkun.
— Ollapa nyt se mies täällä, niin pitäisi hänelle mitattaman koko
tynnyri rukiita, sanoi nimismies.
Kertomus isännästä, joka ei pyhittänyt sapattia.
Rytörinteen isäntä kävellä kääkersi levotonna pihallaan, emännän
keittäessä kodassa piimäjuoksutosta aamiaiseksi. Isännän päässä kiehui
ja kihisi, siellä tempoi kuin kaksi eri kättä, joista toinen käski,
toinen kielsi...
Lempsatti sentään, että juuri tänään pitikin olla näin kirkas
päiväpaiste, heleä heinäpouta... Sataa, sataa suhuttaa ensin koko
viikon, toistakin... rupeapas sitte ja paiskaa pouta pyhäksi! Ei näytä
olevan sateesta pelkoakaan, heleän kirkas on kauttaaltaan sininen
taivas... ei hattarata näy taivaalla eikä toisellakaan... tasainen on
taivas kuin silkka vesi... että vaikka veneellä soutaisi...
Ja heinät ovat hajallaan Notkoperän niityllä... toista pielesalaa on
hivelletty heinikkoa kellelleen! Enin osa niistä on ruolla lämpenemässä
ja ummehtumassa, osa hajallaan luokoutumassa mehuttomiksi. Tänään
nyt olisi päivä sellainen, ettei muuta kuin löisi ruot hajalleen ja
niitospäitä vähän kohottelisi, niin illalla saisi niitetyt heinät
rutikuivina pielekseen...
Hyvä olisi heiskata heinien kanssa, jollei olisi pyhä... Mahtaisikohan
Ylitalon Ukko olla niin äkänen, että vihastuisi siitä, jos näin
tärkeää työtä tekisi sunnuntainakin? "Mitä suurin tarve ja ristillinen
rakkaus vaatii, ei se ole kielletty. Sentähden... mitenkäs se nyt
olikaan... sentähden... ai, niin... sopii kyllä parantaa sapattina ja
auttaa härkää ulos kaivosta." Niinhän siinä katkismuksessa... Tarve
tässä tietysti on, sillä tarvitseehan karja talvella heiniä... mutta
lieneekö sentään suurin tarve? Ja mitenhän... vaatineeko ristillinen
rakkaus, että sopivana poutapäivänä, vaikka se olisi sunnuntainakin,
korjattaisiin karjalle heiniä talveksi? Härkää saa nostaa kaivosta...
härkä on karjaa... tottahan Jumala rakastaa yhtäpaljo lehmiä kuin
härkiäkin, että molempia saa turvata kuolemasta... Papit sallivat, että
karjaa ruokitaan sunnuntainakin... mutta millä talvella ruokitaan,
jollei kesällä rehua korjata... ja ainoana poutapäivänä viikon
perästä...
Alkoi isännästä tuntua siltä, että tänään täytyy mennä heiniä
hajottelemaan ja kouhottelemaan, olipa se sitte hyvin tai pahoin. Hän
kynsäsi korvallistaan ja meni emännän luo kotaan. Häneltä piti kysyä
asiasta... mutta arveluttavalta alkoi sekin tuntua. Ei se eukko,
joka sunnuntaisin niin hartaasti veteli virsiään, mitenkään antaisi
myöntymystään sellaiseen syntiin. Kauhistuisi vaan niin, ettei tulisi
mitään koko aikeesta. Paras on pitää omana salaisuutenaan, menipä sitte
tai oli menemättä. Renkiä ja piikaa on kyllä mahdoton saada niitylle
emännän tietämättä. Mutta voihan itse mennä... jos mennäkseen... ja
ehkäpä voi hakea iltapuoleen muitakin avuksi, kun heinät kerran on
hajalla ja kuivina. Isäntä jätti emännälle sanomatta ja kysäsi vaan:
— Eikös se keitto jo ala joutua... niin kaunis pouta, että aivan...
Aivan tahtomatta luiskahti pouta keiton kiirehtimisen yhteyteen.
— Mikäs hoppu sulla siinä... sunnuntaihan nyt on...
— Nälkä tuo jo tulee ja aioin muuten pistäytyä kylilläkin...
— Kylillä... kirkk'aikana! Olisit vaan kotona. Luettaisiin päivän
epistola ja evankeljumi, palkolliset saisivat olla mukana.
— Täytyy mun käydä.
— Sitte iltapäivällä käyt, jos käydäksesi olet, etkä menisi keskellä
kirkk'aikaa...
— Paljo on käyntiä, menee koko päiväkin.
— Voi sinuakin! huokasi emäntä. Ennen lasna ollessani eivät vanhemmat
laskeneet minua pyhäpäivinä illoillakaan mihinkään eivätkä käyneet itse
muualla kuin seuroissa ja kirkossa. Niin ne heränneet ennen... mutta
pois häviää nykypäivinä usko ihmisistä, synnin ja suruttomuuden uneen
vaipuvat nuoret, vieläpä vajoavat vanhatkin, jotka toki ennen enemmän
Herraa pelkäsivät.
— No niin... arvasinhan sen, ynähti isäntä ja pyyhälsi kodasta pihalle.
Emäntäkin tuli pian perästä, kantaa kelletellen höyryävän padan tupaan
ja asettaen pankolle. Piika toi leivät, kalakupin ja piimätuopin
pöytään, emäntä ammensi piimäjuoksetoksen kahteen suureen puukuppiin,
joista toisesta söi isäntä ja emäntä, toisesta renki ja piika. Ilman
pitempiä puheita syötiin aamiainen ja sitte heittäydyttiin ruokalevolle.
Salokylän miesväen tavallinen kotijärjestys oli sunnuntaisin seuraava:
ensin yölepoa aamiaisille asti, sitte osaksi ruokalepoa, osaksi päivän
epistolan ja evankeliumin lukemista puolisille, lopuksi kyläilyä
iltaan. Naiset ja kirkkoväki tästä järjestyksestä tekivät poikkeuksen.
Naisten tuli hoitaa karja ja laittaa ruoka perheelle sunnuntaisinkin.
Rytörinteen perhe vaipui syötyään pian ruokauneensa. Mutta isäntää ei
nukuttanut. Äänetönnä hän keturoi penkillä pöydän päässä, ja hänen
ajatuksensa kiersivät ahkerasti Notkoperän niityllä. Samalla hän
kuulosteli tarkkaan, milloin nukkuvain nenien sihinä kohoaa kylliksi
varmaan asteeseen. Lopulta hän kepsahti hiljalleen ylös ja asteli ulos.
Ruokatuvassa hän leikkasi leivästä pari viipaletta, pani niitten väliin
suuren sären ja tunki käärön taskuunsa. Piimää olisi pitänyt ottaa...
mutta leili on hellillä niin keihkeällä paikalla, että emäntä sen
poissaolon heti huomaisi. Voihin samaten tulisi iso näkyvä lovi... ja
emäntä kyllä muistaa tarkkaan mistä itse on milloinkin vuolassut...
Samapa tuo... yhdeksi puoliseksi syö vaikka hapankaalia, kuten
reppulaisten kotimaassa... elettiin sitä ennenkin, vaikka syötiin vain
pelkkää pettua...
Kuin varkain putitti isäntä Notkoperän niitylle. Perille saavuttua...
kaikki epäilykset haihtuivat kuin tuhka tuuleen... ukko heiskui ja
huiskui kuin tulipalossa. Ravakasti tarttui hän heinärukoon sylin,
puistaa reuhotti tarmonsa takaa, jotta hajosivat vainen heinät puolelle
jos toisellekin. Niin hän kulki ruolta ruolle ja löi ne kaikki hajalle
kuivalle niitylle, heleään päiväpaisteesen. Tottapa heistä sitte
selviäisi, jollei muuten, niin kokoileisi iltapäivällä kantorukoihin,
ainapahan toistekin pielestetyiksi tulisivat.
Ruot hajotettuaan kohotteli ukkeli niitospäät niityn laiteella, palasi
sitte aamullisille jälilleen, haravan kera käännellen niitä luokoja,
jotka aamulla oli ruoista hajottanut.
Niinpä olikin päivä jo kallistunut hieman iltavinoon, ja heinämies
tökkäsi haravan varren niittyyn pystyyn. Mutta elähän mitä... ei se
vedellyt... pois oli kiireimmän kaupalla otettava! Se oli taika: kun
haravan piit olisivat yläällä pystyssä, repisivät ne ilman pilvet
riekaleiksi ja silloin tulisi sade kastelemaan kuivat heinät. Pilviä
tosin ei näkynyt nyt... mutta taika on taika... ei sen verkonsilmät
näy... pilvi voisi heti tulla hankailemaan haravan piihin... Ja isäntä
asetti haravansa kiveä vasten, piit kiveen päin...
Hehheh... olipa ruvennut raataminen luissa tuntumaan. Pielespohjalle
puoliselle nyt... kalaa ja leipää... sitte jatkamaan heti taas...
kalaa ja leipää... saahan toki sentään vettä lähteestä palanpaineeksi.
Solkeva oli koivikko aivan niityn laiteella, varjoillaan tahtoo haitata
heinien kuivamistakin lähellään. Tarvitsee vaan vitasta puukolla
viiru sileään tuoheen... puun ollessa jäkäliä ja rovellaan longahtaa
tuohilevy irti melkein itsestään...
Pielespohja oli siellä vähän sinnempänä niityn laiteella, samaisen
koivikon varjossa. Isännän takki riippui sen lähellä vesan korvuksilla.
Vierelle pisti metsästä ensin kallion kieleke, pyöreäpäinen kuin
hiomalla kulutettu. Hiiden pojat kuuluivat sen ennenvanhaan
kuluttaneen... olivat kakarat siinä mäkeä laskeneet tulenlieskaisilla
vieteripyörillään. Nykyisin sitä sileää kalliota käytti kesäisin
heinäväki ruokapöytänään...
Tuohesta lippiä tehden, taitellen levyä nurkille, läheni
isäntä pielespohjaa hiljalleen. Vain silloin tällöin jouti hän
lipintekeleeseensä katsomaan... täytyi sen kahden puolen katsella myös
jalkoihinsa sammalmättäiseen niittyyn, ettei kompastuisi... viereltä
ja kauvempaakin kihtoivat näkökehään hämärämpänä hajallaan olevat
heinät tuoden mieleen huolta ja hoppua. Alkoi arveluttaa, ehtiikö
hän ennen yökasteen tuloa panna heiniä ruolle, joko pitänee juosta
taloon hakemaan lisäväkeä... Mutta mitähän se eukko silloin... hän
joka lukiessaan ja veisatessaan on huolitellen muistutellut miestään
kylän käynnistä... mitähän se hohkailisi, jos tietäisi työssä olleen...
alkaisi vielä puhua helvetistä, sen hiiloksista ja paistinvartaista...
hitto hänestä kuulkoon... karmi selkää jo ajatellessakin. Kyllähän sen
Ylätalon ukon kanssa aina sopii, aina miesväestä selviää, mutta akkojen
ja paholaisten... niitten kanssa selviäminen on hullumpaa...
Mutta silloin!
Kuin salama, kuin pitkäsen tuli ja leimaus välähti jotakin isännän
silmään, kuitenkaan ääntä kuulumatta. Kirkas valokehä luisuu kallion
kielekkeellä, metsän varjon keskellä... väräjävä valokehä... kehän
keskellä mies... kirja, suuri kirja kädessä. Himmeästi välähti
mielessä, että se ehkä on joku kyläläinen, mutta se ajatus haihtui
oikein selvenemättäkään. Se käänteli kirjanlehtiä ja liikutteli
suutaan. Kuuntelemattakin kuuli isäntä äänen kuin tuulen hyminän:
— Kuusi päivää pitää sinun työtä tekemän ja kaikki askarees
toimittaman, mutta seitsemäs päivä on sinun...
Silloin isäntä hervahti niitylle puoleksi polvilleen, puoleksi
istualleen ja painui pökerryksiin.
Kun hän jälleen kuontui kohottamaan päätään ja uskalsi puolella
silmällä tirkistää kallion kielekkeelle, ei hän nähnyt siellä mitään
outoa enään. Valokehä oli vielä jonkillainen... päivä paistoi pyöreän
lehvienloman lävitse... takki riippui vesan korvuksilla... mutta
mitään tavattomampaa ei näkynyt. Isännästä tuntuikin, että silloin
kun hän oli nähnyt oudon miehen autereisessa, väräjävässä valokehässä
ja hänestä oli alkanut tuntua kuin hän irtautuisi kaikesta muusta
tätä näkyä katsoessaan, että hänestä oli silloin näyttänyt mies
kirjoineen päivineen yhtäkkiä katoavan, haihtuvan kuin henki konsanaan,
juoksematta pois, nousematta pilviin tai vajoomatta kallioon allansa...
Rytörinteen isäntä tunsi aivan lamautuvansa kammosta. Ei häntä
haluttanut ruoka, ei töihin meno tullut enää mieleenkään.
Vaistomaisesti otti hän takkinsa oksalta ja syvästä syyllisyyden
tunnosta väristen alkoi astua kotiinsa.
Kotonaan kertoi hän emännälleen ja muille kyläläisille ihmeellisen
näkynsä Jumalan miehestä, joka oli lähetetty häntä varottamaan
sapatinrikkomisesta ja muusta synnistä ja pahennuksesta. Kuulijat
kauhistuivat, ihmettelivät ja siunailivat. Erittäin kauhistui ja
siunaili Rytörinteen emäntä, joka heränneessä kodissa oli nuoruudessaan
Herran pelvossa kasvatettu. Hän rukoili miehensä puolesta hartaimmat
esirukouksensa ja neuvoi häntä menemään papin luo saadakseen siltä
synnit anteeksi ja siunauksen pahanvaltaa vastaan.
Mies meni, tunnusti syntinsä ja kertoi Herran antamasta varotuksesta
siinä ihmeellisessä näyssä.
Pappi ei puhunut mitään näystä, hienosti hän vältteli myös
määrittelemästä, miten suureksi synniksi isännälle hänen pyhätyönsä
luettanee... vaikka isäntä koettikin siitä selvyyttä saada. Pappi
kehotti vaan yleensä pelkäämään ja rakastamaan Jumalaa ja vaeltamaan
nuhteettomasti Herran edessä.
Rytörinteen isännän heinät saivat olla Notkoperän niityllä yökasteen ja
seuraavain päivien sateitten alla, kunnes ne auhtuivat ja ummehtuivat
piloille eivätkä olleet olkienkaan verosia syötäviä karjalle talvella.
Mutta Rytörinteen isäntä oli tullut uudeksi ihmiseksi, ja kaikki jotka
hänen kertomuksensa kuulivat ja uskoivat, tulivat uusiksi ihmisiksi ja
vahvasti uskoivat pääsevänsä kuoltuaan taivaaseen, jossa ei tarvitse
kyntää eikä tehdä heinää talveksi karjalle, vaan ristissäkäsin
veisataan virsiä ja vietetään ijäistä sapattia.
Ja tämän kertomuksen isännästä, joka ei pyhittänyt sapattia, vaan jolle
lankeemuksensa koitui ylennykseksi... sen olivat sen aikuiset eläjät
kertoneet lapsilleen ja he taas lapsilleen ja lastenlapsilleen, kunnes
se on yhteisen kansan ojennukseksi tähän kirjaan kirjotettu.
Tanu ja Tommi.
Tahdoin kerrankin nähdä Aholan Tanun kotoisissa oloissaan, kun olin
kerran urennut sille puolelle pitäjästä. Tahdoin tavata tuttavaani
Tanua, joka oli paikkakuntansa arvokkain mies, piirin esimies ja suuri
maanviljelijä, jonka talous oli parhaimmassa kunnossa ja työväellä
vakava toimeentulo.
Tapasin Tanun laajalta kesantopelloltaan ojalinjoja kepittämästä.
Tervehdittyämme hän istui kivelle, kopisti piipustaan porot lapikkaansa
kantaan ja vakavin liikkein tukki tupakkaa piippuun.
Monet olivat ne kertomukset ja kokemukset, joita olin häneltä kuullut,
mitenkä hän katovuosina oli kuntalaistensa asioita ajanut, kulkenut
hätäleipänäytteitten kanssa aina senaatin neuvospöydän edessä, miten
taistellut nimismiestä, kuvernööriä ja muuta virkavaltaa vastaan,
etteivät ne enää viitsineet kulkea tietä hänen pihansa kautta, vaan
kiersivät aidantaitse ahoja myöten näillä mailla liikkuessaan, miten
oli mahtavan apteekkarin sysännyt suohon kunnan varoja kavaltamasta,
miten kouluja puuhannut ja muuten seutunsa edistystä ja valistusta
ajanut. Hän oli niistä kertonut värähtämättomällä tyyneydellä,
kerskaamatta tai kainostelematta, vakavalla oman arvonsa tunnolla.
Nyt hän tuijotti totisena eteensä, korkean otsan alta syvältä
tähtäävillä silmillään. Sitte kohotti päätänsä kuin nousten pois
mietteittensä syvyydestä.
— Tuolla se on kahdenkymmenen vuoden työ, sanoi hän vakavasti viitaten
suurelle suoperkiölle lännessäpäin, laskeutuvan auringon alla. Siellä
on ollut monta ukkoa ojalla, monta miestä kuokkimassa ja kuusikkoa
kaatamassa ja monen miehen lapsille sieltä leipääkin leviää. Nyt
kyntävät siellä kauraa ja sänki aiotaan heittää heinänkasvuun.
Laajana levisi sieltä tasaperäinen perkkiö iltaruskon hohteessa.
Perällä vilahti vahva ruislaiho juurikkakasojen välissä ja
tännimmäisellä rannalla olivat rengit kyntämässä neljän hevosen kanssa.
Ihanasti kiteilivät ja väreilivät auringon säteet tuoreessa suomurassa,
ne kirkastivat myös kyntäjät hevosineen, kirkastivat juurikkakasat ja
versovan nurmen perkkiön laiteella.
— Tuossa koillispuolella on pellon alla jo parina syksynä ojitettu
jäkikköniittyä ja ensi syksynä täytyy ojittaa lisää. Siitä näkyy
kattamalla tulevan oivaa niittyä, kun kylvää siihen timoteitä ja
apilasta.
Sieltä näkyi ojitettu ala niityn eteläpäästä, vaan paljo oli vielä
jäkikköä ojittamattakin. Ojittamattoman kohdan hämärryttivät pellon
ja niityn rajalla kasvavain koivujen varjot, joitten pisimmät huiput
venyttyivät vinoon niityntakaiselle kanervikkoaholle asti.
— Tähän kesantopellolle on saatava ojat ennen juhannusta, kun ennen
heinäntekoa miehet joutavat ojalle.
Tanu oli siihen kepittänyt joukon suuria ojarivejä ja yhden rivin pää
oli jatkumassa keskellä peltoa. Tanulle oli kyllin työtä vedellessä
viivoja, toiset miehet saivat ne työksi tehdä.
— Tuonne koivujen kaartamalle rantakummulle aiotaan rakentaa koululle
oma talo. Ensi talvena vedetään hirret ja keväällä ryhdytään
rakennustyöhön.
Kumparetta ympäröivät ritvakoivut touhottivat Särkilahden
rantaäyräällä. Olin näkevinäni siinä sorean rakennuksen, jonka punanen
seinä valkosine ikkunalautoineen kuumotti itäistä ilmansuuntaa vastaan.
Näin iltapäivällä heijastelisivat läntisen auringon säteet kirkkaasti
koulutalon ikkunoihin, ja jos idästä milloin ukkospilvi nousisi,
paistaisi päivä koulun ylitse pimeää pilveä vastaan, loihtien kirkkaan
liitonkaaren sen palteihin.
— Tuo Särkilahti olisi saatava kuivatuksi, niin siihen tulisi paljo
niitynlisää koko kylälle. Kun kaikki kylän isännät ryhtyisivät puuhiin
Kolikonjoen pohjaa madaltamaan, niin pian se Särkilahti kuiviin
kurahtaisikin. Kolikonjoen putous siten tosin tasottuisi, ettei siinä
enää pyörisi Salmelan kauppamiehen mylly. Mutta Särkilahden tilalle
tulee niittyä viiden kuuden myllyn edestä koko kylän hyväksi, ja
kauppamiehen ei myllynsä tähden käy kieltäminen Kolikonjokea laskemasta.
Silmäsin lahdelle. Se häämötti siellä lehtirantojensa välissä, niin
lienteän, lempeän ja sopusointusen näkösenä. Tyynen tyynessä kalvossa
riippuivat takimmaisesta rannasta alkaen alaspäin tummalehväset kuuset
ja hennosti vihertävät koivut, ja tännimmäisestä rannasta syöksi
ilta-aurinko lahden rauhalliseen sydämeen kirkkaan, suuren sädekeihään,
joka upposi sen läpi tuonnimmaiseen rantaan asti.
Tulisiko tosiaankin tapahtumaan, ettei siinä kerran lahtea enää olisi.
Tuon ihanan kuvastimen sijalla öllöttäisi silloin paljaana musta mura...
Pellonveräjältä kuului silloin veräjäpuitten romahdus ja tempasi
huomioni puoleensa. Kun Tanu oli rypistänyt kulmainsa kaarekkeet
silmiensä peitoksi, ettei niitä päivä häikäsisi, ja katsoa tuijottanut
hetkisen tulijaan päin, ilostuivat hänen kasvonsa, kun hän saneli:
— Sieltäpä tuleekin mies, joka on ollut eturivissä mukana tämän
talon viljelyksille perustuksia laskemassa. Sen miehen kanssa
olemme jo toistakymmentä vuotta olleet yksissä leivissä ja tehneet
yhteisiä töitä, meillä hän on ottanut eukonkin ja elättää pulskasti
puoltakymmentä lastaan. Hän on meillä itsepäisin mies ainakin minun
jälkeeni ja kaikin puolin muutenkin miesten paraita. Työssä hän on
jäykempi kuin kukaan, eikä yleensä muutenkaan tuulen heilutettava.
Siitä meillä on tahtonut riita pyöriä, ettei se mieli panna vanhinta
poikaansa kansakouluun, mutta ehkä se jo ensi syksynä taipuu...
Tanakasti ja topakasti astui Tommi Karrinen luoksemme peltoa myöten.
Multa pölähteli hänen ympärillään, kun hän tuli, ja lähettyään hän
toivotti:
— Päivää!
— No, päivää, Tommi!
Hän tervehti meitä rautaisella työmiehen kourallaan, pyyhkäsi hikeä
otsaltaan hihaansa ja sanoa jutisti:
— Nyt on oikea touvontekosää?
— On, myönsi Tanu yhtä vakavasti.
— Kauranteko näkyy suollasi loppuvan tänä iltana.
— Hyvä. Minnekäs Tommi kävelee?
— Jyviä läksin hakemaan. Olisi huomenna käytävä myllyssä.
— Onhan sulla vielä saamista toistakymmentä tynnyriä. Pane koppaan!
Tommin tukkiessa isännän tarjoomasta kukkarosta tupakkaa piippuunsa,
saneli isäntä minulle:
— Tämän Tommin jälet tuntuvat kaikessa siinä mitä tässä näkyy työn
tuloksia. Hän oli rakennusmestarina, työnjohtajana ja kirvesmiehenä,
kun tuolta entisestä Kivikkolan mökistä muutettiin tähän ja ruvettiin
rakentamaan taloa viljelyskelposempain maitten keskelle.
Entisen mökin paikka näkyi pohjosesta päin mäeltä vesakkojen ylitse.
Nurmeksi jätetyllä peltomaalla tököttelivät vielä suuret, pyöreät
kivirauniot, joihin kivet oli muinen auran tieltä kasattu. Mökin
tuvanuuni tökötti vielä pystyssä keskellä harjua, ja alempana notkon
reunassa, vanhan koivun luona törrötti vanha, honkanen vesivipusin.
Tanu ja Tommi istuivat rinnatusten saman sileän kiven reunalla; minä
istuin pienellä paadella heitä vastapäätä. Tupakoidessaan Tanu kysäsi:
— Muistatkos, Tommi, miten tälle samalle paikalle toistakymmentä vuotta
sitte ruvettiin pellontekoa alottamaan?
— Muistan, sanoa öykäytti Tanu.
— Tässä kasvoi silloin tuuhealehvänen kuusikko, ja tuossa kartanon
kohdalla oli isompi aukea, josta joka syksy poimittiin tavattoman paljo
puolukoita.
— Niin, ja sinä sanoit, että siihen tehdään talo ja muutetaan pois
Kivikkolasta.
— Ja sinä pidit sitä leikkinä.
— Kuka tuota olisi uskonut, että muutetaan kylmään metsään valmiiksi
sulatetuilta sijoilta. Mutta ei Tanu ole koskaan työtä säikähtänyt.
— Ja sittepä muuttuikin Kivikkola Eteläahoksi.
— Ja Eteläahosta tuli tienoon etevin talo, josta on hölmöläisten elämä
kaukana, mutta tehdään työtä toimella ja ohjataan asiat kunnollisesti.
— Niinpä niin... toimella ja kunnollisesti... saneli Tanu matkien.
Muistatkos miten kävi, kun ruvettiin perkkaamaan tuota suota, jossa nyt
kauraa kyntävät?
— Jopa kylläkin, sanoi Tommi.
— Silloin sinä sanoit puuhaa kerrassaan päättömäksi. Sanoit, että ehtii
miljoonan kertaa päivä näreen kiertää, ennenkuin se maa siemenensäkään
antaa takasin.
— Mikä tuosta olisi luullut viljamaata tulevan... kun päälle astui,
niin hutkahti polvea myöten rimpiin.
— Ja niinpä sieltä mies lähtikin käpälämäkeen ensimmäistä aamua työssä
ollessaan.
Ja Tanu iski leikkisästi Tommin olalle.
— Enpähän, vastusteli Tommi.
— Etkö vainen? Kaupunkiin lähtiessäni sinut sinne neuvoin. Sinä olit
kuitenkin ennen aamiaista jo vetäytynyt sieltä takasin ja sanonut
emännälle, että "kyll'en rupea siellä tarsimaan, vaikka siihen paikkaan
työ loppukoon."
Tommi koetti olla hymähtelevinään, vaikka häntä harmitti, kun aikamies
kehtasi aina mokoman jutun vetää esille.
— Emma oli sanonut, ettei hän osaa pakottaa siellä olemaan, mutta ei
osaa neuvoa poiskaan tulemaan. Ja oli kehottanut, että olehan nyt
siellä, kun se ukon juurikka kerran on käskenyt, vaikk'et tekisikään
mitään. Sinä olit mennyt takasin ja ruvennut ojaa lapioimaan. Ja
kaupungista palatessani sitä jo oli kymmeniä syliä.
— Joo, äänsi Tommi hyvillään, kun juttu sittekin oli saanut niin hyvän
lopun.
— Kyllä siinä olikin nujuamista, ennenkuin se saatiin työksi, saneli
Tanu.
— Joo, siinä oli, äänteli Tommi jäykän mahtavasti. Siinä ei auttanut
metsänpelko, siinä auttoi työ vaan. Se minun on aina jäänyt mieleeni,
kun sinä kepitit kerran yhtä ainoata ojansijaa koko aamurupeaman.
— Ja sinä ihmettelit, että onko tuo nyt ojansijan kepittäminen niin
kirpuntappamista...
— Turhalta minusta näytti, sillä poikana ollessani olisi ojaa jo sillä
väellä kaivettu, kun sinä käytit kepittämiseen. Silloin sai oja, mikä
niitä kaivettiinkin, mennä minne mieli teki, kaukaa jo lähdettiin
kiveäkin kiertämään.
— Muistatkos, kun kerran talvella, ollessasi suolla aidaksia
halkomassa, olit sinne eksynyt?
— Joo, muistan kyllä. Olisi pitänyt joutua kylpemään, mutta en
muistanutkaan pitää vaaria kuusten lehvien tummenemisesta, kun kuukin
nousi jo iltapäivällä paistamaan, ettei oikeaa yötä tullut. Oli jo
iltapuhdetta koko mokoma kulunut, kun läksin hiihtämään. Hiihdinkin
päin hongikkoa...
— Ja kotona oli jo vastat saunassa haudottu, kun Emma alkoi ihmetellä
että missäs Tommi on. Pelkäsin, että olisit lyönyt kirveellä jalkaasi,
lähdin hiihtämään ja saavuin puirokseesi. Huutelin ja etsin, vaan kun
ei kuulunut, aloin hieman kiukustuneena hiihdellä puiroksen tienoilta,
tirkistellen sinne ja tänne. Latusi näin menevän, läksin sitä
seuraamaan ja huutelin, hohoilin. Vihdoin sinun öykähdyksesi kuului
kaukaa suon ja hongikkokankaan rajalta ja siinä hiihtää suhuutellen ja
näreen oksia risahdutellen tulla ryhmit vastaan.
— Sieltä minä tulin, ja olihan silloin kuutamo, sanoi Tommi
muistuttaakseen tavattoman seikkailunsa valosampaa puolta.
Tommi nousi seisoalleen ja Tanu läksi mittaamaan jyviä hänen säkkiinsä.
Vakavina astelivat he peräsukkaa taloa kohti ja minä astuin jälessä,
mieli täynnä heidän sinne sullomiaan kuvia. Ja minusta tuntui niin
tanakalta astua näitten miesten jälestä, joilta juuri olin kuullut
palasen historiallisia tapahtumia, _meidän_ kansamme historiaa, niin
"tavallista", mutta tärkeätä.
Särkilahden pohjukan ympäri pois talosta kulkiessani palasivat mieleeni
Tanun aikeet sen kuivattamisesta. Tuntui haikealta ajatella, että
se hävitettäisiin pois siitä päilymästä. Sijalle levenevä niittykin
kuvastui mieleeni mustana mutalikkona, jossa rujotti ijänikuisia
honganhakoja, särentokeita ja muuta rytöä ja jossa hakojen tokeitten
välissä hyppelivät kuolintuskissaan elämänehtonsa kadottaneet
välkkyväsuomuksiset ja punasilmäiset säret, poikkijuovikkaiset ja
neulaolkaiset ahvenet, pitkähampaiset hauvet, leveät säyneet, sukkelat
salakat, limaiset matikat, kivipäiset kiiskinpurakat ja muut aaltojen
asujamet...
Ei sentään ole syytä pelätä... tietäähän sen hyvin, että Tanu aluksi
saa koko kylän vastaansa, kun rupeaa lahden kuivattamisesta puhumaan.
Lahtea kuivataan verkalleen, vaaksan verta kesässä, kyllä sieltä
ehtivät kalat pois uida... vieläpä pohjakin kamaroitua, nurmettua ja
kukittua ennenkuin kaikki on kuivana.
Taakki ja Riitta.
Vihtakannan keväisellä pellolla, jota parhaallaan siemennettiin, oli
vilkasta elämää. Piika veteli sitkamia pitkävartisella hiilikoukulla
ja isäntä kylvää huiskutteli ohranjyviä lämpimään maahan, kävellen
edestakaisin sitkainten välillä. Renki-Taakki kynti siemenet maan
poveen, ja nuorempi renki oli kynnöksellä harjavakoja sileiksi
karhitsemassa.
Taakin vako kulki parhaallaan suuren kiviraunion ohitse. Raunion
viereen oli jäänyt kyntämätön pälveke, jota penkoakseen Taakki kiskoa
kinnisteli auraa takasin ja noitua pomitti laiskalle ruunalleen. Isäntä
kulki juuri sivutse kylväen ja muistutti:
— Ei pidä noitua — oppii vielä kiroilemaan.
Taakki oli vähäkuuloinen. Hän seisatti hevosensa, meni isännän luo ja
käänsi häneen päin oikean korvansa, jolla paremmin kuuli.
— Mitä sanoit?
— Sanoinpahan, että kovinpa sinä olet reippaalla tuulella.
— Mutta kun tuo hevonen on sellainen pattio.
— Pitääkö sitä sitte noitua?
Pekan suu vetäytyi rehevään nauruun.
— Tuntuuhan se niin jykevältä.
Ja nauraa möhötellen meni Taakki taasen työhönsä.
— Vaolle, huusi hän. Etkö siinä senkin...
Hän hiljensi ääntänsä sanoessaan tavanmukaisen mahtisanansa, samalla
kuin pihlajainen vitsa huiskahti.
Ruuna ei ollut lyönnistä viitosinaankaan. Tottapa se tiesi, että
Taakilla kyllä pihlajaiset vitsat riittävät, niitä kun on hänellä
pientarella kokonainen kopare varattuna. Tanakasti astua töngötti
ruuna, ja tanakasti astui Taakki auran perästä, päätäänkään syrjään
kääntämättä.
Nuoremman rengin hepo astua lietsoi kuin vimmattu ympäri peltoa,
jotta heiskui vain pieni pää, pelmusi tuuhea harja ja valkuaiset
silmistä vilahtelivat. Oksakarhi piti sellaista rätinää ja pärinää,
että koko pelto tuntui vapisevan, ja päiväpaisteessa kuivanut multa
pelmusi sakeana pilvenä. Karhin piitten pärinää kuullessaan hepo yhä
kiihdytti käyntiään, ettei pitkältä ehtinyt porhaltaa, ennenkuin rupesi
höyryämään. Renki jätti heponsa levähtämään ja istuutui pientarelle
tupakaksi pistämään.
Tupakkaa pannessaan hyräili hän laulua, jonka oli kuullut kylän
talokasnuorisolta, jotka kuuluivat nuorisoseuraan. Se kyllä tuntui
kovin vieraalta ja kylmältä, ei ollenkaan reki- ja piirilaulujen
veroiselta, mutta lauleli häntä leikikseen, kun kerran kuuli muittenkin
laulavan.
Taakkikin vaon päähän päästyään seisatti heponsa, painoi auran multaan
ja tuli tupakalle.
— Mitä sinä laulat? kysyi hän.
— Olipahan vaan.
Taakki meni sarkatakkinsa luo, joka oli jäänyt kotvan matkan päähän
kynnöksen kohdalle, aidan tukiseipäässä riippuessaan. Takin taskusta
hän kaivoi letkuvartisen piippunsa ja nahkaisen tupakkakukkaronsa ja
täytteli piipun visakopan kessunrouheilla. Sitten istahti hän pientaren
reunalle, huokasi ja sanoi:
— Lauletaanko siinä laulussa tytöistä?
— Eipä siinä tytöistä.
— Mistäs sitte?
— Mistähän hänessä.
— Akoistako?
— Eipä akoistakaan.
Taakki käänsi pois päänsä, osottaakseen, ettei hän välitä laulusta,
jossa ei lauleta tytöistä eikä edes akoistakaan. Hän piti paljo koko
siitä sukupuolesta, mutta ei juuri voinut kehua itse olevansa pidetty,
lieneekö sitten syy ollut siinä, ettei kelvannut laisinkaan tyttöjen
kanssa kuiskuttelemaan. Tupakoidessaan alkoi hän hyräillä jotakin omaa
lauluaan, joka laulettiin yhtä pyöreällä nuotilla kuin sanatkin olivat.
Sitte hän oli hetken vaiti ja kysäsi:
— Eikös me lähdetä kosimaan?
— No, mitä tuolla nyt tekisi, tuumaili toinen.
— Onkos sinulla jo morsian?
— Ei.
— Mitä?
— Eikä ole.
— Vai ei.
— Onkos sinulla?
— Eihän sitä minullakaan.
Taakki istui hiljakseen ja mietti. Sitten hän alkoi tuumailla,
ikäänkuin itselleen:
— Onhan siellä Aholassa se Lehtos-Riitta, kun sen sinä...
— Ja sillähän on jo valmis poikakin.
— Onhan sillä se poika, keneltä lienee saanut.
— Mutta kohta se kykenisi rengiksi, ettei tarvitsisi kovin monta vuotta
elättää. — Eikö se sopisi ottaa? kysyi Taakki nuorempaan renkiin
kääntyen.
— Mistäs minä tiedän.
— Sano nyt, sopisiko?
— En minä osaa sanoa.
— Hä?
— Jospa se sopisi.
— Niinkö...
Pekka herkesi äänettömäksi ja mietteissään unhotti piippunsa
sammuksiin. Sitten havahti hän kaivamaan sen pohjasta aarteet pois,
kopisti ne vasemman käden kuoppaan ja oikean käden hyppysillä nosti
sievästi asianomaiseen paikkaan. Kun hän oli ne vielä kielellään
painanut tiiviisti ikenen ja poskilihaksen väliin, oli kaikki taasen
aika mukavasti, kun vaan tuontuostakin sylkäsi liian mehun pois. Hän
ripusti kukkaron, jonka sisälle pisti piipun, aidan vitsaksen tyveen ja
läksi kyntämään.
— Soo, vaolle!
Ja hän sipasi ruunaansa kyleksille. Nuorempi renki meni karhitsemaan.
* * * * *
Lauvantai-iltana kylvyn jälkeen olivat piiat pukeutuneet punaraitaisiin
alushameihinsa ja kylvyssä punakoituneina menneet aittaansa
nukkumispuuhiin, odottamaan talon hiljenemistä ja sitten hiljaista
koputusta ja sukkelasanaisia pyrkimispuheita oven ulkopuolella.
Vihtakannon nuorempi renki meni lahden rannalle saunan luokse
seisoksimaan. Häneen yhtyi siinä pari muutakin kylän nuorukaista, ja
he tekivät suunnitelmia, mihin mennään, pyrkimään tyttöjen aittaan vai
johonkin saunaan kortille. Heidän siinä seisoessaan viittasi nuorempi
renki nauraen pihaan päin.
— Katsokaas tuonne!
Taakki sieltä vain pilkisteli porstuan ovesta ulos ja hiipi sitten
varovasti rappusille. Siinä hän jälleen pitkäkaulaisena kuikisteli
kaikille suunnille, asteli varovasti portille ja läksi juosta
kehveltämään, jotta takinhelma vessahteli kahtaanne käsin.
Nuorukaiset nauroivat katketakseen.
— Taakkikin kiirehti tytöstämään...
— Aholaan kaiketi taas köykitti.
— Aholaanko? kysäsi nuorempi renki.
— Kyllä kai.
— Mitä se siellä?
— Siellähän on Lehtos-Riitta.
— Vai niin... sehän siitä mainitsikin.
— Riitastako? Mitä se siitä?
— Naimatuumissa tuntui olevan.
— Vai naima... Siellä Aholan aitan perässä on kivi, ja sillä se Pekka
kuuluu istuvan ja tupakoivan. Kun aikansa istuu, kuuluu menevän tuvan
penkille nukkumaan.
— Sitenkö se akan aikoo saada?
— Onhan hempukkansa lähellä kumminkin. Oli se kerran koettanut
aittaankin, sunnuntai-iltana. Piippunsa hammasluulla oli sommitellut
ovea ja hokenut: "Tytöt, tytöt, auvaskaa, saatte vehnästä!" Aholan
piiat oli nauraa tirskuen kuunnelleet, miten se oli kertonut kirkolla
vehnästä ostaneensa ja nyt tarjoisi. "Riitta, tule sinä!" oli Taakki
sanonut lopulta, kun ei yleinen kehotus auttanut. Riitta olikin
mielitellyt avaamaan, mutta toiset olivat kieltäneet.
— Eikä sitte ole yrittänyt.
— Tyytyy se Taakki siihenkin kun saa tupakoida kivellä aitan takana.
Ja nuorukaiset lähtivät omille retkilleen.
* * * * *
Sunnuntaina puolisen jälkeen seisoi Taakki pihalla, nosti kätensä
kulmilleen ja katsoi aurinkoon. Sitte hän tuli pihamaan nurmikolle
nuoremman rengin luo.
— Eipäs kirkkomiehiä ala kuulua, sanoi hän istuutuen.
— Eipähän ala...
— Johan se olisi aika.
— Jopa taitaisi...
— Laiskasti soutavat.
— Sulaahan tuota tällaisella helteellä jouten ollessaankin.
— Vieläkös mitä! Olisitpas ollut viime kesänä katsomassa, kun minä
soudin kirkkovenettä. Poltti niin, että olisi silakka seinällä
paistunut. Vaan kun minä vetelin, niin vesi kiehui kuin puuropata ja
kaksi airoa katkesi.
— Niin se poika kiskoo!
— Niin minä.
— Taakki taisi soutaa koko veneen yksinään?
— Lipostelivathan ne muutkin vähäsen.
— Kävikö se Taakki kirkossakin?
— Mitäpä minä siellä.
— Mitäs sinä puuhailit!
— Siellä istuin vehnäskauppiasten luona.
— Ostiko Taakki?
— Ostin toki koko laatan.
— Riitalleko?
Taakki katsoi kummastellen, mistä se arvaa sitä kysyä ja arveli
hiljaisesti:
— Olihan se Riitta siellä. Sitä vartenhan minä sen... mutta...
— Mutta mitä?
— En sitte viitsinyt tarjota.
— Miksi et viitsinyt?
— No... kun se niin mennä leputteli. Menin minä perästä, mutta en sitte
kuitenkaan luokse asti...
— Miksi et?
— No... sellaisessa joukossa...
— Mihin ne vehnäset sitte jäivät? Taisit syödä itse parempiin suihin?
— Enkä syönyt. Taskuun panin ja toin kotiin.
— Joko kotona annoit?
— Niin tein.
— Aittaanko veit?
Taakki vilkoi hämillään kysyjään. Hän olisi mielellään sanonut aittaan
vieneensä, mutta toisella näytti olevan ketunhäntä kainalossa.
— Jopa taisit olla Riitan aitassa?
— En minä sentään.
— Missäs te sitte saitte kahden kesken syödä vehnäsenne?
— Tuolla vaan Takapellon pientarella. Maanantaina oli Riitta siellä
tunkioita hajottamassa ja minä kyntämässä.
Taakki vaipui istumaan ja miettimään.
— Onko se Riitta nyt taas kirkossa?
— Onhan se.
— Miksi ei Taakki mennyt mukaan?
— Tuleehan se sieltä.
Hän nousi ja läksi kehveltämään rantaan, jossa joukko muitakin
kyläläisiä odotteli suuren kirkkovenheen tuloa.
Auringon kallistuttua iltavinoon, lehmänlypsyajan lähetessä tulla
nytkytteli kylän suuri, kaksitoistasoutuinen kirkkovenhe lahden pintaa
myöten. Taakki meni kivilaiturin kärelle seisomaan, katseli airojen
nopeaa välähtelemistä ilta-auringossa ja venheen laituriin saavuttua
otti sen kokasta kiinni.
Joukko suoltui venheestä laiturille Taakin vieritse. Mutta Taakki
tähysteli vain, milloin sieltä tulee Riitta. Se solutteleiksen
vähitellen muun joukon mukana kokkaa kohden, ja Taakin suu
meni mukavaan hymyyn, kun hän katsoi Riitan pehmeää nousemista
kivilaiturille. Se astui niin mukavasti venheen reunan ylitse, jolloin
hame vähän kohosi ja punakirjavat sukanvarret näkyivät.
Taakki astua juppasi rannasta kylän raitille puolenkymmenen sylen
päässä Riittaa seuraten. Hän ei kääntänyt päätään, tuskin silmäänsäkään
räväytti, kun tähysteli miten mukavasti se Riitta kävellä leputti.
Vihtakannon veräjällä erosi Riitta Aholaan menevälle tielle ja Taakki
nousi aidan selälle istumaan nähdäkseen Riitan menevän.
* * * * *
Vihtakannon väki oli Raivioniityllä heinässä, ja Riittakin oli
siellä haravoimassa. Niittomiehet vetelivät kumoon valkotupsuista
luikkaheinikkoa, ja muu väki kokoili luokoja latoon.
Taakki kantoi rukoja. Jollei kellään ollut rukoa valmiiksi haravoituna,
meni hän nuoremman rengin luo tupakoimaan ja yksinkertaisesti
juttelemaan. Tupakoidessaan ja jutellessaan katseli hän alta kulmiensa
Riittaan, joka kääri luokoja suuriksi sylyyksiksi ja nosteli sylyykset
rukoon. Kun oli hetkisen niin katsellut, pani hän päänsä kallelleen ja
kysyi:
— Eikös se ole sellainen lepukka?
— Onhan se, vastasi nuorempi renki hymähtäen.
— Se on kova työmies.
— Taitaa olla.
— Eiköhän se sopisi ottaa?
— Miksikäs ei.
— Mitä?
— Sopii toki ottaa. — —
— Riitta!...
— No?...
— Joko sinun rukosi on valmis?
— Jopa se kohta.
Taakki meni Riitan luo ja pisti takkavitsansa hänen rukonsa alle. Ruon
valmistuttua nosti Riitta vitsan tyven Taakille, yksistä tuumin he
kiinnittivät vitsan ruon ympäri ja Taakki kantoi sen latoon. Suuri oli
ruko, jotta pohja melkein maata viisti ja Taakin jalkaterät vain alta
näkyivät. Mutta tanakasti se Taakin hartioilla meni latoon.
Naisväki oli lyönyt tuumansa tukkuun, voisivatko tehdä niin suurta
rukoa, ettei Taakki kantaa jaksaisi. Eivät saaneet syntymään sellaista,
että Taakin olisi täytynyt tielle tipauttaa. Ihan leikillään menivät
latoon suurimmatkin kannannoiset.
Vihdoin he koettivat viimeistä keinoaan. Leveän ruonpohjan laittoivat,
Riitta painautui siihen pitkäkseen ja toiset kantoivat heinäsylyksiä
katteeksi. Taakille hilattiin naisjoukolla ruko selkään ja hän alkoi
sitä kantaa nitistää. Jopa alkoivat pojan polvet ruveta linkkua
lyömään. Kantoi hän kuitenkin rukoa niin kauvan, että ehti niityn halki
kiemurtelevan monikoukeroisen puron partaalle. Siinä parista rinnakkain
pannusta puusta tehtyä siltaa ylitse mennessä Taakin jalat lipenivät ja
hän pulskahti puroon rukoineen päivineen.
Ruko silloin hätäisesti hihkoi.
Mutta mitenkäpä Taakki kaikki huudot kuuli! Hän kömpi pois purosta
ja katseli rukoa puron reunalta. Verkkaisasti hän sitten tarttui
takkavitsansa tyveen ikäänkuin nostamisaikeissa.
— Mikähän sillä on, kun se on niin raskas...
Luokoojat juoksivat hädissään purolle. Etumainen huusi:
— Ota joutuin pois ruko?
— Hä? kysyi Taakki.
— Ota pois, ota pois!
— Mikäpä tuolla lie hätänä...
— Heinät kastuvat!
— Kyllä ne ovat jo kastuneet.
— Siellä on Riitta!
— Mitä?
— Siellä on Riitta!!
— Riittako!?
Taakki töllisteli ympäri niittyä ja kun ei Riittaa näkynyt, tarttui
hanakasti takkavitsan tyveen.
— Vai Riitta siellä on...
Tyynesti, mutta varmasti veti hän ruon puron partaalle ja verkalleen
reposteli sitä sitten levälleen. Kovin rehevään nauruun kävi Taakin
suu, kun ruosta paljastui Riitta ja märkänä ja yltäpäältä heinillä
karvottuneena seisoi hänen edessään niityllä.
— Mokoma, olit vähällä tappaa...
— Että mitenkä... kysyi Taakki pannen kätensä korvan kuulolieriön
levikkeeksi.
— Että kyllä sinä olet kelpo poika! uudisti Riitta lempeän reippaasti
nauraen.
— Ja sinä olet sellainen lepukka, sanoi Taakki.
Ja siitä pitäen koetti Taakki koko illan pysytellä Riittaa niin lähellä
kuin mahdollista. Vaikka toisilla olisi ollut ruko jo valmiina, vedätti
Taakin mieli Riitan luo, odottamaan hänen rukonsa valmistumista. Siinä
sai aina Riitalle jotain sanotuksikin.
* * * * *
Renkien aitan ovi aukeni ja Taakki pisti sieltä pyöreät kasvonsa
näkyviin. Hän haukotteli ensin siinä oven edessä, astui sitten
kynnyksen ylitse ja istahti sen edessä portaalle olevalle vanhalle
jauhinkiven puolikkaalle.
Muu väki oli taasen kirkossa, Taakki ja Riitta vain taloa vartioimassa,
Riitta oli Taakin nukkuessa kävellyt lahden rannoilla ja nyhtänyt
sieltä vihkon arpaheiniä, istunut nurmikolla tuparakennuksen päässä ja
solminut arpaa sen asian päälle, että vieläkö hän pääsee naimisiin,
jota oli lähes parikymmentä vuotta odottanut kuin kurki suon sulamista.
Sen jälkeen kuin se poika hänelle syntyi, olivat hänen naimistoiveensa
alkaneet käydä hyvin harmaiksi. Mutta nyt oli arpa luvannut hyvää.
Vaikka hän oli ottanut kymmenkunnan paria arpaheiniä, aivan
rehellisesti pannut ne keskeltä vetosolmuun ja päät solminnut parittain
yhteen, laisinkaan tietämättä miten ne liittyvät, oli keskisolmun
jälleen avattua vapautunut koko suuresta heinätukusta yksi ainoa
rengas, johon jokainen heinä oli tarttunut muodostamaan isoa ikuisuuden
ympyrää. Hänen toivonsa oli siis toteutuva ja hän kävellä lepersi hyvin
iloisella mielellä kartanolle.
Taakin huomattuaan kynnyksellä istumassa, teki hän käännöksen ja tuli
istumaan nurmikolle lähelle aitan ovea.
— Joko se jalka otti pohjaan? kysyi hän puheen aluksi hennostelevalla
äänellä.
Taakki kuuli vaan, että se sanoi jotakin jaloista ja pohjasta. Hänestä
oli hyvin kiusallista, kun ei sitä kuullut, mutta vaikeaa oli kysyäkin.
Hän kallisti korvansa Riittaan päin ja kysyi ikäänkuin satunnaista
huomaamattomuuttaan anteeksi pyytäen:
— Niin, että mitenkä sinä sanoitkaan?
— Sanoin, että joko unikeon jalka otti pohjaan? huusi Riitta.
— Jopa otti.
— Minä olen yksin valvonut.
— Vai niin. Eivätkö kirkkomiehet ole vielä tulleet?
— Eivät.
— Laiskasti soutavat.
Ja Taakki kertoi, mitenkä hän kerran kirkolla käydessään veteli niin,
että vesi kiehui kuin puuropata ja kaksi airoa katkesi.
— Miksi ei Taakki nyt mennyt?
— Mitäs minä...
— Katselisit tyttöjä.
— Niin tyttöjäkö?
— Niinpä kyllä.
— Mitäs minä niistä...
— Ottaisit eukon...
— Eukonko?
— Olisi tuo jo aika sinunkin...
— Niinkö luulet?
— Ota pois vaan!
— Hyvähän se olisi, sanoi Taakki hiljaisella äänellä ja katseli alta
kulmainsa Riittaan.
Riitta istui kotvan aikaa odottavan näkösenä, nousi sitten ja asteli
tupaan. Taakki huomasi, että se ovella sisään mennessään hieman
pysähtyi ja vilkasi jälelleen. Ja Taakille tuli taas silloin yhä
selvempänä mieleen, etteiköhän se sittenkin ole mukavinta mennä Riitan
kanssa yksiin leipiin. Taakista tuntui että kyllä hänen pitää koettaa,
olisiko toinen tuumaan suostuvainen.
Hän käveli hetkisen pihamaalla yhä asiaa miettien ja pistäysi sitten
tupaan Riitan perästä. Riitta istui kangaspuitten istuinlaudalla ja
kampasi tukkaansa. Pulska sillä oli vielä tukka, ja se peitti koko
yläruumiin valuessaan soreina suortuvina kaulalle, olkapäille ja
hartioille. Taakki aikoi mennä ja leikkisästi kapasta vähän hiusten
peittämää kaulaa, mutta rinnassa kukkui epäilyksen ääni sellaisena
sekamelskana, että hän menikin vaan kangaspuitten nurkan luokse
istumaan ja pisti siinä tupakaksi. Tupakoidessa tapasi hänet uusi
leikkiverisyyden puuska ja hän pisti sormensa kankaanniisien väliin,
vipuuttaen sitä kuten kissanpojalle, jota narrataan hiirenpyytämistä
leikkimään.
— Tui tui, sanoi Taakki.
Riitta vilkasi tukkaansa palmikoidessaan Taakkiin ja hänen silmänsä
vilahtivat niin somasti.
— Laulapas!
— Mitä minä laulan'
— Laula lempilaulu!
Riitta rykäsi, kaiketi aikoen yrittää. Taakki älysi samalla ikkunasta,
että kirkkoväki nousee jo rannasta taloon.
— Kuule, elä laulakaan!
— Ei lauleta sitte.
— Mutta, tuota...
— No?
— Tuota...
— Mitä sinä tahdot?
— Minä olen meinannut...
— Mitä?
— Että, että...
Riittakin huomasi kirkkoväen tulevan.
— Sano pian!
— Että eikös me lähdetä pappilaan?
— Mutta...
— Niinkö sormusta? Tässä on.
Riitta oli epäröivinään, vaan Taakki sukellutti kullatun hopeasormuksen
hänen helmaansa.
Kirkkoväki tuli samassa tupaan. Emäntä tullessaan kysyi Taakilta
osanottavasti:
— Taakille on tainnut tulla pitkä nälkä, kun niin kauvan viivyttiin.
— Eipä tuo... Olisitte vaan viipyneet vieläkin!
Hän hymyillä myhäili katsomatta Riittaan, mutta kuitenkin niin, että
Riitan piti se huomata.
* * * * *
Palkollisten pestausajan lopulla oli Taakkia ja Riittaa jo kolme kertaa
kuulutettu.
Eräänä päivänä ruokalevolta noustuaan istui Taakki kovin miettivän
näköisenä tuvan sivupenkillä. Mietittyään meni hän isännän kamariin,
pani lakkinsa vierelleen; arveli, tuumaili ja kysäsi:
— Eikös minua pestatakaan enää ensi vuodeksi?
— Eikös Taakki ois naimisiin?
— Onhan sitä sen Riitan kanssa meinattu, vaan...
— Aikooko Taakki purkaa?
— Eipähän sitäkään. Vaan tässähän tuota on yhdeksän vuotta palveltu,
niin tottahan tuo menee vielä kymmeneskin.
— Eikös se olisi mukavampi ruveta kasakkamieheksi eukotuttuaan?
— Mihinkäpä tästä osannee lahtea.
— Rupea loiseksi! kehotti isäntä nauraen.
— Otatkos loiseksi?
— Voinhan sitä minäkin, jahkahan emännälle puhun.
— Sittehän se...
— Ja jäät talon töihin?
— Tehdään vaan töitä kuten ennenkin, ja minä tuon tänne sen Riitan.
— Sehän sopii.
Taakki miettiä veivasi hetkisen.
— Pitääpä lähteä kyntämään, sanoi hän sitte ja mennä kellutteli ulos.
Hän alkoi rukiin sänkeä kääntää nurin, ja olisi kyntänyt kahden miehen
edestä, jos olisi ruunansa saanut kulkemaan.
Kekriviikolla toi hän Riitan luokseen asumaan. He asettivat sänkynsä
Vihtakannon ovensuunnurkkaan.
*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SALOJEN ELÄMÄÄ ***
Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.
START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you
are not located in the United States, you will have to check the laws
of the country where you are located before using this eBook.
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:
• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
within 60 days following each date on which you prepare (or are
legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
payments should be clearly marked as such and sent to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
License. You must require such a user to return or destroy all
copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg™ works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™
Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.
The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works
Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.
Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.
Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.
This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
