Pyhäsaaren arvoitus : Salapoliisiromaani

By Lauri Soini

The Project Gutenberg eBook of Pyhäsaaren arvoitus
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Pyhäsaaren arvoitus
        Salapoliisiromaani

Author: Lauri Soini

Release date: December 27, 2024 [eBook #74983]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Seaflower Oy

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PYHÄSAAREN ARVOITUS ***

language: Finnish




PYHÄSAAREN ARVOITUS

Salapoliisiromaani


Kirj.

LAURI SAURAMO [Lauri Soini]





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1917.




1. Luku.


Heräsin siihen, että ovi aukeni hiljaa, koputtamatta, ja oven raosta
näyttäytyi sisälle naiskäsi, laskien oven viereen, pesukaapin päälle
jotakin, mikä kahahti niin houkuttelevan pehmeästi.

Tiesin hyvin mitä se oli. Talon maitokuski oli jo palannut kaupungista
ja tuonut päivän sanomalehden.

Oli häpeä maata keskellä kirkasta kesäpäivää! Kimmahdin heti
vuoteestani.

Ikkunasta, joka oli ollut auki koko yön, tulvahti sylin täydeltä
päiväpaistetta ja linnunlaulua. Mutta minusta se tuntui niin omituisen
etäiseltä. Se ei ollut elinilmaa ja lumosointua, kuten muina kesinä,
vaan se tuntui pikemminkin koristeelliselta kehykseltä. Asuin niin
lähellä kaupunkia, etten päässyt luonnonvaistojen valtaan.

Tämä lehtikin saapui joka päivä aivan tuoreeltaan, niin että päivä aina
alkoi kaupunkielämän merkeissä.

Hypähdin housuihini ja kävin kurkistamassa keittiön ovelta. Se oli
merkki, että kesävieras oli noussut, ja että hänelle sai tuoda
kahviaamiaisen. Heidän päiväkahviaan.

Aloin ahmia uutisia voileivän ja kahvin keralla. Tänä kesänä nämä
lehdet toki tiesivät jotakin. Joka päivä jotain suurta tekeillä,
luomistyötä ja kahleitten katkontaa. Lahon repimistä, uuden
rakentamista!

Kiinnyin lehden alakertaan, jossa jatkui elämäkerrallinen luettelo
paljastetuista santarmikätyreistä. Heille, miekkosille, ei vapautemme
aamunkoitto tiennyt onnellisen ajan aamunkoittoa. Jokaisen
rangaistusvanginkin on varmaan helpompi aloittaa uudestaan, sillä viha
ja halveksiminen ei heitä kohtaan ole yhtä armoton, yhtä verinen,
kuin niitä kohtaan, jotka ovat koko kansan elinehtoja vastaan
taistelleet. Liekö kosto yleensä oikeutettu tai ei, niin ainakin se
tuntuu ehdottomalta velvollisuudelta heitä kohtaan. Mutta samalla tulin
pakostakin ajatelleeksi, että mihinhän nämä paljastetut miesrähjät
tästedes tulevat ryhtymään. Kun paljastus tukkii kaikki tiet heidän
edestään, sulkee heidät yhteiskunnan ulkopuolelle, heittää heidät
henkipatoiksi, niin eiköhän heistä pakostakin tule ammattirikollisia,
yhteiskunnan vaarallisimpia vihollisia.

Näin aprikoidessani temmattiin ovi yhtäkkiä auki ja talon tytär syöksyi
sisään:

— Puhelimeen!

Riensin isännän kamariin, jossa puhelin oli.

—— Halloo!

—— Terve! Haukka täällä...

— Terve!

—— Olet aina sanonut, että tahtoisit nähdä "Silmän" joskus toimessa...

—— Olisihan se hauskaa.

—— Tuletko nyt?

—— Mihin sitten?

—— Pyhäsaareen.

—— Ja kuinka pian?

— Laiva lähtee puolen tunnin kuluttua.

— Hyvä isä! Etkö tiedä, että asun viiden kilometrin päässä kaupungista?

—— Ehdit vielä hevosella, kun heti lähdet.

—— Mutta talon miehet ja hevoset ovat töissään...

—— Oletpa sinä avuton! hän huudahti kärsimättömästi.

—— Mitä tehdä, kun...

—— No, laittaudu sitten valmiiksi kymmenessä minuutissa. Silloin on
auto talon portilla.

—— Oho! pääsi minulta.

—— Jätä vain filosofiasi ja ole valmis.

—— Onko se sitten niin tärkeää?

—— Tahdon matkatoverin.

—— No, olen valmis sitten.

Hän soitti korvaani. Minä riensin pukeutumaan. Viidessä minuutissa olin
kunnossa.

Pyhäsaareen! Pukeutuessani juolahti mieleeni, että lehdessä oli ollut
lihava teho-otsake, jossa Pyhäsaaren nimi mainittiin. Sieppasin lehden
ja istahdin silmäilemään. "Suuri, salaperäinen tulipalo Pyhäsaarella",
oli yläotsakkeena suurilla kirjaimilla kahdella palstalla ja
alaotsakkeet kertoivat koko uutisen sisällyksen: talo palanut
kokonaan, vanha, halvaantunut isäntä jäänyt liekkeihin, neljä sikaa
ja viljavarasto palanut, palon alku salaperäinen. "Murhapolttoko?"
Tähän kysymykseen päättyi otsakesarja. Itse uutisesta ehdin silmätä
vain loppurivit: "Paikkakunnalla on liikkeellä tästä salaperäisestä
tulipalosta mitä kummallisimpia juttuja, joiden todenperäisyys tai
perättömyys tänään pidettävässä poliisitutkinnossa selvinnee."

Samassa suhahti auto tuututtaen pihaan. Kohta vilisi metsä silmissäni
tien molemmin puolin, niin etten puita ehtinyt erottaa. Ja kaupungista
palaavien maalaisten pelästyneet hevoset peittyivät tien varsilla
paksuun tomupilveen.

Kuka minua sitten kiidätti tällaisella kumman vauhdilla? "Hast du
Haukka gesehen?" on eräällä hyvällä toverillani tapana kysyä.

Kuka oli Haukka? Hän oli yksityisetsivä, tämän tarinan sankari. Hän ja
hänen "Silmänsä".

Jos koira konsanaan on miehelle kunniaksi, niin haukansilmä oli
totisesti Haukalle kunniaksi. Sillä Silmä ei ollut mikään saksalainen
paimenkoira, kuten viralliset poliisikoirat, vaan oikea lappalainen
pystykorva, porokoira, jonka Haukka itse oli kouluttanut.

Kun olen sanonut, mikä Silmä oli, olen kenties hänen isännästäänkin
sanonut tärkeimmän.

Salapoliisikertomuksen reseptiin taitaisi tosin kuulua, että esittäisin
sankarin puolittain noidaksi, puolittain tiedemieheksi, ylipäänsä
joksikin mystilliseksi olennoksi. Mutta minua on kaiken ikäni kohdannut
se kova onni, etten ole tutustunut muihin kuin rakenteeltaan varsin
tavallisiin ihmisiin. Ja Haukkakin oli varsin tavallinen, iloinen ja
reipas herrasmies. Sittenpähän näette, kun esittelen hänet tavattaessa!

Minä olin jo poikana tutustunut häneen. Siihen aikaan meillä vielä oli
(helläluonteisten tyttöjemme tarpeeksi) sotaväkikin, ja ystäväni oli
torvensoittajana savolaisessa tarkk'ampujapataljoonassa. Meitä vetivät
yhteen kirjalliset harrastukset, vaikka makumme kävikin huomattavasti
eri suuntiin. Hänellä oli paljon valikoivampi aisti kuin minulla. Minä
luin mitä käsiini sattui, mutta rakastin varsinkin rakkausromaaneja.
Hän puolestaan jakoi kirjallisuuden neljään luokkaan: rosvoromaaneihin,
intiaaniromaaneihin, historiallisiin romaaneihin ja rakkausromaaneihin.
Luokat olen luetellut arvojärjestyksessään. Ensimmäinen luokka oli
hänestä verrattomasti paras, ja viimeinen ei kelvannut mihinkään.
Nykyisin, kun hän on syventynyt rikosromaaneihin luonnossa, hän
harrastaa psykologiaa ja sille läheisiä luonnontieteen haaroja, vieläpä
historiaa ja monistista filosofiaakin.

Kun suomalaiset pataljoonat hajoitettiin, hän antautui poliisialalle.
Oli aluksi kotvan järjestyspoliisinakin. Mutta se ei häntä tyydyttänyt.
Häntä viehätti enemmän etsivän poliisin omavaraisempi toiminta. Hän
saikin siirron ja toimi menestyksellä aikansa. Mutta takavuosina, kun
poliisilaitoksen toiminnalla oli jokaista rehellistä suomalaista niin
tympäisevä valtiollinen väritys, ei reipasta ystävääni kruunun leipä
enää maittanut.

Poliisilaitoksessa hän oli kiintynyt poliisikoiriin niin suuresti,
että tavallisella rohkealla reippaudellaan oli alkanut tuumia, jotta
tarvitsikohan niiden välttämättä olla ulkolaista rotua. Hän oli
kokeillut useammillakin kotimaisilla koira-tyypeillä, mutta huomannut
lappalaisen pystykorvan taipuvaisimmaksi poliisitehtäviin. Hän oli
muutaman porokoiran opettanut niin taitavaksi, että sille hänen
kehumansa mukaan oli maksettu melkein yhtä suuri palkka kuin hänelle
itselleenkin.

Sitten, kun hän muutamassa rikosjutussa oli joutunut
venäläistyttämisjärjestelmän puristukseen, hän otti eronsa koirineen.
Ja siitä pitäen Haukka (joksi hän vaatimattomasti oli suomentanut
entisen Adler-nimensä) Silmänsä kera vietti varsin vapaata ja
riippumatonta elämää.

En oikein muista, kumpiko meistä ensin tuli maininneeksi, ettei meidän
rehottavassa suomalaisessa kirjallisuudessamme vielä ole, paitsi
muuatta humoreskia, ainoatakaan varsinaista etsivätarinaa. Ainakin hän
oli sangen innostunut asiaan. Hän jutteli minulle monia ihmeellisiä
tarinoita Silmästään, niin ettei muka muuta kuin kirjoittaa. Mutta
ne tuntuivat minusta siinä määrin pelkiltä kaskuilta, etten voinut
kiinnostua asiaan.

Kerran tulin hänelle maininneeksi, että hän joskus ottaisi minut
mukaan, sillä saattaisi olla sangen huvittavaa nähdä Silmää toimessaan
ja voisi muutenkin kenties panna merkille jotakin kiinnostavaa.

Nyt hän oli sen muistanut. Ja uteliaana minä lähestyin autollani
laivarantaa. Mitähän merkillistä hänellä oli tekeillä?

Olin ehtinyt niin aikaisin, että sain pari minuuttia odottaa
häntä. Mutta kohta tuli tuiskuna ajuri, ja ystäväni vihreänharmaa
metsästystakki ja samanvärinen lakki näkyi rattailla.

—— Terve! Jopa jouduit! hän huusi lähestyessään.

Rattailta astui alas ensin Silmä, sitten itse Haukka. Silmä seurasi
kyllä visusti isäntäänsä vapaanakin, mutta hetken tärkeyden vuoksi se
oli talutusnuorassa.

Koirakin näytti ymmärtävän, että oli tärkeää tekeillä. Se tuli korvat
terhassa, minkä talutusnuoralta pääsi, ja nuuskaisi hyvin hanakasti
housujani, mutta tutuksi tunnettuaan liehutti ystävällisesti pörröistä
kippurahäntäänsä vaaleanhallavalla peräkannellaan.

Astuimme höyrypurteen. Silmä varovasti edellä, korvat ja häntä
etukäppyrässä. Jäljestä lyhyehkö, ketterä Haukka, ja minä joukon
jatkona.

Silmä kytkettiin purren suurehkon konehuoneen nurkkaan, ja se
näytti hyvin loukkaantuneelta ja tyytymättömältä, kun me poistuimme
yläkannelle, jättäen hänet siihen maalaisten joukkoon.

Istuuduttuamme vastatusten höyrypurren pieneen kansisalonkiin loin
ystävääni kysyvän katseen. Hän vain hymyili minulle, veti taskustaan
sikarikotelonsa ja tarjosi minulle baharabatin, joita hän aina poltti.
Mutta hänen silmiensä iloisessa tuikkeessa oli aina jotakin pistävää,
kirpaisevaa.

—— Sekö tulipalo se on? kysyin.

—— Se, vastasi hän kuin ohimennen.

— — Mihin kummallisiin juttuihin uutisen lopussa viitattiin?

—— En tiedä vielä muuta kuin mitä oli lehdessä. Eikä tiennyt paljoa
seurakunnan pappikaan, joka minut kutsui puhelimella. Hän oli asiasta
kovasti kuohuksissaan, koska valkea oli pahoin uhannut pappilaa.
Palo oli syttynyt riihirakennuksesta, jota ei ole lämmitetty puoleen
vuoteen. Murhapoltto siis, mutta syyllisestä ei ole niin mitään vihiä,
yhtä vähän kuin rikoksen syystäkään.

Haukka tuntui ottavan asian jotenkin kylmäkiskoisesti. Mutta lehden
viittausten vuoksi se herätti minussa uteliaita aavisteluja. Ja olinhan
saava olla omin silmin näkemässä.




2. Luku.


Ihana oli laivamatka kauniina ja kirkkaana kesäpäivänä pitkin
Länsi-Suomen satasaarista, tuhattutkelmaista, muistorikasta rannikkoa.

Päästyämme hyvään matkavauhtiin tuli purren ystävällinen, puhelias
kapteenikin kansisalonkiin kahville. Pakina kääntyi itsestään tämän
rannikon historiallisten muistojen runsauteen, ja kapteeni tuntui
tuntevan kaikki vanhat tarinat purtensa liikkumavesillä. Tuli siinä
mainituksi matkamme määränpääkin.

— Pyhäsaari? tuumin. — Olisi hauska, jos joku kerran tutkisi, mistä
kaikki tällaiset "pyhät" paikannimet ovat saaneet alkunsa.

— Useimmilla niillä varmaankin on syntytarinansa, virkkoi kapteeni
vilkkaasti. — Tämä pyhä on muuten siitä merkillinen, että se
täydellisesti vastaa nimeään. Pyhäsaari lienee tosiaankin pyhimpiä
paikkoja Suomessa.

— Kuinka niin? kysyin.

— Uskovaisin ja rukoilevaisin, selitti kapteeni. — Tuskin missään
muualla on kansa niin harrashenkistä läpikotaisin.

Sanojensa jälkeen kapteeni silmäili katuvaisesti meihin. Katsoi
varmaankin puheliaisuudessaan menneensä hieman harhaan. Sillä jotenkin
yleisesti nykyään pidetään hengellinen hartaus yhtä epäilyttävänä
seurakeskustelun aiheena kuin lihalliset himotkin.

— Saaren nimi, jatkoi kapteeni hymyillen, — kuului muuten aikaisemmin
olleen Pahasaari. Tarun mukaan se oli harmaassa muinaisuudessa ollut
viikinkien pesäpaikka. He olivat asuneet saarella kallioluolassa,
Viikinluolassa, josta muuten vei salakäytävä mantereelle parin
kolmen kilometrin levyisen salmen alitse. Saareltaan käsin nämä
viikinkiertäjät soutelivat sotapursillaan pitkin rannikon lahdelmia
tekemässä tuhojaan, ja vuoren povessa heillä oli suuret salit, joissa
säilyttivät aarteitaan.

Hymy katosi taitavan kertojamme huulilta ja hänen kasvonsa saivat
tekopyhän ilmeen.

— Mutta sitten olivat hurskaat munkit tulleet ja seudun kansan
kastaneet. Saarelta oli rosvot karkotettu ja kirkko pystytetty
Viikinluolan lähelle, joka on juuri viikingeistä saanut nimensä. Ja
silloin sai Pahasaari Pyhäsaaren nimekseen.

Minä olin pelkkänä korvana, ja kapteeni huomasi kiinnostukseni. Hän
jatkoi:

— Eikö muuten lie se sopukka vanhin historiallinen seutu Suomessa.
Pyhäsaaren lähellä on Ristisaari — näytän sen herroille, kun niille
main joudutaan. Siellä oli munkeilla ollut ensimmäinen tyyssijansa.
Sinne olivat he ensin ristinsä pystyttäneet. Sinne olivat laittaneet
pienen luostarin ja kirkon, varmaan ensimmäisen Suomessa. Risti on
siellä pystyssä vieläkin, ja paikkaa pidetään pyhänä. Milloin risti
lahoaa ja kaatuu, on uusi heti pystytettävä tilalle, ja voi sitä
sukupolvea, joka lyö laimin pyhän perinnön vaalimisen!

Tämä tällainen saattoi pakanankin syvennyttää hartauteen. Mutta
ystävääni Haukkaa näytti pyhäsaarelaisten nykyinen sieluntila
kiinnostavan enemmän.

— Harrastavatko seutulaiset jotakin erikoista lahkosuuntaa? hän kysyi.

— He lienevät lähinnä vanhaa herännäisyyttä, vastasi kapteeni. —
Mutta oikeastaan he yleensä harrastavat kaikkea sitä, mikä vanhaa on.
Heidän sielujensa kalleimpana aarreaittana on joku vanha suomennos
kuudenneltatoista sataluvulta. Sitä levitetään näillä seuduin yhä
uusina painoksina, ja jos sen oikeinkirjoitusta kirjaimenkin verran
muutettaisiin, olisi sen pyhyys piloilla. Vanha yleensä on heille
rakkainta. Tässä muutama vuosi sitten, kun uusi kirkkokäsikirja tuli
käyttöön, pitivät pyhäsaarelaiset kirkonkokouksen, jossa vaativat,
ettei ainoastaan hyljättäisi uusi käsikirja, vaan palattaisiin siihen,
joka oli käytössä ennen tätä nykyistä. Kokouksessa kävi sellainen
metakka, että pitäjän pappi, joka on verrattain uudenaikainen mies ja
ympäristössään kuin mato muurahaispesässä, lopulta livisti tiehensä
kokousta johtamasta. Ja silloin kokous joutui niin avuttomaan tilaan,
ettei saanut mitään lausuntoa aikaan, ja uusi käsikirja astui
vastalauseetta käytäntöön.

Haukkaa ilmeisesti huvittivat kuvaukset näistä omituisista ihmisistä,
joiden kanssa hän oli kohta joutuva tekemisiin. Sen tähden kapteeni
jatkoi:

— Kun tämä nykyinen suursota syttyi, uskoivat pyhäsaarelaiset lujasti,
että se oli maailmanlopun enne. He löysivät selvät todistukset Vanhan
testamentin profeetoista, ja monet odottivat loppua ristissä käsin
ja virsiä veisaten. Kettelin vanha isäntä myi talonsa kaikkineen
polkuhintaan — arveli varmaankin puijaavansa epäuskoista ostajaa,
joka luuli vielä taloja tarvitsevansa — muutti mantereelle, laittoi
metsämajan johonkin takamaille ja odotti siellä erakkona viimeistä
tuomiota.

— Loppua ei tullut, jatkoi kapteeni. — Mutta pyhäsaarelaiset eivät
suinkaan horjuneet uskossaan. Kun tuli tämä kumousaika ja esivallat
kukistettiin, niin he uskoivat nyt tämän viimeiseksi villitykseksi,
joka oli pahempi kuin ensimmäinen. Tuskin lie koko saarella muusta
välitetty kuin virrenveisuusta ja hartauskokouksista. Se on
heikäläisten vallankumousta. Jos lienevät peltonsa kyntäneet, ovat
tehneet sen vain koneellisesta tottumuksesta tai siksi, että raamatussa
käsketään tekemään työtä otsansa hiessä. Kaikkea he katsovat uskon
utukehästä, arkiaskareetkin ovat heille vain uskonnollisia menoja.

Purren merkkipilli vihelsi, ja kapteeni pujahti tehtäviinsä.
Poikkesimme vielä useaan laituriin.

Vihdoin lähdimme tiedustelemaan, eikö jo aleta tulla perille.

— Tuolla on Ristisaari, sanoi kapteeni, viitaten metsäiseen
kalliosaareen, joka kuvasteli tyyneen veteen. — Ja tuolta näkyy
Pyhäsaaren kirkko edestä päin.

Poikettuamme vielä laiturissa, joka kuului olevan Riitaranta nimeltään,
laskimme leveähkön salmen poikki Pyhäsaaren satamaan.

Rannalla laiturin juurella oli koko joukko väkeä, ukkoja ja akkoja,
poikasia ja lapsia. He töllistelivät kaikki höyrypurteen silmää
räpäyttämättä. Ja kun me astuimme laiturille, seurasivat ihmettelevät
katseet ihmekoiraa, jota Haukka talutti.

Joukosta lähestyi meitä muuan isäntämies körttiläiskuosisessa
sarkatakissa. Hän kohensi hieman lakkiaan, raapaisi tasalatvaksi
leikattua tukkaansa korvallisellaan ja kysäisi Silmään viitaten:

— Taitaa tämä olla se koira?

— Niin on, koira on, vastasi Haukka juhlallisesti.

Isäntä jatkoi omituisella ivahymyllä:

— Kirkkoherra käski minun tulla herrasväkeä vastaan.

Hän tarkoitti nähtävästi koiraa.

— Hyvä on, vastasi Haukka.

Minä silmäilin väkijoukkoa, ja ihmeekseni olin huomaavinani
samanlaisen, miltei vihaisen ivahymyn muidenkin vanhempien ihmisten
silmissä. Ainoastaan nuorison ja lasten silmistä tuikki ihmettelevä
uteliaisuus.

— Nimismies on muuten, jatkoi isäntä, — jo löytänyt syypäät.

— Oho! äännähti Haukka yllätettynä, melkein pettyneenä.

Nurjamielinen väkijoukko oli kerääntynyt aivan ympärille, ja he
katselivat koiraa kammolla kuin itse paholaista. Silmä ei kuitenkaan
heistä välittänyt, tähysti vain isäntäänsä korvat pystyssä ja häntä
käppyrässä peräkannella.

— Nimismiespähän sen löysi! kuului kimeä naisääni selittävän
väkijoukolle. — Jumala itse näytti käden, jota oli käyttänyt. Ei
tarvinnut nimismiehen panna rikkaa ristiin.

Puhuja oli laiha akka, jonka tavattoman leveä röijy roikkui kuin
linnunpelätti. Körttitakkinen isäntäkin oli kuullut eukon selityksen.

— Niin, vahvisti hän huoaten. — Ei häneltä ole mikään salattu, ei tässä
asiassa enemmän kuin muissakaan.

Hän tarkoitti Jumalaa, eikä eukkoa.

— Eikä saloja ilmi saataessa tarvita herroja eikä herrojen koiria,
lisäsi muuan mökkiläisen näköinen mies.

Hän mahtoi edustaa pyhäsaarelaisten luokkatietoisuutta.

Ystäväni oli lähtenyt Silmää taluttaen kohoamaan vastarinnettä kylään.
Jälkijoukossa kuulin samaisen leveäröijyisen variksenpelätin kertovan
jotakin tarinaa, jossa mahtipontiset sanat "Jumalan valkea" toistuivat
useaan kertaan. Hän mahtoi selittää palon syttymistä. Körttitakkinen
isäntä johdatti meitä pappilaan, jossa nimismieskin kuului olevan.

Tiemme kulki aivan palaneen Kännärin talon mustien raunioitten ja
kekälekasojen ohitse. Pappila oli lähinnä tuulen alla, ja pappilan
ikkunat olivat kuumuudessa särkyneet paloraunioitten puolelta. Seinät
ja kattokin mustuneet. Ihme, että se oli saatu pelastetuksi.

— Oli sallittu, selitti pitkätukkainen saattajamme, — että pappila
pelastui, kuten kyläkin. — Mutta ihmeitten ihme oli, että Kännärin
ulkoriihikin paloi, vaikka oli kylän takana lähes kilometrin päässä.

— Kuinka? kysäisi Haukka kiinnostuneena.

— Kännärin ulkoriihikin paloi kaukana kylän takana! toisti isäntä,
äänellään osoittaen, että juuri tässä taivaan ihme oli suurin.

— Talossa oli siis kaksi riihtä?

— Niin oli. Tuli sai alkunsa kotiriihestä, tuosta, jonka rauniot
näkyvät kivenheiton päästä, tuolta tuulen päältä. Toinen riihi oli
kylän takana peltojen perällä.

— Ja sekin paloi?

— Paloi.

— Mikä sen sitten sytytti?

— Sama taivaan tuli, joka poltti talonkin. Ihmeelliset ovat Herran
tiet... ja taivaan tulenkipinät, selitti isäntä heprealaisin
kertosäkein.

Haukka pudisti kummastellen päätänsä. Mutta pettymyksen ilme hänen
kasvoillaan näytti hälvenneen. Juttu ei ilmeisesti ollut vielä
selvitetty.




3. Luku.


— Silmä makasi ovipielessä, johon isäntänsä oli hänet komentanut. Me
muut istuimme nelikannassa kahvipöydän ääressä: pappi hyväntuulisena,
vierasvaraisen kohteliaana, nimismies virallisin ilmein, Haukka hieman
rauhattomana ja minä silmänä ja korvana.

— Turhaan tulitte, sanoi nimismies itsetietoisesti. — Pojat ovat jo
tallessa.

— Pojat? virkahti Haukka iloisen uteliaana.

— Kaksi kerjuupoikaa, kuritta kasvanutta mierolaista, vastasi nimismies.

Ja hän alentui hyväntahtoisesti selostamaan Haukalle tutkimuksensa
tulokset.

Kylästä saaren toiselta kulmalta oli aamulla saapunut pari miestä
taluttaen kumpikin kulkija-poikaansa. Nämä eivät, kun kylässä oli
kerrottu Kännärin talon palosta, olleet malttaneet olla kehumatta, että
he olivat siitä tienneet ennen kuin kukaan muu. He olivat näet olleet
nukkumassa riihessä, josta palo alkoi, mutta aamulla ennen auringon
nousua heränneet muka palon räiskeeseen ja savuun, joka jo tunkeutui
riiheen. He olivat siitä muka niin säikähtyneet, että lähtivät
päättöminä juoksemaan tietä, joka ensiksi eteen sattui. Vasta illalla,
kun kaikki palosta puhuivat, olivat uskaltaneet saaren toisella
kulmalla mainita olleensa sen alkua katsomassa.

Kuulustelussa oli selvinnyt asian oikea laita. Pojat olivat myöhään
palon edellisenä iltana tulleet Kännärin taloon. Olivat pyrkineet
yöksi. Mutta Kännärin isäntä ei ollut antanut heille yösijaa, vaan
ajanut mierolaiset tiehensä. He olivat varkain pujahtaneet talon
kotiriiheen yöksi. Mutta kehno oli heidän kiitoksensa yösijasta.
Pistivät riihen tuleen lähtiessään.

Teoriaansa poikien syyllisyydestä piti nimismies niin sitovasti
todistettuna, ettei siinä ollut pienintäkään aukkoa. Ensiksikin pojat
yksin, oman tunnustuksensa mukaan, olivat olleet riihirakennuksessa
palon syttyessä. Toiseksi heillä oli mielestään syytä kantaa kaunaa
isäntää vastaan, joka tylyin sanoin oli heidät ajanut tiehensä.
Kolmanneksi, mikä oli mitä ilmeisin syyllisyyden todistus, olivat he
tulen sytytettyään kiireesti paenneet, eivätkä tulleet talonväkeä
herättämään. He olivat muuten ensin viettäneet yönsä riihessä ja sitten
vasta aamun koitteessa, kun eivät enää yösijaa tarvinneet, sytyttäneet
sen tuleen. Ainoastaan poikien kannalta oli siis selitettävissä, miksi
palo syttyi vasta aamulla eikä yöllä aikaisemmin... Eikö kaikki ole
päivänselvää? kysyi nimismies selostuksensa lopetettuaan.

— En ole tutkinut asiaa, vastasi Haukka. — Mutta kuinka on ulkoriihen
syttyminen selitettävissä?

— Kipinästä tuli syttyy, hymähti nimismies kuin lapselle.

— Kilometrin päässäkin!

— Miksei niin kova tuuli saattaisi lennättää tulen kauemmaksikin.

— Yhden ainoan kipinän, koko kylän ylitse, kauas peltojen perille!

— Kylää suojeltiin.

— Ja kuinka pojat, jotka eivät malttaneet toisessa kylässä pitää
suutansa kiinni, saattoivat täällä itsepintaisesti kieltää totuuden?

— Luulivat siellä, ettei heillä ole vaaraa. Täällä eivät voi luulla
samoin. Tyhmiä ovat, mutta paatuneita.

— Hm, hymähti Haukka.

— Tahdotteko muuten itse kuulustella poikia? kysyi nimismies toisen
epäilyksistä hieman närkästyneenä.

— No, olisipa hauska nähdä heidät, suostui Haukka.

Pojat tuotiin perhetuvasta, jossa he olivat olleet kyläläisten
mulkoiltavina. Konstaapeli talutti heitä käsipuolesta kumpaakin ja
tuuppasi heidät kynnyksen yli sisälle.

Toinen heistä oli kymmenen tai yhdentoista vuotias, toinen paria vuotta
nuorempi. Arkoina ja itkettyneinä he jäivät seisomaan oven suuhun.
Nuoremmalla oli sormi suussaan.

Tarkastelin ystävääni. Tuokioksi hänen silmiinsä ilmestyi pistävä
tuikahdus, mutta se sammui heti lempeään, iloiseen hymyyn.

Katsoin uudestaan poikiin. Näiden pikku veljesten silmissä oli niin
auttamattoman kaino madonnan ilme, että sitä etsii turhaan muiden kuin
syvimmän salosopukan lasten silmistä.

Jos nämä lapset olivat palon sytyttäneet, oli se tapahtunut vahingossa,
eikä ikinä mistään "kostosta". Mutta miksi he olisivat ensinkään tulta
käsitelleet? Ja jos heille oli tullut vahinko, kuinka he olisivat
voineet olla sitä tunnustamatta? Ei, se oli mahdotonta!

Nimismies loi Haukkaan kysyvän katseen. Minusta näytti, että hänkin
epäröi katsellessaan poikia ja odottaessaan toisen arvostelua hänen
päätelmistään.

Haukka iski nimismiehelle silmää merkiksi, että tämä antaisi hänen
rauhassa toimia.

Hän nousi ja lähestyi poikia. Pelotellut pojat näyttivät tahtovan
kyyristyä kasaan kuin vitsaa varovat koiranpennut.

Haukka silitti ja taputti nuoremman pojan päätä. Sitten hän kysyi
toverillisesti, mahdollisimman arkipäiväisesti:

— Ovatko ne muistaneet antaa teille ruokaa?

Kaikista valtavin ja ihmeellisin lumovaikutus on väliin kaikkein
arkipäiväisimmillä sanoilla. Mikään liikatunteellinen "rakkaus" ei
varmaan olisi tehonnut poikiin niin kuin tämä yksinkertainen kysymys.
Näytti ikäänkuin jotakin ahdistavaa putoavan pois heidän päältään. He
tunsivat löytäneensä turvan ahdingossaan, ja herkin lapsen äänin he
riensivät selittämään:

— Kyllä me olemme saaneet!

— Hyvä on.

Samassa Haukka suuntasi katseensa osaaottavasti vanhempaan poikaan.

— Kuinka tulit niin varomattomasti käsitelleeksi tulitikkuja?

— Tulitikkuja? ihmetteli poika suurin silmin. Hän oli niin
vilpittömästi kummissaan, ettei näyttänyt heti osaavan ensinkään
ajatella, että vastaus merkitsi hänelle sangen paljon.

— Ei Akulla ole ollut tulitikkuja! ehätti nuorempi selittämään.

— Olikos sinulla sitten!

— Ei. Ei ole ollut koskaan!

— Ei minullakaan, yhtyi vanhempi poika selitykseen.

Tilanne oli niin ylenmäärin selvä, että Haukka näytti käyvän melkein
neuvottomaksi.

— Niin, ette taida olla tupakkamiehiäkään, hän virkkoi sitten
naurahtaen.

Nimismiehen luo palattuaan Haukka totesi yksinkertaisesti:

— Pojat eivät ole paloa sytyttäneet.

— Eivätkö? sanoi nimismies itseviisaasti hymyillen.

Haukka ilmaisi lähtevänsä hieman katselemaan. Nimismies oli niin varma
asiastaan, ettei suvainnut edes tulla mukaan. Sanoi olevan toisia
virkatehtäviä.

Haukka lähti koiraansa taluttaen. Pappilan pihalta lähti joukko miehiä
ja poikasia jälkeemme.




4. Luku.


Menimme ensin palaneen Kännärin talon raunioille. Kännärin isäntä oli
muiden miesten mukana. Haukka pyysi häntä kertomaan palosta hieman
tarkemmin.

— Minä heräsin vasta tulen räiskeeseen ja savuun, jota tihkusi
makuukamariimme läpi laipion, aloitti isäntä. — Kun hypähdin pystyyn ja
juoksin katsomaan, oli katto ja lakka valkean vallassa.

— Kuinka! huudahti Haukka ihmeissään. — Asuinrakennuksen lakkako?

— Niinpä, vastasi isäntä. — Ensin tulin ajatelleeksi että onkohan isä
pidellyt tulta varomattomasti. Yritin mennä lakkaan, vinttikamariin.
Mutta se oli mahdotonta. Lakka oli tulimerenä. Isä jäi sinne, sairas,
halvaantunut isäni.

— Entä riihi? kysyi Haukka.

— Se oli tulessa kokonaan. Vasta sitten, kun sen näin mentyäni pihalle,
käsitin, että kova tuuli oli sieltä paiskannut tulen tuparakennuksen
tuohikattoon.

— Mutta välillähän olivat ulkohuoneet, ladot ja navetat! huudahti
Haukka viitaten mustaan hiilikasaan pihan ylitse. — Eivätkö ne olleet
tulessa?

— Niidenkin olkikatto oli jo tulessa useista paikoin, niin ettei
sammuttamisesta voinut olla puhettakaan.

— Ei siis kauttaaltaan! huudahti Haukka. Ainoastaan paikoittain?

— Ei, näin aivan tulenkoskemattomiakin olkia, vahvisti isäntä.

Haukka mittaili välimatkoja katseellaan. Yhtäkkiä hän kysyi:

— Onko asuinrakennuksen ulko-ovi lukittu öisin?

— On tietysti, vastasi isäntä.

Haukka seisoi kuin käyristynyt kysymysmerkki ja tuijotti
asuinrakennuksen kekäleihin. Yhtäkkiä hän hypähti lähemmin tarkastamaan
mustia kekäleitä palopaikan reunalla. Siinä oli hiiltyneet tikapuut,
joiden yläpää oli kokonaan palanut.

— Nämä tietenkin olivat asuinrakennuksen räystästä vasten? kysyi Haukka.

— Olivat.

— Ja katto oli tuohesta?

— Niin.

— Oliko vanhan isännän vinttikamari suunnilleen tikapuiden kohdalla.

— Oli kyllä, vastasi isäntä, ilmeisesti ihmetellen, mitä tämä kaikki
kuului asiaan.

Haukka mietti jotakin niin ankarasti, että hän näytti aivan pöyristyvän
omia ajatuksiaan.

— Entä jos asuinrakennuksen tuohikatto syttyikin ensin? hän kysyi
sitten iskevästi.

— Ensin? ihmetteli isäntä.

— Niin.

— Ennen riihtä?

— Niin.

— Mutta kuinka Herran nimessä olisi tuli sitten päässyt riiheen
vastatuuleen? huudahti isäntä.

— Ei tietysti, myönsi Haukkakin.

— Mitä kummaa sitten tarkoitatte?

— Riihi on voitu sytyttää heti perästä.

Isäntä seisoi kuin pyörällä päästään.

Kuka kumma ne sitten olisi sytyttänyt? hän kysyi epäillen.

— Siitä juuri on kysymys, vastasi Haukka.

Hän siirtyi tarkastelemaan pappilaa ja Kettelin taloa, joiden tontit
rajoittuivat Kännäriin.

— Kuinka kummalla nuo saatiin pelastetuksi? hän kysyi silmäillen
talojen mustuneita seiniä.

Ne oli saatu suojelluksi kirkon ruiskulla, selittivät miehet. Omituista
kyllä, tämä harras seurakunta oli uskonut kaikkivoivan Jumalan niin
vähän välittävän omasta huoneestaan, että kirkon turvaksi ukkosen
nuolia vastaan oli hankittu varsin nykyaikaiset palokalut. Niiden
avulla oli naapurit saatu pelastetuksi. Kylän takalistolla sijaitsevia
taloja ei valkea ollut hätyytellytkään.

Kännärin isäntä oli muiden miesten mukana Haukkaa seuratessaan lähemmin
miettinyt tämän kaameaa otaksumaa, että hänen talonsa asuinrakennus
olisi sytytetty erikseen. Yhtäkkiä hän kysyi:

— Mutta mikäs ulkoriihen sitten sytytti?

— Niin, sitä minäkin ihmettelen, vastasi Haukka.

Miehet kertoivat, että keskellä paloa, hätää ja hälinää oli yleiseksi
hämmästykseksi huomattu mainitun riihirakennuksenkin olevan valkean
vallassa. Tuuli oli tosin ollut kova, mutta ihmeitten ihme oli,
etteivät takimmaiset talot, eivätkä muut riihet pitkin peltoja, olleet
ensinkään missään vaarassa. Kännärin riihi, joka oli kauimpana peltojen
perillä, se yksin oli syttynyt.

— Jumalan valkea se oli! Jumalan valkea! Siinä on kyllin syntisille
ihmisille ihmettelemistä! kuului silloin kimeä, uskonpauhuinen ääni
miesjoukon takalistolta.

Vanha, laiha variksenpelätti leveässä röijyssään! Hänkin oli saapunut
paikalle. Haukka vilkaisi hymähtäen minuun ja kysyi sitten miehiltä:

— Mistä sinne ulkoriihelle mennään?

Miehet lähtivät, vakaasti ja hitaasti, joukolla tietä näyttämään. Me
kuljimme kylänraittia läpi kylän, jossa oli lähemmäs kymmenkunta taloa
yhdessä rykelmässä. Sitten tulimme pelloille, jotka olivat aitaillut
pieniin tilkkuihin, sillä eri talojen peltokappaleet olivat toistensa
lomissa mitä somimmassa epäjärjestyksessä.

Matkan varrella oli monia olkikattoisia latoja ja riihiä. Mutta vasta
peltojen perillä, missä Kännärillä oli isompi peltotilkku ja sen
reunassa riihi, oli tuli tehnyt tuhojaan.

Koiraansa talutusnauhasta pidellen pysähtyi Haukka tuhka- ja hiilikasan
ääreen, kaameasti ammottavan uunin lähelle. Siitä hän loi pitkän
katseen kylää kohden.

En ollut koskaan nähnyt ystävääni niin tyhmän näköisenä. Hän seisoi
siinä ja tuijotti pitkän aikaa, mutta ei ilmeisesti lopulta nähnyt
mitään. Koko hänen ajatusjuoksunsakin näytti pysähtyneen.

Vihdoin hän osoitti jälleen elonmerkkejä. Hänen avuttomasti harhaileva
katseensa suuntautui ensin tuhkakasan takana humisevaan metsään. Sitten
hän silmäsi pisteaitaan, joka palaneen riihen nurkalta juoksi kylään
päin.

Aidan takana heilimöi parhaillaan pitkäkasvuinen ruis. Muut läheiset
peltotilkut olivat joko kesantona tai matalampana orastavassa
kevätkylvössä.

Ikäänkuin vaistomaisesti Haukka meni pisteaidan varteen, nojasi siihen
kyynärvarsillaan ja tähysti ruispellon ojaan. Minä seurasin häntä ja
hänen katsettaan.

Oja kasvoi heinää aivan täydeltään, ja siniset elokaunokit
pilkistelivät ruispellon olkien lomista. Kärpäset ja mehiläiset
surisivat ojanurmen tuoksuvissa kukissa, ja loitommalla liiteli iso
vaaleanvihreä apollo-perhonen. Olin pääsemäisilläni oikeaan maalaiseen
suvitunnelmaan.

Mutta ystäväni ei tarkastellut kukkia, ei perhosia eikä muita
hyönteisiä.

— Katsos, siitä on joku kulkenut tai luultavimmin kontannut aivan
äskettäin, hän sanoi minulle.

Minäkin katsoin ojaan toisella silmällä. Siitä oli tosiaan joku
kulkenut ja kyntänyt vahvaan heinikkoon syvän vaon. Jälki oli aivan
veres, sillä taittuneet heinänkorret eivät olleet ensinkään kuivuneet.

Ystäväni alkoi innolla tarkastella pisteaidan ylimpiä aidaksenpäitä
edessään. En tiedä, näkikö hän niissä mitään erikoista, mutta minä olin
hänen kasvoissaan näkevinäni metsäkoiran sokeaa intoa, kun se näkee
isäntänsä ottavan pyssyn olalleen. Se hyppelee ja touhuaa tolkutta
ympäriinsä, kun ei vielä tiedä, minne päin lähdetään.

Aidanselkää tarkastellessaan ystäväni tuli silmänneeksi myöskin
pientareelle aidan ylitse. Yhtäkkiä hän hypähti aidan yli niin ripeästi
kuin vainolaistaan ahdistava villi. Hän harppasi niin innoissaan, että
Silmä oli vähällä kuristua talutusnuorassaan, ennen kuin ehti jäljestä.

Yli päästyään hän kumartui ja otti maasta jotakin. Hänellä oli
kädessään tulitikkurasia. Varovasti, ikäänkuin verenmyrkytystä
peläten, hän piteli sitä molemmista päistä peukalonsa ja etusormensa
äärimmäisten kärkien välissä.

— Tulkaa katsomaan! hän huusi miesparvelle.

Miehet lähestyivät suut uteliaisuudesta ammollaan, mutta pian he
murahtelivat pettyneinä:

— Tulitikkurasia!

— Oletteko ennen nähneet tällaisia tikkuja? kysyi Haukka.

— Ovatko ne sitten tulitikkuja kummempia?

— No, eivät juuri, vaikka ovatkin hyviä. Mutta ne ovat kuopiolaisia.
Hallmannin tikkuja Kuopiosta täällä maan länsirannikolla!

Miehet eivät ensinkään näyttäneet ottavan osaa hänen intoonsa.

— Voiko joku sanoa, onko tällaisia tikkuja kaupan täkäläisillä
kauppiailla? hän kysyi tuumiskellen.

Muuan isäntämies tuli ja aikoi ottaa rasian Haukan kädestä, mutta
nopeasti hän tempaisi kätensä syrjään.

— Katsoa saa, muttei koskea! hän varoitti.

Miehet tulivat ja tähystelivät vuoron perään rasiaa Haukan
sormenkärkien välissä. Yhdestä suusta he vakuuttivat, ettei kukaan
heistä ollut ennen nähnyt sellaista tulitikkurasiaa.

— Sen arvasinkin, sanoi Haukka.

Varovaisesti hän asetti rasian paikoilleen. Mutta samassa minusta
näytti, kuin se iloinen herrasmies, jollaisena ystävääni olin tottunut
pitämään, olisi tykkänään kadonnut. Haukassa oli todella jotakin
haukkamaista. Hänen silmissään oli petomainen ilme, kasvoissaan
pedon energiaa, kun hän kumartui ja päästi talutusnauhan koiransa
kaularenkaasta.

— Silmä, nyt lähdetään! hän virkkoi äkäisesti usuttaen.

Arvasin, että Silmän oli lähdettävä jäljille.

— Eikö se jätä meidät? kysyin.

— Virkakoiria talutetaan nauhasta, virkkoi Haukka koppavasti. — Minun
Silmäni osaa odottaa.

Hän osoitti tuimasti tulitikkurasiaa sormellaan.

— Silmä, uh!

Silmä syöksyi rasian ääreen ja nuuski sitä innoissaan. Kohotti sitten
päänsä, katsoi herraansa ja liehutti kysyvästi häntäänsä.

— Uh! vastasi Haukka.

Silmä nuuskahteli ja usahteli touhuissaan pientareen nurmikolla ja
kimmahti kohta keränä ruispellon ojaan. Haukka riensi jälkeen ja me
muut yhdessä perästä.

Heinä oli ojassa niin korkea ja vahva, että Silmä olisi pian
peittynyt meiltä näkymättömiin, jollei sen olisi täytynyt loikkia
paksuimpien heinäpensasten ylitse. Juoksujalkaa me seurasimme häilyvää
kippurahäntää ja vaaleanhallavaa karvatukkoa, joka tuon tuostakin
kimmahteli heinikon latvojen ylitse. Ojan päähän päästyään Silmä
poikkesi näkymättömiin. Mutta Haukka huusi samassa:

— Seh, Silmä, seh!

Ja kun mekin ehdimme ojan päähän, näimme Silmän siellä läähättäen
seisovan ja odottavan. Se haukahti iloisesti meidät nähdessään ja lähti
taas jatkamaan juoksuaan.

Se poikkesi raja-aidan vartta kulkevalle ajotielle. Mutta se ei juossut
tietä, vaan alinomaa nuuskien jatkoi loikintaansa pitkin heinikkoista
ojaa, joka oli tien ja ruisvainion välissä. Näki selvästi, että
kulkijalla oli ollut syynsä hiipiä salassa.

Olin näkevinäni hänen kyyryisillään luikkivan pitkin ojaa ja tuon
tuostakin vilkaisevan kylään, josta hän kenties kuuli tulipaloon
heränneitten ihmisten hälinää.

Ojaa myöten loikki Silmä aina ruispellon ulkoreunaan saakka ja harppasi
siellä aidan yli metsään.

— Seh, Silmä, seh! huusi Haukka.

Ja Silmä odotti. Metsässä ei meidän olisi ollut ajattelemistakaan
pysymistä jäljillä, jollei Silmä siten olisi vähän väliä odottanut.

Metsiä myöten Haukka johdatti meidät siten monimutkaisessa kaaressa
kylän ympäri. Jouduimme lopulta niin lähelle kirkkoa, että näimme sen
ruskeanharmaat seinät petäjikön tyvien lomitse. Siitä jatkui retki
pitkin vuorenrintamaa, joka ulottui yhä loitommalle salmenrantaa
kohden. Siintävä salmenpinta pilkahteli jo silmiimme metsän lomitse.

Silloin kuulimme räyhäävää haukuntaa mäenrinteen alta. Silmä oli
pysähtynyt korkeitten, jyrkkärintaisten kalliolohkareitten juurelle ja
alkanut siellä haukkua.

— Se kuuluu Viikinluolasta, selittivät miehet.

Viikinluolasta! Tarujen rosvopesästä! Oliko Silmä löytänyt
syyllisen sieltä? Vieläkö vanhat viikingitkin kummittelivat tällä
muinaismuistoissaan elävällä saarella?




5. Luku.


Hengästyneinä ja jännittyneinä lähestyimme tarujen rosvoluolaa.
Jokainen hermo oli kireällä.

Suunnattoman suuret kalliolohkareet nojautuivat vastatuksin, niin että
niiden välissä oli ammottava aukko. Tummana ja tarumaisen kaameana tämä
luola ammotti jo loitolle vastaamme.

Silmä seisoi luolan suulla ja haukkui äkäisesti. Se tuijotti luolaan
silmäänsä räpäyttämättä. Hypähti tuon tuostakin, ikäänkuin näkymättömiä
nuolia väistäen, mutta ei silloinkaan kääntänyt silmiään luolasta. Ja
haukkui herkeämättä.

Lähestyimme varovaisesti luolaa. En voi olla tunnustamatta, että
kaarsin muista hieman syrjään, kallionlohkareitten suojaan. Ettei vain
surmannuoli ensiksi sattuisi minuun!

Haukka meni arastelematta koiransa luo. Minä rohkaisin mieleni ja menin
perästä. Odotin näkeväni sen, jota etsimme, joko uhaten meitä tai
kyyröttäen arkana jossakin luolan perimmässä kolkassa.

Tähystelin ja tuijotin luolaan. Mutta en erottanut mitään. Näin vain
syvän, ammottavan kuilun, joka peremmältä hämärtyi hämärtymistään,
pimeni pimenemistään. Ja näytti jatkuvan loputtomiin.

Jännittyneen odotuksen jälkeen tämä tyhjyys alkoi tuntua hieman
naurettavalta. Muistin tarinan salakäytävästä, joka luolan
aarresaleista muka vei mantereelle. Tuumailin ääneen:

— Se on mennyt mantereelle salakäytävää myöten...

— Eikös mitä! väitti muuan saarelainen vastaan.

— Mahdoton on mahdotonta, selitti toinen. — Mutta se on piiloutunut
luolaan.

Nämä saarelaiset ottivat asian vakavasti ja niin tein minäkin.

— Pitäisi mennä luolasta etsimään, ehdotin.

— Lempo sinne lähteköön! kirosi muuan miehistä, hetken kaameudessa
nähtävästi unohtaen hurskautensakin.

— Minä kyllä uskallan, jolleivät muut, uljailin.

— Älähän mene sotkemaan, huomautti Haukka. Hän tarkasteli jotakin
luolan pohjalla. Siinä oli savukkeen pätkiä. Lähemmin katsoessani
huomasin, että niitä oli luolan pohja kirjavanaan.

— Se on ollut täällä kauan, tuumi Haukka. — Kenties koko päivän.

— Miksei yötä? kysyin.

— Miksei, mutta mitäpä hän yöllä olisi täällä tehnyt.

— Mitä sitten päivällä?

— Oli piilossa.

— Ja se on ollut tupakkamies, uskalsin minäkin koettaa ajatukseni
terävyyttä.

— Hyvin varustautunut matkalle, tuumi Haukka. — Hätiköidessään pani
tulitikkurasiansa niin huonosti taskuun, että se putosi aidassa. Mutta
ei joutunut pulaan.

Haukka tähysteli luolan pohjaa, ikäänkuin savukkeen pätkiä lukien.

— Niitä on toista laatikkoa, hän sanoi. — Hyvin on varustautunut!
Hänelle on tupakka leipääkin tärkeämpi!

Uteliaisuuteni kannusti minua ryömimään luolaan ja tutkimaan, kuinka
pitkälle se ulottui. Jaksoin sentään siitä pidättäytyä. Vanhoilla
taruilla on viehätyksensä ainoastaan silloin, jollei niitä ja niihin
liittyviä paikkoja ensinkään ryhdy tutkimaan ja repostelemaan.
Utuharsot viihdyttävät tunnettamme, ja tutkimattakin tiedämme, että
totuus on alaston.

Silmä oli isäntänsä saavuttua lakannut haukkumasta. Sen viisas katse
tähysti vuoroin luolaan, vuoroin seurasi isäntänsä toimia. Kun Haukka
vihdoin käänsi katseensa siihen, liehutti se iloisesti ja kysyvästi
häntätupsuaan.

— Etsi vielä, Silmä! kehotti Haukka, lisäten tutun usuttavan
äännähdyksen.

Silmä oli sekin ilmeisesti luullut ensin jälkien päättyvän luolaan.
Nyt se aluksi nuuskahteli kaaressa luolan edustalla. Vihdoin se löysi
jäljet uudestaan ja lähti vilistämään rantaa kohden. Rannalla se alkoi
uudestaan haukkua. Tai ei oikeastaan haukkua. Pikemmin avuttomana
ulvahdella.

Lähetessämme näimme sen tepastelevan rannalla ja suuntaavan kuononsa
merelle. Jäljet olivat siihen katkenneet.

Se oli hiekkaranta. Hiekassa näimme uurron, jota myöten oli vedetty
vene aivan rantaleppien väliin ja sitten taas työnnetty samaa jälkeään
vesille.

— Arvasinhan, tuumi Haukka minulle. — Se ei ole tohtinut heti lähteä
vesille, kun tiesi ihmisten heränneen tulipaloon. Se on maannut koko
päivän luolassa ja luultavasti vasta viime yönä soutanut salmesta
ylitse.

Tiemme oli noussut pystyyn. Minä en käsittänyt lainkaan, mitä meidän
nyt oli tehtävä, mutta ystäväni tiesi ainakin yhden tehtävän. Hän
lähestyi vesirajaa tähystellen hiekkaan. Ja sieltä hän löysikin
etsimänsä.

Kosteassa vesirajassa oli sangen selväpiirteisiä suurenpuoleisten,
leveäkärkisten kenkien jälkiä.

Haukka otti mittanauhansa, mittasi tarkoin jälkien pituuden ja leveyden
ja merkitsi mitat muistikirjaansa.

Tyytyväisenä hän pisti muistikirjansa taskuunsa ja lähti astelemaan
kylää kohden. Kävellessämme hän tuumiskeli minulle:

— Luulen, ettemme toistaiseksi voi tehdä muuta, kuin mennä mantereen
puolelle tiedustelemaan, mistä miehellä oli ollut vene soutaakseen
saareen ja takaisin. Kenties siten saamme jotakin vainua jäljistä,
mutta luultavasti emme. Sillä mieshän on soutanut yöllä ihmisten
nukkuessa, ja vene on nähtävästi ollut varastettu.

Emme päässeet heti mantereelle lähtemään, sillä pappilassa oli jo hyvät
ajat odotettu meitä päivällisille. Ja kutsu oli sangen tervetullut.

Nimismies oli mennyt matkoihinsa ja vienyt pojat saaliinaan. Hän
katsoi palojutun selvittäneensä ja oli lähtenyt pitäjälle ryöstämään
papinsaatavia pitäjän aniharvoilta sosialisteilta, jotka eivät olleet
pappia kuulleet eivätkä nähneet vuosikausiin, ja sen tähden paatuneet
niin, etteivät hyvällä maksaneet kymmenyksiään. Nimismiehen käytyä he
taasen saivat vuosikauden nukkua rauhassa suruttomuutensa unta.

Pappi oli muuten erittäin kiinnostunut asiaan, nimittäin palojuttuun,
kuultuaan millä kannalla Haukan tutkimukset olivat.

Päivällisen jälkeen hän avuliaasti kyseli puhelimella mantereen
puolelta, oliko siellä kenelläkään ollut venettä lainassa tai kateissa.
Soitettuaan muutamiin paikkoihin hän saikin selville, että erään talon
pikku vene oli koko eilisen päivän ollut teillä tietämättömillä. Sen
katoaminen oli huomattu lähdettäessä tulipaloa sammuttamaan ja oli
pelätty sen menneen niille teilleen, kun ei vielä illallakaan ollut
tuotu takaisin. Mutta tänä aamuna se oli ollut jälleen rannassa, vaikka
hieman toisessa paikassa.

Se kävi Haukan päätelmien kanssa yhteen, mutta enempää ei selvinnyt
siitäkään.

Tiedettiin vain, miten perinpohjaisen järjestelmällisesti mies oli
saarella tehnyt tihutyönsä, mutta ei enempää. Ei aavistustakaan siitä,
mikä murhapolttaja oli miehiään. Eikä siitä, mitä kumman aihetta
tällä tuntemattomalla miehellä saattoi olla polttaa Kännärin talo
kaikkine suojineen, yksinpä molempine riihineenkin, jotka olivat muista
rakennuksista erillään.

Maalaistalon palo, joka alkujaan oli näyttänyt hyvin yksinkertaiselta,
oli muuttunut käsittämättömäksi ongelmaksi.




6. Luku.


Pappi kertoi hymyillen, että pyhäsaarelaiset jonkin vanhan tarinan
nojalla julistivat Kännärin palon taivaan ihmeeksi, Jumalan valkeaksi.
Niin että viranomaisten ja muiden syntisten ihmisten oli turha, jollei
suorastaan syntikin ryhtyä sitä tutkimaan.

Pappi itse oli kuitenkin niin jumalaton, että lupasi sievän
rahapalkinnon Haukalle, jos tämä saisi mystillisen rikoksen
selvitetyksi, sillä olihan tulipalo niin läheltä uhannut pappilaakin.

Ja ystäväni Haukka oli siinä määrin tavallinen kuolevainen, että
lupaus melkoisessa määrin syvensi hänen kiinnostustaan asiaan. Hän ei
ollut ensinkään niin ihanteellinen kuin romaanien etsivät, ettei olisi
välittänyt rahoista. Hänellä ei ollut niitä liikoja.

Hän tuumaili lähteä iltapäiväksi mantereen puolelle tiedustelemaan,
oliko siellä nähty liikkuvan ketään epäilyttävää henkilöä. Sillä
emmehän missään tapauksessa päässeet palaamaan kaupunkiin ennen kuin
huomisaamuna.

Mutta ennen kuin ehdimme lähteä, tultiin keittiön puolelta sanomaan,
että siellä oli muuan vaimo, joka tahtoi tavata vierasta herraa.

— Ketä vierasta herraa? kysyi isäntämme.

— Sitäpä kaupunkilaista koirapoliisia, rohkeni lihavahko köksä selittää
eukon omin sanoin.

Pappi nauroi makeasti tai oikeammin ilkikurisesti ystäväni uudelle
arvonimelle. Mutta itse asiassa se oli aivan oikeaa ja viatonta
kielenkäyttöä. Sillä niin kuin koira, joka seuraa poliisia, on
poliisikoira, niin poliisi, joka seuraa koiraa, on koirapoliisi.

Köksälle sanottiin, että hän toisi vaimon sisälle. Tämä näyttäytyikin
kohta ovella. Leveä röijy, ristikko sisällä. Vanha tuttu
variksenpelätti, joka jo pari kertaa oli avannut suunsa ja todistanut.
Varmaan hänellä oli enemmänkin sydämellään.

Eukko astui epäröiden sisälle. Luulenpa, että hän arasteli virallista
sielunpaimentaan. Tämän ylemmyys varmaankin tuntui vaikuttavan
häiritsevästi tehtävään, jota varten hän oli tullut. Eukko vilkuili ja
yskähteli, tuskin muistaen edes niiata.

— No, mitäs se Karukka haluaa? kysyi pappi.

Ilmeisesti eukko olisi halunnut puhua koirapoliisille yksin, mutta nyt
hän joutui puhumaan papille. Se hämmensi häntä, mutta juuri hämmennys
pakotti hänet ponnistamaan kaikkensa päästäkseen voitolle itsestään.
Siitä hän innostui puhumaan entistäänkin kimeämmällä äänellä:

— Sitä minä... sitä... että turha on sitä Kännärin asiaa maailman
viisaitten työntyä tutkimaan! Yksi on, yksi ainoa, joka sen on tiennyt
jo kuusikolmatta vuotta...

— Kuusikolmatta vuotta! Kuka sitten? kysyi Haukka uteliaana.

— Hän, joka sen on tiennyt jo aikojen alusta...

— Mutta mitä tarkoitatte sitten kuudellakolmatta vuodella? kysyi Haukka.

— Sitä, vastasi eukko hämillään, — että silloin sen jo tiesivät hänen
valittunsakin.

Haukka ei enää puuttunut eukon naiselliseen logiikkaan. Hän silmäili
tarkkaavaisesti eukon teräväsärmäisiä kasvoja, ilmeisesti tutkistellen,
miten saisi vieraansa hieman tasaantumaan.

Hänellä oli omat noitakeinonsa. Matalalla, lempeällä, melkein
suojelevalla äänellä hän virkkoi:

— Huomasin jo aamupäivällä, että te ymmärrätte asian paremmin kuin
muut. Mutta kertokaahan kaikki alusta alkaen. Muuten en ymmärrä, mitä
tarkoitatte.

Kuinka tämä uskonkiihkoinen akka ilostuikaan ystäväni imartelusta!
Voitonriemuisesti, melkein ylenkatseellisesti hän silmäsi pappiin. Ja
sitten hän lähestyi antautuvalla luottamuksella koirapoliisia, jonka
saapuminenkin oli hänestä ennen ollut pahennus. Kaiketi hän iloitsi
syntisen parantumisesta...

— Hyvä herra, lasketti hän virtanaan, — kuusikolmatta vuotta sitten
sen tiesi jo Ristiniemen autuas kapteeni ja puhui siitä puhumasta
päästyäänkin, ja kyllä sen sai kymmenet kerrat kuulla tämä Kännärin
vanha isäntäkin, hän juuri, jonka nyt Herra kutsui tuomiolle tulessa
ja liekeissä, ja saipas sitten ampujaisenkin, niin että hänen piti
maata niin kuin Ristiniemen autuaan kapteeninkin, ja nytkään ei päässyt
liikkeelle, vaan hukkui liekkeihin talonsa mukana. Ihmeelliset ovat
Herran tiet!

Ihmeellistä oli tämä eukon puhekin. Ihmeellistä ja käsittämätöntä
sekamelskaa. Mutta tunsin, että siinä sittenkin oli kumma teho,
joka helposti tarttui. Niin kuin luja usko aina herkästi tarttuu ja
valtaa monet ihmiset kokonaan, vaikkei sillä olisi mitään järkisyitä
puolellaan. Tunsin, että eukon sekavien sanojen takana oli rikas
pikku maailma, omituisen tukehtunut ja ummehtunut unelmamaailma,
jossa vallitsi palava, mutta samalla kivettynyt tunnekylläisyys.
Kivihiilethän todistavat meille, että on vuoria, jotka palavat, eivätkä
kuitenkaan ole tulivuoria.

— Kuka oli Ristiniemen kapteeni? kysyi Haukka.

— Kukako? ihmetteli eukko, alkaen tilanteen ymmärrettyään kertoa
aivan ymmärrettävästi. — Eikö herrastuomari sitä tiedä? Se oli tämän
Kännärin veli. Herra häntä armahtakoon! Veljekset olivat, mutta
millaiset veljekset! Vihaa ja alituista riidan härskettä, alituista
toraa ja tappelua koko kylän ja pitäjän pahennukseksi! Uskovaisia
olivat molemmat ja rukoilevaisia. Mutta mistä luulit riidan ratkenneen,
mistä kiehtyneen kaunan? Maailman mammonasta, katoavasta tavarasta
kamppailivat. Vanhempien perinnöstä ja sukutiloista. Kuinka monet
Herran vuodet olivatkaan jo otelleet, kuinka monet maanmittarit olivat
jo käyneet rajoja ratkomassa! Mutta sopua ei syntynyt, ei rakentunut
rauha, yhä yltyi vain tora ja temmellys. Koko saaren perisynti lie
mennyt miehiin, hornan henki, joka ei täältä kuunaan lähde tekemästä
tihujaan, täytisen tuli, jonka usein on nähty öisin Viikinluolassa
palavan.

Kuinka kummasti eukko voi puhua itsensä lämpimäksi, yltyä omista
sanoistaan! Mutta aina käytännöllinen Haukka koetti saada häntä jälleen
rajoihin.

— Mitä tapahtui kuusikolmatta vuotta sitten?

— Mitäkö tapahtui? kertasi eukko. — Kuusikolmatta vuotta sitten alkoi
Ristiniemen kapteeni ennustaa tätä Kännärin paloa, paunasi siitä
lakkaamatta, maatessaan rujona ja rampana vuoteessaan.

— Hm, silloinko hän tuli rammaksi?

— Silloin.

— Kuinka sitten?

— Oma veli runteli Luolavuoren rinteellä. Oma veli runteli, tämä
Kännärin isäntä. Herra häntä armahtakoon! Kumpikin katsoi omakseen sitä
Luolavuoren vierua, ja Ristiniemen kapteeni pani renkinsä sieltä hirsiä
hakkaamaan. Tämä Kännäri säntäsi hänkin sinne miehineen, ja siellä
syttyi sota ja tappelun tuoksina. Tappelussa Ristiniemen kapteeni
suistui alas jyrkältä rinteeltä, oma veli oli sysännyt. Ja oli kapteeni
pomppinut kuin koppi kivestä kiveen, loukosta toiseen. Tiedottomana
toivat hänet kotiin, ja siinä oli katkennutta käsivartta ja kylkiluuta,
ja selkärangankin sanoivat taittuneen. Eikä noussut sen jälkeen
kapteeni vuoteestaan, oma veli oli hänet siihen tuominnut.

Hartaalla, mutta kumman kirvelevällä liikutuksella eukko jatkoi:

— Ja lakkaamatta, jos vain kuka oli kuulemassa, pauhasi rampa
vuoteestaan: Jumalan valkea on vielä polttava hänen talonsa, taivaan
tuli tuhoava, ettei jää hirttä hirren päälle, ei hirttä hirren
päälle... niin että lopulta alkoi kipinöidä silmissä ja kyteä kaikkien
kyläläisten mielissä, ja monet sukupolvet tulevat sen kostonhuudon
muistamaan. Kahdeksan pitkää vuotta sai Ristiniemen vanha kapteeni
maata vuoteen omana, mutta ei lakannut hän taivaan kostoa huutamasta,
hänen, jonka kosto on. Eikä tullut sovintoa veljesten välille, vaan
kostoa huusi ja Jumalan valkeaa ennusti autuas kapteeni vielä ennen
lähtöään.

Eukko alkoi nyyhkyttää.

— Vanhurskaan rukous voi paljon, jatkoi hän hieman tyynnyttyään.
Tämä Kännärin isäntä sai ampujaisen kohta veljensä kuoltua ja sai
kahdeksantoista vuotta maata vuoteen omana. Ristiniemen kapteenin
poika luki tohtoriksi vai miksi rovisoriksi lie lukenut, myi
perintötalonsa ja muutti muille maille näiltä veljesvihan kirokedoilta.
Muilta nuoremmilta koko asia unohtui. Hiljaisessa mielessään vain
vanhat muistelivat vainajan kostonhuutoa ja ennustusta, eivätkä
siitä sanaakaan puhuneet. Mutta ihmeellisesti se vihdoin toteutui,
ihmeelliset ja tutkimattomat ovat hänen tekonsa.

Saatuaan sydämensä kevennetyksi vanha vaimo itki hiljaa huojutellen
laihaa ruumistaan ja sulin mielin ja leppyneenä koko maailmaa kohtaan.
Kohteliaasti Haukka kiitti häntä tarinastaan.

— Jos Ristiniemen kapteeni vielä eläisi, niin tässähän olisi aihe
epäluuloon häntä kohtaan, tuumaili pappi eukon lähdettyä.

— Entä hänen poikaansa kohtaan? rohkenin minä kysyä.

He istuivat molemmat kotvan äänettöminä, niin ystäväni kuin pappikin.
Pappi ja minä odotimme Haukan vastausta. Mutta hän ei näyttänyt
huomautustani ottavan ensinkään huomioon.

— Tiedetäänkö kapteenin pojasta mitään? hän kysyi vihdoin.

— Hän lienee apteekkarina jossakin Savon puolella, vastasi pappi.

Minä tunsin aivan kuin kirkkaan välähdyksen sielussani. Muistin
kuopiolaisen tulitikkurasian, joka ystävääni oli niin kiinnostanut.
Tähystelin tarkasti Haukan kasvoja, mutta en huomannut niissä mitään
erikoista ilmettä. Ainoakaan hermo ei näyttänyt värähtävän. Ei suinkaan
hän ollut unohtanut tärkeää rasiaa?

Minusta tuntui sopimattomalta kysyä tai mainita siitä mitään, sillä
ystäväni ilmeisesti vältti katsettani. Nähtävästi hänestä oli väärin
ilman perusteita suunnata epäluulojaan niin aroille aloille.

Vaimon sanat, että palojuttua oli turha tutkia, näyttivät muuten
toteutuvan täydelleen.

Me lähdimme mantereen puolelle ja tiedustelimme koko illan, oliko
siellä nähty ketään, johon epäluulomme olisimme voineet kohdistaa.

Kyselimme tarkoin kaikista ihmisasunnoista eri teiden varsilla, joita
kylästä lähti. Tiedustelimme puhelimellakin kaikista lähimmistä
majataloista, arvellen, että hän olisi siellä näyttäytynyt päivällä,
vaikka täällä liikkuikin yöllä. Mutta missään ei hänestä tiedetty
mitään.

Hän oli kadonnut jäljettömiin. Kaikki tiedustelumme näyttivät turhilta.




7. Luku.


Haukalla oli asioita, jotka vaativat hänet seuraavaksi päiväksi
kaupunkiin. Höyrypursi lähti sinne aamulla anivarhain.

Sitä paitsi hän heitti vielä viimeisen toivonsa juuri tähän purteen.
Vaikkei Riitarannalla kukaan ollutkaan pannut merkille, että ketään
epäilyttävää henkilöä olisi tullut tai mennyt purrella, niin saattoihan
olla jäljellä joku mahdollisuus. Saattoihan olla, että hän oli tullut
ja mennyt huomaamatta, ja tietysti hän ei tahtonutkaan herättää
huomiota.

Vietimme iltayön majatalossa ja aamulla puoli neljän aikaan olimme
jälleen purren kansisalongissa. Sen nimittäin täytyi varhain kuljettaa
maalaisia kaupunkiin.

Haukka paloi halusta päästä kapteenin kanssa juttusille. Mutta olisi
ollut rauhatonta keskustella ulkosalla kannella, ja Haukan kannalta
olisi myöskin ollut kömpelöä kutsua kapteenia luoksemme.

Meidän ei sentään tarvinnut kauan odottaa tilaisuutta. Kapteeni oli
kuullut, millä asioilla liikuimme ja tuli itse juttusille.

— No, mitäs herrat pitävät Pyhäsaaren muinaismuistoista? hän kysyi.

Haukka silmäsi kysyvästi häneen.

— Tarkoitan eläviä muinaismuistoja, selitti kapteeni. — Tuskinpa he
perimmältään lienevät ihmisiä kummempia. Kullakin on vain oma hajunsa,
tuumi ystäväni. — Ai, herra katsoo ihmisiä koiransa kannalta!

— Tottuu vähitellen, hymähti ystäväni. — Mutta muistin juuri, jatkoi
hän, — tuliko Riitarannalta eilisaamuna mukaanne ketään herrasmiestä?

— Herrasmiestä...?

— Niin, tai jotakin siihen malliin.

— Ei nyt johdu mieleeni. Voitteko sanoa, miltä hän näytti?

— En. Hän on minulle aivan tuntematon. Mutta luullakseni
pitkämatkalainen, ei paikkakuntalainen.

— Tuskin oli ketään sellaista. Mutta annahan olla... ei... hän ei
tullut Riitarannalta...

— Mitä tarkoitatte?

— Tarkoitan, että joku herrasmies, tai ainakin kaupunkilainen, tuli
kyllä laivaan. Mutta hän tuli Kynsilahdesta.

— Missä Kynsilahti on? kysyi Haukka vetäen turistikarttansa esiin.

— Kynsilahti on tuskin parin kilometrin päässä Riitarannalta.

— Ai, tuossa! löysi Haukka.

— Niin, kapea niemenkannas vain välissä. Meillä on alituinen riita
kynsilahtelaisten kanssa, kun he eivät tahdo tulla kaupunkimatkoillaan
tänne Riitarannalle, vaan vaativat sinne poikkeamaan. Saamme tehdä
kuuden, seitsemän kilometrin mutkan heidän takiaan.

Haukka katsoi karttaa huulet vihellyssupussa. "Kas, minkä tepposen teki
peittääkseen jälkiään!" olin lukevinani hänen silmistään.

— Menikö hän kaupunkiin? Haukka kysyi katkaisten kapteenin pakinan
laituririidoistaan.

— Niin, se herrasmies! Joo, hän meni. Ja kaupungista hän tulikin.

— Samaanko laituriin?

— Joo.

— Edellisenä päivänä?

— Edellisenä? Annas olla... edellinen oli palopäivä... ei hän tullut
sinä päivänä.

— Tarkoitankin palon edellistä päivää.

— Joo, hän tuli palon edellisenä päivänä.

— Tulitteko tarkastelleeksi miestä niin, että muistaisitte joitakin
hänen tuntomerkkejään?

— Annas olla... alkoi kapteeni muistella, mutta samassa purren
merkkipilli vihelsi. — Odottakaahan vähän, sillä tulemme juuri
Kynsilahteen.

Käytyään selvittämässä purtensa jatkamaan matkaa, palasi kapteeni
luoksemme.

— Siellä saa usein käydä aivan turhaan, hän valitteli. — Jaha, vai oli
se mies epäiltävillä retkillä?

Haukka pudisti umpimielisesti päätänsä. Hän halusi udella itse eikä
tyydyttää toisten uteliaisuutta.

— No, olkoonpa retkillä millä tahansa, lohduttautui kapteeni. — Mutta
alaspäin näytti mies menneen. Olen näet nähnyt hänet ennenkin.

— Tunnette hänet! huudahti Haukka.

— No, tuntevani en juuri voi sanoa. En tiedä nimeäkään, mutta hän
matkusti kerran purressani.

— Milloin?

— Viime kesänä. Ja hienossa naisseurassa! Hieno oli silloin mieskin.
Puku aivan räätälin silitysraudan jäljiltä. Nyt se oli epäsiisti ja
kulunut. Eikö lie ollut sama puku.

— Matkustiko hän silloinkin näille tienoille?

— Ei.

— Mihinkäs sitten?

— Ei oikeastaan mihinkään. Tuli vain mukaan naisensa kanssa, ja
juomia oli kovasti eväinä. Niitä hoitelivat tässä samassa salongissa.
Kyselivät, onko jossain kievaria rannalla. Kun neuvoin, että
Tammilahdessa on, jäivät sinne maihin. Kievarissa olivat vuorokauden
juopotelleet ja rähjänneet. Seuraavana aamuna palasivat.

Minä tunsin suurta pettymystä kapteenin kertomuksen johdosta. Mieleeni
oli alkanut juurtua unelmallinen ajatus, että Ristiniemen kapteenin
poika piili koko salaperäisen murhapolton takana. Mutta nyt tuntui
unelmani särkyvän. Sillä kuinka joku savolainen apteekkari olisi tullut
tänne länsirannikolle moisille retkille?

— Naisen, jatkoi kapteeni, — olin nähnyt ennen tarjoilijattarena
Commerce-hotellissa. Kun väkevien tarjoilu on nyt lopetettu, ovat siitä
ammatista monet antautuneet seikkailuun.

— Entä mies? kysyi Haukka. — Minkä näköinen hän oli?

— Vaaleaverinen, kookkaanpuoleinen. Kasvoissa oli jotakin onttoa,
auhtoa, ikäänkuin liiaksi tuuletettua, niin että hän näyttää
verettömältä, vaikkei silti laihalta. Molemmilla eri näkemillä hän
oli muuten aivan erilainen käytökseltään. Viime kesänä rehentelevä,
melkeinpä röyhkeä, virallisen varma, mutta samalla ikäänkuin väijyvä
katseeltaan. Tuppautui silloin mielellään juttelemaan, etenkin
politiikasta. Nyt mies oli arka ja hiljainen, painautui melkein
piiloon konehuoneen nurkkaan, maalaisten joukkoon, ei liikkunut sieltä
mihinkään ennen kuin perille päästyään pujahti matkoihinsa. Näytti
aivan kuin pelkäävän tuttujen tapaamista.

— Sanoitte hänen olevan vaaleaverisen ja kookkaan, huomautti Haukka. —
Kuulkaas, tunsitteko Ristiniemen kapteenin?

— Hänetkö, joka on kuollut jo lähes parikymmentä vuotta sitten?

— Niin.

— Tunsin hyvinkin.

— Entä hänen poikansa?

— Poikasena kyllä näin hänetkin.

— Olivatko he tummia vai vaaleita?

— Tummia, kuten koko sukukin.

— Mitä luulette, eikö matkustaja olisi voinut olla hän?

— Niin kapteenin poikako?

— Hän.

— E-ei, naurahti kapteeni.

— Kiitos! virkkoi Haukka. — Mutta ettekö vielä muistaisi tuosta
tuntemattomasta matkustajasta mitään täsmällisempiä tuntomerkkejä?

— Annahan olla, muisteli kapteeni. — Hattu, musta huopahattu, oli
ruttuinen ja tomuinen.

— Hyvä, arvosteli Haukka.

— Ja sitten muistan, että hän käveli näin... Kapteeni näytti mallia. —
Kädet riippuivat omituisen hervottomasti... näinikään... ja hän käveli
hartiat hieman kumarassa... näinikään...

— Hyvä, hyvä!

— Muuta en muista panneeni merkille, virkkoi kapteeni hymyillen.

— Se riittääkin.

— Ai, niin, jatkoi kapteeni. — Sen samaisen naisen, joka viime kesänä
oli hänen mukanaan, näin muutama viikko sitten Cour-kahvilassa. Hän
tietenkin tuntee miehen. Ja hän näytti olevan hyvä tuttu kahvilan
tarjoilijattaren kanssa.

— Kiitos, se oli tärkeä huomautus, sanoi Haukka. — Mutta voitteko
mainita joitakin hänenkin tuntomerkkejään?

— Hän on yhä mitä hienoin daami ulkoasultaan, hyvin putsattu ja
pyntätty kaikin puolin. Keskikokoinen, kohtalaisen pyöreähkö, joustava
ja kimmoinen, tumma tukka, ja posket taitavasti punatut.

Kapteenin täytyi jälleen mennä selvittämään purttaan jostakin
laiturista, ja tyytyväisenä siihen, että olimme päässeet taas jäljille,
me jäimme kiittelemään hänen kuvaustaitoaan.

— Yksi asia vain käy yhä käsittämättömämmäksi, tuumaili Haukka. — Se
nimittäin, että miksi tämä mies kävi polttamassa Kännärin?

Vaikka variksenpelättimen kaamea tarina yhä tenhosikin tunteitani, en
enää uskaltanut savolaisesta apteekkarista mainita mitään. Nähtävästi
murhapolttaja oli tämän puolelaisia. Eikähän muuan tulitikkurasiakaan
niin paljoa merkinnyt. Kuopiolaisia tikkuja saattoi olla kaupassa
täälläkin, vaikkei ollutkaan yleisesti.




8. Luku.


Kaupunkiin päästyämme menimme Cour-kahvilaan. Siellä sain nähdä
ystäväni uudessa osassa, jota hän mielestäni näytteli odottamattoman
hyvällä menestyksellä. Nimittäin kevytmielisen vekkulin osassa.
Tarjoilijattarelta, joka toi tilaamamme kahvit, hän kysyi koppavasti:

— Näkyikö heilaani täällä eilen illalla?

— Oliko tilaus! nauroi neitonen.

— Olipa niinkin.

— Miksette tullut sitten?

— Löysin toisen ja paremman.

— Jospa hänkin löysi toisen!

— Oliko hän sitten täällä?

— Minkä näköinen hän on?

— Kaunis!

— Tietysti. Mutta kauniitakin on monenkarvaisia.

— Punaiset silmät ja siniset posket! kuvasi Haukka.

— Kaunispa olikin! nauroi neitonen.

Haukka aloitti uuden nuotin. Hän katsoi kauas ja puhui vienolla ja
ihastelevalla äänellä. Mutta sanat olivat samat, joilla kapteeni oli
kuvannut entistä tarjoilijatarta. Neitonen seurasi hymyillen hänen
pilaansa, mutta kohta tytön silmät tuikahtivat niin kuin sen, joka on
arvoituksen arvannut.

— Onko hänellä vihertävä harso? hän kysyi varmuuden vuoksi.

— On kai, vastasi Haukka. — Mutta hän kohottaa sen pois, kun...

— Pitikö hänen istua tuolla? kysyi tarjoilijatar viitaten pöytään oven
poskessa, katuikkunan edessä.

— Siellä juuri, vastasi Haukka silmää räpäyttämättä.

— Sehän on sitten Ruura! huudahti neitonen nauraa kihertäen.

— Ruurako hän on? tuumi Haukka. — Emme näet ole vielä lähemmin tutut.
Hän on ennen tarjoillut hänkin.

— Commercessa?

— Niin juuri. Oliko hän täällä?

— Onhan hän melkein joka ilta. Mutta hänellä on heiloja joka sormelle!

— Peijakas! harmitteli Haukka. — Mutta lupasiko hän tänään tulla
uudestaan?

— Kyllä hän tulee, sanoi tyttö virnistellen.

Tytön poistuttua Haukka selitti minulle, että tämän kahvilan omistaja,
entinen viinuri, suosi sellaisia somannäköisiä, hienosti puettuja
kevytkenkiä, sillä hänestä ne olivat hyvä vetovoima kahvilalle.

Meidän täytyi siis odottaa iltaa. Sovimme ajasta, jolloin saavumme
uudestaan.

Määräaikana istuimme juuri oven viereisessä pöydässä, katuikkunan alla.
Minä odotin uteliaana, kuinka Haukka oli selviytyvä. Mutta se oli
helpompaa kuin aavistinkaan.

Emme olleet kauan ehtineet istua, kun sellainen nuorehko nainen saapui,
joka vastasi kuvausta. Kohta ovesta tultuaan hän katsoi yli olkansa
meihin.

Haukka iski haikailematta silmää, nyökäytti päätä ja lisävarmuudeksi
viittasi kädellään.

Ruura silmäili ympäri kahvilaa, katsoiko kukaan. Kun kukaan ei
kiinnittänyt erikoista huomiota meihin eikä häneen, hän lähestyi
epäröiden.

Haukka viittasi uudestaan ja Ruura tuli luoksemme. Hän tarkasteli meitä
arvostelevasti kauluksista aina kengänkärkiin. — Mitä kello on? hän
kysyi sitten. Haukalla oli kahvilan seinäkello aivan edessään, mutta
hän ei katsonut siihen, vaan veti kultakellonsa taskustaan, avasi
kannen ja antoi neidin itsensä katsoa. Kultakello sai neidin sangen
ystävälliselle tuulelle.

Jälkeenpäin Haukka selitti, että jos hän olisi katsonut seinäkelloa,
olisi neiti luultavasti lähtenyt tiehensä. Se oli heikäläisten näppärä
keino ottaa hieman selkoa toisen varallisuudesta. Jos ei miehellä ollut
edes kelloa, voi kelloa kysyttyään hyvin sanoa, että oli kiire johonkin
muualle.

Haukka viittasi kohteliaasti tuoliin, ja Ruura istuutui pöytäämme
kodikkaasti kuin vanhojen tuttujen seuraan.

Kupposet juotuamme poistuimme. Kävimme hiljalleen katua eteenpäin.

— Mihinkäs mennään? kysäisi Ruura ammattiäänellä.

— Me asumme maalla kesällä, vastasi Haukka.

— Ettekö halua munkkia? kysäisi Ruura tunnustellen.

— Mistä sitä saa?

— Tulkaa meille... äiti käy noutamassa. Viisikymmentä markkaa kvartta...

— Mistä hän saa näin myöhään? kysyi Haukka yksinkertaisesti.

— Vaikka yösydännä!

Heillä oli siis kotona varasto. Haukka katsoi kysyvästi minuun, mutta
eihän minulla ollut mitään sanomista siihen.

— Mennään sitten, hän vastasi Ruuralle.

Otimme auton. Ajoimme aika komean kivitalon eteen. Tosin se sijaitsi
laitakaupungilla.

Ruuran asunto oli ensimmäisessä kerroksessa. Hänen avatessaan
amerikkalaista lukkoa ehdin nähdä, että ovella oli vaskinen
nimikilpikin ja siinä nimi: Aurora Siven. Viereinen ovi näytti vievän
keittiöön.

Somasti ja soreasti, niin kuin herrasväki konsanaan!

Sisälle päästyämme Ruura käski meidät istumaan ja pistäytyi keittiöön,
mutta palasi kohta takaisin.

— Eikö tuoda kaksi samalla kertaa? hän kysyi.

Haukka hymähti väkinäisesti, mutta täytyihän hänen pitää yllä arvoaan!

Satamarkkasen saatuaan Ruura kävi keittiössä järjestämässä ja alkoi
rimputella mandoliinia.

Kotvan kuluttua kuului keittiön ovelta hiljainen koputus ja sitten
ovi aukeni arasti. Sieltä tuli vanha vaimo kantaen tarjotinta, jolla
oli kahvit ja liköörit. Ystävällisesti, vieläpä nöyrästi sukoillen
hän asetteli tarjottimen eteemme pöydälle ja meni menojaan. Ja pidot
alkoivat.

Minulle johtui mieleeni, että Ruura oli maininnut äidistään.

— Oliko hän äitinne? kysyin. Äänessäni lie kuvastunut kummasteluni.

Ruura kehaisi:

— Olipa niinkin! Minä en jätä vanhaa äitiäni köyhäintaloon!

Haukasta varmaankin keskustelu tuntui alkavan liian vakavasti. Hän
virkkoi viattoman hilpeästi Ruuralle:

— Minäpä olen nähnyt teidät ennenkin!

— Missä sitten? kysyi Ruura huvitettuna.

— Arvatkaapas!

— Ainahan minut...

— Se oli maalla.

— Maalla!

— Viime kesänä.

— Ja missä kummassa sitten?

— Tammilahden kievarissa.

— Tammilahden...

— Vaaleaverisen, pitkän herran keralla.

Ruura muisti vihdoin. Ja kumma kyllä hän näytti tulevan hieman
hämilleen.

— En minä muista teitä yhtään, hän virkkoi.

— Minä vain hetkisen odotin kyytihevosta. Ja toisekseen...

Ruuraa ei näyttänyt se muisto kovasti huvittavan. Siirtyäkseen
miellyttävämpään asiaan hän kysäisi:

— Tilataanko kolmas?

— Ehditäänpähän vielä, väisti Haukka. — Missähän mahtanee hänkin olla,
se silloinen matkatoverinne?

— Kättökö! vastasi Ruura halveksivasti. — Kimpussani on yhä, että olen
aivan pääsemättömissä!

— Milloin olette hänet nähnyt?

— Eilen illalla viimeksi!

Haukka vilkastui, mutta hän pidätti itsensä, ettei Ruura olisi
huomannut mitään.

— Oliko hän täällä?

— Hyh! Hän! Täällä! tirskahteli Ruura myrkyllisesti.

— Ettekö sitten ole enää hyvissä väleissä?

— Minäkö! Minäkö sietäisin sellaisia... santarmikätyreitä!

Ruuran suusta tuli sana kuin sähkötäräys. Ja sähköisku, odottamaton
isku se oli meille muutenkin. Se sai Haukankin hyväksi aikaa
mykistymään.

Minä puolestani en voinut olla kiinnittämättä huomiotani siihen tapaan,
jolla Ruura lausui tämän sanan. En ollut kenenkään muun kuullut sitä
lausuvan niin myrkyllisesti. Halveksittu ilotyttö osasi nähtävästi
halveksimisen taidon paremmin kuin muut. Kenties hän juuri läheisyyden
vuoksi halveksi niin katkerasti... kaukaisemmat halveksivat viileämmin.

— Onko hän sitten sellainen? kysyi Haukka ikäänkuin ohimennen, mutta
hänen äänensä tuntui omituisen kuivahkolta, värittömältä ja etäiseltä.

— Pahinta lajia onkin! huudahti Ruura.

Haukkaa näytti Ruuran sisuttelu jostakin syystä harmittavan.

— Eikö hän sitten ollut sama mies viime kesänä? hän kysyi terävästi.

— Eivät häntä silloin halveksineet muutkaan, vastasi Ruura
puolustautuen.

— Ja hänellä oli viljalti rahoja? pisteli Haukka.

— Oli kuin roskaa! naurahti Ruura.

— Mutta nyt taitaa olla köyhä? kysyi Haukka entistäänkin terävämmin.

— Köyhä kuin kirkon rotta! puuskahti Ruura. — Eilen kyllä kehui
rahoillaan. Ja pirtuakin kehui saavansa kuinka paljon tahansa. Mutta
kukapa lääkäri hänelle kirjoittaisi pirtureseptejä! Tohtori Saarnio,
vanha rahjus, jonka potilaat ovat jo kaikki kuolleet, kyllä antaa
pirtureseptejä viidelläkymmenellä pennillä, kuka vain pyytää. Mutta
sen resepteillä ei enää anneta apteekista pirtua, kun niitä tuli niin
tukuttain. Muut lääkärit ottavat kolme markkaa pirturesepteistä, ja he
katsovat ensin miestä silmiin. Mistähän sellainen hylky saisi pirtua!
Mistäpä rahojakaan muuten kuin varastamalla!

Haukka kuunteli kärsimättömästi Ruuran pirtupakinaa, jolla tämä
pelastautui hänen piikittelystään.

— Tiedättekö, missä hän asustaa? hän kysyi sitten.

— Mistäs minä... Manda tietänee! Se katosi, hylky, täältä kumouspäivien
jälkeen, sillä hänet paljastettiin jo silloin. Mitä varten lie
ilmaantunutkin takaisin viikkokausi sitten.

— Jaha, Manda on siis nyt hänen ystävänsä?

— Näkyivät menevän yhdessä eilen illalla, kun minä ajoin hänet
matkoihinsa.

— Missä Manda asuu?

— Kysykää ajureilta! Heistä tietävät sen useimmat.

Ruura yritti työlästyä, mutta sitä seurasi hellyyden puuska. Hän alkoi
arveluttavasti lähennellä Haukkaa, mutta Haukalle tuli odottamaton
pelastus.

Ovikelloa soitettiin. Ja heti perään seurasi maltiton jyskytys
nyrkillä. Kuiskuttaen Ruura varoitti meitä olemaan hiljaa.

Kuulin, että äiti avasi keittiön oven ja selitti ovenraosta, ettei
Ruura ollut kotona, mutta vieras ei uskonut. Hän tempaisi oven auki ja
saapasteli keittiön kautta sisään.

— Arvasinhan sen! puuskahti tulija, iso herrasmies. Hän seisoi keskellä
lattiaa ja mulkoili meitä.

— Nämä herrat tulivat vain maistamaan lasin, rauhoitteli Ruura.

— Kyllä minä sinut tunnen! ärähti humalainen sysäten Ruuran luotaan ja
mulkoillen meitä.

— Yksi kahta vastaan, mutta ei pelätä! hän pauhasi.

— Eipä tässä niin pahoin pelättäviä ollakaan, Haukka virkahti tyynesti.

— No, pannaan tupakaksi sitten, koska olette herrasmiehiä! rauhoittui
humalainen. — "Herrasmiehiä mekin ollaan, vaikkei taireta ruottii",
alkoi hän laulaa kaivaen rikkinäistä savukerasiaa taskustaan.

— Senkin mörkö! marisi Ruura. — Tules hiukan tänne siitä mölisemästä!

Ruura veti keittiöön uuden vieraansa. Hän palasi nopeasti ja kuiskutti
meille:

— Olkaa hyvät ja menkää hetkeksi kävelemään! Muuten en saa häntä pois.
Tulkaa puolen tunnin kuluttua uudestaan, hän lisäsi liehitellen.

Me läksimme ajurilta kyselemään Måndan osoitetta. Pian löysimmekin
ajurin, joka vei meidät hänen luoksensa.

Mandalta kuulimme, että herrasmies, jota etsimme, oli eilisaamuna
matkustanut maalle. Hän oli kertonut, että hänellä oli kesämökki
siellä, ja hän oli pyytänyt Mandaa sinne emännöimään. Mutta se oli
ollut niin kaukana, ettei Manda ollut uskaltanut lähteä.

Nimi, jonka Manda mainitsi, oli pitäjän ja aseman nimi Savossa.

Savossa sittenkin!

Ja aamulla, kun ennen junan lähtöä kävimme kysymässä aseman
pilettiluukulta, vastattiin meille, että eilisaamuna oli tosiaankin
ostettu piletti mainitulle asemalle.

Haukka riensi puhelimeen ja järjesti tärkeimmät asiansa. Ja
ensimmäisellä mahdollisella junalla hän jo höyrysi Savoa kohden. Minä
jäin asemalle ja katsoin hänen jälkeensä.

Me kyllä jo ymmärsimme, että murhapolttaja oli vain kätyri, ja että
takana oli toinen, mutta jännityksellä jäin odottamaan, millaiset
näiden herrojen keskinäiset suhteet olivat yksityispiirteiltään.




9. Luku.


Haukka kertoi myöhemmin:

— Perille päästyäni kyselin asemamieheltä, tiesikö hän neuvoa minulle
Kätön asuntoa, mutta hän ei tuntenut ketään sen nimistä henkilöä.
Eivätkä asemalla tunteneet muutkaan.

Lähdin kävelemään kirkonkylää kohti. Tienhaarassa, jossa asematie
erosi maantiestä, oli muutaman torpan edessä joukko lapsia. Mieleeni
tuli, että lapset usein aikuisia paremmin voivat muistaa henkilön
tuntomerkeistään. Matkin heille kapteenin näyttelemää kävelytapaa ja
kyselin, olivatko he nähneet pitkää, valkoveristä setää, joka käveli
sillä tavalla.

Juu, sellaisen sedän oli nähnyt muuan pikku tyttönen. Setä oli tullut
asemalta ja mennyt suoraa päätä apteekille, ei apteekkiin, vaan taloon
pihan puolelta. Sitten olivat lapset menneet leikkimään, eivätkä
nähneet miehen paluuta.

Apteekkitalo näkyi aivan läheltä. Siellä tietysti tiedettiin, missä
mieheni oleskeli. Minä mietin hetken, sopisiko minun mennä sieltä
kysymään, sillä apteekkari saattoi alkaa epäillä. Lopulta kuitenkin
päätin tutustua mieheen. Saatoinhan häntä säikyttää ja tehdä
ymmärrettäväksi, että oli kysymys kätyrin muista kolttosista.

Astuin apteekkiin. Ovikellon kutsumana saapui apteekkari tiskinsä
taakse. Hän oli noin neljäkymmentävuotias, tummaverinen ja
synkännäköinen mies.

— Mitä saisi olla? hän kysyi.

Vastasin kohteliaasti, mutta täsmällisesti:

— Ei mitään. Tulin vain kysymään, tunnetteko erästä Kättö-nimistä
miestä?

Apteekkari säikähti hirveästi, eikä osannut mitenkään sitä salata. Ja
taitamattomasti, vailla kaikkea malttia, hän alkoi äreillä:

— Täällä käy niin paljon väkeä! Mikä tahtoo pirtua, mikä mitäkin...

— Pirtuako hän tahtoi? kysyin.

— Kuka sitten? hän ärähti.

— Kättö, vastasin minä.

— Mikäpä heidän tiennee nimensä, kaikkien kävijöiden...

— Kättö lie tuttu, koska oli tullut tänne pihan puolelta, eikä apteekin
ovesta, huomautin.

— Ah, hänkö? oli apteekkari älyävinään. — Niin, hän tuli ja tahtoi
pirtua, mutta eihän minulla ole lupa myydä ilman lääkärin määräystä.
Kun hän kärtti kärttämistään, annoin vihdoin tilkan ilmaiseksi...

— Oikeastaan ei siitä ole kysymys, huomautin. — Mutta jos hän oli
tuntematon, miksi sitten annoitte pirtua ilmaiseksi?

— Äh, päästäkseni hänestä! ärähti apteekkari, mutta ilmeisesti
hän sitten huomasi, ettei sekään selitys mahtanut tuntua oikein
luonnolliselta ja ryhtyi selittämään lähemmin: — Ja sitten mies puhui
vanhoista lapsuuden muistoista, sanoi, että hänen isällään oli ollut
mökki minun isäni maalla, ja että olimme yhdessä lapsina leikkineet...
Onko mies muuten tehnyt jotain laittomia? hän kysyi levottomasti.

— Laittomia taitaa olla koko mies täynnä, vastasin. — Tiedättekö, missä
hän asuu?

— Sitä en tiedä tosiaankaan, hän vastasi. — Mutta mistä häntä syytetään?

— Kaikki sellaiset laittomuuden kätyrit aiotaan saattaa kiikkiin
teoistaan, vastasin kaksimielisesti.

Se näytti hälventävän hänen pelkoaan.

— Mitkä kätyrit? hän kysyi tyynemmin.

— Santarmijärjestelmän kätyrit, sanoin selvemmin.

— Onko hän sellainen! ihmetteli apteekkari. — Jos oikein muistan, niin
hän jutteli aikovansa pesiytyä johonkin autioon tölliin. Se lienee
maantien varrella, lähellä hautausmaan nurkkaa, hän koetti muistella
mahdollisimman lojaalisesti.

Apteekkari nähtävästi ajatteli, että jos hänen kätyrinsä valtiollisista
syistä joutuu telkien taakse, niin sittenpähän hän on mieheltä
rauhassa. Sanoin hänelle jokseenkin tuimat hyvästit, mikä ei ollut
lainkaan viisasta.

Etsittyäni hetken löysin vihdoin hautausmaan nurkalta vanhan,
pahanpäiväisen tuparähjän. Poikkesin sinne, avasin narisevan ja
rusahtelevan oven ja astuin sisään.

Tuparähjä oli melkein pilkkosen pimeä. Seinänraoista ja pärein ja
ryysyin tukitusta ikkunasta tihkui kuitenkin sen verran valoa, että
saatoin erottaa miehen, joka makasi lattialla peränurkassa. Kun silmäni
tottuivat hämärään, näin, että hän oli taitellut lehdeksiä alleen.
Hänellä oli pirtupullo ja limonadipullo lattialla vierellään.

— Mitä te täältä haette? ärähti mies kohottaen päätään.

En katsonut olevan syytä selitellä ja kysyin vain kylmästi:

— Täällä kuulemma asuu eräs Kättö, entinen keisarin virkamies?

— Mikäs miliisi tai huliisi te sitten olette? hän kysyi äreästi vastaan.

— En ole miliisi enkä liioin poliisikaan, vastasin. Tulin vain kysymään
erästä asiaa.

— Mitä asiaa?

Samassa huomasin sanomalehden lattialla miehen päänpohjissa. Otin sen.
Se oli taitettu nelinkerroin, mutta niin, että päällimmäisenä oli
kertomus Pyhäsaaren tulipalosta.

— Kas vaan! huudahdin. — Minun pitikin juuri kysellä lisätietoja
Pyhäsaaren tulipalosta!

Mies hypähti pystyyn ja yritti riuhtaista lehden kädestäni.

— Mitä lisätietoja? hän puuskahteli kuin tulisilla hiilillä. — En tiedä
mitään! En ole ollut siellä päinkään! Enkä...

— Ettekö? huomautin. — Mutta kun näytte olevan kiinnostunut asiasta,
niin pyydän muistelemaan tarkemmin.

— En tiedä mitään!

— No, minä autan muistianne. Te menitte laivalla Kynsilahteen,
piileksitte päivän metsässä, varastitte veneen yöllä, souditte
saarelle, sytytitte Kännärin asuinrakennuksen tuohikaton...

— Lehdessä on, että palo syttyi riihestä!

— Sytytitte ensin asuinrakennuksen katon tikapuilta käsin, sitten koti-
ja ulkoriihet...

— Ulkoriihi syttyi kipinöistä! muistutti humalainen puoleksi
kiljaisten, puoleksi mielettömästi nauraen.

— Hiivitte ruispellon ojia metsään, makasitte päivän Viikinluolassa,
souditte yöllä maihin ja aamulla hiivitte Kynsilahdessa jälleen
höyrypurteen. Tahdotteko kuulla vielä tarkemmin?

— En, en, höpötti mies tuskallisesti torjuen. — Mutta kun tiedätte
kaiken, mitä sitten tulitte kysymään?

Hän nauroi itkunsekaista humalaisen naurua, joka tuntui mielettömän
kamalalta.

— Yhtä asiaa, jatkoin, — en aluksi oikein ymmärtänyt. Sitä nimittäin,
mitä hyötyä teille oli Kännärin polttamisesta. Mutta sen sanoi minulle
apteekkari, joka juuri on vangittu. Te olitte mennyt, ja kun tunsitte
vanhan veljesvihan, tarjoutunut rahasta murhapolttajaksi, houkutellut
hänet kostoon!

Se sattui, kuten olin tarkoittanutkin.

— Se on saatanan valhe! huudahti Kättö pyhällä suuttumuksella. —
Vai minä olen "tarjoutunut" ja "houkutellut"! Vaikka itse kiehtoi,
houkutteli ja viekoitteli Jumalan jos paholaisenkin nimessä!

— Apteekkari väitti toisin, ärsyttelin edelleen, mutta kehotin häntä
kertomaan, kuinka asia oikein oli.

— Minä kerron, kerron uhallakin, koska hän kerran niin katalasti
valehtelee! Onko hänet muuten vangittu? Sepä hyvä, se! Vai minä
houkutellut!

Aivan selvästi hän ei malttanut kertoa, mutta kysellen ja muistutellen
sain kuitenkin selon, kuinka kostoaate oli syntynyt.

Kätyri Kättö, katalasti kavaltamansa yhteiskunnan koston uhri, oli
henkipattona pakolaisena harhaillessaan osunut niille main, varmaankin
juuri apteekkaria, lapsuutensa toveria etsien. Hän oli hädissään
mennyt tältä vippaamaan, vedonnut kotipuolen ja aikaisemman nuoruuden
yhteisiin muistoihin, ja niin oli tullut puheeksi vanha veljesvihakin.

— Minä kyllä, jutteli Kättö, — kerroin hänelle, että olin ollut
metsässä näkemässä, kuinka Kännäri runteli hänen isänsä, ja että
iäksi olivat jääneet mieleeni raajarikon kostonhuudot. Silloinkos
alkoi vuotaa sekä pirtu että konjakki! Ja tietysti minä yhä pidin
miestä kuumana samalla jutulla. Kuinka ollakaan, kun olin humaltunut,
kuumenimme kuumenemistamme, ja hän alkoi jutella minulle, että koska
minua nyt miliisit ja huliisit niin sortavat, olisi minun kostettava
puolestani. Sanoin kyllä vielä kostavanikin. Hän alkoi silloin tarjota
tilaisuutta kostoon — hänen puolestaan! Kieltäydyin jyrkästi. Lopulta
hän tunnusti takana olevan jonkun omituisen testamenttijutunkin,
ja kuten Bobrikoff-vainajan kerrotaan erään herrasmiehen kanssa
keskustellessaan ikäänkuin leikitellen työntäneen tämän eteen paksun
setelitukun, ja kun herra oli sen aina työntänyt takaisin, oli
Bobrikoff sen taas muutamin tuhansin lisättynä työntänyt uudestaan
hänen eteensä, samoin tämä apteekkarikin latoi eteeni satasen toisensa
päälle. Niin lopulta suostuin.

Niin kuin ainakin viaton, jota suotta syytetään, puuskahteli hän
vieläkin:

— Vai minä muka häntä houkuttelin!

Minä huomautin hänelle, että meidän oli lähdettävä nimismiehen luo. Hän
ei yhtään vastustellut, vaan laittautui mukaan.

Mutta samassa hän muisti pirtunsa! Häthätää hän tyhjensi pullot, hyvin
tietäen, että se lysti oli häneltä kenties iäkseen lopussa. Juodessaan
hän pahoitteli, että häneltä nyt meni hukkaan hyvä tilaisuus, sillä
apteekkarilta hän olisi voinut kiristää pirtua, niin että olisi voinut
juoda itsensä kuoliaaksi.

Pirtuaan lopettaessaan hän tuli niin humalaan, että minun täytyi hänet
puolittain laahata nimismiehen luo.

Kätyrin olin siten saattanut talteen, mutta meidän velvollisuutemme
nimismiehen kanssa oli vielä lähteä itsensä apteekkarin luo.




10. Luku.


— Me poikkesimme, jatkoi ystäväni kertomustaan, — apteekkitalon
portista pihaan ja riensimme avoimesta ovesta sisälle. Palvelustyttö,
jonka ensiksi kohtasimme, vei meidät konttorin tapaan sisustettuun
huoneeseen apteekin vieressä.

— Apteekkarihan oli juuri täällä, kummasteli tyttö. — Mahtoikohan joku
tulla apteekkiin?

Pahoja aavistellen riensimme apteekkiin. Siellä ei ollut ketään
asiakkaita. Apteekkari seisoi muutaman suljetun kaapin ääressä ja avasi
kiireesti pulloa.

Juoksujalkaa riensin tiskinkulman ympäri hänen luoksensa, mutta hän
ehti kohottaa pullon huulilleen.

— Lääkäri! Missä on puhelin? minä huusin hädissäni.

— Se on turhaa, sanoi apteekkari ylpeästi. — Tietäkää, että apteekkari
tuntee myrkyt!

Minä riensin konttorihuoneeseen ja soitin lääkärille. Palatessani
tapasin apteekkarin seisomassa lääkehyllyn reunaan nojaten.

— Se on nyt täytetty! Olen aina muistanut isäni kirot ja kostonhuudot
vielä kuollessaankin. Tulikirjäimin ne ovat leimunneet ja palaneet
mielessäni, vaikkei minussa itsessäni ollut miestä tekoon. Mutta tämä
aika on koston aika. Korkeina leimuavat koston liekit kaikkialla, ja
huipuilta pohjasakkojaan myöten riehuu koko yhteiskunta myrkyllisestä
kostonhimosta. Jollei ole miehiä mihinkään muuhun, niin on ainakin
kostoon, millaiseen tahansa. Kostonhengetär toi luokseni miehen, joka
viritti ja lietsoi liekin uuteen paloon, toi käsiini... aseen... ja...
minä... kostin. Koston liekki... on... Jumalan valkea! Jumala itse...
on... viha... ja kosto...

Kun lääkäri vihdoin saapui, hän saattoi ainoastaan todeta, että
apteekkari oli kuollut.


     — Loppu —








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PYHÄSAAREN ARVOITUS ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.