Niskureita : Historiallinen romaani Kustaa Vaasan viime vuosilta

By Lauri Soini

The Project Gutenberg eBook of Niskureita
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Niskureita
        Historiallinen romaani Kustaa Vaasan viime vuosilta

Author: Lauri Soini

Release date: January 20, 2025 [eBook #75159]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1912

Credits: Sirkku-Liisa Häyhä-Karmakainen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NISKUREITA ***

language: Finnish




NISKUREITA


Historiallinen romaani Kustaa Vaasan viime vuosilta


Kirj.

LAURI SAURAMO [Lauri Soini]





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1912.




SISÄLLYS:

   I. Uhma uhkaa vastaan.
  II. Nuoret ja mustalaiset.
 III. Kotirannat.
  IV. Kuninkaihin.
   V. Kuninkaan kyydillä.
  VI. Hirteen.
 VII. Lapin aarteet.
VIII. Hengenmiehiä
  IX. Kuninkaan parivaljakko.
   X. "Niskoitteleva joukkio."
  XI. Vanhan kaupungin hävitys.

Tähän romaaniin liittyy myöhemmin toinen, jonka tapaukset keskittyvät
vanhaan Helsinkiin Vantaan suulla.




1.

UHMA UHKAA VASTAAN.


Tuima kirkastuksen kajo tuikki vanhan Henrik Pakilan silmistä, kun hän
astui kadulle Mikael Agricolan työpajasta. Ohuehkon nenän sieraimet
laajenivat kuin sotaorhin, konsa se kuulee torventoitotuksen, ja
puristuneilla huulilla, jotka suupielistä olivat hieman alaspäin
käyristyneet, oli ylvään ihailun ilme. Pystypäin lähti hän astumaan
haahdelleen kirjakäärö kainalossaan. Mutta yhä kuvasteli hänen
mielessään pienehkö, jäntevä mies, jonka luota oli juuri lähtenyt.

... Oli se mies miehiään! Yksinkertainen koulunrehtori vain,
talonpoikaisista vanhemmista kuulema syntyjään. Mutta noustapas
sittenkin itseään kuningasta vastaan!

Oli onni, että hän sattui parahiksi maille kuullakseen kaiken.
Raumalta lähtiessä oli näet isä Mathias tuonut Mikael maisterille
vietävän kirjeen ja pyytänyt maisterilta tuomaan kirjoja. Markkinain
lähetessä loppuaan oli hän nyt mennyt niitä noutamaan. Mutta maisterin
emäntä, Birgitta rouva, oli ollut asuintuvassa vastassa ja häthätää
toimittanut, ettei maisterin puheille nyt voinut päästä, siellä kun
oli parhaallaan kuninkaan lähetti. Sen enempää ei Birgitta rouva
joutanut hänestä ukko pahasta välittämään. Riensi hätiköivällä innolla
ovenraosta kuuntelemaan miehensä keskustelua kuninkaan lähetin kanssa.

Siitä samasta ovenraosta oli hänkin, Henrik vanhus, kuullut kaiken. Oli
kuullut, että kuninkaan lähetti vaati kivenkovaan piispankoulun teinejä
kirjuripojiksi kuninkaan tilikamariin. Kuningas kuului niitä jo moneen
kertaan kirjeinkin vaatineen. Ruotsin puolen kouluista oli lähetetty
heti ensi käskyllä, mutta Turun koulusta ei kymmenelläkään. Ennen
oli kyllä saatu täältäkin, mutta ei nykyisen rehtorin aikana, vaikka
kuningas oli kuullut koulun olevan nyt entistään ehomman. Kuninkaan
kärsivällisyys oli lopussa, piti heti paikalla panna kolmisen nelisen
teiniä lähetin mukaan.

Mutta tämäkös, Mikael maisteri näet, ei ole siitä milläänkään!
Hätäisesti hätkähdellen oli Birgitta rouva kuunnellut ovenraosta, kun
maisteri selitti järkähtämättömän tyynesti, että tämä köyhä kansa
tarvitsi kaikki suomenkieltä taitavat hengenmiehet, jotka jaksettiin
kouluttaa. Ei ollut liikaa yksi koulu valmistamaan kaitsijoita
kokonaiselle kansalle. Jollei Ruotsin kouluista riittänyt kirjureita
kuninkaalle, oli parasta laittaa erityisiä kirjurikouluja.

Mitäs se pystyi heitukkaan! Uhkasi, että jollei kuninkaan käskyä
noudatettu hyvällä, oli siitä kummat seuraava. Mutta Mikael maisteri
siihen vain tyynesti: "On tuo uhka nähty kuninkaan kirjeistäkin. Mutta
parempi lie kuningas kuin paavi ennen. Lemmellä hänelle on kirkon varat
annettu, jättänee toki köyhältä kansalta edes henkiset voimat viemättä."

Kiivaasti oli lähetti lähtenyt. Silloin oli Birgitta rouva hätiköiden
ja siunuustellen rientänyt miehensä luo. Nythän muka jouduttiin
huutavaan hukkaan, kun siten kuninkaan tahtoa vastustettiin. Mikael
maisteri kuunteli vain puolella korvalla, avasi isä Mathiaan kirjeen
ja alkoi lukea. Tuskin lie loppuun ehtinyt, kun tulee siihen muuan
teinipoika ja sanoo myyneensä turulla maalaisille kaikki aapiset,
jotka oli maisterilta saanut. Maisteri pisti hänelle uuden nipun
aapisia, alkoi sitten laittaa kääröön isä Mathiaan tilaamia kirjoja, ja
työnsä touhussa heitti väliin lohdutuksen sanan hätäilevälle Birgitta
rouvalle. Käärön laitettuaan vilkaisi vielä kirjeen loppua ja pyysi
sanomaan terveisiä, että Uusi Testamentti tuskin valmistui painosta
vielä vuosikauteen. Mielenhyvikkeeksi lisäsi, että isä Mathias kenties
sitten testamentin mukana saisi käsikirjan ja messumenotkin suomeksi.
Hyvästit sanottuaan ehti Henrik vanhus vielä nähdä, kuinka maisteri
istahti kynä kädessä pöydän ääreen, jolla oli avoinna monta paksua
kirjaa rinnakkain, pari päälletystenkin.

Totta vie, sellainen miehen piti olla! Ihan kuumensi vieläkin korvia
tyyni, mutta naseva ääni, jolla oli lähetille puhunut, aivan kuin tällä
ei olisikaan kuningasta takanaan. Ihanasti hiipaisi sydäntä sellainen
puhe, mutta kuka toinen tohti tehdä samoin? Sinne kuninkaan kaupunkiin
heitä Rauman porvarejakin komennettiin kaupoille, vaikka Saksassa olisi
saanut paremmat hinnat tavaroistaan! Nuristu sitä oli ja valitettu,
mutta eipäs ollut miestä tekemään pystyä!

Mikael maisterin äänen kaiku, joka yhä soi ukon mielessä, tuntui
vaativan, että oli tehtävä tenä tässäkin suhteessa. Ja näillä mielin
saapui hän haahdelleen, joka oli rantalaiturissa Suurturun lähellä.

Tuskin oli hän laskenut jalkansa haahtensa kannelle, kun hänen
Henrik poikansa ja Marketta tyttärensä ehättivät hänen kimppuunsa.
Henrik tosin jättäytyi vähän loitommalle, ikäänkuin siten ylävän
järkevästi pysyttäytyen syrjässä itse asiastakin, vaikka mieliteko
tuikki silmistä. Marketta tuli tyynen tasaisesti aivan eteen, katsoi
maanitellen suurilla, tummansinisillä silmillään ja pyysi:

— Saammehan nyt mennä katsomaan?

— Mitä niin?

— Niitäpä mustia ihmisiä.

Niin, mustalaisia! Ne olivat tosiaankin uutta tähän aikaan.
Vanha Henrik oli markkinaväeltä kuullut niin monet kummat näistä
harhailevista ihmisistä, jotka vasta muutama päivä sitten olivat ensi
kertaa tässä maassa näyttäytyneet, että melkeinpä hän itsekin tunsi
halua lähteä omin silmin näkemään.

— Jokos olet saanut pitsisi myydyksi? kysyi hän taipuvaisena.

— Juuri sain. Linnanrouvalle itselleen vietiin, mitä oli vielä jälellä.

Ukkoa ilahutti, kun Rauman mainehikkaat pitsit olivat jälleen päässeet
niin suureen kunniaan, ja hän antoi luvan.

Poikansa ja tyttärensä tehdessä lähtöä vilkaisi hän laivuriinsa,
nuoreen Pietari Kovapäähän, joka seisoi hievahtamatta haahden
suurmastoa vasten, vaikka lähdönhalu näkyi polttavan kantapäitä.

— Menisit sinäkin, kehoitti ukko. — Älkää sentään viipykö kauan, täytyy
pian ruveta kotimatkalle laittautumaan.

Pietari puristautui ensin kokoon, ikäänkuin lähtö olisi väkinäistä.
Mutta sitten hän yhtäkkiä ammahti sisarusten jälkeen.

Vanha Henrik Pakila jäi siihen kuhmukulmainsa alta katselemaan
poistuvaa väkeään. Kas, eikös vain Heikka poikaa joenranta taaskin
vetänyt porvoolaisen Laureus Mikkelinpojan haahdelle! Oli se sinne
ennättänyt markkinain aikana jo monet kerrat pujahtaa, ja vähänväliä
oli tähystellyt sinne parin muun aluksen ohi. Sinne meni taas,
kaarsi vähän syrjäkariin, ikäänkuin olisi muuanne menevinään. Sieltä
tulla liepsahti heti Elina neito haahden partaalle, lorusi ja ilakoi
keveän sulavasti, ja hänen edessään seisoi solakka Heikka poika,
pää hieman kallellaan, kuten taitavan nuorukaisen konsanaan. Jo
lähti Elina mukaan, notkeasti liepsahti Heikan rinnalle, ja Heikka
kulki pää kallellaan kuunnellen hänen liverrystään. Heikan toisella
puolen jättäytyi tasainen Marketta vähän jälkivietteeseen, ikäänkuin
odotellen. Siinäpä sopisi, pälkähti ukon päähän, Pietu pojan ehättää
Marketan rinnalle, että hänelläkin olisi parinsa! Mutta mitäs se...
jälkivietteessä vain jörötteli, ei rohennut tytölle pariksi paneutua,
vaikka ammoin oli jo nähty silmistä, että mieli teki. Mahtoikohan
Pietarissa, ukko Kovapään pojassa, olla miestä koskaan kosimaan hänen
tytärtään! Hänen isänsä oli viitisen vuotta sitten vapaaehtoisesti
lähtenyt raumalaisten puolesta smoolantilaisten "takkisotaan", kun
kuningas vaati sinne laivureita ja muita miehiä, ja sille tielleen
jäänytkin! Mutta poika ei rohennut mennä lemmentuleenkaan... Mielellään
olisi Henrik vanhus suonut tyttärensä kunnon laivurilleen, vanhan
toverinsa pojalle. Sai se tosin väliin päähänsä niin kumman huimia
puuskia, laukesi kuin vastapainettu tuomiluokki salpanaulan katketessa.
Mutta Marketta oli kyllin tyyni ja tasainen Pietarin kimmahduksia
asettamaan. Ja paljoa mieluummin olisi ukko nähnyt heidät rinnatuksin,
kuin vakavan poikansa tuon aina hymyilevän ruotsittaren rinnalla.

Nuorten peityttyä väenvilinään Suurturun puotirivien väliin asettui
vanhus seisomaan suurmastoa vasten, samaan paikkaan, josta nuori
Pietari laivuri oli juuri lähtenyt. Leveäkärkisen nilkkakengän ja
kapeain kaatioiden verhoaman oikean jalkansa heitti hän koholle
vasemman jalan eteen ja seisoi siinä kivenkarpeilla ruskeahkoksi
värjätyssä sarkamekossaan, jonka pääntiehyt ja etuhalki oli
reunustettu syysoravan turkiksilla ja leuan alta pistetty kiinni
jouhipunonnaissilmuksella vaskinappiin. Parrattomaksi ajeltu leuka
näytti niin tyytyväiseltä pyöreydessään, ja alaspäin käyristyneet
suupielet kuvastivat tyyntä, vakiintunutta omanarvon tuntoa; ja
siihen oli syytäkin, sillä Rauman pormestarina hän oikeastaan oli
kotikylän pää. Silmät tuijottivat kuhmukulmien alta miettivinä haahden
keulavantaaseen, ja lättälakin alta valui leikkotukka korvia ja niskaa
peittämään.

Miten siinä lienevät ajatukset kiertäneetkin, niin ne palasivat jälleen
äskeiseen kohtaukseen pyhän Lauritsan talossa, jossa Mikael maisteri
asui. Syvälle olivat hänen tyynen miehekkäät sanansa sattuneet, ne
kihelmöivät yhä päässä ajatusten juoksua johdattaen. Kun niiden valossa
katseli omaa elämäänsä ja omia kauppatoimiaan, keksi silmä kuninkaan
säädöksissä, joita alinomaa sateli ristiin rastiin, yhä enemmän kieroja
kohtia, joista heille porvareille oli vain haittaa. Lieneekö niistä
kaikista sitten koitunut etua valtakunnalle, jonka yleisetua ne muka
tarkoittivat, tai itse kuninkaallekaan.

Siinä kesken mietteitään näki hän laivaansa lähestyvän vanhan,
luimukulman ukon juurikkaan, jonka silmissä oli niin salaviisas ilme,
että sitä olisi mielellään pitänyt viekkautena, jollei hän olisi
ollut vanha tuttu, itse Hannu Kyrö, Turun suurimpia porvareita. Siinä
varmaankin tuli ostaja turkiksille, jotka syksyn ensi maistimiksi oli
tuotu Kemijoen suulta lohilastin keralla.

Ei se ukko kaupanteossa hätäillyt, tervehti vain kättä pistäen ja
kysäisi:

— Kuinkas käyvät markkinat?

— Huonosti, tietty se.

— Kuinka niin?

— No, lopussahan nuo lohet jo on, nippunen näätiä ja oravia vain
jälellä. Mutta kaikki menee melkein alle omien.

— Eihän lohen hinta ole ollut korkeampi vuosikausiin! virkkoi Hannu
porvari ihmeissään.

— Ei täällä! Mutta miksi pikku kaupunkien purjehdusoikeutta rajoitetaan
Tukholmaan ja tänne Turkuun? Toista olisi laskettaa suoraan Lyypekkiin
ja muihin Saksan kaupunkeihin.

— Osansa kullekin! Tuokaa te vain tänne pohjalaisten metsälliset ja
merelliset, kyllä me täältä ne kyyditsemme suuren maailman markkinoille
ja tuomme saksantavaroita. Mitäs siitä tulisi, jos joka kylästä
Saksassa käytäisiin, kuten rannikkolaiset tahtovat, vakkasuomalaiset ja
muut. Järjestys se pitää olla kaikessa.

— Järjestystä kai on sekin, että tänään saamme laskettaa Saksaan,
huomenna se taasen kielletään.

— Jos saatte tänään, miksi sitten nurisette, nauroi Hannu porvari.

— Päivissä siinä melkein ero on. Kolmattakymmentä vuotta sitten oli
vielä tie auki, sain isäni laivalla laskea minne halutti. Mutta kerran
keväällä kiellettiin purjehdus Saksaan, vaikka jo samana vuonna
syksyllä jälleen myönnettiin lupa. Siitä pitäen se on ollut alituista
määräilyä, kieltelyä ja myöntelyä, milloin saa purjehtia mihin tahtoo,
milloin ainoastaan Tukholmaan ja Turkuun, milloin taasen ainoastaan
Tukholmaan, niin ettei väliin tiedäkään, missä on lupa käydä kaupoilla.
Moinen "järjestys" naurattaisi, jollei se tuntuisi kovin pahasti
kukkarossa.

— Kai ne määräykset suureksi osaksi riippuvat siitäkin, että kuningasta
kumartamassa käydään milloin miltäkin taholta, tuumi Hannu porvari.

— Miksi hän sitten määräilee, kun ei kerran tiedä sen parempaa! kivahti
raumalainen.

— Kuningas puolestaan kostuu siitä, kun me vuoronperään häntä
lahjustamme, nauroi turkulainen.

— Hyvähän teidän suurturkulaisten on lahjoa vaikka joka vuosi ja viedä
yhä suuremmat viemiset! Mutta meidän on vaikeampi lähteä kanssanne
kilpaa juoksemaan.

— Tuokaa sitten tavaranne mukisematta Turkuun!

— Miksei samalla tiellään muuttaa tänne tykkeinään! ärähti Henrik
vanhus.

— Tosiaan!

Hannu porvarin silmät välähtivät. Näki selvään, että toisen äreä pilkka
oli muistuttanut hänen mieleensä jotakin tärkeää. Hän kävi sangen
vakavaksi ja virkkoi luimukulmin:

— Jollette vain joudukin pian muuttamaan!

Henrik vanhus tuijotti kummissaan salaviisaasti tiirottaviin silmiin.

— Kuinka niin? kysäisi hän.

— Etkös ole kuullut taanoisesta kokouksesta?

— En. Mistä kokouksesta sitten?

— Meillä oli täällä säätypäivät, joilla kaupan vaurastuttamisestakin
keskusteltiin. Päätettiin (Hannu porvari sanoi sen ikäänkuin epäröiden
ja tunnustellen) tehdä kuninkaalle anomus, että Naantalin ja Rauman
porvarit käskettäisiin muuttamaan tänne Turkuun.

— No, vie minua, minä vikisen! Muuttaa muitta mutkitta! Ja aivanko
puhut tosissasi?

Hannu porvari katseli vain silmät sirrallaan Henrik vanhusta, joka
seisoi aivan hölmistyneenä hänen edessään.

— Ja ketä kaikkia oli sitten tuossa kokouksessa? älysi Henrik ukko
lopulta kysyä.

— Aatelisherrat olivat melkein järjestään —

— Verenimijät!

— Oli piispa kaniikkeineen —

— Parhaat kaupan taitajat!

— Olivat Turun pormestarit ja raatimiehet ja monia porvareitakin.

— Mutta eivät muutettavat!

— Mitä teistä!

— Ja se päätettiin yhdestä tuumin?

— Aivan.

Henrik, vanhuksella oli tässä palassa siksi pureskeltavaa, ettei
hän kotvaan saanut sanaakaan suustaan. Hannu porvari alkoi silloin
varovasti selittämään:

— Edullisempaa kai olisikin sekä itsellenne että maan kaupalle, jos
kaikki pikku kaupungit lyötäisiin yhteen. Turkuun muutettuanne saisitte
tekin purjehdusoikeuden Saksaan ja mihin haluatte.

Henrik vanhus ei suurin kuunnellut Turun suurporvarin selityksiä. Hän
mietti itse kuhmukulmat kireällä. Ja yhtäkkiä välähti jälleen hänen
mieleensä äskeinen kohtaus pyhän Lauritsan talossa. Ilmestyi silloin
kuin kirkastuksen kajastus hänen ahavoituneille kasvoilleen.

— Siitä ei tule mitään! virkkoi hän lujasti ja astahti pari askelta
syrjään.

— Miksei tulisi?

— Me emme tahdo muuttaa! vastasi vanhus tuijottaen turunporvarin
salaviisaihin silmiin.

— Mutta jos se on eduksi itsellennekin —

— Koti on aina kalliimpi kauneintakin kaupunkia!

— Mutta jos kuningas antaa käskyn?

— Meillä on kuninkaan oma sana suojanamme!

Sen sanoi Henrik vanhus niin lujaa luottamusta kalskahtavalla äänellä,
että luimukulma porvari jäi äänetönnä katsomaan. Viipyi kotvan,
ennenkun vanhus tarpeeksi tyyntyi selittääkseen:

— Suurista tonttiveroista päästäksemme veimme kaksi vuotta sitten
kuninkaalle kaksisataa unkarilaista kultarahaa. Ostimme niillä tontit
omiksemme. Meillä on siitä mustaa valkoisella, kuninkaan itsensä antama
oikeuskirja. Ikuisiksi ajoiksi siinä meille vakuutetaan oma maaperä
jalkojemme alle. Ummelleen kahden vuoden vanha se on, eikä suinkaan
ikuisuus parissa vuodessa päättyne!

Voitonvarmana katsoi Henrik vanhus Hannu porvariin. Eikä tämä ruvennut
hänen sanojaan vastaan väittämään, tuumihan vain:

— Saisitte kyllä täältä rakennuspaikat tonttienne sijaan. Näetkös,
miten palorauniot häämöttävät tuolta kirkoltakin päin, missä ennen
toiskeväistä paloa oli kaupungin upein osa. Harvassa on siellä vielä
uusia taloja palaneiden sijalla ja tuolla oikealla tuskin ainoatakaan.
Ainakin entinen luostaritontti olisi siellä käytettävänänne.

— Tahtoisitte siis meidät raunioitanne rakentamaan?

— Ylihypäten siitä hyötyä niittäisitte.

— Ei siitä väliä, virkkoi Henrik. Omat mannut mieluisimmat, omat
kummut kukkaisimmat, outo oudossa kylässä, vento maalla vierahalla.
Rauman rannoille olemme kiinni kasvaneet, sinne tahdomme kasvattaa
lapsemmekin juurilleen. Mustalaiset maailmaa mangutelkoot, me tahdomme
kotisijoillamme päämme kallistaa ja kotinummessa levätä.

Värähteli ukon ääni, kun hän näin puhumaan heltyi. Ja heltyi Turun
porvarinkin mieli pikkukaupungin porvarin puheesta. Seisoi kotvan
kulmat sujossa ja alkoi sitten turkiskauppoja hieroa.

Mutta Turun porvarin mentyä jäi Henrik miettimään kuhmukulmat kireällä.
Paperit olivat tietenkin kuninkaissa, ja kuka tiesi, milloin sieltä
salama leimahti. Oli ryhdyttävä toimiin ja pikaisiin!

Rauman rannoille ukon ajatukset lentivät. Valmiit oltiinkin jo
lähtemään, kun Hannu Kyrö oli turkikset ostanut. Kunpa vain nuoret
olisivat palanneet haahdelle!




II.

NUORET JA MUSTALAISET.


Huhhei, kuinka Pietari Kovapään rinta kohosi, kun hän pääsi haahdelta
isäntänsä silmän alta! Sitä saattoi väliin kokonaisen kesän olla kuin
laivaköysin sidottu, puuhasi ja ahersi vain toimissaan, eikä mielessä
ollut tilaa millekään muulle. Mutta sitten tuli saaneeksi sysäyksen,
rinta kuohahti ja ryöpsähti, oli kuin tuulenpuuska puhaltaisi poveen ja
temmattaisi mukaansa. Elämä oli vain menoa, minne tuuli vei ja mieli
palasti.

Nyt palasti se Marketan pariin. Mutta parastaikaa harpatessaan jälkeen
näki hän Marketan veljensä kera pysähtyvän porvoolaisen Laurens
porvarin haahdelle. Silloin valtasi hänet äkillinen neuvottomuus ja
ujous. Hän pysähtyi, ikäänkuin olisi huomannut jotakin tähdellistä
sillä haahdella, jonka kohdalla oli, ja jäi siihen seisomaan.

Salavihkaan kohotti hän siitä katseensa Markettaan, joka seisoi
hieman loitommalla veljestään ja porvoolaisesta tytöstä. Vaikka se
seisoi siellä selin, oli Pietari näkevinään suuret tummansiniset
silmät, tyynen ja iäti totisen katseen, joka tuntui aivan lävistävän
toisen ja tarttuvan kiinni sydämeen, vetävän puoleensa ja samalla
pitelevän loitolla. Tasaisena ja tanakkana hän siinä seisoi ja katsoi
keskustelevaan pariin. Ja Pietarinkin katse kiintyi Elinaan, joka
haahdenpartaalla heiskahteli heleän keveähkönä kuin pilvenhattara
aamupäivän säteissä. Kasvot elivät ja säteilivät vivahtelevin ilmein,
ja poskilihas vetäytyi veitikan uurteelle, siitä suupielen yläpuolelta.

Ruotsitar lähti mukaan, ja he alkoivat nousta Suurturulle, pari edellä
ja Marketta jälkivietteessä. Pietari näki, miten Marketta melkein
pysähtelihe, ei kääntynyt jälelleen katsomaan, vaan näytti odottelevan.
Pietari oli rientämäisillään rinnalle, mutta tuli samalla tarkanneeksi
Marketan hievahtamattoman pystyä päätä ja ylävän tasaista käyntiä.
Silloin miten lie alkanut häämöttää mielessä kaukainen lapsuuden
muisto, joka herätti ujoa arkuutta ja lannistavaa pelkoa. Se tuli
mieleen aina, kun hän aikoi Markettaa lähennellä.

He olivat olleet Pakilan saunassa, hän ja Marketta äitiensä keralla.
Oli jo riisuuduttu. Oli keskikesä, mutta äidiltä olivat jääneet vastat
taittamatta ja unhottanut lie lähettää hänetkin vastakseen. Marketalla
oli niin soma vasta, tuoksuvan tuores, oma taittamansa kesälehdosta.
Silloin juolahti ykskaks hänen mieleensä, miten Jussoilan Juntti oli
kerran kesäisissä kisoissa otellut Leilan Pirkon kanssa koettaen
ryöstää tytöltä pusua. Jännityksellä olivat toiset nuoret katselleet
ja nauraneet, kun se vihdoin onnistui. Hauskaa se oli ollut leikkiä
hänestäkin, pikku pojasta. Ja nyt äkkipäätään se leikki juolahti
mieleen, ja hän kävi käsiksi. Kävi ryöstämään vastaa Marketalta.
Marketta katsoi häneen niin kummissaan suurilla sinisilmillään.
Mutta ei se katse ehtinyt niin äkkiään hänen puuskaansa asettaa,
hän tempasi vastan, riuhtaisi niin rajusti, että alaston tyttönen
kaatui lattiapalkeille. Itku silloin pääsi Marketalta, ja äiti palasi
lauteilta ja antoi pojalleen kylmän kylvyn, ennenkun päästi lämpimään.
Mutta Marketan kummastunut, pelästynyt katse jäi ikipäiviksi Pietarin
mieleen.

Tavallaan tämä muisto oli Pietarille rakaskin, se oli ikäänkuin
yhdysside heidän välillään. Mutta samalla se oli eroittava aitakin.
Kerran meriltä tultua, kun hän oli iloitellut juomalla itsensä
humalaan, oli hän äkkiään puuskahtanut ja käynyt Markettaan syliksi.
Mutta yhtä kummissaan oli toinen silloinkin katsonut ja juhlallisesti
työntänyt käsivarren pois kaulastaan. Senkoommin ei Pietari ollut
uskaltanut lähennellä, vaikka outo lumo vetikin suurisilmään tyttöön.

Mutta eiköhän siihen arkuuteen ollut muitakin syitä? Tuli hänelle
toisinaan mieleen sekin, että ne olivat tullivapaan porvarin lapsia
nuo, niillä oli talot ja laivat, ja hän oli vain toisen laivuri,
vesilintu, jolla itsellään ei ollut pesävarpuakaan. Mutta enimmän
arastutti se, että Pakilan nuoret olivat käyneet isä Mathiaan koulua,
osasivat lukea piirrokset ja painokset; hän oli poikasena käynyt
koulunsa pitkin kujasia ja osasi lukea vain meren vaahtopäitä aaltoja.
Ne viskelivät venskaakin nuo, niin että Heikka tuli helposti toimeen
porvoolaisen ruotsittaren kanssa; hän oli meriretkillä oppinut vain
joitakin vaivaisia ruotsien ja saksojen sanoja. Mihinkäs hän pystyi
lukijain parissa, hyvä niiden oli tasaisen ylävästi astua edellä, hän
sai lupallakorvin vetelehtiä jälestä.

Mutta miksei tuon porvoolaisen tytön ympärillä sittenkään tuntunut
samallaista aitaa olevan? Sattumalta juolahti se ensin Pietarin
mieleen, mutta sitten kiintyi hän vertaillen tarkastelemaan molempia
tyttöjä. Elina kulki ja liverteli ilakoiden ruotsiaan nuoren Heikan
rinnalla, joka hänkin näytti saaneen entistä eloisampaa joustavuutta
ylävään tasaisuuteensa. Takaraivolla oli tytöllä luokanmuotoinen
hiussykerö, jollaisia Pietari oli muutama vuosi sitten nähnyt
vain herrasnaisilla Saksan kaupungissa, ja sen peitti poimutettu
sykerönverho, juuresta kietaistu punapintelillä hämähäkin vyötärölle.
Alituiseen tämä luokka oli liikkeessä niskalla, kodikkaan pehmeästi
aaltoili vihertävä puku vartalon notkeilla, solakan pyöreillä
muodoilla, ja alituisessa liikkeessä olivat kädetkin, niin että
liehahtelivat vain väljät, halkonaiset hihat.

Marketan tyyntä tasaisuutta taasen näytti ikäänkuin pitelevän pystyssä
ja tukevan siniharmaa sarkaviitta, joka melkein suorana laskeutui
hänen leveähköä vartaloaan verhoten olkapäistä polviin, niin ettei
sen alta paljoakaan näkynyt puna- ja vihreäraitaisen säkyläishameen
helmaa. Tummanruskeaa tukkaa piteli otsalta punatimppi, mutta takana
suortuvat tyynesti laskeutuivat hartioille, ja käsivarrellaan kantoi
hän valkoista verkaa siltä varalta, että pää tarvitsisi verhoa
syyssateissa. Oikeastaan nämä valtoimet, punatimpin otsalta pitelemät
hiussuortuvat olivat Pietarille tuttuuttaan rakkaat, samoin kuin
Marketta itsekin oli hänelle rakas. Mutta ihmeellistä oli, että hän
Markettaa katsoessaan tunsi sellaista arastelua. Elina ei ollut hänelle
mitenkään erikoisemmin rakas, mutta sittenkin tunsi hän pelkkää hyvää
mieltä tämän eloisuutta nähdessään.

Niin katsellen ja vertaillen kulki Pietari toisten jälestä Suurturua
ylöspäin yhä harvenevassa markkinaväen vilinässä. He olivat jo
joutuneet pitkulaisen turun yläpäähän, jossa vasemmanpuolisen
puotirivin nurkalla seisoskeli melkoinen joukko markkinaväkeä. Sen
keskeltä kuulivat he melkein lapsenäänellä huudettavan:

— Aapiskirja ostakaa, Uskonalku ostakaa, Rukouskirja ostakaa!

Edellimäisetkin poikkesivat tämän ihmisryhmän luo. Tytöt jäivät vähän
syrjempään, mutta Henrik työntäytyi joukon keskustaan. Siinä seisoi
teini, edessään kori täynnä kirjoja. Henrikin käteen sattui ensin
"Abckiria" ja "Alcu Opista uscoon", jotka olivat päällimäisinä. Ne
olivat hänelle tuttuja kukkasreunaisine nimilehtineen, sillä juuri
niistä isä Mathias oli heitä opettanut lukemaan, häntä ja Markettaa.

— Osta pois! kehoitti teini, ottaen kirjan kumpaankin käteensä. — Tästä
oppii kirjalle, tässä on sitten uskonopin alkeet.

— On nuo jo luettu, virkkoi nuori Henrik pää taiten kallellaan.

Toiset katsoivat häneen juhlallisesti, katsoipa itse kirjakauppiaskin.
Mutta heidän kasvonsa saivat arkisemman ilmeen nähtyään, ettei mies
ollut puettu papiksi eikä ritariksikaan.

— Entäs tämä? kysyi teini, kaivaen altapäin paksumman kirjan, jonka
ostajat nähtävästi olivat harvinaisempia. — Sen kun lukee, tietää yhtä
paljon kuin pappi, pahaa pappia enemmänkin, kehaisi hän.

Henrik otti sen katsellakseen. "Rucouskiria Bibliasta", luki
alkulehdellä. Sitten seurasi samalla lehdellä parikymmenrivinen Michael
Olavi Agricolan tervehdys "uskollisten, pyhäin ja jumalallisten
suomalaisten, hämäläisten, pohjalaisten ja karjalaisten papeille,
saarnamiehille ja koko yhteiselle seurakunnalle eli kansalle" ja
vanhaan hyvään tapaan alamainen ylistys "Kristuksen kihlatulle
rouvalle, kauniille morsiamelle, puhtaalle neitsyelle ja taivaalliselle
kuningattarelle." Seuraavilla sivuilla näkyi olevan lyhempiä ja
pitempiä rivejä, siis runoa, sitten hengellistä ja maallista
tasapitkissä riveissä.

Kirja alkoi kiinnittää Henrikin mieltä. Hän oli sen nähnyt ennenkin isä
Mathiaan pöydällä ja silloin jo aavistanut, että se mahtoi sisältää
syvempiä opin salaisuuksia kuin aapinen ja katkismus.

Mutta porvarispukuinen nuorimies, joka sanoi kirjoja lukeneensa ja
niin ymmärtävän näköisenä selaili kirjoista suurinta, oli tuonut
ne toisillekin ikäänkuin lähemmäs. He tuppautuivat tukulla luo ja
tarttuivat aapisiin.

— Mitä se tuo merkitsee? kysyi muuan maalainen osoittaen nimilehden
ensi kirjaimia.

— A siinä on ensin, sitten b ja c, selitti teini. Ne ovat puustaveja.

— Vai puusauvoja, tuollaiset! ihmetteli mies.

— Miten niillä lähdetään taipaleelle?

— Papilta ensin vähän kysäisee, kyllä hän opastaa uralle.

Kun mies punoi yhä neuvotonna päätään, alkoi teini selittää
tavausharjoituksista, miten lukeminen käy. Mutta ei siihen ollut
markkinaturulla aikaa, toinen mies tuli keskeyttämään.

— Minun poikani on aikonut vähän niinkuin porvariksi, tuumi hän
arastellen ja raapaisi sitten korvallistaan. — Mutta ei niistä
talonpoika oikein tiedä heidän tikapuistaan, joita myöten on
kiivettävä. Mahtaisivatkohan ne puusauvat auttaa?

— Auttavat! sanoi teini varmasti. Puusauvat auttavat porvariksi vaikka
kolmen äyrin miehen.

Ja hän sai aapisen kaupaksi.

Siinä oli vieressä seissut muuan hämäläinen suurisäntä kuunnellen
vähäväkisten uteluja.

— Se kirja taitaa viedä vaikka papiksi, virkkoi hänkin vihdoin
ylpäkästi.

— Miksei papiksi pääsisi, kun lukea osaa, oli nokkela teini valmis
selittämään.

Isäntä tarttui tanakasti aapiseen.

— Tämä se on varsinainen pappiskirja, selitti teini kaivaen pohjalta
paksuimman.

Loppujen lopuksi isäntä otti kaikki kolme ja maksoi. Olihan hyvä tehdä
pojasta pappi, kun kerran oli tilaisuus tarjolla...

Mutta tällöin Pietari Kovapään mieleen välähti riemuisa ajatus. Miksei
hänkin voinut opetella lukemaan! Saihan hän aina iltahetken ja pyhät
päästään kotosalla ollessaan, ja eiköhän isä Mathias ottaisi häntä
vähän opastaakseen, kun kauniisti pyytäisi. Hän kaivoi esiin muutaman
aurtuan kukkarostaan, jossa hänellä oli kovalla työllä ansaitsemansa ja
säästämänsä rahat, ja osti kirjan vähän kuin salavihkaan.

Huomasi Heikka sen sittenkin, ja katsoi niin salaviisaasti häneen.
Taisi tehdä pilkkaa mielessään, kun hänkin, toisen laivuri, aikoi tässä
käydä kirjamieheksi... Itse pisti ikäänkuin mahtaillen kainaloonsa
kaikista paksuimman kirjan, maksoi ja meni ruotsittarensa rinnalle.
Sitäkö liekin siristellyt silmillään, kun hän vasta alkoi aapisesta...

He lähtivät eteenpäin. Pietari pisti kirjan sarkamekkonsa poveen, ja
se herätti sydämessä niin valoisia toiveita, että hän olisi rohkeasti
voinut astua Marketan rinnallekin. Mutta ei hän mennyt, ei mennyt
tahallaankaan. Jouti jäädä niin kauas, että hänkin pystyisi kirjalle.
Salaa tavaisi, sitten yhtäkkiä hämmästyttäisi Marketan ja muut! Se
ajatus kirkasti mielen kuin päivänsäde. Kun hänkin kuuluisi niihin
harvoihin valittuihin, jotka osasivat pienistä mustasista poimia selviä
sanoja, silloin saattaisi hän suoraan kosia Markettaa, tarvitsematta
tuntea lentävänsä ylemmäs kuin siivet kantoivat.

Henrik ja Elina olivat etukynttä kulkiessaan tarttuneet toisiaan
käteen ja juttelivat yhä rakkaammin. Marketta ja Pietari tulivat
peräkanaa jälestä. Niin nousivat he turun yläpäästä Karjakatua myöten
Karjaportille, josta alkoi Uudenmaan valtatie. Ja siellä portin
ulkopuolella, Hirsipuumäen ja Mätäjärven vastapäätä, oli mustalaisten
teltta Vartiovuoren rinteellä.

Jo loitommas näkivät he teltan edessä liudan toisiaan sysiviä
lapsia ja syrjemmässä joukon nuoria poikia ja tyttöjä keräytyneenä
yhteen kihermään. Luo tultuaan näkivät he tämän kihermän keskellä
kummallisen, ryysyisen akan. Huh, miten musta oli eukko ja ryppyinen!
Ja miten räikeänkirjaviin hetaleihin puettu! Hän piteli värisevää
maantyttöä kädestä ja luki siitä hänen tulevaisuuttaan äänellä, joka
tuntui tulevan haudan syvyydestä. Ja pikimustat silmät tuijottivat
niin kaameasti kuin tähystelisivät Hornan uumeniin tai koko pitkään
iäisyyteen.

Silmät selällään ja sieraimet pörhöllään jäi Pietari häntä muiden
mukana katselemaan. Mutta teltasta kuului kohta tampuriinin helähdys
ja samalla iskevä hihkaus, kuin koiran haukahdus. Enin osa nuorista
tölmähti silloin avoimen teltan eteen. Pietari tunkeutui aivan
etumaiseksi lapsiliudan sekaan.

Teltan perällä istui nuori mustalainen, jokin outo soitin sylissään.
Mutta Pietari ei nähnyt mitään muuta kuin nuoren tytön, joka seisoi
keskellä telttaa. Tumma hän oli, mustanruskea kuin kirkastamaton
kattilan kylki. Hänellä oli lyhyt punakirja hame, solakoita sääriä
verhosivat punaiset sukat, ja jalassa oli huippukärkiset silkkikengät,
tosin hieman rikkinäiset. Rinnalla ja hartioilla oli kaikenlaisia
hiluja ja helyjä, joiden kanssa kilpaa välähtelivät tummat silmät
tummista kasvoista.

Yhtäkkiä loivat nämä silmät aivan kuin uhmaten katseen, joka
sattui suoraan Pietarin nuortean vereviin kasvoihin ja merenkiloa
säteileviin silmiin. Pietari loi hätkähtäen silmänsä maahan ja kohotti
ne vain vitkaan jälleen. Tyttö asetti uhkean ruumiinsa aivan kuin
hänen katseltavakseen, ja huulilla oli puoleksi uhmaava, puoleksi
maanitteleva hymy.

Silloin alkoi nuori mustalainen soittaa, ja vitkaisin liikkein
alotti tyttö oudon, keinuvan karkelon. Hänen ensi askeleensa toivat
hänet aivan Pietarin eteen; hän pysähtyi siihen tuokioksi ja loi
häneen uuden katseen aivan läheltä. Pietarista tuntui, kuin hänessä
läikähtäisi tulivirta, ja hänen nähdessään tytön silmät oli kuin hän
näkisi pohjattoman meren, jonka pinnalla väräji ihana, vihertävä
sädeverho. Hän tunsi, että ihmeellinen, ennentuntematon liekki oli
hänet sytyttänyt. Mutta aivan rannattomiin vei hänen huumauksensa
vaistomainen tunto, että tuo outo tyttö, jonka kanssa hän niin yhtäkkiä
oli iskenyt yhteen, oli hänkin syttynyt, että he olivat sytyttäneet
toinen toisensa.

Tyttö liiteli jälleen loitommaksi. Pietarin ympärillä töllistelivät
lapset vuoroon soittajaa, vuoroon tanssijaa, supattelivat ja
kikattelivat. Mutta Pietari näki vain tanssijattaren. Hänen kasvonsa
olivat kalvenneet, ja milloin tytön silmät jälleen sattuivat häneen,
tunsi hän suloisen väristyksen puistattavan itseään. Tuokioksi hän oli
unhottanut toverinsa tykkänään, ja kun hän vilkaisi ympärilleen, näki
hän mustalaisakan parhaallaan povaavan Marketalle ja Henrikin seisovan
Elinan rinnalla nuorisojoukon takalistolla.

Hänen katseensa kääntyi jälleen mustalaistyttöön, jonka tanssi oli
käynyt hurjemmaksi. Nuoruutta uhkuva vartalo keinui, notkui ja kieppui
salamannopein liikkein ja jalat virpoivat kuin pääsiäispalmut. Tanssi
kiihtyi kiihtymistään, kauan, kauan, ja koko ajan tuntui Pietarista
kuin tyttö tanssisi vain hänelle.

Yhtäkkiä hän pysähtyi, pää heitettynä taaksepäin ja melkein pilkallinen
loiste silmissään, ja hänen helyillä koristettu povensa kohosi silloin
kuin myrskyn puuska. Ja Pietarista tuntui, kuin se rynnistäisi hänen
rintaansa vasten.

Tyttö tuli Pietarin eteen ja helisti ojennettua tampuriiniaan. Herkän
noreasti katsoi Pietari häneen, ja silloin oli niin rajattoman raukea,
rajattoman alistuva hymy tytön huulilla. Mutta hän helisti uudestaan
tampuriiniaan, ja hätiköiden tarttui Pietari kukkaroonsa, jonka
äiti vainaja oli virkannut laivuripoikansa vyölle, niinkuin kuunaan
kauppamiehelle. Kokonaisen kirkkaan riksin hän sieltä sieppasi ja laski
tampuriinille. Tyttö loi häneen suloisen kauriin katseen, vilkaisi
sitten ylenkatseellisesti muuhun yleisöönsä, joka jo enimmäksi osaksi
oli loitonnut, ja meni pois. Voitonriemuisesti vilautti hän nuorelle
mustalaiselle tampuriinilla loistavaa hopearahaa, pani sen kirstun
kannelle ja hervahti selälleen ryysykasalle teltan nurkkaan.

Huomaamatta, että kotitielle kiirehtivä nuoriso oli hajaantunut hänen
ympäriltään, jäi Pietari siihen yhä seisomaan, ja tyttö ojenteli
uhkeita jäseniään aivan kuin hänen katseltavakseen. Mutta kohta kuuli
hän nauravan äänen, joka huusi:

— Etkö sinäkin, Pietari, tule tiedustamaan tulevaisuutesi vaiheita?

Nuori Henrik se huusi mustalaisakan luota. Ja Henrikin rinnalla
seisoi Elina, joka juuri sai kätensä mustalaisakalta, hymykuoppanen
poskellaan. Henrik näkyi antavan kätensä akalle vuorostaan. Marketta
seisoi syrjittäin Pietariin, ei ollut katsovinaan häneen, mutta katsoi
kuitenkin.

Väkinäisesti lähti Pietari oviaukolta. Hänestä tuntui kuin hänet olisi
sidottu tänne kiehtovin salasitein. Täällä tuntui olevan terheninen
lumokehä, jonka keskeltä hän ei tuntenut voivansa lähteä pois. Eikä
tahtonutkaan. Mutta halutti häntä sentään kuulla kohtalonsa. Ja
kohtalonaan ajatteli hän vain sitä, mitä hänelle oli oleva tämä tyttö,
joka yhdessä hetkessä oli hänet näin ihmeellisesti sitonut.

Hän meni Henrikin luo ja joutui kuulemaan, miten mustalaisakka
tenhoisella noidanäänellä päätti ennustuksensa hänelle:

— Kas, noin elämäsi lanka juoksee isiesi uria! Mutta sydämesi juova,
tuolta kaukaa merimatkan takaa se alkunsa saa. Tuossa elämäsi lankakin
väräjää ja näyttää katkeavan. Mutta tuolla sydämesi juovan lähellä
se alkaa uudestaan. Tyynin, selvin katsein, lujin, vaikka mukautuvin
luonnoin tulet ihmisiä johtamaan ja heidän asioitaan valvomaan. Isäsi
ohjat perit, mutta sydämesi ja kohtalosi vie sinut uusille urille.

Akka päästi hänen kätensä. Ylävästi hymähdellen, niinkuin ei olisi akan
lorujen ensinkään antanut itseensä tehota, maksoi hän akalle omasta
ja tyttöjen puolesta. Sitten meni hän Elinan luo ja kuiskutti jotakin
tälle. He lähtivät hiljanverkaan kävelemään kaupunkiin päin.

Pietari seisoi allasilmin, ikäänkuin ei näkisikään heidän menoaan,
ja ojensi kätensä akalle. Vilaukselta näki hän, että Marketta oli
jäänyt paikoilleen seisomaan. Se tuntui pistävän omituisen kipeästi
hänen mieleensä, ja hän melkein vapisi odottaessaan, minkä tuloksen
akka saisi hänen kätensä viivojen tarkastelusta. Akka näytti aivan
erityisesti kiintyvän niihin ja tarkasteli niitä kauan:

Sydämesi juova ja elämäsi lanka, tuossa ne keskenään kiemurtelevat
alussa, keveinä virvoina. Aikaisin olet lemmestä unelmoinut. Mutta
tuossa äkkiä taittuu sydämenjuova, tuossa alkaa syvänä, punervapohjana
uudestaan ja taittuu yhtäkkiä, näyttää kadoksiin katkeavan. Pääsi
viiva, ajatuksesi piirto alkaa tylppöpäänä tuolta loitompaa, luokkina
kiertää erilleen mutkaisesta elämänlangasta. Mutta tuolta alkaa
sydämesi viiva jälleen katkelmien takaa, hienona kuin päivänsäde.
Vihdoin siihen yhtyy elämänlanka ja pään viiva ja yhdessä kulkevat
ne elämän rantaan. Niin, niin, poikaseni, pettävät ovat Nuoruutesi
haaveet, varjoiksi häipyvät, moneen sinut sydämesi vie eikä pääsi
elämääsi ohjaa. Mutta lempesi raunioilla uusi säde pilkahtaa, ja onnesi
säde se on, se sinut haaksirikkojen jälkeen tyyneen satamaan johdattaa.—

Marketta oli odottanut tätä ennustusta yhtä suurella uteliaisuudella
kuin omaansa, jollei suuremmallakin. Mutta kun akka alkoi puhua
Pietarin sydämenjuovan katkeilemisista, tuli hänen suuriin silmiinsä
oudoksuva ilme, aivan kuin Pietari olisi häntä loukannut. Hänen
huulensa värähti ja hän lähti päättäväisesti astumaan veljensä ja
Elinan jälkeen, kuuntelematta sen enempää.

Kappaleen kuljettuaan hän sentään pysähtyi ja katsoi jälelleen. Akan
ennustus näkyi päättyneen ja Pietari maksoi hänelle. Mutta samassa tuli
mustalaistyttö teltasta hänen luoksensa. He seisoivat aivan lähetysten
silmä silmää vasten. Tyttö puhui jotakin, ja Pietari seisoi epäröiden,
melkein horjuen. Silloin — Marketalta oli vähällä päästä huudahdus —
silloin tyttö kietaisi paljaan käsivartensa Pietarin kaulaan ja huojuen
alkoivat he mennä telttaan päin.

Juoksujalkaa lähti hän silloin Henrikin ja Elinan jälkeen. Mutta
nämä olivat niin kiintyneet toisiinsa, etteivät huomanneet hänen
kiihtymystään, tuskin häntä itseäänkään.

— Mitähän se lorusi siitä pitkästä vesimatkasta? virkkoi Henrik pää
tuumivasti kallellaan.

— Kultasihan se sanoi sinun vesimatkan takaa löytävän!

— Minnekäs minä sen matkan tekisin?

— Voithan mennä vaikka saksojen tyttäriä kosimaan!

— En ikinä!

— Kuninkaan kultaisesta kaupungista haet nuorikon sitten?

— En sieltäkään.

— No, Kainuunmeren rahaisilta rannoilta noudat heinävirsun tai venakon.

— Mutta akkahan sanoi minun sinne jäävänkin. Lappiinko elämään lähtisin?

— Tule Porvooseen sitten!

— Saanko tulla?

— Siellä on tyttöjä tukulta, pojat menevät Viron väljille veräjille.

Nuori Henrik vilkaisi ruusuposkeen Elinaan rinnallaan, ja ilo kirkasti
hänen silmänsä. Hän vaipui miettimään ja kiintyi erityisesti siihen
pulmalliseen seikkaan, että täytyiköhän hänen tosiaankin muuttaa
Porvooseen, jos tahtoi omakseen tämän suloisimman tytön mitä oli
nähnyt ikipäivinään. Akan ennustus ei tuntunut oikein soveltuvan hänen
unelmiinsa. Hän oli aina tottunut ajattelemaan, että hänen tuleva
nuorikkonsa hyörisi raumalaisilla kotipihoilla.

Hänen mietteensä katkesivat siihen, kun Elina hilpeällä tavallaan
koetti päästä pakinaan Marketan kanssa, joka kulki niin yksin hänen
rinnallaan.

— Sinullehan se loistavia povasi! Toiseen säätyyn sanoi sinun kohoavan,
virkkoi Elina niin säteilevin silmin, että Henrik aivan ihastui niihin.

Mutta Marketta vilkui vain huolestuneena jälelleen.

— Mihinkäs Pietu jäi? kysyi Henrik silloin.

— Sinne teltalle, vastasi Marketta umpikuljuisella äänellä.

— Puuskapäätä taisi mustalaisveri vetää puoleensa! leikitteli Henrik.

Marketta hätkähti. Mutta sitten katsoi hän nuhdellen veljeensä ja sanoi
anovalla äänellä:

— Palaisit kiirehtimään. Isä taitaa odottaa.

— Tottapahan osaa yksinkin.

He kiirehtivät askeliaan. Laurens porvarin haahden kohdalla, sanoi
Elina mitä sulimmat jäähyväiset, ja nuori Henrik riensi sisarensa kera
isänsä haahdelle.

— Vihdoinkin! huusi isä vastaan. — Mihinkäs Pietari jäi?

— Kyllä kai hän pian tulee, riensi Marketta hieman epävarmalla äänellä
puolustamaan.

— Mustalaisakka jäi hänelle viimeksi loihtimaan, naurahti nuori Henrik.

— Kaikkiakin! murisi vanhus. Olisi aikoja sitten oltu valmiit lähtemään.

Marketta tähysteli suurin silmin Suurturun alapäähän. Sinne vilkaisivat
tuontuostakin myös isä ja poika puuhiensa lomaan. Harvoja siellä oli
liikkujia, enimmäkseen haahdilleen palaavia rannikkolaisia ja kestejä.
Mutta Pietaria ei näkynyt ei kuulunut.

Vihdoin vanha Henrik lähti kiivain askelin, astui pitkin Suurturua ja
Karjakatua ja saapui mustalaisten teltalle. Siellä oli vain tumma tyttö
teltan nurkassa pitkällään.

— Missä laivurini on? kysäisi vanhus häneltä.

— Sekö meriverevä, upea nuorimies? utaisi tyttö kohottaen päänsä
paljaan käsivartensa varaan.

— Se on tainnut olla.

— Kaupunkiin päin hän meni, sanoi tyttö salamyhkäisesti naureskellen.

Henrik vanhus lähti astumaan takaisin kaupunkiin. Kuinka hän
tähystelikin, näki hän vain markkinoilta palaavia maalaisia. Tuossa
vedätti salomaan mies suolakulia kaksipajuisilla purilailla, itse
astuen jälestä. Tuossa ajoi valtatien vartelainen tyttärineen
vankkureilla, jotka olivat puusta pyörineen, akseleineen, sokkineen ja
kaikkineen. Tuossa veti solkeva sälkö keveillä kääseillä aatelisherraa
rouvineen. Monta oli siinä matkalaista. Jokunen maalainen sentään vielä
liikkui Suurturun puotiluukkujen edustallakin. Pietaria ei vain näkynyt
missään.

Yrmeänä saapui vanhus haahdelleen.

Ilta alkoi jo hämärtää. Turha oli enää lähteä yönselkään kariseen
saaristoon. Paras oli paneutua levolle huomisaamuun. Tottapahan siihen
karkulainenkin palaisi.

He nukkuivat kolmisin haahden kajuutassa. Marketta ei vain tahtonut
päästä uneen. Ja kun hän vihdoin nukkui, näki hän niin kauheita
unia. Hän oli haihtuvana haamuna, keveänä kekrittärenä liitelevinään
ympärinsä. Avuttomana hän näki, miten tumma Tuonen tyttö kietoi
käsivartensa Pietarin kaulaan ja vei hänet vuoren uumeniin, Manan
majoihin.

Aamulla ennen päivänkoittoa herätti Henrik vanhus väkensä. Pietarista
ei kuulunut vieläkään mitään.

Päivän alkaessa hämärtää teki vanhus päätöksensä.

— Lähdemme, sanoi hän. Kyllä haahti kulkee ilman häntäkin. Neuvotelkoon
jälestä, miten parhaiten pääsee.

He kohottivat purjeensa ja lähtivät kohden kotirantoja.




III.

KOTIRANNAT.


Hanhisluotoa lähestyi haahti. Henrik vanhus seisoi peräsimessä ja
lasketti perälaitaisella kohden tuttuja rantoja. Syvissä mieterypyissä
oli vanhuksen otsa. Koko mutkaisen matkan kestäessä olivat hänen
ajatuksensa edeltäpäin rientäneet kotikylään. Kireästi oli hän
tuuminut, miten oli noustava kotipohjia puolustamaan.

Mutta nyt, kun tutut, muistorikkaat kotirannat tulivat näkyviin, heräsi
mielessä niin surunsävyinen, kaihokajasteinen hellyys. Monta kertaa
ennenkin olivat sydämen hellimmät kielet helähtäneet, kun nämä rannat
olivat alkaneet silmiin siintää ja kun hän salmensuuhun laskettuaan
oli nähnyt rantaäyräällä tutun talokihermän ja kirkkojen kimmeltävät
ristit. Mutta toiselta tuntui nyt kotiutuminen, mieli värähti kaihosta
niinkuin ennen merille uretessa ja ulkosaarien häipyessä taivaan
sinirantaan. Vielä sitäkin syvempi oli sydämen kaihonsointi, syvempi
ja hellempi, mutta myös kipeämpi ja katkerampi. Tuntui, kuin vasta nyt
olisivat kotirannat oikein rakkaiksi käyneet, kun niitä vaara uhkasi.
Vasta nyt oikein tunsi, miten sydän oli tänne kiinni kasvanut.

Ja kun hän näitä rakkaita rantoja lähestyi, silloin syysillan unelias
päivätär, ikäänkuin hänen kaihojaan hellitellen, puki niemet ja saaret
kultaiseen rusopunaan. Tuossa oikealla näytti Urmluoto ja Hanhinen
aivan kuin kaihonkyyneliä vetistelevän ja palavin poskin suvisuloutensa
katoavaisuutta itkevän. Ja Hanhisen päitse päästyä aukeni pitkänä ja
monipoukamaisena Unajanlahti. Se kietoutui siellä illanvarjoihin,
ikäänkuin ikivanhoja muistojaan kateellisena kaihtien.

Siellä kertoivat vanhat näillä tienoin ensiksi ihmissydänten sykkineen.
Kaukaa sisämaasta virtailivat sinne siihen aikaan vedet läpi
suvantojen, ja suuret ja rikkaat olivat kylät virtojen ja suvantojen
varsilla. Unajan rannalle kertoi taru kohouneen suuren kauppakylänkin,
jo kaukaisissa pakanuuden taruhämärissä, ennen Ulvilaa ja Teljää,
kenties itse Turkuakin. Miksi se sitten liekin muutettu nykyiselle
paikalleen. Liekö Rauman rannalle kohonnut Ristinluostari puoleensa
vetänyt, vai liekö jo ennemmin paikka sopivammaksi nähty. Mutta isä
Mathias tiesi kertoa, että vielä Erik Pommerilaisen verokirjoissa
kaupungilla oli uudella paikallaanko ollut "Unio" nimenään. Pyhällä
kunnioituksella oli Henrik vanhus nuorina päivinään katsellut
vanhan Unajan raunioita, jotka nyt uinailivat unhon unta kukkivain
nurmikumpujen peitossa.

Reksaarella, joka oli loitommalla pohjoisessa aivan avoimen ulapan
hengessä, kerrottiin muinoin olleen suuren markkinapaikan. Sotiteillä
ei sinne ollut helppo päästä mantereita, mutta kaupankävijät hämäläiset
aina pääsivät haapioillaan, ja saaren ulkopäähän oli voiolaisten
hyvä laskettaa haahtineen syvään satamaan. Yksin idän arapialaistenkin
kerrottiin sinne ikimuinoin tuoneen hopeitaan Venäjän jokia ja aroja
myöten. Ainakin kävivät siellä toisaalta varjaagit ja venäläiset,
toisaalta viikingit ja saksat kauppoja suomalaisten ja hämäläisten
kanssa. Vielä sittenkin, kun Rauman kaupunki oli sijoittunut nykyiselle
paikalleen, oli Reksaarella vuosittain vietetty suuria markkinoita.

Vähän tännempänä oli pieni Ristkari, jolle täällä oli ensi kerran
pyhä risti pystytetty. Harmaaveljet, jotka olivat tänne lännestä
urenneet, olivat siellä ensiksi nousseet maihin. Arkoja olivat näet
aluksi olleet, eivät mantereelle tohtineet. Mutta kun olivat saaneet
selville, että pyhän Henrikin kylvö oli jo metsien kansan pyhän ristin
tunnustajiksi taivuttanut, olivat uskaltautuneet toiselle pienelle
karille aivan Reksaaren viereen, johon laittoivat erakkomajansa
ja pyhittivät sen pyhälle Kertulle. Kertunkari oli sillä siitä
pitäen nimenäänkin. Mutta ennen pitkää he siirtyivät siitä itse
markkinapaikalle, Reksaaren länsikärkeen, josta niemeke sai ikipäiviksi
Ristinperän nimekseen. Lopulta urkenivat he mantereelle Raumaveden
suulle ja rakensivat siihen Pyhänristin luostarin.

Mutta saariston ulkoäärellä oli pieni Sotikari. Ei se tasapäiden
taistelujen, kunniakkaiden urotekojen muistoksi nimeään kantanut.
Vasta kymmenisen vuotta sitten oli se saanut nimensä siitä, että
Turusta tullut sotapursi oli sen mallossa odotellut, milloin lähettäisi
täytensä sotaväkeä ajamaan Ristinkodin avuttomia harmaaveljiä
mierontielle. Ja itsenään pyhän Henrikin jäännösten muuttamispäivänä,
kun munkkien juhlakulkue kansajoukkojen saattamana aikoi palata
luostarikotiinsa, seisoi portilla vastassa rivi keihäsmiehiä, joka
sulki portin heiltä ainaiseksi.

Monia muistorikkaita taruja tiesivät nämä armaat, satasaariset rannat
kertoa. Ja kun haahti lasketti Avainkimpun ja Tarvonsaaren väliseen
salmensuuhun, silloin alkoivat illan ruusuruskossa häämöttää silmiin
kultaisen kotikylän tutut turvekatot, raatihuoneen torni ja molempien
kirkkojen välkkyvät ristit. Hellä, hellä sävel helähti silloin
rinnassa, mutta pohjalla soi surusävel, joka vihlaisi niin kipeästi.
Niin tuntui tämä ikirakas ranta kasvaneen kiinni hänen sydämeensä, että
jos hänet tahdottiin siitä irti temmata, saivat hänet silloin tänne
haudata.

Ranta tuossa Sonkin, Toivaisen, Käkelän ja Teukin talojen alla oli
ollut heidän lapsuutensa armahin kisatanhua. Siinä he olivat aallot
sorsina uineet, siinä rantahietikolla ilakoiden leikkiä lyöneet. Siitä
oli hän nuorukaisena Sonkin Martan monet kerrat purteensa maanitellut,
ja purjeretkillä ja pyhäisissä kisoissa olivat he lemmenpaulansa
punoneet ja vihdoin ikiliittonsa solmineet. Tuossa tutussa Sonkkilan
talossa oli vietetty Martan päänpeittäjäiset, ja ihana oli hän ollut
valkohunnuissaan ja kullankimmeltävä ruunu päässään. Hyvä oli Martta
ollut hänelle emäntä, mieluista oli ollut palata meriltä hänen lietensä
ääreen, mutta toimekkaissa käsissä oli kotitalous, viipyipä matkoilla
kuinka kauan tahansa. Eikä Martta ainoastaan kotilieden vaalijaksi
pystynyt; hänen itsensä matkatessa suuren maailman markkinoilla
lankonsa Simo Sonkin kanssa heidän yhteisellä laivallaan, saattoi
Martta tällä heidän pienemmällä haahdellaan laskettaa Kainuunmeren
perukoille ja tehdä kaupat kunnolliset heidän pirkkalaisen
kauppatuttunsa kanssa.

Herkäksi heltyi vanhuksen mieli katsellessa kotikylää, jonka kattoja ja
kirkonristejä kultasivat tuhannet muistot kilvan iltaruskon keralla.
Tuskin ehti peränpitäjä huomatakaan, kun oli Karinlahti lasketettu ja
jouduttiin Käkelän nurkalle. Siitä niemen ympäri käännyttyä alkoi yhä
hiljetä vauhti kaidalla virralla, jossa purjeet rupesivat illantyynessä
elämään. Mutta hiljaista ravunkulkua sentään mentiin eteenpäin,
ja kohta tuli vanha luostari näkyviin. Ei näkynyt enää vanhoja
harmaaveljiä ongella suurella Hiidenkivellä muurin varressa, eivätkä
he muurien sisälläkään veisanneet messujaan. Isä Mathias vain asui
perheineen jylhissä luostarikammioissa, ja luostarin kirkko, ikivanha
ristinpyhättö, jonka kuorin holvikaaria kaunistivat piispa Arvi Kurjen
maalauttamat herranpyhien kuvat, se oli muutettu kuninkaan veroaitaksi.
Mahtoivat pyhimysten otsat vetäytyä synkkiin ryppyihin sitä menoa
nähdessä...

He raumalaiset olivat itsekin olleet tässä mullistuksessa osallisena.
Suuren tulipalon tuhoaman kaupungin asujamet olivat anoneet
kuninkaalta, että kirkkopappikin saisi asua munkkien kodissa, kun
seurakunta ei jaksanut rakentaa uutta pappilaa palaneen tilalle.
Siitä sai kuningas aiheen munkkien karkoittamiseen, kun kynnet siihen
syyhyivät. Mutta oliko nyt koko kylänväki samoin ajettava mieroon
kotisijoiltaan?

Tyrmein mielin tätä kysymystä miettien lähestyi Henrik vanhus
haahtineen kotilaituria. Silloin yhtäkkiä pisti jotakin merkillistä
hänen silmiinsä.

Siihen haahdenkannelle näkyi jo kotilaituri lehdettömäin tervaleppäin
oksien alitse. Sitä tähystellessään näki hän jotakin vilkkuvan
silmiinsä oksien välitse ylempää rantarinteeltä.

Ihmisolennolta, naishahmolta se näytti. Mutta ei kulkenut maassa,
ylhäällä ilmassa leijaili ja häilyi, hoippui ja harhaili sinne tänne
ja oksien varjossa lähestyi laituria, jota kohden hän lasketti. Aivan
pöyristyneenä jäi vanhus siihen tuijottamaan.

Se tuli oksien varjosta näkyviin, ja silloin alkoi se hänestä näyttää
hänen nuoremmalta tyttäreltään. Totta tosiaan! Hilappa se oli,
pitkillä puujaloilla toikkaroi laituria kohden. Sillä tytöllä olivat
aina kujeensa kuin pahalla pojalla, mutta outoa sittenkin oli hänen
liihoittelemisensa yläilmoissa. Horjuvaa sen toikkaroiminen oli,
rinteessä oli kaatumaisillaan, niin että täytyi hypätä maahan. Mutta
kiveltä neuvottelihe se uudestaan jalanjatkoilleen. Ja kun haahti
lähestyi laituria, tulla tuijotti se seipäillään laiturin reunalle kuin
päätön kana. Ja mitäs muuta, huippaapas toinen seipäistäsi haahteen,
vaikkei se vielä ollut laiturissa kiinnikään! Henrik vanhus huusi
vihaisen varoituksen tyttärelleen. Mutta samassa tyttö kompastui.
Ja katosi. Puujalka oli sattunut haahden laitaan, ja tyttö putosi
päistikkaa virtaan laiturin ja haahden väliin.

— Käy keksiin! huusi ukko pojalleen.

Nuori Henrik sieppasi keksin ja työnsi sillä laiturista, ettei
haahdenlaita päässyt rutistamaan tyttöä laituria vasten. Isä itse
sieppasi hamppuköyden ja heitti sen pään tyttärelleen. Mutta siitä
tyttönen viisi välitti. Se oli jo uinut pois laiturin ja haahden
välistä ja ryömi pian maalle laiturin kupeelle.

Maalle marssi kuin uitettu koira, tuli laiturille ja älysi siihen
jääneen toisen puujaloistaan. Ikäänkuin kostaakseen sieppasi hän sen
ja singotti virtaan toisen jälkeen. Ja kun Marketta astui haahdesta
laiturille kääröineen, pyrhälsi Hilappa kääröihin käsiksi, niin että
tasainen Marketta melkein häiriytyi tasaisuudestaan koettaessaan
säilyttää kuivina kotituomisiaan.

Isä jäi poikansa kera käärimään purjeita, ja Marketta lähti kääröineen
nousemaan rantarinnettä ylöspäin. Hilappa lyöttäytyi hänen rinnalleen
ja alkoi toimittaa:

— Marakatti kulta! (Hän sanoi aina Marketta siskoaan marakatiksi,
vaikka muut leikkipuheessa sanoivat tätä Pakilan tasaiseksi.) Aatteles,
kuinka minua pistätti, kun en päässyt mukaan Turkuun. Läksin heti kotoa
pois enkä aikonut kuunaan tulla takaisin. Mutta kadunristeykseen näin
sillan yli, miten pojat luostarikentällä toikkaroivat taivasjaloilla.
Juoksin sinne ja ajattelin, että pitää oppia se konsti ollessanne
poissa ja sitten teitä hämmästyttää. Sonni-Toron Junun vain sysäsin
kumoon ja sieppasin hänen jalkansa. Marisi se ensin, mutta kun lupasin
markkinatuomisia palattuasi, antoi hän jo mielellään ja opettikin
vielä. Päivät päästään olen sillaikaa toikkaroinut. Mutta mustelmia
siinä sai — katsos! (Hän kuori mekkonsa hihat kääreelle ja näytteli
käsivarsiaan, jotka tosiaan olivat aivan mustankirjavat.) Ja katsos
polviani ja sääriäni! Yötkin olin unissani toikkaroivinani vain
taivasjaloilla ja tuuskahtelevinani tanhuaan. Mutta hyvä siitä tuli,
myötämäessä vain tahtoo vetää nenälleen. Ja jollen olisi tuohon
haahdenlaitaan kompastunut... Mutta nyt sinun, Marakatti kulta, täytyy
pian antaa tuomisesi, että saan viedä Toron Junulle.

— Maltahan nyt, kunnes päästään kotiin!

Pian he sinne pääsivätkin. Nousivat vain rinnettä ylös Luostarikadun
päähän ja kääntyivät ensi kulmasta Kuninkaan kadulle oikeaan. Pakila
oli siinä heti toisella virranrantatontilla. Portista pihaan ja
portaista porstuaan.

— Siunaa ja varjele! kuului tuvasta vastaan, kun Hilappa marssi
sisään vettä purskuvissa ruojutkengissään. — Jesmaar, sitä viikaria!
lisäsi äiti vielä tytölleen poikamaisen arvonimen nähdessään miten
mekonhelmasta tippui lattialle vetisiä pisteviivoja merkiksi mistä
tyttö oli kulkenut.

Hilappa kieppui Marketan kääröjen ympärillä uteliaisuudesta sirrottavin
silmin. Äiti riensi takan ääreen panemaan pataa tulelle, ja sieltä hän
kysäisi:

— Missä sinä taas olet rypenyt?

— Virrassa vaan, vastasi Hilappa ohi mennen. Ja samaan hengenvetoon
lisäsi hän Marketan suurinta kääröä kierrellen: — Mitä siinä on?

— Muutahan siinä kuivaa yllesi, naurahti äiti takan äärestä.

Ja laitettuaan padan haahlaan istahti äiti muori jakkaralle takan
ääreen katselemaan tyttäriään. Marketta riisui pois siniharmaan
sarkaviittansa, hiljaa ja tyynesti, ja seisoi siinä litteähkönä
raitaisessa mekkohameessaan. Tasaisesti alkoi hän availla kääröjään
ja tuijotteli työhönsä suurilla tummansinisillä silmillään, ikäänkuin
näkisi kääröissään jotakin ylen tähdellistä. Hilappa puolestaan alkoi
reippaasti riisuutua märistä vaatteistaan. Mutta ei hän näkynyt
niitä lainkaan ajattelevan, viiruili vain uteliain silmin Marketan
kääröihin. Pian oli hän ilkosen alasti, ja lempeä hymy suupielessään
loi äiti katseen hänen hoikkaan, mutta rivakkaan vartaloonsa. Toisten
tyttöjen varressa alkoi jo tuossa iässä näkyä naisellista pyöreyttä,
mutta Hilapassa huomasi siitä tuskin merkkiäkään. Suora ja solakka
hänellä oli varsi kuin pojalla, ja kasvotkin, vaikka kyllä somat,
olivat oikeastaan poikaviikarin kasvot, naisellista niissä tuskin
havaitsi muuta kuin silloin tällöin uteliaisuuden ilmeen. Kehen hänestä
liekin tullut sellainen tuulihattu? Ei suinkaan äitiinsä, vaikka
hänkin oli nuorena ollut heilahtelevampi kuin tasainen Marketta. Isä
oli kyllä ollut reima nuorena ja miehevä mies ikänsä kaiken, mutta
ei hän koskaan liikoja huipotellut. Eivät olleet, eivät, nämä tytöt
tulleet vanhempiinsa, toinen käpy oli pudonnut puusta lounaiseen, josta
melkein aina tuulla huhtoi aavalta Raumanmereltä, toinen koilliseen,
jossa metsämäet tuulilta suojustivat. Jo pikkaraisena, ennen ristille
viemistä, oli tämä luonnonlaatujen eroavaisuus näyttäytynyt: vanhempi,
lihava tytön mykyrä, oli hiiskahtamatta nukkunut päivät ja yöt, ja
äiti oli hänestä sentähden tahtonut tehdä Margareta pyhimyksen kaiman;
toisen kasvoissa oli heti ollut eloa ja ilmettä ja käsiä oli tuskin
saanut kapalossa pysymään, ja hänelle oli pakanallinen Hilappa nimeksi
omiaan.

Vanhan äidin kyyryisillään istuessa, katsellessa ja mietiskellessä oli
Marketta saanut käärönsä auki, ja sieltä alkoivat paistaa saksanomenain
punaiset kylet. Silloin ei Hilappa enää pysynyt paikoillaan, hän
tölmähti luo, juostessaan vetäen jalkaansa toista sukkaa. Luo
ehdittyään tepasteli hän malttamatonna lattialla, sormet olivat
ottosillaan ja silmissä haukan katse.

Tasaisin elein ja äidillisin katsein antoi Marketta hänelle omenan.

— Anna vielä toinen!

— Tyydy saamaasi! sanoi Marketta.

— Junulle! kuiskasi Hilappa houkutellen.

— Etkä saa!

— Annan sitten tämän, sanoi Hilappa nyrpistäen suutaan. Ja hän pyyhälsi
vetämään toista sukkaa ja kurpposia jalkaansa.

Porstuasta kuuluivat isä Henrikin tutut, vakaat askeleet. Ovi aukeni, ja
ensimäisen, lempeän vakavan katseensa loi ukko Marttaan kuhmukulmainsa
alta. Jälestä astui nuori Henrik pää hieman kallellaan, isänsä
ilmeisenä kuvana. Äiti sen parhaiten eroitti, sillä hän oli nähnyt isän
samanikäisenä, juuri tuollaisena taitavana porvarin poikana, vaikka
kenties hieman karkeahkompana, karskimpana. Ja nuori Henrik kantoi
sangasta rautapataa, jollaisen Martta muori oli sanonut tarvitsevansa
entisen särkyneen sijaan, ja padassa näkyi olevan niitä näitä pieniä
kotituomisia.

Martta muori riensi laittamaan pöytään hernekeittoaan, joka hänellä
oli ollut valmiina koko päivän, niin että sitä tarvitsi vain hieman
lämmittää takkavalkealla. Mutta keskellä puuhiaan loi hän kaipaavan
katseen ympärilleen ja kysyi:

— Missäs Pietari on?

— Ka, missäs Pietari onkaan? kuului kaikuna nurkasta. Hilappa lehahti
sieltä valmiiksi pukeutuneena keskelle lattiaa ja tähysteli siitä
uteliain katsein isäänsä ja sisaruksiaan.

— Turkuun jäi, virkkoi Henrik vanhus, ja hänen äänessään kuului
ikäänkuin kajahdus kotiväen kummastelusta.

— Turkuun? —

— Niin, virkkoi ukko. — Jo häntä odottelimmekin, mutta ei kuulunut.
Emme voineet viipyä kauemmin, saa tulla omin neuvoinsa, milloin tullee.

Nuori Henrik sai kertoa asian tarkemmin kotiväelle. Hän kertoi miten
siellä oli ollut kummallisia mustia ihmisiä, jollaisia ennen ei
ollut kuultu eikä nähty, ja miten he olivat menneet niitä katsomaan.
Muutamin myhäilevin sanoin ja ikäänkuin yli olkansa mainitsi hän,
miten mustalaisakka oli heille povannut ja tyttö tanssinut outoa,
hurjaa tanssiaan. Ja veljen kertoessa katsoivat Marketan suuret silmät
tyynellä lempeydellä häneen, eivätkä millään tavoin hätäilleet. Vasta
silloin vetäytyi hänen yliluomensa hieman alemmas, kun veli lopetti
hymähtäen:

— Tyttökö hänet lie houkutellut sinne jäämään.

— Ei hän ollut tytön luona, kun kävin etsimässä, huomautti vanha Henrik.

— Kunhan eivät vain olisi tehneet hänelle mitään pahaa, mieron
kulkijamet, arveli Martta muori.

— Aikapahan näyttänee, sanoi vanha Henrik.

Sitten seurasi kotvan äänettömyys, jolloin kukin mietti tästä
kummallisesta asiasta omia mietteitään. Marketan suuret silmät
tuijottivat alistuvan häveliäästi takannurkkaan, mutta Hilappa katseli
uteliaisuudesta revähtävin silmin ja elähtelevin kasvoin heitä kutakin
vuoronperään. Hänestä oli jotakin ihmeellistä siinä, että Pietari oli
jäänyt mustalaistytön luo. Minkähäntähden se sinne jäi? Häntä halutti
hirveästi saada se tietoonsa, mutta toisten kasvoista ei hän saanut
muuta selkoa kuin että siinä piili jotakin.

— Käykäähän nyt ruualle, katkaisi Martta muori äänettömyyden.

Ja he kävivät.

Mutta Hilappa pujahti pihalle omena kädessään.

Hän sivuutti muutaman kadunkulmauksen ja tuli pitkälle ja kapealle
turulle, joka oli keskellä kaupunkia. Vanhojen oli Hilappa kuullut
tarinoivan, että turu oli alkujaan ulottunut aivan rantaan, niin
että sen alapäässä törröttävä kaakinpuu oli näkynyt mereltä tuleviin
laivoihin kauas Karinlahdelle. Mutta sitten, jo ennen vene vanhaan,
oli vesijättö levinnyt, niin että turun alapäähän mahtuivat Haukan ja
Sonkin talot. Lähellä kaakinpuuta oli turun eteläreunalla uusi puinen
raatihuone, joka oli vasta äskettäin valmistunut kymmenisen vuotta
sitten palaneen sijaan. Turun pohjoisreunalla, melkein raatihuoneen
vastapäätä oli Sonnila, jossa Sonni-Toro piti kapakkaa. Hilappa saapui
sinne kohta koilliskulmasta turulle poikettuaan.

Toron tuvassa lemahti paloviinalle. Hilapan silmään pisti ensiksi
kolme pienen lasiakkunan ääressä istuvaa miestä, joilla jokaisella
oli tinapikari nenänsä alla ja vieressä puinen oluthaarikka. Yksi
heistä oli Päsämäen Heikki, joka kävi kauppaa kaupunkitalossaan turun
varrella melkein Sonnilan vieressä, vaikka olikin rikkaan Päsämäen
isäntä Euran pitäjästä. Hän oli kuulu suuresta saituudestaan, eikä hän
hennonut mennä Sonnilaankaan tuikulle eikä olusille, jollei joku toinen
tarjonnut. Tänään saituria kestitsi Sukan Simo, jolla oli talopahanen
Naulamäen rinteellä kaupungin luodekulmalla; hänen sanottiin olevan
veloissa Päsämäen Heikille, ja luotonantajan silmää täytyi usein
voidella. Mielinkielin Sukan Simo oli yleensä kaikkienkin kanssa, ja
Hilapasta tuntui, että mies käveli sukkasillaan, vaikka olikin aina
nähnyt kurpposet hänen jalassaan. Kolmannen toveruksen, hurjapään
Jussoilan Juntin, olivat toiset varmaankin tavanneet täällä, sillä
hän istui usein Sonnilan kapakassa, milloin ei ollut vieraita aluksia
ohjailemassa läpi saariston epävarmojen kulkuväylien tai ruununmiesten
apurina hurjaa uskallusta kysyvissä tehtävissä. Se oli kaunis kolmikko,
joista yksi oli tunnustettu mahtimieheksi suurten rikkauksiensa ja
toinen rajun nyrkkinsä tähden, mutta Sukan Simo piipitti mielinkielin
molemmille ja oli molempien kynittävänä niin kauan kun oli ainoaakaan
aurtuaa taskussa.

Itse Sonni-Toro oli juuri täyttänyt haarikat hänen kustannuksellaan ja
istui loitommalla ikkunasta poikansa pää sylisään. Hän kampasi poikansa
päätä ja paineli väliin kampaa umpimähkään peukalonsa kynnellä, kun
hämärässä ei voinut eroittaa mitään. Toro ei vielä ollut vanha,
vasta seitsemänkolmatta paikkeilla, vaikka hänen poikansakin oli jo
alottanut toisen kymmenensä. Tumma hänen tukkansa oli ja tuuhea,
soikulaisten kasvojen hieman ulkonevilla poskipäillä oli vielä verevä
puna, ja Hilappa oli monet kerrat kummikseen katsellut hänen silmiensä
kosteaa kajoa. Ja niin katsellessaan oli hän itsekseen ihmetellyt,
minkähäntähden ikäihmiset näyttivät niin salamyhkäisiltä jutellessaan
keskenään, että ruununmiehet ja lainlukijat menivät matkoillaan hyvin
mielellään yöksi Olavi Sonni vainajan nuoren lesken taloon.

Hilappa kaarsi juomaveikkojen pöytää niin loitoitse kuin pääsi. Hän
meni Toron luo ja nykäisi Junua kyynäspäästä.

— Tässä on nyt!

Ja hän antoi ainoan omenansa.

Silloin Junu riisti pois päänsä äitinsä sylistä ja alkoi purra omenaa.

— Kas Eevaa, kun houkuttelee omenalla! leikitteli Päsämäen Heikki
vetäen suupieltään mahtavaan hymyyn.

— En minä ole Eeva! vastasi Hilappa terhakasti.

— Mutta entisen Eevan metkut! väitti Heikki.

Sekös Hilappaa pisti. Sillä hän tiesi kyllä, ketä Eevaa tarkoitettiin.
Hän kävi parhaallaan isä Mathiaan koulua, joka papinvirkansa ohella
oli samalla kaupungin varakkaimpain porvarien lasten koulumestari.
Agricolan "Abckirian" lisäksi oli hän oppilailleen kertonut hengellisiä
tarinoitakin, ja häneltä oli Hilappa kuullut myös kielletyn puun
hedelmästä. Ja Hilappa oli Päsä-Heikille hyvin vihainen, sillä eihän
hänen omenansa ollut kielletyn puun hedelmä, hän vain maksoi velkansa.

Onneksi muisti hän samassa puujalat, jotka omenalla oli maksettava, ja
Heikin ilkeästä virnailusta päästäkseen kuiskasi hän Junulle:

— Ne putosivat virtaan.

— Mitkä? kysyi toinen.

— Nepä taivasjalat.

— Lähdetään urkkimaan ne pois.

Mitäs muuta kuin lähdettiin. Tölmistettiin turulle ja Luostarikatua
suoraan Pakilan laituriin.

Virta oli jo vienyt ne mukanaan. Saatiin juosta pitkän matkaa virran
vartta alaspäin niitä tähystellen. Siellä alempana oli jyrkältä
rantaäyräältä kaatunut suuri tervaleppä syvään virtaan. Se köngötti
koholla vesirajasta, mutta oksat olivat vedessä, ja siihen tervalepän
latvusta vasten oli toinen Hilapan taivasjaloista ajautunut.

Hilappa sen huomasi ensin ja yritti siekailematta lähteä lepänrunkoa
myöten sitä noutamaan.

— Anna minä menen, huusi Junu.

Hilappa oli tänään hieman juhlallisella tuulella. Hänestä olisi tosin
ollut mieluisempaa mennä itse uhkarohkeaan tehtävään, mutta koska Junu
oli kerran saanut hänen omenansa, tuntui hänestä mukavimmalta, että
poika sai noutaa taivasjalankin. Ja niin alkoi se ryömiä lepänrunkoa
myöten, ja Hilappa katseli rannalta.

Jännittyneenä, niinkuin olisi itse ollut uhkaretkellä, katseli hän
pojan varovaa hiivintää lepänrunkoa myöten. Nyt oli se kohdalla, nyt
alkoi kurkotella sauvaa käsiinsä. Mutta lepänrunko oli liian korkealla
vedestä, täytyi laittautua polvilleen, pitkälleen aivan. Hilappa aivan
hätkähteli ja vapisi katsellessaan, miten poika laskeutui pitkäkseen ja
sitten hivuttautui riipuksiin lepänoksista pidellen. Nyt se yletti...
nyt ... nyt... juuri ja juuri oli saamaisillaan kiinni.

— Oh! pääsi Hilapalta hädän huudahdus. Sillä kuiva lepänoksa katkesi
ja poika putosi päistikkaa virtaan. Mutta hädänhuudahdukseen liittyi
heti yhtä vaistomainen naurahdus. Niin hullunkuriselta näytti pojan
pulikoiminen vedessä. Vaan heti kohta jähmettyi hän kauhusta, jähmettyi
kauhusta hymynvivahdus vieläkin huulillaan. Sillä poika, joka kyllä
muuten olisi osannut uida maihin, säkeytyi oksiin ja jäi niiden väliin
päälaelleen pulikoimaan, niin että hänestä näkyivät vaan sätkyttelevät
sääret.

... Se hukkuu! Saa vettä henkeensä ja hukkuu, välähti Hilapan mielessä.
Ei hänen tarvinnut ajatella enempää. Hätä, tulinen hätä siivitti hänen
jalkansa. Hän ei edes tiennyt, miten oli ykskaks päässyt lepänrunkoa
myöten Junun luo. Mutta silloin oli jo poika irtautunut oksista, ja
virta vei häntä mukanaan. Niinkuin kaamean harmaan sumun läpi näki
Hilappa milloin käden, milloin jalan, milloin vain vaatteen liepeen
veden pinnalla.

Ei Hilappa tiennyt nytkään, miten joutui veteen ja alkoi uida. Mutta
siinä, jossa hän oli nähnyt viimeisen vilahduksen Junusta, ei enää
näkynyt mitään. Pojan vaatteet olivat ehtineet vettyä, ja hän oli
vajonnut. Ja Hilappa tunsi itsekin, ettei hän enää kauan pysyisi veden
päällä.

Äärimäisin ponnistuksin pääsi hän sentään maihin ja juoksi parkuen
kotiin. Hätäkello pantiin heti soimaan raatihuoneella, ja Hilapan
opastamana riensi väkeä naaraamaan monin venein. Hilappa itse tuskin
tiesikään märistä vaatteistaan. Hän juoksi hätiköiden virran vartta ja
pysähtyi vähänväliä pelkkänä palavana silmänä tuijottamaan naaraajain
työhön. Milloin hän käänsi pois katseensa virralta ja juoksi alemmas,
alemmas virran mukana, oli hän ilmi elävänä näkevinään milloin käden,
milloin jalan, milloin vaatteen liepeen vilahtavan vedestä. Mutta kun
hän kääntyi jälleen tuijottamaan naaraajain työhön, tuntui hänestä
aivan ihmeeltä, etteivät he löytäneet mitään. Ja kaamein, melkein
elottomin silmin tuijotti hän iltahämärässä tummana vierivään virtaan.

Vaikka työ jatkui tuntikausia turhaan ja vaikka isä moneen kertaan
huusi hänelle virralta, että hänen oli mentävä muuttamaan kuivaa
ylleen, juoksenteli hän ja seisoi ja tuijotti vain yhä rannalla, eikä
ajatellut eikä tuntenut muuta kuin että Junun täytyi, täytyi löytyä
ja tulla eläville ilmoille. Ja kun tuli niin pimeä, että naaraajat
katsoivat mahdottomaksi jatkaa enää työtään, oli häntä mahdoton sanoin
saada pois virran rannalta tuijottelemasta. Puoliväkisin vietiin hänet
kotiin.

Ihmeissään katseli äiti sinä iltana nuorinta lastaan. Poissa oli
riehakkuus, poissa pojan elkeet. Tyttö tuijotteli eteensä hiljaisempana
kuin vanhempi sisarensakin, ja silmissä oli niin palavan surullinen
kajo. Ei välittänyt ruuasta eikä mistään, ei tahtonut mennä
levollekaan, istui vain ja tuijotti kädet ristissä.




IV.

KUNINKAIHIN.


Raumalla oli kaksi pormestaria, langokset Henrik Pakila ja Simo
Soukki, jotka jo monena Vapun päivänä olivat kuuden raatimiehen kera
yhä uudestaan kylänisiksi julistautuneet. Pormestarit ja raatimiehet
olivat näet itseasiassa kaupunkinsa elinikäisiä valtiaita. He tosin
kokoontuivat aina kahdeksan päivää ennen Vappua raatihuoneelle
kuninkaan voudin tai hänen valtuutettunsa läsnäollessa valitsemaan
kylänisiä seuraavaksi vuodeksi, mutta tavallisesti he valitsivat
itsensä, niin että ainoastaan jonkun arvoisan raadinjäsenen kuoltua
tuli kysymykseen uuden valitseminen. Vapunpäivänä, jolloin valitut
oli kokoontuneille kylänmiehille julistettava, ilmoitti entinen raati
toimivuotensa päättyneen, mutta ei ehdottanut seuraajia itselleen.
Kylänmiehet ymmärsivät siitä asianlaidan ja huusivat hallitukselleen
hyväksymisensä seuraavaksi vuodeksi. Henrik Pakila tapasi lankonsa
Simo Sonkin virralla Junua naaratessa. Nähtyään, ettei poikaa ainakaan
hengissä voitu saada ilmoille, pyysi Henrik lankoaan lähtemään tärkeään
neuvotteluun. Hän kertoi Turussa kuulemansa kummat uutiset, ja he
päättivät heti huomiseksi kutsua kylänmiehet raatihuoneelle. Sen asian
järjestäminen jäi Simo Sonkin huoleksi, ja hänen oli ensi töikseen
mentävä Jöns porvarin luo. Jöns porvari oli lähetetty Tukholmasta
valvomaan, etteivät Raumalla pääsisi kauppaa harjoittamaan sellaiset,
joilla ei ollut siihen tarvittavaa ymmärrystä. Tähän älynvalvojan
toimeen yhtyi kaupungin verovoudin toimi, ja samalla oli kuninkaan
vouti määrännyt hänet sijaisekseen raastuvan kokouksissa, milloin ei
itse ollut mailla. Tälle kylän ylimmälle ymmärrykselle, jolla samalla
oli kauppapuotinsakin, oli pormestarien ilmoitettava milloin raati
tai kaikki kylänmiehet oli kutsuttava koolle, ja hän sitten lähetti
"kylänlapsen", vanhan kaupunginpalvelijan, sanaa levittämään.

Kun tämä asia oli järjestetty, otti Henrik vanhus Mikael Agricolalta
saamansa kirjakäärön ja lähti syysillan hämyssä isä Mathiaan luo. Pitkä
ei matka ollutkaan, meni vain sillasta virran yli, avoimesta portista
luostarin pihaan ja siitä koleihin luostarikammioihin.

Herra Mathias Johannis West, Rauman kirkonpaimen ja koulumestari,
asui luostarin entisessä lukuhuoneessa. Henrik vanhus kolkutti sen
honkaiselle ovelle, ja kun sisältä kuului isä Mathiaan ääni, avasi hän
oven ja astui huoneeseen. Pöydällä matalan ja leveän ikkunan ääressä
palaa tuikutti siellä paksu talikynttilä ja pöydän äärellä pörrötti
mustatukkainen pää.

— Terveisiä piispanturusta! sanoi Henrik vanhus.

Mustatukka isä Mathias nousi ja kiitti. Ääni narahti kuivuuttaan, mutta
sen pohjasävynä kuului lämmin helähdys. Ohutluinen oli käsi, jolla
hän kätteli, ja kuivahkot olivat tummaveriset kasvot, joista terävät
kirjatoukan silmät ilostuneina ja toivon kirkastamina suuntautuivat
kirjakääröön, jota Henrik vanhus kantoi kädessään.

— Niin, tässä on käärö, minkä Mikael maisteri lähetti, mutta ei se pyhä
kirja kuulunut valmistuvan vielä vuosikauteen, riensi Henrik vanhus
selittämään.

Värähti pettymyksestä musta leukaparta, joka kehysti isä Mathiaan
terävän leuan. Ohi mennen kysäisi hän, mitä markkinoille muuta kuului,
mutta riensi vastauksesta välittämättä munkkien entiseen makuukammioon
sanomaan, että tuotaisiin olutta. Kerttu rouva tuli heti hänen
jälestään tuoden kaksi vaahtoavaa katajahaarikkaa, mutta hänellä oli
kiire takaisin, ennenkun nuorin poikanen ehti jälestä isää häiritsemään.

Vasta kun oli kulautettu papinmuorin mainiota kotiolutta ja pyyhitty
parrat, alkoi isä Mathias kysellä tarkemmin Turun uutisia ja varsinkin
mitä Mikael maisterille kuului. Henrik vanhus kertoi kaiken juurta
jaksaen, kertoi kuninkaan lähetistäkin ja miten hän oli teinejä
vaatinut, ja ylisteli Mikael maisterin miehekästä vastarintaa.

Isä Mathias kuunteli sitä äänetönnä päätään nyökytellen. Mutta sitten
otti hän pöydältä Agricolan "Rucouskirian", avasi sen ja virkkoi:

— Niin, niin, sinne kuninkaan kaupunkiin meiltä viedään hengenvoimat
ja aineelliset varat. Monta kertaa olen täällä itsekseni mietiskellyt
näitä Mikael maisterin sattuvia sanoja, jotka tässä ovat luettavana:

    Muinen suotiin papinraha,
    vaikka meno oli paha,
    viettelys ja valhe julki,
    joka taivaan kiinni sulki.
    Oppi meillä nyt on hyvä,
    kallis niinkuin nisunjyvä;
    Herran sanaa, sielun ruokaa
    monet köyhät henget huokaa;
    vaan ken antaa rikkautensa,
    ryysyt saa hän palkaksensa,
    hyvyyttä ei saa hän muuta,
    pilkkaa vain ja pahaa suuta.

Isä Mathias istui kotvan mietteissään tähystellen kirjanlehteen. Sitten
virkkoi hän ikäänkuin itsekseen:

— Ei ole ihme, jos väliin suuttuu suunnankin mies ja katkeroituu
uurastaessaan. Ja kehen tämä katkeruus etupäässä kohdistuu, siihen
viittaavat varoittavat sanat niille, jotka

    tihunnit ja uhrit ryäväät.
    yksin ropoja tuhat lyövät.

Hän pani pois kirjan, loi siihen vielä katseen pöydälle ja nyökäytti
hyväksyvästi päätänsä. Sitten virkkoi hän vilkastuneena:

— Merkillinen työtarmo sillä miehellä vain on, ihmeellisesti kestää hän
uranuurtavassa työssään kaikkien vaikeuksien ja taloudellisen ahdingon
keskellä!

— Ai, muisti Henrik vanhus, hänhän pyysi sanomaan terveisiä, että
kenties uuden testamentin mukana saatte vielä messu- ja käsikirjatkin!

— Niinkö! ilostui isä Mathias. Vai aikoo hän nekin painattaa! No,
sittenhän ne vasta voivat levitä jokaisen papin käteen. Ja hän ne kyllä
pystyy painattamaan, vaikkei olisi rahaa riksiäkään.

Hän otti ohutluisiin käsiinsä pöydältä paksun, noin korttelin korkuisen
ja vähän kapeamman kirjan, joka oli sidottu lujiin nahkakansiin. Kirjan
alkupuoli oli painettu, mutta loppuun oli sidottu puolentoista sataa
käsinkirjoitettua lehteä. Painetut lehdet päästi hän peukalonsa alitse
selautumaan etukantta vasten, mutta pidätti kiinni heti ensimäisestä
käsinkirjoitetusta lehdestä.

— Tässä ne kyllä ovat jo suomeksi, messut ja muut ristikunnan
menot. Tässä alussa ne ovat painettuina ruotsiksi, mestari Olavin
käsilaskosta. Sidotin loppuun puhdasta paperia ja aioin niihin
kirjoittaa nuotit näihin ruotsalaisiin messuihin ja virsiin. Mutta
sitten tulin tuumineeksi, etteiköhän niitä voisi laittaa suomeksi.
Aloin suomentaa ja sommitella pitkinä iltoina ja milloin suinkin aikaa
sain, ja siinä ne nyt ovat osapuilleen kaikki. Ovat niitä siitä jotkut
muutkin sielunpaimenet jäljennelleet, tai ovat saaneet konseptejani,
kirjoitettuaan ne ensin tähän puhtaaksi.

Henrik vanhus nousi ja tähysteli ihailevin silmin soreasti piirrettyjä,
hieman aaltoilevia rivejä ja kuvitettuja alkukirjaimia. Hänen
ihailustaan innostui isä Mathias kehaisemaan:

— On niitä siitä jäljennöksinä viety itse kuninkaan kaupunkiinkin!

— Kuninkaalleko? kysäisi Henrik ihmeissään.

— Ei sentään. Martti herra niitä kopioi, Tukholman suomalaisen
seurakunnan pappi.

— Kyllä tunnen, raumalainenhan hän on.

— Tosiaan. Käsikirjan hän sai minulta. Messun olivat hänelle Mikael
maisterin teinit kopioineet.

— Mutta eikö hän osaa itsekin, kielimies ja hyvä suomalainen?

— Kyllä hän osaisi. Mutta häntä näkyvät enemmän vetävän puoleensa
maalliset lait.

— Ja jättää taivaan evankeliumin toisille, hymähti Henrik vanhus.

Isä Mathias selaili ja silitteli ohutluisella kädellään kirjansa
lehtiä, melkein lapsellisesti iloiten siitä, että oli hiljaisessa
luostarikammiossaan hänkin puolestaan viljellyt pientä sarkaansa
suomenkielisen kirjallisuuden vainiolla. Ja kunnioittaen katseli Henrik
vanhus hänen kirjaansa ja hintelän kuivahkoa isä Mathiasta itseään.

Palatessaan sillan yli kotiin kuuli Henrik vanhus, miten vanha
kylänlapsi helähytteli kadunkulmissa kelloaan ja kutsui kylänmiehiä
huomiseksi koolle raatihuoneelle.

Yönseutuna levisi huhu kaupunkia uhkaavasta vaarasta joka taloon.
Eikä silloin tarvittu kaupunginlain säätämää kolmen markan uhkasakkoa
peloittelemaan porvareita kyläkokoukseen. Kaikki jättivät hetkiseksi
arkisen aherruksensa, kauppapuotinsa ja käsityönsä, syystyönsä pellolla
ja syysapajansa merellä, ja saapuivat miehissä raatihuoneelle.

Oli siinä jyrkeää miestä hämärässä raatihuoneessa, johon pääsi valoa
ainoastaan parista pienestä ikkunasta. Molemmat pormestarit ja kuusi
raatimiestä istuutuivat pitkän pöydän ääreen, ja siihen vetäytyi Jöns
älynmittarikin. Talokkaat porvarit törkkivät yli lattian penkeille
pitkin seinämiä. Aremmat huonemiehet jäivät ovensuuhun ja takan
ympärille seisoskelemaan, ainoastaan muutamat heistä puikkelehtivat
penkeille äveriäämpäin porvarien väliin. Päsämäen Heikki tuli suupieli
mahtavasti riipallaan ja törkki suoraan peräpenkille; hänen viereensä
junttasi kohta Jussoilan Juntti, kädet polviin asti riippumassa,
ja jälestä piipitti Sukan Simo. Onnellisia olivat he ökyrikkaan
läheisyydessä, vaikka tämä tuskin oli heitä näkevinäänkään.

Henrik pormestari avasi kokouksen. Kun hän kertoi, että turkulaisilla
oli aikomus muitta mutkitta muutattaa raumalaiset Auran suulle
paloraunioita uudestaan rakentamaan, kuuntelivat sitä kummaa toiset
porvarit nauraen, toiset ihmetyksestä suu selällään. Henrikin täytyi
erityisellä painolla teroittaa, että asiaa koskevat paperit oli jo
lähetetty kuninkaihin, ennenkun he osasivat ottaa sitä vakavalta
kannalta.

Jussoilan Juntti, saatuaan siten asian oikein päänsä rakoon, kuiskasi
ilosta välähtävin silmin Sukan Simolle, ettei muuttaminen taitaisi
ollakaan hullumpaa. Suuressa kaupungissa saattoivat ansiot olla
paremmat — eikähän hänellä ollut kiinteimistöä, josta eroaminen olisi
käynyt sääliksi, eikä paljon muutakaan muutettavaa. Mutta Sukan
Simo oli varovampi, ei virkkanut mitään, vilkui vain Juntin editse
Päsä-Heikkiin, odottaen mitä tällä oli sanottavaa.

Ja Päsä-Heikki saikin sanoiksi. Pönäkästi istuen ja suupieltään murtaen
päläytti hän:

— Jos muuttavat, niin kukahan turunkissoista silloin maksaa taloni
tuossa torin toisella puolella!

— Ja minun Naulamäeltä! piipitti Sukan Simo.

Kokous purskahti nauramaan. Niin hyvin he tunsivat Simon luhistuvan
hökkelin, joka oli kaupungista siksi erillään, ettei sitä ollut suuri
tulipalokaan vienyt kymmenisen vuotta sitten.

Päsä-Heikki vilkaisi suupieli riipuksissa säestäjäänsä, joka tietysti
tarkoitti parastaan. Ja luoden ylävän katseen porvareihin, joista
useimmilla oli ainoastaan kaupungin tiluksia viljeltävinään, lisäsi hän:

— Päivä siihen monesti kaivon kiertää, ennenkun jätän maatalonikaan
Päsämäellä. Tehkööt siis muut mitä tahansa, minä en lähde!

— Enkä minä! piipitti Simo toisten iloksi.

Päsä-Heikki loi häneen uuden halveksivan katseen, ikäänkuin sanoen:
"hyvä on, ettet karkaa velkaasi maksamatta", ja päätti:

— Muuten on mielestäni turkulaisille annettava, että jyrisee...

— Nyrkkiä! säesti Juntti.

— Että oppivat heittelemään suopunkejaan kaulaamme!

— Hirteen heidät! säesti Juntti, sillä hän piti näin kovasta puheesta.

Enimmät porvareista näyttivät käyvän tyytymättömiksi tähän
reuhaamiseen. Joku virkahti:

—Suunsoittajatkohan nuo ovat lujimmat toden tullessa...

— Hyvät kylänmiehet! puuttui Henrik uudestaan puheeseen. Ei tässä taida
suukopu paljon auttaa, enemmän meidän kuin turkulaistenkaan. He ovat
kääntyneet kuninkaihin, ja ainoastaan kuningas voi sellaisia määräyksiä
antaa. Mitä arvelette? Eikö meidän olisi käytävä puhumassa puolestamme,
ettemme halua muuttaa —?

— Ja niistä kahdestasadasta unkarinkultaisesta! virkkoi Simo Sonkki.

— Ja ainakin muistuttamassa kuningasta meille antamastaan
oikeuskirjasta, jos hän sen olisi ehtinyt unhottaa. Asia on
toistaiseksi sillä kannalla, etten tiedä, mitä muutakaan voisimme tehdä
puolestamme.

— Oikein! kuului vakavia ääniä. Ja kuninkaan antamaa oikeuskirjaa
näyttivät kaikki voitonriemuisesti ajattelevan.

Päätökseksi tuli, että oli parin miehen lähdettävä kuninkaihin tekemään
tyhjäksi turkulaisten tuumia. Joukkohuudolla jätti kokous sen tehtävän
molemmille pormestareille, ja kukin riensi toimiinsa.

Henrik Pakilalle ei matka kuninkaan kaupunkiin ollut ollenkaan mieliin.
Hänen haahtensa oli vielä ennen Kainuunmeren perukoiden jäätymistä
tehtävä matka Keminsuulle eikä hänellä nyt ollut laivuriakaan sinne
lähettää. Mutta kun kylän yhteinen asia vaati, sai haahti jäädä
seisomaan suolalastineen, ja Simo langon kanssa oli yhteisellä
aluksella lähdettävä Tukholmaan.

Onneksi oli hänellä varastoaitassaan pihansa perällä melkoinen röykkiö
puuastioita, kuppeja, lautasia, haarikoita, punkkia, sankoja, leilejä
ja voivakkasia, joita pitkin syksyä oli vaihdettu vakkasuomalaisilta
suoloilla ja muilla saksantavaroilla. Ne vietiin haahteen, vietiinpä
puolenkymmentä pakkaa säkyläisiltä ostettua mainiota sarkaakin ja
kokonainen vankkurikuorma liinakankaita, joita virkut ympäristöläiset
olivat pitkinä puhteina ehtineet kutoa jo viime kesän kasvusta.

Samana iltana oli haahti jo lähtövalmiina. Aamulla päivän hämärtäessä
talutettiin Sonkkilasta sinne vielä neljä pulskaa ratsua, jotka
Simo aikoi myydä kuninkaan huoveille. Ja niin nostettiin purjeet ja
lähdettiin.

Onneksi ei Simo Sonkin laivuri ollut teillä tietymättömillä, vaan
ohjaamassa yhteistä laivaa. Tuulikin oli tällä haavaa luoteinen,
vaikka se Rauman merellä enimmäkseen huhtoi lounaisilta ilmoilta, ja
tasaisella laitaisella oli langoksilla hyvää aikaa moniin tarinoihin
merimatkoista menneinä aikoina.

— Niin näitä meriä nykyjään purjehtii, kuin soutaisi sunnuntaina
kirkkoon, tuumi Henrik. Toista se oli ollut isän aikoina, toista oli
vielä minunkin nuorina päivinäni. Usein kohtasi silloin merisissejä,
juutteja ja voiolaisia, jotka ryöstivät haahdet ja tavarat ja
hukuttivat väen kuin koirat. Eivät sentään raumalaiset olleet leikillä
nujerrettavat. Monin haahdin laskettiin tavallisesti yksissä, että
pystyttiin paremmin pitämään puoliaan. Niin oli kerrankin isä ollut
viiden muun haahden kera matkalla Rääveliin. Merellä sissit kävivät
kimppuun ja pääsivät voitolle. Suurimpaan alukseen olivat tyhjentäneet
toisista saksantavarat ja röyhkeästi käskeneet tyhjillä mennä kotoa
uutta tavaraa noutamaan. Sydämystyneet olivat silloin meikäläiset
ja käyneet uudestaan otteluun, ja pois ottivat suurimman aluksensa
kaikkine tavaroinen.

— Ne kai olivat vitaliveljeksiä? kysyi Simo.

— Niin olivat. Mutta tuskin oli heidät saatu monien riikkien mahdein
kesytetyiksi, kun itse lyypekkiläiset alottivat samat elkeet. Saksat
olivat näet meillä päässeet niin isännöimään, että omat porvarit
olivat melkein vain renkejä heidän rinnallaan. Kyösti kuningas alkoi
heitä ahdistella omille mailleen, ja silloinkos he heittäytyivät
ryöstelemään. Monet kerrat oltiin heistä helisemässä Ahvenan merellä ja
saaristossa, mutta niin kireää tuskin lie ollut ottelua kuunaan kuin
kerran purjehtiessani kuninkaan kaupunkiin viitisentoista vuotta sitten.

— Ihme tosiaan oli, että Topi Kovapään kanssa kahteen mieheen siten
nujersitte koko sissijoukon! Miten se oikein kävi?

— Kovapään se oikeastaan oli ansio, virkkoi Henrik. Sissit olivat
saaneet jo haahtemme valtaansa ja hukuttaneet elävältä kaikki muut
miehemme. Minulla ja Topilla varmaankin tahtoivat saada hyvät lunnaat
ja meidät veivät oman koijinsa kannelle, köyttivät kädet seläntaa ja
kiinni mastoon. Kylmässä syysviimassa sentään heittivät purjekankaan
palasen peitteeksemme. Topi oli hädän varalta keveltänyt viikatteen
kärjen ja kätkenyt sen mekkonsa liepeeseen. Siinä viruessamme irroitti
hän sen selän taakse köytetyillä käsillään ja kihnasi minun köyteni
poikki; minun oli sitten helpompi leikellä hänen köytensä. Makasimme
yhä odottaen. Tuli sitten rosvojen ruokailuaika, ja he menivät kannen
alle pehtelemään saaliitaan. Kolme miestä vain jättivät vahtiin, ja
nekin huolettomina kulauttelivat taskumateistaan. Silloin yhtäkkiä
hypähdimme pystyyn. Minulla oli vielä viikatteen kärki kädessäni.
Topi keksi suuren rautanaulan, jonka hän sieppasi. Niin asestettuina
ryntäsimme vartiain kimppuun. Äänettömään päähän nujersimme kukin
miehemme; minä iskin viikatteen kären toisen ohimoon, Topi ajoi
hartiavoimin rautanaulansa toisen pääkalloon. Eikä kolmaskaan ehtinyt
pitkin piiskutella, ennenkun heitimme hänet elävältä mereen. Kannen
alta ei kuulunut muuta kuin juopuneiden melua, ja me vieritimme
kansiluukulle kaiken mitä raskainta oli mailla. Ennen pitkää alkoi
alhaalta kuulua jyskytystä ja rähinää. Mutta turhaan he siellä
raivosivat. Portaille mahtui vain vaivoin kaksi miestä, eikä kansi
noussut kahden voimin. Me olimme herroina vihollisen laivalla ja
omamme oli sen jälessä hinattavana. Lasketimme kuninkaan kaupunkiin.
Rosvot, kaikkiaan neljäkolmatta miestä hirtettiin, ja antoi kuningas
meille yhtä ja toista palkinnoksi vihollislaivasta. Eivät ne antimet
vastanneet niitä lohiakaan, jotka rosvot minulta söivät, mutta olihan
se vähäkin sentään kuninkaan kädestä...

Paripäiväisen matkan jälkeen saavuttuaan kuninkaan kaupunkiin lähtivät
he pyytämään Martti herraa tulkikseen kuninkaan luo. Martti herra, joka
hänkin aikoinaan oli Turun koulusta vaadittu kirjuripojaksi kuninkaan
tilikamariin, mutta sitte päässyt papiksi Tukholman suomalaiseen
seurakuntaan, oli raumalaisten vakinainen tulkki milloin he kuninkaissa
kävivät.

Ilomielin otti hän vastaan kotikaupungin porvarit vaatimattomassa
poikamiehen asunnossaan. Hän oli kernas lähtemään heti mukaan ja
alkoi pukeutua mustaan pappispukuunsa. Laittaessaan leveää, valkoista
sepelikaulusta kaulaansa tuumi hän:

Kylläpä tuota onkin täällä saanut tottua tulkin virkaan. Tänne on
asettunut melko lailla suomalaista rahvasta, ja milloin he joutuvat
viranomaisten kanssa tekemisiin, niin minut aina tulkikseen kutsuvat,
niin raati kuin vouditkin. Aivan olen siten joutunut yhtä paljon
lainlukijaksi kuin evankeliumin julistajaksi.

— Monta kertaa tuomarit ja voudit tarvitsevat tulkin siellä
supisuomalaisilla kotiseuduillakin.

— Niin, tosiaan! Meillehän sinne pistetään tuomareita, joiden
kielentaitamattomuuden tähden on pakko hoidattaa virkansa
lainlukijoilla. Ja suomalaistenkin tuomarien on usein vaikea langettaa
tuomiota suomalaisten asioissa, kun lait ovat ruotsinkieliset. Aivan
sattuman varaan jää, miten he milloinkin sattuvat kansanmiehelle lakia
tulkitsemaan ja hänen asioihinsa sovelluttamaan.

— Isä Mathiashan kertoi teidän kääntävän lakeja suomeksi, virkkoi
Henrik.

— Niin, täällä milloin kuninkaan, milloin voutien ja raadin tulkkina
ollessani olen kiintynyt asiaa ajattelemaan, ja mitäs muuta kuin
rupesin puhdetöinäni suomentelemaan.

Hän meni nurkassa olevalle arkulle ja kaivoi sieltä paksuhkon
paperipinkan.

— Tässä minulla on jo Kristoffer kuninkaan maanlaki valmiina, virkkoi
hän, ja leveähkö, jäntevä leuka nytkähti tyytyväisestä itsetunnosta.
— Maunu liehakon kaupunginlakia en ole vielä ehtinyt saada valmiiksi,
lisäsi hän.

— Luepas siitä, miltä se kuuluu!

Martti herra selaili suomennostaan.

— Mistä paikasta lukisinkaan? Kenties naimisen kaari on hauskinta. Kas
tässä: Nytt on mies waimon kihlannu ja tahto aviokesko raketa, nijn
pitä hänen naittaiamiehelle sanoman ennen 6 wijckoa sen päivän, iona
hän tachto häitä pitä. Ano ylkä morsiatans, nijn pitä naittaiamiehen
hänen morsiamens hänelle andaman, ja kätehen sovittaman näillä
sanoilla: "Minä naitan minun tyttären sinulle, cunniahan ja emännäksi
ja puolelle sängyä, lukuille ja auaimille ja iocaitzelle colmannelle
penningille, quin te saanett oletta taicka saatte maanpälisestä, ja
caikelle sille oikeudelle, quin Ylimaan laki pitäpi, ionga se pyhä
Eiricki andoi, Isän nimen ja poian ja pyhän hengen." Meidhän lais ei
naiteta mies vaimon auiomaalle, ei huoneille, eikä kalawedhen tokeille,
ia ei mös vaimo miehen, mutta maanpäliselle.

Ylen juhlallisesti ja toimessaan, vähääkään vetämättä suutaan
muhoon, kuuntelivat Rauman molemmat pormestarit lain sanoja
selvällä suomenkielellä, lain, jonka he olivat tottuneet pitämään
eroittamattomasti ruotsinkieleen kiinni kasvaneena. Tuntui se vähän
oudoltakin äkistään, tuntui melkein kuin laki olisi raahattu alas
ylevästä korkeudestaan. Mutta hyvältä tuntui sittenkin jossakin sydämen
sopukassa sitä kuunnellessa.

— Niin sitä kuuntelee kuin papin saarnaa kirkossa, puki Simo Sonkki
mielihyvänsä sanoiksi.

Mutta Henrik vanhus oli samalla tarkastellut lukijaa omissa
mietteissään. Se oli ennen kuninkaan kirjuripoikana ollessaan melkein
kärsinyt nälkää, mutta ei ollut mies siitä nuutunut. Miehekästä,
nuorteaa voimaa ja tarmoa uhkuivat lujalihaksiset kasvot, ja samaa
puhuivat vahvat hartiat ja käsivarretkin. Ja miten lie Henrik vanhus
tullut siinä ajatelleeksi, että nuori pappi oli tainnut juuri naimisen
kaarta erityisellä mieltymyksellä tutkistella.

— Niinhän ne naimisasiat ovat lain mukaan, tuumi hän mietteissään.

— Niinpä niin. Ja laissa sanotaan, että "paras kalu eli tauara quin
miehen taloin tarpeis on, se on henen laillisesti naitu emändäns".

— Naivathan ne nykyään papitkin, mutta poikamiehenä olet sinä säilynyt,
puuttui vanhus lähemmin asiaan.

— Ja niin on aikomus säilyäkin, ylvästeli Martti herra.

— Jokohan vain! Jollei jo ole mielitietty katsottukin.

— Eikös mitä. Ja jos kerran katsoisin, niin sieltä kotipuolelta tulisin
suomalaisen tytön noutamaan.

Siitä kierähti keskustelu kotipuoleen, isä Mathiakseen ja Mikael
maisteriin ja jälleen suomenkielen viljelykseen. Martti herra kertoi
nähneensä jo korjausarkkeja parhaallaan painettavasta Uudesta
Testamentistakin ja puhui innolla rakkaan kotikielen edistyksestä.

— Monia meillä on kauniita ajanmerkkejä, jotka valoisampaa
tulevaisuutta tietävät. Ajatelkaas, että kuninkaan pojatkin opettelevat
suomea! Martinus Teittus heillä oli ensin opettajanaan, mutta tuoni vei
hänet nuorena pari vuotta sitten. Nyt olen minä heitä silloin tällöin
ohjaillut, varsinkin Juhani prinssiä. Ja sehän tietää aikaa, jolloin
suomalaisetkin voivat ilman tulkkia tulla kuninkaansa puheille.

Iloisin toivein kuuntelivat sitä Rauman porvarit.

Mutta nyt oli Martti herra valmis, ja he lähtivät kuninkaan linnaan.
Kuninkaan henkipalvelija meni ilmoittamaan heidät herralleen.

Kustaa Vaasa oli työhuoneessaan kahden Yrjö Normannin kanssa, joka
tähän aikaan oli hänen uskotuin neuvonantajansa.

Kiihkein askelin käveli vanha kuningas edestakaisin. Hän oli juuri
saanut lähettilään koristelemattoman viestin, ettei Mikael Agricola
ollut Turun koulusta vieläkään lähettänyt ainoatakaan teiniä hänen
palvelukseensa. Katkerin haukkuma- ja kirosanoin, jollaisista mestari
Olavi oli häntä Suurkirkon saarnastuolistakin nuhdellut, purki äreä
ukko kiukkuaan.

Silloin astui henkipalvelija sisään ja ilmoitti raumalaiset
puheillepyrkijät.

— Joutavat odottaa! käski kuningas.

Palvelijan mentyä pysähtyi hän yhtäkkiä Yrjö herran eteen. Siinä
seisoi hän rotevana ja vanhuudessaankin niin sorjana, ettei saattanut
kuvitella puvunkuosia, joka ei olisi häntä pukenut. Pituudeltaan oli
hän yli kolmen kyynärän, ja Yrjö herran täytyi keikistää päätänsä
nähdäkseen hänen teräviin silmiinsä, jotka paloivat suuttumuksesta
takaviiston vaasalaisotsan alla. Pieni, pyöreä pää keikahteli hiljaa,
suoran nenän pienet sieraimet värähtelivät, ja tutisi myös pitkä
hallahtava parta, jota ilman hänen leukaansa ei saattanut ajatellakaan.
Suuttumus oli niin tulinen, että se hukutti hehkuunsa vanhuuden
hermosairaan ärtyisyyden ja rajattoman ahneuden ilmeen, ja kasvoissa
saattoi nähdä heijastuksen samoista ylevistä ja lujista piirteistä,
jotka nuorempina päivinä olivat kuvastuneet jaloa kansanvapauden ja
henkisen edistyksen intoa. Ja silloin häntä katsellessaan saattoi
ajatella vain miestä, joka oli vapauttanut kansansa valtiollisesta
sorrosta ja mädän kirkon henkisestä orjuutuksesta ja melkein unhottaa
miehen, joka maansa rappeutunutta valtiotaloutta kohennellessaan oli
tottunut puristamaan rahaa mistä suinkin sai heltiämään, niin että
aineellinen ahneus oli tullut hänen toiseksi luonnokseen, mammona
miltei ainoaksi jumalakseen.

— Ei ainoatakaan! puuskahti hän. Kuka meistä on kuningas, minäkö
vai hän, kirottu kirjatoukka. Kaikki he tahtovat olla kuninkaita ja
minä saan olla heidän renkinsä. Mokomien maisterien oppilaat tuskin
ymmärtävät numeroista enempää kuin sika hopealusikasta, itse saan
laskea tilini, itse ahertaa yöt ja päivät heidän hyväkseen. Mutta
jos pyydän avuksi heidän teinejään, lähettävät toiset juoppoja
lurjuksia, jotka olisivat aurankurkeen ja lannanajoon omiaan — mutta
hän ei lähetä ainoatakaan tenavaa. No, liian suuri kunnia olisikin
se hänen syöttöporsailleen! Mutta hän, se niskuri, hän saa nähdä,
ketä on pistänyt. Teinit tuodaan vaikka raudoissa, ja hän itse saa
marssia tyrmään tai suoraan hirteen. Eikö minulla ole kylliksi huolta
opastaessani tyhmää lapsilaumaani, vieläkö moisten niskurien täytyy
asettua tielleni? Hä?

Yrjö herra loi häneen huolestuneen ja anovan katseen. Sillä Yrjö
Norman oli Mikael Agricolan hyvä ystävä. Yhdessä olivat he saapuneet
opinteiltä Wittenbergistä Tukholmaan, ja yhteiset oli heillä olleet
Lutherin ja Melanktonin suosituskirjeetkin, joiden nojalla kuningas oli
Normannin ottanut Erik poikansa opettajaksi ja lähettänyt Agricolan
Turkuun saarnavirkaan ja piispankoulun rehtoriksi manallemenneen
raumalaisen Tuomas Keijoin sijaan. Kovasti suretti sentähden Yrjö
herraa kuninkaansa kiukunpuuska, joka nyt tavallista rajumpana
kohdistui Mikael maisteriin.

— Uskon varmasti, rohkeni hän tyynnytellä, ettei Mikael maisteri ole
tarkoittanut nousta teidän armonne tahtoa vastaan.

-— Ei tarkoittanut! Eikö hän, ja kaikki muut, ole niin tehnyt? He
puskevat kuningastaan kuin äkäiset pässit paimentaan.

— Mikael maisteri on monet kerrat kirjeissään valitellut miten vaikeat
olot heillä siellä on. Suomalaisella kirkolla on kova puute henkisistä
voimista, eikä hän edes tahdo saada painatetuksi raamatunkäännöstään,
että papit siitä saisivat apua.

— Suomalaisella! huudahti kuningas. Onko itämaa sitten eri valtakunta
ja hän sen kuningas! Onhan meillä ruotsalainen raamattu, lukekoot sitä!
Jos he suomenkielineen näin alkavat öykkäröidä, on pian kiellettävä
koko suomalaisten kirjojen painatus!

Hän harppaili vielä muutamaan kertaan lattian poikki, mutta pysähtyi
sitten tyynempänä.

— No, voidaanhan vielä kerran koettaa, virkkoi hän. Jollei sieltä
teinejä sittenkään saada, saa hän väistyä rehtorinvirastaan. Saksasta
on äskettäin saapunut nuori lahjakas maisteri Paulus Juusten, hän saa
viran. Jäykät niskat täytyy taivuttaa. Sillä mitä hallituksesta tulee,
jos niin vain ilman mitään saa asettua kuninkaan selvää tahtoa vastaan.

Majesteetillisen tahtonsa näin ilmaistuaan viittasi hän oveen ja kysyi:

— Keitä he olivatkaan?

— Rauman molemmat pormestarit ja Martti herra, teidän majesteettinne.

— Tulkoot.

Yrjö herra avasi oven ja viittasi etuhuoneessa odotteleville.

Edeltä tuli Martti herra mustissaan ja valkoisessa sepelikauluksessaan
ja jälestä raumalaiset porvarismekoissaan.

Henrik Pakilan tunsi tarkkamuistinen Kyösti kuningas heti ja tapansa
mukaan heitti hänelle tuttavallisen tunnusnimen:

— Kas, sinäkö, neljänkolmatta voittaja! No, mitäs Raumalle kuuluu?

— Kituroiden kuluvat päivät köyhässä kylässämme.

— Köyhässäkö? Kirkkonne alttarillahan kuuluu vielä olevan liian äveriäs
antependium. Saisitte sen lähettää pojilleni housuiksi, lisäsi hän ja
katsoi isällisesti myhäillen leikkotukkiin porvareihin.

— Kyllä, jos teidän armonne...

— Toitteko muuten minulle mitään? kysäisi kuningas suorasukaisesti.

— Tällä kertaa me vain tulimme... alotti Henrik vanhus, mutta katkaisi
kesken, ja neuvottomina katselivat molemmat porvarit toisiaan.

— Olisitte edes tuoneet tynnyrin mainiota suomalaista oluttanne, sanoi
kuningas. Mutta kukapa minua muistaa, vanhaa, sairasta miestä, joka
olen kuluttanut voimani loppuun teidän hyväksenne.

Tästä johtui lähetystö suorimmittain asiaan.

— Me olemme jo ennen tuoneet tonteistamme teidän majesteetillenne
kaksisataa unkarinkultaista, änkytti Henrik vanhus. Asia on näet se,
että meiltä tahdotaan nyt ottaa kotipohjamme ja viedä meidät mieroon.

— Kuka tahtoo?

— Nepä turkulaiset!

— Ah, kyllä tiedän! No, mitä te siitä asiasta arvelette?

— Tulimme kaikkien kylämiesten puolesta ilmoittamaan, ettemme tahdo
muuta kuin että saisimme rauhassa asua kodeissamme ja taloissamme.
Varsinkin jos saisimme takaisin vanhan oikeutemme purjehtia Lyypekkiin
ja muihin Saksan kaupunkeihin, tuli Henrik vanhus lisänneeksi.

Siihen kuningas iski kiinni.

— Mitä te siellä teette, pässinpäät! Ette tunne edes omaakaan
rahaamme, saati vierasta, ettekä osaa kunnolla laskea yhteen. Niinkuin
lammaslauma menisitte sinne kerittäväksi, omaksi ja koko valtakunnan
vahingoksi. Mikä kumma teitä sinne oikein vetääkään?

— Teemme paremmat kaupat, kun saamme tavarat sieltä suoraan, emmekä
välikäsien kautta, toimitti Henrik.

— Eihän lyypekkiläisilläkään ole itsellään mitään, muualta tuotuja
tavaroita kaupittelevat ja korottavat hintoja. Eikö teillä ole niin
suuria laivoja, että uskaltaisitte purjehtia suoraan Hollantiin,
Englantiin, Ranskaan ja Portugaliin?

— Onhan meillä tämän Simo Sonkin kanssa yhteinen laiva. Mutta oudot
ovat meille ne maat.

— Siinäpä se on, pässinpäitä olette. No, kenties voisitte purjehtia
Danzigiin ja muihin Yläsaksan kaupunkeihin. Ei vain Lyypekkiin.
Maanpetokseksi kaupankäynti siellä tästedes luetaan.

— Eikä meidän sitten tarvitse muuttaa Turkuun? kysäisi Simo Sonkki
malttamattomasti.

— Olemme jo käskeneet palvelijamme Tommes Jooninpojan tehdä
turkulaisille tiettäväksi, etten suostu heidän tuumaansa. Turku ei
sovellu linnoitettavaksi, eikä asemansakaan puolesta kelpaa merikaupan
keskukseksi idässä. Saatte siis toistaiseksi pysyä paikoillanne.

Raumalaiset kiittelivät, vaikka tuo "toistaiseksi" herättikin heissä
epämääräisiä tunteita.

— Me olemme, jatkoi kuningas, jo kauan huolella ajatelleet, mitä hallaa
siitä koituu maalle ja valtakunnalle, että Räävelistä on muodostunut
venäläiskaupan keskusta. Sinne purjehtivat hollantilaiset, saksat ja
muut venäläisiä kohtaamaan, ja sinne purjehtivat meidän itämaastamme ei
ainoastaan kauppakaupunkien miehet, vaan rannikon talonpojatkin. Sinne
mennä tuijottavat he kuin päättömät hanhet muukalaisten kynittäviksi.
Eikö olisi paljon edullisempaa teille itsellenne ja koko maalle, jos
purjehtisitte kaupoillenne vaikka Viipuriin tai suoraan Laatokalle?

— Taitaisi olla? tuumivat porvarit.

— Mutta vielä tärkeämpää olisi, että hollantilaisten koko
venäläiskauppa saataisiin meille vihamielisestä Räävelistä suunnatuksi
Suomen puolelle. Siihen tarkoitukseen ei Turku asemansa puolesta
sovi, eikäpä Viipurikaan. Eikö olisi mainio asia, jos tuolle pitkälle
rannikolle Turun ja Viipurin välillä perustettaisiin hyväsatamainen
kaupunki, juuri Räävelin vastapäätä, ja hollantilaiset ja venäläisetkin
saataisiin siirtymään sinne meidän puolellemme keskenään kauppoja
tekemään? Silloin teillä olisi Saksa kotonanne.

— Hyvähän se olisi, tuumivat porvarit.

— No niin, ymmärrätte siis vähän, sanoi kuningas taputtaen Henrikiä
olalle. — Lupaan, etten jätä sitä asiaa sikseen. Olen jo palvelijaini
ja uskottujen miesteni käskenyt etsiä sopivaa paikkaa, ja myöhemmin
saatte siitä kuulla. Jos muuttamaan tulette, pääsette Turkua parempaan
markkinapaikkaan.

— Armollinen kuningas! Emme me halua muuttaa mihinkään kotikylästämme.
Ja mehän olemme maksaneet tonteistamme kaksisataa unkarinkultaista ja
saaneet niihin omistusoikeuden ikuisiksi ajoiksi.

— Kyllä muistan. Mutta vapautittehan vain itsenne vuotuisista
tonttiveroista kertamaksulla. Jos pääsette paremmille laitumille, on
teidän typerää takertua kuin takkiaiset kiinni turpeeseenne. Sitä
miettikää ja menkää Herran haltuun.

Neuvottomina ja entistään sekavammin tuntein pyörittelivät molemmat
pormestarit myssyjään. Tähän asti oli ollut kysymys muutosta maan
vanhimpaan ja suurimpaan kaupunkiin, nyt uhattiin heidät kenties
muuttaa johonkin meren rantakareille tai kylmään metsään.

Mutta kuningas oli heille kääntänyt selkänsä eikä auttanut muu kuin
lähteminen. Ja kiireimmiten suorittuaan Tukholmassa kauppansa lähtivät
he kotimatkalle.

Henrik Pakilan mieli oli niin järkytetty, että hänen teki mieli
riuhtoa laivaa purjeista vinhempaan vauhtiin. Mutta kun se olisi ollut
hulluntyötä mielevälle miehelle, tyytyi hän purkamaan mielenkuohuaan
ylen kapinallisiin mietteihin. Hän tuli katkeruudekseen muistaneeksi,
miten he raumalaiset olivat lähettäneet väkeä kuninkaan puolesta
taalalaisten "takkikapinaa" kukistamaan, ja kunnon Topi Kovapää oli
sille tielleen jäänytkin. Kenties heillä oli ollut totiset syynsä,
kenties vielä raumalaistenkin oli pakko kulkea samoja teitä...

Mutta Topi Kovapäästä pyörähtivät ukon ajatukset hänen poikaansa
Pietariin. Pitipäs senkin jäädä sinne Turkuun huipottelemaan, ettei
häntä voinut lähettää suolalastin kera Keminsuulle, itse lähtiessään
tänne turhille retkille!

Missähän poika mahtoi maleksia? Lieköhän vieläkään kotona?




V.

KUNINKAAN KYYDILLÄ.


Pietari oli juuri lähdössä mustalaisakan luota. Silloin tuli tyttö ja
alkoi kuiskutella ja katsoi häneen niin tulisesti ja kostean hohtavin
silmin. Pietari seisoi huumeissaan ja melkein horjuen. Silloin tyttö
kietoi paljaan, pyöreän käsivartensa hänen kaulaansa ja veti häntä
telttaan. Ja teltassa nauroi nuori mustalainen heitä vastaan, niin että
valkoiset hampaat välkkyivät.

Teltassa seisoi Pietari tytön käsi kaulassaan ja kuunteli hänen
hengitystään korvansa juuressa.

— Kuka sinä olet? kysyi tyttö.

Pietari sanoi nimensä.

— Mistä olet?

— Raumalta.

— Sieltäkö! huudahti tyttö. Sinnepäin mekin olemme menossa. Sinne ja
Ulvilaan.

Pietari hätkähti. Hän muisti, että Pakilan haahden piti pian lähteä
kotimatkalle.

Tyttö tunsi sen. Ja silloin toi hän päänsä niin lähelle, että kiharat
koskettivat Pietarin poskea, ja katsoi häneen niin palavasti ja
maanitellen, että Pietari unhotti kaiken. Hän tunsi sielussaan aukeavan
lämpimän lumopäivän, päiväpaisteisen, kukkastuoksuisen suvipäivän,
jossa soi ja liversi joka oksalla. Ja samalla tunsi hän ihmeellisesti
irtautuvansa ujosta kömpelyydestäänkin. Lujin laivurisormin tarttui
hän tytön käsivarteen ja puristi. Eikä tyttö vastustellut, nauroi
vain mielissään tästä miehekkäästä väkivallasta ja nojautui Pietarin
povea vasten. Pietari tunsi hänen povensa nousun ja laskun, ja aivan
kuin silmittömäksi soenneena kietoi hän voimakkaat käsivartensa tytön
ympärille.

— Mikä sinun on nimesi? puuskahti hän.

— Mirja minä olen, mutta älä tapa minua, huusi tyttö nauraen.

Pietari päästi hänet äkkiä ja vilkaisi hätääntyneenä ympärilleen
sumuisilla silmillään. Ilokseen näki hän, että lapset olivat poistuneet
ja että teltassa oli vai nuori mustalainen, joka yhä nauroi. Samassa
tuli sinne akkakin, ja tiirotti häneen noidansilmillään. Mutta Pietari
tunsi nyt häntä kohtaan melkein samallaista lämpöä kuin äitiään
kohtaan. Hänestä tuntui, että nämä kaikki kuuluivat nyt samaan
perheeseen kuin hänkin, ja saivat tietää kaiken. Miksi hän ujostelisi
sukulaisiaan, jotka varmaankaan eivät häntä pitäisi itseään halvempana
eivätkä katselisi yli olkansa! Miten hellä ja hyvä Mirja olikaan häntä
kohtaan!

— Mene noutamaan viiniä! sanoi tyttö anoen.

Ja Pietari oli valmis hänen käskystään tekemään mitä tahansa.

— Mistä minä sitä saan? kysyi hän vain.

— Etkö sinä tiedä sitäkään! nauroi tyttö, ja hänen naurussaan oli
herkkä ihailun vivahdus.

— Voinhan minä lähteä mukaan, sanoi nuori mustalainen kärkkäästi.

— Mene jos haluttaa, virkkoi tyttö kylmäkiskoisesti.

Mutta samassa hän kävi hyvin totiseksi ja katseli tunnustellen Pietarin
kasvoja.

— Onko sinulla paljon rahaa? kysyi hän hieman vavahtavalla äänellä.

— Vähän vain, vastasi Pietari kevyesti, mutta unehtui sitten lämpimin
katsein tuijottamaan tytön silmiin, jotka kuvastuivat niin hellää
osanottoa.

— Menehän nyt, sanoi tyttö ikäänkuin auttaen häntä irtautumaan. Mutta
varo häntä, lisäsi hän kuiskaten ja luoden nuoreen mustalaiseen melkein
vihaisen katseen.

Mustalaisakka tähysteli tutkivasti menijäin jälkeen ja ärähti sitten
tyttärelleen:

— Mitä sinä hänestä! Onkohan tuollaisella mitään?

— Olkoonpa jos! Onhan hän luvannut tuoda viiniä, vastasi tyttö
umpikuljuisesti.

Akka ynähti, mutta näytti tyytyvän siihen. Istui kotvan kyyryisillään,
mutta virkkoi sitten:

— Menisit sinäkin noutamaan jotakin syötävää!

— Mene itse, vastasi tyttö. Minä tyydyn viiniin.

— Paras taitaa ollakin, että lähden, ärähti eukko.

Hän otti muutamia kolikoita mukaansa siltä varalta, ettei emänniltä
sattuisi saamaan ruokaa povaamalla tai kerjäämällä.

— Säästäkää minullekin tilkkanen! sanoi hän ja lähti mennä lynkkäämään.

Tyttö riisui tanssihelynsä ja pukeutui arkihetaleihinsa, jotka
olivat jokseenkin räikeänkirjavat. Sitten kietaisi hän villahuivin
hartioilleen ja istui odottamaan. Hänen odottaessaan tuli vanha
porvarismekkoinen mies ja kyseli laivuriaan. Hän arvasi sen
tarkoittavan Pietaria, mutta ei mennyt enempää selittelemään.

Kotvan kuluttua palasi Pietari nuoren mustalaisen keralla, ja heillä
oli mukanaan kokonainen "häränpää" punaviiniä. Se oli tosin vienyt
Pietarin säästörahat melkein viimeiseen aurtuaan, mutta meniväthän
ne hänen tähtensä, tuon tumman, joka niin ihmeellisesti oli hänet
lumonnut, ja jonka katseesta oli heijastanut rajaton lupaus.
Äänettömänä astui hän nuoren mustalaisen jälestä telttaa kohden
häränpään muotoinen viinileili kainalossaan. Hän melkein odotti
näkevänsä, että teltta oli poissa ja hurmaava unelma hälvennyt, ja
ilostui sitä enemmän, kun näki Mirjan siellä odottamassa riemuisa
uhmahymy huulillaan.

Karkeloaskelin riensi Mirja teltassa olevalle arkulle ja kaivoi sieltä
tinapikarin. Se kaadettiin täyteen, ja Mirja ojensi pikarin Pietarille.
Hän joi sen pohjaan.

Tulista se oli. Pietari tunsi pian hehkuvirtojen kiertävän suonissaan,
väreillen haarautuvan kaikkialle ja nousevan huumaavana päähän. Onnesta
muhoillen istuutui hän arkun kannelle, ja Mirja istui hänen rinnalleen.

Mirja alkoi laulaa, ja nuori mustalainen säesti häntä viheltäen.
Outosointuisia mustalaislauluja he lauloivat, ja vähänväliä
tyhjennettiin uusi pikari. Viini, laulu ja tytön läheisyys huumasivat
Pietaria yhä enemmän, hänen mielikuvituksensa kiihtyi muovaamaan hurjia
unelmia ja tuumia. Mutta hän istui melkein liikkumatonna, roheten
tuskin luoda katsettakaan vierellään istuvaan. Hänen silmänsä sumenivat
yhä enemmän ja syysiltakin alkoi hämärtyä.

Pimeänhämärässä näki hän telttaan saapuvan kolkonnäköisen vanhemman
miehen, vieläkin mustemman kuin nuori mustalainen. Hän sai viinistä
osansa hänkin, ja molemmat miehet alkoivat sitten keskenään neuvotella
jotakin. Vihdoin he näyttivät pääsevän yksimieliseen päätökseen ja
lähtivät yöhön.

Mirja nousi silloin kuin jousen ponnahduttamana, täytti pikarin
piripinnaksi, kostutti hieman huuliaan ja ojensi pikarin Pietarille.
Pietari loi katseen häneen, ja tyttö näytti aivan kuin kipenöivän ja
säteilevän sytyttäviä, tummansäikkyviä säteitä, jotka leimahduttivat
Pietarin horroksistaan palavaan hulluuden puuskaan. Hän tarttui
pikariin, ja tytön huulten kosketus antoi sille ihmeellisen
hurmavihkimyksen. Hän kulautti sen pohjaan ja kuiskasi villisti:

— Vielä!

Tyttö täytti pikarin uudestaan, ja hän joi sen uudestaan pohjaan. Tyttö
täytti sen monta kertaa ja he tyhjensivät sen vuoronperään. Ja lopulta
tunsi Pietari olevansa pelkkää tulta ja liekkiä.

Ja yhtäkkiä tunsi Pietari jotakin hehkuvaa sylissään ja kaulansa
ympärillä ja palavan suutelon huulillaan.

Ja sitten peittyi kaikki pimeään.

       *       *       *       *       *

Pietari ei tiennyt miten pitkä aika oli kulunut. Hän ei ollut nukkunut
silmäntäyttäkään, mutta ei siltä ollut valveillakaan. Kun hän raotti
silmiään, näki hän vain pimeää ja pimeässä ikäänkuin väräjäviä
tulisirkosia. Hän kuuli hengityksen viereltään ja silloin tällöin
hiljaisen liikahduksen, mutta ei välittänyt ajatella mitään, ei
liikahduttaa jäsentäkään.

Siinä unen lumeissa maatessaan kuuli hän jonkun vetävän auki
kangasverhon teltan ovelta ja tulevan hiljaa sisään, pysähtyvän ja
jälleen hiipivän. Ja ne hiipivät askelet lähestyivät häntä. Hän tunsi
kohta käsin tunnusteltavan vaatteitaan ja kukkaroa, joka oli hänen
vyöllään.

Mutta silloin kuuli hän Mirjan jotakin kysyvän ja miesäänen kuiskaten
vastaavan. Kuiskaten keskustelivat he tuokion, mutta sitten Mirja nousi
hyvin vihaisena ja he riitelivät rajusti keskenään. Lopulta mies kuului
taipuvan Mirjan tahtoon ja loittoni.

Pietari aavisti sekavissa ajatuksissaan, että jompikumpi mustalaisista
oli aikonut ottaa hänen kukkaronsa. Siinä tosin ei ollut mitään, mutta
häntä ilahutti, ettei kukaan vieras päässyt sitä tietämään. Toisekseen
tuntui hänestä niin hyvältä se, ettei Mirja sallinut hänelle tehdä
mitään pahaa, eikä itse koskenut hänen kukkaroaan, vaikkei tiennytkään
sitä tyhjäksi. Entisen huumauksen sijaan hän tunsi hellää luottamusta
Mirjaa kohtaan, ja se rauhoitti niin hänen mielensä, että hän vaipui
sikeään uneen.

Yhtäkkiä heräsi hän vimmattuun kavionkopinaan ja hälisevään puheluun.
Vaikka olikin melkein pilkkosen pimeä, saattoi hän eroittaa, että
molemmat miehet purkivat kiireimmiten telttaa kasaan. Molemmat
naisetkin heräsivät hälinään ja alkoivat kasata ryysyjä ja rihkamaa
vankkureille. Ykskaks oli kaikki kunnossa ja mustalaismatkue kapusi
kuormalle.

Vankkurit olivat lähtemäisillään liikkeelle, kun Mirja alkoi
innokkaasti torata toisten kanssa. Sitä kesti kotvan, mutta vihdoin
Pietarikin kutsuttiin vankkureille ja käskettiin hänen opastaa suorinta
tietä Raumaa kohden. Ja iloinen oli Pietari saadessaan kavuta Mirjan
rinnalle, vaikka häntä ihmetyttikin tällainen äkkilähtö yön pimeydessä.

Salaperäisen hiljaa mentiin rinnettä alas torille, yli Aurajoen
sillasta ja läpi kaupungin. Mutta Aningaisten mäestä päästyä ylös ja
jälleen alas sai hevonen maistaa ruoskaa ja matka katkesi vimmattua
vauhtia.

Pietari ei malttanut olla Mirjalta kyselemättä, missä vanha mustalainen
oli ollut eilen ja yön ja mitä tämä äkillinen lähtö merkitsi.
Kuiskien selitti Mirja muutamin sanoin, että hänen isänsä oli ollut
markkinapäivät tekemässä hevoskauppoja karjatorilla. Oli ostanut,
vaihtanut ja myynyt, jääden lopulta hevosetta. Mutta yöllä oli sitten
hankkinut matkahevosen. Pietari arvasi, että hevonen oli hankittu
sellaisella tavalla, että täytyi kiireimmiten lähteä pakoon.

Ja hyvä olikin hevonen, virkku ja voimakas. Ruoskaa saatuaan pyyhälsi
niin, että he päivän alkaessa hämärtää olivat jo väistäneet parisen
peninkulmaa.

Mutta vaikenevan päivän koitteessa näkyi, että hevonen höyrysi ja
vaahtosi kauttaaltaan. Yhä suurempina lepereinä valui vaahto pitkin
kylkiä vatsan alle, ja yhä hitaammaksi kävi juoksu, läiskyipä ruoska
kuinka tahansa. Ja vihdoin kaatui hevonen tielle eikä enää noussut.

Siinä nyt neuvoja kysyttiin. Ja vanha mustalainen tiesi keinonsa.

Hän tiesi miten suuret herrat taipalia tekivät. Ei viitsitty mennä
tienvarrelle asetettuihin majataloihin, taverneihin, sillä niissä
täytyi maksaa ruuasta ja yösijasta. Mentiin nimismiestaloihin ja missä
vain tiedettiin jotakin saatavan, syötiin ja juotiin parasta mitä
talosta löytyi, ja sitten aamulla lähtiessä määrättiin pistettäväksi
talon paras hevonen aisoihin. Niin oli herroilla lupa tehdä ainoastaan
kuninkaan asioilla matkustaessaan ja kuninkaan veroja kulettaessaan.
Mutta niin suuremmat kuin pienemmätkin vapaaherrat tekivät samoin myös
liikkuessaan omissa puuhissaan. He harjoittivat luvatonta maakauppaa,
ja voudit ryöstivät liika veroa ja ottivat lahjaksia, ja vapaakyydillä
he kulettivat sitten tavaransa markkinoille. Ja kun niin tekivät muut
herrat, ritarit ja vapaamiehet — ja vapaasäätyynhän tähän aikaan pyrki
pieninkin ruunun juoksupoika — niin mikseivät mustalaiset olisi tehneet
samoin! Vapaasäätyynhän hekin kuuluivat, olivat vapaita ja verottomia
kuin taivaan linnut! Täytyikö heidän jäädä tihkamaan tähän kuolleen
hevosen ääreen! Oli mentävä vain taloon ja vaadittava vapaakyyti
hyvällä tai pahalla. Ja miksei oikein parivaljakkoa yksin tein?
Siinä oli talo aivan lähellä, hyvinvoivalta vielä näyttikin. Tietä
kulki akka, ja kun siltä kysyttiin, sanoi hän sen olevan Leikkolan
nimismiestalon.

Vanha mustalainen käski toisten jäädä tielle vankkureihin ja meni itse
taloon. Viipyi kotvan ennenkun hän palasi.

— Eivät aikoneet lähettää ruokaa herroille, mutta kun sanoin, ettei
jalosukuinen rouvasväki lähde vaunuistaan heidän savutupiinsa, ja
heilautin ruoskaa, niin jo lähti emäntä liikkeelle. Ruokaa tulee ja
olutta myös. Eivät aikoneet antaa hevosiakaan, työssä kuuluivat muka
olevan. Mutta kun uhkasin hirrellä ja kaakinpuulla, niin lupasi isäntä
lähettää sanoja naapureihin. Hyväkös tässä on herrojen tehdä taivalta!

Kerskuessaan vanha mustalainen tuli iskeneeksi silmänsä hevoseen.
Henkensä se jo oli heittänyt, mutta sääli sitä oli sittenkin jättää
niine hyvineen. Katseli ja tuumi hetkisen, sitten sieppasi puukkonsa.
Saisihan edes hinnan nahkasta.

Hän oli parhaallaan nylkemistouhussa, kun talosta tuotiin ruokaa.
Emäntä oli laittanut evästä pärekoriin, siroimpaan ja puhtaimpaan
mitä talossa oli, ja lähtenyt itse piikasensa kanssa tuomaan, että
saisi nähdä armollisen rouvasväenkin. Siunaus häneltä pääsi nähdessään
jalosukuisen herran itsensä hevosta nylkemässä, työssä, jota kunnon
isäntämieskin piti arvoaan alentavana. Vielä enemmän hän ällistyi
nähdessään, miten herra nylkypuukkonsa pisti hampaidensa väliin, otti
ja viilsi taas ja piti välillä hampaissaan.

Mutta silloin oli emäntä aivan lysähtää maahan, kun herra kävi käsiksi
leipään ja leikkasi samalla puukolla!

— Jesmaar, jesmaar! pääsi häneltä, ja tuskin oli hänellä aikaa
vilaistakaan armolliseen rouvasväkeen, kun lähti kiireimmiten
rientämään kotiin.

Jalo herrasväki söi hyvällä ruokahalulla. Mutta tuskin oli vanha
mustalainen ehtinyt palata työhönsä, kun kylästä tuli miekkonen
hiipivin askelin ja jälkeensä vilkuen. Lähelle tultuaan sieppasi lakin
päästään ja kumarteli.

— Itsekö herra... eihän herran tarvitse itsensä... jos minä saan...

Mustalainen ojensi hänelle veitsen, ja mies kävi työhön. Mutta liikkui
tuskin siksi, että tuppi heilui. Hänellä oli sanottavaa sydämellään, ja
siinä herraa auttaessa oli hyvä tilaisuus puhua.

— Sitä minä... että kun herra on niin alava, ettei vaadi päivätöitä,
itse nylkee hevosensakin... sitä minä, että sanoisitte kuninkaalle,
miten tämä meidän vouti sortaa köyhää kanssa, teettää ruunun päivätöinä
kaikki omatkin työnsä, kuletuttaa tavaransa ja ottaa kyntöhevosen
kylvetyltä pellolta, niin että siemen itää maan päälle. Kiskoo
liikaveroa itselleen, mittaa väärin mitoin, vie maat ja niityt...

— Nylehän!

— Kyllä nylen, hökäisi mies, mutta jatkoi yhä kielimistään. — Tämä
meidän vouti antaa kaikkien muidenkin herrojen nylkeä talonpoikaa
mielin määrin. Lahjakontti se on... jos kuka lahjan vie, herra tai
talonpoika, hän saa tehdä mitä tahansa. Tämä Leikkolan nimismieskin
on sen lahjonut. Ei se tätä hätyyttele kyydeistä eikä muista. Aina
tämä vain haettaa hevoset naapureista, ei valjasta omiaan, kun herrat
tahtovat. Niin, että sanoisitte kuninkaalle, jollette itse...

Puhuessaan oli mies vilkunut Leikkolan nimismiestaloon päin. Yhtäkkiä
pudotti hän veitsen ja lähti mennä vääntämään, niinkuin ei olisi
herroja kumartamaan pysähtynytkään.

Sillä talosta tuli itse Leikkolan nimismies, tienoonsa isäntämiehistä
mahtavin. Kulmat kurtussa hän tuli, tähysteli herraa, joka jälleen oli
itse ryhtynyt nylkemään hevostaan, tähysteli ryysyvankkureita ja niissä
istuvaa herrasväkeä.

— Sitä minä, virkkoi hän totisesti, tulin sanomaan, ettei tästä kylästä
taideta antaa hevosta, jollei herrasväki näytä papereitaan.

— Mitä? Papereita? Milloin talonpoika on pantu herrojen paperien
tarkastajaksi? Osaatko edes lukea?

— Eiköhän tuota osattane, mikä papereita liekin. Ja voutikin asuu
muuten tien varressa Pöytyän kirkolla.

— Voutiko? Lahjakontti! Silloinpa sopii pistäytyä kysymässä, paljoko
hän on sinulta saanut, kun tohdit niskoitella. Varo, hänestä ei sinulla
ole apua, lähteä saa itsekin kaakinpuuhun.

Isäntä kynsi nolona korvallistaan.

— Mars hevosia noutamaan! huusi mustalainen ja heilautti uhkaavasti
piiskaansa.

Isäntä käännähti äänetönnä ja meni.

Kohta tulikin mies kahden hevosen keralla. Äänetönnä ja synkkänä
valjasti hän hevoset vankkurien eteen. Mustalainen oli saanut hevosensa
nyljetyksi ja oltiin valmiit lähtemään.

Mustalainen käytti itse ruoskaansa. Kyytimiehen murina ei auttanut,
ruoska läiski vaan, ja huimaa vauhtia mentiin. Pian alkoivat hevoset
hikoilla. Kyytimies kävi yhä synkemmäksi ja umpikuljuisemmaksi mitä
kauemmin hurjaa menoa jatkui.

Pöytyän kirkolla hän yhtäkkiä pyöräytti pois valtatieltä.

— Mihin nyt? kysäisi mustalainen.

— Vaikkapa käytäisiin voutia tervehtimässä.

Mustalainen luimisti.

— Niinkö? Hyvä! sanoi hän vihdoin.

Kartanoon päästyä hyppäsi hän vankkureilta ja riensi tuimasti
päärakennuksen portaita kohden. Kyytimies jäi hätääntyneenä
tuijottamaan jälkeen.

Hän kiitti onneaan, kun mustalainen palasi niine hyvineen. Vouti ei
toki ollut kotona.

Jalo herra sai lukea omaa lakiaan. Eikä kyytimiehen auttanut muuta kuin
ajaa samaa karkua edelleen.

Hevoset olivat jo kaatumaisillaan, kun vihdoin pysähdyttiin kylän
kohdalle. Täällä, kun kerran oli kyydillä tultukin, sai herrasväki
hevoset muitta mutkitta.

Loimaalla ajettiin täyttä karkua ohi Virtsanojan kartanon, jossa vouti
asui. Illan tullen yövyttiin tienvarteiseen taloon ja nautittiin
maksutonta kestitystä, kuten herrat konsanaan. Aamulla kovistettiin
taas kyytiä.

Yönseutuna oli ollut talon ja koko kylänkin väellä aikaa tarkastella
outoja vieraitaan ja ihmetellä, keitä he oikeastaan mahtoivat
olla. Vaikka he sopertelevin ruotsinsanoin selittivät kulkevansa
Portugalin hallituksen puolesta ja kuninkaan suojeluksella tutkimassa
kauppamahdollisuuksia täällä Pohjan perillä, syntyi kuitenkin
moninaisia epäluuloja. Ja vaikka he olisivat olleetkin niitä, joita
sanoivat olevansa, ei pidetty oikeana että vieraan riikin lähettiläät
saivat kulkea kuninkaan vapaakyydllä.

Kylässä sentähden niskoiteltiin heille vapaakyytiä antaessa, varsinkin
kun oli illalla nähty, miten puolikuoliaiksi he olivat edelliset
kyytihevoset ajaneet. Eivät uhkaukset eivätkä ruoskanheristyksetkään
ottaneet heitä taivuttaakseen.

Vanha mustalainen oli vähällä joutua ymmälle. Mutta hän keksi keinon
lopultakin.

— Missä voutinne asuu? kysyi hän uhkaavasti.

Se kuului asuvan tienvarressa edessäpäin, Köyliönsaaren kartanossa.
Sen tiesi hyvin Pietari Kovapääkin, sillä Rauma kuului jo hänen
voutikuntaansa. Pietari tiesi myös sen, että Köyliönsaaren kartano oli
ennen kuulunut Lallille, pyhän Henrikin surmaajalle, oli sitten otettu
kirkolle, mutta tämän nykyisen kuninkaan aikana riistetty kirkolta
ruunulle.

— Sinne asti ainakin olette velvolliset antamaan kyydin. Siellä asia
selvitetään, komensi mustalainen.

Se pani jo isännät punomaan päätänsä.

— Hevoset aisoihin! huusi mustalainen. Vouti ratkaiskoon, onko kyyti
vapaa vai maksettava!

Hevoset pantiin aisoihin. Mutta kyytimies ei ollut oikein varma, oliko
parempi mennä voudin luo vai mieluummin pyydettävä, että ajettaisiin
ohi. Niin vähän luotettiin voudin tuomioon.

Heti lähdettyä läimäisi mustalainen hevosia. Mutta toinen niistä oli
vauhko, ja sen pillastus tarttui toiseenkin. Ne läksivät laukkaamaan
vimmattua vauhtia, vankkurit keikkuivat epätasaisella tiellä kuin
paukkulauta ja molemmat naiset pitelivät kiinni mistä voivat. Ja itse
vanha mustalainenkin malttoi siitä pitäen olla koettamatta ruoskaansa
näihin hevosiin.

Säkylän kylän kohdalla teki kyytimies täyden tenän eikä aikonut lähteä
enää kauemmas. Mustalainen puolestaan oli kyllästynyt alituiseen
uusien hevosten kivestämiseen, eikä sanonut olevan aikaa vaihtaa. Kun
kyytimies yhä niskoitteli, tiuskaisi jalo herra:

— Sitten voudin luo!

Siihen ainakin kyytimiehen täytyi suostua, ja niin jatkettiin matkaa
hiljan verkkaan Köyliönsaarta kohden.

Taisi herraa sentään hieman arasteluttaa, koska alkoi Pietarilta
kysellä, mikä tämä vouti oli miehiään. Pietari kertoi mitä oli kuullut.
Kertoi, että vouti Matz van Klewen oli kaikkein pahimpia kansansortajia
ja riistäjiä. Se osteli ja keinotteli verotiloja talonpojilta ja
liitti ne verottomiin tiluksiinsa, niin että verotalonpojat saivat
yhä raskaampia veroja maksaa. Laamanni Jönssi Kurjen palvelijat
saivat ympärinsä liikuskellessaan mässätä taloissa mielinmäärin.
Olueenkaan eivät he tyytyneet vähempään kuin kokonaisiin tynnyreihin.
Juovuspäissään he raiskasivat talonpoikien vaimoja ja tyttäriä. Ja jos
voudille valitettiin, ajoi hän valittajat tiehensä. Lahjoja hän otti
keneltä vain sai, ja lahjojat saivat tehdä mitä ikinä tahtoivat. Kerran
antoi hän miesmurhankin painua lankaisiin, otettuaan murhamieheltä
lahjaksi kaksi härkää ja kuusi leiviskää voita, muka kuninkaan
nimessä, vaikka pimitti ne itselleen. Kuninkaallekaan ei häntä vastaan
uskallettu valittaa, kun valittajat vain joutuivat hänen vihoihinsa ja
kenties kaakinpuuhun.

Kuullessaan tämän myhäili mustalainen partaansa ja kaivoi vanhasta
arkkupahasesta jo tiellä valmiiksi muutamia unkarinkultasia.

Kartanoon päästyä ehätti hän voudin puheille kyytimiehen sitoessa
kiinni hevosiaan. Kyytimies meni jouduttuaan jälestä, ja he viipyivät
kotvan sisällä. Kun he vihdoin palasivat, tuli Matz vouti avopäin
portaille mukana ja kumarteli kohteliaasti jäähyväisiksi.

— Ainakin Euraan asti on sinun kyydittävä, jos herrasväki Raumalle
poikkeaa. Ja hidastelematta! huusi vouti kyytimiehelle vielä jälkeen.

Mahtoi hän sentään hieman ällistyä nähdessään ryysyvankkurit portilla.
Ainakin hän seisoi kotvan portailla katsellen matkalaisten jälkeen.

Tästä lähin jatkui matka kohtalaisen hyvää vauhtia. Eurassa vaihdettiin
vielä kerran hevoset ja illansuussa lähestyttiin Rauman rantoja.

Kuta lähemmäksi kotikylää tultiin, sitä kovemmin alkoi Pietari
Kovapäätä arveluttaa tässä seurassa meneminen tuttujen näkyviin. Ja
jos vieraat miten elämöisivät ja räiskäisivät kylässä, lankeaisi siitä
tavallaan syy hänenkin niskoilleen.

Uotilan kylää lähetessä, kun Rauman kirkon risti tuli näkyviin, kääntyi
vanhempi mustalainen Pietarin puoleen:

— Etkö voi neuvoa, mistä löytäisimme kylässä majapaikan?

Pietari istui tuokion äänetönnä. Sitten hän äkkiä kohentautui:

— En tiedä. Ja minä taidankin täällä nousta pois vankkureista.

Molemmat mustalaiset katsoivat häneen vihaisesti.

— Nyt, kun olemme koko matkan sinua hyödyttömästi mukanamme raahanneet,
ärähti vanhempi tuimasti. — Nyt herrojen palvelija aikoo livistää!

Molemmat miehet näyttivät niin uhkaavilta, että Pietari oli tarkoin
varuillaan.

Päästyä juuri Uotilan ohitse hyppäsi hän yhtäkkiä pois vankkureista.
Vanhempi mustalainen hosaisi piiskallaan hänen jälkeensä.

— Tulehan vielä näkyviimme! kuului huuto rattailta.

Vankkurit vierivät pois.

Yksin jäätyään ja vitkaan tietä eteenpäin astuessaan vaipui Pietari
sangen alakuloisiin ja sekalaisiin mietteihin. Hiipaisi vieläkin
sydäntä muistaessa hurmailtaa Turussa. Mutta samalla vihlaisi
ajatellessa, että he seikkailurikkaalla matkalla olivat olleet melkein
vennon vieraat toisilleen, vaikka hän äänetönnä vankkurissa istuessaan
ja tuontuostaan tyttöön vilaistessaan oli tuntenut saman lumovoiman
sydämessään kuin ennenkin.

Kaupunkia lähetessä tyttö kuitenkin jäi syrjemmälle hänen
ajatuksissaan. Hänen mieleensä kiehkesi ilmielävänä Pakilan tupa
arkiaskareissaan hyörivine asukkaineen. Miten hän selittäisi
asiansa Henrik vanhukselle, ja mitä oli ukko sanova? Kenties ei
ottaisikaan häntä enää palvelukseensa, kenties häntä rangaistaisiin
karkaamisestaan? — Ja Marketta! Olihan se nähnyt, mihin, kenen luo hän
jäi... Mitä Marketta mahtoi ajatellakaan? Pietari tunsi halua vajota
maan alle, kun ajatteli hänen suuria totisia silmiään. Tuli vielä niin
ajattelemattomasti hypätyksi pois vankkureista... paras olisi ollut
iäksi jäädä mustalaisten matkaan.

Pietari paran askeleet kävivät yhä hitaammiksi ja raskaammiksi.
Kaupunkia lähetessä tuli häntä vastaan kyytimies ratsastaen toisella
hevosella ja taluttaen toista jälestään. Ja Hoikkalan talon kohdalla,
joka oli tien varressa kaupungista vähän erillään, näki hän
mustalaismatkueen tien toisella puolen. Miehet pystyttivät parhaallaan
telttaa, talosta näkyi jo juosseen heidän luoksensa pari tyttöä, joille
mustalaisakka povasi.

Pietari lähti astumaan tuimaa vauhtia ja aikoi heidät sivuuttaa
vilkaisematta päinperin. Mutta juuri ohi päästessään kuuli hän teltalta
nuhtelevan ja lämpimästi värähtävän äänen:

— Pieta'!

Silloin täytyi Pietarin vilaista sinne. Tyttö seisoi pukeutuneena
tanssipukuunsa ja helyihinsä ja loi häneen pitkän katseen, joka
näytti yhtä kiehtovalta ja kutsuvalta kuin Turussakin. Mutta samassa
kääntyivät molemmat miehetkin työstään häneen, heristivät nyrkkiään ja
uhkaavasti murisivat jotakin.

Pietari kiirehti jälleen askeleitaan.

Pitkälle Kuninkaankadulle jouduttuaan kohtasi hän tuttuja, jotka
katselivat häntä niin oudoksuen ja pysähtyivät tahtoen ruveta
utelemaan. Mutta hän tuskin tervehti heitä, painoi vain päänsä
kumarruksiin hartiainsa väliin ja kulki kulkuaan.

Pamppailevin sydämin hän vihdoin astui Pakilan tupaan. Siellä oli
ainoastaan Martta muori ja Marketta. Edellinen istui kehräten
värttinällä ja Marketta kutoi pitsiä. Marketta vilkaisi oveen sen
auetessa, mutta istui sitten selin jäätävän kylmänä eikä ollut
tulijasta tietävinään. Martta muori kehräsi hyvän kotvan äänetönnä
hänkin, sitten rykäisi hiljaa ja virkkoi:

— Tulipas sieltä viimeinenkin markkinamies.

Tuokion äänettömyyden jälkeen lisäsi hän:

— Luultiin jo jääneen sille tielleen.

Taasen kotvan äänettömyys, ja sitten muori kysyi:

— Taitaa olla nälkä?

— Eipä tuo...

— Niin, eihän tuota ole enää pitkältä iltaiseenkaan, tuumi muori.

Sitten tekivät äiti ja tytär äänettöminä töitään niin pitkän ajan, että
Pietarista tuntui aivan tukalalta.

Ukko on Tukholmassa, virkkoi sitten muori jälleen. Olemme koko päivän
odotelleet hänen paluutaan.

Pietari nousi ja pujahti ulos, ikäänkuin olisi odottanutkin vain
jotakin tällaista selitystä. Portista poikkesi hän vasempaan ja meni
Pakilan katupuotiin.

Siellä hyöri nuori Henrik muutamain ostajain kanssa. Pietari odotti
että se neuvoisi hänet jotakin tekemään. Mutta ei neuvonut, vilkaisi
vain tuon tuostaankin uteliaasti ylävähköllä tavallaan. Mutta Pietari
oli tuntevinaan siinä katseessa niin ystävällistä myötätuntoa kuin se
olisi tahtonut sanoa:

... Hyvin ymmärrän sinut, hyvin ymmärrän...

Ostajain mentyä loi nuori Henrik Pietariin toverillisen katseen, joka
kuvasti puoleksi osanottoa, puoleksi uteliaisuutta, mutta virkkoi vain:

— Tulitko maitse vai meritse?

— Maitse.

— Miten ihmeellä jouduit niin pian?

— Onnistuin pääsemään hevoskyydissä.

— Olipas se ajoa!

Nuori Henrik näytti tahtovan kysellä enemmänkin, mutta Pietari ei ollut
halukas enempää selittelemään, vaan pujahti ulos.

Ja nuori Henrik jäi puotiin yksin unelmoimaan kaukorantojen neidosta,
iloa ja elonhilpeyttä säteilevästä neidosta, joka Turun markkinoilta
oli isänsä haahdessa purjehtinut aivan toisaanne päin. Niin valoisana
kuin itse päivänsäde kuvastui kaukorantojen neito nuoren Henrikin
mielessä, ja siinä yksin istuessaan ja unelmoidessaan tuudittui hänen
mielensä hiljaiseen, autereiseen kaihoon.

Pietari tapasi kadulle tultuaan Hilapan. Sillä koulua käyvän Hilapan
ei tarvinnut istua päivät päästään pitsikuteen ääressä, vaan sai
juoksennella ulkosallakin pidettyään huolen läksyistään.

— Ka, Pietu! riemuitsi tyttö. — Tiedätkös, Junu hukkui, huudahti hän
samassa. — Ja se oli minun syyni! — Ja nyyhkyttäen alkoi hän kertoa
miten se kävi.

— Isä on Tukholmassa, jatkoi hän sitten melkein samaan henkäykseen, —
ja minä olen tähystellyt Karinlahden rannalla, mutta ei heitä vielä ole
näkynyt. Mennäänkö yhdessä katsomaan?

He lähtivät katua sinnepäin. Poikkikadun kohdalla näkivät he Pakilan
kotilaiturin, ja molemmat kävivät silloin hyvin vakavaksi. Pietari näki
siellä haahden, jonka oli pitänyt mennä yhteen painoon Keminsuulle.
Oliko se kotona siksi, että laivuri oli poissa? Hilappa muisti taasen
taivasjalat ja Toron Junun, ja häneltä pääsi raskas huokaus.

— Olipa hauskaa, että tulit, sanoi hän kohta surunsävyisellä äänellä —
Tuliko se tyttökin? kysyi hän äkkiä.

— Mikä tyttö?

— Sepä musta! Hänenkö tähtensä sinä jäit sinne?

Pietari punastui ja loi äänetönnä silmänsä maahan. Tietysti he tiesivät
kaiken! Se hävetti, mutta samalla tunsi hän povessaan mielihyvääkin.
Hänestä tuntui hyvältä se, että Hilappa oli hänelle niin avomielinen
ja osanottavainen. Hän tunsi pikku tyttöä kohtaan niin lämmintä
kiitollisuutta, että teki aivan mieli tarttua käteen.

Saapuessaan Karinlahden rannalle näkivät he purjehaahden parastaikaa
laskettavan salmen suusta.

— He tulevat! huusi Hilappa.

Vitkaan liukui haahti satamaan. Pietari oli mitä topakin ottamaan
vastaan köysiä ja kytkemään.

— Kas, joko sinäkin olet kotosalla! sanoi Henrik vanhus astuttuaan
maihin.

Lähtiessään kotia kohden viittasi hän Pietarin rinnalleen.

— No, millä puolustaudut? kysyi hän.

Siinä se oli tunnonkysymys. Pietari kulki pää hartiain välissä, kolkoin
mielin kuin kaakinpuuhun. Kulki niin hyvän matkaa ja virkkoi sitten
kumeasti:

— Humalaan juottivat.

Henrik vanhus vuorostaan kulki kotvan äänetönnä. Vasta Pakilaa
lähetessä virkkoi hän vakavasti:

— Pidä varasi, sellaisesta tavallisesti koituvat seuraukset itsestään.
Nyt saat huomisaamuna lähteä Keminsuulle.

Kohta lisäsi hän:

— Tytöt saavat tulla mukaan. Marketta on ollut siellä niin usein
milloin äitinsä, milloin minun kanssani, että on tottunut kaupantekoon.
Mutta muuten vastaat retkestä sinä. Hilappa saa myös lähteä oppimaan.
Minä taidan tästä vielä lähteä Sonkin Simon kanssa Danzigiin. Ei tosin
ole paljon vietävää, mutta on suoloja noudettava talveksi.

Samassa kääntyivät he portista pihaan.

Iltaista syödessään Pietarista näytti, että Marketta ynseästi vältti
hänen katsettaan, ja hänestä tuntui aivan tukalalta olla tuvassa.
Kiireesti haukattuaan pyörähti hän sentähden ulkosalle.

Kadut olivat tyhjät. Ainoastaan joitakuita tyttöjä ja poikia näkyi,
viimeisiä niistä, jotka palasivat mustalaismatkuetta ihmettelemästä ja
kuulemasta kohtaloaan. Siinä portilla seistessä mikä liekin Pietarin
katsetta yhä vetänyt kaupungin päähän, jossa mustalaismatkue majaili.
Hän koetti siitä lumovoimasta vapautua. Mutta yhtäkkiä pälkähti hänen
päähänsä aivan kuin pelastavana ajatuksena, että olihan hänen toki
nähtävä Mirjaa vielä viimeisen kerran.

Hän lähti astumaan autiota katua sinnepäin. Kun hän lähestyi telttaa,
huomasi hän jonkun juoksevan vastaansa.

Se oli Mirja.

— Pidin sinua silmällä, odotin, läähätti hän. Mutta älä tule nyt, ovat
vihaisia sinulle. Tule vähän myöhempään, he menevät pois.

Pietari lähti hiljan verkkaan takaisin kaupunkiin päin. Kävellessään
häntä arvelutti suuresti, mihin mustalaiset "menivät pois" yön selkään.
Mutta Mirjan houkutteleva kutsu hälvensi kaikki arvelut.

Sinne tänne harhaillessaan kuuli hän Kolminaisuuden kirkon nurkalla,
Karjankedolla, yövartian yksitoikkoisen joikunan:

    Tiimalasi kymmenen näyttää.
    Hyvän kylän Jumala suojelkoon,
    tulelta ja vaaroista varjelkoon!
    Tiimalasi kymmenen näyttää.

Silloin lähti hän takaisin mustalaisten teltalle. Mirja odotti häntä
siellä pimeässä yksin. Akka nukkui.




VI.

HIRTEEN.


Kymmenisen vuotta sitten tapahtuneen suuren palon jälkeen olivat
raumalaiset asettaneet palovartian, joka kylänväen nukkuessa valvoi
koko kylän turvallisuutta.

Yhdeksän aikaan illalla soitti hän kylänväen yölevolle ja lähti
tekemään kierroksen ympäri kaupunkia. Kierrokseltaan hän palasi
raatihuoneelle tähystelemään tiimalasia, milloin sen pienestä
pohjareiästä oli valunut hiekkaa uuden tunnin verran. Silloin teki hän
uuden kierroksen ja palasi samaan paikkaan. Jälleen tunnin täytyttyä
lähti hän astumaan ja joikui jokaisessa kadunkulmassa iänikuista
virttään niin hiljaa, ettei se suinkaan lähimmässäkään talossa yörauhaa
häirinnyt:

    Tiimalasi ykstoista täyttää.
    Hyvän kylän Jumala suojelkoon,
    tulelta ja vaaroilta varjelkoon!
    Tiimalasi ykstoista näyttää.

Näin astua laapustaen ja surullisen pitkäveteisesti yhä toistellen
samoja sanoja läheni hän vihdoin Patolan kulmaa, joka oli
Kolminaisuuden kirkkoa lähinnä. Siinä oli hän juuri alkamaisillaan
jälleen.

Mutta silloin hän pysähtyi yhtäkkiä. Pysähtyi ja kuunteli. Ja
tosiaankin kuuli hän kirkon ovelta ääniä, aivan kuin jotakin
kiskottaisiin ja kolhittaisiin.

Pakila oli lähellä, ja hän riensi pormestaria herättämään. Henrik
vanhus heräsi kolkutukseen ja riensi kuulemaan mikä oli hätänä.

Yövartia selitti hätiköiden:

— Kirkossa on varkaita. Taitavat ryövätä kirkonäijän.

Samaan kolkutukseen oli herätty viereisessä Rautialan talossakin.
Henrik vanhus käski vartian vielä kolkuttaa vastapäiselle Seppälän
portille. Pukeuduttuaan ja väkensä herätettyään lupasi hän tulla
jälkeen.

Yövartia teki työtä käskettyä, ja pian oli puolenkymmentä miestä
jalkeilla. Vartian keralla juoksivat he kirkon luo. Läntiselle
pääovelle saavuttuaan löysivät he vaivaisukon irtikiskottuna ja
kappaleina. Missä olivat rahat?

Heidän siinä neuvottomina tuumiessaan kuulivat he ryskettä sakariston
ovelta pohjoisen pitkän sivun itäpäästä. Nähtävästi oli saalis ollut
liian pieni, koska aikoivat murtautua sakaristoon saadakseen lisää.

He riensivät sinne. Mutta heidän lähetessään lakkasi ryske ja rosvot
livistivät pakoon tapulin ohi metsään, joka oli kirkosta itään.

— Niitä oli kolme, virkkoi muuan miehistä

— Kaksi minä vain näin, sanoi palovartia.

— Kolme oli!

— Kaksi!

— Oli mitä oli. Jälkeen! huusi seppämestari.

Se ratkaisi joutavan riidan. Miehet lähtivät otaltamaan metsään
rosvojen jälkeen. Nämä olivat päässeet hyvän matkaa edelle, mutta
ajajat kuulivat kyllä jalkojen töminästä ja risujen rasahtelusta missä
he menivät. Metsään päästyään kaarsivat he vasempaan maantielle päin.

— Oikaistaan me maantielle suorempaan, kuiskasi Seppälän ukko. — Mutta
hissukseen!

He alkoivat varovasti hiipiä ja joutuivat pian lähelle mustalaisten
telttaa, samojen kiertolaisten, jotka illansuussa olivat melkein koko
kylän nuorison houkutelleet ympärilleen tanssillaan ja metkuillaan.
He joutuivat parahiksi kuulemaan, miten rosvot kierroksensa tehtyään
pujahtivat telttaan. —

Pietari oli teltan nurkassa kuiskuttelemassa Mirjan kanssa, kun
kuuli parin miehen hiipivän sisään. Hän oli hiljaa, toivoen,
etteivät he häntä huomaisikaan, mutta samalla varuillaan, etteivät
he äkkiarvaamatta pääsisi hänen kimppuunsa. Miehet vetäytyivät heti
pitkäkseen eivätkä enää liikahtaneetkaan, ja Pietari vartoi vain hetkeä
hiipiäkseen tiehensä.

Mutta samassa kuuli hän useain askelten lähestyvän ja pysähtyvän teltan
ympärille. Sitten kuuli hän temmattavan oviverhot auki ja syöksyttävän
sisään.

— Ketkä tulevat häiritsemään nukkuvia keskellä yötä! huusi vanha
mustalainen huonolla ruotsinkielellään, ja molemmat karkasivat pystyyn.

Heitä vastaan riensivät monet askeleet ja syntyi käsikähmä pimeässä
teltassa.

Pietari nousi nurkastaan ja aikoi pujahtaa tiehensä.

— Yksi karkaa! huudettiin, ja häneen käytiin käsiksi häneenkin. Hän
rynnisteli ja hosui ympärilleen, mutta niitä, jotka hänen kimppuunsa
kävivät, oli kaksi, eikä hän päässyt irti.

Siinä otellessaan kuuli hän vanhan mustalaisen huutavan jotakin oudolla
kielellään ja mustalaisakan rientävän hänen luokseen. Kuului kilinää.

— Se antaa akalle rahat! huusi joku niistä, jotka vanhaa mustalaista
pitelivät.

Nähtävästi oli rahoja pudonnut maahankin, koska akka kyyristyi sieltä
jotakin keräilemään.

Toisilla neljällä miehellä oli täysi tosi kahden mustalaisen kimpussa.
Pietarin ahdistajista täytyi sentähden toisen rientää ottamaan akalta
rahoja.

Jäätyään vain yhden kanssa ottelemaan oli Pietarin helppo riistäytyä
irti. Hän lähti juoksemaan tietä kaupunkiin.

Pitkältä ei hän ollut ehtinyt juosta, kun oli vähällä törmätä kahteen
vastaantulevaan mieheen.

— Seis! kuuli hän isäntänsä äänen. Toisen tunsi hän nuoreksi Henrikiksi.

Hän pysähtyi.

— Ka, Pietuko se on, virkkoi vanha Henrik.

Joko rosvot saatiin kiinni?

— En tiedä, saanevatko.

— Ja olitko sinä niin arka, että läksit pötkimään pakoon? sanoi nuori
Henrik ihmeissään.

— En... enhän toki, koki Pietari nolona toimittaa.

— Kirkkoa lähetessämme kuulimme täältä hälinää. Tulimme sentähden
kohti. Lähde vain nyt takaisin sinäkin.

Pietari oli valmis lähtemään.

Mutta samassa juoksi luo se, jonka käsistä hän oli karannut.

— Mihin rosvo juoksi? huusi hän.

— Mikä rosvo?

— Näinhän, että hän juoksi juuri tänne teitä vastaan. Mihin ihmeelle
hän sitten pujahti?

-— Ei tänne ole juossut ketään muita kuin Pietari, sanoi nuori Henrik.

— Sitten se oli hän!

— Tietysti, mutta...

— Kiinni hänet!

— Mitä hulluja! ihmetteli ukko.

— Ottakaa kiinni, auttakaa! huusi mies tarttuen Pietaria käsipuoleen.

— Mutta miksi? kysyi pormestari.

— Hän oli rosvojen joukossa. Kiinni kirkonvaras!

— Kyllä minä nyt pysyn pitelemättäkin, huusi Pietari.

— Älkää hullutelko, hänethän tarvitaan ottamaan rosvoja kiinni,
virkkoi vanha Henrik. Etkös juuri ollut täällä sitä varten? kysyi hän
Pietarilta.

— Niin... en minä... kyllähän minä lähden, änkytti Pietari.

— Tule sitten!

— Koira makkaran vahtiin! huusi Pietarin ahdistaja. — Mutta minä en
päästä häntä livistämään. Totta kai pormestari tietää, että ken päästää
kerran kiinni saamansa varkaan, hän saa maksaa sakkoa 40 markkaa ja
astua varkaan edestä hirteen.

— Pidä sitten hänet. Mutta minä uskallan hänestä mennä takaukseen,
vaikka kova minullakin on edessäni, jos hän karkaa. Tule, Henrik!

Isä ja poika riensivät teltalle. Sitä lähetessään kuulivat he naisäänen
kirkuvan:

— Ei minulla ole mitään rahoja! Ei mitään, päästäkää, heittiöt!

— Minä näin kyllä, miten hän heitti rahat tuonne nurkkaan kädestään,
huusi hänen pitelijänsä.

Miehet oli jo saatu lannistetuksi ja heidän kätensä kytketyiksi selän
taa. Mutta reuhtoivat nämä synkät kulkurit sittenkin pitelijäinsä
käsissä.

— Hiljaa siinä! huusi muuan miehistä. Pääsette kuitenkin
selkänahastanne ja korvistanne!

— Hirressä he saavat roikkua! sanoi toinen.

— Tuskinpa rahoja on niin paljoa, koko markkaa, epäili seppämestari.

— Kirkonvaras saa riippua puolestakin.

Pimeänhämärässä teltannurkassa näki Henrik vanhus istua kyyröttävän
nuoren naisolennon.

— Eikö hänkin kuulu samaan joukkueeseen? kysyi hän.

— Täällä hän oli. Emme tiedä, onko hän millään tavoin ollut osallinen
rosvoukseen.

— Voiko teistä kukaan sanoa, oliko Pietari Kovapää mukana
rosvojoukossa? kysyi Henrik pormestari jälleen.

— Pietariko! vastasi seppä ihmeissään. — Oli täällä kolmaskin, mutta
pääsi pakoon. Emme tiedä kuka hän oli.

— Tämä se oli, huusi mies, joka läheni telttaa pidellen Pietaria
käsipuolesta.

— Saa sitten mennä yöksi korjuuseen hänkin, sanoi pormestari. Miehet
vietäköön suurempaan putkaan, naiset pienempään.

— Ei, huusi Pietari. En ole tehnyt mitään!

Hän koetti rynnistäytyä vapaaksi, mutta miesvoimin kytkettiin hänenkin
kätensä selän taa ja hän sai marssia mukana.

Viereisessä Heikkulan talossa oli herätty meteliin, ja sieltä tuli
lisää miehiä loimottelevin päresoihduin. Toiset lähtivät viemään
vankeja, toisten kera jäi Henrik vanhus päresoihtujen valossa etsimään
teltan nurkasta hopearahoja.

Pieniä ne olivat, penninkejä, puolaurtuoita tai korkeintaan aurtuoita,
sillä suurempia ei maan asujamilta liiennyt taivaan pyhille. Ensin
löytyi neljä penningin rahaa, jotka vastasivat puolaurtuaa, ja
puolaurtuan varas pääsi "nappaajan sakolla": kuudella markalla tai
kahden vuoden työllä jutun isännälle. Kolme kokonaista aurtuaa vastasi
äyrinrahaa, ja kahden äyrin varas oli lain mukaan sidottava aitaan tai
tukkiin ja nylettävä nahka hänen selästään. Jännityksellä poimittiin
nurkasta yhä uusia penninkejä ja aurtuoita. Pian karttui summa kolmeen
äyriin, ja silloin olivat varkaat selkänahkansa lisäksi menettävät
toisen korvansa. Kohta kohosi se neljään äyriin eli puoleen markkaan,
ja puolen markan varas oli menettävä selkänahkansa ja molemmat
korvansa. Mutta karttuiko summa kokonaiseen markkaan? Markan varas
työltä tuorehelta tavattuna oli armotta joutuva hirteen! Karttuiko
se? Löytyi aurtua toisensa jälkeen, mutta täyteen ei markka tullut,
vain muutama aurtua yli seitsemän äyrin. Tavallinen varas olisi siis
pelastunut hirrestä. Mutta olihan kysymys kirkonvarkaista, ja he saivat
riippua, kunhan summa kohosi puoleen markkaan.

Vakaviksi kävivät sentähden miesten mielet etsinnän päätyttyä. Mutta
Henrik vanhus mietti vain yhtä ainoaa seikkaa ja pudisteli päätään:
hän ei voinut uskoa, että Pietari Kovapää, Topi Kovapään poika, oli
osallinen varkauteen.

Rosvojen muut tavarat otti pormestari takavarikkoon. Teltasta
ryysykasojen alta löytyi myös arkku, ja ylen riemastuivat miesten
mielet, kun se avattiin. Tukulta siellä oli kultaa ja hopeaa,
kokonainen kasa Kyösti kuninkaan lyöttämiä suuria hopeariksejäkin,
joiden toisella puolen oli vapahtajan ja toisella kuninkaan kuva. Nämä
rahat ja kaikki, mitä varkailla oli varastetun lisäksi mukanaan, oli
tuomion langettua lain mukaan jaettava kiinniottajain kesken.

Ei ollut yörauhan häiriö mennyt hukkaan!

Pietari pistettiin mustalaisten mukana putkaan, ja ovi romahti salpaan.

Silloin valtasi hänet mitä hurjin vimma. Hän alkoi ryskyttää ovea ja
huutaa täyttä kurkkua:

— Avatkaa, päästäkää minut pois! Minä en ole varas! Minun täytyy
aamulla varhain lähteä merille, enkä tahdo olla täällä rosvojen kanssa.
En tahdo! Avatkaa! Päästäkää!

Hän olisi huutanut äänensä sorruksiin, mutta takaapäin alkoi sataa niin
navakoita nyrkiniskuja hänen takaraivoonsa, ohimoihinsa, niskaansa
ja selkäänsä, ettei hän joutanut muuta ajattelemaan. Hän nousi
vastarintaan, mutta eivät hänen kaksi nyrkkiään mihinkään riittäneet.
Neljästä nyrkistä satoi pimeässä niin tuhkatiheään iskuja hänen
kasvoihinsa, niskaansa ja kaikkialle, ettei hänen auttanut muuta kuin
antautua armoille. Hän painautui äänetönnä nurkkaan.

Kotvan siellä kyyrötettyään kuuli hän raatihuoneen edustalta
surunsävyisen joikunan:

    Tiimalasi yhtä jo näyttää.
    Hyvän kylän Jumala suojelkoon,
    tulelta ja vaaroista varjelkoon!
    Tiimalasi yhtä jo näyttää.

— Avatkaa! alkoi hän jälleen huutaa kohti kurkkua.

Mutta toverit ryntäsivät hänen kimppuunsa nyrkkeineen.

— Annatkos meidän nukkua rauhassa!

Pietari rukan täytyi kyyristyä hiljaa nurkkaansa. Hän luuli siinä
kyyröttäneensä vähintään puolen vuotta, kun yövartia jälleen alkoi
joikua iänikuista joikunaansa:

    Tiimalasi kahta jo näyttää.
    Hyvän kylän Jumala suojelkoon,
    tulelta ja vaaroista varjelkoon,
    Tiimalasi kahta jo näyttää.

Pietari malttoi nyt jo mielensä ja pysyi paikoillaan. Mutta sappi
kiehui sitä katkerammin. Hän mietti hirveää kostoa ja rangaistusta
niille, jotka olivat hänet viattomasti teljenneet tänne rosvojen kanssa.

Kului taasen kokonainen iäisyys, ja sitten kuuli Pietari raatihuoneen
kellon kilinän. Hän tiesi siitä, että tiimalasi näytti jo kolmea. Kohta
alkoi kuulua kylänväen liikuntaa ulkoa, jopa raatihuoneeltakin.

Kotvan kuluttua aukeni ovi ja kylänlapsi kutsui Pietarin ulos. Hän
sanoi, että Henrik Pakila kenties menisi Pietarista takaukseen, jos hän
tahtoi päästä vapaalle jalalle.

Pietariko ei olisi tahtonut! Ja kaikkia lain muotoja täyttäen tarttui
kylänlapsi hänen kainaloonsa ja talutti hänet Pakilaan.

— Päästäkää minut pois tyrmästä, sillä olen viaton! sanoi Pietari.

Henrik pormestari katsoi pitkään hänen uhmaavaa asentoaan, mutta
virkkoi vain:

— Raati sen tutkikoon. Mutta lupaathan, ettet poistu kylästä?

— En poistu, jollette lähetä minua merille.

— Se saa nyt lykkäytyä, mutta menen sinusta takaukseen. Onko sinulla
rahaa?

— Eipä minulla...

Henrik ukko antoi kylänlapselle neljä penninkiä, jotka laki sääsi
hänelle vaivoistaan, ja kylänlapsi poistui penninkeineen.

— Tietänet kai, että jos lymyät, ennenkun asiassasi tuomio langetetaan,
saan minä maksaa sakkoa kolme markkaa ja vastata kaikesta siitä, mihin
sinut mahdollisesti vikapääksi tuomitaan? kysyi vanhus.

— Tiedän, vastasi Pietari.

— Hyvä on. Saat mennä auttamaan poikaani puodissa.

Henrik pormestari lähetti hevosmiehen viemään sanaa kuninkaan voudille
Köyliönsaarelle, että oli tavallista tähdellisemmän asian vuoksi raati
kutsuttava kokoon. Vouti Matz van Klewen saapui itse iltapäivällä.

Matz vouti otti haltuunsa mustalaisilta tavatut rahat. Muut tavarat
jätti hän Henrik pormestarin talteen.

Henrik vanhus tuli maininneeksi myös Pietari Kovapäästä, jonka
väitettiin olleen rosvojen mukana. Hän oli kuitenkin vakuutettu, että
poika oli syytön, ja oli sen tähden takauksellaan päästänyt hänet
vapaalle jalalle tuomiotaan odottamaan.

Matz vouti tahtoi nähdä nuoren miehen. Kun Pietari saapui, tähysti
vouti häntä terävästi ja käski hänen sitten mennä.

— Näin hänet, sanoi hän, mustien matkalaisten vankkureilla. Parasta on,
kun istuu kätkössä hänkin.

Lopulta, kun raastuvan päivä määrättiin jo huomiseksi, suostui Henrik
vanhus peruuttamaan takauksensa.

Matz vouti meni raatihuoneelle. Siellä kutsutti hän molemmat
mustalaiset kuulusteltavikseen.

— Sellaisiako kuninkaan kauppamiehiä te olittekin? huusi hän tuimasti.

Vanha mustalainen ei hämmentynyt.

— Ei ole näytetty toteen, että olemme syypäät mihinkään, uhmaili hän.

— Kyllä syynne on selvä.

— Mutta jospa olisimmekin, mitä sitten! Tähän aikaan teidän maassanne
riistää kirkolta kuningas...

— Vaiti kuninkaasta!

— Ja riistävät kaikki muut herrat. Vapaita herroja mekin olemme.
Miksemme saisi ottaa osamme?

— Vaiti! karjaisi Matz herra rajusti.

Mustalainen muuttui sukevammaksi ja virkkoi puoleksi kuiskaten:

— Muuten, jos päästätte meidät, niin...

— Niin!

— Saatte sievät lunnaat.

— Hirteen pääsette!

— Älkäähän! Kymmenen markkaa, kaksikymmentä...

— Hirteen!

— Neljäkymmentä...

— Hirteen! Vaikka antaisitte kaikkenne, niin

Sellainen jyrkkä puhe sai mustalaisen lyyhistymään kuin isketyn
teuraan. Hänen silmänsä melkein pullistuivat päästä ja hän kähisi:

— Saatte kaikki!

Matz vouti hätkähti. Hän oli juuri saanut rahat haltuunsa, ja summa
oli sievoinen. Hän istui kotvan räpyttäen silmiään. Sitten vetäytyivät
hänen huulensa ikäänkuin viheltämään, mutta mitään ei kuulunut. Vihdoin
virkkoi hän tuttavallisesti:

— Huomenna kokoontuu raati. Sittenpähän nähdään.

— Ainoastaan, jos heti...

— Vaiti, keskeytti Matz vouti. Soitti, ja kylänlapsi astui sisään.

— Viekää heidät kätköön ja tuokaa naiset.

Ovenaukeamasta kuului Pietari Kovapään karjunta ja jyskytys. Mutta kun
mustalaiset vietiin tyrmään ja ovi teljettiin, kävivät he molemmat
hänen kimppuunsa.

— Vaiti! huusi vanha mustalainen aivan voudin äänellä. — Tulitko taas
tänne elämöimään. Tiedätkös, me pääsemme huomenna matkoihimme, mutta
sinä saat roikkua hirressä!

Kylänlapsi oli jäänyt oven ulkopuolelle kuuntelemaan nyrkkien jyskettä.
Mutta samassa tuli siihen Hilappa eväsvasu käsivarrellaan.

— Kenelle? kysyi kylänlapsi.

— Pietarille.

— Odota hieman.

Vanha kylänlapsi avasi pienemmän tyrmän oven ja vei sieltä Mirjan ja
mustalaisakan voudin luo. Uteliaisuudesta revähtävin silmin tähysteli
Hilappa tyttöä, joka Pietarin oli houkutellut tällaisille teille.

Ukko palasi heti ja avasi miesten tyrmän oven.

— Pietari Kovapää! huusi hän.

Pietari tuli ovelle, ja vapisevin käsin ojensi Hilappa hänelle korin.
Ja kun hän katsoi Pietarin kasvoja, joita tuskin eroitti pimeästä,
tulvahtivat kyynelet hänen silmiinsä.

— Äiti lähetti tämän, sanoi hän nyyhkyttäen.

Ovi sulkeutui ja sisältä kuului tappelun nahinaa, kun mustalaiset
ryntäsivät ryöstämään Pietarilta eväitä.

Hilappa poistui itkien, ja kylänlapsi istuutui odottamaan milloin vouti
soittaisi. —

Voudin edessä seisoivat molemmat naiset. Kotvaan ei hän
kuulusteltavilleen voinut tehdä ainoatakaan kysymystä. Hän unhottui
katselemaan tummahipiäistä tyttöä, jonka kauniilla kasvoilla ei näkynyt
mielenliikutuksen vivahdustakaan. Ne olivat aivan kuin kivettyneet
outoon tummaan kauneuteensa. Silmissä vain oli ihmeellinen, kosteahko
hehku.

Vasta käännettyään katseensa vanhaan noitaan sai Matz vouti virallisen
karskiutensa takaisin.

— No, miksi herrasväki meni kirkonvarkaihin? kysäisi hän.

— En minä ole ollut varkaissa, eivätkä miehetkään, alkoi akka terävällä
äänellä räkättää. Syyttä meitä rääkätään. Armollinen herra, päästäkää
meidät vapauteen!

— Sinähän juuri olit varastetut rahat kätkenyt.

— En. Ne olivat vain meidän köyhien raukkojen viimeiset penningit,
joilla piti mennä vähän ruokaa ostamaan.

— Yösydännä!

— Niin, köyhä ostaa, milloin joutaa. Ja nyt viimeisetkin penninkimme
veivät.

— Mitäs sinä sanot? kysyi vouti Mirjalta, jota hän oli tähystellyt
vanhan rastaan räkättäessä.

— Minä en tiedä mitään. Olin levolla, kun meitä tultiin kiinni ottamaan.

— Nukuitko?

Mirja ei vastannut.

— Olivatko miehet teltassa koko iltayön?

Mirja vaikeni uhmaten.

Matz vouti katseli häntä kotvan ja soitti sitten.

— Vie heidät kätköön, sanoi hän kylänlapselle. Ja sitten saat mennä
kutsumaan pormestareita ja raatimiehiä raastuvan istuntoon, joka alkaa
huomisaamuna kuuden aikaan.

Vouti nousi ja meni kaidan torin yli Sonni-Toron ravintolaan, tilasi
perähuoneeseen aterian ja söi. Syötyään käski hän Toron tuoda kaiken
viinin mitä hänellä oli. Paljon sitä ei ollut, eikä se ollut hyvääkään,
mutta olihan sekin parempi kuin ei mitään.

Sitten kutsutti hän kylänlapsen ja käski hänen tuoda luokseen Mirjan,
jota hän tahtoi vielä kuulustella. Mirja tuotiin tyrmästä ja vietiin
perähuoneeseen. Ja Päsä-Heikki ja Jussoilan Juntti ja Simo Sukka
ja kaikki muut, jotka sinä iltana istuivat Sonni-Toron kapakan
väentuvassa, olivat suuresti ihmettelevinään miksi vouti kuulusteli
tyttöä koko illan, eikä näyttänyt rosvoista välittävän vähääkään.

Iltasoiton aikaan Mirja sentään vietiin yöksi tyrmään äitinsä luo.

Aamulla kuuden aikaan kokoontui raati. Kun raatihuoneen kello
kilisi kolmannen kerran, istuutuivat molemmat pormestarit ja viisi
raatimiestä voudin kera pöydän ääreen. Yksi raatimiehistä, nimittäin
Uolevi Kukko, oli poissa, ja ensi töikseen tuomitsi raati hänet kolmen
markan sakkoon. Hän tosin saapui heti sen jälkeen, mutta sai sievoisen
sakkonsa pitää siltä hyvänään.

Sitten alkoi varsinainen istunto, jossa vouti johti puhetta. Syyllisiä
kuulusteltiin yksitellen ja pidettiin ristikuulusteluja. Molempien
mustalaisten asia oli selvä, tuomio heihin nähden oli langettava. Vouti
olisi tosin tahtonut, että he menettäisivät ainoastaan selkänahkansa
ja molemmat korvansa, koskei varastettu rahasumma noussut täyteen
markkaan. Mutta lainpykälä, että puolenmarkankin kirkonvarkaudesta oli
tuomittava riippumaan, oli niin selvä, etteivät voudin lieventelyt
auttaneet.

Mustalaisakka oli ollut varkaiden kanssa yksistäneuvoin varastettuja
rahoja kätkemässä, ja kaupunginlain "VarkaudhenMenon" toisen pykälän
mukaan oli hänenkin täysvarkaana menetettävä henkensä ja hyvyytensä.
Tytön sitä vastoin ei voitu näyttää varkaudesta tienneenkään, ja saman
pykälän mukaan oli hänet vapautettava kaikesta vastuusta.

Pietarin asia oli pulmallisempi. Syyllisyyden varjon hänen ylleen
langetti kolme eri seikkaa: 1) hän oli aina Turusta asti vaeltanut
rosvoparven vankkureilla; 2) muutamat kiinniottajista luulivat
nähneensä, että varkaita kirkon luona oli kolme, ja 3) hänet oli
tavattu teltasta varkaiden parista. Näistä seikoista hän itse kielsi
ainoastaan toisen.

Ensi kohdan osasi Pietari tyydyttävästi selittää. Mustalaiset olivat
tahtoneet hänet oppaakseen, ja hän oli silloin mielellään lähtenyt
heidän kyydissään kotiinpäin, kun kerran päihdyksissään oli tullut
jääneeksi pois isäntänsä laivasta. Toiseen kohtaan nähden ei kukaan
todistajista voinut ottaa aivan varmasti valalleen, että varkaita oli
nähty kolme kirkon luona; useimmat todistajista arvelivat päinvastoin
nähneensä vain kaksi. Kolmas kohta oli vaikein sentähden, ettei Pietari
tahtonut millään tuumin ilmaista syytä, miksi oli ollut mustalaisten
teltassa.

Voudin turhaan kyseltyä, virkkoi vihdoin Henrik pormestari:

— Minulle on kerrottu, että juuri tuo samainen nainen houkutteli sinut
jäämään Turkuun. Kenties sinua ujostuttaa sanoa, että menit telttaan
hänen tähtensä?

Pietari punastui korviaan myöten. Mutta karahti punaiseksi toinenkin,
nimittäin Matz vouti. Syynä siihen oli, että koko raati oli
salamyhkäisesti myhäillen kääntänyt silmänsä häneen. Oli näet jo
ehtinyt tulla koko kylässä tunnetuksi eilisiltainen pitkä kuulustelu
Sonni-Toron kapakan perähuoneessa.

Matz koetti peittää punastuksensa näyttämällä ylen suuttuneelta siitä,
että sekaannuttiin tekemään näin arvottomia ja turhia kysymyksiä.

— Oliko se syynä? uudisti pormestari kysymyksensä.

— Hän kutsui minut! puuskahti Pietari, mutta kiirehti heti tytön
kunnian pelastukseksi selittämään: — Minä aion naida hänet, ja me
juttelimme siitä.

Nyt Matz vouti suuttui tosiaankin.

-— Joutavia! huudahti hän. On arvotonta eksyttää kuulustelu pois
asiasta ja neuvoa syyllistä verukkeilla puolustautumaan.

Raati piti neuvottelun. Sitovain todistusten puutteessa, mutta
kuitenkin epäilyttäväin asianhaarojen vallitessa oli turvauduttava
valamiehiin. Raati nimitti kaksitoista miestä ja piti väliajan,
jollaikaa kylänlapsi kävi kutsumassa ne valamiehet, jotka eivät olleet
juttua kuulemassa.

Valamiehet tekivät valansa ja antoivat neuvoteltuaan lausuntonsa. Kun
sitten Pietari Kovapää kutsuttiin tyrmästä kuulemaan tuomiotaan, lausui
Henrik Pakila juhlallisesti:

— Olet vapaa!

Pietari seisoi tyynenä, niinkuin ei olisi ikinä muuta odottanutkaan.
Mutta sitten heitti hän Matz voutiin vihaisen katseen. Tämä oli hänet
eilen panettanut uudestaan tyrmään rosvojen käsiin ja tänäänkin
koettanut tehdä hänet syypääksi varkauteen. Sitä ei hän ollut pian
unhottava.

Mutta Pietari ei oikein tiennyt, kuumensiko hänen sappeaan vai
jäähdytti se, kun hän hiukkasta myöhemmin näki Matz voudin nousevan
kääseihin ja Mirjan hänen rinnallaan. He ajoivat pois ja ällistyneenä
jäi Pietari raatihuoneen eteen katsomaan heidän jälkeensä.

Samana iltana ripusti Tihru-Sipi molemmat mustalaiset hirteen torin
alapäähän. Naisväelle ei laki ja oikeus sitä kunniaa suonut, vaan
mustalaisakka haudattiin elävänä nummeen Karinlahden rannalle.

Kuinka hän potki ja puri ja kynsi ja rähisi ja kirosi koko maailmaa,
kun häntä raahattiin hautauspaikalle! Kuinka hän parkui kauhusta,
kuinka itki ja rukoili alkaessaan yhä syvemmälle peittyä syyssateiden
liottamaan maahan! Mutta märkää maata lapioitiin yhä enemmän hänen
ympärilleen, ja hänet valtasi kamala raivo. Kostoa, kirousta ja kostoa
hän viimeksi huusi, kunnes märkä maa tukki hänen suunsa.

Se oli kohtalo niiden mustalaisten, jotka ensimäisinä Suomeen
tulivat. Muutamia vuosia myöhemmin saapui heitä useampiakin, mutta
Juhani herttua panetti heidät kiinni ja lähetti maasta pois "heidän
sopimattoman käytöksensä tähden".




VII.

LAPIN AARTEET.


Seuraavana päivänä, vaikka olikin sunnuntai, piti Pietari Kovapään
aamulla anivarahin lähteä Pakilan tytärten kanssa purjehtimaan
Keminsuuta kohden. Mutta ilmestyi vieläkin este, joka viivytti hänen
lähtöään.

Isä Mathias oli näet hänkin saanut tiedon Pietarin retkistä Mirjan
kanssa. Hän katsoi pojan herättäneen niin suurta pahennusta
seurakunnassa, että kutsui hänet puheilleen. Ja Pietari osoitti niin
vähän katuvansa pillojaan, että isä Mathias määräsi hänet kirkonmenojen
ajaksi seisomaan rauta kaulassa kirkon porstuassa.

Aamulla ennen kirkonmenojen alkamista vietiin hänet kirkon pääkäytävän
eteiseen. Hänen oli riisuttava vaatteensa eteisen nurkkaan. Kirkon
ovenpielessä oleva kaularauta sovitettiin hänen kaulaansa ja ruuvattiin
kiinni.

Siinä seisoi Pietari allasilmin seurakuntalaisten mennessä kirkkoon.
Mutta raumalaiset pitivät hänestä siksi paljon, etteivät ainakaan häntä
pilkanneet. Kirkonmenojen aikana sai hän seista rauhassa yksikseen.
Mutta siinä seistessään ja mietiskellessään maailman viheliäisyyttä
kuuli hän yhtäkkiä rinnallaan säälittelevän äänen:

— Pietu!

Pietari vilkaisi sivulleen, ja siinä seisoi Hilappa.

— Mitä siinä töllistelet!

— Älä ole vihainen. Kuules, minä päästän sinut pois.

Pietarin mieli herahti niin lämpimäksi, vaikka siinä muuten pyrkikin
vilustamaan. Oli toki yksi, joka oli hänelle ystävällinen. Mutta hän
murahti:

— Koetahan! Silloin pääset pian itse tähän.

— Mitäs minä siitä!

— Et saa tehdä hullutuksia minun tähteni!

— Eivät ne uskalla panna minua rauta kaulaan. Eikähän kukaan näekään.

— Mene kirkkoon!

— En mene, ennenkun päästän sinut. Mistä se aukenee?

Hän meni tähystelemään rautavannetta, mutta ei päässyt oikein selville,
mistä se oli avattava. Pietari ei malttanut olla häntä auttamatta.

— Ruuvista sieltä juuresta.

Hilappa kiersi ruuvin auki ja aikoi tarttua päästämään rautaa pois.

—Älä koske enempää, kielsi Pietari. Mene kirkkoon!

Pietari tiesi pääsevänsä lähtemään milloin tahtoi. Mutta hän ei oikein
tiennyt, lähtisikö vai ei. Hänkin kunnioitti siksi pyhää kirkkoa ja isä
Mathiasta, että tuntui arveluttavalta lähteä omin lupinsa.

Mutta syyspäivä oli kylmähkö, ja häntä alkoi värisyttää yhä kovemmin.
Nurkassa näyttivät hänen vaatteensa niin houkuttelevilta.

Hän kieräytti vihdoin raudan pois ja riensi pukeutumaan. Eikä häntä
sitten enää haluttanut mennä rauta kaulaan. Hän meni kirkon portaille,
katseli siitä Karjankedon yli kaupunkia kohden ja mietti mihin lähtisi.

Häväistys tuntui hänestä niin suurelta ja katkeralta, että kirveli
mieltä, kun ajattelikaan näyttäytyä ihmisille. Ei, se oli huuhdottava
pois, ja samalla oli otettava lähtöryyppy!

Hän meni Sonni-Toron kapakkaan.

Siellä istui hän niin kauan, että kapakka alkoi täyttyä kirkkoväestä.
Eivät he häntä halveksineet, kuten hän oli pelännyt heidän tapansa
mukaan tekevän. Kun hän oli vapautunut syytteestä, tunnettiin häntä
kohtaan myötätuntoa viattoman vankeutensa tähden. Ja kun häntä kirkosta
palatessa ei oltu enää nähtykään rauta kaulassa, ihmeteltiin suuresti,
miten hän oli päässyt pois. Tietenkään ei hän ilmaissut auttajaansa,
ja hänen pääsyään pidettiin sentähden melkein ihmetyönä. Siitä
juteltiin kuin päivän merkillisimmästä tapauksesta, tosin ilakoiden,
mutta samalla melkein ihailun vivahduksella, omituisella ilkkuvalla
ihastuksella. Se ei tuntunut suinkaan mairittelevalta, mutta ei ylen
masentavaltakaan.

Kun hän lopulta lähti Pakilaan, oli Marketalla ja Hilapalla siellä
jo kaikki valmiina lähtöä varten. Kiiremmiten puolista haukattuaan
astuivat he suolahaahteen. Haahti hinattiin alas virran suulle, ja
purjeet kohotettiin.

Keula suunnattiin kohden Pohjan periä, suviyön auringon tarumaata,
kauppamiesten aarreaittaa, jossa laveat metsämaat olivat täynnä
Tapion riistaa, vuolaat virrat ja kohisevat kosket polskivat lohta ja
muuta kalaa ja merenselillä hylkeet kisailivat. Siellä Kainuunmeren
perimmässä pohjukassa oli kaksi kauppakylää, Tornio ja Kemi,
joissa pirkkalaiset isännöivät ja joihin saapui kauppeja kaikilta
ilmansuunnilta. Sinne ajoivat poroillaan lappalaiset pulkissaan ja
ahkioissaan; sinne samosivat vienalaiset ja Laatokan karjalaiset pitkin
järviä ja jokia ja yli kannasten; sinne hiihtelivät norjalaiset yli
tunturien suksillaan ja saapuivat Suomen ja Ruotsin rannikkolaiset
haahdillaan. Paljon oli kansaa siellä suurten markkinain aikana, ja
monet kerrat kesässä muutenkin lasketti sinne rantakaupungin haahti
tapaamaan kauppatuttuaan.

Helppo oli Pietarin laskettaa hiljaisella lounaistuulella pitkin
Raumanmeren rannikkoa. Järkähtämättä, hievahtamatta seisoi hän
peräsimessä. Marketta oli omissa puuhissaan, eikä näyttänyt hänestä
välittävän mitään. Hilappa taasen seisoi alinomaa Pietarin rinnalla,
tähysteli uteliain silmin outoja rantoja ja teki alinomaa kysymyksiään.
Ja paljon oli Pietarilla hänelle kertomista entisiltä matkoiltaan ja
Kainuunperän ihmeistä.

Niin laskettivat he päivät ja yöpyivät saaren tyynessä mallossa.
Ja hyvin suosi heitä Ilmatarkin aina Merenkurkkuun saakka. Ei
itse Kurkussakaan, johon lounaistuulet tavallisesti kokosivat
ärjyvät hyökyaallot Raumanmeren syvänteiltä ja Kainuunmeren tyrskyt
pohjatuulellakin usein paiskasivat onnettoman haahden salakavalia
kareja vasten, ei edes siinäkään myrsky pahoin ahdistellut, mentiin
vain vinhaa vauhtia kohden Pohjolaa.

Mutta toista tuli keskellä Kainuunmerta. Nousi yhtäkkiä myrsky,
heitteli haahtea kuin kaarnalastua ja oli mastot katkoa, ja räntää
sataa rätki, niin että tuskin keulaa haahden perästä näki. Ei auttanut
muu, täytyi laskettaa kohden rannikkoa. Onneksi he joutuivat juuri
Hailuodon suojaan, ja kun siitä ei ollut pitkältä Oulunkylään ja
iltakin alkoi olla käsissä, päätti Pietari laskettaa sinne.

Oulunkylä oli sievoinen kauppakylä Oulunjoen suulla. Sen ensimäiset
asujamet olivat olleet karjalaisia lapinkävijöitä, kalastajia ja
metsästäjiä. Olivat he jo käyneet kauppaakin, mutta varsinaiseksi
markkinapaikaksi oli kylä kohonnut vasta sen jälkeen, kun Hämeen
pirkkalaiset tänne asti urkenivat. Vielä nytkin näki kyläkihermässä
rinnan karjalaisia asumuksia, joissa ihmisten ja karjan suojukset
olivat seinä seinää vasten ja pihana kylän raitti, ja hämäläisten
taloja, joissa navetan eroitti pirtistä nurmipeitteinen pihamaa, mutta
pirttiä käytettiin myös riihenä. Kylän edustalla, Merikosken putouksen
alla, oli pienellä saarella muita suurempi puutupa. Se oli rakennutettu
talonpojilla kuninkaan päivätöinä asumukseksi sotamiehille, jotka tänne
oli komennettu kuninkaan lapinvoudin varaksi ja talonpoikain turvaksi
karjalaisten ryöstöretkiä vastaan. Oulunlinnaksi tätä tupaa oli
juhlallisesti alettu nimittää.

Tuskin oli Pakilan haahti ehtinyt maihin, kun muuan huovi tuli
kysymään mitä siinä oli lastina. Pietari luuli sen tulevan satamarahaa
vaatimaan. Mutta kuultuaan, että lastina oli suoloja, pyysi huovi niitä
hieman ostaa, toivoen näin rannasta saavansa huokeammalla kuin Oulun
pirkkalaisten puodeista.

— Ettekös saa muonan ruunulta? kysyi Pietari.

— Kyllä kai! murisi sotamies. Vouti tosin kantaa veroja elatukseksemme
kaikista Pohjan pitäjistä, rahaa ja muonaa. Mutta meille hän antaa vain
naulan lihaa ateriaksi kymmenelle miehelle; ruokavarat lähettää hän
rakkaan aviosiippansa myytäväksi Tukholmaan ja rahat pistää taskuunsa,
niin että tuskin saamme asunnon vuokraa.

— Asunnon? Teillähän on linna tuolla saaressa!

— Sen on Juen Wargh, arvon voutimme, myynyt kahdeksasta markasta
pirkkalaisten terva-aitaksi. Saamme etsiä kukin majapaikan mistä
satumme saamaan. Itselleen on Juen herra kyllä talonpojilla
rakennuttanut upean asunnon tuonne kylän päähän. Sinne hän houkuttelee
ja ryöstää talonpoikain tyttäriä, siellä heitä rääkkää, juo ja mässää.
Mutta kun me sotamiehet kerran ostimme oluttynnyrin, otti hän sen
meiltä pois, ja sitten myi hän meille olutta omasta tynnyristämme ja
otti äyrin kannusta. Sellainen susi Juen Wargh on, mutta valitapas jos
uskallat!

Hilappa oli seissut Pietarin rinnalla ja kuunnellut. Hän alkoi
kuiskuttaa Pietarille, että huovi rukalle annettaisiin suolaa
ilmaiseksi. Siitä oli kysyttävä Marketalta, mutta ei hän pannut
vastaan. Huovi sai suolaa kuin saikin.

Tuli siihen pirkkalaisiakin kyselemään. Menivät tiehensä, kun kuulivat,
että haahti oli matkalla Kemiin. Mutta kohta tuli muuan karjalainen
kauppi, vilkas liuhuparta, ja pyysi päästä haahdessa mukana Kainuhun
perille.

— Kuka olette ja mistä? kysyi Pietari.

— Ka, Käkisalmesta ollaan, suuren Nevajärven rantamilta. Nousia
Venäläiseksi rahvas nimeää.

— Miten sieltä asti olette tullut, kun ei ole omaa haahtakaan?

— Ka, haapiolla vain.

— Ympärikö merivesiä?

— Ei, suoraan maavesiä. Ensin Käkisalmesta neljä peninkulmaa Nevajärveä
pohjoiseen, sieltä yli nummen Pyhäjärveen. Soudetaan pitkin Pyhäjärvet
ja Orihvedet, noustaan niemen poikki ja haapio kosken vartta pitkin
kannetaan. Noustaan pitkin Pielisjokea, suuri Pielinen soudetaan. Monet
peninkulmat sieltä maitse samotaan Nuasjärveen, lasketaan jokiloita
Vuohengin koskeen.

Ämmän ohi miehin haapiot alas hinataan ja ollaan Oulunjärvellä. Kun on
se soudettu ohi suurten kylien, niin huhhei, tänne Merikoskelle kosket
lasketaan. Kolme meitä oli urosta matkalla, vaikka toiset tänne kylähän
jäivät kauppoja tekemään.

-— Ja onko paljonkin kauppatavaraa mukana?

— Ka, ei paljon. Saamisia menen Kainuhun periltä perimään.

Sai hän luvan tulla mukaan. Nouti reppunsa ja jäi haahdelle yöksi, että
aamulla päivän ensi koitossa oltaisiin valmiit lähtemään.

Iltaa istuessa Hilappa katseli ihmeissään vilkasta, puheliasta Nousia
Venäläistä ja hänen hallavan ruskeaa liuhupartaansa. Ei malttanut siinä
olla ihmettelemättä:

— Kuinka kummaa, että venäjänkieltä suomalainenkin niin hyvin ymmärtää!

— Ei olla venäläisiä, karjalaisia ollaan.

— Mutta eikös teillä ole venään usko, venään valta? puuttui Pietari
puheeseen.

— Ka, usko lie, Moskovan Iivana lie tsaari. Mutta oli aika, jolloin
Karjalan rahvahalla oli omat ruhtinaat.

Suurin silmin kuunteli Hilappa näitä outoja asioita. Ja Nousia
Venäläinen kertoi karjalaisten suuren sukutarinan.

— Vapaa oli ennen Karjalan rahvas, heillä oli kaksi suurta valtaa ja
omat ruhtinaat, rahaisa oli rahvas, ylen äijä kirjokultia ja hopeita.
Kaksi oli karjalaista valtaa, Perman valta ja Vienan, ja koko Pohjan
perät olivat heidän ruhtinaidensa vallan alla. Tuhannen vuotta sitten
ulottui Vienan ruhtinaiden valta aina Ruijan rannoille ja tänne
yltympäri Kainuhun meren. Kaikkialla täällä virtojen suilla kauppaa
käytiin, kaikkialla lappalaisilta veroa kannettiin aina Hanhikiveä
myöten Pyhäjärven suulla. Ja vielä sittenkin, kun Moskovan ruhtinas
alkoi kaikkia muita ruhtinaita vastaan sotia käydä ja vähitellen pani
allensa Perman ja Vienan ruhtinaatkin, vielä sittenkin täällä seitsemän
kymen Karjalassa kainulaiset, Vienan siirtolaiset vapaina kauppoja
kävivät ja veroittivat lappalaisiaan. Mutta lopulta alkoivat Nevajärven
permalaiset venäläisten voittajainsa lipun alla tännekin sotiretkiä
tehdä, toisaalta ajautuivat Hämeen ja Ruotsin pirkkalaiset pitkin
Kainuhun meren rantoja aina Pohjan perille, tulivatpa norjalaisetkin
suksillaan yli tunturien. Sadat vuodet täällä verisiä sotia käytiin,
mutta sortuivat vihdoin tyyten Perman ja Vienan vallat, allekynsin
jäivät karjalaiset täällä Kainuhun meren rannoillakin, ja pirkkalaiset
täällä nyt ylintä isännyyttä pitävät. Mutta karjalaisten muinaisesta
suuruudesta kertovat kirjokullat ja hopeat, summattomat aarteet,
joita vielä maasta löydetään Nevajärven ja Vienanmeren rannoilta
ja pilkkahinnasta Moskovan pajareille myydään. Iivana julma siellä
isännöi pajareineen, täällä Kyösti kuningas pirkkalaisineen. Kahden eri
valtikan alla elää nyt Karjalan kuulu heimo.

— Mutta rauha on jo kauan vallinnut täällä seitsemän kymen
riitamaillakin, virkkoi Pietari.

— Rauha on vallinnut pitkän miesiän. Mutta riidoin ovat, sanotaan,
Ruotsin kuningas ja Moskovan tsaari. Annahan sodan syttyä, niin vielä
Vienan ja Nevajärven karjalaiset tänne samoavat tapparat tanassa ja
omaksensa taasen ottavat seitsemän kymen Karjalan.

Sen tunsivat raumalaiset nuoret melkein uhkaukseksi itseäänkin vastaan,
ja siihen se pakina päättyi. Käytiin yölevolle.

Aamulla oli mainio sää ja tuuli. Haahti jätti Oulunsuun lumiräntäiset
rannat ja jo seuraavana päivänä lähestyttiin Kemin suuta. Ihmein
katselivat matkalaiset, kun täällä oli rannat kauttaaltaan paksun
lumen peitossa, vaikka Oulunsuulla räntäsade oli maata tuskin saanut
valkeaksi. Paksun lumen peitossa olivat kylän katotkin, monien pienten
hökkelien ja suhdattoman suuren ja upean kartanon, jota kohden haahti
laski.

Se oli Oravala, Hannu Oravaisen kauppatalo. Pietari lasketti Pakilan
haahden suureen hirsilaituriin, jossa oli tilaa ainakin kymmenkunnalle
alukselle. Nousia Venäläinen kiitti kyydistä ja luikki reppuineen
tiehensä, mihin lie mennytkin kainoja kainulaisia, vähäväkisiä
liiketuttujaan velkomaan. Marketta ja Hilappa astuivat laituriin ja
alkoivat nousta rinnettä Hannu Oravaisen taloon. Pietari jäi haahdelle,
ja siinä seistessään oli hänellä hyvää aikaa katsella suurta summatonta
varastoaittaa, joka oli aivan laiturin vieressä. Pietari tiesi, että
se oli täynnään suolattua lohta, saunassa savustettua ja kesäpäivässä
kuivattua siikaa ja haukea, poronnahkoja ja kalliita kärpän ja näädän
ja majavan turkiksia ja laivurien tuomaa saksantavaraa. Hiukan
ylempänä rantarinteellä oli päärakennus, niin suuri ja muhkea, että
Pietari oli sen veroista nähnyt vain Tukholmassa ja Turussa; mutta
lasi-ikkunat, joita koko Keminsuulla tuskin oli kenenkään toisen
tuvassa, olivat niin suuret, ettei Pietari ollut varma, oliko sellaisia
nähnyt piispanturussakaan. Näki vainen talosta jo päältäpäin,
ettei siinä kituroiden eletty. Kulta- ja hopea-aarteita Oravaisilla
kerrottiinkin olevan kätkettyinä lähimetsät täyteen. Ja hyvä oli kätkeä
ja käyttää, kun monien miespolvien aikana olivat kaikilta köyhemmiltä
pirkkalaissuvuilta ostaneet verolappalaiset, niin että melkein koko
Keminlapissa toiset pirkkalaiset olivat vain Oravaisten renkejä
lapinveron korjuussa.

Vaikkei ollut mikään markkina-aika, kihisi talon piha täytenään miehiä,
jotka parhaallaan valjastivat poroja ahkioiden eteen. Ja näkyi siellä
jokunen lappalainenkin liikuskelevan, mikä tullen Oravaisen puotiin,
mikä lähtien porollaan ajamaan.

Väenvilinän keskitse menivät Marketta ja Hilappa Oravaisen taloon.

Hannu Oravainen oli niin kiinni muissa asioissa, ettei heti joutanut
Marketan kanssa kauppoihin. Oravaisen emäntä vei sentähden tytöt
vierashuoneeseen odottamaan. Ja sielläkös vasta Hilapan silmää
kysyttiin, niin loistelias upeus verhosi kaiken alkuperäisen jyrkeyden.

Suuri oli tupa, niin suuri, ettei Hilappa ollut sellaista nähnyt
unissaankaan. Uloslämpiävä oli takka, niin etteivät mustuneet pyöreät
seinähirret eikä laipiolaudat. Etelän ja lännen puolisilla seinillä
juoksivat leveät honkapenkit, ja niiden välisessä peränurkassa, ovelta
vasemmalle, oli vähintään puolensylen levyinen honkapöytä, jonka jalat
olivat omista oksistaan, ja pöydän edessä oli samallainen lavitsa.
Muina istuimina oli suuria, onttoja hongantyviä, joiden yläreunaan
oli tehty kyynärän korkuinen lovi, jätetty tausta selkänojaksi ja
pistetty pönttöön kansi istuimeksi. Uteliaana katseli Hilappa näitä
honkatuoleja, sillä hän oli kuullut isältään, että niissä oli pohjakin
ja että tienoolaiset tarinoivat niiden olevan kultaa ja hopeaa
täytenään.

Mutta mitkä ihmiskäsien taidonnäytteet peittivätkään nämä suoraan
ikimetsistä noudetut huonekalut! Pönttötuolien selustoille oli
heitetty kirjokukkaiset peitteet ja istuimilla oli silkkipäällyksiset,
korukirjaillut tyynyt. Parin sylen pituiset silkkityynyt oli nauhoin
sidottu myös penkeille ja lavitsalle pöydän ympärillä, ja pitkin seiniä
oli penkit muualta verhottu pitkillä penkkiverhoilla. Pöydällä oli
korukutoinen silkkiliina ja seinillä korukuvaiset verhot. Lattiamatot
sitä vastoin olivat metsänantimia hekin, lattia oli näet kauttaaltaan
peitetty hirven ja karhun taljoilla.

Emäntä laitatti heti vierailleen suunavausta. Ja silkkaa hopeaa
olivat pöytäkalut kauttaaltaan, kuvakirjailtua hopeaa lusikoista ja
lautasista maljoihin ja kannuihin saakka. Aivan arastutti raumalaisia
porvaristyttöjä niistä syödä.

Heidän syötyään tuli vihdoin isäntä, paksu ja roteva, leveänaama ja
mahtava mies. Marketta meni hänen kanssaan kaupoista sopimaan. Mutta
Hilapasta tuntui täällä niin ahdistavalta, että hän pujahti ulos
mennäkseen rannalle Pietarin luo.

Pihalla pisti hänen silmiinsä porolauma venhemäisine ahkioineen. Hei,
olisipa niillä ollut lysti viilettää! Mutta ei hän sentään rohennut
pyytää vierailta miehiltä. Juoksi haahdelle Pietarilta kyselemään.

— Mihin he noin joukolla lähtevät?

— Veronajoon.

— Veron? Minä luulin, että ne ovat Oravaisen poroja ja miehiä.
Kuninkaanko ne sitten ovatkin?

— Ei kuningas täällä veroja kanna. Pirkkalaisilla on kullakin omat
lappalaisensa, joilta kiskovat veroa. Mutta Oravaisten ovat nykyään
melkein kaikki lappalaiset Keminlapissa, vähitellen ovat ostaneet
ne toisilta pirkkalaisilta ja kainulaisilta. Torniossa on toinen
yhtä mahtava lapinruhtinas Olavi Amundinpoika, jollei mahtavampikin,
vaikka on vielä nuori. Se siellä Ruotsin puolella, Kaakamajoen takana
lapinverot ajattaa. Kuninkaalle he antavat vain tihunnit.

Ihmeissään katseli Hilappa suurta porolaumaa, joka parastaikaa lähti
viilettämään nuorta hankea pitkänä jonona.

Mutta samassa häntä säikähdytti purje, joka vilahti ohi ja aivan
kosketti heidän haahtaan. Siinä aivan laiturin edustalla oli jo kotvan
risteilyt sorea, kirjokokkainen purjepursi, jonka purjeissa olivat
kultakirjaimet: O. A. Nyt laski pursi aivan haahden vieritse ja nuori
purjehtija katsoi Hilappaan niin kummasti ja pitkään. Se teki kauniin
kierroksen ulapalla, laski sitten kohti uudestaan ja päästi haahta
lähetessään purjeet höllälleen.

— Tule tyttö, purjehtimaan! huusi nuori, upea pursimies.

— Mihinpä minä... virkkoi Hilappa ymmällä, vaikka mieli teki.

— Tässä lähellä vain kaareillaan.

Ykskaks, Pietarin juuri yrittäessä pidättämään, hypähti tyttönen
purteen, ja ykskaks purjeet pullistuivat jälleen.

— Voi, minkä nyt teit! huusi Pietari.

Ja vasta nyt, kun oli jo myöhäistä, Hilappakin hätääntyi
ajattelemattomuuttaan.

Pursi ei enää kaareillut, vaan lähti suoraan Torniota kohden
viilettämään. Pietari tuskin enää kuuli Hilapan yhä loittonevia
hätähuutoja, niin kiire hänellä oli juoksemaan rinnettä taloon.

Hän tölmähti päistikkaa huoneeseen, jossa Hannu Oravainen hieroi
Marketan kanssa kauppoja.

— Ruotsin pirkkalainen vei Hilapan! huusi hän.

— Jesmaar, sisareni! huudahti tasainen Marketta.

— Kuka Ruotsin pirkkalainen? kysyi Oravainen.

— Sepä torniolainen, Olavi Amundinpoika!

-— Ai, Armassaaren Olaviko! huudahti mahtava isäntä vähän
vilkastuneena. — Oliko se täällä taas vaanimassa, milloin meiltä
lähdetään lapinajoon! Se on hänen tapaistaan! Ja sitten lähettää
miehensä rajalle rettelöimään! Se tunkeutuu minun lappalaisianikin
veroittamaan, ja omiaan nylkee niin, että monet heistä ovat kotaansa
nyykistyneet nälkään. Monta kertaa olen lähettänyt hänen lappalaistensa
luo miehiäni viemään mille poron, mille verkon, mille kirveen tai padan
ja pelastanut poloiset surman suusta. Vanhan tavan mukaan pitäisi
siten eloon autettujen olla kolme vuotta minun lappalaisiani. Mutta
sota tulee Armassaaren veroisännän kanssa, jos menee hänen alueilleen
veroittamaan lappalaisia, jotka on surman suusta pelastanut.

Hän oli kääntynyt selityksineen tasaisen Marketan puoleen,
ilmeisesti edellyttäen, että tämä ymmärtäväinen tyttö käsitti, millä
kiittämättömyydellä ja vääryydellä hänen jalomielisyyttään palkittiin.

— Mutta se vei Hilapan! keskeytti Pietari Kovapää vihdoin tuimasti.

— Tosiaan! Hänen tapojaan sekin. Talossaan Armassaarella on hänellä
nuoria tyttöjä kymmenin, aivan kuin Suliman sulttaanilla kerrotaan
olleen mukanaan, kun taanoisina vuosina tuli turkkilaisjoukkoineen
saksalaisia ahdistelemaan. Ryöstää se ryökäle sinne, kenen vain siksi
viehättäväksi katsoo.

— Mutta Hilappaa täytyy lähteä pelastamaan! tiuskaisi Pietari.

— Pelastamaan! Eivätkö mieheni jo liene ehtineet lähteä lapinajoon. Ota
ketä saat kylästä, sanoi hän äänellä, joka ilmaisi, ettei yksi tyttö
merkinnyt mitään veronajon rinnalla. Olihan vain melkein ilahuttavaa,
kun sai tällaisiakin tepposia laskea vihatun kilpailijansa tiliin...

— En tarvitse muuta kuin purjepurren! huusi Pietari.

— Siellä rannalla on, ota! Mutta paras on olla menemättäsi. Hänen
tytönryöstöistään on tehty valituksia itse kuninkaallekin, mutta eipäs
ole mahdettu "Armassaaren" kuninkaalle mitään. Hänellä on miesjoukko
melkein yhtä suuri kuin porolaumakin. Pääsi kaupalle sinne vain lähdet.

Ei kuullut enää Pietari pirkkalaiskuninkaan jaarituksia. Rannalle
juoksi, purjepurteen hyppäsi ja alkoi Armassaarta kohden viilettää.

Vähällä oli Hilappa mereen hypätä, kun outo mies veikin hänet pitkin
outoa rannikkoa purressaan, johon hän niin ajattelemattomasti oli
hypännyt. Hän itki, tiuskui ja telmi kuin pillastunut sälkö ja oli
vähällä nyrkit ojossa karata miehen kimppuun. Mutta mikään ei auttanut,
eteenpäin vain viiletti venonen ja vihdoin laskettiin oudon saaren
rantaan.

Siellä oli talo, jossa oli kymmeniä aittoja ja asuinrakennus niin
suuri, ettei Oravalakaan sille vertoja vetänyt. Siellä outo mies
nosti Hilapan maalle ja käsipuolesta talutti taloon. Sisällä oli,
jos mahdollista, kaikki vieläkin upeampaa kuin Oravalassa, ainakin
olivat huonekalutkin herraskaisempaa tekoa. Mutta ei Hilappa niitä nyt
välittänyt katsella.

Mies jätti Hilapan vanhan, inhoittavan ämmän huostaan ja riensi pois.
Sanoi menevänsä veronajajia lähettämään.

— Minä tahdon heti täältä pois! puuskahti Hilappa akalle.

— Hätäkös sinun täällä on, höpäkkö! Hyvin Olavi tyttösensä pitää.
Viinein juottaa, syöttää nisuleivin ja poronjuustoin. Saatpas nähdä!
Tai saat kuullakin. Tulkaas tänne, tytöt! virkkoi akka avaten oven
viereiseen huoneeseen.

Sieltä tölmähti ovelle parvi uteliaita, nauravia tytön virnakkeita.

— Tämä tässä pois tahtoo. Mutta sanokaapas, eikö teillä ole täällä
hyvä? kysyi akka.

Enimmät tytöistä nauroivat vain. Mutta oli Hilappa heidän takaansa
näkevittään surullisia ja sääliviäkin kasvoja.

— Hyvä täällä on, kehui akka. Saat heti koreat vaatteet. Pitäkää häntä
silmällä, tytöt, niin menen noutamaan.

Akka meni, ja tytöt tulivat joukolla kyselemään ja utelemaan.
Vihaisesti kääntyi Hilappa heihin selin ja riensi ikkunasta
tuijottamaan.

Siinä tuijotellessaan ja toisten udellessa havaitsi hän merenselältä
purjeen pilkahtavan näkyviin. Se läheni, läheni lähenemistään. Jo oli
Hilappa tuntevinaan tulijan Pietariksi.

— Mitä tähystät? riensivät tytöt utelemaan nähdessään hänen teroitetun
katseensa.

— En mitään! vastasi Hilappa ja kääntyi pois ollen välinpitämätön
olevinaan. Mutta salavihkaan vilkaisi hän purtta silloin tällöin. Nyt
juuri läheni se pursilaituria. Ykskaks tölmähti Hilappa pihalle.

Koko tyttölauma karkasi jälestä, ja niin otallettiin peräkanaa kohden
rantalaituria. Mutta eivät lapinpashan lellikit pysyneet Rauman tytön
kinterillä. Ennen heitä hän laituriin joutui. Purteen hyppäsi. Ja pursi
loittoni vesille.

Oli akkakin rientänyt tyttölauman jälkeen. Mutta nähtyään, että
uusi tyttö pääsi pakoon, riensi hän isäntänsä luo. Se oli lautoin
lähettämässä miehiään mantereeseen porotarhalle, josta heidän oli
määrä lähteä lapinajoon. Niine miehineen, jotka vielä olivat saaressa,
juoksi hän nyt pursilaituriin. Mutta kun karkulaiset olivat jo loitolla
vesillä, käski hän vain yhden miehistään hypätä purjepurteen ja tuli
itse jälestä.

Hilappa ja Pietari laskettivat laitatuulta. Hätä ja hyvämieli kuvastui
Hilapan kasvoista, kun hän katseli rannalla hälisevää tyttöparvea.
Mutta sitten heitti hän ihailevan katseen Pietariin.

— Miten sinä uskalsit tulla?

— Tuota tyttöparveako olisin pelännyt?

— Oi, siellä oli... katsos!

Pietari vilkaisi jälelleen, näki miesten juoksevan rantaan ja parin
heistä hyppäävän venheeseen.

Hilappa tömisteli tulisessa malttamattomuudessa jalkojaan veneen
pohjaan.

— Riippuu nyt siitä, onko heillä nopeampi pursi kuin tämä, virkkoi
Pietari tuimasti.

— Emme ikinä antaudu elävänä, huusi Hilappa.

— Emme, vastasi Pietari.

Vinhasti kulki Oravalan pursi, jolla he laskettivat. Mutta vinhasti
lähti toinenkin jälkeen. Pietari ei enää vilkunut jälelleen, tuijotti
vain kokkaan, hoiti purjeita ja piti perää suoraan. Hilapan silmät
olivat naulatut jälestä tulevaan purteen.

— He taitavat lähetä, kuiskasi Hilappa tuskin kuuluvasti.

Pietari kyyristyi vain jännittyneeseen etukumaraan, ikäänkuin se
auttaisi.

— He lähenevät! huusi Hilappa hädissään.

— Kun ehdittäisiin vain Oravalan näkyviin, ehkäpä sieltä saisimme apua.

Molemmat purjepurret kiitivät kuin linnut yli aaltojen. Mutta
jälkimäinen kiiti nopeammin ja läheni, vitkaan, mutta varmasti.

Hilappa hädissään jo valmistautui hyppäämään mereen. Purren pohjalla
oli muutamia kiviä pohjalastina. Peläten, että ajajat voisivat saada
hänet vedestäkin, jos hän vasta viime hädässä heittäytyisi mereen,
sitoi hän yhden kivistä vyötärölleen ja piteli sitä sylissään.
Pääsisipähän sen avulla heti pohjaan!

— Voi, he tavoittavat! huusi hän.

— Malta vielä tuokio. Oravala näkyy!

He lähestyivät tosiaankin Keminsuuta vinhaa vauhtia. Pietari saattoi
jo eroittaa Pakilan haahden laiturissa. Hän oli näkevinään siellä
liikettäkin. Tosiaan! Haahdella oli miehiä purkamistyössä!

— Se kääntyy! huusi Hilappa riemuissan.

Olavi pirkkalainen käänsi tosiaankin yhtäkkiä purtensa ja alkoi
loitota. Olivat varmaan huomanneet hekin miehet Oravalan laiturissa.

Pietari ja Hilappa olivat pian laiturissa ja nousivat maihin. Ja
silloin Hilapan valtasi sellainen riemun puuska, että hän samalla
kertaa itkien ja nauraen syöksähti Pietarin kaulaan. Ja Pietarin silmät
loistivat ilosta, ja hän kieputti itkevää ja nauravaa tyttöä sylissään
aivan kuin karkelossa.

Kohta yhtyivät he Markettaan. Ilosta hykersi hänkin saadessaan takaisin
siskonsa. Heitti hän sulan, kiitollisen katseen Pietariinkin. Mutta ei
se katse puhunut sen enempää.

Hilappa oli siitä pitäen aivan kuin kiertynyt kiinni Pietariin. —

Pian olivat Oravaisen miehet Pakilan laivasta suolalastin purkaneet.
Sijaan saatiin keveä lasti poronnahkoja ja muutamia ketun, näädän ja
kärpän turkiksia. Olipa muutama nippu kapahaukiakin.

Nousia Venäläinenkin joutui mukaan, ja niin lähdettiin muutaman päivän
perästä laskeettamaan eteläisiä ilmoja kohden. Nousia tuli Pietarin ja
Hilapan luo seisomaan ja alkoi jälleen vilkkaasti pakista.

— Pahempia ovat nämä nykyiset lapinveron ajajat kuin ennen kainulaiset
olivat. He tulivat kuin tuttuihin verolappalaisensa luo kukin ja
ystävinä jutellen verosta sopivat. Mutta nyt on pari pirkkalaista
kohonnut oikeiksi lapinruhtinaiksi, eivät itse käy lappalaisiaan
päinperin katsomassakaan. Ei heidän silloin sääliksi käy heinäkenkää,
sitä parempi vain, jos heidän verohurttansa ottavat lappalaisilta
kaiken.

— Kuulutaan heitä vastaan jo kuninkaallekin valitetun, varsinkin Olavi
pirkkalaista, immenryöstöistä ja muista, keskeytti Pietari. — Eikö
vain kuningas pian ottane pois itselleen koko veronkannon. Viimeisiä
aikojaan taitavat elämöidä.

— Ei taida olla parempi veroittaja kuningaskaan. Mutta jos karjalaiset
jälleen — ——

Nousia jatkoi juttua, haahti matkaa. Oulunkylään saavuttiin illan
pimetessä, ja sinne Nousia jäi.

Raumalaiset saapuivat parin päivän perästä kotiinsa. Henrik vanhus oli
silloin vielä Danzigin matkallaan, mutta saapui hänkin lankonsa kera
muutaman päivän perästä.

Pietari teki vielä isäntänsä kanssa muutama matkan Tukholmaan, ja
sitten laitettiin laiva talviteloilleen.

Ryhdyttiin talvitöihin. Ensin puitiin riihiä, niin että kuului
alituinen jyske kaupunkilaisten pitkästä riihirivistä nummen rinteellä,
kaupungista kaakkoiseen. Sitten vedätettiin karjalle heiniä niityiltä,
joista monet olivat aika loitolla, ja tehtiin talvitöitä pellolla.
Väliin koettiin kalanpyydyksiä ja vedettiin jään alta nuottaakin
Lajon lahdella ja saarien salmissa, ja pitkinä puhteina miehet
laittoivat astioita, naiset kehräsivät ja kutoivat pitsejä ja kankaita.
Sillä täällä kotona ei suurin välitetty kuninkaan säännöksistä,
jotka rajoittivat kullekin kauppamiehelle vain yhden kaupanhaaran,
käsityöläisille oman ammattinsa ja maalaisille karjanhoidon ja
maanviljelyksen. Rauman pienissä oloissa olisivat ani harvat näin omaan
ammattiinsa rajoittuen voineet elää. Useimmat sentähden harjoittivat
melkein kaikkia ammatteja yhtä rintaa, ja kauppiaatkin kotitarpeiden
valmistuksen ohella ansaitsivat puhdetöillään monet markat ja riksit.

Hilappa kävi koulua. Ja kun hän pitkinä puhteina luki läksyjään,
kuunteli Pietari sitä sytevin sydämin ja katseli tuontuostaankin tyttöä
hehkuvin silmin. Ja kerran illalla puhdetyönsä päätettyään otti Pietari
Turusta tuomansa "Abckirian" ja alkoi avuttomana sitä selailla. Silloin
Hilappa kiepsahti hänen rinnalleen ja alkoi neuvoa. Siinä tutustuttiin
isoon A-han, joka oli kuin pärepihti pystyällään, ja pieneen a-han,
joka oli kuin sian kaulahanko, siinä b-hen, joka oli oivallinen
ahvenonki, ja c-hen, joka muistutti polvikoukkua, jollaisella haukia
pyydystettiin. Niin käytiin kautta aakkosien, ja parin kerran perästä
Pietari niistä enimmät tunsi. Sitten alettiin niistä tavata sanoja,
ja niin jatkoivat he yhteistyötään puhteiden jatkoksi ja pyhinä
päivälläkin.

Nuori Henrik hoiti vanhan isänsä puotia ja oli siten varsinkin
talviseen aikaan tärkein henkilö talossa. Moni tyttö pistäytyi puotiin
vain hänen tähtensä, monet heistä loivat häneen helliä katseita ja
pyysivät kylän nuorten yhteisiin kisoihin. Mutta harvoin häntä niissä
nähtiin. Viimeisen Turun-matkansa jälkeen oli hän käynyt entistäänkin
totisemmaksi ja suljetummaksi. Ja kun kyläntytöt loivat häneen helliä
katseitaan, näytti heistä kuin hänellä olisi verhot silmillään.

Mutta hetkinä, jolloin puodissa ei ollut ostajia, vaipui hän kaihoisiin
unelmiin. Hän muisteli kaukorannan neitoa, jonka kuva yksin uneksiessa
kävi hänen mielessään yhä autereisemmaksi ja päiväpaisteisemmaksi.
Mutta muistellessaan ei hän voinut olla ajattelematta elävänä
haudatun mustalaisakan ennustusta, että hän oli pitkän vesimatkan
takaa omansa löytävä ja sinne jääpä. Tämä ennustus tuli aina hänen
mieleensä mielitietyn kuvan yhteydessä, aivan kuin tummana taustana
päiväpaisteiselle kuvalle. Ja niin unelmoidessaan saattoi tyyni ja
vakava nuorukainen väliin tuntea ikäänkuin jotakin vienonhiljaista ja
pyhää liitelisi hänen ympärillään, väliin taas saattoi syvä liikutus
värisyttää hänen sydäntään.

Ja kaikkien arkisten askareiden yllä väikkyi raumalaisten mielessä
kuninkaan uhkaus, että heidät milloin tahansa saatettiin käskeä
lähtemään kotipohjiltaan tuntemattomille teille. Siitä ei paljoa
puhuttu, mainittiinhan vain, että niin ja niin tehdään, "jos ennallaan
eletään". Mutta siitäkin jokainen tiesi, mitä tarkoitettiin, ja tämä
alituinen uhka painoi kaupunkilaisten aherrukseen sellaisen leiman,
niinkuin he eivät tietäisi mikä päivä on viimeinen.




VIII.

HENGENMIEHIÄ.


Kevät oli hempeimmillään, koivut hiirenkorvalla. Henrik Pakila oli
laivurinsa kera tehnyt retken Keminsuulle, ja sieltä oli tuotu haahden
täysi tavaraa, viime talven turkiksia ja kevään ensimäisiä lohia. Niitä
hän nyt lähti viemään Turkuun.

Isä Mathias tuli mukaan. Hän tunsi ikänsä jo kallistuvan illoilleen
ja tahtoi vielä kerran nähdä Mikael maisterin, uuden hengenvalkean
lietsojan täällä Pohjan rannoilla. Tahtoi myös omin korvin kuulla,
oliko Uusi Testamentti vieläkään valmis, ja mikä viivytti ahkeraa
viinimäen miestä uuraassa työssään.

Heti Turun satamaan saavuttua nousi isä Mathias maihin, kulki
paloraunioista kohoavain uusien talojen välitse ja saapui pyhän
Lauritsan taloon, jossa Mikael maisteri asui.

Avasi oven ja astui Agricolan työtupaan.

— Ka, veli Mathias, Satakunnan kirjaniekka! virkkoi Mikael maisteri
nasevalla ystävällisyydellään.

Isä Mathias loi pitkän, lempeää ihailua kuvastavan katseen pienehköön
mieheen, joka oli siinä nelikymmenissään. Syvät mieterypyt oli
veli Mikaelin otsalla leikkotukan alla ja silmissä paloi hiljainen
hehku. Posket olivat kalpeahkot, paksuhkot huulet puhuivat lujasta
totisuudesta, ja koko kasvoilla oli miltei raskasmielinen, mutta
samalla tarmokas toimekkuuden leima.

Huoneessa oli kaksi muutakin henkilöä, jotka nousivat heti vieraan
saavuttua.

Lähinnä ovea oli istunut nuori teini, joka seisoi nyt ujostellen ja
allapäin. Hän oli siinä lähinnä esitettäväksi.

— Jaakko Finno, säeseppä, esitti Mikael maisteri.

Isä Mathiaan katse kiintyi ensiksi hänen uneksiviin silmiinsä, eikä hän
siinä enempää joutanut tarkastelemaankaan.

Perempänä oli istunut pitkä ja hontelo mies, näköjään muutamia vuosia
nuorempi Mikael maisteria.

— Rehtori Paulus Juusten! esitti Mikael.

Isä Mathias ehti häntäkin vilaista vain ohimennen. Tukka oli tumma,
suurehko pää etukumarassa, ja korkeain kulmain alta tuijottivat tummat
silmät, niinkuin alituiseen näkisivät jonkun ratkaistavan ongelman
edessään.

— Rehtori! Missä koulussa? huudahti isä Mathias.

— Turun piispankoulussa, vastasi Mikael maisteri omituisesti hymyillen.

— Mutta eikös veli itse... alotti isä Mathias kummissaan.

— En ole ollut piispankoulun rehtori enää viime maaliskuusta alkaen,
vastasi Mikael maisteri värähtävin suupielin.

— Vai otti veli eronsa!

— Se annettiin!

— Mitä kummia?

— Kuningas minut eroitti!

Isä Matias seisoi kuin ukkosen lyömänä.

— Mutta miksi? tuli hän vihdoin kysyneeksi.

— Olin niskoitellut, sanottiin.

— Täälläpäs kummia kuulee! Saanko veljeä pyytää kertomaan?

— Istukaahan!

He istuivat nelisin.

— Teineistä meille tuli yhteentörmäys. Kuningas tahtoi niitä
tilikamariinsa.

— Siitä olen kuullut Henrik Pakilalta, pormestariltamme.

— Niin, hänhän oli täällä syksyllä kuninkaan lähetin käydessä. Viime
tammikuussa sai sitten linnanvouti käskyn, että pari kolme teiniä
oli toimitettava kuninkaalle vaikka raudoissa. Mutta hän ei saanut
ainoatakaan.

— Miten sen saattoi estää? kysyi isä Mathias ihmeissään.

— Kaikki teinit, jotka olisivat saattaneet tulla kysymykseen, olivat
vihityt papeiksi!

Isä Mathias kuunteli kirkastunein silmin.

— Sillä tavoin tämä Paulus velikin oikeastaan aikoinaan pelastettiin
kuninkaan käsistä, virkkoi Mikael. Mutta nyt hän parahiksi palasi
Saksasta opinteiltä. Kuningas pisti hänet rehtoriksi ja minä sain
potkut.

Isä Mathias katseli vain äänetönnä ja kovin hämmästyksissään, vuoroon
nasevaa Mikaelia, vuoroon miettehikästä Paulusta, joka näytti
kiusaantuneelta kertomuksen johdosta.

— Tunnustan kyllä, että koulu joutui siten entistään parempiin käsiin,
jatkoi Mikael. Veli uhraa sille koko sielunsa voimat, minun ajatukseni
sitä vastoin tahtovat keskittyä kirjatöihini. Mutta enpä sittenkään
olisi odottanut saavani näin eroa anomattani, salaman leimauksena
kirkkaalta taivaalta, — ainoastaan sentähden, että puolustin kouluni
häiritsemätöntä työskentelyä.

Toiset kuuntelivat harrasta osanottoa kuvastavin kasvoin.

— Yksi ainoa korkeampi koulu koko kansalla, ja senkin kasvatit vielä
riistettäisiin maasta pois! huudahti Mikael. — Pitäisi olla toki
koulu vähintään joka kaupungissa kasvattamassa kaitsijoita kansalle!
Pitäisi olla kouluja tytöillekin, tuleville äideille! Olen näistä
asioista monet kerrat kirjoittanut ystävälleni Yrjö Normannille. Olen
selittänyt ja kuvannut, miten kova puute täällä on valistuneista
kansanopettajista. Olen ehdottanut myös, että perustettaisiin erityisiä
kirjurikouluja, kun kuningas ei kuitenkaan kuulu pappiskoulujen
teineihin olevan tyytyväinen kanslioissaan. Mutta ei! Kuninkaalta ei
heltiä riksiäkään sellaiseen.

— Hänellä on ollut niin kova tehtävä valtakunnan rappeutuneiden
raha-asiain kohentelussa, koki sovinnollinen isä Mathias selittää.

— Onpa ollutkin aikoinaan, myönsi Mikael. — Mutta aarteiden kokoaminen
on hänelle tullut kaikeksi kaikessa vanhoilla päivillään. Ja kuninkaan
esimerkkiä seuraavat muut herrat päästä hännän tutkaimeen. Tuskin
on tässä maassa aatelisherrojen riistäminen mennyt koskaan niin yli
äyräidensä kuin nykyään. Kuta etevämmät he ovat, kuta korkeammalle ovat
kohonneet, sitä hillittömämmin ja ovelammin he kiskovat. Etunenässä
käyvät Flemingit, Hornit, Kurjet ja Boijet, jälestä tulevat kaikki muut
mitättömintä villiaatelia myöten. Kipeästi tuntee sen susilauman kynnet
niin kansa kuin kirkkokin. Monta kertaa sitä ajatellessa mieli niin
katkeroituu, että...

Hän katkaisi äkkiä ja tuijotti kotvan kaameasti lattiaan. Sitten
virkkoi hän haudansynkällä äänellä:

— Saatan väliin niin hyvin käsittää isä vainajani epätoivonteon.

Kaamein mielin tuijottivat toisetkin eteensä. He tunsivat kaikki Mikael
maisterin isän, Olavi Laurinpojan kolkon tarinan. Hän, talonisäntä
Pernajan Tuurinkylästä, oli pikapäissään lyönyt erään aatelismiehen,
Frille Matinpojan, kuoliaaksi. Ja sai tietysti tuomionsa. Orvoksi
jääneen Mikaelin lahjat oli Viipurin koulun rehtori Johannes
Erasmuksenpoika huomannut ja ottanut hänet kasvatikseen. —

Mikael maisteri kohautti rintaansa ikäänkuin pudistaakseen pois raskaat
mietteet ja muistot. Meni sitten pöydän luo ja otti sieltä paksun
kirjan. Juhlallisen hitaalla liikkeellä ojensi hän sen isä Mathiaalle.

— "Se Wsi Testamenti", luki isä Mathias värähtävin äänin.

Ja iloisesta liikutuksesta vapisevin käsin alkoi hän käännellä paksuja
lehtiä.

— Se on siis jo valmis! Vihdoinkin! sanoi hän hartaasti.

— Niin, vihdoinkin! toisti Mikael. — Oikeastaan siitä on kiitettävä
Amund Lauritsanpoikaa, kirjanpainajaani. Sillä paljoa ei minulla ole
ollut hänelle rahaa lähettää. Erik Fleming on kyllä luvannut painatusta
rahoilla avustaa, mutta lupauksiin se on jäänyt. Velkaa siitä on paljon
Amundille. Ja kaupaksi eivät tahdo käydä pienemmätkään kirjat. Miten
sitten mennee tämä. Työlästä tämä työ ja taistelu on.

— Kovaa on saanut kokea itse Lutheruskin, kovaa myös mestari Olavi,
huomautti isä Mathias hellävaroen.

— Ovat kyllä, hyvinkin kovaa, virkkoi Mikael. — Mutta minusta tuntuu,
että heidän taistelunsa on sittenkin ollut ihanaa. Tietoinen vastustus
on omansa elähyttämään ja innostamaan vain. Mutta täällä kohtaa
ympäristössään pelkkää tylsyyttä ja penseyttä, joka aivan näännyttää
ja masentaa. Itse papitkin, surkeita lokasäkkejä ja haisevia raatoja
he ovat! Eivät edes viitsi lukea, mitä heille kirjoittaa! Kateutta
ja panettelua, ymmärtämätöntä pilkkaa heiltä useimmilta vain saa
palkakseen.

Värisevin sydämin kuuntelivat toiset hengenmiehet esitaistelijansa
katkeruuden puuskaa. Niin kipeästi se koski, että he olisivat olleet
valmiit käymään kimppuun, jos kuka olisi uskaltanut sanoa ainoankaan
poikkitelaisen sanan Mikael maisterille.

— Mutta mitäs siitä! lohduttautui hän itse. Parempi pala kuivaa leipää
ja vesitilkka rauhallisella tunnolla, kuin yltäkylläiset herkut ja
kalliit viinit, jotka on saatu riistetyin rahoin. Ja uskon vielä ajan
tulevan, jolloin suomalaisiakin kirjoja luetaan, jolloin ainakin harvat
valitut ymmärtävät sen, mitä nyt monet hylkivät sen tähden, etteivät
sen merkitystä käsitä.

— Niin, aivan varmaan se aika vielä koittaa! elähtyi Paulus Juusten
puhumaan. — Ja kenties vielä kerran voidaan suomeksi tulkita kaikkia
niitä hengenilmiöitä, mitä muillakin kielillä.

— Niin, laita sinä vain piispankronikkaasi! Kun Chronicon episcoporum
finlandensium on valmis, niin siinä on pohja ja perussuomalaiselle
historiallekin.

— Pohjan olet jo sinä laatinut, veli. Vieläpä suomeksi! Minusta tuntuu
liian rohkealta luopua vanhasta latinasta, ja vaikea on valita sopivia
suomensanojakin.

— Oppineillehan sinä kaikessa tapauksessa kirjoitat. Sitä vastoin
ovat ainoastaan yksinkertaisia viittauksia ne, joita muinaisuutemme
vaiheista olen tähän pyhän kirjan alkupuheeseen sommitellut. Mutta
tärkeää on minustakin muinaisuutemme tuntemus, jos mielimme omalla
pohjallamme seista, omaa elämäämme elää.

Unhotti siitä hengenmies kokemansa vastukset ja syventyi aatteitaan
selvittelemään.

— Matkoillani kansan kesken olen ukoilta kerännyt tietoja myös
suomalaisen jumalaistaruston alalta, tuumi hän. Hyvä olisi nuo
pakanalliset kuvitelmatkin korjata talteen, sillä osoittavathan ne
ainakin, miten kansan mieli on halannut nähdä korkeamman hengen
aineellisen maailman yllä.

— Ja se kaunis runo Väinämöisestä, jonka olit ennen Viipurissa
kirjoittanut Karjalan ukolta — riemastui Jaakko teini puhumaan —
minusta se osoittaa, että suomeksi voi runojakin kirjoittaa!

— Miksikäs ei, myönsi Mikael. Mutta jätä sinä lemmenlirkutuksesi,
jollaisia taanoin minulle näytit, ja rupea suomalaisia virsiä
laatimaan. Ainakin Hän, joka ymmärtää kaikkein mielen, kuulee myöskin
suomenkielen.

— Onhan isä itse jo laatinut virsiäkin!

— Vähät ovat minun virteni. Olisi saatava suomalainen virsikirja, kuten
Martinus tohtori on saksaksi laatinut. Ja paljo siihen tarvitaan.

— Antaahan ajan kulua, kyllä työllesi jatkajia nousee, lohdutti isä
Mathias. Kuulen jo, että veli Paulus jatkaa historian muokkausta ja
että Jaakosta kenties varttuu suomalainen virsiseppä. Martti herra
Tukholmassa taasen kääntää suomeksi lakeja, niin että oikeusistuinkin
tulee lähemmäksi kansaa. Ja tiedättekös mitä! Kuninkaamme pojat
opettelevat myös suomea, varsinkin Juhani prinssi, josta kuninkaallinen
isänsä kuuluu aikovan Suomen herttuaa. Kuka tietää, jos Suomi vielä
kerran kohoaa tässä maassa kaiken hallinnon ja lainkäytön valtakieleksi!

— Ja sivistyksen valtakieleksi! huudahti Jaakko Finno, nuori
runoniekka. — Miksei sulosointujen suomenkieli kerran saattaisi kohota
sellaiseksi kieleksi, jota tajutaan ja osataan kautta maailman, kuten
nyt latinaa!

Toiset hymähtivät, niinkuin hymähdetään unelmille, jollaisia saattaa
syntyä ainoastaan nuorukaisen irtaimessa mielessä, mutta jotka
rohkeudessaan ovat usein niin suloisia kuulla, sentähden, että ne
nuoren mielen hehkuva rakkaus siivilleen nostattaa.

"Se Wsi Testamenti" kainalossaan saapui isä Mathias seuraavana päivänä
Henrik Pakilan haahdelle. Henrik vanhus oli suorittanut asiansa hänkin,
ja haahden kokka käännettiin jälleen kohden kotirantoja.

Niinkuin muinen vaellettiin pyhiin, niin oli isä Mathias vaeltanut
Mikael maisterin luo. Ja elähyttävää oli kohdata uuden hengen
lietsojaa, saman hengen, josta hänkin oli löytänyt elämänsä lämmön.
Mutta ei vanhuksen ilo ollut varjoton. Syvästi huolissaan huokasi
hän ajatellessaan uranuurtajan kohtaloa maassa, jossa hän sai seista
niin melkein yksin. Katolisessa muodossaankaan ei kristillinen hengen
viljelys ollut täällä vielä syvälle juurtunut mieliin; pelkkää
tehotaikaa oli täällä uskonto menoineen, ei vain syville riveille, vaan
herrasluokallekin melkein järjestään. Sai siinä kauan odottaa kukan
puhkeamista, kun kasvi tuskin oli juurtunutkaan.

Kotimatkalla isä Mathias sairastui. Hän luuli ensin olevansa vain vähän
merikipeä. Mutta maihin päästyäänkään ei hän toipunut, päinvastoin
joutui vuoteen omaksi. Näytti melkein siltä, kuin Mikael Agricolan
kannettava taakka olisi ollut liian raskas hänen kuullakseenkin,
vanhan, heikon miehen.

Samana kesänä kirkonpaimen Mathias West kuoli. Mutta hänen messu-
ja käsikirjasuomennoksensa jäi jälkimaailmallekin säilyttämään
harrasmielisen miehen muistoa.

Raumalaiset ryhtyivät heti puuhiin saadakseen Martti herran Tukholmasta
papikseen. Martti herra oli hyvin taipuvainen tulemaan kotiseudulleen,
mutta vierähti vuosikausi ennenkun hän pääsi muuttamaan.

Keväällä hän saapui, muutamia päiviä myöhemmin raastuvan
Vappu-kokousta, jossa entiset pormestarit ja raatimiehet oli taasen
kylänisiksi julistettu. Kirkas oli päivä ja kuulea, taivas korkea ja
sees, kun Martti herra laski Pakilan laivalla laituriin.

Pakilaan hän ensiksi yöpyi. Ja seuraavana päivänä lähti hän ensi
töikseen Henrik vanhuksen kera luostaria katsomaan.

Siinä virran rantaäyräällä, vanhasta luostarikirkosta hiukan erillään,
oli luostarin kivinen koulutupa. Siinä hän oli harmaa veljiltä
poikasena saanut ensimäiset opinalkeensa. Pahnat oli lattialla niinkuin
silloinkin, mutta tupa oli tyhjä. Hänen itsensä oli siinä ruvettava
porvarien lapsia opettamaan.

Koulutuvan ja kirkon välissä oli kapea sola, ja siitä solasta vei ovi
sakaristoon. Martti herraa halutti hartaasti nähdä tuttua kirkkoa
sisältä ja poikasena hänelle rakkaiksi käyneitä pyhimyskuvia kuorin
tähtiholveissa. Etenkin muisteli hän haluisella kaiholla ihanaa
kuvaa neitsyt Marian kuolemasta. Hän näki niin elävästi mielessään,
miten siinä kaikki kaksitoista apostolia, maailman kaikilta kulmilta
kokoontuneina, polvistuivat autuaasti uinahtaneen pyhän neitsyen
ruumisarkun ääreen. Mutta arkku oli tyhjä. Pyhä neitsyt oli sieltä
otettu taivaasen, jossa taivaallinen isä otti hänet laupiaasti vastaan
ja pyhien parvi tervehti häntä ylistyslauluin ja kantelein ja huiluin,
ja enkelit suitsuttivat pyhää savua ja lukivat elämänkirjasta. Se oli
sitä vanhaa madonnan palvontaa, joka oli jo hyljätty, mutta hellyydellä
näitä lapsuutensa ihanteita sentään muisteli luja uuden opin mieskin.

Mutta ei hän päässyt Pyhänristin kirkkoon, sillä Matz vouti oli
ruununvilja-aitaksi muutetun pyhätön avaimet ottanut mukaansa
Köyliönsaarelle. He kulkivat sentähden pitkin kirkon seinävartta
entiseen harmaaveljien konventtiin, joka oli kirkon länsipäässä.

Koleaa oli muutenkin näiden paksujen kivimuurien sisällä, mutta
lähemmäksi sydäntä toi ikävystyttävän tunnelman kuihtunut leski, joka
eli siellä yksin lapsineen. Lapsista pari nuorinta täytti vielä tuskin
kymmentäkään, ja he olivat isän turvan menettäneet.

Pakilaan palattua alkoi sentähden Martti herra tuumia, etteiköhän
ollut paras antaa isä Mathiaan lesken ja lasten edelleen asua rauhassa
luostarissa. Hän tahtoi mieluummin majailla muualla.

Pakilassa oli myös toinen tupa kylmän porstuan vastapäätä ja kamarikin
porstuan pohjassa. Miten siitä tuumittiinkin, päätettiin lopulta, että
Martti herra ottaisi toistaiseksi asuntonsa Pakilan toiseen tupaan.
Se oli kunnossa vieraiden varalta, ja sinne saattoi asettua muitta
mutkitta.

Paljon oli alussa työtä uudella papilla. Koko vuoden aikana syntyneistä
lapsista oli kastettu tuskin ainoatakaan. Ja lasten kastaminen,
vaikkapa sen tekikin tukuittain, ei ollut mikään ohi mennen
pyöräytettävä temppu vanhanaikaisine kaunistuksineen. Siihen kuuluivat
vielä melkein kaikki ne manaukset ja loihdut, jotka kirkkoisät olivat
harmaassa muinaisuudessa säätäneet; lasten kasvoihin oli tehtävä
ristinmerkit, annettava suolaa suuhun, puetettava valkeihin vaatteihin
ja pantava palava kynttilä käteen, vaikka käsikirjan mukaan sentään sai
kastaa ilman näitä taikatemppujakin. Aviopareja oli myös, kun nyt oli
taasen saatu vakinainen pappi, vihittävinä tavallista enemmän, olipa
ruumiitakin pistetty vain valehautaan odottamaan papinsiunausta. Koulua
pitämään ei Martti herra aikonut ryhtyä ennen syksyä, mutta sittenkin
oli hänellä työtä niin, ettei ehtinyt lainkaan ryhtyä kaupunginlain
suomentamiseen, joka hänellä Maanlain käännöksen valmistuttua oli ollut
aikeissa.

Papillisten toimiensa lomassa hän sentään sai aikaa silloin tällöin
pistäytyä väentupaan, jossa naiset istuivat käsitöidensä ääressä. Miten
se lie niin sukeutunutkaan, mutta hänelle tuli aina tavaksi istuutua
juuri pienen peräikkunan poskeen, jonka edessä Marketta kutoi pitsiään.

Toimekas ja taitava oli Marketta pitsinkudonnassa, raumalaisten
erikoisessa taitoaskareessa, jonka perintätieto kertoi heidän
aikoinaan harmaaveljien välityksellä oppineen. Mutta aivan erityisellä
vikevyydellä ja näppäryydellä alkoivat hänen sormensa liikkua, kun
Martti herra istuutui siihen viereen ja jykevän leikillisesti kyseli
taiteen salaisuuksia. Marketta saattoi väliin aivan vilkastua hänelle
vastaillessaan, jopa herahtaa hymysuiseen leikinlaskuunkin.

Martti herralle tuli tavaksi saapua yhä useammin siihen istumaan. Ja
äiti, joka värttinänsä äärestä loi heihin tuontuostaankin katseensa,
oli havaitsevinaan, että ennen pitkää Martti herran saapuessa Marketan
poskille aina ilmestyi omituinen vieno hehku. Olipa hän lopulta
huomaavinaan Martti papinkin poskilla lämpimämmän vivahduksen, milloin
hän siinä istui. Ja Marketta puolestaan oli havaitsevinaan äitinsä
äänensävyssä, milloin tämä puuttui Martti herran kera puheihin, jotakin
pinnistetyn herraskaista, joka oli äidissä uutta ja outoa muistutti
luostarissa asuvan papinlesken puhetapoja. Vaistomaisesti Marketta
tunsi, mitä tämä herrassäädyn lähenteleleminen merkitsi, ja hymyili
onnesta salavihkaan sydämessään.

Paljoa eivät Martti ja Marketta puhelleet keskenään, ykskantaan
vain silloin tällöin sanasen vaihtoivat. Muistuttivat toisilleen
jotakin pikku tapahtumaa tai seikkaa niiltä ajoilta, jolloin Martti
oli Raumalla käynyt harmaaveljien koulua, tai Martti kertoi jonkun
pikku tapahtuman ja piirteen matkoiltaan seurakuntalaistensa luo
maalle. Vähitellen alkoivat he tehdä iltaisin pieniä kävelyretkiäkin
ympäristöön tai laskettivat purjepurrella saaristoon, mutta
pieniin huomautuksiin pitkin väliajoin rajoittui tällöinkin heidän
keskustelunsa.

Mutta yhä hartaammin he kiintyivät toisiinsa. Heidän luonteidensa
jäykkä tasaisuus, jossa suhteessa syrjäinenkin heti ensi silmäyksellä
saattoi huomata heissä yhtäläisyyttä, heidät alkuaan lienee vetänyt
lähentelemään toisiaan. Mutta Martti herran luja tarmo, jolle hänen
papillinen auktoriteettinsa antoi vielä erityisen tehon, vaikutti
Markettaan alistavasti, nöyrryttävästi ja pehmittävästi, niin että
hänen esiintymisensä yleensä alkoi muuttua hieman notkeammaksi ja
eloisammaksi. Vähitellen hän alkoi muodostella pukujaankin, niin
että hänen litteähkö vartalonsa sai sulavamman pyöreyden. Tyynestä
tasaisuudestaan hän ei tietysti päässyt, mutta tasaisuutta verhoamaan
tuli sellainen nuortea ja lämmin vivahdus, että hän tuntui katsojasta
aivan suloisen kodikkaalta.

Ja merkillistä! Tämä nuorteus ja lämpö heijasti hänestä Martti
herraankin, niin että lakipapin miltei luisen tarmokkaille, mutta
pyöreähköille kasvoille tuli tuntehikkaampi, miltei runollinen leima.

Eräänä lauantaina illansuussa olivat he jälleen tehneet purjehdusretken
saaristoon. Ja kun he sieltä palasivat, näki äiti tyttärensä silmistä
hohtavan oudon riemun, joka oli niin syvä, että silmät punersivat kuin
itkeneellä. Ihmeissään katseli äiti tätä silmien kirkasta kosteutta ja
aavisti riemumielin, että jotakin ratkaisevaa oli tapahtunut tai oli
heti tapahtumaisillaan.

Samana iltana kutsui Martti herra Henrik vanhuksen toiseen tupaan.
Hyvän aikaa he siellä puhelivat, ja sitten ei Martti herra liikahtanut
enää huoneestaan koko iltana. Mutta Henrik vanhus myhäili, käveli
ja myhäili, kohteli Marketta tytärtään kunnioittavasti kuin mitäkin
vallasnaista, ja kuiskasi salavihkaan Martta muorille, että huomenna
kirkonmenojen jälkeen vietettäisiin kihlajaiset kaikkien laillisten
muotojen mukaan.

Sunnuntaina kirkossa ihmettelivät seurakuntalaiset sitä harvinaista
sointua, hopean helähdystä, henkevää humahdusta, joka oli nuoren Martti
papin äänessä hänen messutessaan. Ja hänen saarnassaankin oli tänään
melkein profeetallista lennokkuutta, vaikka ne tavallisesti tahtoivat
olla aivan kuivan järkeviä.

Mutta kirkonmenojen jälkeen saapui Pakilaan kaksitoista kutsuvierasta,
kuusi kylän arvokkainta porvaria emäntineen. Se oli kaupunginlain
säätämä luku todistajia, joiden läsnäollessa kihlaus oli tapahtuva. Ja
nyt pyysi Martti herra virallisen juhlallisesti Markettaa puolisokseen
ja yhtä virallisen juhlallisesti antoi Henrik vanhus isällisen
suostumuksensa. Sitten Martti herra painoi Marketan nimettömään
sormuksen, ja kaiken tapahtuneen vahvistukseksi juotiin kihlajaisoluet.




IX.

KUNINKAAN PARIVALJAKKO.


Kuningas lausui:

— Olemme lopullisesti päättäneet, että uusi kaupunki on perustettava
Vantaanjoen suulle, Helsinginkosken rannalle, koska siellä jo
vanhastaan on rahvas viettänyt markkinoita ja se sijaitsee aivan
vastapäätä Rääveliä. Hollantilaiset, jos siellä saavat tavaransa
vaihdetuksi meidän valtakuntamme tuotteihin, tulevat sinne varmaankin
mieluummin kuin Rääveliin, ja niin saamme heidät käännytetyksi pois
tuosta kirotusta kaupungista. Sinne saisivat hämäläiset ja suomalaiset
alamaisemme tuoda tavaransa, sinne varmaan purjehtisivat Länsi- ja
Itä-Pohjan pirkkalaiset, sinne venäläisetkin hollantilaisia kohtaamaan
suurilla markkinoilla, jotka olemme määränneet siellä pidettäviksi.
Olemme jo lähettäneet viestinviejän Rääveliin kutsumaan sieltä
hollantilaisia Helsingin markkinoille, ja voutimme Erik Spore myyköön
heille ja suomalaisille alamaisillemme ruununviljaa uusista aitoistamme.

Ritari Henrik Klaunpoika Horn, Etelä-Suomen laamanni, Kankaisten ja
Haapaniemen herra, oli kuunnellut kuninkaansa puhetta kunnioittava ilme
kasvoillaan. Mutta nyt pyöreän täyteläät kasvot hieman venähtivät, ja
hän rohkeni huomauttaa:

— Aitat taitavat olla siellä vielä hirsikasoina ja Helsinginkoskella
tuskin lie vielä ruununviljaan jyväistäkään.

— Mitä!? kivahti kuningas. — Ja palvelijani Jöns kirjuri on siellä
ollut jo kohta kaksi vuotta rakennushommissa!

— Sallikaa minun huomauttaa, että aitat oli ensin määrä rakentaa
Santahaminaan, ja rakennustyöt olivat jo viime kesänä pitkälle
ehtineet. Vasta nyt viime kevättalvella saatiin määräys ryhtyä
rakentamaan Helsinginkoskelle. Heti siellä ryhdyttiin rakennustöihin,
mutta kun ne alotettiin oudolle paikalle lumen aikaan, tulivat aitat
pohjatuksi niin lähelle rantaa, että tulvavesi huuhteli alimpia
hirsikertoja. Täytyi vielä kerran muuttaa ylemmäs, ja se on vienyt
aikaa.

— Sinne on toimitettava uusi mies rakennustöitä valvomaan! huudahti
kuningas.

— Teidän majesteettinne voinee sen uskoa parhaiten Porvoonläänin
voudin huostaan. Hänen ehdotuksestaanhan kaupunkihanke on siirretty
Santahaminasta Helsinginkoskelle.

— Hyvä, virkkoi kuningas. Hän saa määräykseni. Ja kaikessa tapauksessa
toimittakoon niin, että kesällä hyvin tulevat menestymään suunnitellut
suuret markkinat, joille vieraat kauppamiehet on jo kutsuttu.

Kuningas teki muutamia lennokkaita harppauksia yli lattian. Sitten
istuutui hän jälleen, loi katseen ylös katonrajaan, ikäänkuin näkisi
siellä itse Paapelin kaupungin koko ihanuudessaan, ja lausui:

— Mutta että kaupunki heti saisi täysipätöisen ja huomattavan alun, ja
koska te mietinnössänne olette osoittanut, että Suomelle aivan hyvin
riittää kolme kauppakaupunkia, olemme päättäneet käskeä ne alamaisemme,
jotka tähän asti ovat asuneet Rauman, Ulvilan, Tammisaaren ja Porvoon
pienissä kauppaloissa, lähtemään ja muuttamaan perustettavaan uuteen
kaupunkiin, heidän omaksi ja koko valtakunnan hyödyksi. Teidät ja Niilo
Boijen valtuutamme neuvottelemaan heidän kanssaan ja ilmoittamaan,
että ne, jotka muuttavat uutta kaupunkia rakentamaan ja siellä asumaan
ja elämään, saavat nauttia samoja etuja ja oikeuksia kuin alamaisemme
muissakin kaupungeissa, mutta ne, jotka eivät tahdo muuttaa, saavat
kärsiä rangaistuksen niskoittelustaan.

Henrik ritari kumarsi, ja audienssi oli lopussa. Saatuaan kuninkaan
allekirjoittaman valtakirjan astui hän vielä samana päivänä laivaan,
joka käänsi kokkansa itäisiä kotirantoja kohden.

Kotimaassa oli hänellä kaksi suurta kartanoa, Kankainen Maskun
pitäjässä ja Haapaniemi Kiskon kappelissa. Haapaniemi oli hänen paras
tulolähteensä, mutta siellä ei hän ollut näyttäytynyt moniin herran
vuosiin. Hän pelkäsi talonpoikia, jotka olisivat heti rientäneet
tekemään valituksiaan kartanonvoudin kiskonnasta, ja kemiöläisiä
kalastajia, joita melkein joka päivä oli kartanossa tuomassa
vapaakyydillä silakoita, jotka vouti heiltä laittomasti riisti.
Mutta kaikista enimmän varoi hän, ettei mitenkään näyttäytyisi
osalliselta kartanonvoutinsa kauppahommiin. Se ei ainoastaan
harjoittanut luvatonta maakauppaa kaikenlaisin tavaroin, vaan
laventeli myös herransa vapaatiluksia ostelemalla ja liittämällä
niihin talonpoikien verotiloja. Toiset talonpojat, jotka saivat maksaa
näille vapaatiluksiksi muutetuille verotiloille ennen sälytetyt
verot, nurisivat kovasti yhä raskaamman verotaakkana alla, eikä
Henrik laamanni tahtonut näyttää tietäneensä asiasta mitään, jos joku
tosiaankin uskaltaisi ja onnistuisi saamaan valituksensa kuninkaan
korviin. Ja sentähden ei hän uskaltanut käydä koko kantatilalleen.

Ei hän tällä kertaa mennyt asuinkartanoonsa Kankaisiinkaan. Hän
purjehti suoraan Tammisaareen, käski parin päivän perästä kutsua
koolle nuoren kaupungin raadin, joka oli valittu ensi kerran vasta
puolenkymmentä vuotta sitten, ja lähti sitten kuninkaan kyydillä
Gennäsin kartanoon Pohjan pitäjään, lankonsa Niilo Boijen luo.

Tämä, jolla ei ollut laamannin arvovaltaa säilytettävänään, piti omassa
ankarassa persoonassaan kuria omistamissaan Gennäsin ja Dalkarbyn
kartanoissa ja niihin liittämillään tiluksilla, joita hän oli riistänyt
kirkolta, luostarilta ja talonpojilta ilman muuta oikeutta kuin että
asui samassa pitäjässä. Omien ja ryöstettyjen tilusten lisäksi oli
hänellä läänityksenä koko Pohjan pitäjäs, josta hän kantoi ruununverot
itselleen. Puolisonsa Brita Hornin, joka oli Henrik Hornin veljentytär,
mutta sentään pari vuotta vanhempi tätä, perintönä oli hän vielä saanut
haltuunsa useita maatiloja Perniön, Tenholan ja Kemiön pitäjissä.

Henrik ritari vieraili yönseudun Gennäsissä sukulaisissaan, ja
sillaikaa laativat he matkasuunnitelmansa, missä järjestyksessä
lähtisivät kuninkaalta saamaansa tehtävää toteuttamaan.

Ensiksi ajoivat he Tammisaareen. Tämän kaupungin oli vasta
parisenkymmentä vuotta sitten perustanut ritari Erik Fleming vainaja,
aikansa mahtavin ylimys. Pienen kauppakylän asujamet, jotka varsinaiset
porvarisoikeutensa olivat saaneet vasta viitisen vuotta sitten ja
joiden oli ylen vaikea kilpailla kaupankäynnissä ja merenkulussa
ympäristön talonpoikain, pappien ja aatelisherrojen kanssa, eivät
lainkaan tehneet tenää, kun kuulivat, että kuningas päästi heidät
autuaan Erik ritarin kaupungista paremmille laitumille.

Tammisaaresta purjehtivat langokset Porvooseen ja menivät ensiksi
Porvoon kuninkaankartanoon lääninvouti Erik Sporen luo. Hänen oli määrä
hänenkin muuttaa perustettavaan uuteen kaupunkiin, jonka läheisyyteen
aiottiin rakentaa myös kuninkaan kartano. Ja hän otti pitääkseen huolen
siitä, että kaupungin asujamet muuttaisivat hänen mukanaan.

Ja upea parivaljakko, kuninkaan uskotut miehet, astui jälleen laivaan
ja lasketti pitkin satasaarisia rantoja Raumanmerta kohden.

Tien varsilla lemusivat petäjät pihkalle, koivujen lehdet olivat
vehmaimmillaan, ja halmeet heilimöivät. Ja tietä myöten ajoi Matz van
Klewen Raumalle.

Hän ajoi suoraa päätä Pakilaan. Hän oli saanut viestin, että kaupunkiin
oli saapuva kuninkaan herroja vieraiksi, ja hän tuli tekemään
valmistuksia.

Kun Pakilan vierastupa oli Martti herran asuntona, päätettiin molemmat
herrat majoittaa Sonkkilaan. Jussoilan Juntti pantiin Karinlahden
rannalle tähystelemään, milloin herrat saapuivat. Molemmat pormestarit
pysyttelivät kotosalla, ja Matz vouti itse odotteli Sonni-Toron kapakan
perähuoneessa.

Jussoilan Juntti juoksutti hänelle sanan illan suussa, että herrat
tulivat. Hän lähetti Juntin viemään sanaa Henrik pormestarille ja
Jöns älynmittarillekin, ja Sonkkilan ikkunaan kolkutti hän itse ohi
mennessään miekkansa kahvalla. Ja niin olivat satamassa herroja
vastassa Matz vouti, molemmat pormestarit ja Jöns älynmittari ja
muutamia muitakin kyläläisiä, jotka olivat saaneet herrojen tulosta
vihiä.

Ihmetellen katselivat hiljaisen kylän asujamet suuria herroja. Henrik
laamannin pyöreän täyteisillä kasvoilla oli niin ylävä leima, ettei
hänen saattanut uskoa koskaan alentuvan joutaviin pikkumaisuuksiin.
Niilo Boijen melkein etukumara otsa taasen oli aivan kuin kivettynyt
tuiman ankariin ryppyihin. Mutta enimmän töllistelemistä tietysti oli
heidän puvuissaan, suippokärkisistä, mataloista hengistä, kapeista
kaatioista, ainoastaan lonkkaa peittävistä pussimaisista housuntyngistä
ja vyötäröön ulottuvasta, edestäpäin suippohelmasta takista olkapäillä
liehuviin siipilämpsiin, pörröttävään sepelikaulukseen ja poimulakkiin
saakka. Kaikki oli tummaväristä, mutta kulta- ja hopeapaartein
koristeltua; ainoastaan sepelikaulus oli valkoinen.

Rinnatusten astuivat kuninkaan herrat laituriin, ja kumarrellen otti
Matz vouti porvarien kera heidät vastaan. Niin alkoivat he astua
Sonkkilaan, molemmat herrat edellä ja Matz vouti liehitellen heidän
rinnallaan, molemmat pormestarit ja Jöns älynmittari jälestä.

Sonkkilan vierastuvassa juotiin tervehdysoluet, ja sitten alkoivat
herrat ylevällä alentuvaisuudella puhella porvarien kanssa heidän
elinasioistaan. Ymmärtäväiseen tapaansa käyttivät molemmat pormestarit
hyväkseen tilaisuutta tuoda herroille julki, miten huonoa heidän
kaupankäyntinsä oli ja miten vaikea heidän yleensä oli elää "köyhässä
pikku kylässään".

Sellaiset sanantavat olivat niin tavallisia kuninkaalle ja herroille
tehdyissä valituksissa, ettei niitä yleensä otettu mihinkään lukuun.
Mutta tällä kertaa herrat kävivät kiinni juuri niihin. Henrik laamanni
alkoi ylevällä osanotolla selittää, että kuningas oli armollisesti
ajatellut pienten kaupunkien vaikeaa kilpailua suurempien kanssa ja
tahtonut heille valmistaa edullisemmat olosuhteet. Hän oli suunnitellut
perustettavaksi Suomenlahden rannalle suuren kaupungin, johon pienten
kaupunkien asujamet saivat muuttaa ja jossa heille myönnettäisiin
vapaat kauppaoikeudet kotona, lupa purjehtia ulkomaille ja monia muita
erivapauksia ja etuja.

Henrik vanhus kuunteli sitä ensin kuin satua. Mutta kuta kauemmin
Henrik laamanni puhui ja kuta selvemmin hänen puheestaan kävi ilmi,
että herrat olivat juuri sen asian vuoksi liikkeellä, sitä syvempiin
kurttuihin hänen otsansa kävi. Puhe eduista, jotka heille olivat
tarjolla, helisi vain sisällöttömänä soittona hänen ylitseen eikä
kiinnittänyt hänen ajatuksiaan. Hänen mieleensä kuvastuivat vain
tutut kadut ja talot, koko tuttu kotikylä ympäröivine peltoineen ja
niittyineen, nummineen, rantoineen ja saarineen. Hän ajatteli omaa
taloaan virran rannalla luostarin vastapäätä ja itseään ja perhettään
ja koko kylänväkeä ja hänestä tuntui mahdottomalta ajatellakaan heitä
kaikkia irroitettuina juuriltaan ja vietynä johonkin pois, mihin
hyvänsä. Saatikka sitten johonkin metsäiselle rannalle tai kaljuille
kallioille, kuten tuntui olevan heidän vastaiseksi kotipaikakseen
aiottu!

Kuta kauemmin Henrik laamanni puhui, sitä hämärämmiksi kävivät
Henrik Pakilan mielessä kaikki kauppaedut ja liikenäkökohdat ja sitä
kirkkaampana ja rakkaampana kuvastui tuttu kotikylä hänen mielessään.
Hänen tunteensa yltyi sellaiseen liikkeeseen, että jos Henrik laamanni
olisi yhtäkkiä kysynyt mitä hän ajatteli asiasta, olisi hän saattanut
vastata mitä tahansa. Mutta ei häneltä mitään kysyttykään, heille
selitettiin vain armollisesti, mitä siunausrikkaita päätöksiä heidän
hyväkseen oli tehty. Lopuksi kehoitettiin huomiseksi kutsumaan
kylänmiehet koolle raatihuoneelle, jossa kuninkaan tahto kaikille
virallisesti ilmoitettaisiin ja lähemmin selitettäisiin. Vanha
kylänlapsi lähetettiin sanoja levittämään, ja herrat jäivät Sonkkilaan
viettämään iltaansa nautiskellen mukanaan tuomiaan eväitä.

Järkytetyin mielin lähti Henrik vanhus kotiaan. Kadulla tapasi hän
pari porvaria ja kertoi heille värisevin leuoin, millä asioilla
kuninkaan herrat olivat matkalla. Ja pian kokoontui Pakilan tupaan
joukko mahtavampia porvareita, Balkin veljekset Jussi ja Lassi, Uolevi
Kukko, Sipro Soini, Erik Tyrvä, Henrik Nurkka ja muita. Olivatpa
Päsämäen Heikki ja Sukan Simokin mukana. Martti pappi oli saapuvilla
Henrik pormestarin erityisestä pyynnöstä, ja myöhemmin saapui myös
toinen pormestari, Simo Sonkki, jätettyään herrat kotiinsa vaimoväen
hoidettaviksi.

Pormestarit kertoivat asiasta niin paljon kuin tiesivät ja taisivat,
ja toiset porvarit kuuntelivat hämmästyksestä mykistyneinä ja jäivät
sitten istumaan aivan kuin puulla päähän lyötyinä.

Päsä-Heikki vihdoin keksi avata suunsa:

— Minä en ainakaan lähde!

— Enkä minä, piipitti Sukan Simo.

— Muutan Päsämäelle ja näytän herroille pitkää nenää.

— Ja minä... yritti Sukan Simo säestää, mutta vaikeni, kun ei osannut
sanoa mihin muuttaisi.

— Naulamäelle, avitti häntä Jussi Balkki ykskantaan.

Se nostatti naurun, ja siihen suli suurin hölmistys. Kaikkien kasvot
kävivät sentään pian vakaviksi. Mutta kaikki istuivat neuvottomina,
tietämättä mitä tehdä, mitä sanoa.

Henrik pormestari siitä ensiksi toipui tolkulleen. Hän kääntyi Martti
herran puoleen ja kysyi häneltä mitä asiasta oli ajateltava. Ja laki
pappiin kääntyivät kaikkien muidenkin katseet, niinkuin ainoaan
pelastavaan oljenkorteen.

Martti pappi katseli heitä kaikkia ja näki, että neuvoton epätoivo
kuvastui heidän kasvoillaan. He omistivat kaikki kaupungissa omat
talot ja useimmat peltoja ja niittyjäkin sen lähistöllä ja ajattelivat
nähtävästi vain sitä, millä keinoin saisivat rauhassa asua talojaan ja
viljellä peltojaan ja niittyjään.

— Laki, lausui Martti herra, suojelee jokaisen kansalaisen omaisuuden
kaikkinaista väkivaltaa vastaan, ja mahdoton on siirtää paikoiltaan
ainakaan niitä porvareita, joilla on täällä kiinteimistöä, tuottamatta
tuhoa heidän omaisuudelleen. Teillä kaikilla läsnäolijoilla on
tietääkseni omat talot, monilla muitakin tiluksia, ja ymmärtääkseni
teille laki sentähden turvaa kotipaikka-oikeutenne.

— Ja meillä on omat tontit myös, yhteiset koko kylälle, huudahti Simo
Sonkki.

— Niin, tontit myös! huusivat kaikki yhteen suuhun.

— Siitä on meillä mustaa valkoisella, lisäsi Simo Sonkki.

Jotkut menivät kuiskuttamaan Henrik Pakilalle, eikö olisi paras mennä
hakemaan nähtäväksi kuninkaan vakuutuskirja, joka puolenkymmentä
vuotta sitten oli saatu kuninkaan herroilta. Henrik vanhus lähti ja
toi juhlallisesti paperin Martti papin käteen, pyhästi varoen sen
alareunassa riippuvaa kuninkaan omaa sinettiä.

Martti pappi otti sen ja tähysteli kauan koukeroisia, toisistaan
erilleen piirreltyjä kirjaimia. Ja porvarit, jotka istuivat hänen
rinnallaan, kallistuivat kaulat ojossa häneen päin, ja toiset
kokoontuivat yhteen kihermään hänen eteensä. Kaikki odottivat
jännityksellä, oliko kuninkaan kirjelmä, johon he olivat niin
lujasti luottaneet, tosiaankin sellainen, että se saattoi pelastaa
tällaisestakin oudosta pulmasta.

Vihdoin alkoi Martti pappi puhua katsoen paperiin. Niin harvakseen
käänsi hän sen sisältöä, että porvareista näytti kuin hän kiskomalla
kiskoisi siitä irti totiset todet.

— Niin, virkahteli lakipappi, tässä kuningas juhlallisesti vakuuttaa
ottavansa uskolliset alamaisensa, pormestarin ja raadin ja kaikki
Rauman asujamet kuninkaalliseen huomaansa ja suojaansa, eritoten
suojataksensa, rauhoittaaksensa ja puolustaaksensa teitä, teidän
vaimojanne, lapsianne, palvelusväkeänne, talojanne ja kaikkea mitä te
omistatte irtainta ja kiinteää, kaikelta väkivallalta ja vääryydeltä
ja oikeutetuissa asioissanne auttaaksensa teitä oikeuteenne. Sitten
ilmoittaa hän suoneensa ja myöntäneensä ja tällä oikeuskirjalla
vahvistavansa, että saatte edelleen Rauman kaupungissa asua ja omistaa
kaupunkinne muuten samoilla oikeuksilla kuin tähänkin saakka, mutta
entisiä kuninkaan tontteja, joilla asutte, saatte nauttia ikuisena
omaisuutenanne, koska olette kuninkaan ja ruunun mielisuosioksi
ja sopimuksen mukaan maksaneet tonteistanne yhteisesti kaksisataa
unkarilaista kultarahaa, jonka summan kuningas on teille kuitannut
omasta ja jälkeentulevain perillistensä puolesta ja kaikkien
valtakunnan tulevain kuningasten ja hallitsijain puolesta.

Seurasi hetken juhlallinen äänettömyys. Sen aikana tuli nuori Henrik
tupaan, suljettuaan puodin yöksi. Kysellen ja ounastellen katseli hän
vanhempiin porvareihin, jotka olivat vaipuneet niin oudon vakaviin
mietteihin.

— Niin, katkaisi lakipappi jälleen äänettömyyden. Yleisen lain
turvaaman omistusoikeuden pyhyyden lisäksi kuningas tässä vielä
erikseen vakuuttaa teille oikeutenne niin taloihin ja muuhun
omaisuuteen kuin itse maaperäänkin, jolla talonne seisovat.

— Tontit ovat meidän _ikuista_ omaisuuttamme! huudahti Simo Sonkki.

— Ei vain tämän, vaan kaikkien tulevainkin kuningasten aikana, selitti
Erik Tyrvä.

— On sula vääryys koettaakaan saada meitä niiltä siirtymään! huudahti
Uolevi Kukko.

— Ja ajaa meidät kodeistamme kylmään metsääni lisäsi vanha Henrik
Nurkka, joka eli perheineen hiljaista ja kunnioitettua elämäänsä
Naulamäen kulmalla hänkin.

Huudahduksia olisi saattanut sadella kuinka kauan tahansa, jollei
Henrik vanhus olisi niitä keskeyttänyt.

— Mitä meidän on tehtävä? kysyi hän vakavasti.

— Niin, mitä? kajahti neuvotonna vastaan niin sanoin kuin ilmein.

— Mitäs muuta kun paiskataan paperit kuninkaan herroille vasten naamaa
ja sanotaan, että menkööt muille markkinoille! remautti Päsä-Heikki
suupieltään murtaen.

— Niin, selvät ovat paperit, säesti Sukan Simo.

Ajatus itse oli hyvä muistakin, mutta Päsä-Heikin sanat sen melkein
pilasivat.

— Parasta lie, tuumi Martti herra vihdoin, toisiaankin näyttää paperit
herroille ja vedota niihin.

— Olen niistä maininnut jo itselleen kuninkaalle, tuumi Henrik
vanhus alakuloisesti. — Hän sanoi, että oikeuskirja vapauttaa meidät
ainoastaan tonttiveroista, jotka olemme kertamaksulla suorittaneet.

— Sepäs merkillistä! huudahti Martti pappi. Sittenhän sanat eivät
yleensä merkitse mitään, eivät kuninkaan eivätkä muiden!

— No, mutta jos, lähti Sukan Simo kerrankin omin päin uikuttamaan
pimeästä nurkastaan, -— jos kuningas sanoo nyt toiset sanat, ja jos
kuninkaan herrat pakoittavat meidät muuttamaan...

— Niin kuningas itse vakuuttaa tässä kirjeessä suojelevansa teitä
kaikkinaiselta väkivallalta ja vääryydeltä, keskeytti Martti pappi.

— Kuinka voi kuningas itse olla itseään kuningasta vastaan, itse
itseään vastaan! uikutti Sukan Simo niin surkeasti, että toisten täytyi
jälleen kesken kaiken purskahtaa nauruun.

Nauru kismitti niin Sukan Simoa, että hän melkein kiivaasti lisäsi:

— Ja minkä voimme esivallan miekkaa vastaan?

Siihen ei kukaan tiennyt mitään keinoa. Ja Henrik vanhus puki yleisen
neuvottomuuden sanoiksi:

— Niin, tämä on pulmallinen asia.

Neuvotonna istuessaan porvarit tuontuostakin loivat katseensa
lakipappiin. Hän piti sen kehoituksena, mietti tarkoin ja virkkoi
vihdoin.

— Minusta, jollette nimittäin tahdo lähteä kodeistanne ja
asuinsijoiltanne, näyttää parhaalta keinolta, että levollisina ja
järkähtämättöminä pysytte paikoillanne ja vetoatte oikeuskirjaanne
niin usein kuin oikeuttanne tahdotaan järkyttää. Sillä oikeus on
puolellanne, ja jos väkivaltaan vastaanne ryhdytään, ei syy ole
teidän.. Ja uskon muuten lujasti, että ikuinen oikeus on aina perivä
voiton ennemmin tai myöhemmin.

Nämä sanat nostattivat porvarien silmiin kirkastuksen kajon. He
huusivat niille pontevan hyväksymisensä, ja oikeuskirjan esittäminen
huomisessa kokouksessa jätettiin Henrik pormestarin tehtäväksi. Pakilan
porvarit ja Martti herra poistuivat, ja Pakilan väki jäi tupaan
omilleen. Martta muori alkoi laittaa illallista, Marketta ja Hilappa
tekivät käsitöitään. Nuori Henrik istuutui rahille pöydän eteen ja
silmäili isäänsä kyselevin katsein.

— En päässyt, virkkoi hän, oikein selville, mitä on tekeillä.

— Meidät aiotaan, puuskahti isä, muuttaa kodeistamme pois kylmään
metsään!

— Mihin?

— Johonkin Porvoon ja Tammisaaren välimaille, johon on määrätty
perustettavaksi uusi kaupunki.

Nuoren Henrikin kasvoille lehahti puna.

— Porvoon lähelle siis? kysäisi hän.

— Niin, jos sitä on olemassakaan.

— Kuinka niin?

— Heidän on määrä muuttaa heidänkin ja ovat kuulemma suostuvaisia.
Lähempänä ovatkin, eivät joudu kauas etumaistaan ja outoihin oloihin,
kuten me.

Nuori Henrik tuskin kuuli muuta kuin sen, että heidän oli määrä muuttaa
heidänkin. Ja Elina, kaukorannan hilpeä impi, oli muuttava mukana! Hän
näki sielussaan vain tämän tuhansien unelmien kirkastaman kuvan, ja
ruusuinen hohde levisi siitä koko uuteen kaupunkiin, mihin se sitten
mahdettiinkin perustaa.

Isä katseli oudoksuen hänen kasvojaan ja näki hänen silmiensä ikäänkuin
verhoutuvan ja niiden katseen uppoavan syvemmälle piiloon. Hänen
sielunsa näytti ikäänkuin lentävän kauas pois, ja hän istui siinä,
niinkuin ei tietäisi eikä välittäisi mitä hänen ympärillään tapahtui. —

Mutta poistuneiden porvarien joukosta erosi Päsä-Heikki heti portista
kadulle päästyään. Erosi kaikista muista, mutta Sukan Simosta ei
päässyt eroon. Tätä peloitti kovasti toisten porvarien aikomus
ruveta mistään huolimatta niskoittelemaan kuningasta vastaan, ja
hätäisin katsein oli hän vilkunut Päsä-Heikkiin, jolla oli havainnut
olevan jotakin erikoista mielessään. Se ei ollut ottanut osaa koko
loppukeskusteluun, oli vain yksikseen suipistanut huulensa ikäänkuin
äänettömään vihellykseen.

Sen täytyi merkitä jotakin. Ja hän hiipi nyt Päsä-Heikiltä puoleksi
kuiskaten kysymään:

— Auttavatkohan niiden aikeet?

— Tuskinpa vain, vastasi Päsä-Heikki suupieli riipallaan.

— Mitähän jos... alotti Sukan Simo, mutta katkaisi vilkuen ympärilleen.

Päsä-Heikki katsoi kysyvästi häneen.

— Jos olisi ilmoittaa herroille ajoissa heidän kapinastaan...

— En minä ainakaan, tokaisi Päsä-Heikki halveksivasti.

— Me saisimme kenties silloin jäädä...

Päsä-Heikki hymähti yli olkansa. Hänellä oli omat tuumansa.

— Tule mukaan, jos tahdot! sanoi hän kylmäkiskoisesti.

Hän meni puotiinsa ja otti sieltä tukun näädännahkoja. Ne kädessään
lähti hän astumaan Sonkkilaan.

Herrat olivat juuri päässeet oivalliselta illalliselta, jota vähänväliä
oli huuhdeltu Reinin viinillä. He olivat hyvällä tuulella ja ottivat
heti porvarit puheilleen. Ja sitäkin paremmalle tuulelle tuli Henrik
laamanni, kun Päsä-Heikki näytti hänelle näätiään. Suopean ylävästi
käski hän ne viedä laivalle.

— Sitä minä vielä, toimitti Päsä-Heikki pyöritellen lakkiaan, — että
jos tästä muutto tulee, niin minä saisin jäädä...

— Millä nojalla, kysäisi Henrik laamanni ikäänkuin loukkautuneena, —
millä nojalla voisin tehdä muutoksia ja poikkeuksia, kun on kuninkaan
selvä käsky pantava toimeen?

-— Onhan minulla talo ja oikea asuinpaikkani Päsämäellä, vaikka olen
täällä käynyt kauppojakin...

— Etkö siis ole porvari?

— Enhän minä oikeastaan. Ja kun minulla on siellä se talo, niin
mieluummin muuttaisin sinne...

— No sillä nojalla. Mutta kaupankäyntiäsi et enää saa jatkaa.

— Eiköhän sitä nyt vähän sentään...

— Siihen asiaan ei minulla ole muuta sanottavaa, virkkoi laamanni
vilaisten Matz voutiin, ikäänkuin neuvoen olemaan mielinkielin hänen
kanssaan. — Mutta jos asut maalla, ei mikään estäne sinua sinne
jäämästä, lisäsi hän sillä ilmeellä, että asia oli selvä pitemmittä
puheitta.

Päsä-Heikki näki silloin parhaaksi lähteä. Mutta Sukan Simo jäi
seisomaan ovensuuhun pyöritellen lakkiaan ja liehitellen.

— Mitäs sinulla?

— Minä vain, armollinen herra ja esivalta, tulin kuiskaamaan, että...

— Puhu ääneen vaan!

— Että ne aikovat kapinoida esivaltaa vastaan...

— Ketkä ne?

— Pakilan pormestari niillä on suuna, vaikka lakipappi säkkinä...

— Kuka lakipappi?

— Tämäpä nuori isä Martti. Siltä se Pakilan pormestari kyseli lakia ja
huomenna aikovat tehdä tenän.

— Tenän!? Mitä uskallat puhua? tiuskaisi Niilo herra.

— Niin, lait ja paperit kourassaan!

— Mitä tarkoitat, mies? kysyi Henrik laamanni voiden tuskin pidättää
nauruaan.

— Niillä on muka kirjat kuninkaalta, ja he aikovat ne vetää esiin
kuningasta vastaan.

Herrat mongersivat kotvan keskenään ruotsiaan. Henrik laamanni ei
näyttänyt asiaa pitävän yhtä vakavana kuin hänen jalo lankonsa, mutta
kyseli sentään sitten tarkemmin, ja Sukan Simo kertoi Pakilassa
pidetystä kokouksesta. Hänen kertoessaan Niilo Boijen etukumara otsa
vetäytyi ylen tuimiin ryppyihin. Mutta Henrik laamannissa näytti asia
herättävän pikemmin uteliasta mielenkiintoa. Tyytyväinen hän sentään
oli Sukan Simon palvelushaluun ja taputteli oikein olallekin.

— Sitä minä vielä... että kun olen vain köyhä riepu, niin että
armollinen esivalta...

— Mitä tahdot?

— Ja kun minä vielä asunkin siellä Naulamäellä, melkein maalla,
köyhässä, kurjassa hökkelissä, niin jos armollinen esivalta...

— Enhän minä, miekkonen, voi ruveta sinulle uutta rakentamaan!

— Eihän toki, herra esivalta ja laamanni! En minä sitä... kun vaan saan
jäädä tänne paikoilleni. Ja jos muut lähtevät pois, niin jäähän tänne
taloja, jos vain armollinen herra esivalta...

Henrik laamanni nauroi koko kasvoillaan.

-— Menehän nyt, miekkonen! sanoi hän.

— Mutta eiköhän armollinen herra esivalta sentään... miten minä, köyhä
riepu, voisin siellä rakentaa pahaistakaan kattoa pääni päälle...

— Sovi Matz herran kanssa. Tästä saat kaksi markkaa palveluksestasi. Ja
nyt saat mennä.

Nauraen työnsi hän Simo rukan ovesta ulos, vaikka tämä koki yhä
toimittaa.

Aamulla kuuden ajoissa kokoontuivat kylänmiehet joukolla torille
raatihuoneen edustalle. Yönseutuun ei oltu paljoakaan nukuttu,
illallisessa neuvottelussa mukana olleet olivat puhelleet mikä minkin
kylänmiehen kanssa ja selittäneet asiaa. Vaikkei sellaista selittelyä
oikeastaan olisi tarvittu, jos kerran johtomiehet olivat yksimieliset.
Sillä enin osa kylänmiehistä oli aina raastuvan kokouksissa vaiti ja
antoi viisaampien päiden päättää.

Vakava, melkein uhmaava ilme oli kylänmiesten kasvoilla heidän siinä
seistessään. Ainoastaan jotkut huonemiehet naureskelivat keskenään
muista syrjemmällä ja tuumivat, että samahan se oli pyörittelihekö
toisten tuvannurkissa täällä vai muualla. Naureskelivat ja
tuumiskelivat huvikseen siinä odottaessaan... ollakseen sitten vaiti,
kun sai kuulla mahtavampain puhuvan...

Hyvät ajat saatiin odottaa. Mutta vihdoin herrat saapuivat.

Henrik laamanni, Niilo herra ja Matz vouti nousivat raatihuoneen
portaille ja porvarit kihertyivät ympärille. Äänettöminä odotettiin
mitä herroilla oli sanottavaa.

Henrik herra alotti muutamin juhlallisin sanoin mainiten siitä
isällisestä huolenpidosta, jolla armollinen kuningas valvoi kaikkien
alamaistensa parasta. Tällä samalla huolenpidolla hän oli muistanut
raumalaisiakin lapsiaan ja tahtoi tämän itämaan väestölle valmistaa
paremmat kauppamahdollisuudet. Sitten esitti hän kaikki ne valopuolet,
joita kuningas ja hänen neuvosherransa olivat uudesta kaupungista
miettineet kokoon, ja toivoi, että raumalaiset kiitollisuudella
noudattaisivat kuninkaan määräyksiä heidän itsensä ja koko maan
hyväksi. Lopuksi mainitsi hän, että asian käytännöllinen valvominen
oli jääpä vouti Matz van Klewenin huoleksi, mutta kysyi sentään, oliko
porvareilla mitä toivomuksia lausuttavina siihen nähden.

Seurasi hiiskahtamaton hiljaisuus, jota kesti hyvän kotvan. Vihdoin
lähestyi Henrik vanhus portaita hitain askelin. Henrik laamanni katseli
häntä tutkivasti, ikäänkuin jo edeltäpäin päästäkseen selville, mitä
hänellä mahtoi olla sanottavaa, ja Niilo herra uhkaavan tuimasti,
ikäänkuin varmana siitä, että mies joka tapauksessa ansaitsisi
rangaistuksen sanoistaan.

— Toisten porvarien kuten omastakin puolestani pyydän alamaisimmasti
ilmoittaa herramme ja kuninkaamme tietoon, että olemme tyytyväiset
entisiin oloihimme ja entiseen asuinsijaamme, emmekä halua muuttaa
mihinkään... alotti hän.

— Tästä, katkaisi Henrik laamanni ylävän tyynesti, — tästä ei voi olla
kysymystä, sillä siitä on juuri teille ilmoitettu kuninkaan tahto ja
määräys. Tarkoitin toiveitanne muuton erikoisseikkoihin kuin myös uuden
kaupungin erikoisiin etuihin ja oikeuksiin nähden, kuten esimerkiksi
Porvoon porvarit pyysivät armollista kuningastamme ankarasti kieltämään
Uudenmaan rannikkolaisten purjehduksen Rääveliin ja maakaupan, jota
sikäläiset talonpojat harjoittavat niin entisten kaupunkien kuin
uudenkin vahingoksi.

— Mutta johan yleinen laki turvaa jokaiselle kansalaiselle hänen omansa
ja erityisesti kotirauhan valansakon uhalla, alotti jälleen Henrik
vanhus.

— Tämä on selvää tottelemattomuutta ja kapinaa, jollaista kuningas ei
jätä rankaisematta, murahti Niilo herra Henrik laamannille niin ääneen,
että lähimmät porvaritkin se kuulivat.

Henrik laamanni teki hänelle kärsimättömän liikkeen ja tuijotti
uteliaasti paperiin, joka oli Henrik pormestarin kädessä. Se oli
varmaankin sama, josta eilisiltainen luikkari oli puhunut.

— Sitä paitsi, jatkoi Henrik vanhus, on kuningas tällä oikeuskirjalla
vakuuttanut meille ikuisen omistusoikeuden asuinsijoihimme, jotka
yhteisesti olemme kahdellasadalla unkarinkultaisella ostaneet.

Hän ojensi paperin laamannille, joka luki sen tarkoin. Sitten kääntyi
laamanni Niilo herran puoleen ja keskusteli neuvotonna hänen kanssaan.
Niilo herra vastaili hänen totisiin huomautuksiinsa melkein kiukkuisin
elein, mutta kummankaan sanoja eivät porvarit kuulleet. Erimielisiksi
he näkyivät lopulta jäävänkin, laamanni teki ilmeisesti päätöksensä
ja Niilo herra koki sitä yhä kiihkeästi kumota toisen pudistellessa
päätänsä.

— Tulen esittämään kuninkaalle toivomuksenne, joka oikeudellisesti
katsoen ansaitsee tarkkaa harkintaa, lausui laamanni porvareille. —
Mutta kehoitan teitä ajattelemaan omaa etuanne. Sillä epäilemättä
teille tulee paljon paremmat kauppamahdollisuudet uudessa kaupungissa,
jolla on niin edullinen asema ja täydet oikeudet kauppaan ulkomaiden
kanssa kaikilla niillä tavaroilla, joita yleensä on lupa viedä maasta.

Hän tuskin ehti lopettaa, kun Niilo herra, joka oli itse omin käsin
tottunut ohjastamaan ja kurittamaan alustalaisiaan, kivahti:

— Ja muistakaa ennen kaikkia, että niskoittelevia alamaisia on
rangaistus kohtaava! Hänen majesteettinsa on itse siitä muistuttanut
meille antamassaan valtakirjassa.

Herrat poistuivat. Muutaman tunnin kuluttua lähtivät he purjehtimaan
kohden Ulvilaa, viemään kuninkaan käskyä sinnekin. Lähtiessään
ottivat he Jussoilan Juntin luotsikseen läpi Raumanmeren sokkeloisen
rantasaariston.

Mutta raumalaiset porvarit ryhtyivät arkisiin askareihinsa kuten
ennenkin.




X.

"NISKOITTELEVA JOUKKIO".


Kuten ennenkin ahersivat raumalaiset arkisissa askareissaan. Tekivät
kauppoja puodeissaan, kyntivät peltojaan, niittivät niittyjään ja
käyttivät karjaansa laitumella, kävivät väliin nuotalla Lajonlahdella
ja heittivät verkkojaan saarten salmiin, tekivät kaupparetkiään
Keminsuulle ja markkinain aikana Tornioonkin ja muihin Pohjanlahden
satamiin, välittäen sieltä tavarain vaihtoa Turkuun ja Tukholmaan, jopa
salavihkaan saksalaisiinkin kaupunkeihin.

Kuten ennenkin.

Ja kuitenkin oli heidän toimillaan ja koko arkisella elämällään
niin erilainen leima. Oli melkein äkäistä täsmällisyyttä ja samalla
ikäänkuin jaloa ylevyyttä heidän kaupanteossaan yksinkertaisten
maalaisten kanssa. Hartiavoimin ajoi kyntömies auransa tuttuun
ruokamultaan, ja melkein tuimasti hiipoi niittomies heinää
viikatteellaan. Kaikkien tointen yllä väikkyi tunto, että oltiin
vieraita lähtiämiä tutuilla tanhuilla ja rakkailla kotipihoilla. Mutta
se herätti mieliin sitä hellemmän ja kiinteämmän rakkauden näihin
tanhuviin, ja niihin pureuduttiin, niinkuin hukkuva tarraa kiinni
lautaan, josta meren aallot häntä irti kiskovat. Tuima oli ilme ja
ankara ainakin kaikkien eturivin porvarien kasvoilla.

Mutta tähän synkkyyteen ilmestyi ikäänkuin ilon ja lohdutuksen
kirkastus, kun saapui sanoma, että ulvilaiset olivat tehneet tenän
hekin puolestaan. Kukaan tuskin ajatteli, että se millään tavoin tukisi
raumalaisia heidän aiheessaan pysyä paikoillaan, mutta sittenkin se
tieto heitti valoisan toivon kajon siihen ahdistuksen tunteeseen,
mikä ajattelevia raumalaisia pyrki painamaan heidän hiljaisessa
taistelussaan kotiseutunsa puolesta.

Kesä kului kulumistaan odotuksen jännityksessä, mitä oli tuleva.
Muutama kuukausi meni kuulumatta asiasta mitään. Sitten kävi Matz
vouti, tietenkin ylempäin käskystä, tiedustelemassa, olivatko he
vieläkään oppineet ymmärtämään omaa parastaan. Hän sai vastaukseksi,
että raumalaiset tahtoivat pysyä kotikylässään. Uhkaillen lähti Matz
vouti tiehensä.

Kului taasen kuukausi, ja kesä alkoi kallistua syksyyn. Raumalaiset
korjasivat viljan pelloiltaan ja alkoivat puida uutisviljaa leivikseen
ja toivoivat ainakin siksi kesäksi pääsevänsä rauhaan.

Mutta ei. Syyskuussa saapui taasen kuninkaan laiva, ja laivalla saapui
Henrik laamanni, tällä kertaa yksikseen.

Kuninkaan laivaan oli Jussoilan Juntti päässyt vakinaiseksi laivuriksi,
niin oli voimakas ja reima mies miellyttänyt herroja edellisellä
matkalla, jolloin oli heitä Ulvilaan luotsannut. Ja se tapaus kiinnitti
niin raumalaisten mieltä, että Henrik laamannin saapuminen oli vähällä
jäädä varjoon. Ja olevinaan olikin kovanyrkkinen mies, hänen ennen
liian repäisevä käytöksensä oli saanut paljon hillitymmän uljuuden
leiman.

Mutta Henrik laamanni kutsui heti kylänmiehet raatihuoneelle. Kuninkaan
käskystä sanoi hän vielä lisävarmuudeksi tulleensa neuvottelemaan
uuteen kaupunkiin muuttoa koskevasta asiasta. Asukkaita sinne oli joka
tapauksessa saatava, mutta saattoi tulla ensiksikin kysymykseen, että
muuttaisivat ainoastaan joko ulvilaiset tai raumalaiset, ja toinen
kaupunki saisi jäädä paikoilleen. Hän oli jo käynyt Ulvilassa, mutta he
eivät suostuneet mielisuosiolla muuttamaan.

— Emme mekään! huusivat useat porvarit.

— Meillä on suurempikin oikeus olla paikoillamme, kun olemme kerran
tonttimme omiksemme ostaneet, virkkoi Henrik vanhus.

Se vastaus näytti saavan Henrik laamanninkin hyväksymisen.

— Arvasin, että vastaatte siihen tapaan, lausui hän. Mietti sitten
hetken, ennenkun jatkoi:

— Mutta on vielä toinenkin ehdotus. Sellainen, että ainoastaan muutamat
parhaat porvarit molemmista kaupungeista muuttaisivat.

— Mitkä parhaat? kuului sorinaa porvarisjoukosta, ja kaikki vilkuivat
naureskellen toisiinsa, ketkä heistä olivat parhaat.

— Tietysti varakkaimmat! vastasi Henrik laamanni.

Silloinkos alkoi sataa huutoja:

— Miksei mieluummin köyhimmät?

— Heillähän ei ole paljoa muutettavaa!

— Lastautuvat vain vaikka kuninkaan laivaan!

— Mikäs tässä, kyllähän me saatamme lähteä, huusi joku huonemies, ja
toiset vastasivat hyväksyvällä naurunsorinalla.

Henrik laamanni antoi heidän kotvan iloitella ja virkkoi sitten:

— Totta kai ymmärrätte, etteivät varattomat pystyisi uuden kaupungin
kauppaa saamaan alullekaan, saatikka sitten niin korkealle kannalle,
että se kääntäisi koko Suomenlahden merikaupan uusille urille.

— Eivät saisi edes kattoa päänsä päälle! huudahti Uolevi Kukko.

— Juuri siksi, jatkoi Henrik laamanni, on kuningas pitänyt
mahdollisena, että ainoastaan molempien kaupunkien etevimmät porvarit
muuttaisivat. Mitä te siitä vakavasti ajateltuanne sanotte?

Useimmat kääntyivät synkin kasvoin Henrik pormestariin.

— Ajattelen, että muuttamisesta koituu suurin vääryys juuri
talokkaille, sillä eivät he voi ottaa talojaan mukaansa, vastasi hän.

— Hyvät miehet! puhui laamanni. Kuningas on jo määrännyt, että saatte
tontit ilmaiseksi, ja talonpoikain on käsketty uittaa rakennushirsiä
paikalle. Siellä on suret metsät Vantaan yläjuoksujen varsilla, eivätkä
hirret tule juuri muuta kuin uittopaikan maksamaan.

— Vuosia siihen sentään aina menee, ennenkun talo on kaikkine suojineen
laitettu ja lisäksi sulatettu pellot ja niityt metsään, virkkoi Sipro
Soini.

— Siellä on ollut ennen hyvinvoipa kylä peltoineen, niittyineen. Sen
sulatetut maat saavat uuden kaupungin asujamet viljelläkseen.

— Mihinkäs niiden entiset viljelijät joutuvat? tuli Henrik vanhus
kysyneeksi.

— Kuningas antaa heille korvaukseksi maata muualta, jolleivät tahdo
porvareiksi ruveta.

Surkealta tuntui Henrik vanhuksesta ajatella isäntiä, joiden täytyi
lähteä kodeistaan kenties korpeen.

— Loitos, tuumi hän, se uuden kaupungin hanke näkyy itse kunkin
uhkaavan heittää kodeistaan ja entisistä etumaistaan. Meillä
puolestamme on paras tulolähteemme kaupasta Pohjan perien pirkkalaisten
kanssa, ja meidän yhteytemme heidän kanssaan tulisi katkaistuksi.

— Miksi? huudahti Henrik laamanni. Tarkoitushan on, että sinne
saapuisivat kaikki Pohjanlahden rantalaiset aina Lappia myöten tekemään
kauppoja hollantilaisten ja venäläisten kanssa!

— Matka lie sieltä Kainuunperille ainakin kahta, kolmea vertaa pitempi?

— Mutta sen korvaa monin kerroin parempi myyntitilaisuus. Ja kun
laittaisitte, vaikkapa useammat porvarit yhdessä, niin suuria laivoja,
että uskaltaisitte kaukomerille, saisitte sieltä vapaasti purjehtia
ulkomaidenkin satamiin, aina Hollantia, Englantia, Ranskaa ja
Portugalia myöten. Saisitte viedä ulkomaille sellaisiakin tavaroita,
joiden vienti muilta kaupungeilta on kielletty eikä teidän toistaiseksi
tarvitsisi maksaa veroa ropoakaan. Kyllä ne edut ajanoloon monin
kerroin korvaisivat muuttokustit ja uusien talojen rakentamisen.

— Mutta ne eivät vastaa kotejamme, näitä rakkaita rantoja ja
kotitanhuvia, joihin sydämemme ovat kiinni kasvaneet!

Tämä huudahdus pääsi Henrik vanhuksen suusta aivan sydämen vaistosta.
Ja se sattui sydämiin. Kaikista silmistä näkyi, että nyt oli sanottu
sana, joka vastasi jokaisen mielialaa sillä hetkellä.

Hyväksi aikaa se pani miettimään Henrik laamanninkin. Vihdoin hän
virkkoi:

— Ette siis tahdo suostua siihenkään, että ainoastaan muutamat
etevimmät teistä muuttaisivat?

— Emme! Emme! kuului huutoja.

— Minun tehtäväkseni siis jää antaa kuninkaalle sen suuntainen
lausunto. Mutta silloin varmaan kuningas tulee pitämään kiinni
käskystään ja määräyksestään, että teidän on muutettava kaikkien.
Kokous on päättynyt.

Porvarit hajaantuivat koteihinsa. Ja nämä välittävät ehdotukset ja
keskustelu niiden johdosta oli vain saanut uhkaavan vaaran entistään
elävämmäksi heidän mielissään ja siten pannut yhä raskaamman painon
heidän sydämilleen.

Henrik Pakila tämän painon tunsi raskaimpana. Kaupungin pormestarina ja
yleensä tunnustettuna ensimäiseksi johtomieheksi yhteisissä tärkeissä
asioissa oli hän joutunut tämänkin järkyttävän kysymyksen etunenään.
Ja kun hän jo nuoruudestaan alkaen oli ollut kaikissa kylän yhteisissä
riennoissa mukana ja pitkänä ikänään vähitellen joutunut niiden
keskipisteeseen, oli hän ajatuksin ja tuntein niihin niin elähtynyt,
että pysyminen kotikylässä oli hänelle ehdoton elinkysymys, siitä
siirtyminen olisi ollut samaa kuin reväistä sydän irti rinnastaan.

Mutta juuri tämä hänen persoonallinen elinvakaumuksensa saattoi
hänet tavallaan epäilemään asiaansa koko laajuudessaan. Hän näki
että varattomille huonemiehille asia oli jotensakin yhdentekevä;
avomielisimmät heistä saattoivat ujostelematta sanoa, että oliko sillä
mitä väliä, vaikka muuttikin, jos siellä ei ollut ainakaan kurjempaa
kuin täällä. Heille oli asia kaikkea muuta kuin polttava elinasia!

Eikä ainoastaan heille. Henrik vanhus pani ajanoloon merkille, etteivät
monet eturivin porvaritkaan pitäneet muuttoa niin mahdottomana.
He eivät vain menneet ajatuksiaan sanomaan, sillä tämä vastarinta
oli heille muodostunut jonkullaiseksi kunnianasiaksi. Kun kerran
oli asetuttu vastahakaan, olisi ollut häpeällistä taipua! Jollei
joidenkuiden selkärankaa lie tukenut etupäässä se, että kaupungin
parhaimmisto oli ottanut vastarinnan omaksi asiakseen, ja he tahtoivat
lukeutua parhaimmistoon!

Juuri näitä, joille turha kunnia oli päävaikutin vastarinnassaan, juuri
niitä ajatellessaan Henrik vanhus, jolle kotipaikan puolustaminen oli
sydämen tarve, tunsi huolekasta epäröimistä mielessään. Johtavana
miehenä tunsi hän olevansa suuresti vastuunalainen toistenkin
kohtalosta, jos heille niskoittelunsa johdosta mitä tapahtuisi tai— jos
heillä sittenkin olisi parempi uudessa kaupungissa. Tämä vastuuntunto
ja siihen liittyvä epätietoisuus, jääminenkö vai muuttaminen
kylänväelle kokonaisuudessaan olisi parempi, se alkoi yhä raskaammin ja
huolettavammin painaa hänen mieltään.

Hän kantoi kauan mielessään tuumaa, että olisi — toisten kylänmiesten
tähden — kerran käytävä katsomassa uuden kaupungin paikkaa ja ottamassa
selkoa kauppamahdollisuuksista siellä. Kerran hän mainitsi siitä
pojalleenkin, nuorelle Henrikille, ja häntä oudostutti suuresti se
ihmeellinen tuike, joka silloin ilmestyi nuoren Henrikin silmiin. Mutta
sitten hän ajatteli, että ainahan nuoret tahtoivat tuntea maailmaa, ja
lopulta häntä melkein ilahutti se ajatus, että kenties poika halusi
ottaa asiasta selkoa samasta syystä kuin hän itsekin.

Lopulta päätti hän lankonsa Simo Sonkin kanssa, että he lähtisivät
yhteisellä laivallaan kaupparetkelle Rääveliin ja paluumatkallaan
kenties pistäytyisivät Vantaan suullakin uutta kaupunginpaikkaa
katsomassa. Kun hän tästäkin päätöksestä mainitsi pojalleen, pyysi tämä
innokkaasti päästä mukaan. Ja niin jätettiin koti puotineen naisväen
hoitoon, ja eräänä syysaamuna lähtivät molemmat pormestarit ja nuori
Henrik purjehtimaan Rääveliä kohden.

Kauppatuttavaltaan Detmar Hamerilta kuuli Henrik vanhus Räävelissä,
että monia sikäläisiä porvareita juuri niinä päivinä purjehti
Helsinginkoskelle Vantaan suulle. Siellä oli näinä päivinä Eusebiuksen
messumarkkinat, joita Paattisten luostarin munkkien, kosken
kalastuspaikan muinaisten omistajain toimesta oli alettu pitää.
Seutulaiset kokoontuivat tukulta näille markkinoille, sisämaan
pitäjien miehet maalaistuotteineen ja rannikkopitäjäin laivurit
saksantavaroineen. Räävelin porvarit laskettivat muulloin minkä
minnekin Uudenmaan rannikoille kaupoilleen, mutta näinä markkinapäivinä
oli heilläkin tapana saapua Vantaan suulle.

Detmar porvari oli lähettänyt jo laivurinsa näille markkinoille, mutta
miten siitä tuumittiin, päätti hän nyt lähteä raumalaisten laivalla
itsekin jälkeen. Ja niin laskettivat he poikki Suomenlahden ja
lähestyivät rannikkoa pienten saarien välitse.

Rääveliläinen tunsi täällä paikat yhtä hyvin kuin kotirannoillaankin.
Sillä muutaman peninkulman päässä Vantaan suulta oli korkeahko
niemeke, johon virolaisilla, vaikka luvattomasti, oli tapana purjehtia
suomalaisia kauppatuttaviaan kohtaamaan. Tälle niemelle, joka oli
saanut Vironniemen nimekseenkin, myös Herman porvari tavallisesti
purjehti kaupantekoon.

Pienemmät saaret sivuutettuaan lähestyivät he manteretta ja näkivät
siinä mantereen mallossa vasemmalla kohoavan suurehkon, metsäisen
kalliosaaren. Rääveliläinen kertoi, että Kustaa kuninkaan uusi kaupunki
oli ensin aiottu perustaa tälle saarelle, Santahaminaan, ja alettu
siihen jo rakentaa ruunun viljapuotejakin. Mutta sitten se olikin
päätetty siirtää peninkulman pohjoisempaan, Vantaan suulle, pitkän
lahden pohjukkaan.

He laskivat ohi Santahaminan ja ohi muutamain pienempäin saarien
pitkään, monikielekkeiseen lahteen. Kohta näkyi oikealta Vironniemi,
ja rääveliläinen tiesi kertoa, että uuden kaupungin sijoittamista oli
ajateltu siihenkin, mutta Vantaan lohikoski, vanha markkinapaikka
ja kosken yli kulkevan maantienkin läheisyys oli vetänyt yhä
pohjoisempaan. Vironniemen ohi päästyä tulivat he kapeihin salmiin,
jotka olivat niin kariset ja matalat, että oudon olisi ollut mahdoton
osata läpi, jollei Erik Spore olisi syyskesällä lähettänyt miehiä
väylää viittomaan. He olivat häthätää merkinneet matalikot ja karit
kumpeleilla ja syvämatalikot uiviin tervatynnyreihin pistetyillä
viitoilla. Niiden opastamina pääsi kuin pääsikin Korkeasaaren,
Mustikkamaan ja Palosaaren päitse leveämmälle lahdenperukalle.

Lähestyttiin vihdoin Vantaan suuta, ja kohisten otti koski raumalaiset
vakoilijat vastaan. Ja kosken alasuvantoon oli matalalle rannalle
laitettu pukkien ja hepojen varaan koko pitkiä laitureita, joissa
makasi melkoinen liuta haaksia.

Siinä isänsä ja Simo Sonkin kanssa tähystellessään, mihin he pääsisivät
maihin, keksi nuori Henrik eräässä laiturissa porvoolaisen Laurens
Mikkelinpojan tutun haahden. Kummasti sykähdytti sen näkeminen nuorta
mieltä, ja jännitetyin katsein hän tähysteli, eikö siellä näkyisi
nuorta Elinaa. Ei näkynyt häntä. Mutta Laurens porvari oli itse
haahdellaan, ja häneltä saivat raumalaiset luvan laskea haahtensa
samaan laituriin hänen haahtensa kylkeen.

— Oletko sinäkin tullut uuden kaupungin paikkaa katsomaan? kysäisi
Henrik vanhus heti tervehdittyään.

— Me olemme jo tänne muuttaneet.

— Muuttaneet?

— Niin, tuonne Kellovuoren rinteelle rakennutan asuntoa parhaallaan.

— Ja kauppa taitaa käydä hyvin?

— Ei sitä ole vielä ennen näitä markkinoita yritettykään. Kesällä —
kertoi Laurens porvari vilkkaasti puheen päähän päästyään — oli täällä
kyllä määrä pitää suuret markkinat. Mutta eipä täällä näkynyt maalaisia
eikä laivureita, ei odotettuja hollantilaisia eikä venäläisiä.
Maalaiset olivat kiireimmissä kesätöissään ja tuskin koko markkinoista
tiesivätkään. Laivurit taasen menivät kauppatuttujaan tapaamaan mikä
minkin niemen maltoon tai lahden poukamaan. Kuningas kuului käskeneen
myydä myös ruunun veroviljaa markkinoilla, mutta viljapuoteja vasta
rakennetaan tuonne kosken korvalle. Ei ollut myytävää eikä ostajiakaan!
Vasta nyt messumarkkinoilla näen täällä ensi kerran vierasta väkeä.

Laurens porvarin pakinoidessa oli alettu nousta "kaupunkia"
katselemaan. Rannalla kosken alajuoksun varrella oli siinä
vesi-itkoista metsämaata, johon oli hakattu aukeamia ja laitettu
niihin pieniä kolmiseinäisiä majoja, kuten tavallisesti kalasaunat
rannalle kyhättiin. Uuden kaupungin porvarit asuivat niissä, ja niiden
viereen kohosivat parastaikaa vakinaisempain asuntojen salvokset.
Koskessa vähän ylempänä oli saari, jonka poikki kulki valtatie
Turusta Viipuriin, ja saaren kohdalla kosken länsirannalla kohosi
monikielekkeinen kalliokenkämä. Tänne, lähelle valtatietä, olivat
ensimäiset muuttajat asettuneet, ja siellä olivat monet salvokset
jo vesikatossa. Porvoolaiset olivat tuoneet mukanaan raatihuoneensa
vaskikellon ja kohottaneet sen korkeimmalle kallionhuipulle
puutelineistä riippumaan, ja siitä oli kallio saanut Kellovuoren
nimekseen.

Siinä Kellovuoren liepeellä oli koko kookas hirsitupa, johon Laurens
porvari pyysi vieraansa astumaan sisään. Seinät, laipiot ja lattiat
olivat siinä jo valmiit, mutta uunia vasta muurattiin nurkkaan.
Keskelle lattiaa oli laitettu väliaikainen tulisija, ja sen ääressä
seisoi nuori tyttö hämmentäen pataa, joka riippui haahlasta tulella.

Elina!

Hänet nähdessään nuoren Henrikin mielessä monivuotiset unelmat ja
kaihot kihosivat suloiseksi kyynelsumuksi silmiin. Ja ilostui Elinakin
tuntiessaan tulijat. Silmät alkoivat loistaa kirkkaasta riemusta,
ja ykskaks liepsahti hän ottamaan vastaan vieraitaan. Pyyhkäisi
esilinallaan lämmintä kättään ja ojensi sen vieraille, pyyhkäisi pitkää
jakkaraakin ja pyysi vieraat istumaan. Iloinen oli ja hilpeä ja niin
sulavasti liikkui, että tämä tupa, jossa oli kaikki keskentekoista ja
lattia täynnä muurauskiviä, näytti nuoresta Henrikistä kodikkaimmalta
ja viehättävimmältä sopelta maailmassa.

Ainoastaan katsein keskustelivat nuoret, Henrik vanhojen porvarien
vieressä istuessaan ja Elina askareissaan liikkuessaan. Mutta Henrik
vanhus ja Laurens porvari puhelivat uuden kaupungin asioista, eikä
ollut entisellä Porvoon kaupilla ainoatakaan sanaa sen ylistykseksi
sanottavaa. Vouti Erik Spore oli porvoolaisia yhtä mittaa kivistellyt
muuttamaan, ja kun siitä ei mihinkään päässyt, oli vihdoin lähdetty.
Saipahan, kun ensimäisten joukossa joutui, valita mieleisensä
asuintontin, ja pääsisi sitten ajoissa jälleen kaupankäyntiin, kun oli
saanut katon päänsä päälle. Mutta arveluttavaa oli rakentaminenkin.
Eivät olleet herrat vielä laatineet edes varmaa asemakaavaa
kaupungille. Pari katulinjaa oli vain kepitetty ja niiden väliin taloja
laitettiin melkein sikinsokin. Lisäksi kuului olevan aie rakentaa
joensuuhun kuninkaankartano, kenties suuri linnakin. Senkään paikka ei
vielä oltu määrätty, eikä ollut ollenkaan varmaa, keiden taloja sen
tieltä kenties määrättäisiin siirtämään syrjään.

Kysellessä ja jutellessa, katsellessa karua seutua ja mataloita
liejurantoja kului päivä illoilleen, ja raumalaiset yöpyivät laituriin
haahteensa. Mutta vielä toisten mentyä levolle jäi nuori Henrik
laivankannelle istumaan ja unelmoimaan.

Kirkas oli kuutamoilta, kaunis ja kirkas. Hopealle välkähteli
"Kaupunginselkä" Vantaan suulla, ja hopealle hohtivat rannat. Ja
hopealle hohtivat unelmat, joita nuori Henrik uneksi haahdenkannella
Laurens porvarin laiturissa.

Mutta tämä ranta, jossa kaikki oli rakenteella ja maan peittivät
lastukasat ja hirsiröykkiöt, tämä ranta veti häntä puoleensa niin
lumoisalla viehätyksellä, että hän vielä muiden mentyä nukkumaan nousi
maihin.

Hän nousi kosken alajuoksun rantamaa ylöspäin hirsikasojen välitse,
joita talonpojat päivätöinään olivat siihen uittaneet ruunun
viljapuotien rakennustarpeiksi ja myös myydäkseen porvareille.
Alajuoksun ohi kuljettuaan saapui hän putoukselle, joka kolmen sylen
korkuisena pauhasi ja ryöppysi alas kalliokynnykseltään. Ihmeellinen
mieliala valtasi siinä Rauman hiljaisten rantojen pojan. Kirkas kuutamo
kiehtoi haavehileillään, ja kosken kohina aivan lumosi haaveherkän
mielen, niin että teki melkein mieli heittäytyä huppelehtamaan kosken
pyörteihin.

Mutta toinen sisäisempi, lämpimämpi salalumo veti häntä koskelta
kohoamaan ylös Kellovuoren rinnettä. Hitaasti, tähystellen ja
kuulostellen nousi hän porvoolaisen Laurens porvarin tuvan ohi ja
saapui ylimmälle kallionhuipulle raadinkellon luo.

Siellä keksi hän toisenkin ihmisolennon illan kuutamossa. Sylkyttävin
sydämin lähestyi nuori Henrik häntä, ja sellaisesta iloisesta
yllätyksestä, joka toteuttaa sydämen salaisimmat toiveet, huudahtivat
molemmat nuoret kohdatessaan toisensa.

— Oletko sinä täällä talonpaikkaa katselemassa? kysäisi Elina
vallattomasti.

— Teidän kotikunnaitanne vain katselen.

— Eikös täällä olekin nyt aivan ihanaa! Eikö tämä ole oikea lumosopukka?

-— On, myönsi nuori Henrik, ja hänen juuri niin sanoessaan tuli hän
katsoneeksi Elinan silmiin, ja hänen äänensä värähti lämpimästi.

— Miksette tekin sieltä Raumalta ole jo kiirehtineet muuttamaan? Muut
ehtivät valita kaikki parhaat tonttipaikat.

— Raumalaiset eivät ole aikoneet muuttaakaan.

— Kuinka ette aikoisi? Onhan kuningas käskenyt!

— Meistä kuningas tekee siinä väärin, ainakin raumalaisiin nähden,
sanoi Henrik vakavasti.

— Sitä minä en ymmärrä, virkkoi Elina kummastellen.

— Eikä täällä näytä niin hääviä olevan.

— Ei vielä, mutta antaahan kaiken ehtiä kuntoon! Teillekin olisi
tuossa niin hauska rinne aivan tupamme vieressä. Tuohon katulinjan
viereen voisi laittaa tuvat, kamarit ja puodin, tuonne takapihalle
saunan, navetan ja riihen. Kuinka iloinen olisin, jos tulisitte siihen
naapuriksi!

— Olisitko! ilostui Henrik.

— Muuten ikävöin täällä, virkkoi Elina alakuloisesti.

— Tulisitko meille, jos tänne muuttaisimme? virkkoi Henrik leikkisään
sävyyn.

— Oi, kyllä! Kävisin joka päivä.

— Etkö tulisi oikein olemaan?

— Mitenkäs minä olemaan toisten kotiin...

— Tulisit emännäksi!

Se sai Elinan hämilleen. Mutta pian hän siitä selvisi.

— Miksen tulisi, jos huolitaan!

— No, kättä päälle sitten! riemastui vakava nuorukainen reimaan kisaan.
— Yksistään sen lupauksen tähden olen valmis tulemaan tänne vaikka
karkaamalla, jollen muuten pääse.

Nauraen kättä lyötyään jäivät he siihen kotvaksi seisomaan käsi
kädessä. Mutta siinä seistessä kävi nuori Henrik niin alakuloisen
vakavaksi ja puhui hiljaa:

— Olen ajatellut sinua alinomaa, siitä pitäen kun näimme Turussa
toisemme kolme vuotta sitten. Minua on vain vaivannut sen mustalaisakan
ennustus.

— Sekö, että vesimatkan takaa löydät omasi?

— Niin, ja sinne jään.

— Kenties hän tarkoitti juuri... ai, kuules, sehän voi tosiaankin
tietää, että tulet tänne muuttamaan...

— Ja saan sinut!

— Veitikka! huudahti Elina ja läpsäsi toista käsiselälle.

Nuori Henrik ei päässyt yhtä hilpeään mielialaan.

— Kuules, Elina, alotti hän alakuloisesti, — etkö sinä voisi yhtä hyvin
tulla Raumallekin —?

— Mitäs minä siellä...

— Sitten vasta sielläkin oikein viihtyisin ja olisin onnellinen.

Se oli liian kaihoista hilpeästä Elinasta. Hänen täytyi mielialaa
hieman keventää.

— Kyllä tulen vaikka mihin — jos saat kiinni!

Hän läksi keveästi juoksemaan yli kallionkärkien raadinkelloa kohden.
Sen korkean telineen jalkojen ympäri ja lomitse puikkelehti hän sinne
tänne. Eikä nuoren Henrikin auttanut muuta kuin juosta jälestä.

Mutta siinä puikkelehtiessaan tuli Elina jaloistaan kiertyneeksi
riippuvaan kellonnuoraan. Ja kaatui nauraen.

Henrik _sai_ hänet kiinni, sylin kävi, kiinni kiertyi ja nosti
voittosaaliinsa ilmaan.

Ja raadin kello, se soi riemusoittoa lempivälle pojalle, joka oli
kiistassa juossut ja hyvän palkan ennättänyt!

Mutta Elina hätääntyi.

— Herra isä! Nyt kello soi! Minkä hälytyksen luulevat vielä sen
olevankaan, ja pian juoksee tänne koko kylän väki!

— Voittoani todistamaan!

— Ei, ei se niin käy! hätiköi Elina.

— Mitäs nyt sitten?

— Juoskaamme piiloon!

He juoksivat lähimpään varjoisaan kallionloukkoon. Henrik ehti sinne
ensin ja veti Elinan syliinsä turvatakseen hänet kaikkinaisilta
vaaroilta.

Henkeään pidätellen he kuuntelivat. Kellovuorelle kuului tosiaankin
nousevan muutamia miehiä joistakin lähimajoista. Katselivat ja
ihmettelivät, kun ei hälyttäjää näkynyt, ja menivät vihdoin pois
sadatellen koiranleukaa, joka oli heitä turhalla hälytyksellä narrannut.

Mutta molemmat nuoret nousivat kallionloukosta ja istuivat
vuorenkärjelle kuutamossa kuiskimaan. Siinä kertoi nuori Henrik
monivuotiset lemmenikävänsä, siinä Elinakin sydämensä salaiset kaihot.
Siinä he lujan lemmenliiton solmisivat, mutta muu jäi ajan ja tulevain
tapausten varaan.

Aamulla lähti raumalainen alus laskettamaan kotirantoja kohden. Henrik
vanhus oli päässyt varmaan vakaumukseen, ettei muuttaminen olisi
raumalaisille miksikään eduksi ja onneksi. Kotirantojen puolustaminen
oli tärkeä muistakin kuin tunnesyistä, oli niin kallis asia, että sen
puolesta kannatti joukolla seista, voittaa tai kaatua.

Mutta nuori Henrik seisoi haahden kannella ja katseli palavin katsein
Vantaan rantaan, josta haaksi vitkaan loittoni. Ja rantakoivujen ylitse
alkoi joltakin Kellovuoren kenkämältä vilkkua valkoinen liina, joka
riemuisasti sykähdytti sydäntä. Sydäntä sykähdytti ja värisytti, ja
kohta kostutti silmät.

Isä näki sen ja katsoi kovin kummissaan poikaansa.

— Onko sieltä niin sääli lähteä, virkkoi hän melkein nuhdellen.

Nuori Henrik loi isäänsä hellän varovan, anovan katseen. Mutta isän se
katse sai vain sitä kiinteämmin asiaa miettimään.

Hän piti tarkoin silmällä poikaansa. Ei se enää niin pelkkänä silmänä
tuijottanut loittonevaan rantaan, mutta vilkaisi sinne vähänväliä
salavihkaan. Ja sitten mietiskeli ja tuijotteli laivankanteen, aivan
kuin näkisi siinä taivaan ihanuudet.

Isältä pääsi lopulta hymähdys.

— Oletko puhunut tytölle? kysyi hän.

Nuori Henrik loi häneen katseen, joka ilmaisi kaiken.

— Olisi noita tyttöjä lähempänäkin, tuumi isä siihen. Huitukoista vain
on kala vasta se, joka kaukaa tuodaan! Eikä kunnon tyttö hevillä lähde
kauas vierailun.

— Ei hänkään...

— Rukkasetko antoi? kysyi isä ihmeissään.

— Toivoi meidänkin muuttavan Vantaan suulle.

— Vai niin päin! virkkoi isä melkein vihaisesti. — Ja sinä kai lupasit
mennä kotivävyksi korpeen?

Poika loi isäänsä pitkän katseen. Mutta se katse ei ollut ilmeeltään
niin selvä ja varma, että olisi isää tyydyttänyt.

— Et kai sentään mitään luvannut?

— En, vastasi poika.

Enempää siitä ei puhuttu. Eivätkä isä ja poika puhuneet suurin
muutakaan koko pitkällä kotimatkalla. —

Muutamia päiviä heidän saavuttuaan kotiin tapahtui Pakilassa
juhlallinen tapaus. Martti pappi tuli kaikki lain muodot täyttäen
sanomaan morsiamen isälle, että tahtoi viettää häät joulun jälkipyhinä.
Lain mukaan oli se näet sanottava vähintään kuutta viikkoa ennen.

Samalla oli selvitettävä toinenkin kysymys. Martti pappi ei olisi
mielellään mennyt nuorikkonsa kera asumaan kolkkoon luostariin, eivätkä
seurakuntalaiset mielellään uutta pappilaa rakentaneet. Kuka tiesi,
keiden pappi siinä tuli asumaan, ja kuka tiesi, jos he vielä saisivat
pian rakentaa toisen pappilan johonkin muuanne.

Mutta Henrik vanhus otti sydämenasiakseen oman kodikkaan sopukan
hankkimisen nuorelle parille. Ja hänen vaikutusvaltansa sai aikaan,
että pappila päätettiin rakentaa ilman suurempia riitoja, vaikka
kylänmiehet vähän nokkailivat, varsinkin takanapäin.

Pappilan rakentaminen vei koko talven, ja häät voitiin vasta helluntain
pyhinä viettää. Häävieraita kävi kutsumassa kaksi miestä ja kaksi
vaimoa, miehet kutsuivat miehiä, vaimot vaimoväkeä. Ja tarkoin oli
valinta tehtävä, jos mieli kutsua häihin edes arvokkaimmat porvarit
perheineen, sillä laki ei sallinut porvarishäihin kutsua kolmeakymmentä
vierasta enempää. Häävaatteita laitettiin morsiamelle molemmat kaksi
lain sallimaa vaatekertaa. Ruokaa sitä vastoin laitettiin ja olutta
pantiin niin paljon, että se olisi riittänyt koko viikoksi, vaikka
lakipappi olikin määrännyt, että tarkoin lakia noudattaen hänen häänsä
saivat kestää ainoastaan kaksi päivää ja niissä saatiin syödä vain yksi
ateria kumpanakin. Luonnollisesti Martti pappi noudatti säädöksiä,
jotka koskivat porvarillisia häitä — sillä papin häistä ei vanhettunut
laki puhunut mitään.

Vihkipapiksi noudettiin itse Mikael maisteri, joka vanhan Martti
Skytten nimessä nykyään hoiti piispanvirkaa. Vihkimys tapahtui
kirkossa. Sen jälkeen syötiin ensimäisen hääpäivän laillinen hääateria
Pakilassa ja sen jälkeen iloiteltiin, kunnes morsiuspari yhdeksän
aikaan illalla vietiin vuoteelle uuteen pappilaan, veisaten Agricolan
virttä:

    Tule, Luoja, Pyhä Henki,
    uskollisen valista,
    armelias ne rinnat täytä,
    jotkas olet luonunna!

Tähän asti oli kaikki käynyt tarkoin lain mukaan. Mutta seuraavana
aamuna lakipappi nukkui niin pitkään, että jotkut koiranleuat ehtivät
tehdä hänelle pahan tepposen. Vanhan tavan mukaan lähti kolmen aikaan
liikkeelle joukkue, joka kävi herättämässä ihmiset jokaisessa talossa,
mistä jokunenkaan oli ollut mukana eilisellä hääaterialla. Joukkueen
edellä kulki makausrahojen kerääjä, hänen jälessään pelimanni ja
kolmantena rummuttaja. Kokoojalla oli pitkä seiväs, jonka toisessa
päässä oli lehmänkello, toisessa saapas, pelimannilla huilu ja
rummuttajalla kattilarämä kaulassaan. Kun päästiin makaavan häävieraan
luo, alkoi herätys. Kokooja soitti lehmänkelloaan, pelimanni puhalsi
huiluaan ja rummuttaja rämisteli kattilaansa. Kun nukkuva oli herännyt,
ojensi kokooja hänelle saappaan ja herätetty pani siihen rahat,
jotka jo illalla oli varannut tyynynsä alle. Kaikki häävieraat siten
herätettiin, ja rahoja karttui sievonen summa, sillä varakkaimmat
porvarit pistivät saappaaseen kirkkaita riksejäkin. Mutta kun ne
vietiin Martti papille, sai kokooja vain nuhteet. Ja Martti pappi
luovutti rahat seurakunnan köyhille.

Häiden jälkeen alkoi nuori papinmuori hääriä uudessa pappilassa ja
lakipappi papillisten tehtäviensä ohella suomenteli lakejaan. Ja
onnellisia he olivat nuoressa rakkaudessaan.

Ja raumalaiset ahersivat arkiaskareissaan ja alkoivat luulla, ettei
heitä enää tultaisi kotisijoiltaan ahdistelemaankaan. Pelko haihtui ja
hälveni yhä tuntumattomammaksi heidän kesäisissä kiireissään.

Mutta juhannuksen aikoina saapui jälleen Henrik laamanni, tällä
kertaa Matz vouti mukanaan. Kylänmiehet kutsuttiin raatihuoneelle,
ja raatihuoneen rappusilta luki Henrik laamanni heille kuninkaan
käskykirjeen.

Virallisen ankaralla äänellä hän sen luki ja ankarat olivat sanatkin.

Kuninkaan käskykirja kuului näin:

"Me Kustaa j.n.e. teemme tiettäväksi, että koska olemme kuulleet joukon
alamaisiamme, jotka ovat asuneet Rauman ja Ulvilan kaupungeissa,
olevan vastahakoisia muuttamaan Helsinkiin, vaikka olemme heitä sinne
usein käskeneet, koko Suomenmaan ja heidän itsensä hyödyksi ja avuksi,
olemme sentähden käskeneet luottamusmiestämme ja palvelijaamme Henrik
Klaunpoikaa, Etelä-Suomen laamannia, vielä kerran _kaikkia_ mainittujen
kaupunkien asukkaita meidän puolestamme vakavasti käskemään ja
kehoittamaan, että heidän on enempää vitkastelematta ja aikailematta
muutettava Helsinkiin, ja jos ken näiden kaupunkien asujamista ei
käskyämme noudata, on mainitun Henrik Klaunpojan häntä ankarasti
rangaistava, niinkuin sitä, joka oikean esivaltansa käskyjä ja
määräyksiä halveksii. Tahdomme myös täten käskeä voutejamme Suomessa,
että heidän on mainittua Henrik Klaunpoikaa autettava rankaisemaan
sitä niskoittelevaa joukkiota, joka ei käskymme mukaan itseään ojenna
eikä tahdo lähteä ja muuttaa mainittuun Helsinkiin. Tätä itsekukin
noudattakoon."

Käskykirjeen luettua seurasi äänettömyys, jonka aikana Henrik laamanni
katseli vakavasti kokoontuneiden porvarien kasvoja. Sitten hän vielä
muutamin sanoin teroitti, että tämä kuninkaan käsky oli nyt lopullinen
ja ehdoton ja oli sitä kokonaisuudessaan viivyttelemättä noudatettava.
Muuton valvonnan jätti hän vouti Matz van Klewenin huoleksi.

Matz vouti jätti raumalaisille pari päivää, joina he saivat miettiä,
millä tavoin halusivat muuton järjestää.

Ja herrat poistuivat. Henrik laamanni purjehti Turkuun ja Matz vouti
ajoi Köyliönsaarelle.

Sinä iltana oli vielä raumalaisilla tuima ja myrskyinen kokous.
Muutamien puheessa oli sellainen sävy kuin karhun äänessä, kun nuoli
on ammuttu sen sydämeen. Enimpäin huomio sentään kohdistui siihen,
että täytyikö heidän muuttaa juuri nyt ja jättää vilja korjaamatta
pelloilleen. Mutta kaikkien puheet kävivät siihen suuntaan, ettei vielä
tälläkään käskyllä muuteta kävi miten tahansa. Lopuksi päätettiin, että
Matz voudille hänen saavuttuaan esitettäisiin, että he ainakin saisivat
ennen muuttoa korjata heinät niityiltään ja viljat pelloiltaan. Se
tyydytti useimpain porvarien viimeisiä toiveita, mutta muutamat näkivät
siinä raukkamaista alistumista vääryyteen ja väkivaltaan.

Kun Matz vouti kahden päivän kuluttua saapui, anoivat porvarit, että
he saisivat viipyä siksi kunnes viljat olisivat korjatut. Ja kun Matz
voudilla tällaisen tapauksen varalta ei ollut mitään ohjeita, ajoi hän
pois.

Eikä asiasta sitten kuulunut sen enempää pariin kuukauteen. Kuningas
oli kai suostunut lykkäykseen.

Mutta syyskuussa alkoi sitten sataa käsky- ja uhkauskirjeitä toinen
toisensa jälkeen. Henrik laamannia ei enää näkynyt, vaan kirjeet toi
Matz vouti ja kävi vähänväliä tiedustelemassa, aikoivatko raumalaiset
muuttaa.

Viimeinen kirje uhkasi raumalaisia hengen ja tavaran menetyksellä,
jolleivät kuninkaan käskyä totelleet.




XI.

VANHAN KAUPUNGIN HÄVITYS.


Kauniina syyssunnuntaina olivat Pietari Kovapää ja Hilappa
purjehdusretkellä. Sillä tämä syyssunnuntai oli aivan keväisen kaunis
ja kultaisen kirkas, ja se oli tullut niin äkkiäkin eilisen myrskyn
jälkeen, ettei se saattanut olla houkuttelematta yhteiselle retkelle
heitä, joista oli tullut mitä parhaat toverukset. Niin hyvät, että
heidät nähtiin yksissä aina, milloin Pietari ei ollut merillä ja he
illoin ja sunnuntaisin olivat molemmat vapaat puuhistaan.

Enimmin heitä oli liittänyt yhteen heidän yhteinen lueskelunsa ja
alituinen pikku sotansa. Pietarista, vaikkei ollut käynyt papinkoulua
hetkeäkään, oli sukeutunut yhtä hyvä lukija kuin opettajastaan. Niin
hyvä opettaja oli Hilappa ollut. Tai ainakin niin hyvä tiedonlähde.
Sillä oikeastaan hän vain alinomaa kujeili Pietarin kanssa, mutta
samalla alistui Pietarin tahtoon, niin että Pietari sai janoisessa
hartaudessaan ammentaa häneltä kaiken, minkä hän itsekin oli kirjasta
perillä. Mutta samalla oli Pietari omalla omituisella tavallaan
kiintynyt tyttöön. Tämän kiusoittelevat kujeet kismittivät häntä usein
aika tavalla, mutta sittenkään ei hän tuntenut voivansa ilman tätä
tyttöä tulla hyvin toimeen, ja kujeet itse asiassa vain lietsoivat ja
pitivät vireillä tätä hänen kiintymystään.

He laskettivat parastaikaa saarien salmitse kotia kohden. Siinä
salmessa oli niin tyyni, että purjeet alkoivat hervottomina lepattaa
ja pursi tuskin liikkui paikaltaan. Hilappa otti airon ja alkoi sillä
meloskella. Mutta malttoikos hän soutaa siivolla! Vettä alkoi vain
veistellä airolla, pirskoitella Pietarille vasten naamaa.

— Sinähän olet aivan kuin mustalainen! juonitteli Pietari.

— Tällainenko se sinun mustalaistyttösikin oli? kysäisi Hilappa ja
katsoi niin ärsyttävästi sirottavilla silmillään.

— Olet pahempikin kuin mustalainen, muutti Pietari sen johdosta
arvosteluaan.

— Enpäs ole vielä saattanut sinua rauta kaulaankaan! ilkkui Hilappa.

Se sai Pietarin vaikenemaan allapäin.

— Päästin sinut vain pois! jatkoi Hilappa.

Pietari katsoi surullisesti veteen.

Silloin Hilappa ei enää voinut jatkaa siihen nuottiin. Katsoi vain
sirrottavilla silmillään ja alkoi hereästi nauraa.

Kuinka sinä olet tuhma! huusi hän nauraen. — Sanoisit, että sinä olet
pelastanut minut paljon pahemmasta pintehestä!

— Mistä niin?

— Senpä lapinsuden käsistä!

— Muistatko vielä sen?

— Aina muistan!

Pietari loi tyttöön niin lämpimän ja sulan katseen. Ja Hilappakin oli
oikein kiltti lopun matkaa.

Rantaan saapuessaan näkivät he Avainkimpun ja Tarvonsaaren välisestä
salmensuusta lähestyvän isohkon aluksen. Se näyttiin jo huomatun
kaupunkiinkin, koska rannalle kerääntyi yhä enemmän kylänväkeä sen
saapumista odottelemaan. Näihin töllistelijöihin Pietari ja Hilappa
liittyivät hekin.

Laiva lähestyi saarien tyvenessä hiljaa kuin rapu. Katselijat tunsivat
sen pian kuninkaan laivaksi. Ja kohta alettiin eroittaa, että kannella
oli miehiä monin kerroin enemmän kuin laivaväkeen tavallisesti kuului,
ja miesten välistä kohosi korkeahko keihäsmetsä ylös ilmoihin.
Yhä selvemmin eroitettiin miehet välkkyväkärkisine keihäineen ja
ihmeteltiin millä retkillä he mahtoivat olla. Joku vanha porvari
arveli, ettei heidän tulonsa varmaan tiennyt mitään hyvää, sillä
viimeksi sellaisia oli nähty kaupungissa toistakymmentä vuotta sitten,
kun harmaa veljet ajettiin pois luostarikodistaan. Silloin he olivat
vartavasten saapuneet pyhän Henrikin juhlaan; nyt kai heitä oli eilinen
myrsky viivyttänyt jossakin saaren mallossa, niin että he joutuivat
vasta pyhäpäivänä.

Vihdoin he lähestyivät laituria, ja kylänväki eroitti jo laivankannella
Matz voudin, eroittipa Jussoilan Juntinkin peräsimessä.

Mutta laiva pysähtyi, ennenkun pääsi laituriin. Syksy oli ollut
harvinaisen kuiva ja pitkä koillistuuli oli ajanut veden mihin lie
ajanut Atlantin ulapoille. Eikä kuninkaan laiva soturilastineen päässyt
matalaan satamaan.

Merkillistä kyllä, ei laivassa ollut ankkuria. Matz vouti käski
Jussoilan Juntin hypätä purteen ja noutaa ankkurin jostakin
raumalaisten haahdesta rannalta. Juntin soutaessa laituriin tähysteli
hän jälkeen ja keksi laiturin kylessä purjepurren, jossa oli ankkuri.
Se oli Jussoilan Juntin oma pursi, joka oli ollut Erik Tyrvällä
vuokralla siitä pitäen, kun Jussoilan Juntti pääsi kuninkaan laivuriksi.

— Tuolla on ankkuri, ota se! huusi Matz vouti.

— Se on liian pieni kuninkaan laivaan. Tuolla Sonni-Toron haahdessa on
suurempi.

Matz vouti olisi mielellään otattanut suuremman ankkurin, mutta herroja
kohtaan ylen kiltin Sonni-Toron nimen kuultuaan lisäsi hän:

— Ei, ota vain, vaikka on pienikin. Se kyllä riittää, kun kerran ollaan
kiinni pohjassa.

— Mutta vesi saattaa ykskaks nousta, jos tuuli kääntyy. Pieni ankkuri
ei pidä silloin, menee helposti rikkikin!

— Tottele, jätkä, ja tee kuten käsken! huusi Matz vouti ankarasti.

Se pisti rajuveriseen Junttiin. Ja samassa tuli hän vilaisseeksi
rannalle ja näki siellä tuijottelevan kylänväen. Hän oli jo edeltäpäin
iloinnut siitä ihailusta, jota hänelle raumalaiselle kuninkaan
laivurille täällä osoitettaisiin. Mutta nythän hänen arvonsa ja
mahtavuutensa ei enää merkitsisi mitään, jos hänet kylänväen
katsellessa niin nolattaisiin.

— Laivurina tiedän minä parhaiten, millainen ankkuri kelpaa! huusi hän.

Ja souti suoraa päätä Sonni-Toron haahdelle, heitti sieltä ankkurin
purteen ja souti takaisin laivaan.

Matz vouti ei tietenkään voinut sellaista niskoittelua sietää. Sitä
paitsi oli hänellä juuri tällä kertaa täysi syy näyttää raumalaisille
heti saavuttuaan, miten kävi sille, joka ei häntä ehdottomasti totellut.

— Vangitkaa hänet! huusi hän keihäsmiehilleen.

Muutamat miehet kävivät käsiksi laivuriin. Juntti kyllä huitoi ja
löi rajuin nyrkein, mutta minkäs hän voi sotamahdille. Hänen kätensä
kytkettiin selän taa.

Keihässotureita alettiin soutaa maihin pienin pursikunnin. Matz vouti
itse tuli ensi purren mukana ja tapasi rannalla pormestari Simo Sonkin.
Sillä Sonkkila oli lähin kaupungin taloista, ja Simokin oli tullut
tulijoita katsomaan.

— Toimita niin, että kylänväki heti kokoontuu raatihuoneelle! antoi
Matz vouti hänelle käskynsä.

— Raastuvan kokoukseenko? Pyhäpäivänä!

— Heti, kuulithan! Menkööt kaikki nämä töllistelijät sanaa levittämään.

— Olette kuulleet voudin käskyn, virkkoi Sonkki kääntyen väkijoukkoon.
— Voittehan mennä sanomaan.

Väkijoukko hajaantui pahoja aavistelevin mielin eri tahoille.
Sotamiehet olivat kotvan kuluttua soudetut rannalle. Viimeisen
purrentäyden mukana tuotiin myös Jussoilan Juntti. Matz vouti lähetti
pari miestä viemään häntä raatihuoneen tyrmään ja jäi itse järjestämään
joukkojaan.

Raatihuoneen edustalle oli jo kerääntynyt väkeä, kun Jussoilan Juntti
tuotiin tyrmään, ja sen näkeminen herätti kaamean tuhontunnon jokaisen
mielessä, Ja puolessa tunnissa, koska oli pyhäpäivä ja kaikki ihmiset
kotosalla, oli siihen kerääntynyt koko kylänväki, naiset ja lapsetkin.

Useimmat kylänmiehistä olivat heinänsä ja viljansa korjattuaan
salavihkaan järjestäneet muutkin asiansa niin, että olivat valmiit
lähtemään, milloin vain uusi käsky annettiin. Mutta oli muutamia
sellaisiakin, jotka eivät muuton varalta olleet panneet rikkaa ristiin.
Näiden miesten sielu oli Henrik Pakila.

Siinä seistessään ja aavistaessaan, mitä tuleva oli, mietti hän
vain yhtä asiaa. Mietti, miten jokaisen sanansa, jokaisen tekonsa,
liikkeensä ja eleensäkin saisi arvokkaimmin kuvastamaan sitä lujaa
oikeustajuntaa, jonka tunsi ehdottomasti vaativan, että hänen oli
horjumatta seistävä paikoillaan. Heti saavuttuaan oli hän käynyt
raatihuoneen vanhasta kaapista noutamassa tutun, kalliin paperin,
ja hänellä oli se kädessään, kun hän seisoi odottaen ja miettien
väkijoukon edustalla.

Seistessään tunsi hän jonkun tulevan viereensä ja hieman nyhjäävän
kyynäspäätään, hiljaa, ikäänkuin vahingossa vain. Käännyttyään päin
näki hän siinä poikansa, joka katsoi häneen niin huolestunein ja
levottomin silmin.

— Tulevatkohan ne nyt vaatimaan, että meidän on muutettava? kysyi poika.

— Varmaankin, vastasi isä.

Nuori Henrik oli vaiti kotvan ja virkkoi sitten arastelevalla äänellä:

— Onko tuo se oikeuskirja?

Hän silmäili paperia, joka oli isän kädessä.

— On, vastasi isä vakavasti.

Sitten seurasi niin pitkä äänettömyys, että se, kun hän otti lukuun
poikansa melkein värähtelevän äänensävyn, tuntui vanhasta isästä
aivan ahdistavalta. Hän kääntyi jälleen poikaansa, ja tämä loi häneen
rukoilevan katseen.

Isä katsoi kysyvästi, tutkivasti häneen.

— Emmekö voisi muuttaa, virkkoi poika kuiskaten, vilkaisi ensin suurin,
avoimin silmin isään, mutta loi äkkiä katseensa maahan.

Henrik vanhuksen silmissä maailma tuokioksi pimeni. Hänkin! Ainoa
poika, hänen elämänsä toivo ja lupaus!

Mutta vanhus ei ennättänyt edes oikein kiintyä siihen ajatukseen,
saatikka sitten virkkaa mitään. Sillä samassa marssi rantakadulta torin
päähän soturiparvi, pitkät, iltapäivän säteissä välkkyvät keihäät
olallaan.

Matz vouti komensi keihässoturinsa riviin torin päähän, päin
väkijoukkoa. Neljä miestä otti hän henkivartiokseen, kulki tieltä
väistyvän väkijoukon läpi ja astui raatihuoneen portaille. Tuokion
seisoi hän siinä äänetönnä ja silmäillen uhkaavasti väkijoukkoa, joka
odotti kolkossa jännityksessä.

Vihdoin avasi hän suunsa ja huusi raudankovalla ja liiallisesta
korostuksesta rämähtelevällä äänellä:

— Rauman porvarit ja kuninkaan alamaiset! On jo toista vuotta siitä,
kun kuningas ensi kerran antoi teille käskyn, että teidän on muutettava
uuteen Helsingin kaupunkiin. Kaikkien muiden kaupunkien asujamet,
joille kuningas oli saman määräyksen antanut, ovat sinne jo muuttaneet.
Teidän kanssanne on koetettu monin tavoin sovitellakin, teille
on viime kuukausina ja viikkoina annettu ankaria ja ehdottomia käskyjä
toinen toisensa jälkeen, mutta yhä te olette niskoitelleet ja pysyneet
hievahtamatta paikoillanne. Nyt on teidän heti muutettava, ja jollette
viipymättä käskyä noudata, tulen vetoamaan näihin — Hän kohotti kätensä
viitatakseen sotuririviin.

— Me vetoamme oikeuteemme ja kuningassanaan! kuului Henrik vanhuksen
tuskaisa huudahdus portaiden juuresta.

— Mitä!? Mitä hän sanoo? karjaisi Matz vouti. — Jos joku uskaltaa sanoa
sanankaan vastaan, panen hänet tyrmään. Ja ken ei hyvällä lähde, hänet
viedään kahleissa.

Vaivoin sai Henrik vanhus tyyntymään mielensä, jota pojan sanat
olivat enimmän haavoittaneet. Runnellun surullinen ja synkkä leima
kasvoillaan, mutta sittenkin ylevänä ja ryhdikkäänä astui hän portaita
kohden. Ihmeissään ja kiukuissaan iski Matz vouti silmänsä häneen.

— Vetoamme, lausui hän, tähän kuninkaan itsensä antamaan oikeuskirjaan,
jossa luvataan meitä suojella kaikelta väkivallalta ja vääryydeltä.

Silmittömästi raivoissaan sieppasi Matz vouti paperin hänen kädestään,
repäisi sen kahtia ja heitti kappaleet väkijoukkoon.

— Hän, katsokaa, hän on repinyt kuninkaan oikeuskirjan! parahti Henrik
vanhus äänellä, joka oli kuin isketyn teuraan.

— Vangitkaa hänet! huusi Matz vouti sotureilleen.

Sotamiesten kanssa yhtaikaa lähestyivät vanhusta nuori Henrik ja
Pietari Kovapää. He eivät ehtineet ajatella mitään, tunsivat vain, että
rakastettu vanhus ja isä oli hädässä, ja aikoivat asettaa oman rintansa
vanhuksen suojaksi.

Mutta ennenkun Henrik vanhukseen ehdittiin koskea, makasi hän
liikkumatonna portaiden juuressa, kangistunut tuskan ja kauhun ilme
vanhoilla, uurteisilla kasvoillaan.

Pietari Kovapään mieli kuohahti kuin myrskyn puuska. Hurjalla raivolla
karjaisi hän:

— Rosvot, he ovat tappaneet pormestarin!

Yhdellä ainoalla hyppäyksellä oli hän portailla. Ja paljaalla nyrkillä,
rajulla, raskaalla nyrkillä iski hän Matz voutia ohimoon, niin että
tämä kaatui yhdellä iskulla portaille.

Sotamiehet olivat käyneet käsiksi maassa makaavaan Henrik vanhukseen,
eivätkä heti tulleet panneeksi merkille mitä portailla tapahtui.

Mutta Hilappa riensi portaiden luo ripeästi kuin hirvenvarsa. Hän
tarttui Pietarin hihaan, kiskaisi hänet alas portailta ja kuiskasi:

— Tule!

Ja ihme! Raivostunut Pietari, joka oli juuri silmittömästi rynnännyt
sotaväen komentajaa vastaan, hän totteli nöyrästi kuin karitsa tyttöä,
joka noudatti hetkellistä päähänpistoaan, sydämensä hätääntynyttä ääntä.

Väkijoukko väistyi heidän tieltään miltei nopeammin kuin äsken Matz
voudin ja sotamiesten tieltä ja sulkeutui nopeasti heidän takanaan. Ja
Hilappa veti Pietarin kapealle poikkikujalle, ja he kääntyivät ensi
kulmassa Karinlahden rantaa kohden.

Purren luona, jolla he olivat äsken palanneet huvipurjehdukseltaan ja
hälinässä jättäneet sen silleen, vasta siellä tuli Pietari kysyneeksi:

— Mihin?

— Merelle! Pakoon!

— Eihän sinun tarvitse...

— Enkö saa tulla kanssasi?

— Saat, vaikka maailman ääreen!

— Pian sitten! Ne ajavat jälestä, kun Matz vouti toipuu.

Mutta Pietari ehti miettiä päänsä ympäri.

— Tekisin väärin, sanoi hän, jos ottaisin sinut kotoasi mieron teille.

— Pian! Mieroon sieltä joutuvat muutkin.

— Voithan silloin mennä mukana Helsinkiin.

— Menkäämme sinne yhdessä edeltäpäin!

— Tosiaan!

Pietarista oli se ajatus kuin päivänsäde. Hänen ei tarvinnut erota
Hilapasta eikä viedä häntä mieroonkaan. He astuvat siis molemmat
purteen ja pursi työnnettiin laiturista liikkeelle. Koillistuuli oli
jälleen hieman kovennut ja tarttui heti purjeihin.

Kauas eivät he vielä olleet ehtineet, kun rannalle saapui juoksujalkaa
muutamia sotamiehiä ja huutaen vaativat heitä palaamaan. Mutta he
loittonivat vain yhä vinhempaa vauhtia. Keihäsmiehillä ei ollut
ampuma-aseita, eivätkä he ilman päällikkönsä määräystä uskaltaneet
lähteä vesille takaa-ajoon, joka saattoi kestää kuinka kauan tahansa.
He palasivat niine hyvineen turulle.

Matz vouti oli sillävälin toipunut. Ennenkun hän ehti pystyynkään,
alkoi hän huutaa:

— Kapinaa! Sotamiehet, lyökää, pistäkää!

Mutta kun hän pääsi jaloilleen, näki hän vain äänettömän, levotonna ja
synkkänä seisovan väkijoukon. Hän kysyi, miten lyöjän laita oli, ja
sotamies kertoi, että häntä oli lähdetty takaa-ajamaan.

Portaiden edessä näki hän Henrik vanhuksen, jonka pään sotamiehet
olivat nostaneet alimmalle portaalle.

— Onko hän kuollut? kysäisi Matz vouti sotamieheltä.

— Kuollut, vastasi hän.

Matz vouti oli vaiti kotvan. Lie muistanut, mitä Sukan Simo oli
kannellut Henrik laamannille tästä miehestä, joka yleensäkin oli
tunnettu Rauman porvarien etumaiseksi johtomieheksi. Lie ajatellut,
että hänen kaaduttuaan kai vastarinta lannistuisi, ja piti sellaisissa
olosuhteissa viisaimpana jonkun verran tasaisemman menettelyn. Hän näki
illan hämärtyvän ympärillään, ja ottaen senkin huomioon lausui melkein
isälliseen sävyyn:

— Olette tänään nähneet pari esimerkkiä siitä, ettei esivalta miekkaa
hukkaan kanna, ja varmaankin sentähden alatte kaikki kiiremmiten
laittautua matkalle. Mutta että selvästi käsittäisitte asemanne, tahdon
lisätä, että matkalle on lähdettävä huomisaamuna, ja vielä kerran
teroittaa, että ken ei silloin lähde muuten, hänet viedään kahleissa.

Niin päätti hän päivätyönsä. Komensi sitten sotamiehet yöksi laivaan.
Itse meni Sonni-Toron kapakkaan. Ja Toro laittoi pöydän koreaksi ja
aikoi sitten kylläistä miestä pyytää jättämään hänet paikoilleen. Sillä
tarvitsihan vouti itsekin häntä liikkuessaan näillä main.

Simo Sonkki oli jäänyt torille ja pani pari miestä noutamaan paarit,
joilla Henrik Pakilan ruumis vietiin kotiinsa. Sinne oli jo nuori
Henrik rientänyt edeltäpäin viemään surunviestin äidilleen. Ja vanha
äiti itki ja nyyhkytti, eikä tiennyt mihin ryhtyi. Ja nuori Henrik
tuijotti melkein elottomin silmin eteensä eikä hänkään ryhtynyt
mihinkään.

Toipui siitä sentään vanha äiti nyyhkytellen vaalimaan ja kattamaan
rakasta miestään. Mutta nuori Henrik yhä tuijotteli eteensä, niin että
olisi saattanut luulla hänen sielunsa pimenneen. Simo Sonkki näki
sen ja pani miehet kirstua laittamaan, toiset yön pimeydessä hautaa
kaivamaan.

Eikä koko kaupungissa ainoakaan sielu ajatellut sinä iltana paneutua
levolle. Kukin riensi laittamaan kokoon niitä tavaroitaan, jotka
suinkin saattoi ottaa mukaan, raahatakseen ne yön kuluessa haaksiin.
Mutta monet niistä, joilla ei ollut juuri mitään otettavaa mukaan,
menivät Sonni-Toron kapakkaan.

Illanhämyssä hiipi sinne pari vauraampaakin. Toisella oli kimppu
hillerinnahkoja kädessään, toinen luikki jälestä tyhjiltään. Kapakkaa
lähetessään pisti edellinen hillerinsä poveensa, ja he pistäytyivät
tupaan aikoen mahdollisimman huomaamatta pujahtaa peräkamariin. Mutta
kamarin ovella oli vahdissa pari sotamiestä, jotka Sonni-Toro oli heti
juottanut melkoisen humalaan.

Siksi tolkussaan miehet sentään olivat, että osasivat pidättää hiipijät
ja kysyä, mitä he asioivat. Päsä-Heikki sanoi, että he halusivat
puhutella voutia.

Toinen sotamiehistä meni kysymään, ottaisiko vouti heidät vastaan.
Mutta sillaikaa alkoivat kapakassa ryypiskelevät huonemiehet pistellä
Päsä-Heikkiä ja Sukan Simoa:

— Kas, veljeksiä! Menettekö kumartamaan?

— Lahjomaan!

— Ja kerjäämään!

Päsä-Heikki oli arka mahdistaan. Hän suuttui ja tokaisi suupieliään
vääntäen:

— Minä menen vain sanomaan, etten ikinä jätä taloani rottien ja
renttujen haltuun!

Samassa aukeni ovi ja sotamies tuli kutsumaan kumartajia sisään.

Mutta oven avauksesta oli Matz vouti hänkin kuullut rehentelevät
sanat. Hän tölmähti sentähden ovesta ulos ja törmäsi ovessa päistikkaa
Päsä-Heikkiin.

— Kuka se oli? kivahti hän.

Kaikki istuivat vain jännityksellä odottaen mitä oli tuleva. Kukaan
raumalainen, vaikka Päsä-Heikki olikin kaikkien epäsuosiossa, ei mennyt
häntä ilmaisemaan.

Toinen sotamiehistä viittasi äänetönnä Heikkiin.

— Jaha! Vai sinä! huusi Matz vouti seivästäen tuiman katseensa tuttuun
mieheen.

Mutta samalla leimahti hänen silmissään.

— Menkää! huusi hän sotamiehille. — Menkää heti ja pistäkää hänen
talonsa tuleen.

Sotamiehet tottelivat. Päsä-Heikki ei hädissään oikein tiennyt mitä
tehdä. Hänen oli säilytettävä arvonsa näiden köyhien rottien edessä,
jotka luulivat hänen kumartelevan, ja todellinen kiukkukin kannusti
häntä ryntäämään röyhkeän voudin korvuksiin. Mutta hänen taloaan oltiin
sytyttämässä tuleen, ja se maksoi hänelle enimmän. Kaikki arvot ja
tunteet saivat jäädä, talo ennen kaikkea! Sen puolesta maksoi tarttua
rukousnauhaan.

— Kuulkaa, armollinen herra ja vouti! Minähän vain aioin...

— Tyrmään pääset! huusi Matz vouti mennessään takaisin perähuoneeseen
ja vetäessään ovea kiinni.

Päsä-Heikin hätä tuli nyt kovin suureksi. Hän huusi surkealla äänellä
läpi oven, ajattelematta lainkaan, että huone oli täynnä kuulijoita:

— Armollinen herra, kuulkaa! Kuulkaa, minähän olin vain tuomassa
hillereitä! Oikeita hillereitä, Lapin parasta lajia! Kuulettekos,
hillereitä!

Ovi pysyi kiinni. Hän törmäsi siihen käsiksi, mutta se ei auennut.
Nähtävästi oli Matz herra pannut sen sisäpuolelta säppiin.

Silloin Päsä-Heikki unhotti kaiken. Hän lankesi polvilleen, hän, josta
akat melkein kauhulla kertoivat, ettei hänen ollut koskaan nähty
polvistuvan pyhäin kuvien eteen, hän lankesi polvilleen oven eteen,
joka eroitti hänet Matz voudista, ja huusi surkeasti:

— Voi, voi, armollinen herra! Saatte kaikki hillerit, saatte puolet
puotini tavaroista ja koko talon, jollette vain polta sitä täysineen.
Saatte... voi, se palaa, se palaa! Se palaa jo!

Torille antavasta ainoasta ikkunasta läikähteli tosiaankin tulen loimo
sisälle. Kapakka tyhjentyi silloin ykskaks. Kaikki menivät ilotulitusta
katsomaan. Ainoastaan Päsä-Heikki jäi rukoilemaan ja vaikeroimaan.

Menijäin töminän ja hälinän kuultuaan Matz vouti avasi oven ja tuli
katsomaan. Hän näki Päsä-Heikin polvillaan edessään tyhjässä tuvassa.

Nyt ei ollut enää pelkoa, että lahjain otto yhdeltä saisi aikaan
kurittomuutta tässä asiassa, jossa koko muun kaupungin täytyi totella.

— Missä ovat hillerisi? kysyi Matz vouti.

— Tässä, tässä, armollinen herra! Ja jos taloni pelastuu, saatte sen
kokonaan ja puolet puotini sisällöstä! Armollinen herra...

Matz vouti heitti hillerit peräkamariin ja riensi torille. Alkoi heti
huutaa, että oli soitettava hätäkelloa, ja riensi itse sammutustyötä
johtamaan.

Mutta sotamiehet olivat tehneet tehtävänsä niin kunnollisesti, että
talo oli ilmitulessa kauttaaltaan. Paikalle saapunut suuri miesjoukko,
sotamiehet ja kylänmiehet, eivät voineet muuta kuin katsella.

Onneksi koillistuuli puhalsi torille päin, ja muutenkin talot olivat
avarain pihojen toisistaan eroittamat, niin ettei naapuritaloilla ollut
suurta vaaraa.

Mutta tuuli kantoi savun torin yli raatihuoneelle päin, niin että se
oli kokonaan savupilvien peitossa. Ja savun keskeltä alkoi yhtäkkiä
kuulua sellainen karjunta ja mylvintä kuin koko helvetin joukkio
olisi päässyt valloilleen. "Sillä" — sanotaan tapahtuman johdosta
pidetyssä tutkintopöytäkirjassa — "Matz v. Klewen oli pannut tyrmään
Jussoilan Juntin, joka oli laivuri kuninkaan laivassa, sen tähden,
ettei hän ottanut omaa pientä ankkuriaan kuninkaan suureen laivaan,
vaan otti vaimo Dordeijn, Oleff Sonnin lesken ankkurin, jota Matz
ei olisi sallinut lahjusten vuoksi, joita hän oli saanut samaiselta
vaimo Dordeijlta. Mutta kun Jussoilan Juntte istui tyrmässä, niin Matz
v. Klewen laittoi suuren tulen sen edustalle, poltattaen Hindrich
Matinpojan, Päsämäen Heikin, talon, ja joi koko yön nuotion ääressä
saksalaista olutta, jota noudettiin vaimo Dordeijlta. Ja sitä valittaa
vaimo Kaarina, Jussoilan Juntin vaimo, että Matz v. Klewen tukehdutti
hänen miehensä tyrmässä savuun."

Vähitellen hiljeni Jussoilan Juntin [Hänen poikiaan olivat tunnetut
jesuiittaveljekset.] karjunta. Päsä-Heikin talo paloi täysineen, ja
hänen hillerinsä menivät hukkaan. Mutta Sukan Simo hiipi nöyrästi Matz
voudin luo, joka joi saksalaista olutta loimottelevan nuotion ääressä,
ja lupasi aina uskollisesti palvella herra esivaltaa ja armollista
voutia, jos saisi jäädä luhistuvaan hökkeliinsä Naulamäen rinteelle. Ja
Matz vouti antoi raukan jäädä, samoinkuin Sonni-Toron ja Päsä-Heikinkin.

Aamulla kun tuskin päivä alkoi sarastaa, lähti Pakilasta surullinen
saattue Kolminaisuuden kirkkotarhaa kohden. Edellä kulki Martti pappi
lukkarin keralla. Sitten kantoivat kylän arvokkaimmat miehet Henrik
vanhuksen maallisia jäännöksiä häthätää kyhätyssä kirstussa. Kirstun
jälestä kulkivat Martta muori ja Marketta rouva itkien ja nuori Henrik
tuijotellen kaameasti eteensä, samoin kuin oli koko yön tuijotellut.
Heitä seurasi melkein koko kylänväki. Sillä kaikki tahtoivat olla
saattamassa viimeiseen lepokammioonsa parasta ja uskollisinta
raumalaista, joka kaikista mahtikäskyistä huolimatta oli sittenkin
saanut viimeisen leposijansa kotinummen mullassa.

Kun hauta oli siunattu ja luotu umpeen, lohduttelivat naiset itkevää
äitiä ja tytärtä, varsinkin äitiä, jonka toinen tytärkin oli yhtäkkiä
kadonnut teille tietymättömille. Mutta miehet, he kerääntyivät aivan
kuin vaistomaisesti nuoren Henrikin ympärille, joka kyynelettömin,
kalpein kasvoin seisoi siinä kirkkotarhan nummella ja tuijotti
umpeenluotuun hautaan.

— Nyt kai täytyy ruveta lähtemään, virkkoi Simo Sonkki melkein
kuiskaten.

Nuori Henrik kohotti äkkiä katseensa maasta ja loi sen ensiksi kalpeaan
päivänkoittoon taivaanrannalla. Vasta sitten kääntyi hän ympärillään
seisoviin miehiin.

— On pantava haaksiin tavarat, mitkä suinkin voidaan ottaa mukaan,
virkkoi hän soinnuttomalla äänellä.

— Muilla on jo kaikki valmiina paitsi teillä.

Nuori Henrik seisoi kotvan aivan liikahtamatta. Mutta vähitellen
ilmestyi ihmeellinen, tunteeton teräksen sävy hänen kalpeille
kasvoilleen. Yhtäkkiä aikoi hän lähteä.

— Nämä miehet, virkkoi Simo Sonkki, varmaankin tahtovat kaikki tulla
avuksi, jos tarvitaan.

— Lähtekäämme, sanoi nuori Henrik lyhyesti ja alkoi astua edeltä.

Kuinka kaikki, niin äiti ja sisar kuin avuksi saapuneet miehetkin,
ihmettelivät nuorta Henrik Pakilaa sinä aamuna! Hänen otsansa oli
surunsynkkä ja kasvonsa kalmankalpeat, mutta niillä oli teräksen
lujuus. Hän ei hätiköinyt vähintäkään, mutta sittenkin oli hän
kaikkialla muutamin täsmällisin sanoin neuvomassa, mitkä tavarat
oli otettava mukaan ja miten vietävä ne haahteen. Kalleimmat ja
tarpeellisimmat esineet vietiin Pakilan omaan haahteen, joka oli
virralla kotilaiturissa, muita Pakilan ja Sonkkilan yhteiseen alukseen
mitä siihen mahtui.

Kaupungin karja tuotiin navetoistaan, kuten muulloinkin aamuisin
laitumelle vietäessä. Se vain oli eroa, ettei sarvipäitä viety
Karjankedolle, jossa paimen otti ne vastaan, vaan keskelle kaupungin
kauppaturua. Ja tällä kertaa tuotiin siihen hevosetkin, ja paimeniksi
valittiin kokonaista kymmenkunta taattua ja ymmärtäväistä miestä,
joiden päälliköksi määrättiin vanha ja vakava kylänlapsi. Hevosten ja
lehmienkin selkään sälytettiin haarapusseihin karjanruokaa evääksi,
mutta kylänlapselle varattiin myös riittävästi rahaa, jolla matkan
varrella saisi ostaa lisää rehua.

Saattueen oli määrä kuljettaa hevoset ja lehmät maitse ikivanhaa, jo
kaukaisissa pakanuuden hämärissä raivattua tienpohjaa myöten, joka
Salpausselän harjanteita myöten kulki Ulvilasta Harjavallan, Kokemäen
alapään, Köyliön, Säkylän, Orihpään, Loimaan, Kosken ja Someron kautta
Uudellemaalle. Sentähden, että se kauttaaltaan kulki korkeimpia
harjanteita myöten, oli se saanut Orrentien nimen, vaikka sitä myös
Huovintieksi nimettiin.

Oli siinä hirnuntaa ja ammuntaa, kun tämä suuremmoinen retkikunta lähti
liikkeelle, aikoen lyhyin päivämatkoin vaeltaa uuteen kaupunkiin.

Aivan kuin sanattomasta sopimuksesta oli saattueen lähettäminen
luovutettu nuorelle Henrik Pakilalle. Hänen kanssaan kaikesta
neuvoteltiin, häneltä kaikesta kysyttiin; niin olivat kylänmiehet
tottuneet luomaan katseensa vanhaan Henrik Pakilaan ja niin yhteinen
suru liitti heidät poikaan. Ja nuori Henrik tiedusti lyhimmiten
vanhojen mieltä ja antoi sitten tyynet määräyksensä, aivan kuin se
lankeaisi luonnostaan.

Karjasaattueen lähdettyä riensi hän haahdelle, jossa äiti häntä odotti
muutamain kyläläisten kerällä, sellaisten, joilla ei ollut omia
haaksia, vaan täytyi heidät sijoittaa toisten aluksiin. Kiireesti
työnnettiin haaksi laiturista, mutta matka kävi hitaasti virtaa
myöten miesvoimin. Nuori Henrik luuli, että hän vasta kaukana merellä
tavoittaisi muun laivaston, joka jo aikoja oli ollut Karinlahden
rannalla lähtövalmiina.

Ihmeekseen hän näki, että koko laivasto oli vielä höllin purjein
paikoillaan, aivan kuin odotellen. Kaikki alukset, haahdet ja purret
olivat täynnä synkkiä miehiä, nyyhkyttäviä naisia ja parkuvia lapsia.
Ja lasten parkunaa ja miesten huutoja säesti koirien haukunta,
lammasten ja vuohten määkinä ja sikojen röhkinä.

Mutta kaiken melun ja hälinän yli kuului Rauman entisen pormestarin
Simo Sonkin huuto:

— Pakilan laiva eturintaan! Isä on ohjannut kohtaloitamme täällä, poika
ohjatkoon meidät uusille urille!

Pakilan laiva lähti etumaisena, ja sen salli itse Matz voutikin.
Sillä ensiksikin oli hän yöllisen elämöimisensä jälkeen nukkunut
niin pitkään, että kaikki haahdet olivat rannassa lähtövalmiina,
ennenkun hän joutui jalkeille. Toisekseen olivat hänen sotamiehensä
vasta lähtökiireessä löytäneet kuninkaan laivurin tyrmästä kuolleena.
Ja taitavan laivurin puutteessa oli Matz voudin paras pysytellä
jälkivietteessä.

Vitkaan, vitkaan lähti eriskummainen laivasto liikkeelle. Vitkaan
loittoni se tutuilta, rakkailta, muistorikkailta rannoilta, miesten
tuijottaessa synkkinä entisiä kotejaan, naisten itkiessä ja lasten
parkuessa, koirien haukkuessa, lammasten ja vuohten määkiessä ja
sikojen röhkiessä. Vitkaan, vitkaan vei kirjava laivasto väestöä kohden
tuntemattomia kohtaloita.

Matka kesti toista viikkoa, pitkin outoja rantoja, syysmyrskyissä ja
sateissa. Mutta vihdoin sivuutettiin vitkaan Santahamina, laskettiin
ohi Vironniemen, Korkeasaaren, Mustikkamaan ja Palosaaren Vantaanlahden
selälle. Matkalaisten korviin alkoi kuulua Helsinginkosken kohina, ja
kaikki katseet kääntyivät kohden outoa rantaa, johon heidän täytyi
kotiutua.

Etumaisessa laivassa tähystellessään näki nuori Henrik Pakila, että
rantalaiturille juoksi väkeä yhä kosommalta, niin että ranta pian oli
mustanaan. Ja kohta alkoi hän eroittaa sieltä soitonsäveliä, jotka niin
sulosointuisiksi sulautuneina liitelivät yli lahden. Yhä selvemmin,
yhä suloisempana kuului soitto, ja kirkastuvin katsein kuuntelivat
sitä pitkän matkan siirtolaiset. Ja porsaatkin alkoivat riemastuneina
röhkiä, lampaat ja vuohet määkiä, koirat haukkua ja kissat naukua.

Tarkkaan tähysteli nuori Henrik Pakila väkijoukkoa rannalla. Jo eroitti
Laurens porvarin laiturin, väkeä mustanaan. Jo eroitti laiturin
äärimäisessä päässä Elinan, liehuva valkoliina kädessään, ja hänen
takanaan tutun parin, Hilapan ja Pietari Kovapään.

Silloin vettyi nuoren Henrik Pakilan silmä. Nyt vasta suli kyyneliin
suru siitä, että hän oli menettänyt rakkaan isän.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NISKUREITA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.