Väärään hautaan : Hiljaisia kertomuksia

By Lauri Henrik Pohjanpää

The Project Gutenberg eBook of Väärään hautaan
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Väärään hautaan
        Hiljaisia kertomuksia

Author: Lauri Henrik Pohjanpää

Release date: June 24, 2025 [eBook #76375]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1927

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VÄÄRÄÄN HAUTAAN ***

language: Finnish




VÄÄRÄÄN HAUTAAN

Hiljaisia kertomuksia

Kirj.


LAURI POHJANPÄÄ





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1927.




SISÄLLYS:

I.

Kirkko-Mari.
Ruissäkki.
Suontaan Miinan salaisuus.
Unta.
Risti.

II.

Väärään hautaan.
Viha.
Pääskynen.
Häämatka.
Velvollisuus.






I.



KIRKKO-MARI.


Kirkko väärtejä on paljon, samoin kirkkoherroja. Piispojakin on monta.
Mutta Kirkko-Mareja on vain yksi. Yksi koko Suomessa.

Kirkonmiehet pitävät huolta seurakuntain hengellisestä hyvästä ja
muista asioista. Kirkko-Mari on ottanut huolehtiakseen seurakuntansa
hengellisestä hyvästä omalla erityisellä tavallaan. Jos sen viran ja
tehtävän sanoo yhdellä sanalla, on se uskonpuolustajan virka. Hän on
puhtaan opin kilpi, lutherilaisuuden ruumiillistuma. Tehtäväänsä hän
hoitaa tunnollisesti kuin se, joka tietää saaneensa kutsumuksensa
Meidän Herraltamme.

Kirkko-Mari on arkipäivisin, jos ei ota lukuun paria hänen
omituisuuttaan, kuten muutkin ihmiset. Hän ompelee — pitämättä melua
itsestään — viikot päästään pitäjän emännille, pienessä punaisessa
mökissään jonkin matkan päässä kirkosta. Hänet on nähtävä sunnuntaina,
kirkossa, jos tahtoo päästä selville hänen erikoislaadustaan. Hän on
aina mukana jumalanpalveluksessa — jos ei ole, on syytä mennä katsomaan
tekeekö hän jo kuolemaa.

Kirkko-Mari on aina ensimmäisenä kirkossa. Talviaamuisin, kun suntio
yksinään autiossa kirkossa kolistelee kuumuutta hohkaavia kamiinoita
ja yskii (samaan tapaan kuin rovasti), tulee Mari äänettömin askelin
tallukoissaan pitkin pääkäytävää, suurin, kipein jaloin, huojuen
käydessään molemmin puolin. Kesäisin jatkaa hän suoraan sakastiin ja
vie kukkia alttarille pantaviksi, kellokukkia, leiniköitä, horsmia.
Päästyään penkkiinsä ja siunattuaan — naisten puolella kuorissa,
josta hyvin näkee sekä alttarille että saarnatuoliin — suorittaa hän
juhlallisen vakavasti alkuvalmistelut: kaivaa alushameen taskusta
sankalasit ja nenäliinan, jonka solmuissa on kaksi kymmenpennistä,
yksi kumpaankin haaviin, avaa suuren virsikirjan ja alkaa lukea päivän
epistolaa ja evankeliumia. Siinä hän istuu mustissaan, pienenä ja
pyöreänä, sankalasit nenänykeröllä pienten, vetisten silmien edessä,
sormi kirjalla. Hän on ollut hyvälukuinen, mutta silmät tekevät jo
kiusaa, jonka takia hän lukee vaivalloisesti. Kirkossa ei vähään aikaa
kuulu muuta kuin tulen humina kamiinoissa ja Marin tavaileva lukeminen.

Kirkkoväki saapuu, rovastin pää pistää esiin sakastin ovesta. Kun
veisuu alkaa, johtaa Mari sitä naisten puolella selvästi erottuvalla,
kimeällä äänellä, omituisin, vanhanaikaisin juoksutuksin. Hän seuraa
kirjasta liturgian menoa ja poukahtaa, milloin noustaan, ensimmäisenä
pystyyn. Tekstiä luettaessa seuraa hän taas puoliääneen mukana ja niiaa
aina Jeesuksen nimen kohdalla.

Saarna on Marin erikoisala. Juuri siihen nähden suorittaa hän
erikoiskutsumustaan seurakunnassa — hän ei turhaan osaa postillojaan
kannesta kanteen. Seurakunta voi jo Marin selästä päätellä, milloin
saarna on oikea-oppinen, milloin ei. Kun saarna nousee lutherilaisuuden
vahvalta kalliolta, istuu Mari liikkumattomana, katsellen suoraan
eteensä, vain silloin tällöin luoden hyväksyvän silmäyksen pappiin ja
nyökäten. Mutta jos saarnassa on jokin epälutherilainen väre, liikehtii
Mari levottomasti ja vaivautuneesti. Seurakunnan omain pappien saarnat
Mari tuntee ja hyväksyy, vaikkakin alkuaikoina kuuluu olleen joitakin
erimielisyyksiä.

Mutta annas, että vieraan papin pää ilmestyy näkyviin saarnatuolin
laidan yli! Mari nousee silloin puolikohoksi jo saarnavirren
viimeisten sävelten aikana ja keihästää vieraan tutkivalla ja
epäluuloisella katseella lasiensa yli. Se katse ei hellitä uhriaan
koko saarnan aikana. Jos alku on hyvä, voi se olla vain sokaisua ja
loppu sitä pahempi. Sanojen hunajaan voi olla kätkettynä myrkkyä.
Mikään ei jää Marilta huomaamatta. Hän tekee johtopäätöksiään jo
vieraan pään liikkeistä, ennenkuin tämä on ennättänyt edes suutaan
avata. Käsien levottomassa liikehtimisessä saarnatuolin laidalla voi
vainuta epälutherilaista, jotakin metodistista, jos ei suorastaan
anabaptistista.

Jos vieras saarnamies on liperitön, on Mari kuin hädässä — niitä
on alkanutkin liikkua kaikenlaisia liperittömiä. Mari vilkaisee
hätäisesti, kuin apua etsien, rovastiin, joka on ilmestynyt kuoriin
kuuntelemaan. Hyvä on, että rovasti itsekin kuulee. Tämä saattaa
olla sitä viimeistä villitystä. Saarnamies voi olla susi lammasten
vaatteissa, joka on tullut raatelemaan laumaa. Hyvinhän se tämä
sikseen pudottaa, niinkuin huononlainen pappi. Mutta armonjärjestys
on aivan sekaisin ja ummessa. Ja kuulkaas tätäkin: muistaa väärin
raamatunlauseet! Ja huitoo kuin riihessä! Kaikenlaisia se rovasti
päästääkin saarnatuoliin, että nyt tällaisia liperittömiäkin. Alkaa
vanhentua. Vaikka kukapa niitä takaa kaikkia pappejakaan, ovatpahan jo
muualla saattaneet saarnata liperinsä naulaan.

Jos saarna Marin mielestä on ollut epälutherilainen, ilmestyy hän
jumalanpalveluksen jälkeen sakastiin. Hän seisahtuu ovensuuhun ja niiaa
nöyrästi ja syvään, useamman kerran, kunnes hänet huomataan. Rovasti
istuu ikkunapöydän ääressä ja puhelee vieraan papin kanssa, jonka
päältä suntio paraillaan auttaa pois kappaa. Rovasti huomaa ensiksi
Marin ja tulee ystävällisesti kättelemään, Mari ojentaa oman kätensä
jäykästi suoraan eteenpäin ja niiaa taas. Samoin tervehtii hän vierasta
pappia.

Sopivan hetken tullen kysyy Mari:

— Saisinko luvan kysyä, mitä kirkkoherra ajattelee kasteesta?

Vieras nostaa päätään, vilkaisee Mariin ja sitten rovastiin.

— Tjaa. Sitähän minä äsken koetin selittää.

— Sitä minä vain, että kun täälläkin alkaa liikkua vääriä propheettoja,
niin pitäisi sanoa täydellisesti, että tiedettäisiin seistä vastaan.
Eikö se ole niin kuin pyhä Lutherus sanoo: upotettaa veteen ja
jälleen nousta ylös, merkitsevät kasteen voimaa ja vaikutusta, joka
ei ole mikään muu kuin vanhan Adamin kuolettaminen ja sitten uuden
ihmisen ylösnouseminen, joita kahta meidän tulee kaiken elinkautemme
harjoitella?

— Niinhän se on.

— Ja taas pyhä Lutherus sanoo: sentähden tulee itsekunkin pitää
kastetta jokapäiväisenä pukunansa, jossa aina käyköön puettuna, että
aina löyttäisiin uskossa ja sen hedelmissä, alati hilliten vanhan
ihmisen himot ja kasvaen uudessa ihmisessä.

— Kyllä te olette oikeassa. Parannus on erinomaisen tärkeä asia.

— Minä vain vääräin propheettain tähden.

— Niin niin. Kyllä te olette aivan oikeassa.

Kirkko-Mari kiittää ja niiaa. Hänellä on hyvä mieli poistuessaan.
Ei tämän vieraan puolelta sittenkään tainnut vielä vaara uhata
seurakuntaa. Mutta vaara oli olemassa, Anti-Kristus liikkeellä. Se
saattoi koska tahansa lähettää propheettansa kirkon saarnatuoliin.

Jos on kesä, käy Kirkko-Mari kirkosta tultuaan vielä omaa hautaansa
katsomassa. Hän on vuosia sitten lunastanut itselleen hautapaikan
kirkon kupeelta, ostanut valmiiksi kiven ja hakkauttanut siihen nimensä
ja syntymävuotensa. Keväisin istuttaa hän kummulle kukkia ja käy niitä
pitkin kesää kastelemassa. Linnut laulavat, auringonvalo siivilöityy
puitten läpi haudalle. Veisuu kirkosta kuuluu sinne selvästi. Siinä on
kerran hyvä nukkua.

Kirkko-Mari mennä viuhtoo jo piennarpolkua läpi kukkameren mökilleen.
Mökki on pieni ja sievä kuin nukketalo. Peräseinällä, uunin vieressä,
on valkoinen ruumiskirstu. Mari nukkuu siinä. Se on sitten sekin niin
tuttu, kerran.

Mari panee kirkkokahvin tulelle ja istuutuu sen kiehumista
odotellessaan pienen ikkunan ääreen, johon näkyy kirkko ja hautausmaa.
Kädet ristissä rinnoilla ja ruumistaan hiljaa huojutellen hän nauttii
hiljaisuudesta ja rauhasta. Pyhäpäivän korkein tunnelma keskittyy tähän
hetkeen. Mari kertaa mielessään äskeisen saarnan. Se oli sittenkin
oikein hyvä saarna. Jumala oli vielä varjellut väärästä opista.

Vähän ajan päästä kantautuu mökin avonaisesta ovesta kahvintuoksun
mukana ulos Marin lukeva ääni. Mari pitää vanhaa katekismusta kaukana
itsestään ja tavailee sankalasiensa läpi kellastuneilta lehdiltä
pieniä, himmentyneitä kirjaimia, tunnustellen oudompia sanoja varovasti
joka puolelta kuin särki ongenkoukkua ennenkuin käy kiinni. Näin Mari
lukee:

Mi-sä siis sei-soo mei-dän Chris-tilli-sydem-me ja Au-tuu-dem-me?
Vas-taus. Se sei-soo sii-nä, et-tä meil-lä on vah-va tie-to
Ju-ma-las-ta, hä-nen ole-mi-sen-sa ja tahton-sa puo-les-ta, ja
us-kom-me hä-nen päällen-sä, ja pi-däm-me Chris-til-lis-tä ja
Juma-lis-ta Elä-mä-ker-taa mei-dän edes-sämme...




RUISSÄKKI.


Veeri-sepästä ei ihmisillä oikeastaan ollut mitään muuta erikoista
sanottavaa, kuin että hänellä oli paha akka, joka häntä hallitsi,
ja hyvänsävyisesti, hienokseltaan isotteleva luonnonlaatu — kaksi
asianhaaraa, jotka huolimatta edellisen seikan totisesta ankaruudesta
jollakin lailla lievensivät toinen toisiaan yleisessä tietoisuudessa.

Että Veerin akka oli paha, sen tiesi koko kylä aina lapsia myöten,
jotka hänen vastaantullessaan pinkaisivat pakoon ja aitain yli. Asiasta
ei viitsitty edes puhua, se oli niin tuttu, että se oli kadottanut
mielenkiintonsa. Jos joku kertoi siitä tuoreen esimerkin, sanottiin
vain: »No, tietäähän sen nyt Leenan», ja siihen se jäi. Leenan luonnon
näki jo hänen silmistään, jotka mustina kuin saunanräppänä katsoivat
mustan huivin räystään varjosta. Hänen pieni, puoleen ja toiseen
pälyilevä päänsä muistutti jollakin tavoin aina varuillaan olevan
linnun päätä. Koko laihassa, etukumarassa vartalossa oli jotakin
vakoilevaa, urkkivaa, salamielistä. Paha hän oli, mitä lienee ollut
mustalaisen perua. Ja paha silmä hänellä oli, niin ihmisiin kuin
eläimiin, se tiedettiin. Mutta siitä ei ollut hyvä puhua. Veerin-Leenan
kieli oli kuin kaksiteräinen miekka.

Veeri itse sensijaan oli hyvänluontoinen niinkuin väkevät miehet
usein. Tyyni ja tasainen niin sielultaan kuin ruumiiltaan; ruumiskin
— suurine leveine olkapäineen — neliskulmainen kuin mikä ladon ovi.
Oikein säälitti, että sillä oli sellainen akka, mutta kaikilla piti
olla ristinsä. Veerin isottelu koski oikeastaan vain ammattitaitoa
eikä ollut vaarallista, koska kylässä ei ollut toista seppää. »Hm»,
sanoi Veeri katsellessaan silmiään siristäen vierasta viikatetta,
»hm, aika hyvä räätälin tekemäksi, mutta susi sepän työksi, oikein
aika susi.» Ja sitten: »No, kyllähän minä tästä vielä sentään kalun
teen.» Ja teki myöskin, Veeri ei ollut huono käsistään. »Isottelee kuin
Veeri», oli niin vanha sana, ettei oikein tiedetty, koskiko se vain
Veeriä vai Veerin isääkin. Asia ei, kuten sanottu, häirinnyt ketään
ja kuului ikäänkuin luonnonjärjestykseen niinkuin sekin, että hänen
tupatönönsä ja pajapöksänsä siinä kallion kupeella kylän laidassa
olivat kallellaan toisiaan kohti, mutta eivät sentään kaatuneet. Ne
olivat yrittäneet sitä kaatumista jo Veerin isän aikana, Ahasverus
hänkin kirkonkirjoissa. Veereillä oli kiire työn ääreen ja taas työstä
ruoan ääreen, siitä ne kai olivat kallellaan.

Veeri takoa kalkutti vuodesta toiseen sepäntyöt kylän joka taloon
ja torppaan ja kärsi vuodesta toiseen akkansa mieltä ja kieltä.
Joka päivä nousi pajan savutorvesta savu yli kallionnyppylän kaljun
päälaen niinkuin kalliovaari itse olisi polttaa tupruutellut, paja
siinä sen nenän alla piipunpesänä. Veeri oli silloin pajassaan. Tai
kuului tuvasta Leenan yhtämittaista torumista niinkuin räkättirastaan
räkätystä — Veeri oli syömässä. Niin kuluivat vuodet ilman että mitään
erinomaista tapahtui. Sepän väki piti kiinni köyhästä ja karusta
elämästään niinkuin katajat kallion kupeesta; ikää karttui, mutta Veeri
ja Leena pysyivät samanlaisina niinkuin paja ja mökkikin ja niiden alla
laiha, kivikkoinen perunamaa.

Ja niinkuin Veerin elämä ulkonaisesti oli samaa ainaista kulkua mökistä
pajaan ja pajasta mökkiin, niin kiersi hän sisäisestikin — niinkuin
sittemmin selvisi — samaa yhtämittaista ympyrää, saman ainoan ajatuksen
rataa. Sillä ei ollut mitään tekemistä Leenan ja Leenan riitain kanssa.
Tai oli sittenkin. Ulkonainen kiusa oli terveellisenä vastapainona
sille sisäisen kiusan paineelle, josta Veeri itsekseen ja kenenkään
tietämättä kärsi. Ihminen ei tiedä toisestaan.

Näin oli asia:

Veeri oli köyhinä vuosina, isänsä kuoleman jälkeen, jonkin aikaa rahdin
ajossa kylän suurrikkaalla, tilallisella ja kauppiaalla Mustosella
ja kuljetti jauhokuormia kaupungista. Kerran, viimeisillä huonoilla
kevätkeleillä, hän toi taas kuormaa, joka pahimmoikseen juuttui kiinni
kotitörmässä, pajan alla, eikä liikkunut siitä mihinkään. Vanha ruuna
vapisi, höyrysi ja puhalteli ja Veeri auttoi takaa leveitten hartiainsa
koko voimalla, puskien että silmissä pimeni, mutta ei, kiinni pysyi.
Eikä siinä lähellä ollut ketään apuunkaan, äiti oli yksin kotona ja
sekin melkein viimeisillään, huonona ja nälkiintyneenä. Olikin ollut
puhe, että Veeri pyytää tästä samasta kuormasta säkin itselleen,
palkkaansa vastaan. No, samapa se, ajatteli. Veeri, ottaako sen etu-
vai takakäteen, ja kevensi kuormaa yhdellä säkillä, jonka vei mökkiin.
Ja niin pääsi hän jatkamaan. Oli jo hämärä, kun hän ajoi Mustosen
pihaan, mutta piha oli vielä täynnä miehiä ja hevosia ja liikettä
ja huutoja, ja Tuomas, makasiinimies, oli makasiinissa täydessä
punnitsemispuuhassa. — Kas vain, Veerikös siinä, sanoi Tuomas kynä
suussaan, kanna siihen vain, tässä on vähän kiire, nämä olisivat
loppuneetkin, se on sitten täysi leiviskä. Veeri kantoi ja näytti
voimiaan miehille ja jäi juttelemaan siihen makasiinin seinustalle.
Tuomas meni vähän ajan päästä pihan poikki, papereita kädessään. —
Selvä on, sanoi hän Veerille, poikkea huomenna sisään, niin kauppias
maksaa.

Sinä yönä meni piru Veeriin. Hän kääntelehti vuoteellaan ja mietti
Tuomaan sanoja. Olisikohan siltä jäänyt huomaamatta tämä yksi säkki?
No, pitää huomauttaa. Niin, taikka mitä siitä huomauttamaan, oma
asiansa? Jos huomaa, niin huomaa, sitten maksetaan... Tuota... siinä
hötäkässä... tuota, ei tullut sanotuksi, sinäkin, Tuomas, hävisit
siitä niin äkkiä... minä siinä niitten poikain kanssa. — Outo — ennen
mielessä käymätön ajatus huimasi Veeriä. Hän nousi juomaan. Ulkona
paistoi kelmeä kuutamo yli köyhän maiseman, ruissäkki seisoi nurkassa
kuin valkea haamu — hui, kuin kuoleman enne. Ei, maksaa se pitää. Mutta
toisekseen: mistäs sekin Mustonen, iso rikas, rikastumistaan rikastuu?
Keplottelusta, se on varma. Ostaa köyhtyneitten isäntämiesten taloja
pilkkahintaan. Ei siinä pienet synnit paina. Ja huonot ajopalkat se
pitää, kehtaakin. Mitäs siinä yksi säkki tuntuu, rikkaassa, toista se
on meikäläisen... Tuossa äitikin, vilutaudissaan, vällyjensä alla —
ikänsä nälkää nähnyt ja nälkään kuolee. Ei, ei sitä makseta, jos ei ole
pakko.

Ja niin tapahtui, että Veeri, joka kaiken ikänsä oli ollut rehellinen,
istui seuraavana päivänä Mustosen konttorin ovensuutuolilla valmiina
puolustamaan säkkiään kuin laillista perintöä, istui ovelana, valppaana
ja levottomana, seuraten kulmainsa alta jokaista isäntänsä askelta ja
jokaista rypyn nousua ja laskua hänen kasvoillaan. Mustonen käveli
hyllyvänä, pehmein askelin keskilattialla ja puhua massutteli kahdella
leuallaan ystävällisesti, aavistamatta ollenkaan, mistä siinä taistelua
käytiin hänen huoneessaan. Ja kun hän lopuksi tarjosi ryypyn, joka
oli korkea suosion merkki, ei hän aavistanut, että taistelu oli
lopussa — sillä kertaa. Sillä Veeri teki ryypystä sen aivan oikean
johtopäätöksen, että Mustonen oli taas kaupoissaan onnistunut. Suotta
olisi maksaa, ajatteli Veeri. Mutta kun hän sitten ulkona näki Tuomaan
tulevan makasiinista, kiirehti hän askeleitaan ja pelkäsi vielä
maantiellä Tuomaan huutavan jälkeensä: mitenkäs se oli niitten säkkien
kanssa, Veeri?

Siitä päivästä ja siitä hetkessä alkoi Veerin pitkä piina. Hän ei
mennyt enää ajoon, vaan jäi kotiin sepäntöihin. Aina kun joku kulki
tiellä, ensi aikoina, piti kurkistaa mustuneesta ikkunasta kuka se oli.
Tuomas saattoi tulla kylältä päin, nimismies kirkolta. Äitikään ei enää
niistä jauhoista kostunut eikä noussut siltä sijaltaan. Palatessaan
häntä saattamasta köyhäin yhteishautaan ajatteli Veeri poiketa
Mustosessa, mutta kiersikin sen sijaan kaukaa. Säkki oli jo syöty
puoliväliin eikä rahaakaan sillä kertaa ollut. Niin se taas jäi. Ja kun
säkki oli loppunut ja vuosi mennyt, unohtui ilmitulemisen pelko. Mutta
rintaan jäi niinkuin toukka kaivamaan tai niinkuin salainen tauti,
jokin iljetys, niinkuin olisi astunut sammakon päälle, jokin itseinho,
jota vastaan Veeri isottelullaan piti vaistomaisesti puoliaan. Se oli
kuin takertunut jonnekin keuhkoihin ja sydämeen, sitä ei saanut pois,
vaikka tahtoi. Vielä pari vuosikymmentä tämän jälkeen saattoi Veeri
herätä yöllä ja olla näkevinään hämärässä nurkassa Mustosen valkean
säkin.

Ja Veeri takoo ja takoo pajassaan ja taistelee itsekseen sisäistä
taisteluansa. Olisi se pitänyt maksaa. Pitäisi se vielä maksaa. Mutta
aina seurasi tätä ajatusta toinen: mitä sitä enää, vanhaa asiaa. Veeri
oli sitäpaitsi, vuosien päästä, keksinyt itselleen puolustuksen, joka
aluksi oli häntä oikein hätkähdyttänyt ja vähäksi aikaa antanut rauhan.
Hän oli muistanut, että kauppiaan veli, Matti Mustonen, oli kerran
jättänyt hänelle maksamatta viiden markan saatavan. Ruissäkki olisi
tosin maksanut kaksitoista markkaa, mutta summa oli nyt siis kuitenkin
pienempi, ainoastaan seitsemän markkaa. Sukuunpa tulee, ajatteli Veeri.
Velka velasta ja pahatyö pahastatyöstä. Oikein hyvältä tuntui aluksi,
kun tämä selvisi. Kuitit ollaan. Mutta jonkin ajan päästä ei enää
tämäkään lääke auttanut sisäiseen kipuun.

Seuraavana vuonna äidin kuoleman jälkeen oli Leena kulkeutunut,
mistä lieneekin, siihen Veerin mökille muiden kerjäläisten matkassa.
Säälistä hänet Veeri oikeastaan otti ja tarvitsihan mökkikin vakituista
naisihmistä. Vasta liian myöhään huomasi Veeri, että kehräävällä
kissalla on kynnetkin. Ja huomasi vihdoin muutakin, mitä eivät muut
tienneet: että Leenan pahuus oli oikeastaan jonkinlaista sairautta,
hulluutta, joka joskus yltyi raivoksikin. Kuumaan aikaan varsinkin oli
Leena vaikea käsiteltävä: voi sattua, että Veerin piti sitoa hänet
sänkyyn ja syöttää siihen kuin lasta. Siitä ei ilennyt muille puhua,
kun Leena sentään muuten teki hyvin työnsä. Oli kärsittävä, mikä oli
pantu kärsittäväksi. Veeristä tuntui myöskin, kuin missäkin asialla ja
Leenalla olisi ollut jotakin salaperäistä yhteyttä keskenään, jossakin
Isän Jumalan pääkirjoissa, jos sellaisia oli. Ilman edellistä ei olisi
ollut jälkimmäistä.

Ja niinhän se olikin, sillä yht'aikaa kirvoittui Veeriltä sekä
ulkonainen että sisäinen taakka. Ja varsin merkillisellä tavalla.

Oli kuuma aamupäivä kesäkuussa, vähän ennen heinänteon alkua, kun
Tuovilan nuori isäntä kahdella hevosella tuoda rämisytti Veerin
törmästä ylös keltapyöräistä ja puna-akselista niittokonettaan,
vähän häpeillään siitä, että edelliskesäinen kone oli epäkunnossa ja
vielä enemmän siitä, että sitä oli ensin turhaan yritetty korjuuttaa
naapurikylän sepällä. Kumpikin asia oli Veerille salaisen ilon aihe. —
»Vai niin, vai jo rakkine vikaantui», sanoi hän kumartuen tarkastamaan
konetta sankalasit otsalla, »vai niin, että vuosi ja kone nämä
kestävät, enemmän se sentään mies niittää kuin yhden kesän. Hm, vai
naapurissa käytettiin, taisivat vielä ottaa maksunkin. Maksaa niitten
olisi pitänyt, oppipojillaan pilaavat.»

Veeri jäi purkamaan konetta pajan seinustalle, kuumaan aurinkoon. Hän
nautti yleensä sanomattomasti tällaisesta tehtävästä, jossa sai auttaa
ja korjata _tehtaan_ työtä. Nostaen ja laskien sankalasejaan, välistä
maassa ryntäillään ja välistä pystyssä, ruuveja suussaan, hyöri hän
joka jänne ja hermo jännittyneenä koneen kimpussa ikäänkuin elävän
olennon ja vihollisen, jonka salaperäiset konstit ja koukut hänen oli
järjellään selvitettävä voidakseen sen voittaa. Ja hän kyllä voittaisi,
siitä hän oli varma.

Tänään sekaantui työn tuottamaan mielihyvään kuitenkin salainen
levottomuus, ja Veeri pälyili aina välillä työstään tupaan päin.
Leena oli taas aamulla ollut kovin raju ja vaikea, silmissä se musta,
pahaenteinen tuli, jonka Veeri niin hyvin tunsi. Se mieliala purkautui
tavallisesti astiain kolistelemiseen ja ovien paukkeeseen, mutta tänään
se oli jotakin vielä pahempaa: sisältä ei kuulunut mitään. Asiat eivät
olleet oikein. Veeriä karmasi selittämätön vaaran aavistus, ja hän
tunsi, että hänen pitäisi mennä tupaan katsomaan, mutta jokin salainen
mahti pidätti häntä kuitenkin paikoillaan. Tänään tapahtuu jotakin,
se on nyt siitä ruissäkistä, mietti Veeri ahdistetussa mielessään
kiertäessään konetta ja vääntäessään ruuveja, koputellessaan ja
nakutellessaan.

Ja samassa tapahtui jotakin.

Juuri kun Veeri kumartui alaspäin, välähti niinkuin salama ja pamahti
niinkuin ukkonen, ja Veerin pään ohi hänen kaatuessaan koneen yli lensi
jotakin, joka iskeytyi räiskeellä pajan mustaan seinään. Ja melkein
samassa kuului sisältä särkyväin astiain helinää ja niinkuin jokin
raskas esine olisi kaatunut. Veeristä tuntui ensi silmänräpäyksenä,
että oli tullut kaiken loppu ja että hän kuolee. Hänen päästään vuoti
verta. Mutta sitten hän huomasikin, että hän oli satuttanut päänsä
koneeseen kaatuessaan. Ja samassa välähti kauhea totuus hänen mieleensä:

— Hyvä Jumala, se ampui, ruokakonttorista, susipanoksella.

Veeri juoksi sisään kuin hengenhädässä.

Leena makasi ruokakonttorin lattialla pitkin pituuttaan, kivääri
kädessä. Hän oli saanut halvauksen samana hetkenä, jona oli ampunut.

Vähän ajan päästä kulki Veeri pyhäpuvussaan kylää kohti käydäkseen
ilmoittamassa vainajan pappilassa ja mennäkseen sieltä kauppias
Mustoselle maksamaan yhden ruissäkin hinnan korkoineen kahdeltakolmatta
vuodelta. Hän kulki nopeasti, niin että korkorauta iski tulta polun
kiviin.

Päivä paistoi yli kauniin maailman. Leivonen lauloi korkealla tuoksuvan
heinäpellon päällä. Veeristä tuntui, kuin hän olisi herännyt pitkästä,
pitkästä painajaisunesta.

Oli sittenkin Jumala.




SUONTAAN MIINAN SALAISUUS.


Päivä paistoi, linnut lauloivat ja sirkat sirittivät. Suvinen tuuli oli
täynnä apilaan tuoksua. Jostakin kauempaa kuului niittokoneen tasainen
käynti, joka sarkojen päissä hetkeksi hiljeni. Jokirannassa paukkui
pesukurikka. Lämmin auer, joka värisi kuumuuttaan, leivonen, joka
hukkui taivaan sineen, kaikki suven äänet ja näyt ikäänkuin kuuluttivat
elämän ja työn iloa.

Mutta Suontaan mökissä teki Miina kuolemaa.

Tänään oli huonommin kuin eilen. Keuhkot huohottivat viimeisillään kuin
palkeet ja hengityksen salpasi aika ajoin tukahduttava yskä. Silmien
kuumeinen kiilto ja suun seutuihin ilmaantunut kellahtava väri ilmaisi,
että sairaan aika oli kohta mitattu.

Ulkona humisivat ja helisivät suviset äänet ja ilman lämpö ja tuoksu
ikäänkuin hautasivat mökin alleen siinä jokitörmällä. Mutta mökin ainoa
ikkuna, jota puolittain peitti päre kuin kaihi silmää, päästi niukasti
suven ihanuutta sisään. Sairas aavisti sen kuitenkin ja kaikki hänen
vaistonsa kurottuivat ahneesti sitä kohti niinkuin tuohisessa kasvava
annansilmäkin ikkunalla, asumuksen köyhä ylellisyys. Jo joutui armas
aika, virren sanat, joita hän monta kertaa oli laulanut, kiersivät
aina uudestaan sairaan tajuntaan, mutta hän ei enää kuullut mielessään
säveltä, vaikka kuinka koetti. Sävel olisi ikäänkuin lämmittänyt. Sanat
ilman säveltä tuntuivat elottomilta ja kuolleilta, niinkuin niistä
olisi jo henki lähtenyt. Hän tunsi kuin hädässä, että hän itse oli
samalla tavalla irtautumassa elämästä kuin virren sanat ja sävel jo
olivat toisistaan irtautuneet.

Hyvä Jumala, se ei saisi vielä tapahtua. Se yksi asia oli vielä
tekemättä. Mikä se olikaan? Niin, sehän se oli, nyt hän sen muisti.
Kunhan se ei vain unohtuisi, ajatukset pyrkivät niin kummallisesti
sekaantumaan. Hän luuli äsken juuri, että hän vielä oli pieni tyttö,
ja oli heinässä Rantalan pellolla, missä nyt niittokone surisi. Isä
oli viikatemiehenä ja oli niittänyt aamuneljästä; isän kumartuneet
hartiat oli niin turvalliset nähdä vieraitten keskellä. Hän tuli vasta
kuudelta, kun aurinko oli Vinkerinvuoren päällä, maa tuntui vielä
kylmältä jalkoihin. Hänellä oli oma harava, jonka isä oli tehnyt,
hän itki, kun ensimmäinen piikki katkesi. Ladon seinustalla käytiin
juomassa piimää lekkeristä. Yöt hän nukkui isän selän takana Rantalan
aitassa, kattopäreen läpi näki päivännousun, vasta lauantaina mentiin
kotimökille.

Miina vääntäytyi vaivalloisesti toiselle kyljelle, voi hyvä Isä
sentään, kylläpä ne olivat jo voimat lopussa. Siinä se oli poika, Esko,
melkein käden ulottuvilla, nukkui korissa pankolla. Kääntyi kynttelistä
toiselle, mutta ei vielä kävellyt, raukka, siinä oli riisi. Sitä se
asia koski. Tänään se pitäisi tehdä, huomenna ei ehkä enää jaksaisi.
Ja tällaista päivää hän oli kauan odottanut. Kalle oli heinässä
Rantalassa, oli hyvä, että Kalle taas sai jotakin työtä... Santra pesi
joella pyykkiä, Santra voisi koska hyvänsä tulla takaisin. Nyt se
pitäisi tehdä. Kun jaksaisi. Mutta kun niin kummallisesti heikotti.
Tuolla olisi vettäkin, korvossa. Kun saisi ensin juodakseen, sitten
ehkä jaksaisi. Mutta sinne asti ei päässyt.

Uusi yskänkohtaus heitti Miinan takaisin vuoteelle ja vähäksi aikaa
kaikki hämärtyi hänen tietoisuudessaan. Tuntui kuin hänen rintansa
päällä olisi ollut raskas paino, joka esti hengittämisen ja tukehdutti
hänet. Hän ei saanut sitä pois, vaikka voimainsa takaa ponnisti. Niin,
hän olikin hukkunut, hän makasi joen pohjalla selällään keuhkot vettä
täynnä ja avoimin silmin. Läpi vihertävän veden hän näki poutaisen
taivaan, jolta aurinko paistoi... vesi lainehti hiukan, niin että
näytti niinkuin aurinko olisi tanssinut. Sitten alkoi virta kuljettaa
häntä, hän tarttui kiinni kaislojen juuriin, mutta ne katkeilivat ja
hänen ruumiinsa ajelehti vedessä hiljaa eteenpäin, eteenpäin... Hän
ajautui rantaan ja voi taas hengittää. Hän ei ollutkaan kuollut. Hänhän
pesi pyykkiä Suojärven rannalla ja tuvassa siinä lähellä, hänen omassa
valoisassa kodissaan, nukkui kätkyessä hänen pieni poikansa Kalle. Ovi
oli auki sisään, niin että hän saattoi nähdä, koska kätkyt liikahti ja
Kalle heräsi. Hän oli ensimmäisiä vuosia naimisissa, nuori ja terve
ja elämä oli kuin myötätuulen soutamista. Kun jaksoi tehdä työtä ja
oli, kenen edestä tehdä työtä, Kalle. Nyt liikahti kätkyt, suloinen
tunne souti läpi ruumiin. Pieni pellavapää kohosi kätkyen laidan yli ja
katsoi suurin, kummastunein silmin ympärilleen. Sitten heilahti pyöreä
jalka ja sitten toinen lattialle ja lapsi lähti juosta viipottamaan
ulos päivänpaisteeseen häntä kohti. »Kuka siellä tulee?... äidin
kullanmuru, älä niin kovasti, ettet kaadu, kultaseni.» Hän otti sen
syliinsä ja pyyhki hiukset kasvoilta märällä kädellään, Kalle nauroi...

Miina heräsi tajuntaan hiestä märkänä, ruumiissa ja mielessä raukeus.
Poissa oli lapsuus ja entisyys, poissa kohta elämäkin. Täällähän hän
oli, Kallen mökissä, ja teki kuolemaa, ulkona paistoi suviaurinko.
Kalle oli jo täysi mies, niin ne vuodet olivat menneet. Ja tuossa
nukkui Kallen poika, Esko.

Nukkukoon, raukka, ajatteli Miina. Eihän sitä voi herättää, sairasta
lasta. Ja ehkä se ei oikeastaan ollut niin tarpeellinenkaan, se asia.
Ei kai sitä Jumalakaan häneltä niin tingalla vaatinut, kuolevalta
ihmiseltä, hän vain kuvitteli. Kun ei ennen tullut tehtyä. Oli paha,
ettei tullut, mutta niin se nyt oli. Hänen elämänsä oli jo elettynä
ja takanapäin, mitä siihen enää lisätä. Jospa se olikin vain turhan
kunnian pyyntöä Jumalan edessä, se ajatus, oman ansion kasaamista. Ja
vaikka ei sitäkään, niin eihän hän enää jaksanutkaan, näkihän Jumalakin
sen, ettei hän jaksanut. Ja oikeastaan: oliko se sitten varmasti juuri
hänen tehtävänsä? Eikö yhtä hyvin Kallen? Tai paremminkin Kallen
juuri. Tehköön Kalle sen, tai jos jätti tekemättä, niin vastatkoon
tuomiolla. Hän oli omasta puolestaan tehnyt kaikki, mitä piti, puhunut,
varoittanut ja itkenyt, sitä ei voisi Kalle kieltää, kun kirjat
avataan. Mutta Kalle ei ollut pitänyt kiirettä — se oli lupaillut
hänelle kahdenkesken, mutta ei sittenkään tehnyt — ja Santra oli vain
nauranut. Ei, ei se voisi olla hänen syntinsä, toisten synti se oli.

Miinasta tuntui taas olo helpommalta. Hän saisi kuolla rauhassa. Ei
tarvitsisi enää riitaantua Santrankaan kanssa, siitä se tulisikin
sota. Jumala oli ottanut pois taakan hänen sydämeltään. Kylläpä
tuntui hyvältä, kun sai olla näin pitkällään eikä tarvinnut ajatella
ylösnousua, kohta kun vähän liikahti, oli vaikeampaa. Mutta nyt ei
tarvinnut enää liikkua. Tähän hän kuolisi. Näin oli helppo kuolla,
Jumala oli hyvä.

Mutta samassa oli Miina seisovinaan taivaan porstuassa, joka oli kaunis
kuin kirkko jouluna, mutta paljon suurempi. Raollaan olevasta ovesta
hän näki sisään hääsalin ihanuuteen, joka oli tulvillaan valoa. Hän
erotti siellä pieniä siipiselkäisiä lapsia, jotka soittivat harpulla
ja lauloivat, ja niiden laulu oli aivan kuin virsi: »Jo joutui armas
aika...» Miinaa ihmetytti, että ne lauloivat hänen virttään. Hänen piti
juuri kysyä jotakin muilta porstuassa seisojilta — siellä oli mustanaan
kansaa, joka pyrki sisään — kun joku pääenkeleistä tuli ulos hääsalista
ja astui suoraan hänen luokseen. Sen vaatteen valkeus ihan häikäisi
silmiä.

— Mitäs se Miina tänne tuli? kysyi pääenkeli.

— Tännehän minä... sopersi Miina pelästyneenä.

— Mihinkäs sinä jätit pojanpoikasi?

— Sen Eskonko?

— Täällä ei tunneta sitä nimeä. Mene takaisin maan päälle ja tule tänne
sitten vasta, kun olet tehnyt, mitä sinun piti tehdä.

Näky oli niin kirkas ja selvä, että Miinaa vielä sittenkin peloitti,
kun se oli ohi. Mitä kaikkea saikaan ihminen kuollessaan nähdä.
Tällaistako oli kuolema? Kuinka ihanalta tuntui jo porstuassa, mitä
sitten itse hääsalissa. Jumala sen näkemyksen hänelle lähetti, että hän
vielä viime hetkellä tekisi, mitä piti pelastuakseen. Mihin syvyyteen
hän olikin syöksymäisillään ja kuinka kiusaaja vielä kuoleman hetkellä
saattoi saada ihmisen valtaansa. Valvoa piti viimeiseen asti. Perkeleen
kiusaus se oli, kun hän vielä viime hetkellä oli vähällä jättää asian.

Jättää ei sitä saisi, se oli nyt selvä. Jumala sen tahtoi. Ja hän
kun oli taistellut ja vaivannut tuntoaan silläkin, että oli muka
synti, jos yksinään sen teki, salaa Kallelta ja Santralta, vaikka
sitten jälkeenpäin tunnustaisikin. Monesti oli tehnyt mieli — niihin
aikoihin, kun Esko syntyi ja jolloin tämä sairauskin tuli — saada
puhua asiasta rovastin kanssa. Mutta Santra ei suvainnut pappeja eikä
hän sitten itsekään enää päässyt kirkonkylälle. Yksin piti kantaa
tämä asia. Sitten oli taas ajatellut, sairauden pitkinä päivinä, että
jos se olikin synti, niin hukkukoon hän itse, kunhan poika pelastuu.
Mutta tehdyksi se ei tullut. Nyt tuntui hänestä kuin hänen omakin
pelastuksensa olisi riippunut siitä, että hän sen teki.

Huono kristitty hän oli ollut: Santraa, miniäänsä, hän oli pelännyt
enemmän kuin Jumalaa, Santran pilkkaa ja kovia sanoja. Kuinka monesti
hän oli myrtynyt ja katkeroitunut, kun Santra oli tuskaillut hänen
pitkää sairauttaan. Kuinka monesti hän oli vielä kiivastunut ja antanut
sanan sanasta ja sitten kantanut kaunaa, kun Santra oli kivahtanut
jotakin tekopyhyydestä. Ansainnut, ansainnut oli hän sen kuorman,
jonka Jumala oli pannut hänen päälleen. Poikaansakaan, Kallea, ei hän
ollut saanut Jumalan eteen, maailmassa se vaelsi. Ja taisteliko hän
edes itse aina Jumalan edessä — ei, kaukana siitä. Huonoa oli hänen
kristillisyytensä, vaikka Jumala sairauden ja sen kaiken muun kautta
oli vetänyt häntä puoleensa sulasta rakkaudesta. Liian helpolla hän oli
yrittänyt päästä maailman läpi, aitojen yli hän oli pyrkinyt. Sellainen
Kristuksen seuraaja hän oli. Silläpä Jumala oli pannut hänen eteensä
vielä tämän viimeisenkin asian eikä päästänyt irti vaikka hän yritti
pujahtaa. Rakkautta se oli sekin ja armoa. Jumala tarkoitti hyvää, hän
haki omaa turmiotaan. Hän oli pyrkinyt ja pyrkinyt asiasta erilleen
niinkuin kala katiskasta, lykännyt ja lykännyt sitä, vaikka se oli joka
päivä niin mielessä, että jo peloitti, että hän voisi houreissaan sen
ilmaista.

»Täällä ei tunneta sitä nimeä», niinhän se pääenkeli sanoi. Suontaan
Miina nousi pystyyn nurkkasängystään — mistä hän saikin ne voimat — ja
astui kuin unissakulkija ne muutamat askeleet, jotka mökin perältä oli
ovelle ja avasi oven. Lämmin suvituuli hyväili kuihtunutta, keltaista
poskea. Miina hengitti ahneesti raikasta ilmaa. Tuliko hän vielä
terveeksi vai kuoliko hän tähän paikkaan? — niin ihmeellisen hyvältä
tuntui. Auringonsäteet kimaltelivat kuin hopea joen pinnalla, heinä
heilui pientareella. Että minä sainkin vielä armon nähdä tämän kaiken,
ajatteli Miina itsekseen.

Sitten hän joi korvosta ja kaatoi vettä korvattomaan kahvikuppiin.
Kuinka paljon juhlallisemmaksi hän oli ensin ajatellut asian, mutta nyt
ei ollut aikaa. Sisäinen ääni sanoi, että hänellä oli kiire.

Hän otti pojan pärevasusta syliinsä, hän jaksoi senkin vielä. Poika
heräsi ja hymyili hänelle.

— Minä kastan sinut, Esko, nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen, amen,
kuiskasi Miina hätäkasteen sanat vettä valaen. Poika katseli hänen
sylistään ihmettelevin silmin.

Miina muisti merkillisen selvästi rukouksetkin päästä päähän — vai joku
toinenko se kaiken teki ja hän vain sivusta katseli ja kuunteli? Kun
hän oli päässyt Herran siunauksen ameneen, helähti hänen sydämessään
kuin suvivirsi soimaan. Nyt hän sen muisti, säveleenkin, mutta lauloiko
hän itse vai enkelit taivaasta, sitä hän ei tiennyt. Hänen ympärillään
oli yht'äkkiä valoisaa ja ihanaa niinkuin sisällä hääsalissa ja pää
taaksepäin taivutettuna ja silmät kiinni hän hymyillen kuunteli
jostakin kaikuvaa virttä, johon sekaantui ulkoa tuleva lintujen laulu:

    »Nyt niityn kukat korjat
    ja laiho laaksossa,
    myös yrttitarhat sorjat,
    puut lehtiverhossa
    taas meille muistuttavat
    hyvyyttä Jumalan,
    Jonk' kaikki nähdä saavat
    vuos' vuodelt' ainian.

    Taas linnut laulujansa
    visertää kauniisti,
    myös eikö Herran kansa
    Luojaansa kiittäisi?
    Siis, sielun', Herraa kiitä
    nyt riemulauluilla.
    Hän iloittaa ja täyttää
    meit' armons' lahjoilla.»

Nyt se oli tehty, mitä piti, ajatteli Miina virttä kuunnellessaan.
Nyt hän oli valmis lähtemään. Tehköön Santra mitä tahansa, kyllä
hän kestää. Huutakoon, kirotkoon, lyököön, sitä parempi, jos hän on
arvollinen kärsimään, niinkuin pyhät marttiirat kärsivät.

Samassa tuli Santra porstuaan kolistellen ja pyyhkien kasvojaan
esiliinalla. Hän pysähtyi kynnykselle ja sanoi hämmästyksissään, kädet
vielä kasvoilla:

— Mitäs taikoja se muori tekee?

Mutta Miina vastasi hiljaisella äänellä kuin jostakin kaukaa:

— Se on nyt, Esko, ristillisesti hätäkastettu.




UNTA.


Nousevan auringon kulta valahtaa läpi raikkaan aamuilman, punertavien
honkien lomitse havuneulaiselle harjupolulle, jota myöten vanha
rovasti palaa aamukävelyltään havahduttuaan lyhyestä unestaan lintujen
ensimmäisiin säveliin. Metsä laulaa ja visertää, kaste kiiltää, vedet
päilyvät harjun molemmin puolin. Rovasti kulkee hitaasti ja pysähtyy
välillä hengähtämään ja kuuntelemaan. Valkea tukka, yhtä valkea kuin
kaulanauha, pursuu harmaan hatun alta, parrattomilla kasvoilla on nuori
punerrus, kultasankaisten silmälasien takaa loistaa lapsen kirkas,
ihmettelevä katse. Jossakin helähtää aamukello soimaan. »Alatalon
kellot», sanoo rovasti itsekseen.

Hän unohtuu seisomaan muurahaispesän ääreen ja seuraa tarkkaavaisena
sen heräävää elämää. Pahkuraisella sauvallaan hän auttaa yksinäistä
muurahaista, joka vetää kortta perässään pitkin polkua. Muurahainen
ei ymmärrä tarkoitusta ja puree äkäisesti kiinni sauvaan. Siitä tulee
oikea sota. Rovasti ohjaa suojattiaan pesään päin, muurahainen vetää
itsepintaisesti vastakynttä. Mutta rovasti on kärsivällinen eikä
hellitä ennen kuin muurahainen kuormineen on turvallisesti keossa.
»Niinhän se Jumalakin», sanoo rovasti taas itsekseen ja hymyilee.
Hän kääntää polulla sätkyttelevän leppätertun takaisin jaloilleen ja
siirtää perhostoukan varovasti tien sivuun. Hänellä on paljon askareita
aamuvarhaisella polulla. Vanha rovasti on tullut lapseksi uudelleen.
Hän elää taas lapsuuttaan ja nuoruuttaan, nykyhetki käväisee vain
hetkittäin ja pikimmältään hänen tajunnassaan.

Hän on tullut harjun päähän, jonka alla, vesien saartamana, lepää
pappilanniemi valkoisine päärakennuksineen ja kukkivine omenapuineen.
Talossa on vielä hiljaista. Rovasti pysähtyy ja miettii taas. Paikka
vaikuttaa tutulta ja ystävälliseltä, mikä se onkaan? Niin, se on totta,
sehän on pappila — tuollaiseen pappilaan pitäisi hänen kerran päästä
papiksi. Hän tuli vastikään kotimökiltään, soutaen vesien yli, hänellä
on asiaa kirkkoherralle. Uskaltaisikohan hän esittää? Kirkkoherra
nukkuu vielä, pitää odottaa.

Rovasti menee puutarhaan odottamaan. Hän istuutuu tutulle penkille
vanhan koivun alla, pää kepin varassa. Leppälintu laulaa, tuomi
tuoksuu, järvenpinta karehtii auringossa. Kuinka kaunista täällä on!
Mikä kumma se olikaan tämän kirkkoherran nimi?

Parvekkeen lasiovi helähtää auki, iloisia ääniä kuuluu.

Pari nuorukaista harppaa puolipukeissaan läpi puutarhan uimahuoneelle,
jonka alta kohta kuuluu huutoja ja veden loisketta.

— Ketä ne olivatkaan, nämä nuoret herrat? kysyy rovasti
palvelustytöltä, joka samassa ilmestyy keittiöstä käsin
kasvitarhamaahan.

— Veikko maisteri ja Eero tohtori, vastaa palvelustyttö. Talossa
tiedetään ja tunnetaan rovastin kysymykset.

— Niin, tietysti. Joko kirkkoherra on noussut?

— Jo se nousi.

Rovasti muistaa taas asiansa ja lähtee hitaasti kävelemään kanslian
rappusia kohti. Vielä ovea avatessaan hän pysähtyy ja miettii. Häntä
ujostuttaa ja arveluttaa. Hän on vain tällainen yksinkertainen
maalaisnuorukainen, kaukaa salolta, eikä paljon tunne kirkkoherraa. Hän
raottaa varovasti, kuin anteeksipyytäen, ovea.

Rovastinapulainen istuu paitahihasillaan pöydän ääressä ja kirjoittaa.

— Huomenta, setä, sanoo hän iloisesti ja nousee. Setä on ollut taas
aikaisin liikkeellä. Setä tulee tänne keinutuoliin istumaan.

Sanat jäivät rovastilta huomaamatta. Hän seisoo ovensuussa hämillisenä,
hattu kädessä, eikä suostu istumaan. Hänellä olisi vähän asiaa.

— Voisiko kirkkoherra avustaa pienellä lainalla köyhää teologian
ylioppilasta? sanoo hän sitten hiljaa ja nöyrästi.

Koettu puute ja hätä on hänen mielessään yhtä todellisena kuin kerran
ennen. Hän muistaa mustan pettuleivän kotimökin pöydällä ja odottaa
vastausta pelokkaana, pää kumarassa. Jos ei kirkkoherra nyt auta, niin
ei kukaan auta.

— Istutaanhan nyt tänne mukavasti ja jutellaan, sanoo apulainen. Hän
hyvittelee vanhusta kuin lasta. Hän tietää, että rovastin muistot ovat
katkelmallisia ja vaihtuvat nopeasti toisiin.

He puhelevat vanhoista ajoista ja asioista, rovasti kertoo
lapsuudestaan. Hän muistaa sen kuin eilisen päivän, eilistä päivää
hän ei muista. Joku asiamies tulee kansliaan, kättelee rovastia ja
apulaista ja saa papinkirjan. Tuttu toimitus havahduttaa rovastin
hetkeksi vanhoista muistoista. Miehen mentyä hän ryhdistäytyy ja kysyy
asiallisella äänellä:

— Veljenkö saarnavuoro se on huomenna vai minun?

— Minunhan se.

— Niin taitaa olla. Olisinhan minäkin voinut.

Rovasti ei ole saarnannut enempää kuin muutenkaan hoitanut virkaansa
vuosikausiin, mutta unohtaa senkin ja pyrkii usein kirkkoon.

Kerran hän tuli kenenkään huomaamatta alttarille ehtoollista
jaettaessa. — Nyt ei ole sedän vuoro, kuiskasi pastori. — Aivan niin,
vastasi rovasti ja poistui arvokkaasti.

Aamiaiskello soi. Sisältä ja ulkoa kokoontuu iloisesti puheleva parvi
ruokapöytään, keski-ikäisiä ja nuoria, lapsia ja lastenlapsia. Rovasti
viihtyy hyvin hälisevässä joukossa ja puhelee ja nauraa lastenlapsille.
Toisinaan saa muiden osoittama huomaavaisuus hänet tuntemaan itsensä
vieraaksi, hän tulee hämilliseksi ja ujostelee.

— Äiti, kuuluu äkkiä keskellä puheensorinaa pienen lapsenlapsen ääni
pöydän alapäästä, saanko minä vielä leipää.

Vanha rovasti vaikenee ja jää miettimään haarukka kädessä. Sitten tulee
hän rauhattomaksi, pari suurta kyyneltä valuu pitkin hänen poskiaan.
Muutkin vaikenevat.

— Minun on ikävä äitiä. Minä lähden äidin luo, sanoo vanhus sitten.

Aamiaisen jälkeen hän lähtee. Hänet valtaa hiljainen, sisäinen ilo, kun
häntä puetaan ja vyötetään villavöillä. Hän kättelee kaikkia. Trillat
odottavat portaitten edessä. Hän antaa vielä Piijulle leipää kädestä.

Hän on unohtanut, että hänen äitinsä on kuollut viisikymmentä vuotta
sitten. Hän on unohtanut tällä hetkellä kaiken muunkin, vaivat ja
vastukset, tuskat ja tappiot. Hän on kiertänyt kierroksensa elämän
auringossa ja palannut takaisin. Kaikki on kuin unta. Hän muistaa vain
äidin.

Hän ei tiedä, että trillat kierrättävät häntä parin kilometrin
ympyrässä ja tuovat takaisin, kun hän ei enää muista lähtönsä aihetta.

Nyt hän on onnellinen. Iloinen loiste lapsensilmissään huiskuttaa
hän kädellään hyvästiksi talonväelle, joka on kokoontunut portaille
saattamaan. Lastenlapset kirmaavat avaamaan porttia.

Hän huiskuttaa vielä kaukaa koivutieltä. Hän istuu kyyryssä, hattu
korvilla, kaulus pystyssä. Mutta hänen mielensä on nuori ja iloinen
kuin kiurun taivaan alla, kuin koulupojan, joka oltuaan pitkän talven
poissa palaa kesäksi takaisin kaukaiseen, rakkaaseen kotiin.




RISTI.

Erään vainajan papereista.


Olin laskenut kuulotorven takaisin pöytäpuhelimelle. Se, mikä sitten
seurasi, tapahtui nopeasti ja rajusti kuin maan vieremä:

Vaimoni kimposi pystyyn pöydän toiselta puolen katsoen minuun
kauhu silmissä, kiljaisi, tempaisi Martin syliinsä lattialta ja
juoksi keittiöön sulkien pari ovea mennessään. Hän oli muutamasta
sanasta ymmärtänyt kaikki. Minä olin samassa alkanut kopeloida auki
pöytälaatikkoa — käteni vapisi niin, ettei siitä tahtonut tulla mitään
— vedin taskuuni sen, joka siellä oli odottanut juuri tätä hetkeä,
syöksyin pystyyn — jotakin helisi lattialle ja särkyi, jokin tuoli
kaatui — ja olin samassa ulkona. Ovi kumahti perässäni kiinni kuin
olisi elämän ovi sulkeutunut takanani.

Tämä näky palasi mieleeni pitkän ajan päästä kadulla, kun heräsin
jälleen tietoisuuteen. Seisoin lyhtypylvään alla. Ilma oli täynnä
valkoista sumua. Sähkölampun ympärille heijastuivat huuruiset
valorenkaat.

Muistin juosseeni katua ylös ja toista alas, pysähdellen, kuulostellen,
en tiennyt kuinka kauan. Olin ottanut auton ja ajanut jonnekin,
seisonut jossakin porttikäytävässä ja lähtenyt viekkaasti takaisinpäin.
Joku oli pyytänyt minulta tulta paperossiin, olin juossut pakoon. Olin
pari kertaa joutunut takaisin kotini portille ja taas laitakaupungille.
Minulla oli se mielikuva, että minua ajettiin takaa, minut aiottiin
tappaa. Huolimatta järjettömästä pelostani tunsin salaista mielihyvää
siitä, että sumu suojeli minua.

Vaikka sydämeni vielä löi kiivaasti, rauhoitti autio poikkikatu ja
sähkölampun tyyni loiste minut. Kuuntelin. Kuului vain suurkaupungin
etäinen kohina kuin meren pauhu kaukaa. Minua ei ajettu takaa. Vaaraa
ei ollut. Pelko putosi kuin taakka sydämeltäni. Elämä tulvi takaisin
tajuntaani niin, etten ollut sitä kestää. Sain elää.

Mutta samassa kosketti käteni kylmää asetta taskussa ja muistin
jotakin. En saanutkaan elää. Minun piti kuolla. Puhelinkeskustelu
virastopäällikön kanssa — kuinka kauan siitä olikaan! — tuomitsi minut
kuolemaan.

Olin huomaamattani lähtenyt uudelleen liikkeelle. Kulman takaa aukeni
himmein lyhtyrivein uusi katu, joka näytti jatkuvan iäisyyteen asti.
Jossakin siellä kaukana, kadun päässä, odotti kuolema, joka veti minua
puoleensa kuin kurimus virtaa, tahdoin tai en. En vastustellut. Niin
oli paras.

Tunsin olevani kaiken ulkopuolella, kaikki oli yhdentekevää. Seurasin
kuin sivultapäin erästä miestä, joka meni kuolemaan.

Tuossa hän meni kadulla laihana, hiukan kumaraisena, suun seudussa
hermostunut nykiminen, joka oli ilmestynyt siihen viime aikoina. Hän
oli vielä eilen illalla vieraisilla ja tänään päivällä virastossa. Hän
oli muka tärkeäkin ratas yhteiskunnan koneistossa. Vähän ajan päästä
pamahtaisi jossakin autiossa pihassa laukaus, niin vähän tiesivät
ihmiset toisistaan. Toinen mies istuisi pian hänen virastotuolillaan.
Vuoden päästä olisi hän unohtunut. Se, että hän oli tehnyt työtä ja
ponnistanut, rakastanut naista, josta tuli hänen vaimonsa, ja lapsiaan
— kaikki olisi unohtunut kuin harhakuva.

Virastopäällikkö oli soittanut hänelle muutamia tunteja sitten.
Joitakin aivan jokapäiväisiä sanoja, erään ilmoituksen, erään käskyn,
jota hän ei totellut. Se keskustelu merkitsi hänelle samaa kuin aseen
vetäminen vireeseen. Hän oli odottanut sitä syksystä asti öisinkin
valvoessaan peläten, että puhelin äkkiä rämähtäisi soimaan. Hän istui
kyyryssä pöytänsä ääressä, ase ohimolla — karaisten hermojaan. Se
kammotti ensin, mutta tuotti lopuksi melkein nautintoa.

Kuinka kummallista. Se kadulla kulkeva mies yritti vielä — kuin
kokeeksi — koko sielunsa voimalla ajatella vaimoaan ja lapsiaan. Koko
sielunsa voimalla hän huusi heitä avuksi. Hän huusi kuin erämaassa,
kukaan ei vastannut. Ja vielä joitakin aikoja sitten oli vaimon
ja lasten kohta hänelle asiassa kaikkein vaikein. Suuren tuskan
hetkellä, kerran, sanoi hän vaimolleen: »Kun minä menen pois, vien
teidät mukanani, en jätä teitä kärsimään.» Nyt olivat vaimo ja lapset
etääntyneet jonnekin kauas, hän oli yksin jäisessä tyhjyydessä. Ei
mikään tunne värähtänyt hänessä. Kuolema oli irroittanut hänet jo
kaikesta.

Tulin äkkiä vilkasliikkeiseen ja valaistuun kadunkulmaan.
Raitiovaunujen kellot kilisivät, autot törähtelivät, bentsiini
tuoksui, ihmisiä tuli ja meni, näyteikkunat loistivat. Siinä ei ollut
mitään epätavallista. Mutta minussa tapahtui merkillinen muutos. Melu
huumasi minut kuin päihtymys. Elämän rytmi lauloi itsensä jokaiseen
soluuni. Olin menossa ampumaan itseni, kylmästi, harkitusti — huomasin
tietämättäni kulkeneeni pihaa kohti, jota kerran vartavasten olin
käynyt katsomassa — ja nyt, yht'äkkiä, jostakin käsittämättömästä
syystä, minä tahdoin elää. Elää, häväistynä, poljettuna, vaikka maan
matona, ei kuolla! Salattu tarmo, kuin kuuma virta, kohisi suonissani.
Käteni puristuivat nyrkkiin. Sisässäni huusi kosto. Sokea viha ja raivo
virastopäällikköä kohtaan valtasi minut. »Reviisorit ovat täällä, ja
haluavat nähdä kirjoja, ole hyvä ja tule heti tänne», sanoi hän kuin
maailman luonnollisimman asian. Ilman värähdystäkään äänessä, vaikka
tiesi, mitä se merkitsi. Tiesi yhtä hyvin kuin minä, että kassassa oli
vajaus, syksystä asti. Hänen vajauksensa, ei minun! Hän otti — minä
vastaan. Otti kylmin ilmein, hieno, harjattu herra, siristäen silmiään
sikarinsavun takaa; minun teki mieleni etsiä hänet, lyödä, polkea,
tappaa! Mitä merkitsi viheliäinen kuitti, kultakynällä huolimattomasti
kirjoitettu, jonka hän voi kieltää! Se ei pelastaisi minulle kunniaa ja
virkaa, se ei parantaisi revityltä hermoja ja mennyttä itsetuntoa, se
ei lääkitsisi kärsimyksiä ja kyyneleitä. Hyvä Jumala, tapa hänet! — ei
ole oikeutta maailmassa.

Ihmiset kääntyivät katsomaan taakseen; olin puhunut ääneen itsekseni.

Minulla oli oikeus elää. Tahdoin elää, velkoa elämältä oikeuttani.
Rauhaani, hermojani, särkynyttä perhe-onnea, kaikkea! Kurjin
rikollinenkin sai elää, miksen minä? En ollut moraalisesti syyllinen.
Olin, en ollut — mitä se oli, ajatukseni sekaantui kummallisesti.
Olinko, olinko syyllinen? Sisäinen korkeajännitys laukesi äkkiä —
kuoleva tulivuori oli riehunut loppuun. Mitä minä äsken ajattelinkaan?
Tartuin päähäni: minkätakia sinä valehtelet itsellesi? sanoin,
sinulla ei ole oikeutta elää. Syyt ovat syvemmällä kuin ulkonaisissa
olosuhteissa, sinä tiedät sen itse: sinulta puuttuu se sanoin
selittämätön, jota et myönnä edes itsellesi, oikea viritys, kuudes
aisti, elämisen aisti. Muutoin et olisi joutunut tähän! Et voi elää,
olet perikadon partaalla. Näin samassa jotakin kauheaa, jota olin
koettanut torjua, joka oli kuin peto väijynyt jossakin alitajunnassa.
Näin kopin ristikon ja sen takana harmaat kasvot ja kuolemanväsyneet
silmät. Isäni silmät. Isäni kuoli mielisairaalassa.

Mihin pakenisin olentoni rajoista? Se seuraa perässä, jota eniten
pelkään, varmana uhristaan: yö keskellä päivää, mielisairaus.

Melkein tajuttomana lähdin taas juoksemaan. Minkätakia, minne, kuinka
kauan, en tiennyt. Yht'äkkiä näin kirkon, valaistun kirkon. Kirkot
olivat ennen turvapaikkoja.

Ajattelematta, harkitsematta juoksin sisään. Pakoon itseäni,
ajatuksiani, kohtaloani.

       *       *       *       *       *

Onnettomampana ja rikkirevitympänä ei moni ole tullut Meidän Herramme
eteen. Tulin kuin takaa-ajettu metsäneläin, joka etsii paikkaa
kuollakseen. Istuin ovensuupenkille; näin valot ja ihmiset kuin
jostakin kaukaa. Kirkossa oli syvä hiljaisuus. Joku yskähti. Samassa
alkoivat urut soida.

En ollut käynyt kirkossa vuosikausiin, mutta virren sävel oli tuttu;
muistin kuin unen läpi lapsuudesta, että se oli jokin kärsimysvirsi.
Huomasin, että alttari ja saarnatuoli oli mustiin verhottu ja minulle
selvisi jotenkuten, että oli pääsiäisviikko.

Virren sävel oli kuin lääkettä mielelleni. Minulla oli hetken aikaa
sellainen tunne kuin minut olisi vedetty tulipalosta, tuskat eivät
olisi vielä alkaneet, olisin valoisassa ja lämpimässä sairassalissa
ystävällisten ihmisten ympäröimänä, minut käärittäisiin johonkin
pehmeään ja hyvältätuntuvaan ja minä ottaisin raukeana, kykenemättä
jäsentäkään liikauttamaan, palveluksen vastaan. Sitten olin olevinani
pieni poika, joka istui kirkossa isänsä vieressä pitäen kiinni isän
kädestä. Olin varmasti lapsuudessa elänyt tämän, sama virsi oli soinut.
Vaivuin epätodelliseen onnentilaan kuunnellen yhä virttä mielessäni
ja huomaamatta, mitä tapahtui. Heräsin siihen, että pappi, minulle
outo, vanha ja kumarainen, seisoi saarnatuolissa ja luki väsyneesti
ja ilman juhlallisuutta pitkää tekstiä, jonka sanat vierivät ohitseni
kuin laineitten yksitoikkoinen loiske. Olin muiden mukana noussut
seisomaan. Pappi oli lukenut jo kauan, kun minusta tuntui, että olin
jossakin tekstin alkupuolella kuullut sanat: »Ja hän kantoi ristiänsä.»
Lukiko hän ne todella, vai olivatko sanat muuten tulleet mieleeni? Ne
tulivat kuin näköaistimuksena ja jäivät silmieni eteen kuin loistaen
hiljaisella valolla.

Ja hän kantoi ristiänsä, pappi aloitti saarnan juuri näillä sanoilla
aivan kuin tietäen, että olin vain ne kuullut. Saarnaa en jaksanut
seurata, mutta nuo kuulemani sanat eivät jättäneet minua. Ne
loittonivat ja taas lähenivät, ne kulkivat kuin valovirta lävitseni. Ja
hän kantoi ristiänsä — se tarkoitti tietysti Vapahtajaa, mutta huomasin
äkkiä, että sanat voivat olla minunkin elämäkertani. Kristinusko ei
ollut koskaan persoonallisesti koskettanut minua, mutta nyt tunsin
hämmästyksekseni, että Jeesuksella Nasaretilaisella, joka kuoli
tuhatyhdeksänsataa vuotta sitten sydäntäsärkevän kuoleman, ja minulla
oli jotakin yhteistä. Huomio vavahdutti minua omituisesti. Olin kuin
juonut jotakin lääkettä, joka vaimensi kivun.

Sanat leijuivat ympärilläni kuin valopilvessä; pilvi läheni taas ja
kohotti minut jonnekin, näin elämäni — jokapäiväisen, surullisen
— turhan elämän — kuin jostakin korkealta. Näin erään yksityisen
tapauksen. Oli yö, punertava yölamppu paloi, valvoin pienen vuoteen
ääressä, jossa poikani makasi keuhkokuumeessa — hänkin kärsi — vaimoni
oli hetkeksi nukahtanut. Olin ajatellut kuolemanajatuksiani, väsynyt ja
turtunut. Mutta kun poikani valitti unissaan, vihloi se kuin puukolla.
Poikani, rakas poikani. En voinut tehdä sitä, mitä ajattelin, ennen
kuin poikani paranisi.

En ollut silloin ajatellut vaimoani, joka nukkui siinä vieressä ohutta
unta herätäkseen pian muuttamaan kääreitä. Nyt vasta näin monien
vaivojen jäljet hänen hennoissa piirteissään; olin näkevinäni kuinka
kärsimys parhaillaan, hänen itsensä tietämättä, yölampun himmeässä
loisteessa, muovaili hänen tytönkasvojaan, piirre piirteeltä,
vanhemmiksi, kovemmiksi. Olimme valjastetut saman kohtalon ikeeseen,
olin luullut rakastavani häntä, mutta en tuntenut hänen sieluaan. Vasta
nyt, kun kuolemanaavistus lepäsi ylitsemme ja olimme vetäytyneet yhteen
kuin säikkyneet lapset ukkosilman alla, näin unen läpi hänen sieluunsa:
hänkin kärsi, hänkin kantoi ristiään.

Eikä vain hän. Pappi, jonka sanat laahustivat väsyneinä kuin vanhat
ihmiset — kuka tietää, minkälaisten vaivojen keskeltä hän on noussut
saarnatuoliin? Ja koko seurakunta, joka istuu ääneti ja pää kumarassa,
sekin on varmaan tullut tänne tuskansa ajamana niinkuin minä, tuskan,
jolla on monta muotoa, mutta joka olemukseltaan on sama: ihmiskohtalo.
Kirkko on täynnä sanattomia huokauksia, niiden, jotka nyt istuvat
penkeissään, ja ennenistuneitten. Elämä on täynnä ristejä kuin
hautausmaa, taaksepäin ja eteenpäin. Kaikilla, joiden silmät aukenevat,
on kärsimys. Hän kantoi ristiänsä, se on koko ihmisyyden elämäntarina.
Risti on kaiken synteesi.

Mutta risti on kristinuskonkin vertauskuva, se on syntynyt
kärsimyksestä. Kärsimys ja kristinusko kuuluvat yhteen. Minne
kristinusko tuleekin, se pystyttää ristin ja sanoo: katsokaa, tässä
on kristinusko. Merkillinen uskonto, joka houkuttelee luokseen
kärsimyksellä.

Minussa liikahti jotakin. Jotakin sanoin selittämätöntä selvisi
minulle. Jotakin syntyi, jotakin vapautui. Minun teki yht'äkkiä mieli
juosta keskelle kirkkoa ja huutaa kaikille: olen löytänyt sen! En
olisi osannut sanoa, mitä se oli ja kuinka sen löysin. Se oli ehkä
kristinusko. Se oli totuus.

Minä, joka äsken etsin kuolemaa päästäkseni tuskan taakan alta, en enää
tahtonutkaan siitä päästä. Se kuului minulle, sitä ei otettaisi minulta
pois. Tai ehkä tähänastinen tuska otettaisiin, mutta ei kärsimystä
yleensä. Olin kulkeva kärsimyksestä kärsimykseen. Tahdoin kärsiä ja
elää, elää väärin syytettynä ja tuomittuna. Kristinusko, totuus ei
hemmotellut, ei luvannut helpotusta. Se lupasi vaivaa ja haavoja,
erämaan ja veriset askelen jäljet, taistelijan elämän. Ja kuitenkin
kulki henkeni sitä kohti vapautuneena, hurmioituneena, kuin aamunnousua
kohti, kädet ojennettuina, siunausta odottaen.

Läpi olemukseni soi kuin kaukaisten urkujen pauhu. Olin herännyt uuteen
elämään.






II.




VÄÄRÄÄN HAUTAAN.


Niin se sitten kävi, että Heikki Hiekkanen, antiikkitavarainkauppias,
joutui haudatuksi väärään hautaan.

Meitä oli asiaa todistamassa kaikkiaan viisi henkeä, jotka tutustuimme
toisiimme vasta hautausmaalla: joku käsityöläinen vaimoineen, joka oli
kotoisin Heikin syntymäpitäjästä, takaaja ja kaksi muuta tuttavaa.
Muita sukulaisia ei Heikillä ollut paitsi vanha isä, joka — kuten
sittemmin kuulin — juuri hautauspäivänä oli kaukaisen salopitäjänsä
vaivaistalosta kävellä köpittänyt asemalle _elävää_ Heikkiä vastaan,
Heikin oli näet juuri silloin pitänyt käydä ukkoa katsomassa.
Viimeisen kaupunkiasuntonsa oli Heikki vuokrannut vasta paria viikkoa
aikaisemmin, joten ei vuokrarouvakaan voinut tulla häntä saattamaan,
koska ei tiennyt — kuten sanoi — oliko- Heikki »kala vain lintu».

Kun me viisi, jotka tiesimme, ettei Heikki ollut kala eikä lintu, vaan
antiikkitavarairn kauppias, saavuimme kaupungin ulkopuolella olevalle
hautausmaalle, olikin ruumis erehdyksestä ehditty siunata yhdessä
muiden rivihautalaisten kanssa kappelissa. Arkun, jonka kannessa oli
nimi väärin kirjoitettuna, löysimme kuin löysimmekin työntövaunuista,
eikä meille jäänyt muuta tehtävää kuin seurata Heikin viimeistä
alakuloista vaellusta kohti hautausmaan äärimmäistä perukkaa. Kuljimme
— tuulisena ja värittömänä tammikuun päivänä — vaunujen perässä
äänettöminä ja hiukan noloina, ja saimme perillä nähdä, kuinka ensin
Heikin arkku ja sitten kolme muuta, joista yksi valkoinen, katosi
syvään yhteishautaan. Muilla ei ollut saattajia. »Lähemmäksi», sanoi
hautausmaan vahtimestari ja arkkujen sivut kolisivat yhteen. Hauta
peitettiin nopeasti lankuilla; kantomiehillä oli kiire viereiselle
rivihaudalle, jonka ääressä saattajat odottelivat paperossit suussa.
Vahtimestari selitti meille ystävällisesti, että näiden neljän ruumiin
päälle haudataan vielä neljä muuta, siis kahdeksan kaikkiaan samaan
hautaan. Heikki joutui siis alariviin, äärimmäiseksi vasemmalta, ja
sekä ala- että yläpaikan sijaa jäi osoittamaan haudan päässä oleva
merkkipaalu n:o 17, jonka viereen pantiin pari karua seppelettä.
Vaihdoimme vielä jonkin sanan keskenämme Heikin kuolemasta,
käsityöläiseltä vaikuttava kiitti seurasta, ja niin me erosimme.

Sinne jäi meistä Heikki Hiekkanen, antiikkitavarain kauppias, väärään,
vieraaseen hautaan. Vielä muutamia hetkiä ennen kuolemaansa oli hän
puhunut, että kun hän kuolee, niin hänet haudataan kotipitäjäänsä,
»sukuhautaan», jossa jo äitimuori makaa. Hän oli sen ostanut ja
maksanut. Sitten tuli sydänhalvaus ja teki kymmenessä minuutissa lopun
näistä kuten monista muistakin unelmista. Vainaja ei jättänyt jälkeensä
mitään omaisuutta, joten ne salaperäiset henkilöt, jotka pitävät huolta
köyhistä kuolleista, tulivat ja toimittivat tehtävänsä. Viime tingassa
saivat tuttavat tiedon hautauspäivästä.

Köyhä, yksinäinen elämä vie köyhään, unohdettuun kuolemaan. Niinhän
se on. Ei lopultakaan ollut ihme, että Heikki joutui väärään hautaan.
Hänen elämänsä oli, tarkemmin ajatellen, oikeastaan kulkua juuri
sitä kohti. Pääasia, ettei Heikki itse saanut sitä tietää. Kuolema
armahti häntä ja petti hänet. Jos hän olisi tiennyt, olisi se särkenyt
hänen sydämensä. Jos Heikin kanssa joskus olisi tullut puhe hänen
hautajaisistaan, olen varma, että hän olisi tiennyt tarkalleen
hevosluvun, kuvannut seppelevuoren, puheet, laulun, torvisoiton ja
loppujen lopuksi ilmaiset kahvit koko kotipitäjälle rukoushuoneessa. Ja
haudalle olisi hän nostanut suuren kiven ja siihen kultaisin kirjaimin
kirjoittanut: Tässä lepää antiikkitavarain kauppias Heikki Hiekkanen.
Ystävät pystyttivät patsaan.

Mutta mitenkäs olisi Heikki-rukka joutunut oikeaan hautaan, kun hän ei
joutunut oikeaan paikkaan elämässäänkään! Liekö joutunut edes oikeaan
elämään. Mistä lie eksynytkin juuri tähän elämään, eksynyt niinkuin
joskus outo metsälintu eksyy ihmisasunnoille, räpyttelee siipiään
aikansa aitan seinällä, jää sitten liikkumattomaksi ja katselee
kauhistunein silmin alas lapsiin ja löydetään seuraa vana aamuna
kuolleena seinustalta.

Heikki Hiekkanen oli uneksija — runoilija sielultaan ja mieleltään.
Itämaisten mattojen ja taiteen mestariteosten olisi pitänyt ympäröidä
häntä eikä alastomain hyllyjen ja rikkinäisten huonekalujen.
Rakkaus kauniiseen teki hänestä antiikkisten esineitten kauppiaan.
Vaikka hänellä olisi ollut vain yksi ainoa vääntynyt, viheliäinen
pronssikynttilänjalka varastonaan, kuohahti hänen siveellinen
itsetuntonsa, jos hänen kauppaansa herjattiin — sekalaistavarain
kaupaksi. Sellainen loukkasi häntä kyyneliin asti. Mitä? —
sekalaistavarain kauppias! Sehän on huligaani ja viinan salamyyjä!
Antiikkiesineitten kauppa oli pyhää ja ylevää, sekalaiskauppa alhaista
ja raakaa.

Niinkuin Heikki karussa ja köyhässä kaupassaan oli väärässä
ympäristössä, niin oli — tekisi mieli sanoa — jo hänen sielunsakin
tullut väärään ympäristöön joutuessaan nälän kiusaamaan, hieveröiseen
ruumiiseen. Hän oli laiha ja näivettynyt; hänen kasvonsa olivat
omituisen pitkähköt, jota vaikutusta pystytukka tehosti. Silmät
katselivat suurten sankalasien takaa pahasti ristiin, niin että hänen
täytyi kääntää päänsä sivulle katsoessaan suoraan eteenpäin. Ei koskaan
voinut tietää oikein varmaan, minne hän katsoi. Tai oikeammin: hän
katsoi aina kaikkialle, sillä pää liikehti nopeasti ja valppaasti.
Juhlallisen liikutuksen ja innostuksen hetkinä se tärisi omituisessa
takakenossa kuin hermosairaan pää. Mutta se oli vain hengen ylivaltaa
ruumiissa, ei sairautta. Hän kumosi omalta osaltaan loistavasti
vanhan säännön: terve sielu terveessä ruumiissa. Kun näki hänen
esim. Helsingin valtauksen päivinä seisovan jossakin kadunkulmassa
kivääri kädessä — mistä hän lienee sen saanutkin! — pitämässä suurelle
väkijoukolle, silmiään siristäen ja pään innostuksesta sivukenossa
täristen, esitelmää siitä, montako vankia hän yksittäin lukien oli
ottanut, ei voinut olla hyväntahtoisesti hymyilemättä ja panematta
merkille, kuinka halpaan ja köyhään majaan sankarin henki hänessä oli
ottanut asuntonsa, kotka rastaan pesään. Tai kun hän loistonsa päivinä
tuli vastaan kadulla, kiireissään kuten aina, kantaen kaulassaan suurta
kullattua taulunkehystä kuin mitäkin voitonseppelettä, ja jo kaukana
puhkesi iloiseen hyvänmielennauruun, ei voinut olla huomaamatta, kuinka
raudanterveistä ytimistä se nauru lähti. Se oli oikeata jättiläisen
naurua, kivijärkäleen naurua, joka peitti pauhuunsa kaiken muun, — ja
ihmiset jäivät katseillaan ihmetellen etsimään Goljat-naurajaa.

Se nauru muuttui helposti liikutukseksi ja kyyneliksi. Jos ystävät,
joille hän puolestaan oli valmis antamaan silmän päästään, eivät
huomanneet häntä, ei hän voinut sitä unohtaa. Jos joku kotipitäjän
tuttu mies tuli kaupunkiin eikä käynyt hänen liikkeessään, suri hän
sitä enemmän kuin vararikkoa. Kesken iloisen jutun voi jokin seikka
sivuta tällaista elämän kylmää tosiasiaa ja silloin oli ilo tiessään.
Kaikki huolet ja harmit ja kiittämättömyydet ryntäsivät hänen
kimppuunsa yhtä aikaa. Kuinka elämä olikin surullista ja synkkää!
Nytkin juuri hän oli saanut maksaa takauksia 40 tuhatta markkaa,
yhdessä aikaisempien kanssa kaikkiaan 187 tuhatta 50 penniä. En koskaan
päässyt selville, kuinka paljon hän pyöristi ja runoili näitä summia.
_Sillä_ hetkellä ne olivat hänelle armottomia tosiasioita ja hänen
ilmeessään oli takaa-ajetun metsäneläimen hätää. Nyt kun vielä sattui
paraiksi hyvä talonisäntäkin kuolemaan ja rouva kohta velkomaan neljän
kuukauden maksamatonta vuokraa! Hänen kohdalleen osuikin pelkkiä
onnettomuuksia! Ei, kyllä hän sittenkin myy liikkeensä — ja tällä
kohtaa oli säännöllisesti murheen aallonpohja saavutettu, josta hän
taas linkoutui ylös. Hei vain! mikäs hänen oikeastaan sittenkään oli
ollessa, vapaa mies hän oli kuin taivaan lintu! Hän myy liikkeensä,
siinähän se! Saa puhdasta parikymmentä tuhatta taskuunsa, katselee
vähän ympärilleen ja alkaa taas. Totisesti hän myy liikkeensä.
Ja niin pääsi hän mieliaineeseensa: runoilemaan tulevaisuuden
ilmalinnoista, kuinka hyväksi ja ihanaksi kaikki lopulta tulee. Hän
oli sillä hetkellä todellinen runoilija, joka loihti tyhjyydestä
esiin kukkivia maailmoita. _Ennen_ olivat hänen asiansa oikein hyvin,
_tulevaisuudessa_ vielä paremmin, nykyhetkihän se vain kiikasti. Mutta
hänhän myy liikkeensä. Näin oli Heikki-parka aina matkalla toisesta
paratiisista toiseen paratiisiin.

Sitä toista paratiisia ei koskaan tullut enempää kuin sitä ensimmäistä
oli koskaan ollut. Ne olivat vain kuvitteluissa. Tai olihan hänellä,
oli taulut, lamput, mahonkisohvat, kirjastot, mutta ne katosivat kuin
unennäkö. Mistä ne tulivat ja minne menivät — niin, kuka sen tietää?
Mutta kun yhden kaupan ovi ja tarina pantiin lukkoon, oli Heikillä
samassa jo toinen. Kuinka hän aina uudestaan pääsi jaloilleen tässä
liike-elämänsä ainaisessa myrskyn-pyörteessä, on ikuinen ihme. Sillä
hän ei pettänyt ketään. Hän ei pettänyt ketään, hänellä oli lujat
siveelliset periaatteet kaikessa. Hän vain runoili rahat itselleen.
»Oh», sanoi Heikki ja huitaisi kädellään, »eihän maailmassa ole mitään
niin paljon kuin rahaa, saahan sitä rahaa». Sillä kädenhuitaisulla hän
aivankuin kutsui miljoonat ilmasta luokseen.

— Ei ole nyt varastossa, olenkin tässä juuri aikonut myydä liikkeeni,
selitti Heikki parhaillaan ostajalle, kun poikkesi johonkin hänen
monista kaupoistaan. Mutta ensi viikolla tulee, saisinko lähettää? Eikä
tämä viimeinen nähtävästi ollut pelkkää puhetta. Tiedustelin kerran
huvikseni häneltä jotakin pikkuesinettä ja seurauksena oli, että Heikki
viikon ajan soitteli minulle hengästyksissään milloin mistäkin kolkasta
kaupunkia, että täällä nyt olisi sellainen. Minun täytyi viimein ostaa
lopettaakseni tämän liiketoimen.

— Tässä on tinamalja, josta Kaarle XII on juonut, esittelee Heikki
toisella kertaa varastoaan. Tämä sotataulu on kuitenkin paras, minä
aionkin pitää sen itse. Se on jonkun hollantilaisen mestarin, en ole
vielä saanut selville nimeä. Joku kertoi minulle lukeneensa, missä
taistelussa aurinko paistoi juuri tuolla tavalla, mutta en enää muista
sitä. Minulle tarjottiin jo tästä — Heikki lähentää suunsa korvaani ja
kuiskaa — kaksituhatta markkaa, mutta en myynyt. Heikki parka, hän oli
jo aivan unohtanut, että ensi kertaa taulua näyttäessään oli kertonut
siitä tarjotun viisikymmentä tuhatta. Ja kun hän siitä huomasi, että
taulu on arvokas, nosti hän heti hinnan sataantuhanteen!

Hän on jo taas myymässä uudelle ostajalle.

— Ottakaa vain pois tämä sanakirja! Maksoin siitä kyllä itse sata,
mutta myyn viidelläkymmenellä — kaupan pitää käydä ja onhan sitä joskus
maksettava oppirahojakin. Kiitos! Ja Heikin valtainen nauru lennättelee
taas pölyä vanhoista kirjoista. — Ei, vanhempaa kirjallisuutta ei
nyt ole, mutta olen juuri kaupoissa 1642 vuoden raamatusta. Saisinko
lähettää lapsille kuvakirjoja kaupanpäällisiksi?

Puhe 1642 vuoden raamatusta on vain sellaista kauppahuoneen arvon
kultaamista. Saan joskus myöhemmin tietää, että Heikki kerran _oli
vähällä_ saada ostaa kirjan. Se meni kuitenkin sivu suun Turun
yliopistolle. Mutta mitä sillä väliä. Hyvään paikkaanpa joutui.

Lapsille lähetetyt kuvakirjat olivat sen sijaan varma tosiasia. Heikki,
vanhapoika, on suuri lasten ystävä. Hänellä on aina kylään mennessään
taskut täynnä tuliaisia lapsille. Hänen ensimmäinen kauppansa —
kirjakauppa kotikylässä — mahtoi mennä nurin juuri sentakia, että hän
jakeli koululapsille ilmaiseksi kynät ja kumit, vihkot ja kirjat.

Heikin lyhyttä loiston aikaa oli sen kesän tienoo, jolloin hän palasi
ulkomaanmatkalta, Berliinistä, ja tuli käymään kotipitäjäänsä,
jossa oli alkanut uransa renkinä. Uudenuutukaisissa vaatteissa,
onnellisena ja ylpeänä kuin keisari hän käveli kirkonkylän tomuisilla
teillä, kuuman auringon alla, kumartuen puoleen ja kumartuen toiseen
jutellessaan lasten kanssa, joita talutti kädestä. Ne olivat
jonkun Saksaan muuttaneen suomalaisen lapsia, Heikki oli saanut ne
kasvateiksi, kuten kertoi. Mitä asiantuntemuksesta lastenhoidon
alalla puuttui, sen korvasi se hellyys ja huolehtivaisuus, jolla
Heikki ympäröi suojattinsa, ettei oma äiti paremmin. Vanha, tuttu
jättiläisnauru kiiri pitkin raitteja, missä kolmikko liikkui. Heikki
kuljetti lapsiaan kylästä kylään ja istui kahvipöydässä, tyttö
oikealla ja poika vasemmalla puolen; kumartui oikealle ja sanoi:
»Wie?» jonkin ujon kuiskauksen johdosta, kumartui vasemmalle ja kysyi:
»Warum?» Lapset eivät osanneet suomea, heillä oli saksalainen äiti;
ja iloisen-surullista tässä kasvatussuhteessa oli, ettei Heikinkään
puhetaito riittänyt paljon näitä kysymyksiä pitemmälle. Mutta toimeen
tultiin ja iloisia oltiin. Ja Heikki kertoi matkastaan ja tulevaisuuden
aikeistaan. Jo vain, hän oli ollut Berliinissä. Oli aikonut ostaa
Berliinin suurimman antikvariaatin — mitäs, kun tällä Suomen rahalla
sai Saksan rahaa niin että älä muuta kuin lapiolla käännä! Nyt olisi
hän miljonääri. Kaupanteko jäi, sillä hän oli päättänyt perustaa
pianotehtaan Suomeen. Niin juuri. Tänne kotipitäjään. Se käy kuin
tanssi. Ja siinä paikassa hän tiedusteli huoneiston valmiiksi,
niin että sekin asia on sitten selvä. Isäntä lupasi, hänellä oli
ihmistuntemusta. Heikki ei palannut enää myöhemmin asiaan.

Kasvatit näin Heikillä vielä puolta vuotta myöhemmin. Jonakin
tuulisena ja räntäsateisena marraskuun päivänä vilahtivat ne ohitseni
kaupungissa, kulkien Heikin perässä märkinä ja värisevinä kuin vasta
kuoritut kananpojat emonsa jäljessä, ja tuuli pieksi armottomasti
niiden ohuita kesävaatteita. Heikki ei ollut vielä huomannut toimittaa
niille lämpimämpää päälle. Sittemmin joutuivat lapset takaisin
vanhempainsa turviin. Heikki ei onnistunut pitkälti kasvatusisänäkään.

Jo kauan tätä ennen hän oli luopunut oman kodin haaveesta. Se oli
Heikille tuskallinen asia, eikä hän siitä mielellään puhunut. Morsian
hänellä oli ja häät määrätyt ja pappi tilattu ja tulevaisuus tässäkin
asiassa mitä ihanin, aivan Heikin tyyliin. Mutta aivan hänen elämänsä
tyyliin piti tässäkin käydä. Morsian piti kaiken varalta keskusteluja
yllä myöskin jonkun venäläisen sotamiehen kanssa. Heikki sai sen tietää
jonkin kirjelipun välityksellä viime tingassa — romahdus ja tavallista
ankarampi romahdus alas kovaan todellisuuteen! Heikki teki erot kuin
veitsellä leikaten, eikä senjälkeen katsellut naista.

Kaikkeen muuhun nähden hän oli parantumaton optimisti loppuun saakka.
Viikkoa paria ennen kuolemaansa hän kävi minua viimeksi tapaamassa.
Vanhentuneena ja nälkiintyneenä hän siinä istui, silmiään omituiseen
tapaansa siristäen ja päätään käännellen, itkien ja taas vuoroin
nauraa remahdellen. Köyhänä hän siinä istui, mutta mielikuvitukseltaan
rikkaana kuin itämaalainen prinssi. Hänen runonäkynsä olivat
loistavampia kuin ehkä koskaan ennen. Runoilija hän oli. Itämaisten
mattojen ja taiteen mestariteosten olisi pitänyt ympäröidä häntä.

— Kuten sanottu — puheli hän — hän myy liikkeensä. Hänelle on taaskin
sattunut vastuksia ja onnettomuuksia. Maksanut äsken takauksia 60
tuhatta, kaikkiaan 400 tuhatta. Kyllä hän olisi muuten selvinnyt ja
olisi nyt ilman niitä rikas mies. Mutta mitäs, hän alkaa alusta taas.
Hyvinhän Jumala on hänestä aina huolta pitänyt. Ennenhän hänellä
oli erinomaisesti asiat. Niinkuin silloinkin, kapinavuonna. Kolme
huonetta tavaraa täynnä ja hyvää tavaraa, ei mikään sekalaiskauppa,
ja yksityisasunto liikkeen päällä, sekin tavaraa täynnä. Oli nekin
aikoja, kapina-ajat! Olenko minä kertonut, kuinka selvisin niistä
punakaartilaisista, jotka tulivat liikettä sulkemaan? Hän on sen
monesti kertonut, mutta kertoo taas:

— Niin se oli, neljä punakaartilaista tuli liikkeeseen, hampaisiin asti
aseissa, minä olin yksin. Yksi niistä, oikea punapaitainen ryöväri,
sanoi pankinryöstäjän äänellä: että nyt liike kiinni ja paikalla tai
joudut seinää vastaan. Mutta minä (heikko ja hieverä Heikki!) kun
kävin sitä rinnuksista kiinni ja sanoin että: oho! ja vähän ravistelin
ja heitin ovesta, että ovenpeilit särkyivät, niin jo katsoi muut
kummissaan toisiinsa ja lähtivät laputtamaan, että raput kopisi. Ja
liike pysyi auki. Niin se oli.

Ja sitten Heikki selittää tulevaisuuden suunnitelmaansa:

Hän on vihdoinkin kyllästynyt olemaan nurkissa ja vuokrahuoneissa.
Hän käy tästä vähän ulkomailla, ostaa yhtä ja toista ja perustaa
oikean suuren liikkeen, ei tällaista pientä kuin tämä nykyinen, omiin
huoneisiin, oman yksityisasunnon yhteyteen. Ajatteli hän niinkin,
että ostaisi huvilan kaupungin ulkopuolelta ja tulisi aamulla omalla
autolla kaupunkiin. No, saahan sekin olla. Mutta oma kaupunki-asunto
pitää olla myöskin. Ja hyvä ja suuri. Hän kokoo sinne vähän vanhoja
tauluja ulkomailta, esimerkiksi alankomaalaisia mestareita. Kaiken
pitää olla antiikkista. Työhuoneensa hän sisustaa erityisellä huolella.
Kirjoja — vanhoja kirjoja — katosta lattiaan, joka seinä täysi. Siellä
hän istuu sitten, avoimen englantilaisen takan ääressä, ja lukee
vanhoja kirjojaan, ne ovat vuosien varrella käyneet niin rakkaiksi.
Ja rahakabinetin hän järjestää, sekin on kerta kaikkiaan yksi hänen
heikkouksiansa...

Heikki parka! Hänen kohtalonsa oli kuin kaiken turhuuden ja
häviäväisyyden yleisinhimillinen vertauskuva. Kun hän toista viikkoa
tämän jälkeen päätti maallisen vaelluksensa, oli hänen käteinen
omaisuutensa kymmenen markkaa eikä liike varasto vastannut velkoja.
Missä ovat nyt kaikki kauniit ja suuret unelmat? Köyhien rivihaudassa,
jonka pääpuolissa on pari karua seppelettä ja merkkipaalu n:o 17.

Ja sekin on väärä hauta.




VIHA.


Talo on joen rannalla. Jokivartta kulkeva maantie on joskus
ilkeyksissään halkaissut pihan, survonut asuinrakennuksen ja jonkin
tuparöttelön kapealle kaistaleelle tien ja joen väliin; riihi, navetta
ja sauna ovat paiskautuneet tien toiselle puolen. Kun ei vaivaisinkaan
puu tai pensas suojaa taloa, on sen elämä apposen-alastomana kaiken
maailman maantienkulkijain katseitten edessä. Talo on kuin vailla
häveliäisyyttä. Että se sairastaa muutakin moraalista rappiota, näkee
selvästi. Katto on puoliluhistunut ja huonossa päreessä, kamarien
ikkunat on peitetty sanomalehtipapereilla, tuvan ikkunat tuijottavat
mustina ja häijyinä, nurkat ja ympäristö työntävät nokkosia ja
rikkaruohoa. Talo vaikuttaa kuolleelta ja asumattomalta. Se nuuhottaa
tien vieressä kuin kyssäselkä, silmäpuoli kerjäläinen hattu kädessä.

Aivan asumaton ei talo ole. Sen emäntä asuu siinä yksin kuin huuhkaja
rotkossaan. Hänellä ei ole kenellekään asiaa eikä kenelläkään hänelle.
Hänet näkee joskus seisomassa mustan ikkunan takana tai nostamassa
perunoita tien toisella puolen olevasta pellosta, josta hän katsoo
ohikulkijoihin vihaisesti kuin haukka. Hän on äkäinen ja kuuro. Kun hän
palaa tien yli takaisin tupaan, laahaavat vaaterepaleet hänen perässään
maata. Enimmäkseen hän makaa tuvan penkillä ja harmaa tukka, joka ennen
on ollut punainen, riippuu takkuisena penkin laidan yli.

Hänellä on joskus apuna pieni piikalikka tai paimenpoika, mutta
ne eivät kauan pysy. Eikä niillä ole mitään tehtävää enempää kuin
emännälläkään. Emäntä tekee vain sen mihin nälkä pakottaa. Hänellä on
yksi ainoa työ ja se menestyy sitä paremmin, mitä vähemmän hän tekee:
talon hävittäminen. Rakennukset ja pellot saavat rappeutua, kunhan vain
hänen aikansa jotenkuten kestävät. Sitten saa kaikki ratketa ja sortua,
virta niellä talon maineen ja mantuineen.

Toistakymmentä vuotta sitten eli ja hengitti talossa toinenkin:
ihmisarka ja peloteltu tytär. Suursodan aikuisen venäläismajoituksen
aikana narrasi hänet, tuskin rippikoulunsa käyneen, joku venäläinen
sotamies. Ilmeettömin, kalpein kasvoin, äidiksi tulemaisillaan, seisoi
kaitarintainen Heta vihillä hölmönnäköisen sotamiehensä kanssa rovastin
kansliassa. Emäntä ei tullut pappilaan ja nauroi portailtaan kylmää ja
kovaa naurua, kun nuori pari kuin kaksi rangaistua lasta lähti ajamaan,
märkää kevätlunta tuhuttaessa, kohti vallankumouksen Venäjää. Laivan,
jossa he matkustivat, sanotaan hukkuneen Suomenlahdella. Missään
tapauksessa ei heistä sen jälkeen ole kuulunut mitään.

Hetan olosuhteissa vihkipallilla kertautuivat hänen isoäitinsä
vastaavat olosuhteet. Isoäiti oli aikoinaan samassa tilassa vihillä
tämän saman talon silloisen nuoren isännän kanssa ja joutui melkein
kohta pappilasta päästyään lapsivuoteeseen, josta ei enää noussut.
Tytär Kirsti, tämä nykyinen emäntä, jäi elämään. Isäntä meni jonkin
ajan kuluttua uusiin naimisiin ja kun emäntä, rikkaan talon tytär,
ei voinut sietää silmissään punapäistä Kirstiä, karjapiian tytärtä,
tarkoitettiin Kirsti äitivainajansa kotiin, kurjaan metsätölliin. Tämä
karkoitus määräsi peruuttamattomasti Kirstin elämänsuunnan. Töllin
muija, Kirstin äidinäiti, oikea noita-akka ulkonäöltäänkin, kasvatti
tietoisesti lapsesta vihansa välikappaletta. Hän ruokki häntä vihalla
ja juotti häntä vihalla. Hän ei väsynyt selittämästä lapselle tämän
kärsimää vääryyttä ja vertailemasta talon ja töllin olosuhteita. Kun
töllistä jotakin puuttui, niinkuin aina puuttui, sanoi hän: »Kotonas
kyllä on, mutta piian kakaralle ei anneta.» Kirsti sai jonkinlaista
muonaa talosta käsin ja kävi siellä iltaisin maidolla. Näillä matkoilla
hän oppi varastelemaan talosta, mutta oli liian ovela joutuakseen
kiinni. Kaikki sen kuitenkin tiesivät, hän sai pitää hyvänään
varkaan nimen ja häntä syrjittiin entistä enemmän. Ovia kierrettiin
mielenosoituksellisesti lukkoon hänen tullessaan. Kirsti vain paatui.
Hän sai nähdä sisarpuoliensa ylenevän talossa, mutta he olivat
toisillensa enemmän kuin vieraat. Juopa suureni, viha kasvoi. Kirstin
viha oli yhtä punainen kuin hänen tukkansa.

Vuosien päästä, kun sisarpuolet jo kävivät kursseja ja kouluja, näki
Kirsti joskus kesäisin puoliavointen ovien läpi, kuinka talon nuoriso
piti suuria vieraskutsuja. Kirsti kuuli soiton ja hypyn ja katkeruus
terästi vihaa hänen sydämessään. Joku sisarista tuli valkoisissaan,
korkeakantaisin kengin, tanssin huume poskillaan asialle tupaan, mutta
ei katsonut Kirstiin. Kirsti seisoi ovensuussa risoissaan, paljain,
likaisin jaloin, rumana ja pisamaisena. Kun hän hammasta purren tuli
takaisin tölliinsä, massutteli akka hampaattomin leuoin loukostaan:
»Kaikki on sinun, fortepiaanot ja muut, mutta piian kakaralle ei
anneta.»

Tapahtui sitten kuitenkin se ihme, että hänelle ne annettiin. Isäntä
kuoli. Mutta ennenkuin hän viimeistä kertaa haukkoi henkeään, oli hän
korjannut tekemänsä vääryyden uudella vääryydellä ja tehnyt Kirstin
yksinperijäkseen. Tapahtuiko se yksinomaan Kirstin sovittamisen halusta
vaiko myöskin — niinkuin arveltiin — kiusaksi korskeille nuoremmille
tyttärille, jää selvittämättä. Seuraus vain oli, että pianon kansi
kierrettiin kiinni, romaanit ja niiden lukijat hävisivät huvimajasta
joen rannalta. Kirsti palasi ryysyisenä takaisin isäinsä taloon, noin
neljännesvuosisataisen maanpakonsa jälkeen. Hän oli tällöin lähes
kolmikymmenvuotias. Hänen punainen tukkansa hulmahti läpi autioitten
huoneitten kuin äänetön, katkera nauru.

Jos isäntä oli tahtonut sovittaa jotakin, oli se liian myöhäistä.
Kirstillä, uudella emännällä, oli alusta alkaen selvillä
toimintasuunnitelmansa: hävittäminen. Hän kosti talolle, kun hän ei
voinut kostaa kenellekään ihmiselle. Äidinäidin kylvö tuleentui.

Niinpä, jos tultiin kertomaan, että naapurin lehmät olivat kaataneet
huonon aidan ja tulleet hänen kauraansa, hän vain nauroi. Tai jos
lennätettiin sanaa, että tuli on irti takametsissä ja uhkaa hänenkin
metsäsarkaansa, huiskautti hän vain kättään: onhan siellä puita
palaakin! Hän ei korjannut mitään vaurioita, pannut mitään aitoja,
kaivuuttanut mitään ojia. Talon voima ja rikkaus, peltojen ydin ja
mehu, miespolvien aikana koottu, vuoti kuiviin yksien käsien läpi.

Hän nai jostakin kauempaa miehen, itseään nuoremman, joka sekin oli
kuin emännän päätarkoitusta silmälläpitäen valittu: mies oli pehmeä,
saamaton ja kohelo eikä juurtunut taloon eikä seutuun. Hän oli vaimonsa
mies, ei muuta. Talon ilma oli kuin kyllästetty vihalla — sitä
hengittääkseen tarvittiin rautaiset keuhkot. Mies oli toista lajia ja
kuoli pian pois. Heta oli ainoa lapsi avioliitosta.

Hetan ilmestymisen jälkeen oli talon hengessä jonkin vuoden ajan
eräänlaista epäselvyyttä ja suunnitelman puutetta. Jonakin vuonna
lisättiin palvelusväkeä ja karjaa ja peltoja kunnostettiin, mutta
sitten meni taas kaikki entiselleen: äitiys ja viha taistelivat
keskenään. Emäntä huomasi, että Heta tuli isäänsä ja oli jätettävä
laskuissa huomioonottamatta. Hän oli ajanut tyttären sydämestään jo
kauan sitä ennen, kun tytär sotamiehineen lähti hevosluuskalla ajaa
köryyttämään Venäjää kohti. Ja sen jälkeen rappeutumisen vauhti vain
kiihtyi: toiset perilliset eivät ainakaan saisi hyötyä.

Niin elää vanhentunut ja harmaantunut emäntä, vuosi vuodelta yhä
kuurompana ja äkäisempänä, ypöyksin rappeutuvassa talossaan,
sulkeutuneena vihaansa kuin linnaan. Talot ja tuvat, niityt ja pellot,
kaikki hengittävät vihaa. Viha myrkyttää kaikki, viljan ruumeniksi,
leivät homeisiksi.

Joskus avaa emäntä oven vierashuoneisiin, joiden huonekaluja hän,
vihansa kummallisessa epäloogillisuudessa, säilyttää huolellisesti
entisellään, sanomalehtipapereihin käärittyinä. Hän pysähtyy keskelle
huonetta ja sanoo kovaa itsekseen: »Saipas piian kakara tämän kaiken,
sai kuin saikin.» Ja naurahtaa. Joskus hän, mielensä sekaannuksessa,
varastaa jotakin sisähuoneista ja kätkee kavalasti ulos.

Talo sortuu pian hänen ylitseen. Viha kuristaa hänet kohta hengiltä.
Joskus kesäiltoina, kun päivänlasku palaa metsän takana kuin kaukainen
tulipalo ja ympärillä on kaamean-hiljaista, ääntelee talossa oudon
enteilevästi. Putoamaisillaan oleva kaivonvintti vingahtaa surkeasti.
Katto rasahtaa pahasti kuin luhistuakseen. Hiiri jäytää jäytämistään
seinähirressä.

Vai onko se kuolema, joka jäytää vihan kuristamaa, onnetonta
ihmissydäntä?




PÄÄSKYNEN


Vanha neiti von Düben istui pianon ääressä ja säesti ja nuori Rinaldini
seisoi hänen takanaan ja lauloi — niinkuin oli laulanut joka ilta kesän
aikana. Tänään oli viimeinen ilta.

Oli jo elokuu ja salissa oli hämärä, vain pianokynttilät paloivat.
Niiden valo lankesi suoraan neiti von Dübenin harmaille hiuksille
ja puoliksi suljetuille silmille. Kun neiti von Düben joskus käänsi
päätään, näki hän seinältä kuin harson läpi isoisänsä, Svean
hovioikeuden presidentin, ankarat piirteet ja kuvan kohdalla Rinaldinin
omituisesti suurentuneen varjokuvan, jonka pää liikkui nuorekkaan
vilkkaasti. Näytti kuin kuva ja varjo olisivat väitelleet keskenään
tai paremminkin kuin kuva olisi istunut tuomitsemassa ja varjo sen
edessä olisi selittänyt ja puolustautunut. Ja syytä oli kummallakin
menettelyynsä.

Tämä _oli_ ihmeellistä. Mistä hän oli tullut ja kuka hän oli, joka
lauloi Dübenien vanhassa salissa? Esi-isät eivät ilmeisesti häntä
hyväksyneet. Mutta se ei tuntunut laulajaa vähääkään huolestuttavan.

Rinaldini lauloi miltei herkeämättä, siirtyen nopeasti laulusta
toiseen, tunnelmasta tunnelmaan. Neiti von Düben muisti, kuinka hän
alkukesän ensimmäisinä valoisina iltoina oli hämmästynyt ja melkein
pelästynyt tätä luonnonilmiötä ja kuinka hänen kaikki aistimensa olivat
kieltäytyneet seuraamasta laulun meteori-rataa — hän ei jaksanut.
Sitten oli hän vähitellen tottunut ja nyt tunsi neiti von Düben, että
hän vain näin eli — koko elämä soi ja humisi hänen sormiensa alla.

Mistä oli Rinaldini, tuo ihmeellinen luonnonlapsi, saanut kaiken
yltäkylläisen rikkautensa? Nyt hän lauloi kaipauksesta ja tuntui, kuin
kaikki täyttymätön kaipuu maailman alusta asti olisi nyyhkyttänyt hänen
laulussaan. Mitä oli hän surrut ja kaivannut, Rinaldini, joka eli mitä
täydellisimmin nykyhetkessä?

Lapsi hän oli. Hiomaton jalokivi. Kulki talossa ympäri kuin kotonaan,
katsellen ja ihaillen kaikkea. Eräs tuokiokuva vilahti neiti von
Dübenin mieleen ja hänen täytyi hymyillä: nuori ja vanha Rinaldini
olivat ensimmäistä kertaa kahvilla ruokasalissa. Kun hän hetkeksi
kääntyi selin, näki hän peilistä, kuinka nuori Rinaldini sulloi
pöydältä sokeria taskuunsa minkä ennätti. Hän kääntyi nopeasti ympäri:
ukko näytti onnettomalta, mutta pahantekijällä oli kasvoillaan niin
vilpitön ja hurskas ilme, että neiti von Düben olisi voinut vannoa
erehtyneensä. Eikä nuoreen Rinaldiniin kuitenkaan voinut suuttua.
Ei silloinkaan, kun neiti von Düben kerran hänkin yritti laulaa ja
Rinaldini nauroi hänelle vasten kasvoja, mutta muuttui hetikohta
katuvaiseksi syntiseksi, kun huomasi loukanneensa.

Rinaldini lauloi ja neiti von Düben säesti ilman nuotteja. Rinaldini
ei ollut saanut mitään koulutusta, mutta lauloi väärentämättömästä
vaistosta kuin taivaan lintu — hän omisti jokaisen kuulemansa sävelen
niinkuin kukka juo kasteen. Säestys oli hillitympää, mutta herkkää ja
ymmärtävää ja ikäänkuin kaukaa ihailevaa.

Kas niin! Laulu muutti taas sävyä ja värisi nyt muistojen
onnenkylläistä iloa. Juuri noin — tuo juuri oli ominaista Rinaldinille,
tuo pääskynnopea lento kaipauksen syvästä iltahämärästä riemun
aurinkoisiin korkeuksiin. Rinaldini muistutti todella jollakin tavoin
pääskystä, siroa, salamannopeata ja säteileväniloista pääskystä. Ja
pääskysestä heidän tuttavuutensa oli alkanutkin.

Neiti von Düben säesti muistojen laulua ja menneen kesän päivät
kulkivat saattona hänen silmiensä ohi.

Hän näki sen taas edessään, pienen, kylmästä tupertuneen pääskysen,
takatalven hangella ikkunan alla — pää syvällä niskahöyhenissä ja
sininen selkä loistaen valkoista lunta vastaan. Ja sen ääressä
italialaiset, jotka olivat huomanneet pääskysen yhtä aikaa, nekin
sinisissä puvuissa, kummallakin selässään kipsikuvakori. Vanhempi
kumaraharteisena ja harmaana, pensasmaisin kulmakarvoin, nuorempi
tyttömäisen solakkana, tummana ja verevänä. Vanhempi aikoi mennä ohi,
mutta nuorempi pysähtyi ja huudahti jotakin, nosti pääskysen maasta,
hyväili sitä kädellään ja painoi poskeaan vastaan.

Ja sitten seisoivat miehet keittiössä — Mari oli mennyt pyytämään
pääskystä niiltä, mutta jostakin syystä tulivat ne itsekin. Nuori
Rinaldini oli pysähtynyt keskelle lattiaa ja puuhaili pääskysen kanssa
kuin lapsi: puheli ja leperteli sille, piti sitä käsiensä välissä ja
hengitti sen untuviin — hänellä oli avoin pojan otsa, raikas suu ja
valkoiset hampaat. Ja silmissä tuhansia auringonsäteitä, hän oli tuskin
kahdenkymmenen vuotias. Ukko osasi vähän ruotsia. He olivat tulleet
aamulla Tukholman-laivalla, »poika» oli ensimmäisen kerran mukana eikä
ukkokaan ollut ennen käynyt Suomessa näin pitkällä.

Siitä se alkoi. Pääskynen virkosi, lenteli sen päivän äänettömänä
pitkin katonrajaa ja teki hyökkäyksiä ikkunaa vastaan, pääsi seuraavana
aamuna vahingossa ulos ja katosi sille tielleen.

Mutta italialaiset soittivat päivällä pääportaan kelloa ja ukko,
jota nuorempi työnsi esiin, selitti hämillään heidän tulleen
kysymään pääskysen vointia ja sitäpaitsi, lisäsi hän kiireesti,
heillä oli kuolemattomien italialaisten mestarien töitä erinomaisina
jäljennöksinä. Neiti von Düben hymyili jäljennösten erinomaisuudelle,
osti kuitenkin yhden ja lähetti ullakolle. Seuraavana päivänä tuli
nuorempi kiireissään ja yksin ja hänellä oli vielä erinomaisempi
jäljennös, jota tarjosi lahjaksi, ja loukkautui syvästi, kun sitä
ei tahdottu ottaa. Silloin neiti von Düben kyllästyi ja kielsi
palvelijoita enää päästämästä miehiä sisään. Nämä katosivat
viikoksi, mutta sitten laski Mari hyvyydessään heidät taas keittiöön
lämmittelemään. Silloin jatkui vielä kylmää eikä italialaisilla
ollut mitään oikeata asuntoa. No, piharakennuksessa oli tyhjä huone,
saivathan he asua sielläkin, raukat.

Neiti von Düben olisi varmaan unohtanut koko asian, sedän ja
veljenpojan, ellei sitten eräänä kesäiltana sivurakennuksesta olisi
kuulunut laulu, heleä ja lämmin tenori, joka tuli avoimesta ikkunasta
sireenien tuoksun mukana, ja jollaista hän ei ollut koskaan ennen
kuullut. Ja niin ilta illan perästä. Hän istui uutimien takana ja
taisteli ylpeyttään vastaan. Lopuksi kutsui hän miehet sisään. Vanhempi
jäi pian pois, mutta nuori Rinaldini tuli joka ilta. — Tänään oli
viimeinen ilta...

Hän oli kauan luullut ihailleensa vain laulua. Mistä saakka siinä oli
muuta, sitä hän ei tiennyt. Mutta siinä oli muuta. Svean hovioikeuden
presidentti ei suotta näyttänyt niin ankaralta. Dübenien viimeisen
jälkeläisen sydän uhmasi vanhuutta ja kapinoi vuosien taakkaa vastaan.
Se oli herännyt uudelleen elämään niinkuin sireenit takatalven jälkeen.
Vaikka hän oli lähes kuudenkymmenen vuotias.

Se oli hullua. Mutta sitä ei voinut auttaa. Hän oli jo taistellut
taistelunsa, hiljaisina öinä. Ylpeytensä, kaikki perityt käsityksensä
hän oli jo uhrannut. Ihmisten puheista hän ei välittänyt. Sydän,
ikuisesti nuori, huusi ja vaati hänessä oikeuksiaan. Huomenna piti
Rinaldinien lähteä, tänään täytyi ratkaisun tapahtua. Mutta tiesikö ja
aavistiko hän mitään, se siunattu lapsi, joka lauloi hänen takanaan?
Mitä hän sanoisi? Naurakoon, polkekoon jalkoihinsa. Ratkaisun täytyi
tapahtua.

Rinaldini lopetti ja viimeinen sävel häipyi jonnekin korkealle kuin
taivaan sineen. Neiti von Dübenin valkeat kädet vapisivat hänen
lyödessään loppuakordeja. Hän kääntyi äkkiä ympäri.

Rinaldini hymyili hänelle ja työnsi taaksepäin otsalle valuneita
kiharoita.

— Rinaldini, älkää lähtekö pois...

Nuorukainen hämmästyi, mutta selvisi pian. Hän nauroi iloisesti ja teki
kuvaavan liikkeen kädellään.

— Ah, minä mennä, tulla.

— Älkää lähtekö ollenkaan — jääkää tänne... minun luokseni.

Rinaldini ei näyttänyt ymmärtävän.

— Tätä minä tarkoitan, sanoi neiti Düben äkillisestä mieleenjohtumasta
ja alkoi soittaa erästä Rinaldinin rakkaudenlaulua. Hän tunsi, kuinka
hänen verensä kohisi. Hän soitti kuin siitä olisi riippunut hänen
iankaikkinen autuutensa. Näin hän ei ollut koskaan ennen soittanut.
Toisen täytyi ymmärtää.

Kun hän oli lopettanut, ei hän kohta uskaltanut katsoa taakseen.
Salissa oli hiljaisuus, vain kynttilät hulmahtelivat.

Ja kun neiti von Düben viimein kääntyi, oli Rinaldinin pää painunut
rinnalle ja hänen silmissään oli ihmeellinen, vakava katse. Oliko se
myötätuntoa, rakkautta vai sääliä? Neiti von Düben ei tiennyt. Mutta
Rinaldini oli ymmärtänyt.

— Te rikas... minä köyhä, sanoi hän hetken päästä hiljaa.

Jumalan kiitos, ajatteli neiti von Düben, ettei hän sanonut: te vanha,
minä nuori. Olivatko he sittenkin — tässä, pianon ääressä — yhden
ikäisiä?

Kun nuori Rinaldini sinä iltana oli lähtenyt, sytytti neiti von Düben
kaikki kynttilät salissa. Sitten astui hän isoisänsä kuvan eteen ja
katseli sitä tarkasti ja kauan, kääntyi, tarkasteli omaa kuvaansa
peilistä ja hymyili.

Rinaldinit matkustivat seuraavana aamuna.

       *       *       *       *       *

Eräänä kevättalven päivänä seuraavana vuonna ennen jäidenlähtöä
ilmestyi neiti von Dübenin piharakennukseen turkkeihin puettu
vieras monine matkalaukkuineen: nuori Rinaldini. Kaupungilla
tiedettiin kertoa, että hän oli ollut talven neiti von Dübenin
toimesta Tukholmassa, puhui ruotsia ja osasi käyttäytyä. Mutta
ennenkuin ensimmäisestä hämmästyksestä oli selviydytty, olivat
eräät välttämättömät muodollisuudet täytetyt ja niin tapahtui, että
Dübenin suuressa salissa, arvokkaitten perhekalleuksien keskellä
vihittiin ilman vieraita avioliittoon nuori mies Paterno Rinaldini
ja jalosukuinen neiti Ebba von Düben, ja edesmenneet esi-isät,
röyhelökauluksiset presidentit ja tähtirinnat kenraalit katselivat
alas seiniltä suvun viimeisen jälkeläisen myöhäiseen onneen. Vanhasta
neiti von Dübenistä tuli nuori rouva Rinaldini ja nuoresta Rinaldinista
Dübenien rikkauksien omistaja.

Nuori pari näytti onnelliselta. Heidät nähtiin ajelemassa tai
kävelemässä kaupungin puistossa, nuori aviomies kauniina ja
moitteettomasti puettuna, harmaapäinen rouva Rinaldini lempeänä ja
hymyilevänä. He eivät seurustelleet paljon, mutta ne, jotka heidän
kanssaan joutuivat kosketuksiin, valloitti Rinaldinin välitön
sydämellisyys ja ihana laulu, joka mursi vahvimmankin panssarin.

Vaikka ulkokuori oli muuttunut, oli Rinaldini mieleltään sama kuin
ennenkin: harkitsematon, suuri lapsi. Hän piti koruista ja söi makeisia
ja antoi kerjäläiselle taskunsa tyhjäksi. Hän nauroi että helisi
Dübenien arvokkaassa talossa, lauloi, tanssitti vaimoaan ja seisoi
kohta sen jälkeen päällään esi-isien tuikeista rypyistä huolimatta.
Rouva Rinaldini torui ja nauroi kyyneleet silmissä.

Niin kului kesä. Sen lopussa käveli Rinaldini usein satamassa katsellen
hajamielisenä meneviä ja tulevia laivoja. Ja kun pääskyset olivat
lähteneet, muuttui hän surulliseksi ja alakuloiseksi. Hän alkoi puhua,
ensin kautta rantain, mutta sitten aina selvemmin halustaan käydä
etelässä. Hän puhui hellyttäen ja rukoillen. Ja niin seisoi hän eräänä
myöhäissyksyn aamuna vähän ennen talven tuloa laivan kannella, joka
hiljaa irtautui laiturista, ja heilutti uskollisesti nenäliinaansa niin
kauan kuin rantaa näkyi.

Rouva Rinaldini palasi yksin Dübenien rikkaaseen taloon, jonka seinillä
viimeisen laulun kaiku vasta oli vaiennut. Syysaurinko paistoi ulkona
vaahterain keltaisiin lehtiin. Ne hehkuivat kuin kulta.

Kesä oli lopussa. Viimeinen pääskynen oli lähtenyt.

Rinaldini ei palannut koskaan. Jonkin ajan kuluttua rouva Rinaldini
löysi jostakin lippaasta kaikki korut, jotka hän oli antanut miehelleen.




HÄÄMATKA.


Alasalongissa istuivat ainoat matkustajat, nuori mies ja nuori nainen.

Laiva ponnisteli saaristoväylää kaikin voiminsa sadetta ja myöhäsyksyn
myrskyä vastaan. Pimeys tuntui vihamielisenä yhtyneen liittoon meren ja
myrskyn kanssa; valonheittäjän valossa näki vain lähimmät vaahtopäät
ja joskus vilahtaen märät, surkeannäköiset lehtipuut rannalla. Laine
löi yli laidan ja vesi kiersi kantta valkoisena, kuohuen ja kohisten,
eikä ehtinyt vielä alta pois, ennenkuin jo tuli toinen laine. Silloin
tällöin tuli uhkaavana muita väkevämpi laine — sen kohinan kuuli jo
kaukaa — ja teki rajun päällekarkauksen. Mutta pieni saaristolaiva
piti varansa ja syöksyi taistelunhaluisena, suoraan sitä kohti,
keinahti voimakkaasti ja hapuili hetken kuin tasapainoa, mutta laski
jo samassa voittajana jalkansa laineen niskalle. Ja veden voima murtui
taas tuhansiksi pisaroiksi laivan kannelle. Kumpikin veti henkeä ja
varustautui seuraavaan ponnistukseen, meri ja laiva.

Alasalonkiin tuntui laivan taistelu miltei rattoisana keinuntana.
Lamppu valaisi kodikkaasti, koneen säännöllinen jyske ja lasien helinä
herätti jonkinlaisen turvallisuudentunteen.

— Gunnar, rakastatko sinä minua aina?

Nuori mies ei vastannut, mutta otti nuoren naisen kädet ja suuteli
jokaista sormea ja taivutti hänen päänsä ja suuteli häntä suulle ja
silmille ja otsaan rajusti ja monta kertaa.

— Gunnar, sinä olet hullu. Sinä puristat minut kuoliaaksi.

— Vaikka puristaisin. Sinä olet vihdoinkin minun. Minä en päästä sinua.

— Enkä minä lähtisi, sinä tuhma poika. Näin minä pidän sinusta kiinni,
aina. Sano, luuletko, onko kukaan ihminen ollut niin onnellinen kuin me?

— En tiedä. Ei kukaan ainakaan ole sellainen kuin sinä, ei maassa eikä
taivaassa.

— Mutta tämän pitäisi kestää ikuisesti.

Tiedätkö, minä ihan pelkään: elämä on niin lyhyt.

— Eikö sinun mielestäsi ole jo ikuisuus siitä, kun meistä tuli mies ja
vaimo? Kuinka hullua, että me olemme mies ja vaimo, sinä pieni vaimo!
Ja se tapahtui tänään. Eikö kaikki entinen ole kuin jossakin toisessa
tähdessä?

— Tuo kihara otsalla, tämä näin, tekee sinut ihan pienen pojan
näköiseksi. Minusta tuntuu, kuin olisin tuntenut sinut pojasta asti. Ja
rakastanut sinua. Vaikka kaikki kävi niin äkkiä.

Nuori nainen heittäytyi takakenoon nuoren miehen kaulasta riippuen.
Hänen tukkansa hulmahti auki. Nuori mies painoi kasvonsa valtoimiin
hiuksiin. Eikä taas kuulunut muuta kuin koneen lakkaamaton jyske ja
aaltojen pauhu.

— Tämän myrskyn ei olisi pitänyt tulla, Gunnar.

— Sinä et tunne merta, sinä metsän sinipiika. Näinhän juuri meri on
ihana. Tämä vaaran tunnelmahan se vasta antaa suolan elämään.

— Onko nyt oikein vaarallista, Gunnar? Ja sinä et sanonut sitä ennen.
Nyt vasta minua alkaa peloittaa.

— Tietysti nyt on vaarallista: aallottaret ovat mustasukkaisia
sinipiialle. Tulla nyt ja ottaa meren poika noin vain...

— Älä sinä leikittele. Sano oikein totta.

— Oikein totta: tämä on ihana häämatka. Minä vien sinut myrskyn
siivillä myrskyn yli. Ja tiedätkö? Mutta minä en sanokaan.

— Sano nyt.

— No jospa sanon: minulla on sinua varten yllätys.

— Mikä yllätys?

— Oikein hauska yllätys. Mutta ensin minä suutelen sinua.

— Etpäs.

— Suutelenpas.

Nuori nainen riistäytyi irti. He kiersivät pöytää leikitellen kuin
lapset. Samassa keinahti laiva taas suurta lainetta vastaan, he
kaatuivat nauraen sohvalle. Kuin onnelliset lapset.

— Nyt sanon: siellä perillä on uusi pieni sauna, rannalla, vesirajassa,
sinua varten rakennettu. Huomenna se lämpiää ensimmäisen kerran.
Et usko, kuinka hauska se on. Ja puutarhaa on laajennettu melkein
rantakoivuihin asti. Ja siinä alla keinuu purjevene, kaunis kuin
joutsen. Sen nimi on Irma.

— Voi sinua.

— Kyllä nyt on hauska tulla kotiin ja päästä työhön käsiksi. Nyt vasta
teenkin työtä kuin karhu.

— Sinä olet aina siinä työssäsi. Sinä et tee mitään, pitkään aikaan,
minä tahdon sinut itselleni... Gunnar, mitä se oli?

— Ei se mitään. Tässä on kareja. Me olemme salmen suussa. Nyt on vielä
avoselkä ja sitten me olemme kotona. Irma, me olemme kohta kotona.

Kone kävi taas täyttä vauhtia. Laiva oli kuin arvellut hetken ja
ryntäsi sitten kamppailuun avomeren kanssa.

— Nyt minua totisesti peloittaa. Mitä sinä kuuntelet, Gunnar? Mitä sinä
kuuntelet? Onko jotakin hullusti? Voi, ihan varmaan on jotakin hullusti.

Nuori mies oli käynyt vakavaksi. Tuuli tuli _sittenkin_ mereltä.
Tällainen tuuli. Talven edellä.

— Älä pelkää turhaa, Irma, sanoi hän hajamielisesti. — Ei tätä kestä
kauan. Parikymmentä minuuttia. Parikymmentä minuuttia, ja me juomme
tulokahvia! Jos olisi kaunis ilma, näkyisivät valot. Minä käyn kannella
katsomassa.

— Et saa mennä. Älä mene, Gunnar. Älä jätä minua, minä niin pelkään.
Hyvä Jumala, mitä se oli? Gunnar, mitä se oli Gunnar?

Laiva oli äkkiä heilahtanut ankarasti ja samassa kuului jotakin
jyrinää. Tuntui kuin laiva kaatuisi. Se kohosi kuitenkin, mutta ei
oikeaan asentoonsa. Se kulki kallellaan. _Laiva kulki kallellaan_.

Nuoren miehen silmien ohi vilahti silmänräpäyksessä rautalasti,
joka oli ollut kannella heidän laivaan tullessaan. Hän ei silloin
kiinnittänyt siihen huomiota. Nyt ymmärsi hän sekunnin osassa, mitä oli
tapahtunut.

— Meidän on molempain mentävä kannelle.

Sanat tulivat vaivalloisesti, hänen suutansa kuivi.

— Tämä on hirmuista. Hukummeko me, Gunnar? Minkätakia me lähdimme
vesitse? Ja perjantaina? Se on sinun syysi, Gunnar. Minä en olisi
tahtonut. Sinä muistat, että minä en tahtonut. Hyvä Jumala sentään,
hyvä Jumala...

Kovat sanat pyrkivät miehen huulille, mutta hän ei vastannut. Hän
tarttui ovenripaan ja työnsi. Työnsi uudestaan, niin että silmissä
musteni. Samassa hän tunsi huimauksen läpi ruumiinsa kuin olisi äkkiä
pudonnut jonnekin syvälle. Ovi ei auennut. Hän seisoi hetken kuin
tajutonna, tuntematta mitään. Sitten hän puri hammasta ja pakotti
lamaantuneet kätensä vielä kerran yrittämään. Ovi pysyi kiinni.

— _Kuolema_, välähti nopeasti hänen tajuntansa läpi.

Hän kääntyi.

Sohvalta katsoivat häntä vastaan nuoren naisen hetkessä vanhentuneet,
rumat, kauhun vääristämät kasvot.

— Mikset sinä avaa? Avaa heti. Minä tahdon pois. Minä tahdon elää.

— Irma, ole nyt järkevä.

Nuori nainen kimposi pystyyn hiukset hajalla, silmät palaen ja kasvot
valkoisina.

— Minkätakia sinä kidutat minua? — kirkaisi hän. Minä vihaan sinua!
Minä en tahdo kuolla, kuuletko, en tahdo! Avaa heti!

Kaksi ihmistä, jotka rakastivat toisiaan, seisoi vastakkain kuin
vihamiehet. Kuoleman edessä.

Rakastiko hän tuota naista, joka äkkiä oli käynyt niin kaukaiseksi?
Kuka hän oli, mistä hän oli tullut hänen elämäänsä? Oliko kaikki ollut
vain sanoja, molemmin puolin? Tunsivatko he liian vähän toisiaan
kuollakseen yhdessä? Elää he ehkä olisivat voineet. Eikö mikään kestä
sen viimeisen edessä? Elämä, elämä — tämäkö oli totuus?

Kaikkeen oli kulunut vain jokin hetki. Hän puhui kuin itsensä
ulkopuolelta ja sanat tuntuivat vierailta hänen korvissaan:

— Rauhoitu, Irma. Minä pelkään, että meillä... ei ole monta hetkeä.
Osaatko sinä rukoilla? Ovi ei aukene.

Nuoren naisen jännitys laukesi. Hän valahti lattialle oven eteen ja
vaikeroi hiljaa.

— Gunnar, minä en tahdo kuolla. Minä niin pelkään.

Lämmin myötätunnon ja hellyyden aalto hulvahti nuoren miehen sydämen
läpi. Mitä se oli, mistä se tuli? Hän ei tiennyt, mutta se oli kuin
kivutonta murhetta ja syvää sääliä. Hänen mielensä oli tyyni ja kirkas.
Nuoren naisen piirteet ja hänen äitinsä kuva sekaantuivat merkillisesti
toisiinsa.

Hän nosti värisevän nuoren naisen ylös ja painoi hänet rintaansa
vastaan.

— Irma, Irma... kuolemaan asti...

Hän painoi hartioillaan ovea minkä jaksoi. Nyt se aukeni, mutta samassa
tapahtui jotakin käsittämättömän nopeasti: hän horjahti, menetti
tasapainonsa ja kaatui, kaikki kaatui, tuli pimeä, kylmä laine löi
kohisten hänen ylitseen.

Sauna lämpiää, ehti hän vielä ajatella... äiti... Irma... Jumala...

Sitten kaikki pimeni.




VELVOLLISUUS.


I.

Albert oli pienenä ihmelapsi. Ei vain sen vuoksi, että oli rikkaitten
vanhempiensa ainoa poika, eikä senkään vuoksi, että joutui paljon
olemaan vanhempain ihmisten parissa ja tuli siten varhaiskypsäksi ja
pikkuvanhaksi. Hän oli ihmelapsi todella harvinaisen muistinsa takia.
Hän muisti käytännöllisesti puhuen jokaisen nimen ja vuosiluvun,
jonka kerran kuuli tai luki. Kun tätä taipumusta sopivalla tavalla
ylläpidettiin ja kehitettiin hänen mielilukemisensa, historian, avulla,
oli hän seitsemän-vuotiaana kuin mikäkin historian professori tai
kävelevä tietosanakirja. Kädet selän takana mustassa samettitakissaan
ja valkoisessa kääntökauluksessa tepasteli tämä pieni professori
Marielundin vieraitten keskellä ja odotti omaa ohjelmanumeroaan. Ja
kun sitten isän välttämättömät metsästysjutut ja yhtä välttämättömät
gluntit olivat menneet, sanoi Marielundin emäntä, rouva Anne-Marie
Strömfeldt:

— Voi, voi, olisiko asessori niin kiltti ja kysyisi Albertilta jotakin;
Albert olisi niin iloinen.

Ja asessori oli kiltti, vaikka ei ollutkaan varma historiassaan.
Mutta seitsenvuotias Albert oli sitä varmempi ja lasketteli nimiä ja
vuosilukuja kuin ladon ovesta.

— Naulankantaan, ihan naulankantaan — sanoi asessori.

— Mikä nero — julistivat rouvat. — Ei suinkaan herrasväki ole aikonut
panna häntä kansakouluun?

Rouva Strömfeldt hymyili ystävällisesti.

— Niin, kyllä hän on erikoinen. Emme, emme me ole ajatelleet. Albert
ei tahdo, emmekä mekään. Hän on niin heikkorakenteinen. Siellä oppisi
sitäpaitsi kaikenlaista tovereilta. Kas niin, poju, kumarra nyt
kauniisti tädille ja sedälle.

— Hyvää yötä, kultanen... Niin, niin, kyllä sivistyneen kodin kasvatus
on paljon parempi.

— Aivan niin — sanoi talon isäntä, tuomari Ivar Strömfeldt. — Mutta
hyvät herrat; lasit odottavat!

Ivar Strömfeldt oli suorittanut kameraalitutkinnon ja häntä sanottiin
tuomariksi. Hän oli palvellut pari vuotta jossakin virastossa, mutta
vetäytynyt yksityiselämään, niinkuin rouva Strömfeldt sanoi, hoitanut
sitten vähän aikaa perintötilaansa ja kyllästyttyään myynyt sen
pidättäen itselleen Marielundin komeine puutarhatontteineen mainioitten
purjehdusvesien ääreltä. Nyt hän purjehti, luki sanomalehteä ja poltti
sikaaria, nautti päivällisunensa, lauloi nimipäivillä särkyneellä
tenorilla ja kertoi kaskuja, mutta vaikeni, kun tuli puhe politiikasta
tai kirjallisuudesta.

— On aina niin hauska kuulla tuomarin laulavan — sanoivat naiset.

— Ivar on kuulunut M.M:iin — vastasi rouva Strömfeldt.

Rouva Strömfeldtin suuri salainen suru oli, että heidän nimensä
kirjoitettiin d:llä. Se ei ollut aatelinen. Tätä suruaan hän ei
tahtonut myöntää, mutta ilmaisi sen puhumalla asiasta liian usein.
Aatelinen tai ei aatelinen, mitä se nyt sitten! Viimeksi aateloidut
olivat sitäpaitsi virkain kärkkyjöitä ja hallituksen kannattajia,
jotka olivat myyneet omantuntonsa aateliskilpeen. Strömfeldtit ja
Ahlforsit olivat toki sentään kaikki kunniallisia ja arvossapidettyjä,
niin kauas kuin heistä taaksepäin tiesi. Ja kauas heistä tiesi. Olihan
Ahlforseissa sen puolesta sinistäkin verta, montakin tietä tullutta.
— Sekä Strömfeldtien että Ahlforsien sukupuu oli kaikkine oksineen ja
haaroineen jo varhain istutettu nuoren Albertin tietoisuuteen. Sen
avulla hänen muistilahjakkuutensa oikeastaan huomattiinkin. Albertin
pieni pää oli kaikkien serkkujen ja pikkuserkkujen syntymäpäiväin
varmin muistialmanakka.

— Minkätakia _me_ emme ole aatelisia? — kysyi Albert jonkin sukuluennon
jälkeen.

— Pappa ei tahtonut palvella nykyistä hallitusta. Me olemme muuten
vanhaa ja hyvää sivistyssukua, yhtä hyvää kuin aatelisetkin. Sinun
isoisäsi, esittelijäsihteeri Birger Ahlfors, minun isäni, oli kyllä
parikin kertaa ehdolla tulla aateloiduksi, mutta se jäi joittenkin
intriigien takia.

— Mutta rikkaitahan me olemme, mamma?

— No niin, kyllä. Kyllä meillä on papan ja minun iäkseni ja
toivottavasti sinunkin iäksesi.

Albertia ei siis pantu kansakouluun, vaan otettiin kotiopettajatar.
Mutta tämä ei saanut oppilastaan lukemaan muuta kuin historiaa.
Otettiin toinen. Sama asia. Ne nyt ovat sellaisia, sivistymättömistä
kodeista, eivät ymmärrä lapsen herkkää sielunelämää. Kolmannen onnistui
valmistaa Albert lyseon alaluokille ja sai kultakellon.

Sitten tuli pysähdys. Albert sairastui ankaraan tautiin ja hänet täytyi
ottaa pois koulusta. Paitsi pitkää sukujohtoa oli hän vanhemmiltaan
perinyt heikon ruumiin, joka sai kauan taistella taudin kanssa,
ennenkuin voitti. Mutta kun Albert nousi sairasvuoteelta, oli hän aivan
tavallinen lapsi. Ihmeellinen muisti oli mennyt.

Tavallinen lapsi! Se oli ankara isku äidille, varsinkin kun Albert
ei ollut aikanaan oppinut soittamaan. Isästä oli pääasia, että poika
pelastui.

— Sinä et ymmärrä — sanoi rouva Strömfeldt — sinä olet itsekin niin
tavallinen. Ahlforseissa on ollut paljon erityisen lahjakkaita. Mutta
mitä muistiin tulee, niin kyllä se palaa aikanaan. Emmeköhän lähettäisi
Albertia sukulaisten luokse Ruotsiin lepäämään?

— Aivan niin — sanoi Ivar Strömfeldt.

Kun Albert palasi, oli hän hajamieliseltä vaikuttava, ikäisekseen
pitkänhintelä nuorukainen, jonka musta tukka ja kellervä iho teki hänet
etelämaalaisen näköiseksi. Muistilahjakkuus oli lopullisesti mennyt.
Mutta jotakin oli jäänyt edellisistä vuosista: hyvin voimakas itsetunto
ja harrastuksen merkilliset nousu- ja pakovesikaudet: hän saattoi
innostua johonkin asiaan yltiöpäisesti, mutta väsyi tavallisesti pian
ja vaipui takaisin uneliaaseen velttouteen.

Ja sitten lukuhalu! Se oli herännyt hänessä uudestaan, mutta ei
enää historiaan eikä muihinkaan kouluaineisiin, vaan romaaneihin.
Tämä harrastus oli hänessä pysyväinen. Hän ahmi — maaten kesäisin
riippumatossa paperossia polttaen — (»Parempi julkisesti kuin salaa»,
sanoi äiti) — suunnattomat määrät romaaneja, ristiin rastiin, ilman
valikointia. Siinä ikäkaudessa, jolloin muut vielä tyytyvät Välskärin
kertomuksiin, oli hän täysi asiantuntija kaikkein uudenaikaisimpain ja
arveluttavimpain rikos- ja rakkausromaanien alalla.

Hyvä sydän hänellä oli ylpeydestään huolimatta. Jos hän näki jonkun
itkevän, vaikutti se häneen aivan fyysillisesti ja hän oli valmis
tekemään mitä hyvänsä. Kerran kaupungissa alkoi kerjäläinen kulkea
hänen rinnallaan ja kerjätä. Albert työnsi sille ensimmäisen rahan,
minkä löysi — se oli viisikymmentä markkaa — ja keskeytti kerjäläisen
kiitostulvan lyhyellä ja käskevällä: »Mene tiehesi!»

— Aristokraattisuutta — sanoi isä.

— Aristokraattisuutta ja jalomielisyyttä — sanoi äiti.

Albertin ollessa keskiluokilla sai äiti yllytetyksi hänet lukemaan
yhden luokan yli. Se onnistuikin kotiopettajain, kunnianhimon ja
nousuveden avulla. Mutta sitten oli hän seuraavan vuoden niin väsynyt
ja veltto, että sai keväällä kahdet ehdot.

— Inkvisitsioonilaitos koko koulu, hirvittävä inkvisitsioonilaitos! —
sanoi äiti. Ja Albert otettiin pois.

Hän ilmestyi vihdoin takaisin ylimmälle luokalle, täytenä herrana
kaikkine herrantapoineen; — toverit ihailivat häntä kaukaa, mutta
eivät rakastaneet. Rehtori kutsui hänet kerran kansliaan. Oli kerrottu
— rehtori katseli alaspäin — että Albert istuisi ulkona ja käyttäisi
väkijuomia. Oliko se totta?

— Ei — vastasi Albert ja punastui.

— Sitähän minäkin — sanoi rehtori. — Alberthan on hyvästä kodista.

Albert puhui tavallisesti totta, ei moraalisista syistä, joita hänellä
ei ollut, vaan sentakia, että ei yksinkertaisesti viitsinyt valehdella,
kun kotona ei tarvinnut, ja senkin takia, että valehteleminen oli
hänestä yleensä jotakin tympäisevää, joka kuului nousukkaille ja muille
sellaisille. Sen, että hän tällä kertaa tietoisesti valehteli, koetti
hän kuitata olkapäitten kohauksella. Jostakin merkillisestä syystä piti
hänen kuitenkin sitä itselleen puolustaa. Se on nyt niin pieni asia,
ajatteli hän, yksi sana sinne tai tänne, kun se ei ole tapa. Sitäpaitsi
käytettiin kotonakin alkoholia, ja kaikkein viimeksi tuli hänestä
juoppo, se on varma. Eihän hän juonut, jos joskus vähän ottikin ruuan
tai kahvin kanssa niinkuin kotona. Pikku juttu. Vanhentunut pykälä
koululaissa, sanoisi äiti hetkeäkään arvelematta — tätä ajatellessaan
Albert hiukan hymyili äidin ainaiselle innolle keksiä selityksiä. Miten
olikaan, kaikista todisteluistaan huolimatta ei Albert kotvaan saanut
mielensä pohjalta torjutuksi sitä tiedotonta moraalista itsesyytöstä,
että oli tehnyt jotakin likaista, eikä sitä tympeää tietoisuutta, että
hänelle tarjoutui tilaisuus olla mies, mutta hän ei ollutkaan mies.

Ja Albert tuli ylioppilaaksi. Eräänä kevätiltana sai rouva Strömfeldt
onnellisena kertoa tämän Marielundin vieraille — »niin se aika kuluu»,
lisäsi hän huokaisten.

— Albertin malja juodaan sampanjassa — sanoi Ivar Strömfeldt. —
»Hyvät naiset ja herrat! No niin... aivan niin!» — Mutta kun hänestä
itsestäänkin tuntui, että puhe ehkä jäi hiukan lyhyenlaiseksi, kiiruhti
hän lisäämään. — »Veli apteekkari, eiköhän sitten otettaisi sitä: 'Ack,
i Arkadien även jag har varit'...»

Ja mitä nuoriherra tulisi lukemaan, jos sai luvan kysyä.

Olihan sitäkin ajateltu, vaikkei mitään varmaa päätöstä oltukaan
vielä tehty. Ivar oli ehdottanut lakia, mutta se ei oikein sopinut
Albertin luonteelle. Oli arveltu sitäkin, että hänelle ostettaisiin
maatila, mutta Albertin lahjat viittasivat ihan toisaalle, rauhalliseen
tutkimustyöhön. Sittenhän saataisiin nähdä. Hän nyt ensin ehkä
lepäilisikin hiukan, kun ei ollut mitään kiirettä hankkia virkaa. Joka
tapauksessa hän tulisi väittelemään.

Niin tietysti.

Ja Albert lojui taas kesän riippumatossa ja luki romaaneja. Syksyllä
hän lähti Helsinkiin komeine, hyvin varustettuine kapsäkkeineen,
alkaakseen opinnot humanistisessa tiedekunnassa — »kaikki suurmiehet
ovat olleet humanisteja», kuten hän sanoi.

Alkuopintojen koulumaisuus kyllästytti hänet pian, ja hän luopui
niistä. Nehän voisi suorittaa sitten joskus myöhemmin siinä sivussa;
eiväthän sellaiset pienet tekisi mitään vastusta, kun on selvä järki.
Hän kuunteli — sivistääkseen itseään — mitä erilaisimpia luentoja,
mutta huomasi sitten, että niiltäkin voi jäädä pois. Hän osti suuret
määrät kaunokirjallisuutta ja luki sitä, jälleen ristiin rastiin, niin
että tuskin muisti, mitä oli lukenut. Joka tapauksessa tuli hänen
lueskelunsa tietoon ja hankki hänelle, yhdessä hänen itsevarman,
väsähtäneen kriitillisen olemuksensa kanssa, sen maineen, että hänellä
oli hyvä maku.

Kun hänellä lisäksi oli runsaasti käyttövaroja, sai hän paljon
tuttavuuksia itseään vanhemman ikäluokan keskuudessa. Hän painui sen
piiriin kuin itseoikeutettuna; sai korvaansa kaikenlaisia sopivia
lauseita ja käänteitä, joita alkoi käytellä tottuneesti. Jossakin
jälki-istunnossa, pikkutunneilla, tutustui hän tohtori Hakasaloon,
fonetikkoon.

— Mitäs me tässä — saman osakunnan miehet, minä olisin Kalle. Vai
filologi se on tämä velikin? Tietysti. Ja mikä pääaine? — Vai ei
vielä valittu, jaha, niin, niin. Mutta järjestetäänpäs se asia tässä
kohta. Mitenkä olisi kansantalous? — Vai poroporvarillinen, he he,
vai niin, vai niin, veli on satiirinen. Entä kielet, jalo ala? — Vai
ei niitäkään... no ei sitten. Entäs... mutta nytpä minä tiedän —
Hakasalo näpsäytti sormiaan — nytpä minä tiedän jotakin, joka sopii
juuri tuollaiselle hienolle herralle kuin veli on! Terve sen päälle!
Se on taidehistoria! Fiini aine! Taide on kulttuurin korkein aste;
sen tutkijan täytyy tuntea kaikki muu. Veli on siihen kuin luotu.
Veljellä on kaikki edellytykset, vanha kulttuuri, hienostunutta makua,
rahaa — suurenmoista! Tästä tulee vielä hyvää — tuo kirkas ja makea
antaa aatteita, terve! Ja muistakin kiittää minua väitöskirjassasi
siitä, että olen sinut tälle arvokkaalle tutkimusalalle ohjannut. Sinä
kirjoitat väitöskirjan vuodessa, käyt ensin hiukan Italiassa, siinä se
on! — Mitä veli sanoi, kandidaattiko? No, sen sinä suoritat huoleti
kahdessa vuodessa, usko minua! Jos minä olisin vielä alkamassa — kunpa
olisinkin, eikä olisi näitä velkoja! — niin varmasti kahdessa vuodessa
suorittaisin. Ei siinä tarvita kuin sisälukutaitoa, ja päätä tietysti,
se on selvä. Mutta sitähän sinulla on! Kyllä minä neuvon, terve! Eikös
veli tilaisi vähän lisää?

Albert palasi innostuneena asuntoonsa ja kirjoitti vielä samana
yönä kirjeen kotiin. Enemmän turhamaisuudesta kuin kiintymyksestä
vanhempiinsa kirjoitti hän aina kotiinsa pitkiä ja huoliteltuja
kirjeitä, vähän teatteria ja musiikkia isälle, sensatsioonijuttuja
äidille ja säännöllisesti hiukan »kaunokirjallisuutta», talvisen
Esplanaadin kauneutta, merivaikutelmia Luodolta. Albert tiesi, että
äiti luki tai selosti kirjeistä seurapiirilleen valittuja kohtia, jotka
ylläpitivät hänestä hyvää käsitystä kotipitäjässä.

— Eikö se ollut kaunista, Ivar? — kysyi rouva Strömfeldt laskien
kirjeen kädestään.

— Hyvin kaunista — vastasi Ivar Strömfeldt ja haukotteli lehtensä
takana.

— Kuinka se nyt olikaan. »Taide on kulttuurin korkein aste,
taidehistoria avaa huimaavia näköaloja kulttuuriin kokonaisuudessaan»
— kyllä se Albert osaa! — »mutta sentakia täytyy taidehistorioitsijan
myöskin tuntea kaikki muu, historia, filosofia, kirjallisuus,
kansanelämä — —» Niin niin, Albert on kovin perusteellinen kaikessa.
Tuo tohtori Hakasalo näyttää pitävän häntä erikoisen lahjakkaana...
Niin niin, niinhän Albert onkin... Hauskaa, että hän on saanut
sellaisen miellyttävän tuttavuuden... mitähän Hakasaloja se on,
olisikohan sen äiti Haglundeja?... Ja sitten — rouva Strömfeldt
nosti uudelleen lorgnettinsa — täällä on vielä. »Kun nyt olen kauan
harkittuani valinnut taidehistorian pääaineekseni, olisiko pappa
taas niin kiltti ja lähettäisi omalle ainoalle pojalleen vähän rahaa
voidakseni hankkia alaa koskevaa kirjallisuutta?» — — —

Albert osti pari hyllyllistä hienoja, kuvallisia koruniteitä, joita
oli hauska pitää käsissään ja katsella. Hän lukikin niistä muutamia,
vieläpä kirjoitti niiden nojalla pienen kirjoitelman, jota kiitettiin.
Sitten tuli taas pakoveden aika ja hän kävi käsiksi romaaneihin. Ei
se taidehistoriakaan ollut sentään sen kummempaa. Hän suorittaisi
sen kyllä hyvin pian, joskus. Lukisi valmiiksi sitten tenttiaikana
muutamissa viikoissa.

Näin kului joitakin lukukausia. Albert nousi myöhään ylös, käveli
aamiaisen jälkeen tunnin terveydekseen ja joi sitten vakinaisessa
kahvilassaan aamupäiväkahvin lehtiä lukien. Jos sattui vanhempi toveri
pöytään, arvosteltiin asioita ja ihmisiä. Albertin oma ikäluokka,
jonka kanssa hän ei seurustellut, kuitattiin helposti. Ne, jotka
lukivat nopeasti, olivat strebereitä, hitaasti lukevat olivat tyhmiä
ja nahjuksia. Mitä häneen itseensä tuli, oli hänellä pääaineensa
laudatur koska hyvänsä valmiina, kun vain viitsi pistäytyä tentissä.
Mikäli professori nyt lainkaan tulisi vaatimaan tenttiä. Muuten,
hän luki parhaillaan Anatole Francea, alkukielellä. Suurenmoista!
Kimaltelevan terävää! Mitä ne meikäläiset sellaisen rinnalla — Albert
teki halveksivan kädenliikkeen — suomalaista kirjallisuutta hän ei
lukenutkaan. Sen lukeminen kuului kouluasteelle.

Jos hän yhdytti hyvän tuttavan kahvilassa, voivat he sieltä suoraan
siirtyä johonkin parempaan ravintolaan päivälliselle. Muuten meni
Albert asuntoonsa, oikoili jäseniään, katseli kirjain kansia, luki
haluttomasti sivun, pari, jos luki, ja heittäytyi sitten sohvalle
pitkäkseen. Siinähän se olikin sohvapöydällä Anatole France. Illalla
oli ensi-ilta ruotsalaisessa teatterissa.

Erään osakunnan kokouksen jälkeen tuli inspehtori puhuttelemaan. — Ivar
Strömfeldtinkö poika? — Hän tunsi isän ylioppilasajoilta, terveisiä
isälle. Herra Strömfeldthän opiskelee taidehistoriaa, aikoiko hän
yliopistoon? Olisi hauskaa, että tulisi suomalaisia tiedemiehiä. Kuka
oli muuten hänen mielitaiteilijansa? Albert ei ollut varustautunut
tähän ja joutui varmuudestaan huolimatta pulaan. Niin, oikeastaan,
tavallaan, kuinka hän sanoisi, Michel Angelo, se tahtoo sanoa
psykologisesti, niin, ja myöskin Rembrandt. — Vai niin, vai myöskin
Rembrandt — sanoi inspehtori ja katsoi häntä nopeasti silmiin. — Oliko
herra Strömfeldt aikonut käydä ulkomailla? Siitä voisi olla hyötyä.

Albert lähti pois raivostuneena itseensä. Hän oli ollut auttamattoman
tyhmä. Michel Angelo, Rembrandt — niinhän vastaisi jokainen
seminaarilainen! Persoonallisuuden tunsi persoonallisista mielipiteistä
ja ihanteista. Hänellä ei ollut —. Pitikin olla niin varomaton. Hän
oli täydellisesti nolannut ja paljastanut itsensä inspehtorille, joka
tietysti piti häntä idioottina. Ja sai pitää. Albert etsi kirjoistaan
pari tuntia mielitaiteilijaa, mutta ei löytänyt. Samalla teki hän
päätöksen — jonka samana iltana kirjoitettu kirje tiedoitti kotiin —
että hänen täytyisi niin pian kuin mahdollista päästä opintomatkalle
Italiaan, eräitä tutkimuksia varten.

Ja taas kaikuivat gluntit Marielundin salissa, niin että viinilasit
helisivät pöydällä, ja taas tuli Albertin kirje vuorollaan esiin.
Osakunnan inspehtori oli puhellut Albertin kanssa hyvin ystävällisesti
ja katsonut välttämättömäksi, että Albert kohta lähtisi ulkomaille
laajentamaan näköalojaan; Albert ei vaatimattomuudessaan ollut sitä
ennen ehdottanut. Herra inspehtori oli pitänyt varmana, että Albertista
tulisi yliopistomies.

— Niin, niin — sanoivat vieraat hartaasti. — Rouva Strömfeldtin enohan
oli ollut huomattu esteetikko. Sieltäpäin ne tietysti olivat lahjat. —
Eikö Albert-maisteri ollut hiukan iso-enonsa näköinenkin, ilmeeltään,
kuinka minusta tuntuu?

Albert sai ihmeekseen vastauksen isältä, eikä, kuten tavallisesti,
äidiltä. Vielä enemmän kummastutti kirjeen sisällys. — — — »Ja sitten,
jos tutkimustesi kannalta suinkin on mahdollista, olisi hyvä, että
ulottaisit tällä kertaa matkasi vain esim. Saksaan. Mamma puolustaa
kyllä Italiaa, niinkuin hän nimenomaan käski huomauttaa. Mutta
minulla sattuu nyt juuri olemaan eräitä suurempia maksuja, niin etten
valitettavasti parhaalla tahdollanikaan voi järjestää sinulle isompaa
matkakreditiiviä.»

— Mitä maksuja? — nyrpisti Albert nenäänsä lukiessaan. — Tarvitseeko
papan sitten kirjoittaa poikittain kaiken maailman M.M.isteille ja
maksaa minun perinnöstäni? Sellainen lallus koko pappa! Niinhän
mammakin sanoo.

Albert-raukka — niinkuin rouva Strömfeldt viimeisessä kirjeessään
kirjoitti — sai siis tyytyä Saksaan. Mutta hyvä niinkin. Hän ei
ottanut asiaa lainkaan niin traagillisesti kuin hänen äitinsä
kuvitteli. Pääasia, että pääsi hiukan tuulettumaan eikä tarvinnut
aina olla Marielundissa elävänä esimerkkinä siitä, kuinka hauskaa
on, kun vanhemmat saavat iloa lapsistaan. Se oli alkanut vähitellen
tympäistä. Albert kiersi Saksan huomattavimmat kaupungit — kirjoittaen
tunnollisesti innostuneita postikortteja kotiin — haukotteli
taidemuseoissa, luki hotelleissaan romaaneja ja tutki kahviloissa
elämää. Ibsenkin oli istunut paljon kahviloissa. Huvittelupaikat eivät
häntä houkutelleet, hän oli jo huvitellut. Kaikkein hauskinta koko
matkassa — oli niin kuumakin! — oli istua hienojen hotellien hallissa,
pehmeään nojatuoliin uppoutuneena, sikaari suussa, ja tarkastella
meneviä ja tulevia. Tunsi olevansa suuressa maailmassa ja tunsi itsensä
niin kosmopoliitiksi!


II.

Matkalta palattuaan syyslukukauden alussa ei Albert viitsinyt
käydä kotonaan Marielundissa, tehden syyksi jotkut »keskeneräiset
kirjoitukset ja yliopistossa taas alkavat opinnot». Lukukausi meni
ulkomaanmatkan painolla, muistojen varassa, joille aina sai kuulijoita.
Saksalaiset olivat, ahkeruudestaan huolimatta tai ehkä juuri sentakia,
hyvin keskinkertaisia, niinkuin heidän sampanjansakin. Sampanja olikin
tavallaan kulttuurin mittapuu. Mutta olihan siellä kaikki toki sentään
toista kuin täällä Suomessa. Berliinissä tutustui hän persoonallisesti
Saksan nykyjään etevimpään näyttelijättäreen, intresantti tuttavuus.
Badenissa oli hän samassa seurassa erään suurherttuallisen korkeuden
kanssa, joka oli kuin hyvinvoipa oluenpanija. Saksan taideko? —
Rappiolla niinkuin kaikkialla muuallakin. Mutta museoissa eräitä
hyviä kankaita, Dresdenissä esimerkiksi sikstiiniläinen — suorastaan
musiikkia! Berlin oli Münchenin rinnalla _parvenu_, München edusti
vanhaa ja soliidia kulttuuria.

Lukukauden lopussa huomasi Albert, ettei hän taaskaan ollut tehnyt
mitään. Ja mitä hän oikeastaan tekisi? Lukeminen oli entistäänkin
ikävämpää matkan jälkeen, ja alkuopinnot — niitä hän ei enää ikinä
viitsisi suorittaa! Oppiarvot, ne olivatkin oikeastaan hyvin
poroporvarillisia etikettejä. Sen ja sen tämä herra osaa ja tietää,
ei muuta. Niinkuin ei sitä nyt voisi tietää ja olla sivistynyt ilman
niitäkin! Päinvastoin; komeampaakin olisi olla tutkija, joka ei kulkisi
kaikkien tallaamia sovinnaisia latuja, tutkija tai kirjailija, joka
löisi itsensä läpi, ei sentakia, että hän on maisteri — jokainen
kansakoulunopettajahan on kohta maisteri! — vaan omain ideain
voimalla. Se olisi sitäpaitsi persoonallista, niin, se juuri olisi
persoonallista. Se oli päätetty; hän alkaisi kirjoittaa jotakin. Mutta
mitä? Matkastaanko? — Ei, hän oli jo puhunut itsensä tyhjäksi, eivätkä
hänen muistonsa sitäpaitsi, suoraan sanoen, paperilla näyttäisikään
miltään. Suullisessa kertomuksessa, varsinkin pikkutunneilla, sai
vapaammin hiukan noin tyylitellä, totuuttakin! Romaaninko tai jotakin
sentapaista? Sanoihan suomen opettaja aikoinaan, että hänellä on
selvä ja loogillinen tyyli. Ja olihan hän sitä viljellyt lukemisen
avulla. Hän kirjoittaisi jonkin nykyaikaisen elämänkuvauksen — ei,
ei taitaisi tulla mitään, hän ei viitsisi eikä jaksaisikaan eläytyä!
Talonpoikaisromaaninko? — äsh, kuinka Manta ja Mikko saivat toisensa!
Jotakin historiallista sen pitäisi olla. Nyt, nyt hän tiesi! Hän
kirjoittaisi jotakin historiallisen novellin ja esseen tai, jos niin
tahdottaisiin, koserian rajoilta. Se soveltuisi hänelle parhaiten.
Jotakin kevytaseista! Pikku akvarelleja, tapainkuvauksia... sirosti,
impressionistisesti. — Joku pieni kreivitär... pikantti rakkausjuttu
vapaalta kädeltä, keveästi paikallisväriä päälle! Kyllä hän... hyvä
tulee, juttu n:o 1! Joku hovi-interiööri, vähän kruununkimmellystä
ja kannustenkilinää, intriigejä ja kyyneleitä, jokin valtiosalaisuus
naisen käsissä, mainiota... juttu n:o 2! Onhan niitä aiheita.
Jonkun vanhan markiisittaren muistelmia — jospa tekisikin siitä
kehysnovellin: markiisitar kertoo! Sellainen kaikki-kokenut ja
kaikki-ymmärtävä markiisitar: myrsky ulvoi linnan ympärillä, mutta
keltaisessa huoneessa paloi iloinen takkavalkea, kun markiisitar
aloitti seuraavan kertomuksensa! — Materiaalia ja taustaa oli
historiallisessa kirjallisuudessa kuinka paljon hyvänsä, juonen
vapaa sommittelu oli hetkessä suoritettu, ainoa vaiva oli oikeastaan
puhtaaksikirjoituksessa!... Ja taas lähti kirje kotiin viemään tietoa,
ettei Albert ehtisi kuin korkeintaan pistäytyä jouluksi Marielundiin,
hän julkaisisi piakkoin, lukujensa lomassa, historiallisen
novellikokoelman. Historiallisesta novellista tulisi nähtävästi hänen
erikoisalansa. Äidin takia ei Albert vielä maininnut mitään siitä, että
hän ennemmin tai myöhemmin jättäisi luvut kokonaan.

Vastaus tuli seuraavassa postissa ja tällä kertaa taas isältä.
»Jobin posti», ajatteli Albert. »Iloitsen suuresti, rakas Albert»,
kirjoitti Ivar Strömfeldt, »että olet löytänyt oman tehtäväsi. Asiat
ovat kääntyneet sellaisiksi, että sinun täytyykin ruveta tulemaan
ilman meidän apuamme toimeen. Meillä ei ole enää mitään, emmekä me
vanhuksetkaan, surettaa sanoa, saa enää viettää joulua täällä rakkaassa
Marielundissa. Marielund menee kaikkineen ensi viikolla vasaran alle.
Diana ei enää koskaan viilletä näiden niemien nenitse; muistatko,
kuinka ihanasti se lensi kuohujen ylitse ja kuinka kauniisti se
kääntyi? Oma rakas Diana, minusta tuntui, että sillä oli sielu. Se
myytiin äsken Helsinkiin ja tulee varmasti purjehtimaan monta palkintoa
itselleen. Meidän elämämme on maksanut paljon, vaikka mamma ei sitä
ymmärrä, enempää kuin sitäkään, että voimme olla köyhiä (mamma on kovin
hermostunut). Jouduin suorittamaan pari takausta, maksoin ne mielelläni
vanhojen muistojen takia, vaikka ne lopullisesti kaasivatkin meidät.
Toivon saavani niin paljon pelastetuksi haaksirikosta, että sinä pysyt
pinnalla, kunnes saat lukusi päätetyiksi. Ja meistähän, mammasta ja
minusta, ei sitten enää ole väliä, me olemme laulaneet laulumme loppuun
ja löydämme varmaan jostakin sukulaisista vanhuuden-sopen.»

Albert jäi istumaan kirje kädessä.

»Tempora enim mutantur» oli hän kuulevinaan kuin jostakin kaukaa.
Niinkuin isä olisi laulanut tuttua glunttia särkyneellä tenorillaan,
lepattavain pianokynttiläin valossa. Marielundissa olisi kohta autiota
ja pimeää, laudoitus ikkunain edessä ja puutarha villinä. Siellä
oli kuitenkin hauska olla. Isä raukka, joka niin piti Marielundista
— niin hyvä toisaalta, mutta heikko. Niin juuri, heikko. Mihinkäs
ne muuallekaan veisivät, gluntit ja metsästysjutut! Keppi käteen
ja maantielle! Kukas käski erota virasta kahden vuoden palveluksen
jälkeen, mitä lienee tehnyt kommelluksia, siinä se! Sellainen
hyvänahkainen nahjus, jonka rakkaat laulajaveikot olivat käärineet
sormensa ympärille ja nauroivat takana, mutta pappa vain: kiitoksia,
kun saan maksaa teidän puolestanne! Ihanteellista, kovin ihanteellista!
Albert naurahti kylmästi. Ja mamma toinen hyvä: suku-ylpeä,
aateliskipeä, pojallaan suurenteleva, kaikessa suurenteleva.
»Apteekkarissa oli niin ja niin, meillä pitää olla parempaa.» Se on
ollut sellaista säästetään-tulitikkuja-ostetaan-sampanjaa-politiikkaa.
Olisi pitänyt säästää sampanjaa ja ostaa tulitikkuja. Nyt ne viulut
maksetaan! Ja minä en huoli mistään pelastusrenkaasta, tullaan
tässä toimeen ilmankin! Johan sitä jo toki osataan rantaan uida —
osannevatkohan muut!

Albert ei ollut lopuksi niinkään pahoillaan siitä, mitä oli
tapahtunut. Se vain ikäänkuin etäännytti vanhemmat kauas hänestä; hän
ei ollut koskaan ollut heitä oikein lähellä. Hän tunsi melkein kuin
kasvaneensa; nyt saattoi hän näyttää, mihin kelpasi. Tämän varjolla
sai paremmin heittää luvutkin kesken. Olo tuntui niinkuin vapaammalta
ja tanakammalta, kun ei ollut mistään eikä kenestäkään riippuvainen.
Hänellä oli kykyä ja hänellä oli suhteita, kyllä hän... Hyräillen hän
lähti kaupungille. Tuolla tuli Hakasalokin vastaan, parahiksi.

— Terve, veli, ajattelin juuri sinua. Eikös mentäisi Kämppiin
haukkaamaan aamiaista? — ehdotti Albert.

Kun he olivat mukavasti istuutuneet pöytään, kysyi Hakasalo:

— Mitä sinä muuten nykyjään hommaat, luetko sinä?

— Kotitarpeiksi.

Albert sytytti huolettomasti paperossin. — Ja viimeksi olen pannut
kokoon novellikokoelman.

— Älä! — Hakasalo katsahti mielenkiinnolla ylös ruokalistasta. — Mutta
sehän on hauskaa! Ja minkälaisista aiheista?

— Ne ovat eräänlaisia rokokonovellejä.

— Mainiota! Se juuri sopii sinulle. Se tulee olemaan intressantti
debyytti. Sinun kyvylläsi, sinun tyylilläsi... ah! Ei, kyllä meidän
välttämättä täytyy ottaa viiniä! Koska kirjasi ilmestyy?

— Kevätpuoleen.

Viini lämmitti miellyttävästi. Ravintolassa oli arvokas ja asiallinen
vanhain herrain tunnelma näin aamupäivällä.

Vähän ajan päästä uskoi Albert itsekin novellikokoelmaansa yhtä
lujasti kuin Hakasalo. Eihän hän oikeastaan alun alkaen tarkoittanut
sanoa, että se oli valmis, mutta koska Hakasalo sen niin käsitti, niin
olkoon menneeksi! Sehän oli pieni asia, mitä hän sitä oikaisemaan! Ja
vähentämään Hakasalon vilpitöntä iloa... niinkuin näytti. Eihän se
ollut sitäpaitsi väärinkään sanottu, valmishan se olikin, tavallaan.
Puhtaaksikirjoituskysymys. Ja kun Hakasalo joi kirjailija Strömfeldtin
maljan, oli se Albertista niinkuin ollakin piti. Aivan niin, kirjailija
Strömfeldt.

Keskenkaiken, suomalaista kirjallisuutta arvosteltaessa ja köykäiseksi
havaittaessa, kysäisi Albert kuin sivumennen, tulisiko Hakasalo
takaajaksi pieneen paperiin. Ei sitä viitsisi aina isäukkoakaan vaivata.

— Veli mairittelee minua — sanoi Hakasalo. — Tietysti. Jo nyt toki
rikkaalle runoilijalle. On sitä oltu köyhäinkin runoilijain papereissa.

Sepä kävi helposti. Albert maksoi tahallaan suurella setelillä
osoittaakseen, ettei hän vielä ollut tyhjä. Sikaari suussa lähtivät
he hitaasti kulkemaan aamupäivän Esplanaadia. — Merkillistä, kuinka
muutamilla ihmisillä näyttää aina olevan kiire — puheli Albert. — Se
on eräs vissi laji ihmisiä, ne eivät kiireestään huolimatta saa sen
enempää aikaan. Toiset osaavat järjestää paremmin, tekevät työtä,
mutta ehtivät myöskin nauttia elämästä... lahjakkaat. Elämän voi itse
asiassa järjestää aika miellyttäväksi elää. Ainainen kiire ja touhu on
keskinkertaisten ja poroporvarien tunnusmerkki.


III.

Albert sai lainan, ja hänen elämänsä jatkui niinkuin ennenkin;
moitteettomasti puettuna, arvosteleva ilme kasvoilla hän edelleen
käveli joka-aamuisen kierroksensa, mikä vanhaan tapaan päättyi
kahvilaan. Hänen ryhtinsä oli kenties vielä entisestäänkin varmistunut
— hänet tunnettiin ja hänestä puhuttiin kahviloissa ja ensi-illoissa.

Vaikka »puhtaaksikirjoitus» yhä vielä olikin suorittamatta, oli
Hakasalo ja hän itsekin pitänyt huolta siitä, että novellikokoelma
tuli tiedoksi piireissä. Mikä merkillinen sesam tuo novellikokoelma
olikaan! — Se avasi Albertille monen kirjallisen salongin ovet ja
hankki hänelle uusia lähempiä tuttavuuksia sekä esteettistä arvovaltaa,
jota kuunneltiin. »Intressantin näköinen, tuo nuori kirjailija
Strömfeldt», sanottiin, »hänen novellikokoelmansa kuuluu olevan
erikoisen huomattava». Mutta kevät tuli, eikä kirjaa kuulunut. »Se on
sillä lailla», selitti Albert, »että minä vielä viimeistelen sitä, se
ei ole koskaan pois tieltä. Aho kirjoittaa moneen kertaan.» Hyvä, juuri
niin! Strömfeldt otti työnsä kovin vakavasti, mutta silläpä hän olikin
oikea taiteilija! Tuli syksy. »Niin, se minun novellikokoelmani! Se on
parhaillaan eräällä hyvällä ystävälläni, jonka arvosteluun ehdottomasti
luotan.» Tuli jälleen kevät. »Kyllä se on viipynytkin, se minun
kirjani! Se oli jo kustantajalla, mutta otin sen vielä sentään pois.»

Siihen kevääseen saakka Albert kesti. Hän oli käyttänyt luottonsa
loppuun, myöskin »pelastusrenkaan», ja eli viimeksi käsilainoilla.
Hänen vanhempansa olivat pelastuneet sukulaistensa luokse Ruotsiin.

Eräänä kesäkuun alkupäivänä istui Albert yksin huoneessaan ja sytytti
hermostuneesti paperossin toisensa jälkeen. Nousi, käveli ja istuutui
jälleen. Tympäisi, kaikki tympäisi. Kulunut sohva, keinutuoli, joka
narisi, pöly huonekaluilla ja ikkunoissa. Vuokrarouva, joka silloin
tällöin teki asiaa huoneeseen vain vakoillakseen mitä hän toimitti ja
jonka huulilla pyöri alituisesti, vaikka toistaiseksi julkilausumatta,
kysymys vuokrasta — Albert tunsi sen, vaikka ei edes kääntynyt
katsomaan. Yksinäisyys tympäisi; huoneessa tuntui ihan, että toverit
olivat jo taas lähteneet maalle. Monta kertaa niinkuin helpotti, kun
tiesi, että niitä oli saatavilla; nyt ei ollut. Vaikka vieraantunuthan
hän oli entistä enemmän kaikista. Hän oli jo kauan aikaa aavistanut
senkin, että hänestä puhuttiin pilkallisesti, kun hän lähti joukosta.
»Novellitko? — eihän niitä ole muualla kuin hänen fantasiassaan»,
kuuli hän kerran eteiseen, palatessaan ottamaan keppiään, »ei missään
muualla; eihän se ole koskaan tehnyt muuta kuin kävellyt kadulla, koko
mies». Sanoja seurasi naurunrähäkkä. Albert puri hammasta muistaessaan
tätä; hänen oli tehnyt mieli hyökätä sisään ja piestä puhujaa, lyödä
verille. Mutta hän oli juuri silloin saanut siltä lainaksi.

Raha-asiat, nehän ne olivat pahimmat kaikista. Ne olivat pakottaneet
ylläpitämään toveruussuhteita, jotka hän muuten aikoja sitten olisi
katkaissut. Ne olivat pakottaneet loputtomiin nöyryytyksiin. Kun olisi
rahaa, niin kyllä hän näyttäisi niille, koko joukolle! Mutta kun ei
ollut. Ei nytkään sen vertaa, että olisi saanut päivällistä. Vaikka oli
rikkaaksi syntynyt. Kyllähän hän tekisi vaikka mitä, kun ei tarvitsisi
joka päivä aina uudestaan juosta kokoon aamiaista ja päivällistä ja
illallista. Rahaa piti saada! Vaikka sinisen kiven sisästä!

Albert istuutui taas pöytänsä ääreen. Hän tekee sen sittenkin. Siinä on
ainoa pelastus.

Ja kynä alkoi jälleen liikkua paperilla. Ensin epävarmasti ja
vaivalloisesti, sitten aina varmemmin ja rohkeammin kirjoitti se yhtä
ainoata nimeä. K. Hakasalo, K. Hakasalo... Kas, niin, tuo näytti jo
hyvältä. Arkki oli kohta täynnä.

— Mutta entäs jos — käsi pysähtyi taas ja vapisi — mutta entäs jos
käy nytkin... samalla tavalla! — Albert näki yht'äkkiä edessään
serkkunsa, hienon virkamiehen, vihasta vapisevan hahmon, jonka nimen
hän oli kerran kirjoittanut. Serkku kiljui ja ärjyi, mutta tunnusti
kuitenkin nimensä ja maksoi, »suvun takia», niinkuin hän sanoi, »mutta
en kaikenlaisten deekis-herrain takia». Albertin kasvoja kuumotti
ja kirveli kuin piiskan jäljeltä. Jospa kuitenkin jättäisi tämän...
Mutta mistä hän ottaa rahat vuokraan ja laskuihin ja käsilainojen
maksamiseen? »Novellitko? — eihän niitä ole muualla kuin hänen
fantasiassaan», oli hän samalla kuulevinaan. Raivostuneena hän alkoi
kirjoittaa edelleen.

Tunnin päästä hän istui pankissa sammunut sikaari kädessä ja odotti
johtokuntaan viedyn vekselinsä kohtaloa. Hän oli ottanut rohkaisuryypyn
ja kävellyt moneen kertaan pankin oven ohi ennenkuin tuli. Meneeköhän
se läpi? Lapsellista, tietysti se menee. Ja jos ei mene, niin syteen
tai saveen, tämä oli ainoa pelastus! Hän otti sanomalehden, mutta pani
sen pois huomatessaan sen ilmiantavan käsien vapisemisen.

Merkillisen kauan se tänään viipyikin! No, hänen nimensä ei enää
maksanut paljon — herrat pohtivat. On hauska antaa herrojen pohtia,
pohtikoot, siitä ne palkankin saavat. Hänen paperinsa on nähtävästi
johtokunnan tärkein asia tällä kertaa! Mutta entäs jos — äsh, turhaa
hermostumista, hermotkin alkavat mennä pilalle. Tämä pelastaa taas
hänet vähäksi aikaa — saa olla viimeinen kerta, tällainen temppu.
Hätä ei lue lakia, tämä on oikein jännittävää. Hän hautautuu kesäksi
jonnekin, vaikka Suursaareen. Parantaa hermonsa. Istuu viimeinkin
niin kauan yhdessä kohti, että saa sen novellikokoelman. Se täytyy
saada, se on pakko. Muuten ei voi enää elää. Kun vain pääsee alkuun,
sittenhän se menee. Kaikilla paremmilla kirjailijoilla on ensin
ollut vaikeuksia... Sitten näkevät, mikä mies hän on... Eivät naura
enää... Hän se lopuksi nauraa, sille, että on niin helposti pettänyt
ihmisten herkkäuskoisuutta. Monta vuotta. Hän kirjoittaa siitä vielä.
Näyttää lopultakin olevan hyvin helppoa vetää ihmisiä nenästä...
Nyt! Nyt tuli joku johtokunnan ovesta ja sillä oli keltainen paperi.
Hyvä! — Ei, se ei vieläkään ollut minulle. Olisikohan — ei, mitä
turhia! Pitäisi piloillaan keksiä joku uusi juttu ja päästää se
liikkeelle, esimerkiksi, että olen perinyt... Olisi psykologisesti
mieltäkiinnittävää nähdä, kuinka kauan se menisi täydestä — kyllä se
menisi. Ihmisten tyhmyydestä, siitä se vasta tulisi oikea _comédie
humaine_...

— Herra Strömfeldt?

Hänen eteensä oli pysähtynyt joku outo mies. Silmänräpäyksessä Albert
käsitti, mistä oli kysymys; hänen sydämessään jysähti ja veri nousi
päähän.

— Minä... olen...

— Olkaa hyvä ja seuratkaa minua.

— Mitä te... tarkoitatte?

Vieras herra ei ollut huomaavinaan hänen kysymystään, ja samassa
käsitti Albert itsekin tehneensä virheen, puhuneensa epävarmasti, ja
puri huultaan. Ihmisetkin katsoivat. Hän kohautti olkapäitään. Oli
paras lähteä.

— Poliisikamariin, olkaa hyvä — sanoi saattaja ja alkoi kulkea hänen
rinnallaan.

Albert pysähtyi sytyttämään sikaariaan, piti koettaa olla rauhallinen.

— Kävelkää perässä, en minä karkaa — heitti hän sitten olkansa yli.

Levollisesti hän lähti astumaan pitkin Aleksanterinkatua. Päivä
paistoi, asfaltti huokui kuumuutta. Joitakin virkamiehiä tuli
vastaan matkalla päiväkahville. Kun ei vain tulisi tuttuja.
Vekselinväärennyksestä, ajatteli Albert. Tällaiselta siis tuntui
olla vekselinväärentäjä. Enhän minä tunne mitään... eikä se vielä
ole sanottu. Ei Hakasalokaan erottaisi nimikirjoitusta omastaan...
Kuinkahan ne keksivät? Kun vain pää pysyisi kylmänä, maailmaa tämä on.
Tuota kylttiä en ole koskaan huomannut, onkohan se ollut kauan, on
tainnut olla...

Hämärä ja viileä porraskäytävä toiseen kerrokseen. Albertin korvissa
humisi omituisesti. Pimeä eteinen, ovi oikealla, kun eivät nyt hermot
pettäisi, matala, voimakkaasti tupakalle tuleva huone, kaksi poliisia,
jotka kohta alkoivat pitää silmällä Albertia, niinkuin peläten
karkaamista, komisario pöydän takana. Pöydällä kirjoja ja papereita,
seinäalmanakka. Komisario — lihava, pienet, pistävät silmät — puhui
telefoniin jotakin, josta ei saanut selvää, kiusoittavan rauhallisesti
ja Albertista piittaamatta. Kun hän oli lopettanut, naulitsi hän
katseensa Albertiin, vain hetkeksi, mutta se pani Albertin muuttamaan
jalkaa. Sitten avasi komisario jonkin kirjan, hyvin rauhallisesti,
alkoi tehdä kysymyksiä Albertin henkilöllisyydestä ja kirjoittaa.
»Niinkuin asia jo olisi selvä», hermostui Albert, »ei se vielä ole
sanottu».

— Täällä on tämä pieni paperi — sanoi komisario sitten hitaasti ja otti
käteensä Albertin pankkiin jättämän vekselin. — Kuka on kirjoittanut
tämän toisen nimen K. Hakasalo?

— Tohtori Hakasalo tietysti.

— Jaha, jaha, tohtori Hakasalo. Koska hän sen kirjoitti?

Siinä oli varmasti ansa.

— Jokin päivä sitten, en muista varmaan.

— Jaha, jokin päivä sitten, jaha. Kas, kuinka ette muista sitä varmaan?

Albert kohautti olkapäitään. Tuo ei nähtävästi ollut vaarallinen. Mutta
samassa hänen ajatuksensa jostakin syystä sekaantui, hän ei millään
voinut muistaa, milloin Hakasalo oli lähtenyt kaupungista; tuo sen
mahtoi tietää. Albertin tuli kuuma ja hän hermostui taas.

— Siitä on ehkä noin viikko — sanoi hän, mutta huomasi kohta komisarion
katseesta tehneensä tyhmyyden. Mitä hänen piti mennä sitä sanomaankaan!
Ja vielä tarpeettoman kiireesti. Jospa ei Hakasalo silloin enää
ollutkaan kaupungissa.

— Noin viikko... hm. Kirjoititteko te samalla kertaa koko planketin?

Siinä oli taas ansa. Muste oli tietysti samaa.

— Kirjoitin.

— Myöskin summan?

Ahaa, nyt se on väärillä jäljillä! Ei, ei tuota tarvitse pelätä.

— Kirjoitin tietysti.

— Miks'ette vienyt sitä kohta pankkiin?

— Se on minun asiani.

— No no, teidän on parasta vastata.

— En silloin tarvinnut rahaa.

— Olisitteko vienyt, jos olisitte tarvinnut?

— Tietysti.

— Jaha, jaha, tietysti. Mutta minkä takia päiväsitte paperin viikko
sitten juuri täksi päiväksi? — Komisario oli taas naulinnut silmänsä
Albertiin.

Nyt oli piru merrassa. Hän oli unohtanut koko päivämäärän ja puhunut
itsensä pussiin! Puhe summasta oli tahallista harhaanjohtamista. Hän
oli klikissä.

— En muista... kai sattumalta.

— Vaikka olisitte voinut viedä vekselin ennenkin pankkiin! Kyllä se on
nyt paras, että herra tunnustaa...

— Mitä minun pitäisi tunnustaa?

— ... että herra on väärentänyt tämän K. Hakasalon nimen.

— En ole.

— Te olette.

— En.

— Jaha, jaha, kieltää — sanoi komisario levollisesti, samalla kun
kirjoitti taas jotakin kirjaansa. — No, puhutaan tuonnempana. Herra nyt
miettii asiaa.

Vähän ajan päästä käveli Albert edestakaisin pienessä
ristikkoikkunaisessa huoneessa; ikkuna antoi jonnekin takapihalle.
Että pitikin sen tyhmännäköisen poliisin saada hänet pussiin! Kuinka
hän niin sekaantuikin ajatuksissaan — tai oliko varmaa, että kävi niin
äkkiä; mitähän hän oikeastaan oli puhunut? Äsh, kun ei edes muista,
hermothan ne pettivät. Olisi pitänyt nauraa ja olla kyynillinen. Mutta
ei hän vielä onneksi ole tunnustanut eikä tunnusta. Se on pääasia,
siitä täytyy pitää kiinni. Hän peruuttaa kaikki, jos on sanonut jotakin
tyhmää, ja keksii jotakin, mitä tahansa. Syyttää hämmennystään. Kun nyt
vain ajatus pysyisi selvänä. Pitää tehdä suunnitelma, hän oli tyhmä,
kun ei sitä kohta tehnyt. Viisaasti, askel askeleelta — eihän niin vain
antaudu! Hakasalo tunnustaa varmasti nimen omakseen. Jo senkin takia,
että se on niin hyvin jäljitelty; sitä eivät muut osaisikaan. Mutta
jos ei tunnusta, entäs sitten? No niin — Albert huitaisi kädellään ja
istuutui lavitsalle — onhan sitten taas tämäkin koettu! Oscar Wildekin
istui vankilassa ja kirjoitti tunteellisen kirjan.

Vekselinväärennys! Se ei tuntunut lainkaan niin kaamealta ja
juhlalliselta, kuin sen ehkä olisi pitänyt tuntua. Pitänyt? — Niin,
siitä on rikoslaissa pykälä. Äsh, rikoslaki: rosvoja ja murhamiehiä
varten! Sellaista sattuu pankkimaailmassa joka päivä, ja vain pieni
prosentti tarttuu kiinni. Tilasto tarvitsi prosenttinsa, ja minä jäin
kiinni, Albert naurahti. Ja mitä se sitten on — vekselinväärennys?
Erään pienen muodollisuuden oikotie, pienenpieni valheenpoikanen,
jollaisia sovinnainen seuraelämä on täynnä. Marielundinkin
seurusteluvalheet — ai, ai, mitä karvaisia piruja, vaikka puhtoisessa
paidassa, niin että vain häntä näkyi! Olenko minä nyt sen huonompi? —
Sama Albert Strömfeldt kuin aamulla ennen kirjoittamista, sama herra,
paitsi etten voi tupakoida, kun ottivat pois tupakat! Niin tosiaan,
ottivat pois!

Muistaessaan tämän sai Albert kovan tupakan-nälän. Hänen kasvonsa
alkoivat hehkua. Hänen piti välttämättä saada tupakkaa. Hän rupesi
kolkuttamaan ovea, samalla nähdäkseen mitä siitä seuraisi.

Ei kuulunut mitään. Hän kolkutti kovemmin ja kovemmin — viimein
lähestyivät jostakin askeleet, ja avain kiertyi lukossa. Ovelle
ilmestyi merkillisen näköinen lyhyt ja totinen vartija, jolla leveillä
hartioillaan oli vartaloon nähden aivan liian suuri pää. Mies seisoi
omituisesti etukumarassa niinkuin vatsatautinen.

Albertin teki mieli purskahtaa nauruun.

— Minä tahtoisin tupakkaa.

Vartija kohotti kulmakarvojaan.

— Ei täällä saa.

— Mutta minun hermoni...

— Määräykset — sanoi vartija ja yritti lyödä oven kiinni, mutta Albert
sai jalkansa väliin. Taas hänen teki mieli nauraa, tilanne oli niin
koomillinen: hänen päänsä oli ovenraossa, ja edessä seisoi säikähtynyt,
vatsatautinen vartija. He katselivat hetken toisiaan. Albertin tuli
melkein sääli miestä, niin hullunkurista kuin se olikin.

— Mikä teitä vaivaa?

Nyt vasta vartija oikein hämmästyi; Albert olisi varmaan sillä hetkellä
voinut päästä hänen käsistään.

— Menkää nyt sisään, herra.

— Mutta mikä teitä vaivaa?

— Se on rinnassa.

— Miksette mene sänkyyn?

Taas katsahti vartija häneen ihmeissään ja pudisti senjälkeen päätään.

— Velvollisuus.

Sitten sai hän oven työnnetyksi kiinni.

Määräykset ja velvollisuus, se on niin tyypillistä! mietti Albert
huoneessaan. Jopa se olikin koko velvollisuuden ruumiillistuma, yritti
hän lyödä leikiksi, mutta se ei tahtonut onnistua; vartijan surkea
ulkonäkö vaivasi häntä. Äsh, poliisit vielä menivät mukiin, mutta
tuo viimeinen, oli sekin! Oikea kaleeriorja! — Sellaisilla juuri oli
velvollisuuksia. Niinkuin loppuunajetuilla kestikievarihevosilla.
Velvollisuus ja velvollisuus! Sehän nyt oli vasta, kuinka jokin
sana voi tarttua mieleen ja kiusata — olkoon! Mitä se häneen
kuului. Hänellä ei ollut koskaan ollut velvollisuuksia, niistä
ei puhuttu Marielundissa. Olipas, kerran oli! Yht'äkkiä leimahti
hänen muistossaan, ties mistä syystä, kohtaus rehtorinkansliassa
kahdeksannella luokalla — silloin hänellä oli velvollisuus, mutta hän
ei tehnyt sitä. Äsh, alan tulla sentimentaaliseksi, torjui Albert
muistoaan — huono merkki!

Taas tuli hänen mieleensä vartija. Sellaiset ne sitten minua
vartioivat, ajatteli hän, sellaiset alkuihmiset, sitten... linnassa.
Linnassa! Hän pysähtyi ja tarttui päähänsä. Hän ei jäisikään tänne
tähän koppiin, jysähti hänen mieleensä, hän joutuisi vankilaan...
kuritushuoneeseen. Hän ikäänkuin heräsi kylmään puistatukseen
ja hänelle selvisi nyt vasta, kuinka hänelle tulisi käymään.
Kuritushuoneeseen... tekemään koreja yhdessä kaiken maailman varkaitten
kanssa... Se pannaan sanomalehtiin... Sekö tästä tuleekin? Häpeä!...
Huone aivankuin vähitellen pieneni hänen silmissään ja puristi häntä;
hänen henkeään salpasi... Ja sitten jälkeenpäin: hän, entinen hieno
herra, soittamassa ovikelloja... huonosti puettuna, likaisena, parta
ajamattomana... tuttavat katsovat hänen ohitseen kadulla... Sekö
tästä tuleekin? Häpeä, häpeä! — ei ikinä, ei ikinä hän kestä sitä!...
Syömään luusoppaa atavististen, matalaosaisten murhamiesten kanssa...
hänen mielessään vilahti kuva Notre-Dame-kirkon paholaisesta, joka
järsii sääriluuta... Hänen teki mieli huutaa, mutta ääni ei kulkenut.
Ei ikinä, ennen vaikka mitä! Häntä puistatti kuin vilussa, ja ajatus
sekaantui sotkuiseksi vyyhdeksi... koti... Marielundin vieraat...
Hänestä tuntui yht'äkkiä samanlaiselta kuin pienenä, kun hän oli tehnyt
jotakin pahaa ja hänen äitinsä puolusti häntä, kunnes hän itsekin uskoi
syyttömyyteensä. Niin, syytönhän hän olikin. Eihän hän hetkeäkään ollut
ajatellut muuta kuin itse lunastaa takaisin vekselinsä, ja kaikki olisi
ollut hyvin. Se oli vain hätävara. Kun rahat loppuivat. Ja minkätakia
ne loppuivat? Papan avokätisyyden ja nahjusmaisuuden takia. Siinä oli
syy. Niinkuin koko kasvatuksessa... Albert on nero ja rikas... Albertin
ei tarvitse tehdä mitään. Siinä se; hän oli ollut heidän kunnianhimonsa
leikkikalu, ei mitään muuta. Tähän se oli vienyt, sentakia hän istui
tässä. Syyttömästi... tämä häpeä...

Albert nyyhkytti.

Hänen heikoissa ja sairaissa aivoissaan meni kaikki sekaisin, katkeruus
ja häpeäntunne, oikea ja väärä, nykyisyys ja menneisyys. Tuollainen
hieno herra... sinä suoritat hyvin nopeasti... kuritushuone...
murhamiehet... vartija... velvollisuus... mikä oli velvollisuus?...
Mitä hänen pitikään tehdä?... Pois, pois, ennenkuin ne tulevat ja
vievät... Liikkuiko joku käytävässä? Hän ei kestä tätä häpeää. Ei ikinä
kuritushuoneeseen, ennen vaikka mitä! Nopeasti, nopeasti, nyt on kiire!

Rasahtiko lukko? — Aivan varmasti se rasahti... Albert oli
silmänräpäyksessä huomannut ikkunaristikon ja sen välimatkan lattiaan.
Käsi tarttui kesäpuvun vyöhön...

Vapisevin käsin ja koko ruumiin täristessä ryhtyi hän kuumeisella
kiireellä suorittamaan elämänsä viimeistä työtä, kiinnittämään
vyötä ikkunaristikkoon. Pian, pian, nopeasti, nopeasti! Häpeä,
velvollisuus... tämä oli velvollisuus!








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VÄÄRÄÄN HAUTAAN ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.