Onni maallinen : Murhenäytelmä

By Lauri Haarla

The Project Gutenberg eBook of Onni maallinen
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Onni maallinen
        Murhenäytelmä

Author: Lauri Haarla

Release date: March 5, 2025 [eBook #75535]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1921

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ONNI MAALLINEN ***





ONNI MAALLINEN

Murhenäytelmä


Kirj.

LAURI HAARLA





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1921.





HENKILÖT:

ZENOBIA, Palmyran kuningatar.
Athenodorus, hänen 16-vuotias poikansa.
LONGINUS, filosoofi.
KLEANTES, kreikkalainen kuvanveistäjä.
ELISA    |
TADMAR   | hovinaisia.
CHARISBE |
NIMROD, neuvonantaja.
GESER, kristitty saarnaaja.
TAURUS, goottilainen päällikkö.
LANKHA, Athenodoruksen hoitaja.
KÄTYRI.
Kansaa, sotilaita, paimentolaisia, orjia.

Tapahtuu Palmyran keitaalla Tadmorin kaupungissa.



I NÄYTÖS.


Näyttämö:

Tadmorin kuningaspalatsin terassi. Vasemmalla palatsin pääty, josta
merkkinä pari pylvästä, porrasaskelmaa ja taempana torniulkonema
akkuna-aukkoineen. Vasemmalla taka-alalla terassia ympäröivän
kivikaiteen ulkoilemasta kapeat portaat linnanpuutarhan sisäpihaan sekä
leveät portaat oikealle suureen puutarhaan, josta kohoo näkyviin pari
raskain lehdin taipuvaa puuta, antaen aavistuksen puutarhan runsaudesta
ja vanhuudesta. Kaide päättyy porrasaakkojen kohdalla tarullisiin
petokuviin. Taka-alalla punainen telttakatos upeine pöytineen. Tausta
viettää kaupunkia kohti, joten taka-alalla kiertävän kaiteen yli
kohoavat vain parin puun värikkäät latvat, jättäen näkyviin kaukana
taustalla loivaa rinnettä ja muutamia sen pieniä, rappeutuneita
savimajoja.

Athenodorus, 16-vuotias nuorukainen, lievästi nojaten hoitajaansa,
astuu vasemmalta, palatsista. Pehmeän viitan on hän kietonut
hintelän ruumiinsa ympäri, joten tuskin huomaakaan, että vino ja
hieman käyristynyt selkäranka rikkoo ruumiin säännölliset muodot.
Vain sisäänpainunut rinta ja kalvaat kasvot osoittavat nuorukaisen
sairautta. Mutta hipiä väreilee puhtautta ja silmät kauniita, alituisia
mietteitä. Ne näyttävät janoavan tuhat kertaa enemmän kauneutta kuin
maa voi antaa. Siksi myös melkein lapsellinen kärsimättömyys viipyy
alituisesti terveiden huulien ympärillä, jotka hehkuen julistavat
voittoa kaikesta sairaudesta.

Lankha, hänen hoitajansa, orja kaukaiselta saarelta, näyttää olevan
jättiläissuvun alennettu jälkeläinen. Valtavat hartiat ovat kuin
raskaan kuorman alla kokoon lysähtäneet. Niin on ruumiin jättiläisyys
muodostunut yläruumiin suhdattomaksi leveydeksi. Otsa laskehtii raskain
poimuin silmien ylle, mutta hyväntahtoinen ilme silmissä ja suun
ympärillä lieventää kasvojen synkkyyttä.

LANKHA:

    Kuink' onkaan kirkas aamu, ihmett' aivan — —.

ATHENODORUS:

    Vain onni ihmett' on! Tää kirkkaus
    on autiutta vain, ja armahampi
    yö unelias on, jos päivä tää
    ei untain viimeöistä todeks näytä.

LANKHA:

    Niin kaunist' unta näitkö?

ATHENODORUS:

                               Kertoa jos
    punastumatta saattais unen ihmeet,
    nuo kiihkot, tuskat, lemmenhoureet kaikki,
    joit' aamu riettaiks väittää, tietäisitpä:
    Elisa tummin käsivarsitaipein
    ja kultahipiöin mua houkutteli — —

LANKHA:

    Uneksi noin ei kaunis uni jää.

ATHENODORUS:

    Jos ennen muita hyvää huomentain
    Elisalle saan toivottaa, sep' oisi
    kai ennusmerkki hyvä? — Niinhän, Lankha?

LANKHA:

    Niin varmaankin. — Puutarhaan tuonne, prinssi.
    Lomitse lehväin kuultavain siell' onni
    kuin silmä hunajainen kurkistaa.

(Astuvat pääportaita kohti, kuuluu naurua ja huudahduksia.)

ATHENODORUS     (levottomana):

    Keit' ilakoi tuoll' alahalla?

LANKHA (kaiteen luota)
                                   Siellä
    Charisbe neito on ja kaunis Tadmar. —

ATHENODORUS (tuskaisesti arastuen):

    Ei sinne, ei! Pois — varjokkaille teille.

(Kääntyy vasemmalle, mutta vastaan astuu Nimrod. Tämä on iältään
vanhuuden ja miehuuden rajalla. Vanttera ukko. Pää pyöreä, tukka
tiheä ja lyhyt, niska vankka, kuten lyhyt vartalokin. Siitä
merkillinen mies, ettei kukaan voi nähdä hänen katsettaan, koska
hän aina tuijottaa viistosti eteensä maahan eikä luo silmäystäkään
puhuteltavaan. Kävelee mielellään käsi selän takana ja antaa
neuvonsa kuin itsevaltias käskynsä. — Tervehtii prinssiä
roomalaiseen tapaan.)

NIMROD:

    Tää huomen sulle kultaa helkkyköön
    ja viisautta. — Aika vyöttelee
    jo varttas miehuudella, valtikan
    sun kätees kohta painaa. Marsin tikka
    nyt pimennoissa kelohonkaa hakkaa
    ja sotaa ennustaa. — Tää mielees paina,
    on tarvis sankareita —.

(Prinssi tuijottaa Nimrodiin kuin vasten kasvoja
lyötynä. Nimrod katsoo kysyvästi.)

LANKHA (selittäen):

                           Prinssi sairas
    on öisen painajaisen vuoks —.

NIMROD (rypistää kulmansa):

                                 Puutarhaan
    siis käykää. Hereill' on kai valtiatar?

(Lankha nyökkää. Nimrod poistuu palatsiin kiireisin askelin.)

ATHENODORUS:

    Heill' aatoksia pää on täynnä, mulla
    unelmat vain ja lemmenmurhe kaunis.

CHARISBE (puutarhasta ilakoiden):

    Oi prinssi, prinssi, hyvää huomenta!
    Nyt aikaa kilpajuoksu!

(Prinssi ja Lankha poistuvat vasemmalle puutarhaan. Pääportaita
juoksevat ylös Tadmar ja pari porrasaskelmaa jäljessä Charisbe,
kiertävät hengästyneinä käsivartensa leijonaveistosten kaulaan.)

(Tadmar on hento ja viehkeä. Hänen lemmekäs kauneutensa on kuin
helakka marjakukkapensas, joka mehunsa tuhlaa punertaviin
kukkiinsa alla poutapilven ja auringonsäihkyn. — Kuin sinerväisen
sadepilven alla versoo lehtevä kukkeus, niin taas on aineellisen
kaunis Charisbe.)

TADMAR:

    Mun on voitto!

CHARISBE:

                   Eduksi juoksussa on liika laihuus.

TADMAR (siroin liikkein):

    Ja viehkeydessä myös —

CHARISBE:

                           Noin kaukaa katsoin.

TADMAR:

    Charisbe kulta, riita pois.
        (Vetää Charisben kädestä vasemmalle.)
                                Meit' tuolla
    taas sairas prinssi pakenee.

CHARISBE:

                                 Ja häntä
    Elisa tekopyhä karttaa.

TADMAR:

                            Jospa
    Elisa lempii toista.

CHARISBE (salaperäisenä):

                         Kuulepas,
    jok' aamu anivarhain salaa hiipii
    hän kammiostaan, kaupungille
    käy kuulemaan hän saarnaa profeetan,
    jot' onnen saarnaajaksi mainitaan,
    ja joka kapinoimaan kansaa kiihtää.

TADMAR:

    Hän päivät haaveksii kuin sinerväinen
    ois lotuskukka päilyrantamilla.

CHARISBE:

    Ja entäs, kuink' on prinssin aneluista
    hän ylpeäksi käynyt. — Eilenkin
    hän juhlast' äkkipäätä läksi pois
    kuin riemumme ois liian alhaist' ollut.

TADMAR (illan muistoissa):

    Et tiedäkään, mit' eilen tapahtui.

CHARISBE (nauraen):

    Sua ristinmies kai liehi uskoonsa.

TADMAR (voitonriemuisena):

    Kleanthes kaunis suuteli — —

CHARISBE (pistää väliin):

                                 Myös sinua?

TADMAR:

    Mua yksin! — Muit' ei enää lemmikään

CHARISBE (jatkaa):

    Kuin minua — ja — —

TADMAR (kiukustuu):

                        Paha, kehno!

CHARISBE:

                                      Mies
    on, katsos, rappiolla.

TADMAR:

                           Sua jos lempii!

(Kääntyy pois loukkaantuneena ja menee taustalle kaiteen luo, jääden
hypistelemään puun lehviä. Charisbe hetken perästä seuraa häntä.)

CHARISBE (sovitellen):

    Kas kastepisaraiset viimeiset
    viel' lehvill' loistaa. — Tuossa kuultavainen
    opaali välkkyy — — Tuolla varjon alla
    timantti tumma. Valtiattarella
    niin uhkea ei olkavarren koru.

TADMAR (yhä vielä vastahakoisena):

    Sa väärin näät. Niiss' onhan maailma
    jok' ainoassa, pienen pienoinen;
    siell' ilma väräjää ja kukkakentät — —
    ja joet polveikkaat siell' onhan, katsos,
    kuin meidän keitahalla. — Soman soma
    vast' onkin pisar tuossa! Lymypaikka
    lie onnellisten lempiväin — ei meidän.

(Kääntyvät pois puun luota sulassa surumielisessä sovinnossa,
kädet toistensa vyötäisillä.)

CHARISBE (järkevän tyynesti):

    Niin — meidän ei. — Ei liiaks ylähälle
    saa kurkoitella lemmest' uupuvaiset
    nää kätöset.

TADMAR (surumielisesti):

                Taa valtiatarten
    ei yllä lemmennuoli suosikkeihin.
    Kleanthes parka kahleiss' on.

CHARISBE:

                                  Ja liehii
    ja naurain liehuu.

TADMAR:

                       Tulta, viiniä,
    lie mitä suonissansa -.

(Tytöt ovat kävelleet etualalle, äkkiä astuu palatsista heitä
vastaan kätyri. Hän on ruma kuin yölepakko. Suuret, nipukkaiset
loppakorvat ulkonevat edestä katsoen kolmikulmaisesta päästä,
jossa on tulipunainen päälaelta törröttävä tukka. Otsa on matala,
mutta leveä ja kupera. Terävä, kärkäs nenä ja eteenpäin työntynyt
ylähuuli antavat kasvoille pysyvästi uteliaan ilmeen. Hampaat ovat
valkoiset ja voimakkaat kuin koiralla. Hartiat ovat kapeat ja
luihut ja koko vartalo hintelä. Kävelee vähän huojuen, mutta
nopeasti.)

KÄTYRI:

                       Täältä pois,
    oi hippiäiset pienet. Valtiatar
    nyt oitis mietteiss' saapuu huolekkaissa.

TADMAR:

    Hyi rumanrumaa sanantuojaa tuota!

CHARISBE:

    Kuin maltalainen punakarva piski.

KÄTYRI:

    Nyt, armaat hanhet, turhaa kaakottaa
    ja turhaan hyrrää siivet mehiläisten,
    joill' alakoivet hunajassa on
    ja peukaloisen äänivarat. Pois
    siis kaunokaiset mesihuulet vaikka
    pukilla valkealla ratsastain.

TADMAR (pakenee taka-alalle):

    Hyi miestä tuota, tuot'ei kuulla voi,
    Charisbe, nopsaan pois?!

(Kätyri hohottaa täyttä kurkkua ja kääntyy odottavana vasemmalle päin.)

CHARISBE (siirtyy Tadmarin luo):

                            Nyt tiedänkin!
    Mull' oiva tuuma: verhoin taakse kasvot,
    torille juostaan, retket urkitaan
    Elisan hurskaan.

(Rientävät juosten sivuportaita puutarhaan, Zenobia vasemmalta.
— Kuningatar Zenobia on lumoavan ihana nainen. Tosin tarkkaan
katsottuna voi hänen kuperahkolla otsallaan havaita lievän lieviä
huolten ja kaukaa katsovan vanhuuden merkkejä. Mutta  hänen
paisuvain huultensa muoto on kuin lähteeseen kurkoittavalla
janoavaisella. Kuitenkin ne vihassa rumentuvat. Myös otsa madaltuu
villin synkäksi, jos kulmien kaaret nousevat uhoamaam vihaa tai
kärsimystä. Mutta silmissä hehkuu alati kirkkaan hunajan loiste.
Ja riemujen janoa uhkuu leuan pehmeys, joka yhdessä huulten kanssa
riitelee kulmallisten käskevää kaarevuutta vastaan. Hänen vartalonsa
kaarilla taas keitaan tyttären notkeus taistelee muotojen uhkeutta
vastaan, amatsooni-vimma alttiutta vastaan. — Nilkkojen soljet
heläjävät kuin tytön, mutta olkavarren timanttikorut tuijottavat
raskaina kuin yö. Käy hitaasti viistoon taustalle. Kätyri seuraa
loitolta. Valtiatar jää hetkeksi katsomaan taustalle rinteen kurjia
savimajoja, hartiat värähtävät hermostuneesti, kääntyy näyttämölle
päin kasvoillansa valvotun yön kalpeata väreilyä ja autioita
aavistuksia, jotka hetkittäin hukkuvat pois aamun kirkkaudessa.)

ZENOBIA (kiihkeän huolekkaasti. Kätyrille):

                     Miss' on prinssi nyt?

KÄTYRI (viitaten vasemmalle puutarhaan):

    Puutarhass' opetusta kuulee Lankhan.

ZENOBIA:

    Sa häntä varjele ja vaarat urki,
    joit' yllinkyllin täällä kiertää. — Myös —
    läheltä mun äl' eesty kauas — —

KÄTYRI (syvään kumartuneena ja hosuen maata pitkin kuvailevasti
käsillään):

                                    Vannon:
    oon pitkän pitkä varjo poikas luota
    sun helmoihisi saakka. —

ZENOBIA (viitaten vielä takaisin jo poistuvan kätyrin):

                           Poistua
    saa Nimrod, mutta oitis saapukoon,
    jos Eufratilta saapuu sanomia.

(Kätyri pois. Zenobia vasemmalle taka-alalle terassinulkonemaan
taipuen yli kaiteen, kaivaten nähdä poikaansa. Kääntyy takaisin
oikeammalle.)

(Palatsin ovesta astuu Kleanthes, kreikkalainen rakentaja ja
kuvanveistäjä. Hän on keskikokoinen mies. Kasvot ovat eloisuutta
tulvillaan, mutta kun hän vaikenee, kiertää lievä väsähtymys silmien
tienoilla. Ohimoilta ovat kastanjaiset hiukset ohentuneet. Koko
kasvoilla näyttää vuorotellen syttyvän säteily ja kulkevan varjoisa
pilvi, nopeasti yli kasvojen rientäen kuin pakenija ja voittaja.
Samoin hänen vartalonsa voima loistaa ja lakastuu velttoudeksi
vaihdellen.)

KLEANTHES (pysähtyy palatsin portaille kädet ojennettuina):

    Takaisin hurma! — Kastehinen luonto,
    tuo krokodiili, täällä ahmaisee sun.

ZENOBIA  (viitaten kastepisaroissa helmeilevään puutarhaan):

    Ei ahmaise, ken itkee kyyneleitä.

KLEANTHES:

    Juur vilpin kyyneleitä! — Mutta tuolla
    hämärä kammio sun hurmaas huokaa,
    käsvarret nää sit' turhaan hamuaa.

ZENOBIA (viittaa takaiselle rinteelle):

    Ja tuolla huokaa savimajain kansa.

KLEANTHES  (nauraen):

    Vai siittää luonnon valhekyyneleet
    viel' lemmen kansahirviöön —

ZENOBIA (viehtymättä mukaan):

                                 Työt turhat,
    yöt turhuuden, ne meidät nielee täällä,
    ja päivät peittää tunkkahinen talma
    — lepo tympeä yön jälkeen valvotun.

KLEANTHES (raikkaasti huudahtaen):

    Ajasta irti lempi vain ja yö!
    — Yö syli on ja unten helma lempi,
    yht' autuas kai syli on kuin helma.

ZENOBIA (melkein kiivastuen, mutta heikko ihastuksen kaiku äänessään):

    Vai taas, vai taas noin tenhosanoin leikit.
    Vakaasti haasta kerrankin — — en kärsi
    tuot' inhaa liehuntaa. Mua kyllästytät —

KLEANTHES:

    Vakaasti niinkuin Nimrod mahtava?
    — Vai niinkuin Geser saarnaavainen? Taikka
    niin kainosti kuin naiset kuutamolla?

ZENOBIA (puoliksi itsekseen, päättävästi):

    Mun täytyy voittaa kansan suosio.

KLEANTHES:

    Vai voittaa kansa! Liuta nuriseva,
    tuo lipokieli juoru, joka herjaa
    sua huonost' elämästä — lemmen vuoks.

ZENOBIA:

    Vuoks arvottoman lempes, josta kiistää
    saa orjattaret kanssani — —

KLEANTHES (nauraen):

                                Ohoo —
    Tasoissa ollaan lemmen kiistelyissä:
    Tuo jäykkäniska roomalainen usein
    hyväillä kättäs hervotonta saa,
    samasta pikarista orgioissa
    juot silmin sammuvin — —

ZENOBIA:

                             Niin — liehiä
    mun täytyy Rooman käskynhaltijaa:
    Meressä Rooman Tadmor-keidas tää
    vain riutta aaltoin huuhtoma. — Mua kiusaat!

(Zenobian ärtymys näyttää jo purkautuvan raivoksi. Mutta silloin
kummankin katseet naulautuvat palatsin seinävierustalle, jossa
Elisa, nuori nainen, joka on tullut palatsista, kulkee hiipien ja
kiireisesti, mutta kuitenkin vailla levottomuutta ja arkailua. Hän
astuu kuin kulkisi haihtuvaa polunhäimää pitkin ja sitä huolien
tarkkaisi. Hän näyttää kantavan ihanaa salaisuutta: Se hymyilee
huulilla, se unettaa silmät ja syventää ne pohjattomiin. — Hänen
ihonsa väri on sama kuin kaikilla itämaitten tyttärillä,
oliiviruskea. Mutta kasvojen muoto on kreikkalainen.)

KLEANTHES:

    Elisa!
        (Elisa havahtuu, kääntyy, jää seisomaan.)
           Kerran meillekin suo hymy.

ELISA (kuin tahtoen välttää kyselyitä):

    On kiire mulla —

KLEANTHES:

                     Mihin maailmaan?

ELISA:

    Sädettä päivän tervehtämään.

ZENOBIA (syyttävästi):

                                 Se kai
    Longinuksen nyt kiharilla väikkyy.

ELISA:

    Torilla tähän aikaan aamusta
    hän puhuu.

ZENOBIA:

               Tiedän, tiedän — joka aamu
    tuo kiihottaja toitottaa ja parjaa
    mua kansalle! — Mit' aikonenkin hyvää
    vihalla hän sen varjoo.

ELISA:

                            Vihaa ei.
    Pelastus kaikille ja onni! — Vapaa
    Palmyran valtakunta — —

ZENOBIA:

                            Haave vain!

ELISA:

    Hänt' itse kuule, hoviin tänne kutsu,
    lepyttää kansan — —

KLEANTHES (hymyillen):

                        Ken toi hiljan tänne
    sen Geser kulkurin, jok' ihmein valkein
    julisti hampain hurmaa mestarin,
    min nimenä lie ollut Ylkä. Taasko
    uus onnen lempi — vaiko lemmen onni —
    sa vaisu morsian.

ELISA:

                     Uus meri maa
    ja merten tuulet! — Kiire kuitenkin — —

(Kääntyy laskeutuakseen alas portaita.)

ZENOBIA (lämpimästi, anovasti):

    Elisa! — Hän sua etsii joka aamu.
    Puutarhan teitä kulkee huomenkuurot,
    juo aamun ihmeet, hukkuu huokailuun
    — sua turhaan kyselee — —

ELISA (arastuen, kuin syytettynä):

                              Oi — prinssikö.

ZENOBIA (taas syyttävästi):

    Niin — prinssi, joka lohdutusta sulta
    anoo kuin kerjäläinen.

KLEANTHES (omissa mietteissään):

                           Ensi lempi
    — vain nyyhky armas.

ZENOBIA (melkein suuttuneena):

                         Hullun lemmen juoja!

ELISA (kuin kutoen verhoa aralle kysymykselle, herttaisesti):

    Pois suuttumus. — On prinssi armollinen —
    puutarhan tiellä hänet kohtaan. Hän
    suo mielellään mun mestaria kuulla.
    Takaisin riennän tuossa tuokiossa!

(Viitaten kädellään rientää pois.)

ZENOBIA (synkän epäluuloisesti):

    Tuo nainen salahauta on, vaikk' onkin
    sivuttu valkeaksi noin.

KLEANTHES:

                            Siin' ollaan. —
    Revelty verho on jo riekaleiksi,
    vain tuhrijoita, narri-caesareita
    on tusinoittain täällä puolen. Mutta
    raoista paistaa rahvaan naamataulu.
    Pasuunat, Yljät, laumat morsianten,
    ne maailman nyt melukuoroin voittaa.
    — Ja Rooman legioonain öykkärit,
    ne silkkiin vaihtavat ja viinikannuun
    vaikk' imperator-purppuran — -.

(Torilta kuuluu kaukaisena kansan riemuhuuto.)

KLEANTHES (ivallisena).

                                   Sa kuule!
    Turulla tuolla uusi totuus parkuu —

ZENOBIA (valoisasti, innostuen):

    Mut mulle käännä riemuhuudot nuo!
    — Suo taidetaikas mulle aseheksi,
    taas etsi talttas, kansa ihastuta — —

KLEANTHES:

    Mit' taitais 'rappiolle' joutunut
    Kleanthes näperrellä —?

ZENOBIA (viitaten rinteelle):

                            Savimajat
    nuo nosta maatumasta — korkeoiksi,
    taloiksi viirikkäiksi.
        (Yhä innostuen)
                           Ja tuo temppel,
    pyhättö päivän, jälleen kirkasta.
    Sen pylvästie, jok' ihmislapset noutaa
    mailt' alavilta templin säteilyyn,
    taas sorjenna — ja — — sukulehtoa
    tien päättehessä sen luo vartioimaan
    mun sankarpuolisoni kuva. Katsos — —

KLEANTHES (keskeyttäen, kysyvästi ihmetellen):

    Sun puolisosi? — —

ZENOBIA (epävarmana):

    Niin — On kolme vuotta
    pian vierryt surmastaan — —

KLEANTHES (äkkiä):

                                Min syyksi kansa
    sun lempes vannoo murhaajaan!

ZENOBIA (sekä kauhu että raivo syöksyvät hänen sieluunsa):

                                  Ei, ei!
    Valetta, mustaa saastaa, sinäkin — —

KLEANTHES:

    Sit' ulvoo kansa — kansa parka, ulvoo
    kuin kuutamoa koira kärkkäin kuonoin.
    Jos Odenatos vainaalle suot patsaan,
    se korvat luimistaa ja hetken puhkuu:
    noin paha omatunto lahjotaan —
    ojasta sitten uutta lokaa nuuskii.

ZENOBIA:

    Katala karja! Maata matalaa —
    Vain kapinalla — sillä maksetaan
    sukuni suuren työt.

KLEANTHES (melkein nautinnolla):

                        Vuoks Odenaton
    juur riehuu rahvas. — Kaunis ylimys,
    urosten kulta ollut surmaaja
    — niin kerrotaan — ja vaivaan valjuun lem-
    men vuoks sinuun vaipunut. — Sai lemmen
    merkin ja surmatyön hän muka sulta.

ZENOBIA (huohottaen ahdistuksessa):

                                        Oh —
        (Kuin todistuksen heittäen.)
    Mut tuiman kuolintuomionpa oitis
    sai surmaaja!

KLEANTHES (hyväntahtoinen iva äänessään):

    Niin — Nimrod tuomitsi,
    mut ihmeen kautta luokse paimenorjain
    pääs pakoon murhamies — näin kerrottiin,
    en näkemässä ollut.

(Zenobia masentuu sanattomaksi, Nimrod saapuu palatsista kiireisin
askelin, pidellen avattua pergamenttia molemmin käsin.)

NIMROD (katsoen koko ajan pergamenttiin, jämeällä äänellä):

                        Aavistukset
    pahimmat voittaa kauhunviesti tää:
    Rajalta Eufratilta laumoin hyökkää
    Sapores Sassanidilainen, jonka
    löi kymmenesti Odenatos vainaa,
    sun sankarpuolisosi. — Tappiot
    nää hirmuvalat vannoin maksaa nyt
    tuo Artaxerxeen poika: Kaupungit hän
    poroksi polttaa, keitaat autioittaa -.
    — Suvulles surmaa uhoo viime polveen,
    sun nilkkas soljet vannoo katkovansa
    ja poikas päätä pyytää. — Nosta kansas!
    Pelasta meidät, jalo valtiatar!
    — Näin Arpad-linnan päämies ilmoittaa,
    ja sanain summa: valtatuolis horjuu.

KLEANTHES (puoliksi itsekseen):

    Siis eess' on hyppy huima —

NIMROD (antaa pergamentin Zenobialle):

                                Mitä käsket?
        (Hetken hiljaisuus. Zenobia on kuin tainnoksissa.)
    Mun neuvoni — —

ZENOBIA (pimeydestään singoten yhden ainoan ajatuksen):

                    Pelasta poikani!

NIMROD:

    Siis kansa tarpeen.

KLEANTHES:

                         Villitsijäin kansa!

NIMROD:

    Ne maahan lyötäköön, niin lauma meidän.

ZENOBIA (ääni vihaa värähtäen):

    Longinus!

NIMROD:

              Hajoita ja hallitse —
    se vanha valtatemppu on ja tietää:
    lihottaa meidän riita Rooman valtaa.
    Sit' yllyttääkseen esti Rooman preetor
    mua esivallan miekkaa käyttämästä
    noit' aatteen kätyreitä vastaan, mutta
    nyt turma tempoo kumpaakin ja heikko
    perin on yhden legionan mahti.
    Molemmat kansaa tarvitsemme nyt. —
    Siis kutsu preetor neuvotteluun, pyydä
    ett' oitis lähettää hän vartion,
    jok' kahleisiin lyö räyhääjän — — Ja sitten
    julista kansalle, ett' aikanaan
    sen kaikki vaatimukset täytät, jos
    Sapores barbarin se lyö.

(Katsoo Zenobiaan kysyvästi.)

ZENOBIA (purkaen loukatun vihaa):

                             Se hyvä. —
        (Nimrod poistuu palatsiin.)
    Longinus parjaaja saa palkan, nyt!
    Hän tuotakoon kuin orja rääkätty -.
    Verissään maahan lyököön otsansa,
    rukoillen vannokoon, ett' inhat juorut
    peruuttaa kaikki.

(Prinssi ja Lankha saapuvat puutarhasta.)

ATHENODORUS (rientäen äitinsä luo):

                      Hyvää huoment', äiti!
    Näin ihmeit' ihanoita tuolla! Näin,
    ett' oli liidellessään perho kirkas,
    mut siivet suljettuina harmaa vain.
    Selässä tummat juovat, kuultosiivet
    päin päivää välkkäin mehiläiset kiiti.
    — Kuparinpunaisena kulki santatie,
    ja lehtein täplävarjot sirotellen
    sen pyörylöillä pienoisilla peitti,
    kuin talja pantterin — niin kiersi tie — —
    Oi, silloin kaunotar Elisa saapui
    mun kaipaavaisen luokse! Varjot nuo
    kuin tummat ruusut vartalollaan häilyi.
    Ihastuneena sanattomaks jäin,
    hän armaan huomenensa lausui, kuulsi
    kuin mehiläisen siipi silmäluomi,
    lomitse hämärripsein huikaiseva
    heloitti taivas — — Uni viimeöinen
    niin totta ihanaista ennusteli — -.

ZENOBIA (hyväillen kiihkeästi):

    Viattomuutes kaunoisempaa vielä.
    — Mut ylen paljon mulla huolta nyt —
    palatsiin saatan sun.

(Ojentaa pergamentin Kleantheelle. Zenobia, prinssi ja jäljessä Lankha
lähtevät. Kleanthes istuutuu katoksen suojaan ja avaa pergamentin sitä
lukeakseen. Kiihkeästi keskustellen saapuvat pääportaita Charisbe ja
Tadmar.)

TADMAR (huomaten Kleantheen):

                          Kleanthes, kuule.

KLEANTHES:

    Mik' ihme piikaisella touhu.

CHARISBE:

                                 Tuolla
    torilla oltiin —.

(Zenobia ilmestyy toisten huomaamatta vasemmalle.)

TADMAR:

                     Templin portailt' yläviltä
    Longinus puhui — —

CHARISBE:

                       Kauheit' asioita
    hän pauhas mustin huulin: Valtiatar
    on muka syypää rikoksiin ja hovi
    vain orgioissa mässää, niin hän karjui,
    Elisa melkein viitan liepeill' istui
    tuon profeetan — —

ZENOBIA (astuen kiireesti keskustelevain luokse):

                       Vai niinkö julkeasti
    jo lyödään mua! Kaikki tarkkaan kerro!

CHARISBE (peitellen):

    En tarkempaa — — sit' ilvettä ma — —

TADMAR (ehättää apuun):

                                         Meluun
    tuo hukkui puhe kaikki — —

CHARISBE:

    Julkeammin viel' uhkaili hän Rooman preetoria — —

(Palatsista saapuu nopeasti Nimrod.)

NIMROD (ottaa pergamentin Kleantheelta):

    Tääll' eikö preetor vielä?

(Kääntyy levottomana oikealle, katsoen puutarhan
tielle, jää sinne hetkeksi seisomaan.)

ZENOBIA:

                               Roomaakin
    siis uhkaa mies! Uus Caesar tottakin.

KLEANTHES:

    Hän aivonsa, nään, maalle puhuu, niinkuin
    on profeetoilla tapa.

ZENOBIA:

                          Orgioihin
    saa tottakin tuo kerjäläinen tulla!
    Nyt orjat tänne! Kukkuroilleen pöydät
    nää herkkuja — —

(Tadmar ja Charisbe kiirehtivät palatsiin viemään sanaa orjille,
jotka heti alkavat kantaa hedelmämaljakoita ja viinejä pöydille.
Samalla palaa Nimrod palatsiin.)

                     Hän herrain pöydiltä
    saa niellä jätteet, joilla myrkkyjuuren
    on maku kitkerä, ja väkiliemet
    niin suolaiset mies juokoon palan paineeks
    ett' etikkaa hän armoks anoo —
        (Väsähtyen)
                                   Sitten
    Sapores barbaari voi tulla — — haudaks
    saa muokata tään keitaan mulle.

KLEANTHES:

                                    Pois,
    pois murhe meiltä!

ZENOBIA:

                       Entäs — nauraako
    Kleanthes nauraja, kun raunioihin
    niin sorretaan Zenobia?

KLEANTHES (syttyen):

                            Kas silloin
    lyön hurmas marmoriin! — Tai kuoloos kuolen,
    jos vaskikynnyksellä kanssain naurat,
    ett' ontot holvit nauramastas raikuu
    ja kalma mykkyytensä unohtaa — —

ZENOBIA (on siirtynyt vasemmalle, mukaan unohtuen):

    Humussa juhlan turma juotaisiin —

KLEANTHES:

    Kuin taatelviini!

ZENOBIA (yllä kuumemmin):

                      Taikka hunajaan
    pisar sen kätketään —

KLEANTHES (yhä hurjemmin):

                          Ja niskaan tuima
    elomme seesam-ryyppy ryypätään!

ZENOBIA (surumielisesti):

    Lie silloin hämärä —

KLEANTHES (kiihkeästi):

                         Ja suudelma
    kai hehkuu huulillas — kuin nyt.

(Aikoo temmata Zenobian hehkuvaan suudelmaan. Vasemmalta puutarhasta
Kätyri tarkastellen vuorotellen puutarhaan ja etu-alalle päin.)

ZENOBIA (työntää pois ja nojautuu väsyneenä taaksepäin pylvääseen):

                                     Mull' inho
    nyt jäseniä lamaa. — Kuolos laatu,
    ei lempesikään kuuluvan näy mulle — —
        (Kuin äkkiä selvän selkeyden löytäen.)
    Sin' et oo sankari!

(Rientää pois palatsiin.)

KLEANTHES (tuijottaa hänen jälkeensä hetken totisena, sitten
    lauhtuu irooniseen hymyilyyn):

                        Vai sankari —

        (Kääntyy, aikoo vasemmalta puutarhaan, Kätyrille.)
    Ken sankar on, sa sano, kiero mies.

KÄTYRI:

    Kenellä veri kiertää vastapäin
    kuin mulla, Kätyrillä, päähän tulvii
    — eik' alaruumiin puolle, niinkuin sulla —
    ja kohisee, ett' aivot sekavoittaa,
    näkyjä näyttää, luulon ihmeen nostaa,
    ett' aurinko ei varjoansa heitä,
    se kiireelle jos sattuu sankarin.

KLEANTHES (nauraen):

    Vedestä liian sameasta sait,
    mies, vastauksen.

KÄTYRI

                      Sekaan koukun heitän:
    Hovissa täss' on vaivaisia vain,
    ei sankareita — —

KLEANTHES:

                      Väkä koukkuun vielä,
    ehk' onkees kiiski tarttuu.

KÄTYRI:

                                Syötti myös,
    lihasta vaivaisien näiden —

(Viittaa palatsiin.)

KLEANTHES (antaa rahaa Kätyrille):

                                Tuossa
    kas alkuun kultakala, apinan
    on siinä kuva, hyvä peili sulle.

(Kääntyy hymyillen vasemmalle. Kätyri kumartaa ja viittoo hetken
puutarhaan. Pääportaita astuu goottilainen Taurus, jonka jokainen
jäsen ja liike uhkuu nuorteata ja ilomielistä taisteluvoimaa.
Päivän ahavoittamista kasvoistaan huolimatta hän näyttää vielä
melkein nuorukaiselta.)

KÄTYRI (seuraa Taurusta, joka astuu reippaasti etualalle, uteliaasti
aavistellen.)

    Centurioko saapuu eikä preetor — —?

TAURUS (rennosti):

    Centuriokin joskus preetor lie —

KÄTYRI (yhä utelevammin):

    Jos esteen herra saa —?

TAURUS (rehevästi):

                            Sen saikin ukko.

KÄTYRI:

    Ähää —

TAURUS

           Hän ammees' selkänahan poltti
    — pahasti polttikin — ja vihoittavan
    sai viirun kaulaan — —

KÄTYRI:

    Ol' orja kuminaa ja näpsän verran
    kai pärskäjuurta liikaa pannut kylpyyn?

TAURUS (nauraen):

    Ja — ryytineilikkaa myös nauttinut
    ol' liiaks herra viinin höysteeks — —

KÄTYRI

                                          Jotta —

TAURUS

    Hän pyörtyi — kaulaketju kireälle
    kuin hirttonuora —

KÄTYRI (riemuiten):

                       Nikamista niks!
    Ja sin' oot legioonan herra!

TAURUS

                                 Mutta
    mit' aikoo Nimrod?

KÄTYRI (viittaa pöytään):

                       Tuottaa preetorilla
    Longinus tuomiolle juhlaan tänne.

TAURUS

    Thor moukarherra! Heiltä valuneet
    kai silmät päästä! Legioona valmis
    ja kansa myös on kapinaan. Luo Nimrodin
    mua saata.

(Poistuvat palatsiin, ryhmä orjia saapuu samassa
kannuineen ja maljoineen. Kätyri nopeasti takaisin.)

KÄTYRI (vasemmalla seisten):

    Hei liehukaa ja haaska lyökää
    kemuihin teurahaksi, laaksot juoskaa
    ja paimen räämäsilmä vuohineen
    ja sankareitten sankar seppelpää
    te pöytään tuokaa, haaskast' alkaa kiista.

(Ryhmä orjia jää Kätyriä töllistelemään, kuin seurakunnaksi.)

    Oon poika sekasorron, kärsiväin
    oon karsasilmä veli. Tuhon onni
    on totuus viimeisin, Se tietäkää,
    te onnen kierosilmän parkulapset,
    ja riehukaa, siks kunnes elukkain
    taas lajia te ootte tarkalleen
    Takaisin kaaokseen!
        (Hohottaen, puoliksi kiukuissaan)
                        He, seurakunta
    on harras tyhmyyttään.

(Viittaa orjia hajaantumaan.)

TAURUS (saapuu vasemmalta voimakkain askelin):

                           Taas alkaa retki,
    kuin kotomailta, Taurus-vuorilt' alkain,
    se kerran aljettiin ja veljein kanssa
    solasta toiseen, vuorilt' alamaihin,
    yli virtain, kautta kaupunkein
    me retkeiltiin. Siit' alkain temppu
    yks ainut auttanut on miestä tätä:
    Sivalla nopsemmin kuin vihamies
    ja arpapeliss' arpa vedä voiton.
    Taas temppu luonnistui ja preetor paksu
    sai itse kylvyn, jonka mulle aikoi.

KÄTYRI:

    Mit' teolla lupasit?

TAURUS:

                         Lupasinhan
    profeetan pilkattavaks herrain tuoda.

KÄTYRI (viitaten pöytään saattaessaan Taurusta taka-alalle):

    Mut tuomariksi tuotkin — —

TAURUS:

                               Juhlavieraaks,
    ja kuokat myötä seuraa. — Läsnä olkoon
    myös haamu preetorin.

(Menee tuimasti pääportaita alas. Kätyri palaa vasemmalle, kurkkailee
odotellen pylväikköön. Tadmar, Charisbe ja kolme muuta hovinaista
saapuvat.)

KÄTYRI (ottaa heidät vastaan kumarruksin ja vie heidät oikealle):

                          Oi, lotusumput,
    niin punaiset kuin tummat, suvaitkaa — —

(Saa järjestetyksi nauravat neidot kahteen ryhmään seisomaan.)

    Kas noin — tuoll' yllä tuoksuu santelpuu
    ja surraa mehiläisten parvi — kaikki
    siis ympär lemmenmerkit. — Järjestys
    on oiva tää! Kuin lempi ruusuista
    ja mustaa on, niin tässä hehkuvaa
    ja tässä tummaa silkkihipiältä
    on parvi neitojen.

CHARISBE (ilakoiden):

                       Vain punainen
    kuin liekki lempi on!

TADMAR:

                          Muut' eipä lempi
    kuin pohjatonta mustaa.

(Syntyy naisten välille riemukas riita. Sanat
'punainen', ja 'musta' kuuluvat väittelystä.)

KÄTYRI:

                            Hiljaa — hiljaa — —
    Nyt saapuu kristitty — — Se kirjavaa
    siis on — —

(Astuu Geseriä vastaan, joka tulee palatsista.
Geserin kasvot ovat kalvakkaat, kääntymyksen ja uskon hurmio ovat
niihin painaneet jälkensä. Hänen viittansa liepeillä on vielä
merkkejä tahraisesta esikaupungista.)

GESER (portailta):

                 Uus aurinko ja lunastaja
    meit' armoin puhdistaa.

KÄTYRI (johdattaa Geseriä kumarrellen naisten luo):

                            Mun tuntoani
    profeetta, huoli, hätä vaivaa — —

GESER (isällisen lempeästi):

                                      Mulle
    sun huoles usko, poikani.

KÄTYRI:

                              Ma pelkään — —
    Siell' että lienee päiväntasaajalla
    viel' uskoon kääntämättä — paviaanit.

(Pujahtaa taka-alalle.)

GESER:

    Oasta tästä kruunuun marttyyrin
    sua kiitän, Herra. Halvan pilkkaajan
    suo kerran armos löytää.

(Pari naista kääntyy hänen puoleensa ja alkaa keskustelun. Palatsista
tulevat keskustellen Nimrod ja prinssi, takanansa Lankha. Hetken
perästä Zenobia ja vasemmalta puutarhasta viimeisenä Kleanthes, joka
asettuu neitojen parveen. Kätyri ja Lankha palvelevat aterioivia.
Zenobian synkkä ilme vaimentaa hetkeksi koko seuran painostavan
hiljaiseksi. Äkkiä kuuluu lähempänä kansan riemuhuutoa ja melua.
Joukosta kuuluu hämmästyneitä huudahduksia.)

ZENOBIA (ponnahtaa seisomaan):

                             Kuinka,
    tääll' eikö riemu riitä, naurakaa,
    ma käsken.

ATHENODORUS:

               Meille Lankhan kertoa
    suo tarinoita.

CHARISBE:

                   Runo laulaa suo
    Kleantheen meille, valtiatar.

(Taas kajahtaa kansan huuto.)

KLEANTHES (nousee malja kädessä):

                                  Suokaa
    mun malja juoda punahuulten vuoksi!
    — Kas enpä vedenpaisumuksen tullen
    Melpomeneen ma valitusta laula
    vaan lemmenpurren viime keinuntaa.
    — En tulivuoren partahilta etsi
    mait' autioita, viinimaita etsin,
    Hefaistoon rakkahinta rypälettä.
    — Syön omenoita hurman myrttipuusta!
    Lyön Afroditen oinaan teurahaksi
    kemuihin viimeisiin ja kalman pöytään
    vien ilojuhlaan kaikki pettämäni,
    kaikk' armaat pettäjäni — —

ZENOBIA (keskeyttäen):

                                Vaikene —
    tuot' on jo liiaks kuultu.

ATHENODORUS (Kleantheen juodessa maljansa ihastuneitten hovinaisten
kanssa.)

                               Prinssi Raman
    ja valkeuisen Sitan lemmestä
    nyt saahan Lankha — —

ZENOBIA:

                          Paremmin
    ehk' orja laulaa.

ATHENODORUS:

                      Lankha kuninkaan,
    Ravana-jättiläisen verta on — —
    Oi kerro, kerro!

LANKHA (epäillen):

                     Jos niin prinssi tahtoo:
    Ravana, kantataatto mun, ol' ankara
    ja sankarsilmä mies — niin kertoo vanha taru —
    Meressä Indian hän kaukahista saarta,
    — min mukaan mull' on nimi vielä — valtikoi,
    oi' onnellinen, sopasorja, karjarikas.
    Mut eestyessä ajan taantui onnen pyörä:
    Hän tukaloitui kartanoiseen riemuun, rauhan
    niin nuotioihin kyllästyi ja uhrijuhliin.
    Hän kuolinnuotioita halas, tasarintaa
    taas ottelua tuimaa, vierast' orjatarta. —
    Niin laivaan laitavaan hän astui jousin, keihäin
    ja viidakkoiseen, kansavaan nyt hyökkäs laaksoon,
    miss' uljasmieli prinssi Rama hallitsi
    ja kuultavaista Sitaa, kaunist', uskollista
    kuin onneansa palvoi. — Taattoin taatto voitti
    ja vaimon ryösti, itkusilmän vaikeroijan
    merelliseen toi kartanoonsa. — Mutta rikos
    tää huusi pilvet puhki, jumalihin yltyi
    ja näiltä tummanpuhuviksi muodon muutti.

(Puutarhasta kuuluu kohinaa ja liikettä, oikealle nousee Longinus,
toisella puolellansa Taurus ja toisella legioonasotilas. Heidän
takanansa kansaa näkymättömissä. Varsi norjana ja silmät suurina
hehkuen kulkee Elisa heti tämän jälkeen vasemmalta puutarhan
portaista pylvään luo palatsin portaille, jonne jää Longinukseen
herkeämättä katsoen sisäisen riemun vallassa seisomaan. Prinssi
katsoo lakkaamatta Elisaa.)

(Longinus seisoo levollisena paikoillaan puettuna yksinkertaiseen
harmaaseen viittaan. Ei miehinen voima ole riutunut hänen vartalostaan
eikä sankarikauneus hänen kasvoiltaan, vaikka poskipäät ovat kuin
liekin kuluttamat ja kulmakarvat juoksevat kulmallisiila niinkuin
lentoon nostetut siivet ja niiden väliin helposti uurtautuu tuima
juonne. Hänen silmistänsä paistaa välkehtivä levollisuus. Koko
hoviseurue säpsähtää.)

ZENOBIA (katsomatta lainkaan tulijoihin):

    Sa jatka, orja.

(Taurus aikoo astua pöydän luo, mutta Longinus viittaa hänet takaisin
ja vaimentaa kansan ääntensorinan. Syntyy täysi hiljaisuus.)

ZENOBIA (toistamiseen):

                    Tarinaasi jatka!

LANKHA (jämeällä äänellä):

    Merestä kerran — aamun autereisen tullen
    — koralliriutta mantereesta saareen saakka
    nous jumalaisten jylyst' ankarasta, luontui
    jumalten sillaks ihmeiseksi —. Sotijoin
    nyt tuimin syöksyi saarelmalle prinssi Rama,
    taas riisti rinnallensa kutrikulma Sitan,
    ja Sudrain sukuun näänsi taattoin heimon, vannoi
    ett' aikain kautta kirottuna vaeltaa
    Ravanan heimo saa. — Mut oikeus ja armo
    on jumalilla punnuksia saman vaa'an.
    Korallisilta hohti jälleen, opettaja,
    mies paisteotsainen sai saarimaalle, lausui
    nimessä jumalten, ett' aikain pitkäin vierren
    taas suku tshandalain ja periheimo sudrain
    käy arvoss' ihmisten, käy armoon jumalten. — —
    — Kai tälleen päättyikin jo taru — —.

ZENOBIA:

                                          Siis
    vihaani vikapää nyt tänne tuokaa.

TAURUS (ottaa Longinuksen käskystä takanaan seisovalta sotilaalta
murhatun preetorin pään, joka on verhoon kääritty, vie sen hoviseuran
eteen ja riipaisee verhon pois.)

    Suu syömärin — pää preetorin kai seuraan
    on tervetullut.

(Naiset kirkaisevat ja juoksevat kauhuisina vasemmalle pylväikköön.)

NIMROD:

                    Preetor murhattu!

TAURUS

    Ja legioonan päämies olen minä.

NIMROD:

    Revittää koirillaan sun caesar Claudius.

TAURUS

    Hän ruttoon kuoli hiljan Meesiassa.
    — Toi tiedon siitä merimiehet, joit' on
    kosolta tuolla, kysy heiltä.

NIMROD (epätietoisena):

                                 Siis
    sotilasväkivaltaa — vallanvaihdos —
    — Mit' aiot, päämies?

TAURUS

                          Miekkaa välkyttää
    mua mahtavamman käskyn mukaan.

NIMROD:

                                   Ken
    uus imperator on?

TAURUS

                      Ei kenkään, riehuu
    uus sekasorto Rooman puolla. Mua
    Longinus käskee. Kansan, sotilaat
    hän nosti, liitti liittoon — —.

NIMROD:

                                   Antavas
    tuon miehen vannoit meille.

TAURUS (nauraen):

                                Viekkaus
    on tarpeen taistelussa. Teidät kaikki
    Longinus tuomitsee.

(Nimrod jää sanattomaksi.)

ZENOBIA (astuu esiin):

                        Ja vartiosto? —

TAURUS

    On vangittu ja vartijoina porttein
    on meidän miehet.

(Zenobian ja Longinuksen katseet kohtaavat, viipyvät toisissaan.)

LONGINUS:

    Hätä ontevaposki on huutanut torveen!
    Hädänlapset sen kuulleet on kuulevin korvin,
    Mut teille järkeä vailla
    janon, näljän on parkuva huuto,
    te oottehan kylläisyyttänne sairaat.
    Ja niin ajan ankara totuus
    on teille kuin lapsille lääke:
    vain karvaus kielelle maistuu,
    mut terveys, maljaan kätketty, ei.
    Peripenseät teillä on korvat:
    Vain räikeän kuulette äänen
    ja huutajan ryntäät luisevat näätte
    ja käännytte pois.
    Mut että on maailmansielu
    joka parkujan palje ja rinta,
    sit' ettehän tunne lain.
    — Vain lyötynä maahan
    noin ympäri mestatun pään,
    verisurmanne eessä ja riehuvan joukon
    kyky teillä on kuulla —
    ja tuomio ensin nyt kuulkaa:
    En huuhkaja oo minä murhan ja palon,
    en päitänne leikkaa,
    vain valtikkakotka,
    tuo norsunluinen, nyt toisin lentää:
    verenkierron se Phoeniks-linnulta saa,
    punasiivet ja kellervärinnan.
    — Zenobia, sankarivainaan puoliso,
    mun neuvoni mukaan
    saat ohjata lentoa sen.

ZENOBIA (tyynen ylpeästi):

    En pyytänyt lie armonanteitasi,
    Athenodorus, poika kuninkaan,
    on synnyn, vuotten armost' astuva
    koht' oikeuteensa, valtaistuimelle.

(Kansassa melua.)

ÄÄNI (joukosta):

    Oot puolisosi murhaaja! — Ja narri
    on lempes viimeinen, äl' ylpistele.

(Zenobia horjuu lyötynä vasemmalle ja Kleanthes
vavahtaa. Yhä uhkaavampaa melua.)

NIMROD (siirtyen oikealle etualalle, yksin):

    Viel' uutinen on mullakin.
        (Vetää viitastaan pergamentin.)
                                Tää tieto
    suunpieksäjille sama lie kuin syksyin
    on paimenlasso hyppyvasikalle.

(Astuu Longinuksen eteen ja ojentaa tälle pergamentin.)

    Pään mulle lupasit — ma vastalahjaks
    suon tärkin tehtävän tään seuraajalle:
    Sapores Eufratin taa lyö.

LONGINUS (äkkiä, silmättyään pergamenttiin):

                              Sa ruoska
    oot ollut kansalle, sit' ajanut
    kuin sierainnuorin nautaa, ikeen raskaan
    veroista Rooman sille niskaan lyönyt.
    — Näin vanhoill' asehilla voittavas
    Sapores-jättiläisen luulet — Taurus,
    palatsiin saata säilöön tomuiseen,
    mut turvalliseen Nimrod mahtava.

NIMROD (kahden sotilaan välissä vietäessä palatsiin):

    Oot lempeä, oi 'onnen messias,
    mut onnelles se hinnan kallistaa.

ZENOBIA:

    Sin' ootko sankari?

LONGINUS:

                        Sun suojaajasi.

ZENOBIA (astuen askeleen lähemmäksi):

    Oi neuvo suo ja näytä tie!

LONGINUS (lähestyen Zenobiaa):

                               Nyt irti
    julista Tadmor Roomasta ja kansan
    niin voita luottamus.

ZENOBIA (epäröiden, mutta kuin lumon alaisena siirtyen oikealle):

                          Mun huimimmalle
    viet tielle nyt — —
        (Kansalle.)
                        Mua kuule, keitaan kansa!
    Käsivarttesi vahvain turvissa suo
    ja sankaris uljaan uusia teitä
    mun kulkea päivää päin —
    Tää syntymäkeidas Roomasta irti! —
    Niin riemulliseksi kuin ennen vanhaan — —
    ja palmujen alle kartanot aimot — —

(Kansan suosiota. Zenobia katsoo epäröivästi Longinukseen.)

LONGINUS:

    Me voiton saimme vertoja vailla!
    — Elon aurinko eiköpä teille
    niin aamuin noussut ja laskenut illoin
    kuin paria-koiralta saanut
    ois ruskeanpunaisen värin.
    Ja kun vuotanut illoin ol' auringon veri,
    yö huohotti rintanne luissa
    kuin sairaus, kuume ja kauhu,
    te vietitte kuolevan öitä
    kuin haudalla maaten,
    min ympäri orjantappura kiertää
    ja lepakon valitus yllä.
    — Nyt toisinpa aurinko nous:
    kevätentein ja Leijonamerkein!
    Sapores ja parttien ratsut
    yl' Eufratin kahlatkoon —
    mepä päistäriköin, helovaljakoin
    itävirtojen taa, tanamielin ja miekoin
    ne lyömme taas —
        (Kansan hyväksymishuuto)
    Itä barbarilaumoin
    verokuormin ei Rooma meit' estää saa.
    Meill' oikeus onneen maalliseen
    oman keitahan kentillä olkoon.
    — Ken miehistä kotiin jää,
    majat tuolla toisiksi muuttakoon
    kera naisten uurasten, paistavaolkain.

(Riemuhuuto.)

ZENOBIA (ihastuneena):

    Mun aatokseni aivan lausuit noin.

LONGINUS:

    Ne nouskoot 'palmuin ja yrttien keskeen,
    mut ohdakeyrtit polttelevaiset
    tai maitoa karvasta heruvaiset,
    okapiikkiset pensaat ja myrkkykeisot
    pois tanhuan mullasta repikää.
    — Vedet vuoltevat virratkoot
    ohi kartanon kaikilta puolin.
    Ken mainetta janoo, hän veistäköön
    oven auringon nousua kohti.
    Ken tuoksuvakutrisen vaimon,
    ja lapsia, karjoja toivoo,
    koht' armasta länttä sen kääntäköön.
    Mut' antimet kaikki tuo etelätuuli.
    — Majat tuolla näin uusiksi luokaa!
    Puutarhaan goottien legioona jää,
    muut retkelle valmiiks ja kuokan varteen.

(Viittaa kansaa poistumaan.)

ÄÄNI kansasta:

    Eläös kauvan, messias keitaan!

JOUKKO ÄÄNIÄ:

    Oot onnen herra! — Oot onni kaikkien!
    — Oot riemu kaikkien!

(Kansa poistuu äänten sorinan vähitellen haipuessa kuulumattomiin.
Taurus myös sotilaineen. Kleanthes ja hovinaiset paitsi Elisa
lähestyvät riemuiten Longinusta. Elisa jää pylväikköön, myös prinssi
ja Lankha. Geser oikealla etualalla, taempana Zenobia.)

KLEANTHES (leikki ja ihastus äänessään):

                          Oot tottakin
    profeetta uudenlainen. Luulen melkein:
    "kera naisten paistavaolkain"
    nyt työhön ryhdyn.

ELISA (oikealta):

                       Kuule, voittaja!
    Oliiviseppel lehdost' Artemiin
    suo meidän sulle noutaa. Kaikki voitit
    ja armahdit — —

LONGINUS (kääntyen naisten puoleen mutta enemmän itselleen puhuen):

    Tääll' eikö hietamailta
    viel' äsken tuullut vaskenkarva pilvi,
    uhonnut vihan kitkeräistä tulta
    ja pahaa tahtoa mua vastaan. — Mist' onkaan
    tää tullut kirkkauden ensi ääni,
    kuin halki ilmain — tai kuin tummennoista
    nyt alttiin maan sois aamun ensi tuuli.

(Nostaa katseensa suoraan Elisaan.)

ELISA (kuin arastuen äskeistä rohkeuttaan):

    Sun kuulijasi halvin. — Seppeleen
    ma saanko sulle laittaa — niin ma pyysin.

LONGINUS:

    Niin — oksalt' onni taita kaikille —

TADMAR:

    Ja kaikkein voittajalle!

GESER (kiihkoisasti):

                             Katoovaista
    vain varjoa sun voittos maallinen!
    Vain yks on voittaja, uus aurinko!
    Vain ristinpuulla riemu! Kaikki voitti
    ken karvast' etikkaa kuin hunajaa
    joi huulin vaivatuin. Autuuttain
    en hernerokkaas myö, en valtakuntaa,
    mik' kohta taivaan pilvist' aukeaa — —
        (Nostaa ristiä rinnaltaan.)
    Täss' Saulukselle merkki tappion
    jos kääntymyst' ei tee. Sun suurin syntis
    on hyväks luulla ihmisparkaa, luulla
    ett' unhoon haihtuis synti lankeemuksen
    jo täällä alhoss' alavassa.

LONGINUS (hymyillen):

                                Niinkö
    oot heikkouskoinen eess' ihmisen?

GESER:

    Keruubit paratiisin porteill' on!

LONGINUS:

    Nuo pedot siivekkäät voi lyödä maahan.

GESER:

    Oot Antikristus! — Sen on käskenyt
    mun Herra huutamaan.

(Kiireesti palatsiin.)

LONGINUS:

                         Oon tuota kuullut
    ma Aleksandriassa monet kerrat
    ja tunnen oppinsa. He ihmettä
    tuolt' yltä taivahista, alta maan
    ja kaikkialta vuottaa. Ruumiist' irti
    he ruoskin, kuohimalla synnit riistää,
    ja marttyyreiksi tulla viime päätös
    on oivan oppinsa.

KLEANTHES:

                      He maata vihaa
    ja ihmislihaa — monimutkaisempi
    ei liene oppinsa — Mut, armaat naiset,
    on seppeleellä kiire.

(Kleanthes, kaikki hovinaiset, prinssi ja Lankha poistuvat palatsiin.
Kahden jääneiden Zenobian ja Longinuksen välillä hetken hiljaisuus.)

ZENOBIA:

                          Jättiläinen —
    Ken oot? Mist' oot sa tullut? Mistä voimas
    näin etees maahan lyödä?

LONGINUS:

                             Teidät löin
    vain eteen' itsenne, ei mun.

ZENOBIA:

                                 Noin kieltä
    äl' ankaraa sa haasta, hiuksillas
    niin onhan tuore loiste, rantamilta
    kuin oisit merten läikkypisaroita
    sa niille saanut.

LONGINUS:

                      Haaksirikkoisena
    myös laahannut oon raihnaan ruumihini
    rutarantaa päin ma — monet kerrat.

ZENOBIA:

                                       Sitten
    oot uhrin polttanut ja maljan juonut —

LONGINUS:

    Tai viinin tumman sieluin liejuisin
    oon uhrituleen lyönyt — sammuttanut
    sen räivin pilkoin.

ZENOBIA:

                        Viisautta niin
    manalta tuonut olet kuolotonta,

LONGINUS:

    Niin kerran luulin —

ZENOBIA:

                         Kunnes valjakkoon
    sa riemun astuit hulmuharjan, niinkö?

LONGINUS:

    Sen nähdäksein, ett' alle vaunujen
    niin liian monet nääntyi orjat,
    vain Caesar-elukoita vaunuiss' istui
    ja narriapinoita ympärillä. —

ZENOBIA (viehkeästi):

    Taas eksyt aatelmiin, sull' eikö mulle
    oo lohdun sanaa?

LONGINUS (kiihtyen, äkkiä):

                     Kerran kolmannen
    sun tällä erää nään. Et ole vieras —

ZENOBIA:

    Mun nähnyt olet? Millä mielin —?

LONGINUS:

                                     Näin
    sun ajelulla — näin sun temppelissä.

ZENOBIA:

    Mit' aattelit —?

LONGINUS:

                     Kuin kaukainen ja ylväs
    kuin vangittu, mi sankaria vuotti —
    niin läikyttelit mieltä eri kuvin.

ZENOBIA (voitollisena):

    Pelastamaan mua saavuit tänne!

LONGINUS (jälleen ankarasti):

                                   Saavuin
    loasta auttamaan sua pois!

ZENOBIA:

                               Loasta!

LONGINUS:

    Loasta nautinnon! — Sun synkkä mainees
    tuon ensi näkemän niin vaivaks vaihtoi
    kuin mun sa oisit pettäin surmannut
    ja surmaajalle lemmen suonut, naurain
    mua houkkaa kaukahista vainajaa.
    — Sun ihanuutes näin, mun mieltäin kiihdit
    kuin luojaa luomus. —

ZENOBIA (äänessänsä iva):

                          Tai kuin messiaalta
    vie mielen vaimo syntinen — vai kuinka?

LONGINUS (vaihtuen ankaraksi taas):

    Kuin luojaa luomus, joka rumentunut
    on alkumuodostansa.

ZENOBIA:

                        Nainenko
    siis aattees alku, kansan nostaja?

LONGINUS:

    — Soperrat ivaa itseäsi vastaan:
    Viattomuus ei pilkan kieltä taida
    ei tarvitse, vain peiteltävä rikos
    sen lonkeroita loukostansa työntää
    ja pimeyttä puoltaa. Hiljenny,
    vapahda itses — murhatyöstä, yöstä,
    mik' yllä kulmais häilyy parhaillaan.
    Sit' ilman sua puhdistaa en voi
    ma kansan eessä. Kansan vuoks sen vaadin.

ZENOBIA (Longinuksen heltiämättömän katseen alaisena vaipuen tätä
alemmaksi istumaan):

    Ken oot sa, daimon, silmä pohjaton —
    sun kuultos alla synnit kaikki tavaan,
    niin tarkkaan kuin nyt kuolon verkkoja
    sun eessäs selvittäisin: Puolisoni
    ol' ankara ja synkkäkulma herra
    yl' alamaisten ruumiin, sielujen
    ja mun. Oi ymmärrätkö silmän lumon,
    tuon tuhat turmaa, hurmaa välkkyväinen,
    tuon riutuvaista kieltä haastavan,
    min nuorukainen jännervoimakas
    luo varjoss' istuvaan, taa huntujen.
    Tuo kaunis surmamies loi puoleen mun
    sen monet kerrat, kunnes reväistiin
    pois verkot ilkeät ja synti juotiin.
    — Sapores hyökkäs silloinkin ja poissa
    ol' Odenatos täältä, mutta viesti
    mun lemmestäin hälle vietiin, surmaa
    mun pääni päälle mietti herra julma.
    Mun tietämättään läksi nuorukainen,
    rajalle läksi, surman suoritti,
    pakeni tänne taas, sai tuomiolle. —

LONGINUS:

    Ja sinä armahdit!

ZENOBIA:

                      Ma pakoon päästin.
    Oon nainen vain, min ihanuus ja autuus
    on heikkous. Mun vuokseni hän löi!
    Tuot' uhmapäätä, valkeaista kaulaa
    en haavoittaa ma voinut pyövelkirvein.
    — Hän katujana läksi, vaskiportti
    kumahti lukkoon —

    LONGINUS:

                      Sinä lankesit,
    ain' eelleen lankesit.

ZENOBIA:

                           Hurjistuin,
    verelle tälle lainkaan sopinut
    ei katumuksen puku! Tuomitse.
    Oi, armahda!

LONGINUS (heltyneenä, nostaen Zenobian ylemmäksi, lähemmäksi
itseänsä):

                 Näin meillä, 'profeetoilla',
    meill' etsijöillä liekin aina! Kiihko
    meill' lemmen helmi myrkkymaljast' ottaa,
    pedoilta riistää, syyttäin soimata
    tuot' uhriparkaa, murhein nauttia. —
    — Oi nouse, ylemmäksi nouse mua.
    Sun kansan eessä kirkastan, ei kenkään
    sua enää parjaa.

(Nousee aikoen nostaa Zenobiankin.)

ZENOBIA:

                     Viel' en nouse, taakka
    pois nosta toinenkin, mik' armas on,
    mut raskahammin painaa mua kuin oma
    mun kohtaloni. Poikani! Hän yksin
    voi vaatia sult' oikeutta. Puhdas
    jos yksikään on ollut askeleeni
    hän puhdas on, hän syytön onneton
    ja sairas, jolle lemmen tuoksu pyhä
    on onni loittoneva. Mitään muuta
    elossa mun ei juurta vankkaa niin,
    niin sitkeää kuin side poikaseeni.

LONGINUS:

    Oi, nouse, nouse, poikas huolletaan
    ja terveeks tehdään. Kenkään tääll' ei loukkaa
    viattomuutta.

(Nostaa Zenobian, liikehtivät yhteisen riemun vallassa.)

                  Kahden voitamme
    me kaikki. Utareista laiskan maan
    mink' oomme juoneet raakalaisen verta,
    hapanta inhon rieskaa, riettautta,
    sen kaiken tulell' uuden auringon
    nyt paahdamme ja puhdistamme pois.
    — Käy linnaas valtiatar, seuraan sua.

(Zenobia palatsiin; pylväikön edessä Longinus
ikäänkuin sisäisestä voimasta vielä pysähtyy.)

    Oi, jumaluus, jo ihmettele kerran,
    sun raaka luontos kuinka poljetaan
    nyt alle ihmisen ja maisen onnen —

(Aikoo vasemmalle, mutta vastaan astuu Kätyri sulkien tien.)

KÄTYRI:

    Tulossa seppelein ois naisten joukko,
    mut estin heidät —

LONGINUS:

                       Miksi?

KÄTYRI:

                              Voittamatta
    oon minä vielä. — Palvelusta tarjoon,
    mull' ansioita. Goottilainen Taurus,
    mult' opetusta murhataidoss' otti.

LONGINUS (jyrkästi):

    Ken oot?

KÄTYRI (nopeasti):

             Ma kilpikonna poimuselkä
    oon maasta varjojen, mua konsanaan
    Akilles sankarit ei juosten voita.
    Mut suurimmalle heistä uskollista
    ma palvelusta teen, mua nopsempaan
    yölepakko, tuo nahkasiipi kettu,
    ei öisin lennä.

LONGINUS (nauraen):

                    Lienet narrein narri!
    Hyvällä päällä oon sua kuulemaan.
    — Ja millä taidoin virkaa hoitaisit?

KÄTYRI:

    Niin tarkkaan ihmiskielt' ei papukaija,
    ei käen ääntä hyyppä harjakas
    kuin minä sankareita matkin, varjo
    ei tarkemmasti juoksijoita seuraa — —

LONGINUS:

    Miks mulle narrintaitojasi tarjoot?

KÄTYRI:

    Oot suurin kaikista ja mittavimman
    on pisin varjokin, kas suureks tulla
    myös mull' on halu. — Sitäpaitsi — näen,
    pulassa pahass' oot, mun neuvoni
    on sulle tarpeen nyt: Oot kansan mies
    ja kansan onni valtaas vaatii, mutta
    koht' oikeutta vanhaa myöten prinssi
    sen täysin siemaisee ja hullaantuu
    kuin lemmest' ikään. Kenpä takaa sen,
    ett' ottaa neuvojas hän varteen.

LONGINUS (ankarasti):

                                     Tuo
    ei enää narrin tehtäviä.

(Aikoo nousta portaita.)

KÄTYRI (melkein uhmaavasti):

                             Narri
    en olekaan, oon mustaa totisempi.
    Saat seppeleen — jos saat — mut iäkkäämpi
    kuin kenkään voittajista olen minä —.
        (Taas alavaiseksi muuttuen)
    No — jaa — voit sentään, luulen, lentämällä
    tään kilpikonnan voittaa. — Palveluksees
    kai lupa tulla?

LONGINUS (kärsimättömänä):

                    Narrin viran sait,
    saat mennä.

(Kätyri viittaa samassa hovinaiset ja Kleantheen esille,
ottaa seppeleen nopeasti Elisalta ja tuo sitä Longinukselle.)

LONGINUS (tempaa suuttuneena seppeleen Kätyrin kädestä):

                Hullun töitä teet,
    et narrin. Täältä pois!

(Kätyri katoo seinävierustaa puutarhaan. Longinus kääntyy
pylväikköön päin.)

                            Ois armaampaa
    tää ollut saada kädest' antajain —
    Nyt suonette mun itse päähän painaa
    tään lahjan saman —

(Painaa kiireisesti seppeleen ohimoilleen.)

KLEANTHES:

                        Varmimmin se pysyy
    sun kättes laskemana. — Viehkeäin
    nyt astu neitoin kujaa, voittaja.

(Longinus palatsiin.)

Väliverho.




II NÄYTÖS.


Näyttämö:

Etualalla kulkee vasemmalta oikealle tie, josta erkanee oikealle
taka-alalle suuntautuen temppeliin kulkeva tie. Oikealla taka-alalla
näkyy heleälehtisten puiden lomasta pari pylvästä merkiksi siitä, että
temppeliin vievä pylvästie alkaa yletä sieltä. Valmiiksi veistetty
Longinuksen rintakuva seisoo vasemmanpuoleisen pylvään luona. Tästä
oikeanpuolisesta temppelipuistosta ulkonee vasemmalle päin kulman
muodostava muuri, jonka harjalla on vastakkain kaksi tarullista
eläinkuvaa. Muurin tällä kohdalla korkeajalustainen uhrialttari,
siten, että sillä palava tuli kohoaa makaavain petojen päitten editse.
Petokuvista vasemmalle ovat pari-kolmeaskelmaiset portaat, joiden
kaiteissa myös on petoaiheita käytetty koristeina. Portaat nousevat
viistosti vasemmalle ja niiden yläpäästä jatkuu muuri vasemmalle, jossa
muurin edessä kukkii hehkuvanpunainen ruusupensas ja taljalla peitetty
penkki. Portaat johtavat vainajain lehtoon, jossa sypressipuut kohoavat
sankkana kuin seinä ja liikkumattoman tummina, muodostaen jyrkän
vastakohdan oikeanpuoleiselle heleämmälle lehvistölle. Taivasta näkyy
pala vain oikealta taustalta.

Aika: On tulossa ilta.

KLEANTHES (etääntyy juuri viimeistelemästään Longinuksen patsaasta
riemukkaasti.)

    Oot valmis, jumaloitu mies! Saat tulla
    Saporeen lyöjä, itses tutkia
    tään muotos eessä. Kautta epätoivon
    sun loin ma heikoin sormin. Kuitenkin
    noin voimas irti löin, noin nostin vimmas
    syvällä riehuvan ma varjokulmiis,
    noin poskipäihis, silmäis tienohille
    sain kuultamaan ma jalon itsevoittos.
    — Tääll' liehuin riemahtain kuin heinäsirkka,
    mua laulatettiin, runoniekkaa muka,
    ja sitten taiten jalat alta lyötiin
    ja riikinkukon ruoaks tarjoiltiin
    — niin nuoruus multa ontumalla kaikkos.
    Mut sainpa voiman vielä riemut omat
    näin työssä synnyttää ja Tadmarille
    niist' antaa puolet.

(Kiirehtii takaisin patsaan luo. Oikealta pyrähtää Tadmar
laakeriseppele kädessä.)

TADMAR:

                         Oi, Kleanthes! Täällä,
    kas seppel valmis on, Apollon puusta
    sen nopsaan taittelin.

KLEANTHES (kiirehtii vastaan):

                           Ja sädenuolet
    sait sieltä silmiis!

(Ottaa syliinsä).

TADMAR:

                         Jospa riittäiskin
    niit', armas, tuhat vuotta, joka hetki
    sun voittaaksein, niin ettet pääsiskään
    mult' irti enää koskaan.

KLEANTHES:

                             Ikuinen
    on nainen liiaks, mutta sata vuotta,
    sen lupaan vannaan. Tuonne, katsos tuonne,
    se kestää tuhat vuotta.

TADMAR:

                            Niin, nyt seppel
    vain puuttuu.

(Laskevat yhdessä seppeleen ja palaavat etualalle,
katsoakseen patsasta vielä.)

KLEANTHES:

                  Noin se kaunis on! Noin seppel
    kas piirteit' ankaroita lientää — ja —

TADMAR:

    Tää juhla suuri mua peloittaa.

KLEANTHES:

    Ja otsan se vast' oikein ylvääks näyttää!

TADMAR:

    Charisbe kertoi ilkimielin, että Nimrod
    taas valtaa käyttää.

KLEANTHES:

                         Viisi Nimrodista!
        (Viittaa vasemmalle)
    Tuolt' astuu voitonmies ja templiin käyden
    kuvansa seppelpäisen huomaa, silloin
    on juhlan raikuvaisen korkein hetki —.

TADMAR:

    Mut kerrotaan, ett' aikoo Nimrod prinssin
    myös samaan juhlaan tuoda kruunattavaks
    ja ett' on valtiatar siihen suostunut.
    Sit' etkö pelkää, että — —.

KLEANTHES:

                               Turha huhu:
    Juur' äsken valtiatar naisten kanssa
    ja uhrisaatoin kulki temppeliin.
    Hän sieltä, poltettuaan kiitosuhrin
    käy laulukuoroin sankaria vastaan.
    Ylistäin voittajan hän veistoksen
    eess' seisoi kauvan, ihasteli
    kuin jumalaa ja riemuin jatkoi matkaa
    — Elisa seurass' oli myös.

TADMAR:

                               Ja prinssi?

KLEANTHES:

    Hän näyttää miehistyneen, moneen aikaan
    en kiireiltäni poikaa ole nähnyt.

TADMAR (huolestuneella äänellä):

    Hän kumman umpimieliseks on käynyt,
    sanatta, kaukaa vain Elisaa seuraa — —

KLEANTHES:

    Se miehen mieltä on, ei vaarallista.

TADMAR:

    Ehk' onkin niin. Lien hupsu pelkur vain,
    jot' onnen kesken päätä huimaa.

(Pyörähtää iloisesti, mutta säpsähtää samassa, sillä vasemmalta
tulee rähjäinen paimentolainen, jolla on yllä päästä jalkoihin
ulottuvia takkuisia eläintennahkoja, toisessa kädessä pitkä
paimensauva ja toisessa karkeatekoinen nuija. Kasvot nahkaisten
varjossa. Kulkee ympärilleen töllistellen oikealle).

TADMAR (miehen mentyä):

                                    Taaskin —
    Noit' äsken joukottain näin tullessani,
    keit' on ne, keitä?

KLEANTHES (nauraen):

                        Juhlavieraita
    ne vain on, paimenia, orjaluokkaa,
    jok' etelässä elää laitumilla.
    Käy ilmoill' ihmisten he harvoin, näin
    vain suurten tapausten tullen —

(Kuuluu Kätyrin hohotusta ruusupensaan takaa
muurin luota, Tadmar pelästyy jälleen.)

KÄTYRI (tulee esiin, oikoen koipiaan):

                                    Karjaa
    sit' tarkkaan laskenut oon kaiken päivää.
    On tottavie siin' ollut kykkimistä,
    ett' aivan paistinvartaiks kuivuu koivet —
    Vai juhlavieraita nää paimenkoirat!
    Ne Nimrod kutsui tappeluun, jos suinkin
    saa riidan alkuun.

KLEANTHES (nauraa viitaten ruusupensaaseen):

                       Jopa tärvellyt
    on ruusunlemut vainuaistit suita!

KÄTYRI:

    Ja sulta korppi syönyt toisen silmän.

(Geser vasemmalta, seurassaan erakko ja pari paimenorjaa.)

KÄTYRI (osoittaa Geseriä):

    Mut tuolta korpilta syö karvoineen
    sa sydän profeetan, niin ennustaidon
    saat tarkemman.

KLEANTHES (hämmästyneenä):

                    Kas, Geser täällä! Kauan
    oot ollut poissa.

KÄTYRI:

                      Omiensa luona,
    joill' äiti vuohi on ja isä paimen
    on räämäsilmä.

KLEANTHES:

                   Minne matka nyt
    näin seurakunta myötä?

GESER:

                           Sodomaan!
    Sen kruunun pienet saa min suuret hylkäs!

KÄTYRI:

    Kamelin karvoist' onko virkapukus?

GESER:

    Noit' älkää, veljet, kuulko, tukkoon korvat
    seassa pilkkaajain.

(Kulkee oikealle joukkoineen.)

KÄTYRI:

                        Sen näitkö nyt?
    Tääll' eikö käryä jo veri.

KLEANTHES:

                               Joukko
    tuo sekapäinen, huuru hulluuden
    ei sankaria voita. Koht' on täällä
    hän sotajoukoin. — Pillit Nimrodin
    saa tanssimaan vain kääpiöitä.

(Kääntyy Tadmarin kanssa patsasta kohti. Oikealta kiireesti Nimrod.)

NIMROD (Kätyrille):

                                   Riennä
    ja urki, onko suorittanut uhrin
    jo valtiatar.

KÄTYRI:

                  Herakleelle voiton
    hän tuoksuvaisen uhras peltopyyn,
    jo ajat sitten loppulaulu kaikui.

NIMROD:

    Siis tänne hänet pyydä nyt.

(Kätyri lähtee temppeliin.)

NIMROD (Kleantheelle):

                                Kautt' aikain
    tää sukulehto hallitsijahuoneen
    on patsaspaikka ollut kuninkaitten —.

KLEANTHES:

    Nyt niiden myös, joit' tottelevat kaikki
    nuo kuninkaallisetkin. —

NIMROD:

                             Joll'ei seppel
    tuo tuuleen lennä.

(Kääntyy pylväskäytävään päin, Zenobiaa vastaan. Charisbe tulee
oikealta, aikoen kääntyä temppelitielle.)

TADMAR (rientäen Charisbea vastaan ja osoittaen patsasta):

                       Ystäväni, katsos — —

CHARISBE (kateellisena):

    Kuherra kyyhky, kunnes lemmenviiriin
    pääparkas lyöt.

TADMAR:

                    Charisbe, sisar mun — —

CHARISBE:

    Ja lempes kuokkavieras? Älä luule!
    Haussa lemmen täss' ei olla kauvan —
    Sen saakin pulskin sotamies, ken kyllin
    tuo saalist' Eufratilta. Ken tuo mulle
    Saporeen lempivaimolt' olkakorun
    ja kaulanauhan satahelmisen,
    se hurjimus sen syödä saa.

TADMAR:

                               Hyi, ruma
    sun leikkipuhees.

CHARISBE:

                      Mut' ei imelää
    kuin nunnain kieli.

(Vetäytyvät syrjään Zenobian ja Nimrodin tullessa.
Charisbe temppeliin.)

NIMROD:

                        Vielä kerran mieti,
    mit' onnes vaatii.

ZENOBIA (vaivattuna):

                       Kymmenesti kuihot
    tuhatta tuhoa ja ennussanaa!
    Min' enkö muka lemmi poikaani,
    siks etten kruunaukseen suostu ennen
    kuin saapuu voittaja.

NIMROD:

                          Vain yhtä toistan:
    sukusi valta varmenna.

ZENOBIA:

                           Ken vallan
    pelasti mulle? Hän ken saapuu nyt.

NIMROD:

    Pelasti kyllä saaliiks itsellensä,
    ajoissa jos et sillä poikaas kruunaa.

ZENOBIA:

    Vakoa samaa kerta kerraltaan
    sa kynnät! Varma oon, hän myöntyy kyllä —

NIMROD:

    Teolla uskos näytä! Juhlamenot
    sa saata alkuun, vanhan tavan mukaan
    nyt laskeiss' auringon suo prinssin jäädä
    es'isäin lehtoon tänne, valvoa
    yön aika yksin tulta vainajain.
    — Lomitse lehväin päivän nuotio
    jo loistaa, liekki alttarille tuonne
    sytytä merkiks, ett' on sankariin
    sun luottos luja.

ZENOBIA:

                      Miksi pelkään? Vapaa
    himosta vallan eikö hänkään? Hänkin
    viattomuutta polkis raskain kannoin —?

NIMROD:

    Välillä poikasi ja lempes väärän
    sa heitä arpa nyt.

ZENOBIA (itsekseen):

                      Tää lempi ainut
    rikosta vailla, tytär sydämen
    ja aatteen, riemuun siivin ilmavin
    se nosti mun — en epäilystä salli.
    Tääll' eikö ystävää! — Oi, Tadmar, tänne!
    — Sun onneasi valtakäsin kylmin
    ma kauvan kahlitsin, sit' ällös muista.
    Samasta armosta kuin riemun minä
    sait onnes sinäkin. Nyt auta mua!
    He vaivaavat mua neuvoin ilkein — —

TADMAR:

                                        Onnees
    vain usko. Lujaan luottamalla — niinpä
    ma onnen kiinni sain.

ZENOBIA (kirkkain mielin):

                          Niin syttyköönkin
    nyt uskon uhriliekki! Alttarille —

(Vie mukanaan Tadmarin alttarin luo, sytyttäessään sitä.)

    Hän tästä riemuitsee, ei soimaa lain —
    — Oi tänne prinssi saattakaa.

(Kleanthes temppeliin, josta samassa kajahtaa merkki, että voittaja
lähestyy. Räikkyvät torvet vastaavat vasemmalta.)

ZENOBIA (liekin hulmahtaessa alttarilta pyhää hartautta tulvillaan):

                                  Hän saapuu.
    — Sävelten myrsky lännest' itään lyö,
    idästä länteen taas, ja rauhaisana
    mun harras hurmani näin tässä hulmuu.
    Näin puolen kuuta yötä päivää pala,
    kuin kevähällä puitten lehteen tullen
    tuo laulaa satakielikin, näin loista,
    vain yltymistäs ylly, onnen linnut
    kaikk' ahjost' arinahasta lennätä,
    suo leivon, hautakumpuin linnun, laulaa
    tuoll' oksill' lehdon synkän, poikani
    kun siellä valvoo, paastoo. Synnytä
    mun sankarillein haukka Caesarin,
    min siivet loistaa, rinta kellertää,
    smaragdinkirkkaat silmäterät luo,
    mut mieli lemmekäs — — ja mulle, mulle,
    suo kyynelistä katumuksen mulle
    sa lintu helmisiipi — vihdoinkin
    suo sille ääni riemukas.

NIMROD (Kätyrille, viitaten oikealle):

                             Sa juokse,
    Kätyri, kärpännopsaan; paimenpäämies
    nyt tuokoon joukot muurin luokse. Tänne
    ei kansaa kaupungista saa hän päästää.

ZENOBIA (kuin heräten):

    Mit' aiot?

NIMROD:

               Sanain taakse voimaa vain
    ma järjestän, ei lainkaan vaarallista.

(Prinssi ja Lankha, Kleanthes ja Elisa tulevat temppelistä.)

KÄTYRI:

    — Noin muulin varjost' aasi kiistaa käy, —
    ohoo, en varjoks aasin käy, en kärpäks,
    oon varjo suurempain, en kääpiöitten.

(Juoksee vasemmalle, Nimrod tuimasti oikealle.)

KLEANTHES:

    Tääll' onko raivoiks tultu?

ELISA (hätäisesti):

                                Valtiatar,
    on neitoin saatto valmis — riennä kiirein
    sit' tänne johtamaan — —.

ZENOBIA (hämärin mielin):

                              Niin — neitoin saatto —
    mut tulta hoitaa mull' on tarkka työ —

TADMAR:

    Sill' aikaa minä vaalin — —

ZENOBIA:

                                Lintu pyhä
    vain mun on vaalittava — laskuun päivän —.

ELISA (yhä hätäisemmin):

    Mit' tehdä, kiire on — Mun suotko johtaa?

ZENOBIA (epäluuloisesti):

    Vai sulla kiire sankaria vastaan?

ELISA:

    Voi, näinhän hukkaan kaikki tärveltyy!

(Longinus, Taurus, Kätyri ja muuta seuruetta
jäljessään vasemmalta, samassa Nimrod oikealta.)

LONGINUS:

    Siis totta vaakkui varis. Vangit täällä
    on nousseet valtaan.

NIMROD:

                         Armon oikeus
    on kuningattarilla — vanhaan tapaan.

LONGINUS.

   Siis, kuningatar, neuvojaasi puolla.

ZENOBIA (katkonaisesti):

    Nyt juhla — — voiton juhla — —

LONGINUS (töykeästi):

                                   Niin,
    ma saavuin juhlimaan — kai ansiosta.
    Mut täällä juhlatouhuja en nää,
    ei tiellän kukkia, ei laulut kaiu,
    vain ruostehammasukko näykkien
    mua vastaan käy. — Syy selvitä.

ZENOBIA:

                                    Monta
    ol' aihetta — — Nuo monet valtahuolet,
    niit' yksin selvittämään tottunut
    en ollut — —. Vankeuteen perin lievään
    jäi Nimrod lähteissäsi. Neuvojaksi
    hän mulle joutui, tapaan totuttuun
    hänelle pulmat heitin, pergamentit — —
    Mut yhtä rintaa viittomaasi tietä
    me kaikki oomme käyneet — —

KLEANTHES (viittaa veistokseensa):

                                Katso tuonne!
    Noin seppeltä me sulle sitelimme,
    asunnot uudenuutukaiset puuntaa
    tuoll' ylähällä, tahtos mukaan kaikki.

ELISA:

    Ja neitoin parvi kukkakimpuin vuottaa
    sua temppelissä tuolla, tänne ehtineet ei.
    Mut täynnä lauluja on heillä rinta.

LONGINUS:

    Oi seppelneito, köynnös piilometsän,
    vihankin hymyyn viehtämällä viehdät.
    Mut selvyys juhlan airut. Uhritulta
    ken täällä vainajille suitsuttaa?

ZENOBIA (ylpeällä murheella):

    Ei vainajille, elävistä kolmen
    ol' yhteisuhri kaunis tää. — Mut nyt
    se merkki siit' on vain, ett' aikoo prinssi
    valoa pyhää kaiten kruunaukseen
    tääll' aamuks välmistauta.

LONGINUS:

                               Toinenkin
    siis totta korpin koikku! Ensimmäinen
    siin' neuvo Nimrodin?

(Zenobia ei kykene vastaamaan.)

                          Ja toinen kai
    on murha mun. Ja kolmas? — Vanhaan tapaan
    tomulla peittää kansan kurjuus. — Mutta
    se tietkää: vereen saakka koiralt' Aareen
    sain minäkin ja pedon karvapeitteen
    sodassa sydän sai. Tää kapinaa on,
    nimessä Kerberoon! — —

ZENOBIA (kiihtyen ivaan):

                           Miks ärryt noin,
    sa aatteen mies? Meit' tomun lapsia
    noin rusikoitset luonnon voittaaksesi
    — niin saarnasit — mut itse hellittelet
    petoa vallannäljän sielussasi.

LONGINUS:

    Petoksen verkot revin, kaiken muun
    saa päättää kansa.

NIMROD:

                       Juuri niin, taa kansan
    te piiloon juoksette, jos arveluttaa,
    teit' itse karjua: "On valta mun!"
    Mut tällä kertaa muuri kaupungin
    välillä kansan on ja sun ja luona
    sen seisoo nuijamiehet paimenten
    ain' Eedomista saakka. Joll'et myönny,
    oot syypää veljessotaan.

(Katoo oikealle.)

LONGINUS (lyötynä):

                             Veljessota —
    hyeena käärmejuovikasko syntyy?
    Ei, ei! Sa raastat auki haudatkin,
    ja lyötynäkin henkes kylvövakkaan
    viel' akanoita siittää — —

ZENOBIA:

                               Meidät surmaa!
    Oon vallassas ja prinssi myös, niin helppo
    sun voittos onhan.

LONGINUS (löytämättä itseään):

                       Tuonne — temppeliin —
    siell' aivot selvii — — liian raskaat.

(Tauruksen ja muiden sotilaiden aikoessa seurata.)

                                           Ei —
    Pois, Taurus, asemiehet vie.

TAURUS

                                 Jäät vaaraan,
    jos yksin jäät — —

LONGINUS:

                       Ei — rauhaa temppelin
    en miekoin häiritse. Tuoss' ääress' aivan
    saat vartoa, en viivy kauvan.

(Taurus sotilaineen vasemmalle.)

ZENOBIA (voitonriemuisena):

                                  Noin
    mies murtui!

LONGINUS (pysähtyen patsaan eteen, väsyneesti):

                 Laakerlehvätkin ken täyteen
    okaita pannut.

ZENOBIA:

                   Tuoll' ei miehuutt' enää
    meit' estää aikeestamme!

(Tadmar ja Kleanthes seuraavat temppeliin, Elisa aikoo sinne myös,
mutta Zenobia pysähdyttää hänet. Kätyri katoo vasemmalle.)

                             Kaikkiko
    mun aikoo jättää! Katso, hämärtyy,
    on aika prinssin käydä lehtoon — —

ATHENODORUS:

                                       Halu
    on mulle tullut kammon työhön, tuonne
    päin tummaa varjostoa syöstä, siellä
    pelotta seista niinkuin miesten mies,
    tuot' ylpeätä vastustaa — —

(Jää katsomaan Elisaa.)

ZENOBIA (äkkiä tyhjää avuttomuutta tuntien, itsekseen):

                                Hän läksi —
    Hänell' on leiriss' sotajoukko tuolla,
    ja kuitenkin noin painoi pään, ei vihaa,
    ei syytöst' enää lain. Mit' oommekaan
    tuot' onnen miestä vailla, joka voittaa
    ja voiman antaa. Jospa voittaisin
    ma pyynnöin hänet, sydämensä varmaan
    taas altis aneluille. Noin hän kaunis
    on yli muiden — jospa sittenkään
    ei uhripääskyt mun ois lentäneet
    päin turmaa. — Sinne, sinne lähdenkin!
    — Elisa, prinssi hoivaa — lehtoon saata.

(Rientää temppeliä kohti.)

ATHENODORUS (Lankhalle, joka on jäänyt seisomaan oikealle,
kärsimättömästi):

    Mit ihmettelet, pieni jättiläinen?
    Mit' täällä teet? — Pois täältä miettees vie! —
        (Hetken kuluttua, katse palavana, väristen)
    Elisa, hiljaisuutta kuule — kammo
    tuo tunne tuuletonten ilmain — Hurmaa
    sun silmäis tummill' alusilla vain
    ja taipehilla vartes — —

ELISA (kärsimättömästi):

                             Nopsaan, prinssi,
    jo päivä laskee — —

ATHENODORUS (Kaukainen kuorolaulu alkaa kuulua):

                        Koko kevään menneen
    hitaasti astelin ma vaivan alla,
    tukahtuneet sun vuokses huokaukset
    on monen monet vesiruusuin kupuun
    siell' läikkyväisen lammen luona, nytkään
    ei kiirett' ole mulla.

(Tarttuu kiihkeästi Elisan käteen.)

ELISA:

                           Kuumett' aivan
    sun kätes huokuu, sairas oot — —

ATHENODORUS:

                                     Oon kuullut
    ett' Indian naiset sairahina
    luo kiertyy miehisen varren. Kuumeen tuon,
    tuon tuoksuvan, kalvaan, kellervän
    sun varttas hiipivän nään — —
    Miks mulle et suo sitä, nainen?
    Tää sairaus mun on puhdasta aivan,
    kuin kuoleman pyörre se selvää on,
    ja kuume on auringon anti — —
    Tää kuume on sukua ruumiis!
    Sit 'etkö sa tunne?
    Kenen saalihiks itseäs säästät?

ELISA:

    Sun kuumettas heikkoa vihaan!
    Oot hehkuva herpova varjo,
    et voittaja tuoksuvan naisen.

ATHENODORUS:

    Oon varjossa palava liekki!

ELISA (yltyvällä pilkalla):

    Lihan näivetystauti sua vaivaa!

(Iskusta vavisten vetää prinssi povestaan tikarin
ja ojentaa sen Elisalle paljastaen käsivartensa.)

ATHENODORUS:

    Tuoll' ihoa piirrä ja katso,
    sielt' uhkuu, karkaa hurme!

ELISA:

    Asetta vailla lehtoon vainajain
    on mentävä, siks sen ma talteen otan.

(Ottaa tikarin, prinssi lähestyy ja hyväillen irroittaa
hiukset Elisalta, joka väsähtyen painuu penkille.)

ATHENODORUS:

    Näin — tuntea huumasi suo —
    ne kyynelin kastan
    ja murhetta henkien kuivaan.
    Käyn sitten sypressitielle — —.

(Saatuaan hiukset hajalleen hän kiihtyy jälleen
ja polvistuen hyväilee Elisan polvia.)

ELISA (kavahtaa seisomaan):

    Pois nyt, älä vaivaa mua,
    mua viivytät sankarin luota!

ATHENODORUS:

    Siis tikari kärjekäs lyö
    ja lemmestä päästä.

ELISA (itsekseen, kuin näkyä katsoen):

    Jos loisinkin — sinä ansa
    ja varjo oot voittajan tiellä.

ATHENODORUS:

    Oi suutele rautaa ja lyö.

ELISA (kääntyy prinssin puoleen ja vaivuttaa hänet taljalle,
kuin lasta tuudittaen):

    En lasta ma kaunista lyö — —
    — Näin vaivu ja voimilta voivu,
    unen untelon helmaan vain.
    Oot sairas, sa kalpea poika,
    veres virma ei vuotaa saa —
    — Mut etkö sa tahrannut mua?
    Vain sankarin eessä
    ma otsani alttiina lyön — —
    — Epäkelpo ma oonko jo hälle! —
    Sinä vaivasit mun,
    sinä tahrasit mun!
    Sinä kalpene kalvas, — kalvas — —

(Kohottaa hurjin raivoin tikarin, mutta kavahtaa äkkiä kauhusta.)

    Ei, ei! — Rikos synkeä! — Myrsky ja pauhu!
    Mitä vihmot ja sielussa siität?
    — Ken käskee kättäni mun,
    mikä voima ja valtias mielen?
    Läpi tuulen ja pilvien sateen,
    savun katkeran kautta ja kirkkauden,
    läpi uumenien, läpi siementen —
    jumalankara käsky nyt käy.
    — Läpi ruumihin ahdingon
    veri villikarjun ja uhrilinnun
    sekotulvana tunkee ja raastaa.
        (Hetken vaitiolo.)
    — Sano, poika, tää lempeä onko?
    Ja sunko se nostama ois?

(Kumartuu prinssin puoleen.)

ATHENODORUS (kuin unessa):

    Läpi huntujen häilyvän pilven
    sinisilmäsi tummasti tuijottaa.
    Sinivuoria siellä ma nään,
    meri valkea — ympäri läikkyy
    — ja rantamat varjokkaat — —

(Ojentaa kätensä pyytelevästi)

ELISA (taipuu alas hyväilevästi):

    Noin hertas vain uni lapsen mielen,
    vihamielin ken lyödä vois sua — —

ATHENODORUS:

    Älä kosketa mua! — Ah hellemmin koske —
    — voi, kärjekäs tuska mua pistää,
    joka suonta se repii — —
    — ah — huimaus tuskia viihtää.
    Yli tästä ma kahlaan!
    Tai uppoan kirvelevään
    ikipolttelevaan minä syöveriin — —
    — Suo suutelo mulle, ma käsken!

(Riuhtaisee Elisaa puoleensa, joka ponnahtaa kiivaasti ylös.)

ELISA  (halveksien):

    Zenobian riettahan poika,
    sylinantia kiemuroi,
    vain hukkua sulla on voima,
    ei lempeä nostaa mun.
    Sun äidilläs kolme on miestä
    jo ollut, nyt neljättä houkuttaa.
    Hän tahraa sielun mun sankariltain,
    sinä tahraat sankarin neitseen,
    tapat mun, olet murhaaja mun!
    Mull' oikeus on!
        (Kuulee lähestyviä askeleita)
   Ken saapuu sieltä?
    — Mull' oikeus on — — ja kiire — kiire —
    Zenobian riettahan poika — —
    — mitä kiemuroit sinä rietas, rietas — —

(Lyö tikarin nopeasti prinssin olkaan ja nousee kuin pedon sielussansa
voittaneena, jää tikari kädessä vierelle seisomaan. Temppelistä
Zenobia ja Longinus, jäljessä Lankha. Kätyri lähestyy vasemmalta
kurkkien.)

ZENOBIA:

    Tuoll' loistaahan se vielä, sammuttaa
    sit' ethän tahdo, ethän, lupauksen
    siit' tahdon tarkan.
        (Osoittaa Longinuksen patsasta.)
    Itses eessä, voittos
    ja seppelees se anna mulle.

LONGINUS (ystävällisesti):

                                Katsos — —

ELISA (Longinukselle):

    Luvata turha sun on. Zenobian poika
    jäi kruunua vaille.

(Osoittaa taljalla makaavaa prinssiä. Zenobia
syöksyy parahtaen tuskasta poikansa luo.)

LONGINUS (ankarasti Elisalle):

    Mitä tehnyt oot?

ELISA (vieläkin äskeisten mielikuvain vallassa):

    Peto impeä puolsi ja löi
    mun murhaajaani —.

LONGINUS:

                       Kieltä selvempää!

ELISA (kiirehtii Longinuksen luo, lyyhistyy maahan ja vetää viitan
poimuihin tarttuen häntä puoleensa):

    Mun surmatkoot — minä tein mitä täytyi.
    Sinä voittaja luonnon ja onnen herra,
    oi kuuntele mua ja silmihin katso.
    Rikos kaihin ei kaihtele niitä — —
    vain usko ja uhraus sulle
    — ei uhraus — autuas alttius vain
    mun kättäni käski.

LONGINUS:

                       Murhaamaan?

ELISA:

     Pelastamaan, sydän neitsehen suojaamaan —

LONGINUS (tarttuen äkkiä kiihkeästi Elisaa olkaan ja nostaen ylös):

LONGINUS:

    Ketä varten?

ELISA (painaen päänsä, hiljaa):

                 Sankarin vuoksi — —

(Longinus irtautuu, ponnahtaa ankaran sisäisen taistelun vallassa
etualalle. Elisa jää paikalleen niin kainona kuin alastomuuttansa
suojain.)

LONGINUS:

    Elon kasvoilta suomutko kirpos,
    valo pilkahti siksikö vain,
    ett' taas sikisankea sauhu
    löis ympäri pään, mua jälleen
    ikisokkona kierrättäis?
    Ovi järjen jok'ainoa lukkoon lyöty,
    salahautoja luonnon ja lemmen
    maan pinta on kaivettu täyteen.
    Nyt astu ja rynnistä, "luonnon herra",
    maan pohjia kulje ja multaa syö,
    lukot nyrkillä murra,
    älyviilalla miesikä hankaa,
    tätä päätä et selväksi tee,
    et sieluja noita.

ZENOBIA:

    Tääll' eikö kenkään auta? Lankha!
        (Lankha rientää luo.)
                                      Harvaan
    jo kuolon porttia lyö sydän.

LONGINUS (Elisaa lähestyen, äänessä kiihkeä tuska):

    Viattomuusko murhaa! — Seppelneito,
    sun ääntäs kuuntelin — siell' Eufratilla,
    unessa, taljall' levätessä öin.
    Mut aamuin kummeksuin ja lapsekkaille
    unille naurahdin. Ja sittenkin,
    nuo unet kuiskineetko mulle totta,
    ne näyttivätkö lemmen oikean?
        (Elisa seisoo vaieten.)
    Ohi autuuteni kulkenutko olin?
    Verestä löytääksein — ei, ei! — Tää kaikki
    on valheen sakkaa. Tuolla pettäväistä
    vain heikkoutta on ja täällä murhaa — —

ZENOBIA (polvillaan ollen, osoittaen Elisaa):

    Tuon vaadin kuoleman, tuon murhaajan!

(Kääntyy takaisin poikansa puoleen.)

LONGINUS:

    Ken syyllinen? Se Nimrod kavala
    ja raaka paimenlauma onko vai
    tuo heikkous, mi kavaluuteen taipui?
    Ken syyllinen? Se neitseen puhdas vaisto
    vai naarassusi? Sairas poikako,
    vai — minä murhaajanko salaveli?

ZENOBIA (ponnahtaa ylös):

    Tääll' eikö vastata?

LONGINUS (jatkaen ajatustaan):

                         Vai myllerrys
    tää kaikki, käärme alkuriidan, joka
    petoa elon kolminkerroin kiertää — —
    ja jolta mun ois päitä poljettava.

ZENOBIA:

    Tääll' eikö vastata!

LONGINUS:

                         Ei selvää mikään,
    mut yks on varmaa: tätä neitoa
    ei kenkään loukkaa!

ZENOBIA:

                        Murhaajia kaksi
    siis seisoo tuossa!

LANKHA:

                        Haava sidottu — —

(Zenobia kääntyy auttamaan Lankhaa, joka nostaa
prinssin käsivarsilleen ja kantaa temppeliin.)

ZENOBIA (nousee, kylmän päättävästi):

    Siis murhaajia kaksi.

(Seuraa Lankhaa, pysähtyy patsaan luona, kurkoittuu hitaasti,
riistää seppeleen, rutistaa sen käsillään ja heittää maalian.)

                          Valmistukaa
    revittäviksi paimenkoirain. Sotaa!
    Ikuista riitaa! Oikeutta murheen
    verenne kaikki kylläiseks ei juota.

(Kääntyy, katoo temppeliin päin.)

LONGINUS  (kuin vihollisen taisteluhuutoon vastaten):

    Päin veljessotaa — — Taurus, taisteluun!

KÄTYRI (juosten vasemmalle):

    Hei, Taurus, taisteluun! Hei, taisteluun!

LONGINUS:

    En marttyyriksi aio, puoliks vettä
    veress' ei mulla. Tulin voittamaan,
    en häpeään.

TAURUS (oikealta, näkymättömänä):

                Hei, veljet, taisteluun!

LONGINUS (nousee lehtoon vieville portaille, joiden juurelle
lyyhistyy Elisa. Hämärä painuu täydeksi pimeydeksi, vain alttarin
liekki valaisee heikosti):

    Sit' enkö tietänyt, ett' ihmisparka
    vain näivä kuopus laiskan maan, ett' turha
    sit' alkuliejustansa auttaa, enkö
    sit' tietänyt, ett' onnen hylkiöin
    tuo karjun hampaat sai ja murhamielen
    vaikk' onkin selkänahka pelkurilta,
    hävyltä riekaleet, joill' lonkkiansa
    lymyillen peittelee.

TAURUS (syöksyy vasemmalta):

                         Käy miehet päin!
    Sun onko käskys niin?

LONGINUS:

                          Päin myllerrystä!
    Vie tuolta hautain kautta miesten parvet.
    Asemiestä koskaan viel' ei hyökännyt
    yl' lehdon pyhän. Nyt se poljetaan!
    Näin kuuluu käsky mun.
        (Taurus pois.)
                           Sun luokses, luonto
    niin enkö kulkenut kuin yöllä porton:
    valossa päivän inhosin sua jälleen.
    Sua taiten pettelin ma järjelläin:
    Kun sieraimin sun voimaas hengitin,
    niin huulin orjiasi pilkkasin
    ja riemuitsin, ett' olin vihamiehes.

(Pieni osasto sotamiehiä marssii kaukana taustalla
soihdun valossa vasemmalta oikealle.)

    Vain siks en ruumistani ruoskinut
    ett' täysin voimin ruoskia ma voisin
    sun luomias, sun rakkaimpias, noita
    joit' yllin kyllin karjuu ympärillä
    mudassa mataa, otsin matalin.

(Toinen taistelujoukko ryskäten, soihtuja heiluttaen myöskin
taustalla. Nyt kuuluu nopeasti vaikeneva taistelun ryske oikealta,
Elisa nousee sitä kuunnellen.)

    Nyt voitit mun, löit liejuus nieluun saakka,
    näin ilman pimeäksi teit ja järjen.
    En mitään nää — —

ELISA:

                      Oi kuule, sankari,
    pois läähättävä myrsky ahdingon
    jo loittonee. Sun joukkos etenee!
    Oi kuule, voittaja.

LONGINUS (astuu kiihkeästi Elisan luo, kiertää hänet käsivarsillaan):

                        Sa uskollinen —
    sa horjumaton, voiton ensi ääni
    ja ensi seppel — — Kautta rikoksen
    sa mulle kirkastuit.

ELISA (alttiina nojautuen Longinukseen):

                         Oi tuomitse
    tai armo anna, sua riemuin kiitän.

LONGINUS  (kiihtyen):

    En kummia polkuja noita,
    joit' astelit, altis, ma tutki enää.
    Veri ruskea jos sinun olkaas syö,
    sen suutelen huulilla pois.
    — Noin suutelin murhan ja hurman — —

ELISA:

    Oi mies, sinä surmaat suutelemalla — —

LONGINUS:

    Sinisuonien seittejä murtain
    mehiläisten parvekas lento käy,
    ne surmaan vain minä suutelemalla.

ELISA:

    Lyö poltinrauta ja sankarin merkki —

LONGINUS:

    Hedelmät viinipalmun sun varrellas
    on päivässä paahtuneet,
    ne huulteni lehvillä peitän — —.

ELISA (kavahtaa äkkiä irralleen kuunnellen lähenevää melskettä):

    Käy ryske päin, älä vaaraan jää.

LONGINUS (ottaa taljan penkiltä):

    Älä karkaa multa, sun taljaan kiedon — —
    ja ryöstän pois. Pyhä nuotio sammuksiin!
        (Painaa taljalla uhritulen sammuksiin.)
    Sakosankea yö! Tule luokse mun!
    Noin, noin — sinut tuuditan pois — —
    Sekasorto ja lempi ja murha!

(Syöksyy Elisa sylissä sypressilehtoon. Oikealta syöksyy etualalle
ryhmä kamppailevia miehiä. Se on kuin vääntelehtivä hirviö: aluksi
kamalaa äänetöntä painiskelua, sitten ähkinää ja hammasten kiristystä.
Aseet sähähtävät vastakkain. Kuuluu korinaa ja kuolon huoahduksia.
Kätyri ilmestyy hohottaen taustalle.)

KÄTYRI (taistelevan ryhmän vyöryessä takaisin vähitellen oikealle):

    Hei, herjasilmä, hoi tytär rutsainen!
    Hei, tanssien louskuta lonkkaa,
    veli veljeltä kurkkua vääntää
    sun luisevan kiimasi vuoksi.
    — Älä näyttele niskaluutas:
    etupuolta ja ruipelosäärtä.
    — Nokan korpilta sait: älä huntua nosta.
    Vasen silmäs on nokkima naakan:
    vain huulia näytä ja hengitä lieskaa — —
        (Hetkeksi taukoo kaikki taistelun melske.)
    Hyi, hiljaisuutta tätä —

(Oikealta leiskahtaa valoa. Alkaa kuulua voiton säveleitä: ensin
yksinäisen torven toitotus, sitten riemun humu ja sävelten hurja
ryöppy.)

                             Voitto mun
    ja sankarin on valmis. Voittaja!
    Sua voittos huutaa!

(Katoo oikealle. Elisa ja Longinus ilmestyvät lähekkäin korokkeelle.)

ELISA:

                        Onnen maallisen
    niin sulta sainhan — iankaikkisen.

LONGINUS (kuin ihmetellen):

    Näin rauhan riemukkaanko sieltä sain?
    Oi, tiedon sainhan, ett' oot lemmittyni
    jo kauvan ollut, vaikka oppilaaks
    sun luulin vain! Oi, armas, puhtait onko
    viel' esikartanoita luonnon? Nainen
    näin olla voiko pyhää — —?

ELISA:

                               Autuasta
    näin olla hiljaa, kysymättä. — Armas
    noin ällös kysymyksin rauhaas vaivaa.
    Tuot' ääntä voiton kuuntele.

LONGINUS:

                                 Kuin kulkis
    siell' elonkorjuuväki, rypälein
    ja tähkin.

ELISA:

               Niinkuin isännälle tois
    se riemuin sadon runsaan.

LONGINUS:

                              Kuin ois kyllin
    jo koossa emännällä hunajaa,
    jot' taiten viiniin sekoittaa.

ELISA:

                                   Kuin kylvyn
    jo öisin laittanut ma liljayrtein.

LONGINUS:

    Ja kainoin toivein, tähtikuvaa katsoin
    siin' itse kylpenyt. — Oi, rauhan siipi,
    sa kuultavainen yllä mun, oi jää
    ja rauhan siimeksessä suo mun elää.

ELISA:

    Meill' onhan iankaikkinen tää riemu.

LONGINUS:

    Eest' onnen tään ma taidan taistellakin,
    jos tarvitaan. Sen kaiken kansan riemuks,
    sen esikuvaks kaikkein varjelen.
    Ma ihmeen varjelen! — Niin, ihmett' onhan
    tää onnen kulku — —

(Taurus saapuu mukana ryhmä miehiä, joilla  on soihdut kädessä.
Longinus astuu häntä vastaan alemmalle porrasaskelmalle. Elisa
jää  korokkeelle.)

TAURUS

                         Voitto leikattiin
    tää nopsempaan kuin immet seppeleen.
    On lauma lyöty. Nimrod vangittuna
    tulossa tänne.

LONGINUS:

                  Kyllin säästelitkö
    sa veljesverta?

TAURUS

                    Täyteen tuhoon syöksyi
    vain erakoitten joukko.

LONGINUS:

                            Geser myös?

TAURUS

    Kun muurilt' tuolta lauma muu jo väistyi,
    jäi Geser joukkoineen ja ristin nostain
    päin syöksyi ryntääväiseen ahdinkoon.
    Kuin alle aallokon he sortui, laulain, naurain
    kuin hurjankolkko mielipuolten joukko
    he painui polvilleen ja sinne hukkui,
    tuo Geser ensimmäisenä. Heitä säästää
    meill' eihän ollut aikaa. — Paljon kansa
    myös paimenia pakoon päässeit' tappoi
    kaduilla kaupungin. Sua puolustain
    se yltyi raivoon.

LONGINUS:

                      Kansa, kansa mun!
    Miss' on se? Tääll' ei ketään?

TAURUS

                                   Portilt' alkain
    se voittokujaa miehin sataluvuin
    sua varten muovaa. Sinne kiire meillä.
    Vain vaivoin miesten jännerseljät estää
    sun tulotielles tulvaamasta kansaa,
    mi soihduin roihuvin ja juhlahumuin
    kaikk' aukeamat, katuvieret täyttää.

(Kleanthes kiireesti temppelistä, jääden kiihkeästi odottamaan
puhetilaisuutta.)

LONGINUS (puoliksi itsekseen):

    Näin taivas korkenee!

KLEANTHES:

                          Mun valtiatar
    sun etees lähettää. Mut tarkempaan
    kuin vaatis niukka käsky suo mun haastaa,
    mit' äsken näin — se tulvii mieless' yhä:
    Kun templin portait' astui valtiatar,
    eell' astuessa Lankhan — huohottain
    ja säälist' itkien tää poikaa kantoi —
    kun pylväikköön he nousi, kun hän nyt —
    kun valtiatar kasvot nosti, silloin
    en nähnyt äitiä, en naista itkevää —
    en nähnyt elävää, näin kuolleen murheen:
    Rumentunutta, ryppyist' otsaa leikkas,
    värähtämättä leikkas kulmain kaaret,
    ja huulensa — nuo riemun janost' armaat,
    nuo veren voimast' ennen paisuvaiset —
    verettä, tyhjinä — kuin kuollehella —
    ne lepäs. Katsettaan ei voinut nähdä,
    vain kammoin tuntea sen kauhua.
    Ei pojast' enää huollut, Lankha lääkkein
    sit' auttoi henkiin — —

LONGINUS:

                            Henkiin! Mitä sanot?

KLEANTHES:

    Niin, Lankha tutki haavaa — kulkenut
    ol' aseen kärki olankuopast' aivan
    sydäntä kohti — niinkuin läkähtyis
    hän lakkas äkin työstään, karkas pystyyn:
    "Hän hengittää, on sydän vikaa vailla",
    niin korkein äänin huutaa hän, ja minä —
    vain äitiä ma katsoin: Liikahtavan
    häness' ei mikään näytä, mutta hiljaa,
    kuin lepoon lientyis jännitetty kaari,
    niin nytkähdellen, niinkuin päivän eessä
    arastais silmää, niinpä elon neste
    taas kiertää silmäin tienoot, kyynelvirroin
    nuo kalventuneet kasvot herättää
    ja kirkkain helmin, kiirehtäin se juoksee
    punertuvaisten huulten luo, ja siitä,
    siit' autuas sai hymy vallan. Mutta — —

LONGINUS:

    Oi, taivas selkenee ja puhdistuu!
    Sa sana vie, ett' toivon täyteen voimaan
    taas parantuvan prinssin!

KLEANTHES:

                              Niin, taas huoli
    vuoks pojan vaivaa häntä, tulless' sanan
    ett' alas nopsaan löit sa paimenlaumat,
    hän Foiboon alttarilla uhrin poltti
    ja pyhää tuoksua sen leyhytellen
    luo rauhanjumalan hän rauhaa kiitti.
    Mut luota uhrin sen hän huolehtien
    nyt puolees kääntyy, suojaa, laupeutta
    sult' anoo.

LONGINUS:

                Turvaisalla miellä saa
    ja saatoin arvokkain, he palata
    taas kotiin. Tää vie rauhan sana — —

TAURUS

                                         Liikaa
    on lempeyttä tuo. Hän syypää on!
    Ja vankeutta tarvis kyllin kovaa,
    ett' estyy vehkeilyt nuo kansaa vastaan.

LONGINUS:

    Sa vaikene! Saat miekkaa käyttää, mies,
    ja käskyn mukaan käytä, muuta ei.
    — Ei hintaa onnelle saa kallistaa,
    verellä, murheella jos ostaa näin
    se täytyy.
        (Nimrod tuodaan.)
               Mutta tuon sa valtaas saat!
    Lyö ruosterautoihin ja märjimpään
    se luolan pohjaan paiskaa. Ruosteen karva
    on keskinkertaisuuden nahkaan käypä.
    — Mut oothan voitettu, en sanoja
    ma tuhlaa.

NIMROD:

               Voitettu — mut aate mun
    — se muista, mull' on myös — ei vielä lyöty.
    Mull' aate suvun suuren, vankan tammen,
    mik' kansan työtä vilvoittaen suojaa.
    Zenobia on tytär valtasuvun,
    on suuren Ptolemaioon kantaa. Sunko
    ois osaks tullut Ptolemaioot voittaa?
    — Mit' oot sa oikeastaan täällä tehnyt?
    Oot aateraipoin, miekoin kahtia
    tään kansan lyönyt. Kompastava kivi
    oot ollut vain.

LONGINUS:

                    Se kivi totuus on,
    jot' ei voi kiertää, siksi kompastuit.

NIMROD:

    Mut toisen sulle etees Rooma paiskaa.
    Uus' imperator, caesar Aurelianus,
    sa muista myös! Hän kaltaisesi lyönyt
    on Galliassa, vuoros sun on kohta.

LONGINUS (Kleantheelle):

    Kleanthes, rauhan sanomasi vie.
        (Kleanthes poistuu. Viittaa sotilaita viemään Nimrodin pois.)
    Sa tuomiosi kanna, luolas pohjaan
    kohina kuule aallon korkean,
    mi lännest' itään lyö ja länteen lyödään.
        (Nimrod viedään oikealle.)
    Nyt, Taurus, kiire on! Suo soihtu mulle!
    Ja riemurintamaan sa laita joukot.
        (Taurus sotilaineen poistuu.)
    Ei vihamiehist' ole suurin Rooma,
    viel' onhan yössä paini sielujen
    tää ollut julmempaa.
        (Kääntyy vähitellen Elisan puoleen.)
                         Ei ihmeellisin
    tuo voitto Eufratilla — salasaalis
    sylistä myllerryksen ihmett' on.
    Elisa. Voiton päivään suurimpaan
    sun, saalis armas, maailmalta kätken,
    kuin saitur ahnas varjelen sua kiihkoin
    ja hipiältäs verhot hämäröin
    vain nostan salaa.
        (Vetää Elisaa portailta luoksensa.)
                       Sitten, sitten kerran
    näist' öistä kamppailun ja tukalista
    näist' onnen luomistöistä itsellein
    sun ainoan ma vaadin. Miljoonilta
    sun onnell' ostan, riemu maallinen.

ELISA:

    Kuin kuoloon noiduttuna prinsessa,
    niin piiloarkussani hiljaa lepään,
    en liikahda, en sanaa lausu, enkä
    herättämättäs herää. Sankaria
    niin vuotan minä.

LONGINUS:

                      Sankareitten äiti!

ELISA:

    Sua vailla haave marto.

LONGINUS (voimallisesti):

                            Alkulähde
    oot mulle lemmenvirran vuoltavan
    ja polveikkaan, sen vastavirtaa nousen
    kuin kala piikkievä, joll' on suonet
    täyn' ihmisverta kuumaa, jolla pää
    on käärmeviisas, taito kiemurrellen
    päin tulvaa tunkea ja esteet voittaa.
    — Oi, lähdenymfi, silmä vuottavainen,
    mua kuolevaista johda. Vastavirtaa
    taas alkaa matka.

KÄTYRI (astuu esiin oikealta, alamaisesti):

                      Vanavetees tarpeen
    elukka tää, ma luulen.

LONGINUS (voitonriemuisena):

                           Kilpikonna,
    sun kuores murskasin! — Hei, varjon mies,
    sa soihtu sieppaa.
        (Heittää soihdun Kätyrille.)
                       Naamaas häveten
     sen alla juosta saat, ja käskyn mukaan
    vain tietä näyttää, sokkosilmin juokse
    sytytä maailma, jos käsken niin,
    tai oma karvapeitteet, jos niin käsken.

(Viittaa oikealle käskevästi. Kätyri lähtee soihtua korkealle nostaen.)

Väliverho.




III NÄYTÖS.


Näyttämö sama kuin ensimmäisessä näytöksessä, mutta taustalle on
savimajojen sijaan rakennettu kauniita keltaisia ja valkoisia
pieniä asumuksia. Myös punainen katos on poissa. Oikealla etualalla
leposohva. Aika: kirkaskuutamoinen aamuyö. Prinssi lepää sohvalla.
Lankha istuu vieressä. Hetken vaitiolo.

LANKHA:

    Voi, prinssi hyvä, kammioon ois aika,
    levolle jälleen, turhaan valvot.
        (Ei vastausta.)
                                     Kohta
    kuu kellerväinen hallavaksi käy
    ja sisar maan se kainostellen jättää.
    Maa aurinkoa, kuuta vailla hetken
    saa sairahana huohottaa ja turhaan
    povensa auki repii: houreissansa
    hiestä tuskan sairast' usvaa vain
    se luo ja meitä taudiIl' uhkaa, vaikk' ois
    ikiterveyttä mieli antaa.

ATHENODORUS:

                              Lörppö!
    Koht' alkaa vaankin jumalatar kuuta
    spitaalitauti vaivata, mi huulet
    silt' ammoin söi. Ja sisarelleen,
    hetaira maalle, sen nyt täytyy jättää
    hekuma auringon. Näät nuoremmakseen
    tää äiti maa on vielä laatuun käypä.

LANKHA:

    Mut annapas, ett' unen soutupoika
    tuo pienell' urkkii ruuhellansa kaikki
    sun suontes sopet rauhass' yön, kas silloin
    sa aamull' lähdet unten rantamalta
    taas uusin mielin, naurain, kirmaten — —

ATHENODORUS:

    Tai unissani, tyhjänraskain päin,
    viel' unijuomain melto maku suussa
    kuvotus inhon huulin aukinaisin
    mua itseäni irvii. Siinä sulle
    kävely prinssin aamusilla. Yössä
    näin viileässä helpompaa.

LANKHA:

                              Puutarhaan
    jos käytäiskin! Sun mielileijonasi
    nälästä aivan hiutuu, kun et syötä
    sit' enää koskaan, eikä muilta huoli
    se ruoan palaa.

ATHENODORUS:

                     Kyllin maittavaa
    tuo mulle lihaa, ihmislihaa tuo.

LANKHA (huoaten):

    Kuink' ootkaan muuttunut — —

ATHENODORUS:

                                 Ja parantunut.

LANKHA (puoliksi itsekseen):

    Tikarin uurnaa myrkky vuotanut
    on sydämees.

ATHENODORUS (katkeralla ivalla):

                 Taas lörpöttelet ukko!
    Tääll' arpi ruskottaa vain mitätön,
    vain huulten jälki viattoman naisen — —

LANKHA (pyytävästi):

    Siit' yöstä turman ällös haastele,
    se sairastuttaa sun vain uudelleen.

ATHENODORUS:

    Sull' onko paha omatunto?

LANKHA:

                              Mulla?

    (Charisbe palatsin pylväikköön.)

ATHENODORUS:

    Niin, valheist' imelistä, joita kerroit
    puutarhan teillä tuolla aamut kaiket
    ja iltayöt. — Niin eikös laulanut
    sun tarinoissas valkojoutsenet
    kuin huilu soi tai sitra heläjää.
    Nyt uusin korvin sen ma valheeks kuulin
    ei hanhen kaakatusta kummempaa
    oo joutsenääni. — Kuolemansa eellä
    se muka lauluist ihanimman joikuu.
    Sen tottavie ma valheeks näytän myös:
    Tän' yönä vielä kenokaulan mestaan
    ja nähdä saatkin: kurkust' elukkaisen
    korahdus kuoleman vain tunkee. Malliin
    samaan sa luonnon kaiken valheverhoin
    oot kietonut.

LANKHA:

                  Niit' ilman, poikaparka,
    tääll' onnetont' on elää. Kuulepas — —

ATHENODORUS:

    Ja naisen — senkös seitein peittelit
    ja jumalatar — vöillä, uumilt' asti
    luo silmäin siveäin ja harhaan veit mun.

(Hetken vaitiolo, jolloin Kätyri ilmestyy taustalle vasemmalta
portaista ja alkaa hiljakseen siirtyä seinäviertä pylväikköä kohti.)

    Ja lemmenmurhe — kaunist' oli muka
    tuo rinnan pakko luita särkeväinen,
    hiotus yöllä kauhuvaivan alla,
    tuo toivo turha tähti taivaalt' ottaa.
    Häpeä kalvas, värjöttävä raukka
    ees alla marmorisen nuken, tulta
    jäävuoriin tuhlata ja henkiä
    sisäänsä tautina se taas ja yksin
    ain' yksin, yksin itkeä — — voi, vanhus.
        (Raivoisata, tyrskivää itkua.)
    Oi, vanhus, poika onneton on tässä!
    En jaksa kylmä olla enkä kuuma,
    en kestä maailmaa, en hiljaisuutta
    en karjaa ihmisten.

(Vaipuu Lankhan puoleen, joka kumartuu häntä
hiljaisella äänellä lohduttamaan.)

CHARISBE (Kätyrille, joka kurkistaa pylvään taakse):

                        Mit' urkit, mies?

KÄTYRI:

    Ja sinä mitä kurkit?

CHARISBE:

                         Kuuta vain.

KÄTYRI:

    No, sankar kuutamon siis sisään päästä.

CHARISBE:

    Rumuuttas peljäten en suoraan kiellä.

KÄTYRI:

    Häkissä mull' on aljo kallehin,
    jok' uskoo, ett' oon toiseks kaunein mies
    ma maailmassa.

CHARISBE:

                   Kuulepas, sa sano,
    Elisaa lempiikö sun herras?

    KÄTYRI:

                                Säälii,
    vain säälii. Jos ei sääli, rankaisee,
    mut' itseänsä sääli on, jos lempii.
    — Siin annos kutkua sun kieles kärkeen.

CHARISBE:

    Sun herras muureill' onko yhä?

KÄTYRI:

                                   Entäs,
    viel' onko valveill' emäntäs? Miks itkee
    noin haikeasti prinssi? Yö nyt onko
    vai hourupäisten päivä? Vastaa, vastaa.

(Katoo hohottaen oikealle. Charisbe jäljessä).

ATHENODORUS (nousee käden varaan):

    Hohotus täällä käy! He kiertää, nuuskii,
    he kättä lyö ja rahan kouraan pistää,
    ett' totta kuiskais valhesäkki korvaan.

LANKHA:

    Kas, sanomia tappion tai voiton
    he vuottaa, siks on levotonta yö — —

ATHENODORUS:

    — Mun luulet itkevän — vain hohotan,
    minäkin hohotan ja yötä valvon
    kuin aikuisten on tapa.

ZENOBIA  (tulee täysissä pukimissa Charisben seuraamana)

                            Taaskin valvot!
    Pitääkö torailijaks tulla mun,
    sa paha poika.

ATHENODORUS:

                   Lampaaks oothan tullut —
    Vapiset eessä kellokaulavuohen
    kuin lampaat toisetkin ja nöyryytystä
    sa aamust' iltaan nielemällä nielet.

ZENOBIA:

    Voi, lapsi. Minkä näät, se kuorta on,
    sydämen yössä, siellä painitaan!
    Hän salaisuutta kantaa, jot' en tunne.
    Se onko sankarunelmaa, mik' kerran
    mun onnell' yllättää? Mua lemmitään
    vai vihataanko, sit' en tiedä. Mutta
    oi, poika, mieles malta, lempeen uskon.

ATHENODORUS:

    Viha mun, tää kiukku voimaton ja usko,
    ett' ihmevoimat saan ja hirmukeinot,
    joill' loukkaajani kerran, vähitellen
    ja ilkeästi ilkkuin näännytän,
    tää haave oikeaan mun vie.

ZENOBIA:

                               Noin kehno,
    kavala ilkimys mull' onko poika!

ATHENODORUS:

    Mull' onko äiti kuningatar ollut?

ZENOBIA (painuu polvillensa poikansa luo):

    Jumalten lauma kaikki, tuomitkaa!
    Rakastavalle eikö mulle liikaa
    tää murhe viimeisin. — Oi, poikasein —

ATHENODORUS (keskeyttäen):

    Puutarhaan lähden, joutsenkaulat katkon.

ZENOBIA:

    Sisälle käy — —

ATHENODORUS:

                    Nyt kenokaulan mestaan!

(Prinssi ja Lankha sivuportaista puutarhaan.)

ZENOBIA:

    Ken oikeassa?

CHARISBE:

                  Prinssi oikein arvas.
    Kuin valkeata prinsessaa, niin eihän
    mies vankiansa huoltais, saalist' yksin
    niin varjellaan ja lemmenvuonaa.

ZENOBIA:

                                     Kuinka,
    mun voittaa voisko tyttö matala
    ja heiveröinen. —

CHARISBE:

                      Kainous, se vasta
    on miesten mielest' autuasta, katsos,
    he heikkoutta kuuliaista etsii.
    — Elisaa kuulustele kautta rantain,
    ei hevin ylpeyttä lemmen peittää
    voi nainen kilvan lempivältä.

ZENOBIA:

                                  Nainen
    tuo tornikammiossa kyyhöttää,
    en nouse syrjäteitä sinne minä.

CHARISBE:

    Levolle jos et vielä käy, ma laitan,
    ett' tapaat hänet.

KLEANTHES (kiireisenä pääportaista):

                       Tääll' ei hän, tuoll' onko?

ZENOBIA:

    Sun herras? Tääll' ei nähty — tuloss' onko?

KLEANTHES:

    Tää kummallista! Muurein harjalt' alas,
    työmiesten sankan parven riemuitessa,
    työn päätteeks ylevästi haastoi hän
    ja miesten voimaa kiitti. Katsokaas,
    tän' yönä valmiiks sai tuo suuri työ
    mi muurit kahta vertaa ennestään
    loi korkeammiks. Sitten tulotiellä
    ma käskyn sain, ett' tuolta kiertäisin
    ma länsiportin kautta, tarkastaisin
    siell' öisen vartion, mi länttä kohti
    alati tarkkaa viestintuojaa vartoin.
    Niin kiersin, suoraa tietä hän, mut täällä
    ei vieläkään.

CHARISBE (pahatahtoisesti):

                  Kai kultas uninen
    sai sulle jalat alle, juosta saitkos.

KLEANTHES:

    Sa vihan viskelijä! Yön ken nukkuu
    on armas mun. Niin tekee kaunis Tadmar
    ja unestansa puolet antaa mulle.
    Hei, terve teille! Hänet tiellä tapaan —
    Ja sitten aurinkoa aamuks veistän.

(Poistuu pääportaista.)

ZENOBIA:

    Hän tänne saapuu — — Nyt on aika mun!
    Niin harvoin hänet nään. Nyt kuudanyössä
    vain totta puhutaan. Tääll' odotan.
        (Rientää oikealle).
    Nyt tulee kaunis päivä. Hämähäkki
    noin uskaljaasti seittejänsä laittaa:
    — Somasti verkkos korjaa, nopsaan juokse
    sa hämähäkki — vaimo, jotta palkaks
    sais julma herras lemmekkäälle päälle,
    sovussa saaliin vaivall' ansaitsemas
    sun kanssas jakais. — Jos oot onnen merkki,
    nyt sanat ihmeelliset mulle kehrää,
    suo voima kohtaloita kääntää. Sitten — —
    suo muoto, viehkeys niin lumoava,
    ett' taito kehnokin, ja harhasana
    jäis alle kiehtovaisen hymyn. Seitein
    tuhansin vangitsen ja auki avaan
    sydämen sankarilta, nähdäkseni
    mik' on näin vieraiks loitontanut meidät.
    Oi, oothan onnen merkki?

CHARISBE (lähestyen):

                             Ristikäs
    jos selkä on, se hyvää tietää, muuten — —

ZENOBIA:

    Kas, kas, en nää. — Se piiloon juoksee.

CHARISBE:

                                            Mutta
    tuoss' onhan toinen verkko — tuossa myös
    ja — tuossa, hyi — tää pahaa merkitsee.
        (Rientää taka-alalle lehvistön luo.)
    Voi katso!

(Zenobia seuraa Charisbeä.)

ZENOBIA:

    Tottakin — niit' onhan paljon.
    Mut turhaan kai — niist' ennustellaan. — Varmaan
    jo siin' on kauvan olleet! — Kuitenkin —
    ne vaivaa mua, kaikki vaivaa mua — —

CHARISBE:

    Tuolt' askeleita — —

ZENOBIA:

                         Siirry pois — — ma yksin — —.

(Charisbe palatsiin)

LONGINUS (tulee pääportaista):

    Ken valvoo täällä?

ZENOBIA:

                       Sydän levoton.

LONGINUS:

    Zenobia!

ZENOBIA (lempeän soimaavasti):

             Kuun eessä pilven häivä
    noin pienkö estää sun mua tuntemasta?

LONGINUS:

    Sun äänes tunsin.

ZENOBIA:

                      Vihamiehenkin
    voi äänest' tuntea. Mut tuoksust' ilman
    ja tuulen aallost' etkö ystävää
    sa tunne?

LONGINUS:

              Moniss' aatoksissa kuljin.

ZENOBIA:

    Mit' aattelit?

LONGINUS:

                   Ett' onnen ympärille
    rakettu muuri on! Juur äsken lyötiin
    me harjaan viime kivi. Vihamies
    ei niille nouse. Siitä riemuitsin,
    ja riemun kesken täyttymyksen tyhjyys
    mua hetken vaivas. Mutta hetken vain.
    Vast' onnen kaava valmis onhan. Sitten
    meiss' itsessämme alkaa työ ja meitä,
    meit' itseämme varten.

ZENOBIA:

                           Meitä varten?

LONGINUS:

    Niin — kullakin — on lupa leiväst' onnen —

ZENOBIA:

    Omilla hampahillaan purra, niinkö?
    Kuin petoin kesken aina ennenkin
    on tapa ollut!

LONGINUS:

                   Väärin ymmärsit — —

ZENOBIA:

    Kosk' on sun kieles kylmä, vieras mulle.
    Oi, miksi? Oonko ruma, liiaks vanha?

LONGINUS:

    Oi, valtiatar, lumoava niin
    kuin murheessasi nyt et konsaan ollut,
    jalompi mieles on kuin ennen — —

ZENOBIA:

                                     Vieras
    jos ois sun huulilles tuo sana kylmä
    tuo 'valtiatar', niinkuin ennen — — Ruoskin
    repele hartioita näitä, mutta
    noin loitoll' ällös pysy?

LONGINUS:

                              Kunnioitus
    niin sanomaan mun johti.

ZENOBIA:

                             Kunnioitus —
    viel' loitommalle pakenet. Ja minä,
    min' enkö katunut kuin saastainen
    ma oisin vaimo ollut, viikottain,
    kuukausin pitkin. — Vihamiehes kieltä
    ma kuuntelin, se suur' on rikkomus,
    sen oivalsin, kun näin, ett' ilmi toi
    se hornan henget, veljessurmat kaikki.
    Myös suur' ol' armos mulle yönä tuona:
    alt' autoit kansan vihan. Aattelin:
    Hän lempii yhä, eikä kuolla voikaan
    käsissä myrskyn lempi meidän,
    ma riemuitsin ja tavan vanhan mukaan
    kaikk' kannoin puhdistuksen pyhät menot.
    Hapanta maitoa ja polttoyrtit
    ma laitoin kylpyyn, puvun karkean
    ma otin ylle, enkä hipiääni
    veristävää ma öljyin voidellut.
    En nauranut, kuin nöyrä orja liikuin,
    jumalten kuvaa koskettanut en,
    en uhritulin mieltäin keventänyt.
    — Näin tein ja poikaseni terveeks hoidin —
    ei, enhän terveeks, sit' en voinutkaan.
    Löi arpeen haava, mutta mieleltään
    ol' aivan toiseks tullut poika parka.
    Tää kaikki painaa, painaa. Mutta toivoin,
    ett' astuessain etees puhtahana
    sun sielus aukenee ja päivä nousee,
    viha kaikkein laukee, kaikkein sairaus
    pois pyyhkäistään ja onni syntyy. Mutta
    sun sielus haarniskoitu on. Oi tunne,
    hädässä sielun huudan sua, oi kuule
    sykintä paljaan sydämen.

LONGINUS:

                             Täss' seison
    kuin valapatto, luihu murhamies.
    Jalompi varkaan työ kuin sielu mun!
    Minäkö rietas oon ja sinä pyhä?
    Ihana salaisuus, mun valhetella
    sun vuokses täytyykö? Ja kuitenkin:
    yöst' ihmeisestä alkain tiedän, tunnen
    vain voima suurt' on, pettää heikkous,
    mut eihän voima. Oikeus mull' onhan
    tää usko uusi rintaan piilottaa?
    Mull' on se. Sittenkin — — sun katumukses
    mun maahan painaa. — Tässä seison nyt
    kuin temppelin ma oisin polttanut
    ja papittaren haamu vainois mua.

ZENOBIA (toivovin mielin):

    Oi, sielus ystävälle avaa, kieltäs
    en vielä ymmärrä — —

LONGINUS:

                         Tää kielt' on mykän!
    Vahinko, etten kuuroks tullut myös.

ZENOBIA:

    Mun pyynnöilleni, niinkö?

LONGINUS:

                              Ällös kysy.
    Sun uhritules hartaaks saattaa mun,
    hyväksi tullut oot kuin kerran toivoin.
    Sun eessäs kyynelin ma voisin maata,
    rukoilla kanssas alla yhteismurheen
    ja velkapäänä tuomiolle tulla.
    Mut aatella sa voitko, miten käy,
    kun koura ylhäinen sun ilmaan nostaa
    ja alkulähteeseen sun paiskaa, siellä
    sua kylvettää kuin parkuvaista lasta
    ja jälleen maille tuulisille kantaa,
    voi silloin sattua, ett' uuden muodon
    maa luotuinensa saa ja henkes muuttuu.
    Niin mulle sattuikin, nyt rakastan
    mit' ennen vihasin.

ZENOBIA:

                        Ja vihaat nyt
    mit' ennen rakastit?

LONGINUS:

                         Ei, ei! Et vielä
    näit' ymmärrä, en itsekään, mut usko:
    on kerran kaikki selvän selvää, sinä
    mun kanssain riemuitset — ja ymmärrät,
    ett' aion hyvää — — Osaan pienimpään
    ma tyydyn. Vallan kaiken saat ja poikas,
    kun koht' on Rooma lyöty, kaiken saat
    ja kansa saa, kun keidas kukoistaa
    mun työni päättyessä kerran. — Aivot
    mun päässäin painaa — jaksa en — on turha
    täll' erää enempää. Kleanthes varmaan
    on täällä kohta. Jos saan sanomia,
    niist' oitis ilmoitan.

ZENOBIA:

                           Siis selvempää
    kuin usko taikka toivo saanut en.
    Mut sanoithan: mun kanssain riemuitset!
    Se lause kaunis on ja tahdon koettaa
    sen turvin elää, rauhan rahtusen
    unelta lisää pyydän.

(Viittaa hyvästiksi, poistuu palatsiin.)

LONGINUS (yksin):

                         Salaisuus,
    sa painavaksi käythän, ihanin,
    käy piiloon — —

KÄTYRI (tulee pylvään takaa):

                    Viesti vietiin, hyvin voi
    ja tahtoo nähdä.

LONGINUS:

                     Hetki vaarallinen.

   KÄTYRI:

    Tuolt' akkunasta haastaa, jos vien luvan.
    Ois oikein asiaa — niin kuiskailtiin.

LONGINUS:

    Ma tahdon nähdä!
        (Kätyri palatsiin.)
                     Tahdon varmaks tulla,
    ett' ihme elää. — Nuolet kuutamon,
    päin tummaa ikkunaista ampukaa.
    Te jäätte tappiolle, kalventuin
    te näätte kiharoitten kiiltomeren
    ja hipiäisen kilven.
        (Elisan ilmestyessä akkunaan.)
                         Ihanin,
    on pettäväinen turva kuutamon,
    nyt taiten hetki käytä, huoles usko.

ELISA:

    Ei sanomaani kuu tuo kuulla saa
    on lehden nukkuvankin korva liikaa
    mun sanomaani varten. — —

LONGINUS:

                              Hiljaa lausu.

ELISA:

    Siin' ääni pettäis taikka riemuhuutoon
    se kesken yltyis. Eihän sanomalla,
    vain huulin huokumalla huultes alla
    sen taidan ilmoittaa.
7
LONGINUS:

                          Mit' onkaan sulla?

ELISA:

    Min rinnall' autuus muu on vaivaa,
    min vaiva liekkumaa, sit' ilmi toisin.
    Yö tappaa mun, jos täytyy vaieta
    mun aamuun asti. Sinne hiivin, saanhan.

LONGINUS:

    En kieltää voi, sa tule.
        (Elisa katoo akkunasta.)
                             Aavistanko,
    sen aavistanko — —

(Liikehtii levottomana.)

ELISA (tulee kiirehtien, suoraan Longinuksen odottavien käsivarsien
väliin):

                       Älä horju, mies.
    Näin päätä paina.

(Kuiskaa hiljaa.)

LONGINUS:

                      Torvin toitotanko!
    Ijäti vaikenenko? Nainen!

ELISA (kurkoittautuu suutelemaan):

                              Ansaitsenko?

(Suutelevat pitkään, jolloin alkaa kuulua kiireisiä askeleita
pääportaista.)

KLEANTHES:

    Tääll' onko herra? — Kansaa liikkeell' on.
    Siell' lentää suusta suuhun turha huhu,
    ett' ois jo taisteltu. Kuin nousseet lapset
    ois kesken uniaan, niin tolkutonna
    sit' uskoo kansa. Syyt' ois rauhottaa
    tuo joukko oitis.

LONGINUS:

                      Sinne lähtekäämme.
        (Elisalle.)
    Nyt hälyn tieltä piiloon.

ELISA:

                              Oitis käyn,
    vain viittaan kädell' aulihilla kerran
    sun jälkees, kerran vain.

(Longinus ja Kleanthes pääportaita pois. Elisa viittoilee hetkisen
puutarhaan päin jonka kuluessa Charisbe kurkistaa pylväiköstä,
nopeasti taas kadoten.)

ZENOBIA (astuu palatsin portaissa Elisaa vastaan):

                              Niin tottakin!
    Ja valkeiss' aivan, niinkuin prinsessainen.
    Ket' impi haikailee? — Ei vastausta.
    Sull' eikö ketään, tyttö parka? — Eikö?

ELISA:

    Mit' tahdot multa?

ZENOBIA:

                       Sulta ma! En mitään,
    en ketään, tyttö parka. — Miksi naurat?

ELISA:

    En, valtiatar, nauranut.

ZENOBIA:

                             Et väinkään
    mut huultes heikko värve paljon tietää.
    Niit' ennenkin on ilkku kiertänyt
    ja kuopat salahymyn. Kaunotar,
    ken niihin kompastui? — Ei vastausta?

ELISA:

    Torailla syyt' ei mulla tänään.

ZENOBIA:

                                    Tänään.
    Mik' autuus tänään sulla, vanki parka?

ELISA:

    Sinä kiusaat mua!

ZENOBIA:

    Kas vaan, gaselli hyppäs.
    Mut ampujaas en nää, on turha tanssis.

ELISA:

    Oot alhainen! — —

ZENOBIA:

    Ja hammas suuhun lyöttyi.
    Tikari myötä onko myös? Vai kuinka?

ELISA:

    Kaikk' armaat henget, hyvät jumalat,
    mua auttakaa, en enää kestä, en!

ZENOBIA:

    Elisa, kuule mun sieluni hätä!
    Tää ilkunta vierast' on mulle myös,
    epätoivo on tuttava mun.
    Sepä kauhulles, tuomittu vanki,
    sisar on, ihan kaksoinen!
    — Sinä tiedät, sun vannoa täytyy,
    ett' on minun lempeni mun.
    Et lemmestä mitään tiedä,
    se, vanno, niin ystävä oot.

ELISA:

    Sun ystäväs en, sisar en!

ZENOBIA:

    Olet velkapää!

ELISA:

                   En tuomios alla,
    en vankis, en lemmestä köyhä.

ZENOBIA:

    Jos lemmit, on lempesi turha!
    Salamanteri polttanut kulmies kaaret
    ja lantios laihaksi syönyt,
    lyhyt kaula ja huules veltto,
    salasyntien kelmeäks syömä.
    Saat lemmeltä aamuyön,
    vain inhon kyllästyneen,
    et iltaa, et luomisen yötä.

ELISA:

    Noin kaunaa ja kammoa kannat,
    kun vanhenet, valtiatar,
    sun palkattu liehijäs heitti.

ZENOBIA:

    Mun kanssani sankari riemuitsee!

ELISA:

    Sait aatteen lempeä hetken
    ja senkin pettelit, senkin.
    Minä hurman sain, minä voiman sain!

ZENOBIA:

    Se valhetta on!

ELISA:

                    Tosi autuas vain.

ZENOBIA:

    Se valhetta on!

ELISA:

                    Minä poikaa kannan,
    minä sankarin synnytän kohta!
    Sinä marto ja lemmetön oot.
    — Tikarin saitko! Ken heikkeni, ken?
        (Zenobia lyyhistyy portaille.)
    Ken lyykähti maahan ja maassa makaa?
        (Hetken vaitiolo.)
    Mitä tein? Valan söinkö ma kalliin!

(Kääntyy neuvottoman kauhuisena taka-alalle ja
palaa jälleen, auttaa Zenobiaa istumaan.)

    Sun nostan, sun nostan — — näin — —
    — - oli leikkiä puhe — —

ZENOBIA (väsyneen ihailevasti):

    Sun kauttas siementen virta
    elo ponteva käy, sen kuulen, sen tunnen,
    olet autuas, siunattu nainen.
    On totta sun puhees.

ELISA:

    Ei, ei! Petos synkeä, valhetta kaikki!

ZENOBIA (haikein mielin):

    Noin nopsaan onnesi kiellät — —

ELISA:

    En kiellä — mun voimani petti.

ZENOBIA (heikkoa tyydytystä tuntien):

    Yli laitojen kuohui.

ELISA (puoliksi itsekseen):

    Minä itseni maahan hautaan — —

ZENOBIA (selvän ivallisesti):

    Ja poikasi myös?

ELISA:

                     Älä luulekaan.
    Suku mahtava syntyy nyt.

ZENOBIA:

                             Rotu murhaajain.

ELISA:

    Mitä voit, olen suojassa suuren.
        (Itsekseen.)
    Hän armossa suuri, hän säästää,
    oman poikansa tähden mun säästää —
    mitä voin, mitä teen, ei miettiä tarvis,
    vain piiloon käyn, hälyn tieltä ma käyn —

(Poistuu hitaasti palatsiin)

ZENOBIA (jäykästi tuijottaen):

    Mitä jäljelle jäi — —

(Pitkä vaitiolo. Prinssi ja Lankha tulevat sivuportaista
aivan Zenobian eteen.)

ATHENODORUS:

    Parahti joutsen leikattaissa kaulaa
    musiikki myötä katkes, tunnelmaa
    en kiinni saanut. — Säilin leijonaa
    löin mustaan turpaan, suden ulvontaa
    se siitä matki. Tunnelmassa täysin
    se kenokaulan voitti.

ZENOBIA:

                          Nuori peto,
    — tikari rinnassain sun tunnen taas,
    sun esikoinen, kuopus. Nyt oon äitis!
    Vihalles ruokaa saat, sen vannon, poika.
    — Kavala ootko, hurskas päältäpäin.
    Alt' aukinaista kostonhaavaa? — Ootko?

ATHENODORUS:

    No, tottavie, jo joutsen oikein laulaa!

ZENOBIA:

    Yksöisen lapsen voitko tappaa, poika,
    yön turvin kuoppaan heittää, aamun tullen
    päin naamaa äitiänsä nauraa? Siihen,
    senkaltaiseen sull' onko uskallusta?

ATHENODORUS:

    Voin tappaa sun, jos eessä nousukkaan
    viel' liehit kerrankin.

ZENOBIA (vetää raivokkaana poikaa puoleensa):

                           Mun poikani!
    Nyt alkaa vaino! Tiedä, vihamies
    on sulle syntymässä — — —.

(Siirtyvät hiljaa keskustellen leposohvan luo, jolle
prinssi paneutuu pitkälleen.)

LANKHA (polvistuen):

                              Valtiatar!
    Sua orjas huutaa: käänny taaksepäin!
    — Sun, prinssi, lääkitsin, oi kuule
    Ravanan viime poikaa, poimuist' otsan
    lue kohtalos, äl' äitiäsi seuraa! — —

ATHENODORUS:

    Pois vaakkumasta, vanhus! — Liikaa toki,
    ett' orjatkin täss' omaa virttä veisaa.
    Pois siirry täältä, lörppö.

(Lankha palatsiin. Longinus, Kleanthes ja Taurus tulevat
pääportaista kiihkeästi keskustellen.)

LONGINUS:

                                Mutta syy,
    mik' alkusyy sun tappioosi?

TAURUS

                                Rooma!
    Sen nimen kaiku miehet herpaisee.
    Ja caesar, caesar Aurelianus! Syitä
    muit' en ma tiedä. Niinkuin rautajousi,
    tuhansin keihäit' eelleen paiskaten,
    päin marssi legioonat Rooman, turhaa
    sit' ihmisvoimin vastustaa. — —

LONGINUS:

                                    Ja joukot
    hajalle kaikki jäikö, miks et niitä
    sa koonnut jälleen?

TAURUS

                        Koonnut! Itään, länteen
    yht' aikaa juosta taitoa ei mulla,
    kun vihamies päin tunkee armeijoin.
    — Vain goottilaiset mun löi auki tien
    ja leirin kaivaen löi Rooman ratsut
    takaisin kerrat kymmenet, jok' yö
    ja päivä taistellen me marssittiin.
    — Täss' oon ja päivän matkan päässä lie
    meit' ahdistaneet ratsujoukot, viikon
    päävoimat viipyneet.

LONGINUS  (Zenobialle):

                         Tääll' yhä valvot?

ZENOBIA:

    Noin huonot uutiset ei unta lisää.

LONGINUS:

    Tää raskast' on, ei totta, unen ruokaa.
    Mut' arkuus pois. Meill' onhan muurit vielä
    ja miesten lauma, ase käteen sille.
    Nyt onneaan saa kansa puolustaa!
        (Taurukselle.)
    Levolle leiriin joukko laita, valmis
    sen jälkeen neuvotteluun.
        (Taurus pääportaita pois.)
                              Ratsujoukko
    Kleanthes, saata matkanvalmiiks, tarvis
    Aleppon teit' on vartioida, estää
    meilt' yllätykset. Miehet valikoitse
    väestä kaupungin ja tänne palaa.
        (Kleanthes aikoo poistua.)
    Ja sitten — airut oitis kaupungille,
    torille kansa, yhteist' asiaa
    ma sille selvitän.
        (Tarttuu Kleantheen käteen.)
                       Kleanthes, kestä.
    Meit' eihän voiteta! Sun kauniit työsi,
    mun työni kaikki varjeltava on.

KLEANTHES (iloisesti):

    Me Hellaan miehet kilpaleikiss' ollaan
    all' öljypuun ja myrtin! Kenen voitto,
    jos meidän ei? Vain sudenpentujen
    ja barbaarein. Meill' äly on ja lauma,
    meill' uskallus on aineen syleilyyn
    ja voimaa siihen hukkumatta olla.
    Ken meidät voittais, ken? Ei roomalainen,
    tuo härännahkaan juossut pölkkypää.

LONGINUS (voimallisesti):

    Oi, riemun mies, mun ylin ystäväni!
    Me sinkoamme kaaren yhteisen
    all' onton taivaan nyt!

KLEANTHES:

                            Oi, terve sulle!

(Poistuu pääportaita.)

LONGINUS  (Zenobialle):

    Siis kuullut olet.

ZENOBIA:

                       Liiaksikin kuullut.
        (Longinus katsoo ihmetellen.)
    Niin, enkös kuullutkin, ett' uskallusta
    on Hellaan miehill' aineen syleilyyn — —

LONGINUS:

    Sun äänessäs on ivaa — —

ZENOBIA:

                             Ett' on voima
    myös siihen hukkumatta olla. Puoliks
    on totta tuo, mut puoliks valhe vain — —
    — Syyn kuulin myöskin tappioon — —

LONGINUS:

                                       Mit' aiot?

ZENOBIA:

    Jäit onnes ympär aitaa muuraamaan,
    vaikk' onni kaikkien sua vaati pois,
    pois sotajoukon myötä, niin — —

LONGINUS:

                                    Miss' oltais,
    viel' ennallaan jos makais multamuurit?

ZENOBIA:

    Ois saatu voitto! Nyt on raunioita
    sun muuris kaikki. Kohta horjuu jalkas,
    on petos myyrän teitä ryöminyt
    sun muureis alta.

LONGINUS:

                       Näytä selvään kyntes!
    Vihasta harmaankeltainen jo onhan
    sun kasvois väri.

ZENOBIA:

                      Kissa keltainen!
    Niin tottakin — se hiiren kanssa leikkii.
    — Ja katsos, tääll' on hämähäkin töitä.
        (Hamuilee verkkoja oikealta käteensä.)
    Kamala merkki sulle! Kilvell' ei,
    ei haarniskalla näitä. Sydämelles
    ne kutoi hämähäkkivaimo, kutoi
    ja hiljaa kiertäin surmaa sun. Ja tien
    sun sydämees, sen neuvoi toinen nainen.

LONGINUS:

    Mit' arvailet, mit' arkailet ja kierrät.
    Ei aikaa mulla sokkosilla olla

ZENOBIA:

    Siis kuule, mies, sun uskos horjutan
    sun uskos voimaan, jok' ei muka petä.
    Elisa pettänyt sun on! Sen tiedän
    hän sulle synnyttää, salalempes
    on ollut kauvan, itse ylpeillen
    sen mulle huusi, vaikka vannonut
    ol' olevansa vaiti.

(Longinus seisoo hetken tyrmistyneenä, sitten ryntää palatsiin.)

                        Nouse poika.
    Hae Taurus tänne. Rooman preetor hän,
    jos seuraa meitä, niin sa korvaan kuiskaa
    ja tänne tuo.

ATHENODORUS (mennessään):

                  Tää aikaihmisten
    lie politiikkaa, tunnelmalta oivaa,
    sen myönnän, tottavieköön.

(Poistuu pääportaita Zenobian saattamana.)

ZENOBIA (taka-alalla hetken viipyen):

                               Älä nouse,
    älä nouse, päivä! — Nyt ei soitakaan
    tuoll' aamukellojansa sulle rastas,
    muratinmarjaa rapistellen syö,
    tuoll' istuu ohdakkeissa kirjopeippo,
    syö syksyn akanoita mustuneita
    ja laulamatta torkkuu. Älä nouse,
    älä turhaan nouse. — Tääll' on rauha maassa.
    — Ei pääse varpusparvi pahantekoon,
    on märkä kottaraisen siipi, kiinni
    on korpin silmä rietas. — Älä nouse,
    äl' ennen vihamiehen turmiota — —

(Taurus ja prinssi tulevat. Prinssi heittäytyy jälleen leposohvalle.)

                                      Käy tänne, mies.
        (Zenobia johtaa Tauruksen etualalle.)
    Sull' onko kiire kuolla?
        (Taurus katselee ihmetellen.)
    Sit' ootko aatellut?

TAURUS

                         He, kuolemaako?

        (Zenobia nyökkää.)
    Sen hoksaan joskus jälkeen taistelun,
    kun koikkinut on koukkusormi herra
    ohitse mun ja toista miestä päin.

ZENOBIA:

    Ja entäs, jos sua pyövelukko vainois?

TAURUS

    Ei tarvis sotamiehen urhokas
    eess' olla pyövelin. Ma puikin pois
    ja kallon tuhmemman sen syötiks paiskaan.

ZENOBIA:

    Nyt myöhästyt, jos vielä viivyttelet.
    Koht' oomme saarroksissa. Rooman caesar
    meit' uhkaa kuolemalla. Kuitenkin,
    ken alkusyy on tilaan tukalaan?
    Longinus meidät Roomast' irti huusi,
    siit' yltyi caesar. Nimrod viisaampaa
    tiet' aikoi käydä: Rooman verot maksaa
    ja ylivallan sille suoda. Työ,
    mit' aikoi Nimrod turhaan, sinä täytä
    ja caesar leppyy. Kansan kiihoittaja
    vihalle Rooman syötä.

TAURUS

                          Viisaampaa
    nyt tuhmain vuoksi uhrataan, sen tiedän.
    Mut retket mun, nuo hurjat, veljein kera,
    tää marssi valtakuntain äärest' ääreen
    ja leikkiveikkoin riemu voiton tullen,
    sit' estää ei saa voima mikään, kenkään
    ei ratsujen! tartu kuolaimiin.
    — Ja kuitenkin: Tääll' elon marssiteillä
    nyt ensi kerran päätä vaivaan, petos
    tuot' ylhää miestä, voiman miestä vastaan
    mun mieltäin kammoittaa kuin selän takaa
    mua hirmu keihääll' uhkais.

ZENOBIA:

                                Voiman miestä! Heikko,
    sekava aivoilt' aivan, sydämeltä
    kuin raivost' itkeväinen nainen, niin
    on messiaalla mielenlaatu nyt,
    sen näät — Ma luulen, tornist' astuu alas
    hän raskain askelin. — Sua vannotan,
    mua puolla — — jos oot sotamies.

TAURUS

                                     Ma puoliks
    viel' uskon voittoon, puoliks tappioon — —

(Siirtyy syrjemmälle oikealle.)

LONGINUS (astuu kiivaasti palatsista):

    Tuhannen härkää ilmantuuliin mylvii!
    Ja nainen valittaa. Kuin pyhimys
    se itkee, muka nöyrin mielin huokaa,
    kuin kiharuntuvainen uhri ois,
    ei syyllinen. — Kuink' äsken kainosteltiin,
    kuun eessä arkailtiin ja miehen eessä.
    — Sen vaati lemmentaito kai. — Ja sitten
    alasti riisutaan ja pöyhkeillään
    kuin puolest' ammattinsa ilotyttö.

ZENOBIA (ilkkumalla):

    Profeetta tutkii naista, tulkitsee,
    kopista koppiin hourulassa kiertää.
    — Me oomme maata, maata ihanaa!
    Jos naisen luokse käyt, pois heitä oppis
    tai ruumist' ilman tule. Kumpaakaan
    et tainnut, mies!

LONGINUS (tolkuttoman raivon vallassa):

                      Mun petti heikkous,
    sun heikkoutes. Raaka voima petti!
    Käsvarret kaaoksen käy kiinni kurkkuun
    ja syöttää multaa.

ZENOBIA:

                       Väärin, messias,
    vain naisen hienot sormet silkkilankaa
    sun kiertää kaulaas. Hamppunuoraa hanki,
    jos syntyperäs mukaan aiot kuolla!

LONGINUS:

    Aut' armias! Nyt tuomiolle käydään!
    Sydämen syövereistä maksaan saakka
    ja aivoist' asti meltoon selkärankaan
    te kauhistua saatte — —

ZENOBIA:

                            Oikein mies,
    sa kosta. Vaimos roviolle laita,
    tulella hiljaisella omaa lihaas
    sen päällä kärventele.

LONGINUS (kauhistuen):

                           Omaa lihaa!
    Sukua tulevaista? —
        (Horjuu veistoskuvain luo oikealle.)
                        Äiti, äiti!
    Sua raisu poikas ahdingossa huutaa!
    Saat alla kotimullan maata, täällä
    sun poikas sieraimiin lyö hietaa, hietaa,
    vain hietaa polttavaa. — Oi kaukainen,
    luo hahmo luittes ylle jälleen. Äänes
    yl' armaan tanhuan suo taaskin kantaa
    huhuile poikaas eksyväistä täältä
    ja heläjöiden lohdun kieltä soita — —
        (Vaipuneena petokuvaa vastaan.)
    — Syleillä petoa sun poikas täytyy.

ATHENODORUS:

    He, katsokaapas: hanhen kaakatus
    saa kauhuun leijonan.

ZENOBIA:

                          No, sotamies,
    tuon näätkö heikkomielen messiaan?

TAURUS

    Mies itkee, kehno kerjur itkee — —
        (Lähestyy Longinusta)
                                       Mies,
    sun palveluksees kyllästyn.

LONGINUS (kääntyy Tauruksen puoleen):

                                Mit' tahdot?

(Tulee etualalle.)

TAURUS

     Sua vastaan nousta.

LONGINUS:

                         Mua vastaan nousta?

TAURUS

    Sun päälläs ostaa yhtä toista.

(Kleanthes pääportaista.)

LONGINUS:

                                   Ostaa
    mun päälläin yhtä toista — — rihkamaa
    kai karavaanimiehilt' ostat — —

TAURUS

                                    Tien
    sun päälläs auki avaan, Roomalt' ostan
    ma suosion ja armon.

LONGINUS (raivostuen):

                         Barbaari!
    Kumarra maahan, hiljaa hiivi loukkoon.
    — Kleanthes, torill' onko kansa?

KLEANTHES:

                                     Meri
    siell' aaltoo lainepää ja mielet kuohuu
    päin suurta sotaa.

LONGINUS:

                       Siinä rintamaa
    sun miekkas purra, mies. Nyt alkaa sota,
    sota kaikkien ja joka miestä vastaan!

(Longinus ja Kleanthes poistuvat pääportaita.
Lankha takaisin sivuportaita, jää taka-alalle.)

ZENOBIA:

    Sun onko miekkas lyhkäisempi kieltäs.
    Sanasi äskeiset saat kärjekkäinä
    takaisin kylkees, jos et kylkirautaas
    nyt oitis vedä maalle. —

TAURUS

                             Totta haastat.
    Meill' ilman soitantoa soreaa
    ei tapa kuolla. Silmät umpeen siis
    ja profeetoita päin.

(Pääportaita pois.)

ATHENODORUS (ponnahtaa seisaalleen):

                         Nyt kiipeänkin
    katolle tuonne. Kylmä autius
    mun kanssain sieltä näytelmätä nauraa
    ja laumaa voitettua härnää.
    (Lankhan lähestyessä.)
                                Yksin,
    sun myötäs en, ja laita, ettet vaivaa
    mua enää naamas kurjuudella.

(Poistuu vasemmalle, Zenobia jäljessä.)

KÄTYRI:

                                 Riita
    Meluisa riita menneist' ottelee
    ja muka huomispäivän rauhaa lempii,
    mut ylihuomenna käy kärtyks ukko
    ja kalvast' impeänsä vieroo taas.
        (Menee taka-alalle kaiteen luo, palaa Lankhan luo.)
    Pois, ukkoparka, otettiinko virkas?

LANKHA:

    Ja otsaan vako lisää kynnettiin — —
    Niin kauvan muokkaa murheen kyntömies
    ja siementänsä kylvää, kunnes työhön
    isäntä suuri mielessänsä tyytyy
    ja lepopäivää kartanosta soittaa.

KÄTYRI:

    Ja sinä mullan alle lahoomaan,
    ja otsas sammaleesta pintaan työntyy
    okaita tuskan, murheen myrkkymarjaa,
    jos kerran murheen mies sen siementeli.
    — Homeessa aivos lie ja oppis myöskin.

LANKHA:

    Et tunne ihmettä, et armoa,
    et ylhää laupeutta luonnon suuren.
    Elukka vilkas, hauras kukka, kaikki
    nuo luonnon muodot kuollessansa nuortuu.
    Kukasta, kerran riemuin itäneestä,
    jää tomua ja tuhkaa, tyhjempään
    se haihtuu pois kuin akanoitten parvi.
    — Mut kuolon myrkky kuolee itse myös,
    tuo paha voima murhatessaan murtuu,
    elolle entiselle vallan jättää.
    Tää vapahana myrkyst' alkaa taas
    ja luonnotonta synnyttävän näyttää,
    kun haudast' elon ihmeit' ammentaa.
    Mut yhtä matkaa, elon touhua
    se samaa on kuin ennen kuolemaa.
    — Niin murheen myrkyst' irti minäkin
    taas kerran pääsen.

KÄTYRI:

                        Kuolon tyhjyyteen,
    kas siihen mahtuu oppia jos mitä,
    vahinko, ett' on tyhjän oppi tyhjää.

(Kuuluu melua oikealta. Kätyri rientää kaiteen
luo. Zenobia ja prinssi palatsista.)

ATHENODORUS (äidilleen):

    Sit' uskoako silmillään! Näin lauman
    torilta tänne, määrättömän lauman
    näin tänne vyöryvän, kuin meri musta
    ois maata virrannut ja — —

TAURUS (tulee pääportaita):

                               Valtiatar,
    jos sata lyö, jo tuhat päätä nousee,
    ja miehet väsyneet, ne eivät jaksa,
    ne tänne painui tulvan tieltä, täällä
    luon' ulkoporttien ne kyllä kestää.
    — Mut voittoa ei nopsaa saada, kiire
    ei mitään auta — —

(Kleanthes tulee legioonasotilaan saattamana.)

KLEANTHES:

                       Päämies lähettää
    mun vihamiesten pariin lausumaan
    sanansa ylevän ja kauhistavan.
    Mun määräs täyttämään hän tuskan työtä:
    jalolle ruumiillensa hautaa luomaan.

TAURUS

    Mies, puhetulvaas meill' ei aikaa, nopsaan
    tuo julki aikees.

KLEANTHES:

                      Oikein, barbaari,
    vain sanan karkean sa tajuat:
    Tään kansan onni herralleni kallis
    ol' elon työ. Nyt turha taistella
    sen puolest' on, kun petostyön teit sinä,
    ei paljain käsin kansa vastustaa
    voi Rooman armeijaa. Siis jäljell' on
    vain säästää kansa verta vuotamasta,
    tuhosta päättömästä pelastaa.
    Teill' aikomus on ostaa hänen päällään
    pelastus Roomalt' itsellenne. Itse
    nyt kansan vuoksi päänsä tarjoo hän,
    ja valmis antautumaan on teille, jos sit' ennen
    Elisan, hovineitos, kohtalosta
    saa itse määrätä. — Jos ette suostu,
    hän ryntää päin, ja silloin Rooman miehet
    ei elävinä löydä teitäkään
    ja kansa tää on turhaan vuodattanut
    verensä kaikki. Jos taas petosmielin
    sa, valtiatar, lyödä aikoisit
    Elisan sankarinsa suuren myötä,
    niin tietäkää: jos päivän pyöreäksi käyden
    Elisa täält' ei turvallisna tule,
    ma puolestani ryntömerkin annan.
    — Tää onko selvää? Suostutteko?

TAURUS

                                    Suostun,
    hän tulkoon. Kerallas käyn häntä vastaan.

(Kleanthes ja Taurus pääportaita pois.)

ZENOBIA (prinssin katsoessa kysyvin silmin):

    Suur' onko hän, vai lemmen hourupää?
    — Vai sirkusareenalta taitur onko,
    mi valhetempuin häikäisee ja pettää — —
    — Meit tuomiolla vielä valtikoi
    ja täytymystä leikkii. Tulkoonkin — —

KÄTYRI:

    Hei, hälinää, he saapuu.

ZENOBIA:

                             Tulkoon, nähköön:
    Tää täytymyst' on murhan eikä muuta.
        (Puristaa prinssin syliinsä.)
    Sa myrkkylukki pieni, loukkoon käy,
    nyt piiloon pimeään mun kanssain lähde
    ja viime tuska kuoliaaksi pistä.
    Tee turraks sydän, ruumis niljakkaaksi
    ja saalisahnas raivo sieluun ahda.

ATHENODORUS:

    Nyt murheen kuoliaaksi lyöt kuin kerran
    löi lempiväinen prinssikin.

(Zenobia ja prinssi palatsiin.)

LONGINUS (astuu pääportaita ja viittaa jäljessä nousevan Tauruksen
sotilaineen takaisin. Lankhalle ja Kätyrille lempeästi):

                                       Kas seura
    tääll' onhan loistava. Mut, ystäväni,
    nyt poistukaa, on kiire auringolla
    mun uutta riemuani katsomaan.
        (Lankhan ja Kätyrin aikoessa poistua.)
    Mut oottakaa. — Ken teist' on kyllin hyvä
    ja yksinkertainen mua auttamaan?

KÄTYRI:

    'Sytytä maailma', jos kuuluu käsky,
    sun palveluksees parhain mies oon minä.

LONGINUS:

    Sa varjon mies, mun aurinkoni paistaa
    nyt kohtisuoraan yltä pään, sun töilles
    ei enää katvepaikkaa. —
        (Kätyri vetäytyy oikealle.)
                            Mutta, Lankha,
    sull' onhan suuri murhe harteillasi
    niin kuulleheni muistan — pääsinpäivää
    es'isäin syntein alta varrot?

LANKHA (polvistuen):

                                  Valtias,
    jos orjaotsan alta riemuiten
    nää silmät kerran liekehtiä saisi
    kuin vapaan miehen, silloin taattoin tahrat
    ja synkkyys kirousten usvain haihtuis — —

LONGINUS:

    Mun kanssain, orja, pääsinpäiväs aukes!
    Elisa tänne nouda, niinkuin isä
    kädestä hiljaa saata.
        (Lankha poistuu palatsiin.)
                          Nytkö vasta
    sen ymmärrän, ett' ilman ystävää,
    vaill' alttiin mielen lämmint' ihastusta,
    — ah — ilman lemmenhurmaa, täällä sun
    on korskein mielin toista syötävä,
    jos valtaherraks aiot, aatteen mies.
    — Mull' oli sydän, sydän marttyyrin,
    mut järki voittajan. — Mun sydän vei,
    vei riemujanoon, lempeen, tappioon.
    — — Ja kuitenkin — Miss' onkaan kauhu multa,
    miss' erheet, raivot, murhat? — Tuntuuhan
    kuin tuulet mun jo tyyntyneet ois kauvan.
    — Mit' uhkaavampi syöksy hornaa päin
    ja hurjemp' elon riehakkainen myrsky,
    sit' tyynemp', autuaampi määränpää,
    tää tuulen tyyntymys — — näin tunnen nyt.
    — — Elisa! — Missä viivyt? — — Itkenyt
    hän onko maassa maaten, lyyhistyin
    hän siellä nyyhkyttääkö?

(Painuu pylvästä vasten kuin palaavainen tuhlaajapoika.
Hetken hiljaisuus. Elisa saapuu Lankhan seuraamana.)

LONGINUS:

                             Tuhlar onnen
    sun eessäs, pyhä, anteeks anoo.

ELISA (kuin heräten):

                                    Kaunis
    Kuink onkaan äänes — —

LONGINUS:

                           Murheelt' ilomieltä
    ja raivolt' anteeksantoa ma opin — —

ELISA:

    Alt' itkun tyrskivän mun autat taas — —

LONGINUS:

    Mut tielle tomuiselle ohjata
    mun täytyy pyhimys.

ELISA:

                         Vaikk' kitalakeen
    tien vaivat kaikki pölypilvin kertyis
    sun kanssas naurain käyn.

LONGINUS:

                              Ah, auhdompaa
    sun ties on vielä: päivä paahtaa sun
    ja taival uuvuttaa, mut ilman mua
    sun kestettävä — —

ELISA (keskeyttäen):

                       Vailla vartes voimaa
    ja virvoitusta huultes mehun! — Miks
    näin hyljäät mun? — Tää tuomiota onko?

LONGINUS:

    Kuink' onni kiertyi surman silmukaksi
    ja riemu maallinen sai uuden muodon,
    se kuule nyt: Taas kansan nostin, syöksin
    päin nieleväistä veljessodan koiraa,
    irt' inhon sisälmykset rinnastani
    revellä tahdoin, tuomiolle saattaa
    nää kaikki petturit ja sun. Niin tein ma.
    Mut äkin aivojeni liekki löi
    ja tuulten tohinassa huusi mulle:
    Pelasta kansa, poikaas kantavainen
    pelasta kuolemalta! Pysähdy!
    Pelasta sielus! — Silloin vaiensin
    ma temmellyksen tuon ja hengelläni
    tuhosta riistin kansan onnen. — Kansan
    ja sinun eessäs uskollisna kaadun,
    sun poikas syntyväisen eessä.

ELISA:

                                  Kansaa
    ei auta kuolemas — mun kanssain pakoon!

LONGINUS:

    Mit' aioin hyvää kansalle, mut täyttää
    mit' en ma jaksanut, sen seppelöin
    nyt kuolemalla tällä.

ELISA:

                          Minut surmaa!

LONGINUS:

    Samalla kuolemalla sinut saatan
    vioista veren puhdistuksen tielle.
    Suruja lientäväinen äitiys
    sua lohduttakoon.

ELISA:

                      Yksin autiossa
    tääll' elämässä taivaltaa — — en kestä,
    tää liikaa on!

LONGINUS:

                   Vuoks sankarperinnön
    sa tänne jäät — jäät oman sielus vuoks,
    jok' uhristansa palkaks hekumaa
    ja ruumist' anoi, mutta sittenkin
    ol' ihanainen. Autuaammaks vielä
    oot ylenevä, armas!

ELISA (epätoivoisena):

                        Voimas alla
    on riemukasta tuskakin. Mut armas,
    se jättää mun.

LONGINUS:

                   Sun Lankha kauvas vie.
    Päin päivännousua te taivaltakaa,
    siks kunnes Lankhan kotomaille saatte.
    Kaikk' kärsi matkan vaivat, siunaus
    mun huuliltain sun eelläs lentäköön.
    — Ja sitten — — riemumielin synnytä
    mun poikani.

ELISA (lyyhistyneenä maahan):

                 Sun uhrilintus kuolee,
    ei jaksa siivetönnä — — kaukomaille.

LONGINUS (nostaa Elisan syliinsä):

    Kun tuskan roviolta lintu lähtee,
    se siivet purppuraiset saa — —

ELISA:

                                   En nää — —
    tiet' enhän tunne — — sokeana näin.

LONGINUS:

    Päin aurinkoa lentäin sädenuolet
    sun silmäs näkeviksi avaa.

ELISA:

                               Polttaa,
    tuhaksi polttaa sydänalan multa
    tuo päivän liekki.

LONGINUS:

                       Sienien sankarten,
    se tuhkan alta itää vain.

ELISA (kohoten masennuksen alta):

                              Sun poikas,
    mun poikani — — hän onhan kaltaisesi!

LONGINUS:

    Oi kaunihimpi! Seppel syntyissään
    jo häll' on päässä, yksin lentäväisen
    on haukan voima siivissänsä, sitten — —

ELISA:

    Hän pyhimykset kaikki voittaa.

LONGINUS:

                                   Ilman
    veristä miekkaa maata hallitsee.
    Kuin päivä kukkivalle maalle on,
    kuin ilmain tuoksu, jota hengittää,
    niin luonnollista riemu maallinen
    on sankarille sille.

ELISA (auringon valon levitessä kaikkialle):

                         Käske mua,
    sun voimallasi lähden, muuten ei
    mua auta jalka — —.

(Vaipuu Longinuksen syliin.)

LONGINUS:

                       Poikas tähden lähde. —

ELISA (kuin kirkastuneena toistaen, irtautuen Longinuksesta):

    Sun poikas tähden lähden — —

LONGINUS (riemukkaasti):

                                 Onnellinen
    oot armas sinä — — onnellinen minä:
    elossa uskollinen olla saat
    ja kuolemassa minä. Rauhan saimme
    ja sielun kokonaisen vihdoinkin
    näin eri teitä, armas. Peitellä
    ei tarvis lempeämme enää — —

ELISA:

                                 Verta
    ei enää vuodattaa — —

LONGINUS:

                          Vain synnyttää
    tuon tulevaisen onnen kaunis poika —

ELISA:

    Hän äitiparan kauan kärsineen
    sun vierellesi hautaa, armas — —

LONGINUS:

                                     Hän —
    hän itseänsä jakamatta, kulkee
    ja kaikki voittaa, mit en minä voinut.

ELISA:

    Hän murehemme kyynelutareista
    kaikk' ihanimmat riemun mehut juo
    — jos jaksan vain — ma yksin taivaltaa.

(Aikoo lähteä, mutta horjahtaa taaksepäin Longinuksen puoleen.)

LONGINUS

    Oi, riemun tulevaisen tähden jaksa.

ELISA (kääntyy, kietoutuu intohimoiseen syleilyyn):

    Sun rintas auki avaa, voima suo
    mun sieltä juoda!

LONGINUS:

                      Henkeni ma avaan.
    Sa tiedä: kuolon riemukkaan suot mulle,
    jos kyynelistä hymyät nyt mulle,
    ja astut ylväin hartehin.

ELISAA (kuin kirkastunutta voimaa keräten):

                              Ma sulle
    voin riemun suoda vieläkin — — mik' armo,
    mik' autuus mulle paljon rikkoneelle,
    rakastavalle — — Voimas ylhäisen
    nyt jäntereisiin sain!

LONGINUS:
                           Oi, hertas nainen,
    sun heikkoutes ihanuutta on
    ja jumaluutta voimas kaunis.

 ELISA (kirkkaan voimakkaasti):

                                 Lähden
    ja tulkoon kärsimys.

(Nostaa kätensä kreikkalaiseen tervehdykseen.)

LONGINUS (nostaa korkealle käsivartensa):

                         Ja tulkoon kuolo,
    on riemu meillä!

(Elisa pääportaita pois, Lankha seuraa.)

LONGINUS (syöksyy kaiteen luo, painautuu voimattomana sitä vastaan):

                     Nyt tulkaa,
    oon kyllin heikko — —

(Taurus tuo vartioiksi sotilaat, joista pari tulee oikealta näkyviin,
ja rientää edelleen palatsiin. Longinus etenee keskinäyttämölle.)

KÄTYRI (tullen esiin oikealta):

                          Messias, oot heikko — —
    Kas, huules kuivuu hampaattoman lailla
    ja poskiluiltas putoo liha. Pelkäät?
    Sun kasvois karva katukoiran malliin
    likaisen keltainen on pelvon vuoks.
    — Täss' oisi vaivaisapu hengenlähtöön;
    tikari, kaunis muisto lemmityltä
    ja arvolt' aivan historiallinen.
        (Longinus ottaa vastaan tikarin sisäisesti poissaolevana.)
    Ket' auttaa kuolemasi? Alkuliejuun
    vain painut näin ja mulle maailman
    sa vaivakseni jätät. Sana lausu,
    ma tuonne kiemurran ja käskyn vien,
    ett' alkaa riita taas. Kas joukon kesken
    ois kuolokin noin niinkuin juhlallista!

(Longinus vastaa vain torjuvalla liikkeellä.
Zenobia, prinssi ja Taurus palatsista.)

Athenodorus (legioonalaisille):

    Hei, miekkamiehet, kuolon kuja tehkää,
    min kautta messias saa taivaltaa
    päin kitaa leijonain.

ZENOBIA:
                          Niin, messias,
    ken meist' on heikko nyt. Sun kaunis vaimos
    lie missä rämpii lantein matalin,
    tienvarteen orjapojan synnyttää
    koht' isävainajalle. Miss' on riemus,
    oi riemu kaikkien. Miss' onnes on,
    sa onni maallinen. Nyt taivaist' asti
    sit' etsimähän käy, sielt' ehkä löydät — —

ATHENODORUS:

    Sähinä säiläin, räikky piinaavainen
    miest' ohjatkoon.

ZENOBIA:

                      Ken meist' on heikko nyt
    — Sa vastaa, saarnaa suulla marttyyrin.

LONGINUS:

    Peto ihminen — sun kaltaisesi.

ZENOBIA (yhä raivostuen):

                                   Lähde!
    Saat alles muulin takkukarvaisen
    ja hoippupolven, ratsus selkään nouse.

LONGINUS:

    Ajatus, viime kerran ilmi lennä
    ja heille näytä, mik' on autuus mulla:
    Mit' tein, mit' olin, siitä riemuitsen,
    sen murheist' ihanista, ihmehistä
    ja touhust' elämän, mik' unelmilta
    pois seppellehvät riisti kaunehimmat,
    mut onnen ihanaisen rintaan siitti — —
    Jää riemujano mun, jää sydän tänne!
    Se palaa yhä rinnass' armahan
    ja verta purppuraista kierrättää —
    se siittää, synnyttää. — Viel' elät onni
    sa onni maallinen, sa murheen sisar.

ZENOBIA (keskeyttäen, vihlovalla ivalla):

    Lihallas piinatulla, kurja mies
    sa meille ostat jatkon elämään.
    Tää riemu selvää on. Mut onni sun?
    Miss' on se nyt?

LONGINUS (ylevästi):

                     Sun sieluus alhaiseen
    nyt paina totuus, jonka selväks sain — —

ATHENODORUS (riipaisten takaapäin Longinuksen harteilta viitan):

    Taas sanaratsuin laukkaa messias!
    Jo lähde!

LONGINUS:

              Tää on riemu maallinen:
    Elosi matkatiellä, ihmislapsi,
    syleile ainett' ihanaa ja maata
    kuin lemmittyä rintaas vasten paina,
    syleile hengelläsi, luojan lailla.
    Mut joka hetki riemuin ole valmis
    pois heittämään tää onni ainehen
    ja kuolla taida.

ATHENODORUS:

                     Matkaan, mars! Pois viekää!

LONGINUS:

    Oi, virvaliekkiprinssi, tyhjää pala,
    sua säälin, pienen pieni vihamies.
        (Astuu askeleen lähteäkseen.)
    Kätyri liejuinen, nyt eellä astu,
    sull' onhan halu suureks tulla, voittaa.
    Oi kanssain lähde, kuollaan rinnattain,
    niin tuska maailman ja riita lakkaa.

KÄTYRI:

    Kas, perillist' ei mulla, täytyy elää,
    pojaltas syntyvältä virkaa pyytää.

LONGINUS:

    Hän nauramalla voittaa sun kuin minä
    sun kärsimällä voitan, kehno mies.
    — Vain viime lahjas kiitost' ansaitsee.

(Lähtee. Hetken hiljaisuus.)

ATHENODORUS (legioonalaisille):

    Hei, kilvet hirviöiksi sarvekkaiksi,
    kumu kammon kauhistakoon riemun miestä.

(Kuuluu kilpien synnyttämää melua. Myös Zenobia
syöksyy kaiteen luo. Äkkiä hiljaisuus.)

ZENOBIA:

    Te lyökää, lyökää!

ATHENODORUS:

                       Säilin viiltäkää!

ZENOBIA:

    Oi, miehet urhokkaat, pois sääli, pois!

ATHENODORUS:

    Hän seisahtuu — Pois, häkkiin työntäkää.
    Hän kääntyy tännepäin — —

ZENOBIA:

                              Pois, nopsempaan!

(Huudahtaa vihasta ja kääntyy näyttämölle.)

ATHENODORUS:

    Löi rintaan tikarin!

ZENOBIA (kuin muistellen):

                         Löi rintaan tikarin.

TAURUS (rientää oikealta, antaa käskyn ylinnä seisovalle sotilaalle):

    Mies, riennä vankilaan ja Nimrod surmaa.
        (Zenobia ja Athenodorus neuvottomiksi.)
    Koht' on taas auki raikas taistotie!

ZENOBIA (kauhistuen):

    Mit' aiotkaan — —?

TAURUS

                       Pääll' ostan messiaan
    ma armon Caesarilta. Luottamuksen
    saan ruumiill' ukkoparan, preetorarvon
    saan kukkuraksi, kun sun poikinesi
    lyön kahleisiin, kaks oivaa kaunistusta,
    kun tarjoon riemusaattoon Caesarin.
    Saan idän legioonat valtahani
    ja maita marssin, maita valloitan.
    — Pois tieltä naiset, prinssit raihnahat,
    uus alkaa aika, kalske kalpojen.

(Zenobia vetää poikansa luoksensa ja painautuu kauhuissaan taka-alalle.)

KÄTYRI:

    Tai sekasorto, murha, pimeys,
    ja mulle riemu, kaiken hävitys.

Väliverho.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ONNI MAALLINEN ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.