Karen Jürgens Egtvedistä : Kertomus Eteläjyllannista

By Laura Kieler

The Project Gutenberg eBook of Karen Jürgens Egtvedistä
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Karen Jürgens Egtvedistä
        Kertomus Eteläjyllannista

Author: Laura Kieler

Translator: Helmi Krohn

Release date: June 4, 2024 [eBook #73769]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1904

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KAREN JÜRGENS EGTVEDISTÄ ***





KAREN JÜRGENS EGTVEDISTÄ

Kertomus Eteläjyllannista


Kirj.

LAURA KIELER


Tekijän luvalla suomentanut

Helmi Setälä





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1904.






    _Eteläjyllantilalsten uskollisen ystävän
          Professori Henrik Smith'in
    muistolle kunnioituksella omistettu_


    "Eteläjuutilaiset ovat sitkeintä, itsetietoisinta kansanheimoa,
    mitä historia koskaan on synnyttänyt."

               _Kreivi Limburg-Stirum_. (Preussin maapäivillä 1902.)



SISÄLLYS:


Suomentajan alkusananen.
Esipuhe.
Karen Jürgens 1—23.
Viiteselitykset.




SUOMENTAJAN ALKUSANANEN.


Tämä kirja liittyy suoranaisena jatkona Laura Kielerin ennen
julkaisemaan kirjaan "Sinun kansasi on minun kansani", joka ilmestyi
suomennettuna v. 1902 (Otavan Helppohintainen kirjasto N:o 72).
Semmoisenaankin tämä kirja kuitenkin muodostaa kokonaisuuden, jonka
voipi erikseenkin lukea.

Tässäkin, niinkuin edellisessä kirjassa, on saksalais-tanskalainen
sekakieli tehnyt vaikeuksia ja tässä kohdin pyydän viitata siihen, mitä
edellisen kirjan alkusanasessa olen sanonut.

Sydämellisimmät kiitokseni lausun täten kirjan tekijälle, rouva Laura
Kielerille, joka on avustanut suomennostyötäni monella hyvällä neuvolla
ja selityksellä.




Esipuhe.


Sillä, joka kirjoittaa kirjaa tasaisista, luonnollisista ihmisistä,
täytyy olla osaansa tyytymistä, sillä ne eivät meidän aikanamme ole
suosittuja.

Ihmiset eivät tällaisessa tapauksessa huoli arvaella: "Kukahan tämä nyt
voisi olla?" "Ja kukahan sitten tuo on?"

Liikasivistyksen voimavaikutusten-tavoittelu, joka kiihoittaa
kylläisyyttä yhä uusilla, hienostuneilla ärsytyskeinoilla: tyylitetyllä
kielellä ja luonnottomiksi väännetyillä luonteilla, ei löydä aiheita
Kongeaan eteläpuolella, jossa tavallisesti vain tarjotaan toiminnan
vankkaa arkiruokaa.

Eteläjuutilaiset eivät ole kyynillisiä eivätkä myöskään hempeämielisiä,
kaikkein vähimmin kumpaistakin yhtä aikaa. He eivät tarjoa erityisempää
tilaisuutta tunnelmien tutkimiseen, joissa toimintakyvyttömät
hekumoivat, toisin sanoen: useimmat heistä ovat normaaleja eivätkä —
onneksi tanskalaisuudelle — anna tilaisuutta mihinkään mainittaviin
pikantteihin tutkielmiin.

Toimintakyvyttömät haaveilijat olisivat taistelussa saksalaisten kanssa
piankin joutuneet tappiolle.

Samasta syystä — nimittäin että sielultaan terveet ihmiset ehkä eivät
ole niin psykologisesti huvittavia, — ei voine kirjailija, joka
erityisesti haluaa tunkeutua monimutkaisten luonteiden syvyyksiin,
löytää tilaisuutta syvälliseen sielun erittelyyn. Eteläjyllannissa
emme kohtaa pieniä, kiusallisia ja monimutkaisia, vaan suuria ja
yksinkertaisia tunteita, sellaisia, joita Georg Brandes syyllä sanoo
"rodun alkuvoimaksi."

Suorapiirteisillä — englantilaiset sanovat niitä: single-minded,
single-hearted — ihmisillä tuolla alhaalla ei ole varaa kiusata itseään
sillä ylellisyydellä, että he hankkisivat itselleen luuleteltuja
kärsimyksiä.

Elämä antaa heille kylliksi puuhaa; se pakoittaa heitä taisteluun, ei
sisältäpäin, vaan ulkoapäin. He eivät filosofeeraa, _minkä vuoksi_ he
ovat tanskalaisia. He tietävät, että he _ovat_ tanskalaisia, eivätkä
voi olla muuta, ja se on heille kylliksi.

Tanskalaisuutensa harkitseminen on jotakin, joka ei tule heille
mieleenkään; sitä miettivät vain kotisaksalaiset, jotka heräävät ja
alkavat palata omaan itseensä. Muille se on itsestään selvää, tosiasia,
jota ei voi kumota.

On toinenkin syy, joka estää meitä ammentamasta siitä elämänraikkaasta
lähteestä, jonka eteläjuutilaisten taistelu aina vuodesta 1864 on
tarjonnut meille. Se on aivan luonnollinen arkuus, pelko ja haluttomuus
kosketella verta vuotavaa ja kirvelevää haavaa.

Toisille ei mitkään sanat ole kylliksi suuria ja voimakkaita, kun
vihdoin on siitä puhuttava, toisille, jotka pelkäävät suuria ja
voimakkaita sanoja, ei mikään ole kylliksi siloitettua.

"Ei, ei niin!" sanovat useimmat. "Se olisi sanottava aivan toisella
tavalla. Jos yleensä on olemassa sanoja sen ilmaisemiseen, jota on
mahdoton sanoa."

Useat tuskin kärsivät ajatella Eteläjyllantia, vielä vähemmän lukea ja
kuulla puhuttavan siitä, kaikkein vähimmin matkustaa sinne.

Se on toivottomuuden lyriikkaa ja surun palvelusta. Mutta se on suuri
vääryys eteläjyllantilaisia ja meitä itseämme kohtaan, josta meidän
mitä pikimmin pitäisi irtautua.

Heille on tarpeen, että me matkustamme heidän luoksensa, he
tarvitsevat vastapainoa saksalaiselle turistivirralle, joka täyttää
heidän kylpypaikkansa. Ja jos me aavistaisimme, kuinka iloisia ja
onnellisia he ovat jokaisesta tanskalaisesta vieraasta, joka tulee
kuningaskunnasta, niin me käsittäisimme, että tässä on velvollisuus,
josta me emme voi irtaantua, niin kiusallista ja sietämätöntä kuin
onkin kuulla saksaa ja nähdä saksalaisia Eteläjyllannissa. Jos on
toivoa ja luottamusta tulevaisuuteen, niin ei pelkää kosketella haavaa.

Mutta eikö ole kerrassaan välttämätöntä, että Eteläjyllannin nykyisiä
oloja esitetään tyydyttävästi niille aikalaisille, jotka eivät tahdo,
tai eivät voi matkustaa sinne, ja esikuvaksi niille, jotka meidän
jälkeemme tulevat?

Eikö maksaisi vaivaa merkitä muistiin piirteitä tästä urheasta ja
laadultaan ainoasta taistelusta ja siten säilyttää niitä jälkipolvelle?
Kuinka moneen unohdukseen ja erehdykseen, kuinka suureen vapaasen
mielikuvitteluun voi myöhempi jälkipolvi tehdä itsensä syypääksi, kun
se ottaa käsitelläksensä tätä käyttämättä jäänyttä ainetta? Kykenisikö
se antamaan kuvaukselle sen ajan omaa väritystä, samalla tavalla kuin
nykyaika voi sen tehdä?

Eteläjyllantilaiset ovat ehkä itse vähimmin uskoneet, että olisi
tarpeellista kertoa kuningaskunnan tanskalaisille enemmän heidän
nykyisestä elämästänsä, kuin mitä he olettivat — ja täydellä syyllä
olettivat — näiden jo edeltäkäsin tietävän. Ei aina myöskään voi kärsiä
toisten kuvauksia, ja ehkäpä monet eteläjyllantilaisetkaan eivät voi
sitä tehdä. Ehkäpä heidän mielestänsä sellaisessa kuvauksessa sorron
luomaa mustaa varjoa — kenties etenkin silmällä pitäen ulkomaita,
joiden huomiota tahdotaan herättää — tuodaan enemmän esiin kuin sitä
uskon lujaa, rohkeata ja lannistumatonta varmuutta, joka auringon
luovan voiman tavoin tehokkaasti vaikuttaa ja muuttaa puolustuksenkin
hyökkäykseksi parhaimmassa ja syvimmässä merkityksessä. Että vääryyteen
pannaan enemmän painoa kuin vastustukseen!

Mutta kun itse Georg Brandes vastikään välillisesti tunnusti
pääteoksensa viimeisen saksalaisen painoksen esipuheessa, että hän
vasta viime vuosina on oikein saanut selkoa siitä, miten saksalaiset
käyvät hävityssotaa kaikkea tanskalaista vastaan Eteläjyllannissa ja
siis monta vuotta eli siinä onnellisessa luulossa, että kaikki oli
siellä varsin hyvin, niin siitä voi arvata, kuinka moni Tanskassa on
yhtä tietämätön sikäläisistä olosuhteista, niin, suoraan sanoen uskoo,
että sorto alkoi vasta von Köllerin karkoitusten mukana.

Kuningaskunnassa on monia tuhansia, jotka toivovat ja uskovat, sillä
toivoa ja uskoa vailla olisi hirveätä jatkaa taistelua, tuhansia, jotka
tekevät työtä ja ovat työskennelleet aina vuodesta 1864 Eteläjyllannin
hyväksi. Monet näistä uskollisista työntekijöistä tuntevat sikäläiset
olot juurta jaksain. Mutta ne tuhannet, jotka eivät tee työtä,
sentähden ettei heillä ole toivoa? Jokaisen kansan keskuudessa on
toivottomia ihmisiä, — monet esitelmämatkani pohjoismaissa ovat ainakin
ilmaisseet minulle: kuinka monta.

Ja yhtä välttämätöntä on kasvavalle nuorisolle kuin Skandinavian maille
ja ulkomaille, että sellaisia kuvauksia tulee päivänvaloon.

Mitä kirjallisuutta lukeva yleisö ulkomailla tietää Eteläjyllannista?
Kuinka moni heistä kiinnittää huomionsa tilapäiseen kirjoitukseen
jossakin sanomalehdessä tai aikakauskirjassa? Kuinka moni seuraa
preussilaisten ja saksalaisten valtiopäivien aikakauskirjoja?

Parhaan todistuksen siitä, että luotettavat todellisuuskuvaukset
Eteläjyllannin elämästä ovat suuressa määrin tarpeellisia, sain
minä vuosien kuluessa esitelmieni kautta. Se into, millä seurattiin
sikäläisiä oloja kuvaavia pieniä todellisuuspiirteitä, se syvä
liikutus, jota ne herättivät, osoittivat, että tässä oli puute, joka
oli täytettävä [Broder Bojsenin kirja ilmestyi vasta viime vuonna
(1902) ja Zeemannin teos käsittelee niin varhaisia oloja kuin vuosilta
1864 ja 1848], ja se vastaanotto, joka näiden kirjojen osaksi on tullut
sekä Tanskassa että ulkomailla, ilmaisee samalla, kuinka välttämätöntä
oli levittää tietoja eteläjyllantilaisten jokapäiväisestä taistelusta.

Eräs tanskalainen äiti kirjoitti "Sønderjyske Born" nimisen kirjani
johdosta muunmuassa:

"Tämä kirja, joka niin monissa tanskalaisissa lapsissa on herättänyt
rakkautta heidän pieniä veljiään ja sisariaan kohtaan eteläpuolella
Kongeaata, oli kirja oikeaan aikaan. Moni meistä ei ollut puhunut tästä
asiasta lapsillensa, mutta kirja tuli ja kirvotti meidän kielemme."

Jos sanomalehtien kautta olisin kehoittanut eteläjyllantilaisia
kertomaan minulle elämänvaiheitansa, niin olisin varmaan saanut tietoja
hyvin monelta, mutta tuskinpa parhaimmilta. Sen vuoksi olen pitänyt
parempana varmempaa, joskin paljoa vaivalloisempaa tapaa, nimittäin
itse nähdä ja kuulla.

Olen pitänyt tärkeänä, etten kuvaisi ainoatakaan piirrettä
preussilaisten pakkohallinnosta enkä ainoatakaan piirrettä elämästä
yleensä, josta voitaisiin sanoa: "Sellaista ei ole ollut olemassa,
tai sellaista ei olisi _voinut_: tapahtua." Mutta yhtä tärkeänä olen
pitänyt yksityiselämän rauhan kunnioittamista ja kerrassaan välttänyt
todellisien henkilöiden kuvaamista.

_Mitä_ sitä vastoin siellä on tapahtunut ja mikä on julkisesti
lausuttua ja tunnettua, sekä suurta että pientä, sitä olen koettanut
uskollisesti säilyttää ja pelastaa unohduksesta.

Että eteläjyllantilaiset useilta eri paikkakunnilta ovat samoista
seikoista vakuuttaneet: "Se on tapahtunut meillä!"... "Niin juuri
on meillä käynyt!" todistaa parhaiten kerrottujen tapahtumien
yleispätevyydestä. Juoni, kertomuksen kulku, rakkausjuttu, on tietysti
aivan vapaata sepitystä. Paljon on muodosteltu ja paljon on sulatettu
yhteen. Tämä selonteko on johtunut seuraavasta muuten erittäin
hyväntahtoisen ilmoittajan lausumasta, joka koski kirjaani "_Sinun
kansasi on minun kansani_":

"Selvästi kuulee, että itse asia, tanskalaisuus Eteläjyllannissa on
pääasia, että kirjaa toisin sanoen etupäässä on pidettävä yhtenä
renkaana j.n.e. Eteläjyllannin kysymyksessä."

Niin, tietystikin! Mitä se muuten olisi? Olen tosin toivonut voivani
varoittaa nuoria eteläjyllantilaisia niistä kieroista oloista, joihin
avioliitto saksalaisen kanssa johtaa heidät ja heidän lapsensa. He
eivät huomaa sitä vaaraa, johon he syöksyvät. He luottavat ehkä liiaksi
siihen, että tanskalainen aina vie voiton, eivätkä huomaa, että se on
vaarallinen uhkayritys, josta täytyisi kerrassaan luopua, jos nämät
avioliitot tulisivat yleisemmiksi. Mutta päätarkoitus oli sittenkin
kuvailla tanskalaisuutta Kongeaan eteläpuolella.

Sentähden ovat nämät kirjat kirjoitetut.

Eiväthän historiallisissa romaaneissa ole pääaineena _yksistään_ niihin
liitetyt rakkausjutut tai persoonallisuudet, vaan — olisinpa melkein
sanonut: _etusijassa_ ajan tapahtumat ja ajan ympäristö.

Ja kuinka paljoa vaikeampi tämä kuvaus on tässä tapauksessa, on
itsestään selvää. Mielikuvitus on kahlehdittava todellisuuden jyrkkien
rajojen sisäpuolelle. Tältä näkökannalta on näitä kirjoja katsottava.

Suurimman tunnustuksen, jonka minä omasta mielestäni olen saanut, on
seuraava todistus Eteläjyllannista:

"Kuinka hyvin Te tunnette meidän olojamme! Ikäänkuin Te aina olisitte
asunut täällä, meidän parissamme. Me iloitsemme, että täten monet
kotona kuningaskunnassa tutustuvat meidän elämämme raskaasen taisteluun
ja näiden kirjojen kautta miltei voivat seurata meitä päivästä päivään."

Enempää minä en vaadi silmämääräni saavuttamiseksi.

Lopuksi vain pieni vastaus yhteen niistä monista lämpimistä
norjalaisista lausumista, joista olen ollut enimmin kiitollinen:

Älkööt lukijat rakkaassa synnyinmaassani ihmetelkö, että minä — vaikka
olenkin norjalainen synnyltäni — "niin kokonaan olen siirtynyt toiseen
kansaan, etten minä _norjalaisten_ mielestä kieleni enkä niinkään
muunkaan puolesta ilmaise norjalaista syntyperääni." Älkööt he sitä
katsoko kansallisuusteorian vastakohdaksi käytännössä.

Minun suvussani on nimittäin sekä isän että äidin puolelta niin paljon
tanskalaista ja eteläjyllantilaista verta, jota varsinkin minun
vanhempani ja minä näytämme perineen, että minun kansallisuustunteeni
pikemmin todistaa kansallisuuden sitkeätä elinvoimaa.

_Laura Kieler_.




1.


    O, Köller, Ritter ohne Gleichen,
    mein Lied soll preisend dich erheben,
    da deinethalben in zwei Reichen
    die Bürger jetzt voll Haders-leben.

         "Hamburger Fremdenblatt", tammik. 1899.

[Oi Köller, ritari verraton, lauluni ylistäen sinua kohottakoon, sillä
sinun tähtesi kansalaiset kahdessa valtakunnassa nyt elävät, täynnä
vihaa. (Sanapila, jossa on käytetty eteläjyllantilaisen kaupungin
Haderslevin, saks. Haderslebenin nimeä. Hader = viha, leben = elää).]

Herra von Köller arveli siis, että oli aika tehdä kiertokulku maassa,
jotta saataisiin aikaan lepoa ja rauhaa, ja siinä tarkoituksessa hän
saapui Hadersleviin.

Varhain aamulla kookas, solakka, nuori mies, joka ryhdiltään oli suora
ja jonka kauniita teräväpiirteisiä kasvoja vaaleat viikset koristivat,
kulki melkein tyhjiä katuja pitkin ja katseli ympärilleen.

Se oli Valdemar Borris Borrisgaardista.

Hän oli isänsä poika sekä ruumiiltansa että sielultansa, vain hiukan
hiljaisempi ja suljetumpi, niinkuin usein ne ihmiset ovat, jotka
varhain ovat saaneet kokea suruja.

Hän kohtasi käsikärryt, käsikärryihin oli maalattu tämä merkillinen
sana: "Kleinbahn!"[1] ja kärryihin oli sullottu yhtä merkillinen kuorma
kuorittuja salkoja.

"No! Mitäs nuo ovat?" kysyi hän äkkiä ja pysähtyi.

"Ne ovat lippusalkoja saksalaisia lippuja varten", vastasi yksi
miehistä äreästi. "Ja mitäs sinulla on tuossa?"

Hän osoitti paperiliuskaa toisen miehen kädessä.

"Se on muistilippu!" Hän sanoi sen leveästi nauraen. "Siinä on kaikkien
niiden nimet, joille meidän on määrä näitä antaa."

Ja hän rypisteli paperia kädessänsä, ja työnsi kärryjä ehtiäkseen
suorittaa työnsä niin pian kuin mahdollista. Hän oli saanut hyvän
maksun.

Mutta Borris vihelteli ja astui eteenpäin. Hän nauroi itsekseen
kääntyessään kulmasta, ja seuraavalla kadulla hän huomasi samanlaisen
"Kleinbahn'in".

Ja hän nauroi yhä edelleen rauhallisesti ja hillitysti, kun nämät
"Kleinbahn”it seurasivat häntä kaikkialle, minne hän vain tuli ja joka
paikassa oli yhdellä miehistä paperiliuska kädessä.

"Se on oikein", sanoi Borris. "Kiiruhtakaa vain, ennenkuin kovin monta
ihmistä on jalkeilla. Tämähän kieltämättä näyttää hiukan nololta."

Hän kääntyi takaisin ja seurasi jäljessä. Hän tahtoi tietää, kelle
kaikille näitä mainioita lippusalkoja tyrkytettiin.

Ensin pidettiin huoli poliisivirkamiehistä ja muista alemmista kunnan
virkamiehistä, sitten tuli työmiesten vuoro, kaikki ne, jotka eivät
voineet kieltäytyä syystä, että he olivat riippuvaiset jokapäiväisestä
leivästä. Jos he olivat pikkuratojen työmiehiä, niin heitä pakoitettiin
ottamaan lippu mukanansa kotiinsa.

"Jumala tiesi, mikä useimpia suurempia saksalaisia kauppiaita vaivaa?"
ajatteli Borris. "He eivät ole liputtaneet. Ehkäpä he eivät tahdo
loukata ostajia?"

Äkkiä hän kohtasi hartiakkaan, terveen miehen, jonka kasvot olivat
iloiset ja punakat.

"Tervetuloa hyvään kaupunkiimme, Hadersleviin!" sanoi hän. "Tulitpa
parhaasen aikaan! Tänään täällä kelpaa olla. Tuleppas katsomaan hiukan
tätä ilveilyä!"

He kääntyivät Luostarikadulle, jossa ensimäiset liput nostettiin. Väkeä
tuli ulos ovista ja lapsia keräytyi kokoon tähystelemään taloja.

He eivät tunteneet omia kotejansa.

Nuori työmies vaimoineen ja lapsineen seisoi ulkona portailla ja
kieltäytyi ottamasta vastaan saksalaista lippua, jota hänelle
tarjottiin. Hän oli kiiruhtanut ulos hatutta, huomatessaan pelätyn
"Kleinbahn”in pysähtyvän hänen ovellensa.

"Ei, ei", sanoi hän kiivaasti. "Se ei käy. Minä en huoli tuosta
lipusta. Minä en huoli siitä!"

Ja suutuksissansa hän työnsi sanat suustaan, nosti jäntevällä
käsivarrellaan lipputangon ilmaan ja heitti sen takaisin kärryille. Hän
oli kalpeana vihasta.

"No, no! No, no! No, no! Herra Jastrau lähettää terveisensä ja
sanoo, että jollette heti nosta lippua, niin saatte lauvantaina eron
työstänne."

Mies tähysteli häntä vihaisesti ja uhkaavasti suoraan silmiin. Ja
työmies, jonka kasvoihin veri syöksyi, katsoi vaimoonsa ja lapsiinsa,
puristi kiroillen ruskettuneet kätensä nyrkkiin ja otti vastaan lipun.

Borris kohotti olkapäitään.

"Leipä", sanoi hän lyhyesti.

"Katsos, Borris! Mutta katsos tuota, Borris! Tuo työmies, piru vieköön,
ei ole niinkään typerä!"

Eskildin ääni oli täynnä riemua. Valdemar kääntyi ja näki ihmeeksensä,
että työmies tietysti oli kohottanut ylös vihatun lipun, mutta että hän
oli asettanut sen ylös alaisin, niin että punainen oli ylinnä.

"Ja katsos tuonne! Katsos tuonne! Siellä on vieläkin useampia!
Tiedätkös sinä Borris, mitä se merkitsee, kun lippu on ylös alaisin?
Se tarkoittaa kapinaa, salavehkeitä tai että joku vaara on tulossa.
Ymmärrätkös?"

He astuivat talon ohi, jossa vanhemman puoleinen nainen seisoi sulkien
pääsyn.

"Niitä, joiden luona asuu seminaarin oppilaita, vaaditaan liputtamaan,
muuten he kadottavat hoitolaisensa", kertoi Eskild. "Niin, se on:
hoitolaiset pakoitetaan muuttamaan pois. Minua ihmetyttäisi, jollei
tuo nainen olisi samanlaisen painon alla. Hänen talossaan on muutamia
lääninkonttorin virkamiehiä."

Molemmat pysähtyivät vaistomaisesti ja kuulivat seuraavan sananvaihdon:

"No? Herr ylipresidentti kunniaksi te ei tahdo tehdä?"

"En. Vaikkapa te minut kultaisitte, ja antaisitte minulle kaikki
kuningas Salomon kaivokset päälle päätteeksi! Te olette ryöstänyt minun
maani — senkö vuoksi minun pitäisi liputtaa? Te olette karkoittanut
melkein koko sukuni, ja sitten te vaaditte, että liputtaisin?"

Ja sitten hän paiskasi oven kiinni.

Kuului ulos saakka, että hän veti oven salpaan.

"Hän kadotti nyt toistaiseksi kaiken sen, mistä hän elää", sanoi
Eskild. "Uskallanpa lyödä vetoa, että talo jonkun ajan kuluttua on
tyhjä. Nämät ovat vain valmistuksia. Niin, niin, he ponnistelevat
saadakseen liput liehumaan, nuo herrat!"

Mutta kun he lähestyivät Eskildin omaa, komeaa kauppakartanoa,
pysähtyi hän, ja tähysteli jäykkänä ja hämmästyneenä eteensä, sillä
siellä liehui Saksan lippu muhkeana, leviten suurena ja mahtavana ulos
kulmaikkunasta.

"Se, piru periköön, on parturi!" huusi hän hyökäten parturin asuntoon,
jossa saksalainen parturi nousi pystyyn, punakkana kasvoiltansa,
kädessään saippuaharja.

"Suvaitsetteko heti ottaa lipun alas?" kysyi Eskild tyynesti, joskin
hänen äänensä vapisi.

"Aldrich! Aldrich! Aldrich! Das ist doch ein famoses Verlangen! Für was
ser De mich an? Für ein Förraeter, ein Oferlaufer, ein Skurken, kurz
und gut: ein recht einfames Slingel?" [Ei koskaan! Onpa sekin vaatimus!
Minä te minua pidätte? Petturina, luopiona, lurjuksena, sanalla
sanoen: inhottavana tolvanana.] huusi pieni, äkäinen, sileäksi ajeltu
brandenburgilainen. Hän löi rintaansa. "Der Kaiser! Das Kaiserthum!
Deutsches Reich!" [Keisari! Keisarikunta! Saksan valtakunta.]

Hänen isäntänsä otti silmiään räpäyttämättä vastaan tämän
aitopreussiläisen sanapaukkeen.

"Suvaitsetteko heti ottaa alas lipun?" toisti Eskild.

Brandenburgilainen vapisi kuin huojuva puun latva.

"Das ist uhört, uhört! Etwas ganz abscheuliches und ungehörtes. Sagen
Sie mal: hat ein Tisker nicht Lof til tiske Flagge im deutschem
Lande zu heissen?" [Se on kuulumatonta, kuulumatonta! Inhottavaa
ja kuulumatonta. Sanokaapas: eikö saksalaisella ole lupa liputtaa
saksalaisella lipulla Saksan maalla?]

"Kyllä, Saksassa, niin paljon kuin haluatte, mutta ei tanskalaisella
maalla, — kaikkein vähimmin minun talossani! Jos lippua ei oteta alas
puolen tunnin kuluttua, niin saatte hakea itsellenne uuden asunnon ensi
muuttopäivästä." Ja sillä hän läksi.

Neljänneksen kuluttua hyökkäsi hänen pieni tyttönsä sisään
hengästyneenä, nopeasti juostuaan portaissa.

"Parturi on ottanut alas lipun!" huusi hän.

"Enkö sitä arvannut, hyvät ihmiset!" nauroi Eskild. "No niin, voisihan
sitä sanoa kostoksi, mutta onhan sitä toki herra omassa talossansa."

Mutta herra Eskild sitä pahempi ei ollut herra omassa maassaan ja sai
maksaa tästä niinkuin niin paljosta muustakin.

Kolme hänen palvelusväestänsä, jotka olivat syntyneet kuningaskunnassa,
karkoitettiin pian sen jälkeen, eikä heille suotu pitempää
valmistusaikaa kuin kahdeksasta neljäänkolmatta tuntiin. Ja kuitenkin
yksi heistä oli nainut ja perheellinen.

Kello 4.50 iltapuolella läksi maaneuvos Mauve ja hallitusasessori
Pahlke Vojensiin vastaanottamaan hänen ylhäisyyttänsä.

Kello löi kuusi, kun veturin puhkiminen ilmaisi ylipresidentti herra
von Köllerin saapuneen Hadersleviin.

Katselijoiden kesken asemasillalla vallitsi äänettömyys, joka oli yhtä
kylmä ja kostea kuin sumu, joka levisi yli kaupungin.

Ylipoliisikonstaapeli astui pitkin jättiläisaskelin edes ja takaisin,
kun herra v. Köller astui ulos ensimäisen luokan odotussalista.
Pormestari ja kaupungin neuvoston esimies esitettiin hänen
ylhäisyydellensä, mutta ei kuulunut tervetuliaishuutoja, ja sama
painostava äänettömyys vallitsi lakkaamatta.

"Ikäänkuin ruumista kuljetettaisiin tästä ohi", sanoi Valdemar, joka
seisoi Eskildin rinnalla.

Kun ylipresidentti läksi ravintolaan, niin kuului kimakka vihellys ja
kun vaunut kääntyivät Hautakadun kulmauksesta, niin seurasi jäljissä
liuta kirkuvia katupoikia.

Se oli kunniaseurue.

"Minua ilahduttaa nähdä niin paljon lippuja", sanoi herra v. Köller
hyväksyvästi ja nyökäytti päätään. "Se ilahduttaa minua todellakin!"

Ei kukaan ilmaissut, että niitä oli pakoittamaila tyrkytetty niille,
jotka asemansa puolesta olivat riippuvaisia, ja että ikkunaruutujen
takaa näkyi vakavia ja ärtyneitä kasvoja.

Mutta illalla loistivat maaneuvoksen ikkunat juhlan kimmeltävässä
sädeloistossa. Ne välkkyivät sen miehen kunniaksi, joka oli tuottanut
surua niin moneen Eteläjyllannin kotiin.

Ja soihtukulkukin piti olla!

Kaikki olivat kerätyt kokoon: virkamiehet, sotilasyhdistyksen
saksalaiset voimistelijat, latinakoulun, seminaarin ja valmistuskoulun
oppilaat, ratatyömiehet sekä muita työmiehiä.

Sanottiin, että työmiehet saivat palkakseen markan miestä kohti.

Maaneuvoksen asunnon edustalla komennettiin äkkiä pysähtymään. Ja
sitten soittokunta soitti: "Deutschland, Deutschland über alles!" ja
"Schleswig-Holstein meerumschlungen!"

Sen jälkeen puhui herra v. Köller.

Hän sanoi:

"Me tahdomme saada lepoa ja rauhaa 'Pohjoisalueelle'! — Minä jatkan
karkoituksia, kunnes tulee rauha. Ensi preussilaisessa suostunnassa
tullaan vaatimaan suurempaa apurahaa saksalaisten kansankirjastojen
perustamista varten, saksalaisille uutisasukkaille ja saksalaisten
maanviljelyskoulujen aikaansaamiseksi. Me tahdomme saada lepoa ja
rauhaa 'Pohjoisalueelle'."

Raatimies kiitti "saksalaisen väestön" puolesta "hänen ylhäisyyttänsä
siitä huolellisuudesta ja taitavuudesta, jolla hän oli ohjannut
maakuntaa."

Oppilaat hurrasivat.

Kansanjoukko oli ääneti. Ja tämä onnettomuutta ennustava äänettömyys
taajeni yhä tiheämmäksi. Se tukahutti onnettomuutta ennustaen koko
preussilaisen juhlailon.

Seuraavana aamuna kello yhdeksän Eskild ja Valdemar seisoivat katsellen
edellisen portilla kun Haderslevin ympäristössä asuvien maamiesten
lähetystö kulki siitä ohi. Lähetystö pyysi päästä v. Köllerin puheille.

Ne olivat kelvollisia, vakavia miehiä. Etunenässä kulki puheenjohtaja,
Skau Bukshavesta, hänen jäljessään Juhl Mengsgaardista, Dahl
Tyrstrupista, ja Fogt, Krag, Fink ja Finnemann — kaikki neljä
Stubbumista.

"Jokainen kansa voisi ylpeillä tuollaisista miehistä", sanoi Valdemar
ja kohotti hattuaan.

"Niin, niin", mutisi Eskild, joka teki samoin. "Nyt he menevät suoraan
jalopeuran kitaan, mutta saapas nähdä, tokko siitä apua lähtee!"

Kaikkialla missä lähetystö kulki, tervehdittiin sitä syvällä
kunnioituksella, kunnioituksella, joka tulee jokaisen osaksi, jolla on
kylliksi siveellistä voimaa lausua totuutta julki.

Sillä he tulivat valittamaan karkoitusten johdosta, varsinkin
palvelusväen karkoitusten vuoksi Kristiansfeldin seuduilla.

"Väestö oli sekä rauhallinen että lainkuuliainen. Polisilla ei ollut
mitään syytä käydä heihin käsiksi", selitti Peter Skau Bukshavesta.

Mutta v. Köller pysyi päätöksessänsä. Hän tahtoi saada aikaan rauhaa!

Jos hänelle täällä olisi annettu samat valtuudet kuin
Elsass-Lothringissa, niin hän olisi "saanut sanomalehdistön suun
tuketuksi. Nyt hänen täytyi tyytyä karkoituksiin."

Toisen kerran hän kovensi sanojansa, selittäen, että hänen oli pakko
turvautua viimeiseen keinoon, nimittäin saattaa väestö taloudelliseen
rappiotilaan. Saattaa heidät perinpohjaisesti häviöön!

Sen alituinen vauraus oli hänelle kuin oka silmässä. Miksikä niiden
aitat olivat täynnä? Miksi heillä oli niin paljo rahaa säästöpankeissa?

Se oli "törkeätä epäjärjestystä!"

Ja kuitenkin oli useita saksalaisia, m.m. "Berliner Tageblatt", jotka
arvelivat että nuijan [nuija = tansk. Kölle = saks. Keule: viittaus v.
Köllerin nimeen] iskut olivat vain iskuja ilmaan.

Ja siinä olikin perää. "Niillä pikemmin oli päinvastainen vaikutus,
kuin mitä oli tarkoitettu." Suoranaisena karkoitusten seurauksena oli
se; että useita uusia jäseniä liittyi tanskalaiseen kieliyhdistykseen.
Niin, tapahtuipa sekin, että kun he tahtoivat saksalaisissa,
ranskalaisissa, englantilaisissa ja amerikkalaisissa lehdissä kehoittaa
niitä maanmiehiä, jotka olivat hajallaan ympäri maailmaa, yhtymään
tähän seuraan, niin herra v. Köllerin erinomaisen reklamin johdosta
näyttäytyi tämä kehoitus varsin tarpeettomaksi.

"Berliner Tageblatt”in Aabenraan kirjeenvaihtaja lisäsi:

"'Kuninkaan', kuulin minä sanottavan, — ja kun täällä
eteläjyllantilaisissa seuroissa puhutaan kuninkaasta, niin sillä
tarkoitetaan aina Tanskan kuningasta, — 'kuninkaan pitäisi antaa herra
Köllerille palkinnoksi Elefanttiritariston merkki'!"

Jo joulukuussa 1898 pelkäsi "Kieler Zeitung", että karkoituksista voisi
johtua ikäviä seurauksia Saksan suhteille muihin maihin ja "että ne
ilmeisesti oli pantu toimeen neuvottelematta Saksan vastuunalaisen
viraston: valtakunnan ulkoasiain osaston kanssa."

Sihteeri Bülow ei myöskään ollut voinut puolustaa sitä valtiopäivillä.

Joulukuussa olivat viranomaiset uhanneet vanhempia Sundevedissä ja eri
seuduilla Alsissa, niillä paikoilla nimittäin, mistä täysikasvuisia
lapsia oli lähetetty kouluun kuningaskuntaan, että jolleivät he ottaisi
lapsiaan kotiin ennen joulukuun kahdettakymmenettä päivää, niin kaikki
Tanskan alamaiset [optantit. (Ks. Selityksiä kirjaan "Sinun kansasi on
minun kansani")] karkotettaisiin mainituista kunnista.

Mutta vaaliyhdistyksen toimimiehet kehoittivat vanhempia, etteivät
he antaisi tämän uhkauksen taivuttaa itseänsä, eivätkä sallisi
muiden sekaantua oikeuksiinsa, ja panivat voimakkaan vastalauseensa
preussilaisten viranomaisten toimia vastaan.

Kahdeksan päivän kuluessa oli monta sataa tunnettua miestä kirjoittanut
julistuksen alle.

Tämä vetoaminen oli kuitenkin turha, kun maaneuvos asettui epäävälle
kannalle näihin uhkauksiin nähden.

Varhain aamulla, v. Köllerin matkustettua pois, ajoivat vaunut pitkin
Haderslevin katuja keräten kaikki ne liput ja tangot, joita oli
tyrkytetty väestölle.

Saman päivän illalla oli eräs huoneusto kaupungin läheistössä ahdinkoon
asti täynnä ihmisiä.

Kookas nuori mies seisoi puhujalavalla.

"Näinä päivinä", sanoi hän, "ovat kaikki nuoret minun maatilaltani,
jotka talvella käyvät koulua Tanskassa ja ovat olleet joulua
viettämässä kotonaan, matkustaneet takaisin kouluihinsa välittämättä
nimismiesviraston uhkauksista!"

Tämä tiedonanto otettiin vastaan myrskyisellä riemulla.

Valdemar Borris johti puhetta. Äänekkäästi ja uhkarohkeasti hän pani
vastalauseen kaikkien puolesta.

"Ei ole oikeudenmukaista karkoittaa meidän palvelusväkeämme. Meillä
on vielä tänäkin päivänä oikeus vedota viidenteen pykälään. 'Kaikkein
pyhimmän ja jakamattoman kolminaisuuden nimessä' siinä seisoi: 'Hänen
Majesteettinsa Itävallan keisari siirtää Hänen Majesteetilleen
Preussin kuninkaalle kaikki Wienin rauhassa 30 päivänä lokakuuta 64
saavuttamansa oikeudet Holsteinin ja Slesvigin herttuakuntiin sillä
määräyksellä, että väestö Slesvigin pohjoisissa piireissä, kun se
vapaaehtoisessa äänestyksessä ilmoittaa haluavansa liittyä Tanskaan,
on Tanskalle luovutettava'. Se päätettiin ja vahvistettiin 23 päivänä
elokuuta 1866."

"Mutta kumottiin jälleen Preussin ja Itävallan kesken yhdentenätoista
päivänä lokakuuta!" kajahti äkkiä vieras ääni.

Ei kukaan tiennyt mistä se tuli.

"Kaksitoista vuotta kului, ennenkuin se kumottiin", vastasi Borris ja
antoi katseensa kulkea yli läsnäolijoiden, "ja se kumottiin meidän
mieltämme kysymättä."

"Kuulkaa! Kuulkaa!" huudettiin sadoista suista yhtä aikaa.

"Vuonna 1878, kun Itävalta oli luopunut oikeudestansa, sanoi eräs
saksalainen pappi: 'Nyt me juomme viidennen pykälän peijaisia!'

"Mitä siihen eteläjuutilainen vastasi? Hän vastasi: 'Niin, mutta me
uskomme kuolleiden ylösnousemisen, herra pastori'!"

"Se on totta! Se on totta! Se oli kunnon mies, joka nuo sanat lausui!"

"Tätä nykyä pitäisi meitä kai oikeastaan sanoa pakkopreussiläisiksi",
jatkoi puhuja. "Meidän on nyt pakko taistella toisilla aseilla kuin
vuonna kuusikymmentä neljä, mutta harjoitus on opettanut meitä
teroittamaan aseitamme. Taistelua käydään saksalaisten rahojen ja
eteläjyllantilaisten maanmiesten välillä.

"Joka talosta, joka pakosta on myötävä, tehdään tarjoumuksia toinen
toisensa jälkeen.

"Maatilakysymys kysyy kaikkien voimia. Saksalaiset tahtovat riistää
ne tilukset, jotka joutuvat vasaran alle, sillä pojat ovat lähteneet
maasta tai tulleet karkoitetuiksi, eivätkä uskalla palata kotiin.
Ruvetkoot omat kansalaiset käsityöläisiksi, jotka karkoittaisivat
saksalaiset.

"Me olemme kärsineet suuria tappioita preussilaisen vallan alla, mutta
pakkohallinto ei yksin ole siihen syynä. Se johtuu vain siitä, että me
rehellisinä ihmisinä täydellisesti luotimme kuningas Wilhelmiin ja että
hän lainmukaisesti täyttää Pragin rauhan viidennen pykälän."

"Kuulkaa! Kuulkaa!" huudettiin siellä.

"Lainvääntämispolitiikka ei ole saavuttanut mitään, tuottamatta meille
onnettomuutta ja kärsimyksiä. Pahinkin sorto on vienyt meitä eteenpäin.
Me emme ole koskaan, yhtä vähän kansallisuutemme kuin käytännönkään
puolesta samassa määrin edistyneet, kuin väkivallanpolitiikan
riehuessa. Mitä julkeammin se on raivonnut, sitä enemmän me olemme
liittyneet yhteen ja asettuneet rintamaan joka taholla vihollista
vastaan. Sanomalehdistömme on kasvanut taistelun mukana, sivistyksemme
on kohonnut, valtiollinen ja kansallinen itsetietoisuutemme on
enentynyt. Emmekö nyt päättäisi yhdessä kerätä rahoja, rahoja ja
taaskin rahoja sotakassaamme varten, että me niin paljon kuin
mahdollista koettaisimme pysyä maanmiestemme tasalla kuningaskunnassa?"

"Kyllä! Kyllä!"

"Ajatelkaahan, ei vähemmän kuin 7000 tynnyrinalaa nummimaata on
Tanskassa tämän vuoden kuluessa viljelykseen raivattu. Maa-ala niin
suuri, kuin 100 hyvää talonpoikaistaloa, joka ennen oli hedelmätöntä
ja autiota, on nyt tullut viljelyksen alaiseksi. 70 neliöpeninkulmaa
maata on tämän vuosisadan loppupuolella raivattu, ja kun koko nummi on
voitettu, niin Tanska on tullut 130 neliöpeninkulmaa laajemmaksi.

"Ja emmekö samalla lupaisi toisillemme, että sillä aikaa kuin
saksalaiset yrittävät kaikella tavalla heikentää oikeudentuntoa ja
tylsistyttää kristinuskoa, jokainen mies ja nainen meidän parissamme,
ken vain siihen kykenee, nousisi taipumattomaan, voittamattomaan
vastarintaan?"

"Niin! Niin!" huudettiin hänelle vastaan, ja kaikki nousivat
yhtenä miehenä penkeiltä pystyyn. "Angelilaiset"[2] olivat ennen
taloudellisessa suhteessa muiden eteläjyllantilaisten edellä, nyt he
ovat meistä paljon jäljessä. Kun he luopuivat kielestänsä, eivät he
enää voineet seurata tanskalaisen edistyksen ja sivistyksen mukana. Nyt
he ovat valtiollisesti haaksirikkoutuneet.

"Me eteläjuutilaiset lupaamme: Me emme tahdo muuttua henkiseksi
kalmistoksi, niinkuin Angel!"




2.


"Halla ja vääryys päättyy aina pahasti", sanoi isäntärenki Klaus, kun
hän läksi lakaisemaan vastasatanutta lunta Egtvedin pihamaalta. Ja
sitten hän lisäsi itseksensä:

"Jumala tiesi, mitä hän nyt miettii tuolla portailla?"

Joka askeleella narisi lumi, ja silloin-tällöin pyrähti rastas
peloissaan lentoon.

"Tik tak!" se viserteli. Muuta laululintua siellä ei ollutkaan, joka
olisi antanut äänensä kuulua.

Kuolonhiljaisuus vallitsi puutarhassa, jossa jalavat taipuivat
jääkylmän taakkansa alla. Silloin tällöin taittui pieni oksa ja
risahteli hiljaisesti, kun lumi varisi maahan.

Talvitaivas lepäsi raskaana yli maan ja oli heiluttanut valkoista
jauhehuiskuaan ei yksin Egtvedin kattojen, oksien ja lehtojen yli, vaan
yli koko muunkin seudun.

Kun aurinko tunkeutui esim. lumipilvien lomista, niin luonto kimmelteli
tammikuun pakkasen satumaisessa loistossa.

Äkkiä tuli lentäen seitsemän villijoutsenta. Klaus katsahti ylös
ja seurasi niitä silmillänsä. Ne lensivät verkalleen länttä kohti
rauhallisesti ja hitaasti liikutellen siipiään.

24

"Ne ennustavat kylmää talvea, sillä ne tulivat idästä", sanoi Klaus ja
jatkoi lakaisemistaan.

Sitten hän hyräili:

    "Kaks istui puussa rastasta,
    kaks ystävystä rakasta,
    mut miel' on raskas riemuton,
    sill' eron hetki heillä on."

"Halt Maul!" [Suu kiinni!] ärjäsi santarmi, joka kulki maantietä
myöten, "der Gesang ist verboten!" [Tämä laulu on kielletty.]

"Sitäpä minä en voi uskoa", huusi Klaus hänelle vastaan. "Se on vaan
lintuparista, heidän surullisesta elämän kohtalostansa ja rakkautensa
surkeasta kurjuudesta."

Ja sanoessaan sitä, hän vilkaisi taaskin portaille.

"Ja, ja! Das notiren wir!" [Niin niin! Sen me panemme muistiin] uhkasi
santarmi, ja kääntyi katsomaan alas tielle, josta äkkiä alkoi kuulua
kirkonkellojen soittoa, ja lähetä suuri hautajaissaatto, jossa oli
lähes viisikymmentä ajopeliä.

Etunenässä ajoi kaksi kirkon vanhinta, kaksi jättiläiskynttilää
kädessä. Oli aivan hiljaista ja kirkonkellot soivat yhä edelleen, mutta
niitä ei enää Madsen soittanut.

"Ketä siellä haudataan?" kysyi Karen Jürgens Egtvedistä.

Hän se siellä portailla seisoi.

Klaus katsahti työstään.

"Thor Skaerniä Sindalista."

"Onko hänkin kuollut?" sanoi Karen.

Hän ei liikahtanut paikaltansa, mutta mustiinpuettu olento tähysteli
ruumissaattoa, kunnes se oli kadonnut, ja jäi kuuntelemaan kellojen
ääntä.

Karen Jürgens ajatteli miten vanhat, pakanalliset tanskalaiset
aikoinaan pelkäsivät aivan kuollaksensa, kun kirkonkellot Hedebyssä
alkoivat soida.

He olivat aivan järkähtämättömän varmat siitä, että menninkäiset
peloissansa pakenisivat maasta kirkonkellojen ääntä.

Karen puristi äkkiä kätensä yhteen ja painoi ne itsetiedottomasti
lumeen, jota tuumanpaksulta oli käsipuiden reunalla.

Hänen pitkänpyöreät kasvonsa olivat käyneet lihoiksi ja hänen tumma
ihonsa kalpeaksi.

Ei juuri mikään enää muistuttanut entistä Karenia, jos kohta muutamat
vallattomat kiharat pistivätkin esiin ohimoilta.

Hän katsoi suoraan eteensä, katse sisäänpäin kääntyneenä. Hänen
takanaan oli syvä pimeys; hän ei päässyt tunkeutumaan sen pimeyden läpi.

Karen tiesi vain, että hän oli sairastunut ankaraan hermokuumeesen.
Niin monta tärisyttävää iskua perätysten oli näinä neljänä vuonna
kohdannut häntä, enemmän kuin mitä hänen aivonsa kestivät.

Hänen ja Valdemarin välin rikkoutuminen, avioliitto saksalaisen kanssa
vastoin sukulaisten tahtoa! Hänen miehensä kuolema Reinvirtaan!

Rouva Borris oli heti tullut tarjoamaan apuansa.

"Oi, kuinka sinä voit tulla?" huudahti rouva Grunnet, joka tuskin
kykeni mielenliikutukselta puhumaan.

"Kyllä, minä voin."

Ja kävi niinkuin hän oli tahtonut, sillä hyvän ihmisen vakavan tahdon
alle kaikki alistuvat.

Mutta kaiket yöt ja päivät Karen puhui yksinomaan Reinistä ja
Loreleista. Hän varoitti Jürgensiä.

"Varo Loreleita!" huusi hän kerta toisensa jälkeen. "Siitä koitui sinun
turmiosi. Varo Reiniä, Ruprecht. Se tahtoo vain pahaa. Etkö huomaa, —
das hat ja die Loreley gethan!" [Sen on tehnyt Lorelei.]

Ja sitten Karen parka painui takaisin vuoteelleen, ja aloitti taas
alusta.

Joka kerta kun joku tuli ovelle, niin rouva Grunnet hyökkäsi sinne
ja raoitti sitä, mutta sulki samalla sisäänpääsyn koko leveällä
ruumiillansa.

"Enkö saisi tulla sisään?" kysyi rouva Borris useasti. "Vain
silmäykseltä. Eihän hän tunne ketään?"

"Ei, ei, se ei käy päinsä", vakuutti käly huolissansa. "Usko minua, se
ei käy päinsä." Hän tiesi itse minkä vuoksi. Lopulta alkoi valjeta,
vaikka kuluikin pitkä aika. Sinä aamuna, jolloin lääkäri vakuutti, että
Karen oli vaarasta vapaa, otti rouva Borris päällysvaatteet ylleen ja
sanoi rouva Grunnetille:

"Nyt minä lähden. Kun hän nyt herää, on hän tietysti täydessä
tajunnassansa, ja silloin hän ei saa nähdä minua."

Hän läksi takaisin Borrisgaardiin. Mutta kaikesta tästä ei Karen
tiennyt mitään; hän muisti vain, että kun hän taas heräsi elämään, ei
enää sumun ympäröimänä, vaan ainoastaan voimattomana ja väsyneenä, hän
heti kohosi pystyyn vuoteellansa ja kysyi:

"Kuka minua suuteli?"

"Minä olen suudellut sinua monta kertaa joka päivä", sanoi rouva
Grunnet.

"Se oli joku, joka juuri läksi", intti Karen. Äiti ilmaisi vihdoin
totuuden: "Se oli täti Borris."

Ja sitten hän kertoi hänelle, miten rouva Borris neljä kokonaista
viikkoa, sillä aikaa kuin hän itse oli hoitanut Karenia, oli pitänyt
huolta Kaista ja hoitanut taloutta Egtvedissä.

"Mutta kuka hoiti taloa?" kysyi Karen jälleen.

"Valdemar on käynyt täällä joka päivä", lisäsi rouva Grunnet, ja niin
Karen sai tiedon asian laidasta.

Oli aivan hiljaista. Mutta kun äiti nousi lähteäksensä, niin hän kuuli
hiljaista itkua.

Ja tämä hiljainen itku, joka tuskin kuului, mutta joka sittenkin
lakkaamatta jatkui, kaikui hänen korvissansa aina siksi, kunnes hän
saapui Højemarkeen.

Sitä itkua hän ei voinut koskaan unohtaa. Tuntui siltä kuin Karen olisi
tahtonut itkeä loppuun kokonaisen elämän surun.

"Voihan niin olla", sanoi Esben, kun äiti kirjeessä kertoi hänelle
siitä, "mutta olipa siihen jo aika."

"Sinä olet parempi, kuin miksi tekeydyt", arveli Gyrithe. "Ikäänkuin et
itse olisi vuodattanut rohkeita kyyneliä, kun pelkäsimme pikku Karenin
todenteolla jättävän meidät. Sinä taidat hävetä niitä kyyneliäsi,
Esben!"

"Häpeänkin. Sitäpaitsi en koskaan ole kuulunut niihin, jotka tekevät
sydämistään ryöväriluolan."

"Mutta joskus sinä kai sanot Karenille, ett olet antanut hänelle
anteeksi?"

"Kyllä, mutta kyllä sitä ennen vielä monta lainetta saa rantaan tulla",
vastasi Esben.

Karkoitettu mies katsoi ulos ikkunasta yli tienoon. Siinä oli raja,
ja rajan tuolla puolen oli vääryys, joka kiusasi häntä sekä valveilla
ollessa että unissa.

Kuinka usein hän istuikaan tässä ja tähysteli sinne palavin katsein!
Ei hän turhan tähden tahtonut mieluimmin istua tämän ikkunan ääressä
ja polttaa piippuaan! Linjaa myöten, jonka hän oli hakannut omaan
metsäänsä, hän saattoi tähystää Eteläjyllantiin.

Huurteessa ja kimmeltävässä kuutamossa se laajeni hänen eteensä, ja
puut etualassa muodostivat hopeaportin. Hän näki tulien loistavan
ikkunoista.

"Nyt he siirtävät lamppuja!" huudahti hän. "Joku kulkee lamppu kädessä
talon läpi!"

"Ihmeellistä", sanoi eräänä päivänä rouva Grunnet kälyllensä, "nyt
kun Karen alkaa hiukan selvitä, niin Jürgens ja Kai ovat soljuneet
pois hänen ajatuksistansa. Vain hänen entinen elämänsä, sukulaiset,
Hejemarke, Borrisgaard ja hänen eronsa tuosta kaikesta on nyt elävänä
hänen edessänsä." Ja viikkoa myöhemmin hän sanoi: "Nyt hän vihdoinkin
on kysynyt Kaita ja poika on hänen luonansa, mutta Jürgensistä hän ei
puhu. Hän ei mainitse edes hänen nimeänsä."

"Jumala tiesi, tokko hän häntä sureekaan?" sanoi rouva Borris.

"En tiedä", vastasi rouva Grunnet. "Aika sen näyttää. Mutta minä en ole
enää nähnyt sormusta hänen sormessansa."

Ja ensi päivää Karen nyt oli ylhäällä ja kulki ympäri taloa ja seisoi
nyt portailla ja tähysteli tyhjää lipputankoa.

"Klaus", sanoi hän äkkiä käskevästi, "hakkaa lipputanko poikki!"

Klaus täytti käskyn mielihyvällä. Hän haki terävimmän kirveensä ja iski
tankoon.

Tanko kaatui.

"Onpa hän sittenkin hyvä", sanoi Klaus väentuvassa. "Onneksi sain sen
laahatuksi vaunuliiteriin, jossa voin pilkkoa sen haloiksi, muuten
santarmi helposti olisi voinut iskeä silmänsä siihen. Kukapa tiesi mitä
hän sanoo, kun se on poissa!"

Karen vavahti, kun lipputanko kovalla ratinalla kaatui ladon seinää
vasten. Hän kääntyi äkkiä pois ja meni sisään.

Jos hän yhtä helposti olisi voinut tasoittaa jokaisen jäljen omasta
sielustansa, — niin hän olisi sen tehnyt!

Mutta se oli takertunut häneen kiinni, hän ei voinut sitä sillä tavalla
viskata luotaan.

Miksikä miehen piti kuolla niin väkivaltaisella tavalla, jotta hän
pääsisi vapaaksi?

Hän kysyi vain.

Karen astui Jürgensin huoneesen. Siellä oli hänen tupakkapöytänsä,
hänen monet piippunsa; siinä seisoi hänen oluthaarikkansa, jota
koristivat ruusut ja humalaköynnökset ja monivärinen kirjoitus:
"Herzlicher Glückwunsch" [Sydämellinen onnentoivotus]. Mutta hän itse?
Hyvä Jumala! Karen kävi istumaan ja nojasi pään käsiinsä. Ruprecht tuli
parhaiksi kotiin — Reinin varrelle! Reinin varrelle! Kohtalo oli hänet
pakoittanut matkalle lähtemään, Lorelei veti hänet kuoloon, sattuman
oikku, arveli Karen, joka yhtä hyvin olisi voinut kohdata ketä muuta
hyvänsä kuin häntä. Ruprecht Jürgens parka! Karen soi niin mielellään,
että Ruprecht joutui saksalaiseen multaan, eikä tarvinnut maata täällä,
jossa kaikki oli hänelle niin outoa ja vierasta.

Häntä värisytti ja hän istui kauan pää käsien varassa.

Se oli hirveätä, ja hirveintä oli se, ettei hän tuntenut 'hänen
tähtensä mitään surua eikä kaipausta, hänen loppunsa herätti hänessä
vain sanomatonta sääliä ja pelkoa.

Ja kuitenkin hän oli hänen vaimonsa ja kuitenkin hän oli luullut
ohimenevää huumausta koko, elämän ajan kestäväksi rakkaudeksi.

"Hyvä Jumala", sanoi hän, "mitä me ihmiset' olemme, kun voimme olla
uskottomat parhaimmalle, mitä meissä on?";

Hän pyysi häneltä anteeksi, samoin kuin hän antoi hänelle anteeksi.
Muuta, Jumala nähköön, ei ollut tehtävänä.

Karen nousi ylös ja koetti irtaantua pelontunteesta. Mutta se takertui
kiinni häneen, eikä tahtonut irtaantua. Hänestä tuntui ikäänkuin
petoeläin olisi iskenyt kyntensä hänen hartioihinsa ja selkäänsä.

Äkkiä hän kohosi pystyyn ja otti Saksan keisarin ja keisarinnan kuvat
alas seinältä, kantoi ne ylisille ja asetti ne selin seinää vasten.

Mutta seuraavana päivänä kun hän jälleen meni ullakolle hakeaksensa
hiukan pellavia, niin hän pysähtyi kuuntelemaan. Joku tulla kompuroi
portaissa ja musta kiharapää näyttäytyi äkkiä porrasaukossa.

Se ei ollut kukaan muu kuin Kai, joka tuli etsimään äitiä. Sen jälkeen
kuin Karen oli päässyt jalkeille, seurasi poika häntä kuin pieni koira
kintereillä, minne ikänä hän meni. Hän pelkäsi kadottavansa äidin
uudelleen, sillä poissa hän varmaan oli ollut, koska Kai ei niin
pitkään aikaan ollut nähnyt häntä.

Karenin etsiessä pellavia, iskivät Kain silmät muotokuviin ja lapsen
helposti heräävän keksimisinnon valtaamana hän juoksi katsomaan mitä ne
olivat.

"Älä koske niihin, Kai!" huusi Karen kiivaasti ja riisti hänet pois.
"Niitä sinun ei koskaan pidä katsella."

Ei ole hyvä kun talossa on joku tai jotakin, jota ei ole lupa koskaan
katsella. Kai peitti kasvot käsiinsä ja näytti tuumivan asiaa, ja Karen
otti hänet syliinsä, suuteli häntä, pyysi häneltä anteeksi kiivauttansa
ja kantoi hänet alas.

Mutta astuessansa rakas, pieni poikanen sylissänsä, heräsi äkkiä
kysymys hänen mielessänsä:

"Kenenkä hän saisi lapsensa holhoojaksi? Eno Borris oli kuollut ja
poissa! Esben karkoitettu!"

Ja samassa hänet valtaa yksi ainoa hurja toive saada Valdemar hänen
holhoojakseen. Sen täytyi tapahtua, se oli tapahtuva!

Kellään muulla ei ollut siihen oikeutta paitsi; Valdemarilla. Vaikkapa
hänen pitäisi rukoilla häntä polvillansa, niin hän sen sittenkin
tekisi, hän rukoilisi kunnes hän myöntyisi.

Karen päästi Kain maahan, kävi istumaan tuolille ja peitti kasvot
käsiinsä; hän tahtoi kätkeä lapsen valppailta silmiltä punan, joka
kohosi hänen kasvoillensa.

Ymmärtäisikö Valdemar sen väärin? Niin, ymmärtäköön vaan! Mitä hän tänä
hetkenä siitä välitti, kun hän vain sai sen toiveensa täyttymään, joka
kokonaan oli vallannut hänen mielensä!

"Hurja henkihän sinuun on mennyt", sanoi hänen ylpeytensä ja hän
kohotti päätään. "Ikään kuin elämäsi tästä riippuisi. Etkös häpeä!"

"Vähätpä siitä", sanoi Karen.

Ja tämä vastustamaton kaipuu sekä samalla halu saada Kai tämän
voimakkaan miehen suojelukseen taisteli niin kauan Karenin vanhan,
itsepäisen, joskin murtuneen ylpeyden kanssa, ettei hän enää voinut
kestää tätä sisällistä epäsopua, vaan teki laskiaismaanantaina lujan
päätöksensä ja ajoi Borrisgaardiin.




3.


Matkan varrella kuiskailivat kaikenlaiset äänet hänen korvaansa:

"Sinä kadut sitä vielä!" — "Hän ei suostu!" — "Ei koskaan maailmassa!"
— "Häpeäisit toki, Karen Jürgens, että sellaista saattoi päähäsi
pälkähtääkkään!"

Mutta hän ajoi eteenpäin. Vaikka olisi ollut kysymyksessä — hän ei
itsekään tiennyt mikä, - niin hän ei olisi voinut palata takaisin.
Jokin häntä itseänsä voimakkaampi voima pakoitti häntä eteenpäin.

Hän ei ollut käynyt Borrisgaardissa sen jälkeen kuin eno Borris vietiin
pois, eikä hän ollut tavannut Valdemaria, siitä saakka kuin he molemmat
seisoivat hänen arkkunsa ääressä.

Hänen sydämensä puristautui kokoon, ja kun hän oli noussut vaunuista,
— ei hän itse tiennyt miten se tapahtui, — niin hänen täytyi nojautua
siihen, sillä sydän tykytti niin kovasti, ettei hän saanut henkeään
vedetyksi.

Mies tuli pitelemään hevosta ja kun Karen huomasi tämän ihmettelevän
katseen, niin hän hillitsi itsensä ja oikaisi vartaloaan.

"Ei tarvitse riisua valjaista", sanoi hän ja nousi ylös portaita.

Kun hän astui eteiseen, niin siellä ei näkynyt ketään. Hän meni aina
puutarhanpuoleiseen huoneesen, jossa hän tapasi Valdemarin.

Häntä hän etsikin. Halu saada nähdä häntä, vaikka vain
silmänräpäykseltä, oli kalvanut ja repinyt häntä aina siitä saakka kuin
hän tuli tuntoihinsa, ja kuitenkin hänestä nyt tuntui, ikäänkuin hän
aivan odottamatta ja valmistumatta olisi tavannut hänet. Karen pysähtyi
ja tarttui vaistomaisesti kiinni läheisimpään tuoliin. Borris, joka
istui kirjoituspöydän ääressä, nousi hämmästyneenä tuoliltaan ja seisoi
ääneti hänen edessänsä, tehden torjuvan liikkeen.

"Kiitos, että pidit huolta talosta minun sairaana ollessani", sanoi
Karen, ojentamatta hänelle kättä, koskei hänkään omaansa ojentanut.

"No, sehän oli vain velvollisuuteni." Valdemar sanoi sen aivan
lyhyesti. "Siitä ei maksa vaivaa minua kiittää."

"Niinkuin tahdot. Onhan Egtved nyt kuitenkin joutunut tanskalaisiin
käsiin", sanoi Karen kyynelsilmin.

Kun Valdemar ei vastannut mitään, niin hänen mielensä masentui.

"Valdemar", alkoi Karen ja hänen huulensa vapisivat, "minä nöyryytän
itseni sinun edessäsi. Huomenna tulee nimismiehenoikeus suorittamaan
pesänkirjoitusta. Tahdotko sinä ruveta Kain holhoojaksi? Sinä olisit
parempi holhooja minun rakkaalle pojalleni, kuin mitä hänen isäparkansa
koskaan olisi ollut. Suostutko rupeamaan, Valdemar?"

Borris käänsi päätään ja katsoi Kareniin.

"Miksi sinä sanot 'parka' puhuessasi Ruprecht Jürgensistä?" kysyi hän.
"Siksikö, että hän on kuollut?"

"En", vastasi Karen. "Minä saatoin yhtä vähän tehdä häntä onnelliseksi
kuin hän minua. Sillä on kaikki sanottu."

"Ei kaikki, Karen Jürgens."

"Anna kuolleen olla rauhassa", pyysi Karen. "Minä olen tuottanut
hänelle yhtä paljo kärsimystä, kuin hän minulle. Ja niin me olemme
kuitit."

"Ehkäpä kyllä. Mutta mikä kuittaa sen kärsimyksen, jonka te molemmat
olette minulle tuottaneet?"

"Valdemar", sanoi Karen, "kun minä nyt pyydän sinua rupeamaan minun
tanskalaisen poikani holhoojaksi, niin on se minun syvin anteeksi
pyyntöni sinua kohtaan, ja samalla se osoittaa suurinta luottamustani
sinuun ja omaa suurinta nöyrtymistäni."

"Ei kokonaan."

"Mitä sinä vielä lisäksi vaatisit?" kysyi Karen. "Mitä enempää minä
voisin sinulle antaa? Sitä loukkausta, jonka kerran heitin sinulle
vasten silmiä, et suinkaan ottanut todeksi?"

Valdemar säpsähti.

"Sinä puhuit rahoista! Rahoista!" huusi Valdemar. "Omaisuus ei saisi
joutua pois suvusta!"

"Älä sano sitä!" huudahti Karen suuressa sieluntuskassa. "Sehän oli
vain lapsen kiivautta, jota olisit voinut halveksia."

"Vieläkö muuta, Karen Jürgens?" kysyi Borris.

"Oi, mitä haluat vielä?" huudahti hän aivan suunniltansa. "Enkö
ole kylläksi nöyryytetty? Pitääkö minun tunnustaa sinulle, että
olen rakastanut sinua, enkä ketään muuta kuin sinua — ja että olen
tiennyt sen, — koko avioliittoni ajan, — Jumala antakoon syntini
minulle anteeksi! — lukuunottamatta ensimäisiä hurmaavia kuukausia?
Että rakastan sinua toivottomasti ikuisesti, ja aina elämäni loppuun
asti rakastan sinua, vaikka tiedän ettei minulla ole toivoa? Ja että
sittenkin tulen sinulta pyytämään tätä? Tahdotko saattaa minut vieläkin
nöyryytetymmäksi, kuin miksi itse olen itseni nöyryyttänyt? Minusta
tuntuu, kuin en enää voisi katsoa sinua silmiin, Valdemar!"

"Voi aina katsoa, yksin kadehtijaansakin silmiin, kun vain on sanonut
hänelle totuuden. Ja minäkin tahdon sanoa sinulle totuuden. Minä tahdon
ruveta poikasi holhoojaksi, syystä että sinä olet minun serkkuni, ja
_vaikka_ hän on Ruprecht Jürgensin poika. En mistään muusta syystä.
Ja mitä sinuun tulee, niin toivon että joskus voin antaa sinulle
anteeksi, mutta nyt en vielä voi sitä tehdä. Niin totta kuin Jumala
on korkeudessa, en tee itseäni paremmaksi kuin mitä olen", — hän oli
tukahtumassa, — "minä en voi!"

"Missä on sinun äitisi?" kysyi Karen ja käänsi kuolonkalpeat kasvonsa
häneen.

Valdemar viittasi arkihuoneen ovea kohti. Karen meni sisään, hän ei
nytkään ojentanut Valdemarille kättä, ja heittäytyi tätinsä syliin.

"Jumala siunatkoon sinua!" kuiskasi Karen ja suuteli häntä katuvaisena
ja hellänä. "En koskaan, voi sinulle palkita sitä, mitä olet minulle
tehnyt."

Täti ei sanonut mitään. Hän piteli häntä vain kauan sylissänsä.

Siinä perheessä olivat naiset enimmin säälivät luonteeltansa.

Mutta rouva Borris ei saanut Karenia istumaan. Hänestä tuntui ikäänkuin
lattia olisi polttanut jalkojen alla.

"Minä tahdoin vain nähdä sinut ja kiittää sinua. Minä olen menossa
Højemarkeen."

"Niinkuin tahdot."

Täti mietti hetken aikaa ja sanoi sitten:

"En tahdo pakoittaa sinua. Ehkä se onkin parasta."

Kun Karenin vaunut olivat vierineet pihalta, niin Valdemar tuli sisään.

Äiti katsoi häneen, mutta ei sanonut mitään. Hän oli huomannut piirteen
hänen suupielissään, jonka hän tunsi tämän poikavuosilta, kun jokin
asia häneen kipeästi koski tai häntä kiusasi, jota hän ei olisi
tahtonut myöntää kellekään muulle, ei edes itsellensäkään.

"Karen Jürgens pyysi minua poikansa holhoojaksi", sanoi hän.

Sillä hänen täytyi saada se sanotuksi! Hänen täytyi saada ilmaa!

"Mitä sinä siihen sanoit, Valdemar?"

Kysymys tehtiin niin rauhallisesti, kuin se olisi ollut maailman
luonnollisin asia, mutta rouva Borris nosti kiiruusti päätään ja odotti
henkeään vetämättä vastausta.

"Minä lupasin. Tietysti! Mitä minä muuten olisin sanonut?"

Valdemar astui ovelle. Mutta äkkiä hän pysähtyi ja huudahti koko
sielunsa katkeruudella:

"Äiti! Kuinka nainen voi olla niin armoton!"

Sitten hän meni ja paiskasi oven kiinni jälkeensä.

"Lapsi parat!" huokasi rouva Borris.

Hänen viisaat silmänsä olivat huomanneet jo enemmän kuin mitä hänen
suunsa tahtoi ilmaista.

Karenin kärsimyksen tie ei vielä ollut lopussa.

Kun hän ajoi Frandsenin krouvin ohi, niin suuri joukko naisia seisoi
sen ulkopuolella. Talviaurinko oli varsin lämmin ja he näyttivät kaikki
olevan hyvällä mielellä jos jostakin asiasta.

He näyttivät veitikkamaisilta ja suut sekä silmät hymyilivät.

Muutamat olivat istahtaneet suljettuihin vaunuihin ja joivat siellä
kahvia ilon vallitessa.

"Mikä siellä on keskellä tietä?" kysyi Karen ja pysähdytti hevosensa.

"Me olemme valtiolle vaarallisia", vastasi naurunhaluinen nuori vaimo.
"Me olemme ajetut ulos. Me olisimme tahtoneet kuunnella haudankaivaja
Madsenin lukevan Holbergia, mutta sitä me naiset emme saaneet. Se oli
'grober Unfug' [Törkeätä epäjärjestystä]. Nimismies ehkä pelkää, että
meidän siveytemme siitä kärsisi, ja arvelee että vain miehet saavat
kuulla niin paljon sopimattomia sanoja. Sillä Madsen, hän lausuu ne
kaikki niin suurenmoisen hauskasti, että niistä on oikea ilo."

"Sen jälkeen kuin hän lakkasi työstänsä kellotapulissa ja
hautausmaalla, on hän ikäänkuin tullut maallisemmaksi", sanoi toinen.
"Nytpä vasta hänen kelpaa johtaa tanssia kaikissa tanssiaisissa.
Sellaista hyppyä kuin Madsen voi saada aikaan! Ja jos hän vaan samalla
voisi potkaista preussiläisiäkin, niin olisipa hän saanut lyödyksi
kaksi kärpästä yhdellä iskulla."

Eräs naisista töytäsi kylkeen sitä, joka viimeksi puhui.

"Varo suutasi", kuiskasi hän. "Häneen ei kuitenkaan voi luottaa."

Karen kuuli sen. Hän läimähytti hevostaan ja hänestä tuntui ikäänkuin
jotakin pahaa olisi ollut kintereillä.

Hän tahtoi myös käydä Højemarkessa, — ei hiipiä sinne kuin varas yöllä,
vaan kaikkien nähden valkealla päivällä.

Karen ajoi pihaan. Hän oli morsian, kun hän viimeksi läksi täältä ja
äiti seisoi silloin ruohokentällä ja katsoi hänen jälkeensä. Niin,
ajatuksissansa hän sen vain oli nähnyt, sillä eihän hän uskaltanut
taakseenkaan katsoa sillä kertaa.

Hänestä tuntui, ikäänkuin hän ei itse, vaan joku toinen, ventovieras,
sinä päivänä olisi ajanut pois talosta.

Kuului haukuntaa, ilon vinkunaa ja Hektor oli hypätä vaunuun hänen
luoksensa. Koira seisoi pystyssä, etukäpälät pyörällä ja nuoli hänen
käsiänsä.

Karen hyppäsi alas ja hänen täytyi varjella itseään sen voimakkailta
rakkaudenosoituksilta.

"Hiljaa, hiljaa, Hektor! Hiljaa!"

Kuinka hän saattoi ajatella koiraa, nyt kun sydän oli niin täysi, että
se oli haljeta ihmisten vuoksi.

Ei Esbeniä! Ei Gyritheä! Ei Sidseliä!

Hän tiesi, että jos Esben olisi ollut kotona ja jos hän sittenkin olisi
astunut tästä ovesta sisään sekä olisi kohdannut hänet ovessa, niin,
— mitä Esben silloin olisi sanonut, ja mitä hän itse silloin olisi
sanonut, siitä hän ei olisi välittänyt.

Mutta sen hän tiesi, että hän olisi voinut huutaa ilosta, jos hän olisi
kohdannut hänet nyt tällä ovella.

Kuitenkin — äiti tuli ulos, Jumalan kiitos, ja kietoi kätensä hänen
ympärilleen ja saattoi hänet varovasti sisään huoneesen, sillä hänestä
tuntui, että Karen tuskin pysyi pystyssä.

Hän sai hänet istuutumaan sohvaan ja kiiruhti ulos hankkimaan lämmintä
kahvia; lapsi tarvitsi jotakin vahvistavaa ja laskiaispullia piti saada
pöytään.

Sohvassa Karen vähän kerrassaan tointui. Hän katseli ympärilleen
rakasta, vanhaa huonetta. Kaikki oli entisellään, vain kuningatar
Louisen kuvan ympärillä oli eternelliseppele. Syksyllähän
eteläjyllantilaisissa lehdissä oli ollut surureuna kuningattaren
kuoleman johdosta, ja itse hän myös oli ottanut osaa siihen
hopeaseppeleesen ja palmukoristeesen, jotka Eteläjyllannin naiset
laskivat kuningattaren arkulle.

Vanha lyömäkello kulki varmaa kulkuaan ja jauhoi aikaa juhlallisella
arvokkaisuudella. Sillä ei näyttänyt olevan yhtään kiirettä.

Sitten tuli äiti sisään ja kertoi, järjestäessään kahvipöytää, kahdesta
eteläjyllantilaisesta, jotka vastikään olivat saaneet käskyn tuottaa
heidän kolmekymmenvuotiset poikansa kotiin maanviljelyskouluista
kuningaskunnassa. Jos se ei tapahtuisi, niin karkoitettaisiin kahdeksan
optantia samasta pitäjästä.

"Käskivätkö he heidät sitte kotiin?" kysyi Karen ja nousi reippaasti
sohvalta.

"Ei, he eivät käskeneet", vastasi rouva Grunnet.

Ja nyt oli myös seurusteluyhdistys Aabenraassa suljettu, — se tapahtui
jo joulukuussa, Karenin sairaana ollessa, — sillä sitä epäiltiin
valtiolliseksi.

"Kaikkea epäillään valtiolliseksi", lisäsi hän hiljaisesti hymyillen,
"jos minä vaikka saisin makkarayhdistyksen toimeen, niin sekin
leimattaisiin valtiolliseksi. Ja poliisivirasto on julistanut, että
jos jäsenet käyvät yhdistyksen kokouksissa, niin heitä rangaistaan
viidentoista jopa sadanviidenkymmenen markan sakoilla tai kahdeksan
päivän jopa kolmen kuukauden vankeudella. Tahtoisinpa tietää", ja hän
hymyili uudelleen, "miten mikään yhdistys voisi pitää kokousta, jollei
kukaan jäsenistä saa tulla kokoukseen? No, se oli seurauksena siitä,
että yhdistyksen esimies ei suostunut eroittamaan sen naisjäseniä,
juuri siitä syystä, ettei yhdistys ollut valtiollinen."

"Tahtoisinpa tietää, miksikä naiset eivät saa olla mukana
valtiollisissa yhdistyksissä?" kysyi Karen vihdoin. "Olemmeko me
vaarallisempia Saksan valtiolle kuin miehet?"

"Niin he kai arvelevat", sanoi äiti ja katseli sohvaan päin.

"Niin, saivatpa Jensenit kalliisti maksaa hääkemunsa jouluna! Siitä
tanskalaisesta laulusta, jonka he olivat laulaneet, tuomitsi oikeus
heidät maksamaan kuusikymmentä markkaa sakkoa."

"Häävieraitten joukossa oli siis vakoojia", sanoi Karen. "Täytyy varoa
kenen kanssa tahtoo maistella kaaliaan."

Rouva Grunnet, joka oli antanut kielensä käydä, jotta Karenilla olisi
aikaa tointua, ei ollut huomaavinaan Karenin viimeistä huomautusta, jos
kohta siihen olisi voinut olla paljonkin sanomista.

"Äiti", sanoi Karen äkkiä, seuraten surusilmin rouva Grunnetin
vähimpiäkin liikkeitä, "äiti, kuinka sinä voit pitää huolta kaikesta,
kun sinulla ei ole Gyritheä eikä Sidseliä?"

"No, onhan minulla sittenkin hyviä apulaisia."

"Ne ovat palkattuja", sanoi Karen.

"Hyvin palkattuja", lisäsi rouva Grunnet. "Mutta ei siltä, — lamppuja
ei kukaan kuitenkaan osaa pitää sellaisessa järjestyksessä kuin Sidsel."

Karen nielaisi jotakin vaivalla.

"Luuletko, että Sidsel nyt on niin reipas, että hän voi muuttaa Esbenin
luo?" kysyi Karen.

"Me odotamme vielä sitä kirjettä, mutta minä aavistan, ettei Sidsel
tule. Minusta tuntuu siltä, ikäänkuin me kaikki olisimme nähneet
Sidselin viimeistä kertaa tässä maailmassa."

Ja sitten hän alkoi kertoa, että hän pian aikoi lähteä Esbenin ja
Gyrithen luo viikon päiviksi, sillä hän halusi kuitenkin nähdä sitä
taloa, jonka he siellä olivat ostaneet itselleen. Joka kirjeessä he
pyysivät häntä tulemaan ja "sinähän tiedät, ettei Esben ole kaikkein
kärsivällisempiä eikä jaksa kovin kauan odottaa."

Hän oli tuskin puhunut loppuun, kun Karen oli hänen vieressänsä ja otti
kahvikannun hänen kädestänsä.

"Sinun pitää lähteä heti! Kirjoita vain että tulet parin päivän
kuluttua. Oi, miten surkeata, kun Esben saa niin kauan odottaa! Minä
kaadan. Sinä olet väsynyt, käy istumaan, äiti! Niin, kuinka suloista,
että sinä lähdet Esbenin ja Gyrithen luo! Minä käyn joka päivä
katsomassa taloa, siihen voit luottaa. Sinun ei pidä huolehtia mistään,
äiti!"

"No niin", sanoi rouva Grunnet, ja istuutui, "ei siltä! — Voihan sitä
vaikka kuollakseen kaivata lapsiansa!"

"Olenhan minä sinulla, äiti."

Se tuli naurun ja itkun sekaisesti.

"Niin, sinä olet tullut takaisin", sanoi rouva Grunnet hiljaa.

Ennenkuin hän tiesi mistään, oli tytär polvillaan hänen edessänsä ja
piiloitti kiharaisen päänsä hänen syliinsä.

Herranen aika, kuinka monta kertaa Karen oli eläissänsä sitä tehnyt!
Aina siitä pahasta päivästä alkain, jolloin hän kolmen vuoden vanhana
oli ottanut punaisen omenan kulmakaapin korista.

Se oli sittenkin hänen varmin turvapaikkansa. Siinä hän saattoi tehdä
tunnustuksensa ja siinä hän sai lohdutusta.

Äiti siveli hänen päätään.

"Mitäs nyt, pikku Karen?"

"Äiti, sinä aikana kuin minä olin poissa", - sillä tavalla hän aina
puhui sairaudestansa, — "ja taas tulin tuntoihini, niin minulle selveni
niin paljon, jota en ennen kyennyt selvittämään. Oletappas, että
Jürgens olisi elänyt."

Hän vaikeni ja näytti etsivän sanoja.

"Niin, — jos nyt Jürgens olisi elänyt, — niin mitä sitten, Karen?"

Äiti tahtoi mielellään osoittaa hänelle suurta kärsivällisyyttä.

"Se ei koskaan olisi parantunut. Me emme olisi voineet luoda itseämme
uudestaan. Onhan niitä ihmisiä, joilla ei ole kansallisuustunnetta.
Niiden laita on kuin amphibioiden, joista luin luonnonhistoriassa.
Mutta paneppa kala ja lintu yhteen, se ei käy päinsä. Toisen on pakko
elää vedessä, toisen ilmassa. Ymmärrätkö sinä! Hän sairasti täällä
koti-ikävää ja minä olisin tullut sairaaksi koti-ikävästä, jos olisin
elänyt hänen kotonansa. 'Minun rakkauteni maa'! Voiko mies sanoa -
sillä tavalla? Ei, ainoastaan itsensäuhraava, epäitsenäinen nainen.
Tuliko Eteläjyllanti koskaan Jürgensin 'rakkauden maaksi'?"

"Ymmärrätkös äiti! Hänelle oli ylitse kaikkea muuta rakas 'der Kaiser'
[Keisari] ja 'das Preusserthum' [preussiläisyys]. Luulenpa että hän
asetti ne itse taivaan Luojaakin korkeammalle, äiti. Ja minä vihasin
heitä, minä vihasin heitä!"

Karen veti syvältä henkeään. "Kiitin siitä joka ainoa päivä, joka
kului, kiitin siitä joka ainoa ilta ja joka ainoa aamu!"

"Mistä sitten, Karen?"

"Siitä etten häntä rakastanut, äiti! En rakastanut häntä, niinkuin
olisin voinut rakastaa, en rakastanut häntä sillä tavalla, että rakkaus
olisi ollut minulle minun suuri elämänkohtaloni, jota minun olisi ollut
mahdoton välttää, sillä se olisi ollut sietämätöntä. Nyt sinä sen
tiedät, äiti!"

Karen katsoi äkkiä äitiin ja painoi pienet, nyrkkiin puristetut kätensä
kasvojansa vastaan.

"Mitä sinä sitten olisit tehnyt, Karen?"

"Äiti, minä tiedän, että moni kihlaus saksalaisen ja tanskalaisen
välillä purkautui sodan kestäessä, ja minä tiedän myöskin, että Luise
Resen[3] Holsteinistä, joka oli naimisissa tanskalaisen upseerin
kanssa, ei voinut kestää kaikkea sitä tuskaa, joka raateli hänen
sieluaan ja sydäntään kolmivuotissodan aikana. Isä ja veljet toisella
puolella, mies ja pojat toisella! Voitti kumpi hyvänsä, niin surua se
tuotti. Hän syöksyi Vähään Beltiin. Hän piti kuolemaa elämää parempana."

Kuului syvä huokaus ja äiti katsoi kauhistuneena Kareniin, ikäänkuin
hän olisi manannut esille kummituksen haudasta.

"Mutta miten sinä saatoit ottaa hänet, pikku Karen?"

"Äiti! Äiti! Oletko unohtanut, kuinka kauan nuori tyttö säilyttää
lapsenuhmansa? Varjelee sitä käsillänsä, jotta ei kukaan sitä häneltä
riistäisi? Hänestä se on niin sukkelaa. Ja hän tahtoo niin mielellään
olla itsenäinen, jotta huomattaisiin hänen tietävän, mitä hän tahtoo.
Hänellä on tahtoa, eikä aavista, mitä hän sillä tekisi, ja hän haluaa
kuitenkin näyttää, että hän on tullut aikaihmiseksi."

"Minussa ei ollut sellaista uhmaa", sanoi rouva Grunnet.

"Ei, sen minä kyllä uskon, ettei sinulla sitä ole ollut, äiti,
mutta mitä se minua auttaa? Äiti!" Nyt tuli viimeinenkin ja hyvin
vitkastellen: "Minä pyysin Valdemaria Kain holhoojaksi."

"Oletko sinä pyytänyt Valdemaria Kain holhoojaksi?"

Se oli ikäänkuin yllätys.

"Ketä olisin muuten pyytänyt? Minä olin sen hänelle velkaa. Oi, sinä
hyvä Jumala, jos hän vain kerran antaisi minulle anteeksi!"

"Auta itseäsi, niin Jumala auttaa sinua. Täytyy olla vaiti ja odottaa",
sanoi rouva Grunnet ja kohotti hänet pystyyn.

Niin hienotunteinen oli tämä äiti, ettei hän antanut Karenin
aavistaa hänen salaista tietoansa Eikö Karen aikoja sitten ollut
kuumehoureissaan ilmaissut, kuinka intohimoisesti hän rakasti
Valdemaria? Eikö äiti juuri sen vuoksi ollut väistymättä hänen
vuoteensa äärestä yötä ja päivää? Eikö hän ollut lukinnut ovea ja
sulkenut sisällepääsyn, kun joku pyrki hänen luokseen? Sen tiedon hän
tahtoi yksin pitää Karenin vuoksi.

Ja kaikkein liikuttavinta oli, että nuo molemmat kelvolliset,
arkaluontoiset äidit, rouva Grunnet ja rouva Borris, hautoivat
mielessään ja vartioivat lastensa salaisuutta ja luulivat kumpikin
kauan aikaa, että kumpikin oli ainoa, joka täysin tiesi asian laidan.




4.


Kun Karen sinä iltana ajoi takaisin Egtvediin, niin hänestä tuntui,
ikäänkuin hän olisi tyhjentänyt nöyryyden kalkin viimeistä pisaraa
myöten. Hän tiesi yhtä hyvin, kuin se olisi ollut poltettuna hänen
sieluunsa, että hänelle nyt alkoi pitkä katumuksen ja parannuksen aika.

Hänen täytyi samoin kuin Jaakopinkin palvella seitsemän pitkää vuotta
— ei siksi, että hän voittaisi sen miehen rakkauden, jota hän rakasti,
vaikka hän itse olikin hylännyt hänet, — sillä se hänestä olisi ollut
mahdotonta, — vaan ainoastaan voittaakseen takaisin tämän miehen ja
koko sukunsa kunnioituksen ja luottamuksen.

Askel askeleelta hänen oli se voitettava takaisin. Vaikka se maksaisi
hänelle hänen sydänverensä, niin hän sittenkin tahtoi sen tehdä.

Mutta se oli vaativa aikansa; hänen täytyi olla kärsivällinen. Sitä ei
voinut äkkipikaa saavuttaa. Mitäpä siitä jos hän vakuuttikin heille
olevansa tanskalainen koko ruumiiltaan ja sielultansa? Osoita uskosi ja
rakkautesi teoillasi!

"Rosoinen laskiainen ja silliä pääsiäiseksi!"

Keldet se sivumennen tervehti häntä tällä ikivanhalla, alsilaisella
tervehdyksellä.

Ja se on hyvä toivotus, joka tuo mukanaan hyvän vuoden, jos se käy
toteen, sanovat alsilaiset. Sillä laskiainen on hyvä, silloin kun se on
rosoinen ja tiet ovat kovaksi jäätyneet.

Laskiainen on myös tanssiaisten ja naamiaisten aika, mutta
Eteläjyllannissa se on etupäässä pullien juhla, ja kun lapset ovat
syöneet suuhunsa viimeisen pullan, niin saa talvikin jo mielellään
luoda loppuaan, muuten ei tule "silliä pääsiäiseksi."

Karen kohosi pystyyn ja näki samassa valonhohteen kaukana läntisellä
taivaanrannalla.

Se ei ollut auringonlaskua, sen hän näki selvästi. Punertavaa valoa
himmensi savu.

"Se on kytövalkeaa", sanoi Karen itseksensä, "Jumala tiesi kuinka monen
peninkulman päässä lännessä se on!"

Helmikuussa on vihdoin lupa kasketa kanervikkoa ja se näytti
erinomaisesti palavan. Pakkanen kuivaa kanervat, niin että ne helpommin
syttyvät.

Karen ajoi rivakammin ja mutisi: "Hyvä etteivät sytytä nummea palamaan
enää huhtikuun ensimäisen päivän jälkeen, sillä silloin linnunpoikaset
saisivat surkean lopun nummella."

Niin, pakkasta ja jäätä oli yllin kyllin, mutta lunta ei edes sen
vertaa, että olisi voinut ajaa reellä.

Alkoi jo hämärtää. Hyvä että vaununlyhdyt sytytettiin jo ennenkuin hän
läksi Højemarkesta.

Hän tiesi miten tarkkaa huolta santarmit pitivät lyhdyistä, ja — aivan
oikein, tuossa olikin santarmi!

Kuka tiesi, oliko hänellä ollut jotakin tekemistä Egtvedissä! Karenin
sydän alkoi sykkiä. Olisihan sellainen käynti ollut hänelle suureksi
kunniaksi. Pannaanjulistus siten loppuisi.

Tuskin Karen oli ajanut santarmin ohitse ja kääntynyt lehtokujaan,
niin hän kuuli jonkun ajavan aika ravia ja — aivan oikein! — sieltä
tulivatkin vaunut kovaa kyytiä ilman lyhtyjä!

"Halt!" [Seis] huusi santarmi, sillä hän oli kovin innokas toimessansa
ja tahtoi heti merkitä vaunut muistiin.

Mutta merkitsemisestä ei tullut mitään.

Vaunut pysähtyivät heti ja ikkunaruutu työnnettiin alas.

"Was giebts?" [Mikä hätänä?] huusi herra v. Kratzenstein.

Santarmi asettui heti rintamaan ja ojensi itseänsä asianmukaista
kunniaa tekemään. Kylläpä hän nyt oli joutunut pahaan pulaan.

"Gnädige Hern Landrath! Bitte tausendmal! Entschuldigen Sie doch
gnädigst! Ich dachte, es wäre ganz andere Leute!" [Armollinen herra
maaneuvos! Pyydän tuhannesti! Suokaa minulle armollisesti anteeksi.
Minä luulin aivan toisiksi.]

"Sepä oli parhaiksi!" ajatteli Karen ja hymyili ensi kertaa pitkästä
aikaa. "Klaus, onko täällä käynyt ketään?"

"On, santarmi."

Klaus sylkäisi pitkään, niinkuin hän aina teki, kun hän mainitsi
santarmin tai paholaisen nimeä.

"Mitä hän tahtoi?"

"Antoi minulle muistolahjan", vastasi Klaus, "ja se oli hyvin kauniisti
tehty. Kolmenkymmenen markan sakot tai kolme päivää arestia, syystä
että vastikään lauloin surkeasta rastasparista."

"Mutta sehän on mahdotonta."

"Ei, Herra tiesi, ei se ole mahdotonta! Mitä se auttaa, jos minä
sanon laulaneeni rastaista, kun santarmi sanoo minun tarkoittaneen
tanskalaisia?"

"Mutta sinä voisit kai hankkia todistajia?"

"Tokkopa voisin. Minä hyräilin vain, eikä pihalla ollut edes
kissaakaan. Niin — ei suinkaan rouva sattumalta kuullut, sillä hän
seisoi silloin portailla?"

"En."

"Tiesinhän sen!" sanoi Klaus. "Ja rastaat, sillä niitä oli kylliksi
paikalla, eivät suinkaan kelpaisi todistajiksi oikeuden edessä. Ei, ei
muuta neuvoa ole, kuin että istun siitä hyvästä."

"Sitä sinä et tee, Klaus. Nuo kolmekymmentä markkaa minä maksan ja
sitten sinä varot, ettet laula enää ulkona."

"Emmekö panisi kuonokoppaa rastaillekin?" kysyi Klaus. "Mutta ei rouvan
pidä maksaa niin paljon rahaa minun lauluharjoitusteni tähden. Ei!
Paljoa mielemmin minä otan kolme päivää arestia. En minä siitä kuole,
ja kun meillä nyt on paastonaika tulossa, niin voimmehan yksin tein
syödä paastoruokaakin."

Mutta Klaus ei kertonut mitä muuta oli tapahtunut.

Niin, kun santarmi tuli pihalle, niin hän katsoi ylös ilmaan ja kysyi,
minne lipputanko oli joutunut?

"Se oli kerrassaan laho", vastasi Klaus, "ja koska se helposti olisi
voinut vahingoittaa Kaita, jos se olisi kaatunut hänen päällensä, niin
me hakkasimme sen poikki."

Santarmi katseli häntä, ikäänkuin olisi tahtonut syödä hänet suuhunsa
ja läksi pois.

"Hän kuulee kellojen soittoa, mutta hän ei tiedä, missä ne soivat",
murisi Klaus.

Kun Karen oli riisunut päällysvaatteet yltään ja käynyt katsomassa
Kaita, joka nukkui vuoteessansa huoletonta lapsenuntaan,
laskiaisvarpuja toisessa kädessään ja laskiaispulla toisessa, — se ei
ollut pyöreämpi kuin hänen omat punaiset poskensa, — niin Karen peitti
häntä hiljaa ja meni arkihuoneesen.

Siellä hän kävi ääneti istumaan ja tähysteli takkavalkeaan.
Ristiinpannut kädet olivat väsyneinä helmassa.

Puut paloivat loimahdellen, ja epätasainen tuli heitti milloin
liekehtivää valoa, milloin synkkiä varjoja hänen kalpeille
kasvoillensa. Tulenvalo punasi ne silloin tällöin terveyden ruusuilla.

Puoleksi avautuneilta huulilta kulki hengitys raskaasti ja
vaivalloisesti. Niinkuin ihmisen, joka taistelee oman itsensä kanssa.

Sormet pujottautuivat lakkaamatta toisiinsa, aivan kuin monet,
vastakkaiset ajatukset hänen mielessänsä.

Vihdoin kuului syvä huokaus pimeästä.

"Mitä minä sanoin hänelle! Mitä minä hänelle sanoin!" kuiskasi
tyttömäinen kainous ja arka häpeän tunne hänen sielussansa. "Karen,
Karen, kuinka sinä saatoit alentaa itseäsi niin suuresti ja unohtaa
naisellisen arvosi?"

Ja häpeän kiusallinen, polttava puna kohosi hänen kasvoillensa. Mutta
hänen rehellinen oikeudentuntonsa kohosi ylpeänä riippumattomuudessansa
ja kuritti häntä.

"Kuinka kurja sinä olet! Kuinka kurja!" sanoi se. "Sinä koetat
uskotella itsellesi jotakin olematonta. Sinä toivot jotakin, johon
sinulla ei ole minkäänlaista oikeutta. Sinä olet itse aikoja sitte
omalla kädelläsi hävittänyt kaiken toivon, ja kuinka sinä julkeat
toivoakkaan, että se tunne vielä voisi uudestaan herätä henkiin? Eikö
sinun pitäisi koko sydämestäsi suoda, ettet uudestaan voisi herättää
sitä hänessä? Sinä et ansaitsisi sitä, ja mitä ei ansaitse, sitä
ei pidä saavuttaa. Miksikä sinä yhä edelleen tahdot kiusata häntä,
niinkuin aina olet tehnyt, aina siitä saakka kuin olitte pieniä? Ei,
Karen Jürgens, niin totta kuin sinussa oli pisarakin hyvää verta, sinä
olit hänelle velvollinen antamaan sen hyvityksen, jonka hänelle annoit.
Hän oli oikeassa niinkuin aina. Totuuden nimessä sinun täytyi hänelle
sanoa, että rakastit häntä — ilman minkäänlaista sivuajatusta, huomaa
se Karen Jürgens. Mutta minulla on lupa rakastaa häntä, rakastaa koko
voimallani, ja kuitenkin minä tiedän, että se on toivotonta!"

Ja tämän rakkaudentunteensa valtaamana, joka oli voimakkaampi kuin mitä
hän koskaan oli tiennyt tai aavistanut, tämän hyljätyn, liian myöhään
tajutun ja eläväksi tulleen rakkauden valtaamana hän nousi ja pani
käsivartensa yhteen päänsä yli.

Kauan hän seisoi liikkumatta ja tuijotti tuleen.

"Salata sitä ja aina salata sitä, niin ettei hän huomaa, kuinka se
minua kiduttaa! Kaihota kuin nälkäinen ainoatakin katsetta, haluta
kuin nääntynyt saada kosketella häntä, eikä kuitenkaan saada ojentaa
kättänsä, vaan paeta kauaksi hänen sitä aavistamattaan! — Minä olen
saavuttanut sen mitä kerran halusin. Se on minun rangaistukseni! Se on
minun rangaistukseni!"

Ja hän rukoili Jumalaa avuksi, jotta hän jaksaisi arvokkaasti kantaa
kohtaloansa, niinkuin sen tuli, joka itse oli kohtaloonsa syypää.

Ja Karen otti — hänestä tuntui tällä hetkellä, että siihen tarvittiin
jättiläisvoimia — suuren tehtävän hartioillensa: hän tahtoi uhrata
kaiken voimansa Kain ja talon hyväksi.

Kain hyväksi oli helppo työtä tehdä, mutta toinen työ oli vaikeampi.
Tosin oli hänen oma ansionsa, että hän yleensä nyt saattoi pitää
Egtvediä, mutta kuinka kauan?

Ajat olivat vaikeat. Mieskin voi joutua häviöön, kun asiat ennestäänkin
ovat huonot.

Vuodesta 1867 vuoteen 1890 oli viisikymmentä tuhatta eteläjuutilaista
osittain muuttanut maasta, osittain tullut karkoitetuksi. Siten oli
viisikymmentä miljoonaa markkaa mennyt maalta hukkaan.

Kyllä se tuntuisi, ja siitä he kaikki saisivat kärsiä. Entäs talot,
jotka jäivät jäljelle, kun omistajat ja perilliset ajettiin rajan
toiselle puolelle?

Niitä saksalaiset juuri halusivatkin, vaikkapa heidän olisi pitänyt
maksaa niistä kalliita rahoja.

"Minä tahdon tehdä työtä", sanoi Karen. "Mitenkä vanhat sananlaskut
sanovat? Ne sanovat: 'Kaksi aimo käsivartta köyhän miehen palvelijat.'
— 'Missä rikkaruoho hyötyy, siinä viljakin kasvaa!'"




5.


Yhtä asiaa Karenin ei olisi pitänyt tehdä, hänen ei olisi pitänyt viedä
ylisille Saksan keisarin ja keisarinnan kuvia.

Ne rupesivat painamaan taloa juuri siksi, että ne olivat käännetyt
selin, ja ettei kukaan niitä katsellut.

Joka kerta kun Kai seisoi mietteissänsä, sormi suussa ja katsoi niihin
kulmiensa alta, sanoi palvelustyttö:

"Varo mörköä, Kai!"

Seurauksena oli tietysti se, että Kai rupesi pimeässä pelkäämään,
jota hän ei koskaan ennen ollut tehnyt, ja että hän näki mörköjä joka
paikassa, itse pimeydessäkin.

Vähitellen, joskin epäselvästi, muodostui kauhuaherättävä kuva, joka
lapsen mielikuvituksessa kasvoi kasvamistaan.

Kun Karen pääsi tästä selville, niin alkoivat kuvat häntäkin painaa.
Ja kulkiessaan jokapäiväisessä työssään ylisillä, jossa tuuli elämöi
valkoisiksi rapatuissa uuninpiipuissa ja hämähäkit kutoivat verkkojansa
ja puuhailivat pimeissä sopissansa, niin valtasi hänet useinkin hyvin
omituinen tunne. Se oli melkein samanlainen kuin merenhaltian Agnetan,
kun tämä astui kirkkoon ja "kuvat kirkossa kaikki ne kääntyivät".[4]

Vaikkapa kohta päinvastaisessa merkityksessä.

Niinpä Karen eräänä päivänä kantoi kuvat alas, ja lähetti ne
sekä Saksan lipun muistoksi Jürgensistä hänen ystävällensä Fritz
Bodenstedille Rheingauhun.

Siellä ne ainakin olivat tervetulleita ja hyvänä pidettyjä. Mutta Karen
rupesi aavistamaan millaiseksi elämä muuttuisi, kun Kai kasvaisi ja
hänellä oli oikeus saada selkoa kaikesta, ja kun hänen itsensä pitäisi
kertoa pojalle miten asiat olivat.

Mutta kullakin ajalla omat surunsa! Jokaisella päivällä on kylliksi
omista huolistansa.

Oli piinaviikon keskiviikko. Klaus istui väentuvassa ja lauloi
veistellessään:

    "Kiirastorstai suojasää heinäkuormat hellittää.
    Pitkäperjantai pilvipaita,
    silloin luoja kaitse kasvumaita;
    mut jos pysyy seessä,
    niin on hyvä vuosi eessä.
    Kiirastorstai poutaa, pitkäperjantai vettä,
    se köyhärukan silmään tuo monta kyynelettä."

"Sellaista lörpötystä", sanoi Bodil, meijerska. "Kuules, Klaus, oletko
sinä mieletön."

"Niin, niin", sanoi Klaus ja veisteli yhä järkähtämättömällä
varmuudella, "jos pääsiäisyönä on pakkasta, niin tulee huono heinävuosi
ja jos pääsiäisaamuna sataa, niin tulee musta lato, se tietää, lato
tulee täyteen."

"Tahdotkos olla viisaampi taivaan Herraa, pikku Klaus? Sellainen joka
aina käy ja katsoo hänen kortteihinsa? Mutta eipä siltä! Jos voisit
sanoa minulle, minkälainen ilma tulee pitkänäperjantaina, niin se olisi
jotakin, sillä silloin minä aion lähteä Aabenraahon tapaamaan Maren
Smedsiä."

"Olipa ilma minkälainen hyvänsä pitkänäperjantaina, niin kerran ainakin
sinä vuorokautena on tuuli luoteessa", sanoi Klaus vakavasti.

"Paljonpa siitä olisi apua", arveli Bodil. Mutta silloin tuli Karen
sisään ja pyysi, että Klaus lähtisi heti postiin viemään kirjettä ja
samalla kysyisi, olisiko siellä kirjettä hänelle, — hän odotti kirjettä
Gyritheltä, — niin hän voisi tuoda sen kotiin samalla?

Klaus meni, mutta palatessaan takaisin hän kertoi, että siellä oli
ollut aika meteli. Hän oli kysynyt:

"Onko kirjettä Karen Jürgensille Egtvediin?"

"Deutsch sprechen!" [Puhukaa saksaa!] huudettiin jyrkästi.

"Eikö ole kirjettä Karen Jürgensille Egtvediin?" uudisti hän
kysymyksensä.

"Deutsch sprechen!" kuului vieläkin jyrkemmin.

"Mutta silloin, helkkarissa, minä suutuin ja sanoin hyvin kohteliaasti:
'Minun mielestäni teidän pitäisi ymmärtää kirjeen saajan nimen. Vaikka
pyytäisin sitä kiinan kielellä, jota en osaa enemmän kuin saksaakaan,
niin on teidän velvollisuutenne antaa se minulle.' Niinpä sain sen
vihdoin monien kirousten ja somien kohteliaisuuksien jälkeen, mutta
se kirje, jonka minun piti jättää", hän ojensi sen Karenille, "on
tässä, sillä siinä ei saa seisoa Aabenraa, vaan Apenrade. Tässä on
postimerkki!"

Hän vilkutti silmillään.

"Niin sinä panet sen kirjelaatikkoon sellaisena kuin se on, Klaus."

Ja Karen meni.

"Rouva joutuu vähitellen epäsuosioon", sanoi Klaus tyytyväisenä. "Hän
näyttää värinsä ilman minkäänlaista lipputankoa."

Mutta siihen se ei päättynyt! Iltapuolella toi santarmi ilmoituksen
nimismieheltä, ettei Karen saanut antaa talonsa prameilla tanskan
väreillä.

Maalarisälli seurasi maalipönttöineen kintereillä.

Karen tuli ulos portaille.

"Sille minä en mahda mitään", vastasi Karen. "Minä en ole rakentanut
taloa, mutta te voitte itse nähdä, että se on rakennettu tiilistä.
Tiilet ovat punaisia, kalkki, joka liittää kivet yhteen, on valkeaa ja
kivijalka on sementillä laastittu. Se on sellainen kuin se oli minun
mieheni aikana. Miksikä te ette tulleet hänen eläessänsä?"

"Mutta portti on maalattu valkeaksi, aivan tahallisesti, ja raudat ovat
punatut rautavärillä."

"Niin ne olivat minun miehenikin aikana."

"Ei, se on uudestaan maalattu, ja koska piakkoin taitaa olla Tanskan
kuninkaan syntymäpäivä, niin on se valtiollinen mielenosoitus."

"Kas vaan", sanoi Karen.

"Se on valtiollinen mielenosoitus", huusi santarmi, joka
kotisaksalaisena tietysti puhui paljoa paremmin tanskaa kuin saksaa.
"Punavalkea väri loukkaa saksalaismielisten naapurien isänmaallisia
tunteita."

"Ei minulla ole muita saksalaismielisiä naapureita kuin te", sanoi
Karen.

"Tervaa portti!" huusi santarmi poissa suunniltansa ja sitten
saksalainen maalaripoika alkoi käyttää tervaustaitoansa, ja ennenkuin
Karen tiesi asiaakaan, oli koko portti tervattu surun ja kuoleman
värillä.

"Niin, se näyttää oikein surkealta", moitti Klaus ja raappi päätänsä.

"Tämä on minun porttini", intti Karen. "Te olette tehnyt tämän ilman
omistajan lupaa. Minä valitan maaneuvokselle ja hallituspresidentille,
sillä tämä on luvatonta."

Vaikka Klaus rukoili, hartaasti, että pääsiäisaamuna sataisi, jotta
lato syksyllä olisi mustana, niin pääsiäisaamuna aurinko leikitteli
sittenkin Itämerellä.

"Niin, sinä olet mainio Sikokuningas!" sanoi hän sikopaimenelle, "nyt
sinä siinä seisot ja iloitset auringosta, koska sinä aiot lähteä
ristiäisiin, vaikka lato sitten seisookin valkeana, ja se on pahinta,
mitä voi tapahtua."

Mutta Kai pisti päänsä esiin ja siitä Klaus heti sai hartaan
kuuntelijan.

Klaus kertoi:

"Ennen muinoin noita-akat läksivät kiirastorstaina hiidenvuorelle
tai Tromin kirkolle ja varikset seurasivat mukana kesteihin. Mitä
talonpoika silloin teki? Niin, hän otti aurastansa etupyörän irti,
etteivät he käyttäisi sitä ajopelinänsä. Sitten hän viskasi kirveitä ja
rautavaajoja vainioille, sillä muuten ne vanhat akat voisivat tuottaa
hänelle vahinkoa. Mutta auringon laskiessa kokoontuivat pojat huutamaan
noita-akkoja esille. He kulkivat edes-takaisin kylässä ja huusivat:
Uhuu, uhuu, kaikki noidat lukuun! Yksi istuu uuninpiipussa, toinen
istuu olutpadassa, kolmas istuu leivinuunissa! Uhuu, uhuu, ulos noidat
kaikki! Niin", sanoi Klaus, "on meilläkin nykyään joitakuita noitia
maassa. Ne ovat mustanvalkeita. Ei pidä turhaan lukea! Ne ratsastavat
luudalla ja hiilikoukulla ja leipälapiolla hiidenvuorelle. Ken ei
tahdo kuulla, hän tuketkoon korvansa punaisilla rievuilla! Ja jos et
sinä tule mukana huutamaan esille noita-akkoja, pikku Kai, niin et saa
ainoatakaan pääsiäismunaa! Siitä minä annan pääni pantiksi!"

Niin, Klaus ja väentupa oli oikea loppumaton kultakaivos Kaille!

Kolmantena pääsiäispäivänä meni Karen Højemarkeen, sillä seuraavana
päivänä piti rouva Grunnetin vihdoinkin matkustaa kuningaskuntaan
Esbenin ja Gyrithen luo viemisille.

Kun hän ajoi Frandsenin krouvin ohi, niin seisoipa santarmi jälleen
siellä maalauspönttöineen aivan kuin hiljattain Egtvedissä, ja
maalarinsälli oli maalannut suurilla kirjaimilla "Gastwirthschaft"
[Ravintola.] portin päälle!

Karen meni heti sisään, missä vanha Frandsen astui edes-takaisin kuin
raivostunut jalopeura häkissänsä.

"Vieläkö vai? Pitikö minun vielä kokea sitä häväistystä, ettei
minun tanskalainen kylttini, joka nyt on ovellani ollut kokonaista
kolmekymmentä vuotta, enää kelpaisi? Täytyykö vanhan aluksen purjehtia
väärällä lipulla, ikäänkuin Frandsenin krouvi ei enää olisi kyllin
hyvä? Gastwirthschaft! Gastwirthschaft! Helvettiin tuo kirottu
Gastwirthschaft!"

"No, no", tyynnytti häntä hänen vaimonsa. "Alus on yhtä hyvä
tanskalainen siitä huolimatta, ja laivuri myöskin, luullakseni."

"No, sepä vielä puuttuisi! Olen puhunut ääneni sorroksiin toista
tuntia tuolle schwabilaislurjukselle ja sanonut hänelle, että krouvini
on krouvi, ja aina maailman loppuun asti se pysyy krouvina. Kuka on
omistaja — hänkö vai minä? Niin, minä tahdon saada ilmaa, äiti! Ei
siitä ole apua, että sinä istut siinä ja tiirotat ja siirotat silmiäsi.
Olenkos minä koulupoika, joka tarvitsee selkäänsä?"

"Ei se auta, pikku Karen", sanoi vaimo ja puristi Karenin kättä,
sillä Karen koetti monta kertaa turhaan sanoa hyvää päivää, "kun isä
raivoo, niin hänen täytyy saada raivota. Tule huomenna uudestaan,
niin luullakseni aallot eivät käy yhtä korkealla. Onhan hän Preussin
alamainen, niin etteivät he hänelle mitään mahda, ja sitten me asetamme
sen uudestaan ulos."

Karen seurasi hänen neuvoansa ja läksi. Kun hän tuli Højemarkeen, ei
rouva Grunnet ollut kotona, sillä hän oli mennyt nimismiehen luo.

Väki sanoi, että santarmi oli käynyt häntä hakemassa.

Karen kävi sisään istumaan ja odotti; hän pelkäsi pahaa.

Keskellä lattiaa oli matkakirstu. Kansi oli auki ja vaatteita oli
yltympäri tuoleilla.

Karen saattoi nähdä, että äitiä oli haettu kesken pakkaustyötä, ja
kiireessään hän oli heittänyt kaikki sillensä.

Silloin äkkiä hänen suustansa pääsi:

"Äiti raukka!"

Sillä välin seisoi rouva Grunnet hiljaisena ja katsoi hämmästyksissään
kysyvästi nimismieheen.

"Te aiotte huomenna lähteä poikanne luo Tanskaan, mutta te jäätte
kotiin, — te ette lähde! Ymmärrättekö?"

Iskien pöytään hän pani painoa joka ainoalle sanalle.

"Eihän teidän tarkoituksenne, herra nimismies, liene kieltää äitiä
matkustamasta pariksi päiväksi ainoan poikansa luo?"

"Teillä on käsky jäädä kotiin, ymmärrättekö? Te voitte vapaasti
matkustaa, jos tahdotte, olkaa niin hyvä! Mutta jos te lähdette, niin
teitä kielletään takaisin tulemasta. Nyt te voitte valita!"

Nimismies paukahutti taaskin pöytään ja läksi.

Rouva Grunnetkin läksi. Hän ei sanonut muuta kuin:

"Voi, Esben!"

Mutta hän istui suorana istuimella ajaessansa kotiin.

Sillä välin Karen istui ja odotti.

Vihdoin avautui ovi. Rouva Grunnet kävi istumaan Karenin viereen
sohvaan, eikä sanonut luotua sanaa.

"Äiti parka!" sanoi Karen uudestaan ja kiersi käsivartensa hänen
ympärilleen. "Sinä siitä kuitenkin olit iloinnut kuin lapsi!"

Sillä hän arvasi, mikä oli tapahtunut. Mutta kun rouva Grunnet kertoi
sen hänelle suoraan, niin Karen nousi pystyyn ja sanoi:

"Tomppelit!"

Hän ei löytänyt muuta ilmaisumuotoa sille harmille ja halveksumiselle,
jota sellainen virkamies ansaitsi, joka suostui kohtelemaan niin
epäinhimillisen lapsekkaasti turvatonta naista.

Ja kuka Eteläjyllannissa oli turvattomampi kuin tilallisen leski, jonka
ainoa poika oli karkoitettu? Varsinkin, kun hän itse hoiti taloa!

Hänen täytyi astua varovasti, aivan kuin neuloilla, minne ikänä hän
meni ja missä hän milloinkin seisoi, tai aivankuin raivatessaan
itselleen tietä nokkosten läpi.

Pian sen jälkeen sai huimapää Klaus, joka ei millään tavalla tahtonut
ottaa vastaan Karenin rahoja, sovittaa "lauluharjoituksensa" arestissa.

Siellä hän istui koppelissa kuljeskelevan saksalaisen käsityöläissällin
kanssa, joka oli joutunut tappeluun tanskalaisen kanssa, syystä, ettei
hän ymmärtänyt mitä tanskalainen sanoi.

Saksalainen istui pää käsien peitossa ja vaikeroi:

"Ach Herrgott! Ach Herrgott!" [Voi Herra Jumala.]

"Onko teidän mielestänne täällä hyvä olla?" [Herrgott kuuluu
tanskalaisen korvissa "her er godt", suomeksi: täällä on hyvä. Suom.
muist.] kysyi Klaus hämmästyneenä. "Kyllä siellä sitten, Herra nähköön,
lie likaista, mistä te tulette!"




6.


 Sidsel Kjeldseniltä Esben ja Gyrithe Grunnetille.

 Minä sanelen ja veljenitytär, Sidsel kirjoittaa. Ei, se ei käy päinsä!
 Hyvät ihmiset, täytyyhän teidän ymmärtää, että sellaista vanhaa puuta
 kuin minua ei voi kaivaa maasta ja istuttaa uudestaan kolmatta kertaa.

 Paljoa parempi, että Herra kerrallaan hakkaisi minut poikki, niin
 kuivan ja kuihtuneen puun kuin minut, sillä kuinka se enää voisi
 seisoa hyödyttömänä maassa?

 Teillä olisi minusta ainoastaan vaivaa ja rasitusta, sillä asian
 laita on nyt sellainen, että pikku Sidsel, joka nyt kirjoittaa minun
 puolestani, saa pukea ja riisua minut joka ilta ja aamu. Minun
 jäseneni ovat niin jäykät, että kun vihdoin viimein saan käteni
 suoraksi, niin on yhtä vaikeaa ja vaivalloista sitä jälleen koukistaa.
 Sidsel voi sen todistaa. Hän sanoo, että käsivarteni rytisee,
 ikäänkuin se murtuisi moneen tuhanteen siruun.

 Ei, kiittäkää Luojaa, että olette päässeet vapaaksi tällaisesta
 lahosta vaimoihmisestä. Te olette, Jumala tietää, kyllin kauan saaneet
 kärsiä häntä.

 Keijuvuorelle he ovat vieneet minua useamman kerran, mutta nyt en
 jaksa nousta enää ajopeleihin, ja Liituvuoren kuningas[6] on liian
 kaukana täältä. Häntä ei ole niin helppo saada käsiinsä.

 Mutta kun Jumala on niin armollinen ja päästää minut rauhaan, vanhan
 rungon, sitten kun minun aikani tulee, ja kun Jumala sanoo minullekin:
 "Nouse ja käy!" — niin silloin minä pääsen Liituvuorellekin ja silloin
 minä tulen myös Højemarkeen.

 Sitä minä rukoilen, rukoilen kaikessa nöyryydessäni sekä myöhään että
 varhain kaikkivaltiaalta Herralta, joka on luonut sekä taivaan että
 maan.

 Mutta Jumala siunatkoon teitä lapsia kaikkena elinaikananne, olkoon
 se sitten lyhyt tai pitkä, siksi että te rakastitte vanhaa Sidseliä,
 ja kiitos ja kunnia rakkaalle rouvalleni, kun hän hyvästä sydämestään
 uhraa niin paljon syntistä rahaa vanhan, vaivaisen ja heikkopäisen
 raukan tähden.

 Tämän sanon minä, Sidsel Kjeldsen, itse totisesti uskovaisille
 Jeesuksen nimeen!

 _Sidsel Kjeldsen_.

"Niin, Sidsel on aina ollut varma katkismuksessaan", sanoi Esben, kun
hän oli lukenut kirjeen. "Ei ole muuta neuvoa, Gyrithe, kuin että
lähdemme Stevnsiin, sinä ja minä, niin saamme samalla nähdä Sidselin.
Tuon käsivartensa vuoksi hän pian tulee yhtä merkilliseksi kuin itse
Liituvuoren kuningas."

Seuraavana päivänä tuli toinenkin kirje.

"Se on äidiltä! Saat nähdä, että hän tulee huomenna!" Esben repäisi
kirjeen auki. "Voi, Gyrithe, Gyrithe, juokse sanomaan Jensille, että
hän heti paikalla vetää vaunut esille ja valjastaa! Ja kuule, älköön
unohtako tarkastaa piirtopäähevosen kenkää. Olihan se sepässä eilen,
mutta ei vara vahingoksi ole. Minä en tahdo panna mitään vaaralle
alttiiksi, kun äiti on mukana."

"Niin, niin!"

"Ja että hän puhdistaa vaunut paremmin kuin eilen. Äiti on aina
tottunut komeasti ajamaan."

"Kyllä, kyllä!"

"Ja tomuttakoon tyynyjä. Kuuletkos? En tahdo nähdä tomuhituistakaan.
Muuten hän joutuu minun kanssani tekemisiin!"

"Kyllä, kyllä, kyllä! Mutta maltahan toki, maltahan toki ja lue kirje
ensin!"

Kun Gyrithe palasi takaisin, niin Esben istui jäykkänä, hampaat
kokoonpuristettuina ja kädet nyrkissä katsellen Eteläjyllantiin päin.

"Jumalan nimessä, mikä on tapahtunut, Esben?"

Esben hyppäsi pystyyn ja heitti kirjeen, jota hän oli pusertanut
kädessänsä, kauas luotaan.

"Jospa äiti olisi kuollut! Jospa minä olisin kuollut!"

"Hyi Esben! Sellaista ei saa sanoa!"

"Kyllä, minä sen sanon", hän pysähtyi ja polki lattiaan. "Minä, Esben
Grunnet Højemarkesta! Minä sanon, että olisi parempi jos kaikki olisi
mennyttä, kuin että me istumme, äiti tuolla ja minä tällä puolen
tuota kirottua rajaa, ja vaikka hän olisi kuolemaisillansa, niin en
sittenkään pääsisi hänen luoksensa. Niin, sillä tiedäthän sinä, että
nimismies on kieltänyt äitiä tulemasta tänne, tai muuten hänen on
samalla jäätävä tänne kokonaan!"

"Kuinka minä sitä voisin tietää? Enhän minä ole lukenut kirjettä."

"No lue sitten!"

Esben painoi hatun otsallensa ja kiiruhti ulos.

Muuttolinnut olivat sillä välin tulleet Eteläjyllantiin.

Taajoin jonoin ne lensivät eteenpäin yli koko linjan, eikä mikään
saanut niitä pysähtymään.

"Vaikkapa itse v. Köller olisi huutanut: 'Halt!' niin ei se heille
olisi merkinnyt enempää kuin sormen napsaus", sanoi Klaus.

Ne vihelsivät, visersivät, kotkottivat ja kirkuivat.

Kurppia, kaahlaajia, rastaita, punajalkavikloja, sorsia ja nokikanoja!
Kaikki ne olivat mukana. Preussilaisessa armeijassa ei voisi vallita
parempaa kuria.

Kun huhtikuussa sataa, ei tule hyvää maanmiehen pataan!

"Niin, onhan se totta", sanoi Bodil, "mutta mitäs nyt, kun lunta
tuiskuaa?"

Sillä huhtikuun kolmantena päivänä oli täysi lumimyrsky ja myrskyn
raivotessa saapuivat haikarat vanhoille asuinpaikoillensa.

Isoäiti antoi heti sanan Kaille, että haikara oli tullut Højemarkeen ja
seisoa pöyhkeili pesässänsä.

Kai ajoi heti Klausin kanssa sinne.

Myrsky yhä raivosi ja Kai sekä Klaus olivat nostaneet palttoonkaulukset
pystyyn.

"Siinä on kultarintakerttu! Näetkös?" huudahti Klaus. "Se purjehtii
aina haikaran kölivedessä."

"Onko käkikin tullut?"

Käki ja Kai olivat nimittäin hyviä ystäviä.

"Ei, se tulee viimeisenä. Sillä se lurjus antaa toisten rakentaa pesän
itselleen. Kun se tulee, niin se sanoo: 'Kukkuu! Tee talo!' Mutta
katsos hyyppää!" hän huusi ja osoitti piiskalla vainiota, missä hyypät
kyyköttivät rohkeasti rinta vasten lumimyrskyä, eivätkä hievahtaneet
paikaltaan.

"Niin, ne ovat rohkeita lintuja", kehui Klaus. "Ne istuvat keskellä
lakeutta lumituiskussa, eivätkä liikahda, vaikka astuisi aivan niiden
sivuitse. Tiedätkös, mitä karja tekee? Se kääntää hännän vastatuuleen,
mutta hyyppä kääntää päinvastoin päänsä suoraan riehuvaa myrskyä
kohti, ettei se saisi lunta siipien alle, mutta kurpat, ne piiloutuvat
kaislikkoon. Niin, hyyppä on hyödyllinen lintu, se tahtoo suojella koko
ympäristöä, eikä se osaa varjella omaa turvettaan. Tiedätkös, mistä
se johtuu? Niin, kun Vapahtaja riippui ristillä, niin hyyppä huusi:
'Kiusaa! Kiusaa!', mutta haikara sanoi: 'Huojenna!' ja pääskynen sanoi:
'Virkistä!'"

Kai ei voinut kieltää, että hän oppi hirveän paljon Klausilta.

Kai jäi viideksi päiväksi isoäidin luo. Hänenhän piti tutustua
haikaraan ja ottaa selkoa kaikista sen salaisuuksista, mutta kun hän
myöhään eräänä iltana tuli takaisin Egtvediin, — isoäiti itse kyyditsi
hänet kotiin, se on: niin hyvin vaatteihin käärittynä, että hän oli
kuin pieni pehmeä mytty, — niin Karen kutsui hänet heti ikkunan ääreen.

"Katsos, katsos tuonne, Kai!" huudahti Karen ja nosti hänet
käsivarrellensa, jotta hän paremmin voisi nähdä. "Näetkös kaikkia noita
tulia ylhäällä kummuilla? Ne ovat kuninkaantulia, Kai, sillä tänään on
huhtikuun 8 päivä, kuninkaamme, Kristian yhdeksännen, syntymäpäivä,
Kai. Hän on kaikkein tanskalaisten kuningas, olkoot he sitten missä
hyvänsä."

Karen seisoi liikutuksen valtaamana ja katseli ulos.

Ei tuiskunnut enää, ja ulkona oli varsin hiljaista, mutta
kuninkaantulien liekit loimuilivat korkealle, ikäänkuin ne olisivat
tahtoneet julistaa eteläjuutilaisten uskollisuutta koko maailmalle, ja
liekit valaisivat koko tienoon.

Punertavassa valossa, aivan kuin tulisoihdut olisivat lekotelleet,
näkyivät talojen katot, uuninpiiput, haikaran pesät ja kirkonpäädyt
aivan selvästi.

Haikarat vääntelivät jäykkiä niskojansa ja katsoivat ihmeissään
ympärilleen kirkkaassa valossa.

"Siinä linnussa on jotakin egyptiläismäistä", arveli Klaus, joka seisoi
ikkunan ulkopuolella lapioonsa nojaten.

Ja sitten hän alkoi laulaa:

    "Nuo vanhat egyptiläiset."

"Se seisoo ja katselee ympärilleen", jatkoi hän. "Vastikään se seisoi
pyramidin harjalla ja katseli kuningas Faraon Egyptiä, erämaata,
kamelikurkia ja beduinejä ja Niilinvirtaa ja krokodiilejä ja kaikkea
senkaltaista. Ja nyt se tähystelee metsiä ja kumpuja ja kirkkoja ja
salmia ja beltejä ja rautalakkeja ja paholaista ja hänen isoäitiänsä.
Tahtoisinpa tietää, eikö sillä ole omat ajatuksensa siinä seisoessansa.
Se on niin viisaan näköinen, tuo lintu!"

"Kas!" huudahti hän jälleen, "tuossa ne ovat! Tuossa ne ovat! Kas,
miten ne pöyhkeilevät! Kas, miten ne pöyhkeilevät!"

Hän ei tarkoittanut haikaroita, vaan ratsastajajoukkiota, joka palasi
marssiltaan lakeuden yli.

He kuljettivat mukanaan kuolonmerkkiä: Preussiläislippua, joka liehui
pienenä mustanvalkeana viirinä heidän keihäittensä kärjessä.

"Jospa kuninkaan tulet olisivat sotatulia niinkuin ennen vanhaan, niin
sepä vasta olisi jotakin. Niin sepä vasta olisi jotakin!" sanoi Klaus.




7.


Mutta lumimyrsky kestää vain aikansa, ja kun päästiin huhtikuun
viidenteenkolmatta päivään, niin rinteillä kukoisti jo keväänesikkoja
ja vuokkoja.

Vapunpäivänä alkoivat pyökinlehdet tunkeutua esiin ruskeista
koteloistaan. Ne olivat pehmeitä ja silkinkiiltäviä.

Pensaikot olivat heleänvihreitä, valkea orjantappura ja pensaspyökki
puhkesivat, pääskyset pitivät pauhinaa ja maanmiehenkin oli siis aika
kiiruhtaa, sillä

    "kun pyökki on vehryt ja tammi harmaa,
    niin maamies kylvöön lähteä arvaa."

Esille siemenpussi ja lapio!

Sisällä naiset yhtä suurella kiireellä pesivät suurpyykkiä ja
suorittivat suursiivousta.

Vapunpäivä oli myös mökkiläisten ja palkollisten muuttopäivä, ja sitä
menoa jota silloin oli - ei yksin sivuteillä, vaan maanteilläkin!

Muuttokuorma muuttokuorman jäljessä, pilvenkorkuisia ja häilyviä,
ja vaunuja, joissa yksinäinen kaappi tai matka-arkku oli pystyssä,
ikäänkuin anteeksi anoen, että se vei niin paljo tilaa.

Mutta Egtvediin tuli myös pieni kaksitoistavuotias poika; hänkin oli
"palkollinen", eikä hänellä ollut muuta kuin pieni mytty kädessään.

Ja pieni kähäräpää seisoi oven sisäpuolella, mytty niin kovasti käsiin
puristettuna, että olisi voinut luulla hänen pelkäävän jonkun anastavan
häneltä koko hänen omaisuutensa.

"Nuo hiukset ovat todellakin aivan kuin jouhia", ajatteli Klaus.
"Hauska tietää, mitä naula maksaa?"

Ja Klaus itse arveli sanoneensa hyvän sukkeluuden.

"Isä lähetti terveisiä", sanoi poika. "Tässä minä olen!" lisäsi hän
reippaasti, ikäänkuin hän olisi pelännyt unohtavansa pääasian.

"No, sinäkö se olet, Ebbe?" sanoi Karen ystävällisesti koettaen ottaa
häneltä myttyä, mutta Ebbe ei tahtonut sitä päästää.

Se oli Keldetin nuorin kouluakäyvä poika, jonka Karen oli
kesäkuukausiksi ottanut apulaiseksi.

Illan suussa huusi Klaus:

"Tulehan Kai, niin me karkoitamme pois talven."

He juoksivat kummulle ja kantoivat sinne kuivia oksia ja kaikkea
poltettavaa, mitä he käsiinsä saivat.

Ebbe ja Sikokuningas[5] [Sikopaimen] ja Bodil auttoivat mukana, niin,
vieläpä isoäiti ja Karenkin olivat apuna.

"Miksi me sytytämme tulen palamaan?" kysyi Klaus.

"Kuninkaan kunniaksi", sanoi Kai.

"Ei tänään. Me valaisemme vaan tietä noidille, kun ne kiipeävät
hiidenvuorelle. Me emme saaneet karkoitetuksi kaikkia kiirastorstaina.
Noidat ratsastavat luudanvarrella, senhän sinä tiedät, ja kun yö on
oikein pimeä, niin he tarvitsevat lyhtyjä nähdäksensä."

"Älä kerro hänelle tuollaista", naureskeli rouva Grunnet.

"Niin, se oli ennen vanhaan", oikaisi Klaus. "Muuten minä tiedän, mitä
minä tiedän!" murisi hän ja heitti uuden luudan tuleen. "Varo, Kai, nyt
he tulevat sytyttämään lyhtyjä!"

Siten kerättiin kasoja monella kummulla Eteläjyllannissa ja kun
Vapunpäivän hämärä levisi yli maiden ikäänkuin musta harso,
niin kokkotulet syttyivät yltympäri, ikäänkuin loistava seppele
taivaanrantaan.

Mutta Kai ja Ebbe tulivat pian eroamattomiksi ystäviksi.

Tuolla he seisoivat laivasillalla pienen puutarhan alla.

"Katsos, katsos, tuolla on variksia kivipartaalla!" huusi Ebbe ja
molemmat kuroittivat kaulojansa. "Katsos, kuinka ne siellä vaakkuvat
ja tähystelevät harmaita lokkeja. Mutta lokit, ne ovat varuillansa! Ne
sukeltavat veden alle ja riistävät kalasäiliöistä kaikki pikkukalat!"

Pikku Ebbe puhui hyvin järkevästi, sillä heti sen jälkeen hyökkäsivät
kateelliset varikset harmaitten lokkien kimppuun ja pianpa nousi
korviasärkevä huuto, kun useat lokit tulivat tovereittensa apuun.

"Minä pelkään! Minä pelkään!" sanoi Kai, pidellen molemmilla käsillään
korviaan, ja pojat rupesivat juoksemaan. Mutta samassa variksetkin
lensivät karkuun, ja lokit seurasivat niitä kauheasti kirkuen.

Saman päivän illalla riisti vanha Keldet talonsa oven auki.

"Mikä on hätänä, Keldet? Mikäs nyt?" kysyi hänen vaimonsa ja nousi ylös
rukin äärestä.

"Ei muuta, äiti, kuin että nimismies Hahn on puinut nyrkkiään
Nordborgissa ja nyt hän yrittää riistää eteläjyllantilaisilta
vanhemmilta heidän oikeutensa. Niin, äiti, hauskaa peliä pidetään nyt
Norre-Alsissa!"

Asta Keldet nojautui ovipieleen.

"Mutta sinä hyvä Jumala, eiväthän he voi sitä meille tehdä!"

"Mitäpä he eivät voisi meille tehdä?" kysyi Keldet vihaisesti.
"Loistavaa esimerkkiä seurataan tietenkin. Pian se tulee tännekin, —
saatpa nähdä! Saatpa nähdä! Ei siinä kyllin, ettei ripilläkäymättömiä
lapsia saa lähettää kouluun kuningaskuntaan, vaan nyt eivät
täysikasvuisetkaan lapset saa lähteä jatkokouluihin eivätkä
kansanopistoihin tai maanviljelyskouluihin Tanskaan. Saatpa nähdä, että
Asgerkin saa sitä kokea."

"Mutta hyvä Jumala", sanoi Asta, "eiväthän he voi sitä meille tehdä!"

Samassa kolkutettiin ovea.

"Se on poliisi!" kuiskasi Asta.

"Siinäpä se!" sanoi Keldet. "Asger on nyt kysymyksessä! Asgeria he
tahtovat! He tahtovat iskeä kyntensä Asgeriin!"

Poliisi tai piiripalvelija kolkutti uudestaan.

"Niin, kolkuta sinä vaan", murisi Keldet. "Sinulla, jumaliste, on hyvä
aika, kun sinulla ei ole muuta työtä. Ja paha sanoma tulee aina ajoissa
taloon."

"Avaahan toki!" sanoi Asta.

Vihdoin hän avasi.

Piiripalvelija astui meluten sisään, tuoden haasteen nimismieheltä ja
vaatien häntä nimismiehenvirastoon seuraavan päivän aamupuolella kello
yhdeksän.

Hän oli täydessä univormussa, tummansinisessä puvussa, jossa oli
vaaleansiniset punokset ja kaksi riviä preussilaisella kotkalla
koristettuja nappeja. Päässä hänellä oli sininen kasetti, jossa oli
mustanvalkea kokardi ja vyöllä lyhyt sapeli.

Asta kohotti käsiään, mutta Keldet ei hiiskunut luotua sanaa.

Piiripalvelija läksi ja kalisteli kauheasti sapelillansa, joka joutui
oven väliin hänen aikoessaan sitä sulkea.

"Siinä se nyt on, äiti!" sanoi Keldet.

"Mitä sinä aiot tehdä?" kysyi Asta pelokkaampana, kuin mitä hänellä oli
tapana olla.

"Kieltäytyä, kieltäytyä, kieltäytyä! Mitä perhanassa isä muuta voisi
tehdä? Emmekö me ole ihmisiä? Hyvä Jumala, auta meitä! Emmekö me ole
ihmisiä?"

Keldet meni heti levolle, sillä hänenhän piti varhain seuraavana
päivänä olla paikalla.

Asta puhalsi lampun sammuksiin.

"Jumalan nimeen", sanoi hän, pannen kätensä ristiin ja asettui
nukkumaan.

Mutta uni ei silmään tullut. Kuu paistoi kirkkaasti sisään matalasta,
pieniruutuisesta ikkunasta. Valo virtaili huoneesen vetokaihtimien
yläpuolelta.

Kirsikkapuu huojui hiljalleen ulkopuolella, ja valkeaksi kalkitulle
seinälle, aivan Astan sijan yläpuolelle, kuvastuivat oksat mustina ja
häilyvinä.

Keldet heittelihe vuoteessa edes-takaisin, niin että vuode narahteli.

"Mitä sinä ajattelet?" kysyi Asta.

Hän ei saanut vastausta.

"Pian kukot kiekuvat", ajatteli Keldet.

Ehkäpä kyllä kukot heti paikalla alkavat kiekua!

"Jos voisin vääntää heiltä niskat poikki", murisi Keldet. "Niin, niin,
aika jo kuluu!"

Seuraavana aamuna hän nousi, valvottuaan koko yön.

"Kirottu kuutamo", sanoi hän, "se panee pään pyörälle."

"Nyt sinun pitää lähteä", vastasi Asta. "Muista: kellä on oikeus
puolellaan, sillä on Jumala mukanaan."

"Sen minä pidän mielessäni", sanoi Keldet ja meni.

Hänellä oli pitkä matka kuljettavanaan, mutta olihan hän tottunut
siihen vanhoina postipäivien aikoina.

Hän sipsutteli pienin askelin ja nyökkäsi päätään joka eläimelle ja
joka ihmiselle, joka tuli häntä vastaan.

Tuntui siltä, kuin sekä ihmiset että eläimet olisivat kaivanneet vanhaa
postinkuljettajaa, — viisi vuotta sitten hän oli saanut eronsa.

Sillä taaskin lehmät ja hevoset tulivat hänen luokseen ja pistivät
kuononsa hänen käteensä, ja koirat juoksivat tervehtien ja nuuskien
häntä vastaan.

"Minulla ei ole aikaa", sanoi Keldet, "minulla on muuta puuhaa."

Ja joka ihminen, joka häntä vastaan tuli, pysähtyi juttelemaan hänen
kanssansa.

Mutta Keldet viittasi heidät luotaan.

"Ei ole aikaa", sanoi Keldet, "minä menen nimismiehenvirastoon."

"Keldet on haastettu nimismiehenviraston eteen", toistivat ihmiset ja
levittivät tietoa eteenpäin.

"Talonpojan askel lihottaa peltoa. — Peltoa täytyy höystää, jos
mieli viljaa korjata", murisi Keldet katsellen ympärilleen ja jatkoi
matkaansa.

Vihdoin vanha postinkuljettaja tuli nimismiehenvirastoon.

Siellä nimismies otti hänet jyrinällä vastaan:

"Mitä te teke, ihminen? Viime vuonna te saada varoitus. Te ei saada
panna poika se kouluun. Mitä te olla teke se varoitus kanssa?"

"Uhkaus", sanoi Keldet.

"Ja doch! [Niin juuri.] Mitä te olla teke se uhkaus kanssa? Te anta
poika mennä takaisin se koulu Tanskan maassa. Te käyttä väärin isän
valta ja minä otta pois te se valta."

"Teillä ei ole oikeutta, herra nimismies, tutkia minua tässä asiassa",
vastasi Keldet aivan levollisesti, vaikka hänen äänensä vapisi.
"Holhoojalain 28 pykälän mukaan ei nimismiehellä ole oikeutta riistää
vanhemmanoikeutta isältä, ainoastaan leskeltä."

Nimismies polki lattiaan.

"Was sagen Sie? Har jeg kein Recht?" [Mitä te sanotte? Eikö minulla ole
oikeutta?]

"Ei. Te ette voi riistää meiltä muuta kuin oikeuden alaikäisiin
lapsiimme. Minun poikani on yksikolmatta vuotias. Hän vastatkoon
itsestänsä."

"Ja te ei tahto otta pois hän Tanskan koulu?"

"Ei, minä en tahdo ottaa häntä pois. Minulla ei ole siihen oikeutta.
Hän on täysi-ikäinen, herra nimismies, minä en voi enää antaa hänelle
määräyksiä. Mutta kääntykää hänen puoleensa! Kirjoittakaa hänelle, niin
saatte vastauksen häneltä itseltänsä."

"Se ei olla tarpeellinen. Me anna hänelle saksalainen holhooja, so
wollen wir sehen! So wollen wir sehen!" [Niin saadaanpa nähdä.]

"Te ette kuullut, mitä minä sanoin teille, herra nimismies. Minun
poikani on täysi-ikäinen. Te ette voi pakoittaa hänelle minkäänlaista
holhoojaa. Ja sitäpaitsi —"

Hänen pienissä harmaissa silmissään välkähti.

"Miten saksalainen holhooja voisi saada täysikasvuisia nuoria miehiä
takaisin kuningaskunnasta? Luuleeko herra nimismies, että tanskalaiset
viranomaiset tarttuisivat heitä niskaan ja heittäisivät heidät takaisin
yli rajan? Ulos! Ulos!"

"Olla niinkuin minä sano. Se käytös olla luvaton. Kyllä minä osa
tarttua kiinni! Gehen Sie hinaus!" [Menkää ulos!]

Keldet astui pari askelta, mutta kääntyi heti takaisin.

"Voisinko saada kirjallisen todistuksen, että on luvatonta lähettää
täysi-ikäisiä lapsiaan kouluun kuningaskuntaan? Sittenhän sitä tietää,
minkä mukaan saa elää."

"Gehen Sie doch hinaus? Gehen Sie doch hinaus!" jyrisytti nimismies ja
huitoi kädellään.

Mutta silloin vanha Keldet purskahti nauruun ja puheli kotimatkalla
itsekseen vieläkin innokkaammin ja nyökkäsi päätään.

"Hän ei uskaltanut! Hän ei uskaltanut! Hän ei uskaltanut!"

Hänen vaimonsa tuli käyden häntä vastaan ja varjosti silmiään
auringolta katsellessaan maantielle päin.

Kädessä hänellä oli kudin ja hän kutoi yhtä innokkaasti kuin Keldet
jutteli.

"He eivät uskaltaneet antaa kirjallista käskyä, äiti! He eivät
uskaltaneet antaa sitä kirjallisesti, sillä heillä oli paha omatunto!
Paha omatunto loisti nimismiehen silmistä, sillä sitä kieltoa ei ole
rikoslaissa. Se ei käy! Ei, se ei käy!"

Ei se käynytkään. Uhkaus meni myttyyn, mutta holhousvirasto tarttui
kiinni asiaan.

"Nyt he lyövät peukalonsa poroon" naureskeli vanha Frandsen.
"Oletko kuullut sitä, Valdemar? Kun he eivät voi riistää meiltä
vanhemmanoikeutta, niin heidän pitää keksiä jotakin muuta. Voitko
lukea, mitä tuossa seisoo, Valdemar?" Hän viittasi piipun varrella
sanomalehden ensi sivua. "Kuules! Jos me emme tuota kotiin
ripilläkäyneitä lapsiamme kuningaskunnasta ennen sitä ja sitä päivää,
niin kaikki optantit meidän kunnissamme tulevat karkoitetuiksi. He,
hee! Voimmepa me sanoa, että miekka alituisesti riippuu hiuskarvan
varassa meidän päämme päällä!"

Borris ajoi heti nimismiehen luo. "Se on kai erehdys", hän sanoi.

"Nein, nein", vakuutti nimismies. "Kaikki olla niinkuin pitä."

"Te erehdytte. Optanteilla on laillinen oikeus oleskella
Eteläjyllannissa, eikä heitä saa loukata, yhtä vähän heidän
persoonaansa kuin omaisuuttansakaan."

"Aber, miksi die Schleswiger ei tahdo sich regieren lassen? Sie
müssen den Zügel fühlen! Sie müssen den Zügel fühlen!" [Mutta, miksi
slesvigiläiset eivät tahdo antaa hallita itseänsä! Heidän täytyy tuntea
ohjaksia.]

"Siis: Optantteja on karkoitettava — ei omien rikkomusten johdosta,
vaan rangaistukseksi slesvigiläisille, jotka ovat - Preussin alamaisia
ja jotka eivät myöskään ole tehneet mitään lainvastaista! Suokaa
anteeksi, herra nimismies, mutta tässähän ei ole tervettä järkeä."




8.


Oli tullut kesä, ja taaskin noidat pääsivät elämöimään, mutta nyt oli
juhannus.

    "Joka piirissä peikko, joka kylässä noita,
    me teljeksi niille teemme ilovalkeoita."

Laaksoalanteessa uiskenteli palava tervatynnyri alhaalla järvessä.

Esben ja Gyrithe seisoivat myös kummulla rajan toisella puolella ja
kuljettivat luutia kasaan, koettaen samalla lukea montako tulta he
näkivät Eteläjyllannista.

"Tahtoisinpa - tietää", sanoi Gyrithe, "tokko kukaan siellä enää
viettää juhannusjuhlia!"

"Se on epävarmaa", arveli Esben, "mutta juhannusyrttejä poimii vielä
moni vanha eukko auringon laskun jälkeen; hän säilyttää niitä yön yli
ja ennustaa niistä sitten aamulla, — siitä voit olla varma!"

Ebbellä oli selkoa monesta asiasta, ja hän jakoi laajoja tietojaan
pikku Kaillekin.

"Mehiläishoito on tänä talvena saanut kovan kolauksen", sanoi hän pari
päivää juhannuksen jälkeen, "toinen puoli mehiläisistä on kuollut.
Mutta tänä vuonna tulee hyvä hunajavuosi. On lämmintä ja kylliksi
kosteata. Valkoapila on tällä seudulla parasta mehiläisille, ja katsos
vain, kuinka se rehoittaa!"

Mutta Ebbe tiesi paljo muutakin.

Hän kertoi myöskin vanhojen ihmisten sanovan, että jos sataa
Medardin päivänä[7] (kesäkuun kahdeksantena), niin sadetta jatkuu
kaksikymmentäneljä päivää yhtämittaa. Jos Bodilinmessuna (kesäkuun
seitsemäntenätoista) ei tule vettä, niin saa sitoa pieniä lyhteitä,
mutta jos pyhän Vituksen päivänä (kesäkuun viidentenätoista) sataa,
niin tulee hyvä vuosi. Mutta jos sitävastoin on vetinen juhannus, niin
tulee huono pähkinävuosi. "Ja toissapäivänä ei satanut."

"Sepä oli somaa", sanoi Kai, joka kuunteli kirkkain silmin.

Eikä ollut niinkään ihmeellistä, että hänen silmänsä loistivat, sillä
he istuivat aivan aitausten välissä, jossa suuria sananjalkoja, villejä
ruusuja ja pähkinäpuita prameili.

Äkkiä kohotti Kai pientä sormeansa.

"Hiljaa! Käki kukkuu!" huudahti hän.

"Sitä sen ei pitäisi tehdä", arveli pikkuviisas Ebbe. "Sillä kun käki
kukkuu jälkeen juhannuksen, niin tulee kallis aika. Sen isä on sanonut!"

Jos ruis kukkii ennen Bodilinmessua, niin sitä leikataan ennen
Olavinmessua.

Yksinpä niitytkin, joita nurmimadot olivat pahasti turmelleet,
ennustivat hyvää satoa. Touot olivat erinomaiset, vaikka vilja ei
ollutkaan oikein puhdasta maata vasten. Ilma oli ollut liian kylmää
viljan puhjetessa.

Mutta Karen ei ollut alistunut kaikkiin määräyksiin, joita hänelle
porttinsa vuoksi oli pantu.

Asia oli tullut käsiteltäväksi yliholhousoikeudessa Berlinissä.

Kiusanteot tulivat lopulta niin nenäkkäiksi, että hän alkoi pelätä
kadottavansa Bodil Hansenin, joka oli kotoisin kuningaskunnasta.

Senpä vuoksi hän eräänä päivänä kutsui Klausin puheilleen.

"Onko se totta, että sinä olet kihloissa Bodilin kanssa?"

"Se, joka sen on sanonut, ei ole valehdellut", myönsi Klaus.

"Sitten sinä heti paikalla, saat mennä vihille hänen kanssansa.
Ilmoitat kuulutuksen Koldingissa, siellähän Bodilin vanhemmat asuvat,
ja kun santarmi tulee, niin hän on sinun vaimosi, eikä häntä voi
karkoittaa, koska sinä olet Preussin alamainen. Sinä saat ruveta
pehtoriksi tähän taloon ja kyllä täällä teille on tilaa."

Niin, siihen Klaus heti paikalla suostui. Se oli kerrassaan hyvin
hauska juttu.

"Sota-avioliitoksi rummun ääressä", nimitti Esben sitä, kun hän sai
kuulla asiasta ja sepitti heti paikalla runon, joka pian joutui
jokaisen suuhun.

Sen nimi oli "Der Vogelfänger" [Linnustaja], ja se loppui seuraaviin
säkeihin:

    "Kun lintukyttä (= santarmi) ehti luo,
    oli lintunen ollut ja mennyt."

Kuulutus kävi hyvässä järjestyksessä Koldingissa, Bodil ja Klaus
matkustivat sinne ja ennenkuin he palasivat takaisin, olivat he mies ja
vaimo.

Egtvedin vaunut hakivat heidät asemalta ja Karen oli portailla heitä
vastassa.

Klaus työpuvussansa oli kaunis, komea mies ja juhlapuvussansa ei hän
myöskään ollut hullumman näköinen.

Mutta mikä häneen tänään meni? Sellaisena ei Karen ollut koskaan nähnyt
kelvollista, taitavaa isäntärenkiänsä.

Niin, hypättyänsä alas vaunuista hän käyttäytyi hyvin kummallisesti.
Olihan hän sulhanen, jotta paljon saattoi antaa hänelle anteeksi, mutta
sittenkin —, olihan silläkin rajansa.

Sen sijaan, että hän olisi auttanut morsiantansa alas, hän antoi hänen
jäädä istumaan ja auttaa itseänsä ja nojautui itse selin vaunuihin ja
nauroi, niin että tallirakennus kajahteli.

"Mikä sinua vaivaa, Klaus?" kysyi Karen.

"Niin, nyt se tulee! Nyt se tulee!" huusi Klaus. "Odottakaa vain
vähäisen. Hetken kuluttua hän on täällä!"

"Meneppäs pois tieltä, Klaus, että minäkin pääsen alas", käski Bodil,
joka istuessaan oli koettanut hillitä iloisuuttansa.

Ja samassa kun Bodil laski jalkansa pyörälle ja hyppäsi alas, seisoi
"hän", se on: santarmi heidän vieressään ikäänkuin maasta nousseena,
karkoituskäsky kädessä. Se ei ollut tavallinen santarmi; hän oli
synnyltään saksalainen.

"Oletteko te Bodil Sögard?" [Søgaard] sanoi hän. "En" vastasi Bodil ja
hänen siniset silmänsä suorastaan kimaltelivat vahingonilosta, "minun
nimeni on Bodil Mastrup."

"Mikä tämä olla?" pärskyi santarmi ja polki maata. "Tässä minulla olla
karkoituskäsky Bodil Sögardille ja sitten te sanoa, että teidän nimenne
olla Bodil Mastrup! Was ist das för Snak? [Mitä lorua se on.] Eikö te
ollut Bodil Sögard?"

"Olin kyllä ennen", vakuutti Bodil.

"No, sitte te olla Bodil Sögard tämä päivä!"

"En, en ole; minun nimeni on Bodil Mastrup."

Mutta nyt armahti Klaus santarmia, sillä hän näki, että tämän pää oli
ihan pyörällä.

"Minun nimeni on Mastrup", sanoi Klaus. "Ja meidät vihittiin eilen
Koldingissa."

"Ach so!" [Vai niin!] huudahti santarmi.

Ja sitten tapahtui jotakin, jota ei satu joka päivä, jotakin, joka
yllätti heidät äkkiarvaamatta, eikä vähimmin santarmia, ja jota ei
kukaan voinut unohtaa, joka sattui paikalla olemaan.

Egtvedin ympäristössä näkyi sinä päivänä äkkiä kymmenkunta
pilvenpyörrettä.

"Katsokaa, katsokaa!" huusi Kai, joka seisoi portailla ja viittasi
Itämerelle.

Kaikki kääntyivät äkkiä katsomaan ja he näkivät pari pilvenpyörrettä,
jotka kuohuivat meressä. Vesi kohosi ylös suurina patsaina ja laskeutui
taas alas kuohuvana ja kimaltelevana vesiputouksena.

Samassa kuului huminaa ylt’ympärillä ja ennenkuin arvattiinkaan oli
pilvenpyörre kohottanut heinäsuovan ilmaan ja heitteli heiniä kauaksi
metsään.

"Siinä on itse paholainen!" huusi Klaus, joka seisoi hämillään ja
katseli heinien menoa.

"Vater! Vater!" [Isä, isä!] huusi santarmin pieni poika, joka aivan
hengästyneenä tuli juosten tietä myöten. "Der Amtsvorstand! Der
Amtsvorstand!" [Nimismies!]

"Niin, se on totta!" tuli Klaus hengästyneen pojan avuksi. "Nyt hän saa
osansa!" ajatteli hän. "Ettekö ole kuullut santarmi, mitä minä sain
tietää matkalla tänne, että nimismies on kieltänyt teidänkin poikaanne
menemästä kesäksi palvelukseen Borrisgaardiin?"

"Was sagen Sie? Was sagen sie?" [Mitä te sanotte?] huusi santarmi.
"Sitä Amtsvorstand ei olla oikeus tehdä!"

"Kuulkaas! Kuulkaas!" sanoi Klaus.

Tuskin hän oli sen sanonut, niin uusi pilvenpyörre syöksähti
Itämereltä, yllätti santarmin ja riisti hänet ja hänen isänoikeutensa
mukanaan.

"Halloo!" huusi Klaus, joka luuli santarmin lentäneen taivaasen.

Klaus ja karjanhoitaja juoksivat voimansa takaa hänen jälkeensä ja
saivat hänet vihdoin kiinni.

Huhu kertoi, että muutamat kanat samaan aikaan läksivät ilmaretkelle,
"mutta tulivatko ne takaisin, sitä ei tiedetä."




9.


Siten se kesä kului. Elokuussa 1899 matelivat lukemattomat
tarhakäärmeet, kyykäärmeet ja vaskikäärmeet metsissä, varsinkin
syrjäisissä paikoissa vadelmapensaikkojen alla.

Mutta siellä vilisi muunkinlaisia matoja ja tarhakäärmeitä.

Kevät ja kesä 1899 oli kova aika Karenille.

Mutta Jumalan nimessä hän kesti sekä kylmän että helteen vuoden mukana,
ja se meni kuin menikin.

Sato oli hyvä Egtvedissä. Karen istui vankemmin satulassa kuin vuoden
alussa, ja Klaus ja Bodil olivat tehneet parhaansa, sillä Karenin
taistelu oli muuttunut heidänkin omaksensa.

Ei mikään heitä siinä suhteessa eroittanut. Heillä oli vain yksi
päämäärä, he tahtoivat säilyttää Egtvedin tanskalaisissa käsissä.

Sukulaiset ja ystävätkin sen tunnustivat, ja se merkitsi jo jotakin.

Karen kohosi vitkalleen heidän kunnioituksessansa, jonka hän niin
kevytmielisesti oli hukannut. Askel askeleelta hän valloitti sen
takaisin.

Mutta tarvitaan vähintäin kaksi vertaa enemmän aikaa jonkun
takaisinvoittamiseen kuin sen hylkäämiseen.

Kesä ja syksy 1899 oli sitä paitsi varsin synkkä lehti Eteläjyllannin
uusimmassa historiassa.

Täydellä syyllä saattoi kysyä:

"Kuinka kauan sitä kärsitään Europassa?"

Lainkuuliaista ja rauhallista väestöä loukattiin kaikella mahdollisella
tavalla, vaikka se uskollisesti ja valittamatta täytti kaikki
kansalaisvelvollisuutensa eikä ollut tehnyt mitään pahaa; se ei ollut
uneksinutkaan kapinasta.

Palkaksi heitä karkoitettiin ja heidän kansalaisoikeuksiansa
loukattiin, niin, eipä heillä ollut edes valtaa omien lastensa yli.

Mutta kuka oli nyt muka herrana Eteläjyllannissa? Minkävuoksi
eteläjyllantilaisten ulkonaista turvallisuutta uhattiin siihen määrään,
että sitä tuskin enää oli nimeksikään jäljellä?

Miksikä preussilaiset poliisit pitivät niin tarkasti silmällä
kunnollisia paikkakuntalaisia, miksikä he tekeytyivät heidän
hoitajiksensa, miksikä he ottivat selkoa heidän kokouksistansa,
tanssiaisistansa, puheistansa, yksinpä jokaisesta laulustakin?

Miksikä he juoksentelivat talosta taloon etsien sellaisia palvelijoita,
joita saattoi karkoittaa vain siitä syystä, että he olivat Tanskan
alamaisia, etsien joka ainoata, joka mahdollisesti olisi ollut mukana
juhlissa etelä- tai pohjoispuolella Kongeaata, etsien kaikkia niitä
Danebroglipun[8] kuvalla koristettuja kuppeja ja piipunpesiä, joita
yleensä saattoi olla kauppiaiden varastoissa?

Niin, kysy heiltä!

Sentähden että Preussin valtio on hengenvaarassa (!), jonka vuoksi
alamaisten hengenvaara ei mitään merkitse.

Poliisilla oli niin paljon puuhaa Eteläjyllannissa, että Saksan
pahimmat hylyt, maantienkuljeksijat, roskaväet tulivat herroiksi maahan.

Ne ne tulivat karkoitetun palvelusväen sijaan: valtion työmiehet
piiriratarakennuksilta, kaikki yhtenä miehenä saksalaistuttamisen
palvelukseen.

Useat heistä olivat raakoja rikoksentekijöitä. Ne olivat
itäpreussilaisia.

Veriset tappelut kuuluivat päiväjärjestykseen, murhat,
päällekarkaukset, väkivallanteot lapsia kohtaan, mitä inhottavimmat
siveellisyysrikokset.

Olisi voinut luulla elävänsä vanhojen, saksalaisten maantieryövärien
aikana, jolloin oli vaarallista kulkea sekä maanteillä että pelloilla
ja puutarhoissa.

Ehkäpä olot pian muuttuvat sellaisiksi, että joka ilta, kun hämärä
hiipii yli maan, vaimoja ja lapsia ajetaan takaa aivan kuin
metsänotuksia.

Auringonkin paahtaessa täydeltä terältä tunkeutuivat nämät pedot
taloihin, kun he vain tiesivät naisväen olevan yksin kotona.

Ja naiset hädin tuskin uskalsivat olla yksin kodeissansa tai mennä
ovesta ulos muuta kuin keskipäivällä.

Pelko väijyi aitausten välissä, pähkinäpensaikoissa, lehtikujissa,
ojissa ja metsissä, niin vieläpä kolmannen luokan rautatievaunuissakin.

Miehet menivät usein illalla ulos aseet käsissä ja aseettomat naiset
salpautuivat taloihin.

Syyskuussa oli jo karkoitettu kuusi jopa seitsemän sataa kunnon ihmistä.

Se oli kansallisuuden, siveellisyyden, inhimillisyyden ja taloudellisen
aseman rappiota.

Eiköhän se kerran tulisi haastetuksi historian tuomioistuimen eteen?

Mutta kaikkialla vallitsi pahaauhkaava hiljaisuus, murina
pakkohallitusta vastaan, joka ei ennustanut viholliselle menestystä
eikä voittoa.

Se oli hiljaisuutta, joka käy uuden hyökkäyksen edellä.

Kuiskaillaan vallihaudoissa, luodaan uusia valleja, kaivetaan uusia
hautoja. Jokainen lapionisku maahan on äänetön.

Se on itsepuolustuksen lakkaamatonta työtä.

Marraskuussa läksi Borris yhdessä Madsenin kanssa lännen puolelle
ostamaan karjaa.

Madsen oli tietysti tullut eroitetuksi virastansa. Kellojen soitto
Borriksen hautajaisissa tuli hänelle kalliiksi, mutta hän olisi tehnyt
sen uudestaan, jos hänellä vain olisi ollut siihen tilaisuutta.

Madsen oli siinäkin suhteessa filosofi, ja koska hän oli poikamies,
niin ei hänen tarvinnut ottaa lukuun muita kuin itseään.

Mutta hän tuli Valdemarin oikeaksi kädeksi Borrisgaardissa. Hän oli
käytettävissä jos johonkin toimeen ja aina valmis sekä vakavaan työhön
että iloon.

Omituista oli tulla länsiosaan maata. Hän ei ollut käynyt siellä kuin
lapsena ollessaan.

Vanhoja tammimetsiä oli kasvanut siellä, missä nyt oli soita, ketoja ja
merta.

Turpeenkaivajat ja kyntömiehet kohtaavat joka vuosi muutaman jalan
syvyydessä vanhoja puunjuuria.

Gesingin suolla Skærbækin lähellä saa aura aina otella kovan taistelun
näitä vanhoja, entisajan metsien jäännöksiä vastaan.

Vinumin suolla Dostrupin lähellä kaivetaan kannot ja rungot ylös
suosta, hakataan haloiksi, ja vanhat, köyhät ihmiset käyvät niitä
kaupittelemassa.

Niin, kahlauspaikoissa, missä maata on voitettu Skærbækiin päin,
tulevat suuren, hävinneen Appenholtin metsän puunrungot esille päivän
valoon.

Nyt pastori Jakobsenin saksalaiset höyrylaivat, jotka ovat täynnä
brandenburgilaisia kylpyvieraita, kulkevat ikivanhan tanskalaisen
metsäalueen yli.

"Se on lyhytaikuista iloa", sanoi Madsen. "Saksalaiset elkeet menevät
pian myttyyn Skærbækissa. Kaikki loppuu kauhistukseen. Korttitaloja
kaikki! Korttitaloja!"

Mutta kun Valdemar Borris aikoi ostaa karjaa maatilaansa varten,
niin hän tietysti käväisi monessa talossa kysymässä, haluaisivatko
he myödä karjaa. Tätä menoa ja tuloa ei Skærbækin santarmi voinut
kuitenkaan selittää muuksi kuin rikolliseksi tarkoitukseltansa ja
maanpetoksillisiksi aikeiksi.

Keskellä pihamaata hän pysähdytti Borriksen. "Mitä teillä on tekeillä?"
"Minä olen tullut ostamaan karjaa, mutta mitä se teihin koskee?"

"Karjaako? No, mihin sitä karjaa on käytettävä? Näyttäkää
elinkeinotodistuksenne?"

"Ettekö halua samalla kaste- ja rokotustodistuksiani?" kysyi Borris.
"Minä ostan karjaa vain omiksi tarpeikseni. Luuletteko ehkä, että olen
härkäkauppias?"

"Nimenne? Asuntonne?"

"Mielihyvällä ne sanon teille, koska te osoitatte niin suurta
harrastusta minua kohtaan. Nimeni on Valdemar Borris Borrisgaardista,
Aabenraan piiristä."

Santarmi kirjoitti innokkaasti muistiin, mutta Valdemar käänsi hänelle
selkänsä ja meni.

"Halt!" huusi santarmi, joka nopeasti tuli hänen jäljessään. "Mikä nimi
on tuossa teidän vaunuissanne?" huusi hän, ikäänkuin hän olisi tahtonut
kysyä: "Mitä aseita tai miekkoja te kuljetatte?"

"Se on minun taloni nimi", vastasi Valdemar. "Kaikki sen tuntevat, se
on Borrisgaard."

"Siinä täytyy seisoa: Bürrisgard! Haben Sie es gehört?" [Kuuletteko?]

Santarmi aivan vapisi pyhästä kiukusta ja löi miekkaansa.

Eikö saksalaistuttamispaholainen ollut muuttanut jo Asserballeskovin
Altzerfolligholziksi ja Faarhusin Schafhausiksi? Eikö itse tohtori
Hahn ollut samantapaisessa nimijutussa julistanut tuomionansa: "Jos
oli luvallista antaa kaupungeille tanskalaisia nimiä (tanskalaisella
alueella!), niin yhtä hyvin oli täällä asuvalla venäläisellä tai
kreikkalaisella oikeus nimittää täkäläisiä kaupunkeja omalla
kielellään, joiden kirjainmerkkejä ei kukaan täällä tunne" (!!).

Valdemar kohotti vain olkapäitänsä, ja santarmi, jota hänen
levollisuutensa hämmästytti, unohti puolestaan paljastaa miekkansa
preussiläisyyden kunniaksi.

Seuraavan talon, johon hän saapui, oli eräs maahanmuuttanut saksalainen
vastikään ostanut.

Ohiajaessansa hän kuuli kovaäänistä puhetta ja saksalaisia kirouksia,
jotka näyttivät lähtevän hurjistuneen ihmisen suusta.

Keskellä pihamaata seisoi saksalainen vihan vimmoissaan ja kohotti
ratsastuspiiskaansa, iskeäkseen sillä eteläjuutilaista tallirenkiä.

Vihainen huuto kajahti ja tallirenki karkasi hänen päälleen lyöden
ratsastuspiiskan hänen kädestänsä.

"Verdammter Kerl!" [Kirottu mies!] huusi saksalainen, ja kun hän
huomasi Borriksen ja Madsenin, jotka olivat pysähtyneet keskelle tietä,
niin hän huusi vihasta kuohuen:

"Kann man sich doch nicht selbst Recht in diesem Lande verschaffen?"
[Eikö voi hankkia itselleen oikeutta tässä maassa?]

"Ei, se ei käy päinsä tässä maassa!" huusi Valdemar. "Eteläjuutilaiset
eivät salli piiskata itseänsä. Sitä te voitte tarjota vain
maanmiehillenne."

"Unsinn! Unsinn!" [Hullutusta!] huusi saksalainen poisvierivien
vaunujen jälkeen.

"Olipa sekin germani!" sanoi Madsen. "No niin, hän on varmaan aivan
vastikään tullut tänne. Ei kestä kauan ennenkuin hän osaa tanskaa,
muuten hän ei voi puhua yhdenkään ristinsielun kanssa."

Kotimatkalla he ajoivat kappaleen matkaa vanhaa historiallista
härkätietä.[9]

Madsen näki hengessään kaikki ne lukemattomat laumat, jotka
vuosisatojen kuluessa olivat vaeltaneet tätä tietä myöten
Pohjoisjyllannista etelään.

Hän oli näkevinänsä kaikki nuo tuhannet ja jälleen tuhannet sarvipäät
elukat, sillä Madsenilla oli vilkas mielikuvitus, ja hän kuuli karjan
mylvintää ja kaupittelijoiden äänekkäitä piiskanläimäyksiä, kun ne
iskivät karvaisiin selkiin.

"Ihmiset sanovat, ettet sinä ole yhtä antelias kuin isäsi", sanoi
Madsen äkkiä vilkuttaen omituisesti silmiään. "He sanovat, että sinä
olet kitsas, Borris."

"Sanovatko ihmiset sitä? No, sano sinä heille, että he pakisevat
sen mukaan kuin heillä on järkeä. Rahoilla on nykyään hyvä menekki
Eteläjyllannissa. Kyllä minä tiedän, kelle minä säästän."

"Kyllä minäkin sen tiedän", mutisi Madsen.

Valdemar vajosi jälleen niihin mietteihin, jotka aika ajoin valtasivat
hänen mielensä, kävipä hän auran kurjessa tai istui laskujensa ääressä,
antaessaan kynänsä levätä.

"Kuinka nainen voi tulla uskottomaksi ensi rakkaudellansa, hetkeksi
heittäytyä toiselle, mennä naimisiin tämän kanssa ja tulla hänen
lapsensa äidiksi ja taaskin palata takaisin ensimäiseen rakkauteensa?"

Sillä siten se kai oli, koska hän itse oli sen sanonut. Luonnollisempaa
ja uskottavampaahan olisi ollut, jollei hän alkujaan olisi hänestä
välittänyt.

Tämän kysymyksen ympärillä kaikki hänen ajatuksensa kiertelivät.

Hän kiersi ja kaarsi sitä joka puolelta. Se oli ikäänkuin kuollut
kohta, josta hän ei koskaan voinut saada selkoa. Hän ei ymmärtänyt
naisia.

Mutta hän palasi alituisesti takaisin tähän lähtökohtaan.

"Minä halveksisin sitä miestä, joka lopulta ottaisi vastaan sellaisen
rakkauden! Hän ei ainakaan ansaitsisi parempaa kohtaloa."

Ja jos sellainen mies antautuisi himojensa valtaan ja antaisi halujensa
yllättää itsensä, niin hän halveksisi sitä miestä niin syvästi, että
hän mielestänsä voisi polkea hänet jalkojensa alle. Mies möisi itsensä
ja ostaisi naisen.

Eikö hän nuorena miehenä arassa ujoudessansa ollut pitänyt tuota
kaikkia aisoissa, jotta hän ei pelästyttäisi tyttöä, ja ehkäpä hän
juuri sen vuoksi ei voinut voittaa häntä, vaan toinen, rohkeampi ja
röyhkeämpi oli hänet ottanut!

Vaan nyt!

Hän halveksi tuota naista noiden äkillisten vaihdosten vuoksi — myös
tuon viimeisen vuoksi.

Hän mielestään olisi miltei vähemmän häntä halveksinut, jollei hän
olisi tehnyt hänelle tuota tunnustusta.

Mutta nämä olivat ilkeitä ajatuksia, pahoja ajatuksia! Parempina
hetkinään hän katui niitä ja myönsi, että Karen oli käyttäytynyt
jalosti, niinkuin harvat muut naiset olisivat tehneet, ja että hän itse
oli kurja mies, jolle tätä jaloutta oli tuhlattu.

Ei, hän ei tahtonut nähdä Karenia!

Miksikäpä hän pakotta antaisi verensä kuohua kuin hirmumyrskyn, joka
saattoi hänen päänsä pyörälle?

Ja poikaa, jonka holhoojaksi hän vasten tahtoansa oli tullut, — hän
tuskin kärsi mainittavan! Ruprecht Jürgensin lihaa ja verta!

Siinäpä se oli! Suunnaton, katkera mustasukkaisuus muuttui sellaisina
hetkinä vihaksi.

Uskottomuutta hän ei koskaan voinut antaa anteeksi! Hän ei ollut niitä,
jotka tyytyivät armoon.

Eikö hän avoimin sylin ja sykkivin sydämin ollut valmis ottamaan
häntä vastaan ja sulkemaan hänet syliinsä, josta hän ei koskaan olisi
häntä hellittänyt, ja eikö Karen ollut kääntänyt hänelle selkäänsä ja
heittäytynyt toisen miehen syliin, ja pitäisikö hänen muka nyt tyytyä
leskeen?

Silloin hänen päähänsä juolahti:

"Mitähän Madsen sanoisi, jos hän aavistaisi, mitä minä nyt tässä
istuessani mietin? Hän nauraisi minulle. 'Mikä kurjan surkea mies
sinä olet! Pojan nulikka, etkä täysi-ikäinen mies. Antaa tuollaisen
rakkauden mennä luotaan, kun sen voi saada käsiinsä, vain senvuoksi
että toinen — — tuhmuutta! Sinä olet kuumehoureinen uneksija, etkä
kelpaa tätä maailmaa varten! — Sinun täytyy vähentää vaatimuksesi! Tee
sopimus elämän kanssa, muuten elämä sinut musertaa. Jos ei voi saada
parasta, niin tulee tyytyä lähinnä parhaasen, muuten saa seisoa tyhjin
käsin. Niin Madsen olisi sanonut, jos hän olisi tiennyt! Mutta hän ei
sitä tiennyt."

"Mutta mitäpä tuo on?" huudahti Madsen.

"Ne ovat virvatulia, Madsen."

"Niin, nehän kuuluvat olevan vääriä maanmittareita, joiden henget
kummittelevat ja koettavat viekoitella ohikulkevia soihin ja nevoihin.
Mutta jos näkee sellaisen, sanoo kansanusko, niin ei tarvitse sanoa
muutakuin: 'Näytä minulle tietä kotiin, niin panen kaksi killinkiä
portinpieleen sinua varten. Sitten ei ole mitään hätää!"

"Pikemmin ne ovat kummittelevia preussiläisiä. He ainakin ovat kylliksi
vääriä maanmittareita."

Sillä välin vaunut kääntyivät ja vierivät itää kohti.

Joka ilta kun Karen istui yksin ja kuunteli, hän kuuli tänä
rauhattomana aikana kaikellaisia olemattomia ääniä.

Hän tiesi, että kaikki ovet olivat lukossa, mutta jos hiirikin rapisi
laudoituksen tai ristikon takana, niin hän säikähti.

Unissakin hän kuuli rautakangen kolinaa ja tulen räiskinää, tai luuli
jonkun ovissa puuhailevan.

Hänen ajatuksensa seurasivat ikäänkuin pelästynyt lintuparvi
Valdemaria, jonka hän tiesi olevan matkoilla lännen puolella.

Ne seurasivat häntä ovelle, minne ikänä hän saapui, astuivat hänen
kanssaan kynnyksen yli ja istuutuivat hänen mukanaan pöytään.

Eiköhän Valdemar tuntenut, että nämät hellät, nöyrät ajatukset
ympäröivät häntä sekä hänen hereillä ollessansa että nukkuessansa aivan
kuin pehmeät näkymättömät kädet, jotka tahtoivat tehdä hänelle vain
hyvää?

Silittää hänen päänalustansa, kun hän aikoi nukkua ja ojentaa hänelle
lämmintä, vahvistavaa juomaa, kun hän oli janoissansa ja väsynyt?

Niin, niin, Karenilla oli oikeus antaa, kun hänellä ei ollut oikeutta
ottaa. Hän ei ollut nyt tavannut häntä saman katon alla siitä päivästä
saakka, jolloin hän oli tunnustanut hänelle kaikki.

Hänen poskensa paloivat muistellessaankin vain sitä. Hän oli nähnyt
hänet vain kerran tiellä.

Vaikka hänellä sen vuoksi oli paljon puuhaa yliholhoojan
(piirituomarin) kanssa, niin hän antoi kaikki asiat Kain holhoojan
välillä käydä kirjallisesti, säästääkseen häneltä suullisia
keskusteluja.

Karen ei voinut tehdä enempää, kuin mitä hän oli tehnyt.

Hän otti vastaan Valdemarin jääkylmät, muodolliset kirjeet, joiden
allekirjoituksena oli "Borris", ja joissa ei ollut edes kohteliasta
tervehdystäkään. Ja kun hän ei koskaan mennyt hänen puheillensa, vaan
suorastaan karttoi Borrisgaardia, niin eikö hänellä ollut oikeutta edes
ajatella häntä?

Ajatukset ja kaihot ovat tullittomia, varsinkin kun ne ovat niin nöyriä
ja vaatimattomia kuin hänen.

Ja kun hän koko päivän ajatuksineen ja käsineen oli kovassa työssä
lapsen ja talon hyväksi, niin eikö hänellä ollut oikeutta illalla
myöhään lepuuttaa käsiään helmassansa ja raoittaa ovea salaisimmalle
aarteellensa?

Hänen äitinsä olisi sanonut:

"Vaarallista, vaarallista on uneksia sellaisen piiloitetun salaoven
ääressä yön hiljaisuudessa, pikku Karen!

"Parempi olisi sulkea se lujaan lukkoon."

Mutta lännen puolelta tulivat vaunut vierien kaukaa yhä lähemmäksi ja
lähemmäksi, vaikkei hän sitä kuullut.

Talon toisessa päässä istui Klaus, jolla aina oli loppumaton varasto
juttuja käsillä ja kertoi Bodilille kalisevista kahleista, sysimustista
koirista ja Erik kuninkaan[10] huokauksista vanhassa Nordborgin
linnassa Alsissa, kunnes Bodil tuli kalman kalpeaksi ja vapisi pelosta.

Äkkiä kuului hillittyä koiran haukuntaa. Joku houkutteli koiraa ulkona
pimeässä.

Karen nousi nopeasti ylös, nojautui käsivarsineen ikkunalautaan ja
kuunteli.

Kiihkeästi kuunnellessansa hän kuuli äkkiä vaunujen vierinää, ja hän
kuuli senkin, että ne pysähtyivät äkisti.

"Mitäs tuo on?" sanoi Valdemar ja viittasi piiskallaan Egtvediä kohti.

"Koiralla on jotakin hätänä", arveli Madsen.

Valdemar kohosi pystyyn vaunuissa, mutta samassa hän heitti ohjakset
Madsenille.

"Pidä hevosta! Siellä on joku, niin totta kuin minä tässä seison, joku
mies, joka ryömii ikkunasta sisään!"

"Itäpreussilaisia varkaita", arveli Madsen.

Mutta Borris oli jo hypännyt alas vaunuista ja juoksi aika kyytiä
lehtikujaa myöten pihalle ja kolkutti väentuvan ikkunaan.

"Kas vaan! Kuka se voi olla?" huudahti sikopaimen sisältä.

"Ylös vuoteesta!" sanoi Borris. "Varas on siinä huoneessa, jonka ikkuna
on tien puolella. Oletko valmis? Hyvä! Astu hiljaa sisään, älä herätä
talon väkeä, — sinä tunnet tien. Minä seison ikkunan ulkopuolella, niin
saammepa kiinni varkaan. Oletko ymmärtänyt?"

"Olen kyllä. Ei mitään hätää."

Mutta Valdemar oli jo kadonnut ja seisoi vahdissa matalan ikkunan
edessä.

Hän kuuli hiljaista häärimistä ja syvää hengitystä sisältä.

Minuutti kului kiusallisessa odotuksessa.

"Jumala tiesi, kuinka paljo aikaa se sikokuningas tarvitsee saadakseen
vaatteet ylleen?" ajatteli hän. "No, tuossahan hän on!"

Sillä samassa kuului kovaa melua huoneesta, ikäänkuin joku päästäisi
käsistään raskaan esineen.

Valdemar hyppäsi sisään ikkunasta ja tuli karjanhoitajan avuksi, joka
painiskeli varkaan kanssa, ja siten. Valdemar ensi kertaa seisoi
Ruprecht Jürgensin katon alla.

Mutta viereisen huoneen ovessa oli Karen, vieläkin kalpeampana
kuuvalossa, kuin todellisuudessa. Sillä heti kun hän oli kuullut melua,
oli hän juossut herättämään Klausia ja tuli nyt Klausin kanssa paikalle.

Hän näki kookkaan miehen seisovan keskellä lattiaa ja toisen, joka
makasi sidottuna maassa ja kiemurteli kauheasti kiroillen tämän
jaloissa.

"Äh, kyllä minä, senkin roistoväki!" Klaus alkoi kovaäänisenä ja
innokkaana käydä mieheen käsiksi. Mutta kookas mies, joka seisoi siinä
kohona, käänsi päätään, ja se oli Valdemar. Mitä tämä merkitsi?

Nähdessään näin äkkiä serkkunsa, alkoi Karen vapista, niin että jalat
tutisivat hänen allansa.

Olivatko hänen ajatuksensa tuoneet hänet tänne? Hän luuli hänen olevan
kaukana, ja kuitenkin hän oli niin lähellä, saman katon alla kuin hän
itsekin.

"Älä pelkää, Karen Jürgens", sanoi hän kylmästi. "Minä ajoin tästä ohi
ja näin varkaan ryömivän sisään ikkunasta, siinä kaikki."

Ja yhteisin voimin he kantoivat ulisevan itäpreussilaisen ulos ja
heittivät hänet vaunuihin - Madsen oli nimittäin jo ajanut pihalle, —
ja veivät hänet suoraa tietä putkaan.

"Samalla tavalla sinun isäsi ja minä kuljetimme kerran tuollaista
sikamaista nautaa vaunuissamme", nauroi Madsen, "mutta sillä kertaa se
oli oikea santarmi."

Borris kääntyi hänen puoleensa ja Madsen pelästyi hänen kasvojensa
ilmettä.

"Jos Borriksella olisi ollut syytä lyödä minuakin", sanoi Madsen
jälkeenpäin, "niin luulen, että hän olisi sitä tehnyt."

Kun mies taistelee itsensä kanssa, niin hän näyttää usein siltä, kuin
hän tahtoisi ruveta taisteluun koko maailmaa vastaan.

Hän näki edessään Karenin, sellaisena kuin tämä seisoi ovessa,
kalpeana ja pelästyneenä, kasvoissa kesken kauhistusta jotakin hänelle
vanhastaan rakasta ja lapsekasta, ja tuo näky kiusasi häntä. Oi, miten
se häntä kiusasikaan!

"Pitäisitte näitä mielemmin silmällä kuin meitä", sanoi Borris
lyhyesti, kun hän jätti lurjuksen käsistään, mutta tämä yritti turhaan
puristaa sidottuja käsiään nyrkkiin, pudisti päätään Valdemarille ja
sähisi hampaittensa välistä:

"Kyllä minä sinut vielä muistan! Kyllä minä sinut vielä muistan!"

Karen astui ikkunan luo ja katsoi ulos.

"Sinä ja Jens saatte maata täällä sisällä tänä yönä", sanoi hän, "nyt
yöllä emme voi hankkia lasimestaria. Parasta taitaa olla, että me mitä
pikemmin asetamme luukut kaikkiin ikkunoihin."

Sinä yönä ei Karen saanut unta silmään.

Valdemarhan oli kuin kaitselmus, joka valvoi hänen ylitsensä, ja jonka
kaikesta huolimatta täytyi olla saapuvilla, silloin kuin hän enimmin
häntä tarvitsi.

Tuntui siltä, kuin salama olisi iskenyt häneen.

Hän kohosi äkkiä pystyyn ja painoi kätensä tykkiville ohimoillensa.

Valdemar nimitti häntä yhä edelleen Karen Jürgensiksi, sen sijaan että
hän olisi sanonut aivan yksinkertaisesti Karen!

Tekikö hän sen siksi, että hän tahtoi tahallaan asettaa vainajan heidän
välillensä?

Oliko tuo nimi ikäänkuin ojossa oleva käsi, joka eroitti heidät?

Ja kuitenkaan ei Karenin sielussa hämärtänyt heikointakaan aavistusta
siitä, että juuri tämä saattoi olla todistuksena Valdemaria ja hänen
vihaansa vastaan.




10.


Vanha ennustus sanoo, että kun aurinko Pyhäinmiesten päivänä
(marraskuun ensimäisenä) paistaa puitten latvoissa, niin tuleva vuosi
on hyvä terhovuosi.

Ja vanha laulu sanoo:

    "Pyhäinmessulle minua vuota,
    Marttina tulen, jos tohdin vaan,
    ennen jos joudu en tulemaan,
    tulen kaiketi Kaarinan päivänä
    oves edessä olemaan."

Mutta Karenin portista oli ollut aika puuha!

Ensiksi maaneuvos vaati nimismieheltä tietoa asiasta. Useita
todistajia kuulusteltiin, ja nimismies lähetti kuulustelupöytäkirjan
maaneuvokselle, joka julisti Karenin valituksen perusteettomaksi.

Samoin teki hallituspresidenttikin ja samoin kävi Berlinissäkin.

"Yleinen rauha ja järjestys tulisi häirityksi, portti oli vaarallinen"
ja valitus hyljättiin.

Karen kohotti päätään. Hän oli saavuttanut takaisin kansallis- ja
esikoisoikeutensa.

Hänen porttinsa oli merkitty. Kaikki ohikulkijat saattoivat sen nähdä,
samoin kuin he ennen olivat nähneet Saksan lipun.

Eikä yksin Karenin portista pidetty kovaa meteliä, vaan myös Valdemarin
ajopeleistä. Niissä yhä edelleen oli kirjoitettuna Borrisgaard, eivätkä
ne tahtoneet tunnustaa omakseen Bürrisgardin nimeä.

Borris tuomittiin sen vuoksi poliisisakkoihin, mutta alioikeus vapautti
hänet myöhemmin.

Virallinen syyttäjä vetosi tuomion johdosta. Nyt asia oli vedottu
Flensborgin maaoikeuteen ja valtion virallinen syyttäjä vaati kolmen
markan sakkoa.

1899 vuoden viimeinen ohimenevä auringonväike loisti lumettomilla
mailla ja lehdettömissä metsissä.

Karen oli hiukan kävelemässä tietä myöten Kain kanssa saadakseen
hengittää raitista ilmaa.

Äkkiä hän näkee suoraan edessänsä Valdemarin, joka astui jalan aivan
häntä kohti.

Hengitys tuntui pysähtyvän hänen rinnassansa, niinkuin usein sattuu
valtavan pelon kohdatessa, ja hän puristi pikku Kain kättä lujemmin,
ikäänkuin tämä voisi häntä suojella.

Jos hän suinkin olisi voinut kääntyä takaisin ja paeta, niin hän olisi
sen mieluimmin tehnyt.

Mitenkä Valdemar, joka hänelle lapsena oli ollut niin tuttu ja
läheinen, oli äkkiä voinut muuttua vieraaksi mieheksi!

Karen ei uskaltanut häntä kiittää, hän pelkäsi, että hänet
työnnettäisiin taas pois luota, ja kuitenkin hänellä mielestään oli
pakko mainita asiaa.

Hänen täytyi nyt koota kaikki voimansa ja astua häntä kohti.

"Hyvää päivää, Valdemar", sanoi hän ja ojensi hänelle kätensä.

Valdemar ei ollut huomaavinaan sitä, vaan nosti kohteliaasti hattuaan.

"Mikä onni minulle, Valdemar, että sinä ajoit sinä yönä tästä ohitse ja
näit varkaan", alkoi Karen epävarmalla äänellä.

"Olihan se", sanoi Valdemar seisoen paikoillaan.

Mutta poikaa hän ei sietänyt katsella.

"Näetkö porttiani?" sanoi Karen surullisesti hymyillen.

Valdemar kääntyi ympäri ymmärtämättä Karenin tarkoitusta.

"En."

"Etkö ole kuullut puhuttavan portistani?" toisti Karen pettyneellä
äänellä, mutta sisällisellä ylpeydellä, aivan kuin joku toinen olisi
sanonut:

"Mitä sinä arvelet ritarimerkistäni? Mitä sanot kunniamerkistäni?"

Hän ei voinut tehdä toisin, hänen täytyi myös koettaa ilmaista hänelle
tätä hiljaista iloaan. Eihän Valdemar voinut olla siitä väliäpitämätön.

Valdemar ei silminnähtävästi näyttänyt välittävän portistakaan.
Hän kuunteli vain ääneti, mitä Karenilla oli kerrottavaa siitä ja
tervapensselistä ja santarmista, ja miten se asia sitten oli kehittynyt.

Sillä välin pikku Kai koetti herättää huomiota, niinkuin lapset aina
tekevät, kun he näkevät olevansa unohdetut.

Hän vihelsi ja veti äitiä hameesta, saadakseen hänet liikkeelle. Tämä
alkoi tuntua kovin ikävystyttävältä.

Mutta Borriksen silmissä poika yhä vain oli ilmaa. Karen puolestaan
arveli, että hänen täytyi tehdä jotakin tekeytyäkseen näkemättömäksi ja
kuulemattomaksi, jotta Valdemar ei aavistaisi, että hänen rakkautensa
yhä kiusasi häntä, ja jotta tämä ei seisoisi siinä niin kylmänä ja
välinpitämättömänä ja itseksensä pilkkaisi hänen rakkauttansa.

"Tervehdi Valdemar setää, Kai", sanoi Karen ja ojensi pojan pienen
vastahakoisen käden esille.

Sitä Karenin ei olisi pitänyt tehdä.

Saadakseen tästä lopun Valdemar kumartui äkkiä alas, nosti pelästyneen
pojan käsivarsillansa ylös ilmaan ja laski hänet yhtä äkisti ja kovasti
taas alas, ikäänkuin hän olisi polttanut sormensa.

Ikäänkuin polttava tuli tunkeutui hänen sieluunsa ajatus: Jospa tämä
olisi ollut hänen lapsensa! Jospa se olisi ollut hänen omansa!

Kuinka hän vihasi tuota poikaa!

"Hyvästi", sanoi Valdemar nostaen hattuaan ja jatkaen matkaansa.

"Tietysti", puheli Valdemar itseksensä, "näyttäisi niin somalta, jos
minä ottaisin tuon pojan huostaani, juuri sen vuoksi, että hän on
toisen lapsi, kostaisinko pahan hyvällä ja kokoisin polttavia hiiliä
Karenin pään päälle! Rakastaisin poikaa sitä enemmän, mitä kovemmin
hänen isänsä ja äitinsä olivat kiusanneet minua! Siten ihmiset
arvelisivat, eikö totta? — Herättää hänessä rakkautta minuun, ikäänkuin
olisin ollut hänen isänsä? Hänen isänsä!"

Valdemar nauroi lyhyesti ja kovasti.

"Mutta sitäpä minä en tee. Minä en toivo hänelle mitään pahaa, — ei,
sitä en tee! Mutta minä toivon, ettei sitä poikaa olisi olemassa, ettei
hän koskaan olisi syntynyt! Ja minulla on oikeus sitä toivoa."

Vääryys voi tehdä useat ihmiset pahoiksi. Mitä voimakkaampi
oikeudenkäsite ihmisessä on, sitä vaikeampi usein ihmisen on antaa
anteeksi.

Ei aina ole hyväksi, että helposti antaa vääryyttä anteeksi.

Molemmat äidit tulivat hitaasti astuen häntä vastaan, Borrisgaardin ja
Højemarken äidit.

Borrisgaardin äidin olennossa oli jotakin, mikä muistutti kopeaa,
keskiaikuista aatelisrouvaa.

Jälkimäisessä oli leveä, kodikas ja porvarillinen sulous olennoituna.

Toisella oli kevyt, joustava käynti, toinen tepsutteli pienin askelin,
mutta he olivat kuitenkin, kuvannollisesti sanoen samaa valintaa. He
olivat vankkaa tekoa, oikeinajattelevia ja jalosydämisiä.

Rouva Borris ja rouva Grunnet olivat seisoneet kauan liikkumatta ja
odottaneet jonkun matkan päässä, ilmaisematta itseänsä.

He näkivät kenen kanssa Valdemar puhui, eivätkä tahtoneet häiritä tätä
satunnaista kohtausta. Jumala tiesi, miksi hyväksi se saattoi olla?

He katselivat kuitenkin huolestuneina ja pudistelivat päätään, sillä
aikoja sitten he olivat puhuneet asiat suoriksi keskenänsä.

"Me vanhat saamme vain katsella, me emme voi mitään tehdä", sanoivat he
huolissansa. "Paha voisi helposti muuttua vieläkin pahemmaksi."

"Karenin on helpompi olla", lisäsi rouva Grunnet, "hän se on tehnyt
väärin, hänellä ei ole mitään anteeksi annettavaa. Hänen ei tarvitse
samassa määrin voittaa itseänsä."

Heillä molemmilla oli se tunne, että heidän lapsensa olivat joutuneet
metsään, jossa he eivät voineet löytää toisiansa. Jos toinen huusi,
niin vastaus kuului niin kaukaa, ettei sitä lainkaan voinut kuulla.

Rouva Borris ja Valdemar olivat olleet päivällisillä Højemarkessa ja
kahvia juotuaan oli Valdemar mennyt Keldetin luo, ja siltä asialta hän
palasi kohdatessaan Karenin.

Kello kuusi he läksivät kotiin. Rouva Borris otaksui, että Karen
ja Kai viettäisivät yhdessä uudenvuodenaattoa isoäidin kanssa ja
hienotunteisena niinkuin ainakin rouva Borris ei tahtonut häiritä tätä
perheiloa.

Mutta Kai oli silmäillyt vihaisesti Borrikseen, kun hän oli jälleen
maassa lennettyänsä tahtomattaan ilmassa.

"Äiti, emmekö mene kotiin?" kysyi Kai.

Hän alkoi tuntea vastenmielisyyttä sitä miestä kohtaan, jota hän niin
harvoin näki, mutta joka saattoi äidin aina niin äänettömäksi ja
omituiseksi.

Kun he palasivat takaisin, niin Kai näki, että äiti itki.

"Tuo paha, paha mies!" huusi hän. "Kun kasvan suureksi, niin lyön
häntä."

Karen ei sietänyt sitä kuulla.

"Kai, Kai", sanoi hän, kyynelten virratessa poskia myöten.

Vasta paljoa myöhemmin Karen selvästi käsitti, että hän oli toiminut
epähienosti ja ajatellut vain itseänsä ja lasta, pyytäessään Valdemaria
Kain holhoojaksi.

Mutta tehtyä ei voinut tekemättömäksi tehdä; sanoja, joita kerran oli
lausuttu, ei voitu takaisin ottaa.

"Got Dach, Frau Jürgens." [Hyvää päivää, rouva Jürgens.]

Saksalainen pitäjänpappi kulki siinä, kädet selän takana ja etsi
"heikkoja sieluja" tutkiaksensa niitä.

Missä hän silmäsi preussilaisen kotkankuvan tai mustanvalkean
lipputangon, siitä hän astui levollisesti ohitse, sillä siinä asui
saksalainen virka- tai toimimies, tai ainakin saksalaismielinen mies.

Ja hän etsi vain kadonneita lampaita.

"Got Dach, Frau Jürgens. Niin! Onko vasta taas käynyt joku kokous?"

"Ei minun tietääkseni, teidän korkea-arvoisuutenne."

"Ach so! [Vai niin!] Mutta te olla ainakin jäsen joku tanskalainen
yhdistys? Kuinka monta, Frau Jürgens?"

"Herra Pastori, te tiedätte, ettei teillä ole oikeutta tiedustella
minulta. Se on yksityiselämään kuuluvaa, ettekä te voi olla vähintäkään
huvitettu siitä."

"Ach so! Got Morgen [Hyvää huomenta], Frau Jürgens."

Ja pappi kohotti hattuaan, asetti kätensä taas selän taakse ja astui
edemmäksi.

Karenin tullessa huomasi rouva Grunnet, että hänen silmänsä olivat
itkettyneet, mutta hän ei ollut mitään huomaavinansa.

Vasta syötyä, kun Kai leikitteli niillä ihmeellisillä ihmisillä ja
eläimillä, hevosilla, ja reillä, joita isoäiti oli leikellyt hänelle,
sanoi Karen hiljaa, hänen ja äidin istuessa kodikkaasti sohvassa:

"Valdemar ei voi sietää Kaita."

"Sepä ikävä", vastasi rouva Grunnet.

Hän olisi voinut sanoa jotakin muutakin, mutta hän ei tahtonut sitä
sanoa, nimittäin: että hän oli nähnyt heidät tiellä yhdessä.

Karenin kurkku puristautui kokoon.

"Oi, miksi hänen täytyy kärsiä isänsä tähden? Miksikä ei voi rakastaa
minun rakasta, siunattua poikaani hänen itsensä vuoksi? Minkä hän sille
mahtaa?"

Äiti se tässä pahoillansa valitti vääryyttä, joka hänen lastansa oli
kohdannut.

Rouva Grunnet ei vastannut heti. Vihdoin hän sanoi, ja se kuului aivan
kuin oraakelin sanalta:

"Älä koskaan lähde metsätietä kulkemaan, sillä et koskaan löydä sieltä
kotiin, jollet tunne metsää."

Ja hän nousi leikkiäksensä Kain kanssa.

"Suokoon Jumala, että olisit ollut Valdemarin poika", ajatteli hän
itseksensä, suudellessansa lasta.

"Suokoon Jumala! Suokoon Jumala! Mutta kun onnettomuus nyt kerran oli
tapahtunut, niin Jumalalle kiitos sinusta, pikku lapsi! Sinä se olet
isoäidin ilo ja riemu. Sinä olet viaton. Ethän sinä voinut määrätä,
kuka saisi olla sinun isäsi."

Kai saattoi tuskin istua hiljaa pöydässä ja syödä kinkkua ja vihreätä
kaalia, sillä alkoi jo paukkua.

Siinä oli ilotulitusta, ja jos jotakin, joka nyt kerran kuuluu
uudenvuoden paukkeesen, mutta parhaat kaikista olivat uudenvuoden
"ruukut",[11] sillä silloin lapset lauloivat ulkopuolella:

    "Avaa ovi, neito nuori, ruukku sisään käy!"

"Kas tuossa! Se oli hyvä! — Tuossa toinen! Ja vielä toinen! Vieläkin
parempi!" huusi Kai, piteli sormeaan ilmassa ja katseli ympärilleen
loistavin silmin — pelokkaana ja kuitenkin huvitettuna.

Mutta rouva Grunnet nosti Kain syliinsä ja kertoi miten joulua oli
vietetty kaksikymmentäneljä vuotta sitten.

Ei ainoastaan kaikkia työkaluja vaan aura ennen kaikkea oli tuotava
sisään, ennenkuin kirkonkellojen ääni ilmoitti pyhän alkaneen, sillä
muuten Jerusalemin suutari istahtaisi sille levähtämään kesken
vaellustansa, jos hän jouluiltana sattuisi kulkemaan seudun läpi.
Mutta vieläkin vanhempina aikoina ei saatu kehrätä eikä tehdä mitään
muutakaan jouluaikana. Kerrottiin, että eräs vaimo kerran hyvin kauan
aikaa sitten oli rohjennut ottaa rukkinsa esille eräänä jouluiltana,
mutta seuraavana jouluaattona hän oli kuollut, ja silloin hän tuli
raappimaan ikkunaruutuja verisillä käsillään ja valitti: 'Tästä näette,
mitä minä sillä voitin, kun pyhänä jouluaattona kehräsin.'

"Onko se totta?" kysyi Kai.

"Niin, se on totta, että siihen aikaan sellaista uskottiin", vastasi
isoäiti, "mutta nykyään ollaan viisaammat."

Väentuvassa istui sillä välin eräs palvelustytöistä laulamassa ja hänen
mielestänsä piti laulaa jotakin oikein kaunista, ja siksi hän lauloi:

    "Älä pelkää lauma piskuinen."

Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä pappi ajoi ohitse; tämä
pysähtyi ja kolkutti piiskan varrella ruutuun.

Palvelustyttö hypähti kirkuen pystyyn.

"Te ei saa laula tuo kiihoittava laulu", huusi pappi vihoissaan ja ajoi
edelleen.

Tuo pappi oli todellakin niitä "Jumalan palvelijoita", jotka sanoivat
Kristuksesta "että hän puhuu saksaa, tahtoo saksaksi, tuntee saksaksi,
ajattelee saksaksi ja uskoo saksaksi", ja jotka sanoivat, että
"saksalaisesta olemuksesta me tahdomme luoda itsellemme saksalaisen
Kristuksen ja saksalaisen Jumalan." [Ote saksalaisesta aikakauskirjasta
"Die christliche Welt" 1901.]

Onneksi hänelle, sillä niitä pappeja, jotka eivät olleet innokkaita
saksalaistuttajia, vihattiin ja vainottiin.

Siihen aikaan pantiin alkuun kurinpitotutkimus muutamia yksityisiä
vastaan ja he saivat kovat nuhteet, syystä "etteivät he edistäneet
isänmaallista politiikkaa."

Ensi kertaa Kai sai olla valveilla vuoden vaihteessa.

Kello alkoi lyödä kaksitoista.

Uusi vuosisata oli astunut kynnyksen yli.

"Jumalan nimeen!" sanoi rouva Grunnet ja nousi ylös, ikäänkuin
ottaakseen sitä vastaan.

"Mitähän se tuonee Eteläjyllannille?" sanoi Karen.

"Kaikki on Jumalan kädessä."

Rouva Grunnet otti Kain syliinsä, pani hänen pienet kätensä ristiin
omien käsiensä lomaan ja sanoi vapisevalla äänellä:

"Sano nyt pikku Kai, niinkuin isoäiti sanoo: Jumala varjelkoon
tanskalaista kansaamme!"

Yö vaipui yhä synkempänä yli maan, joka silmäili ylös tähtiin monine
loistavine ikkunoineen, lyhtyineen ja majakkatulineen.

Saksalaistuttamiskourat, pikkuradat, heittelehtivät sinne ja tänne
monissa päättömissä mutkissa ja kaarteissa, — luulisipa melkein vain
sen vuoksi, että tie venyisi niin pitkäksi kuin mahdollista.

Ne koettivat kaartaa maata, ne ajelehtivat yltympäri silmät hehkuvina,
hyökkäsivät pahaa tarkoittaen nuolen nopeudella eteenpäin, pujottelivat
esiin ja vetivät perässään niinkuin mitkäkin matelijat loistavaa,
monijäsenistä ruumista.

Minne ratoja rakennettiin, sinne ilmestyi saksalaisia työmiehiä, minne
saksalaisia työmiehiä saapui, sinne ilmestyi krouveja. Se oli selvä
asia.

Mutta tähdet kulkivat alati omia ratojaan kaikkien yläpuolella, ja
vuosi alkoi taas omaa kierrettään samoinkuin vuosisatakin.

Kultavirta Berlinistä tulvaili maahan saksalaistuttamisasian hyväksi,
ja tanskalainen nainen kirjoitti ensimäisen kirjoituksensa "Danevirke"
lehteen helmikuun toisena päivänä..

Theodor Brix nimittää häntä ja hänen toimintaansa yleensä
"alhaisimmaksi vihollisen puolelle pakenemiseksi." ["Nordschleswig und
die Selbsterniedrigung Deutschlands."]

Kaikkialta kuului suuttumuksen huuto:

"Kuinka nainen saattoi tehdä sellaista! Kuinka nainen saattoi sitä
tehdä!"

Naiset häpesivät sukupuolensa puolesta ja he kiittivät vain Jumalaa
siitä, ettei tuo nainen ollut eteläjuutilainen.

Santarmit kulkivat pitkin teitä tuo lehti kädessä, jota ennen oli
pidetty niin suuressa kunniassa, mutta jota kaikki nyt halveksivat.

He kuljettivat sitä pihoille, he veivät sen sisään taloihin. Sitä
oli väkisin tyrkytettävä ihmisille, samapa se huolivatko he siitä
vai ei. Aivan kuin myrkkyä olivat sen sanat salaisesti tungettavat
eteläjuutilaisten mieliin. Danevirke-nimen peitossa olivat saksalaiset
ja muutamat harvat vihollisen puolelle siirtyneet henkilöt väijyksissä.

Mutta ei kukaan, jota ei kova hätä pakoittanut, tahtonut saada tätä
ratisevaa lehteä taloonsa. Sille käännetriin selkää ja suljettiin siltä
ovi.

Borriskin kohtasi sen kerran tiellä.

"Mitä te tahdotte minusta?" kysyi hän.

Winberg sen hänelle ojensi.

Winberg oli tosin Karenin kaukainen sukulainen, mutta epäluotettava
tanskalainen mies.

Hän oli yksi pelkureita

Borris repi lehden kahtia ja polki sen lokaan.

"Vai sinäkin, Winberg?" sanoi Borris. "Kuulehan! Minä tahdon sanoa
sinulle jotakin. Me emme tahdo kaupustella kansalaisoikeuksiamme. Me
emme tahdo tehdä itseämme vikapäiksi halpamaiseen itsemmetuhoamiseen.
Jos annamme saksalaisille pikkusormemme, niin he pian ottavat koko
kätemme. Ja sitten saamme heidän halveksumisensa kaupan päällisiksi.
Sano terveiset ystävillesi, saksalaisille, että me, eteläjuutilaiset,
emme suostu välipuheihin!"

"Ei, ei", mutisi Winberg, "siksipä ei olekkaan huonompia valtioviisaita
kuin me."

Borris pysähtyi.

"Minä sanon sinulle jotakin", sanoi hän. "Kun viimeksi olin nimismiehen
luona, niin kohtasin etehisessä useita, jotka olivat ilmoittaneet
luopuvansa tanskalaisista yhdistyksistä saadakseen palvelukseensa
renkiä. He pelkäsivät samoinkuin sinäkin, Winberg."

"Hm!" sanoi Winberg.

"Mutta tiedätkös mitä nimismies sanoi, kun hän seurasi minua
sivuhuoneesen?"

"En", vastasi Winberg.

"Niin, hän sanoi: 'Es sind lauter Lumpen!' [Ne ovat kaikki roskaväkeä.]
Niin, minä en sitä sanonut, Winberg, vaan preussilainen nimismies."

"Winbergillä on saksalainen omatunto tanskalaisessa ruumiissa!"
naureskeli Madsen, joka astui ohi.

Mutta seuraavana päivänä sattui haudankaivaja Madsenille samalla tiellä
jotakin muuta hauskempaa.

Hän ajoi aika ravia ja huomasi tiellä pienen pojan, joka käveli
kantaen koria, ja se oli yhtä suuri kuin poika itsekin ja näytti aivan
lintuhäkiltä.

Hän oli pistänyt päänsä koriin.

Madsen pysähdytti hevosen päästessään hänen kohdallensa.

"Minnekä sinä menet?"

"Frandsenin krouville", kuului vastaus korin sisästä.

"Hyppääppäs kärryihin, niin saat ajaa sen matkan."

Sitä ei tarvinnut sanoa kahdesti Ebbe Keldetille, sillä hän se oli. Hän
heitti korin vaunuihin ja hyppäsi itse perässä.

"Paljon kiitoksia", sanoi poika.

"No! Kuinka vanha sinä olet?"

"Kymmenen vuotta."

"Sittenhän sinä olet aikoja sitten koulupoika. Onko hauska käydä
koulua?"

"No! Täytyyhän sitä oppia; sen isä sanoi."

"Hauska kuulla", vastasi Madsen, joka tahtoi panna häntä koetteelle,
"sillä minä olen saksalainen."

"Seis!" huusi Ebbe, jolle äkkiä tuli kova kiire. "Minä tahdon mennä
pois! Minä tahdon mennä pois! Minä tahdon pois!"

"Mutta mikä sinulle tuli, poika?"

"Ei, minä en tahdo ajaa kauemmin!" huusi Ebbe ja hänen kasvonsa tulivat
punaisiksi ponnistuksesta, yrittäessään tavoittaa koriansa.

"Ei, minä en tahdo ajaa kauemmaksi! Minä en tahdo ajaa kauemmaksi!"

Ja Ebbe heitti korin tielle ja hyppäsi alas, ennenkuin Madsen ehti
pysähdyttää hevosta. Hänellä oli kova kiire päästä pois niistä
vaunuista.

Mutta Madsen katsahti taaksensa ja hänen silmäänsä osui lapsen
salamoivat katseet.

Hän oli pistänyt päänsä uudelleen lintuhäkkiin ja Madsenista näytti,
ikäänkuin linnun vilkkaat, kiiluvat silmät olisivat tähystelleet häntä
korin lomien välistä.

"Minä voin lyödä vetoa kymmenestä markasta, että tuo oli vanhan
Keldetin poika", naureskeli hän tyytyväisenä. "Sama huimapää kuin
isäkin!"

Hän katsoi taaskin poikaan ja heilahutti piiskaansa, niin että se
läimähti.

"Sellainen poika! Sellainen poika! Siinä hän rehkii korineen eteenpäin
koko pitkän matkan tuossa loassa! Niin, kun meillä on tuollainen
sotajoukko takanamme, niin me, eteläjuutilaiset, voimme huoleti odottaa
tulevia aikoja!"




11.


"Kun musta haikara näyttäytyy keväällä, niin tulee takatalvi. Jos se
on valkoinen ja puhdas, niin se ennustaa kuivaa kesää, mutta jos se on
likainen ja pörröinen, niin tulee märkä kesä", sanoo eteläjuutilainen.

Mutta Klaus tiesi vieläkin tarkemmin, sillä hän sanoi:

"Jos samalla kertaa näkee haikaran lentävän, kuulee hyypän huutavan ja
auran vakoja uurtavan, niin ennen vuoden umpeen menoa on pakko muuttaa
toiselle seudulle."

"Älä turhia puhu, sinä onnettomuutta ennustava lintu", sanoi Bodil.
"Hankippa minulle tässä vielä sadetta huomiseksi, parhaiksi vaatteen
pesulle."

"Ei, ei, se on mahdotonta", vakuutti Klaus.

    "Herra pitää kaikesta parasta huolta,
    mut satamaan hän ei saa, kun tuulee luoteen puolta!"

Ja lausuttuaan tämän epäluottamuslauseen jumalallisten voimien
vallasta, hän läksi. Sillä hänen piti mennä kertomaan Karenille, mitä
hän oli kuullut Aabenraassa, ja mitä hän oli lehdestä lukenut.

"Niinpä niin, pikku rouva, v. Köllerin täytyy alistua ja keskeyttää
hiukan palvelusväen karkoitusta, sillä nyt meillä ei ole työväkeä, ja
siitä saksalaiset saavat kärsiä yhtä paljon kuin mekin, ja siitäkös
huuto nousee. Ei, sanovat saksalaiset, me tahdomme, tuhat tulimmaista,
saada tanskalaisen palvelusväkemme takaisin, sillä matka edes ja
takaisin on yhtä pitkä, ja aina on pidettävä hirveätä melua tyhjästä,
ja nyt Tonderin pormestari on selittänyt, — niin, sen hän todellakin
on tehnyt! - että ensi markkinoilla on siitä ilmoitettava useissa
Pohjoisjyllannin lehdissä, koska ilmoitus Riben piirilehdessä ei ollut
vedellyt. Niin, kostoksi tanskalainen palvelusväki on käynyt kalliiksi!
Eikö viime vuonna karkoitettu Borrisgaardistakin palvelusväkeä, kun
Borris ei tehnyt ostoksiaan saksalaiselta leipurilta? Mikä saksalainen
osaa leipoa ruisleipää?"

Klaus löi kädellään polveensa ja nauroi, niin että hän aivan kaakotti.

"Niin, nyt on lasten vuoro!" jatkoi hän ja pyöritti hattua käsissään.
"Sillä Ebbesenin hakemus hyljättiin tänä vuonna, kun hän pyysi
pikku Svenille vapautusta kesäkoulusta, koska poika jälleen olisi
saanut kesäksi paikan Borrisgaardissa. Sen sijaan hän saa vapautusta
mielihyvällä, jos hän menee kotisaksalaisen luo palvelukseen. Niin,
voisihan Borriskin saada hänet, jos hän eroaisi tanskalaisista
yhdistyksistä, ja samantapaisia ilmoituksia lähetetään nyt kaikille
tanskalaismielisille."

"Ja ovatko he kaikki vastanneet?"

Klaus seisoi suu selällään.

"Ei tietenkään! Tuhat tulimmaisinta — ei! Eiväthän he kaikeksi onneksi
ole niin silmittömän hulluja, etteivät he kieltäytyisi yhtenä miehenä!"

"Kas vaan, Klaus!" sanoi Karen. "Kas vaan!"

Karenilta pääsi hiljainen nauru, — sitä sydämellisempi se oli, mitä
hiljaisempi.

Huhtikuun toisena päivänä olikin sitte "väenmarkkinat" Tonderissä vain
sitä varten, että saataisiin palvelusväkeä Tanskasta Eteläjyllantiin.

Sinne ei ollut saapunut ainoatakaan tyttöä ja ainoastaan kymmenen
miestä. Saksalaiset tappelivat niistä ja miehet kohottivat hintoja. He
vaativat neljäsataa, jopa neljäsataaviisikymmentä markkaa palkkaa.

"Voihan tuo olla, tavara on kallistunut!" sanoivat he nauraen.
"Täällähän kiistellään meistä!"

"He ovat vähällä joutua toistensa tukkaan ja repiä käsivarret
sijoiltaan!"

Samaan aikaan maaneuvokset boikottasivat kaikkia tanskalaisia krouveja.

Mutta tuskinpa he olivat edeltäpäin osanneet odottaa sitä arvokasta
vastausta, jonka väestö heille antoi:

"Kesän kuluessa tulee rakennettavaksi kuusi uutta kokoushuonetta eri
pitäjissä!"

Se tapahtuikin. Ja suurvaltaa kohtasi toinen tappio toisensa
jälkeen pienen, urhoollisen joukon puolelta, joka oli saanut
maailmanhistorialliseksi tehtäväkseen varjella kansojen
itsemääräysoikeutta.

v. Köllerin pakkopolitikka epäonnistui. Poliisien uhkaukset
koettaessaan saada ihmisiä luopumaan kansallisista yhdistyksistä
vaikuttivat vain sen, että jäsenluku kohosi ja että rahalahjoja
tulvaili yhdistyksien kassoihin.

Eteläjyllannin sanomalehtien toimittajat olivat vankeudessa tai olivat
joutua vankeuteen, mutta mitäpä se auttoi, kun tilaajamäärä kohosi?

Kirkko oli kuitenkin se paikka missä kauimmin siedettiin tuota
vainottua tanskan kieltä. Vieläkin pidetään tanskalaista
jumalanpalvelusta noin sadassa eri pitäjässä.

Mutta mitä se merkitsee verrattuna kaikkiin muihin pitäjiin? Ja yhäti
vain taannutaan. Taannutaan aivan auttamattomasti!

143,000 ihmisestä puhuu 8000 saksaa, mutta jos siitä vähennetään kaikki
saksalaiset virka- ja toimimiehet ja kaikki Saksasta muuttaneet, niin
tuskin jää 1,700 saksaa puhuvaa henkeä jäljelle.

Ladelundista, etelä-Tonderin provastikunnassa ja noin tusinasta muista
pitäjistä on tanskalainen jumalanpalvelus hävitetty kokonaan, syystä
että sinne on siirtynyt kymmenen, sanoo kymmenen saksalaista.

"Niin, niin, kun pappi tyytyy puhumaan kymmenelle ihmiselle, jotka
istuvat niin harvassa, että saisivat huutaa toisilleen tyhjässä
kirkossa, niin se on hänen asiansa", sanoi Madsen.

Eteläjuutilaiset alkoivat jo vuosia sitten perustaa vapaaseurakuntia ja
muutamia vuosia myöhemmin rakentaa vapaaseurakunnan kirkkoja. Siihen
asti he olivat pitäneet jumalanpalvelusta muissa huoneustoissa, yksinpä
ravintoloissakin.

Kun Bovlundin soma kirkko oli valmis (sittemmin kävi aivan samoin
Haderslevin kirkon!), niin virtasi sinne joka taholta seurakuntalaisia,
pyhävaatteissa ja juhlatunnelman vallassa, tanskalaiset virsikirjat
kainaloissa.

Miten hauskaa olikaan nähdä teitä, jotka olivat aivan mustanaan, niin
paljon ihmisiä niillä vilisi!

He nyökkäsivät ilosta säteilevinä toisillensa.

"Se on meidän kirkkomme! Se on meidän kirkkomme! Me olemme itse sen
pystyttäneet Jumalan kunniaksi."

Pianpa kirkko tuli täyteen hartaita, syvästi liikutettuja ja
kiitollisia ihmisiä. Kiitollisia, syystä että he pitkän odotusajan
kuluttua olivat päässeet herroiksi omaan kirkkoonsa.

Aurinko loisti kaikkien kumartuneiden päiden yli ja kaikki silmät
olivat kyyneltyneet.

Mitä Jumalan sana onkaan äidinkielellä lausuttuna! Miten sitä sanaa voi
näännyksiin asti janota! Kun sitä tarjotaan vieraalla kielellä, jota ei
ymmärrä, tai ainoastaan vaivoin ymmärtää, niin tuntuu siltä kuin saisi
kiviä leivän asemesta.

Ja nyt pappi seisoi alttarilla. — -— —

Mutta aivan samana päivänä ja aivan samaan aikaan ajoi saksalainen
pappi erääsen kirkkoon niistä monista pitäjistä, joissa tanskan kieli
oli Jumalan huoneesta karkoitettu.

Tämä oli ensimäinen sunnuntai väkivallantekojen jälkeen ja täynnä
"pyhää" intoa ja luottamusta "hyvään" tulokseen pappi siis ajoi
kirkkoon.

Hän katsoi ihmeissään ympärilleen.

"Ei ainoatakaan ihmistä! Ei teillä eikä poluilla! Niin hiljaista, kuin
maa olisi ollut noiduttu ja uinunut lumottua unta!"

Hän ajoi edelleen ja monta ihmeellistä ajatusta heräsi hänen
mielessänsä.

"Ei ainoatakaan ihmistä! Mitä se merkitsee? Olisiko kelloni
epäkunnossa?"

Hän rupesi niin kovasti kiirehtimään, ettei hän malttanut sitä edes
tarkastella.

"Minun täytyy kiirehtiä. Täytyypä minun oikein kiirehtiä! Olisinko
nukkunut liian kauan? Eihän sitä koskaan ennen ole minulle tapahtunut!
Aja kovemmin, ajuri, aja kovemmin!"

Ajuri nykäsi ohjaksia ja hevoset juoksivat aika kyytiä eteenpäin, mutta
hiljaisuutta kesti vain papin lähestyessä yhä likemmäksi.

"Kuuletko kellojen soittoa?" kysyi pappi, joka hermostuneen
levottomuuden valtaamana seisoi pystyssä vaunuissa. "Olisiko
haudankaivaja unohtanut velvollisuutensa?"

Ei, kellot tekivät tehtävänsä. Hän saattoi jo kaukaa nähdä, miten
innokkaasti kellon kieli häilyi edes-takaisin.

Hän tuli kirkolle, — ei ainoatakaan ihmistä!

"Mitä ihmettä! Olisiko jo niin myöhäistä, että he istuisivat kaikki
sisällä odottamassa minua?"

Kellot vaikenivat.

Ei, kirkko oli tyhjä, — ei ainoatakaan ihmistä! Tyhjät tuolirivit
ällistelivät epätoivoisina häneen.

"Um Gottes Willen!" [Jumalan tähden!] huusi pappi ja katseli
ympärilleen. "Wo sind die Menschen?" [Missä ihmiset ovat?]

Niin — missä ihmiset olivat?

"No, tämäpä käy yhä pahemmaksi ja pahemmaksi", ajatteli hän taas.
"Olisivatko he kaikki nukkuneet liian kauan? Luulenpa melkein, että
heillä on tänään tanskalainen unikeonpäivä. Soittakaa uudestaan,
Gredsted."

"Niin, kyllä minä soitan. Ei siitä pidä puutetta oleman", vastasi
Gredsted levollisesti ja kiipesi torniin.

Ja kirkonkellot soivat parhaansa mukaan, saksalaisen papin seisoessa
alttarilla ja odottaessa suuressa preussilaisessa viisaudessansa
ihmisiä, jotka eivät tahtoneet tulla. He istuivat kotonansa ja lukivat
vanhoja tanskalaisia postillojansa. Niitä he ainakin ymmärsivät.

"Suokoon Jumala, että kirkkotie pysyisi edelleen yhtä autiona kuin
nytkin!" ajatteli Gredsted ja soitti: "Pysykää kotona! Pysykää kotona
-joka ainoa sielu! Älkää tulko! — Älkää tulko!"

Kellot soittivat siten tyhjässä kirkossa, niin että ne suorastaan
paukuttivat tuomiopäivän-lyöntejään papin omaan päähän.

"Katsokaa taas alas tielle!" huusi hän ylös tapuliin.

"Ei, ei ole ainoatakaan sielua!" vastasi haudankaivaja.

Ja kellot, jotka niin monien vuosisatojen kuluessa olivat keränneet
seurakuntalaisia pääalttarin ympärille, kutsuivat tällä kertaa nyt
turhaan.

Ei kukaan seurannut heidän kutsuansa. ‒ ‒ ‒

Mutta kun tanskalainen pappi samaan aikaan seisoi alttarin edessä monen
peninkulman päässä vapaaseurakunnan kirkossa Bovlundissa, missä aurinko
valaisi kumartuneita päitä, ja kaikkien silmät olivat kyynelissä, niin
tuli preussilainen ratsastava santarmi äkkiä häiritsemään kirkon rauhaa.

Kalisevin miekoin ja kilisevin kannuksin hän astui kuorin läpi.

Hän nousi alttarin portaallekin ja kielsi Preussin kuninkaan nimessä,
ettei Jumalan sanaa saisi tässä huoneessa saarnata.

Saksalaiset sanat sähisivät kirkon halki. Sähisevä ääni tunkeutui joka
paikkaan, se tunkeutui kaikkiin sydämiin, missä hyviä tunteita vallitsi
ja myrkytti ne.

Pian sen jälkeen oli kirkko tyhjänä ja kirkko suljettiin.

Vapaaseurakunnan kirkot Bovlundissa ja Haderslevissä olivat useita
vuosia suljettuina.

Alemmat virkamiehet kielsivät eteläjuutilaisia käyttämästä niitä.

Eteläjuutilaiset valittivat heti, mutta asiaa viivytettiin.

Korkein tuomioistuin julisti tietysti, että kielto oli laiton, syystä
ettei asianomaisilla virkamiehillä ollut oikeutta sitä säätää.

Vapaaseurakunnat aikoivat silloin ruveta käyttämään kirkkojansa, mutta
sitten tuli toinen virkamies, joka taaskin antoi kiellon.

"Heitä oli kiusoitettava! Heitä oli kiusoitettava!" sanoivat
saksalaiset, ja sitten oli aloitettava taas alusta.

Kaksi kertaa kirkkoasia oli ollut esillä ylituomioistuimen edessä
Berlinissä, ja nyt kolmannella kerralla eteläjuutilaiset vihdoin saivat
luvan käyttää niitä kirkkoja, jotka he itse olivat rakentaneet omilla
varoillansa.

Yhdentenätoista päivänä toukokuuta 1900 kirkkoasia voitettiin!

Ja silloin levisi hiljainen riemu yli koko kovasti koetellun maan!

Karen, joka oli istutuspuuhassa puutarhassansa, ei voinut käsittää,
mitä kiireellistä asiaa rouva Grunnetilla ja rouva Borriksella saattoi
olla, kun he tulivat yhdessä melkein juoksujalkaa vainioiden poikki.

Puutarha-aidan yli hän saattoi nähdä heidän harsojensa ja huiviensa
liehuvan heidän ympärillään raikkaassa tuulenhengessä.

"Mitähän se lienee? Mitähän se lienee?" ajatteli Karen, laskiessaan
puutarhasakset käsistään ja mennessään heitä vastaan.

Kun he huomasivat hänet, niin he heiluttivat heti nenäliinojansa
hänelle osoitteeksi, että heillä oli hyviä sanomia.

Rouva Borris sai ensin henkeään vedetyksi ja nojautui aitausta vasten.

"Kirkkoasia on voitettu!" sanoi hän. "Voi Karen, siitä vasta on
lohdutusta ja iloa!"

"Niin, niin", vastasi Karen. "Kun jaksetaan vain kestää —!"

"Niin", puuttui rouva Grunnet puheesen. "Ei se koske ainoastaan
Bovlundia ja Haderslevia, vaan muitakin paikkakuntia, joissa myöskin
kirkkoja tulee rakennettavaksi. Minä näen jo toisiakin huippuja
kohoavan. Se voi meilläkin tapahtua."

"Tiedätkö sinä jotakin, äiti?" kysyi Karen.

"En", — vastasi rouva Grunnet vältellen, — "eihän täällä
Eteläjyllannissa koskaan voi tietää, mikä rajuilma on tulossa."

Ukkosen jyrinä tulikin pikemmin, kuin mitä olisi voinut aavistaa. Jo
neljän päivän kuluttua saivat he tietää, että heidänkin pitäjästään
hävitettäisiin tanskalainen jumalanpalvelus.

Itse asiassa heillä oli vain neljä kertaa vuodessa tanskalainen
jumalanpalvelus, mutta sekin oli poistettava.

Valdemar ei ollut niinä päivinä kotona, -hän oli lähtenyt pohjoiseen
päin Gustav Johansenin vaalikokoukseen toukokuun kuudentena päivänä
Kristiansfeldin seuduille, siihen merkilliseen kokoukseen, joka
saksalaisten ansiosta tuli kuuluisammaksi kuin mikään muu.

Ja koska Valdemar oli jo ruvennut saamaan johtajan aseman pitäjän
asukkaitten keskuudessa, niin he odottivat, kunnes hän palaisi kotiin.




12.


He seisoivat kaikki tanskalaisten kokoushuoneen "Frej'n" edustalla
Tyrstrupissa, eivätkä voineet päästä sisään.

Sinne oli keräytynyt kolmesataa henkeä, ja kaikki olivat preussilaisia
kansalaisia.

"Mikäs on esteenä?" kysyi Borris.

"Niin, kaikki ovet ovat lukossa", vastattiin siihen. "Ettekö näe?
Kaikilla ovilla koreilee nimismies Valentinerin virkasinetti."

Gustav Johansen ajoi herra Valentinerin luo.

"Koska minä preussilaisena valtiopäivämiehenä olen vuokrannut salin,
niin minä vaadin, että se myös avataan."

"Ei, minä en avaa sitä."

Ja silleen se jäi.

Sitten lähdettiin ajaen, jalkaisin ja polkupyörillä herra Finnemannin
talolle Taarningiin, mutta sielläkään ei saatu kokousta pitää.

Santarmit tulivat sanomaan, että huoneustot siellä eivät olleet
'määräyksenmukaiset'. "Suuresta salista puuttui hätäovi."

Ja kun vihdoin Haderslevista saapui itse santarmipäällikkö, niin hän
hajoitti kokouksen ja käski jokaisen heti lähtemään Taarningista.

Muuta neuvoa ei sitten ollut, kuin että vaalimiesten ja
valtiopäivämiehen oli pakko lähteä läheisen rajan toiselle puolelle
Frederikshojin krouviin kuningaskuntaan.

Se oli varsin omituinen meno.

Valdemar ja muutamat muut kiiruhtivat edeltäpäin polkupyörillä, ja
nostivat tervetuliaisiksi Danebroglipun liehumaan.

"Täältä tulee kokonainen siirtolaisjoukko", sanoivat he nauraen.
"Meidät on potkittu pois Eteläjyllannista."

Huone oli ahdinkoon asti täynnä ja tunnelma, joka kohosi myrskyisenä
Gustav Johansenia kohtaan, oli voimakas ja valtava — hän tuskin sai
sananvuoroa.

Mutta vaikka he olivat päässeet tyyssijaan Tanskan puolelle, niin
ei Gustav Johansen sallinut sittenkään, että he olisivat sanoneet
tai laulaneet mitään sellaista, jota ei olisi voitu sanoa tai laulaa
rajapyykkien eteläpuolellakin.

"No, oletko kuullut, että tekin kadotatte nyt tanskalaisen
jumalanpalveluksenne?" sanoi Eskild yhteisen aterian jälkeen.

"Mitä ihmettä?" kysyi Valdemar.

"Niin, Jens Stiger Vigumista sen kertoi. Mutta nythän voit matkustaa
kotiin ja ottaa asiasta selkoa."

"Niin, sittenpä lähdenkin matkaan!" sanoi Borris.

Ja hän läksi, mutta mitä lähemmäksi hän tuli kotiansa, sitä enemmän
väkeä hän näki koossa keskustelemassa talojen edustalla, ja sitä
useampia työmiehiä, jotka heittivät työkalut käsistään ja kiiruhtivat
pelloiltaan tielle, saadakseen tarkempia tietoja ohikulkevilta.

Joka paikassa minne hän tuli, vallitsi suuri mielten kiihko.

"Mikä on hätänä?" kysyi Valdemar levollisesti ja pidätti kiihkeää
hevostansa. "Antakaas kuulla."

"Niin, sellaista se on", vastasi Madsen, joka tuli Frandsenin krouvilta
ja nojasi käsivartensa hevosen selkään. "Nyt he aikovat karkoittaa
tanskan kielen kokonaan kirkostamme, ikäänkuin nuo neljä poloista
kertaa vuodessa olisivat liikaa. Kirkkoraati panee vastaan, mutta mitä
se hyödyttää?"

"Ei se paljon auta", sanoi Valdemar.

"Ensiksi saamme valittaa rovastille, ja se on turhaa! Sitten valitamme
konsistoorille ja kenraalisuperintendentille, — eikä sekään auta!"

Valdemar ajoi rivakasti eteenpäin ja näki äkkiä Karenin seisovan
kummullansa, ikäänkuin hän olisi odottanut jotakuta, ja varjostavan
kädellä silmiään auringolta.

Hän tähysteli Højemarkeen päin.

Valdemar tunsi pistoksen sydämessään ja hän vetäisi ohjaksia.

"Anna olla! Anna olla!" mutisi hän itseksensä.

"Oletko kuullut?" huudahti rouva Borris, joka juoksi portaita alas
häntä vastaan.

Valdemar hypähti alas vaunuista ja heitti ohjakset rengille.

"Kyllä, kyllä! Meidän rahamme ovat hyvään tarpeesen. Kyllä niitä nyt
tarvitaan!"

Valdemar suori itseään ja ojensi käsivarsiaan koetellakseen voimiaan.
"Meidän täytyy mitä pikemmin saada sotakassamme täyteen. On jo aika,
on jo aika! Nyt kerätään rahoja Aabenraassa vapaaseurakunnan kirkkoa
varten, ja Sundevedissä kerätään myöskin. Meidänkin pitää ruveta
keräämään."

Ja rinnan äitinsä kanssa hän nousi portaita ylös. Valdemar kietoi
käsivartensa hänen uumillensa.

"Paha voi kääntyä hyväksi", vakuutti Valdemar. "Ole levollinen äiti.
Meidän täytyy kestää kaikki levollisesti."

Kun Borris pari päivää myöhemmin seisoi lähetystön puheenjohtajana
rovastin kanssa vastatusten, niin hän sanoi:

"Preussilaisten viranomaisten pitäisi toki ajatella, että me,
eteläjuutilaiset, olemme vapaana syntynyt kansa, jolla on voimakas
oikeudentajunta ja itsetunto."

"Das mag wohl sein" [Voihan tuo olla], huudahti rovasti kiivaasti,
"aber wir wollen es knechten!" [Mutta me tahdomme musertaa sen.]

Veri kuohui Borriksessa ja hänen kätensä puristautuivat nyrkkiin hänen
kuullessaan tämän epäkristillisen väitteen papin suusta.

Mutta hän hillitsi itseään sittenkin ja vastasi niin täydellisellä
tyyneydellä, että rovastin suorastaan täytyi räpäyttää silmiään
kohdatessaan itseensä suunnatun, lujan katseen.

"Minä uudistan vain: preussilainen hallitus menettelee epäviisaasti.
Olettehan itsekin sen huomannut. Jos karkoitatte meidän äidinkielemme
monen vuosisadan vanhoista kirkoistamme, niin te pakoitatte meitä
rakentamaan vapaakirkkoja, samoin kuin te pakoitatte meitä rakentamaan
kokoushuoneita. Hallitus on itse syypää siihen, että saksalaiset papit
saarnaavat tyhjille penkeille. Sellaista varoitusta ei pitäisi jättää
huomioon ottamatta."

Audiensi oli lopussa ja rovasti kumarsi. Mutta nähdessään Borriksen
astuvan lähetystön etunenässä kadun poikki, hän polki lattiaan.

"Der Kerl hat einen stolzen Kopf! Schade! Schade! Das haben ja alle die
Schleswiger!" [Mies on ylpeäluontoinen. Sääli. Sääli. Sitähän kaikki
slesvigiläiset ovat.]




13.


Satamassa olevat puulastilaivat olivat liputetut mastonhuipusta
kannelle saakka juhannuksen valoisien öiden kunniaksi.

Mutta Klaus oli taaskin valmis ennustelemaan.

"Kun kanat syövät heiniä, niin nousee myrsky."

"Minun mielestäni, Klaus, sinun olisi pitänyt ruveta ilmanennustajaksi,
sillä siinä toimessa sinä varmaan olisit jotakin ansainnut", arveli
Bodil ja läksi ulos tyyneen juhannusiltaan poimiakseen vanhaan tapaan
”juhannuskaalia.

Sitä on poimittava auringon laskun jälkeen ja istutettava seinän
viereen — kaalintaimi kutakin talon henkeä kohti. Se, jonka kaali
kasvaa, elää seuraavaan juhannukseen, kenen kuihtuu, hän kuolee.

Bodil ei sitä tietysti uskonut, mutta se kuului nyt kerran asiaan. Se
oli vanha tapa, joka kuitenkin on yhä enemmän häviämässä.

Sittenkin hän riemuitsi jälkeenpäin nähdessään, että sekä hänen että
Klausin kaali kasvoi.

Kun aurinko juhannusiltana vajosi lakeuden viimeistä äärtä kohti, niin
Karen istui kummullansa antaen katseensa kulkea yli laajan kentän
ja jänönpoikaset, jotka olivat taivuttaneet pitkät korvansa alas
selkäänsä, kiitivät vakoja myöten kesantopellolla.

Tuollaista auringon valaisemaa lakeutta on yhtä ihana katsella kuin
merta.

Vaikka tietääkin, että jossakin on raja, niin sitä ei sittenkään voi
nähdä, ja sen vuoksi se tekee äärettömyyden vaikutuksen.

Ajatus voi vapaasti liikkua aivan kuin villihevonen arolla.

Kun iltatuulen henkäys käy äänettömästi yli luonnon, vilja aaltoilee
ja puunlatvat taipuvat lehahdellen, aivan kuin pitkät, pehmeät
hyökyaallot, niin silloin se muistuttaa vieläkin enemmän merta, jonka
heikko tuulenhenki saa liikkeelle.

Karen saattoi niin hyvin käsittää, mitä hän kerran oli lukenut,
nimittäin että synnynnäiset asukkaat Borneon saarella eivät voineet
hengittää, kun vuoret olivat liian korkeat.

"Jumala tiesi", ajatteli hän, "miksi niin monet eivät huomaa, että
lakeuskin tai rannikko vei olla suurenmoinen, kun monet kädet
uskollisesti työtä tehden ovat sen raataneet ja kun se huojuu Luojan
siunauksen alla? Mutta sitä vastoin kun se on villinä, viljelemättömänä
arona ja ranta kivikkona, karuna ja hedelmättömänä? Miksi sitä silloin
sanotaan suurenmoiseksi? Onhan merikin yhtä villi ja voimakas,
lyököön sen aallot kiviä tai hiekkasärkkiä tai multamaita vasten, ja
suurenmoisin sentään kaikesta se voitto, jonka ihminen saavuttaa raa'an
luonnon yli. Lannistaisivathan he sittenkin maan valtansa alle."

Karenin miettivässä ja aprikoitsevassa mielessä heräsi himmeä käsitys
siitä, mitä viljelys merkitsi — myös henkisessä merkityksessä. Ei
epäluonnollinen liikaviljelys, joka samoinkuin muinoinen ranskalainen
puutarhataide hävittää luonnon, vaan se sivistys, joka hallitsee ja
jalostaa sitä.

Jotkut saavat heinäkuumetta kun pyörtänäluste levittää pölyä, toiset
jälleen saavat nuhaa rukiin heilimöimisestä.

Ja nyt ruis heilimöi.

Olisi voinut luulla, että tuuli tai aurinko olisi antanut merkin, sillä
äkkiä tiheä, kullanpunertava pilvi kiiti ruispellon yli. Iltatuuli
puhalsi miljaardeja hedelmöiviä itiöitä, jotka pölähtivät tähistä
sikiämiin.

Itiöpilvi laskeutui alas, mutta äkkiä se taas kohosi ja pölähti taaskin
niin tiheänä, että se esti Karenia näkemästä mitään.

Kun se jälleen oli laskeutunut, niin aurinko oli jo mennyt mailleen
ja Karen jäi istumaan paikoillensa, kesäyön levittäessä läpinäkyvän
harsonsa vesille ja maille.

Hän ei voinut nukkua. Huomattuansa ettei Valdemar voinut sietää Kaita,
ja että oli parasta pitää häntä poissa tieltä, oli hän useamman kerran
tullut ajatelleeksi äitinä olemisen merkitystä ja omia äidintunteitansa.

Olihan hän aina kuullut puhuttavan, että nuori tyttö halusi tulla
äidiksi, että hän aavisti tätä pyhää salaperäisyyttä, lyhyesti: että
nainen rakasti lasta ennenkuin se oli syntynyt, ihaili sitä, eli sen
kanssa yhdessä sen vielä levätessä hänen sydämensä alla ja että hän
tunsi onnenhurmausta, kun hän vihdoin piteli sitä sylissänsä.

Mutta eikö sitä sanota vain sen vuoksi, että vanhan juutalaisen
määräyksen mukaan nainen tulee autuaaksi ainoastaan lapsen
synnyttämisen kautta?

Miksi ei puhuta isän vaistosta yhtä hyvin kuin äidin vaistosta?

Naisilla ja eläimilläkö vain on vaisto? Eivätkö miehet itse ole sitä
keksineet, jotta me olisimme heitä halvemmat?

Jos mies ymmärtää ihmisen sielun vaihteluja, niin se tietysti on
ihmistuntemusta, mutta jos nainen sitä tekee, niin on se vain
vaistomaista.

Niin, kyllä hän silloin ja tällöin oli kuullut sellaista sanottavan!

Tai sitten naiset ovat hyvin erilaisia, niin etteivät he vähintäkään
ole toistensa kaltaisia.

Ehkäpä hänellä ei ollut yhtä kehittynyttä tunne-elämää kuin monella
muulla, olihan sekin mahdollista! Hän oli vain käytännöllinen ihminen.
Mutta hän ei ollut tuntenut mitään senkaltaista.

Hän ajatteli menneitä aikoja ja eli ne uudestaan mielessänsä. Ei,
nuorena tyttönä hän ei ollut kaihonnut mitään sellaista. Hänen
mielestään siinä oli jotakin epäpuhdasta.

Mitä oli rakkaus? Oliko se vain vietti, jonka tuli enentää sukua? Ei,
ei mitenkään! Se olisi sen halventamista, sillä eläimelläkin oli sama
vietti. Se, joka vain siihen tyytyy, ei tiedä mitä rakkaus on, ja
vain halventaa sitä. Mutta mitä se sitten oli? Niin, ajatteli Karen
edelleen, se on kaihoa ja halua päästä henkisesti ja ruumiillisesti
yhdeksi sen kanssa, jonka sielua ja ruumista rakastaa.

Kuinka siveellisiksi ja puhtaiksi ihmiset tulisivat, jos he kaikki
tuntisivat tällä tavalla! Sillä jos tahtoo henkisesti yhtyä jonkun
kanssa, niin kylläpä sitä silloin varoo, kelle ihmiselle antautuu, eikä
sitä silloin myöskään puolustaisi uskottomuutta, sanomalla sitä "vain
mielenhuumaukseksi." Ja kuinka yksin ja hyljättynä sitä kulkeekaan, kun
sielu ei ole kokonaan mukana!

Niin, kaikkea tätä tämä pilalle mennyt avioliitto oli opettanut
hänelle. Ja kuinka monta miljoonaa sellaista avioliittoa olikaan
maailmassa, ja kuinka sitä täytyi koettaa kaikin voimin pelastaa
haaksirikosta sitä mitä pelastettavissa oli!

Jos naiselle ei muu ollut tärkeätä kuin äidiksi tuleminen, niin
olisihan silloin yhdentekevää, kuka mies oli, sillä mieshän joutuisi
silloin toiseen sijaan.

Sittenkin kun hän oli joutunut kihloihin ja naimisiin, ei hän koskaan
ollut ajatellut lasta, - hän ei tehnyt itseään paremmaksi kuin mitä hän
oli, — ja tietäessään että se tapahtuisi, että hän tulisi äidiksi, ei
hän ollut tuntenut mitään erityistä iloa eikä liikutusta.

Hänestä se pikemmin oli vain hänen kohtalonsa; se oli sallittua. Mutta
luultavasti hän olisi tuntenut toisin, jos hän olisi ollut rakastunut
mieheensä. Sitä pahempi — silloin hän ei sitä enää ollut, ja sen vuoksi
lapsikaan ei voinut olla hänelle mikään rakkaudenlahja.

Eikä hänellä ollut aikaa ajatella syntymätöntä lasta, sillä hänellä oli
kylliksi työtä hoitaessaan taloa. Hänellä oli kädet täynnä työtä, eikä
pienokaisen vaatteiden valmistus tuottanut hänelle iloa eikä riemua, se
oli vain velvollisuus, joka oli omantunnonmukaisesti suoritettava.

Kun Kai sitten oli syntynyt ja hän kuuli hänen ensimäisen huutonsa,
niin ottiko hän hänet ihastuksen ja riemun valtaamana syliinsä?

Ei, jos hän tahtoi olla rehellinen, ja siitähän tässä nyt oli kysymys,
niin ei hän voinut sitä lainkaan sillä tavalla muistaa.

Hän oli ensin tuntenut sanomatonta vapautusta, kun tuskat lakkasivat,
ja kiitollisuutta sen johdosta, että tämä elontaistelu oli loppunut, ja
sitten kun hän ensi kerran katsoi lapsensa kasvoihin, niin hän teki sen
jonkunmoisella nuorekkaalla uteliaisuudella, aivan kuin johonkin outoon
ja arvoituksentapaiseen, jota hänen nyt tuli oppia tuntemaan.

Vasta jokapäiväisten velvollisuuksien kerällä, kun pienokainen
avuttomuudessansa riippui niin kokonaan hänen huolenpidostaan ja
suojastaan, heräsi äidinrakkaus hänessä ja tämä tunne kasvoi päivä
päivältä ja liittyi kokonaan hänen omaan elämäänsä, kunnes se tuli yhtä
kuolemattomaksi kuin hän itsekin, suuremmaksi häntä itseänsä.

Mutta se oli hiipinyt hänen sydämeensä vähitellen, se ei kuulunut
itsestään hänen luonteesensa, eikä ollut mitään itsestään selvää.

Vasta sitten hän tunsi, että poika oli hänen omaa lihaansa ja vertansa,
ja iloitsi siitä, kun hän näki kuinka suuresti lapsi sekä mieleltään
että ulkomuodoltaan oli hänen itsensä ja Esbenin kaltainen, kun hän
huomasi, että poika oli tanskalainen, samoin kuin hän itsekin, eikä
saksalainen, niinkuin lapsen isä.

Ja kun häntä kohtasi se kova koettelemus, että joku teki vääryyttä
hänen lapsellensa, — ja se oli suuri vääryys, — niin silloin hän ensi
sijassa oli äiti, ei mitään muuta kuin äiti, vaikkapa se mies, jota hän
rakasti, olisikin tämän vääryyden tehnyt.

Siten nuo kaksi, Valdemar ja Karen, ajattelivat itseksensä. He olivat
liian arat ilmaistaksensa ajatuksiansa toisillensa.

Siten he koettivat itsekseen ajatellen päästä selvyyteen ja selvittää
kareja hiljaisuudessa niin hyvin kuin he saattoivat. Se oli salaisuus
heidän ja Jumalan välillä, eikä se liikuttanut ketään muuta ihmistä.




14.


Sekä Karen että Klaus olivat hyvin mielissään siitä pienestä,
reippaasta ja luotettavasta apulaisesta, jonka he taas tänä vuonna
olivat saaneet.

Preussilaiset olivat toista mieltä, sillä he arvelivat, ettei Ebbe
Keldetin olo talossa kauan kestäisi.

"On tullut haaste nimismiehen luo", ilmoitti Klaus, vilkuttaen silmiään.

Klaus ymmärsi sen tarkoittavan Ebbeä. Karen ei sanonut mitään, mutta
tultuaan nimismiehen luo, hän kysyi levollisesti:

"Mikä tarkoitus on sillä haasteella, jonka minä sain tänään?"

"Te otta työhön Ebbe Keldet, vanha postikuljettaja, Svend Keldetin
poika, joka olla koulupakko?"

Karen myönsi.

"Hyvä on. Minä anta te lupa pitä poika."

"Minulla on siihen oikeus, herra nimismies. Minun ei tarvitse pyytää
lupaa."

"Minä sano: hyvä on, te saada lupa pitä poika, mutta minä anna yksi
ehto."

Nimismies rutisti kädessään lehteä.

"Ja mikä se on, herra nimismies?"

"Että te sano ylös ensi kvartali 'Hejmdal' lehti ja abonnera sen sija
tämä lehti päälle."

Nimismies levitti sanomalehden Karenin eteen, jotta sen suurilla
kirjaimilla painettu otsikko oikein pistäisi hänen silmiinsä.

Siinä seisoi: "Danevirke." Karen säpsähti. Hän olisi voinut repiä
lehden nimismiehen kädestä.

Nimismies katsahti häneen salaisesti hymyillen, mutta hänen silmänsä
olivat äkäiset.

"Tämä olla hyvä lehti, oikea lehti sellaiselle Danskan naiselle kuin te
olla. Mitä te muuta tahdo, kuin mitä olla tässä? Kaikki Copenhagenin
uutiset. Ja se olla halpa, oikein halpa, ja se olla niin danskalainen,
niin danskalainen! Mitä te muuta tahdo?"

Jos nimismies olisi ollut huutokaupan pitäjä, niin hän ei olisi
paremmin voinut suosittaa tavaroitansa.

Kun Karen tuli kotiin, niin hän otti vertavuotavin sydämin pojan
puheillensa.

"Sinä saat mennä, pikku Ebbe", sanoi hän. "Nimismies ei salli sinun
olla täällä."

"Sepä oli somaa", vastasi Ebbe, repien kiharaa tukkaansa ja läksi
kokoomaan tavaroitaan myttyyn.

Sitten hän sai hyvän aterian ja sekä Karen että Kai katselivat häntä
surumielin.

Ebbe vilkutti silmiään ja pyyhki niitä kätensä selällä, ja sitten hän
kiitti ruuasta ja omasta puolestansa.

Kun hän läksi, niin hän katsoi pitkään taaksensa, niinkuin hän ei
sittenkään olisi tahtonut lähteä.

Mutta seuraavana aamuna hän tuli takaisin aivan hengästyneenä, pieni
vankka ruumis kiireestä kantapäähän asti täynnä velvollisuuden tunnetta
ja palvelusintoa, saadakseen suorittaa totuttua työtänsä.

"Sinäkös se olet?" kysyi Klaus. "Niin, minä se tässä olen. Isä suuttui.
Isä sanoo, että hänellä itsellään on valta määrätä minusta. Jos hän
sanoo: mene! niin minä menen, ja jos hän sanoo: tule! niin minä tulen.
Siihen preussilaisilla ei ole mitään sanomista. Niin isä sanoi!"

"Se on oikein!" sanoi Klaus. "No, no, lähdetään sitten yhtenä, pikku
Ebbe!"

Ja sitten Klaus kertoi Karenille, että samoin oli vastikään käynyt
Sten Martensille. Hänenkin olisi pitänyt tilata "Danevirke" lehteä ja
vielä lisäksi erota kaikista kansallisista yhdistyksistä. Mutta siinäpä
nimismies oikeaan osasi, sillä pojan isä itse oli itäpreussilainen, ja
itäpreussilainen suuttui silmittömästi, kun nimismies tahtoi sekaantua
hänen vanhemmanoikeuteensa.

"Ja se on aivan oikein. Antakaa vain saksalaisten itsensä maistella
mehua, niin saisimmepa kuulla!"

Viikko kului ja santarmi tuli taaskin vetäen taskustaan "Danevirken",
ja Ebben täytyi jälleen lähteä talosta.

Seuraavana päivänä poika tuli taas takaisin.

"Kas vain!" sanoi Klaus. "Hän tulee aikaa myöten aivan villakoiran
näköiseksi, samoin kuin hänen isänsäkin, kun Hänelle parta ensin
kasvaa. Hän on yhtä innokas toimessaan ja yhtä kepeäjalkainen."

Mutta yhtä järkähtämättömän varmaan tuli santarmikin takaisin
"Danevirke"-lehtineen ja kolmannen kerran oli Ebben lähdettävä kotiin.

Seuraavana aamuna kuuli Bodil ja Klaus liikettä ja nopeaa hengitystä,
ikäänkuin joku olisi kiireesti juossut.

"Kuka se voi olla?" kysyi Bodil ihmeissänsä.

"Tietysti Ebbe", sanoi Klaus.

Niin, Ebbe se aivan oikein olikin, ja hän oli oikein juhlallisessa
mielentilassa, sillä hän hyvin tiesi tulleensa tärkeäksi henkilöksi.

"No, sinäkö siinä taas olet? Niin, sinusta he eivät niin helposti
urakkaa saa. Tässä pojassa vasta on ydintä!"

Ja Klaus hieroi tyytyväisenä käsiään.

Mutta Ebbelle tehtiin tervetuliaisiksi taaskin täyttä kunniaa.

Kai huusi ilosta ja koko talonväki, Karen etunenässä, tulivat häntä
vastaan.

"Sikokuningaskin" heitti liean käsistään ja juoksi häntä vastaan.

"Minun pitäisi jäädä sinne missä olin", selitti Ebbe, "eikä teidän
pitäisi huolia yhtään mistään, mutta minun pitäisi vain täyttää
velvollisuuteni. Niin isä sanoi!"

Preussilaiset viranomaiset väsyivät vihdoin Ebbeen ja antoivat hänen
jäädä paikoilleen.

Eräänä päivänä oli eläinnäyttely, ja lähitienoon maanmiehet
olivat kutsuneet kaikki osanottajat sekä kuningaskunnasta että
Eteläjyllannista ajoretkelle.

Matkalla oli kuljettava sen kylän läpi, joka oli lähinnä Højemarkea ja
eräs nuoremmista talonomistajista sanoi:

"Kunpa silloin saisi Danebroglipun liehumaan joka ainoan talon katolle!"

"Kyllä minä siitä pidän huolta", huudahti Madsen, sillä se oli jotakin
aivan häntä varten.

"Mutta Madsen, miten sinä sen asian järjestät, joutumatta itse pulaan?"
kysyi Valdemar.

"Niin, sen voit jättää minun huolekseni", sanoi Madsen.

Hän oli aina varma asiastansa.

Tämä suuri päivä koitti ja Karen näki koko vaunujonon kummultansa.

Kun se oli kulkenut ohi, niin sitä seurasi vielä viimeisissä vaunuissa
neljä santarmia, joiden oli määrä pitää silmällä, että kaikki kävisi
hyvässä järjestyksessä.

Mutta näiden vaunujen edellä olivat tyhjät vaunut, joita Madsen ajoi.

Madsen vilkaisi Kareniin, mutta Karen ei voinut sittenkään käsittää
mikä niitä vaunuja vaivasi, sillä ne vierivät ojanreunalta toiselle ja
näyttivät niin ihmeen epäilyttäviltä.

Karen kohosi penkiltänsä.

Mutta mikä Madseniin meni? Joko hän oli humalassa tai hullu, tai — sinä
hyvä Jumala!

"Madsen, varokaa! Muuten kaadutte ojaan!" olisi Karen tahtonut huutaa,
mutta Madsen ajoi syrjään.

Hän pysähtyi äkkiä, niin että vaunut kääntyivät poikittain tielle ja
salpasivat eteenpäin pääsyn, ja sitten hän asettui nukkumaan vaunujen
pohjalle.

Madsen nukkui vanhurskauden unta.

Samassa hetkessä kohosi Danebroglippu joka ainoan tangon päähän, joita
kylässä oli ja vaunu jono kiiti hyvää kyytiä eteenpäin antaen Madsenin
nukkua teloillansa.

Riemuitsevia eläköönhuutoja kajahteli ja kaikki lapset seisoivat ovilla
ja liehuttivat pieniä Danebroglippuja.

Sillä välin Madsen yhä nukkui, eivätkä santarmit päässeet minnekään.
Kesti hyvän aikaa ennenkuin he saivat Madsenin hereille, ja kun he
vihdoin saapuivat kylään, niin ei siellä tietenkään ollut ainoatakaan
Danebroglippua näkyvissä.

Kadonneet kaikki ikäänkuin hetkellinen, mutta ihana näky!

Juhlassa jälestäpäin kohotettiin Madsenille myrskyävä eläköönhuuto.

"Sillä", sanoi vanha Frandsen, "hän oli kuitenkin yleisen hyvän vuoksi
uhrannut hyvän nimensä ja raittiin miehen maineensa."

Eräs järkevä ja vakava mies Pohjoisjyllannista, joka oli mukana
ajoretkellä, sanoi:

"Madsenin ei olisi pitänyt sitä tehdä. Se on vain lapsen leikkiä.
Ei koskaan pidä kostaa. Madsenin olisi pitänyt seisoa sellaisen
yläpuolella."

"Pitäisi sitten sanoa koirallekin, jota kiusataan ja rääkätään, että
sen pitää olla siivolla eikä murista pahantekijälle", mutisi Madsen.
"Sillä syy on tietysti koiran eikä pahantekijän."

"Minä puolustan Madsenia", sanoi Borris järkevälle miehelle.
"Eihän siitä ollut vahinkoa ristinsielullekaan, mutta monta se on
ilahduttanut. Koettaisittepa itse, te jotka viisastelette, kuukauden
tai pari. Ei voi ymmärtää mitä vääryys on, ennenkuin on sitä koettanut."

Valdemar kääntyi äkkiä miehen puoleen.

"Kuulkaa! Minäpä kerron teille jotakin! Kaarle Kustaan aikana oli myös
muutamia järkeviä tanskalaisia, jotka olivat siksi hyväntahtoisia
tai puoleksi mielettömiä, että he puolustivat väkivallantekijää,
ja sanoivat, että tanskalaiset itse olivat syypäät, koska he
salaviekkaudessaan olivat ärsyttäneet häntä. Kun herttainen Kaarle
Kustaa ahdisti Tanskaa, niin hän oikeudenmukaisesti vain torjui
väkivaltaa. Niin, sitä he sanoivat, mutta se oli valetta! Historia
voi sen todistaa. Ja kuudenkymmenenneljän jälkeen ovat ehkä jotkut
sanoneet samaa ja puolustaneet Bismarckia. Mutta se on valetta! Meillä
on historiallisia todisteita, että hän aikoja sitten oli tehnyt
kaikki suunnitelmat ja että hän sanoi: 'Me tiedämme, ettei meillä ole
oikeutta, mutta meillä on valta, ja me käytämme sitä!' Ja nyt arvelevat
jotkut teistä, että syy on meissä itsessämme. Mutta sekin on valetta!
Nyt te sen tiedätte!"

Pian kaikki osanottajat istuivat mukavasti juhla-aterian ääressä
suuressa, valkoisessa teltassa, joka oli koristettu kukilla ja
pyökinlehdillä.

Siellä pidettiin monta puhetta, siellä naurettiin ja laulettiin
sydämenpohjasta, mutta preussilainen santarmi vetelehti ulkopuolella ja
kadehti tanskalaisten hyvää tuulta.

Mitäpä hän nyt keksisi pilataksensa tätä juhlailoa?

Aterian jälkeen teltta tyhjennettiin. Oli jo myöhäistä. Pimeys
laskeutui maahan ja tilapäiset lamput sytytettiin.

Tanssi alkoi ja Madsen johti tanssia, mutta kesäyön hämäryys pimeni
pimenemistään ja lamput paloivat yhä kirkkaampina teltassa.

Mutta nyt santarmi oli keksinyt keinon ja hänelle tuli äkkiä hyvin
kiire.

Madsen pysähtyi kesken polkkaa.

"Mitä tämä merkitsee?" huusi hän. "Tuhat tulimmaista! Nyt hän sammuttaa
lamput!"

Samassa he seisoivat kaikki pilkkosen pimeässä ja täydellinen
hiljaisuus vallitsi.

"Sie waren brandfarlige" [Ne olivat tulenarkoja], kuului santarmin ääni
heidän keskuudestaan.

Ensin huudettiin, sitten naurettiin riemullisesti. Madsen ei ollut
hidas liikkeissään.

"Esille tulitikut!" käski hän.

Teltan ulkopuolella oli koko vallitus vaunuja ja pyöriä. Äkkiä kaikki
vaunu- ja polkupyörälyhdyt olivat sytytetyt ja ne muodostivat loistavan
seppeleen teltan ympärillä, ne tuikkivat kuin kiiltomadot pimeässä, ja
lyhtyjen valossa tanssi jatkui aamuvalkeamaan asti.

"Kävipä se mainiosti, sillä kaikki itikat ja kärpäset pysyivät
ulkopuolella. Paljon kiitoksia", sanoi Madsen.

Mutta santarmi kääntyi häneen selin ja oli vimmoissaan.




15.


Heinäkuun viidentenäkolmatta päivänä, Istedin[12] päivänä läksi Karen
Aabenraahon ja sieltä laivalla Sonderborgiin, jossa hänen oli määrä
vierailla sukulaisten luona pari päivää.

Ensi kertaa hän oli näin kauan poissa, mutta hänellä oli Kai mukanansa,
ja Klaus ja Bodil olivat kotona, jotta kaikki kävi hyvin.

Pikku- ja latinakoulun oppilaiden koulusoittokunta harjoitti ulkona
taivasalla ja soitti korviasärkevästi torvilla ja rummuilla:
"Schleswig-Holstein meerumschlungen" ja "Olen preussilainen!"

"Nyt ne soittivat väärin", sanoi Kai, jolla oli hyvä korva. "Äiti,
kuuluu aivan siltä kun kissat kotona naukuvat ja lehmät ammuvat."

Kun he läksivät laivalla Aabenraasta, niin Karen ihmetteli, miten sinne
oli keräytynyt niin paljon ihmisiä, ja yhä uusia tuli alas satamaan.

Kai katseli uteliaana ja suu selällään kaikkia niitä laivoja, jotka
olivat hänen ympärillään. Siellä oli paljo enemmän laivoja kuin
tavallisesti.

"Kas, kas!" huusi hän äkkiä. "Tuossa on meidän lippumme! Äiti, meidän
lippumme liehuu!"

Karen koetti saada häntä vaikenemaan ja katseli mastonhuippuja, ja
hänen sydämensä sykki ilosta hänen rinnassansa, sillä nyt hän keksi,
minne kaikkien katseet satamassa olivat suunnatut, ja miksi melkein
kaikki ihmiset olivat keräytyneet paikalle.

Se oli Danebroglippu, Danebrog taivasalla, joka liehui Jumalan
tuulessa, liehui itse Isted-päivän kunniaksi kolmessa laivassa, jotka
lepäsivät satamassa.

"Nuo laivat ovat kuningaskunnasta", sanoi joku, joka oli läsnä.

Karen kertoi sen heti Kaille, joka seurasi toisten puhetta niin pieni
kuin hän olikin.

"Jos seisoisit jonkun noiden laivojen kannella, niin olisit Tanskassa",
jatkoi Karen, "eikä siellä Saksan keisari eikä saksalainen santarmi
uskalla koskea Danebroglippuun."

Karen pani vaistomaisesti kätensä kunnioittavasti ristiin.

Sillä välin he kulkea tupruttivat hymyilevästä Aabenraavuonosta
ulommalle. He poikkesivat Eliselundiin ja Varnaesiin ja kääntyivät
vihdoin Alsin lahteen.

Kaikkialta tuli vaaleita, juhlapukuisia ihmisiä, jotka täyttivät laivan
kannen ahdinkoon asti.

Kaikkien näiden matkustajien joukossa herätti Karenin huomiota
varsinkin eräs yksinäinen olento, vanhemmanpuolinen, surupukuinen
nainen, jonka kasvoissa oli niin haikea ilme, että Karenin sydäntä
kirveli katsellessansa häntä, varsinkin kun kaikki muut olivat niin
iloisia ja tyytyväisiä.

Hän ei puhutellut ketään, eikä kukaan puhutellut häntä. Hän astui
laivan toiselta laidalta toiselle, voidakseen pitää silmällä
kumpaistakin rantaa.

Hänellä oli kartta kädessään, jota hän lakkaamatta tutki. Olisi voinut
luulla hänen pelkäävän, ettei hän ollut aivan varma asiastansa, ja
samalla hän otti nenäliinan esille ja pyyhki silmiänsä.

Näytti siltä kuin hän olisi seurannut jotakuta rakasta omaista hautaan,
ja Karen tuli vaistomaisesti niin omituisen mielialan valtaan. Hänestä
tuntui kuin hän olisi ollut mukana hautajaisissa.

Kun he kulkivat Sottrupin metsän ohi Sundevedin puolelta ja Arnkilsøren
sivuitse Alsin pohjoispuolelta, niin Karen ja hänen naapurinsa
keskustelivat hiljaisesti näiden onnettomien ja kohtaloa ratkaisevien
päivien tapahtumista.

Karenin naapurilla oli tarkka tieto asiasta. Hän selitti ja viittasi
milloin Sottrupiin, milloin Arnkilsoreen.

Tällä välin huomasi Karen, että surupukuinen nainen alituisesti
pysytteli heidän läheisyydessään, niin, jopa seurasi heitä ja kuunteli
koko sielullansa.

Äkkiä hän sanoi hiljaa kööpenhaminalaismurteella:

"Oi, sallikaa minun hiukan puhua teidän kanssanne! Minä kuulen, että te
puhutte tanskaa."

Karen katsoi hämmästyneenä häneen ja tuli ajatelleeksi lasta, joka on
joutunut vieraitten ihmisten pariin ja joka purskahtaa itkuun, kun se
odottamatta kohtaa jonkun kotolaisen.

"Me puhumme täällä kaikki tanskaa", vastasi Karen. "Vieraat vain
puhuvat saksaa."

"Todellako? Oi, Jumala teitä siitä siunatkoon!"

"Siitä teidän ei tarvitse kiittää meitä, sillä me olemme tanskalaisia."

Karenin hämmästys eneni.

"Minä mielestäni olen kuullut ainoastaan saksaa, tultuani tänne",
mutisi surupukuinen nainen puolustuksekseen.

"Missä te sitten olette ollut?"

"Minä tulin suoraan rautateitse Koldingista ja matkustan huomenna
takaisin laivalla Sonderborgista."

"No, sitten te olette puhunut ainoastaan saksalaisen tulli- ja
rautatiehenkilökunnan kanssa, mutta ei teidän olisi tarvinnut
heillekään puhua saksaa", sanoi Karen, "jos ei teillä itsellänne ole
siitä huvia."

Äkkiä hän kääntyi naisen puoleen ja kysyi melkein vastahakoisesti:

"Miksi te tulitte tänne? Koska te lähdette täältä jo huomenna, niin
miksi te lainkaan tulitte tänne?"

Nainen katsoi häneen itkettyneet silmät kyynelten vallassa.

"Minun mieheni kaatui Arnkilsøressä", kertoi hän surullisella
äänellänsä. "Ja minä tahdoin vain kerran vielä ennen kuolemaani nähdä
sitä paikkaa, missä hän kaatui, ja hänen hautaansa."

"Ja te ette ole nähnyt sitä ennen?"

"En — en ole voinut."

Hän löi tuskissaan kätensä yhteen.

"Oi, hän oli niin nuori, niin kaunis, täydessä miehuudenvoimassansa, ja
me olimme olleet vain seitsemän kuukautta naimisissa, ja nyt minä olen
viidenseitsemättä vuotias!"

Sitten hän lisäsi hiljaa:

"Ja minusta tuntuu, että nyt vasta olen oikein saattanut hänet hautaan."

He olivat molemmat ääneti.

"Äkkiä Karen, joka tunsi jonkunmoista vastenmielisyyttä naista kohtaan,
huudahti:

"Niin, sen minä ymmärrän, mutta minä en käsitä, että te hennotte niin
pian kiiruhtaa pois elävien luota. Voisi luulla maan polttavan teidän
ällänne."

Upseerinleski katsoi kummissaan eteensä.

"Elävienkö?" toisti hän.

"Niin, minä tarkoitan meitä, joiden puolesta vainajat, myös teidän
miehenne, uhrasivat henkensä. Meidän tähtemmehän he kaatuivat ja me
elämme. Välitättekö te vain kuolleista, ettekä meistä? Ette siitä,
minkä puolesta he taistelivat? Vai tuliko sekin heidän kanssansa
haudatuksi? Meitähän se nyt lähinnä koskee."

Nainen pudisti päätänsä.

"Oi, eikö se ole toivotonta?" sanoi hän valittaen.

"Ja senkö vuoksi te heti lähdette pois? No, eihän vihollinen kuitenkaan
ole teidän kintereillänne."

Valoisa hymyily ilmeni Karenin kasvoille.

"Katsokaa ympärillenne! Teidän ympärillänne on vain maanmiehiä, ja me
taistelemme samaa taistelua, kuin vainajatkin taistelivat, ja sitä
meidän lapsemme ja lastenlapsemmekin jatkavat."

Mutta nainen veti mustan harson silmilleen, peittääkseen kyyneliään, ja
Karen pudisti päätään ja poistui hänen luotaan.

Toinen hautoi vain suruisessa mielessään entisyyttä, ja kadottamaansa
onnea, toinen eli vain tulevaisuutta varten ja sen hyväksi mikä oli
takaisin voitettava.

He eivät ymmärtäneet toisiansa.

Kun Karen ja Kai nousivat maihin Sonderborgissa, niin surupukuinen
nainen nyökkäsi heille hyvästiksi ja poistui nopeasti.

"Hän menee hautausmaalle", ajatteli Karen.

"Niin, pikku Kai, tänään lasketaan monelle soturin haudalle, Istedin
sankareille, tuoreita, tuoksuvia seppeleitä."

He saapuivat suuren, punaisen talon edustalle. Portaat olivat jyrkät,
mutta asteet matalat ja kaidepuut valurautaa.

Avonaisella kadunpuolisella ovella seisoi rouva Grau, suuriruutuinen
esiliina edessään, jäykistetty päähine päässään, joka hulmusi hänen
päänsä ympärillä, ja hän kilisteli mahtavaa avainkimppuansa. Tuskin he
olivat vaihtaneet ensimäiset tervehdykset, niin vanhus huudahti:

"Niin, sinä tapaat Valdemar Borriksen täällä, Karen, sillä hän tuli
meidän isän seurassa Sottrupin kokouksesta."

Grau heitti suulaasen vaimoonsa varoittavan katseen, mutta sanottava se
oli.

Karen punastui aivan veripunaiseksi — ei ainoastaan siksi, että hän
nyt tiesi Valdemarin olevan täällä ja että tämä minä hetkenä hyvänsä
saattoi astua ovesta sisään, vaan myös sen vuoksi, että hän huomasi
toisten hämmingin.

Miten kiusallista oli istua siinä muka aivan välinpitämättömänä ja
kuitenkin hytkähtää joka kerta kun ovi avautui tai kun ulkoa käytävästä
kuului askelia.

Joka kerta kun joku tuli sisään, tuntui helpoittavalta, ettei se ollut
Valdemar, mutta vain hetkeksi, sillä kiusallinen odotus alkoi jälleen.

Niin, välistä Karen tarttui Kain käsivarteen kiinni. Jospa hän olisi
voinut juosta hänen kanssaan pois, kauas pois tuhansien peninkulmien
päähän, jotta Valdemarin ei enää olisi tarvinnut nähdä tätä hänen
uskottomuutensa näkyvää todistetta!

Uskottomuutta se oli, joskin pappi sen oli siunannut.

Hän melkein häpesi poikaa, ikäänkuin hän olisi ollut äpärä.

Ja äkkiä Karen muisti vastikään lukeneensa jossakin kirjassa, miten
nuori nainen, joka odotti ensimäistä lastansa, vei miehen, jota hän
oikeastaan oli pettänyt ja nyt rakasti koko sielullansa, katsomaan
sen lapsen kehtoa ja vaatteita, jonka hän oli lahjoittava toiselle
miehelle, ja että tämä mies katseli hellänä ja liikutettuna tätä
kaikkea. Olisi melkein voinut luulla, että tuo lapsi olisi ollut heidän
yhteinen omaisuutensa.

Sitä ei Valdemar koskaan olisi tehnyt, vaikkapa hän yhä olisi
rakastanutkin häntä. Ei, juuri senvuoksi hän ei koskaan olisi sitä
tehnyt. Karen olisi halveksinut häntä, jos hän olisi kyennyt sitä
tekemään.

Ja hän — tuo nuori vaimo. Miten arkailematon hän oli, kun hän saattoi
sitä tehdä! Se oli luonnotonta, se oli epätotta! Sellaista ei voinut
tuntea. Oi, mitä ne runoilijat saattoivat keittää kokoon! Se kirjailija
ei ollut itse sitä tuntenut. Hän ei edes aavistanut, mitä se merkitsi!
Mutta Karen sen tiesi!

Kuitenkin — aika kului, he joivat kahvia ja söivät illallista, mutta
Valdemaria ei kuulunut.

"Mikähän on voinut tapahtua?" sanoi emäntä katsellen kelloaan. "Borris
ratsasti vain Dybbolmyllärin luo, siitä on jo neljä tuntia, ja hän
aikoi tulla kotiin seitsemäksi."

"No! Hän ratsasti sillä uudella hevosella, jonka hän osti eilen", Grau
veti pari sauhua piipustansa. "Jospa ei olisi tapahtunut mitään ikävää,
sillä siihen hevoseen ei voi luottaa."

"Jeesus siunatkoon!" huudahti hänen vaimonsa.

Karen tunsi pistoksen sydämessään ja sätkähti.

Kun kello jo oli lyönyt yksitoista, eikä Valdemar vieläkään ollut
tullut, niin Grau sanoi tahtovansa lähteä Dybboliin tiedustelemaan.
Sitä ennen hänen kuitenkin piti toimittaa eräs kirje.

Sitten hän sekä hänen vaimonsa menivät huoneesta.

Karen ei voinut enää istua hiljaa pelkonsa vallassa, vaan juoksi
paljain päin Kain kanssa lauttasillalle. Hän ei malttanut ottaa hattua
päähänsä.

Niin pian kuin hän kaukaakin huomaisi Valdemarin, kiirehtisi hän heti
sisään, sillä Valdemar ei saanut mistään hinnasta häntä nähdä.

Karen seisoi siinä pidellen Kaita kädestä ja tähysteli sykkivin sydämin
ja tuskaisin silmin pitkin lauttasillan koko pituutta ja Dybboliin
vievää mäkeä.

"Ketä me katselemme?" kysyi Kai.

Karen ei vastannut.

Ei ainoatakaan sielua näkynyt sillalla eikä maantiellä. Oli jo
jokseenkin myöhäinen ilta ja yövahti tuli käyden häntä vastaan.

Hän oli kotoisin Borrisgaardista ja tervehti Karenia, aikoen ryhtyä
pieneen keskusteluun hänen kanssansa.

Mutta Karen ei voinut puhua. Hänen sydämensä sykki niin kovasti, ettei
hän voinut saada ainoatakaan sanaa suustansa.

"Minä tahdon mennä sillalle", sanoi Kai.

"Ei, ei, sinä jäät tänne! Me käännymme kohta kotiin!"

Ja Karen piteli lujemmin hänen kädestään kiinni.

"Ketä me odotamme?" kysyi Kai jälleen, jonka mielestä äidin käsi
puristi häntä kuin ruuvi.

"Setä Valdemaria."

"Minä en kärsi häntä", huudahti Kai koko mustasukkaisen lapsensielunsa
suoruudella.

Äkkiä kuului nopeata kavionkapsetta mäenrinteeltä.

Karen sätkähti ja näki samassa ruskean oriin ilman ratsastajaa kiitävän
aika nelistä alas sillalle, harja liehuen ilmassa ja silmät hurjina.

"Tuolla on hevonen! Tuolla on hevonen!" huusi Kai riemuiten, mutta
Karen riuhtaisi hänet syrjään.

"Se on, Jumala paratkoon, Valdemar Borriksen uusi hevonen!" keskeytti
yövahti. "Minä tunnen sen ristiluun!"

Karenilta hävisi mielenmaltti kokonaan hätäillessään rakastetun miehen
hengen puolesta.

Hän unohti kaikki ympärillään, päästi lapsen käden irti ja riensi pelon
ajamana sillalle, näkemättä ja kuulematta yövahdin varoitushuutoa,
käsittämättä mitään muuta kuin tätä ainoaa ajatusta:

"Hän makaa tiellä, hän on hengenvaarassa, hän on kuollut! Minä rakastan
häntä! Minä rakastan häntä! Minä rakastan häntä!"

Tiedottomana rakkauden tuottamassa sieluntuskassaan hän ei huomannut
myöskään, että pikku Kai juoksi hänen kintereillään.

Kai ei tahtonut jäädä yksin seisomaan, hän tahtoi mukaan ja koetti
saavuttaa äitiänsä.

Kavioidenkapse kumahteli jo sillalla, ja yövahtikin tuli juosten,
vaikka hän olikin jo hiukan jäykkä jaloistansa eikä sen vuoksi voinut
liikkua rivakasti, ja hän näki, mitä Karen, silmittömästi juostessansa,
— olisi voinut luulla että pelko olisi antanut hänelle siivet, — ei
voinut huomata.

Mies, joka ajaessaan hevosta takaa varmaan oli kulkenut oikotietä, tuli
nimittäin samalla kertaa kuin oriskin sillalle ja seurasi sen jäljessä.

Hevonen oli jo kiitänyt Karenin ohi, mutta Karen ei pysähtynyt, vaan
juoksi suoraan nuoren miehen syliin.

"Mikä on hätänä, Karen Jürgens?" Se oli Valdemar.

"Hevonen", voihkui hän hengästyneenä. "Hevonen!"

Mutta Borris ei kuunnellut häntä. Hän juoksi edelleen, niinkuin elämä
olisi riippunut hänen reippaudestansa, hän juoksi Karenin ohi, sillä
hän oli nähnyt jotakin, mille Karen oli kääntänyt selkänsä. Kuului
lapsen sydäntä särkevä tuskanhuudahdus ja yövahdin vieläkin kovempi
huuto.

Kauhistuneena Karen kääntyi taakseen ja näki Kain, joka oli
kompastunut, ja makasi pelokkaana jalkojaan sätkytellen keskellä siltaa.

Hän näki pillastuneen hevosen ilmaan kohotetun, raudoitetun kavion
lapsen pään yläpuolella ja Valdemarin, joka sivulta hyökkäsi heidän
väliinsä, tarttui suitsiin kiinni ja jättiläisvoimalla pakoitti hevosen
takajaloilleen.

"Ottakaa pois hänet! Ottakaa pois hänet!" huusi Valdemar.

Kuin salama kiiti Karen paikalle ja riisti Kain luokseen, ja
Valdemar hyppäsi hevosen selkään antaen sen tuntea kannuksiaan ja
ratsastuspiiskaansa, kunnes se kaikki jäsenet vapisevina seisoi hiljaa
ja äkkiä näytti yhtä lauhkealta kuin lammas.

"Hullu hevonen", sanoi Valdemar, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
"Tallirenki ei voinut sitä hallita."

Valdemar pakoitti sitä eteenpäin ja ratsasti tasaista ravia
Sonderborgiin.

Mutta Karen jäi sillalle seisomaan nojautuen käsikaiteesen ja puristi
itkevän Kain rintaansa vasten.

Hänen silmissään kaikki hämärsi ja hänen korvansa suhisivat. Hänen
rintansa työskenteli raskaasti. Hänen aivojensa läpi kiiti ajatus:

"Minä olin jättänyt lapseni! Minä olin jättänyt lapseni! Jumala
antakoon sen minulle anteeksi! Unohdin kaikki hänen tähtensä — yksin
lapsenikin! Jumala olisi voinut rangaista minua, mutta hän ei sitä
tehnyt. — Oi, älä itke niin kovasti, Kai, olethan sinä äidin luona!
Äiti ei enää koskaan jätä sinua — ei koskaan maailmassa! Ei koskaan
maailmassa!"

Ja hän näki hengessään pelon kauhistamien silmiensä edessä lapsen
tumman kiharapään veren tahraamana ja hevosen kavioiden murskaamana.

Mutta samassa virtasi tulivirta hänen ruumiinsa ja sielunsa läpi,
valtava kiitollisuuden tunne silti miestä kohtaan, jota hän rakasti,
sen vuoksi että hän oli pelastanut hänen poikansa.

"Niin, olipa se vähällä tosiaankin, pikku rouva", sanoi yövartia. "Enkö
minä saa kantaa poikaa?"

"Ei, ei! Kiitos, kiitos! Minä en henno päästää häntä!"

Ja hän kantoi aarteensa kotiin onnellisen ilon valtaamana, jota hän ei
ollut tuntenut synnyttäessään hänet.

Hän oli saanut pojan nyt toistamiseen, ja Valdemar, hän oli nyt sen
antanut hänelle.

Kun Karen tuli käytävään lapsi sylissänsä, niin hän huomasi pian, ettei
Valdemar ollut kertonut mitään.

Karenkaan ei sanonut mitään, sillä hän arveli, että sen pitäisi jäädä
salaisuudeksi heidän kesken. Hän ei muistanut silloin, että yövahtikin
oli sen nähnyt.

"Hyväinen aika, mitäs tämä nyt merkitsee?" huudahti rouva Grau.
"Valdemar tahtoo vielä tänä iltana lähteä kotiin. Jumala tiesi, mikä
häntä oikein vaivaa? Eikä hän huoli ruuastakaan. Mitä se sitten
merkitsee? Niin, niin, hän sanoo syöneensä myllärin luona. Onkos sekin
laita tulla rehellisten ihmisten luo, eikä huolia heidän hyvästä
ruuastansa? Olihan minulla vielä jäljellä niin mainion hyvää parsaa,
todellakin erinomaista parsaa. Oikein sääli ja häpeä!"

Vanha, vieraanvarainen nainen kilisteli avainkimppuansa ja kiiruhti
hakemaan miestänsä.

Mutta Karen meni sisään huoneesen Kain kanssa. Lapsi oli kietonut
pyöreät käsivartensa äidin kaulaan, ikäänkuin hän ei koskaan enää
aikoisi irroittaa niitä, sillä olihan hän hänen äitinsä. Poika nukkui
nojaten päätään äidin olkapäähän.

"Valdemar", sanoi Karen.

Borris käännähti. Hän tunsi pistoksen sydämessään kuullessaan Karenin
äänen soinnun.

Mutta Valdemarin kasvot eivät ilmaisseet mitään. Ne olivat kokonaan
suljetut.

Karen olisi voinut sanoa:

"Minä tiedän, että sinä pakenet meitä, Valdemar, sillä sinä et tahdo,
että me olisimme sinulle kiitollisuuden velassa."

Hän ei sanonut sitä kuitenkaan, mutta hänen äidinrakkautensa kohosi
täydessä voimassaan Valdemaria kohtaan ja hän katsoi häntä suoraan
silmiin.

"Valdemar", sanoi Karen, "äidin kiitosta et voi työntää luotasi. Ja
vieläkin vähemmän saat sitä tehdä sen vuoksi, että minä unohdin Kain
sinun tähtesi, ja luullessani sinua onnettomuuden kohdanneen, juoksin
kuolemantuskassani pois hänen luotaan, löytääkseni sinut. Jumala
antakoon sen minulle anteeksi. Kiitos, Valdemar."

Ja Karen meni pois yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.

Valdemar seisoi hetken aikaa ja koetti tointua, mutta huone hänen
mielestään pyöri ympäri.

Kun hän ratsasti kotiin tyynessä kesäillassa Dybbølin kautta, niin
hän näki koko ajan Karenin kalmankalpeat kasvot edessään, sellaisena
kuin hän tuskansa valtaamana oli tullut häntä vastaan lauttasillalla,
paljaspäisenä, hapset juoksusta hajallaan.

Hänen sydäntänsä vihloi ajatellessaan sitä. Tämä itsepintainen sydän,
joka janosi hänen rakkauttansa, ja kuitenkin halveksien työnsi sen
luotaan.

Miksikä mies ei voi sietää, että nainen sanoo hänelle rakastavansa
häntä, ennenkuin mies on sitä häneltä kysynyt?

Hyi! Eikö hänellä olisi samaa ihmisoikeutta kuin miehelläkin?

Niin, aivan oikein! Tämä epätoivoinen, itsepäinen sydän, uskollinen
rakkaudessansa, sillä se ei tahtonut antaa repiä itseänsä rikki, ja
uskollinen katkerassa vihassaan.

Se ei koskaan tahtonut unohtaa, että toinen oli omistanut Karenin ennen
häntä. Ei koskaan, ei koskaan hän voittaisi tätä tunnettansa, kaikkein
vähimmin silloin kun hän sulkisi hänet syliinsä.

Valdemar Borris pisti kannukset hevosensa kylkiin ja ajoi nelistäen
eteenpäin.

Mutta eikö hän ollut enimmin julma itseänsä kohtaan? Ja eikö itse
asiassa ollut hänen oma syynsä, ettei hän sillä kertaa ollut voinut
voittaa arkuuttansa ja päästää rakkauttansa valloilleen, niin että
Karenkin olisi sen tuntenut?

Olihan Karen hänessä nähnyt vain kylmäverisen serkun voimatta huomata
hänessä rakastajaa, ja olihan vieraan miehen täytynyt tulla opettamaan
hänelle mitä rakkaus oli?

Hänen omaa syytänsä se oli, hänen syytään!

Ja tämä ajatus ajoi häntä eteenpäin yhä kovemmalla vauhdilla.

Yön kuluessa valtasi hänet uusi tunne: se tunne, että jollei hän olisi
saanut poikaa pelastetuksi, niin hän olisi koko elämänsä ajan tuntenut
olevansa miesmurhaaja.

Ei sen vuoksi, että hänen hevosensa olisi tullut syypääksi pojan
kuolemaan, eikä senkään vuoksi, että hän koskaan olisi toivonut pojan
kuolemaa, mutta siksi, että hän koko sielustaan oli toivonut, ettei
sitä poikaa olisi ollut olemassa.

Ja nyt hän oli nähnyt hänet suuressa hengenvaarassa aivan silmiensä
edessä ja tuntenut, että hän mielemmin olisi huutanut kuolemalle:
"Ota minut! Älä ota lasta!" kuin olisi tahtonut nähdä hevosenkavion
musertavan tuon lapsen päätä.

No, niin! Sitä kiirastulta hänen tuli kai kestää! Miten voisin vihata
sitä ihmistä, jonka hengen olen pelastanut?

Hänet valtasi äkkiä halu kerran nostaa tuo lapsi syliinsä ja sanoa:

"Sinulle ainakaan ei minulla ole mitään anteeksi annettavaa."

Hiljaisessa yössä, joka vaipui yhä syvemmälle yli Sundevedin, hän kuuli
edelleen ratsastaessaan vain sovinnollisia ääniä:

"Sille, joka minua vastaan on rikkonut, tulee minun anteeksi antaa."

Satakielet, jotka tänä vuonna vielä juhannuksen jälkeenkin
visertelivät, soinnuttivat viehkeitä rakkausliverryksiäan yli niittyjen
ja ketojen, ja hänen mieleensä tunkeutui säteilevä valo: Hän oli
sittenkin ennen kaikkia muita Karenin ajatuksissa! Karen oli unohtanut
pojankin hänen tähtensä!

Salaperäisenä levisi maisema hänen ympärillään.

Vuoriseudussa on jotakin vankkaa ja käsiintuntuvaa, mutta tätä
luonnonkauneutta ei voinut kosketella eikä tunnustella.

"Se voisi kadota sumuun ja utuun, jos hengittäisikin siihen", ajatteli
hän.

Unikkojen maa!

Maa, jossa tätä nykyä Danebroglippu ei saa liehua, mutta jossa punaiset
Danebrogunikot leviävät yhä laajemmalle.

Maa, jossa talonpoika sanoo:

"Jos minulla ei ole oikeutta nostaa oma lippuni tankoon, niin
Danebroglipun värit kasvakoot maasta, sillä maa on minun!"

Voimakas, sitkeä Juutilainen istui tanakan, Juutilaisen hevosen
selässä, aivan kuin hän ja hevonen olisivat olleet juotetut yhteen.

Kaviot iskivät kovaäänisesti yön hiljaisuudessa kovaa tietä vasten.

Hänen kansansa satujenmaailma heräsi hänen rinnassansa ja tuhannet
äänet puhuivat luonnon pidätellessä henkeään ja kuunnellessa.

Hän olisi voinut huutaa Karenin nimen niin ääneen, että mäet ja talot
Sundevedissa olisivat kajahdelleet.

 


16.


Kun Karen tuli kotiin, niin hän ei ensiksi aikonut kertoa mitään, mutta
nähdessään rakkaan äitinsä, hänestä tuntui väärältä olla kertomatta
hänelle rehellisesti ja suoraan mitä Sonderborgissa oli tapahtunut.

Ja hän ei kertonut yksin Kaista, vaan myöskin itsestänsä.

Kun hän painettuaan päänsä äidin helmaan, oli lopettanut
tunnustuksensa, niin rouva Grunnet kumartui hänen ylitsensä, itki
yhdessä hänen kanssansa ja suuteli häntä.

Mutta hän ei sanonut muuta kuin: "Herra olkoon teidän kanssanne!"

Rouva Grunnet kertoi rouva Borrikselle, että Valdemar oli pelastanut
Kain, mutta mitään muuta hän ei sanonut.

Rouva Borris ei puhunut siitä kellekään, ei edes Valdemarille, sillä
kun tämä itse ei kertonut mitään, niin tiesiväthän he siitä, että hän
mieluimmin tahtoi olla vaiti.

Mutta rouva Borris katsoi poikaansa ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa:

"Jumalan kiitos, rakas, rakas poikani! Suuri paino keveni sydämeltäni."

Ja hän huokasi syvään keventynein mielin.

Karen tarttui taas työhönsä uudella voimalla. Kiitollisuus Jumalaa ja
Valdemaria kohtaan antoi hänelle uutta eloa.

"Minusta tuntuu, että samalla kuin Valdemar pelasti Kain hengen,
minäkin sain hänen anteeksiantamuksensa."

"Melkein kyllä, sen voipi tosiaankin sanoa", vastasi äiti.

Mutta Karen tyytyi tällä haavaa omaan suureen rakkauteensa, ja se
oli muuttunut niin nöyräksi, kaikista vaatimuksista vapaaksi, sillä:
"olihan syy kokonaan hänen!" — niin että hän mielestään koko elämänsä
ajan olisi voinut kätkeä sydämeensä tämän poloisen hyljätyn rakkautensa.

Tämä nöyryys häikäisi siten hänen silmänsä, niin ettei hänelle
tulevaisuudessakaan siintänyt vähintäkään toivoa.

Syksy oli jälleen tullut; syksy 1900. Tuhansittain pääskysiä istui
sähkölennätin- ja telefoonilangoilla korkealla talojen kattojen
yläpuolella.

Elonkorjuu oli täydessä vauhdissa ja pian pellot olivat tyhjinä.
Paalut, jotka olivat vajotettu veteen sataman ulkopuolella,
puhdistettiin, sillä niihin oli tarttunut raakkuja, ja ne kävivät
erittäin, hyvin kaupaksi.

Nuorella väellä oli kiire kerätä pähkinöitä metsistä ja aitauksista.

Sinivattuja ei ollut yhtä paljon kuin tavallisesti, sillä oli ollut
kovin kuivaa.

"Sinivattuja pitäisi oikeastaan poimia ennen määräpäivää, muuten peikot
rasvaavat niillä seitsenpeninkulmasaappaansa", sanoi Klaus.

Sen johdosta Kai ja Ebbe liikuttivat pieniä käsiään hyvin nopeasti,
sillä he pitivät kumpikin paljo sinivattuhillosta.

Hämähäkin verkot kutoutuivat ruusuihin, resedoihin ja orvokkeihin
puutarhassa, mehiläisillä oli kova kiire, mutta Klaus ei voinut
sittenkään käsittää, että puitten alla oli jo suuria läjiä karisseita
lehtiä.

"Hatut päästä heisipuun edessä!" huusi hän. "Heisipuu heisipuun
vieressä kaikissa aitauksissa. Voittekos nähdä pojat? Niin tyytyväisenä
ja ahtaalla se seisoo syvimmässä varjossa. Vaikka hakkaisi sen pois
kuinka usein hyvänsä, niin siihen se heti taas ilmestyy ja alkaa
kukkia. Ja tiedättekö, mitä niistä kukista sanotaan? Niin, ne ovat
parhaita ilmanennustajia, mitä on olemassa. Jos niiden tuoksu on hyvin
voimakas ja makea, niin sade pian alkaa virtailla alas."

Klaus oli kansanrunoilija, lapio ja kuokka olkapäällä hänelle kaikki
oli elollista.

Puut puhuivat ja kukat puhuivat, linnut runoilivat, eläimet aprikoivat,
ja hyönteiset ja mateliaat ajattelivat maailman menoa.

Ja hän itse oli niiden kaikkien hyvä ystävä ja ymmärsi niitä.

He poimivat jonkun verran heisipuunkukkia ja ripustivat kimpuissa
niitä kuivamaan, ja kun kypsät marjat riippuivat raskaissa, mustissa
rypäleissä, niin pidettiin korjuujuhlaa.

Kesken kaikkea tätä korjuuiloa ja korjuukiirettä astui eräänä kirkkaana
päivänä santarmi täysissä tamineissaan Egtvedin lehtikujaa pitkin.

Saattoi nähdä, että hän jätti haasteen. Sieltä hän kääntyi oikealle ja
marssi Borrisgaardiin.

"Mitä pahaa heillä nyt on mielessä?" kulki sana suusta suuhun.

"Minä olen saanut haasteen Kai Jürgensin holhoojana", sanoi Borris
äidillensä. "Minun täytyy mennä nimismiehenvirastoon."

"Mistähän on kysymys?" tuumi hän itseksensä ajaen pyörällänsä, sydämen
tykyttäessä rinnassa.

Pääskyset lentelivät alhaalla maita myöten hänen ympärillään. Ne
liitelivät aivan tien poikki pyörän editse ja räpyttelivät piipotellen
teräväpäisiä siipiään, jotka koskettelivat maata.

"Me saamme sadetta! Me saamme sadetta!" ajatteli hän kesken kaikkea.

Sähkölennätinlangat suhisivat ja lauloivat kimakalla, hienolla äänellä.

"Ilma muuttuu", mutisi hän. "Jo parin kolmen tunnin kuluttua."

"Mistä on kysymys?" kysyi hän ylipoliisikonstaapelilta, joka oli
korkein santarmeista.

Valdemar hyppäsi alas pyörältä ja asetti sen seinää vasten.

Ylipoliisikonstaapeli, joka aina näytti ikäänkuin haluavan syödä
ihmiset suuhunsa, mutisi vain jotakin käsittämätöntä ja siveli
vahattuja viiksiään.

Kun Borris astui nimismiehenvirastoon, niin hän näki Karenin seisovan
alituomarin edessä.

Hänellä oli harmaa tomuvaippa yllään ja tummat kähärät ympäröivät
niinkuin tavallisesti pientä, pyöreää, korkeaa olkihattua.

Borris säpsähti ja tunsi kalpenevansa. Sillä tavalla veri äkkiä poistui
hänen kasvoiltansa.

Kun Valdemar tuli lähemmäksi, niin Karen kääntyi hänen puoleensa.
Valdemar kääntyi myös häneen. Hetken aikaa kumpainenkin, äiti ja
holhooja katsoivat toisiaan kasvoihin ja molemmat tunsivat ihmeeksensä,
että olosuhteet olivat heitä itseänsä voimakkaammat ja pakoittivat
heidät yhteen.

Mutta alituomarilla oli sananvuoro.

"Minä kieltä vielä yksi kerta", sanoi hän kovalla äänellä. "Te anna
teidän pieni poika oppia Isämeitä tanskan kieli ja te opeta hän tanskan
laulu. Te ei saa."

"Ne ovat Ingemannin aamu- ja iltalauluja sekä pieniä lastenlauluja",
sanoi Karen, joka olisi ollut hyvin halukas nauramaan. "Hän laulaa
haikarasta ja kanoista. Hän laulaa myös jäniksestä ja ketusta."

"Sitä te ei saa!" huusi alituomari vihaisesti. "Teidän poika on saksan
poika. Hän on saksan poika ja hän pitä kasvattaa saksa."

"Sitä minä en voi", vastasi Karen. "Minä en ole saksalainen."

Hän oli kalpea, mutta levollinen.

"Ach so! Niin, sitten te ei kykene se tehtävä. Te ei voi anta hyvä,
järkevä kasvatus. Se olla suurta ja ihana, kun kasvatta saksan poika,
se olla omatuntovelvollisuus, kansalaisvelvollisuus. Minä otta pois
teiltä — kuuletkos! — otta pois teiltä vanhempioikeus!"

Borris oikaisi itseään vaistomaisesti. Nyt hän tunsi Karenin silmät!
Nuo silmät salamoivat.

"Se on mahdotonta, herra tuomari! Se on mahdotonta!" huusi Karen.

"Mahdotonta? Saa nähdä! Saa nähdä!"

"Herra tuomari!" sanoi Valdemar. "Minun täytyy huomauttaa teille, että
me voimme kadottaa vanhemmanoikeutemme ainoastaan siinä tapauksessa,
että me rääkkäämme lastamme tai viettelemme sen pahuuteen, tai kun emme
pidä huolta sen elättämisestä."

"Eikö se olla lapsen rääkkäys? Hänen isä olla saksa. Saksalaisuuden
nimessä minä käske, että toe holhoojana kieltä häntä anta lapsi lukea
isämeitii ja laulaa laulu tanskan kieli. Te kieltä häntä. Hören sie
mal! [Kuulkaapas!] Te kieltä häntä."

Valdemar kääntyi tuomarin puoleen.

"Ei", sanoi hän lujasti. "Vaikka itse olisin saksalainen, niin
häpäisisin ja käyttäisin väärin holhoojanoikeuttani, jos tekisin itseni
syypääksi niin kuulumattomaan hävyttömyyteen, sekaantumalla äidin
pyhimpiin oikeuksiin."

"Ach so! Ach so! Ja te ette tahdo teke sitä?"

"Niin, minä en tahdo sitä tehdä."

"Oikkein hyvä! Oikkein hyvä! Te olla vapa holhoojatoimi, se annetaan
hyvä saksan mies. Ja te, Frau Jürgens", tuomari kääntyi kiukkuisena
Kareniin, "holhoojalain kaksikymmentäkahdeksan pykälä anta minulle
oikeus otta leski pois vanhempioikeus ja minä otta te se oikeus!"

"Se on väärin! Se on väärin!" huudahti Karen. "Kuinka voi tehdä
leskille jotakin, jota isille ei voi tehdä? Eikö kukaan sitte kysy
äitiä? Eikö teillä itsellänne ole vaimo, herra tuomari? Ja eikö hän ole
äiti? Ettekö te hänessä kunnioita kaikkia äitejä? Ja, herra tuomari,
herra tuomari, mitä te sanoisitte, mitä te tekisitte, jos tanskalainen
kieltäisi häntä rukoilemasta Isä meidän rukousta lapsensa kanssa? Oi
Jumalani, oi Jumalani, eipä luulisi olevansa täällä kristityssä maassa!"

Borris katsoi lakkaamatta Kareniin, siinä kun hän seisoi puolustaen
tanskalaista äidinoikeuttansa.

Hän muuttui aivan uudeksi ihmiseksi Valdemarin silmissä. Sitä Karenia
hän ei ollut koskaan tuntenut.

Mitä sääliä hän tunsikaan tätä äitiä ja hänen lastansa kohtaan!

Ja hänen miehenä täytyi seisoa tässä avuttomana ja katsella miten
toisen kalleinta ihmisoikeutta loukattiin, voimatta suojella häntä!

Väristys kulki hänen ruumiinsa läpi kiireestä kantapäähän asti, ja
hänen ritarillisuutensa joutui kovaan tuskaan.

"Olen pahoillani: minä en voinut sitä auttaa", sanoi Valdemar, kun he
olivat ulkopuolella.

Karen katsahti häneen, mutta ei voinut kyyneliltä nähdä häntä.

"Sinä autoit kerran", vastasi Karen kääntyen pois ja läksi.

Valdemar katsoi hänen jälkeensä. Kumpikin meni omaa tietään.

"Minä olen siis päässyt vapaaksi minulle tyrkytetystä Ruprecht
Jürgensin pojan holhousvelvollisuudesta", ajatteli hän. "Se painosti
minua, aivan kuin minulla olisi ollut raskas taakka selässäni, josta
en voinut vapautua. Nyt minusta kai tuntuu keveältä? Viimeinen side on
lauennut!"

Mutta hän ei tiennyt, mistä se tuli: äkkiä hänestä tuntui, niinkuin hän
olisi tullut niin ihmeen köyhäksi.

Mutta Karen ajatteli:

"Miksi linnut visertelevät? Miksi linnut visertävät onnesta, jota
minä en saavuttanut? Miksi aurinko paistaa ja miksi ruusut tuoksuvat?
Itse olen omalla kädelläni karkoittanut auringonpaisteen ja taittanut
ruusut. Minä en tiennyt mikä onni minua odotti. Kaikki on surkeata,
harmaata ja kuihtunutta. Ihminen on oman onnensa seppä, eikä silloin
ole valittamisen syytä."

Ja hän hyräili yhä uudelleen ja uudelleen vanhan laulun kertoa, jonka
hän kerran oli kuullut, hän ei itsekään tiennyt missä:

    "Ruusunkukat kuoli, ruusunkukat kuoli,
    ja linnut vaientui."

"Äiti, oletko kuullut? Oi, rakas, rakas äiti, oletko kuullut?" kysyi
Karen tullessaan kotiin.

Äiti seisoi näet ovessa häntä vastassa. Hän oli saapunut Karenin
poissaollessa.

"Minä sain aamulla vihiä siitä, että jotakin oli tekeillä", vastasi
rouva Grunnet ja vei Karenin sisään, "ja minäpä tiedän kuka on
holhoojaksikin valittu."

Karen kääntyi äkisti ja tarttui äidin molempiin käsiin.

"Tiedätkö sinä? Kuka sitten?" kysyi hän henkeään pidätellen.

"Ota se tyynesti, pikku Karen! Oi, ota tyynesti, kultaseni! Sillä sehän
on Winberg."

"Winberg!" huudahti Karen ja päästi äidin kädet irti.

Karen tuijotti äitiin, eikä voinut uskoa korviaan.

"Winberg! Winberg! Kaikki oli siis selvää jo edeltäkäsin! Se oli
edeltäpäin päätetty! Winberg! He ovat vain ilvehtineet minun kanssani!
Winberg! Hyvä Jumala, Winberg! Oman suvun luopio! Kai! Kai!"

Poika tuli juosten, ja voimakkaana suuttumuksensa vallassa Karen
nosti hänet korkealle ilmaan, ikäänkuin hän olisi kohottanut lasta
äänettömästi vedoten taivaan suurta tuomaria kohti.

"Voisiko muka kukaan ihminen riistää minulta äidinoikeuttani sinuun,
lapseni! Sinuthan Jumala antoi minulle, kun synnytin sinut oman henkeni
uhalla!"

Ja hän nauroi tämän ajatuksen naurettavuutta ja mahdottomuutta.

"Tuossa Winberg tulee! Hillitse itseäsi, Karen", huudahti äkkiä rouva
Grunnet ja vei Kain mukanaan kyökkiin.

"Hänellä on kiire", sanoi Karen, joka ojensi itseään ja käänsi
salamoivat silmänsä ovea kohti.

Karen kuuli hänen raskaan, vetelehtävän käyntinsä ulkopuolelta ja hän
veti vaistomaisesti henkeään.

Ovi avautui.

"Sinäkö se olet, Winberg?" kysyi Karen ja painoi ristiinlasketut
käsivartensa rintaansa vasten hillitäkseen kovaa sydämentykytystään.

Siinä hän seisoi — lihavana, kumaraselkäisenä, suuret pussit silmien
alla.

"Minä kuulen, että sinusta äkkiä on tullut saksalainen."

Winberg vilkutti silmiään ja rykäisi lakkaamatta, kierrellen
hatunlieriään leveitten peukaloittensa välissä.

"Niin, syy on kokonaan sinun, Karen", sano Winberg istuutuen. "Minkä
kylvää, sen saa niittää Sinun olisi pitänyt luvata."

"Sinä tarkoitat: luvata jotakin, jota en olisi voinut pitää?"

Winberg vilkutti silmiään.

"No niin, eihän sillä niin tarkkaa väliä ole. Täytyy tunnustella maata
sormella ja huomata missä ollaan."

"Niin, me olemme Eteläjyllannissa", vastasi Karen. "Minä luulen, että
me tuntisimme sen maan."

"Mitä hyötyä siitä on? Mitä hyötyä siitä on? Ei se siitä sen paremmaksi
tule. Meidän täytyy puraista hapanta omenaa, Jumala paratkoon. Vahvempi
on aina vahvempi, pantakoon hän minne hyvänsä."

Karen kääntyi hitaasti katsoen häneen.

Häntä inhotti tuo mies aivan kuin myrkyllinen, limainen eläin, joka oli
päässyt ovesta sisään.

"Sinulta puuttuu voimakasta verta, Winberg", sanoi hän. "Minä sanon
mikä sinua vaivaa. Sinun ajatuksesi ovat kalvakkoja, sairaaloisia. Minä
vihaan niitä!"

Winberg rykäisi, vilkutti taaskin silmiään ja liikahteli tuolillaan.

"Mitä sinä oikeastaan tahdot, Winberg? Odotatko jotakin virkaa, vai
toivotko lainaa saksalaisesta pankista?"

Hän vastasi luoden silmänurkistaan monta epävarmaa katsetta sivuillensa:

"Sinä saat nyt totella minua, olkoon se sinulle sitten mieliksi tai ei."

Karen astui häntä kohti ja pysähtyi aivan hänen eteensä.

"Minä sanon sinulle jotakin, Winberg. Tässä ottelussa sinä et pitkälle
pääse. Sinä et voi koskaan tunkeutua siihen salakammioon, jossa äiti ja
lapsi ovat kahden, — et koskaan! Sinä et voi tehdä mahdottomuuksia."

Winberg nousi ylös ja katseli Karenia, uskaltamatta kohdata hänen
katsettansa.

Hän aavisti äkkiä hämärästi, kuinka hyvä olisi olla, jos selkä olisi
noin taipumaton, ja jolleivät kaikki tuhannet arvelut ja varovaisuudet
olisi kiusaamassa ihmistä melkein hengiltä.

Hän kadehti Karenia, ja kateus muuttui hänessä vihaksi.

"Niin, saadaanpa nähdä."

Winberg rypisteli hattuansa, seisoi hetken aikaa paikoillaan, rykäisi
ja läksi pois.

"Sinun ei olisi pitänyt ärsyttää häntä", sanoi rouva Grunnet, joka oli
kuullut kaikki kyökkiin, sillä he olivat puhuneet hyvin äänekkäästi.
"Sinun olisi pitänyt varoa sanojasi."

"Sitten sinä et tunne Winbergiä, äiti. Hän on pelkuri."

"Mutta pelkurikin voi pistää."




17.


Valdemar Borris antoi katseensa kulkea aikoja sitten korjattujen
maitten yli, jotka pehmeinä multa-aaltoina ulottuivat aina korkealla
sijaitseviin myllyihin asti.

Oli myöhäinen ilta; myllynsiivet törröttivät liikkumattomina ilmassa,
mutta majakat loistivat ja vilkkuivat lakkaamatta Itämeren puolella.

Hän seisoi syviin ajatuksiinsa vaipuneena ja ajatteli, mitä nämät kaksi
vuotta olivat Eteläjyllannille tuoneet mukanansa.

Vuonna 1900 ei tosin ollut yhtä paljon karkoituksia kuin vuonna 1899,
mutta preussilaiset olivat varmaan kilpajuoksussa hengästyneet ja
tahtoivat vetää henkeä.

"He lepäsivät hiukan, ennenkuin he taas tarttuivat kiinni", oli Madsen
sanonut.

Vähemmän nykyään oli kuulunut vanhempien oikeuksien riistämisestäkin
kuin edellisenä vuonna.

1900 saattoi kai lähinnä ylpeillä sodasta, jota käytiin palvelusrenkinä
olevia koulupoikia ja niitä käsityöläisiä vastaan, jotka olivat
Tanskan alamaisia ja joita sen vuoksi kiellettiin työskentelemästä
tanskalaismielisten luona.

Niin, 1900:n omallatunnolla oli vieläkin enemmän. Yhä suuremmaksi
kasvoi vaino, joka kohtasi yhdistyksiä ja kokouksia.

Lopulta ei voinut saada kattoa päänsä päälle, sillä vaikka monet
rohkeat krouvin isännät panivat vastaan, kun poliisi kielsi heitä
vuokraamasta huoneustoja omille maanmiehilleen, niin täytyi sittenkin
useimpien taipua, kun uhattiin heiltä riistää heidän elinkeinonsa,
uhattiin ottaa pois heiltä heidän oikeutensa, kun uhattiin heitä
uusilla rasituksilla ja jos jollakin.

Ja leipähän tässä oli kysymyksessä.

Jos uusi kokoushuone aiottiin ottaa käytäntöön, niin se julistettiin
kelpaamattomaksi, eikä sitä saatu käyttää.

Kaikkien teiden varsilla, jotka johtivat rajan yli kuningaskuntaan, oli
asetettu santarmeja merkitsemään muistiin niiden nimiä, jotka läksivät
kokouksiin tai näyttelyihin kuningaskuntaan.

Mutta samalla kuin tämä kaikki tapahtui, -Valdemarin vakavat kasvot
vetäytyivät melkein hymyyn — onnistui erään saksalaisen tiedemiehen
selittää latinalainen kirjoitus Slesvigin ikivanhan tuomiokirkon
Pietarin ovella.

Ja mitä tämä 750 vuoden vanha kirjoitus sisälsi?

Niin, se sanoi suoraan, ja saksalaisen oli ollut pakko kääntää se:

"Karkoita pois saksalainen, maailman hurja tyranni, ja kutsu takaisin
ne, jotka Pyhää Pietaria kunnioittaen palvelevat."

Ja 1901!

Niin, se oli tosin vapauttanut heidät herra v. Kölleristä, joka nyt oli
kohonnut valtioministeriksi ja valtiosihteeriksi Elsas-Lothringenissa,
mutta eivätpä olot siltä parantuneet. Joku toinenhan tulisi hänen
sijaansa, ja tämä olisi kai luultavasti samanlainen.

Itämereltä kuului laukauksia. Valdemar kääntyi sinne kohti, mistä
laukaukset kuuluivat, ja tuijotti hetken aikaa punaisia lyhtyjä, jotka
kohosivat puiden latvojen yläpuolella juuri siinä, missä saksalaiset
sotalaivat pitivät ampumaharjoituksiaan. Äkkiä välähti sähkövalo. "Ne
ampuvat pimeänkin tultua, nuo herrat!" mutisi hän.

"Karkoita pois saksalainen, maailman hurja tyranni, ja kutsu takaisin
ne, jotka Pyhää Pietaria kunnioittaen palvelevat!"

"Pyhän Pietarin sijaan me asetamme vanhurskauden", ajatteli Borris. "Se
soveltui 750 vuotta sitten, se soveltuu myös vuonna 1901."

Ja hän astui hitaammin ylös portaita, kuin mitä hänellä oli tapana,
sillä Eteläjyllantia oli vastikään kohdannut niin suuri suru,
kansallinen tappio, että siitä olisi vaikea toipua.

Suuri ja voimakas puu oli kaadettu. Gustav Johansen, eteläjuutilaisen
kansan edusmies ja pelkäämätön puoltaja sekä Saksan valtio- että
Preussin maapäivillä, oli kuollut.

Kuin kansanruhtinas hänet oli hautaan saatettu. Borris oli ollut mukana
niissä hautajaisissa ja oli juuri palannut kotiin Flensborgista.

Hän tunsi olleensa mukana jossakin suuressa, ja vielä kokonaan siellä
elettyjen tapahtumien valtaamana hän kertoi siitä äidilleen ja rouva
Grunnetille, jotka istuivat sohvassa kuunnellen kyynelsilmin, ja hän
kertoi tyyneesti ja hiljaisesti:

"Ensin neljät vaunut, joihin hädin tuskin mahtuivat kaikki
kallisarvoiset seppeleet Eteläjyllannista ja kuningaskunnasta,
sitten soittokunta, sitten Pyhän Knuutin yhdistys[13] ja Flensborgin
ampumaseura."

"Oliko niillä suruharsot?" kysyi rouva Grunnet. Hän saattoi vaivoin
itkulta puhua.

"Niin, heillä oli suruharsot."

Valdemar katkaisi hetkeksi puheensa.

"Sitten tulivat ruumisvaunut, neljä hevosta edessä, ja jäljessä
valtava surusaatto, lukemattomat joukot kuningaskunnasta ja koko
Eteläjyllannista."

Valdemar nimitti useita nimiä.

"Ja kun sitten kaikki oli ohitse —"

"Niin, niin", sanoi rouva Borris.

"Niin, niin, äiti! Sitten laskettiin liput alas haudan yli."

Ja tuo voimakas mies puhui hiljaisella äänellä, ikäänkuin hän vielä
olisi seisonut avonaisen haudan partaalla ja peitti kasvonsa käsiinsä.

Mutta hän tointui pian ja jatkoi:

"Surujuhlassa jäljestäpäin kansalaisyhdistyksessä sanoi toimittaja
Jessen muistopuheessansa: 'Me annamme kaikki sen lupauksen toisillemme,
että kaikki se, mikä oli suurta ja ihanaa ja hyvää Gustav Johansenin
elämäntoimessa, kaikki se, mikä voi kelvata ijankaikkisuuden
tuomioistuimen edessä, kaikki se, missä itsessänsä on siunauksen
elinsiemen, kaikki se on myös meissä eläväksi tuleva!' Ja hän lisäsi:
'Mitä Grundtvig sanoi? Hän sanoi: 'Jalojen suku ei koskaan kuole
sukupuuttoon!'"

"Ei, ei", vaivoin saattoi eroittaa, mitä rouva Grunnet sanoi, "nuo
olivat tosia sanoja, ja todet sanat elävät, kun valhe kuolee."

Ja sitten hän äkkiä huudahti, kaiken sen valtaamana, jota hän niin
hiljaisena ja surumielisenä oli kuunnellut:

"Oi, jospa pikku Karen olisi ollut täällä ja kuullut tätä kaikkea!"

Hän katui heti sen sanottuansa. Hän olisi voinut vaikka lyödä suutaan,
mutta nyt se oli myöhäistä.

Valdemar katsoi äkkiä ylös, mutta hän ei sanonut mitään, ja
äänettömyys, joka valtasi heidät kaikki, kävi vihdoin niin
painostavaksi, että hän nousi ylös ja läksi pois.

"Kuinka varomaton sitä voi olla!" sanoi rouva Grunnet.

Rouva Borris kiinnitti häneen suuret silmänsä. "Miksikä niin? Minun
mielestäni se oli hyvin sanottu ja oikealla ajalla, sillä tämmöistä
oloa ei voi kuitenkaan jatkua."

Mutta Valdemar seisoi alhaalla puutarhassa ja tähysteli yli tienoon,
mieli kuohuksissa.

Kädet hän oli pistänyt housuntaskuihin. Hänen kasvojensa eleet olivat
jäykistyneet.

Hän puristi huulensa yhteen ja rypisti otsaansa. Miten naiset kuitenkin
saattoivat lörpötellä! Heillä kaikilla oli lapsen armoton käsi, joka
leikitteli miekalla, eikä huomannut sen pistoa.

Ja kun se vielä osui keskelle sitä haavaa, joka ei koskaan lakannut
verta vuotamasta eikä ikänä voinut umpeen mennä!

Hän väänteli itseään tuskissansa. Minkä he sille mahtoivat? Eihän se
heille tuskia tuottanut.

No! Jolleivät viranomaiset olisi ennättäneet ennen uutta lakia eikä tuo
Kain asia olisi ehtinyt tulla esille, niin hän joka tapauksessa olisi
nyt ollut vapaa holhoojavelvollisuudestansa, sillä tänä vuonna olisi
Karenin itsensä sallittu ruveta poikansa holhoojaksi.

Hän oli vapaa!

Hän toisti nuo sanat monta kertaa itseksensä, hän tahtoi ne teroittaa
mieleensä.

Ja kuitenkin hiipi hänen sydämeensä kaipaus, salainen kaipaus.

Kukas siellä?

Hänen äitinsä sieltä tuli.

Valdemarin mieleen iski:

"Nyt hän tahtoo puhua! Nyt minun täytyy ottaa vastaan vielä toinenkin
isku. Ovatko he kaikki liittoutuneet yhteen?"

Hän puristi kätensä nyrkkiin.

Rouva Borriksen askeleet, jotka keveinä ja varmoina kuuluivat hiekalla,
lähenivät Valdemarin selän takaa.

Ennättääkseen ennen häntä ja sanoakseen vain jotakin, virkkoi Valdemar
nopeasti ja kääntymättä taaksensa:

"Kaikki paha tulee saksalaisista."

Ja hän katseli yhä edelleen yli tienoon ja puri hampaansa yhteen.

Rouva Borris ei vastannut aivan heti. Hän asettui Valdemarin eteen,
laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi häntä suoraan
silmiin.

Valdemar oli varsin kalpea.

"Poika! Poika! Sinä sietänet toki kuulla totuutta? Ethän ole mikään
arka raukka? Jürgens ei tahallaan tehnyt sinulle mitään pahaa. Eihän
hän aavistanut, että sinä rakastit Karenia. Tahdotkos sinäkin nyt
harjoittaa vääryyttä? Minun mielestäni meillä muutenkin on kylliksi
vääryyttä tässä maassa. Älä kanna vihaa kuollutta kohtaan, käänny
mielemmin elävän puoleen. Käänny Karenin puoleen!"

Valdemar ei liikahtanut eikä vastannut. Hän ei myöskään ravistanut
äidin käsiä olkapäiltään.

Mutta äkkiä, siinä seisoessansa, pääsi hänen rinnastaan syvä huokaus.

Ja rouva Borris katsoi säälivillä äidinsilmillään kiusaantuneen
poikansa kasvoihin. Pojan tuska oli hänenkin tuskansa.

Valdemar otti hellästi äidin rakkaat kädet olkapäiltään, puristi niitä
lujasti ja samalla hellästi omissansa ja sanoi murtuneella äänellä:

"Äiti, rakas äiti, en minä ole enää katkera. Usko minua, ja senhän sinä
aina olet tehnyt, että kun minä —"

"Pelastit pojan hengen, Valdemar!"

Valdemar säpsähti.

"Mistä sinä sen tiedät? Kuinka sinä sen tiedät?" huudahti hän.

"Ja sitä sinä voit kysyä?"

"Äiti! Koska sen tiedät, niin tiedäthän myöskin, että kun minun oli
pakko pelastaa tuo lapsi", — ja hänen äänensä kuului käheällä, — "niin
täytyi minun väkistenkin samalla antaa anteeksi."

"Jumalan käsi johti sinua ja nöyryytti sinut, Valdemar", sanoi rouva
Borris.

"Jumala!" uudisti Borris. "Jumala!"

Äkkiä hän tarttui rintaansa.

"Mutta se koskee niin kipeästi, äiti! Se koskee niin kipeästi. Jos
joku tulisi minulle sanomaan: 'Mitä siitä? Se menee ohi! Kuinka mies
voi tuollaiseen tuskaan antautua ja taistella tuolla tavalla petetyn
rakkauden vuoksi? Hän on narri. Ei se maksa vaivaa!' — niin varokoon
hän, ettei hän itse kerran saa sitä kokea. Varokoon itseänsä, varokoon
itseänsä! Niin, totta tosiaan, Jumalan käsi on kauan levännyt raskaana
minun ylitseni!"

"Ei", sanoi rouva Borris, joka nyt, kun poika ensi kertaa oikein
ilmaisi hänelle salaisen tuskansa, oli niin liikutettu, ikäänkuin hän
olisi päässyt ihmissielun kaikkein pyhimpään. "Suru on ihmisistä, mutta
Jumala voi muuttaa surun iloksi."

Silloin Valdemar nauroi. Ja hänen toivoton naurunsa vihloi äitiä
sydämeen saakka.

"Auta meitä, rakas Herra Jumala", rukoili rouva Borris ja pani
vaistomaisesti kätensä ristiin. "Auta meitä."

"Voiko hän tässä kohdin minua auttaa?" kysyi Valdemar haikean tuskansa
valtaamana.

"Kyllä, jos sinä tahdot tulla autetuksi", vastasi äiti.

"Josko tahdon!" huudahti hän. "Josko tahdon!"




18.


Mutta ei ollut aikaa ajatella itseänsä, eikä sitä mikä painosti oman,
persoonallisen elämän aivan maan tasalle, sillä nyt oli ryhdyttävä
vaaliin.

Gustav Johansenin sijainen valtiopäiville oli' valittava vanhalla,
järkähtämättömällä perustalla.

"Me olemme tanskalaisia, me tahdomme yhä edelleen pysyä tanskalaisina,
meitä on kohdeltava tanskalaisina kansanoikeuden määräysten mukaan."

Siten se vaalikehoitus kuului, jota pohjoisslesvigiläisen
vaaliyhdistyksen toimikunta levitti ja Jessen pani jo alulle
vaalikokoukset Aabenraassa ensimäisenäkolmatta päivänä marraskuuta ja
Stenskrossa joulukuun kuudentena.

Valdemar, joka vähitellen oli joutunut kaikkiin niihin
luottamustoimiin, joita isällä oli ollut ennen häntä, — hän oli
parhaassa merkityksessä tullut hänen perilliseksensä, — antautui niin
uupumattomaan, tarmokkaasen työhön, että saksalaisten viha siinä
pitäjässä näytti kohdistuvan yksinomaan häneen.

Tanskalaisilla taiteilijoilla, papeilla ja esitelmänpitäjillä, jotka
olivat kotoisin kuningaskunnasta, — ja "kuningaskunnalla" tarkoitetaan
Eteläjyllannissa aina vain Tanskaa, — ei ollut lupa tulla sinne. Heidät
karkoitettiin "valtiolle vaarallisina" henkilöinä.

"Niin, kuka ei vihaisi saksalaista valtakuntaa?" kysyi Madsen. "Koko
maailma on liittoutunut sitä vastaan, yksinpä nautaeläimetkin ovat
lyöttäytyneet sitä vastaan, sillä niitä ei saa tuottaa tänne, eikä
meille saa opettaa, miten parhaiten hoitaisimme karjaamme. Oi, sitä
Saksan valtakunnan vihollista!"

Valtakunnan vihollinen!

Ei ketään se niin vainonnut kuin Valdemaria. Se seurasi häntä
kaikkialla — yksin pimeässäkin maanteillä.

Valtakunnan vihollinen!

Sitä kuiskailtiin hänen korvaansa, sitä huudettiin hänelle
kansankokouksissa. Valdemar olisi voinut vastata samoin kuin eräs
tanskalainen sanoi preussilaisille kadulla Broagerissa vuonna
kuusikymmentäneljä:

"Mitä te tahdotte täältä? Kuka on lähettänyt teidät tänne?"

"Kun pykälä numero viisi oli säädetty", sanoi Borris eräässä
vaalikokouksessa, "niin arveli 'Norddeutsche Allgemeine Zeitung,' että
väestön ensin piti oppia tuntemaan Preussin vallan siunausta, ennenkuin
se ratkaisisi tahtoisiko se kuulua Tanskaan vai Saksaan. Emmeköhän me
ole oppineet tuntemaan preussilaista hallitusta?"

"Olemme! Olemme kyllä!"

"Liiankin hyvin!" huusi Madsen.

"Meidän viljavaa, hyvin viljeltyä, rikasta maatamme he haluavat. Se on
oikea makupala rautalakeille."

"Meillä ei ole aatelistoa eikä pappissäätyä, joka voisi ottaa vastaan
ensimäisen hyökkäyksen niinkuin puolalaisilla. Meillä porvarin ja
talonpojan on pakko omilla hartioillaan kantaa taistelun taakkaa. Me
maksamme veromme, ja palkkaamme sillä suurimmaksi osaksi ne saksalaiset
virkamiehet, jotka kiusaavat meitä ja tekevät meille vääryyttä. Eikö
meilläkin ole laillinen oikeus tulla virkamiehiksi?"

"On! On!"

"Mutta sellaista virkamiestä saa etsiä, joka olisi tanskalainen. Kaikki
huojennukset ja suosionosoitukset, joita hallitus voi antaa, tulevat
ainoastaan saksalaisten osaksi, jota vastoin meistä, eteläjuutilaisista
puserretaan viimeinenkin pisara."

Pastori Jakobsen Skaæbækissä sanoi kerta julkisesti:

'Maakreivi ole kova! Terve, keisari, heiluta vasaraa ja murskaa
vihollisen pää!"

"Tuo pää on meidän!"

"Kuulkaa! Kuulkaa!"

Äkkiä kajahti ääni:

"Hänenkin pitäisi olla Tanskan alamainen, kun niin monien
muidenkin pitää olla. Miksikä häntä ei karkoiteta? Hän on syntynyt
Kööpenhaminassa, ja hänen isänsä oli tanskalainen virkamies!"

"Juutilainen on voimakas ja sitkeä", sen saivat preussilaiset uudelleen
kokea, vaikka olikin muutamia pelkureita, jotka eivät äänestäneet
pelosta että ne heidän sukulaisistaan ja ystävistään tulisivat
karkoitetuiksi, jotka olivat Tanskan alamaisia.

Ja preussilaiset käyttivät kaikkia mahdollisia vaalitemppuja, mitä he
vain saattoivat keksiä, peloittaakseen pelkureita.

Eräässä Sonderborgin saksalaisessa lehdessä luuloiteltu "Lähettäjä"
kehoitti tanskalaisia pysymään poissa vaaleista, "sillä toiset saisivat
kärsiä heidän tähtensä."

Tämä täytevaali olisi sääntöjen mukaan ollut pidettävä kaksi kuukautta
Gustav Johansenin kuoleman jälkeen, mutta sitä viivytettiin viidettä
kuukautta.

Sillä preussilaisilla oli kiire, ja paljo muuta oli ensin toimitettava.

Ensin he yrittivät kaikenlaisilla pikkumaisilla keinoilla estää
vaalikokouksia. Vaikea oli saada huoneustoja ja kun vihdoin sellainen
oli saatu, niin seurasi mitä naurettavimpia kieltoja ja oikkuja joka
taholta.

Milloin oli koolla liiaksi väkeä, milloin oli kokoonnuttu
vierashuoneihin, eikä kokoussaleihin. Ja ulkona, paljaan taivaan alla
eivät he liioin saaneet pitää kokouksia, sillä sekin oli kiellettyä.

Madsenin, jonka jalka oli kipeä, täytyi jättää keppinsä ulos.

"Minkä vuoksi?" kysyi Madsen.

"Ei olla lupa viedä aseita kokoussaliin", sanoi santarmi jyrisevällä
äänellä.

"Vai niinkö! No, sitten te totta tosiaan saatte kantaa minut selässänne
ulos, sillä minä en pääse käymään ilman keppiä!" nauroi Madsen ja
heitti kepin ikkunasta ulos.

Ja kun kokous oli lopussa, seisoi eräs raivostunut saksalainen
ulkopuolella heilutellen keppiään.

Hän huusi ja kirkui merkillisellä saksan kielellään: [Saksan kieleen
Slesvigissä on tanskan kieli suuresti vaikuttanut, varsinkin
sanajärjestykseen.]

"Ich haue einen jeden Däne nieder, der hier raus kommt!" [Minä isken
jokaisen tanskalaisen maahan, joka yrittää täältä tulla ulos.]

Mutta mitä oli tehtävä?

Kun ei enää käynyt ahdistaminen palvelusväkeä, syystä että niiden
palkat olivat niin suuresti kohonneet, niin he olivat käyneet lasten ja
vanhempien oikeusten kimppuun, mutta eipä sekään käynyt päinsä.

Mitäpä nyt?

Vaalin aika oli ovella. Jotakin kuulumatonta, jotakin ennen
aavistamatonta, mitä ei oltu ennen uneksittukaan, oli tehtävä,
jotta saataisiin tanskalaisten valitsijamiesten luku vähenemään ja
ylipresidentti Wilmovski voitti itse von Köllerinkin kekseliäisyyden.

Pahempi rajuilma kuin koskaan ennen oli tulossa. Ukkonen jyrisi jälleen
ja salama iski maahan.

Entisiltä vaalimiehiltä, Preussin alamaisilta, ryöstettiin äkkiä
vaalioikeus, joka heillä oli ollut kokonaisen ihmisiän ajan.

Kolmenkymmenenviiden vuoden kuluttua heidät leimattiin äkkiä Tanskan
alamaisiksi.

Epävarmuus sai kaikkialla alaa. Satoja ja tuhansia synnyltään
tanskalaisia Preussin kansalaisia joutui äkkiä poliisin mielivallan
alaisiksi.

Tämä kaikki tähtäsi niitä eteläjuutilaisia, jotka aikoinaan olivat
valinneet Tanskan alamaisuuden antamalla optsioni-ilmoituksensa,[14]
koska eivät tahtoneet vannoa valaa Preussille eivätkä ruveta
saksalaisiksi sotilaiksi, mutta olivat myöhemmin sen peruuttaneet ja
saaneet viranomaisilta sen tiedon, että heitä vastedes tultiin pitämään
Preussin valtion kansalaisina.

Siitä kaikesta tosin oli jo kulunut kokonainen ihmisikä, mutta
nyt asia äkkiä vedettiin esille, ja jos asianomaiset antaessaan
optsioni-ilmoituksensa olivat olleet vain pari kolme päivää Tanskassa,
niin heidät merkittiin nyt Tanskan alamaisiksi, siinä tapauksessa että
he olivat ottaneet osaa taisteluun saksalaistuttamista vastaan.

Ilman muuta selitettiin erehdykseksi sitä seikkaa, että Preussin
hallitus oli aikaisemmin tunnustanut heidät Saksan alamaisiksi.

Ja samoin kävi myös kaikkien aikoinaan asevelvollisina olleiden
eteläjuutilaisten, joita ei oltu siirretty Tanskaan ja joita
saksalais-ranskalaisen sodan aikana 1870 oli kutsuttu preussilaiseen
sotapalvelukseen.

Sillä kertaa olivat nimittäin nuoret miehet joukottain lähteneet
kuningaskuntaan, jotta heidän ei olisi tarvinnut lähteä sotaan Ranskaa
vastaan.

Muutamat tekivät sen antamatta mitään optsioni-ilmoitusta, toiset taas
semmoisen antoivat, mutta sitä ei otettu vastaan.

Mutta kaikkia heitä pidettiin karkulaisina ja he joutuivat
rangaistuksen alaisiksi, kun palasivat takaisin maahan.

Tanskan hallitus puhui kuitenkin heidän puolestansa, ja siten saatiin
Aabenraan konventsiooni toimeen 1872, jonka molemmat hallitukset
hyväksyivät.

Tämän nojalla saattoivat siis kaikki nämät eteläjuutilaiset tulla
takaisin ja jäädä maahan, niinkauan kuin he eivät antaneet aihetta
minkäänlaisiin valituksiin.

Useat tunnetuimmista miehistä haastettiin kuulusteltaviksi, jotta — jos
mahdollista — saataisiin selkoa, olivatko he Tanskan alamaisia.

Borriskin sai käskyn.

Mikä sekaannus vallitsikaan maaneuvosvirastoissa Eteläjyllannissa!

Monet entisistä karkoitetuista olivat vuosien kuluessa olleet monissa
julkisissa luottamustoimissa — sekä kunnallisissa että kirkollisissa.
He olivat olleet kirkonvanhimpia, toiset jäseninä Rendsborgin
kirkolliskokouksessa, eräspä oli ollut piiripäivämiehenäkin.

Kaikki he olivat olleet Preussin alamaisia.

"Mutta mitenkähän tämä päättyy?" sanoivat virkamiehet, jotka lopulta
olivat aivan pyörällä päästä.

"Schwamm darüber! [Vähät siitä!] Se on heidän asiansa!" naureskeli
Madsen, joka myös oli saanut käskyn ja tunkeutui joukon läpi
tervehtimään Borrista.

"Nyt he karkoittavat riimukiviäkin, Borris! Molemmat kivet Luiselundin
linnanpuistosta Slienin eteläpuolella ovat lähetetyt Kielin museoon. Se
on aivan heidän tapaistansa! Eteläslesvigin ranskalaisuuden ikivanhat
todistajat muutetaan Ejderin toiselle puolelle Holsteiniin! Eivätkö
kivetkään nyt saa puhua?"

Joukko tungeskeli ja työnsi toisiaan. Äkkiä tämän käsikahakan kestäessä
joutui Valdemar erään repaleisen, kurjan miehen kanssa vastakkain, jota
oli kuulusteltu eräässä varkausjutussa ja kuljetettiin nyt takaisin
arestiin.

Samassa Borris tunsi nämät röyhkeät, veristyneet silmät.

Hän se oli murtautunut Egtvediin!

"Hohoo! Minä tunnen sinut! Minä tunnen sinut!" sähisti tämä riemuiten
ja puri hampaitaan. "Nyt me seisomme oikeuden edessä kumpikin, ystävä
kulta, mutta minun paperini ovat kunnossa, minua ei voi karkoittaa!"

Mutta Borriksen "paperit" olivat myös kunnossa, vaikka herrat niitä
olisivat käännelleet ja väännelleet kuinka paljo hyvänsä ja puuhanneet
niiden tähden minkä ikänä olisivat jaksaneet.

"Olen pahoillani, ettette voi saada minua Tanskan alamaiseksi", sanoi
Valdemar, nostaen mennessään kohteliaasti hattuaan.

Tiellä hän kohtasi Winbergin.

"Eikö _sinua_ karkoiteta?" kysyi Valdemar. "Sinähän olet Tanskan
alamainen. Heidän ei tarvitse sitä edes tiedustella."

Mutta Winberg loi silmänsä alas ja kiiruhti pois.

Ja kuitenkin oli koko tässä sekamelskassa, tässä karkeassa ja
sokeassa masentamisessa muutamia maahanmuuttaneita saksalaisia, jotka
olivat päässeet nimismiehiksi ja jotka mielestään olivat aivan kuin
teloittajia ja joita ankarat määräykset pöyristyttivät.

Niinpä muutamat heistä, joiden omatunto ei ollut kylliksi jykevä,
uhkasivat luopua toimestansa, jos tällaista menoa jatkuisi.

Siten kiihkeä ajo saattoi takaa-ajajatkin hengästymään.

Siitä huolimatta oli Eteläjyllanti ainoa seutu nykyisessä Saksan
valtakunnassa, missä ei keisarista herjaten puhuttu ja jossa
majesteettirikokset olivat kuulumattomia.

Kuitenkin preussilainen sisäasiainministeri Rheinhaben selitti
valtiopäivillä:

"Pohjoisslesvigissä ovat olot _hallituksen liiallisen suopeuden
johdosta_ kehittyneet sellaisiksi, että ne helposti olisivat voineet
_saattaa valtion jakamattomuuden vaaraan!_"

"Täyttäkää sitten sopimusten mukaiset velvollisuudet meitä kohtaan!"
sanoivat eteläjuutilaiset.




19.


"Täytyykö meidän nyt olla täällä?" mutisi Keldet. "Niin, niin, uutta
on tullut vielä entisen lisäksi! Karkoittavat optanttien lapsia, jotka
ovat syntyneet Eteläjyllannissa, missä heillä on kotipaikka ja jossa he
pakkotilassa ovat oikeutetut saamaan elantoapua."

Hän oli matkalla nimismiehen luo, jolta konstaapeli oli tuonut hänelle
haasteen ja siellä hänelle ilmoitettiin suoraan maaneuvoksen nimessä,
että hän oli optantti.

"Vai niin! Olenko minä tullut Tanskan alamaiseksi?" sanoi Keldet.
"Niin, minä olin tanskalainen sotilas 1864, mutta kun te anastitte
Eteläjyllannin, niin minä 1866 tulin Preussin alamaiseksi.”

"Ja wohl. Det versteht sich! [Niin kyllä. Sehän on selvää!] Mutta 1867
te valita Tanska ja tulla taas Tanskan alamainen."

"Niin, se on kyllä totta, mutta minä palasin takaisin Eteläjyllantiin
1868 ja minut otettiin jälleen Preussin alamaisuuteen. Ei kukaan
silloinen slesvigiläinen virkamies ollut vähimmässäkään määrässä
epätiedossa siitä, että minä laillisella tavalla olin saanut
kansalaisoikeuteni takaisin, olin saanut oleskeluluvan sekä pantu
sotilasluetteloihin. Täytyykö minun kolmenkymmenenkolmen vuoden jälkeen
jälleen tulla Tanskan alamaiseksi?"

"Se olla erehdys", sanoi nimismies, joka ikäänkuin väänteli itseään
tehdessään tämän tunnustuksen, "että maaneuvos koko ihmisikä sitten
luuli että te olla otettu takaisin Preussin alamainen."

"Preussilaiset maaneuvokset ovat usein erehtyneet", arveli Keldet, "ja
erehtynevät vielä nytkin. No, koska te tahdotte saada niin monta kuin
suinkin Tanskan alamaisiksi, niin siirtäkää vain rajaa! Silloin me
kaikki muutumme!"

"Was sagen Sie?" [Mitä te sanotte?] kysyi nimismies ja nosti päänsä
pystyyn.

"Minä sanon: mitä minun tulee tehdä?" kysyi Keldet.

"Te pitä hankkia kotiseututodistus ja pyytä asumalupa."

"Sitä minä en voi enkä tahdo tehdä, sillä minun kotini on tässä maassa."

Taaskin tuntui ikäänkuin nimismies olisi itseänsä väännellyt, vaikka
hän ei ollutkaan niitä kelpo saksalaisia, jotka olivat huolissansa, ja
joiden omatunto ei ollut kyllin jykevä.

"Niin, mitä me teke teille?"

"Voittehan viedä minut ulos tielle ja ampua minut niinkuin loppuun
palvelleen hevosen. Minä olen vanha invaliidi, ja minulla on
invaliidi-eläke. Enemmän kuin koko ihmisiän olen täyttänyt kaikki
preussilaisen kansalaisen velvollisuudet ja käyttänyt hyväkseni
kaikkia saksalaisen alamaisen oikeuksia. Velvollisuudet eivät ole
olleet vähäiset, sen minä voin teille vakuuttaa. Minut kutsuttiin
sotapalvelukseen. 1870 minä menin rykmenttini keralla Ranskaan,
mutta ehkä sekin oli erehdys? Sillä minä, vanha tanskalainen sotilas
vuodelta 1864, uskalsin panna henkeni ja ruumiini alttiiksi Saksan
edestä monessa verisessä taistelussa. Se maksoi minulle vasemmasta
kädestäni kolme sormea ja vasen käsivarteni jäykistyi. Senkö minä saan
palkakseni? Sitten olen hoitanut virkaani, en ole kenenkään oikeutta
loukannut, enkä edes kissallekaan pahaa tehnyt."

"Ei se mikä auta. Ei se yhtään mikä auta. Teidän isä olla optant, hän
olla ulkomaalainen."

"No, sitten on Saksan valtakunnankansleri Bülow, joka itse oli
tanskalaisen virkamiehen poika ja Tanskan alamainen, myös yksi niitä,
jotka ulkomaalaisina karkoitetaan, kun ne tulevat vastuksellisiksi.
Ja samoin myös monet tanskalaiset optantit, jotka lepäävät
taistelutantereilla Ranskanmaalla. Te saatte kaivaa heidät ylös
haudoistansa, voidaksenne heitä karkoittaa, herra nimismies. Meitä on
ajettu kuin karjaa preussilaiselle teurastuspenkille. Mitä se sota
meille merkitsi?"

Hän puristi kätensä nyrkkiin, niin että rystöt tulivat valkoisiksi.

"Minä olen koditon. Mitä sille voi tehdä? Ampukaa minut!"

"Te olla vain neljä päivä valmistusaika", jyrähteli nimismiehen ääni.
"Lähde Dänemarck, siellä teidän koti, ei täällä."

Ja kun maahanmuuttanut brandenburgilainen oli pamahuttanut tämän
laukauksen miestä kohti, jonka esi-isät vuosisatojen kuluessa olivat
asuneet maassa, niin hän käänsi selkänsä Tyge Keldetille ja läksi pois.

"Vieraat ihmiset ajavat maan omat lapset ovelle!" mutisi Keldet.

Vain neljä päivää valmistusaikaa!

Niinä päivinä oli paljo tekemistä.

Karen tuli heti ajaen heidän luokseen.

"Minä otan Ebben meille", sanoi hän. "Hän jää meille, ja saamme sitten
nähdä miten asiat kääntyvät. Ja voihan Asta tulla jäljessä junalla,
kun hän on saanut talon lukkoon. Mutta sitä ennen hän ajaa Egtvediin
päivällistä syömään. Sulkekaa vain talo, älkääkä tehkö mitään muuta. Te
ette tiedä vielä, miten kaikki päättyy."

Kun Karen tuli kotiin, niin hän kirjoitti heti Gyrithelle, — Borris oli
heillä parasta aikaa käymässä:

"Pyydä Valdemaria tulemaan kotiin, niin pian kuin suinkin. Keldet on
saanut karkoituskäskyn."

Sillä välin kulki Tyge Keldet santarmin rinnalla pohjoiseen päin.

"Karkoitettu! Enkä ole mitään kuitenkaan rikkonut!" mutisi hän.
"Voisipa luulla minua pahantekijäksi."

Hän sepitti runon käydessänsä ja se oli hänen omasta mielestään kaunis,
syystä että se oli niin tosi.

Vaikea oli pysyä pitkäjalkaisen santarmin rinnalla, mutta
tepastellessansa Keldet alkoi hyräillä ja sepitti säveleenkin samalla:

    "Hyvästi, lapsuuskoti, jää,
    kaikk' kasvinpaikat armaat!
    Teist' ei mun mieltäni eroittaa
    voi etäisyydet harmaat."

"Halt Maul! Der Gesang ist verboten!" [Suus kiinni! Tuo laulu
on kielletty!] murahti santarmi totuttuun tapaansa, tähystellen
huolettomasti pilvien kulkua ilmassa.

Keldet, joka heräsi ajatuksistansa, nosti ihmeissään päätään ja katseli
ympärilleen.

"Jumala tiesi, milloin sekin kiellettiin? — Ei, sitäpä minä en usko,
hyvä ystävä, sillä juuri äsken minä sen sepitin."

He astuivat hetken aikaa.

"Ajatelkaa itse, jos teidät karkoitettaisiin lapsuudenkodistanne",
sanoi Keldet.

"Se on Preussin Eylaussa", vastasi santarmi.

"Niin juuri, se on Preussin Eylaussa. Oi, minä mielessäni näen, kuinka
kaunista siellä on. Villiviini —"

"Ei, vaan humala!" oikaisi toinen.

"Niin, enkö minä niin sanonut? Humalaköynnökset koristavat seiniä, ja
kaali ja peruna kasvaa puutarhassa."

"Niin", puuttui santarmi puheesen, jonka mieli lämpeni, "mutta kuinka
te tiedä sitä? Te ei koskaan olla siellä."

"Minä voin kuvailla sitä mielessäni", vastasi Keldet. "Koti on aina
koti. Enpä tahtoisi olla teidän asemassanne."

"Miksikä ette?"

"Sillä minä en mitenkään tahtoisi karkoittaa ketään — en edes teitä
sellaisesta kodista. Oi, sinä rakas Jumala! Joka niittyveräjä, joka
oja! Enkö itse ole sitä kaivanut? Enkö itse ole sitä tehnyt? Otsani
hiessä olen viljellyt pientä maatilkkuani. Ja se oli hyvää maata,
oikein hyvää. Parempaa ei olisi voinut toivoakkaan."

Santarmi tuli oikein oudolle mielelle ja tähysteli Keldetin jälkeen,
kun tämä tepasteli yli rajan, jossa tietolpat olivat muuttuneet
punavalkeiksi.

Ehkä hänen preussilaiseen sydämeensä ensi kertaa hiipi hämärä aavistus
siitä, että hän oli mukana väkivallantyössä.

Mutta Tyge Keldet astui kuningaskuntaan laulaen:

    "Hyvästi, lapsuuskoti, jää,
    kaikk' kasvinpaikat armaat!
    Teist' ei mun mieltäni eroittaa
    voi etäisyydet harmaat."

Santarmi pudisti päätänsä, teki käännöksen oikealle ja astui etelää
kohti.

Sillä välin Asta Keldet siivosi ja järjesteli. Äkkiä hänen mieleensä
iski.

"Ketä varten minä siivoan?" kysyi hän.

Hän sulki oven, pisti avaimen taskuunsa ja istahti kivelle oven eteen
odottaen Egtvedin vaunuja.

Hän heitti esiliinan päänsä yli ja istui huojuen edes ja takaisin.

"Oi Jumala, oi Jumala!" sanoi hän. "Tätä maailman surkeutta! Tätä
maailman surkeutta! Maa on kyllä hyvä, maa on kyllä hyvä, mutta
ihmiset, jotka vaeltavat siinä, ovat surkeita!"

Talo oli lukossa ja tuli sammutettu. Savu ei kohonnut piipusta, kissa
vain istui katonharjalla ja naukui surkeasti.

"Voisipa luulla, että talo olisi kuollut tai noiduttu", sanoi eräs
polkupyöräilijä, joka ajoi ohitse.

"Jos kolkuttaisi ovea, niin varmaan ei kukaan tulisi avaamaan. Monta
tuollaista lukittua taloa on nykyään Eteläjyllannissa."

Borris oli sillä välin Esbenin ja Gyrithen luona.

"Mitä sinä tähystelet?" kysyi hän Esbeniltä, joka jälleen istui
ikkunansa ääressä.

"Oi, anna hänen istua!" pyysi Gyrithe, "hän katselee Eteläjyllannin
tulia."

"No! Jospa minulla olisi vain Højemarke täällä, eikä vääryyttä olisi
olemassa", alkoi Esben, "niin sanoisin suureksi vapautukseksi, kun
saa olla vapaana miehenä vapaassa maassa. Sitä en koskaan ennen ole
kokenut. Täällä minä voin tehdä jotakin Eteläjyllannin hyväksi, siellä
minä olin sidottu."

"Olipa se kuitenkin hyvä, kun niiksi tulee, että Esbenillä oli ne
suitset suussansa, että hän oli optantin poika", sanoi Valdemar.

"Mutta ne olivat rautakuolaimet, jotka repivät hänet verille", vastasi
Gyrithe.

Sitten he keskustelivat Karenista. Gyrithe mainitsi hänen nimeänsä
ja kertoi Karenin taistelusta ja raskaasta työstä. Hän oli kuullut
siitä Højemarkesta, Frandseneilta ja rouva Borrikselta. Kaikki he
kirjoittivat siitä.

Valdemar nousi äkisti ylös ja asettui Esbenin rinnalle.

"Onko nyt kylliksi monta lainetta jo rantaan tullut?" kysyi hän laskien
kätensä Esbenin hartioille. "Voitko sinä nyt antaa anteeksi?"

Mutta Esben käänsi vain päätään ja kysyi vastaan:

"Voitko sinä?"




20.


"Jouluna usva, kynttilänä kinos."

Jouluaattona sumu peitti niin paksuna laakson, ettei Højemarkesta
voinut eroittaa muuta kuin uuninpiiput ja terävät päädyt.

Ei valonsädettäkään tunkeutunut ikkunoista.

Sumu piteli edessä kylmänkosteaa kättänsä. Se vaimensi myöskin
jouluvirsien äänen, kun niitä veisattiin joulun kunniaksi sisällä
huoneissa.

Rouva Borris, joka Valdemarin poissa ollessa vietti joulua yhdessä
rouva Grunnetin ja Karenin kanssa, istui nyt mukavasti Højemarken
arkihuoneessa.

Äkkiä kolkutettiin ovea ja Kai säikähti. Hän muisti kehrääjäeukkoa ja
verisiä käsiä.

Ei siellä sentään ollut ketään muuta kuin eräs Borrisgaardin miehistä,
joka toi paketin ja samalla kertoi, että Borris oli tullut kotiin,
mutta "pyysi ettei rouva kiiruhtaisi sen vuoksi kotiin."

Mies poistui ja Karen meni hänen jäljessään väentupaan kestitäksensä
häntä, mutta kun hän palasi jälleen sisään, niin hän huomasi, että
jotakin oli tapahtunut.

Sekä äidin että tädin silmät loistivat, ja Kai hyökkäsi häntä vastaan
kirja kumpaisessakin ojennetussa kädessään ja huusi riemuiten:

"Katsos, katsos! Tämän minä olen saanut! Minä sain sen setä
Valdemarilta!"

Karenin jalat tuntuivat horjuvan hänen allansa, eikä hän voinut oikein
selvästi eteensä nähdä.

Hän istahti lähimmälle tuolille, otti kirjat vapiseviin käsiinsä ja
avasi ne.

Ne olivat H.C. Andersenin satuja ja Valdemar oli lujalla, reippaalla
käsialallaan kirjoittanut niihin:

"Kaille Valdemar sedältä!"

Karen ei nostanut päätään, vaan jäi hiljaa istumaan katsellen kirjoja,
jotka lepäsivät hänen helmassansa; sillä välin molemmat äidit
vaihtoivat katseita, jotka merkitsivät enemmän kuin monet sanat.

Mitäpä Karen tänä hetkenä olisi antanut, jos hän olisi saanut olla
yksin, aivan yksin, niin ettei ainoakaan silmä, ei edes hellinkään,
olisi häntä nähnyt!

Hänen päähänsä iski ajatus:

"Valdemar oli siis vihdoinkin tuntenut, että hänen tuli olla hyvä hänen
pienelle pojallensa!"

Ja Karen alkoi käsittää, ettei Valdemar enää voinut kantaa vihaa
lasta kohtaan, jonka hän oli estänyt tulemasta raajarikkoiseksi tai
pelastanut varmasta kuolemasta.

"Oi, kuinka ystävällinen Valdemar setä oli!" sanoi Karen, sillä pitihän
hänen sanoa jotakin, ja rouva Borris alkoi heti puhua jostakin muusta.

"Olipa se oikea joululahja! Olipa se oikea joululahja!" kajahteli
alituisesti Karenin rinnassa ja hänen silmänsä loistivat, sillä ne
olivat täynnä iloa.

Mutta Kai nukkui kirjat päänaluksen alla ja siitä päivästä pitäen hän
rupesi puhumaan paljo Valdemar sedästä.

"Miksi hän ei tule koskaan meille? Miksei hän koskaan tule?" kysyi Kai.

Kun rouva Borris tuli kotiin, niin hän oli vain sanonut: "Oi, minkä
ilon sinä tuotit kahdelle ihmiselle! Se, joka itsensä voittaa, on
suurempi kuin se, joka valloittaa suuren kaupungin."

Valdemar kääntyi pois, eikä vastannut mitään. Hän sanoi vain
kirjoittaneensa Keldetille, että hän heti tulisi takaisin.

Kun hän joulupäivänä kuljeskeli tietä myöten rautatieasemalle
päin, kirkonkellojen kutsuessa preussilaisia virka- ja toimimiehiä
jumalanpalvelukseen, niin hän pysähtyi äkkiä kuuntelemaan.

Kaukaa kuului ääntä. Tuulen siivillä se ennätti hänen luokseen ja se
kuului niin ihmeen vakavalta ja kehoittavalta.

Hän astui edemmäksi, — siinä se oli taaskin, kaukainen kaiku vanhoilta,
aikoja sitten vierineiltä ajoilta!

Hän pysähtyi vaistomaisesti ja katseli ympärilleen.

"Mitä ihmeen laulua se saattoi olla?"

Se läheni lähenemistään, mutta se kuulosti pikemmin hyräilyltä kuin
laululta.

Nyt hän kuuli sen selvästi! Kansanlaulun liikuttavan kerron:

"Sota, turmio uhkaapi maata."

"Mutta kukahan kumma se siellä laulaa?" huudahti hän jääden
kuuntelemaan.

Äkkiä hän näki pienen, lyhyen miehen, jolla oli valkea, kihara tukka ja
täysiparta, tepastelevan tiellä ja hyräilevän:

"Sota, turmio uhkaapi maata."

"Hoi, Keldet, hoi!" huusi Valdemar.

Heidän tultuaan toistensa kohdalle puristi Valdemar hänen kättään.

"Sepä olisi puuttunut, että he olisivat petkuttaneet sinua, Tyge
Keldet. Karkoitus on heti kumottava, sillä sinä olet syntynyt ennen 1
päivää tammikuuta 1871."

"No, se on nyt varma, että ennemmin minä olen syntynyt! Sillä 1871
minä, Jumala paratkoon, olin jo preussilainen sotilas."

Valdemar pudisteli häntä olkapäistä.

"Älä väisty jalankaan vertaa laillisesta oikeudestasi, mies! Jäsenet
eivät saa vapista! Sitä minun tuskin tarvinnee sanoa vanhalle
sotilaalle!"

Mutta tuskinpa Keldet oli tullut kotiin, niin santarmi taas haki hänet
kuulusteltavaksi nimismiehen luo.

"Mikä se merkitsee, mies? Hän olla karkoitettu ja hän tulla takaisin!"

"Minua ei voi karkoittaa", vastasi Keldet, jolle lakia tunteva Borris
nyt oli selittänyt asiat perin juurin. "Minä olen ollut preussilainen
sotilas ja minulla on invalidin eläke."

Mutta nimismies ei ottanut puhetta kuuleviin korviin. Hän uudisti
jälleen:

"Miksi te tulla takaisin? Was will das sagen [Mitä se merkitsee?],
mies? Hän olla karkoitettu ja tulla takaisin!"

"Siksi, että olen Preussin alamainen, ja että poliisi on laittomasti
kuljettanut minut rajan yli."

"Voiko todista se?" huusi nimismies.

"Minä annan teidän todistaa, ettei se ole totta", vastasi Keldet.

Tämä merkillinen sananvaihto merkittiin pöytäkirjaan.
Kuulustelupöytäkirja luettiin ääneen ja allekirjoitettiin, ja sillä se
asia toistaiseksi oli suoritettu.

Ei kuitenkaan kokonaan, sillä oikeus tuomitsi hänelle neljän päivän
arestia luvattomasta takaisin tulosta ja Flensborgin maaoikeus vahvisti
myöhemmin tuomion.

Kynttilänpäivä valkeni sillä välin yli maan.

Ennen muinoin, katoliseen aikaan, vaelsi kansa suurin joukoin,
vahakynttilät käsissä kirkoista sisään ja ulos, mutta nyt laulettiin
vain:

    "Kynttelinuutti majaa muutti,
    valkeat tammansa tanhualla juotti."

Mutta tänä vuonna ei näkynyt valkeita tammoja. Leivo liiteli ylhäällä
ilmassa ja ennusti kevättä. Ilma oli täynnä värähtelevää riemua.

Bodil istui avonaisen ikkunan ääressä ja hyräili vanhaa fyeniläistä
laulua, jossa oli neljäkolmatta säkeistöä; sen nimi oli:
"Maalaistyttöjen ajanvietto", ja viimeinen säkeistö kuului näin:

    "Pyhät kaiket kuluu noin
    kynttelimessuun asti;
    vaan se on surkeus suunnatoin,
    surtava haikeasti,
    ettei pyhäks se päivä jää,
    että turhuudessa
    vietämme kalliin joulun
    vinkuessa viulun."

"Tuo ei ole mistään kotoisin", mutisi Klaus syvällä äänellään, istuen
veistämässä. "Ei, kuuleppas tätä, se on paljoa parempi! Tällä tavalla
Peder Syv[15] laulaa:

    "Kynttelinuutti vielä on ajamassa tiellä.
    Kottarainen, hyyppä ja hanhi jo palaa;
    talvi ei sentään siirtyä halaa,
    siihen saakka sen sakara jää,
    kuin tulee pääskynen silkkipää."

"Mutta sitä paitsi", lisäsi hän opettavaisesti, "sanon minä vanhan
sananlaskun, ja vanha on aina parasta: 'Niin kauan kuin leivo laulaa
ennen kynttilänmessua, yhtä kauan se on sen jälkeen vaiti - tai itkee
vapun jälkeen'."

"Oletko kuullut", kysyi Bodil, joka ei tahtonut ruveta kilpalaulantaan
Klausin kanssa, "että Keldetin asia, jonka oli määrä olla esillä
Kielissä huhtikuussa, onkin siirretty toukokuuhun?"

"Kyllä minä sen tiedän", vastasi Klaus, "ja tiedänpä vielä muutakin!
Ehkä julkinen asian valvoja aikoo uudestaan tutkia asiaa, koska se on
otettu valtiopäivillä esille. Niin, niin, kyllä ne herrat osaavat pitää
paljon melua turhasta asiasta. Tuskinpa Herra Jumala itsekään tahtoisi
olla preussilainen tuomari."

Valitsijamiesten vaali oli tapahtuva maaliskuun neljäntenä päivänä,
täydennysvaali maapäiviä varten yhdentenätoista päivänä ja
valtiopäivävaali kahdeksantena päivänä maaliskuuta.

"Jospa voisi siirtää päivää vieläkin tuonnemmaksi!" ajattelivat
preussilaiset. Mutta se ei käynyt päinsä.

Jotakin oli kuitenkin voitettu. Noin viisisataa Preussin kansalaista
oli kaikkien näiden mahdottomien koirankonstien kautta tehty
"vaarattomiksi" valitsijoiksi.

Tokko tanskalaiset voisivat tointua siitä vahingosta?

Mutta paljon enemmän oli tehtävä, paljon enemmän vielä oli tehtävä!

Oli niin kiire kuin muurahaispesässä:

Vanhoja työmiehiä uhattiin, että he heti kadottaisivat
vanhuudeneläkkeensä, jos he ottaisivat osaa vaaleihin.

Tanskalaisia uhattiin sillä, että saksalaiset heti sanoisivat irti
lainansa.

Preussilaiset postinkuljettajat koettivat kaikkialla, kaikilla
kaduilla, kaikissa taloissa, kaikilla teillä ja kaikilla paikoilla
tyrkyttää ihmisille saksalaisia vaalilippuja.

Ei siitä apua!

Ne revittiin rikki, poltettiin, tai niillä sytytettiin piippu.

"Oletteko koskaan kuullut, että Jens[16] äänestäisi saksalaista?"
kysyi Klaus, kun hänen vuoronsa tuli. "Kas vaan!" lisäsi hän, kun hän
lähemmältä tarkastettuansa huomasi, että hänelle tyrkytetty vaalilippu
oli merkitty kolmella pilkulla.

Klaus rupesi äkkiä viheltämään.

"Ha, haa! Jotta he voisivat tuntea lipun ja tarkastaa, olenko
äänestänyt saksalaista! Sellaisia veitikoita! Niin, niin, sellaista
menettelyä muissa maissa sanotaan vaalisalaisuuden loukkaukseksi! Eikö
sitä siksi sanota? Niin, niin! Olisipa muuten hauska tietää, kuinka
monen osaksi on tullut tällaisia somia halpamaisuuksia, minä tarkoitan
pilkkuja."

Samoihin aikoihin kehoitti Haderslevin maaneuvos erään Tanskan
alamaisen poikaa ja vävyä, jotka molemmat olivat Saksan alamaisia,
allekirjoittamaan sitoumusta, että he pysyisivät vaalista poissa,
luvaten, ettei talon vanhusta siinä tapauksessa karkoitettaisi.

He joutuivat ansaan pelätessään vanhan isän puolesta, ja tulivat
jäljestäpäin petkutetuiksi.

Kiitokseksi siitä, että he olivat alistuneet laittoman vaalipainon
alle, kieltäytyi nimismies, kun vaalit olivat ohitse, uudistamasta
appi-isän asuntolupaa. Hänen täytyi poistua maasta ennen
sunnuntai-iltapäivää.

Ei mikään auttanut!

Husmandit, palstatilalliset ja maatyöntekijät astuivat rohkeasti esiin,
ja kuinka monet työmiehet eivät pelänneet joutuvansa kerjäläisiksi,
vaan äänestivät tanskalaista!

Valdemar oli läsnä kaikkialla omassa piirissänsä. Hän ei suonut
itselleen lepoa yöllä eikä päivällä.

Hän rauhoitti pelkureita, rohkaisi alakuloisia, pilkkasi horjuvia missä
ikänä hän niitä tapasi.

Preussilaisten oli pakko tuottaa lisäväkeä!

Kuljeskelevia, saksalaisia sällejä tuotettiin maahan taas pari päivää
ennen vaalia ja kirjoitettiin vaalilistoihin, vaikka he heti sen
jälkeen katosivatkin aivan kuin meteorit.

Madsen rupesi juttelemaan kahden tällaisen reservijoukkolaisen kanssa.

"Niin, niin, minä saada neljä markka kun äänestä saksalainen", sanoi
toinen, joka näytti olevan humalassa.

Toinen ei myöskään hävennyt kertoa, että häntä usean kerran oli
rangaistu kerjäämisestä ja että hän juuri äsken oli päässyt vapaaksi
vankeudesta.

"Tuhat tulimmaista!" sanoi Madsen. "Olipa se somaa."

Ihmeellinen huhu levisi sitten kaikkialle: "vapautettuja
kuritushuonevankeja tuli joukolla ottamaan osaa vaaliin! He ovat sinne
komennetut!"

Huhu oli tosi. Huonosti puettuina, monet repaleisinakin, kasvot
naarmuissa ja pöhötyksissä he kiiruhtivat talojen sivuitse.

Muutamat joutuivat matkalla tappeluun. Kirouksia ja pilkkasanoja sateli
ilmassa. Kohoutuneita käsivarsia ja nyrkkiin puristettuja käsiä näkyi
kaikkialla.

"Arvokkaita valitsijoita! Arvokkaita valitsijoita!" sanoivat
tanskalaiset keskenänsä ja pudistelivat päitänsä. "He tuottavat Saksan
valtakunnalle suurta kunniaa."

"Minä lähden vaaliin", sanoi vanha Frandsen, vaikka hän jo kauan oli
sairastanut kuolemantautiaan. "Sitä sinä et tee, Kræn", pyysi hänen
vaimonsa. "Sinä olet viidenyhdeksättä vanha; nyt sinä voit jo suoda
itsellesi lepoa."

"Minä olen viidenyhdeksättä vuoden vanha", myönsi Frandsen, "mutta
sinä et saa estää minua äiti. Minä en voisi maata rauhassa haudassani,
jollen nyt lähtisi vaaliin. Sillä nyt miestä kysytään. Joka mies
kannelle! Ei kukaan saa laskea lippua. Auta minua nyt vaatteisin, äiti!
Runko kestää kyllä sen verran."

"Jeesuksen nimeen sitten!" sanoi hänen vaimonsa. "En tahdo estää sinua
velvollisuuttasi täyttämästä, Kræn."

Kun Frandsen oli päässyt lämpimästi käärittynä vaunuihin, niin hän
läksi matkalle yhdessä Valdemarin kanssa, joka tuki häntä.

"Pidä kiinni minusta!" mutisi Frandsen, "päätäni pyörryttää. Minä olen
noussut liiaksi ylätuuleen."

Frandsen oli niin kalpea kuin kuolema, ja kaikki kääntyivät häntä
katsomaan ja sanoivat toisillensa:

"Siinä on vanha Frandsen! Siinä vanha Frandsen ajaa vaaliin!"

"Niin, vanha Frandsen se on, hyvät ihmiset", mutisi vanhus, laskeutuen
suurella vaivalla ja Borriksen avulla alas vaunuista. "Te tunkeudutte
minun ympärilleni, lapset. Niinkauan kuin minun ääneni voi kuulua maan
päällä, niin se on kajahtava tanskan kielellä. Mitäpä te luulette
suuren päällysmiehen muuten sanovan, kun minut viedään katselmukseen?
Hän sanoisi: 'Frandsen, sinä olit pelkuri!'"

Toinen vanha mies tulla koppuroitsi keppinsä varassa. Hän oli jo
täyttänyt yhdeksänkymmentäviisi vuotta.

"Sepä oli hyvin tehty! Hyvin osattu, Greisen, haudan partaalla!" sanoi
Frandsen ja kiinnitti kuoppaiset, kuumehohteiset silmänsä häneen. Ne
olivat syvällä tuuheitten kulmakarvojen alla. "Sinä olet kuitenkin
minun esimieheni. Jumala suokoon, että me molemmat nyt samalla voisimme
uhrata henkemme isänmaamme puolesta, niin että siitä olisi jotakin
hyötyä! Minä olen aina rukoillut Jumalaa, että hän vapahtaisi minut
luonnollisesta kuolemasta."

Ja molempien vanhusten täyttäessä vaalivelvollisuutensa, seisoi
Borris ihmeissään erään nuoren saksalaisen rinnalla, joka vastikään
oli muuttanut maahan ja jonka tyttärelle ei annettu vapautusta
koulunkäynnistä syystä, että hänen piti palvella Borrisgaardissa.

"Mitä te sanotte, Burkhardt, aiotteko te saksalaisena äänestää
tanskalaista?"

"Ja wohl! Das will ich!" [Kyllä minä aijon!] Mies nyökkäsi päätään.
"Jos minä kohdella kuin tanskalainen, niin minä olla myös kuin
tanskalainen!"

Mutta kun vanha Frandsen nousi jälleen vaunuihin, niin hän lyyhistyi
kokoon ja ajoi sitten kotiinsa kuollaksensa.

Vaali oli suoritettu.

Vaikka lukemattomia oli karkoitettu, vaikka melkein viideltäsadalta
valitsijalta viime hetkessä oli riistetty tilaisuus ottaa osaa
taisteluun, vaikka entisiä kuritushuonevankeja ja tilaisuuteen
kutsuttuja kätyrejä oli saapunut, vaikka oli olemassa pelkureita ja
arkoja, niinkuin aina kaikissa maissa, — olihan muutamia talonomistajia
siellä täällä, jotka pelkäsivät kadottavansa väkensä, — huolimatta
ehdottomasti riippuvaisista, sai hra Jessen sittenkin kaksi sen vertaa
ääniä, kuin hänen kaksi vastaehdokastansa yhteensä.

"Me olemme kaikesta huolimatta pitäneet puolemme", sanoi Valdemar, ja
veti syvältä henkeä, sillä oli ollut aika ottelu.

Tämä oli ollut ottelu elämästä, niinkuin niin monta kertaa ennenkin
historian varhaisemmista ajoista asti.

Pohjan aallonmurtaja, Eteläjyllanti, oli jälleen käyttänyt myrskytulvan
voimaa. Mainingin melske ja hyrsky näkyi ja kuului kauaksi ympäristöön.

Voitto oli taaskin saavutettu — se oli tanskalaisten ihmeteltävän
järjestyskyvyn ansio, arvelivat saksalaiset.

Eteläjuutilaiset saattoivat täydellä syyllä siihen lisätä: "Se on
meidän erinomaisen tanskalaisen sanomalehdistömme ja kuningaskunnan
rajalla olevien tanskalaisten kansanopistojemme sekä jatkokoulujemme
ansio. Rinnatusten ne seisovat parhaimpana turvanamme."




21.


Taisteluun ryhdyttiin uudestaan kaikilla aloilla.

Ei se ollut ainoastaan valtiollista taistelua, taloudellista taistelua,
taistelua kirkossa, vaan siinä oli vielä taistelua koulupenkeilläkin.

Tanskalaisilta olisi paraiten ollut kiellettävä korkeampi sivistys
tykkänään. Olihan mahdotonta tulla toimeen, jos oli tanskalaisia
lääkäreitä, asianajajia, pappeja y.m. Eteläjyllannissa.

Ja kuitenkin saattoi huomata, että vapaa, tanskalainen hengenelämä
valtasi siihen määrin maahan muuttaneet saksalaisetkin, että he kävivät
rajan pohjoispuolella, kuningaskunnassa pidetyissä kansankokouksissa.

Se brandenburgilainen, joka oli äänestänyt yhdessä tanskalaisten
kanssa, tuli vaalin jälkeen haastetuksi nimismiehen eteen.

Matkalla sinne hän kohtasi Madsenin.

"No, nyt teistäkin ehkä tehdään Tanskan alamainen!" naureskeli Madsen.

Brandenburgilainen kohotti olkapäitään.

"Niin, ei ole hyvä tietää, mitä he voivat keksiä."

Kun hän astui virkahuoneesen, niin nimismies alkoi sättiä häntä.

"Oletteko te galizialainen?" huusi hän.

"En, sitä ihmisrotua en tunne. Ettekö tahtoisi selittää minulle
millaisia ihmisiä ne ovat?"

"Mistä te olette kotoisin?"

"Brandenburgista."

"Oletteko äänestänyt tanskalaista ehdokasta?"

"Olen."

"Kuinka te saatoitte sitä tehdä, kun olette syntynyt vanhassa,
preussilaisessa maakunnassa?"

"Niin, sitä minä saatoin hyvinkin tehdä, sillä tanskalaisella väestöllä
on oikeus puolellansa."

"Onko joku teitä kehoittanut siihen?"

"Ei, minä tein sen omasta vapaasta tahdostani ja vakaumuksestani."

Saksalaiset boikottasivat miesparkaa. He saattoivat hänet vihan
alaiseksi ja hänen oli vaikea tulla toimeen. Tanskalaiset auttoivat
sitten häntä puolestansa.

Mutta vanhan Frandsenin piti ensimäisenä saada kärsiä siitä, että hän
oli ollut uskollinen kuolemaansa saakka.

Poliisi tunkeutui melua pitäen sisään, vaikka rouva Frandsen koetti
saada häntä olemaan vaiti ja astumaan Jumalan tähden hiljaa huoneesen.

Hän astui vuoteen ääreen haasteineen.

"Mitä ihmettä?" kysyi Frandsen. "Tahdotteko _tekin_ ottaa minut?" Hän
nousi vaivoin ylös ja hänen kasvonsa hehkuivat kuumeesta. "Sanokaa
nimismiehelle, että on parasta antaa minun kuolla Preussin alamaisena,
sillä muuten se voi kirvellä heitä itseänsä, ja antaa viranomaisille
voittamattomia ikävyyksiä. Viekää kunnioittavat terveiseni herra
nimismiehelle ja sanokaa hänelle, että hän varmaan on unohtanut minun
olleen valamiehenä. Sanokaa hänelle, että olin valamiehenä, kun
Schenkel tuomittiin kuolemaan, ja että hän tietää varsin hyvin, että
jokainen tuomio, joka on langetettu ulkomaalaisen, tietää täällä,
Jumala paratkoon, Tanskan alamaisen ollessa valamiehenä, on pätemätön."

"Nun ja" [No niin], puuttui poliisi puheesen. "Sitten se murha-asia
pitä otta uusi kerta eteen."

Silloin kuoleva purskahti niin kovaan nauruun, että seinät kajahtivat.

"Mutta Schenkel on mestattu, mies! Kysy nimismieheltä, voiko hän kaivaa
hänet ylös maasta ja puhaltaa henkeä päättömään mieheen! Kylläpä
viranomaisten kävisi huonosti tässä maassa, jos useammat valamiehet
muuttuisivat optanteiksi; silloinpa olisi koko joukko oikeusasioita
koko miespolven aikana, jotka olisivat laittomina otettavat uudelleen
esille. Viranomaiset eivät suorastaan voisi niitä suorittaa. Ja
sanokaa hänelle sitä paitsi, että minut on jo haastettu korkeamman
tuomioistuimen eteen. Menkää nyt, menkää! Minä tahdon kuolla rauhassa!"

Ei, niin helposti ja nopeasti ei voinut Preussin alamaisia muuttaa
tanskalaisiksi, kuin preussilaiset olivat luulleet, ja siitä syystä
useat, joiden nimet pyyhittiin pois vaalilistoista, kun he muka olivat
optantteja ja optantin lapsia, otettiin takaisin.

Mutta se tapahtui vasta vaalin jälkeen, ja siten oli saavutettu
mitä oli tarkoitettu: tanskalaisten valitsijoitten luku oli saatu
vähennetyksi.

"Hei, hei!" huusi Klaus hypäten penkiltä ylös, missä hän oli
istunut. "Katsoppas Frandsenin krouville päin! Kun haikara kurkistaa
savupiipusta sisään, niin kuolema ei ole kaukana kartanosta."

"Minä otan eron sinusta, Klaus, sen minä todellakin teen!" sanoi Bodil.
"Sillä jos sinä yhä jatkat tuota ennustelemistasi, niin minä en sitä
kauemmin kestä."

Mutta kaikki, jotka kulkivat krouvin ohi, vilkaisivat sivuilleen ja
sanoivat toisillensa:

"Niin, loppu taitaa jo olla lähellä?"

Ja kaikki, jotka astuivat krouvin katon alle, paljastivat päänsä ja
puhuivat hiljaisella äänellä:

"Mitenkä täällä voidaan? Joko vanha kunnon mies on pian päättänyt
taistelunsa?"

Huoneessa vallitsi hiljaisuus.

Elämän luodevesi pakeni, kuume kohosi yhä korkeammalle ja pian se oli
tuhoava hänet kokonaan.

Sivuhuoneessa istuivat täysi-ikäiset lapset, sillä vaimo tahtoi olla
yksin miehensä kanssa viimeisenä hetkenä.

"Joku tulee krouviin", huusi Frandsen. "Onko kukaan hevosia vastaan
ottamassa?"

"Hiljaa, Kræn", sanoi hänen vaimonsa ja laski kätensä hänen kätensä
päälle.

Hän oli niin kauan ollut lasten isä ja koko talon isä; nyt hän oli
taaskin vain Kræn, hänen oma Kræninsä, eikä mikään muu koko maailmassa.

"Kunpa haikara lakkaisi kalkuttelemasta!" Frandsen heitteli päätään
edestakaisin.

"Se kiusaa minua. Laula!" pyysi hän.

"Mitä minä laulaisin?" kysyi vaimo.

Ja hän alkoi laulaa vapisevalla äänellään:

    "Mitä voittoa suo
    meri maailman eksyttäväinen!"

"Se on hyvä", sanoi Frandsen. "Se sopii vanhalle merikarhulle. Minä
olen ollut hurjapäinen ja suuri syntinen, Hertha."

"Aivan niin", uudisti hän. "Mutta joka kerta, kun olin ohjata purren
karille, rukoilin minä Jumalaa tarttumaan peräsimeen. Muistatko Hertha?"

"Kyllä, Kræn."

"Hevoset!" huusi hän. "Voiko kukaan pidellä hevosia?"

Työinto valtasi hänet jälleen.

Hän yritti kohota ylös.

"Ja aja haikara pois! Se herättää minut! Minä tahdon nukkua! Minä
tahdon nukkua! Ja tuossa on päätön Schenkel, — he kaivavat hänet ylös
maasta! Hän ajaa minua takaa!"

"Hiljaa, Kræn, hiljaa!"

"Niin, niin! Niin, niin!"

Hän vaipui voihkuen vuoteelleen.

"Voi, rakas Herra Jumala, nyt minä niin mielelläni tahtoisin päästä
viimeiseen satamaani!"

"Kræn! Oi, rakas, vanha Kræn!"

Sitten Frandsen alkoi puhua, mutta hän oli kaukana poissa, sillä ääni
kuulosti kaukaiselta.

"Maantuntu! — Poijukello! — Se soi! -Varokaa poijukelloa!" ‒ ‒ ‒

Kova kolkutus kuului ovelta.

Ei kukaan liikahtanut eikä vastannut.

Kolkutettiin uudestaan, — vielä kolmannenkin kerran.

Silloin konstaapeli repäisi lujasti lukkoa ja murtautui sisään.

"Haaste nimismieheltä! Herra Frandsen pitä tulla huomenna kello
kymmenen aamu nimismieskonttori!"

Mutta leski kohosi istualtaan ja kääntyi niin ylevänä väkivallantekijää
kohtaan, että tämä siitä hämmästyi.

"Te tulette liian myöhään", sanoi leski. "Täällä on jo ollut toinen
ennen teitä."

Konstaapeli väistyi ja katsoi arasti kuolinhuoneesen, sillä "toinen"
oli jo ollut siellä ja riistänyt Kræn Frandsenin pois hänen vallastansa.




22.


Vävy puhutteli pappia.

"Me toivoisimme kaikki ja myös meidän äitimme, että kelloja
soitettaisiin", sanoi hän.

"Ei", vastasi pappi jyrkästi, "sillä silloinhan olisi poliisi haettava
paikalle. Ja sitäpaitsi", lisäsi hän pilkallisesti, "pitäisi kai tuoda
tanskalaista multaakin, johon hän haudattaisiin."

Kun vävy toi sen sanoman kotiin, niin äiti sanoi nöyrästi:

"Ja hän olisi kuitenkin niin mielellään halunnut kellonsoittoa! — Niin,
niin, kuulihan hän ainakin poijukellon äänen."

Mutta nimismiehenvirastoon oli kuulunut kummia huhuja. Huhu kertoi,
että Esben Grunnet aikoi tulla hautajaisiin.

Sitä ei Esben Grunnet mistään hinnasta saisi tehdä, muuten Saksan
keisarin valtaistuin horjahtaisi.

Eikö hän ollut jo tunnettu ja suosittu mies kuningaskunnassa, sekä
eteläjuutilaisten laulujensa, että myös saksalaisuutta vastaan
harjoittamansa innokkaan kiihoituksensa vuoksi?

Sen vuoksi saivat rajapäällysmiehet toimekseen pitää Esbeniä tarkasti
silmällä.

Mutta koska hän oli ollut poissa kotoa neljä vuotta, niin muutamat
vastatulleet santarmit eivät tunteneet häntä, tai ehkäpä hän oli
muuttunutkin, — mikäpä ei voisi tapahtua neljän vuoden kuluessa? — ja
niinpä poliisin piti ajaa Esbeniä takaa muotokuvan avulla.

Konstaapeli lähetettiin siviilipuvussa Koldingiin ja siellä hän kävi
kaikkien kaupungin valokuvaajien luona tiedustelemassa, olisiko heillä
Esbenin kuvaa, mutta kaikki vastasivat kieltävästi. He eivät tunteneet
Esbeniä.

Kun konstaapeli siten sai palata nolona takaisin, niin hän pukeutui
univormuunsa ja astui vakavin askelin suruhuoneelle.

Mustalla verhotut ruumisvaunut ja hevoset, päät alaspäin painettuina,
seisoivat pihalla, mutta lainvoimassapitäjä ei niistä välittänyt.

Hän astui kaliseva miekka laahaten kupeellaan portaita ylös. Jokainen
askel, jonka hän portaissa nousi, oli sanovinansa:

"Tässä minä tulen! Saksan valtakunnan edustaja! Mitä minä välitän
kuolemasta?"

Vanha taloudenhoitaja tuli pelästyneenä ulos ja kohotti varoittavasti
vanhoja, vapisevia käsiänsä.

"Viekää hänet ulos! Ettekö tiedä, että Frandsen on kuollut?"

Ei! Konstaapeli ei pelännyt kuolemaa.

Hän työnsi vanhuksen syrjään, vetäisi oven voimakkaasti auki ja astui
sisään.

Keskellä huonetta seisoi koroituksella tamminen arkku kukkien peitossa.

Huone oli täynnä surupukuisia ihmisiä. Kynttilät paloivat arkun ääressä
ja lähimmät omaiset seisoivat ympärillä.

Arkun pääpuolessa seisoi tanskalaisen vapaaseurakunnan pappi ja luki:

"Isä meidän, joka olet taivaissa."

"Sagen Sie mal!" [Sanokaappas!] huusi konstaapeli äkkiä kovalla
äänellä. "Ist Esben Grunnet hier?" [Onko Esben Grunnet täällä?]

Kaikki läsnäolijat kohottivat päänsä pystyyn ja Karen vilkaisi
Borrikseen.

"Ei", vastasi Borris, joka seisoi lähinnä ovea.

Hän kääntyi taakseen ja katsoi niin suuttuneena konstaapeliin, että
tämän täytyi hiukan peräytyä.

"Teillä ei ole täällä mitään tekemistä. Ettekö näe, mies, että täällä
on suru talossa?"

Ei, konstaapeli ei välittänyt myöskään surusta.

Hän vilkaisi seppeleihin, ikäänkuin hän olisi epäillyt Esbenin
piiloutuneen niiden alle.

Ehkäpä hän epäili itse arkkuakin ja olisi halunnut ruuvata kannen auki
nähdäksensä, eikö Esben ollut vaihtanut kuolleen kanssa paikkaa. Ei
voinut koskaan tietää, kuinka kavalat tanskalaiset saattoivat olla.

Hän tunkeutui suruväen joukon läpi, hän suorastaan hajoitti ne
toisistaan ja meni vierashuoneesen telefonoimaan poliisisantarmia.

Sillä välin Esben Grunnet istui ikkunassaan rajan toisella puolen ja
tuijotti Eteläjyllantiin aavistamatta, että siellä puhuttiin hänestä,
vaikkei hän itse ollutkaan saapuvilla.

"Jumala tiesi, mitä he nyt siellä tekevät?" sanoi hän. "Ovatkohan he jo
peittäneet sen multaan ja palanneet takaisin kotiin?"

"Ja me istumme täällä", vastasi Gyrithe, jonka ääni vapisi, vaikka hän
koettikin puhua niin varmalla äänellä kuin suinkin.

"Oi, sinä rakas, vanha isoisä! Minkä rangaistuksen pitäisi kohdata
niitä, jotka riistävät toisistaan ne, jotka kuuluvat yhteen!"

Santarmi tuli, mutta vaikka hän konstaapelin kanssa etsi koko talon
lävitse, vinnistä kellariin asti, niin he eivät löytäneet mitään
Esbeniä.

He etsivät häntä keittiökaapeistakin ja avasivat uuninsuut.

Kaikki oli turhaa!

Mutta he eivät sittenkään rauhoittuneet. Jos suuri palkinto olisi
luvattu Esbenin päästä — kuolleena tai elävänä! — niin eivät he olisi
voineet tutkia suuremmalla innolla ja kiihkolla joka hiirenloukkoa.

Kello kaksi yöllä kolkutettiin sapelin kahvalla ulko-ovea.

"Jumalan nimessä, mikä nyt on hätänä?" huudahti rouva Frandsen,
joka oli maannut valveilla eikä saanut surultaan unta. "Onko meidän
suruhuoneemme muuttunut piiritetyksi linnoitukseksi?"

Yksi palvelijoista heitti vaatteet ylleen ja avasi oven.

"Kello on kaksi yöllä."

"Schadet nichts! Kommen Sie mal her!" [Ei se mitään tee. Tulkaappas
tänne!]

Ja vartiojoukon etunenässä, — yhden santarmin asemesta heitä oli nyt
neljä tai viisi, — kulki santarmi koko talon läpi. Ensiksi alhaalla,
sitten vinnillä, portaita ylös ja alas.

Raskaat askeleet jymisivät nukkuvassa talossa.

Ovia avattiin, kasvoja tarkisteli sieltä-täältä ja ovia taas suljettiin.

"Santarmit eivät usko omia silmiänsä!" mutisi väki.

He murtautuivat makuuhuoneihin. He sytyttivät tulitikkuja, laskeutuivat
maahan vatsalleen ja kurkistivat vuoteiden alle.

Mutta leski makasi kuunnellen melua ympärillään.

"Rakas, vanha Kræn", sanoi hän pannen kätensä ristiin, "sinä et tuntisi
omaa taloasi."

Ei Esbeniä missään! Hän nukkui syvää, viatonta untansa tuolla puolen
Kongeaata, eikä uneksinut edes hurjimmissakaan unennäöissänsä, jos hän
yleensä lainkaan näki unta, että hän täten kummitteli keskellä yötä ja
veti koko santarmivirastoa nenästä.

Ei etsitty ainoastaan Frandsenin krouvista, vaan myös naapuritaloista,
ja kun ei niistäkään Esbeniä löytynyt, niin asetettiin mitä pikimmin
vahdit — ei sen vähempää kuin kaksi konstaapelia ja kuusi santarmia,
— niille molemmille teille, jotka johtivat rajan yli sille seudulle
kuningaskuntaa, missä Esben asui.

Kylläpä siinä vahtiessa yöllä tuli kylmä.

Ilma oli raakaa ja tiet liejuiset ja ilkeät kaikella tavalla.

Sadepisarat ja rakeet löivät heitä kasvoihin ja sokaisivat silmiä. Ja
kirvelivät nenää. He tömistivät jalkojansa hampaitten kalistessa suussa.

Mutta sitä myöten kuin aika kului, ja tämä ihmeellinen yöllinen
vahdissaolo tuli tunnetuksi, kajahteli nauru heidän ympärillään yön
hiljaisuudessa.

Eräs santarmeista oli ärtyneessä, katkerassa ja jähmettyneessä
tilassaan kuulevinaan kaukaa vanhan Frandsenin kajahtelevaa
merimiesnaurua.

Se nauru kuulosti myrskyiseltä!

Metsässä rapisi hänen takanansa.

"Halt!" huusi santarmi vetäen miekkansa esille.

Siellä oli vain jänis, joka laukkasi tien yli.

Pöllö huhui, painoi päänsä kallelleen ja tähysteli häntä pyöreillä
silmillään.

Äkkiä ilmassa kajahteli tuhansia lintujenääniä, ja muuttomatkalla
olevien lintuparvien siivet suhisivat korkealla pimeän yötaivaan alla.

Hanhet liitivät pesäpaikoilleen Jäämeren rannoille. Sorsat kotkottivat,
kuovit piipattivat, haikaroiden ja kurkien kirkunta viilteli kimakkana
melun keskeltä ja silloin tällöin kuului ruovonpäristäjän syvät
urkuäänet.

"Zum Teufel!" [Piru vieköön!] huusi santarmi, joka katsellessaan
ylös ilmaan joutui aivan päästään pyörälle kaikesta tästä kohinasta
ja suhinasta ja merkillisistä äänistä, jotka eivät yhtään kuuluneet
asiaan, "da ist ja der wilde Jäger und die wilde Jagd!" [Tuossahan on
hurja metsästäjä ja hurja ajo.]

Päivän valjetessa ja äänien vaietessa ilmassa santarmit saivat
syytä iloita, sillä heidän onnistui saada eräältä saksalaiselta
valokuvaajalta Esbenin kotiseudulla tämän kuva, joskin se oli hiukan
vanhentunut.

Kylläpä nyt tuli kiire! Mitä pikimmin se monistettiin ja vihdoinkin
seisoi jokainen santarmi rajalla varustettuna Esbenin muotokuvalla.

Seurasipa nyt mitä ihmeellisin tarkastus.

Jokaiselle tietä myöten vierivälle vaunulle, jokaiselle jalkamiehelle,
niille, jotka tulivat etelästä ja niille, jotka tulivat pohjoisesta,
huusivat santarmit "Halt!"

Liike keskeytyi äkkiä koko linjalla.

Ja santarmit tähystelivät kaikkia kasvoihin, he katselivat kuvaa, ja
jälleen kasvoja edessänsä, mutta merkillisintä kaikesta merkillisestä
oli se, etteivät mitkään näistä kasvoista olleet Esbenin!




23.


Muuten ei tapahtunut mitään ihmeellistä tänä keväänä, jollei ota lukuun
sitä, että Keldet sai jälleen tulla Preussin alamaiseksi maksamalla
viisi markkaa, minkä hän myös teki, ja että brandenburgilainen,
joka oli äänestänyt tanskalaisten ehdokasta, ja jota sen vuoksi
preussilaiset boikottasivat, oli tullut sairaaksi, niin että häntä oli
leikattava. Hänen tanskalainen naapurinsa sanoi: "Matkusta huoleti;
minä pidän huolta kustannuksista!"

Mutta leikkaus ei onnistunut ja hän kuoli. Mutta kun mies oli
haudattava, niin hänen vaimonsa vaati, että siunaus oli toimitettava
tanskaksi, vaikkei hän ymmärtänytkään monta tanskan sanaa, eikä hänen
miehensäkään olisi ymmärtänyt sitä paljoa paremmin.

Pappi kieltäytyi kauan sanoen: "Unsinn! Unsinn!" [Hullutusta!] Mutta
lopulta hänen täytyi myöntyä.

Vaimo ja lapset jäivät tukalaan tilaan. Tanskalaiset keräsivät rahoja
ensi hätään, mutta eräs maahanmuuttanut preussilainen antoi heidät
ilmi, ja siten ne eteläjuutilaiset, jotka olivat keräyksen etupäässä,
saivat maksaa kymmenen markkaa sakkoa, syystä että he olivat auttaneet
ahdinkoon joutuneita saksalaisia.

Eräänä päivänä, jolloin saksalaiset viettivät vallankumousjuhlaa 1848
vuoden muistoksi, seisoi Karen satamassa pidellen Kaita kädestä ja hän
näki että satamamestari suutuksissaan huitoi hurjasti käsiään ja huusi
jotakin parille laivurille, jotka jahteineen olivat tulleet satamaan
rajuilmaa pakoon. "Ei, ei, ei, ei!" huusivat laivurit. "Siunatkoon!"
sanoi Karen. "Hän näyttää tahtovan pakoittaa heitä nostamaan Saksan
lippua!"

Ja sitten hän kuuli satamamestarin huutavan: "Jollette nosta lippua,
niin minä karkoitan teidät pois satamasta nousevan myrskyn käsiin!"

Laivurit silmäilivät merelle, joka aaltoili vaahtopäisenä, niin
pitkälle kuin silmä kannatti. He pyöräyttivät mälliä suussaan ja
kohauttivat öljylakkejaan.

"Tahtoisinpa nähdä, miten te sen tekisitte!" huusi toinen maallepäin.
"Me emme nosta lippua emmekä ankkuriakaan. Meillä on oikeus jäädä
satamaan niin pitkäksi aikaa kuin haluamme."

Karen puristi Kain kättä ja astui heti kotiin äyrään yli.

Kun hän pääsi sisään, niin hän riisti vaipan ja hatun päältään,
ikäänkuin vaatteet olisivat tukehduttaneet häntä.

Hän ei tiennyt mistä se johtui, mutta tämä pieni tapaus, jonka hän
sattumalta oli nähnyt, oli kiirehdyttänyt sitä, mitä oli mahdoton
välttää.

Mitäpä sillä väliä, tapahtuisiko se ennemmin vai myöhemmin! Mitä oli
tapahtuva, sen täytyi tapahtua. Se, mitä hän aina oli pelännyt, mutta
alituisesti lykännyt toistaiseksi, oli nyt tullut.

Kesäloman loputtua tuli Kain mennä kouluun, hän oli kuuden vuoden vanha
ja hän voisi saada tietää sen toisilta, mitä hänen piti saada kuulla
vain omalta äidiltänsä.

"Kai", sanoi Karen äkkiä.

Kai tuli. Karen nosti hänet syliinsä, puristi häntä lujasti
käsivarsillansa ja istui sitten kauan aikaa hiljaa mietteissään.

Häntä ihmetytti, mitenkä saattoi olla mahdollista, ettei kukaan sitä
hänelle vielä ollut kertonut. Ja kuitenkin se oli mahdollista.

Poika oli melkein aina hänen luonaan, tai muuten vain Bodil, Klaus,
isoäiti tai rouva Borris joutuivat hänen kanssaan tekemisiin, eivätkä
he tahtoneet sitä hänelle sanoa, kun Karen itse ei ollut sitä kertonut.

Kain ainoa leikkikumppani oli Ebbe, mutta Ebbe oli vähäpuheinen, eikä
suinkaan hän ollut sitä kertonut.

Siten he istuivat kauan ja Kai alkoi jo ihmetellä tätä hiljaisuutta,

"Kai", sanoi Karen vihdoin, ja vaikka hän oli mielessään ajatellut,
että tätä tunnustusta olisi vaikea tehdä, niin nyt vasta hän tiesi
miten vaikeaa se oli. "Äiti oli kerran isoäidille tottelematon ja
tuotti hänelle suuren surun."

Kai katsoi äitiin ihmeissänsä. Hänen mieleensä ei ollut koskaan
juolahtanutkaan, että äiti olisi voinut olla tottelematon.

"Niin, Kai. Äiti meni naimisiin saksalaisen kanssa. Sinun isäsi oli
saksalainen, Kai!"

"Oikeinko totta!" sanoi Kai.

Hänen pieni päänsä tuli aivan pyörälle.

"Mutta nyt sinun pitää auttaa äitiä sovittamaan sitä jälleen ja tulla
oikein hyväksi tanskalaiseksi. Ja kun sinä tulet täysikasvuiseksi,
niin sinä paremmin ymmärrät mitä minä nyt sinulle sanon, mutta älä
sitä unohda! — 'Koeta karhita sitä, mitä minä olen kyntänyt, niin saat
tietää mitä minä olen kärsinyt.' Voitko pitää sitä mielessäsi, Kai?"

Kyllä, Kai pitäisi sen mielessänsä, mutta kun Karen päästi hänet alas
sylistänsä, niin Kai heti rupesi leikkimään ja hänen ajatuksensa olivat
niin kokonaan leikkiin kiintyneet, että Karenin sanat silminnähtävästi
eivät olleet tehneet häneen niin syvää vaikutusta kuin Karen oli
pelännyt.

"Jumalan kiitos", ajatteli Karen, "hän on vielä niin pieni."

Ja isä, joka on kuollut ja jota hän ei voi muistaa, on jotakin niin
epätodellista, ikäänkuin häntä ei koskaan olisi ollutkaan.

Ruprecht Jürgens parka! Miksi Karen ei ollut puhunut hänestä enemmän
pojalle? Tuo omantunnonpisto tuli aivan odottamatta.

Ei!

Karen nousi äkkiä ylös ja löi nyrkkiin puristetut kätensä yhteen. Hän
tiesi, niin hän tunsi sielunsa syvimmässä, ettei hän koskaan oikein
ollut rakastanut Jürgensiä ja että isä yhä enemmän oli vieraantunut
omasta pojastansa.

Hän olisi aina pysynyt vieraana.

Mutta sattui kuitenkin usein, että kun Kai äkkiä keskeytti leikkinsä ja
katsahti äitiin kirkkain, avonaisin silmin ja näytti kysyvän jotakin,
jota hänellä oli oikeus kysyä, niin Karen laski silmänsä maahan.

Mitäpä Karen silloin ajatteli?

Mutta pelätty päivä läheni lähenemistään, ja jos Karen olisi sen
unohtanut, niin Winberg olisi häntä siitä muistuttanut.

Karen laskeutui vuoteelle selvästi tuntien, että piiska heilui hänen
niskassansa. He iskivät häneen pojan kautta.

Joka isku, joka suunnattiin poikaan, tarkoitti häntä. Poika saisi
kärsiä hänen tähtensä, sillä vihollinen tiesi sen hänen arimmaksi
kohdaksensa.

Kymmenen kertaa mielemmin hän olisi lähettänyt pojan luotaan,
kuningaskuntaan, mutta Preussin kamarioikeus ei kieltänyt ainoastaan
alaikäisten lasten lähettämistä ulkomaalaisiin kouluihin, vaan he eivät
sallineet yksityiskoulujakaan eikä kotiopettajia.

Hänen kätensä olivat köytetyt kiinni ja nuora hankasi lihaan asti, niin
että hän olisi voinut tuskasta huutaa.

Kai oli kovassa puuhassa. Hän heräsi hyvin varhain ja tahtoi heti
pukeutua.

"Kyllä sinä sittenkin ehdit hyvissä ajoin, pikku Kai", sanoi äiti
auttaessaan häntä.

Karenin kädet vapisivat varustaessaan hänelle evästä kouluun ja
laittaessaan sitä kääröön.

"Mitenkä voi selittää tuollaiselle lapselle, mikä hänellä nyt on
edessään?" ajatteli Karen. "Parasta olla yrittämättäkään, se tulee
itsestäänkin."

"No, nythän sinne on mentävä! Nyt sinua uhataan, ja nyt sinua
viekoitellaan. Keisarin syntymäpäivänä lähettää Hänen Majesteettinsa
itse sinulle saksalaisia kirjoja, sillä hienoa pitää olla", sanoi Klaus
nostaessaan Kain vaunuihin.

Klaus saattoi hyvin viedä hänet sen matkan hevosella, ja kun he sitten
läksivät matkaan, ja Karen jäi katselemaan heidän jälkeensä, niin hän
tiesi, että tästä päivästä aikain paha mahti oli taisteleva häntä
vastaan vuodet umpeensa, vuodesta vuoteen.

Se oli käyttävä kaiken vaikutuksensa: millä keinoin hyvänsä oli
koetettava riistää häneltä hänen lapsensa ja vieroittaa hänet ei
yksin äidistä ja hänen suvustansa, vaan myöskin hänen maastansa ja
kansastansa.

Ei mikään keino olisi liian pikkumainen, ei mikään keino liian alhainen.

"Oi", sanoi Karen opettaja Videbekille, joka pistäysi hänen luokseen
aamupäivällä, "jospa hän edes olisi tullut teidän kouluunne!"

"Älkää sanoko sitä!" vastasi tämä hiljaisesti. "Minun luonani on
mahdotonta kestää. Sillä tanskalaismieliselle opettajalle on koulu
jokapäiväisenä piinapenkkinä, ja siksi se lapsillekin muuttuu. Sillä
paitsi hengellisiä tarkastajia on meillä monta muuta saman hengen
miestä, ja koko tuo koulutarkastajien sotajoukko hermostuttaa meitä.
Sitä se ei tee, jos opettaja on saksalaismielinen; siellä ei vakoilla
eikä pidetä niin ankarasti silmällä.

"Me emme koskaan ole heistä turvassa. Aavistamattammekin, niin, silloin
kun me vähimmin voimme sitä odottaa, karkaavat he kimppuumme - usein
aivan perätysten. Ei kukaan tiedä edeltäpäin päivää eikä hetkeä. Koko
kouluajan me istumme jännityksessä ja kuuntelemme askelia käytävästä
tai portaista.

"Minä kuulen askelia yksin unissanikin, he seuraavat minua koko elämäni
ajan. Kuin kiljuvat jalopeurat he tulevat nielläksensä meitä. Aina
meidän pitää olla valmiit panemaan toimeen tutkintoa saksan kielessä,
Saksan maantiedossa ja Saksan historiassa. Aina minun ja lapsiparkojen
täytyy olla taisteluvalmiina, ja kuinka tukalaa on opettaa saksan
kielellä, kun me itse tuskin osaamme puhua saksaa!

"Ja nuo lukemattomat pöytäkirjat, joita aina on tarkastettava! Ja mitä
varten on hukattava niin paljon aikaa ja vaivaa, kun lapset kuitenkin
parin vuoden kuluttua lopetettuaan koulunsa ovat unohtaneet saksan?
Mutta uskokaa minua, Karen, pahinta on sentään, kun tanskalaismielisen
opettajan on pakko pitää puheita keisarin syntymäpäivänä - tai muuten
hän pannaan pois viralta!

"Ja vieläkin pahempaa kun me historian tunneilla puhumme Slesvigin
valloituksesta ja ainoastaan vilkuttamalla silmiämme uskallamme
lapsille osoittaa, että me opetamme heille saksalaista valhetta. Niin,
yhtä kovaa se on, mutta pahinta kaikista on kuitenkin, kun me kerromme
vuodesta 1864 ja kaikesta siitä mitä preussilaiset ovat tehneet
vapauttaaksensa meidät vihatusta ja epäinhimillisestä, tanskalaisesta
ikeestä, sillä tavalla kuin saksalaiset sitä tahtovat!

"Varsinkin tutkinnossa kun tarkastajat ovat läsnä. Niin, niin, kylläpä
lapset saavat kauniin oppijakson teeskentelyssä eteläjuutilaisissa
kouluissa! Ei ole ihmeteltävää, että me poloiset tanskalaismieliset
opettajat vain toivomme voivamme ottaa eromme, luemme, montako vuotta
meillä on jäljellä, ja kadehdimme vanhuksia, jotka ovat päässeet
vapaaksi pakkotakista. Tiedättekö mitä, Karen!

"Vuonna 1864 määrättiin saksa eräässä pitäjässä yksinomaiseksi
opetuskieleksi vaikka siellä ei ollut muuta kuin yksi ainoa saksaa
puhuva perhe! Eteläjuuttien kustannuksella kaikki tämä käypi. Niin,
niin, jolleivät lapset lopetettuaan koulunsa ole aivan täydellisiä
kastettuja pakanoita, niin se ei ole koulujen syy.

"Eipä niinkään ihmeellistä, että synodikokouksissa valitetaan
siveettömyyden lisääntymistä. Ei opita kerrassaan mitään. Eikö
Slesvigin piispa, tohtori Kaftan, ole myöntänyt, että kaksi miespolvea
on uhrattava, ennenkuin voidaan rakentaa saksalaiselle perustukselle?

"Ja tokkopa se riittää? Kuinka monta sataa tuhatta elävää ihmistä
uhrataan tälle saksalaiselle Molokille? Ei, parasta on Kain olla
saksalaisen opettajan opetettavana."

Videbek lopetti pitkän yksinpuhelunsa syvällä huokauksella.

Hän oli kertonut surullisen elämäntarinansa ja nousi mennäksensä.

Pian sen jälkeen avasi Winberg oven auki ja katsoi sisään.

"Onko poika mennyt?" kysyi hän.

Karen ei nostanut silmiään työstään.

"On", vastasi hän.

"Nyt sinun pitää ruveta puhumaan saksaa hänelle kotona, muuten se ei
käy", sanoi Winberg.

"Tiedäthän itse, etten minä osaa puhua saksaa paremmin kuin sinäkään",
sanoi Karen sulkien oven hänen jälkeensä.

Karen tunsi, että siitä päivästä alkain, jolloin Kai joutui kouluun, ei
hänellä ollut rauhaa ainoatakaan tuntia, sillä Winberg oli tullut hänen
ja pojan haltiaksi.

Winbergin oli tähän asti täytynyt pysytellä hiukan peremmällä. Hän ei
ollut voinut tunkeutua äidin ja lapsen salakammioon, mutta nyt kun Kain
oli pakko käydä koulua, niin Winberg tunsi pelkurin iloa antaessaan
Karenin tuntea voimaansa.

Kuinka aamupäivä oli pitkä! Karen sai tuskin sen kulumaan. Ei mikään,
mihin hän ryhtyi, tahtonut sujua.

Vihdoin tuli Kai takaisin ja jo kaukaa hän heilutti hattuansa.

Karen juoksi häntä vastaan.

"No, mitenkä kävi, Kai?" kysyi Karen, kun he olivat tulleet sisään.

"No, kävihän se!" sanoi Kai toimessaan. "Opettaja komensi: 'Ein!'"
[Yksi!]

"Mitä te sitten teitte?"

"Me nousimme kaikki pystyyn. Opettaja komensi: 'Zwei!'" [Kaksi!]

"Ja mitä te sitten teitte?"

"Niin, me kävimme sitten istumaan."

"No, vai sitäkö te teitte? Mutta ettekö te sitten muuta tehneet?"

"Kyllä, meidän piti ottaa taulut esille, ja opettaja komensi jälleen:
'Ein!'" [Yksi!]

"No! Ja sitten?"

"Sitten me tartuimme kiinni tauluihin molemmin käsin — näin!"

"No! Sehän oli reippaasti tehty!"

"Sitten opettaja komensi: 'Zwei!' [Kaksi!] Ja sitten me kohotimme ne
pöydältä ylös."

"Mitkä?"

"Taulut!"

"Vai niin!"

"Sitten hän komensi: 'Drei!'" [Kolme!]

"Ja mitä te sitten teitte?"

"Sitten me laskimme ne pöydälle", sanoi Kai.

Karen nauroi iloista, kajahtelevaa nauruaan, mutta Kai, joka yhä
kuvitteli olevansa koulussa, huusi jälleen samoinkuin opettajakin:
"Parademarsch!" [Paraatimarssi!] ja marssi kiireesti pöydän ympäri,
jotta äiti oikein saisi nähdä, miten kaikki kävi.

"Mutta ethän sinä voi ymmärtää saksaa", nauroi Karen,

"En, mutta minä teen niinkuin muutkin pojat."

Seuraavana päivänä kysyi Karen:

"Mitä sinä tänään olet oppinut?"

Niin, Kai oli oppinut miten Jumala loi maailman saksaksi.

"Sillä se tapahtui hiukan toisin kuin tanskaksi."

"Miten se sitten kävi?" kysyi Karen.

Niin, siitä hän ei ollut ymmärtänyt hituistakaan, hän muisti vain sen,
että kun seitsemäs päivä tuli, niin Jumala läksi soutelemaan.

"Mitä hän teki?" kysyi Karen.

"Hän otti veneen ja läksi soutamaan!" vakuutti Kai.

Äkkiä asia Karenille selvisi.

"Er ruhte aus! [Hän lepäsi. (Poika oli käsittänyt saksalaiset sanat 'er
ruhte aus' tanskaksi 'han roede ud' = hän läksi soutamaan).] No, sinä
opit yhtä hyvin puhumaan saksaa kuin Ebbekin, sillä kerran kun hän tuli
liian myöhään kouluun, puolustautui hän sanoen: 'Ich sollte erst die
Kühe trinken!'" [Minun piti ensin juoda lehmät!]

"Äiti, yhden asian minä olen unohtanut!" huudahti Kai äkkiä.

"No! Mitäs vielä?"

"Niin! Kaikkein ensiksi aamulla opettaja komentaa: 'Ein!' Silloin me
heti nousemme pystyyn. Sitten hän komentaa: 'Zwei!' Silloin me panemme
kädet ristiin. Sitten hän komentaa: 'Drei!' Silloin me katsomme ylös
kattoon. Sitten hän komentaa: 'Vier!' [Neljä!] Ja silloin me luemme
kaikki aamurukouksen."

"Hauska tietää, mitä Jumala siitä aamurukouksesta arvelee!" sanoi Karen.

Ensi alussa oli paljon naurun syytä, mutta kun Karen eräänä päivänä
elokuussa näki Kain istuvan karttansa ääressä ja kuuli hänen
luettelevan: "Königsau, Inseln Alsen, Sundewitt, Flensburger Meerbusen,
die Nordsee", ja näki sitten Tanskan kartan, johon oli painettu Fyenin,
Langelandin, Lollandin, Falsterin ja Sjaellandin saarien yli "Inseln
Preussen" [Preussin saaristo], niin hän ymmärsi, että nyt oli aika
ruveta joka päivä kitkemään pois sitä rikkaruohoa, jota joka päivä
kylvettiin.

Ja sitä vaivalloista työtä tehdään ja on tehty monessa tuhannessa
kodissa koko maassa.

"Tiedätkö missä Eichtwitt on?" kysyi Kai. "Opettaja sanoi tänään, että
minun pitäisi mennä Eichtwittiin."

"Hän tarkoitti, että menisit kotiin. Se on täällä missä sinä asut."

"Niin mutta täällä! Senhän minä tiedän paljoa paremmin! Sehän on
Egtved!"

"Niin, Egtved se on", sanoi äiti, "mutta hän on vieras maassa. Hän ei
ymmärrä asiata sen paremmin. Katsoppas, Kai! Kaikki se, minkä näet
tällä kartalla on Alsia ja Sundevedia, ja tässä näin me asumme."

Mutta nyt alkoi toinen isku seurata toistaan. Eräänä päivänä tuli Kai
juoksujalassa kotiin ja kertoi, että opettaja oli kieltänyt heitä
puhumasta tanskaa leikkipaikalla.

"Jos me sitä teemme, niin saamme selkäämme. Ja minun piti tuoda
terveiset sinulle ja sanoa, että sinun pitäisi puhua minulle saksaa
kotona, muuten minä saisin vielä enemmän selkääni kuin muut. Tiedäthän
itse, minkä vuoksi!"

Karen kalpeni, mutta oli vaiti.

"Nyt se alkaa! Nyt se alkaa!" ajatteli hän. "Miten minä voin sitä
kestää, kun poika ensi kertaa saa selkäänsä?"

Tästä lähin oli Kailla joka päivä tilaisuus kertoa, että se ja se oli
saanut selkäänsä, koska hän oli puhunut tanskaa leikkipaikalla ja
kepille he olivat antaneet nimeksi: "Dänenhass." [Tanskalaisviha.] Nyt
he olivat jo melkein kaikki saaneet selkäänsä.

"Melkeinpä kaikki muut paitsi sinä", sanoi Karen purren hampaansa
yhteen.

Paksunahkainen täytyi olla, eikä akkamaisesti taipua vähästä tässä
maassa!

"Opettaja väijyy ja kuuntelee", sanoi Kai, "hän kuulee kun me
kuiskutammekin."

"Hyi sentään!" huudahti rouva Borris, joka istui vieressä kuunnellen.
"Niin, niin, Karen, sinun ei tarvitse kehoittaa _häntä_ olemaan
tanskalainen. Preussilaiset tekevät sitä sen sijaan selkäsaunalla.
He eivät säästä vitsaa, joka päivä saa joku häpeällisen selkäsaunan.
Kuinka suuresti preussilaiset rakastavatkaan meitä, eteläjuutilaisia,
koska he kurittavat meitä niin kovasti! Eikö opettaja Kleiss sano
lyödessänsä heitä: 'Nun soll ich euch die Pojutten Gedanken aus dem
Kopfe treiben!" [Nyt minä ajan teidän päästänne juutilaisajatukset.
(Pojutten = Potjyde = ruukkujuutilainen, jolla nimellä länsi-Jyllannin
asukkaita nimitetään, syystä että ne aikoinaan ovat harjoittaneet
suurta saviruukkuteollisuutta).]

Mutta seuraavana päivänä Karen säikähti, sillä Kai tuli hyvin
kiihtyneenä kotiin.

Hän hyökkäsi sisään ja viskasi kirjat luotaan. Hattu oli takaraivolla
ja kiharatukka aivan hiessä, sillä hän oli juossut hyvin kiireesti.

"Onko se totta?" huudahti hän. "Onko se totta, mitä opettaja sanoi
tänään?"

"Mitä sitten, Kai? Mitä hän sanoi?"

"Äiti, onko se totta, että tanskalaiset vuonna 1864 olivat niin
pelkurimaisia, että he juoksivat pakoon kuin jänikset, ja että
tanskalaiset kiusasivat ja rääkkäsivät meitä, aivan kuin pahimmat
maantienkulkurit ja rosvot?"

"Se on valetta!" huudahti Karen hypäten ylös. "Se on mustinta valetta,
mitä opettajasi eläissään on sanonut!"

Mutta Winberg oli taaskin saapuvilla.

Hän oli juuri vasta tullut sisään ja istui tapansa mukaan pyöritellen
hattuansa peukaloiden välissä.

"Älä sano sitä", sanoi hän paksulla äänellä, "sillä täytyy kunnioittaa
esivaltaa, ja vanhempien velvollisuus on opettaa lapsiansa
kunnioittamaan ja ihailemaan opettajaansa."

"Missä sitä sanotaan?" kysyi Karen pilkallisesti.

"Se on Jumalan sanaa", vastasi Winberg hartaudella.

"Niin, sinä puhut kuin saksalainen pappi, mutta sinun laitasi on kuin
pirun, joka luki raamattua. Tiedätkös mitä siinä sanotaan, Winberg?
Siinä sanotaan: enemmän tulee kuulla Jumalaa ja totuutta kuin ihmisiä,
niin, enemmän kuin esivaltaa, joka valehtelee."

"Kaikki esivalta on Jumalalta", puhui Winberg nenäänsä ja vilkutteli
silmiään.

"Se on Jumalan pilkkausta. Sinä pilkkaat Jumalan pyhää nimeä,
Winberg. Silloinhan Nero ja Caligula ja mitä niiden kaikkien
nimet olivatkaan, olisivat olleet Jumalan asettama esivalta. Te,
kotisaksalaiset, sanoitte muuten toisin, kun oli kysymys tanskalaisista
kuninkaista. Ei, Kai", jatkoi Karen kääntyen pojan puoleen, "ole
ylpeä tanskalaisesta kansastasi! Ylpeile tanskalaisesta armeijasta
sekä sen voittaessa kolmivuotissodassa, että sen joutuessa tappiolle,
kun musertava ylivoima sen voitti vuonna kuusikymmentäneljä. Monet
eivät ole osoittaneet sellaista vastarintaa. Aina se on tuottanut
kunniaa tanskalaiselle nimelle. Ja kuunteleppas nyt, Kai! Miten
vapaita ja kelvollisia ja itsetietoisia talonpojat täällä olivatkaan
preussilaisten tullessa maahan! Olivatko näiden talonpoikien selät
koukistuneet ja taipuneet orjuuden pelosta ja vääryydestä? Eivätkö he
pitäneet päätänsä pystyssä ja katsoneet jokaista suoraan silmiin? Ja
eivätkö heidän talonsa olleet varakkaat ja heidän maansa rikkaat! Niin,
Winberg", Karen kääntyi taas häneen, "kerro sinä vain edemmäksi, mitä
minä olen sanonut. Minä pysyn sanoissani ja sano opettajalle, että jos
hän tahtoo minua puhumaan saksaa Kaille, niin tulkoon ensin opettamaan
minulle saksaa."

Se oli raskain aika, mitä Karen mielestään oli kokenut, mutta pahin,
sietämättömin kaikista oli Winberg, joka hiipi siellä ja täällä ja
sekaantui jos johonkin.

Pelkuri ei unohtanut. Rouva Grunnet oli oikeassa: hänkin voi pistää!

Karen vääntelihen näiden myrkyllisten pistojen tuskissa.

Ja rouva Borris, joka näki, miten paljon tuskia ne tuottivat Karenin
ylpeälle, voimakkaalle ja totuutta rakastavalle sielulle ja mitä
kärsimyksiä hän kaikessa hiljaisuudessa kesti, teki eräänä päivänä
suuren ja ratkaisevan päätöksensä.

Illallisen jälkeen hän istahti Valdemarin luo ja kertoi hänelle
Winbergin kiusanteosta ja Karenin vastuksista.

Ja lopuksi hän lisäsi:

"Jospa olisi joku hyvä, tanskalainen mies, joka olisi Preussin
alamainen, ja joka olisi siksi jalomielinen, että hän rupeaisi sille
pojalle isäksi!"

Rouva Borris nousi heti ylös.

Valdemar ei vastannut, — äiti ei ollut odottanutkaan vastausta, — mutta
hän näki, että Valdemar sätkähti. Isku osui häneen, ja herätti hänet
äkkiä toimettomista mietteistänsä.




23.


Elonkorjuu vuonna 1902 oli myöhäinen ja hyvin tukala.

Ankarien sateitten vuoksi oli ruis monin paikoin mennyt lakoon ja sitä
oli senvuoksi vaikea leikata.

Paljon ruista oli vielä korjaamatta ja odotti poutaa päästäkseen katon
alle.

Ohraa oli hiukan leikattu, mutta vehnä ja varsinkin kaura ei ollut
lainkaan tuleentunutta.

"Kun ilma vain asettuisi, niin että se saataisiin pilaantumatta
korjuusen", sanoi Klaus, "niin emme valittaisi korjuuaikaa. Heinänsato
on hyvä ja saatiin hyvään korjuusen, ja se on keskinkertaista paljoa
parempi."

Peltokanojen metsästysaika oli käsissä, mutta näillä seuduin ei ollut
montakaan parvea.

"Ehkäpä tulee useampia, kun kesävilja on korjattu", arveli Ebbe, "mutta
suuri osa poikasista kuoli, kun kevät oli niin kylmä!"

"Katsos, katsos, Ebbe! Katsos!" huusi Kai äkkiä viitaten kädellään
kiihkeästi niinkuin ainakin. "Mitä tuo on? Mitä tuo voi olla?"

"Kas vain! Peltokanoja!" vastasi Ebbe. "Puhu hiljaa; älä pelästytä
niitä."

Ja molemmat lapset kyykistyivät pensaikkoon ja katselivat suurin,
tarkkaavin silmin, miten peltokanat poikasineen pakenivat talojen
suojaan kylmää ja sadetta pakoon.

"Tämä ei ennusta hyvää säätä", kuiskasi Ebbe.

"Voi, kuinka märkiä ne ovat ja kuinka viluisia!" sanoi Kai.

Syyskuun ensimäisenä, pyhän Egidiuksen päivänä, istui Karen
iltamyöhällä pää käden varassa kuunnellen eläköön-huutoja, jotka
kajahtivat yltympärillä maakylistä, kun viimeisiä elokuormia ajettiin
kotiin.

Hän ajatteli, että huomenna oli yksi preussilaisten monista
"verijuhlista", — Sedanin päivä, — ja kaikki ne vanhemmat, jotka
eivät antaneet lastensa juhlan kunniaksi kulkea huilujen ja rumpujen
kajahtaessa juhlakulkueessa, saivat maksaa sakkoja, niin, ylemmissä
kouluissa uhattiin lapsia eroittamisellakin.

Ei siinä mikään auttanut! Pojan täytyi lähteä. Sakot hän kyllä olisi
maksanut, mutta poika olisi saanut siitä kärsiä.

Karen sai puraista tätäkin hapanta omenaa, niinkuin niin monta muutakin.

Sen jälkeen kuin lapsi oli joutunut kouluun, tuntui hänestä, ikäänkuin
preussilaiset olisivat tienneet pitelevänsä hänen sydäntänsä
rautakourassansa. Ei heidän tarvinnut muuta kuin kovasti puristaa,
oikein kovasti puristaa!

Winberg avasi oven ja kurkisti sisään.

"Meneehän Kai Sedanjuhlaan?" kysyi hän.

"Kyllä", vastasi Karen.

Seuraavana aamuna meni Kai kouluun ja piteli päätään tavallistakin
pystympänä.

Ihmeellistä kuinka "Dänenhass", joka hyppeli hänen toveriensa selässä,
kiihoitti poikien sotarohkeutta ja sotahalua.

Mitä useammin se hyppeli, sitä vähemmän sitä pelättiin.

"Minun aarteeni! Minun oma, pieni, siunattu aarteeni!" mutisi Karen
katsellessaan hänen jälkeensä ilosta säkenöivin silmin, jotka samalla
kiilsivät kyynelissä.

Kaksi tuntia myöhemmin hän näki Klausin kantavan selässään Kaita pihan
poikki.

"Hyvä Jumala!" huudahti Karen tuskissaan ja hyökkäsi ulos.

"He löivät häntä, senkin tolvanat!" sanoi Klaus. "Hän saattoi tuskin
laahautua kotiin. Koetetaan riisua häneltä vaatteet päältä!"

"Kai! Pikku Kai! Äidin oma poika!" huudahti Karen ojentaen kätensä
häntä kohti.

Mutta Klaus kantoi hänet sisään ja Karen riisui kiireesti häneltä
vaatteet. Hän ei sanonut sanaakaan.

"Tuosta voi rouva nähdä!" murisi Klaus osoittaen paisunutta selkää. "He
osaavat lyödä verille, nuo ihmiset!"

Äiti toi vettä ja sienen ja pehmeän liinarievun.

"Särkeekö, Kai? Särkeekö hyvin kovasti?"

"Ei", vakuutti poika koettaen pusertaa esille veitikkamaisen hymyn,
joka kuitenkin oli varsin surkea.

"Miksi hän löi sinua?" kysyi Karen vapisevalla äänellä.

Lakkaamatta kuului ääniä hänen rinnassansa:

"Millä oikeudella he lyövät minun poikaani? Millä oikeudella? Onko
Jumala sanonut, että heidän pitäisi käydä käsin pieneen, viattomaan
poikaan!"

"Sen vuoksi, että tulin sanoneeksi torstai enkä Donnerstag" [saksaksi
torstai], kertoi Kai.

"Etkö muistanut saksalaista sanaa?"

"En", sanoi Kai. "Mutta ei se ollut vain siksi."

Kai vaikeni.

"Oliko muutakin, Kai?"

"Niin", — tuntui siltä ikäänkuin pojan olisi käynyt äitiä sääliksi ja
hän mietti hetken, — "minä sain kaksi sen vertaa lyöntejä syystä —
syystä —"

"Minkä vuoksi? Miksikä, lapseni?"

"Syystä että olin saksalaisen poika, enkä sittenkään osannut sanoa
Donnerstag."

"Kai!"

Samassa syöksyi tumma verivirta pojan suusta.

"Klaus, Klaus, valjasta hevonen ja lähde hakemaan lääkäriä. Mutta
kiiruhda, kiiruhda! Voi, kiiruhda oikein!"

"Minkä hihnat ja valjaat pitävät, pikku rouva!"

Ja Klaus, joka oli yhtä huolissaan kuin Karenkin, ajoi pian aika ravia
pihalta.

Karen oli laskenut pojan vuoteelle. Selällään hän ei voinut maata, —
epätoivoissaan Karen käytti kaikkea minkä hän luuli auttavan: etikkaa,
kylmää vettä, kylmiä kääreitä.

"Oi, jospa vain lääkäri tulisi! Jumala suokoon, että hän tulisi!
Mutta jos hän ei olisikaan kotona! Jos verensyöksy uudistuisi! Oi,
rakas Herra Jumala, armahda minua, äiti parkaa, joka olen sellaisessa
kuolemantuskassa!"

Lääkäri tuli. Vaaraa ei ollut, mutta pojan täytyi maata aivan
liikkumatta. Hän ei saisi yhtään liikkua. Lepoa, täydellistä lepoa,
kunnes poika parantuisi, muuten hän ei vastaisi mistään.

Kai nukkui ja Karen istui aivan hiljaa katsellen poikaansa.

"Saksalaisen poika! Saksalaisen poika!" kaikui alati hänen korvissansa.
"Se oli hänen surullinen perintönsä. Siinä oli syytös ja uhkaus
lisäksi. Oi, rakas Jumala, auta! Minä en lopulta tiedä mitä tehdä!"
— — —

"Jospa olisi joku hyvä, tanskalainen mies, joka olisi Preussin
alamainen, ja joka olisi siksi jalomielinen, että hän rupeaisi sille
pojalle isäksi!"

Äidin sanat olivat juurtuneet. Valdemar ei voinut riistää niitä enää
pois eikä heittää niitä luotaan.

"Se, joka itsensä voittaa, on suurempi kuin se, joka valloittaa suuren
kaupungin."

Hän oli ajatellut sitä ja taistellut itsensä kanssa monena, pitkänä,
unettomana yönä.

Millä tavalla hän oli taistellut, se oli vain hänen ja Jumalan välinen
asia.

Ja siten kävi, että Kai vei heidät yhteen tietämättänsä.

Borris tunsi sen velvollisuudeksensa. Ei Karenia, sellaisena kuin hän
oli nuorena, vaan toista Karenia, tämän lapsen äitiä, jonka hän vasta
äsken oli oppinut tuntemaan, ja jonka äidinsydämeen hän oli saanut
silmätä, hän tahtoi nyt auttaa.

Hän ei nähnyt sitä nuorta naista, jota hän oli rakastanut, vaan hän
näki ihmisen Karenin, ja hänelle hän kunnioittaen kumarsi.

Koko hänen luontonsa ritarillisuus pakoitti häntä auttamaan Karenia.
Tosin hän oli epäsuosiossa jos kenkään, mutta he ajattelisivat
kuitenkin kahteen kertaan, ennenkuin he riistäisivät häneltä isintimän
oikeuden. Kyllä he sitä varoisivat!

Ja kuitenkin — sitä myöten, kuin hän astui yli maiden, hän kuuli
tuttuja ääniä hyvin kaukaa, ääniä vanhoilta ajoilta, mutta ne olivat
hyvin etäällä:

"Sanoppa pikku Karen, sä mitä mietitkään?"

Herra Jumala, kuinka kauan aikaa sitten hän tuota laulua oli laulanut!

Hän astui hitaasti, mutta joka askeleella tuli Egtved yhä lähemmäksi ja
lähemmäksi häntä.

"Ei kukaan voi kohtaloaan välttää", ajatteli hän.

Miten kaikki käy toisin, kuin mitä on uneksinut!

Tässä hän kulki ja saattoi olla niin varma Karenin myöntävästä
vastauksesta, kuin jos hän sen jo olisi saanut!

Hän oli tulisen nuoruudentoiveensa perillä, mutta minne riemu oli
kadonnut? Missä onni?

Winberg astui portaita ylös. Hän yski ja sylki ääneensä, niinkuin
tavallisesti.

Karen sätkähti. Äänettömästi hän kiiruhti ulos, sillä Kai nukkui
levollisesti ja sikeästi, ja hän tuli käytävässä Winbergiä vastaan.

"Miksei Kai ole mennyt Sedanjuhlaan?" kysyi Winberg käheällä äänellä.
"Opettaja on kaipaava ja tiedusteleva häntä."

"Sitä en usko", vastasi Karen kylmästi. "Kai ei tule, syystä että
opettaja on rääkännyt häntä tänään, niin että hän on sylkenyt verta.
Vie hänelle terveiseni, terveiset Kain äidiltä, ja kiitokset!"

"Minä tahdon sen kuitenkin ensin omin silmin nähdä", sanoi Winberg
aikoen astua sisään.

Mutta Karen asettui ovelle ja hänen silmänsä salamoivat.

"Lääkäri on jyrkästi kieltänyt häntä herättämästä. Hän ei saa liikuttaa
itseään. Henki on kysymyksessä, jos kohtaus uudistuu!"

"Sitä minä en usko", sanoi Winberg. "Se on vain temppu päästäkseen
Sedanjuhlasta. Minä tahdon nähdä häntä!"

Hän tarttui lujasti Karenin käsiin.

"Kuinka sinä uskallat?" huusi Karen. "Luuletko minun valehtelevan?"

Ei kumpainenkaan ollut tämän nopean, hillityn sananvaihdon kestäessä
huomannut, että Borris oli astunut käytävään heti Winbergin jäljissä.

Mutta tuskin Winberg oli koskettanut Karenia, niin hänet viskattiin
syrjään sellaisella voimalla, että hän horjahti seinää vasten.

"Valdemar!" huudahti Karen.

Borris tarttui Winbergiä olkapäihin ja työnsi hänet ulko-ovelle.

"Sinä menet!" sanoi Borris käskevästi.

Ja Winberg vilkutteli silmiään ja hiipi syrjittäin ulos.

Sanaakaan sanomatta tarttui Borris lujasti Karenin käteen ja talutti
hänet vierashuoneesen.

Hän sulki oven hiljaa, mutta tarkalleen ja kääntyi Kareniin.

Karen ihmetteli hänen äänettömyyttänsä ja hänen polvensa alkoivat
vapista.

Miksi hän tuli?

Hänessä oli jotakin juhlallista, hiljaista rauhaa, jonka taistelulla
saavutettu päätös jättää ihmisen olentoon.

"Istu", sanoi Valdemar.

Karen totteli heti istuutuen alas.

Miksikä hän tuli!

Karenin huulet vapisivat, joka jäsen värisi ja hän puristi kätensä
yhteen, voidakseen pysyä alallaan.

Hän tunsi, että jotakin oli tulossa, jotakin suurempaa ja
voimakkaampaa, kuin mitä elämä tähän asti oli hänelle antanut.

"Mitä nyt on tulossa? Mitä nyt on tulossa?" ajatteli Karen vavisten.

Ja kuitenkaan hänellä ei ollut minkäänlaista syytä tällaiseen
vapisemiseen ja värisemiseen.

Valdemarin katse ei ilmaissut muuta kuin surumielisyyttä ja lujaa
tahtoa, kun hän kiinnitti sen Kareniin.

"Karen", sanoi Valdemar levollisella äänellä, "minä olen vihdoinkin
oppinut antamaan anteeksi. Minä tahdon olla rehellinen sinulle. Sinä
sanoit minulle kerran, että sinä rakastit minua jo ennen kuin menit
naimisiin Jürgensin kanssa, ja minä olen ajatellut sitä paljon,
voimatta ymmärtää sitä. Mutta nyt minä luulen päässeeni selville, ja
sinun pitäisi myös selvittää itsellesi, että oikeastaan olet erehtynyt.
Joka tapauksessa se olisi voinut jäädä todistamatta; ja Jürgens olisi
helposti voinut sammuttaa sen pienen liekin. Jos hän olisi ollut
tanskalainen eikä mitään sellaista olisi ollut teidän välillänne, niin
olisit aivan hyvin voinut elää aavistamatta, että sitä pientä liekkiä
oli ollut olemassakaan. Enkä minä usko sitä olleenkaan. Sinä panit
arvoa minuun vasta sitten, kun olin tullut kielletyksi hedelmäksi."

"Valdemar!" sanoi Karen. "Kuinka sinä minua kiusaat!"

"Minä en ole katkera, Karen", jatkoi hän surumielisesti hymyillen.
"Mutta jos me tahdomme päästä totuuden perille, niin meidän täytyy
etsiä sitä yhdessä. Sinä tahdot ehkä sanoa, että sinä aivan toisella
tavalla, parhaimmalla minuudellasi rakastit minua, mutta mitä se
auttaisi? Niin, aivan oikein! Sinä rakastit hänen kaunista ruumistansa,
mutta et hänen sieluansa, sinä rakastit minun sieluani, mutta et
minun ruumistani. Kumpikin seikka tuottaa onnettomuutta avioliitossa.
Olisihan onnen huomaan tuokin voinut käydä — sinultakin ja Jürgensiltä.
Mutta vähät siitä! Sinä olit lapsi, sinä et tiennyt mitä sinä teit, ja
sen vuoksi olen voinut antaa sinulle anteeksi."

Valdemar oli hetken vaiti, ikäänkuin hän itse olisi pelännyt sitä, mikä
nyt seuraisi.

Ja sitten hän sanoi:

"Minä tulen kysymään sinulta, tahdotko ottaa minut pikku Kain isäksi?"

"Valdemar!" huudahti Karen, hypähtäen pystyyn.

"Minä tahdon olla hänelle hyvä isä", sanoi Borris, "mutta minä tahdon
taaskin olla sinulle rehellinen. Sillä tavalla kuin kerran olisin
voinut sinua rakastaa, niin sanomattomalla riemulla, en nyt enää voi
rakastaa sinua. Meidän suhteemme ei voi olla, niinkuin ei mitään olisi
tapahtunut, niinkuin kaikkea sitä, mikä meidän välillämme on, ei olisi
olemassa. Minun rakkauteni on — ehkä parempi, ehkä vähemmän itserakas,
mutta siihen on sekaantunut surua, sillä jotakin ehkä ei kuitenkaan
kokonaan voida sovittaa. Minun täytyy valmistaa sinua siihen, että
minulle voi tulla synkkiä hetkiä, joita minun jälleen on vaikea
voittaa. Tahdotko sinä olla kärsivällinen minun kanssani? Uskallatko
sinä suostua, nyt kun sinä tiedät totuuden? Minä lupaan sinulle, että
Jumalan nimessä teen kaikki mitä voin voittaakseni sitä."

Karen seisoi hiljaa liikahtamatta. Hän tunsi Valdemarin sieluntuskan
hiipivän jäätävällä kylmyydellä omaan sydämeensä. Se tunkeutui aivan
sydänjuureen saakka. Nyt vasta hän tiesi, kuinka paljon hän oli
rikkonut Valdemaria vastaan ja mitä hän hänelle oli tehnyt.

Ei, Valdemar ei ollut enää sama kuin ennen, ja syy oli kokonaan Karenin.

He tunsivat kumpikin, että muisto, aivan kuin enkeli
liekkimiekkoinensa, oli vartioimassa heitä ja sulki heiltä huolettoman
onnen paradiisin, ja että heidän nyt aivan kuin kahden syntisen ihmisen
täytyi tehdä työtä tuskissansa.

Mutta niin suuri oli Karenin rakkaus, niin suuri hänen katumuksensa
ja niin suuri hänen uskonsa Jumalan armolliseen apuun, että hän
uskoi tämän rakkautensa, tämän katumuksensa ja tämän uskonsa voiman
olevan siksi väkevän, että se voisi parantaa haavat umpeen ja tehdä
rikkiruhjotun eheäksi.

"Valdemar! Valdemar!"

Tällä kertaa se tuli niin hiljaa, että Valdemar sitä tuskin kuuli.

Karen vaipui hänen jalkoihinsa ja ojensi riemullisen ja surunsekaisen
ilon vallassa kätensä häntä kohti.

Valdemar painoi hänet voimakkailla, vapisevilla käsivarsillaan syliinsä.

Ja silloin tapahtui ihmeellinen asia:

Entisten päiväin kaukaiset äänet tulivat yhä lähemmäksi ja lähemmäksi.

"Pikku Karen!" sanoi Valdemar. "Pikku Karen!"




VIITESELITYKSET:


[1] Kleinbahn = pikkurata. Siten saksalaiset nimittävät Eteläjyllantiin
rakentamiansa lyhyitä ratoja, joiden tarkoituksena on edistää
saksalaistuttamista.

[2] Angel on maakunta Eteläslesvigissä, joka on saksalaistunut.
Arveltiin ennen, että Angelin asukkaat olivat niitä angleja, jotka
olivat mukana asuttamassa Englantia. Siitä on kuitenkin eri mieliä
olemassa.

[3] Luise Resen Holsteinistä on sepitetty nimi, mutta tarkoittaa
todellista henkilöä. Hän oli syntynyt Holsteinissä Tanskan vallan
aikana, oli uskollinen Tanskalle ja joutui naimisiin Kööpenhaminaan
korkeassa asemassa olevan tanskalaisen virkamiehen, upseerin, kanssa.
Hänen miehensä ja täysikasvuiset poikansa ottivat osaa 1848—60 vuosien
sotiin tanskalaisten puolella, jota vastoin hänen veljensä taistelivat
slesvig-holsteinilaisten mukana. Hän ei kestänyt sitä ristiriitaa, joka
sen johdosta vallitsi hänen sydämessään, ja ennen sodan loppua hän
heittäytyi Juutinraumaan.

[4] Merenhaltian Agneta on vanha, kaunis, tanskalainen kansanruno
Agnetasta, jonka merenhaltia viekoitteli meren syvyyteen morsiamekseen.
Meren pohjassa Agneta kuulee kirkonkellojen kutsuvan häntä. Hän nousee
merestä, menee kirkkoon, mutta Neitsyt Maarian ja pyhimysten kuvat
kääntyvät seinää vasten.

[5] Sikokuningasta käytetään Eteläjyllannissa sikopaimenen pilanimenä.

[6] Liituvuoren kuningas ks. Selityksiä Laura Kielerin kirjassa "Sinun
kansasi on minun kansani."

[7] Medardin päivä, Bodilinmessu, pyhän Vituksen päivä, Olavinmessu
ovat pyhimysten päivien nimiä vanhassa tanskalaisessa, katolisuuden
aikuisessa kalenterissa.

[8] Danebroglippu = Tanskan lippu, valkoinen risti punaisella pohjalla.

[9] Historiallinen härkätie. Leveä maantie, joka kulkee
Pohjoisjyllannista etelään koko Slesvigin läpi, ja jota myöten
kuljetettiin suurissa laumoissa laihtunutta nautakarjaa marskimaille
lihotettavaksi ja vietiin sittemmin myötäväksi Hampuriin. Siten tehtiin
monien vuosisatojen kuluessa aina vuoteen 1864 asti.

[10] Erik kuningas. Yksi kuningas Valdemar Seierin kolmesta pojasta,
jonka hänen veljensä Abel otti hengiltä.

[11] Uudenvuoden "ruukut". Uudenvuodenaattona on Eteläjyllannissa
tapana pingoittaa rakko saviruukkujen suulle; kun sen lävistää puikolla
ja liikuttaa puikkoa vuoroin ylös ja vuoroin alas reiässä, niin syntyy
hirmuista vinguntaa. Toisin paikoin isketään tyhjiä saviruukkuja
ovia vasten, niin että ne särkyvät. Jälkimäistä tapaa tarkoitetaan
puheenaolevassa kohdassa.

[12] Istedin päivä. Isted on maakylä noin 8 km pohjoispuolella
Slesvigin kaupunkia. Tämän kylän seuduilla voitti tanskalainen
sotajoukko kenraali Kroghin johdolla 24 ja 25 p. heinäkuuta 1850
slesvig-holsteinilaiset.

[13] Pyhän Knuutin yhdistys. Keskiaikana oli käsityöläisillä
kaikissa kauppakaupungeissa Tanskassa samoinkuin muissakin maissa
ammattiyhdistyksiä. Etevimpien tanskalaisten yhdistysten suojelijana
oli Tanskan pyhäksi julistettu kuningas Knuutti suuri, joka valloitti
Englannin. Flensborgissa on yhä olemassa tällainen ammattiyhdistys,
joskin uudemmanaikaisessa muodossa. 184. Maakreivi on yksi Saksan
keisarin monista arvonimistä.

[14] Optsioni-ilmoituksella tarkoitetaan ilmoitusta siitä, että
asianomainen oli valinnut Tanskan alamaisuuden (samoin optanteilla
niitä, jotka olivat mainitunlaisen ilmoituksen tehneet). Ks. Esipuhetta
ja Selityksiä Laura Kielerin kirjaan "Sinun kansasi on minun kansani."

[15] Peder Syv oli vanha tanskalainen oppinut ja runoilija, synt. 1480.

[16] Jens = kansanomainen nimi tanskalaiselle sotamiehelle.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KAREN JÜRGENS EGTVEDISTÄ ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.