The Project Gutenberg eBook of Runoja
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.
Title: Runoja
Author: Lars Stenbäck
Translator: Yrjö Weijola
Release date: September 21, 2023 [eBook #71697]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Otava, 1900
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUNOJA ***
RUNOJA
Kirj.
Lars Stenbäck
Suomentanut
Yrjö Weijola
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1900.
SISÄLLYS.
I.
Kirje ystävälleni.
Anna.
Lemmikki.
Aamutervehdys.
G. F. J. Adlercreutz.
Rakkaus.
Aamunkoitto.
Meri.
Runebergille.
Matkamuistelmia:
1. Hyvästi.
2. Tukholma.
3. Tervehdys Upsalalle.
4. Skon luostari.
Katkelmia.
Eräs yö.
Tyttö.
Sanat Maisterinvihkiäisissä 1836.
Ylioppilas-laulu.
H. G. Porthanin muistojuhlassa.
Mun oma Suomenmaani.
Tähti.
Juhana Vilhelm Snellmanille.
II.
Öisiä säveleitä:
1. Juomingit.
2. Huokaus.
3. Murheelle.
4. Hyvää yötä.
5. Katumus.
Aamu.
Sointuja.
Tytön rukous.
Heränneen huokaus.
Pois pelkosi!
Johannes.
Keväthuokaus.
Sentään.
Eräs päivä.
Radegundis.
Beeda.
Kevätaamu.
Lyydian kehtolaulu.
Sureva ystävä.
Kuoleman kuvia.
Lutherin Postillaan.
Oi tokkohan?
Hyvästi.
Uudenvuoden-laulu.
Luontokappalten huokaus.
Lähetyslaulu.
Iltarukous.
Epiloogi.
LIITE.
Rukouksia ensi kertaa käydessäni Herran ehtoollisella.
Suomi hädässä.
Kysymyksiä.
Psalmi.
Vastaus vanhalle Puutarhurille.
Jälkilause.
Mä olin häkkiin koonnut lintusia;
Niit' yksikseni aioin holhoella
Ja tarkoin piskuisia puolustella
Niin vastaan viimaa kuin myös huuhkaimia.
Mut luonnon raitis elo mieless' aina
Mun luotani ne pyysi poijes lentää.
Ne tahtoi lehdon siimeksehen entää,
Miss' laulut vapaat kaikui riemukkaina.
Kun kerran taas loi päivä säteheitä.
Ja kirkkahana hohti joka loukko,
Ne kysyi: "Vieläkö sä pidät meitä?"
Mä silloin närkästyin ja virkoin, houkko:
"En jaksa enkä viitsi nähdä teitä;
Siis lähde joutuin lentoon, kurja joukko!"
I.
Kirje ystävälleni.
Linnut laulelevat, ja mielellä lempijän nuoren
Nousevi aurinko taas öiseltä vuoteheltaan;
Katsovi loistavin silmin ja tervehtii hymyellen
Vuoria, laaksoja maan, riemua, minuakin.
Oi ken saattaiskaan valon loistossa synkkänä vaiti
Miettiä murheissaan päivän vaivoja vaan?
Kaikki, mi ilmassa on sekä kaikki mi liikkuvi maassa
Herännyt nauttimahan on elon hehkumataan.
Kirjat nurkkahan nyt, väkiviisahat, mahtavat, paksut;
Unta on viisaus tuo, usvana haihtuu se pois.
Mutta mun katsettain elo, aamu ja aurinko kohtaa,
Aamu ja aurinko vaan, kunne ma silmäni luon.
Suo mun riemuita siis! Kuin joutsen pinnalla lahden
Niin minun sieluni myös riemussa, onnessa ui;
Rintani käy kepeäks, sydän elämän onnea uhkuin
Lämmin ja ylpeä on, tulta ja tarmoa täys.
Sykkiös polttava, kohta jo riutuva rinta, kun vielä
Riemu ja ystävät kaikk', onni ja laulu on sun!
Terve! kun aamuisin elo unten usvasta herää,
Herää uutena taas riemuni rinnassa mun.
Tuota mun enkeliäin oi säästäkää, aattehet maiset,
Jotka niin hiljalleen jäähän peitätte sen
Kaiken, mi noin sulosilmässään kuvan taivahan kantaa,
Kaiken mi katsehen luo maahan ja taivohonkin.
Tietää en tahdo, mit' on se, sill' et jumalallista, pyhää
Kaikkea ymmärtää järkeni kurja sä voi.
Mut kuni kukkasenkin salakätkössä piilevi tuoksu,
Piilköhön mullakin niin taivahan tunnelma tuo!
Lapsi jos ain' olisin, niin rinnassa riemukin aina,
Vieras taivahien, kernaasti viihtyä vois.
Terve! kun aamuisin elo unten usvasta herää,
Herää rinnassa mun ystävän kaihoni myös.
Kaunis oot sinä maa, niin kaunis on kukkiva otsas,
Lempivä aavistus hehkuvi rinnassa mun;
Mut tuo kuollutt' on kaikki, on pois elähyttävä paiste,
Ellei vierellä mun lemmitty ystävä oo;
Lemmitty ystävä, ken mun riemuni jakaa ja silmin
Hellin ja uskollisin katsovi silmihin mun.
Oi, ken ei halajais elon kaltaat kalseat heittää,
Syöksyä onnessaan sylihin ystävän niin?
Oi, ken saattaiskaan elon pitkät puhtehet kestää
Yksin piirissä maan, yksin usvissa yön?
Kun sinä Luojani loit noin rintani lempeä täyteen,
Myös ikirunsahan soit riemun sa kaihoavan,
Niin sinun maailmaas, elämää sen lempiä tahdon,
Joukossa ihmisien toimia, minkä ma voin;
Uskollisna ma siis ilomielin ja luottaen riennän
Sieluni lemmityn nyt syliini sulkemahan,
Puristan kättä ja lämmitän rintaa ja värjyvin äänin
Kuiskaan korvahan sen: ystävä, kaikkeni saat!
— Vaikk' kiven ois kova hän tai kylmä kuin talvinen hanki,
Rintansa rinnasta mun pehmenis, lämpeniskin;
Niin kuin Pygmalion elonvoimalla lempensä liekin
Marmoripatsaaseen tuntehen, elämän loi.
Ah, miks haastelen noin sulo-onnesta, rakkaudesta
Niin kuni sopertelee lapsonen uupumaton?
Jos sinut vaan minä nään, jos suoriin silmihis katson,
Kaikkipa kalveten taas sortuvi tuhkaksi maan.
Taistella tahdomme ain' sen eestä, mi totta ja hyvää,
Taistella, ystävä oi, toimia, kuollakin myös!
Terve! kun aamuisin elo unten usvasta herää,
Herää laulukin myös hetkeksi helkkymähän.
Mut vähä-arvoist' on toki laulujen haihtuva leikki,
Pientä ja turhaa on lapsen se riemua vaan;
Aattehen miehentyöt, vakavuus syvän, miettivän mielen
Kuuluu miehelle, min luontona on vakavuus.
Joskus mietin mä näin; mut pois, pois haltijat mustat,
Jotka mun Eedenihin' tungette turmioks sen!
Enkö mä onnekas oo? Elon' on kevätpäivyen kirkas,
Kun runon aurinko sen kultahan, loistohon luo!
Enkö mä riemuiten satumailla mun syömmeni viihdy,
Sinnehän kaihoni käy, sinnehän tieni on sees;
Lapsena riemuiten, kuninkaana, mi vallassa istuin
Katsovi ylpeillen maita ja maisemiaan?
Oi, joka ihmissielussa on runolempi, hän vaikka
Ei sitä tiedäkkään, ei sitä aattelekaan.
Kaikki, mi sieluhun luo kevätpäivän paistetta, kaikki,
Mist' elo maireheks käy tai povi paisuelee,
Kaikki se on runoutta, sit' ilman ois elo harmaa,
Mut sitä kaikkiall' on, niin kuni päivyttä on.
Laulun laulanut oon minä auerhetkenä aamun,
Kunnes aurinko on noussut loistava taas.
Riemu ja Laulu ja Rakkaus on sisaruksia aamun,
Loistossa viihtyy ne sen, sammua voi kera sen.
Kunnes harhaillen ne rinnasta haihtuvat, suokoot
Rauhaa, viileyttään, ystävä, sullekin myös.
Hetken tuutia sai mua laulun sointuvat laineet,
Tuutios niillä sä myös huoleti tuokio niin;
Solminut seppelen oon, min kohta jo kukkaset kuihtuu,
Ennenkuin kuihtuvat ne, ystävä, sulle sen suon.
Anna.
Miksi kiedoit kätes kaulahain?
Miksi suudelman niin hellän sain?
Miksi ryöstit rauhan
Sekä rakkauden rinnastain?
Korkeammalle mä tavoitin
Kuin sun suudelmiin ja sylihin;
Uljaamp' oli toimi,
Jonka nuorin voimin aavistin.
Lemmen ansio niin heikko on,
Lemmen haave kurja, arvoton.
Tuhlata en tahdo
Elämääni uneen onttohon.
Katso, miestä kutsuu maineen tie,
Aina avoin hälle, missä lie;
Vihdoin laaker'kruunun
Vapaana hän voittonansa vie.
Uljas into rinnan rohkaistun!
Ollos sä vaan perintönä mun,
Niin mä hiljaan heitän
Rakkauden sulo haaveilun. —
Ei, oi tullos jälleen luokseni
Hurjan rintain armas toveri!
Korkeint' aavistustain
Olet sinä aina korkeempi.
Silmäs ruskeathan säihkyää
Kaikelle, mik' eloss' ylevää!
Otsas puhtaudessaan
Lailla sinitaivaan välkähtää!
Sin' oot sielu nuoren elämäin;
Vahvista siis, nosta henkeäin!
Tähti olet mulle;
Yö ja usvat aja mielestäin!
Lapsuuslempi, nuoruusmorsian,
Suo mun kuulla huultes puhuvan;
Oi! Se mulle soi kuin
Unhoitettu käsky Jumalan.
Lemmikki.
[Kukka, jonka nimi ruotsiksi on "Förgät mig ej" s.o.
"Ällös unhoita minua".]
Vaikk' olen pieni kukka vain,
Niin toimen autuaan mä sain:
On hoidossani lempi.
Kun moni hylkää armahan,
Mä silloin hälle muistutan,
Kuin ennen muinoin lempi hän,
Ja armas häntä hempi.
On toivon väri mulla; ja
Kun armas eroo armaasta
Suon lohdun murheesensa.
Heill' on vain yksi rukous,
Heill' on vain yksi toivomus;
Mun tulkitsemaan tunteitaan
Suo armas armaallensa.
Kun joskus armas kysyy näin:
"Oi mitä miettii ystäväin,
Viel' elääkö hän mulle?"
Niin rinnall' armaan lempivän
Mä kuiskaan toivon lämpimän:
Mua katso, uskollisin, vain,
Mä lausunhan sen sulle.
Mut kun hän päivät kauttaaltaan
Odottanut on pelvoissaan
Ja turhaan armastansa;
Kun silmän kastaa kyynele,
Mi vuotaa toivon haudalle,
Niin jälleen toivon sytytän
Mä hänen rintahansa.
Aamutervehdys.
Oi terve taivas, terve maa, mi nyt
Säteilet kainon morsiamen lailla!
Ma nään, kuin sykkii poves lämminnyt;
Häälaulus kuulen hattaroiden mailla.
Taas sydän elpyy ja tuo pitkä kaipuu
Kuin talven hanget kevään tullen haipuu.
Kas, muistot armaat aikain mennehitten
Nään aamu-autereessa väikkyvän.- —
Oi tullos, tullos ystävän'!
Kun päivyt nousi neitsytvuoteeltaan,
Tuo kultakutri, niin kuin nyt, ja paloi
Eloa, nuoruutta, ja tuoksujaan
Tuhannet kukat kunniaks sen valoi;
Kun elon tenho tuli meille ilmin
Ja meitä kahta katsoi kirkkain silmin;
Niin silloin käsityksin seistiin kerran
Helossa aamun poskin hehkuisin
Ja silmin tulta, säihkyvin.
Kuin mainetöistä silloin haaveiltiin!
Kuin hehkui sielu, sykki sydän siellä!
Vakaasti vannoimme me kaksi niin
Kaikk' ilot, surut jakaa elon tiellä.
Oi, suloist' on, kun silmät rakkaat loistaa
Ja omat toiveet kaksinkerroin toistaa,
Ja elon suuri temppeli on auki;
Oi rohkeus, oi riemu! tarmo, työ,
Mist' ytimet ja suonet lyö!
Sä kevään tuuli lämmin, vapaa ain',
Hajoita mielest' usvapilvet multa!
Jo miehuus, lämpö herää rinnassain
Ja sinne koittaa kirkas päivän kulta.
Voit, kevät, mulle entisriemut antaa;
Kuin ennen vuorelta taas aamunrantaa
Mä tervehdin ja katson päivää uutta.
Niin täynnä elonintoa se on
Ja kultasäteit' auringon!
G. F. J. Adlercreutz.
Päivyt loistaen
Katsoo hymyillen
Yli meren, maan.
Murtunut vaan rinta
On, kun rakkahinta
Itken ystävätä haudallaan.
Lapsuus-laaksomme
Kun oi' linnamme,
Rauhan rakas maa;
Turvana sa mulle
Turvana ma sulle
Elon tahdoimme me alottaa.
Miehuus, toivo kun
Veress' uhkui sun,
Mieles suuriin nous;
Oi, juur' silloin valoon
Taivaan tähtitaloon
Herran luo sun nuori henkes nous.
Kuollut? ystäväin
Ainoo, ja mä jäin,
Ainoo, armahin!
Kuollut — kylmä multa
Nytkö henkes tulta
Sammuttaa, mi äsken hehkui niin?
Siteet rakkahat
Kaikki katkeevat;
Herra elää vaan.
Kun kaikk' ystävämme
Katoo viereltämme,
Oi, ken yksin jäädä tahtoiskaan?
Rakkaus.
Niin kuin yössä rämisten
Katkes kieli kantelen
Äkkiä, ja ääni särkyi
Valittain ja vaikeni;
Niinpä käsi salainen
Katkoi lemmen sitehen,
Joka minun sisimpäni
Sinuun, armas, kahlehti.
Katson vaiti kaiholla
Sijaa tyhjää, kallista,
Missä lempen' loistoss' eli
Kerran kirkas kuva sun.
Kun ma kautta kyynelveen
Katson haudan tyhjyyteen,
Tuskan äärettömän huokaus
Tunkee kautta rinnan mun.
Yhä vielä mulle näyt,
Yhä vieressäni käyt
Niin kuin ennen, mutta haamu
Oot vain aikain entisten.
Kuollut! äänin kaihokkain
Tunne huutaa rinnassain;
Mutta silmissäni elät,
Niinkuin ennen, eellehen.
Rakastaa vai vihata
Tuota kuvaa tuttua?
Itkeekö vai nauttii sydän
Unest' havahduttuaan?
Saitko siis sa multa vain
Elos tuon, mun tuntemain?
Vihassako siitä kuolit
Elääkses nyt muille vain?
Kaikist’ antimista maan
Rakkaus on parhain vaan,
Niinhän sille riemahdellen
Ihmislasten laulu soi.
Että lempi kurjan maan,
Murhaa, valhetta on vaan,
Jonka heelmä ain' on tuska —
Haa! kuink' ymmärtää sen voi?
Aamunkoitto.
Niinkuin kuningatar vertaa vailla
Kuuhut loisti taivaan tähtimailla
Neitseellisnä hohtain, hymyillen.
Kummut hopeaisen hohdon loivat;
Laakson kukat hiljaa unelmoivat,
Autuaina lapsen lailla, taivaan
Riemuista ja leikeist' enkelten.
Haaveidensa kuutamoiseen kehtoon
Sielu lensi unelmainsa lehtoon,
Loistoon ihmehien tuhanten.
Ja kun nukkui maa, kun tähdet lensi,
Kuvat kauniit kaukaa rintaan ensi
Niinkuin siskot, satuja ne kertoi
Kultamaastaan päältä pilvien.
Mutta luona puron hopeaisen,
Alla koivukummun varjoovaisen
Mökki yksin laakson rauhass' on.
Näytti niin, kuin luonto sen ois luonut,
Kaunistukseks hiljaisuuteen suonut
Maiseman, ja kuuhut kirkkain sätein
Leikki lehväsillä koivikon.
Siellä hiipi aamun auvetessa,
Lännen tuulen vielä nukkuessa
Aksel alle armaan ikkunan.
Seisahtui ja viipyi seinämällä;
Mutta vaiti viel' on kaikki hällä.
Hiljaa löi hän ruutuun kerran, kaksi,
Lausui tervehdykseks armahan:
"Aune, Aune, nouse vuoteeltasi;
Tullos, tullos luo sun armahasi,
Morsioni, toivo sydämein!
Nähdä suo, kuin hellä silmäs päilyy,
Nähdä suo, kuin tummat kutris häilyy
Hulmuellen yli otsas puhtaan.
Tullos nuori, kaunis ruususein!
Äsken näin ma kyyhkyn viattoman
Luoksein liitävän niin sulosoman,
Ja se laskeutui mun jalkoihin.
Sen kun näin, kun sitä katsoin minä,
Hurskas lintu olit armas sinä.
Oi, mut kaikki, kaikki, vaan oi' unta,
Pois se lensi, ah, sen kadotin.
Miksi sykit niin sä hurja rinta?
Riemua vai tuskaa katkerinta
On, mi sydän raukkaa ahdistaa?
Kaunis maa, oot sama ajan mennen;
Konsaan huomannut en sentään ennen
Aunen majan luona lämpimätä
Liekkiä, jot' uhkuu taivas, maa.
Aune, Aune, nouse vuoteeltasi,
Tullos, tullos luo sun armahasi,
Morsioni, toivo sydämen'!
Peippoin virttä lehdot, laaksot kaikuu,
Leivo lentää, ilman ääret raikuu,
Tuolla heijastuu jo aamuruskon
Ruusunpuna yli vuorien."
Ovi aukeaa ja sulo nainen,
Nuori, kaino, puhtaan kyyhkyn lainen,
Rientää aamun helmaan sulhon luo.
Kas, kuin posket hienot purppuroivat,
Tuuleen tummat kutrit hulmuoivat.
Kevään otsallaan ja sydämessään
Taivaan immyt armaallensa tuo.
Tää kun näki silmät armahansa,
Kuuli kuiskeen hänen huuliltansa:
Aksel! — silmistänsä raukes maa.
Vastaan riensi hän ja rinnoillensa
Painoi armaansa ja ainoisensa;
Ja nyt ensi huomensuudelmasta
Aunen huulet hehkui purppuraa.
Silloin nousi vuorten takaa päivä,
Taivaan autereinen kultahäivä
Kuulti välkkyvänä hymyillen.
Lehdot helkkyi lintuin laulelosta,
Tuuli heräs aamun suutelosta;
Luonto loisti morsiamen lailla,
Ja sen rinta sykki riemuiten.
Meri.
"Souda, souda kohti rantaa
Lapsi kulta luokse mun!
Kaikki tahdon anteeks antaa,
Sylihini nostan sun.
Anna aallon venhos kantaa
Kohti rantaa."
Aallot syvät, aavat, summat
Mua yössä tuudittaa;
Kaukomaille vedet tummat
Mua kauas kantakaa!
Tuutikaa mua hiljaa tummat
Vedet summat.
"Kotilaaksossasi näätkö,
Monta tulta tuikkivi?
Karkeloista kauvas jäätkö?
Tullos sinne sinäki.
Anna aallon venhos kantaa
Kohti rantaa."
Katso, kuinka tuolta loistaa
Kirkkaat tähdet tuhannet;
Taivaan valotarhan toistaa
Meren aallot riemuiset!
Mua yössä aallot hyvät
Tuutii syvät.
"Mustuu, mustuu, kauheasti
Peikot yössä uhkaavat,
Mutta kehtoon rauhaisasti
Lapsi kulta uinahdat.
Anna aallon venhos kantaa
Kohti rantaa."
Äiti, ei nuo vaahtohapset
Peikkoja lie laisinkaan,
Luulen, että samat lapset
Tuttuja on vanhastaan.
Mua yössä aallot hyvät
Tuutii syvät.
"Varo armas, hukut varmaan
Aallon mustaan syvyyteen,
Kuolo saapuu, haudan harmaan
Tuoni kaivaa uhrilleen.
Anna aallon venhos kantaa
Kohti rantaa."
Äiti, joskin hukun, varmaan
Pääsen siellä! taivohon,
Oi, se avaa helman armaan,
Oi, se taivas lähell' on.
Enkelit mua viittaa valoon
Tähtitaloon.
"Oi, mit' teet sä? aalto vento,
Ällös ryöstä ainuttain!
Vielä vilkkuu käsi hento —
Vilkkuu hetken, hetken vain.
Kutsuuko hän kädellänsä
Äitiänsä?"
* * *
Tuuli huokaa tuskiansa,
Aalto itkee rauhaton;
Vaan he helmihaudassansa
Uinuu luona Vellamon.
Runebergille.
Kun ilman raikkaat laulajat
Taas meille keväällä
Kanss' suvituulten saapuvat,
Pois lähdet täältä sä.
Kun luonto ihmissydämiin
Luo uutta kevättä
Ja valaa rauhaa niihin, niin
Pois täältä lähdet sä.
Sä lähdet aikaan keväimen
Ja haihdut kirkkaana
Kuin aamupilvi kultainen,
Mi liitää taivaalla.
Ja sydän sitä katseissa
Se toivoo, kaihoaa; —
Mut katso, nyt sen sijalla
Jo päivä heloittaa.
Jos minne saavut, kanneltas
Sä riemuin soittelet;
Ja runomaasta, kodistas,
Sä ihmeet kertoilet.
Ja taivas seestyy, loistossaan
Maa on kuin morsio.
Ja yli vetten, yli maan
Soi kirkas kantelo.
Matkamuistelmia.
1. Hyvästi.
Kuin lempeinä loistatte, kotini kunnaat,
Viitaten vaiti, vakavin katsein,
Ilta kun kultia luo!
Kuin ystävä kutsuvi rantani tuttu
Taas mua kodin metsien rauhaan;
Siintävä tie, mua vie!
Pois mua tuutien kantavat laineet
Kauvaksi maasta vilkuttavasta,
Lapsuuden lahdesta pois.
Ma jättänyt näin olen taattoni talon;
Harmaiden vuorten takana tuolla
Rauhassa uinuvi se.
Mit' etsit sä kaukaa, siivekäs sielu?
Tuollako siintää kaihosi saaret
Vai kotilahdessa lie?
Sä riennät — sä riennät nyt majasta isäs,
Lapsuuden laakson rauhasta riennät;
Missä sun valkamas on?
Oi itkevä aaltonen! Rauhaton sielu
Elossa, kuoloss' saako se rauhaan,
Määrähän tyydyttävään?
Mut aurinko laski ja usvat ne nousee
Mustasta veestä kätkien multa
Kaikki jo vaippahan yön.
Vain yksi on selvä; läp' aaltojen pauhun,
Aatosten usvan kaikuvi aina:
"Hyvästi, hyvästi jää!"
2. Tukholma.
Tääll’ asuu kuningas. Kuin korkeana
Hän kohoaapi joukoss' sankarien
Ja kultakruunu loistaa kirkkahana,
Sen näin mä unelmissa lapsuuden.
Nyt olen kyllä nähnyt kuninkaan mä,
Mut muiden laiseksi näin hänet vaan mä
Ja kruunua mä nähnyt en.
Tääll' eli suuri Kustaa Vaasa kerran,
Hän miesnä kantoi Svean valtikkaa;
Hän, kansan isä, palvelija Herran,
Maaraukalleen soi rauhaa, kunniaa.
Tääll' olen nähnyt Kustaan kuvan jalon —
Se seisoo eessä Ritariston talon —
Vaan kunniaa mä nähnyt en.
Ja näillä mailla Kustaa Aadolf varttui,
Ritari uljain joukon urhoisan;
Hän sankar'miekkaan puhtain käsin tarttui
Ja soti, kuoli eestä Jumalan. —
Nyt heidän mainetöitään kiittää kansa
Ja koristelee heidän hautojansa,
Vaan urhoja mä nähnyt en.
Ja tänne tulin, sen nyt nähdä sain mä,
Mit' ennen lemmin synnynseudullan'.
Ja vuorikansan kunniata hain mä
Ja suuruutt' aatteitten ja toiminnan;
Mä suurten muistoin kotimaan näin siellä,
Min kansa pientä puuhas pikkumiellä,
Vaan muuta siellä nähnyt en.
3. Tervehdys Upsalalle.
Oi terve kuulu kaupunki,
sä sydän olet Sveanmaan,
Sait rakkaan kodin rannoilta
mun tänne kauas kulkemaan!
Sua murhemielin tervehdin,
sua vakavana tervehdin,
On murhe minut vallannut
ja valtaa vielä tänäänkin.
Kas tuolla puolen meren sen,
mi huuhtoo rantaa Ruotsinmaan,
On siellä laakso rauhaisa
ja vuoret harmaat suojanaan,
Siell' onpi maja äitini
ja leikkikenttä lapsuuden,
Siell' asuu armaat olennot,
mä sinne kaihoon jällehen.
Ne kaikki tunsi hyvin mun
ja helli sylin avoimin,
Siell' oli riemu riemukkain
ja rakkaus oi' rakkahin.
Kuin aamu raitis valoisa
siell' oli päivä jokainen,
Ja tervein innoin sydän löi
ja silmät säihkyi riemuiten.
Mut oi! Oi miksi tänne mun
sä tenho-äänin viekoitit,
Ja vapauttas, lauluas
ja miehuuttas niin kiittelit?
Ett' toiveet rahkeet rinnastain
kuin päivän säteet murtaui,
Ett' ilot kevään kalpeni
ja sielu kasvoi, vakaantui.
On rakas äidin suudelma,
on lämmin käsi toverin!
Mut ikikaiho polttavi
ain' hurjaa rintaa kuitenkin.
Nuor' henki vihdoin heräjää
Lumosta aamu-unelmain,
Ja sinä, kaunis maailma,
Sen vedät pyörteihisi vain.
Niin heitin lapsuuskotini
ja ystäväni lempivät,
Ja kotikuusten huminan
ja nurmen kukat viehkeät.
Mit' annettavaa sull' on nyt
ilosta, jonka menetin?
Tää onko koti laulujen?
Ja valon? Elon raittihin?
Oi hiljaa! Pelko, vavistus
mun valtaa syvä kokonaan;
Tääll' uinuu suuret sankarit,
mä seison heidän haudallaan.
Oi terve! Väkivarjoja
näin kyllä kotivuorillain.
Mut onko Ruotsin lapsilla
viel' urhovoima vanhempain?
4. Skon luostari.
Linna korkea, linna korkea,
Haamu oot sinä päällä maan,
Murhe haikea, murhe haikea
Huokaa kauttasi kaihojaan.
Päivän kauttaaltaan, päivän kauttaaltaan
Kuljin huoneesta huoneesen;
Minne tulinkaan, minne tulinkaan,
Seisoin vaiti ja vavisten.
Joka loukosta, joka loukosta,
Katsoi aika, mi mennyt pois;
Ja sen peittona, ja sen peittona
On kuin miekka ja harso ois.
Katsellessani, katsellessani
Harso haljeten jakaantui,
Silloin puoliksi, silloin puoliksi
Miekka välkkyvä paljastui.
Mitä silloin näin, mitä silloin näin,
Sit' en kertoa konsaan voi;
Mutta mielessäin, mutta mielessäin
Monet aattehet kummat soi.
Murheest' itkin ma, murheest' itkin ma,
Tuska ahdisti rintaa mun,
Linna korkea, linna korkea,
Haudan-synkässä saliss' sun!
Pois kun kiiruhdin, pois kun kiiruhdin,
Heitti laskeva aurinko
Mulle hyvästin, mulle hyvästin;
Ilta tummeni mailla jo.
Katkelmia.
Charlottelle.
Kuin yölehdokkikin, joka verhoon tuoksunsa peittää,
Lempensä nainen myös rintahan kätkevi niin;
Lempeä etsivi hän, yhä lempeä, lempeä yksin,
Tahtoen helmahan sen vaipuen riutua pois.
Armas, lempeä aina sa löytäös runsahin määrin;
Mut vihan hallava jää luotasi pois pysyköön!
Marialle.
Elomme kevät kestää hetken vaan,
Sen aamuriemu haihtuu joutuisaan;
Sen kaikki kukat kuihtuu ajan käyden.
Oi viivy, viivy, lapsuus-unelma,
Suo meille niinkuin entisaikoina
Soit hurskaan rauhan sekä riemun täyden! —
Kun elo herättää ja päivät mustiks muuttuu,
Maa viel' on iloinen, mut _meiltä_ ilo puuttuu.
Lauralle.
Äl' lausu: naisen maailma on ahdas,
Ja elämänsä tyhjää, köyhää, turhaa!
Häll' onhan rinnassansa maailma!
Ja eikö taivaan kirkas valtakunta
Myös ole hänen, jos hän tahtoo vaan?
Vastasyntyneelle.
Ole tervetullut sa eloon!
Älä itke sä syntymätäs.
Näet taivahan, taivahan iloon
Käy Kristuksess' elämäs.
Jos tänne et tullut sa ois,
Et sinne sä tulla vois.
Morsian.
Luot maahan katseesi iloitsevan
Ja riemusi kätket rintahas,
Ja lailla lapsen rukoilevan
Niin hymyilet sä onneas.
Oi, mitä pyytää voisit vielä?
Sait lempimäsi ystävän.
Hän luonas on ja riemumiellä
Sua omaksensa kutsuu hän.
Kuin suloisia lemmen päivät
On elon kevään lämpöisen!
Kuin väistyy kaikki huolten häivät,
Kun sydän sykkii lempien!
Oi terve! sinun nuoruutesi
Nyt lempi täyttää tenhollaan.
Oi kestäköhön toivoinesi
Hääaikas armas ainiaan!
Eräs yö.
Pois lähti saattojoukko hiljainen,
Ja vaiennut on soitto kellojen;
He haudan kylmään multaan kätki kuolleen.
Ja kun he haudan multaan kätki kuolleen,
Sai tyyni yö, ja varjovaipallaaan
Se peitti kaiken maan.
Mut yksin luokse kuolleen ystävän
Pois ihmishälinästä kääntyi hän
Ja seisattui, miss' ystävänsä uinui.
Hän seisattui, miss' ystävänsä uinui,
Ja murtuneena, vaiti, kolkkona,
Hän seisoi haudalla.
Ja murtuneena hautaa katsoi hän;
Yö mustui, mustui yhä enemmän,
Ja peittyi kuu, ja kaikki tähdet sammui.
Kun peittyi kuu, ja kaikki tähdet sammui,
Niin murtui rintansa, ja tuliset
Vuos' maahan kyynelet
Ja kaikki myrskyt rinnan raadellun,
Ja vaikerrukset mielen murretun
Ne Jumala ja yö vain yksin kuuli.
Ja Jumala ja yö vain yksin kuuli,
Kuin hälle kallis se, min hauta vei,
Eik' enää anna, ei.
Ja kun yön pitkän pilvet poissa on,
Niin ensisäteiss' aamuauringon
Viel' itki haudalla hän ristin alla,
Kun itki haudalla hän ristin alla,
Niin aamutuuli posken kalvenneen
Pois pyyhki kyyneleen.
Mut ilmat lintuin lauleloita soi,
Se rauhaa jälleen hälle rintaan toi; —
Kanss' aamunkoiton lohtuaan toi Luoja.
Kanss' aamunkoiton lohtuaan toi Luoja,
Hän riemun, sovinnon sai jällehen
Ja nousi rukoillen:
"Oi sä, mi kautta kuolon laaksojen
Viet matkamiehen kirkkautehen,
Oi kiitos! — haudass' synkäss' ei hän uinu;
Ei haudassa hän synkässä nyt uinu,
Oi ei! hän helläss' istuu helmassas,
Ja kuulee lohtuas."
Hän läksi, eli niinkuin ennenkin
Ja kantoi taakkaa mielin kärsivin,
Ei kenkään hänen valitustaan kuullut.
Ei kenkään hänen valitustaan kuullut,
Mut sydämessään kirkas, tahraton
Tuo kuva kallis on.
Tyttö.
Yö mustan vaippansa maille heitti,
Ja taivaan tähtiä pilvet peitti,
Vain öinen myrsky se raivoissaan
Viel’ ulvoi ulkona kautta maan.
Hän yksin istui, ei nähnyt yötä,
Ei mustaa maitten ja vetten vyötä;
Pää kättä vastaan hän huokaa niin
Ja puhkee kuumihin kyyneliin.
On synkkä, rauhaton hällä rinta,
Hän tuskaa miettivi katkerinta:
"Mä yksin oon, mua päällä maan
Ei muista ystävä ainutkaan.
Mä kelle tuskani itkenenkään,
Ei valitustani kuule kenkään,
Ei ketään, ken mua lohduttais,
Ken kyynelvirtani kuivajais.
Ei mulle riemua mailmass' suotu,
En kellekään ole riemuks luotu,
Mut elää, kärsiä yksin vain,
Se on, oi, synkkänä osanain."
Oi raukka, tuskas ma tunnen syvät; —
Mut Herran enkelit kirkkaat, hyvät,
Jos luonas lohtuna näkisit,
Niin itkus' iloksi tekisit.
Ne tahtois sieluas lohdutella
Ja ikuisuudesta kertoella;
Ne nostais silmäsi taivoon päin
Sun elon toivohon ylentäin.
Jos heitä kuulisit, elos saisit
Ja rauhan rintahas rakentaisit;
Jos sull' ois usko, niin sua jo
Nyt armon valaisis aurinko.
Kun heidät sydämes ulos sulkee,
Niin luotas tuskalla pois he kulkee,
Eik' koskaan rintasi rauhaa saa,
Läp' elos täytyy sun valittaa.
Sanat Maisterinvihkiäisissä 1836.
Koraali.
Kun synkkä viipyy murheen yö,
Kun riemujuhlin rinnat lyö,
Niin katse Herraan kääntyy yhä.
On lokaa loistot maalliset,
On turhaa laaker'seppelet,
Jos poiss' on, Herra, armos pyhä.
Jos Zebaoth oot läsnä, oi,
Ken vastustaa meit' enää voi?
Ain' ollos meidän suojana;
Oot armollinen, mahtava,
Ja täytät sanas, jotka annoit.
Oi ollos mestarimme sa,
Jok' astuit alas taivaasta
Ja kärsit, okakruunun kannoit!
Sun oomme me, sun ainian
Kautt' elämän ja kuoleman.
Kööri (Riemumaistereille). [Musiikki Spohr'in sävellyksestä
"Die letzten Dinge"].
Terve Teille! ihana lasketaan laakeri teidän hopeaisille hiuksillenne,
tuore kuin ennen muinoin. Terve Teille! Jumala on paremman seppeleen,
pyhän, ikuisen, ehkä tämän jälkeen otsallenne laskeva!
Kööri (Maistereille).
Nosta ylös silmäsi, nuori valon vartio! Katso, Jumala on lähellä. Nosta
ylös silmäsi, sillä Herra on sinua lähellä, kaikkivaltias, täynnä
armoa ja totuutta. Itse hän tahtoo vihkiä sinut omaksi ja totuuden
palvelijaksi. Hän antaa sinulle seppeleesi; kaikki kunnia on Hänen.
Soolo.
Älä pelkää! sillä Jumalasi tahto on antaa sinulle valtakunta. Oikealla
kädellään on Hän sinulle paikan määrännyt korkeudessa.
Kööri.
Siis lähteös taisteluun, nuori joukko, valon taisteluun lyhyeksi aikaa!
Mene ja taistele rohkeasti, niin kauvan kuin päivä on, kaiken sen
puolesta, mikä totta ja oikeaa on päällä maan. Ole uskollinen kuolemaan
saakka, niin on Hän sinulle elämän seppeleen antava.
Kööri (vihkimisen jälkeen).
Vihitty on joukko, luottain
Lähtee nyt se taistohon;
Vaaraa turvallisna vuottain,
Sillä rohkea se on.
Hornan henki kätkenyt on
Kaikkialle joukkojaan;
Miehet jalot kaikki nyt on
Kutsuttuna sotimaan.
Herra tuntee sotilaansa,
Kruunaa heidät hengellään,
Kuuluttamaan kunniaansa,
Aatteitansa täyttämään.
Laakerilla kuihtuvalla
Kruunaa hänet ihmiset;
Jos hän taistelee sen alla,
"Amen" vastaa tuhannet.
Finale.
Sun kätes ojenna
Ja suojaa Suomea;
Oi Luojamme.
Ja siunaa Keisari,
Tee hänet vahvaksi;
Viel' olkoon kauvanki
Hän suojamme!
Sun kätes ojenna
Ja kylvä viisautta;
Oot valomme.
Ja rauhan totuuden
Luo valta Suomehen;
Ja uskoss' isien
Sä pidä se!
Ylioppilaslaulu.
Niin kauvan kuin syömemme sykkivi vaan,
Veri kiehuu ja poskemme palaa,
Niin kauvan kuin nuoruus kukkuranaan
Yhä voimaa ja riemua valaa;
On totuus loistava retkemme pää,
Ei kenkään viivy, ei kenkään jää,
Nyt velttona varjoon ja uneen.
Hupi inhoksi käy, tupa ahdas jo on,
Elo mahtava kutsuvi meitä;
Sitä tahdomme seurata kuolohon
Ylös kunnian kirkkaita teitä.
Toden templihin sielumme kaihoelee;
Liput liehuvi, kantelet kaikuelee,
Kun joukkomme rientävi sinne.
Siis riemuiten yhtehen yhdymme nyt,
Viel' liittomme vanha on pyhä.
Se henki, mi meitä on lämmittänyt,
On vahva ja kestävi yhä;
Ain' uutehen hehkuun se rintamme saa,
Ja kerran sä, kallehin syntymämaa,
Ilon meist' olet runsahan saapa.
H. G. Porthanin muistojuhlassa, 9 p. marrask. 1839.
J. L. Runebergin malja.
Kun päivyt laskee meren sini-aaltoihin,
Ja illan rusko nousevi ja levittäin
Luo kultapeitteensä sen vuoteen ylitse,
Mut itse kuitenkin on päivän heijastus,
Mi lupaa loistavana kaunist' aamua;
Niin, veljet, vaipui myös se jalo mies,
Min muistoa nyt viettäin kukan heitimme
Me hänen ammoin kätketylle tomulleen.
Mut hänen hengen-rikkaudestaan tuulahdus
Käy vielä kautta rintamme ja herättää
Ne aamutoiveet, jotka siellä uinuvat.
Hän lempi maatansa; ja käsin mahtavin
Hän verhon nosti muinaisuuden silmiltä
Ja manas esiin yöstä muistot hämärät.
Hän katsoi kautta menneisyyden harmaan yön,
Ja isiemme kehdon näytti meille hän
Ja piirteet syvät selitti, jotk' uurretut
On synnyinmaamme ja sen kansan kasvoihin.
Niin hengellään hän muinaisuuteen valon loi
Ja koteutti meidät omaan maahamme,
Ja koteutti, veikot, omaan rintaamme.
Ei ilman muinaisuutt' oo vastaisuuttakaan.
Kuin lapsi kirkassilmä, tukka hajallaan,
Meit' tulevaisuus katsoo, kutsuu hymyillen —
Kuin lapsi, veljet, muinaisuuden harmajan,
Sen imettämä, ja sen rinnoill' elänyt.
Ja joka kaunis kuva, jonka vastaisuus
Vaan meidän katseillemme, toivollemme luo,
Se on kuin virvatuli, kaunis kangastus,
Jos ei sen pohja ole harmaa menneisyys.
Ja siksi rakastamme niitä miehiä,
Jotk' esiriput nostaa muinaisuutemme
Ja tutkein tunkeutuu sen satumaailmaan.
Ja siksi olet, Porthan, meille kallis niin,
Sä isä laakeroitu Suomen historjan!
Sun nimes kuullen sykkii monta sydäntä.
Sun oli saturikkaan ajan maailma,
Sun muinaisuus, mi meitä katsoo vakaana
Ja meille sanat syvät lausuu; entisyys
Sun oli — vastaisuus se meidän, meidän on!
Mut ymmärrämmekö me oikein sanan tuon,
Me tajuammeko sen määrän ylevän?
Oi eikö aate tuo jo valtaa mieltämme,
Se eikö salamana iske sieluhun,
Ja eikö liekkiin syty voimat sisäiset?
Tää aika tuleva on meidän, meistä siis
Nyt riippuu, vaipuuko se ilman kunniaa
Ja ilman muistoakaan mereen unholan;
Vai nouseeko se voimassa ja hyveissä
Ja ikikunniaa maaraukallemme suo;
Ja nostaako se vapaan, laakeroidun pään
Ja riemuin viittaa tulevia polvia,
Ett' iloisna ne kulkis tietä kunnian.
Meill' onpi vaali; veljet, kumpi valitaan?
Maan päällä nuoren valta, — oi, se suuri on!
Mit' onpi suurta tehty, mitä tehtäköön,
Se iti nuorukaisen innostuksesta,
Hän nuorin verin sitä juotti, rinnassaan
Vapaassa kupunsa se aukoi kultaisen.
Hän ihmishenkeen ummehtuvaan ilmaa tuo;
Kun vanhaa vaivaa uni, silloin tulee hän
Ja säälimättä puistaa eloon jälleen sen,
Maast' ettei kaikki toki turtuis, kuoleutuis.
Hän myrskyn lailla rohkeana rynnistää,
Mut vanhuus seuraa jälessä ja siloittaa
Sen tien, min rohkein, vahvoin käsin raivas hän.
Oi elon kevät, kirkas päivä nuoruuden,
Sä olet meidän, sulle kuulumme taas me.
Siis terve, nuoruus, joka rinnassamme lyöt,
Oi lennä, nuori kotka, viuhdo siipiäs!
Sua kutsuu elo, morsiona hunnussaan
Se seisoo vapaan silmäs eessä — riennä siis,
Pois tempaa huntu, paina nuoreen sylihis.
Me miehiks saamme, veikot, elon sulhasiks;
Me hallitkaamme se, ettei tää morsian
Vaan heikkouttamme naarain ryöstäis valtaamme.
Kas, vaiti vartoo, katsoo kallis synnyinmaa,
Mit' toivomist' on meistä hällä, millaista
Voi voimaa kasvaa povi poikain nuorimpain.
Oi äiti synnyinmaa, sua emme petä me!
Ei meidän laaksoin rauhass' asu urhotyöt,
Ei taivas luonut väliin valkovuortemme
Tuot' ulkoelon kilpakenttää myrskyisää.
Ei täällä viihdy voiman hurja leikki, ei,
Ei täällä maineen laakereita niittää voi.
Mut entäpä jos niinkin? Vaikk'ei saatukaan
Me ranskalaisen verta kuumaa, riehuvaa,
Ei uljast' ylpeyttä britin vapahan;
Niin saimme sisällisen elon rikkauden,
Ja hengen maailma on meille avoinna
Ja tarjoo meille maansa, kirkkaat, valoisat,
Miss' aina kukkii, loistaa kevät ikuinen.
Oi jos sen mailman oikein tuntisimme vain,
Kuin rikas on se ikuisuuden valossaan!
Sit' elon virrat kastelee ja ainainen
Käy siellä Pyhän Hengen raitis tuulahdus;
Me emme silloin toivois sieltä syöksyä
Pois elon pauhuun, sekasortoon, turhuuteen,
Joss' usein sammuu tunne inhimillinen.
Tään elämän, tään mailman luonto suopea
Soi meille; onnellinen se, ken huomaa sen!
Siis hälle, veljet, koittaa tiellä valoisa
Ja katoomaton sulo; raitis rohkeus,
Mi vaaraa halveksii, ei tunne pakoa,
Ja jalo voima, mustan valheen surmaaja,
Kuin vuorituuli vapaa siellä hengittää.
Se mailma meille avoin on; siis riemuiten
Nyt valloittamaan se ja sinne luomahan
Suur' vapaa valtakunta meidän hengelle! —
Viel' eikö Suomalaisen rinnass' uljuus se,
Mi taistelee ja kestää, voima muinainen,
Mi pohjass' onpi niinkuin rautaperustus?
Tuoll' eikö sydänmaill' oo monta sielua,
Min unest' armonääni herättänyt on,
Mi elon valon näkee silmin avoimin,
Ja uskoss' evankeliumin sotii kruunustaan?
Oi eikö vielä uskollisin sydämin
Hän tunne tulta runon jaloon taitohon,
Mi kukkasia hänen lumitielleen luo
Ja hälle näyttää aamun pilvet kultaiset,
Miss' enkel' katsoo takaa joka hattaran?
Ei köyhät olla me, ei kaikki mennyttä,
Oi veljet, ellemme me vihdoin menetä
Meit' itseämme, sydämemme maailmaa!
— — — — —
— — — — —
Vaan kesken Suomen kansan, Suomen kinosten,
Se vielä korkeana kukoistaa; ja ken
Sit' epäilis, — niin riemulla me näytämme
Sua, Runeberg, sua, Suomen runon ruhtinas.
— Sun maljas, lyyrys malja, veli Runeberg!
Mun oma Suomenmaani.
Ja murhemielin, katsein katkerin
Nuor' runoniekka läksi vuorihin;
Siell' aukes hänen allaan kaunis Suomi.
Mut rakkaus ja harmi rinnassa
Hän kaihoin etsi synnyinmaatansa
Ja omaa Suomeaan.
Ol' etsinyt hän kautta kaupungin,
Mut outo oli, kunne kulkikin,
Ja kuoren kulta hänen mieltään kalvoi.
Ja pyyteen pyörtehistä löysi hän
Muun kaiken, mut ei maata syntymän,
Ei omaa Suomeaan.
Ja kun hän kulki kauvas kylihin,
Niin edessänsä maa oi' ihanin,
Mut mätä sivistys sen ilmaa painoi.
Pois oli Suomen henki haipunut,
Ja turhan loiston valtaan vaipunut
Ol' oma Suomenmaa.
Näin rakkaus ja murhe rinnassaan
Hän harmin kulki yli vuorimaan
Ja kautta korpien hän kauvas riensi.
Mut kuule, kuinka kuuset huminoi!
Mit' on se? Herättääkö tahtois, oi,
Ne omaa Suomeaan?
Hän kulki, kulki — rauhass' sydänmaan
Hän kansan löysi turvemajoissaan,
Ja terveys avosilmistä sen hohti.
Se tuttu oli, vilvas, pohjaton,
Ja sydän tunsi taas, ett' talless' on
Viel' armas Suomenmaa.
Se taasen rintaan hälle laulun loi,
Ja linnun lailla taasen äänens' soi;
Ja harmaat vuoret kuuli riemun kaiun:
Mä synnyinmaani löysin jällehen,
Tuoll' elää varjoss' salon mökkien
Viel' oma Suomenmaa!
Tähti.
Tähti tuikkiva taivahan
Yötä katsovi maailman.
Soihtu siintävän holviston,
Tähti kirkas ja tahraton,
Miksi rintasi jäätä on!
Ihmisrintahan huokaavaan
Et suo lohtua konsanaan;
Vailla lempeä ainian
Katsot kannelta taivahan
Tuskaa, riemua maailman.
Ellet, ylpeä tähtönen,
Loistais linnassa ilmojen,
Ehkä voisit sä vapaana
Suoda, nauttia onnea.
Mutta kylmänä kuljet sa.
Juhana Vilhelm Snellmanille.
1837.
Veikko, kun totuus sai kirkkaana ilmin
Meille, kun näimme sen säihkyvin silmin,
Riemuin vannoimme kuollakin,
Sen puolest' taistella, kuollakin.
Kun sitä kallista palvellen toimme
Sille, min parhainta uhrata voimme,
Työmme määrän ja sielumme,
Oi kuin oi' lämpimä sielumme!
Pettäisimmekö, minkä me innoin
Vannoimme kerta, ja horjuvin rinnoin
Sorrumme uupuen multaan maan,
Ah, voitettuina me multaan maan?
Ei, mutta vaarojen, taistojen tiellä
Totuus se suurena kulkevi vielä;
Vihdoin voittaa se kuitenkin,
Vaikk' kuollaan, voittaa se kuitenkin.
Rohkea rintani ollos sen tautta!
Selvänä riemun ja tuskien kautta
Loukkaamatta se eespäin käy,
Se pyhää määräänsä kohti käy.
Veikko, nyt vannoen annamme kättä
Totuutta palvella pelkeämättä;
Ikuinen on se kuin ennenkin,
Ja voittaa aina kuin ennenkin.
II.
Oi milloin Runo nousee Tuhkastansa
Ja Herran lapseks nostaa hengen jalon?
Kuin kauan karttaa tietä Isän talon
Kuin enkel' langennut se uhkallansa?
Kons' samean se hylkää maailmansa
Ja tanssins' öisen kesken virvain palon?
Kons' avosilmin nähdä saa se valon
Ja uskon Kristukseen saa rintahansa? — —
Mit' ihmislapsi lempii kuolevaista,
Myös hänet tahtoo kuolemaan se niellä
Ja autuuttansa riistää taivahaista!
Oi, kell' on silmät, näkee murhemieliä:
Vaikk' uskovasta runoilija kulkee,
Niin pakanan hän sydämeensä sulkee!
Öisiä säveleitä.
1. Juomingit.
Antaos mulle
Maljani jälleen,
Tänne mun lämmin
Viinini tuo,
Juoda mä tahdon
Pohjahan asti;
Riemuhan maljan
Pohjassa on.
Terve, sa karmas,
Kärsivä rinta,
Ystävä ylin,
Maljasi juon!
Haarikot täydet
Kutsuvat meitä;
Bakkus ja Venus
Vuottelevat.
Heistäpä helkkyy
Laajalti laulut,
Kaikilta myös he
Kunnian saa.
Auterepilviks
Luovat he elon,
Heräävän sielun
Tuutivat taas.
Kas lasin luona
Säihkyvän, täyden,
Ihmiset istuu
Kuin minä myös.
Juoden ja naurain,
Naurain ja juoden —
Hei, sydän, terve!
Maljasi juon!
Norjana tuolta,
Sorjana rientää
Kukkea tyttö,
Kaunis hän on.
Viereeni istu
Kaunehin immyt;
Polvelle istu,
Oi simasuu.
Haa, miten katsot
Silmiini suoraan,
Haa, miten rintas
Rintaani lyö!
Oi! yhtä hellään
Äitini hurskas
Helmaansa sulki
Muinoisin mun.
Äitini hurskas
Helmaansa sulki —
Kiehtova käärme
Pois poveltain!
Saatana oonko
Paatunut, röyhkä?
Konna ma oonko
Säälimätön?
Synnin ja kuolon
Liekkivän leiman
Otsallas kannat,
Oi simasuu!
Oi, mua saartaa
Yölliset äänet,
Helvetin naurut
Kaikki nyt soi.
Pois sinitaivaan
Tähtien alle,
Pois vihamyrskyn
Mylvinähän!
Saatana oonko,
Paatunut röyhkä?
Konna mä oonko
Säälimätön?
2. Huokaus.
Kuin synkkä koto kuoleman on tää!
Mun taivaani on ijäks suljettuna.
Sen kultahohdett' en mä enää nää,
On riemu mailman multa murjottuna.
Mut niinkuin varjo kulkee kenttää pitkin,
Niin rauhatonna vaellan ma vain,
Vain varjo olen aikain parempain.
Ja ihmislapset pitkään katsahtaa,
Mikähän tuokin lienee, miettii kansa.
Ei kukaan ymmärtää voi kulkijaa,
Ei kukaan selittää voi murhettansa.
Hän heidän pikkurauhaa häiritseepi,
Hän riemuhuudot räikeet pelottaa;
Se, kautta Herran, onhan surkeaa!
Oi, miks on koskaan rintan' paisunut,
Sen miksi suuret aavistukset täytti?
Miks riemuin laulun äänt' oon kuunnellut?
Miks siitä valonsäde mulle näytti
Valaisten syömen syvät, mailman piirin
Ja rintani sai ilmitulehen,
Mut hetken vain, oi hetken lyhyen?
Tuo säde tunki sielun syvyyteen,
Se entisaikaan oli elämäni;
Kuin kirkkaan kevätnurmen kukkineen
Näin elon valoisana edessäni.
Mut päivä laski, yö on noussut musta,
Ja tallattu on mailma syömeni,
Kuin tyhjä, hävitetty temppeli.
Jos joskus kuva kultaloistossaan
Kuin ennen sielun ohi liihoittelee,
Niin virvatulta on se vieraan maan,
Vajonnut enkeli, mi vaikertelee.
Kun kaihoin itkeä sen kanssa tahdon,
Niin sekin luotain liitää huoaten,
Ja synkkyyteen ma sorrun jällehen.
Oi kolkko köyhyys sielun palaneen,
Miss' entisriemuin kylmät ruumiit makaa!
Oi perintöni, saatu aikaiseen,
Sun häijyt henget lahjanaanko jakaa,
Vai ootko taivaan rangaistus sa mulle,
Ansaittu, vaikk' en tunne syytä sen,
Mut pantu kantaakseni kärsien?
Haa, kärsivällisyys! En hiukkaakaan
Omista lahjaa, jota kaikki kiittää.
En elää tahdo horroksissa vaan,
Ei kärsimys voi lohdukseni riittää;
En tahdo, että keväästäin, mi loisti,
Tää musta muisto nyt vain jäljell' on
Ja rinnan rauhattomuus rajaton.
Mut — vielä toivo mua viekoittaa,
Tuo pettävä, mi loistaa, katoaapi.
Kuin ukkossalama, mi leimahtaa,
Niin joskus miehen kuva pilkoittaapi,
Jonk' karvaan tuskan salaliekit polttaa,
Hän kunnes vapauden ja rauhan saa
Ja sieluns' aarteet riemuin paljastaa.
3. Murheelle.
Yön kalvas sisko, murhe lempeä,
Oi, mulle tähtilinnas avaa sä;
Mua mustat hornanhenget vainoaa,
Sun luonas enkö rauhan majaa saa,
Oi hellä äiti murhe?
Sä nostat huntus tummansinisen,
Ja kruunu kiiltää mustain kutrien;
Sä laupeaana kätes ojennat
Ja rauhan maahas mua viittoat,
Oi hellä äiti murhe.
Kas, yli maan ja vetten lepää yö,
Ja taivahalla tuikkaa tähtivyö.
Kaikk' äänetönnä uinuu, minä vain
Nyt valvon, ja sä valvot kerallain,
Oi hellä äiti murhe.
Oi mulle selitä — sä tiedät sen —
Mi synkkyys täyttävi mun sydämen'.
Oi sano kaikki nyt, nyt juuri sa
Suo mulle huoneessasi valoa,
Oi hellä äiti murhe.
Sa oothan kuningatar elämän
Ja lohtu sydän raukan särkyvän?
Kai luona kehtoni sä seisoit jo,
Ja lauloit, mik' ois mulle kohtalo,
Oi hellä äiti murhe?
Maan rauhattuus jo raukee lepohon,
Sen hurjat äänet valjenneet jo on;
Mut kun mä silmät nostan, havaitsen
Sun kasvoillasi kiillon taivaisen,
Oi hellä äiti murhe.
Oi, silmissäni pilvet hajoaa,
Ja valon maihin katse vajoaa!
Ikuinen toivo tunkee rintahain
Salaman lailla, loistain, lohduttain,
Oi hellä äiti murhe!
On katse hellä, loisto kirkas sun,
Sä siivin lumivalkein kannat mun;
Siis ylös! mukanas mua, armas, vie,
Käy valon, kultavalon maille tie,
Oi hellä äiti murhe!
4. Hyvää yötä.
Oi pyhä seutuni mun, miss' säde auringon
Seulovi loistettaan lehdistä koiviston
Äitini talohon;
Hyv' yötä!
Noussut on taivaaseen rukous armaiden,
Puolesta minunkin; loistossa tähtien
Nukkuu he jokainen;
Hyv' yötä!
Taivas on huntunsa pois heittänyt kasvoiltaan
Katsovi, enkeli kuin kumpua vanhurskaan,
Ääret taivaan ja maan,
Hyv' yötä!
Illan rauha se näin tuskani karkoittaa;
Siedä ne tähtien ei katsetta rauhaisaa.
Aamukin kerran saa!
Hyv' yötä!
5. Katumus.
Oi, mua seuraa, vainoo synninvalta,
Se valon riistää elon taivahalta,
Se kauheana minuun tuijottaa,
Jos minne käyn, en siltä rauhaa saa.
Sua, Herra, loukannut ma olen yhä,
Vihaani kilpistyi sun armos pyhä,
Sai sieluraukka runon haaveihin
Ja ilman sua viihtyi kuitenkin.
Yön, valheen valtaan vaipui elämäni,
Ja elon valo väistyi edestäni,
Mun sielun' rauhaa kyll' on huutanut,
Mut synnist' erota ei tahtonut.
Niin, synnist' ei se raukka enää erii,
Siks kuolo, helvetti sen kurjan perii.
Ei sillä lohduttajaa päällä maan,
Ei ystävätä taivahassakaan.
Sa tuomar' ylhä oikean ja väärän
Nyt kirjaas panet syntieni määrän.
Kun mitta täys' on, silmistäs sä mun
Pois ajat katalan ja kirotun.
Oi minne pakenen? Miss' saanen kerran
Mä voimaa kantaa pyhää vihaa Herran?
Oi minne piilen? Mull' ei päällä maan,
Oo toivoa, ei kuolemassakaan.
Kaikk' ilo, toivo, turva multa puuttuu,
Mi mulle voitto oli, mullaks muuttuu,
Ja paljastettuna mä syntinen
Nyt Herran tuomiota vapisen.
Tok' ensipäivinäni mulle loisti
Sun rauhas, joka synnin pilvet poisti;
Hyv' enkel' silloin ain' ol' lähelläin
Ja Herra Jeesus oli ystäväin; —
Jumalan poika, suuri sovittaja,
Ja armon, lohdun luoja, vapahtaja;
Mi synnit kaikki kantoi maailman
Ja voitti helvetin ja kuoleman;
Sun helmaas riennän, lapsuusystäväni,
Mua armahda ja auta hädässäni!
Voit vihollistas vielä vapahtaa
Ja vastustajaasi voit armahtaa.
Vaikk' oonkin paha, vaivun ristis juureen;
Ja luotan lujasti sun armoos suureen.
Oi, kiitos soikoon sulle taivaan, maan!
Sun tähtes syntinen viel' armon saan.
Aamu.
Taas rannalt' aamutaivahan
Käy valon välähdys,
Mut alla pilven kaamean
On vanha pimeys.
Kanss' auringon
Yön varjot ryhtyi taistohon.
Mut lintu pieni oksallaan
Tuoll' laaksoss' uneksui,
Ja näki, kautta öisen maan
Kuin aamu murtautui.
Tuo kirkas koi,
Yön valta sit' ei voittaa voi!
Ja lintu lentää, ihastuu
Ja laulaa ilmassa:
„Oi, kaikki kerran kirkastuu
Viel' taivaan rannalla.”
Ja lintunen
Se lauloi aamuss' iloiten.
Sointuja.
1.
Olen Jumalan laps';
Oi autuas rauha ja riemu!
Olen Jumalan laps';
Oi kelle mä riemuni kerron?
Oi Luojalle riemuni kerron.
Olen Jumalan laps';
Oi autuas rauha ja riemu!
2.
Mä vaivun Jeesukseni luo,
Luo sydämensä aivan;
Hän elon, valon mulle suo
Ja poistaa tuskan, vaivan.
Hän armon runsaan lohdun suo,
Ja poistaa synnin vaivan,
Mä vaivun Jeesukseni luo,
Luo sydämensä aivan.
Pois kutsui tuttu ääni tuo
Mua kuilust' tuskan, vaivan,
Mä vaivun Jeesukseni luo,
Luo sydämensä aivan.
Mä vaivun Jeesukseni luo,
Luo sydämensä aivan;
Hän elon valon mulle suo,
Ja poistaa tuskan, vaivan.
3.
Oi Kristus, ystävä ja auttaja, miss' oot sä?
Mun kaikkein päällä maan ja taivaassa, miss' oot sä?
Pois käänsit surren kasvos, etkö kuule,
Kun jälleen langenneena huudan, ma: miss' oot sä?
Saa puhdas sydän nähdä Herran, synti vaan on
Mun rinnassain, oon siihen hukkua; miss' oot sä?
Oi Herra, hukun jo, oi auta, kätes anna
Ja tempaa minut ylös kuilusta; miss' oot sä?
Jos oon mä saastainen, sä puhdas oot, jos syntiin
Ma vajonnut oon, oot sa auttaja; miss' oot sä?
Sa olet Kristus, sama ainiaan, mä myöskin
Saan kerran rinnallasi uinua; miss' oot sä?
4.
Jeesus voitti synnin, kuolon, saatanan,
Vieläkin hän kantaja on valtikan
Yli maan ja yli taivaittenki.
Hän on Herra minullenki.
Nytkö valtaa synnin, kuolon, saatanan
Pelkäisin ja itkisin mä ainian?
Valittaisinko, jos kauhealta
Tuntuu heidän uhkavalta?
Ei, en valtaa synnin, kuolon, saatanan
Pelkää! Jeesus ystävä ne voittihan.
Herraani mä luotan ainoastaan,
Jeesus itse suojaa lastaan.
Isän oikealla istuu tahratta
Mun vanhurskauteni valontaivaassa;
Kirkkaana kuin päivä kiilteleepi,
Vaikka laki tuomitseepi.
Kuinka kärsinkään mä kuolon laaksossa;
Isän oikealta kukaan temmata
Mun vanhurskauttani ei saata.
Itkustain siis tahdon laata.
5.
Miss' uskoa mä maassa löytänen?
Niin lausui kerran Herra minullen.
"Oi minuss' uskon löydät varmaankin!"
Niin huusin murhe-äänin vastaten.
Sull' onko uskoa, mi pelkäät vain,
Min suusta valitus soi ainainen?
On sulle enemmän sun heikkoutes,
Kuin Hän, mi terveys on sielujen.
Kas, armon, rakkauden ma sulle suon;
Kas, rauha, autuus on mun yhteyten'!
Ei sua tuomita, sun velkasi
On sovittanut veri Kristuksen.
Kun siihen uskot vaan, sä puhdas oot
Kuin Hän, ja kohta saat sä vahvuuden.
Siks olkoon rintas tyyni, iloinen,
Kuin äidin rinnall' uni lapsosen.
6.
Mun vapahtajain kuolemast' on noussut,
Hän kirkkahana haudastaan on noussut.
Halleeluja! Mun kuninkaani voittain
Yön vallat vahvat kuolostaan on noussut.
Siks riemuitsen, kun kanssa Herran rakkaan
Mä myöskin eloon ihanaan oon noussut.
Mä vallast' yön ja kahlehista synnin,
Maan viettelyistä, vastuksist' oon noussut.
Kuin Hän, niin ilomielin vielä hetken
Maan vaatteita ma kantamaan oon noussut.
Mut taivaan perin mä; ja voiton kruunuun,
Min Herra mulle tallentaa, oon noussut.
"Oi noussut, noussut" laulaa kevään tuulet
Ja päivyt valaistessaan maan, oi noussut.
Ja tuhat-kerroin kaikuu rinnassani
Sen lohtu, usko, pyrkimys: oon noussut.
7.
Oi määrää Herran armon runsauden!
Hän mua aina katsoo suojellen.
Mun ympärilläin siivin valkoisin
Ain' enkelinsä liitää varjellen.
Ja luonut on mun arkaan sydämeen
Hän hengen voiman, rauhan pyhyyden.
Äl' lausu, että elo raskas on,
Ett' yötä on tää seutu maallinen.
Näät voimaa, valoa suo Jumala
Ain' ystävilleen, lupashan hän sen.
Kun täällä heille kaikk' on suonut hän,
Niin vihdoin suo hän taivaan ikuisen.
8.
Kun aamusella kuljin ohi ikkunan,
Näin taaskin päänsä hopeaisen, harmajan.
Hän sormet ristiss' istui kirjan ääressä,
Näin katseensa mä hurskaan rauhaa loistavan.
Mä mietin kulkeissani — sillä ymmärsin,
Käy Raamattuineen hurskas päivää vastahan.
"Oi harmaapää, kuin köyhä majas pyhä on,
Miss' asut aina kanssa Herran Jumalani"
Mut huomenna mä häntä enää nähnyt en,
Näin pöydällään vain auki vielä Piplian.
Ja kaikki surren kertoi, ett' on kuollut hän,
Mut minä taivaaseen loin katseen riemuisan.
9.
Näätkö pilven liitävän?
Näätkö kirkkaan kiitävän
Taivahasta sätehen?
Näätkö sen!
Lailla pilven liitävän,
Lailla säteen kiitävän
Ties on auki valoinen
Taivaasen.
Itki maa, ja silmää sen
Kaihtaa kyynel kastehen.
Suudellen sen aurinko
Kuivaa jo.
Katumuksen kyynelen
Ahdistetun sydämen
Jeesuksemme suutelo
Kuivaa jo.
10.
On taivaassa mun kaikki ystäväni,
Näin, kuin ne hautaan kaatui viereltäni.
Mua yksin synti vielä vainoo täällä,
Viel' elon sappea juon yksinäni.
Mut synkkyydestä pyhään taivaaseensa
Suur' Isä kohta kutsuu elämäni.
Oi, silloin vastatulleen ilomieliä
Siell’ lausuu tervetulleeks ystäväni!
11.
Oi Jeesus helläsilmä,
Ma paljastan näin kurjuutein,
Ma kannan velkain, köyhyytein,
Sun etees, helläsilmä.
Sun etees, helläsilmä,
Mä vaivun maahan synnissäin,
Mä kaihoin katson hädässäin
Sua, Jeesus helläsilmä.
Sun nähtes, helläsilmä,
Oon rikkonut lait Jumalan;
Sun tuomiotas odotan
Nyt, Jeesus helläsilmä.
Sua, Jeesus helläsilmä,
Mä katson; jos mun hylkäätkin,
Niin nöyrtyin katson kuitenkin
Sua, Jeesus helläsilmä.
12.
Kun ulos astun majastani, oi ollos läsnä!
Mun maallisessa toimessani oi ollos läsnä!
Niin valoisaa on majassani; sä olet läsnä,
Sun puolees käännyn ma puheillani; oi ollos läsnä!
Kun käyn mä ihmishyörinässä, niin ilmaa toista
Ja vierast' tunnen kulkeissani; oi ollos läsnä!
Jos sielu eksyvi temmaten mun maan hyörinähän
Ja ajatuksihin rauhastani; oi ollos läsnä!
Kuin pian saastuvi sydän raukka, kuin pian taaskin
Voin niistä nauttia riemuissani; oi ollos läsnä!
Mun rauhass' armoa, voimaa koota suo huoneessani
Sun sanaas viemähän, Jumalani; oi ollos läsnä!
Ett' oisi sanani sinun sanaas; ja että loisin
Sun kunniaksesi valoani; oi ollos läsnä!
Tytön rukous.
Mä vaivun sinun ristis juurehen,
Ja sinuun silmän nostan rukoillen.
Mua ällös hylkää, hyvä Jumala,
Suo rukouksein luokses kohota.
Tuoll' loistat valomaassa tähtien,
On voiton kruunu kruunus okainen.
Mua neuvo enin lempimähän sua,
Oi sä, mi ensimäisnä lemmit mua.
Sä mun oot synnin velast' ostanut;
Et kultaa, hopeaa siit' antanut,
Sä elos annoit, annoit kalleimpas,
Ja elon lupaat mulle haudastas.
Kas, kun mä tulen pelvoin, vavisten,
Mä köyhä, kurja, etees, ikuinen,
Sä helmas avajat ja siellä vaan
Mä rauhan, lohdutuksen, armon saan.
Ja veres oma minut puhdistaa,
Mä huulin haavojas saan koskettaa; —
Oi Herra, Herra, mä en päästä sua,
Ennenkuin ensin siunannut oot mua.
Olenko oikein omas, tutki sä;
Jos öisin hyvä niin, kuin tahdon mä!
Oi, jospa voisin hiljaa rukoillen
Ain' olla silmäis eessä, Ikuinen!
Mit' onpi maailma, mit aarteet maan,
Jos sinä Herra rakastat mua vaan.
Ja että rakastat mua, tiedän sen,
Sen lausuu sielun riemu taivainen.
Sun maas on kaunis, rikas, suloista
On elää nuorna, rakastettuna;
Mut paljon suloisempi minullen
Sinussa eloni on sisäinen.
Yks olkoon kirkonmeno eloni;
Suo siihen armo pyhän Henkesi!
Mä sieluin tahdon taivoon kohottaa
Ja sieltä voiman, voiton saavuttaa.
Eloni siit on kaunis, autuas,
Kuin ilta Sabbatin niin rauhakas;
Niin hyväks silloin voin mä tulla myös,
Ett' iloin näet minuss' ikityös.
* * *
Kuu vaipui pilviin, kuoli tähtönen,
Maan yli kulki tuuli huoaten;
Mut rauha, valo tytön rinnass' on,
Hän näkee auki Isän asunnon.
Heränneen huokaus.
Mun sydämeni raunio on suitsuava,
Miss' vinkuu myllertäen myrsky raivoava,
Ja jonne joskus loistaa säde kirkastava.
Mut vaikka loistaa sinne säde kirkastava,
Ja vinkuu myllertäen myrsky raivoava,
Se sentään aina raunio on suitsuava.
Oi, synnin myrsky on tuo aina raivoava,
Mun sydämeni raunioissa suitsuava;
On armon auringosta säde kirkastava.
Mut vaikka kauhistaa mua myrsky raivoava,
Vaikk' ilon tuottaa armon säde kirkastava,
On mulle rakas raunio vain suitsuava.
Pois pelkosi!
Pois pelkos heitä, henken' tuskainen!
Viel' kerran Vapahtajas taivainen
Sun päästää kahleista ja telkehistä.
Hän synnin vallan kukistaa, hän vaan,
Ja ihmishengen pirstat voimallaan
Pois riistää saatanan hän elkehistä.
Oi, synninraskas sydän armoa
Se huutaa, ellei löydy neuvoa
Maan päällä, niin on hällä armoa.
Ei Jumalamme kivestä; ei se
Oo mykkä, kuuro meidän hädälle;
Hän elää, kuulee, vastaa Jumalamme.
Ei Kristus tyranni oo laisinkaan,
Ei syntistä hän uhkaa vitsallaan;
Vaan anteeks antaa, auttaa tuskissamme.
Oi valo elämän, oi tullos jo!
Sä tunnet syntin', armon aurinko,
Oi tullos, Jeesus! Niin, sä tulet jo.
Johannes.
Rinnalla Kristuksen
Sai kuulla suustansa
Hän sanaa elämän.
Ehtoollisella hän
Viim' yönä nojata
Sai rintaan Kristuksen.
Ken rintaan Kristuksen
Voi päänsä kallistaa,
Oi määrää autuuden;
Kun armon aartehen
Ja elon valon saa
Rinnalla Kristuksen!
Keväthuokaus.
Tääll' lehto kukkivi tahtoen
Taas kruunun vihreän voittaa;
Ja yöstä tuulonen heräten
Nyt hiljaa alkavi soittaa.
Ja taivaan ranta se purppuroi
Ja lintujen laulelot soi.
Mut henki vangittu vielä vaan
On yöhön uskottomuuden.
Se koska nousevi haudastaan,
Kosk' aika aamun on uuden?
Kuin Kristus voittaen noussut on
Pelättäen vartioston.
Mut kohta nousevi aurinko
Ja varjot kaikki se poistaa.
Ja valon templinä kohta jo
Nyt koko maailma loistaa.
Kaikk' kukat teränsä auki jo luo
Ja tuhannet tuoksunsa suo.
Mut sielu synkkä on, maihin sen
Ei loista päivyen valo — —
Mä nostan käteni, rukoilen,
Kun aamun hohtavi palo:
Oi, mulle suo, Isä armollisin,
Sun poikasi, min menetin!
Sentään.
Kas lintu, kas lintu se lentää
Ilolauluin taivohon päin.
Taa pilvien sinerväin
Se piilevi näin
Ja kauvaksi ilmahan entää.
On äänettyys yli maan,
Se laulavi sentään vaan.
Kas päivä, kas päivä, mi vasta
Nous otsin hehkuavin,
Vajos yöhön se pilvihin
Ja kirkkauskin
Katos huoneesta valoisasta.
Mut vaikkei sit' aattelekaan,
Se loistavi sentään vaan.
Oi sydän, oi sydän, mi yhä
Sitä murhetta itket vain,
Ett' unhoon Herralta sain;
Ajat vaihtuvat ain',
Mut Herra on sama ja pyhä.
Vaikk' et sitä tajuakaan,
Niin armonsa sentään mä saan.
Eräs päivä.
Kun aamu valkeni, ylös katsoi
hän riemuiten,
Ol' auki sielunsa, siellä toivo
nous taivainen.
Ja kanssa nousevan päivänsäteen
myös rintaansa
Nous iki-aavistus, lämmin, kirkas
ja ihana.
Oi elo löytyvi, jot'en nähnyt;
miks viipynen?
Sit' tahdon etsiä, tahdon löytää
jo tänään sen:
Hän aamunkoitossa mietti niin.
Mut keskipäivänä niin jo kulki
hän rientäen
Kuin kaikki toisetkin kilvoitellen
ja häärien.
Hänt' ajoi huolet ja toimet, hänpä
ei väsynyt;
Häll' eli aistit, mut omatunto
oi' kuollut nyt.
Ja elo taivahan mieleen hälle
ei muistunut,
Mut tomun, kiihkon ja maan oi' orjaks
hän suistunut,
Ja keskipäivä se loisti jo.
Mut illan tullen hän rauhatonna
käy lepäämään,
Ja huokaus raskas nous katkonaisna
sydämestään.
Se kuolinhuokaus elon ol'ko,
mi sammui pois?
Tai ehkä aamuinen armon henki
se ollut ois?
Ei tiennyt hän sitä, eikä mitään
hän aatellut,
Vaan ruumiins', sieluns' on kohta uneen
hän tuutinut.
Mut illan hetki ol' ihana.
Radegundis.
Elisabeth, tuo hurskas ruhtinatar,
Jakeli köyhäin kesken rikkautensa,
Ja kansa tulvi hänen luokseen joukoin,
Se Ruhtinattarensa nähdä tahtoi.
Siin' oli miestä, naista, vanhaa, nuorta;
Siell' oli kauneudestaan onnellinen
Myös immyt Radegundis, kaunotukka.
Kun lahjojansa jakoi Ruhtinatar,
Hän huomas kansan joukoss' immen kauniin.
Hän kysyi ihmetellen: lausukaahan,
Ken on tuo tyttö kauniskiharainen?
Ja hovineiti vastas: Radegundis,
Hän linnavoudin tytär on, ja kansa
Nimittää häntä: neito kaunotukka.
Elisabeth kun jakanut ol' lahjat,
Niin luoksensa hän kutsui kauniin tytön
Ja ystävällisesti hälle haastoi;
Sill' aikaa sakset otti hän ja salaa,
Niin ettei tiennyt kaunotar, hän leikkas
Pois pitkän tukan hänen niskastansa.
Mut vaikeroiden huusi Radegundis:
Voi mua, voi, mit' onkaan tehty mulle!
Mun tukkain, kultatukkain onpi poissa!
Miks mulle tämän teit, oi Ruhtinatar?
Mun pitkä, kaunis, pehmyt keltatukkain,
Mun pääni kruunu, koristus ja riemu,
Sen ryöstit multa, kova Ruhtinatar,
Ja rumensit mun kaiken mailman nähden.
Mun tukkain, kultatukkain onpi poissa,
Mun pääni kruunu, koristus ja riemu!
Näin huusi kyynelsilmin Radegundis.
Mut lempeästi lausui Ruhtinatar:
Oi malta lapsi, minkä tehnyt olen,
Sen tein mä vain sun omaks onneksesi.
Tuo tukkas kaunis, kruunusi ja riemus,
Se oli verkko saatanan ja synnin.
Jok'ikinenkin pienin kultakutri
Ol' ansa vain, mi sinut syntiin kietoi;
Jok'ikinenkin hienoin kultahius
Ol' kahle vain, mi maailmaan sun sitoi.
Turhuuden Baal sull' oli Jumalanas,
Sä olit eksynyt, mut käänny nyt jo!
Sun herras olkoon Jumala ja Kristus!
Se koski neidon sydämeen ja itkein
Hän lankes hurskaan jalkoihin ja lausui:
Oi Ruhtinatar, kauttas puhuu Herra,
Sun silmäs katsoo läpi sydämeni.
Niin usein tahdoin kääntyä mä Herraan
Ja irti päästä tahdoin turhuudesta,
Mut oi, mun kaunis tukkain esti aina.
Pois synnin verkko, pois sä koru kurja!
Pois inha halu minun silmistäni!
Pois maailma sun maireuksinesi!
On herrani nyt Jumala ja Kristus.
Niin lausui neito; ymmärtäen uhras
Hän kurjan ruumiin pelastaakseen sielun.
Beeda.
Jo vuositaakan raskaan painamana
Ja hautaan kallistuen tietä kulki
Vain pojan johtamana hurskas Beeda.
Ei silmät nähneet enää aurinkoa,
Ja kauneus maan ei ollut enää hälle;
Mut nuorekkaana hänen sydämessään
Ol' usko Kristukseen, kuin kuolo, vahva,
Ja Herran riemu loisti sielussansa.
Mut pojan johdolla hän kiersi maata
Ja missä löysi kansan kuolevaisen,
Hän saarnas sanaa totuuden ja armon.
Ja sokeen sanoista sai moni valon.
Ja kerran saapuivat he laaksoon jylhään,
Niin autioon ja vuorten ympäröimään,
Ja korkeet kalliot sen yli riippui.
Mut poika vallaton näin lausui hälle:
On täällä paljon kansaa koolla, isä,
Mi vuottaa kuullaksensa sinun saarnaas.
Hän lausui niin, ja sydämessään nauroi.
Mut vanhus alkoi saarnata, ja riemuin
Hän kertoi sanaa evankeliumin.
Ja sanatulva hänen huuliltansa
Soi sovituksen suurta viisautta
Ja armon rikkautta, kaikkein omaa.
Hän hurmaantuen avas aarteet, kertoi,
Ett' elo, rauha, jumaluus ja voitto,
Mi löytyy Jeesuksessa Kristuksessa,
On jokaisen, ken tulee hänen luokseen
Ja tahtoo päästä synnin kahlehista.
Ja kun hän vihdoin käsin kohotetuin
Huus uskon, voiton riemun varmuudessa:
On Kristuksessa armo, autuus, elo,
Ja ken sen ottaa tahtoo, ottakoon sen!
Niin kaikui selvään kaikkialta "Amen",
Ja "Amen" kaikui joka kalliosta.
Mut poika vuorten äänen pelvoin kuuli,
Tuo kaiku koski hänen sieluhunsa.
Hän kauhistuen lankes hurskaan eteen
Ja kyynelsilmin kertoi petoksensa.
Mut aavistuksena kautt' ukon sielun
Lens' evankeliumin ikivoima,
Ja huulensa ne riemuin lausui hiljaa:
Kun vait' on ihmiset, niin kivet puhuu!
Kevätaamu.
Kevät nuori vast' oli saapunut
Kera lintujen, auringon,
Maa kummiksensa on katsellut,
Kuin kaunis sen kulku on.
Jos kunne katseli, kattoi sen
Sini taivahan, puna ruusujen.
Kevätaamuna kerran heräten
Näin päivyen nousussaan.
Se maata katseli hymyillen,
Läks' valossa vaeltamaan.
Kävi huone ja rinta niin ahtaaksi,
Minä tahdoin kauvaksi, kauvaksi.
Niin nousin mä huipulle vuorimaan,
Näkö rintaani riemua loi;
Tuoll' uinui kaikki nyt umpussaan,
Tuoll' laakso ja korkeus soi.
Tuoll' lintunen lauleli oksaltaan,
Min suinkin se jaksoi vaan.
Niin mietin mä silloin: kaunis on
Tää Luojan vihreä maa!
Ain' aamusin rukous sanaton
Sen rinnasta kohoaa.
Mä riemussa, rauhassa tahtoisin
Tääll' elää ja kuollakin!
Mut laaksossa vuoren juurella
Ol' asunto ihmisen,
Siell' avasi mies juur' ovensa
Kera vaimonsa riidellen.
Kiroukset ne aamuhun kirkkaaseen
Kohos suustaan ja korkeuteen.
Lyydian kehtolaulu.
Luo silmäs umpehen
Ja uinu hetkinen.
On lapsi väsynyt,
Oi hyvää yötä nyt!
Täss' äiti vielä vaan
Sua tuutii lapsostaan,
Oi kunnes keinuhun
Sä nukut armas mun.
Ja nähdä uness' saat
Sä kirkkaat kukkaismaat,
Ken ymmärtää ne voi,
Mit' armas unelmoi!
Vaikk' unta nähtiin me,
Meilt' unhottui jo se;
Sit' enää unelmaa
Voi tuskin aavistaa.
Nyt rinta rauhaton
Kai ainiaaksi on;
Mut onnellisna sa
Viel' lepäät Herrassa.
Ja Jeesus taivaastaan
Sua katsoo lapsenaan,
Ja joukko enkelten
On luona kätkyen. —
Luo silmäs umpehen
Ja uinu hetkinen.
Ett' yhä riemuissas
Sä heräät unestas.
Ja isäs saapuvi
Ja leikkii kanssasi
Sua kohta suudellen,
Sä tyttö pienoinen.
Sureva ystävä!
Ystävä, mi kaihoot murhemiellä,
Murhemiellä sielus ystävää.
Etkö luule, hän ett' tulee vielä,
Vielä tulee tuoden elämää.
Vielä
Tulee tuoden elämää,
Ystävä, mi kaihoot murhemiellä.
Ystäväni, hädässäsi kerran,
Kerran Herra tuskas lauhduttaa.
Armon huutohan on mieleen Herran
Herran kautta synnit anteeks saa.
Herran
Kautta synnit anteeks saa,
Ystävä, niin hädässäsi kerran!
Ystävä, hän lääkitsee, tuo hellä,
Hellä haavat, antaa takaisin
Valon, rauhan ja mi puute kellä,
Kellä mikä puute oisikin,
Kellä
Mikä puute oisikin,
Ystävä, hän lääkitseepi, hellä.
Ystävä, lain tuomiot kun palaa,
Palaa omantuntos polttaen,
Miss' on lääke, jota sielu halaa?
Halaa lääkettä sä Jeesuksen!
Halaa
Lääkettä sä Jeesuksen,
Ystävä, lain tuomiot kun palaa!
Kuoleman kuvia.
1.
Hän silkkivuoteell' lepäs ja henki vaivoin vaan:
"mit' tohtor' sanoo?"
Ja käteen tohtorin ain' hän tarttui kauhuissaan:
"mit' tohtor' sanoo?"
Ja vuoteen luona lapset ja vaimo itkevät
— kuin pyörryksissä —
He kaikk' ei kilpaa kylliks voi huutaa huoliaan:
"mit' tohtor' sanoo?"
Ja lohduttaen tohtor' nyt puhui paljonkin
hän terveydestä,
Ja uutta lääkitystä hän kaatoi pullostaan;
"mit' tohtor' sanoo?"
Ja kun he kaikki huusi ja tohtor' puhui juur'
ja pulloon tarttui,
Niin lysähti jo sairas ja huusi kuollessaan:
"mit' tohtor' sanoo?"
2.
"En elää saata ilman sua,
En ilman sua kuolla voi,
Ei hankeen kätkeä saa mua,
Oi, siellä talven tuiskut soi!
En jättää saata sua,
En kuolla voi!
Oot mulle kaikkein rakkahin,
Mun elon', ilon' oot _sä_ vaan.
Oon morsiames vieläkin,
Kuin olin ennen päällä maan!
Oi mulle rakkahin
Oot sinä vaan!
Kun sinä jäät, en kuolla voi,
Suo, että lepään rinnallasi
Ei haudassani mulle soi
Sun enää äänes tenhokas.
Mua pidä, armas, oi
Sun rinnallas!"
Sielunsa käteen Kristuksen
Stefanus sulki kuollessaan,
Kun elon maahan voittaen
Vapaana nous hän vaivoistaan;
_Hän_ sieluns' armaallen
Soi kuollessaan.
3.
Hän lujaan puri yhteen sinihuuliansa,
Ja raivo jähmennyt ol' otsallansa;
Ei huomattu, hän tokko katseli,
Vaikk' avosilmin siinä lepäsi.
Jo loppu läheni, sen selvään kaikki näki;
Siks papin hakuun jouduttihe väki,
Mi ”rauhaa, lohdutusta” tuskaan tois
Ja Herran Ehtoollisen hälle sois.
Ja pappi paksu saapui suoraan juomingeista
Ja ystävien korttiseurueista;
Hän tuli, surkein äänin tuodakseen
Nyt rauhaa, lohdutusta sairaalleen.
Hän Uutta Virsikirjaa luki lohdutellen;
Hän synnintuskaa torjui rukoellen,
Ja antoi Ehtoollisen sairaallen: —
Ei voitu nähdä, tieskö sairas sen.
Sen jälkeen taaskin pappi riensi juominkeihin
Ja ystävien korttiseurueihin;
Mut sairas äkkinauruun remahti
Ja puri hampaitaan ja — kylmeni.
Lutherin Postillaan
Oi, kuin suloinen
Ääni on, mi luota Jumalan
Evankeljumin tuo sanoman,
Joka saarnaa hyvää, lohduttaa
Rintaa herännyttä, pelkoisaa,
Kertoo ihanuutta Kristuksen,
Uskon elämää ja autuuden;
Oi, kuin suloinen!
Oi, kuin autuas
Sielu on, mi luota Jumalan
Evankeljumin saa sanoman,
Ja sen rauhanaan ja lohtunaan
Rintaan sulkee riemuss', surussaan,
Näkee ihanuutta Kristuksen,
Voittaa uskon, löytää autuuden!
Oi, kuin autuas!
Oi tokkohan?
Sin' yönä, kun Juudas petti
Mun Öljyvuorella kerta,
Rukoellen itkin mä verta
Sen yön pelastaakseni sua.
Oi tokkohan konsaan, konsaan
Sä lainkaan muistelet mua?
Kun orjantappurakruunuin
Mua piinaten ruoskittihin,
Ja parjaten pilkattihin,
Niin aattelin yksin sua.
Oi tokkohan konsaan, konsaan
Sä lainkaan muistelet mua?
Jumalan sekä ihmisten eessä,
Olin hyljätty kaikilta puolin,
Mä ristini kannoin, kuolin,
Sen tein pelastaakseni sua.
Oi tokkohan konsaan, konsaan
Sä lainkaan muistelet mua?
Ja kuollessa pyysin mä Isää,
Ett' anteeks sulle hän antais
Ja taivaaseensa sun kantais,
Hän ettei hylkisi sua.
Oi tokkohan konsaan, konsaan
Sä lainkaan muistelet mua?
Kas taivaan ja maan löi kauhu
Mun tuskani tuntiessa,
Kun heitin mä kurjuudessa
Elämäin pelastaakseni sua.
Oi tokkohan konsaan, konsaan
Sä lainkaan muistelet mua?
Mua miksi sä pelkäät, kartat?
Vihamiehesi miks olenkaan mä?
Min toimitin päällä maan mä,
Tein lemmestä kohtaan sua.
Oi tokkohan konsaan, konsaan
Sä lainkaan muistelet mua?
Sinun eestäsi kärsin ja kuolin,
Veli-raukkani, maailmassa;
Isän rinnalla taivahassa
Puhun nyt pelastaakseni sua.
Oi tokkohan konsaan, konsaan
Sä lainkaan muistelet mua?
Sinut, tuhlaripoika, mä soisin
Myös taivaaseen ilomiellä;
Sijan sulle mä laatisin siellä,
Siell' aina mä aattelen sua.
Oi tokkohan konsaan, konsaan
Sä lainkaan muistelet mua?
Hyvästi.
Maire, syntinen haave mun sieluni, hyvästi!
Kaunis kahle, mi teit minut orjaksi, hyvästi!
Unta lemmestä, rauhasta näin minä vaan ainiaan!
Rintaa etsin mä, jolla mä levätä saan ainiaan.
Maire haave, mä näin sua liiaksi, hyvästi!
Kaunis kahle, mi ryöstit mun eloni, hyvästi!
Oi, kuin kutsuvi lempeenä rakkaus maan ainiaan!
Vaan sen heelmä on syntiä, taistoa vaan ainiaan.
Synninsaastassa leikkivät tunteeni, hyvästi!
Yksi rakkaus vaan pyhä löytyvi; hyvästi!
Kurja sieluni, tahdotko uinua vaan ainiaan?
Ollos, koska sä tahdot, orjana maan ainiaan.
Mut ikilempeä etsivi sieluni; hyvästi!
Sen jos löydän, en jää minä orjaksi; hyvästi!
Rakkaus, rauha on Herramme rinnalla vaan ainiaan!
Oi, ett' onnessa siellä mä levätä saan ainiaan!
Uudenvuodenlaulu.
Vaikka aika rientää kurjan maan,
Kristus sentään elää ainiaan;
Pelkäiskö, jos hän on meidän vaan
Aikain vaihettelussa.
Sydän, jos vaan sulla Kristus on,
Elon aamutähti tahraton,
Sulla kyllin, sulla kaikki on
Aikain vaihettelussa.
Tulkoon pimeys ja maailma,
Tulkoon kuolema ja saatana;
Oi, meill' on tuo sankar' mahtava
Aikain vaihettelussa.
Ylös Herraamme siis seuraamaan!
Hänen kauttaan voittoon riemuisaan!
Ristin mies ei lepää konsanaan
Aikain vaihettelussa.
Herran tuomiot käy yli maan,
Niitä ihmisraukat katsoo vaan,
Mut ei ymmärrä he hiukkaakaan
Aikain vaihettelusta.
Kristus tulen tahtoo syttyvän,
Tulta lähetettiin tuomaan hän,
Jot' ei tunne sokeus elämän
Aikain vaihettelussa.
Mut hän tuntee heikon laumansa,
Sitä suojaa ikivoimalla;
Jospa vois _se_ hänet tuntea
Aikain vaihettelussa!
Luontokappalten huokaus.
Kuin kauan vielä helmahan yön
niin turhaan tuskamme soi
Miss' ei sydän lempivä ainoakaan
sen huutoa kuulla voi?
Ja milloin kaamean vankilan tään
ovet murtavi armon työ,
Valo voittavi, pelkomme haipuu pois
ja vapauden hetki lyö?
Kons' särkevä on kirouksemme
Käsi Herramme?
Mut huokaustamme ja tuskaamme
ei ymmärrä ihminen,
Hän varmana synnin kahleissa
maan orja on saastaisen.
Hän kuule tuskan huutoa ei,
joka kaikuvi kautta maan,
Näe kyyneltä ei, joka hält' anelee
vapahdusta ja rauhaa vaan.
Hymysuin hän on lempinyt syntiä vain
Ja lempivi ain'.
Oli ihmisen synti surmamme,
se myrkkyä katkeraa
Koko luontohon toi, katovaisuuden
on öinen hauta nyt maa.
Elämään sekä riemuun Herramme
hyvän, kauniin luontonsa loi,
Viatonna silloin autuuttaan
myös meidän kielemme soi.
Kuva Jumalan silloin puhtoinen
Oli ihminen!
Ken entisen rauhamme meille suo,
sulo-aamumme rauhan sen,
Jumalalta kun lämpöä saimme me
hänen rintaansa nojaten;
Kun ylhäältä valonsa meillekin
hänen ikuinen loistonsa loi,
Ja taivaissa laulelo enkelien
Ja aamutähtien soi?
Ken jälleen tuo ajat aamumme
Ja rauhamme?
Oi sovitus, armo ja pelastus,
sana kestävä ainiaan,
Soi helkkyen, Jumalan rauhaa tuo
hänen maahansa huokaavaan!
Soi armoa ihmisen sielullen,
siit' ehkä se herääpi,
Ja syntiäns' itkien haudastaan
taas voittaen nousevi;
Hyvin kääntyvi kaikki, ja Eedenin maa
Taas aukeaa.
Kuin kauan vieläkin helmahan yön
niin turhaan tuskamme soi,
Miss' ei sydän lempivä ainoakaan
sen huutoa kuulla voi?
Ja koskahan tullen mahtavana
Jumalamme ja Poikansa saa
Ja synnin tuskat ja puuttehet
maast' uudesta kartoittaa?
Pyhä päivä, sä toivomme aurinko,
Oi tullos jo!
Lähetyslaulu.
(Kun. Daavidin 117 psalmi.)
Halleeluja, halleeluja!
Kaikk' kansa maan käy laulamaan!
Oi, Jumalaa nyt veisatkaa,
Hän sanassaan
Käy voittain yli meren, maan.
Hän pakanaan luo valoaan
Ja armonkin suo kallihin!
Jo kuolon yö siell' loppuun lyö,
Ja uskoen
Uudesti syntyy ihminen.
Yö pakenee ja vaikenee
Suur' päivä se, kun Herramme
Jo tunnetaan ain' ääriin maan,
Ja kirkkaana
On totuutensa loistava.
Halleeluja, halleeluja!
Ja laupeuden hän ikuisen
Suo lemmessään, ken käskyjään
On seuraava,
Ol' liki taikka kaukana.
Iltarukous.
Kun maan ja mantereen
Yö mustaan vaippaan luopi,
Mä katson Jeesukseen,
Mi elon valon suopi,
Sun luonas, rakkahin,
On päivä kirkkahin.
Sua kiitän riemuiten,
Kun luoksesi saan tulla
Ja kasvos jällehen
On riemu nähdä mulla;
Sä mulle hyvä oot,
Oi Herra Zeebaoot!
Lie paljon turhuutta,
Mit' tänäpänä toimin,
Sua, Herra, palvella
Ois tullut kaikin voimin,
Sä tunnet, tiedät sen,
Mä myös sen tietänen.
Oi Jeesus, anteeksi
Mä anon sydämestä,
Suo kalliin veresi
Pois syntivelkain pestä;
En ennen päästä sua,
Kuin Herra siunaat mua.
Siis vaivun levollen
Sun turvahasi yöhön,
Ja kanssas heräten
Mä nousen, riennän työhön;
Yöt päivät olet sä
Mua yhtä lähellä.
Suo, että unta en
Mä näe maallisista,
Vaan ole minullen
Sä ainut aartehista,
Suo, että uneksun
Vain Jeesuksesta mun.
Mä nukun — valvomaan
Sä tahdot luoksein jäädä!
Mua kurjaa konsanaan
Sä helmastas et häädä,
Vaikk' oonkin synti vaan.
Ja tuhka, multa maan.
Oi Poika Jumalan,
Kun suljen silmät illoin,
Niin valon korkean
Luot sieluhuni silloin;
Oi aarre arvokas,
Hyv' yötä, Messias!
Epiloogi ystävilleni.
Oi, halveksien eroa
Ei runoilija lyyrystään,
Sen luopuin suloriemuista
Ja rientäin laulukeväästään
Vait loistovaltaa vailla
Pois varjoin kanssa lepäämään.
Jos voi, jos tahtoo tehdä sen,
Hän laulun mait’ ei tuntenut,
Eik' kuvaa puhtaan kauneuden
Hän konsaan ole ihaillut.
Jos lyyrynsä on vaiti,
Ei mitään siinä hukkunut.
Ei konsaan rikost' olla voi,
Kun runo kaunis, tos' on vaan!
Ja lahjaa, jonka Luoja soi,
Hän käyttäköhön omanaan;
Hän saa ja hänen täytyy
Vapaasti laulaa tunteitaan.
Mut yhden paljon suuremman
Kuin runo, tiedän päällä maan,
Se suur' on totuus Jumalan,
Mi kulkee pyhää kulkuaan
Ja tempaa ihmissielut
Ja päästää heidät kuolostaan.
Maan päällä sen, mi kauneint' on
Ja rinnat voittaa sulollaan,
Luo runoilija muotohon;
Mut totuus tää jos häll' on vaan,
On hänen aatteens', sanans'
Sen luomat, suomat kauttaaltaan.
Ja jos se pohjaa myötenkin
Saa tunkeuda sydämeen,
Ei silloin aikaa haaveihin,
Todellisuus jää yksikseen,
Ja tappio on hälle,
Min ennen luuli voitokseen.
Jos vihdoin hän saa elämän,
Mi kuolossa ei kuolekkaan,
Ja jos kaikk' koittaa laulaa hän,
Mi liikkuu suurta sielussaan,
Hän vaipuu rukoukseen,
Mut sanoja ei löydä vaan.
Ei runo puhdas siihen, maan
Ei käy se muotoon, määrähän!
Viel' sanoiss' soinut konsanaan
Ei laulu uuden elämän.
Mut Herran ystävänä
Sen taivaass' saapi laulaa hän.
LIITE.
Rukouksia ensi kertaa käydessäni Herran ehtoollisella.
Äidilleni.
Mä soitin kieliä mun sydämen
Ja kulta-aikaa lauloin tavaillen,
Kun sielu lastentansseiss' enkelten
Sai kuulla kirkast' ääntä harppujen
Ja polvistua Isän etehen.
Sen laulun sulle nyt mä viritän,
Sun kättäs suutelen ja hymyän;
Saa poikas rakastaa — kun pyytää hän,
Et hylji vähyyttä sä lahjan iän.
Jos hällä ois — hän antais enemmän.
Lars.
1.
Kuullos ääntä myöskin minun,
Isä kaikkein isien!
Suruisna käyn eteen sinun
Armoasi rukoillen!
Suljettu mull' oli rinta,
Kylmä niinkuin jäätä ois.
Katso tuskaa kalvavinta,
Nosta raskas taakka pois!
Oi, kun sua tuntenut en!
Oi, kun sulle huokaillut en!
Ain' oot ollut hyvä, mua
Hellin käsin ohjaillut;
Sentään kiittänyt en sua,
Himon tult' en tappanut.
Katso korkeudesta lastas
Hetki vain, oi Jumalan'!
Älä sulje taivahastas
Rukousta katuvan;
Mit' on täällä elämäni,
Jos oon sinust' erilläni!
Konsa lauloi riemujansa
Kurja ääni himojen,
Kuljin syntitulvan kanssa
Luottain, oi, ja tyytyen!
Kurjaa! kuinka huvikseni
Miellyin riemuun pettävään,
Joka nuoren sydämeni
Saartoi myrkky kynsillään?
Oi, niin elin pahuudessa,
Viihdyin synnin huumehessa.
Isä anteeks anna mulle!
Lapsesko mä enää en?
Tässä jalkais eteen sulle
Vaivun, kanssa tuhanten,
Öin ja päivin kyynelillä
Kastelen mä jalkojas,
Kunnes katsot iloissas
Poikaas langennutta tätä,
Kutsut syliis itkevätä.
2.
Mä vaivun ristin juurehen,
Oi Jeesus, jalkais luo,
Suo armon katse minullen,
Mi rintaan rauhan tuo!
Nyt tässä itken vaan mä
Ja sulta anteeks saan mä.
Karitsa puhdas kärsit noin,
Oi, vaikk'et pahaakaan!
Sä ristinkuoloon viatoin
Mun eestäin kärsit vaan.
Oi, nyt sit' itken vaan mä
Ja sulta anteeks saan mä.
Ken arvaa suuren lempesi?
Ken tajuu armoas?
Siis sulle suonko lempeni
Ja kiitän neuvojas?
Nyt tässä itken vaan mä
Ja sulta anteeks saan mä.
Mun sydämeeni pisara
Verestäs vala vaan!
Ett' rauhallisna, hurskaana
Mä lähden maailmaan.
Kun itken, kuiskaan vaan mä,
Ett' anteeks sulta saan mä.
Avasin sulle rintani,
Varustin sydämen'.
Käy sisään luoksein, Mestari,
Sun sanaas tulkiten!
Kun itken, tiedän vaan mä,
Ett' anteeks sulta saan mä.
3.
Oi ihmisiä! Mitähän mä tein?
Mist' arvon sain tän taakan kantajaksi?
Niin riemuin katsoi päivää sydämein,
Kun loistain nous se Herran kunniaksi.
Miks suruks ilo pian vaihtuikaan?
Miks kuuma kyynel vierii uudestaan?
Oi, sielun hellyytt' tunteneet ei ne,
Jok' itkee joka tuskassansa verta.
Mä yksin kuljin. — Eikö hyvä se?
Mä riensin lempirinnoin luokseen kerta.
Mut pois ne työnsi mun. — Oi katkeraa!
On heidän kanssaan elo vaikeaa!
Oot, Herra, kovin mua rangaissut,
Tein varmaan paljon, paljon pahaa, nurjaa;
Kuin tullut ois, en varmaan toiminut,
Mä syntinen, mut, isä, sääli kurjaa.
Lempeenä istuimellas istuen
Oot kuva uskon, toivon, rakkauden.
Sydämein portit aukee, rintahani
Käy virta armon kevätkastehen,
Vaikk' kyynel tuskan polttaa poskeani,
Niin Herran puoleen katson, rukoilen.
Nyt tässä syleilen mä polviaan;
Oi ihme, kuinka suru haihtuukaan!
Mun yli liitää autuus hiljainen.
Oon autuas. — Sua katson, Jumalani.
Oi, soiko seura hauskain veljien
Tät' iloa, min saan mä Herraltani?
Luo hänen nousee sielu sureva
Maan lasten pimeästä joukosta.
Oi Herra, ylväs mieli taivuta
Näkemään noustessansa vähyytensä.
Ett' seisahtuisi se, kun käsket sa
Ja näkis turhaks luottaa itsehensä,
Ett' taaskin luokses sielu kohoais
Ja silmäis eessä levon, rauhan sais.
Kun suvaitset, niin ristis anna sä,
Jeesuksen risti suloinen on taakka!
Vakaasti tukemanas astun mä,
Todistan kunniaas maan ääriin saakka.
Kun lohtu tarpeen, pakenen sun luo
Ja lohdun mulle enkelisi tuo.
4.
Kuink' kaunis päivä vaikenee
Taas kullast' itätaivahan,
Se kukkain nuput aukaisee
Ja valoon pukee maailman!
Oi Herra, mua armahda!
Nyt hetki pyhä tullut on
Ja tärkein minun elämäin.
Mun katso, Herra, tuntohon,
Pois aja pahuus syömestäin!
Oi Herra, mua armahda!
Nyt astun luokse pöytäsi,
Kuin hyvä oot, saan maistaa sen.
Mä otetaan sun laumaasi,
Sä hellä, hyvä paimenen'.
Oi Herra, mua armahda!
Oi lausu, joko valmis lien
Sun kasvois eessä seisomaan!
Ja kypsä oonko elon tien
Mä vakavana astumaan?
Oi Herra, mua armahda!
Nyt tulin luo tienristeikon,
Suo, että oikein valitsen.
Jos ensi askel harhaan on,
Kuink' oikein enää löytänen?
Oi Herra, mua armahda!
Jos valhe rinnass' asuu juur',
Kun sulle valan vannon, oi!
On syntin' raskas, syntin' suur',
Ken enää auttaa mua voi?
Oi Herra, mua armahda!
Suo, Herra, että tajuisin
Tän hetken suuren tärkeyden,
Ett' tyynnä kerran astuisin
Mun leiviskästäin tilillen.
Oi Herra, mua armahda!
Suo, että pääsen taivaasen
Ja vanhurskauden puvussa
Saan laulaa kanssa pyhien:
Siunattu olkoon Jumala!
Oi Herra, mua armahda!
5.
Siis sun oon! Silmäis edessä
Tein valan juur'.
Mä tunsin, hyvä olet sä
Ja lempesi on suur'.
Oon Herran laps'! Oi riemua,
Oi lemmen, onnen suuruutta!
Mä näin, kun kirjaas kirjoitit
Mun valani,
Kun esiripun repäisit,
Lähetit henkesi.
Oon Herran laps'! Oi riemua,
Oi lemmen, onnen suuruutta!
Kun vaivuin silmäis etehen
Mä kyynelin,
Niin tunsin rauhan taivaisen
Ja löysin armonkin.
Oon Herran laps'! Oi riemua,
Oi ilon, onnen suuruutta!
Mun heikon sydämeni mä
Toin uhraten
Sun jalkoihis, — miel’hyvällä
Sä otit, Herra, sen.
Oon Herran laps'! Oi riemua,
Oi ilon, onnen suuruutta!
Sä mursit pyhän leipäsi
Ja mulle soit,
Sä valoit pyhän viinisi
Ja kalkin mulle toit.
Omakses sain! Oi riemua,
Oi ilon, onnen suuruutta!
Vuos kyynel, kovaan sykkien
Löi sydän mun —
Sä sylis auvoit hymyillen,
Mä vaivuin helmaan sun.
En muuta voi, oi riemua,
Oi ilon, onnen suuruutta!
6.
Oi, kuinka olen iloinen,
Mä Herrassani riemuitsen.
Mä laulan lapsuuslauluan',
Sen laulan moneen kertahan
Ja taasenkin.
En pelkää päivää tulevaa,
Kas enkelit mua taluttaa.
Kaikk' eikö siis käy hyvin päin?
Ja enkö rauha syömessäin
Sais hautaani?
Luo Herran paeta mä voin,
Kun loistaa säteet aamunkoin.
Kun ilta saapuu pimeten,
Niin nukun syliin hänellen
Kuin äidin luo.
Oi käänny, käänny syntinen
Ja riennä luokse Jeesuksen,
Jos tuntisit sä hyvyyttään
Ja rauhaansa ja lempeään,
Niin rientäisit!
Miks suloist’ taivaan haaveilen
Ja asunnoista autuuden?
Mull' onhan taivas rinnassain,
Kun rukous lämmin liitää vain
Luo Jehovan.
Siis tietäni käyn riemulla
Ja noudan voimaa taivaasta,
Mä kunnes vaivun hautahan
Ja näen kasvot Jumalan,
Oi autuuttain!
Suomi hädässä.
Soi hätähuuto haikea
Yl' laaksojen,
Kun kansan tuskan vaikea
Maaks sortaa sen,
Ja epätoivo rinnassaan
Käy joukot kalpeet pelvoissaan,
Köyhyyden ryysyt päällään vaan.
On synnin palkkaa ankaraa
Tää vitsaus,
Ja raskaammaks viel' ehkä saa
Tää rangaistus.
Ken ymmärrä ei puutettaan,
Sen mieli siitä paatuu vaan
Sen rikoksella korjaamaan.
Mut yksi näkee kaiken sen
Ja armossaan
Hän ruumiillen ja sielullen
Suo lahjojaan.
Hän halveksi ei ketäkään;
Mon' ymmärrä ei hyvyyttään,
Hän hyljätään ja petetään.
Ei vailla hänen armoaan,
Ken ottaa sen,
Ja sitä hältä anomaan
Käy paraten.
Sit' ilman armoa ei saa, —
Mut ihminen, hän unhoittaa
Hädässään muistaa Jumalaa.
Oi, Hengen sanaa kuulemaan
Käy kallis maa!
Nyt Herran käsi armossaan
Sua kurittaa:
Ei tahdo sun se tuhoas,
Vaan hädässäs on turvanas
Ja herättää sua kuolostas.
Kysymyksiä.
Mit', ihminen, sulle se Herrasi on,
Iki-onnen mi suo tahi turmion?
Vaikk' et häntä tunne, hän sentään on.
Hän saapuu ja kuolema sitten
Kera viimeisten ailuhitten,
Mut tuomio — jäljestä sen.
Mist' etsit sä häntä, hän tahtovi sen,
Ett' antaisi hän mitä sinullen?
Todistajaks täällä ei kelpaja ken,
Sana vaan, sana vaan maan päällä
Voi Herrasta neuvoa täällä,
Sanassaan hänet kohtaat vaan.
Sä viihdytkö Herrassa, lempien
_Hän tahtovi sydämes syntisen!_
Sua vuottavi vielä hän malttaen;
Jos syntihin mielesi taipuu,
Niin silloin ijäksi haipuu
Sun taivaasi, rauhasikin.
Mit' teet sinä puolesta Herran tän,
Veres uhraatko hänelle lämpimän?
Hyvä isäsi tahtoisi olla hän;
Hän eestäsi ainoastaan
Maan tuskihin taivahastaan
Pyhän, lemmityn poikansa soi.
Häntä lemmitkö? Kristus sen tunnustaa
Kenen sydän Herralle leimuaa,
Ken alati määrähän tarkoittaa.
Hän seurasta pyhästä Herran
Vain nauttia saa, kunis kerran
Sulotaivahan nähdä hän saa.
Psalmi
Oi, älä komeutta, kultaa
Sä mulle kersku maailman;
On lahjat maailmaiset multaa,
Ei tyydytä ne sieluan'.
Halunsa kullai olkohon,
Vain Jeesus mulle rakas on.
On kallis aarre, rauha syvä
Ja halu, riemu mulle hän.
Mun häntä palvella on hyvä,
Hän onpi suojan', ystävän'.
Halunsa kullai olkohon,
Vain Jeesus mulle rakas on.
Maailma hukkuu irstain toimin,
Ja lihan sulo surkastuu;
Mit' tehdään täällä ihmisvoimin,
Se pian tyhjiin supistuu.
Halunsa kullai olkohon,
Vain Jeesus mulle rakas on.
Hän kulmakivi on, mi kestää,
On valo murheiss', iloissain;
Hän linnain on, mi vaarat estää,
Hän runko on, mä oksa vain.
Halunsa kullai olkohon,
Vain Jeesus mulle rakas on.
Hänt' kuningasten kuningasta
Ja taivaan Herraa kiittää maa;
Hän auttaa voi mua lankeemasta
Ja kerran taistoist' armahtaa.
Halunsa kullai olkohon,
Vain Jeesus mulle rakas on.
Valt'istuint' ei voi murtaa Herran,
Myös armonsa on ikuinen.
Hän kuoli minun eestäin kerran
Ja ompi vielä Jeesuksen'.
Halunsa kullai olkohon,
Vain Jeesus mulle rakas on.
Hän sydämeeni rauhans' suopi,
Sieluuni iki-elämän.
Kun silmäin kuolo umpeen luopi,
Niin sentään valoni on hän.
Halunsa kullai olkohon,
Vain Jeesus mulle rakas on.
Vaikk' kuinka kärsin elontiellä,
Sen kunnes päähän kulkenen,
Niin hänen luonaan kerran vielä
Saan tuhatkerroin jälleen sen.
Ja Herraa Jeesust' ainiaan
Mä hiljaa vuottain lemmin vaan.
Vastaus vanhalle Puutarhurille,
Olen pahoillani tappiostanne, hyvä ystäväni. Te tiedätte kyllä, että
itse olen muinoin kokenut, miltä tuntuu, kun rakkaimmat ja kalleimmat
siteet katkeavat, kun yhdellä kertaa koko meidän maallisen ilomme
kimalteleva rakennus luhistuu päällemme, miltä tuntuu, kun Jumala
tempaa pois ne rakkaat esineet, joihin tämä nurja ja saastutettu sydän
on ollut kiinnitetty, ja kun huomaa olevansa yksin, yksin taivaan
avaran kannen alla, niinkuin kaikesta jäljellä ei enää olisi muuta
kuin minä ja — Jumala. Kerran temmataan todellakin kaikki pois, ja
me olemme itse asiassa ilman mitään suojaa, ilman mitään suloista ja
kallisarvoista epäjumalaa, ilman noita tuhansia rakkaita siteitä, jotka
kahlehtivat meidän sydämemme, me yksin elävän Jumalan edessä. Meistä
olisi silloin, rakas ystävä, "kauheata joutua hänen käsiinsä", ellei
hän sitä ennen "ole niin saanut irroittaa, vapauttaa ja valmistaa
meitä", että voimme seista hänen kasvojensa edessä iloiten ja todella
olla muuta toivomatta, kuin olla hänen lähellään ja laulaa hänen
kiitostaan ikuisesti. Teidän tuskanne voin siis hyvin ymmärtää, eikä se
minua hämmästytä; tahtoisin ojentaa teille käteni ja surra kanssanne,
tahtoisin seurata teitä tyttärenne hiljaiselle haudalle kirkkaan lahden
tuolle puolen. Sillä kalliilla paikalla tahtoisin seisoa kanssanne, ja
kun päivän hurjat, sekavat äänet olisivat valjenneet, ja illan tyyni
rauha vallitsisi maassa, vallitsisi teidän sielussannekin, tahtoisin
sanoa teille sanan.
Te olette runollinen mies, ystävä hyvä. Runouden loistavalla hohdolla,
sen ruusunvärisillä pilvillä olette itseänne varten verhonneet tämän
elämän, ja sen välkkyvissä sulounelmissa liitelee sielunne, mutta
tytärtänne ette ole ymmärtäneet, ettekä — sen sanon surumielin — mitä
ainoa välttämätön, mitä Kristinoppi on, siitä ette tiedä vähintäkään.
Minusta on joskus tuntunut, että sillä, joka niin on tuutinut sielunsa
runollisiin haaveihin, on sitä vähemmin halua ja tahtoa "herätä", että
se, joka on nousta singahtanut runouden loistaville kukkuloille ja
sinne koteutunut, tyytyväisenä ja ihastuneena, varmaan vielä vähemmin
kuin kukaan muu tahtoo laskeutua sieltä ja heittäytyä tomuun ja
tunnustaa olevansa "suurin syntisistä". Surullista, ystäväni, mutta
totta on, että runous, _mikäli_ se on ihmisen _uudestisyntymättömän_
luonnon tuotetta, enemmän kuin monet muut asiat kykenee tenhoamaan
ja pettämään, kiehtomaan ja vallitsemaan, vahvistamaan maallista
mieltä (joka on Jumalan vihollinen) ja tekemään sen suloiseksi,
rakkaaksi, paatuneeksi. Niinkuin hieno maailmanmeno kaikkein pikimmin
ja vaarallisimmin tarttuu, niin tunkee myöskin runouden myrkky sielun
syvyyteen sitä suuremmalla voimalla ja sitä suuremmaksi vahingoksi,
mitä hienompaa se on, ja tekee ihmisen sitä mahdottomammaksi
Jumalan armolle, sitä huolettomammaksi, vastahakoisemmaksi ja
hitaammaksi parannuksen taisteluun, mitä suloisempi, pettävämpi ja
hänen luonteelleen maireempi se on. Tekin olette kasvanut ja elänyt
kukkien keskellä; te olette tottunut näkemään maan mielikuvituksenne
loistavassa valossa, ja olette niin koteutunut sinne ja niin
tyytyväinen sielläoloonne, että viihdytte, samoinkuin muutkin,
äärettömän hyvin siellä, niinkuin Jumala siksi olisi meidät tänne
asettanut, ikäänkuin meillä täällä olisi pysyväinen olinsija, ja
aivan kuin sinä, elävän Jumalan poika, sitä varten olisit vuodattanut
veresi. Te ymmärrätte kai, ettei minun mielipiteeni voi olla, että
Kristinusko tekisi ihmisen sokeaksi Jumalan ihanalle maailmalle, tai
kieltäisi häntä myöskin iloitsemasta siitä, mutta sydämestään olla
kiintynyt siihen, haudata itsensä siihen, löytää siitä paras ilonsa,
lohdutuksensa, rauhansa ja huvinsa, eikä etsiä sitä, joka ylhäällä on,
vaan sitä, joka maan päällä on, se ei saata koskaan olla Kristinuskon
mukaista ja joka lehti Jumalan sanasta saarnaa aivan päinvastaista. —
Kas, te tahdotte epätäydellisimmässäkin nähdä täydellisiä, heikossa
kaunista, pahassa hyvää, sanalla sanoen, langenneessa maailmassa
kaikkialla ainoastaan Jumalan; mutta ettekö käsitä itse, että tämä
on ainoastaan runollista luonnon jumaloimista, ainoastaan panteismiä
hienommassa ja kauniimmassa muodossa, ainoastaan epäjumalanpalvelusta?
Kuuluuhan tosin kauniilta ja hyvältä elää hiljaisessa, suloisessa
sopusoinnussa maailman kanssa, katsella sitä rakkauden silmillä, ja
ilman suurempaa murhetta, huolenpitoa ja pyrkimystä nauttia siitä,
kunnes vajoaa kuoleman syliin; mutta ainoastaan heti ilman muita
huolia nähdäkseen taivaan portin itselleen aukeavan, ja herätäkseen
vielä kauniimpaan ja vielä runollisempaan elämään. Oi ystäväni,
eikö ihminen ole teillekin enemmän arvoinen kuin kukka, vaikka
te ette pitänyt tytärtänne muuna kuin sellaisena? eikö ihmisen
sielu teissäkin ole aiottu muuta varten, kuin elämään maan päällä,
nauttimaan hetkisen siitä ja kuolemaan, vaikka te kaikin voimin
näytätte tahtovan hyljätä kaiken muun ajatuksen? eikö tämä elämä
teistäkin ole syntistä, saastutettua, Jumalasta eksynyttä elämää,
vaikka te kutsutte sitä "suruistaan huolimatta niin pyhäksi ja niin
suloiseksi?" Voiko teidän mielipiteenne todella olla, että ihminen,
sellaisena kuin hän on, olisi sovelias astumaan taivaaseen, jonne ei
mitään saastutettua saa tulla? että hän ei kaipaisi mitään täydellistä
muutosta, mitään syvää, oleellista ja perinpohjaista uudistusta, mitään
uudestisyntymistä, niinkuin Sanassa sanotaan, tullakseen Jumalalle
otolliseksi, ja hänen edessänsä kestääkseen? että hänen ei tarvitsisi
"hartaasti pyrkiä" ahtaasta portista sisälle, ei "taistella" ikuisen
elämän kruunusta? Te ette ole voinut siihen määrään unhottaa ainakaan
sitä Kristinuskon taitoa, jota varmaan nuoruudessanne teillekin
opetettiin, että voisitte kieltää sen esittävän ihmistä langenneena,
perin turmeltuneena, Jumalalle vihamielisenä ja hänen vihansa ja
kirouksensa alaisena olentona. Tätä ei luonnollinen ihminen koskaan
voi itsestään nähdä eikä tuntea, mutta sen vuoksihan Jumala alati
koettamalla koettaa saada ihmisen tajuunsa, avata hänen sielunsa
silmät, jotta hän näkisi kurjuutensa ja vaaransa, ja sitä tietä, jonka
Jumala on hänelle määrännyt, etsisi sitä pelastusta ja vapahdusta,
joka ainoastaan Kristuksessa on tapahtunut. Sanokaa itse, ystäväni,
ettekö joskus ole tuntenut salaista, kalvavaa rauhattomuutta sydämenne
syvyydessä, Jumalan vanhurskauden ja tuomion pelkoa, jota ette ole
voinut selittää tahi ymmärtää, tai edes hämärää sovituksen ja armon
kaihoa? Sanokaa itse, ettekö ole tuntenut jotain senkaltaista myöskin
nyt, kun kirjoititte kirjeenne, sillä te ette mitenkään voi olla niin
perin paatunut ja eksynyt? Jos tekin olisitte kuunnellut salaista
ääntä, Jumalan syvää, pyhää ääntä, niin näkisitte nyt kaikki toisin
silmin, ettekä suuren ihmislauman kanssa olisi alati uudelleen
menettänyt Jumalan armoa, hänen hellyyttään, joka olisi viehättänyt
parannukseen. Te kyllä varmaan tiedätte, että Jumalan edessä ei ole
kuin kahdenlaisia ihmisiä: kääntyneitä ja kääntymättömiä; ettei ole
kuin kaksi valtakuntaa: pimeyden, kuolon, kadotuksen valtakunta,
ja valon, elämän ja armon valtakunta, sekä että jokainen ihminen
luonnostaan kuuluu edelliseen eikä hänellä sellaisena, ei ajassa eikä
ijankaikkisuudessa, ole mitään osaa pyhien valoperintöön. Olkootpa
ihmiset kuinka erilaisia tahansa lahjojensa, mielenlaatunsa, kykynsä,
pyrkimyksiensä ja halujensa puolesta, olkootpa he millä eri asteella
tahansa, niin he ovat kuitenkin toistensa kaltaisia siinä, että ovat
luonnostaan synnintekijöitä, kuoleman ja kadotuksen lapsia, ilman
Jumalaa ja hänen armoansa ja autuuttansa sekä tässä elämässä että
haudan rajan tuolla puolla. Heillä on tosin kaikilla uskontonsa,
he tunnustavat kaikki Jumalan olevan, ja Kristikunnassa tuskin lienee
ainoatakaan, joka pitäisi itseänsä ei-kristittynä ja uskonnottomana;
mutta jos kuulee heidän puhuvan siitä, niin huomaa, että heillä
kullakin on se suuresti erilaisessa muodossa. Heidän uskontonsa ei
ole se, jota Jumala sanassaan vaatii, vaan se on useimmiten, niinkuin
teidänkin uskontonne, itse asiassa ainoastaan pakanuutta; sillä he
punovat ja sovittelevat itsellensä Kristinuskoa, sellaiseksi kuin
heidän luonnollensa on sopivaa ja mukavaa, mutta aniharvat ovat ne,
jotka todella koettavat tutkia, onko heidän Kristinuskonsa myöskin
todella sellainen kuin Jumala sanassaan vaatii, jotka katsovat
velvollisuudekseen saada sen Raamatusta, ja siitä ainoastaan ja alati.
Mitä siis ihminen luonnollisessa tilassaan tekee ja toimii, se ei
Jumalan edessä ole minkäänarvoista; hänen parhaat tekonsa ovat syntiä
ja häpeää, ellei hän totisesti kääntymällä ole tullut pimeydestä
valoon, Saatanan vallasta Jumalan luo. Niinkauvan kuin hän on pimeyden
lapsi, hän tekee ainoastaan pimeyden töitä. Älkää pettykö: paha puu
ei voi kantaa hyviä hedelmiä; "hyvät teot eivät tee ihmistä hyväksi,
vaan hyvä ihminen tekee hyviä tekoja". Mutta pohja ja perustus, josta
valon teot kasvavat, on ainoastaan uudestisyntymisessä. Missä ei sitä
perustusta ole, oltakoon siellä miten tahansa, ja tehtäköön kaikkea
hyvää, mitä suinkin voidaan keksiä, siellä ollaan kuitenkin pimeyden
lapsia ja ainoastaan pimeyden tekoja tehdään. Oi, kuinka paljon
kaiken inhimillisen ymmärryksen yläpuolella, kuinka ihmeellinen ja
mahdoton käsittää tämä jumalallinen, syvä ja harras kääntymyksen teko
on, tämä mahtava muutos, kun sydän alkaa rakastaa, mitä se vihasi,
ja vihata, mitä se rakasti, kun vanha katoaa ja uusi luontokappale
syntyy, kun suomut putoavat sielun silmistä ja se saa näkönsä? "Voiko
Etiooppialainen muuttaa ihonsa ja pantteri täplänsä?" Tai taitaako
ihminen jälleen äitinsä kohtuun mennä ja syntyä? Mutta tuuli puhaltaa,
kussa hän tahtoo, ja sinä kuulet hänen humunsa, ja et tiedä, kusta
hän tulee taikka kuhunka hän menee: näin on jokaisen, kuin hengestä
syntynyt on. Niinpä niin, armon salaisuus ja ihme on uudestisyntyminen.
Kuinka isä rakkaudella ja tuskilla vetää sielua luokseen! Kuinka hän
tekee sen isoovaiseksi, että hän itse ravitsisi sitä elämän leivällä!
Kuinka hän ensin antaa sille "maitoa" ja sitten "vahvaa ruokaa", kunnes
vihdoinkin ylpeä sydän huudahtaa: sinä olet minulle liian väkevä, sinä
olet voittanut! Silloin astuu jumalallinen voittaja voitetun luo ja
pyytää: anna minulle sydämesi! Syntinen sydän halajaa Vapahtajaa, eikä
sielullakaan ole muuta hänelle antaa. Se lakkaa erikseen repimästä
joka myrkytettyä suonta siitä irti, se tempaa kerrassaan koko syntisen
sydämen, antaa sen hänelle ja sanoo: murra, polta, muserra se, ja anna
minulle uusi sydän; vapahda minut, sillä ainoastaan täysin vapautettu
henki, joka pitää kaiken muun itselleen vahingollisena, on sinulle
arvokas. Ja Vapahtaja ottaa syntisen sydämen ja murtaa sen ja valaa
sen uuteen muotoon ja antaa sen hänelle takaisin. Ja niin kilvoittelee
sielu sitä, kuin ylhäällä on, eikä sitä, kuin maan päällä on! sillä se
on "kuollut, ja sen elämä on Kristuksessa kätketty Jumalaan".
* * * * *
Ystäväni, koko teidän kertomuksestanne en voi muuta päättää, kuin että
tyttäressännekin Jumala oli herättänyt totisen autuuden-huolen, että
hän oli hänessä alkanut työnsä, ja että uuden elämän aamurusko oli
hänelle sarastanut niissä ystävissä, joiden kanssa hän seurusteli.
Että te ette sitä ymmärtänyt, ei minua lainkaan kummastuta, sillä
„luonnollinen ihminen ei havaitse mitään siitä, kuin Jumalan
hengen on; että te katkeruudella, surulla ja vastenmielisyydellä
katselitte tyttärenne pyrkimystä, on vallan luonnollista; sillä se
vihollisuus, jonka Jumala alussa pani käärmeen siemenen ja vaimon
siemenen välille, on tietysti aina pysyvä. Viha, katkeruus ja pilkka
on tietysti aina oleva todellisen Kristinuskon osana, ja missä ei
sitä ole, siellä ei ole Kristuskaan. On yleensä sangen huono merkki
ihmisen Kristinuskosta, jos hän viihtyy sovussa ja rauhassa, jos
hän elää hyvässä sovussa ja rauhassa maailman kanssa. Niinkuin meri
heittää maihin kuolleensa, niin on maailmankin aina heitettävä pois ja
sysättävä luotaan ne, jotka ovat sille kuolleet ja elävät Jumalassa.
Todellisten kristittyjen ja "suuren lauman" välillä ei eroavaisuus
ole inhimillinen, katoava, ulkonainen, ei myöskään eroavaisuus
mielipiteissä —; vaan periolennainen, harras, loppumaton, kuin valon
ja pimeyden välillä: Senvuoksi ne eivät koskaan voi olla sovinnossa.
Kristitty todistaa elämällä, teoilla ja sanoilla maailmaa vastaan, että
sen olemus on paha, ja maailma osastaan vihaa ja pilkkaa kristittyä
kuin pahinta kerettiläistä, kuin tukalimpia syöpäläisiä, jotka maasta
pitäisi hävittää. Oi, kyllä käy päinsä elää hyvässä sovussa maailman
kanssa, niin kauvan kuin usko ei ole muuta kuin tyhjä pään ajatus,
niin kauvan kuin eletään tässä puolinaisessa, laimeassa, raukeassa
ja elottomassa kristinuskossa, joka rakentaa sopua sekä Kristuksen
että Belialin kanssa, joka palvelee sekä Jumalaa että Mammonaa, mutta
mitä enemmän asiasta tulee totinen tosi, mitä enemmän henki ja
elämä täyttävät ihmisen, sitä enemmän maailma asettuu häntä
vastaan ja julistaa sen — vanhan tapansa mukaan — haaveilemiseksi,
lahkolaisuudeksi, pietismiksi. Ja se, joka ei tahdo tätä kärsiä: älköön
tarttuko auran kurkeen; se, joka ei tahdo tulla kristityksi ja olla
kristitty sielultaan ja sydämeltään, kokonaan ja jakamatonna, eläköön
paljoa mieluummin ilman mitään jumalisuuden varjoakaan, maailman
kaltaisena, niinkuin hän sisimmältä olemukseltaan onkin. "Ken tahtoo
olla maailman ystävä, hänestä tulee Jumalan vihollinen". Oi ei,
kristityksi ei tule, ellei kuole maailmalta, eikä saata kummastuttaa,
jos maailma silloin katsoo sellaista samalla vastenmielisyydellä ja
inholla, kuin elossa oleva katsoo ruumista. Salaista elämää Kristuksen
kanssa Jumalassa, pyhää, sisällistä, selittämätöntä elämää ei voida
elää, ellei olla siten kuollut; mutta tätä elämää ei maailma voi
ymmärtää. — Ihmiset voivat kyllä peittää, puolustaa ja kaunistella
pahuutta, mutta tehdä totista totta autuutensa asiasta, todella
enemmän kunnioittaa Jumalaa kuin maailmaa, hengessä ja totuudessa
palvella häntä, se on heistä vastenmielistä eivätkä he voi sitä
kärsiä. Jos mikä hyvänsä heitä siitä muistuttaa, se loukkaa heitä
heti, niinkuin "teidän sielunne pimittyi, ja te suutuitte" tyttärenne
aivan viattomasta, syvimmän rakkauden, säälin ja hellyyden tuottamasta
kysymyksestä: "oletteko koskaan ajatellut Jumalaa?" ja epäilemättä
heti tuomitsitte hänet kadotetuksi ja vietellyksi, tuon vihattavan
lahkon saastuttamaksi, "noiden jumalattomien, hiljaisten, kauheiden
olentojen", "noiden mustien haamujen, joilla on väritön iho ja puoleksi
sammuneet silmät".
Ja tämä johtaa minut toiseen vihattavaan salaviittaukseen, joka
näyttää erityisesti voivan pelottaa ihmisiä lainkaan huolehtimasta ja
ajattelemasta autuuttaan. Te näytte pitävän varmana, että henkisen
elämän kehittämisestä on muka seurauksena ihmisen ruumiillinen
häviö, että sielun pelastumisesta herännyt huoli tuottaa ihmisen
ruumiillisen perikadon, hänen elämänsä, terveytensä ja mielensä
rauhan kadottamisen; että vakavampi Kristinusko on ainoastaan
valitusta, surua, alakuloisuutta ja kivuloisuutta. Ettekö ole koskaan
lukenut, että Jumalan valtakunta on "vanhurskautta, rauhaa ja riemua
Pyhässä Hengessä", eikä surua, huolehtimista ja rauhattomuutta?
että vanhurskasten asunnoissa lauletaan riemuiten voitosta? että
ei kukaan ole heidän riemuaan heiltä riistävä? Mutta ettekö ole
myöskään lukenut, että "suurella murheella täytyy Jumalan valtakuntaan
sisälle tulla?" että se _suru_, joka on Jumalan mielen mukainen,
tuottaa autuuteen parannuksen, jota ei kadu? — Nautinto ja huvitus
on ihmisten tunnussana; innokkaasti koettaa kukin karttaa kaikkea
tuskaa ja pelkää kuin kuolemaa kaikkea, mikä saattaisi häntä häiritä
hauskassa, syntisessä olossaan. Oi niitä ylpeitä, kataloita olentoja
iloisuuksineen ja tuoreuksineen! heille julistaa Kristus itse: "voi
teitä, jotka nyt hymyilette; sillä te tulette itkemään ja suremaan".
Voitteko edes luulla, että ihminen, joka näkee ja tuntee kurjuutensa,
jota painaa hänen syntitaakkansa, voi kulkea hymyhuulin ja tanssivin
askelin, voi leikkiä, laskea pilaa ja hauskasti tehdä syntejä teidän
kanssanne? Mutta se, joka säikähtäen väistyy tätä tuskaa, ei myöskään
koskaan saa tuta riemua Jumalassa; se joka alituisesti tahtoo ehkäistä
sitä surua, "joka on Jumalan mielen mukainen", ei myöskään koskaan tule
käännetyksi, parannetuksi, ei koskaan todelliseksi kristityksi. Eikö
teistä ole luonnollista, että se tuska, joka ihmiselämässä on syvin
ja kaikkien muiden lähde, synnin tuska, ei voi olla leikin kaltainen?
Mutta juuri tätä tuskaa välttävät ihmiset suurimmalla varovaisuudella,
vaikka se enemmän kuin kaikki muut tuskat heitä lähentelee; tuska,
josta oikeastaan ei ketään heistä voida armahtaa. Kuinka usein se
tahtookaan hiljaisina hetkinä nousta heidän sydämessään — mutta he
painavat sen alas, ennenkuin se saa valtaa heidän ylitsensä. Kuinka
usein se tempaakaan heidät kesken heidän iloaan, suruttomuuttaan ja
huvejaan — mutta he pakenevat sitä. Oi, jos he sillä tavalla tahtovat
päästä siitä, niin tietäkööt he, että se vain tuokioksi heittää heidät
sitä suuremmalla voimalla palatakseen. Synnin tuska on tuskaa, joka
välttämättömästi on kerran koettava, jota kaikkien on tunnettava,
olkoonpa se sitten siellä tahi täällä, ajassa tai ijankaikkisuudessa.
Niinpä niin, kyllä ihminen saattaa ehkäistä tätä surua, kun Jumala sen
kautta tahtoo saattaa häntä parannukseen, mutta hän ei saata estää,
että siitä kerran hänen ikuiseksi kauhukseen tulee todellinen ja
muuttumaton; kyllä hän voi estää Jumalaa asettamasta hänen syntejänsä
hänen omantuntonsa silmäin eteen, että hän näkisi, katuisi ja saisi
ne poispyyhityiksi Kristuksen verellä, mutta ei hän voi estää Jumalaa
asettamasta niitä hänen eteensä hänen turmiokseen ja ikuiseksi
kadotuksekseen. Jumalan sana ei tässä asiassa vähintäkään jätä meitä
epätietoisuuteen. — Kuitenkin on kummallista, että useimpien ihmisten
puuhan ja homman tarkoituksena aina on löytää huveja ja iloa, syöstä
toisesta huvituksesta toiseen. No niin, onko heillä siis niin hauska?
Oi ei, levottomia ja rauhattomia he enimmäkseen ovat, ja sangen
harvoin heitetään heille kuin syöttinä haihtuva huvi, jonka jälkeen
sama etsiminen ja rauhattomuus alkaa uudestaan; heillä ei itsellänsä
ole rauhaa, eivätkä he voi jättää muita rauhaan. Oi, tahtoisimmeko.
vaihtaa heidän kanssansa? Ei, ei! keskellä kaikkien kärsimysten,
keskellä taisteluiden ja kyyneleiden on meillä Jumalassa ilo, jota
he eivät voi kuvitella, saamme tuntea rauhaa, "joka käy yli kaiken
ymmärryksen", on meillä autuuden toivo "kypäränä", ja tiedämme kyllä,
että "meidän surumme, joka kuitenkin on ajallinen ja kevyt, synnyttää
meissä ikuisen ja ylen määrin tähdellisen ihanuuden".
Mutta minä puhun todellisesta Kristinuskosta; ehkä te hymyilette
sille, koska te olette itsessänne vakaannuttanut sen ajatuksen, että
kaikki teidän tyttäressänne oli ollut vaan eksymystä, lahkolaisuutta,
tai miksi te sitä tahdotte nimittää. Kysymys on siis siitä, mitä on
pidettävä lahkolaisuutena? Epäilemättä sitä, mikä sotii Raamatun
sanaa ja meidän kirkkomme tunnustusta vastaan. Jos tahtoisitte itse
tutkia asiaa, niin tulisitte minun kanssani siihen kokemukseen,
että tyttäressänne juuri sillä muutoksella, jota te etupäässä
piditte vääränä ja lahkolaisena, on Raamatussa täydellinen ja varma
perustuksensa, ja sen sanat ansainnevat kai teidänkin silmissänne
enemmän uskottavaisuutta, kuin teidän omat kuvittelunne ja käsitteenne
asiasta. Mutta vaikka jonkin puolen tyttärenne olemuksessa ja
puheessa täytyikin tuntua teistä liioittelulta, haaveilemiselta
ja selittämättömältä, niin piti sen vähemmin hämmästyttää teitä,
kun te toiselta puolen otatte huomioon, kuinka hellä ja liikuttava
teidän keskinäinen suhteenne oli, ja kun toiselta puolen teidän
omat lausuntonnekin monasti kuvastavat enemmän kuohuvaa mielen
tilaa kuin malttia ja tyyntä mietiskelemistä. Kukapa ei huomaisi,
että harkittu perustelu vähemmän kuin aikaisempi ennakkoluulo sai
teidät niin väärin tuomitsemaan tytärtänne ja heitti teidät oman
mielikuvituksenne suruihin? Huuto käy idästä länteen, ja se huuto oli
tunkeutunut teidänkin korviinne. Lahkolaisuuden ja eksymyksen henki on
irroillaan ja levittää ruttoaan, minne vain tulee — niin huudetaan,
ja kaikki kauhistuvat ja vapisevat ja rakentavat suoja-aitaa, minkä
suinkin voivat, itselleen ja omaisilleen. Mutta se ei auta: "tuuli
käy kussa hän tahtoo"; ja heidänkin joukostaan voi löytyä joku, joka
ei paaduta itseään kuulemasta kehoittavaa ääntä, Jumalan herättävää
ääntä hänen sisimmässään. Hän tunsi kauvan kaihoa, jota hän itse
ei ymmärtänyt; ehkä hän sattumalta tapaa jonkun, joka on kokenut
samaa, mutta on löytänyt rauhan, löytänyt sen kalliin helmen, ja on
Jumalan vahvalla perustuksella; totuuden, lohdutuksen ja rauhan sanat
voittavat jalansijaa kaihoavan sydämessä, ja hän iloitsee siitä, että
hänellekin on koittanut valkeus. Niin herää hän uuteen elämään, tulee
uudeksi ihmiseksi ja lausuu lähimmälle ystävälleen toisellaisia sanoja
kuin koskaan ennen — ja heti hän on saastutettu, kadotettu, pois
sysätty ja häntä surraan kuin kuollutta! Ettekö tästä tunne itseänne,
ystäväni, tai eikö monen täydy tuntea itseään tästä, monen, joka,
tuntematta asian sisällistä laatua, muutamista heille vastenmielisistä
ilmauksista, tai kenties jostain tilapäisestä erehdyksestä tuomitsee
koko jumalallisen asian hyljättäväksi ja vahingolliseksi, eikä
tässä varmassa vakaumuksessa emmi turvautua mitä mustimpiin ja
luonnottomimpiin valheisiinkin tehdäkseen asian vielä vihattavammaksi!
Myöskin näytte te toden teolla pysyvän siinä mielipiteessä, että
teidän tyttärenne kuihtuminen ja kuolema oli välttämätön seuraus hänen
hengellisistä suruistaan — mielipide, jonka olen kuullut sanottavan
myöskin muista, mutta jota en ole voinut hymyilemättä kuunnella. Vaikka
olisi sattunutkin, että joku ihminen heti käännyttyään olisi kuollut —
ja miksi ei sitä olisi voinut sattua silloin, samoin kuin muulloinkin?
— niin tahdotaan erittäin mieluusti pitää aivan varmana sitä, että
"surulliset ajatukset ovat hänet tappaneet", niin joudutaan siihen ja
pidetään varmana, että hengelliset surut ovat syynä hänen kuolemaansa,
mutta ei ajatella, että mahdollisesti olisi päinvastoin, että juuri
hänen pikainen kuolemansa olisi voinut myöskin olla syynä heränneeseen
huoleen, ja että Jumala sitä enemmän ja voimakkaammin olisi koettanut
herättää häntä, koska hän näki, että hänellä ei ollut pitkää aikaa
jäljellä. — Mutta mitä? vaikka minä kirjoittaisinkin kaikki ja
niin paljon kuin tahtoisin, niin tiedän kyllä, että minun sanani
eivät teissä voi mitään vaikuttaa, eivät voi teitä saada luopumaan
ajatuksestanne ja vakaumuksestanne muuten, kuin että säde Jumalan
taivaallisesta valosta tunkee sieluunne ja avaa sen totuudelle. Näitä
asioita ei voida niinkuin esimerkiksi muutamia filosofisia totuuksia
ottaa, hyväksyä ja hyljätä; valon täytyy tulla Jumalasta, ja ainoastaan
nöyrä ja totuudelle avoin mieli voi käsittää ja vastaanottaa sen. —
Kohta on kuitenkin tämä lyhyt, katoava elämä lopussa, ja silloin
kai me saamme kaikki nähdä, kuka on paremman osan valinnut, sekö,
joka ainoastaan on elänyt ja leikkinyt maan kuihtuvilla kukilla, vai
se, joka on etsinyt ikuista, katoamatonta aarretta tuolla ylhäällä.
Nostakaa siis tekin vanhaa päätänne ylöspäin, ystäväni; älköön teidän
katseenne olko kiinnitetty pimeään hautaan: teidän tyttärenne ei lepää
siellä, vaan hän lepää tuolla ylhäällä, Jumalan luona, ja löytäkää
hänet sieltä!
P.S.
Koska minä tyytymättömänä ja kummastuksekseni huomaan, että on luultu
tarpeelliseksi vastoin minun tietoani ja tahtoani jättää minun teille
kirjoittamani kirjeet yleisön käsiin, ja koska pelkään, että moni siitä
häikäisevän runollisesta valosta, johon olette voinut pukea asianne,
kentiesi joutuisi harhaan ja eksyisi, niin aion pitää huolta siitä,
että myöskin tämä vastaus, niin järjestämättömänä ja vaillinaisena,
kuin te sen tässä näette, julaistaan edes heikkona vastalauseena teidän
totuuden asian vääristelyynne.
Jälkilause.
Tämä Lauri Stenbäckin runoelmani suomennos, ensimäinen laatuansa, on
tehty v. 1899 ilmestyneen, viidennen ruotsalaisen painoksen mukaan
(jättämällä pois muista kielistä käännetyt runot). Eläessään oli
runoilija itse toimittanut kolme painosta (1840, 1850 ja 1868);
hänen kuolemansa jälkeen julkaistuista oli neljäs (1878) yhtä pitävä
edellisen kanssa, jota vastoin viides on lisäyksillä varustettu. Nämä
lisäykset ovat tässä suomennoksessakin luettavat Lopuksi oli viimeiseen
ruotsalaiseen painokseen liitetty muutamia tietoja tekijän elämästä
sekä yksityisistä runoelmista. Niitä ei ole käännökseen otettu,
koska professori Eliel Aspelinin kirjoittama runoilijan täydellinen
elämäkerta on valmistunut ja saatavissa. Nykyään se on tosin vain
ruotsinkielisenä kirjakauppaan ehtinyt, mutta ensi vuonna se on
suomenkielisessäkin asussa ilmestyvä.
*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUNOJA ***
Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.
START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you
are not located in the United States, you will have to check the laws
of the country where you are located before using this eBook.
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:
• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
within 60 days following each date on which you prepare (or are
legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
payments should be clearly marked as such and sent to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
License. You must require such a user to return or destroy all
copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg™ works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™
Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.
The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works
Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.
Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.
Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.
This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
