The Project Gutenberg eBook of Vuorivaeltaja
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.
Title: Vuorivaeltaja
Kokoelma runoja
Author: Larin-Kyösti
Release date: August 20, 2024 [eBook #74283]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Vihtori Kosonen, 1908
Credits: Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VUORIVAELTAJA ***
VUORIVAELTAJA
Kokoelma runoja
Kirj.
LARIN-KYÖSTI
Helsingissä,
Vihtori Kosonen,
1908.
SISÄLTÖ:
Juhannus.
Vuorivaeltaja.
Yksin.
Vuoren yössä.
Epäily.
Yössä.
Keijut kuutamossa.
Tunturitytön laulu.
Viinilaulu.
Helatuorstain virsi.
Vuoritiellä.
Per aspera.
Vanha viiri.
Uhrialttari.
Paratiisiunelma.
Sonetti Siirille.
Katso, yli kedon kukkain.
Mataleenan verivelka.
Ilon kuningas.
Nyt tahdon huoneeni koristaa.
Tähtiyössä.
Pesäänsä suojeleva lintu.
Samumtuuli.
Yön tiellä.
Erakon virsi.
Elämän lähde.
Onnen orjat — mannun orjat.
Ristitarhassa.
Pääsiäiskellot.
Vuorivaeltaja.
Vieraalla maalla.
Tulilintu.
Sairashuoneessa.
Sairasvuode-unelma.
Italia ihmemaa.
Miserere nostri.
Morto a dl.
Teräskynä.
Ennen kuljin kuninkaana.
Kiintotähdet.
Hädän hetkellä.
Ääni erämaassa.
Leijukaatte puhtaat aatokseni.
Arnon rannalla.
Talvikukkia.
Psalmeja.
Epitaphium.
Gloria Deo in excelsis.
Sairashuoneen portilla.
Kotiinpalaaja.
Jäähyväismalja.
Bukefalo.
Taas päivä paistaa.
Tuhlaajapoika.
Tulikaste.
Ma elän!
Vuorivaeltajan lauluja.
Metsäsatu.
Ritari Hurjapää.
Salesilaiset sisaret.
Nuorelle nunnalle.
Lemminkäisen pako.
Jumalten lehdossa.
Maailman valloittaja.
Tarhassa hiipii hienohelma.
Sunnuntai.
Jotulportti.
Itämainen unelma.
Efialtes.
Metsätähtöset.
Tietäjän poika.
Hymni.
Elämän impien laulu.
Tuonen impien laulu.
Myrskylaulu.
Tuonelan tuvilla.
Kulkijavanhus.
Heräävä Paan.
Kompia y.m.
Qvasi Mefisto.
Arvostelija.
Syntipukari.
Itkupaju.
Eräälle Thalian taiturille.
Kapakkanero.
Viekas mies.
Runoa pyytävälle.
Runoräätälit.
Uni.
Sotainen mies.
Papin sälli.
Eräälle tuomarille.
Lystikäs leipuri.
Punaiset nuijat.
Ajatelma.
Nukkuva kaupunki.
Veli Markkus.
Tuhlari.
Khodjà.
Vänrikki.
Hauturin valitus.
Laiskurin laulu.
Integer vitae.
Hämäläinen hyräily.
Naamarin takaa.
Juhannus.
1.
Niin lenseen lämmin on nyt suvisää,
on luonnon suuri sunnuntai,
ruiskulta heilimöi ja kimmeltää,
ja kaikki varret marjan sai.
Ja siitintomun taikaonnestaan
maan sadat yrtit uneksuu,
ja yli töllin käsivartensa
lyö lemulatva omenapuu.
Jo linnut hautoo sammalpesissään,
maa siittää, minkä tuuli toi,
puut pihkaa vuotaa, toukat siivet saa,
ja soitimesta luonto soi.
2.
Nyt mulla on rinnassa juhla,
veri kiihkeimmin suonissa lyö,
soi pääni päällä lemmen kiivaat kertut,
ja silmäin eessä päilyy, häilyy teon täydet tertut,
taas aatos on selvä ja terves ja seljas
kuin viileä, valkea sydänkesän yö.
Ma seison keskellä tietä
sädekylvyssä auringon,
käy voiman humaus ja rinnan täyttää,
ma kauvas katson, huuruilta nyt pilvilinnat näyttää,
ja valkoiset vainiot aalloissa käyvät,
kuin ruskean kyntäjän käynti mulla on.
3.
(Kaupunkilaiskuva).
Nyt rinteillä keinut kiikkuu,
ei vapaata naurua kukaan nyt kiellä,
kas kansaa kuhisee poppelitiellä,
ja lahdella pursia kiikkuu.
Ja laiva se möljältä jurraa,
limot laidoill' on, lippuja, liinoja liehuu,
ja vallaton vaahto se keulassa kiehuu,
soi kannella torvet, hurraa!
Käy lehtimajoissa kuiske,
ja riemusta raikuu raunion holvi,
soi laulu ja tahdissa tempovi polvi,
ja kuuluvi hameen huiske.
Mut mäellä kiertää leilit,
ja kiiltävät kääsit ne sannalla pyörii,
pst, korkkia lentää, ja viinurit hyörii,
kun paukkuu pallot ja keitit.
Nyt renki on kirjoissa herran,
ja sällikin liikkuu kuin porvari aivan,
hän unhotti hetkessä viikkoisen vaivan
ja hihkuu nyt hiivassa kerran.
Ja pikkiset piijat ne töytää,
vyöt, sulat ja kirjatut nauhat ne viippuu,
ja karttuunihameet poimuissa riippuu,
kai kaikki ne lykkynsä löytää.
Sillä monell' on kukka ja kulta. —
Kas lautalla kokko jo loimuu ja paukkuu,
tulisoihtuja sinkuu, ja koirat haukkuu,
ja rannall' on kahvitulta.
Mut mestari nurmella nukkuu,
ja muori se ruohikon liinalla peittää,
lapsjoukko lastuja liekkihin heittää,
ja käki se kuusessa kukkuu.
Se kukkuu luonnolle rauhaa,
se kukkuu toiveita karuhun pintaan,
se kukkuu iloja ihmisten rintaan,
ja elämä juhlii ja pauhaa.
4.
Ma tahtoisin tuonne, miss' elämä soi,
ja joukot niin hassusti karkeloi,
ma tahtoisin itseni sälliksi luulla
ja tahtoisin laulaa, en kuulla.
Ma heittäisin muokatut tavat pois,
ja hetkeksi hehkua sieluni jois,
ma heittäisin valheen sen hienon ja kieron
ja kisaisin maantiellä mieron.
Mut tiedän, ois nauruni onttoa vain,
ja huonoksi huomaisin, mitä mä hain,
näin kaukaa kun katson, niin maalata saatan,
en taivasta maalaa vaan maata...
5.
Kas pursi lahdelle laskettaa,
sitä ohjasi poika nuori,
hän katseli silmihin neitoaan,
ja vankka oli käsi ja ruori.
Mies nuorille vyötäille kätensä vei
ja kuiskutti pursipuulta,
se poika ja pursi ja lempensä nuori
pois liitivät myötäistä tuulta.
Ma rannikkopolulta pakenen pois,
niin, liitäkää lemmessä siellä!
Oli mullakin lempi mut hukkasin hullu
sen elämän turhuuden tiellä.
6.
Elämän malja maista pohjaan kerran,
kun suuri hetki kutsuu suureen juhlaan,
kun elämä niin rikkaan runsahasti
paraita lahjojansa tuhlaa!
Nauti, naura joka kiitävä hetki,
iloitse, juovu elon kyllyydestä,
anna paraasi elon jumalille,
laula syvästä sydämmestä!
Iloitse nuorna hetket hekumoiden,
elämän viinapuusta sauvas vuole,
otsalla onni vaikka ostettukin
hymyillen pala, sammu, kuole! —
7.
Ästun valkeaan kaupunkiin,
kaikkein porteilla limot loistaa,
kotiportill' on tyhjä paikka.
Muistan kuusen, se seisoi siin',
koska isäni kirstu vietiin
mustaan kuoleman kaupunkiin.
8.
Unelmien laihossa, satujen tarhassa
taivaalta korret kastetta joi,
sinisten kukkien tuoksuja kantain
muiston tuuli se laihossa soi.
Keltaiset korret, kultaiset tähkät
toistensa sylissä heilimöi,
kirkkaaksi täytteeksi tähkät taittui,
viikate välkkyi ja sirppi löi.
Nälkäiset silmät, kalpeat kasvot
unelmien tarhaan tuijottaa,
onnensa osaa kaikki ne oottaa,
eikä ne kaikki osaansa saa.
9.
Jauhata, jauhata elämän viljaa,
jauhinkiviä liikuta hiljaa,
että olis täydet laarit ja aitat
ja haihtuisi huolet ja haitat!
Pitkä, pimeä talvi on eessä,
pakkanen ajaa jäisessä reessä,
taipaleilla on nälkälän talot,
ja roudass' on siniset salot.
Jauhata, jauhata elämän viljaa,
pitkä on matkasi, kulje hiljaa,
kylvä ihana siemenes multaan,
niin herää se kesäiseen kultaan!
10.
Pois sairaat houreet karkoittaa
ma tahdon ja matkani päähän,
ma tahdon kulkea pystypäin
ja syöksyä myrskysäähän.
Viluvirrassa tahdon ma kylpeä
vaikka kylmissä jäissä ma uisin,
että oppisin kimmat kamppailemaan
ja että ma karaistuisin.
Ja itse ja yksin ma koittaa saan,
enkö hyökyjen keskellä kestä,
en vaahtojen suolaa ma syyttää saa,
jos kuonaa en pois voi pestä.
Ja loppuhun tahdon ma taistella näin
ja myrskyssä huutaa kerran,
vaikka kylmälle rannalle noustessain
ois maata vain kyynärän verran.
1901—02.
Vuorivaeltaja.
Yksin.
Yksinäinen ja ylpeä jylhyys
on korkeiden vuorien otsalla,
arkihyve nousee kuin sauhu
laaksojen ilokunnailta.
Sen, ken vuoren huippuja tapaa,
sen ei hyve laaksohon näy,
yllään ijankaikkisuudet
yksin hän kaatuu, yksin hän käy.
Vuoren yössä.
Ma kuulen sen yössä yksin,
maanalaiset kosket soi,
on vuoressa ryske ja riemu,
siellä hiidet moukaroi,
ja tunturi iskevi tulta,
yli sinkovat tähdet jäiset,
itse taivaan istuin värjyy,
niin takoo vain jättiläiset.
Ma kimmon ja kauvas katson,
ma katson kaikesta pois,
ja sydän paisuu kuin palje,
kuin rinnasta kalkutus sois,
taas uskon ma unteni suuruuteen
taas suurelta elämä näyttää,
on aatos kuin pitkäisen leimaus,
ja ylpeä onni mun täyttää.
Soi moukari, jylise yössä!
Oi, ihana luomisyö!
Tuhatvuotisen tunturin voima
mun rintaani moukari lyö!
Taas tahdon ma kohtalon kamppailuun
ja hiisien hehkun saada,
ejaa! te tunturit ylväät,
ei laakson puut mua kaada!
Norja, Anariepiggen 2/VII 1900.
Epäily.
Kuin varas yöllä hiipii epäily
ja unet ihanimmat häätää,
se hyytää hymyni ja uskon vie,
se ivaks ilon sanat jäätää.
Kun kiihkein kisa käy, se irvistää,
kun malja maljaa vasten kilkkaa,
se repii ihania valheitain
ja maata, taivasta se pilkkaa.
Se elämäni pohjaa penkoilee
ja järjen kanssa lyö se veikkaa,
luukalloja se huomaa kasvoissa
ja kaikkeen merkkinsä se leikkaa.
Näin tyhjäks hurskauden humalan
ja sielun sairaalloisen siiton, —
ma kirkkaan epäilyn jo valitsin,
tein kohtaloni kanssa liiton.
Yössä.
Ma luulin, että täytetty ois mitta,
min määräs mulle taivaan kohtalo
yön, pitkän tuskan, epätoivon jälkeen
valkenis uuden, suuren onnen aurinko!
Mut uudestaan ma lyötiin piinapenkkiin,
mun elämäni suuri erehdys!
En noussut miesnä, läksin pelkurina,
oi, äitini, oon iltapäiväis hämmennys.
Kyyneltä monta itkit poikas tähden,
kulkuni loistohon et tyytynyt,
näit sielun sokean, mi aina eksyi,
yksin nyt itken, yksin itket sinä nyt!
Firenze keväällä 1906.
Keijut kuutamossa.
Syyskeijut kauniit ja kaihoisat
ne lähtehen reunalla karkelevat
ne liitävät noin, ne liehuvat näin,
ne kääntyvät kuuta päin.
Niillä sinivihreät harsot on,
lie kudottu ne kullasta kuutamon,
kivet kiiltävät vyötäillä loistavat öin,
minä keijuja ikävöin.
Minä näin, minä salaa katselin,
ma itseni, eloni unhoitin,
kuun kultaan ja lehviin ne leijui pois
kuin herkintä unta ne ois.
Ma tiedän, on keijuni valhetta vaan,
kun käyvät ne lähteelle karkelemaan,
mut kaihon ne tuo ja surun ne vie,
kun lehdistä kahisee tie.
Ja tiedänhän, tiedänhän onneton tuon,
että näin minä hunajamyrkkyä juon,
ken keijut on nähnyt kerran vain,
kuin unessa kulkevi ain.
Tunturitytön laulu.
Minä se olen tunturityttö
ja laulelen pitkin iltaa,
kaitsen ja vuottelen vuohiani
ja juoksen karjasiltaa.
Mitä ma impi itkisin,
kun kesän saan minä nauraa,
laaksossa kulkee ystävä
ja kylvää kultakauraa.
Istun vuoren reunalla
ja vierellä kosken vahdon,
hilpeän ystävän laulua
ma laaksosta kuunnella tahdon.
Ylitse pauhaavan rotkönsuun
ma heilutan jalkojani,
kultani kun näen tulevan,
niin huiskutan huivillani.
Norjassa, Hövringsäter'illä 4/7 1900.
Viinilaulu.
Juoda, juoda tahdon
vaikka hukkuis maa,
läpi viinivahdon
Eeden kangastaa.
Vaivuin, nousin, itkin,
paljon kovaa koin,
katuviertä pitkin
hoipersin ja join.
Kun ma nautin enin
tunsin tyhjyyden,
toisen luota menin
toista lempien.
Yhtä, yhtä anoin,
suurta elämää,
säkenöivin sanoin
yötä ymmätää,
nähdä elon pohjaan,
kuolla korkeimpaan,
nähdä, mikä ohjaa
meitä oikuillaan.
Tuskin sentään kadun,
että juovuin, join,
hiihdin hengen ladun,
kauniin laulun loin.
Tänään tahdon juoda
murheen mustimman,
huomena saan luoda
laulun kauneimman.
H:linna kesällä 1908.
Helatuorstain virsi.
Helatorstain pyhät tulet loistaa,
yli vetten helkalaulut soivat,
kedon kukat päivää kumartaa,
lehtoin vihreet urut ilakoivat.
Täm' on vanhain jäämein toukojuhla,
mua ei jäytää saa nyt Jahven kauhut,
nämä järvet, vuoret, vihreet haat,
niille kohoo kevään heljät sauhut.
Pakanainen sydämmeni heltyy,
mannun emolta kun saan ma voimaa,
kirkon kelloja ma pakenen,
jotka synnistä vain aina soimaa.
Auringolle, joka loistaa mulle
pitkän pimentoisen ajan takaa,
uhrin teen ma, taivaan kruunulle,
joka lämpöään niin hellään jakaa.
Korkeimmalle vuorelle ma nousen,
jot' ei kukaan astunut oo vielä,
turvealttarin teen nähdä sen,
joka laulain astuu laakson tiellä.
Jok' ei elon arvoitusta tunne,
haaveilee vain onnen ruusumaista,
uhrini kun sammuu sammaliin,
käyn ja etsin itselleni naista.
Niinkuin nuori jäämein metsämies,
otan hänet väkisin ja salaa,
jota elon yössäin etsin ain,
jota sielu hulluudessaan halaa.
Kannan hänet omaan maailmaani
niinkuin luonto, joka lapsen sulkee,
kauvas yli ikivuorten pois
aurinkoinen henki hiljaa kulkee.
H:linna 28/V 1908.
Vuoritiellä.
Ken vuoritietä kulkee,
hän aina yksin on,
se tie, mi tähtiin viittaa,
on jyrkkä, paluuton,
hän teräviin erämaan kiviin siellä katujan jalkansa lyö,
on kumppanina kuilut ja tumma, tyhjä yö.
Ken vuoritietä kulkee,
ei luota itseen vain
vaan ijäisyyden voimaan,
ei uhmaa suotta ain,
vain laaksojen laulajilla suurhulluus säkeinä soi,
ken itsensä vain näkee, yön vuorta ei nähdä voi.
Ken vuoritietä kulkee,
ei ennen rauhaa saa
kuin kaaoksesta kerran
hälle Kaanaa kangastaa,
ja vaikk' olis valhetta kaikki, mitä näkee hän kaatuessaan,
kuin Mooses hän kamppaeli, hän on nähnyt sen ihmemaan.
Per aspera.
Riemujen ruusuja lemmin,
unhotin okaan,
täytyykö vielä mun vaipua
elämän lokaan?
Vaaditko, elämä, multa
tasaannusta vai tulta?
Suuri on määrä mulla:
suureksi ihmiseks tulla!
Täytyykö tuli mun heittää
toivoni siltakaariin,
vaihtaa rakkausvuode
vihattuun sairaspaariin,
yössäkö henkisen hallan
kerran jäähtyä vallan?
Ei, ei! Vaikka ma vannoisin
tuhannen valaa,
sairas ja nälkäinen sydän
jäässäkin palaa!
Kesällä 1908.
Vanha viiri.
(Sisarelle omistettu).
Torin yli kuudan sillan valaa,
loistaa yli vanhain taitekattojen,
valkeen kirkon yllä kevättähdet palaa
kimmeltäissä lohikäärmeviirien.
Vanha viiri soittaa mulle salaa
unohdetut soinnut lapsuussatujen,
yö on ihana ja harras aatos halaa
suurten suvilintuin ääntä ootellen.
Ah, ma muistan ne, kun jäät jo lähti,
kummat linnut tuli, aukes taivaan piiri,
viirin alla seisoin katoll' yössä.
Niinkuin kultamerta sousin valovyössä,
laiva oli katto, purje vanha viiri,
siihen välkkyi kevään viime tähti.
H:linna keväällä 1908.
Uhrialttari.
Sinä Siiri et enään kisoissa käy,
sin' et kompia vastaani visko,
sinä virsiä laulat ja huokailet
kuin säyseä laupeussisko.
Sinä iltakirkkohon hiljaa käyt
ja lähetysjuhlissa kuljet,
ja elämän suurilta iloilta
sinä ihanat silmäsi suljet.
Kun paistaa päivä ja kevät soi,
sinä silmääni väistät ja kiihdyt,
sinä itket kurjaa maailmaa,
ja sairaissa haaveissa viihdyt.
Pois heitä, Siirini, kujeet nuo,
taas käykäämme metsän teitä,
vain lemmen keijut, ei enkelit
saa siellä seurata meitä.
Mua pakahaksi sanot taas,
sitä, Siiri, en enään salaa:
mulla uhrialttari metsässä on,
siinä syämmeni sulle palaa.
Paratiisiunelma.
Miitä ilahuttaa mun sydäntäin
vaikka laakerit tielläni makaa,
jollen näe sua, sydämmeni morsian,
min kanssa ne tahtoisin jakaa.
Ja vihreinkin laakeri lakastuu
mun otsani kiharissa,
mut suloinen, ihana ikuisuus
on Sobeidan suudelmissa.
Tuliruusuja, iloruusuja,
minä kylväisin jalkojes juureen,
yön yhden ma tahtoisin tuijottaa
paratiisiunelmaani suureen.
Tuhat yötä ja yksi se yöni ois,
kun nukkuisin suudelmiisi;
kun heräisin, autuuden aamu ois,
uus, ihana paratiisi.
H:linna kesällä 1908.
Sonetti Siirille.
Jo varhain kovan onnen aika koitti
ja ikivieraaks tahtoi tuska tulla,
mun korvissani kaiken tyhjyys soitti,
mua kohden kalma kulki soittelulla.
Ei sydämessä sijaa kelleen mulla,
mua mustat erheet, syksyn synnit moitti,
ah, silloin sinut näin ja ilo voitti,
kas, elon soihtu oli käissäs sulla.
Se loisti yli öisen erämaan,
se loisti niinkuin aamu kultarannoin,
ja kalma väistyi mua varjoillaan.
Sain tulta rintaan, nousin voimaan uuteen,
taas elämälle sydämmeni vannoin,
taas uskoin ihanuuden ikuisuuteen.
Katso, yli kedon kukkain.
Katso, yli kedon kukkain
hiipii suven sulavuus,
niiden kultateriin välkkyy
tähtitarhain ikuisuus.
Sin' oot pieni kellokukka,
joka untaan soittelee,
kauneuden ikuisuudet
silmistäsi säteilee.
Istukaamme tässä illoin
kuin ois yllä lemmenpuu,
tähdissä sen latva läikkyis,
oksilla sen soutais kuu.
Siimeksessä sylityksin
turhat tuskat unohtuu,
nuoren, suuren tarinamme
kuulle kuiskaa lemmenpuu.
Kuu se valvoo valheitamme,
kunnes näkyy harmaa maa,
päivä nousee, — sammakkoina
ihmisäänet kurnuttaa.
Mataleenan verivelka.
Sä annoit mulle mesimyrkkyä,
kun vasen kätes maljaa välkytteli,
sä oikeen käden kiedoit kaulahani
ja käärmesielu silmissäsi eli.
Ties vasen käsi mitä oikea,
yön hekumaan kun yhtyi ahneet huulet,
nyt kiroukseni ma sulle heitän,
jos omantuntos hirmuääntä kuulet.
Sä vehmain rinnoin minut huumasit,
sua syleilin kuin levotonta merta
kuin saisin suoniin uutta elämätä,
mut kuohuistasi puhkes turman verta.
Nyt tahtoisin sun uuteen syleilyyn,
min lemmon lieskat syämmes kärventäisi
ja ilostasi salaa ilkkuvasta
vain synkkä epätoivon huuto jäisi.
Sä itse tuta saisi kaikki tuskat,
mi mieltä repii, riistää kaikkialle,
ja verivelkasi, sen maksaa saisit
sun oppi-isällesi, Saatanalle.
Ilon kuningas.
Mull' oli omanani lumolinna,
siell' loisti unelmien kammiot
ja toivon lamput, sadun Sainiot,
ma istuin siellä kultatuolillani,
ja onnen kruunu välkkyi otsallani,
pois, minne katsoin, onnen, hymyn näin,
ja suuri ilo pulppui syämmestäin.
Näin mainettaret liikkein sulavin,
ne valkein sormin kanneltansa löi,
ne toivat mulle tuoreen laakerin
ja laulaen ne minut ympäröi.
Siell' liehui hehkuhuuli lemmettäret,
ne ruusumaljojansa mulle toi,
mua kiehtoi kauniin varren heljät vyöt
ja valkeet rinnat sekä silmäin yöt,
ja huuli huulta janos, sydän hekumoi,
kun nuori, vilkas veri karkeloi.
Ma olin linnan ilon kuningas
ja naisten, kullan, maineen valtias,
yön juhlasta ma riensin päivän juhlaan,
ma aarreaitastani ammensin
kuin tuhlari, mi kaikki tuhlaa. —
En yötä nähnyt enkä konnain töitä,
maanalaisia rujo kääpiöitä,
ne katein korvin kuuli kanteleita,
ne ristin rastin kaivoi kaivannoita,
ne salakäytäviä teki öin,
kun ilon sanoilla ma säkenöin.
Ma surun haltioille surman vannoin,
ma join ja juovuin, nauroin, suuta annoin;
en kuullut moukarien kalkutusta,
en kuullut kiimakasta kirousta,
en kuullut tulilankain sähinää,
kun mustat peikot nauroi: hähhähhää!
Mut soitto soi, ja naiset huumas pääni,
ja huulillani hehkui kiivas viini,
soi silloin läpi salin kauhun ääni:
"Oi, kadotus, on linnan ovet kiinni,
syö tuli lattian, jo nousee sauhu,
maan alta palo, ryske, pauhu,
oi, pelastakaa helmet, kullat korjuun,
maa vapisee, ja linna horjuu."
Maan alle syöksyvän ma linnan näin,
ja sauhun keskelle ma yksin jäin.
1904.
Nyt tahdon huoneeni koristaa.
Nyt tahdon huoneeni koristaa
havun lehvillä, kypresseillä,
oi, tulkaa kelmeät suruttaret
hämyn tummilla säveleillä.
Mun ympärilläni liehukaa,
ettei veis mua velhot hurjat,
epätoivon velhot ei nähdä sais,
miten kyyneleeni on kurjat.
Mä kurjuudessani kuuntelen,
miten iloni varjosta nauraa,
kun auttajan kättä etsiessäin
näen käissäni oljen hauraan.
Mun kynnykselleni kalma käy,
tuhon leima on otsaani lyöty,
Manan neitonen, punainen purtesi tuo,
on onneni viety ja myöty!
Oi, miksen enään koskaan ma saa
kevätpäivien riemuja maistaa,
oi, miksei kuin ennen taivas nyt
mulle toivoa saata paistaa.
Siis tulkaa, maireat manattaret
ja seppelöikää mun pääni,
kun astun varjona venheeseen,
soi Tuonelan joutsenen ääni!
Siellä sija mulle on siivottu,
jäävaahtinen viluvuode,
liian lämmin syämmeni rauhan sais
iki-unhon virrasta juoden.
Täbtiyössä.
(Arvid Järnefeltille omistettu).
Yli korkeiden vuorten ja merien,
missä tähdet ikävöi toistaan,
on piirretty kultaisin kirjaimin
sun käsialas, mi loistaa.
Se kirja on pyhä ja ikuinen,
sen merkit jo ammoin nähtiin,
Sä, Ikuinen, piirsit ne hengelläs
yön avaruuksiin ja tähtiin.
Ma koroitan katseeni taivaisiin,
kun pyhälle vuorelle harhaan,
Sinä hedelmöität mun hengelläs,
minä kaihoan tähtitarhaan.
Mun sieluni syvyyksiin kajastaa
sun ihana tähtiyösi,
ma tunnen kuin ikuinen rauha sois
ja ma aavistan ihmetyösi.
Ma nään kuni välkkyvän viittauksen. —
Alas rauhan majoille lähden,
ah, ihana, öinen ilmestys
loit tielleni uuden tähden.
Pesäänsä suojeleva lintu.
Tästä käy sun kotiis tie,
— älä vie, älä vie! —
Laulan kerran kesässäni,
nyt on pojat pesässäni,
— älä vie, älä vie! —
Iloisemmin laulu sois,
— mene pois, mene pois! —
pojat huutaa, jyvä mull' on,
koti myöskin hyvä sull' on,
— mene pois, mene pois! —
Puute puussa, ruoka maass',
— tule taas, tule taas! —
kun on kirsi kireimmillään,
kun on virsi vireimmillään,
— tule taas, tule taas! —
Samumtuuli.
Läpi maailman raskas huokaus käy,
yön tuuli haudoilla laulaa,
ja ihmiset ilkkuen itseään
ne toisensa ristiinnaulaa.
Ja toistensa syliin syöksähtää
tulituskissa mies ja nainen,
ja onnen aurinko pimenee,
yöss' ilkkuvi paholainen.
Tien varsia ihmiset hoipertaa,
ja usko oikeaan sammuu,
tulipaloja taivaat heijastaa,
ja turmion torvet ammuu.
Läpi maailman kulkee kirous
kuin myrkkyinen samumtuuli,
ken kuuli sen siipien suhinan,
se kuolemanlaulunsa kuuli.
Yön tiellä.
On eessäni tumma tie,
se hämäriin härmiin kääntyy,
taa haihtuvat iloiset autereet,
ja päivän metiset mantereet,
mun sieluni vilussa nääntyy.
Pois iloni karkeloi,
ja lämpöiset nuotiot riutuu,
ja seudut sumuhun vaihtuvat,
ja kangastukset ne haihtuvat,
ne vaaleiksi kuviksi hiutuu.
On ympärilläni yö,
en löydä mä ystävän kättä,
naissilmäss' ei lempeni lepäile,
minä onneni osaa epäilen
sopusointuja löytämättä.
Pois erämaahan ma käyn
ja itseni surulle vihin,
yön haltioille mä itseni myön,
ma kanteleeni rikki lyön,
kuin aave kuljen — mihin?
Erakon virsi.
Jylhiä jyrkänteitä erakkona polen
ja koitan unhoittaa, mit' olin, olen,
ma elin kyllin, tiedän, ihmisiin on usko
kuin vuoriin hälvenevä heikko rusko,
korkeempi, kauniimpi kuin kaikki ihmistyö
on tähtirikas Luojan luomisyö.
Laaksoista altain eroittaa mun sumumeri,
sieltä mun sieluni vain valheen peri,
täällä ma säilyttää voin, mik' on itseäni,
täällä ma loppuun mietin elämäni,
ikuisuuskaihot pyhät; syvät synnin veet,
totuudet kirkkaat, väärät todisteet.
Ihana yksinäisyys! Vuoret, tähtitarhat!
Tänne ma kätken kaikki elon harhat,
tunnen ma läsnä hengen jalon, ikihyvän.
Kun viime hetken tunnen lähestyvän,
sauvani taitan, kuljen hiljaa yöhön pois
kuin ei mua koskaan täällä nähty ois.
Elämän lähde.
Elon lähde, kultalähde,
taivas siihen loiston loi,
pehmeällä partahalla
unten yrtit unelmoi.
Kumpuu ruskeet ruostenesteet,
syvin suonin pulppuaa.
Juo ja suoniin voimaa virtaa,
silmäs lähteen loiston saa!
Mutta heljän lähteen luona
kasvaa tumma tiedonpuu,
tähtiöin se lehtiin puhkee,
lähteen silmään varjostuu.
Katkerat on tummat tertut,
älä koske, älä syö,
luulet itses tietorikkaaks
kuin on tähtein tuhatyö.
Otsas oppi silmääs varjoo,
hylkäät elon raikkaan veen,
kasvaa puu mut lähde kuivuu,
itse kuihdut hiljalleen.
Kuljet kalman yrttilaaksoon,
tyhjyys vuorten yöstä soi,
et nää enään lähdettäsi,
varjot päätäs vartioi.
Älä etsi tiedonpuuta,
hukut tenhoon hulluuden,
turhaan lasket taivaan tähdet
hourehissa harhaillen.
Seppelöitse nuori pääsi,
astu kultalähteen luo,
helkä ilokanneltasi,
jumaljuomaa hetken juo!
Firenze 3/V 1906.
Onnen orjat, — mannun orjat
Kas haaveksijat, laulajat käy soittain laulumetsiin,
ne elämätä pakenee ja elämää ne etsii,
ne haaveilevat kirjavista seikkailujen maista,
mut noille onnen orjille ei onni koskaan paista.
Mut mannun orjat ontuvat ne leipäsarkaa kyntää
ja kullan ääntä himoten ne toistaan vastaan ryntää,
ne tahtoo kaataa metsämme ja kauniit laulupuumme
ja tukkia ne tahtoisivat kullallansa suumme.
Mut vaikka metsät kaadettais, on meillä korkeet vuoret
ja vaikk'ei meillä leipää oo, niin meill' on mielet nuoret,
me oomme ilon oppaita, kai mieron tielle jäämme,
mut kaukorantain kullassa suur'unelmat me näämme,
kas kullankuokkijoista jää vain kuokat, jotka maatuu,
mut meidän laulut lentelee, vaikk' kuoppaan ruumis kaatuu.
Ristitarbassa.
Ainä nurmella istun illalla,
näen puiden vihreät verhot,
ja ympäri ristien harmaiden
käy karkelomieliset perhot.
Ja toukat kierivät lehdillä,
tuhatjalkoja maassa ryömii,
maan alle ne hitaasti kiemurtaa
puuristeihin madonsyömiin.
Pääkallo ruohosta irvistää
kuin vielä se nauraisi vaivoin,
mies oli kai haudankaivuri,
joka omaa kuoppaansa kaivoi.
Hän lauleli päivät iloissaan
ja nukkui kuorsaten yönsä
ja kuokkansa ääreen nukahti
toraveikolle jättäen työnsä.
Mitä maailma on, mitä ikuisuus,
joka taivaan otsalla päilyy,
kun ihminen on kuin varjo vain,
joka täällä hetken häilyy?
Miks paistaa päivä ja loistaa kuu,
miks myrskyt purttamme paiskaa,
kun elämän rannalla loistaa luut,
koi syö sekä ruoste raiskaa.
Täällä mieli taistoissa taivaltaa,
ja äänet huutoihin hukkuu,
se autuas on, ken hiljaa käy,
se myös, ken nurmessa nukkuu.
Pois kadotuksien kauhistus,
että kaikki on musta multa,
vielä elämän kannelta soittaa voin,
vielä mulla on voimaa ja tulta!
Ma tahdon kauhuni kukistaa
ja myrskyissä voimaani koittaa;
minä tahdon kuololle hymähtää
ja kompalauluja soittaa.
Impilahti, vanhalla kylänhautausmaalla 1901.
Pääsiäiskellot.
Hiljaa! Pääsiäiskellot soi,
ihmiset hiljaa kulkee,
ylitse hankien ihmiset käy,
mitä ne rintaansa sulkee?
Hankien alla on vihreää,
koska se heräjää?
Hiljaa! Pääsiäiskellot soi,
kaukana maailma pauhaa,
sinne ma tahtoisin taisteluun,
täältä en löydä rauhaa,
tahtoisin lumisten Alppien taa,
missä on vihreä maa.
Hiljaa! Pääsiäiskellot soi,
kammion seiniin soinnut riutuu,
rinnassa polttaa, pistää ja lyö,
päiväni hämyyn hiutuu,
käsiini lasken sairaan pään,
tahtoisin etelään!
Hiljaa! Pääsiäiskellot soi,
kolkko ääni rinnassa soimaa.
Soispa myrskyn kellot nyt,
soispa ne mulle tahtoa, voimaa!
Hiljaa hiipien tulee yö,
levoton sydän lyö.
Vuorivaeltaja.
(Pekka Haloselle omistettu).
Vuorten iljankoihin taivaat hohtaa,
ihmishengen jälkeä ei kohtaa,
viimat viiltää,
ikijäiset huiput siellä kiiltää
loistoss' auringon,
siellä maailma on
suuri, avara, ja katse kantaa
kauas korkealle äärettyyden rantaan.
Siellä ihmiset on kääpiöitä;
synkät, harmaat vuoret miettii öitä,
jolloin tuotiin
alkusora, Luojan taide luotiin,
tähdet usvain taa,
merten helmaan maa
sekä kaikki kaunis, jylhä, suuri,
uhmaajain ja titaanien ylväs muuri.
Kunnian kukkuloilla kylmät viimat
vinkuu; sammuu tulikuumat kiimat,
tunteet jäätää,
elon laaksosta ne vuoriin häätää
öisen etsijän
valost' elämän,
korkeelle, miss' alkaa unten ukset,
piilee aatteen aarteet, kaarneet arvoitukset.
Sinne nousin hinnall' elämäni
kalmankylmät huiput edessäni. —
Rintaa viilsi
vaikka kaikki ympärilläin kiilsi
kirkkain timantein.
Sydämmelle vein
käteni, mi etsi ystävätä,
elämää, kun vuoti haavat, huusi hätä.
Näin ma erakkona elämäni,
kävin tuomioni, käräjäni
sielussani
kilvoitellen Jakobpainiani;
kalmaa uhmaten,
voimaa vuotaen
epätoivon kurjat kuilut kävin,
karaistuin ja kasvoin mielin ylentävin.
Teiltä sain ma, vuoret välkkyväiset,
kylmät järjen leimut, mietteet jäiset
vaarat kestää.
Vietit, vallat ei saa nyt mua estää,
jotka juhliin pyys.
Kylmä ijäisyys!
Sulle uhraan ilot, haaveet nuoret,
erakko nyt laaksoon käy, hyv' yötä, vuoret!
Helsinki 1904.
Vieraalla maalla.
Vierahalla maalla itken,
kidun, kuihdun hiljalleen,
oksaan kypressin ma surren
ripustin jo kanteleen.
Uupui usko, kuoli laulu,
aatos himmyy, sekaantuu,
kanneltani kaijuttavi
tuskan taimi, murheen puu.
Itkee kannel rannall' Arnon
kukkiessa toukokuun,
siltain varjoon vaipuu tähdet
aallon kultakuvailuun!
Laula kannel Suomen yöstä,
nyt on koivu lehdessään,
sairas on sun helkyttäjäs,
kaikki herää elämään.
Kaikki herää, käet kukkuu,
koivut vuotaa mahlajaa,
sydämmeni vuotaa verta,
kyyneleet juo vieras maa.
Juo ne julmin, ahnein huulin
kunnes kaikki loppuun juo,
kypressien varjot viimein
laulajalle levon suo.
Firenze, Santa Maria novellan
sairashuone toukok. 1906.
Tulilintu.
Piazzaa kuljin yksin tungosteillä
niin yksin kuin en koskaan kulkenut,
äkkiä seisahduin ja hätkähdin
kuin astunut ma oisin ruumiille.
Pois siirsin jalan kivilaatalta,
johonka aika piirsi sankar'nimen,
kaikkien tulisieluin oppi-isän.
En kuullut enään kamasaksoja,
en kuullut tuhmain aasein huutoja,
en ihmisäänten tyhjää toitotusta,
en nähnyt enään torikyyhkyjä,
mi suihkukaivoll' likaisina kylpi.
Tuntui kuin soinut oisi pyhä hymni
mun pääni päällä sekä siipein suihke,
katseeni nostin sinitummaan ilmaan
kuin nähnyt öisin suuren tulilinnun
tuhasta kirvonneena kirkkauteen,
hälveten kuin heljä hengen näky,
kohoten kuolemattomuuden ääriin
mykkänä läpi mykän avaruuden
maailman tuskanhuuto povessaan,
sen vasta laulaaksensa taivahissa
istuen Jumalansa olkapäällä.
— — — — — — — — — —
Savonarola, taivaan tulilintu.
Sairashuoneessa.
Kelmeät kasvot, nälkäiset silmät
nään sekä kuulen voihkaukset:
Cane Dio! Porpa Madonna!
Soi kuin naukuisi Tuonelan ukset.
— Vierusvuoteessa kuollut makaa. —
Vihreä valo kammiossa,
kalman kylmä väri väilyy. —
Katossa suuri lukki kutoo
mustan verkon ja päälläni häilyy. —
— Vierusvuoteessa kuollut makaa. —
Tuntuu kuin pyöreestä akkunasta
vyöryisi maailmanpalon laava,
seisoisi aika, sammuisi sydän,
rinnassa aukeisi vanha haava.
— Vierusvuoteessa kuollut makaa. —
Ah, eikö armoa, apua missään!
Turhaan kohoon ja voimani kerään,
vaivun kuin hautaan ja varjouneen,
aivoissa hirveät kuvat ma herään.
— Vierusvuoteessa kuollut makaa. —
Huoneessa tunnen jo kalman hajun,
en voi itkeä —, onnetonna
kuuntelen yössä, helvetti huutaa:
Cane Dio! Porca Madonna!
— Vierusvuoteessa kuollut makaa. —
Santa Maria novelia 1906.
Sairasvuodeunelma.
Ken oot, joka hiljaa hiipien käyt
mun sairasvuoteeni ääreen,
sinä pyyhit otsalta kylmän hien
ja muutat kuuman kääreen?
Et haasta mulle kuin haastoi muut,
tään maailman kieltä et haasta,
on katsees verhottu hämärään
kuin keijujen unelmamaasta.
Kai toisessa vuoteessa jossakin
ma lapsena kuutamoilloin
sun hahmosi unessa nähnyt oon,
oli rintani rauhainen silloin.
Sen jälkeen usein ma valvonut oon
syyssynkkää yötä monta,
oon kurjuudessani miettinyt
monta aatosta onnetonta.
Yön musta henki on puhunut
mun korviini kadotusta,
sun silmies armaassa sinessä
on päivän heijastusta.
Kas suruttaret ne suloiset
mun vuoteeni ääressä nyyhkii,
sun silmissäs vielä onnen nään,
kun kätesi otsaani pyyhkii.
1905.
Italia ihmemaa.
Italia ihmemaa,
josta haaveilin ma läsnä illoin,
miksen sua nähdä saa,
milloin vapahana laulan, milloin?
Italia, lemmen maa,
kauniiks kasvatit sa tummaa lasta,
sairaan silmä nähdä saa
tyttäres vain vangin akkunasta.
Italia, Danten maa,
Firenze, en kulje kukkihisi,
taivas täällä kangastaa,
täällä hehkui mulle helvettisi.
Macciavellin, vihan maa,
kuvan tahras Toscanasi saasta...
enkö koskaan nähdä saa
kuvaa rakkahasta kotimaasta?!
Firenze, keväällä 1906.
Miserere nostri.
Santo Lucan kellot soi
pyhän äidin ruusuvyöstä,
päivä paistaa sairasvuoteeseen,
missä havahdin ma äsken yöstä.
Santo Lucan kellot soi,
yöhön katoo aivo-aaveet,
niinkuin linnun sydän sykähtää,
vielä huumaa mua sairaat haaveet.
Santo Lucan kellot soi,
pater noster holviin kaikaa,
kädet kaareen nostan rukoillen
niinkuin ennen herkkään lapsuusaikaan.
Santo Lucan kellot soi,
korviin onnen loppuun juoneen,
oman käden kurjan käyttäjän,
vangin vieraan, tylyn sairashuoneen.
Santo Lucan kellot soi,
tuoksut tulvaa kastanjasta. —
Miserere nostri, Domine,
johda valoon sielun vankilasta!
Motto a di.
Mun vuoteeni jalkopäässä
on tahrainen sinkkitaulu
ja kirjoitus, koska ma synnyin
ja toimeni: kynä ja laulu!
Sen piirsi saastainen sormi,
ei rakkaus johtanut kättä
vaan julkea elämän pilkka,
è morto on täyttämättä.
Lie kaikki kuin säännöt määrää,
ne hoitaja täyttää tarkkaan,
kun joku kammioon kuolee,
hän nostaa kolme markkaa.
Oo huoleti, toivosi täyttyy,
saat kohta jo sulkaasi käyttää,
niin kirjoitustaitosi eistyy,
saat kuolinpäiväni täyttää.
Näen rohdoista löyhkäävät sormes,
sä naurat kuin julkea portto,
kuin tärkeät säännöt määrää
sä tauluun piirrät: è morto...!
Hän kuitilla rahansa nostaa,
oi, elämän murhepilaa!
Mies ruumiini paarille heittää,
chiantia krouvissa tilaa.
Firenze, Santa Maria novellan
sairashuone toukok. 1906.
Teräskynä.
(Kaarlo Kytömaalle omistettu).
Lauloit ennen kynäkulta,
terässäsi välkkyi viini,
ennen kuljit karkelohon,
nyt sä tartuit tahraan kiinni.
Teräs tuikki kipeneitä,
aatos liikkui päivän mailla,
nyt jo uuvut puolitiehen,
teräst' oon kai itse vailla.
Keskipäivään tieni taittuu,
elämäni viini hyytyy,
aatos harhaa, tyhjään hukkuu,
tylsään puoli-uneen tyytyy.
Itke, itke kynärukka,
työni huutaa sydänverta,
kerran näin ma suurta unta,
uneksi nyt viime kerta!
Loista, laula joutsenlaulus,
vielä kerran sytä, soita,
pärsky yöhön punaviiruin,
singo myrskysalamoita!
Houruttaret yössä tanssii,
kiljuu kärki kynän hauraan,
yli pöydän varjo väilyy,
akkunassa aaveet nauraa.
Aatos seisoo... aivot värjyy,
hämyttäret yötä kutoo...
sairas pääni vaipuu pöytään,
kynä itkee... taittuu... putoo.
Firenze keväällä 1906.
Ennen kuljin kuninkaana.
(Neiti D. Forsténille omistettu.)
Ennen kuljin kuninkaana,
sydän paloi tuliahjoin,
huoletonna laulun heitin
säkenöiden kevein lahjoin.
Nyt ma käyn kuin pakolainen,
toiset lahjat, toiset soinnut
syvemmät ja synkeämmät,
mut en rauhaa löytää voinut.
Ah, nyt tuntuu katkeralta
vieraan onnen porttiin lyödä,
säästää, sairas, rikas sielu
rahvahalle rahaan myödä.
Tuulos, 18/VIII 1908.
Kiintotäbdet.
Ennen olin onnen loistolapsi,
leikin, nukuin kodin kynnyksellä,
kaksi kiintotähteä ma tunsin,
loisti emon silmäpari hellä.
Niiden tähtein alla tieni kulki,
mut ne elon myrsky peitti multa,
usein kiinnyin suuriin kiertotähtiin,
joiden luona tuikki virvatulta.
Nyt ma olen murheen musta lapsi,
ei mua tuudi lämmin äidin povi,
kalman kynnyksellä ryömin, huusin,
mut ei auvennut sen julma ovi.
Firenze keväällä 1908.
Hädän hetkellä.
Jumala, Jumala, armoas kerjäsin,
sinut ma kielsin, sinua herjäsin,
sinut ma luotani ilossa työnsin,
salassa, surussa aavistin, myönsin.
Jumala, Jumala, elämä, suojani,
mistä sun löydän, Luojani, Luojani,
suuri hämärä henkeni peittää,
ethän sä tahdo heikkoa heittää!
Auta, auta henkeni sairaus,
sovita hämäräin tekojen hairaus,
sinussa herään ja tuhoni torjun.
Jumala, Jumala, luoksesi horjun! — —
1903—4.
Ääni erämaassa.
Ma olen ollut ääni erämaassa,
mi eksyi erehdysten ongelmiin,
ei tunne sijaa se, kuss' avun löytäis,
kuin koditon se aina kulki niin.
Se kohos autioille vuorimaille,
se heljään avaruuteen ikävöi,
se itki, etsi omaa soittajaansa,
taas kuiluihin sen hirmumyrsky löi.
Maan taivaan väliä niin harhaan käyden
ei missään löytänyt se lepoaan,
ken sovittais sen suureen sävelluomaan,
se turhaan etsi tarkoituksiaan.
Ikuinen, liitä ääni pyhään harppuun,
se sua etsii, sielun soittajaa,
sfeerien hymniin nosta heikko ääni,
elämän kukkiin puhkeis erämaa!
Leijukaa kuin valkeet päiväperhot,
niinkuin hopeekannel helkkyileisi,
silmistä kun väistyis maa kuin varjo yön,
tähdet sammuis, sydän valkeneisi.
Leijukaatte puhtaat aatokseni.
Teijukaatte puhtaat aatokseni
illan hiutuvassa hämärässä
niinkuin kirkkaat hiuteet talvitaivaalta
salasointuisessa helinässä.
Lentäkäätte kuudanhienot hiuteet,
pehmein hunnuin kaikki peittäkäätte
murheen muistomerkit, kaikki kurjuudet,
kaikki ruma loka, minkä näätte.
Tulkaa, tuutikaatte puhtahaksi,
sillä sydäntäin jo jäätää huurre,
peittäkäätte huvitulten hiilokset,
rakkauden ruumisvaunun uurre.
Umpeen luokaa elon kisapolut,
joihin vuoti elämäni viina,
laskekaatte kauvas silmän siintämiin
valkovaippa, kylmä paariliina.
Arnon rannalla.
Maan vieraan kalmankammioon
mun päättyykö viime tieni?
Lepääkö Suomeen lentäissään
ees hetken lintu pieni,
itkeekö laulun haudallain,
min vieraat kädet loivat
Toscanan iltarusossa,
kun Arnon aallot soivat?
Soittaisko suvimuistojaan
keskellä vuorten lunta,
tuutisko nuorna nääntyneen
yksinäistä unta?
Kantaisko kukkaa hellä kasi
istuttain sen multaan,
nousisko sorja kypressi
kuin patsas illan kultaan?
Vai tasoittuisko tantereeks
tai rikkaruoho peittäis,
hautaani kiertäis kulkuri
tai kiven ristiin heittäis!
Kypressin varjoon polvistuin
hän rikkaruohot kitkee,
kyynelet huuhtoo sydäntäin,
niin enkeli vain itkee.
Tuntuu kuin sydän rauhan sais,
maan alle vaipuis taakka,
tuntuu kuin taivas aukenis
ikuiseen kehään saakka.
Löytäiskö kukkakunnailtaan
yön yksinäinen tuuli;
maan tytär ehkä seisahtuis,
kun haudan kuiskeen kuuli!
Ojennan kädet valohon,
mi ihmisteitä johtaa.
Haudalla tunnen enkelin:
äitini kasvot hohtaa.
Huokaisko kesken hymyään,
ruusuja, haaveiluita,
kuivaisko silmän hunnullaan
ja siunais vieraan luita?
En tiedä. — Yli hautani
eksynyt pilvi kulkee;
— ma kuutamossa siivet nään,
mi haudan valoon sulkee.
Talvikukkia.
(Oskar Merikannolle omistettu.)
Talvi kukkii omia kukkiaan,
päivä ei päily lehdillä milloinkaan,
jäätynyt kyynel niiden sydän on,
elämä kylmä, kolkko, arvoton.
Sydämmet jäätyy kylmiin kyyneliin,
elämän iljanteihin ikuisiin,
monenpa onnen yksi talvi lyö,
syämmeni jääti yksi, pitkä yö.
Psalmeja.
1.
Riemuitkaa Herralle kaikki maa,
kasvoinsa eteen langetkaa,
hälle, mi maailman piirin loi,
kiitoskanteleeni nyt soi!
Menkäätte porttiinsa ylistämään
hänen suurta nimeään,
sydämmelle hän rauhan suo,
uudeksi ihmiseksi hän luo!
Herra on hyvä ja laupias,
sydänten kaikkivaltias,
armonsa pysyy, jos hukkuu maa,
kaikki kantelot riemuitkaa!
2.
Herra, vesikosket paisuvat,
vesikosket pauhinansa paisuttaa,
hirmuisesti aallot syvyyksissä,
suuret aallot yössä meuruaa.
Pilvenvaarut ovat väkevät,
pilvenvaarut kiirii taivaan kiireellen,
pilvenvaarut laahaa pitkin maata,
tulivaarut iskee merehen.
Herra, väkevämmin itses vyötit,
kestävämpi on sun henkes korkeus,
ijankaikkisesta kaikkisuuteen
pyhyys on sun huonees kaunistus.
Epitafium.
Ei kukaan aavista yön salaisuutta,
vain yön ja vihan voimat mua soimaa,
mut kaatunut en oman teon kautta,
viel' uskoin elämään ma täynnä voimaa.
Ken kuolon esiripun saattaa nostaa,
mi loppukohtauksen kätkee yöhön?
Korkeempi valta, joka itsellensä kostaa?
Maksettu käsi, joka johti kurjaan työhön?
Auliisti elo tahtoi lahjojansa jakaa,
mut varhain hyytyi runoniekan huulet,
mut ehkä ankeen, himmeen ajan takaa
viel' yöstä hätähuudon kuulet.
Elämä haudan yli käyköön karkelolla,
yön tilit tehdään kerran tuomiolla.
Firenze 19/V 1906.
Gloria Deö in éxcelsis!
Salainen suuri, tuntematon Mestarini,
mi valkeuden, äärettyyden loit ja ajan,
ihanan luonnon, meren, maan ja taivaan tuohukset,
Sinulle soikoon laulu yli kuolon rajan!
Sen valan, jonka tein, kun hätä oli suurin,
nyt täytän, julistan sun jumaluutes työtä,
kuin ihmeen kautta pelastit mun uuteen elämään,
kun kaikki sieluss' oli saastaa, keskiyötä.
Kuin aavistus sun hahmos kasvoi hämärässä,
maan päällä tuskin koskaan enään kotiudun.
Kyrie eleison! Väkevyyden myrskyn lähetit,
loit syrjään verhon, hälvensit myös hengen udun.
Muurari, Rakentaja, Jahve, Paan tai Luoja
tai Allah, Buddha, Kaikkeuden juuri,
min nimen kannatkaan, kuin valo yli luomisyön
ja suurten vetten ikihenkes liikkuu, Suuri.
Sen maailmoille julki julistaa ma tahdon,
ei järjestystä viisaampaa, mi meitä ohjaa,
ken, Mestari, sun käsialaas meisselöidä vois,
ken mitata vois ijäisyyden meren pohjaa!
Soi kaukainen ja pyhä ääni sydämmessä,
sen kerran perintönä Eedenistä toimme,
se avain on, mi johtaa sielun templisokkeloon,
mut Luojan irvikuvaks itsemme me loimme.
Luonnosta, Ikuisesta kauvas kirposimme
kuin jalo siemen maasta, jonka Luoja kynti,
me ihmisaattein, kirkoin taivaan täytimme,
hyveeksi paheen teimme, synniks sen, mi ei oo synti.
Kiitetty korkeuden kirkas, koskematon,
miljoonin kuoroin laulaa sulle luomakunta,
kuolemankysymysten porttiin aatos kimmahtaa,
unissakävijöitä oomme, elo unta.
Kiitetty, annat lempeen lohdun, unen lahjan,
kun musta myrsky soittaa suruun pääni,
herätät kukkatuoksuillas ja päivänsäteilläs
kuin sieluuni sois paratiisilinnun ääni.
Kiitetty, etten syntynyt ma sokeana,
koin kirkkaan tähden nään, kun yössä kidun,
kiitetty, että annat järjen hienon, hilpeän,
työn ilon, vaimon, äidin, lapsen... iki-idun.
Kiitetty ollos, koska annoit laulun taidon
ja kanteleen, mi iloks ihmisten loit soimaan,
Sinulle, Virittäjä, soikoon korkein lauluni,
sun nimes kaiku nostakoon sen valtavoimaan!
Kun lahjas takaisin sä otat laulajalta,
kun kilvoitukseni ma kestin, vihdoin voitin,
kuin elin kuolla suo mun soittoon nuorten sävelten,
ja anna uusi, kirkas, kantavampi soitin!
Tuulos 23/VIII/08.
Sairashuoneen portilla.
(Toivo Tuhkaselle omistettu.)
Yön mailla henkeni käynyt on,
oon kitunut vuoteessa kiinni,
nyt päivä valtaa mun valollaan,
ja kevät huumaa kuin viini.
Ma taakseni katson kuin Tuonelaan,
yön kauhuja värjyen torjun,
kuin elämän kyllyyttä juopuneen
ma ristikkoportilta horjun.
Sen taakse tummukoon entisyys
yön varjoon tuskan ja tuonen,
nyt elämän viini virratkoon
taas täyttäen sairaan suonen.
Ah, kauniimpi sille elämä on,
ken Tuonelan portille tohti,
hän kulkee kuin autuuden aurinkoon,
hän kulkee elämää kohti.
Kotiinpalaaja.
1.
Taasen armas tuomi tuoksuu,
tintit puissa piipii,
Luojan luonto vihannoi,
ja purot polskaroi.
Vihreen lehdon veräjillä
päivän säde hiipii,
mut ei sielussani, oi,
nyt kevätenteet soi.
— Sillä kuolleet on lapsuuden laulut,
lie mennyt jo ilo muu,
jo himmeni silmä seijas,
ei herätä vihreä puu.
Vaan elämän mylvivät myrskyt,
mun herättää voivat vain,
sillä maailman pikarista
ma myrkkyä juoda sain.
2.
Kukat kirjavat loisti, kun ketoa kuljin,
ma tuijotin nuoriin, leikkiviin lehtiin,
käet kukkui ja kiurut lemmessä lensi,
kun pellolla raskaita toukoja tehtiin.
Ma maailman katuja kuljin yksin,
niin usein ma kasvoni päivältä peitin,
ma tuhlaripojan polkuja etsin
ja kultani lokaviemäriin heitin.
3.
Kuin ennen ei luonnon laulu soi,
kuin ennen ei niityt vihannoi,
niin vieras on käenkin ääni.
Sillä turman tuoksun ma kanssani tuon,
naissilmään ma riettaan katseen luon,
ja väsynyt on mun pääni.
Oon väsynyt tietoihin vaivaisiin,
niin iloihin maisiin kuin taivaisiin,
ma kuljen tyhjin toimin.
Ma käyn ohi kirkon muurien,
yli toivontaimien juurien,
ja kalman kukkia poimin.
4.
Ilonaisten kanssa ma nauroin,
valeveljien kanssa ma join,
sanat suuret huumasi pääni,
ma itseäin ilkamoin.
Täällä puhdas on neitosen uni,
täällä vieras vaeltaja oon,
täällä kyntäjän tiellä kuljen,
sanat hukkuvat hongikkoon.
5.
Pois, sittenkin pois! Pois maailmaan,
missä voimani kasvaa uhmailemaan,
missä henkeni tekoihin heräät
Veren vihoja tääll' olen paossa,
täällä pienien pyyteiden raossa
kamasaksat kultaa kerää.
Pois sinne, miss' ikuiset salamat lyö,
missä naiset on myrkkyä, juopumus yö,
miss' ei ole rajaa, rantaa,
missä maineen maljoja maistellaan,
miss' elosta, kuolosta taistellaan,
ja voittajat kruunuja kantaa!
1903.
Jääbyväismalja.
( Viiniveikkosille).
Maljani täyden veripuna maljan
kohotan ilmaan, juon sen pohjaan asti,
elämä kuohuu, veri, voima, ilo liikkuu,
keväinen päivä paistaa ihanasti.
Kultainen kiitos, iloviiniveikot,
minulle avasitte uudet ukset
elämän taikasaliin, hetken seikkailuihin,
missä ei käyneet vakaat kamppailukset.
Iloa hurmaavaa ma hetken nautin,
nauroin ja join, ja imin sanoistanne
huumausmyrkyn mehut turhiin ilvetöihin,
nähnyt en alhaisia temppujanne.
Elämänjanossani usein etsin
ylempää tarkoitusta sanain takaa,
itsekkyys irvisteli silmäreijästänne,
tahdoitte kylläisnä vain ilot jakaa.
Rakennus raukes, katos ilmalinna,
yksin mä seisoin täynnä ihmishätää,
kullattu kunnia ei voinut mua auttaa,
ympärilläin näin vain tuhmaa, mätää...
Iloinen kiitos, tyhjät ystäväni,
ma kokemuksistani teitä kiitän,
mitä te sieluhuni salaa kylvää saitte,
hyvää ja pahaa, sen nyt loppuun niitän.
Hyvästi, joudot illan iloperhot,
elämä kutsuu mua uuteen juhlaan,
itseni voittoon, kylmään, kovaan kamppailuhun,
missä vain aatteilleni voiman tuhlaan.
Iloisten pöytäin luota työhön lähden,
kutsuu mua kädet, joita painaa taakka,
maljojen ääressä mua hetken muistelkaatte,
hyvästi, maljanne juon sakkaan saakka.
Bukefalo.
Mun veren villivarsa maahan löi,
se löi mun korkeasta satulasta,
päin kuiluja se eksyi juoksemaan
ja kiiti kirmahdellen karsinasta.
Yön varjot kintereillä kiersivät
kuin skorpioonit, jotka rintaa viilsi,
mun varsani ne ajoi vaahtohon,
ja hiiden tuli silmässänsä kiilsi.
Se korskui, kaatui, etsi kuolemaa,
jo alla kurimusten pyörteet ärjyi...
Kun päivä taasen puhkes piilostaan,
se seisoi vavisten ja hiljaa, värjyi.
Kuin Aleksander suuren ratsukin
vain omaa varjoaan se vielä pelkää,
se syrjähyppyyn ilmaan kaarestaa,
kun nousen taas sen silkkihienoon selkään.
Oi, Bukefalo ylväs, vallaton,
yön kuiluille sun tyhjä kammo johti,
sun kammos poljen tulikannuksin
ja pakoitan sun käymään päivää kohti.
Pää pystyyn! Vaikka yli kuilujen!
Ei skorpioonit meiltä niskaa taita.
Hei, heppani, nyt oikein lähdetään
me valloittamaan viidenvirran maita!
Taas päivä paistaa.
Taas päivä paistaa maille, mättähille
ja koivut punertaa ja viidat viherjöi,
niin iloissansa juoksi rannan riippa,
kun liplatellen laine santaan löi,
taas samettiruoko ja piilipuu
veen rajaan niin somasti kuvastuu.
Jo joutui uunilintu, kivitasku,
tiltaltti lepikössä yksin leikamoi,
puukotaansa jo palas kottarainen,
ja heinäsuorsa suossa pulikoi,
jo koppelo tanssivi soinnallaan,
ja käki se soittavi huiluaan.
Maan mato ryömii kohden suurta päivää,
mut minä kuljen korven suureen siimekseen
pois lehdon vihrehiltä veräjiltä,
käyn rotkorauniolle, haudan teen,
ma hautaan kaikki, min talvi kaas,
ja päivän iloihin palaan taas.
Tuhlaajapoika.
En tahdo tulla niinkuin tuhlaaja,
kuin kerjäläinen kunniata vailla,
vaikk' kaiken perintöni hukkasin
ja rapaa söinkin vierahilla mailla.
Ja vaikka sielu nälkään nääntyikin,
niin suuri olin yhden suuren hetken,
viel' ilohuumein, kuvin kirjavin
ma muistan elämäni rikkaan retken.
Isäni majassa nyt riemuitaan,
juon tulomaljan, kuulen laulut, hypyt,
mut veljet, kylänmiehet, huomatkaa,
on otsallani kokemuksen rypyt.
En tinkiä ma tahdo lahjoista,
syön ennen muukalaisten luona rapaa,
te luontohoni älkää luottako,
ma tahdon olla niinkuin kotka vapaa.
Vasikan tänään jos te syötätte
mut huomena jo kätenne on saita,
niin lähden köyhempänä etsimään
taas hengen tuhlareita — kuninkaita.
Tuulos 30/VIII/08.
Tulikaste.
Ma yksin loppuun kamppaella saan,
ei öistä tuskaani saa nähdä kukaan,
mun täytyy, täytyy nousta itseäni vastaan,
niin vaikka paraat vuodet menis mukaan.
Ma mielikuviani vastaan käyn,
yön ahdistusta, joka jäytää mieltä,
mun täytyy kauhun kahlevalta alas painaa
ja lyödä pelon peikonpäitä tieltä.
Ma omaa sieluani penkoan
siks kunnes ehdin valon vahvan asteen,
pois kurjat houreet häätää saan ma terästahdoin,
ja sielu käyköön kovan tulikasteen.
Mun täytyy veren palot sammuttaa
vaikk' kaikki onni ehkä siitä jäytyy,
siis selvä tie, ei muiden niskaan taakkaa siirtää,
mun loppuun kamppaella täytyy, täytyy!
Ma elän!
Ma elän, ah, mikä riemu,
mikä riemu ja soitto nyt suonissa soi,
näin sydän ei koskaan oo sykkinyt,
mikä loisto ja hehku mun täyttää nyt,
ma laulan, sillä Luoja mun laulamaan loi!
Ma voisin jo olla vainaa
alla kalman kukkain ja tumman yön,
ei, ei, minä elän, ma tunnen sen,
kuinka sieluni kasvaa kamppaillen
kohti tähtiä kautta korkean työn!
Ma elän, ma elän, ma elän!
Sulle, Elämä, korkea lauluni soi!
Pyhä kevät mun henkeni kruunatkoon,
taas elämän nuori kuningas oon,
ma laulan, sillä Luoja mun laulamaan loi!
H:linna kesällä 1908.
Vuorivaeltajan lauluja.
Metsäsatu.
1.
Ma kuljen metisessä metsässä,
sen suhina mieltäni viihtää,
puut, pensaat, juuret ääniä saa,
ja hämärä hymisten hiihtää.
Ma kuuntelen tiaisten tiukuja,
kun hiistakat kivissä kiistaa,
mun eessäni polku kisailee,
ja metsä tiukkuvi riistaa.
Mun kulkuni on kuin sininen tie,
jota salainen sattuma johtaa,
tien käänteessä kuuset kumartaa,
havulinnat ja lähteet hohtaa.
Sinipiiat ja haltiat piiriin käy,
katinkultaiset paaterot paukkaa,
yli raunioaittojen aarteiden
pyhä hirvi hilpeenä laukkaa.
Näen karjaa kaitsevan Tellervon,
näen Tapion tasaiset pellot,
nyt soi simapilli ja hiljaista on,
taas kaikuvat kirkon kellot.
Ja peikot ne villeinä vuorilla käy
ja kiviä kirkolle heittää. —
Näen Marjatan aholla astuvan,
hän silmänsä pelosta peittää.
Hän ryysyisnä harhasi päivin öin,
veripilkkkuja näki hän kuussa,
hän kylistä korpeen ajettiin,
hän on istunut jalkapuussa.
Hän lankee ja nousee ja lankee taas,
on ihanat silmät veessä,
ah, taivainen ihana ilmestys:
pyhä paimen seisoo eessä.
2.
Nään kuninkaan ma kultatuolillaan,
ja kivet kiiltää valtikastaan,
nään nuoren vaimon, joka vapisee
ja ilmaan nostaa sylilastaan.
Nään tuomarit ma virkaviitoissaan,
lain sanoja ne suustaan syytää,
nään oven suussa punapyövelin,
ja vaimo kieltää sekä pyytää.
Hän muistaa prinssin nuoren, hehkeän,
mi unohtaen isäns linnan
vei neitseen vyötäisille kätensä,
kun lehtoon uinahtivat rinnan.
Ja sammalvuotehella suudellen,
kun taivaall' lemmen tähti väikkyi,
he raukenivat rakkauteensa,
kun veri lämpeni ja läikkyi.
Hän lumos sinisillä silmillään
ja kietoi kirsikkaisin huulin,
ja sitä katehet ne kanteli,
ja taijaks tuomaritkin luuli.
3.
Näen kansan krouveista hoipertavan,
se pyövelivuorelle vyörii.
Näen auringon laskevan tornien taa,
ja säteet paalulla pyörii.
Siell' lavall' on Marjatta polvillaan,
hän kiertää rukousnauhaa,
hän linnanporttihin tuijottaa,
kun puiset torvet pauhaa.
Ma kuulen kimeän kiljunnan,
kun säilä välkkyy ja suihkaa —
nään kultaisen, vierivän kiharapään,
ja kansa ulvoo ja uihkaa.
Yli vuorten pitkät varjot käy,
tulet tuikkivat laaksoon tummaan,
tien varsilla portot keimailee,
yökrouveissa kansa hummaa.
Ritari Hurjapää.
Hyvästi emo, hyvästi veikko,
hyvästi Marjana, morsian nuori,
hyvästi metsä, missä torvella soitin,
hirvet hiihdin ja karhut voitin,
kajahti jylhä Kiljanvuori,
karjasi Kiljan vanha peikko.
Hyvästi kuutamon kisatanner,
hyvästi hilpeä lahden laine,
lähtee nyt ritari Hurjapäinen,
ritarin sydän on täällä jäinen,
terve vieras meri ja maine,
taivahantakainen kultamanner!
Linnani alla laihot läikkyy,
kisoissa kaartaa neitojen parvet;
maineeni ei ole mannunorjain,
en ole polkija niskojen norjain,
viihdyn, kun kiertää juomasarvet,
suihkavi säilät, ja silmät säihkyy.
Anteeksi, äiti, on luontoni hurja,
veikoille valtakruununi singoin,
etsin miestä taljalla vahvaa,
ken ei pelkää käyttää kahvaa,
lyödä ja leikkiä vinkuvin lingoin,
anteeks, Marjana, armas, kurja!
Ällös itke, en jäädä saata,
levoton vereni yöhön ajaa,
seikkailuissa ja rauhaa vailla
elää tahdon ma vierailla mailla,
lähellä kalman kankaan rajaa
siunaan, kun sorrun, syntymämaata.
Suureksi sieluni kasvaa annan,
soittaen riennän suurihin sotiin,
itse kuoleman tilille vaadin;
verten ruusuista seppeleen laadin,
Marjana, sulle — jos palaan kotiin, —
keihääni kärjessä ylpeenä kannan.
Saksilaiset sisaret.
Vanhassa Bolognass' on sairashuone,
ei siellä yöllä aatos rauhaa saane,
se ennen vanhaan oli luostarina:
"Convento delle suore salesiane."
Siell' ennen taivaan totuus tarjottihin,
nyt elon kiirastuli, houre, vale,
palatsi kellertävä kaltereineen,
nyt "Manicamio provinciale."
Öin Santo Lucan kellot holviin kaikuu,
ei moni kurja haave löydä unta:
luostari elää; kulkee kummitellen
menoissa vanha, pyhä sisarkunta.
Holvien alla vahatuikut liehuu
kuin ennen aikaan pyhän kevätpaaston,
ritarileikkein, rajun lemmen aikaan,
suurien seikkailuiden, naisten raaston.
Santo Isaion kammiosta yhtyy
riveihin nunna, hento, nuori donna,
ritari Monti Pisan sotakilpi,
varjona kulkee Spiga, tumma konna.
Ihana Barbara kuin keltaruusu,
otsa kuin vaha, joka loistaa yöstä,
verhotuin katsein käy ja mustin ripsin,
kultainen näky taivaan ruusuvyöstä!
Menojen jälkeen alkaa juhlatelme,
salissa notkuu nunnain herkkupöydät,
loimuvi soihdut, heiluu helminauhat,
nuorimman sisaren, oi, mistä löydät?
Ihana donnasi, Barbara sorja,
ritari Monti, hiipii luostartarhaan,
hio nyt sanasi kuin jalo miekkas,
Bolognan kaunein ruusu yksin harhaa.
Suhiskaa kastanjat nyt Barbaralle,
ei messukirjaansa nyt armas tavaa,
Montille kuulun Parman voittajalle
ens lemmen pyhät sydänlehdet avaa!
Kuuli sen Spiga seisten käytävässä,
unohti vanhat säännöt luostarkunnan,
hekumat paradiisin niin hän vaihtais
öisehen syleilyhyn kauniin nunnan.
Tietää sen kuu ja tähdet, satakieli,
Barbara sydäntarinansa haastoi,
kypressin varjot tietää, kuinka Spiga
illalla immen kammiohon raastoi. —
Olivi tuoksui siitinpölytuoksuin,
viikunapuilla kiilsi kultakaste,
herätti päivä laakerin, mi peitti
kuollehen Spigan muurin laattaa vasten.
Aamuinen messu kaikuu kappelista,
kyyhkyjen kuherrus soi kaikkialta,
ruusulta ruusulle jo perhot leijaa,
tikari Montin välkkyy muurin alta.
Santo Isaion kammiossa makaa
huulilla vaahto, ripset kyynelveessä
Bolognan ruusu hourein huokaellen
Madonnan jalokivikuvan eessä.
Kuuletko, kuuletko, taas juhla jatkuu,
vuossatain läpi mandoliinit soivat,
ylitse palatsein käy kuu, yön soihtu,
tarhassa ritarit taas ailakoivat!
Kuuletko huudon yöstä muurin luota,
kalmako kolkuttavi portin rautaa?
Näetkö nunnan, joka tarhaan hiipii,
yksöisen lapsen salaa soraan hautaa?
Iloinen intohimon hurja temmel,
myrkkyä lempi, sota, veri mettä!
Näetkö sisarien harmaan joukon
muurihin pirskoittavan pyhää vettä?
Värit ja valot, öiset hetket väilyy,
luostarin ristikkohon tuuli ammuu,
näetkö salesilaisten siskoin hunnut,
jo holvein hämyyn valoliekit sammuu?
Kirjavain mielikuvain sekasorto,
kuulehan nunnalasten itkun kuoro!
Pelkäätkö lemmen tulta, hurja hullu,
yöhönkö sammua on järkes vuoro?
Kimmo ja kynsi muurin punalaattaa,
ei pyhä vesi huuhdo mullan luita,
levoton salaisuus, yö kaikki peittää,
vai oisko kaikki hullun haaveiluita!
Bologna huhtik. 1906.
Nuorelle nunnalle.
Näin notkuvan nuoren vartalos,
kun astelit luostaritarhaan,
näin silmies hiljaisen, hehkuvan yön
ja ma mietin, sä kätkeyt harhaan.
Miks kätkeyt luostarimuurien taa,
kun on poskillas ihanin rusko,
voit vieläkin palaa ja armastaa
vaikka Luojaan oisikin usko!
Sun huules on vihityt suutelemaan,
ei Neitsyeen ristiin ja vaivaan,
sydänmyrskysi kammioss' sortavat sun,
myös ulkoa löydät sä taivaan.
Sun sielusi elämän rakeet lyö
kuin luostariruusun halla,
sun rintasi riehuu haluineen
myös kaamean kaapusi alla.
Novgorodissa, naisiuostarissa
käytyä 23/V 1897.
Lemminkäisen pako.
(Valter Juvalle omistettu.)
Tule tuuli ja pursi puhkaa,
laula, liekuta Lemminkäistä,
heitä helmoihin Vellamon,
miekkamiestä nyt vaino uhkaa;
poroks poltettu koti on,
kumu kuuluvi Pohjan häistä,
kuuluu huikeista häistä!
Singo ilmaan ja singo pohjaan,
nosta pilvihin vainopurtta,
aalto vallaton laitaan lyö,
kotirannoilta kauvas ohjaa,
mene päivä ja tule yö,
nouse merestä myrskyn hurtta,
huutava meren hurtta!
Antaa hauskasti nuoran luistaa,
soita, vihuri, ruokopilliin!
Emon kyynelt' en surra saa,
maata matalaa en saa muistaa,
tahdon punaisen pilven taa,
vihan viettiin ja iloon villiin,
iloon leimuvan villiin!
Tahdon painia meren kanssa,
olla suuri ja olla ylpee,
sairas uni ja usko pois!
Nyt on vereni valloillansa,
ken mun uhmaani estää vois,
merenneidot kun yössä kylpee,
keulan kuohuissa kylpee!
Tahdon suuria seikkailuita,
joissa silmä ja säilä säihkyy,
sodan oltta kun kyllin join,
tahdon suudella simasuita,
lemmen lehdossa leikamoin,
rinnan aaltoset allain läikkyy,
neitten rinnat ne läikkyy.
Siellä saarella vierahalla
siskot sannalla karkeloivat,
miehet kulkevat miekkavöin,
kannel kaikuvi koivun alla,
sinne juhlihin ikävöin,
missä heleimmät naurut soivat,
nuoret naurut ne soivat.
Lempeen lepytän joka lesken,
enkä taljalla miestä väistä,
syöksyn suurihin sotihin,
ajan varsalla kisan kesken,
kukan kuljetan kotihin,
kaikkein kauneimman kassapäistä,
kauneimman kassapäistä!
Jumalten lehdossa.
(Selim Palmgrenille omistettu),
Jumal'lehtohon päivä päilyy,
lämmin läikkyvi yli veen,
lehdet aukee, ja mesi huokuvi,
linnut alkavat kisoineen.
Myrttilehdossa bulbullintu
pylvään varjossa kuhertaa,
hohtaa olivi, auer aaltovi
vanhan temppelin harjan taa.
Siellä viattomat, valkeet immet
uurnan liekkejä lietsoilee,
kaikuu kattohon hymnit hilpeät,
savu sininen tuoksuilee.
Mutta seedrien siimeksessä
nuori Diana uneksuu
paljain rinnoin ja katsein kirkkahin,
otsan kaarella puolikuu,
Juoman jumala hymyhuulin
lemmen tytärtä pyytää luo,
viinin lehvillä lanteen kietovi,
päivän kunniaks maljan juo.
Oinaan sarvella ilmaan soittaa
karvarintainen, nuori Paan,
vuohet telmivät, hiehot hyppivät,
luomakunta on balteissaan.
Oksat taipuu ja latvat liikkuu,
kauniit jumalat karkeloi,
savun sinessä hymnit hilpeät
pyhäin neitseiden suusta soi.
Haukka olalla kiivas kyttä
puiden piilosta kavahtaa,
paimentyttönen karjapolulla
käsi povella vavahtaa.
Siinä seisovat siimeksessä
vaiti, värjyen, ihmeissään,
haukka kiljuen ilmaan kiirii,
tyttö painavi alas pään.
Silmät janovat silmää, huulta,
veri juoksee kuin salama,
syliin syöksyvät kiertäin kirkuen
nuoret ruumiit kuin tulessa! —
Siinä lempensä lähteen luona
jumaljuomaa ne hetken joi, —
Paan vain soitteli luomisinnossa,
nuoret jumalat karkeloi.
Maailman valloittaja.
Ma lähdin valloittamaan maailmaa,
jo pääsin vanhan tullin suuhun,
korkeesta satulasta hyppäsin
ja sidoin ratsun paalupuuhun.
Näin "Jokapaikan" vanhan kapakan,
siell' ilolaulut, luutut soivat,
näin akkunassa nuoren tytön pään,
miss' unikukat kiemuroivat.
Ma tertun hattuhuni kiinnitin,
viiniä tilasin ma kannun,
näin kolme teiniraukkaa nurkassa
ja vanhan tutun krouvar-Hannun.
Siell' ilveilijät, miettijät ma näin
ja paljon janoovia muita,
joill' ei oo kotia, ei kontua,
vaan kirjavia seikkailuita.
Hei, teinit, ilveniekat, piiparit!
Miks vaivaatte te aivokoppaa,
ei riitaa kannuista mut naisista
nyt heittäkäämme onnen noppaa!
Hiis menköön valloittamaan maailmaa,
se maine on kuin ristituuli,
kas, Hannun renska tääll' on makeaa,
mut makeempi on Kertun huuli!
Hei, Hannu, tyttäres on ihana,
hän suloll' liikkuu kirkkain elein,
maa tääll' on heleä ja viini myös,
mut Kertun silmänterä helein!
— Ma join jo hämärtäissä kaupungin,
kun ruso taittui tornein nastaan,
ma Kertun salaa huvitarhaan vein,
kuin yö hän hiipi rintaa vastaan.
Nyt koko maailma on sun, on mun,
haat, vuoret tuoksuu vihrehinä,
ah, sydämmeni prinsessa sä oot,
ja ritar' Yrjänä oon minä.
Mut älä katso, armas, kaupunkiin!
Sen mustan kidan kataluuden
jo tunnet huomena, se häväisee
yön kauniin, suuren salaisuuden.
Kas, louhikäärmeet herää huomena,
nuo tädit, joiden tunnen hampaan,
ne monen maineen tahras myrkyllään,
niin monen taivassilmä lampaan.
Ma ivan keihäällä kuin Yrjänä
käyn lyömään louhikäärmeen päitä,
niin, huomena — nyt sinut valloitan,
tän' yönä viettäkäämme häitä!
Tarhassa hiipii hienohelma.
Tarhassa hiipii hienohelma,
kuiskien kulkee neito nuori
ja orvonkukkia kitkee.
Kuoliko muori, kaatuiko taata,
kun neitonen illalla itkee?
Taata se kyntää kyhnystelee,
taata on vankka vaikka on vanha
ja kyllä hän kynnön taitaa,
muori se kutoa helskyttelee
taatalle riihipaitaa.
Illan kasteessa istuu impi,
miksikä itkee nurmella nuori
ja kukkia kastaa neito,
oiskohan kuopattu onneton sisko
tai veikeä viljon veito?
Ei ole kuopattu sirkeä sisko,
kisasta kisaan pyörii sisko,
ja riemulla ei oo rajaa,
veikko se rannan raukuja soutaa
ja sorsan poikia ajaa.
Sitä se itkee neito nuori
kirkon varjossa vaahteran alla,
ja sydän suruja kantaa,
kulta se ajaa keveästi
Tuonelan kuutamorantaa.
Sunnuntai.
Saarnastuolistansa vanha pappi puhuu,
otsaa hieroo, postiltaansa kääntää,
vaahtera se kirkkoon varjon heittää,
seinäin pyhimykset tomu peittää,
puinen Simson nurkass' sormiansa vääntää.
Unisesti vierii papin heikko ääni,
katsoo syrjäkatsein ruustinnaansa,
rykii, tankkaa vanhan tavan mukaan. —
Tokko saarnaa kuulee tänään kukaan?
Tänään unohtaa hän verot, viljamaansa.
Emännät ja rouvat silkkihameissansa
kultakorvarenkain hiljaa loistaa,
tuskin ykskään syntiään nyt nyyhkii,
ukot torkkuu, vuoroin hien pyyhkii,
sillä silmistään ei untaan voi ne poistaa.
Väsyneesti laulaa laiha kanttorikin,
valkokauluksensa peiliin hohtaa,
pojat lehteriltä naisiin kurkkii,
tytöt huivin alta salaa urkkii,
kun ei äidin valpas silmä heitä kohtaa.
— Mutta päivä paistaa, seudun linnut laulaa,
vanhat urut tuikkivat kuin tulta,
pappi kiihtyy, katsoo suvi viljaa,
taivaan armosta taas saarnaa hiljaa,
koska rikkaan kasvun kantaa köyhä multa.
Päivä paistaa, vaahteroiden lehvät välkkyy,
uruissa kuin ilosävel vyörii,
unilukkarin jo haavi kilkkaa,
ukot silmiin saavat ilmeen vilkkaan,
syksytalkoissa jo miesten mielet hyörii.
Mikä Herran päivä, mikä kaunis päivä!
Kuinka riemuin soivat kirkonkellot,
ulos suvi-ilmaan tulvii virsi,
loistaa joka mökin otsahirsi,
kuultaa kultaloimin kaikki maat ja pellot.
Mäell' yhtyy kyläläiset, sukulaiset,
vanha kersantti ja ruotuvaari
muistellessa monta ilon juhlaa;
haudan kukat tuoksujansa tuhlaa,
päilyy taivaankannen väljä sinikaari.
Mikä Herran päivä, kuinka heljään soivat
kirkon räystäspääskyin viserrykset!
Alttar' loistaa valkeudessansa,
Simson päätä nyökkää nurkastansa,
sädekehäss' seisoo pyhimykset.
Jotulportti.
Nuori Blässum astui alla Tanumartin linnan,
kaipas kodin joulua, ja murhe täytti rinnan.
"Kunhan kotiin pääsisin, kun nyt on joulu-ilta!"
huokas Blässum, "kirkonkellot soi nyt tunturilta."
Tuli Jotul jättiläinen: "jollet Blässum pelkää,
istu Blässum Vaagelainen Jotul'ukon selkään!
Vaan jos katsot taaksesi, en matkaas voi ma taata!"
Blässum lentää ilmassa ja kysyy: "näen maata?"
"Siellä Norjan selkä notkuu pilvenkantomailla,
siell' on valta jotuleill', ei Tanun kuninkailla!"
"Kuules Jotul, mikä kaukaa tunturilta hohtaa?"
"Siellä sisko Glitretind mun hirviäni johtaa."
"Mikäs tuolta yli virran kirkon takaa suikkii?"
"Siellä vuorikammiostain kultalamput tuikkii."
Blässum lensi, Blässum seisoi kotitalon alla,
vuori räiskyi säkenöiden, aukes pauhinalla.
Blässum katsoi taaksensa, kun Jotul vuoreen kääntyi,
valo häikäs Blässumin ja silmät viistoon vääntyi.
Siksi aina Blässumeilla kieron silmän kohtaa,
Jotulportti vielä nytkin kuutamossa hohtaa.
Norjassa 1900.
Itämainen unelma.
(Valfrid Hedmanille omistettu).
Sinne Sindhun maille ma ikävöin
luo pyhien virtojen partain,
missä korkein on päivä Himalain,
yö suurin, hellin ja hartain.
Missä bulbul lemmestä laulelee,
ja tiikeri kiertävi naaraan,
miss' suurin onni on sammua
ja vaipua virranhaaraan.
Missä Buddhan henki heimoissa käy,
ikitotuuden, autuuden uksiin
tiet jyrkät vie sekä Nirvânan
suurunelmiin, unhoituksiin.
Missä maailman kehtolaulusta
vielä viimeiset soinnut helää,
missä sielun täytyy vaeltaa
ja itse kuoleman elää.
Siellä asunnoilla autuain
pois tähdille tarinoisin
mun eloni synkän tarinan
ja uudestasyntyä voisin.
Ma nousisin pyhälle vuorelle,
kun aurinko matkansa alkaa,
ma tahtoisin katsoa kaikesta pois,
mikä toukkaa etsijän jalkaa.
Ja laaksohon kun minä kulkisin,
ois maailma kaunihimpi,
Malavika vastaani astua sais
yötumma tanssijaimpi.
Efialtes.
Efialtes! Nimes kaikuu kammoin,
mies sokeen, kurjan vietin johdattama,
vaikk' kunniatta kuopattu oot ammoin,
sä kautta aikain elät vielä, viel' oot sama.
Mist' imit kateuden myrkyn vereen,
mi henkes saastuttanut on?
Thessaliass' synnyit kauniin taivaan alla,
miss' asui onni, asui jumalat,
ja läpi Templilaakson virtaa mereen
ihana Salamvria lähteilt' Olympon.
Äidinkö rinnoilt' imit orjan uskon,
kun nuorta sydäntänsä rikos syytti,
hiipikö salavuoteellensa yöllä
kavala koiranaama, raaka skyytti?
Efialtes! Kurja Efialtesl
Nimeäs mainitessa hyytyy huulet.
Käyt valeliitoin ystäväsi luo,
sun oppis kansan sieluun myrkyn tuo,
kuuletko hätähuudon, vait oot, — kuulet.
Efialtes, sinä elät, viel' oot sama,
sä tunnet vanhastaan sen oikoladun.
Ajanko hengen olet johdattama,
kasvatti korpilain tai laitakadun?
Petturin maine eikö rauhaa suone?
Sun sielusi on niinkuin huorain huone,
sen vuoksi käyttänyt et koskaan luutaa,
se huone mädän löyhkää levittää,
sen kävijään yön merkki ijäks jää,
sen monet uhrit hulluina nyt huutaa.
Efialtes! Kurja Efialtes!
Ei mitään maata sulla, mitään Luojaa,
ei mikään kansa sua koskaan lemmi,
ei mikään maa suo sulle mullass' suojaa,
ei mikään aika voi sun tahraas pestä,
ikuiset kirot huutaa syvyydestä!
Metsätäbtöset.
1.
Ne pienet metsätähtöset,
ne metsän valkeet tähtipäät,
ne herää päivää tervehtäin,
kun keväällä on luonnon häät.
Kun peippoin soittokunta soi,
ja helkkyy vihreet sammal haat,
ne hymyy valkovaatteissaan
kuin lapset viisivuotiaat.
On hopeekruunut kulmillaan
ja silmiss' aamun kaste on,
se helohelmin välkkyilee
ens sätehissä auringon.
Ne lie vain metsänkeijuja
niin valkeita kuin edelweiss,
kuin kättä tarjoin toisilleen
ne kesäyössä lauleleis:
2.
Maan tähtiä me olemme,
me taivaan näämme hetken vaan,
me oomme tähtein kuvia,
niit' emme näe milloinkaan.
Vain hetkeks päivään heräämme,
taas vaivumme maan multahan,
on meillä yö ja pimeys,
kun puhkee tähdet taivahan.
Me mullan alta kalpaamme,
mut emme koskaan nähdä saa,
kun taivas loistaa soihduillaan,
ja välkkyy lumivalkee maa.
Mut metsä meille tarinoi:
"te saitte taivaan valkeen vyön,
te hiutaleina lensitte
maan poveen aikaan jouluyön.
Kuin kirkkaat joulukynttelit
te metsän yössä loistaen
niin saitte talven kukkimaan
yön yhden tuoksuen.
Siks teillä tähden tuike on,
se taivahasta muistuttaa,
kun katselemme multaan vain,
ja aatoksemme mustaa maa.
Kuin kynttelit te loistatte,
te saitte valkeen vaatevyön,
kun pyhä paimen kulkeissaan
loi kylvön aikaan joulu-yön.
Siks teidät kerran nähdessään
myös ihmissilmä iloitsee,
hän taivaan tarhaan katsahtaa
ja puhtauteen kaipailee."
Tietäjän poika.
Legenda.
_Tietäjän poika_.
Isä! Kerro kaunis taru kerran vielä!
Tietäjä itäiseltä maalta.
Näimme kummallisen, kirkkaan tähden tiellä.
— Ennustettu oli: kun se taivaall' loistaa,
syntyy ruhtinas, mi maailmantuskan poistaa... —
Missä tähti seisoo, kirkkahimmin hohtaa,
siellä syntyy Suurin, sinne kaikki johtaa....
Tietäjän poika.
Silloin...?
Tietäjä itäiseltä maalta.
Silloin jätin vaimon, kauniin maani,
kultaa, mirrhamia kantoi karavaani,
palmut kukkiin heräs kesken talven untaan,
päällä päämme kaartui pyhä ikuisuus,
eellä kulki tähti ihana ja uus'
Betlehemiin, Juudan valtakuntaan.
Tietäjän poika.
Ihmelinnan näit? Tien varteen nään sun jäävän.
Tietäjä itäiseltä maalta.
Tähti seisahtuil Me näimme pienen läävän.
Tietäjän poika.
Läävän, johon yöpyy kurjat kerjäläiset?
Tietäjä itäiseltä maalta.
Näimme vaimon, — lapsen kasvot säihkyväiset.
Tietäjän poika.
Entä tähti —?
Tietäjä itäiseltä maalta.
Juhlavaatteet ylle puimme,
mirrhamia suitsuttain me kumarruimme
lasta ylistäin, min valo yöhön hohti.
Tietäjän poika.
Minne hukkui tähti, joka seimeen johti?
Tietäjä itäiseltä maalta.
Miksi kysyt?
Tietäjän poika.
Mistä kumma aatos lähti —?
Liikkuessa uskoitte: nyt liikkuu tähti!
Seisoessa uskoitte: nyt seisoo tähti!
Isä, ehkä heljä tähti, jonka näitte tiellä,
yli elon erämaiden liikkuu vielä!?
Tietäjä itäiseltä maalta.
Jahve varjelkoon sua! Kautta pyhän tähden!
Tietäjän poika.
Tähden etsintään nyt erämaihin lähden.
Hymni.
Kaunis on taivas ja kaunis on maa,
kaunis on tähtiyö, joka hohtaa.
Kaunis on sankarin kuolo ja kaipuu,
kotinsa eestä kun veriin hän vaipuu.
Kaunis on impi, mi antaa saa
ensi lemmen, kun armaan hän kohtaa.
Kauniimpi, kauniimpi kaikkea varmaan,
suurempi kuin on rakkaus armaan,
korkeempi kuin on tähtiyö
on äidin rakkaus pyhä. —
Ah, ei se ota, se antaa
kaikkensa sille, min rintansa alla sai lemmessä kantaa;
luopuen kodista, armaastaan
uhmaa se taivasta, uhraa se maan,
kaikki se jakaa.
Haudankin vaisujen varjojen takaa
loistaa ja kohoo, kasvaa ja elää se yhä!
Elämän impien laulu.
(Hemmo Kalliolle omistettu.)
Soi, soi elämän kannel, soi!
Veri vallaton
käy karkelohon,
kun riemujen ruusut puhkee!
Lemmi, nauti ja juo,
kylvä, siitä ja luo,
kun luonto on vehmas ja uhkee,
ja täytä maa,
jonka nuorena näät,
nyt ei surra saa,
nyt on elämän häät,
nyt on uuden luomisen suuri yö!
Veri vallaton lyö,
nyt karkeloi,
soi elämän ihana kannel, soi!
Tuonen impien laulu.
Soi Tuonelan luikuri, soi,
keveenä jalka karkeloi,
vaikken ma koskaan rauhaa saa!
Varjona katoo kaunis maa,
kelmeä salama rintaani lyö,
tule jo, tule jo tumma yö;
saisimpa armaani kättä pitää,
kun minä vaivun varjojen taa!
Kaunis on, kaunis on elämän maa
soi, soi Tuonelan luikuri soi,
koskaan ei nouse päivän koi,
koskaan en varjosta nousta voi,
soi, soi sittenkin luikuri, soi,
kauniisti jalka karkeloi,
soi, soi, Tuonelan luikuri soi!
Myrskylaulu.
Kuule, kuule myrsky nousee,
palotorvet yössä ammuu,
vainoliekit vaeltaa,
aron tyynet tulet sammuu,
kuule mykkää mutinaa!
"Taisteluhun, taisteluhun,
lyökää maahan, laaskaa, laaskaa!"
Shakaalit jo ulisee
vielä äskein kiertäin haaskaa,
nyt ne yöhön pakenee.
Kahleistansa kädet kimpoo,
kaivoksista rammat ryntää,
kuokat soihtuun vaihdetaan,
verivaoin myrsky kyntää
yli köyhän, kurjan maan.
Sortajien suonet tyrtyy,
vapisevi valtain muuri,
tekohurskaat rintaan lyö.
Ihana ja nuori, suuri
vapauden, tilin yö!
Kuule, kuinka sadat äänet
huutaa hurjaa ihmishätää,
piikit välkkyy, säilät soi,
kaikki, mik on tyhmää, mätää,
myrskyn alla vaikeroi.
Myrsky suistaa sairaan ilman,
liasta se orjat nostaa
iloon, itsetuntohon,
vuosisatain valeet kostaa,
vapaus sen tunnus on.
Kädet nousee taivahille,
raskaat kengät tallaa multaa,
sinkuu käyrät salamat,
hurjain silmäin tummaa tulta
sammuta ei kanuunat.
Miljoonien myrsky nousee,
heitä kaihon kanteleesi,
patarummullasi lyö,
huomena soi marseljeesi,
nyt on tullut tilin yö!
Tuonelan tuvilla.
(Otto Närhin muistolle.)
Hiljainen, hiipuva hämärä
yllä viileän virran vyön,
ikuinen ikävä siellä. — —
Äyräillä tuvat ja akkunat tummat
tuikkaa kuin pöllöjen katseet kummat
pohjasta äärettömyyden ja yön,
aarnivalkeat tanssivat tiellä.
Liejuisten laineiden partailla
sudenkorennot hyrisee,
ilta kun pirtaansa lykkää.
Ulpujen tuoksuss' on tauti ja turma,
siitinpölyssä hullun hurma. —
Kalvolla joutsen soutelee
hautoen elämänlaulua mykkää. —
Päivä on poissa, ei paista kuu,
huokauksia tuuli tuo,
aalto kun nukkuu santaan.
Kaukainen vuori kiiltää kuin vaski,
ijäksi sinne päivä jo laski;
itkujen räme ja surujen suo
kajastaa elämän raukeaan rantaan.
Hämärä iankaikkisuus,
tyhjä, tähdetön kalmanmaa,
poissa, kaikki on poissa!
Vaimot valkeissa vaatteissansa,
taatat tapparat kupeellansa
avoimin silmin uinuaa
ahtaissa kivikammioissa.
Tuonen poika, kalsu mies
seisoo vuorella, katsoo pois
yöhön ja yhteen kohtaan,
ylitse rämeen ja rahkasoiden
elämän arvoja aprikoiden
niinkuin ei loppuun katsoa vois;
elämän kaupungit kaukaa hohtaa.
Tummuu kankaalla kalman puu,
kurppa lentävi etelään
ylitse rumien rimpein. —
Helskää laulu kuin itku yöstä,
niinkuin helmi, mi putoo vyöstä,
riutuen iltaiseen ikävään,
laulu on Tuonelan tummien impein.
Ken sen kuuli, hän seisahtuu
elonrantoja kulkeissaan,
katsoo vaan kalmantarhaan. —
Laulu kutsuu, ja syvyys helää,
kuolla tahtois hän, tahtois elää,
ei voi onneton kumpaakaan,
huutaa — houreissa sitten harhaa.
Kulkijavanbus.
(Ballaadi.)
Mä olin nuori, iloinen, kun läksin maailmaan
— kylmät on veräjät vieraat. —
ja omaa sydänonneain ma sieltä etsin vaan.
— lämmin on kotoinen kynnys. —
Mä kuljin minne mieli vei ja missä soiteltiin
— kylmät on veräjät vieraat.—
mun nuoret kansan naurajat vei Riemun kaupunkiin.
— lämmin on kotoinen kynnys. —
Näin tulet huvihuoneiden, siell' iloleikin löin,
ja nuoret kassankantajat ne kulki helovöin.
Ne kutsui lemmen kisoihin ja illan ilveisiin,
niin kunnes yksin tuijotin ma tummaan pikariin.
Ja tuli aamu, lähteessä ma katsoin kasvojain,
kuin unesta ma heräsin ja olin suruissain.
Hei, kuule, säkkipillit soi, oot outo matkamies,
tien varsill' loistaa nuotiot, ja pitkä on sun ties.
Ma otin sauvan nurmelta, taas kuljin eteenpäin,
ma häistä häihin vaelsin ja monen onnen näin.
Ja päivä paistoi, soitto soi ja nuori oli maa,
vaan omaa, omaa onnea en voinut rakentaa.
Ma kauvas katsoin taakseni ja vuosiani luin,
ja ajan virran vilinää ma kovin oudoksuin.
"Piu — pau" — niin sielukellot soi — "sun äitis kuollut on,
ja kotikynnys itkevi, kun oot niin huoleton!“
En ehdi, ehdi kuulla nyt, ma tunnen kyllä tien,
ja seitsenlasivaunuilla ma kullan kotiin vien!
— Ja tuli yö, syysmyrsky soi ja kaatoi syksyn puut,
ma kuulin kuinka metsästä mua ilkkui naisten suut
"Hahhaa käy pois, oi, hekumaa, jo pääsi harmaantuu,
sun elämäsi kuluu pois, vaikk' kasvaa tiedonpuu!"
Ma tielle käänsin sauvani, taas kotikunnaat näin,
kuin armas suven lehahdus ois soinut lähelläin.
Oi, miss' on lehto lapsuuden ja maja matala,
ja miss' on kasvinkumppani, mun impein ihana?
— Ma kuljin äidin haudalle, siell' itki ystäväin,
— kylmät on veräjät vieraat. —
ja oman, oman onneni ma silmissänsä näin.
— lämmin on kotoinen kynnys. —
Heräävä Paan.
(Jean Sibelius'elle omistettu.)
Synkän, syvän metsälukon
reunalla lepää ikuinen Paan
partaalla raskaan, rämeisen kuilun.
Lävitse metsän kuin punaisen seulan
päivä kultavi paimenhuilun,
kultaa jokaisen männynneulan,
kultaa mättään, millä hän makaa.
Kaukaa kuuluu hieno helinä
korkeiden aarniometsien takaa.
Paan on vanha, Paan on harmaa,
raskaasti huokaa karvainen rinta,
ammoin jo kuoli kauneus, kaikkeus,
kaikki, mit' toivoi hän ihaninta
luonnon sielussa kaikkialla
maan ja vetten ja taivaiden alla,
soinnuissa suven, kukissa kedon,
sovussa inehmon sekä pedon.
Kaikki on raskasta, raukeaa,
kuin vain haudaksi kelpaisi maa.
Silloin kuuluu kumma soitto,
suuren luonnon soitimen taika,
luonto on uudestasyntynyt, noussut,
tullut on tekojen, ilojen aika,
kuuluu kuin tuhansien jalkojen töminä,
tuntuu kuin lähestyis itse elämä,
seppele päässä kukkien kuussa,
terttujen kukkiess' omenapuussa,
soipi kuin metsän tyttäret naurais
avoimin rinnoin heittyen heiniin,
kuuluu kuin jyskäisi jättiläiset
heittäin paasia kirkkojen seiniin,
tulee tuulen ja kaijun lapset
ääniä toistaen, hajalla hapset,
tulee keväisen kelveät keijut
sipsuen, huiskien harsoillaan
kuunnellen, herääkö, herääkö Paan;
ohitse uinuvasilmäisen lammen,
ohitse tuuhean, hämyisen tammen
hiipii menninkäiset ja peikot,
pirttien tontut ja vuoriveikot
uudessa aamussa karkelemaan!
Alta pehkon, korren ja juuren
hyörii hyttyset, perhoiskunta,
metsä on tuonut viestin suuren:
Paan ei kuollut, Paan näki unta!
Metsä on aivan kuin balteissaan
oottaen taikakäskyä vaan.
Silloin herää suuri Paan,
ilosta kirkaisten syöksyy hän pystyyn,
koskee huilua huulillaan,
katsoo ylitse suurten saloin,
kirmassa karvaista ruumista puistaa,
polkee maahan sorkkaisin jaloin,
silmihin syttyy kuin ijäisyys,
luomisen kevätaamun hän muistaa,
kun hän istui partaalla lähteen
katsellen kalvolla välkkyvään tähteen,
näki hän siinä silmää kaksi
metsätyttären, tummaa ja syvää,
verensä syöksähti kuumemmaksi,
rinnassa teki niin ihmeen hyvää,
kun hän nousi ja kohti kulki
rintoja—paljäitä hellän hentoja,
mättäälle kantoi ja syliin sulki. —
Paan hän soittaa muistojaan,
muistaa lempensä kirmaavan ehtoon,
muistaa hempeän heräävän aamun,
jolloin hän nukahti lemmen lehtoon,
muistaa auringon alttari-sauhut,
muistaa välkkyvät vetten vyöt,
rämeet ja keskellä uinuvat saaret,
mutta hän muistaa myös hirmujen yöt,
onnensa sammuvan kauniit kaaret,
pettymykset ja kalman kauhut,
julmat, jäytävät kaipaukset,
jolloin luonto surusta sykkää,
yllä taivas tähdetön, kylmä
hautoo arvoitusta mykkää.
Niin hän kulki aina harhaan
miehuutensa ajan parhaan
yli kuilujen, kautta metsien,
toivotonta määrää etsien,
yöt hän itki, soti ja suuttui,
yhdessä yössä suortuvat muuttui,
yhden yön hän hairahti vain,
kun rikkoi luonnonlain.
Nyt on kevät! Nyt on kevät!
Sävelet ne sykkäilevät,
lempehen ne liehtoilevat,
kutsuvat ja kiehtoilevat,
sammuvat ja taasen soivat,
kirmaavat ja karkeloivat.
Ken unohti lemmen,
hän syttyköhön taas,
hän kirkkauteen nouskoon,
jos talvi, tauti kaas,
sillä ikuinen on luonto,
mi umpeen luopi haavat,
ja sammuneetkin sydämmet
ne uuden uskon saavat!
Ken rikoksen on tehnyt,
ei sitä muistaa saa,
niin pahan niinkuin hyvän
maan voima sovittaa,
kuin tuhansia vuosia sitten
luo päivä lämmön yhä,
luo kuolemasta elämää
maaemo hyvä, pyhä.
* * *
Paan on saanut uuden säveleen,
silmäänsä on saanut kyynelveen,
ihana on nähdä hän,
ikihenki elämän
vasten tuskan tummaa pohjaa,
hän, mi kaikki iloon ohjaa,
hän, mi käskee elonlähtehestä juomaan,
sielut soinnuttavi uuteen sävelluomaan.
* * *
Ja hän soittaa kuin ei soittanut milloinkaan,
hän unohtaa taivaan ja unohtaa maan,
sen turhat pyyteet, sen kirjavat viirit,
hän unohtaa ajan ja avaruuspiirit,
sillä Paan on ääretön, Paan on nuori,
hän ijäisyysmeressä seisoo kuin vuori,
hän ei ole missään, hän on tuolla, hän on täällä,
hänen soittonsa henki käy vetten päällä,
se täyttää, se hurmaa, se palaa alkuvoimaan,
se kasvaa, se kantaa, saa kaiken kuolleen soimaan,
mut kiihkoton nyt soitto on, se nostaa, rauhoittaa,
kuin silloin, jolloin tyhjyydestä luotiin tämä maa,
kun Luoja löysi itsensä ja otti taltan käteen,
ja yli synkän syvyyden loi päivän ensi säteen.
Paan vain soittaa, vaipuu harmaa pää,
päivä sammuu, metsä hämärtää.
Kompia y.m
Qvasi Mefisto.
On sulia hiukan pirun naamaa,
en tiedä, mistä se on saamaa,
mut tiedän tään:
et nero oo, et ehkä tyhmeliinikään,
mut piru seurassas' ois häpeissään.
Arvostelija.
Sä pienen luontees mukaan muita mittailet,
ja pikkusormellasi taiteen vaaka viippuu,
ma tunnen arvostelus häilyheitot,
vain vatsas oikuista ne usein riippuu.
Syntipukari.
(Eräälle runosepolle).
Sä kuvaat syntiä ja hiukan syntiäkin teet,
ja runoilusi viihtyy siinä ainoastaan,
ma anteeks annan kaikki pikkusyntisi,
en suurta syntiäsi runoutta vastaan.
Eräälle Thalian taiturille.
Sinuss' on aina ollut jotain tyhjän liikaa,
turhuuden tarulla sen huusit aina julki.
Itseäs suurempana mainees kulki,
kun kuljit taiteellisen toimetonna...
Sä suuren ruumiis pienen sielun kätket
luupanssariin kuin raskas kilpikonna.
Itkupaju.
Sä oot kuin vilunarka itkupaju,
se joka vuosi määräaikaan lehtii,
ja lehdet lihoo peittäin koko puun,
niin että tuskin kukkia se ehtii.
Kapakkanero.
Män estetikko on, niin aateveljet väittää,
ja omaa "herkullisen", hienostuneen aistin.
En koskaan ole kuullut hänen aatelmistaan,
mut tiedän, paremmin hän tutkii ruokalistaa
kuin Brandes, vaikk' ei aina tiedä mitä söisi,
ja vihdoin, niinkuin runokirjaa repelöisi,
hän tilattuaan leikkaa nerokkaasti paistin.
Viekas mies.
Hän viekas on, myös viisas mielestänsä,
hän sepusti jo kolmet näytelmänsä,
ei niillä maassa muka ole vertaa,
lie viekas, koska yleisömme toiveetkin
tuo peijakas jo petti kolme kertaa.
Runoa pyytävälle.
Sä pyysit mun itsestäs laatimaan
runokompaa, sa maitokuono,
jos tekisin niinkuin pyydetään,
tulis kommasta pitkä ja huono.
Runoräätälit.
Ne pienet runoräätälit,
ne helyriimein räätälöi
ja pikku neulanpistoillaan
ne narrin paitaa nästäröi.
Ne matkii hetken muotia,
on uudet muka aattehet,
on aatteet nurinkäännetyt
kuin juutalaisten vaattehet.
Ja turhuuksien turulla
ne huutaa, myö ja elämöi,
taas runonarriverstaissaan
ne riimilöi ja räätälöi.
Uni.
Näin unta, että ma suutelin sua
ja ma silmin kerjäsin lisää,
kun koputukseen ma heräsin:
sun miehesi astui sisään.
"Ylös, hoi!", mies huudahti iloissaan,
"et myöhemmin herätä voisi!"
Ma sanoin: "jos tietäisit uneni syyn,
näin myöhään et herättänyt oisi."
Sotainen mies.
Hänen murha-aseensa kupeella soi,
ja kannus katuun kaikaa,
ei rauhan aikana tappaa hän voi,
siks tappaa hän aikaa.
Papinsälli.
"Miksi, Aapo, asut aina
viimeisessä kerroksessa?"
Aapo kädet ristiin sulki,
huokasi ja lausui julki:
"palkan saan ma vaivastani,
lähell' oon näin taivastani!"
Eräälle tuomarille.
Huonosti käräjiä kävit kaikkein kanssa,
huonoimmin sentään oman itses kanssa.
Lystikäs leipuri.
Hän joi niinkuin vain leipuri voi,
hän leipänsä joi.
Punaiset nuijat.
Vuos'sata sitten sanskulottein nuijat
löi vanhan uskon, jumal'kuvat särki,
jumala virastansa eroitettiin
ja sijaan nostettihin ihmisjärki.
Nyt uudet nuijat halkoo ajan ilmaa,
on tämä kummaa alennuksen aikaa.
"Hoi, alas järki!" (eläköön siis tyhmyys!)
käheistä kurkuista nyt kadut kaikaa.
Ajatelma.
Ei vapauden suurin vihamies
oo Nero, jonka tähden kansa hyytyy,
vaan nöyrä orja, joka kaulass' ies
ja täysin vatsoin kaikkeen tyytyy.
Nukkuva kaupunki.
Ma lasna kauvan katsoin vuorias,
niin suurilta myös ihmiseskin näytti,
nyt miesnä vuorelta sua hetken katsoin,
näin kääpiös — ne tuskin tuuman täytti.
Veli Markkus.
Oi, veli Markkus Markkanen,
miks on sun muotos murheinen?
Sä moitit uutta kuosia
ja luet vain virkavuosia,
sun aivos kuluu, vuodet jää,
on vatsas täysi, tyhjä pää,
kun sull' on vihdoin paljon lampaita
ja oma pappila, — ei sull' oo hampaita.
Tuhlari.
Joppi, sä tuhlari oot,
sinä tuhlasit pois monet markat,
kun kera ystävien
kävi kiertäen kuohuvat sarkat.
Joppi, sä tuhlari oot,
myös sanoja tuhlasit illoin,
yhtä et tuhlannut vain:
järkeä, järkeä, oi,
sitä sulla ei ollut milloin.
Khodjà.
Khodjà, sadun salskea poika
näki kerran kaivossa kuun,
sinne köyden hän laski ja kiskoi,
niin unhoitti kaiken muun.
Khodjà lens seljällensä,
tuli outoon hän ratkaisuun,
kuun taivaalla huomas ja huusi:
"minä taivaalle lennätin kuun!"
Vänrikki.
(Kuva entisiltä ajoilta.)
Hän kulkee niinkuin kuningas
ja korkojansa katuun lyö,
ja miekka heiluu kupeellaan
pois torinlaitaa kulkeissaan,
ja viiksiään hän syö.
Ja rakas, suuri isänmaa
on unelmainsa juhlatie,
sen eestä komensi hän vain,
siks viiksiään hän väänsi ain,
ne viikset kalliit lie.
Kas, tähdet silmiin kimmeltää,
ne lentää yli kirkon pois,
mut rintaan nuoren vänrikin
ne lentää aina harvemmin,
miks ei ne lentää vois!
Hän käy kuin käy vain kuningas,
on arka arvo kasvoillaan,
ei kuule hän, ei mitään nää,
ja olallansa kimmeltää
yks pieni tähti vaan.
1899.
Hauturin valitus.
Ei enään kuolinkellot soi,
nyt ihmiset syntyy ja nai vaan,
oli hauska kun tääll' oli koleera,
tuli rahaa kun yöt sain kaivaa.
Ei kuole nyt kirkon rottakaan
vaikk' on palkkana ilot taivaan,
miks rikkaat ei muista kuollakaan,
niin saisin ma kunnian kaivaa.
Nyt laihtuu itse Viikatemies,
sillä puoskarit tieltä sen raivaa,
ja hauturi heiluu kuin varjo yön,
rovon viimeisen taskusta kaivaa.
Tuo viinaa, krouvari, kuokkani myyn,
hiis vieköön, jos enään kaivan!
Veli Viikatemiehen maljan ma juon,
me oltiin kuin ystävät aivan.
Hän saa mun kotiini taluttaa,
hih, ei ole huolta, ei vaivaa,
mulle suo hän viimeisen palvelustyön,
maaherran kun viereen mun kaivaa.
Laiskurin laulu.
Mun äitiparkani haukotti,
kun tänne vaivaan ma synnyin kerran,
ja isä torkkui sen kuullessaan,
heilt' ehkä perin ma hiukan verran.
Ma venyn vuoteella päivin öin
tai katson veltosti tätä maata,
näin oikein käytän ma lahjojain:
en uness' syntiä tehdä saata.
Ja uni onkin mun morsioin,
en naista itseeni jaksa liittää,
niin laiska oon, etten erheinkään
ees kunnon nahjusta saata siittää.
Tuomiopäivään jos nukkuisin,
en tahtois herätä tähtein puolla,
kun kalma ovelle koputtaa,
niin luulen, etten ma viitsis kuolla.
Integer vitae.
(Uni.)
Vait! Hautauskellot soivat!
— niin näin minä kerran unta, —
mun hevosluuskalla toivat,
ja arkkuni hautahan laskettiin,
ja arkulle satoi lunta.
Mua naisten itkut viilsi
ja ystävät kähein kuoroin,
ja hännystakit ne kiilsi,
mut lukkari hurskaasti veisasi
ja nenäänsä niisti vuoroin.
"Hän oli vain tunnetta, tulta..."
niin pauhasi kirkkoherra,
"nyt kylmä kuin routamulta,
täss' ystävät häntä ympäröi,
sit tibi levis terra!"
Kun tulvansa päätti pappi,
ma kirkasin: "pappi hiiteen,
mun vieläkin kiehuu sappi!"
Mut ystävät kylmässä värjöttäin
taas lauloi: integer vitae.
Ma koputin arkun laitaan:
"hoi, en ole vielä vainaa,
nyt elämä alkaa taitaa,
näin monta kun mulla on ystävää,
niin pyytäisin pientä lainaa!
Saan, ystävät, veisusta kiittää,
myös pappia, joka mun kasti,
tää kunnia mulle jo riittää,
siis menkäämme kaikki kapakkaan
ja juokaamme aamuun asti!"
Hämäläinen hyräily.
(Parodia.)
On Suomi vielä sumuinen
vaan Häme sentään sumuisin,
sen yö on vielä pimeää,
on huuhkan huuto kimeää,
mi Hämeen metsiss' soi.
Sen pirtit peittyy hämärään,
sen korkeet lantatornit nään
kohoovan piha-akkunaan,
miss' sirkat unilaulujaan
raossa raijuttaa.
Oi, kuinka Hämeen sydän lyö,
sen honkain juurta sahat syö,
sen rikkaat tukkiruhtinaat
lyö, raiskaa lehdot, kuorii maat,
oi, Hämeen kallis maa!
Jos miestä missä tarvitaan,
kun käräjillä kimpoillaan,
niin uljaita on uroja;
on seipäitä, on nuijia,
kun toraan tarvitaan.
Oi, aatelisten vanha maa,
sun joissas kravut kimmaltaa,
sun rattaas, puukkos, pellavas,
sun vois on maiden maineikas,
oi, rekilaulun maa!
Sun juorurukkis hyräjää,
sun vellikellos pämpättää,
ja pappeis vanhat virret soi,
rusthollarit sua ruhtinoi,
lainkuuliainen maa!
Kun veros maksat, päivätyös,
ja lisääntymään käytät yös,
ja jyväsäkkis myllyyn viet
ja tunnet myöskin kirkon tiet,
saat unta makeaa.
Sun aittas, laaris täydet on,
ja korskuu orhit kartanon,
mut kuuta koirat kahleissaan
öin haukkuu; siks' ei ratojaan
kuu muuta kuitenkaan.
Tuo vanha, laiska, lörppä kuu
viel' aikaa vanhaa uneksuu.
Ja patarutivanhoillaan,
niin pulleana pankollaan
myös uinuu jäämein maa.
Naamarin takaa.
Bagatelli,
Henkilöt:
Suomen näyttämön hengetär.
Ilveniekka.
Paikka.
Tyhjä näyttämö. Hengetär valkeassa puvussa, koturnit jaloissa,
puinen miekka kädessä. Ilveniekka nojaa pilaria vasten, pipolakki
tiukuineen, kasvoilla naamari.
Hengetär.
Iloitse huone, taiteen esitarha,
jo Suomen taide ensi sadon niittää,
aamu on tullut, sumut soista nousee,
ja suuret sillat meidät muihin liittää.
Ilveniekka.
On päästy ehkä ensi pälkähästä,
"Virkistysmatkaan" "Silmänkääntäjästä."
Tuusulan nummet kaikuu oivaa kieltä,
mut Sysmässä kai ollaan eri mieltä,
pieni on taide, suuri itseluulo,
ja Seinen soittoon huono korvakuulo.
Hengetär.
Myös taiteen täytyy olla kansan juurta,
vain siitä kasvaa kansallista, suurta.
Ilveniekka.
Suurelta taiteen temppelimme näyttää,
kun vain ois jotain, mikä tyhjän täyttää,
suurina meillä sanat holviin hukkuu,
mut suuri taide, hm, se vielä nukkuu
ullakon hämärässä seitin peittoon,
ei vielä ponnahdellut heljään heittoon.
Hengetär.
Me emme sovi kaikkeen uuden uuteen,
luonteemme jylhyys tähtää klassisuuteen,
Kalevan kannel, suuri Väinön soitto,
siinä on alku, nousu, huippu, voitto.
Ilveniekka.
Lyriikkaloihtu, patalakkitaide,
miksei se kulje yli merten, maiden?
Hengetär.
— Te nauratte! On häijyt muistutukset...
Spreen rannoilta ma kuulin taputukset
niin raikkaat, — sydämmestähän ne lähti,
kun siellä loisti meidän suurin tähti.
Ilveniekka.
Nuo olvinaamat taisi hiukan haistaa,
ettei oo kaikki eskimooalaista,
mi tulee voin ja ihransyöjäin maasta.
Hengetär.
Kun toiste tuntevat, ei niin ne haasta.
Ilveniekka.
Niin, voimme tunnettu on ulkomailla,
mut Kivi viel' on tunnustusta vailla.
Hengetär.
On tunnussana: suomalainen henki!
Ilveniekka.
Käy meillä markiisi kuin tallirenki,
niin näyttelijä tempoo, niskaa heittää,
ja suurin liikkein tyhjyytensä peittää,
tuo iltaperho imee maineen mettä,
ei verta suonissa vaan vaahtovettä.
Hengetär.
Nyt liiaks' moititte ja suotta syyttä.
Ilveniekka.
Enemmän vakavuutta, henkevyyttä!
Sisältä ulos henki tiensä raivaa,
peilatkoon sielu helvetin ja taivaan,
yöt, ristiriidat, ilveet, kuolinpaaret,
elämän ilon kaikki värikaaret,
ei sitä, mitä kärsii nurkkakunta,
vaan ihmisessä koko ihmiskunta!
Hengetär.
On teillä mustat nenälasit päässä,
ma myönnän, istumme kai hiukan jäässä,
enemmän syvennystä, tulta, voimaa.
Ilveniekka.
Sensualismia siis ette soimaa!?
Hengetär.
Luonteemme jäykkyys, siin on varma takuu,
ma luotan yleisömme hyvään makuun.
Ilveniekka.
En koskaan vanno enkä mitään takaa.
Yleisö nojatuoleissansa makaa,
ylempää tarkotusta tuskin urkkii,
se nyppii, näykkii, huokaa väsyneesti,
mut kulissien taakse salaa kurkkii.
Hengetär.
Sen terve aisti pohtii kypsyneesti.
Ilveniekka.
Mon Dieu! Oo, anteeks', armas, että
en käyttänyt ma meidän perkelettä.
Yleisö nenää nyrppää uuteloille,
Ibsenin, Maeterlinkin maailmoille,
niin siinä heiluu, häilyy herkkä vaaka,
on Holberg vanha, Kivi hiukan raaka,
kultuurihedelmät ei vielä maista,
ja sentään revitään myös kotimaista,
on kaikki mätää Vilde heittiössä,
— niin kaunosielut juoruu lämpiössä.
Hengetär.
Niin, saattaahan tuo kaikki jotkut huoliin,
mut te vain sukellatte varjopuoliin.
Ilveniekka,
On muotiseikka riistää sekä raastaa,
ei uskalleta nousta ilmaan maasta,
kun kirkkaat intohimot vöistään luopuu,
ja elon kyllyydestä sydän juopuu.
Ei, meillä täytyy käyttää pikku-uhmaa,
ettei vaan luultais, että puhuu tuhmaa,
luonteensa mukaista ne käyttää ruoskaa:
hoi, rutto tarttuu, kylänmiehet, juoskaa!
Hengetär.
Ei meidän maassa idä kaikki jyvät,
Jumalan kiitos, kansan rivit syvät,
pois perkaa rikkaruohon kansan kunto!
Ilveniekka.
Siunaus maalle! Hyvä omatunto.
Niin pappi pöntöstänsä pauhaa,
ain teatterin turmelusta jauhaa,
on näyttelijä niinkuin hunningolla
ja arvo ilveilijän markkinoilla,
mökeissä sentään loistaa rumat taulut,
sekaisin postillat ja arkkilaulut.
Hengetär.
Nyt itse ruoskitte ja miksi, miksi?
Kai teiss' on itu uudeks Lutheriksi,
taiteemme uusijaksi, rättäriksi.
Ilveniekka.
Kuulenko oikein? Sanat Suomen immen?
Käsiä lyökää, pikkuporvarimme,
jalosti pienet sydämmenne sykkää,
kai nähneet ootte "Kahta kuuromykkää",
oikeus nauraa on, kun lipun maksat,
leben und leben lassen, kamasaksat!
Hengetär.
Te unohdatte kehityksen kalliin.
Ilveniekka.
Niin, nyt se menee "Tukkijoen" malliin.
Ja ajan henkii Henki sekä aine!
Lie mielirunoniekka nyt Hall Caine,
syntiä hiukan, hiukan taivaan mannaa,
ja kaikki suorat sielut piispan pannaan.
Hengetär.
Jos entisyyteen taidettamme vertaa...
Ilveniekka.
Jo meni "Tukkijoki" sata kertaa,
sen aurinko ei viel' oo laskemassa
ja yhä karttuu teatterin kassa,
ja jos en valehtele, muistan tarkkaan,
siks alennettiin kolmeensataan markkaan
kynääjäin palkkio, mjaa, säästä, säästä,
lie tuuma "polyyppisen" pöpön päästä.
Hengetär.
Ei, nyt te puhutte jo puuta heinää!
Ilveniekka.
Puumiekall' lyökää pääni pahviseinään!
Hengetär.
Te soitatte vain ivan kulkusilla.
Ilveniekka.
Mun täytyy käydä joskus naamarilla,
kas, muuten joukot ehkä ristiinnaulaa...
Hengetär.
Vihasta käheenä kun täytyy laulaa.
Ilveniekka.
Mut leikki sikseen, anteeks' suokaa,
jos karvaan pippurinkin höystin ruokaan,
on pettuleipää meillä kauvan syöty
ja rintoihin on riimeillä liiaks lyöty,
en lemmi maata pyydepientä, tuhmaa,
vaan suurta, viisasta, en turhaa uhmaa.
Ei taaksepäin!
Hengetär.
Nyt nouskoon norostaan
uus', nuori, sointuva ja suuri taide
voitosta voittoon yli merten maiden!
Ilveniekka.
Kun nuoret siivet nostaa nuorta jalkaa.
Hengetär.
Hyv' yötä! Esirippu nousta alkaa. —
*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VUORIVAELTAJA ***
Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.
START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you
are not located in the United States, you will have to check the laws
of the country where you are located before using this eBook.
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:
• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
within 60 days following each date on which you prepare (or are
legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
payments should be clearly marked as such and sent to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
License. You must require such a user to return or destroy all
copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg™ works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™
Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.
The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works
Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.
Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.
Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.
This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
