Katupeilin kuvia : Kertomuksia ja kuvauksia

By Larin-Kyösti

The Project Gutenberg eBook of Katupeilin kuvia
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Katupeilin kuvia
        Kertomuksia ja kuvauksia

Author: Larin-Kyösti

Release date: September 26, 2024 [eBook #74483]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto

Credits: Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KATUPEILIN KUVIA ***





KATUPEILIN KUVIA

Kertomuksia ja kuvauksia


Kirj.

LARIN-KYÖSTI





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1910.




SISÄLTÖ:

Runolaulaja.
Sillanlakaisijat.
Syytinkivaarin joulusahti.
Äiti ja poika.
Iloisia opinnoita.
Kirjailija.
Turhaa peliä.
Sortunut ääni.
Viinuri.
Kaksi hautajaista.
Rappiolla.
Katupeilin kuvia.




RUNOLAULAJA.


Tölliin oli tullut isännän poika Pietarin rautatietöistä kodissa
käymään, hilpeä ja hyvänluontoinen, aikainen mies. Oli juhannuksen
aika, ja naapuritölleistä oli siihen kokoontunut kasa nuoria miehiä ja
neitosia tapaamaan nuoruuden toveriansa. Oli hiestävä ja vari päivä,
niin että yksissä miehin lähdimme metsälammille uimaan. Lekottaessamme
alastomina päivänpaisteisella lammin rannalla sanoi Röhmön Eerikki,
se töllin poika: "Etkö sie käväse katsjomassa Jerkun Poavoa, sillä
sitä on äijä runoloita." Ja hän näytti sormellaan sinistä saloa päin.
Tuumasta toimeen. Rinnettä ylöskäsin kisaili edessä mutkikas, oikun
luoma polku, kuljimme yli kaatuneiden puiden, linnunpermien ja juurien.
Leppien lehvistä aukeni eteemme aho, ja sen kivisellä äyräällä seisoi
pieni sammalkattoinen mökki. Siellä se suuressa yksinäisyydessään
eli ruodulla Jerkun Paavo. Lahot portaat parkuivat allani, matalasta
ovesta kuljin kumarana sisään. Vanha puinen kello seisoi nurkassa,
seinät olivat mustat kuten kattokin, näin vanhanaikuisen nojatuolin,
sängyn pimeimmässä nurkassa ja sen takana pöydän. Kissa lepäsi
kerässä kaapilla ja katsoi suurilla viheriäisillä silmillään. Se
näyttikin ainoalta tuvan eläjältä, sillä kovin oli hiljaista tässä
salon mökissä. Katselin ympärilleni ja näin hämärässä rahilla
makaavan miehen. Vuoteena oli riepuja ja turkinjäännöksiä. Siinä se
oli runolaulaja. Mies ei liikahtanut ja näytti nukkuvalta. Hän oli
kuin oma luurankonsa. Pitkä hän oli ja aikoinansa ehkä komea mies,
mutta nyt olivat sääret kutistuneet ohuiksi, lihattomiksi, nahka oli
mustanpuhuva, kuin palanut, kädet kuivat ja luiset niin, että saattoi
pelätä niiden niveleistään irtautuvan. Kylkiluut pistivät esille kuin
vanhan männyn juuret maanpinnalle, ja harmaa pitkä tukka valui alas
rahilta. Hänellä oli vaskinen risti kaulassa, ja vapisevat kädet
olivat ristissä rinnalla, toinen silmä sokea ja toisesta heijasti
heikko valo vetisestä, punaisesta silmäreijästä. Ei hän luultavasti
tiennyt, että viheriäisen akkunalasin ulkopuolella taivas juuri
oli helakansininen, että mökin ympärillä lehdoissa linnut lemmestä
kiistasivat ja lauloivat ikuisia runojansa, että mullassa oli kuhisevaa
elämää ja ilmassa iloista vitinää. Sillä hän oli kuin valekuollut, joka
kuuntelee elämän hämäriä ääniä voimatta liikkua paikaltaan. Minusta
tuntui kuin mökki olisi hänen hautakammionsa, katto arkkunsa kansi ja
hänen pääalusimenaan olisi pitänyt olla kantele, vanha viisikielinen
kannel. Nyt oli ikäänkuin pilkaksi pistetty puutuolille hänen viereensä
piimäkuppi.

"Hän nukkuu."

"Sairas on, ei nuku, ehkä jaksaa."

"Poavo, Poavo, kuulehan Poavo."

Ukko käänteli hiukan kylkeään.

"Vieras on sinua tullut katsomaan. Koitahan laulaa vähäsen!"

Nyt hän aukaisi välinpitämättömänä silmiänsä ja huokaili.

"Vanha olet, vanha olet, kuinka vanha lienetkään?"

"Yhtä jo käyn sataa!", kuului korahtelevasta rinnasta.

"Katsjos, katsjos, vieras antaa, antaa se nuuskaksi, laula nyt,
lauloithan sie vielä männyt kevän Karsikovoaran läksiäisissä!"

"Yhtä jo käyn sataa!" Siinä äänessä oli jotakin kaukaista ja katkeraa,
ja siihen sekaantui samalla pientä kehumistakin.

Jo alkoi ukko tulla tuttavallisemmaksi, tunsiko miehet tutuiksi, vai
vaikuttiko nuuskarahan lupaus; hän makasi kuin ennen liikkumattomana ja
puhui rykien:

"Olenpa sitä mie elänyt, olen, olen ja elän vieläkin, jos Luoja voimia
antaa, jotta tästä paranen. Monet olen jo taakseni jättänyt, niin olen,
vanhat vaipui, raihnahat raukeni, mie tässä yksin, yksin..."

"Lauloin mie ennen, äijä lauloin, runoille rupesin, a nyt en muista,
ääni ei jaksa, ylen olen väsyvä, ääni ei heläjä, ei heläjä!"

"Sanele, sanele, vieras uottaa, katsjo, katsjo, grivnan sait!"

Ukko asetti rahan ihan silmänsä eteen, koitteli sitä sormillaan ja
sanoi vapisevalla äänellä:

"En näe, en tunne, nuoriko olet? Muistohosi pane, konsa kuolen, sitä en
tiiä!"

Vanhalla kalevalan nuotilla alkoi hän nyt laulaa:

    "Niin on pitkät miun pihani
    kuin on pitkät pilven rannat,
    niin on kolkko miun kotini
    kuin on kolkko korven ranta,
    korvess' on miun kotini,
    kalliolla kartanoni,
    aholla asuntosijani."

Ei hän paljoa muistanut eikä juuri jaksanutkaan. Lauloi vielä muutamia
lukuja ja ansaloitsuja sekä nuuska-, viina- ja morsiuslauluja. —
Kummallisesti se vanha Kalevalan sävel kuului sen omassa kotimaassa
vanhan, sairaan runolaulajan huulilta. Minulle aukeni silmänräpäyksessä
uusi maailma, josta kävi hieno ja heikko tuulahdus Kalevalan kankailta.
Selvemmin näin ja mielikuvituksessani loin kuvia, kuulin, miten
sanat huulilla hyppelivät, sormet sormissa soutelivat, kannel soi
nurkasta. Näin kaksi vanhusta, jotka eteenpäin keinuen illan hämärässä
lauloivat Väinämöisestä, Ilmarisesta ja Lemminkäisestä. Kalevalan
sankarit ikäänkuin tulivat lähemmäksi minua ja niiden elämä muuttui
minulle vereksi ja todellisuudeksi. Ennen ne olivat olleet minulle
unenkaltaisia, vanutettuja sankaritaruja, nyt ne saivat liikettä ja
kaikua sielussani.

Jerkun Paavo se makasi siinä kuin vanha kelohonka, joka on romahtanut
alas huimaavasta korkeudestaan nuorten vesojen juurille. Se oli
sellainen isien puu se honka, viimeinen muisto vanhoilta aamun
ajoilta, sen latvassa oli laulun kohina käynyt ja sen juurella oli
vitmi viippunut. Niemen nenässä oli kisa käynyt, aholla oli leikkiä
lyöty, iloinen Suomi oli soittanut kultaista kanneltaan. Sitten oli
aika muuttunut, kisaan oli tullut vieraan kansan käänteitä, kieleen
oli tullut outoja sointuja ja taljanka oli vieroittanut viulun, viulu
oli vihoittanut kanteleen. Mutta siellä sinisessä korkeudessa ei se
honka ollut sitä kuullut, oli kuunnellut vain omaa suruista suhinaansa,
kunnes siihen iski ukon nopea nuoli ja kaatoi kankaalle. Siinä se kituu
ja elää.

Ahtaaksi kävi ilma ja huone. Katselin ukkoa. Maailman kohina ja levoton
melu olivat hänestä kaukana. Ei hän kysynyt eikä toivonut, hän oli
elävältä kuollut. Hänen huulensa liikkuivat kuin puhuisi hän itseksensä
kuulumattomia sanoja tai toistelisi hämäriä runoja. Laulaja kaikessa
tiedottomassa yksinäisyydessään ja surkeudessaan. Laulaja, jonka elämä
oli kuin utuinen uni ja hyttysen hyrinä.

Jätin hyvästi ja tartuin Paavon kylmään ja rosoiseen käteen. Ei se
liikahtanut eikä se puhunut mitään.

En ole koskaan sellaista kättä puristanut, sillä se ei vastannut
mitään, ja siitä kävi kylmä väre rintaani. Se sama käsi oli kuitenkin
hyväillen koskettanut kanteleen kieliä ikäänkuin unettajan käsi, joka
silmiä silittää ja saa suun puhumaan sydämmen asioita. — Tuvan ovella
käännyin. Siellä se Paavo hämärässä loukossaan lepäsi ainoakin silmä
ummessa, hapset valuivat rahilta ja risti kiilsi rinnalla. Elämänlanka
kiersi käsivarsiansa seinähirsien rakoihin ja vihreästä akkunasta
paistoi punainen ilta-aurinko. Kuljin ulos. Portaat parkuivat. Mutta
leppälehdosta tuli väkevä suven tuoksu, kasken ja pihkan haju. Näin
edessäni elämää. Olin käynyt ikäänkuin haudassa maan alla.




SILLANLAKAISIJAT.


Toisen nimi oli Malakias ja toisen nimi Mariaana.

Malakias lakaisi sillan toista puolta, Mariaana toista puolta. Vuoroin
käyttivät he lapiota, vuoroin luutaa. Yhtä pitkälle he aina ehtivät
työssään, rinnan kulkivat, kunnes olivat päässeet sillan päähän.

Ikäänkuin viivoittimella vedetty oli se rikka-, lanta- tai
lumisohjuläjä, jonka he yhdessä olivat luoneet. Se katosi kuin taijan
kautta kenenkään huomaamatta. Se oli heidän salaisuutensa. Vai piilikö
salaisuus siinä, että heidän vaatteensa näyttivät niin puhtailta,
vaikka he askartelivatkin likaisessa työssä? Sillalla kulkija ei
kiinnittänyt huomiotansa niin paljon heidän työhönsä kuin heihin
itseensä.

Malakiaalla oli harmaa sarkatakki, joka aina näytti puhtaalta. Ehkä
se näytti puhtaalta sentähden, että tuli verranneeksi sen väriä hänen
valkoisiin hiuksiinsa, jotka kunnioitusta herättävästi pistivät esille
hänen kuluneen naapukkalakkinsa korvalappujen alta, joka muistutti
Danten korvalapuilla varustettua päähinettä. Malakias koukkunenineen ja
puhtaine kasvonpiirteineen muistutti ilmeisesti Dantea.

Mariaana oli hintelä, kyttyräselkäinen. Hänen musta hameensa näytti
niin ehjältä ja siistiltä. Paksun villahuivin alta näkyivät mustat
hiukset kuten näkee vanhoilla kansannaisilla, joiden tukka ei koskaan
harmaannu. — Enköhän vain ole nähnyt Mariaanan kuvaa jossakin
historiallisessa kuvagalleriassa ulkomailla? — Siksikö he näyttivät
niin siveellisesti puhtailta, että he olivat niin vaatimattoman
vanhan-kauniita ja siistejä likaisessa työssään, pyhässä köyhyydessään?
Se oli heidän salaisuutensa.

Eivät he huomattavasti koskaan väistyneet kulkijan tieltä, vai oliko
syy se, että kulkija vaistomaisen kunnioittavasti väistyi heidän
tieltään?

Usein kulkiessani heidän ohitsensa ajattelin heidän miettivän näin:

_Mariaana:_ Malakias, lakaiseppas hiukan joutusampaan, mitäs sinä
kräkkäle siinä... vanha olet ja vaivainen! Mutta miksi sinun saappaasi
aina näyttävät niin puhtailta, vaikka siinä loassa lossuttelet...?
Katsos vaan, tyyneesti ja tasaisesti se tekee työnsä... pörriäinen...
ja sillä on naama ihan kuin sillä jalolla kupernyörivainajalla, joka
oli niin alhainen ja armollinen. — Mutta kovin se näyttää jo vanhalta
ja heikolta... ettei vaan kuolisi... näin viime yönä unta, että silta
putosi altani. Ettei vaan kuolisi... vanha vaivainen. — Mutta mitäs
minä tässä turhia tohisen — silta on saatava puhtaaksi. Jouduppas
siitä... niin pääsisi tästä kahville kotiin...

_Malakias:_ Ainahan se Mariaana... aina hoputtaa... mutta eihän
se vaivainen itsekään jaksa... koitanpahan sitä hiukan auttaa...
vaivainen, kyttyräselkä... putosi onneton kehdosta... minkäs
sille nyt mahtaa... täytyy joutua, muuten se toruu... sellainen
kiivas se on, hyvähän se on, piloikseen se minua... Kovin se jo
näyttää raihnaiselta... rinta korisee sillä, kun se vetää henkeä...
Kestääköhän tuo vielä kauvan, se on sellainen ähky yskäinen, yskiiköhän
kuolemakseen. — Tässä viime yönä näin unta, että lakasin yksin siltaa.
Siltaa, niin. — Mutta kyllä me sillan puhtaana pidämme, pidämme
määrinkin... no tuossa se jo on viimeinen läjä... pääsenhän kotiin...
pistän piippuuni tupakkaa... huomennahan se taas alkaa työ — niin — —.

Ja sitte kuulen minä heidän hiljaa mutisevan toinen toisilleen.

_Malakias_: Sanoitko sinä mitään?

_Martaana_: Hä, mitäs minä olisin sanonut! Nythän se on jo puhdas...
Mennään kotiin!

_Malakias_: Niin, taitaa jo olla aika.

       *       *       *       *       *

Ja sitte mennä melkottavat he kumpikin kotiinsa, toisella lapio olalla,
toisella luuta. Eroavat sillan läntisestä päästä kukin omalle taholle
tavataksensa toisensa taas seuraavana aamuna, toisella luuta olalla,
toisella lapio, kulkien kumarassa tutisevin päin yli vanhan tutisevan
sillan. —

Eräänä aamuna tuli Malakias yksin sillalle. Mariaanaa ei vaan
kuulunut... ehkä se vielä keittää kahvia... vai mikähän sitä vaivaa?
Ja Malakias lapioi sillan toista puolta. Lapio alkoi vavista hänen
vanhoissa, työstä sierottuneissa käsissään. Tuntui ikäänkuin hän
olisi lakaissut hautausmaan käytävää. Ja kun hän pääsi sillan päähän,
seisahtui hän ja huokasi. Huokasi oikein kauvan. — Kummallista! Tuntui
ikäänkuin jotain olisi ollut poissa, poissa puoli ajatusta, poissa
puoli sielua. Hän oli monena vuotena niin tottunut siihen, että se
toinen... se Mariaana, kulki siinä sivussa toisella puolella...
mutisi itsekseen, lakaisi vastatusten... niin että heidän lapionsa
ja luutansa sattuivat yhteen... ja vastapäiset kasvot olivat nyt
poissa, hän näki ne hengessä... tämähän oli hullua... kukas sitä olisi
uskonut... hän oli niin tottunut Mariaanan mustaan hameeseen, hänen
paksuun huiviinsa, hänen kyttyräänsä, hänen terävään ääneensä ja hänen
viisaisiin, harmaanvihreihin silmiinsä. Mitä tämä merkitsi, ei hän
ollut ennen tullut sitä ajatelleeksi...? Jotain oli nyt nurinkurista.
Tuntui niin tyhjältä ikäänkuin puoli elämää olisi reväisty vanhasta
rinnasta —. Kummallinen tyhjyys ammotti sillan kummaltakin puolen kuin
haudan salaperäinen kita... Jesus Kristus! Kunhan pääsisi lepoon sinne
Rapamäkeen, niin, niin, sinne niin —. Ja kun hän alkoi lapioida sillan
toista sivua, tuntui ikäänkuin hän olisi lapioinut auki elämänsä umpeen
luodun polun, ikäänkuin hän olisi vaivaloisesti kulkenut elämänsä
pitkän taipaleen uudestaan. Hevoset olisivat voineet tallata hänet
jalkoihinsa, kiiltovaunut olisivat voineet ajaa hänen ylitsensä. Hän ei
kuullut mitään, hän ei nähnyt mitään. Ja kun hän pääsi sillan päähän,
nosti hän lapion olalleen ikäänkuin hän olisi kantanut kärsimyksen
raskasta ristiä.

Kotiin tultuaan ei hän muistanut piippuaan... Aamulla hän ei noussut
vuoteeltaan... olihan se kummallista... Ja kun huonenaapurin vaimo
tuli sanomaan, että se Mariaanan sielu oli viime yönä lähtenyt, ei
hän sanonut muuta kuin: "sen piti kai niin tapahtuman... minkäs sille
mahtaa!..."

Viikon kuluttua Malakiaskin kuoli.

Jos on olemassa joku ihana silta, joka johtaa elämän kuumalta
mantereelta kuoleman viileään saareen, uuden paratiisin ikuisille
porteille, niin voisi ajatella, että sillä sinisellä, ihanalla sillalla
seisovat Malakias ja Mariaana ja luulottelevat vielä lakaisevansa
vanhaa, rakasta, likaista siltaansa. Kultavaunuissa ajavat portille
useat, jotka saavat palata yhtä kiireisesti. Mutta kun Malakias ja
Mariaana ovat päässeet sillan toiseen päähän, avaa pyhä Pietari
selkoseljälleen jalokivikimmeltävän oven ja sanoo: Täällä ei ole likaa
eikä täällä tarvita luutaa. Teillä on viattomat kädet ja te olette
puhtaat sydämestä. Tehkää portit avariksi näiden kunniallisten ihmisten
kulkea sisälle!




SYYTINKIVAARIN JOULUSAHTI.


Oikeastaan ei hän ollut mikään vaari, olihan tuossa kuudenkymmenen
korvissa. Sileä, kuiva oli naama, joka oli ajeltu saunassa sen jälkeen
kun muu talonväki oli kylpenyt.

Hänellä oli oma polkunsa sivurakennuksesta ohi omenapuiden rantaan.
Sattui kulkemaan ohi halonhakkaajan, aina leksautti pahan sanan.
Istui hämärässä huoneessaan ja katseli omia vanhoja peltojaan läpi
vihertävien ja sinijuovaisten ikkunaruutujen, joille oli pirskoutunut
kuraa rattaanpyöristä. Ja hän vihasi niitä peltoja siksi, että ne
kerran olivat olleet hänen omiansa.

Hän ei viitsinyt käydä enään kalassakaan, hänen verkkonsa mätänivät,
tuskin vaivautui hän hakkaamaan kahvipuitakaan. Enimmän aikansa loikoi
hän ummehtuneessa huoneessa, karkea, jouhinen tukka pörröisenä.
Toisinaan koikkelehti hän raitilla tuoppi kädessä matkalla naapuriin
maitoa hakemaan. Jouto-aikansa istui tuo laiha, luinen miehenkökkäle
peräkamarissa ja pöllytteli posliinisesta, kukilla kirjaillusta
äkkiväärästään haikuja ilmaan. Hänen harmaanlikaiset kasvonsa, jotka
olivat täynnä pieniä mustia pisteitä, hänen himmeät, vetistävät
silmänsä sulautuivat harmaassa tupakin sauhussa raitin harmaaseen
rapakon väriin. Niin istui hän kairamoiden kohtaloaan. Kun kevätaurinko
vaivaloisesti alkoi paistaa himmeään huoneeseen, silloin vasta heräsi
hän talviunestaan. Silloin alkoi hän ojennella koipiaan, joihin tuli
hiukan eloa. Alkoi kuhnia pitkin nurkkia, ja hoiteli nurkantakuisiaan,
tupakantaimimaataan tai kasteli humalistoa. Hän katsoi tavantakaa
taakseen ikäänkuin olisi pelännyt, että joku salaa naureli hänelle,
sivulleen vilkuillen kompuroi hän taas omalle puolelleen. Harvoin
pistäytyi kukaan häntä katsomassa, kyläläiset karttivat häntä hänen
vahingoniloisen ärtyisän luonteensa ja pistosanojensa tähden.

Hän ei tehnyt mitään, istui vain kopautellen piippunsa pohjaa muurin
kylkeen likaisessa, vanhassa kamaripahasessaan, ja hänen ajatuksensa
pyörivät aina pienen ohrapeltosaran ympärillä. Sen pellon oli hän
varannut itsellensä kauppakirjaa tehtäessä, se pelto oli jonkinlainen
kosteikko hänen elämänsä erämaassa, se oli hänen elämänsä iloinen
viinatarha, sen korren päissä uinui se nuori neste, joka huojentaisi
joskus hänen huoliansa autuaassa, yksinäisessä humalassa ollen,
ohraisen oluen häyryissä.

Pieni ohrapellon-sarka, jonka hän yksin omisti, oli hänen ylpeytensä,
ei mikään pelto kasvanut kuin se, ei missään ollut niin isoja
tähkäpäitä, itse taivaan ja tuulen isä oli ottanut sen omaan
kaitselmukseensa. Kun hän sitä peltoa ajatteli, kutkutti sekä suuta
että sieramia, värisytti suloisesti sydäntä, se kävi hänelle päivä
päivältä rakkaammaksi.

Sarka oli järven rannalla. Hän kynnätti sen keväisin, kulki itse
siemenvakka kädessä ja heitteli vakoihin jyviä niinkuin uhripappi,
hymyillen kuin juoman jumala itse kuivaa hymyään jyvien kimmeltäessä
autereisessa ilmassa. Seisoi sitte kuin mikäkin pellonpelätin ja
peloitteli pois variksia. Hallavina öinä kuljetti hän köyttä yli
tähkäpäiden, etteivät ne kangistuisi, teki salassa taikoja, riisui
itsensä alasti ja heitteli multaa olkansa yli oman peltonsa onneksi,
isännän vainion vahingoksi. Ja kun vilja kesällä siinti ja kuhisi
sirkkojen soittaessa ikäänkuin iloisia juomalauluja, ja kun lämpöinen
tuuli tuuditti sitä, kulki syytinkivaari pellonpiennarta ja ahmi
sieramiinsa sen tuoksua, ja hän juopui jo ajatuksistaankin ja iloitsi
odotellen syksyä. Syksyllä hän hyvin tärkeän ja tameran näköisenä
ajoi kuhilaat riiheen ja toimitti ne sitten laariin. Kuhnusteli
syysaamun hämärässä aitassaan, asetteli sinne hiirenloukkuja ja
puheli itsekseen. Oli jonkinlaista pyhätoimitusta sekin, kun säkit
vietiin järveen likoomaan pariksi päiväksi, silloin istuskeli hän
rannan kivellä ja varjeli säkkejä kuin sielunsa rauhaa. Sitte
nosti hän säkit saunanlauteille imeltymään. Useina öinä hän nousi
vuoteeltaan, väijyili salaa mallassaunalla kävijöitä, kylän tyttöjä,
jotka paistelivat saunassa lettuja hanuriniekkatukkipojille, kun
täysikuu tirkisteli saunanluukusta, ja ruisrääkät lauloivat käheitä
kuorojaan kosteassa korteikossa. — Jo monta päivää ennen puhui
hän myllymatkastaan. Myllyssä hän sitte survoutti jyvät karkeiksi
mallasjauhoiksi. Jauhonaamaisena ajoi hän kotiin varovasti ikäänkuin
hän olisi ajanut ruutikuormaa. Hän tyhjensi taas yhtä salaperäisesti
säkit aitan laariin korjuuseen talven varaksi. Mutta kylässä tiedettiin
jo kaikkialla, että vaari oli käynyt myllyllä ja salaa naurettiin hänen
salakähmäisyydelleen. Kun naapuri silloin tapasi hänet raitilla, niin
hän leksotteli:

"Herran viinimäessäkö se vaari taas askartelee!"

Vaari katseli pitkin nenänvarttaan ja tokasi:

"Monta on kutsuttu mutta harvat ovat valitut."

"Kutsuukos se vaari taas ensi jouluna sahdille?"

"Vai sahdille, vai sahdille, senkin norkko, luuletkos sinä ensi
joulunakin saavasi häppää päähäsi, ei maarin!", ja vaari sylkäsi
tuikean, kuivan sylen suustaan, mistä pari etuhammasta oli poissa.

"Pillilläkös se vaari taas ensi jouluna sahtia imee, että pikemmin
päähän menisi."

"Ime sinä Syyrakin..."

"Muistaahan vaari silloin meitä muitakin!"

"Meneppäs sillä suupillilläs kerjuuseen, niin saat enemmän keppiä kuin
kakkua!", sanoi vaari kuivasti nauraen ja kääntyi raitilta kotiinsa.

Nyt vaari oli mielestänsä tehnyt oikein pitkän, raskaan päivätyön,
hyvällä omallatunnolla saattoi hän nyt levätä. Hän otti nyt oikein
pitkän unen ja loikoili melkein yhtämittaa sängyssään. Niin vierivät
viikot yksitoikkoisina ja unisina, mutta lähemmä joulua vilkastui
syytinkivaarin mieli. Ihmeellisen ketteränä ja kepeänä alkoi hän
salaperäisesti hääräillä jyväaitassaan, ja naapurit näkivät hänen
iltahämärässä kantavan säkkiä. Joka ikkunasta häntä salaa katseltiin ja
pirtistä kuului kokkapuhe kesken puhdetöitä: "kas kohtahan se jo tulee
joulukin, koska vaari jo alkaa keittää sahtua!"

Nurkissa ei paukkunut pirteä pakkanen vaan oli lenseä, suoja ilma,
ja räystäät tippuivat. Tytöt alkoivat salaa lukittujen ovien takana
pienen kynttiläpahasen valossa valmistaa valkoisia pukujaan, ja nuoret
miehet alkoivat laiskistua odotellessa joululepoa. Lähtivät muutamat
talonisännät pyylevine emäntineen kaupunkiin Tuomaan markkinoille
joulu-ostoksille. — Mutta syytinkivaarin kodasta kuului mäiske,
siellä se vaari keitti sahtia valmistellen omaa joulu-iloaan. Iso
pata popotti tulella. Kuurnan pohjalle asetti vaari oljet, kaatoi
sitten maltaat ja humalat, pisteli kiululla kuumaa vettä padasta.
Jonkun ajan kuluttua alkoi läpi olkien kierrellä mehevää, höyryävää
nestettä, vetelää vierrettä pitkin uurretta ja tippui hiljaa
lävestä saaviin, jonka pohjalle oli asetettu tuoksuva väkimarjainen
katajanoksa. Vaari istui jakkaralla niin, että leuka ulettui melkein
saavinreunaan. Kiilusilmäisenä, juopumushimoisena vilkutti hän
pienillä silmillään kuin mikäkin karvarintainen metsänpeikko tai
kotitonttu, itse hiiva-Nuutti, joulusahdin haltia, joka öiseen aikaan
mallassaunoissa mellastaa, tassuttelee töppösissä olutkellarissa ja
rikkoo marjamehupulloja tai sammuttaa lyhdyn sammuksiin, kun joku
talonvaari pikku-ukkonäyissään pitkien joulujuhlien jälkeen kömpii
permantokuopasta luukun kautta. Ja vaari kuunteli siinä jakkaralla,
kuinka sahti tippui ja tippui ja pani katajissa plis, plis, plis!
Hemaseva höyry pani jo hänen sydämensä suloisesti sykähtelemään,
hän laskeutui kykkysille ja asetti kielensä reijän alle ja herautti
huulilleen pisaran punaista nestettä. Hän maisteli ja maiskutteli
suutaan, pyyhki huuliaan ja hohkasi helpoituksesta, tämä oli jo
metisen, suonia sytyttävän, iki-iloisen, taivaissa tanssivaisen
nousuhumalan autuaallista esimakua. Vaari mumisi itseksensä ja
maisteli oikein kauhalla, maisteli, maisteli, mutta se ei tuntunut
vielä oikein hyvältä. Ja kun se paraiksi oli käynyt, kaatoi hän parin
päivän kuluttua sahdin tynnyriin, sekoitti vielä varmuuden vuoksi
lisää humalia, pani kaatoläven kannen paikoilleen ja peitti visusti
runnin raot taikinalla, että tynnyri varmasti pitäisi henkensä. Sitte
kantoi hän tynnyrin kamariinsa permantokuoppaan. Siellä saisi se
seistä väkevöitymässä pari viikkoa, vasta joulu-aattona ottaisi hän
pienen tappituikun iltatuimaan. Mutta hän ei malttanutkaan odottaa
joulunpyhiä, hän kulki joka päivä luukun ympärillä ja vilkaisi
tavantakaa nurkkaan, missä oli tuoppia ja läkkikannuja. Ottaisiko hän
kannun? Pieni kulaus, ei sen enempää, maustimiksi vain, sen verran,
että tietäisi, pitäisikö se hyvän makunsa. Ja siinä vähän ennen
joulua tarttui hän jo astiaan ja meni kuoppaan mutta teki itsellensä
lupauksen, ettei joisi kuin tuopillisen. Vaari säästäisi niin, että
hänellä olisi sahtia vielä joulunpyhien jälkeenkin, kylläpä ne naapurit
silloin poikkeaisivat pakinoimaan juotuansa omat tynnyrinsä tyhjiin,
mutta hän ei antaisi niille tippaakaan, ei tippaakaan, kylläpä niiden
naamat venyisivät pitkiksi, kun vaari latkisi yksin ilolientään, aivan
yksin, ihan niiden kiusalla, sillä eiväthän ne muulloisinkaan käyneet,
kävivät vain härnäämässä, kun sahti ennen oli loppunut. Vaari joi
kulauksen, hän ei voinut välttää kiusausta, hän laskeutui uudestaan
kuoppaan ja toi sieltä nyt kokonaisen kannullisen. Pitkin päivää piti
hän nyt sahtikekkereitä itsensä kanssa, ja punaista juomaa valui hänen
rohtimiselle paidalleen ja hän alkoi hiukan humaltua. Talon vouti kuuli
viereisestä huoneesta alituisen kannujen kalinan, ja siitä saivat jo
tiedon hyvät ystävät ja kylänmiehet. Mutta vaari alkoi pöyhistyä sitä
myöden kuin hän joi, hän tunsi itsensä oikein rohkeaksi ja rehdiksi,
riidanhaluisena kompuroi hän myyränpesästään sättimään talon piikoja.
Hän työntyi kyökkiin, jossa hän ei koko vuonna ollut käynyt, heristeli
nyrkkiään, kirkui ja uhkasi linkkuveitsellään ja sanoi, että uusi väki
oli vain varkaita, väärintekijöitä ja petkuttajia. Emäntä itki ja piiat
parkuivat. Lopulta tuli isäntä ja nakkasi hänet pihalle. Häpeissään
nousi hän ja loiri omalle puolelleen. Harmissaan joi hän taas ja kävi
aina välillä nurkan takana. Nyt tulivat naapurin rengit ja muonamiehet.
He tiesivät, ettei vaari selvänä ollen saituudessaan koskaan tarjonnut
edes käypäläisillekään, nyt kun hän oli hienossa nousuhumalassa, oli
hän anteliaampi, sillä hän kaipasi jotain rymytoveria, jolle saattoi
kehua ohrapellostaan, entisistä hevosistaan, markkinareisuistaan,
voimistaan ja nuoruuden naimaseikkailuistaan ja ennenkaikkia
sahdistaan. Pian tulikin miehiä kamari täyteen. Ja vaari kantoi
heille kannuja kuopastaan. Nyt alkoi iloinen elämä kamarissa. Naurun
rähäkkä, kokkapuheiden tulva, kiroukset kajahtelivat kartanolle saakka.
Vakavina kasvoiltansa kaivoivat miehet esille kaikki vaarin kesäiset
synnit, pikkukiusat ja pistosanat. He keksasivat jonkun hauskan jutun
saadakseen täyttä kurkkua nauraa vaarin hassunkurisille liikkeille,
toisinaan he taas kehasivat hänen sahtiansa ja imartelivat hänen
voimiaan. Lopulta ei vaari voinut olla kertomatta kyökkikolttosiansa.

"Juokaa pojat, juokaa, kyllä sahtia piisaa ja hyvää se onkin, ei kukaan
koko kylässä laita sellaista sahtia, ei isäntäkään ole juonut sellaista
sahtia. Niin, isäntä! Pahuuksen mies, menin äsken rauhallisesti
piloillani puhumaan siitä kauppakirjasta mutta tämäkös se pyöräytti
pihalle. Minä luulin muuten vain kinattavan, mutta se pani oitis
kukkua, oitis kukkua. Mutta olisin minä vielä nuoruuden voimissa,
niin, en, en, tottavie, viittäkään miestä pelkäisi. Kun Pässi, suntio
vainaakin tuli kerran kimppuuni, niin minä löin Pässiä, mutta Pässi
tuli aina päälle, aina päälle. En antanut enää sahtua mutta tämäkös
antoi 'laula lappua' ja sanoi 'haekkos sahtia, haekkos sahtia!'"

Niin kehasi vaari.

"Väkevä se on vaari mutta väkevää on sahtikin", veistelivät miehet.

Sillävälin nuoret tytöt kulkivat valkoisiin vaatteisiin puettuina
pitkin raittia talosta taloon laulellen vanhoja joululauluja. Ja kun
tytöt punaisina tulivat vaarinkin puolelle, syntyi siellä riemun
rehakka. Vaari ei tahtonut antaa mitään mutta lopulta täytyi hänen
pilan pakoittamana kaivaa piirongista rahapussinsa. Tytöt lähtivät
virnakoiden vaarin kopeloidessa harasormin heidän käsivarsiansa, mutta
miehet jäivät yömyöhään vaarin huoneeseen. Hän alkoi sammallella, hän
ei eroittanut enään sauhusta miesten kasvoja, hän alkoi pistellä ja
kiukkuilla, sillä hän rupesi katumaan, tahtoi säästää sahtia ja asettui
istumaan kuopan luukulle. Mutta miehet uhkasivat piloillaan antavansa
hänelle "laula lappua" ja olivat sulkevinaan hänet kuoppaan. Silloin
alkoi hän rukoilla: "hyvät miehet, en minä tahdo kukkua, en minä tahdo
kukkua!" Kuopasta päästyään hihkasi hän ja huusi: "juokaa pojat, meillä
on ja meillä annetaan!" Sitte rupesi hän vetämään jotain pitkäveteistä
rekivirttä. Lopulta kuukertui vaari omiin lallatuksiinsa ja kellistyi
kyljelleen. He nostivat hänet hanurisängynkannelle ja kantoivat
häntä ruumisvirttä laulaen pitkin pihaa, joku oli paperista sitonut
liperit leukansa alle ja toinen loilotteli edellä lukkarina. Pihalla
hän heräsi, mutta potkimisista huolimatta kantoivat miehet vaarin
iloisessa saatossa pitkin karjakujaa sikokarsinaan ja sieltä taas
kamariin ja laskivat hänet vuoteelle, jolle hän kellistyi ja vihdoin
nukkui. Joulu-aaton aamulla heräsi vaari, ja hampaat kalisivat hänen
suussansa. Samein silmin katseli hän ympärilleen, pöydällä oli tuoppien
ja kannujen jättämiä renkaita, paperossin pätkiä ja piipun sittaa
oli kaikkialla, ja hänen paitansa etumus oli täynnä sahdin punaisia
pilkkuja. Olisikohan tynnyrin pohjalla mitään? Hän kulki koukkuisin
polvin yli permannon, nosti permantoluukun ja laskeutui kuoppaan.
Pimeästä kuopasta kuului vaarin kohmeloinen sadatus kuin haudasta:
"Vie sun tuppes ja tulukses, kun juutakset ovat juoneet kaikki!" Sitte
kömpi hän sieltä lattialle, istui paljaalla paidalla sängyn laidalla
ja mietti tätä elämän narripeliä, joka on kuin sahtikannujen iloinen
kalina tai kuolinkellojen murheellinen moikina. Ulkoa soivat kulkuset
ja iloisten ihmisten askeleet. Illalla loistaisivat olkihimmelit ja
kolmihaaraiset kynttilät, joulupahnoilla kiertäisivät sahtikannut
miehestä mieheen, mutta vaarilla ei olisi mitään joulu-iloa, ei edes
hienoa häppääkään. Eikä hänellä nyt ollut halua ruveta tekemään uutta
sahtia, kuluisihan pari viikkoa ennenkuin se kuohuisi hiukan miestä
väkevämpänä. Harmissaan ja happamen näköisenä kääri hän vanhan loimen
ympärilleen ja päätti nukkua yli joulupyhien kevääseen, niin, ensi
jouluun saakka. Hän kuunteli räystään yksitoikkoista tippumista ja
katkeralla mielellä muisteli hän kuinka sahti kodassa oli tippunut
kuurnasta, plis, plis, plis, plis, plis. Siihen nukahti vaari. Mutta
vaarin nukkuessa teki hiiva-Nuutti kepposiaan, heitteli kuperkeikkaa
yli lattialuukun, kalisteli tyhjiä kannuja, hyppäsi sängyn laidalle ja
alkoi tapilla takoa vaarin ohimoita. Sitte loikkasi se permannon rakoon
ja katosi.




ÄITI JA POIKA


Kuului iltasoitto läheisen, pienen venäläisen kirkon tapulista.
Paranohvi, Sokolohvi, Isakohvi, Kostus, lainaa mulle ryssän rahaa, minä
maksan joskus, pom, pom, pom, pom! lauloi pieni poika kellojen ääntä
matkien hänen akkunansa alla. Ja vastapäisen läkkisepän pannukyltti
vinkui: viuuh-kirii-ii-ilkiää-ää-kiri, ja ruskea pannu heilui ilmassa,
ja sen alitse kompuroivat kadulla vanhat vaimot vihdat kainalossa
matkallaan saunasta, posket ruskeina kuin pannun punainen vaski.

Paranohvi, Sokolohvi, Kostus, pom, pom! Harmaat, vanhanaikaiset talot
häämöttivät sokeina ikkunoineen hämärästi kuin vanhat nilkkuiset
posetiiviäijät, harmaat räystäät kallellaan kuin vanhan hatun taitetut
lierit, ja likaiset kyyhkyset kuhertelivat akkunoiden ylisillä
laudoilla. Ja kaikista savutorvista tuprusi harmaa sauhu alaspäin
kadulle, missä oli kellertävää lunta ja rumaa räntää, jota ihmiset
uneliaina sotkivat. Taloissa porottivat saunapannut, talisilmäiset
porvarit istuivat niiden ympärillä kuin suuret hämähäkit ja kutoivat,
kutoivat kulkupuheiden verkkoa, lörpöttelivät ja löpisivät ja sieltä
ne tunkeutuivat salakähmäiset sanat savuttuneihin eteisiin, pihalle,
kadulle, saunoihin, kellareihin ja torille.

Sinne torille hänen äitinsäkin joka aamu kello kuuden aikaan kiskoi
vetokärryillä kangaspakkojaan, pöytää ja pukkeja, öljykangassuojaa
ja kyynäryskeppiä. Mittaili, mittaili, ijankaikkisesti hän mittaili,
laski lanttejaan tai kutoi kotona sukkaa puodin nurkkaan kyyryyn
painautuneena eikä raaskinut panna tulta tahraiseen, pieneen
läkkilamppuun. Niin äiti. Hän oli niin hiljainen ja itsepäinen,
riisti ja raastoi aamusta iltaan väsymään asti ikäänkuin olisi
nauttinut siitä, että hän sai raataa pojallensa, mutta hän raatoi niin
silmiinpistävästi ikäänkuin olisi tahtonut pojalle näyttää, kuinka
sitkeästi hän jaksoi jurruttaa, ikäänkuin koko hänen raadannallaan
olisi ollut tarkotus herättää pojassa surkuttelun tunnetta, ehkä
vastarakkauttakin. Oh, se oli niin kiusallista tuo tarkotuksellinen
tempoilu. Torilta tullessa se äiti kiskoi itse kärryjä mäelle,
toisinaan, suojan ilman aikana tarttuivat pyörät lumeen eivätkä
ne tahtoneet nousta vastamäkeä, muori rimpuili nahkaturkissaan,
seisahtui huokaamaan mäen päälle paksuilla, mustilla tumpeilla
pyyhkien hikisiä harmaita suortuvia ryppyiseltä otsaltaan. Seisahtuiko
se äiti tahallaan siihen mäen nyppylälle hänen ikkunansa eteen,
veti henkeä ja kiskoi taas kolisevia rattaita ja kääntyi portista
pihalle? Olihan hän ehdottanut, että äiti jättäisi koko torikaupan,
saattoihan sitä puodissakin myydä kankaita, olihan hänellä vanhat
taatut ostajansa, naapurieukot ja lähipitäjien torpparinvaimot.
Ja olihan äidillä säästöjä pankissa, saisihan hän levätä, sitä
hän tarvitsi, tarvitsi enemmän kuin moni muu, mutta hän oli niin
itsepintainen. Ja olihan hän tarjoutunut auttamaan, mutta se ei
sitä ottanut kuuleviin korviinsakaan. Ja saattaisihan suutarin
puolikasvuinen poika viereisestä porstuasta tuoda kärryt torilta. Ei,
ei, sitä ei saatu mahtumaan hänen vanhaan päähänsä. Ja kyllähän tämän
sietäisi, jollei äiti vaan aina puhelisi puodissa ja torilla hänestä,
pojastaan, hänen hienoudestaan, hänen hienoista tuttavistaan, hänen
hienoista luvuistaan. Oh, mitähän ne siellä pääkaupungissa toverit?
Nauraisivat ihan saatuaan tietää, että hän oli sellainen torisankari.
Mutta säälittäähän häntä sentään äiti, yksin se oli, oli niin kovin
yksin. Menisiköhän hän puhuttelemaan häntä? Mutta mistä hän puhuisi?
Kankaistako, maalaisemännistä, läkkisepän sairaista lapsista, suutarin
juoppoudesta, varkauksista ja murhapoltoista? Ei, ei hän voinut, vaikka
siinä oli vain pieni ovi välillä, joka johti hämärään puotiin, missä
äiti rasvaisen lampun ääressä silmiään siristellen paikkasi hänen
sukkiaan. Miksi oli äiti pannut hänet kouluun, miksi oli hän joutunut
tasapainostaan, oli sukeltautunut pohjavirrasta ylempään maailmaan,
joka oli kirkkaampi ja kantavampi, mutta jossa hänellä ei sentään
ollut vanhaa jalansijaa, jossa hän sittekin oli nousukas? Oo, se suuri
tulikaupunki, ilokaupunki, joka veti verkkoihinsa upotti intohimon
valtaviin pyörteihin, keinutti ja nosti kuin huimaavaan tanssiin
kaikkitäyttävänä, kaikkinielevänä aaltona hukkuen huminaan ja hehkuviin
huutoihin, ei siellä ollut erotusta, ei rajoja, ei esteitä. Tämä hämärä
uneliaisuus, tämä pienen kaupungin hyytyvä hiljaisuus ja mykkyys hänen
ympärillänsä painosti häntä, kytki hänet tähän pieneen kamariin,
jonka harmailla seinäpapereilla oli raamatunlauseita ja pölyisiä
paperikukkia. Toista oli suuren maailman veripunaiset ruusut iloisten
naisten hekumallisen valkeilla rinnoilla.

Puodista kuului ovikellon ääni. Se kilkatteli ja kuikutteli pitkän
kaarevan kaulansa nokassa, rämisteli ja nauroi kuin hullu akka. Narrin
kello! Se lörpötteli ja paasasi aamusta iltaan, sen rämisevä, räikeä
ääni pisti kuin tulisilla neuloilla hänen korviansa. Jos hän olisi
äidiltä hennonut, niin hän olisi ottanut sen rämisevän, hermostuttavan
rääkyjän kouriinsa, puristanut sitä, polkenut sitä ja potkinut sen
kadun alipäässä olevan juutalaisen narinkan tunkiokasaan.

Hän asetti kädet korvilleen ja vaipui lukemaan opintokirjaansa, mutta
sittenkin kuuli hän selvästi puotikeskustelun:

"Päivää!" Puodista kuului läkkisepän vaimon kimakka ääni. "Päivää
Tallinska!"

"Täällä te vaan puolipimeässä paikkaatte nuoren herran sukkia."

"Hys!"

"Onko se kotona?"

"Se lukee."

"Vai lukee, taitaa tulla oikein rohvessööri, niin, niin jumala
paratkoon, on sitä huolta lapsista, pese, ruoki, täytä ja tahkona
tuhise, kasvavat, lentävät pesästä ja jättävät sinut yksin ikälopun.
Enhän minä teidän pojastanne mitään pahaa, semmonen viini ja
vikkelä, oikein hanskoissa, niin, ja kiiltosaappaissa. Se kai kuuluu
reklamenttiin, hyvähän se, että alhaistenkin ihmisten lapsista tulee
isoja herroja, jumala paratkoon, kunhan vaan muistelisivat sitten
vanhempiansa. Niin, no, sitten se ottaakin teidät luoksensa asumaan,
asettaa oikein silkkisohvaan istumaan, eihän maarin, eikä muuta kuin
istu kädet ristissä ja katsele kultaiseen kattoon, hehhee!"

"Mitäs se Tallinska nyt, ahkerahan se meidän poika on, lukee ja
pänttää, oikein sääliksi käy, en uskalla käydä kamarissaankaan, sillä
se on niin hermostunut, sanoo."

"Niin, vähemmästäkin, sano. Minun pojastani ei vaan taida tulla herraa
eikä häntyriä, suutarin oppiin sen panen, vetelehtii muuten kadulla,
vaikka näkyyhän tuota hienommatkin osaavan tehdä."

"Hys, puhukaa hiljemmin!"

"Herrajesta, kun en muistanutkaan!" huudahti Tallinska ja painautui
tiskiä vasten kuiskailemaan ja tehtyään lankaostoksensa lähti taas
kadun yli ja katosi portista, missä läkkisepän lapset löivät kepeillä
läkkilevyihin ja matkivat kirkonkellojen ääntä: Paranohvi, Sokolohvi,
Isakohvi, Kostus, pom, pom, pom!

Ja siihen säesti ovikello hurjasti: kili-kalikuiva-kala,
kili-kali-kuiva-kala! Ja oven takaa kuului hiljainen ääni, verhottu ja
hellän pehmeä:

"Tule jo syömään!"

Kiukkuisena nousi hän ja kulki puodin kautta peräkamariin ja istui
ruokapöydän ääreen. Hän paiskasi vihaisesti oikean jalkansa vasemmalle,
kaivoi ruokaliinan leukansa alle, hän ei sitä unohtanut köyhissä,
kotoisissa oloissaankaan. Sitte alkoi hän kahvelillaan rummutella
kärsimättömänä pöydän kulmaan ja tuijotteli itsepintaisesti läkkisepän
vihertäviin akkunoihin, missä kimelsi läkkitorvia ja astioita. Äiti
katsoi häneen hetken rukoilevasti ikäänkuin anteeksi pyytäen, luuhistui
sitten kokoon, hätkähti omaa seisomistaan siinä keskellä lattiaa ja
riensi liedelle, toi paistetut silakat, perunat ja kananmunat pöytään.
Ahneesti iski poika ruokaan käsiksi, söi leveänä ja itsetietoisena
niinkuin käen poikanen ottaen kaiken tilan itselleen, ja hänen lihava
poskensa liikkui pyöreänä silmien harhaillessa yli ruokien. Äiti
hääräili huoneessa himmeä tyytyväisyyden hymy ohkasilla huulilla.
Vasta kun poika oli ottanut itselleen paraimmat palat, istui hän
laidemmalle, painautui kokoon lautasensa taakse ikäänkuin hän olisi
tahtonut tekeytyä niin pieneksi kuin mahdollista. Hän oli niin
avuttoman naurettavan näköinen, kuin hätääntynyt lapsi ja hän katseli
poikaansa salavihkaa ja nautti hänen ruokahalustaan, hänen punaisista,
liikkuvista poskilihaksistaan, hänen teeskennellyn pidätetyistä
kädenliikkeistään ja keikarimaisesta pään keikauksestaan. Suuri ja
komea oli hänen poikansa, katse kostean kirkas mustien ripsien raossa,
hienot siniset suonet otsalla niinkuin pormestarinkin pojalla ja
kuinka viisas sitten! Eihän äiti häntä aina ymmärtänyt, mutta hän
kaipasi sielunsa hämärissä mietteissä, hän odotti, että poika niinkuin
ennen koulua käydessään joskus laskisi kätensä hänen olalleen. Se
tuntuisi niin hyvältä ja pehmeäksi se sulattaisi sydämen, ihanasti se
sykähtäisi ja kaikki köyhyys, päivän kamppailu torin paahteessa ja
pakkasessa, silmiä haittaava himmeys ja jäsenten kiduttava kolotus
olisivat pois puhalletut. Hän istui siinä niin hiljaa kuin hiiri,
hiljaisuus levitti siipensä heidän ylitsensä, niinhän olikin hyvä,
hän ja hänen poikansa, ikäänkuin yksin, ei, kahden maailmassa. Mutta
sittenkin siinä hiljaisuudessa oli jotain kovaa, sydämmetöntä, se
painautui rintaan ja kouristi, se painoi, painoi niin raskaana harmaan
pään ympärillä niin, että humisi korvissa. Samassa hän ikäänkuin
naurahti omille ajatuksilleen. Eikö poika sitä huomannut, kuinka hänen
kätensä vapisivat? Jospa hän kautta rantain huomauttaisi poikaa omasta
itsestäänkin, niin, mainitsisi noin leikillä vanhoista, vapisevista
käsistään, joilla hän ennen muinoin oli silitellyt poikansa otsaa. Nyt
hänen poikansa oli niin suuri, olihan se vanha tarina, että lapset
vanhemmiten kasvavat irti kodistaan, muualla nuorten aatos askaroi,
nuoret ovat nuoria, eihän niitä siitä voi syyttää. Mutta jos hän
sentään hiukan niinkuin leikillä...

Äiti nakerteli kuin pieni hiiri leipäänsä, hän kurotti juomalasiansa,
mutta poika ei sitä huomannut. Tahallaan kilahutti hän lasin lautasta
vasten ja nosti sen hiukan maitokannua kohti. Välinpitämättömänä
katseli poika hetken maitolasia, hän jäi siihen tuijottamaan ja
huomasi, että jotain oli tekeillä. Hän rypisti silmäkulmiaan ja katseli
taas yli kadun läkkisepän ikkunoihin. Mutta siitä kääntyi katse taas
äidin käteen, kuinka kurttuinen ja pyöreä se oli, sierottunut ja
ilmasta punettunut. Ja äkkiä hän huomasi, että niissä on jotain pyhää
ja harrasta noissa käsissä, jotka aamuisin kietoutuivat kuhmuisten
kärrynaisojen, sunnuntaisin vanhan raamatun kannen ympärille, niissä
oli jotain sunnuntaityyntä, alttiiksi-antautumista, uhrautumista,
itsensä unohdusta, jotain pyhää niissä oli niin lapselliselta kuin tämä
hänen ajatuksensa tuntuikin. Sääliksi kävi äitiparkaa... kovin oli
vanhentunut, ja ensi kerran hän erityisesti huomasi, että äidin hiukset
olivat käyneet melkein liituvalkeiksi. Ja hänet valtasi jonkinlainen
häpeänsekainen ylpeys omasta hellyyden puuskastaan, tyytyväisyys
siitä, että hänen itsekkään sydämensä kova routa alkoi sulaa. Ja hänen
rinnassaan kävi pehmeä väristys. Äiti huomasi sen, hänen kasvoillensa
ikäänkuin levisi valo, joka ei tullut ikkunan ulkopuolelta, hymyillen
nosti hän taas lasinsa ja sanoi:

— "Kaadappas lasiini maitoa, kas kuinka ne kädetkin nyt vapisevat,
vanhan kopelon... niinhän ne tutisevat, että... että oikein
naurattaa..."

Ja poika kaatoi maitoa lasiin, ja tämä pieni palvelus, niin pieni kuin
se olikin, yhdisti taas heidät, pieni huomaamaton kosketus. Eihän hän
sentään ollut niin kova ja itsekäs kuin oli luullut, liikkuihan hänessä
kiiltävän kuoren alla lämpöisempiäkin tunteita. Äiti raukka, äiti
raukka!

Ja äiti sanoi melkein kuiskaten:

— "Kiitos, ethän sinä vain ole vihainen."

— "Mistä minä olisin vihainen? No, niin, sanon vaan, älkää viitsikö sen
Tallinskan kanssa niin paljon... jaarritella... ja torilla voisitte
olla minusta puhumatta... ihmiset vain nauravat. Ei siitä sen enempää."
— Hän nousi ja hieroi tyytyväisenä käsiään, ovella hän kääntyi ja
sanoi kuin ohimennen: "Eiköhän siihen ovikelloon voisi panna pientä
pumpulitukkoa, se rämisee niin pahasti." Sitte meni hän keikahtaen
omaan kamariinsa.

       *       *       *       *       *

Myöhään illalla makasi hän sängyssään, mutta uni ei tahtonut tulla
hänen silmiinsä. Öiset katuvartijat pitkine kuhmurasauvoineen kulkivat
kolisten hänen akkunansa ali. Kun kolke oli kiertänyt kulman taakse,
tuntui pimeä hiljaisuus hänen ympärillään vielä kaameammalta. Sitte
tuli jäältä päin tuulenpuuska, töytäsi yli narinkan kajuutanmuotoisen
katon, sivuutti sipulinmuotoisen, venäläisen kirkon tapulin, ravisteli
raastuvan ullakkoa, rämisytti kaikkia pikkuporvarien kylttejä,
hopeoituja saappaita, isoja sinisiä rillejä, rinkeleitä kullattuine
kruunuineen ja iski vihdoin läkkisepän kuparipannuun niin, että se
voihkasi:

Viuuh-kiri-ii-ilkiää — — Niin, hän oli todellakin ilkeä, ilkeä ja
itsekäs. Ja äkkiä hulmahti veri hänen ohimoihinsa, hän tunsi, kuinka
hänen kasvonsa lensivät punaisiksi, tuntui kuin se häpeällinen puna
olisi levinnyt yli koko ruumiin. Hän häpesi, hän muisti niin selvästi
sen kohtauksen siellä pääkaupungissa, kun äiti raihnaisena oli tullut
kaupunkiin etsimään lääkärinapua. Ja hän oli hävennyt taluttaessaan
vanhaa huivipäistä vaimoa lääkärin asunnolle. Tunnin ajan oli hän
äitiä odottanut kävellen pääkatua edestakaisin. Silloin, niin, tuli
toveriliuta vastaan: "Hei, vanha veikko, tuleppas mukaan, mennään
kapakkaan, viini, naiset ja laulut, lallallaa! Mutta sinähän törrötät
kuin tyhjä puteli, mikä miestä riivaa, vai oletko löytänyt uuden
'uhrin'! Joko olet unohtanut kauniin Nannisi? Niin, Nanni tuli äsken
vastaamme, millaiset lanteet sillä tytöllä... ihana sireeni sinulla on,
ikävä vaan, että on ruvennut maalaamaan silmäripsiään. Hm, sinä olet
niin salaperäisen näköinen. Yöllisiä seikkailuja? Kyllä sen tietää,
minne mies aina iltahämärissä ajaa, veitikka... Nannin pieni yölamppu,
ruusunvärinen peite, leveä, pöyheä vuode, siihenhän uppoo ja hukkuu
herkulliseen humalaan. No etkö tule kapakkaan?"

Samaan leikkiin yhtyen oli hän heittäynyt keveään katukeskusteluun,
oli teeskennellyt vielä syvempää salaperäisyyttä. Sitä ei hän
kehdannut sanoa, että hän odotti sairasta äitiään. Nauraen oli hän
eronnut humaltuneista tovereistaan. Ja kun äiti vihdoin oli ilmestynyt
katuovelle, oli hänestä tuntunut kuin äiti olisi ollut esteenä,
kahleena hänen vapausjanolleen. Vaijeten kulkivat he taas asemalle,
tutisten painui vanha pää huivin nurkkaan, ikäänkuin olisi tahtonut
vaipua maahan, maan alle. Kummallinen, hirvittävä äänettömyys,
kuolemanenteinen hiljaisuus; ja vasta hyvästeltäessä se äiti oli
sanonut rikkinäisellä äänellä:

"Eihän se mitään toiveita antanut, taitaa olla viimeisiä matkojani,
en minä enää kyytiä tarvitse, jollen sinne Rapamäkeen, vanhaan
hautausmaahan isän viereen. Kuolema minulla on sydämessä, hyvästi
poikani, käyköön sinulle kaikki hyvin maailmassa!" Ja sitte juna
vihelsi ja vei hänen äitinsä auttamattomasti jotain suurta,
salaperäistä, pimeätä, ammottavaa kohti pois kaikesta.

Kun hän palasi asemalta, oli hän murheellinen, mutta samalla oli
hänet vallannut repäsevän riemun tunne, edesvastuuttoman elämän
iloinen monivärisyys. Kadulla oli hän tavannut Nannin, hänen verensä
oli kuohahtanut ikäänkuin murhe olisi vain lietsonut synkempää ja
syvempää mustaa tulta hänen punaisiin, pulleihin verisoluihinsa. Hänen
sydämessään asui itse elämä! Ja sitte oli hän ajanut Nannin kanssa
jotain suurta, salaperäistä, punapurppuraista, hohtavaa kohti, pois
ikävästä — ja kuolemasta.

Hän käänteli itseään vuoteellaan. Niin, minä olen hirveän ilkeä
ja itsekäs, ajatteli hän. Minä olen dekadenttiluonne, täydellinen
dekadenttiluonne ja että minä vielä punastun, todistaa minussa olevan
kummallista sitkeyttä. Kaikki elämän vuoksi! Senhän todisti äidinkin
sitkeys, vielähän äiti eli, eli ihan lääkärin pilkaksi.

Vihdoin hän nukahti.

       *       *       *       *       *

Kun hän heräsi, oli jo puolipäivä. Aurinko paistoi kuin suuri
pyhimyskehä yli ryssän kirkon suoraan raamatunlauseihin ja
paperikukkiin seinillä. Veltosti hän vihdoin nousi ja alkoi hitaasti
pukeutua. Kiiltävä tärkkelöity paidanrinta loisti päivän valossa
niinkuin läkkilevy, ja kullatut paidan napit välkähtelivät. Hänen
tuolinkarmin yli levitetyn takkinsa kauluksesta lehahti hieno hajuveden
tuoksu, mikä muistutti häntä Nannista, ja hänen kostean kirkkaat
silmänsä loistivat kuin kaksi sinimarjaa pienestä peilistä. Hän piirsi
hienolla kammalla jakausta päälaelleen, hän kohdisti siihen koko
huomionsa, hän oli niin vaipunut itse-ihailuun ja itsekylläisyyteen,
ettei hän huomannut kadulla liikkuvaa elämää, kaikki muu oli unta,
savua, ilmaa, hän oli niin syventynyt tämän viivotinsuoran jakauksen
suorittamiseen, että olisi pitänyt sitä pyhyyden rikkojana, ken nyt
olisi häirinnyt häntä hänen itsejumaloimispalveluksessaan, hänen
itsesuitsutuksessaan — hänen suitsutusastianaan oli tällä hetkellä
puuterirasia, josta hän ripoitti poskille ja otsalle. Hän häpesi
hiukan liikaa punakkuuttaan, sehän todisti hänen porvarillista
alkuperäänsä, siksi hän tekokeinoilla koetti näyttää ylhäisen
kalpealta. Mutta sen sijaan oli hän omaksunut kaikkien Helsingin
kenraali- ja aatelispoikien jäykän, ukkomaisen käynnin, hiljaisen
päänkeikauksen oikealle sekä sopertavan, hiukan ylimielisen puhetavan.
Sitte vahasi hän viiksiään, jotka hän oli leikkauttanut pienen harjan
muotoisiksi, sehän oli nykyään muodissa. Hän aukaisi suunsa, pullisti
poskilihaksiaan veti pitkin nenänselkää pikkusormellaan, jonka päässä
hohti pitempi erityisesti hoidettu kynsi. Sitte alkoi hän tulitikulla
hieroa pientä keltaista pilkkua etuhampaassaan. Sen tehtyään sytytti
hän hienon venäläisen sigaretin, käveli pönäkän jäykkänä edestakaisin
pienessä kamarissa, seisahtui taas peilin eteen ja hymähti.

Silloin tunkeutui hänen korviinsa kadulta tuleva huuto, hän kuuli
sadatuksia ja lasten piipittävää naurua. Hän näki hämärästi kadulla
liikkuvia olentoja, hän siirsi ikkunalta sermin, hän sätkähti,
ja paperossi putosi lattialle. Keskellä katua paksuna, kömpelönä
möhkäleenä makasi äiti kärryjensä alla, paksut huopasaappaat olivat
takertuneet kangassuojan naruihin, huivi oli luiskahtanut sivulle, ja
nahkaturkin koko selkäpuoli oli hevosen lannan tahraama. Siihen se oli
luiskahtanut äiti kiskoessaan jokapäiväistä kuormaansa torilta mäen
päälle. Kadunkulmassa seisoi kaksi jätkää ja hohotti, ja läkkisepän
lapset kirkuivat ilosta hyppien.

Häntä hävetti ikkunan takana seistessään. Mitenkä se äiti nyt taas
häpäisi itsensä, kulkeekin niin varomattomasti, ihan uhmailee ikäänkuin
tahtoisi huutaa koko maailmalle, kuinka epäkiitollinen hänen poikansa
muka oli, kuinka tyly, kylmä ja sydämetön! Mutta ei, ei äiti sentään
niin ajatellut, ei, ei! Tämä oli surkeata ja surullista, nyt äidin
vihdoinkin täytyy jättää torikauppa, sellaisia onnettomuuksia voi
tapahtua joka päivä. Miksei kukaan auttanut häntä kadulta? Miksi
nuo miehet töllistelivät suu auki tai hohottivat? Olivathan he
niin lähellä. Eikö kukaan rientänyt auttamaan? Jos hän vain olisi
valmiiksi puettu, niin saattaisihan hän itsekin... Mutta mitenkä hän
näin tohveleissa, paitahiasillaan saattaisi hyökätä kadulle noiden
kulmassa seisovien souvarien pilkaksi? Mutta oli se tämä sittenkin
anteeksiantamatonta, hirveätä kaikessa avuttomuudessa, äitelää, että
äiti siellä kadulla ryömi liassa ja lannassa kenenkään auttamatta. Jo
oli äiti hiukan nousemassa, ehkä se omin voimin?... Niin ehkä se siitä
pääsee pystyyn? Ikävä, hirveän ikävä tapaus! Mitä käyttääkin noin
paksuja huopasaappaita, kompastuuhan niihin kuka hyvänsä! Voi sitä
äitiä! Nyt se kaatui uudestaan. — Hän oli jo viskaamaisillaan takin
hartioilleen, hän oli tehnyt päätöksen, olihan hänen velvollisuutensa
auttaa vanhaa äitiänsä.

Synti ja häpeä! Hän tunsi koko olemuksensa onttouden, hyytävän
häveliäisyytensä, modernisen muodottomuutensa, hänhän oli hirviö
kaikessa hienoudessaan, petomainen sikiö, joka ei auta emoaan. Ehkä
äiti siihen kuolisi, ehkä oli jo saanut halvauksen!

Hän heitti takin hartioilleen ja aikoi tarttua oveen. Silloin juoksi
läkkisepän vaimo portilta ja nosti äidin jaloille. Jumalan kiitos,
kamala kuvaelma oli siis ohitse! Hän kuuli ovikellon helinän, äänien
melun ja astui puotiin.

Äiti oli vaipunut tuolille huohottaen silmät raukeina. Poskesta juoksi
verta nahkakaulukselle, ja turkit olivat vihreässä liassa. Niinkuin
usvasta, jostain kaukaa olemattomasta näki hän äidin himmeän katseen,
joka etsi hänen katsettansa: "Jumalani sentään, en minä enää kestä,
taitaa tulla häviöksi, kuolema on nipistänyt minua käsivarresta, minä
ihan tunnen, kuinka se vetää — —" Mutta, sitte hymyili hän raukeasti:
"No eihän tämä sentään mitään — — satuin liukastumaan, — jahka tästä
toivun — et ole vielä syönyt, odotas kun tästä — ehei, — en minä nyt!"

Läkkisepän vaimo riisui äidin vaatteet ja pesi veren hänen poskestaan
ja talutti vuoteelle. Mutta poika asteli neuvotonna edestakaisin, ei
hän tiennyt, miten hän auttaisi, ei kukaan häntä huomannut, hän oli
vain tiellä, hän soperteli jotain kuulumatonta ja katseli hämillään
milloin äitiin milloin läkkisepän vaimoon. Vihdoin läkkisepän vaimon
sisu kuohahti, käheällä äänellä kihahti hän:

— "Ja sen minä sanon, en maksaisi ruostunutta ryssän nappiakaan
sellaisesta herraspojasta, joka ei auta omaa vanhaa äitiään, vaikka
näkee sen kadulle kaatuvan, hyi häpeää, helvetti sentään!" Ja vaimo löi
kätensä läiskähtäen yhteen ja paiskasi oven kiinni.

Pitkän kaulansa nenässä rämisteli ovikello niinkuin tuomionkello,
hohisi ja hähätti helvetillisesti niinkuin hullu akka. Ja vastapäisellä
portilla hyppivät läkkisepän lapset niinkuin pienet paholaiset ja
huusivat: Paranohvi, Sokolohvi, Isakohvi, Kostus, pom-pom-pom — — — pom!




ILOISIA OPINNOITA.


Antti Klemola oli tuollainen hyvänpäivän lapsi, ison hämäläisen
rustitilanomistajan ainoa poika.

Hän sai säännöllisesti kaksisataaviisikymmentä markkaa kuukaudessa
isältään ja hän käytti ne perehtyäkseen pääkaupungin oloihin. Hän luki
oikeustiedettä ja venäjän kieltä, kirjoitti luennoilla vihkonsa täyteen
ukkoja tai puhdisteli kynsiään norsunluisella puikolla ja nosteli
tylpällä nenällä keikkuvia nenäkakkuloitaan. Toveripiirissä istuessaan
nosteli hän niitä juhlallisemmin tai katseli yli kultaisten sankojen
sekä vaikutti lyhytnäköisyydellään terävästi. "Hän on järjen mies!",
sanoivat toverit, ja he sietivät häntä, sillä hän lainasi mielellään.
Perheiltamissa hän johti tansseja. "Hän tanssii hurmaavasti", sanoivat
perheen tyttäret. Osakunnassa hän oli vanhoillisuuden "toiveita"
vaikkei hän loistanutkaan puheillaan, äänesti väkijuomakiellon puolesta
vuosijuhlissa ja istui kerran kurinpitovaliokunnassa. "Hänellä on
periaatteita!", sanoivat vanhemmat osakuntalaiset. Isä ukko kävi häntä
joskus katsomassa, sinisellä kynällä hän silloin alleviivasi tärkeimpiä
lauseita kirjassaan, tavallisesti oli sama kirja samalta sivulta auki
viikkomääriä, hän piirteli siihen yhä enemmän sinisiä viivoja niin,
että se näytti siniseltä vesimaalaukselta, sini-aaltoiselta Hämeen
sisämaan järveltä. Niin, hänellä oli myöskin taiteellisia taipumuksia.
Sinisiä viivoja, toivon ja puhtauden värejä! Monipuolinen mies,
tulevaisuuden mies, maan toivo! Ukkoa kaupungilla saatellessaan saattoi
hän äkkiä jättää hänet kadulle seisomaan sanoen: "anteeksi isä, mutta
minun täytyy nyt mennä venäjän luennolle!" Ja isä hymähti siihen
leveätä, hämäläistä hymyään: "Niin, mene sinä, poikani, luennoimaan,
työ ennen kaikkea!" Isää asemalle saatellessaan otti tämä lompakostaan
setelin ja antoi sen ahkeralle, siistille, mallikelpoiselle pojalleen.
Sinä iltana oli Antti iloisella tuulella ja paraimman toverinsa kanssa,
joka runsaasti käytti hyväkseen hänen rustitilallisia, ritarillisia
ominaisuuksiaan, saattoi hän syksyhämärässä ajaa "Palestiinaan" tai
johonkin muuhun iloiseen ravintolaan, jossa hän klinkutti pianolla
'Donau wellen'iä ja taputti tarjoilijatarta. — Ja kun hän lukukauden
lopulla palasi kotiin, oli hän suorittanut "pikku teoloogin", ja
luentokirjoihin oli piirretty: "ahkerasti, ahkerasti, ahkerasti". — Ja
pitäjän rovasti taputti häntä olalle ja sanoi: "sinusta tulee mies,
sellaisia meillä tarvitaan, kirkkomme ja rakkaan isänmaamme kunnon
poikia! Luonteita me tarvitsemme."

Hän asui keskellä kaupunkia korkeassa kivimuurissa. Häntä miellytti
raitiotievaunujen kellojen kilinä ja pyörien ramina vastapainona hänen
kotiseutunsa hiljaiselle elämälle. Kun kaasulyhdyt kaduilla syttyivät,
vaikutti se sähkön tavalla hänen mukavuutta rakastavaan, pehmeään
ruumiiseensa. Hän nousi sohvasta, jossa hän iltapäivän hämärässä
oli loikonut lukien Braunin runoja tai Decamerone'a. Hän pukeutui
tarkasti, lähti ulos ja käveli yksinomaan koleata Aleksanterinkatua,
missä vanhoillismieliset ylioppilaat kävelivät ylioppilastalon ja
yliopistorakennuksen väliä ikäänkuin niitä vartioiden.

Rouva, jonka luona hän asui, oli täydessä kukoistuksessaan, hänellä
oli pehmeä, valkea iho, minkä rouvat saavat oltuaan muutamia vuosia
naimisissa, ikävä painosti hänen mieltänsä, sillä hänen miehensä
viihtyi päivällä konttorissaan, illoin ravintoloissa tai klubeissa.
Antti näki rouvan vain vilaukselta ja sattumalta, mutta kerran he
pimeässä eteisessä töytäsivät yhteen, he purskahtivat nauruun,
ja ennenkuin Antti sen huomasikaan, sai hän kutsun tulla saliin.
Ja he istuutuivat ikkunakomeroon, josta näkyi kattojen harjat ja
kirkontornit ja niiden takana kappale sinistä taivasta. Rouva oli hyvin
avomielinen, kertoi ikävästään yksinäisessä, lapsettomassa kodissa,
kertoi nuoruudestaan ja ystävistään, jotka olivat hänet jättäneet, ja
Antti Klemola kertoi hänelle perhe-iltamista, osakunta-elämästä ja
kurinpitolautakunnasta... Mutta kun hän oli päässyt tuttavallisempaan
yhteyteen, kutsui rouva hänet päivälliselle, esitti hänet miehelleen
ja sanoi: "minä olen oikein innostunut ylioppilasrientoihin, herra
Klemola on hauska seuramies, hän ottaa osaa kaikenlaisiin valiokuntiin
eikä hänellä ole ollenkaan perhetuttavia täällä Helsingissä. A
propos, minä luulenkin, että me olemme tavanneet toisemme jossakin
pikkukaupungissa!" Tämä pieni vale ja ymmärtäväinen katse vaikutti
Anttiin kummallisesti, hän punastui, mutta sydänalaa kiersi
suloinen tunne ja toivomus tämän kehittyneen ja kukoistavan naisen
omistamisesta, sillä suloisesti vale sähköitti, se yhdisti ja veti
luokse maneitin voimalla. — Eräänä iltana toi Antti Brauninsa, he
istuivat taas ikkunakomeroon, hän lausui hillityllä äänellä, hämärä
laskeutui yli kattojen ja alhaalta liekehti jo lyhtyjen valomeri valuen
seinille, ja omnibussikellot soittivat kiihkoisen huumaavasti ja saivat
hänen verensä karkeloimaan. Hänen nenäkakkulansa putosivat rouvan
syliin, hän kopeloi niitä, heidän kätensä sattuivat yhteen, hän tarttui
molemmin käsin rouvan ohimoihin, katseli häntä syvälle silmiin ja veti
hänet luokseen. Braun putosi läiskähtäen lattialle.

Sen jälkeen hiipi hän usein ruokasaliin, joka oli hänen huoneensa
vieressä, hänen oma huoneensa oli heti vasemmalla eteisen oven lähellä.
Mutta kun hän kuuli miehen soittavan ovikelloa, riensi hän huoneeseensa
vaikka rouva häntä varoitteli: "pysy paikallasi, ei siitä ole mitään
vaaraa!" Mutta Antti kuiskasi: "ei, ei, olkaamme varovaisia, hän alkaa
vielä epäillä!" — Ja huoneessaan hän sitte sykkivin sydämmin kuunteli
rouvan ja miehen yksitoikkoista keskustelua, piirteli mielirunojensa
alle punaisia viivoja, punaisia lemmen kuteita, punaisia kiehkuroita
rouvan tuoksuvan nimen ympärille. — Jo aikoja sitte oli hän lakannut
piirtämästä sinisiä viivoja kurssikirjoihinsa. Hän tutki nyt elämän
ja rakkauden suurta kirjaa. — Mutta rakkaus on oikullinen kuin meren
tuuli, ei kukaan tiedä, mistä se tulee ja se saattaa rikkoa kaikki
punareunaiset haavekuvat. Hän eksyi ystävänsä kanssa "Palestiinaan",
voiton hymy huulilla kertoi hän tälle koko seikkailutarinansa, hän oli
erityisesti kiihoittuneessa mielentilassa, hän tilasi yhä uusia juomia,
ja kun hän kadulla yöllä erosi ystävästään, oli hän hienossa hiivassa.
Asuntonsa portilla tapasi hän naisen, jolla oli valkea harso silmillä.
Hän astui luokse ja kohotti harsoa ja he alkoivat kuiskutella. Hän
avasi avaimella ulko-oven, hiipien kapusivat he pimeitä portaita
ylöspäin. Eteisessä kulki hän varpaillaan, asetti palttoon naulaan
ja avasi ovensa, sinne työnsi hän öisen vieraan pimeään huoneeseen.
Ruokasalin oven lattiaraosta näkyi pieni valojuova. Rouva oli siis
hereillä. Odottiko hän Anttia vai miestään? Kirottu selkkaus! Ylpeys ja
pelko valtasivat hänet vuorotellen, tämä oli uhkapeliä, vaarallista ja
seikkailurikasta, häntä huvitti ja pelotti samalla kertaa.

Hän irroitti tytön hatun ja kaulapuuhkan ja alkoi päästää hänen
röijynsä nappia. Hiki helmeili Antin otsalla, hän kuuli rouvan yskivän
viereisessä huoneessa. Tyttö seisoi alushameissaan ja sukkasillaan
keskellä lattiaa ja kikatti, kikatti kerran, kikatti toisen kerran,
hänestä tuntui tämä kohtaus niin hassunkuriselta. Antti näytti niin
surkean naurettavalta tutistessaan ja korvia höristellessään. Tytön
ruumis vapisi ja hänen rintansa aaltoili tirskeen tyrskyissä, hän
painoi suunsa Antin tutisevaan olkapäähän, nauru puistatti häntä. Nyt
huomasi Antti, että tytön henki löyhkähti punssille. Tyttö tyrskyi ja
veti henkeään, viereisestä ruokasalista kuului taas kuiva yskähdys.
Antin vastaväitteistä huolimatta purskahti tyttö vihdoin äänekkääseen
naurun rähähdykseen ja kyykistyi lattialle. Hetken oli ihan hiljaista.
Lamppu kädessä avasi rouva ruokasalin oven ja astui eteiseen. Hän
koputti hiljaa Antin ovelle. Ei hiiskausta! "Antti avaa! Minä tiedän,
että sinulla on nainen luonasi, minä ajan hänet paikalla ulos!" —
"Ole hupsuttelematta, minä olen jo makuulla", vastasi Antti pidellen
tytön kättä kädessään. "Päästä minut heti paikalla sisään, en minä ole
sinulle vihainen, mutta naisen ajan minä heti tiehensä. Kuules, Antti,
sinun täytyy, sinun täytyy!" — Ja Antin täytyi avata, nolona seisoi
hän rouvan edessä ja katseli likinäköisen terävällä katseella, mutta
rouvaan ei se tehnyt mitään vaikutusta. Kasvot kummallisen jäykkinä
asetti hän lampun yöpöydälle, hyppäsi tytön eteen, hän tarttui häntä
olkapäähän ja sinkautti ovelle. Kädet puuskassa kulki rouva eteiseen,
jonne tyttö peräytyi. Silmät tulisina pikkupalloina työnsi rouva
leukansa ihan tytön kasvoille ja polki jalkaansa. Antti katseli heitä
suupielessä omituinen ilme niin, että näytti ikäänkuin hän olisi
nauranut. Mutta hän ei nauranut, rouvan terävät sanat sumisivat hänen
korvissaan, hän tunsi koko naurettavaisuutensa, hän oli hämillään,
hän ei tiennyt, mitä tehdä, hän ei ollut toiminnan mies, mutta
rustitilallisen ritarillisessa mielessään tunsi hän, että hänen täytyi
nyt jotakin tehdä. Ratkaisuksi kuului eteisestä korvapuustin läiskäys,
samassa rouva kiljahti. Antti riensi tuolien ohi, joilla tytön vaatteet
riippuivat sikin sokin. Hän näki, miten tyttö oli tarrautunut rouvan
tukkaan kiinni, palmikot olivat irtautuneet hiusneuloistaan, ja hiukset
riippuivat alaspäin kasvojen yli. Rouva tarttui käsillään tytön
käsivarsiin, mutta kuta enemmän hän niitä pusersi, sitä tiukemmalle
käyristyivät tytön kädet hiuksien ympärille. Antti kiirehti heitä
erottamaan, voimakkaalla liikkeellä irrotti hän tytön vastahakoiset
kädet, hän työnsi tytön polvellaan ulkokäytävään. Rouva seisoi
läähättäen vieressä, ja kun tyttö huusi vaatteitaan, riensi hän Antin
kamariin, sieppasi vaatteet tuolilta ja heitti ne vasten tytön kasvoja,
joka puolialastomana värjyi käytävässä. Lupsahtaen luiskahti ovi
säppiin.

Hämillään katsoivat Antti ja rouva toisiinsa. "Oi, Antti, tätä minä en
olisi sinusta uskonut. Hyi sinuas!" — "Älähän nyt, en itsekään ymmärrä,
miten tämä tapahtui, olin humalassa, anteeksi... en koskaan enään...
ymmärräthän... kaikki miehet hairahtuvat joskus... kysy mieheltäsi...
hän tietää!" Mutta rouva ei ottanut lohduttuakseen, hän purskahti
itkuun, äkkinäisellä liikkeellä tarttui hän lamppuunsa ja kiirehti
huoneeseensa sulkien oven pamauksella jälkeensä. Antti seisoi yksin
pimeässä ja häpesi ja hän tunsi, kuinka hän punastui korviaan myöten...
mitähän ne siellä kurinpitolautakunnassa...

Ulkokäytävässä seisoi tyttö itku kurkussa, hän pudotti ne taas
kiviselle lattialle ja riensi kostoniloisena portaita alas.
Kadulle tultuaan vihelsi hän ajuria ja ajoi suoraapäätä ohkaisissa
alusvaatteissaan poliisivartiolle. Hetken kuluttua palasi hän sieltä
järjestyksenvalvojan seurassa...

Antti sai käskyn muuttaa asuinpaikasta, samaten rouvakin sai
varotuksen. Sen koommin he harvoin tapasivat toisensa, Antti vältti,
kun hän kaukaa huomasi rouvan tulevan vastaan kadulla, ikäänkuin karvas
pala olisi tarttunut hänen kurkkutorveensa ja hän ehätti tovereilleen:
"mennäänpäs, pojat, kahvilaan juomaan lasi sitruunamehuvettä, kurkussa
niin karvastelee..."

Uudessa asuinhuoneessaan lopetti Antti Klemola kirjettä isälleen...
"Rakas isä, minä olen muuttanut entisestä asuinpaikastani, siellä
ei ollut olo rauhallista... en voinut siellä lukea, rouvakin oli
hiukan ikävä... minun täytyy nyt lopettaa, sillä minun pitää lähteä
kurinpitolautakunnan kokoukseen..."

Antti tuijotti nenälasiensa läpi siintävään avaruuteen yli katon
harjojen ja leijailevien savupilvien. Alhaalla kaduilla syttyivät
kaasuliekit, Nikolainkirkon kellot kaikuivat kumahtavin kidoin,
Antti kävi levottomaksi, hän tarttui siniseen lyijykynäänsä ja alkoi
piirrellä sinisiä viivoja kirjaansa.




KIRJAILIJA.


Hän nukkui kauvan aamusilla. Koska hänellä ei ollut kuvastinta, nousi
hän pörröisenä ja unenpöpperöisenä istualleen vuoteessa ja tarkasteli
kasvojaan kiilloitetusta sängyn jalkolaudasta. Hän laski näet leikkiä
oman itsensä kanssa. Hän koetti laskea leikkiä myös muiden kanssa.

Hän tutki elämää. Hän oli kirjoittanut pari onnistunutta runoa.
Joku hänen miesihailijoistaan oli lukenut ne jälkihumalassa eräälle
kioskineidille, jonka luona kirjailija toisinaan kävi juomassa
soodavettä. Kioskineiti alkoi rajattomasti ihailla kirjailijaa, hän
ihaili tietysti enemmän kirjailijan pyöreitä ruumiin muotoja kuin runon
sieluttomia säkeitä. Mutta kioski, jossa neiti oli kioskineitinä,
muuttui sen jälkeen viisauden kaivoksi, jonka luona väsyneet,
nykyaikaiset karavaanimiehet juottivat aasejaan ja kameelejaan. Kaikki
Helsingin hienot pinkkapöksyiset kaunosielut ja arvostelijat kävivät
juomassa soodaa sen kioskineidin luona.

Siitä ajasta asti oli kirjailijan maine taattu. Hänellä oli aina
puhdasta, valkoista paperia pöydällä, johon hän ei koskaan viitsinyt
kirjoittaa riviäkään. Häntä ei haluttanut turhinpäin päätänsä
vaivata. Hän varusti itsensä hienoilla kirjoituskynillä, hienoilla
englantilaiskuosisilla vaatteilla ja pystykauluksilla. Hänellä ei ollut
koskaan rahaa, mutta hänellä oli jo maine.

Hän ei tyytynyt enään kioskineidin ihailuun. Hän oli päässyt
itse-ihailun esimakuun. Hän tanssi taitavasti ja johti franseesia
Seurahuoneella. Franseesissa hän kerran pääsi tuttavuuteen erään
tohtorinrouvan kanssa. Tohtori kuului jäsenenä monenmoisiin
tieteellisiin seuroihin, pankki- ja teatterinjohtokuntiin. Tohtori
arvosteli myös joutotöikseen. Kirjailija osasi olla hienosti innostunut
tohtorin mieliaineesta, osasi mairitella häntä niin mainiosti, että
tohtorin mielestä kirjailija oli kirjailija jumalan armosta. —
Miekkinen se oli kirjailijan nimi.

Espiksellä hän heilutteli norsunluupäistä ruusupuukeppiään ja seisahtui
puodin ikkunoiden eteen ihailemaan itseään tai kulki hän toveripiirin
mukana salaa viittaillen olemattomista lemmenvoitoista. Hänen maineensa
kasvoi päivä päivältä, se tunkeutui ilohuoneisiin, ravintoloihin,
kylpyhuoneisiin, perheisiin, johtokuntiin y.m. Hän osasi olla niin
teeskennellyn vaatimaton, että ihmiset alkoivat pitää häntä sorrettuna
nerona. Hän puhui myös joskus kautta rantain köyhyydestään, mikä
oli muka esteeksi hänen ihanteillensa ja pyrkimyksillensä. Mutta
vanhat koulutoverit alkoivat vähitellen karttaa hänen jokapäiväistä
valitustansa: "voitko sinä, veli hopea, vipata minulle viitosen!"

Ravintoloissa istuessaan oli hän täynnä mielikuvitusta. Hän laski
leikkiä itsestänsä, hän valitti laiskuuttansa ja vakuutti tuhlanneensa
koko lahjakkaan kykynsä raha-asioiden selvittämiseen. Hänellä oli
seurahyveitä, hän saattoi olla sattumalta sukkelakin ja hänen
päähänpistoilleen naurettiin niiden röyhkeyden takia. Hän ei jakanut
koskaan tovereilleen syvimpiä sielunsurujaan, sillä niitä ei hänellä
ollut, siksi todelliset toverit ajoissa vetäytyivät hänestä syrjään,
mutta hän etsi aina uusia. Uuteen tuttavuuteen päästessään istui
hän vaiti ensi illan, ja uudet toverit ällistyivät hänen henkistä
salaperäisyyttään. Sillä aikaa kirjailija tarkoilla tuntosarvillaan
tähysi uuden toverinsa heikot puolet ja seuraavalla kerralla hän iski
juuri heikoimpaan kohtaan ja osasi käyttää sitä hyväkseen.

Hänellä oli jo päänsä ympärillä yli-ihmisen pyhimyskehä mutta hän
ei kirjoittanut koskaan mitään. Hänen pienet kookospähkinäaivonsa
pyörivät yhden ainoan asian ympärillä: mistä hän saisi rahaa, miten hän
nuorena nousukkaana voisi elää sen piirin keskuudessa, johon hänet hyvä
onni oli potkaissut. Hän uhkaili taiteilijatovereitaan kirjeillään,
peloitteli tekevänsä itsemurhan, jollei hän saisi määrättyä summaa,
minkä hän tarvitsi matkustaaksensa maalle kirjoittamaan suurta
teosta, näytelmää tai ylipäänsä mitä hyvänsä. Kun ei rahaa tullut, ei
itsemurhastakaan tullut mitään.

Mutta hän oli suuri sielu. Siksi asettui hän muiden pikkusielujen
yläpuolelle ja rupesi arvostelijaksi. Eräänä harmaana päivänä (hän
valitti näet myös ilmaa syyksi, ettei hän voinut kirjoittaa) oli hän
huolimattomana hetkenä, tappaakseen tyhjää ikävyyttään lähettänyt erään
kuivan ja terävän arvostelun paraimman kirjailijatoverinsa teoksesta.
Arvostelun alku oli täynnä loistavia otteita Tainen, Brandesin
lauseista; kaikista kiertelevistä moitteista huolimatta oli arvostelun
loppu suojelevan kiittävä ja siinä oli pieni pala, jonka irtireväistynä
kokonaisuudesta sopi irtoleikkelynä painattaa sanomalehtiin kustantajan
reklaami-ilmotuksena. — Seuraavana päivänä hymyili kustantaja hänelle
ystävällisesti kadulla. Nyt tuli hän yht'äkkiä vaikutusvaltaiseksi.
Salaisesti kasvoi hillitty viha hänen sielussansa. Hän täytti entisen
hedelmättömän elämänsä kirjoittamalla arvosteluja, niitä tulvimalla
tulvi nyt sanomalehtiin ja aikakauslehtiin. — Hän oli lukenut hiukan
estetiikkaa, mutta hänen yliopistollinen loistouransa oli päättynyt pro
gradu kirjoitukseen. — Mutta hän ei tyytynyt arvostelemaan ainoastaan
kirjallisuutta, hän tahtoi myöskin ymmärtää maalaustaidetta, hän
kulki tavallisesti jonkun taiteilijaystävän kanssa partioretkillä
taulunäyttelysalissa vernissauspäivän edellisenä päivänä ja kyseli
kautta rantain taiteilijan mielipidettä. Seuraavana päivänä näki
taiteilija omat atelierikritiikkinsä julkisesti sanomalehdissä
painettuina. Mutta taiteilijapiireissä alettiin hänelle nauraa päin
naamaa. Eräs veitikka pyysi kirjailijaa modellikseen, kirjailijan
kasvonpiirteissä oli muka jotakin mieltäkiinnittävää, sanoi veitikka.
Ja kirjailija Miekkinen istui maalattavana pari päivää, kulki kaduilla
ja ravintoloissa ja kehuskeli, että se ja se tunnettu taiteilija
parast'aikaa maalaa hänen kuvaansa. Usein seisahtui hän taidekaupan
ikkunoiden eteen ja ihaili kullattuja kehyksiä, joiden sisällä hän
hengessä näki oman tekoväsyneen kuvansa kangastavan. — Mutta muutaman
päivän kuluttua tuli hän paraimman ystävänsä, vanhan koulutoverinsa
luo ja valitti: "kuules, en ymmärrä... K. ei voi enään maalata minun
kuvaani... rahan puute?... en ymmärrä."

"Mitä hän sanoi?"

"Sanoi, että hänen värinsä ovat kuivuneet."

"Kuivuneet???"

"Niin", puhui Miekkinen happamen näköisenä.

"Kuule, hyvä veli, minä ymmärrän, mitä hän tarkoitti kuivilla väreillä."

"Mitääh!"

"Hän tarkoitti, että sinä, Miekkinen, olet kuiva. Ne tekevät sinusta
pilkkaa!", sanoi toveri rehellisen suorasukaisesti.

Kirjailija lähti, jätti ylpeästi ainoan ystävänsä.

Eräänä päivänä teki kirjailija kokokäännöksen, hän sai viran pankissa.
Hän oli aikoinansa tutkinut niin paljon raha-asioita, että hänen
perikykynsä nyt vihdoinkin pääsi oikeaan loistoonsa. Hän osasi
notkeasti tunkeutua vaikutusvaltaisten päämiestensä suosioon, hänen
huulillansa oli ainainen hymy, jota mikään maailman harmi ei voinut
pois puhaltaa.

Sitten kävi hän läpi kauppaopiston. Ja mitäpä hänestä nyt sen enempää
puhuisi. Hän sai pian maaseudulla pankin haarakonttoriin johtajan
paikan. Hän leikkelee jo omia korkolippujaan. Hän makaa yönsä hyvin.
Hänen vatsansa on hiukan pullistunut, mutta hänen kookospähkinäkallonsa
on saanut arvoisan loistavan täplän. Ikuinen hymy huulilla liikkuu
hän pankkihuoneistossa, hymyillen kieltää hän vanhoilta tovereilta
vekselin. Hän luovii perheissä kiintymättä erityisesti kehenkään
pikkukaupungin neitiin.

Hänessä on helsinkiläinen hieno leima, joka saa koulun
yläluokkalaistytöt ihmeestä ällistymään, mutta hän kulkee ohitse
hienosti hymyilevänä sivu katsoen.

Hän ei lue juuri mitään, hän ei osta koskaan runoja, hän kehuu joskus,
alentuessaan istumaan kaupungin hienoimmassa ravintolassa, että hän ei
lue joutohetkinään muuta kuin salapoliisikertomuksia ja senkin vain
joulunpyhinä, jolloin hän myös kerran vuodessa käy kirkossa.

Hän on valmistanut itselleen pienen pyhäkön, jonne hän palaa
arkihuolista kellittelemään sohvallaan, muistelemaan satunnaista,
satumaista onnensa juoksua. Hän on muodostanut makuuhuoneensa
naisbudoaariksi, pöydällä on tunnettujen henkilöiden muotokuvia ja
seinällä taiteilijaystävien lahjoittamia taideteoksia.

Ainoa perinpohjainen muutos hänen luonteessaan on vain se, että hän ei
enään nuku myöhään aamusilla.




TURHAA PELIÄ.


Maaseututeatteri oli saapunut kaupunkiin. Miesnäyttelijöiden
pukuhuoneessa kulki Viljami Ventola levottomana edestakaisin lattialla.
Ei häntä tänään kiusannut ramppikuume kuten tavallisesti, muista syistä
oli hän kiihottunut... Hän järjesteli pukuaan, katsoi kuvastimeen ja
mutisi itseksensä: "tänä iltana sen täytyy tapahtua!" — Huoneessa
oli kaikki sikin sokin, tuoleilla ja sohvilla oli pukuja, tekotukkia
ja kenkiä, isolla pöydällä oli monta pöytäkuvastinta ja niiden
edessä paloivat tyhjien puoliolutpullojen suihin pistetyt kynttilät,
siinä oli vaseliinirasioita, ihomaalipönttöjä, puuterihuiskuja ja
kiviliimapulloja sekaisin tyhjennettyjen tuutinkilasien joukossa.
Muut näyttelijät kulkivat pitkin matkustajahuoneiden käytävää
— teatteritalossa oli nimittäin hotellikin — tai istuskelivat
etuhuoneessa pakkalaatikoilla sukkeluuksia lasketellen tai tuijottivat
eteensä. Nuoremmat näyttelijät seisoivat näyttämöllä tirkistellen
esiripun reijistä katsomosaliin, missä jo istui ihmisiä.

Viereisestä huoneesta kuului näyttelijättärien äänekäs puhe, ja
ylinnä kilahti nuoren Helvin nauru helisten kuin tiuku viileässä
ilmassa jossain kaukana maalla joulu-aamuna kirkkorinteellä. —
Niin, olihan Helvi papin tytär. Puoleksi karaten oli hän lähtenyt
kotoaan antautuakseen näyttelijäuralle. Noin oli Helvi nauranut
päivälläkin, kun hän Viljamin kanssa oli ollut ajelulla kaupungin
ulkopuistikossa. He olivat nousseet puiston tekoraunion, vanhan,
luostaria muistuttavan kiviröykkiön harjalle ja olivat uudestaan
näytelleet sen ihanan kohtauksen. Ja tänä iltana tulisivat he taas
näyttämöllä vastatusten, saisivat uudestaan haltioitua, he eivät
enään näyttelisi, he unohtaisivat ajan, paikan, kulissit, yleisön.
— Niin, Viljami unohtaisi koko kurjan elämänsä, koko sen onnettoman
sattuman, sen kiusottavan erehdyksen, joka sitoi häntä, uhkasi koko
hänen näyttelijätulevaisuuttansa. Ah, olisipa hän nähnyt Helvin jo pari
vuotta sitten! Ne kaksi vuotta olivat Viljamille koettelemuksen vuosia.
Ei hän koskaan voisi saavuttaa sitä onnea, jota he, hän ja Helvi
voisivat yhdessä nauttia kannustaen toisiansa ihaniin taideluomiin.
Nyt kannusti häntä vain epätoivo ja itsesoima. Helvin kirkkaan kuvan,
sinisten mustikkasilmien, keltakutrisen pään vieressä hän näki
hengessään toisen kuvan, tumman ja uhkaavan, näki kaksi ruskeata,
moittivaa silmää, teirenpisamoiset kasvot, salaväijyvän, salakiihkeän,
sairaalloisen katseen, joka veti kuin virran mutainen pohjavesi alas
jonnekin, jotain epämääräistä kohden.

Viljami Ventolan kasvot synkistyivät. Hän seisahtui pöydän ääreen,
lipsutteli revolverin hanaa ja laski sen taas pöydälle roolikirjansa
viereen, ettei hän sitä unohtaisi viimeisessä näytöksessä, jossa hän
sitä tarvitsi. Samassa kuului ovella tuttu naputus, kolme hiljaista
naputusta, ja hänen sydämmensä vavahti ikäänkuin sydänalaan olisi
pistetty neulalla. Hän tunsi niin hyvin sen naputuksen. Vain Roosa,
puvustonhoitajatar naputti sillä tavalla. Silmänräpäyksessä muisti
hän useat unettomat yönsä, jolloin hän ikäänkuin kuumeessa selällään
maaten vuoteessaan oli tuijotellut oveen. Hän oli kamppaillut kauvan
sitä naputuksen kiusausta vastaan, hän oli ravistellut raivoissaan
kiharoitaan kuten hän näyttämölläkin teki tärkeissä kohtauksissa, se
kiharoiden ravistaminen oli aina vaikuttanut erittäinkin naisiin,
samoin hänen komea, jalopeuramainen äänensä, joka kaikui katsomon
joka sopukkaan. Mutta hän oli turhaan taistellut kevytmielistä
luontoaan vastaan, hänen taiteilija-itserakkauttaan kutkutti Roosankin
nöyrä, altis antautuminen. Hän muisti, kuinka Roosa oli palvellut
häntä kuin orjatar itämaalaista ruhtinasta, neulonut ja paikkaillut
hänen teatteripukujaan vaikka kuuluihan se Roosan tehtäviin, sillä
Roosa, entinen neulojatar, oli teatterin puvustonhoitajatar. Viljami
muisti, kuinka Roosa aina oli häntä salaa katsellut aina siitä
hetkestä asti kun Roosa oli tullut teatteriin. Ja Viljami oli heti
antautunut hänen seuraansa, opastanut häntä muka harjoituksissa
kahden kesken, mutta Viljamilla oli ollut omat sivutarkotuksensa. Kun
Roosa koenäytännön jälkeen vihdoin sai suuremman osan, oli heidän
onnensa ollut ylimmillään, ja Viljami sai nuoren tulokkaan kokonaan
valtoihinsa. Mutta Roosa epäonnistui täydellisesti osassaan, sai
senjälkeen näytellä vain palvelijattarien osia, kunnes johtaja sanoi,
ettei hänellä ole ollenkaan lahjoja. Mutta Roosa ei tahtonut jättää
teatteria, hän tyytyi puvustonhoitajattaren halveksittuun toimeen
voidakseen olla Viljamin lähellä. Mutta itserakas murhenäyttelijä
alkoi kyllästyä hänen ihailuunsa, hänestä tuntui, että Roosa vain
oli hänen tiellänsä. Liian silmiinpistävästi hiipi Roosa alituiseen
kulissien välissä ja häiritsi katseellaan Viljamia, kun hän esiintyi
näyttämöllä. Mutta kun näyttelijät näytännön jälkeen siirtyivät
ravintolan puolelle, unohti Viljami hänet kokonaan, suljetussa seurassa
pianohuoneissa mekastettuaan pikkukaupunkilaisten kanssa tapasi hän
usein yöllä käytävässä Roosan. — Seuraavana päivänä karttoi hän Roosaa.
Näyttelijätoveritkin alkoivat salaa pistellä hänestä ja Roosasta,
ja heidän suhteensa tulos tuli pian tiettäväksi itse johtajallekin.
Pikkunäyttelijöille ominainen panettelu ja ammattikateus oli sen
ilmituonut, ja juuri eilen oli Viljami sen johdosta kutsuttu kiivaan
johtajan puheille, joka oli asettanut Viljamille ankarat ehdot. —
Ja kaiken tämän piti tapahtua juuri nyt, kun Viljami mielestään
todella oli kiintynyt Helviin. Hän ei koskaan ollut tavannut niin
tunneherkkää, täysveristä samalla kainoa ja kiehuvaa naista. Helvi oli
hänen mielestään Ofelia ja Julia samalla kertaa. Ja Helvi oli häntä
vastustellut heti teatteriin tultuaan, se oli Viljamin turhamielistä
sydäntä kiihoittanut. Sittemmin oli Helvi vallattomalla naurulla
aina karkoittanut luotaan Viljamin lähentelemiset. Mutta tänä iltana
purkaisi Viljami tunteensa niin tulisesti, että koko katsomo värisisi
hänen sanoistansa, hän ei enään näyttelisi, kulissit katoisivat heidän
silmistään, hän kohoisi yhteisnäyttelyn huippukohdassa sellaiseen
mielenliikutuksen myrskyyn, että Helvin täytyisi huomata se. Ja Viljami
vetäisi hänet vastustamattomasti luokseen. Ja nyt oli hän pudonnut kuin
korkeudesta ja seisoi siinä lipsutellen revolverin hanaa. Aina se Roosa
veti häntä alas jokapäiväiseen, arkioloiseen, mitättömään ja rumaankin.
— Tätä kaikkea ajatteli Viljami Ventola, kun Roosa naputti pukuhuoneen
ovelle.

"Sisään!", huusi Viljami jyrisevällä äänellä.

— "Tarvitsetko sinä mitään?", sanoi Roosa hiljaisella äänellä.

"Minä en tarvitse sinua!"

"Mutta ainahan sinä ennen... Enkö saa hiukan kähertää tukkaasi?"

"Niin, ennen... ei nyt enään... Kuule, etkö sinä ymmärrä..."

"Minä ymmärrän, johtaja on sinulle puhunut..."

"Niin, hän antoi minun valita: joko mennä naimisiin sinun kanssasi
tai teatterista pois! Teatterin mainetta ei saa pilata, sanoi hän,
ymmärräthän nyt?"

"Mutta etkö sinä voi pyrkiä isompaan teatteriin?"

"Isompaan teatteriin! Maleksiakseni vuosikausia näytellen rengin osia,
ehei, mieluummin minä olen täällä ensimäisenä!"

"Kyllä minä tiedän, miksi sinä tahdot jäädä."

"En sinun tähtesi, sillä koko tämä kolaus on sinun syysi. Jollei sinua
olisi ollut, niin minun elämäni voisi kirkastua."

"Minunko syyni?"

"Niin, juuri sinun. Etkö sinä muista, kuinka sinä silloin ensi
kerralla... juotit minun niin, että menetin järkeni, tahtoni ja kaiken
voimani. Ja tätä helvettiä on kestänyt tähän päivään saakka."

"Minä rakastin sinua ja rakastan sinua vieläkin, sentähden minä tein
sen."

"Mutta tästä on nyt tehtävä loppu!"

"Näytteletkö sinä nytkin? Sinä kadut kuitenkin sanojasi ja pakenet
minun luokseni, kun tunnet itsesi yksinäiseksi."

"Minä en näyttele. Vapauta minut, lähde jonnekin maalle... ymmärräthän,
minä koetan elättää lapsemme, mutta yhdessä-olo miehenä ja vaimona, se
on sula mahdottomuus, se turmelisi koko taiteellisen tulevaisuuteni,
mistä minä silloin saisin tuulta siipieni alle! Ei, ei! Ennen ajan minä
tällä revolverilla kuulan otsaani!"

"Kuule, Viljami, ole nyt rehellinen itsellesi, sinä et tahdo tätä
taiteesi tähden vaan..."

"Vaan...?"

Vierushuoneesta kuului Helvin kirkas ääni. Hetken tuijottivat Viljami
ja Roosa toinen toisensa silmiin.

"Vaan hänen tähtensä!", jatkoi Roosa ja osoitti sormellaan seinään.

"Sinä olet kateellinen kuten naiset tavallisesti, sinä et soisi sitä
iloa, että saisin edes hetken seurustella jonkun toisen kanssa.
Tiedätkö, että Helvistä voi tulla suuri taiteilijatar. Minä tahdon
ohjata häntä, minä tahdon viedä hänen lahjansa oikeaan suuntaan, muuten
ne kuihtuvat tässä viheliäisessä pesässä!"

"Sinun kauttasi?", huudahti Roosa. "Kyllä minä sinut tunnen,
opetusmestari. Sinä olet suurempi taiteilija elämässä kuin näyttämöllä,
sinulla on valheelliset tunteet kuten näyttelijöillä yleensä, mutta
minä tahdon vapauttaa sinut niistä, silloin vasta sinusta voi tulla
suuri taiteilija. Ja minä, minä yksin sinua rakastan, rakastan vaikka
sinä polkisit minut maan tasalle, ehkä sinä kerran ymmärrät minun
rakkauteni suuruuden ja opit rakastamaan minua."

"Sinä olet viisas, mutta et ole nyt oikein laskenut... Etkö sinä
ymmärrä, että minä olen lopen väsynyt sinuun, sinä olet minun
tielläni. —"

"Niin, minä olen katkeruudesta kypsynyt viisaaksi naiseksi, enkä tahdo
tielleni tyhjää, tyhmää maalaistyttöä, jolla ei ole aavistustakaan
tehtävistään, mutta minä tiedän kuinka pitäisi näytellä, vaikka en itse
osaakaan näytellä... en elämässäkään."

"Sinä vihaat Helviä siksi, että hän on nuori, vapaa ja vallaton mutta
kuitenkin suloinen ja siveä, hänessä on jotakin maidon tuoksua, jota
sinulla ei ole koskaan ollut."

"Helvi sopisi paremmin jonkun kappalaisen rouvaksi maalla... niin,
maitoa lypsämään, silloin hän olisi omalla alallaan, näyttämöllä hän
kulkee kuin hanhi."

"Sinä olet ilkeä, juuri sinun ilkeytesi on kuiluna välillämme."

"Minä olen suora! Siveä sanoit? Mikä on ollessa siveänä, kun mammat
ja mosterit ovat enkeleinä liehuneet hänen ympärillänsä kehdosta
saakka, hänellä ei ole ollut tilaisuutta joutua vietellyksi, eikä
mikään romaanisankari ole astunut hänen tiellensä. Ehkä sinä nyt tahdot
näytellä tuollaista sankarin osaa!"

"Entä sinä, hahhaa!"

"Niin, naura sinä vaan. Minä olen ollut siveämpi, sillä vaikka minä en
koskaan ole tietänyt isäni nimestä, vaikka olen kasvanut puutteessa ja
köyhyydessä, olen kuitenkin säilynyt, minä olisin voinut langeta mutta
minä en tahtonut. Vasta sinulle antauduin minä kokonaan omasta tahdosta
enkä senjälkeen kenellekään muulle."

"Oh, sitä minä en usko!"

"Älä usko! Sinä katsot omilla silmilläsi, sillä sinä et ollut puhdas
mies siihen asti kuin tapasit minut. Te miehet katselette asiaa aina
siten."

"Sinähän aivan saarnaat, sinun olisi pitänyt ruveta laupeudensiskoksi."

"Minä tahdon olla vain sinun laupeuden siskosi, sillä minä rakastan
sinua huolimatta sinun pilkkaavasta äänestäsi."

"Oletko sinä varma?"

"Olen. Onko sinulla varaa heittää minut yksinäisyyteen ja yöhön oman
lapsesi kanssa?"

"Niin, senkin onnettomuuden piti vielä tulla lisäksi. Meidän täytyy
erota!"

"Minä en eroa tyhjän oikkusi vuoksi. Minä tiedän, että kun sinä taas
tunnet itsesi yksinäiseksi, niin sinä palaat jälleen minun luokseni
jollet muuten, niin..."

"Humaltuneena!? En ikinä! Yksinäinenkö minä? Minä en ole yksin."

"Luuletko sinä, että sinä olet Helville mieleinen?"

"Luulen."

"Oletko sinä niin varma?"

"Olen."

"Luuletko, että Helvi suostuu sinuun, etkö sinä ole huomannut, että
johtaja jo liehakoi häntä, Helvi on niin yksinkertainen, että luulee
saaneensa hyvän roolin omasta ansiostaan. Tai ei Helvi olekaan niin
yksinkertainen kuin luulemme, ehkä hän veikeilee johtajalle kuten
sinullekin saadakseen vain hyviä osia, mene ja ota selvä niistä
taivaansinisilmäisistä maalaisenkeleistä. Hän ei koskaan voi rakastaa
sinua niinkuin minä, minä aavistan sen ja minä tunnen sen povessani,
jossa lapsesi lepää."

— "Johan minä sanoin sinulle, matkusta maalle!"

— "Minä en matkusta, minä en luovu sinusta. Ole viisas ja järkevä,
Viljami, sinä voit olla niin hyvä, kun sinä vain tahdot, pidä lapsi ja
minut omanasi ja kasvata hänestä suuri taiteilija, eikö siinä olisi
suuri elämän tehtävä. Viljami rakas, anna minulle anteeksi äskeiset
kovat sanani, ymmärräthän, ettei kukaan muu rakasta sinua niinkuin minä
ja me voimme vielä tulla onnellisiksi..."

Samassa katkesi Roosalta sana kurkkuun, sillä viereisestä huoneesta
kuului Helvin vallaton huuto:

"Herra sankari, ettekö jo tule skoolaamaan."

"Minä tulen", huusi Viljami kääntyen seinään päin, sitte jatkoi hän
puhuen Roosalle.

"Kuuletko sinä?"

"Kuulen. Luuletko, että hän sinua rakastaa?"

"Kuulithan itse hänen lämpöisen äänensä."

"Pane hänet koetukselle!"

"Mitä sinä tarkoitat?"

"Selitä rehellisesti meidän suhteemme hänelle, sano, että minä
kohdakkoin olen äiti."

Viljami kouristi Roosan kättä ja katseli häntä jäykästi silmiin.

"Sinä naispiru! Sinä uskallat!"

"Minä uskallan kaikki."

"Ja minä myöskin, saa nähdä, kuka meistä on voimakkaampi!"

"Minä uskallan, jollet sinä..."

"Ja minä näytän sinulle tänä-iltana itse näyttämöllä, mitä minä
uskallan", sanoi Viljami kähisevällä äänellä ja lisäsi: "mene!"

Viereisestä huoneesta kuului taas: "ettekö te jo tule!"

Viljami vimmastui, hän tarttui Roosaa kädestä kiinni, aukaisi oven ja
pyöräytti hänet etuhuoneeseen.

Häveten ja mieli kuohuksissa meni Roosa ja istui etuhuoneen hämärimpään
nurkkaan vaatekasan taakse. Näyttämöltä soi pieni ruokapöytäkello jo
kolmannen kerran. Näyttelijät kiirehtivät pukuhuoneesta näyttämölle
tai kulissien väliin odottamaan vuoroaan, toiset tarkastivat vielä
kerran roolikirjojaan. Näyttämön takana kävi kuhina ja sipsutus,
ilmassa oli ikäänkuin kuumetta ja kiihkoa, valaistu näyttämö ja
katsomon sali vaikuttivat sähköttävästi, useat nuoret miehet ja
naiset kulkivat kuin huumeessa. Tämä mustalaiselämä, vivahdusrikas,
yllättävä, häikäisevä ja huumaava kuin myrkky, omien sanojen hivelevä
sointu ja julkinen esiintyminen ramppivalossa kiihotti heidän varhain
herpaantuneita hermojansa. He olivat nyt oman onnensa lapsia, he
olivat sankareina ihmeellisissä seikkailuissa ja he unohtivat eilisen
huutavan hätänsä ja puutteensa. Moni heistä oli joku vuosi sitten
istunut räätälin leikkuupöydällä, suutarin jakkaralla tai parturin
vesisäiliökomerossa, hämärissä, ummehtuneissa pienissä kangaskaupoissa
tai hattuompelijattarien perähuoneissa. He olivat kuin iltaperhosia,
jotka liitelevät tekovalaistuksessa, maailmaa esittävillä palkeilla
elivät he toisen iloisemman elämänsä, nauttivat joka-iltaisista
kättentaputuksista kuten morfinistit jokapäiväisistä ruiskutuksistaan,
mutta sitten vaipuivat he taas vanhaan varjo-elämäänsä, rahahuolien,
hurjastelujen, myrkyllisen kateuden ja riidan kietoviin seitteihin.

Helvi oli todella hurmaava. Hänen silmänsä loistivat mustattujen
ripsien lomista ja notkeana solui hän näyttämölle, silkkilaahustin
kahisi, kun hän kulki Roosan ohi näyttämölle. Ja jälessä astui
voitonvarmana Viljami nokkelasti heitellen käsivarsiaan Roosaa
huomaamattakaan. Sinne nurkkaan kuuli Roosa kuin unessa Viljamin ja
Helvin äänet näyttämöltä, pukuhuoneista kuului lasien kilinää ja
hillittyä naurua. Kuta pitemmälle ilta kului, sitä innokkaammaksi kävi
supina salissa ja se tarttui näyttelijöihin.

Väliajoilla tyhjenteli Viljami ahkerasti tuutinkilasia, hän oli
erityisesti kiihkoissaan, näytti siltä kuin hän tahtoisi huuhtoa
kurkustaan alas; jonkun katkeran palan, hän nauroi teennäisesti, joskus
huusi hän jonkun iloisen sanansutkauksen läpi seinän Helville naisten
huoneeseen, jossa kävi kuin kanojen kaakatus. Siellä korjaili Roosa
hiljaisena näyttelijättärien pukuja. Helvi seisoi puolialastomana
keskellä lattiaa, Roosa auttoi häntä. Hän otti laatikosta uuden
loistavan puvun ja pujotti sen Helvin vartalolle. Hänestä tuntui
ikäänkuin hän pukisi morsianta, oman rakastettunsa morsianta. Mikä
verinen iva piilikään siinä ajatuksessa! Roosa oli purskahtamaisillaan
itkuun mutta puri huuliaan ja piteli Helvin ranteesta niin kiihkeästi,
että Helvi huudahti:

"Ai, Roosa, kuinka sinä tänään olet kovakourainen ja sitte sinä
tuijotat minuun niinkuin minä olisin tehnyt sinulle jotakin pahaa,
hyi, kuinka sinä olet ilkeä!" Mutta Roosa ei vastannut sanaakaan,
vaikka hän oli siinä mielentilassa, että hän olisi voinut heittää
Helvin permannolle. Helvi kiirehti taas näyttämölle, sillä viimeinen
näytös alkoi, ja johtaja kulki pitkään harmaaseen ponsuuriin puettuna
hänen jälessänsä. Roosa oli huomaavinaan, miten hän katseellaan
tutkien hiveli Helvin solakkaa vartaloa, ylähuuli hienosti vapisi
leveiden sieramien väristessä. Roosa hiipi jälessä ja asettui seisomaan
keskikulissien väliin, mistä hän saattoi selvästi nähdä kaikki
näyttelijäin liikkeet näyttämöllä. Mutta johtaja seisoi silmiään
suistellen itsetietoisena kädet ristissä rinnalla esirippunuoran
lähellä seuraten esityksen menoa. Viljami oli ensin hiukan hermostunut,
hän unohti toisinaan sanottavansa ja läheni kuiskaajan luukkua, jossa
kuiskaaja ja seuran pörröpäinen laulujensäestäjä istui kuopassaan
käännellen lehtiä. Mutta kun hän taas loi katseensa Helviin, joka
liiteli näyttämöllä kuin mikäkin sadun prinsessa, sai hän entisen
rohkeutensa. Jo läheni näytelmä loppuaan, pitkässä vuoropuhelussa
selitti Viljami Helville rakkauttaan, ja vaikka Roosa tiesi, että sanat
olivat vain vuorosanoja, oli hän kuitenkin huomaavinansa, että Viljami
sanoi ne erityisellä äänenpainolla ikäänkuin hän olisi vuodattanut
niihin todellisen tunteittensa tulvan. Vain Roosa sen huomasi mutta
ehkä myös johtaja, joka malttamattomasti alkoi heilutella toista
jalkaansa, merkki, josta näyttelijät aina tiesivät, että hän oli
huonolla tuulella. Ja silloin tapahtui jotain ihmeellistä. Viljami
istui sohvalla Helvin vieressä lipsutellen revolverin hanaa. Äkkiä hän
nousi, asetti molemmat kämmenensä Helvin ohimoille ja käänsi Helvin
pään näyttämön taustaa päin, mutta sen sijaan että hän olisi ollut
suutelevinaan, painoi hän intohimoisesti huulensa Helvin huuliin ja
painoi hänen päänsä taaksepäin. Yli Helvin olan kohtasi häntä Roosan
katse, he jäivät hetkeksi tuijottamaan toisiinsa, vihamielisinä,
väijyen ja vavahdellen katselivat he toisiansa. Helvi riistäytyi
suuttuneena Viljamin syleilystä. Nyt astui Helvin kilparakastaja
näyttämölle ja seisahtui Roosan ja Viljamin väliin. Viljami tarttui
revolveriin ja ojensi sen kohti Roosaa ikäänkuin hän todella olisi
tahtonut ampua Roosan, hän ei nähnyt ketään muuta, hän unohti sinä
hetkenä koko näyttämön ja yleisön, hän polki jalkaansa ja jos
revolverissa todella olisi ollut kuti, olisi hän ehkä lennättänyt
sen sinne keskikulissien väliin. Kuului pamaus, esirippu laskeutui.
Kättentaputuksien paukkuessa nousi esirippu taas, ja Viljami kumarteli
joka suunnalle yleisölle, mutta Helvi oli itkien syöksynyt rappusia
alas pukuhuoneeseen, jossa hän heittäytyi vuoteelle.

Näytännön jälkeen kutsui johtaja Helvin ja Viljamin huoneeseensa.
Hän oli hyvin vihainen, kulki edestakaisin huoneessaan ja seisahtui
yhtämittaa Viljamin ja Helvin eteen, jotka seisoivat oven luona.
Johtaja sanoi, että sellaista häväistystä ei enään saisi tapahtua,
sellainen kujeilu näyttämöllä oli lopetettava, luulivatko he, että
teatteri oli jonkinlainen sirkus, piikakamari tai synnytyslaitos.
Selvästi luki hän lakia Viljamille ja sanoi lopuksi, että jollei
Viljami mene naimisiin Roosan kanssa, saa hän erota teatterista.
Viljami änkötti tulipunaisena, hän sanoi pilalla suudelleensa Helviä,
Roosasta hän kyllä pitäisi huolta, hän lähtisi näytäntökauden loputtua
maalle ja antaisi kuuluttaa itsensä avioliittoon jossakin syrjäisessä,
hiljaisessa maaseutukirkossa. Ja sillä oli asia päätetty. Johtaja
taputti Helviä olalle, nauroi ja kehoitti menemään levolle. Viljami
asteli pää kumarassa johtajan huoneesta ja huomasi Roosan, joka oli
seisonut etuhuoneessa, jonne johtajan kaikki sanat kuuluivat. Ilosta
säteillen katseli Roosa häntä kiitollisin katsein mutta Viljami katseli
omituisen ilkkuvasti häneen ikäänkuin hän olisi arvannut Roosan
ajatukset, jotka hän tekisi tyhjiksi. Mutta naisten pukuhuoneesta
kuului Helvin hillitön itku. Hänen nuori turmeltumaton sydämmensä oli
saanut ankaran iskun, hän oli sattumalta saanut katsoa pintapuolisen
näyttelijäelämän surkeaan syvyyteen, sen juonitteluihin, raakuuteen,
raukkamaisuuteen ja rivoihin iloihin. Hän inhosi sillä hetkellä koko
ympäristöään, Viljamia, Roosaa, johtajaa ja itseäänkin, hän olisi
nyt mielellänsä tahtonut olla kaukana maalla yksin jossakin pappilan
haassa, jossa hän olisi voinut heittäytyä mättäälle itkeäkseen pois
kaikki kuluttavat kaihonsa ja nuoret huolensa.

Viljami kulki ravintolan puolelle. Illallista syömättä istui hän erään
sivupöydän ääreen. Juopotteleva, pörröpäinen kuiskaaja tuli hänen
seuraansa. Mykkänä istui Viljami ja nosti tavantakaa huulilleen pikaria
mutta ei humaltunut. Hajamielisenä kuunteli hän kuiskaajan kuivia
sukkeluuksia. Tämä ei ollut siitä millänsäkään, hänen marakattinaamansa
irvisteli, hän kieppui lasinsa takana kuin sudenkorento:

"Hei, Viljami, kippis! Tänään sinä näyttelit kuin oikea kukkomestari!
Sinä olet ansainnut kannuksesi. Mutta kyllä sinä saitkin kanamme
kaakottamaan. Kuules, Viljami, me olemme tärkeitä henkilöitä tässä
kirjavassa kanalassa, mutta minä olen tärkein, ilman minua ei kukaan
osaisi kiekua rooliaan eikä kukaan näyttelijä voisi kuolla kunnialla
näyttämöllä."

— "Kuolla, niin!", mutisi Viljami. Kuinka häntä äitelöitti koko elämä!
Eikö kuolema olisi parasta? Mutta jaksaisiko hän sen tehdä? Näyttelikö
hän nytkin, kuvitteliko hän itsellensä sankarin kuolemaa, kulkiko hän
aina kuin näyttämöllä tutkien omia liikkeitään, omia ajatuksiaan? Mutta
saattaisiko hän elää yhdessä Roosan kanssa tämäniltaisen selkkauksen
jälkeen, sillä hän ja Helvi vieraantuisivat nyt toisistansa, sen tiesi
hän. Mutta olihan maailmassa paljon onnettomampiakin suhteita kuin
hänen ja Roosan. Ja lapsi? Ehkä se korvaisi kaiken. Olihan se sentään
hänen lihaansa, hänen sieluansa. Lapsellensa jättäisi hän henkisen
perintönsä, se jatkaisi hänen työtänsä, sillä Viljami aavisti, ettei
hän enään voisi nousta, hän ei enään voinut koota ajatuksiansa, kaikki
kävi niin sekaiseksi, hän ei nähnyt mitään merkitystä elämässä, joka
tuntui hänestä nyt turhalta peliltä.

"Viljami", sammalteli kuiskaaja, "ei tämä elämä lyö leiville, koko
kuukausipalkkani on mennyt teatterisakkoihin tai kurkkuuni eikä minulla
nyt ole ristinkillinkiä, — tilaappas vielä avecia! — Kuules, Viljami,
perustetaan me kiertävälle jäälautalle Kröönlantiin tivaatteri, minä
sävellän oopperan, oikein neronluoman, jossa henkilöinä on vain
jääkarhuja sekä neli- että kaksijalkaisia ja muita maan eläviä,
niinkuin Rostrantin kukkokakofoniassa. Ja elämä saa pyöriä kuin
karuselli navan ympärillä, sillä onhan sillä kulmalla tarpeeksi rasvaa.
Ehei, Kröönlantiin, Viljami, siellä meitä paremmin ymmärretään, sillä
me olemme neroja me. Kontra ja punkti, maljasi!"

Viljami kyllästyi säestäjän lörpötyksiin, nousi ennen keskiyötä
pöydästä, meni pukuhuoneeseen, työnsi revolveriin patruunamakasiinin,
pisti sen taskuunsa ja syöksyi kadulle. Hän kulki kiireisesti kaupungin
ulkopuistoon ja nousi rauniolle. Mutta Roosa hiipi näyttämölle, siellä
istui hän pimeässä ja odotteli Viljamia kuten hän oli odottanut niin
monena yksinäisenä: yönä.

Pimeänä juoksi joki kukkulan alla, etäällä näkyi kaupunki,
kirkontornista välkkyi palovartioiden tuli ja tuuli kohisi kolkosti
vanhoissa puiston puissa. Viljami seisoi kukkulalla ja katseli
yöhön. Veri pauhasi hänen ohimoissansa. Ensi kerran tunsi hän koko
pienuutensa, hän: oli näytellyt koko elämänsä ijän, hän oli pettänyt
itseänsä, hän oli luullut itsensä voimakkaaksi ja itsenäiseksi mutta
kaikki oli ollut teatteripeliä ja näyttämörohkeutta. Hän oli niin
monasti luuhistunut lavalle esittäessään kaatuvaa sankaria, hän oli
heti noussut siitä vastaanottamaan suosionosotuksia. Hän oli osannut
kuolla niin kauniisti. Sehän oli suurinta hullutusta! Hän oli ollut
raukka. Voisiko hän, nyt näyttää maailmalle, että hän todella uskalsi:
kuolla. Tuosta hänet löytäisivät nurmelta samalta paikalta, missä hän
eilen oli kulkenut kauniin, nuoren näyttelijättären kanssa. Kalpeana
makaisi hän siinä revolveri kylmettyneessä kädessä. Kuka itkisi hänen
kuolemaansa? Ei kukaan. Helvi ehkä olisi peloissaan pari viikkoa
mutta sitte hän unohtaisi Viljamin, sillä; Helvi oli vielä nuori ja
elämänhaluinen. Nuoret koulutytöt kuiskaisivat ehkä hänen kauniista ja
romanttisesta kuolemastaan. Sanomalehden uutistenhankkija kirjoittaisi
hänestä pätkän sanomalehteensä. Toverit laskisivat seppeleen hänen
haudallensa ja palaisivat taas entiseen elämäänsä, säestäjäkuiskaaja
joisi itsensä humalaan ja pitäisi tuhman puheen hänen muistollensa,
jonkun ajan kuluttua ei kukaan muistelisi häntä enään. Elämä kulkisi
välinpitämättömänä ja ankarana vanhaa menoaan, eikä hän jättäisi
jälkeensä mitään, hänen ontot sanansa näyttämöllä painuisivat unholaan,
toinen näyttelijä astuisi hänen tilallensa, matkisi jotakin hänen
erikoisliikettään mutta hylkäisi senkin saatuaan siitä muistutuksen.
Ja niin soluisi hän tyhjyyteen kuin hetken haamu, joka on noussut
näyttämölle, katoaisi maakuoppaan, josta oli tullutkin. Näytelmä
jatkuisi ilman häntäkin, katsojat vain hengähtäisivät helpotuksesta ja
antautuisivat uusiin mielialoihin.

Viljami tunsi ikäänkuin pimeä yö kouristaisi häntä, ikäänkuin jotain
mustaa olisi läikähtänyt häntä vastaan, ikäänkuin iso kummitusesirippu
olisi laskeutunut hänen elämänsä eteen. Ja mitä sen tuolla puolella
oli? Pimeyttä! Hän kauhistui, tarttui ohimoihinsa ja puristi päätänsä
ikäänkuin hän olisi pelännyt sen pakahtuvan. Hän kopeloi revolveriaan
takin taskusta. Silloin muisti hän kohtauksen näyttämöllä, jolloin
hän oli kohottanut aseensa tähdäten Roosan silmiin. Ei, ei! Ne silmät
alkoivat vaivata häntä. Tämä paikka muistutti liiaksi Helvistä. Mitä
hän enään Helviä mietti, olihan heidän lyhyt lemmentarinansa jo
lopussa, ehkä se olikin ollut vain kuviteltu, ohimenevä mielikuva,
hetken oikku ja kaunis kohtaus, ei muuta sen enempää. Oliko syvyyttä
missään, oliko naissydämmessä pohjaa; oliko ylimalkaan elämässä mitään
tukipohjaa vai oliko se kurjaa viettiä, vaistoa ja narripeliä!

Viljami kulki rinnettä alas rantaan. — Niin, oliko syvyyttä missään!
Ehkä aalloissa, jotka kiertelivät kuin käärmeenpoikaset soitimessa
pitkin kaupungin viidakkoisia rantoja. Viljami näki taas Roosan
silmät, jotka aina olivat olleet niin syvät ja tummat, nekin olivat
vetäneet häntä kuin virta, ne olivat kuljettaneet häntä eteenpäin
jotain tarkoitusta kohden, nyt hän sen ymmärsi. Ja itkisikö Roosa hänen
kuolemaansa? Itkisi varmasti. Roosa oli ainoa ihminen koko avarassa
maailmassa, joka kaipauksella muistelisi häntä. Ja lapsi, jota Roosa
kantoi povessaan? Eikö se koskaan saisi nähdä isäänsä, se näkisi kerran
päivänvalon mutta sen elämää seuraisi aina haudan varjona muisto isästä
äidin hiljaisessa, nöyrässä ja kyyneleisessä surussa. Viljami tunsi
äkkiä mielessään kummallisen rauhaa. Hän alkoi ääneensä nyyhkiä, ja
sitä myöden kuin hän itki, suli hänen sydämmensä, siltä nousi ikäänkuin
salainen taakka, ja hän tunsi itsensä kevyeksi. Hän meni huuhtelemaan
kasvojansa puiston laiturille. Kylmä syysvesi vilvoitti hänen kuumia
kasvojansa. Hän riisuutui nyt kokonaan ja heittäytyi veteen. Hän
halkaisi vahvoilla käsillään aaltoja ja tunsi itsensä vapaaksi. Hän
temmelsi ja tanssi vedessä.

Hän nousi mustasta vedestä kuin uutena olentona, voimakkaana ja
itseensäluottavana. Olihan hänellä suuri tehtävä, hän oli ennen
tahtonut tulla suureksi taiteilijaksi, nyt teki hän hiljaisen tilin
itsensä kanssa, hän koettaisi tulla suureksi _ihmiseksi._ Hän tunsi
ensi kerran elämässään, että hän oli elävä ihminen, hänen oli tullut
sääli sitä ihmistä, joka oli uhrannut hänelle nuoren elämänsä ja joka
lahjoittaisi hänelle suuren ja pysyvän, velvoittavan elämänilon.
Kuolemankauhun jälkeen tuntuisi elämä nyt kaksinkerroin kalliimmalta ja
kauniimmalta.

Nopeasti pukeutui Viljami. Hän asteli rivakasti kohti kaupunkia. Hän
tunsi ikäänkuin hän kohoisi. Hän tunsi miten veri lämpöisenä virtasi
hänen ruumiissaan, joka ei saanut tarpeeksi liikettä. Hän kiljahti
kuin uhalla öiseen syysilmaan, kaapasi hatun käteensä ja alkoi hurjaa
vauhtia juosta kaupunkia kohden eikä pysähtynyt ennenkuin ravintolan
pihalla. Pianohuoneesta kuului säestäjän lallattava laulu ja myöhäisten
vieraiden naurun rähäkkä. Mutta Viljami kulki pihanpuoleiselle käytävän
lasiovelle, joka johti suoraan näyttämölle. Hän naputti lasiin ja
käytävän päähän ilmestyi Roosa kynttilä kädessä.




SORTUNUT ÄÄNI.


Hän nousi keveästi ja ketterästi kiviportaille. Hän heilutti kättään
ja mustaa hattuaan ja tuulessa heilui tukka. Jalopeuran tukka,
jalopeuran tumma tuli silmässä! Kun hän kättänsä heilautti, kävi yli
torin kohahdus, sumina, keväinen kohina. Mutta hänen kasvoillansa
oli ikäänkuin syksyisen ilta-auringon heijastus, raukeuden varjot
tulisten silmien ympärillä. Kun hän kohotti äänensä, tutun, terävän
ja puhumisesta käheän äänensä, monen yön valvonnasta vapisevan
äänensä, sykähtivät tuhansien sydämmet, kouristuivat tuhannet kourat,
paloivat katseet yli torin, jonka tavallinen liike oli lakannut,
jonka ääret eivät olleet sähkön valaisemia. Ei veturin vihellys, ei
raitiotievaunun kellon kilinä, ei huutavien kaupustelijoiden kimakka
ääni, ei poliisin tahdikas astunta, ei tyttöjen nauru telttakojuista
eikä sanomalehtipoikien melu kadun kulmissa häirinnyt hiljaisuutta. Ja
tässä odottavassa hiljaisuudessa seisoi musta, ääretön joukko, seisoi
kylki kyljessä hengittäen toisten niskaan leyhkääviä huuruja, siinä oli
kaasun, raudan, hien, noen, nahan, sarkavaatteen, pien, jauhon ja öljyn
hajua, mutta tulijuomien turmiollista tuoksua siinä ei sentään ollut.
Mutta he olivat sittenkin kuin juopuneita, ikäänkuin suuria viattomia
lapsia, jotka olivat saaneet suoniinsa jotain uutta elämän nestettä,
vaarallista nestettä, jonka vaikutusta eivät vielä tajunneet. Juopunein
silmin, kerjäävin ja uhmaniloisin katsein he imivät itseensä hänen
sähköttäviä liikkeitänsä, hänen kiihottavia katseitansa ja huumaavia,
humisevia sanojansa, hänen, joka seisoi kiviportailla, hänen, joka oli
päätä ylempänä muita, joka johti heitä, joka tunsi heidän hätänsä,
tiesi heidän intohimonsa ja hallitsi heitä heidän tietämättänsä.

Hän kimmahti paikaltansa, hän kiljui, kääntyi oikealle ja vasemmalle,
hän ampui yli, hänen sanansa vasamat tunkeutuivat syvälle alas; eteen
kuuntelevaan joukkoon. Hän käytti vanhoja voimasanojaan, etsi uusia
vertauskuvia, räikeitä värejä, joiden hän tiesi vaikuttavan. Mutta
ristiriitojen rajumyrsky kuohui hänessä, epävarmuus pilkotti hänen
sydämmensä syvimmästä sopesta. — Viime yön hän oli miettinyt, hän
oli paljon miettinyt, vanha viha, vanha rakkaus taistelivat hänessä,
isänmaan kohtalo, tyranniuden ja maailman kohtalo — ja hänen oma
kohtalonsa. Hän muisti vielä ajan, jolloin hän oli omistanut ne ihanat
aatteet, jotka olivat täyttäneet hänen tyhjän rikkirevityn olemuksensa
uutuuden ja nuorteuden kaikkitäyttävällä, valtavalla viehätyksellä.
Niin, silloin kun hän oli pelastunut suuresta elämänerehdyksestä.

Ja viime yönä olivat yön pimeydestä hiipineet vanhat epäluulot,
sekasorron mykkä murina, luottamus ja itse-epäily, rakkaus kansaan ja
itse-iva. Ja hän oli tehnyt tiliä oman itsensä kanssa, yksin pimeässä
uuden aavistamattoman, kukistamattoman tai kuiluillaan ammottavan
edessä. Mutta hän ei tehnyt loppuun asti tiliä. Hän tunnusti ajaneensa
ihanista ihanteistaan: syrjäpoluille, hän oli palannut takaisin, mistä
oli lähtenyt, eksynyt umpisokkeloihin ja erehdyksiin, itsepetokseen.
Ja hän tunnusti, etteivät hänen keinonsa aina olleet rehellisiä.
Mutta olihan hän tehnyt sen hyvän nimessä, ihmissyyden, vapauden,
yhdenvertaisuuden nimessä! Oliko hän ehkä rakastanut enemmän aatteitaan
kuin janoavaa joukkoaan, oliko hän rakastanut -ihmisyyttä — omassa
itsessään? Nyt hän tahtoi avata suunsa, hän ei kestänyt tätä kauvemmin.
Hän ei kestänyt tätä taakkaa, jonka hän oli ottanut hartioilleen,
jollei hän nyt keksisi vapauttavaa sanaa, tunnussanaa, sydämmen ja
järjen sanaa. Mutta olivathan nekin usein ristiriidassa toistensa
kanssa.

Hänen edessään liikkuivat saviset kengänanturat, törröttivät
parransänget ja uhkaavan iloiset katseet pistivät kuin tuhannet
neulanpäät hänen katseeseensa. Hän oli kaikkien keskipiste, majakka,
jonne kaikki tunneaallot vyöryivät. Tai vyöryi hänen edessään suuri
rauhallinen peto, lohikäärme, jonka pursto torin laidalla laikkui,
selkä mudassa makasi, pää kohosi kohden korkeata, harmaata muuria,
jonka kivisellä kynnyksellä hän seisoi. Hänen täytyi heittää leipää
tämän jättiläisen kitaan, elämän leipää. Panem et circenses, leipää ja
huvituksia! Ja jos hän hairahtuisi, jos hän laimentuisi, nousisi se
tyytymättömänä takakäpälilleen, hiipisi kaikessa hirveydessään hänen
luoksensa, kohden hänen kurkkuansa ja litistäisi hänet vasten harmaata
muuria. Hänen ohimossaan takoivat pulleat suonet, hän viehättyi
uudestaan hyvähuudoista. Hän hapuili ilmaa, hän oli kuin huumeessa,
humalassa. Hänen täytyi jatkaa, hänen täytyi kiihottaa viimeisillä
voimillaan muuten hän menettäisi tasapainon. Ehkä hän sopivassa
käänteessä löytäisi suuren sanan, suuren ja yksinkertasen, joka
vapauttaen kulkisi jokaiseen sydämmeen synnyttäen suuren kaikkivoivan,
hiljaisen ja voimakkaan tunteen, joka tasoittaisi sortamatta,
rauhoittaisi raastamatta. Ei verta, ei verta, ei verta! Ja kuitenkin!
Ilman ruumiillisen kosketuksen, pakon ja kivun tuskan tunnetta eivät
hänen vanhat vastustajansa väistyisi linnoitetuista ennakkoluuloistaan.
Tulkoon myrsky! Mutta ehkä se myrsky survoisi janoavan ja vaativan
joukon veripyörteisiinsä. Ja rakastihan hän tätä joukkoa, kuules kuinka
sen hurraahuudot vaeltavat kiviseinältä kiviseinälle yli kaupungin,
yli maan, yli merten ja yli maailman vapauttaen ja valaisten. Lentävä
sana, tunnussana! Mutta ehkä se myrsky kerran saattaisi kääntyä häntä
itseään vastaan, silloin kun hän oli huutanut rintansa rikki, silloin
kun hän ei enään voinut luvata mitään uutta vaan täytyi ottaa takaisin
— ihmisyyden nimessä.

Ja salaman tavoin välähti hänen aivoissaan vanha kuva, kuva
koulu-ajoilta, kuva vanhasta kirjasta, jota hän luki vanhassa
hämärässä huoneessa. Charlotte Cordayn mestaus. Charlotte Corday,
joka hiipii Marat'n kylpyhuoneeseen tikari viitan alla ja työntää
sen likaiseen hurstiin verhotun, romaania lukevan julmurin rintaan,
voimakkaan Marat'in rintaan, joka nousi sortajia vastaan mutta
muuttui itse kansansa suurpyöveliksi. — Mikä lapsellisuus, vanhat
koulukamarimielikuvat! Hän nauraa ja keksii samassa singahtavan
sukkeluuden, joka honotuksena huokuu kansan toistamana vasten hänen
kasvojansa. Ja seinä hänen takanansa säestää helvetillistä naurua.
Hänet tempaa omituinen kaamea tunne mutta hän tietää, että hänen nyt
täytyy ilveillä tämän suuren lohikäärmeen edessä, jonka katse on
terävä kuin tikari. Hahhhahhaa! Hän asettuu eri asentoihin, hän tekee
naamareita niinkuin näyttelijä, huitoo kättä, kyykistyy, kimmahtaa.
— — Ja silloin hän sen tunsi, ikäänkuin jokin jänne olisi revähtänyt
rinnassa, ikäänkuin joku olisi tarttunut hänen kurkkuunsa veristäen
hänen silmänsä. Hän hapuili, hän sekaantui, tapaili rintaansa kädellä,
joka hermostuneesti oli ojentautunut kansaa kohti, hän ei muistanut
sanatulvansa alkulähteitä, eksyi osastaan kuin näyttelijä, jolla on
näyttämökuume. Rinnassa korisi väkinäisesti, hän hymyili, ravisti
mustia kiharoita ja kuiskasi käheällä äänellä. Ääni oli sortunut ja hän
itse oli niinkuin sortunut.

Hän astui alas kiviportaalta. Toinen puhuja nousi hänen paikallensa.
Hän seisoi alempana ja kuiskasi puhujalle. Mutta hänen puheensa oli
katkaistu, hän oli siirtynyt alemmaksi, hän näytteli nyt kuiskaajan
osaa. Niin, hän tahtoikin nyt olla äänetön voima, joka näkymättömänä
kulki kaikkialla ilman, että hän itse oli näkyvissä. Niin, mutta
ehkei häneen enään uskota, omalla esiintymisellään ja äänelläänhän
hän aina ennen oli voittanut ja hurmannut. Ehkä hän nyt sulaisi tähän
kuuntelevaan, mustaan, uhkaavaan joukkoon, olisi pieni, musta pilkku
tässä mustassa meressä, tässä tulenjanoisessa joukossa, joka ehkä
nostaisi yön pimeyteen toisenlaisia puhujalavoja. Ei, ei, ei! Hän tiesi
sen, hän aavisti sen, yksin, yksin, ihan yksin hän nyt seisoi.




VIINURI.


Muistan hänet vielä niiltä ajoilta, jolloin pikkupoikana katselin
kotikaupunkini ulkoravintolan sunnuntai-elämää. Hän liikkui
verannalla yleisön seassa kuin markkinataiteilija, käsi korkealla
ilmassa heilutellen suurta tarjotinta, jolla oli kokonainen vuori
lautasia. Ja ravintolan edustalla soitteli soittokunta ikäänkuin
säestäen hänen liikkeitänsä. Minä en nähnyt silloin muuta kuin hänet,
hänen suuret silmänsä ja kiherän tukkansa, joka aaltoili oikealla
korvalla. — Ja illemmalla kun minä talutin puistokäytäviä pitkin
leiriupseerien hevosia, sillä aikaa kun upseerit heittelivät verannalta
samppanjalaseja vihreiden kurpitsa köynnöskasvien läpi, tuli hän
luokseni, salaa nousimme me ratsujen selkään ja karahutimme yli kivien,
kantojen. Ja tukka hänen oikealla korvallaan hulmuili kuin kasakalla
ikään.

Helsingissä hänet taas näin. Puettuna mustaan, kiiltävään
hännystakkiin, kaulassa valkea rusetti, kiiltokengät jaloissa kulki
hän vieraspöytyeitten ja tarjoilupöydän väliä, katossa kimmeltelivät
kruunut, niiden lasisärmät heijastuivat hänen valkeaan tärkkelöityyn
paitansa rintaan, kalvosin-nappeihin ja kellonvitjoihin. Hänen
silmissänsä oli omituinen yövalvonnan ja iloisten intohimojen lietsoma
väike, ja huulilla liikkui keveä hymy. Minä en ollut tuntevinani häntä,
olin vaipuvinani syviin keskusteluihin ystävieni kanssa, kun hän
notkeasti kantoi juomia pöytään ja hymyillen kuunteli sukkeluuksia,
joita hänelle lasketeltiin. Hän seisoi salin pylvästä vasten
nojautuneena servietti kainalon alla ja katseli minua. Minä tiesin
sen, vaikken sinne katsonut. Ja silmieni ohi liitivät nuoruuden ihanat
ajat, kotikaupungin sunnuntai-illat ravintolan ympärillä, tunsin vielä
sieramissani satulan hajun ja hevosien kuolaantuneen rinnan hajun
kuulin kavion kopseen ja hirnunnan. Ja minä aavistin, että hän ajatteli
samoja asioita. Korkit paukkuivat ja iloinen äänien sumina säestivät
meidän ajatuksiamme, kun minä sattumalta loin häneen katseeni.
Jäykästi katselimme toisiamme, minä tunsin, että minä punastuin,
hänen katseessaan oli moitetta, hiljaista hillittyä moitetta, jota en
voinut kestää. Hän kallisti hiukan päätään, notkahdellen kulki hän
tarjoilupöydän taakse ja minä näin, että hän sopessa kaatoi lasillisen
konjakkia suuhunsa. Sinä iltana minä en ollut oikein iloinen.

Vuosien kuluessa seurasin hänen käytöstänsä. Hänen pukunsa ei enään
ollut huoliteltu, hänen paitansa rinnalla näkyi punssin pilkkuja ja
hänen kenkänsä korot olivat viistossa. Hän kävi hajamieliseksi, hänen
silmänsä olivat raukeat, minä huomasin, että muut viinurit ivailivat
häntä, hän oli varmaankin huonossa suosiossa kyökkiviraston puolella,
sillä ruoka, jonka hän toi pöytään, viipyi niin kauvan, että hän sai
nuhteita vierailta, sillä paistit olivat palaneita.

Minä näin hänen luisuvan yhä alempiluokkaisiin ravintoloihin,
syrjäkapakoihin keskikaupungin hienoimmista ja valoisista ja sitä
myöten muuttui hän yhä uuden ympäristönsä mukaiseksi. Boheemiretkillä
kulkiessa minä tällaisia havaintoja tein.

Kerran sanoi hän minulle kadulla: "eihän se sovi, että minä tunnen
teidät, anteeksi, niin, me elämme ihan eri maailmoissa, minä olen vain
tällainen... Kyllä ymmärrän, mutta saisinkohan minä kymmenen markkaa
lainaksi, minun hännystakkipukuni on panttikonttorissa, yrittäisin taas
keskikaupungille, hm, niin, alkaisin uudestaan. Katsokaa, jollei ole
siistiä pukua, ei pääse mihinkään maailmassa... Naisethan ne vetävät
alaspäin niinkuin mutaiseen virtaan laita-elämän mustiin kuohuihin."

En koskaan saanut lainaani takaisin, hän katosi silmistäni sumuisten
lyhtyjen alle himmeään hämärään.

       *       *       *       *       *

Minä istuin joku aika sitten Ooperakellarin puistopenkillä
kuuntelemassa soittoa. Viereisellä penkillä näin miehen, joka naureli
ääneen itseksensä. Risaisen huopahatun alta näin minä punertavat kasvot
parransängen ympäröiminä. Kädet olivat syvällä taskussa ja isot,
palavat silmät katselivat ravintolan lasiruutuja, joiden ääressä istui
yleisöä katosta tulvivan, iloisen valon hohteessa. Kerjäävän katkera
katse ei sopinut suupielen nauraviin ryppyihin. Minä tunsin hänet
hänen silmistänsä. Kaksi käsityöläispoikaa istuutui hänen viereensä.
Sitä mukaan kuin hän nauroi, tirskuivat pojatkin hänen omituisille
eleillensä.

"Katsokaas, tuolla istuu vapaaherra S... hahhaa, lysti herra vapaaherra
— vanha sodomiitti, tiedättekö, mitä se on, miks maks! Hän antoi
minulle kerran sata markkaa juomarahaa, katsokaas, nyt hänen otsansa
ulettuu niskaan saakka. Hieno kuori, tyhjät taskut. Niin ja tuolla
istuu tunnettu taiteilija, monta kertaa olen minä kaatanut hänen
lasiinsa absinttia, hän polttaa aina markan sikaaria, hieno, antelias,
hieno herra! Minulla oli hyvät päivät siihen aikaan, keikutin mustaa
hännystakkiani kuin iloinen sulhasmies ja sivelin vahatuita viiksiäni,
ja minä olin rakkaussuhteissa monen naisen kanssa. Minä ansaitsin monta
sataa markkaa viikossa, tuhlasin kuin ruhtinas — niin, sitä oppii
sellaiseksi nähdessään, kuinka herrat tuhlaavat. — Ja kun minulla oli
vapaata aikaa, ajoin minä umpikuomussa, join vain hienoja viinejä ja
poltin vain markan sikaareja. Ja minä olisin voinut hankkia itselleni
ensin pienen sitte suuren ravintolan, vihdoin olisin ostanut Kämpin.
Niin, Kämppi voisi olla minun, ajatelkaas, iso, loistava Kämppi —
ja nyt minä asun, hahhaa — vanhan laatikon alla, sen kyljessä on
numero 176, sisäänkäytävä kadunpuolelta, painakaa nappia! Mitä minä
omistaisinkaan! Parihevoset ja vaunut, soopeliturkit, sähkölamput,
silkkiset oviverhot, viinikellarit. Niin, niin, mutta naiset, naiset ja
viina! Älkää koskaan pojat luottako naisiin, viina kiihottaa naisiin ja
naiset kiihottavat viinaan. Se on elämän tanssia se. Hurjaa ja iloista,
pohjalla pimeätä ja sairautta, hiipivää sairautta, myrkkyä..."

"Mutta kyllä minä tästä vielä reipastun, jahka jäseneni pehmenevät,
niin, ja minä pääsen takaisin tuonne, missä sähkölamppu niin kauniisti
säteilee. Kääntykää vain silloin minun puoleeni, minä toimitan teille
hopeavyöt ja kalunat, kultavitjat ja vahtimestarin arvon merkit.
Kuulkaas, kuinka korkit paukkuvat kuin pyssyt, ja masurkan tahti
teuhaa lavalla ihan kuin ratsuhevosten jalkojen töminä. Minä olin hyvä
ratsastaja ennen vanhaan, nyt pääsen tuskin liikkumaan. P...le."

Hän puhui kuin omiksi lämpimikseen, kertoi pojille satuja kiitollisena
siitä, että hän sai puhua, sai häätää yksinäisyyden ja hunningon
hurjat mietteet. Käsityöläispojat eivät enään nauraneet, suurin silmin
tuijottelivat he ravintolan kimeltäviin kruunuihin, joista tulvehti
valoa, häikäisevän paratiisin iloja janoaville, pienille kasvoille.

Hän nousi, nosti lakkia kohteliaasti pojille ja sanoi: "ehkä herroilla
sattuisi olemaan kaksikymmentäviisi penniä, lainaksi tietysti, minä
maksan sen takaisin, jahka olen Kämpin omistaja!"

Käsityöläispoika kaivoi rahan taskustaan, viinuri otti sen kumarrellen
vastaan.

"Kiitos, hyvät herrat! Ja nyt te saatte nähdä, miten minä menen tuonne
verannalle ja tilaan seidelin olutta! Minä juon onneksenne!"

Käsityöläispojat näkivät hänen istuutuvan pöydän ääreen, naputtavan
sormellaan pöytään ja tilaavan jotakin. Edeskäypä tuli hänen luoksensa
ja huitoi käsillään. Hän teki myöskin kiivaita liikkeitä ja ennenkuin
pojat ehtivät tointua hämmästyksestään, tarttui palvelija hänen
takinkaulukseensa, talutti hänet ulos ja viskasi rappusilta alas. Hänen
kasvonsa vetäytyivät naurunryppyihin ikäänkuin hän olisi taistellut
itkuaan vastaan, hän kopeloi eteensä niinkuin hukkuva oljenkortta,
sitten teki hän koko käännöksen, linkutti yli torin ja katosi kuoppaan,
hämärään olutkulluun.




KAKSI HAUTAJAISTA.


I.

Sauna-Ulla oli kuollut. Ruumiskirstua kannettiin juuri ruumisvaunuihin.
Mutta laitakaupungin mökissä, missä Ulla oli asunut halonhakkaajan ja
joutotyömiehen Tureenin vuokralaisena, riitelivät vielä Tureeni ja
hänen vaimonsa. He riitelivät Ullan peruista, vaatteista, piirongista
ja säästörahoista. Pöydällä oli tyhjennettyjä kahvikuppeja ja piilossa
nurkassa seisoi viinapullo, Tureeni oli humalassa ja vaimonkin kasvot
punottivat. Kun pappi ilmestyi kadulle, kiirehtivät he pihalle.
Portin eteen oli ikäänkuin näön vuoksi heitetty hiukan hakoja, jotka
Tureenska oli tuonut läheiseltä kasarmin kalliolta. Tureenska niijaili
pastorin edessä, Tureeni pureskeli kahvipapuja, ettei hänen henkensä
löyhkähtäisi, ja käänteli teeskentelevän hämillään lakkia kädessään.
Yhtä viekkaasti silmäili pastori kadunkulmassa seisovia eukkoja, joiden
puheen porina lakkasi.

Pastori taputti Tureenskaa olalle, kiitti häntä lähimmäisen
rakkaudesta, sillä olihan Tureenska hoitanut kelpo vainajata hänen
tautivuoteellaan, pessyt ja pukenut ruumiin, siitä taivaan isä häntä
kerran palkitsisi. Tureenska pyyhki silmiään ja tönäsi Tureenia
kylkeen, että tämäkin tekisi samoin. Pastori hymyili, nousi ajurin
rattaille, saatto lähti liikkeelle ja kirkonkellot alkoivat soida.

Mutta kadunkulmassa supattelivat Tirhoska ja Linkreenska. Tirhoska
laski hevosten lukua ja puhui:

"Kas vaan kuinka monta hevosta! Olihan sillä Ullalla herraskaisia
tuttavia, hyvä kylvettäjä se oli, kyllä rouvat siitä kovin tykkäsivät.
Saunassa ne kirkuivat ja praakasivat Ullalle kaiken maailman asioitaan
kuin omalle tädilleen ikään... Niin se Ulla sai ne puhumaan mutta
juomarahoikseen se Ulla vain..."

Siihen Linkreenska: "Juuri juomarahoikseen, niin, kaikkihan se joi,
mitä irti sai, kyllä sitä Tureenin ovat kynineet, jäiköhän edes paitaa
vainaan ruumiille! Ennenkuin siitä henki lähti, juoksi jo Tureenska
saunarouvalta säästöpankkikirjaa vaatimaan... Ulla muka oli luvannut
tistamentissaan, mene tiedä..."

Siihen Tirhoska: "Koko viime yön ne Tureenin ovat mässänneet, synti ja
häpeä, kun liiterissä on maannut haiseva ruumis."

Linkreenska: "Vest ja varjele! Arvaahan sen, että se haisee, kun
hautajaiset siirrettiin sentähden, ettei markkinoiden aikana saatu
viinaa. Mutta kyllä muuten on kiirettä pidetty. Toissa päivänä jo
myytiin talousaitassa Ullan piironki ja muut kapistukset!"

Tirhoska huudahti äkkiä: "Katsoopa Linkreenska, eipä uskoisi silmiään,
Tureenskalla on päällään Ullan uusi kappa, kas vaan kuinka se keikuttaa
päätään! Mitähän se pastori... mutta eihän se mitään huomaa..."

Linkreenska: "Kyllä se huomasi akkunasta, kun meidän ukko kiiretöikseen
kerran nikkaroi verstaassaan sunnuntaina.. Mutta näillä Tureenin
herrasväillä on aina sana suussa mutta kavaluus sydämmessä. — Mutta oli
syytä Ullassakin, mitä meni Tureenille asumaan. Aina kun se pantiin
pois saunasta, niin se asui Tureenilla ja kävi keittämässä ruokaa
kasarmissa."

Tirhoska ehätti: "Siellähän oli ollut paalit ryssän kasarmissa
toissa viikolla, ihan se Ulla oli ollut puolikuolleena, kaatunut
oli kivilattialle ja siihen nukkunut... Siitä se sitte oli saanut
aivokuumeen, kyllä sillä oli kirjava elämä takanaan... leirillä niin...
tietäähän sen... nuorempana, ai, ai! Monta kertaa sanoikin Ulla
minulle selvänä ollessaan: 'Ai, ai, jospa Tirhoska tietäisi, millaista
elämää minä olen elänyt!' Niin sanoi. Ja sillä oli äänikin käheä kuin
vääpelillä ikään. Pääseeköhän tuo taivaaseen!"

Linkreenska vastasi siihen: "Mutta kyllä se Ulla aina katui
jälkeenpäin, kävi kirkossakin joka toinen sunnuntai, mutta sitte se
taas yltyi, arveli kai että nyt sitä taas passasi, kun oli käynyt
sieluansa puolianturoimassa!"

Tirhoska lisäsi siihen kiukkuisesti: "Kirkossa! Tureeninhan ne sen
sinnekin kiskoivat kuin minkäkin pelättimen ja jälkeenpäin taas
poruuttivat, pettivät, nylkivät. Voi, voi, senkin ihmisen elämää! Enhän
minä tuomita tahdo mutta sen sanon, ettei tässä viheliäinen ihminen
muka muuten arvoa saa, jollei rupea papin luona juoksentelemaan. Ja
olipa sitte mikä raato hyvänsä, niin..."

Linkreenska keskeytti: "Niin, missä raato, siinä korpit... Mutta
kyllä minua itkettää ja ilettää yhtäkaikki. Toissa päivänä kävi
Tureenska upseereilta hakemassa hautausapurahoja ja Tureeni juotti
jefreitterikirjuria ja toimitti kirjeen vielä komentantillekin, sinne
pääkaupunkiin, niin, että sieltä tulee nyt kruunultakin peijaisrahoja
kaksinkerroin. Kyllä ne osaavat! Mutta kyllä ne osaavat haaskatakin!
Tokkohan niillä rahoilla sentään mitään siunausta lienee, ei niitä
Ullakaan säällisellä tavalla saanut, varastellahan se taisi useassa
palveluspaikassa ja eiköhän istunut kerran linnassakin."

Tirhoska teki lähtöä ja sanoi: "Kuka sen Ullan kaikista kolttosista
tietää... miksi se muuten niin halusti olisi asunut Tureenilla. Mutta
olkoon hänen sielunsa minun puolestani rauhassa!"

"Niin ja minunkin puolestani", sanoi Linkreenska.

Ja niin he erosivat.

Pastori ajoi ruumisvaunujen jälessä, hän katseli vakavan ja
vaatimattoman näköisenä eteensä, kirkonmiehelle ei sopinut hymyily
näin vakavassa toimituksessa. Julkisessa, maallisessa elämässä kulki
hän aina hymyillen, mutta sen hymyilyn takana piili itsetietoinen
vallanhalu. Hän hymyili aina tervehtijälle mutta ohikuljettua jähmettyi
hymy irvistykseksi, jossa oli jotain pirullista. — Sama hymy huulilla
oli hän seisonut professorien tutkittavana, harjoitellut messu-ääntä
Nikolainkirkon tapulirakennuksessa, samoin oli hän hymyillyt ennen
koesaarnaa äänestäjilleen. Hän sai nopeasta onnestaan kiittää kaunista
naamaansa, messu-ääntänsä ja ikuista hymyään. Hän oli kohonnut
kaupungin johtohenkilöiden joukkoon. Viikon varrella istui hän
säästöpankin johtokunnassa, ukkokodin rahaston tilientarkastajana,
kristillisten naisten kirjurina, lähetysyhdistyksen puheenjohtajana ja
rahatoimikamarin rahastonhoitajana. Mutta silti riitti häneltä hyvin
aikaa puuttua yksityistenkin asioihin. Samoin kuin hän osakunnassaan
kurinpitolautakunnassa oli ollut toveriensa yksityiselämän urkkijana,
samoin kulki hän pikkukaupungissa, seisahtui kadulla kuuntelemaan
puhetta huoneesta ja jos hän kuuli sieltä iloisempaa ääntä tai
aviopuolisoiden riidanremua, tunkeutui hän ristin ja mustan kaapunsa
vallalla perheisiin sekoittaen suhteet vielä sotkuisemmiksi.

Ruumissaatto ajoi jo Rapamäkeä ylös hautausmaan portille.

Pastori oli vaipuvinansa ajatuksiin, jotka eivät liitäneet tämän maan
kamaralla vaan jossakin haudantakaisissa korkeuksissa. Mutta hänen
päässään pyörivät tilit ja tarkastukset. Hän oli sangen tyytyväinen
itseensä, hänen oli käynyt hyvin maailmassa, olihan hän suosittu, hänen
paimenkuntansa rakasti häntä, niin luuli hän, sillä hän oli järjestystä
rakastava. Seurakunta pitäisi kyllä muistissa hänen ansionsa, kun vanha
kirkkoherra kerran kuolisi. Tosin oli hänellä vihamiehiäkin, mutta ne
eivät käyneet koskaan kirkossa. Hänellä oli hiljainen ja nöyrä vaimo,
hiukan hermostunut tosin, hänellä oli vakavia, ankarasti kasvatettuja
lapsia.

Niin, hänen vaimonsa odotti häntä kotona, sairalloinenhan se raukka
oli, ehkei pastori toimiensa tähden aina voinut huolehtia kodista
niinkuin olisi tahtonut mutta jahka hän saisi vielä hiukan lisätuloja,
voisi hän lähettää hänet kylpylaitokseen mutta sillä välin voisi
hänen vaimonsa jatkaa havu- ja suolakylpyjä, hiilihappokylpyjäkin,
jollei se olisi niin kallista.. Ja Ulla... Niin, mutta Ulla ei enään
kylvettänyt. Se Ulla oli aina ollut niin höveli ja halukas, kun
pastori rouvansa kanssa oli käynyt saunassa. Hyvä, kunnon ihminen,
ehkä hiukan erehtyväinen, mutta kuka ensimmäisenä kiven heittää, ei
suinkaan pastori; kristillinen rakkaus ja lähimäisien palveleminen
se oli ollut Ullankin elämäntyö. Usein oli pastori katsellut Ullan
kurttuisia kasvoja ja käsiä ja hänen oli käynyt niin sääli, niin
sääli. Pastori oikein heltyi oman hyvän sydämmensä yltäkylläisyydestä.
Ulla oli löytänyt lopulta sen oikean tien... oli joskus käynyt
iltakokouksissa... oli kolkuttanut ja pastori oli avannut... ja Ulla
oli siunaillut ja kiitellyt pastoria, niijaillut ja kostjumaloinut...

Niin mietti pastori ja päätti pitää Ullalle pienen muistopuheen.

Haudalla seisoi pastori lakki kädessä vilkaisten milloin taivaaseen
milloin kirjaansa ja lausui lopuksi:

"Tässä tämän avonaisen haudan partaalla johdattakaamme mieliimme
kuinka tämä kunnon vainaja ja ristisisar tällä elämän lyhyellä
vaelluksella vaatimattomana ja vaivojansa säästämättä piti huolta
kanssaihmisistänsä. Ja niinkuin mekin puhtaina ruumiiltamme usein
ilolla läksimme hänen kylvystänsä kotiimme, niin nyt hänen sielunsa
ajallisesta ruumiista vapautuneena on lähtenyt korkeampaan iloon, joka
on taivaallisessa kodissa!"

Pastori heitti lapiolla multaa hautaan ja pian sen jälkeen hän lähti,
sillä hänellä oli kiire säästöpankin kokoukseen. Tiellä hymyili hän
joka suunnalle ja nosteli lakkiaan.

Tureeni oli melkein torkkunut pää kallella haudalla hiukan
harmistuneena siitä, että hänen oli täytynyt jättää kesken
peijaiskemut, samein silmin katseli hän nyt ympärilleen. Mutta
Tureenska, joka kyyneleet silmissä, kädet ristissä pystyllä vatsalla,
suu auki oli töllistänyt pastoria, tönäsi nyt miestään kylkeen ja
tiuskasi:

"Topi, heitä sinäkin multaa!"

Mutta Topi ärhenteli: "perhanaakos sinä... en minä viitsi... kyllä se
jo riittää!" Ja niin lähti hän hoiperrellen Tureenskan seuraamana ja
retkahti ajurin rattaille.

"Anna huhkia!", huusi hän ajurille ikäänkuin olisi lähtenyt kapakasta.


II.

Parturimestari Frits Istrael Kiesewetter oli kuollut. Kukapa ei olisi
tuntenut hänen pientä parturitupaansa torinlaidassa vanhanaikaisessa
taitekattoisessa rakennuksessa, joka oli kuin iso ruumiskirstu. Kukapa
ei olisi nähnyt hänen puoti-ovensa yläpuolella kimmeltävää messinkistä
saippuamaljaa ja moniruutuista akkunaa kummallisine, nauravine
naamioineen, irtopartoineen ja posliinisine isoine neekeripoikineen,
joka kantoi päänsä päällä maljakossa ihmeellisiä pikku-esineitä. Ja
kukapa ei olisi tuntenut itse ukko Fritsiä, jokainen sekä parrallinen
että parraton kaupunkilainen tunsi hänen pallean ruumiinsa, hänen
pulleat, ruskeat, ystävälliset silmänsä ja hänen paksut sormensa,
jotka käyttelivät yhtä näppärästi partaveistä ja saksia, kun hän
ystävällisesti nojasi paksun vatsansa kylkeäsi vastaan. Ja hänen
olallansa istui usein Dora, punasilmäinen, vihreä papukaija, joka
saksanvoittoisella murteella kirkui: aber vascha guud... putzen,
polieren... kära Fiia... vackra Dora... paha pappi, paha pappi,
juu, juu! Ja kun papukaija kävi liian rivoksi ja puri korvalehteen,
myhäili pappa Frits kuvastimesta vieraalle ikäänkuin anteeksi pyytäen:
"Vagabund, nicht pappa beissen!"

Niin, kukapa ei häntä muistaisi! Monelle nuorelle ylioppilaalle oli hän
mennyt lainantakuuseen, moni köyhä näyttelijä sai häneltä taskurahoja
ja monen matkasällin auttoi hän taas matkalle eikä kerjäläinen koskaan
turhaan poikennut kyökin puolelle, missä hänen vaimonsa Fiia keitti
parranajovettä ja pyyhkieli saippuakuppeja. Ukko oli sovussa koko
maailman kanssa, ja Fiian ja hänen suhteensa oli vielä vanhetessakin
niin herttaisen hyvä, että he taputtivat toisiansa ja moiskauttivat
suuta aivan vieraiden nähden vaikka he toisinaan riitelivätkin.
Säkenöivät sanat, ilve sukkeluus ja laulu viihtyivät mielivieraina
parturimestari Fritsin matalassa parturituvassa.

Mutta pappia hän ei voinut sietää. Eräänä lauvantaina ei pastori
löytänyt partaveistänsä, ja kun hän tuli ukko Fritsin parturitupaan,
puristi ukko hänet vatsallaan parranajotuoliin, ahdisteli häntä
sekavilla kysymyksillä kirkosta, rahatoimikamarista, pastorin
tuloista y.m. Pastorin kasvot punoittivat ikäänkuin hän olisi ollut
tentissä, hän pelkäsi partaveistä, jota ukko heilutteli innoissaan
ilmassa. Lopuksi huusi Dora: paha pappi, paha pappi! Silloin pastori
kiukkuisena alkoi lukea ukon syntikirjaa, mainitsipa erään ukon
yöllisen seikkailun, jolloin hänen toverinsa, hotelli Viktorian
"pyöreän pöydän ritarit" olivat laskeneet hänet ämpärissä alas
kaupungin vedettömään kaivoon, kuinka hän kerran tähtikirkkaana yönä,
oli nukahtanut kirkonportaille, josta palovartijat olivat taluttaneet
hänet kotiin. Mutta ukko ei ollut millänsäkään, myhäili ja puhui:
"aber, herr pastor, se olla ensimmene ja viimene kerta kun mine
pastorin kirkkiportti kolkutta!" Ja ukko kiskoi palttoota pastorin ylle
ja veti takinkauluksesta niin voimakkaasti, että pastorin ruumis venyi
keppisuoraksi, sitte aukasi ukko oven, kumarsi ja sanoi: aber vascha
guud!

Seuraavana sunnuntaina puhui pastori saarnatuolista ja kaikki
ymmärsivät, että hänen salaviittauksensa tarkottivat parturimestari
Fritsiä. Mutta ukko meni sinä iltana kuten tavallista yli kadun
Viktoriaan, istui pyöreän puhvettipöydän ääreen, missä jo muu pyöreän
pöydän ritarikunta, tarinoiva totikomppania oli koossa. Ja ukko laski
sukkeluuksiaan kuten ennenkin, teki naamaeleitään, kävi kyökissä
ja tuli sieltä eri pukimissa puhvettiin, teki "ukkojaan", kujeili
vatsapuheillaan, matki kuivaa pastoria kuin vanha tottunut koomikko
ja lauloi kauniilla tenori-äänellään niin kauniisti, että kaikki
ravintolan vieraat lyöttäytyivät pyöreän pöydän seuraan. Lopulta hän
nukahti tuolilleen. Yöllä kadun yli luoviessaan hän jo mutisi: "tyst
Fiia, tyst Fiia" ja jatkoi sitä samaa lausetta makuuhuoneeseen saakka.

Mutta hänen Fiiansa kuoli. Kaikki Fiian kapineet yöpöydällä saivat
olla samassa järjestyksessä kuin ne Fiia oli jättänyt. Fiian vuode oli
hienosti kohennettu, naulassa riippui Fiian yöröijy ja tohvelit olivat
sängyn alla, mitään ei saanut muuttaa. Mutta yksin ollen alkoi ukko
surussaan pistäytyä arkenakin Viktoriaan ja sieltä palattua yöllä oli
hän jähmettyä kauhusta, kun Dora Fiian ääntä matkien puhui pimeästä:
"kara Frits, prata, prata, kaffe, kaffe... auta, auta, minä kuolen!"
Silloin ravisti hän epätoivoissaan papukaijan häkkiä. Seuraavana
päivänä istui papukaija alakuloisena häkissään ja alakuloinen
oli isäntäkin. Ukko Frits silitti sitä, lohdutti ja puheli sille
vaimovainajastaan.

Yhä hiljaisemmaksi kävi hän, eivätkä pyöreän pöydän ritarit enään
saaneet häntä iloisiin ilveilyihin. "Aber, mine olla rukoillu",
vakuutti hän salaa oopperalaulajalle, "aber, putzen, polieren, kunna
ikke vissen, jos jumala minu jummarra, kun ei mine ossa oikke mitä
keeli!"

Ja eräänä Fiian nimipäivänä oli ukko Viktoriassa juonut yksin
pullollisen samppanjaa. Yöllä hän kuukertui hankeen talonsa pihalle,
nukahti kuin lapsi eikä herännyt koskaan. Joka talossa puhuttiin: "ukko
Frits kuollut!" Eikä kukaan puhunut hänestä pahaa sanaa. Mutta pastori
oli kuunnellut juoru-akkojen puheita eikä tahtonut myöntää hänelle
kunniallista kuolinkellojen soittoa, ukko oli muka tarkoituksella
itse nukahtanut ijäiseen uneen. — Miten nyt olikaan, toinen pappi
oli ehkä sairastunut, sentähden oli pastori viimeisessä kiireessä
kutsuttu siunaamaan ruumista. Tuikeana ja itsetietoisena kuiva hymy
huulilla istui pastori issikan reessä parturipuodin edessä ja odotti.
Kadulla istui pitkä jono kaupunkilaisia ajurinreissä. Kadunkulmissa
seisoi kansaa. Kaikki odottivat, kummallinen jännitys näkyi kaikkien
kasvoilla, he katselivat ylös kirkontapulia kohden. Antaisiko kukaan
merkkiä kellonsoittajalle vai eikö kelloja ollenkaan soitettaisikaan!
Oliko kukaan ollut eilen raastuvassa? Oliko saatu soittamislupa? Oliko
parturimestari Frits Israel puhunut kuolemastaan, oliko hän aikonut
yöllä vaimonsa haudalle! Oliko hän sanonut, ettei hän enään jaksaisi
jatkaa tätä pilapeliä, kuka ajaisi hänen partansa hänen kuoltuansa,
sillä hän tahtoi maata puhtaana ja ajeltuna ruumiskirstussaan kuten
toimellisen ja taitavan parturimestarin arvolle sopii, niin, ja ehkä
isä jumala sentään ymmärtäisi hänenkin puhettansa vaikkei hän pastorin
mielestä ehkä taivaaseen pääsisikään.

Niin todella, saisiko hän kunniallisen hautauksen, jäisikö hänen
muistonsa tahratuksi ikipäiviksi, tuo kirkonkellojen mykkyys huutaisi
yli kaupungin hänen häpeänsä? Nyt niiden kellojen pitäisi jo soida,
jos ne ollenkaan soisivat. Toiset katselivat taas kirkontorniin ja
toiset pastoriin, joka voisi tämän selittää, mutta pastori istui
issikan reessä salaperäisen näköisenä. Mutta mitä nyt! Nyt tulivat
pyöreän pöydän ritarit hännystakkeihin, kiiltäviin paidankauluksiin
ja valkoisiin kaulahuiveihin puettuina ja nostivat arkun vaunuun ja
surullinen tyytyväisyys loisti heidän punaisista silmäreijistään
ja viinin kukittamilta kasvoiltaan. Ja nyt alkoivat vanhat kellot
kolmisointuisessa ääni-aallossa soida niin haikeasti ja niin
valittavasti ikäänkuin ne olisivat huutaneet omaa yksinäistä hätäänsä.
Kävi supina, että pyöreän pöydän ritarikunta oli ollut eilen
raastuvassa todistamassa, että ukko viime aikoina oli ollut hiukan
kummallinen. Hulluuden hinnalla hän siis oli saanut peittokellot, ehkä
ne kellot sentähden niin valittivat!

Piiskat vingahtivat, saatto lähti liikkeelle, ja niin pitkä oli jono,
että se ulottui apteekin kulmasta tullinsuuhun teurastaja Simolan
portille, jonka otsikossa oli häränsarvet. Ja vaunujen jälessä astui
palokunnan soittokunta soittaen räikeätä ja raskasta surumarssia
vihreänauhaisen totikomppanian seuraamana.

Haudalla ryki pastori kuivasti. Hän puhui tämän maailman turhuudesta,
paatuneista syntipukareista, jotka elävät tämän maailman humussa ja
sumussa, vaeltavat suruttomina synnissä sitä leveätä tietä, joka johtaa
kadotukseen, hammasten kiristykseen ja ikuiseen piinaan. Ja ikävä
kyllä, täytyi pastorin vainajastakin sanoa, ettei hänen elämänsä ollut
sellainen, että hän, pastori, isän jumalan pyhässä nimessä voisi luvata
mitään varmuutta, välttäisikö vainaja ijankaikkisen kadotuksen. Sillä
Herra Zebaoth on hirmuinen herra ja hänen vihansa on kuin pitkäisen
leimaus! Siihen suuntaan puhui pastori. Kun hän lopetti, kävi kohahdus
saattojoukossa, kaikki painoivat päänsä alaspäin ikäänkuin he olisivat
hävenneet seurakuntansa pastorin sanoja. Mutta pastori selitti sen
niin, että hänen puheensa oli vaikuttanut. Mutta nyt astui esille
oopperalaulaja ja puhui vanhan ystävänsä haudalla:

"Poissa on piiristämme hän, veljemme Frits Istrael, iloisista iloisin,
herttaisista herttaisin! Hän oli ilosielu, laulajasielu; jos hän
olisi saanut jo nuorena siivet nuorelle kyvylleen ja pohjaa palavalle
innolleen, niin olisi hän voinut kohota korkeammalle kuin mihin hänet
sattuma ja nälkä pakotti, nuorena, levottomana ja tiedonhaluisena
muuttaessaan meren takaa maahan, joka oli hänelle vieras, mutta joka
muuttui hänelle rakkaaksi. Ja vaikka hän puoliummikkona keskellämme
täällä touhusi, niin hän ymmärsi meitä sydämmensä hyvyyden ja
viisauden kautta ja hän oli tyytyväinen, hän osasi singauttaa oikean
sanan oikeaan aikaan ja osasi vaijeta silloin kuin piti vaijeta."
Oopperalaulaja kääntyi nyt pastoriin päin ja jatkoi: "Ja vaikka ei
hän oikeastaan osannut mitään kieltä eikä hänellä oikeastaan ollut
mitään kotimaata, niin minä luulen, että isä jumala nyt ymmärtää
hänen kieltänsä ja sanon ilman 'muttaa' tai 'aberia' että korkeampi
maailmanjärjestys, Ikuinen tai mitä nimeä hän kantaneekaan, saattaa
häntä nyt yli tuntemattoman, hiljaisen meren hänen uuteen kotimaahansa!"

Puheen loputtua kajahuttivat pyöreän pöydän ritarit Fritsin mielilaulun:

    "Hvem är, som ej vär broder mins,
    Fastän hans skugga mer ej fins?"

Toimituksen jälkeen tuli pastori oopperalaulajan luo ja sanoi
alentuvalla ja tekoväräjävällä äänellä: "tunsitteko oikein hyvin
vainajan?"

Palokunnan soittokunta soitti "Integer vitae."

Sitten kulkivat kaikki hiljaisina haudalta. Hautausmaan portin
ulkopuolella kysyi pastori vielä kerran oopperalaulajalta ikäänkuin
jotain karvasta olisi tarttunut hänen kurkkuunsa: "ehketten sentään
oikein hyvin tuntenut vainajata."

Oopperalaulaja sanoi hänelle: "Johan minä olen vakuuttanut... ja
anteeksi, herra pastori... ettekö itsekin ymmärrä, että te tänään
olette esiintyneet haudanhäväisijänä!" Ja oopperalaulaja käänsi
pastorille selkänsä.

Illalla istuivat oopperalaulaja ja pyöreän pöydän ritarit Viktorian
puhvettihuoneessa ja unohtivat lasinsa. Hiljaiset, kirkkaat kyyneleet
nousivat heidän silmiinsä. He itkivät, ajatelkaas, isot miehet, totiset
totisankarit itkivät. Sitte istuivat he mykkinä ja vilkasivat sivulleen
tuoliin, joka oli tyhjänä.




RAPPIOLLA.


Hän käy toisinaan luonani, Eklundin Kalle. Hän on lapsuuden
toveri. Toisinaan seisoo hän aamupäivällä kadunkulmassa odotellen
minua. Hän katselee kärsivästä silmiini, puhuu kansankeittiöstä,
metallityöntekijöiden lakosta, vanhasta toveruudesta, lopulta hän
pyytää rahaa; minä olen antanut hänelle useat kerrat, vaikka minä
tiedän, että hän vie rahan olutanniskeluun. — Iltapäivällä palaa hän
toisinaan humalaisena. Silloin istuu hän muittamutkitta korituoliin, on
häikäilemätön ja röyhkeä, hänen kiiluvat silmänsä tähyilevät villeinä
pitkin huonetta.

Eklundin Kalle naputtaa aamulla ovelle ja huoneeseen astuu kookas mies
vielä vuosiensa paraimmassa kukoistuksessa, käsivarsissa on terästä,
katse on hukkuvan katse, viikset riippuvat veltosti alaspäin, leukaa
peittää parransänki, kasvot ovat tiilenpunakat, ruskettuneet, ja ääni
värähtelee:

"Kuules, rakas veli, saanko tulla?"

"Miten on laitasi?"

"Hullusti, rakas ystävä —. Siellä ulkona on niin kylmä. Saanko viipyä?"

Minä katselen hänen rasvoittunutta takkiansa, jolla on mieron
epämääräinen, viheriän vipevä väri. Hänen huulensa ovat punertavan
siniset.

"Hyvä, kun saan edes jossakin olla."

"Etkö ole siltatöissä?"

"Olin."

"Mikset ole enään?"

"Minä en viitsi olla heidän kanssansa."

"Olithan sinä junttatöissäkin. Olethan sinä vahva mies."

"Niin, koitas näitä käsivarsia!"

"Mikset sinä viihdy missään työssä? Pilkkaavatko ne sinua?"

"Hä, pilkkaavat, sanovat, että minä olen herrasmiehen kakara ja sitä
minä olenkin. Mutta minä annan heille sanan sanasta."

Minä koetan hienosti laskea leikkiä hänen herraskaisuudestaan.
Toivoisin, että hän lähtisi, sillä hänen henkensä turmelee koko
huoneeni ilman. — Äkkiä muljottaa hän seinägobeliiniin ja huudahtaa:

"Eikö tuo ole Venedig, minä olen sen kuvan joskus nähnyt lapsena isäni
kuvakirjoissa!"

Minä ymmärrän hänen kauttarantaisen tarkoituksensa, hän tietää, että
minä ilostun matkamuistoista. — Olen sillä tuulella, että täyttäisin
hänen kaikki pienet suuren-lapsen oikkunsa.

"Saanko minä ottaa pari paperossia?"

"Ota, ota!"

"Saanko minä istua korituoliin?"

"Istu, istu!"

"Muistatko", sanoo hän, "siitä on jo monta, monta vuotta, sinä olit
silloin lyseolainen, minusta ei ollut lukumieheksi, opettajat —
ymmärrät — eivät ymmärtäneet minua — niin, silloin istuimme kerran
yhdessä vanhassa kievarissa, minulla oli rahaa — en tahdo siitä
kerskata — oli 40 markkaa — sain isältäni — sinä soitit pianoa —
muistatko?"

"Muistan."

"Minulla oli viulu mukanani."

"Muistan senkin."

"Me erosimme, sillä minä heitin pari herrasmiestä alas rappusia pitkin
ja lopulta potkivat toiset minutkin alas, minä huusin viuluani,
tarjoilijatar toi sen minulle salaa kadulle. Sitte menin kotiin."

"Entä sitte?"

"Kotona asetin viulun pianotuolille, turhaan hain kaapista juotavaa,
hoiperrellen menin pianon luokse ja istuin tuolille, silloin..."

"Silloin?"

"Silloin viulu meni tuhatta säpäleiksi. Minä hirmustuin ikäänkuin
minussa itsessäni olisi mennyt jotain rikki. Minä aloin rikkoa
huonekaluja kunnes isäni tuli huoneeseen. — Katsos, isä oli antanut
minulle viulun päästessäni neljännelle luokalle mutta seuraavana
lukukautena sain minä potkun koulusta."

"Niin, isäni tuli huoneeseen. Katsos, minun isäni oli sellainen
vanhan ajan kunnon porvari... osti katovuosina muka polkuhinnasta
kultarenkaita, sormuksia mitä vain köyhiltä ihmisiltä sai... mutta sitä
minä en usko."

"Isä antoi minulle olutta ja niin nukuin minä sohvalle. Tulipa isä
vielä aamulla ja kysyi, oliko minulla kohmelo, antoi taas pullon olutta
ja kaatoi minulle ryypyn ja sanoi: juo poikani! Minä sanoin: juo
itsekin! Aamulla lähdimme yhdessä kapakkaan. Jaa, jaa, minun isäni oli
kunnon mies, sanottakoon hänestä mitä hyvänsä, jo noin pienestä pitäen
sain minä ruokapöydässä juoda ryyppylasin tähteet. — Kunnon mies, minä
kunnioitan häntä, vaikka hän oli sellainen, vanha rähisevä herra."

"Niin, niin."

"Onkos sinulla, rakas ystävä, olutta?"

"Ei ole!"

"Herra jessus, minä en tule ilman toimeen, sinä tiedät, että minä olen
alkoholisti."

"Koitahan hillitä itseäsi, sinulla on koko elämä vielä edessäsi, roteva
olet kuin karhu, hiukan tahdonvoimaa vaan."

"Minun tahdonvoimani on mennyt vatsaani. Katsos näitä repaleita, katsos
tätä nuttua, kehtaanko minä näillä kenkäruojuilla liikkua kadulla!"

Hänen äänessään oli taas itkua.

"Toissa päivänä sain eräältä liikemieheltä melkein uuden takin, mutta
aamulla punaportin majapaikassa herättyäni huomasin, että minun takkini
oli viety. Eikö sinulla ole edes jotain vanhaa ehjää takkia, sinähän
lupasit... katsos näitä kenkiä."

Hän nosti kenkänsä kirjoituspöydän tasalle.

"Katsos housujen perustaa!"

Hän kumartui aivan mauttomaan asentoon.

"Voinko minä tällaisissa tamineissa mihinkään mennä, ja huomenahan on
juhannusaatto... jukukliut!"

Nousin, annoin hänelle takin ja autoin häntä pukeutumisessa.

"Sopiiko se takaa?"

"Sopii aivan erinomaisesti."

"Niin, se sopii ikäänkuin se olisi minua varten tehty."

"Hiat ovat liian lyhyet."

Minä ojensin hioja ja käteni sattui hänen käteensä.

Hän tarttui kuin leikillä käsivarteeni.

"Katsos, onhan sinullakin jänteitä."

"Hiukan vain kotitarpeiksi."

"Hä, kotitarpeiksi? Aijotko sinä käskeä minut ulos!"

"Enhän minä, ole kuin kotonasi."

Minä nojauduin kakluunia vasten.

"Ei minua enään voi pois potkia kuten silloin kievarissa, muistatko?"

"Muistan."

"Katsos, älä luule, että minä olen sinun armosi vaivainen, luuletko
sinä, että minä sinun pienien penniesi tähden rupean sinua tässä
rosvoamaan."

"Sinä lasket leikkiä!"

"Ah!"

Vähitellen irroitin itseni hänen kovasta kouristuksestansa. Minä
en katsonut häntä silmiin. Minä tutkin kauhulla hänen hämäryydessä
ajelehtivaa ajatustansa, päähänpistoa, ilkkua, sairaalloista mieltä,
sumentavaa ajatusta, joka välähti valonheittäjänä paljastaen koko hänen
elämänsä syvimmän katkeruuden sekä kätkettyjen rikoksellisten aikeiden
alkusiemenet.

Minä valmistauduin ikäänkuin iskua vastaanottamaan, jähmetyin, järkeni
kävi kylmäksi ja kirkkaaksi, ponnistin henkisen voimani, aloin puhua
hänelle hiljaa, koetin olla samalla kova ja hyvä, vetosin hänen
nuoruuteensa, hänen ruumiilliseen voimaansa, hänen sielunsa hyvyyteen,
joka vain nukkui, puhuin hänen isästään, veljistään ja siskoistaan,
koetin puhua lohdutuksen suloisia sanoja elämänsä hulluutta vastaan
kamppailevalle hunninkoiselle, huonosti ohjatulle elämän orvolle,
ihmiselle, jonka avuton kurjuus minua melkein itketti.

"Kuule, anna minulle anteeksi! En minä tee sinulle mitään pahaa... Minä
olen roisto! — — Voitko sinä antaa minulle 50 penniä, että minä pääsen
kansankeittiöön!"

Minä annoin hänelle pyytämänsä rahan. — Hän talttui, tyyntyi, istuutui
taas korituoliin ja vilkuili arasti ympärilleen.

Sitten aloin minä jutella hänelle iloisia juttuja; vähitellen ja
väsyneesti tuli hänen silmiinsä iloisempi ilme.

"Kuule, Kalle", sanoin "mene nyt, syö vahvasti ja nuku sitte kokonainen
vuorokausi!"

"Minä menen", sanoi hän, "minä menen."

Ja Eklundin Kalle meni, meni pää kumarassa, katsoi kerran taakseen ja
huokasi. Minä vältin hänen katsettansa.

"Terve!"

"Terve!"

Korituoli narisi kauvan sen jälkeen kuin hän oli lähtenyt.
Korituoli ikäänkuin kummitteli, ikäänkuin siinä istuisi vielä joku
epämääräinen, kohtalon kirooma ihmisolento epämääräisessä hämärässä.
Illan yksinäisessä hämärässä kuuntelin minä sitä narinaa ikäänkuin
minä olisin kuullut jonkun puhuvan ristikon takaa ja minä ajattelin
ihmiselämän suurta surkeutta.

       *       *       *       *       *

Joku kuukausi sen jälkeen istui lapsuuteni toveri lukkojen takana.




KATUPEILIN KUVIA.


1.

Ikkunaani vastapäätä on "plankku", sen takana postitalon puutarha.
Noita vanhoja puita olen aina rakkaudella katsellut. Toisinaan minulle
tulee omituinen sääli... miksi puut eivät voi liikkua — kuten ihmiset
akkunani alla — mennä sinne minne tahtoo?

Kevät on ilmassa. Vastapäinen katu on aina aurinkoinen, katu
ikkunani alla varjossa. Täältä varjosta katselen elämää. Ihan
päivänpaisteisimpaan paikkaan vastapäisen kadun plankunpuoleiseen
santaan ovat pojat kaivaneet nappikuoppia. Kolme, neljä herrasmiehen
poikaa, joiden äidit ovat hellällä kädellä koettaneet hoivata näitä
nuoria herrasmiehen alkuja, etteivät ne vain kylmettyisi, etteivät
joutuisi huonoon seuraan. — Kaikilla on hienot kengät ja he heittävät
näppärällä kädenliikkeellä nappikuoppaan lyijy-"plöröjään" ja vaihtavat
nappia, jotka lie ovat varastaneet äitiensä korulaatikoista. Joukossa
on myös iso poika, jolla on isot isän saappaat, hiukan risainen takki
ja rasvainen, kulunut, viheriän vipevä huopahattu, huolimattomasti
toisella sivulla. — Minä en kuule nappikuopan heittäjien nappipuhetta,
mutta minä näen, että isolla pojalla ei ole nappia — edes omassa
takissaan. Pienet pojat katselevat herrasluokan säälillä ison pojan
saappaita. Minä näen, että hän kärsii siitä hetken, sitten tulee hänen
silmiinsä veitikkamainen ilme. Hän on kuullut, että hänen isänsä
saappaita pilkataan. Hän heittää plörön katuun, sylkäsee kämmeneensä,
lyö voimakkaalla liikkeellä likaisella kädellään vasten saappaanvarsia
ja sanoo röyhkeällä, itsetietoisella äänellä:

"Teillä pojat, ei olekaan tällaisia pitkävartisia saappaita!"

Pienten poikien kasvot venyvät pitkiksi, he katsovat ensin isoa poikaa
kummastuksella silmät suurina, sitten katsovat häpeissään omiin
kenkiinsä.

Pitkä poika luikkii viheltäen tiehensä kädet housun taskuissa.

Olen varma siitä, että toiset pojat kotiin tullessaan pyytävät kiltisti
papoiltaan, että ne antaisivat heille isot saappaat.


2.

Hymni huoneelleni.

Tässä kamarissa olen asunut lyseo-ajoilta saakka. Se on kaksi syltä
pitkä, puolitoista syltä leveä. Kaikki esineet ovat niin lähelläni,
ettei minun tarvitse melkein muuta kuin ojentaa kättäni niin minä ne
saavutan. — Olen maailmassa harhaillut, olen suurissa juhlasaleissa
synkkänä seisonut oven pielessä. — Olen aina ikäänkuin pelännyt
ihmisiä, pelästynyt raakoja ihmisääniä pimeissä, ummehtuneissa
ylioppilaskortteereissa asuessani. — Ainoa iloni olivat kirjat, elämä
ja naiset. Istuin usein taiteilijaseuroissa, taiteilijain hirveä
itserakkaus minut tympäsi, se ajoi minut taas kadulle.

Kerran tuli huoneeseeni turhamainen taiteilija. Sanoin pilalla: "minun
huoneeseeni täytyy tulla kumartaen." Huoneeni ovi on näet matala.
"Minä en kumarra ketään!", huudahti turha taituri. Kumarrat itseäsi,
ajattelin. — Sen jälkeen ei hän koskaan käynyt luonani.

       *       *       *       *       *

Kun katuja kuljin ja iloinen ihmisvirta solui ohitseni, nautin minä
elämästä. Harhailin ulkomailla, nautin siitä, että vieraalla kielellä
saatoin puhua vieraille ihmisille, joista tiesin pääseväni ensi
junalla. Katsellessani Italian kypressejä muistelin Suomen valkoisia
koivuja. Missään ei koivu ole niin valkoinen kuin Suomessa. Missään ei
ole uinuva iltahämärä niin kaunis kuin hämyisessä Hämeessä. Missään
ei niin viihdy kuin pienessä pesutuvantakaisessa kamarissani, jossa
ajatukseni heltyy, kokoo ja kaikestaa, mitä olen maailmassa nähnyt. —
Vanha kirjakaappi katsoo minua niin moittivasti. Olen sen unohtanut
viime aikoina. Pikkurahoillani olen kokoon haalinut tämän hyvän seuran.
Harvoin se, joka luonani käy, huomaa nämä ystäväni.

Sinä kitara, ylistetty ole, sinä lepoa annoit kun yksin olin ja
epätoivossani ja yksinäisessä yössäni kärsin. Ylistetyt te suuret
henget, joiden kuvat riippuvat seinälläni! Ja kiitos sinulle, sinä
vanha taalalainen kaappikello, joka ikuisuutta mittailet ja jonka
hiljaisessa kellon naksutuksessa tunnen ikuisen rauhan!

Sinä vaatimaton, siveellinen kammioni, jossa puhtaimmat aatokseni ovat
syntyneet, jonne olen palannut maailman pahasta pakolaisena, sydän
särkyneenä, kiitos sinulle! Kiitos, vanhat seinät, kiitos, vanha hiiri,
joka kuljit seinähirttä pitkin seinäpaperin takana ihan korvani ohitse
vuoteelle vaipuessani, menit kun en enään syönyt huoneessani —. Kiitos,
sinä talitiainen, joka huoneeni ilmareijässä söit minun ruokaani ja
surullisesti visertäen lähdit kumppanillesi kuiskaamaan: "hänellä ei
ole toveria!"


3.

Kadulla ei ole pitkään aikaan kulkenut ketään. Nyt siinä kulkee mies,
vanha puiden sahaaja ja sillanlakaisija. Muistan hänet lapsuuden
ajoista saakka. Hänen kasvonsa ovat Danten näköiset. Ja hänellä on
sellainen omituinen korvalapuilla varustettu lakkikin, mikä muistuttaa
Danten päähinettä. Hän on mielestäni niin vaatimattoman puhdas. Elämän
pyhä kurjuus! Ajattelen omaa vanhuuttani, tunnen ikäänkuin minä
itse kulkisin tuossa kadulla. Sydämmeni itkee, silmät ovat kuivat. Hän
katoaa silmistäni. Katson kukkarooni... en mene auttamaan... minä
tiedän, ettei hän kuitenkaan ottaisi vastaan lahjaani. — Pelkään
ihmisten kiitollisuutta.


4.

Ne katsovat juorupeilistään ne pienet sielut, ne tekohurskaan
vaatimattomat vanhat immet, jotka ovat jäätyneet, joiden hellimmät
tunteet ovat kuolleet. He ovat nuorina tanssineet itsensä väsyksiin,
väsyksiin asti kiihoitelleet miesten sydämmiä, koskaan rakastamatta,
koskaan antautumatta kokonaan. Siksi he nyt ovat jäätyneet
juorupeiliensä taakse. He kulkevat talosta taloon, levittävät juoruja
ja häväistyksiä. Jos he juorupeilistään huomaavat nuoren, salaisen
rakkauden kuiskailevan jonkun himmeän katulyhdyn alla sumuisena
syyskuun iltana, kun sade hauskasti pieksee ruutuja, katsovat he suurin
elottomin silmin, katsovat, kadehtivat ja kateuden myrkky täyttää
heidän sydämmensä. Heillä ei ole enään sielua, heidän sielunsa on
Juorupeili.


5.

Koulupojat olivat lumisotasilla kadulla. Eksynyt lumipallo lensi
akkunaruutuun ja imeytyi siihen kiinni.

       *       *       *       *       *

Minä katselin sitä lumipalloa kauvan ja vähitellen alkoi hämärässä
huoneessani sydämmeni lyödä taajempaan, sillä minä muistelin minun
huoneeni haltijatarta ja vapaata elämänkumppaniani. Hän hiipi
usein akkunani alle ja heitti lunta ruutuun. — Minä aukaisin oveni
ikäänkuin elämän ruhtinaalliselle riemulle, hän istui sohvaan ja
katseli minua suurilla kummallisilla, kosteilla silmillään ja
odotti, että lopettaisin työni. Ja kun minä nousin ja kannoin häntä
käsivarsillani, muuttui huoneeni huvimajaksi, missä ruusuköynnökset
meitä ympäröivät, avartui, aukeni meille kadotettu paratiisi... Ilma
oli täynnä veren ilotulitusta, taikatuoksua, onnen huumetta, suloista
soittoa ja salaisia suudelmia. Sulami, Salome, minun vereni, vapaan
vihkivuoteeni uhripapitar! Sinun ruumiisi oli se alttari, jossa sinun
sydämmesi minulle suitsusi. Sinä seitsentoistias, suloinen Salome,
tuntematon, hämäräsieluinen vaeltajattareni, rakastajattareni,
sinä karkoitit hetkeksi otsaltani surun syvän varjon, sinä tanssit
pois minun katkeruuteni! Ihana olit sinä sinun nuoressa, armaassa
alastomuudessasi, kaunis nousevassa kiihkossasi ja unelmaherkkä
sinun rakkautesi raukeudessa! Sinä rakastit minua, Sulami, mutta
minä hylkäsin sinut, Sulami. Mistä tuli katkera sana kesken kuuminta
kuherrusiloa? Tutkimaton, tuntematon on ihmissielun sokkelo. Me
ihmisraukat, me syntisparat, me vain yhdymme ja eroomme... itsessämme
on oman tunteemme tuhka, oman kuluttavan kohtalomme laki. — Missä sinä
nyt vaellat... yössä niinkuin minä, tuntemattomana, tutkimattomana kuin
minäkin? Kuiskaan sen sinulle, Sulami, minähän se olin alastomampi
kuin sinä, minunhan huuliltani putosi ensiksi myrkyllinen sana,
joka alensi sinun valoisan alastomuutesi. Minä olin se alaston,
rosoinen, vakava muuri, sinä olit se elämän päihdyttävä viina ja keveä
viiniköynnös, joka peitti minun rosoisuuteni ja suojeli minua yön
tuulilta. Mutta sinä olit keveä kuin köynnös, minun täytyi erota sinun
viekkaasta syleilystäsi vaikka me olimmekin kuin yksi ruumis, yksi
suuri veripunainen liekki, läikkyvä, harhaava, haihtuva vaahtokupla,
avoteräinen outo yökukka, tulikukka, jonka siitinpölyssä tuhannet
kipenet ja kuoleman kiiltomadot kimelsivät...

Ja kun me eronneet olimme, etsit sinä vielä minua, mutta minä kielsin
sinut. Katuvana kuljin minä jälkeenpäin ja etsin sinua hämäryyden
huoneista ja maailman kurjuuden kujilta, mutta sinä et palannut
milloinkaan.

       *       *       *       *       *

Minä katselin lunta ikkunallani, joka oli valkea kuin hänen nuori
alastomuutensa. Ja juuri kun minun sydämmeni jäiset muistot alkoivat
sulaa, alkoi lumikin sulaa akkunalla. Päivän kuluttua oli lumi
haihtunut, hänen kuvansa himmeni, katosi kuin epämääräinen, arka
ajatus... jonnekin kauvas katujen hämärään...


6.

Akkunani ulkopuolella on lintulauta. Olen siihen niinkuin
härkätaisteluiden katsoja kiinnittänyt pienellä nuoralla rasvapaloja
pienen lintulautasen pieneen puikkopylvääseen. Usein siinä talitiaiset
kiistelevät paraimmista paloista. — Niin tekevät ihmisetkin. —
Ulkona on pakkanen, se paukkuu kuin pieni kanuuna talon nurkassa.
Postipuutarhan puut seisovat mykkinä, koreina kristallikruunuina.
Ihmisten kengät narisevat akkunani alla. Isosta aikaa vanha ystäväni,
vanha talitiainen ihmisistä välittämättä hyppää laudalle ja nokkii
ahneesti ihraa. Sen on nälkä. Muuten ei se tulisi luokseni. —
Ihmisetkin tulevat toisinaan luokseni vain silloin kuin he tarvitsevat
minua. — En tahdo liikauttaa jäsentäni, en tahdo kirjoittaa kynälläni,
joka vapisee kädessäni. Minä nautin siitä, että lintu saa pienen
kupunsa täyteen. Ja minä nautin myös siitä, että ulkona on pakkanen.
Minäkin söin äsken vankan aterian. Lempeä lämpö virtaa selkääni
palavasta takkavalkeasta.


7.

Kevät on taas ilmassa. Yli vaaleankellertävän, kivisen postitalon
lentelevät kyyhkyset. Siinä on iso taivaansinirintainen uroskyyhky,
joka lentelee kiivaana nuoren naaraskyyhkyn kintereillä. Punaiset
kynnet juoksevat pitkin plankkua. Ja minä näen, kuinka nuori, hento
naaraskyyhky juosta sipsuttelee edellä, antaa tulla lähelle, pyrähtää
äkkiä lentoon, lentää postihuoneen räystään alle, siinä he leikkivät
hieroen nokkiaan yhteen, antautuvat armaasti toisilleen. Sitten tuo
nuori äidin alku lentää levollisesti kadulle, noukkii heinänjyvän
sieltä toisen täältä, huomaa äkkiä, vielä rakkautensa huumaamana,
pitkän heinänkorren.

Näin eilen, että eräs ajuri kantoi isoa heinäleiviskää selässään,
hänellä on luultavasti hyvä hevonen, _hyvä vaimo_ ja hyviä lapsia,
itsekin hän näyttää hyvältä.

Iloisin siivin lentää nuori naaraskyyhky korsi nokassa tiehensä. Minä
en enään katsele, minne se lentää, minä tiedän heidän onnellisen,
nuoren rakkautensa tarinan. En juorua tämän enempää.


8.

En saa unta. Vedän ylös uutimet. Koko taivas loistaa kuin kimeltävä
pyhä kirja täynnä omituisia itämaalaisia kirjaimia. — Kevätkuurassa
seisovat postitalon pihlajat ja naapurin katolla naukuvat kissat
kevätkiimassa. Minä tiedän, että jos menisin kadulle, en näkisi ketään.
Jostain porttikäytävästä ehkä näkisin jonkun rakastavan parin, joka
kuiskailee kevättoiveitaan. Yli kadun loikkii kissa kellariluukusta
vastapäiseen kellariluukkuun. — Päivä on kade, päivä on paha! Yö on
häiden hetki, anteeksi antava, suloinen, hyvä. — Hyvä erakollekin
yksinäisyydessä.

Joku loilottava herrasmies kulkee akkunani alitse. Vanhassa kirkon
kellotornissa lyö kello 12. — Sitten kuulen raskasta astuntaa. Kolme
vanhaa yövartijaa kulkee paksuihin turkkeihin puettuina, pahkasauvat
iskevät kumeasti katuun. Heidän askeleensa loittonevat, kolina kuolee
pois, on hiljaista. Minä muistan, siitä on jo pitkä aika. Tulin
kerran kotiin iloisesta seurasta ja tapasin nuo samat yövartijat ja
sanoin heitä "pyhäksi kolmiyhteydeksi". Ajattelematon, vallaton sana!
Seuraavana päivänä yövartijat tulivat "kantelemaan". Mutta poissa
olivat pahkasauvat, poissa paksut turkit, poissa tähtikirkkaan yön
runous, joka lepäsi kuolleen, nukkuvan kaupungin yllä. Nyt he olivat
perin siivoja, siistejä miehiä. Tarjosin kolmelle vanhalle yövartijalle
kolme kuumaa höyryävää kuppia. Ja siihen he tyytyivät, läksivät kai
koreasti kotiinsa nukkumaan valvoakseen taas ensi yönä hiljaisen
kaupungin ja yhteiskunnan rauhaa.

       *       *       *       *       *

— Sydämmeni on auttamattoman tyhjä. Leilini on pohjia myöten tyhjä,
en tahdo sitä enään täyttää, sillä muistan Byronin lauseen: "mene
ensimmäiseen kapakkaan, niin löydät ystävän!"

       *       *       *       *       *

Katselen ulos. Nyt viheltää joku akkunani alla, viheltää kiukkuisesti
pitkään ja mieltäosoittavasti. Minä olen jo siihen tottunut.
Naapurin koira alkaa haukkua. Tämä on sitä nykyaikaista lähimmäisen
rakkautta. — Kerran heitettiin kivi kotini akkunasta sisään, kun
tulin huoneeseen. Silloin olin lapsi ja pelkäsin. Nyt minä odotan
tyyneesti, että lurjus akkunani alla kumartuisi ja viskaisi kiven.
Mutta hän ei tee sitä... hän häpeää kai itseään tai haukkuvaa koiraa.
— Nyt on taas hiljaista. Koko kaupunki nukkuu, minä yksin valvon.
Kiitetty sinä yö! Et ole minulle enään rakkauden korkea hetki, et ole
enään työnikään hedelmällinen aika. Ikuisuuden ajatuksia sinä minussa
siität. — Katselen tähtitaivasta, joka minua yksin lohduttaa ikuisella
levollisuudellaan. Läpi puiden häämöittää vanhan linnan tornin hahmo.
Vedän uutimet alas ikäänkuin vetäisin alas esiripun oman elämäni eteen.




9.


_"Sokea ikkuna"._


Sinä sokea ikkuna, kuinka minun tulee sinua sääli. Mustaksi sinä olet
maalattu, ei elämä koskaan paista sinun kauttasi, pimeys on edessäsi,
pimeys on takanasi. Mitä mietit sinä yksinäisyydessäsi? Mietitkö sitä,
että olet asetettu peittämään jonkun taitamattomasti punnitsevan
rakennusmestarin erehdystä? Vai mietitkö hölmöläisiä, jotka ihastuivat
niin valoon, että hakkasivat pois koko seinän? Ehkä silloin naurat
omaa kolkkoa nauruasi. — En ole koskaan ymmärtänyt sinun tehtävääsi
maailmassa.

Vai haaveiletko naapuri-ikkunasta, jonka ruutuun keltakutrisen
pienen tytön kasvot painautuvat lukemaan kuuraisen lasin tuhansia
tähtikukkia ja ihmeellisiä tähtisatuja? — Et sinä haaveile, taidat olla
kuurokin? Koskaan ei talviunesta valveutunut kärpänen surise iloisesti
akkunanpielessäsi ennustaen aina palaavan kevään kultaista aikaa. —
Koskaan ei nuori neitonen kasvata akkunalaudallasi myrttiä, josta
hänen äitinsä sitoisi hänelle morsiusseppeleen. — Ei saituri rummuta
paksuilla sormillaan lasiasi vastaan laskiessaan korkorahojaan. — Ei
edes konna eikä vanki katsele sinun kauttasi toivottomaan elämään. —
Ei kukaan sinua huomaa, sentähden ehkä oletkin olemassa, ettei kukaan
sinua huomaisi. Ah, sinä olet niinkuin moni ihmisraukka, jonka sielun
silmillä on ikuinen kaihi, sielussa ikuinen hämärä.

Kukaan ei sinua huomaa, mutta minä huomaan sinut toisinaan. Kun kuljen
alitsesi, tuijotat sinä minuun kuin sfinksi, kuten elämän suuri
salainen arvoitus. Ja silloin minä peljästyn sinun hirveän surullista
silmääsi. Mutta kun minä olen ohitsesi kulkenut, iloitsen minä, ettei
sinun silmänreikääsi sentään ole asetettu "juorupeiliä". Joka sen
tekisi, sen puolihullut ihmiset julistaisivat kokonaan hulluksi.

Sinä sokea ikkuna, et usko, kuinka minun tulee sinua sääli, ah, kovin
tulee minun sinua sääli...




10.


Yöllä satoi. Postipuutarhan puut ovat virkistyneet. Myöhäisenä on
kesä saapunut kaupunkiin. Jostain naapuritalosta kiekuu kukko.
Keskikesän raukea hiljaisuus on häiriintynyt. Akkunan alatse kulkevat
ihmiset, toiset kiroillen, toiset siunaten. Vanhat ilkeät, harmaisiin
saaleihin puetut akat tulevat kuin harmaat rotat pullein silmin,
jotka kiiluvat uteliaina ja häväistysahneina, seisahtuvat ja puhuvat
julkeina juorujaan. Toiset tulevat kuin ahkerat muurahaiset omista
kotikeoistaan, vievät köyhän roponsa torille, palaavat vasut täynnä
elintarpeita ja ovat iloisia.

Pöydälläni on voitaleipä, jonka olen syönyt vain puoliksi.

Nyt kuulen vastapäisellä Kimnaasikadulla pienten jalkojen kolinan.
Päivänpaisteen puoleisella kadulla kapsavat viidentoista pienen
koululapsen pienet kengät. He kulkevat järjestyksessä kuin pienet
sotilaat. Ja opettajatar kulkee heidän sivullaan arvokkaana ja
itsetietoisena. Hän on lapsiin luonut sen teko-ankaran ilmeen,
mikä kuvastuu hänen omista kasvoistansa. Kärsivä, hillitty ilme on
hänen silmissänsä. Miksi ei hän naura? Hän on hyytynyt ilottomissa
kouluhuoneissa, joiden seinillä hän ehkä on kaivannut iloisia kuvia.

Ajattelen minun nuoruuteni iloa, lyhyttä lempeni aikaa, elämäni
aamuonnea ja iloni tuojaa, ajattelen _hänen_ kulkevan kylätiellä vailla
elämän suurta, kaikkitäyttävää iloa.




11.


Akkuna-uutimet ovat alaslasketut. Lamppu on palanut koko yön
pöydälläni. Palasin iloisesta seurasta, jossa henkeni ei ollut
iloinen. Jos katselen uutimien syrjästä, niin näen pimeän kadun.
Pimeys läikähtää minua vastaan kuin iso lepakon siipi. Ei ihmisääntä,
ihmisaskelta. Kaupunki on kuin kuollut. Nyt kohisevat vanhat,
homekuoriset puut syyssurullisina vanhan kimnaasin puistossa. Vanhat
keltaiset, puut, aina nuori tuores tuuli! Tuletko viileä tuuli
tuntureilta Lapin?

Huoneeni nurkassa huokailee itseksensä pieni lappalaiskoira,
haukottelee pieni punainen kita hohtaen lampun valossa. Koira katseiee
minua jo vilkkaasti silmiin, se on herännyt. — Ehkä se juuri äsken
näki unta Lapin loppumattomista jängistä ja korkeista tuntureista,
joiden viileään varjoon, joen partaalle erämaassa kulkeva, hiljainen,
hyväsydämminen lappalainen kotansa pystyttää.

Killi nukkuu taas. Se on niin hiljainen se nuori lappalaiskoira,
arka ja iloinen, ikäänkuin se pelkäisi omaa vilkasta viisauttaan
tai aavistaisi, että sen joskus joku likinäköinen, taitamaton kyttä
Hämeen hämärissä metsissä ehkä erehdyksestä kettuna ampuisi. — Se on
niellyt kaupungin tomua ja asfalttihajua, ehkä sen tarkka vaisto on
vaimentunut, se ei löydä enään alkukotiinsa, sinne on niin pitkä matka
sen kolkkoon kotimaahan. Se ei löydä enään jälkiä, jotka veisivät
sen jängille, jossa tiuhdot, tiklat kuhertelevat ja metsähiiret
kaivavat pounuun käytäviään, ei löydä jälkiä, jotka johtaisivat sen
kodalle, missä räppänästä tuikkivat väräjävät lähdet tai revontulet
suurin kimpuin ja valovaahdoin räiskähtelevät kylmässä, terveessä
talvi-ilmassa. — Junassa on tuotu sen iso-emo kautta toivottomien
taivalten, läpi Pohjanmaan lakeuksien, läpi pohjois-Hämeen synkkien
metsien etelä-Hämeen viljaville vainioille.

Herään hetken unestani. Kuulen taas ihmisaskeleiden poljennan.
Hiljaisuus on poissa, mutta yön yksinäinen, jäytävä tunnelma on myös
poissa, minä tyynnyn tuntiessani, etten ole yksin. Lappalaiskoira
herää. Se tulee hiljaa koipiaan oikoen, kulkee ympäri huonetta,
katselee venttiiliin, mistä se jo kuuli naapurin pennun, pienen
siskonsa iloisen haukunnan. Se tulee nuolemaan kättäni, joka rentona
riippuu sängyn laidalla. Minä hätkähdän ja herään kuin horrosunesta.
Koira on kuullut, että sen leikkitoveri, naapurin lappalaiskoira jo
iloisesti haukahteli pohjoista ilmansuuntaa kohden. Minä en henno torua
sitä, sillä se on niin herkkä ja hiljainen, minä nousen vuoteeltani,
aukaisen oven ja päästän sen vapauteen.

Mutta huoneessani tuntuu omituisen hiljaiselta.




12.


Katselen ulos akkunastani, katselen viimeisen kerran vanhan
viheriänvipevän akkunan kautta. Minun huoneessani on täydellinen
epäjärjestys —. Kaikki tutut kuvat olen hellävaroen seiniltäni alas
ottanut, ne ovat läjättyinä nurkassa, kitarani toisessa nurkassa, se
uneksii ehkä niistä ajoista, jolloin sen säestyksellä nauru kimposi
vallattomana kattoa ja seiniä pitkin. Kaikki on viety, vanha rapistunut
sänky, jossa olen levon löytänyt yksinäisissä öissäni, herkissä
haaveissani, kun heräsin ja mielikuvat temmelsivät, suru nosti ja suru
suli ihanassa yksinäisyydessä.

Tuossa kulkee ohi akkunan reki, jossa vanha kaappikello on kallellaan.
Se näyttää ruumiskirstulta, jonka etunokalla renkipoika könöttää
ohjakset kädessä hoputtaen tuttua kotihevosta. Reki katoaa kadun
alipäähän. Kuljen edestakaisin vanhassa huoneessani. Askeleet
kajahtavat niin kummallisesti. Minun ympärilläni on niin hiljaista.
Pesän edessä on röykkiönä paperikorin sisällys. — Katselen akkunaan,
lintulaudalla hyppelevät talitiaiset ovat pelästyneet ihmisten äänien
takia. Hyvää vauhtia palaa tyhjin kuormin hevonen. — Lattialla koreja
täynnä kirjoja. Kirjakaappi törröttää tyhjänä ikäänkuin siltä olisi
viety sielu. Tutut rakkaat kirjat ovat sullottuina sikin sokin.
Vieraat miehet kantavat niitä pihalle, missä on vielä suurempi
epäjärjestys. Vanha kynttiläkruunu on heitetty lumeen rautaromujen
sekaan. Huoneeni tyhjenee tyhjenemistään, mutta tuntuu ikäänkuin minä
vapautuisin jostakin, tuntuu ikäänkuin minun kovin kourin täytyisi
painaa sieluni sisimpään tämä huoneeni kolkko kuva. — Ikkunani ohi
kiitää taas reki, kirjoituspöytätuolilla naurellen ajelee renki. Tämä
elämän pilkka jäätää ja naurattaa minua ja minä tunnen kummallisen,
jääkylmän ja puhtaan viiman sydämmessäni. — Lappalaiskoira leikkii
katukinoksessa toverinsa kanssa. — Katselen viimeisen kerran akkunani
ulkopuolella olevaan lintulautaan. Ne pienet rasvapalat, jotka olen
siihen kiinnittänyt iloksi talvessa värjöttäville ja paleleville
talitiaisille, lämmittäkööt ne, lintuset, teidän köyhiä kupujanne!
Visertäkää, linnut, aamulla herätessänne, tulkaa ja nokkikaa kuin ennen
ja iloisella liverryksellänne ilahuttakaa itseänne!

Kuljen huoneestani. Kuljen kadulla ohi akkunan, missä ikkunalauta
on kuin pieni tunturimaja. — Minä kuljen kohti uutta kotia. Vanhan
kimnaasin puissa punatulkkuset visertelevät iloisesti.




13.


Minä kartan kulkemasta sinun ohitsesi, minun vanha pesutuvantakainen
huoneeni. Maailman markkinaremu räihää minun sairaissa korvissani
kulkiessani vanhaa Kimnaasikatua; vanhat talot, niiden ullakot ja
sokeat akkunat nyökyttävät minulle ikäänkuin ne mumisisivat minulle
vanhoja lapsuuden muistoja. Ja minä unohdan nykyisyyden ja kuljen
kuin tottumuksesta vanhasta talon portista, missä muistan isäni
hautajaiskuusien seisoneen, kun ruumisarkkukulkue siitä kulki ja
kääntyi kadun läntiseen päähän yli kadulle ripotettujen havunoksien.
Tulen pihalle. Näen vieraiden ihmisten tavarat, reet, astiat. Katselen
vanhaa tallin ovea, minkä uksella muistan lapsena leikkineeni
valkoisten kaniinien kanssa, kun pöyhkeä kalkkuna asteli pihalla
ja palvelustytöt ärsyttelivät sitä punaisilla esiliinoillansa ja
tallipässi renkipojan ärsyttämänä puski sarvensa seinään. Vanhan
aitanoven yläsyrjästä näen vanhalle takapihalle, missä nokkoset
miehenkorkuisina seisoivat ja joiden lävitse renkipoika illoin
kulki polkemaansa polkua akkunansa kautta palattuaan öisiltä lemmen
retkiltään. Astun portaita, aukaisen pesutuvan oven, kuljen ohi
mankelihuoneen, jonka tutun mankelikoneen ruostuneen kiljahduksen
kuulin yksin istuessani huoneessani. Astun pesutuvan ison kiukaan
ohi ovinurkkaukseen. Vanhan huoneeni ovi on auki. Huone on melkein
autio. Vanhojen permantopalkkien jytistessä astun kumartuen matalaan
huoneeseen. Paksu tomukerros on seinällä, missä kirjakaappi ennen
ystävällisenä seisoi. Vanhojen taulujen sijalla on haalistunut
jälki, naulat puhuvat niiden entisistä paikoista. Vanha uuni on
lohduttoman kylmä; sen edessä usein lämmittelin ja katselin hiiloksen
synnyttämiä mielikuvia. Vieras pöytä on siinä, missä työpöytäni
ääressä istuin katsellen kuurassa kiiltäviä kimnaasipihan vanhoja
pihlajia, joissa punaisten terttujen notkuvilla paarmailla punakupuiset
punatulkkuset tirskuivat iloisesti toisillensa totisessa, paukkuvassa
talvipakkasessa. — Huoneen nurkassa seisoo markkinamiesten jättämä
tyhjä viinipullo.

Minä en tahdo nähdä enempää. Minä kuljen taas pihalle ja seison
katukäytävällä. Ja kadulla kulkiessani ohi vanhan maalaispirtin
tapaisen neliruutuisen akkunan ajattelen:

Toivoisin, ettei sitä vierasta pöytää eikä sitä markinamiesten
tyhjää pulloa olisi siinä nurkassa, missä vanha kaappikello ennen
rauhallisella, ijäisellä naksutuksellaan mittasi hitaasti kulkevat
tunnit ja hetket. — Minä toivoisin, että minun vanha huoneeni olisi
yhtä autio kuin on autio nyt sydämmenikin.

Mutta minä tunnen sittenkin ikäänkuin minä olisin vapautunut jostakin.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KATUPEILIN KUVIA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.