The Project Gutenberg eBook, Etsijän tarina, by Larin-Kyösti
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
the Project Gutenberg License included with this eBook or online at
www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll have
to check the laws of the country where you are located before using this ebook.
Title: Etsijän tarina
Author: Larin-Kyösti
Release Date: March 16, 2020 [eBook #61629]
Language: Finnish
***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ETSIJÄN TARINA***
E-text prepared by Tapio Riikonen
ETSIJÄN TARINA
Kirj.
LARIN-KYÖSTI
Porvoossa,
Werner Söderström,
1901.
Hän eksyi, lankesi, nousi taas
ja ristipoluilla kulki umpeen,
ja läpi runkojen ruskeain
kuun sarvet loisti kuin terät lumpeen.
Hän hiipi lymyten kyyryissään
ja pedon jälkiä vainui,
hän oli nääntyä noroihin,
kun korven kohtuun hän painui,
hän katsoi taakseen ja seisahtui
ja piti vireillä lintujousta,
taas rasti tietä hän sauvallaan
ja vaivoin vaaralle alkoi nousta.
Hän idät katsoi ja katsoi lännet,
vain kaijun tyttäret kutsui luoksi,
puunneulat silmissä säkenöi,
ja maassa tuliset nuolet juoksi.
Hän näki luoteessa höyhensaaret,
ja pohjan porteilla välkkyi kulta.
Ja katso: alhosta tuikki tulta,
ja kaukaa vihelsi palorastas,
hän tunsi palavan turpeen tuoksun
ja kuuli kellojen kilinää,
hän huusi riemusta täyttä rintaa,
ja laakson pohjasta ääni vastas...
Ja jalka liikkui kuin karkelossa,
kuin mailta kultaisen kuutamon
hän tuli tulille paimenten. --
Siell' illoin istui hän leväten,
ja katse harhaili nuotiossa
pään hiljaa vaipuissa vasten kuusta,
mut muiston kentillä aatos juoksi;
kuin sen, ken mykkyydess' surrut on,
nyt puhe virtana pulppui suusta,
hän kertoi elämän tarinaa,
hän kertoi erämaan tarinaa.
I
Ma mökkini harjaa veistelin,
ja kirves huurteessa kiilsi,
ma leppien aukosta kirkon näin
ja vilu mun rintaan viilsi,
sen kirkon kellojen pakkoa
en koskaan ma kärsiä voinut,
sen varjohon äitini vietihin,
siell' itku ja ilve on soinut.
Ma kirkkoa vältin ja yksin jäin
ja luotin luontoni voimaan,
ma kuljin kujassa pystypäin
ja siksi ne työtäni soimaa.
Ne tulivat ilkkuen mökkini luo,
ne vilkui viekkahin silmin,
ne huoneeni haltian vieroittivat,
ja ma lauloin inhoni ilmi,
en käynyt virnujan vieraissa,
en kairaa lainannut niiltä,
en neuvoa vanhoilta pyytänyt,
siks kateina katseet kiiltää.
Ma sentään iloa isosin
ja neitsytlempeä janoilin,
vaan vieras siell' olin aina,
en istunut penkissä parjaajain,
mä Luojaani luonnon templistä hain,
sen katto ei ikeenä paina...
Siell' yksin astelin, aattelin:
miks päätäni valheilla vaivaan,
on maailma suuri ja suunnaton
ja paistaa se sielläkin aurinko
yli suuren, sinisen taivaan.
Maan raossa lepää lempeimmät,
ja tyhjältä tupani näyttää,
kaks kättä on mulla ja kannel myös,
niit' tahdon ma taidossa käyttää;
ei mull' ole naista, ma yksin oon,
ma viluista vuodetta kaihdan,
vaan myyräksi Luoja ei luonut mua,
ma kontuni tultahan vaihdan.
Suven seuduille henkeni liitelee
ja voimani kuluu täällä,
kun viidat rannoilla vihannoi,
ja muuttolintujen siivet soi,
soi kutsuen kuistini päällä,
ma lähden pois ja ma hiljaa käyn,
en tiedä, kuljenko kunne,
mun jalkani jälkiä etsitään,
vaan tietäni kukaan ei tunne.
Oli tuskin viikkoja vierinyt,
kun soi mun äitini kellot,
taas läksin avaraan maailmaan,
jäi armahat ahot ja pellot.
Olin vapaa näin, olin nuori myös
ja viitat tiell' oli tarkat,
minä kultasin sauvani kirjatun pään,
lens aatos määrättä valloillaan,
mua ootti nyt kulta ja kunnia vaan
ja kuohuvat, täydet sarkat.
Näin elämänvirran vilinää päin
minä sousin ristin ja rastin,
en nähnyt murheen varjoa,
joka seurasi haudalta asti...
II
Tuli vastaani kulkeva neitonen,
Tien-Taaria, mieron kukka,
kävi pyöreät lantehet laineissaan,
sinitummana heiskui tukka,
hän paljain jaloin hyppeli,
ja helmat ryysyinä riippui,
mesimättäillä rintojen hyllyäväin
tinatiukuset nauhoissa viippui.
Ma mustan ruusuni, ruusuni näin,
mun ruusuni kaunihin, kukan,
lumivalkeat, loistavat hampaat näin,
näin silmissä välkkeen hurjan.
Ja maantien sannalla kaarestain
hän punaista huivia huiski,
hän katseli silmihin sirkuttain
ja kuumia iloja kuiski,
hän hämärää laulua hyräili:
hai, dussa, dussa medaari,
mit dschau, mit dschau, hai, dingeli, dei,
niin musta on taivaankaari!
Ma hurjia silmiä suutelin,
me juoksimme metsän rintaan
ja ma lauloin: "nyt olet prinsessain,
sun seikkailusaaresta kotiin hain,
ei meill' ole onnen hintaa.
Ja katsos, Taaria, Taariasein,
me käymme kuin auringosta,
nyt kullan helinän kuulla saat
mun sauvani ontelosta,
sun yllesi säteripalttinat puen,
ma leilini viinillä täytän,
salakätköni sulle ma paljastan
ja metsäiset linnani näytän,
katinkultaiset kaikki sen tornit on
ja akkunat kullasta kuutamon,
siell' loistaa morsiusvuode,
kun vihreään kuherruskammioon
me hiivimme häitämme juoden,
siellä nukkua saamme me soitantoon
kuin onni ois meidän juuri,
mit dschai, mitdschai, mun Taariasein,
se maailma on niin suuri!"
Me teimme metsähän valkean,
miss' suitsui lämpöinen hiili,
yöperhot tulehen lenteli,
ja lauloi kehräjälintu.
Nyt alkoi Taaria tarinan
ja petos äänessä piili:
"Mua lehtolapseksi kutsutaan,
vaan itse tiedän ma toisin, --
jos oman äitini löytäisin,
niin neiti ylhäinen oisin,
ois mulla vaunut ja huvipurret,
ois ratsut, marmorisoimet,
ois kultakengät ja helminauhat
ja höyhenpatjat ja silkkiloimet,
ei rikkautta ois moista.
Vaan äitipuoleni, hylkyvaimo
jo lasna ryösti mun koista,
kun nukkui huoleton hoitaja
ja nurmell' yksin ma telmin,
ma juoksin perhoja pyytäen,
soi kultaketjut mun kaulassain,
vyö välkkyi helkkyvin helmin.
Sen puiston muistan ma vieläkin,
siell' leyhyi tuuheat tammet,
näin valkojoutsenet ruovikossa
ja kultakalaiset lammet.
Ma muistan ruskean vaimon myös,
hän valkoperhosen antoi,
ma muistan sormet ne suoniset,
kun metsään kauvas hän kantoi.
Hän juoksi siltaa, ma kuulin solskeen,
näin virran kuohuvan, vuolaan,
taas mäet mätkyi, hän katsoi taakseen
ja ryömi matalaan luolaan;
siell' kiehui tulella kattilat,
ja ilmat iskivät tulta,
ne vei mun kultaiset ketjuni
ja mekon riisui ne multa.
Sain sitte kasvaa kuin Tuhkimus,
ma armaan äitini unohdin,
kun markkinoita ma kiersin ain
ja suurta harppua kantaa sain,
ma kuljin kylmillä pihoilla
ja soitin sortuvin voimin,
ja jäätyi poskilla kyyneleet,
kun loast' almuja poimin.
Ma itkin vierailla vuoteilla
ja pelko uneni poisti,
öin äiti nurkassa askaroi
ja kaulaan ketjuja palmikoi,
kuin kulta kuussa ne loisti.
Kun kerran juopuen nukkui muut,
kuin varas hiljaa ma nurkkaan hiivin
ja vanhan lippaan ma aukaisin,
näin helmet heljät ja käädyt hienot
ja soljen sisästä kuva välkkyi,
näin äidin kasvot niin hellän vienot,
ne mulle hymyili läpi muiston:
nyt muistin silmänsä suuret, kirkkaat,
näin ison linnan ja nostosillan,
näin kultakalat ja joutsenet
ja vanhan, tuuhean puiston.
Sen soljen kätkin ma povehein
ja sinne usein ma käden vein.
Kun aamu-atriaa sitte syötiin
ja yli kattilan kumarruin,
niin armaan aarteeni paljastin;
mua vitsoin kasvoihin lyötiin,
ma maassa manaten kirkasin
kuin kirkuu kuollessa jänön lapset,
vaan sitten olin kuin mykkä yö
ja istuin hajalla hapset.
Kaks pitkää päivää ma istuin näin
ja yöni itkien vietin,
soi hellä ääni mun unestain,
kuin äiti kutsuisi luoksi;
taas soitin harppua kujissa
ja pakoretkeä mietin.
Kun tuli syksy ja synkät yöt,
ma hiivin ylitse nukkuvain
ja pitkin vuoria juoksin,
ma yhä kauvemmas juoksin pois
kuin metsän peikot mua syöneet ois."
III
Nyt valtateillä taivaltain
ma kuljin Taarian kanssa,
ma päivin kartoin kutsujaan,
öin etsin ilojansa.
Ja aamun maille matka vei,
ja metsät taakse jäivät,
hän kiersi salakisoihin
ja viipyi poissa päivät,
hän tuli taas kuin hämärä
niin hiljaa sekä salaa,
hän tuli niinkuin katuja,
ml rikospaikkaan palaa.
"En usko, Taaria, taikojas,
et yrttiä päivällä poimi,
sinä valheen vaeltava sisko oot
ja sulla on joutava toimi.
Sä oot niin viekas, vallaton
ja kulkus tuskin puhdas on,
sä oot niin helynheikko;
kun mua huima huutelit,
ehk' ensin toista suutelit,
sä olet pieni peikko;
ma päivin usein elkees nään,
on silmäs silloin häijyt,
et koskaan käy sä kirkossa
ja rauhaani sä väijyt.
Sä metsän ilveskissa oot
ja käyrät kyntes peität,
sä miesten mieltä kiihoitat
ja lemmen juomaa keltät.
Sun sieluas ma säikähdän
kuin syksyn salatöitä;
ma haaveksin ja halailen
vain niitä suviöitä,
kun kotimetsän polulla
näin Aune neidon nuoren,
hän pyhää virttä lauleli
ja itki alla vuoren.
Hän oli päivän valkeus
ja sinikellonkukka,
sä olet käärmeenlehti vaan
ja lemmen hurja tukka,
sä veren oot velhotar
ja silmissäsi tulta on,
se kiehtoo sekä pistää;
ja Auneain ma ikävöin,
mun Auneain, mun armastain,
vaan lumirinta pulmustain
en löytää taida mistään." --
"Tiehaaran" kievarin seinät soi,
helis' sillat ja akkunapielet,
jalanastujien, majanmuuttajien
oli aivan rennolla mielet.
Tiehaaraan tiet kävi säteettäin,
sen isännän aina ma nauravan näin;
se mies oli pukarein parhaita vaan,
ken ilveillä vilkutti veistä
ja kolmesti kannunsa tyhjensi
ja saattoi sangolla seistä.
Oli tervetullut joutiomies,
tuvan oljilla sijaa riitti,
oli vieras, tuttu, niin kättä ne löi
ja haltia käymästä kiitti. --
Sinne silmänkääntäjät kiertää sai
ja haarikan, kaksi ne saivat,
ne loihtivat vatsansa haastelemaan
ja seipäät ilmassa seisomaan,
tasan niin kävi velat ja vaivat.
Siellä nähtihin seitsemät ihmehet maan
ja nuoralla juoksijat tangoillaan
ne renkaita heitti ja kieppejä löi,
ne tulta ja miekkoja nieli,
ne taitonsa uhmasta hullaantui,
sekasaksaa vongersi kieli.
Soi säkkipillit ja sirmankat,
pihanurmella piiparit soitti,
sävel ontui ja vaikka se lankesikin,
niin kainalosauvoin se laukkasi taas
ja aina se mielen voitti.
Ma hullunkurisen elämän näin,
se oli niin lysti ja leino,
se maantietaiturin korvissa soi
kuin maailman kaunein keino,
rikas siell' oli joukossa jokainen,
kukin kaas tai onnensa nosti,
Tiehaaran tynnörit täys' oli kai,
Tiehaarassa paistoi omenapuut
ja kauniimmin paistoi naisten suut,
rovoll' lemmen vihreän lehden osti
ja kauniilla katseella ystävän sai.
Tiehaarassa maailman kulkeva mies
sai olla, mennä ja tulla,
jo kaukaa kutsui se poikkeamaan,
sen akkunat valkeissa puitteissaan
oli kauvan muistossa mulla.
Siell' aikani vartta ma vaeltaessain
sain onnea viikon verran,
siellä Taarian, mustan ruusuni mun,
näin, näin minä viimeisen herran.
Näin kankaalla punaisen nuotion,
tulen ääressä yöpyvän joukkion,
valo heijasti puusta puuhun,
ne söivät muroja rikkaiden,
mitä saivat kädestä suuhun,
ne lämmitti rintaa ruskeaa,
vaan kylmänä värjyi kylki
ja sättien valkeita veljiään
ne tielle kolmesti sylki,
ne katseli mykkinä toisiaan
tai puhuivat salaista kieltä.
Ma toivotin iltaa ja istahdin,
olin täynnä ma mieron mieltä,
ma kuiskasin vanhaa tarinaa,
miten elämä kullassa kangastaa,
miten hullu sen lunnaihin luottaa,
miten kuuman kosken niskaan se vie
ja liukas ja luisu on kaunis tie,
joka eksyjän paulaan puottaa,
ja ihmiset tanssien kuiluhun käy,
ne kerran huitoo ja sitten ei näy.
Ma kyselin tummaa Taariaa:
oi, ootteko nähneet Taariaa,
nyt missä hän mahtaa vaeltaa,
hän mennyt on pois, hän mennyt on pois
kuin puissa kulkeva varjo hän ois?
Ja musta, valkeahapsinen mies,
jonka hampaat valossa loisti
ja silmissä paloi synkkä lies,
nyt Taarian nimen toisti:
"En tunne kiertäjä-Taariaa,
hänet nielköön alinen, musta maa,
hän on heimonsa haltiat pettänyt
ja jokaisen jalkanainen on nyt,
ja sen, joka kultaa on tyrkyttänyt,
hän verensä vaahdoll' on myrkyttänyt,
ken Taarian huulten hunajat joi,
sen raiskaa elämän ruoste ja koi,
se ilonsa surmas, valkea mies,
jos Taarian näit, on onneton ties!"
Mut vaimo lempeä haastoi:
"on valjennut taatan tumma haps,
hän suree, kun lempensä lapsenlaps
pois hukkui tuulien teille,
miks tuuli viidassa vaeltaa,
et vastausta sa koskaan saa;
toit viestin viluisen meille.
On musta korpilla höyhenvyö,
vaan sitäi tummempi meidän yö,
ja mustalaista ei kukaan auta,
sen askel raskas on niinkuin rauta,
on vuode talvinen taivas'alla,
hän kaikkein hylky on kaikkialla,
käy vitmi äärellä nuotion
ja hauta maantien ojass' on,
ja kotimaansa on rannaton maa,
hän muuttolintuna kiertää saa;
maa oma sull' on ja kotilies,
käy hyväin hoivassa, matkamies!"
IV
Ma tartuin taasen matkasauvahan
ja kuljin suven maita kohti
ja laulain unhoitin ma Taarian.
Jo kaukaa näin ma Riemun kaupungin,
sen tornein kultanastat hohti,
siell' toivon tuulten ilonsävel soi,
ja humu leikitellen leikamoi.
Sen maineesta ma kuulin aikaisin,
jo lasna usein nähdä halailin
sen kimmeltävää porttipieltä.
Jo sinne yöpyi moni ystävä,
tai murtuen pois horjui sieltä
ja sinne haaveksijat, etsijät
vei voimistansa osan parhaan,
öin päivin sinne monen matka käy
ja monen aatos sinne harhaa.
Ma kuljin ali kauniin kaaripuun,
näin palatsien pitkät sarjat,
näin sinisillat, lemmen lehtolat
ja ruusutarhat köynnöskuistineen,
näin punertavat, jyrkät taiteharjat,
näin harmaat kujat, satasokkelot,
näin raatihuoneen vanhanaikuisen,
sen päässä kiljui ruosteen syömä viiri,
sen kupuun vielä vaskenkuultavaan
sai kuvastua taivaan puhdas piiri.
Näin kummulla ma kellotapulin
kuin vanhan ukon, jok' on yksin,
kuin nukkua se tahtois seisaaltaan
ja kera naakkain vain ja pilvien
nyt haastelisi ystävyksin,
sen suusta muinoin vonkui hätäkello,
se miehet kutsui miekkavöihin,
vaan kello ruostui, aika toinen nyt
vei miehet huveihin ja töihin.
Näin ison torin, siellä sekaisin
nous kantotuolit, päivänsuojat,
siell' liikkui ylhäiset ja ryysyiset,
maamiehet, porvarit ja tuojat,
ne seisoi kujilla tai porteillaan
ja toivottivat ilon iltaa
ja torvet toitotti ja töyhdöt sous,
kun huovijoukko marssi siltaa.
Maan kaivolla lens valkokyyhkyset
ja veri välkähdellen ilmaan pirskui,
siell' istui immet saviruukkuineen,
ne vuoroin ammensi ja tirskui,
päät yhdessä ne kaivoon katseli,
taas lemmenretkistään ne supatteli.
Ja soitto kuului viinituvista,
siell' laski juomaa neidot veikeät
ja poskipäillä päivä paistoi,
siell' istui ystäviä parvittain,
ne haarikoistaan naurain maistoi.
Ma sinne astuin hymy huulilla
ja rintaan nousi riemun laine,
löi nuoret suonet, humu huumasi
ja lempi levoton ja mahti, maine.
Ma katsoin taivasta ja ulapalle,
siell' liput liehui, mastot häilyi,
pois haahdet liiti purjeet pullellaan,
lens aatos satusaarten valkamiin
ja meren suuri silmä päilyi,
myös minä tahdoin kauvas laskettaa
ja kotiin tuoda kuulun kultataljan,
näin loistavan ja laajan maailman,
ma ilmaan nostin täyden maljan.
Ja ilmass' oli kuin juhannus,
kuin kukkaispölyjen suitsutus,
kun laulaa kiihkeät, nuoret kertut,
ja mulle kajasti laulunlaaksot
ja kuulti tähkäiset teon tertut.
Ma tunsin jänteissä tahdon tulta
ja kävi viininä nuoret nesteet,
ma kartoin tuskien tunkeilua,
jo kaukaa kiersin ma pienet esteet,
ma tahdoin elon tanhuella
ja naurun kannelta kaijutella
kuin oisin veren valtijas
ja ilon ilveilykuningas.
Ma elin elkeissä narrein saatoss'
ja lensi ympäri kevyt aatos,
näin elon armaina alanteina,
sen äänet helkkyivät tumpeleina,
sen polut eessäni karkeloi.
Niin pyörin elämän pauhinassa
kuin korurikkaassa hoijakassa,
ja helyt heiluvat soi.
Ma katsoin elämää kirjavaa
kuin suurta huvitusnäytelmää
tai hauskaa laskiaisillanpilaa.
Näin seikkailusta vain seikkailuun
ma riensin, unhotin kaiken muun
ja hyvät ystävät antoi tilaa,
mua hyvähuudoilla huumattiin
ja nimen kaikua kuiskattiin,
kun valon nimeen ma vannoin.
En silmäniskuja huomannut,
ma narrinpeliä jatkoin vaan
ja tunteen tulvia aina annoin,
näin päivänpaistetta tiellä vain
ja aika kului kuin suhahtain.
Ma suuruusunia unelmoin
ja maineen myrkkyä salaa join,
ma pengoin syntyjä syviä
ja itse teossa kaivoin kuorta,
ma luulin vuoria siirtäväin
ja työnsin eelläni pahvivuorta...
Ma maantietapani hylkäsin
ja luonnon hurjuutta kesyttäin
ma päivänlapsien ääntä matkin.
Ma hajuvoiteilla tukkaa kastin,
ma punaviinien mehut latkin
ja kuvasanojen kukkia
ma tielle siroitin sopertain;
vain hienon maailman nukkia
ma siroin sonetin ihailin.
Ma kuljin silkissä, kiiltokengin
ja yrttilemuista ilmaa hengin,
kuin lauluritari ruusun toin
ja naisten varsille katseen soin;
ma untuviuhkojen viimass' soitin
ja heloluutulla hiljaa säistin,
öin höytenpatjoilla lepäilin
ja päivin rahvahan teitä väistin.
Ja ruunut loisti ja soitto soi
ja harsohelmat ne ohi liehui,
ma kaikkein kauneinta aina hain
ja salaa rinnassa hehku riehui.
Siell' lemmenliekkejä hillittiin
ja kaunokäänteissä keimailtiin,
ja kengät liipaisi lattiaa
pois hämysoppiin ja palmuin taa.
Ma etsin janoten hellää ääntä,
mi minun tähteni värähtäisi,
ja nostais rintani riemun myrskyyn
ja sinne ijäksi soimaan jäisi.
Ma päivän perhoja tavoitin
ja juoksin ristiin ja juoksin hukkaan,
ma monen hempeän hylkäsin,
en nähnyt varjossa liljankukkaa,
näin hoikat oikkujen keijut vaan,
ne leijuu hunaja huulillaan,
ne kutsuu kuutamoleikkeihin
ja sokkoisjuoksuhun lietoon,
ne siivin ruusuisin kimmettää,
kun pois ne lentäen kietoo.
Ma salist' toisehen harhailin.
Kuin houruhypyissä parit väilyi,
ja soiton laineilla varret sous,
ja seinät silmissä häilyi.
Ma pylvään varjohon lymyilin
ja kylmin katsein ma hymyilin:
siell' itserakkaus prameili,
suupaltit arvoa usein niitti,
kun mairesanojaan tuhlaten
ne itse rumuuden kuvaa kiitti;
näin muotihupsut ja tavan orjat
näin hännät heiluvat, niskat norjat,
ja narritiukuset kiikkui.
Vaan ventovieraana Ilo kulki,
kun ontto, punnittu nauru soi,
ja Tyhjyys ilmassa ilkkui.
Näin valekukkaset poskipäillä,
en nähnyt tummia toukkia,
mi hiipi kiiltäviin verholehtiin;
näin hyveen kullatun, nähnyt en,
kuin konnan koukkuja salaa tehtiin.
Näin takaa imelän irvistyksen
jo ammoin sammuneet vihan raivot
ja takaa alhaisten aatosten
näin puolikasvuiset, pienet aivot.
Siell' loisti lihava keskinkerta,
se seuralahjoja uurnaan toi,
se taiteen vaakaan ne tahtoi jättää,
se lainaneronsa julki huus,
ja tuhmuus taputti kättään.
V
"Fiat lux!" se oli tunnuslause,
kun istuin kuunnellen kolleegioissa;
näin bacchalaureot ja keltateinit
ja tiedon templiherrat katedroissa.
Ne vanhan ajan kronikoita tutki
ja aikaan tulevaan ne tähysti,
vaan silmä etsinnästä tummentui
ja alas vaipui raskas kaukoputki.
Ne sanoi: luonnon eess' on järki niukka,
ja toiset: maailma on tomun hiukka,
ne kaikki kaivoi, penkoi mielinmäärin
ja kullai oikein oli, muilla väärin.
Ma tahdoin tietää, mik' on tosi, väärä
ja elämisen suuret tarkoitukset,
siell' leipävirka oli silmänmäärä
ja opin arvot sekä saivarrukset.
Siell' ylipapit kulki kuninkaina
ja ympärillä väilyi sankka saatto,
puuseitoina ne nyökkyi tuoleissaan
tai paukuttivat esiin dogmejaan
kuin jokainen ois ollut pieni Plato.
Ne loisti itsetiedon valossaan,
vain kaukaa väikkyi tiedontarhan heelmät
ja läpi kirjakasojen ja kiirastulen
sai käydä ongelmat ja väitteet, teelmät,
piikivellään ne taulaan iskivät
kuin ois se salakivi viisaiden,
ne pikku kipenäänsä ihastuivat
ja omiin kompiinsa ne kompastuivat.
Ja turhantarkkuus oli kannustin
ja siipinä vuos'satain vanhat kaavat,
kun keppiratsasilla laukkailtiin
maan piirit sekä taivaat aavat,
tiet pitkät oli sekä mutkikkaat
ja kautta arvelujen eistyi aste,
siin' oltiin, mistä eilen löydettiin,
taas seistiin kaksin jaloin maata vasten.
Kuin kylmyydessä istuin värjöttäin,
kun ylipapit puhui kuivin huulin
ja suuret lainasanat pulppui suusta;
päät nyökkyi, vanhat kirjat pölisi
ja silmiin varjo taittui tiedonpuusta --.
Kuin hyttyishyrinä se korvaan soi,
vain yhdellä ma tiedon tulvaa kuulin,
kun toiseen korvaan runosäkeet soi
ja viserrysten heläjävä kuoro.
Ja ulkopuolla kirkas päivä paistoi,
työn templit näin ja harmaat kivilinnat
ja rakentajat kulki telineillään,
ne elonpuusta voiman mahlaa maistoi,
soi työssä nauru sekä juhtain voihke
mua myöskin ootti siellä vuoro.
Sen tiedon templin isä, suur'patronus
ol' ammoin kuollut tietäjä Ignotus,
hän suuri henki oli aikoinansa
ja katsoi kauvas tähtipuikollansa,
kuin merikotka aatos ilmaan nousi,
maan uumeniin hän tunki, ikijäähän
ja piiriin ilmattomaan niin hän hyytyi, --
hän palas elon taiston tasangoille
ja haudan neljään seinään viimein tyytyi.
Hän jätti jälkehensä vanhan arkun,
se kätkettihin kolmen lukon taakse
ja kaivettihin maahan templin päähän.
Lie ollut kumma mies tuo suur' Ignotus,
hän kielsi arkkuansa avaamasta,
"kun lustrumia kaks on kulunut",
niin määräsi hän, "avatkaa se vasta!"
Sen sisällöstä usein tarinoitiin
ja sinne tänne siitä aprikoitiin,
se aikaan hämärähän valon loisi
ja monen umpisolmun päästää voisi.
-- Ja aika täyttyi, tuli suuri hetki,
ne vanhan arkun esiin lapioivat,
ja kirjavissa juhlamenoissa
nyt bacchalauraei kuin myös doctores
sen korkealle jalustalle toivat.
Nous' ylipappi juhlakatedralle
ja puhui kalskuvalla latinalla:
"nyt tullut on se odotettu hetki,
kun valo leijaa yli ajan uksen
ja lankee kauvas suurten isäin teille.
Tään tiedon templin itse suur'patronus,
mi kiven laski sekä nosti maineen,
hän töissään elää, jätti arkun meille,
mi kuorehensa kätkee synnyt syvät
ja ikuisuuden itäväiset jyvät,
se avattakoon nimeen Ignotuksen,
ja fiat lux, siis tulkoon valkeus!"
Ja kansi lensi sepo selällensä
ja kävi odotuksen humulaine,
sen ympärillä kaikki tungeskeli:
O vanitas... miraclum vanitatum,
kuin viisas peikko naurain itseksensä
pääkallo arkun pohjast' irvisteli. --
Lie koiranleuka ollut suur' Ignotus,
ma haudallensa laskin seppeleitä,
jäi opin salit omaan onnehensa,
taas teininä ma kuljin elon teitä.
Ma katsoin käräjien menoa,
näin syytettyjen pitkän parven,
siell' ilveiltiin ja vuoroin herjailtiin,
näin miehet, vaimot pikku pyyteissään,
joill' aina oli kiistan tarve.
Siell' lemmen, vihan teot tuomittiin
ja juorun kierot torvet huusi julki;
ma kuulijoissa monen konnan näin,
vaan irrallaan ne ilkamoiden kulki.
Näin saivartajat, riidanajajat,
lain nimessä ne lain kaarsi,
ne tunsi vanhan lauseen tarkalleen:
ens' sääntö oikeaa on kieltää;
ne väärin vannoi sekä väkivalloin
ne ristikoukuillansa raukan saarsi.
Näin rikkaat rosvot julkiloistossaan,
ne pyhää oikeutta osti,
ne tuomarille silmää iskivät
ja kahden salakauppaa hieroen
ne sormiansa ilmaan nosti,
ja tuomari se istui punniten
kuin lahjomaton, mykkä paasi
ja arvonarka ilme kasvoillaan
hän kohtaloita maahan kaasi,
soi voiton, vahingon ja naurun hyrske.
sen alta kuului joskus itkun tyrske.
Taas kansa katsehensa oveen loi,
ne raadin eteen nuoren vaimon toi.
"Mua naapurisi vaimo syyttää näin:
oot käynyt ilkiteon tiellä,
oot vuohen maitoa sa varastanut,
et vastaa, nainen, etkä työtäs kiellä?
Öin varas käy, ei polkus suora lie,
se hylkykehrääjien joukkoon vie,
ne onnettomat kehrää, kehrää vain
ja vapauttansa ne itkee ain."
-- "Oi, armoa, ma pyydän armoa,
ma sairas olin, heikko, onneton
ja pieni lapsi mulla kehdoss' on,
mun sydäniloni, mun silmäni,
sen tähden uskoni ma antaisin,
sen tähden silmän valon uhraisin,
sen tähden talven kukkiin loihtisin,
sen tähden taivaan värit tuhaisin,
sen tähden pätseissä ma palaisin,
sen tähden kuivuudessa kuihtuisin;
sen tuskat tunsin sekä kivut kannoin,
sen ilot nauroin sekä itkut itkin,
sen tähden kaikki teen ja tein mä,
sen tähden vuohenmaidon vein mä!
Sen sydän sydäntäni vasten tempoi
ja nälkä väijyi sinikatsannossa,
sen pieni ruusukäsi kouristui,
kuin illankastehessa unikukka
se uinui kalpeana kuutamossa,
mun äidinpienoni ja linturukka.
Oi, taivaan Herra, huusin tuskissain,
nyt kuihtuu kukkani ja armahain,
oi, auta, auta tämä kerta!
Ma epätoivoin syöksyin polvillein,
ma sairaan lapsen laskin povellein
ja kylmiin huuliin tuijotellen
taas utareitani ma puristin,
ah, köyhät rinnat purskui verta.
Ma ryömin lattialla, rukoilin,
ma tunsin kuin ois vierryt maa
ja kuu ois ollut niinkuin musta pallo,
ja tuli kiusaaja ja kuiskasi:
lyö, lyö ja riko raukan kallo!
Ma vielä kerran lasta suutelin,
jo kättä nostin aikein kypsin,
kun kaukaa niinkuin taivaan helinää
ma kuulin vuohenkellon kilinää,
laps sylissä ma tarhaan syöksähdin,
ma hiivin vuohen tuo ja lypsin,
ma lypsin, lypsin, lapsi joi ja joi
ja suuri ilo korvissani soi.
Sen jälkeen hiivin sinne joka yö,
oi, jalo tuomari, siks ällös lyö!"
Hän vaikeni ja kerjäs silmillään,
ei sydänääntään kuullut kukaan,
hän kehrääjien joukkoon tuomittiin
lain kirjaimen ja tavan mukaan.
VI
Ma kylmiin tietoihin kyllästyin
ja väsyin hienoihin valheisiin,
ja läpi sieluni kanteleen
soi soinnut vaalean tummat,
mua huumas suloinen suruisuus
ja kujavarjojen salaisuus
ja mieron tyttäret kummat.
Ma usein saleissa epäröin
ja ruusukahleita kammoksuin,
vaan nokkoisteitä en kiertänyt,
miss' yhtyi katujen kiiltokuona,
ma mieron mustia iloja
hain onnen ostetun luona.
Ma korutekoista elämää
luin niinkuin runoa synkkää yössä,
mi hurmaa notkeilla soinnuillaan
ja helskyy säkeiden vyössä.
Taas mustat varsani valjastin
ja huvikenttiä pitkin kiisin
kuin murheen kyttyräpeikot löis
ja naurais pyörissä itse hiisi;
taas katuen minä hiljaa kuljin
ja hellyin herkeämättä,
ma onnen oville koputin
ja etsin ystävän kättä.
Ja sitä miestä ma usein hain,
ken ylväs ystävä mulle oisi,
sen piirtäis liittonsa sydämmeen,
joll' oisi sielussa samat aatteet
ja yhteensointua kanssain voisi.
Jäin monen ukselle kysyen
ja oli vastaus outo ain,
taas käännyin turhuuden turulle,
miss' samat pyyteet ja edut liitti
ja maut, oikut ja tavat, vaatteet.
Ma katkoin sanoja, tavasin,
ma sydänovia avasin,
taas herkin sormin ne suljin,
ma kuljin ovelta ovelle
ja miehest' toisehen kuljin
ja tasapainoa etsien
kuin muut ma kuljetin iestä,
kuin muut ma teeskelin salaten
ja eksyin viittojen tiestä.
Ja remu riemuksi tekeyi,
suut tavan sanoja usein toisti,
ja narri narria jumaloi,
ja sydän itki, kun silmät loisti;
sit' usein outona oudoksuin,
miks houkko houkkoa jäämään pyys,
kun pöydän alle jäi ystävyys
ja kanssa kukkaron laihtui,
se päivin murheella haudattiin
ja öiseen varjoon se haihtui,
taas illoin kuopasta kaivettiin
ja tuotiin saatossa juomajuhliin,
miss' ilon vierahat varastaa
ja huolta isäntä tuhlii.
Ma kuljin aamukansan tungosteillä,
kun huvin lapset nukkui suojissaan,
kun kadun hieno lemu oli poissa
ja meri suihki suolaviuhkoillaan
ja missä silkkikengät päivin liikkui,
nyt puiset kengät kolskui kivillä,
ja missä loistovaunut patjoin kiikkui,
työvankkurit nyt kulki rämisten.
Työmehiläiset näin ja mannun orjat,
ne keräeli talvivarojaan,
ne kiskoi, kantoi aamust' iltaan saakka
ja levon toivo nosti käyrää kättä,
kun olkapäitä painoi raskas taakka,
ja kuormaa kuormallensa kasaten
siell' leipähuolissansa köyhät hyöri
ja voittojansa kiistoin tasaten
möi kullanahneet kiiltoromua,
soi tehtaan torvet, koneet jyskytti,
työn suuri ratas humahdellen pyöri
ja kukin väänsi omaa tankoaan,
ja kaikki keuhkot imi tomua.
Siell' laverteli turhantouhuiset,
viis virkaa niillä oli, nälkää kuus,
näin katukamasaksat, tuhatniekat,
ne vaihtorihkamaansa korviin huus,
ja toiset toivat meren antejaan,
ja toiset kantoi metsän riistojaan
suun suosioksi rikkaan pöytään.
Siell' astuskeli pöyhkä porvari
ja kuljettajat tieltä ärjyi,
ma olin niinkuin muukalainen,
mi tungoksessa huvin löytää,
työn melu kohisi mun korvissain,
ja haavanlehden lailla hermot värjyi,
ma olin niinkuin toinen, joutio,
niin ypöyksin, ulkopuolla muita,
ma väistyin niinkuin rauhan rikkoja
ja etsin matalia kujan suita.
Ma katsoin hämärihin huoneisiin,
siell' äidit hyöri, liikkui kehdot,
näin huonemiesten höylää työntävän
ja rahat lauloi innon säveleitä,
siell' omaa onnea vain vaalittiin
ja pienet oli siellä elinehdot,
nous sauhu musta niinkuin altis uhri
ja pajain suulta lensi säkeneitä,
näin nokirinnat, sysisankarit,
ne teräskourin kuumaan rantaan tarttui,
ja leiskahdellen heilui moukarit,
ja silmä säihkyi, voimaa kasvoi, karttui;
siell' loisti otsan jalot hikihelmet
ja sydän sykki siellä keveämmin,
työ unta antoi, rauhaa raatamaan
ja silmiin väikkyi koti lämmin.
Kuin kääpiö ma kuljin pois
ja rinnan ääni soimasi ja sääsi:
sa kuljet ilveen tiellä tarvotulla
ja maahan kaivat omaa leiviskääsi...
Ma naurain katsoin narripukuain
ja mietin suunnatonta yhteissaunaa, --
miss' eroa ei mulla eikä sulla, --
me toisillemme annamme vain kaunaa.
Soi kirkon kellot rauhaa julistain,
ne armon pöytään kutsui kaijuillansa
ja virsikirjoin, pyhävaatteissaan
näin kirkkoon kiiruhtavan kansan.
Ma määrää vailla kuljin, kuljin vaan,
niin yksin en mä ollut milloinkaan,
ma muistin, kuinka lasna jouluilloin,
kun paloi sadat vahatuohukset,
ma katsoin kirkkoa ja mietin silloin:
siell' asuu enkelit ja Jumala...
Ma astuin vanhaan, pieneen kappeliin,
sielt' tulvi soiton heljä kumina,
soi kultapasuunat ja suuret urut,
ja viima kävi kautta sieluni,
taas esiin hiipi vanhat surut,
taas tahdoin mukaantua muotoihin,
ees' hetkeksi ma tahdoin rauhaa. --
Näin alttarilla papin polvillaan,
muut rukoellen kiersi helminauhaa,
kuin muut ma lattialle polvistuin
ja salarippini ma hiljaa luin,
ma nurkass' supsutin ja kuiskailin
ja suuret synnit heti syysin,
mut sydän ilkkui sekä kujeili,
kun ainoastaan huulin pyysin.
Ma hiukan lisäsin ja vähensin
ja muuttui tilin loppusumma:
mun pahat, hyvät työni tasaantui;
nyt täytti minut aatos kumma:
kuin pilvenhattaroilla lepäilin
ja istuin heiluvassa vaassa,
taas uskoani hiukan epäilin
ja ryömin nelinjaloin maassa.
Ma katsoin papin pitkää kauhtanaa,
sen napinreikiä ma laskin vuoroin,
jos niit' on kolmetoista, teen mä niin ja niin,
niin mietin, punnitsin ja laskin,
jo seitsemänteen reikään ehdin kai,
kun urut humahteli kirkkain vuoroin,
ja kääntyi kauhtana ja petti muisti;
taas Luojan edessä ma liehakoin,
ma revin auki pienet arvet,
kuin takauksena ne tarjosin,
taas päin kuviin liukas katse luisti.
Ma muistin myöskin vanhaa Saatanaa
näin tulihangon sekä kierot sarvet,
hän kulki alastonna niinkuin häpeissään
ja piiskurina vallan jouten hääri,
taas astui profeettana mietteissään
ja vartalonsa mustaan vaippaan kääri,
hän puhui kahden mielin toimestaan,
ei työtä ollut juuri suuren suurta,
kuin muodon vuoks hän vetos järkeeni
ja nauroi käärmettä ja synninjuurta,
hän työnsi noitakirjan käteeni,
ja neuvoi mustan opin temppuja.
Ma kiitin neuvosta, vaan pyysin menemään,
taas matkin menoja kuin toiset,
ne naapurinsa silmää vartioi
ja päässä kiehui mietteet monenmoiset;
kuin Rooman katuja ma astelin
ja akkunastaan katsoi vanha paavi,
hän käsin viittoi, -- minä heräsin,
ja korvissani kilkkui rahahaavi. --
VII
Kuin pientä murhe-ivanäytelmää
ma katsoin varjopuoli-elämää,
näin käden, joka kuvat piirsi,
se määräs toiminnan ja keksi juonen
ja näyttämöltä seinät siirsi.
Ja elo oli suuri sairashuone,
näin rumat syylät naamareiden alla,
kun sairaat virskui verhon edustalla,
ne peitti uhkamielin pelkoaan,
ne halun hunajalla kyitään syötti,
ne rakensivat kivilinnojaan
ja kuvansa ne vaskeen lyötti,
ne ryömi, rypi onkein onneaan,
soi ympärillä tuskan ilopauhu,
ne ohimennen nyökkyi tervehtäin,
taas eri suuntiinsa ne sukelsi,
ja yksin ollen tuli turman kauhu.
Ne osti, möi, ne hyväili ja löi
ja pitopukujaan ne vaihtoi,
ne joukossakin kulki yksin ain
ja viimepäiväänsä ne kaihtoi,
ne maahan kylvi toiveen nisuaan
ja tähkää katkeraa ne niitti,
ne veivät vainajansa kalmistoon,
taas lempilapsia ne suruun siitti.
Ja mustain juovain teitä seurasin
ja kaiken alla rumaa epäilin,
näin ihmissilmässä vain eläimen,
mi kiimaan käy tai surmaa torjuu,
näin hopeoidut ristiveistokset
ja nimipylväät, jotka hautaan horjuu,
pääkallon näin ma takaa kasvojen,
kuin liiman hajun oisin tuntenut...
Ja maailma, tuo suuri herkkusuu
vain hyppi hyllyilevin vatsoin,
sen kuumeen oireita ma tarkastin
ja iva suussa tieltä katsoin,
ma ihmist' itsessäni vihasin
ja muiden aivoissa ma multaa näin,
miss' iti kalman taimi, tauti.
Näin kadotuksen suuret varjonäyt,
ma läpi mustan lasin tähystäin
näin käden, joka kuvaa kuljetti,
ma katsoin, katsoin, sekä nautin,
näin siellä Luojan, haudankaivurin,
mi hylättyään tyhjän taivaan
käy mullistellen lelumaailmaansa
ja sille hyvää salakuoppaa kaivaa.
Ma seisoin vuorella tähtiyössä
ja kaupungista ma katsoin pois,
siell' alla varjojen varjot kulki,
ne tähtitarhoilta silmän sulki
kuin maassa kaikkeus, -- taivas ois.
Ma katsoin sinistä korkeutta,
näin taivaan vihreät keltarannat,
näin lounaan pilvillä kultaa, verta;
ma kuulin kolkkoa kohinaa,
kun kuuhut kirjasi hopeoillaan
yön alla lepäävää merta.
Oi, meri, taivahan lapsi liet,
sen tähdet kuvaat, sen värit kannat,
sen siniavariin luhtihin
sun raskaan rintasi ääni harhaa,
sä tahdot astua taivaan rannat,
kun voimas huumeessa läikyt, lemmit
ja syvyyksissäsi sykkäilet.
Sä sieltä lähdet kuin jalopeura
ja syöksyt kaaressa kiljuen,
ja valkovaahtinen hurja seura
käy kupeen kuohuissa vyöryen,
sa häntää piekset ja kahlees kalskaa
ja mustin kynsin sä rantaa syöt,
sä nouset pystyyn ja ilmaan lyöt,
taas selkäs kulkee kuin vuoren harjut,
taas pilven usvissa karjut,
sä horjut, kaadut ja syöksyt päin
ja harjaa huiskien, kimmeltäin
taas syvyyksissäsi mylvit,
sä uuvut, tyynnyt ja hiljaa käyt
ja silmääs päilyvi taivaan näyt,
oi, turhaan, turhaan sä vihaas kylvit,
et pääse kahleista milloinkaan,
taas kierrät piiriä pienen maan.
Mit' olen, mistä ma tullut oon,
ma kysyn, turhaanko mietin,
lien maasta matkalla aurinkoon
ja kahleiss' sokean vietin?
Vai oonko tähdestä kipenä,
mi valon retkillä vaihtuu,
tai oonko usvaa ja unta vaan,
mi mustaan taustaan haihtuu,
ja oonko aamusta kotoisin
tai vilun vieraasta maasta,
ma olen maailman matkamies,
sen kieltä sentään en haasta?
Kai elon hyvistä lahjoista
näin pahaa, kieroa unta,
näin polun, ylitse suon se vei,
jääjäljet selvyyttä tuoneet ei,
siell' oisko lopulta lunta.
Jo usein unessa liitelin
ma kaukorantojen kotimaata,
ja mitä siellä ma salaa näin,
en kielin kertoa saata. --
Näin usein suuren ma soutajan,
hän tieltä huutaa kuin hurtta,
hän kultaporteilta karkoittaa
ja unen ulapat sekoittaa
ja meloo mustoa purtta.
Ma herään äänihin elämän
ja monta kuulen ma kovaa sanaa,
ma kuulen kiroja korvissain,
maan, taivaan alas ne manaa.
Ma katson taivaiden kirkkautta
ja arvoituksia turhaan luen,
sielt' outo elämä silmiin siintää,
siell' loistaa hohtavat avaruudet,
siell' liekit sammuu ja syttyy uudet,
siell' on kuin ikuisen seijas yö,
siell' luja, parempi sydän lyö,
siell' asuu Jumala armas, suuri,
hän auringoiden on alkujuuri,
hän kaikki itseensä kiintää.
-- -- Pois mene tyhjyyden henki, pois,
mi yli, ympäri luonain hiivit
ja alas auringon asunnoilta
mun raskaan siipeni sulat riivit,
et niitä enään voi lokaan kastaa;
käy eteen, rinta nyt rintaa vastaan,
en tahdo enään sua totella,
en tahdo enään sun orjas olla,
ma tahdon onnesta otella,
ma seison valossa kalliolla,
ja paatta vasten sun polvin poljen
kuin hauraan, ontelon oljen!
Ma tahdon muistoskin musertaa,
ma tahdon voimassa vaeltaa
ja tahdon katsoa kaikki toisin
kuin päivän poika ma oisin.
VIII
Ma vuoteen oma olin, hourailin
kuin kulkisin ma yössä Valpurin
pois ristitarhan pohjoiskolkkaa päin;
siell' ilveilijän ma kovin kumman näin:
Soittoniekka:
Ei taiteena saa soittoani kuulla,
kun soitan vanhan varkaan sääriluulla,
-- ei "korvaa" ollut hällä, vastasukaan
hän tanssi pyövelinsä pillin mukaan; --
se inhimilliseltä kuuluu sentään,
sen tahtiin Kyöpelinkin noidat lentää,
ma tahdon säistää näitä käräjöitä,
muut tutkii tulokkaamme synnin töitä.
Juoskaa kaikki kauniit naiset
kuin ois meillä naittajaiset,
miehet näin
naisia päin
ylös kirkon viirihin,
alas kuuteen piirihin,
niksaa näin, naksaa noin,
nytkös vasta soittaa voin,
jotta luut ja kallot kolskaa,
täm' on vanhaa kuolinpolskaa!
Puolustaja:
Te tiedätte, on elämä kuin hiekka,
tää mies ol' ennen suuri taideniekka,
hän kodillensa monen ilon toi,
ja hovissakin viimein lauluns soi.
Syyttäjä:
Ma myönnän, kodissa hän oli arka,
kuin prinssin tähden hyöri äitiparka.
Puolustaja:
"Jumalalle" hän kerran almun antoi,
taas toiste sairaan linnun kotiin kantoi,
hän koulun läpi loistavasti kulki,
sen opinherrat usein lausui julki.
Syyttäjä:
Hän silmää palveli, sai nimen kitsaan
ja muiden selkään syyti mustaa vitsaa.
Puolustaja:
Hän laulu-innon tunsi, tuli taito,
ja säkeet sousi puhtaina kuin maito,
hän vältti turhaa veren huvitusta,
ja puku hällä oli siivon musta.
Hän kulki aina kuten tapa sääsi
ja jaloin miesten hyvään seuraan pääsi,
ei ollut tyly, hiukan turhantarkka
ja vieras hälle oli viinisarkka,
ei naista naurattanut pilan vuoksi,
hän neuvotellen kulki tädin luoksi,
hän istui usein yksin kammiossa,
ja aatos harhaili vain auringossa,
siks sinipuhdas oli laulu aina,
hän syntyikin, jos muistan, sunnuntaina.
Ei koskaan sävähtänyt mustaks sappi,
hän oli aatteen hyvä ylipappi,
hän jakoi lempeästi lahjojansa
ja kiitollisna katsoi häneen kansa.
Ei kultaa kumartanut vaikka säästi
ja lauluja hän helokimpuin päästi,
sai tähtiä ja kiitospalkinnoita,
näin kunniassa astui kukkuloita.
En tahdo turhaan mäntä tässä kiittää,
hän oli mies...
Syyttäjä:
Ei, ei, jo riittää, riittää!
On tietty kyllä miehen mielen laatu,
ja laulun taito oli muilta saatu,
ui runosuonensa kuin punaveessä,
hän istui legendat ja kirjat eessä,
niist' otti tuntosarvin tuolta, sieltä
ja siihen sitte aina kukkaiskieltä
ja omaa lallatusta yhteen liitti,
nuo lapsipuolet maailmaan hän siitti.
Kuin valon vartija pää kallellansa
hän kultapuikoin näppi kanneltansa,
siit' alkoi kumarrella sinne, tänne,
jos milloin itä suosi, milloin länne,
hän tunteillansa aina liehakoitsi
ja suurten porstuoissa pokkuroitsi,
kuin varas hämärissä näin hän viisti
ja muilta leivän sekä innon riisti.
Hän kulki kuin hän oisi leito lammas,
vaan salaa kasvoi juorun torahammas,
hän sillä monen puhtaan maineen murskas
ja neuvoi hyvyyteen kuin tekohurskas,
vaan kun ei näkemässä ollut muita,
hän hiihti hämärässä kujansuita.
Niin auliina hän aina kuiskain hyppi
ja hiljaa hihitti ja partaa nyppi,
hän toisten erheet hyvin käyttää tiesi,
hän oli kaikkein suuntain sekamiesi,
hän kulki niinkuin laupeuden sisko
ja liukas oli niinkuin sisilisko,
jos luotaan työnsi sen tai löi sen poikki,
se yhteen luikersi ja ojaan loikki,
taas sieltä kiertäin toisten joukkoon kurkki
ja yön ja päivän tapahtumat urkki,
hän oli naisten mies ja miesten hupsu
ja hältä puuttui vaan se narrintupsu.
Soittoniekka:
Tää tuntuu epäinhimilliseltä,
nyt keltä totta kuulee, väärää keltä?
Kaks syytettyä täss' on, yks' on kaksi,
ei, juttu käy vain yhä harmaammaksi
ja ken se vihdoin riidan viulut maksaa?
Huh, vilu on ja tuskin seista jaksaa.
Heisaa, jalka vasten jalkaa,
nyt se huima lento alkaa,
miehet näin
naisia päin
ylös kirkon viirihin,
alas kuuteen piirihin,
niksaa näin, napsaa noin,
nytkös vasta soittaa voin,
jotta luut ja kallot kolskaa,
täm' on vanhaa kuolinpolskaa!
Puolustaja:
Seis! Puhe tuo on valhesyytös musta
ja kaiken kauneuden rumennusta,
jos ystävänsä todistaisi tässä,
niin kiivas syyttäjä ois pälkähässä,
vaan sairaana hän nukkuu alla nurmen
ja sydämmestään vielä vuotaa hurme.
Hän oli holhottini veli parhain,
se liitto solmittiin jo lasna varhain,
kun leikkivät he kilvan kuninkaita
ja kummallakin oli alamaita.
Hän taideniekka oli köyhä, kurja
ja silmissänsä oli välke hurja,
hän joi, -- se sanottakoon ohimennen --
ja kuninkaat nuo hyvät veikot ennen
nyt harhailivat kukin eri teitä.
Hän tahtoi soittaa soidinsäveleitä
ja lauloi tulta, tuhkaa, kapinoita,
hän kävi sotaa vasten mahtajoita
ja ilkkui itseään ja omaa maataan,
hän tahtoi palatsit ja linnat kaataa,
hän kansaa villitsi ja muita potki,
näin vanhat, hyvät tavat lokaan sotki.
Hän uhmallansa itsensäkin suisti
ja yhä syvemmälle soraan luisti,
hän hylkäs hyvyytensä sekä taivaan
ja vaipui valon teiltä yöhön, vaivaan.
Tuon holhottini otti hoitohonsa
ja puhdisti myös karun kantelonsa,
hän vei sen taiteen herkkään kultavaakaan
ja hioi voimaa hiukan luonnonraakaa,
hän iski runosuonta, tukki vuodon,
näin kaikelle hän antoi uuden muodon.
Hän korjas vilun tieltä lämpösuojaan
ja neuvoi rukoilemaan taivaan suojaa,
hän leipää antoi sekä vaatteet osti
ja hienoon seuraan hänet luokseen nosti,
hän miestä kuljetti ja käsin kantoi
ja kaikkialla hälle arvon antoi.
Vaan hyväntekijäänsä mies jo kaihtoi,
ties miksi verkansa taas sarkaan vaihtoi
ja kulki entisillä julkiteillään
viel' ihmetyttäin salasäveleillään.
Ken omaa tietään kulkee, se myös lankee,
kuin laululintu nukahti hän hankeen.
Ja ystävä se itki haudallansa
kuin enkeli ja soitti kanneltansa,
hän puhui kyyhkystä, mi maasta lähti
ja lensi sinne, mistä iltatähti
luo valjun katseen kurjaa maata kohden, --
vain jäljell' oli aatteittensa hohde,
ne kirkkain siipisadoin alas sousi,
kun aurinkoihin vain hän nousi, nousi.
-- -- Myös avustaan hän puhui hiukan verran:
"vaan olkoon kunnia vain taivaan Herran".
Syyttäjä:
Kun piru enkelinä itkee missä,
on ilo suuri silloin helvetissä.
Tuo näyttelijä temppujansa taisi
ja tiesi, mitä rahvas paukuttaisi,
hän suurin liikkein työnsi tyhjän sanan,
kun pahatunto hääri kuiskaajana.
Nyt kuulkoon Kalman suuri lautakunta:
mies, joka haudassaan vaan tahtoo unta
ja jota äsken herjailtiin niin julki,
jo eläissänsä varjon lailla kulki. --
Hän tahtoi kaiken kieron, väärän poistaa
ja tahtoi, että totuus vain sais loistaa,
maan madollekkaan ei hän pahaa suonut.
Ja Luoja oli hälle lahjat luonut
ja otsaan tuhat neron kipenöitä,
ne lensi kauvas läpi Manan öitä. --
Hän penkoi kiviä ja laihaa multaa
ja katso, päivän valoon nosti kultaa,
vaan katinkullaksi se luultiin vielä,
sai käydä tuntemattomien tiellä;
hän synkän suuri oli sanaa vailla,
mi sytyttäis, kun pimeyden mailla
hän yksin kantoi suurta salaisuutta
ja etsi porraspuutaan, uraa uutta.
Hän liian usein tiellään pilkkaa kuuli:
"kas tuo se kultaa löytävänsä luuli,
hahhaa, kas kuinka rikkaan ryysyt roikkuu,
kai salakaivoksilleen taas hän koikkuu;
hoi, viisas mies, miss' on se kivi kirkas,
et vastaa, houkko, huono lie sun virkas!
Mies tuskin itse hulluutensa tiennee
ja pilvilinnoissa sen kulta lienee,
hei, kuuseen kurota ja nouse puuhun
ja lennä yökön siivin vanhaan kuuhun,
mies kuussa tervapaitahan sun käärii,
jos tiell' ei sitä ennen taitu sääri!"
Niin kuin hän, ja niinkuin myrkkysienet
nous etehensä nahkasielut pienet,
hän hytkyi vilussa ja kättä väänsi
ja pimeyteen kasvonsa hän käänsi,
ei voinut ristiänsä loppuun kantaa
ja sortui yöhön sekä mieronrantaan.
Nyt tuli "ystävä" kuin kiusan henki,
vei säälillänsä voiman viimeisenki
ja otti hänet niinkuin armohonsa
ja muutti huvinieluks kantelonsa,
hän siihen viritteli vieraat soinnut,
vaan sydänääntä ei hän riistää voinut.
Maa-alan vei hän sekä ilman vapaan
ja muokkaeli vanhaan seuratapaan,
mies peittää sai nyt suoran luonteen uhmaa
ja vaipua sai pieneen sekä tuhmaan
ja tunsi kuinka kahleet jäytää niskaa,
kun rikkaat armostansa palan viskaa,
nyt vasta tunsi hän sen suurten tiellä
kuin katkeraa on toisen leipää niellä,
hän itsellensä yksinollen kosti --,
ja toinen suurikiitoisia osti.
Kuin kantanut ois hyvän teon iestä
nyt syytettymme kuljetteli miestä,
kuin ois hän koputellut vahvaa rintaa
ja selvitellyt saaliin loppuhintaa;
sai katsomahan sitä hieno seura
kuin ois se markkinoilla ihmepeura.
Kuin ois hän antelias, suuri, ylväs
ja toisen torvi sekä tukipylväs,
hän antoi hälle muka uudet aatteet,
kun puki ylleen vanhat pitovaatteet.
Hän antoi hälle Juudaan syleilyitä
ja salaa kantoi kateuden kyitä,
hän valekyynelillä silmää vetti,
näin itseään ja ystäväänsä petti.
Hän päivä päivält' tunki lähemmälle
ja kaiken turhuudesta puhui hälle,
hän repi haaveita ja maalas mustaan
ja salas aina sivutarkoitustaan.
Hän istui niinkuin kullanahne saita,
kun ystävä taas liiti hengen maita
ja jännitteli suurta siivenjousta
ja alkoi taasen päivänpiiriin nousta
ja kauvas aarreaittoihinsa johti,
miss' suuren sielun hengen helmet hohti,
ja näytti maailmansa, uran uuden
ja ilmaisi sen suuren salaisuuden...
Näin syytetty sai sadon hyvin runsaan,
hän näpisti ja kätki arkkuhunsa,
öin kammioon hän itsensä nyt sulki
ja paperilla hanhen sulka kulki.
Hän vihdoin levon itsellensä myönsi,
taas yöhön köyhän ystävänsä työnsi.
Mies yksin nukkui tähtitaivaan alla
ja sydämmeensä hiipi Tuonen halla,
ei siitä noussut kultakuiskehilla,
hän liiti Manan mailla avarilla.
Ja syytetty se koikkui haudallansa
kuin korppi huutain sala-ilojansa.
-- Sen jälkeen sai hän suuren taidon vasta,
ja satoi säkeitä kuin taivahasta,
kun kammiossa niinkuin itse synti
nyt vainaan runovarsoilla hän kynti,
hän arkustansa tuhlas kaikkialle,
ja lehdet lensi kauvas maailmalle,
ja tuli kansaa maita, mantereita,
toi kultaa kuninkaat ja laakereita;
hän pöyhistyi kuin ois hän majesteetti
ja tuhmuudelleen vielä kruunun teetti,
ne huusi hänet hengen kuninkaakseen,
hän huusi laulun laaksot alusmaakseen
ja keskell' loiston, maineen, helyriimein
hän vihdoin viisastui, kun kuoli viimein.
Hän hautaan vietiin nelivaljakoilla,
hän lepäs ruusuilla ja kanteloilla
ja kirjaellun hautakiven luona
viel' ulvoo koirat sekä rahvaan kuona.
Hän tänne tuli yöllä alastonna,
haa, katsokaa, noin kalpenee vain konna!
Puolustaja:
Oi, herää haudassasi henki suuri
ja nouse, kerro kaikki perin juurin!
Henki (kauhasta):
Ma unta elämästä näen vain,
ma pyydän rauhaa, rauhaa, jota hain!
Puolustaja:
Ma asiassa lykkäystä vaadin,
ens' istuntohon valituksen laadin.
Syytetty:
Oi, armoa, ma tahdon tunnustaa!
Soittoniekka:
Jo tornin kukko kiekuu. Kadotkaa!
Minä hoppu, sinä hoppu,
se on kaiken laulun loppu,
miehet näin
naisia päin
ylös kukon viirihin,
alas kuuteen piirihin,
niksaa näin, naksaa noin,
nytkös vasta soittaa voin,
jotta luut ja kallot kolskaa,
täm' on vanhaa kuolinpolskaa!
IX
Kevät saatossa ratsasti kaupunkiin,
ja airut porteilla toitotti niin,
että lämpeni vanhat seinät,
kevät, kevät tuli taas, meri siintäen soi,
suven rannoilta haahdet viestejä toi,
suli silmut ja heräsi heinät.
Yli tornien pääskyset kiitivät pois
kuin riemun huumeessa kaikki ne ois,
kotipuilleen ja suuriin metsiin.
Tuli pohjan puolelta taiturit taas,
tuli rammat kainalosauvoineen,
joit' talvi ja taudit hankehen kaas,
tuli tervehet teerenpilkkuineen,
tuli toivorikkahat huiluineen,
jotka uusia riemuja etsii.
Kevät, kevät tuli mullekin muistoineen,
join lähteestä täysin kourin,
elon lähteestä rautaista rohtoa join,
kuin sairashuoneesta hiivin ma pois,
missä talven kuumeessa hourin.
Minä näin, miten puut ketovihreiksi sai,
ja mielessä väikkyi helluntai,
maa synnytystuskia kantoi,
madot, toukat ne ryömivät päivää päin,
lehon linnut ne kiistasi lehvillään,
veron kaikki ne Luojalle antoi.
Ja Luoja se oli kuin tarhuri,
hän yrttejä höysti ja hoiti,
hän karsi ja kylvi ja muokkaili,
mesinesteillä haavoja voiti.
Meren, taivaan ja maan minä lemmessä näin
ja ma kuljin päivän kumpuja päin
surusilmin ja hilpehin huulin;
uus maailma heijasti haluineen,
suli rintani riemuhun lämpöiseen,
kun naisen naurun ma kuulin, --
se soi kuin kirvisen laulu soi,
kun hanget sulana soutaa,
kun valjeta alkaa synkeä yö,
ja päivä se kutoo poutaa.
Ja neidot asteli kaivon luo
ja varret vetreät liikkui, läikkyi,
siell' usein naisen ma nuoren näin,
kuin siniudusta silmä väikkyi,
hän katsoi maahan kuin etsijä,
kuin yli kasvojen hyväillen
hän katseen hiipiä salaa antoi;
kuin hiljan itkenyt yksin ois
hän katsoi kaihoten pois
ja tietä kulki niin hiljalleen
ja saviruukkuaan kantoi.
-- Ja kerran illalla lempeällä
ma käden hiipien käteen vein
ja hiljaa nostin sen huulillein,
ma siirsin silmiltä hienot hiukset,
kuin metsän hämärään katselin,
miss' soiluu rimpien sinisaaret
ja veeltä kuvastuu taivaan kaaret
kun päivä puhkevi pilvistään,
kun auer aholla karkeloi
ja jossain kaukana koski soi.
"Et impi ihana surra saa,
kas päivä paistaa ja kevät koittaa,
ja kaunis, kaunis on Luojan maa;
voi, saanko syömmes nuoren voittaa,
oot mulle rakas, ma yksin jäin,
ma usein silmäsi surun näin,
ja istu varjohon vaahteran,
niin kerron sulle ma tarinan:
Ol' ennen vuoressa velho suuri
ja sillä Taaria, tytär nuori,
se velho ihmisten verta joi
ja vuori tuo oli kammon vuori.
Ja laaksoon Taaria hiipi öin,
kuin impi eksyvä itki hän,
niin huomas kerran hän paimenen
ja taikahuilulla soittaen
hän pojan tenholla täytti;
hän kammon vuorehen hänet vei
ja porttiin vitsalla hiljaa löi,
ja katso, kristallisalit loisti
ja seinät helmissä säkenöi,
hän sala-aittojen aarteet näytti
ja sanoi: kaikki ne on nyt sun
ja sinä olet nyt mun!
Se paimen kullassa käydä sai,
hän illoin Taarian syliin syöksyi,
ja lammaskarjansa unohtain
hän kammon vuorehen yöksyi.
Öin häitä hurjia viettäen
hän kaikki hekuman ilot maistoi,
vaan kaikki ilkkuen katosi,
kun vuoren raosta päivä paistoi;
nyt verta vuotaen jaloistaan
hän kulki kammoten seinää pitkin,
hän huusi hulluna karjojaan
ja kaiku vuoressa itki. --
Ja ole sinä mun Taariain,
mun hyvä, valkea Taariain,
mun valkoruusuni, ruusu mun,
sä sydänaarteesi mulle näytä
ja tyhjä rintani toivein täytä,
ma suruss', onnessa olen sun,
ja kammon vuoria välttäin ain
me rauhan laaksoja käymme vain!"
Ja silmät silmissä lepäili
ja hymyellen ne hyväili,
näin niissä lempeän leimun,
hän otti kädestä kuiskaten
ja läpi kujien kulkien
hän majaan matalaan vei mun.
Hän neitsytkammioon saattoi mun,
miss' uudin hämyssä häilyi,
ja siskat häkissä sirkutti,
ja kuvat seinillä päilyi:
näin lapsi sylissä Maarian,
näin idäntietäjät, aasinsoimen,
näin harpuin soittavan Daavidin,
Saul istui kullalla loimen. --
Ja puolatuolissa vanhassa
siell' mummo sokea kiikkui,
hän kiikkui tylsissä muistoissaan
ja kellon heiluri liikkui.
-- Taas lemmen juhlia viettää sain
ja tunteen tulta ma liehdoin,
taas suonet paloi ja rinta löi,
ma käden varrelle kiehdoin,
ma kuiskin korvihin ruusuisiin,
naissielun soppihin hiivin
ja hetket kiiti ja aika lens
pois illan punaisin siivin:
"mun suvipääskyni ainoinen,
mun oma ruusuni valkoinen,
ma tahdon ystävät unhoittaa,
vain sua tahdon ma rakastaa,
ma vaihtaa tahtoisin kaiken maan
sun huultes iloon ja hekumaan,
vaan sulle aarteit' en antaa voi,
en helmisolkia joutsenkaulaan,
vain kukkiin hiuksesi palmikoin
ja jalkais juurella leväten
ma tahdon sinusta laulaa
niin, että nimesi lentää voi
ja maineen siivillä kauvas soi;
ma annan sulle mun kanteleeni,
ei muuta aarretta ole mulla
ja silmiis katsoa tahdon vaan,
on silmät ihanat sulla".
-- Ja yössä soutain me kuunneltiin,
kun sammui kaupungin humu pois,
kun äänet, askeleet kauvas haipui,
ja tornit, taitteiset harjat, puut
ne hienoon hämärään vaipui,
vain haavat helisti lehtiään
ja käet metsästä kaukaa kukkui,
pää siiviss' sirkatkin uneksi,
myös mummo tuolissa nukkui.
Ja kului suvi suloinen
kuin pääskyn viserryksin
ja korvissani soitto soi,
se soi kun kahden kujersin
tai kulkiessa yksin.
Ma sokkeloissa harhailin,
en käynyt ystävissä,
ma loistoteitä välttelin,
vain luona pienten hökkelein
ma kiersin kujapolkuja
syysillan hämärissä.
Ma ilkuin tuulen ulvontaa
ja astuin raikkahasti,
kun vilu viilsi rintaani,
ja sankka sade kasti,
ma aatoksistain lämpenin,
ma hämärissä hyräilin:
"Nyt armas seisoo ovellaan
ja kukat loistaa povellaan
ja tulet akkunastaan,
hän katsoo tietä pitkin pois
kuin askeleita kuulla vois,
hän juoksisi jo vastaan.
Taas majassaan hän askaroi
ja pöydän pölyt poistaa
ja sanojani sadottain
hän tarinoiden toistaa,
hän katsoo milloin kelloa
ja kallella on pää,
hän milloin peiliin kurkistaa
ja hiukan hymähtää.
Hän liikkuu niinkuin keijunen
ja sukkasilla sippaa,
hän suutelevi ruusujaan
ja sulkee kirjelippaan,
hän puhuu laululinnuilleen
ja siemeniä antaa,
hän laulujani hyräilee
ja kuvaani hän kantaa.
Hän sateen ääntä kuuntelee
ja lampun syöntä nostaa,
ja odotus niin autuas
se loistaa katsannostaan,
nyt kuuli hän mun tulevan
ja silmät lyö ja säihkyy,
hän kyykistyvi oven taa
ja poven aallot läikkyy,
hän uutimista kurkistaa
ja rintaa vasten lentää,
hän tuhertaa ja kuiskuttaa:
sä tulit, tulit sentään!"
X
Ma muistan vielä himmeen puolikuun,
kun juoksimme me merenrantaan,
kun aallot myllerteli möljällä,
ne pieksi soraa sekä santaa,
puin nyrkkiä ma myrskyn raivolle,
ma muistan kuinka solkes helkkyi,
lens tiirat kirahdellen Iuodoiltaan,
ja majakasta heittosäteet välkkyi.
Toin sulle punertavan simpukan
ja sitten kalliolla istuttiin:
"kas meri musta on ja mieluinen,
niin koleasti karit ruskaa,
nyt pahat henget pääsi kahleistaan
ja niill' on tuhansittain tuskaa,
ne kiipee pursihin ja mastoihin,
ne tielle särkkiänsä nostaa,
ne hirviöt nyt ovat vimmoissaan,
ne laivureille vanhan pilkan kostaa,
ja merenpohjan haaksirikkoiset
taas herää, jaalat, laivat hukkuu,
ja merimiesten vaimot vaikertaa,
ei pienet kehtolapset unta saa,
ja hyvät haltiat ne nukkuu.
Öin vettä pitkä, musta varjo käy,
kun aavelaiva esiin hyökkää
pois ohi kelmeen merenkulkijan,
mies punaviitta peräpuulta nyökkää,
kuun valossa hän hetken heijastaa
ja tuokiossa yöhön katoaa.
Lyö silloin salama kuin säilänpää
ja välähtävi suuntaan kuuteen,
kuin mäyrä ruumassa se tuurastaa,
kuin orava se mastoon kiepsahtaa
ja katoo synkkään avaruuteen,
ja pilvet aavehina kokoontuu
ja taivas pallosilla paukkuu,
pois sammuu majakasta valkeat,
veen koirat karikoilla haukkuu.
-- -- --
Oi, katso länteen päin tuon pilven taa,
maa merentakainen on siellä,
siell' inehmot niin liedon valkeat
maan mustaan nisuansa kylvää,
se maa on muistojensa vanha maa,
siell' luetahan kivilaatoilla
työt isäin päässä riimupylvään.
Se maa on seikkailujen suuri maa,
siell' on mun heimopuuni juuri,
sielt' idän merelle mun taattoin sous,
nyt hajalla on suku suuri,
hän näille kallioille kerran nous
ja huoneen hirret pohjan puoleen nosti,
kuin vieras vaeltaja tuli hän,
maan valan teki, tilkun osti,
hän täällä tahtoi raataa, rakentaa,
maan surut sekä riemut jakaa;
ma täällä synnyin kanssa kesä-aamun,
hän täällä nurmen alla makaa.
Ja sentään vieras mulle on se maa,
sen hengess', ilmassa en elää saata,
ja kahta rantaa aatos harhailee,
kaks mulle luotiin kotimaata,
ma ristiriitain lempilapsi lien,
ma kahden rajakunnan kieltä haastan,
ma katson koko laajaa maailmaa,
mut sydän laulaa synnyinmaasta,
miss' itkin lasna sekä leikin löin
ja kuulin illoin kummaa tarun taikaa,
miss' sieluuni sain korven kohina
ja missä surun kannel kaikaa.
Ja sinne, sinne minä ikävöin,
miss' oranssit ja palmut kukkii
ja neitoin mustat silmät säteilee
ja omaa tietään syöksyy lempi,
miss' soipi kitarat ja palaa katse,
kun liikkuu kuutamolla gondolit
ja sykkii sydän tulisempi...
-- -- Äl' itke tyttö, sydämmeen se käy,
oi, katsos pilvill' on jo verta,
pois siirtyy sinusta mun silmäni,
ma rakastan vain suurta, aavaa merta,
en voi, en voi sun silmiis tuijottaa,
et tunne tuskieni syitä,
nyt kaukana ma kuljen sinusta,
ja vaikka tuhlaat mulle hyväilyitä,
mua suutele, oi tyttö, suutele,
on veto viekas näissä lakkapäissä,
ah, kuule ulapalta kelloja,
nyt olkaamme kuin etelässä, häissä...!
Pois, mene pois, sun kätes polttaa mua,
sun kuilun kallioihin heitän,
ei, ei, oot sydämmeni puoliso,
sun valkoruusuihin ma peitän,
on meri äitini, on isäs kallio,
veen suolapisarat ne otsaan sinkuu,
kas, ylhäällä jo pilvet piiriin käy,
hääharput myrskyn alla vinkuu!"
Ja varjo tuli kuin varas yöllä,
kun ootin kultaista sarastusta,
kun istuin kannella kuunnellen
ja tunsin iloista aavistusta.
Hän lukot tiiralla aukasi
ja siirsi ovelta vahvan salvan
ja vuoteen taakse hän tassutti
kuin iskuun nostaisi kalvan:
"Ma tulen taas
kuin vieras kutsumaton,
kun mielesi hilpeä on,
ja voimasi lemmessä viihtyy,
se oon, joka maljasi kaas,
kun naistasi naurattain
sun laulusi lentää ja kiihtyy.
Ma tulen, kun tanssi tulinen käy
ja helliä kieliä kosket,
ma tulen kuin viima viluinen,
kun innosta polttaa posket,
ma tilkkasi loppuun juon,
ma Tuonen tuoksun tuon,
kun päivä sun silmäsi kohtaa,
ma sädettä kiertäen käyn,
ma sekoitan kauneimman näyn,
mun löydät, kun vallan vastaista hait,
ma olen sun varjosi henki vait. --
Etkö näe, että kaikki on turhaa,
että kaikki muuttuu ja maatuu,
kas tähdet sammuu ja kuluu kuu
ja palaa lehti ja lahoo puu
ja elo itsensä murhaa.
Ja kuule kumeaa kohinaa,
on ylläsi maa ja allasi maa
ja haudalla ristisi kaatuu
ja tulee yö,
kun sydän ei lyö,
ja kaikki on lunta
ja syvää unta,
nyt tule, ma käteni tarjoon,
ma vien sinut varjosi varjoon!"
Ma syöksyin kadulle avopäin,
vaan varas asteli jalan jälkeen,
näin kaukaa akkunatulen välkkeen,
ma hiivin siniseen kammioon,
se seisoi akkunan alla taas
ja majaan tahtoi se tulla.
"Hei, nouse, tanssia tahdon nyt,
lie säästöss' iloa sulla,
ma tahdon juoda sun ilos pois,
nyt ollos suuri ja ollos sorja
niin, ettei suru mua saada vois,
sen tahdon patjoihin kuristaa,
se piillen nurkkia pitkin pyyhkii,
nyt laula viehkeä, kaunis orja
ja soita kuherruskanneltas,
voi, miksi kantelon kielet nyyhkii?
E! Onnen arpaa me heittäkäämme,
ken voittaa, onnensa saavuttaa
ja kultakruunussa vaeltaa,
ken hukkaa, kohtalo kaataa sen
ja kulkee hautaansa horjuen,
nyt heitä, kohta sen näämme!
Ma maljas juon ja ma onneks juon,
taas aika armaana vierii,
luunopat hyrräten hyppelee
ja vuoteen poimuihin kierii...
Nyt käsi silmille, hiljaa, hys,
sun ensin arvata annan,
kas niin, sen kohtalon aavistin,
nyt syliss' sua minä kannan,
nyt sulla onnen on kultakruunu
ja multa vielä sa sauvan saat.
Oi, auta, auta, ma vaivun jo,
ma polvin seison jo surun suossa;
oi, mikset ovea telkkinyt,
kas, suru katsoo ja seisoo tuossa,
se nostaa vasenta kättään jo
ja palaa punainen soihtu,
sen suusta kirous kimmahtaa
ja mustain mahtien loihtu!
-- niin hyvä, hyvä sä mulle oot,
tuo päähän puhdasta lunta,
ma silmäis sinessä päilyn taas,
kai näin ma sairasta unta,
sä oot kuin sisko ja morsian,
mun sisko sirkkuni, rukka!
Ei, ei, taas silmies liekit nään,
sä oot kuin tulinen kukka;
oot muille mairea, tiedän sen,
oon sua seurannut väijyillen,
et lunta tuo, sinä tulta tuot
ja kaikkein eessä sä keimaat,
sä silmän lumeiksi koreilet
ja sieluun hehkusi tahrat leimaat.
Sä olet Taaria, velhon impi,
sä hiivit rauhani laaksohon,
oon syönyt juopukanmarjoja
ja kuullut äänesi kiusausta,
ma outo, onneton paimen oon,
nyt huudan vuoressa karjoja,
en koskaan astu ma aurinkoon,
ma käärmevuoteilla olen maannut,
oon kanssas nauttinut kaikki synnit,
ma rikoin tuhlaten luonnon lait,
nyt rankaisun olen saanut.
Ma myrkkyherkkujas armastin,
kun toista itkin ja kaipailin,
kuin hullu suutelet vielä mua,
nyt huudan julki: en lemmi sua,
en sulle kaikkea antaa voi,
ja maassa sielusi mataa,
et kanssain sointua, nousta voi,
et käydä, loistossa linnunrataa,
ja yhtä, sitä ma lemmin vaan,
mi täyttää vois minut kokonaan,
hän oisi elämä kirkas, uus
ja hetki, yksi ja ikuisuus.
Pois, mene pois, olen onneton,
ken on mun osani, myöty on,
ken kanssain suruni jakaa tahtoo,
se suistuu elämän erheisiin
ja hurjan pyörtänön ristivahtoon,
se rannan kiveksi jäädä voisi,
tai aalto kuolleena toisi!"
XI
Hoi, juomanlaskija, vikkelä mies,
tulivettä nyt kaada tuoppiin,
unipöppö sä oot, kai valvoa saat,
kuka kaivoi poskesi kuoppiin!
Täällä nauraa nurkat ja seinät soi,
kuin kappeli on tämä krouvi,
tänne kannujen kalina kutsunut on
monen soittajan, teinin ja souvin,
sun tukkasi on tulipunainen,
ja luokkana viistävi sääri,
paholainen itse sun kummisi lie,
jos vain en muistele väärin.
Kun mennyt on kontu ja kunto ja muu
ja kiehuu katkera sappi,
sinä lohdun öljyä haavoille tuot
ja käyt kuni säyseä pappi,
ja riemun rippiä luet sinä vaan
ja Remujen mahtiin luotat.
Sun seurakuntasi kirjava on,
sen lampaat ja vuohet sa juotat,
sinä huumeen höyryjä suosittelet
ja keinoa kaikenlaista,
kun rauha ja rakkaus sammunut on,
sinä saarnaat: naura ja maista!
Sinä mulle kahdesti kaataa saat,
sillä äsken ne minussa kuoli,
sido viininlehviä otsaani, noin,
minä leikkisän kaskun kertoa voin,
vaan totta on toinen puoli.
Ma kaivolla kerran neitosen näin,
ma silloin järjestä luovuin,
hän kantoi sinistä ruukkuaan
ja siitä ma join sekä juovuin,
sinä naurat, vettä kun mainitaan,
et kaskun kärkeä huomaa,
minä liian kauniiksi neidon näin,
minä join kai noidan juomaa.
Hän vei minut punaista liekkiä päin
läpi yön yhä kauvemmaksi
kuin enkeli puhtahan valkoinen
ja häll' oli naamaa kaksi,
sudenkuoppaan mairien vei hän mun,
sinikammioks luulin sen silloin, --
hän huumasi pääni ja silmäni kääns,
siell' lempeä lietsoimme illoin.
Koiruohot ruusuilta näyttää siell'
ja paarmat lintuina laulaa,
rivosilmäinen akka se kehrää öin
ja punoo kaunista paulaa,
ja tytär on keimeä, kiihkeä, nääs,
moni sinne on suistunut varmaan,
nyt sinne mun muistoni kuopattu on,
hän löysi jo uuden armaan.
Ne rämpytti siellä mun kanneltain,
-- tuo, veikkoni, vieläkin tilkka! --
ne hoilotti lemmenlauluja mun
ja äänessä pisteli pilkka,
ja hyljätty kannel itkua soi,
kun tahraiset sormet soitti,
sen huomenlahjana annoin pois,
se hävystä itki ja moitti.
Ja akkunan alta ma hiivin pois,
sen ääntä en kuulla voinut,
se kannel on kanssani iloinnut
ja tuskien tullessa soinut.
Tuo myrkkyäs tuo... taas kuulen sen --,
nyt öisihin juhlihin lähden,
olen pettynyt aina ja -- pettänyt myös;
juon naikkosi lempijän tähden,
ja kiitä onneas, vikkelä mies,
jos et huomenna aisaa kantaa saa,
toi hempu ei työnnä luotaan;
mit' on rakkaus? -- savinen astia vain
joka kyynelhurmetta vuotaa.
Kas näin, minä sarkkani pirstoiksi lyön
ja kerälle kaskuni väännän,
on matkani pitkä ja musta on yö,
taas tielle ma sauvani käännän.
Ylt' ympärillä näin valkeat
ja valomeressä tornit uivat,
ja kuului virralta iltalaulut,
veen rajaan palatsit kuvastuivat,
ja riemu kajahti kaikkialla
ja tunteen sähkö se ilmaa sous,
se leimui peitetyn kiihkon alla,
se käski, pyysi, se laski, nous,
ja ruusun, viinin ja myrtin tuoksut
ne tulvi vastaani akkunoista,
ja kaukaa morsiuslamput loisti,
mun tähtein ykskään ei loista.
Toi ilo silmissä sulhot öljyn
ja lamppuun morsiot kaatoi sen
ja yli liekin ne kättä antoi,
ne vannoi valansa vaijeten.
Kuin kerjäläinen ma katein silmin
pois hiivin alitse akkunain,
ja koston kuohuissa povi kiehui,
ja paloi kirous suonissain.
Ei ole öljyä enään mulla,
en sauvoin puhkaista vuorta voi,
kuin puro nesteen kuiviin juoksi,
ja viime karpalon helle joi.
Ma sitä tuhlasin sadat kerrat
ja joka kerralla monet verrat,
min verran sain minä onnea?
Sen verran, mikä on kaikua,
sen verran vain, mitä kuiva maa,
kun pienen pisaran janoon saa,
sen verran vain, mitä nälkäinen,
kun saa se rikkaatta muruisen,
sen verran vain, mitä varjon puu,
mi harhasäteestä kirkastuu.
Ei jaksa silmäni enään pyytää,
nyt kylmyys hiipii ja tunteet hyytää,
ja kuolo veistää jo neljää lautaa,
jääkausi alkaa, ei päivää näy,
ja yli sydämmen vyöry käy
ja lumivuorihin kaikki hautaa.
Oi, jospa saisin ma tulikeihään,
niin öljyvuoren ma halkoisin
ja sydänsuonihin uutta voimaa
ma vielä janoten johtaisin!
Ei, ei, se unta on kerjäläisen,
ei ole öljyä enään mulla,
jos tilkka oiskin, ei morsioista
nyt lampuin tahtoisi kukaan tulla.
* * *
Ylt' ympärillä näin valkeat, --
ja oli autuas lemmen aatto,
ma tyhjää katua taivalsin,
ja askel kajahti seinihin.
Näin kaukaa lamppujen heiluvan,
sielt' tuli iloinen, nuori saatto,
näin eellä kulkevat viestinviejät,
ja kilvan pärisi vaskirummut,
ja ilma värjyi ja vonkui maa,
kun kertoi kaikuja lehtokummut,
sai pilataiturit nukkeineen,
soi pipolakkien tiuvun ilve,
näin suurimestarit miekkoineen,
ne nosti ilmoihin lemmen kilven.
Mut saaton keskellä leijaillen
sous kukkaistuolissa Lemmetär,
ja kruunu kimmelsi otsallaan,
hän kaatoi runsaussarvestaan;
ken kulki purppuravaatteissa
tai lemmenvärejä vyössään kantoi,
hän sille armahat almut toi,
toi uskon, toiveiden kukkia
ja onnen oksasta lehden antoi.
Ja nuorukaiset ja neitsyeet
ne tiellä tanssivat lamppuineen
ja ruusuvettänsä pirskoitellen
ne kaikki astuivat armaineen.
Näin valevalkean Taarian,
hän julkikatseita taakseen heitti,
hän miehen vierellä virnakoi
ja rintaa ruusuinen harso peitti;
mun korvaan käheä nauru soi,
ma mustain aatosten tulvaa torjuin,
kuin yli hautojen hapuilin
ja virran reunalle yössä horjuin.
XII
Ma seisoin sillalla yksin yössä
ja alas tuijotin tummaan vuohon;
siell' ohi limaisen ahvenruohon
veen laineet mustina kyinä ui,
soi raidat rannalla surujaan,
ja aallot itkivät liplatellen,
ja mieli kuohuihin kotiintui,
mua ulvut kutsuivat unen helmaan,
kuin käsivarsia ojennellen
ne välkkyi vietellen hetovöin
ja sinne pois minä ikävöin.
Ulvut:
Alas, alas,
syöksy ja suista,
muista valas,
murheesi muista,
loppuu tuska ja loppuu tie,
virta sun vie
alatse aarniometsien,
ulpuista uraa etsien
suojahan näkinkenkäisen linnan,
siellä syvät on unen rimmet,
Tuonen immet
rauhoittavat ihmisrinnan,
kutsuvat näin,
syöksy päin,
luoksemme luista,
muista
valas,
alas!
Ja poreet puhkesi, virta kuohui,
nous kurimuksesta veteinen
ja sormin suomuisin arkun alta
se soitti, puhalsi ruokopilliin,
se loihti sieluni näkyihin
ja leikkiin rumaan ja villiin.
Veteitten:
On meren pohjalla musta kaivo,
ei sitä mitattu milloinkaan,
ei sieltä loppunut rutsain raivo,
siell' itsepillaajat voihkii vaan,
ne sinne syöksyy ja sinne nääntyy,
ne mudan mujuihin vyöryy, vääntyy,
ne niljaseinihin lyö ja lyö,
ja syttä synkempi siell' on yö.
Hei, raiju hauskasti ruokopilli,
kun viima kaislassa vinkuu!
Sen kaivon suulla yöss' yksin miettii
suur' itse ruhtinas rumuuden,
hän rinnat lietsovi vanhaan viettiin
kyyn silmin vihrehin väijyen,
ja pohjaan päilyvi otsaluunsa,
hän sinne laskevi porraspuunsa,
se hiljaa pyörii ja lipuu luo,
se kaivoon tuskaisen toivon tuo.
Hei, raiju hauskasti ruokopilli,
kun viima kaislassa vinkuu!
Ja porraspuulle nyt vainaat hyökkää,
ne toinen toisensa alleen lyö,
ne kiskoo, kiipee, ne lankee, työkkää,
ne hampain iskee ja kynsin syö,
ja äidit nousevat lasten niskaan,
ja veli veljensä mutaan viskaa,
ne yössä kimmovat kimmoissaan,
ne alas suistuvat uudestaan.
Hei, raiju hauskasti ruokopilli,
kun viima kaislassa vinkuu!
Ja ajan virrassa vuodet vierii,
mut meren pohjalta voihke soi,
ne ylös kömpii ja alas kierii,
ne kauhun kahleissa kiemuroi.
On meren pohjalla musta kaivo,
ei sieltä loppunut rutsain raivo,
ne elää elonsa uudestaan,
ei tuskaa mitata milloinkaan.
Hei, raiju hauskasti ruokopilli,
kun viima kaislassa vinkuu!
Rannan raita:
Muistatko vielä sen himmeän aamun,
kun rannalla suhisi raita,
lempeä Aunesi lehdossa kulki
ja katseli maireita maita,
katsoi kuin katsovi lilja vain,
sua hän muisteli, muisteli ain.
Muistatko vielä sen päilyvän päivän,
kun morsiusmyrtin sa annoit,
kuinka hän kainona onnesta loisti,
kun lehdossa lempesi vannoit,
loisti kuin loistavi lilja vain,
sua hän muisteli, muisteli ain.
Muistatko vielä sen riutuvan illan,
kun veistit sä raidasta sauvas,
kuinka sun armas Aunesi itki,
kun sanoit käyväsi kauvas,
itki kuin itkevi lilja vain,
sua hän muisteli, muisteli ain.
Aune se äitisi haudalla istui
ja kasteli yöllä kukkaas,
sortui suruun ja ikäväänsä,
voi, armasta Aune rukkaas,
sortui kuin sortuvi lilja vain,
sua hän muisteli, muisteli ain.
Ulvut:
Alas, alas,
täällä on rauha,
muista valas!
Lempeä, lauha
täällä on päivä ja viileä yö,
luotasi lyö
valheet ja vaivat lukkohon luoden;
vaahtinen vuode
unhoa tuo,
syöksy luo,
luoksemme luista,
muista
valas,
alas!
Huoneen haltia:
Hakkaa, hakkaa
puita jo takkaan,
huurteinen huoneesi vilussa on,
metsäsi nukkuu,
voimasi rukkuu,
luonto on puhdas ja koskematon!
Turpeita käännä,
kantoja väännä,
kynnä ja kylvä ja kuokalla lyö,
voimasi kerää,
metsäsi herää,
elo on voima ja voima on työ,
veri on nuori,
nouse kuin vuori
ylitse yön sekä syvyyden,
maa-emo kantaa,
maa-emo antaa
uusia sointuja nuoruuden!
Hakkaa, hakkaa
puita jo takkaan,
kuistille pääskyt jo pesihin saa,
höyryy jo hirret,
sulaa jo kirret,
armas on aurinko, vihreä maa!
Ääni:
Visko ja riisu, riisu ja visko,
ei ole rauha vallassa vahdon,
nöyrry edessä taivahan tahdon,
ristiäs kisko, ristiäs kisko!
Ma katsoin virtahan vierivään,
sen ontto kohina huumas pään,
näin synnin tarhat ja kalman ukset,
näin kaikki katalat aatokset,
ne rintaan hiipi ja rintaan syöpyi,
ja riehui hirveät kiihoitukset
ja sielu varjoihin yöpyi.
Mit' ennen halveksin, taas sen näin,
ja siihen tuskissa tarrauin,
näin silmä silmästä kurjuuden,
ma pahan pitoihin syöksyin suin,
näin epätoivon ja hurjuuden,
mi omaa sydäntä syö ja sortaa.
Maa musta aukeni allani,
näin jyrkän, viettävän kuilun taa,
näin tummanvihreän näljäportaan,`
se syviin uumenten pohjiin johti,
siell' liehui lieskat ja kalskui raudat,
ja näkyi hiiluvat himon haudat,
ja vaipui vale ja kaunistus,
kuin synkkä helvetin heijastus
vain totuus tulessa hohti.
Ma varjon irstahat ilot näin
ja selväin päivien valko-aaveet
ja pala palalta riistettiin
pois lapsuusaikojen kauniit haaveet,
mun satumekkoni riisuttiin
ja kaikki ihannepylväät kaatui,
mit' ennen kauniiksi aina näin,
nyt oli virvojen harhatulta,
vain tyhjää ilmaa ma haparoin,
ja kiilsi sormissa musta multa,
ja sydän, sydän se paatui.
Ma katsoin virtahan vierivään,
ma vaivuin, vaivuin vain syvempään.
Marjon henki:
Ma tulen taas
kuin vieras kutsumaton,
mun silmäni sinua seurannut on
ain äitisi laudalta asti.
Ma kuuntelin yössä huountaas,
kun kyynelet rintaasi kasti,
ma tulen, kun sieluss' on sydänyö,
kun luistat varjojen valtaan,
ma tulen, kun sydän huutaa ja lyö,
ja elämä työntää sun altaan.
Et minua välttää voi,
oi, kuuletko, kuinka itku soi,
nyt varjoissa vaeltaa saatto,
ja vuorta jyrkkää se käy,
eikä yhtä tähteä näy;
tuolla liitää äiti ja taatto,
ne katsovat toisiaan
ja oottavat aamua vaan,
oi, miksei koita se aamu?
Etkö näe, että turha on työsi,
että elämä huokuu hallaa,
se sua polkee ja tallaa,
ja pian olet jäljetön haamu,
nyt tullut on viime yösi,
nyt tule, ma käteni tarjoon,
ma vien sinut varjosi varjoon!
Toinen ääni:
On loppunut varjojen valta,
nouse, nouse kuin kontio hangen alta
ja kourasi iskuhun nosta
ja kosta,
käy ja rynnistä, konnille kosta
ja uhkaa,
lyö ja polje ja tuli ne nuolkoon,
majat polta, ne kanssasi kuolkoon
valkeaan tuhkaan!
XIII
Ja ilovalkeat sammui pois,
yövahdin huudot ne ilmaan hukkui,
ja lemmen julkeat juhlijat
ja hyvät voimat, ne hennon heikot
ne templein portailla yössä nukkui,
vain valvoi tornia mustat naakat
kuin omaintuntojen pahat peikot.
Kuin sairas unessakulkija
ma ylhään tapuliin kiipesin,
näin siellä hämyssä suuren kellon,
kun kuljin aukkoa mustaa kohti;
kuin noita vihreessä hameessaan
sen vaskenvihreä kita hohti,
ja kitalaesta kieli riippui
kuin avaruuksihin miekka suora,
ja musta kasi sen läppää pyyhki,
se leikki hiiristä kanssa nuoran,
se hyppi naukuen loukkohon
ja katsoi pohjasta pimennon.
Ja kellon alle ma istahdin
kuin oisin istunut siinä ennen
ja unta valvonnut kaupungin,
kuin talven tullen ja kesän mennen
en päivää nähnyt ois vuosihin.
Kyll' ennen nuorena soiton taisin,
kun kasin emä viel' piennä mankui,
kas, silloin tuprutti huoneet tulta
ja lieskat suuteli kattomalkaa,
kun vaino porteilla polki jalkaa,
ja kello vonkui ja vankui.
Vaan sitten iloiset vuodet vaihtui,
kun aatos tyhjyyden piiriin haihtui,
ja tuli mykkyyden raskas paino,
ja valheen vainajat kummitteli
ja hurja muistojen vaino.
Ma vietin erakon hetkiä
kuin vailla uskoa umpiyössä,
ma valvoin juhlijain nukkuessa
ja nukuin, raukat kun reutoi työssä.
Näin rahanraatajat, ihmismyyrät,
ne kiskoi kiistaten, kaivoi multaa,
ja mulle vieraaksi muuttui maa;
ma katsoin taivahanrantain taa,
kun päivä vuorihin piirsi kultaa
ja läpi ilmojen suhisten
lens suven seuduille kurjen aura,
ma mietin, jospa nyt siivet ois,
niin sinne liitäisin kauvas pois;
nyt niille houreille nauran.
Ma katson nukkuvaan kaupunkiin,
ma siellä tuhlasin nuoruutein,
siell' ilon lahjoja sylin syysin
ja huvin tulta ma heille tein
ja tuskin murua heiltä pyysin.
kun jouduin mieron ja murheen tielle,
sain turhaan ovia kolkutella,
ma onnen peruja heiltä vaadin,
ne syntivelkani esiinkantoi,
ja viha sanasta sata antoi,
ma huusin kaikkien synnit julki
ja pois ne luotaan mun sulki.
Sain maksaa kyynelin eessä raadin,
ma istuin kirkolla jalkapuussa,
ja naiset nauroivat mulle tiellä,
ja kommat kihahti konnain suussa,
näin hävyn herjat sain kaikki niellä,
ma purin hammasta, huulta söin
ja turhaan ympäri löin.
Ma torniss' istun, niin yksin jäin,
öin päivänlapsille vihaa vannoin,
ma läppää leikillä hyväilin,
sen äsken helistä hiljaa annoin,
vaan kohta riemuun se remahtaa.
On aika täytetty, tuho tulkoon,
jo viimein kärsimys loppui multa,
pois tyrmän telkeet ma irti kiskon
ja liekinjanoisiin lyhteisiin
ma isken vihassa tulta.
Hei, katsos kipenät kimpoo, kiiltää,
ne tähtisateena alas viskon,
ne tuliperhoina lentää, leijaa,
ne lokakukkihin liitää saa
ja yli sinisten kammioiden
ne siitintomuaan ruiskuttaa.
Kas, kas nyt palatsit, raadit syttyy
ja ilohuoneissa liekit räiskyy,
pois punaperhoni lentäkää,
niin mieli laulaa ja läikkyy, läiskyy!
Nyt on mun tekoni terttuun tullut,
en himon kurjuutta kestää voi,
nyt sydän huutaa ja vait on järki,
siis soikoon lempeni kuolinkellot
ja lyököön vinkuen kielen kärki!
Nyt kääpiöillä on lemmon kiire,
kuin hiiret linkuen lokeroistaan
ne tuleen hyökkää, ne kiskoo kultaa,
ne hyörii, häärii ja irvistää,
ne torniin katsoo ja taivas loistaa,
soi piu ja pau sekä hähhähhää.
Ma nuoraa temmon ja temmon vaan,
ja vasken ramina huumaa pääni,
nyt sydänpohjihin mustimpiin
soi tuhattuskien sora-ääni,
yö-enteen lintuina naakat vinkuu,
puutorvet turulla kilvan ammuu,
ja ruiskun letkuista suihkut sinkuu,
ja tangot tutjuu ja pumput puhkaa,
ja häpypaalut ne kaatuu tuhkaan,
ja kaikki uupuu ja sammuu;
mut tuolla, tuolla kuin vimmoissaan
taas liekit leimuvat uudestaan;
siell' liukas naikkonen rinnoin paljain
juur' istui ääressä viinimaljain,
kun seinän reijästä katsoi kauhu,
hän miehen polvelta ponnahtain
suin syöksyi kirkuen läpi sauhun.
Taas itkun ihanan, kurja, kuulen,
nyt palaa kultainen kantele,
sen kielet kimpoo ja vaikeroi,
sen sydän viimeisen kerran soi,
sen ääni puhtahan immen on,
mi palaa paalulla rovion;
kuin kultakruunu se kimmeltää;
sen helke väräjää hiutuen,
pois ilmaan katoo ja sinne jää.
Ma läpi melskeen ja joukon juoksin:
ma tahdon ilmaa, ma tahdon alaa,
jo voima minusta loppuun vuoti,
nyt kaikki minussa palaa, palaa,
pois, pois, pois kellojen vongan voihke,
ne minuss' soimaten manaa, pauhaa,
voi, etten niitä ma kuulla voisi,
ma tahdon paeta korven yöhön,
oi, rauhaa, armoa, rauhaa!
Ei, ei, en ryömiä tahdo, en,
vielä pystyssä seistä ma jaksan,
olen onneni herra ja pyöveli myös,
verin raskaan velkani maksan,
iske salama, lyö ukon nuolella päin,
min' en myrskyssä taivuta selkää,
en pelkää, en pelkää,
vain sorrossa tuomari suuri sä oot,
minä uhmaan ja hylkään Herran!
Ja kirottu olkohon suvinen yö,
jona lemmessä synnyin ma kerran,
minä kiroon maan, jota ruumiini syö,
ja taivaan, mi sieluni lakoon lyö,
myös kiroon riemuni kaupungin
ja sen portin otsaan ma kirjoitan:
"On täällä rakkaus raunio,
käy pois kun aika on vielä,
ja riemu hetken on kangastus,
se kuultaa etsijän tiellä,
käy näiltä porteilta matkamies,
jos houkko takaisin käännyt,
niin hukut tuskies tuleen
ja lemmen nälkääsi näännyt!"
Pois yli syksyisen harmaan maan,
en tiennyt, minne, ma kuljin vaan
kuin kantapäilläni lieskat liehuis
ja sois ne sähisten takanain,
kuin käärmeet kiertäisi polun eessä
ja pensaat puhuisi sivullain.
Ma mykkää mutinaa kuuntelin,
kun oksat oksia vasten kitkuu,
ma suolta hukkuvan huudot kuulin
kuin äidin henkäys oisi käynyt,
mi suli liejuun ja lapsen itkuun.
Ja korpi eli, se velkoi, viilsi,
sen silmät seuraten puista kiilsi;
ma mustain siipien suihkeen kuulin
ja sanajaloissa soitatellen
ja kultakulkuisin, vaskivaljain
ma Kalman tulevan luulin.
Ma laskin päivät ja laskin kuut,
näin keltakäädyissä suvenpuut,
ma maahan katsoin ja itkin,
kuin täytyis aina mun käydä näin
suon suuren rantoja pitkin,
kuin tähdet sammuen lentäisi
maan alle maailman päähän,
ja jalan lämpöiset viimejäljet
ne tarttuis lumeen ja jäähän.
Soi yksi aatos mun sielussain,
ja yksi vain oli määrä:
ma omaa varjoa vavahdin
ja itse itseäin pakenin
ja tunsin, tieni on väärä.
-- -- -- -- --
-- -- -- -- --
Ja tuli valkeus, loisti maa,
ja perhot pilvistä kantoi lunta,
ma ääneen änkötin itseksein:
nyt hyv' on olla, ma tahdon kuolla
ja nähdä valkoista iki-unta
Kuin rauhan rannoille nukkuisin
ma lumen loistolta silmän suljin,
ja katso, taivas se kirkastui,
ma kentill' autuuden kuljin:
näin vuoret välkkyvät, siniveet,
maa kiisi vihrehin loimin,
ma kuljin valkeissa vaatteissa
ja heloliljoja tieltä poimin,
ja taivaan kaukainen kuoro soi,
lens kultaperhoset kukkain päistä,
ja vaimot vaelsi harppuineen,
ne lauloi ylkänsä häistä.
näin miehen valkea-otsaisen,
hän kulki hiljaa kuin kuningas,
ja tieltään poimuissa pilvet väisti,
hän katsoi suruisin silmin mua,
kun harput hymnejä säisti.
Hän katsoi sieluuni häikäisten,
kuin korsi maahan ma taivuin,
ma tartuin vaippansa liepeisiin
ja jalkain juurelle vaivuin...
***END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ETSIJÄN TARINA***
******* This file should be named 61629-8.txt or 61629-8.zip *******
This and all associated files of various formats will be found in:
http://www.gutenberg.org/dirs/6/1/6/2/61629
Updated editions will replace the previous one--the old editions will
be renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive
specific permission. If you do not charge anything for copies of this
eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook
for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports,
performances and research. They may be modified and printed and given
away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks
not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the
trademark license, especially commercial redistribution.
START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
Gutenberg-tm electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
1.E.8.
1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country outside the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
United States, you'll have to check the laws of the country where you
are located before using this ebook.
1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg-tm web site
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
provided that
* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
within 60 days following each date on which you prepare (or are
legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
payments should be clearly marked as such and sent to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation."
* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
License. You must require such a user to return or destroy all
copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
works.
* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.
* You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg-tm works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The
Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm
trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
www.gutenberg.org
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state's laws.
The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the
mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its
volunteers and employees are scattered throughout numerous
locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt
Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to
date contact information can be found at the Foundation's web site and
official page at www.gutenberg.org/contact
For additional contact information:
Dr. Gregory B. Newby
Chief Executive and Director
[email protected]
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
state visit www.gutenberg.org/donate
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate
Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.
Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
volunteer support.
Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.
Most people start at our Web site which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org
This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
