The Project Gutenberg eBook of Tropiikin kuvia
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.
Title: Tropiikin kuvia
Havaintoja ja kokemuksia Australian uudesta Guineasta
Author: Lauri Laiho
Release date: April 15, 2026 [eBook #78448]
Language: Finnish
Original publication: Porvoo: WSOY, 1928
Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/78448
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TROPIIKIN KUVIA ***
language: Finnish
TROPIIKIN KUVIA
Havaintoja ja kokemuksia Australian Uudesta Guineasta
Kirj.
LAURI LAIHO
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1928.
Uus-guinealaiselle ystävälleni
Maurice Hyde’lle
omistan tämän kirjan.
L.L.
SISÄLLYS:
Esipuhe.
Tekijän esipuhe.
Ensimmäisen päivän vaikutelmat.
Ent. Saksan Uuden Guinean synty ja myöhäisemmät vaiheet.
Uskoa ja taikuutta.
Kanakit omissa oloissaan.
Pidgin-englantia.
Kanakit ja heidän valkoiset herransa.
Rakkautta päiväntasaajalla.
Aasialaisia, polyneesialaisia ja sekarotuisia.
Suomalaisia ja skandinaaveja Etelämerellä.
Valkoinen mies tropiikissa.
Luoteis-Tyynenmeren saarten tulevaisuus.
Kierroksella tropiikin takalistoissa.
What name?
Etelämeren lumoissa.
ESIPUHE.
»Nimeni on Laiho, voisiko professori myöntää minulle puolen tunnin
vierailun?», kysyi ääni puhelimessani eräänä päivänä viime toukokuussa.
»Hyvää päivää, herra Laiho, mitähän asia koskisi?»
»Haluaisin näyttää professorille käsikirjoituksen, joka käsittelee
havaintoja ja kokemuksia Uudesta Guineasta.»
»Kuka on sen kirjoittaja?»
»Minä.»
»_Oletteko itse ollut Uudessa Guineassa?_»
»Kyllä.»
»_Tervetuloa sitten kaikella muotoa!_ Mielenkiintoista tavata Teitä
luonani.»
Niin tapahtui tutustumiseni Lauri Laihon kanssa. Kun vieras sitten
sovittuun aikaan saapui luokseni, katselin joltisenkin uteliaana
sisäänastuvaa nuorta miestä. Vieraallani oli miellyttävä ulkomuoto,
hyvin vaaleansiniset silmät, verraten terävät piirteet ja vilkas ja
solakka olemus.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin olimme syventyneet vilkkaaseen
keskusteluun, kysellen ja kertoen kokemuksistamme kaukaisilla
Etelämeren saarilla. Kuinka oli herra Laiho sattunut joutumaan
niin syrjäiseen maailmankolkkaan kuin Uuteen Guineaan? Mahtaa olla
seikkailujenjanoa veressä, vastaa hän. Ensin hän oli oleskellut pari
vuotta Melbournessa, Australiassa, mutta, sitten hän oli saanut halun
tutustua tropiikin kiehtoviin saariin ja hankkinut itselleen toimen
pienen sanomalehden palveluksessa Rabaulissa, entisen Saksan Uuden
Guinean territorion hallitus keskuksessa, Uuden Britannian (Neu
Pommern) saarella, Bismarckin saaristossa.
Rabaulissa herra Laiho oleskeli yhden vuoden ja kolme päivää, ja sinä
aikana hän ehti tehdä joukon hyviä havaintoja Etelämeren elämästä.
Rabaul lähimpine ympäristöineen on enemmän sivistynyttä kuin villiä
— autoja ja elokuvateatteri —, ja huomaa siellä kaikkialla vielä
nytkin selviä merkkejä saksalaisten jättämästä vaikutuksesta. Mutta
ei tarvitse tunkeutua kovinkaan syvälle saaren sisäosiin tullakseen
kosketuksiin villin luonnon ja pääkallonmetsästäjä-alkuasukkaiden
kanssa.
Herra Laihon kirja osoittaa, että hän on kulkenut silmät avoinna
matkoillaan, samoin kuin siitä saa sen vaikutuksen, että kaikki
kuvaukset perustuvat tekijän omiin kokemuksiin. Hänen työnsä on siis
ennen kaikkea havainnollinen esitys tropiikin elämästä. On myönnettävä,
ettei tekijä ole voinut tunkeutua esityksessään niin syvälle kuin
pitkäaikainen maassaolo ja säännöllinen, vartavasten suunniteltu
tutkimustyö edellyttäisivät, jotka seikat olisivatkin luonnollisesti
antaneet teokselle toisen luonteen, varsinkin alkuasukkaiden
kansatieteelliseen kuvailuun nähden. Mutta se ei ole ollut hänen
tarkoituksenaankaan. Tekijä antaa meille sensijaan vilkkaan ja eloisan
esityksen tropiikista eurooppalaisen maallikon silmillä nähtynä.
Eksoottisen aiheen kiintoisan kuvauksen lopettaa pirteä selostus
seikkailusta, joka tekijälle sattuu kotimatkalla laivan ajaessa
koralliriutalle Celebes-saaren ja päiväntasaajan välillä. Lukija
vakuuttautuu pian tutustuvansa tekijässä kyvykkääseen kertojaan, jolla,
on hyvä huomioimisvaisto ja paljon sanottavaa.
Helsingissä, kesäkuulla 1927.
Gunnar Landtman.
TEKIJÄN ESIPUHE.
Etelämeren saaret ovat siksi kaukaisia seutuja meille suomalaisille,
ettei ole ihmeteltävää, vaikka tietomme ja käsityksemme niistä
ovatkin vaillinaiset, usein jopa virheelliset. Sikäläisiä oloja
kuvaava alkuperäinen matkakirjallisuutemme on verrattain köyhä. Mitä
Tyynenmeren kansojen oloista tiedämme, perustuu suurimmaksi osaksi
romaani- ja kertomakirjallisuuden useinkin mielivaltaisiin kuvauksiin
ja harvoihin tieteellisiin teoksiin, joiden yksityiskohtainen
perinpohjaisuus ei yleistietoja etsivää lukijaa kiinnosta.
Omien aikaisempien käsitysteni erheellisyys tropiikin elämästä
etusijassa rohkaisikin minua yrittämään osaltani hieman valaista sitä
hämäräperäisyyttä, minkä oletan vallitsevan muidenkin maanmiesteni
tiedoissa paljon puhutuista, mutta vähän tunnetuista »paratiisillisista
saarista».
Toimessani Rabaulin ainoan ja »kaikkitietävän» sanomalehden »The
Rabaul Timesin» palveluksessa minulla oli mainio tilaisuus läheltä
seurata valkoihoisten ja mustien — niinkuin keltaisten ja ruskeidenkin
— välisiä suhteita ja tehdä havaintoja elämästä ja oloista Bismarckin
saaristossa yleensä. Ettei tekeleestä silti tullut parempaa kuin tuli,
johtunee tämäntapaisten aiheiden arvokkaaseen esittämiseen vaadittavan
etnografisen ja etnologisen pohjasivistyksen puutteesta. Olen joka
tapauksessa koettanut kuvailla sikäläisiä oloja ja elämää sellaisina
kuin ne tavallisen maallikon silmillä katsottuna ovat, liioittelematta
ja värittelemättä, ja uskallan toivoa, että kirjani puutteellisenakin
kykenee osaltaan palvelemaan tarkoitusta, johon ylempänä viittasin.
Käytän tilaisuutta tässä yhteydessä kunnioittavimmin kiittääkseni
tunnettua Uuden Guinean olojen erikoistuntijaamme, professori Gunnar
Landtmania, joka, paitsi ystävällisesti kirjoittamaansa esipuhetta,
ehdotti käsikirjoitukseen arvokkaita parannuksia, sekä professori
Kaarlo Hildéniä hänen antamistaan tarpeellisista osviitoista.
Heinäkuulla 1927.
Tekijä.
ENSIMMÄISEN PÄIVÄN VAIKUTELMAT.
Tyynenmeren pitkät mainingit tuudittelevat tasaisesti täysin höyryin
jyskyttävää Etelämeren postilaivaa. Aurinko paahtaa kantta, ja väkevä
meri-ilma raukaisee...
Näin on jatkunut jo seitsemän päivää eli siitä asti, kun Sydneystä
läksimme pohjoista kohti, ja huomenna pitäisi laivan laituroida
ensimmäiseen määräpaikkaansa — Rabauliin. Suurin osa matkustajia on
»alhaalla etelässä» vilvoittelemassa käyneitä kookos-plantaasien
ylivalvojia, työnjohtajia ja mandaattihallituksen virkamiehiä, jotka
nyt palaavat takaisin yksinäisille tiluksilleen ja erakkosaarilleen.
Etelämeren valkoihoiset eli saaristolaiset, kuten he itse itseään
nimittävät, ovat hilpeäluontoista väkeä ja osaavat elää hetken
kerrallaan. Auringon laskettua ja ilman käytyä siedettävämmäksi pannaan
iso gramofoni yläkannella soimaan jazzimusiikkia, parit alkavat
pyöriä ja viinurit tarjoilevat jäällä sekoitettuja juomia... Se on
elämää tropiikin paahtamille miehille, joille jo kenties päivän parin
perästä alkaa entinen yksitoikkoinen erakkoelämä pienellä, eristetyllä
saarella, ainoina kumppaneina satakunta vaskenkarvaista kanakkia...
Tanssi jatkuu myöhään yöhön, kunnes naiset väsyneinä vetäytyvät
hytteihinsä. Etelämeren saaristo on niitä harvoja maailmankolkkia,
missä valkoiset naiset vielä nykypäivinä ovat vähemmistönä miehiin
verraten — ja niinmuodoin suuresti palvottuja.
Auringon seuraavana aamuna noustua pilvettömälle taivaalle ilmestyvät
rannattoman ulapan näköpiiriin Duke of York-ryhmän laakeat saaret,
ja taempana häämöittävät sinisenharmaina kyhmyinä Gasellinniemen
kolme vuorenhuippua. Laiva lipuu Uuden Britannian ja Uuden Irlannin
välisestä, St. Georgen kanavassa mutkittelevaan Blanche-lahteen. Satama
on täysin suojassa tuulilta ja hyökyaalloilta ja erikoisen syvä,
väitetäänpä koko laajan satamalahden lepäävän luhistuneen kraatterin
päällä.
Pari laituria makasiinirakennuksineen ja joitakin pieniä
moottorikuunareita pistää silmään tropiikin viheriöivää taustaa
vastaan. Jossakin tuolla viidakon takana siimeksessä pitäisi sijaita
Rabaulin kaupungin. Lähemmäksi tultua löytää etsivä katse jonkin
valkoiseksi maalatun bungalowin päädyn pilkistävän tuuheiden akaasiain
ja korkeiden kasuarinapuiden oksien lomitse.
Laiturilla seisoo kaksi erillistä ihmisparvea: hohtavan valkoiseen
vaatekertaan pukeutuneet eurooppalaiset ja erivärisillä
vyötäisvaatteilla verhotut tummapintaiset kanakit. Postilaivan tulo on
aina suuri tapaus täällä maailman sivulla; kaikki, jotka vain voivat,
rientävät silloin laivarantaan. Valkoihoiset huutelevat kuulumisia
laivassaolijoille, mutta kanakkien parvi seisoo äänettömänä: ei ole
hedelmillä lastattuja kanootteja, rahansukeltajia eikä kuriositeettien
kaupustelijoita parveilemassa laivan kupeilla, kuten useimmissa muissa
Idän satamissa. Kanakit ovat haluttomia sellaiseen touhuiluun, heiltä
puuttuu yritteliäisyyttä, ja lisäksi, heidän ei ole tarvis: kopra
kasvaa palmun latvassa ilmankin — ja koprasta maksetaan hyvin.
Tuttava australialainen on vastassa autonsa, malaijikuljettajan ja
parin kanakkipalvelijan kanssa. Kanakit kantavat tavarat autoon,
malaiji istuutuu ohjaajan paikalle. Tulokas mittailee tätä Etelämeren
hintelää poikasta hieman tutkivin katsein, ennenkuin istuutuu auton
takaistuimelle. Myöhemmin hän saa tietää, että malaijeja pidetään
Etelämerellä rotuasteikossa yhdenarvoisina kiinalaisten kanssa,
tottuupa vielä istumaan täysin levollisena usein hurjaa vauhtia
kiitävässä vaunussa, jonka ohjausratasta pyörittelee näiden saarten
alkuperäisin poika, tummapintainen kanakki.
Ajaa huristetaan tuuheiden mangopuiden kaartamaa viertotietä halki
Malakunan esikaupungin. Huolimatta tärkeydestään Luoteis-Tyynenmeren
saaristossa Rabaul ei kuitenkaan tee ensinkään kaupunkimaista
vaikutusta, ellei oteta lukuun erillään olevaa, tiheään asuttua
kiinalaiskorttelia. Parin neliökilometrin alueella sijaitsee
eurooppalaisessa kaupunginosassa viitisenkymmentä puutarhoilla
ympäröityä bungalowia, joista suurempia käytetään virastotarkoituksiin,
pienempiä taas yksityisasunnoiksi. Onpahan kuin pienoinen
puutarhayhteiskunta.
Ulkomaalaisen maassaoloa koskevien virallisten asiain tultua
järjestetyiksi ajamme jälleen korkeiden kasuarinapuiden reunustamaa
kujannetta ja edelleen ylös parin kilometrin pituista mäkeä Namanulan
esikaupunkiin, missä minulle on varattu pieni sievä, kahden huoneen
bungalow. Virkistävän kylmän kylvyn saatuani alan katsella uutta
ympäristöäni.
Minulle varattu kanakkipalvelija on jo ennakolta saanut tiedon uuden
»masterin» tulosta. Siinä hän nyt ihmettelee kumppaniensa, naapuritalon
mustien kanssa matkatavarain paljoutta, hokien pidgin-englanniksi
[Pidgin-englanti on köyhäsanaista, taivuttamatonta englantia, jota
puhutaan yleisesti Etelämerellä. Tästä enemmän edempänä.] tuon
tuostakin, uuden vaatekerran tai kirjapinkan ilmestyessä pöydälle:
»Runsaasti liian paljon jotakin.» — Australialaiset näet eivät tuo
mukanaan mitään sellaista, mitä eivät välttämättä tarvitse tropiikissa.
Metalliesineet ruostuvat tai muuttavat väriänsä, kellot lakkaavat
käymästä, villavaatteet homehtuvat, ja kaikki muut vaatetavarat
ja pikkuesineet joutuvat joko rottien, kookos-kovakuoriaisten,
koiperhosten tai kanakkien saaliiksi. — Yksityisiä englantilaisia
sanoja harvaan lausuen saan Tukaveon — hän oli jo etukäteen piirtänyt
nimensä nähtäväkseni — ymmärtämään, että tahdon saada tavarani
järjestetyiksi laatikkoihin, kenkäni maalatuiksi valkoisiksi ja niin
edespäin. Ensimmäinen kielellinen vastoinkäymiseni hänen kanssaan
johtuu omasta tietämättömyydestäni; kukaan ei ollut vielä ehtinyt
selittää minulle Gasellinniemen kanakkien tapaa vaihtaa kerakkeita
sanojen alussa. Niinpä Tukaveo näyttääkin hieman loukkaantuneelta,
kun hänen kohteliaaseen tarjoukseensa, haluanko _sea_ (engl. merta)
vastaan kieltävästi ja pudistan päätäni. Kymmenisen minuutin kuluttua
poika kuitenkin palaa takaisin tuoden suuren kupin englantilaiseen
tapaan valmistettua väkevää teetä ja joitakin keksejä. Hän oli siis
tarkoittanut _tea_ (engl. teetä).
Namanula sijaitsee kahden lähekkäin olevan vanhan tulivuoren
välisellä kunnaalla, noin sata metriä merenpinnan yläpuolella. Tältä
vuorten väliseltä kunnaalta on avoin näköala niin Blanche-lahdelle
kuin vastakkaisella puolella aaltoilevalle St. Georgen kanaalille;
samoin saapuvat vilvoittavat tuulenhengähdykset kummaltakin mereltä
esteettömästi hellettä lieventämään. Paikan oivallisuuden vuoksi
saksalaiset valitsivat sen Rabaulin perustaessaan kuvernöörin
asumapaikaksi ja rakennuttivat sinne sitäpaitsi isohkon sairaalan
eurooppalaisia potilaita varten; sittemmin on sinne noussut kymmenkunta
yksityisten asumaa bungalowia. Täytyy ihailla sitä tarmon ja
yritteliäisyyden näytettä, mikä silloisilta saksalaisilta insinööreiltä
on vaadittu heidän rakentaessaan oivallisen autotien Rabaulista tänne,
halki jyrkkämaastoisen ja sankkaa viidakkoa kasvavan rinteen, jota
vielä lisäksi maanjäristykset aika ajoin ravistelevat.
Toinen, pienempi tie, myöskin saksalaisten perua, vie Namanulasta
kuvernöörin bungalowin ohitse, edellistä jyrkempiä rinteitä
kiemurrellen, halki miltei läpinäkymättömän viidakon alas Rabauliin.
Tätä tietä sanotaan morsiuspoluksi, ja sitä voi kulkea vain jalan
tai ratsain. Huipulta, kuvernöörin asunnon kohdalta aukenee katsojan
silmäin eteen muuan maailman kauneimpia näköaloja; kolme, neljä
kerrosta vehreyttä uhkuvaa tiheää viidakkoa, jonka latvoja silmä
viihtyen hyväilee, epäröiden minne seuraavassa hetkessä kohdistua —
lahden pohjukassa, viidakon alla lepäävään rauhalliseen kaupunkiin
ja sen valkoisiksi maalattuihin, peltikattoisiin rakennuksiin, vaiko
sen takana tyynenä välkkyvään Blanche-lahteen, vaiko vastakkaisella
rannalla äkkijyrkkänä kohoavaan, silmänkantamattoman laajaan
vuoritasankoon. Maisema on liian suurenmoinen — kameran tähystyslasi
mitättömän, pieni...
Katsoja vetäytyy pois raukaisevasta auringonpaisteesta ja painuu
viidakon viileään puolihämärään: kostean mullan ja vehmaan lehvistön
tuoksua, salaperäisiä ääniä, lintujen viserrystä... leipäpuun
suurikokoinen, kuivunut lehti putoaa rasahdellen oksalta toiselle,
säikähtyneet sisiliskot kahisevat lakastuneiden lehtien seassa,
vankkarakenteiset hämähäkinseitit tarrautuvat kulkijan hiestyneisiin
kasvoihin... Jostakin kaukaa kuuluu kanakkien yksitoikkoinen joiku,
jota tum-tum rummun kumajava kaiku säestää.
Morsiuspolku päättyy kalmistoon — niinkuin sopiikin. Tuskin missään
muualla tapaa niin rauhallista vainajien kaupunkia kuin Rabaulissa:
miltei pystysuorina kohoavat viidakkoa kasvavat vuorenrinteet sen
kolmella sivulla, jykevien satajuuristen viikunapuiden neljännellä
sivulla erottaessa sen kasvitieteellisestä puutarhasta. Ei kantaudu
kaupungin kohu sinne, ei edes vilvoittava tuulenhenki pääse
pujottautumaan tähän hiljaisuudelle pyhitettyyn soppeen. Siellä
lepäävät eurooppalaiset, japanilaiset, kiinalaiset ja malaijit samassa
kolkassa, tosin kukin rotu omalla pienellä alueellaan. Alku asukkaat,
kanakit, sensijaan »istuttavat» — kuten heillä on tapana sanoa —
kuolleensa muualle.
Kalmiston ja kaupungin välillä on laaja kasvitieteellinen puutarha,
niinikään saksalaisten aikoinaan alulle panema. Kuten odottaa sopiikin,
näkee siellä kasveja ja puita jos jotakin heimoa ja luokkaa; onpa
joukkoon eksynyt eräs eläinkunnan edustajakin: joskus ammoisina aikoina
ovat maanjäristykset nostattaneet merenpohjasta jättiläisvalaan
luurangon ja sijoittaneet sen keskelle nykyistä puistoa, missä se yhä
vielä muotonsa säilyttäneenä on kestänyt vuosikymmenien sateet ja
auringonpaisteet.
Kasvitieteellisen puutarhan välittömässä yhteydessä on Rabaulin
kiinalaiskortteli. Sen tiheään rakennetut asumukset ja suorakulmaiset
kadut muistuttavat enemmän kaupunkia kuin eurooppalaisten asuma
varsinainen Rabaul, jossa talot ovat siroteltuina hajalle ympäri lahden
perukkaa.
Samoinkuin Rabaul on Uuden Britannian ja koko Bismarckin saariston
tärkein keskus, on Rabaulin kiinalaiskortteli näille seuduille
muuttaneen aasialaisen rodun valtapaikka. Sen pääkadun varrella ei ole
ainoatakaan asuntotaloa, vaan ovat kaikki varatut joko kauppapuodeille,
räätälinliikkeille, pesulaitoksille tai ruokaloille — onpa siellä
pari kiinalaista hotelliakin. Kauppojen hyllyt ovat täynnä liha-
ja kalasäilykepurkkeja sekä kaikenlaista rihkamaa alkuasukkaille.
Ja kauppa näyttää käyvän hyvin: kaikkien myymäläin ovet ovat auki,
ja oviaukoissa tungeksii ostonhaluisia kanakkeja ja kanakkinaisia
palmunlehvistä punottuine vasuineen, useimmilla naisilla on sitäpaitsi
lapsi selässä tai rinnalla roikkumassa.
Markkina-aika on päättynyt, kanakit ovat myyneet kaupunkiin tuomansa
hedelmäkantamukset ja valmistautuvat nyt palaamaan takaisin kyliinsä
ostoksineen, kellä lihapurkki, kellä pullo lamppuöljyä, uusi
hakkuuveitsi, vyötäisvaate ynnä muuta pientä rihkamaa vasussaan.
Kiinalaiskortteli ei houkuttele ainoastaan yksinkertaisia kanakkeja.
Eurooppalaisetkin näyttävät viihtyvän sen itämaisessa ilmakehässä,
varsinkin sen hotellit ja biljardihuoneet ovat valkoisten suosimia.
»Fan-Tan», eräänlainen nappipeli, on yleisin niistä kiinalaisten
harjoittamista uhkapeleistä, joissa eurooppalaiset menettävät rahansa.
Tropiikin päivä ei ole pitkä. Aurinko laskee muutamaa minuuttia jälkeen
kuuden ja pimeä seuraa melkein välittömästi. Pimeä ei kuitenkaan kestä
kauan, sillä miltei neljännestunnissa on täysikuu noussut keskelle
kuulakkaan sinistä tähtitaivasta. Sen valju hohde ei jää paljonkaan
jäljelle Suomen hämäristä keskitalven päivistä. Kuu on niin lähellä
maata, että kuuleman mukaan on vaarallista asettua nukkumaan sen
loisteeseen: voi tulla »kuunlyömäksi».
Rabaulissa on sellainenkin nykyajan laitos kuin elokuvateatteri:
keskiviikko- ja lauantai-iltaisin on yksi näytäntö eurooppalaisille ja
aasialaisille, ja torstai-iltana kanakeille. Hyvän tavan mukaan antavat
eurooppalaiset palvelijoilleen shillingin viikossa tähän huviin. Sattuu
olemaan mustien ilta, mutta pistäydyn sisään — puolta korkeammasta
pääsymaksusta kuin kanakit. Aateluus velvoittaa!
Alemmat, muina iltoina aasialaisille ja malaijeille varatut penkkirivit
ovat ahdinkoon asti täynnä päiväntasaajan tummapintaisia lapsia.
Neekerinhaju on vahva. Ylemmät, eurooppalaisille varatut tuolirivit
ovat tyhjinä, niihin ei alkuasukkaiden sallita istua. Myöhemmin tulin
huomaamaan, kuinka rikas kiinalainen kauppias, joka omisti puolet
koko teatteria, sai tyytyä istumaan alemmilla penkkiriveillä muiden
aasialaisten ja malaijien seurassa.
Ohjelma käsittää vuoden, parinkin vanhoja viikonkuvia, pilakuvia ja
paikallisia, mustista itsestään otettuja valokuvaesityksiä. Hollywoodin
kiihoittavia draamoja ja moraaliltaan epäilyttäviä näytelmiä ei,
viisaasti kyllä, näytellä alkuasukkaille. Väliajalla tarjotaan mustille
vieraille väkevää teetä läkkipeltituopeissa sekä pieni »pulla» ja
sitäpaitsi yksi Capstan-savuke. Teatterissa, jossa kaikki ikkunaluukut
ovat auki, saa tietysti tupakoida vapaasti.
Kuu on kadonnut näkyvistä. Taivas peittynyt pilviin. Sysimustaa
tietä ajaessa välähtää ohitse tuhansien valokärpästen piirittämiä
akaasiapuita... Sade rapisee vaunun katolla... ukkonen jyrähtelee
kauempana. Hajanaisia mielikuvia sujahtelee aivoissa... täällä alhainen
rotu — huoleton elämä ja yltäkylläisyys... siellä kaukana korkeampi
rotu — puute ja elämänhuolet.
Tukaveo on lamppua täyttäessään tipahuttanut jonkin pisaran öljyä
lampun kupeelle, ja siihenkös nyt on kertynyt sadoittain pieniä
hyönteisiä — surmansa saamaan. Yhä uusia joukkoja parveilee lampun
kuvun vaiheilla ja yhä enenee öljyisellä uurnalla tukehtuneiden
pikkuolioiden luku. Pienen pieniä ne ovat, kuin meidän hyttyset.
»Lentäviksi muurahaisiksi» englantilaiset niitä nimittävät. Niitä
esiintyy vain sateen aikana, auringon paistaessa ne syntyvät
siivettöminä, mutta täyttävät silloinkin kaikki mahdolliset ja
mahdottomat paikat, etenkin voi- ja sokeriastiat. Jokainen noilla
seuduin vähänkin aikaa elänyt eurooppalainen voi huoletta kerskua
syöneensä muutamia satoja muurahaisia.
Kirjoittamisesta ei tule mitään: hyönteiset peittävät paperin,
kynän, mustepullon, kaiken, mitä on lampun himmeässä valopiirissä.
Vikiseepä joukossa jokin pahanilkinen moskiittokin, ahdistellen
varsinkin korvalehtiä ja paljaita kyynärpäitä. Kaikella hyvällä on
varjopuolensakin.
Väsyneenä, mutta kuitenkin tyytyväisenä rikassisältöiseen päiväänsä
vastatullut kömpii moskiittoverkon suojaan vuoteeseen.
ENT. SAKSAN UUDEN GUINEAN SYNTY JA MYÖHÄISEMMÄT VAIHEET.
Jo ammoisina aikoina ennen Kristuksen syntymää arvellaan
babylonialaisten merenkävijäin ulottaneen retkensä aina Tyynellemerelle
saakka. Mutta ensimmäinen, jonka varmasti tiedetään käyneen
Etelämerellä v. 1520, oli portugalilainen Magelhaens, jonka retken
Espanjan hallitus kustansi ja josta oli seurauksena Filippiinien
valtaus. Oletetaan M:n mainitulla retkellään ainakin nähneen muitakin
luoteis-Tyynenmeren suurimpia saaria. Nykyisen Uuden Guinean saaren
löytäjäksi mainitaan espanjalainen Saavedra, joka v. 1527 löysi Uuden
Guinean, Uuden Britannian ja Uuden Irlannin, luullen niitä kaikkia
yhdeksi saareksi, jolle hän sitten antoi nimen Papuasia. V. 1645 hänen
maanmiehensä Juguo Ortez totesi papualaisten muistuttavan Afrikassa
olevan Guinean rannikon neekereitä ja nimitti saaren Uudeksi Guineaksi.
Ominaista senaikaiselle löytöretkeilylle oli, että retkeilijät
useimmiten etsimänsä saaren tai mantereen asemesta löysivät jonkin
toisen tuntemattoman maan. Taruperäisten kuningas Salomonin kaivosten
ja Australian mantereen etsinnät viitoittivat reitin Etelämeren
saaristoon. Niinkin pienet saaret kuin Uusi Britannia ja Uusi Irlanti
löydettiin aikaisemmin kuin Australian mannermaa.
Vasta 1800-luvun puolivälissä Australian asutuksen lisääntyessä
alkoivat sikäläiset kauppamiehet tehdä pienillä kuunareillaan
retkiä Uuden Guinean ja Salomonin saarille ostaen asukkailta
kopraa ja houkutellen näitä mukaansa työvoimaksi Queenslannin
sokeriruokokentille. Tämän vuosisadan alussa alkanut »Valkoinen
Australia»-politiikka ja sitä seurannut lakimääräys, joka kieltää
australialaisia työnantajia käyttämästä värillistä työvoimaa, ovat
saaneet aikaan sen, että silloin »ryöstetyt» kanakit ovat jo aikoja
sitten palautetut kotisaarilleen tai ainakin niille tienoille.
Ensimmäisen sysäyksen luoteis-Tyynenmeren saarten varsinaiselle
valtauspolitiikalle antoi saksalaisten kauppamiesten ripeä esiintyminen
noin 40 vuotta sitten. Tohtori Finsch on näistä saksalaisista
»siviilivalloittajista» parhaiten tunnettu. 1880-luvulla hän purjehti
Uuden Guinean pohjoisrannikkoa pitkin jättäen siellä täällä maihin
pienen varaston hiiliä merkiksi siitä, että Saksalla oli kaupallisia
harrastuksia niillä seuduin. Tämä herätti levottomuutta Suur-Britannian
siirtomaapoliitikoissa, ja melkein samanaikaisesti kuin tri Finsch
pohjoisrannikolla toimitti valtauksia, purjehti englantilainen
risteilijäalus etelärannikkoa myöten tehden siellä valtauksia Englannin
kruunulle. Silloin liitettiin m.m. Papua Suur-Britannian siirtomaihin,
vaikka se myöhemmin, v. 1912, annettiin Australian valvontaan.
Mutta saksalaisilla oli etumatkaa tässä kilpavaltauksessa, ja he
toimivat ripeästi. Varhaisempien espanjalaisten ja brittiläisten
löytöretkeilijäin antamat, samoinkuin alkuasukkaiden omat paikannimet,
saksalaistettiin kaikki. Silloin syntyivät Keisari Wilhelmin maa,
Bismarckin Arkipelagi, Uusi-Pommeri, Uusi Mecklenburg, ynnä monet
muut saaret, jotka yhdessä muodostivat Saksan Uuden Guinean. Samaan
ripeään tahtiin alkoi näiden saarten taloudellinen elämä vaurastua
heti, kun Saksan hallitus oli ottanut ne suojelukseensa ja saksalaiset
kauppayhtiöt olivat alkaneet ostaa alkuasukkailta suuria maa-alueita
pilkkahintaan. Hallitus rohkaisi ja avusti lainoilla emämaasta tulleita
siirtolaisia hyvään alkuun. Satamia ja kauppa-asemia perustettiin,
myrkyllisiä soita — moskiittojen tyyssijoja kuivattiin, säännöllinen
laivayhteys emämaan kanssa järjestettiin, lyhyesti — kaikki
saksalaiseen malliin.
Mutta samalla olivat seikkailun ja romantiikan ajat ohi, ainakin
siinä merkityksessä, missä olemme tottuneet niistä lukemaan
Etelämeri-romaaneissa... Vielä saattaa silti kuutamoisina öinä,
fosforihohtoisten maininkien loiskuessa laakeille rannoille
juhlallisessa rytmissä, kaakkoistuulen suhistessa palmujen latvoissa
ja lentävien kettujen raskaasti viuhkoessa ilmaa kuin mitkäkin
kummitukset, loihtia mieleensä kuvia entisaikojen merenkävijäin
ja onnenetsijäin uskaliaista retkistä ihmissyöjäin saarilla,
koralliriutoilla haaksirikkoutuneista aluksista ja salaperäisesti
kadonneista miehistöistä...
Tosin on ihmissyöjiä olemassa vielä meidänkin päivinämme Etelämeren
suurimpien saarten, niinkuin Uuden Guinean, Uuden Britannian, ja
Uuden Irlannin keskiosissa, jonne valkoisen miehen on vaikeata päästä
tiettömien vuorten yli, samoinkuin sieltä rannikolle tunkeutuminen
on liian rasittavaa tropiikin laiskoille alkuasukkaille. Rotumme
kunnian nimessä täytyy sentään myöntää, etteivät maastoesteet sen
paremmin kuin ihmissyöjätkään olisi pidättäneet eurooppalaisia jo
aikoja sitten tunkeutumasta saaren sisäosiin, jos siellä vain olisi
tiedetty olevan riittävästi taloudellisia houkuttimia. Etelämeren
elinkeinon ja kaupan tärkein tekijä, kookospalmu, ei viihdy kaukana
suolaisen meren lähettyviltä. Toiset kansantaloudellisesti vähemmän
tärkeät vaikuttimet, niinkuin mineraalien etsintä, saattavat aika ajoin
houkutella harvoja uskalikkoja antautumaan alttiiksi vuoristolaisten
keihäänheitoille. Moroben kultalöydöt Uuden Guinean saaren itäosassa,
noin yhdeksän päivän matkan päässä rannikolta, ovat tällaisen
löytöretkeilyn tulos. Lähetyssaarnaajat ovat ainoat, jotka puhtaasti
altruististen vaikuttimien kannustamina, usein henkensä kaupalla,
tunkeutuvat ihmissyöjien asuinsijoille vallaten vuosi vuodelta yhä
suuremman alan uskonnolle ja sivistykselle.
Mies, joka on tehnyt entisen Saksan Uuden Guinean rauhallisen
sivistykselle valtaamisen hyväksi enemmän kuin kukaan muu, oli
australialainen lähetyssaarnaaja, tohtori Brown. 50 vuotta sitten
hän purjehti muutamien fidšiläisten alkuasukassaarnaajien kanssa
Duke of Yorkin saaristoon, perustaen sinne Uuden Guinean ensimmäisen
metodisti-lähetysaseman. Sieltä hän pian laajensi toimintansa Uuden
Britannian ja Uuden Irlannin saarille uskaltaen usein yksin ja
aseettomana taisteluhaluisten villien joukkoon. Mainittujen saarten
asukkaat olivat jo sitä ennen olleet jonkin kerran kosketuksissa
häikäilemättömien ja tekojaan punnitsemattomien kauppamiesten kanssa,
joten heillä oli omat ennakkoluulonsa valkoisesta miehestä. Brown
alkoi kuitenkin raivaustyönsä rauhallisin keinoin perustaen kirkkoja
ja lähetysasemia. Myöhemmin oli hänen periaatteistaan huolimatta
usein joukkoineen pakko tarttua aseisiin ja rangaista murhanhimoisia
opetuslapsiaan. Muistelmissaan Brown myöntää, että ainoa mahti,
jota villit kunnioittivat, oli raaka ylivoima. Kirjoittajan vuonna
1926 ollessa Rabaulissa vietettiin siellä suurin juhlallisuuksin
metodistilähetysaseman 50-vuotisjuhlaa, joka samalla muodostui
kunnianosoitukseksi tri Brownin työlle. Myöhemmin on näille saarille
perustettu muidenkin uskontokuntien lähetysasemia.
Bolivialainen markiisi de Ray oli toinen, joka teki nimensä tunnetuksi
Etelämeren kansoittajana, vaikka hänen siirtolasuunnitelmansa
epäonnistuikin täydellisesti. V. 1879 hän varusti retkikunnan, johon
kuului yli kolmesataa eri kansallisuutta olevaa eurooppalaista,
purjehtiakseen Uuden Irlannin saarelle ja perustaakseen sinne
siirtolan. Retken osanottajat olivat kaikki yhtä innostuneita kuin
sen johtajakin, mutta kenelläkään ei ollut kokemusta tropiikin
erikoislaatuisesta elämästä ja vaatimuksista. He lastasivat laivansa
kallisarvoisilla koneilla, joiden käyttämiselle mainitulla saarella
ei ollut mitään raaka-aineiden tarjoamia edellytyksiä. Sanotaanpa
retkikunnan kuljettaneen mukanaan useampia satoja tuhansia tiiliäkin.
Heillä oli satoja kirveenteriä, mutta he olivat unohtaneet varret
kotiin. Kiniinin sijasta he olivat ottaneet mukaansa madonnankuvan,
ja lääkärien sijasta pappeja. Ensimmäinen viljelykselle valittu alue
osoittautui liian mäkiseksi. Makeanveden puute oli ainaisena uhkana.
Kuume, ihotaudit ja heikko ravinto lopettivat monta retkikunnan
jäsentä jo Uudessa Irlannissa. Kaksi vuotta turhaan yritettyään
retkikunta päätti siirtyä melkein hylyksi käyneellä laivallaan
Uudessa Kaledoniassa olevaan ranskalaiseen siirtolaan. Vielä tällä
matkalla kuoli useita janoon ja heikkouteen. Loistavin toivein
lähteneen retkikunnan rippeet siirtyivät lopulta Uudesta Kaledoniasta
Australiaan, missä heitä on muutamia vielä elossa. Markiisi de Ray
joutui kevytmielisestä kanssaihmistensä elämän vaarantamisesta
vankilaan ja kuoli lopulta mielisairaalassa.
Kaikkein tunnetuimpia nimiä luoteis-Tyynenmeren saaristossa on Mrs.
Forsaythin liikanimi »Kuningatar Emma». Nimi oli alkujaan annettu
pilkallisessa mielessä, mutta tämä merkillinen nainen kohosi älynsä
ja kauneutensa avulla uuden nimensä arvoiseksi. Hän oli syntyjään
samoalainen sekarotuinen, jätti miehensä Samoaan ja purjehti erään
uus-seelantilaisen kanssa Uuden Britannian saarelle, missä hän
alkuasukkaiden uhkauksista välittämättä astui joukkoineen maihin vuonna
1849. Heimopäälliköiltä Emma osti maata rihkamalla ja tupakalla, pannen
alulle ensimmäisen kookosplantaasin Bismarckin saaristossa. Kerrotaan
hänen aikanaan ostaneen m.m. Mortlock-saaret viidellä tupakkanaulalla —
nykyjään niiden arvo lasketaan miljoonin markoin.
Siihen aikaan kookosplantaasien alullepaneminen oli verraten helppo
asia: eurooppalainen saapui seudulle ensin vaihtamaan rihkamansa
ja tupakkansa alkuasukkaiden kopraan, katseli itselleen sopivan
maa-alueen, sadasta aarista ylöspäin, ja lunasti alueen päälliköiltä
mitättömästä maksusta. Sitten hän saattoi palkata parisen sataa
kanakkia raivaamaan alueen ja istuttamaan siihen kookospähkinöitä.
Ensimmäiseen sadonkorjuuseen saakka hän saattoi jatkaa kauppiastointaan
ansaiten siten riittävästi kaikkien plantaasin aiheuttamien kulujen
peittämiseksi. Kun palmut sitten viiden, seitsemän vuoden kuluttua
kantoivat ensimmäisen sadon, oli hänen tulevaisuutensa taattu. Hän voi
viettää päivänsä verannallaan telttatuolissaan loikoen romaanin ja
viskylasin ääressä: pähkinät kasvoivat palmuissa ja kanakit tekivät
työn. Kymmenen, viidentoista vuoden kuluttua plantaasin perustamisesta
hän voi sanoa itseään varakkaaksi mieheksi missä maanosassa tahansa,
ellei hän siihen mennessä jo ollut tullut keihästetyksi, tai, mikä
vielä tavallisempaa — juonut itseään loppuun.
Mutta, kuten sanottu, sitten tulivat saksalaiset lakeineen ja
järjestyksineen. Maa tuli valtion omaisuudeksi. Kookosviljelijäksi
yrittävän piti ensin ostaa maa kanakkipäälliköiltä, sitten alistaa
tarjouksensa hallituksen hyväksyttäväksi ja maksaa siitä vielä
kohtuullinen korvaus kruunulle. Hallitus saattoi myöskin evätä
tarjouksen, milloin se arveli kaupanalaisen maa-alueen riistävän
joltakin kanakkiheimolta vastaiset elinmahdollisuudet.
Siihen tapaan jatkuivat olot Saksan Uudessa Guineassa aina
maailmansodan syttymiseen saakka. Mainittu siirtomaa-alue käsitti
silloin Keisari Wilhelmin maan, Bismarckin Arkipelagin, Saksalaiset
Salomonin saaret, Nauru-saaren, Karoliinit, Maršall-saaret ja
Marianne-saaret (Guamia lukuunottamatta).
Joitakin päiviä sodan julistamisesta alkoivat Australian, Uuden
Seelannin ja Japanin risteilijät kukin taholtaan lähestyä Saksan
Uutta Guineaa hävittääkseen ensi sijassa alueella sijaitsevat neljä
voimakasta radioasemaa ja puolisen tusinaa sotalaivoja. Tässä
tehtävässään he ylivoimaisina onnistuivatkin helposti. Saksalaiset
olivat japanilaisten tai australialaisten hyökkäystä odottaen
muuttaneet hallituksen Rabaulista Tomaan, helposti puolustettavaan
vuoristoseutuun. Joukko ampuma-aseiden käyttöön koulutettuja
alkuasukkaita oli luvannut pysyä uskollisina saksalaisille, joilla
sitäpaitsi oli upseereja ja ampumatarvikkeita, risteilijöitä ja
apulaivoja siellä täällä saariston monissa satamissa: saksalaiset
olisivat voineet tehdä tehokasta ja pitkällistäkin vastarintaa.
Mutta todennäköisesti olivat hallitusviranomaiset saaneet emämaasta
määräyksen luovuttaa alueet vastarinnatta niin edullisilla ehdoilla
kuin mahdollista. Tomaan siirtynyt hallitus antautui syyskuun 15. ja
muiden saarten piiripäälliköt seurasivat esimerkkiä. Vain joissakin
paikoin tekivät saksalaiset joukot lievää vastarintaa.
Mainitsemisen ansaitsevat saksalaisen tutkimusmatkailijan, kapteeni
Herman Detznerin [Kapteeni Detzner (nyt tohtori) piti esitelmän
tässä mainitusta retkestään Helsingissä vuonna 1924] vaiheet Uuden
Guinean saarella sodan aikana. Kapteeni Detzner oli vähän ennen sodan
syttymistä lähtenyt uhkarohkealle tutkimusretkelle Uuden Guinean
»pimeihin» osiin, aikoen taivaltaa halki koko »mantereen» ainoana
turvanaan parikymmentä alkuasukaskantajaa ja asemiestä. Detzner sai
kuulla sodasta vasta kolme kuukautta sen jälkeen, kuin se oli syttynyt,
ja hän kiiruhti silloin uskollisine alkuasukasjoukkoineen takaisin
rannikolle liittyäkseen saksalaisiin puolustusjoukkoihin. Saatuaan
kuulla maanmiestensä antautuneen brittiläisille valtausjoukoille
Detzner palasi takaisin sisämaahan, pysytellen siten koko sodan ajan
poissa brittiläisten miehittämiltä seuduilta. Mutta matka halki Uuden
Guinean saaren on yhä suorittamatta.
Saksan Tyynenmeren siirtomaat joutuivat ympärysvaltojen huostaan siten,
että australialaiset joukot miehittivät päiväntasaajan eteläpuolella
sijaitsevat alueet, paitsi Samoaa, jonka Uuden Seelannin joukot
valtasivat, ja japanilaiset saivat päiväntasaajan pohjoispuolella
olevat saaret. Samassa järjestyksessä on alueiden hallinta vielä
nytkin, tosin sillä erotuksella, että ne kuuluvat mainituille valloille
vain mandaatteina Kansainliiton ollessa ylimpänä määrääjänä.
Saksalaisten ja australialaisen valtausjoukon välillä v. 1914
tehdystä sopimuksesta, jossa sanotun valtausjoukon komentaja eversti
Holmes takasi saksalaisille tilanomistajille ja muille yksityisille
täydellisen koskemattomuuden hengen ja omaisuuden suhteen, on paljon
puhuttu ja väitelty. Saksalaiset syyttävät brittiläisiä sanansa
syömisestä. Versaillesin rauhansopimuksen nojalla Australian hallitus
nimittäin takavarikoi yksityisten saksalaisten kookos-plantaasit,
lukuunottamatta muutamia harvoja poikkeuksia, jolloin tilanomistaja
oli naimisissa alkuasukkaan tai sekarotuisen kanssa. Useimmat näistä
plantaaseista olivat juuri ennen sotaa alullepantuja, ja omistajiensa
huolellisesti vaalimia, joten ne takavarikoimisasetuksen tullessa
voimaan olivat parhaassa pähkinäsadossa. Tuntui tietysti katkeralta
nähdä toisten korjaavan monivuotisten ponnistustensa tuloksen.
Australialaiset puolustavat itseään sillä väitteellä, ettei eversti
Holmesilla ollut valtuuksia tehdä moista koskemattomuuslupausta.
Mainittu eversti sai muuten palatessaan takaisin Australiaan yleisön
taholta osakseen paljon moitetta saksalaisia kohtaan osoittamastaan
hempeydestä. Australialaisten valtausjoukkojen kunniaksi on
sanottava, että niiden kohtelu voitettuja saksalaisia kohtaan Uuden
Guinean alueella oli koko sodan ajan ihmeteltävän humaanista.
Takavarikoimismääräys tuli nimittäin voimaan vasta sodan päätyttyä.
Australian hallitus on velvollinen lähettämään vuosittain
Kansainliitolle raportin toiminnastaan tällä mandaattisella
territoriaalilla. Vuoteen 1922 oli ent. Saksan Uusi Guinea tullut
maksamaan Australian hallitukselle noin miljoonan puntaa. Vasta viime
vuosina, varsinkin siviilihallituksen tultua siellä voimaan v. 1921, se
on ruvennut paremmin kannattamaan. Nyt, valtion takavarikoimiskomitean
v. 1926 ryhdyttyä myymään saksalaisilta takavarikoituja istutuksia
yksityisille, on syytä uskoa, että se ennen pitkää vaurastuu
varakkaaksikin siirtomaaksi.
USKOA JA TAIKUUTTA.
Kanakit uskovat kuolleittensa henkien aika ajoin palaavan takaisin
niille paikoin, missä heidän ruumiinsa ovat haudattuina. Toiset heimot
uskovat henkien käyvän määrätyissä paikoissa, synkkien laaksojen ja
rotkojen pitäisi olla niiden viihtyisimpiä olinpaikkoja. Yleensä ei ole
turvallista olla missään ulkosalla pimeän tultua, jonka vuoksi kanakit
tavallisesti sulkeutuvat yön tullen majoihinsa. Yhdessä joukossa
kulkien ja loimuavaa soihtua kantaen uskaltavat kanakit tarvittaessa
ulos yölläkin, mutta silloinkaan he eivät unohda vähän väliä kiljaista
täyttä kurkkua — henkiä karkoittaakseen.
Joidenkin heimojen käsitys hengistä on edellistä hiukan kehittyneempi:
lukemattomat henget ovat yhdistyneet yhdeksi suureksi yksiöksi, joka
tunnetaan nimellä Tamburan. Tämä suuri henki asuu eri paikoissa eri
aikoina, useimmiten suurissa puissa, vaihdellen uuden kuun ja täysikuun
aikojen mukaan. Tamburan edustaa sekä hyvää että pahaa; se voi tehdä
ihmiset onnellisiksi, antaa heille sotavoittoja ynnä muuta hyvää.
Mutta jos Tamburan vihastuu, silloin on kylän miesten kokoonnuttava
henkimajaan tanssimaan »sing-singiä» [yleisnimitys alkuasukkaiden
tansseille] ja toimittamaan muita merkillisiä menoja. Näihin
tilaisuuksiin on naisilta pääsy kielletty kuolemanrangaistuksen uhalla.
Luonnonlaeista täysin tietämättöminä kanakit ovat äärimmäisen
taikauskoisia. Kaikkiin onnettomuuksiin ja vastoinkäymisiin on
syynä joku vihamies, joka toimii joko omin neuvoin tai poppamiehen
avustamana. Muita vähän älykkäämmät yksilöt ovat osanneet käyttää
hyväkseen tätä salaperäisten voimien kammoa ja ruvenneet poppamiehiksi
eli loihtijoiksi. Tarpeellisesta määrästä näkinkenkärahaa he ovat
valmiit auttamaan mistä vaikeudesta tahansa. Käsittämättömillä
loihtusanoilla poppamies karkoittaa pois kivut, lupaa menestystä
vastasyntyneelle lapselle ja toimittaa pois päiviltä vastenmielisen
vihollisen. Monenlaisia loihtumenetelmiä on tietysti käytännössä.
Kirjoittaja tutustui erääseen paljon käytettyyn keinoon, jossa
poppamies täytti bamburuo'on kappaleen sekoituksella, jonka hän oli
valmistanut ruohoista, juurista, kalkista ja merikäärmeen palasista.
Sekoitus vahvistettiin sitten loihtusanoilla ja kätkettiin maahan
uhrin asunnon lähettyville. Tieto siitä, että on joutunut poppamiehen
tuomion alaiseksi, alkaa tavallisesti vaikuttaa uhrin mielessä,
kunnes se lopulta kasvaa niin suureksi kuolemanpeloksi, että onneton
yksinkertaisesti kuolee uskonsa pakottamana, ilman mitään fyysillistä
aihetta.
Kanakeilla on lapsen usko. Ikävä vain, että he soveltavat sitä
yksinomaan kielteisiin tapauksiin. Ei ole ensinkään harvinaista, että
kanakki näkee unta tai saa muuten päähänsä, että hänen on kuoltava. Hän
miettii asiaa viikon, parikin, kunnes lopulta menee syrjäiseen paikkaan
metsään ja — kuolee.
Kirjoittajan onnistui oleskelunsa aikana Uudessa Britanniassa
seurata läheltä erään tällaisen itsesuggestio-kuoleman vaiheita.
Alkuasukassairaalaan oli tuotu nuori, kovia tuskia kärsivä
kanakkityttö. Laitoksen lääkäri ei kuitenkaan keksinyt tytössä mitään
taudin syytä tai tuskan aihetta. Lopulta tunnusti tyttö, että eräs
kanakki oli loihtinut hänet. Etsittiin tytön nimeämä kanakki ja tuotiin
mies vastaanhangoittelevana sairaalaan. Tyttö kertoi edelleen olleensa
viime aikoina suhteissa jonkun kiinalaisen kanssa, josta mainittu
kanakki, väittäen itsellään olevan aikaisempia oikeuksia tyttöön,
oli julmistunut ja uhannut kostaa tytölle. Edellisenä päivänä oli
kanakin onnistunut repäistä tytön lava-lavasta [naisten vyötäisvaate]
tilkku, jolla sitten oli kiireesti koskettanut tytön jalassa olevaa
haavaa — niitä on kanakeilla tavallisesti aina jossakin raajassa. Nyt
väitti tyttö kuolevansa, ellei tilkkua upoteta »soodaveteen» — kanakit
nimittävät näet merta soodavedeksi. Meidän, valkoisten mielestä asia
oli helposti järjestettävissä: mentiin kanakin majaan ja pakotettiin
poika ottamaan tilkku esille kätköistään. Mutta kun sitten kehoitimme
poikaa heittämään verisen tilkun mereen, silloin teki poika tenän.
Poliisimestarin auktoriteetin pakottamana kanakki lopulta kantoi
tuon kohtalokkaan rievunpalan mereen. Parahti vain kerran: »Now me
die finish!» (Nyt minä kuolen) ja juoksi pois. Saatuaan kuulla asian
onnellisesta vaiheesta, tuli tyttö parissa tunnissa entiselleen. Mutta
kanakki kuoli vielä samana yönä.
Tämän syvälle juurtuneen taikauskon tuotteita ovat myöskin kanakkien
salaiset seurat, joita salaperäisyytensä vuoksi voisi melkein
verrata valkoihoisten vapaamuurariseuroihin. Mutta vapaamuurariuden
altruististen periaatteiden sijasta on kanakkien salaseurojen
tarkoituksena itsekäs omanvoitonpyynti. Jäseneksi pääsy on vaikea ja
salainen. Uudessa Britanniassa vaikuttava _Duk-Duk_ on kuuluisin näistä
mustien mystillisistä yhdistyksistä. Heidän erikoistansseihinsa eivät
muut kuin jäsenet saa ottaa osaa. Duk-Duk-pukuun kuuluu palmunlehdistä
punottu päähine, joka peittää kasvot täydellisesti, sekä samasta
aineesta valmistettu hame, joka tanssin rytmissä heilahtelee tasaisesti
kuin meidän naisten »pliseeratut» hameet. Salaseuralaiset ilmestyvät
äkkiarvaamatta sing-sing-tansseihin, ja heidän esityksestään tulee
aina juhlan jännittävin numero. Kerran vuodessa on Duk-Duk-seuralla
suuri juhla, silloin tanssitaan metsään varta vasten hakatulla aukealla
kokonainen viikko yhteen menoon — olipa sitten sade tai pouta.
Kanakeilla on paljon legendoja, mutta suurin osa niistä on lapsellista
lorua. Mainitsemisen arvoinen on Uuden Irlannin legenda, joka tavallaan
selittää tällä saarella vallitsevan ruumiinpolttotavan. Muiden saarten
kanakit »istuttavat» kuolleensa, mutta Uuden Irlannin kansa polttaa
vainajansa istuvassa asennossa tuolilla, jonka alle ja ympärille
rakennetaan rovio.
Legenda kertoo: Oli vanha vaimo, jolla oli hyvin kaunis ja nuori tytär.
Vaimo eli yksinomaan tytärtään varten. Eräänä päivänä lapsi juoksi
metsään, ja ennenkuin äiti ehti huomata tyttärensä katoamisen, oli
suuri sika löytänyt tyttösen ja syönyt suuhunsa. Isku oli äidille liian
raskas kantaa: hän sulkeutui majaansa, josta hänen surunvalituksensa
kuuluivat monta päivää ja yötä.
Tamburan, suuri henki, kuuli vaimon valitukset ja tuli hänen ovelleen
kysymään syytä hänen suruunsa. Tamburan käski vaimon lakata itkemästä
ja odottaa mitä tuleman piti, ja lupasi vaimolle vielä, ettei hän ja
hänen sukunsa tulisi koskaan kuolemaan. Vaimo totteli ja vaipui uneen,
niin että muu maailma luuli hänen jo kuolleen. Mutta Tamburan ajoi
takaa sitä suurta sikaa kaksi päivää ja kaksi yötä.
Eräänä aamuna vaimo heräsi virkeänä ja onnellisena, mutta hämmästyi
samassa suuresti, kun hänen ihonsa putosi yhtäkkiä hänen päältään
kuin auennut lava-lava. Hän tunnusteli kasvojaan ja huomasi rypyt
kadonneiksi, tunsi jäsenensä nuorteiksi ja rintansa kimmoisaksi: hän
oli kuin viidentoistavuotias. Sitten vaimo meni rantaan, missä tapasi
veljenpoikansa ja sisarentyttärensä, jotka luulivat häntä uudeksi
Tamburaniksi, niin yliluonnollisen kaunis hän oli. Vaimo kertoi heille
ihmeestä ja lisäsi, että hekin voisivat vanhoiksi käytyään tulla
uudestaan nuoriksi, jos vain tekisivät kuten hän tahtoi. Sitten hän
määräsi heidän kantamaan hänen vanhan ihonsa keskelle salmea, jotta
virta veisi sen mereen.
Sisarentytär ei kuitenkaan tahtonut käsin tarttua ihonahkaan, vaan
sujutti kepin sen alle, ja käski serkkunsa tarttua kepin toiseen
päähän. Rantaan päästyä tyttö irroitti tahallaan otteensa kepistä ja
antoi ihon luisua maahan. Poika hätääntyi tästä, mutta kun serkkunsa
pilkkasi häntä pelkuriksi, jätti hänkin puolestaan ihonahkan virumaan
rannalle.
Kun sisarentytär ja veljenpoika sitten vanhenivat ja tulivat rumiksi ja
ryppyisiksi, muistivat he tätinsä lupauksen ja sulkeutuivat majaansa
odottamaan ihmeen tapahtumista. Heidän lapsensa alkoivat kuitenkin pian
tuntea ruumiinhajua, tunkeutuivat majaan ja tapasivat vanhat syntiset
kuolleina. Ensin he eivät tienneet, mitä olisivat tehneet ruumiilla,
kunnes muistivat että kylässä oli tapana polttaa kaikki arvoton romu.
He tekivät suuren rovion ja polttivat syötäväksi kelpaamattomat ruumiit.
Siitä Uuden Irlannin kansan tapa polttaa kuolleensa.
KANAKIT OMISSA OLOISSAAN.
Luoteis-Tyynenmeren saariston alkuasukkaat tunnetaan yleisessä
kielenkäytössä nimellä kanakit. Tämä nimitys on alkujaan koskenut
vain Hawaiji-saarten alkuasukkaita, mutta se on sittemmin laajentunut
käsittämään kaikki Tyynenmeren tummaihoiset kansat. Koska
Hawaiji-saarten alkuasukkaita ei enää ole olemassa, ei nimityksen
yleistyminen voi aiheuttaa mainittavaa käsitteiden sekaantumista.
Australian Uuden Guinean kanakit, joita arvellaan olevan 350 000,
jakaantuvat melanesialaisiin, mikronesialaisiin ja papualaisiin.
Varsinaisen Uuden Guinean saaren asukkaita nimitetään papualaisiksi,
Bismarckin saariston ja Salomonin-saarten asukkaita melanesialaisiksi,
kun taas päiväntasaajan pohjoispuolella ja lähimpänä sitä eteläpuolella
sijaitsevien saarten asukkaat ovat mikronesialaisia.
Sekä papualaiset että melanesialaisetkin voidaan, jos otetaan huomioon
kansatieteelliset näkökohdat, jakaa useampiin eri heimoihin. Vielä
tarkemman erittelyn tullessa kysymykseen voidaan heimot jakaa kielensä
ja tapojensa perustalla kyläkuntiin ja klaaneihin.
Mutta tavalliselle maallikolle ne ovat kaikki »neekerejä». Kaikilla on
näet Afrikan neekerien tavoin tumma pinta, paksut huulet ja leveä ja
matala nenä. Ihonväri vaihtelee tummanruskeasta nokimustaan, tukka on
kihara ja silmät ruskeat. He ovat lyhytkasvuisia, mutta sopusuhtaisia
ja verraten hyväryhtisiä.
Kanakit ovat suurin piirtein katsoen luonteeltaan petollisia
ja epäluotettavia. Mutta sehän on vain luonnollinen seuraus
järjestämättömistä yhteiskuntaoloista. On huomattava, että tässä
ovat kysymyksessä n.s. metsäkanakit, jotka eivät ole tulleet
osallisiksi valkoisen miehen vaikutuksesta. Tosin ovat ikivanhat tavat
hämärine käsityksineen oikeasta ja väärästä luoneet jonkinlaisen
kirjoittamattomien lakien kaavan, jonka noudattamista ei kuitenkaan
valvota. Niinpä ovatkin voimakkaimmat, heimon päällikkö ensimmäisenä,
suurimpia lainrikkojia. Yksilö saa itse huolehtia turvallisuudestaan.
Vaara väijyy häntä kaikkialla: lähin naapurinsa, vieläpä veljensäkin,
voi ryöstää hänen omaisuutensa, ja toisen heimon henkipatot voivat
syödä hänet suuhunsa sopivassa väijymäpaikassa. Eipä ihme, jos moiset
olosuhteet synnyttävätkin petollisuutta ja viekkautta.
Eräs saksalainen lähetyssaarnaaja kertoo kanakkien luonteesta
seuduilla, joissa hän on ollut ensimmäisten valkoisten kävijäin
joukossa. Hänen mielestään kanakit ovat tunteettomia, pelkureita,
saitoja, epärehellisiä, kiittämättömiä ja laiskoja. Kanakki ei ota
millään tavoin osaa toisten kärsimyksiin. Äidit eivät hoitele sairaita
lapsiaan, vaan jättävät ne omiin koleisiinsa kuolemaan. Vielä tänä
päivänä on useilla Uuden Guinean vuoristokansoilla rikkomattomana
tapana viedä vastasyntynyt lapsi vuorenlaelle ja jättää se sinne
alastomana yökylmään. Jos lapsi aamulla on hengissä, otetaan se
perheeseen. Moinen sparttalainen tulikoe ei tietenkään ole mitenkään
pätevä päättämään lapsen yleisestä terveydentilasta.
Vanhuksia kohtaan ei kanakki liioin osoita sääliä: tarpeettomiksi
käyneet eläjät saavat kuolla omia aikojaan. Jos samaan totemiin
(heimoon) kuuluva tyttö ja poika tavataan sukupuoliyhteydessä,
rangaistaan heidät tavallisesti kuolemalla, usein rääkkäämällä.
Samaa tunteettomuutta osoitetaan eläimiä kohtaan: eläviltä kanoilta
kynitään höyhenet ja leikataan jalat. Lentävät ketut paistetaan
elävinä. Porsaatkin, jotka tavallisesti jakavat ruoan ja asunnon
isäntäväkensä kanssa, heitetään nuotioon elävinä, jotta niiden
harjakset palaisivat. Porsaista puheen ollen, kirjoittaja sattui
kerran näkemään syrjäisessä kanakkikylässä huvittavan idyllin, joka
kameran puutteessa jäi ikuistamatta: kanakki-äiti piteli oikealla
käsivarrellaan pientä lasta ja vasemmalla vielä pienempää porsasta,
nuorten eläjien imiessä ahnaasti — kumpikin puoleisestaan nännistä!
Kanakkien sodankäynti on kavalaa väijytyssotaa, johon tiheä
viidakkokasvillisuus ja maaston epätasaisuudet ovat osaltaan olleet
vaikuttamassa. Mutta yleensä ei kanakki hevillä pane elämäänsä vaaralle
alttiiksi taisteluissa. Myrkky ja väijytykset ovat tavallisimpia
keinoja vihollisen toimittamiseksi pois tieltä.
Lähetysasemien läheisyydessä ja muualla, missä eurooppalaisia on
pitemmän aikaa oleskellut, ovat kanakit joko vapaaehtoisesti tai
viranomaisten pakotuksesta luopuneet pahimmista tavoistaan. Sitäpaitsi
on heidänkin joukossaan poikkeuksia. Nykyjään saattaa siellä tavata
hyvinkin esimerkiksi kelpaavia kanakki-äitejä ja nuorta polvea, joka
toimittaa iäkkäille vanhemmilleen jokapäiväisen »kai-kain» [ruoan
yleisnimi]. Plantaaseilla kahden, kolmen vuoden ajan palvelleet kanakit
saattavat kotikyläänsä palatessaan jakaa ystäviensä ja sukulaisten
kesken koko pienen palkkansa antimet.
* * * * *
Yleisenä luulona muualla maailmassa on, että päiväntasaajan seutujen
onnelliset lapset ravistelevat ravintonsa ja vaatetuksensa lähimmästä
puusta, loikovat aurinkoisilla rannoilla joikuja hyräillen ja
koristellen kiharaista päätään _frangipannin_ koreilla kukilla.
Se on runollinen harhaluulo. Metsäkanakit, s.o. kanakit, jotka
eivät ole eurooppalaisten palveluksessa, elävät hyvin alkeellisissa
ravinto-oloissa. Heidän pääasiallisin ravintonsa käsittää vain
hiilihydraattipitoisia kasviksia, kuten yamssi, taro, kau-kau (makea
peruna), kapiak (leipäpuun hedelmä, joka kuitenkin muistuttaa enemmän
kylmää perunaa kuin leipää), mommi tapioca, sak-sak (raaka saago),
maissibanaani, ananas, kookospähkinä, paw-paw sekä suuren määrän
muita, enemmän nimeltään kuin maultaan mielenkiintoisia tropiikin
hedelmiä. Näitä he ahmivat sisäänsä suunnattomia määriä. Yleensä onkin
metsäkanakeilla paljon enemmän vatsaa kuin rintaa, eikä lihaksia juuri
ollenkaan.
Edellämainitut hedelmät ja kasvikset sisältävät hyvin vähän
munanvalkuaisaineita, joten ei olekaan ihme, jos kanakit
munanvalkuaisnälässään syövät melkein kaikkea, mikä vain kävelee tai
liikkuu. Kirjoittaja sattui kerran näkemään, kun kanakkivaimo istui
majansa edustalla, piti sylissään pientä, laihaa koiraa, ja poimi
kirppuja sen turkista, pistellen nämä herkkupalat sitä mukaa kuin niitä
löysi — suuhunsa.
Toinen tärkeä puuttuva aine kanakkien ravintojärjestelmässä on rasva.
Alkuasukkaat tekevät melkein mitä tahansa sitä saadakseen. Korkein
ylistys, minkä kanakki voi antaa hyvästä ruokalajista on: »Number
one kai-kai, plenty crease too much!» (Ensiluokkaista ruokaa, paljon
rasvaa!)
Ennen valkoisten tuloa olivat rantakanakit ja metsäkanakit aina
sotajalalla keskenään. Metsäkanakit tarvitsivat merivettä suolan
puutteessa ja tekivät aika ajoin vedenhakuretkiä rannikolle. Kuuleman
mukaan joivat he ensin merestä kylläkseen ja täyttivät sitten puiset
astiansa tällä kalliilla nesteellä kuljettaen ne mukanaan. Rantakanakit
turvautuivat tavallisesti kanootteihinsa tai muuttivat tykkänään
asumaan keinotekoisesti rakentamilleen saarille rannikon läheisyyteen.
Näitä kanakkien rakentamia saaria on vielä useita jäljellä, varsinkin
Salomoninsaaristossa.
Nykyjään tyydyttävät metsäkanakit suolannälkänsä joutumatta taisteluun
rantakanakkien kanssa. Edelliset tuovat mukanaan metsän antimia ja
saavat jälkimmäisiltä korvaukseksi »soodavettä». Kerrotaan erään seudun
rantakanakkien kohottaneen meriveden hintaa, jolloin metsäkanakit
olivat vakavina tiedustelleet, oliko pelättävissä soodaveden kokonaan
loppuvan.
* * * * *
Alkuasukkaiden »naimiskaari» on hyvin erilainen eri saarilla.
Seuraavassa suppea kuvaus Gasellinniemellä, Rabaulin ympäristössä
vallitsevista naimatavoista.
Gasellinniemen kanakeilla ei ole totemia, kuten Uuden Guinean ja Uuden
Irlannin asukkailla. He ovat sensijaan jakautuneet moniin pieniin
klaaneihin eli heimoihin. Samaan klaaniin kuuluvat eivät saa mennä
naimisiin keskenään. Kosiminen tapahtuu seuraavaan tapaan:
Pojan isä ja sedät käyvät tytön äidin ja tätien luona ja sopivat tytön
ostohinnasta. Hinta vaihtelee 50:stä 108:aan syleen näkinkenkärahaa
riippuen tytön isän arvosta. Tämä summa maksetaan tytön äidille ja
lähimmille sukulaisille äidin puolelta, mutta tyttö jää äitinsä luokse,
kunnes hän on kasvanut sukukypsäksi, n. 12—14 vuoden vanhaksi, jolloin
hänet luovutetaan miehelleen. Tytön äiti ja isä panevat toimeen suuren
syömisjuhlan, joka sitten päättää naimisseremoniat.
Leskivaimon hinta on tavallisesti 40—50 syltä, mikä maksetaan naisen
äidille ja veljille.
Sukukypsäksi kehittyneen tytön ostamisessa käännytään tavallisesti
klaanin päämiehen puoleen. Kosijan on tuotava mukanaan kaksi syltä
rahaa ja järjestää kestit. Jos hänen tarjouksensa hyväksytään, pitää
hänen sitäpaitsi suorittaa 80 syltä tytön äidille, jonka jälkeen äiti
ja heimon päämies yhdessä järjestävät suuren juhlan.
Jos mies haluaa ottaa useampia vaimoja, pitää hänen maksaa toisesta
vaimosta 80 ja kolmannesta 60 syltä. Työ talossa vähenee vaimomäärän
lisääntyessä, siitä halvempi hinta. Moniavioisuus on kuitenkin nopeasti
häviämässä Gasellinniemeltä.
Avioeroja tapahtuu myös — niinkuin suuressakin maailmassa — ja niiden
syynä on useimmiten vaimon uskottomuus.
Sattuu myöskin, että kanakki vaatii eroa vaimostaan tämän laiskuuden
tai juorukiihkon vuoksi: puutarha ja aviomies kun jäävät hoitamatta.
Kun avioero on järjestetty, palaa vaimo äitinsä tai äidinpuoleisten
sukulaistensa luokse. Vaimon sukulaisten ei ole pakko luovuttaa
takaisin aviomiehen suorittamaa vaimon hintaa. Vaimo sensijaan voidaan
määrätä korvaamaan miehelle aiheutuneet vahingot.
* * * * *
Kaikilla niillä seuduilla, missä eurooppalaisia asustaa, käyvät kanakit
pukeutuneina. Miesten puvun muodostaa noin kyynärän levyinen ja kolmen
pituinen vyötäisvaate »lap-lap». Naisten samanlaisella vaatteella on
eri nimi, »lava-lava»; naisilla on sitäpaitsi yläruumiin peittona
toinen vaatekappale, joka tekee sekä paidan että puseron virkaa. Niin
miehet kuin naisetkin koristelevat mielellään käsivarsiaan ja sääriään
kaikilla mahdollisilla nauhoilla ja remmeillä. Usein näkee kanakin
kävelevän arvokkaan näköisenä rääsyinen sukka toisessa jalassa, toisen
ollessa paljaana.
Kanakit ovat helposti omaksuneet eurooppalaisten esittämän vaatetuksen,
vyötäisvaatteen. Halusta he käyttäisivät paitaa ja kaulanauhaakin,
mutta siihen eivät terveydenhoitoviranomaiset ole antaneet
suostumustaan. Vain kirkkoon mennessään kanakit saavat, pukeutua
paitaan, mikä useilla on puhtaasta silkistä. Kylminä sadepäivinä
kanakki verhoutuu mielellään isännältään saamaansa vanhaan palttooseen
tai sadetakkiin.
Lähetyssaarnaajat ovat saaneet istutetuksi kanakkeihin niin voimakkaan
hävyntunteen, että he pitävät syntinä liikkua koskaan ilman
vyötäisvaatetta. Uimaan mentäessäkin pitää lap-lap olla vyötäisillä.
On miltei mahdotonta nykyjään saada valokuvatuksi heitä ilman tuota
välttämätöntä vaatekappaletta.
Uuden Guinean »mantereella», m.m. Markham-laaksossa, on muutamia
saksalaisia lähetysasemia, joiden hoitajat eivät vaadi opetuslapsiaan
käymään vaatteissa. Onkin todettu kanakkien siellä sairastavan vähemmän
tuberkuloosia kuin niillä seuduin, missä heille on tyrkytetty vaatteita.
Monia juttuja on säilynyt niiltä ajoilta, jolloin vaatteet
Tyynellämerellä alkoivat tulla muotiin. — Yritteliäs kiinalainen
oli uskaltanut perustaa kauppa-aseman syrjäiselle seudulle, missä
eurooppalaisia ei vielä ollut liikkunut. Kaikki sujui kuitenkin
hyvin: kanakit kantoivat kiinalaiselle kopraa ja saivat korvaukseksi
tupakkaa, ongenkoukkuja ja koreita lap-lap-vaatteita. Varsinkin
viimeksimainituilla oli niin hyvä menekki, että varasto myytiin
loppuun, lukuunottamatta sinisiä kankaita; niitä ei ostanut kukaan.
Seudulla löytyi savea kolmea eri väriä, valkoista, punaista ja
keltaista, joilla oli helppo maalata lap-lapin pahimmin tahriintuneet
kohdat. Sinistä väriä kanakit sen sijaan eivät tunteneet. Mutta nokkela
kiinalainen keksi keinon tähänkin: tilasi seuraavassa lähetyksessä
hyvän määrän pieniä purkkeja valmiiksi sekoitettua sinistä maalia ja
teki, uuden kauppatavaran tunnetuksi asiakaspiirilleen. Silloin tuli
sininen muotiväriksi. Kerrotaan samojen kanakkien sentään myöhemmin
tulleen tietämään, että noita ihmeellisiä verhoja voidaan pestäkin:
joku heistä oli sattunut putoamaan kanootista mereen vaate yllään
ja todennut kummakseen, että kangas tuli kuin uudeksi. — Sattuman
varassahan suuret keksinnöt yleensä ovatkin.
Noiden kaukaisten, vähän tunnettujen saarten asukkaista saavat
eurooppalaiset usein kuulla merkillisiä asioita. Niinpä kirjoitti muuan
ruotsalainen turisti matkakirjassaan Etelämeren saarilla esiintyvästä
omituisesta hiustaudista, joka muuttaa kanakkien tukan joksikin aikaa
valkoiseksi. Vieras oli kaikesta päättäen kohdannut kanakkeja, joilla
oli ollut kloorikalkkia tukassaan. Tapa on verraten yleinen kanakkien
keskuudessa: kalkki karkoittaa syöpäläiset ja pitää pään viileänä.
Hierovatpa jotkut tukkaansa punaista ja keitaistakin kuivunutta savea.
Onneksi ei mainittu turisti sentään ollut tavannut näitä »tauteja»
potevia.
PIDGIN ENGLANTIA.
Istun varjoisalla verannalla tutkien vasta postista saapunutta
sanomalehtipinkkaa. Piintyneet tropiikineläjät eivät juuri muunlaisesta
postista väiltäkään kuin sanomalehdistä: parin kuukauden vanhoina ne
eivät kovin kiihoita suloisesti raukeata mieltä, kuten henkilökohtaiset
kirjeet saattavat tehdä, eikä niihin tarvitse vastata.
Pihan toisella puolella olevassa keittiössä asuintoverini »poika»
soittaa huuliharpulla ja vuoroin laulaa: »It's a long way to
Tipperary...» Tiedustelen, onko oma »poikani» kotosalla:
»To-Wautu he no stop?» (Eikö To-Wautu ole siellä?)
»Yes!» (Kyllä!)
»Talk'im he bring me one fella tea!» (Käske hänen tuoda minulle kuppi
teetä!)
»He no stop!» (Ei hän ole täällä!)
»What name you taik he stop?» (Miksi sitten sanoit hänen olevan siellä?)
»Me talk he no stop!» (Sanoin, ettei hän ole!)
»Oh! You go to...» (Oh! Mene...)
Oma syyni. Miksi panin kysymykseni kielteiseen muotoon! Kanakit ovat
hyvin tarkkoja kielteisen sanan suhteen, ja kun australialaiset yleensä
käyttävät kielteisiä kysymyslauseita, syntyy tästä hullunkurisia,
joskus vakaviakin väärinkäsityksiä.
Mutta tässä on vasta yksi pidgin-englannin vastuksista. Tämä
Tyynenmeren »esperanto» on yleisesti käytännössä ja monin paikoin
ainoana ilmaisuvälineenä koko sillä laajalla alueella, mikä lännessä
rajoittuu Aasiaan, idässä Amerikkaan ja etelässä Australiaan. Se käy
siellä täydestä kuin väärä raha. Se on kieltämättä maailman kauheinta
kielisotkua. Siinä ei ole mitään kielioppia. Mennyt aikamuoto erotetaan
nykyisestä liittämällä lauseeseen sana _finish_ (loppu): »Me kai-kai
finish» (olen syönyt). Genetiivi ilmaistaan sanalla _belong_ (kuulua
jollekin); »Master belong me» (minun isäntäni). _Fella_ (fellow —
veikko, toveri) on tämän kielen tärkein sana, eräänlainen artikkeli
ja se esiintyy kaikissa mahdollisissa sanayhtymissä: »Me fella like
kai-kai good fella kai-kai» (pidän hyvästä ruoasta). Kai-kai merkitsee
ruokaa, ruokkimista ja syömistä. _Savee_ (ymmärtää, pitää, lue: savi)
on niin yleinen, että se on kulkeutunut oikeaan englannin kieleenkin
slang-sanana. Muistuu mieleeni eräs »savee-juttu» Rabaulista:
Kiinalainen Yep Loy oli varastanut ankkurin eräästä veneestä, mutta oli
joutunut kiinni ja tuomittu maksamaan sakkoa. Tuomari julistaa oikeuden
päätöksen:
»Yep Loy, Kiinan kansalainen, on ensikertaisesta varkaudesta tuomittu
maksamaan sakkoa viisi puntaa.»
Yep Loy vastaa silmää räpäyttämättä:
»No savee!» (Ei ymmärrä!)
Tuomari, ovela skotlantilainen lakimies, selailee hetkisen papereitaan
ja toistaa:
»Yep Loy tuomittu maksamaan sakkoa kymmenen puntaa.»
Kiinalainen menee ansaan ja tokaisee paikalla:
»No, five that's all!» (Ei, viisi vain!)
_Lik-lik_ on hyvin monipuolinen sana, vastaten käsitteitä: vähän,
pieni, lyhyt, matala, kapea, ohut y.m. _Plenty too much_ (runsaasti
liian paljon) ei merkitse suinkaan mitään ylenpalttista, vaan se on
yksinkertainen superlatiivi vahvistus. Esim, »lik-lik way» (lyhyt
matka), »long way lik-lik» (kohtalainen matka), »long way plenty too
much» (hyvin pitkä matka). _Stop_ merkitsee olla olemassa, jatkua.
Varsinkin tämän sanan nurinkuriseen käyttöön on eurooppalaisen alussa
vaikea tottua. Onhan sana »stop» juurtunut mieleemme käsitteenä
pysähtyä, lakata. Kanakki sensijaan saattaa sanoa esimerkiksi: »Rain he
stop», vaikka sataa paraillaan kuin saavista kaataen.
_Piccanini_ on lapsi, _monkey_ (apina) on nuorukainen, _lapuna_ on
isä. _Boy_ (poika) on miesten yleisnimi, samoinkuin _Mary_ on kaikkien
naisten nimi. Varmaankin on joku menneiden aikojen ensimmäisistä
merenkulkijoista suvainnut sanoa tapaamiaan alkuasukasnaisia Maryksi,
josta sana on säilynyt, samoinkuin _bullamacow_, joka merkitsee lihaa
sen kaikissa muodoissa, raavaanruhosta säilykepurkkisoppaan saakka.
Kerrotaan nimittäin kapteeni Cookin löytöretkillään lahjoittaneen
jonkin saaren asukkaille härän ja lehmän (bull and cow), jotka sanat
alkuasukkaat yhdistävät yhdeksi käsitteeksi, »bullamacow».
Kieli ei kuitenkaan läheskään aina pysy uskollisena periaatteelleen
ilmaista kaikki mahdollisimman lyhykäisesti ja mutkattomasti.
Äänteelliset vaikeudet ja sopivan ilmaisun puute ovat luoneet
useita pitkiä ja hassunkurisia nimityksiä. Niinpä esim. lyhty on
_lamp-walk-about_ (lamppu-kävellä-ympäri); kirjekuori on _coat belong
letter_ (takki-kuuluu-kirjeelle). Sanan »serkku» ilmaiseminen vaatii
jo aika pitkän lauseen: _piccanini belong brother belong father
belong me_. Kanakkien ja kiinalaisten on vaikea ääntää englannin
kielessä niin viljalti esiintyviä kaksoiskerakkeita, mutta tästäkin
pulmasta on selviydytty: pannaan yksinkertaisesti ylimääräinen ääntiö
kerakeyhtymien väliin. Esimerkiksi kuunari (engl. schooner) on
_sikuna_, savu (smoke) on _simouke_: höyrylaiva on siis _sikuna belong
simouke_.
Oli vähällä unohtua muuan kaikkein tunnusmerkillisimpiä sanoja,
nimittäin _maskee_ (lue: maskii — yhdentekevää, antaa mennä). Sana
on jo niin yleisesti valkoistenkin käyttämä, että australialaiset
ovat ruvenneet sanomaan Etelämeren saaria maskee-maiksi. Jos lausuttu
sana usein toistettuna jättää vaikutuksensa käyttäjänsä mieleen ja
luonteeseen, silloin on maskee suuri tekijä tropiikissa asustavien
eurooppalaisten tarmon lamaannuttamisessa. »Maskee!» on aina jokaisen
huulilla, ei millään ole suuresti väliä, »Maskee!» antaa mennä!
»Maskee!» otetaan ryyppy, mitäs sitä turhista...
Pidgin-englanti on alunperin kiinalaisten työtä; »pidgin» johtuu
sanasta _business_ (liike, kauppa). He ja varhaiset englantilaiset
merenkulkijat ovat käyttäneet sitä ilmaisuvälineenä kaupankäynnissä
Aasian rannikolla ja Etelämeren saarilla. Heiltä se on kulkeutunut
alkuasukkaille, saavuttaen lopulta niin suuren levikin, että nämä
nykyjään käyttävät sitä keskenäänkin, varsinkin eri paikkakunnilta
olevat kanakit, jotka eivät muuten ymmärtäisikään toisiaan. Australian
Uuden Guinean alueella lasketaan olevan noin 800 eri alkuasukaskieltä.
Huomaa — kieliä — ei mitään murteita!
Kaikesta koomillisuudestaan ja kieliopin puutteestaan huolimatta
pidgin-englanti on verraten taipuisa ja ilmaisurikas kieli. Sillä voi
helposti rakentaa, ellei nyt juuri uusia sanoja, niin ainakin uusia
ilmaisumuotoja. Kirjoittajakin tuli puolestaan lisänneeksi tätä sotkua
yhdellä uudella ilmaisulla.
To-Wautun kerran huoneessani toimittaman suursiivouksen jälkeen en
löytänyt kenkälusikkaa tavalliselta paikaltaan kenkien vierestä.
Sikäläisten eurooppalaisten tavan mukaan nostin tietysti kovan melun,
jottei laiminlyönti uusiintuisi:
»To-Wautu, what name, now you lose him sipoon belong shoe!» (To-Wautu,
mitä tämä on, nyt olet hukannut kenkälusikan!)
Poika hölkkäsi pihalta sisälle ja alkoi selittää:
»Me savee, he stop, me no lose him.» (Ymmärrän, kyllä se on, en ole
hukannut sitä.)
Australialainen ystäväni sattui olemaan luonani. Hän, sen paremmin
kuin To-Wautukaan, ei ollut koskaan kuullut mitään erikoista nimeä
»kenkälusikalle» pidgin-kielessä, mutta kumpikin ymmärsi heti mitä
tarkoitin »sipoon belong shoe» sanoillani. Ja koska nimi havaittiin
hyväksi, otettiin se käytäntöön.
Tropiikkiin muuttaneille saksalaisille mahtoi olla nöyryyttävää
ryhtyä opiskelemaan moista »siansaksaa» voidakseen tulla toimeen
työmiestensä ja palvelijainsa kanssa omissa alusmaissaan. Mutta
oli pakko. Kanakit osoittautuivat haluttomiksi oppimaan saksaa, ja
sitäpaitsi oli pidgin-englanti jo niihin aikoihin levinnyt kaikkialle,
missä eurooppalaisia vain oli käynyt. Englantia huonosti taitavina
saksalaiset helposti lankesivat pidgin-englannin hullunkurisiin
kompastuskiviin. Saksalaisissa perheissä vierailleet englantilaiset
ja muut eurooppalaiset tietävät hauskoja juttuja emännän vieraiden
läsnäollessa palvelijoilleen lausumista komennuksista ja palvelijoiden
yhtä suorasukaisista vastauksista. Sivistyneet saksalaiset naiset
tulivat näin tietämättään lausuneeksi aika vahvoja kirosanoja ja
muita salonkikeskusteluun sopimattomia ilmaisuja, joita brittiläisten
tietysti oli vaikea nauramatta niellä. Mutta kansallista ylpeyttään
tyydyttääkseen saksalaiset olivat päättäneet saattaa teutonien kielen
valtaan alueellaan ja ryhtyneet sen mukaisiin toimenpiteisiin.
Kuten edempänä jo on mainittu, vietiin Etelämeren saarilta viime
vuosisadan lopulla paljon kanakkeja Queenslannin sokeriruokokentille
työmiehiksi. Siellä he tietysti pian oppivat pidgin-englantia, kun
lähetyssaarnaajatkin sitä käyttivät ensi alussa opetuskielenä. Erään
kerran, kun oli koolla suuri joukko vasta Salomonin-saarilta saapuneita
»poikia», lähetyssaarnaaja kehoitti erästä lähetysaseman edistyneimpiä
oppilaita pitämään puheen vastatulleille maanmiehilleen. Musta
saarnaaja valitsi tekstinsä aiheeksi syntiinlankeemus-kertomuksen.
Seuraavassa saarna mahdollisimman kirjaimellisesti suomennettuna:
»Te pojat, kuulua Salomonin-saarille, ei tiedä mitään valkoisesta
miehestä. Minä tuntea hänet. Minä osata puhua valkoisesta miehestä.
Pitkä, pitkä aika sitten ei valkoinen mies olla paikka, missä olla.
Jumala, suurmestari kuulua valkoinen mies, tehdä hänelle paikka.
Jumala, suurmestari kuulua valkoinen mies, tehdä myös suuri puutarha.
Hän hyvä ja suuri mestari runsaasti liika paljo. Hän panna puutarha
täynnä jamssi, täynnä kookospähkinä, täynnä taro, täynnä kau-kau. Suuri
mestari antaa kai-kai runsaasti liika paljo.
Vähitellen Jumala, suurmestari kuulua valkoinen mies, tehdä yksi
mies ja panna hänet puutarha. Hän antaa tämä mies nimi Aadam. Ja hän
panna Aadam-mies puutarha, ja sanoa: 'Tämä puutarha kuulua sinulle'.
Ja vähitellen hän katsoa Aadam-mies kulkea ja kulkea ulos runsaasti
liika paljo. Aadam täytyy olla sairas, hän ei ymmärtää kai-kai, hän
kulkea ulos, kulkea koko aika. Ja Jumala hän ei ymmärtää mitään.
Jumala, suurmestari, kuulua valkoinen mies, raapia päätä. Ja Jumala
sanoa: 'What name? (mikä nimi?, mitä?, miksi?) Minä ei ymmärtää mitä
Aadam-mies haluta.'
Vähitellen Jumala raapia päätä runsaasti liika paljo, ja hän sanoa:
"Nyt minä ymmärtää, Aadam-mies haluta Mary. Sitten hän antaa Aadam-mies
kulkea ja nukkua, ja sitten hän ottaa yksi luu pois Aadam-mies ja tehdä
luu yksi Mary. Ja sitten hän antaa tämä Mary nimi Eeva. Hän antaa tämä
Eeva Aadamille ja sanoa: 'Koko tämä puutarha kuulua teille kaksi. Nyt
yksi puu hän täytyy olla _tabu_' (kielletty). 'Tämä puu olla omena.'"
Sitten Aadam ja Eeva kulkea puutarha ja olla hyvä ja paljo. Sitten yksi
päivä Eeva tulla Aadamille ja sanoa: 'Enemmän parempi jos me kaksi
syödä omena.' Aadam hän sanoa: Ei! Ja Eeva sanoa: 'What name? Sinä
ei rakastaa minua?' Ja Aadam sanoa: 'Minä rakastaa sinua runsaasti
liika paljo, mutta minä pelätä Jumala.' Ja Eeva hän sanoa: 'Maskee!
What name? Jumala hän ei nähdä me kaksi koko aika. Jumala, suuri
mestari, narrata sinua.' Mutta Aadam hän sanoa: 'Ei!' Mutta Eeva hän
puhua, puhua, puhua koko aika — ihan sama yksi Mary puhua nuori mies
Salomonin-saarilla ja panna nuori mies mullinmallin. Ja Aadam väsyä
runsaasti liika paljo ja hän sanoa: 'All right!' Sitten tämä kaksi
kulkea ja syödä omena. Kun omena olla loppu, sitten kaksi pelätä
runsaasti liika paljo ja kätkeä metsä.
Ja Jumala hän kulkea ja kulkea ulos puutarha ja laulata ulos: 'Aadam!'
Aadam hän ei puhua mitään. Hän pelätä runsaasti liika paljo. Ja Jumala
hän laulata ulos taas: 'Aadam!' Ja Aadam hän sanoa: 'Sinä huutaa
minua?' Jumala hän sanoa: 'Minä huutaa sinua runsaasti liika paljo.'
Aadam hän sanoa: 'Minä olla nukkua runsaasti liika paljo.' Ja Jumala
hän sanoa: 'Siuä olla syödä omena.' Aadam sanoa: 'Ei, minä ei olla.' Ja
Jumala sanoa: 'What name? Sinä narrata minua. Sinä olla syödä omena.'
Ja Aadam hän sanoa: 'Yes, minä olla syödä loppu.'
Ja Jumala, suurmestari kuulua valkoinen mies, olla suuttunut Aadam
ja Eeva runsaasti liika paljo, ja hän sanoa: 'Te kaksi kaikki loppu
täällä. Te ottaa pakkilaatikko kuulua teille ja kulkea suora helvetti
läpi _kunai_-ruoho.'
Ja sitten Aadam ja Eeva kulkea läpi kunai-ruoho. Ja Jumala hän tehdä
suuri aita ympäri puutarha ja hän panna poliisi portille. Ja hän antaa
tämä poliisi suuri musketti ja-anoa: 'Jos sinä nähdä tämä kaksi, Aadam
ja Eeva, sinä ampua runsaasti liika paljo.'»
KANAKIT JA HEIDÄN VALKOISET HERRANSA.
Australian Uuden Guinean alkuasukkaiden nykyisellä polvella ei ainakaan
olisi aihetta toivoa »vanhoja hyviä aikoja» takaisin. Ollessaan
entisten isäntiensä, saksalaisten, kurinpidon alaisina he saivat
viettää monin verroin raskaampia päiviä kuin nykyisten isäntiensä,
australialaisten, ihmis- ja eläinystävällisten periaatteiden vallitessa.
Saksalaisten aikana valkoinen mies oli kanakeille enemmän jumala
kuin ihminen. Kanakkien piti pysähtyä seisomaan tiepuoleen aina, kun
eurooppalainen kulki ohi, ja naisten piti sitä paitsi peittää kasvonsa
käsillään. Yksityispalvelijat olivat aina juoksuhölkässä isäntiensä
käskyjä täyttäessään. Pienimmästäkin rikkomuksesta isäntä sai rangaista
palvelijaansa ruumiillisella kurituksella mielensä mukaan tai lähettää
rikkojan viranomaisten piestäväksi.
Australialaisten mandaattihallitus alkoi heti valtaan päästyään
soveltaa melanesialaisiin nähden samoja lempeitä periaatteita, millä he
nykyjään kohtelevat omia harvoja alkuasukkaitaan. Kotona Australiassa
heillä on tosin syytäkin olla lempeitä alkuasukkaille kaiken mustia
kohtaan harjoittamansa raakuuden korvaamiseksi. Kuten tiedetään
kohtelivat Australian tilanomistajat ja hallitusviranomaiset mantereen
alkuasukkaita vielä viime vuosisadan puolivälissä mitä raainta
julmuutta osoittaen. Alkuasukkaita metsästettiin kuin villieläimiä,
heidän vesikuoppansa myrkytettiin ja kuvernöörien määräyksestä
sekoitettiin heille jaettaviin jauhoannoksiin arsenikkia. Vajaassa
vuosisadassa saatiin Australian alkuasukasten luku vähenemään puolesta
miljoonasta viiteenkymmeneentuhanteen.
Mutta Uuden Guinean alkuasukkaisiin sovellettuna ei moisella
äkkinäisellä kurinpidon höllyttämisellä ole ollut edullisia seurauksia.
Kanakit ovat käyneet laiskoiksi ja leväperäisiksi toimissaan.
Työnteko on vähentynyt huomattavasti. Kookosplantaasilla, jolla
saksalaisten aikana riitti viisikymmentä alkuasukastyömiestä, pitää
nykyjään olla ainakin kahdeksankymmentä miestä. Varkaudet ja muut
rikokset lisääntyvät myös vuosi vuodelta. Alkoholipitoisten juomien
himo on niinikään kasvamassa. Tosin on väkijuomien antaminen ja
myynti alkuasukkaille ankarasti kielletty, mutta ajattelemattomat
eurooppalaiset rikkovat tätäkin lakia.
Eräässä mandaattihallituksen Kansainliitolle lähettämässä
vuosiraportissa sanotaan m.m.: »Olemme nostaneet alkuasukastyömiesten
palkat enemmän kuin kaksinkertaisiksi. Työpäivän pituus on alennettu
kymmenestä tunnista kahdeksaan tuntiin ja lauantai-iltapäivät myönnetty
vapaiksi. Opetamme näille harhaanjohdetuille raukoille samoja korkeita
aatteita, joita Australian omille vapaille kansalaisille opetetaan.»
Noilla suurimmalta osalta vapaassa luonnontilassa elävien kansojen
asumilla saarilla luulisi ainakin työvoimaa olevan riittävästi
saatavissa. Niin ei kuitenkaan ole. Mustan työväen puute käy
plantaasien laajentuessa ja kaupan vilkastuessa vuosi vuodelta yhä
tuntuvammaksi.
Plantaasinomistajat ovat velvolliset tekemään kunkin työhön ottamansa
alkuasukkaan kanssa kirjallisen sopimuksen hallitusviranomaisen
läsnäollessa. Sopimus tehdään tavallisesti ja korkeintaan kolmeksi
vuodeksi, ja hallitus valvoo mahdollisimman tarkoin alkuasukkaiden
etuja. Paitsi rahapalkkaa, 6 shillingiä kuukaudessa, on työnantaja
velvollinen suorittamaan kanakille täyden elatuksen ja vaatetuksen,
johon kuuluu 10 naulaa riisiä, 2 naulaa säilykelihaa tai -kalaa
ja kaksi pytkyä, n. 25 gr, tupakkaa viikossa, yksi vyötäisvaate
kuukaudessa sekä yksi huopapeite vuodessa. Rahapalkasta maksetaan
tavallisesti vain 2 shillingiä kuukausittain ja loput sopimusajan
päättyessä.
Jos sopimuksen tehnyt kanakki niskoittelee eikä täytä
velvollisuuksiaan, seuraa siitä lain mukaan rangaistus. Mutta ennen
vanhaan käytännössä ollut paikalla toimitettu ruumiillinen rangaistus
on nykyjään laissa ankarasti kielletty. Työnantajan on ilmoitettava
rikkomus lähimmälle hallintoviranomaiselle, joka tavallisesti tuomitsee
rikkojan jonkin kuukauden vankeuteen. Työnantaja menettää tietysti
työmiehensä siksi ajaksi.
Myönnettävä on, että ruumiillinen rangaistus on raakaa meidän
vuosisadallamme, mutta eittämätön tosiasia on, että se on
ainoa rangaistusmuoto, jota sivistymätön alkuasukas pelkää.
Vankeusrangaistus, jossa vankien työnä Uudessa Britanniassa muuten on
asutuskeskuksien puhtaanapitolaitosten päivittäinen tyhjentäminen,
ei herätä mustassa samaa vaikutusta kuin sivistyneen yhteiskunnan
jäsenessä. Kanakkien maine ei huonone muutaman kuukauden vankilassa
istumisesta!
Saksalaiset ymmärsivät, kuinka tärkeätä hallitukselle oli suojella
eristettyjen plantaasien isäntiä ja työnjohtajia alkuasukkaiden
röyhkeydeltä. Eurooppalaisille myönnettiin oikeus kurittaa
rikkomuksen tehneitä työmiehiään. Tällaiset rangaistukset
tilanomistajan oli kuitenkin merkittävä kirjaan. Pari kertaa vuodessa
tarkastusviranomaiset kävivät sitten kuulustelemassa molempia
asiapuolia ja hyväksyivät tai hylkäsivät tuomion. Alkuasukkaat tiesivät
silloin, että hallitus oli valkoisen miehen puolella, ja kunnioittivat
häntä.
Nykyjään, Australian mandaattihallituksen humaanisten periaatteiden
vallitessa Uudessa Guineassa, mustan sana on oikeudenkäynnissä yhtä
hyvä kuin valkoisenkin. Epäilemättä kaunis periaate, mutta vaikea
käytännössä toteuttaa. Jos kanakki kantaa kaunaa isäntäänsä kohtaan, on
hänen verraten helppo kostaa tuomioistuimen avulla: houkutuksilla tai
uhkauksilla hän saa maanmiehensä todistamaan eurooppalaista vastaan.
Kuvaava esimerkki: Eräässä kanakkien välisessä tappelussa oli eräs
musta saanut pahoja ruhjevammoja selkäänsä. Mies käveli lähimmän
poliisiviranomaisen luokse ja ilmiantoi eurooppalaisen isäntänsä
rääkkäämisestä. Kun kanakin toverit vannoivat asian todeksi, määräsi
tuomari eurooppalaiselle kymmenen puntaa sakkoa varoituksella,
että samanlaisen rikkomuksen uusiintuessa häneltä poistettaisiin
oikeus käyttää alkuasukastyömiehiä palveluksessaan. Myöhemmin alkoi
selkäsaunan varsinainen toimeenpanija kuitenkin kerskua voitostaan,
jolloin asian todellinen laita tuli ilmi ja eurooppalainen vapautettiin
sakostaan.
On sattunut tapauksia, että alkuasukasnainen on syyttänyt valkoihoista
miestä väkisinmakaamisesta. Tämäntapaisista rikkomuksista on laki hyvin
ankara mandaattialueella. Ellei valkoihoinen silloin voi todistaa
viattomuuttaan, on hänellä odotettavissa vankeusrangaistus yhdestä
vuodesta aina seitsemään vuoteen saakka.
On totta, että saksalaisten kurinpito näillä saarilla oli useissa
suhteissa liian ankaraa. Mutta alkuasukkaat sekä pelkäsivät että
kunnioittivat saksalaisia herrojaan. Vielä nykyjäänkin kuulee heidän
nimittävän saksalaista lujaksi isännäksi (strong boss). Heidän
tunteensa nykyisiä herrojaan kohtaan voidaan tulkita nimityksellä, jota
Amerikan intiaanit käyttivät kehnoista vastustajistaan — »Arkajalka».
* * * * *
Tätä kirjoitettaessa kertovat sähkösanomatiedot kanakkien Uudessa
Britanniassa toimeenpanemasta eurooppalaisten joukkomurhasta:
»Talasean piiriin kuuluvan Nakanain kylän alueella Uuden Britannian
pohjoisrannikolla ovat alkuasukkaat yöllä salakavalasti murhanneet
neljä eurooppalaista kullanetsijää. Mandaattihallitus on lähettänyt
seudulle 30 valkoihoista ja 70 alkuasukaspoliisia käsittävän,
kivääreillä ja konekivääreillä aseistetun rankaisuretkikunnan.»
Mainittu Talasean piiri on vasta joitakin vuosia ollut
mandaattihallituksen valvonnan alaisena, ja sen vuoristolaisasukkaat
ovat aina olleet tunnettuja vihamielisiksi ja taistelunhaluisiksi.
* * * * *
Vaikka melanesialaisten vahvimmat luonteenominaisuudet voidaankin
yhdellä sanalla tulkittuina määritellä huonoiksi, on heissä sentään
hyviäkin puolia ja joukossa harvinaisia esimerkiksi kelpaaviakin
poikkeuksia. Heidän ja eurooppalaisten välillä vallitseviin huonoihin
suhteisiin ovat eurooppalaiset itse useissa tapauksissa antaneet
aihetta huonolla kohtelulla.
Kirjoittajalla oli oikein mallikelpoinen »poika», joka hoiti
taloustehtävät säntillisemmin, kuin mitä paraskaan palkattu palvelija
Euroopassa olisi voinut tehdä. Herätti aina aamuisin täsmällisesti
koskettaen kädellään varovasti jalkaan moskiittoverkon lävitse
ja ilmoitti, että kylpy oli valmis. Suolattoman veden niukkuuden
vuoksi kylpy rajoittui suihkuun, joka kattoon ripustetusta astiasta
nuorasta vetäisemällä syöksähti miellyttävän vilpoisena ruiskeena.
Suihkusta päästyä odottivat suklaa ja leipä ja paistetut banaanit
pöydällä. Lounasta ei liioin tarvinnut koskaan odottaa, ja ruoka ja
hedelmät vaihtelivat joka päivä, sikäli kuin se pienessä taloudessa
oli mahdollista. Iltapäivällä olivat pestyt ja tärkätyt vaatteet,
maalatut kengät ja hattu, kaikki hohtavan valkoisina, ja muut
pikkuesineet nenäliinasta kalvosinnappeihin saakka valmiina mahdollisen
vierailukäynnin varalta. Tämän »pojan» olisivat monet mielellään
ottaneet palvelukseensa.
To-Wautu olikin poikkeuksellisen mallikelpoinen poika, lomaakaan ei
pyytänyt muulloin kuin sunnuntai-iltapäivisin, jolloin hän tahtoi käydä
katsomassa lähetysasemalla hoidettavana olevaa äiditöntä lastaan. Hänen
iästään minulla ei ollut likimääräistäkään aavistusta: hän saattoi olla
yhtähyvin viidenkolmatta kuin neljänkymmenen. Kanakit eivät yleensä
tiedä ikäänsä. Mikäli he koettavat pitää niistä lukua, tapahtuu se
joulujen avulla, vuosi on heille tuntematon käsite. Iän tullessa
oikeudellisesti kysymykseen luotetaan lääkärin arviointiin.
Juro hän oli mutta hyväsydäminen. Oli ikävä erota hänestä, kun
poikaparan, saatuaan ilkeänluontoisia kas-kas-märkäpaiseita jalkoihinsa
ja käsiinsä, oli pakko muuttaa sairaalaan.
To-Wautu oli myöskin älykäs ja vaarinottavainen. Hän ei olisi
koskaan aiheuttanut semmoista skandaalia, minkä sai aikaan
ylimmän käskynhaltijan pöytäpalvelija, jolla arvonsa merkkinä oli
punaompeleinen kruunu vyötäisvaatteessa:
Ylhäällä Namanulassa, ylimmän käskynhaltijan bungalowissa oli
lounaskutsut parillekymmenelle valitulle vieraalle. Talon paras
kanakkipalvelija tarjoili pöydässä. Jäässä tarjottu parsa oli
onnellisesti kiertänyt pitkän pöydän ja seurasi kala, jota oli varattu
yksi kutakin vierasta kohden. Kuinka ollakaan, tarjotin oli tyhjä, kun
palvelija oli tarjonnut vieraille ja lähestyi isännän tuolia. Isäntä,
kokenut maailmanmies, huomasi tilanteen ja viittasi poikaa poistumaan.
Mutta kanakki tahtoi välttämättä selittää, mistä se johtui, ettei
isännälle kalaa riittänyt, ja tokasi lujalla äänellä:
»One fella master he take two.» (Yksi herra otti kaksi.)
Sanomattakin selvä, että kaksikymmentä silmäparia alkoi hienotunteisen
varovasti kurkistellen etsiä syyllistä.
* * * * *
Vaikka mandaattihallitus Kansainliittoa miellyttääkseen harjoittaakin
kovin lempeätä politiikkaa alkuasukkaita kohtaan, ei samaa voida
läheskään aina sanoa yksityisten australialaisten mustia työmiehiään
ja palvelijoitaan kohtaan osoittamasta kohtelusta. Keskinkertaiset
australialaiset — tropiikkiin muuttavat australialaiset eivät yleensä
ole yhteiskuntakerrosten »kermaa» — viljelevät kirosanoja ja rivoa
kieltä viljalti keskinäisessä kanssakäymisessäänkin, mutta mustille
räyhätessään on heidän puheensa usein pelkkää tolkutonta voimasanojen
latelua. Eipä siis ihme, jos kanakit käyvätkin vuosi vuodelta yhä
haluttomammiksi tekemään kolmen vuoden palvelussopimuksia.
Orjakauppaa harjoitetaan Etelämeren saarilla yllä vielä meidänkin
päivinämme, vaikka tosin toisessa muodossa kuin viisikymmentä vuotta
sitten. Silloin käytettiin sekä väkivaltaa että viekkautta mustien
orjien hankkimisessa. Nykyjään on tyydyttävä pelkkään viekkauteen.
Tavallisimmin käytetty temppu ennen oli, että työvoiman hakijat
lähestyessään kuunareineen jotakin yksinäistä saarta pukeutuivat
lähetyssaarnaajiksi ja houkuttelivat yksinkertaisia alkuasukkaita
kokoontumaan laivalleen — sitten ankkuri ylös ja merelle...
»Orjakauppaa» saadaan nykyjään harjoittaa vain hallituksen luvalla
ja nimitetään sitä pestaamiseksi (recruiting). Testaajan (recruiter)
on haettava hallitukselta lupa värvätä alkuasukkaita työmiehiksi
plantaaseille, ja on pestattavien piirrettävä puumerkkinsä
pestaussopimukseen vapaasta tahdostaan. Testaaja luovuttaa sitten
saaliinsa halukkaalle plantaasinomistajalle kymmenen punnan hinnasta
päätä kohden. Mutta, kuten sanottu, kanakit eivät ole kovin kärkkäitä
tarttumaan ansaan, joten pestaajan on keksittävä aina uusia
houkutteluja, luvattava paljon rasvaisia ruokia ja vähän työtä.
Uuden Britannian ammattipestaajien oveluuksista kerrotaan paljon
hupaisia juttuja. Ovelimpana heistä pidetään erästä tyypillistä
irlantilaista — punakkaa ja punatukkaista, josta lieneekin saanut
liikanimekseen »Blue» (sininen). Retkeiltyään kerran viikkokausia
kuunareineen rannikolla ja Sepikjoella onnistumatta saamaan ainoatakaan
kanakkia listoihinsa, »Blue» keksi uuden keinon. Hän laitatti isohkon
umpinaisen, pyörien päällä kuljetettavan laatikon, jonka sisään hänen
eurooppalainen toverinsa ryömi. Mustat laivamiehet vetivät laatikon
kylän aukeamalle, jonne »Blue» pian haali kaikki kylän miehet. Sitten
»Blue» piti leimuavan puheen työn siunauksesta mustille, vedoten
lopulta itse valkoisten miesten suurmestariin, jonka nimenomaisesta
pyynnöstä hän oli tullut tähän kylään. Mutta koska mustan miehen
ei sopinut nähdä valkoisen miehen suurmestaria, oli Jeesus Kristus
sulkeutunut umpinaiseen laatikkoon. — Nyt oli pakkilaatikon vuoro
esiintyä. Ääni laatikosta moitti ensin kylän miehiä laiskuudesta,
mutta lupasi sitten paljon maallista hyvää koko kylälle, jos hyvin
monta kylän miehistä lähtisi hänen ystävänsä »Bluen» mukana työhön
valkoisen miehen plantaasille. Työhön lähteville lupasi ääni sitäpaitsi
ensiluokkaisen istumapaikan taivaassa. Vaikutus oli ollut suurenmoinen:
peloissaan ja ihmetellen olivat kylän kaikki vapaana olevat nuoret
miehet lähteneet »Bluen» mukana lähimmän alue virkamiehen luokse
tekemään palvelussopimusta.
Lähetyssaarnaajien taholla on aina vastustettu alkuasukkaiden
pestaamista plantaaseille työsopimuksilla. Ylläkerrotunlaisten
juttujen tullessa heidän korviinsa on sanomattakin selvä, että heidän
vastustuksensa vain yltyy. Rabaulin sanomalehdessä käydään kiivasta
polemiikkia lähetyssaarnaajien ja plantaasinomistajien kesken, viimeksi
mainittujen syyttäessä lähetysasemia siitä, että nämä houkuttelevat
yksinkertaisilta alkuasukkailta kymmeniä tuhansia puntia (koprassa)
vuosittain taloutensa ja teollisuuslaitostensa ylläpitämiseksi
(lähetysasemilla on omat saha- y.m. laitoksensa).
Oli lähetyssaarnaajien vilpittömyyden laita nyt miten hyvänsä, varmaa
on ainakin, ettei alkuasukastyövoiman käyttämistä noilla seuduilla
niiden nykyisellä kehitysasteella voida järjestää millään muulla
keinoin kuin pitkäaikaisilla työsopimuksilla. Kanakit ovat siinä määrin
luonnonlapsia, ettei heidän työnhalunsa ilman pakottavaa velvollisuutta
voida luottaa. Plantaasinomistaja, jonka mustana työvoimana olisi
vapaita päiväpalkkalaisia, voisi hyvinkin jonakin kiireisenä päivänä
löytää itsensä yksin ihmettelemässä tiluksillaan.
Lähetyssaarnaajista puheen ollen voinemme sopivasti lopettaa tämän
luvun asiaa valaisevalla ja muihinkin mustien maanosiin soveltuvalla
ajatelmalla:
_Kun valkoinen mies tuli, oli hänellä raamattu, ja mustalla oli maa...
Aika vieri... maa siirtyi valkoiselle miehelle, ja hänen mustalle
veljelleen jäi raamattu._
RAKKAUTTA PÄIVÄNTASAAJALLA.
Monet matkakirjailijat kuvailevat tropiikin luontoa ja ilmastoa
eksoottisin värein, nimittäen sitä sekä aistilliseksi että
eroottiseksi. Ja kuitenkaan eivät inhimilliset intohimot lauhdu missään
muualla niin helposti kuin juuri tropiikissa.
Siellä ilmasto lamauttaa halun kaikkiin tarpeettomiin
aistinponnistuksiin, pyyteet ja palot, jotka muualla raatelevat
ihmisrintaa, vaimenevat siellä merkityksettömiksi. On kuin
flegmaattiset alkuasukkaat hengittäisivät tiivistettyä stoalaisuutta
itse ilmakehään. Ihmiset kadottavat tropiikissa paljon luontaisesta
kiivaudestaan ja ärtyisyydestään ja käyvät rauhallisiksi ja
rakastettaviksi.
Jotkut lääkärit väittävät, että samalla kuin tropiikki jossakin määrin
kiihdyttää naisten eroottisten tunteiden herkkyyttä, se vaikuttaa
miehiin päinvastoin hillitsevästi, tehden heidät pidättyväisiksi.
Ensiksi mainitun väitteen paikkansapitäväisyydestä en voi omasta
puolestani sanoa mitään, mutta jälkimmäinen puoli tuntuu hyvin
uskottavalta, ja se selittää samalla, miksi Etelämeren saarilla on
verraten vähän eurooppalaisverisiä sekarotuisia — vähän, ottaen
huomioon ne poikkeukselliset olot, joissa tuhannet terveet ja
naimattomat eurooppalaiset miehet siellä elelevät vuosikausia
alkuasukasten keskuudessa.
Sekarotuisissa sen sijaan näyttävät molempien alkuperäisrotujen niin
älylliset kuin tunnevaistotkin ilmenevän voimakkaampina taipumuksina
tahdon ja moraalisten ominaisuuksien kustannuksella. Sekarotuiset
ovat yleensä eroottisia sekä tahdoltaan ja luonteeltaan heikkoja.
Eleissäkin on tietysti poikkeuksia. Seuraavassa suppeasti kerrottuna
erään sekarotuisen naisen, kenties koko laajan Tyynenmeren kuuluisimman
henkilön, elämä:
Vielä viisitoista vuotta sitten olisi kuka tahansa Etelämeren saarilla
liikkunut kauppamies tai matkailijakin saattanut kertoa yhtä ja toista
»Kuningatar Emmasta». Mutta aika on himmentänyt hänenkin muistoaan.
Hänen äitinsä oli kaunis samoalainen neitonen ja isänsä Amerikan
Samoan-konsuli. Emma syntyi Samoassa kunniallisesta avioliitosta.
Sanotaan hänen jo lapsena olleen koko Samoan kaunein ja älykkäin tyttö.
Saatuaan kasvatuksensa San Franciskossa Emma palasi takaisin Samoaan
ja meni kohta senjälkeen naimisiin brittiläisen Mr. Forsaythin kanssa.
Avioliitto ei ollut kuitenkaan onnellinen, ja nuori vaimo lyöttäytyi
pian yhteen erään uusseelantilaisen Mr. Farrelin kanssa.
Saadakseen täysin nauttia onnestaan rakastuneet varustivat itselleen
kuunarin ja lähtivät seikkailulle avaraan maailmaan. He sivuuttivat
Salomonin-saaret ja nousivat maihin kuvankauniille Duke of
York-saariryhmälle, missä he ryhtyivät kaupankäyntiin alkuasukkaiden
kanssa. Sieltä he kuitenkin ennen pitkää siirtyivät Uuteen Britanniaan,
jonka asukkaat olivat siihen aikaan vihamielisiä villejä. Emman
seuralaisineen onnistui kuitenkin nousta maihin paikalle, mihin
myöhemmin kasvoi Herbertshöhen kaupunki, lähellä nykyistä Rabaulin
kaupunkia.
Emmalla oli merkillinen kyky saada villit alistumaan tahtonsa alle.
Mitättömällä rihkamalla hän osti kanakkipäälliköiltä laajan alueen
maata parhaalta rannikkoseudulta ja rekisteröi maansa Amerikan
konsulaatissa Sydneyssä. Siitä kehittyi myöhemmin entisen Saksan Uuden
Guinean ensimmäinen kookosplantaasi.
Ystävänsä, Mr. Farrelin joitakin vuosia myöhemmin kuoltua Emma nouti
luoksensa veljensä ja sisarensa Samoasta. Yksi sisarista meni naimisiin
tunnetun Etelämeren-kuvaajan R. Parkinsonin kanssa, ja toiset kaksi
joutuivat naimisiin Emman palveluksessa olevien skandinaavien kanssa.
Herbertshöhe oli tällä välin kasvanut ripeän saksalaisen edistyksen
merkeissä pieneksi kaupungiksi.
Vaikka Emma, jota nyt jo nimitettiin »Kuningatar Emmaksi», yhä
laajensi tiluksiaan uusilla edullisilla kaupoilla ja keräsi rikkauksia
harvinaisen taitavasti ja päättäväisesti, ehti hän kuitenkin ottaa
aivonsa mukaisesti osaa seudun seuraelämään, joka siihen aikaan oli
pääasiallisesti — samppanjaa ja rakkautta...
Emman aikaansaamien saavutusten merkitykseen taloudellisen
elämän elvyttämisessä oli jo ruvettu kiinnittämään huomiota itse
hallituksenkin taholla emämaassa. Niinpä olikin saksalaisen Tyynenmeren
laivaston amiraalille annettu määräys käydä henkilökohtaisesti
esittämässä »Kuningatar Emmalle» hallituksen tunnustus hänen uutterasta
työstään seudun sivistykselle valtaamisessa.
Emma sai tiedon aiotusta kunniavierailusta vasta samana päivänä, joten
minkään erikoispuvun tilaaminen Sydneystä ei voinut tulla kysymykseen.
Mutta siitä tämä omaperäinen nainen ei ollut millänsäkään. Hän
otti tyynesti amiraalin vastaan salongissaan parhaassa puvussaan —
alasti... Emma ei ollut kuningatar ainoastaan rikkaudessa, vaan myöskin
kauneudessa — eikä amiraali pannut pahakseen pientä poikkeamista
sovinnaisista seuratavoista...
Ollessaan jo keski-ikäinen nainen Emma osti itselleen kolmannen
aviomiehen, nuoren ja kauniin, mutta korviaan myöten velkaantuneen
saksalaisen upseerin. Emma maksoi sulhasensa velat ja testamenttasi
hänelle puolet omaisuuttaan. Kohta tämän jälkeen, vähän ennen
maailmansodan alkua, hän myi kaikki Uudessa Britanniassa ja muilla
saarilla olevat tiluksensa eräälle hampurilaiselle yhtymälle 175 000
Sterling-punnan (lähes 35 milj. Suomen nykymarkan) kauppahinnasta. Kun
Emma sitten lähti miehensä kanssa matkalle Eurooppaan, järjestivät
seudun asukkaat hänelle melkein kuninkaallisen hyvästijättöjuhlan.
Kuningattaren arvonimi, joka alkujaan oli annettu pilkkatarkoituksessa,
tulkitsi nyt kunnioitusta.
Kuukausi tämän jälkeen kertoi Monte Carlosta saapuva viesti, että sekä
Emma että hänen miehensä olivat molemmat kuolleet. Heidän äkillistä
kuolemaansa verhoavaa salaperäisyyttä ei saatu koskaan paljastetuksi.
Kaikki, mitä tiedetään, on, että eräs saksalainen nainen, joka väitti
itsellään olevan aikaisemmat oikeudet Emman mieheen, oli saapunut Monte
Carloon ja että Emma eli päivää kauemmin kuin miehensä. — Erikoinen
elämänjuoksu vaati kaltaisensa lopun.
Emman ruumis poltettiin ja tuhka haudattiin sille paikalle Uudessa
Britanniassa, missä hän nuorena ja kauniina naisena kolmekymmentäkolme
vuotta aikaisemmin oli astunut maihin.
* * * * *
Niinin aikoihin, jolloin »Kuningatar Emma» vaikutti, oli elämä
Etelämeren saarilla vielä verraten vapaata. Syrjäisillä seuduilla
asustavilla eurooppalaisilla oli sallittuna tapana valita itselleen
»mary» alkuasukkaiden keskuudesta. Ja alkuasukasnaiset suostuivat
kernaasti valkoisen miehen jalkavaimoksi, sillä kohtelivathan
eurooppalaiset heitä sentään monin verroin inhimillisemmin kuin heidän
omat murjaaninsa.
Mutta, kuten sanottu, moiset etuoikeudet on nyt poistettu
eurooppalaisilta. On annettava »maryn» olla rauhassa, tai mentävä hänen
kanssaan rehellisesti naimisiin.
On luonnollista, että ne harvat eurooppalaiset naiset, jotka
tropiikkiin uskaltautuvat, ovat siellä suuresti palvottuja. Rabaulissa,
Australian Uuden Guinean ainoassa kaupungissa ja tärkeimmässä
keskuksessa, on lähes 400 valkoihoista miestä ja ainoastaan 60
valkoista naista, viimeksimainituista vain ani harva on naimaton.
Pienemmissä keskuksissa on naisten vähemmyys miehiin verrattuna vielä
suurempi.
Rabaulin ja Kokopon hotelleissa ja joskus kirkossakin toimeenpantavissa
juhlissa ja tanssiaisissa on naisista aina kova kysyntä. Miehiltä
kannetaan huomattavan korkea pääsymaksu, mutta, naisille lähetetään
kaikille kutsukortti. Brittiläiseen tapaan tarjotaan tanssiaisissa
myöskin illallinen. Juhlapukuiset kavaljeerit hyörivät juhlan alkaessa
naisten ympärillä tanssiohjelmineen ja lyijykynineen koettaen kukin
saada edes jonkun naisen listalleen. Harvoin sallitaan naisten »istua»
yhtään tanssia. Miesparat sensijaan kaipaavatkin vähän jäähdytystä
tanssin lomassa, sillä heidän on tanssiaisiin pukeuduttava yhtä
lämpimästi kuin muuallakin maailmassa. Juhlapukuun kuuluu nimittäin:
tanssikengät, mustat housut, lyhyt ja tiukka hännystakin malliin
leikattu ja kovaksi silitetty valkoinen takki, ilman lievettä, leveä
musta kangasvyö, tärkkipaita ja kova kaulus — viimeksimainittua otetaan
tavallisesti mukaan pari ylimääräistä kappaletta.
Kun yksinäisillä saarilla tai kaukaisilla plantaaseilla vuoden,
kaksi, jopa kolmekin yhtäjaksoisesti työskennelleet päivänpaahtamat
miehet saapuvat Rabauliin vaihtelun virkistystä etsimään, ovat he
tullessaan kosketuksiin eurooppalaisten naisten kanssa aluksi aivan
kuin ihmisarkoja, vaikka ovatkin komentaneet satalukuista mustaa
työmiesarmeijaa. Punastuvat ja tulevat hämilleen kuin rakastuneet
koulupojat, kun naiset heitä silmäilevät, eivätkä tiedä, kuinka
saattaisivat olla tarpeeksi kohteliaita ja ritarillisia. Naisen
ulkomuoto ja ikä eivät silloin merkitse suuriakaan.
Australialaiset neitoset eivät olekaan jättäneet käyttämättä hyväkseen
näin edullista tilaisuutta. Jokaisella postilaivalla heitä sinne saapuu
kuukauden, parin lomalle veljiänsä ja sukulaisiansa tervehtimään.
Tavallisesti nämä vierailut johtavat appelsiinipuunkukkien poimintaan.
[Vanha englantilainen tapa, jota ainakin Australiassa ja Etelämeren
saarilla vielä käytetään, on kukittaa morsian vihille vietäessä
appelsiinipuun valkoisilla kukilla].
Mutta vielä suurempi on ero miesten ja naisten lukumäärässä
alkuasukasten keskuudessa Rabaulissa. Kaupungissa lasketaan olevan
kanakkeja yli kaksituhatta ja kanakkinaisia vain kolmisenkymmentä.
Asia ei ole sentään niin vakava, kuin miltä se tilastotietona ehkä
näyttää, sillä kaupungin läheisyydessä sijaitsee useita tiheäänasuttuja
alkuasukaskyliä, joissa monilla kaupungissa toimessaolevilla kanakeilla
on palmulehvämajansa ja perheensä. Mutta joka tapauksessa on naisten
puutetta huomattavissa heidänkin joukossaan. Ei ole siis helppoa
mustankaan naimisiinmeno. Vikkelyyttä ja varoja siinä kysytään
heiltäkin.
Annamme seuraavassa yhden näistä murjaaneista omin sanoin kertoa
lemmenseikkailuistaan ja perhesuhteistaan:
»Olen nykyjään keski-ikäinen mies, mutta olin kerran pulskannäköinen
nuorimies. Ei silti, että aikani vielä olisi ohi pitkään toviin.
Minulla on ollut pieniä seikkailuja — totta puhuen useitakin. Kuten
tiedätte, on meillä tapana naida nuorena tässä maassa, enkä luule
olleeni muuta kuin viidentoista, kun rakkaus alkoi ailahdella
mielessäni. Mutta meidän kylässä ei ollut ketään paremmanpuoleista
saatavissa alle kahdenkymmenen tambosylen (näkinkenkärahaa). Tiesin,
etten voisi pitkään aikaan saada moista summaa kokoon. Ei ollut siis
muuta neuvoa kuin mennä ja »tehdä paperi» jonkun plantaasinomistajan
kanssa. Sanottu ja tehty. Työskentelin kolme vuotta eräällä
saksalaisella plantaasilla, lähellä Tomaa. Kun sanon »työskentelin»,
tarkoitan tietysti, että olin tekevinäni jotakin, silloin kuin isäntäni
oli näkyvissä. Palvelusaikani mentyä umpeen palasin takaisin ja
maksoin Yipaloonin isälle etumaksuna »lik-lik»-porsaan ja kymmenen
syltä tamboa. Kuukautta myöhemmin, kun olin poissa eräässä suuressa
sing-sing-juhlassa, tulivat Bainingrannikon kanakit vierailulle ja
veivät mennessään hyvän joukon nuoria tyttäriämme. Yipaloon oli
ryöstettyjen joukossa. Myöhemmin sain kuulla, että ne pakanat olivat
syöneet hänet. Hän olikin parhaassa iässä pöydälle pantavaksi — noin
kahdeksan vuoden vanha. Kirotun huono onni minulla, sillä menetin
tietysti koko etumaksun.
Seuraava yritykseni onnistui paremmin. Ainakin sain hänet halvalla.
Kymmenen syltä oli hinta. Hän oli kaikinpuolin oivallinen, ellei
oteta lukuun pieniä puutteita, kuten, että hänellä oli jotakin
vikaa toisessa sääressä ja nilkutti, ja siellä täällä ruumiissa oli
kas-kas-paiseita. Joka tapauksessa hän palveli minua kaksi vuotta
täysin tyydyttävästi, ja sitten myin hänet kahdestakymmenestä sylestä
ja viidestä hopeamarkasta. Moinen omaisuus yllytti minua katsomaan
jotakin ensiluokkaista, ja — no niin, se oli ensimmäinen ja viimeinen
kerta, kun minä ostin ylhäissäätyisen vaimon.
Yilotu se oli nimeltään ja laiska kuin iso porsas. Hankasipa
vastaan tavallista markkinamatkaa Rabauliin kerran päivässä, vajaa
kaksikymmentä kilometriä mäen yli kulkien. Eikä hänellä ollut
muuta tehtävää kuin huolehtia minun pienistä tarpeistani ja katsoa
piccaninien (lasten) perään, joita meille tuli kaksi, ja vapaahetkinään
hoitaa puutarhaa. Sain enemmän kuin tarpeekseni aristokraateista.
Olin oikein mielissäni, kun se pitkä poutakausi tuli ja Yilotu monien
muiden mukana kuoli nälkään. Muussa tapauksessa minun olisi itse
pitänyt toimittaa hänet pois. En olisi voinut kauemmin sietää semmoista
vetelystä naiseksi.
Omituista, kuinka toisen miehen vaimo näyttää houkuttelevalta noin
matkan päästä katsoen. Aitungi ei ainakaan sen vaivan arvoinen,
mikä minun täytyi nähdä toimittaessani hänen laillisesti vihityn
aviomiehensä pois tieltä. Se pakana olikin vähällä nujertaa minut,
vaikka odotin häntä väijyksissä rantapolulla. Lävistin hänet
keihäälläni, ennenkuin hän ehti edes sivulleen vilkaista, mutta
se lurjus näki minun valmistautuvan toiseen heittoon, ja kohotti
kirveensä lyömäasentoon... vain nuoruuttani ja vikkelyyttäni sain
kiittää pelastumisestani. Mutta, kuten jo sanoin, vaimo ei ollut sen
vaivan arvoinen. Oikeastaan hän teki minulle hyvän palveluksen vähän
ajan kuluttua jättäessään minut ja paetessaan erään Toliva-nimisen
metsäkanakin kanssa Natava-saarelle.
Kylässä alkoi kuitenkin tulla minulle kuumat olot Yitungin puolison
äkillisen katoamisen vuoksi, ja kun en ole koskaan erikoisemmin
pitänyt juoruista, katsoin viisaimmaksi jälleen »tehdä paperin» ja
ottaa paikan. Tällä kertaa menin oikein valtion palvelukseen ja sain
paikan postihallituksessa. Nyt ei ole enää kuin muutama kuukausi
palvelusajasta jäljellä, sitten palaan takaisin kylään, enkä tee
enää tyhmyyksiä tästäpuolin. Siitä saakka kun tulin postiin, minulla
ei ole ollut mitään enempiä aviollisia seikkailuja, ellei nyt oteta
lukuun viattomia hakkailuja, joista yksi sentään oli vähällä päättyä
vakavasti; pääsin kuitenkin vähällä, viisi raippaa iso »kiap»
(tuomari) määräsi. Kun kolme vuottani tulevat täyteen, on minulla yli
seitsemän puntaa säästössä, ja ellen minä nyt saa kolmella punnalla
yhtä paremmanpuoleista »maryä», niin onpa sitten kumma. Aikaisemmat
kokemukseni tulevat olemaan hyödyksi. Ja ellen minä nyt jo tällä iällä
osaa arvioida vaimo väkeä, niin jo sitten on... Niin, kolme puntaa
on kaikki, mitä voin uhrata siihen hyvään, sillä pitää varata vähän
muihinkin tarpeisiin. Lasketaanpa vähän: rasia tupakkaa, kirves,
myrskylyhty, vähän lamppuöljyä, huuliharppu, jokunen koruommeltu
lap-Iap, vyö, pari veistä ja oh! — tahtoisin ostaa myöskin porsaan,
mutta pelkään, ettei yhdellä shekillä saa molempia, porsasta ja vaimoa.
Niin, tällä kertaa minä jätänkin seikkailut sikseen, ja jos »mary» on
vähänkin hyvänpuoleinen, niin asettaudun rauhallisille oloille koko
loppuiäkseni. Ellei hän kykene huolehtimaan minusta ja kolmesta tai
neljästä piccaninistä, niin ei se sitten ole vaimo eikä mikään.»
AASIALAISIA, POLYNESIALAISIA JA SEKAROTUISIA.
On omituista, kuinka kiinalaiskorttelit kaikkialla maailmassa
näyttävät erikoisesti vetävän eurooppalaisia puoleensa. Minne Idän
satamakaupunkiin matkailija eksyneekään, kiinalaiskorttelia hän tuskin
jättää katsomatta. Riksanvetäjät ja muut oppaiksi pyrkivät kulit
tuntevatkin hyvin Lännen miehen maun ja koettavat sitä tyydyttää.
Vaikka kiinalaisten ikivanhat perinnäistavat ja tottumukset ovatkin
Lännen vaikutuksesta nykyaikaistuneet siihen määrin, että Viisas
Konfutse varmaan heräisi 2 500-vuotisesta unestaan, jos jonkin
ihmeellisen televisionin avulla näytettäisiin hänelle kuvia nykypäivien
kiinalaisten elämästä, on heidän kortteleissaan silti vieläkin
riittämiin eurooppalaisen mielikuvituksen kiihoittimeksi Idälle
ominaista väriä ja tuoksua.
Kiinalaiskortteleissa ei ole täydellistä hiljaisuutta koskaan. Ne ovat
rauhattomia kuin mehiläispesät. Siellä noustaan varhain, touhutaan
ja papatetaan koko päivä ja mennään myöhään levolle. Kaduille päin
avonaisissa huoneistoissa, vieläpä itse kadullakin, käydään kauppaa,
harjoitetaan ammatteja, asutaan, keitetään ruokaa ja aterioidaan, ja
läpinäkyvien verhojen takana pelataan uhkapeliä nopilla ja korteilla.
Naiset liikkuvat mustissa satiinihousuissa ja polviin ulottuvassa
mekossa, miehet pyjamapuvuissa tai vain housuissa, ja molempien
puukengät kopioitavat sementtilattiaa vastaan. Kaikilla näyttää olevan
jotakin tekemistä ja puhuttavaa. Jossakin nurkassa saattaa sentään
nähdä laihan ryppyisen ukon istuvan kyykyssä tuntikausia ja tuijottavan
ohikulkijoita ilmeettömällä katseellaan.
Kiinalaiset rakastavat valoa erikoisesti. Yön tullen heidän katunsa
ovat pelkkänä ilotulitusmerenä: soihtuja, lyhtyjä, kaarilamppuja,
kaikkia rinnan ja rykelmässä. Eihän sitä huonossa valossa osaisikaan
viedä puikoilla ruokaa suuhunsa. Suurista kattiloista nousee vahvasti
maustetun »pitkän sopan» tuoksu, ja lautasille mätkitään »chop chuita»
kukkuroilleen.
* * * * *
Rabaulissa on toistatuhatta kiinalaista eli kaksi kertaa niin paljon
kuin eurooppalaisia, mutta kuitenkin on kiinalaiskorttelin kahdessa
kapakassa aina enemmän eurooppalaisia vieraita kuin kiinalaisia, vaikka
kivenheiton päässä sijaitseva avara eurooppalainen hotelli tarjoaa
samoja juomia samoihin hintoihin. Tämä on sitäkin omituisempaa, kun
brittiläiset muuten ovat tunnetusti ylpeitä rodustaan.
Samoin ovat kiinalaiset ravintolat siellä eurooppalaisten kesken
suosittuja, vaikka kiinalaiset eivät enää mielellään myönnäkään luottoa
ruokamaksuissa. Vielä joitakin vuosia sitten saivat eurooppalaiset
syödä kiinalaisten ravintoloissa ja juoda heidän kapakoissaan
velaksi kuukausimääriä räätälin laskuista puhumattakaan — kun vain
antoivat kuitin »I.O.U.» [Englantilainen velkakirjanimitys]. Mutta
eurooppalaisen asutuksen kasvaessa ilme lampaiden joukkoon vuohiakin.
Lukutaidottomat kiinalaiset ravintoloitsijat ja kapakoitsijat saivat
todeta ruvetessaan perimään näillä kuiteilla (chit) puolen vuoden
maksuja, että hän oli ollut ruoka- ja juomavieraina sellaisia
kuuluisuuksia Caesar, Kolumbus, Shakespeare, Pontius Pilatus ja Jeesus
Kristus.
Kiinalaisten ja alkuasukkaiden välit ovat yleensä hyvät, ainakin
paremmat kuin eurooppalaisten ja alkuasukkaiden. Kannibalismin
aikoina suhteet saattoivat olla päinvastaiset, sillä kanakit pitivät
kiinalaisen lihaa maukkaampana kuin valkoisen miehen. Viimeksimainittua
he moittivat liian suolaiseksi.
Kerrotaan, että noin kolmekymmentä vuotta sitten eräs kiinalaisten
kuljetuslaiva oli haaksirikkoutunut puolimatkassa Sydneyn ja Uuden
Britannian välillä sijaitsevan pienen Russel-saariryhmän riutoilla.
Alkuasukkaat olivat hyökänneet hylyn kimppuun ja vanginneet kaikki
laivassaolijat, kolmesataa kiinalaista ja neljä päällystöön kuuluvaa
eurooppalaista. Vangit oli sitten siirretty pienelle alastomalle
luodolle, josta alkuasukkaat kävivät kanootilla noutamassa miehen
tai pari päivässä pääsaarelleen. Kaikki kolmesataa kiinalaista ja
yksi valkoihoinen olivat tulleet syödyiksi, ennenkuin apua tuli.
Henkiin jääneet eurooppalaiset saivat siis kiittää pelastumisestaan
ensi sijassa suolapitoisuuttaan. Sanotun saariryhmän asukkaat ovat jo
»sivistyneet», mutta laivahylky törröttää vielä riutalla surullisena
muistona.
Kun kanakki kyllästyy valkoisen miehen ynseään kohteluun, muuttaa
hän useinkin »kong-kongin» (kiinalaisten haukkumanimi) palvelukseen.
Ollen itse yritteliäitä ja ahkeria kiinalaiset osaavat vaikuttaa
alkuasukkaisiin hyvällä esimerkillä. Heidän rotuarvonsa sallii
ruumiillista työskentelyä tropiikissakin, missä eurooppalaisen ei sovi
kantaa edes parin kilon painoista pakettia.
Kiinalaiset kopranostajat ja kauppamiehet uskaltautuvat nykyjään
yhä syvemmälle tuntemattomien seutujen rajamaille ja tyytyen
pienempään voittoon kuin eurooppalaiset kauppamiehet kilpailevat
menestyksellisesti näiden kanssa.
Australian Uudessa Guineassa ovat edustettuina myös malaijit sekä
vähässä määrin samoalaiset.
_Malaijeja_ pidetään Tyynenmeren aristokraatteina, minkä arvon he
esimerkiksi melanesialaisiin verrattuina hyvin ansaitsevatkin.
He ovat ahkeraa, hiljaista ja vaatimatonta väkeä. Borneossa ja
Celebeksessä he rakentavat asuntonsa tiheiksi kyliksi lahtien
poukamiin pylväiden päähän, mutta Uudessa Guineassa he asuvat melkein
eurooppalaisesti: koristavat huoneittensa seinät painetuilla kuvilla
ynnä muilla halpa-arvoisilla koruilla ja soittavat amerikkalaisia
gramofonikappaleita.
Malaijit ovat sopusuhtaisia vartaloltaan — naiset vain hieman
lihavahkoja — ja miellyttäviä kasvonpiirteiltään. Heidän ihonsa on
tumma ja tukkansa musta, melkein sinisenmusta, ja he pitävät sen aina
huolellisesti sileäksi suittuna. He harrastavat puhtautta, pukeutuvat
hyvin ja käyttävät runsaasti hajuvettä, niin miehet kuin naisetkin.
Uudessa Guineassa malaijit työskentelevät sellaisissa toimissa, joihin
alkuasukkaat eivät pysty. Heitä tapaa siellä kauppa-apulaisina,
konttoristeina, autonkuljettajina ja merimiehinä, mutta
käsityöläisammattiin he ryhtyvät harvoin. Kiinalaiset ovat siinä
ylivoimaisia.
Malaijit eivät ole tiettävästi koskaan harjoittaneet ihmissyöntiä,
vaikka erään suomalaisen viikkolehden novellin kirjoittaja jokin aika
sitten kuvaili heidät »petollisiksi ihmissyöjiksi.»
_Japanilaisia_ on koko Australian Uuden Guinean alueella kaikkiaan
noin parisataa. He työskentelevät siellä ammattilaisina kuten
kiinalaisetkin, laivanrakennustyön ollessa kuitenkin heidän
erikoisalansa.
Sikäläinen brittiläinen väestö suhtautuu kuitenkin kiinalaisiin
myötätuntoisemmin kuin japanilaisiin, ainakin oli suhde sellainen ennen
nykyistä Kiinan selkkausta.
Eräs brittiläinen politikoitsija on sanonut, että japanilaisia on joka
maailmankolkassa juuri riittämiin, jotta he voivat tehokkaasti valvoa
maansa etuja.
Etelämeren saarten _sekarotuisista_ asukkaista puhuttaessa ei voida
vaitiololla sivuuttaa lähetysasemia. Sikäläisten lähetysasemien
toimintaa ja niiden työn merkitystä arvostellaan usein moittivasti,
mutta lähetystyön vastustajatkin myöntävät, että ainakin yhdessä
suhteessa lähetyssaarnaajat tekevät kiitettävää työtä, nimittäin
sekarotuisten kasvattamisessa.
Nämä heimottomat ja kansattomat, usein isättömät ja äidittömät
elämän lapsipuolet olisivat hyvin turvattomia ilman lähetysasemien
apua. Useimmat sekarotuiset lapset otetaan heti vastasyntyneinä
lähetysasemien lapsihoitoloiden huostaan. Siellä heitä hoidetaan ja
kasvatetaan, kunnes tulevat viidentoista, seitsemäntoista vuoden
vanhoiksi, jolloin heille tavallisesti toimitetaan työpaikka
plantaasille tai kauppaliikkeeseen. Ne onnelliset, joiden isällä on
kylliksi kunniantuntoa tunnustaa värillinen nuorukainen tai neitonen
omaksi pojakseen tai tyttärekseen, saavat usein jatkaa opintojaan
Sydneyn sisäoppilaitoksissa; jotkut heistä ovat suorittaneet
ylioppilastutkinnonkin.
Sekarotuiset, varsinkin eurooppalaisen ja alkuasukkaan avioliitosta
syntyneet lapset ovat yleensä kaunispiirteisiä. Väriltään he ovat
hyvin lähellä malaijeja, mutta heidät erottaa kuitenkin helposti
viimeksi mainituista piirteiden eurooppalaisista vivahduksista ja
hieman kiharasta tukasta — kanakkiäidin perintöä. He pukeutuvat ja
käyttäytyvät kaikin puolin eurooppalaisesti, vaikka joskus humaltuneina
saattavatkin näyttää merkkejä alkuperäisten vaistojen läheisyydestä.
Eritoten sekarotuiset naiset ovat kauniita, jopa siihen määrin
viehättäviä, että monet eurooppalaiset plantaasinomistajat ovat
ottaneet itselleen sekarotuisen vaimon. Jotkut sikäläisistä
saksalaisista plantaasinomistajista saavatkin kiittää sekarotuista
vaimoaan siitä hyvästä, että heillä vielä on plantaasinsa omissa
käsissään.
Kiinalaisten ja kanakkien avioliitosta syntyneet lapset eivät yleensä
kehity yhtä kauniiksi kuin niistä avioliitoista syntyneet, joissa
eurooppalaisveri on ollut toisena määräävänä tekijänä. Aasialainen
rotu näyttää tässä yhdistelmässä jäävän tappiolle melanesialaisten
vivahduksien esiintyessä vahvasti ylivoimaisina. Näiden lasten väri on
paljon tummempi kuin eurooppalaisperäisten sekarotuisten ja nenänsä
leveä ja matala — ilmeinen kanakkinenä. Ettei koiraa kuitenkaan aina
karvoihin katsota, todistaa seuraava tapaus:
Kirjoittaja oli australialaisen ystävänsä kanssa saanut hoitoonsa
uskotuksi matkakumppaniksi Rabaulista Eurooppaan nuoren
kiinalaiskanakin, rikkaan kiinalaisen kauppiaan pojan, joka oli
matkalla Lontooseen täydentämään kasvatustaan. Kolmesta eri maanosasta
kootulla kolmikollamme oli pitkä ja seikkailurikas matka, jossa
rotueroavaisuuksilla ei kuitenkaan ollut mitään osaa, ennenkuin tultiin
Pariisiin. Siellä meidän oli selvitettävä tumman ystävämme passiasioita
Kiinan sikäläisessä konsulaatissa, jonne menimme paremmaksi vakuudeksi
kolmisin. Keltainen konsuli ottikin meidät hymyillen vastaan ja
kirjoitti empimättä pyytämämme erikoispassin, osoittaen tummalle
suojatillemme koko toimituksen ajan harvinaista huomaavaisuutta,
josta me kaksi jäimme kokonaan osattomiksi. Asia selkeni meille
vasta hyvästellessä, kun tulimme maininneeksi eri tahoille Eurooppaa
suuntautuvista matkoistamme, ja näimme lievän hämmästyksen häiveen
konsulin itämaisilla kasvoilla: konsuli oli pitänyt meitä kahta tumman
matkakumppanimme eurooppalaisina palvelijoina, varmaankin sihteerinä ja
plantaasinhoitajana!
SUOMALAISIA JA SKANDINAAVEJA ETELÄMERELLÄ.
Uudessa Guineassa oleskelleiden tai siellä käyneiden suomalaisten luku
voidaan laskea sormilla. Ruotsalaisia, norjalaisia ja tanskalaisia
asustaa siellä sen sijaan useitakin.
Skandinaavisista Etelänmeren-eläjistä on tanskalaissyntyinen Peter
Hansen epäilemättä tunnetuin. Hänen elämästään ja münchausenmaisista
seikkailuistaan on olemassa kirjakin — ainakin käsikirjoituksena.
Kun Peter Hansen yli neljäkymmentä vuotta sitten astui maihin Uudessa
Britanniassa, oli siellä tuskin muita valkoihoisia kuin »Kuningatar
Emma» miehineen ja lähetyssaarnaaja Brown.
Emman kauppa-asiamiehenä Peter aluksi palvelikin muutamia vuosia,
kunnes ryhtyi itsenäisesti viljelemään kookospalmuja, ostettuaan
alkuasukkailta omiin nimiinsä Ranskalaiset Saaret. V. 1888 saariryhmän
yli vyörynyt merentäristysaalto hävitti kaikki Peterin hyvällä alulla
olleet viljelykset, vieden mennessään hänen irtaimen omaisuutensa ja
muonavarastonsa niin, ettei Peterille jäänyt muuta kuin ruostunut
rihlapyssy. Pyssyään Peter vakuuttikin saavansa kiittää elämästään,
sillä kanakit panivat saariryhmää kohdanneen onnettomuuden hänen
syykseen. Yhdeksän kuukautta Peter sai rihlansa varassa varjella
henkeään vihamielisten alkuasukkaiden kiukulta, ennenkuin tuli apua
muilta saarilta. Saatuaan kauppavarastonsa jälleen kuntoon ja talonsa
uudelleen rakennetuksi Peter vaurastui kilpailijoiden puutteessa ripein
askelin.
Varallisuutensa yhä lisääntyessä Peter Hansen alkoi viettää niin
tuhlailevaa elämää, että sitä muistellaan Etelämerellä vielä nytkin,
kolmenkymmenen vuoden kuluttua. Hänen talonsa sanotaan olleen
vieraanvaraisimman koko luoteis-Tyynenmeren saaristossa, houkutellen
kuvankauniiseen Peterhafeniin kuten saariryhmän parasta satamaa
nykyjään Hansenin mukaan nimitetään — joukoittain saksalaisia upseereja
ja kosmopoliittisia maailmankiertäjiä. Mittauslaiva »Möwen» väitetään
olleen suurimman osan ajastaan ankkurissa juuri Peterhafenissa, missä
oli samppanjaa ja viskiä puuttumatta, vieraanvarainen isäntä ja
Etelämeren tummia tyttäriä upseerien ajan ratoksi...
Peterin omista rakkausseikkailuista päiväntasaajan tyttärien kanssa
kerrotaan jos jonkinlaisia historioita. Puhutaan kolmestakymmenestä
vaimosta ja epälukuisasta jälkeläismäärästä. Tällaisille jutuille Peter
vain naurahtaa ja vastaa, ettei hän suinkaan ole ainoa valkoihoinen
mies, jolla on ollut värillisiä vaimoja.
Peter Hansenin elämä ei kuitenkaan ollut pelkkää nautintoa ja ilonpitoa
sen paremmin kuin muidenkaan Etelämeren valkoihoisten noina varhaisina
vuosina. Usein hän sai henkensä kaupalla paeta alkuasukkaiden
jostakin pienestä väärinymmärryksestä vaatimaa kostoa. Kerrankin
eräs vihamielinen heimo ryösti hänen kauppavarastonsa, poltti hänen
kuunarinsa ja murhasi yhdeksän hänen kiinalaisista työnjohtajistaan ja
kauppa-apulaisistaan sekä useita kymmeniä alkuasukastyömiehiä; Peter
itse pääsi pakenemaan. Sen kahakan jälkeen saksalaiset viranomaiset
kielsivät häntä enää palaamasta saarilleen, joten Peterin oli pakko
myydä tiluksensa eräälle yhtymälle.
Peter Hansen oli tällä välin ehtinyt pyrkiä Saksan alamaiseksi, jota
tekoaan hän varmaan mahtoi katua maailmansodan puhjettua, sillä
muiden saksalaisten tilusten joukossa takavarikoitiin hänenkin
uusi plantaasinsa, niin että monenlaisia päiviä nähnyt tropiikin
uudisraivaaja joutui vielä vanhoilla päivillään pennittömäksi.
Kirjoittajalla oli Rabaulissa ollessaan onni usein tavata Peter
Hansenia ja kuulla vanhan _pioneerin_ omasta suusta, kuinka tropiikissa
silloin elettiin, kun sähkö ja radio eivät olleet löytäneet sinne
tietään ja kun valkoihoiset olivat niin harvinaisia, että kanakit
hieroivat silmiään, kun sattumalta kohtasivat jonkun uskaliaan
pioneerin. Tuntui kuin olisi kadottanut monivuotisen ystävän, kun
eräänä helteisenä helmikuun iltapäivänä piti saattaa Peter Hansenin
maalliset jäännökset Rabaulin jylhänkauniiseen kalmistoon, jonne hänet
lyhyen sairauden jälkeen kannettiin.
Muistan elävästi erään tapauksen, joka osoittaa, että Peterillä vielä
kahdeksissakymmenissä oli rohkean eränkävijän hermot. Oli muuan
noita raukaisevan hiljaisia lauantai-iltapäiviä. Istuimme tapamme
mukaan juttelemassa pienen pöydän ääressä Ah Cheen hotellissa monien
muiden laseistaan maistelevien joukossa, kun yht'äkkiä kuului kadulta
alkuasukkaiden huuto _quria_, maanjäristys, ja samassa kaksikerroksinen
hotellirakennus alkoi huojua ja natista liitoksissaan, viinipulloja
putoili hyllyiltä kivilattialle, ilmassa humisi ja sähisi kummallisia
ääniä... Kaikki hotellivieraat ryntäsivät heti ensimmäisen huojunnan
tuntiessaan ulos aukealle, mutta Peter täytti tyynenä lasimme ja
virkkoi kuin uhitellen:
»Mokomatakin tärinää pakenevat! Niinkuin ei tämä kivipermanto sitten
kestäisi yhtä hyvin kuin tuo katukin.»
Siitä Peter innostui kertomaan suurista maanjäristyksistä,
semmoisista, että eläimet ulvoivat, kokonaisia niemekkeitä vaipui
mereen, uusia saaria sukelsi esiin syvyydestä, tai kilometrejä pitkä
merentäristysaalto huuhteli kaiken elollisen pois tieltään. Useampaan
kertaan Peter vakuutti, kuinka tropiikin kevyesti rakennetut talot
kestivät maanjäristystä vastaan aivan kuin puulaiva aallokossa,
nitisivät ja natisivat liitoksissaan, mutta eivät repeytyneet.
Peter Hansen oli oikea _soldier of fortune_, onnen soturi, joka ei
koskaan nurissut kohtaloaan. Jos häneltä kysyttiin, eikö hän katunut,
kun oli menettänyt niin monta loistavaa tilaisuutta tehdä itsestään
seudun varakkaamman miehen, Peter vastasi:
»Mitä se auttaisi? Olen ottanut elämästä irti kaiken mahdollisen ilon.
Mitä muuta saattaisi ihminen toivoa?»
* * * * *
Suomalainen O., joka samoin kuin Peter Hansenkin siirtyä seudulle
yksinkertaisena merimiehenä noin kolmisenkymmentä vuotta sitten, on
osannut elää säästäväisemmin kuin viimeksi mainittu, ja hän on nyt
seudun varakkaimpia plantaasinomistajia.
Hänellä on Uudessa Irlannissa kaksi tuottavaa plantaasia, Fangalawa
ja Laguraianga. O. ei pyrkinyt Saksan alamaiseksi saksalaisten
hallituskauden aikana, kuten monet seudun eurooppalaiset tekivät,
joten hänen omaisuuttaan ei myöskään takavarikoitu. Ollen naimisissa
samoalaisnaisen kanssa ja vuosikymmeniä eläneenä ilman maanmiestensä
seuraa O. on unohtanut äidinkielensä. Hänen ainoa suomenkielinen
lauseensa: »Kyllö minö ymmörrä», todistaa kuitenkin hänessä vielä
asustavan suomalaisen itsepäisyyden.
Paikkakuntalaiset eivät unohda tämän maailman tiedoissa hieman
takapajulle jääneestä maanmiehestämme puheen tullen kertoa, kuinka
O. kymmenkunta vuotta sitten kirjoituskoneiden ilmestyessä saarille
välttämättä tahtoi hankkia itselleen »kirjoittavan koneen». Saatuaan
koneen haltuunsa O. päätti heti koettaa, kykenisikö »masiina»
toimittamaan asioita. Asettuen koneen eteen seisomaan hän saneli
sille kiireellisimmän tilauksensa — pari laatikkoa olutta — painoi
umpimähkään joitakin näppäimiä ja lähetti sitten kanakin viemään
paperin kauppiaalle. Kun ei mitään olutta kuulunut, suuttui O. mokomaan
vehkeeseen ja heitti koko kirjoituskoneen mereen.
* * * * *
Toinen Etelämeren saarilla asuva suomalainen veteraani on kapteeni
S., joka on niinikään oleskellut kolmisenkymmentä vuotta eteläisellä
pallonpuoliskolla, milloin helmenpyytäjänä, milloin kauppa-asiamiehenä
ja nyt lopuksi kullankaivajana.
Ensimmäisen tapaamisemme voisi melkein sanoa rotuvaistosta johtuneeksi:
Istuin kiinalaisen Ah Manin ravintolassa pistelemässä maukasta
villiporsaanpaistia suuhuni, kun laiha ja päivän paahtama keski-ikäinen
mies astui sisälle, istuutui viereiseen pöytään, vilkaisi ensin minuun
ja sitten lautaseeni ja tilasi porsaanpaistia hänkin. »Tuo voisi olla
vaikka suomalainen», tuumin itsekseni, »tai ainakin pohjoismaalainen».
En malttanut kauemmin hillitä uteliaisuuttani, vaan viritin keskustelun:
»I say», sanoin alkuun päästäkseni, »mistäpäin maailmaa vieras tulee?
En muista nähneeni Teitä ennen täällä?»
»Well», vastasi päivänpaahtama mies, »olen vastikään tullut tänne
Uudesta Irlannista, mutta alunperin olen Suomesta.»
Siinä sitä sitten oltiin, ihmeteltiin ja kyseltiin molemmin puolin.
Saman pienen maan poikia kaukana murjaanien mailla!
Tätä ensimmäistä tapaamistamme seurasi monta yhteistä muistorikasta
purjehdusmatkaa sinisen vihreissä laguuneissa kapteeni S:n kuunarilla.
Kapteeni S:n monivaiheisesta elämästä troopillisilla saarilla voisi
kirjoittaa kokonaisen kirjan. Helmenpyytäjänä hän tuli tunnetuksi,
paitsi rohkeiden purjehdusmatkojensa ansiosta, eritoten kuuluisan
mustan helmen johdosta; tämä arvokas helmi häneltä kuitenkin pian
varastettiin Sydneyssä. Ollessaan recruiterinä, alkuasukaspestaajana,
S. joutui usein vakaviin tilanteisiin tunkeutuessaan liian
syvälle saarten sisäosiin, missä alkuasukkaat monin paikoin ovat
vielä täysverisiä ihmissyöjiä ja tuskin koskaan valkoista miestä
nähneetkään. Annamme kapteeni S:n itsensä seuraavassa kertoa eräästä
pestausretkestä, jonka hän jokin vuosi sitten teki Salomonin saarten
pohjoisimman ja samalla suurimman saaren, Bougainvillen sisäosiin:
»Uudesta Britanniasta oli vaikea enää löytää työnhaluisia
alkuasukkaita, joten päätin koettaa kerran onneani Salomonin saarilla.
Saavuin Bukaan [»Buka» on lyhennys sanasta Bougainville] neljän
mieheni kanssa, mutta piankin, että rannikkoseutujen alkuasukkaat
olivat haluttomia pestautumaan valkoisen miehen palvelukseen. Päätin
yrittää saaren sisäosassa, ylhäällä vuoristossa. Neljän kanakin kera
olisi kuitenkin ollut liian uskallettua tunkeutua vihamielisten
vuoristolaisten alueille. Sain lopulta houkutelluksi neljä bukalaista
lähtemään mukaani, joten minulla siis oli yhteensä kahdeksan
rihlankäyttöön tottunutta alkuasukasta matkassani.
Pyssyillä, ampumatarvikkeilla ja eväillä varustettuina läksimme
matkalle varhain aamulla kahdella kanootilla. Etenimme jokea myöten
noin kymmenen mailia eli miltei vuorten rinteille saakka. Joen
molemmat rannat olivat liaanien peittämät ja, mikäli niiden välitse
saattoi nähdä, suoperäistä maata. Sivuutimme joitakin päivänpaisteessa
lekottelevia alligaattoreita.
Emme olleet nähneet vielä ainoatakaan alkuasukaskylää, kun illalla
leiriydyimme vuorten juurelle. Seuraavana aamuna aloimme kapeata
alkuasukasten tallaamaa polkua seuraten nousta ylös vuorelle.
Jatkoimme kiipeämistä koko päivän tapaamatta vieläkään muuta merkkiä
alkuasukkaista kuin hylätyn kylänpaikan. Arvioin nousseemme noin. 4
000 jalkaa merenpinnan yläpuolelle. Vasta kolmantena päivänä jälkeen
puolenpäivän saimme näkyviimme joitakin alkuasukastaloja, mutta kun
saavuimme kylään, ei siellä ollut muita eläviä olioita kuin kolme
sikaa. Kylän asukkaat olivat todennäköisesti piiloutuneet jonnekin
lähistöön. Herättääkseni mahdollisesti väijyskelevissä vuoristolaisissa
hieman kunnioitusta aseitamme kohtaan ampua jyräytin yhden sioista
iltapäiväpaistiksemme.
Pystytin leirin vähän matkan päähän kylästä ja määräsin kaksi miestä
pitämään vahtia. Mutta kun aamupuoleen yötä heräsin, nukkuivat kaikki
mieheni, vahdinpitäjät niinkuin muutkin. Koko päivän kiipeäminen ja
tukeva ateria oli liikaa veltoille merenrantakanakeille.
Aamulla panin viisi miestä tiedusteluretkelle ympäristöön kieltäen
ankarasti heitä ampumasta, ennenkuin heidän henkeänsä uhataan. Pojat
palasivat leiriin vasta iltapäivällä tuoden mukanaan kaksi vankia, noin
60-vuotiaan ukon ja 14-vuotiaan pojan. Molemmat vangit töllistelivät
minua ja vapisivat pelosta. Saatuaan kelpo annoksen paistettua
porsastamme ja toinnuttuaan ensi hämmästyksestään ukko alkoi selitellä
meille jotakin hyvin innostuneesti. Kahdeksan miestäni edusti neljää
eri alkuasukaskieltä, mutta eivät kuitenkaan ymmärtäneet sanaakaan
ukon puheesta. Päätin pitää ukon ja pojan luonani toistaiseksi.
Aamun valjetessa havaitsimme kuitenkin, että ukon oli onnistunut yön
pimeydessä puikkia tiehensä.
Mikään alkuasukkaiden pestaus ei tällaisissa olosuhteissa tullut
kysymykseenkään, joten ajattelin olevan parasta pyrkiä saaren
vastakkaiselle rannikolle. Pojan päätin viedä mukanani edes näytteeksi
ihmisaroista vuoristolaisista. Mutta sitä minun ei olisi pitänyt
tehdä, sillä emme ehtineet kulkea montakaan kilometriä, kun huomasimme
olevamme vuoristolaisten piirittämät: keihäitä alkoi viuhua meitä
kohti kuin nuolia. Vuoristolaisilla mahtoi olla kokemusta tuliaseiden
tehosta, koska eivät uskaltaneet tulla keihäineen heittomatkan
päähän. Vai oliko keihäiden matkan päästä heitteleminen heidän
sodankäyntitapoihinsa kuuluvaa mielenosoitusta! Tilanne näytti joka
tapauksessa varsin uhkaavalta, sillä vuoristolaisilla oli ainakin
kymmenkertainen ylivoima. Koska arvasin syyn äkilliseen hyökkäykseen
johtuvan pojan varastamisesta, katsoin parhaaksi noudattaa ensimmäistä
uhkavaatimusta ja palauttaa pojan heimonsa turviin. Saatuaan
pojan takaisin vuoristolaiset katosivat yhtä äkisti kuin olivat
ilmestyneetkin, ja me saimme jatkaa matkaamme häiritsemättä. Sivuutimme
nytkin, laskeutuessamme alas vastakkaista rinnettä, useita kyliä, mutta
kaikista olivat asukkaat kadonneet meidän ilmestyessämme.
Ensimmäinen valkoihoinen, jonka rannikolle päästyämme tapasin, oli
ranskalainen lähetyssaarnaaja, joka onnitteli minua, sanoen minun
olevan ensimmäisen eurooppalaisen, joka oli kulkenut vuorten yli.
Joitakin vuosia sitten oli saksalainen patrulli päässyt huipulle
saakka, mutta sen oli ollut pakko kääntyä takaisin alkuasukasten
keihässateen edestä.»
* * * * *
Kolmas Uuden Guinean suomalainen oli saapunut Rabauliin vasta vähän
ennen minun tuloani. Mutta paljon maailmaa nähnyt mies oli W.V.
W., suurimman osan elämäänsä ulkomailla elänyt hänkin, ja mitä
moninaisimmissa ominaisuuksissa esiintynyt. W. oli _globe-trotter_
Jumalan armosta — jos siihen ominaisuuteen mitään erikoista armoitusta
tarvitaan! —ja niin monipuolinen kyvyiltään kuin vain suomalainen
maankiertäjä voi olla. Hän pystyi tekemään insinöörin, arkkitehdin,
rakennusmestarin ja laivaperämiehen tehtävät, mutta ei tarpeen tullen
halveksinut konttoriapulaisen, kirvesmiehen tai autonkuljettajan
toimiakaan. En tullut kysyneeksi, oliko hän koskaan työskennellyt
laastimuurarina, mutta vapaamuurari hän ainakin oli.
Kun ensimmäisen kerran tapasin W:n Rabaulissa, oli hän valtion
tiemestarina. Hänen työnään oli parinkymmenen mailin pituisen tieosan
kunnossapidon valvominen. Tie oli kuvankaunis autotie ja kaarsi
lahden pohjukkaa rantapalmujen lomitse koko matkan noin viiden tai
kymmenen metrin etäisyydellä rannasta. Ratsastaa tien kerran, pari
viikossa päästä päähän ja ilmoittaa maanjäristysten tai rankkasateiden
mahdollisesti aiheuttamista vieremistä asianomaisten alkuasukaskylien
päämiehille — siinä tämän armoitetun maankiertäjän tehtävät! Mutta
maankiertäjä ei olisi oikea maankiertäjä, jos hän viihtyisi yhdessä
paikassa, olipa se sitten kuinka puoleensavetävä tahansa.
W. oli usein kutsunut minua viettämään »viikon loppua» luonaan,
ennenkuin hän tulisi jättämään toimensa. Omaa äidinkieltä haastelevia
maanmiehiä ei tuolla maailmaasivulla tapaa joka käänteessä, joten
noudatin kutsua heti tilaisuuden tullen ja ajaa hurautin eräänä
lauantai-iltapäivänä Karaviaan, missä W:n palmunlehvistä ja
bamburuo'oista kyhätty maja sijaitsi mainitun rantatien varrella, noin
kolmen neljännestunnin automatkan päässä Rabaulista.
W. oli vastikään hankkinut pari luodikkoa, joilla ensi
virkistykseksemme pudottelimme paremman riistan puutteessa palmujen
latvoissa torkkuvia lentäviä kettuja. Liian helppoon metsästykseen
väsyttyämme menimme vilvoittelemaan 28 Celsius-asteen lämpöiseen
meriveteen. En ole eläissäni tavannut toista niin puheliasta
suomalaista kuin W. oli. Kun myöhemmin sikäläisille tuttaville kuvailin
suomalaisia harvasanaisiksi, sain aina vastaukseksi: »Entäs maanmiehesi
W.!»
Kujeita ja kompia oli W:llä aina varastossa. Nyt hän tokaisi yht'äkkiä,
että hänen musta palvelijapoikansa ymmärtää suomea, ja sanojensa tueksi
hän huusi ovensuussa seisovalle kanakille väärentämättömällä Rauman
murteella:
»Hei, Torombara, tuost masteril lissä plätei!»
Poika kantoi ohukaisia pöytään kuin käskystä. Väitin tietysti, että hän
oli sopinut tästä kanakkinsa kanssa ennen minun tuloani. Silloin W.
antoi toisen näytteen:
»Torombara, panest lamppu valkkia!»
Ja kanakki sytytti lampun ja kantoi sen pöydälle. Nyt päätin minäkin
koettaa, miten pitkälle murjaanin suomentako riittäisi ja sanoin
vuorostani:
»Hei, poika, sulje se ovi!»
Siinä sitä oltiin, Torombara ei ollut tietääkseenkään. Mutta väitti
yhä, että poika ymmärtää suomea, nimittäin Rauman murretta, ja sanoi
saman lauseen omalla tavallaan:
»Torombara, panest se ovi kii!»
Torombara sulki oven.
Vähän aikaa poikaa tutkittuani pääsin kuitenkin W:n juonen perille:
Torombara oli niin sanottu metsäkanakki; vasta lyhyen aikaa ollut
valkoisten ihmisten ilmoilla, eikä niin ollen osannut muuta kuin
kotikylänsä kieltä, joten oli aivan yhdentekevää, mitä muuta kieltä
hänelle puhui. Poika koetti parhaansa arvatakseen, mitä kulloinkin
tarvittiin. Jos Torombara olisi osannut pidgin-englantia, hän ei
varmastikaan olisi kuunnellut »raumlaissi komennukssi».
Erään toisen kerran W. hämmästytti minua samanluontoisella tempulla.
Tavanomaisen kirjelappusen sijasta, joilla kanakit siellä toimittavat
isäntiensä asioita, W. lähetti saman Torombaran luokseni suullisin
terveisin. Poika astuu sisään ja sanoo virheettömällä suomen kielellä:
»Hyvää päivää! Isäntä käski sanomaan, että hän voi muuten hyvin, mutta
elämä tuntuu niin...» (sitten seurasi liuta painettavaksi sopimattomia
suomalaisia attribuutteja).
Vähällä oli, ettei kelpo Torombara saanut kädessäni olevasta
perhosverkon varresta selkämykseensä, ennenkuin älysin, että viatonhan
palvelija oli isäntänsä synteihin.
VALKOINEN MIES TROPIIKISSA.
Suurin piirtein puhuen olisi kenties ollut parempi sekä valkoiselle
miehelle itselleen että hänen mustalle veljelleen, jos ensiksimainittu
ei olisi koskaan jalallaan astunut viimeksimainitun asuinsijoille.
Näiden paratiisillisten saarten alkuperäisten asukkaiden ennen
huoleton elämä voidaan nyt määritellä useissa paikoissa paratiisin
vastakohdalla. Pahimpana valkoihoisten tuomana vitsauksena ovat
epäilemättä monet siellä nykyjään raivoavat kulkutaudit. Näistä eivät
sukupuolitaudit ole suinkaan kaikkein vaarallisimpia, sillä tuhoisasta
luonteestaan huolimatta voidaan niiden levenemistä estää huomattavassa
määrässä tehokkaiden varokeinojen ja eristysmenetelmien avulla.
Kaikkein tuhoisimmiksi ovat siellä osoittautuneet eurooppalaisille
vaarattomat taudit, kuten esimerkiksi tuhkarokko.
Oleskellessani Uudessa Britanniassa tuhkarokko pääsi siellä yht'äkkiä
valloilleen. Gasellinniemi jaettiin heti useampiin karanteenialueisiin,
vähänkin tartunnasta epäillyt eristettiin pienille saarille, ja
terveysviranomaiset tekivät voitavansa kulkutaudin rajoittamiseksi.
Mutta kaikista varovaisuustoimenpiteistä huolimatta tuhkarokko
levisi yli koko niemen ja tappoi muutamissa viikoissa useita satoja
alkuasukkaita niin lapsia kuin aikuisiakin.
Tosin raivoaa alkuasukasten keskuudessa myöskin tauteja, joiden sinne
kuljettamisesta ei voida syyttää ainakaan eurooppalaisia, koska
useimmat niistä ovat Euroopassa tuntemattomia. Näihin voidaan lukea
monet ilkeät ihotaudit ja vaikeat mätähaavat. Omituisin Tyynellämerellä
esiintyvistä taudeista on kenties _elefantiasis_, norsutauti, jossa
jotkin ruumiinosat pysyväisesti laajenevat suunnattomasti; toinen
raaja, tavallisimmin jalka, saattaa olla neljä, jopa kymmenenkin kertaa
paksumpi kuin toinen. Taudin alkusyytä ei tunneta eikä sitä vielä voida
parantaa.
Mutta jos alkuperäiset asukkaat ovat alttiina sairauksille, niin
maahantunkeutujat ovat sitä vielä suuremmassa määrässä. Tropiikki etsii
esille eurooppalaisissa kaikki ruumiilliset viat ja vanhat sairaudet
ja uhkaa tulokasta joukolla uusia vaivoja. Viimeksimainituista
yleisin on malariakuume monine eri ilmenemismuotoineen. Hyvin
harvat eurooppalaiset säästyvät tältä kuumetaudilta. Lievässä ja
yleisimmässä muodossaan se on hyvin influenssan tapaista, mutta
pitkäaikaisen toistumisen vuoksi se on monin verroin kiusallisempi
kuin ensiksimainittu. Ainoa lääke, jota brittiläiset lääkärit
suosittelevat ja soveltavat malariaa vastaan, on kiniini. Sitä
brittiläiset nauttivat säännöllisesti jopa 10 grammaan asti päivittäin.
Saksalaiset ovat säästeliäämpiä kiniinin käytössä, väittäen, että sen
liiallinen nauttiminen aiheuttaa huonokuuloisuutta ja on usein syynä
mustavesikuumeeseen.
Vain äärimmäistä puhtautta noudattaen voivat valkoihoiset säilyä
mustien keskuudessa niin yleisiltä iho- ja syyhytaudeilta ja
troopillisilta mätähaavoilta. Jokainen eurooppalainen ottaa vähintään
yhden puhdistavan ja samalla myös virkistävän kylvyn päivässä, monet
kylpevät kaksi, jopa kolmekin kertaa päivässä. Joka aamu puetaan ylle
puhdas alusvaatekerta, ja tavallisesti likaantuu valkoinen pukukin
päivän mittaan niin, että sekin on vaihdettava samalla kertaa. Runsaan
hikoilemisen vuoksi käyttävät useimmat eurooppalaiset myös kevyttä
aluspaitaa, mikä äkkinäisten sadekuurojen sattuessa onkin hyvin
tarpeen vilustumisen ehkäisemiseksi. Sadekuurot ovatkin siellä hyvin
voimakkaita, vettä tulee kirjaimellisesti kuin kaatamalla. Kerran
sattui Rabaulissa raskas sadepilvi repeämään vuorenlaella, päästäen
valloilleen sellaisen vesimäärän, että vesi ryöpyn mukana vyöryi puita
ja soraa alas tonnittain piirtäen rinteen hiekkakivettymään leveän
uoman.
Sateiden sattuessa voi lämpömäärä, joka on koleat sadekaudetkin
huomioonotettuina keskimäärin +28° C, alentua puolen tunnin kuluessa
kymmenen, jopa kaksikymmentäkin astetta Fahrenheitiä. Silloin alkavat
vilunväreet puistattaa pakkasiin tottunutta pohjoismaalaistakin.
Muistan erään kolmipäiväisen retken Toman vuoristoseutuun Uudessa
Britanniassa. Läksimme, australialainen ystäväni ja allekirjoittanut,
Rabaulista matkalle autolla. Puolimatkassa meidän piti ottaa mukaan
kolmas vuoristoilmaa kaipaava eurooppalainen, mutta hänen asuntoonsa
tullessamme poloinen makasi kuumeessa ylt'ympäri hiestä märkänä.
Malaria on tropiikin _force majeure_, se tulee yllättäen kuin varas
yöllä, sitä ei voi koskaan aavistaa etukäteen, paitsi niin sanotuissa
toistuvissa malariatapauksissa, jolloin kuume nousee uudelleen pitkät
ajat kahden, kolmen tai neljän päivän kuluttua täsmälleen samalla
tunnilla. Potilas pyysi meitä odottamaan pari tuntia, sanoen silloin
jo olevansa »all right» ja antoi samalla palvelijoilleen käskyn
laittaa päivällinen valmiiksi. Tuskin olimme odottaneet tuntiakaan,
kun isäntämme jo kehoitti meitä käymään pöytään, tosin vähän valjuna,
mutta kuivana kasvoiltaan. Aterioituamme pääsimme kaikin kolmisin
jatkamaan keskeytynyttä matkaamme. Auton tasaisesti puskiessa ylöspäin
polveilevaa vuoristotietä, tunsimme selvästi, kuinka ilma kävi
asteittain viileämmäksi, sitä mukaa kun nousimme ylemmäksi. Perillä,
Toman vuoristohotellissa, noin 600 metriä merenpinnan yläpuolella, oli
miellyttävän vilpoisaa. Mutta aamulla heräsimme iho »kananlihalla».
Sää oli yöllä käynyt sateiseksi ja koleaksi. Komensimme hotellin
»edeskäypää» murjaania kiireesti täyttämään kylpyhuoneen suihkun
kuumalla vedellä.
Olimme tulleet vilpoista vuoristoilmaa etsimään, mutta emme olleet
osanneet kuvitellakaan, että tropiikissa saattaisi olla niin kylmää,
että hampaat suussa kalisevat. Vasta malariasta parantunut toverimme
masentui niin, että yllytti kuumeen hyökkäämään kimppuunsa vastoin
kaikkia sääntöjä jo seuraavana päivänä, vaikka hänellä piti olla kahden
päivän väliajoin uudistuva malarialaji.
Päällystakkeihin ja huopapeitteisiin kääriytyneinä värjöttelimme
korituoleissa, koettaen kuluttaa lomapäiviämme seikkailuromaaneja
lukien ja kuumia ja »lämmittäviä» juomia latkien. Muistuivat siinä
mieleen kotoiset tulipalopakkaset ja masentava itsesurkuttelu valtasi
koko olemuksen. Pakkasesta kulkeutuivat ajatukset lämpömittariin,
jollainen kapine muuten on verraten harvinainen niillä seuduilla,
kun taas miltei jokainen omistaa kuumemittarin. Toman hotellissa
oli sentään lämpömittarikin... Äskeinen itsesurkuttelu muuttui
ihmettelyksi, sillä lämpömittarin näyttämä lämpömäärä vastasi +24°
Celsiusta... ja kuitenkin terve pohjoismaalainen värisi vilusta.
Kenties juuri siitä syystä, että fyysillisen puolen puhtaanapitoon on
uhrattava niin paljon vaivannäköä, lyödäänkin henkisen puolen hoito
tropiikissa melkein tykkänään laimin. Elämä Etelämeren saarilla on
Etelämeren elämää, se voisi tuskin olla muunlaista, eikä sellaista
voisi olla muualla. Tropiikin valkoiset yhteiskunnat on haalittu
kokoon kirjavista yksilöistä maailman eri kolkilta, rauhattomista
sieluista, joista useimmat ovat jo sinne muuttaessaan tavoiltaan
enemmän tai vähemmän omituisia. Huomattava prosentti sinne siirtyvistä
nuorista miehistä on varakkaiden ja hyvämaineisten perheiden »mustia
lampaita», joista tahdotaan päästä sopivalla tavalla erilleen. Sitten
on epäonnistuneita liikemiehiä, onnen sotureita ja seikkailijoita.
Lyhyesti, yksilöitä, jotka ovat jo ennestään tottuneet tinkimään
periaatteistaan.
Kun tähän sitten vielä lisätään eksoottinen ilmasto ja tropiikin
ainainen kuumuus, helpot ja lyhyet työpäivät, Lännen ja Idän
sivistysten rippeiden sekautuminen, puute henkisistä nautinnoista ja
sivistyneiden eurooppalaisten naisten vähälukuisuus, ei ole ollenkaan
ihme, jos periaatteet höltyvät ja moraali laskee.
Sanotaan, että eurooppalaisen Etelämeren saarilla viettämät vuodet
voi laskea tunneista, jotka hän lojuu nojatuolissaan. Alussa
hän tekee vapaa-aikoinaan retkiä läheisiin alkuasukaskaliin,
harjoittaa valokuvausta ja kerää perhosia tai näpertelee
pikkuesineitä kilpikonnankuoresta. Sitten hänen retkensä supistuvat
naapuri-bungalowiin tehtyihin vierailuihin, kunnes hän havaitsee oman
nojatuolinsa kaikkein mukavimmaksi ja pysyttelee enemmän kotosalla
lukien magasiineja ja rakkausromaaneja. Vuodet kuluvat... hän lukee
vähemmän ja tuumii enemmän — jos tuumiikaan... tuijottelee vain ilman
aikojaan sinistä taivasta tai valjua kuuta.
Kun virkatunnit on tehty, jää jäljelle iltapäivä ja pitkä iltakausi.
Ainoa mahdollinen ohjelma — heittäytyä telttatuoliin lukemaan tai
mennä — kapakkaan. Tropiikissa ei juoda niin paljon itsensä alkoholin
eikä päihtymyksen kuin janon vuoksi ja senvuoksi, ettei ole mitään
muuta tekemistä. Useista kehittyy tietenkin todellisia alkoholisteja,
onpa siellä yksilöitä, jotka juovat päivittäin kaksikymmentä pulloa,
jopa puolen laatikkoakin väkevää saksalaista varasto-olutta. Monet
juovat itsensä loppuun. Aikaisemmin mainittu Peter Hansen väitti
olleensa yhtämittaisessa humalassa siitä saakka kuin hänen plantaasinsa
takavarikoitiin, eli viimeiset neljä elinvuottansa.
Jos valkoihoisilla miehillä on vähän työtä tropiikissa, niin on sitä
harvoilla siellä olevilla eurooppalaisilla naisilla vielä vähemmän.
He panevat tuskin kortta ristiin jokapäiväisen leipänsä hyväksi. Ja
miksi heidän sitten pitäisi, kun lämpömittari näyttää +90° Fahrenheitia
varjossa (+33° Celsiusta) ja alkuasukkaita saa palvelijoiksi muutamalla
shillingillä kuukaudessa.
Erään hyvinvoivan virkamiehen rouva valitti olevansa ylenmäärin
rasittunut työstä ja monenlaisista velvollisuuksista.
»Mitä tekemistä teillä sitten on ollut niin paljon?» uskalsi joku
miehinen koiranleuka kysyä.
»Pelaan ensinnäkin tennistä kaksi iltapäivää viikossa, sitten olen
ollut parissa eri paikassa päivälliskutsuilla ja iltapäiväteellä, ja
sitten minulla on itselläni ollut vieraita», vastasi työn rasittama
rouva.
»Mutta eikö kiinalainen kokkinne ja alkuasukaspalvelijanne huolehdi
ruoan valmistamisesta ja pöydän kattamisesta?»
»Niin, mutta tuo ainainen pukeutuminen on niin rasittavaa.»
»Mutta miksi ette käytä palvelustyttöänne apuna pukeutuessanne?»
»Tietysti minä käytänkin, mutta on sentään aina yhtä ja toista, jota he
eivät voi tehdä.»
Väsyneesti huoaten rouva etsi mukavampaa asentoa nojatuolissa käskien
samalla yhden mustista palvelijattaristaan tuolinsa taakse seisomaan
siltä varalta, että hän sattuisi jotakin tarvitsemaan.
Esimerkkinä toisesta äärimmäisyydestä ansaitsee maininnan eräs
saksalainen, joka kuuluu elävän Duke of York-saarilla jo toistakymmentä
vuotta pelkkien kookospähkinöiden varassa. Vaatteita hän käyttää vain
vieraita saadessaan. Tämä omituinen yksilö ei ole kuitenkaan mikään
erakko luonnostaan; joitakin vuosia sitten hän tuotatti morsiamensa
kotimaasta luokseen, mutta morsian sai palata takaisin niine hyvineen,
kun ei suostunut elämään sydämensä valitun kanssa pelkällä kopralla ja
ilman vaatteita. Miehellä olisi kyllä varaa elää toisellakin tavalla,
sillä sanotaan hänen tilaavan useammilla eri kielillä ilmestyvät uudet
kirjat. Mutta hän on kerta kaikkiaan päättänyt elää periaatteensa
mukaan: hän kuuluu nimittäin amerikkalaiseen Kokonarisuus-lahkoon,
jonka kannattajain päätunnuslauseena on: yksinomainen ravinto
kookospalmun hedelmä. Miehemme vuosittainen ravinto maksaa tuskin sataa
Suomen markkaa, sillä hän käyttää päivittäiseen ravintoonsa yhden
kookospähkinän, milloin keittäen tai paistaen sen sydäntä, milloin
juoden nesteen mehua ja syöden sydämen kuivana, kopran muodossa. Suotta
ei kookospalmua nimitetä »elämänpuuksi»!
LUOTEIS-TYYNENMEREN SAARTEN TULEVAISUUS.
Tyynenmeren saarten tulevaisuudesta on yleensä vaikea esittää mitään
varmoja suuntaviivoja, mutta erittäin uskallettua se on Uuden Guinean
mandaattialueen suhteen. Sen valtiollinen kohtalo säädetään nykyjään
Kansainliitossa, ja siihen kuuluvien saarten sekä taloudellinen että
sivistyksellinen kehitys on suuresti riippuvainen oikean isännän
valitsemisesta. Entisen Saksan Uuden Guinean nykyiset isännät,
australialaiset, ovat vielä tottumattomia johtamaan siirtomaita.
Heiltä ei tosin puutu hyvää tahtoa, mutta heiltä puuttuu se vaikuttava
auktoriteetti, jolla esimerkiksi englantilaiset niin menestyksellisesti
hallitsevat lukuisia mustien asumia siirtomaitaan. On kuitenkin
muistettava, mitä tulee erikoisesti entiseen Saksan Uuteen Guineaan,
että australialaiset ovat siellä vain päällysmiehinä, joiden on
toteltava Kansainliiton määräyksiä, eivätkä he niin ollen ole
halukkaita kiinnittämään harrastustaan tarpeeksi voimakkaana maan
olojen kehittämiseen.
Uuden Guinean mandaattialueen hallinnon pääasiallisimmat heikkoudet
ovat siinä, että ylin käskynhaltija virkamiehineen ei uskalla päättää
juuri mitään; kaikille vähänkin tärkeämmille toimenpiteille on saatava
merentakaisten diplomaattien hyväksyminen, poliitikkojen, joilla ei ole
alkeellisintakaan käsitystä alkuasukkaiden hallitsemisesta. Tällainen
hallitusjärjestelmä on ilveilyä, joka ei voi päättyä muuhun kuin omaan
tuhoonsa.
Elävä esimerkki toisenlaisen hallitusmuodon paremmuudesta on
Papua eli Brittiläinen Uusi Guinea, joka on ollut Australian
Liittovaltion välittömän hallinnon alaisena vuodesta 1912 lähtien.
Papuan kuvernöörillä on melkein diktaattorin valta maan sisäisissä
asioissa, vaikka hän onkin vastuuvelvollinen Australian Liittovaltion
hallitukselle. Papuan taloudellinen kehitys ja kaikinpuolinen
edistyminen tapahtuu varmoin askelin. Alkuasukkaiden taloudelliset
edut on turvattu ja heidän yritteliäisyyttänsä rohkaistaan. Papuan
territoria kannattaa itse itsensä, kun taas mandaattialueen hallinto
nielee Australialta vuosittain suuria summia.
Hallituksen julkaisemat lakisäädökset ja muut toimenpiteet alhaisella
tasolla olevien alkuasukkaiden suojelemiseksi ja kehittämiseksi eivät
ole missään siirtomaissa saaneet eurooppalaisten uudisasukkaiden
kannatusta, kaikkein vähimmän Uuden Guinean mandaattialueella.
Hallituksen ja yksityisten edut ovat ilmeisessä ristiriidassa
keskenään. Uudisasukkaat näkevät hallituksen suojelutoimenpiteissä vain
hempeämielistä tunteellisuutta. Vähitellen tämä vastustusmieli laajenee
niin, että nekin hallituksen toimenpiteet, jotka eivät ole missään
yhteydessä alkuasukaskysymyksen kanssa tuomitaan arvottomiksi. Niin on
käynyt aikaisemmin Fidši-saarilla, ja näyttää käyvän samoin nyt Uudessa
Guineassa.
Eräs uudisasukkaissa ja jossakin määrin alkuasukkaissakin
tyytymättömyyttä aikaan saanut lakimääräys, jonka mandaattihallitus
Australian eläinsuojelusliiton ja naisyhdistyksen painostuksesta
saattoi voimaan ensimmäisinä hallitusvuosinaan, oli paratiisilintujen
täydellinen rauhoittaminen 100 punnan sakon uhalla. Saksalaisten aikana
harjoitettiin paratiisilintujen metsästystä runsaassa mitassa. Vuonna
1913 saatiin Saksan Uudessa Guineassa metsästetyistä paratiisilinnuista
tuloja lähes 11 miljoonaa Suomen markkaa. Moni nuori tropiikin
saksalainen perusti niillä rahoilla kukoistavan kookosplantaasin.
Hollannin Uudessa Guineassa, missä kookospalmujen viljeleminen on
vasta alkuasteillaan, paratiisilintujen metsästys on eurooppalaisten
tärkein elinkeino. Metsästyskausi alkaa maaliskuussa, jolloin
metsästäjät alkuasukasapulaisineen lähtevät kuukausimääriksi sisämaahan
virittelemään verkkojaan lintumaailman kauneimman edustajan tuhoksi.
Paratiisilintujen pyydystäminen tapahtuu tavallisimmin siten, että
tiheään metsään, missä lintujen tiedetään lentelevän, asetetaan puiden
latvoihin hienosäikeisiä verkkoja. Verkkoihin tarttuneista linnuista
otetaan vain koreat urokset, mutta arvottomat naaraat lasketaan
takaisin vapauteensa. Lintukuormat kuljetetaan sitten Surabayaan ja
Bataviaan, sieltä edelleen maailman muotimarkkinoille lähetettäviksi.
Uuden Guinean mandaattialueella on silti paratiisilinnun metsästyksen
tultua kielletyksi vielä muitakin sallittuja elinkeinoja kuin saarten
pääelinkeino, kookospalmunviljelys. Australialaisten hallituskauden
aikana on siellä pantu alulle kaksi tuottavaa sivuelinkeinoa:
kullankaivaminen ja öljynporaus. (Jälkimmäisestä lähemmin seuraavassa
luvussa.) Saksalaiset olivat jo aikoinaan tietoisia kullan ja öljyn
esiintymisestä Uuden Guinean saarella, mutta eivät ehtineet ryhtyä
toimenpiteisiin niiden nostamiseksi, ennenkuin maailmansota syttyi.
Oleskellessani Uudessa Britanniassa levisi seuduilla huhuja Uuden
Guinean »mantereen» sisäosissa tehdyistä mahdottoman suurista
kultalöydöistä. Salaperäisistä löydöistä oli tosin jo kuiskailtu
parin kuukauden ajan, mutta luotettavamman leiman saivat huhut vasta
sitten, kun muuan harvoja prospektoreja palasi Rabauliin noutamaan
alkuasukkaita ja muonaa eikä humalapäissään malttanut vaieta
rikkauksistaan.
Kullan mahti inhimillisten intohimojen lietsonnassa on tunnettu asia:
se saattaa jäykät brittiläisetkin pois tyynestä tasapainotilastaan,
vieläpä tropiikin flegmaattiset australialaisetkin. Rabaulin pieneen,
ikuisen iltapäivärauhan kaupunkiin ilmestyi elämää ja touhua:
kiinalaiset hotellit täyttyivät viimeistä komeroa myöten päivän ja
suolaisten merihöyryjen ahavoittamista onnen sotureista, ja kapakoissa
vilisi maineeltaan epämääräisiä seikkailijoita. Hyväpalkkaiset
valtion virkamiehet sanoutuivat irti toimistaan tai koettivat saada
virkavapautta, ammatinharjoittajat myivät liikkeensä, ja uusia
seikkailijoita saapui jokaisessa postilaivassa Australian kaikista
kolkista ja kauempaakin. Kaikki saman keltaisen metallin hohteen
houkuttelemina, kaikilla sama päämäärä: tulla äkkiä rikkaaksi.
Suomalainen kapteeni S., joka otti osaa Moroben kultaryntäykseen vuonna
1926, kirjoittaa perille päästyään matkastaan ja oloista siellä:
»Viime elokuussa jätin koprankaupat Salomoninsaarilla sikseen, kun
kuulin näistä suurista kultaryntäyksistä. Värväsin 26 alkuasukasta
kantajiksi ja työmiehiksi, hankin muonat ja työkalut Rabaulissa ja
matkustin joukkoineni Salamoaan jatkaakseni sieltä matkaani Edie-joelle.
Olen nyt ollut täällä kaksi kuukautta ja louhinut kultaa kaikkiaan 300
unssia [1 unssi = 28 gr]. Olen ajatellut viipyä täällä vuoden päivät,
kauempaa tätä tuskin kestäisikään. Tämä ylätasanko on 7 500 jalkaa
merenpinnan yläpuolella ja ilmasto on kerrassaan viheliäistä, kylmää
ja kosteata. Sataa kaksitoista tuntia vuorokaudessa ja lämpömittari
näyttää öisin usein 42 astetta Fahrenheitia (+6° Celsiusta). Nukkuessa
täytyy pitää päällään vähintään kuusi huopapeitettä. Sumupilviä
leijailee yläpuolellamme yhtämittaa, ja keskimääräinen lämpö päivisin
on 60 astetta (+16° Celsiusta).
Kymmenen päivän matka Salamoasta tänne ei ollut mitään huvikävelyä:
pitkät taipaleet piti ryömiä ihan nelinkontin. Mutta mitä ihminen
ei tekisi kullan vuoksi! Tätä Edie-joen aluetta pidetään maailman
kultapitoisimpana seutuna. Valtaukset ovat 20 000 neliöjalan laajuisia,
ja parhaimmat palstat tuottavat 50—60,jopa satakin unssia päivässä.
Minun parhaat päiväni ovat tuottaneet 10—30 unssia, mutta olen
tyytyväinen, jos sitä jatkuu vielä muutaman kuukauden ajan. Täällä on
tällä hetkellä 200 valkoista miestä, kullakin parikymmentä kanakkia
kaivajana, ja lisää kuuluu tulevan maailman kaikista kolkista.»
Vuoden 1926 aikana laivattiin Uuden Guinean territoriasta kultaa
Australiaan kaikkiaan 43 248 unssia. Siis pari hyvää hevoskuormaa
eli rahaksi muutettuna noin 36 miljoonaa Suomen markkaa. Tässä on
vasta se määrä, mikä on kuljetettu virallista tietä Rabaulin kautta.
Saattaa olla hyvinkin niin, että toinen mokoma on kulkeutunut sivuteitä
maailmanmarkkinoille. Tällaisten rikkauksien kansantaloudellinen
hyöty ei kuitenkaan ole läheskään niin tuntuva, kuin miltä se
ensi silmäyksellä näyttää, vaikka kullan demoralisoiva vaikutus
jätettäisiinkin huomioonottamatta. Australiassa, esimerkiksi, on
viimeisten neljän vuosikymmenen aikana nostettu kultaa kaikkiaan noin
120 miljardin Suomen markan arvosta, mutta lasketaan kultamäärän
tuotantokustannusten kohoavan likipitäen samaan määrään.
* * * * *
Eräs kookospalmujen sivutuote, joka tähän saakka on ainakin Uudessa
Guineassa kokonaan jätetty huomioonottamatta, nimittäin kookospähkinän
kuitu, voi tulevaisuudessa kehittyä tuottavaksi teollisuudenhaaraksi.
Kookospähkinän ulkokuori käsittää, paitsi orvaskettä eli ulkopintaa,
paksun, osaksi kuitumaisen, osaksi korkkimaisen sisäkerroksen.
Tämä kuitumainen aines on jo kauan ollut tunnettu poikkeuksellisen
sitkeäksi ja kestäväksi kudosaineeksi, jonka koneellinen kehrääminen
on tähän saakka kuitenkin osoittautunut mahdottomaksi. Malabarilla
ja Ceylonilla alkuasukkaat valmistavat kuidut kehruukelpoisiksi
antaen pähkinänkuorten liottua vähintään vuoden ajan lammikossa tai
ojassa. Vain alkuasukkaat kykenevät kehräämään näitä kovia kuituja.
Kaikki koneelliset kehräysyritykset ovat tähän saakka epäonnistuneet,
joten monet tuhannet markkinoilla esiintyvät kookosmatot ja muut
kookoskuiduista valmistetut esineet ovat kaikki käsin tehtyjä.
Hiljattain on eräs hollantilainen asiantuntija päästänyt julkisuuteen
monivuotisten kokeilujensa tulokset, jotka eivät ainoastaan ratkaise
kookoskuitujen kehruuprobleemia, vaan tulevat mullistamaan koko
koprateollisuuden. Kookospähkinöiden rikkominen ja kopran erottaminen
on tähän saakka tapahtunut käsin, hakkuuveitsellä. Hollantilaisen
keksimässä menetelmässä heitetään kookospähkinät sellaisinaan
koneeseen, joka murskaa pähkinät, irroittaa kopran ja repii irti
kuidut, jotka sitten pannaan erikoiseen liuokseen kahdeksi tunniksi —
alkuasukkaiden menetelmän vaatiessa toista vuotta. Liuoksessa oltuaan
kuidut käyvät joustaviksi ja ne voidaan nyt kartata, kehrätä ja kutoa
tavallisia menetelmiä käyttäen.
Kookoskuidun erikoisten ominaisuuksien vuoksi voidaan sitä tämän
keksinnön tultua käytäntöön ruveta käyttämään moniin eri tarkoituksiin.
Se kestää meriveden sekä monien kemikaalien vaikutuksen, joten se on
mitä sopivinta ainesta säkki- ja päällyskankaaksi. Halvan hintansa
vuoksi sillä tulee kaikesta päättäen olemaan suuri merkitys juuri
säkkikankaan valmistuksessa, sillä kopran vientimaissa on säkkien
kysyntä suuri. Yksin Jaavassa tarvitaan noin sata miljoonaa säkkiä
vuodessa. Joustavuutensa ja kosteuden vastustuskykynsä vuoksi sitä
tullaan varmaan käyttämään myöskin sähkökaapeliteollisuudessa.
* * * * *
Etelämeren saarten taloudellinen tulevaisuus näyttää siis lupaavalta,
mikäli Luonto tulee säästämään niitä maanjäristysten sekä muiden
vulkaanisten mullistusten tuhoilta. Mutta niiden alkuperäisillä
asukkailla, päiväntasaajan lapsilla on tuskin tulevaisuutta edessään.
Siirtomaiden historia todistaa, että kaikkialla, minne eurooppalaiset
ovat tunkeutuneet, alkuasukaskansat ovat ruvenneet vähenemään, ovatpa
jotkut kansat parin miespolven aikana hävinneet tyystin sukupuuttoon
(homo Tasmanianus). Espanjalaisten 200-vuotisen hallituskauden aikana
Marianne-saarten asukasmäärä väheni sadastatuhannesta yhteen tuhanteen.
Matty-saaren asukkaat, vaaleaihoisuudestaan kuuluisat mikronesialaiset,
ovat viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana vähentyneet puolestatoista
tuhannesta kolmeensataan, ja Mortlock-saarten alkuperäinen väestö on
samassa ajassa hävinnyt olemattomiin.
Kun alkuasukkaat saavat päähänsä, että heidän on paras lakata olemasta,
niin he yksinkertaisesti lakkaavat olemasta. Olisi kuitenkin väärin
väittää, että esimerkiksi melanesialaiset olisivat degeneroituja,
sillä itse asiassa he ovat vain sekä ruumiillisesti että henkisesti
sairaita. Muuksi kuin henkiseksi sairaudeksi ei voi tulkita niitä
testamentteja, joita heimopäälliköt jättävät perinnöksi kansalleen,
kuolinvuoteillaan kieltäen heitä lisääntymästä, jos tahtovat
välttää tuhoa. Taikauskoiset alkuasukkaat pelkäävät manalle menneen
päällikkönsä henkeä ja noudattavat määräystä. Viimeisen vuosikymmenen
aikana on alkuasukasnaisissa sitäpaitsi huomattu yleistä haluttomuutta
lapsen saamiseen.
Mandaattihallitus on tietoinen näistä rotuitsemurhista ja koettaa
kaikkensa niiden estämiseksi. Hiljattain hallitus julkaisi määräyksen,
että alkuasukasnaisille on maksettava yksi punta jokaisesta
vastasyntyneestä.
Kun eräältä varakkaalta alkuasukkaalta kysyttiin, miksei hänellä ollut
useampia kuin yksi lapsi, vastasi mies hartioitaan kohauttaen:
»Mary no like.» (Vaimoni ei halua.)
Alkuasukkaat eivät kuitenkaan ole askeetteja eivätkä pidättyväisyyden
harjoittajia, kuten ylläolevan perustalla voisi luulla. Päinvastoin.
Lääkärien lausunnon mukaan ei esimerkiksi Gasellinniemen monituhantisen
alkuasukasväestön keskuudessa ole kymmenvuotiaista ylöspäin ainoatakaan
koskematonta naista. Salaisuus on siinä, että alkuasukasnaiset tuntevat
toistakymmentä eri yrttiä ja ruoholajia, jotka vapauttavat heidät
suvunjatkamisen vaivoista.
Etelämeren saaria verrataan kovin usein paratiisillisiksi
olinpaikoiksi. Eedenin paratiisissa oli »käärme» väijymässä, mutta
tekisi mieli huudahtaa: Etelämerelle niitä on sijoitettu liian monta!
KIERROKSELLA TROPIIKIN TAKALISTOSSA.
Olin kuullut Bismarckin saariston pohjoisten saarten ja samoin Keisari
Wilhelmin maan luonnonkauneutta ylistettävän niin väririkkain sanoin,
että päätin uhrata parin viikon lomani kiertomatkaan noilla seuduilla.
Sattui vielä niin onnellisesti, että erään Wapik-joella poraustöitä
harjoittavan öljykomppanian insinöörin odotettiin piakkoin matkustavan
Rabaulin kautta Aitapehen. Parin suosituskirjeen ansiosta insinööri
suostui ystävällisesti pyyntööni päästä hänen matkakumppanikseen.
Seuraavana päivänä laivamme s/s Mataram, lähti Rabaulista ensimmäisenä
määräpaikkanaan Kavieng, Uuden Irlannin pohjoiskärjessä. Matkustaminen
näissä saariston yhdistetyissä posti- ja lastilaivoissa on
mielenkiintoista, mutta rauhatonta. Uuteen satamaan poiketaan vähintään
kerran päivässä, höyryvintturit rämisevät yötä päivää, kappaletavaraa
puretaan ja kopraa lastataan. Vanhoja tuttavuuksia uudistetaan ja uusia
solmitaan plantaasien työnjohtajien ja laivan matkustajien välillä,
maljoja juodaan ja toivotetaan onnea.
Seuraavana pysähdyspaikkana oli Manus eli Amiraliteettisaaret. Siellä
uudistui sama touhuinen näytelmä. Sitten tultiin niin sanotuille
Länsisaarille eli Maron-ryhmään. Siellä on skandinavialaisen Wahlenin
palatsimainen bungalow. Mutta vielä samana päivänä, lähestyessämme
Ninigo-saariryhmää, sain ihailla elämäni ihaninta merimaisemaa.
Laguunien sinisiä ja vihreitä vivahduksia, pienten palmusaarten
hopeaisia rantajuovia, näköpiirin taakse vaipuvan auringon
oranssimaista hehkua — niiden oikeudenmukaiseen kuvailuun tärvätään
vähintään Stevensonin veroinen kynä. Ninigosta tulimme Mattysaarelle,
missä paljon puheenaihetta antaneet vaaleaihoiset alkuasukkaat elävät,
ja sieltä jatkoimme matkaamme Seleonsaarelle, missä öljyinsinööri ja
allekirjoittanut jättivät laivan ja astuivat maihin.
Kopraa oli kaikkialla, minne vain katsoikaan, sitä oli valtoimenaan
nurmikolla kuivumassa ja säkeissä suurissa pinoissa katosten alla.
Katkeamattomana ketjuna kulki kanakkeja kantaen koprasäkkejä pienten
laiturien ääressä odottaviin proomuihin, joilla kallis lasti sitten
siirrettiin lahdella ankkurissa olevaan laivaan. Seleon oli pieni
ulkoasema, missä oli vain kaksi valtion takavarikoimiskomitean
omistamaa plantaasia, eikä mitään majataloa matkustajia varten. Olimme
kiitolliset, kun toisen plantaasin esimies kutsui meidät asumaan
bungalowiinsa niiden parin päivän ajaksi, jotka meidän piti siellä
odottaa Aitapehen lähtevää kuunaria.
Kahden päivän kuluttua kuunari saapuikin noutamaan meitä.
Hymyilevä, vähänläntä japanilainen kippari ennusti meille märkää
maihinnousua seuraavana päivänä. Keisari Wilhelmin maan suojattomalle
pohjoisrannikolle on nimittäin luoteistuulen aikana hyvin vaikea laskea
maihin kelvollisten ankkuripaikkojen puutteessa. Nyt, helmikuussa,
oli sitäpaitsi juuri pahimpien luoteismyrskyjen aika. Katsoimmekin
parhaaksi varustautua seuraavan päivän koettelemuksia varten muutaman
tunnin unella ja kääriydyimme huopapeitteisiimme ruumaluukkujen päälle.
Uuvuttavassa meri-ilmassa nukuimme sikeästi huolimatta
60-hevosvoimaisen »Skandian» jyskynnästä, ja aamulla ei olisi
hienoimmankaan linjalaivan salongissa tarjottu turkkilainen kahvi
maistunut meistä paremmalta kuin se maitopulverilla vaalennettu
väkevä kahvi, jonka kuunarin kiiltäväpintainen kokki meille kiikutti
keulakannen pimennosta.
Uuden Guinean rannikkoa kaartava vuorijono oli vielä kauttaaltaan
sinertävän usvan peitossa, vain siellä täällä korkeimmat huiput
nousivat sumumeren yläpuolelle. Sitä mukaa kuin usva haihtui, erotti
silmä kuulakkaassa aamuilmassa vuorten rinteillä sijaitsevista kylistä
kohoavia savukiehkuroita. Kaiken todennäköisyyden mukaan kyliä,
jonne valkoinen mies ei vielä ollut astunut. Mitä salaperäisyyksiä
kätkivätkään nuo luoksepääsemättömät vuorilinnoitukset? Elivätkö
niiden asukkaat vielä kivikauden elämää, olivatko he todellakin
täysin tietämättömiä samalla saarella asuvien »sivistyneiden»
veljiensä olemassaolosta, näiden koreista vyötäisvaatteista ja
Capstan-savukkeista? Ja olivatko lie onnellisia tietämättömyydessään?
Tuntui oudolta ajatella, että kuljimme kukaties hyvinkin
taisteluhaluisten alkuihmisten luolien ohi verraten turvallisina vain
muutaman mailin matkan päässä.
Kuunarin kapteenin ja mustan miehistön kesken syntyi lievää
erimielisyyttä jonkin maihinnousukohdan määrittelemisessä. Mahtoi
ollakin vaikeata löytää tuttua merkkiä yksitoikkoisesta rannikosta
aamuauringon vielä kisaillessa eksyttäväsi aallonharjoilla ja
välimatkan ollessa viisi, kuusi mailia. Lopulta eräs »pojista»
keksi määrätyn puun määrätyssä paikassa, joten asemapaikka saatiin
määritellyksi.
Kuunarista katsoen rantahyrskyt olivat verraten pienet, mutta kapteeni
näytti silti olevan hieman huolissaan maihin pääsemisestämme. Laukkumme
laskettiin veneeseen muiden maihinmenevien tavaroiden mukana ja itse
asettauduimme istumaan keskituhdolle, soutajien ja peränpitäjän
väliin. Päästyämme noin sadan metrin päähän rannasta peränpitäjä käski
soutajien lakata soutamasta ja kiinnitti itse kaiken huomionsa mereltä
hiljaa vyöryvien hyökyjen lähestymiseen. Yht'äkkiä perämies komensi
airot käyntiin, ja puhisten painautuivat kanakit takakenoon vetäen
airoja ruumiinsa painolla. Veneemme kiisi hurjaa vauhtia kohti rantaa
oikein roiman hyökyaallon harjalla, joka, samassa kuin veneen pohja
karahti rantahiekkaan, repesi valkoiseksi vaahtoryöpyksi aivan keulan
edessä. Toistakymmentä rannalla tuloamme odottanutta mustaa käsiparia
tarttui veneemme laitoihin kiskaistakseen sen samassa hengenvedossa
ylemmäksi maalle. Mutta ensimmäinen yritys epäonnistui ja ennenkuin
»pojat» ehtivät yrittää toistamiseen, syöksähti samanlainen hirmuaalto,
jonka harjalla juuri olimme lentäneet, yli veneen, kyllästyttäen
suolavedellä kaiken, mitä veneessä oli. Minulle ei vahinko ollut
kovinkaan suuri, sillä metallinen laukkuni oli kutakuinkin vedenpitävä
ja siinä oli sitäpaitsi pääasiallisesti vaatteita, mutta päättäen
niistä attribuuteista, joilla lähestyvät eurooppalaiset kiittivät
veneenvetäjiä, ei heidän kauan odottamansa Sydneyn tuomiset olleet
käyneet ainakaan paremmiksi tästä Tyynenmeren aaltojen roiskahduksesta.
Läpimärkänä ja kengät santaa täynnä seisoin rannalla ja katselin,
kuinka alkuasukkaat tyhjensivät venettä. Tapaus ei ollut varmastikaan
ensimmäinen laatuaan, koskapa eurooppalaiset vielä kotvan aikaa
alkuasukkaita läksyteltyään alistuivat kohtaloonsa ja alkoivat
tottuneesti jaella määräyksiä lastin pikaisesta käsittelystä.
Riisisäkit oli tyhjennettävä purjekankaalle auringonpaisteeseen, koneet
ja muut metalliesineet oli huuhdeltava jokivedessä ja kuivattava
huolellisesti. Koska oma, vähäpätöinen persoonani ei saanut osakseen
mitään erikoisempia myötätunnonilmauksia, päättelin, että kuului maan
tapoihin nousta maihin vaatteet likomärkinä.
Rannalla oli kaikkiaan neljä valkoihoista miestä meitä kahta
vastatullutta lukuunottamatta. Kaksi heistä oli poraustöitä johtavia
apulaisinsinöörejä, kolmas oli alkuasukasten esimies ja neljäs toimi
varastonhoitajana. Viimeksimainitun kehoituksesta siirryimme heidän
yhteisesti asumaansa bungalowiin, noin kivenheiton päähän rannasta.
Insinöörin käskystä kannettiin verannalle laatikko, jonka sisällys ei
pienistä haaksirikoista pilaannu ja jolla nyt vuorostamme kostuttelimme
sisäpuoltamme — malarian varalta.
Apulaisinsinööreillä oli kiire takaisin porausreijilleen, joiden
päättelin sijaitsevan jonkin matkan päässä sisämaassa. Meille
vastatulleille valmistettiin kylpy ja tervetullut ateria. Saatuamme
kuivat vaatteet päällemme ja nälän vaatimukset täytetyiksi tunsimme
olomme aika mukavaksi, ja aamuinen märkä vastaanotto oli aivan
unohtunut.
Pienen öljynporausyhteiskunnan asumukset sijaitsivat erikoisen
kauniilla paikalla, rinteellä, noin kaksikymmentä jalkaa merenpintaa
ylempänä ja parin kivenheiton päässä Wakipjoen suusta. Bungalowit
olivat kaikki alkuasukasmallisia taloja. Paitsi päärakennusta,
jossa minä insinöörin vieraana olin saanut asunnon, oli avara
varastorakennus hyvinlajiteltuine kauppatavaroineen, rihkamineen
ja sepänkaluineen. Vähän erillään näistä oli pienempi bungalow,
jossa asui toinen apulaisinsinööreistä vaimonsa kanssa; sen takana
olivat keittiörakennukset, kiinalaisen kirvesmiehen asunto, sairaala
alkuasukkaita varten sekä joitakin pieniä majoja. Hiekoitetut käytävät
yhdistivät eri bungalowit toisiinsa. Eurooppalaisten asuntojen
ympärillä kasvoi troopillisessa yltäkylläisyydessä mitä monivärisimpiä
kukkia. Näiden kirjavien kukkien näkeminen yksitoikkoisen vihreän
metsän jälkeen oli silmille elähdyttävää, samalla kuin se antoi
viidakkoon pystytetylle uudisasutukselle sivistyneen leiman.
Iltapäivällä apulaisinsinöörien kotiuduttua alkoi yleinen postin
tarkastelu. Panin merkille, etteivät nämä takaliston miehet jättäneet
parin kuukauden vanhoista sanomalehdistä ja magasiineista montakaan
riviä lukematta.
Matkasta väsyneenä menin varhain vuoteeseen. Rakennuksen toisella
sivulla sijaitsevalta verannalta kantautui selvästi korviini
yli-insinöörin ja varastomestarin kiihtynyt keskustelu; miehet
väittelivät jonkin pienen saaren etäisyydestä päiväntasaajalta. Lopulta
vaivuin uneen yölintujen säännöllisten huutojen ja niitä säestävien
sirkkojen yksitoikkoisen surinan tuudittamana.
Aamulla heräsin lehmänkellon kalinaan: alkuasukasten työnjohtaja
keräsi kellonsoitolla miehensä riviin jakaakseen kullekin päivän
tehtävät. Olin nukkunut hyvin. Ylhäältä mäeltä henkivä viidakkotuuli
tuntui miellyttävältä Seleonsaaren kostean meri-ilman jälkeen, ja
Rabaulin rikkituoksuiseen ilmastoon tätä ei olisi voinut verratakaan.
Kömpiessäni ulos moskiittoverkkoni suojasta tajusin vasta ensimmäisen
kerran, että olin Uuden Guinean »mantereella» — saarella, joka on
pinta-alaltaan lähes puoli miljoonaa neliökilometriä ja jonka ylimmät
vuorenhuiput kohoavat enemmän kuin 15 000 jalan korkeuteen merenpinnan
yläpuolelle — ja että ilmastosuhteet täällä olivat tykkänään
toisenlaiset kuin Bismarckin saariston alavilla korallisaarilla.
Aamiaisen jälkeen liityin porauspaikalle lähteviin insinööreihin.
Hyvin tallattu polku sukelsi pian aukeamasta tiheään metsään kulkien
sitten Wakip-joen kumpaakin rantaa. Siellä ja täällä oli suuria puita
kaadettu joen yli sillaksi, mutta useissa kohdin oli mentävä ylitse
kiveltä toiselle hyppien. Joka käänteessä silmä havaitsi jotakin uutta
katseltavaa. Vähän väliä soinnahti jossakin lähistöllä ihmeellisen
kirkas viserrys, nousten asteikossa aina korkeaan c:hen ja pysähtyen
sitten äkisti. Se oli paljonpuhuttu »Kumul» eli paratiisilintu.
Matkakumppanieni suureksi huviksi väsytin niskanikamiani koettaessani
turhaan kurkistella lintua puiden latvoista.
Vielä kerran mentyämme joen poikki saimme näkyviimme ilmoitustaulun,
jossa näkyvästi maalatuin kirjaimin kiellettiin asiaankuulumattomia
lähestymästä porausaluetta. Kutakuinkin tarpeeton ilmoitus, sillä
seudun ainoat lukutaitoiset olivat edellämainitut öljykomppanian
miehet. Ilman mainittua tauluakin olisin voinut arvata, että olimme
hyvin lähellä matkamme määrää, sillä väkevä öljynhaju täytti tienoon.
Tunsin suoraan sanoen pettyneeni, kun saavuimme ensimmäiselle
porausreiälle, sillä odottamieni korkeiden telineiden ja mahtavien
pumppulaitteiden sijaan ensimmäisellä porausreiällä ei ollut näkyvissä
muuta kuin kappale kuusituumaista putkea ja sen päässä laatikkomainen
kotelo. Tämä oli nyt sitten kuuluisa Wakip-joen ylänkö, jonka
öljypitoisuudesta puhuttiin toisella puolen maailmaa. Joki tai sillä,
kohdalla paremminkin vuoripuro virtasi ohitse tuskin kivenheiton päässä
porauspaikalta. Aivan joen partaalla oli havaittavissa saksalaisten
geologien tekemiä porausreikiä, joista tihkui öljyä vieläkin. Ne
reiät oli kuitenkin hylätty kannattamattomina, sillä 70 jalan
syvyydestä tavattu öljymäärä oli siksi vähäinen, ettei se vastannut
nostokustannuksia. Nyt koeteltavassa reiässä oli päästy öljyyn jo 40
jalan syvyydessä.
Insinöörin aukaistua putken päässä olevan metallilaatikon ja kuunneltua
syvyydestä kantautuvaa huminaa ja haisteltua esiintihkuvan öljyn
laatua siirryimme toiselle porausreiälle, joka sijaitsi vähän ylempänä
mäellä. Sieltä kuului moottorin tasainen »fat-fat», ja siellä oli
vähän katselemista maallikollekin. Tärkeimmältä mielestäni näytti noin
10 metrin korkuinen nostokurkiteline, jonka huippuun oli kiinnitetty
kourupyörä, jonka kautta teräsköysi sitten kulki kelasta alas
porausreikään. Pumppuaminen toimitettiin pienemmällä teräsköydellä,
joka kulki toisen kourupyörän kautta.
Yksi miehistä nosti pumpun männän ylös ja tyhjensi sen tuoman kuonan
erikoiseen laatikkoon. Noin lapiollinen yön aikana varissutta soraa
ja savea, siinä kaikki, mitä maan uumenista nousi. Insinööri vakuutti
kuitenkin, että toisinaan oli hyvinkin vaikea saada reikää »seisomaan»
maaperän mureuden ja usein etäisten maanjäristystenkin vuoksi.
Kun porauskone oli saatu uudelleen käyntiin, kyllästyin piankin sen
yksitoikkoiseen tahtiin ja aloin katsella ympäristöä. Jättiläispuita ja
tiheää, paikoin kirjavana kukkivaa alametsää kaikkialla. Puulajeissa
oli useita arvokkaita, niin vakuuttivat insinöörit. Siellä oli _quila_
ja _afzelia bijuga_, joita saksalaiset aikoinaan kuljettivat suuressa
määrin emämaahan laivanrakennuspuiksi. Loistavia linnunkokoisia
perhosia lenteli kirjavien kämmekkäin latvoissa. Moottorin tasaisen
fat-fat-äänen ja porauskoneen rätinän yli erottautui yhtäkkiä
ihmeellisen korkea ja värisevä viserrys, johon kohta vastasi toinen,
kenties asteen matalampi ääni, ja vihdoinkin onnistui minun nähdä
uhkea, keltainen paratiisilintu korkean leipäpuun latvassa ja kohta
toinen ruskean ja keltaisen kirjava. Linnut kuhertelivat ja hyppelivät
oksalta toiselle välittämättä vähääkään alapuolellaan jyskyttävien
koneiden melusta. Ihmettelin, kuinka miehet eivät joutuneet kiusaukseen
moisten aarteiden viserrellessä melkein käden ulottuvilla, mutta sain
vastaukseksi, ettei kannattanut ruveta urheilemaan, sillä lainkoura oli
paratiisilintuihin nähden ankarampi kuin monien vakavampien rikosten
suhteen.
Pora oli työskennellyt keskeytymättä noin tunnin ajan, kun kone
taas pysäytettiin ja tutkittiin tuloksia. Männän mukana nousseessa
sorassa ei ollut vieläkään mitään merkkiä öljystä, mutta maakerros oli
ilmeisesti muuttunut, sillä aikaisemmin nostetun ruskean soran sijasta
saatiin nyt harmahtavaa. Se saattoi merkitä paljonkin. Vaikka maasto
oli monin paikoin öljykiveä, ei porausreiässä, jonka syvyys oli jo
lähes 100 jalkaa, oltu vielä tavattu merkkiä öljykivikerrostumasta.
Mutta pora saattoi iskeä siihen millä hetkellä tahansa.
»Todellisia teollisuuden ja kehityksen esiraivaajia!» ajattelin
nähdessäni insinöörien iltapäivällä väsyneinä ja öljyn ja pölyn
tahraamina palaavan asuntoonsa. Oli helppoa antaa ajatuksen rakentaa
mielikuvituksen taikavasaralla seudusta tulevaisuuden öljykaupunki,
puoliksi ummistetuin silmin »nähdä» öljylaivojen keikkuvan
turvallisesti ankkurissa aallonmurtajien sisäpuolella toisten ottaessa
lastia laiturien ääressä pulppuavista öljyputkista. Kuvittelin
kuulevani, kuinka lokomotiivi vihelsi ja sähisi kuljettaessaan miehiä
aamulla työhön ylös kaivannoille. Rantapengermällä, missä nyt kasvoi
metrinkorkuista _kunui_-ruohoa, olisi pieni, mutta toimelias kaupunki
radiomastoineen ja sähkövaloineen...
»Kuusi pistettä — ruutu valttia... kahdeksan — pata valttia — menetkö
yli?»
Insinööri ja varastomestari pelasivat »viittäsataa» takaverannalla,
ja kookasrakenteinen Manus-saarten kanakki liikkui arvokkain ja
itsetietoisin elein merenpuoleisella verannalla päivällispöydän
kattamispuuhissa...
Seuraavana aamuna lähetti Hollannin puolelta tuleva lähetysaseman
kuunari ohipurjehtiessaan veneen maihin tiedustelemaan, halusiko
kukaan lähteä Rabauliin. Koska olin ensinnäkin jättänyt paluumatkani
satunnaisten ohipurjehtijain varaan ja toiseksi nähnyt Aitapen
tärkeimmän nähtävyyden, päätin käyttää hyväkseni näin edulliseen
aikaan ilmaantunutta tilaisuutta. Seuraava sattuma olisi saattanut
viipyä viikkokausia. Pakkasin nopeasti vähät tavarani, sanoin pikaiset
jäähyväiset ja kiiruhdin rantaan laukkuani kantavien laivamiesten
perässä.
Paluumatka Rabauliin suoritettiin mahdollisimman suoraa reittiä
poikki saaristomeren eikä niin ollen muodostunut läheskään niin
mielenkiintoiseksi kuin mutkitteleva menomatka. Mutta yhtä kaikki
olin täysin tyytyväinen puolentoista viikon kiertomatkaani tropiikin
takalistossa. Sen ihanampia laguunimaisemia ja auringonlaskuja
tuskin tulen koskaan näkemään. Sain sitäpaitsi oppia tietämään, että
uudisraivaajia, joilta kysytään sekä tarmoa että rohkeutta, voi tavata
päiväntasaajan uinailevilta saariltakin.
WHAT NAME?
»What name?» (Mitä varten?)
Eräs Rabaulissa oleskellut australialainen oli Sidneyn satamassa
tavannut entisen palvelijapoikansa, joka oli ruvennut laivamieheksi
Uuden Guinean ja Australian välillä purjehtivaan koprakuunariin.
Molemmat näyttivät olevan mielissään tapaamisesta. Heidän välillään
sukeutui seuraava keskustelu:
»Oh master, olet tullut maahan, joka kuuluu sinulle.»
»Niin, mitäs sinä pidät tästä maasta?»
»Hyvä maa, master, kovin hyvä», vastasi päiväntasaajan poika leveästi
hymyillen.
Australialainen tunsi itsensä ylpeäksi saadessaan näytellä
yksinkertaiselle kanakille sivistyksen ja tekniikan ihmeitä ja oli
innostunut kuulemaan mustan ihmetteleviä huudahduksia, koettaen
puolestaan auttaa alkuasukasta käsittämään, kuinka suuri oli ero hänen
kotikylänsä ja Sydneyn sälillä.
»Paljon suuria taloja, eh?»
»Paljon suuria taloja, master.»
»Paljon autoja, junia, suuria laivoja, eh?»
»Paljon, paljon.»
Poika vastaili tyynesti, melkein yhdentekevästi, vähääkään
ihmettelemättä. Australialainen tunsi itsensä noloksi alkuasukkaan
stoalaisen olemuksen edessä. Eikö kahdennenkymmenennen vuosisadan
ihmeillä ensi kerran nähtyinä todellakaan ollut mitään vaikutusta tähän
luonnonlapseen? Pettyneenä hän viimein tokaisi:
»Well, mitä sinä pidät kaikesta tästä? Eikö se ole ihmeellistä?»
Poika epäröi hetkisen, ennenkuin puhkesi puhumaan:
»Yes, master, paljon suuria taloja, paljon laivoja, paljon ihmisiä,
paljon kaikkea yhteensä. Ei kukaan nuku, ei kukaan kulje _lim-limbo_
(laiskana), kaikilla kiire, mutta _what name_?»
»Mitä varten?»
Australialainen ei osannut vastata luonnonlapsen syvämietteiseen
kysymykseen.
* * * * *
Alkuasukkaiden yksinkertaisilta tuntuvissa kysymyksissä on usein
paljon syvämietteistä viisautta. Heillä on aikaa ajatella. Heidän
luonaan valkoinen mieskin oppii ajattelemaan. Ei ole yksin sattuma,
että kaikki suuret uskonnot ovat saaneet alkunsa lämpimissä maissa,
kun taas kylmissä maissa on luotu vain taloudellisia järjestelmiä.
Luonnon yltäkylläisyyden keskellä ei ajatus olemassaolon kamppailusta
täytä henkistä näköpiiriä niin tyystin kuin karummissa maissa.
Pintapuolisimmallekin »surujen unohtajalle» jää hetkiä luonnon ja
elämän arvojen aprikoimiselle.
Kahdennenkymmenennen vuosisadan rauhattomalle eurooppalaiselle
Etelämeren valkohiekkapäärmeiset korallisaaret huokuvat ikuista
sunnuntai-iltapäivän rauhaa. On valmis uskomaan, että tämä rauha
on ollut hamasta aikojen alusta ja että se tulee jatkumaan
määrättömiin. Kuitenkin on siellä myöskin seutuja, joissa tähän
iltapäivärauhan tunteeseen liittyy levottomuuden häive. Varsinkin
Rabaul ympäristöineen herättää jonkinlaisen selittämättömän tuhoa
ennustavan tunteen, mikä ei olekaan ihme, sillä sitä kaartaa kolmelta
sivulta kolme vanhaa tulivuorta, joista yksi vielä aika ajoin suitsee
sisuksistaan pahanhajuista rikkikaasua. Ja onhan sen välittömässä
läheisyydessä selviä merkkejä luonnonvoimien mullistuksista: vuonna
1878 kohosi Rabaulin satamalahteen meren syvyydestä noin parin
neliökilometrin laajuinen saari, joka nyt kasvaa vehmasta metsää,
ja uudenvuodenyönä 1917 eräs niemenkaula painui mereen. Nopeasti
kasvavien koralliriuttojen vuoksi käy purjehdus tunnetuilta reiteiltä
vähänkin syrjään poikettaessa vaaralliseksi. Muuan tuollainen nopeasti
kasvanut koralliriutta oli vähällä tehdä hylyn siitä 8 000 tonnin
kauppalaivasta, jolla tämän kirjoittaja palasi Eurooppaan.
* * * * *
Olimme olleet matkalla Rabaulista lähdettyämme kuusi päivää, kun
illalla, kapteenin ja meidän kolmen matkustajan pelatessa kannella
»viittäsataa», australialaista korttipeliä, kolmas perämies tuli
kutsumaan kapteenia komentosillalle ilmoittaen nähneensä epäilyttävän
valon näköpiirissä. Seurasimme uteliaina mukana, sillä olimme niillä
tienoin Tyyntä Valtamerta, Celebes-saaren ja päiväntasaajan välillä,
jossa harvoin liikkuu laivoja. Kapteeni tiesi laivamme par'aikaa
sivuuttavan laajan koralliriutan noin viiden mailin päästä. Mutta eihän
vedenalaisella koralliriutalla voinut olla valoa! Mielestämme valo ei
voinut olla muuta kuin jonkin haaksirikkoisen merkkituli. Kapteeni ja
ensimmäinen perämies harkitsivat, mitä tehdä, sillä suunnan muuttaminen
lähemmäksi karia olisi ollut vaarallista omalle laivallemme. Harkinta
keskeytyi kuitenkin lyhyeen, sillä joku oli keksinyt valkoisia
fosforityrskyjä suoraan keulan edessä. Kapteeni oli tuskin ehtinyt
antaa pysähtymismerkin konehuoneeseen, kun se jo tapahtui — pom — pom,
— krr... Parin minuutin — tai kenties ne vain tuntuivat minuuteilta
— täydellinen hiljaisuus 2 800-hevosvoimaiset koneet seisoivat, ei
kukaan puhunut, ensimmäiset sekunnit olivat niin vakavia, ettei kukaan
voinut rikkoa hiljaisuutta... kunnes peräpuolessa joku nuoremmista
laivapojista parahti itkemään. Jännitys laukesi. Seurasi käheällä
äänellä huudettuja komentosanoja, kuumeista juoksentelua edestakaisin
kannella. Luukkuja avattiin, mittailtiin vuotoa, voimakkaita
sähkölamppuja raahattiin keulaan. Tulos tarkastuksesta oli, että
istuimme puolitiessä maalla, täydessä kopralastissa.
Sähköttäjä sai määräyksen lähettää S.O.S.-sanomia luoteis-Tyynenmerellä
purjehtiville laivoille ja ilmoittaa karilleajosta laivan isännistölle
Norjaan. Mutta, kuten jo mainittiin, niillä vesillä purjehtii vähän
laivoja. Lähimmäksi laivaksi osoittautui sillä hetkellä Hollandiasta
Bataviaan matkalla oleva hollantilainen alus, joka sitten lupasikin
tulla avuksemme 36 tunnissa.
Lastia ryhdyttiin viipymättä siirtämään keularuumasta peräkannelle.
Vielä kuusi päivää sitten laivan kelluessa turvallisena satamassa
ja katsellessamme, kuinka satalukuinen alkuasukasjoukko viimeisteli
lastaustyötä, emme olisi voineet kuvitella, että vajaan viikon kuluttua
tulisimme itse nostelemaan samoja koprasäkkejä. Mielestämme olisi
silloin tarvittu vähintään maailmanvallankumous, ennenkuin valkoihoinen
mies olisi nostanut koprasäkin selkäänsä. Nyt oli tilanne toinen: oli
itsestään selvää, että tarjouduimme miehistön mukana ottamaan osaa
lastin kantamiseen. Miehet jaettiin kahteen työvuoroon, kuusi tuntia
työtä ja kuusi tuntia lepoa. Seuraavien päivien kuluessa kaduimme
hiljaisuudessa monta kertaa ylevämielistä päätöstämme, sillä raskaaseen
työhön tottumattomina väsyimme niin, ettemme voineet ensimmäisinä
lepovuoroina ummistaa silmiämme.
Aamulla saimme tietää, mistä salaperäinen valo oli aiheutunut:
riutan takana oli pieni vehmas saari, jonka asukkaat olivat pitäneet
nuotiotulta. Syynä karilleajoon oli koralliriutan, Helen-reef,
leveneminen ja merikortin paikkansapitämättömyys. Saaren olemassaolosta
ei parhaissa englantilaisissa merikorteissa liioin mainittu mitään,
joten kapteenimme voi syystä pitää itseään saaren löytäjänä. Vuotoa
ei onneksi ollut muualla kuin äärimmäisessä keularuumassa, joten
välitöntä vaaranuhkaa ei vielä meren tyynenä pysyessä ollut. Aamulla
järjestettiin myöskin lastinsiirto käytännöllisemmin: neljä laivan
suuria pelastusveneitä laskettiin vesille, ja niiden avulla ruvettiin
kuljettamaan lastia pitkin laivan sivua keulasta perään. Näin kävi
työ helpommin kuin kantamalla tavarat pitkää rautaista laivankantta
kulkien, mutta veneillä kuljettaminen oli vaarallisempaa, sillä
veneissä olijat saivat aina olla varuillaan, ettei säkkipinkka matkalla
ylhäältä laivankannelta alas veneeseen tai päinvastoin päässyt
irtautumaan vintturinsilmukasta ja ruhjomaan alhaallaolijoita.
Laivassa oli toinenkin suomalainen, lämmittäjä P., nuori tukeva
pohjalainen, jonka venekumppaniksi ensimmäinen perämies minut
huomaavaisesti sijoitti. Ilman samaisen maanmiehen ripeätä toimintaa
tämä kuvaus olisi todennäköisesti jäänyt kirjoittamatta.
Työvuoromme oli juuri päättymässä, viimeisen edellinen säkkipinkka
oli saatu vintturin kouruun, ja olimme heittäytyneet väsyneinä
istumaan paikoillemme veneessä ja odottamaan nostokourun alastuloa,
kun maanmieheni yht'äkkiä kiljaisee veneen, keulasta: »Hei, pinkka
hajoo!» — 80 kilon painoiset koprasäkit kulkevat aika nopeasti alaspäin
ilmassa, mutta ajatus näyttää olevan vielä nopeampi: ehdin vilkaista
ylös todetakseni, että pinkka oli jo hajonnut ja kymmenkunta säkkiä
kiiti suoraan sitä ahdasta peräkomeroa kohti, jossa seisoin. Meri oli
ainoa pelastus — ja sieltä maanmieheni minut hetkistä myöhemmin veti
takaisin veneeseen. Suomalaiseen tapaan kunnostauduimme muuten tässäkin
hommassa niin, että saimme kiitokset kapteenilta. Emme päästäneet
venettämme kaatumaan kertaakaan koko uudestaanlastauksen aikana,
kun taas norjalaiset laivamiehet, vaikka ottivat pienempiä lasteja,
pulikoivat meressä lasteineen vähintään kerran kussakin vuorossa.
Ne kylvyt eivät olleet myöskään jännittävyyttä vailla, sillä meren
hyeenat, haikalat, uskalsivat jo verraten lähelle laivaamme.
Hollantilainen alus osoittautui 1500-hevosvoimaiseksi
matkustajalaivaksi, liian pieneksi meitä auttamaan. Ensimmäinen yritys
oli aivan tulokseton, laivamme ei hievahtanutkaan, vaikka kolme
voimakeskusta, nimittäin omat koneemme ja hollantilaisen laivan koneet
sekä sivulle laskettua ankkuria kiristävät höyryvintturit, yritti
saada sitä luisumaan pois rosoiselta riutalta; ankkurikettinki vain
katkesi. Matkustajalaivan läheisyys reipastutti kuitenkin mielialaamme
huomattavasti ja, mikä parempi, antoi meille tervetulleen levon.
Hollantilaisessa oli nimittäin malaijiväestö, noin 50 miestä, jotka
pantiin heti moottoriveneellä ja isoilla lastiveneillä kuljettamaan
lastia meidän keularuumastamme vähän matkan päässä pysyttelevään
hollantilaiseen laivaan. Me tunsimme taas olevamme valkoihoisia, asteen
tai pari ylempänä ruskeapintaisia malaijeja.
Oli lauantai-ilta, kun hollantilaisen laivan oli pakko, kaksi päivää
lastiamme kevennettyään, jättää meidät oman onnemme nojaan. Sinä yönä
lastia ei enää kuljetettu peräkannelle, vaan työnnettiin yli laidan
kalojen ruoaksi.
Sunnuntaiaamuna kohosi nousuvesi iloiseksi hämmästykseksemme riutan
yli korkeammalle kuin kertaakaan ennen, ja tuskin oli potkuri ehtinyt
pyörähtää, kun s/s Tugela jo ui vapaana. Satuin sillä hetkellä olemaan
komentosillalla kapteenin kanssa ja sain kunnian ohjata laivan
väljemmille vesille sireenin ulvoessa kolme pitkää riemuhuutoa.
Sitten alkoi tämän kohtalokkaan matkan toinen vaihe: »hiilikuume».
Hiilikuume on puhtaasti henkinen vaiva, joka saattaa esiintyä vain
hiiliä polttavissa höyrylaivoissa ja hyökkää tavallisimmin ensiksi
laivan päällystön kimppuun. Olimme viipyneet Helen-riutalla kuusi
päivää ja kuluttaneet hiiliä enemmän, kuin olisi tarvittu seitsemän
päivän matkaan. Ensimmäiseen määräpaikkaamme, Singaporeen, oli
runsaan viikon matka, ja meillä oli hiiliä tuskin neljän päivän
normaalikulutusta varten. Kapteeni ja perämiehet neuvottelivat ja
saivat tietää merikorttejaan ja purjehduskäsikirjojaan tutkittuaan,
että lähin hiilisatama sijaitsi Borneon länsirannalla, viiden päivän
matkan päässä. Sinne oli päästävä — ja päästiinkin, kun sekotettiin
kopraa hiilten sekaan. Kuudentena päivänä illansuussa ankkuroimme
Labuanin kauniiseen satamaan viimeinen hiilitonni höyrypannujen alla
— saadaksemme kuulla, ettei Labuanissa ollut lapiollistakaan hiiltä.
Labuan oli ennenmuinoin ollut vilkas hiilisatama, mutta kaivostyöt
oli siellä lopetettu jo neljä vuotta sitten. Tästä ei purjehdus
käsikirjoissa kuitenkaan mainittu mitään. Ei ollut muuta neuvoa kuin
tilata laiva vartavasten tuomaan hiiliä Borneon itärannalta, missä oli
todellinen hiilisatama.
Labuan sijaitsee samannimisellä saarella aivan Borneon rannalla ja
kuuluu Englannin alusmaihin. Se on surkastuva kaupunki, asukkaina
kymmenkunta eurooppalaista ja kolmisentuhatta kiinalaista ja malaijia.
Ilmasto on kuumempi kuin Bismarckin saaristossa, mutta myöskin
huomattavasti kuivempi ja omituisen sulotuoksuinen, aivan kuin
parfymoitu — tuoksu johtuu erään saarella yleisen pensaslajin kukista.
Kuusi päivää odotettuamme saimme lopultakin hiiliä ja pääsimme
jatkamaan matkaamme Singaporeen, Idän suureen satamaan. Singapore on
iso ja kaunis kaupunki, sen kaduilla varsinkin kiinalaiskortteleissa,
on hälinää ja hyörinää vuorokaudet umpeen. Siellä on sekä Länttä
että Itää, enemmän sentään viimeksimainittua. Mutta tärkein on sen
satama, oikea laivojen kestikievari: tuskin missään muualla saa nähdä
niin paljon laivoja yht'aikaa. Siellä on aluksia kaikennäköisiä ja
-muotoisia, kaikkia kansallisuuksia, valtamerijättiläisiä sadoittain ja
rannikko- ja saaristolaivoja tuhansittain.
Singaporesta alkoi matkamme kolmas vaihe: kolmen viikon kamppailu
päivä päivältä yltyvää länsimonsuunia vastaan Intian Valtamerellä.
Laivan vauhti oli kurja, mikä ei ollutkaan ihmeellistä, sillä
Labuanin malaijisukeltajien kertomuksen mukaan oli keulassa parin
neliömetrin suuruinen repeytymä, johon oli täytteeksi iskeytynyt suuri
korallilohkare.
Kapteeni taisi pitää meitä kaikkia kolmea matkustajaa »Joonaksina».
Molemmilla matkakumppaneillani ainakin oli siihen ominaisuuteen
hyvät edellytykset: kiinalainen oli toisella merimatkallaan, hänen
ensimmäinen matkansa oli päättynyt täydelliseen haaksirikkoon;
australialainen taas oli toista kertaa matkalla Eurooppaan —
ensimmäisellä matkalla hänen oli ollut pakko kääntyä Pariisista
takaisin maailmansodan syttyessä. Eikä s/s Tugelan karilleajo totta
puhuen ollut kirjoittajankaan ensimmäinen merivahinko.
Muu laivaväki oli kuitenkin yhtä mieltä siitä, ettei matkan
vastoinkäymisiin voinut olla syypää kukaan muu kuin toinen perämies,
jonka laivassaolo oli miehistön mielestä yhtä turmiollinen kuin
»Lentävän hollantilaisen» näkeminen. Miesparka oli vielä joitakin
vuosia sitten ollut saman yhtiön komeimman aluksen päällikkönä, kun
vastoinkäymiset alkoivat ajaa häntä takaa. Mainitun komean aluksen
hän oli ajanut hylyksi jollekin karille; siitä hänet oli alennettu
kapteeniksi pienempään laivaan, joka taas oli syttynyt palamaan
hänen ensimmäisellä matkallaan. Nyt ei miehelle enää rohjettu
uskoa päällikkyyttä, vaan hän sai tyytyä ensimmäisen perämiehen
virkaan jollakin saman yhtiön laivalla. Sama kohtalo: laiva törmäsi
sumussa yhteen toisen laivan kanssa kovaonnisen perämiehen ollessa
vahtivuorossa. Ja nyt poloinen oli toisena perämiehenä s/s Tugelassa.
Kaikista enteistä huolimatta pääsimme sentään suuremmitta vaurioitta
Punaiselle merelle ja Sueziin, tosin kuukautta myöhemmin kuin
tavallisissa oloissa olisi pitänyt. Suezissa saimme postia. Oslon
lehdet olivat heti karilleajomme jälkeisenä päivänä julkaisseet
huomiota herättäneitä uutisia suuren norjalaisen kauppalaivan tuhosta
Tyynellämerellä.
Vielä yksi odottamaton tapaus sattui jo ennestään niin vaiherikkaalla
matkalla: hiilenlastauksen aikana Port Saidissa laivan hiilisäiliöihin
oli kätkeytynyt neljä intialaista kulia, jotka aikoivat saada ilmaisen
kyydin Marseillesiin. Vapaamatkustajat keksittiin vasta seuraavana
päivänä ulkona merellä. Vastoinkäymisistä hermostunut kapteeni näki
siinä aiheen vakaviin rettelöihin Ranskan viranomaisten kanssa.
Sähköttäjälle juolahti onneksi mieleen koettaa päästä yhteyteen
saman yhtiön jonkin toisen Välimerellä sillä hetkellä mahdollisesti
purjehtivan laivan kanssa. Ja loppujen lopuksi oli kaikissa s/s
Tugelan onnettomuuksissa ollut onni myötä, sillä tästä viimeisestäkin
selviydyttiin hyvin: yksi s/s Tugelan monista sisarlaivoista oli
edessämme tuskin 60 meripeninkulman päässä matkalla »alas» Port Saidin
kautta. Parin tunnin »manoveerauksen» jälkeen laivat kohtasivat
toisensa ja pysyttelivät parin kaapelinmitan etäisyydellä toisistaan,
kunnes kulit oli siirretty veneellä toiseen — ja takaisin Afrikkaan.
Tropiikki oli jäänyt selän taakse. Port Saidin tällä puolen leyhähtivät
vastaamme Välimeren leudot tuulet, ja tuntui kuin olisi ollut vain
muutaman tunnin junamatka kotiin.
ETELÄMEREN LUMOISSA.
Oletko koskaan istunut rannalla, kun nousuvesi on lähestynyt —
Ja kuunnellut etäistä humua?
Oletko uneksinut kaukaisesta kotimaasta, ystävistä ja
tuttavista —
Ja toivonut heidän näkevän sinut?
Oletko ihaillut sorjien palmujen huojuntaa korallisaarilla —
Ja nähnyt aurinkokehrän nousevan niiden takaa?
Oletko nähnyt valjun kuun sukeltavan taivaalle, nousevan ja
kirkastuvan —
Ja nähnyt valokärpästen parveilevan puiden pimennoissa?
Oletko tyynenä iltana istunut jouten purjekangastuolissa —
Ja kuunnellut yölintujen ainutlaatuista musiikkia?
Oletko huomannut päiväntasaajan lasten tummien hahmojen
häipyvän hämärään —
Ja kuullut sisiliskojen visertelevän lemmenlauluja?
Oletko päivänkoitossa astunut huojuvaan kanoottiin,
Matkalla saareen tuntemattomaan,
Kumppaleina tusina tummapintaisia suuria lapsia
Ja laguunin mosaiikkipohjalla kisailevat delfiinit?
Oletko tuskitellut tropiikin auringon alla, sadatellut
pilvetöntä kupoolia
Ja toivonut kaakkoistuulen värähtävän?
Oletko halkaissut kookospähkinän ja siemaissut _kulaun_
korventuneeseen kurkkuusi —
Ja nauttinut lounaaksi keitettyä _taroa_?
Oletko kyykkinyt kookoslehvämatolla _betel_-pensaan alla
Haastellen _pidgin_-englantia _luluaille_?
Tai oletko maannut päiviä kuumeessa'bambumajassa —
Ja kuunnellut hyökyjen pauhua riutan rannoilla?
Jos kaikki nämä elänyt olet — silloin tunnet sen maan.
Ellet — käy etsimään!
Sieltä löydät elämän, Joka Jo On —
Eikä yksin unelmoitu:
Joka Voisi Olla, —
Jos vain olisit saanut etsiä.
Sillä maalla on puutteensa, niinkuin kaikilla mailla
on puutteensa.
Onhan mainen paratiisi vielä löytämättä!
Mutta älä ota todeksi hourailevien kuumesairaiden valituksia
»Maasta, joka olisi pitänyt ristiä helvetiksi».
Vaan ajattele pitkähyökyjen pauhua riuttain rannoilla...
Ja palmupuiden hiljaista huojuntaa...
Älä muista kenties kärsimääsi kuumetta, ikävää ja tuskaa,
Vaan loihdi silmiisi Etelämeren auringonlasku.
Ajattele vapaata elämää, ilman »yhteiskuntaa» ja
»velvollisuuksia»,
Nousevan auringon kilossa kylpeviä vuorenhuippuja,
Kullanpunaisia iltataivaita ja hopeanhohtoisia kuutamoöitä
Ja rajatonta sinivihreätä valtamerta...
Sen vastustamatonta lumoa kerran koettuasi tiedät,
Niiltä tuntuu jättää maa,
Missä palmut huojuvat, bambut väräjävät ja laguunit
päilyvät
Ja missä Etelämeren mainingit loiskuvat hiekkarantaan...
*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TROPIIKIN KUVIA ***
Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.
START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you
are not located in the United States, you will have to check the laws
of the country where you are located before using this eBook.
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:
• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
within 60 days following each date on which you prepare (or are
legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
payments should be clearly marked as such and sent to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
License. You must require such a user to return or destroy all
copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg™ works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg
Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.
The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works
Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.
Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.
Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.
This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
