The Project Gutenberg EBook of Murattiköynnös, by L. Onerva
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
the Project Gutenberg License included with this eBook or online at
www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll have
to check the laws of the country where you are located before using this ebook.
Title: Murattiköynnös
Runoja
Author: L. Onerva
Release Date: April 15, 2018 [EBook #56983]
Language: Finnish
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK MURATTIKÖYNNÖS ***
Produced by Tapio Riikonen
MURATTlKÖYNNÖS
Runoja
Kirj.
L. ONERVA
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Ahjo,
1918.
SISÄLLYS:
Melankolia.
Murattiköynnös.
Muratti.
Ilta.
Yössä valvon.
Muistojuhla.
Syyshuokaus.
Columbarium.
Styx'iltä palannut.
Autio polku.
Tuhlari.
Virvaliekit.
Harmaa Kuolema.
Reseedat tuoksuu.
Epilogi.
Hän kolkuttaa.
Tähti-yö.
Maljakko.
Utuneiet.
Varjoleikkiä.
Metsälammella.
Kadonnut joulu.
Talvinen taival.
Metsäkohtaus.
Lemmen onni.
Toukokuun yö.
Venheessä.
Sävel-aallot.
Kevätodotusta.
Suoyrtit.
Hätähuuto.
Lumoissa.
Muuttolinnut.
Syksy.
Sanajalka.
Päivänlasku.
Vasamat.
Tulipiirto.
Vapauden aamuna.
Pääsiäis-yö.
Tottako on?
Tähtitulet.
Isänmaalle.
Korkein hetki.
Vartiolaulu.
Maan nousu.
Lemminkäisen äiti.
Suomen lippu.
Z. Topelius.
Työn veljien virsi.
Robert Kajanuksen täyttäessä 60 vuotta.
Eino Leinolle 6.VII.1918.
Viipurin laulu.
Juhannustunnelma 1918.
Haavekellot.
Don Quijote.
Huokaus.
I.N.R.I.
Aamun siinto.
Kehtolaulu.
Lemmen muisto.
Ad astra!
Kaiho.
Juhla-ilta.
Helmikuu.
Varhaiskevät.
Luonnon ikävä.
Lux.
Suviyön sävel.
Ihminen.
Salainen sytö.
Faustin loppusanat.
Kajastus.
Serenitas.
MELANKOLIA.
Aamuinen sade hiljaa pisaroi;
kuin haavekellot paatehen se soi.
huuhdellen pois kuin aika armoton.
tään laulun kalvahan,
min hiekkaan kirjoitan,
näin vihkein unholle, mi unhon on.
Niin haihdun itsekin kuin laulu tää;
vain haavekellot haudalleni jää,
elämän murhe ylle öisen veen.
Mut lapset tumman maan
tuon murheen saatuaan
mun lauluani laulaa edelleen.
MURATTIKOYNNOS.
MURATTI
Sa murheen muratti, sa tumma yrtti,
mun tumman luona on sun hyvä olla.
Niin peität pehmein sormin sydän-raukkaa
kuin hautaa yksinäistä kalmistolla.
Ma kätken joka kuiskees hiljaisen,
ma joka lehteäsi hyväilen.
Sa kyynelköynnös, kimaltava risti,
sa toivoin turhain odelmainen musta,
niin luen hartahana helminauhaas
kuin sielu katoolinen rukousta,
ja kiitän eestä joka kyynelen,
sa suuri kasvattaja sydämen!
Sun lasken, sydämeni kallein kukka,
kuin rukouksen, tervehdyksen lauhan
kummulle elon taistoon murtuneiden,
kuin muiston, siunauksen seppelnauhan,
kuin lohdun laulun yöhön kärsiväin,
poloisten ihmisyyteen rientäjäin!
ILTA.
Jo muistot taivaltani varjostaa,
käyn taaksepäin;
on muistot sielun suuri kotimaa,
jost' orvoks jäin.
Näin illan kalve syömmeen lankeaa,
oi ystäväin!
Yö ylleni kuin huntu leviää,
yö ikuinen.
Viel' elon kukkarannat häämöittää
ääriltä sen,
käs' armas huiskuttaa... Hyvästi jää,
oi armainen!
YÖSSÄ VALVON.
Yössä valvon. Aistin salatuinta,
katson kohtaloni synkkään syteen,
korva kooten hiljaisuuden pauhun,
silmä auki suureen pimeyteen.
Yössä valvon. Niinkuin vartoin jotain,
jot' ei koskaan kuulu tulevaksi.
Sydän hiiltyy, teot uljaat uupuu
yksinäisen sielun unelmaksi.
Yössä valvon. Äänettyyden mailta,
tummuudesta tiuvut korvaan helää.
Kuolon kulkuset noin kutsuu rauhaan
vainajaa, mi kummitellen elää.
MUISTOJUHLA.
On pyhät mulle puistot vieraan maan,
jääsinerväiset lammet kuurassaan,
unessa talven. Kaikki muistan ne,
nuo mykät todistajat lempemme
ja tuskamme. Jäi sinne rakkautemme,
mut tuska ijäks kietoi sydämemme.
Se siellä elää, siellä riuduttaa,
mut raskahimman, konsa marrasmaa
saa talvimielen, puistot saartaa hyy,
jääriitteheksi lammet sinertyy.
On raskas muistojuhla mulla silloin:
kuollutta rakkauttain itken illoin.
SYYSHUOKAUS.
Soi -- soi --
syksyinen sade,
pisare pieni,
muuten on kuluton tieni;
ei minun sieluni enää
laulaa voi.
Näy -- näy --
punainen puola
armaani tiellä,
hohtele kirkkaalla miellä;
pois jo mun poskeni hohto
himmentäy.
Jää -- jää --
ystävän ylle
iltainen rusko,
loista kuin rintani usko
kaunein, jonka ei äärtä
silmäni nää!
Luo -- luo --
kanervakangas
kalveesi mulle,
vaipaksi unhoitetulle;
helmaasi lapsesi raukeen
nukkua suo!
COLUMBARIUM.
Sadat vainajat uinuvat noin
tomu-untaan unhossa uurnain.
Kuva mantelisilmä, ah, miks
mua viivytät, maanitat luo?
Sa keskenkö katkesit pois
tuliriemusta kuohuvain kuumain?
Tuhatvuotinen unhotuskaan
ei lohtua, viihtyä suo?
Tai kadutko kuumia öitäs,
sa karkelon kaunehin impi?
Suus haastaa, sa kuiskutat noin
punahuulosin kelmennein:
-- Elon leikkihin seppelepäin
ah, öisin nyt alttihimpi:
Suren unta ma elämän yön,
sitä en, mitä kelmeä tein.
Ma ehtinyt aueta en,
sydän mulle ei sykkinyt mikään,
tuhat vuotta jo kuollut oon,
ja elänyt konsana en.
Siks uurnani tyhjyys tää
yhä hehkuvi ijästä ikään.
Käy luo, hymy myöhäinen
suo varjolle kauneuden!
STYXILTÄ PALANNUT.
I.
Aattelen, mietin
menneitä aikoja,
jotka ma taistelon hurmassa vietin.
Tuska ja riemu
nuoruuden taikoja,
loihtuja sainion sammuneen!
Armoton autius,
tyhjyyden tuijotus
kytkevi mielen
muinaisen muistelon hiillokseen.
Oi elämääni!
Kärsimyshetkein
liekkinen kehrä ympäri pääni,
marttyyrikirkkaus aurinkoretkein
yllä mun haahteni joella Styx'in,
noin minä halasin
suurena, yksin,
salaisen sankariratani päättää!
Äyräältä palasin
sisäisin vammoin,
jäsenin rammoin,
harteilla taakka
ikävään, hämärään,
pirttiin pimeään.
Näin saan riutua
ääneti, salassa,
yö sydänalassa
kuolohon saakka.
II.
Niin vielä leikin, laulan elämästä
kuin tuhat kertaa muinoinkin ma tein,
mut varjo vain oon elon mailla näillä:
siit' irti ammoin on jo sydämein.
Tuoll' alla akkunani keltakrassit
kuin kulta aaltoo, säleen alta soi
kuin tuttu sydänhelke. -- Kaiku menneen!
Noin nauraa, itkeä en enää voi!
AUTIO POLKU.
On syksy tullut ja synkät yöt,
on ehtynyt purojen juoksu,
ja parmailla ruskean, raukean maan
on kuolleiden kukkien tuoksu.
Myös sieluni pohjalla kylmä on yö,
kato kulmilla kukkaisteiden,
vain polku autio eespäin vie
yli korsien paleltuneiden.
TUHLARI.
Elämän kaiken
tuhlari olin,
tuhlarin polkuja tuhmia polin.
Nyt olen köyhä,
tyhjä on sydän, autio pää nyt;
ei ole ainoaa,
ainoaa laulua yöhöni jäänyt.
Kerran ne raikuivat kaikkien kuulla,
Sirkkuina ilman,
sulolla suulla
kun minä rintani aarteita jaoin.
Nyt olen köyhä,
köyhä ja vanha,
otsani uurrettu murheen vaoin.
Laupias Luoja,
muistuta mieleen
elämän parhain!
Kiinnä se särkyneen soittoni kieleen,
jotta se sieltä
siunaten helkkäis,
kaikuisi ylitse kohtalon harhain;
jotta ma unessa
näkisin vielä
lempeni vehreän morsiusmyrtin,
onneni yrtin,
sulkisin sieluuni
suvisen taulun,
elämän suuren aurinkolaulun!
Myöskin ma loimusin, kuoleman lapsi,
auringon lailla
juhlassa elon,
kons' olin nuori ja seppelehapsi.
Elämä suuri,
sult' eikö riitä
säkene pienoinen yöhöni siitä?
Turhia toivon
tuhlari rukka,
turhaan se aukes mun unteni kukka.
Yllä ei luokseni
ei sulosointu, ei valon säen.
Aution, kolkon
eessäni taipaleen tuomitun näen.
Katumuskaavun ja kerjäläis-sauvan!
Ah, kuinka kauvan
näin saan astua
aukeita armahan, ryöstetyn puiston,
kuollehen, paljaan,
jossa ei yhtään
yrttiä, ei edes ruusuja muiston!
VIRVALIEKIT.
Niin polttaa tuntoani se, min tein ma,
hukatun voiman turhan pieni jäännös,
kuin elon taistelossa raukeevassa
viel' oisi mahdollista täysikäännös.
Niin polttaa tuntoani se, min sain ma,
kuin katinkulta-siru halvin, kelmein,
min sieppas käsi haaksirikon yössä
painuissa pohjaan suurten jalohelmein.
Mut virvaliekit, jotka paloi kerran
yön aartehien yksinäisten yllä
ma joit' en totellut, vaan ohi kuljin,
vaikk' kutsunsa ma kuuman tunsin kyllä,
ne tuskaisimmin tuntoani polttaa,
työt tekemättömät, jo jääneet taaksi,
nuo aarteet hukkaan mua rukoelleet,
pimennon syliin syöstyt ainiaaksi!
HARMAA KUOLEMA.
Tää harmaus, mi sielun huntuaa,
on kuolemaa;
se lukinlankoihinsa langettaa.
Ah, hiljalleen
se kutoo kaihen raskaan katseeseen
ja sydämeen.
Kuin usvan peitossa ma harhailen.
Hämärtyy maa, myös itse myötä sen
pois himmenen.
RESEEDAT TUOKSUU.
Reseedat tuoksuu, katsehilta piillen,
nuo kaunot, loiston kruunaamattomat;
vain öinen kaste säihkynsä luo niillen,
Reseedat tuoksuu. -- Arka hiljaisuus
maan, meren kiertää niinkuin enkelsiipi;
kuin kirkon kuisti seisoo hento heisi.
On niinkuin joku yössä rukoileisi
Luojalta armolahjaa hyvyyden,
ja on kuin tuntisin ma äänen sen! --
Tää yö mun kutoo kummaan riutumukseen.
Ma muistan vaimon maasta varjojen,
mi ammoin kerran, vuoks mun poloisen,
pois huokas, niinkuin Luojaan sammumaan
yökynttiläisen tuikku huokaistaan,
järkensä valon tuhon rukoukseen --
Reseedat tuoksuu. -- Vieno enkelsiipi
mun varjoo niinkuin lasna, yö kun hiipi,
maan kahlehista irroittaen, nostain.
Reseedat tuoksuu. -- Äidin silmä hymyy
mun sydämeeni suoraan -- kaukaa jostain --
EPILOGI.
Taas talvi saapuu niinkuin usein ennen,
kumartuu pää, mi muinen nousta tohti.
Ja yhä tyhjempänä, köyhempänä
ma kuljen tummaa ijäisyyttä kohti.
Miss' on sun leiviskäs, suur' synnyinlahjas?
kysytään multa. Mitä silloin vastaan?
Kaikk' kadotin. Ei mitään, Herra, mulla,
elämän suuri suru ainoastaan.
Tuhlaajapojan lailla kotiin palaan
mielellä nöyrällä ja murretulla.
Niin alastonna viel' ei tullut kenkään.
Luojansa luokse: mitään ei oo mulla!
HÄN KOLKUTTAA.
Hän kolkuttaa, Hän kolkuttaa,
tuo Poika Jumalan.
Ken ottaa Hänet, lempeän,
majaansa vastahan?
Sa sielu sairas, murheinen,
muit' alttiimpi liet sa,
liet tullut taivaan rannalle
maa-elon matkalla.
Pois vieri auvos maallinen
laineilla kyynelveen.
On varaa sulla, köyhällä,
vain sääliin, hyvyyteen.
Hän kolkuttaa, Hän kolkuttaa.
Ken avaa Hälle, ken?
Hän murheen mustan kirkastaa
ja kruunaa hyvyyden.
Laps surussasi suloinen,
jo riennä avaamaan!
Hän saapuu orjan vaatteissa,
tuo Poika Kuninkaan.
Vaeltaa yössä pimeessä
maailman Valkeus,
tylyillä itkee ovilla
koditon Rakkaus.
Hän kolkuttaa, Hän kolkuttaa
porteilla sydänten.
Ken armahtaa, hän armon saa,
elämän ijäisen.
TÄHTI-YÖ.
Miks on tuskaa, miksi syytä,
ylväimmänkin yllä yö?
Kypenäiset taivahalta
kysyjälle vastaan lyö:
Yö on suurempi kuin suru,
suru suurempi kuin syy,
yö on alku avaruuden,
yössä taivaat tähdittyy.
Syy on porras syyttömyyden,
polku päivän maille yö,
suru kaste, kiirastuli:
polttaa, puhtahaksi syö.
Takaa tuskan, surun summan
tähtitemplit häämöittää,
takaa suuren vaikenevan
sfäärein laulut heläjää.
MALJAKKO.
Sa valkomaljakko, sa rukoilet,
sun että viini taikka ruusut täyttäis,
taas elävältä että sulos näyttäis,
min julma käsi äsken tyhjiin kaasi.
Kuin mykkä orja vaiti vartoat
elämän antajata, valtiaasi.
Kuin mykkä orja varron minäkin,
ja sieluni amfooran tyhjän lailla
on sisältöä, kauneutta vailla,
osaton ruusustoista onnetarten.
Taas täytä maljani, ma rukoilen,
suur' Jumaluus, oon luotu sua varten!
UTUNEIET,
VARJOLEIKKIÄ.
Yön kaukotaivahalla heloittaa
heleän purppurainen liekkein maa.
Sotien soihtu! Rauha sunnuntainen!
Ees, ihmislapset, nopsaan rientäkää!
Pois kiirehtää maa-elon onni tää,
tää aineen lumekuva armahainen!
Ja tummat kädet ilmaan ojentuu,
tyhjyyttä haukkoo tukehtuva suu:
Liet Helvetti! Liet Taivaan valtakunta!
Näin elon varjoleikit temmeltää
ja häviää. Ei muuta jälkeen jää
kuin savua, kuin utua ja unta.
METSÄLAMMELLA.
Yössä korven venho yksinäinen
tuudittelee mieltä yksinäistä.
Laulu äänetön soi kaislain päistä,
unta punoo unhon lummekukat,
veden yllä sumuneiet heijaa,
kelohonkain alla hiipii hukat.
Vaiti tuijottaapi synkkä tummuus
metsälammen pohjattoman sylin
niinkuin murhe, jota salaa kannan.
Tänne iltahuuruun soisen rannan
vaipuneet on pitkät sukupolvet,
yksilöiden elon-aatos ylin.
Myöskin minä, tumma orpolapsi,
tänne painunko kuin taatot muinen?
Rauhaan halaa rinta tuiretuinen.
Kerran uupuin elon taistoon, riitaan,
ijäks viihtyy mureneni tänne,
Tuonen mykkään, himmeähän viitaan.
KADONNUT JOULU.
Taas Joulu-aamu sarastaa
kuin muisto lapsuuden.
Mut kansat kaikki arastaa
äänt' ylhäin kellojen.
Maa-elon enkelhaaveita
ne ennen meille toi;
nyt on ne surman aaveita:
kuin ilkkuen ne soi!
Lie tehnyt iki-pahoja
syän rakkaudeton,
kun kylvi hurmein ahoja
käs' inha inehmon,
kun herjas rauhaa tähtien
raudalla murhamies.
Himmeenä siitä lähtien
on ollut Joulun lies.
Ei tähtiä, ei Joulua,
vain kuolon kulkuset!
Elämän kovaa koulua
pyhät ja arkeimet!
Ei vehnästä, ei olusta
myös yhdelläkään lie!
Ei tiedä kenkään polusta,
mi Joulukirkkoon vie.
Kuin eksyneet me harhaamme,
me tuhmat lapset maan.
On kadoksissa parhaamme,
ei tuika tuletkaan.
Ei kutsu rauhan kuusien
säteilyt kulkijaa.
Vuossatain vanhain, uusien
yömyrskyt meuruaa.
Oi milloin, milloin heräämme
taas enkel-lauleluun,
maan lapset kaikki keräämme
taas ympär joulupuun?
TALVINEN TAIVAL.
Kimaltain talven taulut leviää
yön haavekylläisyyttä kylmää täynnä.
Puut lumiharkoin halkoo hämärää,
tienviitat vaiti vastaan sinertää.
Vain kuuraholvein pimennoista kuuluu
jäähileen himmeätä helinää.
Ne helisee kuin helmet, kyyneleet,
kuin soittais yhteen oudot sukupolvet,
niin tulevat kuin ennen eläneet,
ja kyselis: mit teit sa? mitä teet?
kuin kuiskis halujansa hangen alla
keväiset silmut, lehdet varisseet.
Kuin taru vierii taival talvinen.
Maan kukkeus ja kurjuus, kaikki kuultaa
kalvosta kuvastimen kaukaisen.
Jääkahleissa on kielet kantelen.
On vielä matkaa vapauden voittoon
ja pauhuun suurten kevätvirtojen.
METSÄKOHTAUS.
-- Muistatko, muistatko, muinainen armas,
leikkejä niitä,
joita me lapsina leikittiin?
-- Niin, niin,
mut siitä on aikoja siitä!
-- Muistatko, muistatko, muinainen armas,
kuuvalo-öitä,
kuinka me lemmessä leimuttiin?
-- Niin, niin,
älä muistele hullun töitä!
-- Muistatko, vilpikäs valkeaparmas,
vavahdit, armas,
ehtoota, jolloin me erottiin?
-- Sinä iltana, niin,
ma itkin itseni nukuksiin.
-- Hyvästi, hyvästi, muinainen armas!
Sinusta irti mun retkeni vei.
Kauaksi lähden.
-- Ei, ei,
mua sääli, oi, murheeni tähden!
-- Hyvästi, hyvästi, muinainen armas!
-- Elosi tie
kunne siis kulkee, minnekkä vie?
-- Niin, niin,
se hiljaa painuvi syvyyksiin.
-- Milloin sa palajat, milloin, milloin?
-- Kenties ma palajan silloin, silloin,
kun vuokseni mun,
niin, niin,
taas itket itsesi nukuksiin.
LEMMEN ONNI.
Niin olit lemmen onni suven kuva
kuin ruusu neidon rintaan rutistuva,
julmaa haltijaansa pelkääväinen.
Nyt sydämessä rakkauden muisto
on kaunis kalmisto, syyskirkas puisto,
otsallansa helminauha jäinen.
TOUKOKUUN YO.
Katkelma.
(_Alfred de Musset_.)
RUNOTAR:
Runoilija, luuttuusi tartu ja suutelo suo!
Tänä yönä ruusupensahan umput aukee
ja suven hehkua ilman tuuloset tuo.
Pää sievän sirkkusen oksalla unehen raukee
yöpuulle se painuu vihreän silmikon luo.
Runoilija, luuttuusi tartu ja suutelo suo!
RUNOILIJA:
Valot vaipuu taivahilta,
lankee laaksoon tumma ilta.
On kuin nähnyt oisin näyn!
Väikkyi lailla hengen aran
varjo yllä kukkasaran!
Haaveet saartaa sielu-paran.
Yksinhän ma yössä käyn!
RUNOTAR:
Runoilija, luuttuusi tartu, on yöhyt lauha
ja länsituuloset tuoksuvin siivin leijaa!
Oi, kuuntele, luonnossa on kuni pyhäinen rauha,
vain ruusun umppunen nuori himmeenä heijaa
vuotellen helmiäisperhoja simaisin suin.
Käy niinipuun alle, unelmahan unhoittuin,
ja mielitiettysi armaita juonteita muista!
Säde sammuvan päivän soi kuin jäähyväiskuiske;
kuin lemmenleikki, kuin morsiushuntujen huiske
jo kuuluu yöstä, niittyjen yltä ja puista,
RUNOILIJA:
Mikä levottomuus mulla
sydämessä tuiretulla?
Ukseen pälyn säikkyen.
Joku kolkuttiko salaa?
Miksi lampuntuikku palaa
loimahdellen, häikäisten?
Taivas, kuinka värisenkään!
Joku kutsuu! Harhaluulo!
Yksin olen, -- petti kuulo --
yksin, köyhä kuin ei kenkään!
RUNOTAR:
Runoilija, luuttuusi tartu, nyt nuoruuden viini
tänä yönä virtaa suonissa jumalien!
On poveni rauhaton, huuleni hehkuva kiini
pysy ei, kun lietsovat tuuloset keväimen.
Oi, laps, mua katso, oon kaunis niinkuin ei kukaan,
jo unhoititko ensi lempesi sun?
Sua enkö ma silloin korjannut kalvaana mukaan,
ja etkö sa itkien vaipunut helmaani mun?
Ah, siipeini alla ma tuuditin tuskasi karvaan:
olit lemmen murheesta painua alle maan!
Tänä iltana lohduta mua, et kieltäy, arvaan;
rukouksin käykäämme aamuhun valkenevaan.
RUNOILIJA:
Runottaren tuo on ääni!
Kaivattuni, kuoloton!
Lien nyt liki ystävääni,
ainutta, mi elämääni
uskollisna jäänyt on.
Ah, sun luokses sielu halaa,
lemmittyisen, sisaren!
Yössä tunnen, kuinka salaa
sädehuntus helee valaa
kultaa yöhön sydämen.
RUNOTAR:
Runoilija, luuttuas lyö, iki-itsesi oon!
Sun murheessa, mykkänä, yksin istuvan näin,
olen rientänyt taivaista tuskasi ahdinkoon
kuin liitävi lintu luo poikainsa piipittäväin.
Sa, ystävä, kärsit, sun kanssasi itkeä halaan,
joku yksin-nyyhky povessasi polossa on,
joku lemmenkaiho lie syöpynyt sydänalaan,
joku riemun varjo, uhkaus kohtalon.
Jumalalle ne laulakaamme helkkyvin kielin!
Sun kanssasi suudelmaan pois haihtua mielin,
pois pilvien taa, elon erheet jättäen taaksi.
Vaan onnemme oikkuja tottelee haaveemme haaksi,
kun soljumme siinä vienosti haastellen,
me kahden vain, me valtiaat kaikkeuden,
maailman kaiken muuttaen untemme maaksi!
VENHEESSÄ.
Veen yli saartuu suuri suvi-ilta,
huntuilee ympärillä metsäin helmat.
Päin kaupunkia venho kääntäkää!
Jäähyväisiksi saaren laiturilta
kas liina, punaverka häilähtää.
Niin airon pirskeet vanavirtaan jää
kuin muiston kimmeltävät runoelmat.
Ah, tänne meren, taivaan siintohon
ijäksi jäisin, täällä hyvä on:
pois tietymättä vieris päiväin luku
ja elon hetket niinkuin laulu, uni,
vain mainingit sois hiljaa sieluhuni,
kuin tarinoisi atlantiidein suku.
Mut sydän tuo niin monin toivein, töin
viel' elon kytketty on turhuuteen,
ma etten rauhaa saa, vaan päivin, öin,
tuot' omaa pettymystäin ikävöin!
Tuoll' yli usvan siintää kaunehinna
äärillä kaukotaivaan ruskorannan,
kuparivyössä aurinkoisen sannan
suurkaupunki kuin outo satulinna.
Mut kummalta jos kuinka kuultanet,
sa synnyinkylä, mulle outo et!
Nuo kiusan kivet, harmin haarniskat
ainaisen jäljen rintaan polttivat!
Sa satakieli, taivaankaari-sulin
sa helkyit kerran liian ihanasti;
sua kuunnellessani mielipuoleks tulin:
nyt lumoissasi käyn ma hautaan asti!
Sa kultakala, kiiltosuomuin uit
katveessa kauniin viuhkapalmu-altaan,
kyynpyrstös vedenneidon vaippaan puit,
seireenin lailla suortuvias suit,
sähköisen lukinlanka-verkkos valtaan
ma kunnes jouduin, teon hurjan tein:
sun syötiksesi heitin sydämein!
Sun omas olin, ajatuksin, vaistoin,
sua tutkin, lemmin, kaikki maljas maistoin,
sun vuokses painoin joka tuskan palkeen;
yöt, päivät hehkui ahjo kiirasvalkeen!
Suurkaupunki! Sa polttava ja jäinen!
Muurahaispesä, korpi yksinäinen!
Ken kauhus, kauneutes kaikki keksi!
Sun, kurjuuden ja onnen onkalon,
sun tunnen jo, nyt verkkos vaaraton,
mut entistänsä rakkahampi on:
sun helmassasi kypsyin ihmiseksi!
Lyö meri venhon laitaan lainein loivin
Jo veteen kuultaa kivimuurit kuumat,
kolahtaa rantamöljään lavat airon.
Kaleeri-orjan lailla kapinoivin,
mut nöyrin mielin vankilaani palaan.
Kuin uudet Kleopatrat vanhan Kairon
kaikk' ihmispedot ilveksestä kettuun
taas ympärillä teuhaa, helkkää huumat
elämän tyhjän, ruman, ruttohisen.
Ja vanha inho vanhaan rakastettuun
ja tyrannihin, kurjaan kultakalaan,
mun valtaa taas. Pois ulapalle halaan,
unhoisaan lauluun laineen onnellisen.
SÄVEL-AALLOT
(_Baudelaire_.)
Niin heittäyn kuin meren helmaan hyrskyävään
sävel-aaltojen valtaan;
sukeltavan eetterin sineen ma purteni nään,
alle usvien paltaan.
Kuin purjehet tunnen ma keuhkoni pullistuvan,
ja innossa hetken
ylös laineharjojen selkähän ponnahdan;
yö verhoaa retken.
Soi karjunta pohjalla sieluni ulvahtaen
kuin hukkuvan laivan;
siell' ärjyt on myrskyn ja kaikki hirviöt sen.
Taas kauhun ja vaivan
vesipeili jo peitti. Siin' uinuu ulpuina aivan
syyt sydämen.
KEVÄT-ODOTUSTA.
On yllämme kuin kevätyö
jo suven suuren tuntu,
se heijaa, väikkyy ilmassa
kuin sinipiikain huntu.
Se metsän puissa huiskuttaa,
lyö lainehena rantaan
ja lainesormin kirjoittaa
kuin lupauksen santaan.
Mut suvi viipyy, kylm' on yö
ja yössä peikot tuiskii,
ne silmiin seuloo sumua
ja korvaan turmaa kuiskii:
"Ken tietää, vaikka ruskonne
vain oiskin päivän lasku,
kaikk' unelmanne, uskonne
vain kaunis lastenkasku!"
No ollaan sitten lapsia,
mut uskomast' ei laata,
ett' aamun kaunis aurinko
viel' armastaapi maata.
Niin kulkee mielen kaipaus
kuin onnen päiviin uusiin
tai nousee kuvat kultaiset
kuin muiston kukkakuusiin:
Kuin koivut notkuu valkeat
suv'illan suussa immet,
niin silmät täynnä unelmaa
kuin suuret salorimmet.
Ja Suomen poiat pellollaan
kuin hongan rungot vankat.
Työn, lemmen piilopirteistä
saa rauhan savut sankat.
Näin oudon onnen näkyjä
me näämme lapset hullut!
Se untako on kesästä,
mi milloinkaan ei tullut?
SUO-YRTTI.
Heloitti äsken heinät Maarian
ja päivänsäteet leikki korkealla.
Nyt ehtoo hiipii, mua kiehtoo loihdut
suo-yrttein yksinäisten vaarain alla.
Yön sydän vetää synkkiin syväriinsä.
Maa-emo valmistaikse maatapanoon.
Sen hetesilmää tummaa ikävöitsen,
sen huuruavaa hengitystä janoon!
Ei lehti liiku, ääret taivahan
vain leimuavat uhmaa kylmän palon.
On valkohurstin saaneet laaksot, alhot,
yökosteen turpeen tuoksu saartaa salon.
Keinuilkaa jalan alla sammalkeitaat,
lemutkaa yrtit, teistä taitan parhaan!
Katajat, höytykukat, pursut kuiskaa:
myös itse kuulut öiseen ryytitarhaan.
HÄTÄHUUTO.
Miks viihdy ei koskaan
suru sydämessäin?
Enää kuulla en kestä
iki-ikävätäin!
Tuhat kertaa jo tuskas
ykstoikkoisen näin:
Noin hukka vain ulvoo
vilutähtiä päin!
Noin hylje vain haukkuu
sumupaadellaan!
Noin huutavi huuhkain
yön kattaissa maan!
Hätä rinnasta häipyy,
hätähuuto vain jää.
Koko luonnon on tuskaa
mun huutoni tää!
LUMOISSA.
Niin vieras on tie,
ei kotiin se vie.
En taloa tunne,
en maata, en puita,
en taivastakaan.
Kulen horjuen
ja itseä, muita
pois torjuen.
Ah keitä, ah keitä
te lienette kaikki,
te lapsoset maan?
En tunne ma teitä!
Kai unta mä nään!
Niin laakea kansi
on ilman tään!
Niin ahdasta täällä
on alhossa!
Oli kotini korkea
huipulla,
veen, pilvien päällä.
Ja siell' olit sa,
sydän-ystävä mun.
Mistä löydän ma sun?
Ja itseäin nää
minä missään en.
Ole entinen
ei itseni tää,
mi oudoille puhuu
kuin tuttuja ois ne,
kyläraitille huhuu
kuin armahan tois se,
vaikk' armaani ajoi
vain hattara-ratsain,
säde-orhilla päivin
ja öin tulenpatsain;
ei jalkansa koskenut
tomuhun maan,
ei morsionkaan!
Niin minä silloin
morsius-illoin
istuin sirpillä kuun,
keinua joutelin,
aavoja soutelin,
vierellä ylhän
unteni purjepuun.
Loitos matkasin
satujen saariin,
kauas katselin
taivahan kaariin,
huumion kukkasin
kiertelin pään.
Ehkä ma silloin
sieluni hukkasin
onneeni häikäisevään.
-- Tuu tuu tummahuista!
Ihaninta et itseäs
löydä, et muista!
Tuu tuu ruma-parkaa,
syynraskasta, arkaa!
Soi toisin, ah, kerran
sun vertesi tahti!
Olet loihdittu muoto,
lumokoira ja vahti,
kahlittu ikuisin
pakkovyö-kahlehin
portille Helvetin!
-- Tuu tuu Manan hurtta,
sisu ilkeä sulla,
ei hyvä lie vieraan
sun lähelles tulla.
Olit kuitenkin kerran
sa ihminen hellä
ja liidätit vienoa
lemmen purtta!
Nyt syömmes on kellä?
-- Hau hau, Manan Halli!
Et rintaasi sairasta
koskea salli,
et silittää selkää.
Kaikk' yrmyäs pelkää.
Ken olet, ken olit?
Ken päästäisi loihdun
ja heittäisi sieluhus
auringon soihdun?
Tuu tuu tuiretuinen!
Olen itseni ilta,
vain kummitus, aave,
vain himmeä haave,
ah, päiviltä muinen
niin onnellisilta.
Ei sielua mulla,
sen kadotin ma.
Se sulla, se sulla
on tallella,
sydän-ystävä mun.
Ma itseni löydän,
jos löydän ma sun!
MUUTTOLINNUT.
Niityt tummuu, vainiolla vaiti,
alastomia sänki rukiin, kauran.
Rientää kukkaisempain kumpuin puoleen
saatto muuttolintuin lumi-auran,
Siipein havina kuin haave soi,
mieli vaikeroi:
Sinne, sinne, kerallanne kauas,
sinne kukkaisempain kumpuin puoleen!
Sinne, sinne, joss' on lohdun yrtit,
huojennusta joka tuskaan, huoleen,
lempeämpiin lehtoloihin pois,
kunpa lentää vois!
SYKSY.
Maaemon syksynkypsään äidinhelmaan
niin lasna katsoin syvään, ihaellen
kuin ihanaiseen tauluun, runoelmaan.
Nuoruuden seppelöimään nousi päähän
syysrypäl-viini maljass' elojuhlan:
kuin häihin syöksyin hävityksen säähän.
Taas huminoivat huilut syksyn tuulen,
mut häihin ei, ah pelkään: hautajaisiin;
sen omaan rintahani tulleeks kuulen.
Kuink' olin rikas, kun mun kaukaa kaarsit,
yön, kuihtumuksen karkeloiva kuoro,
kuin köyhä nyt, kun sydämeni saarsit!
Veronsa vertyin maksaa elämälle
maaeon parmas. Toist' on ihmislapsen:
varisee kaikki, mitään ei jää hälle.
SANAJALKA.
Sanajalka, miks sua pelkään,
salasiittiö inha ja kuolemankoura!
Väre kylmä nousevi selkään,
kun lehvies lomitse joiun
yli varjoisan polun.
Et pure, et pistä,
kudot pitsiä helmellistä
ja katveessa korven
päälakeas lauhkeaa kampaat.
Mut juurissa sulla on sakset
ja loukut ja raateluhampaat!
On niinkuin haastaisi mulle,
vuostuhanten takainen muisti:
on alla sun vaippasi päärmeen
vihan sakka ja vihreä myrkky
sen kuningaskäärmeen,
esi-äitimme Eevan mi suisti.
Valituksesi raskahan kuulen.
Sanajalka, sua säälin, ma luulen!
Liet valtias syösty,
jälkeläinen sen jättiläisruohon,
mi kerran juurtui
alkuaikojen hehkuvaan suohon,
yläilmoille suurtui,
kera saurusten julmain
näin hallitsi piiriä maan.
Nyt eksynyt sydänmaan lehtoon
miljoona-vuotisen ehtoon
liet nähnyt sa hämärtäyvän,
elon kaiken pieneksi käyvän.
Myös itse oot orpo ja heikko,
vain vaivaispeikko,
mi koristaa helmoja korven
ikimurheellaan.
PÄIVÄNLASKU.
Jo päivän läikkä painui vuorten taa.
Se sinne palajaa,
miss' alkaa aamun maa,
tie ilman kotkien
taa yltää pilvien
ja metsän harhasalit aukeaa,
ja minne sielu mun,
yön helmaan vangitun,
ah, ijät kaiket turhaan halajaa!
Maa huoliutuu huntuun illan sään.
Pien' peippo aran pään
jo verhoo siivellään,
siks kunnes aamun koi
taas yllään karkeloi,
vain ihmislaps jää pitkään ikävään.
Niin sydän verkkaan lyö,
kuin sais jo iki-yö,
kaikk' ainiaaks jäis alle varjon tään.
VASAMAT.
TULIPIIRTO.
Tuli taivahan löi, savu noroista nous,
tuhatpäisenä aaltosi kansa.
Jumal-aattehet synkkien sieluissa sous:
elo kaipasi kalleintansa.
Ota säilä ja jous,
sillä halkaise yösi,
riko rautaiset vyösi!
Vapaus, vapaus jalo sankarityösi!
Veli veljensä kätehen tarttuvi rehtiin.
Elo sai, mitä kauneinta pyys.
Vapaus, vapaus, vuoks sun tämä tehtiin:
tulipiirto jäi kohtalon kirjan lehtiin.
Suur-ihmisyys,
älä voimias salaa,
nyt valloita alaa!
Jo kansasta kansaan sun loimusi palaa!
Myös otsalla sun, polo synnyinmaa,
jo on kansojen kruunu kallein:
vapaus, vapaus sua johdattaa
oman lippusi hulmuta sallein!
Nyt onneas jaa
joka orvonkin kantaa;
nyt on oikeus antaa!
Päin purtemme rientää jo untemme rantaa.
III. 1917.
VAPAUDEN AAMUNA.
Nousivat sankarit, särkivät teljet.
Ihmisyys suuri nyt viiriä vie.
Kätenne tänne, te ihmiset, veljet;
yhtään ei rintaa kylmänä lie!
Vapauden ruusu, kylvetty verin,
aamuhun outohon aukenee.
Veljeyden lilja, ah, lempein terin
heimosta heimohon siltaa tee!
Vait'olon vanki, kahlittu kansa,
kuuletko: vapausvirtesi soi!
Tulkita tunteita parhaitansa
vieläkö sielusi sorrettu voi?
Painajais-untesi alta jo havaa
ihanaan ilmaan ja aurinkohon!
Häkkilintunen, siipesi avaa!
Vieläkö nousuhun voimaa on?
Isänmaan rakkaus loimua yöstä
taivaankantehen valkenevaan!
Ei sua enää syytetä, syöstä;
hehku nyt puolesta poljetun maan!
Muotosi entisen puhtahat juonteet
aika on jällehen kirkastaa.
Kaikk' alas iske sa alhaiset luonteet,
uudesti syntyvä synnyinmaa.
Huomaatko päivästä säteilevästä:
hetki on lyönyt, aika on uus!
Vaativat tilille hetkestä tästä
mennehet vaiheet ja vastaisuus.
Satojen vuosien sammalen alta
kirkkaana nouse ja kaikille näy!
Oikeus, kansojen maailmanvalta,
lippusi nosta ja voittohon käy!
III. 1917.
PÄÄSIÄIS-YÖ.
Tuli sammakot inhat ja rutto ja rakeet,
tuli sirkkojen lauma, mi leivän söi,
tuli pimeys suuri ja pilvet sakeet.
Käsi Herran Pharaon huoneen löi.
On Pääsiäis-yö,
Pian valkeaa.
Ylös kansa, ja vapaus valloittakaa,
ja Siinain vuori ja Kaanaan maa!
Syvä kaipaus kannusta kylkiä ratsaan!
Niin pitkä ja outo on eessämme tie.
Mut Oikeus ohjaa, kuin tulenpatsaan
valoviiri se korvessa kansaansa vie!
On Pääsiäis-yö,
kevät-tuoksuva sää.
Niin kaukana, kaukana määrän on pää,
sitä nähnekään sukupolvi ei tää!
Mut kaihomme keitaass' on Saaronin liljat
ja palmut ja seedrit ja granaattipuut;
siell' aaltoo lehdoissa lempeät viljat,
pyhän Jordanin päilyvi lahtien suut.
On Pääsiäis-yö.
Ijät muistoa sen
me vietämme polvesta polvehen
kera harppujen, huilujen, symbaalien!
1917.
TOTTAKO ON?
Untako tää vai tottako on?
Kansako vapaa ja kahleheton?
Muuttuiko riemuks, mi murhe ol' ennen,
harteilta vierikö orjuuden taakka,
hengen mi salpasi lapsesta saakka,
viel' oli saattona Manalle mennen?
Tottako on:
Suomi on vapaa ja kahleheton?
Untako tää vai tottako on:
päästy on tyrmästä aurinkohon!
Aavojen tuulet jo purttamme ajaa,
keuhkot paisuu, valtimot tykkää,
sydämet suuresti, laajasti sykkää,
ei ole onnella määrää, rajaa!
Tottako on:
päästy on tyrmästä aurinkohon!
Untako tää vai tottako on:
leppyneet vallat on kohtalon!
Saa taas syttyä nuorten mieli,
laineena laulaa vapauden vaisto;
arvonsa entisen saa elon taisto,
kaikunsa kantelon kaunein kieli.
Tottako on:
leppyneet vallat on kohtalon!
1917.
TÄHTITULET.
Saa talven tähtihuntuun suuret salot.
Lumisten töllein akkunoista valot
taas kuusten loistaa, mut ei koskaan ennen
näin loistaneet ne synkkiin sydämiin.
Ja tähtitulet Suomen taivahalla
näin tuikkaneet ei vuosiin tuhansiin.
Ne kylvää kohtaloja, tulta, tuhkaa;
ne lupaa autuutta, ne syyttää, uhkaa.
Mik' onkaan osamme? Nuor' vapautemme,
tuo kauan kaivattu, jo valittaa,
sen aateluus kun suotiin alhaisille...
Vuoks sorron oman huokaa vapaa maa!
Hyvyyden juhlaan käymme, vaikka lymyy
hyvyyden henget. Huulet kalvaat hymyy,
kuin unelmalle, joulu-aatokselle.
Lävitse nälän, hurmeen, kyyneleen
kaikk' kurkoittavat kansat onneen yhteen:
ah, joulurauhaan, rauhaan ikuiseen!
XII. 1917.
ISÄNMAALLE.
_Nuorten laulu_.
Isänmaa, ota lempemme lämpöinen,
käsivartemme voima ja työ!
Veren, hengen me annamme alttiiksi,
jotta poistuis yltäsi yö!
Isänmaa, sun tuskasi kyyneleet
meist' urhoja kasvattaa:
ei sortaja polkea milloinkaan
sun muistojes tannerta saa!
Isänmaa, sulle hehkuvi rintamme lies;
sinut kannamme kirkkauteen!
Elonpäivämme sitten vaipua saa
kuin rantaan aaltonen veen!
Isänmaa, ijäks tenhosi henkemme
sinijärves ja harjantees!
Paras palkkamme nuorena nukahtaa,
emo suuri, sun siunauksees!
1918.
KORKEIN HETKI.
Jo täyttyy maassa miehen työt
ja nuoruus-unelmamme,
siks säilä säihkyt, sydän lyöt,
kaikk' yhteen loimuamme!
Jo saapui hetki sankarin,
tuo hetki korkein, ankarin,
jot' aavisteli taatot,
vuossatain harmaat saatot.
Ja vapauden viiri, niin,
nyt välkkää kädessämme!
Sit' ennen lahjaks aneltiin,
nyt sydänverellämme
sen iki-omaks ostamme,
maan kansain keskeen nostamme
kuin kotilieden lunnaan
yl' armaan kotikunnaan.
Nyt vaappuu vaaka kohtalon.
Koht' antaa Klio selon.
Jokainen urhoks' tulkohon!
Nyt lyödään arpa elon:
me sanoako saatamme
vapaaksi synnyinmaatamme
ja elää, kuollen sille,
polville tuleville.
1918.
VARTIOLAULU.
Me linna oomme Suomenmaan,
sen vankempaa ei lie.
Vain puhki meidän rintamme
käy vihollisen tie!
Me lippu oomme Suomenmaan,
käy tiemme valkeuteen.
Jos vaadit, hurmein kastamme
tään kalliin tantereen!
Me sulle valan vannomme,
mi kestää haudan taa:
me emme väisty, ennenkuin
on vapaa Suomenmaa!
1918.
MAAN NOUSU.
Tuhatvuosien tyrmästä, vuorien alta
maan sankarit rynnistää:
Enää heimoushenkemme maata ei malta!
Nyt voita tai hangelle jää!
Maa, orjuuden käynyt mi on joka asteen,
elon hinnaksi vaativi hurmeisen kasteen!
Puna-aurinko nous, loi luontomme tenhoon,
yön päiväksi vaihettaen.
Kuin saapuvan Väinämön vaskiseen venhoon
me katsomme kaarehen sen.
Uus Sampo jo soutavi kannella taivaan;
ijäks vallattu on se nyt tietäjän laivaan.
Taas Kaleva kasvaa ja Karjala suurtuu,
elon kauneus karkeloi;
nimi Suomen uutena lauleloon uurtuu,
maanpiiri sen virsiä soi.
Sen kannel ja kalpa nyt kilvan kaikaa
tätä kansamme kohtalon korkeinta aikaa!
Mut sankarivainajain karsikot suuret
iki-ylväässä murheessaan
kera sankarten kätkevät Sampomme juuret
syvän helmahan synnyinmaan.
Sitä sielt' enää riistä ei Louhen valta,
maan suojelushenkien siipien alta!
1918.
LEMMINKÄISEN ÄITI.
Voi mua, voi, -- kantaja Kalevan kansan!
Voi sua, voi, -- kullainen kuopuksein!
Kaukoni kaunis nyt uhrina katalan ansan!
Niin sinut ilmoille saattelin murheeksein.
Niin sinut, sankariks luodun, langetti halpa
sokean paimenen patto, ei kunnian kalpa!
Liioin sä lienetkin ollut läikkyvä, lieto,
sull' oli uljuus, ei ollut partasuun tieto;
liioin sa vieraissa vierit, halasit uutta,
vapaus sulle ol' leikkiä, vallattomuutta.
Laps olit vielä, et untesi urho, et mies.
Mieheksi kasvaa tähdissä säätty on ties.
Haravoin poikaani koprusta kolean Tuonen,
muruja miehen jo menneen, lapseni rakkaan.
Voi emon sydäntä, vasta ma itkusta lakkaan,
kun sun jälleen helmaani sulkea saan.
Vahvempi rakkaus valtoja Tuonen maan.
Vielä, ah, kerran sulle ma elämän suonen!
Luojani totinen, käy avuks hetkellä tällä!
Äityen murheisen lemmellä äärettömällä
voitelen vihoja vesun, kähyjä kyyn,
huuhtelen haavoja, liennän polttoa syyn,
liittelen rohkean rinnan ja ylvähän pään,
juottelen jäsenet nuoret jänteviin uumiin...
Vieläkö saanen yhtehen hengen ja ruumiin,
sykkimään sydämen lävitse kuoleman jään!
Rakennan raukkaani lemmellä äärettömällä.
Luojani totinen, käy avuks hetkellä tällä!
V. 1918.
SUOMEN LIPPU.
Pois viiri veripunainen
valkeesta Suomestamme,
pois värit veljeshurmehen!
Sa lippu sinivalkoinen,
sun kohotamme taivaallen,
sun syvään juurrutamme
maan nuoreen kevätnurmehen
Oi, liehu vaate valkoinen
harjalla linnan oman!
Pois rikos veljesliitojen!
Sitele, risti sininen,
taas sydänlangat yhtehen
heimomme onnettoman
vierillä Tuonen viitojen!
Ennusta aikaa armaampaa
ja suurta sunnuntaita!
Ei liehtojana sotien
nuor' vapautes olla saa,
mi suvi-ilmaan hulmuaa.
Se turvaksemme laita,
suojaksi Suomen kotien!
Jo saapui lapset auringon
ja virvet vihannoivat.
Vihitty olet valohon;
kuin taivas ollos tahraton,
sa lippu Suomen kohtalon.
Jos taistoon rummut soivat,
niin liitä liittoon jalohon!
VI. 1918.
Z. TOPELIUS.
_Satavuotismuisto_.
On hyvyys haave, mut ei haave vainen:
sa elit; olit ihanteesi lainen.
Viel' lempee hymys niinkuin rusko päilyy
vuossatain myrskypilvein paltehella,
soi laulus lauha yli tykkein pauhun:
maailman voittaa voi vain rakkaudella!
Ol' ilmass' silloin kevättä ja taikaa,
kun meille ennustelit onnen aikaa!
Sun kanssas Lönnrot, Runeberg ja Snellman
säihkyivät sätehinä talven maassa;
sovulla seppelöit sa Suomen linnan,
pyhäinen lehti onnen apilaassa!
Soi toisin nyt kuin silloin kanteleemme.
Kuin usviin uppos iki-ihanteemme?
Ja raskaammin kuin koskaan nyt me polot,
me lapset ajan ankaramman, karun
kaipaamme seesteisyyttä, rauhaa syvää
sun sydämesi heljän päiväntarun.
Taas päästä mielimme sun jalkais juureen
ja uskoa sun unelmaasi suureen:
isien maahan, yhteiseen ja yhteen,
myös valtaan rakkauden ja hengen valoon
Suur' tietäjä, ah, hienoin sydänlangoin
kohota kansaas ihmisyytees jaloon!
TYÖN VELJIEN VIRSI.
Työn veljiä oomme, työn orjia emme,
työ voimamme on, tie vapautemme!
Yön lapsilla meillä kiire on valoon,
ylös kummuille, säihkyvän päivyen paloon!
Ei tallaten toista, ei huonolle kostain,
vaan ylväänä itsemme ilmoille nostain!
Työn kultaiset tähkät me taitamme sille,
ken työn on tehnyt, ei arvottomille.
Alas alhoon, missä on kurjuus ja hätä,
emme veljeä, siskoa yhtään me jätä!
Pian valkenee ankeille elämän taulu!
On rakkaus kauniimpi kuin sotalaulu!
Ken sortajaks nousi, sen sorto löi alas,
ken surmasi, sukuhun susien palas!
Me rintamaan astumme rauhan aattein
ja paistavin palmuin ja valkehin vaattein.
Ei horjuta vastus ulkoisen muurin.
Oman rintamme rotkot vaara on suurin.
Oi, aurinko, aurinko, luo säde sinne,
miss' synkin on rotko ja iljaisin rinne!
ROBERT KAJANUKSEN TÄYTTÄESSÄ 60 VUOTTA.
Sahkösielu Suomen yössä,
Paloit niinkuin lempi Luojan
Armain aatos elos' työssä
tahto lämmön, valon tuojan.
Nuoriin mieliin intomieltä
lietsoit, loihdit sankarkuvan,
soitit suurta sydänkieltä
synnyinmaasi valveutuvan!
Jos kielet kaikkialta
soi, sa tiedät henkes helää;
jos jo siirtyy pimeen valta,
näät: sun säkeneesi elää!
Tuhat tulta hehkuu sulle,
huomaatko, ah, piilostansa:
kiitos sulle, siunatulle!
Nostajaansa nostaa kansa.
Tai et huomaa: vainen antaa,
muut' ei pyydä henki ylväs.
Suomen temppeliä kantaa
vaka vanha, tyyni pylväs,
EINO LEINOLLE
6.VII.1918.
Suomen suven suuri lapsi,
kansan hengen kannelniekka,
usein itkit halla-öissä,
useammin vielä iski
tuskas tulta, löi kuin miekka;
sotatorvin helskyi hiekka,
missä vierit, unten urho,
päitä listit noidan lieron
eestä heimon kahlehditun,
vasten valtaa suuren Kieron,
Vastavirtaa viljoin sousit,
tuosta tietäjäksi nousit,
ilmoille toit syyn ja salan
muinais-yöstä Kalevalan,
kukkalatvan liitit juureen,
valonsotaan soitit suureen,
taikas kaikui taivahalla:
humisit kuin harmaa honka
taikka vanhus valkohapsi,
sinä, suven suuri lapsi!
Kuka arvas loitsus hinnan!
Alla kovan pantsarpinnan
värähteli vienot kielet
niinkuin vaski vaaran alla.
Jo lie tullut Suomen suvi,
Sampo kaunis saatu käteen,
jota kauan kaihoit, toivoit,
Suomen nuori Väinämöinen,
vaikk'ei soi sen kansi karu
kuin soi kieli unten säteen,
sydänkaihos tuhat-öinen!
Viel' on surman tiessä mieli
musta, paino yllä, alla,
uhkaa täynnä ilmanpieli.
Sentään voi jo vapaa kansa
ylös nostaa kilvellensä
vapahaksi laulajansa.
Kiitos sulle, Suomen sulho,
kansan hengen kannelniekka,
että välkkyi vaskivyölläs
sekä kannel että miekka,
että helkkyi hallan maassa
sankarlaulus raskastöinen!
Välky, helky eelleen meille,
sotapappi hengen työssä,
tietäjämme, taitajamme,
loihtijamme Lapin yössä!
Viel' on meillä taival pitkä
aurinkohon Suomen suosta.
Loista yllä Suomen saloin
niinkuin omatunto jaloin.
Mistä kuljet, kaikki tietää:
polku kaunein kulkee tuosta
noustaksemme jumaloitiin,
niinkuin nousee kaipuu noihin
henkes pyhäisimmän pyyteen:
ikuisempaan ihmisyyteen!
VIIPURIN LAULU.
Nyt laulamme kunniaa Karjalan armaan
ja Karjalan linnan vuossatais-harmaan.
Vanha Viipuri, oi,
yhä kantelos soi!
Sa muinaisten muistojen tyyssija ylväs,
ain' olkosi maasi lippu ja pylväs!
Kylä kuuluisa kestein ja kultavuon kehto,
niin kiehtoen siintää sun laulujes lehto.
Vanha Viipuri, oi,
yhä kantelos soi!
Yhä hopeita helkkyvi kukunta käen
yli Karjalan kauniin karkeloväen.
Nyt laulamme kiitosta Karjalan hilpeen
ja helmen, min kuulu sai kunniakilpeen.
Vanha Viipuri, oi,
yhä kantelos soi,
kisatanhut herkkien hetken lasten,
pyhä pantsar iskujen kohtalokasten!
JUHANNUSTUNNELMA 1918.
Maa kylvetty hurmein vehreään vaipoittuu
ja täyteen kukkahan puhkee tuoksuva terttu.
Mitä tiedät sa kertoa portilla pihlajapuu?
Kenen haudalla kaihoas helkytät, koditon kerttu?
Liet eksynyt seutuun outohon merien takaa:
pesäräystähäs poissa on, ystäväs maassa jo makaa...
Niin, käynyt on myrsky, mut jälleen puhdas on sää.
Oi, lennä, leivonen, ilmojen korkeuteen
ja kaksin verroin kirkkaana kauneus nää
maan, taivahan loiston, järvien kimmelveen!
Mies miekan töiltä astuvi verkalleen
kotipientaren luo, luo kuokan ja viikatteen.
Lemu tuttu jo sieraimeen käy mullan ja havun
ja leyhkäys lehmihautehen, turpeen savun;
ja kyynel poskelle karkeelle herahtaa:
"Ole siunattu, siunattu, ravinnon-antaja maa,
sa isien maa, min puolesta munkin suotiin
pisar vertani antaa, kun vapauttasi luotiin!
Maa ravinnon-antaja, antaja ikuisen unen,
sun helmahas suureen kohta ma unhoittunen,
ijäks raukenen pois, -- mut taistoni palkaks saan
ma maata mullassa kukkivan, vapaan maan!"
Jo korpitemppelin korkeat kellot soi.
Salon humisevaisen himmeään siimekseen,
syvähetteiden luo, ne kutsuu kalvahtaneen.
Nyt on luonnon juhla ja Luojan, mi luodut loi:
maa loukattu leppyy, jälleen lahjoja jakaa.
Suven laupiaan suurelle Luojalle kumartakaa,
te ihmiset kaikki; vain taittuva kaislan korsi
on ihmisen tie ja vallassa Korkeimman.
Ei kypsytä tanner tallaama herjaajan
elon tähkää, tyhjäksi jäävät auma ja orsi.
On merkit oudot taivaalla, maassa ja veessä:
on takana taistelu, raskaampi kenties eessä.
Maa laupias, liittomme yhdy ja vaarassa auta,
tään antaos murheenlastesi laakson itää;
sun lupaamme ijäti pyhänä, kalliina pitää,
sa vapaussankariemme sankarihauta!
On luonnossa juhla, mielissä hartaus vakaa.
Te ihmiset kaikki, luonnolle kumartakaa!
HAAVEKELLOT.
DON QUIJOTE.
Ken syntyi urhoks sankar-unelmain,
ei taltu lapseks laumain harmajain.
Kun yllä joukkoin sotahuudot soi,
hän kivettyy, ei myötä mennä voi.
Ei viihdä häntä varma voiton tie:
loputon kaiho kauemmaksi vie.
Kuin outo, orpo täällä kulkee hän
tenhoissa suuren jumal-hämärän.
Hän näyt näkee, joita muut ei nää;
hän muille arvoitukseks, narriks jää.
-- Kas, kas ne pilkkaa. Tuolla houreissaan
suur' don Quijote taas nousee satulaan! --
Hän haamun lailla katvehessa kuun
yön tuulta vastaan samoo taisteluun.
Saa ritariksi ruusun kuollehen;
voimansa varisee kuin lehdet sen.
Hän kesken teon myrskyn pauhaavan
laul' yksinäisen laulaa unelman.
Kuin pilven varjo, läikkä tumman veen
hän soutaa tyhjyydestä tyhjyyteen,
jäljettä rauentuen rantaan maan,
syyskellastuvain kaislain kahinaan.
HUOKAUS.
Taas kukkaset puhkeaa pientaren pieliin,
käet kultaiset kukkuu.
Kuin ennen ne riemua ei tuo mieliin.
Oi, Herra, sun maailmas verehen hukkuu,
sun ihmiskuntasi, kuvasi vaipuu,
oi, Herra, miks lapsesi tahdot syöstä!
Vain kuolevain silmät kiiluvat yöstä
kevätkimmeltävästä.
Miten polttavi tuntoa tuska ja kaipuu
pois alhosta tästä!
Ijäks tuomitut liemmekö syymme vaivaan!
Herra, armahda meitä!
Kuin paasi niin painavi paltehet taivaan.
Me pyysimme painia Jaakopin painin,
näin tähtihin nousta:
jäi taaksemme tuhkaa, jälkeä Kainin.
Maan kansat kulkevat kirojen teitä.
Herra, armahda meitä!
Vanhurskahan vihasi viivytä jousta!
I.N.R.I.
Mua ahdistaa
meri, ilma ja maa,
elo ihmisten,
nimi ihvehinen
"maan kuninkaan",
jota otsallaan
nään kantavan tuon jumal-syntyisen
ja ristiinnaulitun Vapauden.
Ma polvistun
luo ristisi sun:
"Ole armollinen
maan lapsillen,
ota, Tuskien mies,
pois orjuuden ies!"
Sun opetuslapsesi vartomaan jää
ylösnousemus-aamuas häikäisevää.
AAMUN SARASTUS.
Rannalla kauhun yön
ui siinto kalvas aamun ensi säteen.
Kuin arastellen veli veljen käteen
käy jälkeen murhatyön.
Tää Kainin merkki millä voidaan pestä
pois synkän ihmisyyden sydämestä?
Suur' rakkaus sen voi.
Välkähtää valot pilvilinna-viirin:
kohoaa ylle murheisen maanpiirin
ikuisen rauhan koi,
kun puhkee tuhatvuotis-päivä tästä
titaani-yöstä, jumal-härnärästä!
KEHTOLAULU.
Tuuti tulisoroista
esiin elon noroista,
tuuti tulta taivahan
tuskaan, sielun vaivahan!
Kerran murrat kehtosi,
tunnet elinehtosi,
sytyt pyhään palohon,
poltat tiesi valohon!
Tuuti lasta syväksi,
hyypiötäin hyväksi,
tuuti tulta taivahan
tuskaan, sielun vaivahan!
LEMMEN MUISTO.
Sieluani suruun uupunutta
hiljaa keinuttelee haahti unten;
lapsuuteni rakastetun nään,
sinisilmäin hymyn, armaan pään...
Ah, ken voisi halki aikain lunten
päästä lapsuus-onnen hämärään!
Ah, ken saisi varhaisnuoruutensa
valkeet yöt ja lemmenraskaat päivät!
Kultahaaveita ne mieleen toi.
Ihanimmat, jotka sydän loi,
utuisiksi unelmiksi jäivät;
mutta vielä rinnassa ne soi...
Palaa aatos varjoin valtakuntaan,
maille vienon ensilemmen muiston:
konsa illoin yksikseni jään,
lapsuuteni rakastetun nään...
Putoo päältä sydän-öisen puiston
tähdenlento tyhjään elämään.
AD ASTRA!
Sa laupias syys!
Ma tunnen sen tulon
jo laulussa laineen
ja humussa puun.
Kukat polttamat kulon,
uniraukean aineen
se lepohon tuutivi siunattuun.
Sa yksinäisyys
syystaivahan alla!
Pois lakastumuksen
laduilta sa viet.
Sua kuuntelemalla
yön arvoituksen
syli aukee, siintävät tähtein tiet.
KAIHO.
Oi kaihoni, kauneuskaihoni kuolematon,
sa arkeni halki hohtava autere sees,
tie ohitse onnen, yksinkulkuhun jylhään,
ikiväistyvän luo, ikiriutumuksehen ylhään,
salaruoska, mi viiltäen liehdot rientämään ees,
tuliorjantappura raukan otsani yllä,
mun kiedot äärettömyytesi syleilyllä,
käsivarsin aineettomin, ikiorjuutees!
Oi kaihoni, kauneuskaihoni kuolematon!
Ikiväistyvä, oi, ihanuutesi unta vain lie,
mut mulle sa viittaat, mulle oot kohtalon tie,
sun katseesi alla murtuvi kauneus aineen,
sun kutsusi rinnalla halpa on houkutus maineen:
unohtuu aika ja hetki ja kukkaset maan.
Ah, koskaan et antau kiinni, sa ylhä ja arka!
Mut autuas oon, jos vilvoitellakin parka
ees huntusi varjolla pään polon polttoa saan!
Ikiväistyvä, oi, ihanuutesi unta vain lie!
JUHLA-ILTA.
Kaikki rientää riemun syliin,
ääreen juhlakynttilöiden,
valon kimmeltäviin kyliin,
jotka välkkyy halki öiden
tauottua arkitöiden.
Keltä puuttuu kynttilöitä
käydä vastaan joulu-öitä,
lainaa suuren juhlavalon
akkunoista tähtitalon,
säkeniltä, jotka sataa
iltataivaan syvään sineen:
niitä katsoo ystävineen.
Kellä lienee koti hellä,
kodin onni sydämellä;
kellä haave vanha vainen
sielussaan kuin kellonsoitto,
muiston kuuran kuvajainen,
kaiho, joululaulun lainen.
Jokainen on tämän kerran
rikas, nuori jonkun verran.
Missä liikkuu Herran henki,
siell' on jakaa toisellenki.
Älä kysy: miksi, kelle?
Oves avaa hyvyydelle!
Kesän kesti ruusu uhkee,
nyt jo nukkuu hangen alla,
vilu-neitten parmahalla.
Kukat kuolottomat puhkee
vasta ihmissydämistä
hellemmiksi heltyvistä,
rakkahasta rauhantyöstä,
hyväntahdon joulu-yöstä.
HELMIKUU.
Talven helmi, taivaan tähtiseule,
pimentoihin unhoitettu kuu,
hanki-valkeata valtaa käytän,
mieltä puhtaampaa kuin kukaan muu.
Veret kuumat hyydän, liikkeen jäädän!
ajan kello hetkeks seisahtaa.
Hiljaisten maan lasten sieluun silloin
ikuisuuden aatos lankeaa.
Seulon sieluja, oi, pakkashenget!
Surmatkaa ja kootkaa aarteeseen!
Sen vain korjaan, joka kylmän kestää,
ikihelmeks käyvän kyyneleen.
Kiteet kulmillain on tähtiyöltä;
helkehuntu lahja alku-jään.
Vilu vieras tääll' oon, Pohjan vanki,
kruununi jäi aikain hämärään.
Lien ma elon kaiken kaukotaulu,
tausta, loppu, liikkumattomuus.
Kerran vielä kaiken luomakunnan
saartaa sama himmee hiljaisuus.
Kaartaa kimallukset äärtä vailla
rantaa autioiden maisemain.
Kalmistossa valkohiutaleiden
ihminen ja aika, muisto vain!
Silloin istun jälleen kruunu päässä
äyrähällä tyhjyyden ja yön,
tutkin linnani jääkuvaisesta
turhaan jälkeä poislaastun työn.
Lumiruusuin kuudankatvehessa
kerran iki-unta uinut maa.
Hetken hermot, turhan työnne orjat,
kuumehoureestanne lakatkaa!
Astu sielu sydämeni jäähän,
haaveitteni hopeehelinään!
Kiedon laakealla vilpehellä
huomishuolten liekitsemän pään.
VARHAISKEVÄT.
Tippuvi räystäät, vierillä teiden
pelmuten pulppuaa hilpeät purot.
Paistavi päivä, läikkyvi ilma,
herahtaa hymyhyn kasvot jurot.
Tunnetko, tunnetko, kulkija-parka:
sulaa ja soi myös talvinen rinta,
sykähtää synkkien verien virrat,
värähtää kummasti paatunut pinta?
Kaikk' kovat yösilmä-, jääsilmä-peikot
auringon kaunista katsetta lymyy.
Lokaisen, nauravan lammikon kalvoon
korkea taivas takaisin hymyy.
Tunnetko, tunnetko, kulkija-parka:
jouduit jo valkeain valtojen alle;
paistaa sun täytyvi auringon lailla
pahimmalle ja parhaimmalle!
Valkeita silkkiäispulmuja säähän
leutoon puhkovat rimpien raidat.
Havahtaa tuuli, lehahtaa tuoksu,
punertaa vienojen viitojen laidat.
Tunnetko, tunnetko kulkija-parka,
että sa syvinnä kaipaat jotain:
aikojen autuahampien rauhaan
tuskista elämän turhain sotain.
Painuvi päivä, helisee routa,
taivaasta maahan käy sinisiltä.
Hopeakyyneltä, helmeä täynnä
välkkyvi kuulas, kalpea ilta.
LUONNON IKÄVÄ.
Oi, maa-emon helmaan
mun sieluni halaa,
pois rinnoilta riehun ja riidan,
pois korpeen, miss' elo ehjänä säilyy,
salolammelle, miss' yön ulpukat päilyy,
unilinnojen kuvitelmaan!
Sinne sieluni palaa
luo rakkahan virran ja viidan.
Oi, tuokion verran
ma uinua soisin
mesimättäällä muistojen lehdon,
miss' haltiat haastoi ja kuusikot kuiski,
suviöiden haavetta keijuset huiski
mun lapsensilmääni kerran!
Kuin autuas oisin
ma keinussa luonnon kehdon!
LUX.
(_Victor Hugo_).
I.
Oi, vastaisuus! Näky valkea tuolla!
Kaikk' kansat on vankilan ulkopuolla.
Sora, hiekka jo heilivi vihertyen,
kulot kasvavat umpeen nurmikkomailla.
Maa seppelepää on morsion lailla
ja ihminen ylvähin ylkä on sen.
Kuin hämärän halki tai verhotun uksen
viel' aaluu kauneus kangastuksen,
mut kerran me täyttyvän tiedämme sen.
Vapahiksi me kerran pääsemme ihan,
jos menneisyys kävi merkeissä vihan,
tulevaisuus tulkki on rakkauden.
Jo nytkin syvältä synkeydestä
soi sävele kansojen veljeydestä,
se taivaalle kiuruna kirpoaa,
ja kohtaloin kolkkojen, murheemme yllä
se helkkyvi vienolla hyväilyllä.
Oi, siivekäs haave, jo luoksemme saa!
Te nähkää, yö on jo valkenemassa!
Maailmassa suuressa, vapautuvassa
Capetingit ja Caesarit syösty jo on.
Jo hoivansa taivaan hengetär tarjoo:
sukupuut täyskypsät piiriinsä varjoo
suur' rauhansiipi liikkumaton.
Oi Ranska, suortunut vaivojen alta!
Oi terve, valkeain huntujen valta
ja voitto jälkehen kauhujen yön!
Taas sees on taivas ja linnut on täällä,
orapihlajain oksilla, päittemme päällä;
pajat puhkuu ja lietsoo painetta työn.
Ja tapparat, keihäät joutavat loukkoon,
tykit, pommit ruosteisten romujen joukkoon;
ne unheessa maatuvat, murtuvat pois.
Koht' enää ei jälellä niistä sen verran,
että kourulla koukata vettä vois kerran,
että sirpaleen laidasta sirkkunen jois.
Katos kauna ja syy, vihamieliset linnat.
Sama täyttävi tunne nyt kaikkien rinnat,
sama kaikille viittovi määränpää.
Näin Jumala sielumme liittävi yhteen
ja sitovi kansoista kaunihin lyhteen.
Hätäkellojen köys saa levähtää.
Oi katsokaa, välke ui taivaan rantaan!
Se kasvaa, sen loisto jo kauaksi kantaa,
jo joudumme valtaan valkean sen.
Tasavalta maailman, eessäin sun näen!
Jos lienetkin vielä nyt pienoinen säen,
olet huomenna aurinko ijäinen!
II.
Kovan kohtalon lyömät, ei kauan se paina!
Kuin vuoksi ja luode niin vaihtuvat aina
valot, varjot Salliman lain.
Pahat päivät haihtuvat varjon lailla.
Pian riemuaa kansat auringon mailla:
yö unt' oli vain!
Ajat onnellisemmat koittavat meille
ja kansoille kaikille vapautuneille.
Enää orjuutta, kurjuutta ei!
Vaan juhannusvirttä olemassa-olon
koko ihmisyys soi, tie häädetyn polon
kun kotihin vei.
Hirmuvaltiain sammuvi sumea suku,
punaruskossa nousevi uus ajan luku
sinitaivahan kannellen.
Käsi kädessä, veljinä ihmiset kulkee,
jumaluus sama,:suur', heidät helmaansa sulkee,
Isä kaikkeuden.
Soi rauhan viestit jo yllä ja alla;
ne ruokopillillä, pasuunalla
kautt' ilmojen kuuluuttaa:
Ole vapaa, maa! Enää orjuuden vaivaan
sua tuomita ei! Ole kaltainen taivaan
polo ihmisten maa!
Edistys, tarutammi, sen keskelle juurtuu;
Ameriikan ja Euroopan saartavaks suurtuu
pyhä laulujen puu.
Sen oksilla valkeat kyyhkyset häilyy,
sen kautta päivällä aurinko päilyy
ja öisin tähdet ja kuu.
Tää haave ylväin totta on milloin?
Me marttyyrit haudassa liemme jo silloin,
nuo kauniit kun kahleetta käy.
Käy autuaampina aamun he koissa,
kun meille, ah, Tuonelan kammitsoissa
yö hämärtäy.
III.
Kylät, kaupungit riemua täys, elon intoa sorjaa!
Taivaalla ei helvettiä, ei lain alla orjaa!
Ja missä lie pyövelin piilu? Se tuntematon
maan uudesti-syntynehille heimoille on.
Ei onnea yksilön kurjuus kansojen salpaa.
Sotamiestä ei enää, ei rintamaa, tappavaa kalpaa,
verotaakat on poissa, myös ristit jo hyljättiin.
Tahra Euroopan tää: kuninkaitako palveltiin?
Ameriikan ihmetys: orjia ollutko meillä?
Runo, tiede ja taide käy oppaina elämän teillä.
Pois hälveni huoli, ja kuivui jo kyynelveet.
On jalkarautansa kahlitut karistaneet.
Kuin perhettä samaa suuri on ihmiskunta,
pyhä kaikkien työ, teko vastaava parhainta unta.
Elonpäiviä kiertää kiitosvirsien vuo:
yhtä kallis on korsi, min pieninkin kekohon tuo,
Tää ääretön, summaton, valossa-kylpevä kansa
se heikoimmallekin velkaa on onnestansa,
sille suonut on lahjan halvimman torpan mies;
joka yksilön rinta on yhteisen työpajan lies.
Ikivihreät kuuset, voittajat myrskyjen rankkain
ja tuuheat oksat ja lehvät tammien vankkain
ja seetripuut vanhat, graniitti-kuoriset nuo,
kaikk' kilvan toukokuun sirkulle suojaa suo;
värähtää jättien sielu ja valtaisan orren
ne hellästi kaartavat katteeksi ruohonkorren.
Oi aurinko-maa, sädehohtava tulevaisuus!
Sun henkesi nousu se on, sa ihminen uus!
SUVIYÖN SÄVEL.
Kuin tähtihärmää sieluhuni sataa
suvisen kentän lailla unelmoivaan,
ja kaikk' on mulla, mikä muuten puuttuu.
Häviön, kalman kauhut, turhuus, tuska,
kaikk' katoaa ja laulun onneks muuttuu,
ja rinnassani kastehelmet soi vaan.
Soi sävel outo, sävel kummallinen,
soi kunniata kaiken olevaisen
heijaavain heinänkortten kahinalla.
Ah, kiitosvirttä kyynelhelmellistä
ne laulaa suulla yhtä sorealla
elämän ijäisen ja katoovaisen.
Kultaiset korret, metsäin keijuskuorot,
kuin pirrat vetten yllä aranvienot,
te luonnon kannelpuussa sielunkielet,
heliskää kautta kaikkein ihmisrintain;
saa hetkeks rauhan rauhattomat mielet
valahtaa huolten ylle hunnut hienot.
IHMINEN.
Tavoittaa tyhjyys jumal-ajatuksen
kuin tähdenlennon ikikierroltaan,
Leimahtaa siivet liekkiin lentäväisen,
mi tuhaks raukee tulen saatuaan:
unohtuu Minä, vaihtuu, muuttuu muiksi,
maan matosiksi, ruohoksi ja puiksi.,.
Tään turhan onnen vuoks me ihmiset
näin kiusataan ja tullaan kiusatuiksi!
Poroksi polttain astuu jumal-aatos
sielusta sieluun soihtu kirpoaa;
ja suurempana joka sukupolvi
ja kauniimpana tulisurman saa.
On kirkastuksen kruunu surmatulla,
ehompi elää sen, ken jälkeen jää.
Oi, ihminen, on kaunis osa sulla
näin taistella ja voitetuksi tulla!
SALAINEN SYTÖ.
Sa syömmeni sorretun hehkuva säen,
sa rohkea, pyhä,
yht' ylväänä yhä
sun sorronkin alla ma suitsevan näen!
Ah, askelten alla!
Sala-yössä kuin korvessa miilun hehku,
niin peittää äänetön turpehen pehku
salokankahalla!
Sa sitkeä, synkkä, sa kestät, joskaan
syvyytesi tähden
et outojen nähden
voi ilmiliekkinä loimuta koskaan!
Tai hetkikö koittais
tuo korkea, jolloin ois leimuta valta,
sydän maailman syttyisi kaikkialta
ja kahleensa voittais,
ja hyvyyden hiljaisen pilkattu voima,
nyt piillen mi sytee,
vain kaihona kytee,
ois tekojen suurien aateloima?
Sen hetken jos näen,
niin ilmoille roihua vaikk' alta vuoren,
syki keralla maailman sydämen nuoren
pyhä, hehkuva säen!
FAUSTIN LOPPUSANAT.
(_Goethe_)
Näin sijaa valmistan mä miljoonille,
mut unteloille ei, vaan uurtajille.
Vihertyy niitut, pellot kellertäy,
inehmo, karja kunnahalla käy
rotunsa rohkeen luottain voimaan, valtaan,
suojansa saaden maalta raivaamaltaan.
Kuin Eedenissä täällä kukkii työ,
tuoll' ympärillä aalto ahnas lyö,
mut uhkaavaks jos käy sen hurja kulku,
niin yhteisvoimin nostetahan sulku.
Mun puolestani kaikkein kuuluville
viisauden viime sana olla saa:
Elämä, vapaus vain kuuluu sille,
ken hetki hetkeltä sen valloittaa.
Partaalla vaaran, sentään pystypäin
kehdosta hautaan kamppaellaan näin.
Ma taiston nähdä soisin moiseen tapaan
vapaassa maassa, kera kansan vapaan.
Hetkelle silloin huutaa haihtuvalle
ma mielin: viivy, ihanin!
Ei vaipua voi aioonien alle
eloni päivät jäljettömihin.
Tään nyt jo tunnen onnen hurmion,
tää korkein hetki elämässäin on!
KAJASTUS.
Korkean rauhan maan
valkeat tornit katsovat kaukaa
kuiluun kuohuavaan.
Siintävät silmään sen,
jolla on rinnassa hiipuvin kaipuu
ylitse syövärien.
Erheiden eksyttäväin
alhosta nousevi ihmisen henki
kunnaalle seppelepäin.
Voittaja taistelon
ei ole murhamies; tuomittu, syösty
hurmeinen sankari on.
Eessä on uskonto uus:
kilvelle nostettu kaitsijaks kansain
sielujen aateluus.
Maaemon heimousvyön
uurtavat multahan rauta ja teräs,
talttuneet tahkoiksi työn.
Kansojen, yksilöjen
kilvan on kukkiva kirjava keto
turvissa veljeyden.
Ah, yli maan, yli veen
kuin hymy Jumalan käy kajo kaunis
ihmisen kirkastuneen!
SERENITAS.
Ma rauhan sain. Ei enää jalka liestä.
Vain hiljaa liityn ihmisyytehen
kuin liittyy luontoon lehdon kukkanen,
niin vailla valtiaan kuin orjan iestä.
Mut syrjään jäin ma elon valtatiestä.
Sen halpa kunnia, kiistailu sen
huonosti sopi soitoks sydämen:
se vaati vankia tai miekan miestä.
Pois kylmä kiiltokuori sielun jäätää.
Pelastan sieluni, muu kadotkoon!
Mun maineen Parnassolta saatte häätää!
Vain sinne halaan, missä hyvyys säätää,
miel' leivon lailla puhkee lauleloon.
Ma pienimpänä suurin, vapain oon!
End of the Project Gutenberg EBook of Murattiköynnös, by L. Onerva
*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK MURATTIKÖYNNÖS ***
***** This file should be named 56983-8.txt or 56983-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
http://www.gutenberg.org/5/6/9/8/56983/
Produced by Tapio Riikonen
Updated editions will replace the previous one--the old editions will
be renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive
specific permission. If you do not charge anything for copies of this
eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook
for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports,
performances and research. They may be modified and printed and given
away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks
not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the
trademark license, especially commercial redistribution.
START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
Gutenberg-tm electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
1.E.8.
1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country outside the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
United States, you'll have to check the laws of the country where you
are located before using this ebook.
1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg-tm web site
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
provided that
* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
within 60 days following each date on which you prepare (or are
legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
payments should be clearly marked as such and sent to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation."
* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
License. You must require such a user to return or destroy all
copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
works.
* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.
* You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg-tm works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The
Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm
trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
www.gutenberg.org Section 3. Information about the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state's laws.
The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the
mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its
volunteers and employees are scattered throughout numerous
locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt
Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to
date contact information can be found at the Foundation's web site and
official page at www.gutenberg.org/contact
For additional contact information:
Dr. Gregory B. Newby
Chief Executive and Director
[email protected]
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
state visit www.gutenberg.org/donate
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate
Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.
Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
volunteer support.
Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.
Most people start at our Web site which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org
This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
