The Project Gutenberg eBook of Liekki
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.
Title: Liekki
Runoja
Author: L. Onerva
Release date: November 6, 2024 [eBook #74689]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Otava
Credits: Tiiöa Te,pmem
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LIEKKI ***
language: Finnish
LIEKKI
Runoja
Kirj.
L. ONERVA
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1927.
SISÄLLYS:
VIRVAA
Viimeinen laivamies
Arvoitus
Leppäkerttu
Sumuneiti
Miksi?
Sa sydän, sydän!
Kun maja nousee
Lumiperho
Talvinen näky
Irtolaisten perhe
Mettiäislento
Aarnihauta
Mainen retki
Elämälle
Liekki
LATUJA JA SATUJA
Singa-Hilla
Akhran koirat ja Sitka
Sulo-Liza
Jalanjäljet
Salakuljettaja ja Vapahtaja
Satu-äijän lyhty
Sipri ja pappi
KYTHERAN VANKI
»Lasziate ogni speranza...»
Leda
Dolce far niente
Nyt ruusut kukkii
Linnunlaulu
Kuutamolla
Muut ei
Yö
Hyräily
Kuori
Ei koskaan
Veräjän suulla
Musta joutsen
Astarten tytär
Hephaistos
Ei ole Kytheraa
Ajaton aurinko
INVITA MINERVA
Invita Minerva
Santa Scala
Uudenaikainen runo
Muodonvaihdos
Fariseukselle
SOIHDUT
Pohjan tähti
Aarni Kouta in memoriam
Omistus
Jumalten keinu
Muistolaulu
Tervehdys Turun yliopiston vihkiäisiin
Sisarvirsi
CREDO
Credo
Laulaja
Tahto
Maailman meri
Hyvä Pietari ja minä
Yön enkeli
Hartaus
Mysteeri
Sokeita
Ennen — nyt
Valkeat kyyhkyt
Vapauden vuoksi
Hiljaisuus
Matkalla
Houkot
Suvi-ilta
VIRVAA
VIIMEINEN LAIVAMIES.
Ma ajelehdin aavalla, yksin ulapalla,
hajalautan hylyllä pirstoutuvalla,
— peru viimeinen parkista »Eteenpäin». —
Se alus oli sorja ja ui kuni kala,
sen miehistökin vankka kuin Rütlin vala
ja sen kapteeni uljahin uros minkä näin!
Sen kansi oli kultaa ja helmiäisen luuta,
sen tuhto tähtineuletta ja masto tarun puuta.
Ei liukkaampaa nähty lie liitelijää...
Sen purjeet oli purppuraa ja kaukokuvitelmaa,
sen lippu laulun silkkiä ja merineitten helmaa;
sen lasti sieluin hukkuneiden helinää...
Ja tiettömillä reiteillä kun haimme tienhaaraa,
niin kokka tunsi komentonsa: aina kohti vaaraa!
ja purjehet puhelivat: reivata ei!
Ja polvillamme kiikkui koko nereiidein kansa;
— ken miestä sukuun suuteli, ken suki hapsiansa. —
Me halasimme hyökyjä ja huusimme: hei!
Me seilasimme seikkailuun, kauneutta kohti,
vain tähti meitä talutti ja päivän käsi johti,
vain Fata morgana, mi häämöittää...
Yli syvyyksien syöksyimme kuin hullut hurjapäiset,
me hehkuimme, vaikk' köli sekä touvit oli jäiset.
Itse piruakaan peljänneet ei toverukset nää.
Nyt kaikki ovat siellä, mistä kenkään ei palaa.
No Herra heitä siunatkoon: he parempaa ei halaa!
Ma ainoa syntinen kellumaan jäin.
Mut yhä, vaikk' on edessäni viimeinen tiima
ja kaarnalastun alta lyö jo aalto ja viima,
ma huudan tapaan entisehen: Eteenpäin!
ARVOITUS.
Yön katto kipunoi
niin kummaa kirjoitusta.
Ken tavata sen voi?
Kuin loppumaton pusta,
joll' aron tuuli soi,
se kiehtoo kaipausta
ja halut haltioi.
Se ruoskii Pegasusta
uhmaamaan Sallimusta.
Päin syöksyn arvoitusta
kuin tuleen lentää koi.
En muuta tehdä voi.
LEPPÄKERTTU.
Leppäkerttu, lennä, lennä,
hyrrä hyvän Maariaisen,
että tiedän kunne mennä.
Käytkö kohti mustaa multaa
vaiko kastekaaren kultaa
lepän lehden nuoren päällä:
matkan saanen samanlaisen.
Mikset lennä, lintu Luojan,
vieri Luojan viitikolla?
Vaiko vaaran, murheen tuojan
virkaa kaihtaa mieles hellä!
Istut hiljaa kämmenellä...
Siis lie sama osa mulla:
varrota ja hiljaa olla.
SUMUNEITI.
Kuin käden vienon viileys
saa kulmilleni mun,
kuin häive, huntu, ilmestys
maan oudon, salatun.
Ah tunnenhan, ah tunnenhan
ma, Sumuneiti, sun!
Yön rimpi olen rauhaton,
yön kuningatar sa,
sun kruunus liljankukka on,
ties niitun untuva.
Oi valtiatar varjon maan,
mua raukkaa rakasta!
On viittas unta viherää
ja silmäsi kuin suo.
Ma tuoksus tunnen, vaikk' en nää,
sun suutas suuni juo.
Ah, sallithan, ah sallithan
mun jäädä yötä luo!
Sun lempes yllein lankeaa
kasteisin pisaroin.
Näin kyynelees mua armastaa
valveeseen aamun koin.
Yölintuna sun povellas
ma kaikertelen, soin...
MIKSI?
On riemua ja tuskaa,
ja tuska tappaa, riemu elättää.
Kell' onni on, ei pyydä enempää.
Ma tunnen auringon ja ankeen sään.
Siis miksi murheen laulajaksi jään?
Vain myrkky myrkyn, suru surun voittaa
ja synti synnin, miekan isku miekan.
Ei päivä kaipaa kultaa runoniekan,
on iloovilla ilo itsessään.
Siks sureville surust' tahdon soittaa,
siks yön ja murheen laulajaksi jään.
SA SYDÄN, SYDÄN!
Sa sydän, sydän,
miks heikoksi niin tehtiin!
Et tahdo, tohdi
rakkaihin muiston lehtiin
et koskea, et katsoa,
sa muuten vaivut niinkuin vaipui rakkaat
ja sykkimästä lakkaat.
Sa sydän, sydän,
maan ääret ovat aavat.
Kun havaat, huomaat:
jokaista kalvaa haavat,
käyt syväksi ja hyväksi
ja oudot veljes, vaikk'et tiedä miksi,
sa tunnet läheisiksi.
Sa sydän, sydän,
sun pakko onhan palaa
kuin paloi parhaat,
maan syli jotka salaa,
ja leimuta ja loimuta
ja antaa se, min annoit rakkahille,
kaikille, — vierahille...
KUN MAJA NOUSEE.
Nyt vast' oon kypsä
ma päivän paahtoon, kun jo saapuu yö,
ja työtä luomaan,
kun kello työn jo lakkaamista lyö.
Nyt vast' oon valmis
kokoomaan tähkät, jotka tuleentui,
kun maat' en tapaa,
kun purteni jo pilvein päällä ui.
Nyt vast' oon harras
siunaamaan hetket, jotka aika soi,
kun sydänsoihtu
jo tuolla puolen aikaa kipunoi.
Nyt vast' oon vapaa
niin liitämään kuin linnut valkeat,
kun omaksensa
jo multaan velkojat mun vaativat.
Ah, liian myöhään!
Ah, sanokaa, näin käykö kaikkien:
kun maja nousee
niin asujaksi kuolo astuu sen!
LUMIPERHO.
Lumi putoo puhtoisena
ylle tumman tien.
Hukkuvainen valkohiude
itse lien.
Kohta jalat matkamiesten
polkee poroks sen.
Kohta uupuu lumiperho
unehen.
TALVINEN NÄKY.
Loi talven taivas suloaan maan hankiin siintäviin.
Jäi silmäni ja sieluni kuin kiinni kangastukseen,
eloni pitkän taipaleen tuhansiin maisemiin:
ma katsoin pieniin tekoihin ja suuriin unelmiin,
raskaaseen vuorinousuhun, raskaampaan lankeemukseen
ja ammoin alta liukuneeseen sorjaan kilpasukseen.
Ja talven taivas suloaan loi hankiin siintäviin...
Ma siinä istuin hangella ja itkin, itkin niin...
IRTOLAISTEN PERHE.
En sukua ma saanut verisitein,
sisarta, veikkoa...
Sit' etsinyt en aattein, mielipitein
maan parhaista.
Mut tukiessain toista heikkoa
ma löysin perheen kanssa lasten monten
ja kodin lämmön kädest' osatonten.
Sain ystäviksein kaikki yksinäiset,
sain heille laulamaan:
»On veren huumat toiseen vetäväiset
valhetta vaiston, haaveen riistaa vaan.
Me yksin tullaan, yksin mennään täältä.
Ja haastellaan
kuin väljän halki, pitkän pilven päältä;
kuin majataloss', iltahämärissä,
miss' sama uupumus ui suloinen
tien kulkijoissa yhteen yöpyvissä.
Yöleirin sen
siroittaa aamu jälleen maailmalle,
vain liesitarujen
himarrus himmeä jää matkaajalle.
Ei yksinäisyys vaikerruksen aihe.
Se tahto elon lain.
Se suurten sielujen on suurin vaihe,
siit' teräs varttuu sauvaan vaeltajain.
Ja voimakkain
on yksinäisin, vapaa rinnall' loisten,
myös iskun iskemähän puolest' toisten.»
Se kuuntelee kuin papin parhaan saarnaa
mua tumma parvi tää.
Ja silmä silmään, käsi käteen jää...
Tuul' leuto leijaa haavepurren kaarnaa...
... Kuin vaimo siunattu käyn unta nähden,
luon elämää
vuoks outoin matkamiesten, veljein tähden.
Me ihmis-irtolaisten perhe ollaan,
niin läheiset
ja kaukaiset kuin kotkat kalliollaan.
On sama suru, eri kyynelet,
on sama taisto, tavat erilaiset...
Sa sielu hymyilet:
Niin, niin, me onnelliset kuolevaiset!
METTIÄISLENTO.
Ne pistivät myrkkyisin piikein
mun oudon ja vennon.
Mut kipuni kestin
ja kukasta kukkaan
ma seurasin reittejä suuren mettiäislennon,
imin silmiini kultaa
joka herhiläissiiven hennon.
Näin juoja oon ollut
mesitäyteisen elämänkennon.
AARNIHAUTA.
On aarnihauta rinta ihmisen.
Mut velhonvalkee välkkää yllä aarteen,
se vartija on vainajain ja niiden sydänten,
jotk' ovat meille salaa yössä lyöneet, säteilleet
ja särkyessään helmen luoneet, helmen antaneet.
Pois vierressänsä, mikä multaan maan
ja mikä pyyteittensä pyörrevirtaan,
ne lipastonsa avaimen vei kukin mukanaan.
Sulkeutuu sielu, kunnes on se kiinni tykkänään.
Ei aarnihaudan hohtoa nää silmä yhdenkään.
MAINEN RETKI.
Kaipuussa aloitin ma matkan tään
ja ajoin takaa taivaan purppuroita,
kumarsin kuuta, päivää; yössä elin,
vaikk' kaikkein tähtein kultaa tavoittelin.
Kun täältä lähden, ikävähän jään.
Kaipuussa toinen toiseen yhdytään,
kädessä käsi viivytähän hetki,
veen rantaa kahden käydään kuutamolla.
Hymyily, kyynel, pitkä eronhetki...
Pois laiva liukuu, häipyy hämärään...
Kaipuussa painan maata kohti pään.
Oi, haavelintu, haudallani soita!
Koin rusko, tähti, heitä kipunoita
maan tuhkaan, joka tahtoi tulta olla,
niin unta mullan alla teistä nään!
ELÄMÄLLE.
Ihminen syntyy kuin hortoon ja uneen.
Ylistetty, että et herpautuneen
siihen suo jäädä!
Levitä lempesi syntinen syli
nuoren, nukkuvan voiman yli!
Heräämään säädä!
Vilkuta virvoin ja vedä harhareitein,
sido sielut ongelmoin ja surun salaseitein,
kasvamaan saata!
Anna portaat korkeat ja tähtikaipuun taakka,
ettei ne koskaan voi kuolemaansa saakka
nousemasta laata!
LIEKKI.
Kaikki, mikä elää halaa,
mulle kuuluu, kuluu, palaa.
Olen laki lakien,
elontahto ikuinen.
Sären kalvaat, kuolleet kuoret,
vaadin vapisemaan vuoret.
Olen suuri suuttumus,
muotoin kaikkein muuttumus.
Vihaan viihtymystä tapaan.
Olen hehku hengen vapaan,
sydänpoltto sankarin,
palo puhtain, ankarin.
Syöksyn syytä, väärää kohti.
Olen sen, ken ottaa tohti,
este eessä empiväin,
myrskylento lempiväin.
Mittaan, miss' on syvä, laaka.
Olen erottaja, vaaka
ihmisten ja peikkojen,
rohkeain ja heikkojen.
Soitan sotaan, vedän vikaan,
isken uhrit äkkipikaan.
Olen valtain kaatumus,
pahain tuho, paatumus.
Tuiskin maita tulenpatsain,
ilmaa halon runoratsain.
Olen laulu punainen
pantu ihmisverehen!
LATUJA JA SATUJA
SINGA-HILLA.
Aron tytär Singa-Hilla
niinkuin yrtti yksinäinen
autioilla kaljamilla
miellytteli mielet kaikki
kasvoillansa kaunehilla,
pyydysteli pyssymiehet
huulillansa punaisilla
makeilla kuin manzanilla.
Asetteli pedon-ansat,
ajoi sutta suopungilla,
kävi öisin satimilla,
merkit veisti velhon puuhun
aron tuuli Singa-Hilla.
Usutteli Urjan poiat,
enin veljet Jaroagan,
urhot tuimat tunturilla,
kunnes kerran kolkon Khairan
mailla noidan noitumilla
sappi puhkes molemmilla,
molemmat sai surman suuhun.
Itkenyt ei Singa-Hilla
eikä nauranutkaan enää,
laulanut ei laitumilla.
Himmeni kuin niittuvilla,
kuihtui niinkuin aron ruusu
uljas, kaunis Singa-Hilla.
AKHRAN KOIRAT JA SITKA.
On napamaan yö.
Ja revontuli loimuaa ulon taivaan alla,
se tyhjyytehen lyö,
se hämärtää ja hivuttaa kuin hulluus, nälkävyö,
enemmän hyytää elämän kuin pakkanen ja halla,
myös avunhuutoon auennehet huulet kulkijalla.
Vain Akhran koirat ne ulvoo.
Ens' yks, sitten toinen, ja molemmat vuoroon,
kunis kaikki yhtyvät loputtomaan kuoroon:
susikoiraa sata ja sata koirasutta
päin kuonot kuoloa, kaikkeutta,
päin äänettömyyttä, päin äärettömyyttä,
vuoks ikuisen tuskan kärsityn syyttä.
Viel' elää Sitka.
Mut niinkuin koira koirain kera ujuttelee kaulaa
ja tahtoo laulaa,
ja äänensä on koriseva, nuotti on vitka...
— Hän peskipomo matkaan pinkoi vetovaljakolla,
on pulkassansa kassapäille kultaa, korupaulaa. —
Nyt yksi hän hurtista taitaa jo olla.
Kuin Akhran koirat hän ulvoo:
»Me ulvomme edestä einehemme niukan,
me huudamme hädässä pakkotyömme tiukan,
tylyn kovuuden kourissa pitkään, pitkään,
kun meitä ei armahda jumalat mitkään,
kun meillä ei sielua ajatella, surra,
vain raataa ja vinkua, ulista ja purra.»
Hän haukkuu kuuta
kera koirain ja menee, suo susille suuta.
Mut ne pyytävät muuta,
ne muistavat kädet, jotka ruoskivat ja löivät,
ne tahtovat lihaa ja luuta
ja nähdä kerta
sen miehen hurmeen, mi itse iski verta.
Ne Sitkan elävältä söivät.
On napamaan yö.
Alaston taivas loimuaa Akhran aukeoilla,
ja veriläikät, ruusut ainoot jänki-iljangoilla
lain vanhan toistaa: haavoitetun susi suden syö.
Mut ruoskijasta Sitkasta, mi lauloi sutten mukaan,
ei tiedä kukaan.
Vain Akhran koirat ne ulvoo.
SULO-LIZA.
Sulo-Liza on illassa Tonavan
Magyarin kelmistä helein.
Ja rakkaus pustan poikaisen
soi kuumin, vetävin pelein.
Mut ilkkua immen on mieli:
»Niin kaukana lempi kuin aamun koi,
sitä mustalainen ei vallata voi,
ei kerjäävä viulun kieli.»
»En ikinä almuja, anonut,
en, en minä kerjää nytkään,
ma vaikkakin sinusta lämpenin
ja sinä et lämmennytkään:
ain' annan ma ruhtinaan lailla.
Soi soitto! Niin rikas on lauluni maa,
että valtakuntia lahjoittaa
voin vasta-anteja vailla!»
Sanoi heitukka, hattua heitti ja läks.
Nyt varjoaan Liza kaulaa
ja aalloilla yöllisen Tonavan
hän sandoliinissa laulaa:
»Mies ylväin, maa mitä kantaa,
oi palaa, niin rikas on lempeni mun,
että suudelman suulle rakastetun
voin vastalahjatta antaa...»
JALANJÄLJET.
Raalan rannalla
valkealla sannalla
merimies morsiolleen hyvästiä heittää,
vannoo Herran valalla
pian jälleen palata.
Neidolla on salaisuus, sen povehensa peittää.
Raalan rannalla
autiolla sannalla
jalanjäljet pienet vievät jyrkän törmän eteen,
kalliolle niemen taa,
— takaisin ei ainoaa, —
kaikki käyvät yhtäälle ja päättyvät veteen.
Raalan rannalla
syksyisellä sannalla
ajelevat aaltoset ja pohjoinen tuulee.
Askeleiden tarinaa
myrsky kauas kuljettaa.
Märssykorin vahti sen kuunarissa kuulee.
Kerran rantaan Raalan
outo ohjaa jaalan...
Jalan pienen jälkiä mies turhaan etsii esiin...
Niinkuin valat kalvenneet
pois on juosseet askeleet,
vajonnehet Raalan rannan pettäväisiin vesiin.
SALAKULJETTAJA JA VAPAHTAJA.
On salakuljettaja vanha kuolemaisillaan.
Hänt' ennen onnesti, nyt ovat ryysyt verhonaan.
Hän unta näkee elost' ollehesta,
ja ohi kuvat kulkee, kierii, vierii menojaan...
— ei leikattu ne lasten aapisesta —,
ei lapsi koskaan lie hän ollutkaan.
Hän taas on syytettynä, seisoo eessä tuomarin,
mi katsoo niinkuin hälle oisi selvää salaisin
ja tiukkaa: »Kaikki tyystin ilmi anna,
mit' olet koskaan kätkenyt sa noihin ryysyihin,
jos kaiken myönnät, ei sua syyhyn panna.
On tilinpäiväs tullut viimeisin.»
Ja salakuljettaja vanha vastaa vavisten:
»Mun horna periköön, jos petän mistään vaikenen:
oon myönyt nahkaa, verkaa ynnä viinaa,
mut repaleet vain yllein jäi, muut' omista ma en,
siis älä köyhää saatanaa sa piinaa,
mies olen tihujen ja kurjuuden!»
Näin tuomari: »On repaleeskin koru kohtuuton,
ne riisu pois, niin nähdään mitä niiden alla on!»
Mies tottelee, vaikk' alla horjuu vaivan,
ja sammaltaa: »Ei syy vain yksin mun, vaan kohtalon...»
Mut tuomari: »Et alaston viel' aivan,
myös kuori kuona sydänkurimon,
ja paatumukses, pahat sanas, herjat manalan,
siks että alaston myös sielus eess' on taivahan.
Ei salakuljetusta mitään viedä
sull' ole lupa valtakuntaan luojas Jumalan.»
Mies huokaa: »Tyhjä olen, muust' en tiedä.»
Jalkoihin lankee herran ankaran.
»Viel' etsi sydämestäs siis», velkoja virkahtaa
ja kasvoillensa valkeus ylhäisen armon saa.
Mies rinnassansa tuntee olon uuden,
kuin ei ois koskaan ollutkaan maan mutaa matalaa...
»Oot salakuljettaja jumaluuden,
suur' mestari näin neuvoo kuolevaa,
kuin sokko olet vierinyt elämän virtaa sa,
katoovaa surrut kultaasi, vaikk' kaikk' on tallella,
mut nyt sä tiedät, miss' on tiedon raja».
»Niin, nyt ma tiedän, kuiskaa hiljaa vanha katuja,
ma tiedän, että olet Vapahtaja...»
Pois nukkui rauhaan aamun koitossa.
SATU-ÄIJÄN LYHTY.
Hän saanut synnyinlahjaksi
ol' lyhdyn sellaisen,
mi yössä hälle neuvoi tien
luo sadun keijujen.
Hän satu-äijäks ristittiin.
Hän lasten riemu on,
kun aina hällä kontissaan
on kasku verraton.
Hän illoin malkaa korpehen
halk' aallon hyrskyvän,
ja siellä prinssit, prinsessat
ja rosvot näkee hän.
Hän tervehtää, hän kättelee
heit' tupatuttuinaan...
Yöt monet seuranpitohon
näin kuluu rattoisaan,
vaikk' onkin metsä autio,
vain meren tuuli soi...
Vain lyhdyn satupeilistä
näyt kummat kipunoi...
Mut kerran, kun hän jällehen
yön selkään samoaa,
hän tosi prinssin, prinsessan
ja rosvon nähdä saa.
Hän säikähtää, hän sumenee,
hän karkaa katveeseen.
Hän valkeana kotiin käy;
on varjo itselleen.
Taas lapset kiertää kertojan:
»Nyt mitä näitkään sa?»
Ens kertaa vastaa vaeltaja:
»En mitään nähnyt ma...»
Suu tarukontin kiinni jäi,
ei koommin auennut.
Näät satu-äijän lyhdystä
ol' liekki sammunut.
Se unesta ja usvasta
loi kuvat tarujen.
Maan karkeahan totuuteen
sokeni silmä sen.
SIPRI JA PAPPI.
Pappi pöntössä pakisi.
Siprin ukko ulkotöissä,
opin lautsalla omalla
koki kansaa kaikenmoista,
sysipäätä syynalaista
Herran vahvalla valolla.
Sinne lykkivät lylynsä
alta temppelin ajoivat
kirkon katrahat koreat,
kuulijat kurinalaiset
haapiohon halvan miehen.
Tuostapa paheni pappi.
Saapui saalahan sijoille,
kotahan kotoisen noidan.
Virkkoi:
»Vaeltelet viassa,
ajat Hornan hiirakolla,
Louhen luudalla lakaiset
lampaat Herran huonehesta,
hyvän Kiesuksen karitsat
Perkeleen tulipesähän,
polttohon ijäisen pätsin.»
Ukko uunilta urahti,
uskon piltti umpisilmä:
»Ei ne ehdi Louhen lapset,
Lemmon linnut liiatenkaan,
saati Kiesuksen karitsat,
maata kirkon karsinassa,
unilukkarin lutissa,
kun on kiire kirkkahilla,
hätä häijyillä rutompi
veden viivaan vieremille,
hyvän paimehen parihin.
Kova on kivinen kirkko,
armo alttarin kovempi
sielun sairahan kokea.»
»Kanta kirkon kalliolla,
Kiesus itse sen takoja.
Tie on taivahan tukala,
ylen helppo helvettihin.»
»Niinp' on tiukka tietäjistä,
kovan käyjästä kysyntä,
joka aukoo armon portit,
voitelee sanan saranat,
papin ylpeän ylätse,
aamusaarnojen alatse.»
Pappi partaansa hymähti:
»Hyvä mieli hyypiöllä
itse paavina pakista,
seista synninpäästäjänä,
koota korkeat kolehdit.»
Sipri siihen säätelevi:
»Lienen laatuisa hyvinkin.
Sanon: jo ollahan ovella,
paratiisin porstuassa,
aika on siirtyä sisälle,
kartanohon kaunoisahan,
itseensä ilosalihin.
Siellä istuu jo isäntä,
julkisen Jumalan Poika
edessä elämän leipä,
taivaan kynttilät kädessä.
Sanovi sanalla tuolla,
suulla haastavi sulolla:
Astukaatte atrialle
armon pöytähän pyhähän,
laverille laupeuden.
Lausuu vielä lauhemmasti
lapsille ladun lavean:
Etkö muista muinaistasi,
tunne et tuttua sijoa?
Tääll' itkit ikäsi pitkän,
ikäsi iloinnet vielä
ylhän Ylkäsi sylissä
manttelissa Maariaisen,
valossa Vapahtajasi,
alla kasvon Kaikkivallan.»
Suuttuu jo pahainen pappi.
Sanan Siprille sihahti,
aatoksen apean ampui:
»Jos ois aika ammohinen,
elo entisen tapainen,
autuudestaan ankarampi,
virkavallalta visumpi,
se sun viskaisi vetehen,
rohdintukkona tulehen,
siinä surkea sulaisit,
katoaisitki katala,
ruman hengen ruumenina,
Saatanan purupaloina.»
Vastasi vakainen vanhus:
»Siin' olen sytenyt synkkä,
kitunut eloni kaiken
tuskissa Jumalan tulen,
pirun pitkän pihdin päässä,
viime tuomion vihassa...»
Kuului kolkutus kodassa.
Sipri siirsi säppeänsä.
Tuosta tungeikse tupahan
jälleen raukka raadollinen,
lammas laumasta erinnyt,
tuli henkensä hädässä
apua anelemahan,
hyvän paapan palsamia
sydänkäärmehen kähyihin.
Sipri haavoja siteli,
valoi voiteella sulalla,
medellä makean mahlan.
Siitä kiukaalle kipusi,
kuutamoisen kulmaluille,
avasi sanaiset arkut,
veti viiet virsikirjat
alta salpojen salaisten
suuren Luojan sulkkusista.
Lentoon siipensä levitti
Taaton tuttavan tuville,
enkelten esipihoille,
Kaikkivallan kartanoihin.
Pappi pyörsi pappilahan.
KYTHERAN VANKI
LASZIATE OGNI SPERANZA...
Ken Kytherassa ollut on, hän mennyttä on miestä,
hän kuoloon saakka kantaa saa sen ihanuuden iestä.
Tuo hälle kaikki kauneus ja riemut elämän,
niin köyhiksi ja halvoiksi ne arvioipi hän!
Tuo hälle rypäl hehkuvin, maa mit' on koskaan luonut,
hän kalkin kalliin työntää pois: on noitajuoman juonut!
Tuo paratiisin omenat; ei viehdy punakuoreen!
On menneeseen hän köytty kuin Tannhäuser Venusvuoreen.
Hänt' tykö kutsu: ohi käy, hän tullut näät on sieltä,
miss' ymmärretään, haastellaan vain jumalien kieltä.
Hän ihmisille outo on, enemmän itselleen.
Hänt' taiat, tarut vetää vain ja vellamoiset veen.
LEDA.
Sa musta pilvi, ilmattaren kantaa
oot raskas liiaten.
Hän kädestänsä pudota sun antaa
maa-emon helmaan.
Sa sirpaloidut sateeks, pisaroiksi,
uit kätköön sammalen.
Mut mistä kulkenut oot, korpipurot soivat,
puut vihannoivat, kedot purppuroivat.
Sa musta murhe, sydämeni kantaa
oot kuorma murtava.
Se kammiostaan pudota sun antaa
maailman mereen.
Sa säryt säveliksi, kyyneliksi,
koht' oot kuin untuva!
Mut missä liitelehdit, surut henkevöityy
ja ihmisrinnat kukkii, hedelmöityy.
Sa kaiu tuska irti kantelostain
ja etsi kantajaa,
mun Ledaani, — jos löydät hänet jostain —
mi sylin avaa
Olympon vihmaa vastaanottamahan,
hedelmän antajaa...
Ja silloin itkun sijaan iloharput soikaa,
kun Leda lempii Juppiterin poikaa!
DOLCE FAR NIENTE.
Näin mielisin uinua päivät
ja uinua yöt
ja unohtaa työt, jotka matkalla jälkehen jäivät —
ja huomisen työt,
vain eilisen onneni muistaa
ja antaa elämän virran viedä ja luistaa
päin suurta tuntematonta
kuin seikkailuun
ja uskoa, että viel' eessäni niitä on monta
kuin vaihdetta kuun...
Maan runsaussarven mettä
ken kerran joi, hän alati janoo: nuoruuden vettä...
NYT RUUSUT KUKKII.
Nyt ruusut kukkii.
Mut ken jos keksis käärmeen,
tuon piileväisen, alla ruusuhiston,
hän antais mulle viime armon-piston.
Nyt huulet hymyy.
Mut ken jos näkis nuolet
mun loppuun riutuneessa rinnassani,
hän salaa itkis pyhää valhettani.
Nyt päivä nousee.
Mut ken jos arvais ansat
tään aamun valaisevan vastaisuutta,
hän kenties kestäisi ei päivää uutta!
LINNUNLAULU.
Lintu se sirkutti oksalla:
sivit sivit siu.
Onko sun onnesi tallella
tiu tiu tiu?
Ei ole luontoa laulella:
vilu virret vei.
Ei ole onneni tallella,
ei, ei, ei.
KUUTAMOLLA.
Syyshimmeä kaislojen helinä
ja yllä valkea kuu,
edessä aaluva kuoleman
ja takana elämänpuu.
Oi kuinka on kasvot kirkkahat
tuon vastasyttyvän kuun
ja kuinka on keveät oksat veen
ja raskaat elämänpuun!
Yön lamppu, loistos verhoa,
oot niinkuin muudan muu:
ei huulten kaari kavalla,
jos suudeltu on suu.
Mut mitä laulaa laine veen,
min kiedoit armasteluun?
Oi, _luna mendax!_ kaislat soi
ja oksat elämänpuun.
MUUT EI.
Muut pety ei,
vain se, ken uskon, unelman on oma
ja joka syösty on, kun peittyy pois
tää pii vein loma.
Muut kärsi ei,
vain se, ken lieto on kuin muusain mieli
ja jonk' on lempi viritetty niin
kuin viulun kieli.
Muut köyhdy ei,
vain se, ken rikkaaks syntymässä luotiin,
vain se, ken vaivaistaloon tapojen
kuin hylky tuotiin.
Muut sorru ei,
vain se, ken täst' ei ole maailmasta,
vain se, jot' taivas kotiin ikävöi
kuin pientä lasta.
YÖ.
Yö on niin tyhjä,
kun yksin on,
yö on niin tyhjä
ja pohjaton,
ja kaikki laulaa kuorot kohtalon.
Yö on niin täynnä
kuun kudelmaa,
yö on niin täynnä
maan hekumaa
ja kaikkeuden virvaa vilkkuvaa.
Ah, kerran mua
liet lempinyt...
Mut milloin, missä,
en tiedä nyt.
Sen sydän unhoon niin on värissyt...
Se vaivoissansa
yöt yksinään
pois luotaan syössyt
on muiston tään,
kuin unta ei ois koskaan nähnytkään.
Yö on niin tyhjä,
kun yksin on.
Täht'aaveet tanssii
ja pimennon.
Oi Herra taivaan, olen onneton!
HYRÄILY.
Kansanlaulun tapaan.
Silloin kun saapuu onneni aika,
niin minut viedään hautaan,
heitetään liinanen silmille
ja suljetaan neljään lautaan.
Silloin kun saapuu häitteni hetki,
niin minut peitetään multaan;
armaani uudessa pirtissäni
vihitään uuteen kultaan.
Silloin kun pääsen matkani päähän,
silloin siell' olen yksin;
armaani käkömme kukuntatiellä
käyskelee käsityksin.
Silloin kun hiljenen hiekkakehtoon,
tuuli vain nuolevi santaa;
armaani vierasta rakastaa
ja vieraalle suukkoja antaa.
KUORI.
Sa olitko suuri tai pieni,
sit' en aatellut silloin,
kun omakses tulin:
olit rakastaja sielun.
Olit laulaja sanattoman laulun,
pyhän säveleen tulkki.
Nyt sävel on kuollut, mut sanat
elää huulilla kaikkein.
Nyt olet sa suuri,
nyt olet sa jokaisen oma,
mut liian pieni mulle:
sa rakastat kuorta.
Ja kuori on kovettanut meidät
ja särkenyt säikehet hienot,
jotka välillämme ennen
kutoivat kauneuden siltaa.
EI KOSKAAN.
Taas saapuu kera kukkien
ja uuden elämän
maan kevät haluun ihmisen
ja luonnon heräävän.
Ma yksin korsi kuutamon
siit' osattomaks jään,
ma yksin katson aurinkoon
kuin pitkään ikävään,
kun leijaa leudot, armaat säät
ja sarat saapuu kukkapäät,
mut kera uuden elämän
ei koskaan saavu hän...
VERÄJÄN SUULLA.
Istun kotini veräjän suulla
Luojan kauniilla kukkakuulla.
Koti ei koti, mut kukka on kukka
Vilvoita polttava pääni,
nurmennukka!
Istun kotini veräjän suulla.
Harakka nauravi veräjäpuulla;
Maantie on vapaa ja portti on avoin...
Ennenkin kulkuriks muutuit
samalla tavoin...
MUSTA JOUTSEN.
Sun kuolinhuutos kuulin kauan sitten,
sa hiilihöyty ukkosvaajainen,
mut sentään liikut joukoss' elävitten,
tulessa valtimoni soudellen.
Oot yhä mulle lähin läheisistä
ja joiut mennehistä.
Et ollut rinnan rikos, katumus,
sa olit rakkaus,
sen mustin mustuus, puuntavaisin puna,
ylhäinen hyvyys tuhoon tuomittuna.
Viel' leikkii eessä liekin kajastus
ja turman muisto,
heikkous pyhä, voimaa ihanampi,
... Kytheran linnan puisto,
sypressipatsain paalutettu lampi
ja siinä joutsen musta...
En saanut rauhaa enkä siunausta.
ASTARTEN TYTÄR.
Soi huilut, soi...
Ma luulen, armas myötä karkeloi
ja uskoo: mullekin on mieluhista
noin viedä tanssiin yksi tuhansista.
Nuo hempukat
kevyttä kenkää, helmaa nostavat.
Mut tytär Dionysoksen, Astarten
ei luotu amoriinein naljaa varten.
Jos rakastan,
ma ylenkatson keimaa hetairan,
min kuvaks kaavannut on lemmen-allas
ja runoks kyynillinen, vanha Pallas.
Jos tanssin ma,
se merkitsee: on eessä kuolema.
Vien piiriin tähdet, hiki huuruu kuusta,
hämärtyy henki, veri syöksyy suusta...
Tulessa siin'
ma jälleen yhdyn suuriin jumaliin,
pois karkeloitsen kauniin elämäni,
hyvitän lemmenhetken hengelläni.
Soi huilut, soi...
Se tanssiin tulkoon, joka kuolla voi!
Se saa, ken Shivan katsetta ei karta
nyt syleillä Astarten papitarta!
HEPHAISTOS.
Hephaistos synkkä sydämessä hakkaa,
lyö raunioiksi, minkä rakensin.
Jo suihkukaivot laulamasta lakkaa,
teeruusuin tuoksut haihtuu tuulihin
ja hyväilevät henkäykset ambran.
Nyt kauniit kaatuu pylvähät Alhambran,
nuo kaaret hennot Itämailta tuodut
ja kuvitelmain kudelmasta luodut.
Korallihattaroiden hiukset
jo hulmuavat päämme päällä tuolla
kuin pakenevat muuttojoutsenet.
Oi armas, ymmärrä, on aika kuolla,
on hetki murtumisen, loppu leikin,
on taru päättymässä tarun sheikin.
Oi, kätke kyyneleesi, kallehin:
näin elämäss' on käynyt ennenkin,
pois juoksee päivä jälkeen päivän toisen,
ei kiitäjää, mi kiinni saada voi sen.
Ja lempi! Soinnahdus vain, vailla valaa.
Ken eli sen, hän vaikenee ja salaa.
EI OLE KYTHERAA.
Ei ole Kytheraa,
on vain hengen haave ja aistien harha,
on vain äänetön yö ja sanaton laulu
ja ääretön tähtien tarha.
Ei ole Kytheraa,
on vain kangastus rannalla taivahan sinen,
on vain siipien lyönti ja syyttävä sylinanto
ja katkera kadottaminen.
AJATON AURINKO.
En luoksesi voi tulla
ma öihin tuhansiin,
mut sentään sätehilläs
mua poltat, poltat niin.
Oi milloin tules hehkuun
tää tomu raukeaa
ja ajatonna aukee
mull' ainehiton maa,
ett' ystäväni nähdä
taas iki-armaan saan!
Me kaksi ijäks luotiin
yhdessä vaeltamaan.
Oi polta tuimemmasti,
mull' on jo kiire niin!
Syleillyt ystävääni
en öihin tuhansiin.
INVITA MINERVA.
INVITA MINERVA.
Pois sormet!
mua neuvovi pääni.
Et syöjä sen rokan,
joka pankollas paistuu,
se katkulta maistuu,
ei ambrosialta,
sanoo muusainkin ääni.
Pois arenalta!
Se on tervattu katto.
Sit' aatellos seikkaa:
siin' naakkakin keikkaa
välill' laaheen ja nokan,
peräpurjeen ja kokan.
Pois sormet!
Se peli on patto.
Se laahaavi arkeen,
luo kielenkin kärkeen,
ja se tarttuu kuin terva.
On _invita Minerva!_
SANTA SCALA.
Kas mainetta myös sitä ongitaan
ja ongitaankin hyvin.
Miss' samehin loiskivi lammikko,
niin sinne vain syötti syvin!
»On Suomi köyhä, siksi jää»,
siks se, joka kunniasäteen
yli otsansa tahtoo talvehtimaan,
sen ottakoon etukäteen!
Pelaa hyötyri tulevaa perintöään,
ei katso pennyyn, senttiin,
kun pakko on koukut kultaiset
ulos laskea kontinenttiin.
Maan parhaille täällä näät tarjoillaan
vain kalaa mannermaista.
Paras sanankin sankarin väkevän
vähän metropoolille haista.
Mut sitten hän onkin maineen mies,
käy kuiskutus: »kuinka fiini!»
Ja yhteinen kansa kotkottaa:
»olis metka hän Mussoliini!»
Ja kriitikerit kuuluuttaa:
»hän on _arbiter elegantiarum_.»
Ja rahvas laulaa lurittaa:
»hei liirum, hei sun laarum!»
»Siro käytös» neuvoo: »neroilu
uus on hovi-etiketti.»
Siit' tippakin kansalliskoteihin
on titteli, amuletti!
Tädit korukansia kulttuurin
pölyrätillä pyyhkii ja paijaa.
Ja pojat raitilla rallattaa:
»raiati riiati raiaa.»
Papat tuumii: »Suomi on Europpa,
diplomaatti tuo meidänkin Pentti...»
Ja mammat: »sitten se vasta on maa,
kun nainen on presidentti...»
Jok' ainoa puotilas konsuli on,
jos päässä on kurssit taalan.
Täällä paavin partahan kurkoitetaan,
kuin portailla Santa Scalan...
Mut muumio valmis on maineen mies,
tomuks jauhama kunnian saineen.
Jos eli tai kuoli, samapa tuo:
hän säilyy siivillä maineen!
UUDENAIKAINEN RUNO.
Riihaton monologi.
Uudenaikainen runo,
ma tunnen sinut,
koko sun aapeluksesi osaan
kannesta kanteen
ja kaikki sun ylirealistiset,
konstruktiivis-koneelliset
La Morgue-näkysi:
naisruumiin pantterilevon
ja pienten porttojen
nälkäisten jäsenten
geometria-rytmin
ja Lontoon Hallit ja Piccadillyn
ja esikaupunki-nokeen johtavat
selkäydin-antennit,
polttavilla katukivillä katuvan
Pesupunkka-Magdalenan
ja kuppatautisen Ryysy-Ristuksen,
Rotonden ja Dômen
mulattimallit
ja maalari-epigonit
takaraivottomat
ja kabaretti-laulajain
banaani-metaforat keskiyön aikaan,
jolloin tuo vanha _petite différence_
leijaa areoplaanilla
ylitse kuilujen,
välillä säätyjen säädyttömäin,
heitellen alas
palopuheita _laisser-aller_-teorian.
Tunnen myös berliniläisen
Blume-Annan
ja Anna-Blumen,
suurella kirjaimella kirjoitetut
jymysanat
ja ykstavuiset säkeet,
laittomien lait,
ja kolmannen internatsionalen
kiroja sylkevät evankeliumit.
_Mein Liebchen,
was willst du noch mehr?_
Niin uudenaikainen olen.
Mut milloinkaan
et lohduttanut mua,
sa puhkuva Pacific,
sa uudenaikainen runo,
et ylentänyt, nostanut,
et antanut voimaa
pyrkimään irti
pakkotyöstä henkeä salpaavasta,
jota elämä teettää,
kestämään enemmän
kuin ihminen kestää,
ei, sit' et voinut sa tehdä,
sa lauluton telme;
yhtä vähän kuin mun
laulavan hiljaisuuteni ihmisyystahto
on riittänyt heille,
joilla on kipeä tarve
kieppua kirmassa kinon
ja sylkäistä elämä esiin
karuselli-kiireessä,
vihlovin huudoin,
laatusanoissa pillastuneissa.
Niin vanhanaikainen olen.
Ja sittenkin!
Aika on ilmaa.
Uusi ja vanha sanoja vain,
reklaamikylttejä tyhjiä,
pintojen kuohaa!
Ihminen eilen ja tänään,
työssään ja rakkaudessaan
ja sairaudessaan
on alati sama.
Hän pyytää viileää kättä
polttavalle potilasotsalleen,
hän rukoilee ikuisuutta
katoavaisille kauneushaaveilleen,
ja tahrattunakin tahtoo
ojentaa veljille käden
elämän valheen liejun
suuresta suosta.
Hän vaatii perspektiivejä
ylös ja alas ja sivulle,
kolmeen ulottuvaisuuteen,
— mieluummin neljään —
ja retkeilyalaa
vieteille viiden aistin,
— mieluummin kuuden —
Ken täyttävi nää
hulluinhuoneesta tuodut
tai sinne johtavat halut?
Vain runoilija.
Siks siedetään häntä
itsemurhantekijää,
hullua kroonillista,
surmani entäjä, ukkosenjohdatinta
taivahantulten,
koesimpanssia, seeruminvalmistajaa
elämän ruttoon.
Ilman häntä ei oisi
puhdasta ilmaa,
ei lepoa viisaan,
ei oisi myöskään
maapallon päällä
kuun kanavain karttaa:
pienten porvariskotien
juoksuhautoja parkuvan autuaita...
Mut sit' eivät tiedä he itse,
nuo elämälle pelastuneet
runoseerumin myrkyttämät
sokeat onnelliset.
He voivat hyvin
ja heillä on voimaa elää
ja varsinkin varaa
halveksia
runoja ja runoilijoita.
MUODONVAIHDOS.
Oli mies hän pirunmoinen,
halpa rähjä, vaan ei loinen:
sietänyt ei sielu likaa,
siinä tarpeeks syytä, vikaa!
Oli mies, mi astui suoraan,
— niinkuin luotu hirttonuoraan —
kun ei ollut luihu, laaka,
sai hän mainesanan: raaka.
Oli mies kuin pahin sälli;
sanansa kuin poskimälli,
mädäks haukkui täkykalaks,
minkä muut ties herkkupalaks!
Oli mies kuin kerjäläinen:
risamekko, harripäinen,
— sukat kurtut pauloi nilkan —
maali kaiken maailman pilkan!
Suuttui tuohon: suunsa siisti,
päänsä suki, nenän niisti,
suostui toisten siistein tapaan:
tottui törkyyn, tyytyi rapaan!
Sielunsa näin polo pilas...
Näköpäänsä pöyhkäks silas,
niinkuin hieno käytös sääsi:
kukoks tunkiolle pääsi!
FARISEUKSELLE.
Sanot: »En tee kelleen pahaa
enkä lankee kiusaukseen,
vailla heikkouden vahaa
valmis olen kirkastukseen.
Kiitos Herran, en oo varas,
aina olen puhdas, paras,
puhtaampi kuin puritaani.
Suori tiehes, publikaani:
asun armon kukkulalla!»
Asut puolla paremmalla,
tunnet sen, et tunne tätä,
mik' on elo jalkais alla,
arkitungos, puutos, hätä,
tuska alhon astujalla.
Vasta kun käyt kukkulalta
alas alhon lasten pariin,
onnenlaivas lasket kariin,
kuljet vaaran, kuolon kujaa,
vasta sitten sull' on valta,
valta laulaa hallelujaa,
hyvyytesi hynttäntyytä,
— jos on siihen vielä syytä! —
SOIHDUT.
POHJAN TÄHTI.
On yksi Pohjan tähti Pohjan päällä,
on yksi tähden alla heimo täällä,
min Sallima on säännyt määrään samaan:
etäältä sädehtimään maailmalle,
siks kunnes kaikki lain suuren alle,
ikeeseen ihmisyyden kirkastamaan,
maan kansat laajoin veljesparvin taipuu
ja päiväks muuttuu pitkä päivän kaipuu.
Vuossatain vaivat valontemppelimme
ilmoille nosti, toinen toisihimme
näin meidät köyttäin sitkein sydänjuurin,
työn ketjuun raskaaseen ja yhteisehen.
Ei varaa meillä vainoon, kylmyytehen,
ei kiistaan siitä, kuka pienin, suurin,
vaan kell' on sydän kansaan hehkuvaisin
ja rakkauden mitta kukkuraisin.
Ja ken ei rakastaisi synnyinmaata,
min vuoksi työtä enempää ei saata
yksikään heimo antaa uhriks onnen,
uhriksi tulevaisen ihmissaaton!
Tää maa on hellän maammon, urheen taaton,
ja veressämme tunnemme sen ponnen.
Maan kova kamara ei aihe soiman,
me teemme siitä sydämemme voiman.
Ei kaataa kansaa saa sen koettelemukset.
Kodiksi tuntea nää tutut ukset
on käsky meidän, muuten kodittomain,
niin ett' ois kohtalo tään Pohjan Hellaan,
se että maailman kiehtois kauneudellaan,
ei koskaan suistuis otaan nuolten omain,
erheisiin eripuran, uhkaveikan,
— kuin kävi ennen vanhan, kauniin Kreikan.
Rotumme rohkee yöss' on sotaa käynyt.
Ehompi tie nyt eteen ennättäynyt,
kun riemuin nousta saa sen henki vapaa.
Mut jos se vaatis vielä: kaikki vaakaan!
ei petturia olko ainoaakaan!
Se muinaissankarten on sorjaa tapaa:
vuoks yhden kaikki, yksi kaikkein vuoksi.
Jos niin ei käy, suurhetket hiekkaan juoksi.
Korkeiden valtain luottain kutsumukseen
kypsyttää voimme voimaan, siunaukseen
parhaimman, mistä isät näki untaan,
korottaa hengenlaiksi kaipuun jalon
ja liittää pienen Pohjan tuikkeen palon
kauneena ikuisempaan ihmiskuntaan.
Kuin tähdet himmenevät aamun koittoon,
raukeevat taistot rakkauden voittoon.
AARNI KOUTA.
In memoriam.
Muistan sun ma vuotten takaa:
toinen oli aika silloin,
toiset leikit aamuin, illoin,
tulta tuhlata ja jakaa.
Maa ja taivas oli toinen,
toisin hohti kuutamoinen,
päivä, tähdet hetkein hiekkaan,
kirkkahimmin runoniekkaan.
Parvess' säeseppoin nuorten
sun ma muistan, ilakoitsi
siinä lautsat, lauloi, loitsi,
usko siirsi taakat vuorten.
Nuoret oli silloin säkeet,
alttiit tahdon aurat, äkeet
elon kyisen pellon kyntöön,
pegasokset valmiit ryntöön.
Rakkain sulle ratsus virma,
ylin mielikuvain kirma,
tulijoutsen runoleikin,
vei se sitten minne veikin!
Usein urhon lyöneen veikkaa
Klotho kytkee pakkopankaan,
kutoo kuormat kultalankaan
taikka lennon kesken leikkaa.
Tänään uupuu yksi, kaksi,
huomenna taas joku puuttuu...
Hetki hetkeltä näin muuttuu
maailma outo oudommaksi.
Liian varhain maille muiston
vierit purteen Keerein noutaa.
Olkoon tiesi kaunis soutaa
halki Tuonen tumman puiston.
OMISTUS.
Robert Kajanuksen täyttäessä 70 vuotta.
Tähdet on taivaalla kukkia yössä.
Ihminen kukkii elämänsä työssä,
konsa hän piirtää
yöhömme ylhäistä linnunrataa,
vuossatain halki,
ylitse unhon, mi yllemme sataa.
Soitto on suuri suruista luotu,
laulu on sydämien lohduksi suotu
kutomaan siltaa
tähtien, haaveiden sädehelinästä
kansasta kansaan,
jumalten juhliin maan ikävästä.
Meill' oli suurempi ikävä kuin muilla,
kotimme aidattu salon surupuilla.
Kallehin aatos
vaikersi vankina vierahan lain;
joelta Tuonen
joutsenet jäiset joikuivat vain.
Yö oli pitkä Pohjolan mailla,
talvi ja mykkyys kevät-unta vailla.
Silloin hän saapui
sävelten mestari, löi, kipunoitsi,
hyljätyn heimon
voittojen virttä laulamaan loitsi.
Silloin hän saapui, ja uus' tuli aika:
yhdisti kansan Kalevalan taika.
Ankaran painon
alta nous ilmoille Suomen soitto,
kajahti kauas
Väinämön kieli tuo outo ja loitto.
Niin, hän saapui, ja sävelin voitti,
sukupuumme vapauden tuulin huminoitti.
Vapauden virsi,
virsistä valtavin oot elämän!
Kauneuden kannel,
ken sinut viritti, siunattu hän!
Sukupolvet vaihtuu ja vuossadat vaipuu.
Ei tummu koskaan kauneuden kaipuu,
aateluuden tunnus
sielussa korkeiden aurinkolasten.
Ken sitä palvoi,
kuningas on hän maan kuningasten.
Taa ajan säilyy, mi parhaint' on meissä.
Sävelten sankari elää säveleissä.
Miestä, min työtä
Suomen on soittelon sorea latu,
ainiaan kantaa
laulumme laineilla kukkiva satu,
satu, mi suurtuu kuin hengen ikivalta,
nousee kuin aattehet murheiden alta,
viestiä vieden
vastaisuudelle polvesta tästä,
isänmaan urhon
uskosta, taistosta tulenväkevästä.
JUMALTEN KEINU.
Eino Leino in memoriam.
»Kenen korkeat jumalat ottavat keinuunsa kerta»,
hän Olympon lemmitty on.
Hän korkeimmat huiput ja syvimmät kuilut näkee,
tiet kohtalon.
Ei koskaan, ei koskaan hän ole kuin ovat muut,
häll' on Fantasian siivet ja yhdeksän muusan suut.
Ja kun hän liikkuu parvessa elämän lasten,
kaikk' katsovat, haastavat:
»Kuin kummalle tuntuukaan, ohi viistää jumalten
siipi
povet polttavat!
Ei koskaan, ei koskaan hän ole kuin ovat muut,
hänen kauttansa laulavat kaikki pyhän Dodonan
puut.
Ja kun hän poistuu, maan kehä autioituu,
sydän ihmisen yksin jää;
se huokaa: »Taas elo nostaa ja laskee laineitansa,
kuka ymmärtää?»
Ei koskaan, ei koskaan hän ollut kuin ovat muut!
Hän kuului sinne, miss' auringot alkaa ja tähdet
ja kuut.
MUISTOLAULU.
Sun menneeks mainivat, ma sit' en usko.
Ken eli työssään, eläväksi jää.
Ain' askeleittes kaiun kuulee kansa
ja Suomen korpipolut kaikki nää.
Ja viel' on niinkuin vastaan astuis tiellä
tuo tuttu hahmo, — viitta, hattu, pää...
Ma laulan sulle niinkuin ystävälle
kaipaava sydän hiljaa helkähtää.
Sa suuren sydämesi vaateen täyttäin
teit kauneudelle aina kunniaa,
jot' itse harvoin sait — tai liian myöhään,
kun poves hehkuvan jo peitti maa.
Kuin kalliit olivatkaan laulus lunnaat!
Kirpeimmät nuolet meillä parhain saa.
Ma laulan sulle, laulutoverille,
jollaista tääll' en nähnyt kauniimpaa.
Ma laulan sulle, niinkuin meille haastoi
muinoisin suven heljä onnenpuu,
ma laulan sulle, niinkuin talvi-illoin
meill' loisti kohtalomme kuolon-kuu.
Ma laulan sulle rajan tuolle puolen
sen, mit' ei sinne sinkoo ihmissuu,
kuin ikuisuuden eessä meren laine,
mi kuultaa tähtiä ja vaientuu.
Kuin sa, ei rakastanut kenkään meistä,
maan kuorta tätä sydänkukkivaa,
kuin sa, ei syössyt siipiratsullansa
yksikään kauemmaksi taivaan taa.
Nyt irti elon ikäväst' on henkes,
min kaipuu kantoi kohti Jumalaa.
Ma laulan sulle niinkuin pieni peippo
suur'-tuntemattomalle laulahtaa.
TERVEHDYS TURUN YLIOPISTON VIHKIÄISIIN.
Turun viiri, yksi, ylväs
ajantietoon piirtyi niin,
että jos tuo kaunis kaatuis,
koko Suomi murtuis, maatuis.
Valon, tiedon luja pylväs,
siksi sinut tunnettiin.
Aura-joen vihryt parras
kutoo sorjan kirjovyön
ylles muinaismuisteloista,
vuosisatain auringoista.
Tääll' on laulun kanta harras,
valta vanha aatteen työn.
Yhä loiskii Auran laineet,
yhä nousee korkee koi
yli sukupolvein surun.
Yli uuden kevät-Turun
siivittyvät uudet maineet,
Flooran päivät karkeloi.
Jälleen kukat nähdä saamme,
lapset nuoret Apollon.
Terve lyyraa kantamasta,
rakkautta antamasta
sydämelle synnyinmaamme,
alttarille auringon!
Terve teille soittamasta
kanteloa kotoisaa,
jok' on muita herttaisempi,
kieltä, joka soi kuin lempi
himartaissa kullan hasta,
kesäyötä valkeaa.
Terve kuulemasta tuota
kotikuusen huminaa,
palvomasta pyhää puuta,
soutamasta Auran suuta,
valon suuren valtavuota,
joka vierii aikain taa!
Viekää kansa onnen teille!
Teill' on käsky ylhäinen:
tehdä rinnat rikkahiksi,
Suomellemme sykkiviksi!
Terve hengen sankareille
seppelpäille keväimen!
SISAR VIRSI,
Suomen naisten päiville 5.III.1927.
Varhain mainittu on maassa
naisen hellyys, miehen voima,
myöhään oivallettu onni
yhteistunnon aateloima.
Myöhään vapahdettu vasta
vaimo vangin karsinasta
kaitsemahan kalliimpata.
osan saamaan olevasta.
Siitä tiedon maailmalle
saattoi Suomen syrjäissoppi.
Teot tehtiin, työssä nähtiin
suuri oikeudenoppi.
Nähtiin täällä vertaisina
eessä lain työ miehen, naisen,
molemmilla vastuu vankka
ihmisen ja kansalaisen.
Oomme olleet lumiaura
kansakuntain talvimailla.
Viel' on kesä kerkeemättä,
virvet vienot kukkaa vailla.
Retki pitkä, vuodet raskaat.
Kauan kestää kova kirsi.
Sentään nyt jo taivahille
soikoon uljas sisarvirsi!
Naiset vapaat, orjat ennen,
kaikki lyökööt käden käteen,
kaikki tuokoot tullessansa
tupaan tummaan päivänsäteen!
Joka aamu heljemmäksi
saattakohon pirtin sumeen,
joka säen sokealta
pudottakoon silmän lumeen!
Valta viisauden vielä
maailman laupiaamman laatii,
mutta joka voitonseppel
uudet uhrisuitsut vaatii.
Vaatii soihdut hengen kirkkaan,
vaatii uskon, tunnon vakaan,
jot' ei suista pettymykset,
jot' ei peitä kuolemakaan.
Tiedämmehän, tunnemmehan:
käymme kohti aikaa uutta,
käymme kohti ihmisyyden
valoisampaa vastaisuutta.
Oomme rakkauden kansaa,
lapsi alla sydän-alan;
aavistamme aikain salan,
voimme tehdä sisarvalan:
Kaipaa talo ihmiskunnan
naisen syöntä, naisen kättä.
Ei jää uran-uurtajien
pyhä kynnös kylvämättä.
Ei jää koskaan Suomen kodin
kultalanka kehrääjättä.
Paljon täällä työtä tehtiin,
enemmän on tekemättä!
CREDO
quia absurdum est.
CREDO.
Ei mikään haivu hukkaan,
mi tehtiin, kärsittiin,
mi vaipui elon virtaan
tai särkyi säveliin:
sen _täytyi_ olla niin.
Ei turhaa tummat päivät,
ei kerkein kesän sää,
ei suotta surut rinnan,
ikuinen kaipuu tää:
kaikk', kaikki tänne jää.
Jok' uni, mi ol' unta,
jok' aatos armainen,
mi salaa kirjoitettiin
vain lehtiin sydämen,
on työtä jumalten.
Ja kerran aikain päästä,
kun hetki ennättää,
ne luovat uutta unta
ja uutta elämää.
Kaikk', kaikki tänne jää.
LAULAJA.
He luulevat, että ma laulan.
Siin' erehdyttiin.
En laula, en mitään ma sano,
olen mykempi mykkää kalaa.
Sain vain tahdon tavata
lapsen lailla
Yli-taattomme käsialaa.
Niin se on, veljeni, niin.
Sain vain käden ja kaulan,
sain vain kielen ja huulet,
joilla on ikuinen jano
ihmisten tulkiksi tulla.
Muuta ei mulla.
Sain vain tyhjän sielun,
mi heitettiin elämän eteen
syöksymään syöveritse,
kestämään kaikki kohtalon ärjyt ja tuulet.
Ja sanat, jotka kirjoitin veteen,
ne kirjoitti elämä itse.
TAHTO.
Tahtoisin tehdä
syntiä, paljon syntiä
tullakseni ihmisyyden kautta
pyhimykseksi.
Tahtoisin kantaa
maailman vääryyden kuorman
tullakseni marttyyriuden kautta
sankariksi
itseni tähden,
muiden tähden,
puolesta kaikkien,
joissa Jumalan henki elää.
MAAILMAN MERI.
Ma rannalla viivyn ja katson:
meri musta on niinkuin yö.
Ja ikuisen kurjuuden aallot
lianvihreät vastaani lyö.
Miks värjyn ja varron ja viivyn,
miks heity en hetteeseen?
Nuo kuohut ne tuutisi munkin
utuhallavaan turtuuteen.
Miks kuolon kuiluhun katson,
miks käännä en silmiä pois?
Tuoll' ylhäällä taivaan rauha
ja valkeat tähdet ois.
En taivaan tähtihin kuulu,
en kuiluun myllertävään;
ma maan olen värjyvä ruoko,
ja siksi ma rannalle jään.
Sa ääretön taivahan tarha,
niin puhdas ja ylhäinen,
sydänkuormaksi tunnen sun katsees
niin vierovan kaukaisen!
Sa rajaton kurjuuden ryöppy,
omantuntoni tuskana lyöt,
ma syykseni tunnen kaikki
sun riehujes rikostyöt!
Kun ei ole valtaa mulla
sylis ahmiva asettaa,
niin että kuin kalvosta tähtein
näkis kasvonsa kotini maa...
Kun ei ole voimaa mulla
alas kutsua kirkkahat kuut
ja sfäärien soittoon liittää
surun, kuoleman sulkemat suut...
Ma uudet maat sekä taivaat,
yön, päivän yhtenä nään;
kunis onni se oma on kaikkein,
sinis veljeini vierelle jään.
Ma rannalla viivyn ja kärsin,
pelastusta viel' löydä ma en.
Tihut tuntoa vastaan lyövät
elon aaltojen miljoonien.
HYVÄ PIETARI JA MINÄ.
Kun kohta ollaan oudon ovella
ja Pietari mun passiani kysyy
ja päätään puistaa: »Lienet suuri kelmi;
sult' talo tää kait suljettuna pysyy,
mut jos lie sulla joku tunteen helmi
minulle antaa, voisin harkita...»
niin vastaan hälle: »Pois oon jakanut
elämän tiellä helmet kirkastuksen,
mut kaiken tunsin, min voi ihmisrinta,
ilon ja murheen, uhman, talttumuksen,
se Herran puuta oli palavinta.
Nyt on sen tuhka tuuliin varissut.»
Korvaansa kynsii hyvä Pietari:
»Herramme lapsista siis lienet tuhmin
ja synkeällä näyttää retkes pää nyt,
kun tuntees tuuliin tuhlannut oot uhmin,
mut jos ois joku tiedon pisar jäänyt
sinulle sentään, ois se mieleeni...»
Ma vastaan: »Suistot elon virtojen
ma luotasin ja luin pohjimmitse.
Mut kunis sieluun karttui synty syvin,
ma sinis nöyremmäksi kävin itse.
Täydesti elin, huonosti ja hyvin,
sen tiedän vain ma, mitään muuta en.»
Hymyilee vaiti vanha vartija,
mi ajast' aikaan kysellyt on noita
maan tuomisia niinkuin juomarahaa,
helyjä tunteen, tiedon pisaroita,
joit' ei hän pyydä: kamaa halpaa, pahaa...
Hymyilee hyvä taivaan portilla...
YÖN ENKELI.
Äärillä elon myrskyävän rannan
on kotini.
Maapallon kohtalon siipeini alla kannan
ja sitä suojaan niinkuin äiti lastaan,
vaikk' äidin nimeä saa koskaan en,
ma tiedän sen.
Ma yksin olen koko maailmaa vastaan.
Syleilen käden kahden valtamerta,
mi syöksyy päin,
ja sormin vapisevin kätken syyn ja nuhteen
yöss' eläjäin.
Mut sarastaissa kerran aamupuhteen,
välähteen väkevämmän tulta, verta,
ma äiti nimetön
kaikk' kokoon kannan teidät sylissäin
säteiksi Jumalani pyhätön.
Ma teidät kaikki lapsikseni sain,
te ihmiset;
tähtenne teidän särjen taulut lain
eess' syyttäjäin
ja evankeliumiksi muutan tuskat tuhannet,
— ma sydämeenne näin. —
Ma teistä taistelen kuin emo kalleimmastaan
ja teistä eessä taivaan Luojan vastaan.
Ma lepoon laulan sen, ken itkee ikävissään.
Rataanne rakastan.
Oon lohtu kauneuteen kaipaavan
ja toivo tulevan,
jot' ei viel' ole, viel' ei näy missään.
Niin tyhjää työnne on,
te lapset inehmon,
mut kärsimyst' on täynnä tyhjyytenne
ja paremmasta enne.
Ja kerran valmis on tää vaippa kultakuteen,
jot' ihanteista, uskost' ihmisten
ma kehräilen
yön enkeli.
Ja silloin täytetty mun työni on
ja maailman kohtalon.
Taas tarttuu suitsiin säderatsuni,
käyn lentämään
tähdestä toiseen hätää välkkävään
ja haihdun unelmana valkeuteen...
HARTAUS.
Enemmän kuin vettä ja leipää
ma isoan ja janoan sinua, Jumala.
Olen nääntyä janoon ja nälkään,
kun olet niin kaukana.
Mut kuvia silmähän sataa,
jotka hengen hiipuvan polttoa viihdyttää,
ja sieluhun kantaa sävel,
mi soimahan jää:
On talvinen taival pitkä,
ja sentään me elämme lämmöstä, valosta;
on yllämme yössäkin aina
elon luoja ja antaja.
On pilvissä, usvissa voima,
on aurinko, kaikenvoittaja, -kantaja,
valonlähteen rajaton syli,
josta pirskahdin pisara.
Mitä siitä, jos ylhäisin Totuus
niin onkin yksin, korkeella, kaukana,
kun Sinussa me elämme ja liikumme,
sa elävä Jumala!
Mitä siitä, jos auringosta
alas syöstyt me oomme varjojen karkeloon,
kun kasvomme aina vain ovat
päin käännetyt aurinkoon!
MYSTEERI.
Näen unta valvehilla,
unessani valvon rukka.
Siinä auringon ajatus,
siinä kuura kuutamonkin,
siinä mysteeri elämän,
elon onni, onnen hukka.
Taida en tajuta kieltä,
mitä Korkeat puhuvat,
mitä Vallat kirjoittavat
kirjahan poloisen sielun,
jok' on auringon asunto,
jok' on kuun ja kuolon kukka.
SOKEITA.
Ah sokeita me kaikki, kaikki oomme,
maan vaeltajat!
Vain äänet tunkee kovaan kohtaloomme,
nuo ihanat.
Ne kertoo kevään suuren kukinnasta
meit' oottavan,
ne meitä taluttaa kuin pientä lasta
luo Jumalan.
Ah kaikki käymme lume silmillämme
me ihmiset!
Kuin varjo, verho tään on elämämme
yöt tuhannet,
sen harhat, erheet, uskon unikuvat,
jok' askele...
Vast' Ijäiseen kun sielut avautuvat,
me näemme...
ENNEN — NYT —
Ennen,
kun kohtasin ihmisen oudon tai oman
ma mietin:
nään itsellein ijäti vieraan,
on välillä kuilu...
Nyt:
nään sieluni vaellustiellä,
se on minä itse.
Ennen,
kun etäiseen katsoin taivahan tähteen,
ma tunsin:
se kaiken on turhuuden tunnus,
maan matojen pilkka...
Nyt:
se odottavainen on akkuna,
se on minun kotini.
Ennen,
kun iltaisin levolle laskin
tomukuormani viereen,
ma uskoin:
ma nukun ja kohta nään unta...
Nyt:
taas valvon sytytetyin lampuin
ja varron ylkää...
VALKEAT KYYHKYT.
Helluntai-tunnelma.
Valkeat kyyhkyt, viestit ylhät,
siipenne välkkyvät levittäkää.
Väistyvät jääsydän-peikot jylhät,
kun ilolaulunne helkähtää.
Hengen pyhän lempeät kyyhkyt,
saapukaa satuna helluntain,
lientäkää murheen ja tuskien nyyhkyt,
soittakaa kelloja unelmain!
Onnen kutsuna, ihmeenä tulkaa
kutreille kauniin, kukkivan maan,
näyttäkää hopeista, hohtavaa sulkaa,
tietä päivähän laupeampaan!
Puhukaa suulla suuremmalla,
virttä Taattonne virittäkää,
joka on tummille tähtien alla
kirkkaampi kirkkojen kynttilää!
Taitaa jo leuto läntinen tuulla,
liemme jo heimoa helluntain.
Haastamme halumme Jumalan suulla,
kielellä kyyhkyjen valkeain...
VAPAUDEN VUOKSI.
Kun myrskysin,
kun henkeni kapinoi ja uhmasi ja pettyi,
kun sielu poti haavojaan ja silmäkulma vettyi
ja elonhetket ryöpyten ja raueten juoksi,
se kaikk' oli vapauden, vapauden vuoksi.
Kun armastin,
kun sydän paloi, hehkui ja — lemmestänsä luopui,
kun jumalien nektarista hulluksi se juopui,
kun levon sijaan valitsin ma vaivan ja taiston,
se kaikk' oli käskystä vapauden vaiston.
Kun hiljenin,
vierryt en enää sotavankkurin mukaan,
yksin olin niin, ettei tuntenut kukaan,
ei kenkään käteen käynyt, ei pyytänyt luoksi,
se kaikk' oli vapauden, vapauden vuoksi.
Kun etäännyin
rinnalla öisen ritarin rämettä upottavaa,
joss' sumu, liete kulkijalle salahaudat avaa
ja joka surun sulhoille saa kadotuksen suoksi,
se kaikk' oli vapauden, vapauden vuoksi.
Kun raskain syin
ja harteilla kantamus oma sekä muiden
taas korkeuteen katseen loin, ohitse onnen puiden,
ja vasamoiden viuhuessa vaelsin vailla soimaa,
ma siitä kiitän vapauden valkeaa voimaa.
Kun ihmistyin...
kalliit mulle elämän on kasvot moninaiset,
kirvelevät kipunat ja pienet pisaraiset,
itse olen tullut meren pisaraksi tuoksi.
Se kaikki on vapauden, vapauden vuoksi!
HILJAISUUS.
Hengen pelto,
salainen kylvön sarka,
niin hedelmällinen kuin muta Niilin.
Luomispätsi,
kuumuutta mykkää täynnä,
vartoova luojaa vapisevin hiilin.
Hiljaisuus arka,
maa laulun, runouden
ja keinuttuja korkeen tähkävanan.
Näkyjen mahti,
mi kerran voittaa, muuttaa
tekojen myrskyks unelmoivan sanan.
MATKALLA.
Yksin en oo yksinäinen,
olen yksi miljoonista;
näen entispolven silmät,
tunnen riemun tulevista.
Ehk' on eri riennon tahti,
yksi ensin, toinen sitten;
sama eessä juoksun määrä
kuollehitten, elävitten.
On kuin joku kaunis tähti
matkaa ohjais okahista...
Yksin en oo yksinäinen,
olen yksi miljoonista.
HOUKOT.
Mitä siitä, jos liemmekin houkot,
jos lyö meitä laumat ja joukot,
kun emme me mammonan orjiksi saa,
ei saalista sormemme rihkamaa,
joka täyttää sopet ja loukot!
Vain se, mik' ei ole, se on!
Sana tuttu ja tuntematon
tuo tunnus on rientäjäin rauhattomain.
Siit' usko sai uoman ja tuntomme lain
ja retkemme laulelon.
Kun siipeimme iskut kaikaa,
me emme nää paikkaa, ei aikaa.
Ja vaikk' osuu rintaamme nuolenpää,
sen kaipuumme kiihkeä kilpistää,
ja riemumme ilmassa kaikaa!
Monen turmion Turso jo vei,
monen tempasi Lorelei...
Tuhat elämää tuhlata näin ne voi,
jotka Herramme huomisen urhoiksi loi,
vaan taipua, tinkiä ei!
Paras sittenkin säilyy meistä
pois kaikkemme liekehtineistä.
Kun tulta lyö ylhäisten ilmojen sää,
muu murtuva on, vain kauneus jää.
Vielä mainitaan houkkojen teistä!
SUVI-ILTA.
Suloinen, vieno Suomen suvi-ilta,
sun kauttas tunnen, ett' on synnyinmaa
ikuinen armo, lahja jumalilta.
Siunattu ollos metsäin tyyni syvyys,
mi äidin lailla huntuus peitit mun,
kun enin tarpeen oli hellyys, hyvyys.
Ja ylistetty ollos vetten kaari,
mi kultaa kuun ja päivän kuvastit,
kun aita uppos multa onnen saari.
Oi hämäryyttä, vilpoisuutta ehtoon,
kuin turvallisesti se tuudittaa
pois elon helteen alta Tuonen lehtoon!
Hiljainen, harras Suomen suvi-ilta,
sun varjoos sammua ma halajan
kuin aurinko, mi vaipuu taivahilta.
*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LIEKKI ***
Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.
START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you
are not located in the United States, you will have to check the laws
of the country where you are located before using this eBook.
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:
• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
within 60 days following each date on which you prepare (or are
legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
payments should be clearly marked as such and sent to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
License. You must require such a user to return or destroy all
copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg™ works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™
Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.
The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works
Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.
Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.
Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.
This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
