Jerusalemin suutari : Ynnä muita tarukuvia

By L. Onerva

The Project Gutenberg eBook of Jerusalemin suutari
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Jerusalemin suutari
        Ynnä muita tarukuvia

Author: L. Onerva


        
Release date: September 6, 2026 [eBook #79524]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1921

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/79524

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JERUSALEMIN SUUTARI ***
language: Finnish




JERUSALEMIN SUUTARI

ynnä muita tarukuvia


Kirj.

L. ONERVA





Helsingissä
Kustannusosakeyhtiö Otava
1925




SISÄLLYS:

Jerusalemin suutari
Runoilija ja hetaira
Näkymätön ristinpuu
Gratianus ja Dolabella
Naisen arvoitus
Kirjoittamaton ajantieto




JERUSALEMIN SUUTARI



ESINÄYTÖS.


Aurinko hellitti kummallisen raukaisevasti, vaikka vielä oli aikainen
aamu. Jerusalemin likaisen kellervät talot ja kapeat kujat näyttivät
lepäävän jonkinlaisen liikkumattoman, pölynhimmeän painostuksen alla.
Ylhäisten muukalaisten omistamain palatsien komeat kattopengermät
purppuraisine korukatoksineen ja sykomorikaiteineen ja temppelin
kultaiset liistat, jotka muuten niin iloisesti tervehtivät päivän
ensimäisiä säteitä hopeanharmaiden öljypuiden lomista, himarsivat nyt
värittöminä ja vaisuina. Luonto oli aivan kuin olisi se unohtanut pestä
silmiään tänä aamuna.

Mutta Jerusalemin asukkaat olivat sensijaan tavallista
sirkeäsilmäisempiä ja tavallista varhaisemmin jalkeilla. Monet
olivat jo aukaisseet ovensa ja liikuskelivat ulkona, mikä mitäkin
aamuaskaretta toimitellen. Myös katukaupustelijat, jotka myyskentelivät
oliiveja, pistaaseja, rypäleitä, manteleita, vesimelooneja, kurpitseja
ja kaikenlaisia herkkuja, olivat alottaneet ammattinsa ennen synagogan
ensimäistä aamusoittoa. Useimmat eivät kuitenkaan tehneet mitään, vaan
odottivat, seisoen päät yhdessä ja haastellen siitä, mikä tuleman piti.

Mielenkiintoinen ja ilmainen näytäntö oli luvassa Jerusalemin
asukkaille. Toiset olivat kuulleet sen omin korvin. Yöllä oli
natsarealainen profeetta otettu kiinni. Tuo Jumalan poika ja
Mestari, tuo vale-Messias ja ilveilijä! Ja koska hän oli vaarallinen
valtiollinen mielipuoli, joka nimitti itseään juutalaisten
kuninkaaksi, oli hänet tuomittu kuolemaan. Pari muuta pahantekijää
piti ristiinnaulittaman samalla kertaa. Kohta oli kuolinkulkue lähtevä
liikkeelle. Siitä tämä hyörinä ja utelias odotus. Kaikki halusivat
nähdä profeettaa.

Jerusalemin asukkaat eivät olleet sen pahempia eivätkä parempia kuin
muutkaan kuolevaiset. Ihmiset ovat kaikkina aikoina rakastaneet
sirkusta ja hermojännitystä eikä mikään vaikuta heihin niin
kiihoittavasti kuin rääkkäyksen ja tuskan näytelmä. Vaara, johon
itsekin voisi joutua, mutta jolta toistaiseksi on varmassa turvassa,
hersyttelee omituisen vetävästi elävän olennon elämänviettiä. Sitä
elämän ja kuoleman ongelmaa, jota hän ei itsessään koskaan voi
ratkaista, haluaa hän tutkia toisissa. Hän ei tahdo itse kärsiä,
mutta hän tahtoo nauttia toisen kärsimyksestä, sillä hän tuntee
vaistomaisesti sen kuitenkin kuuluvaksi ihmiskohtaloon. Sellainen on
ihmisen luonto ollut aina ja sellainen on se vielä tänäkin päivänä.

Niinpä siis Jerusalemin asukkaatkin valmistautuivat tuona aamuna kuin
juhlaa varten. Nuoret tytöt olivat nitoneet kultarihmoja palmikkoihinsa
niinkuin huveihin mennessä, sillä monenlaista väkeä oli tänä päivänä
oleva liikkeellä, myöskin roomalaisia sotureita, ja niin vihollisia
kuin nämä olivatkin, ei heidän uljas asunsa ja ulkomuotonsa voinut olla
salaa sykähdyttämättä Israelin tyttärien sydämiä.

Myös suutari Hesiel istui verstaansa edessä kivipenkillä, mutta se
pian tapahtuvan jännitysnäytelmän epämääräinen esimaku, joka kiilui
hänen naapuriensa silmistä, ei näyttänyt vielä tarttuneen häneen. Hänen
kasvoillaan oli ynseän välinpitämätön ilme. Hän istui tavallisessa
arkihommassaan, naskalit ja pikilangat vierellään, ja kopautti
silloin tällöin vasarallaan kengänpohjiin, joita hän paikkasi. Mutta
hän ei tehnyt työtä mielihalulla. Joku asia tuntui askarruttavan
hänen ajatuksiaan ja tuon tuostakin antoi hän kätensä vaipua ja jäi
hajamielisesti tuijottamaan kujavierellä edessään seisovaan aasiin,
joka kaksipuolinen kuormasäkki selässään ja samoin omiin ajatuksiinsa
vajonneena syvämietteisen näköisenä liikutteli pitkiä korviaan.

Toiselta puolen katua kuului tukahdettuja naurahduksia.

Hesiel säpsähti. Hänellekö siellä naurettiin taas? Ehk’ei sentään.
Mutta se teki pahaa kumminkin. Hän ei ollut juhlatuulella nyt. Mikään
ei voinut hälventää hänen harmillista tunnettaan. Oli sattunut hänelle
eilen illalla ikävä kohtaus, jota hän ei saanut pois mielestään. Hän
oli riidellyt taas emäntänsä Joseban kanssa. Ja Joseba oli lähtenyt
pois eikä ollut vieläkään palannut. Ei koko yönä ollut hän ollut
kotona. Sanoivat jotkut, että hänet taas oli nähty natsarealaisen
Messiaksen kintereillä. No, nyt oli ainakin siitä villityksestä tuleva
loppu, Jehovalle kiitos. Tänä aamuna sai profeetta astella Golgatalle.
Ja jos olisi hänestä, Hesielistä, riippunut, niin olisi hän keikkunut
ristillä jo aikoja sitten!

Miksi tulee hulluuttamaan ihmisiä, viekoittelemaan heitä pois
velvollisuuksistaan! Milloin oli Joseba viimeksi paikannut miehensä
vaatteita tai keittänyt hänelle ruokaa? Höh höh, siitä oli päiviä!

Suutari ruiskautti pitkän syljen suustaan ja huokasi.

Mahtoiko Joseba tästäkään ottaa opiksi! Kun häneltä otettiin pois yksi,
keksi hän heti itselleen uuden liehakoitavan. Ja kuitenkin oli Jehova
jo häntä koetellut sairaudella ja hedelmättömyydellä. Mutta siitäkös
oli apua? Kun ihminen kerran lähtee huonolle polulle, ei hänellä enää
ole mittaa eikä määrää.

Kaksi vuotta sitten oli onnettomuus astunut sisälle Hesielin majaan
sen komean, toogapukuisen roomalaisen päällysmiehen hahmossa, joka
tilasi ne pakanallisen koreat puolisaappaat värillisestä oinaannahasta
kultanastojen kanssa! Siitä asti oli Joseba ollut kuin pahanhengen
riivaama. Ei häntä enää olisi tuntenut entiseksi suutarin akaksi.
Hänellä piti olla peilit ja kukkarot, valkeat liinaiset hameet,
kullankarvaiset timpit ja polukset, punaiset pääliinat ja helmelliset
kaulakäädyt. Ja suutarintyön hajuakaan ei hän enää voinut sietää, se
muka kipristi hänen hienostuneita sieraimiaan. Siinä piti olla mirhamit
ja nardukset, palsamit ja voiteet, kuin pakanoiden hempukoilla. Häpeä,
hapeä! Lauluksi oli hän muuttunut koko korttelissa.

Ja sitten yhtäkkiä taas millainen uusi puuskaus! Pois kaikki korut ja
helyt, pois kaikki hyväntuoksuiset suitsutukset. Karkea paita ylle ja
profeetan jalkojen juureen. Natsarealaisen pölyisiin, sierettyneisiin
jalkoihin hieroi hän Aleksandriasta ja Tyruksesta tuodut kallisarvoiset
öljynsä ja hajupölynsä. Ei koskaan niinkuin muut ihmiset ollut
Joseba. Ainainen häilähteleminen äärimmäisyydestä toiseen, ainainen
maanjäristys ja epävarmuus asui talossa hänen kanssansa. Sillä olihan
Joseba kuitenkin kaikesta huolimatta Hesielin aviovaimo Jumalan ja
ihmisten edessä, vaikkakin hän oli viimeiset viikot melkein asunut
maantiellä tuon uuden jumalansa kanssa. Ja sen harvan kerran, minkä hän
kotona kävi, puhuivat hänen huulensa käsittämättömiä sanoja. Varmasti
oli Jehova rangaissut häntä sekoittamalla hänen järkensä. Ja sellaisen
sairaan vaimon kanssa oli Hesiel eilen lähtenyt sanakopuun! Ehkäpä hän
vielä parani ennalleen, kun tuo villitsijä nyt saatiin pois tieltä...

Hesiel heräsi ajatuksistaan lähenevään huutoon ja töminään.
Kuolinkulkue lähestyi. Kuului sekaista melua, piiskan läjähdyksiä ja
raakaa naurua, hevoskavioiden kapsetta ja vihlovia nyyhkytyksiä ja
valitushuutoja.

Ristiä kantava mies oli uupumuksesta menehtymäisillään. Hänen päässään
oli orjantappurakruunu, ja hiki ja veri valui hänen kasvoiltaan
virtana. Hän laahasi kuormaansa horjuvin askelin.

— Tämä on Jeesus, juutalaisten kuningas! huusi muuan sotamies nauraen,
sentähden on hänellä kruunu päässä, ettäs sen tiedätte!

— Tämä on luvattu Messias, Jumalan poika! Vale-Messias, teko-Jumala,
pappi parasta lajia! lisäsi toinen ääni.

Juuri kun saattue oli Hesielin oven kohdalla, vaipui Jeesus polvilleen
ankaran ruoskan sutkauksen satuttamana.

— Salli minun levähtää ovellasi hetken verran, pyysi hän.

Hesiel istui pönäkästi kivirahilla, kuitenkin täytti hänen hintelä
ruumiinsa siitä tuskin neljättä osaa. Mutta hän siirtyi keskelle ja
yritti levittäytyä. Jokin salaperäinen voima ihmisen sisällä saattaa
näet joskus ärsyttää hänet kielteiseksi koko maailmaa vastaan. Jokin
ynseyden henki, joka välistä käsittämättömistä syistä valtaa koko
ihmisen olemuksen, tarttuu hänen kitalakeensa, saa hänet sanomaan
sellaista, mitä hän syvimmässään ei halua, tekemään sellaista, joka on
vasten hänen tahtoaan, purkamaan sisunsa ensimäiselle vastaantulevalle.
Näin kävi Hesielin. Hän ei pohjaltaan ollut mikään ilkeä ihminen, mutta
kotoiset vastukset ja kauan alas painettu, salattu kärsimys olivat
tehneet hänet äreäksi. Hänellä oli kipeä halu saada olla rauhassa.

— Mene siitä, murahti hän. Korjaa kirotut luusi oveltani!

— Minun kärsimyksen! ovat mittaamattomat! huokasi Jeesus.

— Niin minunkin, sanoi Hesiel. Kuka ei tässä kärsisi! Mutta sinä kärsit
syystä, minä, minä saan kärsiä aivan syyttömästi.

— Etkö auttaisi minua ristiäni kohottamaan? kysyi Kristus.

— Minulla on kyllä oma ristini kannettavana. Onpa niinkin. Pois! Ala
painella vaan! Pikemmin asiasta suoriudut. Kohtahan kuolema lopettaa
tuskasi. Mene, mene!

— Sinäpä sen sanoit, vastasi Jeesus. Minä menen ja minun vaellukseni on
pian päättyvä, mutta sinun, sinun pitää vaeltaman tuomiopäivään asti,
niin sanoo Herra, Herra, joka on taivaissa, eikä sinun pidä kuolemata
näkemän siihen asti, kunnes sovituksesi hetki on tullut. Samaa ristiä,
jota nyt halveksit, olet vielä kerran avuksesi huutava, sillä siinä on
vapahduksesi.

— Mene jo jaarituksinesi! huusi Hesiel vimmastuneena. Mene!

Väkijoukosta kuului parahdus. Se oli Joseban ääni. Hapset hajallaan,
kyynelissä kylpien tunkeutui hän Hesielin luo.

— Voi sinua, Hesiel! Jumalan pyhää olet sinä solvaissut! Jumalan kirous
seuraa sinua! Voi sinua Hesiel, Hesiel! Voi meitä kaikkia! huusi hän
suonenvedontapaisesti hyrskien.

Roomalaiset huovit ja peitsimiehet hoputtivat hevosiaan ja peittosivat
väkijoukkoa hajaantua maan. Muuan vankka maalta tullut mies, Simon
nimeltä, sieppasi ristin olalleen, ja niin lähti kulkue jälleen
etenemään.

Suuri itkuntyrske kuului naisten parvesta.

— Voi, voi, voi!

Silloin Jeesus kääntyi heidän puoleensa ja luoden heihin surullisen
lempeän katseen hän sanoi:

— Jerusalemin tyttäret, älkää minua itkekö, vaan itkekää itseänne ja
lapsianne!

Tämän Jeesuksen viimeisen katseen tavoitti myös Hesiel. Se viipyi
hetkisen hänen yllään ja jäi hänen sieluansa polttamaan. Mikä
yliluonnollinen ylevyys ja rauha, mikä taivaallinen kirkkaus ja puhtaus
säteilikään noista silmistä! Varmasti hän ei ollut rikollinen ihminen!
Ja oliko hän edes ihminen? Jos hän sittenkin oli Jumalan poika! Jos
Joseba sittenkin oli oikeassa! Paljon kerrottiin tämän Mestarin
ihmeistä kaikkialla, miten hän oli parantanut sairaita ja herättänyt
kuolleita. Ja Jehova on kiivas ja vanhurskas Jumala, joka ei anna
itseään pilkata!

Hesiel tuijotti älyttömästi tuon ulisevan ja räyhäävän saattueen
jälkeen, jossa näytti vyöryvän koko ihmiskunta pienoiskoossaan.
Kypärien kuvut, säärivanteet ja haarniskat kiiltelivät kilpaa naisten
helyjen kanssa, uljaat töyhdöt ja tupsut hulmehtivat yhtärintaa
säälittävien ryysyjen kanssa, karkeat kirosanat ja pilkkalaulut
sulivat sekasortoiseksi kuoroksi itkun ja voivotusten ja pikkulasten
piipittävän vikinän kanssa. Ja tämä maailmanlopun laine teki selvää
jälkeä, lakaisi mukaansa kaikki. Pian olivat kadut ja kujat autioina.

Suunnaton hätä ja levottomuus valtasi yht'äkkiä Hesielin. Hän katui
jo tylyjä sanojaan. Ne eivät antaneet hänelle rauhaa. Mikä pahahenki
olikaan ne hänen suuhunsa lennättänyt! Kuolevalle ihmiselle, jolta ei
koskaan enää voinut pyytää anteeksi. Se oli tosiaan ikuinen kirous.
Hänen mieleensä muistui hänen vanhan isoäitinsä sanat: »Ole hyvä
vanhoille ja sairaille, ole hyvä kuoleville, ettei kuoleman jälkeen käy
katumoiksi, sillä sen suurempaa vaivaa ei ole kuin vainajaa kohtaan
tehty rikos, jota ei milloinkaan voi sovittaa.»

Oh, sana sinne tai tänne! Pikku juttu itse asiassa! Mutta kuinka se
saattoikin kiusata!

Hesiel korjasi kokoon kompeensa ja lähti kiertelemään ulos. Hän ei
mitenkään voinut istua paikoillaan. Hän kulki syrjäisiä polkuja, ettei
tapaisi ketään tuttua. Mutta vaistomaisesti johtivat hänen askeleensa
Jeesuksen jälkiä Golgatalle. Hän hiiviskeli vuoren ympärillä kuin
rikoksentekijä. Halusta olisi hän nyt pyytänyt anteeksi profeetalta,
mutta hän ei olisi kehdannut tehdä sitä väkijoukon kuullen.

Ristin juurelta kuului meteliä ja hoijakkaa. Pilkkanäytelmä oli
paraillaan menossa. Sotamiehet heittivät arpaa ristiinnaulitun
vaatteista ja sekä yhteinen kansa että huovit ja päämiehet seisoivat
kuorona herjaamassa ja häväisemässä.

Hitaasti lähestyi Hesiel pääkallon paikkaa. Hänen päätään huimasi ja
silmiään hämärsi. Koko ilma näytti hänestä samealta ja sairaalta.

Hän hoiperteli kuin juopunut vuorta ylöspäin huipulla törröttäviä
ristinlatvuksia kohti näkemättä enää eteensä, kipuillen ja lankeillen
kivenmöykkyjen välissä. Ei milloinkaan ollut tämä paikka tuntunut
hänestä niin kammottavalta kuin nyt. Nuo päällekkäin kasaantuneet,
kivettyneet aallot mustine onkaloineen ja rotkoineen näyttivät tahtovan
niellä hänet. Ja äkkiä lysähtivät hänen polvensa kokoon, hän kompastui
ja putosi johonkin pehmeään kallion kolossa. Siellä makasi ihminen.

— Hesiel! huudahti naisen ääni heikosti.

— Joseba! Sinäkö se olet, Joseba?

— Voi, tulitko sinäkin häntä pilkkaamaan kuten nuo toiset? Ja tiedätkö,
mitä hän sanoi heille? Hän _siunasi_ niitä, jotka häntä kirosivat, hän
rukoili vihollistensa puolesta: »Isä, anna heille anteeksi, sillä eivät
he tiedä, mitä he tekevät.» Totisesti oli hän Jumalan poika!

— Sinua tulin vain etsimään, Joseba, näyttää tulevan rajuilma, joudu
pois, sanoi Hesiel häveten sisäistä hätäänsä ja koettaen pakottaa
äänensä luonnolliseksi, mutta hänen hampaansa löivät loukkua kuin
vilutaudissa.

— Mikä sinun on? Oletko sairas? huusi Joseba. Olet aivan ruohonviheriä
ja maankarvainen!

— Ja sinä, Joseba, olet kalman keltainen!

— Oi Jehova, nyt on maailman loppu! Hänen verensä on tullut meidän
päällemme. Katso, Hesiel, koko maailma on kuin kuparia, kuin verta,
kaikki mustuu, aurinko sammuu...

Samassa lankesi yön pimeys koko maan yli. Kaamea hiljaisuus oli
luonnossa. Linnut olivat lakanneet laulamasta, ruoho kasvamasta. Ja
sitä seurasi kohina kuin rajumyrsky, kuin lumivyöry tunturilta.

Väkevä tuulen hengähdys kohotti ilmaan pölyä ja soraa, kuivia ruohon
korsia ja kaikenlaisia irrallisia esineitä. Tuli ja savupyörteet
kiersivät taivasta kuin tuomion enkelin käsivarret.

Ihmiset ryntäsivät vuorelta alas suin päin, riistäen tukkaansa ja
lyöden rintoihinsa. Monet makasivat maassa polvillaan ja rukoilivat
Jeesusta Kristusta. Kaikki huusivat:

— Totisesti oli tämä ihminen viaton!

— Totisesti oli hän pyhä mies!

— Totisesti oli hän Jumalan poika!

Huudot hukkuivat korvia huumaavaan jylinään. Maa järisi, vuoret
vapisivat, kalliot halkeilivat.

Hesiel syöksyi muiden mukana vuorelta alas, yöhön, pimeään, tuohon
läpinäkymättömään, tuntemattomaan maailmanlopun myrskyyn, pois,
eteenpäin, tietämättä minne, pakoon itseään, pakoon Jumalaa...



MAAILMANHISTORIA KIROTUSSA SYDÄMESSÄ.


Maankiertäjä.

Minulla on kehto, minulla ei ole hautaa, minulla on alku, minulla ei
ole loppua. Olen kuoleman hylkäämä ja elämän kirooma.

Maasta maahan, kansasta kansaan käy matkani, halki vaahtoavien
valtamerien, jäisten tundrojen ja hehkuvien erämaiden, läpi hiljaisten
kylien ja kuhisevain kaupunkien. Vuostuhannesta toiseen olen kulkenut
ja olen kiertävä niin kauan kuin maailma kiertää. Olen ikuinen vaeltaja.

Minulla ei ole ikää eikä säätyä, olen niin vanha ja nuori kuin kuka
tahansa, olen ylhäinen ja alhainen. Olen vaeltanut lukemattomissa
hahmoissa. Olen kaikkialla, eikä kukaan näe minua, minulla on yhtä
monta nimeä kuin ilmestystä, eikä kukaan tunne minua. Minä olen kansan
tarina, runoilijoiden Ahasverus, spiritistien Cagliostro, historian
Proteus, uskovaisten Antikristus.

Minä olen pienistä pienin ja suurista suurin, kuningas kerjäläisen
puvussa, niinkuin se ristin mies, joka aiheutti turmioni. Minun
pitkästä käymisestä kuluneet jalkani ovat vain säälittäviä tynkiä,
mutta minun pääni ulottuu pilviin ja minun hahmoni varjostaa kaikki
kansat. Jos risti orjuuttaa minua, orjuutan minäkin sen avulla muita.
Joka askeleellani tallaan minä tuota kirottua merkkiä, sillä sen kuva
on seitsemällä naulalla taottu kiinni anturapohjiini, mutta ihmiset,
jotka jälessäni tulevat, kumartavat sitä maahan asti ja suutelevat
jalkojeni tomua.

He sanovat, että minun perässäni kulkee rutto ja koleera ja että
siellä, missä minä olen vaeltanut, kaikuu ruumisvirsien veisaus ja
itkun vaikerrus ja lakkaamaton sanomakellojen soitto.

He syljeksivät kasvoilleni ja ryömivät koirina jaloissani. He vihaavat
minua, mutta eivät uskalla toivoa minua olemattomaksi. He rukoilevat
alamaisesti, että vaivaisin heitä iankaikkisesti. Sillä he tietävät,
että sinä hetkenä, jolloin minä lakkaan, lakkaa maapallokin pyörimästä,
elämän suonet kuivettuvat ja kaikki raukee. Minä olen ajan kello, joka
määrään ihmiskunnan juoksun pituuden. Kun se seisahtaa, seisahtaa
elämäkin.

Kaikki he tahtoisivat elää loppumattomasti, ja kaikki he kuolevat! Minä
ainoa haluaisin kuolla ja minun yksin täytyy elää kaikkien puolesta,
maailman loppuun asti.

Sentähden tiedän minä kaikki, mitä ihmiset yleensä tietävät, ja lisäksi
paljon sellaista, mitä he eivät tiedä. Minä kuulen, miten ruoho kasvaa
ja aallot meressä valittavat, miten tuuli kohisee kosmoksen läpi ja
ajan hiekka valuu tuntilasissa jyvä jyvältä, sekunti sekunnilta. Minä
nään, miten kaikkeus kieppuu oman käsittämättömyytensä ympäri ja miten
iankaikkisuus puree itseään hännästä kuin pillastunut hurtta, kuin
tajuton käärme, miten kaiken lakkaaminen yksin selventäisi olevaisuuden
kasvot ja miten mikään ei lakkaa. Se on elämää, ja kaikki, mikä on
elämää, koskee minuun. Jokainen sen henkäys on minulle tukehduttavaa
myrkkyä, jokainen sen atoomi on hiertänyt haavan minun sieluuni. Siinä
ei ole ainoatakaan ehjää paikkaa. Kaiken lakkaaminen yksin olisi
vapahdus.

Tuon tuostakin painan väsyneen pääni sammaleeseen ja kuuntelen, miten
maan sydän tykyttää, tai käyn vuorille ja puhelen tähtien kanssa.
Kyselen lakkaamatta: Eikö minun aikani jo ole täytetty, enkö jo saa
levähtää?

Aina saan vastaukseksi omien sanojeni kaiun muinaisuudesta: Mene siitä,
mene, yhäti eteenpäin, eteenpäin! Pois, pois!

Minulla on valta kaiken yli, paitsi ei kuoleman. Levoton liekki,
vierivä virta, tyhjän-lentäjä tuuli, maailmoja mullistat, muotoja
muokkaat, hajoitat ja rakennat, mutta rauhaa, rauhaa et saa milloinkaan!


Lääkäri.

He sanovat, että minä olen ihmelääkäri, alkemisti, hypnotisoija,
kabbalisti, tietäjä ja todenpuhuja, sentähden että verhoudun
salaperäisyyden vaippaan. He uskovat minuun, sentähden että petän
heitä, sillä ihmisen rakkain halu on tulla petetyksi. Ja kuinka
muuten voisinkaan vapaasti kokeilla heidän kanssaan, elleivät he
uskoisi minuun. Sillä lääkärinä olen kokeilija, ja minun kokeiluni on
julmaa ja oikeudenmukaista niinkuin verikosto. Minulla on erinäisiä
selvittämättömiä tilejä ihmiskunnan kanssa.

He sanovat, että minä olen ihmiskunnan palveluksessa, mutta minä olen
ainoastaan pahan palveluksessa, ja sehän on oikeastaan sama asia.
Sillä maailmassa on paljon enemmän huonoilla kuin hyvillä vaistoilla
varustettuja ihmisiä. Niihin on siis vedottava, jos mieli voittaa. Minä
teen pahaa senvuoksi, että se huvittaa minua, ja se huvittaa minua
senvuoksi, että se antaa vallan ihmisten yli.

Minä annan heille kaiken, mitä he toivovat ja minä tunnen heidän
tarpeensa paremmin kuin he itse. He pyytävät minulta terveyttä ja iloa,
he tarkoittavat myrkkyä ja huumausta. He pyytävät elämänvoimaa ja
onnea, he tarkoittavat rahaa ja uudestaan rahaa. He pyytävät vapautta,
he tarkoittavat ulkonaista mukavuutta, joka näännyttää heidät sisäiseen
epämukavuuteen ja vangitsee sielun. Mitä ihmiset sielulla? Antakaamme
heidän tanssia kultaisen vasikan ympärillä ja antakaamme surevaisille
viinaa! Minä annan heille kaiken, mitä he toivovat, mutta minä en
tarkoita heidän parastaan!

Paha on minun elämänperiaatteeni, se on se elämän vesi, jota juon ja
jota pirskoitan ympärilleni. Minä pyydystän pahaa kuin kallisarvoista
riistaa ja tarjoan sitä heille, sillä siitä he nauttivat. Pitäkää
hyvänänne! Jotkut tosin väittävät kärsivänsäkin, ne nimittäin, joilla
on sellainen hauska uskonkappale, että kärsimys on ihmiskunnan
tarkoitus, että se muka jalostaa, että synnissä on pelastuksen siemen.
He nauttivat siis niin sanoakseni kääntäin verrannollisesti. Jos
siis teen heille pahaa, teen oikeastaan hyvää. Minun toiminnallani
on arvaamaton kasvatusopillinen merkitys! Pitäkää hyvänänne! Rypekää
paheissa, kiljukaa tuskan kynsissä ja kiittäkää minua! Minä olen teidän
hyväntekijänne!

Minä olen teidän parantajanne. Teissä raivoaa sielujen rutto ja minä
viljelen ruttobasilleja. Minä istutan niitä teidän vereenne, jotta
te kerran tulisitte niille vastaanottamattomiksi. Minä olen teidän
parantajanne!

Harhaa, niin te uskotte, te tyhmyrit, te jotka olette tuominneet
minut paariaksi ja kuitenkin rukoilette minulta apua, te, jotka
olette heittäneet minut muurin ulkopuolelle, kammottavaan Ghettoon,
ja kuitenkin vaaditte minua pelastamaan kaupunkinne kadotuksesta! Te
luulette, että minunkin vereni on yhtä vesistä ja heikkoa kuin teidän,
että minunkin hermoni lepattavat velttoina kuin vanhat puhelinlangat,
että minäkin olen nauttinut rakkaudenopin mätänevästä hedelmästä.

Uskokaa ja uneksikaa, minä tahdon, tunteilkaa, minä toimin, kuvitelkaa,
minun on todellisuus! Minä kylvän teidän vereenne hajaannusta ja
hidasta kuolemaa. Repikää ja rakentakaa, minun ovat rakennukset ja
rauniot! Minä hallitsen huomaamatta. Minä olen pieni ja minä pienennän.
Minä halvennan ja alennan kaiken, mihin minä kosken: valtion, rodun,
ihmisen, rakkauden, perheen, naisen, lapsen, teidän elämänne ja
kuolemanne, niinkuin te olette halventaneet minut!

Jos voisitte vilkaista sairaskirjaani, saisitte nähdä ihailtavia
tapauksia taidostani hoitaa teidän kaltaisianne. Annan teille
erään esimerkin. Tässä tuonoin paransin kaksi potilasta tavallista
tehokkaammin, sillä he olivat entisiä ystäviäni.

Toinen oli mies. Tunsin hänet lapsesta. Hän oli aina herättänyt ja
tahtonut herättää huomiota lahjakkaisuudellaan ja lausua vanhoista
asioista uppouusia ajatuksia. Niinpä hän kerrankin pelkästä
henkevyytensä liikapaineesta oli haukkunut minua »Ristuksen
piiskuriksi».

Tämä mies halusi saada minulta elämän eliksiiriä, sellaista, joka
tekisi aivot väsymättömiksi iskemään ja antamaan vastaiskuja,
loistamaan ja roihuamaan, kokoamaan kunniaa ja riistämään sitä toisilta.

Kysyin häneltä, halusiko hän mieluummin älyä vai neroa, jotka kaksi
aivodynaamista ominaisuutta aikojen alusta ovat olleet toisilleen
syvästi vihamielisiä elementtejä sekä yksilöissä että yhteiskunnassa.
Koska kunnianhimoinen ihminen oman tarkoituksensa tuntien uskoo koko
luomakunnan rakennetuksi jalolle kiipeämisjärjestelmälle, ovat hänen
silmänsä luonnolle ominaisen hellän kaitselmuksen voimasta estetyt
näkemästä missään mitään muuta kuin ihanteellisia portaita, askelmia,
suloisesti kiihoittavia komparatiiveja. Niinpä tämäkin luuli, että oli
kysymys pelkästä aste-erosta, ja vastasi, aivan kuin olin otaksunutkin,
haluavansa neroutta.

Koputtelin hänen pääkoppaansa, kohautin hänen silmäluomiaan, mittasin
hänen aivonsa ja annoin sitten hänelle erästä vartavasten hänen
voimasuhteisiinsa sovellettua elimellistä aivovalmistetta, jota hänen
tuli ottaa heikottaessa tippa kerrallaan, mutta aina ehdottomasti —
alkoholiin liuennettuna.

Tämä mies kävi luonani senjälkeen usein. Hän oli onnellinen, hän oli
haltioitunut, hänen hengenvoimiensa nousu oli sanoin kuvaamaton. Hän
kulki yläpuolella pienten ihmisten ja matalan arkielämän, ylpeänä ja
kaikkivaltaisena kuin nuori Jumala. Hän oli taivaallinen tulenpatsas,
vapauden lippu, totuuden anatema, rakkauden korkeaveisu. Hänen aivonsa
olivat aarrelipas, josta saattoi ammentaa loppumattomasti, taikalyhty,
joka näytteli ennennäkemättömiä mielikuvia, Apollon lyyra, joka soi
kuin sfäärien harmonia.

Hän oli vapaa, niinkuin ei ainoakaan ihminen maan päällä, vapaa
ennakkoluuloista, vapaa velvollisuuksista, vapaa kaikista aineellisista
ja henkisistä kahleista, ainoastaan — minun lääkkeeni orja.

Häntä heikotti aina. Hänen täytyi käyttää sitä lakkaamatta. Jos hän
hetkeksikään jäi ilman sitä, raukeni koko hänen neroutensa runolinna.
Hän putosi leikatuin siivin korkeudestaan, jonnekin alas, pimeään
kadotuksen infernoon. Kaikki tulet olivat sammuneet, kaikki sävelet
vaientuneet, kaikki kuvat haalistuneet olemattomiin. Hän oli unohtanut
kaikki, kuka hän oli, mitä hän oli ollut ja mihin hän pyrki, miksi hän
yleensä oli heiluttanut lippua tai kosketellut lyyransa kieliä.

Hän tarvitsi lääkettä lisää, yhä lisää. Ja minä annoin sitä hänelle,
kunnes eräänä päivänä taas koputellessani hänen päätään tunsin, että
se oli aivan tyhjä. Minä kohotin hänen silmäluomiaan: niiden alta
paljastui kaksi kuolleen ilmeetöntä, niljaista etanaa. Minä tartuin
hänen käteensä: se tärisi kuin haavan lehti ja oli musta ja kylmä kuin
mullassa maanneen raadon.

Koe oli onnistunut yli toiveitteni.

— En voi antaa teille enää voimavalmistetta. Se on lopussa, sanoin.

— Lopussa, parkui hän, tehkää uutta, tohtori, uutta!

— Mahdotonta, alkuainetta, josta se oli tehty, ei ole enää.

— Mistä se sitten oli tehty tuo ihmelääke — minkä eläimen aivoista?

— Teidän omista aivoistanne tietystikin! Ihminen, olette juonut omat
aivonne, polttanut ne loppuun, auttamattomasti loppuun. Teillä ei ole
enää mitään aivoja.

Mies lankesi läjään kuin lankavyhti.

— Voin kuitenkin vielä hiukan auttaa teitä, lisäsin, hankkimalla teille
paikan sairaalassa.

Soitin hulluinhuoneeseen.

— Saatte siellä hyvää seuraa, arvoistanne seuraa, tarkoitan. Tapaatte
siellä muitakin neroja. Ne ovat siellä lopultakin kaikki. Kehityksenne
on normaali, aivan normaali!

Toinen potilas oli nainen. Hän tuli pyytämään itselleen ikuista
kauneutta.

Hänetkin minä tunsin. Luulenpa melkein, että kerran rakastinkin
häntä. Mutta hän oli siihen aikaan rikas ja minä olin köyhä. Minulla
oli sitäpaitsi eräs pieni synnyntävika, josta hän ei oikein pitänyt.
Minun alkukasvatustani oli myös jonkunverran laiminlyöty. Hän oli
sekä kastettu että rokotettu, minä ainoastaan rokotettu. (Mikä vesi
maailmassa olisikaan riittänyt kastamaan juutalaista!)

Minä ilmoitin hänelle tietäväni erään varman kauneuskeinon, mutta niin
kalliin, etten voinut sitä edes ehdottaakaan. Hän melkein suuttui.
Etteikö hänellä muka ollut varaa maksaa! Mitä tahansa! Tietysti! Ja
niin kalliin asian vuoksi lisäksi!

Minä ilmoitin siis hänelle, että minulla oli loihdittuja, magneettisia
jalokiviä, — rubiineja, safiireja, timantteja, topaaseja, smaragdeja,
ametisteja, turkooseja, onikseja, jaspiksia, beryllejä, — joilla oli
ihmeellinen vaikutus ja joista kukin vastasi jotakin eri puolta ruumiin
kukoistuksessa. Ensimäinen kivi maksoi paljon, toinen vielä enemmän ja
niin jatkuvassa sarjassa.

Nainen maksoi ja uskoi kiviin, sillä hän uskoi kasvavaan kauneuteensa.
Kuka nainen ei sitä tee! Hän uhrasi koko aineellisen omaisuutensa
turhamaisuutensa alttarille, aivan kuin mies oli uhrannut henkisen
pääomansa. Hän vaihtoi rikkautensa muutamiin lasipalasiin, joissa hän
kuvasteli olematonta ihanuuttaan. Ja lopulta ei hänellä ollut enää
jälellä muuta kuin oma kivettynyt sydämensä ja lasihelyjen turmelema
makunsa ja polttava himo saavuttaa voittoja kalliisti maksetulla
kauneudellaan. Se vei hänet kadulle. Minne muualle se olisi vienyt!

Kuka voi minua siitä syyttää! Leikkaus voi onnistua ja potilas kuolla.
Kuka yksilöjen pelastaja tai yhteiskunnan parantaja ei ottaisi
virkaveljelliselle valalleen, että liikarikkaus on hirvittävä sairaus!
Minä leikkasin kullankasvannaisen pois hänen elämästään. Hänessä oli
muitakin. Hän sortui kuitenkin. Hän oli predestinoitu. Mutta minä olin
kerrankin kuin ihmeen vuoksi kostanut — hyvällä.


Profeetta.

Minä olen Jumalan ruoska. Ja minä ylistän sinua, Jehova, siitä, että
olet riistänyt minulta kuoleman, että aina saan ruoskia!

Minä olen uusi Messias, joka otan päälleni maailman synnit. Viaton kuin
kyyhkynen ja kavala kuin kyykäärme! Minä olen se kivi, jonka rakentajat
hylkäsivät ja josta on tullut ihmissuvun kompastuskivi.

Minä olen kärsimyksen kuningas, joka johdatan kansaani loppumattomia
teitä kaukaiseen Kaanaan maahan, häväistyksen polkuja ikuiseen
kunniaan. Aina meitä pilkataan ja lyödään, aina me voitamme. Kansat
katoovat, kuninkaat kaatuvat, valtakunnat luhistuvat, mutta me kestämme
iankaikkisesti.

Minä siunaan teitä, Jerusalemin asujamet, siitä hetkestä, jolloin te
huusitte: »Hänen verensä tulkoon meidän ja meidän lastemme päälle!»
Sillä siitä hetkestä asti me olemme kansakunta, heikoissa väkevä: Yksi
kaikkein ja kaikki yhden puolesta!

Oli kerran aika, jolloin kyllä luulin olevani yksin, yksin kirottu,
mutta minä olenkin vain yksi tuhansista. Minä kiitän sinua, Jehova,
siitä, että minulla on kokonainen kansa, jota kirous painaa!

Vaikka me rakkaudessa ja epäitsekkäässä uhrauksessa voittaisimme kaikki
muut, ei se paina vaakalaudalla mitään tämän synnyntäkirouksen rinnalla.

Jos yksikin meistä erehtyy, vainotaan meitä kaikkia. Jos kaikki muut
tekevät rikoksia, pestään heidät puhtaiksi juutalaisten verellä. Jos
kansalta loppuu vilja, jos valtion kassassa on vajaus, jos kuningas
sortaa, jos roskaväki mellakoi, jos sodassa käy huonosti ja yleiset
asiat hoidetaan päin seiniä, aina on syy meidän. O Jehova, suurta on
olla viattomasti syytetty!

Vuossatoja on meitä vain kivitetty. Meidän nahassamme ei ole
ainoatakaan pistettä, jossa ei tuntuisi jokin vanha sinelmä, vanha
piiskan jälki, eikä sydämessämme ainoatakaan kohtaa, jossa ei polttaisi
jokin vanha solvaus, vanha haavan arpi. Siksi on meidän nahkamme tullut
paksuksi kuin mammutin nahka ja sydämemme kovaksi kuin haarniska. Me
tuotamme kärsimystä, mutta me jaksamme myös itse kärsiä.

Mutta gojit, he ovat raukkoja, he pelkäävät kärsimystä, vierovat
vitsaa: »Ei haavoja, ei lyöntejä, ei arpia! Me tiedämme, miten se
koskee.» He torjuvat pois terveellisen kurituksen: »Ei profeettoja,
jotka kolkuttavat omattuntomme hereille! Me tiedämme, mitä he maksavat.
Ei taistelua, vaan rauhaa, lupaa omaan heikkouteemme mädätä!» Sellainen
on gojien sydän.

Me annoimme heille Kristuksen, mutta he itse ovat tehneet kristinopin.
Kristus antoi hengen, hänen seuraajansa lisäsivät kuolleen kirjaimen.
Ja nyt on tämä kotelo kuristanut kuoliaaksi heidän henkensä
syntymättömän perhosen. He sanovat rakastavansa toisiaan, ja heidän
tekonsa pursuavat vihaa ja sappea. He sanovat olevansa hengen
lapsia, ja heidän ajatuksensa on tehty aineesta ja alhaisuudesta ja
eläimellisestä julmuudesta. He ihannoivat uhrausta, mutta karttavat
itseuhria; sen tulee olla satua ja sirkusta, jonka toiset suorittavat
ja jolle saa nauraa. He nimittävät itseään rauhantekijöiksi, mutta he
tarkoittavat sitä rauhaa, joka heilimöi verisillä tappotanterilla,
sillä verenhaju on heille rakas. Kristitty kirkko on Jehovan
palveluksen suuremmoinen irvikuvaelma, jonka tunnuslauseena on: Henki
on altis, mutta liha on heikko. Heillä on lupa olla heikkoja, sillä
heillä on Vapahtaja, joka antaa synnit anteeksi. Heillä on varaa tehdä
syntiä. Sellainen on gojien kirkko.

Meillä, meillä yksin on kiivas Jumala, joka etsiskelee isäin pahat
teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen. Jumala on kova,
mutta hän on Jumala. Hän rankaisee ja hän tukee. Hän johtaa. Meillä ei
ole armoa, ei oikeutta erehtyä niinkuin muilla, sillä meidän vikamme
lankeavat syyttömäin päälle, koko sukukuntamme päälle, polvesta
polveen. Mutta se jaksaa kantaa. Niin, minä uskon kansaani, uskon sen
kärsimyskykyyn, uskon kärsimyksen voimaan, uskon itseeni. Muuta uskoa
en tarvitse. Kristityt uskovat kaikkeen muuhun paitsi eivät itseensä.
Sellainen on gojien usko.

Heillä on Messias, meillä ainoastaan Messiaan toivo, joka on turha,
ellemme itse nouse omaksi Messiaaksemme. Meillä ei ole Vapahtajaa,
sentähden että meidän täytyy itse vapahtaa itsemme. Mitä on Kristuksen
kärsimys siihen verrattuna, mitä me olemme saaneet ja saamme yhä
kärsiä! Hän kantoi ristiään lyhkäisen rupeaman, me kannamme sitä
vuosituhansia. Hän janosi tuokion, me olemme ikuisen nälän ja janon
lapsia. Hän sai orjantappurakruunun kuoleman hetkellä, meidän
otsallamme on okaat niin kauan kuin maailma seisoo. Aina on Israelia
nöyryytetty, syljeksitty, sotkettu jalkoihin. Kaikki ovat nähneet
sen, eikä kertaakaan koko vaelluksemme aikana ole yksikään lemmekäs,
lohduttava sana kantautunut korviimme.

Mutta en tahdo valittaa. On oikein, että minun kansaltani vaaditaan
enemmän kuin muilta, sillä se on Jehovan valittu kansa.

Kristityt luulivat, että yksi Messias olisi tarpeeksi, että yksi
vanhurskas riittäisi pelastamaan myriaadeja kadotettuja, parantamaan
kaikki maailman rammat ja raajarikot. Onko hän riittänyt? Onko hän
pelastanut, parantanut? Ei. Siihen tarvitaan kokonainen kansa,
vaeltava, opettava, kurittava, syntikuormien kantaja. Se kansa on
Juudan kansa, Jehovan valittu.

Te muut kansat, te ylpeilette siitä, että teillä on tässä elämässä
isänmaa ja tulevassa taivas. Te anastajat ja tyhjän kerskurit! Te
komeilette sillä, että teillä on suursukutaululliset hallitsijat ja
Pyhän Hengen siittämä jumala, ja unohdatte, että meidän suonissamme
virtaa juuri se veri, josta teidän jumalanne luotiin, että me olemme
maailman vanhinta aatelia, sillä meidän sukupuutamme voi seurata
maailman luomiseen asti. Siksi on meissä kaikki suurta, siksi on
meissä pahimmat ja parhaimmat. Meidän rinnallamme olette vain
kurjaa, hennonhieveristä sekarotua, tekoylhäisöä, valekristityitä,
halpa-arvoisia keskimitan miehiä!

Meillä on isät, joille Jehova itse on antanut luvatun maan, mutta
meillä ei ole isänmaata, ei edes kultarahan suuruista mullankokkaretta,
jolle voisimme astua jalallamme ja sanoa: tämä on meidän. Isäini
Jumala, minä kiitän sinua siitä, että meillä ei ole isänmaata!
Mitä tekisimme kodilla, jos sen maiset savut pimittäisivät meiltä
taivaan, mitä mahtavilla kaupungeilla, jos sen muurit rajoittaisivat
yleismaailmallisen näköpiirimme ja sen linnat estäisivät meitä
etsimästä turvaa sinun ainoan luota, o Herra Sebaot! Mitä tekisimme
välkkyvillä peitsillä ja voitokkailla sotajoukoilla, jos ne löisivät
meidät itsemme omahyväisellä sokeudella ja armottomalla ihmisvihalla
niinkuin ne ovat lyöneet vihollisemme! Sillä sellainen on gojien
isänmaallisuus!

Nyt on koko maailma isänmaamme, koko ihmiskunta kansamme, sillä
koko ihmiskunnan historia on ja tulee olemaan vain asteittaista
juutalaistumista. Me olemme ensimäiset ja me tulemme myös olemaan
viimeiset. Lisää vain iskuja ja kivenheittoja, lisää vain häpeää ja
ylenkatsetta! Ne ovat ne siemenet, joista autuutemme vilja nousee. Mitä
pimeämpi yö, sitä häikäisevämpi on oleva voittomme päivä!

Valtaistuimet vaipuvat, kansat sekaantuvat ja hukkuvat kuin pisarat
mereen. Me yksin olemme se valtamerien syvyyksissä vyöryvä pohjavirta,
joka ei ikinä muuta laatuaan eikä latuaan. Me yksin kestämme
iankaikkisesti.

Minä kiitän sinua Herra, isäini Jumala, siitä, että kuulun kirottuun
rotuun, että vitsot minua ja että teit minut maailman vitsaksi ja
vitsaukseksi! Minä kiitän sinua, Jehova, siitä, että olen juutalaisten
profeetta!


Maailman herra.

Minä olen nyt ottanut haltuuni maailman, joka alun pitäen oli luotu
minua varten. Minä istun valtaistuimella, joka on avara kuin maapallon
kupu ja kestävä kuin se ihmisheikkouksien ikuinen paasi, jolle se on
pystytetty.

Ei yksikään luotu hengitä enää muuten kuin minun kauttani. Minä olen
nostanut täyteen mittaansa tuhatkäsivartisen monimuotoisuuteni, ja
jättiläispitkät mustekalalonkeroni syövät par’aikaa ihmiskunnan haaskan
viimeisiä rippeitä.

Miten se tapahtui? Yksinkertaisen johdonmukaisuuden pakosta.

Vanha valtaistuin oli laho. Minä työnsin sitä ruokopillilläni: se
luhistui, ja hän, joka sillä istui, haalistunut muinaismuisto,
pieni paperikenraali, tyhjien menojen harlekiini, kuninkaallisten
kunnianosoitusten narri, lahjottu juhlarummun lyöjä, kaatui sen mukana.

Valtioiden sydän oli ontto, tyhjä ja vapaa kuin kauniin naisen. Minä
avasin sen selkoselälleen ja täytin sen rakkaudella — vapauteen. Siitä
asti käy siellä myrsky, ja se huutaa tuota lemmityistään kaikkiin ilman
tuuliin kaikilla kauniilla nimillä: anarkismi, nihilismi, kommunismi!!!
Siitä asti on siellä yhtämittainen kapina ja vallankumous.

Kansojen käsivarret olivat halvatut. Niiden sormet herpautuneet
yhteiskunnan suitsista. Minä otin sen rautakäsiini ja nyt minä ajan
tuota Ilmestyskirjan petoa kuin virmaa oritta, jolle täytyy antaa
myöten juuri sen verran, että voi sitä hallita.

Maailman vainiot olivat maailmansodan kesantoina ja sen vilja-aitat
tyhjinä. Minä keksin uuden siemenen. Minä aloin kylvää kultaa ja
panin sen kantamaan satoa sellaista, jollaista ei vielä yksikään
maamies maailman alusta alkaen ollut nähnyt, yhdenkään hikipisaran
tipahtamatta. Minä loin pörssien ja pankkien valkorinnuksiset,
pitkäkyntiset peltomiehet!

Minä juurrutin ihmisten keskeen uuden hyvän ja pahan tiedon puun,
laiskuuden, typeryyden ja kapinallisuuden kultaomenilla oksastetun,
jotka jättivät syöjiensä kitaan ainaisen tyydyttämättömän nälän, jonka
salaisuuden minä yksin tiesin. Ja minä tyydytin heidän nälkänsä.
Tempasin ruostuneen puimakoneen heidän ränstyneestä vajastaan ja tein
siitä painokoneen. Niin loin minä heille yleisen mielipiteen.

Sitten kävi kaikki itsestään.

Kaikki aseet löin minä heidän käsistään.

Heillä oli minua vastassa rotuviha. Hyvä! Minä hävitin rodut. Minä
annoin heille kansallisuudet ja sitten kansallissodat, puolueet ja
sitten puolueriidat, veljeysaatteen ja sitten veljesvainot.

Tein rikkaat yhä rikkaammiksi ja köyhät yhä köyhemmiksi. Loin luokat ja
luokkataistelut. Kuin hurjistuneet tiikerit syöksyivät nuo ärsytetyt
voimat toisiensa kimppuun — syntyi kaikkien sota kaikkia vastaan. Ei
ainoatakaan jäänyt ehjäksi tässä limittäisessä teurastuksessa.

Heillä oli minua vastassa uskonnolliset ennakkoluulot. Hyvä! Minä
hävitin uskonnot. Minä miinoitin kirkkokunnat salamuurariseuroilla ja
ruusuristiritareilla, ihmisyydellä ja sosialismilla. Ammuin heidän
pölyttyneitä jumalankuviaan valistuksen ja humaanisen sivistyksen
hajaannuttavalla koiranruudilla. Kuva toisensa jälkeen särkyi, kirkko
toisensa jälkeen räjähti, kastemaljat kirposivat pappien käsistä
ja pyhille luille tuli kiire päästä maan multaan. Ummehtuneet
katakombit raivattiin iloisiksi viinikellareiksi ja seurakunnat
tervehtivät minua, pannaan julistettua, vapauttajanaan.

Heillä oli minua vastassa henkilökohtainen inho, sentähden että he
vaistomaisesti tunsivat minut itseään voimakkaammaksi, sentähden
että he tunsivat minussa piilevän kaikki omat huonot puolensa
tuhatkertaisiksi korostettuina. He vihasivat minua, niinkuin voi
vain itseään vihata. He soimasivat minua likaiseksi syöpäläiseksi,
loiseksi ja maanvaivaksi, nylkyriksi, kerjäläiseksi, kiristäjäksi
ja koronkiskuriksi, lastenmurhaajaksi ja urkkijaksi, piestäväksi
hirtehiseksi, kansojen turmelijaksi ja valtakuntien vaaraksi, sentähden
että he väkivalloin olivat kieltäneet minulta lainsuojaaman koulun ja
aseman ja estäneet minulta kunniallisen työn. Mutta minä kävin heidän
kouluaan salassa. Tulin tuntemaan heidän ihailtavat taipumuksensa
alaspäin, heidän viettymyksensä maahan, yöhön, heidän verrattoman
lahjakkaisuutensa pahaan. Otin selvän heidän kunniallisuudestaan ja
opin sen kunnian lait. Nyt olen maailman ihanneporvari!

Ihmiset kunnioittavat minua kuninkaanaan, sentähden ettei minulla
ole kuninkaallisia vallanmerkkejä. He kuuntelevat minua pappinaan,
sentähden että minulla ei ole papin kauhtanaa. He olivat kyllästyneet
vanhoihin pukimiin, lapset! Miten yksinkertaista! He olivat
kyllästyneet hallitsijoihin, jotka eivät osanneet käskeä, sentähden
etteivät he koskaan olleet oppineet tottelemaan. Minä olen tottunut
ryömimäänkin. Sentähden he tahtoivat antaa vallan minulle ja minä
sallin heidän tehdä sen.

Nyt seison minä sen rahavallan, kaikenvallan kadehdittavan pyramiidin
huipulla, jonka ihmisten huonojen intohimojen orjavoimat ovat
rakentaneet minulle, ihanteelleen, minulle epäjumalalleen, minulle
kurittomien ja kurinalaisten vastavoimien valtiaalle.



JÄLKINÄYTÖS.


Jerusalemin suutari mennä hoippui pitkin helteistä maantietä. Hiki
valui tahmeana lietteenä hänen likaisilta, ojittuneilta kasvoiltaan ja
hänen kellastunut, takkuinen partansa näytti sisällyttävän itseensä
kaiken vuosisatojen pölyn ja saastan.

Pölyisempi vielä oli hänen sielunsa. Ei ainoaakaan tuoretta kohtaa
siinä ollut. Hän tunsi itsensä hirveän vanhaksi, raihnaaksi ja
väljähtyneeksi. Hän mumisi itsekseen niinkuin on tapana ikäloppujen,
joilla ei ole enää muuta seuraa kuin itsensä.

»Kaikki olen nähnyt», hoki hän, »eikä se kaikki ollut mitään. Ei
mitään. Ei valta, ei raha, ei mitään! Ja ainahan minä olen sen
oikeastaan tiennyt. Lapsena tosin luulin, että tyhjyys alkaisi vasta
aidan takana, mutta se onkin meissä itsessämme. Mutta nuorempana yritin
täyttää sitä jollakin, millä hyvänsä. Olen aina ollut intohimon ja
tekojen mies ja siksi alkanut alusta ja vaihtanut muotoja lukemattomia
kertoja. Nyt en jaksa enää. Vaihtelukaan ei huvita minua enää. Sekin
on jo yksitoikkoista, jääkööt silmänkääntäjätemput! Olen se mikä
olen, vanha, väsynyt juutalainen, en muuta. Parempi on sitäpaitsi
olla kerjäläinen kuin kuningas, senkin olen huomannut. Maan mato ja
matkamies minä olen. Miks’ei kukaan tallaa minua kuoliaaksi, tee loppua
vaelluksestani? Miks’ei kukaan... Oih...»

Hesiel tarttui sydänalaansa ja kupsahti polvilleen.

»Miks’ei kukaan sääli!» huokaili hän. »Ei, ei! En minäkään ole ketään
säälinyt! Tehkää siis edes niinkuin minä olen tehnyt! Vyörykää
takaisin, te omat pahat tekoni kaikki! Nelistäkää kaikki valtatien
valjakot ylitseni! Pyörikää keränä päälleni, te korven myrkylliset
käärmeet, ja pistäkää minua kantapäähän! Tulkaa, tiikerit ja pardit, ja
repikää minut kappaleiksi, syökää elävältä! Tehkää selvää jälkeä! Ha
ha, en kelpaa teillekään! Ha-haa-haa-hiaa.»

Jerusalemin suutari yritti nauraa, mutta hän ei saanut irvistävistä
leukapielistään esille muuta kuin samean, kamalalta kuulostavan
valituksen, joka kaikui yli hiljaisen seudun kuin hyenan ulvonta tai
villin ketun yökkivä, vihlova nikotus.

Sitten hän painoi päänsä multaan ja jäi siihen käppyrään.

»Kaikki kammoksuvat minua», sopottivat hänen huulensa.

— Kukapa sinua kammoksuisi, ukko pahainen! kuuli hän samassa jonkun
sanovan.

Tämä ääni, tämä vieraan väliintulo hänen ajatuksiinsa heikkouden
hetkellä sai Hesielissä hereille kirpeän vihan tunnon.

— Ja _sinä_ muka et kammoksu minua! sähähti hän, uhmalla murtaen
naamansa kahta kauheammaksi.

Jokainen muu olisi ihmetellyt samaa. Sillä Jerusalemin suutari oli
tällä hetkellä todellakin hirvittävän näköinen. Hänen poskensa
olivat syvillä, sammaleisilla ojilla ja saattoi nähdä, että jokaista
uurtoa pitkin oli virrannut rikosta. Hänen silmävalkuaisensa olivat
välkähtelevät ja terävät kuin teurastajan puukko. Hänen nenänsä oli
käyrä ja riippuva kuin petolinnun nokka, kaulansa vereslihalle puuntava
kuin korppikotkan, haaskansyöjän. Hänen paksut huulensa puhuivat
ilkeydestä, katkeruudesta, aistien himoista, ja hänen suupieliinsä
oli kauan harjoitettu julmuus ja petos viiltänyt viivoja, jotka
värisyttivät jokaista viatonta.

Hesiel tunsi itseään varovaisesti nostettavan kainaloista.

— Kuka sinä olet, joka minua autat? kysyi Hesiel nyt todenperäisellä
ihmetyksellä.

— Olen ihmiskunnan ystävä, vastasi nuori muukalainen.

— Sitten käy ohitseni sinäkin. Minä olen ihmiskunnan vihollinen, ja
sekä Jumala että ihmiset vihaavat minua.

— Olen sen Jumalan palvelija, joka sanoo: Rakastakaa vihollisianne,
siunatkaa niitä, jotka teitä kiroovat. Antakaa anteeksi niille, jotka
teitä vastaan rikkoneet ovat, jotta teillekin anteeksi annettaisiin.

Hesiel pudisti päätään.

— Olen kyllä kuullut siitä Jumalasta, mutta en ole milloinkaan nähnyt
sen Jumalan palvelijaa ihmisten joukossa. Sitäpaitsi, mitä minä tekisin
ihmisten rakkaudella ja anteeksiannolla! Minä en kuulu ihmiskuntaan.

— Sinun Lunastajasi elää!

— Lörpötystä! Minun synneilleni ei ole lunastajaa! tiukkasi Hesiel
kiivaasti. Ja hän kurottautui pystyyn ja jatkoi röyhkeästi:

— Tiedätkö, kuka minä olen? Minä en ole se, jolta minä näytän. En
koskaan vielä ole kenellekään elävälle olennolle näyttänyt oikeaa
karvaani. Minä olen pahahenki ihmisen hahmossa. Mitä kaikkea minä
olen ja olen ollut! Väärä profeetta, vale-Messias, susi lammasten
vaatteissa, Antikristus! Minulla on ollut kaikki valta maan päällä
ja minä olen käyttänyt sitä väärin. Minä olen rikkonut Pyhää Henkeä
vastaan, ja minun rikkomukseni ovat mittaamattomat kuin meren santa.
Minä olen vallinnut henkiä ja harjoittanut mustaa magiaa. Minä tiesin,
mikä oli oikein ja minä tein väärin. Minä olen myrkynkeittäjä ja
myrkynsekoittaja. Olen kylvänyt himoja ja niittänyt rikosta. Olen
pantannut sieluja isälle perkeleelle. Olen tappanut ihmisiä tappaakseni
aikaa, ja minulla on ollut rajattomasti aikaa. Korkein kunnianhimoni on
ollut ajaa Jumala pois kaikkialta luomakunnasta ja panna itseni sijalle.

— Mutta Jumala on yhä vieläkin olemassa. Tule, veljeni, niin johdatan
sinut Hänen luokseen!

— Kuka olet sinä, joka sanot minua veljeksesi? sammalsi Hesiel
perääntyen. Kuka olet sinä, jota ei Hornan liekki rinnassani kärvennä?
Ilmoita minulle nimesi, paholaisen voittaja!

— Minua sanotaan Temppelinrakentajaksi. Rakennan temppeliä sille
Jumalalle, jonka sinä olet tahtonut ajaa pois.

— Siispä haluaisit ehkä viedä minut temppeliisi! Mikä salakavala ansa!
Tiedät, että temppelin kivet polttavat minua pahemmin kuin Hehvetin
kiukaat. En milloinkaan ole voinut viivähtää ainoankaan kirkon ovella
niinkuin muut kerjäläiset. Ne eivät ole rakennetut minua varten.

— Mitä on ihmiskäsin pystytetty kirkko? vastasi Temppelinrakentaja.
Vain puuta ja kiveä, vain tomua ja tuhkaa. Aika on tullut, jolloin
Jumalaa ei enää rukoilla missään näkyväisessä temppelissä, vaan
hengessä ja totuudessa. Veljeni, paikka, missä seisomme tässä, on
se uusi temppeli. Jumala on tässä keskellämme. Rauha olkoon sinun
kanssasi, veljeni.

Ja Temppelinrakentaja laski kätensä Hesielin päälaelle.

Oi siunauksen voimaa! Oli, kuin olisi lämmin auringon säde äkkiä
läikähtänyt kivisen jääluolan ikuiseen yöhön.

Jerusalemin suutarin paatuneille ja kohmettuneille kasvoille levisi
heikko hymyn väre. Hän haparoi muukalaisen kättä.

— Kiitos, mumisi hän.

— Älä kiitä minua, kiitä Jumalaa, joka on taivaissa!

— Koko tuhantisvuotisen vaellukseni aikana eivät huuleni milloinkaan
ole voineet yhtyä kiitokseen muuten kuin pilkalla tai herjatakseni
kohtaloa...

— Sano siis vielä: Ylistetty olkoon Jeesus Kristus, niin herjan henki
luopuu sinusta.

— Ylistetty... olkoon... Ei, en voi, en osaa! huusi hän kuin
kouristavassa hengen hädässä. Mihin uusiin ketunsaksiin olitkaan
minut langettaa! Koko tuhantisvuotisen vaellukseni aikana en ole
kertaakaan lausunut sitä nimeä muuten kuin uhmalla ja ylpeydellä.
Älä kiusaa minua! Älä vaadi liikoja, Temppelinrakentaja! Älä herätä
minussa leijonaa! En tahdo turmiotasi! Jätä minut! Näethän: olen vallan
lopussa. Salli minun jäädä tähän paikkaan. Tässä on hyvä... Tässä on
minun kotini. On ilta... On myöhä... Minua väsyttää... Tahdon nukkua...

Ja Hesiel huokasi syvään ja vaipui heti kohta raskaaseen uneen.

Kun hän heräsi, oli aurinko jo korkealla. Linnut laulelivat säveleitään
aamukasteisen metsän siimeksessä, kukat levittelivät auki loistavia
teriään viileän puron reunamalla.

Kummastellen katseli maankiertäjä ympärilleen.

»Olenko minä todella nukkunut», jupisi hän itsekseen. »Onko se
mahdollista? En tähän päivään asti ole koskaan oikein nukkunut.
Lienenkö valvonutkaan! Tuntuu, kuin olisin äärettömän kauan virunut
jonkinlaisessa tilassa, joka ei ole ollut elämää eikä kuolemaa. Nyt
vasta silmäni aukenevat! Missä mahdan ollakaan? Mikä on tämä paikka?
Minne vie tämä tie?»

— Vaeltajat, huusi hän eräille ohikulkeville, sanokaa, mikä on tämä tie
ja minne se johtaa?

Vanha, kyyryselkäinen mies pysähtyi:

— Tämä on se tie, joka johtaa paratiisiin, vastasi hän. Tule kanssamme!
Me olemme kaikki Paratiisivaeltajia.

— Ohhoh, irvisti Hesiel, kun ihminen on luotu sellaiseksi kuin minä
olen, vie hänen tiensä aivan toiseen suuntaan.

— Ihminen! Ihmistä ei ole vielä luotukaan, mutta häntä luodaan paraikaa.

— Ihmeelliset ovat puheesi, en ymmärrä niistä mitään. Sen vain
ymmärrän, ettei minunlaisellani ole pyrkimistä takaisin paratiisiin.

— Sitä paratiisia, minne me vaellamme, virkkoi vanhus, ei ole vielä
ollutkaan. Se on se, joka tuleman pitää.

— Olipa se uusi tai vanha, minua ei sen portista kuitenkaan päästetä
sisälle. Minä olen rauhaton sielu, hylätty ja kirottu, minut on aina
jätetty muurin ulkopuolelle.

— Sen paratiisin portilla ei ole enkeliä miekka kädessä, sillä ei ole
muuria eikä rajaa, se on niin laaja, että kaikki sinne mahtuvat. Ja
siellä on iankaikkinen rauha. Miekat on taottu auroiksi, karitsa lepää
leijonan rinnalla. Yö on kadottanut pimeytensä eikä päivä tarvitse
aurinkoa, sillä Jumalan kirkkaus valistaa kaikki. Se on tuhatvuotinen
valtakunta.

— Minäkin olen kauan vaeltanut, sanoi Jerusalemin suutari oudostellen,
enkä koskaan ole kuullut puhuttavan sellaisesta. Mitenkä te olette
osanneet ruveta Paratiisivaeltajiksi?

Vanhus vaikeni hetkisen. Sitten hän virkkoi:

— Oletko koskaan kuullut ihmisistä, joilla on onnettomuuden merkki
otsallaan, joita onnettomuus kiertää, jotka eivät koskaan pääse
pakoon sitä? Mikään heidän aikeensa ei menesty, heidän kylvönsä ei
koskaan kanna hedelmää. Jos heillä on lahjoja, kuivuvat ne, kuin
näkymättömän samum-tuulen nostattamaan hiekkaan. Jos he omistavat
jotakin, kadottavat he sen, jos he kiintyvät johonkin, kuolee heidän
kiintymyksensä esine, jos he rakastavat, nousee tämä rakkaus heidän
pyövelikseen. Sellaiset ihmiset eivät myöskään koskaan saa palkintoa
eivätkä tunnustusta. Heidän uhrauksensa ja hyvät työnsä hukkuvat
jäljettömiin. Ei yksikään laakeri korista heidän otsaansa, ei yksikään
ruusu kuki heidän haudallaan. Näin ohjataan heitä oikealle tielle.
Heillä ei ole muuta keinoa kuin löytää onnensa onnettomuudesta,
kohota kohtalonsa voittajaksi nöyryydessä, rakkaudessa ja itsensä
unohduksessa, liittyä siihen rotuun, jota Kristus edustaa. — Meidät on
ajettu ulos tämän maailman valtakunnasta, sentähden olemme lähteneet
etsimään sitä valtakuntaa, joka ei ole tästä maailmasta.

— Minutkin on ajettu ulos monesta paikasta, minäkin olen ollut onneton,
sanoi Hesiel synkästi. Mutta minä olen kärsimyksestä vain pahentunut ja
paatunut, joutunut yhä etäämmäksi Kristuksesta. Olen väkivallalla ja
viekkaudella työntynyt sisään niistä ovista, jotka minulta vääryydellä
suljettiin. Olen aineen nautinnoilla koettanut turruttaa rääkätyn
sieluni tuskan, tahtonut _pakottaa_ itselleni onnen, joka minulta oli
kielletty.

— Ja se onnistui sinulle?

— Paljon olen saanut, paras on saamatta. Olen nauttinut, en hetkeäkään
ollut onnellinen. Olen löytänyt huveja, en iloa. Saanut kunniaa, en
milloinkaan kunnioitusta...

— Yhdy meihin, me kunnioitamme sinua siksi, että olet kärsinyt!

— Ja sentään olen ollut maailmassa mahtava, jatkoi Hesiel kuin
itsekseen. Mutta kukaan ei ole minua rakastanut. Ja minä olen aina
kironnut rakkautta, sentähden että ihmiset aina ovat jakaneet sitä
muille, eivät koskaan minulle.

— Yhdy meihin, niin opit sitä siunaamaan ja saat rauhan.

— Rauhan... huusi Hesiel äkkiä raivostuen. Sinäkin puhut rauhasta!
Pilkkaatko minua, mies? En ikinä, ikinä saa minä rauhaa! Enkä anna
muille! En! Pakene minua! Kavahda minua! Minun sydämessäni on
tuhatpäinen käärmeen pesä. Varo, etten päästä niitä vanhoja matoja
valloilleen! Minä olen se vanha vainooja. Minä olen vietellyt koko
maailman. Minulla on koko maailman paha omatunto. Se tarttuu kuin
rutto, kuin koleera. Mene, mene! Onnellinen! Pilkkaamasta onnetonta!
Pois, pois!

Paratiisivaeltaja huokasi:

— Sinun aikasi ei ole vielä tullut!

— Ei, eikä tule ikinä. Mene, mene!

Yksin jäätyään tunsi Jerusalemin suutari kiukkunsa lauhtuvan.

Hän hätkähti.

»Sanoinko minä todellakin: mene, pois! Sanoinko minä taas tuon kirotun
sanan, jonka kerran heikkona hetkenä päästin huuliltani ja joka
senjälkeen vuosituhansia on kaikunut vastaani kaikkien huulilta. Minä
tiedän, mille se tuntuu. Ja minä sanoin sen sanan! Se tulee takaisin
taas kuin kivi, joka ilmaan heitetään. Omaan päähäni se putoaa. Minä
poloinen, turhaan olen elänyt, kun en ole mitään oppinut enkä mitään
unohtanut. Yhäti pyöritän edelleen kiroukseni lumikerää.»

Hesiel tunsi itsensä syvästi surulliseksi. Autio yksinäisyyden ja
avuttomuuden tunne ahdisti häntä.

Tietä pitkin tuli taas kulkija. Tällä kertaa oli se vaimo, joka kantoi
lasta sylissään. Hän istuutui tiepuoleen Hesielin viereen.

Noiduttu seutu tämä, missä ihmiset eivät säikkyneet
luonnonvastaisimpiakaan muunnoksia omasta kuvastaan, mietti Jerusalemin
suutari.

Hesiel-parka ei tiennyt, ettei hän tällä hetkellä ollutkaan aivan
entisensä näköinen. Se katumus ja suru, joka äsken sattumoisin oli
raivannut tietään hänen sydämeensä, oli herättänyt hänessä inhimillisen
sielun. Ja se oli hetkeksi pyyhkinyt pois hänen kasvoiltaan sen
pöyristyttävän ilmeen, joka vuostuhansia oli ajanut pakoon kaikki
ihmiset.

Hesiel katseli ihmeissään lasta. Se oli kuin vasta puhjennut ruusu,
kuin terve, punaposkinen hedelmä. Hesiel ei muistanut koskaan
ennen nähneensä lasta noin läheltä. Aina olivat äidit kiirehtineet
lennättämään lapsensa pois hänen näkyvistään. Miltähän tuntuisi
koskettaa noita palleroisia käsiä, tuota silkkistä hipiää, edes kerran!
Kunpa rohkenisi!

Hän pyöritteli hattureuhkaansa arasti käsissään.

— Minä anoisin sinulta jotakin, vaimo, äänsi hän epäröiden.

— Minulla ei ole mitään sinulle annettavaa, vastasi vaimo. Olen niin
köyhä. Minulla ei ole mitään muuta maailmassa kuin lapseni.

— Minä pyydänkin sinulta muuta kuin almua, enemmän... Antaisitko
hetkiseksi lapsesi minun syliini?

Vaimon kasvoille levisi kirkas hymy.

— Eikö hän olekin herttainen, lapseni? Ota toki, vaariseni, kun et
muuta pyydä!

Hesiel laski alas jo ojennetut käsivartensa. Kaksi voimaa taisteli
hänen rinnassaan.

— Sinä et tiedä, kuka minä olen, virkahti hän vihdoin.

— Näenhän: vanha, väsynyt matkamies. Ihminen olet niinkuin minäkin.

— Minä, minä en ole ihminen, olen vain — juutalainen.

— Kaikki me olemme samanlaisia Jumalan edessä.

— Olen vanha peluri, olen pelannut pois oikeuteni ihmisarvoon.

— Kaikki me olemme väärinkäyttäneet Jumalan lahjoja. Jumalan edessä ei
ole oikeutta, on vain armo.

— Olen suurin pahantekijä kaikista.

— Et ole niin paha, koska viatonta lasta voit rakastaa. Katsos, eikä
hän pelkää sinua ollenkaan. Ota hänet syliisi, se lohduttaa vanhaa,
yksinäistä sydäntäsi!

Hesiel teki torjuvan eleen.

— Sinä et vieläkään tiedä, kuka minä oikein olen. Minä olen Jerusalemin
suutari, maan kuulu, maan kauhu! Etkö pelkää, että rutto iskee
ainokaiseesi, tauti tappaa hänet, kirous levittää siipensä hänen
ylitseen?

— Ilman Jumalan tahtoa ei pidä hiuskarvankaan putoaman hänen päästään.
Ihmisen kohtalo on Jumalan kädessä. Tapahtukoon Hänen tahtonsa, vastasi
vaimo syvällä vakaumuksella.

Vaimo laski lapsen Hesielin polville ja lapsi kiersi hennot
käsivartensa vanhan juutalaisen kaulaan.

Silloin tapahtui ihme.

Kivettynyt sydän suli. Suuret kyyneleet ryöpsähtivät esiin Jerusalemin
suutarin silmistä. Hän vuoroin nauroi ja itki.

— Siunattu lapsi, huudahti hän. Sinä teet minusta ihmisen! Näin kauan
olen kulkenut ihmisten parissa enkä koskaan ole ollut ihminen. Koko
tuhantisvuotisen vaellukseni aikana en ole kertaakaan nauranut enkä
kertaakaan itkenyt.

— Ellette tule kuin lapset, ette tule taivaan valtakuntaan, kuiskasi
vaimo hiljaa.

— Totisesti lähestyy nyt taivaan valtakunta, kun karitsa lepää
leijonan rinnalla, vastasi Hesiel silitellen karhealla kämmenellään
rusopintaista lapsen poskea.

— Sinuakin, sinuakin se lähestyy.

Hesiel pudisti päätään surumielisesti.

— Minuako! Ei. Minun aikani ei vielä ole tullut. Vielä, vielä täytyy
minun vaeltaa. Mutta minulla on nyt voimaa. Ensi kerran elämässäni
olen todella levähtänyt, levähtänyt viaton lapsi sylissäni. Leijona on
levännyt karitsan rinnalla. Nyt jaksan käydä maailman loppuun asti. Yhä
täytyy minun vaeltaa, vaeltaa...



Jerusalemin suutari lähti taas käymään. Hänen jalkansa nousivat kuin
nuorukaisen. Vielä kerran kääntyi hän katsomaan taakseen.

Vaimo istui yhä ojan reunalla lapsi rinnoillaan. Hänen huivinsa oli
valahtanut alas hiuksilta, jotka auringon valossa välkähtelivät kuin
kultainen sädekehä. Missä olikaan hän ennen nähnyt tuollaisen näyn?

Ja koko tie näytti olevan siroiteltu täyteen kuin kultatähtiä. Missä
olikaan hän ennen nähnyt tuollaisen tähden?

Hesiel kumartui niitä katsomaan. Ne olivat hänen oman anturansa
jättämät jäljet, kirouksen ja ikuisen maanpaon tulikirjaimet, jotka
niin kimaltelivat! Ristin merkki!

Ja Jerusalemin suutari lankesi polvilleen, painoi huulensa maantien
tomuun ja suuteli ristin merkkiä.






RUNOILIJA JA HETAIRA




Oli kerran vanhassa Egyptissä faarao, joka oli hyvin ahne ja kitsas.
Yöt päivät istui hän ja laski aarteitaan ja pelkäsi niiden hupenevan
käsistään, mutta enemmän vielä pelkäsi hän elämänsä murenemista.
Aarreaittansa hän saattoi varjella varkailta, kieltäytyä antamasta
pois obooliakaan, mutta mikään voima maailmassa ei voinut estää hänen
elämänsä hetkiä vierimästä. Ne vähenivät vähenemistään. Ne tippuivat
pois yksitellen ja joka päivä oli niitä aina vähemmän kuin edellisenä
päivänä. Pian ei olisi hänestä jälellä enää muuta kuin musta muumio.

Suonenvedontapaisesti kurkoitti saituri unettomina öinä laihat kätensä
tähtitaivaalle rajaton tyhjyyden kammo sielussaan. Missä oli pelastus!
Pelastus!

Sitten hän sen keksi. Ainakin ajatuksen, joka suuresti lohdutti. Hän
rakennuttaisi pyramiidin, niin suuren, ettei sellaista vielä koskaan
oltu nähty. Siellä asuisi hän kuninkaallisessa loistossaan, niin
kauvan kuin Niili virtasi ja maa kantoi, sieltä käsin vallitsisi hän
edelleenkin eläviä ja kuolleita, kaitsisi kansaansa ja varjelisi
aarteitaan, siellä, Isiksen ja Osiriksen silmien alla, jatkaisi hän
kesken katkenneen elämänsä kunniakasta rataa jumalten kaltaisena,
ylös tähtiin, alas maan uumeniin, ohitse ajan vaihtelevain oikkujen,
iankaikkisesta iankaikkiseen.

Tämä ajatus kerran synnyttyään asusti hänen mielessään lakkaamatta.

Mutta mistä saada varat sellaisen jättiläismäisen muistomerkin
pystyttämiseen?

Hän laski, mikä olisi suurin määrä, jonka kaikki hänen vallanalaisensa,
orjat ja vapaat, voisivat kantaa hänelle veroa rahassa,
rakennusaineissa, kullassa, kivessä ja työvoimassa. Se oli sangen
paljon, sillä maa oli rikas, mutta vielä uupui jotakin. Ja juuri se
jotakin olisi ollut otettava kuninkaan omasta aarreaitasta. Taas uusi
pulma. Hänestä tuntui yhtä mahdottomalta luopua pyramiidistaan kuin
hellittää ainoatakaan oboolia sen rakentamiseen.

Jälleen mietti hän moniaita öitä. Hänen ihonsa kävi valvonnasta
vahanväriseksi ja veltoksi. Poskiin ja käden päällisiin muodostui
kuolleita, riippuvia nahkapusseja, jotka muistuttavat kaiken
katoovaisuudesta. Kylmä hiki asusti yhtä mittaa hänen otsallaan. Ei
koskaan olleet hänen elämänsä sekunnit syöksyneet pois sellaisella
huimaavalla vauhdilla.

Sitten hän yht’äkkiä ratkaisi tuon ratkaisemattomalta näyttävän
ongelman aivan itsestään, aivan luonnollisesti, kuin leikillä.
Hänellähän oli seitsemän tytärtä! Kaikki kauniita ja nuoria. Jo yksikin
nuori ja kaunis nainen vastasi melkoista aartehistoa. Mutta hänen
sydäntään eivät nämä elävät aarteet olleet likipitäinkään niin lähellä
kuin kuollut kulta.

Ja niinpä teki tuo kunnianhimoinen kuningas sangen ruman tempun. Hän
päätti uhrata tyttäriensä kunnian omalleen ja lähetti heidät kaikki,
niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, yöllisiin ilotaloihin, joita
siihen aikaan oli kosolta, itselleen pyramiidia ansaitsemaan.

Sitä, että nainen tanssi ja soitteli ja näytteli kauneuttaan vieraille
miehille, ei siihen aikaan pidetty erikoisemman häpeällisenä, koskapa
rakkauden karkelot tavallaan kuuluivat pyhiin menoihin ja monenlaiset
jumalat, kuten Dionysos, Aphrodite ja Astarte, halusivat tämänlaatuisia
uhritapoja ja suojasivat niitä. Mutta kummaa kuitenkin oli, että
kuninkaantyttäret sellaista toimitusta harjoittivat.

Niipä kuninkaantyttäristä nuorin, joka samalla oli heistä ylpein ja
kaunein, kieltäytyi jyrkästi noudattamasta isänsä tahtoa.

Tästä julmistui kuningas niin, että hän uhkasi muurauttaa tyttärensä
elävältä pyramiidinsa ensimäisien pohjakivien rakoon, ellei tämä tekisi
isänsä tahdon mukaan. Hädissään täytyi tämän suostua, mutta hän rukoili
isältään armoa saada edes matkustaa pois kotimaastaan, kauas saarille,
jossa ei kukaan häntä tuntisi ja jossa hän itse ei tuntisi ketään.
Kuningas myöntyikin tähän. Ja valittuaan kätyreikseen uskollisimmat
palvelijansa, joiden oli käsky seurata hänen tytärtään vieraaseen
maahan, valvoa visusti hänen ansioitaan, rangaista häntä pienimmästäkin
uppiniskaisuudesta ja aina vuosittain lähettää kuninkaalle määrätty
verotus hänen tuloistaan, laski tuo julma kuningas hänet alukseen, joka
purjehti suoraa päätä Kypron saarelle.

Sinne jäi kuninkaantytär. Ja siellä hän kehittyi soreaksi neidoksi ja
tuli laajalti tunnetuksi Arkhidiken nimellä.

Hän oppi monenlaisia taitoja, ensinnäkin kauneuden taidon. Hän oli
kyllä jo luonnostaan ihanainen, mutta kauneuskin on taito, joka on
viljeltävä, jos mieli osata sitä käyttää.

Arkhidike oppi hallitsemaan kaikkea sitä ylellisyyttä ja hekumallista
koreutta, mitä Aasia, Egypti ja Kreikka olivat keksineet ihmisaistien
iloksi ja kiihotukseksi. Ja se ei ollut vähän.

Hän oppi nukkumaan tupsuilla, ihanilla maalauksilla ja kukkaiskuvioilla
koristetussa norsunluu-vuoteessa, kylpemään maalatuilla amfooroilla,
kuvapatsailla ja kohokuvilla reunustetuissa altaissa, voitelemaan
hipiäänsä huumaavilla lemuöljyillä ja ihomaaleilla, hengittämään
vienoja suitsutushöyryjä, ohuempia kuin kukkien henkäys, ja
tarkistamaan kauneuttaan kultaisista kuvastimista. Hän oppi
hiipimään purppuramatoilla kuulumattomasti kuin ajatus kolibrin
untuvilla päällystetyissä tohveleissa ja välkkyvänastaisissa
sandaaleissa, käyttämään kallisarvoisia alusviittoja, sinivillaisia,
tulipunapäärmeisiä, hienopoimuisia tunikoita, hopeisilla
vuokkokiehkuroilla kirjailtuja peploksia. Hän oppi sommittelemaan
ylleen koruja ja helyjä mitä herkullisimmissa väreissä, hohtoketjuja
ja käätyjä, jalohelmisormuksia ja solkia, korva- ja rannerenkaita
ja otsalehtiä, hiusrihmoja, käsivarsi- ja säärinauhoja ja
agaattikivirenkaihin liitettyjä uumavöitä, jotka soljuivat lanteilla
kuin kesytetyt käärmeet.

Hän oppi myös tanssimaan läpinäkyvissä häilyharsoisissa ja hulmuavissa
hunnuissa, milloin upottavaa hekumaa hyllyvillä korupatjoilla, milloin
karulla kaislamatolla, karkeloimaan lepattavien haarakynttilöiden,
värilyhtyjen ja soihtujen kuumekylläisessä valossa ja uhraamaan
Astartelle vilpoisten kukkaisholvien alla ja kuutamokimmelteisillä
hyasinttikedoilla.

Hän oppi ilmein ja elein näyttelemään jumalien ja jumalattarien
seikkailuja, hän oppi henkeistyttämään kuolevaisten ja
ruumiillistuttamaan kuolemattomien mielihaluja.

Hänestä tuli Kypron helmi ja häntä olisi yhtä hyvin voinut nimittää
maailman helmeksi, sillä ei missään, ei Ateenassa eikä Aleksandriassa,
ei Sardeksessa eikä Tyruksessa ollut sen kiitetympää eikä suloisempaa
naista. Hänen jalkojensa juureen virtasivat kaikki Mytilenen, Samoksen,
Rhodoksen, Khios- ja Cos-saarten rikkaudet, ja Egyptin rahanahne faarao
sai veronsa yltäkylläisesti, sillä yksin jo niiden kuormadromedaarien
rintahihnojen hopeatiut, joita merten poikki lähetettiin lahja-anteina
Arkhidikelle, täyttivät moninkerroin kuninkaan veronkantajan
vaatimukset.

Rakkaus, rikkaus ja ihailu saarsi Arkhidikea niinkuin meri Kypron
rantoja, mutta itse ei hän voinut rakastaa ketään, ja keskellä
ylellisyyttään tunsi hän itsensä köyhäksi ja onnettomaksi.

Sillä yhtä ei tämä nautinnoissa elävä nainen ollut oppinut: nautinnon
taitoa. Hänelle tarjoiltiin päivät päästään alabasterivadeilta
valioherkkuja, keittotaidon mestariteoksia: pähkinähiiriä ja
satakieliä, vaaleanpunaisia rastaita ja harvinaisia kaloja ja ansarissa
aateloituja hedelmiä; hänelle ojennettiin kimmeltävistä maljakoista
tamarindi- ja byblosviiniä, rypälenestettä hehkuvaa kuin tuli ja
jäätelöä kylmää kuin alppien lumi mutta hän tuskin koski tähän kaikkeen.

Hän oli usein surullinen, vieroi seuraa, harhaili itsekseen tummissa
myrtti- ja laakerilehdoissa ja itki.

Mutta kyyneleetkin olivat vain kuin kauneuskylpyä hänen suurille,
loistaville silmilleen. Ja mitä autiommaksi hänen sisäinen
yksinäisyytensä kävi, sitä meluisammaksi kävi lemmenseura hänen
ympärillään.

Kerran oli Arkhidike taas tanssinut tanssin, jalokivitanssiksi sitä
nimitettiin, koska kaikki vuorten ja maansisuksen esiinpusertamat
katoamattomat loistot olivat siinä lannistetut palvelemaan auringon
alla puhjenneen ihmislapsen hetkelle paaltavaa ihanuutta.

Arkhidike tiesi tanssineensa hyvin. Hymyillen nojautui hän pilariin
antaen katseensa voitokkaana lipua suuren katsojalauman yli. Kaikki
liehuivat ajan kukistajattaren, hetken valtiattaren ympärillä.

Yksi ei.

Tämä yksi käänsi halveksien selkänsä, astui alas pylväskuistilta,
viritti soittimensa ja lauloi laulun kedon kukkasista, jotka eivät
tunne Tarsoksen voiteita eivätkä Babylonian pahennusta eivätkä
hohtokiviä muita kuin kastehelmet, mutta kuitenkin, kuitenkin
kauniimmat ovat kuin Kypron kauneimmat tyttäret.

Se oli runoilija Myrtaios.

Ei koskaan oltu kuultu sellaista laulua. Satakieli ulkona vaikeni
ja meri lakkasi pauhaamasta. Puurtajat unohtivat puuhansa, lempijät
lemmenleikkinsä ja vaipuivat suloiseen haaveiluun.

Mutta Arkhidike riensi juoksujalkaa kotiin. Raivoissaan heitti hän
helmet ja hohtokivet yltään.

»Vielä eilen olitte sisariani, nyt olette minulle vieraita», huokasi
hän, »vielä eilen olin minä Kypron helmi, nyt en ole sitä enää, koska
kauneuteni ei ole edes sen ruohon arvoinen, jota jalallani tallaan.»

Ja hän meni sinä iltana autioon Aphroditen lehtoon, harhaili pitkin
orvokkiniittyjä ja itki. Hän työnsi luotaan kaikki ihailijansa ja oli
lohduton.

Aamulla hän huuhteli yltään yölliset murheensa raikkaassa lähdevedessä.
Ja samalla kertaa valeli hän pois kasvoiltaan kaikki keinotekoiset
maalit ja voiteet, niin myös väriaineet kynsistään ja tummat varjot
silmäkulmiltaan ja hieroi hipiäänsä kylmillä kastehelmillä ja tuoreilla
ruohonpäillä. Hän oli nyt näöltään hehkeä ja tuore kuin tumma tuoksuva
ruusu, mutta sydämeltään synkkä ja iloton.

Illalla tanssi hän taas, joskin vastahakoisesti. Harpun heliseviin
säveliin oli hän sommitellut kukkaiskarkelon. Hän oli suloisempi kuin
milloinkaan, kiharat valtoimenaan hartioilla liehuen kuin arojen ruoho,
silmät salaperäisesti tuikkavina kuin tähden värinä lähteessä, hipiä
nuoruutta ja luonnon tuoksua herkkyvänä kuin yöllinen orvokkikenttä.
Hän ei ollut enää nainen, vaan lapsi, ei enää ihminen, vaan metsien
nymfi, lähteiden najaadi, satukuva elämän kuihtumattomasta, aina
elpyvästä kauneudesta.

Ennen kuulumaton ihastuksen sorina kävi läpi koko Kypron tanhuväen.
Kaikkien silmät paloivat Arkhidiken lumoissa.

Myrtaios yksin katseli kaukaisuuteen.

Sitten meni hän sykomoripuun alle ja lauloi laulun tähtitaivaan
ihanuudelle. Kuinka salaperäinen noiden korkeiden kiilujen kauneus,
kuinka tavoittamaton niiden kirkkaus, kuinka iankaikkinen niiden olemus!

Mutta Arkhidike istui koko sen yön korkealla kallion kielekkeellä ja
kuunteli avaruudessa humajavan meren kohinaa ja puhui tähdille:

»Te kuolemattomat, miksi te kilpailette kuolevaisen kanssa! Te julmat,
te julmat, miksi riistätte sydämen sydämelliseltä, te sydämettömät,
te tunteettomat! Minua on sanottu Kypron tähdeksi, mitä se minua
hyödyttää, kun hän huomaa vain teidät, ei minua! Te käsittämättömät,
te tuntemattomuudessa ijäti tuikkivat, miksi ryöstätte hetken lapselta
hänen onnensa sinä ainoana hetkenä, jolloin hän voisi olla onnellinen?»

Ja Arkhidike painoi kahden käden sydäntään ja luuli kuolevansa.

Seuraavana päivänä oli Astarten juhlapäivä, mutta Arkhidike ei enää
tanssinut.

Kun hän näki Myrtaioksen, meni hän hänen luokseen ja kysyi:

— Mistä aiot sinä laulaa tänä iltana?

— Jumalasta, vastasi Myrtaios.

— Minäkin osaan lauluja monesta jumalasta, sanoi Arkhidike,
Dionysoksesta ja Aphroditesta, Astartesta ja Artemiista, yksinpä
synkeästä Persephonestakin. Ketä niistä aiot sinä ylistää, muukalainen?

— En ketään niistä, vastasi Myrtaios. Olen sepittänyt rukouksen
tuntemattomalle jumalalle.

Arkhidike katsoi häneen oudoksuen.

— Kaikki jumalat tunnetaan. Kuka olet sinä, joka rohkenet hyljätä
entiset ja luoda uusia?

— Olen runoilija.

— Mikä on runoilija?

— Mies, joka etsii kauneutta.

Arkhidike mietti hetkisen ja virkkoi:

— Jos etsit kauneutta, muukalainen, miksi et siis tahdo löytää sitä,
miksi et siis näe sitä, mikä on silmäisi edessä? Enkö minä ole kaunis,
sano? Mitä siis etsit enemmän?

— Etsin sitä, mitä en löydä, ja löydän sitä, mitä en etsi, vastasi
Myrtaios.

Ja sitten lauloi hän hymninsä tuntemattomalle jumalalle ja sillä oli
ihmeellinen vaikutus.

Astarteen kulkueessa olevat naiset lakkauttivat hyppynsä, phalloskuvat
putosivat heidän käsistään. Monet heittivät seppeleet otsaltaan ja
painoivat päänsä alas. He tunsivat kuin olisi heidän ilonsa ollut vain
turhaa huvin haikeutta, ei oikeaa iloa, heidän jumalansa vain tyhjiä ja
karkeita näkökuvia vailla elämää ja pyhyyttä.

Jokin outo oli vallannut Kypros-saaren juhlijat. Juhla ei tuntunut
enää juhlalle. Soihdut sammuivat sytyttäjäin puutteessa. Alastomat
tanssijattaret häpesivät ja hiipivät tiehensä.

Kaikki menivät hiljaa kotiinsa. Ainoastaan Arkhidike ja Myrtaios olivat
enää joukosta jälellä.

Arkhidike katseli kaihoisasti häipyneen juhlan rippeitä, maahan
poljettuja hunnun siekaleita, kuihtuvia kukkaköynnöksiä ja nokisina
suitsevia, sammuvia ilotulia.

— Näetkös, sanoi Arkhidike, sinä riistit pois heiltä heidän elämän
riemunsa!

— Minä annoin heille sijaan parempaa.

— Mitä se olisi?

— Kuolemattomuuden toivon.

— Sinä riistit heiltä heidän helisevät hetkensä, ainoan, mikä kuolevan
elämässä on kuolematonta!

— Minä annoin heille sijaan suurempaa.

— Ja mitä se olisi?

— Aavistuksen iankaikkisesta.

— Kaikille olet siis antanut korvausta, Myrtaios, minulle et!

— Sinulle!

— Niin, minulta sinä ryöstit sydämen, Myrtaios. Millä korvaat sen?
Millä maksat sen?

— Runoilija ei voi maksaa muulla kuin runollaan. Jos tahdot, neito,
laulan sinullekin laulun.

Ja Myrtaios lauloi hänelle laulun rakkaudesta.

Seuraavana päivänä sulkeutui Arkhidike huoneeseensa ja lauloi laulua
rakkaudesta.

Hän oli heittänyt yltään kaikki korunsa. Ainoastaan yksinkertainen
peplos verhosi hänen lumivalkeita jäseniään. Hän ei kaivannut
enää mitään ulkonaisia koristeita, sillä hän oli nyt saanut
kallisarvoisimman korun, minkä nainen voi saada: rakkauden.

Ja hän lauloi, niinkuin voi laulaa ainoastaan rakastavainen sydän, joka
odottaa armastaan.

Päivän kehrä kiersi yli keskitaivaan ja painui hiljalleen taivaanrantaa
kohti. Ja yhä lauloi Arkhidike samaa laulua. Satakieli lehdossa löi
pari kertaa helskyviä kastanjettejaan, mutta kuultuaan Arkhidiken
sävelen se vaikeni ja nukahti oksalleen. Kaupustelijat, jotka kulkivat
ohitse huutaen kaupaksi oliiveja, melooneja ja viikunoita, pysähtyivät,
tulivat hajamielisiksi ja unohtivat laskea rahojaan. Lempivät
hymyilivät ja kyynelöivät ja kuljeskelivat sanattomassa autuudessa
ilta-raikkailla puistokujilla. Moni nuori mies ripusti seppeleen tai
lahjan Arkhidiken ovelle, mutta hän ei ottanut vastaan ketään. Hän vain
tuijotti ikkunastaan liikkumattomana tuoksuvain myrttilehtojen tummiin
holvikkoihin.

Kuu nousi taivaalle. Yö-kasteisen ilman hengitys väristi hänen
ruumistaan.

Miksi ei Myrtaios tullut?

Vihdoin oli hän tuntevinaan Myrtaioksen askeleet, kuulevinaan
Myrtaioksen äänen. Hän viritti uudelleen laulun, jota hän oli laulanut
koko päivän ja odotti.

Tosiaan. Siinä tuli Myrtaios. Mutta hän ei tullut yksin. Hän kulki
ohitse keveästi teiskaten, jotakin vallatonta säveltä viheltäen ja käsi
pienen huilunsoittajattaren uumilla. Silloin tällöin hän nauroi ja
nipisti tyttöä veikeillen leuasta.

Laulu tyrehtyi Arkhidiken huulille. Hän luuli sydämensä pysähtyvän. Hän
sanoi orjattarelleen:

— Mene Myrtaioksen luo ja sano hänelle, että Arkhidike haluaa puhua
hänen kanssaan!

Kauan antoi Myrtaios odottaa itseään. Ainakin olivat nuo hetket
Arkhidiken mielestä pitkät kuin vuosisata.

Mutta kuullessaan Myrtaioksen lähestyvän hän painoi alas
levottomuutensa, salasi tuskansa ja virkkoi nauraen:

— Haluaisinpa kysyä sinulta jotakin, Myrtaios! Olen huomannut, että
tiedät enemmän kuin yhden salaisuuden, ja arvannet, mikä niistä on
minunlaiselleni naiselle kaikista tärkein. Se on tietysti rakkauden
salaisuus. Laulun rakkaudesta olet antanut, et itse rakkautta. Tähän
asti ovat kaikki rakastaneet minua. Sinä olet ensimäinen, joka et sitä
tee. Sinun jälkeesi voisi tulla vielä useampia samanlaisia. Se seikka
huolestuttaa minua. Sano minulle siis syy, miksi en miellytä tai millä
neuvoin voisin miellyttää. Sano minulle, miksi sinä et rakasta minua!

— Oh, vastasi Myrtaios naljaillen, et voi syyttää minua rakkauden
puutteesta. Minä rakastan sinussa, kaunis neito, kaikkea, mikä sinussa
on rakastettavaa, ja sitä sinussa on sangen paljon: nuo aaltoilevain
rintojesi kiinteät, kilvillä piiritetyt pyöröt, nuo alabasterinvalkeat
käsivartesi, joissa kultakäädyt ja hopearihmat kimaltelevat, nuo
karkelon kuumeisessa lennossa soljuvat, kuin utupilvessä kimmoilevat,
hohtoverkolla vyötetyt lanteesi, nuo myrttiseppele-kierteet paljaiden
jalkojesi ympärillä, nuo maidonkuultavain olkaisi smaragdisilmäiset
soljet ja tuo kukkamaalauksilla kirjailtu himationisi, joka on kuin
kuningattaren, ja jaspisripasi ja helosormuksesi ja ...

Arkhidike katsoi Myrtaiokseen hämmästyneenä. Äkkiä hän kalpeni
suuttumuksesta keskeyttäen hänen kukkaiskielisen sanatulvansa.

— Sinä teet minusta pilkkaa! huudahti hän leimuavin silmin. Silloin,
kun olin puettu kuin kuningatar, käänsit sinä katseesi minusta pois
ja lauloit kedon kukkasista; silloin kun myrttiseppeleet kiersivät
paljaita jalkojani, kaihosit sinä kylmänkimmeltäviä tähtiä, ja nyt kun
minulla ei ole muuta koristusta kuin kukkaset ja tähdet sydämessäni,
rakastat sinä sitä kiiltävää rihkamaa ja halpaa kamaa, jonka olen
heittänyt nurkkaan! Se on järjetöntä!

— Rakkaus on aina järjetöntä, vastasi Myrtaios.

— Kaiken tämän olen kuitenkin tehnyt sinun vuoksesi. Sinä olet
epäoikeudenmukainen.

— Rakkaus on aina epäoikeudenmukainen. Se on mysteerio, se on
Jumalasta. Se kohtaa ihmisen odottamattomimmalla hetkellä. Sano
sitä miksi tahansa, julmaksi, suloiseksi, rumaksi tai kauniiksi,
myrkylliseksi sapeksi tai ambrosiaksi ja nektariksi! Kaikkea sitä se
on, oikeudenmukainen ei milloinkaan! Se on ainoa asia maailmassa, jota
ei voida koskaan ansaita.

— Haluaisin kuitenkin yrittää, sanoi Arkhidike mietteissään. Jää
luokseni, Myrtaios, vaikka et minua rakastakaan, vaikka lempesi onkin
oikullisempi kuin tuuli ja aaltojen leikki. Minulla olisi todellakin
sinulta paljon opittavaa! Saat rikkautta, niin paljon kuin tahdot!

— Minä en tahdo rikkautta. Rikkaus on rupinen käärinliina, joka
saastuttaa sielun ja ruostuttaa soiton. Minun täytyy säilyttää sieluni
puhtaana ja lyyrani kielet kirkkaina.

— Saat iloa ja riemua aamusta iltaan ja illasta aamuun.

— Minä en tahdo iloa. Ilo on tyhjä, pilaantunut siemen. Suru yksin on
hedelmällinen. Ja minun täytyy lakkaamatta kantaa hedelmää.

— Saat sen, jota en vielä kenellekään ihmiselle ole antanut. Saat
rakkauteni, rakkauden, jonka veroista ei maailma milloinkaan ole nähnyt.

— En tahdo rakkautta, se on orjuutta. Vapaus on elinehtoni, muuten
en voi laulaa ja minun täytyy laulaa lakkaamatta, sillä ihmiset
tarvitsevat lohdutusta lakkaamatta.

— Miksi et siis tahdo lohduttaa minua? Jää minun luokseni, Myrtaios, ja
anna minulle se, minkä annat kaikille muillekin, balsamia tuskaani!

— Kuinka voisin jäädä yhden luokse, kun tuhansien tuska huutaa minua
luokseen! Kaikki tuntemattomat sielut ja tuntemattomat kohtalot
odottavat minua. Minä olen koko maailman oma. Minä rakastan kaikkea
ja kaikkia. Minulla on kiire. Minun täytyy ehtiä elää tuhat elämää
ja kuolla tuhat kuolemaa tänä lyhykäisenä ikäkautenani. Maailma on
täynnä naisia, samanlaisia kuin sinä, ja kaikki odottavat he, että minä
ratkaisisin heidän arvoituksensa.

Arkhidike hymyili surumielisesti.

— Myönnän, että olen itselleni arvoitus, mutta sinä olet minulle vielä
suurempi. En ymmärrä sinua.

— Et. Ei kukaan ymmärrä minua, mutta minun täytyy ymmärtää kaikki. Se
on kutsumukseni. Jos hukkaisin sieluni yhden käsiin, olisi se koko
maailmalle korvaamaton tappio. Sinä et sitä tajua, tyttö! Näetkös, minä
sanon: ihmiset, meri välkehtii, tuuli soi! Ja he näkevät meren välkkeen
ja kuulevat tuulen soiton. Minä sanon: teidän sydämenne surut ovat
simpukkahelmiä, teidän kadotettu onnenne kadottamattomien aarteiden
avain! Ja he näkevät sielunsa pohjattomat rikkaudet. Mutta jos minä
ottaisin itseni heiltä pois, häviäisi kaikki: ihmiset unohtaisivat
unelmansa, luomakunta kadottaisi kauneutensa, aurinko loistonsa,
kukkaset tuoksunsa ja rakkaus suloutensa.

— Voiko rakkaus koskaan olla suloista! huokasi Arkhidike kyyneleen
kimaltaessa hänen silmäkulmassaan.

— Rakasta rakkautta, unhoita rakastettusi, kuten minäkin teen.
Lukemattomia lemmittyjä olen unohtanut ja lempi kukkii rinnassani!
Rakkaus on saavuttamaton. Sen, jonka saa, kadottaa, sen, jota ei saa,
omistaa ikänsä kaiken. Jää hyvästi, Arkhidike. Tyttöni odottaa minua.
Hän on nuori ja malttamaton! Mutta hän ei rakasta minua. Hän ei ole
minulle vaarallinen...

— Jokaista välinpitämätöntä sinä siis lemmit. Sitä ainoaa, joka sinua
rakastaa, sinä pakenet. Sinä et ole ihminen!

— En, olen runoilija.

— Sinä olet hirviö!

— Jää hyvästi, Kypron helmi!

Ja Myrtaios lähti iloisesti vihellellen, kuten oli tullutkin.

Arkhidike vaipui ajatuksiinsa.

»En tosiaan ymmärrä häntä», puhui hän itselleen. »Oliko tämä
kevytkielinen, himokassilmäinen, viheltelevä keikari, tämä hetken
lapsi, joka par’aikaa jossakin pensaston varjossa nipistelee
halpa-arvoista, rivosti paljastettua huilunsoittaja-tyttöä,
todellakin sama mies, joka äsken haltioituneella laulullaan vallitsi
iankaikkisuutta, loi uudet jumalat ja hajoitti Astarten karkelot! Mikä
onnettomuus, että minun täytyy rakastaa juuri häntä! Ei ketään muuta.
Minä kuolen, ellen saa häntä, tuota paholaista, tuota hirviötä! Mikä
onnettomuus onkaan rakkaus!»

Näin vaikeroi Arkhidike maaten suullaan pieluksella ja nyyhkyttäen.

Sitten hän kuivasi kyyneleensä ja alkoi taas miettiä. Kaikki kiusasi
häntä. Kukat ja kallisarvoiset lahjakäädyt, luutut ja huilut, jotka
riippuivat ovenkamarassa, raivostuttivat häntä. Hän heitti ne lattialle
ja murskasi ne jalkoihinsa! Eikö hän millään voisi masentaa tuota
miestä itselleen alamaiseksi?

Äkkiä hän muisti jotakin. Asuihan tuolla vuorenkolossa kuuluisa
velhovaimo Dirke, oikea sibylla, jolla oli ihmiskohtalot vallassaan ja
tieto menneistä ja tulevista. Hän varmasti antaisi hyvän neuvon.

Arkhidike oli ennenkin turvautunut hänen apuunsa ja saanut häneltä
tehokkaita taikayrttejä. Hänen luokseen oli vain mentävä otollisella
hetkellä, ensimäisenä yönä uuden kuun syntymisen jälkeen, paljain
jaloin, kasteisen kedon poikki, ennenkuin aamun ensimäinen säde oli
ehtinyt leikata avaruutta.

Kapea kuun sirppi oli juuri kohonnut taivaalle. Jumalille kiitos, he
olivat suosiollisia!

Arkhidike heitti kiireesti harmaan tunikan hartioilleen ja riensi
suorinta tietä Dirken luo, läpi pimeän metsikön, yli nukkuvan kedon ja
äkkijyrkkien kalliopolkujen.

Dirke ei nukkunut. Hän istui rotkonsa suulla hiljaa huojutellen
ruumistaan ja tuijottaen kuin unissaan kävijä johonkin etäisyyteen.
Hänen huulensa näyttivät puhelevan jonkun näkymättömän olennon kanssa.

— Dirkemuori, rakas Dirkemuori, huusi Arkhidike hänen korvaansa, kuule
minua, auta minua, herää, herää!

— Kas sinäkö se oletkin, kaunokaiseni, sanoi Dirke kuin havahtuen
syvästä horroksesta. Ai ai, tulet vähän liian myöhään. Ensimäinen
aamuviri on jo häiläyttänyt ruohonkorsia ja veden kalvoa. Tämän yön
kauneusyrtit olisivat olleet taitettavat hetkeä aikaisemmin. Nyt ne
ovat jo vavahtaneet ja läikähyttäneet pois voimansa.

— Oi, Dirke-muori, en pyydä nyt kauneutta. En välitä siitä, mitä minä
sillä teen! Vaikka olisin kaunis kuin Aphrodite, ei minua kuitenkaan
rakasteta! Oi Dirke-muori, polvillani sinua rukoilen taikomaan minulle
rakkautta!

— Johan nyt kummia kuuluu. Eikö sinua muka enää rakasteta, sinua, joka
olet Kypron tähti, Välimeren helmi, Smyrnan juovuttava rypäle... Etkö
ole saanut tarpeeksi ihailua!

— Oi, se ei riitä. Mitä minä sillä teen, kun hän ainoa, jota minä
rakastan, ei rakasta minua! Oi, anna minulle hänen rakkautensa,
Dirke-muori! Kaikki saat, rikkauteni, helyni, koruvaippani, jos annat
minulle hänen rakkautensa!

— Ja kuka hän sitten on tuo julmetuinen, joka sinua hylkii?

— Myrtaios! Runoniekka!

— Ai ai, lapsi, vaarallista, vaarallista! Luovu hänestä ajoissa!

— Et siis voi taikoa hänen sydäntään minulle suosiolliseksi?

— Sitä en ole sanonut. Mutta jos sen tekisinkin, ei se olisi onneksi
sinulle.

— Voi, en välitä onnesta, en rikkaudesta! Ei hänkään välitä
sellaisesta. Hän ei välitä mistään!

Ja minä, minä en välitä muusta kuin hänestä! Armahda tuskaani!

— Onko sinulla, tyttäreni, jotakin esinettä, joka on kuulunut hänelle?
Jotakin lahjaa, jonka hän on antanut?

Arkhidike pudisti päätään murheissaan.

— Ei, ei hän ole antanut minulle mitään lahjaa.

Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat.

— Todellakin. Minulla on laulu, jonka olen saanut häneltä.

— Ja mitä siinä sanotaan?

— »Minä etsin sitä, mitä en löydä, ja löydän sitä, mitä en etsi. — Sen,
jonka saa, kadottaa, sen, jota ei saa, omistaa ikänsä kaiken»... Se on
rakkauslaulu, muoriseni.

— Vai sitä lajia. Tuo ei ole mikään rakkauslaulu, se on noidanlaulu,
tyttäreni. Oikea noidanlaulu! Niinkuin en minä sitä tuntisi. »Virrat
lähteisiinsä virtaavat, sade taivaaseen takaisin juoksee, aurinko
kylmää hohkaa, lumi lämmittää! Vale totta, tosi valhetta on!»

Dirke huojutteli itseään taas kuin horroksiin vaipumaisillaan.
Arkhidike säikähti.

— Oi oi Dirke-muori, kuule minua! Sano mitä minun on tehtävä!

— Kavahda sitä miestä, tyttäreni. Hänen käsissään särkyy kaikki, elämä
ja rakkaus, ihmiset ja ihmisonni! Unelma yksin hänet vangitsee. Älä
anna itseäsi hänelle, lapsi! Korusi särkyy.

— Särkyköön kaikki, kunhan vain saan hänen rakkautensa!

— Ja mitä olet tehnyt sitä saavuttaaksesi?

— Kaikkeni olen tehnyt. Olen pukenut itseni häntä varten ihanaksi, olen
tanssinut hänelle parhaimmat tanssini, olen nauranut ja itkenyt ja
rukoillut, olen odottanut häntä kokonaisen päivän ja yön ja laulanut
hänelle hänen oman laulunsa, mutta hän on sulkenut minulta silmänsä ja
korvansa, kääntänyt päänsä pois tai taputtanut minua hajamielisesti
päälaelle kuin koiraa. Ja tänään hylkäsi hän seurani kiiruhtaakseen
halvan huilunsoittajattaren, pahatapaisen Taisan käsipuoleen, vaikka
juuri hänen tähtensä olin sulkenut oveni kaikilta muilta.

— Typerästi olet toiminut, tyttäreni, sanoi viisas Dirke, perin
typerästi. Sinun tulee avata ovesi selko seljälleen vieraille, ja antaa
hänen rakkauslaulunsa sille, josta vähimmän välität, ja kun hän sinua
lähestyy...

— Oi, ei hän minua lähesty... Siinäpä se juuri on...

— Ala keskeytä minua! Kun hän sinua lähestyy, sanon minä, niin
pitää sinun häpeällisesti ajaa hänet pois luotasi. Kun hän pyytää
sinulta suudelmaa, tulee sinun sylkeä häntä silmille. Ja jos hän
sinua silittää, tulee sinun lyödä häntä. Kun mielesi tekee lentää
hänen kaulaansa, käännä hänelle selkäsi ja pue rakkautesi vihan ja
halveksinnan sanoihin. Ja jos hän sinua kaikesta huolimatta vielä
lähestyy, niin iske vaikka tikarilla!

Arkhidike oli kauhistuneena kuunnellut vanhan noitavaimon puhetta.

— Dirke-muori, huudahti hän, vaietkaa toki, ette tiedä, mitä te
puhutte, ette tiedä, mitä rakkaus on! Minä, joka ennen itse mieluummin
kuolisin tuhat kertaa, ennenkuin löisin häntä!

— Parempi olisikin sinulle kuolema kuin Myrtaioksen rakkaus, vastasi
Dirke synkeästi. Itse olet sitä tahtonut. Tahdotko siis hänen
rakkautensa vai etkö? tiukkasi hän kiukkuisesti.

— Tahdon, tahdon, henkäisi Arkhidike kiihkeästi.

— Millä ehdolla tahansa?

— Niin.

— Tee siis, kuten olen sanonut.

— Voi, se on kovin vaikeata.

— Se on kumminkin ainoa keino, vakuutti sibylla. Mutta
onnettomuudeksesi sitä minulta pyydät. Muista se!

— Eikö sinulla, Dirke-muori olisi jotakin muuta loihtua, taikajuomaa,
lemmenyrttiä...?

— Jos et usko minua, miksi sitten tulet luokseni, ärähti Dirke ja hänen
silmänsä leimahtivat pahaenteisesti.

— Oi älkää suuttuko, Dirke-muori! Älkää peruuttako loihtuanne. Minä
uskon jo, uskon...

— Ainoa keino, sanon minä.

Arkhidike huokasi syvään ja lähti kotiin raskaalla mielellä.

Koko yön istui Arkhidike valveilla ja kehräsi kultalankoja, mutta
enemmän vielä kehräsivät hänen aivonsa ajatuksia.

Seuraavana päivänä piti hän suuret kemut, johon kaikki Kypron jaloimmat
miehet olivat kutsutut, lisäksi ateenalainen kuvanveistäjä Alyattes,
joka oli saanut luvan veistää Aphrodite-patsaansa Arkhidiken muotojen
mukaan, sekä nuori mytileneläinen runoniekka Deiokes. Nämä molemmat
juhlavieraat istuivat Arkhidiken molemmilla puolin.

Deiokes oli emäntänsä kunniaksi sepittänyt laulun, ja Arkhidike, joka
näytti olevan kaikkein rakastettavimmalla tuulellaan, joskin arvokas
ja hillitty, ylisti sitä pilviin. Mutta Myrtaioksen laulun heitti hän
muutamin pilkkasanoin jalkojensa juuressa kaislamatolla istuvalle
foinikialaiselle orjapojalleen Sostrikselle.

— Mitä! huudahti Myrtaios, tunkien esiin kestiystäväin parvesta,
lahjoitatko sinä minun runoni orjalle!

— Kah, tulet hakemaan palkkaasi, virkahti Arkhidike, heittäen hänen
jalkoihinsa muutaman drakhman.

Myrtaios punastui suuttumuksesta hiusrajaansa myöten.

— Sinä et siis ainoastaan halveksi lauluani, vaan rohkenet solvata
minuakin, kurja hetaira! huusi Myrtaios poissa suunniltaan.

— Heittäkää ulos tuo maankiertäjä, tuo rauhan häiritsijä ja
riitapukari, sanoi Arkhidike rauhallisesti orjilleen.

— Varokaa koskemasta minuun! karjui Myrtaios. Vai heitättäisit sinä,
halpa ilotyttö, ulos minut, maankuulun Myrtaioksen, jonka suosiota
kaikki linnanrouvat ja kuninkaantyttäret turhaan tavoittelevat. Ahaa,
olet myrtynyt siitä, etten ole kunnioittanut vielä sinua suudelmalla.
Malta, tyttöseni! Älä ole epätoivoissasi! Entäpä jos suostuisin vielä
sinuun... Alentuisin antamaan sinulle pienen suukkosen... Mitä sanot!
Vieläkö sittenkin ajat minut pois!

Arkhidike oli noussut seisomaan. Hänen silmänsä iskivät tulta, hänen
huulensa värisivät väärentämätöntä vihaa ja ylpeyttä.

— Surmatkaa tuo kerskuri ja lemmenkerjäläinen, joka uskaltaa loukata
Kypron valtiatarta! huusi hän.

Syntyi sanoin kuvaamaton sekasorto. Säilät ja peitsen terät
välähtelivät. Mutta Myrtaios vältti iskut. Kahdella hyppäyksellä oli
hän Arkhidiken vieressä ja nosti hänet käsivarsilleen.

Samassa heltisi hänen otteensa. Hän oli saanut keveän iskun oikeaan
käsivarteensa Arkhidiken arabialaisesta tikarista, jonka tämä oli
kätkenyt hihaansa.

— Niin käyköön jokaiselle, joka väkivallalla rakastaa! huudahti
Arkhidike.

Myrtaios vaipui vertavuotavana polvilleen hänen eteensä.

— Niin juuri, niin juuri pitikin sinun tehdä! Miten sinä olet ihana,
Arkhidike! läähätti hän. En ole tiennyt, että olet niin kaunis. Anna
minulle kauneutesi, niin saat minun elämäni!

— Minun kauneuteni kuuluu Alyatteelle ja hänen taltalleen.

— Sitä ennen herpoo taltta Alyatteen kädestä! Minä vannon sen!

— Mene! Maailma on täynnä naisia!

— Oi, Arkhidike, sinä tiedät varsin hyvin, että sinä olet ainoa nainen
minun maailmassani. Minulla ei ole muuta kuin sinä. Surmaa minut, mutta
anna minulle rakkautesi!

— Mene kuninkaantyttäriesi luo!

— Sinä olet ainoa kuninkaallinen heistä kaikista. Salli orjasi suudella
jalkojesi tomua!

— Etkö siis enää rakasta vapauttasi?

— Minä rakastan ainoastaan sinua.

— Etkö pelkää, että sielusi puhtaus varisee hetairan sylissä?

— Rakkaus yksin on puhdasta, rakkaus yksin puhdistaa. Ja minä rakastan
sinua, Arkhidike!

— Etkö pelkää, että laulusi, jonka tulee kantaa kaikkien kuuluville,
vaikenee?

— Minä laulan sinun ylistystäsi kuolemaani asti. Laulan laulun, joka
kantaa sinun nimesi maailman ääriin ja jollaista ei maailma vielä
milloinkaan ole kuullut!

Arkhidike hymyili.

Dirken loitsu oli tehonnut.

Juhlat jatkuivat, mutta nyt istui Myrtaios yksin Arkhidiken vierellä.

Kolme kuukautta olivat he niin onnelliset kuin ihmiset ylimalkaan
voivat olla.

— Eikö ollut totta, kun sanoin, että antaisin sinulle autuuden ennen
olemattoman? saattoi Arkhidike kysyä armaaltaan.

— Totta, totta, vakuutti Myrtaios. Ja enkö ollut oikeassa väittäissäni,
että lauluni sinusta saisi siivet kuolemattomat? sanoi Myrtaios.

— Olit, olit, armaani, myönsi Arkhidike.

Mutta sitten eräänä päivänä erotti Arkhidike ikäänkuin pienen, tuskin
huomattavan pilven Myrtaioksen silmässä. Ja se pilvi kasvoi vähitellen,
siirtyi otsalle ja ohimoille.

Myrtaios ei laulanut enää niinkuin ennen. Hän vaikeni enimmäkseen eikä
aina muistanut vastata Arkhidiken suuteloihin.

— Mitä sinä mietit? Etkö enää ole onnellinen?

— Mitäpä onnestakaan! vastasi Myrtaios jörösti. Eihän ihminen ole
yksinomaan sitä varten luotu. Jos ei hän joskus olisi onneton, mitä
tietäisi hän onnestakaan!

— Etkö siis enää rakasta minua?

— Enemmän kuin ennen.

— Mikä siis murehduttaa mieltäsi?

— Juuri rakkauteni.

— Näethän, että olen tässä, että olen kokonaan sinua varten, että
silmäni puhuvat samasta uskollisuudesta kuin suuni.

— Rakastan sitä, minkä näen, mutta vielä enemmän sitä, mitä en näe.

— Mitä tarkoitat?

— Rakkauteni vaatii liian paljon.

— Enkö ole antanut sinulle kaikkea?

— Ethän voi antaa sitä, mitä sinulla ei ole.

— Mitä se on?

— Sieluasi. Tahdon sielusi, sielusi, kuuletko! Mutta et voi antaa sitä,
kun sinulla ei ole sitä.

— Minullako ei ole sielua... toisti Arkhidike ihmetellen. Mistä tiedät,
että minulla ei ole sitä?

— Siitä, että sinä heijastat vain omaani. Sinä elät minun elämääni,
laulat minun laulujani, kärsit minun tuskiani, iloitset minun ilojani.
Itse sinä olet tyhjyyttä täynnä. Sinulla ei ole muuta sielua kuin
minun. Olen useasti etsinyt sitä ja aina löytänyt vain omani.

— Se johtuu siitä, että rakastan sinua, sanoi Arkhidike hiljaa.

— Niin he sanovat kaikki, kun he tahtovat peittää tyhjyyttään, virkkoi
Myrtaios. Kumminkin olet sinä kauniimpi ja parempi kuin nuo muut,
vaikka oletkin vain hetaira.

Arkhidike säpsähti sisäisesti.

— Minä olin hetaira, silloin kun en vielä tuntenut rakkautta, mutta
sitäkin ennen olin minä kuninkaantytär.

— Ha haa, ha haa, nauroi Myrtaios. Siitä nyt näet itsekin, millainen
pieni matkiva apina sinä olet! _Minä_ sanoin sinua kuninkaantyttäreksi.
_Minä_ kuvittelin sinut kuninkaantyttäreksi, siksi että nostin sinut
kilvelle ja aateloin sinut unelmissani. Ja nyt sinä sanot itse ja ehkä
vielä uskotkin olevasi kuninkaan tytär!

— Sinä et siis usko sitä, Myrtaios?

— En, totta tosiaan, yhtä vähän kuin että sinulla on sielu. Jos sinulla
se olisi, olisitkin täydellinen. Mutta älä siitä huoli! Runoilija
löytää ihanteensa epätäydellisestäkin. Haluaisitko todellakin niin
kernaasti olla kuninkaantytär! Ei sillä väliä! Lopultakin merkitsee
paljon vähemmin se, _kenestä_ me olemme syntyneet, kuin _ketä varten_
me olemme syntyneet. Ja sinä, Arkhidike, olet aikojen alusta luotu
minua varten! _Olethan_ sinä kuningatar, sillä minä olen kuningas
mielikuvien rajattomassa valtakunnassa!

Mutta Arkhidike jäi murheelliseksi kaikista Myrtaioksen vakuutteluista
huolimatta.

»Oi», huokasi hän sydämessään, »kaikki on kadotettu. Jälleen etsii hän
sitä, jota hän ei löydä. Rakkauden laulu on lopussa, noidanlaulu taas
alkanut. Vielä kerran on minun kysyttävä neuvoa Dirkeltä.»

Hämäräisenä yönä uuden kuun syntymishetkellä hiipi Arkhidike uudelleen
vanhan velhovaimon luo.

— Dirke-muori, rukoili Arkhidike, auta minua vielä kerran!

— Onko Myrtaios siis jättänyt sinut? kysyi Dirke.

— Ei, mutta hän ei usko minulla olevan sielua. Anna minulle sielu,
Dirke-muori, joka todistaa olemassa-olostaan.

— Sielu! Vai se häneltä nyt puuttuu. Enkös sitä sinulle jo sanonut,
tyttäreni, murisi Dirke, että Hadeksen polulle astut ruvetessasi sitä
miestä miellyttämään.

— Oi, anna minulle neuvo, miten saan hänet uskomaan, että minulla on
sielu, muuten kadotan hänen rakkautensa!

— Sielu! Ota sielusi häneltä pois, niin hän uskoo!

— Ottaa häneltä pois sieluni! Mutta sehän on yhtä rakkauteni kanssa! Ja
sitä en voi rinnastani riistää, niin kauan kuin pieninkin elämänkipinä
siinä kytee.

— Siis — tiedät tien, tyttäreni.

Arkhidike kalpeni.

— Siis kuolla! kuiskasi hän.

Dirke nyökkäsi.

— Joka tahtoo kaikki voittaa, hänen täytyy panna kaikki alttiiksi. Ota
rakkautesi pois ja hän on sen vanki! Ota sielusi pois ja hän uskoo
siihen iankaikkisesti!

— Sinä vannot sen, Dirke?

— Kautta vanhojen sibylla-silmieni.

Arkhidike tuijotti kimaltavin silmin pimeyteen.

— Minä tahdon siis kuolla ja voittaa! sanoi hän.

Hitaasti hän asteli pitkin kalliopolkua kotiinsa päin, silloin tällöin
pysähtyen kuuntelemaan meren lakkaamatonta laulua tai sormielemaan tien
vierellä kasvavien kukkien korsia, joiden vilpoista tuoksua hän ei enää
koskaan saisi hengittää.

Mutta eniten kuunteli hän oman sydämensä laulua. Ei koskaan ennen ollut
se niin laulanut. Aivan kuin olisi suuri, salaperäinen, näkymätön lintu
istahtanut hänen olalleen. Iankaikkisuuden siivenlyönnit tuntuivat
ilmassa. Menneisyys ja tulevaisuus raukeni. Jumalat astuivat alas
taivaistaan ja haastoivat äänettömässä yössä.

»Nyt minä tiedän, miltä tuntuu olla runoilija», ajatteli Arkhidike.

Hän istuutui kalliontörmälle ja hymyili onnensa äärettömyydelle.

Myrtaios oli koko yön odottanut, tähystellyt ja vaaninut. Äkättyään
vihdoin Arkhidiken istumassa korkealla rantaäyräällä, syöksyi hän tämän
luokse kuin raivoisa jalopeura.

— Missä olet ollut näin myöhään yöllä ja näin kauan? huusi hän jo
kaukaa ja hänen silmissään leimusi hurja tuli.

— Kävin etsimässä sieluani, vastasi Arkhidike uneksivasti.

— Älä ilveile! Vastaa suoraan, kenen luona olet käynyt. Kenties
mielistelee sinua vielä tuo pullea nahkaleili, Alyattes?

— Kävin etsimässä kuningaskruunuani.

Myrtaios tarttui tuimasti hänen ranteeseensa: — Kenties on sinut
lumonnut tuo tyhjä raakunkuori, Deiokes? Tunnusta, että olet vaeltanut
väärillä poluilla!

— Kun kerran on eksynyt oikealta tieltä, ovat kaikki tiet yhtä vääriä,
vastasi Arkhidike. Väärin oli, etten kuollut jo äitini kohdussa,
väärin, etten heittäytynyt aaltoihin pakkopurren minua kuljettaissa
tänne synnyinmaani maireilta rannoilta. Voi poloja sisariani, Egyptin
faaraon tyttäriä, saman kohtalon alaisia kuin minäkin! Voi julmaa isää!
Väärin oli, etten iskenyt tikaria hänen rintaansa, kun hän meidät,
omat lapsensa, hupinaisiksi tuomitsi, väärin, etten mieluummin antanut
muurata itseäni elävältä hänen häpeällisen pyramiidinsa pohjamuriin!
Nyt on häpeäni kaikille tunnettu! Väärin oli, että rakastin sinua, oi
Myrtaios, ja väärin olisi ollut, jos en olisi sinua rakastanut!

Sinä luulet, että unelmoiminen on vain runoilijoiden etuoikeus, että
vain runoilijalla on saavuttamaton ihanne, että vain he etsivät sitä,
mitä he eivät löydä. Kaikki me olemme siinä suhteessa samanlaisia.
Meidän kätemme ovat lyödyt kahleisiin, jalkamme juotetut liejuun,
kohtumme kuivetetut hedelmättömiksi, vaikka olemme luodut kantamaan
jumalille hedelmiä vapaudessa ja puhtaudessa. Kaikki me olemme
runoilijoita me ihmiset! Kaikki me kärsimme ja suremme ja kaipaamme
sitä, mitä emme voi saada. Me uneksimme olemattomia, kukimme vain
kuvitelmissamme ja elämme elämää, joka ei ole meidän! Niin olen
minäkin tehnyt Ero meidän välillämme on vain siinä, että me muut
saamme maksaa unelmastamme kalliimmin kuin te runoilijat, jotka ette
tee tiliä kuvitelmistanne. Te teette niistä vain lauluja. Me teemme
niistä elämää, tai yritämme ainakin, ja saamme maksaa sen yrityksen
hengellämme. Sillä unelma soveltuu runoon, ei elämään.

Sinä olit minun unelmani, Myrtaios, minun kuninkaallinen unelmani,
ja tahdon maksaa siitä myös kuninkaallisen hinnan, koska kerran olen
kuninkaantytär. Annan sinulle huomenlahjan, Myrtaios, en kultaa, sillä
kulta on multaa; en rikkautta, rakkautta enkä riemua enää tarjoa, sillä
niitä tarjoaa jokainen. Annan sinulle vapautesi takaisin, Myrtaios!
Sinä elämäni parhain unelma, maksan sinusta hengelläni!

Näin sanottuaan ja ennenkuin Myrtaios oli ehtinyt aavistaakaan, oli
Arkhidike korkealta kallionkielekkeeltä heittäytynyt alas aaltojen
syliin.

Samassa nousi aurinko purppuraisin siivin merestä sammuttaen viimeiset
himmeät tähdet ja levittäen ruusuisen kajastuksen yli Kypron punervain
kallioiden, tummien sypressipylväiden, heleiden viinimäkien, yli aavan,
hopeavälkkeessä utuilevan vedenpinnan.

Kauan aikaa oli Myrtaios tämän jälkeen kuin mielipuoli. Hän oli
lohduton, kuin kivettynyt suruunsa. Hän ei syönyt, ei juonut eikä
laulanut.

Sitten alkoi hän valittaa eikä hänen valituslaulullaan ollut loppua:

»Arkhidike on kuollut, kuollut! Mitä on maa ja taivas ilman Arkhidikea!
Mitä minun elämäni ja elämäntyöni! Hän oli minun runottareni! Ja hän
oli itse suurempi runoilija kuin minä! Hän oli ainoa ihminen, jolla
oli sielu tässä sieluttomassa maailmassa, ainoa nainen, jota koskaan
olen rakastanut tai koskaan tulen rakastamaan, ainoa, jota saatoin
kunnioittaa, valepuvussa oleva kuninkaantytär, jota sokeat silmäni
eivät tunteneet. Ja hänet olen kadottanut! Voi tuskien tuskaa!

»Ja sinua minä soimasin ja solvasin, Arkhidike! Voi kurjuuden
kurjuutta! Liian myöhään tunsin sinut. Sinä ymmärsit minut, mutta minä
en ymmärtänyt sinua. Sinulla oli sielu hienompaa ainesta kuin minulla!»

Väliin saattoi Myrtaios myös raivota, raastaa tukkaansa, heittää
herjasanoja vainajalle:

»Voi naisellista viekkautta! Kuolla valhe huulillaan! Niin juuri
sinä teit, Arkhidike! Muka vapauden annoit! Miksi menit pois ja
katkaisit siteet, miks’et ole tuossa edessäni minua valkein käsivarsin
kiertämässä, että voisin sinut hyljätä. Jos olisit pitänyt minua
orjuudessasi, olisin ollut vapaa. Mutta kun annoit minulle vapauden,
olen iankaikkinen orjasi. Ja sen sinä tiesit, sinä kaunis noita! Voi
naisellista viekkautta! Voi kostojen kostoa!»

Näin tuskitteli ja suri Myrtaios ikänsä kaiken. Arkhidike oli voittanut.

Ja siitä ajasta alkaen istuvat kaikki runoilijat hetairojen jalkojen
juuressa, laulavat heistä ja uskovat heidän sieluunsa, jota heillä ei
ole, ja etsivät heidän joukostaan kuninkaantytärtä, jota eivät ikänänsä
löydä.

Mutta kitsaan faaraon kerrotaan saaneen pyramiidinsa ja säilyttäneen
aarteensa koskemattomina — hänen seitsemää tytärtään lukuunottamatta —.




NÄKYMÄTÖN RISTINPUU ELI KUOLEMAN LÄHETIT


Labia oli tunturilakeuksien lapsi, kuten hänen isänsäkin, joka oli
metsänkävijä. Mutta hänen äitinsä oli tullut jostakin kaukaa idästä,
auringonnousun maasta, jossa kerrottiin olevan suuria, hitaina
vieriviä virtoja, marmorikuultoisia palatsikaupunkeja ja ihanasti
puetettua kansaa, helistimet korvissa, norsunluurenkaat nilkoissa
ja purppuraiset vaipat hartioilla. Näistä oli hän eläessään joskus
kaihomielin haastellut tyttärelleen, joka oli vaeltelevan elämän ja
villien vuoristojen kasvatti, mutta mieleltään yhtä lempeä kuin isänsä
oli hurja, yhtä rauhallinen kuin tämä oli levoton ja sitäpaitsi niin
kaunis, että yksin metsän puutkin kääntyivät katsomaan hänen jälkeensä,
kun hän kulki ohitse. Mutta ei hän itse sitä aavistanut. Kukapa sen
hänelle olisi sanonutkaan. Eikä hän näyttänyt kenenkään ihailua
kaipaavan. Kuunvalossa kylpevät vuoren harjanteet, kuilujen synkät
syvyydet, aurinkokylläiset ruohokentät ja laaksojen suhisevat poppelit
ja kukkakentät olivat kutoneet hänen uneksiviin silmiinsä jonkinlaista
hämyilevää lumousta, jonka piirissä hän parhaiten viihtyi.

Labia oli omituinen, hiljainen tyttö, joka eli omaa salaperäistä
elämäänsä, viettäen aikansa unissa, näyissä ja kummallisissa
mielihaaveissa.

Niinpä hän kerrankin näki tällaisen unen.

Hän oli istuvinaan ihanassa yrttitarhassa, niin ihanassa, ettei hän
ollut sellaista koskaan ennen nähnyt, tuuhean hedelmäpuun alla,
jonka nimeä hän ei tiennyt. Oudon puun hedelmät hohtivat kirkkaina
kuin puhtain kulta. Hänen niitä ihmetellessään putosi yksi näistä
kultaomenoista helähtäen hänen helmaansa ja senjälkeen heti toinenkin
ja kolmas. Mutta juuri kun hän aikoi viedä huulilleen tämän mehuisan
rypäle-annin, näki hän edessään vanhan, kurttuisen ukon, joka ahnaasti
katseli hedelmiä tytön helmassa.

— Antaisitko, kaunis tyttö, minullekin helmasi hedelmistä? kysyi ukko.

— Miks’en antaisi, aivan mielelläni annan, vastasi Labia.

— Et niin antaisikaan, jos tietäisit, kuka minä olen, irvisti ukko.

— Kuka sitten olet?

— Minulla on melkein yhtä monta nimeä kuin on nimittäjää, sentähden
ettei kukaan tahdo kuulla mainittavan minua oikealla nimelläni. Mutta
raskinpa tuon sanoakin. Minä olen — Kuolema.

— Lietpä kuka tahansa, niin tarvinnet virkistystä sinäkin, sanoi Labia
tarjoten hedelmiä.

— Et antaisi, jos tietäisit, mitä hedelmiä sinulla on helmassasi,
tenäsi Kuolema. Ne ovat elämänpuun hedelmiä. Olet nuori ja
ymmärtämätön. Mutta käsitäthän toki, että jos ja’at niitä pois, jää
itsellesi sitä vähemmän. Elämänpuun hedelmät ovat kallisarvoisia ja
tarkkaan kullekin luetut. Ei yksikään kuolevainen ole niistä vielä
ehdoin tahdoin luopunut. Aina minä niitä kärtän, en koskaan ole saanut
muuten kuin väkisin.

— No ota nyt kerrankin sitten mielihyvällä, Kuolema parka, niin
myrtynyt mielesi käy hyväksi.

— Etkö siis yhtään pelkää minua? kysyi Kuolema kummastellen.

— En. Miksi minä sinua pelkäisin?

— No siksi... siksi vaan... kun olen niin vanha ja ruma... Kaikki
muut pelkäävät. Ei ainoakaan nuori neito ole minulle vielä uskaltanut
kättään ojentaa. Uskaltaisitkohan sinä?

Hymysuin ojensi Labia Kuolemaa kohti hennon, läpikuultavan kätensä.

Kuolema katsoi siihen vielä ahnaammin kuin äsken hedelmään, mutta ei
tarttunut siihen.

— Miten sinä olet sorea ja pelvoton, virkkoi hän ihaillen. Ei
kukaan ole ollut sinun kaltaisesi. Jos minulla olisi sydän niinkuin
kuolevaisilla kulkijoilla, voisin melkein rakastua sinuun,
vaikka tiedän, että tuo rohkeutesi, joka minusta on ihmisen
kallein ominaisuus, sentähden että se on harvinaisin, johtuu
kokemattomuudestasi. Sinä et tunne minua, lapsi, enkä minä puolestani
tahdo pettää sinua. Minä en ole mikään tavallinen vanha ukko, tiedä
se. Minä olen mahtava ja minua mainitaan julmaksi. Minä olen pimeys ja
kylmyys. Minä olen hajoittaja ja hävittäjä. Jos nyt tarttuisin tuohon
pieneen, lämpöiseen kätöseesi, niinkuin mieleni tekisi, kävisi sinun
huonosti, lapsi. Ei kukaan kuolevainen kestä minun käden-antoani. Et
sinäkään. Lakastuisit kuin syksyn lehti. Miljoonat madot hyökkäisivät
kauniin näkökuvasi kimppuun ja purkaisivat sen aines-osiinsa. Hetken
kuluttua olisit vain säälittävä raunio, toukkia kuhiseva likaläjä, joka
täyttäisi ilman mädäntymisen lemulla. Noh noh, älähän kauhistu! Minä
en ole niin ilkeä kuin miksi minua sanotaan. En tee sinulle mitään
pahaa. Pikemminkin tahdon palkita sinulle kauniin hymyilysi. Sellaista
ei usein minulle suoda, enkä minä ole luonnostani kiittämätön.
Haluaisin antaa sinulle vastalahjan, mutta taidat vähäksyä lahjojani,
sillä elämän lahjoja en voi sinulle antaa. Voin ainoastaan leikata
poikki elämän. Mutta voinpa odottaakin, sillä elämän valtakausi maan
päällä on vain ohimenevää, mutta minun valtani iankaikkinen. Kaikki,
mikä on syntynyt, virtaa kerran kuitenkin minun syliini. Harvoin
itse näyttäydyn ihmisille. He arastelisivat liiaksi. Nyt olen vain
pienellä huvikävelyllä. Mutta minulla on käskyläisiä tuhansia, jotka
tottelevat pienintä viittaustani, on lempeitä ja vienoja, uljasryhtisiä
ja komeita, joihin ihmiset ilomielin suostuvat. Nyt annan sinulle,
Labia, vallan valita läheteistäni sen, joka sinua eniten miellyttää.
Minkälaisen toverin haluat saattajaksi rajan toiselle puolen? Tietenkin
nuoren ja sorean, koskapa itsekin olet sellainen. Näytän siis sinulle
ensin vaikka parhaan sotaherrani.

Kuolema viittasi kädellään. Ja samassa syöksähti heidän eteensä
korskuvalla mustalla orhilla päästä kantapäähän mustiin puettu ritari.
Hänen ryhtinsä oli korska ja ylpeä ja hänen vaahtoavan ratsunsa silmät
iskivät tulta.

— Esitä itsesi, raju ratsumies, käski Kuolema. Mitä tarjoat tälle
sorealle neidolle, jos hän sinuun suostuu?

Ratsastaja kumarsi kevyesti.

— Tarjoan itseni, sanoi hän. Se on suurin kunnia, mikä kuolevaisille
voi tapahtua. Sillä minä olen korkeaa ritarisukua ja valtaisin kaikista
sotaherroista. Nimeni on Musta Surma. Ei kukaan ole vielä voittanut
minua turnajaisissa. Lyön yhdellä iskulla tuhat vastustajaa. Missä
minä olen kulkenut, siellä ei enää yksikään elävä hengitä. Niin
olen kuuluisa voittamattomuudestani, että kun ihmiset vain kaukaa
kuulevatkin kannusteni kalinan lähtevät he jo suin päin pakoon...

Tässä keskeytti Kuolema ritarinsa puheen.

— Kerskailija, mikä oletkin! Jos noilla puheilla luulet voittavasi
nuoren tytön itsellesi, olet tyhmyri. Sillä hän on nyt minun
suojelukseni alla, tiedäkin se. Sinä et voi nyt tapasi mukaan ryöstää
väkivalloin impeä satulaasi. Kuitenkin on sinulla tilaisuus häntä
hyvällä suostutella. Eikö sinulla siis ole muuta tarjottavana hänelle
kuin kannusten kalinaa ja raakoja sotahistorioita?

— Arvoisa neito, virkahti ritari hiukan hiljemmällä äänellä. Enhän
minä toki sinua tappotanterille raasta. Koska olet noin kaunis,
voin tarjota sinulle iloisempiakin seikkailuja, viedä sinut ensin
elämän suureen kukkaisjuhlaan, jossa viininlehväseppel-päiset naiset
ja miehet lemmekkäästi karkeloivat mirhamin ja ambran tuoksuissa,
mandragorakukkien putoillessa heidän elämänjanoisille povilleen. Mutta
ennemmin tai myöhemmin alat kuitenkin tuntea raukeutta. Pienimmänkin
sellaisen oireen huomatessani minä sieppaan sinut satulaani keskeltä
naurua ja naljaa, ennenkuin tulet sammuvat, ja tähdet himmenevät,
ennenkuin kukat kuihtuvat ja huulesi ehtivät kalveta. Loistavana,
nuorena ja kaivattuna saat erota elämän juhlasta. Kuin rajumyrsky
lentää orhini, jolla sinua kiidätän. Ja kaikki, jotka jäävät jälelle
riutumukseen ja pettymykseen, ilojensa inhoon, tulevat kadehtimaan
odottamatonta onneasi.

— No viehättääkö hänen ehdotuksensa sinua? kysyi Kuolema.

Labia peitti kasvonsa käsillään.

— En tiedä, änkytti hän. Hänen äänensä kuulostaa niin kovalta ja
julmalta, hänen käytöksensä epäluotettavalta. Sydäntäni vapisuttaa.
Pelkään häntä kuin jotakin petoa. Miksi ei hän edes näytä kasvojaan...?

— Minä en olekaan mikään naisten narri tai lemmen houkko, sanoi
ritari halveksivasti ja ärtyisesti. Minun tapanani ei ole poistaa
silmikkoani tyttöletukoiden oikkujen vuoksi. Hän tuossa soisi tietysti
miehen kasvojen sulavan edessään hunajanmakeiksi. Ellei suuri nimeni,
sotaasuni, hoviloistoni ja maineeni hänelle riitä, jääköön siihen koko
naikkonen! Hän ei ole arvoiseni.

Musta Surma kannusti hepoaan, joka vaahtosuisena kohosi takajaloilleen
ja hävisi kuin salama.

— Koska et siis välitä muhkeasta ulkomuodosta, sanoi Kuolema, vaan
näytät paremminkin panevan arvoa hyvyydelle ja uskollisuudelle, voin
suosittaa sinulle tätä hiljaista hengetärtä.

Syvästi hunnutettu nainen seisoi Labian edessä.

— Kuka sinä olet? kysyi tyttö.

— Olen Suru, vastasi nainen. Jos minut valitset ystäväksesi, käyn
käteesi enkä ikänäni luovu sinusta. Aina olen luonasi, ei hetkeäkään
tarvitse sinun olla yksin elämässäsi ja kuitenkin ympäröi sinut
yksinäisyys hedelmöittävänä kuin aurinko ja puhtaana kuin avaruus. Minä
kuljetan sinua neitseellisten kukkaketojen ja vilppaina solisevain
vuoripurojen reunoja, jonne ei maailman turha humu, ei elämän räikeiden
naamiaiskisojen raaka nauru ikinä yllä. Ensimäinen taival kerallani
on raskas, myönnän sen kyllä, jalkasi painavat kuin kiviriipat,
silmissäsi hämärtää ja sydämesi on murtua. Mutta mitä pitemmälle
päästään, sitä keveämmiksi ja siivekkäämmiksi käyvät askeleesi, sitä
kirkkaammiksi silmäsi, sitä väkevämmäksi sydämesi. Ja vihdoin olet niin
voimakas, ettei mikään este sinua enää pidätä, että huoleti voit uhmata
kaikkia niitä viettelyksiä, jotka ihmisen tavallisesti langettavat,
kaikkia niitä vaaroja, jotka ihmisen tavallisesti vievät turmioon.
Minä vapahdan sinut elämän ja kuoleman pelosta, kypsytän sydämesi ja
lahjoitan sinulle pitkän ijän. Ainoa ehtoni on, että koko ajan pidät
minua kädestä kiinni etkä hetkeksikään päästä sitä irti.

— No mitä nyt sanot? kysyi Kuolema.

Labia epäröi.

— Kun olet noin hyvä, sanoi hän Surulle, miksi siis haluat minua
orjuuttaa? Miksi pitää minun aina pitää kädestäsi kiinni?

— Minä en voi jakaa lahjojani muille kuin niille, jotka kokonaan ovat
omani. Minun täytyy joka hetki tietää omistavani sinut.

— Etkö näyttäisi minulle kasvojasi, että saisin nähdä silmäsi? sanoi
Labia.

— Kun et usko minuun, muuttuu lupaamani onni onnettomuudeksi,
sanoi Suru mielikarvaudesta särähtävällä äänellä tempaisten hunnun
kasvoiltaan.

Labia näki edessään vanhan ryppyisen ja koukkuselän eukon, jonka katse
oli tiukasti tähdätty maahan.

— Katso minuun, Suru, pyysi hän.

— Hän ei voi sitä tehdä, sanoi Kuolema, sillä hän on sokea.

— Siitä siis johtuu hänen järkkymätön uskollisuutensa. Hän etsii
toveria voidakseen vaeltaa!

Kuolema nyökkäsi.

Labia tarkasteli Surun hiljaisia, syvästi uurrettuja kasvoja, hänen
viisaita ja paljon puhuvia piirteitään, jotka selittämättömällä tavalla
vetivät puoleensa, niin ettei hän voinut ollenkaan irroittaa niistä
silmiään.

— Hän herättää minussa myötätuntoa, virkkoi hän, mutta minä olen
vielä nuori ja hän on niin vanha. En minä häntä senvuoksi inhoa, en
ollenkaan, mutta en voi häntä rakastaakaan. Ja sentähden luulen, että
elämän taival hänen kerallaan olisi liian raskas minulle. Hän tarvitsee
minua, mutta minä en tarvitse häntä. Mitä teen minä pitkällä elämällä,
jos se niin kauvan on pelkkää kuormaa! Haluaisin ystävän, jota voisin
rakastaa, jota minä itse tuntisin tarvitsevani.

Kuolema rypisti otsaansa.

— Olet vaikea tyydyttää, neito. Yrität leikitellä kuolemattomien
kanssa. Et pidä niistä, jotka sinusta pitävät. Tahdonpa siis nöyryyttää
sinua. Näytän sinulle sellaisen, jolle olet aivan välinpitämätön ja
johon mitkään ihmis-oikut eivät yllä.

Suru verhoutui kuin pilveen ja hävisi. Mutta samassa leimahti pilvestä
esiin kuin pitkäisen tuli ja huikaiseva kirkkaus ympäröi Labian.

Se löi hänet melkein sokeudella. Hän varjosti silmiään.

— Katso siis häntä silmiin, jos uskallat, sanoi Kuolema.

Kuin kaukaisen tähti-usveen läpi oli Labia lyhyen sekunnin ajan
erottavinaan yliluonnollisesti hohtavat silmät, totiset kuin
tuomiopäivä, säteilevät ja puhtaat kuin aurinko.

Labian täytyi niiden edessä luoda katseensa alas. Hän värisi kuin lehti.

— Minä pelkään häntäkin, kuiskasi tyttö, mutta uudella, ihanalla
tavalla, en niinkuin petoa, vaan niinkuin... niinkuin... Jumalaa
kenties... Minä pelkään häntä ja rakastan samalla. Mutta hänen
kerallaan en pelkäisi enää mitään. Minä tunnen sen. Olisin korkeimman
varjeluksessa. Oi Kuolema, rohkenisinko rukoilla sinua lahjoittamaan
minulle hänet.

— Hänen ylitseen ei minullakaan ole mitään valtaa. Häntä ei lahjoiteta
eikä käsketä. Hän ei kuulu sitäpaitsi minun valtakuntaani. Hänellä on
omansa, jonka rinnalla minun mahtipiirini on vain rähjäinen esikartano.
Minun luokseni tulevat kaikki, mutta hänen luokseen ainoastaan harvat
valitut.

— Kuka hän sitten on? kysyi Labia vavisten.

— Hän on Kirkastus, vastasi Kuolema.

— Oi taivaallinen Kirkastus, rukoili Labia, sano minulle, kuinka
pääsisin sinun valtakuntaasi!

— Turhaan kyselet sitä häneltä, neito, sanoi Kuolema. Hänen suunsa on
mykkyyden sinetillä suljettu siihen hetkeen asti, jolloin hän omansa
noutaa. Näetkös, hän on jo poissa. Hänen kasvonsa eivät saa loistaa
arvottomien ylitse.

— Oi, huokasi Labia, senjälkeen kun olen nähnyt hänet, ei minulla ole
enää yhtään onnellista päivää, ennenkuin olen löytänyt hänet jälleen.
Sano, Kuolema, mitä minun tulee tehdä löytääkseni hänet?

— Tehdä, tehdä! mutisi Kuolema äreästi, onpas siinäkin kysymys. Mitä
tehdä ollakseen Kuoleman voittaja! Ja sitä pyydät sinä minua sinulle
opettamaan? Se on kohtuutonta. Käytät hyväntahtoisuuttani väärin,
neito. Sinun tulee tietenkin löytää tie Jumalan tykö! Niin juuri! Tie
Jumalan tykö!

— Etkö neuvoisi minulle, mistä se tie kulkee? pyysi Labia.

— Sitä tietä ei kukaan voi toiselle neuvoa. Se on kunkin itsensä
löydettävä. Luullakseni on Jumalan luo yhtä monta tietä kuin on
ihmistäkin. Ja kaikkia niitä vaeltaa Kirkastuskin. Useimmiten saa hän
kuitenkin vaeltaa yksin kohtaamatta ainoatakaan sielua. Sillä ihminen,
hän ei yleensä tunne itseään eikä omaa parastaan, ei oivalla oikeaa
tietä, ei arvaa, mistä hän tulee tai kunnekka hän menee. Ja kernaimmin
pysyttelee hän mahdollisimman kaukana Kirkastuksen tiestä ja Jumalasta.

— Mutta minä tahtoisin päästä sille tielle. Ilmoita minulle jokin
tienviitta, josta sen tuntisin!

— Sinne on kylvetty veriruusuja, jotka kukkivat tuomiopäivään,
sytytetty tulenpatsaita, jotka loistavat yli maailman, ja pystytetty
ristin puu, joka ulottuu taivaaseen asti.

— Miten helppoa onkaan silloin löytää tuo tie, jolla on niin näkyvät
merkit! riemuitsi Labia.

— Helppoa! Niin sitä luulisi. Nuo tienviitat ovat kylläkin näkyviä,
mutta ani harva ne sittenkin näkee.

— Ketkä siis voivat ne nähdä?

— Ainoastaan ne, jotka eivät pelkää kuolemaakaan.

— Mutta enhän minä sinua pelkääkään. Tahdotko siitä todistuksen,
tahdotko, että kiedon käsivarteni kaulaasi. Mutta sitten sinun
täytyykin tehdä minulle mieliksi, rakas Kuolema. Sinun tulee, ennenkuin
minusta eroat, näyttää minulle nuo kolme tienviittaa, joista puhuit,
jotta minä ne tuntisin.

— Olet kyllä urhoollinen tyttö, sitä ei käy kieltäminen. Mutta jos
todella näytän sinulle sen, mitä tahdot, loppuu urhoollisuutesi
lyhyeen. Siitä olen varma. Pysytkö yhä toivomuksessasi?

Labia kiersi vaieten käsivartensa Kuoleman kaulaan.

Samassa silmänräpäyksessä pudisti Kuolema yltään aineellisen hahmonsa,
levitti siipensä ja lähti kiitämään koko kuolemattomassa voimassaan,
joka ei tunne ajan eikä paikan rajoja.

— Minne nyt lennämme? kysyi Labia.

— Taapäin ajassa, päin auringonlaskua avaruudessa, vastasi Kuolema. Nyt
voit katsoakin.

Labia avasi silmänsä ja näki edessään ristin ja ristillä käsistään ja
jaloistaan naulatun ihmisen. Ruoskan jättämät punaiset viirut peittivät
yltäpäältä hänen ruumiinsa, ja orjantappuraisen otsanauhan alta tippui
tummia veripisaroita. Mutta hänen päätään kiersi hohtava valokehä ja
hänen rajattoman suruiset, lempeät silmänsä sädehtivät ylevyyttä ja
hyvyyttä, jollaista Labia ei ollut koskaan nähnyt, ei edes osannut
unissaan kuvitella.

— Onko tuo ihminen? huudahti hän. Jos on, ovat kaikki tähän asti
näkemäni olleet vain villieläimiä. Tai jos he olivat ihmisiä, on tämä
itse Jumala!

— Hän on Jeesus Kristus, ihmisestä syntynyt.

— Ja mitä on hän tehnyt tullakseen noin hirvittävästi rääkätyksi?

— Hän on rakastanut Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistään enemmän kuin
itseään. Siksi häntä vihattiin. Hän on ottanut päälleen maailman
synnit ja sovittanut viattomuudellaan ihmisten viat. Siksi hänet
ristiinnaulittiin. Hän on kuollut ihmisten puolesta ja avannut heille
taivaan portit. Sentähden nimitetään häntä myös Jumalan pojaksi ja
Vapahtajaksi.

— Ja hän on kuollut! Mikä onnettomuus!

— Ja kuitenkaan ei kuolemalla ole mitään valtaa hänen ylitseen. Tämä
on se ristinpuu, joka ulottuu taivaaseen asti, merkiksi siitä, että
kenenkään, joka uskoo Vapahtajaan, ei pidä kuoleman, vaan iankaikkisen
elämän saaman.

— Minäkin uskon häneen, minäkin! huudahti Labia.

— Näytän sinulle kohta, kuinka on käynyt niille, jotka häneen ovat
uskoneet.

Taas kohottautui Kuolema siivilleen.

Silmänräpäyksen kuluttua olivat he suuressa kaupungissa, jonka katuja
suunnattomat väkijoukot kiiruhtivat, kaikki samaan suuntaan, nauraen,
hälisten, vaunuilla, ratsain ja jalan.

— Minne nuo ihmiset kaikki rientävät? kysyi Labia.

— Sen saat piankin nähdä, vastasi Kuolema, avaten näkymättömästi suuren
amfiteatterin katon ja antaen Labian kurkistaa sisälle.

Sirkuksen ylenevissä pyöryläriveissä istui kirjava paljous kansaa,
keisari itse keskellä, purppuratunikassaan ja tähdin kirjaillussa
vaipassaan, raippakimpuin ja piilukirvein varustetut liktorit
takanaan. Naisten helmiäisestä ja kamelikurjen sulista tehdyt viuhkat
löyhyivät edestakaisin kuin kukkaset tuulessa, peitsimiesten sotisovat
välkähtelivät kilpaa pantterinnahkojen, ripsisilkin ja upeiden
virka-asujen kanssa.

Yht'äkkiä kaikkien katseet jännittyivät ja kaulat ojentuivat
kuvapatsain, obeliskein ja pilarikujantein koristeltuun areenaan
päin. Petoeläinten luukut oli aukaistu. Pistävin, himokkain silmin
tarkastelivat ne nyt eläviä ruoka-annoksiaan: ihmisiä, jotka, mitkä
maassa polvillaan, mitkä yhteen kyyristyneinä, mitkä ylevästi
seisoen, odottivat jalopeurojen kuolinhyppäystä. Kauhun kiljahdukset
yhtyivät petojen karjuntaan ja ympäröiväin katselijain yllyttäviin
riemuhuutoihin. Pedot alkoivat ammottavilla leuoillaan käsitellä
uhrejaan, kuului rusentuvan luun rousketta ja tuoreen veren löyhkä
täytti ilman saattaen ihmiset ja eläimet hurjaan, kouristuksentapaiseen
raatelun hekumaan.

— Kauheata! äänsi Labia. Mitä tämä kaikki merkitsee?

— Nämä ovat niitä Kirkastuksen kylvämiä veriruusuja, jotka eivät ikinä
kuihdu.

— Kuka on tuo nuori, ihana tyttö joka ojentaa kätensä taivaalle, jonka
silmät säteilevät ja ja johon itse pedotkin arkailevat koskea?

— Hän on Kristuksen morsian.

— Entä nuo muut ihmisraukat?

— He ovat kaikki marttyyreja.

— Ja mitä ovat he tehneet saadakseen noin kauhean lopun?

— He ovat uskoneet ristiinnaulittuun Jumalan poikaan.

— Minäkin tahdon olla Kristuksen morsian ja marttyyri, sillä minäkin
uskon häneen, sanoi Labia. Hänessä on totuus. Ne silmät eivät voineet
valehdella.

— Monet tietävät totuuden, harvat uskaltavat sen tunnustaa. Tahdotko
nähdä totuuden tunnustajia enemmän? Katso!

Labia näki nyt edessään torin, jonka keskelle oli pystytetty korkea
rovio. Liekit alkoivat juuri räiskyvinä kielinä nuoleskella maata ja
kivuta ylöspäin. Roviolle oli köytetty mies, joka katse taivaalle
luotuna hievahtamattomana odotti tulikuolemaa. Ainoastaan hänen
huulensa liikkuivat: »Pater, in manus tuas commendo spiritum meum,
redemisti me, Domine, Deus veritatis.»

— Mitä hän sanoo, tuo onneton? kysyi Labia.

— Näyttääkö hän mielestäsi onnettomalta? virkahti Kuolema. Katsohan
tarkemmin.

Tulikäärmeet kiersivät uhriaan jo joka puolelta, mutta marttyyrin
kasvoille oli levinnyt seesteinen hymyily ja hänen silmistään loisti
autuas, juhlallinen ilo. »Herra Jeesus on kärsinyt tuhat vertaa
enemmän kuin minä», lausui hän, ja sitten, kun liekit jo yltivät
hänen kasvoihinsa, hän alkoi laulaa kirkkaalla äänellä voitollista
kiitosvirttä, jonka vasta kuolema vaiensi.

— Kuinka voi kuolla noin riemullisena noin hirveissä tuskissa?

— Jokainen, jonka rinnalla Kirkastus seisoo, kuolee riemullisena,
vastasi Kuolema. Tämä on yksi niitä tulenpatsaita, jotka näkyvät yli
maailman.

Samassa kaikki sumeni Labian silmistä. Hän tunsi vajoavansa jonnekin,
syvälle, yhtä mittaa, yhtä mittaa...

Kuolema oli pudottanut hänet pois sylistään.

Hän heräsi.

Hämmästyneenä katseli hän ympärilleen ja huomasi makaavansa syvässä
kallionrotkossa pieni kivinen jumalankuva rinnan päällä.

Missä oli hänen isänsä teltta, missä hänen uskollinen orjansa Imru?

Varmasti oli häntä luultu kuolleeksi ja niin oli hänet vainajana
hyljätty tähän kallioluolaan. Kaikki olivat hänet jättäneet. Oliko hän
siis ollut sairaana?

»Olenko minä todellakin levännyt Kuoleman käsivarsilla», ajatteli
Labia, »ja nähnyt Kirkastuksen ja ristinpuuhun naulitun Jumalan pojan!»

Hän otti rinnaltaan pienen kivijumalan käteensä ja katseli sitä.

»Kuollut sinä olet ja ruma», sanoi hän sille. »Mutta minä olen unessa
nähnyt uuden Jumalan, joka oli ihminen niinkuin minä, joka elää, vaikka
hän on kuollut. En ikinä voi enää sinua kumartaa. Ristinpuun Jumala
täytyy minun löytää.»

Labia astui ulos kalliohaudastaan ja katseli ympärilleen. Kaikki
oli autiota ja mykkää. Etäisten lumivuorien huiput vain kimmelsivät
tulipunaisten ja mustien pilvien lomista. Ja auringon hehkuva pallo
vieri vanhaa rataansa.

Minne päin lähteä? »Päivän laskua kohti kuljetti minua Kuolema», muisti
Labia. Siellä päin olivat ristinpuu, tulenpatsas ja veriruusut, nuo
ihmeelliset tienviitat Jumalan tiellä.

Ja Labia alkoi seurata auringon painuvaa rataa.

Ensimäisen päivän kulki hän jylhien tuntureiden lakia, jolla vain
pilvet, tuulet ja ukontulet vaeltelivat. Toisen päivän kulki hän
sankan metsän tiheikköä, jossa liekoa ja köynnöskasvit monasti
sulkivat häneltä tien ja repivät hänen jalkansa verille, jossa
käärmeet ja skorpionit vaanivat saalistaan ja jossa tiikerien,
pantterien ja puhvelien karjunta useasti sai hänen verensä kauhusta
jähmettymään. Kolmantena päivänä saapui hän läpeensä nääntyneenä suuren
hiekka-aavikon laitaan. Hänen jalkansa olivat yhtenä verimöhkäleenä,
hänen kitalakensa kuumuudesta ja kuivuudesta pistäviä haavoja täynnä.
Hän ponnisteli vaivaloisesti eteenpäin. Mutta raukaiseva väsymys
huojutti hänen polviaan ja polttava jano tuotti hänelle sietämätöntä
kipua. Eikä erämaalla näyttänyt olevan rantaa.

Labia tunsi loppunsa lähestyvän. Hänen ihonsa oli palaneen ruskea kuin
pergamentti, hänen kielensä niin paisunut, ettei se liikkunut edes
hätähuutoon. Hän ei muistanut enää, miksi hän oli lähtenyt harhailemaan
tai mitä hän etsi. Sinisin huulin, sekavasti ammottavin katsein hän
hoiperteli viimeisillä voimillaan vielä askeleen pari eteenpäin ja
vaipui sitten maahan. Hän tunsi olevansa niin vaisu, ettei hän enää
milloinkaan jaksaisi herätä.

Mutta ihme tapahtui.

Labia heräsi sittenkin.

Kun hän jälleen tuli tietoisuuteen, näki hän edessään korkean,
jäykkälehtisen palmun, tunsi yllään vihreiden tamariskien ja poppelien
raikkaan leyhkän ja kuuli korvissaan veden vilpoista solinaa ja iloisia
ihmisääniä.

Ohitse vierivä karavaani oli löytänyt tajuttoman tytön ja vienyt hänet
mukanaan lähimpään kaupunkiin.

Kummastuksesta suurin silmin katseli Labia ympärilleen.

Amoriineilla somistettu suihkukaivo pirskoitteli hilpeästi vesisäteitä
kirkkaaseen aamu-ilmaan pylväsriveillä reunustetun lehtikujan suulla.
Vähän kauempana näkyi harmaa sakaraharjainen muuri ja sen vierustalla
melko suuri aukeama, erämaamatkustajien juotto- ja majapaikka. Kameleja
ja muuleja seisoskeli vesikourujen edessä, ja kaupustelijatelttojen
ympärillä tungeskeli kirjavanaan väkeä. Jaloistaan köytettyjä
haikaroita ja antilooppeja riippui kojujen seinillä, ja pöydillä
tarjoiltiin palmuviiniä, granaattiomenoita, monenkaltaisia hedelmiä ja
vihanneksia sekä kaikenlaista kiiltävää kamaa.

Horjuvin askelin nousi Labia seisomaan.

Nyt hän muisti kaikki: ihmeellisen näkynsä, vaelluksensa ja sen
päämäärän. Nyt oli hän varmaan siinä suuressa kaupungissa, jonka
Kuolema oli hänelle näyssä näyttänyt.

Tulipa siihen tietä pitkin muuan vanha ukko muuliaan juottamaan.
Nähdessään tuon nääntyneen näköisen, hehkuvasilmäisen tytön pysähdytti
hän elikkonsa, raapi korvallistaan ihmeissään ja kysyi:

— Mitä sinä täältä etsit?

— Minä etsin sitä palavaa roviota, jolla Kristuksen tunnustajat
poltetaan, vastasi Labia.

— Kaikkihan me tunnustamme Kristuksen. Ei ketään enää roviolla
polteta. Vainojen aika on ollut ja mennyt, Jumalan kiitos! Tulet
varmaan jostakin kaukaisesta pakanamaasta, kun et sellaista tiedä. Ole
rauhassa, neitonen, äläkä ollenkaan pelkää!

Tuli siihen myös muuan vaimo vesiruukku olallaan.

— Mitä hän tahtoo, tuo ryysyläinen?

— Tahtoisin löytää sen suuren sirkuksen, jossa Kristuksen morsiamet
heitetään petojen raadeltavaksi. Minäkin olen Kristuksen morsian...

— Mitä hän höpisee, tuo tyttö! huudahti vaimo lyöden kätensä yhteen.
Hän haastaa siitä, miten pedot ennen raatelivat kristittyjä sirkuksessa!

— Näethän, että hän on vähämielinen, sanoi toinen nainen, joka myös oli
saapunut paikalle. Katsokaa, miten hänen silmänsä palavat. Minua vallan
peloittaa!

Labian ympärille oli kerääntynyt sankka parvi ihmisiä, jotka kaikki
töllistelivät häntä kuin aavetta.

— Naisella on aina vähän mieltä ja saa ollakin, kunhan hän vain on
kaunis! huusi muuan burnus-päinen nuori mies. Ja tuo on soma naikkonen.
Minua hän ei peloita lainkaan, eipä vainkaan. Vai hänestäkö tulisi
Kristuksen morsian! Tässä on poika, joka sen on estävä! Hei, pois
tieltä! Tyttö on minun!

Mies tempasi Labian syliinsä, mutta samassa sai hän niin ankaran sauvan
iskun olkaansa, että hän päästi irti pyörtyneen tytön.

Karkeaan, köysin vyötettyyn kaapuun puettu munkki heilutti yhä
uhkaavasti paksua ryhmysauvaansa huutaen:

— Väisty, sinä pahanhengen palvelija! Olet teko te kristittyjä,
oletteko te ihmisiä, kun annatte turvattoman lapsen joutua tuon
saastaisen himonorjan saaliiksi! Ettekö näe, että hän on nälästä
nääntynyt ja kuolemaisillaan!

— Sinä karvainen paviaani, sinä munkki pahus! Tämän saat vielä tuntea
nahoissasi, kiroili mies, kättään pidellen.

Mutta useimmat vetäytyivät arasti syrjään kuiskaillen:

— Hän on pyhä Imogenus, erämaan apostoli. Hän voi kutsua kirouksen
yllemme!

Munkki nosti tajuttoman tytön käsivarsilleen, raivasi itselleen
tien väkijoukon läpi ja laski taakkansa varovasti puun siimekseen
kostutellen siinä hänen otsaansa ja huuliaan vedellä ja viinillä.

Vihdoin avasi Labia silmänsä. Hän tavoitti munkin ystävällisen katseen
yllään ja hymyili heikosti.

— Sinä muistutat minun kauan sitten kuollutta äitiäni, kuiskasi hän.

— Sinä eksynyt, pieni karitsa Jumalan lammashuoneesta, minne olet
matkalla? kysyi munkki.

— Olen matkalla ristin Jumalan, Jeesuksen Kristuksen luo. Onko sinne
vielä pitkältäkin?

— Minä olen kulkenut sitä tietä koko elämäni ja olen vielä kaukana...
vastasi munkki.

— Mutta minä olen eksynyt tieltä, valitti Labia. Kolme oli minulla
tienviittaa, tulenpatsas, joka näkyy yli maailman, veriruusut, jotka
kukkivat tuomiopäivään asti, ja ristinpuu, joka ulottuu taivaaseen.
Ei kuki tässä kaupungissa veriruusuja, ei loista tulenpatsasta, enkä
tiedä, onko täällä ristinpuutakaan.

— Täällä on ristinmerkkejä lukemattomia, vastasi munkki. Ristinpuu
on asetettu korkeihin temppeleihin, joissa on kultaiset kupoolit ja
mosaikkilattiat ja valkoiset marmoriseinät. Ja ihmiset käyvät niissä
sitä polvin rukoilemassa ja kunnioittamassa. Mutta usko minua, lapsi,
se ei ole se ristinpuu, joka ulottuu taivaaseen asti. Se on ihmisten
rakentama. Se, jonka Jumala on rakentanut, on näkymätön. Autuaat ovat
ne, jotka eivät näe, ja kuitenkin uskovat.

— Minä olen sen näyssä nähnyt ja minä uskon, vastasi Labia. Neuvo
minulle vain oikea tie!

— Toinen on lavea tie, jota tämän maailman mahtavat, rikkaat ja
onnelliset vaeltavat ja joka johtaa kadotukseen, puheli munkki. Sitä
tietä kavahda, lapseni! Toinen on kaita tie, jota kurjat ja köyhät,
sairaat ja murheen murtamat vaeltavat ja joka johtaa iankaikkiseen
elämään. Sillä tiellä pysy lujana, lapseni! Jos ihmiset sinua
pilkkaavat ja häväisevät, niin ole hyvässä turvassa, tyttäreni, Jumalan
armo paistaa silloin sinun ylitsesi. Jota Jumala rakastaa, sitä hän
kurittaa. Mitä hyljätympi ihminen maailmassa on, sitä otollisempi on
hän Jumalalle. Auta häntä, ja Jumala auttaa sinua! Jokainen onneton
on veljesi ja oppaasi. Maailman vainoama on Jumalan voideltu. Hänen
sielunsa on se kaupunki, johon kärsimyksen ristinpuu on rakettu, se
yrttitarha, jossa tuskan ja katumuksen veriruusut puhkeavat, se uskon
uhripaasi, jolla totuuden ja rakkauden tulipatsas roihuaa. Katso minua,
tyttäreni, minulla ei ole muuta omaa maan päällä kuin tämä munkkiköysi,
joka muistuttaa minua kieltäymyksen tiestä, ja tämä rukouskirja, joka
vahvistaa minua autuuden toivossa,ja kuitenkin olen minä rikkain
rikkaista ja ylistän Jumalaa joka hetki. Minulla ei ole mihin pääni
kallistaa ja sentään on minulla voima vetää eksyneitä lampaita
taivaalliseen lammashuoneeseen. Sinuakin, pieni karitsa, tahdon kantaa
kappaleen matkaa. Mutta ensin on minun käytävä antamassa lohdutusta
eräälle kuolevalle kristiveljelle. Palatessani käyn sinut noutamassa.
Siihen asti nuku rauhassa!

Munkki Imogenus peitti Labian palmunlehdillä ja pienellä
kangaskaistaleella, jonka hän repäisi helmastaan, ja lähti hurskaalle
toimitukselleen.

Labia vaipuikin kohta uneen.

Pian hän kuitenkin havahtui kovaääniseen huutoon ja meluun.

Välkähtelevään haarniskaan puettu ritari ja hänen viisi knaappiaan
olivat pysähdyttäneet ratsunsa muurin eteen.

— Kivittäkää tuo konna, huusi ylhäinen herra hurjalla äänellä,
jalosukuisen miehen ei sovi saastuttaa nuoltaan hänen verellään!
Mutta hänestä on tehtävä loppu, aina hän hiiviskelee linnani portilla
kiellosta huolimatta. Hän on vaara koko kaupungille!

— Armahtakaa, herra, armahtakaa, honotti särkynyt, kimeä ääni, jota
tuskin tunsi ihmisääneksi. Näettehän, että sormeni ovat oikeasta
kädestä jo pudonneet, en voi enää sillä jännittää jousta enkä hankkia
itselleni ruokaa. Kolme viikkoa olen elänyt pelkillä juurilla.

Kauhuissaan oli Labia kohottautunut istualleen palmupeittonsa alta.

— Ahaa, sanoi ritari, enkös arvannut, että tuolla vanhalla rosvolla
taas oli joku konnankoukku mielessä! Eikös hän vaaninutkin itselleen
tuota nukkuvaa kaunotarta! Knaapit, pelastakaa tyttö, viekää linnaani,
pankaa hänet hyväntuoksuiseen kylpyyn, ruokkikaa, juottakaa ja
puettakaa hänet sopivasti ja tuokaa sitten eteeni niin katson, mihin
hän kelpaa! Ja tehkää loppu haaskasta!

Labia tuijotti vuoroin kauniiseen sotaherraan, vuoroin tuohon toiseen
olentoon, jonka kaameampaa ei maa päällään kantanut. Hänen ihonsa oli
valkea kuin liitu, märkivien paiseiden peitossa, joiden läpitihkuvaan
visvaan hänen kurjat ryysynsä olivat liimautuneet. Nenä oli melkein
poissa, toinen korvalehti riippui muodottomana möhkäleenä ja silmät
välähtelivät kuin sammuva tuikku luomettomissa, kulmakarvattomissa
mätäonteloissa.

Kiviä alkoi sadella hänen päälleen. Yksi osui ohimoon, ja tuo
ihmisraunio kellahti ulvahtaen maahan.

Yksi knaapeista lähestyi Labiaa, joka samalla tunsi kaikkien
elonvoimiensa kohisten virtaavan jäseniinsä. Hän muisti hyvän munkin
sanat: Maailman vainoama on Jumalan voideltu! Kuin vuorihirvi kimposi
hän jaloilleen ja kiiti kivitetyn luo kumartuen auttamaan häntä
jalkeille.

Hämmästyneinä peräytyivät kaikki.

— Etkö näe, että hän on Makano Pitaalinen? huusi ritari kauhuissaan.
Nyt olet, neito, saastuttanut itsesi! Nyt olet kunniaton puhtaiden
edessä. Nyt ovat maailman portit sinulta ainaiseksi lukossa. Ajakaa
heidät molemmat erämaahan! lisäsi hän inholla, kannustaen ratsuaan ja
karahuttaen pois.

Vähän myöhemmin hoippuivat Makano Pitaalinen ja Labia kaupungin
portista ulos.

Päästyään vähän matkan päähän he istahtivat maahan lepäämään. He olivat
molemmat puolikuolleita rääkkäyksestä ja väsymyksestä ja äskeisestä
kohtauksesta vielä aivan ymmällä. Pitkään aikaan ei kumpikaan virkkanut
mitään. Makano Pitaalinen vain vilkuili luomettomilla silmillään
uteliaasti ja ynseästi tyttöä.

Sitten yht'äkkiä löi hän sauvallaan pahkuraisiin polviinsa ja hihkaisi
kamalasti.

— Hih vaan! Vielä joskus onnestaa onnetontakin! Ja niin sitä saattaa
ihminen erehtyä? Luulit minua paremmaksikin! Tietämättäsi jouduit
satimeen, jouduit Makano Pitaalisen palveluspiiaksi. Sen olinkin
tarpeessa. Kahdeksaan vuoteen en ole nuorta naista syliini pusertanut!
Se maistuu! Yhden nautinto, toisen kärsimys! Sellainen kuin sinä olet,
olin minäkin kerran, sellaiseksi kuin minä olen, olet sinä tuleva.
Viattomasti olen minäkin saanut kärsiä! Olenko minä tähän syypää! Kuka
langetti saastan ylleni? Tiedänkö minä? Ja kun on onneton, silloin
kivittävät kaikki. Ihmiset ovat susia, jotka odottavat, että joku
heistä saisi haavan, jotta kaikki voisivat karata haavoitetun kimppuun.
Niin, tyttöseni, sellaista on maailman meno.

— Jota Jumala rakastaa, sitä hän kurittaa, äänsi Labia kaukaisesti,
kuin unessa, muistellen munkin sanoja.

— Ei ole Jumalaa! Jos olisi Jumala, olisi oikeuttakin maailmassa.

— Mitä hyljätympi ihminen on, sitä otollisempi hän on Jumalalle. Hänen
sielunsa on se kaupunki, johon ristinpuu on rakettu, se yrttitarha,
jossa veriruusut kukkivat, se uhripaasi, jonka tulenpatsaat näkyvät yli
maailman... Ylistetty olkoon Jumala, että sinä olet köyhä ja kurja,
sairas ja murheenmurtama, että ihmiset sinua pilkkaavat ja häväisevät,
että sinä olet Makano Pitaalinen...

Tässä Makano keskeytti tytön hiljaisen houreen hyrinän.

— Haa! Pistosanojako vielä, tyttö! Mutta täällä erämaassa olen minä
herra. Lopetan lyhyeen häijyn ivasi!

Ja Makano Pitaalinen karkasi Labiaan kiinni kuin nälistynyt peto. Hän
kiersi muodottomiksi vääntyneet käsivartensa hänen hentojen uumiensa
ympärille ja pusersi löyhkäävän, huulettoman suunsa hänen huulilleen.

Kauhu kangisti Labian. Parempi olisi ollut tulla villieläinten ruoaksi
tai hukkua tuleen tai riippua käsistään ja jaloistaan naulattuna
ristinä! Jos tämä todella oli Jumalan tie, niin miksi ei Kirkastus jo
seisonut hänen vierellään ja tukenut häntä! Miksi oli hänet jätetty
näin värisyttävän yksin viimeisellä hetkellään?

Hän muisti sen autuaan riemun, jonka hän oli nähnyt säteilevän
marttyyrien kasvoilta. Hän muisti ihanan Kristuksen morsiamen. Ja
samassa hän unohti tuskansa, kadotti tajunnastaan kaiken katoavaisen.
Syvä rauha ja pyhä sisäinen valaistus lankesi hänen sieluunsa kuin
aurinko, heittäen niin kirkkaan heijastuksen hänen otsalleen, että
Makano Pitaalinen huikaistuneena irroitti otteensa.

— Minä kiitän sinua, Makano Pitaalinen, veljeni ja oppaani, siitä,
että estit minut lavealta tieltä ja ohjasit askeleeni sille kaidalle
polulle, joka johtaa Jumalan luo... puhui Labia heikolla äänellä, mutta
joka soi kuin hopeakello äänettömällä arolla.

— Et ole ihminen! huusi Makano Pitaalinen kauhuissaan. Kuka sinä olet?
Enkelikö vai Neitsyt Maaria? Armahda minua vaivaista syntistä!

Mutta Labia ei vastannut enää. Hän makasi silmät ummessa kuin kuollut,
pään ympärillä hohtava sädekehä.

— Minä kurja, joka olen satuttanut käteni pyhimykseen! voihki Makano.
Kaikki armon portit ovat nyt minulta kiinni!

Hän nosti Labian, jonka hennot jäsenet rasituksesta olivat käyneet
melkein läpinäkyvän ohuiksi, hellävaroen vasemman kätensä varaan,
joka oli vankempi, kuljetti hänet erämaa-luolaansa ja laski hänet
varovaisesti viheliäiselle lehtivuoteelleen.

Täällä avasi Labia vielä kerran silmänsä.

— Herran pyhimys, anna minulle anteeksi ja rukoile minun kurjan
syntisen puolesta! nyyhkytti Makano Pitaalinen polvillaan.

Labian huulet liikkuivat vaivaloisesti tavaillen katkonaisia sanoja.
Hänen silmänsä katsoivat jonnekin etäisyyteen.

— Näytä minulle kasvosi... Miten silmäsi säteilevät.... miten otsasi
on korkea ja puhdas... Kirkastus! Joko sinä saavut minua noutamaan?...
Missä minä olen...?

Sitten hän hetkiseksi näytti vielä palautuvan maan päälle.

— Sinäkö se olet Makano Pitaalinen, Jumalan valittu, joka otit eksyneen
lampaan syliisi!

Mutta samassa taas näky kuolevan silmissä muuttui. Kirkastus
seisoi hänen vierellään. Ja sitten... Nuo kasvot, jotka painuivat
hänen puoleensa, eivät olleet enää Makano Pitaalisen, eivätkä
Kirkastuksen, vaan itsensä Jumalanpojan, joka ristiltään kumartui häntä
vastaanottamaan.

— Labian silmät suurentuivat, täyttyen yliluonnollisella kirkkaudella.
Hän ojensi molemmat käsivartensa ilmaan todistaen suurella äänellä:

— Tämä on näkymättömän ristinpuun kaupunki. Minä olen löytänyt
sinut, elävän Jumalan. Sinä se olet.... Minä tunnen sinun kasvosi,
Jeesus Kristus. Minä olen sinun vierelläsi... Kristuksen morsian...
näkymättömällä ristinpuulla...

Labia oli kuollut.


Kun munkki Imogenus, joka oli peittänyt Labian palmunlehtien kätköön,
saapui häntä etsimään eikä löytänyt mistään, alkoi hän tiedustella
häntä joka taholta ja sai silloin kuulla tuon ihmeellisen tarinan
Labiasta ja Makano Pitaalisesta.

Silloin lähti hän heidän jälkiään seuraamaan erämaahan, eikä häntä
senjälkeen enää kuulunut takaisin.

Mutta karavaanien kuljettajat, jotka niihin aikoihin palailivat
kaupunkiin, kertoivat kuulleensa hiljaisina öinä keitaissa levätessään
pitaalisten kammotulta kulmalta kuin kaukaista virren hyrinää.


Sille kohtaa, missä Labia kuoli ja missä julma Makano, Jumalan
kieltäjä, teki parannuksen, rakensivat pitaaliset yhteisvoimin pienen
rukouskappelin. Aikaa myöten siirtyi heitä yhä enemmän ja enemmän sen
lähettyville asumaan ja niin syntyi sen ympärille vähitellen kokonainen
pitaalisten kaupunki, jota nimitettiin Näkymättömän ristinpuun
kaupungiksi.

Kerrottiin, että itse Neitsyt Maaria suuressa armossaan oli käynyt
sen perustamassa ja määrännyt sille tämän nimen. Samalla kertaa oli
hän kääntänyt Makanon katumukseen ja lähettänyt pitaalisille lohduksi
heidän ensimäisen lähetyspappinsa, pyhän Imogenuksen.

Jumalan armo ja Hänen työnsä kantoivat niin siunauksellista satoa,
että pian ei ollut enää ainoatakaan pitaalista, joka ei kaikessa
onnettomuudessaan olisi pitänyt itseään maailman onnellisimpana
ihmisenä. Ei yksikään terve ihminen osannut kaiken elämänsä hyvyyden
edestä kiittää Jumalaa niin palavasti ja intohimoisesti kuin nämä
sairauden syömät raukat. Sillä itse Neitsyt Maaria oli antanut sanat
heidän suuhunsa ja opettanut, kuinka Jumalaa hänen lahjoistaan oli
ylistettävä.

Näin he lauloivat:

»Me ylistämme sinua Jumala siitä, että me olemme köyhiä ja kurjia,
sairaita ja murheen murtamia, että ihmiset meitä pilkkaavat ja
häväisevät, että maailma meitä vainoaa! Sillä siitä tunnetaan sinun
valittusi! Me ylistämme sinua siitä, että olet lyönyt meidät pitaalilla!

»Me ylistämme sinua Jumala siitä, että hajoitat meidän arvottoman
tomumajamme ja vapautat meidät lihan kahleista, että riistät meiltä
maallisen hyvän, lahjoittaaksesi meille taivaallisen, että kuritat
täällä, säästät siellä, että ruoskit rakkautesi rajattomuudessa! Me
ylistämme sinua siitä, että olet lyönyt meidät pitaalilla!

»Me ylistämme sinua Jumala siitä, että olet tehnyt meidät viimeisiksi
ihmisten joukossa ja ensimäisiksi taivaallisessa hääjoukossa, että
runtelet ruumiimme ja annat autuuden sieluillemme, että opetat meitä
onnettomuudella ja avaat silmämme kaiken katoovaisuuden turhuudelle. Me
ylistämme sinua siitä, että olet lyönyt meidät pitaalilla!

»Me ylistämme sinua Jumala siitä, että asutat hajoavan näköpäämme
madoilla ja mullan hajulla ja puhdistat näkymättömän temppelimme
saastasta, poltat meitä ajallisen vaivan valkealla ja pelastat meidät
iankaikkisesta tulesta! Mitä on ruumiin pitaali sielun pitaaliin
verrattuna! Me ylistämme sinua siitä, että olet lyönyt meidät
pitaalilla!»

Ja niin pitkälle meni heidän tuskan ihantelunsa ja oman pelastuksensa
riemullinen varmuus, että he halveksivat kaikkia niitä, jotka olivat
säilyttäneet ruumiinsa puhtaana tästä Herralle niin otollisesta
taudista. Pitaaliset maksoivat näin vuorostaan takaisin heitä
kohdanneen ylenkatseen.

Monia tällainen liioittelu ja henkinen ylpeys loukkasi, ja
kohtuullisilla hyveillä varustetut kristityt leimasivat Näkymättömän
ristinpuun kappeliseurakunnan hurmahenkien riivaamaksi ja heidän
haltioituneet ylistyslaulunsa Jumalan pilkaksi.

Ja kuitenkin yksi ja toinen, jolle hengen voitto aineen yli oli
jäänyt ja aina oli jääpä saavuttamattomaksi unelmaksi, oli salaisessa
mielessään taipuvainen pitämään näitä kurjuutensa unohtaneita,
näkymättömässä onnessaan huppeloivia ihmisraunioita itseään
voitollisempina.




GRATIANUS JA DOLABELLA

Vanhan akkunamaalauksen tarina


Kapean kujan varrella vanhan Rooman ahtaimmassa ja
harhasokkeloisimmassa kaupunginosassa on pieni, melkein huomaamaton
kirkko, yksi noista lukemattomista pyhäköistä, jotka täällä melkein
joka askeleella tarjoavat hurskaille sieluille rauhaa ja uteliaille
silmille muinaismuistojen löytöjä. Tässä hartauskappelissa, joka
unohduksen ja hiljaisen rappeutumisen tomun peittämine kalleuksineen
on kuin Kirkko-äidin, tuon ylhäisen miljoona-omistajattaren hyljätty
romu-ullakko, nähdään muuan värilliseen lasiin, bysantilaisen jäykästi
leikattu ryhmäkuva. Se ei ole sen ihmeellisempi kuin tuhannet muut
samankaltaiset. Persoonattomin piirtein, mutta ylhäisen-hienoin
ääriviivoin se kuvaa miestä ja naista, jotka polvistuvat toistensa
eteen, nainen nöyrästi painaen päänsä alas, mies haltioitunein elein
kohottaen kätensä taivaalle. Ja kuvan alla on kiemuraisin koukeroin
sirosti koristeltu kirjoitus »Gratianus ja Dolabella».

Keitä he mahtoivat olla? Kirkko ei tunne sennimisiä pyhimyksiä.
Mutta kirkkoherralla, vanhalla pater Giovannilla, on hallussaan
paljon salaisuuksia, joita kirkko ei tunne. Hänen kellastuneitten
papereittensa joukossa on myös seuraava tämännimisiä henkilöitä koskeva
katkelma:

* * *

Gratianus ja Dolabella olivat ääneti astelleet pitkin tomuista
päivänpaahteista polkua ja tulleet vihdoin yksinäisen Janiculuksen
korkeina malle kukkulalle.

Munkin ja nuoren tytön välillä, jotka olivat mestarin ja opetuslapsen
suhteessa toisiinsa, oli tällä kertaa jotakin painostavaa aivan kuin
pilvissä, jotka riippuivat raskaina laskevan päivän ympärillä. Vaieten
he istuutuivat ruohomättäälle leveän pinjapuun alle.

Vihdoin virkkoi tyttö:

— Isä, rakastatko sinä Roomaa?

— Mikä kummallinen kysymys, tyttäreni, vastasi munkki vältellen.
Enemmän tulee rakastaa Jumalaa kuin maailmaa.

— Niin, minä tiedän, jatkoi Dolabella, että halu, joka vetää meitä
tälle vuorelle, on aivan erilaisista lähteistä kotoisin. Sinä tulet
tänne sen tähden, että tämä on Rooman Golgata, pyhän Pietarin
ristinpuun paikka, ja minä sen tähden, että tahdon silmilläni ja
sielullani syleillä tätä kaupunkia yhä uudestaan ja uudestaan, sen
palatseja ja basilikoja, niin, itse tuota Neron puutarhojen himmenevää
uomaa, jonka yllä kerrotaan hänen kirotun henkensä vieläkin korppina
leijailevan. Kristityt ovat kironneet kaiken kauniin, mutta minä
rakastan kauneutta. Niin, minä rakastan sinua, _Roma septicollis,
Roma rotunda_, josta kristityt väittävät, että sinä juuri olet se
Ilmestyskirjan vaimo, joka istuu seitsemän vuoren päällä, sinun
pakanuutesi ja loistosi laskevaa päivää minä rakastan! Minkä minä
mahdan sille, isä Gratianus! Minä rakastan iltaa enemmän kuin aamua,
mennyttä enemmän kuin tulevaa. Mutta ymmärräthän sinä minut, sinä,
joka olet enemmän filosofi kuin munkki. Niin, kunpa sinä vain et
olisi valemunkki niinkuin minä olen valekristitty! naurahti tyttö
kujeilevasti.

Munkki painoi päänsä alas.

— Noitten sinun sanojesi johdosta on minun tehtävä raskaita syytöksiä
itseäni vastaan, puhui hän hiljaa. Pelkään, että liika oppi on
vahingoittanut sinun sieluasi. Sinä olet Rooman oppinein nainen,
Dolabella, ja tiedät sen itse, mutta mitä se hyödyttää sinua, jos olet
saanut sielullesi vahingon. Ja minä, minä olen saattanut nuoren henkesi
noiden vaarallisten hurmioiden valtaan! Kuinka sanoo Kristus: voi sitä,
joka pahentaa yhden näistä pienimmistä, parempi olisi, että myllynkivi
ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hän upotettaisiin meren syvyyteen!...

Tyttö vain nauroi:

— Aina sinä saarnaat, isä Gratianus, ja syytät itseäsi kaikesta
turhasta. Se on sinun ainoa vikasi. Ole huoleti! Olen kyllä paha, mutta
ilman sinua olisin vielä pahempi. En ole tosin mikään rakkauden esikuva
kuten sinä, joka olet niin hyvä, jalo, puhdas ja virheetön, mutta
sen minä sanon sinulle, että ellei sinua olisi ja sinun kirjastoasi
Senecoineen ja Platoineen, noine kaikkine kauniine pakanoineen, olisin
oikea hirviö, ja viha olisi aikoja sitten myrkyttänyt minun sydämeni.
Ilman sinua, joka olet ainoa ihminen maailmassa, joka minua orpoa
koskaan on rakastanut ja huoltanut, minä en uskoisi kestään elävästä
olennosta hyvää, minä vihaisin kaikkia kristityitä. Niin, niin, isä,
älä puistele päätäsi! Yhtä vähän kuin kuvanveistäjän tarvitsee olla
kaunis tehdäkseen kauniin veistoksen, yhtä vähän tarvitsee kristittyjen
toteuttaa sitä rakkauden oppia, jota he levittävät. Sen olen todennut.
Ensimäisten marttyyrien aika on ollut ja mennyt. Valtion kirkko antaa
etuja. Ihmiset ovat yhtä julmia, kovia ja pahoja kuin ennenkin, mutta
lisäksi rumempia, valheellisempia, luihumpia, matelevampia kuin ennen,
pelkkiä orjia, jotka köyristävät selkänsä kaikista Rooman porteista
sisään hyökkääville vihollisille, jotka syöksevät Rooman valtakunnan
häviöön!

— Roomasta on sen sijaan tuleva Jumalan valtakunnan pääkaupunki,
vastasi munkki. Rooma voittaa toisilla aseilla. Ei tappaa, ei olla
pahaa vastaan...

— Mutta minä tahdon olla pahaa vastaan! huudahti tyttö säihkyvin
silmin. Minä tahdon tehdä oikein ja vaatia oikeutta!

— Rakkaus on suurempaa kuin oikeus. Ikuinen oikeuskin voi rakastaa...

— Rakastaa! toisti tyttö halveksivasti. Minä en voi. En kaikkia,
niinkuin sinä opetat, isä Gratianus. Eikö riitä, että rakastan sinua,
isä!

Dolabella silitti hyväileväsi munkin kättä.

— Jumalan armo ei ole vielä paistanut sinun ylitsesi, Dolabella.

— Minä en tahdo armoa, ainoastaan oikeutta, intti tyttö itsepäisesti.

— Sinussa on henkistä ylpeyttä, joka ei ole Jumalalle otollista,
jatkoi isä Gratianus, itsehyväistä kylmyyttä, joka sulkee sielusi
iankaikkiselta rakkaudelta. Ja minä, sinun opettajasi, olen johdattanut
sinut pakanallisten filosofien harhakuvitelmiin! Minä olen vanha,
minulla on pitkän elämän kokemukset takanani ja Jumala on minua niillä
vahvistanut, minä kestän ne kyllä. Mutta sinä olet nuori ja kokematon.
Sinulle ne käyvät vaarallisiksi. Meidän täytyy lopettaa yhteistyömme,
Dolabella!

— Sinäkö tahtoisit työntää minut luotasi, oppi-isäni, sinä, minun ainoa
turvani! Mihin silloin joutuisin! Lasket leikkiä! Sinäkö tahtoisit
vieroittaa minut siitä henkisestä maailmasta, joka on ainoa lohtuni
yksinäisyydessäni! Ei, sitä sinä et tee, et niin teekään, mairitteli
Dolabella lapsekkaalla äänellä. Mistä saisit paremmankaan apulaisen?
Väkisinhän minä työntäydyin tietorikkaaseen yksinäisyyteesi. Minä itse
sen tein. Mutta olethan ollut tyytyväinen minuun. Sinäkö olisit tehnyt
minut ylpeäksi, sinä nöyryyden apostoli! Etkö muista, kuinka ylpeä olin
jo kohdatessamme toisemme? En huolinut apuasi armosta, vaan ansiosta,
vaikka olin orpo ja hyljätty. Ei, toinen on syy minun sydämeni
kylmyyteen, josta minua soimaat ja itseäsi. Minä voin kertoa sinulle
kaikki, isä, senkin, joka on syvin salaisuuteni... Niin, on totta, että
minussa on jotakin jäistä ja kovaa, jotakin sulamatonta täällä sydämen
ympärillä. Olen aina ollut sellainen. En ole koskaan voinut itkeä
niinkuin muut lapset, en purkaa sydäntäni niinkuin muut nuoret tytöt.
Minä luulen, että minulla on kuollut sielu...

— Sanoitko sinä: kuollut, kuollut sielu! huudahti munkki kavahtaen
pystyyn. Kuollut...

— Rakas isä Gratianus, rauhoitu toki, hyvitteli tyttö. Heti ensi
sanasta noin säikähdät. Olenko minä siis todella niin paha? Näetkös, se
johtunee siitä, että minä en lapsena koskaan ole saanut rakkautta ja
että minua niin kauan kuin muistan on jäytänyt viha — viha omaa isääni
kohtaan.

— Isääsi kohtaan! Tiedätkö sinä siis jotakin hänestä? kysyi munkki
hätäisesti.

— Sinä luulit, että olin aivan teiden tietymättömien tuoma löytölapsi.
Niin olinkin, mutta äitini vanha orjatar Akabe ehti kuiskata minulle
kuollessaan erään salaisuuden. Isäni oli muinen arvossapidetty,
ylhäinen ja oppinut roomalainen, hyvä ja jalo mies, joka ei kenellekään
tehnyt vääryyttä. Mutta sitten — hän kääntyi kristityksi. Ja silloin
heräsivät pahat voimat hänen sydämessään. Hän hylkäsi äitini,
hävitti omaisuutensa ja hävisi itse jonnekin, missä nuo maanalaiset
syöpäläiset asustivat. Äitini, joka synnytti minut mitä suurimmassa
kurjuudessa, koetti hellyttää isääsi luokseen kääntymällä itsekin
kristinuskoon. Mutta turhaan. Hän kuoli suruunsa ja minä jäin ihmisten
jalkoihin niinkuin hylkykoiran pentu, minä patriisien tytär! Onko siis
ihme, jos kaiken tämän jälkeen vihaan kristityitä ja epäilen heidän
rakkauden-oppiaan?

— Etkö voisi antaa anteeksi isällesi, Dolabella? kysyi Gratianus
hiljaa. Hän ehkä on erehtynyt ja katunut erehdystään. Kaikki me olemme
erehtyväisiä. Etkö sinä, tyttäreni, koskaan ole erehtynyt?

— En tiedä. Minulla lienee ollut niin vähän tilaisuutta tehdä
erehdyksiä. Ja jos olisin tehnyt pahoin, kärsisin tekoni. Se on minusta
kauniimpaa kuin anteeksipyyntö... Minä en tahdo antaa enkä pyytää
anteeksi.

— Ehkä isäsikin on kärsinyt paljon... Vasta kärsimys kypsyttää ja
pehmentää. Sinä olet niin kova ja heltymätön, Dolabella. Puhut julmia
sanoja. Jos on tuollainen luonne kuin sinulla, saa elämässä kärsiä
paljon... ja hänellä oli samanlainen luonne kuin sinulla.

Dolabella katsoi suurin, kummastunein silmin munkkiin.

— Tunsitko sinä sitten isäni?

— Tunsin.

— Etkä ole koskaan siitä sanallakaan maininut?

— Minulla on ollut siihen syyni.

— Elääkö hän ehkä vielä?

— Elävä kristitty on kuollut maailmalle, tyttäreni. Mutta maailma oli
aikoinaan hänelle hyvin rakas.

— Mitä sinä tiedät isästäni? Sinun täytyy kertoa minulle kaikki,
kaikki! pyysi tyttö kiihkeästi.

— Totta on, puhui Gratianus harvakseen, kuin muistellen jotakin
kaukaista tarua, että hän kerran oli ylpeä ja ylhäinen herra ja hän
luuli myöskin, aivan kuin sinä, ettei hän koskaan tehnyt erehdyksiä,
että hän oli virheetön, sentähden ettei hänellä ollut niitä tavallisia
paheita ja heikkouksia, mitä ihmisillä yleensä on. Hän oli sitä,
mitä Kristus nimittää fariseukseksi: ei tekopyhä, mutta rajallinen,
muodollinen, itsetietoisesti hyveellinen, kopea ja korska, pieni ja
kylmä, sillä Jumalan tuli ei ollut silloin vielä iskenyt häneen. Hän
oli kristilliset moraalisäännöt täyttävä pakana, joka luuli voivansa
kirkkain kasvoin tulla Jumalan tuomioistuimen eteen ilman Vapahtajaa...
Siihen aikaan oli Hippon piispa Augustinus kuuluisa, ja lukemattomia
ihmisiä kääntyi hänen hehkuvan uskonsa voimasta kristityiksi, heräten
syvään synnintuntoon ja Jumalan armon ihanuuteen. Nyt isäsi, tämä
synnittömäksi itseään kuvitteleva ihmisparka, tahtoi koetella ja
kiusata tuota pyhää miestä ja hän päätti purjehtia meren yli Hippoon
väittelemään Augustinuksen kanssa.

Haahden kuljettaessa häntä myötäisellä tuulella kohti Afrikan rantoja
hän mielessään nautinnolla kuvitteli, miten loistavasti hän sanoin ja
teoin todistaisi tuolle sairaloiselle intoilijalle kaiken lunastuksen,
synnintunnon, katumuksen ja armon mitättömäksi, ja hän hymyili tälle
ajatukselleen jo edeltäpäin.

Hän katseli ympärilleen, eikö hän jo mahdollisesti laivalla löytäisi
sopivaa puhetoveria tästä asiasta.

Silloin hän purren laiteella huomasi vanhan miehen, jonka huulet koko
ajan sopottivat jotakin rukousta.

Isäsi kysyi häneltä:

»Oletko sinäkin kristitty?»

»Olen herra», vastasi vanhus.

»Minkätähden olet kristitty?» kysyi hän edelleen.

»Siksi, että olen suuri syntinen ja tarvitsen Jumalan Karitsan veren
sovitusta», vastasi puhuteltu.

»No se sopii sinulle, jos et muuten kerran voi elää kunnon miehen
tavoin ja ihmisiksi», sanoi ylvästelijä kevyesti. »Olen aina sanonut,
että natsarealaisen uskonto on erinomainen yhteiskunnan hylyille,
orjille ja heikkoluonteisille. Mutta ei paremmille ihmisille.
Katsopas esimerkiksi minua, ystäväiseni, minä voin varsin hyvin elää
hyveellisesti ilman Jumalan Karitsaa. Etkö usko, että minä olen yhtä
hyvä Jumalan lapsi kuin sinäkin?»

»Jokainen, joka ei usko syntein anteeksiantamukseen ja Jeesukseen
Kristukseen, on kadotettu», vastasi vanhus.

»Mutta kun minulla ei ole syntiä», intti isäsi.

»Ei kenkään voi täyttää lakia», sanoi vanhus nöyrästi.

»Mikä on laki?» kysyi isäsi.

»Se, minkä Jumala itse on säätänyt, ja jonka Mooses kirjoitti
kivitaululleen», vastasi ukko.

»Minä tunnen nuo kymmenet käskyt», sanoi herjaaja, »eikä niiden
joukossa ole yhtään, joka houkuttelisi minua rikkomukseen. Minä olen
rikas, en halua varastaa enkä ryövätä ketään. Olen lempeäluontoinen, en
voi edes lyödä toista, vielä vähemmin tappaa. Lihan himoja ei minulla
ole koskaan ollut, epäjumalankuvia en ole koskaan kumartanut, isääni ja
äitiäni olen kunnioittanut. Mitäs sanot, ukko?»

»Sanon vain: älä kiusaa Jumalaa, nuori mies. Ennenkuin uusi päivä ehtii
koittaa, olet sinä tuhannesti ehtinyt rikkoa jokaista käskyä vastaan»,
lausui vanhus profeetallisella äänellä.

»Mitä», huusi laintäyttäjä, »väitätkö sinä, että minä aamuun mennessä
olisin ehkä ryövännyt jonkun tai ehkä tappanut! Jos voit minusta
todistaa jotakin sellaista, ennenkuin aamu koittaa, niin totisesti on
tämä haahti tuova yhden kristityn lisää Augustinuksen jalkoihin!»

Näin sanoen lähti isäsi makuusoppeensa puolittain huvitettuna,
puolittain äkeissään tuon kristityn miehen tavattomasta
itsepäisyydestä, johon eivät edes selvät tosiasiat tehonneet.

Yöllä näki hän ihmeellistä unta.

Hän oli seisovinaan pimeällä, autiolla kentällä, josta hän ei ensin
erottanut mitään. Mutta vähitellen alkoi sen pohja liikkua kuin
suunnaton, tuhatkiemurainen käärmeen pesä. Mutta nuo liikkuvat
kiemurat eivät olleet käärmeitä, vaan ihmisten jäseniä, verisiä,
silvottuja käsiä ja jalkoja, hyytyneessä hurmeessa huppeloivia päitä
ja sydämiä. Ja ne huusivat kaikki hänelle: »Sinä olet tappanut
meidät!» »Miten minä olisin voinut tappaa tiedät», huokasi hän kylmän
hien noustessa hänen otsalleen, »en ole ikänäni kädessäni sotikalpaa
pitänyt!» »Salamurhaaja, pelkuri», rääkyivät vastaan nuo verettömät
kummitushuulet, »kun et uskaltanut itse tappaa, lähetit orjasi,
pestatut palkkajoukkosi tappotanterille, lähetit viattomat viattomia
murhaamaan! Sinä olet meidät tappanut!»

Kauhuissaan lähti hän juoksemaan pakoon silvottujen haamujen huutoa,
mutta silloin ympäröi hänet taaja joukko piilukirvesmiehiä, tuli
punaiset pyöveliviitat hartioilla. Vaahtoavin suin ja veristävin
silmin he karjuivat: »Ja meistä, meistä sinä olet tehnyt teilaajia,
pakottanut meidät kuolemansyntiin, sinä murhaajain värvääjä, rikosten
siittäjä, rikollisempi kuin me! Sinä yksin olet syypää! Tulkoon meidän
vuodattamamme veri sinun ylitsesi!»

Kotvan kuluttua pääsi hän vainoojiensa käsistä kuitenkin syvään
metsännotkoon, jonne tuo kadotettujen kuoro ei enää kuulunut. Mutta
silloin alkoi vuorelta hänen edessään kuulua kopinaa ja kapsetta ja
kun hän katsahti ylös, huomasi hän, että metsä, jota se kasvoi, ei
ollutkaan oikeaa metsää, vaan jättiläishirvien sarvista muodostunutta
ryteikköä. Ja sen lomista kaikkialta tuijotti verisiä, syyttäviä
silmiä. »Meidät kaikki sinä olet huviksesi teurastanut, meidät kaikki»,
ne haastoivat.

Taas riensi hän pakoon. Vihdoin oli hän kotipihallaan ja päästi
helpoituksen huokauksen. Mutta samassa oli kuin koko piha olisi
huokaissut. Hän vilkaisi taakseen. Pieni, valkea lammas siinä vain
seisoi ja puhui ihmisen äänellä: »Minuakin sinä olet syönyt, minuakin!
Kuinka oli sinulla sydäntä?» Mutta lammasta seurasi sekava kulkue
raavaskarjaa, lehmiä, mahtavia härkiä, kirkassilmäisiä vasikoita,
sitten lihavia sikoja, jäniksiä, kalkkunoita ja kukkoja, fasaaneja,
suuria merihummereja, limaisia ankeriaita, jättiläissampia, nopeasti
puikkelehtivia pikkukaloja, pyöreitä ostereita, lentäviä, uivia,
matelevia olentoja pyörryttävässä myllerryksessä. Ja äkkiä hyökkäsi
koko tämä satatuhantinen eläinkansa röhkien, määkien, vinkuen, mylvien
ja kaakottaen hänen kimppuunsa. Siihen hän heräsi.

Suurina karpaloina valui tuskan hiki hänen ohimoiltaan. Ei milloinkaan
ennen ollut painajainen häntä siten rasittanut. Kauan hän vääntelehti
ja kääntelehti, ennenkuin hän uudelleen nukkui. Taas näki hän unta.

Hän oli olevinaan jälleen kotonaan. Laajat viljavainiot lainehtivat
hänen edessään kuin kulta, ja puut nuokkuivat hedelmätäysinä hänen
päänsä päällä. Yht’äkkiä alkoi yksi korsi kohota pitemmäksi muita. Ja
tähkällä oli ihmisen kasvot. Ja kun hän tarkemmin katsoi peltoaan,
huomasi hän, että kaikki tähkät olivat samanlaisia, ettei vainio
kasvanutkaan viljaa, vaan rivi rivissä tiukkaan aaltoilevaa kansaa. Hän
tunsi siinä omia palvelijoitaan, alustalaisiaan ja orjiaan. Alastomin,
hiestä kiiltävin, kuparinruskein hipiöin he siinä huojuivat kuin
tähkät tuulessa ja lauloivat jotakin, jotakin kamalaa ja hurjaa, ja
naisten tukka hulmusi kuin rantaruohikko myrskyllä. Hän näki yhteen
puristettuja nyrkkejä, kuuli kirouksia, uhkauksia ja syytöksiä: »Me
olemme antaneet sinulle nuoruutemme, parhaat voimamme, henkemme ja
elämämme, me olemme koonneet sinulle rikkautta ja yltäkylläisyyttä!
Sinä, sinä olet antanut meidän riutua nälkään ja tautiin, olet hitaasti
meidät kurjuudella kuihduttanut, katkeruudella myrkyttänyt! Olet
tehnyt meistä hylkyjä, tylsämielisiä, rikollisia ja varkaita, sinä,
jolle olemme uhranneet hikemme ja veremme!» Ylinnä muita riehui nuori,
kalvetustautinen nuorukainen sähisten kuin käärme: »Sinä syytit minua
kerran varkaudesta, muistatko, sinä kaikkien varkaiden kuningas, sinä
ruoskitit minut puolirammaksi siitä syystä, että henkeni pitimiksi
pimitin sinulta kurjan hopeakauhan, jota sinä väitit omaisuudeksesi,
vaikka se on vain muru siitä ryöstötavarasta, jota väkivallalla,
vääryydellä ja julmuudella olet anastanut lähimmäisiltäsi. Ei mikään
ole ihmisen omaa muu kuin elämä ja sen olet sinä minulta tuhonnut, ja
tuhansilta muilta. Minä varastin sinulta kuolleen metallikappaleen,
mutta sinä, sinä varastit minulta äitini! Muistatko? Sinulla oli
iloinen juhla sinä iltana, äitini vietiin sinne. Hän oli silloin
nuori ja kaunis. Sinä iltana kadotin minä hänet. Sinä iltana kadotin
minä enemmän kuin mitä mitkään maailman aarteet voivat korvata. Nyt
hän ryömii mielipuolena nelinkontin kuin saastainen narttu miehien
jälessä. Kuka meistä on suurempi varas, kuka? Kirous olkoon sinun ja
sinun kaltaistesi yllä!» »Kirous, kirous!» huusivat kaikki. »Tarttukoon
pala sinun kurkkuusi, muuttukoot ne hedelmät, jotka sinulle olemme
kasvattaneet, tulipalloiksi, jotka tuhoovat sinut ja sinun siemenesi!»
Samassa räjähtivät kaikki hedelmät puissa sanoin kuvaamattomalla
pauhinalla ja kaikki hukkui tuleen.

Ääneensä huutaen hän heräsi.

Tällaistako on siis synnin tunto? ajatteli hän. Tyhjästä syntyvä
mielikuvituksen pakkomielle, kuten uskokin! Mielikuvitus on todellakin
hirveämpää kuin todellisuus. Tähän ajatukseen hän nukahti uudestaan.

Vielä kerran näki hän unen. Hän oli näkevinään oman vaimonsa
Nikomedian. Tämä makasi kullalla ja jalokivillä koristettuna
upealla leposohvalla, mutta hänen kasvonsa olivat harmaat ja
tuskasta vääntyneet. Ja kun hän lähemmin tarkasti häntä, näki hän,
että Nikomedian ruumis jalokivien alla oli yltä yleensä ruven ja
syöpäläisten peitossa. »Sinä olet surmannut minun sieluni!» voivotti
Nikomedia. »Sinä olet surmannut sen lihan himolla, silmäin pyynnillä
ja elämän koreudella, nyt syövät madot minun ruumiini eikä minusta jää
mitään jälelle! Pelasta edes lapseni!» Nikomedia viittasi kehtoon.
Kun isäsi tuskissaan riensi kehdon luo, olikin se aivan tyhjä. Mutta
kuin sumun sisästä oli hän erottavinaan pienen lapsenkäden, joka teki
ikäänkuin torjuvan eleen ja hän oli kuulevinaan pienen äänen huokaavan:
»Minullakin, minullakin on kuollut sielu!»

Kuin mielipuoli syöksyi hän herätessään laivan kannelle. Kuu kumotti
taivaalla punervan leppoisena ja aallot löivät tasaisesti purren
laitoja vastaan, mutta onnettoman mielessä myllersi myrsky.

»Tämä ei ole enää unta, tämä on totisinta totta», ähkyi hän.
»Pahantekijä olen aina ollut, vaikk’en ole sitä ennen tiennyt. Vasta
ensi kertaa näen nyt itseni kuin kuvastimesta. En koskaan enää saa sitä
silmistäni! Syntieni näyt tulevat olemaan yhtä loputtomat kuin tie
täydellisyyteen on pitkä. Sen ymmärrän nyt. En kestä sitä. En uskalla
enää valvoa enkä nukkua, en uskalla elää. Oi, vanhurskas tuomari, koska
todella olen niin suuri murhamies ja rikollinen ja olen menettänyt niin
monta elävää sielua, niin ota edes tämä yksi henkeni niiden hinnaksi!»

Hän oli juuri hyppäämäisillään laidan yli mereen, kun raskas käsi
laskeutui hänen olalleen. Siinä oli tuo sama kristitty vanhus, jonka
kanssa hän edellisenä iltana oli laskenut niin jumalatonta pilaa.

»Luuletko sinä», sanoi hän, »että voit päästä aikaisemmista
murhasynneistäsi vapaaksi liittämällä niihin vielä yhden? Tai luuletko
sillä voivasi hyvittää niitä, joita vastaan sinä olet rikkonut?
Saatatko palauttaa menetetyn elämän? Saatatko tehdä tekemättömäksi
tehdyn? Saatatko kiertää ajan pyörän taaksepäin? Etkö jo huomaa
voimattomuuttasi inhimillisen oikeuden ja vielä enemmän ikuisen
vanhurskauden edessä?»

»Niin, en millään voi sovittaa rikoksiani», huokasi isäsi murtuneena.
»Mutta minä en jaksa enää elää tällainen syntitaakka hartioillani, nyt
kun silmäni aukenivat sen näkemään. En voi muuta kuin kuolla.»

»Jeesus Kristus on kuollut puolestasi», puhui vanhus, »sinun ja
kaikkien puolesta. Vaikka syntisi olisivat veriruskeat, pitää niiden
lumivalkeiksi tuleman. Ikuinen vanhurskauskin voi rakastaa, poikani.
Heitä itsesi Jumalan armohuomaan! Hän itse sulkee silmäsi, niin ettet
näe enää oman turhuutesi kuvia. Ja niin sinä heräät Jumalassa ja näet
iankaikkisen, näet Jumalan ihanuuden! Samoin kävi kerran minunkin, ja
sentähden minä olen rukoillut koko tämän yön sinun puolestasi, että Hän
avaisi armohelmansa sinunkin harhaantuneelle sielullesi!»

»Kuka siis olet, sinä pyhä mies?» kysyi isäsi vavisten.

»Ainoastaan suurin syntisistä ja halvin Jumalan palvelijoista», vastasi
vanhus, »olen Augustinus».

Tämän jälkeen isäsi palasi takaisin Roomaan ja teki aivan niinkuin
äitisi orjatar on sinulle kertonut. Mutta hän ei tehnyt sitä rakkauden
puutteesta, vaan voidakseen edes hiukan sovittaa sitä pahaa, minkä hän
oli saanut aikaan, niin, pelastaakseen äitisi kuolemattoman sielun
lihan himosta, silmäin pyynnistä, elämän koreudesta, kaikesta siitä,
mikä vieroitti hänet Jumalasta. Niin syntinen ja rikollinen tunsi isäsi
silloin olevansa, ettei hän uskaltanut edes omaa lastaan lähestyä. Tuo
unissa näkemänsä torjuva, pieni käsi varoitti häntä. Hän ei saanut sitä
koskaan pois mielestään. Mutta sitten hän alkoi epäillä käsittäneensä
näyn väärin: ehkä olikin se kutsuva hätämerkki. Ja niin hän ei
voinutkaan vastustaa maallista rakkauttaan, vaan veti tuon rakkaan
lapsensa oman syntisen sielunsa kera kadotukseen...

Isä Gratianuksen ääni petti. Hän peitti kasvonsa käsiinsä.

Dolabella katsoi häneen tummin, polttavin silmin. Sitten hän syöksyi
hänen jalkoihinsa, puhjeten suureen, vapauttavaan itkuun.

— Kuinka en sitä heti arvannut! Sinähän se olet isäni, oma rakas isäni,
sinä se olet, sinä itse! Ja sinua minä olen vihannut. Voitko koskaan
antaa minulle anteeksi? Olen vihannut, mutta enemmän vielä rakastanut!
Anna minulle anteeksi, minun isäni, oma isäni!

— Jumalalle kiitos, sinun sielusi elää! huudahti Gratianus. Ja minä kun
jo luulin, että olin surmannut sinutkin!

— Kolmasti olet sinä antanut minulle elämän, ensin ruumiillisen,
sitten henkisen, ja nyt olet herättänyt sieluni kuolleista. Sinun
isänrakkautesi sen on tehnyt. Sieluni kaipasi isää.

— Jumalan rakkaus sen on tehnyt, lapseni, oma lapseni. Minä olen ollut
sinulle huono isä. Sinä kaipasit taivaallista Isää ja hänen armoaan. Ja
suurin hänen armolahjoistaan on nöyrä sydän. Muuten on kaikki tieto ja
oppi kiroukseksi. Muuten ovat kaikki kirjat vain kiviä Helvetin tiellä.

— Sinun sydämesi on kaunein kirja maailmassa. Ei ole Plato eikä
Seneca sen veroinen. Se opetti minulle sellaista, mitä ne eivät
voineet opettaa. Miten se sulatti sydämeni! Miten hyvä minun nyt on
olla, vaikka kyyneleeni virtaavat! Isäni, minä kiitän sinua kyynelten
lahjasta!

— Tulkoon niistä kuivumaton katumuksen lähde, jossa sielu puhdistuu
iankaikkista elämää varten. Rukoilkaamme sitä ja ylistäkäämme Jumalaa
hänen ihmeellisestä johdatuksestaan ja armorikkaasta varjeluksestaan,
tyttäreni!

Dolabella painoi nöyrästi päänsä alas. Ja isä Gratianus polvistui
hänen viereensä kohottaen kätensä taivaalle hiljaiseen rukoukseen ja
kiitokseen.


Tämä isän ja tyttären jälleentuntemisen hetki lienee se aihe, jota
tuntematon taideniekka on käsitellyt akkunamaalauksessaan.




NAISEN ARVOITUS


Kun viisas Ben Hiram erakkuutensa kahdentenakymmenentenä vuonna juuri
oli täyttämässä sadatta kuudettakymmenettä papyruskääryä elämän
arvoitusten selityksillä, pimitti äkkiä oudon vieraan varjo hänen
luolansa kivipöydän, jota tähän asti vain yön yksinäisyys ja hänen omat
ajatuksensa olivat varjostaneet.

— Kuka sinä olet ja kuinka olet tänne löytänyt? kysyi Ben Hiram.

— Minä olen se, joka löytää jokaisen luo, vastasi vieras.

— Olet siis Kuolema.

Vieras nyökkäsi.

— Oikean tien löydät, et oikeaa hetkeä, se on sinun vikasi vanhastaan,
virkahti viisas mies. Ei ole minun aikani vielä tullut seurata sinua.
Minun elämäntyöni on kesken.

— Niin luulee ihminen aina.

— Mutta minä _tiedän_ sen. Luuletko sinä, että minä sanoisin mitään
sellaista, jota en varmasti tiedä. Minä voin todistaa väittämäni noiden
miljoonien tähtien kautta pääni päällä, joita hamasta lapsuudestani
olen tutkinut ja joiden äärettömien ratojen kuviot ovat olleet
niiden hienonhienojen sirkilöiden ja viivojen pohjakaavoina, joilla
olen ratkaissut elämän arvoituksia. Sata viisikymmentä yhdeksän
papyruskääryä olen jo täyttänyt...

— Sinä luulet siis, että elämän tarkoitus on täyttää kaikki maailman
papyruskääryt kirjoituskoukeroilla! hymähti Kuolema ivallisesti.

— Minä uskon, että elämän tarkoitus on tehdä ihminen kyllin
arvolliseksi kuolemaan, vastasi Ben Hiram.

— Etpä näy yksinäisyydessäsi unohtaneen sievää käytöstapaa itseäsi
viisaampia ja vanhempia kohtaan, irvisti Kuolema ystävällisesti. Sinä
et siis katso itseäsi vielä kyllin arvolliseksi minun seuraani?

— En. Vasta sitten, kun olen saanut elämäntyöni valmiiksi, joka voi
todistaa puolestani sielujen tuomarille.

— Oo — luulin sinun keksivän jotakin omaperäisempää. Noin sanovat he
kaikki. Ja minä olen kantanut Kaikkivaltiaalle joka päivä tukuttain
ikäloppuja työmiehiä, joiden sieluilla ei ole ollut edes sen vertaa
arvoa kuin heidän juhtiensa sieluilla ja joiden työ on noussut
todistamaan heitä vastaan.

— Kaikkien työ ei, ikävä kyllä, ole yhtä arvokasta, huoahti Ben Hiram.
Useimmat tekevät työtään liian itsekkäässä tarkoituksessa, mutta
minä, minä ponnistelen kaikkien hyväksi, saadakseni kaikki ihmiset
ymmärtämään elämän, jotta he osaisivat oikein ikävöidä kuolemaa.

— Sano siis: mikä on elämä?

— Varjojen varjo.

— Sinun käsityksesi asioista käy paikoitellen ihmeellisesti yhteen
omani kanssa, muhoili Kuolema ilahtuneena. Sinun kanssasi on
miellyttävää keskustella. Taidat todellakin olla viisas mies. Vastaapas
sitten yhteen kysymykseen, johon ei ainoakaan ihminen vielä ole osannut
vastata, mutta jota kaikki kyllästymään asti jankuttavat: Mikä on
totuus?

— Tuo kysymys huulillani astuin minäkin yksinäisyyteen, vastasi
tähtiviisauden tutkija, ja luulin yhden papyruskääryn riittävän sen
vastaamiseen. Ja katso nyt! Näin monta olen niitä kirjoittanut. Ja
kaikki sisältävät vastauksen. Tiedätkö, mitä se merkitsee? Sitä, että
ne eivät sisällä totuutta, vain totuuksia. Vasta totuuksien summa on
totuus. Siihen tahdon päästä. Anna minulle aikaa, Kuolema! Jos nyt
juuri katkaiset elämäni, katkeaa minulta kesken erään arvoituksen
ratkaisu, johon olen käyttänyt enemmän aikaa ja ajatusta, hienompia ja
rajattomampia avaruusviivoja kuin mihinkään edellisiin. Ja mitä enemmän
se tuntuu väistyvän ja pilkkaavan ponnistuksiani, sitä tärkeämmältä
se minusta näyttää, sitä enemmän se vangitsee mieltäni. Jos en tälle
arvoitukselle löydä lopullista vastausta, ei millään muullakaan ole
mitään arvoa.

— Mikä arvoitus se sellainen on? kysyi Kuolema.

— Se on naisen arvoitus. Katsos, kaikki nämä tutkimukseni — Ben Hiram
viittasi kädellään papyruskääryihin — todistavat sitä elämän syvintä
viisautta, että kuolinpäivä on parempi syntymäpäivää. Mutta nainen
tekee tyhjäksi sen. Niin kauan kuin nainen on olemassa, eivät ihmiset
usko siihen. Olen tutkinut kaikki viisasten kirjat hamasta hämärästä
muinaisuudesta tähän päivään asti, ja aina on nainen houkutellut
miestä hetkien hurmaan ja eläimellisiin vaistoihin, jäljettömän elämän
joutavaan jatkamiseen, oman epätäydellisen sikiönsä jumaloimiseen.
Nainen on ruumiillistunut valhe, joka estää totuuden voittamasta,
nainen on ihmisen sieluun luikertautunut käärme, joka ajaa aineen asiaa
henkeä vastaan, joka estää ihmisen saavuttamasta täydellisyyttä. Ilman
naista olisi ihmiskunta jo aikoja sitten astunut ulos tästä turhuuden
temppelistä johonkin korkeampaan tähteen ja jättänyt maapallon
kylmilleen. Naisen kautta on vapaaehtoisen maailmasta luopumisen tie
käynyt niin raskaaksi, että vain harvat sen jaksavat.

— Sinä olet jaksanut, Ben Hiram?

— Jotakin olen koettanut jaksaa. En ole tuntenut naista, tunteakseni
totuuden. Olen luopunut jälkeläisteni kukkivasta parvesta, jotta
syntymättömät sielut ylistäisivät minua iankaikkisesta iankaikkiseen.
Olen katkonut kaikki luonnolliset siteeni yhtyäkseni ajatuksen kautta
yliluonnolliseen. Se on se ohut lanka, joka vielä pitää minua kiinni
elämässä ja jonka tahtoisin punoa loppuun asti kerälle.

— Jos ihmiset yleensä saisivat keriä elämänsä lankoja niin pitkälle
kuin he tahtoisivat, pimittäisivät nuo kerät auringon taivaalta,
vastasi Kuolema ikävystyneenä. Entä sinä sitten, tyhjässä haihattelija,
joka yrität ratkaista elämän arvoitusta, lainkaan tuntematta elämää,
naisen arvoitusta, ilman että koskaan olet nähnyt häntä! Hohhoh,
kestäisipä sitä odottaa! Tuloksien laadusta puhumattakaan!

— Laskemmehan tahtienkin etäisyyden pääsemättä niihin koskaan
käsiksi, tunnemmehan Jumalankin, koskaan näkemättä häntä. Näkömme
on harhaanviepä ja pettävä, sanat uupuvat voimattomuuttaan, mutta
numeroiden johdonmukaisuus, hienoin laskelmin johdeltu, ohennettu
viivojen todistelma ei petä. Katsohan tänne! Näetkö tuota salaperäistä
avaruustieteellistä viivaa, joka tulee tuntemattomista ja menee
tuntemattomiin, mutta taipuu tässä rajalliseksi, selväksi, aistein
havaittavaksi koukeroksi? Tämä kohta juuri tekee naisen arvoituksen
niin vaikeaksi ja mielenkiintoiseksi. Anna minun viedä loppuun tämä
ainoa laskelma, sitten olen valmis seuraamaan sinua siihen riemulliseen
päämäärään, joka on ollut elämäni korkein odotus ja joka varmastikin on
oleva liian suuri palkka vähäpätöisestä työstäni!

— Ihminen luopuu kernaasti kaikesta muusta paitsi hengestään; sitä
puolustaessaan hän on voittamattoman ovela ja kekseliäs, murahti
Kuolema. Siinä suhteessa olet sinäkin, Ben Hiram, tuiki tavallinen
ihminen. En anna enää koreiden sanojesi pettää itseäni. Mutta olet
erikoisista syistä huvittanut minua ja siitä palkinnoksi mielelläni
säästäisinkin sinut, jos en muun vuoksi, niin saadakseni vielä huvin
nähdä sinut hölmönä omien laskuvirheittesi edessä. Mutta sielu minun
on vietävä joka tapauksessa. Jos sinulla siis on tarjolla joku toinen,
joka omasta halustaan suostuu lähtemään sinun sijastasi, niin olkoon
menneeksi! Annan sinulle aikaa huomisaamuun auringon nousuun asti.
Silloin tulen uudestaan tänne ottamaan sinut tai sijaisesi, jos sinulla
sellainen on.

— Arvoisa herra Kuolema, huudahti Ben Hiram, otat toisella kädellä
pois, minkä toisella annat! Mistä minä yksinäinen mies täällä autiossa
vuorenonkalossa niin äkkiä voisin saada käsiini tuon sijaisen? Jos
olisimme ihmisten parissa, ei meillä olisi muuta vaivaa kuin valita.
Ihminen — naista lukuunottamatta ja naisen vaikutuksesta vapaana — on
luonnostaan jalo ja uhrautuvainen, valmis antamaan elämänsä suuren
asian vuoksi.

— Jokainen luulee omaa asiaansa suurimmaksi, etkö nyt sitä tiedä? sanoi
Kuolema. Jos ihminen yleensä antaa elämänsä, antaa hän sen ainoastaan
oman asiansa puolesta, sellainen on minun kokemukseni.

— Oh, on paljon ihmisiä, joilla ei ole mitään omaa asiaa, jotka vain
etsivät itseuhrin aihetta. Ja on sellaisia, jotka ovat omat pienet
asiansa jo suorittaneet, jotka ovat vapaita antautumaan suuremmille.

— Kenen luo siis neuvoisit minua menemään? kysyi Kuolema.

Ben Hiram mietti vähän aikaa. Sitten hän sanoi:

— Etsi käsiisi vanha isäni. Jos hän vielä on elossa, niin luulenpa
hänen jo saaneen tarpeensa elämästä vuosiensa taakan alla. Hän on
ilolla ottava sinut vastaan.

— Olkoon menneeksi! Isä pojan sijasta siis, se sopii, naurahti Kuolema
ja lähti.

Ben Hiram huoahti helpoituksesta. Mutta hänestä tuntui, ettei hän vielä
ollut edes ehtinyt oikein tajuta, mitä oli tapahtunut, kun jo Kuolema
uudestaan oli hänen kammionsa kynnyksellä.

— Paraan luo minut lähetitkin, irvisti hän. Ennen saan mukaani kymmenen
aseellista nuorukaista kuin tuon ukkorähjän, vaikka jo sammal melkein
puskee ulos hänen poskipäistään eikä hänellä ole muuta toimitusta kuin
sikojen paimentaminen. Tämän tervehdyksen lähettää hän sinulle: »Eikö
se riitä, että tuo epäkelpo poika on hyljännyt kotonsa vihamiesten
käsiin, hävittänyt elämäni, alentanut oman siittäjänsä sikojen tasalle,
vieläkö hän tahtoisi minun henkenikin? Ei, ennen annan henkeni elävän
pedon kuin kuolevan poikani puolesta, joka ei koskaan ole täyttänyt
pojan velvollisuuksiaan ja joka jo ammoin on lakannut olemasta poikani.»

— Isä raukka, huokasi Ben Hiram. Kun minä jätin hänet, oli hän vielä
mahtava ja rikas mies. En olisi tosiaankaan toivonut sinun löytävän
häntä sikojen parista! Onnettomuus on katkeroittanut hänet, hän
on aina ollut vähälahjainen ja kiinni tässä näkyvässä. Hän ei voi
antaa minulle anteeksi sitä, etten ruvennut kauppamieheksi. Hänen
onkin mahdoton ymmärtää minun työni merkitystä. Mene mieluumminkin
nuoruusvuosieni opintotoverin Num Daulan luo! Jos kukaan ymmärtää minun
työni todellisen arvon, niin on se hän. Hän tekee ilolla tuon pienen
uhrauksen. En ole nähnyt kenenkään niin syvästi kuin hänen murehtivan
sitä, että hänen ei ollut sallittu palvella aineetonta ajatusta. Hänen
voimansa uupui kesken, hän jäi jälkeen minusta. Ei sen vuoksi, että hän
olisi ollut tyhmä. Luulen, että hänellä oli suurempikin ymmärtämisen
lahja kuin minulla, mutta häneltä puuttui luovaa voimaa. Se on jotakin
erikoista se. Ja vain puolitiehen hän ei tahtonut kohota. Raskaalla,
vastahakoisella sydämellä luopui hän opin uralta ja alistui elämän
turhuuden palvelukseen. Hän on oleva onnellisista onnellisin saadessaan
tuon katkeran kaleerityön jälkeen aineen kahleissa näin odottamatta
kuolla rakkaimman unelmansa puolesta, joskin toinen sen toteuttaa.
Sillä hän on jalo mies.

Kuolema lähti matkaan, mutta palasi vieläkin kerran yksin.

— Tämän sanan lähettää sinulle jalo Num Daula, keltaisten ketojen
ja kultaisten karavaanien lempeä valtias: »Varsin mielelläni annan
henkeni rakkaan ystäväni Ben Hiramin puolesta, lyhennän päivieni
pituutta pitentääkseni hänen elonhetkiensä lyhyyttä, mutta vain sillä
ehdolla, että tiedän tämän elämän lainan koituvan hänelle todelliseksi
siunaukseksi, että hän heittää mielettömät ja hedelmättömät haaveensa,
palaa vuoriltaan takaisin elämään, muuttuu ihmiseksi ihmisten parissa.
On suuri vahinko kuolla, ennenkuin on elänyt. Minä olen saanut jo
maallisen osani. Jätän elämäni ja kaikki mitä minulla on ystävälleni
Ben Hiramille, jos hän saapuu alas laaksoon, asettuu minun tilalleni,
nai tyttäreni ja ottaa sijastani heimoni päämiehen tehtävät.»

— Num Daula, nuoruuteni ystävä, sinäkin puhut noin! vaikeroi Ben Hiram.
Sinäkin olet unohtanut nuoruutesi ihanteet, sinutkin on aine saanut
valtoihinsa! Mekään emme enää ymmärrä toisiamme. Kaikki pettävät,
kaikki lankeevat pois, sillä ihmiset eivät kestä elämää tuolla alhaalla
ja sen viettelyksiä. Ei ole siellä yhtään, joka pysyy lujana, ei
ainoatakaan. Kuinka lähtisin sinne! Ei, ennemmin kuolen!

— Lähde siis kanssani! sanoi Kuolema, joka alkoi käydä jo
kärsimättömäksi.

— Maltahan vielä, sinähän annoit minulle armonaikaa aamun koittoon
asti! Koska lähimpäni näin minut kieltävät, tahdon tarjota tuon
vapahduksen lahjan kenelle tuntemattomalle tahansa. Koko maailma
on täynnä vapahdustaan odottelevia vankeja, sairaita, elämään
kyllästyneitä, tuskassa vääntelehtiviä sieluja, jotka tulevat
tunkeilemaan ympärilläsi ja kurkottamaan käsiään sinua kohti, kun vain
ilmoitat heille tämän suloisen sanoman.

— Sepähän nähdään, murisi Kuolema. Mutta päivä laskee ja minulla on
vielä tänä yönä paljon asioita toimitettavana. Ilmoittelen ohimennen
ihmisille »lahjastasi», lisäsi hän ivallisesti. Saat aikaa aamuun asti,
kuten puhe oli. Jos ketään ei siihen mennessä ole ilmautunut luoksesi,
on se merkki siitä, että sinun on itsesi lähdettävä.

Ben Hiram jäi yksin. Hajamielisenä hän tuijotteli rotkonsa suulta
kaukaisiin, iltaruskossa hehkuviin vuoren huippuihin, joiden väri
vähitellen vaihtui sinipunervaksi, sitten tumman siniseksi ja vihdoin
melkein mustaksi. Eivät koskaan olleet ne näyttäneet hänestä niin
kaihoamielisen suruisilta kuin nyt. Ja niin tyhjiltä! Häntä värisytti
outo autiuden tunne. Nuo rakkaat papyrus-käärytkin tuntuivat hänestä
nyt niin kummallisen kuolleilta ja ontoilta, nuo tutkielmat elämästä,
josta hän oli luopunut jo varhaisimmassa nuoruudessaan! Mistä
johtuikin, että oli niin vaikea luopua siitä, josta jo ammoin oli
luopunut?

Ben Hiram tähyili silmiään siristellen vuorenrotkojen sivuitse
luikerteleville solateille. Näkyikö ketään? Ei ketään.

Valkea yökuura vain kutoi jäistä verkkoaan yli liikkumattoman
maiseman. Tähdet syttyivät taivaalle, yksi toisensa jälkeen, mitkä
pistävän kovina, mitkä ystävällisesti lepatellen. Ne tulisivat noin
kiertämään aina, aina, katselemaan iankaikkisesta iankaikkiseen
kylminä ja tunteettomina ihmistä, joka laski niiden tulikohtujen radat
äärettömyydessä, mutta ei osannut laskea omaa rataansa, ei koskaan
saanut sanotuksi viimeistä sanaa, ei koskaan ehtinyt päästä elämän
ja kuoleman herraksi. Aina täytyi katketa kesken. Näin oli käynyt
tuhansien ennen häntä, näin oli käyvä tuhansien hänen jälkeensä.

Ben Hiram muisteli lapsuuttaan. Jotakin nousi hänen kurkkuunsa.
Hän olisi tahtonut katsoa suoraan läpi noiden taivaankorkuisten
tuntureiden siihen pieneen heleään kylään aavan aron laidassa, jossa
hän oli syntynyt. Siellä kulki nyt kenties Kuolema, tuolla vihannalla
kuistilla, jossa hän lapsena oli leikkinyt, ja kyseli lähtövalmiita
sieluja. Kentiespä juuri paraillaan hänen enonsa, tuo itara Muhamed
Khesa perheineen tunkeili Kuoleman kupeilla. Eno itse oli ollut rampa
ja rintatautinen pienestä asti. Mutta eipäs Kuolema huolinutkaan häntä,
pahaa miestä, hänen hartaista pyynnöistään huolimatta, vaan otti tuon
hyvän ja hiljaisen sokean... Mutta mitenkäs se sokea löytää tänne?
Eipä löydäkään! Kukaan ei löydä eikä jaksa kiivetä tänne. Ei sairas
ainakaan...

Kylmä hiki nousi Ben Hiramin otsalle. Houreiset kuvat ja vilu
tärisyttivät häntä. Ketään ei tule, ei _voi_ tulla, nyt oli hän varma
siitä. Kaikki tähdet, nuo ennen niin lujat totuuden naulat ajatuksen
rakennuksessa, näyttivät ilkamoiden irtautuvan liitoksistaan ja
tanssivat Ben Hiramin silmissä ja aivoissa järjetöntä kuolinkarkeloa.
Nyt yksi niistä putosi suoraan vuoren kaljaman kupeelle ja liukui yhä
lähemmä ja lähemmä...

Jumalan kiitos! Se ei ollut näköhäiriö. Se oli todellinen valo, ihmisen
käden kuljettama! Oliko se mahdollista! Ihminen, joka todella toi
elämän, oman elämänsä!

Ben Hiram joutui äkkiä omituisen heikkouden valtaan, hänen polvensa
huojuivat, hänen sydämensä oli seisahtua. Hän sulki silmänsä ja menetti
tajuntansa.

Vihdoin hänen katseensa selventyi. Hän tuijotti kauan sanattomalla
kauhulla edessään seisovaan hentoon nuorukaiseen, jonka silmistä tuntui
virtaavan ikäänkuin vieno magneettinen virta.

— Se Kuolema, millainen pölkkypää hän on! mutisi hän. Sinutko lapsi
paran hän siis lähetti, eikö siellä madonpesässä nyt ollut sopivampaa?

— Ei minua kukaan ole lähettänyt, Ben Hiram, vastasi poikanen pehmeästi
sointuvalla äänellä.

— Jumalan nimessä, lapsukainen, joudu sitten pian pois täältä! huudahti
Ben Hiram. Olet tuntureilla harhaillessasi eksynyt oikeaan suden
kuoppaan. Tiedä, että jos auringonnousun hetkellä vielä olet täällä,
olet Kuoleman oma.

— Tiedän sen. Minä kuulin, että sen, joka tulee luoksesi, Ben Hiram,
on kuoltava; juuri sentähden tahdonkin jäädä, vastasi nuorukainen
onnekkaan hymyn valaistessa hänen kasvojaan.

— Sinä tahdot kuolla, ja minkätähden? huusi Ben Hiram melkein
suuttuneena. Olethan niin nuori ja kukoistava. Vai oletko ehkä sairas
rakkaudesta, poloinen poika?

Poika pudisti päätään.

— En tiedä, mitä on sairaus, mitä rakkaus.

— Tuntenet siis köyhyyden paremmin? virkkoi Ben Hiram katsahtaen hänen
risaiseen kaapuunsa. Minäkään en ole rikas. Jokunen papyruskääry, siinä
koko omaisuuteni. Mutta kuitenkin! Minä kuolen kohta. Ota kirjoitukseni
ja vie ne Kultaisen kaupungin kaliifille, hän ostaa ne kirjastoonsa
ja antaa niistä sinulle niin paljon kalliita kiviä, että voit elämäsi
ainakin epätoivotta elää.

— Isäni on rikas laaksolainen, vastasi poika, ja minä olen hänen ainoa
lapsensa.

— Palaja siis isäsi luo, joka odottaa sinua! Vai olisiko hän ehkä
sinulle julma ja kova, koska hän antaa sinun käydä tuollaisissa
rääsyissä, vaikka onkin rikas. Mutta sinähän horjut, jalkasi ovat
verissä! Lapsi parka, minulla ei ole antaa sinulle edes pielusta pääsi
alle, nojaa pääsi helmaani, kas noin!

— Isäni luona oli minun hyvä, puhui nuorukainen raukeasti, mutta sinun
luonasi vielä parempi. Älä aja minua pois! En jaksaisi mennäkään yli
vuorten. Ja minä tahdon kuolla sinun puolestasi!

Suuret kyynelkarpalot vierähtivät erakon poskille.

— Kummallinen poika! sopersi hän avuttomana. Eikö elämä todellakin
pidä minua pilkkanaan lähettämällä minulle vielä uusia arvoituksia
aivan kuoleman kynnyksellä! Sinä, nuori muukalainen, panet siis minun
elämäntyölleni niin suuren arvon, että tahdot antaa henkesi sen
edestä, sinä olet siis ainoa, joka ymmärrät, miten kallisarvoisia nuo
salaperäisin viivoin ja harkoin täytetyt papyruskääryt ovat ja miten
tärkeitä vielä täyttämättömät!

— Oi, siitä kaikesta en todellakaan käsitä mitään, virkahti poika.
Minusta on ihminen aina ollut tärkein asia maailmassa. Ja minä käsitin,
että sinä olit ihminen, että sinä kärsit, että sinä tarvitsit jotakin
toista ihmistä yksinäisyydessäsi, ja minusta oli julmaa, ettei ollut
ketään, ei ainoatakaan, joka olisi tahtonut tulla sinua auttamaan.
Silloin tajusin, että minun hetkeni oli tullut, että tuo oli juuri
minun tehtäväni. Olen aina pienestä asti, katsos, Ben Hiram, rukoillut
Jumalaa, että Hän antaisi minulle kerran oman elämäntehtävän, sellaisen
oman omituisen, ymmärrätkös, jota ei kukaan muu koko taivaan kannen
alla voisi täyttää kuin juuri minä. Ja nyt vihdoin minä sen sain. Sinä
olet antanut sen minulle, Ben Hiram, ja siitä sinua kiitän. Mutta,
sano, teenhän sinulle kuolemallani jotakin hyvää! Myönnä se, silloin
olen onnellisin kuolevaisista!

— Lapsi, lapsi, mitä sinä puhut! hätääntyi Ben Hiram. Luulen, että teet
minulle hyvin pahaa. Sinä et saa kuolla! Minä en kestä sitä, että sinä
kuolet. Sinähän olet aivan vilusta sininen! Jumalani, Jumalani! Eikä
minulla ole mitään polttopuuta.

Ben Hiramin silmät kiersivät avuttomina ympäri luolan paljaita
kiviseiniä. Hän nosti pojan syliinsä ja veti hänet tiukkaan rintaansa
vasten lämmittääkseen hänen jähmettynyttä ruumistaan. Mutta tuntiessaan
noiden hentojen jäsenien värisevän sylissään syöksähti ennentuntematon
liikutuksen aalto läpi hänen sydämensä. Hänen olemuksensa sisimmässä
läikähti jotakin yli reunain, leimahti tuleen, paloi poroksi, muutti
muotoa, ikäänkuin suuri sielullinen maanjäristys olisi silmänräpäyksen
ajan hänessä myllertänyt. Hän ei tuntenut enää ääntään, millä hän
puhui, ei niitä asioita, joita tämä ääni lausuili.

— Lapsi, rakas lapsi! kuuli hän itsensä hätäisesti haastavan. Sinä et
saa kuolla, et minun tähteni ainakaan. Ne ihmiset olivat oikeassa,
jotka eivät tahtoneet tulla minua auttamaan. En ansaitse ihmisten
hyvyyttä. Tiedätkö, mikä minä olen? Vuorien peikko minä olen, paha,
ilkeä ihminen, lemmetön poika ja huono ystävä. En koskaan ole tuntenut
rakkautta lähimmäistäni kohtaan, en milloinkaan ole heltynyt ihmisen
kärsimyksen edessä. Sydämeni on ollut kova ja kylmä kuin kallio
ympärilläni. Henkeni on ollut täynnä ylpeyttä ja itsekylläisyyttä. Olen
aina ajatellut vain itseäni ja omaa työtäni.

Poika katsoi Ben Hiramiin loistavalla katseella.

— Miten sinä olet nöyrä ja hyvä, kuiskasi hän. Sinä _olet_ sitä, sinä
et vain tiedä siitä. Niin pitää juuri ollakin hyvän ihmisen.

— Kivikuva olen ollut, enkä ihminen. En ole tuntenut ihmistä, yhtä
vähän kuin olen tuntenut elämää. Sinä olet ensimäinen ihminen, jonka
elämässäni näen. Ja miten sinä olet ihana, kallisarvoisempi kuin kaikki
kirjat ja kirjoitukset! Niin, sinä olet nyt rakkaampi minulle kuin koko
minun elämäntyöni, sinä poikanen. Sinä et saa kuolla, et saa! Nyt minä
tiedän! Katsos, näin me teemme!

Ja Ben Hiram sieppasi muutamia papyruskääryjä ja sytytti niillä
roihuvan tulen, kannattaen yhä toisella käsivarrellaan riutuvaa poikaa.

— Katsos, näin me palvelemme elämää! Näin me heitämme näitä kuolleita
kappaleita liekkiin! Tuo vanha papyrusromu on moninkerroin täyttänyt
tehtävänsä, jos se voi pelastaa sinut elämälle. Kuka olisi luullut
niiden kelpaavan niin jaloon asiaan! Minä olen vanha ja joudan hyvin
kuolemaan. Mutta ennen kuolemaani sano minulle, lapsi, kuka olet, mikä
on nimesi, että voisin sinun nimeäsi siunaten sulkea silmäni!

— Minä olen Isabel, Num Daulan tytär.

— Nainen!

— Loukkaako se sinua, pyhä mies?

— Minä olen aina kammoksunut naista... sammalsi Ben Hiram.

— Siksi, ettet ole tuntenut heitä. Ihminen kammoksuu aina sellaista,
jota ei tunne, puhui tyttö, joka roihuvan rovion ääressä alkoi elpyä.
Kuinka hyvin tuon ymmärrän! Minä pelkäsin lapsena eniten eläimiä,
joilla oli sarvet, ja nyt en tiedä suloisempia elikoita kuin kesyt
kauriini ja vuoheni. Mutta voitpa hyvin loukkaantuakin siitä, että olen
tullut luoksesi valepuvussa. Ei ollut minulla muuta neuvoa. Ilman tätä
paimenen kaapua en olisi päässyt livahtamaan kenenkään huomaamatta
puutarhapihan poikki monien orjattarieni valvovain silmäin ohitse...
Ethän tämän pienen petoksen vuoksi ylönkatso minua? Sano, ethän?

— Tomuun täytyy minun vaipua sinun edessäsi, Isabel, sinä nainen,
itseuhrauksen olennoituma, joksi minä hölmöjen hölmö kuvittelin miestä!
Katsos, Isabel, siinä meni liekkeihin viimeinen papyruskääry! Tiedätkö,
mitä sen piti sisältää? Naisen arvoituksen. Nyt sen tiedän: jos olisin
elänyt vaikka tuhannen vuotta, en minä olisi osannut sitä ratkaista.
Sinä olet ratkaissut sen minulle. Sinä riistit siteet silmiltäni. Ennen
sinua olin kuollut, mutta en tiennyt sitä. Sinä olit se aurinko, joka
hajoitit muumioni. Sinä olit henki, joka teit minut eläväksi. Kaikki
entinen oli sokeiden silmieni lumetta. Kaikki vanhat oppini minä
peruutan. Sillä mitä on ilman naista miehen työ? Kuin tyhjä luonto,
josta Luoja puuttuu, kuin kaikkeuden koneisto ilman kaikkivaltiasta!
Kaksikymmentä ajast'aikaa olen tuijottanut itseeni ja turhaan tutkinut
elämän tarkoitusta ja sitten tulit sinä ja siinä silmänräpäyksessä sinä
sen valkaisit: unohtaa itsensä ja löytää Jumala! Miten yksinkertaista!
Miten sinä olet kaunis ja suuri, sinä pieni tyttönen Isabel! Ei ole
suurten miesten joukossa ainoatakaan sinun vertaistasi. Sinut nähtyään
voi riemulla kuolla!

— Miten sinä olet viisas ja hyvä, Ben Hiram, vuorien mies, ei ole
ketään sinun kaltaistasi laaksojen lasten joukossa. Mikä autuus antaa
henkensä sellaisen miehen edestä!

Aamun ensimäiset säteet leimahtivat kuin välkkyvä vaippa yli
huurteisten rotkojen.

Kuolema seisoi luolan ovella varjostaen silmiään.

»He tahtovat molemmat kuolla toistensa puolesta! Niin suuren rakkauden
ylitse ei Kuolemallakaan ole valtaa», mutisi hän itsekseen.

— Käykää laaksoon, Num Daulan tytär ja Ben Hiram, sanoi hän. Num Daulan
sielu on tänä yönä muuttanut isäinsä luo, ja hänen majansa on tyhjä ja
vailla kaitsijaa.

Ja Ben Hiram ja Isabel nousivat ja astuivat vaieten käsi kädessä
alas vuorilta Num Daulan majaan, keltaisten ketojen ja kultaisten
karavaanien maahan.

Hiiltyneiden papyruskääryjen luona viivähti Kuolema vielä hetkisen
lepuutellen siinä vanhoja jäseniään pitkän yötyönsä jälkeen ja
tirkistellen tulikaan syvämietteisen näköisenä.

»Kummallisia ovat ihmiset, mutta aina yhtä hupsuja, asuivat he sitten
kukkivilla lakeuksilla tai vuorien onkaloissa», jupisi hän itsekseen.
»Sinne meni tuokin naisen arvoituksen ratkaisija samaa tietä kuin
kaikki muutkin. Nainen tulee itse ja pyyhkii pois koko kysymyksen. Ja
sitten, kun hän on tyystin hävittänyt miehen elämäntyön, jota tämä
äsken vielä piti elämäänsäkin tärkeämpänä, ei mies löydä sanoja, millä
ylistää tuota tuhon tuottajaa. Syrjäiset tietenkin tällaista tapausta
kammoksuen katsovat. Mutta heille käy vuorostaan kaikille kerran
samaten. Siinä olisi ehkä sittenkin joku arvoitus ratkaistavana, mutta
mies ei sitä ainakaan ikinä ratkaise!»




KIRJOITTAMATON AJANTIETO


Elelipä muinoin etäisessä maassa ja ajassa kuningas, joka oli
toisenlainen kuin kaikki muut, edesmenneet ja elävät.

Hän ei käynyt sotia eikä kantanut veroja, ei kaalauttanut hevosiaan
vihollisen veressä eikä rakentanut valtaistuintaan ruumisröykkiöiden
varaan, ei teettänyt työtä ruoskituilla orjilla eikä täyttänyt
aarrekammioitaan ryöstösaaliilla kuten ajan tapa vaati. Sentähden ei
myöskään hän eikä hänen kansansa ollut koskaan saavuttanut mainetta.

Mutta hänen valtakunnassaan, joka oli syrjässä maailman melskeestä,
elettiin rauhallista ja tyytyväistä elämää. Aamuisin veivät paimenet
huilua soitellen suuret käyräsarviset vuohikarjansa laitumille ja
ajoivat pistinsauvoilla jukuripäisiä härkiä. Pitkin päivää ahersivat
miehet muhevilla pelloilla, joita aurinko ja sade siunasivat, ja
vakaat aasit ja muulit astelivat yhtämittaa askareillaan kuljettaen
öljypuun valkeita ja mustia hedelmiä ja täyteläisiä lyhdekimppuja
korjuuseen. Iltaisin kirmasi nuori väki lähteiden ympärillä. Pojat
seurasivat tyttöjä, jotka mennä keinuttelivat täysinäiset vesiastiat
päälaellaan, ja kuiskivat heidän korviinsa lemmekkäitä sanoja. Mutta
vanhat vaimot pysyttelivät kotosalla tasaisesti talon töitä toimitellen
ja lapsenpallerot pyörivät heidän helmoissaan hilpeästi piipittäen ja
tirskuttaen niinkuin linnunpoikaset vesikouruilla.

Toisin sanoen kansan elämä oli särkymätöntä idylliä, sillä kuninkaan
varjo ei langennut raskaana kenenkään ylitse ja hänen kätensä oli niin
keveä, ettei se kuplaistakaan särkenyt.

Hän ei ympäröinyt itseään loistolla eikä ylellisyydellä, ei ylhäisillä
hoviseuroilla eikä kovasilmäisillä piilunkantajilla. Hän oli näöltään
kuin kuka hyvänsä hänen halvimmista alamaisistaan. Ja kuitenkaan ei hän
ollut kuin yksikään heistä.

Kuninkaalla oli kyllä oma aarreaittansa hänelläkin ja omat
henkivartiansa, mutta niistä vain ei tiennyt kukaan, ne kun olivat niin
tuiki toisenlaisia kuin mihin ihmiset yleensä olivat tottuneet. Hänen
aarreaittanaan oli kirjasto, jonka vertaista ei ollut olemassa, hänen
henkivartioinaan hänen kaksi henkiystäväänsä: ministeri, joka oli siitä
ihmeellinen, että hän halveksi valtaa ja uskoi enemmän kaikkivaltiaan
kaitselmuksen hallituskykyyn kuin omaansa, ja kirjastonhoitaja, joka
oli niin viisas, että hänet olisi voinut laskea yhdeksi maailman
seitsemästä viisaasta.

Tässä pienessä ystäväseurassa viihtyi kuningas silloin, kun hän
ei ollut kirjastossaan, jossa hän kuitenkin vietti suurimman osan
aikaansa. Ja mitä enemmän hän siellä oleskeli, sitä vaikeammaksi kävi
hänen sieltä erota. Hän muuttui vuosi vuodelta yhä enemmän ihmis-araksi
ja näytti aivan kuin häpeävän sitä, että hän oli kuningas.

Kansa tuskin enää muisti, että sillä oli hallitsija, ja muut kuninkaat
tuskin huomasivat, että hänellä oli valtakunta. Siksipä sitä ei
myöskään huomattu valloittaa.

Luonto ja luodut olivat edelleen yhtä tässä ihmeellisessä maassa.

Maa kasvoi ja ravitsi, karja lypsi, ihmiset syntyivät, naivat,
elivät aikansa ja kuolivat. Ei tapahtunut mitään sellaista, joka
olisi pakoittanut ihmiset jakautumaan käskijöihin ja käskettäviin,
säätyihin, luokkiin tai järjestöihin. He kylvivät rauhassa luonnollisia
mielihalujaan ja koska he olivat ulkopuolella hyvän ja pahan
tietoisuuden, kantoivat he kohtalonsa tasaisella mielellä ja niittivät
palkakseen elämän iloa ja terveyttä.

Kaikki muut, paitsi kuningas, sillä hänellä oli luonnoton mielihalu:
tiedonjano. Mitä enemmän hän sitä tyydytti, sitä enemmän se häntä
kalvoi ja riudutti. Sitä surullisemmaksi ja hiljaisemmaksi hän kävi,
ja raskasmielisyys lepäsi liikkumattomana pilvenä hänen otsallaan.
Myös hänen kuumeiset silmänsä ja kalvaat kasvonsa puhuivat syvästä
sielullisesta kärsimyksestä. Tuntimääriksi saattoi hän jäädä otsa
rypyssä eteensä tuijottamaan näkemättä kuitenkaan mitään.

Vihdoin ministeri, joka oli kuninkaaseensa sydämellisesti kiintynyt,
katsoi velvollisuudekseen varoittaa tätä muutamin valituin sanoin.

— Herra kuningas, sanoi hän, tieto on vaarallinen yrtti, jota on
varovaisesti viljeltävä, muuten se tappaa. Katsokaa itse kuvastimesta,
herra, minkä näköinen olette? Kuolemansairaan tai elävältä haudatun! Ja
verratkaa itseänne ihmisiin tuolla ulkona, jotka eivät tiedä mitään,
mutta joiden posket hehkuvat elämän voimaa ja terveyttä, jotka ovat
tyytyväisiä ja tekevät työtä ilolla. Menkää hetkeksi heidän pariinsa ja
olkaa onnellinen!

— Onnellinen mistä?

— Siitä, että päivä paistaa ja linnut laulavat ja laihot kasvavat, että
luonto on niin runsas ja lempeä ja että itse kuulutte luontoon, että
veri suonissanne virtaa ja raikas ilma kulkee läpi keuhkojenne, että
jäsenenne liikkuvat, mielikuvanne kultahattaroina ajelehtivat ja ettei
teidän tarvitse ajatella yhtään mitään, että puhdas avara tähtitaivas
kaartuu yllänne elämän tutkimattoman salaisuuden sinetiksi!

Kuningas huokasi.

— Kun kerran olen oppinut ajattelemaan, en enää koskaan voi olla
ajattelematta, en enää koskaan, koskaan voi olla onnellinen, en sillä
tavoin! Kuin ihmiset ylipäänsä. Tai kuin olin aivan nuorena. En
koskaan, koskaan! Aina täytyy minun punnita ja pohtia, kysyä, saamatta
koskaan vastausta, tuntea masentavasti tietämiseni puutteellisuus
voimatta sitä koskaan täydentää, tutkia: mistä, mihin, miksi, mitä
varten. Turhanko vuoksi kaikki? Mikä on kaiken alla ja takana? Onko se
tyhjyys? Mitä enemmän olen oppinut, sitä vähemmän tiedän, mitä enemmän
ajattelen, sitä vähemmän voin tehdä mitään. Ajatus on sairaus, joka
ei enää irroita kynsiään siitä, johon se ne kerran on iskenyt. Enkä
edes halua päästä sen ikeestä, vaikka näen että se on turmioni. Se on
suloinen sairaus.

— Herra kuningas, jos sairautenne olisikin parantumaton, voitte ainakin
Jumalan avulla kestää sen voitollisesti. On jo jotakin voitettu, kun
myönnätte lukuvimmanne taudiksi ja turhuudeksi. Kuinka voisikaan
ihminen oppia mitään ihmisten tekemistä kirjoista! Menkää ulos
luontoon ja lukekaa Jumalan kirjaa, niin kuumeenne talttuu! Katsokaa
pientareen kukkia, ne kukkivat, eivätkä kysy miksi. Katsokaa aaltojen
liikuntaa, päivän nousua ja laskua, katsokaa kaikkien noiden loistavien
taivaankappaleiden ja planeettojen ratoja, jotka öisin silmiämme
ilahduttavat, ne kulkevat kapinoimatta, tutkistelematta mistä, mihin.
Miksi tulisi siis ihmisen, tomujyvän tutkistella! Ainoastaan Jumala
tietää, miksi maailmat vyöryvät ja valtameret nostavat laineitaan,
miksi kesän korsi kasvaa ja kuihtuu, ihminen syntyy ja kuolee. Ihmisen
tulee täyttää velvollisuutensa eikä nousta Jumalaa vastaan.

— Mikä on ihmisen velvollisuus?

— Minä en ole mikään kirjanoppinut, herra kuningas, ja sinun
kirjastonhoitajasi väittää minua typeräksi; kuitenkin tiedän
erään viisaan miehen lausuneen, ettei ihmisellä ole sen parempaa
toimittamista kuin iloita ja tehdä hyvää kaikkena elinaikanansa.

— Mikä on hyvää?

Ministeri teki neuvottoman ja tuskastuneen liikkeen.

— Oi kuninkaani, tautinne saa teidät taas valtoihinsa. Heretkää
kysymästä, minä rukoilen teitä! Se on pahasta. Ottakaa elämä
luonnollisesti. Hyvää on tietystikin, että kukin täyttää sen tehtävän,
mikä kullekin on sallittu, että äiti hoitaa lastaan ja kuningas
kansaansa!

— Mutta kun kansa hoitaa itsensä paremmin ilman kuningasta! Minä olen
jättänyt sen hoitamatta, omiin hoteisiinsa. Ja se kukoistaa ja minä
kuihdun. Se on onnellinen, minä onneton.

— Jos kerran olet tehnyt kansasi onnelliseksi, kuningas, ei sinulla ole
mitään syytä olla onneton. Olet täyttänyt tehtäväsi.

— Kansa on itse tehnyt itsensä onnelliseksi, tai sinä tai kuka muu
tahansa, mutta en minä!

— Sinun ansiotasi on kaikki. Luuletko, etten ole nähnyt, millä jalolla
itsehillinnällä, millä voimain ponnistuksella olet estänyt alamaisiasi
joutumasta samaan kadotukseen kuin sinä, tiedon tartunnan vaaraan,
osalliseksi opista ja ajatuksesta, joka on kaiken onnettomuuden alku,
kuten itse tiedät. Näin olet käyttänyt surulliset kokemuksesi kansasi
hyväksi!

— Sangen kielteinen ansio, hymähti kuningas, eikä se tyydytä minua.
Juopa minun ja kansani välillä on niin laaja, etten käsitä millä sen
täyttäisin ja kuitenkin rakastan alamaisiani. Haluaisin todellakin
tehdä jotakin hyvää, jotakin ikimuistettavaa. Se halu polttaa minua
yötä päivää. Mutta en keksi mitä! Olen lukenut kaikki, mitä on
kirjoitettu jumalista, ihmisistä ja heidän teoistaan, mutta heidän
sankaritekonsa eivät minua miellytä. Tiedätkö, millaisista asioista
ajantiedoissa yleensä kerrotaan? Siitä, miten ihmiset tappavat,
ryöstävät, kiduttavat, pettävät toisiaan, polttavat toistensa
asumuksia, raiskaavat toistensa naisia, miten koronkiskurit kiskovat ja
väärät tuomarit tuomitsevat, miten irstailuista mielisairaat ruhtinaat
sortavat tylstyneitä kansoja. Pelkästään rumista ja alhaisista,
etten sanoisi rikollisista teoista, häpeällisistä vehkeilyistä,
ilmiömäisestä mielenmataluudesta, kavaluudella suunnitelluista ja
riemukaarin kaunistelluista teurastuksista, pelkästään halpamaisista ja
arvottomista olennoista! Ja tiedätkös, ketkä ovat sankareita historian
mukaan? Valheellisimmat konnat, tekopyhimmät tai raivoisimmat sudet,
tyrannit, jotka ovat matelevia voimakkaammalle, julmia heikommalle,
sellaiset, jotka ovat eniten tehneet pahaa ja nopeimmin voittaneet
väkivallalla tai viekkaudella. Miksi heitä sanotaan sankareiksi, sano?

— Kuinka minä sen tietäisin, herra kuningas! Kullakin kansalla lienee
omat tapansa. Jumala on kullekin määrännyt kohtalonsa ja asemansa.
Älkää kyselkö aina! Älkää välittäkö vieraiden heimojen ja ihmisten
asioista! Olkoot oloissaan! Miksi nuuskitte heidän vaiheensa esiin?
Meidän on täällä hyvä, eikö se riitä! Liika tieto hulluuttaa teidät!

— Ystäväiseni, naurahti kuningas taputtaen ministeriä olalle, mitä
antaisinkaan jos saisin vaihtaa katkeran ja kopean murhemieleni
sinun nöyrään ja tyytyväiseen yksinkertaisuuteesi! Mutta minä en
voi! Ollakseni rehellinen täytyy minun sanoa sinusta samaa kuin
kirjastonhoitajani: sinä olet vähän typerä! Sinä et osaa vastata
mihinkään. Sinä ikävystytät minua. Sulkeudun mieluummin kirjastooni.

— Herra kuningas, oi älkää tehkö sitä! Viipykää! Tiedättehän kumminkin,
että minä tarkoitan teidän parastanne...

— Tiedän, tiedän, sinä olet hyvä, sinä, niinkuin ihmisen ollakin pitää!

— Kuulkaa siis minua, kuningas! Minä ajattelen yksinkertaisesti,
mutta terveesti. Minä tiedän parannuskeinon. Ajakaa pois luotanne tuo
kirjastonhoitaja, jota myös nimitetään filosofiksi. Hän juuri villitsee
teidät. Hän on pahahenkenne. Hän saattaa teidät turmioon! Tulkaa
mieluummin kanssani luontoon, niin poskenne alkavat taas punertaa kuin
nuori persikka.

Kuninkaan hahmo synkkeni.

— Vaiti! sanoi hän. Minä en kaipaa luontoon, vaan luonnosta pois.
Minä en tarvitse ainetta, vaan henkeä, olkoon se sitten vaikka itse
pahahenki!

Ja kirjaston ovi sulkeutui taas hänen jälkeensä.

— Haluaisin tietää, sanoi kuningas kirjastonhoitajalleen, onko
kirjastoni kuinkakin täydellinen?

— Olen hankkinut sinne kaikki saatavissa olevat pergamentit ja
papyruskääryt, nuolenpääkirjoitukset ja hieroglyfit, sekä luvut,
jotka luetaan vasemmalta oikealle, että luvut, jotka luetaan oikealta
vasemmalle, sekä ne, jotka luetaan ylhäältä alas, että ne, jotka
luetaan alhaalta ylös, tiedot kansoista, jotka käyvät kauppaa, ja
kansoista, jotka sotivat, sekä...

Kuningas keskeytti hänet:

— Hyvä, hyvä, uskon, että olet tehtäväsi tunnollisesti toimittanut. Ja
kuitenkin! Omituista. Minusta tuntuu kuin olisi näissä ajantiedoissa
eräs silmiinpistävä aukko, puutos...

— Ja mikä se olisi?

— Puuttuu minun oman kansani historia... Miksi se on poissa?

— Siksi, että sellaista ei koskaan ole kirjoitettu.

— Oletko varma siitä?

— Aivan varma, kuningas.

— Ja mistä se johtuu?

Filosofi kohautti olkapäitään.

— Onnellisilla kansoilla ei ole historiaa!

— Mutta miksi ei ole?

— Mitä siinä olisi kirjoittamista. Se olisi parilla sanalla kuitattu.
Kaikki oli kuin ollakin piti, hyvin. Tai ihmiset luulivat ainakin
niin, kun he eivät tienneet paremmasta. He olivat tyytyväisiä, sillä
ei kukaan pyrkinyt mihinkään. Ei kukaan murtunut, sillä ei kukaan
viitsinyt taistella. Voimat riittivät, sillä ei kukaan ponnistanut
yli voimain. He viihtyivät olevassa, sillä ei kukaan kuvitellut
olemattomia. He olivat tylsiä ja turvallisia kuin isän Jumalan
kotieläimet ja — eläimillä ei mitään historiaa! He olivat onnellisia
sen tähden, että he eivät ajatelleet mitään. Ei kukaan ajatteleva
ihminen voi olla onnellinen...

— Niin, keskeytti kuningas, ajattelevan ihmisen mieleen tulee usein
myös pahoja ajatuksia, jotka särkevät tasapainon...

— .... he olivat onnellisia sen tähden, että he olivat typeriä!

— Ohoh! Voisipa tuon asian ehkä selittää toisellakin tavalla. He olivat
onnellisia tietysti pääasiassa sen tähden, ettei kukaan tehnyt pahaa
toiselleen, että he olivat hyviä...

— Anteeksi, kuningas, on typerä harhaluulo, että ihmiset tulisivat
onnellisemmiksi tullessaan paremmiksi. Kuinka voisi hyvä ihminen olla
onnellinen, niin kauan kuin niin monet hänen ympärillään kärsivät!
Sehän olisi rikos. Ei kukaan jalo ihminen voi olla onnellinen!

— Sinä haluat siis tällä kaikella väittää, että minun alamaiseni
viattomassa onnessaan ovat paitsi typeriä vielä rikollisia ja pahoja!

— En, kuningas, sitä en tahdo sanoa. He ovat ulkopuolella kaikkien
siveellisten arvojen, samoin heidän tekonsa. Jos eläin nälkäänsä surmaa
ja syö toisen ja tarjoilee itselleen tämän makupalansa tavalla, jota
sanotaan raatelemiseksi, niin ei se eläimen kannalta ole paha eikä hyvä
teko. Teko nostetaan siveellisyyden piiriin vasta käsitteiden avulla.
Ainoastaan ihminen siihen kykenee. Ja sinun kansasi, kuningas, ei,
luvalla sanoen, ole vielä sillä asteella.

— Kuitenkin väitti ministerini, että olin täyttänyt hyvin
kuningastehtäväni saattaessani tai — jättäessäni kansani onnellisuuden
tilaan. Siihenhän ihmiset yleensä pyrkivät...

— Niin, ne jotka eivät ole siinä, pyrkivät siihen, ja ne, jotka ovat
siinä, pyrkivät siitä tavallisesti pois. Onnellisuuden tila on joka
tapauksessa sangen harvinaista, erittäin harvinaista, myönsi filosofi.

— Mutta jos siis joku ruhtinas nyt on voinut ja tahtonut valmistaa
kansalleen tämän harvinaisen olotilan, niin miksi eivät kronikat
ja historiat siis mainitse mitään hänestä? Miksi ei minusta ole
kirjoitettu mitään niinkuin muista kuninkaista? Et kai halua väittää,
että minäkin olisin eläin!

— Sinä olet hyvä ihminen, kuningas, mutta et ole suorittanut mitään
tekoja.

— Minä olen ajatellut, ja ajatuksetkin ovat tekoja.

— Jumalan edessä, ei ihmisten!

— Eivätkö hyvät ajatukset kuitenkin ole paremmat ja muistettavammat
kuin huonot teot?

— Ihmiset rakastavat rohkeutta ja teko edellyttää sitä aina mitä
suurimmassa määrässä: se edellyttää rohkeutta rikokseen. Sellaista ei
ole hyvillä ihmisillä, siksi ovat he ikäviä ja mielenkiinnottomia,
elleivät pahempaakin, ja ansaitsevat joutua unhoon tarinoitsijoiden
mielestä. Hyvillä ihmisillä onkin senvuoksi yhtä vähän historiaa kuin
onnellisilla kansoilla.

— Tahtoisin kuitenkin saada itsestäni kirjoitetuksi vain yhden pienen
vaatimattoman piirron vuosisatojen kirjaan, esimerkiksi tällaisen:
»Hän oli rauhaa rakastava ruhtinas, joka ei langennut aikalaistensa
erehdyksiin...»

— Tuleva polvi lukisi sen: »Hän oli ajastansa jälessä.»

— Tai näin: »Hän ei särkenyt kansansa onnellisuutta ihmishengen
valheellisilla keksinnöillä...»

— Tuleva polvi lukisi sen: »Hän piti kansansa pimeydessä.» Sillä
ihmiset haluavat aina keksiä valheita, kuvitella ja pettyä, ja he
nimittävät uusia harhakuvitelmiaan valoksi ja vanhoja pimeydeksi.

— Olet todellakin historian henkeen erinomaisesti eläytynyt mies, se
täytyy minun tunnustaa, virkahti kuningas ivallisesti. Sitten hän
kiivastuen lisäsi:

— Aina historia edellyttää vain pahaa, aina se kertoo pahoista, ei
koskaan hyvistä. Se silittää tietä, myöntää kasvun mahdollisuudet vain
eräille määrätyille huonoille aineksille. Sen mukaan voi menestyä vain
yksi ainoa laji ihmisiä...

— Sama laji, joka aina on menestynyt ja aina tulee menestymään.

— Ja kuitenkin on maailmassa muunlaistakin. Ajantiedon kurja
yksipuolisuus ei vastaa todellisuutta. Se on kammottava kieropeili,
joka väärentää ihmiskunnan kasvot. Sano, miksi se ihannoi vain
väkivaltaa ja vääryyttä?

— Siksi, vastasi tietoviisas, että maailmassa voitetaan vain
väkivallalla ja vääryydellä ja — voittaja kirjoittaa historian.

— Minun päässäni on kauan kytenyt eräs suuri ajatus, haastoi kuningas
verkalleen, ja se on kypsyvä teoksi, jonka vertaista ei ole nähty
eikä kuultu. Olet aina väittänyt, että vain ajattelen ja että vältän
toimintaa. Se on johtunut siitä, etten tähän asti ole löytänyt
itseni arvoista tekoa. Nyt luulen löytäneeni. Minä aion kirjoittaa
uuden ajantiedon niistä, joista tähän asti ei kukaan ole tietänyt
ja jotka kuitenkin ovat ainoat arvolliset tulemaan ikuistetuksi:
hyvistä ihmisistä. Minä kaivan heidät esiin unohduksen ja halveksinnan
vuossataisvieremän alta. Mitä sanot siitä sinä?

— Todellakin kuninkaallinen ajatus. Ikävä vain, että se on mahdoton
toteuttaa!

— Mutta etkö kuullut, että minä, juuri minä olen sen toteuttava,
ja heti, sillä on väärin kauemmin viivyttää näin jaloa ja suurta
edesottamusta.

— Hyvien ihmisten historiaa ei voida koskaan kirjoittaa.

— Miksi en minä voisi?

— Sinä et tule löytämään heitä.

— Sinä julkeat siis väittää, että sellaisia ei ole?

— Sellaista en ole väittänyt, ainoastaan sitä, että he eivät ole
löydettävissä. Vai oletko keksinyt jonkun uuden keinon erottaa hyvät
pahoista?

— Ei mikään ole sen helpompaa, vastasi kuningas. Hedelmistään puu
tutaan!

— Haluatko kuningas, että puhumme keveästi vai syvästi, leikkiä vai
totta, ihmisten vai Jumalan mittapuun mukaan?

— Minä tarkoitan totisinta totta, en ole koskaan puhunut sen vakavammin
kuin nyt.

— Siispä puhun minäkin vakavasti. Jätä houreesi, kuningas! Sinun
historiastasi tulisi vielä valheellisempi ja kierompi kuin kaikista
entisistä. Tekopyhyyden päiväkirja, naurettava, säälittävä narripeli.
Ymmärrän, että sinua loukkaa se, että ajantiedoissa puhutaan vain
tappelupukareista ja kauppakeinottelijoista, että historia on
vain sotahistoriaa ja taloushistoriaa, ja sinä soisit sen olevan
sisäisten arvojen selostusta. Mutta on eräitä asioita, jotka ovat
ihmisen mahtamisen ulkopuolella. Oletetaan, että alat etsiä hyviä
ihmisiä heidän tekojensa perusteella. Mutta ihmisen luonteen lajia ei
määrää hänen tekonsa, joka kaikissa esiintymismuodoissaan on kovin
suhteellinen mittapuu, vaan hänen sisäiset vaikuttimensa, se pienempi
tai suurempi määrä epäitsekkäisyyttä, mikä on hänen toimintansa
käyttövoimana. Eikä ole sitä tekoa maailmassa, jolle hän ei keksisi
jaloa puolustusta. Niitä nimitetään ihanteiksi. Niitä on erilaisia ja
eriarvoisia kuten ihmisiäkin. Ihminen löytää ihanteensa kaikesta. Kun
hän tappaa, on hänen yllykkeenään esimerkiksi isänmaanrakkaus, kun hän
varastaa, tekee hän sen yleistä hyvää tai omaistensa etua valvoen tai
nerollisien suunnitelmien vuoksi, kun hän valehtelee, on hän runoilija,
kun hän rikkoo lait ja asetukset, on hän totuuden esitaistelija,
kun hän menee rappiolle, on hän jumalunelmiensa uhri. He sanovat
ainakin niin. Nämä sanat voivat olla valetta, ja yhdeksässäkymmenessä
yhdeksässä tapauksessa sadasta ovatkin. Mutta ne voivat myös olla
syvää vakaumusta. Kuka uskaltaa käydä tuomariksi? Jos alat etsiskellä
varsinaisia hyviätöitä, et pääse sen pitemmälle. Sillä hyväntyön arvoa
ei määrää avustuksen vaan uhrauksen suuruus. Kuka tietää, mitä kukin
on uhrannut, ovatko köyhille lahjoitetut varat mahdollisesti vanhoja
syntirahoja, vai kenties hyvän maineen turhamaisia lunnaita, vai sakkaa
ylellisyyden pikarista! Eikö pienin ropo voi olla suuriarvoisempi kuin
ruhtinaallisen runsas kädenojennus? Ihminen näkee, mitä pinnalla on,
Jumala yksin näkee sydämeen. Ja vielä laihempi on totuuden tulos, jos
annat ihmisten itsensä arvioida itseään. Ihminen on luotu pettymään.
Se on hänen onnensa ja onnettomuutensa. Ihminen uskoo kernaasti,
että juuri hän on oikeassa, muut väärässä. Sellainen ihminen ei ole
pettäjä, vaan itsepettäjä. Mutta suurimmat henget eivät koskaan
kersku hyvyydellään. Joka rehentelee sillä, hän ei ole enää hyvä.
Joka tulee perimään palkkaansa uhrauksesta, hän ei ole enää uhraaja,
vaan itsekäs onnenonkija. Parhaimmat pitävät itseään huonoimpina.
Jaloimmat todistavat itseään vastaan. Sillä he tuntevat itsensä aina
puutteellisiksi täydellisyyden edessä. Mitä korkeampi ihmisen tajunta,
sitä korkeampi hänen ihanteensa, sitä matalammalla hänen saavutuksensa.
Päämäärä on aina tavoittamaton, aina ylivoimainen. Hienorakenteisella
sielulla on hienompi oikeuden vaisto. Siveydelliseltä kannalta
voi hän näin ollen tuntea itsensä rikollisemmaksikin kuin karkea
rikoksentekijä, jolla on karkeat vaistot ja heikko ajatusvoima...

— Voi sinua, sanoi kuningas surullisesti, sinä särjet minun parhaan
unelmani. Tunnen, että puhut oikein ja että kuitenkin olet väärässä. On
väärin, että raakuus, typeryys ja ilkeys saavat kunniamerkkejä ja että
kauneus, jalous, viisaus ja hyvyys hukkuvat jäljettömiin, että niitä ei
kirjoiteta mihinkään muistolaattaan.

— Ne kirjoitetaan Jumalan kirjaan, vastasi filosofi.

— Minusta se ei riitä, sanoi kuningas katkerasti. Ei! Tahdon avata
sinulle sydämeni? Olethan kuin isäni! Tai ehkä olet jo nähnytkin
sydämeeni. Silloin tiedät, että minä kaiken vaatimattomuuteni alla olen
äärettömän ylpeä. Juuri sentähden en ole turhamainen. En ole etsinyt
sitä kunniaa, mitä kuninkaat yleensä etsivät. Se on ollut mielestäni
alhaisilla keinoilla hankittua. Ikänäni en olisi voinut nousta kunnian
kukkuloille veren peittämää tietä. Mutta olen kadehtinut niitä, joilla
on ollut historia. Olen halunnut tehdä jotakin kauniimpaa ja jalompaa
kuin kaikki muut, olla sankari sanan korkeimmassa merkityksessä, tulla
niin suureksi kuin ihminen yleensä voi tulla. Olen vain valmistanut
itseäni siihen sisäisesti, sillä olen aina tuntenut, että kohtalo on
säätänyt minut sankariksi, että minunkin hetkeni on kerran tuleva, että
näin palavaa toivoa ja uskoa ei Jumala hylkää. Ja kun se hetki saapuu
ja minä kutsumukseni olen täyttänyt, soisin, että maine siitä laulaisi
haudallani.

— Kuningas, usko minua, maine ei ole koskaan laulanut kuin pienistä
sankareista. Suurin sankaruus on salaista ja salainen sankaruus
suurinta. Maksusta suoritettu työ, vaikkapa vain maineella ja kunnialla
maksettu, on pientä ja halpaa. Elämän suurimmista sankareista ei
koskaan ole sanaakaan kirjoitettu, heidän nimeään ei ole vielä tähän
päivään asti kaiverrettu ainoaankaan muistolaattaan, sillä suurin
sankari on se, joka työnsä tehtyään uskaltaa jäädä unhoon. Uskallatko
sinä kuulua heihin, uskallatko pyrkiä niin suureksi, oi kuningas?

— Sille, joka eläissään on kieltäytynyt kaikesta tunnustuksesta, olisi
kuitenkin suloista tietää edes haudassa nukkuvansa tänne jättämänsä
kauniin muiston rauhallisella pieluksella.

— Maine ei milloinkaan anna rauhaa, oi kuningas. Se on hurja
menninkäiskarkelo kadotettujen haudalla. Se on vuosisatojen
erhetyksistä ja valheista kokoon paikattu sotalippu edesvastuuttomien
kädessä. Siihen on kudottu karkeita imarruksia, joita ei voi torjua,
syytöksiä, joilta ei voi puolustautua. Se on jättiläislukin seitti,
joka peittää edesmenneitten asunnot ja kehrää heidän henkensä
avuttomiksi koteloiksi. Jos maineen siiville nukahtaisit, lennättäisi
sen hurja pyörremyrsky sinua ijät kaiket. Sen nousu- ja laskuvesi
riipoisi tuomiopäivään asti väsyneitä jäseniäsi, ja sen keinotekoinen
loisto pistäisi kipeästi raukeihin silmiisi, jotka turhaan pyytävät
ummistua... Kuinka haluaisit rakentaa iankaikkisen leposi, joka on
viisaan ainoa palkka, elämän turhuuden vierivälle kulkuhiekalle ja
jäädä ihmisten orjaksi silloin, kun Jumala itse kutsuu vapauteen! Hyvän
ihmisen ainoa palkka on itse hyvyys, sankarin suurin voitto unohtaa
sankaruutensa ja vaipua unhoon.

Kuningas kuunteli kirjastonhoitajaansa syviin mietteisiin vaipuneena.

— Sinä olet oikeastaan lausunut ilmi minun omat syvimmät ajatukseni,
virkkoi hän, mutta olisi ollut parempi, jos et olisi sitä tehnyt.
On asioita, jotka varsin hyvin tietää, mutta jotka muuttuvat
peruuttamattomiksi tosiasioiksi vasta sitten, kun ne sanotaan julki.
Olisin toivonut, että olisit puhunut toisin. Olen itsessäni taistellut
juuri noita esiinpyrkiviä totuuksia vastaan, sentähden että ne
erottavat minut kaikista muista ihmisistä. Jos se, mikä ihmiselle
on mahdollista, on hänelle arvotonta, jos unelma on hänelle pelkkää
halveksittavaa heikkoutta, mielikuvain kumaraselkäistä orjuutta, jos
teko on hänelle pelkkää rikosta ja typeryyttä, niin mitä jää hänelle
jälelle enää? Mikä kuorma! Luulen, etten jaksa enää elää, en jaksa enää
olla ihminen...

— Ihminen onkin jotakin voitettavaa, vastasi filosofi. Olet tullut
elämän tarkoituksen viimeiselle rajalle...



Tällainen keskustelemus tapahtui kerran etäisessä ajassa ja
etäisessä maassa tuntemattoman kuninkaan ja hänen yhtä tuntemattoman
kirjastonhoitajansa välillä. Vaikuttiko se jollakin tavoin kuninkaan
elämään ja lähimpiin toimenpiteisiin, ei tiedetä. Ainakin jäi ajantieto
kirjoittamatta. Ei koskaan ole historian hengetär kantanut kenenkään
korviin tuon hyvän kuninkaan ja tuon oppineen filosofin nimeä.
Onko heidän hautansa kukkivana ketona vai autiona erämaanhiekkana,
humisevatko hiljaiset sypressit vai korkeat hongat heidän valjenneiden
luittensa yllä, on mahdoton sanoa. Ainakin on heillä se rauha, minkä
unhoitus suo.


Samoin on käynyt heidän kansansa, joka oli niin onnellinen, ettei
sillä ollut historiaa. Sillä kun se ei mitään tiennyt elämästään eikä
tarkoituksestaan, ei suvustaan eikä ijästään, ei esi-isiensä töistä
eikä menneisyytensä muistoista, ei se ymmärtänyt niitä arvostaa eikä
puolustaa. Vastustuskyvyttömänä se hukkui toisten kansojen joukkoon,
hävisi jäljettömiin kuin yöllinen kaste, jonka ensimäinen aamutuuli
hälventää.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JERUSALEMIN SUUTARI ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.