Neiti Klairon

By L. Mühlbach

Project Gutenberg's Neiti Klairon, by Louise Mühlbach and Emanuel Törmälä

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org


Title: Neiti Klairon

Author: Louise Mühlbach
        Emanuel Törmälä

Release Date: May 11, 2009 [EBook #28759]

Language: Finnish


*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK NEITI KLAIRON ***




Produced by Tapio Riikonen






NEITI KLAIRON

Kirj.

Louise Mühlbach


Suomensi E. T. [Emanuel Törmälä]


Tampereella,
Emil Hagelberg'in ja kumpp. kirjapainossa, 1881.
Emil Hagelberg'in kustannuksella.



SISÄLLYS:

Ensimmäinen päivä:
  1. Huomeneltain
  2. Ehtoolla
Toinen päivä:
  1. Huomeneltain
  2. Ehtoolla
Kolmas päivä:
  1. Huomeneltain
  2. Ehtoolla
Neljäs päivä:
  1. Huomeneltain
  2. Ehtoolla





ENSIMMÄINEN PÄIVÄ.




1.

Huomeneltain.


Ehtoolla piti "Theatre Français'ssa" näyteltämän uusi kappale,
Voltaire'n kirjoittama näytös, ja päähenkilönä kappaleessa piti
Hippolyte Klairon'in näyttelemän.

Tämä oli tapaus, joka pani koko Parisin kaupungin liikkeelle, ja
joka oli jo koko viikon pitänyt mielet vireillä kaikissa vierasten
vastaan-otto huoneissa ja kaikissa seuroissa, ja josta puhuttiin
hovissa, kahvi-juomaloissa ja kaduilla.

Voltaire ja Hippolyte Klairon olivat koko Parisin, koko Ranskan, jopa
koko Europan suotuisimmat suosikit.

Kaikista Europan maista tuli korkeoita, taidetta rakastavia matkustajia
Parisiin, nähdäksensä mainiota näyttelijätärtä Klairon'ia, jonka jalo
ja kuuluisa kyky täytti kaikki taitelijat ihmetyksellä ja ihastuksella,
ja jonka suuruus ja sulous, into, hehku ja sydämmellisyys innosti
kaikkia, jopa valtasi jäykimmätkin mielet.

Kaikissa Europan maissa lu'ettiin Arouet Voltaire'n kirjoituksia.
Niiden raateleva sukkeluus, terävä ajatus-voima, syvä runollisuus ja
sydäntä-särkevä totuus ihmetytti kaikkia; mutta saattoi myöskin itse
kirjoittajalle yhtä paljon vastustajia ja vihollisia, kuin ystäviä ja
ihantelijoitakin.

Voltaire'n viholliset ja niiden joukossa pappien mahtava lauma,
olivat matkaan-saattaneet sen, että Voltaire oli useita vuosia
maan-pakolaisena, jolla ajalla hän pakoitettiin hyväksensä käyttämään
Englannin ystävyyttä.

Mutta Voltaire'n ystävät matkaan saivat sen, että kuningas Ludwiki XV
vihdoin armossa kumosi rangaistustuomion. Niin oli Voltaire v. 1739
palannut maan-pakolaisuudesta jälleen Ranskaan, ja voi nyt taas
elää Parisissa, huitia häjyllä ruoskallansa kirkkoa ja pappeja,
uskovaisia ja ulkokultaisia. Nyt taisi hän taas lähettää näyttämölle
murhe-näytelmiään, joissa hän kuvaili mainioita sankareita, innokkaita
siveydellisiä marttyri-naisia ja niiden hehkuvaa rakkautta. Ja että hän
taisi ja uskalsi tätä tehdä, oli sen naisen ansio, joka siihen aikaan
vallitsi Ranskassa siten, että hän hallitsi Ranskan kuningasta; ja se
nainen oli Markisinna Pompadour. Se oli juuri Pompadour, joka kumosi
Voltaire'n maan-pakolais-tuomion. Pompadour'illa oli rohkeutta
julkisesti ylistää Voltaire'n suurta neroa, vastoin hänen vihollistensa
parjausta. Ja oli siis luonnollista, että koko hovi, koko aatelisto
yhdistyi näihin mokoman mahtavan ja vaarallisen jalkavaimon
ylistyksiin. Mutta ei ainoasti aatelisto ja hovi, vaan muukin kansa,
koko Ranskan kansa tunsi ihastusta ja intoa siihen runoilijaan, joka
ymmärsi murhe-näytelmissään pakoittaa heidän silmistänsä kyyneleitä ja
täyttää heidän sydämmensä innostuksella ja kauhulla, ja naurattaa heitä
pilkkakirjoituksillansa.

Tämän parisilaisten lemmikin kirjoittama uusi murhe-näytelmä piti
näytettämän tänä päivänä 12 p. Maaliskuuta v. 1746.

Ja tässä näytelmässä piti parisilaisten suosikin kauniin, lumoavan ja
mainion näyttelijättären Hippolyte Klairon'in näyttelemän, luomaan
Merope'n osassa itsellensä taas uusi näytelmä-tehtävä.

Eikö tämä ollut siis tapaus, joka voi panna koko Parisin liikkeelle ja
ahdistaa kaikkia aivoja?

Jo aikasin aamulla vallitsi siis Bourdonnerie-kadulla vilkas liike.
Saman kadun keski-paikoilla seisoi näyttelijätär Klairon'in mahtava ja
kaunis palatsi. Vaunut toistensa perästä nähtiin seisahtuvan palatsin
edustalle, ja niistä nousevan herroja kullalla kirjaelluissa
sametti-puvuissa, kullatut koru-kalvat sivuilla roikkuvina ja suuret
kukkais-kimput leveöillä kurttu-kalvoisilla varustetuissa käsissä.
Juhlallisen näköisinä astuivat herrat kukkais-kimppuinensa
näyttelijättären palatsiin, ja kulta-kauluksinen palvelija portilla ei
näyttänyt pitävän sitä minään kummana, että niin paljon komeoita
herroja taloon tuli kauniine kukkinensa aivan, kuin kantamaan
kiitos-uhriansa kukkaisten jumalattarelle. Hän seisoi nyt vain vieläkin
juhlallisempana tavallistaan ja katseli komeoita herroja sen miehen
arvollisuudella, joka tietää olevan vallassansa sekä avata että sulkea
taivaan kuolevaisille kurjille, ja joka oli nyt tänä päivänä niin
armollinen, että laski kaikki sisälle pyrkijät taivaaseen, s.o. neiti
Hippolyte Klairon'in suureen vastaan-otto saliin, jossa he saivat
jumalattarellensa tehdä hänelle tulevan palveluksen.

Samassa salissa kihisi nyt puolen-päivän aikaan lauma korkea-arvoisia
suuria herroja, ja huone tuoksui, kuin kukkaishuone niistä ihanista
kukista, joita herrat pitelivät vielä käsissänsä, ett'eivät olleet
niitä vielä saaneet antaa jumalattarellensa. Hippolyte Klairon ei ollut
vielä noussut ylös, hän ei ollut vielä alentanut itseänsä niin,
että olisi sädehtivänä aamu-tähtenä näyttäytynyt odottaville
ihantelijoillensa. Hän viipyi vielä kapinetissaan ylähällä, jonne
kaikkein herrain kaipaavat katseet kohousivat sädehtien sen suljettua
ovea kohden.

Viimein avautuivat suljetut portit, ja yleinen iloinen liike syntyi
herrain kesken. Kaikki tunkeusivat he esiin, sillä ylhäällä seisoi nyt
avatussa ovessa Hippolyte Klairon. Ikään, kuin joku itämainen
kuningatar loisti hän ihmeellisessä lumoovassa puvussansa, jota hän
nimitti aamu-puvuksensa, ja jonka kallis-arvoisuus ja komeus olisi
sopinut mille kuningattarelle hyvänsä. Pitkä, valkoinen kullalla
kirjaeltu atlas-hame isoissa laskoksissa kätki hänen ylevän vartalonsa
aina alas jalkoihin asti, joita taas peitti valkoiset, kalliilla
helmillä ja kivillä koristetut atlas-tohvulat. Leveä, kultainen,
rupiineilla ja hohto-kivillä kaunistettu vyö piti hameen koossa
vyötäisillä. Leveät ja avoimet hihat jättivät hänen ihanat
käsi-vartensa paljaiksi, joissa kultaiset, kalliilla kivillä
kaunistetut rannerenkaat loistivat. Tukkansa, vielä kampaamatonna ja
hajallansa, riippui luonnollisina, järjestämättöminä, mustina kiharoina
niskassa ja poskilla, ja oli sidottu ainoasti kultaisella nauhalla,
joka vanhain roomalais-naisten tavan mukaan kiersi hänen otsaansa ja
riippui sitten alas molemmin puolin päätä. Ja tämä loistoisa,
todellakin kuninkaallinen puku soveltui hyvin Klairon'in kasvoin kanssa
yhteen, jotka myöskin tosiaankin olivat kuninkaalliset.

Hänen leveätä ja korkeata otsaansa ympäröitsi majesteetillisuus ja
jalous; suuret, mustat silmänsä, joissa loisti jalo hehku, osoittivat
ainoasti intoa, ylpeyttä, vihaa ja suuruutta, eikä koskaan mitään
hellempiä tunteita; sievä, vähän kaareva nenänsä muistutti roomalaisen
keisarinnan, Julian kuvaa, ja loi hänen kasvoillensa arvollisuutta ja
jaloutta; pieni suunsa, purppuran-punasine ja sievine huulinensa,
osoitti aina puoleksi halveksivaista, puoleksi pilkallista hymyä, joka
kuitenkin joskus selkeni ihmeelliseksi suloisuudeksi ja lempeydeksi,
joka täytti ilolla ja onnella sen onnellisen, jolle se tuli osaksi
jonakin erityisenä suosion-osoituksena. Hänen kasvoinsa kaunis ja
jalo muoto olisi kelvannut itse Fidialle malliksi hakatessaan
Juno-jumalattaren kuvaa. Ja jumalainen tosiaankin oli hänen päänsä jalo
ryhti, hänen komea ja loistava vartalonsa, jonka kauniit, todella
ihanat kaunistukset olivat puhdas itsensä-kieltämys ja ankara siveys.

Sellainen oli Hippolyte Klairon, mainio näyttelijätär "Theatre
Français'ssa"; sellainen se jumalatar, joka seisoi nyt huoneensa
ovessa, ihastuneiden ihailijainsa edessä, ja valaisi heitä, odottavia
loistoisia herroja lempeällä hymyllänsä, kuin aurinko, koska se
kasvonsa näyttää.

Ja kaikki nämät herttuat ja prinssit, nämät markkiisit ja maaherrat,
nämät kreivit ja paroonit, kaikki nämät Ranskan korkeimman vanhan
aatelin herrat kiirehtivät nyt syöksemällä näyttelijätär Klairon'in
tykö, saadaksensa häneltä katseen, sanan ja herättää hänen huomiotansa
ja tarkkaavaisuuttansa tällä hetkellä.

Mutta tänä päivänä ei Klairon näyttänyt havaitsevan, eikä huomaavan
ketään. Ylpeänä, pysty-päänä kulki hän aina huoneen keskelle saakka.
Sitten vasta tervehti hän hitaisesti ja arvokkaasti kaikille puolille,
ja soi armossansa milloin jollekin markkisille, milloin herttualle
jonkun erityisen nyökkäyksen, tahi vähäisen käden-puristuksen.

Ihailijansa tunsivat tämän tervehdys-tavan; he olivat jo siihen
tottuneet, että Hippolyte Klairon myöskin jokapäiväisessä elämässä
näytteli niiden kuningattarien ja sankarittarien osaa, joita hän joka
ilta teaterissa näytteli sellaisella arvollisuudella ja suuruudella,
että, kuten hän itse sanoi, "oli hän kuningatar aina, ett'ei hän
koskaan unhottaisi tehtäväänsä." Herrat imartelivat häntä siis siten,
että salleivat hänen kotonansa myöskin näytellä samoja kuningattaren
osia, joita hän näytteli teaterissa, ja kunnioittivat häntä sen tähden
aivan, kuin olisi hän ollut hallitseva kuningatar, jonka
kunnioittamiseen he nöyrinä ja alamaisuudessa tulivat.

Ja tämän kunnioittamisensa todistukseksi laskivat nyt herrat kukin
ihmeelliset kukkais-kimppunsa jumalattarensa jalkain juureen. Monet
näistä kukkais-kimpuista olivat sidotut kalliilla helminauhoilla,
tavallisen nauhan verosta, ja luonnollisten kukkain välistä nähtiin
usein kalliita kiviä, ja ruusuja jaloista hohto-kivistä. Mahdottoman
suurena kiehkurana makasivat nyt kukat ja kukkais-kimput Klairon'in
jaloissa, ja itse seisoi hän siinä keskellä ylevänä, ylpeänä kukkaisten
jumalattarena.

Mutta kun ensimmäinen juhlallinen vastaan-otto oli ohitse,
näkyi Klairon'ille hyväksi nöyrtyä ylevyydestänsä ja osoittaa
itsensä laupiaaksi ja ystävälliseksi hallitsijattareksi nöyrille
palvelijoillensa. Hän otti ylös omalla kädellänsä jonkun
kukkais-kimpuista, erittäinkin niitä, jotka olivat varustetut jollain
loistavalla koristeella, ja palkitsi sen antajan lempeällä hymyllä; ja
kun hän siten oli rikkonut itseään ympäröivän kiehkuran ja hajoittanut
taikamaisen vyöhykkeen, astui hän siitä ulos, puhutellaksensa
kuolevaisia, kuin kuolevainen.

Mutta tänä päivänä oli nyt vain yksi ainoa asia, joka voi soveltua
keskustelu-aineeksi, nimittäin kauvan odotettu tapaus tänä iltana,
Merope'n ensikerran tapahtuva näytteleminen.

"Minä palan halusta, saada nähdä teitä tässä uudessa näytelmässä",
huudahti herttua Guines, suuteli sormen-neniään ja sitten viskasi
suutelon Klairon'ille.

"Sen teette aivan oikein, hyvä herttua", sanoi Klairon huolettomasti.
"Tänä ehtoona saatte ison ilon, sillä tämä Voltaire'n tekemä uusi
näytelmä on jalo, ihana ja ihastuttava."

"Ah, en minä puhu Voltaire'sta, mokomasta ilkeästä ihmisestä, joka
pilkkaa Jumalaa ja koko maailmaa", huusi herttua kiukkuisena; "minä
puhun teistä, te jalo taiteilijatar, joka ihastutatte koko maailman, ja
jota ainoata herra Voltaire saapi taas tänä päivänä kiittää siitä, että
yksi hänen näytelmistänsä ylistetään taas pilvihin saakka."

"Tiedättekö, te kaunein kaikista kaunokaisista, että eilen edellä
puolen-päivän oli syntynyt oikein totinen, murhaavainen tappelu siitä,
kuka saisi piletin täksi ehtooksi?" sanoi eräs nuori herra ja lähestyi
taiteilijatarta ja tervehti häntä vähäsellä, jotenkin ystävällisellä
nyökkäyksellä.

"Minä tiedän sen, herra Soubisin prinssi", vastasi Klairon rypistellen
kulma-karvojansa ikään, kuin syvästi loukkaantuneena sellaisesta
kuninkaalliseen sukuun kuuluvan miehen ystävällisestä lähestymisestä;
"minä tiedän sen, enkä ihmettele sitä yhtään. Katsojat saavat kyllä
palkkion vaivastansa, he saavat suuren huvituksen tästä Voltaire'n
ylevästä näytelmästä, ja minä Klairon valmistan heille sellaisen
odottamattoman uutisen, että eivät osaa sitä vielä aavistaakkaan."

"Mikä se on?" kysyi Soubisin prinssi. "Sanokaa se minulle, minun
kaunokaiseni!"

"Jos minä olisin teidän kaunokaisenne, niin olisin minä pakoitettu
sanomaan sen teille", vastasi Klairon, kohotellen olka-päitänsä; "mutta
koska niin ei ole, niin täytyy teidän sallia minun vaijeta uutiseni
kanssa. Mutta sen neuvon annan minä teille, herrat, että älkää lyökö
laimin tämän illan näytelmää, sillä sen minä sanon, että tämän illan
näytelmä on oleva koko 'Theatre Français'in' tulevaisuudelle tapaus,
täysi tosi-tapahtuma; se nostaa kapinan näytelmätaiteesta; vielä satain
vuotten perästä puhutaan tämän illan näytelmästä, kuin jostain
taidehistorialle sangen tärkeästä hetkestä."

Hämmästyksen ja ihmettelemisen jyry syntyi nyt tässä ihantelijain
loistavassa laumassa. Nyt kuiskailtiin, nyt kyseltiin, nyt aivoja
kiusattiin tätä tapausta arvaamalla; Klairon'ia vaatimalla vaadittiin,
pyydettiin liikuttavilla sanoilla ja puheilla, ilmoittamaan suurta
salaisuuttaan innokkaille ja ihastuneille ihailijoillensa, ja
sulkemaan heitä lähestyvän illan salaisuuksiin.

Mutta Klairon pudisti ylpeästi kiharaista päätänsä ja sanoi: "Minä
tahdon hämmästyttää koko Parisin, niin myös teitäkin, herrat
ihantelijani!" Tämän lausui hän kuninkaallisella arvollisuudella; mutta
sitten unhoitti hän hetkeksi korkeutensa, kumarsi näyttelijättären
keikarimaisilla kumarruksilla kaikille puolille ja jatkoi: "Minä
turvaan itseni teidän suojelukseenne ja ystävyyteenne, hyvät herrat!
Älkäät salliko minun vihamiesteni häväisevän minua ja häiritsevän minun
voittoani!"

"Minä panen sissini joka loukkoon", huusi markkisi Latude, "ja
ensimmäisen, joka uskaltaa viheltää, annan minä palvelijaini viskata
ulos ja hyvin kepittää."

"Meidän kättemme taputuksien jyrinä voittaa kaikki vihollistenne
nostamat ilkeät äänet," sanoi kreivi Besancon juhlallisesti.

"Koko Parisissa ei ole enään yhtään kukkia," huusi maa-herra Maubauge;
"minä olen ostanut ne kaikki, tervehtiäkseni niillä jumalatartamme aina
näytöksien välissä, jolloin me pakoitamme häntä kuulemaan
hartaita huutojamme, tulemaan esille ja ottamaan vastaan meidän
kunnioitustamme."

Klairon kuunteli kaikkia näitä vakuutuksia lempeällä, hiljaisella
hymyllä, ja hänen silmäinsä tavallinen tuli kävi laupiaammaksi. "Minä
luotan hyvyyteenne ja apuunne," sanoi hän, ja meni hitaisesti
ihantelijainsa rivien lävitse takaisin erityis-huoneesensa.

Tämä oli se suuri ja ratkaiseva hetki, jota kaikki olivat odottaneet,
ja sen tähden tunkeutuivat herrat nyt maltittomina mainitulle ovelle.
Sillä kun Klairon oli lopettanut tämän yleisen vastaan-oton, ja
vetääntynyt takaisin kammioonsa, niin ei hän enään ollut kuningatar,
vaan jätti suuret vaatimuksensa ja lähestymättömän olentonsa
vastaanotto huoneeseen; ja erityis-huoneessansa oli hän taas viehättävä
taiteilijatar, täynnä taidetta ja kykyä, pahan-elkisyyttä ja
sukkeluuksia; täällä sallei hän ihantelijainsa lausua itsellensä
kaikkia palavia tunteitansa; täällä kuunteli hän heidän innollisia
rakkauden ilmoituksiaan, ja kehoitti heitä keskenänsä kilvoittelemaan
suosiostansa, sekä sanoilla, että kalliilla lahjoilla.

Tämän huoneen ovelle tunkeusivat siis kaikki herrat: kukin pyysi heistä
päästä ensimmäisenä Klairon'in jälkeen sisälle, sillä sisään-pääsö
tähän kaikkein-pyhimpään oli sallittu ainoasti yhdelle kerrassansa,
vaikka ovet kyllä seisoivat avoinna ja ovi-verhot olivat sivulle
vedetyt, ja kaikki voivat nähdä Klairon'in istuvan vastapäätä avointa
ovea komeassa, kullalla kirjaellussa sohvassa ja hänen edessänsä
nojatuolissa, selin vieras-huonetta kohden se onnellinen kuolevainen,
jolla oli etu-oikeus olla tässä yksityisessä vastaan-otossa läsnä.
Keskustelut tässä yksityisessä vastaan-otossa olivat niiden
vastaan-ottoin kaltaisia, joita kuningattaret, koko hovin läsnä
ollessa, sallivat erityisesti suosituille, ja joita ei kenkään voi
häiritä sopimattomalla lähestymisellänsä.

Mutta että tänä päivänä oli myöskin herrain joukossa prinssi,
monen suosiman kuninkaan, Ludwikin, ystävä, tässä näyttelijättären
vieras-huoneessa, niin oli myös herrain meteli ja tungos vähemmin
raivoisa, kuin tavallisesti; ja koska he huomasivat Soubise'n prinssin,
joka oli, ei ainoasti kuninkaan ystävä, mutta myöskin markkisinna
Pompadours'in lemmikki, -- niin, koska he huomasivat prinssin
lähestyvän kaikkein-pyhimmän ovea, niin vetääntyivät he nöyrästi sivuun
ja antoivat tietä prinssille.

Prinssi kiitti herroja hymyillen ja vähäisellä päännyökkäyksellä, ja
meni kohta Klairon'in perässä sisään.

"Tiedättekö, ihanimpani", sanoi hän samassa, kun hän viskausi ylevällä
huolimattomuudella ja ilman Klairon'in käskyä, nojatuoliin,
"tiedättekö, että te tänä päivänä olette lumoovasti kaunis?
Jumal'avita, luulisi teitä nähdessään, ei enään olevansakaan kaikista
kristillisimmän Ranskan kuninkaan pääkaupungissa, vaan äkkiä lumotun
takaisin pakanuuden onnellisiin aikoihin, jolloin jumalattaret vielä
joskus tulivat alas maan päälle, viettelemään ja onnelliseksi tekemään
milloin kauniita paimenia, milloin uljaita uroita. Vannokaa minulle,
ett'ette ole taivaan kuningatar, ett'ette ole itse Juno; vannokaa
minulle se, että voisin uskoa teitä!"

"Minä vannon teille, en olevani kaikista uskottomimman, kavalimman,
hekumallisimman ja vaarallisimman jumalan puoliso", vastasi Klairon
hymyten. "Minä vannon teille, prinssi, että Jupiteri ei ole minun
puolisoni, eikä koskaan siksi tulekkaan".

"Pahan-elkinen!" huusi prinssi nauraen. "Te olette inhoittava! Te
tiedätte hyvin, että hyvät parisilaiset ovat minulle antaneet Jupiterin
lisä-nimeksi, koska he väittävät minun vehkeilleeni yhtä paljon,
kuin itse jumalain jumala Jupiteri, ja että minä voin pukea itseni
vale-pukuun ja vaihettaa muotoa samoin, kuin Jupiteri teki
anastaessansa lemmityitänsä. Mutta minulle tehdään siinä väärin. Minä
vannon teille, ihana Hippolyte, että minulle tosiaankin tehdään väärin!
Minulla ei ole mikään vehkeilevä sydän; minä olen niin uskollinen,
ett'ei Jupiteri koskaan ole ollut niin uskollinen. Yhteen, ainoaan
yhteen on minun sydämmeni jo pitkiä aikoja sitten ollut kiinnittynyt,
ja se ainoa olette te."

"Ah, prinssi," sanoi Klairon, "mitäs kaunis tanssiatar, neiti Guiman
sanoisi siitä, jos hänelle kerrottaisiin sananne?"

Prinssi hymyili ja sanoi: "minä neuvon teitä, ett'ette sitä tee; sillä
epäilemättä repisi hän silmät päästänne. Hän on, vaivanen ihminen,
vallan hullu tähteni, ja vakuuttaa rakastavansa minua silmittömästi.
Minä sallin hänen jumaloivan itseäni ja annan maailman uskoa yhä vain,
että Guiman on minun kultuseni."

"Ja koska teitä kerran nimitetään Jupiteriksi Parisissa," sanoi
Klairon, "niin sanotaan myöskin teidän lähestyvän kaunista
tanssijatarta aina pelkkänä kulta-sateena, ja että hän tanssii Danana
vastassanne."

"Liika puhetta vain, neitiseni; on niin," vakuutti prinssi. "Guiman
rakastaa minua niin lämpimästi, ett'ei hänellä ole laisinkaan
aikomusta köyhdyttää minua, kuten, sitä pahempi, tapahtuu aikoinamme
monen ruhtinaan ja herran kanssa, ahnetten tanssijattarien ja
näyttelijättärien kautta. Guiman on kaino, ja täydesti tyytyväinen
siihen, että minä maksan hänelle ruoka-rahaa vain sata-tuhatta markkaa
ja hänen pikku huvituksiinsa ainoasti viisikymmentä-tuhatta markkaa."

"Sata-tuhatta markkaa ruoka-rahaa!" huudahti Klairon melkein
kivettyneenä kummastelusta. "Sellaisen summanko te annatte
hekumalliselle tanssijattarelle, jonka ainoa konsti on siinä, että hän
räpistelee jaloillansa ja tekee hullunkuria? Johan sillä summalla voisi
voittaa kymmenen kunniallista neitsyttä kelvollisilta myötäjäisillä."

"Pidättekö sen summan niin peräti suurena?" kysyi prinssi. "Siitä
voitte päättää, mitä minä tekisin sille jumalattarelle, jota minä
rakastaisin, rukoilisin; jolle omistaisin joka hengen-vetoni, elämäni,
huokaukseni ja sydämmeni. Päättäkää siis siitä, mitä minä tekisin
teille, jos vihdoinkin suostuisitte siihen, että lähettäisitte
armo-katseenne minun puoleeni; minun, joka nöyränä orjana kuihdun
jaloissanne; minun, jolle te olette aurinkona, onnena ja elämänä."

"Mitä minulle tekisitte sitten, prinssi?" kysyi Klairon, kohotti
huolettomasti jalkaansa ja hivutteli kalliista kivistä loistavata
tohvulaansa varpaitansa vastaan. "Pilan-päite, prinssi, ilmoittakaa
minulle, mitä te minulle tekisitte?"

"Mitä minä tekisin teille?" äännähti prinssi innoissansa. -- "Minä en
tarjoaisi teille satatuhatta, vaan puolen miljonaa markkaa
ruokarahoiksi ja pitäisin kuukausittain kaksikymmentä-tuhatta
varaltanne pikku-tarpeisiinne. Minä laittaisin niin, ett'ei kellään,
eipä edes kuningattarella olisi niin kauniita hohto-kiviä, niin ihania
pitsejä, niin uljaita englantilaisia hevoisia, niin koreita
palvelijoita, niin pulskeita ajopeliä, niin loistoisasti varustettua
palatsia, kuin Hippolyte Klairon'illa, Soubise'n prinssin rakastetulla,
suositulla jumalattarella! Niin, uskokaa minua, Klairon! Te olette
minun jumalattareni, jota minä kunnioitan. Ihmiset puhuvat minun
äärettömistä rikkauksistani, tuhansista miljonista, joita olen perinyt
esi-isiltäni, uljailta Rahan-sankareilta. No, niin! Minä olen rikas;
sallikaa minun olla rikas teidän tähtenne, niin minä hämmästytän koko
Parisia sillä ihmeellisellä loistolla, jota minun rakkauteni kokoaa
ympärillenne. Kaikki itämaiset sadut tahdon minä tehdä tähtenne
tosi-tapauksiksi, ja se, mitä Abdallah uneksui Semiramiksen
taikamaisista puutarhoista, -- se on oleva todellista minun
Semiramikseni, Klairon'in suhteen. Te olette jo tänä päivänä armahtanut
minua äärettömästi: te olette armossanne pukeutuneet siihen
aamu-pukuun, jonka minä teille tänä aamuna lähetin..."

"Mitä? Prinssi!" keskeytti Klairon häntä ihmetyksen huudahduksella.
"Tekö te siis olette se outo nainen, joka, kuten kamari-palvelijani
sanoi, lähetti minulle tämän aamu-puvun?"

"Hyvin osattu, ihanaiseni," sanoi prinssi, hymyili ja nyökkäsi hänelle.
"Te tiesitte sen kyllä, ja että te sen tiesitte, niin olitte te
hyvä ja otitte lahjan vastaan. Minä kuulin herrain tuolla teidän
vieras-huoneessanne sanovan, kun te tulitte meitä vastaan, että pukunne
oli Saaban kuningattaren todellinen loistoisa aamu-puku. No, siis!
Vastatkaa minun rakkauteeni, niin vannon minä teille, että minä
lahjoitan minun saabalaiselle kuningattarelleni sellaisia
kuninkaallisia pukuja, että tuo aamu-pukunne, joka teillä nyt on,
näyttää niiden rinnalla vain halvan palkka-piian halvalta puvulta.
Rakastakaa minua, niin lasken minä jalkainne juureen kaikki minun
tavarani, minun henkeni, minun sydämmeni ja koko minun olemukseni!"

"Te lupaatte todellakin paljon," sanoi Klairon jollakin erityisellä
ylpeällä äänenpainolla. "Te lupaatte minulle rikkauksia, äärettömiä
rikkauksia, hehkuvan rakkauden, ja ijankaikkisen kiitollisuuden. Mutta
yhden olette kuitenkin unhoittanut; juuri sen, jota minä pidän
pääasiana."

"Nimittäkää se, mun ihanimpani," huusi prinssi innolla, "sanokaa, mitä
olen unhoittanut tarjota teille, ja rakkauteni kautta vannon minä
teille, ett'ette turhaan ole minua siitä muistuttanut! Minä lasken sen
teidän jalkoihinne, olkoon se, mitä hyvänsäkin."

"Ainoa, jonka olette unhoittanut, prinssi, on yksinkertaisesti se, että
ette ole minulle sanonut, minä päivänä lahjoitatte minulle kaikista
kalleimpanne. Minä päivänä annatte te minulle nimenne?"

"Mitä nyt; nimeni?" kysyi prinssi.

"Niin; koska olette minulle tarjonnut kaikki muutkin omaisuutenne,
rikkautenne, sydämmenne, henkenne, niin yksinkertaisesti seuraa siitä
myös, että te koroitatte minut puolisoksenne. Siis, sanokaa nyt,
prinssi, milloin olette määränneet häämme pidettäviksi?"

Prinssi hämmästyi aivan, kuin olisi hän saanut kärmeeltä piston.
"Häämme?" lausui hän ihmetellen.

Hänen takanansa kajahti kova nauru, iva-nauru; ja kun prinssi kääntyi
vihaisena, katsoakseen taaksensa, niin näki hän siellä sen, mitä
Klairon oli jo kauvan nähnyt: hän näki Voltaire'n häjyn, nerosta ja
iloisuudesta loistavan naaman. Ollessaan Klairon'in ystävä ja runoilia
uskalsi Voltaire sen, mitä muut eivät uskaltaneet, nimittäin
ilmoittamatta ja kutsumatta tulla sisälle Klairon'in kaikkein-pyhimpään
ja näkymättömänä todistajana kuunnella prinssin juhlallista
rakkauden-tunnustusta.

Nyt, kun prinssi nousi tuolistaan kiukkuisena ja vihastuneena, kiirehti
Voltaire esiin, kumarsi syvään ja kunnioittavaisesti prinssille, ja
sanoi:

"Teidän Korkeutenne, minä pyydän anteeksi!" sanoi hän nöyrästi; "mutta
näytelmä tässä oli niin ihmeellinen, että jos Teidän Korkeutenne itse
olisi sen nähnyt jossain minun kirjoittamissani näytelmissä, niin
olisitte Te sydämmenne pohjasta nauranut rakkaudesta hehkuvalle
rakastajalle, jolle sanaa 'häät' näytetään ristiinnaulitun kuvana,
jolla valepukuinen perkele pakoitetaan näyttämään itsensä oikeassa
hahmossansa."

"Se on tosi," lausui prinssi hymyillen, "mahtoi se olla kyllä sievä
näytös. Mutta Klairon pelasi myös niin vietteleväisesti, että minä
annoin pettää itseni ja pidin hänen ivansa totuutena."

"Mitenkä niin, prinssi? Luuletteko minun ivailevan?" kysyi Klairon
ylpeästi. "Te uskallatte tarjota minulle palatsin, puolen-miljonan
ruokarahat, kuninkaallisia pukuja, kallis-arvoisia ajopeliä, kauniita
palvelijoita, ja kuitenkin häväisette te minua siten, että sanotte
minun ivailevan, kun minä kysyn teiltä, milloinka meidän häämme
olisivat pidettävät?"

"No, niin, ihanimpani," vastasi prinssi, "kyllähän se kysymys voipikin
olla vain ivaa; sillä te tiedätte, että minä olen jo nainut, ja että
minulla on jo puoliso."

"Vai niin; Teidän Korkeutenne muistaa sen toki vihdoinkin," sanoi
Klairon ja kohotteli olkapäitänsä. "Teillä on puoliso, ja kuitenkin
tarjoatte te minulle kaiken omaisuutenne, tahdotte omistaa minulle
rakkautenne, sydämmenne ja henkenne. Minulle tarjoatte te rikkauksia,
kuninkaallista prameutta, mutta kuninkaallisen prameuden ohella
siveydellisen saastaisuuden häpeän; puolisollenne köyhyyden ja
yksinäisyyden, mutta köyhyyden ohella loistavan, komean ruhtinaallisen
arvonne, ja yksinäisyydessä lohdullisen tiedon puhtaasta
viattomuudesta. Menkää, prinssi, jakonne on epä-tasainen. Miljonillanne
ja hohto-kivillänne ette voisi palkita Klairon'ille sitä, mitä
häneltä ryöstäisitte: hänen kunniansa, jaloutensa ja kuuluisan
taiteilija-maineensa."

"Ah, se on minun Klairon'ini," huusi Voltaire innoissansa. "Näettekö
minun Semiramikseni ylevyyttä; minun kuningattareni, joka polkee
maailman jalkainsa alle ja leikittelee kuninkaallisten kruunujen, kuin
Nyrnbergin lelujen kanssa."

"Se on tosi," sanoi prinssi nauraen. "Klairon on aina ihmeellinen;
silloinkin, koska emme häntä käsitä. Minä lasken miljonia hänen
jalkoihinsa, ja hän ei ota niitä."

"Ei; hän ei ota niitä," huusi Klairon hehkuen kiukusta. "Mitä minä
huolin teidän miljonistanne; minä olen itse rikas. Te tarjoatte minulle
palatsia; katsokaa ympärillenne, herra; te olette täällä minun
palatsissani, ja niin, kuin minusta näyttää, on se sen kunnian
arvoinen, että voipi ottaa kuninkaallisen prinssin vastaan. Minulla on
myöskin hevoisia, vaunuja, hohto-kiviä ja komeita palvelijoita.
Luuletteko, prinssi, että vähäkään enempi ja vähempi tämän kurjan
maailman rääpäleitä voipi vietellä Klairon'ia? Kaikki nämät ovat
katoovaisia; minua viettelee ainoastansa kuolemattomuus."

"Mitä; kuolemattomuus?" kysyi prinssi kavalalla naurulla. "Oletteko
kaiken muun hyvän päälliseksi tullut jumaliseksi, minun ihanimpani?
Sanokaa toki, mikä kuolemattomuus teitä viettelee. Min' en ymmärrä
teitä."

"Antakaa anteeksi, Teidän Korkeutenne!" sanoi Voltaire innollisesti.
"Minä ymmärrän kyllä, mitä meidän ihana taiteilijattaremme Klairon
tarkoittaa, ja koska hän niin usein saattaa julkisuuteen minun
ajatuksiani, niin sallikoon hän minun tällä kerralla sanoilla ilmoittaa
hänen ajatuksiaan. Teidän Korkeutenne on tarjonnut Klairon'ille kaikkia
maan aarteita, että hän niiden edestä lahjoittaisi teille vain hituisen
rakkautta; Te olette tarjonnut hänelle kuninkaallisen saaliin; ja että
Klairon antaisi sydämmensä sopessa Teille pienen asunnon, niin
tarjoatte Te hänelle palatsin, joka varmaan kyllä varustettaisiin
loistavimmilla ja kallehimmilla huonekaluilla, jopa suurimman linnan
loistolla; -- mutta Klairon ei ota tarjottua palatsia vastaan, sillä
kaikkein sen huonekalujen, sohvien ja tuolien joukossa puuttuu kaikeksi
onnettomuudeksi se ainoa tuoli, joka yksistänsä viettelee Klairon'ia,
ja jota vastaan hän ehkä vaihettaisi rakkautensa ja sydänkäpysensä. Ja
se ainoa tuoli on Teidän Korkeutenne, kuolemattomain tuoli. Tarjotkaa
Klairon'ille yksi Akademian kuolemattomain neljästäkymmenestä tuolista,
ja hänen sydämmensä taivutetaan ehkä yhden sellaisen tuolin kautta;
hänen, jota ei rikkaudet houkuttele."

"Hei, helkkarissa!" huudahti prinssi. "Te sanotte Klairon'ia
kunnian-himoiseksi"

"Minä sanon, että hän rakastaa mainetta ja kunniaa samoin, kuin minäkin
niitä rakastan, ja samoin, kuin kaikki muutkin ylevät sielut niitä
rakastavat; sillä maine on, kuten Tacitus sanoo 'viisasten himo.' Ja
Klairon on viisas, vaikka onkin vasta kolme-kolmatta. Nyt, Klairon,
minun taiteen-jumalattareni, minun viisauden-kukkaiseni, nyt minäkin
puhun teille. Minä olen kuullut prinssin tunnustuksen, on siis
kohtuullista, että hänkin kuulee minun tunnustukseni. Minäkin rakastan
ja jumaloitsen teitä, Klairon! Niin, niin! Älkää naurako ihanaiseni;
älkää kohotelko olka-päitänne, prinssi! Minä rakastan Klairon'ia,
vaikka olenkin kahden-kuudetta; sillä sen miehen rakkaus, joka on kauvan
elänyt ja paljon rakastanut, ja sittenkin uskaltaa vielä sydämmensä
jättää myrskyille, -- niin, sen miehen rakkaus on innollisempi,
hehkuvampi, uskollisempi ja kestävämpi, kuin nuoren miehen. Vanha mies
tietää nimittäin, että hän on ehtinyt jo viimeiseen onnensa unelmaan,
ja rippuu siinä, kuin hukkuva siinä korressa, joka pelastaa hänet
kuolemasta. Ihana Klairon! Minä olen hukkumaisillani; minä olen
vaipumaisillani vanhuuteni hautaan, pelasta minut vielä neljäsosaksi
tuntia kuolemasta; anna minun sydämmeni kiintyä sinuun; ojenna minulle
sinun rakkautesi korsi! Minä maksan sen sinulle kuolemattomuuden
istuimella. Minulla on kuolemattomuuden tuoli! Ylpeät Akademian herrat
luulivat ett'ei Arouet Voltaire olisi ollut kuolematon, ell'eivät he
olleet hänelle siinä vähän apuna, ja sen tähden ovat he juuri tänä
päivänä armostansa tarjonneet hänelle yhden heidän neljästä-kymmenestä
istuimestansa. Se on kylliksi leveä meille kummallekin, Klairon, ja
minä tarjoan sinulle sijan vieressäni, minun tuolillani. Anna minulle
kätes! Taiteen-jumalattaret asettavat sinun minun kanssani tälle
kuolemattomuuden tuolille. Minä vannon sinulle, että Voltaire ottaa
elämänsä ihanimmaksi pää-määräksi, tehdäksensä Klairon'insa
kuolemattomaksi ja kiertää hänen ihmeellisen päänsä ympärille maineen
ja kunnian loistavan kiehkuran. Ainoastaan rakkauteni Klairon'iin on
oleva minun laulun-jumalattareni, ja kiihoittava minua minun jaloimpiin
runoteoksiini! Minä lupaan hankkia sinulle aina tilaisuutta uusiin
voittoihin, uuteen maineen ja kunnian hekumaan!"

"Hyvin puhuttu, Voltaire!" huudahti prinssi hymyten. "Nyt tahdomme
kuulla, minkä vastauksen Klairon antaa meille; sillä vastata hänen
täytyy, ja me vaadimme hänen vastaamaan. Hänen pitää myös vastata,
kumpaisen hän meistä valitseepi. Minä tarjosin hänelle kuolevaisten
aarteita; te tarjoatte hänelle kuolemattomain kunnian; minä tarjosin
hänelle nautinnoita, te tarjoatte hänelle mainetta ja kunniaa. Siis,
Klairon, puhukaa nyt! Kumpasen meistä kahdesta te valitsette?
Vaikenetteko, ihanaiseni? Hymyilettekö meille vain kuninkaallisella
ylönkatseella? Perhana-vieköön, selittäkää kuitenkin meille, mikä teitä
naurattaa!"

"Minua naurattaa eräs muisto, prinssi," vastasi Klairon, ja hänen
poskensa, jotka muutoin tavallisesti olivat kalveat, kuin puhtain
alabasteri, yhtäkkiä punettuivat, ja vaikuttivat hänen ihanuudellensa
uuden, ihmeellisen viehätyksen.

"Niin, minua naurattaa eräs muisto," jatkoi Klairon elävästi. "Minä
puhun teille molemmille, te kuninkaallinen prinssi ja te kuuluisa
runoilija, minun muistoni, joka myöskin olkoon vastauksena teidän
kummankin tarjoukseenne. Tyydyttekö te siihen?"

"Mitäpä minä siihen sitten voin, vaikk'en olisikkaan," vastasi prinssi
ja nosteli olka-päitänsä. "Te olette minun onneni jumalatar, ja minun
täytyy siis kuulla, mitä te minulle ajattelette päättää."

"Ja minä," sanoi Voltaire, ja kävi istumaan erääseen nojatuoliin, "minä
iloitsen Klairon'in muistosta; sillä jospa hän haavoittaakin sydäntäni,
niin virkistää hän kuitenkin sieluni voimia; ja siinä, missä
rakastelija häviää, voittaapi runoilija."

"No niin!" huusi prinssi maltitonna. "Kertokaa nyt siis meille teidän
muistelmanne!"

"Minun muistelmani," sanoi Klairon miettien. "Niin, minä kerron teille
kummallekin sen, ja todistan teille molemmille samalla minun
kunnioittavaisuuteni ja luotettavaisuuteni. Minua nimitetään ylpeäksi
Klairon'iksi, minua syytetään sydämmettömyydestä; sydämmettömyydestä
kuitenkin rakkauden suhteen, ja ehkä se tulee siitä, että kauniit
herrat hovissa ja rikkaat herrat kaikkialla tuhlaavat paljon vaivaa,
sytyttääksensä minussa rakkautta. Se on kiista, jossa he kaikki vallan
turhuudesta pyytävät päästä voittajaksi. Sen tähden minua runsaasti
suositaan, ja annetaan lahjoja; he luulevat kullalla ja hohto-kivillä
voivansa avata suljetun sydämmen, ja luulevat nukkuneen rakkauden
herättävänsä lahjoilla. Te, prinssi, tarjoatte minulle rakkauteni
edestä rikkauksia; te runoilija tarjoatte minulle kunniaa ja
kuolemattomuutta. Mutta minä sanon teille totuuden: Klairon'in sydän on
itse-pintainen kappale, ja että te sen ymmärtäisitte, niin kerron minä
teille nyt minun muistoni:

"Kolme vuotta taka-perin oli Klairon vielä köyhä, tuntematon
näyttelijätär, ja vaelsi kaupungista kaupunkiin, työllä ja tuskalla
kokoillen maa-seuduilla itsellensä joitakuita lakastuneita
laakerin-lehtiä, joita ylpeässä ja komeassa Parisissa ei oltu hänelle
suotu. Mutta koko sielustani halasin minä kuitenkin Parisiin, maineen
pyhään linnaan, jossa ainoasti totinen taiteilija saapi kuulijoiltansa
kruunun. Lyon'issa, jossa minä siihen aikaan olin, suosittiin minua
jota-kuinkin; käsien-taputukset olivat kauheat aina silloin, kun minä
astuin esiin, ja hyvän-tahtoiset tehtailijat ja silkki-valmistajat,
jotka nimittivät itsiänsä Lyon'in ylimyksiksi, lahjoittivat minulle
hyvin paljon uusia vaatteita ja kauniita kankaita tyytyväisyytensä
todistukseksi. Mutta Lyon oli ainakin maa-seudun kaupunki, ja
silkin-valmistajain silkki-kankaat eivät olleet laisinkaan sen
laakeriseppeleen kaltaisia, jota minä halasin."

"Ja Hippolyte Klairon ei ajatellut, kuin Cesari," sanoi Voltaire
hymyten. "Klairon ei sanonut olevan paremman olla pienessä kaupungissa
ensimmäisenä, kuin suuressa kaupungissa olla pakoitettu tyytymään
toisena olemaan. Hän sanoi vain: minä tahdon sen, kun minulle on
tuleva; minä tahdon suurimmassa kaupungissa, kuuluisassa kaupungissa,
Parisissa olla ensimmäisnä."

"Runoilija, te arvasitte oikein, niin minä sanoin itselleni," jatkoi
Klairon säkenöivin silmin. "Ja sen tähden rikoin minä kauppani
Lyon'issa, maksoin kaikki velkani siten, että jätin velkojilleni kaikki
tehdastelijain minulle lahjoittamat kauniit silkki-kankaat ja virkatut
rakkauden kirjeet; annoimpa myöskin heille kaikki huonekaluni ja
vähäiset kalleuteni, joita minulla oli. Olin elänyt suurellisesti,
mutta olin kuitenkin liiaksi ylpeä ja ehkä myös liiaksi rehellinen,
matkustaakseni Lyon'ista jättämällä ihmiset siihen uskoon, että
karkasin velkaini vuoksi, kun läksin vain parempia seppeleitä etsimään.
Minä annoin siis heille kaiken omaisuuteni niin tyyni, että, kun
Lyon'ista läksin, ei minulla ollut muuta, paitsi vaunut, joissa ajoin
ja kohtuullinen vaatetus, ja juuri niin monta markkaa rahaa, että voin
ajaa neljällä hevoisella Lyon'ista Parisiin, antaa yö-paikoissa
kohtuullisia juomarahoja, ja elää Parisissa muutaman päivän
ravintolassa, kunnes olisin saanut 'Theatre Français'en' johtajalta
luvan näytellä, vaikkapa vain vierastelu-kerran. Yöksi tulin siistiin,
pieneen Makonin kaupunkiin, jolla oli se onni, ett'ei siinä ollut
laisinkaan teateri-huonetta, mutta sen sijaan kaikista kurjimmat tiet
joka haaralle. Mokomat maantiet matkaan saivat sen, että minun vaununi
hajosivat juuri kaupungin ulkopuolella, ja että seppä, jonka piti
korjata vaunujani, tuomitsi minut viipymään 24 tuntia Makonissa; 24
tuntia tuntui ijankaikkisuudelta sille, joka halasi Parisiin,
taistelemaan mainetta ja seppeleitä, ja pakoitettiin nyt pienen
kaupungin joutilaisuuteen. Minä sain siis kauhean ikävän, ja
päästäkseni siitä, kaikista taudeista häjyimmästä taudista, jätin minä
yksinäisen huoneeni, sanoin jäähyväiset 'fiineydelle' ja menin alas
ruoka-saliin päivälliselle, vahvassa aikeessa, huvittaakseni itseäni ja
johtaakseni keskustelua jonkun siellä tavattavan vieraan kanssa."

"Ah, olisipa se ollut aika onnen-poukaus, jos minun tieni olisi osunut
sinä päivänä Makoniin," huokaili prinssi. "Minä olisin päästänyt teidät
ikävästä, ja siten velvoittanut teidät itselleni kiitolliseksi, ja
kiitollisuus olisi vähitellen ajan-pitkään muuttunut rakkaudeksi. Mutta
sanokaa minulle, kaunein kaikkein kaunisten seassa, ketä tapasitte te
päivällisillä? Toivon, että tapasitte vain joitakuita koukkuleuka
ämmiä, jotka varoittivat teitä parisilaisten pahuudesta ja petoksista."

"Ei, prinssi! Minä tapasin siellä kolme herraa, kolme nuorta miestä,
jotka eivät myöskään ennestään tunteneet toisiansa; vaan saivat samoin,
kuin minäkin kiittää sadetta ja huonoja teitä viivytyksestään
Makonissa. Kaikeksi ihmeeksi edustivat nämät kolme herraa kolmea eri
kansallisuutta: ensimmäinen oli englantilainen, toinen espanjalainen,
ja kolmas ranskalainen. Mutta kaikki kolme olivat he nuoria, iloisia,
suloisia ja sivistyneitä herroja. Kahdella heistä oli ollut sama
kohtalo, kuin minullakin, ja täytyivät siis viipyä Makonissa seuraavaan
päivään, antaaksensa vaunujensa käydä tarpeellisten korjausten
alaisiksi. Mutta ranskalainen odotti kyyti-vaunuja, jotka hänet
veisivät Parisiin, mutta nekin läksivät vasta seuraavana päivänä."

"Me olimme ehkä kaikki neljä tulleet ruoka-saliin vahvassa aikeessa,
huvittaa itseämme, maksoi mitä maksoi. Se oli kuitenkin varma, että me
löysimme huvituksen, ja kukin koitti olla toistaan sukkelampi,
nerollisempi yhteiseksi iloksemme niin, että päivä kului meistä mitä
ihanimmasti ja kiiruimmasti. Me olimme yhdessä myöhään ehtooseen asti,
ja kun ravintolan isäntä ilmoitti meille, ett'emme vielä seuraavanakaan
päivänä pääsisi lähtemään syystä, että vaunujemme korjaukset eivät
olleet likimainkaan valmiit, niin tyydyimme me siihen jotakuinkin;
sillä me olimme varmat siitä, että voimme seuraavankin päivän viettää
vielä yhtä hauskasti ja ystävällisesti, kuin ensimmäisenkin."

"Ja siinä emme pettyneetkään. Seuraava päivä oli edellisen kaltainen,
kuitenkin sillä eroituksella, että nyt olimme jo likemmin tutustuneet
toisiimme, ja taisimme niin muodoin avo-sydämmellisemmästi ja vapaammin
ilvehtiä keskenämme."

"Minä luulen," sanoi Voltaire, "tahi paremmin minä pelkään, että kavala
ravintolan isäntä keksi etuansa valvoa niin, ett'ei vaunujenne korjaus
päättynyt vielä kolmantenakaan päivänä."

"Oikein arvaatte; niin tapahtuikin. Meidän täytyi viipyä vielä
kolmaskin päivä, ja samana kolmantena päivänä keksein minä, pahaksi
onneksi kyllä, että kolmen herran iloisuus oli kadonnut, ja että he
kaikki kolme olivat rakastuneet minuun. Toinen kadehti ja luuli
toistaan, ja kukin pyysivät he jäädä kahden-kesken kanssani, vakavilla
valoilla vannoaksensa minulle rakkauttaan, ja loihtemaan minussa
vasta-rakkautta itseensä. He rupesivat vihaamaan toisiaan ja tuntemaan
vasta-hakoisuutta toistensa läheisyydestä; ja ilo ja iloinen ivailu
haihtuivat peräti."

"Silloin päätin minä," jatkoi Klairon, "tehdä pikaisen lopun tästä
ikävästä tilasta, ja kutsuin sen tähden nuoret herrat omaan
huoneeseeni. Ja kun he tulivat juoksujalkaa ylös siinä toivossa, että
tapaisivat minut yksinäni, ja kiukuttelivat siitä, että tapaavat
luonani myöskin kanssa-kosijansa, niin sanoin minä heille:

"Te rakastatte minua kaikki kolme; te olette sen minulle itse-kukin
puolestanne sanoneet ja pyytäneet minulta vasta-rakkautta. Ja tämän
tehtyänne olette te käyneet kiukkuisiksi, lyhyt-nenäsiksi ja tukaliksi;
naurun verosta te riitelette keskenänne, ja leikin verosta kinailette.
Minä en kärsi kinasteluja ja musta-sukkaisuutta. Ja päästäkseni
sellaisista vasta-hakoisuuksista, vuokraan minä itselleni kohta vaunut
ja matkustan pois, puhumatta teille enään sanaakaan, ell'ette lupaa
täyttää niitä ehtoja, jotka minä teille te'en."

"Kaikki kolme vannoivat ilolla täyttävänsä ehtoni, saadaksensa minut
jäämään vielä ravintolaan ja olemaan heidän kanssansa ajan, joka vielä
oli odotettava ravintolassa."

"Niinpä siis," jatkoin minä, "kuulkaa minun ehtojani. Älköön yksikään
teistä rohjetko koko päivänä puhua minulle sanaakaan rakkaudesta; mutta
koettakoon kukin voittaa minun vasta-lempeni siten, että hän osoittaa
itsensä niin rakastettavaksi, taitavaksi ja suloiseksi, kuin
suinkin mahdollista, ja pyytää iloisuudellaan, sydämmellisellä
leikillisyydellään, ja miellyttävällä käytöksellään valloittaa minun
sydäntäni. Mutta että rakkaudella on myöskin joka-päiväinen puolensa ja
pidetään myös jonakin kauppa-asiana, niin tehköön kukin teistä
tarjouksensa minulle kirjallisesti tänä iltana sitten, kun olemme
eroinneet toisistamme. Kirjeessään mainitkoon hän, mitä hän oikeastaan
anoo minulta ja mitä hän minulle tarjoaa."

"Oivallista!" huusi Voltaire, "te näyttelitte siellä huvinäytöstä, niin
mainiota, että minä kadehdin sen keksijätä, laulu-lintuseni! Minä
olisin mielelläni ollut saapuvilla teidän kolmen kosijanne henkisessä
kilpailussa."

"Tosiaankin oli se henkinen kilpailu," sanoi Klairon hymyellen. "Ja
minä tunnustan mielelläni, että se päivä oli hauskin ja iloisin päivä
minun elämässäni. Kolme kosijaani osoittivat erinomaista suloutta.
Kukin kokivat he tarjota minulle neronsa ja sukkeluutensa todellisia
ilotulia sytytettäviksi ja siten so'aista silmiäni, ett'en näkisi
toisten kilpailijain ilo-tulia laisinkaan."

"Mutta minä nä'in kaikki, ja huomasin kaikki kolme yhtä suloisiksi, ja
seuraus siitä oli se, ett'en voinut rakastua heistä yhteenkään. Myöhään
ehtoolla erkanimme me toisistamme, levätäksemme ja nukkuaksemme
iloisimman ja viattomimman riemullisuuden väsymyksestä. Seuraavana
aamuna, kun heräsin, tapasin minä kolmen kosijani kirjeet pöydälläni."

"Olisinpa oikein mielelläni lukenut mokomat kirjeet," huudahti
Soubise'n prinssi. "Ja minä lyön vetoa siitä, että ne olisivat
huvittaneet minua enemmän, kuin Sevignén rouvan kirjeet, kaikki
yhteensä."

"Kyllä ne olivatkin yhtä huvittavat, kuin alkuperäisetkin," jatkoi
Klairon. "Ensimmäinen oli englantilaiselta, Mylordi Toweskin'ilta. Hän
tunnusti minulle kirjeessään, että hän oli tehnyt lupauksen, ei
menevänsä koskaan naimisiin, koska kolme hänen ystävistään oli naimisen
kautta joutunut peräti onnettomiksi. Kuitenkin toivoi hän suurille
omaisuuksillensa perillistä, ja vastustamattomasti kiedottuna minun
kauneudellani ja suloisuudellani, oli hän, jos minä sen sallisin,
valinnut minut antamaan hänelle perillistä. Hänellä ei ollut ketään
muita sukulaisia, ja sen tähden asettaisi hän minut ja lapsensa
ainoiksi perillisiksensä."

"Tosiaankin englantilainen rakkaudentunnustus," sanoi Voltaire nauraen.
"Minä lyön vetoa, että mainittu lordi oli joku punatukkainen
irlantilainen, jolla perunat pakoittivat päässä."

"Älkäämme keskeyttäkö Klairon'ia, herra kuolematon," sanoi prinssi
innokkaasti. "Minä olen utelias, saada tietää, mitä niissä kahdessa
toisessa kirjeessä oli. Mitä kirjoitti espanjalainen?"

"Espanjalaisen kirje oli kirjoitettu täydellä kastilialaisen jalolla
ylevyydellä. Don Juantas vannoi minulle, että minä kaikkein taivaan
tähtien joukossa olin loistavin. Minun silmäni olivat kaksi aurinkoa,
jotka valaisivat maailmaa, ja minun kasvoni kauniimmat, kuin kuu, joka
valaisee yöllä. Siitä hetkestä, jolloin hän minut näki, ovat tuliset
liekit kuluttaneet hänen sydäntänsä; mutta kuitenkaan ei hänellä ollut
rohkeutta, pyytää minulta jotain todistusta minun suosiostani, vaan
minun pitäisi salliman hänelle kuitenkin se toivo, että hän vähitellen,
ehkä kymmenessä vuodessa, onnistuisi voittamaan minun rakkauteni. Ja
tämä toivo olisi hänelle jo taivainen lahja, jonka edestä hän
uskaltaisi vastalahjana tarjota minulle kahden-tuhannen arvoisen
koristeen hohto-kivistä."

"Piru-vieköön, sepä espanjalainen oli ujo!" huusi prinssi nauraen. --
"Minä -- -- --"

"Teidän Korkeutenne," keskeytti Voltaire häntä, "Te olette jo edellä
sanonut, ett'emme saisi keskeyttää suloista kertoilijaamme. Totelkaamme
tätä sanaa! Minä olen kovin utelias, saada kuulla, mitä ranskalainen
kirjoitti. Kuinka kirjoitti hän, suloinen Klairon? Mitä taisi
ranskalainen tarjota, voidaksensa voittaa kahden edellisen tarjouksia?
Mitä kirjoitti hän?"

"Ranskalainen rakastajani kirjoitti, että hän tahtoi suoraan sanoa
minulle, että oli tosin köyhä maallisista omaisuuksista, mutta sitä
rikkaampi rakkaudesta. Hän tunnusti minulle suoraan, että hän aikoi
matkustaa Parisiin etsimään onneansa; ja ett'ei hänellä sillä kerralla
ollut muuta, kuin koiransa ja parikymmentä markkaa rahaa. Koiransa oli
hänen ainoa ystävänsä koko maailmassa; parilla-kymmenellä markallansa
aikoi hän maksaa matkansa Parisiin ja elää sillä siellä päivän ennen,
kuin hän etseisi jotain paikkaa itsellensä. Mutta kuitenkin,
todistaaksensa minulle rajatonta rakkauttansa minuun, tarjosi hän
parikymmentä markkaansa lahjaksi minulle, ja tahtoi ilolla kävellä
jalkasin Parisiin ja kuolla nälkään, jos minä myöntäisin hänelle vain
yhden onnellisen tunnin keskustelun, ilman mitään vieraita-miehiä."

"Minä luulen, että te myönsitte sen hänelle," sanoi Voltaire. "Te
taivuitte nuorukaisen pyyntöön; nuorukaisen, joka tarjosi teille
suuremman lahjan, kuin espanjalainen ja englantilainen yhteensä; sillä
he tarjosivat ylöllisyydestänsä; mutta nuorukainen, hän tahtoi antaa
teille kaiken kultansa ja omaisuutensa uhriksi. Hän uskalsi henkensä
yhden onnellisen tunnin tähden."

"Rauhoittakaa mielenne, te kuolematon!" sanoi Klairon hymyten ja loi
ujostellen katseensa maahan. "Minä pelastin hänen henkensä, ja annoin
hänen pitää kaksi-kymmentä markkaansa."

"Mitenkä niin? Halveksuitteko te rakastuneen sydämmen jalo-mielistä
lahjaa?" kysyi Voltaire pahastumalla.

"Ja minä ylistän teitä," sanoi prinssi, "että te piditte häntä
espanjalaisen kahta-tuhatta parempana. Enkö minä arvaa oikein? Te
annoitte ranskalaiselle koiransa ja rahansa takaisin ja annoitte hänen
matkustaa kahdella-kymmenellään posti-vaunuissa Parisiin?"

"Hyvä prinssi," sanoi Klairon nauraen; "luuletteko minua todellakin
niin julmaksi? Luuletteko, että minä sallein köyhän nuorukaisen
maksavan ainoilla rahoillansa paikkansa posti-vaunuissa, koska hän voi
saada paikan minun vaunuissani ihan ilmaiseksi?"

"Oikein, laulu-lintuseni, oikein!" huusi Voltaire. "Te teitte jalon ja
ylevän sydämmen taivaallisen tuhlaavaisuuden jälkeen. Te annoitte
espanjalaisen ja englantilaisen ajaa e'es-päin omilla roskillansa, ja
otitte ranskalaisen teidän vaunuihinne. Myöntäkää nyt vain, jumaloitu
Klairon, että te hiukan kuitenkin rakastitte sitä nuorta huliviliä."

"Kuitenkin olin minä kyllä varomaton, ett'en ryövännyt häneltä pois
sitä uskoa," huokasi Klairon. "Hän perusti hyvyyteeni peräti
kohtuuttomat vaatimuksensa. Mutta, hyvät herrat, minun kertomukseni on
nyt lopussa. Minä luulen, että te siitä käsitätte vastaukseni teillen,
ja suotte minulle anteeksi."

"Se on, te hyljäätte minut samoin, kuin hylkäsitte englantilaisenkin,"
sanoi prinssi.

"Ja minulta ryöstätte te kaiken toivon samoin, kuin teitte
espanjalaisellekin?" kysyi Voltaire. "Te ette tahdo istua vieressäni
kuolemattomain istuimella?"

"Minä tahdon koettaa, enkö yksinänikin voi ansaita itselleni hiukan
kuolemattomuutta ja kunniaa," sanoi Klairon hymyten. "Voltairella on
oikeus: minä rakastan mainetta ja suosin niitä miehiä, jotka pitävät
minun ansainneena heidän rakkautensa. Hyljääkö kuninkaallinen prinssi
ja kuolematon runoilija minun ystävyyteni, jonka minä rehellisestä
sydämmestä tarjoan heille kumpaisellekin?"

"Voi kuitenkin! Jumalan lämpimän ambrosia-ruu'an verosta, jota me
halajamme, tarjoatte te vain kylmää ruokaa," puheli nyt Voltaire.
"Mutta kun minulla on nälkä, niin syön minä sitäkin, ja lohdutan
itseäni sillä, että -- -- -- Mutta kuka siellä niin kovasti puhuu?
Kuka?"

"Klairon!" huusi vieras-huoneessa joku kovalla äänellä. "Missä Klairon?
Minun pitää, minä tahdon nähdä Klairon'in. Ei kukaan voi minua
pidättää, eikä estää pääsemästä hänen tykönsä!"

"Ah, se on hän!" huokasi Klairon.

"Kaksi-kymmentä markkanenko?" kysyi prinssi.

"Niin, sitä pahempi! Hän rakastaa vieläkin minua, ja väittää, että
hänellä on oikeus vaatia minun vasta-rakkauttani. Mutta minä tahdon
tehdä sille lopun, ja nyt kohta. -- Tulkaa, herrat, kanssani
vieras-huoneeseen!"

Ja pää kekassa ja posket punasta hehkuen ja vihasta säihkyvin silmin
meni Klairon vieras-huoneeseen.

"Päästäkää minua, herrat!" huusi vieras-huoneessa äskeinen
ääni. "Antakaa minulle tietä! Minä tiedän Klairon'in olevan
yksityishuoneessaan. Minä tahdon ja minun pitää saada nähdä hänet."

"Te saatte nähdä hänet, herra!" sanoi Klairon ja astui vakaana esiin.
"Tässä minä olen. Mitä te tahdotte, ja mitä teillä on minulle
sanomista?"

Herrat aukasivat rivinsä ja eräs nuorukainen syöksyi siitä esiin ja
viskausi kovasti kiljahtaen Klairon'in jalkoihin. "Mitäkö minulla on
teille sanomista?" sanoi hän innolla, ja kohotti kauniit, surusta ja
kärsimisestä hehkuvat kasvonsa ylös Klairon'in puoleen. -- "Minulla on
sanottavana se, että minä rakastan teitä, rakastan rajattomasti, ja
ett'en minä voi, enkä tahdo elää ilman teitä."

"No, perhana-vieköön!" huusi markisi de Solanges. "Sitä samaahan me
kaikki sanomme; mutta tuo julma jumalatar ei ole sitä kuulevinaankaan."

"Mutta hänen pitää kuulla," huusi nuorukainen, ja viskasi vihaisen
katseen markkisin puoleen. "Niin, hänen pitää kuulla minun rakkauttani.
Minä tahdon sen, minä vaadin sen, ja minulla on siihen oikeus; sillä
minä rakastan häntä rajattomasti. Ja kunniallisen miehen rakkaus antaa
rakastajalle oikeuden siihen naiseen, jota hän rakastaa. Klairon, minä
rakastan teitä!"

"Herra!" sanoi Klairon jäykästi ja totisesti, "sitä olette te jo kolme
vuotta ehtimiseen minulle sanonut, kunnes olette nyt minut peräti
kyllästyttänyt sillä. Minä kielsin teitä sen tähden tulemasta tyköni,
että minä vihaan kaikkea kyllästymistä. Minä kielsin portin-vartijani
laskemasta teitä koskaan enään sisälle; minä annoin käskyn
palvelijoilleni, että, jos teidän onnistuisi kuitenkin tunkeutua
sisälle, he karkoittaisivat teidät väki-vallalla pois; minä lähetin
teille kirjeenne avaamattomina takaisin. Millä oikeudella te siis
uskallatte tunkeutua vielä tänne? Te sanotte ehkä: sillä oikeudella,
jonka rakkaus teille antaa. Mutta minä olen teille jo kolmen vuoden
ajan joka päivä sanonut, että minä halveksin teidän rakkauttanne.
Mitenkä te siis uskallatte pakoittaa minulle jotain, jota minä en
tahdo, hyvä herra Dubois?"

"Klairon!" huusi nuorukainen, hyppäsi ylös ja asettausi vihaisella
katseella hänen eteensä. "Älkää pakoittako minua ryhtymään viimeiseen
keinoon. Älkää minua suututtako enemmän, muutoin minä sanon kaikille
näille herroille, mistä minun rohkeuteni on kotoisin, tunkeutua teidän
kieltoanne vastaan teidän tykönne tänne."

"Minä säästän teiltä sen vaivan, ystäväni," sanoi Voltaire
kylmäkiskoisesti ja ivallisesti. "Minä kerron näille herroille syyn
teidän rohkeuteenne. Siihen on neiti Klairon'in jalomielisyys ja hyvyys
yksinänsä syynä. Kuulkaapas nyt, hyvät herrat, miten Klairon tuli
tuntemaan tämän herran. Klairon tapasi hänet maantiellä noin kolme
vuotta sitten. Hän tunnusti Klairon'ille, ett'ei hänellä ollut mitään
muuta, paitsi koiransa ja kaksikymmentä markkaa rahaa; ja että
hänen täytyi mainituilla ainoilla markoillansa lunastaa itsellensä
istuma-sija posti-vaunuissa, ell'ei Klairon olisi niin jalomielinen,
että ottaisi hänet vaunuihinsa. Klairon teki sen; hän otti vaunuihinsa
herra Dubois'in ja toi hänet Parisiin. Klairon auttoi häntä ja esti
hänet nälkään nääntymästä. Siitä ajasta alkain kiusaa nyt herra Dubois
hyväntekijätärtänsä rakkaudellansa. Että Klairon otti hänet
vaunuihinsa, niin luulee hän voivansa pakoittaa häntä myöskin suomaan
itsellensä sijan sydämmessänsäkin. No, puhukaapas nyt, herra Dubois,
eikö asia ole niin. Enkö ole puhunut totta?"

Nuorukainen huokasi raskaasti. Hänen suuret, siniset silmänsä
tapailivat tuskallisesti Klairon'ia, joka kuitenkin koki välttää hänen
katsettansa. Kun nuorukainen huomasi sen, niin kuvaantui katkera hymy
hänen kauniilta, surusta sortuneilta kasvoiltansa. Hiljaisesti laski
hän kätensä Klairon'in käsivarrelle ja taivuttain itsensä hänen
puoleensa, kuiskasi hän: "älä pelkää, Klairon; minä en ilmoita sitä,
mitä sinä salaat!"

"Herra!" sanoi Klairon ja vetääntyi ylpeästi takaisin hänestä. "Minulla
ei ole mitään yhteisiä salaisuuksia kanssanne. Teillä ei ole mitään
minusta sanottavata, jota ei, ken hyvänsä voisi tietää."

"Puhukaa mieluummin meidän kanssamme, herra Dubois," sanoi Voltaire.
"Vastatkaa minulle kauniisti, enkö minä ole puhunut totta^"

Dubois käänsi hitaisesti kasvonsa hänen puoleensa ja vastasi lempeästi:

"Te olette puhunut totta niin, kuin suuri runoilija Voltaire on ainakin
tehnyt ja tekee. Hyvät herrat, jalosukuiset kreivit, maaherrat ja
paronit; kaikki te, joille nimi, arvo ja rikkaudet ovat lahjoittaneet
etu-oikeuden, näyttäytyä jumaloidun Klairon'in vieras-huoneessa, josta
minä köyhä-raukka, arvotonna, nimetönnä ajetaan ulos ja näytetään
ovelle; teidän kaikkein pitää tietämän, että Klairon oli kerran minun
hyvän-tekijättäreni, ja että minä olen hänelle velkaa ijäisen
kiitollisuuden. Niin, kyllä se on tosi, että hän otti minut vaunuihinsa
silloin, kun minä olin köyhä ja kohtasin hänet matkalla Parisiin, ja
että minä tulin tähän kaupunkiin hänen rinnallansa. Se on myöskin tosi,
että minä hänen erinomaisella avullansa pääsin ensimmäiseksi kirjuriksi
erääseen kaupungin isoimmista kauppahuoneista ja sain siinä palkan,
suuremman, kuin minun tarpeeni olivat."

"Ah, sitä jalo-mielisyyttä! Se oli ylevästi, se oli jalosti tehty!"
rähisivät herrat. "Klairon ainoasti voipi sellaista jalo-mielisyyttä
osoittaa."

"Niin, ainoasti Klairon voipi sellaista jalo-mielisyyttä osoittaa,"
kertoi nuorukainen, ja kiinnitti suuret, säkenöivät silmänsä
Klairon'iin. "Mutta minä en pyydä Klairon'in jalo-mielisyyttä, vaan
minä pyydän hänen rakkauttansa. Minä pyydän häntä omakseni, ainoakseni!
Antakoon hän minulle oikeuden, rakastaa itseään; turvata häntä,
kunnioittaa häntä elämäni korkeimpana ja ainoana aarteena."

"Te olette hävitön, hyvä herra!" ärjäsi maaherra Senatour ylpeästi. "Te
uskallatte olla meidän kilpa-kosijamme, ja me emme voi vaatia teitä
edes kaksin-taisteluun, sillä te ette ole meidän arvoisemme: te ette
ole aatelia."

"Kuitenkin, herrani, asia on niin," sanoi nuorukainen lempeästi. "Minä
olen aatelismies. Niin kauvan, kuin minä olin köyhä ja halvassa
tilassa, salasin minä nimeni. Mutta nyt voin minä sanoa teille ja kelle
hyvänsä, että minä en ole Dubois, vaan on minun oikea nimeni kreivi
Penoël de S:t Audème. Nimeni totuuden voin myös todistaa jokaiselle,
ken sitä uskaltaa epäillä; mutta siitä epäilyksestä vaadin minä
hyvitystä kalpa kädessä, kaksin-taistelussa."

Ihmettelemisen ja hämmästyksen kohina kävi nyt herrain riveissä.
Pilkallinen nauru ja halveksivaiset katseet katosivat, ja ehdottomasti
vetääntyivät herrat jonkun askeleen taakse-päin aivan, kuin he siten
olisivat tahtoneet vakuuttaa hänelle kunnioitustaan, että antoivat
hänen esteettömästi lähestyä Klairon'ia.

Nuori S:t Audème'n kreivi ei sitä ollut huomaavinaankaan, vaan
kiinnitti yhä katseensa Klairon'iin.

"Te nä'ette sen," sanoi hän hiljaa ja tuskallisesti; "te nä'ette,
ett'ette te voi minua välttää. Lakatkaa jo minua enään karkoittamasta
kasvoistanne, sillä minä en voi totella teitä: minun rakkauteni kieltää
minun sitä tekemästä. Oi, älkää vielä vastatko, Klairon! Kuulkaa ensin,
mitä minulla on teille sanottavata, sillä tämä hetki on koko minun
elämäni ratkaiseva hetki! Te olette kohdellut minua julmasti
ja kelvottomasti, ja sittekin rakastan minä teitä. Te olette
palvelijoillanne ajattanut minut, kuin koiran portiltanne, ja kuitenkin
rakastan minä teitä. Te olette jo kolme viikkoa lähettänyt minun
kirjeeni avaamattomina takaisin, ja sittekin rakastan minä teitä. Ja
minun rakkaudelleni on onnistunut kuitenkin, voittaa kaikki esteet,
avata kaikki suljetut portit, raivata tieltäni kaikki ne palvelijat,
jotka tahtoivat estää minua pääsemästä teidän ovenne läpitse. Minä olen
täällä, minä seison vastassanne. Ja koska ette tahtonut lukea
kirjeitäni, niin sanon minä nyt tässä kaikkein näiden todistajain läsnä
ollessa, mitä minä teille kirjoitin."

"Kuulkaa, Klairon, ja kaikki, te hyvät herrat, kuulkaa! Minä en ole
enään köyhä Dubois, herra Lemoine'n kirjuri; minä voin ilmoittaa oikean
nimeni, sillä minä en tarvitse enään elättää itseäni kätteni töillä.
Sitten kolme viikkoa olen minä rikas, kenestäkään riippumaton mies.
Eräs setäni, jonka meidän sukumme köyhyys ja häviö saattoi epä-toivoon,
matkusti kotomaastaan pois ja meni otetulla nimellä Amerikaan, siellä
yksinäisessä köyhyydessä unhoittaaksensa suurta synty-peräänsä."

"Me pidimme häntä kadotettuna ja luulimme hänet kuolleeksi. Mutta nyt,
kolme viikkoa sitten, sain minä ilmoituksen hänestä. Setäni on vasta
nyt kuollut, kuollut New-Yorkissa rikkaana kauppiaana, ja määrännyt
minut ainoaksi perilliseksensä."

"Tässä, Klairon," jatkoi hän ja veti poveltansa esille paperi-käärön,
ja tarjosi Klairon'ille. "Tässä on siihen todistukset. Tässä on
oikeaksi todistettu ote testamentista. Tässä on Amerikan pankin
todistus niistä summista, jotka ovat siellä tallennetut minua varten,
-- tili minun perinnöstäni. Nä'ettekö, Klairon, että minä olen rikas
mies? Nä'ettekö summaa tuossa? Omaisuuteni nousee kahteen-kymmeneen
miljonaan markkaan."

"Kaksi-kymmentä miljonaa markkaa!" huudahtivat herrat, täynnä
kunnioitusta ja hämmästystä.

"Ja kuitenkin sanotaan vielä tänä päivänä, että amerikalaiset rikkaat
sedät tavataan ainoasti meidän huvi-näytelmissämme," lausui Voltaire
ivallisella juhlallisuudella.

Klairon yksinänsä ei näyttänyt hämmästyneeltä, eikä edes
ihmettelevänkään. Hänen kasvonsa pitivät entisen kylmä-verisyytensä ja
ylpeytensä. Hän ei edes ottanut vastaan papereita, joita nuori kreivi
tarjosi hänelle, eikä yhtä katsetta kääntänyt hänen puoleensa.

"Klairon!" huusi kreivi S:t Audème rukoillen ja täynnä tuskaa.
"Klairon, ottakaa paperit ja vakuuttakaa itsenne siitä, että minä olen
sanonut totta!"

"Mitä se on tarpeellista?" kysyi Klairon, ja katsoi häntä
ruhtinaallisella ryhdillä. "Mitä minä siitä huolin, että te olette
ottanut uuden nimen? Mitä huvitusta minulle siitä on, että tiedän,
miten korkealle teidän perintönne kohoaapi?"

"Teillä on siitä huvitusta," huusi kreivi innossaan, "sillä koko se
suuri rikkaus on teidän, totisesti teidän. Minä kreivi Penoël de S:t
Audème lahjoitan sen teille."

"Ja minä; minä Klaara Josepha Hippolyte Leyris de Latude, minä en ota
mitään lahjoja ihmisiltä, joita en rakasta, joita en pidä edes
ystävinänikään, jotka ovat minulle kaukaisia, jotka eivät ole
sukulaisiani. Minä en ole mikään almujen ottaja, kuten herra Dubois
oli."

Ja samalla, kun hän näin puhui, viskasi hän ylpeitä ja kopeita katseita
nuoren kreivin puoleen, joka vastasi niihin lempeällä hymyllä, täydellä
säälin ja rakkauden katseella.

"Ei sinun tarvitsekaan ottaa minulta lahjoja," sanoi hän lempeästi.
"Sinä otat vain minulta oikeudella sinulle tulevan omaisuutes; sillä
se, kun on minun, on myöskin sinun. Sinulla on oikeus minun
omaisuuteeni, nimeeni, sydämmeeni ja henkeeni. Hippolyte Klairon!
Kaikkein näiden todistajain läsnä ollessa pyydän minä, kreivi Penoël de
S:t Audème, teidän kättänne, rukoilen teitä puolisokseni, seuraamaan
minua vielä tänä päivänä vihkimä-tuoliin ja tulemaan de S:t Audème'n
kreivinnaksi."

"Voi, hän pyytää häntä puolisoksensa! Hän tahtoo naida hänet!
Hän on miljoneri, kreivi, ja tahtoo naida Klairon'in!" jupisivat
herrat keskenänsä. "Hän tahtoo tehdä näyttelijättärestä kreivinnan!
Hiis-soikoon! Naimis-kaupat parasta laatua! Ja hän on todellakin
kreivi!"

Mahtoiko Klairon kuulla mokomata mutinata ja kuulla heidän
kuiskutuksiansa; mahtoiko hän lukea herrain salaiset ajatukset heidän
hävittömässä pilkassansa ja häväisevissä katseissansa? Kuitenkin:
purppura-puna kohousi hänen kasvoillensa ja vihaisella, polttavalla
silmäyksellä silmäsi hän läsnä olevia herroja. Sen jälkeen ojensi hän
itsensä ja otti ylevän, käskevän ryhdin ja seisoi nyt kiivastuneena ja
käskevänä hallitsijattarena alamaisten päällikköinsä keskessä.

"Ah, onnetonta!" mutisi Voltaire itseksensä. "Minä lu'en hänen
kuoleman-tuomionsa kirjoitettuna Klairon'in otsalla."

"Klairon," sanoi kreivi Penoël de S:t Audème hiljaisella, rukoilevalla
äänellä. "Te ette ole vielä vastannut minulle. Minulla on totinen
tarkoitus. Kaikkein näiden todistajain läsnä ollessa uudistan minä
asiani: minä en tarjoa teille ainoasti minun rikkauksiani, vaan myöskin
itseni. Tulkaa minun puolisokseni, antakaa minulle kätenne; kuulkaa
minun hartain haluni: tulkaa de S:t Audème'n kreivinnaksi!"

"Ja kaikkein näiden todistajain läsnä ollessa annan minä teille
vastauksen!" huusi Klairon kovalla ja koroitetulla äänellä. "Kaikkein
näiden todistajain läsnä ollessa, jotka hämmästyvät siitä, että
kreivi, miljonain omistaja alentaa itsensä niin, että hän pyytää
näyttelijätärtä puolisoksensa, tahtoo hänestä tehdä kreivinnan, --
kaikkein näiden todistajain läsnä ollessa kieltäyn minä ottamasta
tarjoustanne."

Hämmästyksen huuto kajahti nyt herrain huulilta, ja epätoivon huudahdus
kreivi S:t Audème'n vaaleilta huulilta.

"Klairon!" huusi hän, syöksyi hänen eteensä ja tarttui hänen molempiin
käsiinsä. "Klairon, se ei ole totta, se ei ole mahdollista! Minun
järkeni minut petti, joku paha enkeli väärensi sanat sinun huulillasi;
sillä se on mahdotonta, että Klairon lykkääpi luotansa käden, jonka
minä hänelle tarjoan. Se ei ole mahdollista, että hän halveksii minua!"

"Herra!" huusi Klairon kiukusta kiehuen. "Herra, te olette hävitön!
Laskekaa minut, päästäkää irti minun käteni, tahi Jumal'avita unhoitan
minä sen, että olette tahtonut nimittää itseänne kreiviksi: minä käsken
palvelijani, päästämään minua teistä!"

"Tee se!" huusi kreivi vihan vimmassa ja puristi hänen käsiänsä
vieläkin kovemmin niin, että Klairon vapisi vihasta. "Uskalla nyt
pitkittää, niin minä häväisen sinut! Minä reväisen siveyden-naamarin
kasvoiltasi, ja huudan kaikille näille sinun jumaloitsijoilles, että
minulla on oikeus sinuun, että sinä jo kaksi vuotta olet ollut minun
henttuni, että sinä -- -- --"

"Antti, Jaakko!" huusi Klairon kimakalla, käskevällä äänellä. "Tulkaa
tänne! Viekää tuo herra ulos! Hän on minulle vastuksellinen."

Kreivi S:t Audème huudahti ja kuolon kalveus kattoi hänen kasvonsa. Hän
viskasi Klairon'in kädet käsistänsä, tirkisti kauheasti hänen puoleensa
ja astui jonkun askeleen taakse-päin. Sitten sammui hänen katseensa ja
hän horjui, kuin juopunut. Tuskallisella kiireellä veti hän nenä-liinan
taskustansa ja painoi sen huulillensa. Kohta värjääntyi vaate
purppuran-punaiseksi siitä veri-tulvasta, joka syöksi hänen suustansa
ja syvästi huo'aten vaipui hän tunnotonna maahan.

"Antti, Jaakko!" huusi Klairon täydesti levollisena. "Kantakaa tuo
herra ulos, noutakaa kyyti-vaunut ja lähettäkää hän niissä kotihinsa!"

"Herra Dubois tuli komeoissa vaunuissa," sanoi toinen palvelija
kunnioittavaisesti, "ja hänen neljä palvelijaansa odottavat
etehisessä."

"No, niinpä käskekää hänen palvelijansa tulla kantamaan häntä
vaunuihinsa!" käski Klairon.

Palvelijat tottelivat käskyä, ja avatusta ovesta tuli neljä
jättiläisen kokoista palvelijaa komeoissa, kullalla kirjaelluissa
ruskea-samettisissa pukimissa ja kreivillinen kruunu kultaisissa
knapeissa. Kunnioittavaisesti lähestyivät he kreivi S:t Audème'ä, joka
nyt juuri aukasi silmänsä ja uneksuen, ihmetellen katseli ympärillensä.
Varovaisesti nostivat palvelijat hänet ylös käsivarsillensa ja
kantoivat hänet ulos.

Klairon katseli ylpeällä katseella matkuetta. Ei jälkeäkään säälistä ja
armahtavaisuudesta näkynyt hänen kauniilla kasvoillansa.

"Kaunein kaikista kaunokaisista!" kuiskasi prinssi hänelle. "Minä
rupean pelkäämään teitä. Minä luulen, ett'ei teillä ole sydäntä
laisinkaan, ja ett'ei rakkaudella ole mitään valtaa teihin. Te
näytätte tosiaankin pieneltä pirulta, joka ilakoiten pilkkaa ihmisten
rakkauden-kipuja, ja on erittäin taipuvainen leikkimään ihmis-sydänten
kanssa aivan, kuin olisivat ne höyhen-tolluja. Totisesti, minä pelkään
teitä, ja toivoisin voivani panna rautapaidan sydämmeni ympärille,
välttääkseni tulla haavoitetuksi enään teidän silmäinne myrkyllisillä
nuolilla. Perhana-vieköön, te olette valloittamaton linna. Teitä ei
liikuta mikään; ei hehkuva rakkaus, ei rikkaudet, eikä kärsimiset."

"Kuitenkin on asia, joka minua liikuttaa, prinssi," sanoi Klairon
kovalla äänellä. "Ja se ainoa asia on: maine. Kaikkia maailman
aarteita, kaikkea sen kunniata ja arvonimiä pidän minä halpana; mutta
maine, sitä minä rakastan, sitä minä jumaloitsen, ja yhden tunnin
kunnian tähden annan minä, jos vaaditaan, kokonaisen vuoden
elämästäni."

"No, minä luulen, että lintuseni saapi tänä iltana sellaisen voittoisan
tunnin," sanoi Voltaire, "ja ett'ei se tunti maksa vuotta hänelle,
vaan tekee hänet kuolemattomaksi. Sillä maine se on, joka ihmisen
kuolemattomaksi tekee."

"Ja niin on se Voltaire, joka minulle kuolemattomuuden lahjoittaa,"
sanoi Klairon loistavilla kasvoilla. "Hyvät herrat! Minä toivon,
että te tänä iltana tulette katsomaan suuren runoilijamme Voltaire'n
uutta murhe-näytelmää. Hän Merope'llansa hämmästyttää katselijat
suuresti. Minä toivon, että te ylistätte runoilijata, ja suotte
näyttelijättärelle heikkouden anteeksi. Näytöksen loputtua on pieni
juhlallisuus täällä luonani. Huoneeni on avoin. Kaikki minun ystäväni
ja suosijani ovat terve-tulleet. Kaikkia, hyvät herrat, kutsun minä
teitä. Teidän kaikkein kanssanne tahdon minä viettää suuren Voltaire'n
voitto-riemua!"




2.

Ehtoolla.


Ääretön oli tungos ja aaltoileminen kaikkialla teaterissa. Joka
ainoa paikka oli otettu, ja tuhansittain oli kilvoittelijoita ollut
piljetti-konttoorin edustalla, jossa he kiistelivät piljeteistä,
saadaksensa vaikkapa kaikista halvimman ja huonoimmankaan paikan.
Loosit ja parketti olivat täytetyt loistavalla ja valitulla
kuulijakunnalla. Ensimmäisen rivin reunustassa nähtiin korkeamman
vallas-säädyn naiset, heidän silmiä-sokaisevassa vaatetuksessansa,
loistavina kalliista kivistä ja kallisarvoisista loru-kaluista,
vilvoitellen poskiansa kauhean suurilla leyhyttimillä, ja säkenöivin
silmin tähystävän ja punatuin poskin ja mustatuin kulma-karvoin
kurkistavan parketilla istuvain jalo-sukuisten herrain joukkoon,
nähdäksensä siellä ystäviään ja kosijoitaan.

Parterille olivat kaikki Parisin kirjailijat, sanomalehdenkirjoittajat,
runoilijat ja riimin-riipustajat kokoontuneet, ja aina sen mukaan, jos
olivat Voltaire'n ystäviä tahi vihollisia, osoittivat he joko
iloisuutta, tahi synkkä-mielisyyttä; lempeyttä, tahi jäykkyyttä;
hauskaa odottavaisuutta, tahi ankaraa arvostelua. Kaikissa looseissa
vallitsi uteliaisuus ja harras odotus, ja nimet Voltaire, Klairon ja
Merope olivat illan tunnus-sanana.

Jopa nähtiin nyt ylhäällä isossa loosissa kuninkaallinen hovikin,
Ludwiki XV puolisoinensa y.m. Nopein askelin tuli kuningas loosin
reunalle, ja kohta kohousi koko kuulijakunta seisaallensa,
tervehtääkseen riemuhuudoilla silloin vielä rakastamaansa
itse-valtijasta.

Ludwiki kiitteli hymyillen kaikille puolille ja vetääntyi sitten
takaisin, saattaaksensa kalveata, suruisesti silmäilevää, vähäpätöistä
kuningatartansa noja-tuoliin, ja tervehtääksensä sitten erästä naista,
jolle juuri nyt avattiin ison loosin kaksipuoleiset ovet, ja jonka
sisään astuessa kaikki loosin perälle kokoontuneet hovi-herrat syvään
ja kunnioittavaisesti kumartelivat aivan, kuin olisi hän ollut
hallitseva kuningatar ja itse hallitsijatar.

Ja ylevä ja käskevä olikin hänen ryhtinsä, hänen koko olemuksensa.
Mahdottomasta pönkkä-hameestansa, joka häntä ympäröi, kuin vallit,
näyttäytyi hänen ylä-osa ruumistansa vyöllä ahtaalle pinnistettynä
vieläkin hennommalta ja hoikemmalta, kuin tavallista oli. Valkoiseksi
puuteroitu, hohtokivillä, jaloilla kivillä ja kähäröillä varustettu ja
puolikuun muotoon otsan yli taivutettu tukkansa, teki hänen vartalonsa
vieläkin pitemmäksi ja majesteetillisemmäksi; hohto-kivillä varustetut
karin-kaulalot enensivät hänen kauniin, syvä-aatteisen otsansa
valkeutta ja tekivät sen vieläkin loistavammaksi; poski-maali hänen
poskillansa lisäsi suurien mantelin muotoisten mustain silmäinsä
säihkyä ja tulta; ja hymy, joka leikitteli hänen purppuran-punaisilla
huulillansa, valoi koko hänen kasvoillensa loistoa.

Mutta hymy ei ollut hovi-herroille, jotka kumartelivat hänen
ympärillänsä, eikä katsojillekaan, jotka sadoin ja taas sadoin silmin
silmäilivät häntä. Hymy oli ainoasti kuningas Ludwik'ille. Ainoasti
hänen tähtensä oli markisinna Pompadour kaunistanut itsensä; hänelle
ainoalle oli hänellä hymyilyä, lempeitä sanoja, ja teräviä
sukkeluuksia. Ja sen tähden tervehti myös Ludwiki häntä nyt taas
armollisimmalla hymyllä. Markisinna Pompadour ymmärsi huvittaa häntä ja
karkoittaa häneltä sen kyllästymyksen ja ikävän, joka joskus häntä
ahdisti.

"Luuletteko, markisinna, että tämä Voltaire'n uusi murhenäytelmä
huvittaa meitä?" kysyi kuningas yht'äkkiä.

"Teidän Majesteettinne on liiaksi jalo ja tuntehikas, voidaksensa pitää
ihmis-sydämmen kärsimisiä ja kipuja minään huvituksena," vastasi
markisinna hymyellen. "Tämä, Voltaire'n uusi teos on ihastuttava Teidän
Majesteettinne ihmettelemiseen."

"Jopa, armahani!" mutisi kuningas. "Minä en ihmettele enään mitään;
minua ei viehätä enään mikään."

"Ah, herra!" huokasi markisinna. "Se on tosiaankin kuoleman tuomio
niille, jotka teitä rakastavat, ja sellaisen puheen perästä oliskin jo
viisainta kuolla pois."

"Te ymmärsitte siis väärin ajatukseni," sanoi Ludwiki hätäisesti. --
"Ajatukseni oli sanoa, ett'en minä ihmettele enään mitään, eikä mikään
huvita minua enään sitten, kun tulin teidät tuntemaan; sillä teihin
ainoaan on koko minun rakkauteni, teitä minä ihmettelen. Ja nyt
näyttäkää taaskin minulle otsanne kirkkaana, markisinna. Te tiedätte
minun sitä tarvitsevan, ollaksseni tyytyväinen."

"Armahin herrani! Te olette erinomaisesti armollinen!" huusi markisinna
ja hymyili viehättävästi. "Mutta kiitokseksi siitä tahdon minä
ilmoittaa Teidän Majesteetillenne salaisuuden. Teidän Majesteettinne
saapi varmaan hauskaa tänä ehtoona. Jotakin tavatonta, hämmästyttävää
on tekeillä."

"Mitä sitten?" kysyi kuningas innokkaasti. "Sanokaa markisinna, mitä on
tekeillä?"

"Herra, jos minä sen teille sanoisin nyt, niin ei se olisi enään mikään
hämmästys teille, kallein kuninkaani. Antakaa käsky aljettaa, niin
saamme nähdä!"

"Teillä on oikein, alkakaamme!" huusi kuningas, ja antoi merkin
juhla-mestarille. Sitten istui hän nojatuoliin kuningattaren viereen,
ja markisinna, ollen kuningattaren hovi- ja seura-nainen, istui
kuningattaren taakse pienelle jakkaralle.

Juhla-mestari meni kuninkaallisen loosin reunalle ja antoi merkin
teateri-koneiston johtajalle, joka seisoi esi-ripun vieressä.

Yleinen äänetön hiljaisuus syntyi kohta suuressa teateri-huoneessa.
Kaikkein katseet kääntyivät näyttämölle, jonka sala-kähmäinen esi-vaate
kohousi verkallensa ylös.

Näytteleminen alkoi. Totisina ja hiljaisina kuuntelivat katsojat
johtavaa alku-näytöstä.

"En minä vielä nä'e mitään ihmettelemisen arvoista," mutisi kuningas ja
kääntyi markisinnan puoleen. "Minä kyllästyn, ja se on koko lorun
loppu."

"Malttakaa, herra," lausui Pompadour. "Ihmetys ja hämmästys tulevat
kyllä. Eihän Klairon'ikaan vielä ole ollut näkyvissä."

Samassa syntyi alhaalla teaterissa kuiske ja jupina. Ihmeellinen liike
kävi koko huoneen läpitse. Kuningas kääntyi myös taaskin näyttämöön
päin.

Kuninkaallisen palatsin leveät portit olivat näyttämöllä avatut.
Molemmin puolin porttia seisoivat palvelijat ja hovi-herrat, ja
odottivat hallitsijattarensa, Merope'n tuloa. Nyt ilmoittivat torven
toitotukset hänen tuloansa ja Merope-Klairon astuu näyttämölle.

Kova meteli, kuin meren kuohina, aaltoili koko huoneen läpitse.
Kaikilla kasvoilla kuvaantui hämmästys ja tyytymättömyys. Jopa itse
kuningaskin näytti hämmästyvän ja ihmettelevän. Ja jotain tosiaankin
erinomaista, jotain hämmästyttävää oli tässä tapahtunutkin.

Klairon oli tullut näyttämölle; mutta ei pu'ettuna niin, kuin tähän
asti oli ollut tapana; ei niin, kuin muoti sen määräsi; eikä niin, kuin
hovi-naiset pukeutuivat. Hänellä ei ollut isoa pönkkä-hametta, ei
puuteroitua tukkaa; eipä ollut hän edes maalannut poskiaankaan, eikä
koristellut itseään karin-kaukaloillakaan; ei mitään suurta
löyhytintäkään ollut hänellä kädessään. Hän ei esittänyt siis vanhan
maailman kuningatarta minään hempukkana, ranskalaisena muotivauvana
pönkkä-hameessa, vaan vaatetuksessa, joka soveltui hänen
esitettäväänsä.

Hän tuli kuningattarena, kantaen kultaista otsa-ripaa
puuteroittamattomalla mustalla tukallansa, joka kauniina aaltoina
kierteli hänen otsaansa ja oli niskassa huolettomasti käärästy
solmulle, josta yksityiset kiharat vapaina aaltoilivat alas. Hänellä ei
ollut mitään pönkkä-hametta, vaan kreikkalainen vanhan-aikuinen
vaatetus. Avara kullalla kirjaeltu alushame riippui vapaana leveöissä
laskoksissa aina kantapäähän saakka ja oli vyötäiltä vyötetty vain
kultaisella vyöllä. Hänen ihanat käsivartensa olivat paljaina ja
koristetut kultaisilla soljilla. Käsivarren ylitse olkapäällä kiinnitti
kultainen koriste levättiä, joka vapaana, läpi-kuultavana riippui
hameen päällä aina lantioille saakka. Samaan kulta-koristeeseen oli
myöskin kiinnitetty kullalla kirjaeltu purppura-mantteli, joka riippui
pitkin selkää aina maahan asti.

Tässä pukimessa, ensimmäisessä, kun koskaan oli nähty ranskalaisella
näyttämöllä, kulki Klairon eteenpäin kuningattaren majesteetilla ja
arvokkaisuudella aina etu-näyttämölle.

[Toinen tapaus, jossa Klairon esiintyi itse-valtaisesti puettuna, oli
Sofoklen Elektrassa. Siinä näytelmässä uskalsi hän vieläkin enemmän.
Sen sijaan, että vankia ja kuolemallaan olevia tavallisesti esitettiin
pukimessa, johon kuului löyhyttimet käsissä j.n.e. esiintyi Klairon
vankina jalkoihin asti ylettyvässä yksinkertaisessa villa-hameessa, ja
kädet kahleilla sidotut seljän taakse. Hän nosti suuren ihastuksen
tässä osassa, tässä vaatetuksessa: katsojat riemuitsivat, Voltaire
ylisteli häntä värsyjä ja kirjeitä kirjoittamalla; maalarit kiiruhtivat
maalaamaan Klairon'ia kaikissa tämän näytelmän kohdissa; ja siinä
pukuimessa myytiin Klairon'in valo-kuvia tuhansittain.]

Mutta katsojat, jotka muutoin tavallisesti kaikuvilla
kättentaputuksilla tervehtivät häntä, jäivät nyt mykiksi. Tervehdyksen
sijaan alkoi parterilla kuulua tyytymättömyyden touhina aina kovemmin
ja kovemmin. Ihanat ja ylevät naiset ensimmäisellä rivillä käänsivät
inholla kasvonsa pois näyttämöltä ja levittivät suuret löyhyttimensä,
salataksensa niiden takana punastuvia poskiansa, ja päästäksensä
näkemästä mokomata hävitöntä näyttelijätärtä, joka julkeni näyttäytyä
katsojillensa ilman pönkkä-hametta ja osottauda puvussa, joka paksuina,
syvinä laskoksina kääriytyi hänen vartalonsa ympäri, ja osoitti joka
liikunnossa sen kauniit ja jalot muodostukset.

Herrat parketilla ja soittokunnan looseissa kuiskuttelivat ja
naureskelivat keskenänsä; jopa itse näyttelijättären innokkaimmat
suosijat, itse nekään herrat, jotka saman päivän aamusella olivat
Klairon'in luona ollessaan vannoneet, ollaksensa hänen innolliset
sankarinsa ja puolustajansa, niin, itse nämäkään herrat eivät
uskaltaneet taputtaa kättänsä hänelle puvussa, joka heistäkin näytti
naurettavalta, oli vapaa ja taiteeton, kuin yö-puku, joka peitti hänen
ruumistansa ilman jaloutta ja arvollisuutta.

Mutta Klairon ei ollut edes huomaavinaankaan tätä katselijain
lisääntyvää tyytymättömyyttä. Hänen kasvonsa säilyttivät jalon,
kuninkaallisen ryhtinsä; hänen silmänsä säkenöivät ja loistivat innon
jalosta tulesta. Hän ei ollut kuulevinaankaan naurua, kuiskutuksia ja
kohinata. Todellisesti kuninkaallisella liikunnolla kohotti hän
käsivartensa, käskeäksensä ylimmäistä-pappia vaikenemaan, joka hänelle
puhui.

Mutta tämä kokonansa paljas ja alaston käsivarsi näytti katselijoista
vain uudelta julkeudelta ja hävyttömyydeltä. Kova naurun räkätys syntyi
looseissa; parketilla kuului vihellyksiä, ja kun uljaimmat Klairon'in
sankareista uskalsivat kieltää nousevaa meteliä ja tukahduttaa sitä
kättentaputuksilla, niin nousi joka paikassa koko huoneessa kova
viheltäminen ja nauraminen ja saattoi taputtajat pian vaikenemaan.

Kuningas kääntyi innokkaasti markisinnan puoleen ja sanoi; "teillä oli
oikein; tämä on kaikista suloisin arvaamaton tapaus. Mutta katsojat
ovat mielettömät. Minusta on Klairon'illa ollut oivallinen aate tässä.
Iljettävä pönkkä-hame salasi hänen suloisen vartalonsa: hän teki oikein
että jätti sen. Myöskin huomaan minä hänellä olevan erittäin ihanat
käsivarret."

"Kallis herrani!" kuiskasi markisinna. "Minä pyydän armoa. Ettekö te
nä'e, että katsojat ainoasti sen tähden tahtovat kukistaa Klairon'in ja
Voltaire'n kappaleen, että he tietävät minun tuottaneen Voltaire'n
takaisin Ranskaan ja suojelevan Klairon'ia? Kallis herrani, armoa!
Pelastakaa kappale, pelastakaa Klairon! Katsokaa vain, millä ylevällä
arvollisuudella Klairon seisoopi. Ei värähdystäkään huomaa hänen
kasvoillansa. Hän on vain kalvea, kuin kuolemallaan oleva."

"Se on tosi," sanoi Ludwiki. "Hän on kalvea, ja katsojat tulevat yhä
raivommiksi ja peuhaavimmiksi. He ovat peräti unhoittaneet minun
läsnäoloni. Mutta en minä siitä pahastu; sillä tämä kohtaus on
tosiaankin ihastuttava; ja minä en olisi sitä saanut nähdä, jos vain
seurattiin kohteliaisuutta. Kuulkaapas noita herroja parterilla, miten
ne viheltävät, ja Klairon'illa on rohkeutta vieläkin, seisoa
kuninkaallisessa asennossaan. Mutta ei. Nyt horjuu hänen vartalonsa;
nyt kalvenee hän aina enemmin ja enemmin. Hän on vaipumaisillaan
kuolleena maahan."

"Herra, kallis herrani!" rukoili markisinna. "Pelastakaa Klairon!
Taputtakaa hänelle!"

Samassa silmän-räpäyksessä horjahti Klairon muutamia askeleita
taakse-päin, voimatonna hillitsemään vihaansa, tuskaansa; ja katsojat
vaikenivat hetkeksi, uteliaina nähdäksensä, mitä hän nyt aikoi tehdä.

"Herra, minä rukoilen teitä! Taputtakaa nyt hänelle!" kuiskasi
Pompadour vieläkin kerran.

Kuningas nyökkäsi hymyten, ja juuri tämän äkkinäisen hiljaisuuden
vallitessa kuultiin yht'äkkiä vilkas kättentaputus kuninkaallisesta
loosista.

Ihmetellen kääntyivät kaikkein katseet sinne; ja totisesti istui
Ludwiki, monen rakastama ruhtinas siellä hymyillen. Hän oli uskaltanut
sen, mitä ei kukaan muu uskaltanut sillä hetkellä, -- hän taputti.

Ja nyt aivan, kuin velhomalla vaihtui tässä suhde: vihellykset
vaikenivat, tyytymättömyyden meteli masentui; kaikki hoviherrat ja muut
herrat seurasivat esimerkkiä, jonka kuningas oli antanut ja taputtivat,
kajahuttivat satakertaiset hyväksymis-taputukset. Samat herrat, jotka
äsken tyytymättömyydessänsä olivat unhoittaneet kuninkaan läsnä-olon,
kokivat nyt palkita rikoksensa siten, että he taputtivat nyt kovemmin,
kuin äsken olivat tyytymättömyydessään temmeltäneet.

"Luulen pelastaneeni ihmishengen," sanoi kuningas ja nojausi
tyytyväisenä noja-tuoliinsa.

"Herra!" kuiskasi markisinna. "Te olette jaloin, jalomielisin kaikista
kuninkaista; ja rajaton, kuin teidän hyvyytenne, on myöskin minun
kiitollisuuteni oleva!" -- --

Kuninkaalla oli oikeus: hän oli pelastanut ihmis-hengen. Klairon olisi
kuollut häpeästä, surusta ja vihasta, jos hänen olisi pitänyt peräytyä
metelin edestä. Hän vannoi itseksensä, sitä ei tekevänsä. Hän vannoi
ennen kuolevansa, kuin vapaa-ehtoisesti jättävänsä näyttämön. Hän tunsi
jo sydämmensä paisuvan ja seisovan alallansa. Hän tunsi jäsenensä
jäykkenevän ja hengittämisensä heikkonevan. Hänen silmänsä sumenivat,
ja hän tunsi horjuvansa, hoipertavansa, ja hän sanoi itseksensä:
"kuolema tulee minua vapauttamaan!"

Mutta kovat kättentaputukset herättivät hänen horrostansa. Kuin
ylä-ilmainen soitto, koskettivat ne hänen korviinsa; kuin autuasten
taivainen soinnullinen soitto, suhisivat ne hänen korvissansa, ja
antoivat hänelle rohkeutta, voimia ja lujuutta taas. Veri juoksi taas
hänen sydämmeensä; hänen sielunsa liikutteli taas lentimiänsä; silmänsä
säihkyi taas innostuksen tulesta, ja karaistuilla voimilla rupesi hän
jälleen puhumaan, ja latelemaan sangen pitkää puhettansa.

Katselijat kuuntelivat häntä ensin hiljaisina; mutta hetken perästä
alkoivat he ihmetellä sitä, jota olivat ensin nauraneet. Tuo poimuinen,
liki ihoa kääreytyvä puku, olihan se paljon suloisempi, luonnollisempi
ja taiteellisempi, kuin jäykkä, ruma pönkkä-hame, joka salasi
joka jäsenen liikunnot, häiritsi kaiken vapauden ja kadotti
luonnottomuudellansa kaiken ihmisellisen vartalon luonnollisen
kauneuden.

Aina tähän hetkeen saakka oltiin näyttämöllä nähty ainoasti
näyttelijättäriä, jotka pelasivat osansa, tehtävänsä, tänä ehtoona
nähtiin ihminen vanhasta maailmasta elävän ja liikkuvan. Nyt tunsivat
katselijat, että he äkkiä aivan kuin taikavoimalla olivat muutetut
kreikkalaiseen muinaisuuteen, ja että se oli kreikkalaisnainen,
Messenian kuningatar, joka liikkui heidän edessänsä kreikkalaisessa
puvussansa.

Klairon tunsi, minkä vaikutuksen hän oli tehnyt, ja miten vähitellen
hämmästys muuttui ihmettelemiseksi, tyytymättömyys suosioksi. Hän
ymmärsi kohinan, joka nyt syntyi parterilla ja looseissa, ja
se oli hänen mielestänsä paljoa parempi palkinto, kuin kovat
kätten-taputukset; sillä hän tiesi että ainoasti sen tähden
kavahdettiin kaikkia kova-äänisiä ihmetyksen-ilmauksia, ett'ei yksikään
sana katoaisi turhaan heidän korvistansa, ja ettei tahdottu
suostumuksen typerällä töminällä keskeyttää suurta ja jaloa näytelmätä.

Ja yhä hehkuvammaksi kävi taiteilijattaren innostus; yhä suuremmalla ja
jalommalla vapaudella liikkui hän puvussansa. Kerran, kun hän kovassa
kiivaudessansa kääreytyi vaippaansa Polyphanten edessä ja seisoi siinä
rivakkaana, ylpeässä ryhdissä täydellisenä vanhan-ajan ihanimpana
muistopatsaana, niin silloin pääsi katsojain sydämmellinen ihastuksen
raivo irti. Mutta pian vallitsi taas hiljaisuus; sillä ei sanaakaan
tahdottu hukata tästä suuresta näytelmästä. Kunnioituksesta
taiteilijattareen, ei tahdottu myöskään päästää runoilijan jaloja
värsyjä kuulemattomina.

Mutta nyt, kun Merope vihdoin näkee taas kauvan kaivatun poikansa; kun
hän iloiten sulkee Aegytan syliinsä ja käärii hänet vaippaansa aivan,
kuin tahtoisi hän sulkea hänet sydämmellensä koko maailman silmistä;
kun hän tuossa ihmeellisessä ryhmässä, poimuisessa hameessansa likistää
poikansa päätä rintaansa vastaan ja loistavin kasvoin riemuiten lausuu:
"tämä on minun poikani," niin silloin eivät katsojat voineet enään
hillitä ihastustaan, ihmettelemistään. Kuin ukkoinen pauhasivat
riemulliset katsojat, ja muurit vavahtelivat heidän tyytymys- ja
hyväksymys-huudoistaan.

Loistava, voittoinen hymy loisti Klairon'in kasvoilla; ja sama hymy
nähtiin hänen kasvoillansa vielä silloin, kun hän vetäysi kulissien
taakse ja meni vaatetushuoneeseen niin kauvaksi, kuin häntä ei
kaivattu, tointuaksensa voimia vaativasta ponnistuksestansa.

Mutta kun hän oli juuri tullut vaatetus-huoneeseen, ja viskautunut
sohvalle hengittääkseen vapaasti, päästi hän kauhean huudon; sillä oven
suussa seisoi kreivi S:t Audème. Kalveana, huulet värittöminä, tukka
pörrössä ja silmät sumeoina seisoi hän siinä ja tähysti Klairon'ia.

Klairon kauhistui hänen katsettansa ja yritti nousemaan istuimeltansa,
aikeessa paeta. Mutta kreivi oli pannut oven salpaan perästänsä ja
hyökkäsi häntä vastaan ja painoi hänet vastustamattomalla väki-vallalla
jälleen sohvaan.

"Pysy alallas!" sanoi hän kolkolla äänellä. "Pysy alallas! Minä käsken
sinua siihen!"

"Tahdotteko minut murhata?" huusi Klairon kauhistuneena, ja unhoitti
hetkiseksi kaiken korkeutensa ja arvollisuutensa.

"Mitä minä siitä hyödyn, että murhaan sinut?" kysyi hän katkerasti
nauraen, "Eläsithän sinä sittenkin aina vaan minun sydämmessäni,
jokaisella hengähdykselläs myrkyttääkses minua, jokaisella sanallas
raadellakses sydäntäni. Ei; en tahdo murhata sinua! Mutta en minä salli
sinunkaan murhaavan itseäni."

"Hippolyte! Olen täällä sitä varten, että estäisin sinut tekemästä
rikosta. Hippolyte! Kaiken sen tähden, jota pidät pyhänä, peruuta
sanas, jotka tänä aamuna kiukussas puhuit! Minä en voi elää ilman
sinua. Armahda siis minua ja elä minun tähteni! Sinä tiedät minun
rakastavan sinua rajattomasti, ja satoja kertoja olet sinäkin vannonut
rakastavas minua. Ah, älä tee itseäs vala-patoksi! Älä pilkkaa
Jumalaa ja ihmisiä tekemällä rakkauden pyhiä valoja valheellisiksi
koru-puheiksi. Hippolyte! Ole laupias, rakasta minua, tule
puolisokseni; sillä minä rakastan sinua ylitse kaikkia!"

Klairon oli jo kerjinnyt rauhoittua, ja saanut jällensä entisen
ylpeytensä. Hän päästi kovan pilkka-naurun ja sanoi:

"Te tahdotte tehdä minusta laupeuden-sisaren, -- armahtavaisuudesta
tahdotte minun teitä rakastavan," nauroi hän.

"Voi, vaivanen narri itseänne! Klairon'in sydän ei ole mikään
sairas-huone, johon armahtavaisuudesta kerättäisiin kaikkia rakkaudesta
potevia; ei, vaan se on kuninkaallinen linna, jossa osoitetaan päivä
kerrassaan ystävyyttä ja vieraan-varaisuutta jollekin nerolliselle
seura-elämään tottuneelle miehelle; vaan jonka portit suljetaan
jokaiselta ikävältä, itkun-pakkoiselta hellityltä. Te olette liian
paljon huokaillut ja valitellut, ja siitä on se tullut, että minä olen
kyllästynyt teihin. Ja kyllästys karkoittaa rakkauden, ja siitä, missä
haukotellaan, pakenee keveä-siipinen rakkauden-jumala pois. Muistakaa
tätä, ja ottakaa se, ystäväni, viimeisenä muistona, hyvänä opetuksena
vastaan minulta."

"Klairon!" huusi kreivi kauhistuneena. "Klairon! Voitko sinä nauraa
silloin, kun minä kuolon kivuissa kilvoittelen edessäs? Mutta naurus ei
ole totta; ei, sydämmes on liiaksi jalo ja hyvä siihen. Naurus ei
peljätä minua takaisin. Se tahtoi vain hetkisen kiusata ja piinata
minua, että minä sen jälkeen tuntisin itseni sitä autuaammaksi ja
onnellisemmaksi. Anna sen loppua tähän, suloisimpani, armahimpani. Avaa
sylis minulle taaskin! Sano, että sinä vielä rakastat minua; sano, että
tahdot tulla puolisokseni, ja että kaikki on taas hyvin, ja että minä
olen onnellisin kaikista kuolevaisista, sillä Klairon on jälleen minun,
on omani ijankaikkisesti!"

"Klairon ei ole koskaan teidän," huusi Klairon, nousi ylös ylpeänä ja
ojensi kätensä kopeasti hänelle. "Klairon on ainoasti omansa ja
maineen. Hänestä ei tule koskaan S:t Audème'n pienen kreivin puolisota.
Klairon on kihlannut itsensä maineelle ja ainoasti sille. Pois tieltä,
herra! Päästäkää minut nyt vain! Maine ja katsojat odottavat minua."

Keno-kaulana ja pönäkkänä, kuin kuningatar, kävi hän sitten ovea
kohden.

Mutta kreivi asettausi kalveana, kuin kuollut, silmät säkenöiden ja
vavisten joka jäsenessä hänen eteensä.

"Sinä tahdot mennä?" kysyi hän uhkaavalla äänellä. "Sinä tahdot jättää
minut, hyljätä minut?"

"Minä tahdon hyljätä teidät, ja suokoon Jumala, ett'emme koskaan enään
näkisi toisiamme! Päästäkää minä nyt vain herra! Älkää vainotko minua
enään kiusaavalla rakkaudellanne."

"Onko se viimeinen sanas? Onko sittenkin, jos minä sanon, että minä
menen ja tapan itseni, että sinä sillä sanallas olet minut ajanut
kuolemaan?"

"Se on viimeinen sanani! Mitä minä huolin teidän sekä elämästänne, että
kuolemastanne? Menkää nyt!"

"No!" huusi kreivi raivostuneena, puristeli hänen käsiänsä ja katsoi
häntä polttavilla katseilla silmiin. "Kuule myöskin sinä minun
viimeinen sanani! Sinä ajat minut kuolemaan, päästäkses minusta. Hyvä!
Minä kuolen, mutta minun kuolemani ei päästä sinua minusta. Myös
kuolemani jälkeen vainoon minä sinua ja muistutan päivittäin sinulle
itsestäni. Minä rankaisen sinun julmuutes. Sen vannon minä sen
kuolemattoman sielun kautta, joka minussa asuu! Sen saman vannon myös
vielä silloin, koska minä vapautan sen tästä maallisesta majastansa! --
Nyt rouvaseni! Mene nyt, jos mieles tekee."

Hän lykkäsi itse salvan ovelta, meni sivuun ja jätti vapaan pääsön
Klairon'ille. Klairon seisoi alallansa, viipyi ja katseli melkein
surullisesti hänen kalveisiin ja surun kalvamiin kasvoihinsa.

"Klairon! Neiti Klairon!" kuului silloin huuto ulkoa. "Nyt on kiire:
teidän osanne alkaa kohta. Neiti Klairon! Missä te viivytte niin
kauvan? Joutukaa nyt!"

"Minä tulen," huusi Klairon vastaukseksi, ja viitsimättä edes vielä
kerran katsoa kreiviin, tempasi hän oven auki ja syöksyi ulos.

Kreivi seisoi ja katsoi hänen jälkeensä pitkällisellä, hehkuvalla
katseella. Nyt ei hän nähnyt häntä enään; mutta hän kuuli sen
hyväksymis-huudon, jolla käsiään taputtava ja riemuitseva katsojisto
otti häntä vastaan. Ja kaikki se kaikui hänen korvissaan, kuin
perkeletten pilkka-nauru.

"Hänen pitää muistaa minua!" huusi hän ja kohotti molemmat kätensä
vihan vimmassa taivasta kohti. "Niin, sen minä vannon, että hänen pitää
muistaman minua! Niin, vielä kuolemani jälkeen tahdon minä vainota
häntä; häntä, minun murhaajatani, Klairon'ia!"

Uhkaavaisena kohotti hän sitten nyrkkiin puserretun kätensä sinne päin,
josta riemu-huudot kaikuivat. Sitten syöksi hän ulos ja jätti teaterin
raivoisella kiireellä.

Näytelmä oli loppunut. Klairon'in jumaloitsijat olivat seuranneet hänen
kutsumustansa, ja kaikin kokoontuneet hänen palatsiinsa, yhdessä siten
viettääksensä sen päivän voitto-juhlaa, sekä kantaaksensa uhriansa
suurelle taiteilijattarelle, joka tänä päivänä oli anastanut itsellensä
uuden maineen ja kunnian kruunun.

Koko Klairon'in palatsi oli valaistu. Kahdessa rivissä molemmin puolin
katua huoneen edustalla seisoivat herrain vaunut. Kaikki palatsin
huoneet olivat juhlallisesti koristetut. Loistavin ja valituin seura
tunkieli niissä edestakaisin, kaikki Parisin ylimykset, oppineet ja
jalo-sukuiset olivat tänä iltana koolla taiteilijattaren luona. Kaikki
arvokkaimmat, rikkaimmat, taitavimmat ja nerokkaimmat herrat olivatkin
Klairon'in jumaloitsijoita. Oliko siis ihme, että he tänä voiton iltana
kiirehtivät kantamaan uhriansa jumalattarensa jalkoihin?

Loistavin kasvoin ja kuningattaren itsensä-alentavaisuudella otti
Klairon vastaan heidän jumaloitsemisensa. Hän tiesi sen ansainneensa,
ja hän piti sen luonnollisena, että häntä, jolla siihen oli oikeus,
jumaloitiin. Kaikki ne kukkais-kimput, seppeleet ja kukkais-kiemurat,
joilla ihastunut katsojisto näytännön loputtua oli häntä kunnioittanut,
lepäsivät keskellä vieras-huonetta, ladottuina eräälle pöydälle, jonka
ympärillä herrat tungeksivat, kuullaksensa värsyjä, jotka, painettuina
atlas-nauhoihin, olivat kiinnitetyt seppeleihin ja kukkais-kimppuihin,
niin myöskin katsellaksensa loistavia kalleuksia, joita myöskin oli
kukkaisten joukossa.

Klairon itse seisoi herrain keskessä pöydän vieressä ja tutkei
omin käsin kalliit lahjansa ja poimei kukkaisista helmi-nauhoja,
ranne-renkaita, sormuksia ja kalliita-kiviä, ja pani ne vieressään
olevaan hopeaiseen koriin, sekä levitti värsyillä varustettuja nauhoja
ja luki korkealla äänellä ne kuulijoillensa.

Sitten otti hän taas erään kukkais-kimpun, johon hopeainen solki oli
kiinnitetty ja jonka ala-päässä myöskin oli painettuja värsyjä.
Samassa, kun hän irrotti soljen, putosi siitä jonkunlainen kotelo.
Hymyillen avasi Klairon kotelon. Hämmästyksen huudahdus pääsi hänen
huuliltansa. Kotelossa oli kaula-vitjat, tehdyt suurimmista ja
ihanimmista hohto-kivistä, loistavista kuin taivaan tähdet. Niiden
ihmeellinen loisto hämmästytti kaikkia.

"Totisesti!" huudahti markisi de Seignak. "Onhan se lahja, jolla voisi
ostaa kokonaisen kartanon maalla. Jopa itse keisarinna voisi kopeilla
mokomista kalliista kivistä."

"No, eikö neiti Klairon ole korkeampi, eikö suurempi, kuin
keisarinna?" kysyi eräs nuorukainen matalalla ja kainolla äänellä, sekä
sanan-korolla, joka ilmasi englantilaista.

"Te olette oikeassa, herra Spenser," sanoi markisi naureskellen.
"Klairon on suurempi, kuin keisarinna; sillä hän on taiteilijatar.
Klairon ansaitsee, että sellaisia kalleuksia lasketaan hänen
jalkoihinsa; mutta sitä voida, tarvitsee olla upporikas, ja sellaisia,
Herra nähköön, on sangen vähän tässä maailmassa."

"Niin kauvan, kuin Klairon elää, on niitä kyllä," vastasi Spenser
punastuen. "Kaikki maailman aarteet pitää hänen jalkoihinsa
laskettaman."

"Olettepa te koko julmuri," huusi markisi. "Jos kaikki maailman aarteet
olisivat Klairon'in, niin mitä meille enään jäisi kiitos-uhriksi
jumalattarellemme?"

"Sydän ja uskollisuus", vastasi nuorukainen innolla.

"Ah, herra!" sanoi Klairon hymyellen. "Te mainitsette nyt ne ainoat
aarteet, joita ei enään markisilla ja muilla tässä olevilla herroilla
ole, vaan ovat he nyt aikoja sitten maailmassa pelanneet pois ja
kadottaneet. Vaiti; ei mitään vakuutuksia, hyvät herrat! Ei mitään
vääriä valoja! Lukekaamme mieluummin edes-päin näitä värsyjä, ja
kuulkaapas nyt vain, mitä kaunista runollisuutta täällä vielä on."

Ja tätä sanoessaan laski Klairon kallis-arvoisen koristeensa
hopea-koriin. Mutta kukkais-kimpun, jossa se oli ollut, otti hän ja
kiinnitti tänä päivänä saaduilla koru-neuloilla rinnallensa, eikä
viskannut sitä muiden kukkain joukkoon.

Nuori englantilainen, joka tarkasti kaikkia hänen liikunnoitansa,
punastui ja hänen kasvonsa loistivat onnesta.

Klairon otti toisen kukkais-kimpun ja avasi nauhan, lukeaksensa värsyjä
siinä. "Ah, herra!" huusi hän. "Nämät ovat englantilaisia värsyjä.
Tulkaa, lukekaa ne meille."

Kohta oli nuorukainen hänen vieressänsä. Klairon ojensi kukkaiset
hänelle ystävällisesti hymyten. Nuorukainen otti ne ja kourasi myös
samassa hänen kättänsä. Klairon sallei sen ja vastasi kouraukseen
hiljaisella hänen sormensa puristuksella.

"Nyt, herra! Kääntäkää värsyt meille," sanoi hän, yhä pitäen nauhasta
kiini.

Nuorukainen kumartui häntä lähemmäksi, muka lukeaksensa värsyjä. Heidän
päänsä olivat liki toisiaan nojatut; heidän hi'uksensa koskettivat
toisiansa. Ja tämä suloisen Klairon'in läheisyys valoi loistoa
nuorukaisen kauniille kasvoille.

Samassa silmän-räpäyksessä nähtiin yht'äkkiä salaman kaltainen leimaus
heidän päittensä välissä; sitten kuului laukaus niin kova, että ikkunat
tärisivät ja kynttelit pöydällä sammuivat. Iso pöytä-kello muurin
otsalla alkoi verkallensa ja kumisevasti ilmoittaa yhdettä-toista
tuntia.

Kovasti kirkaisten oli Klairon vaipunut maahan. Vieressänsä venyi nuori
englantilainen, hengetönnä hänkin.

Kaikki kiirehtivät kauhistuneina heidän tykönsä.

"He ovat murhatut; he ovat ammutut," huusivat ja kiljuivat herrat
keskenänsä. "Lähettäkäämme noutamaan lääkäriä! Pyytäkäämme polisia!
Laukaus tuli juuri ikkunasta."

Sill'aikaa kun toiset, avuksi huudetun kamari-rouvan avulla, kantoivat
vielä yhä tunnottoman Klairon'in sohvalle ja toiset puuhailivat nuoren
herran kanssa, joka vähitellen rupesi tointumaan, kiirehti markiisi
Seignak, läheisen sukulaisensa, polisi-luutnantin de Marville'n tykö,
noutamaan häntä omilla vaunuillansa, tutkimaan kauheata rikosta. Joku
toinen herroista kiirehti noutamaan Klairon'in kotilääkäriä, tutkimaan,
tokko jotain pelastusta oli toivominen.

Tuskin puolen tuntia oli kulunut; niin tulivat lääkäri ja
polisi-luutnantti vieras-huoneeseen, jossa kaikki herrat, molemmat
kamariherrat ja kaikki Klairon'in palvelijat olivat vielä koossa.

Lääkäri vietiin sohvalle, jossa Klairon makasi yhä vielä tunnotonna.
Nuori englantilainen oli jo siksi tointunut, että hän istui avoimin
silmin, vaikka raskaasti hengittäen eräässä noja-tuolissa. Hän näytti
huumautuneelta ja mielettömältä.

Lääkäri tutkei Klairon'in päätä, johon kaikki läsnä olleet todistajat
sanoivat laukauksen sattuneen.

Polisi-luutnantti tutkei ikkunata, josta läsnä olleet todistajat
sanoivat laukauksen tulleen sisälle.

Mutta ei mitään loukkautumisen vikaa näkynyt Klairon'in päässä. Ei edes
kiharaakaan hänen hiuksistansa ollut palanut tahi kärventynyt. Ei
missään näkynyt edes veripilkkua tahi haavaa.

Ikkunassa ei myöskään näkynyt mitään jälkeä laukauksesta. Ei ainoakaan
isoista ikkunan ruuduista ollut edes vioitettu tahi avattu, että siitä
olisi joku laukaus voinut tulla sisälle. Ei missään seinillä näkynyt
mitään merkkiä, joka olisi osoittanut luodin jälkeä.

Mutta laukaus oli ammuttu. Se oli totuus, jonka enemmän, kuin
kaksikymmentä paikalla ollutta todistajata vakuuttivat. He olivat
nähneet kruudin valon, ja kynttilät sammuivat ilman-vedosta. He olivat
kuulleet kauhean paukauksen ja ikkunain täräjävän.

Laukaus oli ammuttu, mutta jälkeä siitä ei näkynyt; ei myöskään tietty,
mistä se oli tullut.

Polisi-luutnantti tutkei apulaisinensa vieras-huoneen, kaikki viereiset
huoneet ja koko kartanon. Viimein meni hän kadulle ja jatkoi siellä
tutkimuksiansa. Hän vaatei vastapäätä olevan naapuritalonkin
avattavaksi ja toimitti ankaran tutkimuksen kaikkein sen asukasten
kanssa.

Mutta jostain sattumuksesta asui talossa vain vanhoja ihmisiä, jotka
kaikki olivat herätettävät vuoteiltansa tutkittaviksi. Ei ainuttakaan
ampuma-asetta tavattu koko talosta, vaikka kyllä tarkkaan tutkittiin.

Laukaus oli siis ehdottomasti ammuttu itse vieras-huoneessa.
Polisi-luutnantti palasi siis apulaisinensa takaisin Klairon'in
palatsiin, tutkiaksensa vieläkin tarkemmin sitä.

Klairon oli toki sillä välillä lääkärin taitavalla hoidolla tointunut.
Suonen-avaus, haju-suola ja hieromiset olivat häntä auttaneet
tunnottomuudestaan. Hän istui, pää vapisten ja kasvot kalveina
sohvalla.

Polisi-luutnantti de Marville kiirehti hänen tykönsä, kertoaksensa
hänelle tutkimuksistansa, sen seurauksista ja kysyäksensä häneltä,
oliko hänellä jotain syytä epäillä ketään, tahi jos jollakin hänen
tunnetuistaan on ollut aikomusta murhata häntä.

"Minä tunnen tosin erään miehen, joka sellaisen rikoksen voisi tehdä,"
sanoi Klairon kalveilla ja vapisevilla huulillaan, "mutta se eräs, joka
ehkä soisi kuolemani, ei ole tänä ehtoona ollut täällä."

"Milloin näjitte te hänet viimeksi?" kysyi Marville.

"Tänä ehtoona, noin pari tuntia sitten. Hän vaatei minua väkiselläkin
vaimoksensa. Mutta kun minä kieltäysin siitä, niin jätti hän minut
vihaisella mielellä."

"No, siinä on murhaaja!" huusi Marville voiton riemulla. "Kun me vain
saamme hänet käsiimme, niin kyllä sitten myöskin selkenee, millä
ihmeellisellä aseella hän ampui. Tehkää siis hyvin ja ilmoittakaa
minulle hänen nimensä ja missä hän asuu, mokoma raju-päinen ja
murhaavainen kosija."

"Hän nimitti itseään aina näihin saakka Dubois'iksi," sanoi Klairon
hiljaa, "mutta nyt on hän ottanut oikean nimensä, kreivi S:t Audème ja
asuu S:t Honorè-kadulla, n:o 103."

"Tunnin perästä olen minä jälleen täällä ja toimitan tutkimuksen
murhaajan kanssa teidän itse läsnä ollessanne," sanoi de Marville,
viittasi apulaisillensa ja jätti heidän kanssansa huoneen.

Ne ystävät ja herrat, jotka eivät olleet tahtoneet jättää Klairon'ia
ennen, kuin olisivat sen voineet tehdä siinä iloisessa vakuutuksessa,
että hän oli pelastettu ja jälleen vironnut eloon, tahtoivat nyt lähteä
ja sanoa jää-hyväiset Klairon'ille. Mutta Klairon pyysi heitä niin
tavattomalla ystävyydellä ja niin tuskallisella äänellä jäämään
luoksensa, eikä jättämään häntä tänä kauheana yönä yksinänsä tähän
hirveään vieras-huoneeseen, että he kaikki mielellänsä suostuivat
jäämään ja odottamaan polisi-luutnantin palaamista.

Tuskin tunti oli kulunut, niin tuli herra Marville jo takaisin. Hän
tuli totisen ja juhlallisen näköisenä, ja piti kädessänsä pientä,
sinetillä varustettua kirjettä. Hänen apulaisensa eivät olleet mukana.
Luultua murhaajaa ei myöskään näkynyt mukana.

"Oletteko tavannut häntä? Oletteko vanginnut hänet?" huusi Klairon
tuskallisesti häntä vastaan.

"Neiti!" sanoi Marville juhlallisesti. "Minä tapasin kreivi S:t
Audème'n; mutta en vanginnut häntä; sillä minä tapasin ainoasti hänen
ruumiinsa ja tämän, teille osoitetun kirjeen."

Klairon otti kirjeen vapisevin käsin, mursi sinetin ja aukasi paperin.
Sitten ojensi hän sen Marville'lle.

"Lukekaa te se, herra luutnantti!" sanoi hän matalalla äänellä.
"Kirjaimet hyppivät silmissäni: minä en voi lukea."

Marville otti kirjeen ja luki korkealla äänellä: "Julmio! Minä kuolen
sen tähden, että rakastan sinua ja sinä vain halveksit minua. Mutta
minun kuolemani ei vapauta sinua minusta! Minä pidän valani! Vielä
kuolemani jälkeen vainoon minä sinua! Joka päivä pitää sinun muistaman
minua ja vapiseman!"

"No!" sanoi markisi Seignak ja kohotteli olkapäitään. "Koska hän on
kerran kuollut, niin ei häntä voi vaatia edes-vastaukseen, väärästä
valasta, jospa ei hän pitäisikään valaansa."

Marville katseli häntä oudolla, jyrkällä katseella. "Mitä oli kello
silloin, kun laukaus kuului?" kysyi hän. "Voitteko sen tarkallensa
ilmoittaa?"

"Kyllä. Aivan paikallensa," sanoi markisi. "Juuri silloin, kun laukaus
kuului, löi pöytä-kello tuossa yksitoista... Nä'ettekö, miten
ihmeellisesti viisari seisoo vielä yhtätoista osoittaen. Kello on
seisahtunut, eikä sitten käynyt."

"No, niinpä kuulkaa tekin!" sanoi luutnantti juhlallisesti. "Kreivi S:t
Audème'n palvelija oli ollut herransa vieras-kamarissa ja kuullut
kellon lyövän yksitoista, ja samassa kohta kuullut laukauksen herransa
kamarista. Juuri kello yksitoista on kreivi S:t Audème ampunut
itsensä."

Klairon kiljahti ja vaipui tunnotonna maahan.





TOINEN PÄIVÄ.




1.

Huomeneltain.


Klairon seisoi kuvastimensa edessä ja tarkasteli tarkoin ja tuomarin
ankaralla totisuudella kasvojansa. Tänä päivänä oli hän tehnyt kauhean
keksinnön: hän oli havainnut otsallansa, jonka jaloa kauneutta oli niin
usein ihmetelty ja ylistetty, ensimmäiset rypyn jäljet, ensimmäiset
merkit, joilla vanhuus alkaa laskea vuotten lukua.

Niin, Klairon ei voinut nyt enään salata itseltään sitä, että hän
vanheni; eipä voinut hän sitä enään kokonansa salata maailmaltakaan.
Kaksi-kymmentä vuotta sitten oli hän ollut parisilaisten suosittu ja
ihaeltu lemmikki; kaksi-kymmentä vuotta sitten oli hän tunnettu läpi
koko Europan ja ylistetty maailman mainioimmaksi näyttelijättäreksi.
Kaksi-kymmentä vuotta sitten, oli se kirje painettu, jossa Voltaire
nimitti häntä "kaksi-kymmentä-kesäiseksi Muusaksi" -- taiteen
jumalattareksi. -- Klairon ei uskaltanut siis viettää neljää-kymmentä
vuottansa; sillä maine oli jo sitten kaksikymmentä vuotta painanut
hänen kaste-kirjansa, joka oli yhtä kuolematon, kuin mainekin.

Niin, Klairon oli neljä-kymmentä vuotias. Sen täytyi hänen tunnustaa
maailmalle. Neljä vuotta, jotka siitä ylitse menivät, olivat hänen
yksinänsä, ja ainoasti ne taisi hän salata maailmalta. Ne neljä vuotta
olivat hänen salaisuutensa. Ja kun hän nyt seisoi kuvastimensa edessä,
kysyi hän, tuskallisesti tarkastaen kasvojansa, ell'eivät ne
ilmoittaisi hänen salaisuuttaan, vai olivatko ne yhtä uskolliset, kuin
hänkin.

Mutta samalla kun hän niin tutkieli, tarkkaeli itseänsä, kiitivät
menneet vuodet, nuo kaksi-kymmentä voiton vuotta hänen sielunsa silmäin
sivuitse loistavine voiton-seppeleineen, ja hän riensi melkein
kauhistuneena pois kuvastimen äärestä.

"Olispa kauheata, jos minun pitäisi jättää nyt kaikki tämä", huokasi
hän ja värisi. Sitten istausi hän nojatuoliin, joka oli kuvastimen
kohdalla, että hän siitä vielä voisi silmäillä kuvastimeen.

"Niin, olispa oikein kauheata", jatkoi hän, "jos Klairon'in pitäisi
kerrassansa astua alas valta-istuimeltaan; jos Semiramis, Adriane,
Merope, Phaedra, -- niin, jos kaikki nämät korkeat ruhtinattaret,
joiden kruunut ovat yhdistetyt minun päässäni, lykättäisiin nyt
sivulle; jos tuo julma vihollinen, vanhuus, tekisi sen, ja tuomitseisi
Klairon'in kerrassansa eläkettä-nauttivaksi, virattomaksi
näyttelijättäreksi, oman suuruutensa raunioksi!"

Tämä ajatus tärisytti häntä juuri, kuin maanjäristys. Kauhistuneena
kavahti hän ylös ja mittaeli pitkin askelin, kuin haavoitettu leijona,
huoneensa lattiata.

"Ei", huusi hän raivostuneena. "Ei; minä en tahdo lopettaa, kuin kaikki
näyttelijättäret lopettavat, unhoitettuna, pilkattuna ja häväistynä.
Klairon ei voi tavallisella tavalla lakata hallitsemasta. Klairon ei
voi laskeutua näyttämön valta-istuimelta alas joka-päiväiseen elämään,
tulla jonkun pankkirin tahi jonkun köyhän aateli-miehen vaimoksi. Jos
minun pitää jättää näyttämö, jossa minä jo kaksi-kymmentä vuotta olen
ollut ruhtinattarena, niin pitää sen tapahtumaan loistavalla tavalla.
Niin, minun pitää vielä, ennen eroani, saattaa maailma hämmästykseen.
Kateudella ja hämmästyksellä pitää minun jälkeeni katsottaman, eikä
pilkalla ja syljellä. Niin pitää, ja niin täytyy sen tapahtua! Ainoasti
Klairon voipi sillä lailla lopettaa. Kun hän astuu alas näyttämön
valta-istuimelta, niin nousee hän toiselle, oikealle valta-istuimelle.
Baabelin kuningattaresta pitää toki tehtämän edes Ausbach'in
ruhtinatar!"

Ylpeä voiton ilo kuvaantui nyt hän kasvoillansa. Hän meni jälleen
kuvastimen tykö ja tarkasteli tutkien vieläkin vartaloansa. Sen jälkeen
liukui hän ruhtinaallisella ryhdillä ja yhä kurkistaen kuvastimeen
takaisin nojatuoliin.

"Maa-kreivi sanoo minulle joka päivä, että minä olen hänestä ihanin
nainen koko maailmassa", mutisi hän hiljaa itseksensä. "Ja minä nä'en
sen, että niin olenkin. Vieläkin olen kaunis ja vieläkin on minulla
voimaa, tehdä hän orjakseni ja vallita häntä. Minun pitää siis käyttää
tilaisuutta hyväkseni. Maa-kreivi rakastaa minua. Sitä vakuuttaa
hän joka päivä ja rukoilee minun vasta-rakkauttani. Mutta hänen
pyytämällään tavalla en minä sitä koskaan myönnä. Jopa! Ei Klairon
koskaan niin alenna itseään, että hän rupeaisi jollekin ruhtinaalle
jalkavaimoksi. Ei; ei koskaan! Mutta voipiko hän minulle jotain muuta
tarjota? Hän on minulle sanonut, että hän on naimisissa, mutta vain
muodon vuoksi. Hän tuskin tuntee puolisotansa; elää erillään hänestä
aina hää-päivästä saakka. Ja että hän vihaa kaikkea huhua ja hälinätä,
niin ei hän tahdo laillista eroa."

"Mutta hänen pitää se tehdä", huusi Klairon hetkisen pysähdyksen
perästä. "Niin, hänen pitää ottamaan eron puolisostansa, sillä Klairon
tahtoo tulla ruhtinattareksi. Klairon on luotu hallitsemaan ja
vallitsemaan maita."

"Mutta miten minä pääsen niin pitkälle; Ausbach'in maa-kreivi on ylpeä.
Hän ei unhoita koskaan, että hän on nepain Preussin kuninkaalle, jota
sitten aina viimeisen pitkän sodan nimitetään Rietrikki Suureksi. Hän
pitäisi sitä rikoksena, että hän tekisi näyttelijättären Preussin
kuninkaan lailliseksi nepaimen vaimoksi. Mutta asia riippuu siitä, että
häntä vähitellen totutetaan siihen, verkallensa, askel askeleelta
viedään vihkimä-jakkaralle. Hän aikoo palata Ausbach'iin. Miks'ei pyydä
hän minua kanssansa sinne, ystävättärenänsä, sisarenansa asumaan
kanssansa? Ah, minä kyllä sitten ohjaisin hänen ajatuksensa niin, että
ystävätär, sisar julistettaisiin vihdoin puolisoksi. Nyt pitää ajatella
ohjelma, rivakas ja päättävä ohjelma."

Hän nojasi yhä vieläkin kauniin käsivartensa tuolin selkä-lautaa
vastaan, antoi päänsä vaipua käsivarrelle, ja niin istui hän pitkän
aikaa ajatellen.

"Niin," huudahti hän vihdoin. "Niin sen pitää käymän! Loistolla erkanen
minä näyttämöltä. Niin pakoitan minä maa-kreivin tarjoomaan minulle
pako-paikan valtakunnassaan. Minä jään hänen tykönsä. Minä totutan
hänen vähitellen siihen, että hän ottaa eron sairaasta puolisostansa!
ja sitten, -- sitten, kun olemme ehtineet niin pitkälle, tulee minusta
hänen puolisonsa. Rivakasti asiaan nyt käsiksi vain! Tämä päivä on
ratkaiseva päivä. Vielä tänä päivänä pitää sen olla päätetyn. Niin,
Klairon! Sonnusta itses miehuudella! Kanna sinun paperi-kruunujas ja
laakeri-seppelettäs niin että valloitat itselles todellisen kruunun ja
vaihetat lakeris myrtti-seppeleeseen. Ylös, ylös! Käy nyt asiaan
käsiksi!"

Ja vakavin askelin lähestyi Klairon pöytää ja soitti kellollaan.
"Jaakko!" huusi hän sisälle tulevaa palvelijaa vastaan. "Eikö vielä ole
mitään vastausta teaterista tullut?"

"Käskyllänne, Teidän Armonne!" kuului vastaus. "Teateri inspehtori oli
juuri äsken täällä ja ilmoitti teaterijohtokunnan puolesta, että
tehtyjä säännöksiä ei voitu millään ehdolla muuttaa, ja että Phaedra
ehdottomasti näytetään tänä päivänä. Kaikki näytöksen osat, kuten
tiedätte, ovat jo jäsenille ja'etut, eikä niissä voitu mitään muutoksia
tehdä. Koko kuninkaallinen hovi on tänä iltana läsnä näytelmässä."

"Se hyvä, Jaakko! Lähetä kohta sana herra Varon'ille ja Lekain'ille. Ne
herrat pitää pyydettämään kohta tulemaan tyköni. Minulla on jotain
sangen tärkeätä heille sanottavata, ja pyydän siis erittäin nöyrästi,
että he kohta viipymättä tulevat tänne."

Varon ja Lekain, molemmat sen ajan kuuluisimmat näyttelijät, asuivat
Klairon'in palatsin läheisyydessä ja olivat siis vähemmässä, kuin
kymmenessä minuutissa Klairon'in luona.

"Ystäväni!" huusi Klairon heitä vastaan. "Joko tiedätte sitä kauheata
ja hirmuista asiata, jota meille ajatellaan tehdä? Tarkoitan sitä
loukkausta, jota meille, teaterin kaunistuksille ja kunnialle ai'otaan
tehdä."

"Meitä tahdotaan pakoittaa tunnustamaan varasta, kunniaansa
menettänyttä miestä, joka ensin varasti, oli sitten linnassa, sitten
palvelijana ja sissinä polisissa, -- niin, meitä tahdotaan pakoittaa
tunnustamaan häntä toveriksemme, meikäläiseksi!" huusi Varon.

"Meitä vaaditaan näyttämöllä esiytymään yhdessä mokoman kruunun-linnun
ja varkaan kanssa", sanoi Lekain ja kohotteli ylen-katseellisesti
olkapäitänsä. "Ah, se on ihmeteltävää! Linnan-ruoka on yht'äkkiä
huomainnut itsessään kykyä teateriin: Varas pyytää murtaa itsensä
taiteelliselle uralle, ja polisi pitää sitä erittäin sopivana seikkana,
asettaa yhden juhdistansa 'Theatre Français'ehen' aivan, kuin
määräaikansa palvelleet sotaherrat pannaan yhteisiin virkoihin."

"Ja mekö siihen suostuisimme?" kysyi Klairon säkenöivin silmin.
"Pitääkö Phaedra niin häväistämän, että hän rakastaisi rikkojata?
Pitääkö Theramen häpeämään turvattiansa, Hippolyte'ä? Pitääkö Theseon
oleman isänä kunniansa kadottaneelle, joka ei varastanut sydäntä,
vaivasia, viheliäisiä markkoja!"

"Ystävät! Minä kysyn teiltä: pitääkö meidän sitä kärsiä, että taide
häväistään ja sen pyhän templin kynnyksiä tahraa mies, jonka edestä
taiteen-jumalattarien täytyy täynnä häpyä paeta pois, ja jota Apollo ei
koskaan voi tunnustaa opetuslapseksensa? Varon! Minä kysyn teiltä,
suuren Molieres'en oppilaalta, tahdotteko pelata Theramen'a, kun
Hippolyte'n osaa näyttelee mies, jonka kanssa kanssa-puheissa teaterin
ulkopuolella tavattuna te häpeäisitte silmät päästänne, ja jolle te
kääntäisitte selkänne, jos hän uskaltaisi puhutella teitä tuttavana?
Lekain! Minä kysyn teiltä, mainio taiteilija, joka ei vielä koskaan
ole esiytynyt muutoin, paitsi jalona, suurena ja armollisena
maailman, katsojain ja itsensä edessä, ja joka puhtaana, virheetönnä
ylimmäis-pappina on tehnyt taiteen pyhää uhri-palvelusta Apollon
templissä, minä kysyn teiltä, Lekain, tahdotteko näytellä Theseona, kun
teille annetaan pojaksi sellainen olento, jonka rikoksia rankaisemaan
te ette pyytäisi jumalain vihaa, vaan yksinkertaisesti jättäisitte
hänet polisin kynsiin?"

"Mutta ennen, kun vastaatte, kuulkaa, mitä minä teille sanon. Ei
koskaan enään Klairon astu näyttämölle Phaedrana, jos nuorukainen,
jota hänen pitää rakastaa, on ihminen, jonka läheisyys ja paljas
yhteen-sattumus on hänelle jo alentavaista. Ei koskaan anna Klairon
pakoittaa itsensä, tunnustamaan rangaistua voroa, polisi-sissiä
taiteen otto-pojaksi. Ja jos taiteen pyhät templin ovet avataan
hänelle, niin suljetaan ne ijäksi Hippolyte Klairon'ille! Sitä minun
piti sanomaan teille: Vastatkaa te nyt minulle!"

"Minä vastaan teille", lausui Varon, jonka silmät, huolimatta hänen
kuudesta-kymmenestä vuodestansa, vielä yhä hehkuivat nuoruuden tulessa.
"Te kysytte minulta, josko minä tahdon olla opettaja Theramen'a
sellaiselle Hippolyte'lle? En, Klairon, en! Spitalinen älköön lähestykö
puhtaita! Rumaa rikosta ei pestä puhtaaksi Apollon taivaisella
pappius-päähineellä. Se, joka on saastuttanut kätensä varkaan
vehkeissä, älköön tuokokkaan jumalille mitään uhria, sillä he
hylkäisivät sellaisen uhrin samoin, kuin minä, Apollon ja musain
palvelija hyljään sellaisen Hippolyte'n, enkä tahdo koskaan olla
hänelle Theramen'a. Olkoon hän vain tänä iltana Hippolyte'na; mutta
mitään Theramen'ea ei hänen pidä näkemään sivullansa! Kuitenkaan ei se
ole Varon, suuren Molieres'en oppilas. Ja te, minun suuri ja
kunnioitettu ystäväni, Lekain, mitä sanotte te?"

"Minä sanon, että orja ja hyljätty roisto älköön panko saastaisia
käsiänsä ylimmäis-papin ja jumaloin käsiin", huusi Lekain. "Minä sanon,
että minä mieluimmin kutsuisin pojakseni sellaisen onnettoman, joka
kärsimysten ja musta-sukkaisuuden yllytyksestä on murhannut puolisonsa,
kuin miestä, joka oman-voiton pyynnöstä ja näpistelemisen himosta
varastaa toisen omaisuutta. Murhaaja voipi, huolimatta rikoksestansa,
olla kunnon mies? mutta varas on halpa raukka, joka varastaa itseltään
kunnian. Ja kunniattoman kanssa ei Lekain'ella ole mitään tekemistä. Ei
Lekain tule hänen kanssaan näyttämölle. Eikä kellään ole oikeutta,
pakoittaa minua häpeällisyyksiin. Minä en näyttele Theseona, jos hän,
vitsattu varas ja vanha voro näyttelee Hippolyte'na!"

"Antakaa minulle kätenne, ystäväni!" sanoi Klairon
juhlallisesti. "Me seisomme yhdistettyinä lujana liittona, ja vannomme
taiteen-jumalattarille, vannomme taiteelle, jonka vihittyjä
palvelijoita me olemme, -- niin, me vannomme elää ja kuolla taiteen
pyhässä palveluksessa, emmekä salli sitä, emmekä anna itseämme
häväistä, vaikkapa saisimmekin sen tähden kärsiä vainoa ja
rangaistusta!"

"Niin, sen me vannomme!" huusivat molemmat herrat.

"Me vannomme, ett'emme näyttele tänä iltana, jos meitä vaaditaan
näyttelemään yhdessä Vauture'n kanssa."

"Niin, sen vannomme me!" kertoivat Varon ja Lekain.

"Me olemme tehneet valamme ja jumalat ja taide ovat sen ottaneet
vastaan", sanoi Klairon juhlallisesti. "Nyt tahdomme me levollisina ja
seisovaisina odottaa sitä, kun tapahtuu. Menkää nyt kotihinne,
ystäväni, ja tehkäämme se, kun tarpeellista, Ilmoittakaamme
kirjallisesti johtokunnalle, ett'emme me näyttele tänä iltana, ja
ett'emme enään koskaan astu näyttämölle, ell'ei Vauture'a kohta
eroiteta teaterista."

"Sanokaamme, ett'emme koskaan näyttele hänen kanssansa, samana
ehtoona", huusi Varon.

"Niin, siin' on kylliksi", sanoi Lekain.

"Hyvä!" sanoi Klairon. "Jos te sen pidätte riittävänä, niin pysykää
siinä. Minulle se ei riitä! Jos Vauture jääpi paikoilleen teaterissa,
niin eroan minä. Minä en salli pahantekijän nimittävän minua
virka-veljeksensä!"

Hän ojensi Varon'ille ja Lekain'ille kätensä jää-hyvästiksi ja kiirehti
sitten kirjoitus-pöytänsä tykö, kohta ylpeästi ja käskeväisesti
kirjoittaakseen kuninkaalliselle "Theatre Français'in" johtokunnalle.

"Niin", sanoi hän innollisesti ja pani kirjeen kokoon. "Nyt on arpa
heitetty. Minä voitan, kuin taiteilijatar, tahi laskeun minä näyttämön
valta-istuimelta, noustakseni, jos Jumala suo, noustakseni todelliselle
valta-istuimelle."

Hän soitti hätäisesti ja jätti kirjeen kamari-palvelijalle, vietäväksi
kuninkaallisen teaterin johtokunnalle.

"Jos kysytään, olenko minä sairas", käski hän, "niin vastaa, että minä
olen erittäin terve ja aivan valmis näyttelemään tänä iltana, kuitenkin
ehdolla, että minun ehtoni ensin täytetään. Joudu nyt ja tuo minulle
kohta vastaus asiasta, vaikka minulla olisi vieraitakin luonani."

"Minä toivon maa-kreivin olevan läsnä", sanoi hän hymyillen itseksensä.
"Tunnin perästä on Jaakko takaisin, ja siihen aikaan on maa-kreivinkin
tapana olla täällä. Vai eikö hän tulisi tänä päivänä? Oiskohan minun
eilen osoittamani kovuus ja kylmyys peljättäneet hänet takaisin? Mitä?
Oisko hänelle niin helppoa, hyljätä minua? Voidaanko Klairon hyljätä
sen tähden, ett'ei hän ole mikään mieliinmukiin menevä kaunotar, jolla
olisi jokaiselle rakkauden lorulle hymyily valmiina? Oi, se oisi
kauheata, jos minä olisin niin peräti erehtynyt, jos -- -- -- Ah,
tuossa seisahtuvat vaunut portilleni. Ken voi nyt tulla niin peri
aikaisin aamulla -- -- --."

Klairon unhoitti hetkeksi kuninkaallisuutensa ja syöksähti ikkunaan,
kurkistaakseen kartiinien takaa vähän pihalle vain.

"Se on hän! Ne ovat hänen vaununsa," huusi hän voiton riemulla. "Hän
tulee tänä päivänä vieläkin aikaisemmin, kuin tavallisesti. Se on
ainakin todistuksena siihen, että hän rakastaa minua -- -- --."

"Hänen kuninkaallinen Korkeutensa Ausbach'in maa-kreivi," sanoi
palvelija, avasi kaksois-ovet seljällensä, ja hoikka, nuori, noin
kolmen-kymmenen vuotias mies astui sisään, pu'ettuna loistavaan,
kullalla koristettuun pukuun. Hänen kasvonsa olivat hyvin setänsä,
kuningas Rietrikki II:n näköiset; mutta se juuri puuttui häneltä, joka
havaittiin suuren Rietrikin kasvoissa; nimittäin, loistava, neroa täysi
katse, ja hänen ihana, lempeä silmäyksensä. Maa-kreivin silmät olivat
heikot ja sinertävät; hänen katseensa oli synkkä ja eloton. Ja
jos joskus hymy leikki hänen huulillansa, niin oli se ainoasti
suru-mielinen hymyely, joka ainoasti kohteliaisuudesta joskus ilmestyi,
sitä pikemmin taas haihtuakseen.

Klairon kiirehti maa-kreiviä vastaan suurimman ihmettelemisen
katseella.

"Teidän kuninkaallinen Korkeutenne ei ole siis vielä matkustanutkaan?"
kysyi hän ihmetellen. "Te olette siis hyljänneet julman aikomuksenne,
ett'ekä vielä matkustakaan synkkään, kylmään Saksaan takaisin?"

"En ole muuttanut päätöstäni," sanoi kreivi ja suuteli hänen kättänsä.
"Mutta minä en voinut, enkä tahtonut matkustaa, ilman teitä näkemättä
vielä kerran, ja ottamatta jää-hyväisiä teiltä."

"Jää-hyväiset," huokasi Klairon. "Ah, sitä suruista sanaa, ja voi niitä
vaivasia, joiden täytyy sanoa se sana! Mutta vieläkin valitettavammat
ovat ne, joiden täytyy ottaa vastaan se sana. Oi, ruhtinaani! Ihminen
tottuu pian onneensa; mutta katkeruudella se jättää sen! Minä olin
onnellinen siinä suuressa tiedossa, että olin ylevän, jalon maa-kreivin
ystävyydessä; että minä, raukka, en koskaan ajatellut sitä, että kerran
kadottaisin kalliin ja rakkaimman ystäväni. Ja nyt se 'kerran' on
käsissä, joka minut eroittaa teistä."

"Minä en voisi elää enään tämän päivän jälkeen," sanoi kreivi
juhlallisesti, "ell'en minä tietäisi jälleen-näkemisen päivän kohta
taas koittavan. Minä riennän nyt vain muutamiksi viikoiksi maahani,
ratkaistakseni vain muutamia tärkeitä hallinnollisia asioita; mutta sen
jälkeen palajan minä taas Parisiin, se on: teidän tykönne!"

"Kuka tiesi, ette minua sitten enään löydä," huokasi Klairon.

"Minä löydän teidät, vaikka olisitte paennut maailman ääriin," huusi
maa-kreivi. "Onhan rakkaudella se taivaallinen voima, että se voittaa
kaikki vastukset, ja pilkkaa kaikkia esteitä. Minä löydän teidät,
Klairon!"

"Mutta mahtaiskohan Teidän kuninkaallinen Korkeutenne sitä uskaltaa?"
kysyi Klairon suruisesti. "Eiköhän lopuksi kuitenkin teidän puolisonne
kyyneleet ja valituksensa eron tähden teistä, voittaisi hyvää ja
jaloa sydäntänne? Ettekö puolisonne tähden hyljäisi ja välttäisi
ystävä-raukkaanne Klairon'ia ja jäisi kotihinne mahtavaan
pää-kaupunkiinne, ja antaisi alamaisillenne harvinaista esimerkkiä
onnellisesta avio-elämästä valta-istuimella?"

"Puolisoni ei minua kiusaa kyynelillään eikä rukouksillaan," vastasi
kreivi synkkänä. "Hän tietää, ett'en ole koskaan rakastanut häntä, ja
hänen kiviseen sydämmeensä ei pysty rakkaus. Kun minä olin vielä
melkein sanoen poika, pakoitti minun isäni minua tähän avioliittoon,
kivuloisen ja ruman Koburg'in prinsessan kanssa. Minun oli ainoasti
valitseminen vankeuden ja tämän liiton välillä. Minä olin, kuten
sanottu, vielä poikanen, ja minun peljästynyt sydämmeni vapisi isäni
vihaa ja uhkaavaa kovaa vankeutta. [Memoirs of the Marggravine of
Ausbach. I. 131.] Lapsellisessa hulluudessani annoin minä niin
peljättää ja sitoa itseni ijankaikkisiin kahleisiin, turvatakseni
personallisen vapauteni."

"Mutta samassa, kun minä sen tein ja otin Koburg'in prinsessan
puolisokseni, tunnustin minä hänelle peittelemättä, ett'en minä
rakastanut häntä, enkä koskaan tulisi rakastamaan häntä."

"Ah, minä olin kevytmielinen! Minä luulin tällä puolen tuntia ennen
vihkimistä tehdyllä tunnustuksellani saattavani hänet jaloon ja
miehuulliseen päätökseen, nimittäin siihen, että hän, pelastaakseen
itsensä ja minut kauheasta rakkaudettomasta aviosta, olisi
vihkimä-jakkaralla hyljännyt minut ja papin kysymykseen 'tahdotko'
vastannut vakavasti ja kovalla äänellä 'en.' Mutta hän ei tehnyt sitä.
Hän otti minut. Mutta samassa silmän-räpäyksessä, kun hän sanoi
päättävän sanan 'otan', vannoin minä itsekseni, ett'ei hän sittenkään
koskaan tulisi olemaan puolisoni, vaan että hän olisi minulle ainakin
vieras."

"Minä olen uskollisesti pitänyt valani. Koburg'in prinsessa kantaa
minun nimeäni; mutta hän ei ole puolisoni, ei ystäväni, eikä
matka-toverini elämässä. Minä en tiedä mitään hänestä, eikä hän
minusta. Kun minä olen Ausbach'issa, niin näemme me toisemme ainoasti
päivällis-pöydässä, koko hovin läsnä-ollessa, ei koskaan kahden-kesken.
Sanaakaan emme koskaan toisillemme puhu, paitsi asioissa, jotka
koskevat seurustelu-elämän yleisiä kohtia."

"Mutta eihän se ole mikään avio-liitto!" huudahti Klairon. "Onhan se
vain rasittava kahle, jonka Teidän kuninkaallinen Korkeutenne pitää
mitä pikemmin viskaamaan pois päältänsä. Te olette sen velka-pää
maallenne, ja alamaisillenne, kallihimpani ja rakkahimpani ruhtinaani!
Teidän pitää ottaa pois mokomalta sairaloiselta ja lemmettömältä
prinsessalta, jolle olette antanut ainoasti nimenne, ettekä sydäntänne,
-- ottaa myöskin pois jalo ja kallis-arvoinen nimennekin. Ken hyvänsä,
vaikka kuinkakin kaunis ja kuinkakin ylpeä prinsessa, tuntisi itsensä
onnelliseksi ja kunnioitetuksi, saada sitä kantaa; päästä puolisoksi
ruhtinaalle, joka ei ainoasti kasvoiltaan, vaan myöskin sielun ja
sydämmen jaloin ja yleväin ominaisuuksien puolesta on suuren setänsä,
Preussin kuninkaan kaltainen."

"Ei", sanoi kreivi totisesti ja vakaasti: "Ei; minä kärsin nuoruuden
erehdyksestä loppuun asti. Minä olen itse siihen syypää, ja sen tähden
pitää minun siitä kärsimäänkin. Kun ei minulla ollut miehuutta seisoa
isäni vihaa vastaan, ja asettaa omaa tahtoani hänen tahtoansa vastaan,
niin pitää minulla nyt sen tähden olemaan miehuutta, kantaakseni
levä-peräisyyteni seurauksia niin kauan, kuin Jumala sen tahtoo. Minä
olen Jumalan ja ihmisten edessä Koburg'in Klotilda-prinsessan puoliso.
Niin kauan, kuin hän elää, olen minäkin velvoitettu tunnustamaan
hänet puolisokseni ja sellaisena pitämään ja puollustamaan häntä."
[Maa-kreivin omat sanat. Katso: Memoirs of the Marggravine of Ausbach.
Vol. I, 130.]

"Ei", huusi Klairon vihaisesti. "Ei! Teidän Korkeutenne sallii jalon
sydämmensä jalouden vietellä itsensä uhriksi, jota prinsessan ei sovi
vaatia, eikä kansanne sallia. Te ette ole ainoasti oman persoonallisen
onnenne, vaan myöskin kansanne ja maanne onnen tähden velka-pää
rikkomaan luonnottoman avio-liiton ulkonaiset siteet, mennäksenne
uuteen lailliseen avio-liittoon, ja antamaan kansallenne, jota
nyt uhkaa pahimmistakin pahin, se, että se joutuu kerran vieraan
ruhtinas-suvun perinnöksi, -- niin, antamaan kansallenne ruhtinatar,
joka sitten lahjoittaa maallenne perijän, laillisen perijän."

"Ah, ei se ole mikään hauska tehtävä, olla hallitsevana ruhtinaana,"
vastasi kreivi, "että sitä haluaisin pojalleni jättää. Kuka tietää,
vaikka ma itse jo pudistan päältäni mokoman vaikean tehtävän, ja
alamaisten verosta pidän parempana, olla oma herrani." [Ausbach'in
maa-kreivi möi sittemmin maansa Preussin kuninkaalle ja vetääntyi
miljonan talarin vuotuisella eläkkeellä yksinäisyyteen ja eli
Englannissa.]

"Mutta älkäämme enään puhuko näistä ikävistä asioista. Minä ilmoitin
aviolliset suhteeni teille ainoasti siinä tarkoituksessa, ett'ette
soimaisi minua uskottomuudesta aviossani, että uskallan rakastaa teitä
ja myöskin sen suoraan sanoa teille."

"Niin, Klairon! Minä rakastan teitä, ja rakkaus johdattaa minut kyllä
pian luoksenne takaisin. Mutta ett'ette te jumaloittu, ympäri
liihoitteleva, suloinen Klairon, minua, poissa ollessani unhoittaisi,
vaan olisitte vaadittu edes joskus muistamaan minua, toin minä teille
jotakin, jota teidän pitää vannoa kantaa, eikä tosiaan ottamaan pois
ranteestanne siihen asti, kun minä palajan! Te olette aina kieltäynyt
ottamasta minulta mitään lahjaa; mutta tätä ette saa kieltää; tämä
teidän pitää ottaa vastaan."

Ja kreivi otti liivinsä taskusta punaisen sahviani-nahkaisen kotelon ja
antoi sen Klairon'ille.

Klairon otti kotelon ja avasi sen.

"Teidän valo-kuvanne," huusi hän iloisesti. "Ah, niin hyvin onnistunut
ja niin ihana valo-kuva!"

"Eikö tosi, Klairon? Te lupaatte kantaa sen ranteessanne?"

"Niin, oikein!" huokasi Klairon. "Onhan se ranne-rengas. Tähän asti
huomasin vain valo-kuvan. Nyt vasta nä'en, että se on kallis-arvoinen
ranne-rengas. Seppele ihanimmista hohto-kivistä ympäröi korkean
ystäväni kauniita kasvoja. Voi, miten ihanina nämät kivet kiiluisivat,
ell'eivät ne ympäröisi tätä valo-kuvaa! Mutta teidän silmäinne
loistossa kadottavat kauniimmatkin hohto-kivet kiiltonsa ja arvonsa."

"Ah", jatkoi hän iloisena samassa, kun hän likemmin tarkasteli
ranne-rengasta. "Valo-kuvan voi ottaa pois hohtoisesta kätköstänsä.
Nyt on se yksinkertainen, kapea, kultareunainen muistosäiliö, jonka
voi rauhassa kantaa sydämmellänsä. Ah, mun kallis, ruhtinaallinen
ystäväni! Nyt otan minä ilolla teidän valo-kuvanne lahjaksi. Antakaa
hohto-kivinen ranne-rengas puolisollenne. Hän iloitsee kyllä
kallis-arvoisesta koristeesta; sillä se on ruhtinattarelle tehtykin.
Mutta lahjoittakaa minulle tämä rakastettava ja kaunis kuva. Minä
lupaan, ett'en koskaan jätä sitä luotani, vaan kannan sitä siksi,
kunnes rakkaan kuvan verosta itse jalo ja kunnioitettava juuri-kuva
tulee taas tervehtämään minua."

"Te olette ihmeellinen vaimo", lausui kreivi ja katseli häntä rakkailla
katseilla. "Minä annan teille hohto-kiviä, joista, kuten sanotte
ruhtinatarkin iloitsis saadaksensa, ja te ne hyljäätte."

"Minä hyljään hohto-kivet, mutta iloitsen teidän kuvallenne", sanoi
Klairon loistavalla hymyllä. "Mitä minä hohto-kivistä huolin? Niitä
minulla on enemmän, kuin tarpeeksi; sillä paljon on herroja, jotka ovat
niin lempimielisiä, että he suosivat Klairon'ia, ja jotka luulevat
hohto-kivillä voivansa ostaa hänen rakkauttansa. Minä otan vastaan
kaikkia heidän koristuksiaan; mutta minä otan niitä niiltä, jotka ovat
minusta saman-tekevät. Ja siitä tulee se, että minulla on paljon
koristeita ja kalliita-kiviä. Minulla on aina tähän saakka annettu
toinen kallis-arvoinen koriste toisen perään, enkä minä ole niitä tähän
asti halveksinut. Mutta teiltä, Teidän Korkeutenne, en minä ota mitään
koristetta."

"Klairon!" huudahti kreivi iloissansa. "Se on siis tosi, ett'en
olekkaan teille saman-tekevä. Te ette aseta minua muiden ihantelijainne
ja kosijainne rinnalle? Te -- -- --"

Samassa avaantui ovi kiireisesti ja kamari-palvelija tuli sisään.

Klairon kääntyi häneen ylpeän ja vihasta hehkuvan näköisenä.

"Uskallatko sinä tulla sisälle, kun hänen Korkeutensa on täällä?" kysyi
hän kiivaasti.

"Antakaa anteeksi!" änkytti Jaakko katuvaisena. "Mutta minun piti
saattamaan teille herra tirehtöörin vastaus. Minulla oli kunnia jättää
teidän armonne kirje herra tirehtöörille. Hän luki sen tarkkuudella,
kääntyi sitten minuun ja hänen silmänsä säkenöivät vihasta. 'Sanokaa
neiti Klairon'ille', huusi hän, 'että minulla on kyllä neuvoja,
pakoittaa häntä täyttämään velvollisuutensa, ja että minä käytän
myöskin neuvojani häntä vastaan. Hänen pitää näytellä tänä iltana.
Hänen pitää näytellä Phaedrana ja Vauture näyttelee Hippolytena.
Sanokaa se neidillenne!'"

"Ja mitä muuta?" kysyi Klairon, pitäen ylevän ja ylpeän ryhtinsä.
"Sallittiinko sinun rauhassa lähteä, tuodakses tätä sanomaa minulle?"

"Ei, teidän armonne! Tirehtööri pani kaksi-kymmentä miestä vartijana
seuraamaan minua kotihin, ja samat miehet ovat nyt miehittäneet kaikki
palatsinne sisään-käytävät. He sanovat, ett'eivät he estä ketään
menemästä sisälle ja ulos; se on ainoasti neiti Klairon, joka ei saa
lähteä kotoonsa."

"Se hyvä, Jaakko! Saat mennä", sanoi Klairon, ja viittasi palvelijata
kuninkaallisella liikunnolla, jättämään huonetta.

"Mutta Jumalan tähden!" huusi herra hämmästyneenä. "Mitä tämä
merkitsee? Millä oikeudella teitä uskalletaan loukata? Omassa
palatsissanne pitää teitä vankina?"

"Millä oikeudella?" huusi Klairon uhkealla, täydesti kuninkaallisella
arvollisuudella. "Sillä oikeudella, jota raaka, eläimellinen väki-valta
uskaltaa käyttää taidetta ja neroa vastaan! Minua tahdotaan pakoittaa
näyttelemään sellaisen miehen kanssa, jota minä halpana pidän. Minua
tahdotaan häväisemään pyhää taidetta, jota minä palvelen siten, että
minä kärsisin kunniattoman konnan rinnallani pyhässä templissä."

"Mutta se ei tapahdu koskaan. Klairon ei anna alentaa itseänsä. Minä
olen yksinäinen, turvaton vaimo. Ei minulla ole sotamiehiä, jotka
taistelevat puolestani, eikä lakia, joka minua suojaa. Mutta sittenkin
otan minä taistelun merkiksi viskatun rukkasen ja sodin pyhää sotaa
raakalaisia vastaan ja taiteen taistelua eläimellistä väki-valtaa
vastaan. Kiirehtikää, ruhtinas! Jättäkää minut! Matkustakaa kohta nyt,
ett'ette tarvitse olla todistajana siihen surulliseen näytökseen, jota
täällä tänä iltana näytellään. Minua tahdotaan pakoittaa näyttelemään;
mutta minä en anna pakoittaa itseäni. Vetäkööt he minut raa'alla
roistojen käsi-voimalla näyttämölle; samalla voimalla, jolla he ovat
piirittäneet huoneeni; mutta puhumaan he eivät voi minua pakoittaa.
Ihmiselle voidaan tehdä väki-valtaa; mutta ei taiteilijattarelle. Minä
en näyttele tänä iltana, vaikka saisinkin viettää elämäni vankeudessa
Bastiljissa." [Niin nimitetään ranskalaisten surkeasti kuuluisata
vankihuonetta Parisissa. Suom. muist.]

"Voikaa hyvin, kallis, jumaloitu ruhtinaani! Varjelkoon Jumala Teitä
kaikilla teillänne! Muistakaa minua; mutta älkää surko minua
kuitenkaan! Klairon ei petä koskaan itseään, eikä pyhää taidetta.
Vaikka turvaton vaimo, niin taistelen kuitenkin urhokkaasti
vihollisiani vastaan. Minä voin joutua tappiolle tässä taistelussa;
mutta nöyrtymään minua ei saada. Tämä on hyvästi-jättöni! Joutukaa,
ruhtinas! Jättäkää minut!"

"Kyllä! Minä kiirehdin!" sanoi kreivi: "Minä jätän teidät; mutta
en sen tähden, että matkustaisin pois, vaan toimimaan puolestanne. Minä
tahdon osoittaa heille, ett'ette ole hyljätty ja turvaton. Käykööt
vihollisenne kimppuunne, niin ystävänne suojelevat teitä. Hyvästi,
Klairon; mutta hetkeksi vain! Minä en jätä Parisia ennen, kuin te
olette pelastettu vihollisistanne."

"Ah!" huusi Klairon ja katseli ilosta loistavin silmin hänen jälkeensä.
"Minä voitan tarkoitukseni. Minusta tulee Ausbach'in maa-kreivitär!"



2.

Ehtoolla.


Taaskin olivat "Theatre Français'in" kaikki paikat täytetyt; taaskin
samoin, kuin kaksi-kymmentä vuotta sitten, jolloin Klairon näytteli
ensimmäisen kerran Phaedrana omituisessa puvussansa; -- niin, taaskin
odottivat katsojat suurella uteliaisuudella näytelmän alkua; ja taaskin
kulki Klairon'in nimi kaikkein huulilla, ja hänestä puheltiin
parter'illa ja looseissa, parketilla ja ylimyöten amphiteaterilla. Outo
huhu epäsovusta Klairon'in ja teateri-johtokunnan välissä oli levinnyt
Parisissa, ja oltiin tietävinänsä, että Klairon oli kieltäytynyt
näyttelemästä Phaedrana, ja että kuninkaallisten näytäntöjen johtokunta
oli väki-vallalla tuottanut Klairon'in, sotamiesten mahdilla teateriin,
ja että samoin oli myöskin tehty näyttelijöille Varon'ille ja
Lekain'ille.

Kaikki olivat siis erittäin uteliaat ja odottivat; kaikki toivoivat
vakuutusta siihen, miten paljon huhussa oli perää ja miten paljon
siihen oli valetta lisätty. Ei milloinkaan ennen oltu, ei edes
niinäkään ehtoina, jolloin Klairon näytteli jotain uutta kappaletta,
suuremmalla maltittomuudella odotettu näytöksen alkua, kuin juuri tänä
iltana.

Viimein kuultiin soitettavan merkiksi ja esiriippu kohosi,
Hengittämättömällä hiljaisuudella kurkistivat katsojat näyttämölle.

Siinä seisoi Hippolyte, uusi näyttelijä Vauture, ja vasta-päätä häntä
synkkänä ja vihasta säihkyvillä silmillä opettajansa Theramen,
katsojain moni-vuotinen lemmikki Varon.

Mutta Varon'in takana seisoi neljä sotamiestä, kivärit olalla.

Kun katsojat vielä ihmetellen tähystivät sotamiehiä, mokomia näyttämön
nurkka-vieraita (statisteja), niin alkoi Hippolyte puheensa. Ei kukaan
ollut sitä huomaavinansa. Kaikki odottivat vain maltittomina Hippolyten
viimeistä sanaa, josta Theramen'in piti aloittaa.

Nyt vaikeni Hippolyte ja Theramen'in piti aloittaa.

Mutta Theramen vaikeni. Turhaan kertoi Hippolyte viimeisiä sanojansa
-- -- -- Theramen ei vastannut häntä. Hän tähysti vain Hippolyte'ä
sanomattomasti halveksivalla katseella. Theramen'in silmät puhuivat;
mutta huulensa jäivät äänettömiksi.

Silloin tuli kulissien takaa kuninkaallinen santarmien upsieri ja käsi
ojennettuna ja kasvot sotamiehiin käännettyinä käski hän kovalla
äänellä: "kuninkaan nimessä: vangitkaa näyttelijä Varon, ja viekää hän
Bastiljehen!"

Sotamiehet lähestyivät Varon'ia ja ojensivat kätensä hänen puoleensa,
aikeessa tarttua häneen. Mutta Varon tarkasti heitä hehkuvin silmin ja
ylpeällä arvollisuudella, otti askeleen taakse-päin ja ojensi kätensä
heitä kohti ikään, kuin puollustaakseen itseänsä. Sitten kääntyi hän
ympäri, käski käden-viittauksella sotamiehiä seuraamaan itseänsä, ja
meni hitaasti ja ylpeästi aivan, kuin hallitsija kulissien taakse; ja
sotamiehet seurasivat häntä aivan, kuin olisivat olleet hänen nöyrimpiä
palvelijoitansa.

Katsojat, jotka aina tähän saakka olivat pysyneet hiljaisina
uteliaisuudesta, hämmästyksestä ja pelvosta, heräsivät ikään, kuin
unesta ja alkoivat kovasti taputtaa käsiään ja huusivat: "Varon,
Varon!"

Mutta yht'äkkiä vaikenivat he huutamasta; sillä näyttämölle astui
toinen Theramen, joka alkoi korkealla, maltillisella ja rauhaisella
äänellä lausua osaansa.

Mykkinä hämmästyksestä ja uteliaisuudesta ei kenkään uskaltanut häntä
häiritä. Mutta miten paljon tahansakin Vauture ponnisteli voimiansa,
voittaaksensa katsojain suosiota, ja vaikka hän todellakin osoitti
suurta mestarillisuutta, niin vaikenivat katsojat sittenkin
suosionosoituksista. He eivät pitäneet hänestä vaaria laisinkaan, eivät
osoittaneet hänelle tyytyväisyyttä, eikä tyytymättömyyttäkään. He eivät
huolineet saapuvilla olevista; vaan kuiskuttelivat keskenänsä:
"mahtaakohan Klairon näytellä? Mahtaakohan häntäkin seurata sotamiehet?
Ja vankitaankohan hänkin näyttämöllä?"

Nyt loppui parhaillaan näytettävä kohtaus. Oenone riensi näyttämölle ja
ilmoitti Phaedran tulevan. Hippolyte (Vauture) vetääntyi takaisin, ja
tuskin oli hän Theramen'in kanssa kadonnut, niin Phaedra (Klairon)
astui esiin.

Niin aivan! Häntäkin seurasi neljä sotamiestä, jotka asettuivat
siiville, pitkin kulisseja. Mutta hyväksymisen ja hämmästyksen sohina
kuului nyt kaikkialta; sillä Phaedra ei ollutkaan ääneti, vaan hän
puhui.

Klairon oli muuttanut aikeensa; ja kun Varon'ia vietiin Bastiljehen,
kuiskasi Klairon hänen korvaansa: "Minä kostan kauheasti kaikkein
kolmen edestä! Minä selitän katsojille, sillä he eivät tiedä, minkä
tähden me emme tahdo näytellä. Minä näyttelen aina ratkaisevaan
kohtaukseen saakka."

Ja tämän tuuman mukaan näytteli Klairon. Kaikella sillä innolla,
ylevyydellä ja runollisuudella, johon hänen neronsa kykeni, näytteli
hän mainion kohtauksensa Oenone'n kanssa, eikä milloinkaan edes
häneltäkään oltu kuultu mainiota: "C'est toi qui l'as nommé"
suuremmalla innolla, suuremmalla tuskalla ja ihastuksella, kuin juuri
tänä iltana.

Ihastuneina, innostuneina, riemuitsivat katsojat suosikkiansa vastaan
suostumuksen jyryllä; ja kun Klairon suuren kohtauksensa lopulla
vetääntyi takaisin ja kun esi-rippu laskeentui, niin huusivat
ihastuneet katsojat niin kovasti ja niin raivoisasti Klairon'ia, että
hän vihdoin tuli vastaan ottamaan niitä tervehdyksiä, kukkais-kimppuja
ja runoelmija, joita satamalla satoi hänen päällensä kaikilta puolilta.

Melkein huomaamattomina ja havaitsemattomina menivät toisen näytöksen
ensimmäiset kohtaukset. Ei kenkään kuullut Hippolyte'ä, ja hänen
rakkauden-kohtauksensa Aricia'n kanssa ei herättänyt mitään
myötä-tuntoisuutta katsojissa. Odotettiin vain Klairon'ia, ainoasti
häntä. Halaitttin nähdä häntä mainiossa kohtauksessaan Hippolyte'n
kanssa.

Nyt oli hetki tullut. Nyt horjueli Phaedra perältä esiin, nojaten
Oenone'n käsivartta vasten ja neljä sotamiestä asettui taaskin
paikoillensa.

Nyt seisoi Phaedra Hippolyte'n vastassa; nyt kääntyi hän hänen
puoleensa. Mutta syvästi halveksivalla muodolla, ja vihasta hehkuvalla
katseella katseli hän (Phaedra) häntä kasvoihin.

Niin seisoi Phaedra mykkänä, mutta hirmuisella, ruhjovalla ryhdillä
ja katseella jaloissa kuninkaallisissa kasvoissansa vasta-päätä
kalpenevaa, horjuvaa Hippolyte'ä. Sen jälkeen kääntyi hän
ruhtinaallisella liikunnolla sotamiehiin päin.

"Vangitkaa minä!" huusi hän kovalla ja käskevällä äänellä. "Vangitkaa
minä ja viekää minä vankeuteen. On parempi antautua vapa-ehtoiseen
vankeuteen, kuin olla vaadittu kärsimään pahan-tekijän saastuttavaa
läheisyyttä."

Hurjistuneena ja raivon ja kauhistuksen huudahduksella syöksyi
Hippolyte häntä vastaan, mutta sotamiehet pitivät hänet hänestä
erillänsä. He asettauvat hänen ja Klairon'in väliin, joka rauhallisena,
ylevänä ja ylpeänä kulki hitain askelin näyttämön ylitse, ja vetääntyi
aivan kuin vangittu kuningatar vartijainsa seuraamana takaisin isolle
sisään-käytävälle.

Katsojat raivosivat ja kirkuivat hänen takanansa ja huusivat
myrskyisellä metelillä hänen nimeänsä. Mutta Klairon ei voinut totella
heitä: sotamiehet seisoivat muurina hänen takanansa ja estivät häneltä
takaisin-pääsön.

Mutta Klairon meni eteen-päin aivan, kuin omasta tahdostansa. Hän meni
ovelle, joka päättää kulissi-maailman näyttämön takana.

Samassa lähestyi Lekain vastaiselta suunnalta, täydessä Theseon
puvussa. Rauhallisella, jalolla käytöksellä lähestyi hän Klairon'ia ja
tarjosi hänelle käsivartensa.

"Herra!" sanoi hän hymyten ja kääntyi upsierin puoleen, joka
juhlallisella virkamies-ryhdillään kulki Klairon'in vierellä. "Älkää
vihastuko kuningas Theseolle, että hän seuraa korkeata puolisotansa
hänen vaikealla matkallansa. Jalo kuningatar Phaedra on viaton siitä
raskaasta rikoksesta, josta häntä solvataan. Hän on nyt juuri kaiken
kansan edessä todistanut viattomuutensa ja siveytensä, eikä häntä siis
enään voida syyttää rikoksellisesta rakkaudesta poika-puoleensa. Hän on
julkisesti koko maailman edessä osoittanut, ett'ei hän rakasta
Hippolyte'ä, vaan kammoksuu ja halveksuu häntä. Hän ei ole siis
ainoasti puhdas minun silmissäni; vaan minä vielä päälle-päätteeksi
kunnioitan häntä sen halveksumisen edestä, jota hän osoitti
kelvottomalle pojalleni."

"Tulkaa, kuningattareni ja puolisoni! Minä seuraan teitä. Mihin ikänä
teitä viedäänkin, niin olen minä luonanne, jalo, taivahainen
Phaedra'ni!"

Upsieri ei uskaltanut sysätä Lekain'ia sivuun, vaan täytyi sallia
heidän yhdessä käyvän ulos ja tulla niin portilla odottaville
vaunuille, joiden piti viemään heitä Bastiljehen.

Puolen tuntia sen jälkeen istuivat kolme pahan onnen lintua, Klairon,
Varon ja Lekain yhdessä isossa komeoissa niin nimitetyissä Bastiljen
vieras-huoneissa. Näihin "vieras-huoneisiin" pantiin sellaisia vankeja,
joiden viipyminen Bastiljessa ei ollut määrätty miksikään määrätyksi
ajaksi ja joita ei vielä oltu tuomittu, vaan ainoasti syytetty, ja
joilla sen ohessa oli kyllä rahoja, maksaa sitä kallista huoneen-hyyryä
ja niitä kalliita ruoka- ja juoma-rätinkejä, joita tässä kaikista
kalleimmassa ravintolassa vaadittiin. Klairon oli itsellensä ottanut
kaikista kauneimman näistä vieras-huoneista; olipa vielä kuvernöörin
keittäjältä tilannut erinomaisen ehtoollisen kolmelle hengelle ja
kutsunut molemmat ystävänsä, jotka asuivat yhdessä Klairon'in huoneen
vieressä kanssansa ruualle.

Ehtoollista ei tarvinnut kauvan odottaa, sillä että Bastiljen
vieras-huoneissa siihen aikaan asui hyvin usein prinssiä ja muita
suuria herroja, oli kuvernöörin keittäjä aina valmis sellaisiin
"herras-ehtoollisiin", eikä Klairon'in tilaus häntä siis laisinkaan
hämmästyttänyt. Ruu'at olivat oivallisia, viinit valituita ja kuohuva
sampanja houkutteli itse Klairon'inkin kalveille kasvoille pian
poistuvan puna-ruson.

"Ystäväni!" huusi Varon sitten, kun hän oli multasienillä täytetyn
fasanin puolikkaan laittanut lautasellensa. "Olempa pitkällä ja
moni-vaiheisella elämäni ajalla koettanut jos jotakin; mutta sen minä
tunnustan, että tämä on oivallisin ja parhain kaikista, mitä olen
kokenut. Taiteen marttyreina tulimme me Bastiljehen ja huomaamme nyt
kerrassansa, että olemmekin tulleet paratiisiin, jossa paistetut
fasanit lentävät suoraan suuhun, sampanja lähteet lirisevät ja
vaahtoovat ja ruskean-kellertävät kulta omenat heloittavat ja
tuoksuvat, -- joita päälle-päätteeksi voipi syödäkin, ilman että hyvä
orpana käärme sen tähden viettelee sillä, ja ilman pelkoa, että Isä
Jumala ajaa meitä ulos tästä paratiisista."

"Päin-vastoin", sanoi Lekain naurahtaen, "tämän paratiisin isä,
Bastiljen herra kuvernööri, ei ole laisinkaan taipuvainen ajamaan meitä
täältä pois, eipä sittenkään, vaikka me katuvaisina viskautuisimme,
kuin käärmeen vietellyt ja rukoilisimme ulos ajamistamme. Minä pelkään,
että me kylläkin kauvan saamme viipyä täällä ja kerkeämme sillä ajalla
kyllä maistella hyvän- ja pahantiedon puusta siksi, että ymmärrämme,
ett'emme olekkaan paratiisissa, vaan suoraan sanoen vankeudessa. Ylpeä
teaterin-tirehtöörimme, hyvä herra kreivi d'Albert oli peräti
julmistunut ja uhkasi täydellä todella, antaa meidän kuitenkin viipyä
vuoden ajan Bastiljessa."

"Ja minä sanon, ett'emme viivy täällä päivääkään, eipä edes yötäkään",
sanoi Klairon, ylpeästi hymyten.

"Miten niin? Eikö yötäkään?" kysyi Varon ihmetellen. "Tuumaatteko,
suloinen Klairon, että ehtoollisen syötyämme jätämme tämän kauniin
huoneen, kiitämme hyvää isäntäämme, kuvernööriä hänen ystävällisestä
vastaan-otostansa, menemme ulos vaunuihimme ja ajamme kotiimme?"

"Melkein niin minä tuumin", sanoi Klairon, "vaikk'en minä nyt juuri
väitä niin, että me kohta syötyämme lähtisimme täältä. Mutta yötä emme
viivy täällä. Kello tuolla uunin otsalla lyöpi juuri kymmenen. No,
niin! Minä väitän, että me vielä ennen puoli-yötä olemme vapaat ja
viedään voitto-riemulla täältä."

"Ah, olispa se ihanata!" huokasi Lekain. "Minä tunnustan heikkouteni:
vanki-huoneen ilma tekee minut noloksi; se ärsyttää minussa epäilystä,
pöhkömäisyyttä ja haja-mielisyyttä. Nämät seinät, olkootpa kuinka
kauniit hyvänsäkin, näyttävät minusta olevan täyteen kirjoitetut
näkymättömillä kirjaimilla ja kertovan minulle surullisia epä-toivon
tapauksia tämän huoneen entisistä asukkaista. Ken tietää, vaikka
rauta-naamari mies, josta Voltaire nykyisin on kirjoittanut, olisi
asunut juuri tässä huoneessa, vaikka -- -- --"

"Jumalan tähden, onneton, älkää turmelko surullisilla tutkisteluillanne
tärkeätä ruu'an sulattamiseen tarpeellista tuntia ehtoollisen jälkeen!"
huusi Varon ja laski kiireisesti kätensä Lekain'en käsivarrelle. "Mutta
sanokaa, suloinen Klairon, uskotteko todellakin, että me vielä tänä
iltana vapautetaan täältä?"

"Minä olen täydesti vakuutettu siitä. Vihollisemme ovat tuoneet meidät
tänne Bastiljehen; mutta ystävämme pelastavat meidät täältä."

"Ah, ystäviltäni en minä paljoa toivo", huokasi Lekain, "sillä he eivät
ole tarpeeksi väkevät, tekemään poliisimestarin vihaa voimattomaksi. Ja
häntähän me olemme tölväisseet otsaan, että olemme kieltäneet
tunnustamasta erästä hänen juhtaansa taide-toveriksemme."

"Ja mitä minun ystäviini tulee", sanoi Varon, "niin en tiedä heistä
yhtään, jonka uskollisuuteen ja kestäväisyyteen voisin luottaa, paitsi
karhujani. Mutta he taas puolestansa ovat hyvinkin tyytyväisiä, jos
minä pakoitetaan täällä viipymään jonkun aikaa ja he niin muodoin
pääsevät antamasta minulle lisää velaksi"

"Mutta minulla on mahtavia ja uskollisia ystäviä", lausui Klairon;
"ystäviä, jotka pitävät sitä häpeänä Ranskalle, että meitä, taiteen
sankareita loukataan ja ahdistetaan, ja meidän kanssamme itse taidetta.
Ja he käyttämät siis kaiken voimansa, pelastaaksensa meitä vielä tänä
ehtoona tästä kelvottomasta tilasta. Minä kerron teille sen, minä olen
vakuutettu siitä, että emme yötäkään tarvitse nukkua tässä kurjuuden ja
kärsimysten pesässä. Olkaamme siis ainakin puoli-yöhön yhdessä ja
odottakaamme rauhallisesti sitä, kun tapahtuupi."

"Niin, me olemme yhdessä niin kauvan", sanoi Varon vilkkaalla ja
elävällä tavallansa. "Ja koska me nyt kerran, joka kuitenkin peräti
harvoin tapahtuu, olemme yksinämme Klairon'in, meidän jumaloidun
Klairon'imme kanssa, niin uskallan minä tehdä pienen pyynnön, joka jo
sangen kauvan on ollut mielessäni; minä uskallan panna pyyntöni
Klairon'in armoon."

"Minä myöskin tahdon käyttää hyväkseni tätä onnellista hetkeä", sanoi
Lekain. "Minä myöskin panen kysymyksen jumalattaremme etehen."

"Äh, petturi!" sanoi Varon. "Te tahdotte tehdä samaa, kuin minäkin;
mutta ettepä kuitenkaan kerkeä toki ennen minua. Minäpä ensiksi suuni
aukasin. Klairon'in pitää tehdä oikeus ja huomata ensiksi minun
pyyntöni."

"Ensiksi tahdon minä kuulla teidän pyyntönne, Varon, ja sitten teidän
kysymyksenne, Lekain", sanoi Klairon. "Puhukaa siis te, Varon, ja
sanokaa, mitä pyydätte minulta?"

"Pyydän, rukoilen, Klairon, että kerrotte minulle kertomuksen
onnettomasta kreivi S:t Audème'sta, josta paljon on puhuttu, ja jonka
minä sitten vasta voin uskoa, kun kuulen teidän vakuuttavan sen
todeksi."

Klairon'ia kohtasi huomaamaton vavistus ja hänen poskensa saivat heikon
purppura-punan; mutta hän kääntyi kuitenkin huomattavalla
maltillisuudella Lekain'en puoleen.

"Ja te, ystäväni", sanoi hän, "mitä te tahdotte kysyä minulta?"

"No, perhana!" huudahti Lekain hymyellen, "minä tahdoin kysyä teiltä,
ihanin ihanimmistakin, tokko satumainen kertomus kreivi S:t Audème'sta
perustuu totuuteen, tokko vielä todellakin hänen henkensä vainoaa
teitä, tokko pistoolinlaukaus -- -- --?"

"Hiljaa!" sanoi Klairon tuskallisena ja peljästyneenä. "Hiljaa! Älkää
häntä herättäkö! Älkää epäilkö, muutoin saamme kohta kauhistukseksemme
kuulla hänen läsnä-olonsa, jolla hän vakuuttaa teille, että onneton
kertomus todellakin perustuu totuuteen. Hetki lähestyy hetki, joka jo
kaksi-kymmentä vuotta on minua vainonnut, on varmaankin haistanut
olo-paikkani ja, jos epäilette, ilmoittaa kyllä lasnä-olonsa."

"Jumalani! Se on siis tosi", sanoi Varon peljästyneenä. "Totta, tuo
kummituskertomus, josta koko Parisi on vuosia jo höpissyt."

"On täyttä totta", huokasi Klairon suruisesti. "Te tiedätte, että minä
olen Voltaire'n ystävätär; ja siitä voitte myöskin päättää, ett'en
kuulu turhan-uskoisten ja kevyt-mielisten lukuun, jotka antavat
mieli-kuvittelunsa vietellä itsensä uskomaan kummituksia ja
ylön-luonnollisia ilmestyksiä; ja kuitenkin, sanon minä, on se onneton
kertomus tosi"

"Teidän kysymyksenne ja pyyntönne herättävät epäilemättäkin nukahtaneen
hengen, joka minua jo kaksi-kymmentä vuotta on vainonnut ja joka
taaskin, oltuaan vaiti jonkun vuoden, peljättää minua kauhealla
läheisyydellänsä. Hän ilmoittaa itsensä kyllä tänäkin päivänä, en
yhtään sitä epäile; ja välttää häntä vaikenemisella ja kieltämisellä,
on turhaa. Voin siis tunnustaa teille totuuden. Tahdon siis kertoa
teille sen onnettoman kertomuksen, jota Varon on pyytänyt ja vastata
siihen kysymykseen, jonka Lekain teki minulle."

"Olette kai kuulleet, että kreivi S:t Audème tappoi itsensä
pistoolilla ampuen itsensä, ja että hän kirjeessä, jonka kirjoitti
minulle ennen kuolemaansa, juhlallisesti vannoi, kuolemansakin jälkeen
vainotaksensa minua, eikä jättävänsä rauhaan minua, vaan kostavansa
minua siitä, että pidin hänen rakkautensa halpana, enkä tahtonut
ruveta puolisoksensa."

"Kyllä; olen kuullut sitä kerrottavan täydellisesti ja usein," sanoi
Lekain, "ja kaikki ihmettelivät Klairon'in ylpeyttä ja kunniallisuutta,
että hän hyljäsi miehen, joka pani hänen jalkoihinsa korkean nimen ja
äärettömät rikkaudet, kunniallisuutta siinä, ett'ei huolinut hänestä,
koska ei rakastanutkaan häntä."

"Onko se kaikki, mitä te kumpikin tiedätte?" kysyi Klairon.

"Ei mar!" sanoi Varon. "Vielä minä tiedän enemmän. Minä tiedän, että
samana hetkenä, jona kreivi ampui itsensä, kuului sama paukaus myös
teidän vieras-hnoneessanne, ja meni teidän ja vieressänne seisovan
lordi Spenser'in välitse ja oli tappaa teidät molemmat."

"Myös se on totta", huokasi Klairon. "Se oli hirveä hetki.
Lordi-raukka, syystä kyllä, kauhistui sittemmin läheisyyttäni peräti.
Hän ei tahtonut, enään koskaan tulla tyköni ja jätti sen tähden koko
Parisin, välttääksensä kiusausta joutua rakkautensa pakoituksesta
vedetyksi kuitenkin tyköni. Se oli siis ensimmäinen onnettomuus, jolla
kuollut kreivi minua kosti."

"Mutta ei; hän ei ole kuollut. Kreivi S:t Audème elää; hän
vainoaa minua näkymättömällä läheisyydellänsä, kauhealla
musta-sukkaisuudellansa. Jo kaksi-kymmentä vuotta on hän häirinnyt
minun elämätäni ja vartioinnut minua kaikilla teilläni. Ei auta sekään,
että minä onnettoman hetken lähestyessä usein olen pannut polvilleni,
rukoillut häntä itkein ja valittaen leppymään edes viimeinkään,
antamaan minulle anteeksi ja säälimään minun katumistani. Kun minä
tämän tein, ensi kerran, niin ilmoitti hän itsensä purskahtamalla
kauheaan, perkeleelliseen nauruun niin, että minä kauhistuneena vaivuin
voimatonna maahan, ja niin, että ystävättäreni, joka oli silloin
luonani pakeni peljästyneenä pois ja jätti minut ijäksi-päiväksi."

"Mutta katumukseni kauhistuksessa uudistin minä kuitenkin aina
ajottaisin nöyrän rukoukseni, ja toisinaan vaikutti se vainoovaan
henkeen. Hän vaikeni usein viikkoja, kuukausia. Mutta eräänä päivänä,
kun olin hänet melkein kokonansa unhoittanut, ilmoitti hän taaskin
hirmuisen läsnäolonsa ja muistutti minulle kauheata valaansa, joka
huulilla hän oli kuollut, nimittäin, ei koskaan antaa minulle anteeksi,
vaan vainota ijankaikkisesti."

"Ja vieläkö hän nytkin ilmoittaa itsensä pistoolin-paukauksella?" kysyi
Lekain hiljaisella ja puoleksi tukahdutetulla äänellä aivan, kuin
pelvosta, ett'ei henki vain häntä kuulisi.

"Ei", vastasi Klairon. "Nyt on hänellä useampia muotoja ja
ääniä. Ainoasti ensimmäisinä vuosina vainosi hän minua kauhealla
pistoolin-paukauksella, joka vapistutti hermojani niin, että minä, aina
tuon onnettoman tunnin lähestyessä jouduin puistattaviin vavistuksiin
ja olisin silloin aina mielelläni tehnyt samoin, kuin pelkurit katsojat
teaterissa, jotka jättävät paikkansa ja menevät pois, kun tietävät
näytöksen lopussa lau'aistavan jonkun laukauksen."

"Mutta, ah! Minä en voinut juosta pakoon sitä paukausta, sillä mihin
tahansakin menin, seurasi kiusaajani mukanani; mihin hyvänsäkin
kätkeysin, niin löysi hän minut kuitenkin. Kun olin kotonani, niin tuli
hän aina samasta ikkunasta. Kaikki naapurini kuulivat paukauksen ja
näkivät sankki-ruudin salaman; mutta mitään jälkeä ihmisestä, joka
olisi laukauksen ampunut, ei voitu havaita koskaan, ja ikkunan ruutu,
josta laukaus tuli ei ollut koskaan edes särölläkään."

"Eräänä iltana kuitenkin," jatkoi Klairon, "yritin minä paeta kauheata
laukausta siten, ett'en olisi tuon kauhean tunnin lähestyessä huoneessa
kotonani, enkä ystäväinikään luona. Dumesnik'in rouva oli kutsunut
minut luoksensa ehtoolliselle muutamain tuttavain kanssa. Minä suostuin
kutsumukseen ja käskin ilmoittaa hänelle, että tulisin kohta näytännön
loputtua, heti yhdeltä-toista tykönsä."

"Samana iltana näyttelin minä Semiramis'ena. Ja kohta kun näytäntö oli
loppunut, muutin minä kiireesti pukua, käskin vaunut ajamaan porrasten
eteen ja nousin vaunuihin kamari-neitsyeni kanssa. Kello oli vielä
kymmenen minuuttia vaille yksi-toista. Ja että Dumesnik'in tykö oli
jotenkin pitkä matta, niin olin varma siitä, ett'en olisi vielä perillä
tuon kauhean tunnin tullessa. Päälle-päätteeksi käskin minä kuskini
ajamaan verkallensa."

"Oli ihana kuu-valo-yö, ja ilma oli niin kirkas, että minä, ajaessamme
kävely-puiston vierustaa, aivan selvästi voin lukea kirjoitukset
kauppa-puotien ikkunoissa."

"Samassa kun ajoimme sen huoneen ohitse, jossa kreivi S:t Audème oli
kuollut, katsoin minä ylös hänen silloisen kamarinsa ikkunaan ja
osoitin sen kamari-neitsyelleni. Mutta samassa näjin minä ikkunasta
valkean välähtävän. Kauhea paukaus meni ylitsemme ja laukaus tunki
vaunujeni lävitse sellaisella ankaralla voimalla, että me kumpikin
vaivuimme voimattomina alas. Kuski luuli ryövärien ahdistavan meitä,
ajoi täyttä laukkaa eteen-päin, ja seisautti muutaman minuutin perästä
vaununi Dumesnik'in asunnon edustalle."

"Tunnotonna kannettiin minä sisälle ja vasta tuntien perästä voin minä
kertoa ystävilleni hirmuisen tapauksen. Kaikki uskoivat todellakin
ryövärien yrittäneen murhata meitä -- -- -- mutta minun vaunuissani ei
näkynyt mitään jälkeä laukauksesta, joka oli tunkeunut sen läpitse, ja
ikkuna, josta minä näjin laukauksen tulevan, oli vahingoittumatonna. Ei
ketään ollut silloin ollut sisällä siinä huoneessa; sillä pitkistä
ajoista sitten oli se ollut suljettuna, koska ei kellään ollut
rohkeutta asua siinä kreivin onnettoman itse-murhan jälkeen."

"Siitä päivästä lähtein eivät laukaukset kuuluneet säännöllisesti joka
ilta ja muutamain kuukausien kuluttua lakkasivat ne kokonansa
kuulumasta."

"Ja siitä hetkestä sitten olette te päässyt kiusaajastanne?" kysyi
Varon kiireellisesti.

"Päässyt", huokasi Klairon. "Minä pelkään hänen pitävän valansa ja
vainoovan minua niin kauvan, kun elän. Ainoasti pistoolin-paukaus
lakkasi siitä päivästä. Mutta sen sijaan kuului sitten joka yö
tuolla kauhealla tunnilla huoneessa, missä milloinkin olin pitkä,
sydäntä-särkevä huuto, joka aivan, kuin jonkun kuolemallaan olevan
hirveä valitus-huuto, tahi jonkun kuolemaan asti piinatun tuskanhuuto
täytti jokaisen kuulijan sydämmen vavistuksella ja kauhistuksella.
Kaikki ne, jotka asuvat huoneessani, jopa samalla kadullakin ja
vasta-päätä olevissa huoneissa, ovat jo vuosi-kausia aina öisin
kuulleet sen huudon ja polisivirasto on asettanut vartioita, saamaan
selkoa siitä onnettomasta, joka niin itse-pintaisesti uskalsi häiritä
yöllistä lepoa. Mutta kaikki tarkimmatkin tutkimiset ovat olleet
turhat. Huuto tuli, kuin kylmä salama ilman läpitse alas. Näkymättömän
hengen huulet, joiden ylitse ei peitsillä ole voimaa, päästivät sen."

"Ja huuto vainosi minua samoin, kuin pistoolin-laukauskin kaikkialla.
En voinut koskaan välttää kuolemattoman koston henkisiä keveitä
siipiä."

"Eräänä päivänä menin minä Grandval'in rouvan kanssa Versailles'en,
nähdäksemme siellä näytettävän jotain aivan uutta näytelmätä.
Näytöksen loputtua menimme me ravintolaan, jossa viimeinkin pitkäin
pokkuroimisten perästä saimme isännältä huoneen, jossa oli kolme
vuodetta; kaikki muut huoneet olivat prinssit, kreivit ja muut
suurelliset jo tilanneet edeltä-päin."

"Yö oli kauhea. Ulkona ulvoi ja raivosi myrsky. Sade-pisarat
löivät rämisten kamarimme pieniä ikkunoita vastaan. Grandval'in
rouva oli käynyt levolle; minä olin aikeissa tehdä samoin ja kysyin
kamari-neitsyeltäni, joka auttoi vaatetteni riisumista, mitä kello
oli."

"Neitsyeni vastasi: 'kello on kahta minuuttia vailla yksitoista, --
onneton hetki lähestyy, neiti. Mutta olemmehan nyt Versailles'sa ja
viheljäisessä riutu-kamarissa. Ei kenkään voi etsiä täältä jaloa neiti
Klairon'ia. Ilma on kauhea ja myrsky hirmuinen. Lienee siis vaikeata
huudollekin, etsiä teitä täältä!'"

"Mutta samassa kuului huuto ja vieläkin kauheampana, ulvovampana ja
sydäntä-särkevämpänä, kuin koskaan ennen ja täytti Grandval'in rouvan
sellaisella pelvolla, että hän hyppäsi ylös vuoteeltaan ja unhoittaen
hennon yö-pukunsa syöksyi käytävään ja huusi apua. Kaikki ravintolassa
asuvaiset ja olevaiset olivat kuulleet huudon ja kiirehtivät saamaan
selkoa hirveästä huudosta ja katsomaan, jos jotain apua voitiin vielä
antaa sille onnettomalle, jonka kuolon-tuskan huudon he olivat
kuulleet."

"Muutamia päiviä sittemmin lakkasi huuto, ja sen sijaan kuulin minä nyt
vuosi-kausia ikkunani alla pitkää ja voimallista kätten-taputusta."

"No, perkule! Mokoma kelvoton kumppani rupeaapi siis jo vähän
sivistymään", sanoi Lekain naurahtaen. "Kätten-taputukset eivät ole
koskaan mitään kauheata musiikkia, eivätkä siis koskaan loukkaa
korvianne; olettehan niihin jo kyllä tottunut. Olette varmaankin
taidollisella näyttelyllänne voittanut sen häjyn hengen ja hänen
taputuksensa ovat teille merkkinä siihen, ett'ei hän ainoasti ole
teille anteeksi antanut, vaan myöskin iloitsee nerostanne. Minä toivon,
suloinen Klairon, että koko elämänne ajan saisitte kuulla sellaista
taivaista taputusten musiikkia ehtoo-laulunanne ikkunanne alla."

"Toivotuksenne tulee myöhään, ystäväni", sanoi Klairon ja nosteli
olka-päitänsä. "Muutamia vuosia sitten ei henki enään taputa;
vaan laulaa. Hän laulaa minulle niin ihanasti, liikuttavasti,
valittavasti ja suloisesti, että minun sydämmeni sulaa kaipaukseen
ja suru-mielisyyteen, silmäni täyttyvät kyynelillä ja sanomaton
ikävöitsemyksen suru täyttää minut kokonansa. [Goethe on maininnut
tämän ihmeellisen tapauksen Klairon'in elämästä kirjassaan:
'Erzählungen deutscher Ausgewanderter.' Muutamat kohdat pitävät
siinä sanasta sanaan yhtä sen kanssa, mitä lady Crawen, Ausbach'in
maa-kreivitär siitä kertoo. Katso 'Memoirs of the Marggravine.'
I: 162.] -- Mutta vaiti, kello lyöpi yksitoista, ja nyt, ah Jumalani!
Ettekö kuule?"

"Kyllä; me kuulemme", kuiskasivat molemmat herrat ja heidän kasvonsa
kalvenivat ja suuret hiki-pisarat putoilivat heidän otsiltansa.

Ja todellakin suhisi läpi huoneen hiljainen soitto ja säveleet. Ilma
tuntui aivan, kuin väräjävän kanteleen soitosta. Aina täydellisempinä
ja voimmakkaimpina kuuluivat säveleet. Metsä-torven hitaasti haihtuvat
äänet sekaantuivat siihen sitten ja -- -- --

Samalla katkaistiin tämä ihmeellinen musiikki todellisuuden raa'oilla
äänillä. Nyt kuultiin nopeain askelten lähestyvän ovea ja kova ja
kiireinen kolkutus ovelta.

Varon ja Lekain hyppäsivät istuimiltaan, kuin unesta heränneinä;
Klairon nousi ylpeänä nojatuolistaan ja huusi käskeväisesti: "astukaa
sisään!"

Ovi avattiin ja Ausbach'in maa-kreivi astui sisälle ja Bastiljen
kuvernööri jäi avonaiseen oveen seisomaan, kunnioittavaiseen asentoon.
Ylpeällä, voiton-riemuisella katsannolla meni kreivi Klairon'in tykö.
Klairon otti hänet vastaan sädehtivin silmin.

"Näettekö, että minä pidän sanani?" kysyi kreivi. "Minä todistan
teille, ett'ei teillä ole ainoasti vihollisia; vaan myöskin uskollisia,
luotettavia ystäviäkin. Te olette vapaat. Kuningas Ludwiki on itse
omalla voimallisella sanallaan vapauttanut teidät."

"Myöskin te, hyvät herrat, olette vapaat," jatkoi hän sitten ja kääntyi
armollisella nyökkäyksellä molempain taiteilijain puoleen. "Minä olen
antanut jo kuvernöörille teidän kummankin vapautus-määräyksenne, ja
oven edessä odottavat vaunut valmiina, viemään teitä kumpaakin
kotihinsa."

"Ah", huusi Varon, "miten voimme me kiittää Teidän kuninkaallista
Korkeuttanne tästä armosta, miten -- -- --"

"Kiittäkää kumpikin minua siten, että lähdette nyt kohta", sanoi
kreivi, ystävällisesti hymyten. "Kiittäkää minua siten, että
edeskin-päin olette jaloja taiteilijoita, kuten ainakin olette.
Hyvästi, hyvät herrat! Toiste tapaamme toisemme taas."

Varon ja Lekain, hyvin havaiten, että kreivi halusi jäädä yksinänsä
Klairon'in kanssa, kiirehtivät täyttämään hänen toivoansa ja jättivät
kuvernöörin kera huoneen.

"No, Klairon", kysyi kreivi, kun he olivat jääneet kahde-kesken, "joko
nyt olette voittanut sen vakuutuksen, ett'ette ole maailmassa aivan
yksinänne ja hyljättynä, ja että teillä on uskollisia ystäviä, jotka
valvovat etuanne ja suojelevat teitä?"

Ilosta säihkyvin silmin ojensi Klairon kätensä kreivin puoleen.

"Suuren miehen suosio on lahja jumalilta", huusi hän innollisesti.
"Niin Racinella oli oikeus: armo-lahja jumalilta on sellainen suosio.
Ja sydämmeni perimmästä pohjukasta kiitän minä teitä, että olette
opettanut minua tuntemaan sitä totuutta."

"Oi, ruhtinaani! Tänä onnellisena hetkenä on minun sydämmeni avoin
teille ja ilmoittaa sisimmäisen salaisuutensa. Ja salaisuuteni on se,
että minä toivoin teihin, ruhtinaani. Minä odotin teidän varmaan
näkeväni tulevan pelastavaisena enkelinäni tänne. Ja jos tämä odotus
olisi pettänyt, niin olisin minä kuollut murheesta ja epä-toivosta."

"Se oli kaikki, kalliimpani, rakkaimpani ruhtinaani", jatkoi Klairon
hiljaa, kovasti punastuen; "se oli kaikki, mitä minulla oli sanottavaa
teille."

"Siinä on kylliksi, tekemään minua onnellisimmaksi kaikista ihmisistä",
sanoi kreivi ja painoi Klairon'in molemmat kädet huulillensa. "Ja nyt,
Klairon! Tulkaa! Vaununi odottavat porrasten edessä."

"Mihinkä ne vievät minua?" kysyi Klairon.

"Ensinnäkin omaan kotihinne", vastasi kreivi naurahtaen.

"Mutta ennen, kuin minä lähden sinne, pitää maa-kreivin sallimaan minun
tehdä joku kysymys, johon toivon myös vastausta."

"Kysykää, Klairon!"

"Onko kuningas ehdottomasti armahtanut minua? Eikö hän ole yhdistänyt
mitään ehtoja irti-laskemiseeni?"

"Kyllä Klairon! Kuningas on armahtanut teitä ja laskenut vapauteen;
mutta sen ohessa käskenyt myöskin, että teidän pitää huomenehtoona
näyttelemään Phaedrana ja herra Vauture näyttelee kanssanne
Hippolyte'na."

"En voi totella sitä käskyä", huusi Klairon innolla. "Olen vannonut,
ett'en enään koskaan astu 'Theatre Français'en' näyttämölle, joll'ei
mokomaa Vauture'a, jonka läsnäolo häväisee taidetta ja taiteilijoita,
kohta eroiteta paikastansa. Minun täytyy joko ijäkseni jäädä tänne
vangiksi, tahi myöskin ijäkseni eritä näyttämöltä."

"Se teidän pitääkin tehdä", sanoi kreivi lempeästi hymyellen. "Niin,
teidän pitää eritä näyttämöltä. Ollaan uskallettu nöyryyttää suurta
taitelijatarta Klairon'ia, ja hän kostaa siten, että hän kääntää
ainiaaksi selkänsä niille, jotka ovat hänen suhteensa arvottomia."

"Klairon! Huomen-aamuna jätän minä Parisin, palatakseni taas
takasin maahani. Suostutteko asumaan rakkaimpana ystävättärenäni,
kunnioitettavimpana sisarenani linnassani? Suostutteko suloisella
läheisyydellänne karkoittamaan kamalan ikävyyden minulta? Suostutteko
keventämään minulta työn vaivaa siten, että otatte siihen osaa
kanssani? Klairon, ystävättäreni, sisareni! Suostutteko jättämään
Parisin kanssani?"

Klairon katseli pitkällä tutkivalla katseella kreivin totisia mutta
samalla liikutettuja kasvoja. Sitten pani hän verkallensa oikean
kätensä kreivin, hänelle ojennettuun käteen ja sanoi totisesti ja
juhlallisesti:

"Minä suostun. Minä jätän kanssanne Parisin ja tulen tykönne, olemaan
ystävättärenänne ja sisarenanne."





KOLMAS PÄIVÄ.




1.

Huomeneltain.


Kumiseva selloin-soitto, joka jo neljä päivää oli kaikunut Ausbach'in
linnan tornista oli nyt vihdoinkin vaijennut; soihdut, joidenka valossa
maa-kreivittären ruumis oli laskettu sukuhautaan, olivat jo sammutetut;
maa-kreivilliset korkeat virkamiehet, jotka olivat olleet saapuvilla
suruisella juhlalla, olivat jo lähteneet linnasta; maa-kreivi itse oli
kätkeytynyt kammioonsa, ja Klairon'ikin, joka myöskin oli ollut
ruumista hautaan saattamassa, palausi pitkälleen ja juhlallisesti
huoneisiinsa linnassa.

Totisena, kärtyisen näköisenä, syvässä suru-puvussa, joka pitkänä
loikkona kahisi hänen perässään, kulki hän käytäväin ja tyhjäin suurten
salien kautta, kamari-rouvansa ja ruhtinaan hovi-mestari perässänsä.
Tulleena ovelle, joka vei hänen yksityiseen huoneeseensa, seisahtui
Klairon ja kääntyi, vähäisesti nyökäten, hovi-mestariin.

"Teillä on jotain toimitettavata minulle?" kysyi hän kylmästi ja
ylpeästi.

"Te käskette, teidän armonne", vastasi hovi-mestari ja kumarsi sangen
syvään. "Hänen kuninkaallinen Korkeutensa, herra maa-kreivi toivoo
saada olla koko päivän syvimmässä hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä,
eikä soisi kenenkään häiritsevän hänen surullisia mietteitänsä. Minä
pyydän siis teidän armonne käskyä, saada tietää, millä tunnilla te
haluatte syödä päivällistä teidän omissa huoneissanne?"

"Laitettakoon valmiiksi tavallisella ajalla, kello neljä", sanoi
Klairon täydellisesti rauhallisena.

Sitten nyökkäsi hän hovi-mestarille armollisen "hyvästin" ja meni
huoneeseensa. Kamari-palvelija kiirehti esille, ottaaksensa vastaan
pitkän suru-vaipan, jonka Klairon oli huolimattomasti antanut pudota
alas lattialle. Palveluspoika, kullalla kirjaellussa puvussa, avasi
ovet sisimmäisiin huoneisiin, asettausi nöyränä ovelle, odottamaan
niitä käskyjä, joita hallitsijatar ehkä antaisi hänelle vielä.

Mutta Klairon meni ylpeänä ja hiljaisena hänen ohitsensa. Ainoasti
kamari-rouvan puoleen, joka yritti menemään hänen perässänsä sisälle,
kääntyi hän ja sanoi ankarasti: "minä tahdon olla yksinäni; ei kenkään
saa minua häiritä. Jääkää te vaatetus-huoneeseen, rouva! Minä soitan,
kun tarvitsen teitä."

Kamari-rouva astui, syvästi lyykäyttäen, takaisin etu-huoneeseen,
palvelija sulki ovet, ja nyt jäi Klairon vihdoinkin yksinänsä. Hän
silmäili pitkään ja tutkivaisesti suurta huonettansa, vakuuttaakseen
itseään siitä, ett'ei tosiaankaan huoneessa ollut ketään, joka olisi
kuunnellut, mitä hän sanoi. Sitten meni hän rivakasti suuren kuvastimen
tykö, ja tarkasteli itseään siinä pitkään ja tutkivasti.

"Rouva Ausbach'in maa-kreivitär", sanoi hän ja lyykäytti syvään omalle
kuvallensa. "Rouva Ausbach'in maa-kreivitär! Minä tervehdin teitä.
Maa-kreivitär on kuollut, eläköön maa-kreivitär! Pää-maaliin on päästy
seitsen-toista vuotisen odotuksen, kärsivällisyyden, maikailujen ja
kujeiden perästä -- -- -- vihdoinkin päästy! Maa-kreivitär on kuollut,
ja minusta tulee hänen seuraajansa!"

Hän vetääntyi takaisin kuvastimesta ja käveli pitkin, ylpeöin askelin
edes-takaisin huoneessa.

"Niin", sanoi hän hiljaa itseksensä, "niin, minusta tulee hänen
seuraajansa. Maa-kreivi rakastaa minua ja pelkää myöskin samalla. Hän
ei uskalla hyljätä minua kenenkään muun naisen tähden. Minä olen
uhrannut hänelle seitsemän-toista vuotta elämästäni; hänen täytyy ja
pitää nyt palkita minun uskollisuuteni, rakkauteni ja ystävyyteni.
Seitsemän-toista ikävää, yksi-toikkoista ja kujeellista vuotta olen
minä viettänyt tässä kolkossa linnassa ikäväin ihmisten kanssa.
Toisinaan tapasi minut tunne aivan, kuin en minä sitä enempätä
kestäisi; aivan, kuin pitäisi minun paeta ijäkseni tätä saakelin
Saksan-maata!"

"Mutta minulla oli pää-maali silmäini edessä; minä tarkastelin aina yhä
enemmin ja enemmin kuihtuvata maa-kreivitärtä. Minä näjin hänen
kipeässä päässään minun ruhtinatar-kruununi kasvavan, ja jäin niin
paikoilleni. Nyt olen minä päässyt pää-määrääni. Ruhtinattaren kipeä
pää on viimeinkin kallistunut hautaan, ja minun kruununi on nyt
valmis."

"Niin, Klairon!" jatkoi hän ja kiirehti taas kuvastimen tykö. "Niin,
Klairon! Sinun kruunus on valmis ja vielä tänä päivänä pitää sen
kaunistamaan sinun arvokasta päätäs."

Hän tarkasteli itseään hymyellen; mutta vähitellen haihtui hymy
huuliltansa, ja tumma varjo vetääntyi hänen kasvoillensa.

"Viimeksi kuluneet seitsemän-toista vuotta ovat myös merkityt
kasvoillani", kuiskasi hän itseksensä. "Ei käy enempi enään
kieltäminen, että Klairon on vanhentunut. Tuo kauhea, välttämätön
kummitus, vanhuus, on pannut merkkinsä kauniille kasvoilleni, ja
samalla, kun sydämmeni sykkii vielä kuudentoista vuotiaan tytön
voimalla ja innolla, syyttää muotoni minua, että olen jo yli
viiden-kymmenen vuoden."

"Ah, Klairon, Klairon! Uskalsiko vanhuus kajota sinunkin taiteelliseen
personaas? Pitikö sinun kauniin, jalon otsas taipumaan hänen edessänsä?
Pitikö sen pedon, vanhuuden, merkitsemään sinunkin vuottes määrä?"

"Pois, pois!" huusi hän käskeväisesti ja siveli kädellänsä otsaansa.
"Pois, te rypyt ja vuodet! Kruunun pitää koristamaan tätä otsaa. Miksi
siis röyhällätte sen kirkkautta?"

Mutta voi! Rypyt eivät peräytyneet pois mainion taiteilijattaren
käskystä. Ne jäivät paikoillensa ja kokoontuivat, kuin kummitukset
hänen otsallensa. Klairon huomasi sen ja vetääntyi taas huokaillen pois
kuvastimeltansa ja rupesi taas kiivain askelin käymään edes-takaisin
huoneessansa.

Vihdoin, ollen kiivaimmassa kävelyssään, seisahtui hän keskellä
huonetta olevan ison marmorisen pöydän ääreen. Hänen hätäisesti
ympärinsä katsova katseensa oli pöydällä havainnut kirjeen, joka
luultavasti oli tullut kuriirin mukana, joka tänä aamuna oli tullut
Parisista. Ja kirje oli luultavasti tuotu hänen palvelijalleen silloin,
kun hän oli vielä ruhtinattaren haudalla.

Kovasti liikutettuna otti hän kirjeen. Niin, hän ei ollut pettynyt:
kirje oli Parisista, ja tuli hänen pankkiiriltansa, joka Parisissa
hoiti hänen omaisuuksiansa.

Väistymätön vavistus kävi Klairon'in sydämmen lävitse, kun hän avasi
kirjeen; sillä ei herra Levy ollut seitsemään-toista vuoteen
kirjoittanut hänelle kertaakaan muulloin, kun silloin, koska hän
lähetti neljännes-vuosittain korot hänelle hänen rahoistansa.

Mutta nyt puuttui vielä neljä viikkoa neljännyksestä. Mitä oli siis
herra Levy'llä kirjoittamista ennen määräaikaa?

Klairon'in kädet vapisivat, kun hän murti sinetin ja aukasi kirjeen.
Ja kun hän oli lukenut kirjeen, vaipui hän kokoon kauhistuneena ja
peljästyksen huuto pääsi huuliltansa.

"Kadotettu! Minä olen kadotettu!" sopersi hän. "Melkein kaikki mun
omaisuuteni on hukattu, Jumalani! Minä luulin rahaini olevan varmassa
tallessa, ja nyt tekevät Parisin neljä suurinta pankkia konkurssin!
Klairon on kerjäläinen, ell'ei hän jo tänä päivänä pääse
ruhtinattareksi."

Hän luki vielä kerran tuon onnettoman kirjeen läpitse ja huokasi
syvään: "puolen miljoonaa markkaa, koko minun elämäni säästöt
ovat hukatut. Ei mitään muuta ole minulle jäänyt jäljille, paitsi
niitä viittä-kymmentä tuhatta, jotka minä täällä olen säästänyt
korko-rahoistani ja lainannut kreiville. Viisi-kymmentä tuhatta markkaa
on koko omaisuuteni! Jumalani! Jumalani!" --

"Mutta hiljaa!" keskeytti hän itseänsä. "Ei yhtäkään kyyneltä, ei
mitään hyödytöntä valitusta! Mitä se haittaa, että Klairon onkin köyhä,
koska hän kuitenkin julistetaan maa-kreivittäreksi? Ei, ei! Ei yhtään
kyyneltä, ei yhtään valitusta! Ei kukaan saa aavistaakkaan sitä,
millainen häviö minua on kohdannut tänä päivänä. Ei kukaan -- -- --
mutta", keskeytti hän taaskin itseänsä. "Enkös minä kuule maa-kreivin
ääntä alhaalta linnan pihasta? Eikös siinä aja vaunut esiin?"

Hän kiirehti ikkunaan ja katsoi alas pihalle.

"Kyllä! Se on hän", huudahti hän kauhistuneena. "Hän nousee vaunuihin;
hän ajaa pois! Ja hän ei edes katsahda tänne minun puoleeni! Hänellä ei
ole silmäystäkään minulle! Jumala! mitä tämä tietää? Minulle käskee hän
sanoa, että hän tahtoo olla rauhassa yksinäisyydessä huoneessansa ja
että minä saan syödä yksinäni päivälliseni; ja nyt ajaa hän pois, eikä
ilmoita siitä minulle mitään, eikä pyydä minua mukaansa! Mutta se on
suoraa sala-liittoisuutta ja julkista uskottomuutta! Ja mihin menee
hän? Minun pitää saada siitä selko!"

Hän kiirehti kellon-nuoraan ja soitti, ja henkeänsä vetämättä tähysti
hän oveen. Vihdoin aukeni ovi ja kamari-rouva tuli sisälle.

"Rouva Senay!" huusi Klairon häntä vastaan. "Minä näjin teidät seisovan
linnan-pihassa, kun herra maa-kreivi matkusti pois. Eikö ole totta?
Ettekö te ollut siellä?"

"Te käskette, teidän armonne!" sanoi Senay'en rouva. "Minä olin
linnan-pihassa. Olin utelias, saadakseni tietää, mihin maa-kreivi
läksi, koska hän äsken käski ilmoittaa korkealle hallitsijattarelleni,
että hän tahtoi olla huoneessansa syvimmässä yksinäisyydessä."

"Ja te tiedätte siis, mihin maa-kreivi meni?"

"Tiedän, teidän armonne. Hän matkusti Ausbach'in kaupunkiin, 'Kultaisen
hirven' ravintolaan. Minä kuulin, kun hän sanoi kuskille sen."

"Kaupungin suureen ravintolaan", sanoi Klairon miettiväisesti. "On ehkä
saapunut sinne tärkeitä ja suuria vieraita, koska hän sillä tavalla
matkusti sinne."

"Kyllä, teidän armonne", kuiskasi kamari-rouva. "Siellä on tärkeä
vieras; mutta ei se vasta tänä päivänä ole sinne tullut, vaan on ollut
siellä jo kokonaisen viikon; ja joka ehtoo on maa-kreivi käynyt
ravintolassa."

"Onneton! Nyt te vasta sanotte sen minulle?" huusi Klairon vihaisena.

"Minä en voinut sitä ennemmin ilmoittaa teidän armollenne; sillä nyt
vasta sain sen itsekin tietää. Suurella vaivalla ja monilla
vaikeuksilla sain minä salaisuuden ongituksi herra Dubois'ilta,
maa-kreivin uskotulta kamari-palvelijalta; ja sitten vasta, kun olin
juhlallisesti vannonut, ett'en ilmoittaisi sitä teidän armollenne,
uskoi hän salaisuuden minulle."

"Ja tiedättekö myöskin, kuka se vieras on, jonka tykönä maa-kreivi on
jo viikon-päivät käynyt ravintolassa?"

"Kyllä", kuiskasi kamari-rouva. "Tiedän minä senkin."

"No, sanokaa, kuka se on."

"Teidän armonne! Se on eräs nainen, nuori ja kaunis nainen. Teidän
armonne tuntee hänet. Teidän armonne on jo vuosi sitten, kun hän oli
täällä vieraisilla, itkenyt katkerasti hänen tähtensä."

Klairon kauhistui ja vaikka hänen poskensa olivat maalatut, niin
havaittiin hän kalvenevan.

"Neiti Krawen?" kysyi hän peljästyneenä. "Sanokaa, onko se hän?"

Kamari-rouva nyökkäsi ja sanoi: "onnettomuudeksi kyllä, teidän armonne,
se on hän."

Aivan, kuin ärsytetty leijona kiljasi Klairon ja ojensi molemmat
kätensä taivasta kohti.

"Minä olen petetty", huusi hän; "hävittömästi petetty!" Minun
veri-viholliseni on taaskin täällä, vaikka kreivi vannoi, vuosi sitten,
ett'ei hän enään koskaan tahtonut nähdä häntä. Hän on taaskin täällä.
Hän on tullut murhaamaan elämäni onnea. Mutta minä en kärsi sitä, en.
Minä taistelen onneni puolesta. Ah, häntä! Hänen pitää nähdä, että
Klairon ei ole nainen, jota voidaan pettää ja nenästä vetää."

"Senay! Menkää vähäiseen kulma-ikkunaan, josta voidaan nähdä kaupunkiin
vievälle tielle. Kohta, kun nä'ette maa-kreivin vaunujen lähestyvän,
ilmoittakaa se minulle. Koska maa-kreivi näyttäytyy neiti Krawen'ille,
niin pitää hänen näyttäytyä myöskin jalolle Klairon'ille. Menkää,
Senay, ja olkaa hyvin varoillanne!"

Kamari-rouva kiirehti ulos, ja Klairon vaipui murtuneena tuolille.

"Omaisuuteni kadotettu", mutisi hän itseksensä, "ja nyt myöskin
tulevaisuuteni, onneni, on vaarassa ja pirun juonissa. Mutta ei! En saa
valittaa, en uikutella; minun pitää toimia! Mutta mitä teen minä,
viivyttääkseni uhkaavaa myrskyä? Miten voin minä pikaisimmasti ja
ain'ijaksi reväistä kreiviltä mokoman perkeleen, joka uskaltaa
asettauda minun ja hänen väliinsä?"

Hän vaikeni ja vaipui vieläkin syvemmälle ajatuksiinsa. Vasta pitkän
äänettömyyden perästä nousi hän miehukkaasti ylös.

"Niin", huusi hän uljaana. "Niin, pitää sen käymään! Minun pitää
uskaltaa kaikki, voittaakseni kaikki. Minun pitää esiintyä hänen
edessänsä solvatun rakkauteni täydessä tuskassa ja olla olevinani
aikeessa, luopua hänestä ijäksi. Se varmaankin peljättää häntä ja niin
tuntee hän, että hän vieläkin rakastaa minua, ja ett'ei hän voi elää
ilman minua. Samalla, kun minä ilmoitan hänelle mahdollisesti, että hän
voi kadottaa minut, samalla tuntee hän myöskin, ett'ei hän voi kestää
sellaista tappiota. Rivakasti asiaan käsiksi! Kirje kirjoitettuna ja
lahjansa kaikki kokoon pantuina! Niin!"

Hän otti nopeasti kirjeen, joka pahoja uutisia oli tuonut Parisista ja
riensi yksityis-huoneeseensa, pannaksensa onnettoman kirjeen lukon
taakse ja kirjoittaakseen itse kirjeen kreiville.

Noin tunnin kuluttua tuli kamari-rouva Klairon'in tykö jälleen.

"Teidän armonne", sanoi hän kiireisesti, "maa-kreivi tulee takaisin
jo."

"Se hyvä! Minä olen valmis", sanoi Klairon ja kokoili parhaillansa
jotenkin isoa läjää isompia ja pienempiä koriste-koteloita erääseen
hopeaiseen vasuun.

"Odota Senay, odota! Asettaikse tämä kirje ja tämä kori kädessäs
seisomaan maa-kreivin etehiseen, ja kun hän tulee, niin anna ne
kumpaisetkin hänen omaan käteensä."

"Mutta entä jos herra maa-kreivi kieltäytyy ottamasta minulta kirjettä
ja vasua."

"Se on totta, hän voi tehdä sen," jupisi Klairon. "Ja sen hän tekeekin,
jos hänellä on jotain pahaa mielessä minua vastaan. Minä menen itse.
Itse annan minä hänelle nämät kamsut, ja ollakseni vakaa siitä, että
hän tietää kirjeen sisällön, niin luen sen itse hänelle."

"Teidän armonne, joutukaa! Vaunut tulevat jo linnan pihaan."

"Joutuin siis, joutuin!" huusi Klairon kovalla äänellä. "Ratkaiseva
hetki on käsillä!"

Hän otti vasun ja kirjeen, antoi kamari-rouvan viskata suru-vaipan
hartioillensa ja kiirehti ulos; kiirehti nuoruuden ripeydellä salien ja
käytäväin kautta linnan toiseen sivu-rakennukseen, jossa kreivi asui.

Kun hän oli hengästyneenä ja läähöttäen kerjinnyt juuri etu-huoneeseen,
niin tuli kreivikin käytävän toisessa päässä. Kun hän tuli lähemmäksi,
säpsähti hän, ja tuli alakuloiseksi, että hän näki Klairon'in kalveana
ja hengästyneenä nojautuvan ovea vastaan; ja hänen otsansa pimeni.
Mutta hän salasi sen pian hymyilyllä, meni likelle ja ojensi kätensä
Klairon'ille.

"Mitä?" kysyi hän levollisesti. "Oletteko täällä, Klairon? Teille ei
siis ole sanottukaan, että pyysin teitä syömään tänä päivänä
yksinänne?"

"Kyllä se minulle sanottiin, Teidän korkeutenne", vastasi Klairon
juhlallisesti. "Mutta minä tulen kuitenkin! Tulen pyytämään lupaa
puhutella Korkeuttanne sangen tärkeissä asioissa."

"Pyytää lupaa? Eikö tuo kuulu ulko-muotoiselta, Klairon?" kysyi kreivi
teeskellyllä iloisuudella. "Mutta te saatte sen kohta, aivan paikalla.
Olkaa hyvä ja tulkaa sisälle!"

Kreivi aukaisi itse oven ja antoi Klairon'in astua edellänsä sisälle,
ja kulki sitten äänetönnä hänen sivullansa aina siksi, kunnes tulivat
kreivin kapinettiin.

"No, puhukaappas nyt!" sanoi hän ja sulki oven perästänsä. "Mikä nyt on
kysymyksessä? Mitä tärkeätä sanottavata teillä on minulle?"

"Minulla on tämä annettava Teidän Korkeudellenne," sanoi Klairon,
aukasi vaippansa ja ojensi hänelle koriste-korinsa.

"No, mikä se on?" kysyi kreivi.

"Teidän Korkeutenne! Siinä ovat ne muistot, joilla teidän ystävyytenne
ja hyvyytenne ovat kunnioittaneet minua jo seitsemäntoista vuotta, ja
jotka minä tänä päivänä olen pakoitettu antamaan takaisin."

"Minkä tähden pakoitettu?" kysyi kreivi. "Kuka on pakoittanut teitä
ottamaan sellaista kovaa askelta?"

"Teidän korkeutenne! Se on kirjoitettu tässä kirjeessä, jonka mukana
tahdoin Teidän Korkeudellenne lähettää takaisin nämät koristeet. Mutta
sitten muistin, ett'ei Teidän Korkeuttanne huvittanut lukea kirjeitä ja
että Teidän Korkeutenne on jo seitsemän-toista vuotta sallinut minun
lukevan kirjeensä itsellensä. Minä pyydän tänä päivänä Teidän
Korkeudeltanne samaa suosiota. Teidän Korkeutenne! Antakaa
armollisimmasti minun lukea tämä kirje itsellenne!"

"No, lukekaa vain!" sanoi kreivi nauraen. "Istukaa tuohon ja sallikaa
minun istua vasta-päätänne tähän. No, nyt olen minä pelkkänä korvana.
Lukekaa nyt kallis Klairon'ini!"

Klairon aukaisi kirjeen, ja alkoi täydellisesti taiteellisella tavalla
lukea kirjettään, toisinaan vihanvimmassa, toisinaan suru-mielisesti,
ja toisinaan täydesti raivoovalla innolla.

Klairon'in kirje kuului näin:

"Verho on vedetty pois. Minä ymmärrän, että olen aina ollut teidän
luontonne ja teidän itsekkäisyytenne uhrina. Tottumus, rakastaa teitä,
luottaa teidän avuihinne, on estänyt minua aina tähän asti, kuulemasta
mitään sitä, joka olisi ollut teille alentavaista. Sen tähden olen minä
kärsinyt kaikki, jopa kyllästymättömällä, hymyilevällä ulko-muodolla
salannut sieluni kärsimiset. Minä luotin täydesti teidän ystävyyteenne
ja rakkauteenne. Mutta nyt nä'en minä pettyneeni siinä. Te olette
taaskin pettänyt minua. Ah, te ette ole ehkä koskaan rakastanut minua!
Sillä jos te olisitte rakastanut minua, niin olisitte te säilyttänyt
minuun sen luottavaisuuden, jonka minä aina olen ansainnut. Jos te
olisitte rakastanut minua, niin olisitte te pitänyt kunniassa sen
naisen tunteita ja käytöstä, jonka te jo sitten seitsemäntoista vuotta
olette tuntenut; niin olisitte te säälinyt minun heikkouttani ja
muistellut minun neuvojeni hyötyä ja omanvoiton pyytämättömyyttä.
Kokemuksesta vakaantuneena minun kuuliaisuudestani teidän tahdollenne,
ja alamaisuudestani teidän luonteellenne, ja himoillenne, ei teidän
olisi pitänyt syöstä luotanne naista, joka rakastaa teitä ijäti. En voi
käsittää, kuinka te voitte olla punastumatta, ei minun tähteni, vaan
itsenne tähden, että voitte alentaa itsenne halpaan petokseen! Suuri
Jumala! Onko tuo nyt se mies, jota minä olen rakastanut kalleimpanani
ja kaikkein avujen muoto-kuvana?"

"En ole ilman epä-toivon surua saanut kuulla kaikkea sitä, mitä teillä
nyt viikon-päivät on ollut tehtävänä. Teidän salainen, kujeellinen
teeskentelemisenne taito on nyt paljastettuna minulle. Minä nä'en
tarpeelliseksi, luopua kaikista vaatimuksistani. Minä tunnen siteet
meidän välillämme ratkastuiksi ijäksi. Luultavasti iloitsette te
kauniista keppoisistanne samalla, kun minä nä'en itseni hyljätyksi
ilman mitään lohdutusta. Sydämmeni yhtä rakastavainen, kuin
muuttumatonkin, vie mukanansa hautaan sen tunteen, jonka se on
pyhittänyt teille. Minä valitan teitä; minä säälin teitä ja annan
teille anteeksi. Niin, minä toivon, että olette yhtä onnellinen ja
autuas, kuin minua kuluttava murhe ja kaipaus ovat minulle raskaat."

"Sanomattomalla surulla lasken minä jalkoihinne ne muistot, joita minä
ajan mittaan olen teiltä saanut. En voi salata itseltäni siis, että te
pidätte tämän tekoni arvoanne alentavaisena; mutta kaikki loukkaava
ajatus on kaukana minusta. Ah, teidän käytöksenne on pakoittanut minua
tekemään siten. Muistakaa, ett'en minä koskaan ole pyytänyt itselleni
mitään, enkä koskaan koettanut koota itselleni rikkauksia. Ah,
teidän onnenne oli mun ainoa huoleni! Muistakaa, että ette ole
minun hallitsijani, ja että jos minä olen sallinut teidän olevan
hyvän-tekijäni, niin olisi teidänkin pitänyt osoittaa itsenne minun
uskolliseksi ystäväkseni. Minä en ole mitään, armollinen herra! Minä
olen sen aina salaamatta ja kainostelematta tunnustanut. Mutta minun
sieluni on jotakin ja viimeisellä huokauksellani tahdon minä pakoittaa
teitä kuitenkin kunnioittamaan minua. Jääkää hyvästi! Ijäksi hyvästi!"

[Tämä Klairon'in kirje on alkuperäinen. Neiti Krawen, sittemmin
Ausbach'in maa-kreivitär, kertoo itse sen "muistoon-panoissaan"
I: 152.]

Klairon vaikeni ja käänsi kyyneliset katseensa kreiviin. Kreivi hymyili
ja nyökkäsi hänelle vastaan.

"Ihmeen kaunis kirje, kokonansa minun jalon ja ylevän ystävättäreni,
Klairon'in vertainen. Minä kiitän teitä, että sen itse luitte minulle;
sillä teidän huuliltanne kaikuvat minusta itse kovat kanteennekin, kuin
ihana, taivaallinen musiikki. Kiitoksia, kallis Klairon'ini; tuhannen
kiitosta!"

"No, mitä vastaatte?" kysyi Klairon läähkästen.

Kreivi hymyili ja katsoi häntä kauvan ja vakaasti silmiin.

"Te tahdotte siis välttämättömästi vastausta, kova, ylpeä Klairon?
Vastausta teidän syytöksiinne ja nuhteisiinne? Hyvä! Minä myönnyn taas,
kuten ennenkin teidän tahtoonne. Teidän pitää saamaan vastaukseni.
Laittakaa itsenne valmiiksi kello kahdeksaan tänä iltana. Valmistakaa
matka-arkkunne, pukekaa myös itsenne matka-pukuun ja odottakaa niin
minun käskyäni. Täsmällensä kello kahdeksan pitää teidän saada
vastaukseni. Ja nyt, kallis Klairon'ini, sallikaa mun tarjota teille
käsivarteni ja taluttaa teitä takaisin huoneisiinne. Korinne
koristuksinensa lähetän minä ehtoolla teille takaisin vastaukseni
mukana. Siis, tulkaa nyt, Klairon!"




2.

Ehtoolla.


Päivä oli viimeinkin kulunut loppuun ja ehtoon hämärä verhosi maan.
Raskaina ja hitaina olivat Klairon'ista tunnit kuluneet: kaikki
voimansa oli hänen täytynyt kokoilla yhteen, voidaksensa edes toisten
näkyvissä säilyttää ylpeän ryhtinsä ja ruhtinaallisen maltillisuutensa.
Mitkä aatteet, mitkä toiveet olivatkaan tänä pitkänä päivänä liikkuneet
hänen sielussansa, kuinka monilla kysymyksillä mahtoi hän ilman lepoa
ja rauhaa kiusata itseänsä? Mitä se merkitsi, että kreivi ei kohta
vastannut hänelle? Tahtoiko hän valmistaa hänelle jonkun odottamattoman
ilon? Tahtoiko hän matkustaa hänen kanssaan pois ja matkalla jossain
hiljaisuudessa vihittää itsensä hänen kanssansa? Mistä se tuli, että
hän, joka muutoin oli äkki-vihainen ja tuntehikas, kuunteli tänä
päivänä suurella maltilla lu'ettavan sellaista kirjettä itsellensä,
eikä edes sanallakaan puolustanut itseänsä kirjeessä mainittuja
syytöksiä vastaan.

Mutta kuulehan! Vaunut ajoivat linnan-pihaan, -- kreivin matka-kuski,
-- ja tuossa toiset vaunut! Ne ovat ne vaunut, jotka kreivi joku viikko
sitten lahjoitti Klairon'ille. "Niin, se on niin, kuin sitä
ajattelinkin", iloitsi Klairon. "Kreivi lähtee matkalle kanssani!
Lähdemme hää-matkallemme! Hänen siveyden-tunteensa sotii sitä vastaan,
että täällä linnassa, jossa hänen puolisonsa ruumis äskettäin on
maannut koru-vuoteella, vietettäisiin nyt toisia häitä. Oi, hänellä on
jalo ja ylevä sydän! Hän ansaitsee Klairon'in rakkauden! Kuule! Nyt lyö
kello kahdeksan! Ratkaiseva hetki lähestyy. Ah, se tapaa minut
miehukkaana, se tapaa minut levollisena!"

Samassa kolkutettiin ovelle.

Klairon istui hitaisesti erääseen noja-tuoliin ja huusi käskeväisesti:
"astukaa sisälle!"

Kohta aukeni ovi ja kreivin hovi-mestari tuli sisälle.

Juhlallisella hiljaisuudella lähestyi hän Klairon'ia ja antoi hänelle
hopeaisen korin koristuksinensa, joiden keskellä oli myös kirje ja
sinetillä varustettu käärö.

"Hänen Korkeutensa, herra maa-kreivi on käskenyt minun tuomaan tämän
teidän armollenne", sanoi hovi-mestari. "Hänen Korkeutensa käskee myös
ilmoittaa, että kirje ja käärö sisältävät herra maa-kreivin vastauksen
teidän armollenne."

"Hyvä! Saatte mennä", sanoi Klairon ja viittasi kuuliaisuutta
vaativalla käden-käännöksellä ovea kohti.

"Anteeksi, teidän armonne! Hänen Korkeutena toivoo teidän armoltanne
vähäisen kirjallisen kuitin, että koristeet ja rahat ovat oikein
perille saapuneet."

"Rahat?" kysyi Klairon ihmetellen. "Missä ovat rahat?"

Hovi-mestari osoitti sinetillä varustettua kääröä.

"Tuossa, teidän armonne! Siinä on neljä töttöä kultarahoja.
Jokaisessa tötössä on tuhat-kaksisataa-viisikymmentä kappaletta, siis
viisi-tuhatta kultarahaa yhteensä. Pyydän teidän armonne olemaan hyvän
ja vakuudeksensa tarkastavan rahoja."

Klairon mursi vapisevalla kädellä käärön sinetin ja repi paperit sen
ympäriltä.

Niin, siellä oli tosiaankin neljä raskasta töttöä kultaa; ja kun hän
rikkoi niistä yhden, niin vyöryivät kultarahat iloisesti helisten ja
kilisten hänen helmaansa.

"Teidän armonne näkee, että minulla on oikein", sanoi hovi-mestari
hymyillen. "Saanko nyt pyytää kuittia?"

"Antakaa minulle tuosta pöydältä paperia ja lyijykynä", käski Klairon
ja kokoili helmaansa vyöryneitä kultarahoja.

Hovi-mestari hiipei varpaillansa pöydän tykö, otti ja tarjosi
Klairon'ille pyydetyt kapineet.

Klairon otti paperin ja kynän ja kirjoitti vakavalla kädellä: "Olen
oikein saanut koristeet, kirjeen ja rahat" ja antoi paperin sitten
hovi-mestarille.

"No", kysyi hän kärsimättömänä, kun ei hovi-mestari vieläkään lähtenyt.
"Vieläkö teillä nyt on jotain toimitettavata?"

"Ei, teidän armonne! Pyytäisin ainoasti kysyä, joko teidän armonne
matkustaa tänä iltana?"

"Mitä? Eikö maa-kreivi sitä määrää?" kysyi Klairon kummastellen.

"Hänen Korkeutensa on sanonut minulle, että se olisi teidän armonne oma
asia, josko matkustatte jo tänä iltana, tahi vasta aamulla aikaisin."

"Kummallista!" mutisi Klairon. "Minun pitää ensin lukea Hänen
Korkeutena kirjeen. Se ehkä päättää asian. Menkää nyt etu-huoneeseen;
tahdon kutsua teidät kohta jälleen."

Hovi-mestari kumarsi ja pujahti pihalle. Klairon avasi kirjeen
vapisevin käsin ja alkoi lukea.

"Minun Jumalani!" sanoi hän ja hengitti raskaasti. "Mitä merkitsee tämä
kaikki? Minkä tähden -- -- --?"

Samassa kun hän vilkasi kirjettä, päästi hän pahan huudahduksen ja
hänen kasvonsa osoittivat ihmettelemistä.

"Ei", huusi hän; "ei, se on mahdotonta! Se ei voi olla niin! Minun
aistini pettävät minua, kirjaimet keikkuvat silmissäni. Tahdon vielä
kerran lukea kirjeen läpi."

Samalla vierivät vaunut aika jyrinällä ulos linnan-pihasta. Klairon
ei sitä huomannut. Hän kohotti ylös käden, jossa kirje oli, ja
puoli-ääneensä aivan, kuin ei hän olisi ainoasti silmillänsä, vaan
myöskin korvillansa tahtonut vakuuttaa itseksensä kirjeen sisällön,
luki hän:

"Kallihin Klairon'ini! Teillä on oikeus: minä olen kiittämätön kappale,
joka en enään ansaitse teidän ystävyyttänne; vaan kaikki ne nuhteet,
jotka te teidän jumalaisessa vihassanne viskaatte pääni päälle. Kovat
nuhteet, jotka ovat teidän kirjeessänne, ovat kukistaneet minut
kokonansa, ja täysin tietäen minun syyllisyyteni, en uskalla enään
tulla näkyviinne. Niin, minä olen pettänyt teitä. Minä en ole tyytynyt
teidän jaloon ja puhtaaseen ystävyyteenne, vaan minä tarvitsin myöskin
onneni tähden nuoren ja jalon naisen rakkautta. Vihastukaa minulle,
vaan älkää minua tuomitko! Ottakaa myös takaisin ne lahjat, joilla minä
kunnioitin teitä ennen onnellisempina aikoina, ystävättäreni!
Säilyttäkää ne muistonani. Ottakaa myös vastaan ne viisi-kymmentä
tuhatta markkaa, jotka te sitten kymmenen vuotta lainasitte minulle; ja
älkää pahastuko, että minä kiitollisuudessani olen pannut summan
kaksin-kertaiseksi. Minä tiedän, että Klairon'illa on auttavainen
käsi, ja että hän on hyväätekeväinen. Sallikaa siis minun lähettää
teidän köyhillenne kahden-tuhannen viiden-sadan kulta-rahan verosta
viisi-tuhatta."

"Ja nyt, ystävättäreni! Voikaa hyvin nyt! Palatkaa nyt Parisiin, vaan
älkää unhoittako minua. Minä matkustan Italiaan. Neiti Krawen on
suostunut, ruvetakseen puolisokseni, ja matkustaa mukanani. Päätetyn
matkamme jälkeen asetumme me Englantiin. Minä en koskaan palaa enään
Ausbach'iin, jossa minä ystävättäreni Klairon'in kanssa olen elänyt
seitsemän-toista onnellista ja hauskaa vuotta. Minä olen uupunut
olemaan hallitsijana ja tyydyn sen tähden täst'edes olemaan yksinäinen,
vapaa mies. Olen myönyt maani Preussin kuninkaalle, ja neiti Krawen,
tuleva puolisoni, ei ole niin kunnianhimoinen, että hän siitä
pahastuisi minulle. Hän ei pyydä hallita; vaan ainoasti rakastaa ja
olla rakastettu. Ja vielä kerran: voikaa hyvin! Kun te tätä lu'ette,
olen minä jo kaukana teistä, ja luultavasti emme nä'e toisiamme enään
koskaan, kuitenkin olen aina

                                                teidän ystävänne
                                                 Aleksanteri."

"Matkustanut! Hän on matkustanut!" huusi Klairon raivossansa. "Pakenee
minua ja matkustaa hänen kanssansa! Mutta ei, ei! Tämä kaikki on
erehdystä. Se on mahdotonta, että hän matkustaa ottamatta jää-hyväisiä
minulta. Hän on vielä kotona. Minä tahdon ja minun pitää saada nähdä
hänet!"

Hän syöksyi ovelle ja huusi kovalla äänellä hovi-mestaria.

"Mitkä olivat ne vaunut, jotka äsken juuri läksivät linnan-pihasta?"
kysyi hän sisään tulevalta hovi-mestarilta.

"Herra maa-kreivin matka-vaunut, joiden pitää odottaa häntä
München'issä."

"Ah, kreivi ei siis ole vielä matkustanut?" kysyi Klairon iloiten.

"Anteeksi, teidän armonne! Herra maa-kreivi on matkustanut jo kolme
tuntia sitten neiti Krawen'in kanssa yhdessä. Kreivi meni jalkaisin
ravintolaan ja matkusti sieltä neidin kanssa, neidin vaunuissa."

Klairon ei vastannut mitään. Hän seisoi suorana ja ylpeänä, pudistaen
molemmin käsin sen noja-tuolin selkä-lautaa, jonka vieressä hän seisoi,
posket kuolon-kalpeoina, huulet värisevinä ja katse jäykkänä ja
kylmänä.

Hovi-mestaria rupesi kauhistamaan Klairon'in läheisyys. Hänen piti
herättää häntä hänen huumautumisestansa.

"Teidän armonne!" sanoi hän kovalla äänellä. "Koska ai'otte matkustaa?
Joko tänä iltana, vai vastako aamulla aikaisin?"

Klairon kääntyi hitaasti ja ylpeästi häneen.

"Valjastettakoon kohta vaununi!" sanoi hän tukahtuneella äänellä.
"Tahdon jättää kohta paikalla tämän paikan."

Ja hän otti muutaman askeleen ovea kohti. Mutta nyt horjahti hän
kerrassansa ja vaipui voimatonna lattialle.





NELJÄS PÄIVÄ.




1.

Huomeneltain.


Kolme-kolmattakymmentä vuotta oli kulunut siitä päivästä, jona Klairon
nöyryytettynä ja kauheassa epätoivossa jätti Ausbach'in linnan ja palasi
Parisiin takaisin.

Kolme-kolmattakymmentä vuotta! Nämät vuodet olivat järjestäneet Ranskassa
uuden asiain juoksun: olivat saattaneet Ranskan kapinan kauheuksien ja
hirmuisuuksien kautta tasa-vallan valkamoille, ja ensimmäisen konsulin,
"Punaparran," sankari-käsi hallitsi Ranskassa nyt vielä, vuonna 1803.

Oli kylmä ja synkeä Marraskuun päivä samana vuonna, kun erään Passy'n
äärimmäisen talon edustalle seisahtuivat somat rattaat. Lujasti
turkkeihinsa kääreytynyt herra astui niiltä alas ja käänsi katseensa
tutkivaisesti kartanoa ympäröivään rauta-aitaan.

"Tässä se kait lienee", mutisi hän hiljaa itseksensä.

"Kuski, hoi! Voitteko eroittaa numeron tuon porstuan ovella tuolla?"

"Numero 50, armollinen herra!"

"Siis oikea numero. Ah, tuollahan on porttikin ja kello vieressä." Ja
herra alkoi ankarasti nykiä peuran-sorkan muotoisesta soittimesta, joka
oli kiinnitetty paksuun rauta-lankaan. Mutta pimeä huone, etummaisen
pihan perällä, ei au'ennut; sen kolkkojen ikkunan-ruutujen takaa ei
näkynyt yhtään ihmisen muotoa. Ainoasti sisältä huoneesta kuului
useampain, toinen toisensa kilvalla haukkuvain koirain melkoinen
meteli, joidenka heikot hermot luultavasti eivät kestäneet tuota
epä-mukavata kellon lakkaamatonta kilinätä ja kalinata.

Vihdoin aukeni etehisen ovi ja eräs vanha rouva tuli, neljän juoksevan,
ulvovan ja haukkuvan koiran kera hitaasti horjuellen yli pihan.

Vanha, koukkuinen ämmä, jonka ryppyisille kasvoille vanhuus näkyi
piirtäneen jo yli kahdeksan-kymmentä vuotta, näytti kellon kilinästä
heränneen aivan, kuin pitkästä, sata-vuotisesta unesta, ja ilmestyi nyt
sellaisessa puvussa, jommoista subretit siihen aikaan käyttivät
teaterissa, ainoasti sillä eroituksella, että hänen päänsä ympäri oli
kääritty roomalainen päähine ja että hän kapan asemesta oli viskannut
hartioillensa päivän-polttavan, paikoittaisin rikki revityn
kreikkalaisen levätin. Mutta lyhyt, nauhoilla koristettu hame ja
valkoinen kirjaeltu musliininen esiliina, jonka taskujen reunat olivat
reunustetut punaisilla nauhoilla ja ruusuilla, osoittivat muinaista
subrettia entisiltä ajoilta, ja mahtoi, noin kuusi-kymmentä vuotta
sitten, kuulua Molière'n Cleante'ehen.

Vanha kahdeksan-kymmeninen muori oli viimeinkin saapunut nyt portille.
Kiinnittäen mustat, heikot silmänsä muukalaiseen, kysyi hän matalalla
äänellä, mitä vieras tahtoi.

"Minä olen ministeri Chaptal'in kirjuri", sanoi herra tärkeällä
äänähdyksellä, "ja olen tullut -- -- --"

"Minä tiedän, minä tiedän", sanoi eukko tyytyväisenä ja kiirehti
avaamaan porttia. "Astukaa sisälle, hyvä herra. Neitikös vasta nyt
ihastuu, kun saapi nähdä teidät. Tulkaa, hyvä herra!"

Hän kävi rivakasti vieraan edellä sisälle, ja samassa, kun hän
kädessään olevalla nahka-hihnalla hyvin tapaavilla iskuilla toisinaan
peljätti todellakin sangen kärkkäitä koiria etemmäksi, sanoi hän
läähättäen ja yskien: "ah, mutta nyt vasta neiti iloiseksi tulee, kun
saapi nähdä teidät, hyvä herra. Korkeimmallaan olikin aika, kun saimme
apua. Niin, kaikkein korkeimmallaan! Meillä on puutos kaikesta, ja
kuitenkin tahtoi neiti kuolla mieluimmin, kuin pyytää vieraan apua.
Mutta Ranska on toista; Ranskalta voi hän apua pyytää; sillä Ranska on
hänelle kiitollisuuden velassa, jota se ei vielä koskaan kuitenkaan ole
pyytänyt palkita neitille."

"Nyt olemme me neidin vieras-huoneessa", lisäsi hän, kun he olivat
tulleet erääseen aivan tyhjään huoneeseen. "Olkaa hyvä ja odottakaa
hetkinen, että kerkeän ilmoittaa teidät neidille."

Ja hän piipersi kevein askelin huoneen lävitse vastapäätä olevalle
ovelle. Aikeessa avata ovea, kääntyi hän vielä kerran vieraan puoleen
ja kysyi: "Teidän nimenne, hyvä herra?"

"Menneval!"

"Herra Menneval!" huusi vanha subretti samassa, kun hän avasi oven
selkiste-seljällensä. "Herra Menneval, Hänen Ylhäisyytensä herra
ministeri Chaptal'in kirjuri."

"Astukaa sisälle!" kuului käskeväinen ääni sisimmästä huoneesta, ja
herra Menneval lähestyi hymyellen avattua ovea, jonka pihtipieleen
vanha subretti asettausi ihmeelliseksi oven-vartijaksi.

"Ystäväni!" sanoi Menneval ohi mennessänsä. "Te olette unhoittanut,
että meillä on tasa-valta, ja että kaikki vapa-sukuisuus on kumottu."

"Herra! Todellista vapa-sukuisuutta ei voi koskaan kumota; sillä se on
kuolematon", sanoi subretti ja kohotti ylevyydellä olka-päitänsä.
"Tehkää hyvin ja astukaa sisälle!"

Menneval totteli hänen käskyänsä ja astui kynnyksen yli viereiseen
huoneeseen. Vanha subretti seurasi häntä, sulki oven perästänsä ja
asettausi sitten keskellä huonetta olevan sohvan eteen.

Sohvassa istui nainen, ehkä vieläkin vanhempi, kuin subrettinsa; mutta
vanhuudestaan ja ympäröivästä köyhyydestään huolimatta erittäin
vaativaisen näköinen. Nuoruudessaan näytti hänellä olleen jalo ja ylevä
vartalo; sillä vielä nytkin hämmästytti katsojata sen soreat ja jalot
muodostukset. Hänen valkoinen puuteroimaton tukkansa oli kreikkalaiseen
tapaan solmettu niskaan ja muodosti korkean, jalon otsan ylitse
jonkunmoisen töyhtön; tummat silmänsä, joita varjosti kauniit ja komeat
kulma-karvat, olivat elävät ja palavat, eivätkä osoittaneet laisinkaan
sitä ikää, jota rypyt otsassa ja poskilla julistivat. Hänen pukunsa oli
outo ja omituinen samaten, kuin subrettinsakin.

Kauhtana valkoisesta musliinista oli, kuin joku entisaikainen vaippa
viskattu hänen hartioillensa. Vaipan alla oli hänellä jonkunlainen
levätti, jonka raidat olivat ommeltu taiteellisesti tehdyistä
laakerin-lehtien köynnöksistä; ja samaa maata oli myöskin hänen avara,
poimuinen hameensa, joka näkyi levätin alta ja riippui, kirjaeltuna
laakerin-oksilla aina jalkoihin asti.

Naisen vieressä oli iso pyöreä pöytä, täynnä kirjoja. Tätä pöytää
vastaan nojasi hän vasemman, virheettömästi valkoisen ja kauniin
kätensä. Naista vastaisella seinällä oli pesu-kaappi, jonka kannella
oli kaksi rinta-kuvaa, toinen, valkoisesta marmorista, Voltaire'n,
ja toinen melkein yhtä kaunis, Lekain'en. Useampia muita rinta- ja
muoto-kuvia oli pitkin huonosti paperoittuja, siellä täällä kosteisia,
homeisia ja repaleisia seiniä. Ainoasti muutamia puoleksi ränsistyneitä
huone-kaluja oli tässä huoneessa. Koko huoneen tyhjyys ja murheellinen
muoto vaikuttivat katsojaan ikävää ja sydämmen-ahdistusta.

Kun vanha nainen, joka istui, kuin kuningatar sohvassaan, näki sisään
astuvan herran, niin rypisteli hän kulma-karvojansa aivan, kuin
kiukusta ja nipisti huulensa kovasti yhteen aivan, kuin pidättääksensä
takaisin sen suuttumuksen sanan, joka jo oli huulillansa.

"Neiti!" sanoi herra Menneval ja kumarsi syvään. "Herra ministeri
Chaptal lähetti minut luoksenne."

"Tekikö hän sen?" kysyi nainen ja viskasi ylpeästi taakse-päin päänsä.
"Muistiko hän toki viimeinkin, että Ranskan laulu-lintuinen on ollut
pakoitettu alentamaan itsensä niin, että hänen täytyi pyytää Ranskalta
apua, ett'ei hän nääntyisi nälkään. Mutta miks'ei ministeri Chaptal
ottanut itse päällensä sitä vaivaa, että olisi tullut itse tänne? Niin
olisi hän voinut omin silmin nähdä sen seimen hyvyyden, joka enään on
jäljillä Idomené'lla, Semiramis'ella ja Elektra'lla."

Ja kun hän niin puhui, kohotti hän hitaasti ja ylpeästi käsivartensa ja
osoitti perällä erästä paikkaa, josta sade suurina karpaleina tippui
alas.

"Nä'ettekö?" jatkoi hän teroitetulla äänellä. "Siinä on ylistetyn
olemuksen kurja loppu. Klairon'in, viime sata-luvun jumalattaren,
Klairon'in, jonka jaloissa maailmat makasivat, Klairon'in täytyy
Ranskalta kerjätä palasen leipää, ett'ei hän tuottaisi Ranskalle sitä
häpeätä, että siitä voitaisiin sanoa: kiittämätön Ranska antoi suuren
Klairon'in nääntyä nälkään."

"Ministeri Chaptal tunsikin itsensä sen tähden syvästi liikutetuksi
siitä kirjeestä, jonka te, neiti, lähetitte hänelle", sanoi Menneval
ehdollisella perään-antavaisuudella. "Hän lähetti minut tutkimaan, mitä
apua neiti Klairon tarvitsee."

"Niinpä katsokaa ympärillenne! Tuossa sen nä'ette", sanoi Klairon
juhlallisesti. "Nä'ettekö tätä kosteata, ränsistynyttä talonpoikaista
asuntoa, joka on Klairon'in viimeinen turva, ja josta hänen on
pitänyt vähitellen myödä, elättääksensä, kaikki huone-kalut, ainoat
kuva-koristeensa ja omaisuutensa? Nä'ettekö tätä tyhjyyttä, tätä
hiljaisuutta, joka ympäröipi Ranskan jalointa taiteilijatarta?
Katsokaas tätä Elektra'a, Amenaide'a ja Semiramis'ta! Katsokaapas tätä
taiteilijatarta, josta Voltaire kirjoitti ylistys-virsiä ja josta
Furoga lauleli! Katsokaa häntä nyt kurjuudessa, alentamisessa, koko
maailman unhoittamana, kerjäten Ranskalta leipä-palasta, joka pelastaa
hänet nälkään nääntymästä!"

"Minä sanon teille, että minä tunnen kohta kuolevani; minä tunnen jo
kuoleman lähestyvän ja ojentavan kätensä jo minua vastaan! jos olisitte
tullut tuntia myöhemmin, niin olisitte ehkä tavannut vain Klairon'in
ruumiin."

"Ah, neiti, mun kallein, jumaloimani neiti!" nyyhkytti ja tuskitteli
vanha subretti ja kiirehti esiin nojatuolin takaa ja pani polvillensa
Klairon'in viereen. "Armahtakaa minua! Älkää puhuko kuolemasta! Älkää
raadelko minun kurjaa, kivistävää sydäntäni, joka ei koko maailmassa
rakasta ketään muuta, kuin Klairon'ia yksistänsä!"

"Se on totta, Senay, sinulla on uskollinen ja jalo sydän", sanoi
Klairon ja pani kätensä itkevän kamari-neitsyensä pään päälle. "Hyvä
herra, antakaa anteeksi hyvälle Senay-raukalle hänelle liikutuksensa ja
pelkonsa. Hän on palvellut minua kolme-kymmentä vuotta; hän on elänyt
kanssani hyvinä päivinä ja kestänyt kanssani köyhyydessä, jolloin
minulla ei ollut muuta ja'ettavata hänen kanssansa, paitsi minun
kyyneleitäni. Älä enään itke, Senay! Salli minun kuolla ja kohoutua
niiden kuolemattomain luokse, jotka minua odottavat. Ah, minä halaan
puhutella kuolematonta ystävätäni Voltaire'a, minä ikävöitsen tavata
Molière'a ja Varon'ia!"

"Minä ilmoitan teille", jatkoi Klairon, "sen surullisen uutisen; niin,
minun täytyy sanoa se suoraan, että Ranskassa ei ole enään mitään
taidetta, eikä taiteilijoita. Ah, aika on jo Klairon'in kohoutua ylös
tästä maailmasta; sillä maailma ei ansaitse mitään Klairon'ia."

"Mutta nyt täytyy sen kuitenkin osoittaa itsensä niin kiitolliseksi,
kuin suinkin mahdollista jalolle Klairon'ille", sanoi Menneval
ystävällisesti. "Hänen ylhäisyytensä ei halaja mitään niin suuresti,
kuin että hän poistaisi teiltä kaikkinaisen puutoksen, ja säästäisi
teiltä kaikkinaiset arvollenne sopimattomat elämän murheet. Ei pidä
sanottavan, että Ranska on ollut kiittämätön suurelle Klairon'illensa."

"Ah, mun synnyinmaani on aina ollut minulle erittäin kiitollinen ja
aulis", sanoi Klairon katkeralla naurulla. "Ranska on kunnioittanut
minua sangen monella kruunulla! Nä'ettekö? Tuossa ne kruunut kaikki
ovat!"

Hän osoitti kädellään Voltaire'n rinta-kuvaa, jonka juurella oli
ladottu lakastuneita laakeri-seppeleitä, kellastuneita atlas-nauhoja,
niihin painettuine värsyinensä, kuivuneita kukkais-kimppuja ja
kaikellaisia painetuita värsyjä ja sanomista leikeltyjä kappaleita,
jotka luultavasti sisälsivät hehkuvaa arvostelua Klairon'in taiteesta
j.n.e.

"Nä'ettekö?" jatkoi hän juhlallisesti. "Tuossa makaavat istuimellansa
alas syöstyn kuningattaren kruunut. Olen laskenut kaikki nämät kunnian
osoitukset, joilla minua kunnioitettiin, Voltaire'n jalkoihin; sillä
sitä mestaria kiittää oppilas menestymisestään."

Ja suurimmalla voimainsa ponnistamisella kohousi Klairon sohvaltansa ja
alkoi mahtavalla äänellä lausua erästä laulua, jonka Voltaire oli
kerran kirjoittanut hänen kunniaksensa ja jossa hän omisti Klairon'ille
yksistänsä erään uuden näytelmänsä onnistumisen.

Sen jälkeen vaipui hän hengästyneenä ja huokaillen jälleen sohvalle ja
sulkien silmänsä nojasi hän päänsä polstarille, ja vanha subretti
rupesi kovasti uikuttamaan ja valittamaan.

Ministerin kirjuria alkoi peljättää mokoma näiden molempain menneen
vuosi-sadan muumioin ja mailleen menneen loiston läheisyys.

Kun hän näki Klairon'in hitaasti aukasevan taas silmänsä ja jälleen
kohottavan päätänsä, lähestyi hän häntä ja uskalsi laskea joitakuita
kulta-rahoja hänen viereensä pöydälle.

"Sallitteko", sanoi hän hiljaa ja kainosti, "että annan ministerin
nimessä nämät kulta-rahat ensi hätään teille?"

Klairon nyökkäsi arvollisesti.

"Ne ovat erittäin terve-tulleet minulle", sanoi hän; "sillä teurastaja
ei usko enään velaksi lihaa Baabelin kuningattarelle."

[Klairon'in omat sanat. Katso "Memoires de la duchesse d'Abrantés" Vol.
V: 245.]

"Minä kiiruhdan jättämään ilmoitukseni ministerille", jatkoi Menneval.
"En epäilekkään, ett'ei hän kohta jo tänä päivänä lähetä minua tykönne,
pontevammalla tavalla auttamaan jaloa taiteilijatarta."

"Joutukaa pian takaisin", sanoi Klairon heikolla äänellä. "Joutukaa,
ett'ei historia kerran kertoisi, että Ranska jätti Klairon'in nälkään
kuolemaan! Senay, seuraa herraa ulos portaille!"

Vanha subretti nousi hitaasti ja huokaillen polviltansa ja hoiperteli
ovea kohden ja antoi Menneval'ille merkin, seurata itseänsä.

Klairon katsoi heitä kumpaakin, kun he menivät tyhjän vieras-huoneen
läpitse: "Hän tulee myöhään", mutisi hän itsekseen. "Tunnen kuoleman jo
lähestyvän."




2.

Ehtoolla.


Kun ehtoo samana päivänä alkoi hämärtää, niin seisahtuivat taaskin
siistit rattaat saman yksinäisen, rapistuneen talon edustalle
Passy'ssa, ja taas oli se Menneval, ministeri Chaptal'in kirjuri, joka
lähestyi porttia.

Mutta tällä kerralla ei hänen tarvinnut soittaa ja odottaa portin
aukaisemista. Portti oli auki, eikä kukaan estänyt häntä sisään
tulemasta. Jopa itse koirat, jotka aamusella niin raivoisesti
haukkuivat häntä, makasivat hiljaa huoneen oven edustalla, eivätkä edes
liikahtaneetkaan, vaikka vieras lähestyi heitä ja uskalsi heidän
välitsensä astua sisälle huoneeseen.

Mutta huoneessa myöskin vallitsi sama hiljaisuus ja sama tyhjyys.
Vanhaa subrettia ei näkynyt missään, mitään ihmis-olentoa ei löytynyt
mistään.

Oudolla kauhistuksen tunteella astui Menneval tyhjään, hyljättyyn
vieras-huoneeseen. Kumeasti kaikuivat hänen askeleensa tyhjässä
huoneessa, ja hän kiirehti juoksujalassa sen läpitse, tullaksensa
Klairon'in makuu-kamarin ovelle.

Hän naputti; mutta ei kukaan vastannut häntä. Hän päätti vihdoin itse
avata oven. Hiljainen valitus ja itku kuuluivat sieltä häntä vastaan ja
peljättävä kuva esiintyi siellä hänen silmäinsä eteen.

Keskellä huonetta, sohvassa pöydän vieressä, istui Klairon samassa
puvussa, jossa Menneval oli nähnyt hänet saman päivän edellä
puolen-päivän, ainoasti sillä eroituisella, että nyt oli hänellä
otsallansa lakastuneista laakereista tehty kruunu, ja että hänellä oli
rintojen ylitse ristiin pannuissa käsissään lakastunut laakeri-seppele.
Hänen silmänsä olivat ummessa; suunsa ympäri leikkieli ihmeellinen
hymy, joka näytti jähmettyneen hänen kalveille, värittömille
huulillensa. Hänen kasvonsa osoittivat sitä harmaan-keltaista
läpi-kuultavaisuutta, joka on alabasterilla, ja ikään, kuin kiveen
hakatut, olivat hänen ankarat, liikkumattomat kasvoinsa-juonteet,
joista kuitenkin loisti jalo levollisuus ja majesteetillisuus.

Hänen jaloissansa, kasvojansa kätkien hänen syliinsä oli Senay, vanha
subretti polvillansa, itki, valitti ja rukoili hiljaa. Voltaire'n
ja Lekain'en marmori-kuvat, joiden vieressä muutamia kyntteliä
likaisissa jaloissaan paloi, näyttivät ylevällä juhlallisuudella
ja rauhallisuudella kääntäneen rauhalliset, eloa huokuvat
kasvonsa ystävättärensä puoleen, hymyellen lähettääksensä hänelle
terve-tuliaista, hänelle kuolemattomain seassa kuolevaksi syntyneelle;
mutta myöskin nyt jo kuolemattomalle taiteilijattarelle.

Menneval'in käsitti joku vavistus tässä hiljaisuuden ja kuoleman
majassa. Hän kumartui kamari-rouvan puoleen ja kosketti hiljaa hänen
olka-päätänsä.

"Nouskaa ylös!" kuiskasi hän. "Minä tulen ministeri Chaptal'in tyköä.
Minä tuon apua neiti Klairon'ille. Katsokaapas tätä paperia! Lukekaa!"

Vanha subretti nousi hitaasti lattiasta. Hän katsoi ihmetellen häntä
puhuttelevaa herraa, otti huolettomasti tarjotun paperin vastaan.

"Lukekaa!" sanoi Menneval. "Siinä iloinen uutinen emännällenne."

Vanha Senay luki: "kaksi-tuhatta markkaa, kohta maksettavat neiti
Klairon'ille; Chaptal."

"Hyvä herra!" huusi hän sitten katkeralla surulla. "Mitäpä jalo Klairon
tekee teidän viheljäisillä armo-paloillanne? Ettekö siis nä'e, että hän
on kuollut?"

"Mitä?" huudahti Menneval. "Onko Klairon kuollut?"

"Ei", sanoi Senay juhlallisesti. "Klairon ei ole kuollut, vaan hän on
jättänyt tämän viheljäisen maailman, joka ei ollut ansiollinen häntä
pitämään. Kuolematon Klairon on muuttanut kuolemattomain sekaan. Hän on
elänyt kahdeksan-kymmentä vuotta, tunteaksensa maailman kurjuutta. Nyt
on hän tuolla ylhäällä herännyt katoomattomaan autuuteen. Minä toivon,
että hän pian kutsuu minut täältä tykönsä, palvelijakseen siellä
samoin, kuin olin palvelijansa täällä. Menkää, hyvä herra, ja antakaa
ministerille takaisin hänen jalo-mielinen avun-määräyksensä. Jalo
Klairon ei tarvitse enään mitään armo-paloja. Jalo Klairon on kuollut!"









End of the Project Gutenberg EBook of Neiti Klairon, by 
Louise Mühlbach and Emanuel Törmälä

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK NEITI KLAIRON ***

***** This file should be named 28759-8.txt or 28759-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        http://www.gutenberg.org/2/8/7/5/28759/

Produced by Tapio Riikonen

Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License (available with this file or online at
http://gutenberg.org/license).


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
http://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at
809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
[email protected].  Email contact links and up to date contact
information can be found at the Foundation's web site and official
page at http://pglaf.org

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     [email protected]


Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit http://pglaf.org

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations.
To donate, please visit: http://pglaf.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.


Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.


Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     http://www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.