Kerjäläisteinit

By Kálmán Mikszáth

The Project Gutenberg eBook of Kerjäläisteinit
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kerjäläisteinit

Author: Kálmán Mikszáth

Translator: Matti Kivekäs

Release date: December 23, 2024 [eBook #74970]

Language: Finnish

Original publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KERJÄLÄISTEINIT ***

language: Finnish




KERJÄLÄISTEINIT

Kirj.

Kálmán Mikszáth


Suomentanut

Matti Kivekäs





Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Oy,
1913.




SISÄLLYS:

       Lukijalle.
    I. Dobos täti ja hänen teininsä.
   II. Mistä täti löysi kerjäläisteininsä.
  III. Taistelu suuressa metsässä.
   IV. Et koskaan voi vyöttää vyöllesi miekkaa.
    V. Kelle jää puoti.
   VI. Valkea ja musta koira.
  VII. Hallitsijan iltapäivä.
 VIII. Sanansaattaja toisesta maailmasta.
   IX. Aarre.
    X. Agnes Nesselroth.
   XI. Kadonnut onni.
  XII. Vanki.
 XIII. Kehen ei kuula osu.
  XIV. Mestauslava.
       Selityksiä.






Lukijalle.


Kálmán Mikszáthissa ilmenee selväpiirteisenä ja alati mielenkiintoisena
unkarilaisen kansan sielu. Paremmin kuin kenenkään muun unkarilaisen
kirjailijan kautta me opimme Mikszáthin avulla tuntemaan niitä
aitounkarilaisia ominaisuuksia, jotka mielenkiintonsa ohella
tavattomasti huvittavat.

Mikszáth kuvaa mielijohteita ja päähänpistoja. Unkarilaiset itse
rakastavat kaskuja ja Mikszáth on kaskuilija ennen kaikkea. Kaskun
vuoksi hän unohtaa pääasian ja kaskun tähden hän tekee varsin
aiheettomia sivuloikkauksia. Mutta hän kertoo kaskunsa niin hauskan
pyöreänä, että lukija seuraa välittömästi mukana. Niinpian kuin
kirjailija huomaa itse kertomuksen aiheen venyvän pitkäveteiseksi ja
ikävystyttävän lukijaa, on hänellä aina pelastuskeino varalla: kasku,
ja jokainen myöntää, että hän käyttää niitä niin mestarillisesti,
että vaikka olisi väsynyt ja alakuloinen, ei häntä monta hetkeä
välinpitämättömästi voi lukea. On luonnollista, että Mikszáthilta
näinollen pikkukertomukset parhaiten luonnistuvat ja että hänen
laajemmissa yhtäjaksoisissa romaaneissaan yksityiskohdat ja kaskut
ovat kermaisimpia, Kuvattavansakin pohjaksi Mikszáth useimmiten
valitsee kaskun, joka kasvaa hänen mielikuvituksessaan, monasti aivan
uskomattomiin asti. Mutta hänen henkilönsä vaikuttavat kaikista
liiotteluistaan huolimatta suorastaan elämästä otetuilta. Hänen
kertomuksissaan vaihtelevat todellisuus ja satu; hänen ihmisensä ovat
useimmiten n.s. pikkueläjiä, ja niinkuin kansassa ainakin yksinäisillä
ja jylhillä vuoriseuduilla, on heissä paljon taikauskoa. Sellainen
maaperä on sadulle hedelmällisin, sillä Mooseksen ja Kristuksenkin
jälkeen tapahtuu siellä yhä uusia ihmeitä.

Tämä omituinen taikauskoisuus, joka pilkistää esiin melkein kaikista
Mikszáthin pikkukertomuksista, tekisi hänet aivan kansansatusepoksi,
jos hän uskoisi ihmeisiin. Mutta hän ei usko. Hän paljastaa aina
lopuksi ihmeen ponsivoiman, niinkuin pilkallisesti hymyilevä loihtija,
joka itse poistaa synnyttämiensä harhanäkyjen alkusyyt. Mikszáth tahtoo
ainoastaan kuvata pikkueläjiensä elämänvalaistusta, mutta minkä hän
sille mahtaa, että hän välistä tuntee olevansa samaa juurta kuin hekin.

Nyt suomeksi ilmestyvä kertomus »Kerjäläisteinit» (A két koldusdiák)
on Unkarin kirjallisuuden parhaita nuorisokirjoja. Sen historiallinen
tausta jo itsessään on harvinaisen mielenkiintoinen, mutta varsinaisen
mielenkiintonsa se luonnollisesti meissä herättää teiniensä kautta,
jotka tahdonlujuudellaan ja rohkeudellaan monien ihmeellisten
seikkailujen jälkeen saavuttavat pyrkimyksensä määrän. Toivomme,
että tämä kirja kuluu jokaisen reilun ja rohkean pojan käsissä
suomenkielisessä asussaan, niinkuin se Unkarissakin on vasta
repaleiseksi luettuna löytänyt sijansa kaikkien poikien kirjahyllyllä.

_Suomentaja_.




I.

Dobos täti ja hänen teininsä.


Noin kolmesataa vuotta sitten oli elämä Debreczenin[1] tornikkaisessa
kollegiumissa yhtä meluavaa kuin nytkin.

Eiväthän teinit ole aikojen kuluessa muuttuneet, eikä myöskään
heidän elämänsä. Oikeinpahan sanoikin sobosloilainen kuormuri, joka
viidentoista vuoden kuluttua palasi toistamiseen käymäsiltään äitinensä
Debreczeniin'. »Katsohan kummaa, äitimuori, eihän nämä teinit ole
vähääkään kasvaneet siitämisin kun täällä viimeksi kävimme.»

Niinpä niinkin, aina he ovat samanlaisia, vaikka toisiakin ovat. Herrat
professoritkin olivat melkein samoja, sillä erotuksella vaan, että
heillä nyt oli kolmikulmaiset hatut ja vaatteet toista kuosia.

Täysihoitoloiden isännät ja emännätkin olivat silloin yhtä pyyleviä ja
hyvätuulisia kuin nytkin. Sillä erotuksella vaan, että heidän nimensä
nyt on János Nagy ja rouva István Kispeter, kun sitävastoin siihen
aikaan mainittiin parhaita hoitoloita János Bujdosón ja Dobos emännän
nimellä.

Dobos emäntä asui Csapókadulla matalassa yksikerroksisessa talossa,
lähellä kuuluisaa koulua. Kadulle aukeni puoti, ja puodin otsikossa oli
kylttinä sian kuva, jonka sisäosat punaisina loistivat kauas (muuan
entinen teini oli maalannut sen, hänestä tuli myöhemmin kuuluisa
taiteilija jossain ulkomailla), pihan puolella oli Dobos tädin asunto
ja etempänä teinien huoneet. Huoneissa oli vuode vuoteen vieressä
ja kaksi »nebulusta»[2] sai aina jakaa yhden vuoteen. Pöllöteinejä
luettiin kaksi yhteen »philosofukseen» tai »poetaan». Sillä alkaen
»rhetorista» antoi Dobos täti oman sängyn ja professorit »Domine»
arvonimen.

»Dobos tädin mies», sillä (kuten myöhemmin huomaamme,
aivan oikeutetusti) häntä kutsuttiin vaimonsa nimellä, oli
yhteiskunnalliselta asemaltaan lihakauppias. Hän ei tosin ollut
erikoisen taitava ammatissaan, mutta koska hän oli isältään, joka
myöskin oli pitänyt täysihoitolaa, perinyt maalatun sikakyltin, täytyi
hänen jäädä lihakauppiaaksi kyltin tähden, vaikka Debreczenissä jo
siihen aikaan oli yhtämonta lihakauppaa kuin Wienissä meidän päivinämme
on tohtoreita.

Sitäpaitsi oli se senkinvuoksi hyvä, että lihottaminen oli Dobos tädin
mielityötä. Saipa hän käsiinsä minkä tahansa, porsaan tai teinin, piti
sen kaikin mokomin hänen kättensä holhoomana saada väriä ja lihota.

Hänellä oli lihotettavanaan neljä- viisikymmentä sikaa, kymmenen
maksavaa täysihoitolaista ja sitäpaitsi vielä kaksi, joita hän itse
kasvatti ilmaseksi.

Maksavat teinit suorittivat kahdeksan florinia kuukaudessa ja sillä he
saivat kaiken minkä tarvitsivat, äidilliset neuvot ja selkäsaunatkin.

Se oli kaupungin kuuluisimpia paikkoja ja hyvin usein saattoi kuulla
sanottavan:

»Dobosin rouva on hullu, Dobosin rouva maksaa itse teineistään!»
Välistä sanottiin se hänelle itselleenkin, varsinkaan ei naapuri,
pahanilkinen István Perecz sitä salannut.

— Ai, ai, naapurin emäntä, ei ole sellainen tapa hyvä, ei ole! Antakaa
teineille vähemmän lihaa ja enemmän selkään! Saattepa nähdä, että
suoriudutte heistä sillätavoin paremmin.

Mutta onneksi ei Pereczillä ollut sanottavasti vaikutusvaltaa Dobos
tätiin ja niin saivat teinit edelleenkin mielin määrin lihota ja saada
väriä poskilleen. Mutta vaikka hänellä olikin kultainen sydän, lävisti
hänen kielensä joka ainoan sielun, joka hänen tielleen osui. Hänestä
olisi voinut luulla, että hän oli sietämätön lohikäärme, ellei häntä
oikein tuntenut.

Jo aikaisin aamulla alkoi talossa hirvittävä tappelu. Ensimäiseksi
haukkui hän pataluhaksi Dobos sedän, jota hän kohteli armottomasti.
Usein tarttui hän setää kauluksesta ja lennätti hänet ovesta pihalle,
ja kerran kompastui ukko-paha kynnykseenkin, mutta hän kärsi kaiken,
nousi pystyyn rauhallisesti, pudisti pölyn vaatteistaan ja tallusteli
muristen puotiinsa.

— No älähän nyt, eukkoseni... sillä olenhan minä kuitenkin sinun
miehesi; käsissäni olet, odotahan. Onni oli, että jäit sisälle!

Dobos setä teki niinkuin Scipio, joka purjehti meren yli Afrikaan ja
astuessaan rannalle kompastui maahan, mutta kuitenkin huusi uljaasti:
»Afrikan maa, minä pidän sinua lujasti käsissäni.»

Kun Dobos täti oli suoriutunut miehestään, rupesi hän meluamaan
palvelijoiden kanssa ja pieksi heidät perinpohjin tai ainakin saattoi
heidät itkemään. Sitten potkasi hän äkäsesti teinihuoneiden ovet auki
ja karjasi: »Pystyyn koipeliinit!»

Hänellä oli hyvä sydän, mutta tyylinsä hän piti. Nykyiset
Debreczeniläiset täysihoitoloiden emännät sanovat: »Tehkää hyvin,
tulkaa aamiaiselle.» (Hyvä sana on siitämisin halventunut, mutta liha
kallistunut).

Mutta joskin kelpo emäntä käytti puolen päivää katkeroittaakseen
kaikkien mielet, tuhlasi hän toisen puolen hyvittääkseen ne jälleen.
Niin oli hänelle riittävästi työtä koko päiväksi, eikä hänelle koskaan
käynyt aika pitkäksi. Herkkupaloilla hän pysähdytti palvelijoiden
kyyneleet, silitteli teinien päitä, palkitsi niitä, jotka sinä päivänä
olivat kunnostautuneet, kuulusteli läksyt heikommilta, sillä hän osasi
oppiaineet yhtä hyvin kuin itse korkeasti kunnioitettavat herrat
professorit ja hän osasi lohduttaa sitäkin, jolla oli oppimiseen
armottoman kova pää: »Älä pelkää, poikaseni», sanoi hän lempeästi,
»olihan veljesikin täällä täysihoidossa ja hänkin oli suuri aasi, mutta
sittenkin tuli hänestä kuninkaallinen tuomari Erdélyssä.»[3]

Mutta miksipä luettelisin tässä kaikkia teinejä, sillä varsinkin
maksavista herraspojista on varsin vähän mainittavaa. Mitäpä
historiaa heillä olisikaan! Useimmat heistä olivat rikkaiden ja
vaikutusvaltaisten herrojen poikia (sillä vaikeampaa oli siihen aikaan
päästä Dobos tädin hoidokkaaksi, kuin nykyään puhtaaksikirjottajaksi
ministeristöön), heistä siis tuli säännöllisesti myöskin rikkaita ja
vaikutusvaltaisia herroja, mutta koska heille sittenkään ei tapahtunut
mitään eriskummallisia asioita, lähdemme seuraamaan kahden ilmaisen
teinin kohtaloa.




II.

Mistä täti löysi kerjäläisteininsä?


Mutta ettehän te vielä tiedä edes keitä he olivatkaan — ja se minun
täytyy kertoa heti ensiksi.

Tädillä oli itsellään ollut joskus kaksi poikaa, Pista oli toinen ja
László oli toisen nimi. Mutta Herramme rakasti heitä ja kutsui heidät
toisen toisensa jälkeen luokseen. Vaikka rakastihan heitä paljon Dobos
tätikin, ja kun toinenkin arkku vietiin pihalta, sairastui kelpo
emäntäkin ja ellei siellä olisi ollut saapuvilla oppinut ja taidokas
välskäri Gábor Sopronius, olisi hän totisesti seurannut poikaparkojaan
sinne, mistä ei palata.

Mutta vielä toivuttuaankin koski hänen sydämeensä hirvittävästi
poikia ajatellessa; ja kun hän katseli vieraita teiniparvia, valuivat
kyyneleet runsaina hänen tuhkanharmaista silmistään: »Jumalani,
Jumalani, yksikään heistä ei ole minun omani.» Niinpaljon heitä oli ja
kuitenkin tuntui piha tyhjältä, ja vaikka hän lisäsikin hoidokkaittensa
lukua seitsemästä kymmeneen, oli piha sittenkin kuollut. Hänen
sydäntään kouristi hiljaisuus ja kaikkialla puuttuivat hänen omat
poikansa.

Hei, miten olikaan silloin kun »Pista» ja »László» nimet raikuivat
pihalla!...

Kerran sai täti hyvän ajatuksen. Entäpä jos hän löytäisi jostain pari
niin köyhää teiniä, ettei heidän vanhempansa voisi maksaa heidän
edestään ja hän uskoisi heistä, hiukan ottaen mielikuvitustaan avuksi,
että ne ovat hänen omia poikiaan, sillä »katsohan, ukkoseni — sanoi
hän Dobos sedälle — maksu pilaa koko asian.» Ainakin se pilasi hänen
mielikuvansa.

Tähän aikaan asui Nyirissä Krucsay niminen rikas ja mahtava herra,
jolla oli oikeus vahvistaa kuolemantuomioita ja joka tuli siitä
kuuluisaksi, että hän mestautti oman puolisonsa, sillä hän oli
sydämetön ja julma mies.

Dobos täti osti tavallisesti tavaransa Krucsaylta. Hänellä oli suuria
metsiä Ungissa ja Beregissä ja tuhansittain siellä lahdattiin sikoja.

Kerran, juuri kun Dobos täti oli käymässä siellä, pieksi hän
muonamiehensä niin armottomasti, että mies seuraavana päivänä kuoli
vaivoihinsa.

Ei tämä ollut niihin aikoihin mitään tavatonta! Piirikunta ei edes
terottanut silmiään sinne päin, eikä koskaan olisi uskaltanutkaan,
ja sanomalehdet eivät hänen hirmutyötään toitottaneet maailmalle,
sillä niitä ei siihen aikaan ollutkaan. Turha olisikin sellaisesta
hälinää nostaa, sillä kasvaahan talonpoikia jumalan kiitos ilmaiseksi
Magyarien maassa niinkuin pähkinäpuitakin. — Aivan on, niinkuin
pitääkin, kun toinen hävittää toisensa: talonpoika kaataa pähkinäpuun
ja pähkinäpuukeppi kaataa talonpojan.

Tämäkin on mainitsemisen arvoinen ainoastaan senvuoksi, että János
Veresillä, kuoliaaksi piestyllä muonamiehellä, oli kaksi pojannaperoa,
jotka katkerasti murehtivat vainajaa ja tulivat hautajaisten jälkeisenä
päivänä linnaan.

Dobos täti hieroi siellä siankauppoja Krucsayn kanssa, kun husaari
tuli ilmottamaan, että pari kahden- kolmentoista vuotiasta
talonpoikaisvekaraa tahtoi väkipakolla päästä herran puheille.

— Sellaiset penikatko? Ei nyt ole joulu, eikä minulla oli aikaa kuulla
heidän virsiään. No, olkoon menneeksi, päästä sisään.

Kaksi pellavanvaaleaa poikaa astui huoneeseen, toisella, vanhemmalla,
olivat silmät punaiset itkusta, toisen silmät olivat kirkkaat ja
rauhallisen siniset.

— Ketä olette, pikkumiehet? — kysyi Krucsay.

— Me olemme Veresin poikia — vastasi vanhempi.

— Sen voin nähdä tukastanne. No, mitä tahdotte?

Silloin astui nuorempi poika aivan hirvittävän ja julman näköisen
Krucsayn eteen ja sanoi:

— Me tulimme sinun luoksesi, mahtava herra, senvuoksi, että pieksit
kuoliaaksi isämme.

— Entä sitten? — sanoi Krucsay nauraen olkansa yli. — Tahdotteko minua
herättämään hänet henkiin?

Nyt sanoi vanhempi poika:

— Me tahdoimme sanoa sinulle vaan, että varo itseäsi!

— Varo itseäsi!

Poika kohotti sormensa ja uhkasi »Nyirsegin kuningasta.»

Lapsen ääni soi niinkuin kulkuset hautajaisissa ja hänen uhkaavien
sormiensa varjo oli seinällä niinkuin miekan terä.

Armoton Krucsay, joka ei pelännyt yksin olla sormikoukkusilla koko
piirikuntaa vastaan, ja joka monasti oli katsellut kuolemaa silmästä
silmään (hän tunsi sen hyvin, niin hän usein itsekin uskoi) ja joka
hallitsijalleenkin oli antanut sanan sanasta vaikka kuinka monasti,
sama mahtava Krucsay hätkähti nähdessään lapsen uhkaavan sormen.

— Hirtehisen kakarat, kirotut karhunpenikat, — huusi hän ja hänen
jäsenensä vapisivat, — vielä te uskallatte uhkeillakin. Siinä näette,
Dobos rouva, minkälaisia ovat talonpoikaistenkin taimet! Hei — Mátyás,
Mátyás, — huusi hän husaarille — aja pellolle nämä penikat täältä. Pois
kylästä, alueiltani, koko tienoolta, hävitköön sellaiset sukupuuttoon
täältä. Ja nyt sanokaa, rouva, viimeinen hintanne, minkä voitte sioista
maksaa, sillä minä olen hyvin kiihtynyt.»

Dobos tätikin oli hyvin kiihtynyt, kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä
ja senvuoksi ei hän kauan tinkinyt, vaan suoritti sovitun hinnan ja
lähti vielä samana päivänä paluumatkalle debreczeniläisen kuormurin,
Dániel Bujdosón kanssa, joka tiesi kaikkien Nyíregyházán tälläpuolella
olevien linnojen omistajien nimet, tiesi minkälaisia olivat niiden
herrat ja herrojen puolisot. Senkin hän tiesi montako lasta kullakin
oli ja miten suuret olivat lasten perintöosuudet.

Mutta vaikka hän mitenkä koetti pakista matkan varrella, ei emännän
mielestä unohtunut talonpoikaislasten kohtalo. Mikä heidät perii?
Heidät ajettiin kolkkoon maailmaan. Nyt he kuljeskelevat itkien pitkin
maantietä. Kuka heille valmistaa vuoteen yöksi?

Missä hän vaan ajoi kylien läpi, kohosi savu ihmisten asunnoista.
Ihmiset paistavat ja keittävät tuvissaan. Mutta keittävätköhän missään
niille orporaukoille?

Ja hän kuvitteli, mitenkä he upo uupuneina, päät alakuloisesti
painuksissa kuljeskelivat pitkin valtatietä. Silloin juuri kääntyivät
raskaat vankkurit Hadházista maantielle ja siellä näki hän heidät
istumassa tunkion aitavierulla.

Vanhempi veli piteli sylissään nuoremman vaaleata päätä ja silitteli
sitä hellästi:

— Älä nyt viisastele. Nousehan nyt ja mennään vielä vähän matkaa.
Muistatko, miten osasitkaan juosta siellä kotona! Hopsis, hyppää
pystyyn, pikku veikkoni. Leikitään hevosta! Minä olen humma ja sinä ole
ajaja!

Mutta pikku poika painoi väsyneesti päänsä alas.

— Täällä ojapientareella emme voi levähtää. Mutta nousehan pystyyn,
kuljemme vielä kappaleen matkaa, kaitpa meitä hyvä Jumala vielä auttaa.

— Minulla on nälkä, en minä jaksa — nyyhkytti hän. — Anna minulle
syötävää!

Pikku poika avasi suuriksi harmaat silmänsä.

— Kaukanako asuu Jumala täältä?

— Jumala asuu kaikkialla.

— Minne me sitten menemme hänen luokseen? Miksi hän ei anna meille heti
ruokaa?

— Oi, sinä pikku hupakko... ei sillätavalla!

Samassa ratisivat vankkurien pyörät heidän takanaan. Dobos täti
kurottautui kuomun alta ja tunsi Veresin lapset.

— Hei, pysähtykää, kuormuri! Katsokaa, tuolla ovat muonamiehen
lapset! Aivanko ne tosiaankin ovat ajaneet teidät maantielle? Sehän
on huutavaa vääryyttä! En tiedä, onkohan Jumala sitä huomannut, kun
hänellä on niin paljosta pidettävä huolta, mutta minä kyllä otan teidät
varjelukseeni. No, pojat, kiivetkää sukkelaan vankkureille!

Hän istutti vierellensä orporaukat, jakoi heille eväitään (siinä oli
kylmää lampaanpaistia ja pannukakkua), ja lapset söivät vatsansa
täyteen ja siihen he nukahtivat rämiseville rattaille, kädet
kierrettynä toistensa kaulaan.

Mutta kunnon eukko, jonka sydän oli kokonaan sulanut, kuvitteli
mielessään heidän kohtaloaan ja kun vankkurit hiljaksellen vierivät
Debreczennin tuttujen talojen lomitse, oli hän päättänyt ottaa heidät
omiksi kasvateikseen. Jumala oli ottanut häneltä hänen omat poikansa ja
antanut nämä sijaan. Tapahtukoon hänen pyhä tahtonsa!

Vanha tornikello kajahutti ikäänkuin kauniin aamenensa» siihen ja
vankkurit kääntyivät Dobos tädin kotipihaan.

— Kotona ollaan, — sanoi täti ja pudisti pojat hereille. Mikä on sinun
nimesi, poikaseni? kysyi hän nuoremmalta.

— Pali.

— Tästä lähtien on nimesi László, älä unohda sitä. Entä sinun?

— Minä olen Feri — vastasi vanhempi.

— Tästä lähtien olet sinä István. Hei, Dobos! Missä sinä olet Dobos?
Mitä se merkitsee, ettet sinä tule minua vastaanottamaan?

Dobos setä tassutteli vankkureille, laiskasti niinkuin karhu.

— No, mitä sinä töllistelet? Etkö näe, että olen tuonut lapsia mukanani?

— Mitä lapsia? — änkytti hän pelokkaasti. — Ilmasia teinejäkö?

— Vielä parempia. Heillä ei ole isää, eikä äitiä. Lászlóksi kutsumme
toista ja Pistaksi toista.

— Jopa nyt jotakin! — huudahti Dobos setä virallisen iloisesti. Hän
tuli heidän luokseen ja antoi kummasteleville pojille luunapin päähän.
Kovat on kallot, viisaita miehiä heistä tulee!

Sillätavoin joutuivat kerjäläisteinit Dobos tädin luo ja niin kaikuivat
jälleen entiset rakkaat nimet pihalla: »Hei László ja Pista, missä
olette? László ja Pista, tulkaa tänne!»

Kunnon eukko vaatetti molemmat pojat, suki heidän päänsä sunnuntaisin
ja kun eivät maksavat teinit nähneet, antoi hän heille salassa
parhaimmat palat, ja kaiken tämän hän teki vaan senvuoksi, että päivän
askareiden lomassa leikkivien poikien melu ja Pistan ja Lászlón nimet
vaan paremmin raikuisivat pihalla.




III.

Taistelu suuressa metsässä.


Molemmat pojat osottivat suurta kunnioitusta Dobos tätiä kohtaan.
He oli hyviä, tottelevaisia ja palveluksenhaluisia, mutta heidän
kasvoillaan oli aina surumielinen piirre samoin kuin silmissäkin, eikä
sitä millään voinut karkottaa. Varsinkin vanhempi heistä, Pista, oli
surullinen. Jos hän pääsi pujahtamaan johonkin syrjäiseen nurkkaan,
puhkesi siellä hänen haikeutensa heti kyyneliin.

Koulussakin he olivat samanlaisia, sillä erotuksella vaan, että Pista
ainakin oppi hyvin surullisuudestaan huolimatta, mutta Lászlón päähän
ei suuren murheen tähden oppi mahtunut. Siellä hän aina kyyrötteli
viimeisellä penkillä. Mutta ensimäinen hän oli aina leikkisillä ja
silloinkin, kun tapeltiin suutarinsällien kanssa.

Debreczenin kollegiumissa oli siihen aikaan gerundium[4] eniten
muodissa. Enemmän annettiin arvoa sille, joka osasi kelpo tavalla
tapella, kuin sille, joka osasi koko Ovidiuksen ulkoa.

Tappelupukari-teinit olivat arvoasteikossa civistenkin[5] edellä.
Osasivatpa korkeasti kunnioitetut professori herratkin antaa arvoa
voimakaslihaksiselle nyrkille. Sillä turkkilainen ei niinkään lähtenyt
tiehensä sieltä niihin aikoihin, vaikka sille miten kauniisti hyvänsä
olisi lausuttu Horatiuksen Odeja, mutta kun sitä pahkakepillä oikein
antoi selkään, korjasi se kylläkin luunsa.

Vieläpä itse korkeasti oppinut ja kuuluisa matematikán professori
Márton Piskárkási-Szilágyi, jolla oli tapana sanoa: »muut tieteet
kestävät vain hautaan asti, domini, mutta matematiikka pysyy voimassa
vielä sen takanakin, sillä jos on elämää kuoleman jälkeen, on
sielläkin kaksi kertaa kaksi neljä», niin, juuri Szilágyi herrakin
antoi nuorten tytärtensä, Magdan tai Esterin neuloa palkintoja
kaikkein urhoollisimmalle teinille, joka suuressa metsässä toisena
helluntaipäivänä taistelusta suoriutuisi voittajana.

Tämä ei ole mikään leikinasia! Siellä ovat silloin Debreczenin pienet
ja suuret. Itse ylituomarikaan, herra Gergely Domokos, ei jää tulematta
kaupungin kuuluisalla nelivaljakolla, joiden harmaatäpläisten hevosten
päitsissä liehuivat mustan-, vihreän- ja valkosenkirjavat liput. (Ne
ovat kollegiumin värit.) Senaattoreille rakennetaan jo edellisenä
päivänä erikoinen parveke, vasemmalla puolella prameilevat korkeasti
kunnioitettavat herrat ja heidän vieressään, uljaan piirin keskellä,
ovat kaupungin hienoston rouvien ja neitosten istumapaikat.

Teineistä jäävät tietysti ainoastaan ne tulematta, jotka ovat
kuolemansairaita. Sillä suuri häpeä on täällä »absentia.»[6]

Mutta todella komean näyn tarjoavatkin nämä nebulus-vekarat
samannäköisissä puvuissaan.

Ne ovat nimittäin siinä suhteessa samannäköisiä, että vuodesta 1624
muodostaa sen kauhtanantapainen musta husaaritakki, jota vyötäröltä
kannattaa hopeasolkinen leveä vyö. Vihreästä verasta valmistettu viitta
ja matala, nahkapäärmeinen lakki tekee sen vielä eriskummallisemmaksi.
Mutta siinä määrin ne kuitenkin eroavat toisistaan, että puvun
muodostavat varsinaisesti verka ja »pukki». Sillä toisella tavoin
sen saa istumaan kuuluisa Gáspár Kartos kuin János Kozsehuba, joka
vaivaisesti harsii sen kokoon.

Nämä kaksi räätäli-»pukkia» pitivät siihen aikaan vaatteissa koko
Debreczenin kaupungin, joka ilmeisesti todistaa sitä, että kangaskin
oli kestävämpää vanhaan hyvään aikaan.

Pienellä pöydällä korkeasti kunnioitettavien herrojen edessä on
palkinto, Esterin tai Magdan käsityötä. Useimmiten on se jokin
vähäpätöinen neulomus, pienillä teräsrenkailla koristettu, silkistä
kudottu kukkaro, tai kirjanmerkki, ommeltu värillisistä helmistä
kultalangalla, mutta suuren arvonsa se saa senkautta, että antaja on
kuuluisan professorin tytär. Pojat eivät rohkeimmissa unelmissaankaan
tavotelleet mitään tämän kunniakkaampaa. Eikä suurempaa kunniaa teini
voinutkaan saada osakseen.

Suurta kenttää vilkastutti äänekäs puheenporina ja liikehtiminen.
Ruokarouvatkin tulevat silloin sinne ja keittävät kivistä rakennetulla
tulisijalla taistelun jälkeiset pitoruuat. Tulisijojen ympärillä on
melu aina kaikkein pauhaavin. Tuuli levittää sauhun sinertäväksi
humuksi ja haihduttaa sen tuuheiden lehtikatosten lomitse avaruuteen,
levittäen samalla ympäristöön myöskin ruuanhajun, joka sekaantuu
metsäkukkien tuoksuun, tietysti sillätavoin saattaen hämilleen kaikki
lähitienoilla mettä kokoilevat mehiläiset.

Ruokakorien joukossa on siellä pienissä lekkereissä ilottelevaa
viiniäkin, sillä viini saa ihmisen jalkapohjat kutiamaan ja suuren
metsän taistelua seuraa aina reima tanssi.

Itse taistelu tapahtuu siten, että kaksi vanhinta teiniä valitsee
koko tein joukosta itselleen kumpikin leirikuntansa. Toinen niistä on
»magyarien» ja toinen »turkkilaisten». (On sellaisiakin vuosia, ja
verrattain usein, jolloin turkkilaisia kutsutaan saksalaisiksi.) He
heittävät ilmaan vaskirahan ja jos Pyhän Marian kuva jää alle, valitsee
turkkilainen ensiksi jonkun joukosta ja sitten vasta magyari. Jälleen
heitetään raha ilmaan ja aina sen mukaan, miten siinä kuva jää päälle
tai alle, saa kumpikin puolue valita mielensä mukaan niinkauan kuin
miehiä riittää. Tietysti ovat väkevät ja kuuluisat tappelupukarit
halutuimpia ja vasta viimeisinä tulevat hintelät ja verettömät
»mammanpojat. Ovathan nekin aina joksikin hyödyksi, ellei muuten niin
kuitenkin alimmaisiksi joutuessaan voi vihollisen sankarillisinkin mies
välistä heihin kompastua ja kaatua pitkäkseen.

Kun molemmat leirikunnat jo seisoivat taisteluintoisinä vastakkain
antoi ylituomari, joka oli näiden taisteluiden suuri suosija, kolmasti
merkin pahkakepillään — ja hei vaan, eläköön — korvia särkevällä
melulla ja kaameasti kirkuen hyökkäsivät molemmat leirikunnat nyrkit
ojossa toistensa kimppuun.

Kaunista oli nähdä, miten viholliset sekaantuivat toisiinsa, taistellen
mies miestä vastaan sylipainia heittäen, kohottaen toisensa ilmaan,
tai paiskaten maahan retkalleen, alati tarjoten uusia vaihtelevia
kuvia entisaikojen taisteluista — kunnes vihdoin, vanhusten nauraa
hohottaessa, joko magyarít tai turkkilaiset pötkivät pakoon. Ja sitten
seurasi voittajien kesken sankarilliset turnajaiset, jotka vuosittain
olivat aina tapahtuneet samalla tavoin kuin meidänkin kertomuksemme
aikana.

Ylituomari sanoi ympärilleen kokoontuneille voittajille:

— Reippaita poikia te olette, hyvin olette kunnostautuneet, mutta
näyttäkää nyt, kuka teistä on voimakkain? Astukoon esiin!

Jos voittajien joukossa on viime vuoden »fortissimus»,[7] astuu hän
rivistä, ellei, niin silloin se, ken tuntee itsensä voimakkaimmaksi
joukosta.

Tänä vuonna oli Miklós Beke fortissimus ja hän astui esiin.

Hän oli pitkä hongankolistaja, ja kun hän puristi kätensä nyrkiksi,
paisuivat suonet piipunvarren vahvuisiksi. Hänen paitansa oli rinnan
kohdalta revästy auki taistelun tuoksinassa ja hänen niskansa oli
niinkuin härällä, sellainen, että se Debreczenissäkin oli ylenmäärin
vankka.

— Mistä kotoisin, amice?[8] — kysyi hänen armonsa, herra ylituomari.

— Kabasta.

(Höm, — kuiskasi ylituomari neuvosmies Kristóf Lázárille, — varmaankin
lie se kabalainen rouva hänen äitinsä.)

Tämä sana oli tähdätty Miklós Beken punaiseen nenään.

Sitten jatkoi ylhäinen herra ääneen:

— Onpa tainnut sataa sielläpäin runsaasti, kun siellä kasvaa
noin vantteria poikia, — mutta katsotaanhan, onko kasvanut vielä
kummempiakin sitten viimevuoden?

— Ilmottaudun — sanoi Beke reippaasti ja katseli sitten manaten
leirikuntaansa. — No, haluavatko jotkut tapella minun kanssani?

Seurasi syvä hiljaisuus. Monet kunnianhimoiset teinit katselivat
toisiaan, mutta kaikkien kasvoille oli kirjotettu: »Non sum
paratus».[9] Kukapa lähtisi jättiläisen kanssa kamppailemaan.

— Eikö kukaan? — kysyi ylituomari kehottavasti.

Tanakkavartinen poika erosi rivistä, pyörähtäen esille niinkuin siili.

— Minä yritän.

Kuului hämmästyksen sähinä, jota seurasi pilkallinen pihinä.

Domine Beke ummisti halveksivasti toisen silmänsä ja suunsa.

— Hm,... minä syön sinut, linnunpoika!

— Dobosién teini! Dobosién! kuuluttivat lähinnä olevat kauempana
seisoville, jotka eivät voineet nähdä tätä suurenmoista kohtausta.

— Kerjäläisteini!... Vanhempi! toistivat toiset ja lisäsivät: No,
tämähän on kuulumatonta!

— Katsohan naperoa, miten on voimistunut hyvästä ruuasta, — huusi
András Garas, nyörinpunoja, joka oli János Bujdosón armoton vihollinen.




IV.

Et koskaan voi vyöttää vyöllesi miekkaa!


Bujdosón perheen jäsenet röhkäsivät kukin taholtaan ja rupesivat
meluamaan ja häväisemään:

— Hävytön sirkka! Tunkiolle pitäisi työntää. Tuoko aikoo voittaa meidän
teinimme?

Itse herra Márton Piskároski-Szilágyikin sanoi:

— Katsohan todellakin »rana rupta»[10] Phaedruksen saduista!

Siihen aikaan kutsuivat teinit vielä tavallisesti »ranaksi» sammakkoa
ja jokainen tiesi, mikä se oli. Nyt nimitetään eläimiä äidinkielellä,
mutta tunnustaa täytyy, ettei kukaan tiedä mikä mikin on. Sillä kuka
voisi tietää, että »rapakkokylpijä» on villihanhi, »niskanhuiputtaja» =
kirahvi, »vuortenjuoksija» = hirvi ja että sammakko on »kömpijä».

Taistelija oli tosiaankin Dobosién ilmainen teini, Pista Veres, joka
ylettyi suunnattomalle Bekelle ainoastaan niskaan asti. Miten käykään
kun varpunen hyökkää haukan kimppuun?

»Cantus praeses»,[11] jolle erikoisemmin oli siunautunut äänivaroja,
mutta joka niitä nyt halveksi, ottaa sensijaan esille pillin ja
puhalsi siihen... Tämä oli taistelun alkamisen merkki. Aivan samalla
tavoin kuin menneinä aikoina Budan torneissa, silloin kun täällä vielä
hallitsivat unkarilaiset kuninkaat.

Beke nojasi toisen kätensä lanteelleen, aivan kuin se olisi ollut
turha, ja tarttui toisella kädellä Pista Veresiä olkapäästä,
puristaakseen häntä noin vaan hiukan ilmassa ja paiskatakseen hänet
muitta mutkitta taitavasti maahan. Pyörärasvaksi litistyisi siinä
tempauksessa poika parka, niin hän retkahtaisi pientareeseen.
Totisesti: lusikalla saisi Dobos täti hänet siitä koota!

Mutta Pista poikakaan ei ollut hidas... hop, hän hyppäsi Beken kimppuun
ja kietoutui lujasti hänen pitkän vartensa ympärille niinkuin käärme,
punoi jalkansa hänen jalkansa ympärille ja kiersi kätensä hänen
kaulaansa, kunnes Beke iski häntä nyrkillä rintaan. Siitä tupertui hän
hiukan, maailma rupesi pimenemään ja silmien siniset kehrät kääntyivät
nurin. Mutta sittenkään hän ei hellittänyt, ainoastaan hänen kätensä
herpaantuivat silmänräpäykseksi vastustajan kaulalta.

Beke käytti tätä hetkeä hyväkseen ja vapautui uudella iskulla
vastustajastaan, joka olisi lentänyt selälleen, ellei hänen takanaan
olisi ollut puuta, joka ei sallinut hänen kaatua. Kovasti kolahti hänen
päänsä runkoa vastaan, mutta niinkuin pallo ponnahti hän takasin ja
jaguarin notkeudella hän tarrautui jälleen Bekeen. Yhteen kietoutuneina
alkoivat he painia. Se oli kuninkaallinen näky debreczeniläisille.
Aivan kuin olisi siinä ollut yksi ainoa ruumis ja neljä kättä, jotka
järjettömästi kierivät ja vääntyivät niinkuin pirunkela.

Katsojat pidättivät hengitystään.

— Tuhat tulimmaista! — huudahti ylituomari, katkaisten kiusallisesti
jännittyneen juhlallisen hiljaisuuden, ja hikipisarat valuivat pelkästä
kiihtymyksestä pitkin hänen ohimoltaan.

— Iske, iske paremmin!

Milloin kampesi toinen, milloin toinen; mutta viekkaat otteet, jotka
kuuluvat painitaidon alaan, olivat kaikki turhia, sillä kumpikin osasi
torjua ne yhtä taitavasti. Kerjäläisteinin käsivarretkin puristivat
niinkuin rautavanne. — Purista, purista Pista poikani! — jyrähti ääni
korkeudesta niinkuin ukkonen.

Kaikki loivat sinne katseensa, siellä istui Dobos setä puunlatvassa,
nojaten itseään ulkonevaan oksaan.

Beke hätkähti, ääni hämmensi hänet, hän luuli sen tulevan taivaasta...
ja itsetiedottomasti hän katsahti ylös ja heitti otteensa.

Se oli vaarallista. Pista solahti hänen käsivarsistaan ja antoi
vastustajalleen aimo polvipuskun takaapäin, niin että pitkä mies
retkahtaen kaatui selälleen hiekkaan.

— Vivat! Vivat![12] — kajahti sadoista kurkuista. Eläköön
kerjäläisteini!

Pista ponnahti Beken rinnalle, painoi polvensa lujasti sitä vastaan ja
likisti häntä vielä käsillään maata vastaan, niin ettei hän pääsisi
nousemaan pystyyn.

Katsojajoukko murtautui aitauksen sisäpuolelta ja hyökkäsi riemuissaan
ulvoen taistelukentälle.

Dobos setä hyppäsi onnellisena alas puusta, mutta putosikin niin
onnettomasti, että oli vähällä taittaa kylkiluunsa. Mutta kesken
tuskanvoihkeitaankin huusi hän Pistalle:

— Pidä kiinni, poikani, älä päästä. Anna sen hiukan haukata hiekkaa. Ei
se ole kuitenkaan paljoa huonompaa kuin Bujdosóién ruoka!

— Heitä irti — korisi Beke. — Hulluko sinun kanssasi ottelee kauemmin!

— Satis![13] Riittää! — sanoi sinne tullut ylituomari. — Viimevuoden
fortissimus saa mennä hiuksia halkomaan.

Jälleen kajahti eläköönhuuto. Kuuluisa koulun lukkari kajahutti
»Gerimdiumlaulun», jonka laulukerto kuului:

Mainiompi mies on David kuin Goliath, Vivat, vivat, vivat!

Ylituomari puristi juhlallisesti voittajan kättä, Dobos täti itki
onnesta ja juoksi vuoroin pojan luo, vuoroin taasen padoissaan
porisevaa gulyáskeittoa[14] hämmentämään.

Mutta paras tuli vasta tämän jälkeen. Esille astui kaunokainen
neitonen; juhlapukuun puettuna ja silmät maahan luotuina toi hän
voittajalle palkinnon. Tänävuonna se oli miekankannatin, hienoa
käsityötä ja siihen oli kultalangalla neulottu helmistä jalopeuroja.

Magda neidin kasvot muuttuivat sellaisiksi kuin vereen kastettu lilja,
kun hän hämillään lausui sanat, jotka varmaankin hänen isänsä oli
hänelle opettanut, sillä ne kuuluivat hyvin professorimaisilfa.

— Annettakoon kunnia ruumiin voimalle, sillä voimakas sielukin etsii
voimakkaan ruumiin asuinsijakseen. Kunnialla riippukoon teidän
miekkanne aina tässä kannikkeessa. Älköön se milloinkaan aiheettomasti
lentäkö huotrastaan, älköönkä myöskään kunniattomasti palatko siihen.

Poika seisoi siinä kasvot kirkastuneina ja siltä tuntui hänestä tytön
ääni, kuin olisi hän kuullut avaruuksien yhteissoinnun: hänestä tuntui
kansajoukon pauhu sulavan tytön äänen kanssa miellyttävästi yhteen
ja täyttävän hänen sielunsa äärettömällä onnella. Taivas, — vaikka
siellä kiisikin pari korkealla lentävää pilvenlonkaa, — tuntui koko
loistossaan hymyilevän hänelle ja kaikki puiden lehvät vilkkuivat
hänelle ystävällisesti. Kunniastakin on ensimäinen pisara kaikkein
makein. Kerjäläisteinin sydän paisui ääriään myöten tästä ensi
pisarasta.

Dobos setä oli niin iloinen, että hän heitti lakkinsa korkealle ilmaan,
heittäytyi tuttujensa kaulaan ja vaikk'ei kukaan evännyt, vakuutteli
hän vakuuttelemistaan:

— Sanokoon kuka mitä hyvänsä, mutta pääasia on ruumiinravinto! Ravinto
aikaansaa suurimmat ihmeet. Mihinkäpä ei hyvä ruoka kykenisi! Hei, no
minne ne Bujdosót yhtäkkiä joutuivat?

Ne olivat tosiaankin luikkineet tiehensä sieltä.

Mutta kaikki korkeasti kunnioitettavat herrat sitävastoin tulivat Pista
Veresin luo (miten miellyttävä poika olikaan hänestä puolen tunnin
aikana tullut) ja puristivat hänen kättänsä. Hänen toinen kätensä
vapisi vielä pitäessään kauniisti kirjailtua miekankannatinta.

Kaikki herrat katselivat vuoroonsa kaunista palkintoa ja kiittelivät
Márton Szilágyi herraa, jolla oli niin käsistään taitava tytär.

— Sehän on todella ihmeellisen hienoa työtä. Vielä vanhoilla
päivillännekin te katselette sitä ilolla, domine.

— Vahinko vaan — huomautti korkeasti kunnioitettu Josef Boglányi herra
(vahinko todellakin että hän sanoi sen), todellakin vahinko, ettei hän
sitä koskaan saa kantaa.

— Eikö hän saa? — kysyi ylituomari kummastellen. Miksi ei hän saisi
kantaa sitä?

— Senvuoksi, että aateliton ei voi vyöttää miekkaa vyölleen. Hän ei
siis tarvitse kannatintakaan.

Pista poika kalpeni. Aivan kuin olisi kylmä pohjoistuuli samassa
puhaltanut pois hänen satulinnansa, jonka hänen sielunsa juuri oli
rakentanut.

Hänen onnensa ensimäiseen pisaraan sekaantui heti toinen, joka oli
katkera. Mutta rinnanhan ne aina seuraavat toisiaan.

Hänestä tuntui samassa siltä, kuin olisivat kaikki katselleet häntä
katein silmin tai pilkallisesti.

Eihän hän ollut aatelisen poika, hän oli vaan kerjäläisteini!

Kaunis Magda Szilágyikin katseli häntä niin lempeän osaaottavaisesti,
kuin olisivat korkeasti kunnioitetun professori Boglányi herran sanat
osuneet hänenkin tummiin silmiinsä: »Voi miten ikävää, ettei hän
koskaan saisi kantaa miekankanniketta.»

Soitto kajahti (kuuluisa Csomornyon mustalaisjoukko soitti sydämensä
pohjasta), kinailijat jättivät suuren kentän ja tanssijat täyttivät
sen ja siellä pyörivät hurjaa csárdásta pojat ja tytöt, ja vähitellen
yhtyivät heihin lyödyn leirikunnan nuorukaisetkin.

Jokainen iloitsi ja riemuitsi, voittaja yksin oli murheissaan. Oka oli
pistänyt häntä syvälle...

Hän vetäytyi alakuloisena metsän liepeeseen, mistä kukaan ei nähnyt
häntä, sinne, missä luonto oli yksin ja linnut hyppivät oksalta
oksalle, laulaen mielensä halusta.

Siellä oli kaikenlaisia lintuja, harakoita, rastaita, haukkoja ja
peipposia. Kaikilla niillä oli toinen toistaan koreammat sulat, — mutta
siltä ei voinut sanoa, että yksikään olisi pitänyt itseään toistaan
parempana.

»Minä en ole aatelismies» — huokasi hän murtuneena. »Mutta miksi minä
en ole?» kysyi hän aprikoiden.

Ruohonkorret ja puut katselivat häntä totisina — mutta ne eivät
selittäneet sitä hänelle.




V.

Kelle jää puoti?


Pistaa ei heittänyt rauhaan ajatus, että hänestä täytyi kerran
tulla aatelismies. Se oli hänellä ensimäisenä ylösnoustessa ja
viimeisenä maata pannessa. Senjälkeen kun hänet suuressa metsässä oli
sillätavoin mukiloitu, tuntui hänestä jokainen aatelinen jonkinlaiselta
korkeammalta olennolta.

Jokaisella lapsella ja nuorukaisella on omat ikävänsä ja huimaavat
haaveensa, jotka toisella liitävät korkeammalle kuin toisella; hän
tahtoo olla kuningas jossain satujen valtakunnassa, missä puut
ovat kullasta ja soivat kauniisti helisten ja missä sula hopea
virtaa puroloissa veden sijasta, tai ellei hän uneksi sellaisesta
kuninkuudesta, tyydyttäisi häntä kuitenkin uudet kannukset tai vaikkapa
kokin toimi.

Mutta kukapa ajattelisi aateluutta siinä iässä? Sellainenhan on vaan
rikastuneitten nahkakauppiaitten ja sotilashankkijoiden pöyhkeilevä
ajatus, että »katsohan, minä voisin olla aatelisherrakin jos vaan
kuningas tahtoisi.» Mutta kaikki muut ihmislapset sitävastoin kasvavat
siinä rauhallisessa tietoisuudessa, että kaikki on hyvää sellaisena
kuin me sen vastaanotamme ja että mahti ja arvo on Jumalan kädessä.

Vanhempi veli tartutti nuorempaansakin oman mittaamattoman suuruuden
janonsa.

— Näetkö, isääkään ei olisi piesty kuoliaaksi, jos hän olisi ollut
aatelismies. Meidänkin kohtalomme olisi silloin toisenlainen. Katsohan
vaan Miska Ganczeyä tai Gabi Szentpalyia, koulutoveriamme, miten he
ovat meitä mahtavampia, vaikka Jumala on antanut sekä sinulle että
minulle paljon tukevammat nyrkit.

Voittosaaliiksi saatu miekankannike riippui aina Pistän vuoteen
yläpuolella. Se oli vaarallinen voittosaalis. Se kuiskasi hänelle
näitä kapinallisia ajatuksia, jotka vähitellen saivat Laszlonkin pään
pyörälle.

Kummaa, tuossa se riippuu, enkä minä koskaan saa sitoa sitä vyölleni.
Toiset eivät sitä vaihtaisi kaiken maailman aarteisinkaan ja minulle
se on täysin arvoton. Uppoutuisinko kirjoihini etsiäkseni niistä
lohdutusta? Mitä se hyödyttäisi? Tietokin on aatelismiehelle koristus,
mutta meille vaan leipäkysymys.

Kelpo Dobos sedän täytyi heittää kesken tähänastiset iltasatunsa.

Pojille ei enää ollut kyllin jännittävää kuulla, millätavoin
patakilaiset teinit astuskelivat ahtaissa karsinoissaan ja miten soivat
eri uskonlahkolaisten kirkonkellot. Luterilaisten kello kalahtelee: »ei
tänne, ei sinne», katolilaisen soittaa: »Jesus Maria — Jesus Maria» ja
iso kello jymähyttää lomaan: »suin päin kiirastuleen».

Dobos setä osasi kertoa nämä juttunsa verrattomassa äänilajissa ja
hän taisi vielä »teinit loppuvat» — historian, jolle kuollutkin olisi
voinut katketakseen nauraa, mutta eivät vaan nämä unissakävijät pojat.
He kuuntelivat aivan kuin olisi veri vuotanut heidän nenästään.

Mutta toisin säteilivät poikien silmät, kun hän kertoi miten myllärin
pojasta Palkó Kinizsistä tuli sotapäällikkö tai miten Gyurka ystävämme
kohosi uuninlämmittäjästä kuninkaanpojan aseenkantajaksi. Eikä Dobos
setä ainoaankaan juttuunsa pannut kovin paljon omiaan.

László, joka oli vilkasverinen poika, unohti mielellään kunnianhimonsa,
ellei veli vaan ollut lähettyvillä. Välistä hän antautui rentonaan
leikkimään ja ilottelemaan, ja hän osasi olla onnellinenkin. Tosin
oli hänen sydämensä pehmeä niinkuin vaha, ja välistä se puristautui
tuskallisesti, nähdessään veljen kuljeskelevan mieli apeana, mutta jos
veli kannusti omaa mielikuvitustaan, taisi hänkin kiihdyttää vauhtiaan
kilparaviin niinkuin laiskempi hevonen virkun ratsun rinnalla.

Vuodet vierivät ja jo alkoi orpopoikien ylähuuleen ilmestyä
viiksenhaivenia. — Pian pääsevät pojat jo ihmisten kirjoihin, —
huokaili Dobos täti, joka oli poikiinsa ratki ihastunut.

Ja kunnon eukko alkoi aprikoida heidän kohtaloaan, erittäinkin
Pistan. Vuoden kuluttua olisivat he jo täynnä sitä viisautta, joka
Debreczenissä voitiin heidän päähänsä kaataa. Heidän päällänsä täytyi
siis jo voida tehdäkin jotain. Pista oli viisas ja oppinut poika, jota
professorit kilvan kiittelivät, ja hänellä oli niin kaunis käsiala,
että kaikki ihailivat hänen siroja, pyöreitä kirjaimiaan. Hän sai
kirjottaa puhtaaksi onnittelukirjeen Palatinuksen[15] nimipäiväksi,
jonka kollegiumi oli lähettänyt.

Pitkien ja perusteellisten aprikoimisten jälkeen tuli eukko lopulta
siihen päätökseen, että Pista olisi kaikkein soveliain johonkin
hyvään kanttorin paikkaan. Ensinnäkin senvuoksi, että voisi opettaa
kauniit kirjaimensa kylän lapsille ja toisekseen senvuoksi, että hänen
äänensäkin oli miellyttävä, eikä korottaisi ainoastaan urkujen soinnun
kauneutta, vaan hakisi vertaistaan hautajaislaulujakin laulettaessa
vainajille. Suorastaan ihanaa olisi kuolla hänen kylässään.

Mutta László sitävastoin ei kelvannut oppineiden toimiin; jos hän
läpäsee koulun, niin ruvetkoon hän lihakauppiaaksi. Onhan silloin
ainakin joku hoitamassa puotia.

László ei pitänyt väliä, mutta Pista pudisti apeasti päätään. Ehken
hän juuri ajatteli kuuluisaa Brunsvik sankaria, joka hirvittävällä
miekallaan lähti maailmalle etsimään itselleen uutta aateliskilpeä:
ennen oli siinä ollut vaakalintu, nyt hän tahtoi leijonan. Hän ymmärsi
verrattomasti Brunsvik sankarin.

— Älä pudista päätäsi — suostutteli Dobos setä — kultainen on kanttorin
elämä. Cantores amant humores.[16] Kanttorit rakastavat viiniä. Ja
kanttoreita rakastavat ihmiset. Ajattelehan Mátyás kuningasta, miten
hyvänä ystävänään hän piti czinkotain mestaria!

Mutta czinkotain mestari ei vähääkään kutittanut Pistan kunnianhimoa.
Hän pelästytti Dobosit pahanpäiväisesti sanomalla, että hän mieluummin
hukuttaa itsensä tai syöksyy päistikkaa tornista maahan.

— Mutta miksikä sinä sitten tahdot ruveta, rakas poikani? — kysyi Dobos
täti hellästi. — Enhän minä pakota sinua mihinkään. Älä salaa minulta
sydämesi toivomusta, minä koetan parhaani auttaakseni sinua perille.

Pista punastui ja hänen silmänsä välähtivät.

— Ensiksi tahdon tulla aatelismieheksi ja sitten sanon loput.

Täti löi pelästyneenä kätensä yhteen:

— Voi poikani, siksi voi sinut tehdä ainoastaan kuningas!

— No sitten minä menen kuninkaan luo.

— Voi, voi sinua onnetonta. Mistä olet saanut tämän parantumattoman
suuruudenjanon? Kuka on sinulle opettanut sellaisia turhamaisuuksia?
Menetkö sinä kuninkaan luo? Heitä sinä sellaiset turhat houreet
mielestäsi. Niinkö luulet, että sinä niinkään vaan voit jalkaa
polkemalla kutsua tänne satujen ratsun ja sanoa »hip, hop, lennä
ilmojen halki kuninkaan luo.» Ensiksikin sanon sinulle, että minä en
lainkaan usko, että koko kuningasta onkaan, sillä en ole koskaan nähnyt
häntä. Sanovat hänen asuvan Wienissä. Mutta siihen minä sanon, että sen
nimistä kaupunkia ei ole koko Unkarin maassa.

Mutta vaikka tällainen puhe olisi miten paljon tahansa kesyttänyt
häntä, oli ulkonainen elämä kuitenkin omiaan lakkaamatta kasvattamaan
hänen himoaan. Siihen aikaan oli koulu helvetti aatelittomille.
Helvetillistä oli oppia koulussa, että Jumala loi kaikki ihmiset oman
kuvansa kaltaisiksi, antoi heille erotuksetta sielun, kuulon, näön ja
tunteen, ja kuitenkin rakensivat ihmiset alituisesti ylipääsemättömiä
muureja: toinen oli pikkunen kuningas, toinen hänen palvelijansa.

Jokaisella askeleellaan hän tunsi sen. Ja lisäksi täytyi hänen usein
nähdä Dobosién luona isänsä murhaajan Krucsay herran, jota kohtaan
hänen vihansa vuosien mukana oli kasvanut.

Aina kun Krucsay kävi, oli se päivä murheen päivä, ei ainoastaan
hänelle, vaan Doboseillekin. Huolestuneina, päät painuksissa he
kuljeskelivat askareissaan ja täti sulkeutui huoneeseensa ja itki
siellä.

Pista pudisti nyrkkejään silloin. Kunpa hän kerran totisesti saisi
miehenä miestä vastaan vaatia murhaajan tilille!

Mitä varten hän kulkikaan siellä, mitä hän tahtoi ja miksi hän saattoi
kunnon ihmiset murheellisiksi?

Kauan ei hänen tarvinnut siitä olla epätietoisena.

Dobosit olivat hänelle velkaa. Jo pitkät ajat oli täti ostanut
sianlihaa velaksi. Ja velka oli vähitellen kasvanut niin suureksi,
etteivät he enää jaksaneet sitä maksaa.

Eräänä surullisena päivänä paukkui vasara pihalla eikä Dobosien enää
tarvinnut päätään vaivata sillä kenelle lihapuoti jäisi.

Nyt he huolehtivat enää vaan sitä, kelle teinit jäisivät.

Kaikki oli kadotettu, talo, puoti, kaikki talon huonekalut ja
kolmekymmentä kapanalaa maata ja niin he jäivät köyhiksi kuin kirkon
hiiret.

Eivätkä he vielä sittenkään ajatelleet itseään, vaan kerjäläisteinejä,
joista nyt ei tulisi mitään.

Tädillä oli Szegedissä[17] Marta niminen sisar, joka oli naimisissa
János Vönekin kanssa. Lankomiehellä oli useita laivoja ja proomuja
Tisza joella, joilla hän kuletti puita kaupittaviksi; hän lupasi ottaa
Dobos sedän palvelukseensa ja täti kyllä saisi Martan apulaisena
armoleipänsä. Tosin on sen maku katkera, — mutta jos Jumala sen kerran
on niin tahtonut, niin tapahtukoon hänen pyhä tahtonsa!

Kyyneleet valuivat virtanaan, kun eron hetki tuli.

— Mukanani veisin — nyyhki Dobos täti puristaen suonenvedontapaisesti
molempia poikia rintaansa vastaan — mutta itsekin minä menen vieraitten
luo. En tiedä minäkään, millaiseksi kohtaloni muodostuu!

Vankkurit seisoivat jo portin edustalla. Dobos setä kantoi niihin
kevyen nyyttinsä ja pisti sen penkin alle. Helposti se mahtuikin sinne,
vaikka siellä oli paljon muuta jo ennestään. Sitten palasi hänkin vielä
kerran ja syleili poikia vuoronsa jälkeen. Hänen partansakin oli aivan
märkä kyynelistä.

— Hyvä on Jumala, hyvää antaa — sanoi hän heltyneenä. Vielä hän sallii
meidän tavatakin joskus. Olkaa hyviä ja rehellisiä. Olin puhumassa
rehtorille ja hän lupasi teille ruuan köyhien keittiöstä ja asunnon
kollegiumista.

— Ja minulle hän lupasi lähettävänsä Pistan kesällä toimiinsa, niin
että Pista voisi ansaita rahaa. No, tulkaa tänne, niin saan suudella
teitä vielä kerran.

Ja vielä sittenkin yhden kerran. Hän silitti heidän hiuksiaan, ja
kuivasi esiliinaansa virtanaan valuvat kyyneleensä:

— Voi, miten hyvä oli Jumala — huudahti hän tuskallisesti — kun hän
otti minulta minun omat lapseni.

Pojat eivät murheissaan voineet sanaakaan sanoa. Mykkinä ja
masentuneina antoivat he tehdä itselleen kaikkea ja milloin setä,
milloin täti pusersi heitä rintaansa vastaan ja puhui heille vuoroin
surullisia, vuoroin lohduttavia sanoja. Eivät he kuulleet siitä
kaikesta mitään. Koko maailma pyöri järjettömänä sekamelskana heidän
silmissään.




VI.

Valkea ja musta koira.


Vanha, rokonarpinen pää kurottautui ovesta huoneeseen:

— Lähdetään jo, rouvaseni, meillä on pitkä matka edessämme.

— Heti Pizsera, aivan heti.

Tämä oli kuuluisa »Köyhien kyyditsijä», Pizsera appi, joka jonkun
lupauksen tähden armeliaisuudesta kyyditsi ilmaseksi ihmisiä — silloin
kun hänellä oli halua.

Hänellä oli vankkureittensa edessä kaksi vaivaista konia Betta
ja Pääsky. Runoilua harrastavat teinit tekivät näillä koneilla
tavallisesti ensimäisen retkensä Helikoniin siten nim. että jo
vanhoista ajoista asti oli ollut tapana runonteossa kahdella
vaivaisella kaakilla alkaa sanaratsastus.

Pari sellaista värsyä on meidänkin päiviimme asti säilynyt:

Pizsera setä, Uljas Betty Ja verraton Pääsky, Kolmisenkymmentä Kauran
jyvää Söivät suuhunsa Yhtenä iltana.

Pizsera appi suuttui silmittömästi jos jotain tällaista laulua
laulettiin hänen talojensa edustalla »kolmessatoista kaupungissa».
»Syököön susi teidät — huusi hän »clamantesien» jälkeen — ja purkoon
sen yhdeksän penikkaa teiltä kurkkunne poikki.»

Pizsera appi kuletti Dobosit Szegediín ja oli uskottelevinaan heille,
että hevoset jo olivat rauhattomia ulkona. Vaikka niille kaakki
paroille ei olisi juolahtanut mieleenkään käydä rauhattomiksi, sillä
eivätpä ne tienneet mitään sellaisesta tunteesta; iloitsivat raukat,
kun saivat olla rauhassa. Mutta Pizsera appi näki rakastavilla
silmillään kaikenlaisia jaloja ominaisuuksia koneissaan, joista hän oli
varsin ylpeä ja kerskailikin usein, että ne olivat jo ehtineet tehdä
enemmän hyvää kuin joku piispa. Pizseran hoputtamana irtaantui Dobos
täti vihdoin pojistaan.

— Älkää unohtako. Ajatelkaa minua — sanoi hän nyyhkien ja juoksi pihan
poikki vankkureille.

Pojat juoksivat hänen kintereillään.

— Oi äiti! — huusi Pista sydäntä särkevällä äänellä. Älä jätä meitä!

— No, no, no — rauhotti heitä Dobos setä teeskennellyn hilpeästi.
— Helkkarissa, muistakaapa, että meistä huomenna jo tulee täysiä
miehiä... kaikista kolmesta. (Itsensäkin luki setä raukka lasten
kirjoihin — vaikka hänestä tuskin enää koskaan tuli miestä.)

Vankkurien luo oli kokoontunut Dobosién kelpo palvelijatkin, jotka
tahtoivat sanoa heille vielä viimeiset hyvästinsä.

Pereczek naapurit, Majorosit ja Birli rouva läheiseltä kadulta, suuri
joukko teinejä, jotka joskus olivat aterioineet heillä, vieläpä
vihollisetkin: Bujdosót tulivat ja itse Bujdosón emäntä tunnusti
nyyhkyttäen jäähyväisiksi: »Te olitte meidän kuningattaremme, te
hallitsitte meitä kaikkia puurokauhallanne.»

Mitäpä olisikaan Dobos täti aikasemmin antanut tästä ylistyksestä, —
mutta nyt hän ei voinut vastata muuta kuin kyynelillä.

— Jumalan huomaan, täti! Jumalan huomaan naapurin emäntä, —
tervehdittiin joka taholta. Eläkää onnellisena.

Pizsera appikin heltyi kokonaan ja vetäen lakin silmilleen kaivoi hän
piiskansa esille ja hoputti uljasta Bettyä ja verratonta Pääskyä,
saaden vaivaiset kaakkinsa tuskalla ja vaivalla liikkeelle.

Dobos täti heitti vielä silmäyksen ympärillä oleviin ja taloon, joka
oli ollut hänen omansa. Mulperipuun lehdet värisivät surullisesti
pihalla ja lihapuodin otsikkoon maalattu punasisuksinen sika näytti
vuodattavan kyyneleitä puoleksi umpeen painuneista silmistään.
Ikkunoille vedetyt uutimet ja valkoinen savupiippu katolla vilahtivat
vielä hänen silmiensä editse ja kun kaikki vihdoin kokonaan katosi,
lankesi hän suureen itkuun purskahtaen Dobos sedän kaulaan.

Vasta sitten, kun he olivat jättäneet taakseen kaupungin ja kun raikas
arotuuli puhalsi heidän kasvoilleen, heitti hän vielä viimeisen katseen
syntymäkaupungilleen.

Ja samassa näki hän, että tiellä juoksi heidän jäljestään.» molemmat
pojat.

— Pysäyttäkää, Pizsera, pysäyttäkää. Tuota, mitä minä puhunkaan... Voi,
järkenihän minä menetän. Mennään, mennään, nopeammin vaan, sillä jos
lapseni minut saavuttavat, särkyy sydämeni.

— Älkää säälikö ruoskaanne, jos Jumalan tunnette — rukoili Dobos täti.

— Ruoskaa? näillekö? — murahti ajaja loukkaantuneena. Ei kait kukaan
ole niin hullu, että iskisi kannuksensa lohikäärmeen kylkiin.

Mutta hän iski kuitenkin vaakalintujaan, niin että ne todella lähtivät
laukkaamaan ja tieltä kohoava pöly peitti näkyvistä pian taakse jäävät
teinit ja teineiltäkin yhä kauemmas loittonevat vankkurit.

— Palaammeko? Miksi? Mennään mieluummin sinne, minne meidät silmämme
vie. Jokin salaperäinen tunto sanoo minulle, että me löydämme onnemme.

— Sitäkö tarkotat, että me kerran vielä oikeina aatelismiehinä palaamme
Debreczeniin?

— Ei tänne, ensiksi täytyy meidän mennä Szegediin — huokasi Pista. —
Jos minusta tulisi jotain, etsisin ensiksi tädin, helpottaakseni hänen
kohtalonsa kovuutta, sitten haastaisin Krucsayn tilille teoistaan ja
vasta sitten palaisin tänne.

Muistellessaan tätiä, kuvastui hänen kasvoillaan surumielinen hellyys,
joka muuttui Krucsayta mainitessa silmistä säihkyväksi koston tunteeksi
ja kun hän lopulta ajatteli Debreczeniin paluuta, hehkuivat hänen
kasvonsa punaisina.

Kultainen miekankannatin oli hänellä nytkin sievästi kokoon käärittynä
muassaan viittansa taskussa ja tulevaisuudessa hän sen vyöttäisi
vyölleen, niin että saisi antaja nähdä, että siinä sittenkin riippui
kunniakas miekka...

— Olkoon menneeksi — vastasi nuorempi veli — lähdetään vaan onnea
etsimään.

He lähtivät umpimähkään vaeltamaan, ensimäisenä matkan määränä
ensimäinen torninhuippu. Kauan he kulkivat rinnatusten äänettöminä,
kunnes Pista puhkesi puhumaan:

— Suuri on yrityksemme, veljeni, ollakseen sulaa hullutusta.
Kaksi kerjäläistä lähtee taivaltamaan turvattomina ja kuitenkin
toivehikkaina. Tuskallista! sillä ainoastaan toiveita on eväsreppumme
täynnä.

— Mutta sekin voi tyhjetä.

— Minun reppuni ei, mutta minä olen huolissani sinun tähtesi. Pelkään,
ettei sinulla ole kylliksi kestävyyttä. Ja kuitenkin voi sattua, että
sinä saavutat määränpään ennen minua. Lupaa minulle siinä tapauksessa,
että autat kasvatusvanhempiamme ja kostat isämme surman.

— Lupaan, vastasi nuorempi teini juhlalllisesti.

— Kuulkoon avoin taivas yllämme sinun lupauksesi!

Hämärä laskeutui juuri kasteiselle ruoholle ja taivaankannelle syttyi
kaksi pientä tähteä.

Veljekset katsoivat taivasta ja pienet tähdet tuikkivat heille
ystävällisesti, aivan kuin olisivat sanoneet: »Kuulimme kyllä, kuinka
emme olisi kuulleet?»

Puoliyön aikaan tulivat he kylään ja vain yhdessä ikkunassa näkivät he
valon tuikkivan. Väsyneinä he koputtivat ikkunaruutuun.

Pieni ikkuna aukesi ja kirjavat verhot vedettiin syrjään.

— Kuka siellä? — kysyi karski ääni sisältä.

— Me olemme nälkäisiä teiniparkoja. Pyytäisimme hyviltä ihmisiltä
makuusuojaa yöksi ja leivänkannikkaista. Näimme täältä valon ikkunasta
ja siksi rohkenimme kysyä.

— Ei tämä ole kulkijoille hyvä paikka, tänne odotetaan kuolemaa
vieraaksi — vastasi äskeinen ääni.

— Niinkö? Kuolevako on talossa? Suokaa anteeksi, mutta emme me ole
kuolema.

— No silloin luikkikaa matkoihinne.

Hän paiskasi vihastuneena ikkunan kiinni, mutta tuskin olivat he
ehtineet kymmentä askelta edemmäksi, kun se jälleen ponnahutettiin auki.

— Hei, teinit, teinit! Tulkaa takasin, osaatteko te kirjottaa?

— Siksi kait me olemme teiniä, että osaamme — vastasi László.

— No tulkaa sitten sisään. Satuittepa aivan parahiksi.

Hetken kuluttua avattiin ovihaka ja teinit päästettiin ahtaan
käytävän kautta huoneeseen, jossa kirjavalla vuoteella makasi kuoleva
eukkovanhus.

Harmaat olivat hänen hiuksensa ja kulmakarvansa. Hänen rintansa
kohoili tuskallisesti ja rinnalla ristissä olevissa käsissään piti
hän vihittyä palmunlehvää. Sukulaiset seisoivat liikkumattomina
hänen ympärillään. Anoppimuori — sanoi pitkä, solakkavartinen mies,
oikaisten kuolinliinan, joka oli päänalusella — täällä on pari teiniä,
jotka osaavat kirjottaa testamentin: sanokaa heille, mitä heidän on
kirjotettava.

Vanhus yskähti tuskallisesti ja hänen ohimonsa muuttuivat sinertäviksi.

— Voi, voi, oletteko te taikuriteiniä?

— Emme ole taikuriteiniä. Me olemme Debreczenin kollegiumista.

— Hyvä, hyvä — nyökäytti sairas ja hänen mustat, ulkonevat hampaansa
löivät loukkua — näyttäkää kantapäätänne, että saan nähdä. Agnes, tuo
kynttilää lähemmäksi. No, yhden tekevää, kirjottakaa mitä sanon. Minä
vaan luulin, että teillä oli hevosen kavio ja tahdoitte viedä minut
helvettiin.

Vanha mies, joka saattoi olla kuolevan veli, toi jonkinlaiset
kirjotusneuvot ja kokoonkäärityn paperin, jonka toinen puoli oli
täyteen kirjotettu.

Pista tarttui kynään ja ryhtyi kirjottamaan vanhuksen sanelun mukaan:

— Sieluni annan minä taivaan Jumalalle.

Pitkä mies nyökäytti hyväksyvästi päätään.

— Kirjota edelleen, teini. Ruumiini annan minä maaemolle.

Tämänkin vastaanottivat läsnäolijat rauhallisesti.

— Maani annan minä János Kertésille, poikani pojalle.

Nyt katsoivat kaikki vihasina nuorta miestä, joka jalat ristissä istui
pöydällä, vuoleskellen jotain puukollaan.

— Jalallisen omaisuuteni määrään minä veljeni pojalle Istók Ráczille.

Pitkä mies yksin vilkutti silmiään.

— Kirjota, teini, kirjota — voihki kuoleva, ponnistaen kaikki voimansa.

— Talo ja kaikki mikä siinä on olkoon poikani tyttären Agnesin
omaisuutta.

Sillävälin kun teini kirjotti tätä paperille, tulistuivat Agnes ja
Istók Rácz peränurkassa kiistelemään. Istók väitti, että kaikki,
millä vaan oli jalat, kuului nyt hänelle, pöydät, tuolit, pata ja
penkit, sanalla sanoen, kaikki millä vaan on jalat. Mutta Agnes väitti
että »jalalliseen omaisuuteen» kuuluvat ainoastaan kotieläimet: »En
minä, Istók setä, anna täältä viedä edes ainoatakaan rikkinäistä
kolmijalkaista pannua.»

Sairasta ei tämä kinailu sanottavasti häirinnyt, tuskin hän sitä
kuulikaan ja hän jatkoi määräyksiään edelleen.

— Kaiken rahani, tuhannen taalaria, annan minä nuorimmalle
lapsenlapselleni Ferencz Mohoraille, mutta hän saakoon sen vasta
neljänkolmatta vuotiaana.

Samassa hypähti pankolta alas mainittu Ferencz Mohorai, kolmentoista
vuotias poika.

— Missä ne ovat ne tuhannen taalaria, isoäiti? Anna tänne ne pian ja
kuole sukkelaan.

— Hiljaa, sinä kotisirkka! Miten uskallat sinä puhua sellaisia
isoäidillesi, sinä kiittämätön?

Kuolevan keltaisille kasvoille ilmestyi heikko hymy merkiksi siitä,
että rakkaus ei anna itseään voittaa ja hän tarttui hellästi pojan
käteen.

— Ai, sinun kätesi on niin kylmä, isoäiti. Päästä irti!

— Hyvä, hyvä, mene sinä vaan nukkumaan. Mutta käänny vielä kerran tänne
valoon päin, että näkisin minkälainen sinä olet.

— Odota hiukan, minä harjaan tukkani ensin.

Sairaan mummon kasvot kirkastuivat kujeillessaan rakkaan lapsenlapsensa
kanssa.

Tällä välin oli Agnes tuonut kannullisen piimää Laszlolle ja suuren
leipäpalasen. Pista sanoi kärsimättömänä sairaalle:

— Vieläkö on jotain kirjotettavaa?

— Odotahan hiukan... maa, raha, talo ja huonekalut, jalallinen
omaisuus... ei ole muuta! Mutta on, on sentään... molemmat rakkaat
koirani. No, kelle minä annan koirani?

Aprikoiden ummisti hän silmänsä hetkeksi, sitten sanoi hän
vaikeroivalla äänellä:

— Koirat? Niin tosiaankin koirat? Hei teinit, — huudahti hän melkein
hilpeästi... koirat minä annan teille, teinit.

Hän oli kammottavan näköinen kun hän tätä sanoessaan irvisti
hampaitaan. Valvovat sukulaiset hymyilivät, mutta Pista sanoi
kohteliaasti:

— Kiitämme nöyrimmästi teitä hyväntahtoisuudestanne, mutta mitä voimme
tehdä koirilla kun ei meillä itsellämmekään ole suuhun pantavaa.

— Mitä kerjäläismunkkia te sitten olette? Mistä te tulitte tänne ja
minne olette matkalla?

— Me olemme orpoja, eikä meillä ole mitään matkanmäärää eikä ketään,
joka meitä auttaisi, me vaan olemme onneamme etsimässä.

— Onnea? — sähisi hän ja alkoi kiihtyneenä väännellä käsiään
kirjavavaaruisten tyynyjen lomassa. Entä jos minä olen teidän onnenne?
Kuolevan vanhan akankin hahmossa se voi näyttäytyä. Mitä te siitä
tiedätte, naperot! No, no, viekää vaan matkassanne koirani; vielä te
niistä kostutte, poikani. Kuka tietää, mihin ne vielä kelpaavat? Vai
ette tiedä millä niitä elättäisitte? Hei, hei! Bodri! Drava!

Kaksi tavallista pientä paimenkoiraa kömpi esille vuoteen alta:
pitkäkarvaisia, tuuheahäntäisiä ne olivat molemmat; toinen oli puhtaan
valkoinen ja toinen sysimusta.

— No, eikö totta, kauniita ovat minun koirani? Tule tänne sinä musta,
sinä Bodri, niin, niin, nuole sinä minun laihaa kättäni, miten hyvä,
lämmin kieli sinulla onkaan... minä jätän sinulle kolme kovaa taalaria,
äläkä sano, että sinulla oli huono emäntä, ja sinulle, Drava, riittää
hyvin yksi taalari, minä tunnen sinut ja senvuoksi jätän sinulle vaan
yhden taalarin.

Hän pisti kätensä pieluksen alle, veti sieltä pienen kukkaron ja laski
edessään olevalle pöydälle kolme taalaria toiseen nurkkaan ja toiseen
yhden.

— No, teinit, valitkaa nyt koiranne, hi, hi, hi. Sinä valitse ensiksi,
joka kirjotit testamentin.

— Minä annan veljeni valita, — sanoi Pista vastaukseksi.

— Minä valitsen sen koiran, jolle on yksi taalari luvassa, tuon
valkoisen! — vastasi László empimättä.

Vanha akka irvisti niinkuin paholainen.

— Kelpo poikia te olette, kelpo poikia!... Te löydätte varmasti
onnenne. No katsohan, katsohan tuota, kun kumpikin antaisi toiselleen
rahakkaamman koiran.

Sairas pudisti päätään kummastellen ja siihen päänpudistukseensa hän
nukahti.

»Ei se kuolekaan» — kuiskasivat sukulaiset — »se vaan tekee pilaa
meistä ja senvuoksi kutsutti luokseen.»

Mutta aamulla hän oli jo kuollut, kun teinit, jotka olivat nukkuneet
yönsä heinäladossa, lähtivät koirinensa matkaan.

Aivankuin tietäen kuka kummankin oli isäntä, juoksenteli valkoinen
koira Lászlón rinnalla ja musta Pistan vieressä.

Tiettömiä teitä he samosivat iltaan asti, eikä loppumaton Alföldin[18]
lakeus eivätkä kummatkaan koirat heistä jääneet taakse. Ei ollutkaan
Alföld siihen aikaan sellainen kultainen tähkämeri kuin nykyään,
sillä inhottavat, lietteiset suot levittivät siellä löyhkäänsä;
siellä saattoi äärettömällä tasangolla kohdata ylipääsemättömiä
kaislikkoa kasvavia hetteitä ja sai usein palata puolen peninkulmaa,
löytääkseen kiertotien. Eikä siellä vilahdellut teiden varsilla
valkeita paimenmajoja, eivätkä hullun näköiset tuulimyllyt vilkutelleet
siivillään kulkijalle: »tänne, tänne.»

Vihdoin myöhään illalla ehtivät he suuren metsän laitaan.

Valkea koira lähti ajamaan ja toi hetken kuluttua suuren jäniksen
hampaittensa välissä.

— No sepä on kelpo koira — sanoi Pista — nyt me emme kuole nälkään.
Paistamme vaan jäniksen ja syömme sen.

He asettuivat puun alle, tekivät tulen, veistivät paistinvartaan ja
iloisesti paistua-ratisi punainen liha tulen liepeellä.

Heidän silmänsä seurasivat himokkaan odottavina paistumista ja heidän
kätensä olivat vartaan ympärillä ristissä, ikäänkuin olisivat he
rukoilleet: »Tulonen paista jänöpolonen!» — kun heitä takaapäin tuleva
voimakas miehen ääni tervehti:

— Hyvää päivää, poikaset!

Teinit katsoivat taakseen; hurstiin puettu komean näköinen mies seisoi
heidän edessään.

— Jumal' antakoon, — vastasi Pista suopeasti.

— Mitä te täältä etsitte, pojat?

— Paistamme vaan illallista.

— Aha, jäniksen paistia! Mistä te sen saitte?

— Koira otti kiinni.

— Toivon vaan, ettette sitä aio yksin syödä kokonaan. László naurahti:

— Kyllä sellainen oli meillä aikomus, sillä emme ole syöneet mitään
koko päivänä.

— Silloin olette yhden päivän jäljessä, sillä minä en ole kahteen
kokonaiseen päivään saanut mitään suuhuni.

— Herran tähden, silloin on kolmas osa teidän.

— Ei sillätavoin, poikani, ei sillätavoin! Kuinka paljon teillä on
yhteisesti ikää?

— Veljeni on minua puoltatoista vuotta vanhempi ja minä käyn
yhdeksättätoista.

— Lapsia te olette vielä! Minä olen täsmälleen kahtavertaa vanhempi ja
minun täytyy siis saada kahtavertaa enemmän lihaa kuin teidän.

— Niin kyllä, mutta täällä ovat koirat ja niidenkin täytyy saada jotain
vatsaansa.

— Koiralle kelpaa luukin, jos totuuden sanomme.

— Jos totuuden sanomme — huomautti Pista — on koko jänis koiran oma,
sillä se on sen kiinnikin ottanut.

— No silloin emme jaa sitä oikeudenmukaisesti — sanoi hän ärsytellen,
— vaan sopikaamme kaikessa ystävyydessä. Minä en pyydäkkään jäniksestä
omaa osaani, vaan tyydyn siihen, että kumpikin teistä antaa puolet
osuudestaan minulle.

Pojat suostuivat. Vieras istahti heidän kanssaan tulen lähelle ja he
jakoivat maukkaan jäniksen veljellisesti keskenään. Aterioidessa kyseli
vieras poikien matkan määrää.

— Onnea me olemme etsimässä.

— No sitähän jokainen etsii, mutta harva löytää. Onni on aina
jokapaikassa, mutta pysyväisesti ei missään. Se on suuri lurjus,
poikaseni, ei sen jäljissä kannata juosta, sillä se voi tulla
luokse itsestäänkin, jos haluaa, ja vaikka ajaisitte sitä takaa,
ette sitä löydä, ellei se tahdo. Mutta minä huomaan, että te olette
hyväsydämisiä, senvuoksi sallikaa minun matkata teidän kanssanne.
Minun nimeni on János Rozsomák. Pian saatte nähdä, että voin teitä
paljossakin auttaa.

— Entä minne teillä on matka?

— Wieniin.

— Kumpa vaan ei kuninkaan luokse? — sanoi Pista.

— Hm! Saattaapa olla niinkin.

— No silloin me tulemme teidän matkassanne aivan ilolla. Sillä mekin
olemme aikoneet Jumalan avulla pyrkiä kuninkaan läheisyyteen.

— Karttakaa kuninkaita, pojat, — ja hän rypisti kulmiaan. — Mitä te
tahdotte kuninkaalta? Kuninkaat ottavat ihmisiltä enemmän kuin antavat
heille.

— Me tahdomme tulla aatelismiehiksi ja olemme kuulleet, että siksi voi
vaan kuningas tehdä.

János Rozsomák naurahti:

— Niinkö te vaan luulette, että aateluutta niin vaan jaellaan kuin
Debreczenissä makkaroita. Suuria tekoja täytyy siitä hyvästä tehdä.

— Mutta me tahdomme tehdäkin — huudahti Pista innostuneena.

Mies nauraa hohotti niin että hänen täytyi vatsaansa pidellä.

— Hullu sinä olet, poikaseni. Kaikki kävisikin niinkuin tanssia vaan
jos köyhä mies päästettäisiin sinne, missä suuria tekoja tehdään.

Näin haastellen oikasivat he itsensä pitkäkseen puun juurelle ja
nukkuivat aamuun asti. Hämärissä lähtivät he jälleen kolmisin jatkamaan
matkaansa.

Matkan varrella sanoi János Rozsomák:

— Annan teille hyvän neuvon. Jakakaa maailma keskenänne.

— Mitä sillä tarkotatte?

— Te erkanette ensi tienhaarassa kumpikin omalle tahollenne: toinen
menee oikealle, toinen vasemmalle. Kahdelta sänkipellolta voi noukkia
enemmän tähkäpäitä kuin yhdeltä. Nyt te saatte jakaa keskenänne
tähkäpäät, mutta kun kumpikin kulkee omia teitään, löytää hän myös oman
tähkäpäänsä.

He ajattelivat tätä ja huomasivat sen oikeaksi. Viisas mies oli tämä
Rozsomák, häntä kyllä kannatti kuunnella.

Kun he tulivat ensimäiselle ristihaaralle, syleilivät ja suutelivat
veljekset toisiaan ja heittivät arpaa, kumpi taivaltaisi yksin Erdélyä
kohden. Jos ilmaan heitetyssä taalarin rahassa Marian kuva jäisi maahan
pudotessa yläpuolelle, saisi László valita, ja jos se jäisi alle, saisi
Pista tehdä päätöksensä ensin.

Hyvä oli Mariaan turvautua, Maria jäi päälle.

László ajatteli hiukan, että parempi olisi kulkea hauskan Rozsomákin
kanssa kuin yksin, mutta hänen koiransa, hänen valkea koiransa
juoksi edellä Erdélyyn vievälle tielle, ja kun se jo oli kaukana,
nousi se takajaloilleen istumaan ja ikäänkuin viittoili kohotetuilla
etukäpälillään isäntäänsä seuraamaan sitä tietä.

— No, olkoon niin. Minä lähden koirani jäljissä. Jumala kanssasi, rakas
veljeni.

— Seuratkoon sinua hänen siunauksensa.

— Ja jota Jumala ensiksi auttaa, lähteköön toista etsimään.

— Ja muut päätöksemme pysyvät ikuisesti voimassa.

Kyynelsilmin he ottivat toisiltaan hellät jäähyväiset. Rozsomákin kävi
heitä sääliksi ja hän itsekin kuivasi kyyneleen silmästään.

— Älkää nyt viisastelko ja käykö hellämielisiksi. Lähdetään kernaammin
samoja teitä kaikki kolme. Entäpä jos voisin antaa teille kummallekin
kelpo tehtäviä.

— Ei, ei — päätti Pista. — Te olitte aivan oikeassa. Eri tahoilla
täytyy meidän saavuttaa onnemme.

— Hyvä on, poikani — sanoi Rozsomák pudistaen lämpimästi Pistän
kättä — sinulla on kelpo sydän oikealla paikallaan: sinä jaoit minun
kanssani jäniksen ja sanoit tahtovasi tehdä suuria tekoja. Hyvin teit,
poikani, jäädessäsi tänne, sillä jos Jumalakin tahtoo, vien minä sinut
sellaiseen paikkaan, missä suuria tekoja tehdään.

Mikä se sellainen paikka oli, sen saamme pian nähdä.




VII.

Hallitsijan iltapäivä.


Erdélyn valtaistuimella istui hänen korkeutensa Mihály Apaffy, joka
oli oikein kelpo hallitsija, mutta joka myöskin teki paljon pahaa,
varsinkin _iltapäivisin_.

Näitten »iltapäivien» laadun ymmärsivät Erdélyn virkamiehetkin
ja senvuoksi he kypsyneen harkinnan jäljestä hankkivat sellaisen
lakimääräyksen, että minkä hänen korkeutensa iltapäivällä määrää
tai allekirjottaa, on pidettävä arvottomana. Tästä luonnollisesti
johduttiin uusiin vaikeuksiin, sillä hänen korkeutensa pitkitti
iltapäivänsä niin myöhäisiksi (yötä hän tietysti jatkoi lisäksi), että
hän aamupäivät säännöllisesti nukkui. Milloinka hän siis hallitsisi,
kun iltapäivisin ei saanut eikä aamupäivisin voinut?

Mutta turhaan ei sittenkään valtikka joutunut herrattomana
vetelehtimään nurkassa, sillä usein otti sen käteensä sellainen, jolla
ei ollut valtaa siihen, niinkuin esim. Mihály Teleky herra, tai hänen
korkeutensa, sotilaallinen Anna Bronemisza, Niin, voimmehan suorastaan
tunnustaa, että välistä vaatimaton Nalaczi herrakin leikki hallitsijana
olemista.

Itse hallitsija kulutti aikansa valtaherrojen nilpeässä ja
kevytmielisessä seurassa. Vakavia neuvosherroja hän inhosi niinkuin
piru pyhää suitsutusta.

Kaikista hovin huomatuimmista virkamiehistä oli ylimmäisellä
juomanlaskijalla eniten työtä. Tosiaankin, ylimmäinen maljamestari oli
kyvykäs ja innostunut toimeensa, sillä hänen korkeutensa viinikellari
Gyulafehérvárissa oli täynnä parhaita unkarilaisia ja ulkomaalaisia
viinejä. Oikein oli ihastuttavaa katsella niitä.

Apaffy tähän aikaan tavallisen sotaväen tarkastuksen sijasta piti usein
viinikellarissaan tynnyritarkastuksia ja korkeimman omakätisesti hän
koristi eri tynnyrit nimillä ja nerokkailla lauselmilla. Siellä oli
kaksitoista yhtäsuuria tynnyriä, täynnä jaloa punaviiniä, jotka saivat
kahdentoista apostolin nimet »Judas Iskariotes de Eger», Simeon Zelotes
de Nesmely» j.n.e. Kaksi lekkeriä hienointa Tokaji ausbruchia prameili
Filip Makedonialaisen ja Julius Caesarin nimillä.

Niin osasi hänen korkeutensa yhdistää hyödyllisen opin huvittavaan
ajanvietteeseen.

Eräänä iltapäivänä, siihen aikaan, jolloin iltapäiväpäätöksiä
mitättömäksi tekevää lakia ei vielä ollut, olivat herrat mitä
loistavimman mielialan vallitessa juuri ennen päivällisen päättymistä
Kristóf Apor István Boerin kanssa joutuneet ankaraan väittelyyn siitä
minkälainen on elämä kuoleman jälkeen. Se oli siihen aikaan erikoisen
muodikas keskusteluaihe. Aina kun siihen iskettiin, ei väittelystä
tahtonut loppua tullakaan.

Tavallista kiivaampi väittely johtui tälläkertaa siitä, että
hallitsijattaren henkilääkäri, Márton Salitius, huomautti hänen
korkeudelleen, ettei hänen pitäisi enempää koskea maljaansa, sillä
juoma vahingoitti hänen terveyttään. Viini, sanoi hän, vie monta
ihmistä toiseen maailmaan.

— Ken on herra, hän on toisessakin maailmassa herra — väitti Dénes
Bánffy.

— Saattaa olla niinkin, — vastasi Salitius, — kuitenkin sillä
erotuksella että toisessa maailmassa ei ole toista Erdélyä.

— En usko, tohtori, — sanoi leikkisä Moses Thoroczkay, — että viinin
juominen edistäisi kuolevaisuutta.

— Teidän korkeaoppineisuutenne sanoi aivan hiljattain, että
kuolevaisuus on suurin päivän vanhoista neljän vuoden ikäisten lasten
keskuudessa, toisin sanoen niiden, jotka eivät nauti viiniä.

Tälle naurettiin makeasti ja kilistettiin uudestaan laseja, mutta
kuten sanoin, Apor ja Boer herrat innostuivat väittelemään, kiistellen
tulisesti toisen maailman salaisuuksista. Kumpikin heistä luuli
tietävänsä tulevaisuuden paremmin kuin toinen. Toinen kielsi helvetin
tuliset padat ja että ihmissieluja niissä keitellään, hyväksyen
sensijaan muutamia kohtia Muhametin paratiisista, erittäinkin
tuberuusupuiden miellyttävät varjot. Mutta oikeastaan ei ankarassa
melussa voinut päästä selvyyteen siitä, mitä kukin väitti.

Väittely muuttui pian yleiseksi, sillä useat puuttuivat siihen,
ottipa itse hallitsijakin keskusteluun osaa, tähyilIen pelokkaasti
ympärilleen, näkyisikö siellä jossain Mihály Teleky herraa, joka
tavallisesti joko hyväksyen tai eväten seurasi kulmiaan rypistäen hänen
puhettaan aina kun hän vaan suunsa avasi, mikä lopulta oli sangen
kiusallista.

Mutta onneksi ei Mihály Teleky herra ollut saapuvilla, niin että hänen
korkeutensa aivan rohkeasti uskalsi yksinkertaisen ihmisen järjellä
lausua ajatuksensa, sillä biblianhistoriallisissa ja teologisissa
asioissa ei hän suinkaan ollut varma.

Mutta kahta raivostunutta härkää on helpompi pysäyttää, kuin kahta
intohimoista väittelijää. Apaffylla ei ollut siihen edes riittäviä
äänivarojakaan ja että hänen sanansa oli hallitsijan sana, sitä ei
tällaisissa tilaisuuksissa otettu huomioon.

— Hiljemmin herrat — sanoi hallitsija ja paukautti kämmenensä pöytään.
— Me tahdomme tutkia, kumpi herroista on oikeassa. Juuri tänään
on minun luokseni saapunut Imre Tökölyn hahmossa kuuluisa oppinut
Eperjesistä. Hänen nimensä on István Schmidt ja hän on opiskellut
ulkomaiden yliopistoissa ja on kirjeenvaihdossa maailman suurinten
oppineitten kanssa. Ellette, herrani, tahdo kuulla minua, voimme
sittenkin heti päästä selvyyteen, kumpi on suurempi teologi, Boer
vaiko Apor? Lähde, poikani, Pál Korniss, kutsumaan tänne Imre Tököly
lähettiläs.

Maljoja täyttävistä pojista lähti vilkas, miellyttävän näköinen
nuorukainen, jolla oli yllään hopeasoljella kiinnitetty sininen
husaaritakki, juoksujalassa täyttämään käskyä ja palasi hetken kuluttua
ilmottamaan:

— Schmidt herra saapuu heti teidän korkeutenne puheille.

— No nyt me vihdoin saamme kuulla, minkälaista on elämä toisessa
maailmassa. Sillävälin ottakaamme selko siitä, mitä väittää Apor ja
mitä Boer. Sille, joka teistä on oikeassa, lahjotan minä kauneimman
miekkani, sen joka on opaaleilla koristettu. Pinotkaa siis viisautenne
yhteen paikkaan, herrani.

Samassa astui saliin István Schmidt, pitkä tuuheapartainen herra,
yksinkertaiseen unkarilaiseen pukuun puettuna, Hänen rauhallisilla,
kalpeilla kasvoillaan kuvastui selvästi loukkaantunut ilme: miksi
tahtoi hallitsija sekaantua valtion asioihin noin epämääräisessä
tilassa? Sillä kaikkien kasvot kukkivat viinistä punaisina ja silmissä
oli kostea kiilto.

— Me olemme kutsuneet teidät, herrani, — alkoi hallitsija suopeasti
päätään nyökäyttäen, — ratkaisemaan väittelyä, joka on kahden
uskottumme, Boer ja Apor herrojen välillä syntynyt toisesta maailmasta.
Olemme kuulleet teidän harvinaisesta kirkonopin tuntemuksestanne ja me
annamme arvoa teidän viisaille sanoillenne. Veljemme Imren kirjeestä
olemme lukeneet paljon arvokasta teistä, herrani.

Szepessiläinen kumarsi:

— Olen teidän korkeutenne palveluksessa.

— Teidän on määrä siis ratkaista, kumpi näistä väittelijöistä on
oikeassa. Lausukaa, herrani, mielipiteenne, mutta — lisäsi Apaffy
nauraen — perätysten, ei yhtä aikaa.

Mutta tämä huomautus ei auttanut, sillä molemmat herrat toinen toisensa
sanoihin kiivaasti takertuen huutavalla, kärsimättömällä äänellä
esittivät kumpikin mielipiteensä. Vaikeata on sanoa, oliko heidän
kiivauteensa syynä opaaleilla koristettu miekka, vaiko heidän palava
uskonsa.

— No, mitä sanotte tähän, herrani? — kysyi hallitsija Schmidtiltä,
kuunneltuaan tarkkaavaisesti kiistelijöitä. — Kummalle puolelle painuu
totuuden vaaka?

— Tosiaankin, kuulkaamme vihdoin, minkälainen on toinen maailma, —
huudahtivat valtaherrat.

Ainoastaan György Béldi hihkasi hilpeästi.

— Mitäpä hyötyä siitä olisi? Emmehän me kuitenkaan koskaan kuole!
Täyttäkää maljat viinillä, pojat!

— Hiljaa! Puhukaa, herrani — viittasi Apaffy kädellään. — Poikani,
tuohan tänne asehuoneesta palkinto, opaaleilla koristettu miekka.

— Korkea herrani! — alkoi Schmidt ja salissa syntyi juhlallinen
hiljaisuus. — Olen kuunnellut tarkkaavaisesti väittelevien
valtaherrojen mielipidettä toisesta maailmasta. Kumpikin heistä on
ilmaissut ajatuksensa kauniisti oman uskonsa mukaan. Minä sanon tähän
ainoastaan...

— Kuulkaamme, kuulkaamme! — kaikui joka taholta.

— Sanon, että Jumala on salannut meiltä ihmisiltä paljon
ijankaikkisuuden asioita.

— Totta, totta!

— Muut luojan luomat tietävät paljoa vähemmän kuin me, ja senvuoksi
voimme olla tyytyväisiä, mutta kun Jumala antoi meille yhteiseksi
tiedoksemme ijankaikkisuuden asiat, ei hän kuitenkaan antanut meille
kaikkia; muutamia hän pidätti itselleen.

— Asiaan, oppinut herrani, asiaan — keskeytti hänet Bánffy
kärsimättömästi.

— Asiassa olemmekin, herrani. Sillä se, mistä molemmat valtaherrat
väittelevät, kuuluu juuri niihin ijankaikkisuuden salaisuuksiin, jotka
Jumala on pitänyt ominaan. Olen puhunut.

Viisas oli Schmidt herran vastaus, mutta herrat olivat kaikki
tyytymättömiä. Ainoastaan yksi ääni kuului jostakin salin etäisestä
sopesta: »Niin on». He katsovat hämmästyneinä sinne. Siellä oli
hovinarri.

Itse hallitsija sanoi harmistuneena pojille, mutta siten, että jokainen
kuuli hänen sanansa:

— Ellei oppinut voinut asiata ratkaista, niin juoskaa linnan edustalle
ja tuokaa tänne ensimäinen ohikulkija. Mitä ei oppinut ratkaissut, sen
ratkaiskoon ensimäinen oppimaton.

Pojat lähtivät heti täyttämään käskyä tuodakseen kadulta oppimattoman
ihmisen. No se ei totisesti ole vaikeata! Sillä sellaisia ei ole
ainoastaan Gyulafehérvárin kaduilla, vaan hallitsijan neuvostossakin.

Hiukan odotettuaan kuulivat he ankaraa kiistelyä esiaulasta.

— Lähdehän katsomaan, Mihály Baló, mikä siellä on hätänä!

Hoviherra meni ja palasi pian:

— Nuorta maankiertäjää kiskovat siellä sisälle, mutta hän ei millään
pelillä tahdo tulla ilman koiraansa, vaan potkii, kynsii ja kiskoo
vastahankaa.

— No tulkoon sitten koirinensa.

Mihály Baló palasi tekemään lopun taistelusta. Hovipojat saattoivat
tuokion kuluttua risaisen nuoren miehen saliin. Hänellä oli yllään
repaleinen teiniviitta ja hänen pölyisistä kengistään pilkisti siellä
täällä esille paljas jalka. No tietysti, sillä eiväthän suutarit osaa
ikuisesti kestävää tehdä.

— Mistä saitte miehen käsiinne? kysyi Gábor Lázár herra, punaisena
niinkuin rapu, sillä hän oli eniten humalassa.

— Hän kulki juuri portin ohi kadulle tullessamme ja käskyhän oli, että
»ensimäinen ohikulkija tuotakoon.»

Apaffy nyökäytti myöntävästi yhä raskaammaksi muuttuvaa päätään ja
vilkutteli uneliaasti silmiään.

— Mikä on sinun nimesi?

— László Veres.

— Mikä sinä olet?

— Minä olen vaeltaja.

— Laiha ammatti — ivaili Béldi.

— Mitä tahdotte minusta, herrat? En ole tehnyt mitään pahaa. Minä
haastan herrat oikeuteen. Päästäkää minut pois.

Ja hän kohotti nyrkkinsä, iskien hurjistuneena hovipoikia, jotka olivat
pakottaneet hänet tulemaan sinne.

— Onneton — kuiskasi hänelle yksi hovipojista, pikku Pál Kornizs. —
Etkö tiedä kenen edessä seisot?

— Entä sitten, mitä minä siitä, vaikka seisoisin Pontius Pilatuksenkin
edessä.

— Jospa seisoisitkin vaan siellä, mutta tuossa on hänen korkeutensa
Mihály Apaffy, Erdélyn hallitsija.

Kerjäläisteini kalpeni ja hänen polvensa vavahtivat. Hallitsijan
edessä! Hän katseli ympärilleen suurta kaarikattoista salia, hänen
silmänsä liitivät yli samettipukuisten hovipoikien, pysähtyen seinälle,
minne oli maalattu pöydän ääressä istuvan laihakasvoisen miehen kuva...
samanlaiset olivat kasvot, kuvassa oli hänellä vaan vihreä viitta
yllään ja kädessä jalokivinen valtikka.

Kerjäläisteini vaipui polvilleen.

— Nouse pystyyn, poikani — sanoi hallitsija. — Älä pelkää, ei ainoakaan
hiussuortuvasi ole vaarassa. Antakaa hänelle tilkka viiniä toipuakseen.

Ystävälliset sanat ja viini palauttivat hänen rohkeutensa.

— Ei sinua syytetä täällä mistään — sanoi sitten Salitius tohtori. —
Päinvastoin, hallitsija on haettanut sinut tänne tuomariksi, poikani.
Sinun on määrä ratkaista, kumpiko näistä kahdesta herrasta on oikeassa.

— Minäkö? — änkytti hän hämmentyneenä. — Miten rohkenisin?

— Hallitsijan käskyä täytyy totella.

László Veres taivutti päänsä. Valkoinen koira makasi hänen jalkojensa
edessä rauhallisena ja vilkutti hänelle rohkaisevasti kellertäviä,
viisaita silmiään.

— Esittäkää hänelle, herrat, väittelyn sisällys, — sanoi Apaffy.

Nyt selitti Salitius seikkaperäisesti molempien valtaherrojen kiistan.
Välillä kuiskasi Béldi herra pilkallisesti vieressään istuvalle
Inczédille:

— Totisesti, paljoa viisaamminkin voisimme kuluttaa aikamme, kuin
mokomilla hullutuksilla.

— Lyön vetoa sadasta floriinista, — vastasi Inczédi hymyillen, — että
me emme suinkaan ole korkeammalla tasolla; sillä jos täällä aterioisi
meidän kanssamme ulkovaltojen lähettiläät, nauraisivat he meille vasten
silmiä.

— Saatatte olla oikeassakin, — vastasi oppinut Bethlen, — mutta minusta
ei juttu ole lainkaan naurettava. Hänen korkeutensa osottaa pikemminkin
hienoa älyä, kysyessään viisaan oppineen jäljestä oppimattoman
mielipidettä. Uskokaa minua, herrani, tässä on filosofiaa ja viehätystä.

Béldi veti suutaan pilkallisesti hymyyn:

— Ei niinpaljon filosofiaa, kuin hulluttelua, lankoni.

— Mutta minä pysyn kuitenkin yhä väitteessäni. Tunnettehan
oikeamielisen Harun al Raschidin historian ja seikkailut, niiden
joukossa on useita tämän tapaisia ja kuitenkin oli hän suuri hallitsija.

— Ne ajat ovat jo ammoin menneet, lankoni, — huomautti Béldi, — jos ne
ovat edes tosiakaan.

— Hiljaa, herrani, — kuului nyt Apaffyn ääni, — kuulkaamme siis nuoren
miehen sanoja: minkälaista on toisessa maailmassa.




VIII.

Sanansaattaja toisesta maailmasta.


Teini seisoi hämmentyneenä suuren ja loistavan hovin edessä.

— Ehken et ole oikein ymmärtänyt? — kysyi häneltä Apaffy.

— Kyllä olen ymmärtänyt, teidän korkeutenne.

— No, käy sitten rohkeasti käsiksi asiaan. Kornizs, anna hänelle vielä
tilkka rohkasuksi.

Samettipukuinen pieni hovipoika täytti repaleisen kerjäläisen maljan.
Ainoastaan hetken hän oli hämmentyneenä, mutta toisena hetkenä hän
jo muisti, että olihan Dobos setä joskus satuillut hänelle toisesta
maailmasta. Satu, satu, anna leipää, entäpä jos se satu vielä
muuttuisikin leiväksi.

— Teidän majesteettinne, — sanoi hän rohkaistuen ja hänen koiransa
huiskutti iloisesti hänelle häntäänsä, — eli kerran kahdessa
unkarilaisessa naapurikylässä kaksi pappia. Toinen heistä oli
katolilainen ja toinen protestantti, mutta siitä huolimatta he olivat
kelpo ystäviä, sillä he olivat innostuneita metsästäjiä kumpikin ja
jos heidät erotti toisistaan erilaiset opinkäsitykset, — toi heidät
kuitenkin aina yhteen yhteinen metsästysalue.

Heidän ystävyytensä ei kuitenkaan lopulta ollut muuta kuin alinomaista
väittelyä ja heidän mieliaiheitaan oli juuri sama, josta herrat täällä
ovat väitelleet. Ijänikuisesti he lakkaamatta kiistelivät siitä,
minkälainen on toinen maailma. Kalvinilainen pappi väitti yhtä,
katolinen toista. Kummallakin oli suuri mielikuvitus ja oman makunsa
mukaan he molemmat kalustivat taivaan avarat asunnot. Kalvinilainen
pappi väitti melkein samaa kuin vanhempi herroista (Boer herra oli
vanhempi), plebaani taasen ajatteli toisen maailman asiat suunnilleen
sillätavoin kuin nuorempi valtaherra.

Joskus he aivan hurjistuivat ja molemmat pyhät miehet moukaroivat
nyrkeillään pöytää, vakuuttaakseen ystäväänsä uskonsa totuudesta.

Viisitoista vuotta kului näin tulisissa ja kiivaissa sielullisten
voimien mittelyssä, mutta luonnollisesti ilman tulosta.

Kerran oli plebanuksen talossa sikapeijaiset. Vieraitten joukossa oli
kalvinilainenkin pappi ja, kuten aina ennenkin, kiistelivät he nytkin
toisen maailman asioista. Mutta vieraat, jotka jo osasivat pilkusta
pisteeseen ulkoa kummankin mielipiteet ja todistelut, olivat surkeasti
kyllästyneet koko jupakkaan, jonka talon isäntäkin oli huomannut:

— Canis mater,[19] heitetään jo puoleen koko kiista, sittenhän saan
nähdä, kun itsekin joudun sinne.

— Vanno minulle, — huudahti kalvinilainen kiihtyneenä, että jos kuolet
ennen minua, tulet sanomaan, kumpi meistä oli oikeassa.

— Jos sinäkin lupaat, Miska.

— Vannon tulevani luoksesi kuolemani jälkeen. Vannon kautta papillisen
uskoni.

— Minäkin vannon. Tuossa käteni. Minä tulen sinun luoksesi ja sanon
totuuden.

Vieraat nauroivat väittelijöiden juhlallisille lupauksille, Hei, arvon
herrat, kuolema on vielä kaukana, — hyötykäämme sitä ennen tämän
maailman hyvyydestä: maljanne, riemuitkaamme.

He nauttivat ja ilottelivat kymmeneen asti iltasella ja hilpeinä
he erosivat, mikä meni jalkasin, kuka ajoi reellään, kuka nousi
suksilleen, aina senmukaan minkälainen oli tie hänen asuntoonsa.

Kalvinilainen pappi nousi viimeisenä suksilleen ja huuti vielä
veitikkamaisesti:

— Pysytkö vielä lupauksessasi?

— Pysyn.

Kun plebaani näki viimeisenkin vieraan ajavan pois, kääntyi hän
huoneeseensa, rukoili iltarukouksensa ja laskeutui levolle.

Tuskin oli hän nukkunut tuntiakaan, kun hän yht'äkkiä kavahti
vuoteestaan siihen, että joku koputti ulkopuolista ikkunaa.

Kylmä väristys puistatti hänen jäseniään, vaikka hän olikin tottunut
siihen, että hänet öisin herätettiin.

Ovenpielessä riippuivat naulassa hautuumaan portinavaimet. Naula putosi
itsestään lattialle ja mukana seurasivat avaimet, jotka kalahtaen
vierähtivät ikkunan viereen.

— Kuka siellä? — kysyi plebaani hypähtäen pystyyn ja hapuillen
tohveleitaan.

— Minä se olen, Miska — vastasi ulkoa tuttu ääni.

Plebaani astui akkunan luo ja veti syrjään uudinta. Kalvinilainen pappi
seisoi ulkona.

— Minä kuolin — vastasi kalvinilainen pappi tylsällä, voihkivalla
äänellä — ja tulin sanomaan sinulle, _että toisessa maailmassa ei ole
sellaista kuin miksi minä sen väitin olevan, eikä sellaistakaan, kuin
miksi sinä sitä kuvittelif. Ámen!_

Plebaanin huulilla koreili jo valmiina vastaus: »Älä puhu tyhmyyksiä,
Miska», — mutta olento katosi samassa niinkuin aave, eikä lumi
narskunut jalkojen alla, eikä askelten jälkiä näkynyt missään, vaikka
kuu paistoi sinne kirkkaana.

Kukot kiekuivat puolenyön hetkeä.

Plebaani kömpi patjojensa väliin, hänen hampaansa löivät loukkua ja
aamulla makasi hän kuumeen kourissa.

Mutta vielä enemmän kohosi kuume, kun hänen taloudenhoitajattarensa
ilmotti:

— Kirkkoherra, suuri onnettomuus on tapahtunut.

— Mitä on tapahtunut?

— Kalvinilaisen kirkkoherran sukset pääsivät alamäessä väärälle
suunnalle ja hän suistui rotkoon jonne kuoli.

       *       *       *       *       *

— Minä vaan senvuoksi ajattelin, teidän majesteettinne, — päätti
kerjäläisteini satunsa — että jos on tosi se sanoma, jonka viestintuoja
saattoi toisesta maailmasta, ei kumpikaan näistä valtaherroista ole
oikeassa.

— Oikeassa olet — huudahti Apaffy. — Kertomuksesi on hyvin kaunis ja
opettavainen. Minä olen siihen tyytyväinen.

Valtaherrojakin se miellytti.

— Viisas poika — sanoi Kristóf Boer nauraen. — Voitti meidät. Minä
antaudun.

— Sanalla sanoen ei kumpikaan herroista saa miekkaa.

— Tosiaankin, kuka nyt saa miekan, hallitsijamme lahjan?

— Totisesti, kukapa muu kuin tämä poika — sanoi hallitsija.

— Näyttää siltä, kuin ei olisi satu miellyttänyt Apaffya, — kuiskasi
Béldi pilkallisesti, — vaan »majesteetti» arvonimi, jolla poika häntä
mairitteli.

— Mutta olihan satukin kaunis ja sattuva — vastasi hänen naapurinsa
Inczédi herra.

— Niinkö, niinkö! — keskeytti hovinarri — hänhän sanoi aivan samaa kuin
oppinutkin. Oppineelle naurettiin, mutta oppimattoman sana otetaan
täydestä. Sellainen on maailma!

— Te todistatte, herrani, — sanoi Apaffy, — että lupasín miekan sille,
joka teistä on oikeassa. Mutta kumpikaan teistä ei ole oikeassa;
sellaisen tuomion on tämä poika langettanut. Saakoon siis hän miekan,
sillä hän on oikeassa. Katso tuossa, ota miekka.

— Teidän majesteettinne, miten voin minä vyöttää sen kupeelleni näissä
ryysyissä? — sanoi kerjäläisteini vaatimattomasti.

Apaffy nauroi makeasti, todellakin oli poika surkean näköinen; hän
viittasi heti puvuston hoitajalle.

— Vie hänet puettavaksi siistiin vaatteisiin.

Tuskin saattoi häntä tuntea, kun hän palasi jälleen; hänellä oli
yllään siro harmaa husaaritakki, vihreät housut, jalassa safianiset
saappaat ja kädessään kaksikielinen harmaa karitsannahkainen hattu.
Linnapäällikkö oli valinnut nämä vaatteet entisten ja nykyisten
esiratsastajien univormuista. Tosiaankin pukivat ne häntä verrattomasti.

— No nyt voit jo kelvata miekalle — sanoi Komizs hovipoika.

— En vieläkään voi vyöttää sitä vyölleni, teidän majesteettiinne.

— Miksi et? — kysyi Apaffy melkein loukkaantuneena.

— Siksi, teidän majesteettinne, että miekkaa saa ainoastaan aatelismies
kantaa, mutta minä en ole aatelinen.

Syntyi yleinen naurunrähäkkä ja itse hallitsija nauroi niin makeasti,
että kyyneleet valuivat hänen silmistään.

— Jumalani, noin sukkelan pojan kanssa en vielä eläissäni ole ollut
tekemisissä. Armeenialainen kait sinä olet, he, he, he? Äläkä
sanokkaan, ettet ole armeenialainen vaikka olisitkin, sillä siinä
uskossa tahdon kuolla. No tämäpä osaa asettaa sanansa, herrat. Missä
on Naläczi herra? Menkää kansliaan ja, olkoon menneeksi, kirjottakaa
hänelle aateliskirja. Maalari on linnan toisessa siipirakennuksessa
maalaamassa hallitsijattarelle jotain lipasta. Kutsukaa hänet tänne,
niin saa hän maalata aateliskilven.

Maalari tulikin heti. Hänen nimensä oli Gábor Gacsa, hän oli pitkä ja
hintelä nuori mies, niin salakavalan näköinen, että hänestä varmasti
olisi tullut setelinväärentäjä, jos siihen aikaan olisi ollut seteleitä.

— Teidän armonne on suvainnut kutsua minua.

— Mitä sinulla on tekeillä?

— Maalaan amaranthuskukkia hänen armottarelleen.

— Jätä se työsi nyt...

— En rohkene, teidän armonne, sillä hänen armottarensa...

— Mitä naisista... Valtion asiat ovat tärkeämpiä. Maalaa nopeasti
aateliskilpi.

— Mitä maalaisin siihen?

— Hyvin väsyneen vaeltajan, pojan vihreätä taustaa vasten.

— Teidän armonne, ei väsymystä voi maalata.

— Eikö voi? Hm! Tietysti ei voi. Tietysti, tietysti — sanoi hän
surullisesti — ihmisen voi, mutta väsymystä ei, sehän on mahdotonta...
No silloin luovutaan siitä predikaatista. Mikä olikaan sinun nimesi,
poika?

— László Veres.

— Olkoon siis László Fáradi[20] Veres hänen aatelisnimensä ja maalaa
sensijaan valkoinen koira vihreälle taustalle.

Runsaan tunnin kuluttua tuotiin saliin valmis aateliskirja ja vaakuna.

Hallitsija raaputti nimensä toiseen ja pysähtyi katselemaan toista.

— Tämä koira on totisesti sen näköinen kuin olisi se kili. Tekisi aivan
mieli lypsää sitä. Minkälaisen koiran sinä maalasitkaan tänne, hullu
mies?... mutta yhdentekevää, kilikin on hyvä eläin. Antakaa se sille
veijarille ja ajakaa hänet linnasta, sillä muuten pyytää hän vielä
minun omaakin päätäni.

— Ei kait hän sentään ole hullu — puhkesi György Béldi
itsetiedottomasti.

— Mitä sillä tarkotatte? — kysyi kuuluisa kavaltaja János Kendeffy
taakseen kääntyen.

— Sitä vaan, että tuollaiselle taitamattomalle maankiertäjälle olisi
vaikeata kulettaa sitä mukanaan — vastasi Béldi rohkeasti.

Sitten lisäsi hän Inczédin puoleen kumartuen:

— Miksi ei, kun se koko Erdélyn maallekin on liikanaisena rasituksena.




IX.

Aarre.


Nyt olisi László Veres jo ollut uljas herra ja hänen kauniita
vaatteitaan ja — kallisarvoista miekkaansa ihastelivat tytöt
Gyulafehérvárin kaduilla, mutta mitä hän hyötyi niistä, kun hänellä
ei ollut kolikkoakaan taskussaan. Koiran ruokiin oli häneltä jo
mennyt viimeinenkin denaari. Eipä hänen siis auttanut muu kuin
luopua herruudestaan ja kerjätä leipää hyviltä ihmisiltä. Ja näissä
vaatteissahan se oli satakertaa vaikeampaa kuin ennen! Ja lopultakin
oli niin, että aatelismies ennen kuolee nälkään kuin kerjää.

Hän pysähtyi tavan takaa kadulle ja pyhki ohimoitaan; hän mietti,
eikö sittenkin olisi viisainta palata takasin linnaan, heittäytyä
siellä Apaffyn eteen polvilleen ja pyytää häntä ottamaan hänet hovin
palvelukseen. Olivathan ne olleet niin ystävällisiä häntä kohtaan.

Hän palasikin linnan portille, mutta vartijat eivät päästäneet häntä
sisään.

— Mitä tahdotte?

— Tahdon päästä hallitsijan puheille.

— Oletteko hullu? Miten on sellainen juolahtanut mieleenne?

— Siellähän minä olin puoli tuntia sitten.

Viekkaan näköinen vartija sanoi pilkallisesti:

— Kun vaan ette pyytäisi meitä kutsumaan hänen korkeuttaan tänne
portille puhuttelemaan teitä. Hiljaa vastamäessä, mahtava herrani.
Hallitsija ei olekaan Wienin keisari, jonka linnan kautta kuljetaan
toiselta kadulta toiselle. Tietäkää kenestä puhutte.

Nuori vintiö, joka istui portin pielessä olevalla pyöreällä kivellä,
kääntyi uteliaana puhujaan:

— Oletteko te tosiaankin ollut Wienissä, Istók setä?

— Olenpa tietysti, kun olenkin.

— Kun ne sanovat, että rakennukset siellä ovat paljoa suuremmat kuin
täällä.

— Rakennukset ovat kyllä suuremmat, mutta puutarhat ovat pienemmät Ja
muutenkin on kaikki muu siellä pienempää.

— Ovatko ihmisetkin?

— Ovat nekin.

— Mutta ei kait varpunen liene pienempi?

— On sekin.

— Entä mehiläiset, Istók setä?

Vanha sotamies (vanhat sotamiehet osasivat jo kaksisataa vuotta sitten
valehdella) tiuskasi hänelle suuttuneena:

— Pienempiä ovat, niinhän sanoin. Sitäpaitsi pidetään niitä lankaan
sidottuina. Puutarhat ovat niin pieniä kuin linnunhäkki ja etteivät
mehiläiset pääsisi naapurin puutarhaan, ovat ne rihmalla solmitut
portinpieleen.

— Jopa nyt, — ihmetteli poika, ajatellen miten järjetön oli maailma
toisella puolella Gyulafehérvária.

László Veres seisoi yhä vielä portin luona.

— Mitä te vielä odotatte?

— Odotan, että te muututte hiukan suopeammaksi.

Nyt muuttui Istók setä sulaksi hyvänsuopeudeksi.

— Mikä on toivomuksenne, rakas poikani?

— Se, että ainakin sanoisitte, millätavoin voi päästä hallitsijan
puheille.

— Ainoastaan yhdellä tavalla. Täytyy pyytää audiensia lähettämällä
anomuskirjelmä Mihály Teleky herralle.

— Missä Teleky herra asuu?

— Hänkin asuu täällä linnassa.

— No päästäkää minut sitten Teleky herran puheille.

— Se on mahdotonta, sillä Teleky herran puheille on suorastaan aivan
mahdotonta päästä.

Alakuloisena kääntyi hän pois ja yhtä toivehikkaana ja rohkeana
kuin hän tuntia aikaisemmin oli astellut sinne, yhtä painunein päin
tallusteli hän nyt tiehensä. Aurinko oli jo laskenut ja maailma oli
verhoutunut harmaaseen hamoseensa, pukeakseen pian yllensä mustan. Se
toi vaeltajan mieleen surullisen ajatuksen: »Missä nukut sinä yösi?»

Torilla alkoivat kaupukset koota telttojansa ja myymättä jääneitä
tordalaisia paisteja ja poimivat hedelmät suuriin koreihin.

Niiden tuoksu kutitti houkuttelevasti uuden aatelismiehen nenää, hänen
teki mielensä kopata sieltä paistinkappale ja juosta tiehensä. Mutta
miten voisi hän tehdä sen tämä miekka vyöllään.

Hän rohkaisi mielensä ja vaelsi eteenpäin. Teiden varsilta vilkuttivat
hänelle mielistelevästi tuulessa huojuvat katajapensaat. Pari
mustalaispoikaa juoksi hänen luokseen napautellen viulunsa kieliä.

— Suvaitkaa käskeä meitä soittamaan jotain kaunista laulua,
jalosukuinen, sankarillinen herra ritari.

— Korjatkaa luunne täältä, vekarat, sillä jos vedän miekkani huotrasta,
kierivät teidän päänne palloina pitkin tietä.

Riennättäen kulki hän eteenpäin pitkin kapeata käytävää, kääntyen
kaupungin alaosaan, missä tulipalo varmaankin oli hiljattain raivonnut,
sillä rakennusten seinämät törröttivät raunioina. Se oli musta kenttä,
jolla hiiltyneet hirret retkottivat sikin sokin, ja siellä täällä
oli suurempi ruhka, jota sade oli virutellut, sekottaen hävityksen
kauhistukseksi riepuja, lasipalasia, tuhkaa, maata, kattotiiliä ja
sulanutta rautaa. Tuuli otti kevyen tuhkan syliinsä ja kantoi sitä
kaupunkia kohden...

Laszlon vieressä juoksentelevan valkean koiran häntä muuttui mustaksi,
aivankuin se olisi ollut maalattu. Välistä se hankasi kylkensä
mustankirjavaksi maassa viruviin hirsiin. Varmastikin se tahtoi muuttua
kilin näköiseksi, muistuttaakseen paremmin vaakunakilvessä olevaa
kuvaansa.

Ei mikään ole surullisempaa kuin tuollainen hävitetty katu. Sadat
merkit osottavat, että täällä vähän aikaa sitten oli miellyttäviä
koteja. Tuolla on pirstoutunut ovenpuolikas, tällä murskautunut
kehto. Pienessä puutarhassa, jonka ruoho on kärventynyt, on suurten,
tuuhealatvaisten puitten siimeessä pehmeä ruohopenkki. Miten herttainen
pieni lehtimaja siinä oli ollutkaan! Mustan tuhkan lähelle oli luumupuu
vielä jäänyt pystyyn. Hedelmiäkin riippui oksilla, vaikka ne olivat
kuumuudesta kutistuneet.

László huomasi luumupuun. Sehän on todellinen aarre, ajatteli hän ja
ryhtyi pureskelemaan luumuja. Tosin ne eivät maistuneet kovin hyviltä,
sillä missäpä vielä siihen aikaan vuodesta oli kypsiä luumuja, mutta
nälkäinen vatsa ei viisastele.

Tällävälin juoksenteli koira sinne tänne ja nuuski ja raaputteli maata,
aivankuin olisi luita etsinyt. Yht'äkkiä se hypähti pystyyn ja alkoi
vingahdella, juosten isäntänsä luo ja jälleen takasin samalle paikalle.

— Kutsutko minua, kelpo koirani? Sinnekö kutsut? Mitä löysit? Luunko?
No heti minä tulen, annahan kun vielä syön hiukan. Tulen, tulen, no älä
nyt nyiskele minua. Kyllä me sitten yhdessä etsimme itsellemme yösijaa!

Hän meni sinne, mutta untako hän näki, vai harhakuvanko, sillä siellä
istui koira takajaloillaan niinkuin kyyröttävä ihminen ja piteli
maasta etujaloillaan kaivamaansa kattilaa kiinni, aivankuin olisi
mustasukkaisena vartioinut sitä.

Tuhannenyhden yön kaikki tarinat ovat varmasti tosia, jos oli totta se
mitä hän silmillään näki, vaikka hän pyyhkäsikin niitä kerran, kahdesti.

Pata oli täpötäynnä kultarahoja ja kalleuksia; solet, sormukset,
korvarenkaat, timantit, helmet ja smaragdit välkkyivät siellä
sokaisevassa loistossaan. Ei koskaan ole nähty niin paljon aarteita
yhdessä kasassa.

Hän huudahti riemusta, sitten katseli hän vavisten ympärilleen,
näkisikö häntä joku.

Ei ainoakaan ihminen kuljeskellut tulipalon hävittämässä
kaupunginosassa raunioiden lomassa. Pimeys verhosi kaiken
samanväriseksi, puut sulautuivat yhteen ja ainoastaan tasangolla
heijastui vaaleampana hiljaisesti vierivä Marosvirta. Mutta korkealla
taivaalla syttyi kalpea lamppu, joka tällä kertaa tuntui aivan siltä
kuin olisi se ollut Aladinin lamppu.

László kumartui padan ylitse ja aikoi poimia sen sisällyksen, mutta ei
voinut, sillä hän ei saattanut liikahtaakaan kuormansa alla, eikä ollut
hänellä sellaista laukkuakaan, johon olisi voinut sälyttää kaiken.
Kun hän siinä kahmaloi aarteita, kihoilivat kylmät hikipisarat hänen
otsalleen ja hän olisi toivonut, ettei niitä olisi ollut niin paljon.
Hän pelästyi omaa onneaan. Mitä hän nyt tekisi, mistä hän alkaisi?
Kylmät väreet karmivat hänen selkäpiitään ja hänestä tuntui, kuin ei
hän voisi liikahtaa paikaltaan, sillä siihen hän lyyhistyisi ja kuolisi.

Hän solahutti toiset puolet aarteita pataan, mutta otti takaisin
kahmalollisen ja vielä toisen ja kolmannenkin. Ei, ei hän voisi jättää
tänne tuota suurta kultaista rintasolkea, eikä tätä topaasiakaan.

Jälleen hän huomasi, että kattila oli tyhjentynyt. Hänen täytyi
uudestaan kaataa sinne liiat. Mutta vaikeata oli niistä erota.
Muutamassa tuokiossa oli hänestä tullut nabob[21] ja sittenkin oli hän
saita. Rahan mukana saa ihminen rahanhimon.

Miten helposti olikaan hän matkanvarrella usein jakanut kerjäläisten
kanssa kellerinsä ja miten vaikeata oli hänen nyt luopua suunnattoman
omaisuuden toisesta puolesta!

Mutta hänen täytyi sittenkin totella järkeään, sillä lakissaan hän ei
olisi voinut kantaa aarteita, jotka eivät edes olleet hänen, sillä
olihan hän vaan yksinkertaisesti löytänyt ne.

Saattoihan hyvin olla niinkin, että se, joka ne oli kaivanut sinne, oli
aikoja sitten kadonnut elävien ilmoilta, mutta vastakohtakin saattoi
olla mahdollinen.

László tarkasteli kultarahoja kuunpaisteessa. Ne olivat kaikki
Leopoldin aikana lyötyjä, eivätkä siis voineet olla kauan maassa
maanneita!

Senvuoksi hän jätti kattilaan toiset puolet aarteita, asetti sen
takasin paikalleen niinkuin se oli ollutkin peitti sen mullalla ja
tasotti maan, sirottaen jäljilleen tuhkaa. Mutta viereen survasi hän
seipään, löytääkseen paikan palatessaan.

Kiihtyneenä lähti hän pois uskoen, että hänen kuumeinen
rauhattomuutensa katoaa niinpian kuin hän jättäisi taakseen rauniot.
Mutta rauhattomuus seurasi häntä niiden ulkopuolellekin. Se ratsasti
hänen kultakolikoillaan.

Kiihtymys uuvutti häntä niin voimakkaasti, että hän tuskin jaksoi
liikkua paikoiltaan. Hän istahti kivelle matalan talon edustalle ja
nojasi hervahtaneen päänsä koiransa selkää vastaan.

— Oma koirani, sinä teit minusta herran! Sinä olet minun hyvä kohtaloni!

Hän silitteli ja hyväili koiraansa, joka katseli häntä viisailla ja
surullisilla silmillä, aivan kuin olisi säälinyt.

— Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni! — kajahti samalla hetkellä huuto
hiljaiselta kadulta ja juoksevien jalkojen töminä kuului lähenevän.

Lászlón sydän oli pysähtyä, hän ponnahti pelästyneenä pystyyn ja
ajatteli, että häntä ajettiin takaa, ja niin lähti hän suin päin
juoksemaan kaupunkia kohden.

Mutta yht'äkkiä pysäytti hänet kaikkein mahtavin este: häntä vastaan
tuntui voimakas paistin tuoksu. Hän oli joutunut kapakan edustalle,
jonka avatusta ovesta hänen sieramiinsa levisi keittiön ihanat tuoksut.

László ryntäsi sinne henkitoreissaan.

Pelästyksissään ei hän edes huomannut, että kadulla hilpeä melu ja
kaikuvat huudot etenivät toiseen suuntaan. Eivät kutkaan aikoneetkaan
vangita ketään, ajoivat vaan muuten takaa hallitsijan ilkiteonhaluisia
hovipoikia.

»Kultaisessa karhussa», Gyulafehérvárin kuuluisassa kapakassa
herätti suurta huomiota uusi vieras, joka syöksyi sisään aivankuin
takaa-ajettuna.

Vieraat, muutamat aatelismiehet, jotka hilpeään keskusteluun
syventyneenä nauttivat illastaan, jättivät puhelunsa kesken ja
kapakoitsija Gergely Nagy painoi nopeasti päähänsä karitsannahkaisen
lakkinsa, joka hänelle merikitsi samaa, kuin että hänkin nyt tahtoi
käydä herrasta.

— No mikä nyt? — sanoi hän murahtaen.

— Tahdon syödä — läähätti vieras.

— Minä luulin, että aiotte lyödä päänne seinään. Ja sitäpaitsi,
herraseni, on kelpo ihmisillä huoneeseen tullessaan tapana hiukan
heilauttaa lakkiaan.

Pöytäseurueesta sanoi joku välinpitämättömästi:

— Teidän taskunne on repeytynyt, arvon herra, sieltä näkyy putoilevan
jotain rihkamaa.

László kumartui pelästyneenä katsomaan ja näki, miten timantit ja
smaragdit tippuivat pitkin lattiaa.

Ilmeisesti hänen taskunsa paljosta kuormituksesta pullistuneena oli
repeytynyt juostessa.

Rohkeasti hän saattoi poimia ne muuten, sillä kukaan ei kiinnittänyt
huomiotaan häneen, ei edes Gergely Nagykaan, jolta hän neljästi sai
aristellen kysyä, olisiko ruokaa saatavissa.

— On senverran kuin toitte mukananne — vastasi isäntä härnäävän
hidastelevasti.

— Jos olisin tuonut, en pyytäisi,

— Mutta tälläkertaa en minä voi antaa mitään.

László veti taskustaan kultarahan ja pyöritteli sitä sormissaan.

— Turhaan te houkuttelette tuolla keltaisella kolikolla — murahti
Gergely isäntä. Ruokaa ei tänään saisi Herkopaterkaan, sillä me
olemme keittäneet ainoastaan herroille metsämiehille heidän omista
saaliistaan. Kuka te muuten olette?

— Minä olen aatelismies László Fáradi Veres.

— Aha! huudahti Gergely, te olette sama isänpoika, jonka hallitsija
tänään teki kerjäläisestä aateliseksi, Näenpä, että hänen korkeutensa
on kultakolikoltakin antanut. Tietysti hänellä on niitä runsaasti,
lisäsi hän katkeran ivallisesti, — ja jos loppuu, antaa valtakunta
lisää.

Herrat metsästäjätkin olivat jo kuulleet, mitä linnassa oli tänään
tapahtunut; kaikenlaiset juorut kulkevat juoksujalkaa, ennen kaikkea
tietysti myöskin hovijuorut! Äkkiä olivat he tehneet tuttavuutta ja
paiskanneet kättä tulijalle.

— Miksi et heti sanonut, kuomaseni, että aatelisverta on sinunkin
suonissasi? Sillä ei se mitään tee, että koirannahkasi on vielä
hyvinkin tuore.

— Ja viinille tuoksuva — pisti lomaan toinen herroista.

— Se osottaa vaan sitä, että sinä olet sankari, mutta me vaan
jälkeläisiä. Senvuoksi, jos suvaitset, niin istu pöytään, kunnon
toverimme, ja syö ja juo meidän kanssamme.

Hänet istutettiin pöydän päähän ja hänen eteensä työnsivät kaikki
kilvan ruokia ja juomia, niinkuin on tapana silloin kun jotakin
vierasta erikoisesti tahdotaan kunnioittaa.

— Minun nimeni on Farkas Naláczy, — esitteli ruskea, kähäräviiksinen
nuori mies, — tämä on István Veér, tuo on Gábor Petky ja tuo taasen
Miklós Kovasóczy. Nyt sinä jo tunnet meidät. Kaikki me olemme iloisia
veitikoita. Olimme hiukan metsästelemässä ja annoimme Gergely isännän
paistaa riistamme. Ruoka on siis ilmainen, mutta viinin maksaa se,
jolla on vähiten rahaa, sillä sellainen on meidän tapamme ollut.
Toivon, ettei sinulla ole mitään tätä vastaan.

László pudisti hymyillen päätään ilmaisten sillä, ettei hänellä
suinkaan ollut mitään sellaista ehdotusta vastaan.

— Hävytön vekkuli — sanoi Petky hiljaa Kovasóczylle — sillä ellei hän
olisi sitä, ei hän olisi ehtoa hyväksynyt.

Sillävälin kun hän söi ja joi vatsansa täyteen, jatkoivat nuoret
herrat keskeytynyttä pakinoimistaan; metsästysseikkailuja he kertoivat
toisilleen, tehden kärpäsestä härkäsen ja valehdellen vimmatusti.
Onneksi parooni Münkhausenille, ettei häntä vielä siihen aikaan
ollut olemassa, sillä hän olisi saanut hävetä heidän rinnallaan.
István Veérille oli kerran sattunut, että suunnaton haukka oli
istahtanut hänen pyssynsä piipulle ja hänen oli täytynyt ensiksi
hätyyttää se pois siitä, jotta olisi mukavasti voinut ampua sen. Vielä
ihmeellisempi oli Miklós Kovasóczyn elämys, sillä hänen eteensä oli
koira ajanut jäniksen, joka, sensijaan että olisi juossut pakoon,
istahtikin uhkarohkeasti takajaloilleen juuri kun hän ojensi pyssynsä
tähdätäkseen. Se oli oikaissut solakan vartensa niinkuin apina ja
uhannut häntä oikealla etukäpälällään. Kovasóczy oli silloin heti
pelästyneenä heittänyt luotaan murha-aseen.

Laszlo nauroi makeasti uhkailevan jäniksen jutulle.

— Minä en salli kenenkään nauraa itselleni pilkallisesti, — huudahti
Kovasóczy vihastuen ja paiskasi voimalla edessään olevan kannun
seinään, niin että porsliinin sirpaleet sinkoilivat ympäri huonetta. —
Minä vaadin hyvitystä.

Toverukset hypähtivät kaikki pystyyn hiljentämään hänen kuohuntaansa.

— Älä nyt, rauhotu jo! sinun niskasihan on ihan paisunut ja sinä olet
aivan punainen. Eihän toki kukaan ole loukannut sinua.

— Vai ei! Näen selvästi herra Veresin kasvoista ja silmistä ettei
hän usko mitä kerroin. Mutta joka ei sanojani usko, hänet vaadin
mittelemään miekkoja kanssani.

László änkytti hämmästyneenä:

— Minustako on kysymys?

— Niin, juuri sinusta — vastasi Naláczy — nyt sinun täytyy sanoa kautta
aateliskunniasi, uskotko jänisjuttuun vai etkö, sillä siitä puristaa
kenkä.

Hän huomasi, että häntä aiottiin hypitellä ja tehdä naurunalaiseksi ja
sentähden hän vastasi vältellen:

— Jos te uskotte, miksi en minäkin silloin uskoisi?

— Se on pelkurikin — kuiskasi Kovasóczy Petkylle, joka ainoastaan
senvuoksi oli kurillaan nostanut jupakan, että saisi uudelta kannalta
oppia tuntemaan uuden aatelismiehen.

— Nähtävästi myöskin tyhmä, — huomautti Gábor Petky — Minäpä koettelen
häntä siltä kannalta.

Sitten sanoi hän ääneensä:

— No sittenhän on rauha solmittu, sillä László Veres myöntää uskovansa
jänisjuttuun. Ojentakaa siis kättä toisillenne. Mutta kerro sinä nyt
joku metsästysjuttu, uusi toverimme.

— En minä ole koskaan metsästänyt.

— Mitä se tekee sellaiselle miehelle kuin sinä olet. Ethän sinä
ole toisessakaan maailmassa käynyt ja kuitenkin tiesit kertoa
hallitsijalle, mitä siellä on ja mitä ei.

— Ja sitäpaitsi, ellei sinulle ole sattunut metsästysseikkailua, niin
ainakin jotain muuta. Ainahan ihmiselle jotain tapahtuu elämän varrella.

— No olkoon menneeksi — sanoi László Veres — minäpä kerron siitä, miten
kerran tapasin karhun.

— Kuulkaamme, kuulkaamme, mutta ryypätään hiukan välillä!

He kilistelivät maljojaan ja László alkoi kaikkien seuratessa
tarkkaavaisina:

Tullessani Kiralyhagyon yli Erdélyin, oleskelin siellä melkein
kokonaisen vuoden miilunpolttajien parissa suurissa metsissä. Kerran
kuljeskellessani siellä, kuulin kovaa ryskettä ja puiden tiheiden
lehvien lomasta näin säihkyvän silmäparin tuijottavan itseäni.
Pelästyin armottomasti, sillä siellä oli karhu. Minut valtasi kuoleman
kauhistus, sillä, puhumattakaan pyssystä, ei minulla ollut mukanani
edes linkkuveistäkään. Seisoin ahon keskellä, ja sensijaan että se
olisi painunut kauemmaksi viteikköön, tulikin se suoraan minua kohden.
Ensimältään olin niin pökerryksissä, ettei mikään juolahtanutkaan
mieleeni, vaan lähdin suin päin juoksemaan pakoon. Onneksi oli siellä
vähän matkan päässä leveä rotko ja joskus oli myrsky kaatanut suuren
puun, jota myöten saattoi päästä syvän kuilun yli. — Minä olen
pelastettu! — huudahdin. Minunhan ei tarvinnut muuta kuin kiivetä
puuta pitkin toiselle partaalle ja syöstä puu rotkoon, silloinhan ei
karhu voisikaan saavuttaa minua. Niin kävikin, otus syöksyi jälkeeni,
mutta neuvottomana sen täytyi pysähtyä kuilun partaalle irvistämään
hampaitaan. Kun olin päässyt rotkon yli uskoin jo pelastuneeni, mutta
samassa näinkin kauhukseni, että siellä oli minua vastassa toinen
karhu. Ajatelkaa, herrani, minkälaisessa asemassa olin.

— No ja mitä sitten tapahtui? — kysyivät he ja kuuntelivat henkeään
pidättäen.

— Minä uskoin sieluni Jumalan huomaan...

— Mutta mitä karhut tekivät?

— Mitäpä ne olisivat tehneet? Tarttuivat minuun kiinni kynsin, hampain
ja söivät suuhunsa!

Ah? Oh! sellaista vastausta he eivät olleet odottaneet. Gábor Petky
hypähti ensimäisenä tuoliltaan.

— Totisesti — huudahti hän heittäytyen Lászlón kaulaan — sinähän olet
verraton poika, joka mainiosti osasit vetää meitä nenästä. Siitä
me saimme kun pilkkasimme sinua! Sinä voitit meidät, veikko, me
tunnustamme sen. Kovasóczy aikoi koetella rohkeuttasi ja minä älyäsi.
No nyt sinä olet yhdellä lyönnillä iskenyt kaksi kärpästä. Sinulla oli
rohkeutta tehdä meidät naurettaviksi ja annoit älysikin loistaa samalla
kertaa.

He paiskasivat vuorotellen kättä Laszlolle ja tämän jälkeen sai
seurustelu aivan toisen äänilajin. László tunsi herättäneensä
kunnioitusta ja että tästä suuresta ystävyydestä oli vain toinenpuoli
enää pilantekoa.

He jatkoivat ilotteluaan sivu puoliyön, kunnes István Veér vihdoin
sanoi:

— Onpa jo aika vähitellen lähteä; maksetaan pois ja juodaan vielä
Pyhän-Jánoksen uhrimalja.

Kovasóczy kuiskasi juuri Petkylle, että eiköhän olisi viisainta jättää
Veres parka jo rauhaan ja antaa hänen maksaa juomat, kun itse Veres
ehdotti:

— Tosiaankin, minäkin olen jo hyvin uninen ja tuskin jaksan odottaa
maatapanon hetkeä. Saammepahan kuitenkin ensin nähdä kuka maksaa,
sitten erkanemme.

Saammepa nähdä kuka maksaa?... Se sana pisti Kovasóczya. Hän ei siis
ollut varma siitä, kenen oli maksettava? No, saadaanpahan nähdä!

— Isäntä hoi, maksetaan! Hei, pojat, paljonko teillä on rahaa? Kellä on
vähiten?

Hän veti itse taskustaan kukkaron ja helisteli sitä käsissään:

— Tässä on satakaksikymmentä kultakolikkoa.

— Minullakin on ainakin sata — sanoi Petky ja levitteli pöydälle
taskunsa sisällyksen.

László Veres huomautti hymyillen:

— No silloin minä jo huomaan, etten minä ainakaan joudu maksamaan.

— Miten niin? huudahtivat toiset kummastellen. Mistä sinä sen huomaat?

— Mistäkö? Siitä tietysti, että minulla on paljoa enemmän rahaa!

Ja hän tyhjensi takkinsa yhdestä taskusta kultarahat ja kalleudet, niin
että ne häikäisivät toisten tuijottavat silmät.

— Siinähän on äärettömästi rahaa — kummasteli István Veér.

Veikot muuttuivat aivan suolapatsaaksi, kun Farkas Naláczy lopulta
sanoi:

— Tunnusta pois, että sinä vedit nenästä tänään hallitsijaa.

— Millä niin?

— Sillä repaleisella puvullasi.

Kun he menivät ulos kapakanovesta, sanoi hän tovereilleen:

— Kuka teistä antaa minulle yösijan?

Kaikki olivat halukkaita, ja László vastaanotti Petkyn tarjouksen.

— Mihin aikaan nouset? — kysyi Petky.

— Aikasin, sillä minä lähden täältä eteenpäin.

— Minne menet?

— Lähden etsimään veljeäni.

— Missä on sinun veljesi?

— En tiedä, mutta minun täytyy löytää hänet.

Aamulla heräsivät gyulafehérvárilaíset kummallisiin satuihin, joista
toiset puolet olivat tosia.

Se puoli nimittäin, että ne, jotka nousivat aikasin, löysivät
useita kultarahoja tieltä, jota pitkin László Veres oli juossut
tasku repeytyneenä. Lapset löysivät pieniä kiiluvia kiviä, joista
yht'äkkiä levisi huhu, että ne olivat idän helmiä ja kalliita
kiviä. Hallitsijattarenkin korviin ehti tämä sanoma ja hän lähetti
uteliaana hakemaan muutamia sellaisia kadulta löydettyjä kiviä: ne
olivat kauneimpia smaragdeja ja helmiä. Kultarahojakin tiedusteli
hallitsijatar, mutta niistä ei löytynyt enää muuta kuin huhu, sillä ken
oli löytänyt, hän oli ne visusti kätkenyt. Gyulafehérvárin kultaseppä,
Albert Szana, juoksi kadulta kadulle niinkuin hullu ja kyseli kaupungin
kaikilta lapsilta: mistä löysitte ne aarteet? Hovissa ja Mihály
Teleky herran kotona ei koko päivänä puhuttu muusta, kuin eilisestä
ihmetapahtumasta, johon ei kukaan voinut antaa selvitystä, ennenkuin
puolelta päivin, kun »Kultaisessa karhussa» laastiin kapakkatuvan
lattia ja sieltä löydettiin useita oikeita helmiä. Kapakan emäntä vei
ne juoksujalkaa linnaan, saadakseen tietää senkin, kenen taskusta ne
olivat pudonneet.

— Muuan nuori mies huvitteli meillä viime yönä muutamien muitten
herrojen kanssa, — kertoi hän. — Hänellä oli mukanaan valkoinen koira
ja hänen taskunsa oli repeytynyt ja siitä putoili tämmöisiä. Mutta
eipä se näkynyt niistä paljoa piittaavan, kokoili niitä noin vaan
kahmalokaupalla.

No nyt jo oltiin jäljillä, mutta vielä oli saatava selville, kuka se
nuori mies oli.

Niin pienessä kaupungissa kuin Gyulafehérvárissa ei se kauan voinut
jäädä salaisuudeksi. Metsästysveikot kertoivat koko kaupungille
eilisestä tapahtumasta ja siitä miten outo mies oli nukkunut
Petkyn luona, jolta aikasin aamulla oli ostanut ratsun ja sillä
kiidättänyt Kolozsvária kohden. Hänellä oli äärettömiä aarteita. Hänen
taskussaankin oli noin vaan irtonaisena _nyrkinkokoisia_ timantteja.
Tämä tietysti ei ollut kukaan muu, kuin László Veres, vaeltava,
likainen teini, jonka hallitsija eilen teki aatelismieheksi.

Tästä ei suinkaan ollut vaikeata arvata loppua.

Ei hän voinut olla vaelteleva teini. Se oli sula mahdottomuus!
Mistä voisi teinillä olla niin paljon kalleuksia? Oliko hän ehken
varastanut ne jostain? Mutta keltapa hän olisi ne varastanut? Keltä
siis puuttuivat kalleudet sitten eilispäivän? Ja sitäpaitsi, olikohan
kellään täällä niin paljon aarteita! Puolesta taskullisestaan olisi hän
voinut ostaa seudun kaikkein rikkaimman miehen!

Sanoma kasvoi kasvamistaan, kunnes lopulta oltiin täysin selvillä
siitä, että se ei mitenkään saattanut olla kukaan muu kuin valepukuun
puettu kuninkaanpoika.

Mutta mitä hän silloin täältä etsi?

Hei, mitäpä tavallisesti valepukuiset kuninkaanpojat etsiskelevät?

Puolisoa.

Ja jos hän siis etsi puolisoa, niin ketäpä muuta hän olisikaan voinut
tähyillä, kuin Mihály Teleky herran kaunista naimaikäistä tytärtä?

Telekyt panivat toimeen oikein perinpohjaisen tiedustelun, ja saivat
selville, että hänen korkeutensa kuninkaanpoika oli juuri eilispäivänä
pyrkinyt heille, mutta vartijat eivät olleei päästäneet.

Pahasti kävi Istók sedän, hänet lyötiin rautoihin ja kaikille suunnille
lähetettiin vakoojia ottamaan selkoa kuninkaanpojasta.




X

Agnes Nesselroth.


László suuntasi kulkunsa Wieniä kohden, ajatellen, että hän sieltä
löytäisi Pistan jostain hovin läheisyydestä. Sillä koska häntä oli onni
seurannut, piti hän aivan ilmeisenä, että Pistakin oli päässyt tahtonsa
perille.

Helppoa oli hänen matkustaa, sillä olihan hänellä paljon rahaa ja niin
sai hän muitta mutkitta aina uudet hevoset vaihdetuksi vaunujensa
eteen. Kaikkialla luultiin häntä mahtavaksi valtaherraksi.

Päästyään Kolozsváriin, sai hän kuulla, että keisari Leopold ennen
pitkää tulisi Budapestiin. Hän olikin jo lähtenyt matkaan Wienistä. No
sellainenhan oli kovin harvinaista Unkarissa. Siitämisin kun kuolema
teki tilan Ludvig II:lle Csele purossa, oli Budan linna ollut tyhjänä
ja molemmissa kaupungeissa kahden puolen Tonavaa oli vallinnut melkein
liikkumaton hiljaisuus. Kansakin oli tuntenut itsensä orvoksi. Huonosti
olikin sen käynyt: Wienissä oli aina sen isäpuoli.

Senvuoksi suuntasi László kulkunsa suoraan Pestiä kohden. Juuri silloin
odotettiin keisarillisen hovin tuloa ja monenlaisilla juhlallisuuksilla
valmistauduttiin keisaria vastaanottamaan. Kunniaportteja oli
pystytetty pitkin tietä ja talot ja luostarit olivat lipuilla
koristetut.

Siihen aikaan ei Pestissä, joka nyt on suuri ja loistava pääkaupunki,
ollut sanottavia nähtävyyksiä.

Leopoldin hallitusaikana ei koko kaupungissa ollut muuta kuin nykyisen
kaupungin keskus. Sitä ympäröivät muurit ja vankat varustukset,
eikä sinne päässyt kuin kolmen portin kautta. Kaksikerroksiset
rakennukset kuuluivat silloin kaupungin merkillisyyksiin. Katolilaisten
pienenpuoleinen kirkko oli keskellä kaupunkia ja verrattomat
poroporvarit elivät ja kuolivat siinä uskossa, että se oli maailman
kaikkein kaunein rakennus.

Unkarilaiset eivät rakastaneet Leopoldia, ja joskin kaupunki
valmistautui suurella komeudella vastaanottamaan häntä, ei siihen ollut
kukaan muu syynä, kuin pormestari Tamás Nesselroth herra, joka hinnalla
millä hyvänsä tahtoi panna koko kaupungin liikkeelle, itse ennen
kaikkea hyötyäkseen menestyksestä.

Hän oli kunnianhimoinen, pahanilkinen ihminen, jota porvarit vihasivat,
ja kun raatihuoneella neuvoteltiin niistä toimenpiteistä, joihin olisi
ryhdyttävä keisarin vastaanottamiseksi niin että hän tuntisi itsensä
yllätetyksi, että kansalla olisi siitä paljon iloa ja ettei se paljoa
maksaisi, sanoi muuan rohkea unkarilainen porvari:

— Parhaiten saavutettaisiin nämä verrattomat vaikutukset, jos hänen
armonsa herra pormestari ripustettaisiin Váczin porttikaareen, jonka
alitse hänen keisarillinen korkeutensa saapuu kaupunkiin. Tällä me
voittaisimme kaiken, sillä hänen keisarillinen korkeutensa olisi
varmasti erittäin yllätetty, kansa iloitsisi siitä sanomattomasti, eikä
se kalliiksikaan kävisi.

Kaikki purskahtivat valtavaan nauruun. Nesselroth herra punastui
ja raivostuneena hän syöksyi neuvoshuoneesta. Mutta mitä mahtoi
porvaritoverien pilkka ja ylenkatse sille, joka oli kääntänyt silmänsä
valtaa ja mahtia kohden? Sellainen ei tunne eikä kuule muuta, hänen
hermojaan ikuisesti kutittaa mieluisesti sen kuviteltu valo, ja niin
toimeenpani Nesselroth herra hänen majesteetilleen niin loistavat
vastaanottajaiset, etteivät molemmat kaupungit olleet nähneet sen
vertaista sitten Mátyás kuninkaan tuloa Budaan. Ellei sellaisesta
heruisi suosionosotuksia ja kunniamerkkejä, silloin ei kannattaisi
maailmassa elääkään.

Varmaankin olisi hän onnistunut ja hänen majesteettinsa olisi merkinnyt
Nesselrothin nimen pieneen muistikirjaansa, sillä hän oli erittäin
tyytyväinen kaikkeen — mutta kohtalo teki sen mahdottomaksi (sekin
jo työskenteli vallankumouksen hyväksi), eikä sallinut Nesselrothin
hartaan toivomuksen toteutua, vaan muutti suurimman suopeuden
suurimmaksi vastenmielisyydeksi.

Onko sellainen mahdollista? On, sillä itse Nesselroth herra oli
kohtalon välikappaleena. Tapahtui näet, että juuri ennen kuin hän
ojensi hänen majesteetilleen virastojen tervehdysadressin, ojensi
koristeluiden ylin valvoja laskun kunniaporteista ja kaikenlaisista
koristuksista pormestarille, joka hajamielisyydessään unohti tuon
onnettoman paperin adressin paperien joukkoon. Tietysti tapahtui se
aivan hänen tietämättään, sillä vasta muutaman viikon kuluttua pääsi
hän selville hirveästä erehdyksestä, kun hän — odotellessaan juuri
suosionosotusta — saikin kaksituhatta flormia hovimestarin virastosta
sillä huomautuksella, että hänen majesteettinsa tällä kertaa oli
halukas armossaan maksamaan hänelle ojennetun laskun, mutta lausui
samalla määräyksenä, että kun hän ensi kerralla tulee Pestiin, älköön
hänelle valmistettako mitään juhlallisuuksia.

Mutta nämä ovat kaikki sivuasioita kertomuksessamme. Sitävastoin
tapaamme täältä erään, joka meille muuttuu erittäin tärkeäksi
tekijäksi, ja se on neiti Nesselroth, pormestarin tytär, joka on
arvokkaampi kuin kaikki maailman armonosotukset.

Agnes Nesselroth oli kaikkein huomattavin neitsyt siihen aikaan
Pestissä: varreltaan, kasvoiltaan ja hyveiltään. Hänen sinisistä
silmistään kuvastui sula hyvyys ja kaikissa hänen liikkeissään ilmeni
miellyttävä ja sopusointuinen sulous. Mutta vaikka hän olisi ollut
kymmentä vertaa kauniimpi, vaikenisi tämä kertomus hänen kohdallaan,
ellei hän aivan sattumalta olisi istunut katselemassa loistavaa
kulkuetta juuri sillä katsojalavalla joka suuren väkijoukon paineesta
luhistui kokoon, niin että sillä olijat suinpäin sortuivat kiviselle
kadulle.

Agneksen olisi käynyt aivan samalla tavoin, ellei häntä sattumalta
olisi saanut kiinni muuan kaunis aatelinen herrasmies, joka koppasi
säikähtäneen tytön syliinsä juuri hänen pudotessaan. Agnes ehti kuulla
lautojen rysähdyksen ja näki koko korokkeen sortuvan kokoon, hän
kirkasi samassa ja kadotti tajuntansa. Senjälkeen ei hän tiennyt, mitä
hänelle tapahtui.

Hän jäi hervotonna ritarin käsivarsille, eikä avannut kauniita
silmiään, vaikka kansajoukko pauhaten huusi: »jo tulee! jo tulee!»
Siellä missä keisari kulki, kajahti maata järisyttävä »vivat».
Neljänsadan rakuunahevosen jalkojen töminä kopisi pitkin kivikatuja,
mutta tytön silmät pysyivät yhä suljettuina.

Ritari levitti maahan viittansa, laskeakseen kauniin taakkansa
sille. Mutta ankarassa tungoksessa olisivat ihmiset polkeneet tytön
kuoliaaksi, niin että hänen jälleen täytyi nostaa hänet käsivarsilleen
ja viedä naapuritaloon, jossa asui köyhä räätäli neljän tyttärensä
kanssa.

János Babó oli tunnettu suurena kansanpuhujana ja hän vihasi
intohimoisesti kaikkea valtaa. Senpä vuoksi soveltuikin hänen
mielenlaatunsa verrattomasti jaloon räätälinammattiin. Onneksi
sepitteli hän runoja kotonaan sensijaan, että olisi mennyt katselemaan
keisarin kaupunkiin tuloa. Oli hän mielestään nähnyt merkillisempiäkin
ihmisiä. Ei edes tyttäriään hän päästänyt kadulle.

Hyvä olikin, ottivathan ainakin heti hoidettavakseen Agneksen. He
virvottelivat hänen ohimoitaan, pakottivat hänet vähitellen palaamaan
tajuihinsa ja niin avasi hän vihdoin kauniit, puhuvat silmänsä.

— Missä minä olen? — kysyi hän väsyneesti.

— Täällä olette hyvien ihmisten parissa, — vastasi nuorukainen, joka
väsyneenä ja kiihtyneenä odotti hänen tuntoihin palaamistaan; — älkää
pelästykö, ei teille ole tapahtunut mitään pahaa.

— Miten olen minä joutunut tänne? — sammalsi hän hämmentyneenä, antaen
katseensa kiitää yli oudon huoneen.

— Teidän istuimenne sortui, neiti, ja minä olin sattumalta juuri siinä
ja tartuin teihin kiinni. Siinä kaikki.

— Voi Jumalani, minun tätini! Voi, nyt minä jo muistan. Miten on tätini
käynyt?

— En tiedä — vastasi ritari hyväntahtoisesti — minä vaan ajattelen,
että ellei hän nyt aivan kylkiluutaan murskannut, niin loukkasi hän
ainakin nenänsä, sillä te istuitte hyvin korkealla.

Tyttönen (sillä hän oli todellakin vielä aivan aukenematon ruusunnuppu)
purskahti itkuun ja vaikeroi katkerasti: »Voi rakas kiltti Franczka
täti kulta!»

— Iloitkaa toki ainakin neiti — sanoi yksi räätälin tyttäristä, joka
oli Agnesta vaalimassa, — että itse pelastuitte.

Silloin Agnes, aivankuin Franczka täti olisi muistuttanut hänelle
laiminlyödystä velvollisuudesta, yht'äkkiä rohkasi mielensä ja ojensi
viehättävästi kätensä pelastajalleen.

— Antakaa anteeksi, että minä niiden huolien tähden jotka tätini
epävarma kohtalo aiheuttaa, unohdan teidät. Minä kiitän teitä siitä,
mitä hyväkseni teitte, enkä itse koskaan unohda sitä, yhtävähän kuin
isänikään, joka tämän kautta jää teille kiitollisuudenvelkaan. Oi kunpa
olisitte pelastanut tätinikin samalla!

— Minä näin ainoastaan teidät, neitini!

— Ja kuitenkin istui hän aivan vierelläni — vastasi Agnes lapsellisesti.

— Olihan teitä siellä montakin istumassa, mutta minun täytyy tunnustaa
kulkeneeni siellä niinkuin vaeltaja kedolla, joka tulpanin nähdessään
unohtaa miljoonat muut yrtit ja tavottelee ainoastaan tulpania.

Vasta nyt katsoi Agnes ensi kerran puhujaa ja hän punastui korviaan
myöten, painaen silmänsä kainosti umpeen. Se oli epäämätön merkki
siitä, että hänestä tuntui nuorukainen aivan liian hienolta, puhuakseen
jotain sellaista. Vanhempi herrasmies saattaa sellaista sanoa
ritarillisena kohteliaisuutena, mutta jos nuori ja hieno aatelismies
sen sanoo, on se vallatonta hakkailua. Agnes Nesselrothille ei
sellaisia uskaliaisuuksia saa sanoa — noin yht'äkkiä!

Hän heitti ritariimme kylmän silmäyksen.

— Voitteko huonommin? — kysyi hän huolestuneena.

— Kiitos, päinvastoin tunnen kokonaan toipuneeni, niin että jo voin
ajatella kotiinlähtöä.

— Minä saatan teitä, neiti.

— Ei ole tarpeellista, — sanoi hän kylmästi ja luotaantyöntävästi,
mutta katui heti ja lisäsi lempeästi: — antaisin aihetta panettelulle,
herrani.

Hän nousi seisomaan ja rakastettavasti kiitettyään talonväkeä
ystävyydestä hän kevyesti ja iloisena poistui nuorukaisen kanssa
yhdessä, joka jätti kultarahan lahjaksi hoidosta räätälin pöydälle.

— Jumalani! Minun puolestaniko te sen annatte! — sammalsi tyttö. —
Mutta miten minä nyt annan sen teille takasin? Sillä minulla ei ole
lainkaan rahaa, herrani!

— No välipä sillä, — naurahti hyvänsuopa aatelismies. — Antakaa siis
velkakirja siitä. Teemmekö niin?

— Kyllä, kyllä, minun isäni maksaa sen teille takasin, mutta hän ei ole
tällä haavaa kotona ja minä olen hyvin epätietoinen... Odottakaahan
hiukan!...

Hymyillen hän juoksi takasin räätälin huoneeseen.

— Unohditte varmaan jotain? — kysyi nuorukainen, joka odotti pihalla
saadakseen sanoa jäähyväiset.

— Minä olen Agnes Nesselroth, pormestarin tytär; minä kirjotin nimeni
tälle valkealle paperille. Jos tahdotte, niin merkitkää sekin, paljonko
olen teille velkaa ja lähettäkää se meille, jotta voisin lunastaa sen.
Minä pidän sitä velkakirjanani!

— Hyvä on, neitini. Minä vastaanotan tämän paperin muistoksi teistä.
Vaikka minä ilman sitäkin muistan tämän puolituntisen elämänikäni.

— Ei, ei, teidän täytyy lähettää se takasin. Mutta mikä on teidän
nimenne, että minäkin voisin painaa sen mieleeni? — kysyi hän sitten
hiukan kainosti.

— Laszlo Färadi Veres.

Portilla he erosivat, Agnes meni vasemmalle, sillä Nesselrothit asuivat
siellä jossain Turkin keisarin tyttären palatsin vieressä, mutta László
sekaantui lainehtivan ihmisvirran keskelle. Olihan siellä liikkeellä
koko valtakunta, ehken saisi hän tietää jotain veljestään tai ehkäpä
hän löytäisikin hänet.

Oi, miten hänen mielikuvituksensa olikaan värittänyt loistavaksi tämän
tapaamisen. Se oli ollut hänen ainoa unelmansa Gyulafehérvárista tänne
asti sekä yöllä että päivällä. Joka yö oli hän unissaan kohdannut
veljensä mitä kirjavimpien olosuhteitten vallitessa. Kerran oli
hän löytänyt hänet tiepuolesta kerjäläisenä lyseon aitauksen alta,
toisen kerran oli hän tullut vastaan kallisarvoisessa puvussa, istuen
loistavissa vaunuissa, ja ajanut huomaamatta veljensä ohi, kunnes
László oli huutanut »Pista», Pista!» — ja siihen herännyt. Hän näki
hänet joskus taistelutantereella haavoitettuna makaavan henkitoreissa;
eräänä yönä oli hän käyskennellyt hautuumaalla ja näki suurelle
marmorilohkareelle kirjotetut sanat: »Tässä lepää Pista Veres»,
toisella kerralla taasen oli hän istunut professorin kateederissa
Debreczenissä selittäen Ciceroa. Sanalla sanoen: hän ajatteli veljeään
niin lakkaamattomasti päivällä, että yön haltijattaret säännöllisesti
toivat hänet hänen luokseen joko surullisessa tahi iloisessa asemassa,
aina sen mukaan, kuin hänen oma kohtalonsa vaihteli.

Mutta päivien haltijattaret ovat hidasta väkeä. Ne kulkevat raskaissa
kengissä! Ne eivät tuoneet Pistaa hänen näkyvilleen, eivätkä edes
kuiskanneet hänen olinpaikkaansa. Ja kuitenkin, miten olikaan hän
veljeään ikävöinyt: miten onnellinen hän olisi saadessaan sanoa
hänelle: Minä olen aatelismies ja omaisuutta on minulla niin paljon,
että voin sinutkin tehdä rikkaaksi. Meillä on rahaa runsaasti, Jumalan
kiitos, ja ellei ole riittävästi, käyn minä hakemassa aarteeni toisen
puolen. — Me ostamme itsellemme linnan ja suuren maatilan, jossa
on metsää, peltomaata ja rikkaita niittyjä. Me ostamme Debreczenin
markkinoilta neljä korskuvaa hevosta, valjastamme ne komeitten vaunujen
eteen ja niin me ajamme Szegediin ja tuomme linnaamme Dobos tädin ja
hänen miehensä nopeilla vaunuillamme. Se on meidän ensimäinen matkamme.

Oi, miten pamppaileekaan sydän ilosta, kun vanhukset astuskelevat
siellä pitkin marmorisia auloja ja sanovat toisilleen: »Totisesti,
verrattomia poikia ovat nämä meidän teinimme!» Mutta ei ole
toinenkaan retkemme ikävämpi. Arvaatko, Pista, minne me sitten ajamme
vaunuillamme? No onpa sinulla kova pää! Minnekä me muualle menisimme,
senkin vintiö, kuin sievästi ja siivosti Debreczeniin, professori
Szilágyi herran pihalle... jos sieltä vielä löytyy sinun kallis
aarteesi, joka sinulle kerran antoi miekankannattimen. Mutta entä
sitten, entä sitten? — kysyy Pista. No sitten on meillä vielä kolmaskin
matka edessämme, mutta sitä et voi arvata, sillä sitä ei tiedä kukaan
muu kuin minä, minne sen teemme.

Ja hän katseli ikävöiden poistuvaa Agnesta. Jopa olikin hän kadonnut
rahvasjoukkoon, ei edes hänen hameensa lievettäkään näkynyt.

Hitaasti hän sekaantui väkijoukkoon, sillä hänen täytyi alinomaa pitää
silmällä koiraansa, ettei se jäisi jälkeen, samalla kun hän mielessään
rakenteli tuulentupia ja kuvitteli tulevaisuutensa ruusunpunaista
satua. Sillä sellainenkin tuottaa ihmiselle suurta huvitusta.

Ehken olisi sittenkin parempi, jos Dobos tätiä ja hänen miestään olisi
emäntänä linnan pihalla vastaanottamassa kaunis Magdalena Szilágyi.
Tietysti, eihän keittiötä saa unohtaa, sillä kauniin rouvan keitokset
olisivat jo valmiina odottamassa heitä rikkaasti katetulla pöydällä.
Niin pitäisi ollakin! ja senvuoksi haettaisiin Magda kaikkein ensiksi.
Kylmä on talo, vaikka se olisi linnakin, jos sieltä puuttuu emännän
hymyily. Se antaa loistoa. Mutta jospa Agneskin olisi siellä. Kaunis
Agnes Nesselroth! Jos hän sanoisi raikkaalla ystävällisellä äänellään
»tervetuloa, Dobos täti» ja syleilisi ja suutelisi kunnon vanhuksia,
joilla kyyneleet valuisivat pitkin ryppyisiä kasvoja. Niinpä niinkin,
Agneksen me haemme kaikkein ensiksi!

Hän ajatteli Agnesta niin paljon, että vähitellen hän ei ainoastaan
tullut ensimäiseksi linnaan, vaan melkein syrjäytti toiset sieltä
kokonaan...

... Hovin kulkue oli silloin jo lopussa. Ihmiset lainehtivat
edestakasin enää vaan kerran vielä laverrellakseen näkemistään,
loistosta, keisarin ulkomuodosta, Nádasdyn vaahtosuisesta ratsusta,
Eszterhäzyn viitasta[22] ja monista huvittavista kohtauksista kulkueen
ohi ajaessa. Välistä tuli vielä joku hovin pikalähetti tahi rikkaasti
puettu valtaherra, ja sekin kelpasi nähtäväksi paremman puutteessa.

László toivoi suuressa rahvasjoukossa tapaavansa jonkun
debreczeniläisen tuttavansa, jolta ehken saisi kuulla jotain Pistasta,
mutta suunnattomassa ihmisvilinässä ei hän nähnyt ainoitakaan
tuttuja kasvoja. Lopuksi hän jo kokonaan luopui toivostaan, kun hän
laivasillalla yhtäkkiä huudahti ilosta. Hän näki János Rozsomákin
keskustelevan parin komeapukuisen herran kanssa. Itse oli hän puettu
yksinkertaiseen mustaan arkipukuun.

Hänen sydämensä löi kovasti, hän tunki joukon läpi, puukkasi syrjään
pari naista ja astui muutamien ihmisten liikavarpaille.

— Rozsomák herra, Rozsomák herra! — huudahti hän päästyään perille ja
löi tuttavallisesti kelpo miestä olkapäälle.

Puhuteltu kääntyi ärähtäen taakseen ja katseli tulijaa kiireestä
kantapäähän:

— Mitä se sellainen käytös merkitsee? Mitä tahdotte?

— Ettekö tunne minua, Rozsomák herra?

— Olettako kadottanut järkenne? — murahti toinen vihasesti. — En minä
ole Rozsomák!

— Ettekö ole Rozsomák? — sanoi László epäilevästi kummastellen. — Mutta
kuka te siis olette?

— Minä olen kreivi Miklós Bercsényi.[23]

Ei hänen nimensä vielä silloin ollut kuuluisa ja sydämiä sytyttävä.
Päinvastoin tuntui se Lászlósta siltä, kuin olisi hän saanut ryöpyn
kylmää vettä niskaansa. Surullisena poistui hän sieltä ja harhaili
ilman päämäärää kaiken iltaa pitkin katuja.

Yöllä hän ei saanut unta silmiinsä. Valveillaan hän virui pehmeillä
patjoillaan Budan puoleisessa »Griff»-nimisessä majatalossa, jonne hän
oli asettunut.

Hän uneksi Agnesista ja eli kymmenesti yhä uudelleen ja uudelleen
seikkailunsa hänen kanssaan pienimpiäkin yksityiskohtia myöten: sen,
miten hän oli sylissään kantanut pyörtyneen tytön räätälin luo ja
sen, miten miellyttävästi hänen korvissaan soi kaikki, mitä hän oli
sanonut. Kädessään hän piteli valkeata paperiakin, jonka neito oli
antanut. Miten hienolla tavalla olikaan hän tahtonut palkita hänet. Hän
oli ajatellut itsekseen: »jos hän on köyhä, merkitköön tuohon nimeni
yläpuolelle muutaman kultarahan, mutta jos lie rikas, säilyttäköön
muistonaan.»

Mutta László ei tehnyt kumpaakaan. Tuskin malttoi hän odottaa aamua ja
kärsimättömästi pyysi hän majatalon isännältä mustetta, täyttääkseen
valkean paperin. Näin hän kirjotti »Agnes Nesselroth» nimen yläpuolelle:

»Minä allekirjottanut lupaan kuolemaani asti uskollisesti rakastaa
Laszlo Verestä.»

Hän sulki sen kuoreen, painoi punaisen sinetin sen päälle ja lähetti
majatalon palvelijan viemään kirjettä Nesselrothille.

Kiihtyneenä odotti hän vastausta. Hänen päätänsä poltti, sydän löi
pelonalaisesti ja hänen keuhkonsa kaipasivat raitista ilmaa. Hän lähti
kävelemään linnaan päin ja jäi katselemaan kiirehtivää ja puuhailevaa
hoviväkeä. Kun hän siellä kummeksien katseli tätä kaikkea ristikkoaidan
takaa, näki hän pihalla kreivi Bercsényin, jonka kasvot eivät enää
olleet yhtä äkäsen ja kylmän näköiset kuin eilen. Hän tuli Lászlóta
kohden ja kysyi hyvänsuopeasti:

— Ettekö näe O-Budan puolelta ratsumiestä tulevan? Minun silmäni ovat
hiukan heikot.

— En näe ketään. Ei ole tomupilven hattaraakaan tiellä, herra kreivi.

— Miksi sanotte minua kreiviksi?

— Eikö teidän ylhäisyytenne sanonut eilen, että olette kreivi
Bercsényi? — kysyi László loukkaantuneena.

— Minäkö? — vastasi hän reväyttäen silmänsä pyöreiksi. — Minä olen
hovin ylivalvoja, János Rozsomák.

— No Jumalan kiitos, — huudahti László. — Vihdoinkin minä siis löysin
teidät, rakas Rozsomák setä. Mitä, ettekö tunne minua?

— En herrani. Kuka te olette?

— Minä olen toinen niistä pojista, jotka tapasitte vuosia sitten
metsästä... Ettekö muista, silloin kun söimme jäniksen.

— En minä ole siellä ollut koskaan, — vastasi Rozsomák vieraasti, mutta
äänessä vilpitön suoruus.

— Veljeni Pistan te veitte mukananne Wieniin, — jatkoi László kuohuen.

— En minä ole vienyt ketään. Tässä mahtaa piillä jokin erehdys. Minäkin
olen kuullut, että olen hyvin Bercsényi nimisen kreivin näköinen, —
lisäsi hän hiukan ystävällisemmin, — mutta en koskaan ole tavannut sitä
kreiviä.

— Se, joka vei minun veljeni mukanaan, oli tarkka jäljennös teistä ja
sanoi nimekseen János Rozsomákin.

— Tuhat tulimmaista, ellei vaan lempo ole ottanut minun ruumistani ja
nimeäni omikseen. Tai sitten olette te kadottanut järkenne, nuori mies!
Mutta katsokaapa, joko ratsuri on näkyvissä?

Ratsuria ei vieläkään ollut silmän kantamalla ja mies katosi muristen
linnaan, jättäen siihen Lászlón, jonka päätä huimasivat ristiriitaiset
ajatukset.

— Mutta kuka oli siis se Rozsomák? Kaksi ihmistä vaiko yksi? Jos se on
tämä, miksi hän siis kielsi tavanneensa veljeni, jos taas se toinen,
miksi hän silloin väitti, ettei hän ollut Rozsomák?

Tämä tuntui hänestä aivan käsittämättömältä arvoitukselta, johon hän ei
voinut löytää selitystä.

Ratsuri, jota Rozsomák oli odottanut, karahutti juuri samassa linnan
pihalle, niin että vaahtoisen hevosen kavioista sinkoilivat säkeneet.

Hovipalvelijat piirittivät hänet heti, tarttuen hevosta suitsista
kiinni:

— Laskeutukaa nopeasti ratsailta, älkääkä vaihtako pukuanne. Hänen
majesteettinsa odottaa jo kärsimättömästi.

       *       *       *       *       *

Puolen tunnin kuluttua ruvettiin hovissa säälimään tavaroita matkaa
varten ja iltapäivällä levisi jo huhu, että vangittu Ferencz Rákóczy II
oli paennut vankilastaan Wienistä ja pelastunut Puolan maalle.

Joka päivä oli lähetti tullut Wienistä keisarin jäljestä. Vanha
keisari, aivan kuin aavistaen vaaraa, odotti joka hetki kiihtyneenä ja
kärsimättömästi lähettejä.

Tänään saapunut toi huonon sanoman. Viimeinen Rákóczy on vapaudessa.

Kalpeina tulivat ja menivät ministerit ja hovin virkamiehet. Ajajat
ruoskivat säälimättömästi hevosiaan ja lakeijat sälyttelivät
matkalaukkuja vankkureille.

Porvariston keskuuteen levisi paljon merkitsevä sanoma, kaikenlaisista
arveluista ja otaksumisista alinomaa kasvaen.

Ja tästä päivästä lähtien kokoontuivat ihmiset suurin joukoin Tonavan
rannoille tähystelemään, eikö taivas punertaisi Puolan maan puolelta...

Jokainen uskoi lujasti, että se punertaisi.

Mutta Lászlóta ei sanoman lumousvoima saanut pyörteeseensä, sillä kun
hän saapui majataloon, oli palvelija jo tuonut Agnes Nesselrothin
vastauksen.

Hän oli kirjottanut ainoastaan neljä sanaa, mutta ne merkitsivät paljon.

Hän lähetti takasin velkakirjan samanlaisena ja hän oli kirjottanut
hienoilla kirjaimilla:

»_Olen nähnyt. — Pidän lupaukseni_.»

Hän huudahti riemusta.

Mitäpä hän siitä välitti, että Rákóczy oli vapaana, koko hänen
sydämensä täyttyi armaalla tunteella siitä, että hän itse oli vanki.




XI.

Kadonnut onni.


Niin kauan katselivat ihmiset punertavaa taivasta Puolan maan puolelta,
että se tosiaankin vihdoin punersi. Aluksi vain vaaksanvertaisena
raitana, mutta pian loimotti jo koko taivaankansi.

Aivan kuin olisivat ankarat urhot, uljaat kuruczit[25] kasvaneet
itsestään maasta.

Silloin ei tarvinnut edes lähettää viestiä kiertämään, ainoastaan
liput, joiden mykän kutsun kaikki kautta koko laajan valtakunnan
ymmärsivät. Kun Rákóczy saapui Puolasta, oli hänellä sotajoukko
valmiina, ja se oli kasvanut niinkuin laviini.

Mutta vanha kurucz-laulu kertoo sen paremmin kuin minä:

Rákóczy huusi Työmiesten vallihautaan. Häneen luottakoot Välkkyvin
miekoin; Ja näin toitottakoot Vaskiset torvet:

»Rumpali, rumpali, Hovirumpalini, Nyt sanon sinulle, Niin älä iske
kuin tähän asti: 'Jumala tiesi, miten käynee!' Vaan näin iske: hakkaa
Päälle, päälle, päälle!

Niin iske, että maa järisee, Jo taivaskin kumahtaa vastaan; Niin että
eläväiset kuulevat Ja nekin, jotka kuolleina Makaavat, huutaisivat:
Päälle, päälle, päälle!»

Vallankumouksen innostus valtasi kaikkien kansankerrosten mielet ja
Rákóczyn liput etenivät voitokkaina kaikkialle.

Turhaan merkitsi löcseläisen kalenterin viisas tekijä päivien viereen
yhtä monta S. S—t, kuin C. V. kirjaintakin (kuruczit olivat siinä
hurskaassa uskossa, että kahdella S:llä merkityt päivät olivat
keisarillisten aseille suosiollisia »_Superat Soldat_»,[26] jotavastoin
kuruczit voittavat C. V. päivän merkissä, joka merkitsee, että »_Curutz
Vincit_»[27]), sillä kuruczit voittivat useimmin ja pian oli Rákóczy
koko Ylä-Unkarin herrana.

Siellä olivat ennen pitkää kaikki uljaat nuorukaiset, joko Rákóczyn
lipun alla, tai keisarillisten riveissä; ainoastaan meidän sankarimme
Laszlo Veres sieltä puuttui. Sillä satakertaa miellyttävämpää kuin
sotaleirissä olo, on kuulla armaan tytön sormeilevan vienosti helisevän
luutun kieliä. Ja miten olisikaan László Veres tenhoutunut Rákóczyn
vaskitorven toitotuksesta, joka kaikille ilmansuunnille törähytteli
»hakkaa päälle, päälle, päälle» -huutoansa, kun kaunis Agnes Nesselroth
lakkaamatta lauloi luuttuansa sormeillen: »Älä lähde, armas, tänne jää.»

Olisipa se muutenkin ollut vaikeata, sillä koska hän hinnalla millä
tahansa tahtoi voittaa Agneksen käden omakseen, ei hän tahtonut
tehdä mitään sellaista, joka olisi saattanut hänet poikkiteloiseksi
Nesselrothin tielle.

Ja Nesselroth herra oli viekas mies, joka ei kuolemakseenkaan olisi
ilmaissut, kummallako puolella hän on; oikeammin sanoen ei hän
olisi voinutkaan sanoa, sillä eipä hän ollut kummankaan puolella, —
kukapa tietää mille puolelle onni kääntyy, ajatteli hän itsekseen,
ja selkeääpä joskus sekin päivä, jolloin hänen todellinen varma
vakaumuksensa tunnetaan!

Ja ettei hänen tarvitsisi käytöksellään eikä sanoillaan paljastaa,
lukeutuiko hän keisarillisiin vaiko Rákóczyn puolelle, tekeytyi
hän kuuroksi ja uskoi asioiden johdon neuvotteluissa vanhimmalle
senaattorille. Itse hän vaan mutisi ja hieroskeli käsiään, kun häneltä
kysyttiin jotain.

Mutta kysyipä sittenkin kerran László Veres, kun hänen omatuntonsa jo
alkoi kovin häntä syyttää siitä, että hän tyhjin toimin joutelehti tänä
suurena työaikana: »annatteko tyttärenne vai ettekö?»

Vanhus keksi verukkeita siksi kunnes hänkin kysyi: »miten kävisi, ellen
antaisi?»

— Kävisi niin, — vastasi László Veres — että veisin väen väkisin.

— Siinä tapauksessa annan kernaammin suosiolla — sanoi hän
pilkallisesti, — mutta hankkikaa itsellenne ensiksi tyttäreni vertainen
arvo tai vastaava omaisuus. Minulle on yhdentekevää, kunhan vaan on
jompikumpi.

— Toinen minulla jo on: omaisuus. Otan siis sanasta miestä.

— Omaisuus! Mitä te, nuori veljeni, sillä ymmärrätte? Sillä sata
florinia on köyhälle suuri omaisuus. Enkä minä ole senvuoksi koonnut
ainoalle tyttärelleni, että sitä kuka tahansa voisi hävittää.
Sopikaamme siis siitä, mikä on omaisuus!

— Pian saatte nähdä — sanoi László ylimielisellä äänellä, ja koska
hänen kalleutensa jo olivat paljon huvenneet (hän ei osannut käsitellä
rahoja), päätti hän palata Gyulafehérváriin, tuodakseen sieltä toiset
puolet aarteistaan. Sokaiskoot ne vanhan Nesselrothin.

Vaikka Nesselrothille olisi jo yllin kyllin riittänyt nekin, jotka
Lászlólla oli jäljellä.

Lászlóssa herätti uhmanhengen pormestarin puhetapa ja hän tahtoi iskeä
takasin, niin että tuntuisi. Saakoonpa vaan tuo ahne poroporvari nähdä,
mitä László Veres kutsuu omaisuudeksi ja revähtäköön hänellä silloin
silmät ja suu auki kummastuksesta.

Hän lähti viipymättä matkalle Gyulafehérváriin, ottaen mukaansa
uskollisen Drava koiransa, josta hän ei koskaan hetkeksikään luopunut.
Hän nukkui sen kanssa alati samassa huoneessa, ja kun kaunis Agnes
kerran jostain syystä potkasi kelpo elukkaa, pani hän sen niin
pahakseen, että hän useana päivänä jäi tulematta armaansa luo.

Paitsi koiraansa, otti hän mukaansa ainoastaan palvelijansa Márton
Bonczin, jonka hän oli pestannut Pestissä. Márton oli aika veitikka
miehekseen, täynnä kaikenlaisia kujeita ja hassutuksia ja loppumattoman
puheenhaluinen. Samalla oli hän kuitenkin tyhmän näköinen niinkuin
lammas.

Saapuessaan eräänä päivänä aamupuolella Gyulafehérváriin, malttoi
László tuskin odottaa hämärän tuloa, jolloin ihmiset vetäytyisivät
huoneisiinsa. Hän lähetti renkinsä »Kultaiseen karhuun» ja itse asteli
hän koirinensa sykkivin sydämin kohden palanutta kaupunginosaa. Sepä
olisi koreata, ajatteli hän itsekseen ja kylmät väreet karmivat pitkin
hänen selkäpiitään, jos sinne jo olisi ruvettu rakentamaan uusia
asuntoja raunioiden tilalle.

Sitä ei sentään oltu tehty: ei ollut aika otollinen talojen
rakentamiselle, kun eivät ihmiset muuta tehneet, kuin alinomaa vaan
hävittelivät rakennuksia. Keisarilliset sytyttivät niitä palamaan
kuruczien tieltä ja kuruczit keisarillisten tieltä.

Samanlainen oli musta aukea nyt kuin se oli ollut hänen lähtiessäänkin.
Varmaankin on siellä vielä pystyssä merkkikin, jonka hän oli survaissut
padan viereen. Äärimmilleen jännitettynä katseli hän ympärilleen.
Merkkiä ei näkynyt. No, löytäisipä hän sen muutenkin. Mutta hänet
valtasi sittenkin epävarmuus ja aivankuin pyytääkseen neuvoa, katsahti
hän välittömästi Drava koiraansa.

Uskollinen hurtta murahti hiukan, mutta ei liikahtanut Vaikka olihan se
edellisellä kerralla juoksennellut siellä ja kaivanut kattilan esille.

Mutta miksi vatkailen asiaa, kun lyhyestikin voin sanoi, että László
ei löytänyt aarteen kätköpaikkaa. Vaikka olihan siellä kuivettunut
luumupuukin ja siitä kymmenen, viidentoista askeleen päässä olisi
aarteen pitänyt olla. Mutta jos se olikin tuo toinen luumupuu tuolla?
Sanalla sanoen, hän kadotti sekä suuntansa että päänsä. Hän kaivoi
vähän yhdestä paikasta ja hyökkäsi heti toisaalle niinkuin hullu,
mutta kattilasta hän ei löytänyt pienintäkään jälkeä, eikä koirakaan
häntä auttanut, katselipa vaan hänen touhuamistaan, siitä sen enempää
välittämättä.

No huomenna minä kyllä löydän, mutisi hän vihdoin jo upo uupuneena, ja
niin lähti hän nukkumaan »Kultaiseen karhuun».

— Vieläkö tunnette minut? — kysyi hän juomatuvassa piippuaan
polttelevalta Gergely Nagylta, joka oli syventynyt hartaaseen
keskusteluun Mártonin kanssa.

Töykeä kapakoitsija tunsi äänen ja vastoin totuttuja tapojaan otti hän
lakin päästään:

— Oi teidän korkeutenne, tietysti tunnen.

No sitä ei hämmästynyt ainoastaan László Veres, vaan Mártonkin
rävähytti silmänsä selkosen selälleen: (Mitä helkkaria, kenen renki
minä olenkaan?)

— Taisittepa olla leikillisellä tuulella — keskeytti hänet László
happamasti hymyillen, sillä hän ei ollut leikkiin taipuisa tällä kertaa
— kun noin korotatte köyhän miehen.

Huolimatta syvästä alamaisuudentunteestaan, joka kuvastui hänen
kasvoiltaan, alkoi isäntä vilkutella silmiään.

— Tiedämme minkä tiedämme, pyydän nöyrimmästi.

— Saako täällä yöksi sijaa, Gergely isäntä; minä olen aivan
pakanallisen väsynyt.

— Vaikka ei koko Erdélyn maassa olisi muuta kuin yksi sänky täällä,
niin senkin minä säälisin teille!

Kun he seuraavana päivänä nousivat pystyyn, lähti László tuorein voimin
palopaikalle aarretta etsimään.

Häntä vastaan tuli ritari täplikkäällä ratsulla.

László hätkähti, kun ritari huusi hänelle.

— Sinäkö siellä olet, vanha veikko? — sanoi hän hiljentäen hevosensa
kulkua.

László katsoi ylös, kasvot tuntuivat tutuilta, mutta hän ei päässyt
perille siitä, missä hän oli ne ennen nähnyt.

— Etkö tunne? Minä olen Petky. Muistat kait meidän hilpeätä
ilotteluamme »Kultaisessa karhussa»? Ja sitten aamulla sinä ostit
minulta ratsun.

— Muistan.

— Vieläkö sinulla on Muczi hevonen?

— Missäpä se olisi siitämisin! Mistä tulet? — kysyi László.

— Kaukaa. Bercsényi herralta tuon kirjettä hallitsijalle. Ai
tosiaankin, löysitkö sinä veljesi silloin?

— En löytänyt, — vastasi László häveten ja hän tunsi sydämessään piston
siitä, ettei ollut edes sanottavasti hakenutkaan.

— No eipä paljon puuttune, etten ole häntä nähnyt, jos vaan hänen
nimensä on Pista.

— Missä hän on? — huudahti László himokkaasti. Pista on hänen nimensä.

— Heti minä ajattelin sitä, sillä hän on hyvin sinun näköisesi.

— Missä hän on? — kiirehti hän ääni vapisevana.

— Sárospatakissa, — vastasi Petky hiukan hidastellen

— Mitä hän siellä tekee?

— Eipä hän totisesti paljoa tee: istuu.

— Istuu? Mitä sillä tarkotat?

— Lukkojen takana.

— Vankilassa? Pyhä Jumalani!

— Sielläpä niinkin.

— Mitä hän on tehnyt?

— Sitä minä en tiedä. Mutta se on varma, etten toivoisi pääni istuvan
niin heikosti kaulassani kuin hänen. Näkemiin veikkoni, täytyy
riennättää kiireellisiä kirjeitä hallitsijalle.

Hän kannusti hevostaan ja jätti sinne Lászlón keskelle tietä, pää
kumarana ja ajatukset raatelevina.

Mitä minä teen? Lähden heti liikkeelle. Se oli hänen ensimäinen
ajatuksensa, ja hän astui muutaman askeleen taaksepäin. Drava koira
juoksi iloisesti haukahdellen hänen edellään kapakkaa kohden.

— Minun täytyy vapauttaa hänet. Täytyy pelastaa hänet, vaikka henkeni
menisi. Minä lankean hallitsijan jalkojen juureen ja ellei hän suostu,
vien hänet vankilasta väkisin. Minä kokoan apujoukon ja jos niin
vaaditaan, piiritän minä Sárospatakin vankilat. Mutta jospa löytyisi
aarrekin, sillä kulta-avaimella saa helpoimmin vankilankin ovat
avatuiksi. Oi, rakas veljeni, löysinpä minä sinut vihdoin sittenkin!
Vaikka istuisit raudoissakin, ei se tee mitään. Sinun veljesi on
kylliksi voimakas ja kylliksi rikas... Varsinkin jos vielä saan
matkaani loputkin aarteet. Hei, eipä puoli päivää ole koko maailman
asia! Kääntykäämme takasin! Drava! Hei Drava!

László kääntyi takasin, mutta hurtta ei huolinut hänestä. Hän meni sen
luokse ja tahtoi palauttaa sen väkisin, tarttuen kiinni kaulanauhasta,
mutta koira ärähti ja puri häntä saappaanvarteen. Silloin Laszlo
suuttui ja potkasi koiraansa.

Drava alkoi surkeasti vinkua, riistäytyen irti, ja syöksyi kapakkaa
kohden.

— Hitto sinut nielköön — karjahti sankarimme vihastuneena ja lähti
yksin palopaikalle.

Hyödyttömiä olivat kaikki hänen ponnistuksensa. Aarteen kätköä hän
ei voinut enää löytää ja mitä kiihottuneemmaksi hän kävi, sitä
vähemmän hän saattoi etsiä. Loppu tuli! Ei auttaisi muu, kuin kaivaa
koko alue. Mutta kaivaa ei voinut salassa ja julkisesti sitä eivät
alueen omistajat olisi sallineet, ja vaikka parhaimmassa tapauksessa
sallisivatkin, vaatisivat he osansa aarteesta. Luultavinta kuitenkin
olisi, että he kaivaisivat itse koko rakennusmaan.

Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin ostaa maa ikuiseksi omaisuudekseen
ja sitten kaivattaa se. Niin juuri, sen teen. Annan heti ostamisen
Gergely isännän toimeksi.

Hän palasi kapakkaan, jonka oven edustalla Márton iloisesti pureskeli
silavaa leipänsä särpimenä.

— Minne olette jättänyt Dravan, herrani? — kysyi hän
välinpitämättömästi.

— Eikö se ole täällä? — sanoi László pelästyneenä. — Tännehän se juoksi
takasin.

—- Ei se ole tullut takasin, herrani.

László kalpeni.

— Sepä olisi onnetonta — änkytti hän. — Jumalan tähden! Ennen hakkaisin
poikki oikean käteni, kuin kadottaisin sen koiran.

— No kyllä vaan. Löytyyhän niitä kummempiakin koiria vaikka satamäärin,
ei tarvitse muuta kuin viheltää.

— Ole vaiti! Tätä sinä et ymmärrä. Lähde etsimään.

He etsivät kaikkialta, puutarhasta ja pihalta, hakivat tallin takaa,
vaunuliiteristä ja olkikupojen keskeltä, olisiko Drava koira vetäytynyt
sinne piiloon, pahastuneena siitä, että isäntä oli sitä potkassut.

László kiihtyi kiihtymistään, hänen silmänsä saivat lasimaisen
loisteen, hänen otsalleen kihoili kylmä hiki ja hänen äänensä muuttui
vapisevaksi. Hän asettui »Kultaisen karhun» edessä olevalle kivelle ja
alkoi huutaa epätoivoisella äänellä:

— Drava! Drava! Tule tänne, oma koirani! Älä suutu minulle! Anna
anteeksi, että loukkasin sinua, en osannut hallita suuttumustani. Drava
se! Drava se!

Mutta Drava ei vaan tahtonut tulla esille.

— Nyt sinä jätät minut yksin kun sinua eniten tarvitsisin. Pahasti teet
siinä Drava! Tule takasin, oma koirani.

Hän lähetti »Kultaisen karhun» kaikki palvelijat etsimään.

Neljä kultarahaa hän määräsi palkinnoksi sille, joka toisi koiran
takasin. Ja vaikka vielä kapakan isäntäkin lähti liikkeelle, palasivat
kaikki tyhjin toimin kotia iltasoiton aikana. Ei kukaan ollut nähnyt
edes vilaukseltakaan Drava koiraa.

Omituinen painostavan tuskallinen tunne kouristi Lászlón sydäntä.
Heinäkuun taivas loisti päivätönnä, vanhojen talojen päädyt hymyilivät
hyvántahtoisesti aurmgonpaisteessa, mutta hänestä itsestään tuntui koko
maailma kylmältä, eikä hän vielä koskaan ollut tuntenut itseään niin
yksinäiseksi kuin nyt.

— Täytyy lähteä kaupungin ylituomarin luo ja lähettäköön hän rumpalin
kuuluttamaan joka taholla Dravaa. Sata kultarahaa sille, joka tuo sen
takasin.

Tunnin kuluttua pärisi jo rumpu: »kaikille annetaan täten tiettäväksi,
että koska...» Koko Gyulafehérvár ei tehnyt muuta kuin etsi koiraa.
Rehellisiä löytäjiä tulikin runsaasti »Kultaiseen karhuun» laahaten
kaulanauhasta valkoisia koiria, mutta yksikään niistä ei ollut Drava.
Se oli ikipäiviksi kadonnut.

Sillävälin kutsui László Gergely isännän perimmäiseen huoneeseen ja
sanoi hänelle:

— Mitä ajattelette, luuletteko, että voin saada ostetuksi kaikki
tonttimaat palaneessa kaupunginosassa?

— Rahalla voi mitä tahansa, pyydän nöyrimmästi.

— Kenen ne tontit ovat?

— Enimmäkseen vaivaisten armenialaisten kauppiasten, jotka antavat
sielunsa autuudenkin, jos vaan voivat voittaa niistä jotain.

— No ostakaa minulle siinä tapauksessa ne tontit.

— Mutta mihin teidän kork... teidän jalosukuisuutenne aikoo käyttää
niitä?

— Aion rakentaa sinne linnan ja puutarhan.

Gergely isäntä hymähti viekkaasti:

— Sittenkin oli totta, hm...

Ja hän kieräsi vankkoja viiksiään.

— Mikä?

— Verraton tyttö se on, se on varmaa. Se on niin kuin joku satujen
prinsessa, korkea, solakkavartinen suurisilmäinen, varmasti hän
ansaitsee sen, että teidän korkeutenne rakentaa hänelle uljaan linnan.

— Heittäkää jo herjanne ja hulluttelunne minun korkeudestani. Mistä
tytöstä te oikeastaan puhutte?

— Tietysti Teleky neidistä. Kyllä me jo tiedämme sen. Sen ovat jo
Gyulafehérvárin varpusetkin viserrelleet. Ettäkö ette suvaitsisi
tietää siitä mitään? Hyvä, hyvä. Olkoon salaisuutena, jos se kerran on
salaisuus. Jo tänä iltana ovat kaikki tontit hallussamme. Mutta sen
sanon jo edeltäpäin, että ilman käteistä eivät ne lurjukset myö.

— Minä maksan selvässä kullassa.

— No se jo kelpaa! Kulta on rahojen joukossa niinkuin oppinut, joka
puhuu kaikkia kieliä ja osaa jokaisen sydämeen. Vaski on niinkuin
papukaija, joka nalkuttaa sitä ainoata sanaa, joka sille opetetaan.

Minkä Gergely isäntä lupasi, sen hän myös täytti. Hän osti kaikki
tonttimaat vielä sinä päivänä László Veresin nimiin hänen ikuiseksi
omaisuudekseen täydellä omistusoikeudella sekä siihen mikä maan
pinnalla on, että siihenkin mikä sen alta mahdollisesti löytyy. Mitäpä
armenialaiset niillä olisivat tehneet.

Kaupunkiin levisi nyt ehdottoman varmana huhu, että sinne oli tullut
kuninkaanpoika, joka ottaa vaimokseen Mihály Telekyn tyttären ja
rakentaa hänelle Gyulafehérváriin linnan, joka loistossa ja suuruudessa
voittaa hallitsijankin asunnot.

Muutamat aivan pelästyivät: Mitä, aikooko hän asua täällä? Saammeko
siis Erdélyin kaksi kuningasta? Siitä ei koidu mitään hyvää, kunnon
kansalaiset! Mihály Apaffy herraa me olemme jotenkuten voineet sietää
— mutta jos saamme vielä toisenkin hallitsevan ruhtinaan tänne, täytyy
meidän totisesti lähteä täältä pois!

Toisena ja kolmantena päivänä ryhdyttiin kaivamaan, mutta työ sujui
hitaasti. László antoi kaivaa koko alueen, juoksi yhden luota toisen
luokse ja tuskallista oli nähdä miten hänen otsansa muuttui yhä
synkemmäksi ja katseensa sekavammaksi. Ihmiset kuiskasivat toisilleen:
hän on tullut hulluksi.

— Kaivakaa, kaivakaa vaan — kiihotti hän heitä — minä maksan kyllä
teidän työnne; ja hän kilisteli kultakolikoltaan.

Yölläkin he kaivoivat, mutta se ei ollut mitään perustuksen kaivamista
eikä puutarhan muokkausta, he myllistivät vaan pinnalta kovaa ja
itsepintaista maata. Ilmeisesti oli kuninkaanpoika parka kadottanut
järkensä.

He ajattelivat jo ilmottaa surullisesta asiain tilasta Gernyeszegiin,
jossa mahtava neuvosherra vietti tämän osan vuodenaikaa perheineen.

Viikon kesti työtä; kuokan alta löytyi paljon ruostunutta rautaa ja
vanhaa romua, mutta kattilasta ei näkynyt merkkiäkään.

Hän olisi luullut, että kattila kummitteli vaan unikuvana hänen
mielessään, ellei kaikki olisi siitä muistuttanut: suuri sormus hänen
sormessaan ja vaakunakaiverteiset vihreät kivet, kultarahat hänen
taskussaan ja pienessä rautalippaassa, jota Márton vartioi niinkuin
silmäteräänsä.

Mutta eipä kultia enää ollut niin paljon jäljellä, etteivät ne joskus
hupenisi. Rakennustontit nielivät suunnattomasti. Dravaa oli vielä
nytkin etsimässä monta miestä ympäri koko tienoon, joka päivä ilmaantui
aina jokin jälki, milloin oli siellä, milloin täällä nähty valkea koira
-— mutta monta on maailmassa valkeata koiraa.

Työmiehet olivat armottoman kalliita ja Gergely isäntä oli oikea
iilimato, joka osasi imeä. Ellei aarretta löydetä, menee jäljellä
oleva erä siihen, jota ei löydetä. Ja siinä on silloin Laszlo Veres,
missä hän oli ensikerran tänne tullessaankin. Hän voisi jatkaa huoleta
jälleen entistä toimintaansa.

Etsiminen muuttui hänelle intohimoksi; hänen silmänsä kiilsivät aivan
kuin kortinpelurin. Hän laskeutui vuoteelleen aina siinä uskossa,
että »huomenna löytyy» — kunnes eräänä päivänä hänen taskunsa ja
rautalippaansa olivat tyhjentyneet. Viimeinenkin kultaraha oli
vierähtänyt, eikä koirasta eikä aarteesta ollut merkkiäkään.

— Voi, kun vaan en olisi silloin potkassut sitä koiraa! — huokasi hän
purskahtaen itkuun »Kultaisen karhun» pöydän ääressä. — Jospa olisinkin
lähtenyt viipymättä matkaan Sárospatakié kohden. Nyt olisi minulla
vielä koira ja rahaa ja ehken olisin voinut vapauttaa veljenikin.

— Kuulkaahan Gergely isäntä.

—. Mitä suvaitsitte?

— Menkää armenialaisten kauppiasten luo ja myykää heille rakennustontit
sillä hinnalla, jonka he tahtovat maksaa.

— Mutta ettekö enää aiokkaan rakennuttaa?

— En aio.

Gergely isäntä ei pannut pahakseen sitäkään, hän möi tontit
polkuhinnasta ja seuraavana päivänä lähti Laszlo matkaan rahoineen,
murheellisena ja alakuloisena.

— Minne menemme, herrani? — kysyi Márton Boncz.

— En minä ole enää sinun herrasi, mutta jos suostut, rupean toveriksesi.

— Miten niin? — sanoi toinen silmät selällään. — Ettekö te olekaan
kuninkaanpoika?

— En ole kuin rutiköyhä hulivili.

— Minä kun luulin, että rikas hullu.

— Hjaa, taisinpa olla. Mutta rahani ovat menneet Joskus toisten kerron
sinulle siitä.

Márton huudahti hilpeästi:

— Sitä parempi, jos niin on.

— Tuletko matkassani, Márton?

— Vaikka maailman loppuun.

— Menemme Sárospatakíin.

— No ihan mielelläni.

— Veljeni on siellä vankilassa, tahdon pelastaa hänet.

— Tuhat tulimmaista, jospa olisin sen tiennyt. Mutta ei kait hän ole
kuruezien vankina?

— Sanovat että juuri niiden.

— No sepä on hullua — murahti hän päätään pudistaen. — Voi, voi! Mutta
minkävuoksi hän on ruvennut vikuroimaan kuruczeja vastaan?

— Sitäpä juuri en tiedä. Mutta pian saamme nähdä.

Niin lähti László Veres matkaan köyhänä ja raskain sydämin.. Suuresta
aarteesta ei hänellä enää ollut jäljellä kuin tonttien vaivainen hinta,
vaakunallinen sinettisormus sormessaan ja muisto loistavasta unelmasta.

Eikä hän tietänyt mikä häntä enemmän painoi: raha, Agnes vaiko Drava?




XII.

Vanki.


László huoahti syvään, kun he vihdoin pitkän ja vaivaloisen matkan
jälkeen saapuivat Sárospatakin linnalle. Lippu ei liehunut tornissa,
hallitsija ei siis ollut siellä.

— Perillä ollaan, Márton; nyt meidän täytyy ensi työksemme ottaa selko
siitä, mitä veljeni on rikkonut ja sitten etsimme itsellemme jotain
tointa.

Suurella vaivalla saivat he tietää, että siellä yhdessä vankikomerossa
todella istui István Veres; muuan hyväntahtoinen vartiosotamies näytti
heille lyijypuitteisen ikkunankin, jonka takana hän istui.

— Mitä hän on tehnyt?

Vartijat kohauttivat olkapäitään:

— Lempo tiesi, eivät ne meille sellaisista paljoakaan anna vainua.

— Ettekö ole kuulleet, minkälaisen tuomion hän saa osakseen?

— Hirsipuun! — vastasi vanginvartija lyhyesti.

Lászlón silmistä herahtivat kyyneleet.

— Näyttää siltä, kuin säälisi herra häntä kovin. Varmaan lie joku
sukulainen?

— Hän on veljeni.

— Minä kun jo luulin, ettei hän ole kenenkään sukua. Ainoastaan suuri
musta koira ulvoo täällä. Sanovat että se on hänen koiransa.

— Kyllä hänellä pitäisi olla koira. Tuntisin sen, jos se olisi täällä.

Vartija loi silmäyksen pihalle ja vihelsi, ja samassa tuli pyöreän
varustuksen takaa takkukarvainen musta koira, muristen näyttäen
hampaitaan. László tunsi sen: se oli juuri sama, jonka kuoleva
noita-akka oli testamentannut heille.

— Se on uskollinen eläin, täällä se lakkaamatta vartioi isäntäänsä.
Vaikka taidamme mekin jo vartioida häntä tarpeeksi.

— Uskollisempi on kuin meidän koiramme — huomautti Márton.

— Sitä minä vaan ihmettelen, — jatkoi vanginvartija, — että mitä se
mahtaa syödä? Täällä ei ole luutakaan missään.

László kysyi murtuneella, kaiuttomalla äänellä voisiko saada vankia
puhutella.

— Ei käy laatuun. Ja turhaapa olisi vaivautua linnanherran puheille.

— Kuka on linnanherra?

— Krucsay.

László hätkähti nimen kuullessaan ja sanoi uhmaavasti:

— Mistä minä saisin tietää, mitä veliparkani on rikkonut?

— Sen voi hänen ylhäisyytensä kreivi Bercsényi sanoa, sillä hänen
miehensä toivat hänet raudoissa Sátoralja-Ujhelystä.

Bercsényi oleskeli juuri Sárospatakissa, mutta Laszlo pyöräytettiin
ovelta takasin, hän ei päässyt puheille Sanottiin, että kreivi poti
leiniä, eikä päästänyt luokseen muita kuin povariakkoja ja poppamiehiä.
Niillä hän itseään parannutteli ja niitä hän rakasti, sillä jos
ennustukset olivat hyviä, levisivät ne kansan keskuuteen ja kohottivat
mielialaa.

— Mutta mitä me nyt teemme? — vaikeroi László käsiään vääntäen.

— Minä tiedän keinon.

— Mikähän se olisi?

— Täytyy mennä hänen luokseen joko poppamiehenä tai povariakkana, mutta
viimeksi mainittu lienee hiukan vaikeata...

— Se on totta, minä ilmottaudun poppamiehenä.

— Se olisi järjetöntä, sillä päätelläkseni niistä asioista, joita
minulle matkan varrella kirjavasta elämästäsi kerroit, ei se János
Rozsomák voi olla kukaan muu kuin kreivi Bercsényi.

— Niinkö arvelet?

— Siitä olen vakuutettu. Sillä hänen kohoamisensa menestys osottaa,
että hänen on ensin täytynyt kulkea suostuttelemassa herroja puolelleen
ja sen hän on voinut tehdä ainoastaan salanimellä.

— Taitaapa olla niin.

— Senvuoksi anna minun lähestyä kreiviä. Minä kyllä ennustan hänelle
sellaista, että hänen ylhäisyytensä jaloista leini heti katoaa.

Márton oli seikkailunhaluinen veitikka, joka kaksi vuotta sitten vielä
oli kantanut jauhosäkkiä kotimyllyssään. Hänen rauhaton mielensä oli
ajanut hänet Budaan onneaan etsimään ja siellä oli hän hunningolle
jouduttuaan tavannut Lászlón, joka otti hänet palvelukseensa. Hänellä
oli verraton näyttämöllinen kyky, hän osasi hämmästyttävästi matkia
toisia ja tekeytyä muuksi kuin mitä hän itse oli.

Parina päivänä hän joutelehti Bercsényin palvelijoiden parissa, lausuen
raamatullisia ennustuksia Rákóczyn kuninkaallisesta istuimesta ja
Wienin muurien sortumisesta. Bercsényille kertoivat palvelijat hänestä
ja herättivät herransa uteliaisuuden. Hän kutsui miehen luokseen ja
uskonkiihkoisin kasvoin, silmät taivasta kohden luotuina ennusti Márton
keisarillisten joukoille hirvittäviä verilöylyjä niin todennäköisen
paatoksen kannattamalla kielellä, että leiniä poteva kreivi (joka
puolittain uskoikin sellaisiin) niistä osaksi innostui, osaksi löysi
huvittavaa ajanvietettä.

Viikon kuluessa pääsi Márton, tai kuten Bercsényi häntä nimitti,
»profeetta Habakuk», kreivin uskotuksi. Bercsényi kutsutti hänet usein
luokseen huvittamaan itseään ja silloin oli helppoa puhua vankiraukan
puolesta.

Eräänä sunnuntai-iltapäivänä hän kysyi itse:

— No, mistä olet nähnyt unta, Habakuk?

— Teidän ylhäisyytenne, näin unta eräästä vangista.

— Ja mitä uneksit hänestä, kunnon Habakuk?

— Minulle ilmestyi unessa valkoinen kyyhkyläinen, joka kuiskasi
korvaani: »Raskaissa raudoissa istuu täällä Sárospatakra linnassa
nuori mies, jolla oli Veres niinenään ja joka vapaaksi päästessään saa
seitsemän tappotanteretta huppelehtimaan vihollisen verestä.

— Tosin täällä on sen niminen vanki, mutta hänen puolestaan saavat
keisarilliset huoleta olla rauhassa. Ei hän tuota surmaa edes
vaivaiselle hiirellekään.

— Onko hän jo kuollut?

— Ei vielä, mutta pian hän kuolee. Juuri tänä aamuna lähetti
hallitsijamme ruhtinas allekirjotettuna hänen kuolemantuomionsa.

— Niinkö? — kysyi Márton kauhistuneena. — Mitä se onneton on rikkonut?

— Hän on varastanut, pettänyt ja kavaltanut hallitsijan. Älä edes
mainitse hänen nimeään, Habakuk, sillä sinä herätät siten vaan
pahaa verta. Puolen vuoden aikana olemme koettaneet pakottaa häntä
tunnustamaan ja kiduttaneet häntä, mutta hän on sellainen konna, joka
ei tunnusta. Kait hän vihdoin hirsipuun alla tulee tajuihinsa. Ja
kuitenkin olen luottanut häneen niinkuin omaan poikaani.

Surullisena lähti Márton tämän kuultuaan tapaamaan Lászlóta, joka
joutui aivan epätoivoon kuullessaan asiasta.

— Voiko olla mahdollista, että hän olisi varastanut? — huudahti hän
sydäntä särkevällä äänellä. — Minun veljeni! Ei, minä en voi uskoa.
Minä luulin, että hänet oli keisarillisilta otettu sotavangiksi, mutta
varas hän ei ole. Ja mitä hän on varastanut? Keltä hän on varastanut?
Kauheata! Sanoitko, että hänen kuolemantuomionsa on jo allekirjotettu.
Jumalani, Jumalani, mitä me nyt teemme?

Márton Boncz kohautti olkapäitään:

— Ei tässä enää mikään auta. Minä jo kuulen korppien rääkynän. Jonakin
aamuna hänen päivänsä päätetään, emmekä me sitä edes huomaakaan.

— Entä jos menisin hallitsijan puheille, polvistuisin hänen jalkojensa
juureen ja pyytäisin armoa?

— Myöhään joutuisit perille, hallitsija on Munkácsissa ja Bercsényikin
lähtee aamulla Szenicziin. Minut hän ottaa mukaansa. Parempi on, jos
sinäkin astut sotajoukkojen riveihin ja lähdet minun kanssani.

— Ei, minä jään tänne ja odotan veliparkani kohtaloa. En tiedä vielä
mitä teen, mutta jotain minä teen.

— No silloin jää hyvästi, sillä minä olen niin kauan jo hullutellut
poppamiehenä, että minut nyt otetaan mukaan — profeettana.

László jäi yksin ja koko yön hän valvoi unetonna, surren veljensä
kohtaloa. Kun hän tietäisi edes mistä häntä syytetään. Silloin olisi
heti paljoa helpompi keksiä joku keino. Jos hän saisi nähdä hänet ja
puhella hänen kanssaan edes puolen tunnin ajan. Entä jos hän sittenkin
menisi linnaherran puheille ja huojentaisi sydämensä. Onhan hänkin
ihminen!

Aamulla hän tosiaankin ilmottautui linnaherralle.

Nuori luutnantti istui huoneessa hänen tullessaan.

— Mitä tahdotte? — kysyi hän.

— Haluaisin puhutella arvoisaa linnaherraa, — vastasi László
pelokkaasti.

— Mikä on asianne?

— Tulin puhumaan tuomitun István Veresin asiasta.

— Ei käy laatuun — vastasi luutnantti tiukasti. — Krucsay herra ei ehdi
nyt.

László risti rukoillen kätensä, mutta kun luutnantti katsoi häntä,
kumarsi hän kunnioittavasti.

— Suokaa anteeksi. Minä luulin, että vaan _pyydätte_, en tiennyt, että
voitte _käskeäkin_.

Hän riensi nopeasti sisähuoneisiin päin ja ohimennessään sanoi
kynnykseltä:

— Heti on linnaherra palvelukseenne valmis.

Laszlo luuli uneksivansa. Mikä oli sille miehelle tullut, kun hän niin
yht'äkkiä muutti käytöksensä?

Hetken kuluttua tuli raskaasti läähättäen huoneeseen isovatsainen
Krucsay, punaisena ja paksuposkisena, päässään kanarianvärinen
tekotukka, jota kampa piti takaa ristinmuotoisesti koossa.

László kalpeni. Senjälkeen näki hän usein nuo kasvot edessään juuri
sellaisina! Näki ilkeät rypyt otsalla ja viekkaan ja armottoman katseen
silmissä, hänen isänsä murhaajan.

Vanha Krucsay kumarsi nuorelle miehelle.

— Mitä käskee hallitsija? — kysyi hän juhlallisesti.

— Hallitsija? — änkytti László, mutta pian hän toipui jälleen — en
ymmärrä teitä, hera linnapäällikkö. Minä...

— Minä näen »secretum sigillumin»,[28] herrani. Olen valmis tottelemaan.

— Ah! — huudahti László hämmästyneenä ja voimakas hämmennys kuvastui
hänen kasvoillaan.

— Minä tunnen hänen korkeutensa hallitsijamme mandatin. Se on minulla
täällä povitaskussani. Tai miten? Niin tosiaankin, jättäkää meidät
kahdenkesken, Gencsy herrani.

Nuori luutnantti poistui ja nyt tajusi László, että tässä oli
tapahtunut jokin kummallinen sekaannus, jota hänen täytyi käyttää
hyväkseen.

— No nyt olemme yksin, nyt voitte luottavasti ilmaista minulle
hallitsijamme käskyn.

— Olen tullut erään István Veresin asiassa.

Krucsay kumarsi.

— Mitä hänelle on tehtävä?

— Hänet on päästettävä vapauteen, — korahti László ja hänen kaikki
kasvolihaksensa värähtivät tämän uhkarohkean sanan vaikutuksesta.

Mutta Krucsay ei jäänyt vähääkään aprikoimaan, hän vaan
yksinkertaisesti avasi oven ja sanoi husaarille:

— Lähettäkää tänne vanginvartija, — sitten kääntyi hän Lászlón puoleen
ja sanoi kasvot välinpitämättömän näköisenä: Juuri tänään sain
poismatkustaneelta kreivi Bercsényiltä käsiini kuolemantuomion, jonka
huomenna olisin antanut panna täytäntöön. Olipa hyvä, että jouduitte
ajoissa.

Lászlón sydän pamppaili vimmatusti, eikä hän olisi voinut sanoa
sanaakaan. — Onneksi tuli vanginvartija samassa.

— Päästäkää vapauteen István Veres, — määräsi Krucsay ja kääntyi sitten
jälleen nuorukaisen puoleen: Onko teillä hänen suhteensa vielä jotain
erikoisia määräyksiä?

— Minä vien hänet muassani.

— Kuten suvaitsette, — sanoi linnaherra kohteliaasti.

— Vanginvartija, antakaa vanki tälle aatelisherralle.

László riensi ulos, nopeasti seuraten vanginvartijaa, mutta Krucsay
pidätti hänet.

— Oi, suuri herrani, ei sillä tavoin. Kylläpä te olisitte jättäneet
minut kauniisti kiikkiin. Jos te viette vangin, niin jättäkää tänne
sormus. Helkkari soikoon, jospa minäkin olisin yhtä hajamielinen.

Vasta nyt katsahti László sormeaan ja vasta nyt hän käsitti mikä
ihmeellinen taikakalu oli hänen sormessaan oleva vihreäkivinen,
vaakunallinen sormus. Hän irrotti sen sormestaan ja teeskennellysti
hymyillen ojensi sen Krucsaylle, joka painoi sille suojelevan suudelman.

— No nyt ovat asiat selvillä, — sanoi László, syöksyen keventynein
sydämin portaita alas siinä uskossa ja ihmetyksessä, että tämä kaikki
oli vaan unta.

Hallitsijan salainen sormus hänen kädessään! Mitenkä saattoi sellainen
olla mahdollista? Ajatus välähti hänen aivoissaan: Entä jos ne olivat
hallitsijan aarteita, jotka hän Gyulafehérvárissa oli löytänyt!

Mutta nyt ei hänellä ollut aikaa ajatella sitä. Hän harppasi kolmekin
porrasta yhtä haavaa saavuttaakseen vanginvartijan, joka kulki hänen
edellään, kädessään kalahtelevat, ruostuneet avaimet.

Vihdoin tulivat he rautasilaiselle raskaalle ovelle.

Avain särähti kerran lukossa ja seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsivät
molemmat niin kauan erossa olleet veljekset toistensa käsivarsissa.

Musta koira hyppeli haukahdellen heidän rinnallaan.

       *       *       *       *       *

— Rientäkäämme pois täältä, — joudutti László, ennenkuin he vielä
ehtivät sanaakaan vaihtaa — rientäkäämme, rientäkäämme!

— Mutta miten olet sinä vapauttanut minut?

— Kyllä kerron sitten kun ensiksi olemme kyllin kaukana täältä.
Menkäämme vaan.

— Mutta minne menemme?

— Minne hyvänsä, kunhan vaan emme jää tänne.

He lähtivät jälleen niinkuin kerran ennenkin, ilman päämäärää yli
tiettömien arojen, ja vasta sitten kun he olivat jättäneet kauas
taaksensa Sárospatakin, alkoivat he haastella.

— No anna minun nyt jo kuulla, miten sinä olet vapauttanut minut?

— Kerro sinä kuitenkin ensiksi, miten sinä jouduit vankilaan.

— Minun kertomukseni on hyvin lyhyt — alkoi hän — ja samalla hyvin
surullinen. Rozsomák, jonka seurassa lähdin Wieniä kohden, ei ollut
kukaan muu kuin kreivi Bercsényi.

— Sitä minä jo arvelin.

— Hän vei minut tosiaankin Wieniin ja mieltyi minuun pian. Hän antoi
tehtäväkseni suurinta luottamusta vaativia toimia. Hän valmisti
vallankumousta ja tärkein näistä toimista oli tuoda Rákóczyn aarteet
Wienistä Unkariin johonkin kätköiseen paikkaan, niin että jos hätä
tulisi, säilyisivät ainakin ne koskemattomina. Pitkät ajat salasi hän
asian minulta, kunnes vihdoin ilmaisi sen ja yhdessä me valepuvussa
veimme aarteet mukanamme. Me kaivoimme ne maahan suureen kattilaan
kätkettyinä. Ainoastaan minä ja hän tunsimme kätköpaikan. Kellään
muulla kuolevaisella ei siitä ollut aavistustakaan. Ja ajattele, mikä
sittenkin tapahtui!

— Mikä? — kysyi László kaiuttomasti.

— Kun sota alkoi ja kalleuksia tarvittiin, löysi Bercsényi ainoastaan
_toiset puolet_ niistä. Loput oli varastettu.

— Ah!

-— Hän raivostui hirvittävästi. Minut vangittiin heti, vaikka Jumala
on todistajani, että olen yhtä viaton kuin tänään syntynyt lapsi. Oi
veljeni, miten paljon olenkaan saanut kärsiä vankilassa! En nälän,
enkä rääkkäyksen, vaan häpeän tähden. Minua kiusattiin ja koetettiin
pakottaa tunnustamaan, kelle olin ilmaissut aarteen kätkön. Sanoin
aina, että olin viaton, mutta minua ei uskottu. Enkä minä itsekään voi
käsittää, miten kaikki tämä on tapahtunut.

— Entä minne te kaivoitte ne kalleudet? — kyseli László, ääni
vapisevana.

— Hallitsijalla oli asumaton, vaatimaton talo Gyulaifehérvärissa, jonka
hänen isänsä oli aikoinaan rakentanut vanhalle tilanhoitajalleen. Sinne
me kaivoimme sen suureen vaskikattilaan.

— Pyhä Jumalani! — huudahti László; hänen polvensa vavahtivat ja
ennenkuin hän selvisi huumauksesta, mutisi hän käsittämättömiä sanoja.

— Aioitko ehken sanoa jotain, rakas veljeni?

László katseli kummastellen lasittuneilla silmillään, hän epäröi hetken
aivankuin olisi joku näkymätön henki kuiskannut hänelle: »Tunnusta
kaikki» — mutta musta koira, joka pyörähteli heidän jaloissaan,
keskeytti hänet ja hämmensi hänen hyvän aikomuksensa. »Hui, hai, mitäpä
hyötyä siitä lähtisi, vaikka sanoisinkin kaiken? Muutenkin olisimme
juuri yhtä pitkällä kuin nytkin, minä vaan saisin siitä ikuisen häpeän
osakseni.»

Sitten sanoi hän ääneen:

— Ei, en minä tahtonut sanoa mitään, vaan sitä, että meidän täytyy
rientää, mitä pikemmin, sen parempi, sillä me emme ole turvassa,
ennenkuin olemme ehtineet keisarillisten leiriin.

— Miten? En ymmärrä sinua. Emmehän me pakene. Minuthan päästettiin
vapauteen.

— Eipä niinkään! Krucsaylla on sinun kuolemantuomiosi. Viekkaudella
minä sinut vapautin, joka ennemmin tai myöhemmin tulee ilmi ja silloin
olemme molemmat hukassa.

— Mitä viekkautta sinä olet voinut käyttää; en voi aavistaa mitään
sellaista.

— Älä utele. Vielä tulee aika, jolloin voin kertoa sen sinulle.

— Sepä on hullua — sanoi Pista käyden surulliseksi.

— Niin hullua, että siinä asiassa on hyvätkin puolensa, sillä
Krucsaykin vielä joutuu sen johdosta ahtaalle.

— Mutta mitä me nyt teemme?

— Astumme molemmat keisarillisten riveihin.

— Siihen minä en suostu. Minä lähden ansaitsemaan kunniaani takaisin.

— Se taitaa käydä kovin vaikeaksi.

— Saanpahan kuitenkin koettaa. Vielä en oikein ole selvillä siitä,
miten alotan.

Illaksi saapuivat he O-Liszkáriin, jossa Pista ensi töikseen ajoi
vankilassa kasvaneen takkuisen ja kähärän partansa.

— Nyt sinä olet aivan kuin toinen mies! — huudahti László, katsellen
kaunista, solakkakasvuista nuorta miestä. — Oletpa sinä muuttunut
paljon kahdessa vuodessa! Sinua ei enää tunne kukaan.

— Sitä minäkin juuri tahdon, — sanoi Pista puoliääneen — ettei kukaan
minua tuntisi.




XIII.

Keneen ei kuula osu.


Niitä seikkailijapäälliköitä, jotka, Rákóczyn kuljettua Puolan rajan
yli, heti Beszkednissä yhtyivät häneen, johti suurimmaksi osaksi
prikaatinpäällikkö László Ocskay, joka oli taisteluissa saavuttanut
kuuluisimpien sankarien maineen. Paljon keisarillista verta valui
hänen tiellään. Hänen sankariteoistaan kerrottiin legendoja kautta
valtakunnan, aivankuin myöhemmin puhuttiin Bottyán Vakista tai Imre
Berzeredistä, johon ei miekanterä pystynyt, sillä hänellä oli omassaan
taikakalu; se oli litteä, pyöreähköteräinen ja molemmille lappeille oli
kirjotettu taikavoimainen lauselma: »Sator Arepo tenet Opera Rotas.»[29]

Mutta kansanomaisin kaikista näistä kurucz-päälliköistä oli István
Magday: sotamiesten suosikki, kansanlaulujen sisällys ja Bottyánin
sotajoukon silmäinlume.

István Magdaysta uskottiin, ettei hänen ruumiiseensa kuula voi osua,
eikä kukaan äidin synnyttämä voinut häntä vahingoittaa, sillä hänet
oli voideltu pyhän Yrjänän yönä täsmälleen puolen yön aikana löydetyn
sisiliskon rasvalla.

Mistä hän oli tullut ja mistä hän oli kotoisin, sitä ei kukaan tiennyt.
Itse Bottyánkaan ei voi kertoa hänestä sen enempää, kuin että hän
Ersekujvárin piirityksen aikana korotti hänet sotamiehestä luutnantiksi
ja myöhemmin, sillä hän otteli taisteluissa niinkuin jalopeura, uskoi
hän hänelle sotajoukon johdettavaksi.

»Hän on ihmeellinen sotilas» — kirjotti Bottyán v. 1705 Bercsényille,
jonka mieltä Magday oli ruvennut kiinnittämään — »aivan hiljankin
lävisti kuula taistelussa hänen jalkansa, mutta hän ei sallinut
vetää pois saapasta, joka oli täynnä hyytynyttä verta. 'Miten voisin
sallia' — sanoi hän — 'sen uskon kadota, että kuula ei voi tehdä
minulle verinaarmua; kernaammin kärsin vielä hiukan aikaa', ja niin
hän tekikin, astui eteenpäin jalka haavoittuneena ja sanoi toisille
ontuvansa sentähden, että hänen uudet saappaansa ahdistavat.» (Niin
joutuvat suutariparat huonoon huutoon.)

Ne olivat totisesti verrattomia päiviä, kun he yhdessä Bottyánin kanssa
ajoivat pakoon kaksi sotapäällikköä.

Pálffy haani riensi juuri Szombathelyä kohden, yhtyäkseen St.
Gotthardin tienoilla leiriytyneeseen Heister Hannibaliin.

Bottyán, joka saapui ennen, majotti joukkonsa Szombathelyn ympärille.

— Tiedättekö, teidän ylhäisyytenne herra kenraali, mitä ajattelen? —
puhutteli häntä Magday.

— Mitä?

— Heister luulee vakoilijoittensa tiedonantojen perusteella, että
me paistamme särkeä Szombathelyn kanssa ja poimimme kukkia, mikä on
tietysti aivan totta. Minä kuvittelen, että hän tuntee olonsa yhtä
turvalliseksi, kuin nukkuisi hän äitinsä sylissä. Ei olisi hullumpaa
huvin vuoksi hyökätä yhdellä joukko-osastollamme hänen kimppuunsa.

— Eipä ajatus ole aivan huono! — myönsi päällikkö. — Pannaan toimeksi!

Tuumasta toimeen, kuusi rykmenttiä rakuunoita nousi ratsaille ja
jalkaväki istutettiin rattaille (siitämisin ei jalkasotureilla ole
olutkaan niin herraskaisia tapoja) ja hurjaa nelistä ajettiin St.
Gotthardin alle, missä mitään aavistamaton Heister täydellisesti
yllätettiin, ja niin iskivät sotajoukot yhteen sumuisena talvipäivänä
ja ne, jotka jäivät eloon, ajettiin rajalle asti ja vielä senkin
toiselle puolelle, kappaleen matkaa Styriaan.

Magday lähti itse takaa-ajamaan Heisteriä, seuraten häntä pienellä
ruskealla ratsullaan kaikkialle.

— Pysähdy! Pysähdy!

Kun Magday tasasella kentällä ratsasti kaukana miestensä edellä,
kääntyi Heister taakseen.

— No, mitelkäämme miekkojamme. Huomaan, että teillä on kumma halu käydä
kimppuuni!

— Minun tapparani etsii suuria puita.

He vetivät molemmat miekkansa huotrastaan, mutta Heisterin kävi
onnettomasti, hänen hevosensa pelästyi ja heittäytyi hiukan sivulle,
saaden ratsurinsa horjahtamaan, ja juuri onnettomimmalla hetkellä
putosi miekka hänen kädestään.

— Sacrebleu![30] — kirosi sotapäällikkö, vaistomaisesti peruuttaen
suurta harmaata ratsuaan, ettei ainakaan ensimäinen isku osuisi.

Mutta Magday kumartui samassa ja nosti maasta miekan taitavasti,
niinkuin sirkustaiteilija, ja ojensi sen Heisterille.

— Miten? Te annatte minulle takasin miekkani sensijaan, että
pistäisitte minut kuoliaaksi. Senhän te olisitte voinut tehdä!

— Sen olisin tehnytkin, jos olisi kysymys suoranaisesta takaa-ajosta.
Mutta älkää unohtako, herra kenraali, että itse käännyitte takasin.
Tämä on senvuoksi kaksintaistelu, enkä siis voi ahdistaa aseetonta.

— Olette oikeassa, herrani. Te olette todellinen aatelismies. Tahtoisin
puristaa kättänne, jos vaan meillä olisi aikaa sellaiseen. Mutta jo
tulevat! Joutukaamme!

Tosiaankin, jo saattoi kuulla kurucz-husaarien kavioiden töminän,
sillä paksun sumun tähden ei voinut selvästi nähdä mitään. He iskivät
vimmatusti yhteen; molemmat miekat säkenöivät ja kalahtelivat niin että
metsä kaikui. Magday suuntasi Heisteriin ankaran iskun, mutta onneksi
hän ehti ponnahtaa syrjään; no he alkoivat ottelunsa uudestaan, mutta
nyt häiritsivät heitä kuruczit, jotka lähelle tullen näkivät István
Magdayn hikoilevan ankarassa työssä, ja joku husaari tahtoi rientää
avuksi, iski piikkinsä Heisteriin, mutta osuikin Magdayn hevoseen, joka
samassa hervahti pitkäkseen.

— Jääkää hyvästi! — huusi poisratsastava Heister. — Jos teiltäkin
kerran sattuisi miekka putoamaan, luottakaa silloin minuun, minä kyllä
nostan sen teille.

Magday nousi salamannopeudella uudelle hevoselle ja ahdisti jälleen
vihollista; missä hän saavutti, kaatoi hän niinkuin nauriinnaattia.

Muutaman hän varrasti, pari panssaroitua saksalaista hän vangitsikin.
Hän antoi heidän paljastetuin miekoin kulkea vankeuteen edellään ja
itse hän takana seuraten pisti oman miekkansa huotraan.

Kun he palasivat Szombathelyin, oli Pálffy haani jo itsestään paennut
Németujhelyin päin, löytäessään leiritulet sammuneina.

Koko Tonavan länsipuoli puhdistui vihollisista. Silloin otti Magday
tuhannen ratsumiestä mukaansa ja karahutti niiden kanssa aina Wienin
etukaupunkeihin asti aikaansaaden suurta levottomuutta valtakunnan
pääkaupungissa.

Kaikki nämä sankariteot, mutta varsinkin hänen Simontoronyn luona
osottamansa urhoollisuus saapui hallitsijankin tietoon, joka Heisterin
kanssa kestetyn kaksintaistelun jälkeen lähetti hänelle kaatuneen
hevosen sijasta uuden omasta munkácsilaisesta tallistaan.

Rákóczyn lahjaa ennen tuli jo sanoma siitä perille; hallitsija, joka
oli talveksi asettunut Miszkolcziin, kertoi seurueelleen uudesta kurucz
sankarista, Magdaysta, miten hän retkeillessään oli seitsemän miehen
kanssa tuhonnut kolmekymmenmiehisen keisarillisen partio-osaston,
niin ettei yksikään päässyt pakoon. — Toisen kerran puhui hän siitä,
miten Magday tovereineen oli ratsastanut erään laakson pohjukassa.
Vuorelta oli silloin hyökännyt kokonainen prikaati keisarillisia heidän
kimppuunsa. Kaikki toverit olivat kaatuneet kuulatuiskussa, mutta
Magday itse pelastui ilman pienintäkään naarmua. Sellainen harvinainen
mies ansaitsee saada valita kauneimman ratsun hallitsijan tallista.

Mutta paljoa arvokkaampaa on vielä, jos hallitsija itse valitsee sen
hänelle.

Kristóf Palotásy, joka toi kirjeitä Bottyánille, kertoi, että István
Magday herra istutetaan pian sellaisen ratsun selkään, jonkalaisella
ei edes hänen isoisänsäkään vielä ollut istunut; kultaiset olisivat
sen päitset ja satulapeite olisi päärmätty kilisevillä hopealevyillä.
Kunhan vaan siitäkin tulisi tosi. Hallitsijakin on kaukana Munkácsista
ja Munkács on kaukana Szombathelystä; kaakiksi muuttuu vielä uljas
orhi, ennenkuin se on sen matkan taivaltanut. Ja toisekseen on kaikki
vaan ilmassa meillä. Itse korkea hallitsijakin sanoi hiljattain eräälle
lähetystölle, joka tyhjin toimin sai palata: »Rakkaat ystävät, en voi
luvata teille mitään, sillä voi olla mahdollista, ettei edes tämä
ylläni oleva viitta ole minun omani.» (Hänellä oli yllään silloin
kulunut damastiviitta.)

Koko sotajoukko iloitsi sanomasta, vaikka muulloin osattiin
kadehtiakin. Mutta Magdayta jokainen suosi, sillä hän oli aina
vaatimaton ja valmis uhrauksiin; ystäviensä hyväksi hän teki kaikkensa,
mutta itse hän ei pyytänyt koskaan mitään. Itseään alempia kohtaan
ei hän ollut ylpeä, mutta ylempiäänkään kohtaan ei hän osottanut
matelevaisuutta. Jos hän teki jonkun sankarityön, vaikeni hän itse
siitä, mutta jos joku toinen oli osottanut urhoollisuutta, oli hän
innokkain antamaan sille tunnustuksensa.

Senvuoksi lauloikin haltioituneena sen ajan kurucz luuttu, joka (meidän
kesken sanoen) ei soinut paljoa paremmin kuin »libertas»-lantit:[31]

Ontuvalla ratsullansa ajaa Magday István, Mainehikas nimi siitä tulee
taivaan listaan. Missä hän vaan kulkee, siellä seuraa häntä maine,
Kuolemalle korjaa István, niinkuin hyökylaine.

Tästä ilmenee selvästi, että runon syntyessä kantoi Magdayta vielä
hänen pieni ruskea hevosensa, eikä hallitsijan orhi.

Kunpa ei olisi koskaan kantanutkaan.

Kun hän eräänä päivänä palasi lyhyeltä partioretkeltä (Bottyánin
hylkäämällä konilla), vastaanotti koko sotajoukko hänet raikuvalla
eläköönhuudolla.

— Mitä on tapahtunut? — kysyi hän puoleksi leikillään, puoleksi
ihmetellen. — Minulleko huudatte eläköötä vai hevoselleniko?

— Molemmille, — vastasi János Bonis, — hallitsijan lahja on tullut:
jalo papurikko orhi. Bottyán on jo etsinyt teitä, hän odottaa teltassa.

Magdayn kasvoilla kuvastui ilo, hän laskeutui samassa satulasta ja
antaen ohjakset lähellä olevalle sotamiehelle, riensi hän nopeasti
päällikön telttaan.

Keskellä meluavaa sotajoukkoa, teltan eteisen kentän keskellä palavan
leiritulen liepeellä, porisevien patojen ääressä istui László Fekete
niminen sotamies, jota kohtaan Magday aina osotti suurta hellyyttä,
usein istuen hänen kanssaan syrjään vetäytyneenä ja innokkaaseen
kuiskailuun syventyneenä. Hän juoksi hänen jälkeensä ja viittoili
hänelle kädellään, ettei hän menisi telttaan.

Mutta sotamies ei voinut saavuttaa häntä, eikä Magdaykaan ilon
kiihdyttämänä huomannut László Feketen omituista viittausta, vaan astui
telttaan.

Bottyán Vak riensi iloisena häntä vastaan ja kääntyen sitten taakseen
sanoi siellä seisovalle miehelle:

— Kas täällä tulee István Magday, teidän ylhäisyytenne, jota hänen
korkeutensa hallitsijan armo...

Taustalla seisonut mies astui lähemmäksi ja ojensi kätensä,
puristaakseen Magdayn kättä, mutta samassa hetkessä hän huomasi, että
kreivi Bercsényi seisoi hänen edessään ja hän kalpeni.

Bercsényi veti kätensä takasin; tumma pilvi varjosti hänen luisevia,
miehekkäitä kasvojaan.

— Ah! — huudahti hän vaistomaisesti. — Sinäkö se olet? Uskomatonta!

Magday vapisi koko ruumiiltaan.

— Tosiaankin, joko tunnettekin Magday urhon, teidän ylhäisyytenne? —
kysyi Bottyán hämmästyen.

— Tunnen hyvinkin, — vastasi Bercsényi pilkallisesti. — Totisesti
paremmin kuin te. Antakaa tänne miekkanne — lisäsi hän ankarasti.

Magday irrotti miekkansa vyötäröltään, murtuneena ja kuolemankalpeana.

Bottyán Vak änkytti kuohahtaen:

— Mutta mitä teettekään, herra ylikenraali?

— Sen selitän teille aivan kohta. — Hän kääntyi Magdayn puoleen ja
sanoi: »Poistu täältä siksi ajaksi!»

Tottelevaisesti, silmät maahan luotuina hän poistui teltasta.

Teltan edustalla seisoi kaksi juhlapukuista husaaria, olan yli
heitetyssä viitassa, päässä kähärävillaiset karvalakit, odottaen,
kunnes hallitsijan uskottu olisi lopettanut juhlallisuudet, sillävälin
pitäen kiinni marhaminnasta korskuvaa ja kuopivaa lahjaoritta, jolla
oli kultasilaiset suitset, hopealla koristettu satula ja kukilla
kirjailtu samettipeite, kunnes sen isäntä, juhlittu sankari astuisi
teltasta.

Vihdoin hän tulikin esille ja ilmoille puhkesi innostunut, taivasta
tavottava eläköön-huuto sankkoina parvina tungehtivien kurucz urhojen
huulilta. Ei kukaan huomannut, ettei miekka riippunut hänen kupeellaan,
he näkivät ainoastaan, että hän oli hyvin kalpea, mutta voihan ihminen
kunniastakin kalveta.

Magdayn aivoissa välähti ajatus. Kun husaarit taluttivat hänen eteensä
rikkaasti koristetun ratsun, ponnahti hän rohkeasti sen selkään, oikasi
hiukan asentoaan, aivankuin koetellakseen satulaa, ja sitten hei hän
iski kannukset sen kupeisiin, jätti leirin ja nelisti tiehensä, sumu
edessään, sumu takanaan.

Kuruczit katselivat häntä kummeksien, mitä hulluttelua sellainen oli,
että hän näin juhlallisena hetkenä kujeili, jättäen heidät sinne
noloina, kun juhlallisuuksien vasta piti varsin alkaakin. Niinhän
oli Bottyán ilmottanut, että kreivi Bercsényi lukee julki sotajoukon
kuullen hallitsijan Magdayta ylistävän kirjelmän ja sitten seuraa härän
paistaminen. Suuret viinitynnöritkin olivat odottamassa.

— Kyllä se pian palaa, koetteleehan vaan hiukan hevostaan! — sanoivat
muutamat.

— Näyttää tekevän mieli; mutta eipä se ole ihmeellistä kun on sellainen
jalorotuinen eläin!

Kaikki uskoivat, että hän palaa pian, vaikka hän näkyi enää vaan
mustana pisteenä taivaanrannalla. Ainoastaan yksi koko joukosta
tiesi, ettei hän sen koommin enää palaisi ja satuloikin heti, sanoen
tovereilleen:

— No, lyödäänkö vetoa, että minä saavutan hänet.

Sille toiset nauroivat täyttä kurkkua:

— Sinäkö saavuttaisit hallitsijan orhiin tuolla kaakilla? Abrakadabra,
muutu hiiden herhiläiseksi!

Mutta hän ei paljoa välittänyt pilkasta, nousi satulaan ja ajoi
pattijalkaisella valkealla hevosellaan jäljestä, toisten hohottaessa
hänelle.

Se oli sama mies, joka juuri oli viitannut Magdaylle, ettei hän menisi
telttaan.

Mutta siellä sisällä pudisti Bercsényi Bottyánin olkapäätä kiihtyneenä:

— Tiedättekö, päällikkö, kuka tuo nuori mies on?

— Kuka hän on? — kysyi puolisilmä päällikkö kärsimättömänä ja
kuohuksissaan, samalla kun hän ummisti näkevänkin silmänsä,
ajatellen, että Bercsényi oli ryhtynyt raakaan tekoonsa ainoastaan
vastenmielisyydestä. Hänelle oli sellaista usein tapahtunut.

— Se mies on István Veres niminen varas, joka on paennut vankeudesta.

— Se ei voi olla mahdollista! — sähähti Bottyán ja rävähytti nopeasti
silmänsä auki, nähdäkseen laskiko kreivi mahdollisesti ilkeätä pilaa. —
Minä olen rakastanut häntä enemmän kuin omaa poikaani.

— Hän pakeni kuolemantuomiota Sárospatakista aivan kuvailemattomalla
viekkaudella ja sai hirteisen veljensä avulla hallitsijalta
varastetulla sormuksella vanhan Krucsay paran vapauttamaan itsensä. —
Mutta se on pitkä juttu.

Ja sitten hän kertoi alusta alkaen kaiken.

Bottyánilta jäi suu auki, eikä hän pitkään aikaan saanut sanotuksi
ainoatakaan sanaa.

— Niin, niin, herra kenraali, se velikulta on aivan tavallinen
pahantekijä. Olipa tämä aikamoinen yllätys minulle, joka itse päätin
hallitsijan lähetin sijasta tuoda hänelle lahjan. No kylläpä kummeksii
hallitsija saadessaan tiedon tästä. Vielä tänään minä kirjotan hänelle.

— Minun urhoollisin sotilaani, — huokasi Bottyán. — Mikä hänet perii?

— Se riippuu hallitsijasta.

— Minä tahdon pyytää hänelle armoa. Täällä hän on aina käyttäytynyt
moitteettomasti ja jalosti. Hänen koiransakin on arvokkaampi kuin joku
keisarillinen. Hänellä on nimittäin suuri musta koira, joka seuraa
sotajoukkoa ja partioretkillä se hyökkää vihollisen kimppuun ja puree
ja raatelee, niinkuin raivostunut tiikeripenikka. Tosiaankin, herra
ylikenraali, pehmittäkää sydämenne.

Niinkauan pyyteli Bottyán, että äkkipikainen kreivi vihdoin myöntyi.

— Olkoon menneeksi, laatikaa siis armonpyyntökirjelmä lähetettäväksi
hänen »majesteetilleen». (Tämän arvonimen sai Rákóczy Erdélyssä.) Minä
en tahdo asettua sitä vastaan — jos hän tunnustaa aarteiden olinpaikan.
Kutsukaa hänet tänne, saadaksemme puhella hänen kanssaan.

Mutta teltan vieressä seisova kunniavahti sanoi, että hän oli
ratsastanut pois.

— Millä hevosella?

— Hallitsijan papurikolla.

— Ei hän silloin enää senkoommin palaa, — sanoi Bottyán Vak
surullisesti.

       *       *       *       *       *

Se olikin totta. Magday tai István Veres, sillä hän se oli, ja
László Fekete, eli oikealla nimellään László Veres, ratsastivat
ratsastamistaan, eivätkä pysähtyneet ennen kuin Heisterin leirin luona.
»Ellen minä täällä kelpaa», — ajatteli hän itsekseen, — »kelpaan minä
kyllä tuolla toisella puolen.»

Hänen sydämensä oli täynnä katkeruutta. Hän tunsi viattomuutensa, hän
tahtoi näännyttää pahan kohtalonsa nälkään ja koetti kaikin keinoin
vapautua siitä, mutta kohtalo löysi hänet jälleen ja suuntasi uuden
iskun häntä vastaan. Mitäpä olisi hän voinut muuta tehdä, kuin paeta,
minne vaan saattoi.

Olihan Heister sanonut hänelle: »Jos teidän miekkanne kerran putoaa,
tulkaa silloin minun luokseni, niin minä vuorostani nostan sen.»

Hän pysyi sanassaan ja vastaanotti nuoret kuruczit avosylin, uskoen
heti partioivan joukko-osaston Istvánille, jotavastoin hän sioitti
Lászlón toiseen sotaväen osastoon, sillä niin paljon ei hän kuitenkaan
vielä luottanut veljeksiin, että olisi jättänyt heidät yhdessä
taistelemaan.

Mutta luottamuskin kasvoi vähin erin.

István Veresistä tuli vähitellen parhaita keisarillisia johtajia
ja Wieniin lähetetyissä bulletineissa hänet mainittiin usein ja
kiittävästi.

Kun Bercsényi kírjotti Rákóczylle Magdaysta, miten hän oli sankarin
naamarin alta löytänyt varkaan ja miten mies oli nopeasti hypännyt
lahjaorhiin selkään, polki hallitsija kiivastuneena jalkaansa:

— Varas ei voi olla sankari. Ja Magday on todellinen sankari.

Hän antoi heti määräyksen, että missä vaan Magday tavataan, on hänelle
annettava tieto hallitsijan armosta.

Mutta kun sitten kuukausien kuluttua tuli tieto, että hän palvelee
keisarillisia joukkoja ja on kuruczeille vaarallinen, jyrähti
hallitsija raivostuneena:

— Kunniallinen ihminen ei koskaan voi olla kavaltaja.

Sitten antoi hän määräyksen, että missä vaan Magday tavataan, on hänet
surmattava.




XIV.

Mestauslava.


Tämän jälkeen tuotti Magday niin paljon tuhoa Räkóczyn joukoille, että
hänestä luvattiin neljäsataa kultarahaa sille, joka tuo hänet elävänä
tai kuolleena.

Noin puoli vuotta kului sillätavoin.

Ibloin kentällä iskivät kerran eräänä heinäkuun iltapäivänä ankarasti
yhteen muuan Heisterin sissiosasto ja kuruczjoukko.

Kuruczeja oli tuskin kahdeksankymmentä, vanha »Jóska appi» johti heitä,
vanhin korpraali vallankumouksellisten joukoissa, joka puhdehetkinä
kaskuili sotamiehille iloisesti räiskyvän leiritulen liepeellä ja joka
taistelun tullen ratkoi vanhalla sapelillaan saksalaisia, niinkuin
räätäli palttinaa.

Keisarillisia saattoi Ibloin kentällä silloin olla satakunnan miestä.

— Antakaa olla! — huusi Jóska appi niille, jotka huolestuneina
rupesivat arvioimaan voimasuhteita. — Älkää laskeko niitä nyt!
Helpompihan on lukea heitä sitten, kun ne eivät enää hievahda
paikoiltaan.

Kuruczit rohkasivat mielensä ja tunnin kuluttua oli käynyt niinkuin
Jóska appi oli ennustanut. Muutamat kaatuivat, toiset haavottuivat,
jotkut joutuivat vangiksi ja loput lähtivät käpälämäkeen.

Itse otti hän osalleen johtavan upseerin ja vaikka se taistelikin
sankarillisesti, vangitsi hän sen ja vei muiden vankien joukkoon.
Kolmisenkymmentä oli vankeja yhteensä.

Keisarillinen upseeri katseli Jóska appea tarkastellen aivankuin olisi
tuntenut hänet, mutta sanaakaan sanomatta hän painoi surullisesti
päänsä alas.

Korpraali-vanhuksestakin tuntui upseeri tutun näköiseltä, mutta hän
tyytyi siihen, ettei siinä ollut mitään kummallista, vaikka mies
muistuttikin tutusti jotakuta, sillä olihan hän jo ehtinyt nähdä niin
monta keisarillista.

Varsinkin upseerin miekankannike pisti hänen silmäänsä.

— Kumma paikka, olenpa minä nähnyt tuon miekankannikkeen jossakin.
(Vanhus pyhki otsaansa.) Missä minä sen näinkään? Kumma paikka!
(Vihdoin hypähti hän seisomaan.) No nyt minä jo tiedän! (Hän pudisti
vangittua upseeria olkapäästä.) Mistä on herra ostanut tuon vyön?

— Mitä se teihin kuuluu? — vastasi keisarillinen upseeri uhmaavasti.

Samassa tuli sinne János Hajdu, joka aikasemmin oli palvellut Bottyänin
joukossa, ja huudahti vilkkaasti:

— Tuhat tulimmaista, sehän on István Magday.

Vanki hätkähti ja punastui korviaan myöten. Mutta Jóska appi kysyi
uteliaana:

— Kuka István Magday?

— Se, jonka kiinniottamisesta Rákóczy hallitsija on luvannut kaksisataa
kultarahaa.

— Sekö? — epäili appi. — Ei se voi olla mahdollista!

— Mikä ei voi olla mahdollista?

— Joko se ei ole mahdollista, että hallitsija on luvannut kaksisataa
kultarahaa István Magdaysta, tai sitten se, että tämä on Magday. Ei
minulla, poikani, ole sellaista onnea.

— Kyllä se vaan niin on, Dobos ukkoseni, — innostui János Hajdu. — Jos
minulla olisi satayhdeksänkymmentäyhdeksän kultarahaa, antaisin minä ne
teille heti sillä vielä sittenkin voittaisin yhden kolikon, mutta kun
minulla ei ole enempää, kuin kolme libertasia.

— Tarpeen on minullekin kaksisataa kultarahaa — sanoi Jóska appi
suutaan maiskuttaen, — vienpähän kotia eukolleni.

Sitten kumartui hän vangin puoleen ja kuiskasi tuttavallisesti:

— Oletteko te tosiaankin se Magday?

Toinen kuiskasi silloin takasin:

— Minä olen Pista teini, teidän vanha teininne.

Dobos setä hätkähti ja ponnahti pystyyn, aivankuin olisi käärme
purassut häntä.

— Se on mahdotonta! — änkytti hän, mutta katsellessaan tarkemmin
pitkätukkaista, vaaleata nuorukaista, huudahti hän: — Sehän sinä olet!
Tuhat tulimmaista, mutta miten sinä olet sekaantunut tämmöiseen? (Hän
pudisti päätään.) Ai, ai! Senkövuoksi minä olen ruokkinut sinua?

Vanhus katsoi katsomistaan, kunnes kyynel herahti hänen silmästään:

— Poika parka! näinkö meidän täytyy tavata toisemme? Missä on veljesi
nyt?

— Hänkin on Heisterin palveluksessa.

— Sekin? No, suuren ilonpa minä teistä sainkin. Kirottu penikka,
kaksisataa kultarahaa sinä veit minun taskustani, koska se oletkin
sinä, eikä se joksi me sinua luulimme. Onko tämä nyt laitaa?

— Älkää surko, Dobos setä, sillä minä juuri olen István Magday, — sanoi
vanki katkerasti.

— Sinäkö se olet? Mitenkä se voi olla mahdollista?

— Sen nimen olen ottanut omakseni.

— Mitä? Sellainenko sankari on sinusta tullut, että päästäsi niin
suuria summia maksetaan? Poika parkani, poika parkani!

Hän kumartui lähemmäksi, silitti hellästi hänen päätään ja hänen
silmistään valuivat kyyneleet rankkanaan. Keisarillinen upseerikin
purskahti itkuun.

— Minun sydämeni pakahtuu, — nyyhki hän, — Voi, mitä sanookaan
tätinne kuullessaan, että sinä sait surmasi minun kauttani? Sillä elä
uskokaan, rakas poikani, että minä päästäisin sinut vapaaksi. Minä
olen rehellinen mies ja kun kerran olen vanginnut sinut, vien minä
sinut myöskin perille, sillä hallitsijaa minä en petä. Minä tarjoan
oman pääni hänelle sinun sijastasi, mutta sinun omaasi en minä päästä
luiskahtamaan käsistäni.

Ja ettei hän joutuisi jollaintavoin kiusaukseen, meni hän etsimään
János Hajdua, joka puuhaili vankkurien parissa.

— Kuulkaahan, sanoitte äsken, että antaisitte
satayhdeksänkymmentäyhdeksän kultarahaa vangistani.

— Jos olisi, niin antaisin, sillä vanki on silkkaa rahaa.

— No siinä tapauksessa annan hänet teille ilmaiseksi.

— Oletteko tullut hulluksi?

— Saattaa olla niinkin, että olen tullut hulluksi, mutta älkää te siitä
välittäkö. Minä en huoli vangista, sillä pelkään päästäväni hänet
vapaaksi, enkä huoli rahoistakaan, sillä pelkään niiden syyttävän
minua. Teidän omanne on vanki, te olette hänet vanginnut, minä en tiedä
koko jutusta mitään.

— No silloin kiitän nöyrimmästi, Dobos setä. Kyllä vien hänet
Sárospatakiin varovasti, niinkuin olisi munaa varjeltava.

— Mutta minäkin tulen mukaan — ajatteli Dobos setä itsekseen.

       *       *       *       *       *

Hallitsija piti juuri valtiopäiviä Sárospatakissa. Asiat sujuivat
huonosti, hänen tähtensä alkoi jo laskea. Itse oli hän ärtyväinen ja
synkänvakava.

Ilman mitään epäröimistä allekirjotti hän István Veresin
kuolemantuomion. Olkoon varottavana esimerkkinä. Pyöveli katkaiskoon
häneltä kaulan.

Mestaus oli määrätty tapahtuvaksi keskiviikkona. Tiistai-iltana tuli
pyöveli Kassasta. Seurasi kaamea ukkosyö; aamun koittaessa nousi
sellainen myrsky, että se paiskasi talojen kattotiilet maahan ja repi
puut irti juurineen. Hallitsijan linnan Bornissa sytytti salama tuleen
ja ikivanha rakennus hohti kammottavaa valoaan yli koko Sárospatakin.

Hallitsija nousi aikasin mestauspäivän aamuna, hän oli viettänyt koko
yön unettomana ja nähnyt horroksissaan maaten lapsensa katkaistuin
päin. Se ei ollutkaan mitään mahdotonta, sillä olivathan ne Wienissä ja
siis tavallaan vankeudessa.

Krucsay linnaherra tuli tavallisesti ensimäisenä hallitsijan puheille.
Hän kertoi hänen majesteetilleen aamusin aina yön tapahtumista (jos
nim. oli jotain tapahtunut), hän teki selkoa anojista, jotka odottivat
puheille pääsyä etuhuoneessa, ja selitti heidän asiansa, niin että
hallitsija voisi jo edeltäpäin ajatella vastauksensa. Krucsay herralla
oli sitäpaitsi vielä kerrottavana kaikenlaisia hovijuoruja, jotka hän
tarjosi hallitsijalle aamiaisen keralla.

— Mitä uutisia, Krucsay herrani?

— Pestin ja Debreczenin kaupunkien lähettiläät ovat täällä.

— Mitä he tahtovat?

— Sepä juuri on hullua, että he eivät tahdo, teidän majesteettinne.

— Mitä he eivät tahdo?

— Maksaa veroa.

— Ovatpa ne epäisänmaallisia — jyrähti hallitsija. — Kyllä minä pian
pesen heidän päänsä. Mutta odottakoot. Ketä on vielä?

— Muuan vanha kurucz sotamies.

— Mikä on hänen nimensä?

— »Jóska appi.» »

— Mikähän mahtaa ukkoa vaivata? — kysyi hallitsija vilkkaasti. Olen
kuullut kerrottavan hänestä. Hän on kelpo sankari.

— En tiedä mitä hän tahtoo. Mutta kaikkein kärsimättömin on eräs
viittaan puettu nuori mies, joka väen väkisin tahtoo päästä sisälle ja
kohtelee aivan hillittömästi vartioita, jotka sulkevat häneltä tien.

— Päästäkää ensimäisenä kurucz sotamies.

Dobos setä astui sisään.

— No, mikä teillä on hätänä, veljeni? — kysyi hallitsija suopeasti.

— Minulla olisi suuri pyyntö, teidän majesteettinne.

— Se on kohtuullista, ukkoseni. Ken on jo niin paljon tehnyt meidän
hyväksemme kuin te, se ei enää pyydä, hän voi jo toivoa. Mikä on siis
toivomuksenne?

Dobos setä laski toisen polvensa maahan.

— Armoa, armoa, teidän majesteettinne.

— Kenelle? — kysyi Rákóczy hämmästyneenä.

— Sille nuorelle István Veresille, jonka minä vangitsin.

— Mitenkä? Minä kait annoin ne kaksisataa kultarahaa jollekin toiselle!

— Voi, kieleni pääsi liiaksi valloilleen, pyydän nöyrimmästi anteeksi,
mutta kun kerran sanoin toisen puolen, täytyy minun ilmaista koko
totuus, sillä tiedän, että tällä paikalla, missä nyt olen, ei ole
lupa valehdella. — Minä vangitsin Veresin, mutta annoin hänet János
Hajdulle, sillä pelkäsin päästäväni hänet muuten vapaaksi, kun hän
on minun ottopoikani, jonka itse olen kasvattanut. Minä ajattelin,
että pysyköön vankina, kun on kerran vangiksi joutunut. Parempi on,
että itse menen pyytämään armoa hänen majesteetiltaan, vaikka onhan
se kehnoa, ja kamala rikos on taistella saksalaisten rinnalla omia
veriheimolaisiaan vastaan — mutta Jumala tiesi, miksi hän sen on
tehnyt. Entä jos hän vielä korjaantuu kunnialliseksi mieheksi.

— Ettekö tiedä hänen muita rikoksiaan?

— En tiedä, teidän majesteettinne, — sanoi Dobos setä heltyneenä ja
hänen kasvonsa kostuivat kyynelistä.

— Ettekö tiedä, että hän on varastanut ja että hän minun omalla
sormuksellani sai linnaherran vapauttamaan itsensä?

— Varastanut? — mutisi vanhus, kuivaten kyyneleet silmistään. Oi teidän
majesteettinne! — huudahti hän tuskallisesti. — _Silloin en minä ole
puhunut yhtään mitään_.

Hän kääntyi sotilaan tavalla ja poistui huoneesta. Nyt seurasivat
lähetystöt. Nesselroth johti pestiläistä ja professori Szilágyi
debreczeniläistä. Laajassa esityksessä, pitkin ja monimutkaisin
kääntein he ilmottivat, ettei heillä ollut rahaa, jonkavuoksi he
pyysivät lykkäystä, kunnes Rákóczy keskeytti heidät ärtyisenä:

— Kysykää, herrat, sotamiesten vatsoilta, myöntävätkö ne lykkäystä?

Tätä huomautusta lukuunottamatta kuunteli hän mahdollisimman
välinpitämättömästi monisanaista esitystä, kunnes yht'äkkiä kohosi
ilmoille äänekäs melu kadulta, ja kun hän seisoi ikkunan ääressä,
kumartui hän vaistomaisesti katsomaan, mitä siellä oli tekeillä.

István Verestä vietiin telotuspaikalle. Suuri joukko oli häntä
saattamassa, naisia, lapsia ja muuta kansaa. Hänen vieressään kulki
tulipunaisessa puvussa mestaaja.

Samassa astui linnanpäällikkö jälleen sisään:

— Teidän majesteettinne, armonpyytäjät anovat tuomitulle vapautusta.

— Ei ole armoa, — vastasi hallitsija ankarasti, nojautuen hetkeksi
taaksepäin.

Alhaalla huomasi tuomittu Veres hallitsijan kasvot ikkunassa ja
kahleitaan kalistaen hän huusi hallitsijalle:

— Armoa, armoa!

Kulkue pysähtyi akkunan alla, odottaen hallitsijan merkkiä.

— Jos teidän majesteettinne armahtaa minut, näytän ennen pitkää, mihin
nämä käsivarret pystyvät.

Rákóczy viittasi päättäväisesti kädellään, että he voivat rohkeasti
jatkaa kulkuaan ja sulki ikkunan.

Mutta samassa lennähtivät ovenpielissä seisojat sivulle ja väkipakolla
hyökkäsi sisälle mies, saksalaisen sotilaan puvussa. Viitta, joka oli
peittänyt hänen vaatteensa, oli valahtanut hartioilta.

Rákóczy astui varovaisesti taaksepäin siinä uskossa, että murhaaja oli
uhkarohkeasti tunkeutunut sisälle.

— Teidän majesteettinne! — huudahti mies sydäntäsärkevällä äänellä,
polvistuen hallitsijan eteen — minun veljeni viedään mestauslavalle.
Minä olen syypää siihen, minä olen rikollinen.

— Mitä järjettömyyksiä sinä puhut? Hän on kavaltaja. Hän on varas,
— sanoi hallitsija kiihtyneenä. — Varkauden minä voisin vielä antaa
hänelle anteeksi, mutta en kavallusta, siihen täytyy olla päteviä
todisteita. Poistu! Vartijat!

— Ette kadu, teidän majesteettinne, jos kuulette minua, sillä, kautta
elävän Jumalan, te muuten vuodatatte viatonta verta.

— Puhu, — sanoi hallitsija. Mitä on sinulla sanottavaa väitteesi tueksi?

— Sitä, teidän majesteettinne, ettei hän ole varas.

— Kuka on siis vienyt minun aarteeni?

— Minä, — vastasi hän.

— Kuuntelen sinua — sanoi Rákóczy istuutuen nojatuoliin.

László Veres kertoi henkeään pidättäen kaikkein tärkeimmät kohdat
tapausten menosta, jotka kuultuaan hallitsija huudahti innokkaasti:

— Rientäkää nopeasti viemään valkoista lippua! Mutta pian, ettette
myöhästy!

Nopeasti sidottiin valkea liina tangon nenään ja sitä läksi
kiidättämään huovi, joka yötä päivää oli valmiina hallitsijan ikkunan
alla tarpeen vaatiessa viemään perille käskyjä.

Totisesti laukkasi hevonen nopeasti, sillä se tunsi kannukset
kyljissään. Hallitsija avasi ikkunan ja huusi huoville:

— Kymmenen kultarahaa palkinnoksi, jos onnistut!

Ja hän oli niin kiihtynyt, ettei hän edes päästänyt luotaan
lähetystöjä, vaan salli heidän pitää seuraa itselleen siksi kunnes hän
saisi tietää tuloksen.

Mutta vaikka huovi ajoi täyttä lentoa, oli László Veres perillä
vieläkin aikasemmin, nelistäen oikotietä yli kaikkien esteitten,
läähättäen, kieli riippuen ja sydän hurjasti pamppaillen, kohti
telotuspaikkaa.

Vasta silloin hän hiljensi hiukan juoksuaan, kun hän jo kaukaa kuuli
raikuvan eläköön-huudon.

Ole siunattu taivaan Jumala! Se merkitsi varmasti sitä, että valkea
lippu jo oli huomattu ja huomattu hyvissä ajoin.

Mutta vasta nyt huomasi László, joka hiukan oli toipunut
jännityksestään, ettei hän ollutkaan yksin: milloin hänen vierellään,
milloin edessään juoksi kilpaa hänen kanssaan valkea koira.

Katsohan vaan, sehän oli hänen oma koiransa.

Hän huudahti riemuissaan: Drava, Drava! Sinäkö se olet? Oikeinko
todella sinä olet siinä! Tulit takaisin. Oi, sinä oma koirani, tulitpa
lopulta kuitenkin. Miten minä hainkaan sinua, sinä veitikka! Käykö
laatuun sillä tavoin jättää isäntäänsä, joka on sinusta niin paljon
pitänyt? Olenko minä ansainnut tällaista?

Hän vavahti ja taikauskoinen ajatus valtasi hänet.

— Olenko ansainnut? Entä jos sittenkin olen ansainnut ja kohtalo
rankaisi minua sentähden, etten täyttänyt velvollisuuttani, ja
vihdoin nyt, kun olen kaiken sovittanut, antoi se minulle koiranikin
takasin. Entä jos sittenkin se vanha eukko oli oikeassa sanoessaan
kuolinvuoteellaan: »Mistä te sen tiedätte, osaanko minä antaa onnea»;
veli paralleni hän antoi mustan koiran ja onnettomuuden ja minulle
joutui valkea koira ja onni, — jota en osannut pitää arvossa...

       *       *       *       *       *

Valkea lippu tuli hyvissä ajoin näkyville. Pyöveli oli juuri silloin
vetämässä mestauskaapua István Veres sankarin ylle. Turhaa on minun
tietysti mainita, että seurasi suuri ilo, joka vielä kohosi siitä,
että molemmat veljekset onnellisina lankesivat toistensa kaulaan.
Sotamiehet, jotka olivat kuulleet kerrottavan Istvánin sankariteoista,
seurasivat voitonriemuisina ja iloisin huudoin veljeksiä kaupunkiin.
Matkalla tuli heitä vastaan lähetti, joka kutsui heitä hänen
majesteettinsa puheille. Kaikesta huomasi, että hallitsija oli rauhaton.

Rákóczy oli vielä Pestin ja Debreczenin herrojen seurassa, kun veljekset
astuivat sisään.

István Veres astui hänen luokseen ja sanoi polvistuen:

— Minä kiitän teitä, majesteetti, pian saatte nähdä, että voin teoissa
osottaa kiitollisuuteni.

— Älä kiitä minua, vaan veljeäsi.

— Miten, teidän majesteettinne?

— Hän ilmaisi minulle, ettet sinä tiedä aarteista mitään senvuoksi,
että hän kaivoi ne esille.

— Mutta se ei ole totta, teidän majesteettinne — sanoi István
kuohahtaen.

— Totta joka kirjain, veljeni, mutta minä olin niin kehno, etten
puhunut siitä sinulle.

István katsoi veljeään kummastellen, tietämättä, mitä hän oikein
uskoisi todeksi.

Hallitsija keskeytti hänet:

— Asia ei todellakaan ole vielä minullekaan kyllin selvä, sillä minulla
ei ollut aikaa kuunnella seikkaperäisemmin. Mutta nyt ehdimme. Kertokaa
siis minulle elämäntarinanne.

László oli vilkkaampi ja parempi kertoja, hän kertoi koko heidän
kohtalonsa vaiheet alkaen Krucsaysta ja siitä, miten Dobos täti otti
heidät huostaansa, miten Pista voitti miekankannikkeensa ja rakastui
Magda Szilágyion (Älähän! — puhkesi väliin läsnäoleva Szilágyi
herra) ja hän kertoi senkin, miten siitä pienestä kipinästä syntyi
vastustamaton halu tulla kerran aatelismieheksi; miten he lähtivät
maailmalle ja saivat mustan ja valkean koiran, joista toinen toi
onnettomuutta ja toinen onnea, ja miten he senjälkeen olivat tavanneet
Rozsomákin ja eronneet kumpikin taholleen. Sitten kertoi kumpikin
erikseen omat elämyksensä, joista Lászlón muodostuivat niin kirjaviksi
senvuoksi, että hän taskut täynnä suuria rahoja lahti veljeään
etsimään, mutta jäikin kiinni Pestiin senvuoksi, että hän rakastui
Nesselroth herran tyttäreen. (Älähän! — puhkesi Nesselrothkin.)

Hallitsija kuunteli mielenkiinnolla kertomusta ja sanoi sitten:

— Te olette kärsineet paljon, miehekkäästi olette torjuneet päältänne
loan, sinä tosin olet hiukan horjunut (sanoi hän Lászlón kääntyen),
mutta tänään olet sinä sovittanut sen ja olet samalla todistanut, että
sinulla on sydän oikealla paikallaan, ja se on pääasia. Tosiaankin
hyvin opettavainen kertomus. Mutta yhden neuvon annan teille kuitenkin,
vaikka en olekaan taikauskoinen. Ampukaa kuula sen mustan koiran otsaan
ja lähettäkää se valkoinen lahjaksi Bercsényille, jotta se seuraisi
sotajoukkoa ja tuottaisi sille onnea.

Tämä leikillinen huomautus oli sanottu ennustuksiin ja taikavoimiin
uskovaa Bercsényitá tarkottaen.

— Koirastani en minä enää luovu, teidän majesteettinne, — sanoi László
— mutta jos sallitte, lähden mielelläni sen mukana leiriin.

— Enkä minä puolestani voi tappaa omaani, — vastasi István — sillä
viime yönä sen päivät päättyivät. En nukkunut koko yönä, sillä minun
täytyi alati kuulla vankikoppini edessä sen surkeata ulinaa, ja kun
minut aamunkoittaessa vietiin ulos, näin, että hurttaparkani oli
kuollut.

— Se oli vaarallinen lahja! — sanoi Rákóczy. — Mutta teistä, Krucsay,
en olisi uskonut sellaista julmuutta. Kuulitteko, mitä pojat kertoivat?

— Kuulin, teidän majesteettinne?

— Onko se totta?

— Totta on — sanoi hän surullisesti painaen päänsä alas — kerran
olin minäkin murtumaton mies, kunnes Jumala kuritti minua raskailla
onnettomuuksilla. Hän riisti minulta kaikki kolme poikaani. Nyt olen
jäänyt aivan yksikseni, ja uskokaa, majesteetti, että minä usein öisin
kuulen sen kuoliaaksi piestyn vuokramiehen valituksen. Olenkin luvannut
itselleni, että jos joskus kohtaan hänen karkotetut lapsensa, luovutan
kaiken omaisuuteni heille.

— Kas täällä he ovat — sanoi hallitsija innokkaasti.

— Minä olen myös täällä. Minkä sanoin, sen sanoin.

— Krucsay on mahtava mies — huudahti Rákóczy hilpeästi — nyt voimme
siis auttaa tapauksien menoa vielä askeleen eteenpäin.

Niin sanoen kääntyi hänen majesteettinsa yhä läsnäolevan lähetystön
puoleen:

— No, herrat Nesselroth ja Szilágyi, nyt voin myöntää teille lykkäystä,
mutta ainoastaan yhdellä ehdolla.

— Odotamme nöyrimmästi teidän majesteettinne käskyä.

— Sillä, että annatte naimattomat tyttärenne näille minun sotureilleni,
sillä nyt on minulla särvintä joksikin aikaa Krucsayn maatiloista.

— Teidän majesteettinne toivomus on minulle käsky, kumarsi Nesselroth.

— Minulla ei ole suinkaan mitään sitä vastaan! ilmotti Szilágyi.

Nuorten urhojen kasvot kirkastuivat onnesta.

— Oi Jumalani! Emme koskaan voi palkita teidän majesteettinne hyvyyttä.

— No, no — päätti hallitsija — ei kannata vielä liiaksi iloita
edeltäpäin, sillä sitä ennen täytyy vallottaa Krucsayn maatilat
keisarillisilta.

Sitten hän armollisella kädenliikkeellä päästi kaikki läsnäolevat
poistumaan.




Selityksiä.


Unkarin kielessä lausutaan merkilliset vokaalit pitkiksi, esim.:
Mikszáth, lue Miksaath; László, lue: Laasloo; laajuusmerkitön lyhyt e
on useimmiten ä, esim.: Debreczen, lue Däbrätsän; c, cz = ts, esim.
Naláczy, lue: Nalaatsi; cs = tsh, esim.: Krucsay, lue: Krutschai;
gy, ly, ny = dj, Ij, nj. esim.: Gyulafehérvár, lue: Djulafäheervaar,
magyar, lue: madjar; s = sh, esim.: István, lue: Ishtvaan; sz
= s, esim.: Szilágyi, lue: Silaadji; zs = s, esim.: Kolozsvár,
lue: Kolosvaar; y = i, esim.: Magday, lue: Magdai. Korko on aina
ensimäisellä tavulla, kuten suomenkin kielessä.

[1] Debreczen on kaupunki Unkarin äärettömällä arolla. Se on
aina ollut maan vapauspyrintöjen keskuspaikkoja. Myöhemmin v.
1849 julistettiin sen tuomiokirkossa Habsburgin hallitsijasuku
Unkarin kruunun menettäneeksi. Nebulus = pilvi, oli latinakoulussa
alaluokkalaisten nimitys. »Pöllöteinit», »philosofukset» ja »poetat»
olivat keskiluokkalaisia, rhetor = puhuja, oli jo varttuneempi
yläluokkalainen, jota jo sanottiin herraksi, dominus (mon. domini).
Floriini = 2:40 Smk.

[3] Erdély = Transsilvania l. Siebenbürgen.

[4] Gerundium: tappelupukarien puolue kollegiumissa.

[5] civis = kansalainen; tarkottaa yläluokkalaisia, konventio jäseniä.

[6] absentia = poissaolo.

[7] fortissimus = urhoollisin.

[8] amice = ystäväni.

[9] non sum paratus = en ole valmis.

[10] rana rupta = sammakko.

[11] cantus praeses = laulunjohtaja.

[12] vivat = eläköön.

[13] satis — riittää.

[14]. gulyáskeitto on unkarilainen kansallisruoka. Se valmistetaan
pienistä kuutioihin leikatuista lihapaloista ja liemeen sekotetaan
vahvasti punaista pippuria, paprikaa.

[15] palatínus = palatsikreivi.

[16] Cantores amant humores = kanttorit rakastavat leikkiä.

[17] Szeged, Tisza- (Theiss-) joen varrella oleva kaupunki.

[18] Alföld, Unkarin tasankomaa.

[19] canis mater = koiran äiti.

[20] Fáradi, väsymyksestä kotoisin oleva; i tai y pääte unkarissa
vastaa saksalaista von ja ruotsalaista af.

[21] nabob = intialainen ruhtinas.

[22] Eszterhäzyn viitta. Tarkottaa erästä kreivi Esterházya, joka oli
Pietarissa Unkarin lähettiläänä. Hänellä oli helmillä ja jalokivillä
tarumaisen ylellisesti koristettu viitta. Hänen tanssiessaan hovissa
sinkoilivat hänen viittansa helmet ympäri lattiaa. Kun vallasnaiset
kumartuivat poimimaan niitä, sanoi E. ylpeästi: »Antakaa palvelijoiden
siivota ne!» Sanotaan hänen sukunsa köyhtyneen siihen määrään hänen
tuhlaavaisuutensa tähden, että nykyään pysähtyy pikajuna ainoastaan
kolmasti hänen tiluksillaan!

[23] Kreivi Miklós Bercsényi, ks. seur.

[24] _Ferenci Rákóczi_ II (1676—1735) on Unkarin historian loistavimpia
henkilöitä. Hänessä yhtyivät sopusointuisesti harvinaiset hengen
lahjat ja murtumattomat ruumiin voimat. Alaikäisenä ollessaan oli
hänen holhoojanaan uskonkiihkoinen kardinaali Kollonitsch, joka,
juurruttamalla kasvattiinsa oman jesuitamaisen maailmankatsomuksensa,
koetti hänestä saada aseen unkarilaisia vastaan. Kardinaali luulikin
onnistuneensa ja R. julistettiin jo 17 vuotiaana täysi-ikäiseksi;
mutta pian huomattiin, että entinen holhokki olikin jesuitojen oppeja
käyttänyt unkarilaisen kansansa hyväksi, taitavasti salaamalla omat
pyrkimyksensä. Espanjan vallanpenmyssodan aikana uskoi R. ajan
tulleen, jolloin hän voisi vapauttaa kansansa vieraasta ikeestä ja
hankkia sille uskonvapauden. Hänet vangittiin kuitenkin ja vietiin
Wieniin v. 1701. Tällöin riensi kreivi _Miklós Bercsényi_, joka oli
R:n uskollinen ystävä, neuvonantaja ja oikea käsi, Puolaan, tullen R:n
päästyä pakenemaan puolalaisen sotajoukon johtajana hänen avukseen.
Tästälähtien oli Bercsényi vapaustaisteluiden varsinainen johtaja.
Koko Unkarin aatelisto riensi Rákóczyn lippujen alle ja jo v. 1704
alussa olivat hänen joukkonsa Wienin edustalla. Erdélyn valtiopäivät
valitsivat hänet heinäkuussa samana vuonna Gyulafehérvárissa
ruhtinaaksi, Szécsényssa nimitettiin hänet hallitsevaksi ruhtinaaksi
ja Bercsényi valittiin hänen sijaisekseen. Sotaa käytiin vaihtelevalla
onnella vuoteen 1711 asti. Kun Unkarin säädyt silloin Szatmórissa
suostuivat rauhantekoon itävaltalaisten kanssa, ei Rákóczy, yhtävähän
kuin Bercsényikaan, yhtynyt siihen, eikä välittänyt armahduksesta,
jonka mukaan kansallisen armeijan päälliköt olisivat säästyneet
kuolemantuomiosta ja kansa olisi saanut uskonvapauden ja omat
perustuslakinsa, sillä he eivät luottaneet itävaltalaisten lupauksiin.
Rákóczy lähti nyt vapaaehtoiseen maanpakoon ja oleskeli kuolemaansa
asti Turkin sulttaanin vieraana, jonne myöskin Bercsényi oli tullut
epäonnistuneitten vallotusretkien jälkeen Unkariin.

Unkarilaiset ovat säilyttäneet Rákóczy II:n muiston historiansa
arvokkaimpien joukossa. Hänen ajoiltaan asti on säilynyt Unkarin
vanhimmat kansanlaulut, joiden toisin surumieliset, toisin taasen
sotaisesti sytyttävät säveleet yhä vieläkin herättävät voimakasta
vastakaikua.

[25] kuruczit (krux — risti) olivat tämän ajan kuuluisia ja pelätyitä
vapaudensankaria.

[26] Superat sóldat — keisarilliset (palkkasoturit) voittavat.

[27] curutz vincit — kurucz voittaa.

[28] secretum sigillum z= salainen sinetti.

[29] Sátor Arepo tenet Opera Rotas. Jos Arepo käsitetään erisnimeksi,
merkitsisi tämä lause ehkä: Arepo luoja pitelee voimakkaasti pyöriä.

[30] sacrebleu — tuhat tulimmaista.

[31] libertás lantit olivat liikkeeseen lasketulta seteleitä, joita
valtio ei kuitenkaan kyennyt suurten sotamenojen vuoksi lunastamaan
takasin.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KERJÄLÄISTEINIT ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.