Kangastusta

By Kyllikki Malisto

The Project Gutenberg eBook of Kangastusta
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kangastusta

Author: Kyllikki Malin


        
Release date: August 8, 2026 [eBook #79308]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1925

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/79308

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KANGASTUSTA ***
language: Finnish
Credit: Tuula




KANGASTUSTA

Kirj.

Kyllikki Malin





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1925.




SISÄLLYS:

Kaupungissa käynti.
Perunannosto.
Huima-Tiina.
Emmi.
Renkitupa.
Iisson Kaisa ja Kaisan Iisso.
Kummin kaima.
Vääryyttä ja vanhurskautta.
Kellonperät.
Kangastusta. (Aamu. Päivä. Ilta. Yö.)



       Osa yksillä.
       Kesä kaikilla.
       Jumala jokahisella.




KAUPUNGISSA KÄYNTI.


Erinomainen marjavuosi. Halla ei keväällä vikuuttanut marjankukkia,
ja koko pienen-kesän satoi tämän tästä. Juhannukselta alkoi
pariviikkautinen poutasää, mutta sekään ei kyennyt kuivattamaan
mansikanraakaleita, kun aina öiksi nousi vahva kaste. Mutta huomenissa
saattaa sataa, koska vikla niin huutelee lammella.

Sellainen saalis!

Huttus-Mielosen eukko toteaa hyvillämielin, että hän ja
kahdeksanvuotinen Riitta ovat sinä iltarupeamana poimineet ainakin
kymmenen litraa mansikoita.

Hän tietää sen siitä, että tuo iso tuohinen on jo kahdesti viety
kruununvoutilaan, jossa sen on mitattu vetävän kuusi litraa. Vaan voipi
siinä alla alun seitsemättäkin; kruununvoudilla kaataa kopisuttelevat
ylettömän korkeat kukkurat, vaikka marjat loitolta kuljetettaessa
muutenkin vajuvat ja litsaantuvat.

Riitan marjoja on ehkä nelisen litraa. Hiukan rupasia ja raakasia
ne tosin ovat, mutta äiti aikoo noppia rikat pois päällimmäisestä
kerroksesta ja koettaa saada ne kaupatuksi tuohisineen.

Eukko asettaa tuohiset rinnakkain porstuantakaisen ruokamökin hyllylle
ja eristää vain vuotavan ylimääräisen ropeen joukolleen iltaruoaksi.

Huttus-Mielonen on vetäytynyt vuoteelle. Hän ei viitsi vaivautua
vastaamaan, kun vaimo tupaan tultuaan kysyy poikaa, jonka jo olisi
pitänyt tuoda lehmä.

— Saimme niin äijä mansikoita. Pätisi lähteä niitä kenaamaan vaikka
kaupunkiin.

— Häh?

— Kertovat kaupungissa maksettavan pulskia hintoja. Et sinäkään alati
tuota vuodetta hapattaisi. Olisipa nyt tehtynä sellaisia muodikkaita
pihvinuijia, jommoisia koulunrouva minulle näytti. Veisin niitä samalla.

       *       *       *       *       *

Toista viikkoa on eukko esittänyt pihvinuijien tekoa, selvitellyt
kaksipuoleisen kurikan ja siihen yhdistettävän varren muodon. Ruveta
tässä akkaväen oppipojaksi. Oho. Ei häneltä ilmoisna ikänä tulisi
tehdyksi yhtä pihvinuijaa, ei vaikka. Sattumoisin metsästä keksitty
kalupuu, oksan känkkyrä, joka ihan viettelee kokeilemaan mitähän
tuostakin kuontuisi, tai luonnon selvästi härkkimeksi luoma petäjän
haarukka, niitä voipi mies ratokseen veistellä. Mutta työnteko toisen
käskystä, tai tilauksesta, saatikka sitten vielä mallin mukaan, se jo
ajatellessakin tympäisee. Eukko ei sellaista tajuaisi... Varsinkin kun
on saatava rahaa, millä elää.

Huttus-Mielonen kohentaikse istualleen, haukottelee pitkäveteisesti ja
virkkaa venyttelyn lomassa välinpitämättömin äänin:

— Onhan kapustoja ja vasuja vaikka minkä verran, jos sinä tosissasi
lähtöä hankitset.

       *       *       *       *       *

Huttus-Mieloselle on jäänyt nimiä parittain tunnetun isättömyytensä
merkiksi. Hänen vaimoaan ja lapsiaan mainitaan samaten kahdella
nimellä, vaikka paljon tähdellisemmin kukin heistä olisi tarvinnut
kaksi vaatekertaa.

Huttus-Mielonen ei ole tervettä perua syntyiltäänkään ja jouduttuaan
nuorena useita kertoja istumaan linnassa näpistelyistä, hänen vointinsa
on jäänyt niin heikoksi, ettei hän enää kykene raskaaseen työhön
kaahaantumaankaan, vaikka onkin vasta neljissäkymmenissä.

Elatukseksi mies veistelee puuesineitä. Sen taidon hän osaa. Pieni
kapusta muodostuu hänen käsissään taideluomaksi. Sitä ei ole mitenkään
koristeltu, mutta siinä on ehdottoman sujuva ja käteen sopeutuva
kiperyys.

Vasuja ja vispilöitä hänellä aina säilyy varastossa, sillä kaupanteko
ei luonnistu usein. Jollei eukko kuljettaisi tavaroita ja istuisi neule
kädessä hellittämättä herraskyökeissa, kunnes saa jotakin myöneeksi,
niin taitaisi olla yhdentekevää, vaikka mies aina lojuisi koko-ruumiin
varassa.

Joskus mies itse lähtee kauppaamaan tekeleitään. Tavallisimmin joulun
edellä. Silloin ihmiset ostavat säälistä ilman tarvettakin ja mies
saattaa hankkia vähän juhlaviinaksia, jotka nostavat hänen sisunsa
muiden miesten tasolle. Hän liehtoo mökissä ärhäkkänä kuin puremaan
terhentävä koira. Eukkoa ja puoskia on silloin hatautettava tukkapäästä
ja jos voimia riittää, vähän muutenkin annettava isällistä kuritusta.

       *       *       *       *       *

Mitähän jos lähtisi eukon asemesta kaupunkiin. Ei hänestä sentään taida
olla lähtijäksi, kun niin sisuksia polttelee.

       *       *       *       *       *

Mökin poika on vihdoinkin löytänyt lehmän. Se kun ei ole kotiin
syntynyt, on vanha ja vähälypsyinen, eikä maito pakkauta utareita,
niin se liitäikse ihmisten karjoihin ja ravuuttaa jäljessään usein
tuntisotalla.

Lehmän nimi on Papuri, mustankirjavan, kippurasarven. Aikanaan se on
ollut Hiltulan karjan valtiakkain lypsikki ja paha puskuri. Nyt sen
maidon anti on kutistunut miltei tilkkeiksi ja toisesta sarvesta sillä
on jälellä pelkkä tohlo ja sitä se aristelee.

Äidin lypsäessä pieni poika liikuttelee lepän lehvää, hätistelee
kärpäsiä Papurin silmistä ja kupeista hivellen tuon tuostakin hännästä
aina utarpoimeihin asti, joihin tietää ilkeitten suppupaarmain
kavalasti piiloutuvan.

Eukko jättää lehmän yöksi pihamaalle liekaan — kaatunut aita ei sitä
pidättäisi — siltä varalta, jos aamulla tosiaankin tulee kaupunkiin
lähtö, niin onhan lehmänkanttura kerrankin ulottuvilla.

Sitten hän laatii pöydälle iltaruoan, jona on leipää, suolakalaa ja
laakea savikulhollinen marjamaitoa. Painuvan päivän laupeas valo
osuu avoimesta ovesta leivänpuolikkaaseen, jonka leikkauspinnassa
selvästi näkyy suomalaisen puukkoveitsenpengermäinen jälki. Marjat
ovat kohonneet maidon pinnalle. Maito niiden alla on väriltään vaalean
punervaa ja tuoksuvaa, mutta se muuttuu piimäksi ellei sitä heti syödä.

Lapsia ei tarvitse käskeä kahdesti ja miehelle tarkoitettu kehoitus,
lausuttu puolittain ivan ja säälin sekaisella äänellä, osoittaa mökin
asujanten keskinäisen seurustelun luonteen.

— Syö sinäkin rakkula marjamaitoa, jottet nälissäsi ruikuile!

Illastaessa tulee kaupunkiinlähtö lopullisesti päätetyksi.

Syötyä, tavanomaisten röykäysten löystyttyä, kompuroi mies siihen tuvan
nurkkaukseen, jossa parissa suuressa vasussa säilytetään valmiita töitä.

Hän valikoi lujan sankavasun, sovittelee siihen kapustoja, petkeleitä
ja piiroopaalikoita. Vielä ojentaa hän eukolle köykäsen pärevasun,
jonka pohjalle ensin latoo vispiläkerroksen ja käskee eukkoa asettamaan
siihen päällimmäiseksi marjatuohiset. Saahan sen vielä ottaa kontinkin
selkäänsä, jos luulee jaksavansa sellaisen matkan, vähilleen puoli
kolmatta penikulmaa.

Hetkistä myöhemmin ovat Huttus-Mieloset rauenneet uneen. Isä on yksin
sängyssä. Hän heittelehtää ja valittelee rauhattomana maatessaankin.
Kelmeistä kasvoista erottaa ainoastaan terävän nenän ja sen alla pitkän
ja villiintyneen huuliparran.

Äiti on kuukahtanut permannolle lasten viereen siivottomalle
lumppuläjälle. Hänen voi hyvällä syyllä sanoa käyneen »mahan viereen
makaamaan», sillä vatsa on ainoa ja pysyväisesti täyteläinen paikka
hänen muodottomaksi kuihtuneessa vartalossaan. Hänen säärensä ovat
lähes yhtä kaidat, mutta ahavoituneemmat ja metsän risujen ja
karahkoiden naarmuttamat, kuin vierellä nukkuvan tyttären.

Tyttö on potkiutunut peitteestä ja rojottaa poikkipuolin päänalaisella.
Jäsenet vavahtelevat, mutta eivät jaksa häätää kuppaavia itikoita.

Seinimmäiseksi käpertyneen harjastukkaisen pojan nykerönenä siivilöi
ahtaasti vinkuen tukahduttavaksi turmeltuvaa ilmaa. Kaikki henkireiät
ovat tukossa, vaikka ulkona luonnossa tuoksuu kesäyö.

       *       *       *       *       *

Tuvan perälasi muodostaa somasti hämyisen maisemataulun. Siinä päilyy
jyrkkä-äyräinen salolampi heijastellen eteläiselle taivaalle myöhään
nousseen kuun laimeaa katsetta. Taivaan ja metsän rajassa on ohut
pilvikerrostuma. Vaalean kuun hennosti hohtava kuvastejuova neuvoo
suorimman tien tännimmäisen rannan kuokkien muokatusta peltoalasta
tuonnimmaisen rannan jylhän koskemattomaan kuusikkoon. Näkee selvästi,
että todellinen luonto nyt rauhoittuneena hiukkasen levähtää. Elokuun
kuuttarelle lyyransa pyhittänyt tuhantinen riimitaiturien lauma ja
valojen ja varjojen vaihtuvaista leikkiä pyydystävät maalarit olisivat
varmaankin yksimielisiä sellaisen yön tenhottomuudesta.

Sillä hautova, heinäkuinen yö ei antaudu äkkirynnäköllä. Se on lauhkean
kylläinen nuoren keväimen suomista kiihkoisista nautinnoista, eikä se
juuri vielä aavista täytyvänsä kohta synkistyä ja sateessa ja tuulissa
nyyhkien voivotella suvisen ajan tinkimätöntä lyhyyttä.

Huomenkoiton lähestyessä nousee lammesta kevyt usva. Tänään se ei
laskeudu poutaa tietäen maahan, vaan kohoaa vähitellen ohentuen
heräävän tuulen huounnassa sädehtivää päivänkiekkoa pakoon.

Samassa on Huttus-Mielosen eukkokin jalkeilla, keittää hyöprähyttää
kahvin ja käypi lypsämässä lehmän. Sitten hän upottaa maidon nuoran
nenään kiinnitetyssä läkkipeltisessä peilarissa pihapainanteen
kylmävetiseen kaivoon.

Asetettuaan vielä tarosalle suurusta makaajien varalle ja vähän evästä
konttiin itselleen, hän sitaisee keltapohjaisen, mustatäplikkään
karttuunihuivin päähänsä ja alkaa vahvasti kuormitettuna kavuta mökin
viereistä jyrkkää niittypolkua. Polku johtaa vähän ajetulle kylätielle,
joka tuonnempana yhtyy kirkon kylältä kaupunkiin vievään valtatiehen.

— Huts, häikköläinen!

Peto, miten vavahdutti sydäntä. Niin kostean kylmänä roiskahti päkiän
päällitse. Sade siitä totisesti nousee, kun sammakko hyppii pihaan päin.

       *       *       *       *       *

Siinä hän astuu, halveksitun miehen pikkuinen eukko. Hänen olemuksensa
muodostaa syrjästä katsoen varmaviivaisen pilapiirroksen. Huivin
takakolkka piipottaa korkealla antaen vähäisen aavistuksen mahdottoman
suuresta, pääkukkuralle kietaistusta sykeröstä. Vartaloa hallitsee
revähtynyt vatsa, joka saattaa hameen edestä saman verran kohoamaan
kuin takaa roikottamaan. Paljaat jalat pitkine ukkovarpaineen tarpovat
uutterasti määränpäätä kohden.

Kello on ollut neljä eukon selvitessä lähtemään kotoa ja läppää
juuri yhdeksää kaupungin ryssänkirkon lähettyvillä sijaitsevasta
palotornista, kun hän kiiruhtaa tulliportista torille päin. Uhkaavia
kumuripilviä ajelehtaa taivaalla.

Saisi edes marjat pois käsistään ennen sadetta! Kylläpä on noissa
puotien ikkunoissa vaikka minkä valtakunnan koreutta, vaan ei ole nyt
aikaa pysähtyä sitä ihmettelemään.

Torilla menee iso tuohinen hyvin kaupaksi ja vielä jokunen kapustakin.

Silloin tohisevan tuuliaispään mukana viskautuvat jo ensimmäiset
sadepisarat; niin suuret ja raskaat, että ne särkyvät katukiveykselle
rosoreunaisiksi roiskeiksi. Ostajille tulee kiire hankkia ennalta
harkitut tavarat. Kukaan ei malta tarkastella kapustankaupustelijan
korien sisältöä.

Kun taivas sitten yltyy pudottelemaan rakeita, on Huttus-Mielosen eukon
etsittävä suojaa eräässä puodin ovikatoksessa, jossa ennestään muuan
herrakin näyttää pitävän sadetta.

Eukko istuutuu ylimmäiselle portaalle ja alkaa vääntää vettä
huiviripaleestaan.

— Kylläpä rouvalla on komea tukka, ihastelee herra hänen takanaan.

Eukosta on vallan hullua kuulla itseään rouviteltavan. Rouvia olivat
vain ani harvat kirkonkylälläkään, jossa kauppiaankin nuorikko sai
tyytyä »emäntään», tahi »Uunon Annaan».

Eukolta pääsee nauru. Se todella pääsee kuin vahingossa, sillä oikea,
huoleton nauraminen on yleensä häneltä tarpeettomana unohtunut.
Kun nauru nyt kerran rikkoo vuosien nostattaman padon, karkaa se
ilmoille korkeana ja valtoimena aaltona, jota eivät mitkään teennäiset
hihitykset ja pyrskähtelyt säestä. Se loppuu äkisti, niinkuin alkoikin,
oman rentoutensa säikähdyttämänä. Eukko tohtii sentään singahduttaa
leikkisän vastauksen pönäkälle herralle:

— Täytyyhän kerjäläisrouvillakin olla jotakin kaunistusta. Vaikka
niinhän sitä sanotaan, että »se on liikaa komeutta, jotta köyhällä on
kaksi silmää päässä».

— Eihän kauppiaan tarvitse kerjätä. Menkää tuohon torin varrella
sijaitsevaan rauta- ja taloustarpeiden kauppaan. Siellä voivat tukussa
ostaa teiltä puuesineet ja minä ostan marjat, jos samalla myötte tuon
suuren tukkanne.

— Ei herran pitäisi pilkata.

— Minä tarkoitan täyttä totta. Olen parturiliikkeen omistaja ja
ostan sekä palmikoita, että varisseita hiuksia. Eikö tehdä kauppaa?
Laskekaapa nutturanne irralleen... Ah! Maksan siitä ja marjoista
yhteensä kaksikymmentä markkaa.

Eukko poistaa myhähtäen kömpelön, sukkavartaasta väännetyn hiusneulan,
joka yksin on pidellyt kireälle kieputettua lettinuppua. Musta,
juuresta käsivarren vahvuinen letti lappautuu harteille koko valtavaan
pituuteensa.

On suorastaan ihme — sen ovat Puustilan kesävierasneiditkin sanoneet
— miten niin pienessä päässä mahtuu kasvamaan sellainen hiuspaljous.
Semminkin, kun otsa on tavallista korkeampi. Neidit ovat huomauttaneet,
että hänen kellanruskea ihonsa, sysimusta tukkansa ja nenän päässä
tuntuva ruumiinjakauksen uurto, vaikuttavat erikoiselta ja verranneet
häntä egyptiläisiin kuningattariin, tai joihinkin mahdottoman
ulkolaisiin ihmisiin. Lienevätkö tarkoittaneet kiittää vai moittia.
Itsehän ei ole osannut antaa hiuksilleen mitään arvoa. Ei ainakaan
akkana ollessa. Painavat vain päätä töitä tehdessä ja keikistäisivät
väkistenkin niskan koppavaan takakenoasentoon.

Kakskymmenmarkkanen on iso raha. Monen voikilon hinta. Meijerivoista
pyysivät taannoin torilla kahta ja puolta markkaa.

Eukko sormielee letinnenää.

— Missä tämä sitten katkaistaisiin?

— Minun liikkeessäni. Sinne on vain lyhyt matka, pari kulmausta. Jos
toimitatte ensin asianne talouskaupassa, niin minä sitten opastan
teidät liikkeeseeni. Marjat pidän vaikka heti, pestinä.

Talouskaupassa ostavat tosiaankin vasut ja talouskapineet
summamutikassa, kun ne ovat niin sirosti tehdyt. Halvasta ne pitää
luovuttaa, mutta oli menneeksi, pääseehän niistä niin mukavasti,
kaikista yhdellä kertaa.

Tuossa se jo odottaa edestakaisin pasteeraillen lettiherrakin kadun
kulmauksessa. Voi miten hävettää näissä hajallisissa hetaleissa astua
sen rinnalla.

Parturituvassa istutetaan Huttus-Mielosen rouva puleerattuun
tuoliin vastapäätä peiliä. Tuoli on niin tilava ja liukas että hän
luisuisi siitä lattialle, ellei hame vielä olisi kostea sateesta.
Nyt kiristetään side letin juureen ja »rauskis». Letti on katkennut.
Hänelle tupataan kiitellen kouraan taivuttamaton kakskymmenmarkkanen,
jommoisia ei maalla koskaan näe ja vielä kaupanpäällisiksi hajusaippua.

Taisi tulla ihmettä-kummaa! Pää tuntuu hävinneen tykkänään. Se
kekkalehtaa kepeänä, ihan kuin irtonaisena, kaulan pannessa parastaan
hillitäkseen sitä retkahtamasta minne sattuu.

Kadulla eukon ohuthuulinen suu vetäytyy itkun ja naurun sekaiseen
väänteeseen. Vastaantulija voisi syystä luulla häntä vähämieliseksi,
leikkotukkaa.

Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi. Ja onhan hänellä kaikkiaan
neljättäkymmentä markkaa rahallista rahaa. Viisikymmentä meni silloin
kymmenkunta vuotta takaperin mökin hinnaksi. Aika on kyllä siitään
kallistunut, mutta saa hän nytkin hankituksi lampaanvuonan talveksi
ja tytölle vaatteet, että se pääsee kansakouluun, kun se on niin
hyväoppinen. Aina sitä on kehuttu lukusilla. Täältä kaupungista minä
sille vienkin...

       *       *       *       *       *

Römmin sekatavarakaupassa suorittaa eukko ostokset. Hänelle
tarjotellaan leprua lanellia, vaan hän pyytää kainosti nähdäkseen
parasta ja paksuinta pomassia. Hänelle reväistään palttinaa
sinileimaisesta kangaspakasta ja puotilainen kysyy paljonko pomasiinia
saa panna. Kolme metriä hän sitä ottaa. Hän nauttii ilmeisesti, kun
sakset vikkelästi sytkyttävät pietimen poikki: het-pyt, het-pyt,
het-pyt. Hän ei voi vastustaa kiusausta, vaan mittauttaa vielä
kukallista retonkia esiliinaksi. Kun siihen nokkaan ottaa kahviksia,
pehmyttä vehnästä leipuripuodista ja pojalle tuliaisiksi tötteröllisen
pompommia, on asiat toimitettu ja puolet rahoista tallella.

Sade on kulkeutunut Huttus-Mielosen eukon edellä salolle. Kun hän
pääsee lähtemään kaupungista ovat pilvet jo hajonneet ja »vanha taivas»
pilkoittaa sinisenä ja korkeana.

Pää tuntuu tosin omituiselta. Koko päivä on ollut kuin uneksumista.
Hän ei uskoisikaan tätä todeksi, ellei näkisi ja saisi tunnustella
ostoskääröjä käsissään. Lehtipuista ropsahtelee kirkkaita vesihelmiä.
Luontokin on uudistunut.

Tuolla vilkkuu vihdoinkin korpinotkelmassa heidän vähäpätöinen
mökkinsä, joka näyttää arasti painautuvan lammen rantatöyryn suojaan.

Eukko sijoittaa mielikuvittelossaan ränstyneen piha-aidan jokaisen
vielä pystyssä kestävän seipään nenään haapaisen lehväkerpun
talvitöryksi sillä ostettavalle uuhivuonalle, jonka villoista saadaan
lämpimiä sukkia ja kintaita heille kaikille.

Saatuaan illalla haudetta on lehmä tullut kotiin hakematta. Lapset,
jotka jo odottelevat veräjällä, potaltavat siitä täyteen juoksuun ja
äitiä vastaan polulle.

Huttus-Mielonen, kuultuaan eukon matkakuvauksen, virkkaa hörppiessään
sulotuoksuista tuliaiskahvia: — olisit sinä sentään saanut jättää sen
letin myömättä.

— Vähemmän on sinulla nyhtämistä ja tukistelemista, vastaa eukko.
Enempää ei siitä asiasta heidän kesken puhuta.

Mökin pojan posket sokeroituivat pompommeista ja sitten tahraantuvat
likaisista käsistä. Vilkas tyttö hyppelehtää ilosta kouluunmenoa
ajatellessaan. Koulu on hyvä sekin, mutta vielä ihmeellisempi paikka
on varmasti kaupunki hajusaippuoineen ja hienosti haastattelevine
herroineen. Sinne hän lähtee heti kansakoulun käytyänsä. Jospa
hänellekin kasvaisi yhtä iso letti kuin äidille! Ei hän sentään
raatsisi sitä myödä. Keksisi jonkin muun keinon ansaitakseen hirveän
paljon rahaa.

Äiti ei aavista tytön kohtalokkaita suunnitelmia. Hän toimittaa
onnellisen raukeana iltaaskareet ja patistaa joukkoaan makuulle
päästäkseen itsekin lepuuttamaan kipeytyneitä kaulajänteitään.

       *       *       *       *       *

Saloasumuksessa on jo aikoja vedelty sikeää unta, ennenkuin kuu jälleen
kelmeänä ja tarkoituksettomana kerkiää hivuttautua kuusikon takaa
iltaöiselle taivaalle. Tällä kertaa se on ihan ymmyrkäinen.




PERUNANNOSTO.


Mikähän aamu nyt onkaan? Tänään piti jotakin tapahtua.

Se tieto hälventää viimeisetkin unisumut ja räväyttää lasten silmät
äkkiä ja täydellisesti levälleen.

Tämänpäiväinen jännitys ei tupsahda yllätyksenä, eikä sentähden tunnu
aivan yhtä hauskalta kuin herääminen kerran kevätaamuna isän ääneen,
joka kuului toimeavan, että Normalle on syntynyt talliin soma orivarsa
ja lisäksi on Aatu kertonut nähneensä saunan lähettyvillä hirven
jäljet, jotka johtavat metsäpellolle päin. Kaikkia niitä ihmeitä
lapset pääsevät isän keralla katsomaan, jos pukeutuvat nopeasti, ettei
kerstehanki ehdi pehmetä.

Tänään on vain perunannosto.

Se on alkanut Ullan ja Kyöstin vielä nukkuessa. Heitä ei ole tultu
herättämäänkään, vaikka he ovat sitä pyytäneet. Väki jo varmaan syö
aamiaista keittiössä. Nyt kiireesti, kiireesti!

— Auta sinä selästä liivinnapit kiinni, niin minä autan sinua.

Perunannostajaksi kelpaa puolivaivainenkin. Niinpä murkinoi tilavassa
keittiössä oman työväen lisänä valiojoukko kylän kurjalistoa: räätälin
leski lonkkavikaisen tyttärensä kanssa, Kerosen viisihenkinen,
säälittävän resuinen pesue ja isäntärengin vaimon kuuromykkä veli.

Rännäl-Anni on myös tullut tarjolle. Hänelle ei vielä ole annettu
vastausta. Hän istuu sohvasängyn kannella nyyttirievun lievettä
hypistellen.

Rännäl-Anni on kasattunut vanhapiika ja sellaisena maalaisoloissa
harvinaisuus; hyvä työihminen kun kansan keskuudessa hyväksytään
pienine syntymävikoineen, jotka selitetään »luojan töiksi».

Nuorempana on Rännäl-Anni ollut pillihurja, mutta siitä sitten
asettunut henkipitimistään mitenkuten huolehtivaksi höpsäkäksi. Oli
vain osattava järjestää hänet yksinäiselle työmaalle. Siellä hän hosui
kahden viisaan edestä. Mutta joukossa hän rällätti kaiken maailman
kuulumisia niin mukavasti, että muiltakin unohtui työnteko sitä
kuunnellessa.

Rännäl-Anni ei oikein malttaisi odotella isäntäväkeä. Tahtoisi keritä
suurukselle hänkin. Hän hiivittäytyy herrasväen ruokailuhuoneen
ovelle ja tirkistää rakosesta. Siellä ei vielä syödä. Tyhjät
lautaset on latjattu pöydälle pinoon ja moniovisella kaapilla on
isossa lasiastiassa kermapäällystäinen viili. Sellaista herkkua näin
syksyisenä aikana.

Täytyy peruutua istuimelle odottelemaan.

Silloin säntäävät Ulla ja Kyösti keittiöön. He näkevät tyydytyksellä
kiintoisan perunannostojoukon. He vastaavat iloisesti nyökäten
kuuromykän riemastuneeseen viittailuun, jota säestää omituisen ontto
mölähtely. He kärttävät aamiaista joutuakseen muiden mukaan pellolle.

Lapsilla Rännäl-Anni vietättää uudestaan perille työkyselynsä.

Rännäl-Annia ei huolita perunannostoon. Hän ei kuitenkaan hellitä
ennenkuin on saanut luvan jäädä kassaroimaan vesakkoa hiehoaitauksen
putaman rantamilta.

Samassa on Rännäl-Anni ruokapöydän ääressä ja ahtaa leipää ja velliä
suuhunsa järjestelmällisesti kuin riihettäjä lyhteitä.

Aatu tuo vajasta kassaran.

Perunannostajia nopeammin ehättää Rännäl-Anni työhönsä. Lepikko huojuu
ja rusahtelee, kun hän siellä täysin mahoin mylstää.

       *       *       *       *       *

Perunannostajilla riittää joksikin ajaksi tarinoimista Rännäl-Annin
johdosta. Rolo-Riitan rikkeistä se Annikin oli parhaassa iässään
huimentunut niin kuin keskimmäinen niistä kolmesta komeasta
Kontiittaresta ja niin moni muu. Kalmaa se Rolo-Riittakin tietysti
taikarohtuihinsa sotki, vaikkei siltä koskaan tavattu sellaisia
kapistuksia kuin suohon kuolleelta Pusu-Liisalta, joka kanniskeli
heittelemättä repussaan kuihtunutta ihmiskättä. Olihan se Rolo-Riitta
kerran muutamalle talokkaan tyttärelle isosta hinnasta valmistanut
lemmenjuoman, jolla saattoi suostutella kylmenneen armaan. Viinissä
sitä miehelle tyrkytettiin. Mutta miespä toki aavisti ämmien
eriskummallisiin viitteisiin kätkeytyvän jotakin pahaa ja lorautti
ryypyn koiralleen, joka siitä pitäen juosta jolkutteli tytön luona,
eikä herennyt siitä pelistä, ennenkuin pääsi hengestään.

— Ettäkö se ei olisi totta? Ka, ken ei uskone, niin juoskoon uskon
kaskeen ja...

Ullaa ja Kyöstiä se oudon raaka puhe hiukan kammottaa. Kodin
läheisyys kyllä tuntuu rauhoittavana, vaikkei rakennus näy tänne
riihentauspellolle. Kunpa häipyisivät muistista moiset saakkunat iltaan
mennessä. Illalla ne voivat vaania kintereillä, aivan selän takana.
Kun on saanut selän turvaan vuoteeseen, ne ryömivät vuoteen alle
väijyksiin. Niin teki se kolportööriltä ostettu värillinen Molokin
kuvakin. Sillä oli tultasuitseva kita ja pitkä kieli, jolle asetetulla
pakanalapsella ei ollut mitään pelastumisen toivoa.

Ilma on raikas ja omituisen tuoksuton.

Hevoshaan koivikko riputtelee hajamielisenä huokaillen kellastuneita
lehtiä puolukkamättäille. Perunapellon pientarella uhmailee pallomaisen
tuuhea pihlaja vielä syksyä. Se on melkein liian räikeän vihreä
soveltuakseen surusävyiseen ympäristöönsä, niin helakan punaiset
marjatkin kun sillä on.

Ullan ja Kyöstin käsiä paleltaa aluksi. Ne punottuvat ja pöhöttyvät,
kun he uutterasti tönkivät multakokkareita ja noppivat perunoita
poimurivasuihin, jotka täytyttyä tyhjennetään suuriin kaksikorvaisiin.
Pian siinä kuitenkin saa lämpimän auringottakin. Sormia alkaa poltella
ja kihmelöidä.

Iltapäivällä he jo työskentelevät yhtä tottuneesti kuin toisetkin.
Kynnet on tosin sälöillä ja koko kyntyräiset mullan vallassa, mutta
työn-ilo on sekoittumattoman puhdas.

He eivät vielä älyä arvostella räätälin lesken lipevää ystävyyttä
tarkoitukselliseksi liehakoinniksi, eikä Kerosen synkeitä
silmänmuljauksia tuomioksi, jonka pettymyksissä katkeroitunut työmies
selviömäisesti langettaa herrain puoskalle niinkuin käärmeen sikiölle.
Sitä on vainottava siitä yksinkertaisesta syystä, että se on syntynyt
käärmeistä käärmeen pesässä: se on siis käärme.

Suuret varisparvet lentävät ja rääkkyvät maiseman yllä, jossa vähilleen
jokaisen talon mailla killuu seipäässä sateen ja tuulen runtelema
kuvatus: varissuvun uhri elojuhlien paenneilta, kylläisiltä päiviltä.
Koko päivän puhallellut navakanlainen tuuli on kuorinut taivaan
pilvettömäksi ja varustautuu työnsä päätettyään levähtämään. Aurinko
on juuri valahtanut näköpiiristä. Sitä ei näe ilman lintukaan joka
korkeudessa kaarrellen tutkii taloudellista tilannetta. Kupu tuntuu
tänään kepeämmältä kuin eilen; miten huomenissa lieneekään... Se panee
vaakkumaan.

— Eikö jo lopeteta? Kohta ei silmä erota siemenperunan hapantoja
kunnollisista. Sitä kourasee toisinaan kiveä perunana, puolin jos
toisinkin. Osaa tuo nälkäkin tulla tässä kumarrellessa. Kohta ei
kahvista ja puolisesta ole jäljellä höikösen pölähtävää.

Laajalle leviää iltaruskon punerrus etäällä metsän rajassa, myöhemmin
se on värittyvä vielä tulisemmaksi, kunhan taivas ehtii tummua.

Iltaruoka on joutumaisillaan. Sitä odoteltaessa ja miesten hoidellessa
hevosia, kahahtavat eukot ja tytöt keittiökasvitarhaan lanttuja
nyhtämään ja listimään. Täällä mäellä onkin iltaruskon loimotuksessa
valoisampaa kuin siellä metsän saartamalla pellolla.

Ullaa ja Kyöstiä huudetaan sisälle. He kuulevat eteiseen saakka
listijöiden kielten liukkaan läylätyksen, vaikka Rännäl-Anni viipyy yhä
kassaroimassa. He näkevät vielä, kuinka Kerosen pienin tyttö varkain
katkaista riuhtasee kesän viimeisen valmun. Valmu on ennen taittuneen
varren alaosasta haarautunut ja puhjennut kukkimaan kilpaa puisevien
retiisin hylkyjen kanssa. Kukka on tosin pienehkö, mutta silti oikean
arovalmun luonnetta edustaen huumaavan punainen. Ja saapa se kuin
saakin ilon tulla huomatuksi ennen hallaa.

       *       *       *       *       *

Kylmät kastehelmet, joiden on määrä auringon noustessa kiteytyä
jäähelyiksi, viskautuvat rutosti taikinamarjapensaan oksilta puistikon
hietakäytävälle, kun uskollinen Diana ryntää vimmatusti haukkuen
ruokailuhuoneen ikkunain alle.

Diana on valppaasti uumoillessaan kuullut saman metelin, mikä
sydänyöllä herätti Ullan, Kyöstin ja koko rakennuksen keittiönpuoleisen
pään makaajat.

Rännäl-Anni parka ei ennätä paeta minnekään. Vanha Serafiina kynttilä
hyppysissä ja muut piiat saattueena täyttää keittiön oviaukon. Toisella
ovella ulisevat säikähtyneet lapset. Kolmas johtaisi suureen saliin ja
siitä edelleen rouvan ja herran kamareihin.

— Hiiri, uikuttaa vapiseva Rännäl-Anni.

Rännäl-Anni, jolla ei ollut kylällä vakituista asuntoa, oli saanut
jäädä keittiön permannolle yöksi.

Siitä käsin hän toisten nukkuessa sukkasillaan äänettömästi hipsutteli
ruokailuhuoneeseen viilikulholle.

Hän oli nähnyt sen jääneen syömättä, kun piiat vanklautuivat
edestakaisin keittiön ovessa illallisastioita raivatessaan.

Hän aikoi vain enimpään mielitekoon pikkuriikkisen vajuuttaa sen
herrasviilin piripintaista yltäkylläisyyttä. Vaan kun hän kotvasen
pilkkopimeässä haparoituaan vihdoin löysi himoitsemansa astian ja
ahneesti hörppäsi reunalta, tuli suuhun suorimmittain — hänen luulonsa
mukaan — hiiri, joka oli tuketa kurkun. Elukkaa kakistellessa tietysti
astiakin luiskahti käsistä ja särkyi sellaisella tavattomalla helinällä.

Rännäl-Anni vilhuilee hölmistyneen epätoivoisesti ympärilleen. Huulet
höpäjävät ja silmät kierivät päässä. Lopuksi hän luulee keksineensä
pelastuksen ja alkaa selittää vähitellen rohkeasti tasaantuvalla
äänellä:

— Kun minulla on sellainen tapa, että minä kävellä haihattelen
unissani, niin minä nytkin olin etsivinäni vesikorvoa ja kulkeuduinkin
tänne herrasväen viilikupille. Juodessa minun suuhuni tuli hiiren
pentu, limasko. Silloin minulta rikkui kuppi ja siihen minä vasta
itsekin havahdin.

Selityksestä vaikenee asia toisillekin. Rännäl-Anni on luullut rouvan
terveyspiimäsientä hiireksi. Siitä se vielä herra taitaa antaa Annille
risapäitä räsäyksiä.

       *       *       *       *       *

Aamulla jatkuu perunannosto entisellään, mutta hiehoaitauksen lepikon
päätetään antaa vielä toistaiseksi vesoittua.

Rännäl-Anni jo allapäin mittailee maanteitä hermoviallisten tapaan
epätahdikkaasti harppaillen ja aprikoi, mistä saada työtä ja ruokaa.
Tänään paistaa luojan aurinko ihmeellisen lempeästi. Se koettaa
vakuuttaa, ettei tarvitse huolia huomisesta, mutta tuo vajavainenkaan
ihminen ei oikein jaksa luottaa sen lupauksiin. Omin voimin tahtoisi
hänkin ponnistella.

       *       *       *       *       *

Perunannostajat touhuavat kovasti. On päästy pois riihentauspellolta
suurelle aittamäelle, josta ihan kohdasteen näkyy talon herran
ikkunoihin. Ajan säästämiseksi rouva itse tuo puolipäivä-kahvit
pientarelle.

Räätälin leski särpää sukkeluutensa osoitukseksi kiehuvan kuuman
nesteen parissa hengenvedossa. Keronen ei muista teeskennellä. Hänen
ruskeapintainen ja karvainen ranteensa tosin tärisee, kun hän työläästi
saa tarttuneeksi koukkuisilla ja multaisilla hyppysillään erikoisen
mitättömiksi pienittyihin sokerin sikkareihin. Mutta se tärinä ei ole
mielen arkuutta, se johtuu heikon elimistön vuosittaisesta pakollisesta
voimavarojen ylittämisestä, joka nyt kostaa itsensä. Hitaasti sama
sierettynyt käsi kääntää kupin alassuin teevadille, jossa se kalajaa
hetkisen pois pantaessa. Tiukasta suusta ei puserru »kiitosta vaan».
Pää kyllä tekee juron nykäyksen ja sittenpä pitääkin kämmenpäällä
pyyhältää hikikarpaleet sairaalloisen kalpealta otsalta. Sikuri ne heti
sille nostatti.

Noppimaan taas! Aatu jo vaappuu auran kurjessa ja hokee ruunalle »missä
kävelet, ptruu — takasin, kee, vaolle!»

Sää on mitä suotuisin. Ei tarvitse edes kuivattaa perunoita, saa viedä
ne samantien säilöpaikkoihin. Kuitenkin, koska päivä niin lämpimästi
kilottaa, voi siitä vielä hyvinkin kehittyä sade. Syksyiset ilmat ovat
tunnetut epävakaisuudestaan. Ne muuttelehtivat niin arvaamattomasti. Ja
yhden syksyisen yön sanotaan ehtivän ajaa yhdeksällä hevosella.

       *       *       *       *       *

Viikon lopulla on kahden kivikellarin laareissa hikoilevaan kattoon
saakka mainioita perunoita, lanttuja ja muita juurikkaita.

Isäntäväki tarkastelee varastoja tyytyväisesti myhäillen: kyllä sopii
tulla talven ja joulun.




HUIMA-TIINA.


Kaikki paikkakuntalaiset tunsivat Huiman-Tiinan, höperön vaimon, joka
syvään ja moneen kertaan polvia lyyhistäen, jopa kaulaankin kapsahtaen
ja »voi rakkaat kalliit» hokien, kiitteli saamastaan almusta. Moni,
tietäessään hänen kovaonnisen osansa, kohteli suopeammin häntä kuin
muita anelijoita.

Tiina oli aikoinaan pyörähdellyt kotitalonsa ainokaisena tyttärenä
ja siitä vaihtunut naapuriin minikoksi. Siellä onnettomat aviolliset
suhteet ja lapsen kuolema hämmensivät hänen tunteikkaan mielensä
ja lopuksi muuttivat hänen järkensä kuin sumeaksi peiliksi, josta
menneitten tapahtumain kuvat katosivat jäljettömiin ja josta hän vain
vaivoin saattoi selvitellä edes hetkittäin oman nykyisen hahmonsa.
Silloin huimetessaan Tiina yritti tappaa miehensä ja väitti miehen
sukulaisten piiloittaneen häneltä lapsen, hänen oman »Ristuspoikansa.»

Näihin seikkoihin liittyi välittömäksi jatkeeksi Huiman-Tiinan
elämä ensin Niuvanniemen hourujenhoitolassa ja sitten oman pitäjän
vaivaistalolla, jossa häntä säilytettiin puoli vuotta raivojen
osastolla, mistä hänet vuorostaan siirrettiin yleiselle puolelle
Koikkalatar nimisen huonotapaisen naisen huonetoveriksi. Tiina oli
silloin jo niin parantunut, että ainoastaan kiusoitteleva puhe
avioliitosta ja Ristuspojasta vielä aiheuttivat avuttomia väänteitä
kasvolihaksissa ja kummallisia, kakistelumaisia äännähtelyjä kurkussa.
Mainittu ilmehtiminen ja lapsekas yksinpuhelu jäivät siitä pitäen
hänelle lähtemättömäksi tavaksi. Huima-Tiina ei enää raivonnut.
Armahtava unohtamisen taito, samalla kun se eristi hänet katkerasta
menneisyydestä tehden hänet kykenemättömäksi palaamaan miehen luo,
takasi hänelle elinkautisen kunnanhoidon.

Vaarattoman Huiman-Tiinan sallittiin vapaasti kuljeskella kylällä.
Hänen ainoan tähteeksi jääneen maallisen ilonsa muodosti »Tillukka»,
alituisesti mukana kuljettamansa kahvipannu, jonka höysteeksi hän
taloista ja herraspaikoista kävi pyytelemässä »laatuja»: kahvia,
sokeria ja maitoa, tai ropoa niiden ostamiseen.

Soman säälittävää oli nähdä Huiman-Tiinan ennen talosta poistumistaan
mytöstelevän nyyttiään lähtökuntoon. Hän levähytti polvilleen, tai
istuimelle, vanhan tummavaltaisen huivin, jonka neljännessä kolkassa
oli — jos oli — lujan solmun sisässä laatujen ostoon tarvittava kassa.
Huiville hän sitten moniaiden vaatekappaleiden sekaan puoleen jos
toiseenkin käännellen ja väännellen sovitteli Tillukan, maitopullon
ja eripariset juomaneuvot ja lopuksi kuulostavasti helisteltyään
läkkisen paputölkin. Koko toimituksen ajan saattoi kasvojen ilmeistä
ja jokelluksen sävystä havaita, tyydyttikö laatuvarasto omistajaansa,
vai vieläkö ehkä puuttui jotakin. Huimalla-Tiinalla näytti olevan täysi
työ suunnitellessa tulevaa kahvinkeitto-ohjelmaa. Hänen täytyi siinä
moneen kertaan sipaista korvallisilta hiuksia, jotka oli Niuvanniemessä
leikattu ja ylettyivät vapauden koittaessa parahiksi pienelle
saparolle, ja nypläillä keskisormen päällä nenänlatvaa hokien »jaa,
jaa», tai »ei, ei tule tamullista», aina kuinka asia kulloinkin vaati.

Huima-Tiina omasi ihmeellisen kyvyn vaistota kuka ihminen oli
pohjaltaan hyvä, kuka ilkeä. Ei edes imartelulla ja lahjuksilla voitu
hänen päätöstään horjuttaa. Hän eritteli saman perheen jäsenistä
pahansuovat ja myötätuntoiset ja väisti sekä pelkäsi ensinmainittuja
niin, että taloon tultuaan ja jo eteiseen ehdittyään hän sellaisen
henkilön lähestyessä saattoi pyörtää takaisin. Syytä kysyttäessä hän
vastasi vain: »tuli niin tylyksi minun luonnolleni».

Huima-Tiina oli ihmeteltävän siisti. Ei reikää vaatteissa, ei
loiselukoita, joita hänen kerrottiin ankarasti vainonneen pikku
pöksässään vaivaistalolla.

Niin vaihtoi väsymätön aika maltittomalle ihmiskunnalle yhä uusia
vuosia lukemattomine mahdollisuuksineen ja vaihtoi siinä sivutöikseen
Huiman-Tiinan keltaisen tukan väriä. Siihen ilmeni ensin harmaita
juovia ja sitten se vähitellen varisi ja vaikeni, niin että päänahka
kuulsi säikeiden lomista.

Huima-Tiina eli vanhaksi. Jokaisen kyläläisen muistiin hänen piirteensä
ennättivät syöpyä. »Mikähän Huimalla-Tiinalla nyt on, kun ei ole
meillä käynyt», ihmeteltiin kohta, jos hän satunnaisia mielijohteitaan
noudatellessaan vähän kauemmin pysyttelihe näkymättömissä. Kukaan ei
halunnut jäädä hänen hylkäämäkseen.

Siksipä, kun Huima-Tiina sitten sairastui kuolintautiinsa, muisti joku,
hänen käynteihinsä tottunut, lähettää hänelle laatuja vaivaistalolle.
Tulivatko ne perille, ihan Huiman-Tiinan kielelle asti, on hyvin
epäilyttävää. Kateus, ahtaus, likaisuus ja lääkkeettömyys, kaikki se
tietysti vaikutti haitallisesti köyhän, lääkärittömän ja apteekittoman
kunnan suuren kodin kuntoon.

Selkä makuuhaavojen uurtamana Huima-Tiina vanhus tuskissaan voivotteli
kesän helteisinä päivinä ja kuolemaa tulevaksi toivotteli. Vaan
moniko muu sairas siellä samanaikaisesti mahtoi kärsiä, olla kärsinyt
tai jäädä edelleen kärsimään yhtä kirpeitä kipuja kenenkään siitä
hituistakaan välittämättä.

Huima-Tiina sentään elokuulla taukosi tuskittelemasta. Ihmiskunta pääsi
sillä hetkellä yhdestä vaivaisesta, ellei se samalla hetkellä jo saanut
syntymävian, tautitartunnan tai muun sattuman kautta toista tilalle.

       *       *       *       *       *

Jäljelle jääneitten maailmassa muutamana päivänä herrasperheen nuoret
poimiskelivat mustikoita metisimmillään kukkivan kanervan tuoksuisella
kankaalla. He keskustelivat polkupyöristä, kasvienkeruusta ja pian
tapahtuvasta kouluunlähdöstä. Hiukan puhetta hiljentäen sivuutettiin
hautuumaa. Se oli kankaasta äskettäin aidattu kaistale, kun vanha
kirkkotarha jo oli täyttynyt. Uudessa kuolleitten valtakunnassa
törrötti vasta joitakuita ristejä.

Ilma oli syyskesäiseksi uuvuttavan kuuma ja kaunis. Vajaan kilometrin
päässä asusti Hauturi-Janne, eli lyhimmittäin »Turi». Tuohisten
täytyttyä oli marjattajien lähdettävä sieltä juomista saamaan. Ja
kaivostahan sitä nousi.

Turin emäntä ei sattunut kotiin. Turin pienet poikarehvanat vehtasivat
mustan tamman hallavanpunaisen varsan ympärillä isän valjastaessa emää
liistereen eteen. Rinnustinta jalan avulla kiristäessään Turi housut
kiinteällä ähkyi ja päivitteli, kun oli »lähdettävä kesken parempia
töitä toimittamaan Huiman-Tiinan ruumista hautaan, jottei se näin
äkeällä säällä mätä... ptruu, hevoonen.»

— Mistä te sitä haette ja reellä?

— Leikkuuhuoneeltahan se on hilattava, siitä kankaan rinnasta yhteiseen
hautaan. Ja reki se on ikänsä ollut paras vetopeli näillä havuneulasten
livettäviksi peittämillä teillä. Siitä vain riesan nakkasi, kun ei ole
aikuista apulaista arkkua rekeen ja hautaan nostamaan. Eikä miehistä
miestä kannata sitävarten palkatakaan, tuollaisen kunnanholhokin haudan
kaivannasta tulee ilmankin huono saalis, vaikka se pitää saattaa ihan
maahan asti.

— Kelpaammeko me avuksi? Siitähän meidän on ohi kuljettava kotiin
palatessa joka tapauksessa.

— Suurkiitosta! Jollei siitä lie liikaa vaivaa, niin... alkakaahan
astua edeltä, minä kyllä teidät matkalla tavoitan, haen vielä köyttä
millä arkkua liikutella.

Niinpä kokoontuvat nuoret hieman arastellen ruumishuoneen edustalle.
Se on punamullalla iloiseksi maalattu, valkonurkkainen mökki, ikkunaa
vailla, jota vastaamaan on tielle näkyvään päätyyn sivelty mustalla
värillä ikkunan kuvain: sammuneen silmän symboli?

Turin avattua oven tuntuu lievä ruumiin löyhkä. Urheasti sentään
kukin kantaja puristaa hamppuköyden päätä ja tuppautuu miehen perässä
pimeästä oviaukosta sisälle.

Kylläpä on kurja se arkku, minkä he sieltä päivänvaloon saattavat. Se
on kyhätty harmaista, jossain seinvierustalla seisseistä laudoista
ja on niin hatara, että kummassakin päässä irvottaa iso rako, sillä
harjamaisesti katoksi naulattujen lautojen muodostamat kolmiot on
jätetty tukkeamatta.

Arkku näyttää juuri kestävän lyhyen rekimatkan ruumishuoneelta
veräjälle ja siitä käytävää pitkin hautuumaan puuttomaan, autioimpaan
laitaan. Siihen päättyy raivattu käytävä ja alkaa somerikkomäki, jossa
yhteiset-, eli laverihaudat sijaitsevat. Niitä on siellä jo viitisen
riviä. Ei niillä näe ristejä, eikä muistomerkkejä, kukkapengermistä
puhumattakaan.

Sinne lasketaan Huima-Tiina laitimmaiseksi. Pari hartaasti ja
lapsellisesti väräjävää moniäänistä laulua, paljon soraa ja
rapisevia kiviä kummuksi, sille vihkonen käytävän ohesta riipaistuja
kanervanvarpuja, sekä salaa pyyhkäisty surkuttelun kyynel. Selvä on.

Turi kiittää hyvillään suoriuduttuaan toimituksesta niin väleen ja
vähällä vaivalla. Sanoo rovastin sunnuntaina siunaavan Huiman-Tiinan
ruumiin samalla kuin tuon toissapäivänä kuopatun Holopaisen lapsen.

Varsa, kirmailtuaan aikansa kumpujen vaiheilla, on asettunut aisan
alitse nykimään emän nisiä. Laulun alkaessa se on hörökorvin
punaltanut siroa, kirkassilmäistä päätään ja arvostellut ihmisten
hommat liian vaikeatajuisiksi. Se on huomannut edullisimmaksi käyttää
emän lepohetkeä hyväkseen. Siksi se innokkaana syö saadessaan. Sen
takkuiset ja horjakat jalat ja sekava, miltei villamainen hännäntypykkä
liikehtivät ahneesti.

Ateria keskeytyy, kun Turi käteltyään avustajiaan hoputtaa suun
maiskahduksella tamman liikkeelle, sulkee veräjän, keikahtaa
rasahtaville liisteille, pyörittää ohjasten periä ja ajaa pois.

Marjattajat luovat hiljaisina jäähyväiskatseen päivänpaisteiselle
hautavallille, kunnes toinen toisensa perästä verkalleen käännähtävät
astumaan kotiin päin.

       *       *       *       *       *

Sen iltapäivän viipyy nuoressa mielessä juhlallinen katoavaisuuden
aavistelu ja pienoinen pahanomantunnon tapainen kaiverrus siitä, että
on olemassa sellaista kuin erikoishaudat ja laverihaudat.

Sisäinen ääni lisää vielä, etteihän sillä ole väliä, minne turta ja
sieluton ruumis joutuu; eläessä ihmistä auttaa ja lähestyä pitää.
Niin pitäisi, myöntää nuorukainen, mutta ehdinhän minä yrittää
täyskasvuiseksi tultuani.

Hänestä on nyt niin autuaallista arkipuuhien keskellä heittäytyä
pyhäisen sovinnollisiin tunnelmiin, ilman minkäänmoisia varmoja
lupauksia, jotka ehkä sittenkin saattaisivat tulevaisuudessa jäädä
täyttämättä.




EMMI.


Emmi oli pieni tyttökoululainen, jonka kustannuksella toverit saivat
usein nauraa. Ei puhtaan ilon naurua, joka vielä aikojen takaisissa
muisteloissa viskaa maininkina huulille mieluisen hymähdyksen, vaan
omahyväistä ja säälinsekaista hihitystä, minkä soisi jääneen ilmoille
pääsemättä, kun kuulee sen aiheuttajan kuolleen.

Niinpä Emminkin kuolinsanoma toki kykeni viiden minuutin pituiseksi
hetkeksi jäykistämään koulun opettajiston ja oppilaiden kasvot ja
kohdistamaan heidän tarkkaavaisuutensa tuon vähäpätöisen olennon
muistelemiseen.

Se oli silloin kun johtajatar syyskuun kahdeksannen päivän
aamuhartauden lopussa kertoi saaneensa kirjeessä ilmoituksen siitä,
että »kaikkivaltias on käsittämättömässä viisaudessaan katsonut
parhaaksi keuhkokuumeen kautta temmata pois keskuudestamme neljännelle
luokalle siirretyn oppilaan Emmi Maarasen» ja lisäsi, »Herra auta meitä
ajattelemaan, että meidän kuoleman pitää, että me ymmärtäväisiksi
tulisimme. Amen.» Lopuksi seurasi tiedoitus huomisesta markkinaluvasta,
johon alaluokat jo vastasivat hyvänmielen kohahduksella.

Sitten rivit marssivat rukoussalista luokkahuoneisiin. Se oli
tyypillinen pienkaupunkilainen oppilaslauma, jossa vilahteli
valtavana enemmistönä kikkanokkaisia lapikaskenkiä, mikäli niitä
yläluokkalaisilla huomasi vähilleen maataviistävien hameitten kätköstä.
Kas tuolla erään pullearyntäisen kauppiaan tyttären velttolihaksisella
kaulalla komeili kultakello pitkissä kullatuissa perissä, joita
myöten hän sormin hurrasi ylös-alas, ylös-alas sellaista sittemmin
niin prostoilta vaikuttanutta helmikoristeista nappulaa. Ja tuolla
neljäsluokkalaisten rivissä harppaili lyhythameinen Alli, Emmin
tovereista ainoa, joka oli sattumalta joutunut koulun ulkopuolella
kosketuksiin Emmin kanssa. Niitä kertoja Alli nyt mieleensä palautti.

Alku tapahtui heidän ollessaan toisella luokalla. Silloinkin oli
syysmarkkina-aika. Siihen asti hän oli ollut Emmin suhteen yhtä
välinpitämätön kuin toisetkin toverit. Emmi ei hakenut kenenkään
seuraa. Juuri se hänen sulkeutuneisuutensa ja kärsivän ylpeä suupielten
mutruileminen ärsyttivät tovereita ja opettajia. Useat opettajista
osoittivat selvästi haluavansa saada Emmin nöyryytetyksi, edes kerran
kyynelöimään. Luokalla oli monta muuta köyhää tyttöä, vaikkei ehkä
ketään yhtä alkeellista kuin Emmi. Sellaiset tytöt punastelivat ja
hengästyivät mongertaessaan französisch’iä ja itkivät hiukankin
ankarammasta moitteesta. Opettajat punnitsivat heidät otollisiksi.
Heidän alava käytöksensä kun oli suorassa suhteessa opettajan
ylemmyyteen: sen astemittari. Vaan Emmipä ei koskaan pyytänyt anteeksi.
Hän ei vastustellut, mutta ei myöskään oikaissut sanottavasti
virheitään eikä esittänyt halaistua sanaa puolustukseksi. Hän vain
katsoi puolittain kysyvästi, ja välistä ruskea silmäpari välähti ja
tarkasti vakavasti arvioiden toruskelijaa.

Emmin virheet koskivat harvoin varsinaisia oppiaineita. Vihkoissa
töhröiset kansipaperit, taitamattomasti kammattu tukka, tai hiha rikki
kyynärpään kohdalta; sellaisia ne rikkomukset tavallisesti olivat.

Joku opettaja saattoi yrittää solmita Emmiä sanoissa. Jos asiaan
tällöin pujahti pukki, sai Emmi niin tuntuvan huomautuksen, että
se vaarallisemmin kolhasi opettajan käytöksen tahdikkuutta kuin
hyljeksityn Emmin ruskearuutuiseen flanellimekkoon verhoutunutta ja
löylysaunan kaipuusta kielittelevää olemusta. Varmaankin olisi Emmille
monessa aineessa merkitty alhainen arvolause, elleivät kokeet ja
kirjoitukset — jääväämättömät todistajat — häntä pelastaneet, joskaan
ei loistavasti, niin toki tyydyttävästi.

Mutta voimistelutunnit vasta armottomimmin paljastivat Emmin
puutteellisuuden toverien lapsellisen tungetteleville katseille.

Pukeutumishuoneessa Emmi valitsi itselleen perimmäisen vaatesäiliön.
Sen oven suojaan hän vetäysi pukeutumaan. Kun komennuspillin vaativa
hujellus vingahti voimistelusalissa ja tytöt kiiruhtivat riviin, jäi
Emmi säännöllisesti suhrailemaan yksityisluontoisessa viimeistelyssä ja
hiipi sitten hiljaa paikalleen, rivin huippuun, luokan pienin kun oli.

Ja kuitenkaan, salaperäisestä valmistelusta huolimatta, eivät
Emmin äidin kutomat lampaan-mustat ja lyhytvartiset sukat aina
jaksaneet pysyä ylhäällä kokonaista tuntia. Niitä oli juostessa
tämän tästä kohautettava. Sitten, jossakin ripeässä ojennuksessa tai
telineliikkeessä, kuului pahaenteistä ratkeamista ja... sukka lotkahti
kumitossulle.

Reipas ja erittäin inhimillinen voimistelun opettajatar silloin
kevyesti läppäsi Emmiä takamuksille ja virkkoi naurahtaen: »menes
nyt Emerentia taas pukuhuoneeseen laittaan itteäs». Emerentia mennä
luhnusti kumaraisena, sukkaa nääthään-sen piti pidellä. Toverit
tirskuivat. Kuka voi sen heiltä tyystin evätä, vaikka tarkka korva
keksikin opettajattaren äänessä äskeisestä hyväntahtoisesta sävystä
poikkeavan särähdyksen, kun hän karskisti kajahdutti »rivi suoraksi!»

       *       *       *       *       *

Syysmarkkinain aikana muuttuu vähäinen koulukaupunki erittäin
eloisaksi. Kirkkaat ja kahnaantuessa uutuuttaan kirskuvat kalossit
jalassa vaeltavat maalta tulleet kihlainostajaparit käsityksin kaduilla
ja tölläilevät suu kolmantena silmänä sirkustelttojen ja myymäläkojujen
häikäisevää katinkultaa.

Hoilaavia miehiä ajelee rämisevissä rattaissa ja miltei jokaisen
ajopelin jäljessä juoksee toinen hevonen tiuhteessa. Siinä näkee
takkuisia luuskia, joiden säkä konkottaa korkealla ja nahka
uskollisesti myötäytyy luurangon solmujen ja haarautumien katteeksi.
Millä on jalat vuohisten kohdalta pöheessä, mikä enää nilkuttaa kolmen
koiven varassa.

Taitava hevoshuijari kaupittelee vähävaraiselle mäkitupalaisäijälle
toratsua tammaa. Koeajossa ilmenee se eittämätön totuus, että tamma on
häntyri. Häntä pyörii viuhuen kuin tuulenkela. Muuta vikaa ei myöjä
sano olevankaan. Hän tietää, ettei täällä kaupungin tasaisilla kaduilla
tule ilmi, että se lisäksi on mäkimys. Hän voittaa sillä runsaasti
puolella.

Mutta onpa myös tarjolla komeita pekunoita. On säikkyisiä ja
helläsuisia tammoja, joista tulee mainioita kantakirjaäitejä. Niiden
läheisyydessä nuoret oriit värisevät, riehakoivat hyppyaskelin ja
ärjyvät kiihkeästi pystypäin kuolainrautojen kiristyksestä huolimatta.
Täyteläiset kupeet välkehtivät suinnan jäljeltä lautasilta masmaloihin
saakka. Ryssäläiset partsikat vievät niitä Venäjälle sotahevosiksi. Ne
ovat korkeassa kurssissa, kun on japanilais-venäläisen sodan aika.

Kouluissa on markkinalupa.

Alli asuu erään Tantin kirjavassa koululaispuulaakissa, jonka muodostaa
noin kymmenhenkinen katras »parempain ihmisten huonompia lapsia».
Heille Tantin pitäisi olla äidin ja isän sijaisena, mutta hän ei oikein
ennätä sellaiseen, kun on tehtävä niin tuhottomasti ruokaa — pojat
kilpailevat mielellään lihapullan syönnillä — ja sitten on Tantin
illat miltei poikkeuksetta varatut N.N.K.Y:n tai pelastusarmeijan
kokouksiin. Hän ei aavista, että hänen lauhkeat abiturienttinsa sillä
välin mielellään kiehuvat falsettiäänellä kaksimielisiä sukkeluuksia
pisamanaamaiselle, punakiehkuratukkaiselle piikatytölle.

Alli on käväissyt muiden mukana markkinoilla, karusellissa ja käärmeen
kesyttäjän näytännössä. Huomenna on jälleen tavallinen koulupäivä.
Allin on huomiseksi puhtaaksikirjoitettava aine »muuttolinnut», mutta
vihko on unohtunut ostamatta. Hän kurkistaa katupeiliin ja tekee sen
havainnon, ettei vielä ole liian myöhäistä, koskapa puiston kulmalle
ei vielä ole sytytetty lyhtyä. Siitä päästä katua se sytyttäjä aina
aloittaa. Kyllä uskaltaa lähteä kirjakauppaan.

Alli arkailee muistaessaan kuinka päivällä muuan markkinamies
juovuspäissään hihkasi hänelle »hei, tyttö! huikataankos hattuja?» Hän
oli juuri samana aamuna Tantin opastuksella hankkinut itselleen uuden
punahuopaisen hatun, jonka otsikon ilmattoman iso nauharuusuke veti
humalaisenkin huomion puoleensa.

Portilta saa Alli pelästyneenä peruutua pihaan. Kadulla ajavat takaa
suurta päistärikköoritta, joka on riuhtounut valloilleen ja nyt
pillastuneena laukkaa niin, että vaahtipallot pärskyvät sieraimista ja
katukiveys kipiröi kavioiden iskuista.

Hetkistä myöhemmin Alli lähtee uudestaan.

Matkan varrella sijaitsevaan levyseppä Kervisen talon viereiseen solaan
on keräytynyt ihmisiä. Maassa makaa oikosenaan kuolleelta näyttävä
keski-ikäinen työläisnainen. Joku kuuluu innokkaasti selittävän, että
irtonainen hevonen juoksi naisen kumoon.

Alli pujotteleikse naisen luo, oikoo kaatuessa huiskahtaneet hameet
miesten rivoista naurahteluista piittaamatta ja selittää harmistuneena,
että tapaturmainen on toimitettava viipymättä lääkäriin. Joku lupaa
ottaa sen tehdäkseen.

Kun Alli kohottautuu naisen äärestä, näkee hän solan lauta-aidan
viereisen piharakennuksen avatussa ikkunassa Emmin.

— Täälläkö sinä asut? Näin lähellä minua. Enhän tiennytkään. Tulen
sinne.

Ja vastausta odottamatta Alli menee sisään Emmin luokse.

Mitä olivatkaan seinäkellon häiritsevä räikkääminen puolitunnittain
ja hyönteissurmajauhelman väkevä haju muhkuraisen kovassa patjassa,
jotka ensimmältä Tantin luona valvottivat öisin Allia ja saivat hänet
kaipaamaan kotiin, Emmin oloon verraten.

Emmi asuu suutarin perheessä.

Suutarin koko talous mahtuu yhteen ainokaiseen huoneeseen, joka
on jaettu kahtia haalistuneella sertinkiverholla. Ensiksi saapuu
sisäänastuja työpajaan, missä häämöttää suutarin luonnottoman pitkältä
vaikuttava selkä — housut lienevät niin löyhässä ja alhaalla — ja
sitten mestarin olan takaa mulkoilevat oppipojan valkoiset silmämunat
ryvettyneistä kasvoista kuin ahoksen puijalla konsanaan. Siinä
sitä työskennellään nahkaesiliinat edessä ja perehdytään hikisten
kenkärajojen moninaisiin vammoihin.

Kuvottava nahkan katku kuroo Allin kurkunpäätä, vaikka ikkuna onkin
auki verhontakaisessa osastossa, missä suutarin vaimo valmistaa ruokaa
jollekin tähän yöpyvälle markkinavieraalle. Lapsista pyöriskelee
kaksi vanhinta äidin helmuksissa mankuen vesirinkilöitä. Nuorin
veisaa kehdossa. Siltä on tutti pudonnut permannolle. Emmi on
nähtävästi vast'ikään aterioinut. Hänellekin on markkinamiesten
matkassa lähetetty kotoa eväitä: ryynipiiraita ja rieskakuoreen
tehty lanttu-lammaslihakukko. Emmi käärii hämillisenä sapuskat
sanomalehtipaperiin ja asettaa käärön tyhjenneistä rihmarullista
kyhätylle seinähyllylle. Siinä ne koulukirjatkin ovat tahrautumassa.

Alli peittää vaivoin säälinsä, jolla arvaa Emmiä loukkaavansa. Hän
virkkaa jotakin sanoakseen ja päästäkseen pian puhtaaseen ilmaan:

— Ethän vaan minun tähteni keskeyttänyt syöntiäsi.

— Jospa tuo nyt jäikin kesken, niin eihän siihen tule liitosta, pistää
leikkisästi väliin markkinavieras.

— Minä olen matkalla ainevihkon ostoon. Etkö jouda mukaan? Kohta muuten
kirjakauppakin suljetaan.

— Saatanhan minä tulla.

Kirjakaupasta johdattaa Alli Emmin asuntoonsa. Siellä on kotosalla
vain Toivo, muuan vastaperustetun yhteiskoulun ensiluokkalainen,
joka mieluummin pysyy sisällä kuin kuljeksii kadulla sydän kurkussa
ja kumiletkuun kiinnitetty kivenmurikka nyrkissä kansakoululaisten
salakavalaa hyökkäystä peläten. Kaikki muut ovat jatkamassa
markkinahuveja.

Toivo ja Emmi ovat kumpikin vielä oikeita lapsia. He innostuvat
leikkimään ja pelaamaan dominoa. Alli kirjoittaa ja iloitsee.

Siitä lähtien Alli usein nouti Emmin luokseen. Lopulta hän rohkeni
tarjota Emmille, kaikessa salaisuudessa, alusvaateparren. Emmi
puolestaan selvitti Allille laskutehtäviä harvinaisen matalalla ja
pehmeäsointuisella äänellään, joka väreili kätkettyä lämpöä. Lisäksi
tapasivat lapset toisensa pyhäkoulussa, jonne Alli sai suostutelluksi
Emmin mukaansa. Pyhäkoulu oli Tantin mielestä se ihannevastamyrkky,
mikä tarvittiin surmaamaan pienessä kouluväessä itävän kokoviikkoisen
turmeluksen juurineen päivineen.

Niin joutui kevät. Tyttökoulun ahtaassa kokoelmahuoneessa
auringonpaiste lämmittäen hiveli rautanivelistä luurankomiestä ja
täytettyjä pikkulintuja, jotka tuoksahtivat miedosti kamfertilta.

Kevät teki koululaiset huolestuttavan huikentelevaisiksi. Allillekin
tapahtui vielä viimeksi sinä lukuvuotena sellaista, että puulaakin
pojat keksivät kujeillessaan muutamien kumppaneitten avustuksella
pitää tyttöjen kamarin ikkunan alla serenaadin. He keksivät lisäksi
tervata katupeilin. Laulu värisytti Allia ihanasti, vaikka se saattoi
olla tarkoitettu hänen huonetoverilleen, ylimmän luokan tytölle. Mutta
siitä ilosta oli maksettava kova hinta. Tantti toimeenpani aamulla
kuulustelun, sai selville tervaajan, joka asui naapuritalossa ja
Allille määrättiin nöyryyttävä tehtävä mennä sanomaan nuorukaiselle,
että peili oli siekailematta puhdistettava ja Tantilta pyydettävä
anteeksi, jos mieli välttää kantelua rehtorille.

Tuntuipa sitten kaksin verroin ihanammalta saada istua junassa matkalla
kotiin. Vaaleaan vihannuuteen puhjennut luonto vilahteli hyväillen
silmissä. Emmillä oli lyhyempi rautatiematka kuin Allilla. Alli sai
nähdä Emmin äidin, joka oli tullut pysäkille tytärtään vastaan.
Juna siinä hiljalleen puhkui ja otti polttopuita ikävän näköisestä
pinorykelmästä, minkä taitse pujottelevalle tielle pian katosi kaksi
samaten ruudutettua kesähuivia, Maarasen mökin naisen ja hänen koulua
käyvän tyttärensä, jonka tänä kesänä pitää kerätä heiniä papereille ja
kuulla siitä leikkitovereiltaan monenlaisia arvosteluja ja isältään
se tuomio, »ettei noilla tiedoilla maksaisi vaivaa päätään täyttää,
ne ovat niitä herrain kiireitä, kun ei ole kellä pakko työllä hankkia
leipää ja leivän särvintä.»

Alli näki, että Emmin äidillä oli toivorikas katsanto. Alli saattoi
hyvin kuvitella Emmiltä kuulemansa tapahtuman, joka oli johdattanut
köyhän pieneläjän tyttären opin tielle.

... Kuinka vasta paikkakunnalle muuttaneen nimismiehen rouva jättää
polkupyörän aitovarteen, avaa vitsasrenkaalla suljetun, somasti
narahtavan veräjän ja astuu kamomillan reunustamaa pihapolkua
tupaan. Ystävällinen torpan nainen osoittaa kainon arvokkaasti
vieraalle parhaan istuimen, jolta kaiken varalta pyyhältää
olemattoman tomun vyöliinalla. Rouva tuntee tekevänsä melkein kuin
jonkin ihmisystävällisen uhrauksen myöntyessään odottelemaan kahvin
joutumista. Hän on vain tullut kysymään Maijastiinaa pariksi päiväksi
puutarhan kitkentään.

Ikkunalla rehoittaa tuohisessa kukkanen, jonka omituisen täplikkäät
lehdet miellyttävät rouvaa. Hän pyytää ja saa siitä oksan ja vielä
selityksen, että kukka ei siedä runsasta kastelua, muuten se
lösseröityy ja kuolee.

Sitten vaimo kursailee, kun ei satu olemaan kermaa, se on tullut
pannuksi aamulla kirnuukseen, eikähän sitä ole vehnästäkään, vaan hän
keittää »puhtaaseen veteen oikein paljaista pavuista kahvin».

Pois pyöräillessään on rouva tyytyväinen vierailuunsa. Hän ei
laisinkaan muista nauraa torpan naiselle, jos tämä onkin syyhyttänyt
sarvenoaan ja turistanut nenää nappeihin vieraan nähden. Kaikki on
ollut kuten olla pitikin, että rouva sai nauttia väärentämättömästä
maalaistunnelmasta. Lisäksi on rouva varma siitä, että hän oli
esiintynyt edukseen. Pienellä paikkakunnalla voi tuollaisen
kitkijävaimonkin mielipiteellä olla ulottuvia seurauksia, käyhän
Maijastiina kuulemma kaikissa herraspaikoissa pyykillä. Miellyttävä ja
vaatimaton nainen.

Ehkä juuri vaimon vaatimattomuus, joka ei pyrkinyt lähentelemään
nimismiehen rouvan korkea-arvoisuutta, sai rouvan suopeasti
huomauttamaan torpan tytön erinomaisen kansakoulutodistuksen johdosta,
että tytön sietäisi ehdottomasti päästä jatkamaan lukualalla. Siitä
se alkoi ja tuossa sitä nyt oltiin. Huokeammalla pääsisit päämäärääsi
Emmi, jos olisit enemmän äitiisi, mutta isäsi tyttärenä sinua sopii
ihailla.

Tyttökoulun kolmas oli alin konventtiluokka. Konventtiluokilla oli
lyseon yläluokkien kanssa yhteiset riennot.

Kun tytöt syksyllä palasivat kaupunkiin, antausi Alli innostuneena
toverikuntatoimintaan. Emmiä hän ei saanut mukaan. Allilla oli
uusi asunto. Oma kamari vanhan ja herttaisen neidin pienessä
huvilassa hiukan kaupungin ulkopuolella. Neiti itse ja hänen
punakellervä kissansa, valkorintainen ja keltasilmäinen kolli,
vallitsivat keittiössä. Ainoa kamari oli Allin hoteissa kukkasineen,
flyygeleineen. Neiti-vanhus pistäysi välistä Allin puolelle puhelemaan
ja innostui kertomaan vanhoista ajoista tai soittamaan pingoitetuin
sormin hengellisen ohjelman jatkeeksi poloneeseja, menuetteja ja
valsseja. Donauwellen oli neidin kuihtuvan ja Allin puhkeavan
hempeamielisyyden kiehtovin kohde.

Sinne nukkelaan satuprinssit iltaisin saattoivat Allia milloin
luistinradalta, milloin lauluharjoituksista ja toisinaan toverikunnan
juhlista, jolloin Alli sai olla pukeutuneena monirimssuiseen,
ruusunpunaiseen juhlahameeseen. Näin estyi tyttöjen seurustelu ihan
itsestään. Ystävyyteen tunkeusi muistojen imelänkaihoisa sivumaku,
niinkuin kuherruskuukautensa kadottaneille käy.

Talvi hurahti, mihin lie hurahtanut. Sitä seurasivat kevät ja kesä.
Sitten kertoivat kykät viljapelloilla ja tulien tuike tuvissa sen
syksyn saapumisesta, joka ensitöikseen katkaisi Emmin koulunkäynnin.
Jäikö hänen elämänsäkin keskeneräiseksi? Sitä ei uskalla niin varmasti
väittää; eikö elämän säiettä mitattane kullekin riittävän pitkäksi,
päästä päähän.

       *       *       *       *       *

Siitä tuntoa hätkähdyttävästä hetkestä, jona Emmin kuolinsanoma täytti
tyttökoulun rukoussalin, ei syysmarkkinan aattoiltana näytä olevan
jäljellä häivettäkään iloisten koululaisten ajatuksissa.

Maaelämän rauhassa levähtänyt ja nälkiintynyt mielikuvitus kerää
uteliaalla tyydytyksellä talteen kaupungin ilmiöt, sen loiston ja
liikenteen.

Joku lapsellinen ensikertalainen ehkä itkee salaa koti-ikävästä, kun
on täytynyt erota isästä ja äidistä ja siitä pihapellon pientaren
vatukosta, johon vielä jäi niin paljon puolikypsiä marjoja. Ne saavat
nyt hänettä valmistua läpikuultavan mehukkaiksi ja varista pehkon
juurelle risujen ja loppuun kukkineen horsman siemennukan sekaan. Ehkä
jo siellä viruvat maatumassa.

Kehittyneet yläluokkalaiset kävelevät ja kuiskuttelevat salaisuuksia
puistokadun hämärässä. Moni heistä ehdoin tahdoin kieltää verensä
alkuperän, olipa se sitten lähtöisin talokkaista, mökkiläisistä
tai käsityöläisistä ja pitää aivan luonnollisena sitä, että jo
pikkukaupungin puistokadulla vallitsee jyrkkä kastiraja. Kadulla on
nimittäin »kymmenen pennin puoli» koululaisten ja »viiden pennin puoli»
piikain ja puukhollarien kurtiisille.

Monenkirjavia ovatkin ne toveruuden ja lemmen siteet, joita opiskeleva
nuoriso kunkin lukuvuoden mittaan solmii ja purkaa samaisella
yhteisellä kohtaamispaikalla, on hentosyisiä, jos karheatekoisiakin.
Sellainen tunteiden aseharjoitus voi välistä tapaturmaisesti viiltää
herkkään mieleen seurauksiltaan varsin tuhoisia haavoja, joskin
useimmat selviävät leikistä pinnallisilla naarmuilla ja unohtavat koko
asian uhrattuaan jonkin haikean purkauksen Runottaren ikinälkäisellä
alttarilla.

Yhteistä monipäiselle koululaislaumalle on itsetiedoton tutustuminen
omaan itseen, omiin taipumuksiin ja edellytyksiin ja sen ohella kypsyvä
aavistus tulevasta voimasta tai heikkoudesta.

He alkavat muodostua yksilöiksi. Niinpä esim. Alli Williams ei
ole vain joku Williams-perheen edustaja, niiden Williamsien,
joille omassa ympäristössään omistetaan määrätynlaiset hyveet ja
paheet, vaan hän on viehättävän vapaa ihmislapsi. Hän on ääriään
myöten täynnä vastakoetuiden uusien suhteiden vaikutelmia, joihin
rinnastettuna kotoiset tavat ja mielipiteet näyttäytyvät vallan uudessa
valaistuksessa. Hän uskaltaa ajatuksissaan arvostella isää ja äitiä ja
niin vähitellen ja pikkuviisaasti kaikkea olevaista auringon alla.

Yhä taajenevat »kurttuavien» rivit kadun kummallakin puolella.

Tuolla erään tunnetun lyseolaisen isä, maalarimestari, hoipertelee
loistavassa markkinahutikassa kadun poikki. Hänelle nauretaan makeasti.

Allinkaan mieleen ei juolahda itkeä Emmiä. Hautuumaan puiden huokailua
ja ristien aavemaista pilkoitusta nuoret ja elämänhaluiset ihmiset
yleensäkin mieluinten karttavat, niin kauan kuin voivat, sehän on
tiettyä.

Ne harvalukuiset kävijät vain, jotka syystä tai toisesta joutuvat
silmäilemään hautamerkkejä eräässä syrjäisessä alhossa, näkevät ehkä,
että monen muun kirveellä veistetyn lautaristin joukossa on muuan
»lyyviitalla» tökerösti laapittu, jossa joksikin vuosikymmeneksi
säilyy jälkimaailmalle virheellisesti tekstattu tieto »Täsä lepää Emmi
MaRaNeN.»

Ja Emmin lapsettomaksi jättämässä kodissa äiti pyhäiltaisin, kun on
hyvästi aikaa, tavaa hellän ihailevasti Emmi-vainaan ruohoalpummin
mustasta kannesta kultakirjaimista tyttökoulukieltä: »HER-PA-RI-UM.»




RENKITUPA.


Iso, viisi-ikkunainen huone, jonka ovensuuseinällä roikkuu
hevosvaljaihin lukeutuvia remeleitä ja kalistimia ja jonka yhteen
nurkkaukseen mahtuu keväisin itosia tekemään kahden suuren pellon
mullantuoksuiset siemenperunat, se on renkitupa.

Päivällä, varsinkin kesäaikaan, on renkitupa useimmiten autio.
Kylmä liesi ammottaa mustana, sitä vartioivat kola ja pitkä piakka.
Seinäkello raksaa ja päästää kuluneesta koneistostaan kukon kirahtelua
muistuttavan äänen ennen laiskatahtista lyömistä.

Jollakin ikkunalaudalla viereksii nuhrautuneita lehtisiä ja
ikävystyttävän näköistä opettavaista kirjallisuutta. Se saisi
tottuneenkin lukijan haukottelemaan, saatikka renkimiehen, joka tuskin
kykenee sujuvasti tavaamaan. Mutta sellainen kansan valistaminen kuuluu
talon tapoihin, samoin haarukoilla syöminen päärakennuksen keittiössä.
Vanhemmat rengit ja päiväläiset eivät viitsi niihin kompeisiin kajota.
Syövät puukon kärjellä, jota sitten sipaisevat housujen takamuksiin ja
pistävät tuppeen keittiön portaita laskeutuessaan ja kylläisiä ääniä
erittäessään.

Talossa on luja komento. Piikojen ei ole lupa vetelehtiä renkituvassa.
Täytyy kyllä päästää ne sinne leipomaan ja paistamaan suuret
hapantaikinukset. Mutta kun syyspuoleen illat myteröityvät, pujahtavat
ne lepakot navettaan mennessään, tai hellapuita noutaessaan, karjopihan
puoleista tietä poikain luokse ja huvitelevat kahta ajattelemattomammin.

Ylettömän ankarasta ja luonnonvastaisesta järjestyksestä aiheutuu
palvelusväen nopea vaihtuminen. Vuoden, kaksi, korkeintaan kolme,
jaksavat nuoret ihmiset sellaisia ehtoja sietää.

Olipa sentään muuan emännöitsijä seitsemän vuotta. Hän piti karjotytöt
aisoissa ja, ellei muu auttanut, kanteli rouvalle. Hänen seitsemäntenä
vuotenaan osui taloon kaksi pulskaa renkiä. Emännöitsijän oli vaikea
ratkaista, kummalleko heistä hän antaisi liemien rasvaisimmat
kokkareet. Alkuvuodesta ne sai Tahvo, kunnes karjakko Roosa käänsi
hänet selvästi puoleensa. Siitä lähtien ne muuttuivat Pekan lautaselle.
Kun sitten Pekkakin vuoden lopussa yhtäkkiä kävi pappilassa leipurin
lesken keralla, masentui emännöitsijä niin, että lähti tiehensä.

Taloon tuotettiin oikein hieno, käherrettyhiuksinen »köksä» jostakin
suuresta kaupungista. Samoihin aikoihin rehenteli tuvassa pitkä,
naimaton pehtoori. Kähärätukka meni kerran nostattelemaan pitkää
aamukahville. Sisäkkö juosta pintteli perässä vähän myöhemmin,
sytykepäreiden haku asian tapaisena. Sisäkkö oli rivakka tyttö. Kun hän
kipaisi portailta tuvan ovelle, tuli kähärätukalle niin kiire lähtö
ulos, ettei hän muistanut ottaa tuvan seinältä naulasta siniverkaista
päällyshametta ylleen. Sisäkkö toi sen sitten vahingoniloisena
rouvalle, joka antoi köksälle matkapassit.

Välistä sattui johtavaksi rengiksi perheellinen mies. Silloin
näytti tupa kohta toisenlaiselta. Sen hajukin muuttui, kun siihen
leivänpaiston, kenkätervan ja orsilla kuivuvien reenjalaspuiden lisäksi
sekaantui kahvinpaahtoa ja lapsenriepujen lemahduksia.

Herrasväellä oli omiakin lapsia, pari vajaa kymmenvuotisia ja muutamia
siitä vanhempia, jotka viettivät enää osan vuodesta kotosalla.

Herrasväen lasten ei sallittu käydä tuvassa muuta kuin asialla. Heille
selitettiin syyksi, että »tuvassa oppii pahuutta».

Mutta rengin lasten ei tarvinnut karttaa mitään. Eihän niittykukkasten
juurille levitetä olkia talven uhatessa, puutarharuusuille vain...
Rengin lapset konttasivat paljain pakaroin permannolla. Ne nukkuivat
usein riisumattomina ja pitkäveteisesti valitellen tautivuoteella, kun
miesten äänekäs puhelu ja askartelu häiritsivät kuumeisia aivoja.

Erästä rengin perhettä vaivasi ilkeä silmäsairaus. Miehen silmät
punottivat, vaimon tuntuivat olevan sulamattomasti ajetuksissa. Vanhin
tytär oli umpisokea ja nuorin rääpesilmäinen. Pari poikaa ja yksi
tyttö, sarjan keskisatoa, näyttivät päällisin-puolin tarkastelijasta
sentään terveiltä.

Sokea tyttö oli kahdeksannellatoista ja kävi Kuopiossa sokeainkoulua,
josta kesiksi ja jouluiksi saapui vanhempiensa luokse. Toiset lapset
eivät saaneet mitään koulutusta.

Sormet lennellen kohopistearkkien lehdillä sokea tyttö luki ääneen
omaisilleen monenlaista kirjatietoa ja lauleli helein äänin
harrassävyisiä koululauluja »Läpi lauhan illan rauhan» ja »Herra
taivahan kuule huutoain.»

Hän osasi soittaa urkuharmooniakin ja sai kerran näyttää taitoaan
herrasväen puolella, jossa oli harmooni rouvaa ja piano nuoria
neitejä varten. Esitys tapahtui itsenään jouluiltana, jolloin koko
palveluskunta oli haalittu suureen saliin juhlimaan kuusen ympärille.
Kaikki kiittelivät sokean soittajan lahjakkuutta.

Ihmekö siis, jos kirjakieltä puhuva, sievän yksinkertaisiin
koulutamineihin puettu ja niin »hirveän viisas» tytär muodosti
oppimattoman äitinsä parhaan ilon ja kerskaamisen aiheen.

Kun tyttö piti kesäloman kuluttua luovuttaa sokeainkouluun, pusertui
äidin kankeiden luomien rakosista kirkkaat kyynelpisarat. Ne ihan
terhensivät sumentaa katseen, ettei tahtonut nähdä ulkona portaallakaan
istuen siivota linkkuveitsen avulla syöpäläisiä sen pienimmän,
tihrusilmäisen tyttölapsen ohuista pellavakutreista.

Sellaista kurjaa joukkokuntaa ei tuvassa kärsitty vuotta kauempaa.
Samallaisena sekasotkuisena kuormana, jollaisena oli edellisenä
syystalvena pihaan ajanut, se seuraavan vuoden ensilumilla liukui
tuvan portaitten edestä korkean, vihreäksi maalatun pihaportin kautta
kujosille ja maantielle. Minne? Sitä eivät ainakaan lastenkamarin
ikkunasta katselevat tyttö ja poika osanneet kuvitella, yhtävähän kuin
sitäkään, mistä noiden ihmisten seuraajat tulisivat.

Leveäselkäinen Alpiini raahasi niinikään yhdeksi vuodeksi tupaan
avioliittonsa raskaan ristin ontuvan Leenan muodossa.

Leenan kellahkot ja hevosmaisesti eteenpäin sojottavat ylähampaat
lepäsivät säännöllisesti alahuulella hyökkäysvalmiina. Kun ne
heltisivät huulelta, ryöppysi Alpiini poloisen ylitse sapekas
syytöstulva, joka, jos ei näkijää sattunut, asettui vasta jätettyään
sanojen varmennukseksi sinelmän — kuin korkeimman oikeuden kirjelmän
loppuun kuuluu luonnostaan lankeavasti leima — Alpiinin selkälihoihin.

Kaukonäköinen kaitselmus oli tiennyt mitä teki takavarikoidessaan
Leenan sormien kynnet jo hamassa lapsuudessa. Leena oli silloin
ollut vasta viaton kätkyessä soudateltava, (jommoiseksi häntä ei
oikein osannut kuvitella) kun kuusivuotias sisar keritsi millä kalvoi
häneltä kynnet ja samalla jok'ikisen sormen nipukan. Sen suursiivouksen
jälkeen kasvoi liha omituisesti lapsen kynnenperien suojaksi. Alpiinin
silmien ja syntisen nahkan säästymiseksi niin varmaankin säädettiin
tapahtuvaksi.

Tuuheapartainen kulkuriukko rämpii umpeen tuiskuttuneella pihapolulla
renkitupaa kohden. Hänen selkänsä on köykistynyt nahkaisen
rihkamatavararepun painosta.

Lunta leijailee isoina akan-paloina.

Tämä ei ole ensi-lunta, joka aina uutuudellaan häikäisee ja taivuttaa
ihmiset tervetuloa toivottamaan. Tämä sydäntalven sakea sade vahventaa
mailla ennestäänkin raskaana levittäytyvää lumitaakkaa ja hautaa »kesä»
käsitteen naurettavan huolellisesti. Totta tosiaan ei kesäisistä
suloista saa tekemälläkään syntymään niinkään selvää mielikuvaa kuin
suvella ukonpilven pudottelemia rakeita kourastessa menneestä tai
tulevasta talvesta.

Kenet työ ja touhu pidättää ulkosalla, hän tuntee rehkiessään
reipastuvansa, menettävänsä ikävät mielihauteet, kun kosteat hiutaleet
tarttuvat silmäripsiin ja sulavat huulille ja kasvoille puhtaaksi
tuoksuksi, joka kulkeutuu mukana tuvankin ummehtuneisuuteen.

Ken taas toimettomana istuu huoneessa yksin ja seuraa lumen
pyörryttävää laskeutumista, hänen sydäntään kouristaa kaiken
katoavaisuus. Jos hän on vanhus, sallii hän tahdottomana kylmänkirkkaan
valkeuden herpaista olentonsa, joka on valmis hiutaleitten mukana
lähenemään maan tarjoamaa levähdystä. Jos hän on nuori, herättää
lumen kutsuva karkelo hänessä vastustushalua. Hän tuntee onnenkaipuun
paisuvan ylivoimaiseksi. Hän ei enää tahtoisi olla yksin.

Päärakennuksessa, nuoren neidin kamarissa, jossa on valkeaksi maalatut,
kukkaspäällystäiset huonekalut kustaviaanista tyyliä, tuntuu aivan
siltä kuin olisi ikkunoihin vastikään ripustettu sinervän puhtaat
verhot. Lumesta se valaistus heijastuu, sillä taivas jo hämärtyy.

Lähestyvä ilta yrittää yhä sakenevan lumisateen avulla puijata ihmiset
valtoihinsa tuntia varhaisemmin.

Se kuiskuttaa navettatytöille, että on lähdettävä läävään. Voihan
siellä puhdistaa, ruokkia elukat ja levittää alasetkin valmiiksi ennen
lypsämistä, jota ei tohdi alkaa ennen kello kuutta, kun sattuu olemaan
mittalypsypäivä.

Kun herrasväen nuori neiti myöhemmin huivein ja varsikengin
vannehdittuna, mittalypsylista kourassa toikkarehtaa upottavassa
nietoksessa navettarakennukseen, on häntä vastassa vain tuttu
kytkyitten kitinä ja vihannalle tuoksahtava nautakarjan hengityksen
lemu.

Sarvipäiden pitkä ruokapöytä on tyhjentynyt, koskapa karheat kielet
siltä kuuluvasti raapivat heinistä varisseita suolarakeita.

Tuollaista lehmän kieltä on hauska katsella. Kuinka se himokkaasti
kietoutuu makupalan ympärille ja sitten jälkimaistelussa nuolla hamuaa
suupieliä, pistäytyen välillä kosteissa sierainaukoissa asti. Samalla
kolmiosastoisen rumpumahan läpi vaeltaa kumea kurina: märehtimisen enne.

Olisi juoton hetki käsillä. Suurukseksi varattu jauhovakka kököttää
koskemattomana kiveyksellä ja rehuperunakorvo halkomattomine
naperoineen sementtipermannolla. Lääväkin on siivoamatta ja lypsäjät
tipotiessään. Ei ne kuulu kolisevan ylisilläkään.

Neiti hoihkasee Iitaa ja Sannaa ovelta. Tuvan portaita ne tulla
kopisuttelevat nauraa kikattaen. Olisiko Perkko ruvennut heidän
kanssaan... Tytöt kertovat sen kulkuriukon myöskentelevän kampoja,
peilejä ja neula- ja nappilehtisiä. Ja sitten se povaa korteista.
»Kuulkoitenhan mittee se tuolleennii Iitalle...»

Neiti tahtoisi hänkin povuuttaa. Lupaa lypsää joudukiksi kolmantena,
jos saa toisen tytöistä palaamaan mukanaan tupaan.

— Sannan ei pidä millään muotoa ilmaista etten olekaan palvelijoita,
että kuullaan tietääkö poppamies asiat.

Ei taida tietää.

Ukko ennustaa posmentaa tupakkapurun ruskettaman parta-takukkonsa
suojasta neidille hyvää työmiestä kullaksi ja koreaa mökin sijaa.

Neiti ei näytä laisinkaan loukkaantuneelta. Tuolla muurin kupeella
istuu kolmijalkaisella jakkaralla nuori Perkko, vanhan äitinsä toimesta
salomökistä taloon osunut renki, vuoleskellen parhaillaan neidille
viilesvonkkaa (S kirjaimen muotoista ohutta lastusta, jommoisella
pujotetaan loimia pirran rakoihin) ja hymyilee hillitysti.

Neiti ei oikein tahdo itselleenkään selvitellä, mikä lienee syynä
siihen, että hän niin mielellään avustaa piikatyttöjä töissä. Kaikista
mieluisimmin hän toimittaa keittiön eteiseen pitkän sisähuonerivin
lämmityspuut kelkalla halkovajasta, jossa illoin häilähtelee
tallilyhdyn kaihomielinen valo.

Lyhdyn sisällä palaa pieni huulilamppu. Sen kituvassa lekotuksessa
liikehtii Perkon sutjakka vartalo. Kirves iskee, halot pirstoutuvat
helähtäen.

Perkko ikäänkuin hakee ja samalla karttaa hänen läheisyyttään. Perkko
tuntee miehisessä ylpeydessään oman asemansa puutteelliset varustukset
ja kai toistaa mielessään sananpartta »tasaltaan se on oksa taitettava.»

Mitä Perkolta oikeastaan puuttuu? Kiehtovan kaunis hän on ja
luontevasti kaino. Yhdellä sanalla sanoen: hyvä.

Niitä vain hänellä ei ole, joilla niin helposti yhdenvertaistutaan
ja joilla kun täyttää taskut ja pääontelon, kelpaa sydän vaikka
typötyhjänä: rikkautta ja opillista sivistystä.

Tai eikö hän itse — sukutraditsioneihin huolellisesti kasvatettu
neitonen — enää kykene hallitsemaan mielteitään? Rappeutumisoire?
Kovinpa kiihoittuneeksi hän tuntee itsensä.

Sittenkin. Jos tohtisi...

Tulevana syksynä hänen toki onneksi on määrä lähteä täältä pois työuraa
valitsemaan. Siellä niitä jo on kouluaikaisia tovereita lueskelemassa,
vai mitä tehnevät. Heitä hän kylläkään ei kaipaa. Heidät hän osaa
lukea ulkoa yhtä vaivattomasti kuin heiltä saamansa epäluotettavat
Kalevala-runojen muunnelmat, jotka hänellä on niputettuna
pöytälaatikossa.

Sittenpä tuon näkee, mitä maailma antaa, kunhan sinne pääsee täältä
korven taikamaisesta painostuksesta.

       *       *       *       *       *

Pääsit pois neiti nuori, vaan lienetkö päässyt joko hiukkasen
liian varhain, tai liian myöhään? Vai miksi nytkin vielä yhtenään
ajatuksissasi palajat siihen renkitupaan, jonka tilavalle pankolle
laitettiin talvipakkasella syntyneelle karitsaraukalle soma, heinillä
sisustettu vuode ja sinä siihen sille syöttelit pienellä kapustalla
voisulaa ja lämmintä maitoa...




IISSON KAISA JA KAISAN IISSO.


Iisson Kaisa eli vielä syksyllä 1913, tosin silloin jo silminnähtävästi
surkastuvana. Hän ei ennättänyt täyttää kuuttakymmentä, kun kuolema
joulun seutuvilla otti haltuunsa hänen yhtenä suvena kyvyttömäksi
hervahtaneen olemuksensa.

Kaisa ei siis ollut kuollessaan kovinkaan vanha, vaikka hän eläessään
vaikutti vanhanaikaisemmalta kuin monet korkeita kymmenlukuja
lähentelevät mummot.

Kaisassa se vanhan ajan tuntu esiintyi salaisen, sisäisesti
omintakeiseksi muodostuneen elämänkäsityksen noudattamisessa. Hän
ei yrittänyt millään tavalla jarruttaa uuden ajan kehitystä vanhan
hyödyksi, eikä hän myöskään ylistänyt entisiä tapoja nykyisiä
paremmiksi. Päinvastoin. Hän oli vilkasluontoinen, kyseli ja
teki huomioita kaikesta hyörinnästä ympäristössään. Hän saattoi
kehuskellen hypistellä toisten yllä olevia vaatteita, silti itse
käyttämättä muita kuin omia määrätynlaisia kuosejaan. Jokin varma
tyyli- ja sopivaisuusvaisto, korkeimman, koruttomuutena esiintyvän
hienostuneisuuden veroinen, ohjasi häntä kaikissa elämisen tavoissa.

Kaisan mielenlaadulle oli tuki vierasta eukoille niin ominainen
naukuva päivitteleminen ja kaikki kateuden hengessä syntyvä panettelu.
Kuullessaan jonkun varomattomasti parjaavan lähimmäistään, hän
huvittavan kekseliäästi keikkasi puheen toiselle tolalle. Levottomia
hän viihdytteli ja omia satunnaisia harmejaan hän karttoi kertomasta
kenellekään. Siitä ihmiset tekivät sen johtopäätöksen, että Kaisa oli
tyytyväinen elämään ja Iissoon.

Kaisan puheet täytti ehtimiseen toistuva sana Iisso. Miten Iisso
meni..., Iisso sanoi... ja minä sanoin Iissolle jotta... ja Iisso
arveli siihen...

Kun Iisso sitten kuoli, tuntui aivan luonnolliselta, että Kaisakin
riutui loppuun vajaassa vuodessa.

Pariskunta tunnettiin kyläläisten keskuudessa nimityksillä Iisson Kaisa
ja Kaisan Iisso. Jos milloin omaanto »Kaisan» jäi Iisson edeltä pois,
lisättiin naurahtaen perään selitys »se Mankki», Iisso kun oli huomiota
herättävän lyhytkasvuinen ja paljaspäinen pätkä.

Kaisan kuullen ei Iissoa sopinut nimitellä. Se olikin ainoa syy,
josta Kaisa antausi kinastelemaan. Puolustuspuheella oli tosin
leikillinen väritys. Siinä sai kuulla sellaisenkin totuuden, ettei se
ole pienuudella pilattu, kellä jalat hyvästi yltävät maahan. Lopuksi
läiskähti valtti »onpa tuo Iisso kelvannut ruunallekin sotasuiniloissa».

Iisso oli erittäin umpimielinen. Hänen vakainen käytöksensä leimattiin
tavallisesti typeryydestä johtuvaksi jöröttämiseksi. Mutta hyvänä ja
rehellisenä työmiehenä häntä kunnioitettiin kaikkialla pienuudesta
huolimatta.

       *       *       *       *       *

Iisson ja Kaisan aviositeen solmiaminen oli aikoinaan tapahtunut hieman
tavallisuudesta poikkeavasti ja herättänyt jonkinverran hilpeyttä.

Kaisa palveli silloin eräässä pitäjän isoisimmista taloista, johon
Iissokin kekriltä tuli rengiksi. Heti ensimmäisenä talossaolopäivänä
sateli Iissolle kompasanoja pienuudesta. Iltasella remakka nousi
ylimmilleen, kun isäntä keksi ehdottaa Kaisaa Iisson elämän
kumppaniksi. Lupasipa pitää heille hyvät kuuliaiset ja itse lähteä jo
huomenissa heitä oriilla kyyditsemään kuulutuksille. Isännän rääsiminen
oli samalla lingottu letkaukseksi Kaisalle, jonka suopeudesta ei
enempi hän itse kuin kukaan muukaan mies kyennyt kerskumaan. Isäntä
oli kylläkin naimisissa, — hänen emäntänsä oli vielä varsin kuvillaan
pysynyt nainen — mutta se seikka ei estänyt miestä kesyttelemästä
piikoja »ilman vain iltikseen».

Kuka olisi arvannut paukapään Iisson tyvenesti selittävän isännän
ivapuheeseen, ettei ainakaan hän naima-asiassa vastaan vänkää.

Kaisa vakuutti hymyillen samaa. Kysäsipä vielä saisiko varustaa leipää,
vaiko kauroja hevosen evääksi huomeneksi.

Syrjäisten sopi todellakin naureskella moista päähänpistoa ja liitosta
ennustettiin tulevan ties millainen.

Kukaan ei tullut tietämään, että Kaisalle ja Iissolle jo oli tapahtunut
ihme. Että lyhyen syystalvisen päivän sanaton tuttavuus riitti heille
elämänaikaisen onnen takeeksi. Mene-tiedä, ehkä tuntikin olisi ollut
heille tarpeeksi pitkä, ehkä kiitävä hetki.

Vaikka palvelusvuosi oli nuorikoilla vasta alulla, kun vihkimäkaavat
jo joutuivat saneltaviksi, jäivät he luonteittensa mukaisesti alalleen
työskennellen talossa sovitun vuoden miehenä ja vaimona. Vasta sen
loputtua he järjestivät elämänsä ulkoiset puitteet mieluisikseen.

       *       *       *       *       *

Jos Kaisalle ja Iissolle olisi suotu lapsia, olisivat he silloin
nuoruudessaan varmaankin puuhanneet vakituisen elinpaikan. Mutta kun
sellaiset toiveet pettivät, ei oman konnun hankinnalla tuntunut olevan
pätevää perustetta.

Sitäpaitsi pysyi Iisso vapaampana kulkemaan etäisilläkin työansioilla,
eikä Kaisan tarvinnut jäädä yksinään nyysköttämään johonkin salotöllin
soppeen, kun he näin asustivat loisina. Olivat oleilleet siten jo
monessa paikassa, useita vuosia kussakin. Viimeksi he päätyivät
majatalon vierasrakennukseen, missä heille isosta tuvasta, jota
käytettiin käräjäsalina ja maamiesseuran kokoushuoneena, erotettiin
lautaseinällä kamarintapainen »lankkaus».

Lankkauksen yhden seinämän pituisen tilan anasti tumma, punaruskea
sänky. Siinä oli pohjimmaisena olkipatja ja sillä pari höyhenistä
pielusta. Pielusten katteeksi asetettu vehnäjauhosäkistä tehty raiti
ylettyi niukasti vuoteen puoliväliin. Päällimmäisenä levittäytyi
litistynyt lammasnahkavälly.

Sen vuoteen lämmössä Iisso levähti ettoneet mälli poskessa. Sitten,
saatuaan Kaisalta kahvit, hän latasi letkuvartisen piipun, tunki sen
mustuneitten hammasrivien väliin ja painui töilleen. Hän mennä juppasi
niin, että iso pää nyykkäsi askelten tahdissa. Sen Kaisa näki ikkunasta
vuodetta oikoessaan.

Majatalossa muodostui kyyditseminen vähitellen Iisson varsinaiseksi
ammatiksi, ja raskaat työt siirtyivät huomaamatta syrjään. Hän alkoikin
vanheta. Oli muutenkin Kaisaa kymmenisen vuotta iäkkäämpi. Olipa hän
jo vuosien mittaan tullut talonjusseille raivanneeksi monet louhikot
ja väsänneeksi nurmettuneet pellot. Maatyö oli hänestä mieluisinta,
vaikkei se ollut hetikään niin tuottoisaa kuin metsänhakkuu ja muut
urakat.

Iisso teki päivätöitä tarvittaissa. Hän ei huolinut sitoutua
määräajaksi taloon. Hän tahtoi pysyä omissa eväissään. Sen
ruokakomennon osasi Kaisa kaikista parhaiten. Iisso sai noudatella omia
halujaan ja tottumuksiaan, niinkuin sitäkin, että joi kahvin maidotta
ja sokeritta, silti hyödyttämättä isäntä-porhoa.

Lankkauksen vähäinen nurkkahylly tallensi Kaisan ruoka-astiavaraston:
muutamia savivateja, lasisen sokeriastian ja kahvikuppiparin,
joita somistivat kirkasväriset kukkaoksat ja violetiksi kuluneella
kiillekullalla maalatut lauselmat, toisessa »Ystävän muisto», toisessa
»Onnea ja menestystä».

Jos Kaisa hellävaroen kuppeja käsitellessään ajatteli Iisson ja omaa
elämäänsä, niin siitäkin uhkui huomenesta huomeneen onnea ja menestystä.

Hänen ei ollut pitkiin aikoihin tarvinnut ostaa leipäjauhoja kilottain.
Iisso nouti aina puodista täysinäisen säkin, kun entinen vajui
loppupuolilleen.

Säkeistä hän ompeli palttinaisiin paidanylisiin lujat kivijalat.
Vaatetta heille riitti loppuiäksi. Paikkakunnalla yleisesti käytetyssä
koristeettomassa, neliskolkkaisessa »kistussa» oli hänellä tallella
vielä piikuusaikaisiakin pukuja ja sitten ne nappisaappaat, jotka
Iisso heti yhteen mentyä teetätti taitavalla suutari Väänäsellä.
Siinä kistussa pysyivät kuin uusina, sievästi lapoilleen
järjestettyinä, toisessa kasassa villaiset harviaispuvut — musta
merino ja kamel’lankanen — toisessa pumpuliset, niin mörkkiset kuin
valkeavaltaiset, ja sitten vyöliinat ja huivit. Punaiselle ja siniselle
vivahteleva kihlasilkki oli säilynyt lujana sekin. Se olikin laheaa
ainesta, painautui korvallisille lupsakasti kuin unen humaus. Musta,
ripsureunainen kirkkosilkki, joka sihaji kankeampana, oli ruvennut
hapristumaan taitteitten kohdista. Ei sitä vielä outo huomannut, ei
hän itsekään muuten kuin valoa vasten tarkastaessaan. Lisäksi riippui
aitan parvessa hänen toppatakkinsa Iisson puoliturkin rinnalla ja
vartaallinen sukkia.

       *       *       *       *       *

Iisson ja Kaisan elämän säikeet näyttivät Kohtalottaren rukin
lempeästi hyristessä pitenevän ja kietoutuvan toisiinsa tasaiseksi
ja soinnittomaksi rihmaksi. Jokainen uusi vuorokausi asettui ennen
elettyjen rinnalle kuin lankakierros viipsinpuulle. Päivän loppuessa
puolisot haparoivat yksituumaisesti yön helmaan ja aamulla he jälleen
vahvistuneina valmistuivat muun elollisen luonnon kerällä uutta päivää
enteilemään.

Kaisa oli ahkera. Hänen ketterä käyntinsä, hoikka ja hieman kumarainen
vartensa toivat lähinnä mieleen mustalaisnaisen. Sitä vaikutelmaa
vielä lisäsi pitkä, höllänä riippuva pusero ja runsaspoimeinen hame,
jonka helma kävellessä somasti ja pitkästi liehahti kantapäissä. Tumma
tukka pysyi harmaantumattomana loppuun asti. Se oli suorittu kahdelle
letille, jotka oli kätevästi pohjukoittain punottu pitkänomaiseksi
neulattomaksi niskaseppeleeksi.

Iisso ei mielellään päästänyt Kaisaa kylälle töihin. Taisi olla
pienelle miehelle kunnia-asia, että saattoi pitää vaimon yksistään
itseä varten. Kaisa puolestaan osoittautui sellaisen huomaavaisuuden
arvoiseksi hoitamalla toimekkaasti kotoiset askareet.

Kukaan ei päässyt nälvimään Kaisaa laiskuudesta. Hän etsi aina työtä
ja näprehtimistä. Eikä sen niin tarvinnut etsiäkään, ken viitsi pitää
paikat kunnossa ja miehen työtamineet ehjinä.

Majatalon vierastuvan permannosta, jonka puhdistaminen oli Kaisan
hoteissa, näki selvästi, että se oli pesty hiekalla ja varpuluudalla
ja huuhdeltu hulasvedellä. Rakennuksen nurkalla, pihamaan vähitellen
väkevöityneessä maaperässä, kasvoi pitkiä pujoja. Niitä Kaisa kesäisin
käytti lakaistessaan. Ne niin liukkaasti myötäytyivät rosoistakin
siltaa vasten, eivät varisseet ja jättivät jälkeensä miellyttävän
yrttituoksun.

Kaisa sai kasvattaa talon pellossa vuoden perunat, pari riviä iloisen
vihreäpiippaisia sipuleja ja sitten tietysti Iissolle lehtitupakkaa.
Hän maksoi maanvuokran taittamalla taloon talveksi kylpyvastat.

Ei voi hahmotella ehjäsävyisempää kuvaa kuin Kaisa vastametsässä.

Tuolla hän rivakoin ja silti rauhallisin askelin seuraa kaitaista
polkua, johon on taajaan painunut hevosenkengän jälkiä,
päivänpaisteisen ahon laitaan.

Aho on sellainen kuivahko, heinittynyt hevoshaan kumpare, missä sirkat
sirisevät intohimoisemmin kuin rehevillä niityillä. Mesimarja kukkii
punaisenaan kannokossa ja harakanhattu jättää vasta lehdon liepeillä
vastahakoisesti tilaa maitikalle ja sananjalalle.

Valkorunkoiset koivut kutsuvat Kaisaa kaikkialle. Hän valitsee
tottuneesti lehtevät, karheavartiset rauduskoivut. Hoikkarakenteinen
käsi taittaa nopsasti kahmalomääriä mahlajalle tuoksuvaa vihannuutta.
Ristikoinen hame vilkkuu milloin täältä, milloin tuolta. Sitten Kaisa
istuutuu kivelle katveeseen työtä päättämään.

Huivi on valahtanut harteille. Kaunismuotoisen pään sileälle kammatut
hiukset ja suora, valkea jakauspiirto häivähtävät kirkkotunnelmalta.
Sitä pyhäistä rauhaa tuntuu kätkeytyvän myöskin tyttömäisesti kirkkaan
kosteina päilyviin silmiin. Kuitenkin on vain tavallinen arki. Sitä ei
vaan huomaa tällä metisellä, koivikkolehdon saartamalla aholla. Vaikkei
tämä ole kovinkaan etäällä asumuksista. Parahiksi kukon laulu kuuluu.

Kohta kai vellikello soittaa lounatrupeaman päättyneeksi. Kaisan
on jouduttauduttava Iisson tulolle kotiin. Iisso tarvitsee ruokaa,
puhtaat hattarat ja kuivat lapikkaat. Iisso on jokivarressa johdeaitaa
panemassa. Se on laadittava monelle mutkalle, ettei riesaantunut
härän-pyrri keksisi karkureittiä.

Latteaksi järjestetty lehväkimppu toisensa perästä pannoittuu
hieskoivun varvulla ja yhdistetään parinsa kanssa kammitsaksi.

Aholta lähtiessä on Kaisalla niitä vastakammitsoja selässä iso,
taakkavitsalla köytetty kantamus.

       *       *       *       *       *

Syyspuoleen Kaisa kuukehtii samaisessa lehdossa sienettämässä. Kukaan
ei osaa tarkemmin valikoida syötäväksi kelpaavia lajeja, sellaisia
tatinräpisköistä vaikeasti tunnettavia kuin ovat lepinkäiset,
haaperoiset, vahveroiset ja pienet pilperoiset.

Sienet Kaisa keittää ja maustaa suolatessa sipulihakkeluksella.
Sellainen talvisilakka on parasta herkkua sille, ketä hiukasee.
Sienipöntön ohella kuuluu Kaisan talviseen muonavarastoon vielä
valtainen korvollinen ensimmäisillä pakkasilla jäädytettyä
piimänkokkelia, joka vedessä sulatettuna säästää monta markkaa
sydäntalven maidottomimpana kautena.

       *       *       *       *       *

Kertomuksemme ajanlaskuna ovat talven hankaluudet taas voitetut. On
huhtikuu 1913. Päivään on juuri pujahtanut illansuun aavistuksellisen
herkkä tunnelma. Pihamaan huvenneen nietoksen kuoppuraiseksi tallattua
pintaa, joka päivällä vaivasi ikkunastakatselijaa harmaudellaan, ei
enää huomaa. Katse viivähtää ehdottomasti yökylmää ennustavan taivaan
kellanvihreässä kajossa, jota vielä tehostaa kirkkaasti helottava
iltatähti.

Kaisa vuottelee Iissoa kyydistä. Kaisalla palaa tuli ison tuvan
hellassa. Kahvipannu hohtaa hellan perällä Ystävän muiston vieressä,
jolla Kaisa on selvitellyt nokkaporot ja maistanut tirauksen enshätään.

Kaisa aikoo keitältää iltaseksi tillin-muttoa, (kädestä syötävää
talkkunapuuroa); vesi padassa jo kirppuilee sitä varten.

Kaisa on valkaissut hangella rohtimisia pyyheliinoja. Niitä hän nyt
tuvan pitkällä pöydällä laskostaa ja kietoo kaulinpalikan ympärille.
Pöydän kulmalle sysätty kaulinlauta on päältäpäin koristettu
omituisilla kaiverruskuvioilla. Ne ovat Iisson käsialaa.

Huone hämärtyy. Tulen leimahtelu tervaslastuissa heittää seinille
lekkuvia heijastuksia, jotka laajenevat, himmenevät ja uupuvat
loukkoihin ja orsien varjostaman laen karstaiseen tummuuteen.

Iissopa vasta myöhästyy.

Kaisa käväisee useita kertoja portailla kuulostamassa.

Nyt jo postikin kulkee, kello räikää. Se taitaa kääntää tänne meidän
pihaan. Niin kääntääkin. Entä mikä mies sillä retkottaa reessä?

— Armias Luoja! Iissoko...

       *       *       *       *       *

Iisso on paluumatkalla oikaissut järven yli niinkuin aamulla
mennessäkin ja jäälle kohonneen kohvan pettämänä ajanut uve-avantoon.
Sinne on painunut reki ja rikkaan isännän sukkajalka tamma.

Siihen kylmettymiseen Iisso sitten helluntaiviikolla kuoli.

Kaisasta oli sydäntäsärkevää nähdä pistoksissa läähättävää Iissoa.
Iisson henkeä salpasi. Ja rykiminen! Välistä luuli miehen menehtyvän
ihan tuossa tuokiossa.

Kerran aamuyöllä, kun tuska vähän hölläsi, teki Iisson mieli tupakkaa.
Hän ei kumminkaan jaksanut imeä ilmaa niin syvään, että olisi saanut
piipun vetämään, vaikka Kaisa maanittelevasti haastellen koki auttaa
ja rikitti tulitikun toisensa perästä sytykkeeksi. Lopuksi Iisso
toivotteli saavansa edes mällin poskeen.

Silloin Kaisa päättäväisenä pistäysi tuvan puolella polttamassa
piipullisen ja toi Iissolle kopraansa kopistamansa perskat.

Se oli Iisson viimeinen mälli. Jo saman päivän iltana hänet saatiin
nostaa laudalle riihen tyhjään ruumenkorsuun.

Kaisan mieli ei enää jaksanut ponnahtaa järkyttävien kokemusten
paineesta. Hänelle tapahtui samaten kuin Iisson pullealle, hopeaiselle
silinterikellolle, jonka koneistoon silloin onnettomuudessa pääsi
vettä ja joka sen koommin kävi miten milloinkin sattui, tietämättä sen
paremmin osoittaa mennyttä, olevaa kuin tulevaakaan ajanlaskua.

Muutamana koleana syyspäivänä Kaisa näyttäytyy pappilassa. Hän on
vetänyt Iisson harmaan nutun päällysvaatteekseen. Hän kulkee entistä
kumaraisempana, mutta yhä vieläkin kevein, joutuisin askelin. Laihat
kädet lepäävät toimettomina. Hän on pistänyt ne vastakkain hihansuihin
kuin olisi niiden ainoaksi tehtäväksi jäänyt yksinäisyydessä
värjöttävän sydänalan suojaaminen. Huivin pimennosta pallottaa
kuihtuneissa kasvoissa suuret ja säikähtäneen näköiset sinisilmät.

Kaisan mieleen on muistunut, että pappilan lehtorivävy eräänä kesänä
pyysi saada valokuvata hänet ja Iisson. Iisso oli silloin tekemässä
niittourakkaa ja hän toi Iissolle evästä.

— Vaan tokkopa se kuva lie tullut tallennetuksi, kun se on näin
halpasista eläjistä.

Etsivät ja löytävät sen rintakuvan ja vielä toisenkin, jossa Iisso on
muun heinäväen joukossa, kylläkin selvästi tunnettavissa, mutta vain
parin sentin mittaisena.

— Tässähän näitä kuvia olisi kaksittain. Kummastako Kaisa enemmän pitää?

Kaisa katsoo, hymyilee ja viimein itkuun pillahtaen tarrautuu siihen
pienikokoiseen.

— Jos minä voisin saada tämän, kun siinä näkyy Iisson koko runnakko...

Mankin vähäpätöinen runnakko siinä tosiaankin esiintyy suhteettomassa
pienuudessaan muiden miesten rinnalla.

Kaisalle antavat tietenkin molemmat kuvat.

Ennen kuolemistaan Kaisa vielä ennätti muuttaa majatalosta sisarensa
mökille. Siellä hän kohta joutui vuoteen varaan, eikä siitä enää
noussutkaan.

Kaisan sisar peri Iisson ja Kaisan maallisen rihkaman. Suurelle
lapsiparvelle tuli vaatteet hyvään tarpeeseen. Mökissä ei siekailtu
vanhanaikuisia tavaroita haaskatessa.

Nuori, kiistaten eteenpäin rynnistävä elämä sotki ja tallasi
huomaamattaan unohduksen suohon menneestä ajasta nykyiseen johtaneiden
porraspuiden sijatkin.




KUMMIN KAIMA.


Täysiverinen setteri, laihtunut emäkoira, pyörii veltostuvin jäsenin
keittiön räsymatolla ja retkahtaa sitten mukavaan makuuasentoon, pää
etukäpälien varaan. Toinen silmä ummistuu heti, toinen seurailee tovin
pörhöisen penikan — puutteellisissa maalaisoloissa sekarotuiseksi
syntyneen — veikeää leikkimistä, kun se kiihtyneesti äännellen
tavoittaa oman häntänsä huippua. Huolehtivan silmänkin sulkee lopuksi
makea haukotus, joka venyttää koiraemon terävähampaisia suupieliä ja
antaa uskolliselle naamalle hetkiseksi petomaisen ilmeen. Jokunen
urahtelu vielä, niin uni souteleisi virvoittavana ja maitoa heruttavana
levähtävän elimistön suonikudelman kanavissa.

Muutenkin on pienelle torkahdukselle olemassa mitä parhaimmat
edellytykset. On niin unettavan rauhallista. Käkikellon punnus on
pysähtynyt paneleerauksen reunustalle. Tuli hellassa kytee vaalean,
köykäisen petäjäpuutuhkan peitossa. Pöydälle pinotut, pesua odottelevat
astiat pidättävät kärpäsiä luonaan ja avatun ikkunan ruudulla vorrii
eksynyt mehiläinen. Suvituuli pudistaa hitaasti paksua, punapalteista
palttina-ikkunaverhoa.

Silloin tärähtää koiran herkissä korvakalvoissa hälyyttävä merkinanto.
Pää kohoo, lihakset jännittyvät ja ruskeat silmät tuijottavat
laajenneina eteensä. Varmasti joku outo kulkija sorkki äsken portin
rautasalpaa, joka — nyt! — lumpsahti kiinni. Murahdus, kynsien rapinaa,
rynnistys ulko-ovea vasten, joka lentää kolinalla sepposten seljälleen.
Penikka tassuttelee portaille levottomana odottelemaan mitä emo niin
kiivaasti haukkuen tervehti ja sitten aivan äkkiä hiljeni.

Vanha, mutta roteva ja ryhdikäs nainen sieltä tulee ja hänen
käsipuolessaan riippuu arasteleva tyttölapsi. Vanhus haastelee
häpeilevälle koiralle kuin tuttavalle ja kutsuu sitä nimeltä. Hän
tahtoo maitoaitasta tulevalle piialle osoittaa olevansa perehtynyt
talon oloihin.

— Kirnuamastako sitä tullaan?

— Ka, niin.

— Saapiko kirnuaja tässä talossa vieläkään kirnujaisia?

— Eivät ne huoli noudatella meikäläisten tapoja. Jullilleen on voi
punnittava ja kirjaan merkittävä. Ruokapöytään sitten antavat minkä
antavat.

— Niin tekivät silloinkin, kun minun tyttäreni, tämän tytön äiti, tässä
palveli. On kuultu, jotta olisi kotonaan käymässä se nuorin neiti,
jolle pidettiin häitä neljäntenä juhannuksena. Se oli tämän, meidän
Iitan tytön, kummi. Toimme sille marjoja. Onko se nuori rouva nyt
saapuvilla?

— Voipi olla lastaan nukuttamassa. Minä käyn katsomassa.

Niin tullaan hakemaan nuorta rouvaa tervehtimään vanhaa Kaisaa.

Rouva muistaa kyllä Iitan, joka on kauniilla äänellään hujautellut
hänelle monta erikoista kansanlaulua. Iita on Kaisan lehtolapsi ja
vahvan aristokraattisen hengen läpitunkema nuoren rouvan äiti ei ole
koskaan oikein suvainnut Kaisan kansanomaista olemusta. Nytkin hän
virkkaa »dröj icke länge där i köket. Ta’ skafferinyckeln bort. Hon är
en så’n förfärlig skvallerbytta den där Kajsa.»

— No, mutta mamma! Olenhan minä jo lopultakin aikaihminen. Eikä Kaisan
tarinoiminen minua pahenna, päinvastoin. Mutta kuulostelethan sinä
lapsia täällä sisällä.

Kaisa on aikoinaan ollut maan mainio kuppari, hieruli ja lisäksi monen
lapsen paapo. Vielä vanhenneenakin hänen lihaksensa lelluvat pehmeän
hyväntahtoisesti, niinkuin kupparille soveltuu. Tosin hän nyt istuu
huohottaen ja pyyhkielee silmiään tarkoituksella herättää erinäisten
seikkain vuoksi myötätuntoa.

— Päivää Kaisa!

— Päivää! Vieläpä saapi teitäkin nähdä! Lihonut olette. Ennen olitte
keskisen kohdalta niin hoikan huiskea kuin ampiainen. Muuten olette
ihan entisellänne, yhtä punakka ja hermakkasilmäinen.

— Päivää pikku tyttö!

— Nousetko siitä! Toppaa kättä ja niiaa koreasti kummille! Kainostelee,
kun sitä ei ole kuljeteltu ihmisissä.

Kohteliaisuussäännöt näin täytettyään Kaisa punnitsee soveliaaksi
kiertäin kaartain siirtyä asiaan ja omia kuulumisiansa kertomaan,
vaikka rouvalta onkin epähuomiossa jäänyt kysäsemättä »mitä sitä
kuuluu?» Silmävuotoaan hyväkseen käyttäen hän saakin keskustelun
mukavasti viriämään.

— Antoi tuo kunnanlääkäri nääthään-sen menneellä viikolla sellaista
rohtua, jotten kärsi kuvallisesti pitää silmiäni auki. Se rohtu vasta
lääti ensimmältä ja alti-lakkaamatta vettä kiertää silmään vieläkin.

— Oijoi! Jospa se puremalla parantaakin. Mutta nythän tässä pitäjässä
kelpaa elää, kun on oma lääkäri ja apteekkikin. Kohta en tunne koko
saloa, niin on kaikki muuttunut muutamassa vuodessa.

— On. Onhan se. Hyvä on olemassa lääkäri, vaan sen kunnankätilön
paikkasivat, minun katsoakseni, ihan suottapäiten. Köyhimpiä eläjiä
ei varsinkaan hyödytä sellainen apulainen, jota itseään pitää avittaa
ja ruokakin tuohon nenän alle kiikuttaa. Olisihan se ukko-lukkari
rokottanut lapset lukustiellään niinkuin näihinkin asti. Entäpä kun
nyt kuuluvat puuhaavan automapiiliä, muka postinkuljetukseen, mutta
minä arvelen, että eikö tuo lie viinanmyönnin ja muun ilonpidon tähden.
Niinhän tuolla Karsikon Monolassa päättelivät, että sillä on mukava
pyhäiltoina kiidättää iltamarahvasta pitkiäkin kylävälejä.

— Missäs täällä pitävät iltamia, kun ei ole nuorisoseuran- eikä
työväentaloa?

— Voi veikonen! Kyllä sitä maailmassa aina osataan keinotella lääniä
sellaiselle. Tälläkin kylällä jos eivät milloin satu pääsemään kievarin
isoon tupaan, niin kerääntyvät Hynnilään ja siellä sitten tanssia
hytkeltävät yökauden.

Haastellessaan Kaisa kehittää nyytistä esiin marjatuohista.

— Saattaa näissä marjoissa olla rikkoja, kun minun piti poimia ne
kopelokaupalla, niin näet nuo silmät harostavat. Sanoin illalla
Iitalle: »lähden pienen tytön kanssa töytyyttämään nämä marjat
kummille, käydään yhdellä tiellä puodissa mekkovaatteen ostossa». Ei
ole hänellä muuta kuin tuo päällään oleva mekko ehyt ja sekin käypi
pieneksi. Tässä olisi kummille kaiman tuomiset. Hekkeiten!

— Kiitoksia paljon! Ensimmäiset lakat tänä kesänä.

— Illallisen-iltaa minä niiden tiimalta suolla könysinkin. Tänä vuonna
pääskin-viluilla kylmi kukat niin tyyten, että miero vallan muuraimina
ja suppuina poimi sen vähän, mitä kasvoi Valkeallesuolle. Vaan siinä
meidän pihan lähellä on yksinäinen lotma, jossa nämä saivat omine
aikoineen kypsyä lakoiksi asti.

— En minä toki teidän vaivannäköjänne ilmaiseksi. Mitä se kaima
supattaa mummolleen?

— Janottavanhan tuota kuuluu. Lie hänelle tuolla korvossa juomatonta
vettä, tai jos saisi antaa piimän sintua.

— Keitetään kahvit. Eihän nyt kuivin suin kummilasta päästetä.

— Voi tuota rouva-kultaa. Viivyttekö täällä viikommalti? Onko jo
perillisiä ja onko se herrannekin teillä matkassanne?

— Ensi tiistaina jo on lähdettävä kotiin päin.

Kaksi lasta meillä on; kaksi tyttöä. Heidän kanssaan minä täällä olen
ollut kohta kuukauden ja miestäni odottelen tulevaksi huomenna.

— Lähelläpä on lämmin leipä, kun jo huomenissa. Vai kaksi tyttöä vasta
olette tehnyt. Pitäisi hän se poikakin pyöräyttää isän kaimaksi.

Äksy piika ätkää äkäpäissään sylyyksen pilkkeitä hellan eteen
permannolle. Sydäntä näpöstelee, kun pitää tuon Helsingin hepsakan
käskystä tuolle suurisuiselle kuppariämmälle varustaa kestitystä kuin
paremmallekin.

Nuori rouva käyttää Kaisan nähtävänä vanhinta tyttöään. Nuorin yhä
nukkuu, eikä mamman tähden viitsi viedä Kaisaa sisähuoneihin.

— Miten on pehmyt kämmen lapsella! Tällä vanhalla mummolla se on
karhea kuin kuusen kylki, lepertelee Kaisa ja lisää leikkisästi tytön
puolisukkaista jalkaa katsellen — eikö siellä pääkaupungissa enää
raatsita antaa lapsille koko kintun mittaisia sukkiakaan. Voipas pempo!

— Ottakaa Kaisa nyt kahvia ja pankaa sekaan!

— Ei meidän meikäläinen monesti satukkaan vehnäskahviloille. Vaikka
sain minä tässä keväällä, kun kunnanhuoneella pitivät niitä uusmuotisia
äitilöihen-päiviä. En minä olisi osannut sinne tellääntyä, vaan kun se
Kekäläisen Riitta alkoi kitsittää että »sinähän äiti olet ja isäkin,
tule toki mukaan», niin minä läksin. Siellä oli näinikään oikeata
elttivehnästä ja kahdenlaisia pieniä namuja. Kah, älä tyttö ryystä, juo
ääneti, kun kummikin katsoo. Äijä kiitosta rouvalle! Olkoon vaan onnea
ja lykkyä teille elämässänne eteenkin päin!

Kaisa solmii huivia tyhjän tuohisen katteeksi. Samalla hän nopein,
vilhuvin katsein tekee havainneita, että osaisi kylällä kertoa koko
kohtauksen: tuttavallisen kahvitarjoilun — kolme kupillista — ja rouvan
vaatteuksen kuosinkin: pääntiestä paljaan ihan olkapäille asti ja
sarvenoilla sellaiset siipakot kuin pussinsuun auenneet puolikkaat.
Sanovat sen olevan köyhissä naimisissa, ei viran märkää miehellä,
mutta ihmeen helposti siltä heltisi kakskymmenmarkkanen kummitytölle
mekkovaaterahaksi; niinkuin hän oli toivonutkin. Vaan jos mammansa
tulisi, näkisi ja sanoisi, että on liikaa maksettu viitonen litralta
lakankyrtyistä. Tuli vielä pannuksi silkkihuivi päähän, se on niin
yökeän näköistä.

Senpätähden Kaisa hankitsee lähtöä kursaillen kuitenkin tavanomaisesti.

— Kuluisihan se vaikka koko päivä tässä hurpatellessa, vaan ei auta muu
kuin tehdä mustalaisen temppu ja lähteä heti kahvin juotua. Meiltä ovat
aikuiset heinänurmella pielestämässä ja koko elanto jäi niin tuhosen
kotimiehen hoteisiin. Te aina niin höylisti kättelette. Enpä tirpa olla
katsomatta vähäsen teidänkin kämmentänne.

— Korea on, tasainen kämmen. Taiten viipoitettu elämänlinja, vaikka
se ei varsin yllä sormihaaraan: voitte olla lyhytikäinen. Tulette
saamaan äijä mantua, pätii teidän elää, vaateorsi notkuu ja leveä
on onnenpöytäkin. Mutta onpa tuo teille tuohon varattu leskensänky,
kahtoitenhaan! Suinataan vielä pyörtäiset sormien nenissä onko niissä
tyttölöitä vaiko poikia. Saatte pojan, vuotelkaahan vain. Annahan kun
supatan korvaan »varatkaa kirves sänkynne alle, niin...»

— Kiitos vaan neuvosta, hah, hah. Helpollapa siitä selvitäänkin.
Hyvästi nyt Kaisa ja kiitos marjoista!

— Ei mitään kiittelemisiä. Taitaa olla laitimmainen kerta minun — yhyy
— saada rouvaa nähdä. Minulla on jo seitsemäs vuosi kahdeksattakymmentä
meneillään. Annappa tyttö taas kättä kummille ja kiitä. Eleiten
terveenä ja onnea matkoillenne! Voi, mammanne huutaat teitä sisään, nyt
koikaa joutua! Jäämme terveiks!

Nuori rouva saa koettaa hetkeksi sulkea otteeseensa kovettuneen,
juhlallisen tönkkösormisena ojentuvan työkäden ja hennon kummin kaiman
laihat ja ruskettuneet hyppyset.

Olipa hieman varomatonta hänen puolentaa matkakassaa. Toivottavasti
Juhani sentään on jaksanut järjestää finanssiasiat. Eilen mamma moitti
lasten hattuja liian hienoiksi, vaikka ne ovat kotitekoiset ja kysyi:
»ajatteleppa, oletteko te niin rikkaita, että sinun kannattaa tuhlata
aikaa ja rahaa mesimarjojen puhdistamiseen ja hilloamiseen, jos kohta
oletkin itse ne noukkinut; vai jäikö teille tähdettä siitä Juhanin
keväällisestä stipendistä?»

Kukaan ei arvaa, miltä tuntuu, jos toimialan, varallisuuden ja
muiden sellaisten seikkain revittyä ihmisen irti kodista ja suvusta;
on hyllyssä vaikkapa pieni purnukallinen mesimarjahilloa, jota
maistellessa tuttavat kunnaat ja pientaret vilahtelevat silmissä ja
povi huoaten ikävöi isien maata, maankamaraa.

Nuori rouva pukee hikisenä ja punaposkisena havahtunutta pienokaistaan
ja jatkaa mietteitään. Nämä lapset tässä, ne ovat Juhanin ja hänen
kasvavaa pääomaa. Juhani tulee huomenna noutamaan omiaan kotiin.

Rouva muistaa, miten häntä jo lapsena ollessa kiusasi se, jos lahjaa
annettaissa näki luettavan pyytäjälle eduksi alavan maikailun, hurskaat
lauseparret, tai muun sellaisen. Hän oikein nautti, kun känsäposkinen
Mujusen leski, joka aina anellessaan käytti väärin taivaan valtojen
nimityksiä, joutui satimeen pitkäkyntisyydestä. Samaten hän muistaa
ihmetelleensä, miksi häntä toruttiin siitä, että hän itse leikki-iästä
päästyään lahjoitti Kuosmasen kirkaskatseiselle Ellille — jonka isä
oli karannut Amerikkaan ja jättänyt vaimon yksin elättämään kuutta
lasta — nahkalla päällystetyn leikkilehmän, joka osasi ammua. Hän oli
ollut niin onnellinen antaessaan ja pienokainen saadessaan lahjan.
Hänen silloinen ilonsa johtui varmaankin siitä, kun hän jaksoi voittaa
itsensä ja luopua lehmästä, eikä toissilmäisestä nukesta, joiden
kahden välillä hän teki valintansa. Selitettiin, etteivät kansanlapset
osaa antaa oikeata arvoa sivistyneistön käyttämille esineille ja että
yleensäkin on paha opettaa heitä säädystään poikkeaviksi; sellainen
herättää tyytymättömyyttä, turhamielisyyttä ja lopuksi turmelee heidät.
On oltava järkevä rakkaudenkin käskyä täyttäessä.

Niin neuvottiin ja evästettiin silloin. Nyt soveltuisi miltei
samat säännöt hänen nykyiseen elämäänsä. Mutta hänpä vaan ei
saata olla miettimättä, miksi ei yhteiskunnan mitättöminkin solu
saisi säästää vähäistä tilivelvoituksesta vapaata iloa itselleen,
muistoesineenä säilytettyä silkkiliinaa niinkuin tuo kupparimuija,
tai hän mesimarjahilloa. Miten osaammekaan ilveillä keskenämme
järjestään jok’ikinen kupparista kuninkaaseen. Naamioviittakangas
pysyy aikojen vaihdellessa taatusti muotikudelmana. Vallanhimoista
itsekkyyttä riittää loputtomasti loimiksi, joihin tiuhaan isketään
loukatun yksilöllisen vapauden tummaa pohjaväriä. Mikään ei voisikaan
muodostaa sen kiitollisempaa taustaa kirjaville — verenpunaisillekin
— sommitelmille ja taidokkaille ja suurtöisille hopea- ja
kultakiemuroille.

Kaisa lähti kotiinsa tyytyväisenä suostuteltuaan häneltä kummin
kaimalle lahjan. Hän suo sen heille, kun hän sen avulla saattoi peittää
oman varattomuutensa ja jättää itsestään kehaistavaksi kelpaavan
muiston. Hän, paras narri, joka töin tuskin kykenee hankkimaan
huoneiden lämmityspuut talveksi.

Tuolla keittiössä koppava piikatyttö syytää puita pesään
kesäkuumallakin minkä ehtii, kuohuttaa maitoa hellalle, että tänne asti
käryää ja loilottaa:

    Heilani syli se lämmin on
    kuin herraskyökin hella.
    Kahden nuoren rakkaus
     on vaikea erotella.

    Kukkasista kultani kuvan
    laitan lasikaappiin.
    Heila on nuori ja ...
     — — — —

Nuori rouva alleviivaa ajatuksissaan tytön laulun sanat. Mitäpä hänkään
nyhjöttelee alakuloisena, kun on ilonkin aiheita: nämä lapset tässä ja
sitten vielä Kaisan sanaan tosiaankin lähellä lämmin leipä.

Lohdullista paeta lasten kanssa samoilemaan kukkeaa suviluontoa, jossa
pieninkin korsi ja hyttynen koettaa niitä tarkkaavalle uskotella omaa
tärkeyttään ja olemassaolon ihanaa ihmettä.

Keittiön läpi kuljettaissa lapset pysähtyvät toviksi naureskelemaan
veikeälle koiran penikalle. Se tahtoo väkistenkin nuuhkia herkullisesti
höyryävää maitolätäkköä. Keittäjä hätistelee sitä loitommaksi hokien
»ei kuumaa, vainu palaa».

Hillityksi ja tottelevaisesti sopeutuvaksi on tuon koirankin riehakan
sisun harjaannuttava elämän metkuissa, jos mieli välttää raippoja ja
saada ruokaa ja päänsilitystä.

Sievoinen esimerkki, tosiaan, sellaiselle harkitsemattomasti
kapinoivalle pikku rouvalle, joka haluaisi ystäviä, rikkautta
ja myötätuulta kaikessa. Loistoa ja makeutta tuossa tuokiossa,
ymmärtämättä lainkaan, että hän siinä hätiköidessään hyvinkin voisi
menettää ihmiselle synnyinlahjaksi suodun henkisen vainun ja tosionnen
jännittävän takaa-ajon. Voisipa jalo riista aivan vastaan tullen jäädä
tuntematta ja piiloutua ikipäiviksi saavuttamattomiin.




VÄÄRYYTTÄ JA VANHURSKAUTTA.


Jos vennonvieras sattumalta vilkaistuaan kirkonkirjan lehdellä
uljasta nimeä Gustava Örn olisi kohdannut hampaattoman ja erittäin
kurttunaamaisen vanhuksen ja kuullut häntä nimitettävän Taavaksi tai
Hyörnin leskeksi, niin tokkopa vaan hän olisi osannut yhdistää molemmat
vaikutelmat samaan persoonaan.

Semminkin, kun Gustava Örn oli viskautunut seudulle, missä
vieraskaikuiset nimet miltei poikkeuksetta kuuluivat harvalukuisille
säätyläishenkilöille, joihin Taavakin tavallaan lukeutui. Ainakin hän
kuin »viittä vailla» hipoi säätyrajaa, hän kun oli sen »kunnan kassan
vajauksesta epäillyn kiertokoulun opettajan ja kirkkoväärtin», Fredrik
Örn-vainaan leski.

Täyttä selvyyttä ei Örn puolisoiden asiassa tosin saatu, sillä
kirkkoväärti-vainaan jälkeenjättämät ja oikein hoidetut tilit
tarkastettiin vasta kuukausien kuluttua hänen kuolemastaan. Sillä
välin kassakaappi, josta kymmentuhantinen rahaerä hämäräperäisellä
tavalla katosi, jo oli ollut usean käden ulottuvilla. Mutta kun ei
voitu esittää mitään lesken ja vainajan puolustukseksi, langetti oikeus
päätöksen, jonka mukaisesti Taavan piti omaisuudellaan korvata vajaus.
Taavan itkusta ja tuskittelusta miltei höperö selittely oli omiaan vain
pahentamaan tilannetta. Niin hän sai kuin saikin luopua kaikesta.

Taavalle ei tosiaan jäänyt muuta kuin Etelä-Suomesta mukana kuljetettu
perintörukki. Sen Roope lunasti äidilleen ennen valkoiselle rintamalle
lähtemistään. Sitä Roopea. Aina se koki täyttää äiti-vanhan mieliteot.
Täkäläiset rukit olivat pienipyöräisiä ja niitä piti polkea syssytellä
niin tiuhaan kuin niveliltään kykeni. Tämä hyrisi hyvin hoidettuna
unettavan pehmoisesti ja oli kevyt vanhuksenkin käyttää.

Taava yritti itse ansaita elatuksensa, ettei olisi vallan jäänyt
lastensa taakaksi näinä kalleina aikoina. Eikä ollutkaan toista niin
taitavaa ketrulia koko tienoilla.

Siinä hän nytkin istui kruununvoutilan piikainkamarin maalilta
tuoksuvan pelti-kakluunin kupeella ihvisiä ja kalkkareisia mahavilloja
karttaamassa.

Kruununvouti oli puolittain halvaantunut, sammaltava vanhapoika, jonkin
jalostetun sukupuun liiaksi kypsynyt hedelmä. Muuten hän kyllä oli
antelias ja hyväntahtoinen mies. Hän kouluutti köyhän sisarpuolensa
lapsia, joista muuan — jos voi sanoa lapseksi häntä, joka oli jo
viidensille kymmenille kääntynyt neiti — vuosikausia oli hoitanut
enonsa hovin taloutta. Kruununvoudin vanhetessa neiti vähitellen
valtasi ohjakset omiin käsiinsä ja ne kädet kähmivät ahnaina ja
ovelina. Neiti kätki senkin seitsemien lukkojen ja takuuksien taa
kaikki mahdolliset ja mahdottomat tavarat, ikäänkuin olisi elänyt
rosvojen parissa. Välistä sattui ettei hän löytänyt omaa piilottamaansa
esinettä ja sai siitä uutta yllykettä syytöksiin. Mutta varjelkoon
häntä, ken uskalsi nauraa, jos asian oikea laita tuli julki! Paitsi
salaa. Silloin kikatettiin.

       *       *       *       *       *

Maailmansodan ja sittemmin vapaussodan vuosina Suomen maalaisväestöön
yleensä ja moneen yksityiseen erittäin, meni ahneuden riivaajainen.

Se ajankohta, jos mikä, tarjosi aatteelliselle maanviljelijälle monta
mahdollisuutta tehdä hyviä töitä oikealla kädellä vasemman tietämättä.
Ken näin toimi, hän jo ennakolta täytti sitä kuilua, mikä sittemmin
ammotti niin pohjattoman syvänä veljesvihan uhrien hautoja umpeen
luotaessa.

Taavasta oli tuntunut perin väkinäiseltä pyytää työtä kruununvoudin
neidiltä. Mutta köyhyys pakotti toimimaan.

Kävikin niin suotuisasti, että neiti ollenkaan vastaan mukisematta otti
Taavan villankehruuseen, antoipa vielä hänelle lämpimän päällysnutun.
Neiti oli nimittäin tullut valituksi jakamaan seudun puutteenalaisille
niitä vaatteita ja säilykemaitotölkkejä, joita Amerikasta oli lähetetty
Suomeen hädän lievikkeeksi.

Sisäkkö kyllä vihjasi Taavalle nähneensä neidin salaa avanneen ja
maistelleen muutamia tölkkejä, syyttäen niitä sitten rikkonaisiksi
ja pilallisiksi. Kuitenkin oli hovissa puolisatainen karja josta
lähti kermaakin kymmeniä litroja. Jok’ikinen aamu sitä maitomyllystä
vuoti sinkkisammioihin. Eikä neiti näyttänyt lemmessä uhraavan
sitäkään ilmattomanisoa kuormallista muonaa, — sisältävä lihaa,
leipää ja drittelittäin voita —, joka hänen oli pakko kruununvoudin
nimenomaisesta käskystä lähettää kaupunkiin, sieltä toimitettavaksi
edelleen rintamalle. Vedet silmissä neiti ne säkit täytti ja sitten
kitsasteli kahta uhemmin siinä, mihin tohti valtansa ulottaa.

Ei edes sisäkkö, sen vähemmin Taava, tajunneet kruununvoudilla kenties
olevan yksityisluontoiset syynsä toimia huomattavan isänmaallisesti.
Hän tahtoi siten hämätä ihmisten mielistä muiston niistä lukuisista
virantoimituskerroista, jolloin hän oli edustanut — tosin vilpittömässä
virkainnossa ja esivallan kunnioittamisessa — venäläistä valtiomahtia.
Olipa hän prenikka ryntäillä esiintynyt kenraalikuvernöörin sivulla
tämän kiertomatkalla Pohjois-Karjalan rajapitäjissä.

Muutenkaan ei Taava piitannut sisäkön loruilusta, antoi sen mennä
korvasta sisään, toisesta ulos. Hän keträili sen minkä kerkisi ja
jaksoi ja oli tyytyväinen saadessaan syödä perunoita, alusmaidosta
keitettyä »lämmitystä» ja akanaista kauraleipää mahan täydeltä. Ei
ollut kaikilla sitäkään. Ei Anteronkaan joukolla. Arvaahan ne maattomat
käsityöläiset, joilla on kaikki tavara ostossa. Miten lie Elinankin
laita, se kun on jäänyt ihan tietämättömiin sinne rintamarajan taakse.
Eikä se ennen kapinaakaan antanut varsin tiheään tietoja voinnistaan.

Niin Taavan mietteet alituisesti kiersivät lasten kohtaloissa, milloin
eivät vatvoneet menneitä tapahtumia.

Rukki pani uskollisen ystävän tavalla parastaan rauhoittaakseen Taavaa.
Mutta usein jäivät muorin heikenneet silmät tylsästi räpytellen
tuijottamaan tyhjyyteen. Eivät edes entiset onnen muistot jaksaneet
voittaa näitä nykyisiä poikentoimisia tulemia.

Taava tiesi kyllä, ettei heillä koskaan ollut liian huolettomia päiviä
ollutkaan, vaikka ihmiset sitten saivatkin niin ylettömän paljon
tekemistä heidän elämästään. Kaikenlaisia pikkuseikkoja, joista
muka selvästi saattoi päätellä perheen korskean tuhlaavaisuuden
kirkkoväärtiyskautena. Siksi hänen sisäinen mielensä kapinoi ja etsi
turhaan oikeudettoman ankaran rangaistuksen syytä.

       *       *       *       *       *

Silloin kun hämäläissyntyinen kiertokoulunopettaja Fredrik Örn
kulkeutui hakupaperiensa jälkiä myöten Etelä-Suomesta, jossa hän oli
nainut Gustaavan, alkeelliseen Karjalaan, ei hänen tulokseen oltu
varattu minkäänlaista vastaanottoa, eikä edes asuntoa.

Kiertokoulunopettaja ennätti penikulmittaisten soiden saartamaan
kappeliseurakuntaan hiukan aikaisemmin kuin pitäjään alettiin puuhata
ensimmäistä kansakoulurakennusta. Ensimmäisen talven hän majaili
vaimonsa ja kolmen pienen lapsensa kanssa — nuorin niistä silloin
kuoli — eräässä kylmilleen jätetyssä töllirähjässä, jonka ympäriltä
kelvolliset rakennukset oli vedetty uusille asuinsijoille. Vasta
suvella hän sai rakennetuksi vaatimattoman mökin, saunan ja yhden
lehmän navetan erään talokkaan maalle. Mökkiin liittyi oikeus yhden
lehmän heiniin, jotka sai nyhtää samaisen talon lehdosta.

Viidenkolmatta vuoden vuokrasitoumus takasi kumaraharteisen
kiertokoulunopettajan perheelle oman kodin onnen harhakuvitelman
määräajaksi. Siinä kodissa varttuivat lapset: Antero, Elina ja Roope.
Viimeksimainittu siinä syntyikin kuin sen menetetyn Fredrikin tilalle.

Lapset muodostuivat ympäristönsä mukaisiksi. Ainakin puheeltaan.
Taava sai nauraa kun ei ymmärtänyt mitä Roope halusi kärttäessään
»kupsaketta», minkä poika tiesi lämpöisen lypsylillin vaahdoksi.

Anterossa tuntui selvästi isän patoutunut luonteenlaatu. Hän oli
samallainen harvapuheinen ja soikeakasvoinen ja talsi niin pitkin ja
notkahtelevin askelin, ettei kukaan Karjalan maatajalkainen kyennyt
sitä menoa matkimaan. Elina oli perinyt äitinsä kiharatukan, mustan
liinanvaaleaksi vaihtaneena ja sen mukana herkän ja tunteellisen
olemuksen. Roope oli lapsista tanakin ja aina hyväntuulinen.

Kiertokoulunopettajan palkkaedut riittivät tuskin välttämättömimpien
tarvikkeiden hankintaan. Isä Hyörni, jolla oli vähin räätälin
taipumuksia, valmisti lisätöikseen lippalakkeja ja tilauksesta
vaatimattomia pukujakin. Mutta ompelua ei ilmennyt usein niiden
viidentoista vuoden kuluessa ennen kirkkoväärtiyskautta. Niinä vuosina
uuden ajan virtaukset tungettelevasti levittäytyivät salollekin
siroitellen melkein joka kylään äitelän värisen kansakoulutalon. Isä
Hyörnin tarvitsi enää ohjailla pelkkiä aapistikkulaisia.

Hyörnin perhe herätti yleensä mahdollisimman vähän huomiota, mutta
nautti naapurien hiljaista arvonantoa.

Antero tosin tuotti vanhemmilleen huolta kehitysvuosinaan. Hän marssi
suurlakon aikana kirkkomäellä siinä poikaparvessa, jonka johtaja
repäisevien sutkaustensa ja suuren, veripunaisen kaulahuivisolmekkeen
muistoksi ansaitsi itselleen lähtemättömän lisänimen »Riemu-Iivana».
Antero olikin komea poika, isän mittainen. Näyttipä vielä paljon
pitemmältä, sillä hän piti päänsä pystyssä palattuaan muurarinopista.
Siellä hän taisi oppia muutakin kuin muuraamista, taisi tulla tuntemaan
viinan ja ehkäpä tytötkin. Jos hänen luontonsa olisi ollut remseämpi,
olisi hänestä tullut seudulle mainio sosialistiagitaattori, mutta hän
oli sellaiseksi liian juro. Hän runoili, haaveili, tilasi sanomalehtiä
ja kiroili itsekseen yhteiskuntajärjestyksen nurinkurisuutta.

Niinä aikoina nähtiin kiertokoulunopettajan esikoista harvoin
kotosalla. Taavan suru ja jännitys laukesi sentään helpotuksen
huokaukseen, kun asia päättyi yöjalkaselkkauksiin, joita seurasi
avioliitto Puhakkalan näppärän ompelijatartyttären kanssa. Siinä se
sitten vakiintui Anterokin kohtalaiseksi aviomieheksi liekutellessaan
kaksoisten kehtoa, milloin ne kirkumisellaan liiaksi yltyivät
säestämään ompelukoneen tyrähtelyä.

Vanhempien mieliin alkoi jo hiipiä vähäinen pelko, että poikue
lähtee lentoon viheliäisestä pesästä ja hylkää heidät, juuri kun
vanhuus jo häämöttää heikkenevissä silmissä ja leipä lohkeaa entistä
vaivalloisemmin. Silloin tapahtui se mullistava asia, että kirkon isät
keksivät kokouksissaan ehdottaa kiertokoulunopettaja Fredrik Örniä
lihavan kirkkoväärtivainaan seuraajaksi. »Mikä siinä», sanoi pappikin,
»suostu pois, vanha kirjatoukka».

Siitä lähtien kulki rippipyhinä kovin epäsuhtainen pari keräämässä
kollehtia kirkon pitkävartisiin samettikukkaroihin. Edellä maireasti
hymyillen lyhytkasvuinen ja pingottavan pallinaamainen pyhäkellon
lierittäjä ja perässä pitkä, kumaraharteinen kirkkoväärti, jonka
kokoparran ympäröimillä kasvoilla asusti sfinksimäinen rauha.

Hyörnin sorea Elina hyötyi isän edistysaskeleesta. Hän pääsi
puutarhakouluun. Roopelle, joka silloin lopetteli kansakoulun käyntiä,
loihti perheen odottamaton vaurastuminen aivan uuden, pienporvarillisen
hyvinvointisuuden ilmapiirin, jota hengittäessään hän alunpitäen
kääntyi aivan vastakkaiseen kehityssuuntaan kuin puutteen katkeroittama
esikoinen.

Mutta Taavasta tuntui uusi virka keräävän uhkaavia huolten kuuroja
hänen totunnaisen pilvipoutaiselle akantaivaalleen. Suurimman harmin
aiheutti kassakaappi, joka luottamustoimeen kuuluvana raahattiin heidän
ahtaudessaankin kodikkaan pirttinsä nurkkaan. Sen helat niin vieraasti
kiiluivat päivällä auringon- ja yöllä kuun valossa Taavan vuodetta
vastapäätä.

Sen kaapin tähden täytyi lukita ovi jos vähänkin pistäysi asialle
naapureihin. Eikä enää tohtinut viipyä päiväkaupalla marjassa niinkuin
ennen.

Hiukan pahanmielen korvausta tuotti talveksi hankitut sisäikkunat.
(Niistä »kaksinkertaisista» laseista ihmisillä sitten
käräjätilaisuudessa riitti suukopua.)

Ja kaikkeen sitä ihminen vähitellen tottuu. Taavankin mieli seestyi
ajan mittaan. Hän ei enää muistanut kiitollisena ihmetellä sitä, että
heillä oli puuttumattomasti ruokaa ja kahvia, sillä millään muulla
tavalla ei kirkkoväärtiys ilmennyt heidän yksityiselämässään, joka
edelleen kiinteästi liittyi kiertokoulunpito-viikkoihin ja yhden
eläkelehmän oikkujen tarkkailuun.

Sitten sai Elina oman paikan jossakin Viipurin takana. Ja Roope,
pulska nuorukainen; hän vasta oli äidistä mieluinen. Hän käyttäytyi
moitteettomasti, ei juonut eikä tupakoinut ja oli siitä syystä
kylän tyttöjen keskeisissä puheissa kehutuin »siisti». Hän pystyi
kaikenlaisiin töihin. Työpäivän päätyttyä hän talvisin käryävän
öljylampun ääressä ja kesäisin luhdin kahajavalla lehtivuoteella
ammensi parhaimman huvinsa lueskelemalla lainakirjaston esimerkiksi
kelpaavia tarinoita, joista niin moneen kelpo mieleen on kasvettunut
alkeellisen oppineisuuden hyvin tavallinen liittolainen:
ihanteellisuus. Se pysytti Roopenkin erillään sällielämästä. Eipä
hän edes tuntenut pienintä kiusausta siihen suuntaan eikä muuhunkaan
pahuuteen, jonka voittamisesta hänen olisi tarvinnut tunnossaan
kilvoitella. Ajatellessa syyntakeettomia paheellisia, sopi häntä sanoa
syyntakeettomaksi hyveelliseksi.

Näinollen ei merkinnyt taloudellisesti suuriakaan, että kirkkoväärti
maailmansodan neljäntenä syksynä jätti kiertokoulun — oli ruvennut
niin tutisemaan ja silloin tällöin yllätti voivuttava pyörrytyskohtaus
— Roope kun toi kaiken ansionsa äidille, jolle kiusallisesta
korttijärjestelmästä huolimatta hankki kahviksia ja selvää leipää.

Sitten joulukirkossa vanha Hyörni pahasti kylmettyi. Loppuun kuluneet
voimat eivät enää olleet palautettavissa. Vastasyntynyt uusi vuosi
jaksoi puhaltaa sammuksiin juureen palaneen kynttilänsydämen, jonka
heikko liekki oli parhaansa mukaan koettanut valaista syrjäkylien
taikauskoista tietämättömyyden yötä.

Noin pari viikkoa hautajaisten jälkeen haettiin kassakaappi pois lesken
pirtistä.

Taava ihmetteli itseään ja melkein naureskeli, kun huomasi tuntevansa
kaipausta kaapin tyhjää sijaa katsellessaan ja muistellessaan miten hän
ensin oli ollut koko möhkäleestä kiusaantunut.

Miehen kuolema ja kassakaapin poisto ikäänkuin alensivat hänenkin
merkitystään. Se mahtui helposti pieneen sanaan »leski», jonka sitten
piti vaihtua yhä hirveämmäksi »varas» nimitykseksi.

Kun ne kolkot ajat joutuivat elettäviksi, jolloin Taava masentuneena
koetti tottua häpeällisten syytösten orjuuttavaan satimeen, mistä ei
tarvinnut toivoa ulospääsyä, Roope lopullisesti miehistyi. Ei edes
äidin murehtiminen horjuttanut hänen valoisaa elämänuskallustaan.
Hän työskenteli kaksinkertaisilla voimilla. Kun oli pakko luopua
kotimökistä ja vähäisestä omaisuudesta, hän sijoittui äidin kanssa
loisiksi lähimpään naapuriin. Heti tämän jälkeen hän sai käskyn lähteä
rintamalle ja äiti piti jättää omalle onnellensa tukaliin oloihin.

Ylläkerrottu muodosti niiden tapahtumain ääriviivat, joita Taavan
väsyneet aivot alituisesti yksityiskohdittain tutkistelivat. Niihin
liittyi vielä sodan ihmeellinen huumaus, joka voisi aiheuttaa mitä
tahansa kamalaa ja arvaamatonta.

Ellei rukkia olisi ei Taava sitä epävarmuutta kestäisi. Surise, surise
rukki ja lyhennä odottavan aikaa!

       *       *       *       *       *

Jo pitenivät keväiset päivät. Jo madaltuivat aitojen korkuiset
nietokset. Silloin saapui Taavalle tieto Roopelta, että tämä oli
haavoittunut. Hengenvaaraa ei ollut. Pahimmasta selvittyään hän pääsee
käymään äidin luona.

Siitä lähtien Taavan rukki pörräsi toivorikkaasti.

       *       *       *       *       *

Muuanna torstaipäivänä on Taavalla viimeiset villat meneillään. Nyt ei
jouda edes huolestumaan ansion loppumisesta, kun sunnuntaina jo on se
toivottu Roopen tulo-päivä. Kun saa tuon pärevasun kannelle kartatut
lepereet luistamaan langaksi, niin pääsee kertaamaan. Lankaa kerratessa
on niin riemukasta mielessään kertailla pojan kirjeen iloisia sanomia.
Kiire, kiire on päästä varustamaan pojalle vastaanotoksi...

Lauantaiaamuna Taava hankitsee lähtöä. Kelkkaan on jo köytetty rukki
ja pieni käärö siihen kuuluvia kompeita. Maat on sulat, kelkka
hankala vetää, mutta sellaiset huomiot ovat Taavan mielenkiintopiirin
ulkopuolella. Hän on pukeutunut amerikkalaiseen nuttuun ja odottaa
kruununvoudin neitiä jäähyväisille.

Neiti tulee. Hyvästelee ja kiittelee. Taavan on kiusallisen vaikeaa
pyytää palkkaa, kun neiti itse ei siitä mitään mainitse. Eikä siitä ole
tullut tehdyksi mitään sopimuksia ennakolta.

Kuitenkin, ajatellessaan pojan tuloa, Taava varovaisesti huomauttaa
että »jos olisitte neiti niin hyvä ja antaisitte nyt samalla sen rahan,
minkä vähän minun hypöstelystäni kannattaa maksaa, kun olen ollut talon
ruuissakin. Vaan kun poika nyt pääsee sai...»

Pitemmästi hän ei ehdi selittää, kun neiti hänet keskeyttää ja mustia
tuuheita ja nenän tyvessä yhteen kasvaneita kulmakarvojaan kurtistellen
osoittaa sormellaan Taavan yllä olevaa nuttua ja kysyy ivallisesti eikö
siinä ole puolet liikaakin palkkaa ruoan lisäksi sellaiselle hylkiölle
kuin Taava on.

Silloin poljetun tunnon viiltävä tuska puhkee ilmoille Taavan
väpättäviltä huulilta ja hän aivan huutaa kimeällä äänellä.

— Voi sinua neiti, jos et anna armottomalle rehellisesti ansaittua
palkkaa! Minut on tosin maallinen oikeus tuominnut, mutta taivaallisen
Isän edessä olen viaton ja niin luulen ukko-vainaankin olleen. Sinä
neiti olet päinvastoin. Sinulle, niinkuin sen kassakaapin kavalille
hoitajille ja minun syyttäjilleni ei riitä oma mammonanne, ettekä
välitä rahtuakaan köyhän lesken maineesta, jos sen kustannuksella
saatatte rikastua. Etkö ajattele voivasi jäädä kaikkea vaille
iankaikkisuudessa? Muista että tyhjempänä kuin minä tässä edessäsi
seison, on meidän kaikkien täältä lähdettävä. Muuta ei kukaan meistä
vaivaisista syntisistä ihmisistä saa mukanaan kenata kuin raskaan
syntitaakkansa. Tämä tänpäiväinen asia ei saa lisätä sinun kuormaasi,
siksipä sinun on suoritettava tilini. Ja jollet maksa mielisuosiolla,
käyn puhumassa enollesi, vaikka en kyllä raatsisi pahoittaa vanhan ja
kunniallisen miehen mieltä.

Taavan mielenpurkauksen uhkaava loppuponsi kai teki tehtävänsä, koskapa
neiti jotakin selitykseksi soperrellen luovutti varsin kohtuullisen
rahaerän.

Taavaa itseään heti maantielle päästyään hävetti oma rohkeutensa ja
kadutti, kun tuli suututetuksi mahtava työnantaja.

Siitä merkillisestä lauantaista alkoi viimeinen tasainen vaihe
Taavan maallisessa matkassa. Ikäänkuin illalla kotiin uupuneesti
ponnistelevalle metsänkävijälle ensin puiden harvetessa vilkkuisi
lempeä iltarusko ja sitten kotiaukealle päästyä hymyileisi laskeutuvan
päivän punakultainen kiekko, jota saattaa silmien huikenematta ihailla,
kunnes kodin ovi jo aukeaa.

Tuntuu tarumaiselta sattumalta, että rapean vuoden kuluttua Taava taas
häärii tutussa kotimökissä, jota on vielä kamarilla laajennettu. Mökki
on seurannut entisen vuokraisännän tyttären myötäjäisinä Roopelle, joka
toimii seudun suojeluskunnan paikallispäällikkönä.

Taava hyssyttelee nuorimpansa muutamia tunteja sitten kastettua
esikoista. Kummeina ovat olleet Antero vaimoineen ja puutarhurimorsian
sulhasineen. Elina on vallan tätä tilaisuutta varten matkustanut sieltä
Viipurin takaa kotipuolessa käymään. Onnellinen morsian on ollut laiha
ja kalvakka, minkä johdosta kylän juoruämmät jo ovat pitäneet omaa
kotkotustaan. Miten lie. On hänellä ollut työtä ja murhettakin, kun
tuleva anoppi on liittoa vastaan. Sulhanen on miellyttänyt Taavaa
ja pieni kummilapsi on perinyt toisen nimen isältä, toisen tädin
sulhaselta: Roope Ilmari.

Jälleen porisee muinaiseen tapaan maltiton kahvipannu pienen pirtin
hellalla. Pannun kannen alta tihkuva liikahöyry vierii pisara
pisaralta pyöreää kuvetta myöten hellan renkaalle, johon se hiljaa
pihisten kuivuu. Joskus sylkäsee nokkakin iloisen pärskeen. Se kiertää
vinkuen ja hätäisesti rätisten kuumalla levyllä etsien turhaan
pelastusta. Samassa on nuorikon topakka käsi sangassa liikaa kiirettä
asettelemassa. Onhan nyt sunnuntai-ilta.

Kiehunnan kodikas rupattelu sointuu hyvin Taava-muorin hampaattoman
suun hys-hyssyyn ja lällättävään aa-lullaan.

Nuori äiti järjestelee kuppeja pöydälle ja isä vapauttaa muorin
hellästi pitelevät käsivarret nukahtaneesta lapsesta, jonka hän kantaa
kamarin pieneen vuoteeseen.

Huoneiden välinen ovi jää auki. Kamarin puolelta näkyy keinutuolin
selusta ja siltä riippuu kirjailtu peite. Seinilläkin on nuorikon
kätevyyden todisteita. Huomaa selvästi kehityksen tässä polvessa
kohonneen kuin tiedonpuun rungon puoliväliin. Ei laisinkaan
ihmetyttäisi, jos tuo nukkuva lapsi jaksaisi kerran kiivetä taittamaan
kultalatvuksesta laakereita.

Aivan hennosti vaaleanpunainen talonpoikaisruusu nuokkuu retvakassa
varressaan kamarin ikkunalaudan sekalaisen taimikokoelman ihanimpana.
Vaikka syksy lähestyy luonnossa, näkyy tuohon ruusuun olevan
puhkeamassa yhä uusia umppuja.

Ken tietäisi vaistoavatko asujamet täydellisesti ruusun runouden.
Ainakin he kaikki tuntevat, että rauha ja viihtymys pesii joka sopessa.

Nuori isä virkahtaa leikkisästi:

— Eikö äidinkin mielestä tämä meidän elämämme ole asettunut melkein
liian mukavaksi?

Taava-muori nyökkää ja virkahtaa kuin itsekseen, tai niinkuin hän olisi
keskustellut ne asiat valmiiksi miesvainajan kanssa:

— Niin kyllä. Nyt erkanen minäkin levollisena konsa kuolema
noutaneekin. Nyt tiedän, että minun piti kokea vääryyden voittavan
rikkoakseni sureksimisellani ja vanhurskauden voittavan oppiakseni
nöyrtymään ilosta. Jospa te lapset muistaisitte aina tyytyä ja aina
kiittää!

       *       *       *       *       *

Mikäpä olikaan Taavalla viisastellessa omilleen siinä syyskesäisen
sunnuntai-illan hämärtyessä, kun sylivauvakin jo nukkui yöuneensa
ruusun vielä kootessa tuoksuvaan kupuunsa viimeisiä valoheijasteita
pienen kamarin ikkunasta.




KELLONPERÄT.


Savolaisen ja karjalaisen asutuksen liitoksilla muuan tunnettu
laivareitti haarautuu lukuisiksi soukiksi ulokkeiksi, joilla
keskikokoiset höyrypurret välittävät paikallista posti- ja
henkilöliikennettä, sikäli säännöllisesti, mikäli ei esteeksi osu
tukkiruuhkaa. Sellaisen laukeamista saa välistä odotella tunnittain.
Ehkä nytkin.

Yläkannen tummaviittaiselle matkustajalle tarjoutuu tällöin
tilaisuus rauhassa ihailla leppeää maisemaa ja tuon niin herttaisena
karehtivan veden henkeen raivattujen savimutaisten peltosarkojen
kuhilasrivien runsautta. Taitaapa vainkin väestö täällä olla tavallista
valistuneempaa ja yritteliäämpää. Äskettäin käytiin maanviljelysopiston
laiturissa ja jos välillä onkin pitänyt poiketa jonkin töllipahasen
kiviriutan kärkeen maitokannun tai muun rahtivaihdon tähden, niin sehän
vaan ilahduttavalla tavalla todistaa pienimpienkin täällä ymmärtävän
valvoa etujaan. Vapaaksi taistellun Suomen tasavallan idyllinen
sisämaan sopukka! Ehkä huomenna tulee paljon sanankuulijoita ja runsas
kollehti pakanalähetykselle tällä vanhan herännäisyyden syntyseudulla.
Jos menisi tiedustamaan, montako tuntia tästä matka kirkolle vielä vie.

Muuan vanha nainen selittää kielevästi lähetyspapille, että tuon lahden
takaisen poukaman pohjukasta pilkoittava talo on Saukkola. Siitä
vasemmalle avautuu kirkkoselkä. Pappilaan? Keväällinen tulvavesi särki
pappilan laiturin, eivätkä ole sitä korjanneet. Vieraan on mukavinta
nousta maihin meijerin rannassa. Sinne kestää kolme neljännestuntia
tästä Virtasalmesta.

Nuori pastori kapuaa vielä hetkiseksi yläkannen yksinäisyyteen. Hän
mielii muokata verekseltään ne kaunopuheiset ajatelmat, kiitollisuuteen
ja armeliaisuuteen vetoavat, joita luonnon rikkaus taannoin hänessä
viritti. Mutta nepä eivät enää tahdo antautua kiinni. Tympeytyikö
hänen henkensä hepeneihin pukeutuneen maalaisnuorison ilakoinnista
— sellaista se välikannen matkustajajoukko enimmäkseen oli — tai
häirinneekö häntä tukkilaisten mehevät kirosanat. Jokin tuntematon syy
hermostuttaa häntä. Onneksi ruuhka heltiää ja laiva pääsee huohottaen
viiltämään viimeisen taipaleen vesiä.

Vaikeata olisikin pastorin huomata mielenliikkeittensä aiheutuvan
siitä, että hän itse ei sopeudu häntä ympäröivän elämän tahtiin. Hän
näkee ryöhyäviä saunoja aavistamatta, että niiden makeatuoksuinen löyly
tuskin riittää tyydyttämään muiden kuin vanhusten ja lasten lauantaisen
iltatunnelman. Samanaikaisesti kuin nuo järven peilipinnasta kuvaistaan
mielevästi tutkivat pilvenhattarat vaihtelevien värisävyjen jälkeen
vastustamattoman ihanasti punastuvat, lehahtaa monen elämänhaluisen
neitosen poskille salainen kiihko. Sydänyöllä on lähetysseuran
uskollisen saarnamiehen korviin kantautuva avonaisen ikkunan kautta
järveltä hanurin räikeää luritusta, airojen vetoja ja leikkisää
molskahtelua ja ajattelemattoman rentoa naisen naurua. Tukkipoikain
venekunta huvittelee.

Kenpä sitä yötä seuranneena sunnuntaiaamuna malttoi laskea, montako
henkilöä kristikansan valkeasta väestöstä istui kirkossa kuuntelemassa
lähetyspastorin hajamielistä selitystä mustaihoisten sielunhädästä?
Eikä se asia liikuta tämän tarinankaan juonta muuten kuin siten, että
aina kun paikkakunnalla tulee puheeksi »Pitkän-Ollin» kuolema, sanovat
ihmiset sen juontuneen siitä samaisesta sunnuntaista, jolloin »aamulla
oli kirkolla lähetysjuhlat ja iltasella Huhtalan kylän nuorisoseuran
talolla ne keittokoulun lopettajaisiltamat, jotka...»

Saukkolan nuori isäntä, Antto, oli viikolla käväissyt pyytämässä
»Pitkää-Ollia» päivätöihin. Niinpä Olli koiransa Sepukan seuraamana
saapui taloon yleistä tapaa noudattaen jo sunnuntaiaamuna, alkaakseen
maanantaina hommat. Muutenkin Saukkola oli tuttu Ollille. Hän oli
takavuosina siinä palvellut.

Saukkolan tilan miehisen haltijan kuollessa parhaassa iässään oli
talous jäänyt lesken, kahden tyttären ja kahden pojan — toinen niistä
silloin vielä keskenkasvuinen — huostaan. Ei auttanut muu kuin ottaa
työvoiman lisäksi renki, »Pitkä-Olli».

Nykyisin tultiin Saukkolassa toimeen rengittäkin. Vanhin pojista,
Antto, oli naimisissa ja nuorin, Jussi, miehuuden rajamailla.

Antto oli keväästä lähtien ollut uittotöiden johtajana ja tukkilaisten
viikkopalkkain tilittäjänä. Hän oli vihdoinkin lupautunut siihen
toimeen yhtiön pomojen alituisesta suostuttelusta ja siinä toivossa,
että siten ansaitsisi taloon käyttövaroja. Hänen ei silti tarvinnut
tyyten jättää kotitöitäkään, sillä vakituinen tukkiväylä kulki
aivan talon lähettyvillä. Savotan pääpesään oli heiltä vain pari
virstaa. Kerran siitäkin pahasta toki oli jotakin hyötyä. Monesti
oli harmittanut, kun sieltä lappautui taloon milloin minkinmoista
maankiertäjää. Antto oli opettanut sisartytötkin käsittelemään
ampuma-asetta, jäihän talo usein naisväen varaan. Sarvinaulakko, jossa
aseet riippuivat, oli isketty tuvan seinälle, kamariin johtavan oven
pieleen. (Vaan kyllä Antto sitten siirsi sen naulakon kamarin puolelle,
kun Olli mauserilla itsensä menetti.)

»On siinä tuossa Ollissa miestä kerrakseen», ihasteli Antto naisväelle,
aamiaiselta päästyä seuraten katseillaan Ollia, joka Jussin rinnalla
asteli navetalle päin huomista työmaata tutkimaan. Oli aikomus
laudoittaa Saukkolan vielä vanhanmallisesti avonainen lantasäiliö. Olli
soveltuisi siihen hommaan erittäin hyvin. Hän ylettyisi telineittä
naulaamaan ihan katoksen rajaan. Hänen pituutensa oli mitattu viideksi
tuumaksi neljättä kyynärää.

Antto oli hyvinkin itsetietoinen isäntämies, joka ei hevillä uhrannut
kiitosta kenellekään. Että hän kuitenkin selvästi osoitti ihailevansa
Ollia, aiheutui erinäisestä tapahtumasarjasta, jonka lopulla Antto
joutui ikäänkuin välillisesti kiittämään Ollia hengestään. Ollin
luonnekuvan selvennykseksi tulkoon nekin seikat tässä lyhyesti
mainituiksi.

Kun seudulle marraskuussa 1917 perustettiin punakaarti, oli Olli vielä
Saukkolassa renkinä. Antto, joka juuri Mikkelinä oli ottanut itselleen
vaimon, oli niin syventynyt omiin asioihinsa, että hän ei tullut
lähemmin tarkanneeksi Ollin toimintaa, ennenkuin joku syrjäinen henkilö
tiesi kertoa Ollinkin liittyneen punaisiin ja saaneen esimiehiltään
käskyn anastaa isänniltään aseet. Sekä Antolla että Jussilla oli hyvä
browninki.

»Annappa olla, ilkiääkö tuo Olli tehdä meille sellaisen kepposen»,
tuumivat Saukkolan veljekset, jättivät haulikon ja vanhan piilukkoisen
ennalleen sarvinaulakkoon, mutta tunkivat piirongin laatikosta
browningit taskuihin.

Muuanna päivänä sitten Antto sattui Ollin kanssa kahdenkeskeiseen
paikkaan. He olivat saunassa lattiaa korjaamassa. Siellä Antto ei
malttanut olla Ollia kiertäin kaartain kuulustamatta.

Olli selitti Antolle ponnekkaasti, että »nälkä aikaa hyväkseen käyttäen
porvarit aikovat vängällä anastaa kaikki oikeudet köyhältä rahvaalta.
Herroilla on lahtarijärjestö».

Antto yritti kumota Ollin väitteet, vaikkei hänellä silloin vielä
ollut niin sitovaa todistetta kuin sittemmin oli pöytälaatikossa
säilyvä kutsukirje pitäjän suojeluskunnan perustajaisiin, päivätty 26
helmikuuta 1918, siis kolme kuukautta punakaartin perustamisen jälkeen.

Kuinkahan miehillä siinä kiistellessä sanat sakoivat — jokainen taisi
niinä aikoina helposti erehtyä sotkemaan aatteeseen omaa liehtomaansa
kiukkua — niin eikös Olli kivahtanut »sinä taidatkin olla yhdenlainen
p-le kuin herratkin» ja hepäissyt hotaista häntä rautakangella.

Antto väisti iskun ja vuorostaan oikaisi taskuaseen Ollia kohden.

Kalpeaksi valahti Olli, mutta ei päästänyt äännähdystäkään, saatikka
sanaa. Siinä miehet katselivat toisiaan unohtumattoman tuokion
silmäterästä sisään. Kunnes molemmat hymähtivät. Se oli ensimmäinen
ja viimeinen eripuraisuus isännän ja häntä neljättä vuotta palvelleen
rengin välillä.

Anton olisi pätinyt suuttua ja käskeä Ollia lähtemään tiehensä. Hän
ei sentään niin tehnyt. Mutta Ollille itselleen kävi olonsa niin
hävettäväksi, että hän pyysi päästä pois. Antto salli hänen mennä.
Hyvästiksi hän virkkoi Ollille: »tule meille milloin haluat kuin omaan
kotiisi ja jos syömään satumme, ei sinun tarvitse kysellä lupaa pöytään
asettuaksesi.»

Helmikuussa Olli jo tuli takaisin. Hän oli lyönyt kirveellä kinttuunsa
ja pyysi saada olla rokulissa haavan paranemisajan luvaten perästäpäin
työllä kuitata ruokansa.

Sattuipa sitten jonakin aamupäivänä, että Antto ja hänen äitinsä
katselivat kuinka Olli jalat seinää vasten nostettuina — pituus näet
haittasi — pötkötti kiukaalla ja tämän tästä heittelehti levottomasti.

»Kyllä sillä nyt taitaa sittenkin olla uhka mielessä», päättelivät äiti
ja poika merkitsevin silmäyksin.

Antto pyörähti tuvasta kamariin.

Eikö seurannutkin Olli häntä sinne.

Anton käsi kopeloi vaistomaisesti asetta housun taskusta, vaikkakin
hän ulkonaisesti tyynenä kehoitti Ollia ottamaan pillitupakoita, joita
hänellä aina oli pöydällä vieraan varaksi, kun hän itse ei polttanut.
Olli otti tupakan, mutta peruutui sitten ovensuupuolelle ja alkoi
haastella.

Tällöin tuli Antolle vuoro hävetä epäluuloisuuttaan.

Olli kertoi jo viikko sitten eronneensa punakaartista, kun olisivat
lähettäneet hänet aina Kuopioon asti tappelua hieromaan. Hän selitti
sanoneensa, että häntä ei haluttanut Kuopion herrojen kurittaminen,
tehkööt kuopiolaiset itse sen. Jos omalla paikkakunnalla olisi
vääryyksiä sattunut, niin »sorretun oikeuksia» puolustanut olisi. Mutta
nytpä jo tiedettiin asiain tulleen vääristellen esitetyiksi ja aseita
kuljettaneen punakaartilaisen joutuneen pidätetyksi Kuopioon johtavalla
tiellä.

Vielä oli Olli kuullut huhun Anton aikeesta lähteä valkoiselle
rintamalle. »Anna minun mennä edestäsi! En kärsi nähdä vaimosi
itkettyneitä silmiä. Voithan sinä pitää harjoituksia nuorille miehille
minun tapellessa rintamarivissä.» Siihen tapaan hän maanitteli, kunnes
sai Antolta lupauksen ja luotettavaisuustodistuksen.

Olli kiersi kaikki rintamat, Aunuksen ja Vironkin. Hän kerskui
mielellään sillä, että hänen verensä ei koskaan vapissut.
Mahdollisuutta siihen häneltä ainakaan ei puuttunut. Kerrankin hänen
vierelleen silpoutui oman naapuriston poika. Olli sanoi silloin
ajatelleensa, että hän olisi hyvästi joutanut kaatumaan toverin
asemesta, kun ei ollut ketään häntä itkemässä. Vahingoittumattomana
hän kuitenkin säilyi, toista kantapäätä vain kuula raapasi kerran
Aunuksessa.

Uhrautuvaisuutensa kautta muuttui Olli Antolle rengistä ja tuttavasta
ystäväksi. Hänestä pidettiin yleisesti. Hän oli hyvä työmies. Selvänä
hän käyttäytyi hyvin sävyisästi, mutta kun milloin humalan tuiterissa
sillä miehellä hihat heilui, niin sai huoletta sanoa »oksat pois!»
Sotaretket ne olivat tutustuttaneet hänet viinaan.

Tähän Ollin taipumukseen hurjistella juovuspäissä, olivat muutamat
suurtilalliset äskettäin vedonneet ja sen nojalla evänneet Ollilta
aseenkantoluvan. Olli möi siitä syystä mauserin Antolle ja tuossa se
nyt riippui Saukkolan veljesten sarvinaulakossa.

Näihin muisteloihin sulautuneena Antto istuksi tupansa peräpenkillä ja
kuunteli puolella korvalla vaimonsa hymisevää ulkolukua talouskoulun
tämäniltaisen lopettajaisjuhlan näytöskappaletta varten.

Olli ja Jussi olivat sillävälin saaneet työsuunnitelman selväksi ja
vetäytyneet pitkäkseen pihanurmikolle.

Olli oli vasta saapunut pohjoisesta, Kajaanista asti, urakoista.
Ratokseen hän näytteli vielä hieman poikamaiselle Jussille rahojaan,
joita laski olevan alun toista tuhatta. Kello hänellä myös oli. Hyvä
kello olikin.

Jussi, joka kylällä salaa maisteli väkeviä, ehdotti kurisillaan
Ollille vedonlyöntiä viidestä pennistä etteivät he pojat ennen ryyppää
maisemasamppanjaa, ennenkuin Ollilla olisi kymmenen tuhatta kassassa.

Siihen Olli jurosti lausahti: »menkööt, jos ovat mennäkseen rahat ja
kello, mutta niin hyvää kaveria ei ikänä ilmesty, jolle minä hengissä
luovuttaisin nämä kellonperät.»

Niin Olli virkkoi. Ehkä hän oli tullut sellaiseen vaiheeseen, että
hänen mielensä teki keventää sydäntään naimisissa olevan ystävänsä
veljelle, joka oli yksinäinen hänen laillaan. Mutta Jussi ei vielä
ollut kypsä vastaanottamaan sellaista luottamusta, miehekästä, ilman
ehtoja tarjoutuvaa.

Jussille oli varsinainen Olli se urhoollisesti kuolemaa uhmaileva
sotasankari, tai humaltuneena peloittavan raju ja voimakas karhu,
jota kukaan mies ei kyennyt painissa lannistamaan. Että Ollilla oli
ollut oma tyttöseikkailunsa, oli Jussin mielestä pikemmin kuin jokin
häveliäästi peitettävä heikko kohta. Jussi tiesi Ollin selvittäneen
Antolle välejään siihen Akkaattaan, jonka kotona Olli oli ennen
heille palvelukseen tuloaan palvellut. Aivan kuin heidän onnekseen
erotti Akkaatan vihastunut isä Ollin palveluksestaan keskellä
kevätkyntökiireitä yhdytettyään tyttären rengin sylistä. Vapaussodan
edellisenä kesänä Akkaatta heittäysi erään katkuavalla moottoripyörällä
kylään tulleen ja sillä viikon, parin, kuluttua pois huristaneen
karjakonsulentin narrattavaksi. Sellaiselle ja sellaiselle tolalle se
herra Akkaatan jätti, eikä tullut jälkiään parsimaan. Hätäpäivissään
Akkaatta silloin kirjoitti Ollille, tunnusti avoimesti kaiken ja pyysi
Ollia ottamaan hänet.

Niinä aikoina näytti Ollilla olevan mahdottoman vaikea sisäinen
ristiriita. Hän kyseli neuvokkia Antoltakin. Kai Akkaatasta ja
Ollista lopulta kuitenkin olisi pari sukeutunut, vaan kun Olli ei
ollut käynyt rippikoulua — köyhyyden ja kykenemättömien vanhempiensa
tekemä jumalaton hän oli, vasta Saukkolassa hän oppi lukemaan ja
kirjoittamaan — niin ei hän olisi oikeaan avioliittoon päässytkään.
Olli kyllä uhkaili »... sen kun otan tytön mukaani ja painun
maailmalle. Ei sellainen synti entisten jatkeena tämmöisen irtomiehen
tilillä mitään merkitse. Ja on niitä pitäjiä, joissa saa rahalla
ostaa rippikoulutodistuksen, vaikkei tältä meidän rovastilta, senkin
sahtipuolikolta, sitä saa.»

Mutta Antto kuvaili parhaan ymmärryksensä mukaan Ollille tulevaisuutta
ja selitti, että vaikkakin Olli teollaan voisi auttaa Akkaattaa
eteenpäin muutamina vuosina, niin onko varmaa syntyisikö liitosta
sittenkään heille pysyväistä hyvää ja Akkaatan kohtalo voisi myöhemmin
muuttua yhä surkuteltavammaksi. (Ollin kuoltua Antto kyllä herkeämättä
pahoitteli, että hän oli tullut rakastavaisten välisessä asiassa
mitään virkkaneeksi. Kun Olli ei nähtävästi kuitenkaan saanut sitä
tyttöä mielestään. Surusta varmaan sotaankin suin-päin hyökkäsi. Liekö
tavoitellut kuolemaa jo silloin.)

Olli alkoi aprikoituaan itsekin ajatella Anton mielipiteiden
mukaisesti. Akkaatta jäi häneltä sotatalven melskeissä, synnytti
konsulentin lapsen ja meni Ollin vapaussodassa ollessa naimisiin
erään velallisen leskimiehen kanssa, jonka raha-asiat hän osingollaan
kohensi. He elivät lampuotina tuolla kannaksen takana... Mitä tuo
Ollikaan enää menneitä horeksii, arveli Jussi ja sanoa mäläytti sen
enempää sanojaan punnitsematta: »olisipa noilla perillä edes kullan
arvo, mutta kun ovat vain hiuksiset.»

Siihen ei Olli vastannut mitään. Eikä hän myöskään lähtenyt muiden
mukana moottorilla keittokoulun lopettajaisiin, vaikka oli ihan sitä
varten ottanut mukaansa verkapuvunkin.

Tottahan tuo lie toisten iltamissa ollessa aika käynyt pitkäksi
Ollille, koskapa hän lähti hiljalleen kävelemään Selkien kylälle päin.

Sillä tiellään hän yhdytti sakin savotalaisia, oikein niitä
häikäilemättömiä korttisahureita. Ne hänet juottivat ja ryöstivät
putipuhtaaksi.

Iltamyöhällä Saukkolan loismummo näki Ollin ryömivän pihalla
nelinkontin aittaan, jonne hänelle ja Jussille oli tehty yhteinen
tila. Mummo vielä päälle päätteeksi peloissaan lukitsi aitan oven.
Ei se lukko olisi ketään miestä selvänä pidätellyt, sen sai helposti
aukeamaan sisäpuolelta niinkuin kaikki sellaiset isolla avaimella
väännettävät, mutta Olli oli niin tolkuton, että kykeni ainoastaan
öräjämään.

Olli oli paneutunut tilalle, kun Jussi iltayöstä meni makuulle. Tytöt
nukkuivat saman aitan parvessa. Heille riitti koko yöksi pilkkaa ja
nälvimistä humalaisen siivottomuudesta. Tokko Olli kykeni tajuamaan
tyttöjen puheen, sitä ei voi varmuudella sanoa, mutta kun Jussin käsi
sitten aamuyöllä osui Ollin kupeeseen, niin tunsi hän Ollin värisevän
koko ruumiiltaan. Osasipas vapaussodan sankarin veri viinan vallassa
vapista, ehti Jussi unimielissään ajatella. Itkun puistatukseksi ei hän
sitä osannut edes epäilläkään.

Maanantaina aamuvarhaisella satoi ankarasti.

Suojeluskunnan paikallispäällikkö oli niinikään ollut niissä
keittokoulun lopettajaisiltamissa. Hän tuli silloin aamulla Saukkolaan
ja pyyteli Anttoa kyyditsemään itseään perämoottorilla lahden poikki
kirkonkylään.

»Olisipa Olli selvä, hankkisin hänelle takaisin aseenkantoluvan»,
mietti Antto, ja oli hyvillään kun Olli ymmärsi pysytellä piilossa
aitassa.

Paikallispäällikön lisäksi pistäysi Saukkolaan muuan naapuri, joka
sanoi vaimonsa kääntyneen kipeäksi. Hän pyysi Anttoa tuomaan diakonissa
sisaren paluumatkalla. Sisarta odoteltaessa hän vei Saukkolan vanhan
emännän sairaan hoivaajaksi.

Sateen vähän höllättyä laittausi Antto matkalle.

Jussi painui yksinään työmaalle ajatellen Ollin kyllä tulevan perästä
selviteltyään pahimman pohmelonsa.

Pitkistyttyään odotukseen Jussi jo pyörähti Ollia hakemaan, kun samassa
näki Ollin astuvan rantaan puhtaaseen paitaan pukeutuneena, kantaen
kainalossaan likaisia hynttyitään.

Ollin muodosta Jussi arvasi hänen tahtovan upottaa vaatteet
kivikaulassa, tyttöjä hävetessään. Niinhän se Olli tekikin. Jussikaan
ei halunnut olla tietävinään mitään ja siksi hän jälleen peroi työn
ääreen.

Mutta kun Ollia ei myöhemminkään kuulunut, lähti Jussi uudestaan
häntä noutamaan, huulillaan valmiiksi suunniteltu pilapuhe eilisestä
vedonlyönnistä. Aamulla noustessaan Jussi jo oli huomannut, että
Ollin revityistä ja ryvettyneistä liiveistä oli hävinnyt kello ja ne
hiuksiset perätkin.

Mutta Olli oli kadonnut aitasta, eikä häntä näkynyt tuvassakaan.
Tuvassa ei muuten ollut ketään, kun oli paras leikkuuaika, niin naiset
olivat sateen tauottua kaikki menneet pellolle.

Illalla tuumittiin Saukkolan perheen kesken, että Olli oli kai
lähtenyt Selkien kylään äitinsä mökille. Ollin äiti oli siellä uusissa
naimisissa ja Olli ei pitänyt isintimästään, mutta kyllä äidistään.
Pitkiä aikoja ei Olli tosin milloinkaan kotonaan viihtynyt. Kuitenkin
oli hänelle tullut tavaksi viipyä äidin hoidossa selvitteleimässä ja
palata sieltä ihmisten ilmoille kuin uutena miehenä.

Keskiviikkona Jussi ilmaisi Antolle epäilevänsä että Ollin asiat eivät
sittenkään taitaneet olla vallan kunnossa. Olisiko Olli lähtenyt
harviaispuvussa takkisillaan, sillä hänhän upotti työvaatteensa
ja aitan naulassa riippui Ollin sen tuhannen kaksisataa maksaneen
litoopuvun liivit ja kun Sepukkakaan ei ole seurannut isäntäänsä.

Näitä keskusteltaissa Antto sattumalta katsahti sarvinaulakkoon ja
huomasi mauserin tyhjän tupen. Ensimmäinen pahaenteinen sävähdys
käväisi hänen jäsenissään ja hän kysyi Jussilta oliko tämä ottanut
aseen keittokoulun lopettajaisiin.

»Itsehän tuolla viimeksi kävit variksia säikyttelemässä», vastasi Jussi.

Enemmittä puheitta silloin veljesten tajunnassa varmeni tieto, että ase
nyt oli Ollin hoteissa. He eivät tosin kyenneet epäilemään sellaista
onnettomuutta, mikä sitten torstain-perjantain vaihteessa paljastui. He
vain otaksuivat Ollin aikovan kostaa petkuttajilleen.

Jussi kehoitti Anttoa turvautumaan poliisiin kaiken varalta. Anttokin
pohti samaa jo oman kunniansa pelastukseksi, tapaus kun oli sattunut
hänen uittoalueellaan. Hän ei kuitenkaan tahtonut hätiköimisellä
aiheettomasti langettaa varjoa Ollinkaan maineelle. Samassa sattui
heille ilmaantumaan muuan Selkien kylän mies ihan Ollin kodin
naapuristosta. Antto pyysi miestä tiedustamaan oleiliko Olli äitinsä
mökillä tai oliko häntä yleensä nähty Selkien kylällä. Antto sanoi
kaipaavansa Ollia työkiireiden tähden, mutta luultavasti mies aavisti
hänen epäluulonsa, koskapa jo samana iltana toimitti Saukkolaan
vastausviestin, ettei Ollista tiedetty Selkielläkään mitään.

Torstaina poliisi vitkastelematta hälyytti miehiä etsiskelyyn, mutta
kokopäiväinen vaivannäkö osoittautui turhaksi.

Antto Saukkonen lähti vielä illalla samoamaan ympäristöä, ei
erikoisemmin toivossa päästä Ollin jäljille. Jussi oli jo talon
lähettyviltä tarkastanut kaikki mahdolliset kursopaikat, vaan enemmän
kuin mieltään rauhoittaakseen.

Antto oli ollut koko päivän äestämässä ja hän tunsi olevansa väsynyt,
kun hän sen enempää ajattelematta astua topotteli metsään päin. Kamarin
ikkunan puolella, noin sadan askelen päässä asumuksesta alkoi harva,
kallioperäinen metsikkö, jonka takaisessa notkelmassa oli vihannuutensa
tiimalta vielä leikkaamatta jätetty kaurahalme. Halmeen aitaan
rajoittui toisen talon niittypalsta, jossa oli lato. Oli kerrottu
halmeessa nähdyn jäniksiä. Niitä nyt vilvoitteleimaan lähtenyt isäntä
tillaili kierrellessään halmetta haulikko kourassa.

Miten liekään Antto joutunut kulkemaan ihan ladon sivuitse. Äpärikköön
päästetty lehmikarja oli tallannut ladon edustan savelle. Kun sitten
silloin maanantaiaamuna satoi, niin oli liejuiseen maahan selvästi
painunut suuri saappaan jälki. Ollilla oli komeat ja korkeavartiset
»vormusaappaat».

Kun Antto näki sen jäljen, meni hän aivan tarmottomaksi. Hän ei ollut
kestää jaloillaan. Raskainkaan raadanta ei milloinkaan ollut siten
herpaissut.

Täälläpähän se on Olli, ei ole poliisi mennyt latoon, kun sen ovi
etäälle näyttää tiukasti teljetyltä. Eivät ole luulleet kenenkään sinne
päässeen.

Toinen jälki vielä varmensi Anttoa, joka teki huomioita, että asia
todellakin oli niin. Tuosta on Olli hypännyt kuran yli ovelle johtavan
laudanpätkän nenälle, niin että laudan toinen pää on kohonnut. Ei taida
Olli vielä ollakaan mennyttä miestä, kun on malttanut varoa kenkiensä
likautumista.

Samassa Anton päähän pälkähti kaamea ajatus: jospa Olli onkin
menettänyt järkensä. Silloin hän olisi vaarallinen kenelle miehelle
tahansa. Antto oli jo vähällä jänispyssyineen turvautua jäniksen
passiin, kun miehinen sisu alkoi kuiskuttaa poliisin ja muiden miesten
silloin varmaankin häntä pilkkaavan. Ja niin hän päätti kutsua Ollia
nimeltä.

»Olli? ... Olli hoi!... Oletko sinä Olli siellä?...»

Ei hiiren hiiskahdusta.

Silloin hän pakkausi ladon ovesta sisälle, kiipesi oven eteen sysätylle
heinävallille ja näki.

Tuossa se nyt on Olli, »Pitkä-Olli». Antto ei koske häneen, hän muistaa
poliisin ohjeet etsijöille, hän katsoo vain ja toteaa:

Hattu, maailmaa kiertäneen työmiehen komea huopahattu, on asetettu
syrjään heinille. Hatun vieressä on tulitikut, Fennialaatikko ja pari
poltettua ja rutistellen sammutettua savukkeen pätkää, jotka kertovat
Ollin miettineen, muistelleen... ja harkitusti laukaisseen. Toinen käsi
on liukunut liipasimelta, toinen yhä lujasti pitelee päälakea tähtäävää
mauserin piippua.

Syyskesäinen ilta ehti myteröityä, ennenkuin Antto miten-kuten selvisi
kotimatkalle. Pitihän hänen päästä toimittamaan tilanteen vaatimia
muodollisuuksia mitä pikemmin, sitä parempi. Mutta vaikka kajakka ilma
oli houkutellut tuulastajia lahdelle, häilyi Anton silmien edessä
kuin vahva sumu. Vai putoiliko ilmapiirin täydeltä pehmeitä naisen
hiussuortuvia, joilta Anton täytyi väkivalloin eteenpäin laahustaen
valloittaa jokainen askelen ala. Olli ei ollut jaksanut niitä
vastustaa, sen Antto ymmärsi nyt.

Lauantaina on kirkonkylän rantaan huhuilevan laivan keulassa tavallista
kookkaampi musta ruumisarkku, jota matkustajat osoittavat kammoksuen.
Eikä syyttä. Onhan arkussa juovuspäissään omaisuutensa menettäneen ja
sitten itsemurhan tehneen hurjan »Pitkän-Ollin» tomu. Selvä esimerkki
viinan villityksestä ja nykyajan j.n.e., j.n.e.

Mutta taivaan avaruuden arvaamattomissa tuulissa pienet iltapilvet yön
syliin purjehtiessaan entistä uskaliaammin punertuvat. Ja Virtasalmella
on hanuri osunut taitavan reisusällin kouriin, siitä purkautuu
hämärtyville vesille kiehtovan intohimoinen sävel Bajadeeri operetista.
Saa olla varma siitä, että ennen kuin taas uusi viikko on ummessa, niin
Selkien kylässä jo lapsetkin osaavat lallattaa »oi, pajanteeli, kun sa
hulmasit mun».

Ihmiset maailmassa jatkavat onnen etsintää, ken mihinkin sydämensä
kiinnittäen. Ehkei kukaan tällä erää hiuksisiin kellonperiin.




KANGASTUSTA.

(Aamu. Päivä. Ilta. Yö.)


Me muka tunnemme ajan. Määräämme sen sekuntiosien tarkkuudella
sarjoiksi, joiden mukaisesti osaamme luetella toimintamme ja vaiheemme.
Miljoonat kellot työskentelevät, koristemaiset rannekellot pienten
neitosten rendez-vous valmistelua kiiruhtaen ja julkisten rakennusten
kauas näkyvät tornikellot ohjaten liikennettä ja työhön kiiruhtavia
joukkoja. Sellainen tuntitaksa on aikamme käytännössä.

Keskusteluissamme — etenkin n.s. korkealentoisissa — saa aika hiukan
toisenlaisen värityksen, silloin tarkoitamme ihmisen ajalla ja hänen
aikalaisillaan heidän elinikäänsä.

Tämä ikänä käsitetty aika on meihin kuhunkin nähden kuin laaja
soitin, jonka korkeimman tajuttavan äänen muodostaa syntymäkirkaisu
ja matalimman tajuttavan äänen kuolinkorahdus. Niiden kahden äänen
välisellä alalla soi kunkin yksilön elämänlaulu. Jokaisen laululla
on oma värinsä ja pituutensa, oma rytmin ja äänilajien vaihtelunsa.
Eipä kumma, jos pinnallisesti aistittua elämän yhteissoittoa sanotaan
humuksi, josta parhaiten erottuvat vihlovat ja karskahtelevat
sorasoinnut.

Toisinaan, kun on joutunut ihmettelemään syntymistä tai kuolemista,
voi samaisesta ikänä käsitetystä ajasta tuntea tempautuvansa vielä
kolmannen lajiseen aikaan, jolla ei ole nimeä, tai jos onkin ikuisuus,
ajattomuus, äärettömyys, ei niitä voi käsittää.

Se aika ei antaudu mitattavaksi. Se täyttää omia lakejaan. Se on
pohjaton ja laidaton meri, johon Maan merkkimiesten historialliset
henkilöhahmot ja kehityskausien ääripiirteet uppoamistaan uppoavat
huolimatta pintavesissä ponnistelevan nykyisyyden pelastusyrityksistä.
Ja niin armahtamaton se aika on, ettei se säästä sen kummemmin ihmisten
kallisarvoisiksi kuin mitättömiksikään luokittelemia seikkoja. Kaiken
se välinpitämättömänä velloo, aikaillessaan.

Se, joka näin on näkevinään itsensä ja kanssaihmistensä vajoavan
nimettömään aikaan, saa voimakkaan tunnon ihmiskunnan yhteisestä
kohtalosta, jonka osakkaana ei itsellä, ei isällä, ei äidillä, ei edes
omalla lapsella eikä rakkaimmalla ystävällä ole, eikä saakaan olla
muuta nimeä ja mainesanaa sen edessä kuin: kuolevainen ihminen.

       *       *       *       *       *

Sellainen ontosti kumiseva katoavaisuuden tunnelma kaikupohjana on
ken tahansa oikeutettu sormielemaan elämänsä soittimen koskettimia
ja loihtimaan esiin enneneletyn kangastusta. Vähät siitä, vaikka se
olisi lapsellista ja vähäpätöistä, kun se ei pyri kenellekään mitään
tyrkyttämään ja kun se kyllä pian haihtuu ihan itsestään, koskapa
kaikkein tärkeimmät asiat ajan-oloon unohtuvat.


AAMU.

On herttaisen alkukesän varhainen aamu, kun olen toisten vielä
nukkuessa noussut sulkemaan ikkunaa, ettei heräävä katumelu heidän
untaan häiritseisi. Tuolla naapurin aamuvirkku talonmies luutineen
ja lapioineen tottuneesti kerää sankoon kaikki rikat ruiskukannulla
mukavasti kuvioitellen kostuttamaltaan jalkakäytävältä. Joku muu mies
etempänä kävellä kopsuttelee hattu silmille vedettynä. Maitorattaat ja
raitiovaunu eivät vielä rämise.

Silloin! Kukkuu, kukkuu... Käki lentää räpytellen Helsingin yli ja
kukkuu yht'mittaa. Kukkuu, kukkuu, kukkuu...

Käen kukunnan lumoissa saapuu kangastus.

    — — —
    jyrkänlainen mäki.
    Siellä se kukkua helskyttelee
     kaihokieli käki.

Niin Karjalassa laulettiin. Näen aivan selvästi korkean, lehtorinteisen
vaaran ja vaaran laella kylän kirkkoineen ja taloryhmineen,
joista muuan on sykähdyttävän tuttu. Tuo, jossa on vanhanpunaiset
ulkorakennukset ja niistä hiukan syrjempänä vaalea talo.

Talon pitkässä ikkunajonossa kimmeltää virkeä aamuaurinko. Erään
ikkunan poskessa istuu seitsentoistavuotias tyttö, jonka päivät kuluvat
talousaskareissa. Siksipä hän, kun on niin valoisaa, että ikkunan luona
näkee lukea yön läpeensä, on unohtunut kirja helmassa tarkkaamaan
heräävän kesäaamun ilmeitä.

Siihen asti on talossa ollut aivan hiljaista. Pääskysen räystäspesässä
vain jokunen virskutus ja sääsken verenhimoinen, lähetessä kimeäksi
kohoutuva laulu viereisen ikkunaruudun harsolla verhotussa aukossa.
Päivän sarastaessa on muutenkin ohut hämäryys yhä hataroitunut. Silmä
on saattanut eritellä yksin korsin kastehelmien painosta lakoutuneen
ikkunanalusnurmikon tuossa nupullaan olevan ruusupensaan ympäristössä.
Sitten on havahtunut lievästi puistattava aamutuuli, joka vaimentaa
kedoilla ja metsissä kukkien päihdyttävän öisen tuoksun.

Nyt jo kantautuu haasta kilkattava ääni karjaa johtavan kellokkaan
astunnan tahdissa. Vanha Mosse raahaa raunioruntin tuvan kynnysalle ja
naukuu. Sillä on vielä sokeat pennut. Eivätköhän kuule ja päästä sisään.

Kukkuiko käki, monestiko? Ei siitä saa oikein selvää, kun siihen yhtyy
toinen kukkuja. Nyt kiertyy avain keittiön lukossa. Joku palvelijoista
noutaa raikasta vettä aamukahviksi, kaivon vintti narisee. Työpäivän
aamurupeama alkaa. Luonnon aamukimmellys on sotkeutuva ihmisten
taloudellisiin näkökohtiin.

Tyttö ikkunassa miettii mitä hän mahtaisi pitää päivännoususta suuressa
kaupungissa. Kirjastaan hän siitä lukee:

    Nää, oi mun sieluni, auringon korkea nousu
    ylitse kivisen kaupungin kattojen, katuin,
    — — —
     elämän valheessa valkein, iäinen totuus.

Oli niin paljon sellaista, mihin silloinen tietämätön tyttö halusi
tutustua, sellaista, mistä nykyisellä minulla on monta elämystä.

Kuitenkin tunnustan, etten edes kuuluisia maailmankaupunkeja
ihaellessani ole voinut kohota tuon runon yleisnäkemyksen kukkulalle,
kirkkauden ja iäisen totuuden voiman tunnossa. Enkä silloinkaan, kun
olen kuullut runoa laulettavan ja vavahdellut sointujen mahdista.

Siitä huolimatta toistan sitä säe säkeeltä tässä aamussa ja minusta
tuntuu kuin sen henki olisi kerran hipaissut minua. Milloin? Eihän vaan
tuona nuoruusaikaisena aamuna maan sydämessä.

Jos se oli silloin, niin toivoisinpa voivani hellittämättä pidättää
silmissäni sen kasteisen aamun armauden.


PÄIVÄ.

— Äiti, katso! Pululla on viiva suussa.

— Viiva kyyhkysen suussa, tosiaankin. Kuinkapa sinä kaupungissa
kasvanut piirtäjän lapsi tuntisit heinäksi tai oljeksi tuollaista
kuivaa viivaa ja mistä tietäisit miten sitä nimittää. Yhteisellä
nimellä voit, jos muistat, sanoa niitä korsiksi.

Sääli lasta, sääli minua.

Kun minä tuonnottain Töölössä kävellessäni sivuutin heinäkuorman, olin
ilmisissäni näkevinäni kotoisen Saunaniityn, kukkarikkaimman kaikista
tuntemistani kedoista, jossa tuollaiset viivat vihantina huojuttelivat
heleitä kukkatupsujaan. Kaikki olivat tallella ylhästä nurmikaunokista
vaatimattomaan musta-apilaaseen.

Ikävä kyllä minunkin piti sitä ihanuutta tuhota. Olin heinättäjä
toisten samallaisten joukossa ja meidän naurumme helisi. Ken hajoitteli
illallisia rukoja riepoitellen päällimmäiset kahmalolliset paksummaksi
karhoksi ja pohjimmaiset, kosteassa lämmössä tummuneet tötkyt aivan
ohuesti. Ken veti luokoa edellisen päivän niitoksella. Minä niitin
herskeästi katkeavaa, juurelta vielä aamukasteista nurmiheinää
lapavarteen nidotulla näpäkällä viitakkeella, jota kylläkään en itse
osannut teroittaa, mutta veli tai muut miehet avustivat naisia siinä.
Kullakin miehellä oli kovasin lapikkaan varressa. Kilvoimme, kuka
jaksoi huidella leveimmät laistit silti toskaamatta ja jättämättä
jälkeensä pitkää sänkeä. Välistä minäkin uhossani unohdin varovaisuuden
ja surautin näpäkkäni avoteräiseksi maakiven selkäpiissä. Osasi se
tylsyä myös keltiäispesämättäässä.

Päiväläiseukot kinastelivat keskenään haravista. Talon oma väki ja
piiat olivat muka ehättäneet valikoimaan itselleen parhaat ja kevyimmät
ja jättäneet heille pii-rikot tai sitten känsäiset ja karheavartiset,
joista sai tikkuja peukalohankaseen.

Sitten saivat viekkaudella jätetyksi minut heinäsaarekkeeseen,
sellaiseen niitoksen rannasta lohkaistuun kukkatäplään. Siihen minulle
tavan mukaisesti koettivat keksiä huutaa nimeltä heiliä avuksi »hei, Se
tai Se auttamaan meidän neitiä saaresta!» Eikö näet saaneetkin verta
sävähtämään poskipäille. Minun taisi täytyä sitä salatessani kumartua
etsimään kiven kupeelta mansikkaa sellaisten tahmeitten ja leikkaavasti
tarrautuvien mataroiden seasta, jotka olivat kosteita valkoisesta
kuohasta, jota kansa nimittää käärmeen syljeksi.

Iltarupeamalla olivat kahdesti kouhotellut karhot jo kahajavan kuivat
ja aamullinen luoko vedetty. Kun rukosi kuivat heinät sai ne sitä mukaa
kantaa sapilailla pieneen Pajalatoon. Isoon latoon vedettiin kahdella
hevosella kylvöheinää peräpellon haasiasta. Oli niin kiire ja häpläkkä,
ettei tahtonut malttaa kunnollisesti kerätä rippeitä ja rukojen
pohjallisia, sillä Tölpän salolla näkyi satavan.

Meille näkyi sateen uhka aina ajoissa, jo silloin, kun sen harmaa
rintama ei vielä ylettynyt oman pitäjän alueelle. Suuri salo piiritti
meitä meren tavalla, laajimpana lännessä ja etelässä, joiden
auerhämyisiin kukkuloihin laskettiin olevan matkaa viisikin penikulmaa
linnuntietä. Maisema oli sininen ja synkkä. Ei olisi luullut siihen
kätkeytyvän viljelyksiä ja ihmiselämää kiihkoineen. Vähäinen järvi
ja mutkitteleva joki yrittivät pilkkeellään turhaan sitä elähdyttää,
niitä tuskin huomasi muulloin kuin iltaisin, jolloin kaiken veden
ylle nousi satumainen sumu. Se kartoitti kaikki joen polvekkeet ja
ilmaisi piilossa pysyttelevät kymmenet salolammet ja lelluvien rämeiden
mustavetiset silmäkkeet.

Milloin ei ollut niin väliä sillä satoiko, vai paistoi, silmäilin
mielelläni saderintaman tai pilvien varjojen matkaamista vaaralta
vaaralle ja valon kummallista taittumista taivaalla, joka toi mieleen
perheraamatun puupiirroskuvien taivaat. Mutta nyt ei joutanut avosilmin
uneksimaan. Nyt jo pilvenhattarat sähköisinä hieroutuivat meidänkin
kylän kohdalla. Toivoimme niiden painuvan tuulen alle, niinkuin sitten
tekivätkin. Muutaman laide vain ropsautti sen verran vettä, että
haravan varsi parahiksi kastui ja hätäisimmät naiset saivat aiheen
hakea suojaa ladosta.

Me nuori väki sitävastoin painausimme makeatuoksuisen haasian juurelle
ja kujeillen näpsäyttelimme toistemme vaatteille vihreitä ja vilkkaita
heinäkirppuja. Sadepisarat kimaltelivat ihmeen kirkkaasti, kun aurinko
taas pääsi puikahtamaan pilvestä. Ja meidän silmissämme varmaankin
loisti levätessä hujautetun laulun lämpö:

    Lähdetäänpäs niitylle,
    sun saarianna niitylle,
    niitä ruohoja leikkaamaan- maan- maan,
     niitä ruohoja leikkaamaan.

    Siellä kohtasin minä ystävän,
    sun saarianna ystävän,
    joka vaati mun seisomaan- maan- maan,
     joka vaati mun seisomaan.

    Kysyi rakastatkos minua?
    — — —

Näinköhän enää ikinäni tarvinnen liehua heinänkorjuussa. Pakottaudun
ylimielisesti hymähtämään muistellessani niittykukista punomaani
seppelettä tyhmänrohkeilla kulmillani. Olen ihailevinani jalostettuja
kauppakukkia ja myönnyn muiden lailla seuraamaan kaikkivaltiasta
etikettiä, joka määrää: »elävä kukka on hienoin koriste, sitä saa
käyttää vain kaikkein juhlallisimmissa tilaisuuksissa ja silloinkin
on tarkoin varottava ettei vanhahko nainen valitse itselleen liian
huomattavaa...»

Ei ole nykyisellä päivätyölläni enää sellaista määrätietoisen ehyttä
ja samalla kuitenkin niin nuorekkaan huoletonta sävyä. Minulla on
sen sijaan paljon muuta, jota en silloin kyennyt kuvittelemaankaan.
Tyytymätön? Tuskinpa.

Silloin vain, kun sattumalta sivuutan heinähäkin, saatan tuntea
nykyisessä viivojen maailmassa sisäisesti häilyväni niinkuin häilyy
viikatteen tiessä katkaisematta unohtunut yksinäinen heinä.


ILTA.

Nämä vuokrahuoneet, joita kohta kymmenen vuosikierron kuluessa olen
opetellut nimittämään kodiksi, sijaitsevat hyvin lähellä muuatta
Helsingin poliisiasemaa ja raitiotiepysäkkiä. Ne tuttavat, joilla on
asunnostaan käsin epämukava liikenneyhteys keskikaupungille, voivat
välistä kiitellä tätä mukavuutta.

Kieltämättä vaikuttaa raitiovaunun merkinantokellon sirkusmainen hälinä
ja kiskojen kitinä tämän kadun kulmauksessa toisinaan minuun kuin
juoruava toveri, joka on perillä kaupungin kaikista uutisista, niistä,
joihin aamulehdessä ehdin päällisin-puolin tutustua. Saatan kuunnella
sitä laitettuani lapset nukkumaan ja asetuttuani viereiseen huoneeseen
(jätä ovi rakoselleen, äiti!) parsimaan. Niin istun ja tunnustelen
vaistomaisesti kaupungin suonenlyöntiä ja ehkä salaa toivon, että
minun ei tarvitseisi aivan tässä määrin kieltäytyä nauttimasta sitä
monipuolista kuultavaa ja nähtävää taidetta, jota tänäkin iltana siinä
ja siinä juhlahuoneistossa siihen ja siihen hintaan on tarjolla. Mutta
sellaista varten pitäisi esiintyä niin ja niin pukeutuneena ja... ?
Taas tuota kamalaa kirkumista, jota vaunun ulinakaan ei voita ja johon
en jaksa koskaan tottua.

Siellä taas retuuttavat poliisikamariin...

Onneksi lapset jo nukkuvat.

Tienneeköhän tuonkaan ihmisen äiti, että hänen ehkä ainukainen
lapsensa...

Samassa kaupunki lakkaa minulle humisemasta. Muutan kahdenkymmenen
vuoden takaiseen aikaan ja etäiselle maaseudulle.

Valkoinen lumi verhoo metsät, viljelysalat ja ajotietkin, joilla
aniharvoin heläjää rahtilaisen kulkunen.

Lapsen on ollut päivän mittaan hauska kurkottaa ikkunalasin alasyrjän
välkkyvien kidekasvannaisten yläpuolitse mustanvalkeita harakoita. Ne
ovat näyttäneet niin kookkailta — varmaankin vilusta höyhenet pöyryssä
— kun ne ovat tanssineet parittain lapioiduilla pihapoluilla ja
nokkineet rikkoja.

Nyt jo paksujen nietosten töyryillä hehkuu iltaruskon punerrus,
jota vastaan varjot paikoitellen esiintyvät häikäisevän sinervinä.
Ne todistavat lumen puhtaudesta ja tammikuisen pakkasen kovuudesta.
Kaukaisen ilmanrannan kattaa ylt'yleensä harmaa kylmän huuru. Siitä
alkaa kellanpunainen päivänlaskun väri, joka vähitellen kalpenee ja
kaikki keltasiniset vivahteet läpäistyään vihdoin asettuu korkealla
taivaalla syväksi ja kuulakaksi sineksi. Siellä jo tuikkii muutamia
tähtiä, ehkä kuukin, vaikkei sitä näe juuri tästä ikkunasta.

Isä on matkoilla eikä palaja ennen huomista. Ruokajärjestys ja
muu elanto on siitä syystä ollut koko päivän rempallaan. Äiti on
kirjoittanut kirjeitä ja rapsutellut salaperäisen kellastuneita
papereita ja valokuvia »klaffipiirongin» norsunluunupeista
liikuteltavissa lukuisissa pikku laatikoissa, joista muuan tallentaa
hänen morsiusseppeleensä ja isän napinläpikukan. Iso sisko on niin
innostunut käsityöstä, että lapsi vasta kaikkein kauneimmilla
hyväilynimillä saa hänet taivutetuksi lähtemään kanssaan luistelemaan.

Heidän yksinäinen luistinratansa on vaatinut heiltä paljon vaivannäköä
pysyäkseen käyttökelpoisena, vaikka se on vain kuin kolmisen metrin
levyinen ja pari sen vertaa pitkä kaukalo pienen putaman jäällä kauniin
koivikon ja tiheän pensasviidan kätkössä. Puiden oksat näyttävät monin
verroin luonnollista paksummilta, niin runsaassa ja kuun paisteessa
ihan sädehtivässä kuurassa ne ovat.

Liekö mikään niin kumma kuunneltava kuin tyven talvinen ilta.
Kevätilta värähtelee. Kesäilta on täynnä elävien olentojen ääntä.
Syysillan pimeydessä luonto riisuutuu milloin hiljaa suhkien, milloin
tolkuttomasti vastaan hangoitellen kuin unillaan oleva lapsi.

Mutta tämmöisenä talvisena iltana ei edes kuusten latvoissa käy
tohina. Ilta on nyt luovuttanut puhevuoron ihmiselle ja tuntuu
henkeään pidätellen kokoavan niitä viestejä, joita ihminen sen
herkästi kantavassa selkeydessä hurmioituneena kuiskaa päin kuuta ja
tuntemattomia tähtiä.

Lapsi ei osaa sitä kaikkea tutkistellen arvioida. Hän yksinkertaisesti
vaistoaa, että hänellä on hyvä olo. Juuri sellaisenaan täyttynyt päivä,
jollaiseksi hän sen aamulla herätessään aavisti.

Mutta viimetingassa uhkaa lapsen kauniin päivän ilta kuitenkin särkyä,
kun hän luistelemasta palattuaan tapaa äidin kyynelöimässä.

Hereät vedet kierivät äidin poskilta helmaan. Hän soittaa
urkuharmoonia, veisaa huojuen tahdin mukaisesti ja välistä kumartuu
vilkaisemaan nuotteja kynttilöiden lepattavassa valossa. Lasikakkarat
kynttiläin juuressa täräjävät ja pärräävät myötätuntoisuudesta.

Äidillä on tapana näin isän poissa ollessa päästää valloilleen
herännäisen kotinsa kaiut — syvästi soitannollinen isä ei oikein
siedä niiden usein mitätöntä sävelrakennetta — ja sydämen kyllyydestä
selailla kuluneita kirjoja »Matkalauluja» ja »Pilgrims harpan». Äiti
laulaa:

    Miss’ on tän’ iltana lapseni,
     hän lapsi mun lempeni,
    hän valoisa tuonaan toivoni
    ja laps’ rukousteni?
    Oi, missä on lapseni,
     oi, missä on lapseni?
    Hänt’ hellivän
    minun tietävi hän.
     Oi, missä on lapseni?

Äiti laulaa kaikki säkeistöt, joista jokainen loppuu samaan hätäiseen
»oi, missä on lapseni?»

Lapsesta tuntuu äidin laulu aiheettoman raskasmieliseltä. Siitä
ikäänkuin tulvehtii merkillisen syyttävä kysymys kaikille niille
lapsen veljille ja sisarille, jotka ovat kaukana maailmalla eivätkä
tänä lumoavan kauniina iltana pääse kotiin ilmoittamaan mitä tekevät.
Lapsi on vakuutettu siitä, että tämmöisenä iltana ei voida tehdä mitään
pahaa. On hän kylläkin kuullut puhuttavan paholaisista, joilla tuulissa
valta on, mutta nyt ei edes tuule.

Lapsi ei saata rauhoittua, ennenkuin on pyytänyt ja saanut kuulla äidin
tyynnyttävimmän sävelen. Se on laulu murheettomista kaarneen pojista ja
pienistä kedon liljoista, jotka taivasta silmäillessään saavat Jumalan
huoltajakseen.

Ikäänkuin loppusoittona itkevän äidin laulelmista, jotka ahdistaen
valuivat silloisen lapsen avoimeen mieleen, käväisee nyttemmin tavan
takaa tunnossani merkillisen liikuttava värinä. Mitä se mahtaa kärkkyä
minulta...

Varmaankin siitä pääsisin, jos vieläkin kykenisin uskottelemaan
itselleni, ettei näin kimmeltävän aineettomana kuudaniltana kenellekään
ihmislapselle mitään surkuttelun arvoista tapahdu.


YÖ.

Harvoin olen tukalankaan työpäivän päätyttyä niin uupunut, etten
muistaisi toivoa yöksi uneksumista.

Unet maksavat koron kanssa (usein säälittävän tyhjiltä) päiviltä
velkomatta jääneet saatavat. Eihän unista tarvitse olla vastuussa
kenellekään, johdattivatpa ne hyvään tai pahaan. Niille on pakosta
antauduttava ja tehtävä ja tunnettava, mitä ne kulloinkin vaativat.

Mutta aina ei valveillaolosta pääse heti siirtymään uneksumiseen.
Uni suvaitsee odotuttaa itseään. Niitä hetkiä muisti kiiruhtaa
käyttämään hyväkseen ja edullisessa pimeydessä se kehittää lukemattomia
jäljennöksiä menneistä öistä.

Niiden lukuisuuden tähden minun on vaikea valita yhtä edelle muista.
Semminkin kun niillä kaikilla, niinhyvin lapsuuteni viattomilla
tapahtumilla kuin nuoruusvuosien haparoivilla seikkailuilla, tuntuu
olevan soveltuva kiinnekohta tähän nykyhetken yöhön, jossa kuulen
lasteni keveän huounnan niiden isän tasaisen kuorsuun ja pärsäämisen
lomissa; noiden lämpöisten olentojen, joille luulen olevani
korvaamattoman tarpeellinen. Se luulottelu kaunistaa arkisen touhuni ja
antaa parhaan väliaikaisen vastauksen kyselyyn »mitä varten elänen».

Vaikka muistan kyllä samalla eläväni kuollakseni, kerran, ehkä piankin.
Niinkuin ovat kuolleet esi-isät ja viimeksi oma isäni.

Näin joudun tarkastamaan viimeistä lapsuuteni kodissa viettämääni yötä
ja sen seurauksia.

Isäni lepäsi silloin jo kohmettuneena ruumiina kylmilleen jätetyssä
nurkkakamarissa. En nähnyt isäni sammumisen hetkeä. Vasta kuolinsanoman
saavuttua pääsin lähtemään matkalle.

On toki hyvä, kun on huoneita, että eivät ole tarvinneet viedä häntä
aittaan tai riiheen, ajattelen astuessani muinoin niin kodikkaasti
tupakansavuisen isän asuinsuojan läpi nurkkakamariin etsimään ja
saamaan ruumiilta sitä, mitä hämärästi aavistin odottaa: kuolemanpelon
poistumista.

Harvoin saloseudulle eksyvät ansarikukat ympäröivät lujapiirteistä
vanhusta vihkoina ja seppeleinä, joista monen nauhoissa on luettavissa
omistus »isälle ja ukille». Onhan hän neljäntoista lapsen isä.

Huomenna hänet tämän pitäjän kirkossa siunataan ja sitten oman
toivomuksensa mukaisesti viedään kauas Hämeen multiin.

Täkäläinen koti on pian häviävä, kun ei ole pieniä lapsia, joiden
tähden leskelle tarvitseisi myöntää armovuosia.

Sukua on paljon koolla ja se jo suunnittelee tulevia oloja ja
järjestelee yksityiskohdittain huomisia hautajaisia. Äiti pysyttelee
vuoteessa lepäämässä ja valikoi sopivia virsiä, se on hänestä tällä
hetkellä tärkeintä. Hän näyttää leijailevan uskonsa siivillä korkealla
inhimillisen surun syvänteiden yläpuolella.

Isä on mielestäni niin kovin yksinäinen, vaikka me lapset olemmekin
pistäytyneet hänen luonaan hetkittäin illan kuluessa, me, joissa hänen
verensä rahtu toistaiseksi kiertää. Mitä kukin tuntenemme...

Yöksi sytytetään pitkät kynttilät pitämään isälle seuraa. Niitä ei
nukuta ja raukaise niinkuin meitä ihmisiä. Meidän keskuudessamme
toistuu lakkaamatta Getsemanen yö. Ja epäesteettistä kuolemaa väistämme
kammoksuvina.

Merkillinen yö.

Lapsieni syntyessä olin kokenut jotenkin samaa, sanoisinko kohtaloon
alistumisen tuottamaa onnea. Alistumiseni palkittiin uskomalla
huostaani vastasyntynyt elämä. Samalla heräsin huomaamaan jokaisen
ihmisen syntyneen, jokaiselle tapahtuneen saman ihmeen. Ennen en ollut
sitä tajunnut, vaikka olin nähnyt paljonkin vastasyntyneitä. He olivat
olleet pelkkiä vastasyntyneitä, ei muuta. Samoin nuoruudessani näkemäni
kuolleet, joukossa pari omaistakin, olivat olleet pelkkiä kuolleita,
auttamattoman onnettomuuden kohtaamia, joita itki ja hieman pelkäsi ja
tuntui helpotukselta, kun tapahtumasta oli kulunut niin pitkä aika,
että puhuessa ei enää tarvinnut kutsua kasvoilleen juhlallista surun
ilmettä.

Vasta tähän kuolemaan pääsen tutustumaan.

On kuin isä olisi entistä lähempänä minua vikoineen ja ansioineen.
Välillämme on veren sidettä vahvempi kiintymys, joka ei hölly siitä,
vaikka emme tästälähtien voi nähdä ja kuulla toisiamme. Hänessä on isän
osuus kutistunut ja ihmisen osuus laajennut.

Miksi kutsuisin häntä takaisin tuskiin — kun itsekin inhoan
ruumiillisiä kärsimyksiä — ja murheisiin, joita hänelle oli sälytetty
hyvinkin painava kantamus, kun hän itse mielellään luopui elämästä,
joka kuitenkin aina oli hänestä sisältörikas. Kyynel pois. Mieluummin
iloitsen. Olenhan saanut häneltä lähtölahjaksi tämän, jota vailla olen
näihin asti elänyt: tunnen tavanneeni soittimen matalimman äänen.

Olen ymmärtävinäni sen hymisevän minulle, että vaikka ihmisen onkin
turha yrittää ratkaista elämän ja kuoleman probleemeja, niin hänen
suodaan luoda oma ajallinen laulunsa. Tehköön hän sen rehellisesti.
Harjoitelkoon hän sitä laulamaan puhtaasti ja täyteläisesti. Siitä
riittää yllin-kyllin työtä pitkäikäisimmällekin.

Tiedän ajatusteni joissakin kohdissa poikkeavan isäni
maailmankatsomuksesta, mutta en voi sille mitään, että hänen tomunsa
sellaisia minussa herättää.

       *       *       *       *       *

Vielä toisen yön seurasin isäni ruumista pyryisten lumimaisemain halki
touhkasevassa junassa.

Juna vaihtoi ketjuunsa kuusilla merkityn ruumisvaunun minulle tutulta
pikku asemalta, jonne poskipäitä leikkelevästä helmikuisesta viimasta
huolimatta oli kerääntynyt sankka parvi isän seurakuntalaisia.

Siellä oli laulukuorokin, joka viritti saattuetta vastaan Lauri Ikosen
tunnelmallisen »Unta, lunta». Asemanpuoleinen pitäjä, kehittyneempi
kuin kirkonkylä takalistoineen, oli nyt isän kuoltua pääsevä eri
seurakunnaksi. Jakohanke oli jo aikoja sitten vahvistettu ylemmissä
paikoissa. Olivat vain saaneet kyllästyksiin asti odottaa vanhan
rovastin kuolemaa.

Meitä ihan nuorimpia vainajan lapsia, jotka olemme Karjalassa kasvaneet
ja sieltä jo ehtineet vieraantuakin, tuli joku joukosta kättelemään.
Vähimmästäkin tuntemisen merkistä ailahti lämmin läike kummankin
jälleennäkijän sydänalassa. Puristimme moniaita käsiä. Kuulimme
moniaita välittömästi ilmaistuja surunvalitteluja, joista erikoisesti
jäi korvissani kaikumaan erään sokean vaimon omituisen syvämielinen
toivotus jollekin sisaristani: »onnee vuan surullenno!»

Sitten tuli juna ja vaihtoi kiskojen älistessä peräänsä ruumisvaunun.
Vihellys. Nykäisy. Hehkuvasilmäinen veturi lähti tempomaan taakkaansa
niinkuin minä omia avuttomasti töksähteleviä ajatuksiani.

Asemalle jäi virsi vierimään, hatut ja liinat liehumaan ja häipymään
pimeyteen sumentuvalta katseeltani.

Niin alkoi kauniin Karjalan ja kodittoman minun välinen taival ujua yhä
pitemmäksi ja suloinen haikeus valtasi mieleni.

Samalla pisti melkein kuin väkäsenä tunnossani tietoisuus siitä, että
isäni ei ollut jaksanut lähes kolmikymmenvuotisen toimintansa aikana
täydellisesti sulautua Karjalan herkkämieliseen rahvaaseen ja että hän
halusi luittensa maatuvan muualla. Kunnes samassa tajusin itsekin hänen
laillaan pysyväni ikäni kaiken muukalaisena nykyisissä oloissani, jotka
erottavat minut kotiseudusta.

Kiintymys kotiseutuun, sinänsä aito inhimillinen tunne — tosin usein
itsekkäästi ja puolueellisesti liioiteltu — on varmasti ihmisen
henkisen viljelyksen taajajuurisimpia kasveja. Jos sitä rupeaa
nyhtämään pois, nousee mukana helposti se mehevä ruokamulta, joka
elähdyttää arimpia ja harvinaisimpia hedelmiämme.

Niinpä kasvakoon ja rehoittakoon minussakin, jos on kasvaakseen ja
rehoittaakseen, hoen itsekseni, kun unta odotellessani viihdän mieltäni
tuijottamalla menneeseen aikaan kuin panoraamaan, jossa ohitseni lipuu
milloin maisema, milloin ihmiskasvot.

Juuri sellaiset tuokiokuvat ovat opastaneet mielikuvitustani
hahmoitellessani tämän kokoelman tarinaluonnoksia.

Huomaan kyllä, että niissä ei esiinny yksikään verevä turpeenpuskija
eikä hellästi lempivä neito tai nuorukainen, niinkuin yleinen maku
kai vaatisi. Eikä sellaisista värikkäistä aiheista suinkaan olisi
ollut puutetta, mutta miten lienenkin tullut valikoineeksi kaikkein
kalpeimmat. Osattomat, vähämieliset ja syrjään vetäytyvät olennot.
Ehkäpä sentähden, että en keksi muutakaan keinoa vapautuakseni heidän
viheliäisistä airueistaan kangastuksissani.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KANGASTUSTA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.