Elettyjä pikkuseikkailuja

By Knut Hamsun

The Project Gutenberg eBook of Elettyjä pikkuseikkailuja
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Elettyjä pikkuseikkailuja

Author: Knut Hamsun

Translator: Timo Tuura

Release date: September 8, 2025 [eBook #76840]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto, 1909

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ELETTYJÄ PIKKUSEIKKAILUJA ***

language: Finnish




ELETTYJÄ PIKKUSEIKKAILUJA

Kirj.

Knut Hamsun



Norjanklelestä suomentanut

Timo Tuura





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1909.




SISÄLLYS:

Knut Hamsun.
Pelkoa.
Muuan katuvallankumous.
Aave.
Vehnäaavikolla.
Esitelmämatkalla.




KNUT HAMSUN.


Knut Hamsun syntyi Gudbransdalissa Norjassa elokuun 4:nä 1860. Koti
oli köyhä. Hamsun sai lapsena syödä sukulaisten armoleipää ja heti kun
vähänkin kynnelle kykeni omin neuvoin hankkia elantonsa. Koulunkäyntiin
ei ollut tilaisuutta. Knut Hamsun on autodidakti, itseoppinut mies,
luontaisten taipumusten ja rikkaitten luonnonlahjojen kirjailijauralle
saattama luonnonlapsi. — Hänen vaiherikkaasta elämästään ja
kirjallisesta tuotannostaan seuraavassa muutamia viittauksia:

Kirjallisella alalla Hamsun ensikerran yritteleikse 17—18-vuotiaana,
— hän on silloin suutarinopissa. Muutama hänen pikkukyhäyksistään
painetaan erääseen Pohjois-Norjan sanomalehteen. Levoton kulkuriveri
ei salli Hamsunin pitkälti pysyä suutarin rauhallisessa ammatissa.
Hän karkaa merille, on laivapoikana, kalastajana, joutuu Amerikaan,
on siellä kulkurina, kaivostyömiehenä, kauppa-apulaisena,
raitiotiekonduktöörinä ja monena muuna. Amerikasta kotimaahan palattua
hän 1883—86 toimii sanomalehtimiehenä. Kristianialaisen sanomalehden
»Verdens Gang'in» kirjeenvaihtajana hän 1886 jälleen lähtee Amerikaan.
Sieltä palattuaan hän 1888 julkaisi esikoisteoksensa Fra Amerikas
Aandsliv (Amerikan henkinen elämä), joka arvostelujensa räikeydestä
ja ylimalkaisuudesta huolimatta herätti omaperäisellä käsitys- ja
esitystavallaan melkoista huomiota. Kuuluisaksi saattoi hänet romaani
Sult (Nälkää) joka ilmestyi 1890. Tässä nerokkaassa teoksessaan
Hamsun erittelee nälkää näkevän, kirjailijaksi ruvenneen nuoren
ylioppilaan sielun elämää. Pienimpiäkin yksityiskohtia tarkkaamaan
pakoittaen, herkeämättä, lepoa suomatta vangiten mielikuvituksen,
hän saa lukijan omassa sielussaan elämään päähenkilön ponnistelut,
odotusjännityksen, toiveet ja epätoivon, nälkähoureet ja kuvitellut
seikkailut, vain silloin tällöin keventäen ahdistavaa tunnelmaa
omituisilla päähänpistoilla ja hirtehishuumorilla. Vähemmän merkittäviä
ovat romaanit Mysterier (Mysterioita), ilm. 1892 ja Ny Jord (Uutta
maata), ilm. 1893. Viimemainittuna vuonna Hamsun julkaisi vielä
satirisen romaanin Redaktör Lynge (Toimittaja Lynge), jossa hän
ruoskii eräitä epäsuuntia Norjan silloisessa julkisessa elämässä. 1894
ilmestynyt rakkausromaani Pan [ilmestynyt suomeksi samannimisenä] on
Hamsunin merkittävimpiä teoksia. 1895—97 Hamsun julkaisi dramattisen
trilogian Ved Rigets Port (Valtakunnan portilla) — Livets Spil (Elämän
leikkiä) — ja Aftenröde (Iltarusko). Huolimatta näiden näytelmäin
sovinnaisista säännöistä poikkeavasta rakenteesta ja henkilöiden
luonnekuvauksen heikkouksista ja liiallisesta tyylittelystä, oli
niiden näyttämömenestys huomattava, kiitos Hamsunin omaperäisen
aiheenkäsityksen ja vuoropuheluihin sirotettujen hämmästyttävien ja
häikäisevän sukkelain paradoksien. 1899 ilmestynyt rakkaustarina
Victoria [ilmestynyt suomeksi samannimisenä] on Hamsunin tuotannon
korkokohta. Senjälkeen ilmestynyt näytelmä Dronning Tamara (Kuningatar
Tamara) kuvailee harhailevaa lempeä antikiseen tapaan, suurin
yksinkertaisin piirtein. 1902 ilmestyi Hamsunin ensimäinen runopukuinen
teos, Munken Vendt (Munkki Vendt). Se on näytelmäntapainen kuvaus
virastaan karanneen pappismiehen vaiheista. Munken Vendt lienee
huomattavimpia teoksia Skandinavian uusimmassa kirjallisuudessa.
Eventyrland (Satuseikkailujen maassa), ilm. 1903, on romantisoitu
matkakuvaus Kaukasiasta, täynnä yksilöllistä runollisuutta ja
omaperäisiä ilmaisumuotoja Hamsunille ominaiselle luonnonkäsitykselle.
Ensimäisen novellikokoelmansa Siesta (Lepohetki) Hamsun julkaisi
1897, ja sisälsi se leikillisiä tarinoita, joilla ei ole sanottavaa
merkitystä hänen tuotannossaan. Tämän vihkosen »Eletyt pikkuseikkailut»
ovat suomennetut novellikokoelmasta Kratskog (Viidakkoa), ilm.
1904. Kratskog'in mieltäkiinnittävämmät kertomukset ovat tekijän
muistelmat vaiherikkaan elämänsä varrelta. Myöhemmin Hamsun vielä on
julkaissut erään runokokoelman ja muutamia romaaneja. Jälkimäisistä
ovat uusimmat Benoni ja Rosa ja liikkuvat ne samoilla paikoilla —
Lofotenin saaristossa — kuin edellämainittu Pan, onpa niissä osaksi
samat henkilötkin. — Vakiintuneen kirjailijamaineen saavutettuaankin on
Hamsun lavealti matkustellut ja vieläpä sellaisissakin maissa, jonne
ei tavallisten matkailijoiden tie satu. Sivumennen mainittakoon että
Hamsun kymmenisen vuotta takaperin kävi Suomessakin, pitäen Helsingissä
muutamia esitelmiä.

Edellä on jo viitattu muutamiin piirteisiin Knut Hamsun
kirjailijaluonteessa. Vielä muutama sana sen selventämiseksi. —
Knut Hamsunia on vaikea saada sopeutumaan mihinkään kirjalliseen
koulukuntaan: hänen teoksissaan on vuoroin hillitöntä romantiikkaa,
vuoroin mitä räikeintä naturalismia. Kertomatapa on levotonta,
sovinnaisista suhdallisuussäännöistä piittaamatonta: juonen
solmukohdat, tärkeät kohdat sielunerittelyssä hän useinkin sivuuttaa
muutamalla sanalla antautuen sensijaan parastaan pannen kuvaamaan
sivuseikkoja, näennäisiä vähäpätöisyyksiä. Tästä huolimatta hän
tenhoo lukijan mielen ja pitää sen lumoissaan. Tämän tenhon salaisuus
lienee siinä, ettei lukija huomaa kertomatavassa mitään tahallista,
mitään ennakolta tarkkapiirteisesti suunniteltua: ihmiset, tapaukset,
kuvat kumpuavat välittömästi kirjailijain sielusta ja muuttuvat heti
lukijan oman sielun näkemyksiksi ja liikutuksiksi. Knut Hamsun luo
vain vaistonsa avulla — lukijan antautumista ei häiritse tekijän
harkitsevan järjen pihtien pitimet. Hänen päähenkilönsä ovat
vaistojensa, hetkellisten tunteidensa ja mielijohteidensa vallitsemia
luonnonlapsia, heidän sielullinen rakenteensa on yksinkertainen,
tunne-elämänsä harvasyinen, mutta rajun voimakas. Heidän sielujensa
pimennoissa virtaavat tummat pohjavedet, salaperäiset, selittämättömät
kuin luonnon alkeellisimmat perustoiminnot: näistä tummista vesistä
kohoaa intohimojen pyörteitä, milloin onnettomuuteen syökseviä, kuin
Lofotenin äkkimyrskyt ja salaiset merivirtain pyörteet, milloin sielun
selittämättömällä auvolla huumaavia, kuin Ruijan kirkkaat kesäyöt,
raikas, lintujen laulua soiva tunturi-ilma ja usvaan häipyväin
laaksolehtojen tuore multa, mahlan tuoksu ja lyhyen kesän kuumeiseksi
kiihdyttämä kiima. Knut Hamsun ja hänen ominaisimmat henkilönsä ovat
kappale Pohjois-Norjan suurpiirteistä luontoa.




PELKOA.


En oikeastaan koskaan ennen ensimäistä Amerikassa oloani tiennyt mitä
pelko on. Ei silti, että olisin niin erittäin rohkea, vaan sentähden,
ettei rohkeuttani sitä ennen oltu todenteossa koeteltu. Se tapahtui
vuonna 1884.

Kaukana prerialla on pieni kaupunkipahanen nimeltä Madelia, erinomaisen
ikävä ja epämiellyttävä paikka, rumine taloineen, lankunpätkistä
kyhättyine katukäytävineen ja ilkeänsisuisine Ihmisineen. Siellähän
juuri muuten Jesse James, Amerikan verenhimoisin ja eniten ruudin
mustaama rosvo, vihdoin viimein saatiin kiinni ja tapettiin. Sinne
hän oli tullut, sinne piiloutunut, — sopiva paikka tuolle ilkiölle,
joka vuosikausia oli häirinnyt vapaavaltioitten yleistä turvallisuutta
rosvouksillaan ja murhillaan.

Samaan paikkaan olin minäkin muuten tullut, — mutta siinä tuiki
rauhallisessa aikomuksessa, että auttaisin muuatta pulaan joutunutta
tuttavaani.

Muuan Johnston niminen amerikalainen oli silloin kun minä tutustuin
häneen ja hänen vaimoonsa »keskikoulun» opettajana eräässä
Visconsinin kaupungissa. Jonkun aikaa sen jälkeen tuo mies jätti
opettajatoimen ja siirtyi käytännölliselle alalle, hän matkusti
Madelian preria-kaupunkiin ja perusti puutavaraliikkeen. Kun hän oli
työskennellyt tässä ammatissa vuoden verran, sain minä häneltä kirjeen,
missä hän pyysi minua, jos se vain oli minulle mahdollista, tulemaan
Madeliaan hoitamaan hänen liikettään sillä välin kuin hän vaimoineen
teki matkan itävaltioihin. Satuin olemaan työtönnä ja lähdin.

Tulin Madelian asemalle pimeänä talvi-iltana, tapasin Johnstonin, menin
hänen kanssaan hänen kotiinsa ja otin huoneeni haltuuni. Hänen talonsa
sijaitsi hyvän matkaa varsinaisesta kaupungista. Kulutimme suuren osan
yötä minun perehdyttämiseeni puutavaraliikkeen minulle siihen asti
tuiki tuntemattomiin kauppasalaisuuksiin. Seuraavana aamuna antoi
Johnston minulle leikkiä laskien revolverinsa ja pari tuntia myöhemmin
oli hän rouvineen junassa.

Jäätyäni yksin taloon, muutin huoneestani arkitupaan, jossa oli
mukavampaa ja josta käsin muuten saatoin paremmin pitää silmällä koko
taloa. Aviokumppanusten vuoteen otin niinikään käytettäväkseni.

Kului muutama päivä. Myin lankkuja ja lautoja ja vein joka ilta päivän
kuluessa kertyneet rahat pankkiin, missä sain vastakirjaani kuittauksen.

Talossa ei siis ollut muita ihmisiä, olin yksin. Laitoin itse ruokani,
lypsin ja ruokin Johnstonin kaksi lehmää, leivoin leipää, keitin
ja paistoin. Ensi leipomukseni ei muuten onnistunut aivan hyvin,
käytin liian paljon jauhoja, leipä ei kunnolla kypsistynyt, siihen
tuli tinajuovia ja seuraavana päivänä se oli kivikovaa. Minulla oli
myöskin huono onni ensi kerran ryynivelliä keittäessäni. Löysin näet
aitasta puolisen vakkaa verrattomia ohraryynejä ja nämä olivat minusta
aivan omiaan velliksi. Kaadoin maitoa, valtavaan kattilaan, heitin
sinne sitten ryynit ja aloin sekoittaa. Huomasin kuitenkin pian, että
vellini tuli liian sakeata ja kaadoin siihen lisää maitoa. Sitten taas
sekoitin. Mutta ryynit kiehuivat ja kuohuivat ja paisuivat ja tulivat
herneenkokoisiksi. Ja sitten oli jälleen liian vähän maitoa kattilassa.
Sitäpaitsi kasvoi puuronpaljous niin nopeasti, että se alkoi kohota yli
kattilan laitojen. Silloin rupesin kauhalla mättämään puuroa kuppeihin
ja vateihin. Mutta kattila pyrki yhä edelleenkin »kiehumaan yli».
Löysin lisää kuppeja ja vateja ja kaikki täyttyivät; mutta kattila
tahtoi itsepintaisesti »kiehua yli». Ja yhä täytyi lisätä maitoa; mutta
keitos oli vaan edelleenkin sakeata kuin puuro. Viimein en tiennyt
muuta keinoa, kuin kaataa koko kattilan sisällys pöydälle, suurelle
leveälle pöydälle. Ja puuro levisi ihanana laavana ja jäi vihdoin
levollisena ja mainiona ja sakeana pöydälle ja jähmeni viimeinkin.

Ja nyt minulla oli niin sanoakseni _materia prima_ ja joka kerta,
kun sittemmin halusin ryynivelliä, leikkasin minä palasen puuroa
pöydältä, sekoitin siihen maitoa ja keitin uudestaan. Söin ryynivelliä
sankarin tavoin, joka päivä joka ateriaksi, saadakseni sen loppumaan.
Se oli totta puhuen raskasta työtä, mutta en tuntenut ainoatakaan
kaupungin asukasta, jota olisin voinut kutsua luokseni auttamaan minua
ryynivellin syönnissä.

Ja selviydyinhän minä siitä sentään lopulta yksinkin...

Oli hyvinkin autiota tuossa suuressa talossa yksinäisen, hiukan yli
kahdenkymmenen olevan ihmisen mielestä. Yöt olivat pilkkopimeät
eikä millään taholla ollut naapureita muualla kuin kaupungissa. En
kuitenkaan ollut peloissani, ei pälkähtänyt päähäni olla sitä. Ja kun
kahtena iltana peräkkäin olin kuulevinani epäilyttävää rapinaa keittiön
oven lukon luota, niin nousin, otin lampun mukaani ja tarkastin
keittiönovea, sekä ulko — että sisäpuolelta. Mutta en huomannut lukossa
mitään vikaa. Eikä minulla myöskään ollut revolveria kädessäni.

Tuli kuitenkin yö, jona minut valtasi niin kamala pelko, etten ennemmin
enkä myöhemmin ole sellaista tuntenut. Ja kauvan sen jälkeen kärsin
tuon yön seurauksista...

Eräänä päivänä minulla oli kiirettä tavallista enemmän, tein useita
suurenpuoleisia kauppoja enkä päässyt työstä ennenkuin myöhään illalla.
Oli jo käynyt niin myöhäiseksi, kun vihdoinkin sain työni lopetettua,
että oli aivan pimeä ja pankki oli suljettu. En siis voinut jättää
päivän varrella kertyneitä rahoja pankin liuostaan, otin ne sentähden
mukaani kotiin ja laskin ne: niitä oli 700—800 dollaria.

Tapani mukaan tänäkin iltana istuin kirjoittelemaan jotain; kävi yhä
myöhemmäksi ja myöhemmäksi ja minä istuin kirjoittamassa; tuli yö,
kello oli 2. Silloin kuulin jälleen tuota salaperäistä rapinaa keittiön
oven takaa.

Mitä se oli?

Talossa oli kaksi ulko-ovea, toinen vei keittiöön ja toinen — pääovi
— vei arkituvan edessä olevaan käytävään. Tätä viimeksimainittua
olin varmuuden vuoksi vahvistanut laittamalla siihen salvan. Tuvan
kierrekaihtimet olivat patenttitekoa, ne olivat niin tiheät, ettei
ulkoa voinut ensinkään nähdä lampun valoa.

Ja nyt kuului siis keittiön oven luota rapinaa.

Otan lampun käteeni ja menen sinnepäin. Pysähdyn oven luo kuuntelemaan.
Joku siellä ulkona on, kuuluu kuisketta ja hiiviskellään lumessa oven
edustalla: Kuuntelen hyvän aikaa, kuiskuttelu lakkaa ja samaan aikaan
nuo hiipivät askeleet mielestäni loittonevat.

Palaan huoneeseen ja istuudun jälleen kirjoittamaan.

Puoli tuntia kului.

Silloin minä yht'äkkiä hypähdän pystyyn, korkealle ilmaan: pääovi
murrettiin. Ei ainoastaan lukkoa särjetty, vaan salpakin rikottiin
ja minä kuulin askeleita käytävässä aivan oveni edustalla. Oven
sisäänmurtamisen olivat saattaneet tehdä mahdolliseksi vain voimakas
työntäminen ja yhtä useamman yhteiset ponnistukset, sillä salpa oli
vahva.

Sydämeni ei pamppaillut, se värisi. Suustani ei päässyt mitään
huutoa, ei mitään ääntä. Mutta tunsin sydämeni levottomuuden ylhäällä
kurkussani, en voinut kunnolla hengittää. Olin ensimmäiset sekunnit
niin kauhuissani, että tuskin tiesin, missä olin. Silloin juolahti
mieleeni, että minun oli pelastettava rahat, menin makuuhuoneeseen,
otin lompakkoni taskusta ja pistin sen piiloon sänkyvaatteiden alle.
Sitten palasin tupaan. Kaikkeen tähän kului tuskin minuttiakaan aikaa.

Oveni takana puheltiin hiljaa ja lukkoa murrettiin. Otin esille
Johnston'in revolverin ja tarkastin sitä; se oli kunnossa. Käteni
vapisivat kovin ja pysyin tuskin jaloillani.

Katseeni sattui oveen. Se oli tavattoman jykevä lankkuovi, varustettu
vahvoilla poikkipuilla. Ovi ei ollut puusepän, vaan salvumiehen työtä.
Jykevä ovi rohkaisi minua, aloin jälleen ajatella — sitä en ollut tähän
asti todellakaan tehnyt. Ovi aukeni ulospäin, oli siis mahdotonta
murtaa sitä sisällepäin. Ulkopuolella oleva käytävä oli sitäpaitsi
siksi lyhyt, ettei siellä ollut tarpeeksi tilaa rynnäkkövauhdin
saamiseen. Tämä tuli mieleeni ja minä tulin äkisti rohkeaksi, kuin
maurilainen sankari. Huusin, että jos joku tunkeutuisi huoneeseen, niin
minä paiskaisin hänet lattiaan mäsäksi. Olin jo tointunut senverran,
että itse kuulin ja ymmärsin mitä puhuin, ja kun olin puhunut
norjankieltä, niin huomasin, että se oli tyhmää ja kertasin suurella
äänellä uhkaukseni englanniksi. Vastausta ei kuulunut. Totuttaakseni
silmäni pimeään siltä varalta, että akkunat särettäisiin ja lamppu
sammuisi, minä sammutin lampun heti. Aika tuntui pitkältä. Tulin yhä
rohkeammaksi, en hävennyt teeskennellä oikein pirullisen sisukasta
miestä ja huusin:

— No, mitä tuumaatte? Aijotteko lähteä tiehenne vai tulla huoneeseen?
Sillä minä haluaisin nukkua.

Hetkisen kuluttua vastasi vilustunut basso:

— Aijomme lähteä, senkin nartunsikiö.

Ja minä kuulin jonkun lähtevän käytävästä ja kahlaavan ulkona lumessa.

Sana »nartunsikiö» on amerikalaisten — samoinkuin muuten myöskin
englantilaisten — kansallinen haukkumasana, ja kun en vastustamatta
tahtonut pitää hyvänäni tätä sanaa, niin aijoin avata oven ja ampua
heittiöitten jälkeen. Luovuin kuitenkin tästä tuumasta, viime hetkessä
tulin näet ajatelleeksi, että vaan toinen miehistä oli jättänyt
käytävän, sillä välin kuin toinen ehkä vielä seisoskeli käytävässä,
odotellen, että minä avaisin oven hyökätäkseen sitten kimppuuni. Astuin
senvuoksi akkunan luo, päästin kierrekaihtimet salamana lentämään
katonrajaan ja tirkistin ulos. Olin näkevinäni tumman pilkun lumella.
Tempasin akkunan auki, tähtäsin niin tarkkaan kuin suinkin taisin tuota
tummaa pilkkua ja laukasin. Klik! Laukasin jälleen. Klik! Raivoissani
painelin tähtäämättä liipasinta ja annoin silinterin pyöriä; viimein
pamahti yksi ainokainen laukaus. Mutta paukaus kumahti kovasti
pakkaskalseassa ilmassa ja minä kuulin tieltä päin huudettavan: Juokse!
Juokse!

Silloin syöksyi käytävästä vielä yksi mies ulos lumeen, juoksi tielle
päin ja katosi pimeyteen. Olin arvannut oikein: käytävässä oli ollut
vielä yksi mies väijymässä. Ja tälle toiselle en edes voinut toivottaa
kauniisti hyvää yötä, sillä revolverissa oli ollut vain yksi vaivainen
panos ja sen olin jo ampunut.

Sytytin jälleen lampun, hain rahat ja pistin ne taskuuni. Ja nyt,
sen jälkeen kun kaikki jo oli kestetty olin tullut niin pelokkaaksi,
etten uskaltanut sinä yönä paneutua maata aviovuoteeseen, vaan
odottelin vielä puolituntisen kunnes päivä alkoi valjeta. Silloin otin
päällystakkini ja jätin talon. Suljin aukimurretun oven niin hyvin kuin
taisin, hiivin kaupunkiin ja soitin siellä hotellin ovikelloa...

Keitä roistot olivat, sitä en tiedä. Ammattimiehiä he eivät liene
olleet, sillä siinä tapauksessa he eivät olisi luopuneet yrityksestä
yhden oven vuoksi, kun oli kaksi akkunaa, mistä päästä sisälle. Mutta
näiltäkään heittiöiltä ei puuttunut jonkinlaista kylmää ja hävytöntä
väkivaltaisuutta, sillä he mursivat ovestani sekä lukon että salvan.

Mutta niin peloissani hengestäni en ole eläissäni ollut muulloin, kuin
tänä yönä Madelian preria-kaupungissa, Jesse Jamesin pakopaikassa.
On pari kertaa senkin jälkeen tapahtunut, että sydämeni tykytys
pelästyttyäni on tuntunut ylhäällä kurkussa asti ja estänyt
hengitystäni — se on minulla muistona tuosta yöstä. En ollut
milloinkaan ennen tiennyt, että pelko saattoi ilmetä näin ihmeellisellä
tavalla.




MUUAN KATUVALLANKUMOUS.


Eräänä aamuna kesällä 1894 herätti minut tanskalainen kirjailija Sven
Lange, joka tuli huoneeseeni Rue de Vaugirard'in varrella ja sanoi,
että nyt oli Pariisissa puhjennut vallankumous.

— Mitä? Vallankumousko?

— Ylioppilaat ovat nyt ryhtyneet asiaan ja puuhaavat vallankumousta
kaduilla.

Minä olin uninen ja huonolla tuulella ja sanoin:

— Suunnatkaa heihin vesiletku ja ruiskuttakaa heidät pois kaduilta.

Mutta tästä Sven Lange suuttui, sillä hän piti ylioppilaiden puolta, ja
sitten hän herkesi sanattomaksi ja lähti.

»Asia», johon ylioppilaat olivat ryhtyneet oli seuraava:

»Neljä kaunotaidetta» nimisen yhdistyksen eli seuran piti pitää
tanssiaiset »Punaisen myllyn» huvittelulaitoksessa. Ne neljä naista,
jotka näissä tanssiaisissa esittivät neljää kaunotaidetta, esiintyivät
melkein alastomina, heillä oli vain silkkinauha vyötäisillä. Nyt on
Pariisin poliisi pitkämielinen ja tottunut jos johonkin; mutta tällä
kertaa se sekaantui asiaan, tanssiaiset lopetettiin kesken ja laitos
suljettiin.

Tätä vastaan panivat taiteilijat vastalauseensa. Ylioppilaat koko
latinalaiskorttelissa asettuivat taiteilijoiden puolelle ja panivat
myöskin vastalauseensa.

Pari päivää myöhemmin kulki pieni poliisijoukkue St. Michel bulevardia.
Erään ravintolan edustalla istuu muutamia ylioppilaita, jotka
laskettelevat kompia poliisijoukkueelle, tämän kulkiessa ohi. Pariisin
poliisi on pitkämielinen ja tottunut jos johonkin. Mutta nyt muuan
konstaapeleista suuttui, hän otti raskaan, kivisen tulitikkuasettimen,
joka oli eräällä bulevardin pöydällä, ja heitti sen rauhanhäiritsijöitä
kohti. Kuinka olikaan, hän tähtäsi huonosti, asetin lensi ravintolan
akkunasta sisään ja sattui muuatta vallan asiaankuulumatonta
ylioppilasta päähän, niin että viaton uhri kuoli paikalla.

Siinä syy, minkätähden ylioppilaat ryhtyivät »asiaan».

Sven Langen mentyä nousin minä ja lähdin ulos. Kaduilla hyvin
levotonta, väkijoukkoja, poliiseja ratsain ja jalan. Tunkeuduin
väkijoukkojen läpi, pääsin ravintolaani, söin aamiaista, sytytin
paperossini ja aijoin palata kotia. Kun tulin ulos ravintolasta
oli vielä levottomampaa ja vielä enemmän väkeä. Järjestyksenpitoa
varten oli nyt myöskin osa kansalliskaartia ratsain ja jalan lähtenyt
liikkeelle. Kun tämä ensikerran näyttäytyi bulevardi St. Germain'illa,
otti kansa sen vastaan huutaen ja heitellen kiviä. Hevoset nousivat
pystyyn; hirnuivat ja kaatuivat. Kansa mursi kadun asfalttia palasiksi
ja käytti niitä heittoaseina.

Muuan mies kysyi minulta suuttuneena, josko minun mielestäni nyt oli
sopiva aika polttaa paperossia. Minä en ensinkään aavistanut, että
tuo oli niin hirveän vaarallista. Ranskaa ymmärsin huonosti tai en
ollenkaan, niin että saatoin osaksi saada anteeksi, mutta mies huusi
epätoivoisin elein:

— Vallankumous! Vallankumous!

Minä heitin pois paperossini.

Nyt eivät ylioppilaat ja taiteilijat olleet enää yksinään liikkeellä.
Pariisin alhaiso oli kymmenin tuhansin virrannut paikalle, kerjäläisiä,
tyhjäntoimittajia, heittiöitä. He tulivat kaikista kaupungin nurkista,
puikahtivat esiin syrjäkaduilta ja sekautuivat joukkoon. Useampi kuin
yksi kunnon ihminen menetti kellonsa.

Minä kuljin virran mukana. Risteys, jonka muodostivat bulevardit St.
Michel ja St. Germain, oli levottomuuksien polttopisteenä ja siellä oli
hyvin vaikea pitää yllä järjestystä. Kansa teki hyvän aikaa mitä itse
tahtoi. Muuan omnibus tuli siltaa pitkin toiselta puolen Seineä. Kun se
pysähtyi St. Michel'illä niin muuan mies astui väkijoukosta sen luokse,
otti hatun päästään ja sanoi:

— Arvoisat herrat ja naiset, suvaitkaa lähteä vaunusta.

Ja matkustajat lähtivät.

Sitten riisuttiin hevoset valjaista ja omnibus kaadettiin kumoon
keskelle katua, hurjan riemun vallitessa. Seuraavaa omnibusia
kohtasi sama kohtalo. Raitiovaunut, jotka kulkivat ohi pysäytettiin
ja kaadettiin samoin, ja kohta kohosi korkea barrikadi kadun
poikki, laidasta laitaan. Koko liikenne pysähtyi. Ihmiset, jotka
aikoivat eteenpäin, eivät voineet rynnistäytyä läpi, vaan aaltoileva
kansanjoukko tempasi heidät mukaansa, pois heidän omalta suunnaltaan,
puristi heidät kauas, kauas syrjäkaduille tai talojen sulettuja ovia
vastaan.

Minut oli kuljetettu jälleen taaksepäin lähelle lähtökohtaani
ravintolan luona, minä ajelehdin edelleen, yhä edelleen, tulin erästä
museota ympäröivän korkean rauta-aidan luo — siihen tartuin kiinni.
Käteni raasteltiin melkein poikki, mutta minä pidin puoliani. Yhtäkkiä
kuului laukaus, toinenkin. Joukon valtasi pakokauhu, se heittäytyi
syrjäkaduille kamalasti huutaen. Samaan aikaan käytti poliisi
tilaisuutta hyväkseen ratsastaakseen roskajoukon jälkeen eri suunnille,
polkeakseen sitä jalkoihinsa, iskeäksensä sapeleilla.

Tänä hetkenä heräsi mielessä sodan tunnelma.

Minun onnistui jäädä aidan luo, missä nyt ei enää juuri ollut tungosta.
Muuan myöhästynyt mies tuli läähättäen luokseni, hurjana pelosta.
Hän piti käyntikorttia kädessään, hän pisti kortin minun kouraani ja
rukoili puolestansa, hän luuli, että tahdoin hänet tappaa. Kortissa
oli: Dr Hjohannes. Seisoessaan edessäni hän värisi kuin haavanlehti.
Hän selitti olevansa armenialainen, ja olevansa opintomatkalla
Pariisissa, hän oli muuten lääkärinä Konstantinopolissa. Säästin hänen
henkensä enkä sitä ottanut. Muistan vieläkin miehen sangen hyvin,
etenkin hänen vääristyneet kasvonsa mustine harvoine partoineen, ja
että hampaiden välit hänen yläleuvassaan olivat hyvin suuret.

Huhuttiin nyt, että laukaukset olivat kuuluneet eräästä
kenkämyymälästä, tahi oikeastaan sen yläpuolella olevasta verstaasta.
»Italialaiset» työmiehet olivat ampuneet poliisia — luonnollisesti
italialaiset saivat syyn. Nyt rohkeus palasi väkijoukkoon, ja se
virtaili takaisin bulevardeille. Ratsastava poliisi koetti nyt
asettumalla ketjuun eristää polttopisteen, jott'ei sinne olisi päässyt
tulvehtimaan väkeä Pariisin muista osista, mutta niin pian kuin
väkijoukko huomasi tämän juonen, alkoi se särkeä sanomalehtikojujen
akkunoita, kivittää kaasulyhtyjen ruutuja ja kiskoa irti rautasäleitä,
jotka suojelivat bulevardilla kasvavia kastanjapuita, ja se teki
kaiken tämän antaakseen poliisille muuta huolehdittavaksi, kuin
sulkea katua. Kun poliisi ei mitään pelännyt, oli sen pillastuneet
hevoset säikähdytettävä suunniltaan, kumoon kaadettujen omnibusien
muodostama barrikadi sytytettiin sentähden. Asfaltin murtamista
heittoaseiksi jatkettiin ja kun tämä oli raskasta työtä, eikä se
läheskään tyydyttänyt tarvetta, niin ryhdyttiin muihin toimenpiteisiin.
Kastanjapuita ympäröivät, irtikiskotut rautasäleet särettiin
pienemmiksi kappaleiksi, särettiin noja-aitoja ja portaiden käsipuita
ja kohta tuli minunkin ison, ihanan rauta-aitani vuoro. Ja sitten sitä
heitettiin ja huudettiin ja hävitettiin ja paettiin ja palattiin.

Sillä lailla kuluivat tunnit.

Viimein järjestysvaltaa vahvistettiin Versailles'sta tuodulla
sotaväellä. Väristys kulki läpi väkijoukon. Poliisia ja
kansalliskaartia oli pilkattu ja vahingoitettu kaikin tavoin,
mutta heti sotaväen näyttäydyttyä puhkesi kansa huutamaan: Eläköön
armeija! eläköön armeija! Ja upseerit tekivät kunniaa ja kiittivät
suosionosoituksesta. Mutta upseerit ja sotamiehet olivat tuskin
ratsastaneet ohi, ennenkuin taas ruvettiin ahdistamaan poliisia,
ruutuja ja aitoja, ja asiat olivat ja pysyivät ennallaan.

Niin tuli ilta.

Nyt huusivat ylioppilaat:

— Sylkekää Lozé'ta!

Lozé oli poliisipäällikkö. Ja nyt järjestäytyi suunnattoman pitkä
kulkue, jonka oli määrä lähteä poliisipäällikön asunnolle »sylkemään»
Lozé'ta. Kulkue lähti. Ja jäljellejääneet tuhannet jatkoivat hävityksiä.

Kun ei sinä päivänä näyttänyt tulevan sen enempää nähtävää, hain
uudestaan ravintolani, söin ja pääsin vihdoin kotia pitkää, pitkää
kiertotietä...

Mutta päivät kuluivat ja levottomuudet jatkuivat. Kohta kun pääsi
asunnostaan ulos kadulle, niin kuuli tavattomia asioita. Eräänä iltana
olin taas menossa ravintolaani syömään. Satoi hiukan ja minä otin
sateenvarjon mukaani. Tultuani noin puolitiehen pysäytti minut muuan
joukkue, joka hävitti väliaikaisia kaidepuita, joiden piti varjella
kulkijoita lankeamasta kadulla olevaan kuoppaan. Minua kehotettiin
vakavalla äänellä auttamaan hajottamistyössä, minä muka näytin vahvalta
ja kelpasin kai johonkin. Tiesin, ettei maksanut vaivaa kieltäytyä, ja
minä vastasin sentähden, että olin iloinen, kun saatoin heitä auttaa.
Niin aloimme kiskoa ja murtaa. Siitä ei tullut valmista. Meitä oli
ehkä viisikymmentä miestä, mutta me emme kiskoneet tahdissa, emmekä
mahtaneet mitään kaidepuille. Silloin pälkähti minun päähäni alkaa
hoilata tahdinnuottia, muuatta norjalaista muurarilaulua. Se auttoi.
Pian alkoivat lankut natista ja kohta senjälkeen romahtivat kaidepuut
kumoon. Silloin me hurrasimme.

Minä aijoin jatkaa matkaani ravintolaan. Silloin tulee muuan ryysyinen
mies ja ottaa muitta mutkitta sateenvarjoni, jonka olin asettanut
syrjään, ja alkaa se kainalossa astella poispäin. Seisautan miehen
ja vaadin sateenvarjoani takaisin. Hän ei tahtonut sitä antaa, hän
sanoi että se oli hänen omansa. Silloin hankin todistajia tovereittani
joukosta kaidepuitten luona siihen, että minulla oli ollut tuo
sateenvarjo mukanani, kun tulin.

— Niin, mies sanoi, mutta eikö nyt ole vallankumous?

Silloin vaikenivat kumppanini ja myönsivät miehen olevan oikeassa.

Sitä samaa en minä tahtonut tehdä, otin sateenvarjon väkisin, ja kun
tämä ei käynyt päinsä sen sovinnollisemmin, kuin että me molemmat,
sekä mies että minä kaaduimme kadulle, alkoi mies huutaa apua. Toverit
tulivat jälleen ja kun mies valitti, että olin hyökännyt hänen
kimppuunsa, vastasin minä:

— Niin kyllä. Mutta eikö nyt ole vallankumous.

Ja sitten otin minä sateenvarjoni ja lähdin...

Iltasin, kun olin lopettanut päivätyöni, lähdin mielelläni ulos ja
katselin mellakkoja sopivan välimatkan päässä. Kadut olivat hyvin
pimeitä, melkein kaikki kaasulyhdyt oli säretty ja liikennettä valaisi
sentähden pääasiallisesti puotien valo. Kaartilaiset ratsastivat
jalkakäytäville, heidän suuret hevosensa näyttivät hämärässä valossa
hirviöiltä ja lakkaamatta, lakkaamatta kuului kavioiden kopsetta
asfaltia vastaan ja jonkun joukkueen rähinää joltain syrjäkadulta.

Sillävälin olivat ylioppilaat — nähtyään miten suureksi meteli
paisui — julkaisseet julistuksen, missä he kieltäytyivät vastaamasta
tapahtuneista hävityksistä ja rikoksista. Nyt eivät enään ylioppilaat
osoittaneet mieltänsä poliisin menettelyn johdosta Punaisessa myllyssä,
vaan Pariisin alhaiso, ja ylioppilaat halusivat kehoittaa kutakin
yksityistä lakkaamaan. Julistusta levitettiin monin kappalein ja se oli
naulittu bulevardin puihin kaikkein luettavaksi.

Mutta heidän järkevät sanansa olivat tietysti jo aivan turhia.

Poliisia väkijoukot tahtoivat ahdistaa. Yhä edelleen marssittiin
suurissa kulkueissa poliisipäällikön luo ja »sylettiin» häntä,
poliisimiehiä kivitettiin ja ammuttiin, missä vaan voitiin ja kun
eräänä iltana muuan konstaapeliparka sanaa viedessään kulki yhtä Seinen
silloista, niin tarttui häneen joukko miehiä ja heitti hänet virtaan.
Hän kohosi seuraavana päivänä pinnalle, kaukana alapuolella Notre Damen
kirkkoa ja asetettiin ruumishuoneeseen.

Eräänä iltana sattui St. Michel-bulevardilla tapaus, joka herätti
erikoista huomiota. Muuan konstaapeli oli aivan yksin eksynyt
väkijoukkoon jalkakäytävällä. Silloin eräs herrasmies ottaa taskustaan
pitkän kaksintaistelupistoolin ja ampuu konstaapelin siihen paikkaan.
Laukauksen kuullessaan ryntäsi poliisijoukko paikalle, kyseltiin ja
vastailtiin mitä suurimmalla kiireellä ja muutamia vangitsemisia
tapahtui. Mutta syyllistä ei löydetty. Laukaistuaan pistoolinsa
murhaaja astui pari askelta taaksepäin, aaltoileva väkijoukko peitti
hänen jälkensä ja hän oli kadonnut ainiaaksi. Mutta herra oli
Kunnialegionan upseeri, sen näkivät lähinnä seisovat. Ja näytti siltä
kuin olisivat he tienneet kuka hän olikin, vaikkeivät tahtoneet häntä
luovuttaa, — herrasmiestä, jolla on nimi, jonka koko Pariisi, Ranska,
niin, suuri osa maailmaa tuntee. Tämä mies siis tuona iltana tappoi
ihmisen; ranskalainen murha- ja vallankumousvaisto oli herännyt hänessä
ja leimahtanut ilmi liekkiin...

Eräänä iltana minut pakotettiin asfalttia murtamaan. Astuskelin aivan
rauhallisena muuatta katua, jolla näin joukon ihmisiä puuhailevan
jotakin. Kun olin päässyt tarpeeksi lähelle huudettiin minulle,
annettiin kanki ja pantiin työhön. Komppania kaartia oli asetettu vähän
matkan päähän sulkemaan katua ja mikäli minä ymmärsin oli tarkoituksena
asfaltinkappaleilla kivittää kaarti maahan ja väkivallalla päästä
kielletylle kadulle. Olin joutunut häpeälliseen orjuuteen ja minä
kaduin katkerasti, etten ollut kulkenut toista tietä. Nyt ei asia
enää ollut autettavissa, minä mursin asfalttia. Ja minä en ollut
yksinäni, useita kankia oli toimessa, ja työssä vuoroteltiin. Roskaväki
seisoskeli kehuskellen ja jutteli siitä kuinka kaartin nyt oli käyvä.
Ah, kaartin oli käyvä hyvin huonosti, kaartista ei ollut monta miestä
jäävä eloon.

Silloin kuulimme yht'äkkiä komennettavan:

— Painetit ojoon!

Katsahdimme eteemme.

Sama ääni huusi:

— Rynnätkää painetti ojossa!

Ja kaartinkomppania tuli suoraan meitä vastaan.

Silloin me heitimme raukkamaisesti kankemme ja livistimme. Herra
jumala, kuinka me livistimme! Jätimme viholliselle kaikki luotimme,
kaiken erinomaisen asfalttimme, ja juoksimme pakoon. Nyt oli minulla
onni omistaa hyvin pitkät koivet ja minä osasin niitä käyttää kuin
paraskin jänis. Itse sanoakseni en ole vielä koskaan nähnyt miestä,
joka olisi paennut niin erinomaisesti kuin minä. Muistan vielä, että
juostessani sysäsin pienen ranskalaisen suoraa päätä erästä muuria
vastaan, sillä seurauksella, että hän kaatui kumoon ja alkoi ulvoa.
Luonnollisesti pääsin kaikkien kanssapakenijoitteni edelle, ja kun
eellimäiset vihdoin pysähtyivät, niin minä käytin hyväkseni yleistä
sekasortoa ja karkasin asfalttiorjuudesta.

Enkä siihen sittemmin koskaan enään joutunut...

Parin viikon kuluttua alkoivat metelit kaduilla laantua ja kolmen
viikon kuluttua Pariisi oli yhtä lainkuuliainen kuin ennenkin. Vain
vahingoitetut kadut olivat vielä pitkän aikaa viimeisen Ranskan
vallankumouksen hävitysten todistuksina. Yhden todellisen voiton
kumoukselliset saivat: poliisipäällikön, »syletyn» Lozé'n täytyi erota.




AAVE.


Lapsuudessani olin monta vuotta setäni luona eräässä Ruijan pappilassa.
Minulle tuo aika oli ankara, paljon työtä, runsaasti selkäsaunoja ja
torumisia, eikä milloinkaan vapaata hetkeä leikkeihin ja huvituksiin.
Kun setäni oli minulle näin ankara, niin vähitellen tuli ainoaksi
ilokseni pujahtaa piiloon päästäkseni olemaan yksin. Jos joskus
ihmeekseni sain jonkun lomahetken, niin lähdin metsään tai menin
hautuumaalle, missä minä sitten kuljin ristien ja hautapatsasten
välissä, uneksien, ajatellen ja puhellen ääneen itsekseni.

Pappila oli erinomaisen kauniilla paikalla, aivan Glimman merivirran
partaalla. Glimma oli leveä ja täynnä suuria kiviä, sen kohina kuului
pappilaan öin päivin, öin päivin. Glimma virtasi osan päivästä
pohjoiseen, osan etelään, aina sen mukaan oliko luode vai vuoksi; mutta
herkeämättä kuului sen ikuinen pauhuisa laulu ja sen vesi virtasi yhtä
nopeaan kesät talvet, olipa suunta kumpi tahansa.

Kirkko ja hautausmaa olivat korkealla mäellä. Kirkko oli vanha puinen
ristikirkko ja hautuumaa oli vailla istutuksia, eikä haudoilla
milloinkaan ollut ainoatakaan kukkasta. Mutta aivan kiviaidan vieressä
kasvoi tavallisesti erinomaisia vattuja, suuria ja mehukkaita vattuja,
jotka saivat ravintonsa ruumiiden höystämästä mullasta. Tunsin
jokaisen haudan ja jokaisen hautakirjoituksen ja näin uusia ristejä
pystytettävän ja näin kuinka ne ajan vieriessä alkoivat kallistua ja
viimein kaatuivat jonain myrsky-yönä.

Mutta vaikka haudoilla ei ollutkaan kukkasia, niin kasvoi koko
hautausmaa kesäsittäin tavattoman rehevää ruohoa. Ruoho oli pitkää ja
sankkaa ja minä istuin usein ruohossa kuunnellen tuulen suhinaa hirveän
korkeissa ruohokorsissa, jotka ulottuivat minulle vyötäisiin. Ja kesken
tätä suhinaa saattoi tuuliviiri kirkontornissa pyörähtää ympäri, ja
sen ruosteensyömä kitinä kuului valittavana yli koko pappilan. Tuntui
siltä, kuin olisi tämä rautapalanen kiristellyt hampaitaan jollekin
toiselle rautapalaselle.

Kun haudankaivaja oli työssään, niin minä monasti olin puheissa hänen
kanssaan. Hän oli vakava mies ja hymyili harvoin, mutta hän oli hyvin
ystävällinen minulle ja kun hän oli luomassa multaa haudasta, niin hän
usein varoitti minua siirtymään hieman syrjään, sillä nyt hänellä oli
lapiollaan iso reisiluu tai kuolleen irvistelevä pääkallo.

Löysin usein haudoilta ruumiitten nikamia tai hiustukkoja. Ne
peitin jälleen multaan, niinkuin haudankaivaja oli neuvonut. Olin
niin tottunut tähän, ettei minua ollenkaan kammottanut, löytäessäni
tällaisia ihmisentähteitä. Kirkon toisen pään alla oli ruumiskellari,
missä oli joukottain luita hujan hajan ja tässä kellarissa minä
istuin pitkät hetket näperrellen jotain tai sommitellen lattialle
kaikenkaltaisia kuvioita luusiruista.

Mutta eräänä päivänä löysin hautuumaalta hampaan.

Se oli etuhammas, kiiltävän valkoinen ja jykevä. Asiaa tarkemmin
ajattelematta pistin sen taskuuni. Aijoin käyttää sitä johonkin, hioa
siitä jonkinlaisen pikkukuvasen, jonka sitten sovittaisin johonkin
niistä monista ihmeellisistä kapistuksista, joita näpertelin puusta.
Vein hampaan mukanani kotia.

Oli syksy ja pimeä tuli varhain. Minulla oli ensin yhtä ja toista
hommattavaa ja askarreltavaa ja kului parisen tuntia, ennenkuin lähdin
pihan poikki renkitupaan hammastani hiomaan. Kuu oli noussut taivaalle
kumottamaan; oli puolikuu.

Renkituvassa ei ollut valoa ja minä olin yksin. En uskaltanut omin
lupini sytyttää lamppua, ennenkuin rengit tulivat. Mutta saatoin tulla
toimeen uuninluukkujen vetoaukkojen valolla kunhan vain sain pesään
kunnon valkean. Lähdin senvuoksi vajaan puita hakemaan.

Vaja oli pimeä.

Pimein päin puita syliini latoessani tunnen päätäni kosketettavan
kevyesti, tuntuu siltä kuin näpsäytettäisi sitä yhdellä sormella.

Käännyin äkisti, mutten nähnyt ketään.

Hapuilin käsilläni, mutten tuntenut ketään.

Kysyin oliko siellä ketään, mutten saanut mitään vastausta.

Olin paljain päin, kosketin kädelläni sitä kohtaa päässäni, mihin
näpsäys oli sattunut. Sain käteeni jotain jäätävää, kylmää, jonka heti
päästin. Tämäpä vasta ihmeellistä! ajattelin. Tunnustelin uudelleen
tukkaani, — tuo kylmä oli kadonnut.

Ajattelin:

Mikähän kylmä se lienee ollut, joka putosi katosta ja sattui minua
päähän?

Otin sylyyksellisen puita, palasin renkitupaan, tein tulen pesään ja
odottelin, kunnes vetoaukosta alkaisi näkyä valoa.

Sitten ryhdyin hiomaan hammasta.

Silloin koputettiin akkunaan.

Nousin seisaalleni. Akkunan takana, kasvot aivan kiinni ruudussa, oli
joku mies. Hän oli outo minulle, minä en tuntenut häntä, vaikkakin minä
tunsin kaikki pitäjäläiset. Hänellä oli punainen täysiparta, punainen
villaliina kaulassa ja öljylakki päässä. En huomannut sitä silloin,
mutta jälkeenpäin olen tullut ajatelleeksi, kuinka minä saatoin nähdä
tämän pään niin selvästi pimeässä sellaisellakin puolella rakennusta,
minne ei puolikuu paistanut? Näin kasvot kammoittavan selvästi, ne
olivat kalpeat, miltei valkeat ja silmät tuijottivat suoraan minuun.

Kului minuutti.

Mies alkaa nauraa.

Se ei ollut äänekästä, tavallista naurua. Suu avautui valkoiseksi
kidaksi ja silmät tuijottivat minuun kuten ennenkin, mutta mies nauroi.

Päästin, mitä minulla oli käsissäni ja jäiset väreet hyytivät
selkäpiitäni. Nauravain kasvojen hirveässä kidassa, ruudun takana, näen
yht'äkkiä mustan aukon hammasrivissä, — sieltä puuttui yksi hammas.

Istuin tuijottaen suoraan eteeni tuskaisan pelon valtaamana. Kuluu
jälleen hetkinen. Kasvot alkoivat saada väriä, ensin ne muuttuvat
räikeän vihriäisiksi, sitten helakanpunaisiksi; hymy on yhä ennallaan.
En ollut tiedoton, tajusin kaikki, mitä tapahtui ympärilläni.
Pesävalkea loisti jokseenkin kirkkaasti uunin vetoaukon läpi ja loimu
näkyi vastaisella seinällä.

Kuulin tuvan takana olevan kamarin seinällä kellon tikuttavan. Niin
selvään näin kaikki että panin merkille senkin, että akkunan takana
olevan miehen öljylakin pohja oli tumma, kuluneen näköinen, mutta lakin
syrjä taas oli viheriäiseksi maalattu.

Silloin miehen pää vaipuu alas pitkin ruutua, yhä alemmas. Viimein se
oli akkunan alapuolella. Tuntui siltä, kuin olisi mies painunut maahan.
En nähnyt häntä enää.

Olin hirveän peloissani, aloin vapista. Etsin hammasta lattialta, mutta
en uskaltanut kääntää silmiäni akkunasta siltä varalta, että kasvot
taas näkyisivät.

Hampaan löydettyäni tahdoin viedä sen heti takaisin hautuumaalle,
mutta en uskaltanut. Istuin yhä edelleen yksinäni, enkä kyennyt
liikahtamaankaan. Kuulen pihalta askeleita ja arvelen jonkun
palvelustytöistä kävellä kopistelevan siellä puukengissään, mutta
minä en uskaltanut huutaa häntä ja askeleet kulkivat ohi. Kuluu
ijankaikkisuus. Pesävalkea on kohta palanut loppuun enkä minä näe
mitään pelastusta.

Silloin puren hammasta ja nousen. Avaan oven ja lähden takaperin
kulkemaan renkituvasta, katsellen tarkkaan akkunaan, minkä takana mies
oli seisonut. Pihalle päästyäni minä juoksujalkaa painalsin talliin.
Aijoin saada tallista jonkun rengeistä mukaani hautuumaalle.

Mutta rengit eivät olleet tallissa.

Mutta minä olin nyt ulkoilmaan päästyäni tullut uskaliaammaksi ja
päätin lähteä yksin hautuumaalle. Näin menetellen ei minun tarvitsisi
uskoa salaisuuttani kenellekään ja siten ehkä säästyisin joutumasta
sedän kynsiin tästä jutusta.

Aloin yksin nousta mäelle, missä hautuumaa oli.

Hammas minulla oli nenäliinassani.

Hautuumaan veräjälle päästyäni minä pysähdyin, — rohkeuteni alkoi
loppua. Kuulen Glimman ikuisen kohinan, muuten on kaikki hiljaista.
Hautuumaan aidassa ei ollut kunnon porttia, vain holviaukko. Kulkien
holvin toista laitaa, kurotan päätäni tarkkaan tähystäen uskaltaisinko
mennä edemmäksi.

Silloin vaivuin äkisti polvilleni.

Vähän matkan päässä hautojen keskellä oli tuo öljylakki-mies jälleen.
Hänen kasvonsa olivat nyt jälleen valkoiset ja hän käänsi ne minuun
päin, mutta samalla hän viittasi minua kulkemaan eteenpäin, edemmäksi
hautuumaalle.

Pidin tätä käskynä, mutta en uskaltanut lähteä. Olin kauvan polvillani
katsellen miestä, rukoilin häntä ja hän seisoi liikkumattomana ja
äänetönnä.

Silloin tapahtui jotakin, joka hieman rohkaisi minua: kuulin jonkun
rengeistä askartelevan tallin luona. Tämä elonmerkki sai minut
nousemaan pystyyn. Mies alkoi silloin vähitellen etääntyä, hän ei
kävellyt, vaan hän liukui hautojen yli yhä viitaten eteenpäin.
Astuin hautuumaan portista sisään, mies viittoi minua kulkemaan
eteenpäin. Astuin muutaman askeleen. Sitten en päässyt edemmäksi.
Otin vapisevin käsin hampaan nenäliina-kääröstä ja heitin sen kaikin
voimin hautuumaalle. Samassa silmänräpäyksessä kirkontornin rautainen
tuuliviiri pyörähti ympäri ja sen kitisevä ääni kävi luihin ja ytimiin.
Lähdin juoksujalkaa kotia. Keittiöön tullessani sanottiin, että kasvoni
olivat lumivalkeat...

Monta vuotta on jo kulunut siitä, mutta minä muistan vielä kaiken. Olen
vieläkin näkevinäni itseni polvillani hautuumaan veräjällä ja olen
näkevinäni tuon punapartaisen miehen.

En voi edes suunnilleen ilmoittaa hänen ikäänsä. Hän saattoi
olla kaksikymmenen-vuotias, mutta saattoipa hän myös olla
nelikymmen-vuotiaskin. Kun tämä ei ollut ainoa kerta, jolloin näin
hänet, niin tulin myöhemminkin ajatelleeksi tätä kysymystä. Mutta en
vieläkään tiedä, mitä sanoa hänen ijästään...

— Monena iltana, monena yönä mies jälleen tuli luokseni. Hän
näyttäytyi, nauroi suurella kidallaan, mistä puuttui yksi hammas ja
katosi. Oli satanut lunta, minä en enää voinut mennä hautuumaalle
pistämään hammasta mullan peittoon. Mies kävi yhä luonani koko talven,
mutta hänen käyntiensä väliajat pitenivät. En enää peljännyt häntä niin
hirveästi kuin ensikerroilla, mutta hän katkeroitti elämäni ja teki
päiväni ylen onnettomiksi. Siihen aikaan minä monasti ilahutin mieltäni
ajattelemalla, että saatoin päästä kiusanhengestäni heittäytymällä
Glimman virtaan vuoksen aikana.

Sitten tuli kevät ja mies katosi kokonaan.

Kokonaanko? Ei aivan, vaan koko kesäksi. Seuraavana talvena hän
jälleen ilmestyi. Yhden kerran vaan hän tosin ilmestyi, sitten oli
hän kauvan poissa. Kolme vuotta siitä kun hänet ensi kerran kohtasin,
minä matkustin Ruijasta ja olin poissa yhden vuoden. Palattuani olin
ripilläkäynyt ja omasta mielestäni aikaihminen. En silloin enää
asettunut asumaan setäni luo, vaan kotiini isäni ja äitini luo.

Eräänä syysiltana juuri maata pantuani tunsin kylmän käden koskettavan
otsaani. Avasin silmäni ja näin tuon miehen edessäni. Hän istui
vuoteeni reunalla katsellen minuun. En maannut yksin huoneessa, siellä
oli kaksi sisaruksistani, mutta minä en nähnyt kumpaakaan heistä.
Kun tunsin tuon kylmän käden puristavan otsaani, niin minä huitasin
kädelläni ja sanoin: — Mene tiehesi! — Sisarukseni kysyivät silloin
minulta, kenelle minä puhuin.

Kun mies oli istunut hetkisen hiljaa, alkoi hän huojuttaa yläruumistaan
eteen ja taaksepäin. Huojuessaan hän kasvoi, tuli yhä pitemmäksi ja
pitemmäksi, kunnes lopulta huojui miltei katonrajassa, ja kun hän
ei enää nähtävästi voinut pitemmäksi kasvaa, niin hän nousi, meni
äänettömin askelin vuoteeni reunalta lattian poikki uunin luo ja katosi
uuniin. Seurasin häntä kokoajan tarkkaan katseellani.

Hän ei ollut milloinkaan ennen ollut niin lähellä minua kuin hän
silloin oli; saatoin katsella häntä suoraan silmiin. Hänen katseensa
oli sisällyksetön ja sammunut, hän katsoi minuun, mutta ikäänkuin
ohitseni, suoraan lävitseni kauvas toiseen maailmaan. Panin merkille,
että hänellä oli harmaat silmät. Hän ei liikahuttanut kasvojaan eikä
nauranut. Kun työnsin hänen kätensä otsaltani ja sanoin: Mene tiehesi!
siirsi hän kätensä hiljaa pois. Niinä minuutteina, jotka hän istui
vuoteeni laidalla, hän ei kertaakaan räväyttänyt silmiään...

Muutamia kuukausia myöhemmin, kun jo oli tullut talvi ja kun minä
jälleen olin kotoa poissa, olin jonkun aikaa kauppias W:n luona puoti-
ja konttoriapulaisena. Tällöin minä kohtasin tuon mieheni viimeisen
kerran.

Lähden eräänä iltana huoneeseeni, sytytän lampun ja alan riisuutua.
Aijon kuten tavallisesti panna kenkäni käytävään palvelijattaren
kiillotettaviksi, otan kengät käteeni ja avaan oven.

Tuolla hän on käytävässä aivan edessäni, tuo punapartainen mies.

Tiedän että viereisessä huoneessa on ihmisiä, enkä senvuoksi pelkää.
Mutisen ääneen: — Siinäkö taas olet! — Samassa mies avasi suuren suunsa
ja alkoi nauraa. Tämä nauru ei enää minua hirvittänyt mutta tällä
kertaa se kiinnitti tavallista enemmän huomiotani: puuttuva hammas oli
paikoillaan.

Ehkä oli joku pistänyt sen mullan peittoon. Tai ehkä oli se kaikkien
näiden vuosien kuluessa murentunut tomuksi ja yhtynyt muuhun tomuun,
josta se oli eroitettu — Jumala sen tiesi.

Mies sulki suunsa, kun minä vielä seisoin ovessa, kääntyi ja lähti
kulkemaan portaita alas.

En ole senjälkeen nähnyt häntä milloinkaan. Ja siitä on nyt kulunut
monen monta vuotta...

Tämä mies, tämä punapartainen airut kuolon mailta on tehnyt minulle
paljon pahaa, saattamalla osan lapsuuttani niin hirvittäväksi. Olen
myöhemmin nähnyt näkyjä useammin kuin yhden kerran, olen monasti
eläissäni huomannut sellaista, mitä ei voi selittää, mutta mikään ei
ole tehnyt minuun niin syvää vaikutusta kuin tuo mies.

Ehkä hän ei kuitenkaan ole vain vahingoittanut minua. Tätä olen usein
ajatellut. Voihan olla, että hän ensimmäisenä antoi minulle aihetta
oppia puremaan hammasta ja olemaan kova. Olen myöhemmin elämäni
varrella silloin tällöin tarvinnut tätä oppia.




VEHNÄAAVIKOLLA.


Koko kesän 1887 minä olin työssä Dalrumplen farmilla Punaisen virran
laaksossa Amerikassa. Minua lukuunottamatta oli siellä kaksi muuta
norjalaista, yksi ruotsalainen, kymmenkunta irlantilaista ja muutamia
amerikkalaisia. Meidän pienessä farmipiirissämme oli kaikkiaan noin
parikymmentä miestä töissä — pieni murto-osa koko farmin monisataisesta
työmiesjoukosta.

Vehnäaavikko lainehti vihreänkeltaisena ja äärettömänä kuin meri.
Ei näkynyt ainoatakaan rakennusta lukuunottamatta omia tallejamme
ja makuuvajojamme keskellä aavikkoa. Siellä ei kasvanut puuta, ei
pensasta, vain heinää ja vehnää näkyi niin pitkältä kun silmä kantoi.
Ei siellä ollut kukkiakaan, vain silloin tällöin tapasi vehnävainiolla
villin sinapin keltaisia kukkavihkoja. Sinappi oli aavikon ainoa kukka.
Tämä kasvi oli laissa kielletty, me kiskoimme sen juurineen maasta,
veimme kotia ja poltimme.

Eikä ainoakaan lintu laulanut, ei näkynyt muuta eloa kuin vehnävainion
aaltoilu tuulessa emmekä kuulleet muita ääniä kuin miljoonain
heinäsirkkain ijänikuisen kirkunan — aavikon ainoa soitto.

Kaipasimme kiihkeästi siimestä. Kun ruokavaunut tulivat ulos vainiolle
meille päivällistä tuomaan, niin heittäydyimme vatsallemme vaunujen
ja hevosten alle, saadaksemme edes hiukan siimestä siksi aikaa kun
syödä ahmasimme. Helle oli usein polttava. Kävimme puettuina hattuun,
paitaan, housuihin ja saappaisiin, siinä kaikki. Vähemmällä vaatteella
ei tullut toimeen, sillä aurinko olisi paahtanut kuoliaaksi. Jos
paitaan tuli reikä työssä ollessa, niin paistoi aurinko reijästä ihon
haavoille.

Vehnää korjattaessa teimme kuusikintoista tuntisia työpäiviä. Kymmenen
niittokonetta kulki peräkkäin samassa pellossa päivän toisensa jälkeen.
Kun yksi neliö oli niitetty, niin ajoimme koneemme toiseen neliöön ja
niitimme senkin. Ja siten yhä edelleen, aina vaan edelleen, sillä välin
kun kymmenen miestä kulki jäljessämme nostaen vehnälyhteet kuhilaisiin.
Ja korkealla hevosen selässä, revolveri taskussa, ratsasti päällysmies
pitäen meitä tarkasti silmällä. Hän väsytti kaksi hevosta joka päivä.
Kun joku vahinko sattui, jos esimerkiksi joku kone särkyi, — heti oli
päällysmies paikalla ja korjasi vian tai käski viemään koneen kotia.
Hän saattoi useinkin olla etäällä vahingon sattuessa ja kun ei siellä
missään ollut mitään teitä, täytyi hänen ratsastaa päivät pääksytysten
sankassa vehnäpellossa, niin että hevoset vaahtosivat.

Syyskuun ja lokakuun aikana oli vielä hirveän kuuma päivisin, mutta
yöt olivat hyvin kylmiä. Kärsimme usein vilua. Emmekä myöskään
saaneet nukkua läheskään tarpeeksi. Saattoi tapahtua, että meidät
kutsuttiin työhön jo kello kolme aamulla, jolloin vielä oli
pilkkopimeä, Ruokittuamme hevoset ja syötyämme itse ruokapalasen ja
etäiselle työmaalle päästyämme, alkoi päivä vihdoinkin sarastaa ja
me saatoimme nähdä, mitä meidän oli tehtävä. Sytytimme vehnäkuhilaan
tuleen sulattaaksemme kylmässä jähmettyneen öljyn, jota käytimme
niittokoneittemme voitelemiseen ja samalla me lämmittelimme hiukan
itsekin. Mutta montaa minuuttia emme saaneet aikailla, ennenkuin oli
kiivettävä niittokoneen satulaan.

Me emme pitäneet milloinkaan sunnuntaita, teimme työtä pyhät arkiot.
Mutta sateen sattuessa emme voineet olla työssä ja silloin oleilimme
vajoissamme. Pelasimme silloin »kasinoa», juttelimme keskenämme ja
nukuimme.

Joukossamme oli muuan irlantilainen, joka alussa suuresti ihmetytti
minua. Jumala tiesi mikä hän alkuaan oli ollut miehiään. Sadesäällä hän
aina makasi lukien romaaneja, joita hän oli ostanut mukaansa. Hän oli
pitkä, komea mies, ijältään noin kolmekymmentä kuusi vuotta ja puhui
erittäin huoliteltua kieltä. Hän osasi saksaakin.

Tämä mies tuli farmille silkkipaidassa ja oli koko ajan töissä puettuna
silkkipaitaan. Kun yksi paita oli kulunut repaleiksi, pukeutui hän
uuteen. Hän ei ollut mikään erinomainen työmies, hän ei ollut kätevä,
hänellä oli »peukalo keskellä kämmentä»; mutta hän oli ihmeellinen mies.

Hänen nimensä oli Evans.

Mainitsemistani kahdesta norjalaisesta ei minulla ole mitään erityistä
kerrottavaa. Toinen heistä, muuan Hallingdal'in mies, karkasi, sillä
hän ei kestänyt kauempaa työssä. Toinen kesti — hän olikin Valdres'ista.

Puinnin aikana koitimme kaikki päästä mahdollisimman etäälle
höyrykoneesta. Koko kone oli näet tomu-, akana-, ja hiekkapilven
ympäröimä. Minä olin muutaman päivän keskellä tulta, sitten pyysin
päällysmiestä siirtämään minua johonkin muuhun työhön, — ja päällysmies
suostui pyyntööni. Päällysmies antoi minulle erinomaisen mieluisan
tehtävän: pääsin vainiolle kuormia tekemään. Hän ei milloinkaan
unohtanut, että minä olin tehnyt hänelle ystäväntyön työkauden alussa.

Tapaus oli tällainen:

Minun takkini oli kiiltävänappinen virkatakki, joka minulla vielä
oli jäljellä siltä ajalta, kun olin ollut raitiotiekonduktöörinä
Chicagossa. Tämä takki ja sen ihanat napit näyttivät miellyttävän
päällysmiestä. Hän oli vallan lapsellisen ihastunut kaikkinaiseen
koreuteen eikä täällä kaukana vehnäaavikolla ollut tietysti mitään
koreuksia. Sanoin hänelle eräänä päivänä, että hän kernaasti saisi tuon
takin. Hän tahtoi maksaa sen, minun oli vain sanottava, mitä tahdoin
siitä. Kun minä lahjoitin sen hänelle, niin hän selitti olevansa
minulle suuressa kiitollisuudenvelassa. Kun puinti oli päättynyt antoi
hän minulle toisen hyvän takin tuon virkatakin sijaan, kun näki, ettei
minulla ollut takkia, missä matkustaa.

Siltä ajalta kun olin vehnäkuormia tekemässä muistan seuraavan
pikkutapahtuman:

Ruotsalainen tuli hakemaan kuormaa. Hänellä oli jalassaan suuret
saappaat, housunlahkeet saappaanvarsissa. Alamme täyttää kuormaa. Hän
oli koko piru työtä tekemään ja minulla oli täysi touhu saadakseni
nostetuksi hänelle tarpeeksi lyhteitä. Hän kiirehti kiirehtimistään
minua ja kun tämä lopulta alkoi hieman kiukuttaa minua, niin minäkin
rupesin ponnistamaan oikein olan takaa.

Jokaisessa kuhilaassa oli kahdeksan lyhdettä ja tavallisesti me
kuormaa tehdessämme nostimme yhden lyhteen kerrallaan, — nyt minä
nostin neljä. Minä peitin ruotsalaisen lyhdetulvalla, upotin hänet
lyhdepaljouteen. Mutta erään ruotsalaiselle työntämäni raskaan taakan
mukana sattui olemaan käärme. Käärme luikersi ruotsalaisen toiseen
saapasvarteen. En tiennyt asiasta mitään ennenkuin yhtäkkiä kuulin
kamalan hätähuudon ja näin ruotsalaisen hyppäävän alas kuormalta,
mustankirjava käärme saappaanvarressa heilumassa. Käärme ei kuitenkaan
purrut ja ruotsalaisen tömähtäessä maahan se salaman nopeudella
kaikkosi vainiolle. Ajoimme sitä molemmat takaa hangot ojossa, mutta
emme saaneet sitä käsiimme. Kuorman eteen valjastetut kaksi muulia
vapisivat peloissaan.

Olen vieläkin kuulevinani ruotsalaisen hätähuudon ja näkevinäni hänet
häilymässä ilmassa matkalla kuorman päältä maahan.

Nyt me sovimme siitä, että ruotsalainen vastedes hääräisi
kohtukiireellä ja että minä nostaisin hänelle vain lyhteen kerrallaan...

Niin me kynnimme ja kylvimme, niitimme ja korjasimme heinät,
leikkasimme ja puimme vehnän, — olimme valmiit ja saimme tilimme.
Iloisin mielin ja rahoja taskussa taivalsimme kaksikymmenmiehisessä
joukkueessa lähimpään kaupunkipahaseen päästäksemme junaan, joka
veisi meidät alas itävaltioihin. Päällysmies oli joukossamme, hän
tahtoi juoda kanssamme erojaismaljan ja hänellä oli yllään tuo
kiiltävänappinen takki.

Ken ei ole ottanut osaa tuollaisiin aavikkotyömiesten erojaiskemuihin
hän tuskin voinee kuvailla, kuinka ankarasti siellä ryypätään.
Joka mies tarjoo ensin lasin koko seurueelle, — siitä tulee
kaksikymmentä lasia miestä kohti. Mutta ken luulee asian päättyvän
tähän, hän erehtyy. Joukossa on todellisia gentlemanneja, jotka
katsovat velvollisuudekseen tarjota viisi lasia yhteen menoon. Ja
jumala auttakoon sitä krouvaria, joka mielii vastustella tällaista
ylenpalttisuutta, hänet karkoitettaisiin heti paikalla tiskinsä takaa.
Tuollainen kesätyömies-joukkue lyö maahan ja murskaa kaikki mitä
sen eteen sattuu. Viidettä lasia ryypättäessä se jo rupeaa pitämään
yliherruutta kaupungissa, ja siitä hetkestä alkaen se hallitsee täysin
yksin- ja itsevaltaisesti. Paikkakunnan poliisiviranomaiset ovat
voimattomat. He yhtyvät joukkueeseen, ryyppäävät yhdessä. Vähintäin
pari vuorokautta ryypätään ja pelataan korttia ja tapellaan ja
kiljutaan.

Me työmiehet olimme ylen ystävällisiä toisillemme. Välimme olivat
useinkin kesän varrella olleet kireänpuoleiset, mutta nyt erottaessa
unohtuivat kaikki vanhat vihat. Mitä enemmän ryypättiin, sitä
hellemmiksi sydämemme sulivat. Tarjoilimme toisillemme niin runsaasti,
että tuskin pysyimme jaloillamme ja tunteittemme pakottamina
heittäydyimme toistemme syliin. Kokki, vanha kyttyräselkäinen parraton
miesriepu, jolla oli naisellinen ääni, uskoi minulle puhuen änkyttäen
norjaa, että hänkin oli norjalainen, hän niinkuin minäkin. Syynä
siihen, ettei hän aikaisemmin ollut ilmaissut minulle kansallisuuttaan,
oli yankee'in yleinen halveksuminen norjalaisia kohtaan. Hän oli usein
kuullut Valdres'in miehen ja minun puhuvan keskenämme hänestä syötäessä
ja hän oli ymmärtänyt joka sanan. Mutta nyt sai kaikki unohtua, sillä
me olimme kunnon poikia. Niinpä niin, hänkin oli sukujaan vanhan Norjan
uljaita poikia, oli syntynyt Jowassa heinäkuun 22:na 1845 ja sen vuoksi
meidän oli oltava hyviä ystäviä ja _partners'eja_, niin kauan kuin
norjan kieli soi huulillamme. — Kokki ja minä syleilimme toisiamme;
ystävyytemme oli kestävä ikuisesti. Kaikki työmiehet syleilivät
toisiaan, karaistuneilla käsivarsillamme puristimme toisemme litteiksi
ja sitten me haltioissamme hypimme ja tanssimme.

Meillä oli tapana sanoa toisillemme: — Mitä sinä nyt haluat juoda?
Täällä ei ole mitään joka olisi liian hyvää sinulle! — Ja sitten me
itse menimme tarjoilupöydän taa hakemaan paraimpia juomia. Otimme
ylimäisiltä hyllyiltä ihmeellisiä pulloja, jotka komeine nimilippuineen
olivat pääasiallisesti hyllyjen koristeena, mutta joiden sisällön me
hyvät ystävät tarjosimme toisillemme, joimme ja maksoimme naurettavan
suurilla rahoilla.

Evans oli varmaankin ahkerin tarjoomaan »sakin ympäri». Hänen viimeinen
silkkipaitansa näytti nyt surkealta, päivänpaiste ja sade olivat
haalistaneet sen helakat värit ja hihat olivat repaleina. Mutta
Evans itse seisoi kapakan lattialla suurena ja komeana ja tilasi
mahtipontisella äänellä kerran toisensa perästä »sakin ympäri». Me muut
maksoimme urakassa kolme dollaria tilatessamme kerran »sakin ympäri».
Mutta Evans kysyi muitta mutkitta, voisiko hän saada muutaman kerran
»sakin ympäri» kuuteen dollariin kerralta. Sillä koko tässä kurjassa
hökkelissä ei ollut mitään kylliksi hyvää sellaisille herroille, joita
hänellä oli muassaan, sanoi hän. Silloin juuri meidän täytyi käydä
käsiksi ylähyllyjen ihmeellisiin pulloihin jotta olisimme saaneet
kylliksi kalliita juotavia...

Ylenpalttisen ystävällisenä vei Evans minut hiukan syrjään ja koetti
houkutella minut mukaansa talveksi Visconsinin metsiin halonhakkuuseen.
Täydennettyään puvustoaan muutamilla uusilla paidoilla, housuparilla ja
hankittuaan joukon uusia romaaneja aikoi hän omasta puolestaan, sanoi
hän, matkustaa metsiin ja viipyä siellä kevääseen. Ja kevään tullessa
taas hän aikoi palata jonnekin vehnäaavikolle. Sellaista oli hänen
elämänsä. Hän oli kaksitoista vuotta ollut vuoroin metsissä ja vuoroin
vehnäaavikolla ja hän oli jo niin tottunut tähän elämänjärjestykseen,
että se nyt sujui itsestään.

Mutta kun minä kysyin häneltä, mikä oli alkuaan johtanut hänet tälle
uralle, niin hän ei vastannut — humalaisten tapaan — pitkällä ja
surullisella kertomuksella vaiheistaan, vaan tokasi yhden ainoan sanan:
Olosuhteet.

— Mitkä? kysyin minä.

— Olosuhteet! hän vastasi jälleen. Eikä hän halunnut kertoa enempää
siitä asiasta.

Näin hänet myöhemmin samana iltana eräässä kapakan sivuhuoneessa missä
pelattiin noppapeliä. Evans oli hävinnyt pelissä. Hän oli aikalailla
humalassa eikä välittänyt rahoista. Kun minä tulin huoneeseen, niin
näytti hän minulle muutamia setelejä ja sanoi:

— On minulla vielä rahoja. Katsohan tätä!

Muutamat neuvoivat häntä luopumaan pelistä. Muuan hänen maamiehensä,
O'Brien niminen irlantilainen, intti, että Evansin oli käytettävä loput
rahoista rautatielipun ostoon. Tästä Evans suuttui:

— Matkarahat saat sinä lainata minulle, hän sanoi.

O'Brien kielsi jyrkästi ja lähti huoneesta.

Nyt Evans kiihtyi. Hän pani peliin kaikki setelinsä ja menetti ne, Hän
kärsi häviön tyynesti. Hän sytytti sikarin ja kysyi minulta hymyillen:

— Lainaatko sinä minulle matkarahoja.

Ryyppäillessäni muuatta ylähyllyjen pullojen viiniä olin lopulta
tullut hieman hutikkaan. Aukasin takkini napit, otin esille lompakkoni
ja annoin sen kaikkine sisältöineen Evansille. Tein sen näyttääkseni
hänelle kuinka kernaasti halusin lainata hänelle matkarahat ja jätin
hänen omaksi huolekseen ottaa, mitä tarvitsi. Hän katsoi vuoroin
minuun, vuoroin lompakkoon. Hänet valtasi ihmeellinen liikutus, hän
avasi lompakon ja näki, että siinä oli kaikki minun rahani. Kun hän
jälleen käänsi katseensa minuun, niin minä vain nyökäytin päätäni.

Hän ymmärsi väärin tämän nyökkäyksen. Hän luuli minun jättävän kaikki
hänelle.

— Kiitos! sanoi hän.

Ja minun suureksi kauhukseni hän pani minun rahojani peliin ja ryhtyi
uudelleen pelaamaan.

Aioin ensin hillitä häntä, mutta maltoin sitten mieleni. Pelatkoon
ja hävitköön nyt ensin matkarahansa jos haluaa, ajattelin. Mutta kun
matkarahoiksi kohtuullinen summa on pelattu, niin otan jäännöksen
takaisin.

Mutta Evans ei hävinnyt enää. Hän oli yht'äkkiä selvinnyt ja pelasi nyt
viisaasti ja tarmokkaasti. Niin monen toverin nähden hänelle osoitettu
luottamus oli muuttanut hänet. Hän istui kookkaana ja vaiteliaana
viinatynnörillä joka oli hänellä tuolina ja pani peliin panoksiaan ja
korjasi voittojaan. Kun hän hävisi, niin hän seuraavalla kerralla pani
kohta peliin kahta suuremman summan. Hän hävisi kolme kertaa perättäin
ja pani joka kerran jälkeen peliin edellisen panoksen kaksinkertaisena,
lopulta hän voitti takaisin kaikki. Viimein hän pani peliin kokonaista
viisi dollaria sanoen, että nyt hän aikoi lopettaa jos hän voitti.

Hän hävisi.

Ja hän jatkoi peliä.

Tunnin kuluttua hän antoi minulle lompakkoni ja minulta saamansa rahat;
hän oli tarkoin muistanut summan pelin varrella, Itsellään oli hänellä
jälleen läjä seteleitä. Silloin hän yhtäkkiä pani peliin kaikki, mitä
hänellä oli. Meidän katselijoiden joukosta kuului ihmettelevää mutinaa.

Evans sanoi:

— Voitinpa tai hävisin, niin nyt minä lopetan.

Hän voitti.

Evans nousi.

— Olkaa hyvä, maksakaa minulle! hän sanoi.

— Huomenna, vastasi pankinpitäjä. Minulla ei nyt tänä iltana ole
tarpeeksi rahoja. Hankin huomiseksi.

Evans sanoi:

— Hyvä, huomenna siis!...

Juuri lähtiessämme tuli kapakkaan muutamia miehiä raskain askelin.
He kantoivat ruhjottua ruumista — O'Brienin, irlantilaisen ruumista,
hänen, joka oli kieltäytynyt lainaamasta Evansille matkarahoja. Joku
vehnäjuna oli äsken ajanut hänen ylitseen, molemmat jalat olivat
poikki, toinen reiden kohdalta. Hän oli lähtenyt huoneesta meidän
seurastamme ja pimeässä joutunut suoraa päätä junapyörien alle. Ruumis
pantiin lattialle ja peitettiin.

Yösijan sai kukin hankkia mistä vaan löysi. Muutamat paneutuivat maata
kapakan lattialle. Valdresin mies ja minä löysimme vajan kaupungista.

Aamulla kohtasimme Evansin kadulla.

— Oletko saanut pankinpitäjältä rahasi? kysyi Valdresin mies.

— En vielä, vastasi Evans. Olen käynyt kaupungin ulkopuolella
kaivamassa haudan toverillemme.

Hautasimme O'Brienin kappaleen matkaa kaupungista. Arkkuna oli
laatikko, jonka otimme erään talon edustalta. Kun ruumis oli
leikkautunut niin lyhyeksi, oli laatikko onneksi kyllin pitkä. Emme
veisanneet emmekä rukoilleet; mutta olimme kaikin tulleet saapuville ja
seisoimme hetkisen hatut käsissämme.

Niin suoritettiin ne juhlamenot...

Mutta kun Evansin piti saada rahansa, niin kävikin selville, että ovela
pankinpitäjä oli kadonnut. Tämänkin asian Evans otti yhtä tyynesti kuin
kaiken muun, se näytti olevan yhdentekevää hänelle. Hänellä oli muuten
vielä runsaasti rahoja, hän saattoi hyvin lunastaa matkalipun, ostaa
paitansa, housuparinsa ja romaaninsa. Ja nämä hankittuaan Evansilla oli
talven tarpeet.

Viivyimme kaupungissa seuraavan päivän iltaan. Ja jatkoimme entistä
elämäämme ja joimme kapakan tyhjäksi. Moni työmiehistä oli typötyhjä
jättäessään kapakan ja kun eivät voineet lunastaa rautatielippua, niin
he salaa hiipivät rahtivaunuihin piiloutuen siellä vehnään. Mutta
tuolle vanhalle kyttyräselkäiselle kokille, Jowasta kotoisin olevalle
norjalaiselle, luonnisti tämä kepponen huonosti. Hän oli onnellisesti
kenenkään näkemättä päässyt piiloon vehnän sekaan, mutta silloin hän ei
voinut olla hiljaa, vaan rupesi juovuspäissään naismaisella äänellään
vetelemään rekilauluja. Hänet löydettiin ja heitettiin ulos vaunusta.
Ja kun miesriepua tutkittiin, niin huomattiin hänellä olevan niin
paljon rahoja, että olisi voinut pulskasti lunastaa matkaliput meille
kaikille. Mokomakin kitupiikki!

Hajaannuimme kaikille ilman äärille. Valdresin mies osti itselleen
pienen ampumaradan eräässä Minnesotan pikkukaupungissa ja kokki lähti
länteen. Tyynenmeren rannikolle. Mutta Evans oleilee varmaan vieläkin
silkkipaitoineen samoilla seuduilla jaellen rahojaan anteliain käsin.
Kesät hän on vehnäaavikolla ja talvet hän hakkaa halkoja Visconsinin
metsissä. Se on nyt hänen elämäänsä.

Ja tuo elämä lienee yhtä hyvä kuin kenen muun tahansa.




ESITELMÄMATKALLA.


Minä aijoin pitää Drammenissa esitelmän nykyajan kirjallisuudesta. Olin
päättänyt tällä tavalla hankkia erittäin tervetulleen lisän tuloihini,
eikä tämä tapa muuten ollut juuri rasittava. Istuin siis eräänä
kauniina kesäpäivänä junassa matkaten mainitsemaani kunnon kaupunkiin.
Tämä tapahtui vuonna 1886.

En tuntenut Drammenissa ainoatakaan ristinsielua eikä kukaan tuntenut
minua. En myöskään ollut ilmoittanut sanomalehdissä esitelmästäni,
mutta minä olin aikaisemmin kesällä raharikkaana hetkenä painattanut
viisisataa nimikorttia ja nämä minä nyt aijoin jakaa hotelleihin,
ravintoloihin ja suurempiin puoteihin kiinnittääkseni ihmisten huomion
esitelmätilaisuuteen. Nimikortit tosin eivät olleet aivan makuni
mukaiset, nimessänikin oli painovirhe, mutta kun oli hiukan hyvää
tahtoa, niin niistä kuitenkin saattoi arvata, että oli minusta kysymys.

Ja sitäpaitsi oli nimeni niin täysin tuntematon, ettei painovirhe
ollenkaan haitannut.

Junassa istuessani tein itselleni selväksi raha-asiaini tilan. Tulos ei
vienyt rohkeuttani. Olin tottunut pääsemään monesta pahasta pälkähästä
pienin rahavaroin tai vallan rahatta. Tosin en nyt ollut tilaisuudessa
esiintymään tuossa vieraassa kaupungissa toimitettavani hienon,
esteettisen asian arvoisella tavalla, mutta säästäväisesti elämällä
minä kyllä kunnialla suorittaisin yritykseni. Ei mitään tuhlailua! Mitä
ruokaan tulee, niin saatoin vallan hyvin iltasittain hämärissä pujahtaa
kellariruokaloihin syömään, ja mitä asuntoon tulee niin saatoin
majoittua johonkin »matkailijakotiin». Ja mitäpä muita menoja minulla
olisi ollut?

Istuin junassa valmistellen esitelmääni. Aijoin puhua Alexander
Kiellandista.

Matkatovereina minulla oli muutamia iloisia maalaisia, jotka olivat
käyneet Kristianiassa. He naukkailivat tuon tuostakin miehestä mieheen
kiertävästä pullosta; tarjosivatpa he minullekin ryyppyä, mutta
minä kiitin ja kielsin. Tästä huolimatta he usean kerran tuppasivat
lähentelemään minua, humalaisten tavalliseen tapaan, mutta minä en
yhtynyt heidän joukkoonsa. Lopulta kai he koko esiintymistavastani ja
monista tekemistäni muistiinpanoista huomasivat minun olevan oppineen
miehen, jolla oli paljon ajateltavaa, ja he jättivät minut rauhaan.

Drammeniin päästyäni astuin junasta ja vein matkalaukkuni asemasillalla
olevalle penkille. Tahdoin hiukan silmittyä ennenkuin lähdin
kaupungille. Tuo matkalaukku oli muuten vallan tarpeeton. Olin
ottanut sen mukaani vain siksi, että olin kuullut olevan helpompaa
saada asunto, kun oli »matkatavaraa». Tämä matkalaukkupoloinen,
tehty lattiaverhokankaasta, oli niin vanhuuden runtelema ja maailman
laahaama, ettei se ollenkaan sopinut matkustavalle kirjailijalle.
Vaatteeni, tummansininen poikkitakki-puku, olivat kuitenkin monin
verroin komeammat.

Muuan hotellipalvelija, jolla oli kirjaimia lakissaan, tuli luokseni ja
tahtoi kantaa matkalaukkua.

Minä en suostunut. Selitin, etten vielä ollut päättänyt, mihin
hotelliin asettuisin, aijoin vain tavata muutamia kaupungin
sanomalehdentoimittajia, minä olin nimittäin se, jonka piti pitää
esitelmä kirjallisuudesta.

No, mutta johonkin hotelliin kai minun kuitenkin oli lähdettävä,
jossain minun kai oli asuttava? Hänen hotellinsa oli ehdottomasti paras
laatuaan. Sähkö-soittokellot, kylpyhuone, lukuhuone. Se on tässä aivan
lähellä, kappaleen matkaa tätä samaa katua, sitten vasemmalle.

Hän tarttui matkalaukkuuni.

Minä estelin häntä.

Aijonko minä sitten _itse_ kantaa laukkuni hotelliin?

Aijon niinkin. Kun nyt sopii niin, että minun oli kuljettava samaa
tietä, niin saatoin vaivatta kantaa matkalaukkuni pikkusormellani.

Silloin mies katsoi minuun pitkään ja huomasi, etten ollutkaan mikään
hieno herra. Hän lähti uudelleen junan luo vaanimaan muita matkustajia.
Mutta kun hän ei saanut muita käsiinsä, niin hän jälleen tuli minun
luokseni ja alkoi toistamiseen hieroa kauppoja minun kanssani. Loppujen
lopuksi hän kautta rantain ilmoitti, että hän oikeastaan oli tullut
junalle vain minun vuokseni.

No, se muutti asian. Mies oli ehkä jonkun komitean lähettämä, joka oli
kuullut minun tulostani, tai ehkä oli työväenyhdistys lähettänyt hänet.
Epäilemättä oli Drammenin henkinen elämä hyvin korkealla kannalla,
hyvien esitelmien tarve suuri, koko kaupunki jännityksissä. En tiennyt,
eikö Drammen siinä suhteessa ollut edellä Kristianiaa.

— Tietenkin te saatte kantaa matkakapineeni, sanoin miehelle. Ja tuli
tässä mieleeni, kai siellä hotellissa saa viiniä, viiniä ruokapöytään?

— Viiniäkö? Hienointa viiniä.

— Hyvä, voitte lähteä. Tulen itse myöhemmin. Minä vain käyn
sanomalehtitoimistoissa.

Mies näytti ymmärtäväiseltä, kysyin häneltä neuvoa.

— Ketä toimittajista suosittaisitte minulle? En viitsi käydä kaikkien
luona.

— Arentsen on merkittävin kaikista, varakas mies. Kaikki käyvät hänen
luonaan.

       *       *       *       *       *

Toimittaja Arentsen ei tietenkään ollut toimistossa, mutta minä
hain hänet käsiini hänen kotoaan. Esitin asiani; oli kysymys
kirjallisuudesta.

Niin, täällä ei sellaiset asiat herättäneet vastakaikua. Muuan
ruotsalainen ylioppilas oli käynyt täällä viime vuonna puhumassa
ikuisesta rauhasta, mutta yritys ei onnistunut, ylioppilas hävisi
rahoja.

— Minä pidän esitelmän kirjallisuudesta, sanoin minä.

— Niin, kyllä ymmärsin, sanoi toimittaja. Mutta tahdon edeltäkäsin
valmistaa teitä siihen että saatte tappiota kirjallisuudestakin
puhuessanne.

_Tappiota_ kirjallisuudesta puhuessani! Herra Arentsen oli hauska mies.
Ehkä hän arveli minun liikkuvan jonkun kauppaliikkeen asioilla. Sanoa
tokasin:

— Tiedättekö, onko työväenyhdistyksen suuri sali vapaana?

— Ei ole, vastasi toimittaja, — työväenyhdistyksen sali on vuokrattu
huomenillaksi. Siellä näytetään antispiritistisiä temppuja. Siellä on
sitäpaitsi apinoita ja villejä eläimiä. En tiedä muuta huonetta kuin
puistopaviljongin.

— Suositatteko sitä?

— Se on suuri, ilmava huone. Hintako? Niin, sitä minä en tiedä, mutta
te saatte sen varmaankin hyvin halvalla. Parasta puhua johtokunnan
kanssa asiasta.

Päätin vuokrata puistopaviljonkin. Sehän oli hyvin sopiva paikka.
Työväenyhdistysten huoneustot olivat sitäpaitsi usein sekä pieniä, että
epämukavia. Ketkä kuuluivat johtokuntaan?

Asianajaja Carlsen, turkkuri se ja kirjakauppias se.

Lähdin tapaamaan asianajaja Carlsenia. Hän asui maalla, taivalsin
ahkeraan ja pääsin vihdoin viimein perille. Selitin hänelle asiani ja
pyysin saada vuokrata puistopaviljongin. Se oli arvattavasti juuri
sopiva sellaista harvinaista tilaisuutta varten, kuin kirjallinen
esitelmä.

Asianajaja mietti, mutta ravisti päätään.

Eikö? Oliko huoneusto liian suuri? Käsittihän hän kai, että olisi
ikävätä, jos ihmisten olisi pakko palata ovelta paikkojen puutteessa?

Asianajaja selitteleikse lähemmin. Hän ei voinut muuta, kuin neuvoa
minua luopumaan koko yrityksestä. Täällä oli niin vähän harrastusta
sellaisiin asioihin, muuan ruotsalainen ylioppilas kävi täällä
pitämässä esitelmiä...

— Niin, hän puhui ikuisesta rauhasta, vastasin minä, mutta minä aijon
puhua kirjallisuudesta, kaunokirjallisuudesta.

— Sitäpaitsi olette tulleet sopimattomaan aikaan, jatkoi herra Carlsen.
On juuri levitetty ilmoituksia työväenyhdistyksellä pidettävästä
antispiritistisestä näytännöstä, ja siellä on vielä sekä apinoita, että
villejä eläimiä.

Silloin minä hymyilin ja katsahdin mieheen. Hän näkyi puhuvan tosissaan
enkä luullut mahdolliseksi saada häntä ymmärtämään asiaa.

— Paljonko haluatte vuokraa puistopaviljongista? kysyin minä lyhyesti.

— Kahdeksan kruunua, vastasi hän. Muuten on puistopaviljongin
vuokraamisesta päätettävä johtokunnan kokouksessa. Parin päivän
kuluttua voitte saada asiasta varman tiedon; mutta luulempa jo voivani
luvata teille huoneuston.

Laadin silmänräpäyksessä kustannusarvion: kahden odotuspäivän menot
laskin kolmeksi kruunuksi, puistopaviljonki kahdeksan, siitä tuli
yksitoista; pääsylippujen myyjälle yksi, siis yhteensä kaksitoista
kruunua. Neljäkolmatta kuulijaa, viisikymmentä äyriä hengeltä, korvaisi
siis kulut, loput sata tai parisataa esitelmää kuulemaan tulevaa
ihmistä tuottaisivat pelkkää voittoa.

Tein kaupat. Paviljonki oli vuokrattu.

       *       *       *       *       *

Löysin hotellin ja astuin sisään.

Palvelijatar kysyi:

— Haluatteko huonetta ensimmäisessä vai toisessa kerroksessa?

Vastasin tyynesti ja vaatimattomasti:

— Haluan halvan huoneen, halvimman mitä teillä on.

Palvelijatar tarkastelee minua kiireestä kantapäähän. Olinko ehkä
leikkisä herra joka huvitteleikse puhumalla halvasta huoneesta? Enkö
juuri minä ollut palvelijalta tiedustellut, oliko heillä saatavana
viiniä ruokapöytään? Vai esiinnyinkö minä näin vaatimattomasti vain
siksi, etten halunnut laittaa hotellia pulaan? — Hän aukaisi erään
oven. Minä hätkähdin.

— Kyllä tämä on vapaana, sanoi palvelijatar, tämä on teidän huoneenne.
Matkalaukkunne on jo täällä. Olkaa hyvä!

Ei ollut valitsemisen varaa, minä astuin huoneeseen. Se oli hotellin
hienoin salonki.

— Missä vuode on?

— Tuossa, tuo on makuusohva. Sänky ei oikein sopisi tänne. Mutta sohva
avataan sängyksi öiksi.

Palvelijatar jätti minut.

Tulin huonolle tuulelle. Minun surkea matkalaukkuni tässä ympäristössä.
Ja kenkäni näyttivät kovin kurjilta pitkän maantiekävelyni jälkeen.
Lyhyesti sanoen, minä kiroilin.

Samassa pistää palvelijatar päätään ovesta ja kysyy:

— Haluatteko jotain?

Kas niin, en siis saisi kaikessa lyhykäisyydessä ilmaista tunteitani,
ilman että joukko palvelijoita ryntää huoneeseen.

— En, vastasin äreästi. Haluan kaksi voileipää.

Hän katsoo minuun.

— Eikö mitään lämmintä ruokaa.

— Ei.

Hän hoksasi asian. Vatsa. Oli kevät. Minulla oli nyt sairausaikani.

Tuodessaan voileivät hän samalla toi viiniluettelon. Tuo hyvinopetettu
olio ei antanut minulle hengenrauhaa koko iltana. Haluatteko että
peittonne lämmitetään? Kylpy on tuolla jos haluatte.

Aamun tullessa minä hypähdin hermostuneena vuoteesta ja aloin pukeutua.
Minua palelti; tuo perhanan makuusohva oli tietysti ollut liian lyhyt
minulle ja minä olin nukkunut huonosti. Soitin. Ketään ei kuulunut.
Taisi olla aikaista vielä, kadulta ei kuulunut ainoatakaan ääntä
ja hiukan silmityttyäni minä huomasin, ettei vielä ollut oikein
valoisakaan.

Tarkastelin huonetta, se oli komein mitä olin nähnyt. Synkät
aavistukset vakasivat minut ja minä soitin jälleen. Nyt minulta
nylettäisiin viimeisetkin kolikkoni, ehkeivät rahani riittäisikään.
Aloin kiireesti lukea rahojani. Samassa kuulen käytävässä askeleita ja
lopetan lukemisen.

Mutta ketään ei tullut. Korvani olivat pettäneet.

Alan uudelleen lukea rahojani. Kuinka kauhean epätietoinen olinkaan!
Missä nyt oli tuo eilisiltainen, tungettelevan avulias palvelijatar?
Vieläkö hän nukkui, senkin laiskimus, vaikka jo oli miltei kirkas päivä?

Vihdoin hän tuli, puoli pukeissa, vain huivi hartioillaan.

— Soititteko te?

— Pyytäisin laskuani, sanoin minä mahdollisimman levollisesti.

Laskuako? Se oli hiukan vaikeata, rouva nukkui vielä, kello oli vain
kolme. Palvelijatar näytti neuvottomalta ja tuijotti minuun. Mokomakin,
tuijottaa tuolla tavalla! Mitä se häneen kuului, lähdinkö minä jostain
hotellista myöhään tai varhain?

— Ei auta, sanoin. Minun on saatava lasku heti, nyt heti.

Palvelijatar lähti.

Hän oli poissa kokonaisen ijankaikkisuuden. Levottomuuttani lisäsi
etenkin se seikka, että arvelin huoneeni vuokraa mahdollisesti
laskettavan ajalta, tunneilta ja että minä nyt odotellessani
tahtomattani menetin rahaa turhaan. Minä en ollenkaan tuntenut hienoa
hotellielämää ja tämä laskutapa tuntui minusta luonnollisimmalta.
Sitäpaitsi oli seinällä pesukaapin yläpuolella ilmoituspaperi, jossa
sanottiin, että huoneista, joita ei irtisanottu ennen kello kuutta
iltapäivällä, merkittiin laskuun uuden vuorokauden vuokra. Kaikki
seikat herättivät minussa pelkoa ja saattoivat kaunokirjallisen pääni
ymmälle.

Vihdoinkin koputti palvelijatar ovelle ja tuli huoneeseen.

En milloinkaan — en milloinkaan ole unohtava tätä kohtalon minulle
tekemää konnamaista kepposta! Kaksi kruunua ja seitsemänkymmentä äyriä,
siinä kaikki! Pikku seikka, juomaraha, jonka olisin saattanut antaa
palvelijattarelle hiusneulojen ostoa varten. Heitin muutamia kruunuja
pöydälle. Nuo riittänevät. Pitäkää itse loput. Olkaa hyvä, ystäväni!

Täytyy näyttää, että osaa käyttäytyä. Puhumattakaan siitä, että tämä
palvelijatar ansaitsi tunnustusta. Harvinainen tyttö, lämminsydäminen,
tuntehikas sielu, joka oli joutunut Drammenin hotelliin matkustajain
mielivallan alaiseksi. Sellaisia naisia ei synny enää, rotu on kuollut
sukupuuttoon. Kuinka huolehtivainen hän olikaan aina viime hetkeen
huomatessaan, että hänellä oli edessään rikas mies.

— Poika haluaa kantaa kapineitanne.

— Vallan turhaa! Vallan turhaa! vastasin minä, jotten olisi saattanut
häntä hämilleen. Tulla kantamaan tuollaista vähäpätöistä kapinetta
kuin minun matkalaukkuni on. Ja kaiken lisäksi niin surkeannäköinen
matkalaukku. Voinhan kertoa sen teille, tuo matkalaukku on ollut
minulla mukana kaikilla kaunokirjallisilla esitelmämatkoillani. En
huoli mistään muusta matkalaukusta, olen omituinen siinä suhteessa.

Mutta vastustelemiset eivät auttaneet, poika odotteli jo oven takana.
Hän katsoi tiukkaan matkalaukkuani, kun minä tulin huoneestani.
Oi, kuinka läpitunkevaisesti saattaakaan tuollainen mies katsoa
matkalaukkuun, palaen halusta saada kantaa sitä!

— Sallikaa minun kantaa sitä, virkkoi hän.

Enkö minä itsekin kipeästi tarvinnut loppuja rahojani? Saatoinko minä
toivoa mitään ansiota ennen esitelmää? Minun oli siis itse kannettava
matkalaukkuani.

Mutta poika oli jo saanut sen käsiinsä. Tuo erinomaisen auttavainen
ihminen ei näyttänyt pitävän sitä minään taakkana, hän ei nähtävästi
ajatellutkaan mitään palkkiota, hän näytti voivan mennä vaikka kuoloon
sellaisen matkalaukun omistajan puolesta.

— Seis, huusin minä äkisti ja pysähdyin. Minne te oikeastaan viette
matkalaukkuani?

Mies hymyili.

— Sen te saatte itse määrätä, hän vastasi.

— Oikein, sanoin minä. Minä itse sen määrään. Ei sitä viedä sinne,
minne teidän nenänne näyttää.

Minä en enää millään ehdolla halunnut pitää häntä seuranani, olimme
jo kulkeneet erään »matkailijakodin» ohitse. Matkailijakoti oli
kellarikerroksessa ja sinne kellariin aijoin minä lähteä asuntoa
hakemaan. Mutta en halunnut kilpailevan hotellin miestä näkemään tätä;
halusin pujahtaa yksin kellarikerrokseen.

Otin taskustani puolenkruunun rahan ja annoin sen palvelijalle.

Hänellä oli vielä käsi pyytämässä lisää.

— Minä kannoin eilenkin teidän matkalaukkuanne, sanoi hän.

— Siinä on teille eilisestä, vastasin minä.

— Ja sitten minä kannoin sitä nyt, jatkoi hän.

Tuo piru nylki minut puti puhtaaksi!

— Ja tässä on tämänpäiväisestä, sanoin minä heittäen hänelle toisen
puolenkruunun rahan. Ja nyt toivon teidän menevän tiehenne.

Hän lähti. Mutta hän katsoi taakseen monta kertaa ja piti minua
silmällä.

Menin laukkuineni katuvierellä olevan penkin luo ja istuin sille. Ilma
oli kylmähkö, mutta auringon noustua kävi olo paremmaksi. Minä nukahdin
ja taisin nukkua hyvän aikaa; kun heräsin oli kadulla useita ihmisiä
ja monista piipuista nousi savua. Menin alas kellariin ja sovin erään
naisihmisen kanssa asunnosta. Minun oli maksettava puoli kruunua yöstä.

       *       *       *       *       *

Kun nuo kaksi odotuspäivää olivat kuluneet, niin lähdin uudelleen
maalle tapaamaan asianajaja Carlsenia. Hän neuvoi toistamiseen
luopumaan esitelmänpidosta, mutta minä pysyin aikomuksessani. Olin
odottaessani vielä ilmoittanut Arentsenin lehdessä esitelmän paikan,
ajan ja aineen.

Kun aijoin heti maksaa hänelle huoneuston vuokran, mikä muuten olisi
tyystin tyhjentänyt kukkaroni, sanoo herra Carlsen, tuo merkillinen
mies:

— Voihan vuokranmaksu jäädä siksi kunnes olette pitäneet esitelmänne.

Minä ymmärsin väärin hänen tarkoituksensa ja loukkaannuin.

— Luuletteko ehkä, ettei minulla ole kahdeksaa kruunua?

— En ollenkaan, vastasi hän. Mutta suoraan puhuen: ei ole ensinkään
varmaa, että joudutte tilaisuuteen käyttää huoneustoa ja niin ollen on
paras jättää vuokranmaksu toistaiseksi.

— Olen ilmoittanut lehdessä esitelmästäni, vastasin minä.

Hän nyökäytti päätään.

— Huomasin ilmoituksenne, vastasi hän. Hetkisen päästä hän kysyi:
Aijotteko puhua, ellei tule viittäkymmentä enempää kuulijoita?

Olin itse asiassa hieman loukkaantunut; mutta mietin kuitenkin asiaa
ja vastasin rauhallisesti, että viisikymmentä henkeä tosin oli kovin
vähälukuinen kuulijakunta, mutta minun oli kai kuitenkin pidettävä
esitelmäni.

— Mutta kymmenelle te ette puhu.

Nauroin ääneeni.

— En, ymmärtänette. Kaikella on rajansa.

Emme puhuneet asiasta pitemmälti, enkä minä maksanut vuokraa etukäteen.
Aloimme keskustella kirjallisuudesta. Asianajaja ei enää näyttänyt
minusta niin toivottoman tyhmältä kuin ensi käynnilläni, hän oli
kaikesta päättäen mies, jolla oli aatteellisia harrastuksia. Mutta
eiväthän hänen mielipiteensä tuntuneet kuitenkaan juuri minkään
arvoisilta, kun vertasin niitä omiini.

Hyvästellessäni hän toivotti minulle täpötäyttä huonetta
esitelmätilaisuudessa seuraavana iltana.

Palasin kotiini kellariin täynnä mitä paraita toiveita. Kaikki oli
nyt kunnossa taistelua varten. Jo aamupäivällä olin puolellatoista
kruunulla palkannut miehen kulkemaan talosta taloon jakamassa
nimikorttejani. Esitelmätilaisuudesta tiedettiin nyt joka talossa.

Minut valtasi tavallaan juhlallinen mieliala. Ajatellessani sitä
tärkeätä asiaa, johon olin ryhtynyt, en enää viihtynyt tuossa
pikkuravintolassa ja sen vieraiden parissa. Kaikki utelivat, mikä
minä olin miehiäni ja miksi minä asuin siellä. Emäntä, tarjoilupöydän
takana istuva naisihminen, selitti minun olevan oppineen miehen,
joka kirjoitti ja luki kaiket päivät, ja hän huomautti, ettei
minua saisi kiusata kyselyillä. Hän oli minulle suureksi avuksi.
Ravintolassa kävijät olivat nälkiintyneitä piruja, puseroniekkoja tai
paitahihasillaan kulkevia työläisiä ja rantajätkiä, jotka pistäytyivät
kellariravintolassa saamassa kupin kahvia tai palttukimpaleen
voin ja herajuuston kera. Väliin he rupesivat hävyttömiksi ja
haukuskelivat emäntää siitä, että vohvelit olivat liian vanhoja tai
munat liian pieniä. Kun he kuulivat, että minä aijon puhua itse
puistopaviljongissa, niin he kyselivät pääsylipun hintaa. Muutamat
heistä lupasivat tulla kuulemaan puhettani, mutta puolikruunua oli
liian paljon, he alkoivat tinkiä minulta pääsylippuja halvemmalla.
Päätin itsekseni, etten loukkaantuisi noitten ihmisten puheista,
heiltähän puuttui sivistys vallan kokonaan.

Eräällä herrasmiehellä oli huoneensa aivan minun huoneeni vieressä.
Hän puhui kauheata ruotsalais-norjalaista sekasotkua ja emäntä
nimitti häntä herra tirehtööriksi. Kun tuo mies tuli meidän muitten
luo kellariin, niin herätti hän aina mitä suurinta huomiota, muun
muassa sentähden, että hän aina nenäliinallaan pyyhkäsi tomun
tuolilta, ennenkuin istui sille. Hän oli hieno mies, jolla oli kalliit
elämäntavat, kun hän tahtoi voileipää, niin hän poikkeuksetta pyysi
»tuoretta leipää mitä paraimman voin kera».

— Oletteko te se, jonka pitäisi pitää esitelmiä, kysyi hän minulta.

— Hän se on, vastasi emäntä.

— Huono yritys, puhui herra tirehtööri edelleen minulle. Ettehän edes
ilmoita. Ettekö ole nähnyt kuinka minä ilmoitan.

Nyt huomasin kuka tuo herra oli: hän oli tuo antispiritisti, mies,
jolla oli apinoita ja villejä eläimiä.

— Minä ilmoitan noin suurilla ilmoituslipuilla jatkoi hän. Liisteröin
niitä jokaiseen mahdolliseen paikkaan, niissä on isot kirjaimet. Ettekö
ole nähnyt minun kirjaimiani? Ilmoituslipuissa on myöskin eläinteni
kuvia.

— Minä aijon pitää esitelmän kaunokirjallisuudesta, pistin minä väliin,
siis taiteesta, henkisistä asioista.

— Siitä minä välitän viis! vastasi hän. Ja hän jatkoi hävyttömyyttään:
toinen olisi asia, jos rupeaisitte minun palvelukseeni. Tarvitsen
miestä selittelemään eläimiä ja ottaisin kernaimmin vieraan, jota
ei tunneta tässä kaupungissa. Jos tuttu mies tulee esiintymään niin
huutaa yleisö: Kas, sehän on Pettersson, mitä hän tietää etelämaitten
eläimistä?

Käänsin miehelle selkäni sielussani halveksuen häntä. En voinut alentua
vastaamaan sellaiseen tulvaan hävyttömyyksiä.

— Miettikää asiaa! sanoi herra tirehtööri; punnitkaa sitä. Maksan viisi
kruunua illasta.

Silloin minä nousin tuoliltani sanomatta sanaakaan ja jätin ravintolan.
Mielestäni en voinut muuta tehdä. Tuo tirehtööri luonnollisesti pelkäsi
minun kilpailuani, minä houkuttelisin koko kaupungin asujamiston
esitelmääni kuulemaan; hän tahtoi päästä minusta ja lahjoa minut.
Ei milloinkaan! virkoin itsekseni, ei milloinkaan kukaan saa minua
hylkäämään henkisyyden lippua! Minä kuljen aatteiden tietä!

       *       *       *       *       *

Päivä koitti ja kääntyi iltaan. Harjasin huolellisesti vaatteeni,
muutin puhtaan kauluksen ja lähdin astumaan puistopaviljongille
päin. Olin ahkerasti valmistellut esitelmääni, pääni oli täynnä
kaikkia niitä lennokkaita sanoja, joita aijoin käyttää. Näin hengessä
täydellisen menestyksen ja voiton, sähkösanomalaitoskin saisi askartaa
lennättäissään kautta maan sanomaa näistä taisteluista, johon minä nyt
olin menossa.

Satoi. Ilma ei ollut paras mahdollinen; mutta eihän kirjallisuutta
harrastava yleisö pientä sadetta pelästyisi. Tulihan kaduilla vastaani
ihmisiä, pari toisensa jälkeen kulki siellä saman sateenvarjon alla.
Panin muuten merkille, etteivät he kulkeneet samalle ilmansuunnalle
kuin minä — puistopaviljongille. Minne he olivat menossa? Niin, se oli
varmaankin kaupungin rahvasta, matkalla työväenyhdistykselle apinoita
katselemaan.

Pääsylippujen myyjä oli paikallaan.

— Onko ketään tullut? kysyin minä.

— Ei vielä, vastasi hän, mutta onhan vielä runsas puolituntinen aikaa.

Astuin saliin. Se oli suunnattoman suuri askelteni ääni muistutti
kavioiden töminää. Hyvä jumala, ollapa täällä nyt täysi huone, pää
pään vieressä, naisia ja herroja, jotka vaan odottelevat puhujaa! — Ei
ainoatakaan ristin sielua!

Odottelin pitkän puolituntisen; ei tullut ketään. Lähdin lippujenmyyjän
luo ja kysyin hänen mielipidettään asiasta. Mies oli hieman varovainen
lausunnossaan, mutta hän lohdutti minua kuitenkin. Lippujenmyyjän
mielestä tänä iltana oli sopimaton ilma pitää esitelmää. Ihmiset eivät
tällaisessa rankkasateessa lähteneet liikkeelle; muuten — sanoi hän —
tuli kai suurin osa kuulijoista nyt viime hetkellä.

Ja me odotimme.

Vihdoin tuli yksi mies, vettä valuen, mutta silti reippaana. Hän
lunasti lippunsa puolenkruunun rahalla ja meni saliin.

— Nyt niitä alkaa tulla, sanoi lippujenmyyjä nyökäten päätään,
ihmisillä on hullu tapa tulla laumottain viime tingassa.

Odotimme. Ei kuulunut useampia. Viimein tuli ainoa kuulijani salista ja
sanoi:

— Onpa nyt koiranilma!

Se oli asianajaja Carlsen.

— Pelkäänpä ettei tänä iltana tule ketään, virkkoi hän. Sataa kuin
saavista kaataen! Hän huomasi kasvojeni alakuloisen ilmeen ja lisäsi:
Näin sen ilmapuntarista. Se aleni niin kovin nopeaan. Senvuoksi minä
neuvoin teitä luopumaan esitelmänpitämisestä.

Lippujenmyyjä harrasti itsepintaisesti minun parastani.

— Odottakaamme vielä puolisen tuntia, sanoi hän. Sitten on perhana,
ellei tänne lopulta pari-, kolmekymmentä ihmistä tule.

— En usko, että tulee, sanoi asianajaja pistäen sadetakkinsa nappiin.
— Muistaessani, sanoi hän minulle — luonnollisesti ei teidän tarvitse
mitään maksaa huoneustosta.

Hän otti hattunsa, tervehti ja lähti.

Lippujenmyyjä ja minä odotimme vielä puoli tuntia ja keskustelimme
perinpohjaisesti asiasta. Yritys oli mennyt auttamattomasti myttyyn ja
minä tunsin itseni erittäin nöyryytetyksi. Asianajaja oli kaiken muun
lisäksi lähtenyt ja jättänyt puolikruununsa, jonka hänen olisi pitänyt
saada takaisin. Aijoin lähteä juoksujalkaa viemään miehelle hänen
rahaansa, mutta lippujenmyyjä kielsi.

— Kyllä minä pidän sen, sanoi hän. Olette sitten minulle antamassa vain
puolikruunua enää.

Mutta minä annoin hänelle kokonaisen kruunun. Hän oli ollut uskollinen
toimessaan ja minä tahdoin palkita häntä siitä. Hän kiittikin minua
sydämellisesti ja sanoi hyvästit oikein kädestä pitäen.

Astuskelin kotiapäin lyötynä miehenä. Pettymys, nöyryytys miltei
halpaisivat minut, kuljeskelin tiedottomana kaduilla, tajuamatta
missä kulloinkin olin. Päällisten päätteeksi olivat asiat vielä niin
onnettomasti, ettei minulla ollut matkarahoja Kristianiaan.

Satoi yhä.

Olin joutunut erään suuren rakennuksen edustalle. Näin pihamaalta
valaistun lippuluukun käytävässä. Se oli työväenyhdistyksen talo.
Silloin tällöin joku myöhästynyt vielä kiiruhti sisään, lunasti
lippunsa ja katosi saliin vievästä ovesta. Kysyin lippujenmyyjältä,
oliko siellä paljonkin väkeä. Sali kuului nyt olevan melkein täynnä.

Tuo kurja tirehtööri oli voittanut minut loistavasti.

Hiivin kotia kellariin. En syönyt, enkä juonut, vaan menin kaikessa
hiljaisuudessa nukkumaan.

Myöhään yöllä kolkutettiin oveani ja joku mies tuli huoneeseeni.
Hänellä oli kynttilä kädessään. Se oli herra tirehtööri.

— Kuinka esitelmän kävi? kysyi hän.

Toisissa olosuhteissa olisin heittänyt miehen ulos ovesta. Nyt olin
liian murtunut esiintyäkseni uljaasti, ja vastasin hänelle vain, etten
ollut pitänyt esitelmääni.

Hän hymyili.

Ilma ei ollut sopiva kaunokirjallisen esitelmän pitämiselle. Sen hän
kai saattoi nähdä.

Mies yhä hymyili.

— Kunpa tietäisitte, kuinka hirveästi ilmapuntari on alentunut, sanoin
minä.

— Minulla oli täpötäysi huone, sanoi hän. Hän ei muuten enää hymyillyt,
vaan pyysi anteeksi, että oli häirinnyt minua. Hänellä oli asiaa
minulle.

Hänen asiansa oli kovin omituista laatua. Hän tuli jälleen tarjoamaan
minulle paikkaa puhujana hänen näytännöissään.

Loukkaannuin sydänjuuriani myöten ja kehoitin häntä mitä vakavammin
olemaan enempää häiritsemättä minun yörauhaani.

Sensijaan että olisi poistunut, hän istui vuoteeni laidalle kynttilä
yhä kädessään.

— Voimmehan keskustella asiasta, sanoi hän. Hän kertoi kaikkien
tuntevan sen drammenilaisen, jonka hän oli palkannut »selittämään
eläimiä». Hän itse — tirehtööri — oli onnistunut erinomaisen hyvin
antispiritistisissä tempuissaan, mutta tuo drammenilainen, tuo puhuja,
oli pilannut koko asian. Kas sehän on Björn Pedersen, huusivat ihmiset.
Mistä sinä olet saanut tuon mäyrän? Mutta Björn Pedersen selitteli
ohjelman mukaan, ettei se ollut mikään mäyrä, vaan afrikalainen hyena,
joka jo oli syönyt suihinsa kolme lähetyssaarnaajaa. Silloin ihmiset
kirkuivat kiukustuneina siitä, että Pedersen muka piti heitä narrinaan.
En käsitä sitä, sanoi tirehtööri, nokesinhan minä kunnolla hänen
kasvonsa ja laitoin hänen päähänsä suuren tekotukan ja kuitenkin hänet
tunnettiin.

Tämä kaikki ei liikuttanut minua ja minä käänsin kasvoni seinään päin.

— Miettikää asiaa! sanoi herra tirehtööri lähtiessään. Ehkä voisin
korottaa palkan kuudeksikin kruunuksi illasta, jos toimitatte
tehtävänne hyvin.

Minä en milloinkaan vaipuisi niin syvälle, että rupeaisin hänen
ehdottamaansa alhaiseen toimeen! Täytyihän ihmisellä olla kunniantuntoa.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä herra tirehtööri tuli luokseni ja pyysi minun
tarkastamaan esitelmää noista villeistä eläimistä. Hän pyysi minua
hiukan korjailemaan sitä, parantamaan kieltä. Hän lupasi maksaa minulle
siitä, lupasi kaksi kruunua.

Kaikesta huolimatta ryhdyin tähän työhön. Teinhän minä siten tuolle
miehelle hyvän työn ja olinhan minä samalla tavallaan kirjallisuuden
palveluksessa. Tarvitsin sitäpaitsi kaksi kruunua. Mutta minä kielsin
häntä mitä ankarammin kenellekään kertomasta minun avustuksestani.

Tein työtä koko päivän, kirjoitin puheen uudestaan alusta loppuun
saakka. Minä sovittelin tuohon puheeseen paljon sukkeluuksia ja monta
tunteellista kohtaa, koristin sitä monilla vertauksilla ja innostuin
yhä enemmän ja enemmän työhöni. Tarvittiin taitoa voida puhua niin
paljon muutamista eläinraukoista. Kun illan suussa luin teokseni herra
tirehtöörille, niin tämä mies ei milloinkaan eläissään ollut kuullut
sellaista puhetta, niin syvän vaikutuksen teki laatimani esitelmä
häneen. Hän antoi minulle kiitollisena kolme kruunua.

Tämä liikutti ja ilahutti mieltäni. Aloin jälleen luottaa itseeni ja
kirjalliseen kykyyni.

— Ollapa minulla nyt vaan kykenevä mies lausumassa tätä puhetta sanoi
herra tirehtööri. Sellaista miestä ei ole täällä.

Aloin miettiä asiaa. Olisihan itse asiassa kovin harmillista, jos joku
Björn Pedersen saisi näin erinomaisen puheen käsiinsä ja pilaisi sen
lausumalla sen kehnosti. Minusta tuntui sietämättömältä ajatella sitä.

— Voinhan minä ehkä muutamilla ehdoilla pitää tuon puheen, virkoin minä.

Herra tirehtööri hätkähti.

— Millä ehdoilla? Maksan teille seitsemän kruunua, sanoi hän.

— Hyvä. Mutta tärkeintä on, että jää meidän keskeiseksi, kuka teillä
oikeastaan on puhujana.

— Lupaan sen.

— Sillä ymmärrättehän, sanoin minä, ettei miehen, jolla on sellainen
elämäntyö kuin minulla, oikeastaan sovi pitää esitelmiä eläimistä.

Kyllä hän sen ymmärsi.

— Ja ellei puhe olisi alusta loppuun ollut minun omaa kirjallista
työtäni, niin en olisi milloinkaan ryhtynyt puhujaksenne.

Kyllä hän senkin ymmärsi.

— Siis täytynee minun todellakin tehdä teille tämä palvelus.

Herra tirehtööri kiitti.

Kun kello ehti seitsemään, niin lähdimme yhdessä työväenyhdistykselle.
Minun oli nähtävä eläimet ja hiukan perehdyttävä niitten hoitoon.

Eläimiä oli kaksi apinaa, kilpikonna, karhu, kaksi sudenpenttua ja
mäyrä.

Susista ja mäyristä ei »esitelmässäni» ollut sanaakaan, mutta sitä
enemmän puhuttiin siinä eräästä afrikalaisesta hyenasta, soopelista
ja näädästä, »jotka mainitaan Raamatussakin» sekä hirveästä
amerikalaisesta harmaasta karhusta. Kilpikonnasta olin laittanut hyvän
sukkeluuden: se oli hieno vallasnainen, joka ei syönyt muuta kuin
oikeata kilpikonnalientä.

— Missä soopeli ja näätä ovat? kysyin minä.

— Tässä! vastasi herra tirehtööri viitaten sudenpentuihin.

— Entä hyena?

Hän osoitti häikäilemättä mäyrää ja vastasi:

— Tässä on hyena.

Tulistuin ja sanoin:

— Ei tämä käy päinsä, tämähän on petkutusta. Minun täytyy uskoa siihen,
mitä puhun kansalle, minun täytyy puhua tosi vakaumuksesta.

— Älkäämme ruvetko riitelemään tuollaisesta pikkuseikasta, sanoi herra
tirehtööri. Hän haki eräästä nurkasta viinapullon ja tarjosi minulle
ryypyn.

Näyttääkseni hänelle, etten ollut vihainen hänelle mieskohtaisesti,
vaan vain hänen likaiselle asialleen, minä tartuin lasiin ja join sen
pohjaan. Sitten otti hän itse ryypyn.

— Älkää syöskö minua onnettomuuteen, hän sanoi. Nyt on puhe niin ihana,
eläimet eivät myöskään ole huonoja. Katsokaahan vaan tällaista suurta
karhua! Pitäkää nyt vaan tuo puhe, niin kaikki käy hyvin...

Saliin alkoi jo saapua ihmisiä ja herra tirehtööri kävi yhä
levottomammaksi. Minulla oli hänen kohtalonsa kädessäni eikä mielestäni
ollut kohtuutonta, jos käytin suurta valtaani maltillisesti. Käsitin
sitäpaitsi olevan mahdotonta jälellä olevassa lyhyessä ajassa tehdä
puheeseeni kaikki korjaukset. Ja sitäpaitsi lienee kenelle hyvänsä
mahdotonta saada kertomukseen mäyrästä, tavallisesta kotimaisesta
metsäsiasta, yhtä paljon tunnetta kuin hirveän hyenan elämäntapojen
kuvaukseen. Muutoksista ja korjauksista kirjallinen tekeleeni kärsisi
enemmän kuin mitä minä saatoin sallia. Sanoin tämän herra tirehtöörille.

Hän ymmärsi kaikki heti. Hän kaatoi minulle uuden ryypyn ja minä
tyhjensin sen.

Näytäntö alkoi täydelle huoneelle. Antispiritisti teki temppuja,
joista ei pirukaan olisi saanut tolkkua. Hän veti nenäliinoja
sieraimistaan, löysi risti-sotamiehen erään alhaalla salissa istuvan
vanhan vaimoihmisen taskusta, laittoi pöydän kulkemaan lattiaa pitkin,
pöydänjalkain koskettamatta lattiaan. Loppujen lopuksi herra tirehtööri
muuttui henkiolennoksi ja katosi lattian alle luukun kautta. Yleisö oli
haltioissaan ja osoitti suosiotaan tömistyttäen jalkojaan vimmatusti.
Nyt oli eläinten vuoro. Herra tirehtööri kuljetti ne itse yksitellen
lavalle ja minun piti kertoa niiden ominaisuuksista ja elämäntavoista.

Olin heti selvillä siitä, etten keinoilla millään saavuttaisi sellaista
menestystä kuin herra tirehtööri oli saavuttanut. Mutta minä toivoin
kuitenkin, että vakavasti ajatteleva osa yleisöä loisi huomiota minun
esityksiini. En pettynytkään tässä toivossani.

Kun kilpikonna oli kuvattu, niin oli minulla ainoastaan maaeläimiä
kuvattavinani, ja minä otin nyt lähtökohdakseni Noakin, joka vei
mukanaan arkkiin parin kaikkia niitä eläimiä, jotka eivät saattaneet
elää vedessä. Mutta esittely sujui kankeanlaisesti, en saanut
lennokkaisuutta kuvauksiini ja yleisön mieliala oli penseä. Soopeli ja
näätä eivät saaneet yleisön tunnustusta ansioittensa mukaan, vaikkakin
minä kerroin kuinka monta näitten eläinten kallisarvoisia nahkoja Saban
kuningattarella oli puvussaan käydessään Salomonin luona. Tunsin nyt
kuitenkin asian alkavan sujua paremmin. Raamatullinen aihe ja nuo kaksi
ryyppyä innostuttivat minua, puheeseeni tuli lisää värejä ja kauneutta,
jätin paperit ja puhuin vapaasti ja kun lopetin, niin kuului salista
useita hyvähuutoja ja kaikki taputtivat käsiään.

— Tuolla esiripun takana on ryyppy valmiina, kuiskasi herra tirehtööri
minulle.

Poistuin lavalta ja löysin ryypyn. Viinapullo oli ryyppylasin vieressä.
Istahdin hetkeksi.

Sillä välin kuljetti herra tirehtööri uuden eläimen lavalle ja odotteli
minua. Kaasin itselleni vielä uuden ryypyn ja istahdin jälleen.
Odotteleminen oli kai tuntunut liian ikävältä herra tirehtööristä,
hän rupesi itse selittelemään puhuen tuota mahdotonta sekakieltään
ja kuulin kauhukseni, että nyt oli juuri hyena esiteltävänä ja että
herra tirehtööri kaiken muun lisäksi sanoi hyenaa vahingossa mäyräksi.
Silloin valtasi minut suuttumus, astuin näyttämölle, otin herra
tirehtööriä käsivarresta vein hänet syrjään ja rupesin sitten itse
puhumaan. Hyena oli näytännön päävaltti, minun oli pantava parastani,
jos mieli pelastaa se. Yleisö olikin minulle myötätuntoinen heti
näyttämölle astuttuani ja talutettuani herra tirehtöörin syrjään.
Haukuin herra tirehtöörin pahanpäiväiseksi, sanoin, ettei hän ollut
milloinkaan eläissään nähnyt hyenaa ja aloin sitten kuvailla tuon
villin eläimen hirvittävän julmia elämäntapoja. Ryypyt vaikuttivat,
innostukseni ja lennokkaisuuteni kohosivat huimaavaan korkeuteen.
Kuulin itse, että sanani kävivät yhä verisemmiksi ja voimakkaammiksi
sillä välin kuin hyena herra tirehtöörin jalkain juuressa räpytteli
kärsivällisesti pieniä silmiään. Pitäkää sitä tarkoin silmällä! huusin
minä herra tirehtöörille. Se väijyy, se himoitsee minun suoliani!
Ottakaa pistooli esille siltä varalta, että se riistäytyy irti.

Herra tirehtööri oli varmaan itsekin hermostunut, hän veti hyenaa
narusta lähemmäksi itseään — nuora katkesi ja eläin pujahti hänen
jalkainsa väliin. Salista kuului naisten ja lasten kirkunaa ja puolet
yleisöstä nousi seisaalleen. Mielten jännitys oli suuri tällä hetkellä.
Sitten hyena juosta sipsutti luotamme, meni näyttämön poikki ja katosi
omaan pieneen koppiinsa. Herra tirehtööri paiskasi kopin oven kiinni
sen jälkeen.

Meiltä pääsi kaikilta helpoituksen huokaus ja minä lopetin esitelmäni
muutamin sanoin. Tällä kertaa olimme selviytyneet onnellisesti
vaarasta, sanoin minä, ja jo tänä iltana hankittaisiin pedolle vahvat
rautakahleet. Sitten minä kumarsin ja poistuin.

Silloin alkoivat suosionosoitukset kuulua, ne kävivät kerrassaan
myrskyisiksi ja huudettiin puhujaa — — puhujaa.

Astuin uudestaan lavalle ja kumarsin jälleen. Menestykseni oli
todellakin erinomainen. Saliin viimeiseksi jäänyt taputti käsiään aina
ovelle saakka.

Herra tirehtööri oli tyytyväinen. Hän kiitti minua vilpittömästi
avustuksestani. Hän saisi aivan varmaan täyden huoneen vielä monta
kertaa.

Kun olin kotiinmenossa niin odotti minua ulko-ovella muuan mies. Se oli
pääsylippujenmyyjäni puistopaviljongista. Hän oli ollut näytännössä
ja oli ylen ihastunut. Hän ylisti minun puhujalahjojani juhlallisin
sanoin. Minun ei pitänyt millään ehdolla jättää sikseen esitelmääni
puistopaviljongissa, nyt kun ihmiset tunsivat minut pystyväksi
mieheksi, oli aika toistamiseen ilmoittaa esitelmän pitämisestä. Sopisi
esimerkiksi lausua puhe hyenasta kerran vielä, etenkin jos ottaisin
itse eläimen mukaani.

Mutta herra tirehtööri, tuo hävytön mies ei mielinyt seuraavana päivänä
maksaa minulle rahojani. Ellen kirjallisesti sitoutuisi esiintymään
vielä seuraavana iltana, niin hän antaisi asian mennä oikeuteen,
sanoi hän. Senkin huijari, senkin konna! Sovimme kuitenkin asiasta
käräjöimättä: hänen piti maksaa minulle viisi kruunua. Hän oli jo ennen
antanut minulle kolme kruunua, yhteensä sain siis häneltä kahdeksan
kruunua ja ne riittivät minulle matkarahoiksi Kristianiaan. Mutta
kirjoittamani puheen hän tahtoi pitää. Me keskustelimme kauvan tästä
kohdasta, sillä minä en olisi kernaasti antanut hänelle puhettani
raiskattavaksi, häväistäväksi. Mutta olihan puhe taas toisaalta hänen
omaisuuttaan, jonka hän oli rehellisesti hankkinut ja maksanut.
Myönnyin vihdoin. Hänen mielestään oli tuo tekeleeni niin erinomaisen
arvokas.

— Sellaista puhetta en ole kuullut milloinkaan ennen, sanoi hän.
Muistan sen eilen liikuttaneen minua syvemmin kuin mikään saarna.

— Siinä sen nyt näette, vastasin minä. Sellainen tenho on
kirjallisuudella mieliin!

Nämä olivat viimeiset sanani hänelle. Lähdin päiväjunalla Kristianiaan.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ELETTYJÄ PIKKUSEIKKAILUJA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.