Maankiertäjiä

By Knut Hamsun and Lauri A. Hirvensalo

The Project Gutenberg eBook of Maankiertäjiä
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Maankiertäjiä

Author: Knut Hamsun
        Lauri A. Hirvensalo

Release date: December 28, 2024 [eBook #74985]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAANKIERTÄJIÄ ***

language: Finnish




MAANKIERTÄJIÄ

Kirj.

Knut Hamsun



Suomentanut (Landstrykere I-II)

Lauri Hirvensalo





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1928.






I OSA




I


Kaksi miestä astua laahusti naapuritalosta pohjoista kohti, kumpikin
mustaverisiä, parta harmaansekainen, toisella posetiivi selässä.

Koko kylässä ei varmaankaan kukaan osannut odottaa, että tänä päivänä
sattuisi mitään erikoisempaa, mutta nyt ilmestyivät siihen nämä kaksi
muukalaista, he astuivat näkyvälle paikalle rakennusten keskelle,
asettivat pelinsä kepin nenään ja alkoivat pyörittää kampea. Siihen
kokoontui koko kylän väki, lapsia ja naisia, puolikasvuisia ja rampoja
ja asettui piiriin pelin ympärille. Näin talvella sattui kovin vähän
semmoista, mikä olisi saanut ihmiset liikkeelle, miehet olivat kaikki
Lofooteilla kalassa, ei tanssittu, ei laulettu, koko kylä oli köyhä ja
viheliäinen, nämä vieraat soittoniekat olivat sen vuoksi suuri elämys,
seikkailu, eikä tainnut olla ainoatakaan, joka myöhemmin koko elämänsä
aikana olisi tuota seikkailua unohtanut.

Toinen pyöritti kampea. Tämän toinen silmä oli viallinen, nähtävästi
sokea. Toisella oli pussi selässä eikä hänellä muuta tehtävää
ollutkaan, olihan vain matkatoveri ja seisoi nyt katsellen huonoja
pitkävartisia saappaitaan. Äkkiä hän tempasi hatun päästään ja
ojensi sitä kuulijoita kohti. Mutta kuinka hän saattoi toivoa rahaa
tässä syrjäisessä paikassa, jossa ihmiset vain nipin napin jaksoivat
säilyttää henkiriepunsa siihen saakka kunnes miehet keväällä palaisivat
kalasta! Hän ei saanut mitään ja painoi hatun taas päähänsä. Niin hän
seisoi hetken ja rupesi sitten puhumaan toverilleen jotakin vierasta
kieltä, puhui yhä kovemmalla äänellä, ikään kuin olisi tahtonut
lopettaa soiton ja saada seuralaisensa lähtemään pois. Mutta pelimanni
vain soitti, muutti uuden kappaleen ja pyöritti pelistään matalan,
synkän sävelen, joka liikutti kokoontuneen rahvaan mieltä. Nuori vaimo,
jolla oli vähän enemmän varoja, kääntyi ja aikoi ehkä mennä sisään
noutamaan lantin, mutta matkatoveri näytti käsittäneen tämän väärin
ja luuli hänen pujahtavan maksua pakoon, koska huusi hänen jälkeensä
ja viittoili uhkailevasti. Hiljaa! komensi soittoniekka. Vai hiljaa!
Matkatoveri ei ollut niitä miehiä, jotka antavat niin vain tukkia
suunsa; hän raivostui, hyppäsi kumppaninsa kimppuun ja löi tätä. Se
saattoi tapahtua, puolisokea soittoniekka ei voinut puolustautua, hänen
kun täytyi hoitaa posetiiviaan, joka oli heiluvan kepin päässä, hänen
kätensä olivat kiinni eikä hän voinut muuta kuin painaa alas päätään.
Odottamaton hyökkäys pusersi kuulijakunnasta voihkauksen, kehä laajeni
äkkiä, lapset pelästyivät ja alkoivat parkua.

Mutta nyt hyppäsi esiin Edevart, puolikasvuinen, kolmetoistavuotias,
valkotukka, pisamanaamainen poika, silmät kiihtymyksestä palaen. Hän
ei välittänyt mistään, vaikka olisi henki mennyt, kamppasi hyökkääjää,
mutta se ei luonnistanut, kamppasi toisen kerran, ja nyt häntä onnisti,
mies keikahti nurin. Poika puhkui kuin palje, äiti huusi häntä pois,
mutta Edevart ei lähtenyt. Hän oli kuin suunniltaan ja irvisti, että
hampaat näkyivät. Tuletkos paikalla kotiin! huusi äiti taas hädissään.
Hän oli laiha ja kivulloinen, aina hiljainen ja jumalinen nainen eikä
poika häntä totellut.

Vieras nousi, vilkuili poikaan, mutta ei tehnyt hänelle mitään, vaan
päinvastoin näytti nololta ja karisteli lumen vaatteistaan tarpeettoman
huolellisesti. Sitten hän jälleen puhui toverilleen, heristi hänelle
molempia nyrkkejään ja tallusti pois ja katosi.

Soittoniekka jäi paikalleen ja hiukan itkeä tihersi. Hänen toisen
poskensa poikki kulki ylhäältä alas punainen juova ja veren väri näytti
olevan kumman sinertävää, mutta siihen kai oli syynä se, että hän oli
vieraasta maasta ja niin tummaihoinen.

Kepillä selkään sen miehen olisi pitänyt saada! mutisi äskeinen nuori
vaimo ja katsoi pahoinpitelijän jälkeen. Sitten hän meni sisään
killinkiä noutamaan.

Toiset vaimot sen nähdessään ajattelivat, että niin heidänkin pitää
tehdä ja lähtivät toinen toisensa perästä rahaa hakemaan. Herra tiesi,
eikö soittoniekalla ollut paljon enemmän maallista tavaraa kuin näillä
antajilla, jotka kaikki olivat niin köyhiä, mutta heidän sydämensä oli
heltynyt tulvilleen, he uhrasivat roponsa ja toivat puolikillinkisensä
ja joku ison vaskisen kahdenkillinginkin lantin, joka siihen aikaan oli
suuri raha, ja niillä lohduttivat itkevää miestä.

Mutta nyt ei soittoniekkakaan tahtonut olla toisia huonompi, vaan
aukaisi äkkiä pelinsä laidasta luukun, jonka takaa tuli näkyviin
teatteri, paratiisi. Ooh! kuului humahdus katsojajoukossa. Tuotapa ei
tässä kylässä vielä ollut nähty: siinä seisoi lavalla monivärisiä,
kullalla kirjailtuja pikkuolentoja, jotka liikkuivat soittoniekan
pyörittäessä kampea, pyörähtivät ympäri ja astuivat askelen, kääntyivät
takaisin, pysähtyivät hetkiseksi ja pyörähtivät jälleen ympäri.

Napoleon! sanoi soittoniekka ja osoitti keskimmäistä.

Kaikki olivat kuulleet Napoleonin nimen ja tuijottivat nyt tähän
ihmeissään. Hänellä oli seurassaan kaksi kenraalia; näilläkin oli
moniväriset puvut ja tähtiä rinnassaan, ja soittoniekka mainitsi niiden
nimet, mutta Napoleonia kaikki katsoivat. Hänellä oli yllään harmaa
viitta ja pieni kiikari kädessään, ja vähän väliä hän nosti kiikarin
silmilleen ja laski sen taas alas. Kaikkien näiden korkeiden herrojen
edessä seisoi pieni repaleinen poikanen, paljain päin ja hymyillen ja
kurottaen pientä maljaa rahoja ottamaan, ja kun maljaan pistettiin
killinki, poika heitti maljalla rahan laatikkoon. Se vasta oli ihme,
poika oli niin elävän näköinen ja näytti hymyilevän vielä entistäänkin
enemmän ojentaessaan maljansa uudelleen esiin.

Ja peli soitti ja soitti, marsseja, valsseja ja laulun säveliä tulvi
yli rahvaan ja talojen, ja vähän matkan päässä istui lumessa musta
koira ulvoen kuono taivasta kohti. Se oli unohtumaton päivä.

Kun rahoja lakkasi herumasta eikä poika enää heittänyt maljallaan,
pälkähti pienen tyttösen päähän panna maljaan kiiltävä nappi. Se kyllä
lienee ollut ainoa kiiltävä nappi, mitä hänellä oli, mutta rahaahan se
ei ollut, ja nyt tapahtui kaikkein suurin ihme: poika pyörähtikin äkkiä
vastakkaiseen suuntaan ja heitti napin kauas lumeen. Hetkisen seisoivat
kaikki mykistyneinä. Mitä ihmettä — oliko tuo poika elävä ihminen. Se
nuori vaimo oli ensimmäinen, joka hymyili, hän laski maljaan hakasen
ja näki senkin lentävän kauas pois. Nyt hymyilivät kaikki. Mutta pieni
tyttönen oli lumessa polvillaan ja etsi kiiltävää nappiaan, joka ei
tuolle pojalle kelvannut.

Sitten ruvettiin vallattomiksi, toinen katsojista toisensa jälkeen
laski maljaan arvottomia esineitä, nauloja, kiven siruja ja lastuja,
mutta lopulta kerjäläispoika kyllästyi ja ravisti maljaansa
herkeämättä, niin ettei siihen voitu panna mitään. Eikös ollutkin ainoa
koko joukossa, joka käytti järkeään!

Soittoniekka lakkasi soittamasta, löi luukun kiinni ja väänsi kammen
irti. Huokasi raskaasti.

Mitä varten te kuljette hänen kanssaan? kysyi Edevart synkän näköisenä.

Soittoniekka koetti selittää asian parhaan taitonsa mukaan: posetiivi
oli yhteinen, mutta toveri oli häijy mies, katsokaas tätä, puhkaisi
kerrankin puukolla hänen toisen silmänsä. Soittoniekka ei koskaan
uskaltanut näyttää Napoleonia eikä niitä toisia pikkumiehiä, kun se
kaveri oli paikalla, oli niin kiukkuinen mies, että olisi lyönyt
mäsäksi koko teatterin.

Mistä te olette kotoisin? kysyi Edevart.

Armeniasta hän oli.

Missä se on?

Se on kaukana, kaikkien muiden maiden takana. Se on varmaa. Suuren
meren ja monen vuoren yli pitää mennä, vuoden matka —

Tulkaa sisään ottamaan vähän ruokaa, sanoi tuo nuori vaimo.

Ihmisiä meni hänen jäljessään tupaan niin paljon kuin sinne mahtui, ja
loput seisoivat ulkona ja kurkistivat ikkunoista sisään. Mies ei tehnyt
mitään erikoisempaa, hän vain istui ja herätti sääliä, pää painuksissa.
Hänen nähtiin siunaavan ruokansa ja syövän silliä ja perunoita, jonka
päälle hänelle annettiin ohrajauhovelliä, sitten hän taas siunasi
ruokansa ja aikoi nousta ylös ja kiittää.

Nuori vaimo sanoi: Jos minulla olisi ollut kahvia, olisitte saanut
kupillisen.

Minä en ole aivan ilman kahvia, sanoi joku toinen nainen avuliaasti.

Lainaa minulle sitten lusikallinen.

Niin kauan kuin mies istui, oli kaikki hyvin, naiset päättivät yksissä
neuvoin viivyttää häntä ja houkutella hänet eroamaan kelvottomasta
toveristaan.

Minne se meni? kysyttiin.

Ei kukaan tiennyt, mies sanoi, ettei hänkään tiennyt.

Ehkä meni sen tien?

Eikö mitä! Mies ravisti päätään ja huokasi. Ja alkoi liikutella
jalkojaan ja lyödä yhteen kohmettuneita saappaitaan.

Kysyttiin, paleliko hänen jalkojaan, ja palelihan niitä. Sitten
kysyttiin, miten hänen sukkiensa laita oli, ja hänellä kuului olevan
sukissa reikiä, monta suurta reikää. Niin niin.

Silloin naiset katsoivat toisiinsa ja iskivät silmää, ja se nuori
vaimo, jolla oli enemmän varaa kuin muilla, haki ihka uudet, polviin
saakka ulottuvat sukat ja antoi miehelle. Kauniit, hyvät sukat, joissa
oli ylinnä sininen raita.

Katsos tuota Ane Mariaa, semmoinen se aina on! kuiskailivat toiset
naiset ihastellen.

Pankaa nämä jalkaanne! sanoi Ane Maria.

Mutta sitä mies ei tahtonut tehdä, ei, hän näytti tarkoittavan, ettei
henno turmella sukkia, kohotti ne poskelleen ja pisti sitten povelleen.
Se liikutti kaikkien mieltä.

Nurkassa muiden takana seisoi nuorukainen, joka mielessään pohdiskeli
jotakin, se oli Edevart. Kiitettyään kaikesta, mitä oli saanut,
soittoniekka nosti pelin selkäänsä ja lähti tallustamaan edelleen.
Jumalan haltuun! huudettiin hänen jälkeensä. Surulliset katseet
saattelivat häntä niin kauan kuin häntä näkyi, ja Edevart seurasi häntä
salavihkaa vähän matkan päässä.

Päästyään metsään mies kääntyi taakkoineen hitaasti ympäri ja huomasi
Edevartin.

Minne sinä menet? hän kysyi.

En mihinkään, vastasi Edevart.

Et mihinkään? Niinkö sanoit?

Edevart vastasi: Minä autan teitä toverianne vastaan.

Autat? Minua? Ei! Älä!

Minä pieksen hänet raajarikoksi!

Mies hymyili: hänen toverinsa oli iso ja väkevä mies, unkarilainen,
suurta sotilaskansaa, pistää puukolla.

Mutta Edevart ei ollut kuulevinaan, vaan astui miehen ohi ja lähti
kävelemään edeltä.

Senkin typerys — senkin typerys! huusi mies äkkiä kiukkuisesti. Mene
kotiin! Mitä sinä täällä teet?

Ja nyt ilmestyi katajapensaista äkkiä näkyviin mies, matkatoveri. Hän
katsoi ensin ympärilleen, kysyi sitten jotakin ja soittoniekka vastasi.
He nauroivat molemmat.

Edevart seisahtui ja katsoi heihin pitkään. Unkarilainen astui
sotaisena lähemmäksi; tätä ei kiukustunut poika vielä olisi
säikähtänyt, mutta sitten soittoniekka laski pelinsä maahan ja alkoi
hänkin puhua uhkaavasti. Mitä tämä merkitsi? Edevartin aivokoppa
ei ollut tottunut selvittelemään hämäriä asioita, lukemaan ja
kirjoittamaan hän oli kovin huono, mutta hänellä oli kelpo nyrkit ja
uhkarohkea luonto, milloin suuttui. Nyt hän perääntyi.

Vieras ei välittänyt hänestä sen enempää, jätti hänet siihen seisomaan.
Soittoniekka otti käteensä lunta ja pyyhki punaisen veren poskeltaan,
ja toveri sanoi, kun sitä ei enää näkynyt. Sitten he avasivat
posetiivin laatikon ja lukivat killingit, sukatkin otettiin esiin ja
pistettiin unkarilaisen pussiin.

Sitten soittoniekka nosti pelin selkäänsä, ja he nyökkäsivät
Edevartille ja lähtivät astelemaan pohjoista kohti seuraavaan kylään.

Edevart ei ymmärtänyt muukalaisten käytöstä juuri entistä paremmin;
hänen suuttumuksensa oli lauhtunut. Kun hänelle vihdoin alkoi valjeta,
että hän ehkä olikin antanut vetää itseään nenästä, hän kouraisi äkkiä
lunta käteensä ja teki siitä pallon, mutta puristeltuaan sen hyväksi ja
kovaksi hän pudottikin sen ja jätti maahan makaamaan.

Kotiin tullessaan hän oli kuin toinen poika, vähän nolo, lannistunut,
harmistunut itselleen. Hän meni lumesta etsivän tyttösen luo ja kysyi:
Etkö ole löytänyt nappiasi?

En ole, sanoi tyttö.

Älä välitä siitä.

Tyttö ei vastannut siihen mitään, vaan etsi yhä.

Edevart oli huono kirjaa lukemaan ja koulussa heikko, mutta hänellä
oli hyvä luontainen vaisto, sen huomasi nyt: hän meni siihen paikkaan,
missä posetiivi oli seissyt ja mittasi silmämäärällä, kuinka kauas
nappi oli saattanut lentää, sitten hänkin ryhtyi etsimään. Tyttö
liittyi häneen ja alkoi taas toivoa. Siinä oli kruunun kuva, hän sanoi,
nappia tarkoittaen.

Heidän etsiessään huudettiin tyttöä jostakin mökistä: Missä sinä
viivyt, Ragna? Ragna ei vastannut. He etsivät kärsivällisesti, ottivat
kumpikin tikun ja kaivoivat sillä ja lopulta nappi löytyikin, tyttö
itse sen löysi, hänen ilonsa oli suuri, ja hän kiirehti sisään.



Tämä kaikki oli Edevartin elämässä merkkitapaus. Hän ei tosin heti
muistanut tehdä selviä johtopäätöksiä siitä, mitä metsässä oli
tapahtunut, mutta hänelle muodostui mieleen perustus, jolle myöhemmät
kokemukset saattoivat rakentaa. Seuraavana talvena hänet hyväksyttiin
apumieheksi Lofooteille, vaikkei hän vielä ollut käynyt ripillä. Se
ei ollut pieni asia, monien häntä vanhempienkin poikien täytyi jäädä
kotiin, ja hänelle teki hyvää päästä matkaan, hän kävi puheliaammaksi,
ja yksi ja toinen alkoi kallistaa korvaansa hänen sanoilleen.

Mutta keväällä ei pastori laskenut häntä ripille. Tämä oli kaikkien
silmissä suuri häpeä, ja varsinkin isän ja äidin, jotka molemmat olivat
hyviä lukemaan ja jumalisia, hänen täytyi käydä rippikoulua vielä
toinen vuosi, ja se masensi hänen mielensä jälleen. Vasta viidentoista
vanhana hän pääsi ripille ja tavallaan aikuisten kirjoihin. Hänen
lukutaitonsa oli kurja ja hän pelkäsi kirjoja, mutta hän ei ollut
muita tyhmempi ja oli kasvanut suureksi ja väkeväksi, hän oli ravakka
työmies, aulis ja hyväsydäminen, vanhemmat ja sisarukset saivat hänestä
hyvän avun.



Kylään palasi laajalti matkustanut nuori mies, isätön ja äiditön orpo,
August oli hänen nimensä. Hän oli oikeastaan toisesta piirikunnasta,
mutta täällä kasvanut, nyt hän oli yhtä ja toista muuta hommattuaan
ollut muutaman vuoden merillä ja käynyt monessa maassa, ja ihmeellisiä
asioita hän saattoi vaiheistaan kertoa. Rikas hän ei ollut eikä ollut
olevinaankaan, mutta hänellä oli siisti sininen puku, hopeakello ja
muutama taalari taskussa. Kun hänellä ei ollut läheisiä sukulaisia,
hän asui saman vaimon kodissa, jonka luona oli kasvanutkin, mutta
liikkui kylässä laajalti ja oli kaikkialle tervetullut, nuoret
tytöt ajattelivat häntä ja pikkupojat kuuntelivat suu auki hänen
kertomuksiaan. Hänen ja Edevartin välillä oli syntynyt luja ystävyys.

Se alkoi näin:

August oli merellä jossakin tapaturmassa loukannut suunsa hiukan
vialliseksi ja menettänyt hampaansa ja nyt parhaansa mukaan koettanut
korjata näköään kasvattamalla vankat viikset ja hankkimalla
kultahampaat, niin sanotun sillan. Edevart ei ollut koskaan nähnyt
noin muhkeita hampaita, ja hän suunnitteli jo samanlaisten ostamista
itselleen, jahka saisi siihen varoja. August kertoi peittelemättä,
mistä hän oli tämän uuden hammastarhan saanut ja mitä se oli maksanut,
eikä se ollutkaan pieni raha, kuukausia ja vuosia hän sanoi sitä varten
säästäneensä. Tytöt eivät suinkaan moittineet Augustin hampaita, mutta
nuoret miehet alkoivat naureskella niitä ja pilkata häntä, he olivat
mustasukkaisia ja kiukuissaan siitä, että mokoma August tuli tänne ja
keräsi tytöt ympärilleen.

Tätä jatkui kunnes kaikki nuoret miehet yksissä neuvoin pilkkasivat
meripoikaa ja olivat jo kääntämäisillään tyttöjenkin mielen, jopa Ane
Maria, nuori vaimokin sanoi kerran hänelle, ettei hänen pitänyt avata
suutaan niin levälleen nauraessaan.

Miksi ei? kysyi August.

No, etteivät nuo hampaasi näkyisi.

Muut nauroivat, eikä August — joka oli sävyisä ja tasainen luonteeltaan
niinkuin meripojat yleensä — sanonut siihen mitään.

Mutta Edevart ei tätä enää sietänyt. Hän kääntyi tuon vaimon puoleen ja
sanoi: Ei sinun olisi pitänyt antaa niitä sukkia posetiivinsoittajalle.

Miksi ei? kysyi Ane Maria loukkaantuneena.

Mitä sukkia? kysyi vaimon mies, Karolus nimeltään.

Niitä uusia sukkia, sanoi Edevart.

Ane Maria teki asiaa ikkunan luo ja kysyi sieltä: Miksi ei minun muka
olisi pitänyt antaa niitä hänelle?

No, kun hän ei niitä tarvinnut. Myi ne pohjanpuolen taloissa
kahdeksastatoista killingistä.

Mistä sen tiedät?

Tiedänpähän vain. Se mies ei tahtonut panna niitä sukkia jalkaansa.
Minä näin samat sukat pohjoisessa.

Ane Maria sanoi: Minä en ymmärrä, mitä se sinuun kuuluu.

Mutta nyt puuttui vaimon mies taas puheeseen: Minä kysyin, mitä sukkia
ne olivat.

Kun asia oli hänelle kerrottu, synkistyi hänen ilmeensä ja Ane Maria
rupesi itkemään. Mies sanoi: No niin, sehän oli viime vuonna. Silloin
kun minä palasin kotiin eikä sinulla ollutkaan antaa minulle toisia
sukkia. Oletko olevinasi niin isoista ihmistä, että sinulla on sukkia
poiskin antaa.

Minä kadun sitä, sanoi Ane Maria nyyhkyttäen.

Joku vaimon nuori sukulainen, jonka nimi oli Teodor, puuttui puheeseen:
Oli asia kuinka tahansa, se ei liikuta sinua, Edevart.

Ei liikutakaan. Mutta mitäs se sinua liikuttaa, että Augustilla on
kultahampaat?

Viitsittekin kuulla tuommoista vaivaista! kivahtaa Teodor. Se on
unohtanut, että pastori passitti hänet kesken kotiin.

Edevartin kasvot ovat kalvenneet ja silmät palavat: Taidat unohtaa
itsesi? Et ehkä muista, että itselläsi on tyrät ja vyö.

Teodor nousee seisomaan kiukusta puhisten.

Karolus, talon isäntä, vetää hänet takaisin penkille. Edevart ei
suinkaan olisi väistynyt, hän oli kiihtynyt eikä välittänyt mistään.

Teodor, nuori mies, sanoi lopuksi, että hänellä oli omat hyvät
hampaansa, ne eivät kaivanneet seppää. Mihin Edevart vastasi, että
se oli onni, sillä hänestä ei koskaan tulisi semmoista miestä, että
jaksaisi hankkia semmoiset hampaat kuin Augustilla oli.

Nyt ei Teodor ottanut ensinkään talttuakseen, vaan syyti suustaan
ilkeyksiä hyvän aikaa — hän olisi ehkä lopettanut vähän aikaisemmin,
ellei Edevart olisi aina vastannut, mutta poikapa vastasi.

Siitä päivästä lähtien kävivät August ja Edevart yhdessä kotikalassa.
Monta pikkuturskaa ja koljaa he kantoivat kotiin, ja arvelematta he
antoivat kalakeiton toisillekin, kun itse olivat päiväntarpeensa
saaneet. Useampikin kuin yksi vaimo heitä siunasi pitkän syksyn mittaan.

Kun tuli aika varustautua Lofooteille, kysyi Edevart kerran: Oletko
sinä lupautunut kenenkään mukaan?

En ole, sanoi August. Ei ole kukaan kysynytkään.

Etkö tahdo itse kuulostaa?

En viitsi. Kun miehet ovat minua vastaan.

Vai niin. Mitäs sitten aiot talvella tehdä?

Lähden taas merille, vastasi August.

Edevart sanoi: Kunpa minäkin pääsisin mukaan!

Kummankaan lähdöstä ei sinä talvena tullut mitään, eikä Edevart
lähtenyt Lofooteillekaan, vaikka hänet olisi otettu mukaan täytenä
miehenä. Tämä oli hänen vanhemmilleen pettymys. Isän ei tosin ollut
itsensäkään tapana käydä kalassa, mutta hän sai vähän palkkaa siitä,
että vartioi laajan piirikunnan lennätinjohtoja. Edevart sitä vastoin
jäi kotiin, vaikkei hänellä ollut muuta ansiota tiedossa. Pojan olisi
sietänyt ajatella enemmän omaa parastaan, mutta sitä asiaa ei voinut
enää auttaa. August alkoi ostaa ympäristöstä nahkoja ja vuotia ja otti
Edevartin mukaansa niitä kantamaan.

Kerran sitten tuli ilmi, että Augustilla oli taskussaan enemmänkin
talareita, ja hän suostui maksamaan Edevartille saman palkan, minkä
tavallinen renki sai talvella Lofooteilla; heidän välinsä olivat siis
selvät eikä Edevart hävinnyt kaupassa mitään. Sitä paitsi hän oppi
Augustilta paljon ja piti häntä, maailman ympäri purjehtinutta miestä
kerrassaan erinomaisena miehenä.

He siis ostelivat nahkoja, enimmäkseen vasikannahkoja, lampaannahankin
sieltä täältä ja aina joskus lehmänvuodankin. Koirien keskuudessa
alkoi äkkiä liikkua tautia, jokin vieras koira toi paikkakunnalle
penikkataudin ja tartutti sen kaikkiin piirikunnan koiriin. August ja
Edevart, ainoat kotiin jääneet täysikasvuiset miehet, kutsuttiin apuun,
ja he tappoivat ihmisten helpotukseksi monta koiraa, nylkivät ne ja
saivat nahat vaivoistaan. Mutta ymmärsikö August nahkakauppaa? Ei hän
siitä aivan tietämätön ollut, hän itse arveli, sillä monen muun paikan
ohessa missä oli vieraissa maissa ollut, hän oli myös jonkin aikaa
työskennellyt lammasfarmilla Australiassa.

Paastoajan lähestyessä August laajensi kauppaansa ja alkoi ostella
arvokkaampia nahkoja, saukon, ketun ja kärpännahkoja. Hän hankki
jostakin pyssyn ja kahdet raudat ja rupesi itsekin pyydystämään.
Se veteli hyvin, paikkakunnalla ei ollut pitkiin aikoihin ammuttu
laukaustakaan, kettu ja saukko eivät siellä olleet suinkaan
harvinaisia, ja kerran onnenpäivänä Augustilla oli kotiin palatessaan
sekä sinikettu että saukko. Hänen hartain toivonsa oli että saisi
kärpänkin, hän tiesi kertoa Edevartille, että kuninkaiden viitat oli
vuorattu kärpännahoilla, mutta arat otukset olivat harvinaisia ja niitä
oli vaikea pyydystää.

Aika kului, nahkojen hoitaminen oli heidän jokapäiväistä työtään, he
ripustivat ne säleiden päälle seinille taikka jännittivät seipäille
tuulessa kuivamaan. Sitä mukaa kuin ne kuivivat, ne lajiteltiin ja
pantiin kimppuihin. Kun venekunnat keväällä palasivat Lofooteilta, oli
toveruksilla nahkavarastoja ladoissa ja parvilla, joista heinät olivat
loppuneet. Kärpännahkoja heillä ei ollut, mutta kerran jäiden lähdettyä
heitä merilinnunpyynnissä onnisti niin hyvin, että he saivat ammutuksi
hylkeen, joka oli harvinainen vieras täällä vuonossa. Siitä lähti hyvä
nahka.

Ihmiset pudistivat päätään Augustin nahkakaupoille — etkö tahdo
ostaa hiirennahkojakin? kysyi nuori Teodor pilkoillaan. Augustin
liiketoiminta oli ainakin uutta ja outoa tällä paikkakunnalla, ja
kun hän olisi lainannut kahdeksanhangan kuljettaakseen sillä nahat
pois, vastasi Karolus, jonka oma vene oli, että se matka hänen oli
paras heittää sikseen, se ei korvaisi veneenvuokraa! Mutta August
tiesi asiasta jonkin verran, hän oli ostanut joka nahan pilahinnalla
ja sitä paitsi asettunut yhteyteen suuren trondheimiläisen nahka- ja
turkisliikkeen, Klem, Hansen & Co:n kanssa, saman, jonka pyöreä leima
on sinervänä tammella parkitussa anturanahassa ja joka tunnettiin
kaikkialla Nordlandissa — August oli saanut sieltä tyydyttäviä tietoja.
Klem, Hansen & Co:lla oli aikomus käydä kesällä pohjan puolessa ja
ostaa ja myydä Stokmarknesin markkinoilla ja sinne siis Augustin piti
lähteä tavaroineen. Mutta hänellä ei ollut venettä.

August sai kokea, että mieliala oli häntä vastaan. Toiset nuoret
miehet palasivat juuri kotiin Lofooteilta, taskussa rahoja ja mukanaan
kaikenlaista tavaraa, kun taas Augustilla oli vain nahkoja eri taloissa
ladoissa ja parvilla ja hän tietenkin oli kuluttanut killinkinsä niiden
ostoon.

Samana päivänä, jolloin Lofootien kävijä kahdeksanhankainen oli
vedettävä venehuoneeseen odottamaan seuraavaa talvea, pyysi August sitä
vuokratakseen, mutta omistaja epäsi. Tämä sanoi syyksi, että se oli
uusi ja kallis vene, ei edes ollut vielä kokonaan maksettu, varuksista,
purjeista, köysistä, ankkurista oli vielä velkaa. August astui muutaman
askelen poispäin, palasi takaisin ja sanoi: Myytkö veneesi?

Että myynkö veneen? Tahtoisitko sinä sitten ostaa sen?

Tahtoisin, sanoi August.

Karolus hämmästeli: Häh — vai ostaa sen?

Edevart seisoi vieressä, hänkin ällistyneenä.

Mutta kuullessaan Augustissa olevan niin paljon miestä, että hän jaksoi
ostaa pyyntiveneen kaikkine varuksineen, Karolus sai siitä paljon
ajattelemisen aihetta ja myös aihetta juosta naapureissa. Asiasta
puhuttiin pian koko kylässä, ja vielä kerran August löi kylän nuoret
miehet laudalta. Mitä riivattua — onko se kotiin palannut meripoika
silkkaa rahaa! Veneenomistaja alkoi taipua, meni itse Augustin luo ja
sanoi: En voi luopua veneestäni, minun on siitä elettävä; mutta saat
sen vuokralle matkallesi, jos tahdot.

Ei, mieluummin ostan sen, vastasi August ja oikaisi tuntuvasti
selkäänsä.

Karolus sanoi rauhallisesti: Se ei käy päinsä.

Puhuttiin puoleen ja toiseen. Mitä August tekisi veneellä matkalta
palattuaan?

Kyllä hän siitä markkinoilla eroon pääsisi.

Nyt on vielä aikaa talveen ja Lofootien pyyntiin, sanoi Karolus, et saa
kesällä myydyksi niin suurta venettä.

Ei, August myönsi, että se kävisi vaikeaksi. Mutta hänellä oli omat
syynsä —

Mitä syitä?

August vihjaili siihen suuntaan, että hänen asiansa olivat juuri sillä
hetkellä hullusti, hän oli kiinnittänyt nahkoihin kaikki pikkurahansa,
eikä hänellä nyt ollut millä maksaa vähäpätöistä vuokraakaan.

Mies ymmällä: Mutta onhan sinulla rahaa veneen ostoon?

On, on minulla, vastasi August. Ei sitä silti tarvitse huudella, mutta
suurenlainen seteli minulla on, pari suurta seteliä, mitä oikein
lienevätkään. Mutta veneen vuokraan minulla ei ole rahaa ennen kuin
saan vaihdetuksi.

Karolus hämmästyen: No voithan maksaa vuokran sitten, kun olet saanut
markkinoilla vaihdetuksi.

Niin siis sovittiin, ja toverukset kuormasivat nahat purteen, hankkivat
eväät ja purjehtivat Stokmarknesiin. Oikeastaan olisi niin suureen
veneeseen pitänyt olla useampia miehiä, mutta sää oli kaunis ja
suvinen, eivätkä he olleet arkalasta kotoisin.

Matka sujui hyvin melkein koko Länsivuonon poikki, sopivaa tuulta ja
auringonpaistetta oli tähän vuodenaikaan yöt ja päivät, vuorotellen
he pitivät perää ja kumpikin taas vuorostaan loikoi torkkuen
nahkakimpuilla. Peräsimessä istuessaan August lauloi ja puheli
itsekseen englantia, ja kun Edevart sitten heräsi ja kohotti katseensa,
kiroili August silkkaa iloaan ja kehui matkantekoa niin suurenmoiseksi,
että he oikeastaan saattaisivat vaikka pyörähtää Atlantin poikki saman
tien.

Augustilla oli kovin hailean siniset silmät, eikä hänessä kaiken
kaikkiaan muutenkaan ollut mitään erikoista, Herra nähköön. Tuntuu
siltä, että joitakin yksityisiä seikkoja hän taisi sekä käsillään
että päällään, mutta erikoinen älyniekka hän ei silti näyttänyt
olevan. Nyt hän oli tyytyväinen, tämähän oli kuin silkkiä tämä laiska
purjehtiminen, ja killinkejä hän myös joka tapauksessa aikoi ansaita!

He olivat ohjanneet liian kauas pohjoiseen, Hindö näkyi kaukana; täällä
tuuli yöksi kiihtyi, mutta aallot eivät vielä olleet korkeat. August
istui peräsimessä. Mitä nyt — yltyikö tuuli yhä? Hän oli kutakuinkin
tottumaton näihin raakapurjeveneisiin ja tuli merikipeäksi. Merkillistä
kyllä alkoi vielä sataa rakeitakin, nousi valkoinen tuuli, aurinko
sammui, hän katsoi taakseen, taivas pimeni. Tuli kappale aavaa merta,
ankara ilma, raemyrsky. August herätti Edevartin, huusi tälle. Edevart
kavahti pystyyn.

Miten sinä ohjaat! hän huusi.

Minä käännän takaisin, vastasi August, hänen oli paha olla ja hän
pelkäsi.

Edevart sanoi: Hulluko sinä olet! Et voi kääntää tässä tuulessa.

Mitäs minä teen, sanoi August saamattomana.

Hellitä narua! komensi Edevart, veti purjetta ja reivasi sitä kaksi
reikää kerrallaan. [Lofootien kalastajaveneissä käytetään vielä
nelikulmaista raakapurjetta niinkuin vanhoissa viikinkiveneissä.
Purjeen alaosassa on rivissä reikiä, joihin alareuna kiinnitetään
reivattaessa.]

Ei raakapurjevene tottakaan ollut laiva. August ei voinut seistä
veneessä, istua vain, hänen täytyi olla matalana, koukussa, vaivoin hän
saattoi polvistua; tässä nyt merimies pelkäsi henkeään.

Herra Jumala, miten tässä nyt käy! hän valitti.

Käännä taas toiselle kyljelle! neuvoi Edevart.

Toinen teki työtä käskettyä. Veneeseen roiskahti vettä, mutta keula oli
taas merelle päin, täytyi pyrkiä Raftsalmeen.

Augustilta ei nyt luistanut puhe, hän näytti olevan aivan suunniltaan
ja huusi Edevartille: Jumala kai tahtoo minua rangaista!

Miten niin? näytti Edevartin naama kysyvän.

Näetsen, Edevart, minulla kun ei enää ollut rahaa veneen vuokraankaan,
sen vuoksi valehtelin ja tahdoin tämän kahdeksanhangan muka ostaa.

Vai niin, sanoi Edevart, sinullako ei ollutkaan rahaa?

Ei ollut, vastasi August. Jumala meitä auttakoon!

Edevart huomasi, että peränpidossa oli vikaa, veneeseen tuli koko
lailla vettä, aallokko oli kasvanut. Mene keulaan! hän käski toveriaan,
ja kuusitoistavuotias poika tarttui itse peräsimeen. Hän veti sitä
sisäänpäin ja työnsi ulospäin kaksi kertaa joka laineella eikä sitten
vettä roiskunut kuin silloin tällöin jokunen ropsahdus keulamiehen
selkään, veneeseen ei ollenkaan.

Sinä pidit perää kuin hutilus ja kastelit nahat, hän sanoi kuin kokenut
mies konsanaan. Sen hän uskalsi sanoa.

Mitä minä nahoista, kunhan vain pelastamme henkemme, vastasi August.

Edevart huusi: Reivaa kolmanteen reiviin!

August teki niin ja oli vallan tyytyväinen, kun sai totella komentoa.
Siihen hän oli tottunut. Olihan August tietysti merellä ollut, niinkuin
oli kertonut vanhoille ja nuorille, oli viettänyt laivalla koiran
päiviä, vaikka huolettomia päiviä, oli raatanut ja kärsinyt, mutta
maissa pitänyt iloa ja hummannut. Monta kertaa hän kuitenkin oli
muuttanut paikkaa, ansiota ja ammattia. Hän puolustihen sillä, ettei
hänellä ollut elämässä erikoista tehtävää, minkä vuoksi hän saattoi
ruveta vaikka mihin, maanmuokkaajaksikin, ja miksipä ei sen puolesta
vaikka maan allekin vuorimieheksi. Niin hän ainakin sanoi ja se
kuulosti kovin vaatimattomalta, mutta hyvin se silti saattoi pohjaltaan
olla kerskailuakin. Hän oli milloin astellut auran kurjessa, milloin
ollut kaupungeissa työssä, usein pulassa, kerran ihmeeksi kirkossakin;
kaikkialla hän oli ollut yksi monesta, siltä kuulosti, joukon jatkona,
toisten käskyläisenä. Toisinaan hän vietti iloisia päiviä ollessaan
maissa semmoisilla rannoilla, missä ei tarvinnut vaatteita ensinkään
ja ruokansa voi poimia puista, toisinaan joutui maleksimaan jossakin
kylmässä kaupungissa, jossa ruoka-annos meni yli hänen varojensa, ja
lihasta oli maksa huokeinta. Saattoiko häneltä siis liikoja vaatia?
Toisten poikien ja vertaisten kanssa hänen täytyi silloin tällöin
turvautua metkuihinkin, hänen tapanaan oli nauraen tunnustaa, niin,
mutta August ei tappanut, ei, ei, ei koskaan tappanut! — Se kuulosti
uskottavalta ja hyväntahtoiselta ja ehkä hän olikin oikeassa.
Näpistyksensä hän myöhemmin aina korvasi vaaraan joutuessaan.

Purjetta reivattiin reivi reiviltä, lopulta ajettiin myötäiseen melkein
masto paljaana, niin että vene hädin tuskin totteli peräsintä. August
istui keulassa kurjana ja märkänä, hänen tilinsä Jumalan kanssa tuntui
yhä venyvän venymistään, ne kultahampaatkin, niin hän nyt tunnusti,
olivat maksamatta, hän oli antanut vain vähän käsirahaa ja sitten
karannut kaupungista ja koko maasta. Soisin mielelläni niiden makaavan
vaikka meren pohjassa! hän sanoi hampaista ja koetti murtaa niitä ulos
suustaan.

Rupeaisit ennemmin mättämään vettä veneestä, sanoi Edevart miehevästi.
Hän oli tietenkin käynyt hieman itsetietoiseksi toverin alennustilan
johdosta, hän se tässä istui peräsimessä ja oli veneen päällikkö.

Mitä kannattaa vettä mättää! sanoi August toivottomasti. Ilma vain
pahenee eikä parane; en minä näe pelastuksen mahdollisuutta.

Oletko päästäsi vialla! huusi Edevart. Etkö näe, että minä lasken
hätäsatamaan!

August totteli taas ja mätti vettä sen kuin taisi, mutta hänen
ajatuksensa olivat toisessa maailmassa. Hän oli tietenkin kuullut
hoettavan, että kuoleman jälkeen alkoi uusi elämä ja hän tahtoi
käyttää viimeiset hetkensä tunnustaakseen syntinsä ja rukoillakseen
Jumalaa. Mutta enempää minä en juuri tällä haavaa tiedä! lausui hän
tunnustustensa lopuksi.

Tunnin verran he näin jatkoivat matkantekoa, tuli puoliyö, aallokko
kasvoi yhä, aurinkoa ei näkynyt, raekuuro oli mennyt menojaan, mutta
taivas oli yhtä mustanpuhuva, oli tulossa lisää sadetta. Hämärässä
purjehtiminen kävi hieman epävarmaksi, kumpikaan ei tuntenut väyliä,
Edevart vain ohjasi parhaan ymmärryksensä mukaan ja painui oikealla
kädellä olevaa maata kohti; edessäpäin häämötti Hindö. Piti etsiä jokin
lahti, kapea salmi. Se maa, joka oli kaukana vasemmalla, oli ollut
paremmin matkan varressa, mutta sinne ei sopinut tuuli, nuo olivat
Lofootien vuorenhuiput.

Emmehän me nyt ole ylen kaukana maasta, sanoi August. Hän oli ehkä
alkanut hiukan toivoa, oli tunnustanut syntinsä ja tunsi mielensä
keventyneen.

Äkkiä jyrähti ukkonen, Edevart loi salamannopeasti silmäyksen taakseen,
muutamia rakeita ropsahti taas nahkakimpuille, äkkivihuri iski vinkuen
mastoon, Edevart ei kyllin sukkelaan ehtinyt hellittää purjenuoraa ja
vene kallistui pahasti. Pian ryöppysi taivaasta jälleen rakeita.

Augustin rohkeus lannistui jälleen ja hän huusi kasvot taivasta kohti:
Pelasta meidät, Herra Jumala! Jos niin kävisi, niin on minulla vielä
satoja muita syntejä —

Mätä vettä veneestä! käski Edevart.

August ei kuullut. Entä silloin kun meidät laskettiin maihin lomalle,
kun olimme neekerimaassa ja tuli tyttö vastaan ja meitä oli neljä sen
kimpussa —

Mätätkö vettä! kiljui Edevart.

August haparoi äyskäriä, mutta hänessä ei ollut miestä sitä käyttämään.
Synkät muistot olivat kokonaan vallanneet hänen mielensä ja hän
pudisteli epätoivoisena päätään. Me hukumme! hän sanoi.

He olivat lähellä maata. Edevart huomasi kauhukseen, ettei hän ollut
ottanut lukuun kovaa virtausta. Päästä yksi reivi! hän huusi kuin
hengenhädässä, hän tahtoi siten antaa veneelle vähän enemmän vauhtia
voidakseen ohjata sen jälleen ulos rantahyökyjen lähettyviltä.

August mahtoi älytä, mikä oli hätänä, totteli käskyä — ja vene totteli
jälleen peräsintä. Kului neljännestunti, vene oli vettä puolillaan
ja August alkoi vähin itsestään käyttää äyskäriä. Jos Edevart olisi
voinut lähteä pois peräsimestä, hän olisi luultavasti heittänyt mereen
joitakin nahkakimppuja, mutta siteiden katkomiseen olisi kulunut aikaa
eikä hän uskaltanut mainita asiasta Augustille, joka oli noin perin
avuton. Sen sijaan hän sanoi rohkaistakseen toveriaan: Se on oikein,
mätä vain vettä!

Vähän ajan kuluttua aukesi saaren kupeeseen kuin kolo, se oli jo
vaihtelua, kauempana oli uusi kolo, joka kasvoi kuiluksi, mustaksi
kidaksi, Edevart käänsi päättävästi alemmas, käänsi peräsintä niin
kauas kuin se suinkin meni ja ohjasi veneen suoraan tuohon mustaan
kitaan. Se oli uhkayritys, vene saattoi siellä ruhjoutua palasiksi,
kumpikaan ei tuntenut paikkaa; täydelleen onnenkauppaa; mutta Edevartin
hermostunut rohkeus oli melkein lopussa, hän ei uskaltanut viipyä
kauempaa aavalla merellä, hänen kasvonsa olivat harmaat. August taas
nähdessään maata kummallakin puolella elpyi ja vilkastui jälleen, mätti
ahkerasti vettä, tarttui keksiin ja istui siinä valmiina pelastamaan
itsensä, jos tästä tulisi haaksirikko. Kun minä huudan, niin heitä sinä
ankkuri! käski Edevart pysyen yhä edelleen huolellisena.

Heidän ei tarvinnut heittää ankkuria, heillä oli suorastaan hullun
onni, eivät he kärsineet haaksirikkoa. Tuo musta hornankita, joka
tunkeutui saaren sisään, kääntyi ja päättyi lahteen, siellä oli
ennestään jo toinen vene, nelihanka, tyynellä vedellä vain yhden
ankkurin varassa. Täällä ei ollut tuulta lainkaan, heidän täytyi
lopuksi soutaa airoilla rantaan päästäkseen.

He olivat pelastuneet.

Edevartilla olisi nyt ollut syytä ylpeillä, mutta hän ei pitänyt
lainkaan melua, suu oli veretön, näytti jäykäksi jäätyneeltä, eikä hän
puhunut mitään. August teki, mitä tehtävä oli, vei köydenpään maalle ja
sitoi veneen kiinni, viskasi siitä veden viimeiseen tippaan ja levitti
purjeen kuivamaan. Kun kaikki oli tehty, karkaisi Edevart taas mielensä
ja sanoi näyttääkseen rauhalliselta: Sinä puhuit neekereistä, mitä
neekereitä ne olivat?

Niin, se oli kuuma maa, vastasi August hämillään ja ravisti päätään.
Mutta minkä sille enää mahtaa.

Edevart olisi ehkä tunnustellut miehen arempiakin kohtia eikä päästänyt
tätä näin vähällä, mutta hän kun piti toveria arvossa, ei sentään
viitsinyt, eikä sitä paitsi nyt juuri olisi jaksanutkaan. Hän ei enää
ollut iso mies eikä varma itsestään, kuten äsken purjehdittaessa.
Maalle tultuaan hän meni kerrassaan kurjaksi, jännitys laukesi, hän
alkoi antaa ylen. Tämä tuli Augustille oikein otolliseen aikaan, niin
että hän sai olla ensimmäisen kiusallisen tunnin rauhassa.

Voitko sinä pahoin? hän kysyi.

En, vastasi Edevart ja antoi ylen.

Näytti olevan pitkä matka ihmisiin ja asumuksiin, pieni venetalas
täällä oli, mutta se oli puulukolla lukittu. August aikoi murtaa
oven auki, mutta Edevart vastusteli. Niin siinä sitten kävi,
että he istahtivat tuulensuojaan, söivät eväitään ja odottivat
aamunkoittoa. Edevart reipastui, tahtoi saada tarkemmat tiedot toverin
tunnustuksista, mutta August vastasi vältellen. Edevart ei suotta ollut
kuuttatoista täyttänyt, hän ei voinut unohtaa neekerityttöä.

Mitä te sille teitte? hän kysyi.

Mitäkö me sille teimme? Emme mitään!

No, mutta olihan teitä neljä sen kimpussa?

Älä, sanoinko minä neljä? Älä sinä kysele. Se oli vain lapsi, niin että
ymmärräthän sinä siitä, ettemme tehneet hänelle mitään. Se tuli tiellä
vastaan.

Huusiko se? kysyi Edevart.

August ei vastannut siihen mitään, sanoi sen sijaan: Ei ollut sen
suurempi kuin Ragna, joka on meillä. Mutta kuumissa maissa on
asianlaita niin, että vaikka ne ovat vielä lapsia, ovat ne kuitenkin
täysikasvuisia. Ne menevät Ragnan iässä naimisiin. Niin kummasti on
ihmisten laita kuumissa maissa. Kas, tuossa on taas aurinko!

August laskeutui veneelle ja kantoi märimmät vuodat maalle kuivamaan.
Hän oli tunnustanut syntinsä ja oli jälleen vapaa mies, nyt hän taas
hoiti työnsä.

He lähtivät saaresta yöllä kauniilla säällä. Oli aivan tyyni, mutta
päästyään ulos Raft-salmesta he saivat vetävän tuulen.




II


Markkinoilla oli liikettä ja hälinää. Aluksia ja veneitä oli suurempia
ja pienempiä, ja lisää tuli päivällä ja yöllä. Talojen välissä kuhisi
ihmisiä mustanaan; pari Namdalin miestä oli juonut vähän liikaa ja
haastoi nyt tappelua. Itsekukin oli oma poliisinsa.

Edevartille oli sekä hauskaa että kehittävää päästä sinne, ja
Augustin myydessä nahkakuormaa hän kuljeskeli siellä täällä katsellen
kaikkea. Oli kauppoja, joissa myytiin hienoja ja karkeita tavaroita,
summittain tavaraa ja paljon suurempi valikoima kuin Lofooteilla.
Täällä oli nuorallatanssijoita, posetiivinsoittajia, villieläimiä,
keilarata, katukaupustelijoita, karuselli, mustalaisia, jotka povasivat
ihmisille, limonaati- ja kahvitarjoiluja, maailman lihavin nainen ja
vasikka, jolla oli kaksi päätä. Ja täällä kierteli myös Papst, vanha
kunnianarvoinen kellojuutalainen, jolla oli merkillinen taskuviitta;
merkillinen mies.

Edevart pysytteli jonkin aikaa vanhan juutalaisen lähettyvillä, ei
siksi, että olisi luullut kykenevänsä ostamaan tältä mitään, vaan sen
vuoksi, että kiiltävät taskukellot olivat joka tapauksessa ihana näky.
Kuinka rikas äijä mahtaa ollakaan, kun kannattaa pitää mukanaan noin
paljon kelloja! ihmetteli Edevart itsekseen.

Ukko Papst oli kerrassaan kotiutunut Norjaan, vaikka hänen ehkä olisi
paremmin kannattanut olla muualla. Hän oli kierrellyt Nordlandia
kokonaisen ihmisiän, kävellyt kylästä kylään, käynyt kalastusasemilla,
markkinapaikoilla. Norjaa hän puhui erinomaisesti, tunsi kaikki sanat,
vaikka lausuikin ne hieman oudosti. Yleensä Papst oli kaikkialla
mielellään nähty vieras, ihmiset tunsivat tuon lyhyen, paksun äijän,
jolla oli ison mahansa päällä monen monet kellonperät. Hän huuteli
nuorille ja vanhoille; rikkaille hänellä oli kultakelloja, köyhille
halpoja hopeakelloja. Kauppaa tehdessään hän käytti erilaisia
menetelmiä aina sen mukaan, minkälaatuinen oli ostaja.

Nuorille, joita viivyskeli hänen ympärillään silmät suurina katsellen
hänen komeuttaan, Papst saattoi sanoa: On minulla hyvä kello
sinullekin, kas tässä, ole hyvä ja pidä sitä kädessäsi! Kun sitten
nuorukainen oli saanut kuulla hinnan ja heittänyt tykkänään ostoaikeet,
kysyi Papst: Paljonko sinulla on? Nuorukainen ehkä mainitsi puolet
tai vain kolmanneksen. Papst ei silloin hylännyt nuorukaista, ei
suinkaan! Hän kävi ystävälliseksi ja myötätuntoiseksi, tuntui siltä
kuin hän olisi tässä erikoisessa tapauksessa mennyt vielä tavallistakin
pitemmälle ja itse lainannut pojalle hiukan rahoja, jotta tälle kävisi
mahdolliseksi hankkia haluamansa kello; sattuipa silloin tällöin
sellaistakin, että Papst suostui odottamaan loppuhintaa seuraavaan
vuoteen. Sinä olet hyvää sukua ja rehellinen mies, hän sanoi, kyllä
sinä maksat köyhälle juutalaiselle! Niin suureen ja uhrautuvaan
luottamukseen ei poika voinut olla vastaamatta samalla mitalla,
hän osoitti rehellisyyttä, jota ei kyllä tarvinnut jokapäiväisessä
elämässä, ja maksoi seuraavana vuonna. Harvoin, jos milloinkaan, kävi
niin, että Papst joutui petetyksi.

Sillä tavalla vanha kellojuutalainen menetteli, hoiti kiertävää
liikettään vuodesta toiseen aina yhtä levollisena ja arvokkaana. Hän
petkutti, milloin taisi, mutta jos hänet saatiin siitä kiinni, hän
oikaisi hyväntahtoisesti kepposensa, tosin joskus uudella kepposella.

Hänellä oli hyvä silmä kehuskelijoihin, jotka tarkoin tutkivat kelloa
ja olivat olevinaan oikein aikamoisia kellontuntijoita — heitä
Papst petti mielihyvin. Niin, nämä olivat olevinaan jos jotakin ja
puhuttelivat häntä tuttavallisesti Moosekseksi: No, Mooses, onko teillä
tänään minulle hyvää kelloa? sanoi tuollainen tuntija. Papst otti
kellon taskustaan ja näytteli sitä ostonhaluiselle täydessä valossa.
Katsele sitä! sanoi hän. Mies katseli kelloa, avasi sen ja kysyi, oliko
se hyvä. Hyväkö? vastasi Papst, minulla on itselläni samanlainen omassa
taskussani, katso itse! Ja hän antoi jonkin omista taskukelloistaan
verrattavaksi. Sitten oli sovittava hinnasta. Papst pyysi runsaasti
hintaa kaikilta, mutta kehuskelijoilta, jotka olivat olevinaan
kellontuntijoita, hän pyysi kaksinkertaista hintaa; jos hänelle sitten
tarjottiin puolet, näytti hänen murheellinen muotonsa ikään kuin vielä
masentuneemmalta, kun maailmassa olikin niin paljon pahuutta; hän otti
kellon takaisin, eikä sinä päivänä syntynyt kauppaa.

Mutta ostaja tunsi Papstin ihmisten puheista, hän ilmestyi myöhemmin
uudelleen, ja Papstkin tunsi miehen. Tarjotkaa vielä kerran! hän
kehoitti. Mies saattoi lisätä joitakin killinkejä tai neljännestalarin,
mutta ei, ei, ei mitenkään! sanoi Papst ja otti kellon uudelleen esiin,
näytteli sitä, avasi sen, painoi kiinni ja pisti sitten taskuunsa.
Mutta jos mies sitten näytti heittävän kaiken sikseen ja lähtevän
tiehensä, huokasi Papst syvään tämän maailman pahuutta ja teki kaupat.
Hän myi tappiolla, tappiolla, tappiolla! Tämä vie vielä hänet häviöön,
mutta minkä sille mahtoi! Kun mies oli lukenut hänelle rahat kouraan,
otti Papst kellon esiin ja ojensi sen ostajalle. Se oli kirkas ja
kaunis, kuoressa oli hieno kaiverrus, se tikitti suurenmoisesti —
mutta se ei ollutkaan sama kapine, Papst oli pistänyt kätensä johonkin
salataskuunsa ja ottanut sieltä toisen kellon, joka oli samannäköinen,
mutta halvempaa laatua.

Mutta saattoihan kehuskelija tosiaan olla ovela mies, ja kun lisäksi
hänen epäluulonsa olivat täten heränneet, hän ehkä sai Papstin kiinni
petkutuksesta ja alkoi pitää siitä suurta melua. Silloin Papst ravistaa
päätään omalle tyhmyydelleen ja sanoo: Nyt näen, etten tosiaan tiedä
sinua terävämpää miestä! Itse en huomannut sitä, mutta sinäpä huomasit!
Ja rauhoittaakseen ostajaa hän antaa hänelle oman taskukellonsa, mitä
mies pitää varmana takeena. Mutta pois lähtiessään hänellä onkin
taskussaan kolmas halpa kello.

Täällä markkinoilla Edevart jälleen näki armenialaisen, kotona
tapaamansa posetiivinsoittajan, ja unkarilainen näkyi yhä olevan hänen
seurassaan. Hän tapasi kaverukset kerran iltapäivällä laivalaiturin
luona; olivat asettuneet paikkaan, josta kulki ohi paljon väkeä, ja
soittivat ja näyttelivät kaikin voimin.

Toverukset eivät olleet niin suuresti muuttuneet, ettei heitä olisi
tuntenut, vaikka olikin kulunut kolme vuotta siitä kun näyttäytyivät
Edevartin kotikujilla. Armenialaisen molempien silmien ympärykset
olivat vain käyneet sinisiksi, joten hän siis nyt oli aivan sokea.
Miesparka, jonka täytyi kulkea posetiivinsoittajana vieraassa maassa,
se oli hänen kohtalonsa! Toiset säälivät raukkaa ja pistivät killinkejä
kerjäläispojan maljaan, lapsia ja nuorisoa kerääntyi täälläkin tuon
ihmeellisen soittopelin ja kullalta kimmeltävän Napoleonin ja tämän
komeiden kenraalien ympärille.

Minä tunnen heidät, kuiskasi Edevart vierustoverilleen, olen nähnyt
heidät ennenkin! Ja kääntyen suoraan soittoniekan puoleen hän kysyi:
Oletteko käynyt sokeaksi?

Niin olen, sokeaksi, olen käynyt, mies vastasi surumielisesti päätään
ravistaen.

Sitä minä en usko, sanoi Edevart. Sillä hän oli varmasti huomannut
kunnon armenialaisen katsoneen häneen hänen kysyessään.

Nyt astui unkarilainen paikalle ja puhui isoon ääneen, alkaen vanhaan
tapaansa lyödä ja tuuppia ja kolhia toveriaan, niin että katsojat äkkiä
pelästyivät ja kaikkosivat pakoon ja huusivat täysi-ikäisiä menemään
apuun. Hyvä, täällä oli jokainen oma poliisinsa. Lähellä seisoi
Namdalin miehiä, näistä pari iski kouransa unkarilaisen kaulukseen
ja nosti hänet päänsä päälle ilmaan uhitellen ja ilkkuen, että hän
oli kapalolapsi ja että nyt hänet heitetään mereen. Kaksi miestä oli
tietysti liikaa unkarilaiselle, hän sätkytteli hetken aikaa vastaan
ja koetti rimpuilla itseään irti, mutta lannistui sitten ja rupesi
rukoilemaan armoa. Namdalilaiset olivat armollisia; saatuaan miehestä
näin täydellisen voiton he potkaisivat häntä takapuoleen ja antoivat
hänen painua tiehensä. Jäivät vielä seisomaan ja hymyillen katsomaan
hänen jälkeensä, eikä heidän kehumisellaan ollut mitään määrää: he
olisivat tehneet hänestä pöperöä ja syöttäneet hänet kanoille!

Namdalilaiset kääntyivät nyt pahoinpidellyn soittoniekan puoleen
saadakseen häneltä kiitokset. Mutta tämä ei kiittänyt, seisoi vain ja
päivitteli itsekseen ja pyyhkieli poskeaan.

Oletkos nähnyt noin kummaa verta? ihmettelivät namdalilaiset keskenään;
aivan kuin siihen olisi sekoitettu sinistä joukkoon!

Ei se ole verta, sanoi Edevart, hän vain tuhrii sitä kasvoihinsa. Olen
nähnyt nämä miehet ennenkin.

Eikö se ole verta? Ei ole. Eikä hän ole sokeakaan.

Joukosta kuuluva ääni rupesi Edevartia kannattamaan: Ei, ei tämä mies
ole sokea. Minä olen nähnyt nämä veijarit Ruijassa, he tekivät siellä
samat temput saadakseen meidät antamaan rahaa.

Namdalilaiset astuivat aivan miehen luo ja silmäilivät häntä tarkkaan.
Etkö ole sokea? kysyivät he.

Mies voivotteli ja vastasi: Kyllä, olen sokea. Ihan varmasti.

Yksi miehistä tempasi puukon ja oli lyövinään. Sokea räpäytti silmiään
ja ponnahti kauhistuneena askelen taaksepäin. Ei, ei hän kestänyt
koetusta. Kiireen vilkkaa hän rupesi nostamaan posetiivia selkäänsä
paetakseen pois paikalta. Namdalilaiset laskivat raukan menemään,
mutta näyttivät tuntevan itsensä noloiksi, kun eivät tehneetkään
hänelle mitään, vaan olivat puuttuneet kerta kaikkiaan naurettavaan
juttuun, joka ei ollut edes nyrkiniskun arvoinen. He seisoivat siinä
hämillään, käsiään taskuun työntäen ja ottaen ne jälleen pois. Eivätkö
he totisesti olleetkin aikoneet heittää mereen väärää miestä!

Laputa tiehesi! he komensivat. Ethän sinä ole sen sokeampi kuin mekään.

Olenpas, mutisi armenialainen, olen melkein sokea, hyvin sokea.

Laputa tiehesi, kuuletko!

Muukalaiset lähtivät tiehensä. Heidän esiintymisensä oli täällä käynyt
mahdottomaksi, armenialainen ja hänen toverinsa katosivat markkinoilta.
He lähtivät Hädelsen poikki Melbohon, soittivat taloissa, tekivät
temppujaan ja keinottelivat eteenpäin vähän kerrallaan. Mitäpä he
voivat muutakaan? He olivat ihmisiä ja raahustivat eteenpäin, miten
parhaiten taisivat, ja elivät kunnes kuolivat...

Augustin elämään liittyi sittenkin enemmän elämyksiä ja seikkailuja.
Hän katosi kerran aamulla Edevartin silmistä rannassa, jossa he olivat
maanneet yön veneessä, sitten Edevart ei nähnyt häntä ennen kuin
vasta seuraavana päivänä iltapuolella. Silloin August oli päissään ja
iloisella tuulella. No se August, se vasta osasi... nyt oli meripoika
taas laskenut itsensä rantalomalle!

Hän luoviskeli pitkin katua, jolla Edevart seisoi tuijottaen vanhaan
Papstiin ja tämän kelloihin. August oli iloinen kuin kolmen markan
hevonen, naama punoitti ja hän puhui itsekseen englantia. Hänellä oli
kiiltävä kultasormus, jonka oli ostanut, ja kaulassa jotakin silkkiä,
joka varmaankin oli naisia varten hankittu, ainakin siinä oli ripsuja.

Kun Augustin silmät osuivat Edevartiin, hän nyökkäsi tätä tulemaan
luokseen ja kysyi: Oletko saanut mitään suuhusi? Tule, mennään yhteen
paikkaan, jonka minä tiedän!

He menivät ravintolaan, jossa sai voileipiä ja lämpimiä ruokia, ja
kävivät istumaan. Liikettä hoiti naisihminen nuoren tytön kanssa
kahden. August oli täällä tuttu, hän taputteli tyttöä käsivarrelle ja
nimitteli tätä hentukseen. Tuo, Mattea, tänne minun pulloni! Sitten
hän kääntyi Edevartiin päin ja käski tätä pyytämään mitä vain: Ei ole
maailmassa ruokaa, joka olisi sinulle liian hyvää, ja minun henttuni,
tämä Mattea, kiikuttaa sen tänne, _you bet!_

Ja Mattea toi ruokaa ja viinapullon.

Heidän syödessään August selitti, miksi hän oli ollut poissa. Hän oli
luovuttanut nahat trondheimilaiselle Klem, Hansen & Co:lle ja oli
sitten tahtonut suoda itselleen hauskan päivän. Oli tavannut muutamia
hyviä tovereita. Edevart kysyi: Paljonko sait nahoistasi? Kuinka
luonnisti?

Paljon sain, vastasi August. Hän ei ollut kuvitellutkaan saavansa niin
uskomattoman paljon! Ja nyt hän selitti edelleen, että koska hän oli
mennyt kihloihin, niin ehkei hän joutanutkaan enää tulemaan veneellä
kotiin.

Edevart säpsähti: En minä voi yksin sillä lähteä kotiin.

Yksinkö? Ei se ole tarkoituksenikaan. Minä mieluummin ostan sen veneen.

Mutta sehän ei ollut kaupan?

August vastasi ylimielisesti: Älä sinä sitä sure.

He söivät ja ottivat naukkuja ja juttelivat, August väliin rallatteli.
Edevart ei ollut vielä koskaan ollut näin ylellisissä pidoissa.
Olisivatpa köyhät kotikyläläiset nähneet kaiken tämän hyvyyden!

Niin, mutta mitä sinä veneellä teet? kysyi Edevart.

Sitä August juuri olikin tuuminut. Hän tietenkin tahtoi ostaa sen
vain siksi, ettei tarvitsisi lähteä viemään sitä kotiin eikä erota
hentusta, ehkäpä tulomatkalla koettu pelkokin vielä muistui mieleen.
Mutta missään tapauksessa hän ei tahtonut pohtia vakavia kysymyksiä
nyt, kun ajatukset olivat hummaamisessa ja ilonpidossa. Katsos Matteaa,
hän kehoitteli, nätti tyttö! Hän on sen paksun kultasormuksen arvoinen,
jonka hänelle annoin. Eikös olekin paksu?

August, joka tavallisesti oli varsin harvasanainen, kävi puheliaaksi,
ja hän puhui tavallista kevyemmin, ryypyt tekivät tehtävänsä, ajatukset
juoksivat ravakammin, hän hymyili kultahampaillaan ja oli päässyt
oikein vauhtiin.

Ravintolaan tuli kaksi nuorta poikaa, joiden silmissä August tahtoi
näyttää mahtavalta mieheltä. Hän alkoi puhua muista maailman paikoista,
lämpimistä maista. Intiassa ihmiset käyttivät nilkassa renkaita,
puhdasta kultaa, ei lukkoa minkäänlaista, ne taottiin itse ruumiin
päälle, ja sitä paitsi timantteja ja helyjä, jotta ne helisivät. Mutta
kerran katkesi naiselta nilkka ja rengas täytyi viilata poikki, jotta
sääri saatiin lastoihin!

Tulkaa tänne ottamaan ryyppy kahvinne kera hän huusi molemmille
pojille. Hänen täytyi saada jakaa toisillekin, hän ei tahtonut olla
yksin autuas, eikä Edevart kuluttanut suuriakaan. Maljanne, pojat! Minä
olen kulkenut laajalti, tietäkää se, olen purjehtinut maailman ympäri
ja käsitän hyvin, että Kalkutta ja Sidney ja muut semmoiset nimet
ovat teille vieraita. Mutta tässä minä nyt istun tällä jakkaralla,
niinkuin näette. Mitä varten te luulette minun tänne tulleen? Toin
nahkoja. Jaa-a. Minä olen liikemies. Ja sen verran uskallan sanoa, että
nahkakauppa ei olekaan käsityötä, jossa nahat lisääntyvät. Kysykää
vain toveriltani, joka istuu tuossa, mimmoisen lastin me toimme! Se on
totta, Edevart, sanoi hän äkkiä, minunhan pitää maksaa sinun palkkasi!

Edevart vastasi hämillään: Se ei nouse suuriinkaan, olen saanut niin
paljon ennakkoa.

August otti taskustaan paksun lompakon ja luki hänelle rahat kouraan
eikä suinkaan kitsastellen. Kas tässä! hän sanoi, jos näin on sinusta
hyvä, niin tässä on!

Edevart kiitti vielä ujommin ja sanoi, että siinä oli paljon, hän oli
saanut paljon enemmän kuin pitikään.

Niin, sanoi August, asianlaita on nyt sillä tavalla, että minä suon ne
sinulle. Hän huusi Mattean ja kysyi, eikö hänellä ollut toinenkin pullo.

Ei ole, vastasi tyttö.

Tuo se toinen pullo! käski August rehevän ystävällisesti ja tarttui
Matteaa käsivarteen. Kun tyttö arasteli, hän pusersi vain kovemmin
sanoen: Kuta itsepintaisemmin sinä huudat, sitä pahemmaksi minä käyn.

Anna minun olla! huusi tyttö kasvot punoittaen.

Mutta Augustpa ei antanutkaan tytön olla ennen kuin tämä oli luvannut
tuoda toisen pullon. Kaiken kaikkiaan August käsitteli tyttöä
tiukasti, vähintäkään kursailematta, ikään kuin tämä olisi häneen
verrattuna ollut tuiki vähäpätöinen olento, ei enempää kuin yksi hänen
kylkiluistaan. Kaunis suhde kihlautuneiden kesken! Ja tuo nyt sikareja,
ekstra hyviä sikareja meille kaikille!

Nuorukaisista toinen näytti olevan tytön hyvä tuttu. He pitivät
keskenään silmäpeliä, ja nuori Mattea nojasi toista kättään
tarpeettoman hellästi pojan olkapäähän kurkottaessaan toista kättään
ottaakseen pöydältä jotakin. August ei huomannut mitään, hän yhä yltyi
yltymistään, kävi kovin omahyväiseksi ja tyhmänylpeäksi, suurpohataksi
ja hurjastelijaksi. Hän alkoi kertoa, kuinka kerran syntyi kuunarissa
tappelu, mikä ehkä kokonaan oli omatekoista juttua, kuinka malaiji oli
tarttunut puukkoon ja ollut vähällä pistää perämiehen kuoliaaksi, mutta
sitten August oli sohaissut malspiikin malaijin mahaan —

August vaikeni.

Jukoliste! huusi toinen nuorukaisista. Mutta kuinkas sitten kävi?

August valmistautui tekemään syvällistä opetusta omasta jutustaan
ja sanoi: Odotas vähän, kunnes muistelen! Kuinkako kävi! Joo, mies
kierähti kannella ympäri seitsemän, kahdeksan kertaa ja nousi sitten
taas pystyyn, malspiikki mahassa —

Hyi! kauhistelivat kuulijat.

Niin, sanoi August itsekin järkyttyneenä ja ravistaen päätään, oli ehkä
ylittänyt omat odotuksensa.

Mutta murhasitteko te hänet? kysyivät pojat, joita mokoma kertomus
pöyristytti.

August perääntyi. Siinä nyt Matteakin seisoi kuuntelemassa, eikä
August tahtonut olla hirviö ja murhamies: En minä häntä tappanut. Ei
semmoinen muhamettilainen ja malaiji niin vähästä kuole, vaikka saakin
raudankappaleen mahaansa. Ei, hän käveli malspiikki mahassaan siksi
kunnes päästiin ensi satamassa lääkäriin.

Miksei hän vetänyt sitä pois?

Ei, nähkääs, silloin veri olisi juossut kuiviin ja hän olisi kuollut...

Uusia juttuja ja monta hullua tapausta pitkin iltapäivää. Aika kului.
Edevart ajatteli kaikkea asiallisesti ja kysyi: Oletko kirjoittanut
veneestä kotiin?

En ole kirjoittanut, vastasi August, enkä kirjoitakaan, lähetän vain
sähkösanoman: kiireellisen sähkösanoman, vastaus maksettu, siinä koko
juttu. — Niin, me, jotka olemme olleet maailmalla, käytämme lennätintä.
Mattea, tuopa meille kahvia!

Mutta ennen kuin kahvi tuli alkoi Augustin naama venyä pitkäksi ja
käydä kalmankalpeaksi ja hänen täytyi käydä ulkona. August kuoma ei
nähkääs ollut suinkaan juopporatti, ei sinnepäinkään, hän ei kestänyt
viinaa, hän piti hauskaa. Kun sattui olemaan siihen suotuisa tilaisuus,
iloinen hetki tempasi tuon huolettoman pojan pyörteeseensä. Hän oli
merta kyntänyt ja äestänyt ja korjannut myös sadon ja joka kerran
maissa lomalla käydessään hän kylvi itsensä uudelleen. Niin asia oli.
Hän itse huomasi sen liiankin hyvin eikä hänen ollut tapana sitä
salailla.

Hän sai mutistuksi: Tulen pian takaisin! ja lähti.

Edevart meni hänen jäljessään ulos: Tulisit veneeseen ja panisit
vähäksi aikaa maata.

Maatako? Mitä sinä ajattelet? En toki!

Jos panet maata, se haihtuu taas nopeasti.

August vastasi yksinkertaisesti ja uppiniskaisesti: Mikä haihtuisi
nopeasti? En minä ole humalassa. Se oli se sikari —

Edevart: Mitenhän olisi, jos nukkuisit hetken? Toivoisin, että tekisit
niin.

August vakavasti: Nukkuisin — keskellä päivää? Ei puhettakaan! Ei,
Augustiin eivät pystyneet semmoiset uudenaikaiset aatteet, ja hän oli
niinkuin muutkin humaltuneet sitä mieltä, ettei hän ollut ensinkään
humalassa, vaan aivan selvä, suurenmoisen selvä mies, se oli vain se
sikari, hylky —

Mutta hän toipui ulkoilmassa nopeasti, kasvoihin tuli jälleen väriä,
jalat kantoivat taas. He lähtivät molemmat takaisin ravintolaan.

Sielläkös heitä kohtasi näky: se kirottu nuori poika ja Mattea
seisoivat nurkassa ja puristelivat toisiaan ihan julkisesti.

Tämä näky se oli syynä siihen, että jakkara äkkiä singahti kattoon ja
putosi pöydälle ja rikkoi kuppeja ja laseja. Ensin se. Sitten August
tempasi käteensä pöydältä pöytäveitsen ja hyppäsi nurkkaan armastelevan
parin kimppuun. Se vaikutti heti: nuorukainen kiljaisi kauhuissaan,
päästi tytön irti ja ryntäsi ovelle; ja samassa toverikin juoksi
ulos hänen jäljessään. Ravintola tyhjeni melkein tyhjäksi, ei ollut
enää ketään muuta, kenen kimppuun hyökätä. August jäi tuijottamaan
henttuunsa, aseettomana miekanheiluttajana, tylsänä, sanattomana ja
typeränä.

Ei se ollut mitään! sanoi Mattea koettaen hymyillä.

Emäntä tuli keittiöstä hieman peloissaan vaatien olemaan hiljaa hänen
talossaan. Hän ei suoraan ajanut uloskaan Augustin kaltaista miestä,
hyvää luvattoman viinan kuluttajaa, mutta hänen täytyi nyt kuitenkin
pyytää tätä olemaan kiltisti, maksamaan ja lähtemään pois. Saattoihan
August sitten palata takaisin.

Antakaa tuo veitsi minulle!

August oli todella vielä sen näköinen kuin olisi yhä tahtonut tehdä
lopun muutamasta miehestä, mutta vähitellen hän talttui. Eihän tässä
nyt oltu karhuntapossakaan; hän ojensi voittoisan sapelinsa emännälle.

Mattea puuttui jälleen puheeseen: Ei se ollut mitään, ymmärräthän, minä
juuri ja juuri tunnen hänet, hän on Ofootista, laivurin poika. Hänen
nimensä on Nils.

Jaha, vai niin -? sopersi August.

Emme me tehneet mitään, juttelimme vain, intti Mattea. Emme tehneet
yhtikäs mitään.

Eikö hän suudellut sinua? Näinhän minä.

Ei, ei, hulluko sinä olet! huudahti Mattea. Se oli paljasta pilaa.
Lopulta Mattea puhui, ikään kuin hän tuskin olisi ollut koko päivänä
Nilsin kanssa siinä nurkassa, ja tämä sai Augustin aivan päästään
pyörälle ja typerryksiin. Niin, no, eihän hänellä ollut päässään kovin
monta silmää, kaksi korkeintaan, mutta niillä hän toki näki! Mutta
Mattea hääri hänen ympärillään, puhui hänelle nöyrästi ja sai hänet
taas istuutumaan maksaessaan. Kun August puhui uudesta pullosta, joka
piti saada mukaan, se annettiin hänelle, ja kun hän kietaisi kätensä
tytön vyötäisille ja pyysi pientä hellää ystävyyden osoitusta, hän sai
senkin. Sanalla sanoen, Mattea ei olisi voinut olla rakkaampi. Ja tämä
näyttikin lohduttavan Augustia.

Mutta hänen noustessaan lähteäkseen näytti kiukku taas saavan hänet
valtaansa ja hän vaati tyttöä vannomaan, ettei huoli Nilsistä eikä
kenestäkään muusta koko maailmassa —

Kyllä! vastasi tyttö paikalla. Sen vannon, sen saat uskoa.

Niin — sillä jollet niin tee, saat antaa sormuksen takaisin, sanoi
August.

Tyttö oli vetävinään sormusta sormestaan ja rupesi itkeä tuhertamaan.
Moinen taipuvaisuus teki Augustiin huomattavan hyvän vaikutuksen, ei
puuttunut paljoa ettei hän itsekin olisi alkanut kyyneliä vuodattaa,
ja hän sanoi: Saat pitää sormuksen toistaiseksi! Eikös se ollut niin,
hän kysyi Edevartilta, että hän on nyt luvannut minulle ikipäiviksi
uskollisuutta ja rakkautta?

Edevart piti sitä suurena kunniana, että hänkin sai olla mukana
leikissä, ja vastasi: Niin juuri, olinhan minä tässä todistajana.

Saat panna pääsi pantiksi siitä, että asia on niin! vastasi Matteakin
liikutuksesta itkien. Minä en enää tässä maailmassa katso häneen, en
minuuttiakaan!

Sitten saat pitää sormuksen! vastasi August auliisti.

Mutta Edevart näytti kuitenkin pitävän toverinsa kihlausta hiukan
epävarmana. Heidän ollessaan lennätintoimistossa hän kysyi hiljaa, eikö
ollut parempi jättää sähkösanoman lähettäminen huomiseen? Vai miltä
sinusta itsestäsi tuntuu? hän lisäsi, peläten loukkaavansa miestä, joka
oli purjehtinut maailman ympäri.

Ei, nyt minä ostan sen veneen! vastasi August jyrkästi. Kuulithan sinä,
mitä tyttö lupasi!

Mutta miten minä pääsen kotiin?

Höyrylaivalla, vastasi August. Hän tuhrasi pilalle monta lomaketta, sai
sähkösanoman vihdoinkin valmiiksi ja lähetti sen, vastaus maksettu. Hän
oli nyt jonkin verran selvinnyt.

Lähdetäänkö nyt sitten veneelle ja rupeaako August levolle, nukkumaan?
Ei, tuhatkertaa ei! Hän on vapaa mies, hän on itse aikansa määrääjä,
ja hänellä on rahoja taskussaan. Eipä silti, että hän olisi aikonut
sirotella rikkauttaan ympärilleenkään ja ostaa hyödyttömiä tavaroita,
mutta hän halusi esimerkiksi hankkia mustan verkatakin, jota saattaisi
käyttää sulhastakkinaan, ja kauan hän oli kaivannut revolveriakin —

Mikä se on? kysyi Edevart.

Etkö sinä tiedä? Sillä ammutaan. Pistooli.

Eikö pyssy olisi parempi? Mistäpä minä tiedän.

Ei ole. Se ei mahdu taskuun. Olisipahan minulla pöytäveitsen asemesta
vain ollut revolveri, niin olisit nähnyt! August selitti vielä, mitä
kaikkea muuta hän tarvitsi: Kellonperistä oli kultaus kulunut pois,
ulkomailla ei vähäpätöisinkään kapteeni eikä perämies käyttäisi
semmoisia — pois ne ja uudet tilalle. Hän tahtoi näyttää Mattealle,
mikä hän oli miehiään! Jossakin kaupassa hän oli vielä huomannut
hanurin, jossa oli kaksi riviä näppäimiä ja paksut silkkilenkit, vallan
erinomaisen pelin, joka häntä miellytti.

Mutta osaatko sinä soittaa? kysyi Edevart.

August vastasi paremmuutensa tietäen: Niin, mitäs luulet?

Edevart ei uskonut, hän epäili. Mutta oli se sentään mies tuo August,
jos vielä osaisi soittaakin!

Edevart ei aikonut ostaa niin muhkeita kapineita kuin hänen toverinsa
oli luetellut, mutta oli hänkin suunnitellut, mitä hankkisi:
monivärisen paidan, jossa oli rinnassa punonnaisia, lakin, jossa
kiiltonahkainen lippa. Jos nimittäin kannatti. Kummallekin sisarelle
täytyi ostaa hamekangas, pikkusiskojen oli tapana kiittää kädestä, kun
saivat jotakin, kainoudesta sanattomina.

Kun Edevart oli illalla mennyt makuulle, tuli Augustkin veneeseen ja
ryömi hänkin purjeen alle. Hän oli kuin olikin ostanut sekä hanurin
että kultaiset kellonperät, ja Edevartille hän tarjosi sikarin täydestä
laatikosta.

Ostitko takin? kysyi Edevart.

August löi huudahtaen polveensa. Se unohtui! Niin, niin, mutta ehtiihän
sen vielä huomennakin. Muuten nämä olivat kurjat markkinat siihen
verraten, mihin hän oli tottunut, mistään ei voinut saada revolveria.

Aamulla August meni maihin sanoen lähtevänsä ostamaan takkia ja sitten
palaavansa takaisin, sillä oli viimeinen markkinapäivä. Hyvä. Edevart
odotti, mutta Augustia ei kuulunut. Edevart odotti puoleenpäivään asti,
sitten hänkin meni maihin ja lähti kuljeskelemaan paikasta toiseen. Hän
pysähtyi kuten tavallisestikin kellojuutalaisen kohdalle.

Mistä sinä olet? kysyi Papst.

Edevart selitti.

Kenen poika olet?

Edevart mainitsi vanhempansa, mutta Papst ei tuntenut heitä. Hän
kyseli, mitä poika täällä teki, kuinka vanha hän oli, mikä hänen
nimensä oli, aikoiko hän talvella lähteä Lofooteille, ja Edevart
vastaili ja selitteli. Kysyttyään kysyttävänsä Papst kääntyi toisten
puoleen.

Augustia ei näkynyt missään. Edevart meni Mattean ravintolaan, August
oli ollut siellä tänään kahdesti, mutta oli taas lähtenyt tiehensä, oli
ollut kovin hienona, ihka uusi musta verkatakki oli hänellä ollut ja
kultavitjat, niin tyttö kertoi. Edevart odotti toveriaan ravintolassa
hyvän aikaa, mutta lähti sitten jälleen tiehensä.

Kauppiaat olivat nyt touhussa kokoillessaan myymättä jääneitä
tavaroitaan ja valmistautuessaan kotimatkalle. He olisivat antaneet
Edevartille lukemattomia tavaroita pilahinnasta, kaulaliinan, silat ja
pitkävartisen piipun. Tule katsomaan, ennen kuin pakkaan ne kokoon, ole
hyvä! Tässä on ensi luokan partaveitsi, sitä näyt tarvitsevan, saat sen
millä hinnalla vain tahdot, melkein ilmaiseksi! Edevartin poskiin oli
alkanut nousta sakeaan maitohaivenia ja hän osti partaveitsen, mutta
punastui samassa ja häpesi kovin.

August tuli illalla veneeseen. Hieno hän kyllä oli, kun oli uusi
takki, mutta mieliala oli lamassa, mistä sitten lienee johtunutkaan.
Epäilemättä humalan jälkiturtumuksetkin vaikuttivat osaltaan. Edevart
kysyi heti, oliko hän saanut vastausta sähkösanomaan? Ei ollut saanut.
Olikos hän käynyt kysymässä? Ei ollut tehnyt sitäkään.

Edevart katseli toveriaan. Tämän silmien sini oli ikään kuin
haalistunut vetiseksi ja valuvaksi ja kasvot olivat kelmeät. Edevart
tunsi, että Augustin oli nyt paras mennä maata.

Jouduin muutamien miesten sakkiin, jotka pelasivat korttia.

Jaha, ja hävisit?

Hävisin, mitä pirun vehkeitä heillä lienee ollut. Mutta en minä paljoa
hävinnyt. Mitä minun pitikään sanoa: oletko tänään etsinyt minua?

Olen. Ja kysyin Mattealtakin.

No mitä hän sanoi?

Sanoi sinun olleen kovin hienona. Ei ollut koko maailmassa nähnyt
mitään niin hienoa.

Niin, sanoi August siihen, kun minä ostan jotakin, sen pitää aina olla
parasta lajia!

He puhuivat kultaperien hinnasta, se oli jymy hinta, ja Edevart halusi
nähdä ne vielä kerran. Mutta niitä ei näytetty. Ei, sanoi August,
olisinpa hyvilläni, jollen olisi niitä milloinkaan ostanut, sillä nyt
ne ovat menneet sen tien!

Menneet? Hävisitkö nekin?

Mutta kello minulla on, sanoi August ja kääntyi pois huulet hieman
vavahdellen.

Panisit maata, sanoi Edevart.

August ei ollut nytkään kuulevinaan. Hän oli joutunut sille asteelle,
ettei maatapano enää tuntunut hyvältä; hän oli kohmeloinen ja perin
masentunut.

Mutta kun Edevart aamulla heräsi, oli uupumus kuitenkin voittanut
toverin, tämä istui veneessä tuhdolla täysissä pukimissa, nukkui,
harmaana kuin kuollut ruumis.

Laivat ja veneet olivat aamuhämärissä lähteneet satamasta, pieni höyry
puhkui rantasillan ääressä ottamassa matkustajia ja tavaralaatikoita.
Edevartkin olisi voinut mennä laivaan, mutta päätti itsekseen käydä
ensin kiireesti maissa tiedustelemassa sähkösanomaa. Se olikin tullut,
hän sai sen haltuunsa ja juoksi viemään sitä veneelle. August istui yhä
samalla tuhdolla, oli nyt herännyt ja luki rahojaan.

Tässä on sähkösanoma, sanoi Edevart.

August vastasi: Vai on. Ei siitä ole enää väliä.

Etkö tahdo katsoa, mitä siinä on?

En välitä. Nakkaa mereen.

Sinäpä kummallinen olet! arveli Edevart nöyrästi. Hän loi katseensa
pieneen höyryyn sanoen: Eikös tuo ole se laiva, jossa minun piti lähteä
kotiin.

August vain huokasi ja istui ajatuksissaan.

Sillä mitä minä täällä sitten enää teen, jatkoi Edevart alkaen kokoilla
vähiä kamppeitaan.

Ei ole kiirettä, sanoi August.

Eikö ole kiirettä?

August repäisi auki sähkösanoman ja luki sen tai oli lukevinaan. Sen
minä arvasinkin! hän huudahti heti. Karolus voi mielestään pyytää
veneestään vaikka kuinka häpeämätöntä hintaa, katsohan vain!

Edevart lukea tankkasi sähkösanoman ymmärtämättä muuta kuin että hinta
oli kohtuullinen, uudesta kahdeksanhangasta kaikkine varusteineen.
August sanoi: Ei, mieluummin purjehditaan sillä kahden kotiin ja
jätetään se hänelle.

Tämähän oli aivan toista eikä suinkaan vastoin Edevartin mieltä,
kaukana siitä. August oli taas laskeutunut maan päälle ja tullut
järkiinsä.

Päivemmällä hän laskeutui vieläkin alemmaksi, jopa painui lyttyyn:
Mattea oli mennyt! Kun molemmat toverukset lähtivät hakemaan vähän
lämmintä ruokaa, ravintola olikin tyhjä, keittiössä paljaat seinät
jäljellä, hella kylmänä, emäntä poissa, Mattea tiessään.

August puhkesi tyhmistyneenä puhumaan: Mitäh? — onko mokomaa nähty?

Ovat ehkä matkustaneet pois, tuumi Edevart.

August: Matkustaneetko pois? Ei suinkaan. Lähdetään etsimään!

He lähtivät ulos ja rupesivat etsimään, ja Augustilla oli mukanaan
hanurikin, hän kun aikoi soittaa Mattealle. Naapureilta he eivät
voineet kysyä, naapureita ei enää ollut, melkein kaikki puodit olivat
näet tyhjinä. He etsivät koko markkinapaikan tapaamatta enää juuri
ristinsielua, sitten he menivät laivalaiturille, ja nyt jo pikku
höyrykin oli lähtenyt.

August, petetty nuorukainen, pani tämän niin pahakseen, että häntä
täytyi lohduttaa. Hän pysähtyi silloin tällöin, pysytteli ääneti, ei
puhunut eikä pukahtanut. Edevart sanoi: Niin, niin, mutta ehkä oli
sinulle parasta, näin, en osaa sanoa, mutta hän kun oli semmoinen —

August ei vastannut.

Edevart huudahti äkkiä: Mutta hänhän vei sormuksen!

Mistä se oli kotoisin, tiedätkö sitä? kysyi August synkkänä.

Mistä minä sen tietäisin! Etkö sinä itse tiedä?

Terve menoa vain sormus, se ei vielä olisi koko maailman asia, sanoi
August. Mutta hän sai eilen kellonikin.

Edevart oli kuin pilvistä pudonnut: Sinä kait lasket leikkiä!

Augustpa ei laskenut leikkiä, hän ei suinkaan nähnyt tässä mitään
naurun aihetta, oli kerrassaan typertynyt. Edevartin oli pidettävä
huoli välttämättömimmistä matkaeväistä ja kaiken kaikkiaan olla taas
johtajana, toisesta ei ollut mihinkään.

Ja Augustin surkeus yhä yltyi siitä luonnollisesta syystä, että heille
alkoi tiukka työ. Hadselvuonon poikki tuuli veti kutakuinkin, mutta
siihenpä se jäikin, heidän täytyi raskailla kahdeksanhangan airoilla
soutaa kiskoa koko pitkä Raft-salmi. Augustin tämä pani koville, hän
veteli niin, että oli likomärkänä ja nakkasi päältään vaatekappaleen
toisensa perästä. Ja kun vihdoin oli laitettu illallista, hän vain kävi
veneeseen selälleen jaksamatta tehdä muuta.

Eikö sinulla ole sen vertaa, että saisit ryypyn? kysyi Edevart. Olen
kuullut sen auttavan.

Mutta August ei ollut juoppo. Humalan jälkeen hän ei voinut kohentaa
itseään kuntoon uusilla ryypyillä, päinvastoin, hän ei voinut ajatella
sitä keinoa tuntematta inhoa.

Äkkiä August kysyi: Mitäs minä teen kotona?

Edevart vastasi hetken kuluttua: Mitäkö me teemme kotona? Täytyy
ensinnäkin toimittaa vene takaisin.

Sinä voit sanoa niin, minä en.

Miten niin?

August nojaa kyynärpäähänsä ja vastaa epätoivoissaan: No minä kerron
sinulle: En kykene maksamaan veneen vuokraa.

Edevart istui hyvän aikaa tuppisuuna, mutta August puhui edelleen
nolona ja kiihtyneenä: mitä sinä katsot minuun? Asia on, niinkuin minä
sanon: minulla ei ole veneen vuokraa.

Edevart uskalsi nyt sanoa: Ja sinä kun aioit ostaa sen!

Niin aioin, vastasi August. Se oli sitä aikaa. Etkö ymmärrä? Silloin
olisin voinut sekä ostaa että maksaakin sen.

Sitä en usko, olisi Edevart voinut sanoa, mutta pysyi vaiti. Mitä hänen
piti ajatella toveristaan? Hänellä oli epäilyksensä, August kuoma oli
heittäytynyt liian isoiseksi: Mitä hän oli kaiken kaikkiaan mahtanut
saada nahkakuormastaan? Tuskinpa kovinkaan paljoa, ei vielä rikkauksia,
paksun lompakollisen talarin seteleitä vain, mutta sillä ei eletty koko
loppuikää kultavitjoin ja sormuksin.

Vieläkö sinulla on rahaa? kysyi August.

Minullako? Mitäs minulla olisi!

Sinun pitää auttaa minua. Saat uuden takkini.

Ei minulla ole niin paljoa, sanoi Edevart.

Hänen rahansa luettiin ja August sanoi: Se riittää. Saat takin!

August jatkoi, taas kevytmielisenä ja runsaskätisenä: Tarvitset sitä
paremmin kuin minä.

Hän palaisi nyt kylläkin retkeltään köyhänä ja halpana, ja jos hän jo
oli luullut voivansa kotona rehennellä kukkona tunkiolla, ei siitä nyt
ainakaan tullut mitään. Siitä huolimatta Augustin hyvä tuuli alkoi
vähin palata, hän oli toistaiseksi pelastunut pahimmasta pulasta, kun
kykeni maksamaan veneen vuokran, ja kultasormus ja hanuri hänellä vielä
oli, eivätkä ne olleet aivan huonoja kapineita, millä tukea arvoaan
niin köyhässä kylässä. Augustille alkoi yhtäkkiä ruoka maittaa, ja hän
sanoi haluavansa maistaa markkinaeväitä. Niin aina, August reipastui.
Tullessaan aamupuoleen Länsivuonolle he saivat loppumatkaksi vetävän
tuulenkin ja pääsivät soutamasta.

Mitä sinä kesällä aiot tehdä? kysyi Edevart.

Kyllä minä jotakin keksin, vastasi August reippaasti. Miksi sitä kysyt?

En tiedä, mihin itse ryhtyisin.

August vaipui mietteisiin. Hän oli keulamiehenä, eikä hänellä nyt ollut
veneessä mitään tekemistä; näytti siltä kuin hän olisi torkkunut.
Mitäkö aion tehdä kesällä? Vai olet sinä huolissasi minun puolestani,
Edevart. Älä huoli!

Edevart ei ollut niinkään varma siitä, että koko maailma oli kesällä
hänen toverilleen avoinna. Hän oli vaiti.

Äkkiä August rupesi pesemään käsiään meressä, kuivaten ne hyvin
tarkkaan housuihinsa, sitten hän kävi käsiksi hanuriin, pisti sormet
silkkilenkkeihin ja kajahutti reiman marssin. Edevart ei voinut
pidättää huudahdusta: Ihmeellistä aivan, kuinka sinä osaat soittaa!

August sylkäisi mereen ja sanoi: Äläpäs kuuluttele sitä kotona kylälle!

Edevartiin toverin taito teki syvän vaikutuksen. Tämä ei ollut koskaan
maininnut osaavansa soittaa, hän oli merkillisempi kuin muut ihmiset,
hurjapää ja suuri houkka, mutta viisas mies. Kuka saattoi päästä
hänestä perille? Eikö hän ollut menomatkalla käyttäytynyt uskomattoman
kurjasti ja pelosta itkenyt raemyrskyn kynsissä? Ja eikö hän ollut
tunnustanut monta syntiä ja ilkityötä kiertelevän elämänsä varrelta?
Mutta tässä hän nyt istui, sama mies, ja soitti mitä laatuisinta
tanssisoittoa tai parasta hääsoittoa ja päälle päätteeksi lauloi
englantilaisen laulun, oikein runopukuisen. Hänellä oli suuret lahjat.

Olen minä aikanani soitellut ylhäisille jos alhaisillekin, kehaisi
August.

Missä sinä olet oppinut?

August ei ollut kysymystä kuulevinaankaan vaan jatkoi: Kerran soitin
kuninkaallekin.

Lasket leikkiä!

Taka-Intian kuninkaalle soitin. Hän oli musta kuin kekäle ja
hänellä oli torahampaat ja hänen ympärillään seisoi monta tuhatta
miesmurhaajaa, mutta siitä huolimatta me kumpikin, hän ja minä, tulimme
hyvin toimeen keskenämme. Soita nyt minulle tanssia, August! sanoi
kuningas.

Mikä hänen nimensä oli?

Kaphavaripeilinglog.

Mikä kumma? Sehän vasta nimi oli!

Niin, se oli hänen nimensä, sanoi August ylpeästi. Kaphavaripeilinglog.
Siellä vasta olisit nähnyt, oliko hänellä korvissaan renkaita.
Ne killuivat olkapäihin saakka ja olivat kootut kaikkien hänen
vihollistensa hampaista. Minä lahjoitin hänelle hanurini.

Annoitko pois hanurisi?

August hymyili raukeasti: Joo, mutta sen minä sanon sinulle, Edevart,
etten tehnyt sitä ilmaiseksi. Sain monta arkun täyttä.

Edevartin ilme näytti tyhjältä, hän ei käsittänyt: monta arkun täyttä —
mitä?

Sitä sinun ei pidä kysyä, sillä en ole niitä miehiä, joka sillä pyrkisi
kehumaan. Enkä soisi sitäkään, että levittelet siitä tietoa kylällä.
Mutta arkut kyllä odottavat Taka-Intian pääkaupungissa, kunnes käyn ne
noutamassa.

Edevart: Siinä jutussa ei sitten ole nimeksikään perää?

Etteikö ole perää? Olenko minä ennen sinulle valehdellut? Uskotko
minua, kun näet nämä avaimet? Ja August otti taskustaan ison
avainnipun. Siinä oli kahdeksan avainta ja korkkiruuvi.

Edevart mykistyi sanattomaksi. Siitäkään ei August ollut koko aikana
virkkanut mitään, että hänellä oli Taka-Intiassa kahdeksan arkkua. Ja
ensi kerran Edevart näki avaimetkin. Hän oli voitettu.




III


Tämän köyhän kyläkunnan laita oli niin, että kaikki oli siellä
horrostilassa. Ei ollut yritteliäisyyttä, kukaan ei hommannut mitään,
ihmiset elivät kädestä kärsään. Pienissä peltotilkuissa kasvoi heinää,
perunoita ja ohraa, karja kulki kesällä laitumella, talvella se
pidettiin navetassa, tämä oli ainainen, muuttumaton elämän järjestys.
Lapset oppivat saman, mitä heidän vanhempansa taisivat, ei vähempää
eikä enempää, ja päivät kuluivat, elämä meni menojaan. Soudettuaan
talvella Lofooteilla kalassa ja korjattuaan syyspuoleen pienen
satonsa miehet olivat tehneet tehtävänsä. Muulla ajalla ei ollut
merkitystä. Mihin he olisivat voineet ryhtyä, mitä he saattoivat
tehdä? Ohhoh, he olivat niin laiskoja, pohjaltaan tyhjäntoimittajia,
vetelehtivät pirtistä pirttiin soittaen suutaan joutilaina, unisina ja
nälkiintyneinä. Kirkossa he kävivät uutisia kuulemassa.

Naapurikylissä oli joka kevät saatu pieni varma tulo siitä, että
jahdit toivat Lofooteilta lasteittain kaloja, jotka oli kuivattava
rantakallioilla. Siitä lähti kauniit killingit jauhoihin ja kahviin,
kun lapset ja aikuiset kävivät kallioilla hoitamassa kalaa ja ansaiten
vähin jokainen. Tässä kylässä ei ollut tehty mitään kuivaamispaikkojen
perkaamiseksi puhtaiksi kanervista ja turpeista, jotta ne olisivat
kelvanneet tarkoitukseensa. Se oli niin häpeällistä ja kelvotonta,
että kävi aivan yli ymmärryksen, ja August, meripoika, tuli
kerran lausuneeksi sanan tästä asiasta: entä jos lähdettäisiin ja
kiskottaisiin kallioilta ohut turvepeite pois? Lähdettäisiin joka mies,
mitä kylässä oli, niin työ olisi muutamassa päivässä suoritettu. August
lupasi lähteä itse mukaan.

Hänelle ei vastattu mitään. Ihmiset kääntyivät poispäin mutisten
keskenään ja jatkoivat entistä saamattomuuttaan. Eivät he tahtoneet
ottaa oppia Augustista! Karolus, kahdeksanhangan omistaja ja
Ane Marian aviomies, ei pitänyt asiaa mahdottomana: mitä muuta
naapuripitäjäläisetkään olivat tehneet kuin lähteneet moniaita vuosia
takaperin miehissä kalakallioille ja peranneet ne puhtaiksi? Siten
he olivat hankkineet itselleen kuivauspaikat ikuisiksi ajoiksi. —
Tänä vuonna ainakin on liian myöhäistä, vastattiin. Toinen painava
vastaväite oli se, ettei koko kylässä ollut miestä, joka olisi
ymmärtänyt kalan kuivaamista ja osannut johtaa työtä, mitäpä siis
tarvittiin kuivauspaikkojakaan. August sanoi, että hän osasi kuivata
kalaa. — Sinäkö? — Minä olen ollut New Foundlandissa, hän vastasi. —
Missähän sinä et olisi ollut! arvelivat toiset.

August ei saanut asiaa alkuun.

Kerran iltapäivällä — kauniina sunnuntai-iltapäivänä heinäkuun alussa,
miesten kävellessä ja odotellessa Olavin messun aikaa ruvetakseen
heinäntekoon — sinä iltapäivänä tapahtui jotakin: Karoluksen ladosta
kajahti äkkiä soittoa. Mitä — soittoa? Olivatko ne ulkomaalaiset
posetiivinsoittajat palanneet takaisin? Lapsia juoksi paikalle joka
taholta, he näkivät Augustin ja Edevartin istuvan ladossa ja Augustilla
oli hanuri, kullattu, värikäs ja silkkilenkkinen kapine. Jaloa soittoa
virtasi kaksinkertaisista näppäinriveistä ja kahdesta bassosta,
Augustin sormet hyppelivät kuin vimmatut. Nyt juoksivat paikalle
aikuisetkin, olivat juuri palanneet kirkosta ja olivat aikoneet
panna maata, mikä kerrankin jäi sikseen. Karolus tuli, tuli täysi
huone, kaikki katsoivat ja ihmettelivät. Sitä Augustia, minkälaisista
tarpeista se mies olikaan tehty! Kun hän lauloi ja soitti ylen
liikuttavan laulun Barcelonan piikasesta, se valtasi kaikkien mielet.

August taukosi hetkeksi ja kuivasi silmiään. Hän taitaa enemmän kuin
me! sanoi Karolus. Mistä sinä olet tuon oppinut? hän kysyi. — August ei
vastannut. Vähän ajan kuluttua hän pani hanurin koteloonsa, ja suotta
oli sitten enää pyytää häntä soittamaan.

Miehistä oli moni ennenkin kuullut hanurin soittoa sekä Lofooteilla
että Ruijan kylissä, mutta ei kukaan ollut odottanut Augustilta mitään
näin merkillistä. Täällä hän tuli nyt eläneeksi heidän parissaan vuoden
päivät eikä ollut maininnut siitä sanaakaan, hän ei siis ollut ihan
sellainen jollaiseksi häntä luultiin. Jumala tiesi, eikö lopultakin
ollut totta kaikki sekin, mitä hän oli kertonut elämästään, tosia
kaikki ne uskomattomat jutut, joita he olivat tähän saakka pitäneet
silkkana valheena. Tästä pitäen kaikki katsoivat häneen toisin silmin,
pidettiinpä häntä jossakin määrin salaperäisenäkin. Kyläläiset eivät
tosin olleet nähneet hänen intialaista avainnippuaan, eivät kylläkään,
mutta olivat nähneet hänen hanurinsa kaksinkertaiset näppäinrivit, eikä
kukaan tahtonut voida ymmärtää, kuinka häneltä riitti sormia kumpaankin
riviin. Mistä hän oli oppinut taitonsa? Ehkä jollakin tavattomalla
tavalla, ehkä itse pimeyden ruhtinaalta!

Edevart oli itsekseen ylpeä toveristaan eikä suinkaan koettanut
heikentää tämän tekemää vaikutusta. Hän meni Karoluksen luo ja sanoi:
Siinä hän nyt istui ja soitti, niinkuin te kaikki näitte. Mutta minä
olen hänestä nähnyt ja kuullut suurempiakin asioita. Nyt hän tahtoo,
että meidän tulee raivata ja puhdistaa ne kalliot.

Niin aina, sanoi Karolus.

Sinä kai tulet sitten mukaan?

Tulen.

No sitten minä sanon, että työ aloitetaan huomenna.

He puhuttelivat useaa miestä, vieläpä itsepintaista Teodoriakin. Kun
Karolus, veneenomistaja, halusi ruveta hommaan, eivät muutkaan voineet
kauempaa harata vastaan, ja kun työ saatiin viikon kuluttua valmiiksi,
kaikki olivat tyytyväisiä. Heillä oli nyt kuivauspaikat monelle
tuhannelle kalalle, kaikkia lasteja varten, mitä kohtuudella voitiin
otaksua Poldeniin kerrallaan tulevan.

August sanoi Edevartille: Nyt me molemmat saamme kesäksi hyvää ansiota,
älä ole huolissasi!

Talveksi Edevart pestautui Lofooteille, Karoluksen veneeseen ja
August lähti mukaan matkustajana. Augustin toimeksi oli annettu uuden
kuivauspaikan tarjoaminen kalastaja-aluksille sekä työn johtaminen.
Hänellä kun oli kultahampaat ja kultasormus, hän ei ollut tavallinen
kalastaja, sitä paitsi hän oli lainannut Edevartilta entisen mustan
verkanuttunsa ja näytti nyt varakkaalta mieheltä eikä hän suinkaan
ollut huono asiansa ajaja. Hänellä oli onneakin. Kun hän oli viikon
päivät soudellut kalastaja-aluksesta toiseen ja puhutellut laivureita,
hän sai käsiinsä yhden, joka oli oikea löytö, Hardangerista kotoisin
oleva talonpoikaislaivuri. Tämä omisti itse sekä laivan että lastin,
hän oli komea mies, musta täysiparta ja rinnassa kultalukolliset
hiuskäädyt. Myöhemmin hän osoittautui koko seuramieheksi ja
hurmuriksi. Tämän miehen kanssa August alkoi hieroa kauppoja, ja
laivuri kysyi häneltä kaikkea. Augustin täytyi tarkkaan selostaa sekä
omat asiansa että kuivauspaikka, ja lorun loppuna oli sopimuskirja
ja allekirjoitukset. Hardangerilaisella oli mukanaan suuret määrät
rinkeleitä, viinatynnyri ja kajuutassa kokonainen laitio täynnä
pähkinöitä. Kaikki tämä hyvyys oli kallioilla työtä tekeviä varten.
Laivurin nimi oli Skaaro ja hänen jahtinsa _Lokki_.

August viipyi hardangerilaisen aluksessa koko talven ja oli laivurille
avullisena kalanostossa ja muissa töissä, mitä milloinkin sattui
olemaan, esimerkiksi tarpeen tullen kalanperkaajan sijaisena, sillä
August pystyi siihenkin. Sanottavaa palkkaa hän ei tosin saanut, mutta
aina sentään ruoan ja asunnon, eikä August näyttänyt niin köyhältä,
että hänen olisi tarvinnut vaatia killinkejä jokaisesta työstä, minkä
teki, hän oli pikemminkin kuin vieras, joka oli tullut kyläilemään.
Valoisina kesäiltoina hän istui pelaamassa korttia laivuri Skaaron
kanssa voittaen ja menettäen pähkinöitä, saattoi ottaa ryypynkin seuran
vuoksi, mutta ei koskaan suostunut ottamaan sen enempää. Siis vakava ja
sopiva kalliokalankuivaaja, hänessä ei näyttänyt olevan mitään vikaa.
Jutellessaan kokemuksistaan vieraissa maissa hän miedonsi mehevimpiä
juttujaan, ja laivuri, joka ei tuntenut muuta kuin Hardangerin,
Bergenin ja Lofootit, kuunteli halukkaasti. Jonkin aikaa kesärajan
[kesäraja, Sumarmaa, on huhtikuun 14. p. Siitä kalastajat laskevat
kesävuosipuoliskon alkavan] jälkeen Lofootien-kalastus päättyi ja
_Lokki_ oli ottanut lastia viimeistä jalkaa myöten. Edevart tuli
alukseen luotsatakseen sen Länsivuonon poikki; siitä hänellä ei tosin
ollut luvassa sanottavaa palkkaa, mutta hän sai runsaasti ruokaa.
Ihanana kevätyönä auringon paistaessa ja hiljaisen myötäisen vetäessä
_Lokki_ ui Poldeniin ja sen kiinnitysköysi vietiin maalle. Yltympäri
seisoi mäkirinteillä ihmisiä katselemassa uhkeaa näkyä.



Kalanpesu alkoi ryypyn ja rinkelin tarjonnalla koko joukolle.
August kierteli pullo kädessä ja Edevart jakeli rinkeleitä. Pesusta
maksettiin sangen hyvä palkka, se kun oli raskasta ja likaista työtä,
niin ja niin paljon 120 kalalta, "isolta sadalta". Miehet nostivat
kalat lastiruumasta, ne ladottiin veneisiin ja soudettiin rantaan;
siellä seisoi miehiä ja muutamia naisiakin vedessä polviaan myöten
pesemässä kaloja, joista oli poistettava kaikki hyytynyt veri ja musta
mahakalvo ja saatava valkoista tavaraa. Pestyt kalat kannettiin pois
kahden miehen paareilla ja jaettiin tasaisesti kallioille. August
johti Edevart rinnallaan koko hommaa _Lokin_ kannelta käsin. Sieltä
he näkivät kaikki, huusivat silloin tällöin, viittoilivat ja antoivat
ohjeita veneille. Karolus ansaitsi nyt kahdeksanhangallaan kosolti
rahaa, isolla veneellään hän toi maihin ison sadan kerrallaan. Laivuri
Skaaro kävi usein maissa katsellen kuivauspaikkoja ja laskien leikkiä
kaloja pesevien naisten kanssa. Hänen leikinlaskunsa herätti yleistä
mielihyvää.

Muutaman päivän kuluttua koko lasti oli pesty, ja _Lokki_ huosittiin
ja huuhdottiin hohtavan puhtaaksi. Kalat lojuivat nyt pitkin kallioita
pienissä kasoissa odottaen vain viimeisenkin lumiläikän häviämistä. Ja
sitten kuivaaminen alkoi.

Joka aamu miehet saivat aluksi ryypyn, lapset ja naiset rinkelin ja
kourallisen pähkinöitä, mutta eivät ryyppyä. Mutta viina oli mietoa,
se ei jättänyt suuhun väkevää makua, ryyppy oli vain merkiksi hyvästä
suhteesta, ja se oli tapana antaa kaikilla kuivauspaikoilla. Edevart
sai pienokaisten joukosta monta ystävää pistämällä heidän kouraansa
salavihkaa ylimääräisen rinkelin tai muutaman pähkinän, sitten he
ryhtyivät työhön iloisesti ja reippaasti eivätkä väittäneet vastaan.
Kun kalat oli saatu hajalle, pidettiin päivällisaika ja tunnin lepo,
sitten kalat käännettiin ja niiden annettiin maata selkä ylöspäin
muutaman tunnin ajan, minkä jälkeen ne taas illalla koottiin kasoihin.
Kuivauspaikoilla vilisi väkeä.

Kaikki kävi nyt säännöllistä menoaan, ainoina keskeytyksinä juhlapäivät
ja silloin tällöin jokin sadepäivä, jolloin kala sai olla kasoissa eikä
siihen koskettukaan. Laivuri Skaaro oli jo Lofooteilta palauttanut
tarpeettomina kotiin sinne etelästä tuomansa miehet, kalankaitsijan
ja tämän apulaisen, koska nämä olisivat jääneet työttömiksi koko
pitkäksi kesäksi. Skaaro itse alkoi matkustella ja käydä vieraissa
muilla läheisillä kuivauspaikoilla olevien laivurien luona, ja
August ja Edevart olivat kahden hänen aluksessaan. Mutta he olivat
luotettavia miehiä eivätkä menettäneet päiviään toimettomuudessa.
Augustin laittaessa ruoan ja valvoessa kalankuivausta Edevart maalasi
jahdin ja kaapi ja öljysi maston ja kokkakoristeen. Kun sateen uhatessa
jokin kalaerä oli kiireesti koottava, he lähtivät molemmat maihin ja
raatoivat kuin miehet. Palatessaan pikimmältään alukseensa laivuri
ei tavannut ketään toimettomana. Hän oli yhä tyytyväisempi molempiin
nordlandilaisiinsa; siihen vaikutti kyllä sekin, että August oli
lahjoittanut hänelle kultasormuksen. Hardangerilaisen mielestä tämä
oli ylenpalttinen lahja, mutta August, joka oli hyvänluontoinen ja
runsaskätinen meripoika, ei pitänyt sitä minään. Laivuri Skaaro kehui
kuivaajaansa kaikissa naapurikylissä tehden hänet sitten kuuluisaksi
ympäristössäkin.

Kerran iltapäivällä laivuri palasi kotiin vieraalta kuivauspaikalta
iloisena, mieli kevyenä ja elämäänsä tyytyväisenä. Hän aikoi panna
toimeen kutsut parille ystävälleen, laivassa syötäisiin ja maalla
tanssittaisiin, Augustia pyydettiin hankkimaan pelimanni. August
nyökkäsi hieman hymähtäen. Hänen piti vielä varata suurin lato ja
hankkia tanssitettavia. August nyökkäsi taas. Entä ruokaa, tuoretta
lihaa, kun merilinnut oli rauhoitettu ja metsästys kielletty? August
osoitti karjaa, joka kävi laitumella ylhäällä viidakossa ja sanoi:
Tuolla on varaa valita!

Pohjan puolen taloissa ei pidetty vakinaisia paimenia, ja usein niiden
karjat kävivät syömässä kuivauspaikan lähistöllä. Lampaat olivat
nyt hyvässä lihassa, ja laivuri Skaaro sanoi nuorelle Ane Maria
vaimolle, että hän haluaa ostaa pässin tuoreeksi lihaksi, hän kun
odottaa vieraita. Ane Maria lupasi puhua Karoluksen kanssa. Seuraavana
päivänä hänellä oli tullessaan Karoluksen lupa, ja laivuri pyysi häntä
saattamaan itsensä laitumelle ja näyttämään siellä teuraseläimen. He
lähtevätkin, mutta Ane Maria viipyi poissa vain vähän aikaa, palasi
takaisin yksin, kiihtyneenä ja hengästyneenä ja ryhtyi taas kaloja
hoitelemaan. Toiset naiset ja tytöt virnistelivät keskenään, asia
näytti huvittavan heitä. Etkö sinä löytänytkään lampaita? he kyselivät.
Minne sinä laivurin kadotit? Eihän se vain ahdistellut sinua? — Ane
Maria ei vastannut. — Laivuri Skaaro tuli laitumelta vähän myöhemmin
ja meni heti laivaansa. Alkoi sitten hautoa toista silmäänsä kylmällä
vedellä.

Augustin täytyi siis pässi ostaa ja olla jälleen välittäjänä. Se ei
hänestä tuntunut vähääkään vaikealta, sekä Karolus että Ane Maria
olivat kuin ei mitään olisi tapahtunut ja myivät hänelle pässin heti
ensi sanasta; Karolus lainasi latonsakin tanssihuoneeksi.

Siitä tuli hauskat pidot, mieliala oli korkealla, tarjottiin viinaa ja
rinkeleitä, mutta niille, joita halutti, annettiin kauppiaasta tuotua
viiniä. Muualta tulleita vieraita oli kaksi nuorempaa laivuria, naisina
kylän nuoria vaimoja ja tyttöjä ja pelimannina itse August hanureineen.
Oli suuri ja harvinainen tapaus, että August suostui soittamaan
niin ihmeellisesti kaksinkertaisilla näppäinriveillä ja molemmilla
bassoilla, siitä tuli soittoa, jota ei olisi hävennyt häissäkään,
eivätkä laivuritkaan sanoneet kuulleensa sen vertaista.

Kaikkiko siis sujui erinomaisesti? Kyllä muuten, paitsi ettei Edevartin
ollut hyvä olla. Ei ollut hyvä, sillä olihan täällä Ragnakin, pikku
Ragna, josta oli tullut iso ja kaikin puolin sievä impi. Niin,
hänkin oli siellä, ja laivurit oikein kilpailivat siitä, kuka saisi
hänen kanssaan tanssia. Eikä Karoluskaan, aviomies, ollut kovin
hyvillään, kun hänen täytyi nähdä Ane Marian tanssivan tanssimistaan,
loppumattomiin laivuri Skaaron kanssa istumatta ainoaakaan tanssia.
Minkä sille mahtoi! Vaimo oli nuori ja terve, oli mielellään täällä ja
mielellään näki, että häntä haluttiin niinkuin siihenkin aikaan, kun
hän vielä oli naimatonna, ja ehkä hänen mielestään hardangerilainen oli
tanssissa oiva heittäjäkin, väkevä kuin karhu häntä kohottamaan. Ja
eikö silläkin ollut merkitystä, että sama hardangerilainen kumarsi ja
kiitti joka tanssin jälkeen, siihen Ane Maria oli tottumaton, sellaista
hän ei ollut kokenut edes morsiamena!

Eikö lähdetä ulos vilvoittelemaan? kysyi laivuri Skaaro. — Ei, vastasi
Ane Maria, ei hän tainnut lähteä. — Minulla on pieni viinipullo
taskussa, sanoi laivuri. — En minä välitä siitä, vastasi Ane Maria.

Laivuri siis lähti yksin ja seisoi seinustalla. Siihen tuli myös
Olga, jolla oli helmivyö. Olga oli oikeastaan naapuripitäjästä,
mutta oli tullut tänne kauppiaan palvelijattareksi. Hän oli pieni,
ruskeasilmäinen tyttö, tanssissa notkea kuin virpi, vaikkei oikeastaan
sievä. Mitäpä siitä? Hänen nenänsä oli liian pysty, mutta mitäpä siitä!
Laivuri Skaaro jäi seisomaan ja hetkiseksi juttelemaan tytön kanssa,
tarjosi tälle viiniä taskupullostaan, katseli hänen helmivyötään ja
hypisteli sitä eikä koskaan ollut nähnyt mitään somempaa.

Ane Maria istui sisällä tanssin ajan ja vilkuili yhtenään oviaukkoa
kohti. Lopulta hän alkoi tanssia miehensä kanssa, mutta se ei ollut
sama asia, tämä tallasi varpaille, ei kumartanut eikä kiittänyt,
vaimolla oli monta muistutusta häntä vastaan. Kuinka kylmät hänen
kätensä olivat, vaikka oli lämmin kesäyö, kuinka kosteilta ne
tuntuivat, johtuen luultavasti siitä, että mies oli saanut monta
ryyppyä. Karoluksen henkikin oli silkkaa viinaa eikä hän edes
sekoittanut sen hajua pureskelemalla paahdettua kahvia, kuten
hardangerilainen oli tehnyt.

Laivuri Skaaro tuli sisään Olgan kanssa, jolla oli helmivyö. He
tanssivat nyt yhtämittaa, eivät lähteneet lattialta pois, jäivät
vähääkään arastelematta keskelle lattiaa odottamaan seuraavaa tanssia,
Skaaro oli aivan hullaantunut ja innoissaan, parhaillaan tanssiessaan
hän ylimielisyydessään huusi soittoniekalta lisää: Älä kesken heitä!
hän huusi, venytä kaksinkertaiseksi!

Oih! kerrankin oikein kunnolla hauskaa!

Mutta nyt pelimannin täytyy levähtää, hänen oikea peukalonsa oli käynyt
valkoiseksi ja turtunut ahtaassa silkkilenkissä, vieraat laivurit
ottivat kumpikin taskustaan talarin setelin ja antoivat palkaksi
soitosta. Sanoivat, ettei se suinkaan ollut liikaa ja etteivät he
olleet koskaan kuulleet moista soittoa. Hekin tahtoivat tietää, missä
hän oli oppinut, mutta tähän August ei nytkään vastannut. Tanssitauon
aikana laivurit sytyttivät piippunsa ja puhelivat naisten kanssa,
Edevart kierteli miehestä mieheen tarjoillen ryyppyjä.

Miten ollakaan — yhtäkkiä alkoi tuntua savun hajua. Puolihämärässä
ladossa, johon vain oviaukosta pääsi valoa, ei tosin näkynyt tulta,
mutta savun katku yltyi. Kaikki haistelivat ja katselivat ympärilleen,
laivurit peittivät piippunsa koko kourallaan ja päästivät ne sammumaan.
Äkkiä kohosi ilmaan tulenlieska vasemmanpuoleiselta heinäparvelta.
Vettä! alettiin huutaa, vettä! Naiset kirkuivat, Karolus naapuriensa
kanssa juoksi ulos ja asuinrakennuksiin hakemaan vesiastioita, siinä
syntyi suuri hämminki. Edevart säntäsi rantaan noutamaan _Lokista_
sankoja. Laivuri Skaaro oli juuri aikonut lähteä ulos Olgan kanssa, kun
huomasi tulen; hän kääntyi takaisin, tempasi äkkiä takin yltään, heitti
sen tulen päälle ja tallasi sitä jaloillaan. Se oli reippaasti ja
älykkäästi tehty; hän sai liekit tukahutetuksi, takki kärventyi mutta
siitä hän ei välittänyt vähääkään, semmoinen mies hän oli, sankari!
Upeasti hänen sinipunervaruutuinen paitansa loisti heinäparvelta,
kupeella riippui puukko kirkkaassa uushopeisessa tupessa. Ane Maria ei
malttanut siirtää hänestä silmiään ja sanoi kuin itsekseen: Tärvelee
hienon takkinsa.

Kun astiat ja vesi saapuivat, ei enää ollut muuta tehtävää kuin
jälkisammutusta ja haikuavan heinän kastelemista kauttaaltaan. Mutta
Karolus pelkäsi ja oli levoton vielä kauan aikaa, suurin osa vuoden
heinäsadosta oli tämän katon alla, sen menetys olisi ollut miehen
toimeentulon perustuksia järkyttävä vahinko. — Minä maksan heinät,
jotka nyt menetät! sanoi laivuri Skaaro todistajien kuullen. Niin reilu
mies hän oli. Ja Karolus tarttui silloin hänen käteensä ja kiitti häntä
siitä, mitä hän oli tehnyt, ja samoin Ane Maria tarttui hänen käteensä
ja harjasi luudalla heinät ja tuhkan hänen takistaan. Skaaro sanoi:
Ei, älkää kiittäkö minua, mehän juuri sytytimme piippumme ja sytytimme
palon, kuka sitten lieneekään meistä ollut! — Hän vilkaisi molempiin
vieraisiinsa, nämä olivat poissa, olivat lähteneet ulos ja piiloutuneet
hämmingin ja sammutuksen ajaksi. Paria tytöistäkin kaivattiin, mutta
Olga istui paikallaan.

Edevart juosta töytyytti rannasta, täysi vesisanko kummassakin kädessä.
Huomatessaan tulleensa liian myöhään hän loi kaikkiin ympärillä
olijoihin nopean katseen, laski sangot kädestään ja lähti taas ulos.
Hän lähti hiipimään ohrapellon piennarta viidakkoon, tuntui ikään
kuin epäilevän jotakin. Edestäpäin kuului juttelua ja kuiskailua,
suuri sananjalkapehko heilui levottomasti ja hän hiipi varpaillaan
lähemmäksi. Totta tosiaan toinen vieraista laivureista oli parhaassa
suutelemisen touhussa, oli ehkä jo suudellut tyttöä monta kertaa.
Kylmä väristys puistatti Edevartin koko ruumista, hän alkoi kuin
vimmattu takoa itseään rintaan. Ragna huomasi hänet ensiksi ja päästi
pienen huudahduksen, laivuri laski tytön irti ja antoi tämän nousta
seisoalleen.

Tästä olisi oitis voinut olla vakavat seuraukset, mutta laivuri tunsi
Edevartin _Lokin_ uskotuksi mieheksi eikä niin ollen haastanut riitaa
hänen kanssaan. Tietenkin hän oli sekä nolo että harmissaan, kun häntä
oli häiritty kesken leikin ja hänen hymynsä oli väkinäistä, mutta
hän otti sentään puolikkaan taskustaan ja sanoi Edevartille: Tule,
kaveri, ja ota täräys sinäkin! Edevart kyräili kiukkuisesti, pelkäsi
näin suurta ystävällisyyttä. Laivuri kaatoi Ragnalle ja tämä maistoi
sievästi huulillaan ja kiitti. — Onko se sinun sulhasesi tuo tuossa?
kysyi laivuri. — Ei minun tietääkseni, vastasi tyttö. — Mitä hän sitten
täällä tekee? — Mistäpä minä tiedän. —

Edevart kuuli kaiken. Hän ei suinkaan ollut niitä miehiä, jotka
perääntyvät, vaan astui kohti. Ragna meni väliin ja kysyi: Mitä sinä
aiot? — Laivuri erehtyi nyt siinä, että rupesi ylimieliseksi ja sanoi
halveksien: Antaa pojan vain seisoa siinä ja takoa rintaansa! Samalla
hän yritti tarttua Ragnan käteen kiinni ja lähteä tytön kanssa pois.
Ensi isku, joka nyt sattui häneen, lennätti miehen yhdessä sykkyrässä
taaksepäin sananjalkain sekaan. Edevart taisi auttaa jaloillaan, hän
kamppasi, sen tempun hän taisi jo kouluajoiltaan. Ragna päästi huudon,
mutta vaikeni heti samassa, hänen huomionsa oli kiintynyt laivurin
ulkomuotoon, joka oli merkillisesti muuttunut. Mies oli koko illan
tanssinut hattu päässä, mutta hänen kaatuessaan hattu oli pudonnut ja
nyt näkyi, että mies oli jokseenkin kalju, koko takaraivo hohtavan
kiiltävä ja paljas. Ragna oli purskahtaa nauruun, tyttöletukalla ei
ollut sen enempää järkeä. Laivuri nousi, painoi hatun lujasti päähänsä
ja varustautui iskemään. Seuraava vaihe oli, että Edevart vuorostaan
lennähti selälleen pensaikkoon ja laivuri haukkui kiukuissaan häntä
hävyttömäksi kakaraksi. Tähän ei asia päättynyt, Edevart oli samassa
taas pystyssä, hänen kasvonsa olivat kalpeat, hän löi nyrkkinsä yhteen
ja ponnahti korkealle, laivuri puhisi: Kelvoton kakara, senkin kelvoton
kakara! Sitten he jälleen iskivät yhteen. Ragna huusi nyt täydellä
todella ja juoksi tiehensä.

Mitä ihmettä — mitä tämä on! huusivat ihmiset juosten hätään.
Tappelijat kierivät nyt maassa, vuoroin kumpikin päälläpäin, kumpikin
näytti väsyvän ja kumpikin vuoti verta. Ihmiset erottivat heidät,
löivät asian leikiksi ja hymyilivät: se kai oli paljasta ilvettä,
painiskelua, voimainkoetusta. Kas vain tuota Edevartia kun ei
hellittänyt!

Ei totisesti, Edevart ei hellittänyt, hän tosin oli vain nuorukainen ja
köyhä raukka, mutta hänellä oli sisua. —

Alkoi olla jo aamupuoli, tanssi oli päättynyt, ahkerimmatkin tanssijat
jo lähteneet pois, Skaarokin, samoin Olga, jolla oli helmivyö, Kleivan
Josefina ja Beret. Paikalle ilmestyi metsästä ja poluilta yksitellen,
puoleksi hiipien, ihmeellisellä tavalla hajaantuneita pareja, jotka
lähtiessään olivat tiukasti halailleet, mutta eivät palanneetkaan
yhdessä. August oli pistänyt pelinsä laatikkoon, mutta otti sen jälleen
ulos repäistäkseen siitä suuren marssin, kun laivurit hyvästelivät ja
lähtivät rantaan. Augustin ja Edevartin oli maattava tämä yö maissa
antaakseen laivassa tilaa vieraille laivureille. He menivät Karoluksen
latoon nukkumaan, mutta heräsivät kuitenkin jo parin tunnin kuluttua,
kun työn oli määrä jälleen alkaa kallioilla. Unet vain olivat jääneet
vähälle, muuten kaikki oli niin kuin olla pitikin.

Oli toisia, joilta puuttui enemmän, puuttui sekä tyydytystä että
rauhaa ja lepoa. Ane Maria oli pahalla päällä, häntä vaivasi sanomaton
mustasukkaisuus, hän ei millään voimalla tahtonut saada mielestään
Olgaa, jolla oli helmivyö. Mitä senkin letukan tarvitsi tulla tänne
tanssimaan, kuka hänelle oli lähettänyt sanan etäiseen kylään ja mitä
laivuri Skaaro näki tuossa hupsussa heilakassa? Pari vuotta tyttö oli
nyt palvellut kauppiaassa eikä kuitenkaan ollut saanut miestä. Ane
Maria oli pakahtua mustasukkaisuudesta Olgaa kohtaan.

Karolus sen sijaan oli kaikkeen tyytyväinen. Hänen heinänsä olivat
pelastuneet ja hän oli vielä saanut laivuri Skaarolta talarin ladon
vuokraa. Sitä paitsi hän oli ikään kuin saanut vaimonsa takaisin, oli
tanssinut tämän kanssa, pitänyt hauskaa ja ollut kuin vastanainut.
— Tämän piipun minä löysin heinistä, hän sanoi näyttäen piippua. —
Heinistäkö, kuinka? kysyi Ane Maria. — Silloin kun sammutettiin tulta.
— Se on Skaaron piippu, sanoi vaimo. — Niin taitaa olla, vastasi mies,
unohdin antaa sen hänelle. —

Karolus oli kaikkeen sangen tyytyväinen, hän oli vielä löytänyt tämän
piipunkin ja tukki siihen paikalla tupakkaa ja alkoi poltella. Se on
merenvahaa, sen tiedän! hän toimitti kuin ainakin asiantuntija, ikään
kuin saadakseen Ane Marian siihen käsitykseen, että hän tiesi paljon. —

Kaikki alkoi taas sujua vanhaa latuaan, laivurivieraat lähtivät
Poldenista, August ja Edevart muuttivat takaisin _Lokkiin_ ja
kalankuivausta jatkettiin. Kala alkoi vähitellen olla kuivaa, oli jo
tuotu tuohta kalakasojen peitteeksi siltä varalta että viimeisinä
päivinä sataisi. Laivuri Skaaro oli saanut rahaakin, kerrassaan
kaksituhatta talaria kallioiden vuokraksi ja työväelle palkoiksi.
Laivuri liikkui rahat lompakossa ja povitasku pullollaan. Mutta kukaan
ei käsittänyt, mitä hän teki niin paljolla rahalla, varmaan se oli
paljasta ylvästelyä.

August sanoi Edevartille: Kaikkialla maailman kulmilla ei mies voisi
kävellä kaksituhatta talaria taskussaan joutumatta murhatuksi.

Edevart: Hyi kuinka maailmassa eletään pahasti!

August: En tiedä, mitä siitä sanoisin. Monesti oli hyvää ansiota.
Kerrankin sain viisikolmatta dollaria siitä hyvästä, että kauniisti
pidin vain suuni kiinni.

Nyt laskettelet omiasi!

Se oli kerran tappelussa; eikä siellä koskaan nähnyt tappelua ettei
paikalle olisi jäänyt ruumiita. Kun mies oli tapettu, ottivat häneltä
kellon ja rahat.

Ja siitäkö sait viisikolmatta dollaria?

Niin, mutta en ilmaiseksi, sillä olinhan seisonut siinä näkemässä.
Olivat reiluja miehiä, sanoivat minulle: "Joko lyödään kuoliaaksi
sinutkin, taikka pidät kauniisti suusi kiinni." — "Minä pidän suuni
kiinni." Silloin he tarjosivat minulle kelloa, tapetun miehen kelloa,
paksua, kultakuorista. Mutta sitä minä en uskaltanut ottaa, sillä siitä
minut olisi voitu saada kiinni. "Antakaa minulle ennemmin viisikymmentä
dollaria", pyysin. He antoivat viisikolmatta ja lupasivat antaa loput
toiste. Mutta en ole koskaan saanut lisää. Ei sen puolesta; jos joskus
tapaan heidät, maksavat he kyllä minulle, olivat reiluja miehiä.

Edevart pudisteli miettiväisen näköisenä päätään ja sanoi:
Sikamaistahan ihmisten murhaaminen on!

Siltä näyttää sinusta ja minusta, vastasi August, mutta tilaisuudesta
riippuu niin paljon. Niinkuin nyt esimerkiksi minä, minä en koskaan
ajattele semmoisia, en kaipaa niitä, minun ei tarvitse muuta kuin
lähteä Intiaan saadakseni yllin kyllin kaikkea, mitä ihminen voi
sanoilla mainita.



Tuli sitten se päivä, jona kala oli valmiina lastattavaksi,
päivänpaisteinen, kirkuvien lokkien ja kiireen päivä. Suurilla ja
pienillä veneillä soudettiin kaloja jahtiin, Karoluskin oli mukana
kahdeksanhankoineen ja ansaitsi paljon rahaa. Laivuri Skaarolla
oli ollut hyvä kesä, hän oli ainakin kaksi viikkoa edellä muiden
kuivauspaikkain laivureista ja saattoi viedä Bergeniin oivallista,
täysipitoista tavaraa.

Latojat seisoivat _Lokin_ kannella ja odottivat ensimmäisiä kaloja.
Latojat olivat aina naisia, he menivät ruumaan ja latoivat kalat
kauniisti kerroksiin. Kaikilla kuivauspaikoilla valittiin latojiksi
aina sievimmät ja näppärimmät ja heille maksettiin erikoisen hyvä
palkka. Oli tavallaan kunnia joutua valituksi kalaa latomaan, mutta
naapurikylistä kuului semmoisia puheita, ettei se ollut aivan
vaaratonta, sillä kajuutassa tarjottiin ruokaa ja juotavaa ja toisinaan
hullumpaakin.

Ane Maria ei ollut latojien joukossa, mutta Beret oli, Kleivan Josefine
niinikään ja sitten Ragna ja toinen tyttö, joiden piti olla apulaisina
ja täyttää mihin jäi koloja. Ane Maria ei ollut siellä eikä häntä edes
ollut pyydettykään. Kallioilla naiset kysyivät, eikö hänkin lähtenyt
laivaan ja eikö hän kuulunut latojiin? Hän vastasi: Luuletteko minun
lähtevän laivaan latomaan? Siihen pidän itseäni liian hyvänä! — Mutta
siitä huolimatta hänen mieltään kaiveli kovasti ja hänen puheensa
olivat sen mukaan katkeria: Menköön vain Kleivan Josefine, hänhän oli
nuori leski ja saattoi tehdä itsellään, mitä tahtoi, mutta Beretillä
oli täällä veneissä mies ja kotona kaksivuotias lapsi, mitä hänen
tarvitsi lähteä latomaan!

— Onhan siitä hyvä palkka, vastasivat naiset. — Ane Maria tirskahti
pilkallisesti: Niin, saakoon vain hyvää palkkaa joka tavalla! —

Lastausta kesti monta päivää. Ensimmäisenä päivänä tuli laivuri Skaaro
iltapäivällä lastiruumaan ja sanoi Josefinelle: Mikä sinua vaivaa,
näytät niin alakuloiselta?

— Tämä paha haju, vastasi tämä. — Laivuri sanoi: Pane vähäksi aikaa
maata, niin se helpottaa. — Josefine hieman vastusteli, mutta laivuri
vei hänet mukanaan kajuuttaan ja käski käymään levolle. Jonkin ajan
kuluttua hän toipui, mutta pyysi sitten, ettei hänen enää tarvitsisi
lähteä latomaan, hän kun oli varma siitä, että Beret ja Ragna tahtoivat
päästä hänen tilalleen. Hänet vietiin maihin, kallioilla hän sanoi
kaikille suoraan, ettei hän kestä ruuman hajua. — Kuka latoo sinun
sijastasi? kysyi Ane Maria. — Varmaankin Skaaro aikoo tulla toimeen
Beretillä ja Ragnalla, vastasi Josefine. — Tämä vastaus sai Ane Marian
miettiväiseksi.

Yöllä mahtoi Ane Mariassa herätä suuri rehellisyyden ja oikeuden
puuska. Hän etsi käsiinsä Skaaron piipun, jonka Karolus oli kätkenyt
pöytälaatikkoon, ja aamulla hän otti sen mukaansa kalliolle. Hän
lainasi pienen veneen, jolla August aina souti kallioille, ja lähti
itse laivaan.

Laivuri Skaaro tunsi paikalla piippunsa ja kiitti Ane Mariaa ja tarjosi
ryyppyä. — Se kai on vain merenvahaa? tiedusteli Ane Maria piipusta.
— Ei, ei, se on ulkomaan puuta, jota sanotaan viinipuunjuureksi,
vastasi laivuri. He juttelivat vähän enemmänkin, Ane Maria loi
katseen laivaruumaan ja kysyi: Onko tuolla alhaalla jo kylliksi
monta? — Ei ole, vastasi laivuri, mutta minkäs teet! Et suinkaan sinä
tahdo mennä sinne? — Ei minua ole pyydettykään. — Skaaro: Luulin
sitä turhaksi vaivaksi. Mutta mitä sanot nyt, onko se turhaa? — On!
vastasi Ane Maria. Laivuri Skaaro koetti yhä hartaammin pyytää Ane
Mariaa lähtemään Josefinen tilalle. Hänen oli vaikea tulla toimeen,
ja nyt alkoi Ragnakin hokea, että hänen täytyi saada levätä. — Ane
Maria näytti horjuvan: Jos ehkä teitä auttaakseni, sanoi hän. Mutta
odotti arvatenkin, että laivuri pyytelisi enemmän ja kielsi sen vuoksi
uudelleen. Mutta nyt laivuri Skaaro harmistui, kääntyi pois ja sanoi:
Sinä aina aikailet ja aikailet! —

Kas vain, ei pyydellyt enää, rahtustakaan enempää, ei, vaan meni
tiehensä, painui kajuuttaan. Ane Maria meni veneeseen ja souti takaisin
maihin. Hän oli vähällä purskahtaa itkuun ja pakahtua kiukusta. Tämän
hän vielä maksaa laivuri Skaarolle! Entä jos hän kertoisi Karolukselle,
että laivuri sinä iltana ahdisteli häntä viidakossa? Karolus ei
heittäisi asiaa sikseen, siitä ei pelkoa! Samalla laivuri oli siellä
viidakossa pyytänyt häntä poimimaan vadillisen herkkuisia muuraimia,
joita siellä kasvoi, ja tuomaan ne laivaan, ja Ane Maria olikin hyvän
hyvyyttään luvannut vastaten: Kyllä, mutta odottakaa, kunnes ovat vähän
kypsempiä! Kyllä hän sille miehelle muuraimia -!

Kallioilla hän suoraan sanoi katuvansa, kun oli antanut Skaarolle
piipun takaisin. Olisi tuo tullut toimeen ilmankin! — Mitä hän nyt taas
on sinulle tehnyt? kysyivät toiset. — Tehnytkö? Eikö hän muka pyytänyt
minua ruumaan, kerjäämällä kerjäsi! Mutta minua ei haluta ruveta
hänelle kalaa latomaan, en ole sitä lajia ihmisiä!

Mutta kerran iltapäivällä, nuori Ragna toden totta nousi pois
lastiruumasta ja ilmoitti, ettei hän enää kestä kalan hajua. Katsos
tuota pikku vesaa, ajatteli Beret, pitää itseään jo kyllin vanhana
vietelläkseen laivurin! Tiettyähän se, että tämä hardangerilainen antoi
rahtuakaan ujostelematta latojan toisensa perästä väsyä ja ruveta
voimaan pahoin ja vei heidät sitten kajuuttaansa siihen asti kunnes
toipuivat. Eilen hänen luonaan oli yksi tytöistä, joka oli apulaisena
ja tyhjiä paikkoja täyttämässä, eikä Ragnakaan nyt tahtonut olla muita
huonompi. Hehhehheh! nauroi Beret kuin paremmuutensa tietävä.

Tullessaan siihen ja nähdessään Ragnan kannella, laivuri sanoi paikalla
auliisti: Jaha, jos olet väsynyt, niin mene kajuuttaan ja käy vähäksi
aikaa pitkäksesi!

Mutta nyt olikin Edevart paikalla. Edevart hoiti laskemista ja
järjestelyä kuin perämies ainakin, oli parhaillaan ylhäällä vanteissa.
Kuullessaan, mistä oli puhe, hän hyppäsi yhdellä loikkauksella
kannelle. Se riitti Ragnalle huomautukseksi. Edevartista hän ei
voinut erehtyä, joten hän vastasi pelastaakseen itsensä: En minä mene
kajuuttaan maata, antakaa minun vain vähän aikaa istua tässä!

Ja sangen vähän aikaa hän saikin istua, Beret ehkä ei tuntenutkaan
itseään kovin paljoa paremmaksi, vaan pikemminkin aika lailla äkäiseksi
ja mustasukkaiseksi, Herra hänet tiesi, ainakin hän huusi ruumasta:
Täytyykö minun jäädä tänne aivan yksin lastia latomaan? — Mutta Ragna
vastasi rauhoittaen: Älä luulekaan, että minä kajuuttaan menen, minä
istun vain vähän täällä!

Edevartilla oli vielä sangen vaillinaiset käsitykset tämän maailman
hullutuksista, mutta hän oli ruvennut pitämään paljon pikku Ragnasta,
eikä laivuri Skaaroon tainnut olla niinkään luottamista. Ehkä tämänkin
päähän voisi pälkähtää ruveta hyväilemään Ragnaa, taivuttaa tytön
päätä taapäin ja suudella tätä. Siitä ei tulisi mitään. Istuihan sitä
paitsi Ragna itse tässä ja sanoi laivurille että ei! Ja kun laivuri
oli mennyt, keikautti Ragna niskaansa ja virnisti hänen jälkeensä:
Luuli saavansa minut siihen! — Edevartista tuntui kovin hyvältä kuulla
nämä sanat. Hän virkkoi: Jos sinun tulee ruumassa paha olla, ei sinun
tarvitse olla siellä. Minä tuon kallioilta jonkun tilallesi. Ragna
sanoi, että hänen oli nyt parempi olla, ja meni jälleen ruumaan.

Tuli sunnuntai ja lastaus keskeytyi siksi päiväksi. Kylästä lähti joku
kirkkoon, mutta Ane Maria tahtoi tänään mennä paimeneen, täytyihän
jonkun kaita karjaa, eikä hän tahtonut kieltäytyä siitä. Karolus
tarjoutui lähtemään hänen sijastaan, mutta vaimo kielsi jyrkästi.
Karoluksen ja hänen vaimonsa sopu ei ollut muutamaan päivään ollut
oikein hyvä tuon piipun vuoksi, jonka Ane Maria oli vienyt takaisin.
Miksi sinä niin teit? kysyi Karolus. — Miksikö niin tein? Olisitko sinä
sen piipun varastanut? — Olisinhan minä voinut sen ostaa ja maksaa
tilinteossa. — Kyllä niin, kyllä niin, vastasi vaimo, eihän se vielä
ole liian myöhää. — Tuo ei ollut tyhmä vastaus, ja Karolus suuttui
siitä vielä pahemmin ja sanoi: Onko varma, että hän suostuu luopumaan
piipusta saatuaan sen takaisin? — Sitä en tiedä, vastasi vaimo. — Vai
et tiedä. Mutta minä tiedän, että sinä olisit voinut jättää piipun
rauhaan. — Ane Maria myöntyi ja sanoi: Minua kaduttaa, että vein sen
hänelle takaisin!

Siihen asia jäi. Mutta Karolus oli tyytymätön ja vaimo pahalla päällä
muutamia päiviä. Tänään hän paransi mielialaa päästämällä miehen
menemästä paimeneen: Sinäkö paimeneen! hän sanoi. Ei, sitä minä en
suvaitse, ei sinun itsesi sovi paimeneen mennä!

Ane Marialla oli ehkä omat tarkoituksensa pyrkiessään paimeneen. Hän
oli kuin perho, joka lepattelee kynttilän liekin ympärillä, hän ajoi
karjan aivan rantaan kuivauspaikalle ja _Lokin_ luo, niin että hänet
voi nähdä laivasta. Hän oli laittautunut juhlapukuun, mutta niinhän hän
saattoikin tehdä, kun oli sunnuntai, muuta syytä ei siihen tarvinnut
etsiä. Kun oli selvään ja huomattavasti näyttäytynyt laivuri Skaarolle,
joka asteli aluksen kannella, hän alkoi taas verkalleen kohota
karjoineen viidakkoon ja soille.

No totisesti — tuolla jo laivuri tuli hänen jäljessään!

Hyvää huomenta! Miten on muurainten laita, jotka minun piti saada?
kysyi laivuri.

Onko jo aikaa kulunut? kysyi Ane Maria puolestaan terävästi.

Aika kuluu, aika kuluu. Huomenna otetaan lastia viimeinen erä ja sitten
lähdetään heti kun saadaan tuulta.

Minä tahtoisin antaa ensin marjojen kypsyä.

Laivuri kuuli tämän hyväntuulisesti ja arveli, että jokohan, Ane Maria
ei vain tahtonut antaa hänelle niitä marjoja, ei suonut niitä hänelle.
Selvintä kai että poimin ne itse. Mutta sitten sinä kai lähetät
nimismiehen niskaani.

Ane Maria tahtoi näyttää, ettei häntä haluttanut antautua laivurin
kanssa puheisiin. Sen vuoksi hän ajoi karjan pois suolta ja lähti itse
perästä. Tuo nyt vasta oli pirullista Skaaron mielestä, hän ei hevin
voinut lähteä pois saman tien, vaan huusi äkeissään ja nolona: No,
miten asia on? Saanko minä poimia itselleni muutamia marjoja?

Totta kai, vastasi Ane Maria, niin paljon kuin haluttaa! Hän osoitti
suon poikki ja sanoi: Tuolla kauempana ne ovat kypsempiä.

Laivuri lähti menemään hänen viittauksensa mukaan ja vaipui joka
askelelta yhä syvemmälle suohon. Voih! Ane Maria oli antanut hänelle
pirullisen, kavalan neuvon, kun ei varoittanut suon pohjattomasta
kohdasta. Ane Maria tiesi, että jos laivuri menisi suolle kyllin
kauas eikä kääntyisi ajoissa takaisin, hän ei lopulta saisi jalkojaan
ylös suosta vaan vajoaisi — vajoaisi auttamattomasti. Ane Maria
tiesi tarkkaan, kuinka pitkä ja leveä se salahauta oli, kaikki sen
tiesivät, mudan päällä kellui aina pieni vihanta mätäs, ja jos
astui tuolle mättäälle toivoen pelastusta, se heti pyörähti ympäri
pudottaen jalan päältään. Ane Marian muistiaikaan oli vieras härkä,
joka ei tuntenut paikkoja vasikasta pitäen, hukkunut siihen kohtaan;
hän oli myös kuullut tarun tai toden kertomuksen nuoresta neidosta,
joka oli sydänsurussaan tullut tänne kuolemaan. Neito oli valinnut
tämän kuolemantavan voidakseen verkkaan hautaan vaipuessaan kaiken
aikaa rukoilla Jumalaa. Kun hän oli vajonnut jo kaulaa myöten ja
käsivarretkin jo olivat mudassa, häntä oli arvatenkin alkanut pelottaa,
koska suolta oli kuulunut huutoja; voih, huutoja oli kuulunut yhtenään,
taukoamatta, mutta oli yö ja kun ihmiset viimein löysivät onnettoman,
pelastus oli jo liian myöhäistä, Jumala olkoon hänen sielulleen
armollinen! He kaivoivat pois mutaa ja saivatkin tytön hiuksista
kiinni — vetivät, niin että hiukset lähtivät päästä irti. Kaivettiin
syvemmälti ja kiedottiin vöitä ja köysiä kaulan ympäri ja vedettiin,
kiskottiin monen miehen voimalla, mutta kun oli pimeä yö, ei kukaan
nähnyt mitään — niin katkesi pää poikki. Yrityksestä luovuttiin silloin
ja luettiin Isä-meidän. Satuako lienee vai totta.

Laivuri Skaaro hyppäsi mättäälle, se pyörähteli ympäri kuin kerä,
hän suistui sen viereen suohon ja jäi siihen. Alussa hän ei ollut
milläänkään, ei sallinut naisen tulla auttamaan, ei muka välittänyt
kengistään, vaikka ne kyllä oli kirkkaiksi kiillotettu sunnuntaiksi.
Kohotti vain katseensa ja hymyili hiukan, ei hänen johtunut
mieleensäkään valittaa, vaan hän sanoi: Somaa tietä tämäkin ja sukkelat
sillat, hehhehhee!

Ane Maria ei vastannut.

Laivuri alkoi tempoa jalkojaan saadakseen ne ylös suosta, kävi
kärsimättömäksi ja polki polkemistaan, mutta se oli tuiki turhaa, hän
vain vaipui yhä syvempään ja huudahti: Mitä pirun peliä tämä on!

Ane Maria vastasi levollisesti: Teidän olisi pitänyt kiertää kauempaa.

Laivuri ei enää hymyillyt, hän ponnisteli rajusti ja oli jo mudassa
yläpuolelle polvien. Hänet valtasi kiukunpuuska, hän heittäytyi
toiselle kyljelleen ja kohotti jalkojaan, heittäytyi sitten toiselle
ja yritti uudelleen, mutta asia kävi siitä vain hullummaksi, hän
vaipuikin syvempään ja tunsi että oli niin rehkiessään menettänyt
toisen kenkänsä. Sehän oli kiusallista; hän puri hammasta, viuhtoi
epätoivoissaan käsivarsillaan ja ärisi kuin koira. Äkkiä hän herkesi
riuhtomasta ja sanoi ikään kuin itsekseen: Täytyykö minun jäädä tähän?
Ehkä hän alkoi hämärästi aavistaa, että tuo nainen, joka seisoi tuolla
kovalla maankamaralla, aikoi antaa hänen hukkua suohon. — Mitä sinä
siellä seisot, kun et tule auttamaan! hän huusi Ane Marialle.

Ettehän ole pyytänytkään, tämä vastasi salaperäisesti. Laivuri ajatteli
asemaansa: Ettäkö hän pyytämään tätä apuun! Katsotaanpa nyt: jos hän
huutaisi apua, ei olisi toivoakaan, että se kuuluisi jahtiin asti,
sillä alus oli Poldenissa ja tuuli kävi poispäin. Mutta taloihin voisi
kova huuto hyvinkin kuulua. Hän oli nyt suossa jo vyötäisiään myöten,
suo imi yhä syvempään. Hän päästi ensimmäisen huudon.

Ei keuhkojensa koko voimalla, vaan pikemminkin säikäyttääkseen Ane
Mariaa. Mitä luulet ihmisten sinusta sanovan?

Kotosalla ei ole ketään, ovat menneet kirkkoon, vastasi tämä.

Skaaro kääntyi raivostuneena häneen päin ja uhkasi nyrkeillään:
Jos sinä seisot siinä ja kylmäverisesti katselet kun minä hukun,
olet pahinta hirviötä katalampi! Ane Maria vastasi: Teidän pitää
rukoilla Jumalaa. Auttakaa! huusi Skaaro nyt täyttä kurkkua kuullen
tyydytyksekseen, että huuto oli kova ja kajahteli harjuista ja
rinteistä. Naiselle hän huusi: Kun minä pääsen tästä pois, teen tilit
selviksi sinun kanssasi, senkin paholainen!

Parempi teidän olisi rukoilla Jumalaa, toisti Ane Maria.

Minä köytän sinut mastoon kiinni ja annan sinulle pamppua.

Vai annatte te minulle pamppua.

Mutta sitten minä ilmiannan sinut viranomaisille!

Ane Maria istuutui kanervikkoon ja suori hamettaan välinpitämättömän
näköisenä.

Sinä odotat minun hukkumistani! huusi laivuri, mutta taidatpa odottaa
turhaan. Vielä ovat käteni päällä. Tulkaa auttamaan!

Kaiku vastasi taaskin, mutta ainoaakaan ihmistä ei kuulunut.

Laivuri ei voinut pysyä alallaan, siten hän vain joudutti uppoamistaan,
hän oli jo suossa melkein rintaansa myöten. Hän koetti koukistaa
itseään eteenpäin vatsalleen, jottei ruumiin paino tunkisi häntä yhä
syvempään, mutta hän oli jo vajonnut syvemmälle kuin vyötäisiään myöten
eikä enää päässyt taivuttautumaan eteenpäin. Auttakaa-a!

Ane Maria nousi, ravisteli kanervan- ja risujen pärtöä hameestaan ja
katseli ympärilleen. Kaikki oli hiljaa, äänetöntä.

Mitä minä olen sinulle tehnyt, senkin elukka? kysyi laivuri ääni
vihasta sähisten. Eihän se, mitä minä sinulle aioin tehdä täällä
viidakossa kesällä, vielä ole riittävä syy ottaa minut hengiltä, siinä
oli kylliksi, että löit silmäni mustelmille. Enkä minä sen jälkeen ole
sinulta pyytänyt mitään. Tanssin ladossa sinun kanssasi, etkä edes
suostunut lähtemään minun kanssani vilvoittelemaan. Teinkö muka silloin
sinulle väkivaltaa? En toki. Mitä syytä sinulla on murhata minut? Kulje
sinä tietäsi ja anna minun kulkea omaani, en ole sinuun niin hulluna
rakastunut. Sitä paitsi sinä itse toit minulle minun piippuni takaisin,
sitä tekoa minä en ymmärrä, mitä perhanaa sinä sillä tarkoitit? —
Skaaro vaikeni ja katsoi Ane Mariaan hurjasti ja odotti. — Sinä et
vastaa, olet liian tyhmä. Minä sanon sinulle, mikä sinä olet, olet
naisten hylkiö, joka ei edes tiedä eikä ymmärrä, mitä itse tekee, olet
kuin puusta veistetty ja puusta sinulla on pääkin. Juuri niin, puupää
sinulla on. Ehkä nyt suusi aukeaa!

Ane Maria lähti hitain askelin kävelemään karjan jäljessä.

Niin, sinä menet pois, mutta minä muistan sinua Jumalan istuimen
edessä! sanoi laivuri uhkaavasti.

Minä menen hakemaan ihmisiä, vastasi Ane Maria ja meni pois.

Sen sinä valehtelet! huusi laivuri hänen jälkeensä. Sinä menet vain
kauemmaksi ihmisistä, tahdot tuhota minut, niin juuri!

Yksin jäätyään Skaaro hiukan rauhoittui. Hän työnsi pois sen verran
mutaa, että sai kellon taskustaan, pyyhki sen huolellisesti ja pisti
ylempään taskuun. Sitten hän arvatenkin ajatteli, että lompakkokin
sieti pelastaa, kaksituhatta talaria ja tärkeät paperit; se oli paksu
lompakko, hän aikoi nostaa sen ilmaan sillä kädellä, joka viimeiseksi
jäisi suon pinnalle, ja ehkä kaikkein viimeiseksi heittää sen kuivalle
maalle. Joku kaiketi löytäisi sen, hänen olisi ollut vielä maksettava
kallionvuokra ja kaikkien työntekijöiden palkat.

Merkillistä, miten saattoikin käydä: aamulla hän oli lähtenyt
koijustaan mieli kevyenä ja laulaen, nyt hän oli kuolemaan tuomittu
mies, vaikkei kovaan maahan ollut kuin moniaita askelia. Tietysti
hän olisi voinut puhua kauniistikin Ane Marialle suotta soittamatta
suutaan, olisi voinut tarjota suurta rahasummaa, jos tämä olisi hänelle
heittänyt seipään tai pari, jotka olisivat häntä kannattaneet suon
pinnalla. Aivan niin, niin hän olisi voinut tehdä. Mutta tämä ajatus ei
varmaankaan johtunut hänen mieleensä, ei silmänräpäykseksikään, eikä
hän varmaankaan sitä katunut. Hän kai oli niin suunniltaan, kiukuissaan
tuota naisihmistä kohtaan, niin raivosta sokeana, että tukki itseltään
senkin pelastuksen tien.

Kului tuntikausia, Skaaro päästeli hätähuutojaan, mutta kukaan ei
kuulunut vastaavan. Kaikki oli hiljaista, karjankellot olivat aikoja
sitten lakanneet kuulumasta, niin kauas elukat jo olivat ehtineet,
yksinpä tuulikin vähitellen asettui sitä mukaa kuta matalammalle
aurinko painui päivän ehtiessä iltaan. Kello tuli kaksi, tuli kolme,
hän katsoi kelloaan, veti sen ja piti sitä sitten kädessään; muta
ja lieju oli nyt kohonnut puolirintaan. Voih, nyt hän ei ollut enää
rohkea, vaan toisin ajoin itki ja käsitti, että hänen täytyisi kuolla.
Käsivarret olivat vielä vapaat, mutta jalkojaan hän ei voinut enää
liikuttaa, ne olivat ylhäältä alas asti kuin lyijyn sisässä. Jos
ihmiset olivat menneet kirkkoon niinkuin Ane Maria oli sanonut, niin
varmaan he jo olivat tulleet takaisin kotiin. Matka oli tosin pitkä ja
kirkkomäellä aina aikailtiin ja kyseltiin kuulumisia, mutta kello oli
nyt paljon, kamalan paljon. Eikö pelastusta tule? Skaaro huusi, parkui,
päästeli surkeita avunhuutoja, oli hetken aikaa ääneti ja kuunteli,
huusi ja parkui taas, itki ja pieksi suota käsillään. Mutta hänen
huutonsa kävivät vähitellen heikommiksi, hän oli menettänyt rohkeutensa.

Kaikki tämä selvisi Ane Marian kertomuksesta monien aikojen kuluttua.
Ane Maria ei ollutkaan mennyt karjan mukana, vaan nähnyt kaikki,
vieläpä kuullut, mitä hukkuva sanoi puhuessaan ääneen itsekseen. Yhtä
ja toista hänen teoissaan oli, mikä jäi Ane Marialta käsittämättä:
Skaaro rupesi äkkiä kirjoittamaan jotakin lompakosta ottamalleen
paperille. Ane Maria ajatteli: nyt hän kirjoittaa, että minä olen
hänet murhannut! Mutta siitä alkaen hukkuvassa tapahtui muutos, hän
oli vaiti, mutta itki niin, että hytkyi, repi sitten paperin pieniksi
palasiksi ja pisti ne suohon viereensä. Hän näytti olevan nöyrä ja
masentunut. Suo imi nyt vähitellen syvyyteen hänen käsivarsiaan,
hänestä ei enää ollut paljonkaan näkyvissä, Ane Marian rintaa alkoi
ahdistaa, hän nousi hiljaa seisoalleen ja pakeni, juoksi, juoksi taloja
kohti, huusi...

Kaikkein viimeiseksi Skaaro oli nakannut sekä kellonsa että lompakkonsa
kovalle maalle. Hän ei ollut kirjoittanut mitään. Kun hänellä ei ollut
perhettä eikä läheisiä sukulaisia, hän ei ollut jättänyt kenellekään
jäähyväisiäkään.




IV


Norja ei ole pieni, se on hyvin pitkä. Kun laivuri Skaaro, _Lokin_
isäntä, upposi suohon jossakin kaukana pohjoisessa, ei siitä etelässä
ollut sen suurempia seurauksia kuin että lehtiin tuli uutinen ja kylmä
väristys karsi jonkun lukijan selkäpiitä.

Kylä sitä vastoin on pieni, kylä on ahdas. Kun siellä mies hukkuu
suohon, kylä muistaa sen kauan ja puhuu siitä ja kammoaa suota
juurruttaen pelon lapsiin ja aikuisiin. —

Ane Maria oli todella hälyttänyt kirkkomiehet, siitä ei ollut
epäilystäkään, oli juossut lyhyintä tietä taloihin, juossut ja
huutanut. Mutta silloin oli jo liian myöhäistä, apuväen ehtiessä
perille ei suon pohjattoman liejun pinnalla näkynyt mitään muuta kuin
vihreä kyljelleen kääntynyt mätäs. Ihmiset eivät ottaneet uskoakseen,
eivät käsittäneet, että laivuri Skaaro olisi ollut niin taitamaton,
että olisi mennyt suoraan suosilmäkkeeseen. Mutta lopulta sitä ei
kuitenkaan voitu epäillä. Jälkeenpäin iti ilmi, että yksi ja toinen oli
kuullut huutoa, vaikkei ollut tullut kiinnittäneeksi siihen huomiota.
Kyllä vain laivuri oli suohon hukkunut, hänen lompakkonsa ja kellonsa
löydettiin.

_Lokkiin_ lähetettiin sana Augustille ja Edevartille. August otti
haltuunsa lompakon, luki setelit todistajien nähden ja oli asiain
näin ollen siihen oikea mies. Ane Marian ensimmäinen kertomus sekä
ympäristön naapureille että myöhemmin nimismiehelle oli selvä ja varma:
hän oli pahoillaan, ettei ollut tullut kyllin aikaisin, jotta olisi
voinut saada sanan ihmisille, mutta muuten hänen oli mahdotonta arvata
ja älytä, mitä se mies, se laivuri oli ajatellut: hänen oli täytynyt
kauan viivytellä ennen kuin rupesi apua huutamaan, kunnes lieju nousi
kaulaan saakka, ja sen tunnin, parin aikana, joka kului ihmisten
hälyttämiseen ja opastamiseen paikalle, laivuri oli ehtinyt kokonaan
painua mutaan.

Synkkä, kauhea tapaturma.

August matkusti oitis naapuripitäjään Skaaron molempien ystävien luo
neuvottelemaan, mitä laivalle ja kaloille oli tehtävä, mutta Edevart
jäi valvomaan lastausta. Nyt hänelle ei latojien saanti tuottanut
vähintäkään vaikeutta, kaikki olivat auliita ja halusivat auttaa,
laivurin kova kohtalo painoi raskaasti kaikkien mieltä. Ane Mariakin
selitti olevansa valmis latomaan, jos niin tarvittaisiin. Kallioilla
naiset puhuivat keskenään hiljaa kauhuissaan: Hyi, tuskin uskallan
edes enää katsoa suohon päin, ei voi ajatellakaan, mitä hän joutui
kokemaan! — Älä puhu siitä, älä mainitsekaan! Minä en saanut viime yönä
unta, olin kuulevinani huutoja. — Vai kuulit sinä huutoja? Niin, asia
on sitten kyllä niin, ettei hän ole saanut rauhaa. — Ane Maria kysyi:
Miksei hän sitten olisi saanut rauhaa? Mitä te sillä tarkoitatte? —
Mitäkö me tarkoitamme! Hän on kuollut ja hautautunut suohon, kukaan
ei häntä auttanut, hän ei ole saanut edes Isämeitää haudalleen, ei
vähintäkään Jumalan sanaa, ja sitä hän kai huutaa. — Ane Maria tokaisi:
Se on paljasta lorua, ei hän huuda, te vain pelkäätte. — Niinkö?
No etkö sinä sitten pelkää? — En pelkää, minä menisin vaikka yöksi
nukkumaan suon reunaan. — Sitä toiset epäilivät ja sanoivat hieman
närkästyneinä: Niin tietenkin, sinähän olet aina paljon parempi meitä
muita! —

Kun kalat oli saatu lastatuksi, kiersi Edevart viimeisen kerran
kallioilla tarjoamassa ryyppyjä ja rinkeleitä. Se oli koko juhlallista,
mutta iloa ja rattoisuutta ei kuulunut, ihmiset puhuivat vähän ja
hiljaa, kammotti muistella suohon hukkunutta, rehtiä ja kaikin tavoin
erinomaista miestä. Mutta siitä näkee kuinka äkkiä ihmisen elämästä voi
tulla loppu!

August palasi neuvotteluretkeltään. Hän oli taas mies paikallaan,
sukkelatuumainen sanoissaan ja ajatuksissaan varma mies, aivan
toisenlainen August kuin entinen. Hän, joka oli aina ollut toisille
alamainen, toisten johtoa totteleva, otti nyt johdon käsiinsä ja
määräsi, että huomispäivänä tehdään tili kaikkien työntekijöiden
kanssa. Aloitetaan tavalliseen aikaan, hän määräsi, ehkä saadaan sitten
myötäistä. — Kukas kuljettaa jahdin pois? kysyi joku. — Jaa, kenen
luulet sen kuljettavan? hän tokaisi vastaukseksi.

Augustin tilit olivat moitteettomat eikä kenelläkään ollut mitään
muistuttamista. Ne kalliotyöntekijät, jotka itse olivat pitäneet lukua
päivätöistään ja vetäneet tuvan orteen liidulla viivoja, eivät voineet
huomata hänen erehtyneen. Hän kutsui aina kaksi henkeä kerrallaan
kajuuttaan, jotta toinen oli todistamassa toisen tiliä, sen hän
arvatenkin oli oppinut merimiesaikanaan. Karolus ja Edevart huomasivat
ihmeekseen, että August aina joka tilinteon jälkeen riipusti lukuja ja
merkkejä jonkinlaiseen erikoiseen päiväkirjaan. Näytti siltä kuin hän
olisi pitänyt yksityistä tiliä päivätöistä ja jostakin muusta, ties
mistä. Tämän päiväkirjan hän joka kerta pisti taskuunsa.

Tilinteon päätyttyä August ilmoitti aikovansa itse purjehtia laivurina
_Lokilla_ Bergeniin. Ei ollut ketään muuta, joka taisi purjehtia
kompassin, kartan ja kellon avulla, eivätkä toisten kuivauspaikkojen
laivurit voineet jättää omia aluksiaan.

Ihmiset kyllä hiukan kummastelivat tämän kuullessaan, vaikkei se
tullutkaan aivan odottamatta. August oli jo ennen aiheuttanut heille
yllätyksiä, moneen he uskoivat hänen pystyvän, mutta tällä kertaa hän
hyppäsi kovin korkealle. Laivuriksi, kapteeniksi suureen, täydessä
lastissa olevaan jahtiin, joka aikoi kompassin, kartan ja kellon avulla
purjehtia koko Norjan rannikon pitkin pituuttaan etelään asti — olipa
se mies mahtanut oppia paljon asioita!

Hänellä oli Edevart, mutta hän tarvitsi matkalle kolmannenkin miehen.
Hän mainitsi Teodorin. — Teodorilla on kohju ja hän käyttää vyötä,
muistutti Edevart — Häntä minä olen ajatellut, vastasi August lujasti.
— Edevart huomautti vielä, että Teodor oli ollut pahimpia pilkkaamaan
ja loukkaamaan tovereitaan, hän oli huono poika. — Sitten se nyt
hänelle kuitataan, virkkoi August siihen.

Ei sattunut tuulta, heidän täytyi soutamalla hinata _Lokki_ ulos
Poldenista. Se oli raskasta työtä ja he palkkasivat Karoluksen ja
vielä toisen miehen avuksi. Ulkona vuonolla he saivat heikon tuulen ja
levittivät purjeet.

Nytkin seisoi mäkirinteillä ihmisiä katsomassa. He huiskuttivat
jahdille hyvästiksi, kaipasivat sitä. Polden oli tyhjänä, vuorilla ei
ollut enää mitään elämää.

Toverusten vielä kyntäessä Länsivuonoa August teki tilin Edevartin
kanssa, maksaen hänelle runsaan palkan kesän työstä. — Sinä olet ollut
hyvä mies ja saat kunnollisen palkan, hän sanoi. — Edevart kiitti,
mutta ei oikein ymmärtänyt, kuinka hän sai niin paljon siltä ajalta,
jonka oli ollut palveluksessa. — August otti taskustaan yksityisen
päiväkirjansa, luki siitä ja sanoi: Se on kirjan mukaan. — Edevart:
Mikä kirja se on? — August: No tiedä nyt, että se on se kirja, jossa on
sinun ja minun ansioni.

Hän alkoi selittää. Muistatko, mitä sanoin keväällä, että me, sinä ja
minä, saisimme hyvää ansiota tänä kesänä? — Edevart: Muistan kyllä. —
August: Minä tulin mukaan Lofooteille, sain laivuri Skaaron ja _Lokin_
Poldeniin, kuivasin kalan. Et ole kuullut toisesta minun veroisestani
etkä yleensäkään toisesta miehestä, joka olisi voinut tehdä, mitä minä
olen tehnyt. — Edevart mietti hetken ja sanoi: Ehkä Napoleon... — Jaa,
myönsi August, Napoleonin veroiseksi en pyri. Mutta voit esimerkiksi
kysyä minulta kaikenlaisia maailman asioita, niin minä tiedän ne. Tänä
kesänä minulla on ollut koko almanakka päässäni, eikä ainoaakaan päivää
ole jäänyt pois.

Tässä suhteessa August kyllä saattoikin olla aivan oikeassa, hän
oli pitänyt tarkkaa lukua päivistä. Toverinsa pitkästä selityksestä
Edevart käsitti seuraavaa: Kaikilla työntekijöillä ei ollut yhtä monta
päivätyötä, Karolus oli ollut poissa kaikkiaan kymmenen päivää, Teodor
kolme päivää, ja muutamina sadepäivinähän kalankuivaus oli ollut
kokonaan pysähdyksissä. Aivan niin. Mutta näistä päivistä August oli
viekkaasti lukenut tietyn määrän itselleen lisäten niiden palkan omaan
palkkaansa. Tämä tili oli hänen pienen päiväkirjansa sisältö: Jokainen
työmies sai kaikki, mitä hänelle kuului, mutta niistä päivistä, jotka
he olivat työstä poissa, August itse otti maksun itselleen. Sen
hän saattoi tehdä aivan vaaratta, sillä hän oli johtanut kuivausta
erinomaisen tarmokkaasti ja saanut lastin lähtökuntoon pari viikkoa
aikaisemmin kuin muut laivat. Siitä koitui Augustille sievoinen
ylimääräinen ansio, ja näistä rahoista hän hyväsydämisestä luovutti
Edevartille kohtuullisen osan, jotta he saattoivat yhdessä vastata
asiasta.

Edevart joutui pahaan pulaan, mutta syvän vaikutuksen toverin menettely
teki häneen. Hän rohkeni kuitenkin kysyä: Mutta entä jos laivuri Skaaro
olisi elänyt ja ollut saapuvilla tilinteossa, miten sinä silloin
olisit voinut puhaltaa semmoisen määrän rahaa? — August vastasi:
Silloin olisin vain pannut työluetteloon pari, kolme työmiestä lisää
ja vastaanottanut heidän tilinsä heidän puolestaan lähettääkseni sen
edelleen. Se olisi ollut kaikkein pienin temppu se.

Kovin viisas ja rohkea mies tuo August, muutamassa suhteessa oikein
mato miehekseen.

Edevart otti rahat, mutta oli muutaman päivän syvissä mietteissä.
Tämmöinen "kauppojen" teko oli hänelle uutta; se sai hänet tuntemaan
itsensä epävarmaksi. Tämä ei mitenkään voinut olla puhdasta synnistä,
saa nähdä, paljonko siunausta se tuo mukanaan. Väkisinkin herasi
mielessä kysymys, eikö laivuri Skaaro nyt tulisi ja ilmestyisi hänelle.
Hän sanoi kerran: Se laivuri siellä suossa kai tietää, mitä me olemme
tehneet.

Asia on sillä lailla, vastasi August, että minä lahjoitin hänelle
kultasormukseni.

Edevart ihmeissään: Niinkö?

Lahjoitin sen hänelle, ilmaiseksi. Miksi olisin sen tehnyt?

Edevart: Minäpä en ole lahjoittanut hänelle mitään.

August ei jäänyt vastausta vaille: Mitä? Enkö minä ole kuluttanut sinun
takkiasi, ihka uutta verkatakkiasi aivan pilalle? Soisitko sinä sen
minulle noin vain huviksesi?

Kaiken kaikkiaan August sekoitti hyvin taitavasti yhteen asiat, oikean
ja väärän, toden ja valheen, vähääkään arastelematta, puhuipa siihenkin
suuntaan, että heidän oli aina meneteltävä rehellisesti ja toimittava
niinkuin oli oikein ja asianmukaista. August hymyili niin, että
kultahampaat näkyivät, ja kertoi Karoluksen pyytäneen häneltä laivuri
Skaaron piippua. Hän itse ei enää sitä tarvitse, niin oli Karolus
sanonut. — Ei tarvitsekaan, vastasi August, mutta Skaaro-vainaja
teki kylliksi sinun hyväksesi pelastaessaan heinäsi! — Karolus oli
sitten pyytänyt takkia tai jotakin muuta vaatekappaletta, hattua,
pientä muistoa laivurista. Oliko mokomaa kuultu! August oli vastannut:
Tuommoisen julkeuden ja ahneuden vuoksi en minä rupea itseäni synnillä
tahraamaan, se sinun pitäisi älytä! Ja eikö se mielestäsi ollut oikein
vastattu? hän kysyi Edevartilta.

Edevart hämmentyi ja tyhmistyi tästä ristiriitaisesta puheesta entistä
pahemmin ja antautui lopulta täydelleen. August mahtoi tietää parhaiten
tämänkin asian, hän tiesi kovin paljon, ei siinä ollut kaikki, mitä
hänestä näkyi päältäpäin.

He olivat Bodøstä ottaneet runsaasti eväitä, heiltä ei puuttunut
mitään, yöt olivat vielä valoisat ja he purjehtivat Helgelandin äärtä
alaspäin, hoitaen kukin vuorostaan peräsintä. Laivuri August tutki
tarkasti karttaa heidän purjehtiessaan läheltä maata. Sitä piti näyttää
Teodorille. Sitten August astui sukkelaan kompassin ääreen, otti
Skaaron kellon taskustaan, laski minuutteja ja sekunteja, nyökkäsi ja
meni jälleen pois.

Teodoria ei jahdissa pidetty missään arvossa, eikä laivuri August edes
viitsinyt vastata hänelle, kun niin vähäpätöinen tuhrustaja tahtoi
lausua mielipiteensä jostakin asiasta. Follalla heidät yllätti myrsky
ja aallokko ja Teodor oli kovilla. Hän ei tiennyt purjehtimisesta tuon
taivaallista, oli ensikertalainen laivassa, ei edes tiennyt köysien ja
nuorien nimeä. Alussa hän teki monet asiat hullusti, ja laivuri uhkasi
jättää hänet maihin ottaa hänen sijaansa "aikuisen miehen". Täällä
Follalla heidän täytyi koota sekä latva- että isopurje ja purjehtivain
keulapurjeella. August laivuri seisoi ruorissa karjuen käskyjään,
hänen täytyi opettaa kumpaakin miestään. Augustia ei nyt jänistänyt,
hänen haileat sinisilmänsä olivat tuimat ja hän polki jalkaansa
laivankanteen. Toista oli seisoa pystyssä kannella kuin maat nenällään
kahdeksanhangan pohjalla. Sitä ei voinut verratakaan tähän.

He pääsivät Follan poikki, laskivat jälleen saaristoreitille ja saivat
parempaa säätä. Kaikki korjautui August otti hanurinsa ja soitti ensi
kerran koko matkalla. Hän oli hyvällä tuulella, matka oli tähän saakka
ollut oikea pikamatka, Bödøn majakka oli jo jäänyt selän taakse, nyt
viilletettiin Frohavin poikki ja lähestyttiin Trondheimin väylää.

Älyät kai nyt, että minä osaan purjehtia? hän kysy Edevartilta. Mitäs
ajattelet siitä, jos laskettaisiin _Lokilla_ suoraan meren poikki
vieraisiin maihin?

Mitäh?

August vilkaisi ympärilleen ja puhui hiljaa; tuokio hän tuntui empivän,
jopa olevan hämilläänkin: Minulla on taskussani Skaaron kello,
huvikseni en siitä eroa Minulla on taskussani yli tuhannen talaria,
jotka ovat Skaaron rahoja; ei ole pieni asia lyödä pöytään semmoinen
summa. Vai miltä sinusta tuntuu? Minä en tiedä Edevart virkkoi, ikään
kuin koko asia ei olisi häntä suurestikaan huvittanut: Mitäpä sille
mahtaa?

August jatkoi: Ja sitten laiva ja lasti, suuria arvoja, kokonainen
omaisuus. Mehän olemme siitä kaikesta vaivan nähneet, eikä siitä enää
ole Skaarolle mitään hyötyä. Jos oikeus on oikeutta, niin meidänhän
oikeastaan hänet tulisi periä.

Paljon sinunkin päähäsi mahtuu, arveli Edevart hymyillen.

Tahdoin vain mainita sen sinulle. Asiasta ei puhuttu sillä kertaa sen
enempää, mutta myöhemmin päivän kuluessa August palasi siihen ja sanoi:
Ei ollut tarkoitus, että Teodor otettaisiin mukaan sille matkalle.
Mille matkalle?

Espanjan matkalle. Teodorista meidän täytyy päästä eroon. Ja sinun
pitäisi tahtoa samaa kuin minä ja minun samaa kuin sinä. Kaikki, mitä
sinä et ymmärtäisi, pitäisi minun ymmärtää meidän kummankin puolesta,
minä olen näet ollut mukana semmoisessa yrityksessä kerran ennenkin.

En ymmärrä mitään siitä, mitä sinä ajattelet, tunnusti Edevart suoraan.

Eipä tietenkään, se meni yli Edevartin ymmärryksen. Hän ei enää ollut
yhtä rohkea kuin ennen, toveri oli purjehtinut maapallon ympäri ja
oppinut liian paljon, hänen elämässään näytti olevan yksiä ja toisia
pimeitä ja salaperäisiä seikkoja...

Fosenlandetissa he poikkesivat vihantarantaiseen lahteen vettä
ottamaan. Väylälle saakka kuului metsässä kuohuvan kosken kohina.
Laakson perukassa oli yksinäinen talo, sieltä laskeutui joelle pari
lasta, jotka seisoivat ja katselivat jahdista soutavia vieraita. Hetken
perästä juoksi sieltä nuori nainenkin paljain jaloin, yllään vain
paita ja hame, kovin kuluneet nekin. Hänellä oli asiana pyytää hyviä
matkamiehiä — kun eivät vain panisi pahakseen! — vähän auttamaan: talon
takana vuorella oli lammas joutunut niin pahaan paikkaan, ettei päässyt
mitenkään pois, ja oli ollut siellä jo kaksi vuorokautta, eikä hän,
yksinäinen ihminen, saanut sitä pelastetuksi. Naisen silmät olivat
kyynelissä: oli niin kiltti ja kaunis lammas. August: Eikö täällä ole
lähellä miesväkeä? On kyllä, vastasi nainen, mutta ovat juuri nyt
saaressa työssä.

Saari on kartassa, sanoi August osoittaakseen suurta laivurinoppiaan.
Minkälaisessa työssä he siellä ovat?

Fosenin talossa ovat, mitä siellä tehnevät.

August oli jonkinlaisessa tärkeyden tunnossaan tehnyt nämä tarpeettomat
kysymykset. Hän katseli rakennuksia mutisten jotakin, mutta kun hän
edelleenkin oli hyvällä päällä, hän lupasi tulla.

He soutivat vesitynnyrin laivaan, ottivat sieltä köysiä ja väkipyörän
ja kävivät taas veneeseen. August otti pyssynsäkin ja pani sen
istuessaan poikkipuolin polvilleen, mutta niin hän luultavasti teki
vain näyttääkseen muhkealta nuoren naisen silmissä.

He nousivat taloon, ja onnettomuuspaikka osoitettiin heille. Lammas oli
uskaltautunut kallionkielekkeen jolla kasvoi vehmasta nurmea, mutta
kieleke oli niin kaita, ettei se mahtunut kääntymään eikä päässyt pala
maan takaisin. Alla ammotti syvyys ja kuolema.

August kysyi naiselta: Myytkö lampaasi?

Mitä — eihän toki, ettäkö myisin sen?

Minä näet ostaisin sen ja ampuisin tästä, niin että se kierähtäisi alas.

Ettäkö ampuisitte sen? Eihän toki, se on niin kiltti lammas, suuri ja
kaunis ja sitä on pidetty säilytettäväksi

August nousi miehineen vuorelle, laski Edevartin köyden varassa
kallionkielekkeelle, niin että tämä saattoi ryhtyä tarpeellisiin
toimiin. Lammas seisoi alallaan, se näkyi tottuneen olemaan ihmisten
kanssa eikä pelännyt Edevart kiikkui köydessä ja sai yhdellä ainoalla
lujalla otteella lampaan käännetyksi takaisinpäin. Se kävi äkkiä hän
nosti sen eturuumiin villoista ilmaan, niin että elukka silmänräpäyksen
ajan seisoi kahdella jalalla minkä jälkeen se taas putosi neljälle
jalalle. Lammas näytti tästä joutuneen aivan päästään pyörälle, ei
tuntunut tietävän, mitä oli tapahtunut, oliko ehkä pää siirtynyt
takapäähän? Edevart taputti sitä hyväillen, mutta hänen täytyi sekä
työntää että ajaa elukkaa saadakseen sen tulemaan takaisin samaa tietä
kuin oli kielekkeelle mennyt.

Edevart kiipesi köyttä myöten ylös pari jalkaa ja kiepautti itsensä
kallionkielekkeelle. Seisottuaan siinä hetkisen miettien hän päästi
köyden irti itsestään ja laski tampin putoamaan. Vedä ylös! hän huusi
sitten. Hän kuuli kallionseinämän partaalta väkipyörän valittava
kitinää ja näki köyden nousevan korkeuteen. Varovasti hän sitten asteli
kallionkielekettä pitkin lampaan kintereillä.

Alhaalta rakennusten luota nainen katseli molempien lastensa kanssa
korkeuteen. Hän itki, peloissaan sekä lampaan että vaaraan antautuneen
miehen vuoksi. Lapset huusivat vähän väliä. Ei niin pystyssä!
varoitteli äiti, voitte pudota! Itse hän huusi ilosta, kun vaara oli
ohi, ja miesten tultua vuorelta hän kiitti molempia kädestä pitäen ja
käski lapsiaan tekemään samoin. Nämäkin ojensivat kätösensä, oikean tai
vasemman, miten sattui. Edevartiin nainen loi kummastuneen katseen ja
kiitti häntä erikoisesti ja punastui — niin aina, nuori vaimo kaiketi
huomasi, että hän oli miehistä kauniimpi. Eikä Edevart puolestaan ollut
rahtustakaan parempi, hänkin punastui. Oi nuoruus, siunattu nuoruus ja
viattomuus! Heitä pyydettiin tupaan. Siellä heille annettiin maitoa
juoda, ja vaimo antoi taas ensin Edevartille kuin paremmalle ainakin.
Laivuri Augustin mieli näytti siitä myrtyvän, hän otti Skaaron kellon
taskustaan ja sanoi: No niin, lähdetään pojat taas laivaan, minun
täytyy viedä lasti matkan päähän!

Vaimo oli niin kiitollinen, että tahtoi keittää heille kahvia. August
vastasi: Ei, on meillä laivassa kahvia, meillä on koko matkan eväät.
Kiitoksia vain! Onko tuo sulhasesi, tuo tuolla seinällä? hän sitten
kysäisi leikillään.

Se on mieheni, vastasi nainen.

Onko hänkin saarella työssä?

Ei. Hän on kaukana.

Kaunis mies, sanoi August. Jäikö hän merille?

Lähti Amerikkaan.

Vai Amerikkaan. Siellä minä olen paljon liikkunut. Kauanko miehesi on
ollut poissa?

Neljä vuotta.

Palaa kai pian takaisin?

Jumala sen tiennee, vastasi vaimo.

Tiedät kai sen itsekin. Eikö hän kirjoita?

Ei, ei hän kirjoita. Ei ole kertaakaan kirjoittanut.

August löi kädellään polveensa: Eikö ole kertaakaan kirjoittanut? Mutta
sittenhän et edes tiedä, onko hän päässyt perille Amerikkaan?

Hän on noussut maihin New Yorkissa.

Mutta jäi sille tielleen?

Vaimo ei vastannut.

Edevart tunsi sydämensä vuotavan verta säälistä. Tässä oli sellaista
mitä hän ei käsittänyt, kohtalo, oudonlaatuinen risti. Nainen
saattoi olla tuossa viiden-, kuudenkolmatta, hänessä oli jotakin
herttaista, ehkä ei rakasta, mutta hellää, se näkyi hänen painuneesta
päästään, hänellä oli nöyrät silmät. Missä mies viipyi, oliko häntä
olemassakaan? Millä tämä vaimo eli? Tuvassa oli kangaspuut, seinillä ja
tuolinselkänojilla riippui pitkin huonetta monenvärisiä lankoja, kaikki
huonekalut olivat maalaamattomat. Edevart istui, kostuttaen silloin
tällöin suutaan, välinpitämättömyys ja kylmäkiskoisuus olivat hänestä
kaukana, hänessä tuntui jotakin värähtelevän, ehkä se oli nöyryyttä,
tai ehkä hän oli rakastunut, mutta suloiselta se tuntui.

Augustilla ei ollut nyt enää mitään kysyttävää, hän siis nousi ja astui
ovea kohti. Edevart lähti tuvasta viimeisenä, nainen seurasi hänen
kintereillään ja sanoi ulkona eteisessä: Niin, kiitos ja kunnia sinulle
kaikesta, mitä olet tehnyt! Mikä sinun nimesi on?

Edevart vastasi yllättyneenä: Minunko nimeni? Ka — Edevart minun nimeni
on. Entä sinun? Lovise Magrete Doppen.

Niin, minun koko nimeni on Edevart Andreasson. Elä terveenä!

Oi tuota nuoruutta! He eivät hyvästelleet kädestä pitäen, kumpikin
katseli lattiaan, kuiskasivat toisilleen kuin varkain... Suutelitko
sinä sitä? kysyi August myöhemmin. Edevart oli hetkisen vaiti, sitten
hänen täytyi tekeytyä miehevämmäksi kuin olikaan ja hymyillä tälle
rohkealle kysymykselle: En, ei se tahtonut. — Ei tahtonut? Olisinpas
minä ollut siinä! kehaisi August.

Mutta Edevart huomasi, että kuva, sateenkaari, oli hänessä särkynyt.

Pian hän sai muuta ajateltavaa. Jahti oli ajautunut hyvän matkaa maata
kohti, joten se oli soutamalla hinattava lahdesta selemmäs. Teodorin
kanssa he soutaa kiskoivat kasvot rakennuksiin päin käännettyinä. Koko
ajan Edevart näki nuoren naisen seisovan tuvan seinustalla, mutta
kertaakaan tämä ei liikauttanut kättään jäähyväisiksi — ehkä sen
vuoksi, että heitä oli veneessä kaksi miestä.

Taas lähdettiin purjehtimaan.

Peijakkaan paljon aikaa siihen lampaaseen menikin! harmitteli August
laivuri. Nyt emme voi poiketa Trondheimiin.

Emme kylläkään, mutta mitäs meillä olisi siellä tekemistä?

Yhtä jos toistakin. Mutta poiketaan Kristianssundiin. Se on suoraan
keulan edessä.

Edevart kysyi: Missä luulet tuon naisen miehen olevan?

Hänen miehensäkö? Jaa, kai karkuteillä tai tapettu, siinä se.

Luuletko miehen asioiden olevan niin hullusti?

Miksei? Mitä me ihmiset osaamme arvata?... Hyvännäköinen nainen, ja
olen hyvin tyytyväinen, kun otin mukaan molemmat mieheni ja pelastin
hänen lampaansa. Ei sen puolesta, etten olisi nähnyt aikoinani
somempiakin naisia, sekä maalla että merellä.

Edevart loukkaantui: Oli hän ainakin paljon somempi kuin Mattea.

Mitäh? — niin, hän! August hymyili ja pudisti päätään. Niin, siinä oli
yksi hornan sikiö! Olisipa hauska tietää, missä nyt mahtaa olla. Jos
olisi nyt tässä kämmenieni välissä, niin voisin totisesti sen tuntea!
Mutta terve menoa vain, en minä olisi missään tapauksessa hänestä
huolinut.



Poikettiin Kristianssundiin. August kävi kaupungilla ja osti hienot
vaatteet ja kultasormuksen. Hän käveli Skaaron täpö täysi rahakukkaro
taskussaan ja maksaessaan avasi sen mielellään aina niin suureksi kuin
sen suinkin sai. Edevart kirjoitti täältä kotiinsa, että hän oli nähnyt
enemmän kuin ennen, suuren meren ja lukemattomia maita, sitä paitsi
paljon ihmisiä, kaupunkeja ja laivoja. Harras tervehdys kaikille!

Täällä Kristianssundin kaduilla he jälleen yhdyttivät Papstin, vanhan
kellojuutalaisen. Nyt hän oli täällä. Oli sama hauska, ystävällinen ja
paksu ukko kuin ennenkin, kunnianarvoinen parta ja monet kellonperät
rinnalla olivat ennallaan. Kaupungin kellosepät katsoivat tosin häneen
karsaasti, mutta he olivatkin ainoat, jotka niin tekivät. Papst oli
tunnettu henkilö, joka oli myynyt kelloja ylhäisille ja alhaisille;
kaikki pysähtyivät hetkiseksi juttelemaan hänen kanssaan, niin nuoret
kauppiaat kuin konsulitkin.

Tuleeko tänään kellonkauppaa? kysyi Papst.

Minulla on kello, vastasi August laivuri.

Hän näytti Papstille Skaaron kelloa, tämä avasi sen sanoi: Hyvä kello!

Se käy kahdellakolmatta kivellä, mainitsi August. Ehkäpä te olettekin
sen aikoinaan myynyt.

Papst: En muista. Ehkä. — Hän kääntyi Edevartin puoleen, tiedusteli
tämän nimeä ja kotipaikkaa ja muisti nuorukaisen viimein: Minähän näin
sinut moneen kertaan Stokmarknesin markkinoilla viime vuonna. Mutta
olet paljon muuttunut, varttunut ja kasvanut suureksi. Et kai ole
ostanut kelloa?

Aioin odottaa, kunnes pääsen Bergeniin.

Sitä älä tee. Nylkevät vain sinua, varoitti Papst.

August laivuri kysyi: Mitä tahdotte, jos annatte perämiehelleni oikein
hyvän kellon?

Papst pisti kätensä taskuun, kourasi sitten toistakin ja otti esiin
kaksi kelloa: oikein hyvän kellon, niinkö sanoitte, laivuri? Tässä on
nyt erinomainen kello ja tässä toinen. Olkaa hyvä ja katsokaa niitä,
ankkurikäynti.

August avasi kummankin vuoron perään, oli ymmärtävinään kelloja ja
sanoi: Tuo on parempi minun käsittääkseni.

Papst nyökkäsi.

Sen minä paikalla huomasin, sanoi August. Paljollako te tuon kellon
myytte? mikä on viimeinen hinta?

Kahdeksan talaria.

Kahdeksan talaria — laskette kai leikkiä? Kahdeksan talaria sopii vielä
laivurille, mutta mistäs perämies ottaa kahdeksan talaria!

Siinä kyllä voitte olla oikeassa, myönsi Papst.

Edevart kysyi masentuneena: Entä se toinen kello, onko sekin hyvä kello?

On, oikein hyvä.

Mitäs se maksaa?

Sen voin myydä toista vertaa paremmasta hinnasta, kuudestatoista
talarista.

Toverukset aivan tyrmistyivät. August virkkoi ymmällä: Kaksinkertainen
hinta mitä yksinkertaisimmasta kellosta, mistä se johtuu?

Papst ojensi hänelle kellon ja sanoi: Katsokaa tuota kelloa, laivuri,
vielä kerran ja sanokaa, mitä luulette.

August otti kellon, avasi sen ja katsoi siihen, mutta nyt hän oli
käynyt varovammaksi: Ei epäilystäkään, tämä on hyvä kello, näkeehän sen
lapsikin. Mutta että maksaisi toista vertaa enemmän kuin se toinen —

Papst mainitsi muutamia asiatietoja. Se johtui kuoren kaiverruksesta,
se oli paljon kalliimpaa kaiverrusta, ei koskaan kulunut pois.
Kaiverruksesta?

Niin. Ja sitä paitsi tässä on kolme ratasta enemmän kuin toisessa, jos
laivuri tahtoo lukea.

August oli joutunut kiinni. Luettuaan hän tiuskaisi loukkaantuneena:
Kuule Edevart, oli miten tahansa, mutta Bergenistä hankin sinulle
erinomaisen kellon paljon halvemmalla. Siitä voit olla varma! Papst
kysyi: Koska lähdette, laivuri? Kun saadaan iltatuuli.

Erottiin siinä. Kukin lähti taholleen. August kysyi kaupungin hienointa
hotellia ja meni sinne: — Olisin voinut ottaa sinut mukaan, mutta
et ole ostanut vaatteita itsellesi. — Minä menen laivaan päästämään
Teodorin vartiosta. —

Edevart ei ollut entisellään, kaukana siitä. Hänellä oli rahaa
taskussa, mutta elämänhalua puuttui — monta päivää hän oli ollut
surkeana ja rakkauden tuskissa, ruokahalu oli mennyt, kasvot käyneet
harmaankalpeiksi, mieli myrtynyt, koko mies lamassa. Hän olisi voinut
kirjoittaa sille naiselle, mutta ei ollut saanut osoitetta, sitä paitsi
hän ei ollut suinkaan kynämies, nainen oli varmaan paljon etevämpi ja
nauraisi hänelle. Voi sitä Fosenlandetin elämystä! Pikku Ragna jäi
aivan pois mielestä, nyt hän kyllä olisi voinut nähdä Ragnan vaikka
toisen miehen kaulassa, se ei olisi häneen koskenut paljoakaan. Hänet
oli kokonaan vallannut toinen, voimakkaampi tunne, se oli tullut
kuin myrskynvihuri ja yllättäen. Mitä hänen piti tehdä? Toivosta ei
ollut puhettakaan, tie oli pystyssä, hän ei enää milloinkaan pääsisi
poikkeamaan sinne vihantaan lahdenpohjukkaan vettä ottamaan. Lovise
Magrete Doppen eläisi ja kuolisi omassa tuvassaan ja hän itse eläisi ja
kuolisi kaukana tästä, he saattoivat vain muistella toisiaan. Hän olisi
voinut salavihkaa pistää sen naisen käteen vähän rahaa...

Kesken näiden mietteiden tallusteli vanha Papst kuin sattumalta
laivasillalle ja tuli _Lokkiin_. Hän oli perin mukava ja rauhallinen
äijä, Edevart näki häntä mielellään.

Jaaha — täällä minä taidankin tavata vanhan tuttavan, vai? sanoi Papst
näyttäen hämmästynyttä naamaa. Täälläkö sinä asut? Tietysti Papst
tahtoi nyt myydä hänelle kellon, kuinkas muuten, ja Edevart aivan kuin
virkosi ja alkoi hieroa kauppoja. Papst neuvoi; hän tahtoi tietää,
paljonko rahaa Edevartilla oli kaikkiaan, ja sitten Papst arveli, että
neljä talaria joutaa hyvään kelloon. — Kas tässä saat sen, jota äsken
näytin sinulle!

Senkö, joka maksoi kahdeksan talaria?

Sen juuri. Tahdon myydä sinulle hyvän kellon. Olet aina kauniisti
tervehtinyt vanhaa Papstia ja saat kellon neljällä. Voi, minulle ei jää
siitä yhtään voittoa, vähän häviänkin, mutta teen sen ystävyydestä.
Kello on rehellisesti kuuden talarin arvoinen, sen saat uskoa. Nyt
sinun täytyy huolellisesti vetää se joka ilta, ettet sitä riko, siinä
on hieno koneisto, en soisi sinun tekevän minun kanssani huonoa
kauppaa. Vielä me kyllä tapaamme toisemme.

Edevart osti kellon. Hän varmaan oli kovin luottavan näköinen, ja se
vaikutti vanhaan kellokauppuriin. Papst tiesi, mitä koreus merkitsee
nuorelle pojalle ja lahjoitti Edevartille kaupanpäällisiksi somat
kellonperät, joista Edevart iloissaan kiitti puristamalla hänen kättään
niin kovasti, että Papst aivan parkaisi.

He heittivät hyvästit. — Mutta älä purista niin kovasti, varoitti
Papst, sinussa on liian paljon voimaa! Sen hän arvatenkin sanoi
mielistelläkseen nuorta miestä, mutta Herra tiesi, tässä oli ehkä
kuitenkin tapahtunut ihmeellisiä asioita: vaeltava juutalainen, joka
varmaan oli eläessään nylkenyt tuhansia ostajia, oli ehkä tällä kertaa
ollut enemmän kuin rehellinen ja myynyt häviökseen.

August tuli alukseen ja heitti kädestään käärön, ostamiaan
merikortteja, hän poltteli sikaria ja röyhisti rintaansa, mutta oli
aivan selvä mies, vaikka vähän ylpeä, kun oli syönyt niin hienossa
hotellissa ja saanut vasikanpaistia ja ulkomaista makaronia. Tapasin
hotellissa toisenkin kapteenin, hän kertoi, ja juteltiin siinä syödessä
pitkät jutut. Mitä — oletko ostanut kellon? Annas kun katson!

Saatuaan kuulla kellon kaupasta tarkemmin August kävi oitis
epäluuloiseksi ja sanoi: Saatpa nähdä, että se vanha kärttäjä on
puijannut sinua. Olisit tarjonnut hänelle kaksi talaria, niin _minä_
olisin tehnyt. Et ole liialla oveluudella pilattu tämän maailman
kaupoissa ja metkuissa. Lieneekö kello edes tarkistettu?

Edevart: Sitä en tiedä. Ei hän siitä maininnut mitään.

August: Eipä tietenkään. No niin, nyt saat itse nähdä, en sano sen
enempää! Illalla he lähtivät jatkamaan matkaa.

Seuraava paikka, johon poikettiin, oli Aalesund. August tahtoi esiintyä
tässäkin kaupungissa hienoissa vaatteissa ja kultasormus sormessaan.
He viipyivät siellä muutaman lyhyen hetken lähtien sitten jatkamaan
matkaa, mutta täälläkin August osti pari merikorttia, tällä kertaa
Ranskan rannikosta.

Nyt näytti kauniista ilmoista tulevan loppu. Saatiin sadetta ja
vastatuulta, täytyi käydä luovimaan. Aallokkoa ei ollut sanottavasti,
mutta tuuli koveni ja Stadtmerellä heitä odotti tuima purjehdus
avomerellä. August kiroili ja komenteli kuin pahus ja rasitti itseään
ja miehiään silkkaa ylimielisyyttään. Sekä Edevart että Teodor
kysyivät, eikö ollut viisainta kääntyä takaisin. Kääntyäkö takaisin?
tiuskaisi August. Mitä tämä on siihen verrattuna, mihin minä olen
tottunut! He olivat varmuuden vuoksi kaikki kolme miestä kannella
eivätkä ummistaneet silmäänsä. Vasta kun jälleen tultiin vuonoihin ja
kapeihin salmiin, joissa oli maata kummallakin puolella, Edevart ja
Teodor saivat vuoroon kumpikin nukkua. August oli väsymätön ja valvoi
koko ajan.

Vihdoin saavuttiin Florøhön ja käytiin ankkuriin. Oikea
sielunvihollisen keksintö tämä sitkeä vastatuuli juuri nyt, kun oltiin
niin lähellä matkan määrää!

Florø oli pieni, vilkas, herttainen ja kaunis paikka, mutta August oli
tyytymätön, sitä hän varsinkin pelkäsi, että muut pohjoisesta palaavat
kalastaja-alukset saisivat hänet kiinni. Paljon aikaa tärväytyi siihen
lampaaseen, hän äkäili itsekseen. Kolmantena päivänä August meni maihin
ja palasi illalla laivaan hienossa hiprakassa, kaikki näytti hänestä
silloin jo valoisammalta. Hän oli laskenut mielessään, että muut laivat
olivat jääneet ainakin kaksi viikkoa _Lokista_ jäljemmäksi.

Huomeneksella hän taas lähti maihin. Jonkin ajan kuluttua hän lähetti
Edevartille sanan, että tämänkin piti paikalla tulla maihin ja ottaa
hanuri mukaan.

Niinpä niin, August oli jälleen joutunut oikeaan ympäristöönsä,
majataloon, jossa oli rouva ja tarjoilijatarneiti ja piikatyttöjä ja
juomatavaroita. Hän olla rellesti siellä iloisin mielin, meripoika
oli taas antanut itselleen rantalomaa. Viimevuotisten markkinoiden
tapaukset uusiutuivat, tarjoilijaneidistä tuli hänen rakastettunsa, ja
hän osti tälle sormuksen. Neitonen oli Bergenistä, siunatun vilkas,
korkeapovinen ja silosilmäinen ihminen. Sitä Augustia, sitä Augustia!
Hänellä olisi kesällä ollut jos kuinka hyvä tilaisuus juoda tynnyristä
viinaa, mutta hän ei ollut siihen koskenutkaan. August ei ollut juoppo,
piti vielä lisäksi olla tunnelmaa ja tyttöjä ja elämää, rantaloma ja
merimiehenlystit. Hyvä!

Naiset koettivat kaikin mahdollisin tavoin pitää Augustia hyvällä
tuulella, rouva puhutteli kapteeniksi ja tarjosi asunnon maalla niin
pitkäksi aikaa kuin hänen laivansa olisi ankkurissa, ja palvelustytöt
saivat juomarahoja jo siitäkin, että pistäytyivät hetkiseksi
näyttämässä itseään. Edevart joutui suuriin pitoihin. Kun August
rupesi soittamaan, neiti valtasi Edevartin väkirynnäköllä ja tanssi
valssia hänen kanssaan Augustin hymyillessä hyväntahtoisesti ja yhä
yllyttäessä. Se on oikein, annakin aika kierua minun perämiehelleni!
Edevart puolestaan ei olisi ollut halukas tällaisiin maailmallisiin,
hautoi vain mielessään kipeästi vihlovaa hellää muistoa. Eikä sekään
auttanut paljon, että hänellä nyt oli kello ja perät, millä herrastella.

Päivä kului tällä tavalla myöhään. Mutta lopulta ei Augustia enää
oikein huvittanut hanurinsoitto, neiti ei ihaillut häntä tarpeeksi,
vaan innostui sitä vastoin yhä enemmän juttelemaan ja tanssimaan
hänen perämiehensä kanssa, jopa tämä tanssi Edevartin kanssa pimeään
käytävään, kietaisi käsivartensa nuorukaisen kaulaan ja sanoi ah!
August rypisti silloin kulmiaan kuin eräänlaisen epäluulon vallassa,
pisti soittokojeensa laatikkoon eikä suostunut enää soittamaan. Tuokaa
meille jotakin, antakaa kahvia! hän huusi antaakseen neidille työtä.

Oli jo kulunut yötä kappaleen matkaa Edevartin lähtiessä laivaan,
mutta August ei tahtonut kuulla puhuttavankaan unesta, hän vaati ja
sai uuden pullon ja kaikki talon naiset ympärilleen kuuntelemaan hänen
seikkailujuttujaan. Aamuyöstä vihdoin toinen toisensa jälkeen tipahti
pois ja August päätyi vuoteeseen semmoisenaan. Hän mutisi kovin äreänä
ja hautoi mielessään kostotuumia, kun neitiä, hänen henttuaan, ei
löytynyt mistään. Kyllä minä hänet opetan!

Kului taas vuorokausi, August oli nyt uuvuksissa ja makasi kuin
tukki. Laskiessaan herätessään, paljonko oli haaskannut rahaa, hän
tuli järkiinsä eikä sitten maistanut enää tippaakaan väkeviä. Hän oli
surkeassa kunnossa. Edevart tuli jahdista ja pyysi häntä lähtemään
ulos, hän oli lukenut säätiedotuksen ja arveli, että nyt oli sopiva
tuuli. He tutkivat molemmat taivasta, pohtivat asiaa ja pääsivät
yksimielisyyteen. August meni taloon, selvitti laskun, viipyi kauan
sisällä ja sanoi, tullessaan vihdoinkin takaisin: En ymmärrä, mihin hän
on hävinnyt.

Edevart: Minä näin hänet rannassa myöhään yöllä.

Rannassako? Soo-o, vai on hän sen sortin ihmisiä!

Ehkäpä etsi sinua? arveli Edevart.

Ee-i, kyllä hän tiesi, missä minä olin. Huusiko hän sinulle laivaan?

Edevart olisi voinut vastata "huusi kyllä!" Mutta hän säästi toveriaan
ja sanoi, että tyttö oli vain ollut vähän kävelemässä ja raitista ilmaa
haukkaamassa.

Niin, terve menoa vain! ärähti August.

Edevart: Et siis saa takaisin sormustasi?

Sormustako! mitä vielä! äyskäisi August. Ja sen sanon sinulle, Edevart,
että akkaväkeen ei ole luottamista.

He soutivat laivaan ja lähtivät oitis.

August oli kohmelossa ja kovin pahalla päällä, mutta muuta neuvoa
hänellä ei ollut kuin purra hammasta ja panna kova kovaa vastaan.
Tuli kaunis sää ja tasaisempi tuuli, mutta siitä ei tullut Augustille
parannusta, hän valitti ja sanoi, ettei ollut koskaan ollut näin
lamassa. Se tuli siitä sherrystä, siltä kuulosti, sitten se muka johtui
siitä myrkyllisestä kahvista ja vihdoin niistä parista väkevästä
krambambulipullosta, jotka oli täytynyt yöllä juoda naisten kanssa.
Sen muka piti tehdä hänelle hyvää! — Edevart oli kuullut, että lasi
puhdasta viinaa hyvin pienin erin nautittuna auttaa. Mutta August vain
sylkäisi kauas mereen ja väitti, että se vain kääntää mieltä.

Mokoma houkka! Ei hänen hummauksensa johtunut edes liiasta
elämänhalusta, hänellä ei ollut mitä kuluttaa, ei ensinkään varaa. Eikä
häntä voinut parantaa mikään muu kuin aika.

Edevartin tullessa kerran aamulla kannelle seisoi August ruorissa.
Ja nyt oli varmaan paha mennyt hänen nahkoihinsa, sillä hän nyökkäsi
toveriaan tulemaan luokseen ja sanoi: Ei nyt olla Bergenin reitillä.
Sinä katsot minuun, mutta nyt ei mennäkään Bergeniin, sen saat uskoa.
Ollaan jo Bergenin tuolla puolen.

Edevart kysyi epäuskoisena: Mitä sinä oikein puhut?

Tuntuuko se sinusta hullulta? Nyt meidän pitää kerrankin lyödä rahaa ja
päästä taipaleelle. Augustin laimean siniset silmät olivat muuttuneet
varmoiksi ja teräviksi, hän sanoi aikovansa viedä _Lokin_ Espanjaan
ja myydä siellä laivan ja lastin ja tulla rikkaaksi mieheksi. Edevart
pääsisi kaupoista osalliseksi, he pysyisivät yhdessä. Älä luulekaan,
etten minä muka tunne tietä, enkös ole ostanut merikortteja! Lasketaan
ensin Etelä-Norjaan ja sieltä hurautetaan suoraan Pohjanmeren poikki,
sitten lasketaan Englannin kanaaliin ja lasketetaan Ranskan rannikkoa
Santanderiin ja sitten jo ollaankin Espanjassa. Barcelona on minulle
tuttu paikka mutta sinne ei, sen pahempi, päästä, sillä se on toisella
puolella. Täytyisi kiertää Välimeren kautta ja matka venyisi toista
vertaa pitemmäksi —

Kaikki nämä nimet ja paikat eivät tehonneet Edevartiin lainkaan, hän
kysyi vain: "Käynkö minä peräsimeen?"

August ei ollut kuulevinaankaan. Kyllä tiedän, mitä ajattelet, pelkäät,
että tätä laivaa ruvetaan kuulustelemaan ja että se tunnetaan. Mutta
siihen tiedän neuvon, olen ollut samanlaisessa hommassa kerran
ennenkin: poiketaan jo Skotlannin rannikolla johonkin syrjäiseen
soppeen ja maalataan se ja annetaan sille uusi nimi. Ei ainoakaan sielu
tunne sitä, lähettäkööt sähkösanomia vaikka kuinka paljon.

Tuo puhe on jo pahempaa kuin synti.

Kenelle me mielestäsi teemme vääryyttä? ihmetteli August. Skaaro on
kuollut. Mutta sitä paitsi, ei se samainen Skaarokaan ollut suinkaan
Herran parhaita, sen minä sanon. Mitä luulet, mitä varten hän tahtoi
houkutella Ragnan kajuuttaan? Suotta sinä yrität kääntää kaiken parhain
päin, sille, mokomalle sialle, kelpasi niin äiti kuin tytärkin.

Jätetään jo Skaaro rauhaan!

August: Sanon vain mitä sanon. Skaaro on kuollut, ja kun mies on
kuollut, ei häneen koske kipeästi se mitä me teemme. Olisi edes ollut
naimisissa, mutta ei ollut, siellä pohjoisessa kuulin laivureilta,
ettei hänellä ollut perhettä lainkaan, Hardangerista piti tulla
muutamia pikkuserkkuja ottamaan laivaa vastaan, niin sanoivat. Onko se
sinun mielestäsi oikein ja kohtuullista? Minunko pitäisi antaa laiva
pikkuserkuille!

Edevart: Että päähäsi pälkähtääkään seisoa siinä jaarittelemassa
tuommoisia!

Niin, sellaista oli pälkähtänyt August kuoman päähän, ei hän näyttänyt
laskevan leikkiä. Yrityksensä mahdottomuudesta hän välitti viisi, itse
hän aikoi pitää laivuri Skaaron kellon, rahat ja laivan lasteineen,
mitäpä ihmeellistä siinä oli! — Kyllä tiedän, mitä ajattelet, hän
intti edelleen, mutta se ei merkitse mitään, mutta tuota Teodoria ei
huolita mukaan. Hehhe, tuollainen raukka, jolla on vielä kohjukin — ei
kiitoksia, juoruaisi vain koko asian kuin vanha akka.

Edevart huokasi väsyneenä koko juttuun, mutta kysyi kuitenkin jotakin
sanoakseen: Kahdestaanko sitten purjehdittaisiin jahdilla Espanjaan?

Johan nyt! Jostakin Skotlannin satamasta pestataan uusi mies.

Vai niin, entä missä päästään eroon Teodorista?

Pohjanmerellä. Heitetään mereen!

Hahaha! nauroi Edevart oikein sydämensä pohjasta.

August ei pitänyt tuosta naurusta, olihan hän muka nyt laivuri. Hän
tahtoi pitää kiinni käskyvallastaan ja aikoi kai malttaa mielensä,
mutta sen sijaan riehaantuikin entistä hillittömämmin ja kävi
avomieliseksi kuin viattomuus itse ja sanoi: Ammutaan hänet ensiksi.

Edevart katsoi laivuriinsa tarkkaan ja lausui sitten seuraavat sanat:
Sinä olet tullut hulluksi!

Seiso siinä missä olet! karjaisi August yhtäkkiä. Älä vastusta laivan
päällikköä, se on kapinaa. Seiso siinä missä olet! Liian myöhä on
korjata, mikä jo on tapahtunut, sen voin sinulle sanoa, ollaan jo ohi
Bergenistä.

Sitten käännetään takaisin, sanoi Edevart.

Eikä käännetä! vastasi August.

Edevartin kasvot valahtivat kalpeiksi. Hän meni keulaan ja huusi
tuimasti: Kannelle, Teodor, valmis kääntämään!

August meni äänettömäksi. Hän seisoi hetkisen paikallaan, ennen kuin
taipui, eikä sittenkään lysähtänyt aivan kokoon eikä tyystin menettänyt
sisuaan, ei, hän pakotti itsensä lyömään koko asian leikiksi ja sanoi:
Hahahah, vai uskoit sinä mitä minä sanoin! Asia on niinkuin minä olen
sanonut, sinun pääsi, Edevart, ei ole liialla terävyydellä pilattu.
Mutta käännetään nyt.

Teodor nousi kannelle, laiva käännettiin ja purjehdittiin Bergeniin.

August puhui jonkin aikaa suuresta suunnitelmastaan ikään kuin se
olisi ollut silkkaa pilaa. Hän kysyi kuitenkin Edevartilta, kuinkahan
hänelle, Edevartille, olisi mahtanut käydä oikeassa laivassa, jos olisi
kapinoinut! kapteenia vastaan? Hänet olisi ammuttu!

Heidän lojuessaan Vaagenissa, Bergenin satamassa August teki tilin
molempien miestensä kanssa ja maksoi heidän palkkansa. Kaikki kuntoon.
Hän rupesi taas toveriksi ja kohenteli häviölle jouduttuaan arvoaan
antamalla Edevartille hyviä neuvoja: Tottele nyt minua ja pidä varasi
täällä Bergenissä, ettet joudu kaikenlaisten saalistajien kynsiin.
Miten on asia, vieläkö kellosi käy?

Enpä ole huomannut muutakaan.

Kyllä se sitten pian seisahtuu. Minulla ei ole aikaa lähteä sinun
kanssasi, sillä minun täytyy luovuttaa jahti, mutta menehän omin
päin johonkin suureen kelloseppään ja sitten toiseen samanlaiseen
kuullaksesi, paljonko arvoinen sinun kellosi on ja onko se tarkistettu
ja asetettu kronometrin mukaan. Sitten tavataan täällä laivassa ja
kootaan kamppeet.

Teodorille ei puhuttu enää sanaakaan.

Edevart käveli kaupungilla, osti joitakin välttämättömiä
vaatekappaleita, osti suuria ja pieniä lahjoja kotiin vietäväksi ja
muisti käydä kellosepässäkin. Siellä naksutti hänen ympärillään satoja
seinäkelloja, kaikki näyttivät eri aikaa. Pöydän ääressä istui kaksi
nuorta poikaa hypistellen kullattuja rattaita ja muita kellonosia,
toinen nousi katsomaan Edevartin kelloa ja kyseli, mistä hän oli sen
ostanut ja paljonko siitä maksanut. Sisähuoneesta tuli vanhempi mies,
joka nyt ryhtyi tarkastelemaan kelloa, pisti silmäänsä sarven näköisen
esineen ja katsoi. Erittäin hyvä kello, sanoi hän, hieno koneisto!
Mistä olet sen ostanut? Papstiltako? kelloseppä kysyi ihmeissään
ja kuultuaan hinnankin hän ihmetteli vielä enemmän. Hän asetti sen
tiskillä mahonkilaatikossa olevan kellon mukaan ja antoi sen sitten
takaisin.

Tuopa on kaunis kello, sanoi Edevart mahonkilaatikossa olevasta.

Se on kronometri, selitti kelloseppä.

Edevart kävi toisessakin suuressa kellosepänliikkeessä. Koko
kadunpuoleinen seinä oli lasista. Tiskin ääressä seisoi nuori neiti,
hän kutsui katsomaan vanhan harmaapäisen miehen, joka sovitti silmäänsä
sarven näköisen kapineen, katseli Edevartin kellon sisustaa, teki samat
kysymykset ja ihmetteli vastauksia. Täällä häneltä myös kysyttiin,
mistä hän oli ja kuinka oli tullut Bergeniin. Kelloseppä katseli häntä
epäillen, ikään kuin olisi epäillyt hänen varastaneen kellon. Lopuksi
hän sanoi: Jos on totta, mitä puhut, olet tehnyt hyvät kaupat! Hän otti
lasilaatikosta kaksi kirkaskuorista kelloa ja sanoi: Voisin antaa nämä
molemmat sinun kellostasi.

En huoli vaihtaa, vastasi Edevart.

Sattui niin onnellisesti, että August oli jo Florøssä hummannut
tarpeekseen ja juuri vastikään päässyt jälleen tasapainoon. Bergenissä
hän ei tuntenut halua suoda itselleen uudelleen rantalomaa.
Luovutettuaan _Lokin_ ja tehtyään selvän hardangerilaisten
pikkuserkkujen kanssa hän kärtti oitis lähtemään pohjoiseen.
Viivyttelemiseen ei ollut mitään aihetta, kumpikaan hardangerilainen
ei ollut sitä lajia miehiä, että heidän kanssaan olisi syntynyt
ystävyyttä, olivat tarkkaan nuuskineet kuivaustilit ja tutkineet ja
kyselleet kaikenlaisia pikkuasioita, vaikka ken tahansa saattoi nähdä,
että tilit olivat oikeat ja kohtuulliset. Mitä heidän esimerkiksi
tarvitsi tutkia ja nuuskia Florøn kohdalle pantua suurenlaista
menoa purjeiden korjaukseen? Jopa olivat yrittänee levittää purjeet
nähdäkseen, mitä niille oli tehty. Mutta semmoisiahan kaikki ne ovat,
jotka perivät, eivät mielestään koskaan saa tarpeekseen!

August näytti olevan perusteellisesti kynitty ilmestyessään pohjoiseen
lähtevään höyrylaivaan. Ei enää näkynyt kellonperiä liivien päällä, ei
ollut paksua lompakkoa eikä toisen miehen rahoja, eipä hänellä ollut
matkatavaroitakaan muuta kuin merimiehen säkki. Niin aina. Mutta ei
August sentään nytkään ollut niin tyhjä kuin puusta katsoen näytti, hän
oli pelastanut merikortit paisuttamalla eväslaukkua vähän pulleammaksi,
sitä paitsi hänellä oli säkissään pari vaatekappaletta — joita Skaar
ei enää tarvinnut. Hardangerilaiset eivät sentään olleet lopultakaan
olleet hyvinkään turhantarkkoja, ihmettelivät näet, että tynnyriin oli
jäänyt niin paljon viinaa kokonaisen kesän kulutuksesta, se heihin teki
hyvän vaikutuksen, ja he nyökkäsivät hyväksyen useammalle kuin yhdelle
epäselvälle erälle, kun August kerran oli semmoinen järjestyksen mies.

Matkalla pohjoiseen oli toveruksilla päivä toisensa näköinen, aika kävi
pitkäksi, eivätkä he osanneet muut kuin toivoa kotiin. Augustilla oli
jälleen kellonperät rinnan päällä, hän avasi merikortit levälleen ja
näytti toi sille matkustajille majakat, karit ja merimerkit.

Vai sait sinä Skaaron kellon? kysyi Edevart.

Eiköhän minun pitänyt se ostaa! vastasi August harmistuneella äänellä.

Edevartissa heräsi epäluulo ja hän tutkaili: Miksi et ole sitä ennen
käyttänyt? Ja mitä varten pidit niin kiirettä Bergenistä lähdettäessä?

August kuohahti: Mitä sinä tarkoitat? Eikö siitä olisi koitunut meille
kaikille vain turhia kuluja, jos olisi jääty odottamaan seuraavaa
laivaa? Saat siitä hyvästä kiittää minua.

Oli miten oli, epäluulo istui kuin istuikin lujassa Edevartin
mielessä, ja August huomasi sen hyvin. Toverusten suhde kiristyi,
Edevart ei enää arkaillut laskea pientä pilaa siitä suuresta Espanjan
merirosvoretkestä, ja se houkutteli Augustin puolustautumaan: Olisipa
minulla vain ollut revolveri kädessä, et olisi, hyvä mies, uskaltanut
kapinoida laivan päällikköä vastaan. Olisinkin poikennut Trondheimiin
ja ostanut revolverin, mutta se vietävän lammas sotki koko asian.
Yritin saada revolveria sekä Kristianssundista että Aalesundista, mutta
kummassakaan ei ollut.

Edevart: No sittenhän sinä minun ymmärtääkseni olet murhamies.

August vastasi ylimielisesti: Ei ole arvoni mukaista vastata sinulle,
olet samanlainen moukka kuin Teodor, et ole ollut kotinurkkia
kauempana. Tiedätkö, mitä olisi voitu tehdä? Minäpä sanon sinulle.
Espanjasta olisi voitu paikalla ostaa nopeakulkuinen klipperi ja
purjehtia sillä Tyynelle merelle, eikä maailma olisi sitten tiennyt
meistä yhtään mitään —

August ei näyttänyt saavan sitä mahtumaan toverinsa päähän, ja häneen
ilmeisestikin koski kipeästi, kun ei heidän suhteensa enää ollut yhtä
hyvä kuin ennen. Höyrylaivan pysähtyessä välillä Trondheimissa August
meni yksin maihin, hän oli miettiväinen ja masentunut. Tullessaan
laivaan takaisin hän tulikin noutamaan sieltä säkkiään: hän oli
pestautunut Riikaan matkalla olevaan parkkilaivaan.

Kun Edevartille selvisi, että tämä oli täyttä totta, se koski häneen
kipeästi, ja hän katui, että oli ajanut toverinsa moiseen epätoivon
tekoon: Älä tee niin, tule kotiin minun kanssani. On oltu niin paljon
yksissä, ethän ruvenne seuranpettäjäksi!

Riikaan vain, se on pieni matka, ei se mitään. Ja parkin nimi on
_Soleglad_, jos sinulla on minulle asiaa, osoite Norjan konsulaatti.

He lähtivät maihin kumpikin, mutta asia ei ollut enää autettavissa,
August oli uudessa laivassaan kiinni. Hän lahjoitti Edevartille
kultasormuksensa ottamatta tämän kieltelyjä kuuleviin korviinsa, sitten
hän itse otti Espanjan retken jälleen puheeksi ja pyysi, ettei Edevart
kotona hiiskuisi siitä mitään.

En koskaan kerro siitä mitään, vakuutti Edevart.

Et, ethän sinä kerrokaan, myönteli Augustkin, mutta vahvista sanasi
kädenlyönnillä!

Edevart ihmetteli: Miksen voisi sitäkin -?

Se on sitten kuin vala Raamatun päällä. Sinä et koskaan pääse siitä,
sen verran olen oppinut. Sinusta tulee kadotettu sielu...

Ero Augustista ei Edevartille ollut suinkaan pieni elämys. Hän
harkitsi asiaa: Tavallaan hän sai vapaammat kädet, mutta ei hän siitä
ollut pelkästään hyvillään. Hänen rinnalleen jäi tyhjä paikka. Näinä
kahtena vuotena, jotka hän oli elänyt Augustin kanssa, hän oli oppinut
koko joukon, käsitykset olivat avartuneet, kotinurkat eivät enää
olleet hänen koko maailmansa, paljon, paljon ihmisiä hän oli nähnyt,
laivoja, kaupunkeja, maakuntia. August oli mukava ja huomattava mies —
onnellista matkaa hänelle!

Edevart käyskenteli laivassa mieli hieman sekavien tunteiden
vallassa. Hän tunsi itsensä surumieliseksi ja yksinäiseksi, Teodor ei
tietystikään ollut semmoinen mies, jolle saattoi uskoa mitään.

Jossakin Fosenøn laiturissa Edevart lähti laivasta satamaveneeseen ja
lähti maihin.




V


Rakennukset löytyivät samasta vihannasta lahdenpohjukasta kosken
kohinasta, ja Lovise Magrete Doppen ja lapset olivat aivan ennallaan,
he seisoivat pihalla tuvan seinustalla kiltisti ja hiljaa katsellen
kuluneissa vaatteissaan. Nuori nainen hymyili epävarmaa hymyä.
Edevartilla oli niin uudet vaatteet, että silmäluomia vavahdutti,
Lovise Magrete sanoi jotakin sentapaista kuin: Mitä minä näenkään -!

Edevart laski säkkinsä maahan ja kätteli hämillään. Hyvää päivää!
Satuin vain poikkeamaan tänne!

Jonkin verran häntä rohkaisi se, että hän nyt oli hyvissä varoissa,
vaatteet ja muut tamineet uudet, muutoin hän tuskin olisikaan saanut
sanaa suustaan.

Saanko jälleen nähdä sinut, joka olit niin toimelias ja autoit
minua! sanoi vaimo reippaasti ja vapaasti, mutta punastui samalla.
Venekyydissäkö tulit? Missä jahti on? Jahti luovutettiin Bergenissä
omistajilleen. Ei, näetkös, minä tulin vain ajatelleeksi sitä
lammastasi: meiltähän jäi kielekkeelle vievä tie tukkimatta, ajattelin,
että se voi mennä sinne uudelleen. Teki mieleni kuulla, kuinka sen
laita on.

Nainen löi kahta kämmentään: Tulitko tosiaan ajatelleeksi sitä!

Saadakseen käyntinsä näyttämään vähäpätöiseltä ja merkityksettömältä
Edevart selitti, että hänen toverinsa, laivuri, oli eronnut hänestä
Trondheimissa lähteäkseen taas merille. Hän itse oli siten jäänyt
yksin, hän virkkoi hymyillen, sen vuoksi hänelle hyvin sopi tällainen
pieni poikkeus syrjään reitiltä.

No tässä maailmassa! kuiskasi vaimo ihmeissään. Niin, ei ollut
epäilystäkään siitä, että uudet vaatteet taskurahat, kello ja
kultasormus auttoivat, että ne tekivät Edevartista koko miehen. Hän
nyökkäsi lapsille sanoen: Minulla on teille vähän tuliaisia!

Lovise Magrete: Ole hyvä ja käy sisään, vaikkei täällä olekaan tämän
kummempaa!

Nuori nainen ei ollut istunut kädet ristissä näinä viikkoina. Hänellä
oli paraikaa kuteilla peite, joka oli jo pitkällä, niin, se oli oikea
taideteos, sen malli oli monenvärinen ja soma. Tällä minä henkeäni
elätän, hän sanoi, itse kehrään langat ja värjään myös. Villat on
omista lampaistani.

No kaikkia! virkkoi Edevart ymmärtämättä oikein. Henkeäsi elätät —
miten niin?

Lähetän näitä Trondheimiin, sieltä ne kulkeutuvat kaikille tahoille.
Niitä on ollut näytteilläkin ja olen saanut kunniakirjan.

Edevart huojutti päätään ihmeissään kuulemastaan. Muuta ei tarvinnut,
nainen kävi siitä lapsellisen ylpeäksi:

Onko tämä kangas sinun mielestäsi kaunista? Sano nyt, millaista se on
sinusta? Mutta olen minä kutonut monta kauniimpaakin peitettä, tämä on
pikemminkin niinkuin jokapäiväiseen käyttöön tämä.

Mistä sinä olet tuon taidon oppinut? kysyi Edevart.

Enpä tiedä. Oppinutko? Vähitellen, mistä aina mitäkin. Äiti opetti
kehräämään ja kutomaan jo pienestä pahasta.

Edevart avasi säkkinsä, ja lapset saivat lahjansa. — Katsos vain,
samat tavarat, jotka hän oli ostanut Bergenistä ja jotka hänen piti
viedä kotiin pikkusiskoilleen. Tyttö sai silkkihuivin ja poika mainion
kääntöpääveitsen ja kumpikin aivan liian suuret kengät. He eivät
muistaneet kiittääkään, ennen kuin äiti muistutti heitä siitä, niin
ihastuksissaan he olivat aarteistaan.

Sinä olet aivan liian hyvä! sanoi äiti.

Annettuaan vieraalle ruokaa ja juomaa vaimo vei tämän ulos ja näytti
pienen navetan, jossa hänellä oli lehmä ja kymmenen lammasta, näytti
kanakopin, vesitien, joka vei joelle, halkovajan ja kaikki mitä
muuta hänellä oli. Kaikki oli siistiä ja somaa. Tuvan räystään alla
oli aitta avain suulla. Emäntä avasi sen kuin ainakin oman arvonsa
tuntien ja laskien Edevartin sisään. Siellä riippui orsilla monta
valmiiksi kudottua peitettä, lisäksi siellä oli jauhoja ja muita
ruokatarpeita, pari paitaa ja yksi ainoa pyhähame, vähän villoja,
vähän voita, muutamia lampaannahkoja. — Lovise Magrete ei omasta
mielestään ollut niinkään niukoissa varoissa koska salli vieraan katsoa
kaikkea, näytteli tavaroitaan kuin toiset vanhoja perhehopeitaan.
Edevart katseli kaikkea ja näytti tosiaan olevan talon emännän kanssa
samaa mieltä siitä, että tavaroita oli paljon, ylellisyydeksi asti.
Suurenmoista! hän sanoi vain.

Onnellisia ihmisiä! Onhan sekin jotakin, ettei ole paljon mitään.

Edevart rupesi kaivamaan säkistään työvaatteitaan. Hän aikoi kiivetä
vuorelle. Lovise Magrete ehdotti — tehköön tietenkin, miten itse
tahtoo, mutta — eikö hän voisi jäädä yöksi? Tuo työ, sen polun
tukkiminen, joka vei sille vaaralliselle kallionkielekkeelle, jouti
jäädä huomiseksikin, tänään Edevartin oli paras pysyä rauhassa alallaan
ja huomennahan oli sunnuntai — tehköön vain miten itse tahtoo, mutta
päivä se oli maanantaikin —

Lovise Magrete lasketti sen kaiken yhteen menoon, varmaankin
peitelläkseen punastustaan ja hämminkiään. Kyllä, kiitoksia vain,
kyllä Edevart saattoi viipyä päivän, jos Lovise Magrete tahtoi. Hänhän
saattoi maata heinissä ladossa.

Niin. Ja hän saisi sievät peitteet sekä päälleen että alleen, monta
peitettä...

Tuo valokuva tuossa seinässä oli siis Lovise Magreten mies. August oli
sanonut, että oli hyvännäköinen mies, mutta varmaan hänellä silloin
oli mielessään joku julma ulkomaalainen esikuva, kun sanoi tuota
hyvännäköiseksi: kihara tukka, kyömynenä, hurja ilme, iso suu. Edevart
kysyi, kuinka vanha mies oli, ja hänkin sanoi sitten: Komea mies!

Kyllä, myönsi Lovise Magrete, komea mies. Tanssi paljon paremmin kuin
kukaan muu ja oli oikein ihmeen hyvä hanurinsoittaja.

Augustkin soitti kovin hyvästi hanuria, huomautti Edevart siihen.
Se minun laivurini, jonka näit, on oikea mestari! Meillä siellä
pohjoisessa kerrottiin hänen oppineen soittamaan Wittenbergin koulussa.

Niinkö? ihmetteli Lovise Magrete. Minun mieheni oli niin ketterä, että
käveli käsillään pitkät matkat. Ja näetkö tuolla vaatesalkoa? Niin
korkealle hän hyppäsi tasajalkaa. Älä? ihmetteli Edevart epäillen.

Niin on asia kuin minä sanon. Ainakin melkein niin korkealle. Se oli
hyvin hypätty.

Ja kauniisti hän lauloikin. Mutta oli liian rajuluonteinen, niin että
varmaan on sekaantunut johonkin onnettomaan juttuun — Amerikassa,
näet. Ja sitten mieltyi väkeviin, kun oli niin hauska mies, että hänet
kutsuttiin joka paikkaan, ja niin hän pääsi makuun. Käsittämätöntä,
ettei hän kirjoita. Niin, ei hän kirjoita. Mutta saattaa hyvinkin
sattua, että jonakin päivänä tulee kirje tai että hän itse tulee. Mitä
sinä luulet?

Edevart pudisti päätään vastaamatta mitään.

Hän lauloi kauniisti, jatkoi vaimo haaveillen. Hän luetteli kaikki
miehensä hyvät puolet, kaiken, mikä oli häneen itseensä tehonnut.
Kaiken kaikkiaan vaimo helli hartaasti miehensä muistoa.

Niin, mutta kun hän ei kirjoita -!

Ei kirjoita, tuumi vaimo, siinä kohden on kumma mies. Matkaan
lähtiessään hän sanoi, ettei kirjoita mitään ennen kuin on saanut
paljon kirjoitettavaa, ennen kuin on ansainnut paljon rahaa ja
parantanut tapansa. Ehkä viiden vuoden päästä, hän sanoi.

Ja sinun ja lasten piti täällä elää ja tulla toimeen saamatta häneltä
yhtään mitään?

En tiedä. Käsittihän hän, ettemme me täällä Doppenissa kuole nälkään,
kun minä osaan kutoa. Olin alkanut kutoa jo joitakin aikoja ennen kuin
hän lähti, sillä hän ei enää ansainnut mitään.

Siinä he istuivat ja juttelivat, nuoret ihmiset, ja kuka tahansa olisi
saattanut kuulla, mitä he sanoivat, siinä ei ollut mitään pahaa.
Illalla Lovise Magreten piti laittaa Edevartille vuode heinälatoon,
ja Edevart tuli tietenkin avuksi kantamaan raskaita vuodevaatteita.
Yhdessä he puuhasivat siellä heinissä, Lovise Magrete rupesi hieman
äidilliseksi ja osasi mielestään tehdä vuoteen paremmin kuin Edevart.
Toisinaan he hieman hymyilivät. Lovise Magrete ei todellakaan ollut
niitä ihmisiä, jotka kävelevät pää riipuksissa.

Hänen lähtiessään Edevart lähti saattamaan. Pojan oli vaikea erota,
niin suuren vallan oli rakkaus hänessä saanut. Hän ilmaisi sen pienin
nöyrin sanoin ja silitellen ujosti Lovise Magreten käsivartta. Se
oli rohkeasti tehty, mutta Lovise Magrete ei pannut sitä pahakseen,
pudisti vain päätään ja hymyili hieman. Poika oli nuori, sorea ja
voimakasrakenteinen, työssä karaistunut pienestä pitäen. Lovise Magrete
otti vastaan hänen hellyytensä.

Ulkona pihassa äiti kurkisti ikkunasta tupaan, nukkuivatko lapset
rauhallisesti, etteivät olleet potkineet peitettä päältään. Hän sanoi,
että nyt taas voidaan mennä tupaan istumaan, jos Edevartia halutti.
Huomenna oli sunnuntai eikä siis tarvinnut nousta varhain.

Mutta siinä kävikin selville, etteivät he voineet puhella tuvassa.
Lapset kävivät vuoteessaan levottomiksi, eivät olleet tottuneet siihen,
että pirtissä juteltiin yöllä. Tyttö avasi vihdoin silmänsä ja kysyi:
Äiti, mitä nyt? — Ei mitään. Nuku pois!

He eivät voineet istua tuvassa häiritsemässä lapsia, vaan lähtivät
jälleen heinälatoon. Mitään ei tapahtunut heidän välillään, ei mitään
muuta, paitsi että he kainosti pitivät toisiaan kädestä, nuoren miehen
kertoessa, kuinka Lovise Magrete oli täyttänyt hänen mielensä koko
Bergenin matkan ajan. Oih, se oli niin nuorta ja kömpelöä ja ujoa,
tuon tuostakin Edevart kostutti kielellään kuivia huuliaan ja katsoi
koko ajan maahan, hänen sydämensä vapisi. Hm! hän sanoi silloin
oikein voimakkaasti jäykistääkseen itseään. Se ei ehkä olisi ollut
tarpeellista. Lovise Magrete vain istui ja hymyili ja kuunteli ja oli
kai hänkin puolestaan rakastunut nuoreen mieheen, siltä ainakin näytti;
hänen lähtiessään vihdoin tämä sai häntä suudella! Niin se kävi, ei
Edevart sitä pyytänyt, mutta heidän huulensa kohtasivat toisensa.

Edevart heittäytyi vaatepäällä suulleen peitteille, ikään kuin
sulkeakseen sisäänsä suuren salaisuuden.

Tästä alkaen he istuivat aina iltaisin heinäladossa, kun eivät voineet
istua tuvassa häiritsemässä lapsia. Aina oli jotakin puhuttavaa,
eivätkä he väsyneet keksimästä uutta. Edevart kertoi, että hänen oli
ollut vaikea löytää heille. Kun hän lähti höyrylaivasta ja pääsi
maalle, ei kukaan tiennyt, missä Doppen oli. Doppen-niminen paikkako?
Ei kukaan tiennyt. — Mutta joku nuori mies sanoi: Mutta minä tunsin
miehen, jonka nimi oli Haakon Doppen. Niin, sanoi siihen toinenkin,
kyllä minäkin hänet tunsin. Se oli minun mieheni! huudahti Lovise
Magrete. Siitä näet, että kaikki tunsivat hänet, hän oli hyvä mies!

Edevart ihmetteli: Sinun miehesikö? Ei kai. Sanoivat hänen istuvan
linnassa.

Mitä — eihän se hän ole! sopersi vaimo. Trondheimissa, niin sanoivat.

Lovise Magrete pudisti kiihkeästi päätään: Ei, ei, se mahtoi olla joku
toinen.

Edevart jatkoi: Kyllä se oli hän, sain ne molemmat nuoret miehet
soutamaan minut tänne. Ei kukaan meistä osannut tietä, tämän paikan
ja laivarannan välillä on monta vihantaa lahtea, ja soudettiin hyvän
aikaa kaikki kolmisin. Mutta sitten muistin, missä silloin poikettiin
jahdista maihin hakemaan vettä, kun kuului kosken kohinaa — silloin
tunsin paikat. Sillä ei ole ainoatakaan toista niin kaunista vihantaa
lahtea kuin tämä.

Niinkö sinun mielestäsi? sanoi Lovise Magrete. Niin kyllä minustakin.

Edevart: Soisin vain, että voisin olla täällä aina.

Niin, sanoi Lovise Magrete mietteissään, niin minäkin soisin.

Näin he saattoivat istua ja rupatella iltaisin. Päivisin he kumpikin
tekivät työtään, Lovise Magrete kutoi kangasta, Edevart työskenteli
ulkona. Nuori mies oli nyt ollut täällä yli viikon ja jo aikoja sitten
tukkinut lampailta pääsyn kallionkielekkeelle. Hän oli keksinyt
muitakin hyödyllisiä tehtäviä: korjasi aitoja ja paranteli maita, nyt
viimeksi puheli sellaista, että olisi pitänyt raivata niitystä pois
muutamia kiusallisia kiviä, jotka olivat viikatteen tiellä.

Mutta sitä hän ei pystynyt tekemään, huomautti Lovise Magrete.

Edevart ei tiennyt sanoa. Ehkei hän voinut tehdä sitä yksin. Mutta
rautakanki olisi joka tapauksessa tarpeen.

Niin, kyllä heillä riitti juttua: Mistä Edevart nyt saisi rautakangen,
mistä hän saisi lainata tai ostaa kangen? Kauppiaasta, mutta sinne oli
pitkä matka, tunturin poikki. Lovise Magrete ei käynyt siellä kuin
joskus kuukausien päästä. Lähempänäkin oli pari pientä uudismökkiä,
mutta niissä tuskin oli kankea. Näin siitä juteltiin ja juteltiin.

Huomeneksella Edevart päätti yrittää tulla miten kuten toimeen,
teroitti kaksi sitkeää pihlajakankea ja alkoi vääntää kiviä. Miksei,
lähtihän kiviä sieltä täältä. Edevart täytti kuopat mullalla ja
turpeilla, ja kun kangen päähän tarvittiin enemmän painoa, makasivat
molemmat lapset — jopa kerran kovalle ottaessa Lovise Magrete itsekin
— kangen päällä painaen voimiensa takaa. Kaikkien neljän mielestä oli
oikein hauska vääntää kiviä maasta. Perhe maata raivaamassa.

Päivällisen jälkeen Edevart varustautui taas lähtemään työhön. Hän oli
saanut puuroa ja maitoa, se oli hyvää ruokaa, mutta Lovise Magrete
olisi kovin toivonut voivansa tarjota parempaa ja valitti, ettei
ollut kalaa. Edevartista tuntui oikein hyvältä, kun hän täten pääsi
osalliseksi taloushuolista, silloinhan he olivat kuin ainakin mies
ja vaimo. Lovise Magrete käski häntä menemään aittaan ja leikkaamaan
toisesta lampaanruhosta luun, särkemään sen ja tuomaan ytimen, hän
aikoi ruveta kehräämään ja rukki oli rasvattava.

Edevart meni. Hän piti varansa ja otti huomaamattaan mukaansa ison
pahvilaatikon, joka oli koko ajan ollut hänen säkissään. Laatikossa oli
lahja, jonka hän oli Bergenistä ostanut äidilleen: hieno täysivillainen
esiliina ja jonkinlainen hihaton olkavaippa, jollaiset olivat siihen
aikaan muodissa. Vaatekappaleet hän hät'hätää ripusti aitan seinälle,
leikkasi lampaanreidestä luun ja lähti jälleen ulos aitasta.

Tullessaan tupaan ydintä tuomaan hän sanoi, että hänen oli paikalla
lähdettävä kauppiaaseen. Hän oli jo kauan ajatellut sitä.

Lovise Magrete katsoi häneen: Mitä — aiotko lähteä pois?

En, en toki! Tahdon tutustua paikkoihin, lähden hakemaan rautakankea.
Eivät nämä puukanget kelpaa, taipuvat.

Lovise Magrete virkkoi kuin mieli keventyneenä: Luulin jo sinun menevän
pois.

Edevart hymyili vastatessaan: Minä jään tänne siihen asti kunnes sinä
ajat minut pois!

Lovise Magrete pudisti surumielisesti päätään ja istui hetken vaiti.
Saatan sinut oikealle tielle, hän sanoi sitten nousten kangaspuiden
äärestä. Molempiin lähimökkeihin on polku, mutta niistä alkaen tie
paranee. Mutta tänään pääset vain kauppapaikkaan, takaisin et enää
ennätä.

He seisoivat katsoen toisiinsa tuolla ylhäällä korkeudessa. Lovise
Magrete oli paljain jaloin kuten tavallisestikin, muutakin vaatetta oli
vain paita ja hame, mutta hän punoitti ja oli lämmennyt kävelystä. Hän
oli kaunis, sieraimet värähtelivät. Puku ei ollut mitenkään sopimaton,
hänellä oli tavallisesti aina noin vähän yllään, ja hän oli siihen
tyytyväinen.

Kysy samalla postitalosta, onko minulle kirjettä.

Edevart viipyi matkallaan vuorokauden. Lovise Magrete oli pessyt ja
paikannut hänen vaatteensa ja ollut kuin äiti, mutta nyt oli kulunut
vuorokausi, ja varmaan hän pian palaisi. Edevart oli ripustanut
aittaan joitakin hienoja pyhäpukimiinsa kuuluvia vaatekappaleita, eikä
tarkoitus jäänyt Lovise Magretelta älyämättä, sitä ei voinut käsittää
kuin yhdellä tavalla, ja pojan ujous liikutti häntä. Kaipasiko hän
puolestaan tätä nuorta miestä vai oliko hänen yhtä hyvä olla ilman
häntä? Lovise Magrete ei tietenkään ollut aivan päästään pyörällä,
mutta lähti kuitenkin kiipeämään polkua tunturille, aikoi ehkä mennä
vastaan, ehkä auttaa Edevartia kantamaan rautakankea. Vuorella,
korkealla hän tuli katsahtaneeksi taakseen ja näki silloin lahdella
veneen ja veneessä miehen sekä että tulija oli Edevart. Totta tosiaan
soutaja oli hän, ei ollut jaksanut kantaa raskasta rautakankea niin
pitkää matkaa. Lovise Magrete juoksi tulijaa vastaan ja tapasi hänet
rannassa. Niin aina, Edevart oli ostanut kangen, olipa ostanut
veneenkin ja kalanpyydyksiä, hän aikoi kalastaa lahdella.

No ei tässä maailmassa! ihmetteli Lovise Magrete.

Eihän tämä nyt mitään, ei sillä kannattanut kerskata. Kalastushan oli
hänen ensimmäisiä taidon alkeitaan, eikä venekään ollut uusi —

No ei tässä maailmassa, kuinka sinä hommaat ja ajattelet minun
parastani! puheli Lovise Magrete heltyneenä. Ja aittaan olet ripustanut
hienoja vaatteita, en saa sanaa suustani —

He nousivat rannasta tuvalle. Lovise Magrete auttoi Edevartia kantamaan
myttyjä ja kapineita, ruokatavaroita, lisää vaatteita, työkaluja;
lapset saivat makeisia, Lovise Magrete valkoisen kauluksen — ellei hän
halveksinut sellaista lahjaa! Edevart laski vielä kädestään pöydälle
kaksi uutta ruokalusikkaa.

Se oli hyvä, lusikoista olikin puute. Kaikki hän muistikin.

Koko talossa vallitsi nyt ilo. Edevart itse oli ehkä onnellisin
kaikista. Lovise Magrete nojautui silmänräpäykseksi häneen. Nuoren
vaimon piti vain kävellä Edevartin tuolin ohi, tuskin hän muuta kuin
painautui pojan olkapäähän kiinni, mutta läpi tämän koko ruumiin
hulvahti suloinen lämmin aalto ja hän veti raskaasti henkeään.

Edevart sai ruokaa, mutta saattoi tuskin syödä lainkaan. He joivat
kahvia pikkuleipien kera, joita Edevart oli tuonut. Mitään ei
puuttunut. Lovise Magreten avatessa kääröjä ja sulloessa ruokatavaroita
kaappiin Edevart joi varkain hänen kahvikuppinsa tyhjäksi saadakseen
painaa huulensa samaan kohtaan missä hänen huulensa olivat olleet.

Ilta kului kulumistaan, mutta levolle ei heidän ollut suotu päästä,
ennen kuin sattui kohtalokas ja merkillinen asia, voih, oikein
kohtalokas ja merkillinen asia!

Lovise Magrete muisti jotakin ja tuli sanoneeksi: Kysyitkö kirjettä?

Ka — kyllä, Edevartilla oli hänelle kirje. Oli ollut vähällä unohtua.

Heti Lovise Magreten nähdessä käsialan hänen kasvoihinsa tuli
jännittynyt ilme. Hän avasi kirjeen ja huudahti äkkiä: Se on Haakonilta!

Edevart ja lapset katsoivat häneen hänen lukiessaan. Lovise Magrete
kalpeni ja punastui vuoroin, aina välillä huudahtaen: Suuri armo — ei,
ei, ei — ah —

Onko se mieheltäsi? kysyi Edevart.

On! nainen vastasi riemuiten ja nousten paikaltaan. Nyt hän tulee,
kuuletteko, lapset, nyt isä tulee! Voitteko käsittää, isä tulee kotiin!

Edevart kostutti kielellään kuivia huuliaan ja sanoi: Mutta kirjehän on
Trondheimista, niin olin huomaavinani?

Trondheimistako? Ei... On, on — hän on tullut Trondheimiin —
Amerikasta. Kas tässä, leimassa on Trondheim. Mutta ajatteles, että hän
tulee nyt, vuotta aikaisemmin — minä tarkoitan vuotta aikaisemmin kuin
silloin lähtiessään sanoi. Oli Jumalan onni, että lähdit kauppiaaseen,
sillä hän vain käy välillä itseään vähän arkistamassa — matkan jälkeen
tietysti — sitten hän tulee. Ja vaistomaisesti nuori vaimo alkoi
siivota huonetta Ja laittaa kaikkea järjestykseen.

Edevart meni ulos. Hän käveli joelle ja istui siellä hetkisen, kuunteli
kosken kohinaa ja ajatteli ajattelemistaan. Mitä hänen piti nyt tehdä?
Mitä hän nyt rautakangella, mitä veneellä?

Niihin aikoihin, jolloin Lovise Magrete lienee saanut lapset makuulle,
hän palasi takaisin taloon. Lovise Magrete tuli heti ulos, kertoi
lukeneensa kirjeen uudelleen sekä että hänen miehensä saattoi tulla
kotiin millä hetkellä tahansa.

Entä nyt? kysyi Edevart.

Lovise Magrete ei näyttänyt aikovan lähteä hänen mukaansa heinälatoon
kuten edellisinä iltoina. Tämä oli kerta kaikkiaan kuin muuttunut,
hyvin hajamielinen ja kovin kiinni töissään. Kun Edevart lähti, ei
hän tullut jäljestä. Poika katsoi kerran taakseen, mutta meni vain
menoaan, ei tahtonut pyytää mitään. Kuin uhalla ja syvästi onnettomana
hän riisuutui ja pani maata, jottei enää tekisi mieli palata takaisin
Lovise Magreten luo.

Hetken perästä Lovise Magrete tuli ja istuutui epäröiden Edevartin
viereen. Hänen arvatenkin tuli poikaa sääli, tahtoi hyvittää tätä.

Älä pane asiaa noin pahaksesi, Lovise Magrete aloitti ja jatkoi
sitten, sanoen, mitä sanottavaa oli: asialle ei voi mitään, mutta
se kyllä ajan mukaan asettuu — lohdutti samoilla yleisillä hyvillä,
paikkansa pitävillä asioilla, jotka ehkä olivat häntä itseäänkin kerran
lohduttaneet, taivas tiesi, ehkä silloin kun mies lähti.

Edevart pysyi vaiti, synkkänä.

Asialle ei mahda mitään, jatkoi Lovise Magrete, mutta Jumala siunatkoon
sinua, ja ole itse kiitetty ja ylistetty, kun olet ollut minulle niin
hyvä!

En ymmärrä, mitä minun on tehtävä, sanoi Edevart.

Sinunko? Ohhoh, pian löydät itsellesi tytön, vastasi Lovise Magrete.
Minähän olen naimisissa enkä voi olla sinulle mitään. — Ja Lovise
Magrete näytti aikovan samassa nousta lähteäkseen.

Kuinka Edevart loukkaantuikaan! Hän joutui ihan suunniltaan. Tuo toinen
ei edes ollut epätoivoissaan, ei edes oikein vakavissaan, mikä hän
oikein oli olevinaan! Edevart kietaisi käsivartensa hänen ympärilleen
ja veti häntä puoleensa, niin, liian vähän Lovise Magrete ajatteli
häntä. Nyt hän oli liikaa; häntä oli häpeällisesti petetty, mutta hän
aikoi pitää kiinni Lovise Magretesta, niin aikoikin.

Sinulla ei ole minua kohtaan sydäntä, sanoi hän.

On toki! On toki! väitti Lovise Magrete. Mitä sanotkaan! minullako
ei sinua kohtaan sydäntä! Olen ajatellut sinua enemmän kuin — olen
ajatellut sinua paljon; olet kaunis, sinulla on tummansiniset silmät.
Mitä tahdot minun sanovan? Mutta kun asiat ovat niinkuin nyt ovat —
rakas, sinun täytyy hankkia itsellesi toinen tyttö, sillä minähän olen
naimisissa, kuten tiedät. En ymmärrä, mitä meidän pitää tehdä —

Enkö minä voi jäädä tänne? Ei, se ei kai käy päinsä.

Tännekö? kysyi Lovise Magrete pelästyen. Et mitenkään.

Entä jonnekin läheisyyteen? Kauppapaikalle?

Ei, ei, älä ajattelekaan sellaista. Mieheni saisi sen tietoonsa.

Vai niin, olet siis rakastunut häneen?

Niin olen, myönsi vaimo. Mutta en voi kylliksi kiittää sinua, kun olet
ollut niin hyvä minua kohtaan.

Hetkisen he lepäsivät siinä ääneti, sitten Edevart suuteli Lovise
Magretea. Tämä salli sen tapahtua, mutta vastasi kun Edevart yritti
hämillään ja kokemattomana jatkaa: Ei, en minä uskalla!

Nolona ja mielestään kovin kurjana Edevart kätki kasvonsa Lovise
Magreten poveen, ja he lepäsivät jälleen hetkisen äänettöminä. Edevart
kuuli rakastettunsa raskaat sydämenlyönnit ohuen paidan läpi. Äkkiä
Lovise Magrete otti hänen päänsä käsiensä väliin ja suuteli häntä,
kuiskaten suoraan hänen huuliinsa: En taida uskaltaa?

Kyllä sinä uskallat! kuiskasi Edevart vastaan.

Ja Lovise Magrete uskalsi. Uskalsi sittenkin — äidillisyyttään,
säälistä, rakkaudesta, taivas tiesi mistä syistä. Hän vihki tuon
rakkaan pojan siihen, ja siitä tuli yksi ainoa hurman ja huuman hetki.
Kaikki oli perin luontevaa, siinä ei ollut mitään teennäistä. Edevart
ei voinut saada tarpeeksi nuoresta onnestaan, eikä Lovise Magretella
ollut sydäntä kieltää häneltä mitään.

Oli aamuhämärä, kun Lovise Magrete lähti pois.

Voih, tämä teki vain pahan vieläkin pahemmaksi. Nukuttuaan pari tuntia
Edevart näki jälleen Lovise Magreten puoleensa kumartuneena vähissä
vaatteissa kuten tavallisesti. Tämä herätti hänet sanoen: Minä niin
pelkään, että hän tulee!

Antaa hänen tulla! vastasi Edevart uhmaten.

Ei, ei! Silloin sinun täytyy olla poissa.

Edevart ojensi kätensä tahtoen ottaa hänet uudelleen, mutta Lovise
Magrete vetäytyi pois. Edevart valitti, että tämä on viimeinen kerta,
hänen kun täytyy lähteä ja heidän erota —

Lovise Magreten täytyi hymyillä ja suudella poikaa hetkellisessä
hellyyden puuskassaan, mutta siitä heidän olonsa vain paheni: Herran
tähden, kuinka hullu sinä olet! kuiskasi Lovise Magrete ja antautui
uudelleen...

Oli varhainen aamu, lapset eivät olleet vielä nousseet. Edevart sai
kiireesti syödäkseen ja laittoi säkkinsä valmiiksi, nosti sitä ja
sanoi: Tänään se painaa selässä enemmän kuin sinä päivänä, jona tulin.

Mitä sinä sitä kantamaan? Ota vene!

Venekö? Etkö sinä sitten huoli siitä?

En minä uskalla, sanoi Lovise Magrete. Venettä en uskalla ottaa. Mutta
ne muut tavarat olen voinut ostaa, niin että joutaa huoleti nähdä ne
tullessaan.

Edevart: Mutta johan lapsetkin voivat kertoa minun olleen täällä.

Niin kyllä. Minä sanon, niinkuin asia onkin, että tänne tuli mies, joka
teki meillä töitä, oli minulle hyvä ja väänsi maasta kiva. Rautakangen
saat ottaa mukaasi.

Enkä ota, vastasi Edevart. Pane hänet vääntämään kiviä, nyt hänellä
ainakin on kanki!

Lovise Magrete ajatteli asiaa: Niin, niin, työmies on voinut jättää
tänne rautakangen, mutta vene on liikaa.

Niin siis Edevart oli valmis, mutta aikaili vielä. Lovise Magreten
suupielet alkoivat nytkähdellä, hän sanoi: En kai saa nähdä sinua enää
eläessäni?

En tiedä, vastasi Edevart luoden katseensa maahan. Olisitko tahtonut
minun jäävän?

Lovise Magrete kuiskasi: Olisin kaiketi...

Itku pyrki Edevartille kurkkuun hänen juostessaan säkki selässä
rantaan. Mutta hän olisi itkenyt ilosta, kun Lovise Margrete oli
vastannut noin; hänelle oli tapahtunut suuri onni. Ja hänen soutaessaan
ulos lahdelle seisoi Lovise Magrete seinustalla ja lopulta heilutti
kättään jäähyväisiksi.



Kauppiaan nimi oli Knoff. Hänen talonsa oli suuri, päärakennus
valkoiseksi maalattu. Hänellä oli kaksi jykevää laituria. Satamassa
oli kaljaasi ja jahti, kalastaja-aluksia kumpikin, rannalla useita
rakennuksia ja työpajoja.

Knoff itse oli tarmokas ja arvonsa tunteva, paikastaan ja toimestaan
ylpeä, koko lailla turhamainen herra, ei aina ehdottoman rehellinen,
mutta siitä huolimatta sellaisessa huudossa, että oli piirin parhaita
miehiä. Mutta hän oli kovin turhamainen: puhuessaan hän sanoi vaimoaan
rouvaksi ja lapsilleen oli antanut nimeksi Romeo ja Julia. Hänellä
oli monenlaisia hommia: Hän oli maakauppias, veneenrakentaja, leipuri
ja tynnyrintekijä, mutta hänen suuri surunsa oli se, että Nordlandin
rannikon vuorolaivat pysähtyivät vanhaan tapaansa jo paljon etelämpänä
ja ajoivat hänen satamansa ohi. Sen asian sureminen ei ollut enää
pelkkää turhamaisuutta, häneltä meni paljon rahaa siihen, kun täytyi
kaikki tavarat tuoda veneellä laiva-asemalta. Jo kauan hän oli
yrittänyt saada parannusta siihen.

Edevartin kysyessä työtä hän vastasi aluksi kieltävästi ja oli nyrpeä
ja haluton. Kysyi kuitenkin, mitä hän, poika, osasi tehdä. — Edevart
arveli osaavansa monenkinlaista työtä. — Osasikohan hän sahata ja
pilkkoa puita, hoitaa hevosia, soutaa venettä, pitää konttorissa
kirjaa, olla apuna leipomossa? — Edevart vastasi hymyillen, että
johonkin näistä töistä hän kyllä kelpaisi. — Niinpä niin, sanoi Knoff,
mutta niihin minulla jo on miehet.

Edevart oli kuitenkin jo oppinut yhtä ja toista toveriltaan Augustilta,
joten hän sanoi: Tuolla satamassa näkyy olevan kaksi laivaa, molemmat
isoja aluksia, onko teillä niihin täydet miehet?

Knoff mietti hetkisen: Niin, siellä ne nyt ovat, tultuaan juuri
Trondheimista kaloja viemästä. Talvella ne lähtevät Lofooteille, mutta
syksyyn on vielä aikaa, niin että sitä et voi odottaa.

Edevart ei vastannut siihen mitään, mutta olihan nyt jo syksy, syyskuun
viimeinen päivä, ja aamulla maa oli kuurassa. Oli ihan rehellinen syksy.

Oletko tottunut olemaan merillä? kysyi Knoff. Oletko ollut ennen
laivassa?

Olihan Edevart ollut merellä ja Lofootit hän myös tunsi.

Et kai sentään ajattele, että saisit jommankumman laivoista komentoosi?

En toki, vastasi Edevart. Mutta ehkä keksitte minulle jotakin muuta.

Knoff katsoi häneen, oli vähän olevinaan; tuo suuri mies ei mielestään
tällä haavaa joutanut ajattelemaan pikkuasioita. Hän sanoi: Kaljaasissa
minulla joka tapauksessa on vanha laivurini. Oletko ollut milloinkaan
mukana kalaa ostamassa?

Olen ollut, vastasi Edevart.

Mistä sinä nyt tulet, laiva-asemalta etelästä vai...?

En, tulen Bergenistä, olen ollut viemässä kalajahtia sinne.

Edevart oli hyvännäköinen nuori mies, hänellä oli hyvät vaatteet,
kultasormus ja kello, hän miellytti turhamaista liikemiestä, eikä tämä
hylännyt häntä luotaan. Tule puhumaan minun kanssani tunnin päästä, hän
sanoi katsoen kelloaan. Minulla ei nyt ole aikaa.

Edevart laskeutui tietä rantasilloille ja heittäytyi maahan pitkäkseen
hieman siipirikkona. Hän oli viime elämystensä jäljeltä väsynyt ja
hajamielinen. Hänellä oli täksi päiväksi ollut kylliksi urakkaa siinä,
että oli tullut Doppenista ja esittänyt itsensä täällä kauppiaalle,
hän ei ollut ehtinyt ajatella mitään tarkempaan. Hänen keskustelunsa
Knoffinkin kanssa oli ollut aika harkitsematon teko.

Muistutellessaan mieleensä viime yön ihmeitä hän tuskin malttoi
pysytellä ääneti, loikoili vain kuiskaillen itsekseen. Hänessä
oli tapahtunut mullistus, hänen koko sisäinen olemuksensa väreili
ihmettelyä ja kiitollisuutta. Ihmeellistä! Hän laski kätensä
kasvoilleen ja maistoi jälleen tuon naisen hellyyttä, näki tämän
ruskeat silmäkulmat, jotka olivat suorat ja hienot kuin viivat, ja
niissä oli ilme, joka oli vieras noille muutoin yleensä harmaille
silmille. Lovise Magrete, rakas suloinen Lovise Magrete! Edevart
ei aikonut soutaa takaisin pahentamaan tuon toisen oloa, hän haki
vain täältä työtä, ei pyytänyt enempää kuin saada vain olla tämän
läheisyydessä —



Edevart odotti tunnin, niinkuin oli käsketty, ja seisoessaan jälleen
Knoffin edessä hän tiesi, ettei ollut laiminlyönyt minuuttiakaan. Knoff
otti esiin kellonsa, katsoi sitä, nyökkäsi: Täsmälleen! Voithan jäädä
tänne, hän sanoi, voit toistaiseksi auttaa laiturilla, olemme saaneet
jauhoja. Saadaan sitten nähdä. Mikä sinun nimesi on?

Edevart Andreasson.

Knoff, joka aina pyrki olemaan kovin ylhäistä ja hienoa — Knoff oli
hienoa, Romeo oli hienoa — kirjoitti lipun nimelle Edward Andrésen ja
sanoi: Anna tämä laiturimiehelle!

Valmis. —

Sitä mukaa kuin päivät kuluivat Edevart auttoi vuoroin laiturimiestä,
vuoroin leipuria tai veneenveistäjää. Häntä huudettiin kun tarvittiin,
hän meni kun käskettiin. Hän nukkui leipurin kamarissa ja söi
keittiössä. Ruoka ei ollut suinkaan huonoa. Ja todella alkoi syksy olla
voitolla, lokakuu oli alkamassa, aika kului. Edevart ei kuollut, hän
kesti rakkautensa.

Paikalle vilisi työväkeä, palkkalaisia, kauppa-apulaisia ja
palvelijoita. Knoff ei mielellään kieltänyt työtä keneltäkään,
varsinkaan semmoisilta, jotka olivat turhaan hakeneet työtä etelämpää,
laiva-asemalta. Kuinka tuo pieni laiva-asema kummittelikaan Knoffin
päässä! Se oli vain niemen kärkeen rakennettu vanha maakauppa, mutta
sillä oli viinanmyyntioikeus, munien ja untuvien keruu, ja sikäläiset
ihmiset olivat saaneet säästetyksi ja päässeet hyviin varoihin. Mutta
tärkeintä oli, että Vesisaaren-Hampurin suuret vuorolaivat poikkesivat
siellä, se oli Knoffin silmissä paikan suurin ja harmillisin etuoikeus.
Jos miestä ei siellä huolittu työhön, tämä saattoi olla melkein
varma siitä, että saisi jonkin toimen Knoffilta. Miten asia on, eikö
siellä tehdä mitään? hän saattoi kysyä, eikö siellä tarvita väkeä
ensinkään! En minä voi sijoittaa kaikkia, jotka sieltä lähetetään minun
niskoilleni. Kas tässä, anna tämä paperilippu renkipojalle ja kysy,
eikö hän voisi käyttää sinua metsässä. Niin hän saattoi sanoa.

Edevart kotiutui taloon. Hän oli nuori ja oppivainen, keittiössä
palvelijattaret iskivät silmänsä tähän nuoreen mieheen, hän kun oli
oikein hyvän näköinen, neitsyt Ellingsenkin, taloudenhoitajatar, kysyi
häneltä, mistä hän oli ja mikä hänen nimensä oli. Edevart ei voinut
valittaa, ettei kukaan hänestä huolinut, lapset riippuivat hänen
käsissään kiinni ja pyysivät apua milloin mihinkin, etenkin Romeo
poika, ja rouva Knoff kutsui hänet kerran pihalla luokseen ja käski
käymään hakemassa kaupasta kyyhkyille herneitä. Sunnuntaisin hänellä
oli siistit vaatteet, ja hän oleskeli enimmäkseen vertaistensa miesten,
tynnyrintekijän ja leipurin seurassa. Veneenveistäjien päällysmies oli
niin ikään ollut hyväntahtoinen ja avulias, oli suostunut ottamaan
Edevartin veneen takaisin ja antanut rahat takaisin, siihen hänellä
oli valta, hän kun oli ollut niin kauan Knoffin palveluksessa ja sai
toimia omin päin. Veneenveistäjältä ja muilta Edevart sai niin ikään
kuulla paljon Haakon Doppenista — jopa enemmän kuin tarpeeksi Haakon
Doppenista.

Edevart kävi kaljaasissa ja jahdissa ja katseli niitä: somia aluksia ja
hyvässä kunnossa. Kaljaasin takilasta ja purjeista hän ei ymmärtänyt
paljoakaan, mutta jahti oli tavallinen jahti ja se häntä miellytti.

Hänen mieleensä juolahti kirjoittaa Augustille _Soleglad_ parkkilaivaan
Riikaan ja kertoa, missä hän nyt oli ja mitä teki. Halutessaan saada
takaisin vanhan toverinsa hän kehui ylenmäärin tätä paikkaa, Knoffia
ja kaikkia ihmisiä ja vaati Augustia tulemaan, täällä muka oli
hänelle tiedossa paikka, varmaan hän saisi purjehtia jahdin laivurina
Lofooteilla, jos vain tulisi tänne; ajatteles sitä... odotan vastausta!
Jälkikirjoitus: Jos tunnen sinut oikein, ei sinua paljon sureta, vaikka
Riiassa karkaatkin parkistasi!

Kolmen viikon kuluttua hän sai Dünamündestä vastauksen. August ei
suostunut tulemaan: hänen tapansa ei ollut karata norjalaisista
laivoista, hänen tapansa oli palvella rehellisesti. Parkki otti
parhaillaan kotimatkalle ruislastia, joulukuun alussa sen oli aikomus
olla perillä Trondheimissa, niihin aikoihin Edevart saattoi tulla
Trondheimiin juttelemaan hänen kanssaan. Parkkilaiva _Soleglad_.
Ystävällinen tervehdys toveriltasi ja Herran haltuun!

Ohoh, August oli käynyt ylpeäksi, August haastoi häntä tulemaan
Trondheimiin! Mutta ehkei ollut mahdotonta sekään, että hän oli käynyt
jumaliseksi...

Viikot kuluivat. Oli tullut lunta, oli rekikeli, ja Romeo ja Julia
kävivät hiihtämässä. Knoff oli kylmettynyt ja vuoteen omana, ehkä
etupäässä siitä syystä, että pelkäsi sairastuvansa, hän oli semmoinen
pelkuri. Vuoteessaan maatessaankin hän tarkkaan piti silmällä kaikkia
hommia ja lähetti sanoja väelleen, milloin kenellekin. Edevartia
pelotti, kun kerran päivälliseltä päästyä neitsyt Ellingsen sanoi
Knoffin haluavan häntä puhutella. Tiesikö se erottamista? Neitsyt avasi
oven ja vei hänet arkihuoneen kautta pääeteiseen, josta oli portaat
toiseen kerrokseen.

Huoneen läpi kulkiessaan Edevart oli silmät selällään vilkaissut
ympärilleen ja nähnyt outoa komeutta: peilin, joka ulottui lattiasta
kattoon, kultakoristeisen sohvan, pianon, jota tytär soitti, rouva
Knoffin, jolla oli kultakoristeita rinnassaan, kotiopettajan,
konttoriväkeä, seinissä maalauksia kultakehyksissä. Hän sai aidan takaa
kurkistaa toiseen maailmaan; aita ei ehkä ollut aivan korkea, mutta
kuitenkin riittävän korkea Edevartille; sellaista, mitä nyt näki, ei
hän ollut nähnyt ennen.

Miksi hänet vietiin arkihuoneen kautta? Herra tiesi, eikö se tapahtunut
käskystä, eikö nuorukaista viety tämän paratiisin kautta sen vuoksi,
että hän tuntisi vähäpätöisyytensä, tuntisi itsensä maan matoseksi.
Edevart oli kuullut kuiskailtavan, kuinka viekkaasti tämän talon isäntä
käytti semmoisiakin keinoja.

Hän astui makuuhuoneeseen ja seisahtui ovelle.

Knoff sanoi, ettei hänellä ollut suurtakaan asiaa, erottamisesta ei
puhettakaan. Suurena liikemiehenä, jolla oli niukalti aikaa, Knoff
kävi suoraan asiaan: Minulle on konttorista ilmoitettu, että sinä
eilisiltana sait tavaroita, jotka on kirjoitettu sinun tiliisi?

Niin, öljytamineita, vastasi Edevart ihmeissään.

Miksi käskit kirjoittaa ne tiliisi?

Ajattelin, että ne olisivat ennakkoa...

Ennakkoako? Emmehän ole puhuneet palkasta, tokaisi Knoff. Ja kun
Edevart pysyi mykkänä, Knoff jatkoi: En voi maksaa mainitsemisen
arvoista palkkaa siltä ajalta minkä oleilet täällä odottamassa
merimiehen paikkaa.

Va-ai niin.

En voi maksaa palkkaa, sen kai ymmärrät.

Minä sitten maksan ne öljytamineet.

Knoff: Vai on sinulla rahaa?

Edevart: En ole aivan ilmankaan...

Se on hyvä asia, sanoi Knoff. Niin, palkkaa ja se semmoista en — mutta
asunnon ja ruoan saat ja senhän pitäisi riittää tältä odotusajalta;
minähän en tarvitse sinua. Niin, käsität kaiketi, etten minä menettele
näin juuri köyhyyttäni, mutta niin on tapani.

Edevart suuttui ja vastasi: En minä oleile täällä ruokani vuoksi.

Knoff näytti hämmästyvän: Mitäs sitten aiot? Nyt on talvi, ja täällähän
saat ainakin elatuksesi.

Edevart: Minä lähden pois.

Minne?

Aluksi Trondheimiin.

Knoff oli hetkisen vaiti. Hän aikoi jännittää jousta vielä kireämmälle:
Niin, niin, mene sinä vain Trondheimiin. Mutta siellä sinulla ei taida
olla mitään työtä?

Edevart lyhyesti: On kyllä. — Sanoi ja lähti huoneesta

Hän rupesi heti sullomaan tavaroitaan säkkiin. Sitä tehdessään hän tuli
ajatelleeksi, että ehkä voisi antaa öljytamineet takaisinkin, ne kun
olivat uudet ja käyttämättömät, mutta silloin Knoff kaiketi luulisi,
ettei hänellä ollutkaan rahaa niitä maksaa. Jos hän tekisi oikein, hän
ottaisi öljytamineet mukaansa ja jättäisi ne maksamatta. Niin August
olisi tehnyt, se mies ei olisi odottanut maanantaihin asti päästäkseen
konttoriin maksamaan niin häpeällistä kauppavelkaa. Edevart oli jo
oppinut punnitsemaan vähemmän tarkasti tekojensa rehellisyyttä ja
oikeutta, jätti karkaamisen sikseen vain siitä syystä, että siitä olisi
voinut olla ikäviä seurauksia, tulisi tiedoksi, mitä hän oli tehnyt, ja
hän kun oli täällä Lovise Magreten lähettyvillä.

Lovise Magrete! Kumma kyllä, ettei Doppenista ollut koko aikana ketään
käynyt täällä kauppapaikassa. Edevart oli tähyillyt joka päivä, olipa
kysellytkin, mutta ketään ei ollut nähty. Veneenveistäjä arveli
Doppenin olevan niin häpeissään, ettei uskaltanut näyttää silmiään,
saattoihan olla niinkin, että hän oli niinä neljänä vuotena, jotka oli
ollut vankilassa, saanut jonkin verran rahoja säästöön ja Trondheimista
päästessään ostanut kotiinsa kaikenlaista. Mutta joulutarpeita ostamaan
tulisivat sekä Haakon että hänen vaimonsa joka tapauksessa kauppiaasta —

Edevartin maanantaiaamuna selvitettyä velkansa ja ollessa valmiina
lähtemään tuli Lorensen, kauppapalvelijoiden vanhin tuomaan Knoffin
terveisiä, että Edevart saisi siitä päivästä alkaen jahdissa täyden
merimiehen palkan. Edevart oli vielä suutuksissaan ja sanoi ei
kiitoksia ja että eihän jahti vielä lähtenyt merelle sekä ettei hän
pyytänyt Knoffilta rahaa tyhjän vuoksi. Vie hänelle semmoiset terveiset.

Mutta Edevart jätti kuin jättikin säkkinsä tänne, jotta hänellä olisi
asiaa käydä vielä kerran talossa säkkiään noutamassa. Hän otti mukaansa
vain vaatemytyn.




VI


Vaikka marraskuu oli vasta puolivälissä, oli parkkilaiva _Soleglad_
todella jo palannut matkaltaan ja alkanut purkaa lastiaan. Se oli
tehnyt oikean pikamatkan. Kun miehistössä oli useita trondheimilaisia,
jotka asuivat maaseudulla, sai August luvan ottaa Edevartin asumaan
laivaan. Kummatkin olivat kovin mielissään, kun jälleen tapasivat
toisensa, ja paljon heillä oli juteltavaa.

Augustilla oli sormet täynnä sormuksia ja kultavitjat rinnan päällä.
Hän ylenkatsoi koko Frolandetin matkaa ja jahdin päällikkyyttä
Lofootien matkalla. Se sopi mainiosti Edevartille, hänellä itsellään
oli toisia suunnitelmia! August oli kovin salaperäinen omiin
aivoituksiinsa lähden, mutta Edevartille hänen täytyi kuitenkin
ilmaista, että hän nyt oli tulemassa melkeinpä maailmankuuluksi.
Muutaman päivän kuluttua oli esimerkiksi Levangerin markkinat.

— Mitä sinä siellä...?

Sielläkö? Saat sitten nähdä!

Asiasta ei sillä kertaa puhuttu enää sanaakaan, mutta August viittasi
kädellään ympärilleen ja ilmoitti kautta rantain, että hänellä oli
_Solegladissa_ kätkössä kalleuksia vähin joka paikassa.

Illalla August kaivoi jostakin keulakomerosta esiin kahdeksan täyttä
sikarilaatikkoa, kääri ne vaatteeseen ja antoi mytyn Edevartin
kannettavaksi. Mennään kaupungille ja poiketaan yhteen paikkaan kauppaa
tekemään, mutta muista, ettet puhu halkaistua sanaa!

He menivät sikarikauppaan. August näytti käyneen siellä ennenkin, hän
tervehti tuttavallisesti, ja Edevartin kummaksi hän tuskin ensinkään
osasi norjan kieltä, sanoi vain joitakin sanoja ja teki niiden jatkoksi
kädenliikkeitä ja eleitä. Hän avasi jokaisen sikarilaatikon, näytti
tavarat, haisteli niitä, naulata naputti laatikot taas kiinni kiiltävän
kirkkaalla kääntöpääveitsellä ja antoi ne sitten pois. Sitten hän sai
rahat. August pisti ne huolettomasti taskuunsa, nyökkäsi ja sanoi:
_Hoberpomere_ (toivotteko lisää). Kyllä! — Toverukset lähtivät.

Myitkö sinä ne sikarit? kysyi Edevart.

Se nyt ei ollut mitään, pari vaivaista laatikkoa, sanoi August. Tahdoin
auttaa häntä hiukan.

Seuraavana iltana hän myi tusinan laatikoita siirtomaantavarakauppaan.
Edevart kantoi ne paikalle, kauppa tehtiin perähuoneessa, jossa August
aukaisi laatikot ja näytti sikareita, käski kauppiaan haistaa niitä ja
kurkotti kätensä ottamaan rahoja. _Hoberpomere!_

Mitä sinä aina sanot lähtiessäsi? kysyi Edevart.

Toivon lisää kauppoja, vastasi August. Olen näet venäläinen. Tule nyt
pian, tehdään vielä yksi mutka tänä iltana, nyt on juuri sopivan pimeä.

Edevart kantoi uuden tusinan sikarilaatikoita pieneen tupakkakauppaan,
jossa oli tiskin takana nainen. Viinipullojakin tällä näkyi olevan
hyllyillään. Nainen hymyili heidän tullessaan sisään ja vei heidät
suoraa päätä pieneen sivuhuoneeseen, jossa oli kalustona sohva, tuoleja
ja pöytä. Hän saattoi olla yli kolmenkymmenen, oli pitkä ja kookas,
aika hauskan näköinen. Nainen tarjosi viiniä; he joivat, ja August
sanoi naiselle muutamia sanoja, mutta Edevart oli vaiti. Nainen ei
kyennyt maksamaan sikareja heti samana iltana, siltä ainakin kuulosti,
ja August ilmoitti hymyillen suurenmoista kultahymyään, ettei se
merkinnyt mitään, nitshevo, se sai jäädä "sitten iltaan". Ennen kuin
he lähtivät suuteli August naista oven takana ja tuntui sopivan tämän
kanssa jostakin, näyttäen taskukelloaan ja puhuen hullua kieltään.

Miksi olet venäläinen? kysyi Edevart.

August vastasi: Ihmiset uskovat siten paremmin tekevänsä hyvät kaupat —
ja hyvät he tekevätkin. Minä myyn halvemmalla kuin muut tukkukauppiaat,
lisäksi minulla on parempaa tavaraa, erikoisen hienoja sikareja. Ei
sen puolesta että ne maksaisivat minulle paljoakaan, olen saanut ne
työmiehiltä, jotka pyörittävät sikareja Riian tehtaissa. Miehet olivat
tietysti ne varastaneet ja myivät millä hinnalla vain, mitä milloinkin
sattuivat saamaan. Tulliakaan en ole niistä maksanut, kaikkia vielä!

Mitä varten panet minut niitä kantamaan?

Sitä sinä et tietysti ymmärrä. Täytyyhän minulla olla palvelija. Kun
tulet Venäjälle et näe kenenkään itse kantavan pienintäkään myttyä.
Sitä varten on aina palvelija matkassa. Ja jos myttyjä on monta, on
matkassa kaksi palvelijaa.

Kuinka monta sikarilaatikkoa sinulla kaikkiaan onkaan?

August keikautti ylimielisesti päätään ja sanoi: Ei taida enää olla
montakaan sataa jäljellä. Myin jo ennen sinun tuloasi tuhatkunta
laatikkoa.

Kuka sinulla silloin oli palvelijana?

August hätkähti: Mitä — palvelijanako? Ei, käskin ostajien itsensä
käydä noutamassa laatikot laivasta. Mitä sinä sitä kysyt?

Edevart, ajatuksissaan: Niin no, minä muuten vain kysyin. Mutta tälläkö
sinä aiot niin rikastua?

Minun ei sovi vastata tuommoisiin kysymyksiin, tokaisi August
loukkaantuneena. En kerro sinulle tänään kaikkea, mitä minulla on
kiikarissa. Mutta muuten tekee mieleni kysyä sinulta: onko sinulla
sitten niin paljon, enemmän kuin minulla? Näytä minulle!

Minulla ei ole mitään.

No niin. Onko sinulla sitten mitään syytä istua tässä riitaa
haastamassa?

Riitaa haastamassa? huudahti Edevart katuvaisena. Sen vain sanon
sinulle, August, ettei koko rannikolla ole ainoaakaan ihmistä, jota
pitäisin suuremmassa arvossa kuin sinua. Ja soisin mielelläni, että
sinulla olisi kokonainen jahdin lasti, millä niittää mainetta, sen saat
uskoa.

He juttelivat juttelemistaan asiat pitkin ja poikin omituisella
nordlandin murteellaan, käyttäen monta huomiota herättävää,
odottamatonta sanaa. Se oli ihan taituruuteen saakka hullua kieltä,
mutta se ilmaisi heidän ajatuksensa. August leppyi jälleen ja kerskui
kuin ennenkin, sanoen että oli aivan uskomatonta, mitä hän oli saanut
sillä matkalla aikaan. Tulin Venäjän valtakuntaan ja nousin maihin
ja suoritin tekoja, joihin ei kukaan muu pystynyt; voit vaikka kysyä
miehiltä, keneltä tahansa!

Edevart: Ei minun tarvitse kysyä, näen sen kyllä. Ja onhan sinulla sitä
paitsi sormissasi nuo mainiot kultasormukset.

August keikautti taas päätään: Minulla on enemmänkin sitä lajia.

Edevart sai pari sormusta koetellakseen. Ne olivat painavia ja oudon
näköisiä sormuksia, toiset käärmeen näköisiä, toisissa oli jalokiviä.
Edevart punnitsi niitä kädessään ja kysyi hintoja. Tuo August se
oli vasta mies! Tämä oli toki toista kuin silloin, kun he tekivät
nahkakauppoja ja hänen täytyi luovuttaa verkatakkinsa kahdeksanhangan
vuokraksi. Melkein teki mieli uskoa hänen olleen Intiassa ja avanneen
arkkunsa.

Koeta tuota! sanoi August ottaen liivintaskustaan käärmesormuksen.
Mahtuuko se sormeesi? — No pidä se sitten!

Edevart ei ollut uskoa korviaan: Et suinkaan anna tätä minulle?

August oli olevinaan, kerrassaan suuttuvinaan: Älä huuda noin joka
kerta kun lahjoitan sinulle kultasormuksen. Ikään kuin et uskoisi minun
sanojani. Minä sanon, että saat sen sormuksen. Voit näyttää sen sille
Knoffillesi, josta kirjoitit, ja kysyä, onko hänellä semmoista.

Edevart haltioissaan: En osaa sanoakaan, mitä ajattelen!

He juttelivat Knoffista. Edevart oli kehunut tämän maasta taivaaseen
siinä kirjeessä, jonka oli kirjoittanut Riikaan, eikä oikeastaan
voinut nytkään kovin paljon moittia. Mutta hän ei enää peitellyt
Knoffin heikkouksia, tämän metkuja kaupanteossa ja muussakin sekä
narrimaisuutta. Se pieni etelänpuolen laiva-asema oli Knoffin ainaisena
silmätikkuna.

Mikä sitä laiva-asemaa sitten vaivasi?

Edevart selitti, mitä hän oli Fosenlandetissa kaikilta kuullut,
nimittäin että tuo laiva-asema oli vanhastaan ollut Vesisaaren-Hampurin
linjan vuorolaivojen poikkeamispaikkana ja että ne aina ajoivat Knoffin
ohi, vaikka hän oli suuri liikemies. Se oli joka suhteessa luonnotonta,
mutta Knoffissa ei vain ollut miestä saamaan aikaan muutosta.

Augustille asiat selvenivät yhtäkkiä. Hänellä oli laajaperäiset
kokemukset eikä hän ollut suinkaan hidas keinoja keksimään. Tekikö
poikkeaminen Knoffin rantaan paljonkin mutkaa? Kuinka syvä satama oli?
Oliko ympärillä asutusta ja takamaata?

Edevart arveli sitä olevan paljon enemmän kuin vanhassa paikassa, joka
oli niemen kärjessä.

No sitten Knoff on houkka!

Miten niin?

August oikein kiihtyi, hänellä oli jo suunnitelmansa valmiina ja hän
kyseli edelleen: Sanoitko, että vanhassa paikassa on noustava laivaan
veneestä?

Niin juuri.

Ja etkö vastikään maininnut, ettei Knoffin satama jäädy?

Niin sanoin. Se ei jäädy. Sama asia kuin Svolærissa.

August lausui painokkaasti: Hänen pitää sitten rakentaa oikea suuri
satamalaituri.

Mitä, suuri satamalaituriko? Jahah. Vai niin, vai satamalaituri,
toisteli Edevart ihmetellen.

Augustin täytyi ihan ihmetellä tuota Knoffia, mokomaakin, hänelle
täytyi hymyillä. Miksi hän ei ollut jo aikoja sitten rakentanut oikeata
suurta satamalaituria? Silloin hän olisi saanut oman laivarantansa.
Sillä sitä ei kenenkään tarvinnut tulla väittämään, että suuret
laivat ajaisivat sellaisen satamalaiturin ohi, johon ne saattoivat
laskea ja olla siinä kuin huoneessa, ihan kuin kaupungeissakin.
Mitä ihmeen laivoja semmoiset olivat, jotka mieluummin pysähtyivät
aavalle merenselälle purkamaan ja lastaamaan tavaraa ja matkustajia
kaikenlaisissa säissä kuin laskivat maan suojaan?

Edevart alkoi vähitellen älytä. Oli tuo August sentään eri mies! Oletpa
merkillinen mies huomaamaan kaikki, hän huudahti.

August pöyhistihen: Olisinpa _minä_ vain saanut sen sinun Knoffisi
kynsiini!

Tule mukaan! sanoi Edevart.

Niin, jos tekisin oikein niin tulisin ja ostaisin häneltä kaistaleen
maata ja rakentaisin itse sellaisen laiturin ja houkuttelisin laivat
omaan rantaani. Silloin Knoff saisi kauniisti pyytää minua vuokraamaan
sen laiturin itselleen, ja silloin äijä saisikin hellittää kukkaronsa
nauhoja! Mutta nyljettyäni häntä kyllin kauan pakottaisin hänet lopulta
ostamaan koko laiturin kaikkineen päivineen. Ja hänhän ostaisi sen. Ja
minä olisin menetellyt kuten rehellinen mies ainakin.

Sinun täytyy tulla!

August halveksien: Enkä tule, älä luulekaan! Ja jos tahdot tietää minun
mielipiteeni Lofootien retkestä, niin sinun on paras itsesi ruveta sen
jahdin päälliköksi.

Minunko?

Sinun juuri eikä kenenkään muun. Ajattelehan asiaa! Ja ajattele
samalla, että kun se sinun Knoffisi kohtelee sinua sillä tavoin eikä
maksa, mitä sinulle oikeuden mukaan kuuluu, niinkuin itse sanoit, niin
älä sinäkään suotta säästä häntä kolmanteen ja neljänteen polveen,
ymmärräthän! Voit korjata sen asian kalanostossa.

En osaa hoitaa jahtia, sanoi Edevart vältellen.

Sepä merkillistä! Enkö minä muka opettanut sinua _Lokissa_, niin
että tiedät kaiken, mikä koskee merikortteja ja kompassia, kareja ja
majakoita ja takilaa? Tiedätkö, minun täytyy hävetä sinun puolestasi!

Enhän minä saisikaan jahtia omiin hoteisiini.

Siinä voi kyllä olla perää, myönsi August. Sillä et ole liian sukkela
tarjoamaan itseäsi etkä järkivähääsi käyttämään. Etkä ole koskaan
ollutkaan. Mutta olkoon asia muuten miten tahansa, minä en jahdista
huoli. Voit viedä Knoffille semmoiset terveiset. Sillä minulla on
toisia tuumia...

He myivät taas kaupungilla muutamia sikarilaatikoita, olivat yhdessä
koko ajan, ja August pidättäytyi kokonaan hummaamisesta. Hän sanoi:
Tällä kertaa ei mitään rantalomia, ei tule kysymykseenkään, minä olen
liikemies. Kylläpä olisi ihme ja kumma, jollen tästä rikastuisi!

Pari päivää myöhemmin hän ilmoitti lähtevänsä Levangerin markkinoille
ja kutsui auliiseen tapaansa Edevartin mukaansa. He lähtivät aamulla
varhain, pimeällä, pakkasusvassa, ja se sattuikin kuin tilauksesta,
sanoi August, tullinuuskijat ja poliisit eivät näe pitkälle! Hän oli
hyvin salaperäinen pieneen lippaaseen nähden, jota kantoi kainalossaan,
vihjaillen siihen suuntaan, että siinä oli hyvin kalliita tavaroita.

Heidän tultuaan Levangeriin August pani pienessä hotellissa heidän
huoneensa oven lukkoon ja asettui keskelle lattiaa. Nyt on se hetki
tullut, että näytän jotakin inhimillisten silmiesi katseltavaksi!
Niin hän selitti kuin paras profeetta. Ja kun hän avasi lippaan,
siinä olikin todella kalleuksia, kultaa ja hopeaa ja jalokiviä. Mistä
hän oli ne saanut? Siinä oli sormuksia, rasioita, kaulakoristeita,
korvarenkaita ja rintaneuloja. Edevart istui mykistyneenä tuijottaen
noihin ihanuuksiin — tuo August oli sentään August! Nuo eivät suinkaan
olleet kovin arvokkaita kalleuksia ja kaikki olivat vanhoja, mutta
ne olivat silmäänpistäviä hohtonsa ja oudon raakalaismaisen kuosinsa
puolesta. August oli juhlallisen kalpea ja mainitsi suuria summia
milloin tavattoman leveän sormuksen, milloin sen medaljongin hinnaksi,
joka oli sinisen ja kultaisen kirjava ja kirjailtu pienillä helmillä.
Epäilemättä nuo olivat halpoja koruja, timantit kai kissankultaa,
ei sen kummempaa, mutta ne olivat sentään uhkean näköisiä. Eivätkö
liene olleet panttilaitosten tai muinaisesineidenkauppiaiden
tavaroita, ehkäpä osaksi suorastaan yksityisistä kodeista varastettuja
koruja. Kaikki ne ainakin olivat vanhoja ja käytettyjä. Joukossa
oli pieni kiemuroin ja kuvioin koristettu hopealipas. Se oli hienoa
nielloitustyötä ja ilmeisestikin peräisin Sisä-Venäjältä. August
kohotti kantta ja otti esiin pienen kultakellon, jonka kuoressa
oli sininen kivi. Haluttaako sinua vaihtaa kelloa? hän sanoi,
tarkoittaen sanansa joutavaksi leikinlaskuksi ja pilaksi, esine kun
oli suunnattoman arvokas. Se oli muka Venäjän keisarinnan taskukello;
jokainen ratas oli kultaa, ja se kävi viidelläkymmenellä kivellä!
Viimeiseksi August nosti laatikosta pitkän silkkikankaan palasen,
johon oli kudottu kultalankoja. Se oli kaunis kuin unennäkö, vivahteli
himmeän punaiselle ja siniselle ja sen molemmissa päissä oli pitkät
ripsut.

Edevart ei tästä kaikesta älynnyt mitään, hän vain istui ja katsoi
kuin ihmettä. Epäilemättä August oli laskenut vankan pohjan
varallisuudelleen ollessaan laivurina Skaaron jahdissa, ja hän oli
kyllä voinut säästää joka killingin siitä palkasta, jonka hän sai
_Solegladista_ näiltä kuukausilta. Mutta Edevart ei tiennyt korujen ja
jalokivien hintoja, nämä ehkä maksoivat miljoonan, ja mistäs August oli
saanut ne rahat? Edevart istui paikoillaan kovin levottomana.

August arvasi kyllä, että toveri siinä nyt ajatteli hänestä ties mitä,
mutta hän oli tällä kertaa liian ylimielisellä päällä voidakseen ryhtyä
mihinkään selityksiin.

Edevart kysyi lopulta: Myytkö sinä nuo jonkun toisen puolesta?

Augustin täytyi vastata, hänen täytyi tunnustaa: Kuinka niin? Minä myyn
ne omasta puolestani. Mitä sinä ajattelet?

Edevart: Ei, eihän se minua liikuta.

August kivahti: Ei liikuta sinua? Etkö usko niiden olevan minun omiani?
Ne ovat niin auttamattomasti ja varmasti minun, että jos tahdot nähdä —
katsos, kuinka minä niitä puolustan! Samalla August kouraisi taskustaan
revolverin ja ojensi sen ilmaan.

Uskon, uskon, sanoi Edevart ja antautui.

Häh, vai ei koske sinua? Ei se koske ketään! intti August. Näes
Venäjänmaa ei ole samanlaista kuin tämä meidän maamme. Kun Riiassa
syttyy tulipalo, palo voi sattua semmoiseen taloon, jossa myydään
kalleuksia — niin, ja paloi siellä sen puolesta syrjemmässä kolme
muutakin taloa. Minä ja muutamat muut olimme apuna sammuttamassa ja
teimme sen ilmaiseksi, mutta monta oli, jotka itse ottivat maksun,
oikeita roistoja, sakilaisia, rosvoja, jotka olisi ollut paras tappaa,
sillä he eivät olleet ollenkaan kuin muut kristityt ihmiset, sen
voin huoleti sanoa. Ja sitten he tulivat rosvoamaansa kauppaamaan,
eivätkä suvainneet kieltoa; siinä täytyi ostaa, jos mieli pelastaa
henkensä. Niin se kävi. Mutta toiset olivat reiluja miehiä eivätkä
pyytäneet paljoa, antoivat melkein ilmaiseksi. Annoin heille osoitteeni
päästäkseni heistä eroon, sillä ajattelin, että kunhan olisin päässyt
kunnialla takaisin Dünamündeen, he eivät tulisi sinne asti. Mutta vielä
vai, etsivät minut käsiinsä ja toivat yhtenä iltana sormuksia, toisena
hopearasioita, joissa oli kaikenlaisia helyjä, uhkailivat, että jollen
minä osta, niin ostaa joku toinen, ja sitten itkivät ja pyysivät minua
pelastamaan heidät. Mitä minun piti siinä tehdä? Mutta kun he ristivät
silmänsä ja lankesivat polvilleen, täytyi heitä auttaa. Minulla ei
ollut luontoa karkottaa heitä pois. Olisitko sinä voinut...?

En olisi voinut! vastasi Edevart, toverin kertomuksesta vakuuttuneena.
Olisin tehnyt samoin kuin sinäkin.

Sitten perästäpäin Edevart tuli harkinneeksi tätä vastaustaan ja hänen
täytyi myöntää, että se oli heikko, sekä ettei hän oikeastaan silloin
ajatellut, mitä sanoi; vielä vuosi takaperin hän olisi sen johdosta
pudistanut päätään itselleen — nyt hän oli oppinut Augustilta ja
muilta, Knoffilta ja jokapäiväisestä elämästä yhtä ja toista. Hän oli
alkanut vähemmän ankarasti harkita, mikä oli oikein, mikä väärin, oli
saanut hiukan jo käryä nokkaansa, osasi tulla toimeen omin päinkin.
Lovise Magreten kanssa eletty ihme asui vielä hänen sydämessään yhtä
puhtaana, mutta ei edes sekään enää yhtä läheisenä ja valtavana kuin
ennen. Oli jo kulunut aikaa siitä kun se ihme tapahtui.

Levangerin markkinat eivät olleet yhtään mitään, pian Edevart
oli katsonut kaiken. Toisena markkinapäivänä hän tapasi jälleen
kellojuutalaisen, Papstin. Siitä tuli molemminpuolinen iloinen
jälleennäkeminen, he tunsivat paikalla toisensa ja olivat ystävät.
Edevart otti taskustaan kellonsa ja näytti sitä, että se oli vielä
hänellä ja että hän oli hoitanut sitä hyvin. Senkin hän kertoi, mitä
molemmat Bergenin kellosepät olivat siitä sanoneet.

Niin, kuinka hyvät ystävät heistä tulikaan, oikein toverit,
kauppakumppanukset! Ennen kuin oli kulunut tuntiakaan, oli kunnon Papst
antanut Edevartille päällystakin, koska tätä paleli ohuella takillaan.
Päällystakissa oli kyllä kokoa hieman liiemmalta, mutta ei se mitään,
se oli hyvä ja lämmin ja siinä oli monta taskua ja taskuissa uusia
kirkkaita hopeakelloja, joita Edevartin piti myydä. Mutta hänen ei
pitänyt sanoa, että ne olivat Papstin; se oli muka tarpeetonta.

Kuinka Edevart osasi tehdä kellokauppoja? Mestari opasti, antoi monta
hyödyllistä neuvoa ja osviittaa. Sitten tehtiin hiukan kokeita, eikä
nuorukainen ollut vailla lahjoja, työ itse neuvoi tekijäänsä. Siinä oli
nyt koulu ja toimi, joka kypsytti poikaa nopeasti ja vaivattomasti.
Niin asia oli, nuorukainen oli nousemassa arvossa, lähenteli jo
Augustia, sillä olihan hänellä käsissään arvoesineitä kuten tälläkin.
Papstin luottamusta hän piti suurena kunniana ja päätti osoittaa
ansainneensakin sen.

Edevart myi kellon siellä, toisen täällä ikäisilleen renkipojille ja
muille nuorukaisille. Hän pyysi aluksi yletöntä hintaa ja helpotti
siitä; se kannatti ja oli hauskaa, sangen huvittavaa. Hän oppi puhumaan
tavaroidensa puolesta, avaamaan ostajien silmät huomaamaan niiden edut,
mutta jännittävintä oli, kun oli vaihdettava monien taskujen kelloja,
pistettävä piiloon, otettava jälleen esiin — ja lopulta hän saikin
myydyksi juuri ensimmäisen näyttämistään kolmesta tai neljästä kellosta
— se mestarin suuri numero. Hehhee, se oli jo silmäinkääntämistä, hänen
täytyi nauraa partaansa.

Kun hän illalla tuli kotiin ja teki tiliä, nyökkäsi Papst ja pisti
rahat paksuun lompakkoonsa. Edevart oli ollut ahkera, kehui mestari,
parempaa ei olisi voinut odottaa, viisi kelloa ensimmäisenä päivänä, se
_ei_ ollut huono tulos, lähde myymään taas huomenna!

Seuraavana päivänä Edevart myi ainakin toista vertaa enemmän. Hänellä
oli jo kokemusta, mutta samalla tämä kellokauppa alkoi hänestä tuntua
vastenmieliseltä. Edevartin periaatteet eivät olleet varsin lujat,
hän antoi kellon kaikkein halvimmasta hinnasta nuorelle pojalle, joka
seisoi avokaulaisena ja vilusta hytisten, luki killinkinsä ja huomasi
puuttuvan talarin verran hinnasta. Nuorta kellojenkaupustelijaa
puistatti kuin nyyhkytys, kun poika kiitti häntä kädestä pitäen. Oi
Herra, viattomuus oli varmaan kotoisin taivaasta, muu kaikki oli tästä
maailmasta! Edevart muuten tunsi pyrkivänsä menemään päästään pyörälle,
kun tämä kauppa, joka oli tarkoitettu hyväksi työksi, kääntyikin
hänen omaksi hyödykseen. Hänelle koitui siitä suoranaista etua, sillä
ihastunut nuorukainen ei ollut osannut pitää hyvää kauppaansa omana
tietonaan, vaan puhui siitä kenelle vain: se houkutteli yhä uusia
ostajia, ja vaikka Edevartin täytyikin pitää kalliimpaa hintaa, hän sai
myydyksi koko varastonsa loppuun puolipäivään mennessä. Hän oli päässyt
sellaiseen huutoon, että myi ihmeen halvalla; mistähän hän oli mahtanut
tavaransa hankkia? Kunhan vain eivät olleet varastettuja? Mutta
vähät siitä, tai sen parempi vain, ostajat havaitsivat tilaisuuden
otolliseksi, sitä oli siis käytettävä.

Iltapäivällä Edevartilla oli taas uusia kelloja taskuissaan. Hän
kuljeskeli vähin joka paikassa, myi kellon siellä, toisen täällä.
Hän tuli kävelleeksi Augustin ohi, joka itse kävi omaa kauppaansa.
August oli täälläkin olevinaan venäläinen, puhui eriskummallista
kieltä tarjotessaan koruesineitä kaupaksi. Hänen asiakkaidensa
joukossa oli naisia jos miehiäkin, mutta ehkä enimmäkseen naisia. Hän
näyttikin saavan kaupat käyntiin, hän oli kyllä kekseliäs huolimatta
auttamattoman huonosta norjankielentaidostaan. Edevart kuuli hänen
sanovan sormuksesta, että sillä oli taikavoima; muutamat korvarenkaat
taas oli maantärähdys tuonut ilmoille, mutta tuo solki, jossa oli
sinisiä kiviä, oli kerran ollut marttyyrinkruunussa. Mielikuvitusta ei
siltä mieheltä puuttunut, ja jos joku veti suutaan hymyyn pudistaen
epäillen päätään, toiset heti ehättivät puolustamaan kauppuria sillä,
ettei hän osannut norjaa sen paremmin. Hän näytti ihanaa kultakirjaista
silkkikaistaletta hattupukuiselle naishenkilölle vihjaten sinnepäin,
että hänen kotimaassaan Venäjällä sellaisia käytettiin prinsessojen
morsiushuntuna. Nainen vastasi hymyillen, ettei hän aikonut peittää
sillä kasvojaan, mutta osti silkkipalasen kuitenkin.

Illan suussa tuli sama köyhä nuorukainen jälleen Edevartin luo; seisoi
siinä avokaulaisena, pää painuksissa, silmissään pelästynyt ilme: Hänen
kellonsa oli seisahtunut, se ei käynyt. Edevartista tuntui kuin olisi
äkkiä saanut iskun. Hän oli kylläkin hieman epäillyt noita halpoja
kelloja, niihin ei ehkä ollut luottamista. Hän kysäisi nuorukaiselta:
Seisahtuiko se juuri nyt? — Ei, se oli seisonut jo pitkän aikaa,
hän oli käyttänyt sitä kellosepässäkin. — Mitä kelloseppä sanoi? —
Nuorukainen viivytti nolona vastaustaan, eikä Edevartia haluttanut
kysellä enempää. Hän ravisti kelloa — ei; hän koetti vetää sitä
hiukan — ei. Edevartin päähän pälkähti sukkela tuuma: hän voi antaa
nuorukaiselle toisen kellon, Papst ei huomaisi, että niiden myymättä
jääneiden kellojen joukossa, jotka hän sai takaisin, oli sellainenkin,
joka ei käynyt. Oppipoika siis aikoi vetää mestariaan nenästä, miksikäs
ei!

Saat toisen kellon, hän sanoi nuorukaiselle.

Suurkiitosta! Ja se kai käy hyvin?

Edevart tunsi mielensä heltyvän, hänen liikemiehenperiaatteensa eivät
vielä olleet juurtuneet sen lujempaan: Saat joko uuden kellon tai
rahasi takaisin.

Nuorukaisen silmät loistivat: Mitä? Ihanko että?... Tuhansia kiitoksia!
Ja hän oli kahden vaiheilla, kumman valitsisi.

Edevart neuvoi häntä: En uskalla mennä takuuseen näistä kelloista,
sinun sijassasi taitaisin mieluummin ottaa rahani takaisin. Sanon
sinulle niinkuin asia on.

Poika sai rahat, kiitti ja lähti keventynein mielin tiehensä.

Mutta kotimatkalla oli Edevartia odottamassa kaksi muuta poikaa,
uhkasivat antaa hänelle paremmanpuoleisen selkäsaunan kellokaupoista,
sillä he olivat käyneet kellosepässä ja saaneet siellä tietää, etteivät
heidän kellonsa olleet talarinkaan arvoiset, ja he olivat maksaneet
niistä kolme talaria! Edevart ei uskaltanut ruveta tappeluun, kun
hänellä oli takintaskut kelloja täynnä, vaan kysyi: Ovatko kellonne
seisahtuneet? — Ei, eivät ne olleet ihan seisahtuneetkaan, mutta eivät
ne olleet hintansa arvoisetkaan. — Niin Edevart läksi liikkeelle taas.
Pojat seurasivat kintereillä haukkuen koko matkan, mutta eivät sentään
tehneet hänelle mitään.

Kelloissa oli varmaankin jotakin vikaa. Tehdessään tiliä päivän
työstään Edevart samalla ilmoitti, että hänellä oli seuraavana päivänä
muuta hommaa.

No mutta, miksi niin? Papst oli kovin ihmeissään. Kauppahan kävi kuin
rasvattu, ja viimeisenä markkinapäivänä se kävisi kaikkein parhaiten.

Edevart keksi sanoa, että hänen oli autettava toveriaan.

Olen nähnyt sen sinun toverisi. Varo sitä miestä, kaupittelee
varastettua tavaraa. Kuulehan nyt: et suinkaan aikone lähteä tiehesi ja
jättää minua kelloineni pulaan.

Mutta Edevartin päätös oli järkähtämätön.

Papst näytti aivan lysähtävän kasaan. Oli melkein mahdoton kestää
moista vastoinkäymistä. Hän muistutti Edevartin mieleen, että oli
melkeinpä lahjoittanut tälle sen kalliin kellon, joka hänellä oli
parastaikaa taskussaan, ja nyt hän pyysi sävyisästi vastapalvelusta.

Mutta Edevart ei ollut ensi kertaa pappia kyydissä: Olen myynyt
puolestanne kaksikymmentäviisi tai kolmekymmentä kelloa, kuinka monta
oikein lienen myynytkään, mutta ei puhuta siitä. Mutta minkälaisia
kelloja olen oikein saanut myydäkseni?

Halpoja kelloja, noo — halvat olivat hinnatkin.

Ovatko kuoret hopeaa?

Hopealta ne ainakin näyttävät, vastasi Papst. En tiedä sanoa.

Edevart: En minäkään. Mutta tänään tuli luokseni mies, joka oli
raaputtanut kellonsa kuorta ja väitti siinä olevan messinkiä hopean
alla.

Papst levähytti kätensä levälleen: Tsjaa, huokea kello, huokea hintakin.

Miksi ette itse myy näitä kelloja, vaan ainoastaan muita?

Ajattelin, että olisit voinut tehdä minulle sen pienen palveluksen.

Niin, mutta nyt saan täällä kaikkien vihat niskaani... kävelevät
jäljessäni uhkaillen antavansa minulle selkään.

Hui hai! Olethan sinä väkevä mies! Papstia ihan nauratti. Sinä sitä
paitsi et tule enää koskaan takaisin tänne Levangeriin, mutta minä
tulen. Vanhan Papstin täytyy kuljeksia joka paikassa ja palata aina
takaisin niin, niin.

Tietystihän Edevart olisi tahtonut osoittaa suurempaa kiitollisuutta
vanhaa, ystävällistä juutalaista kohtaan palvelemalla häntä vielä
päivän, mutta ei voinut. Eipä silti, eivät he eronneet vihamiehinä,
päinvastoin, Papst taputti häntä olalle sanoen: Kyllä me vielä tapaamme
toisemme! Edevartille ei tarjottu maksua työstä eikä hän sellaista
odottanutkaan, vaan riisui suuren takin yltään lähtien sitten kevein
mielin majapaikkaansa.

August oli tullut kotiin pahalla tuulella, hänen puheensa kuulostivat
katkerilta. Oli mahdoton saada hintaa mistään, pyysitpä aluksi
miten paljon tahansa, aina sait helpottaa aivan mahdottomiin! Mitä
merkillistä joukkoa täällä kaikki olivatkaan? Vaerdalilaisia koko
sakki, jotka eivät häpeä tarjota aivan sikamaisen vähän! Oletko koskaan
astunut jalallasi pahempaan roistojen pesään kuin tämä Levanger! hän
virkkoi pilkallisesti irvistäen. Yritän vielä huomenna, ja silloin
annan mennä mistä hinnasta vain ottavat, ja sitten lähden sen pitkän
tien.

Oletko myynyt keisarinnan taskukellon? kysyi Edevart.

Vai myynyt keisarinnan taskukellon! Mitä luulisit minun saavan siitä
mokomassa kylässä!

Käykö se?

Totta kai. Tietäisitkö sinä ostajaa?

Voithan myydä sen Trondheimissa, sanoi Edevart.

Niin, ja saada heti kruunun hanskat ranteisiini!

Kaikki näytti Augustista yhtä synkältä, hän oli tyytymätön, kerta
kaikkiaan ihan mahdottomalla tuulella. Tänne hän nyt oli tullut,
Levangerin kauppalaan, jossa asui kaiken kaikkiaan viisisataa sielua,
harjoittaakseen täällä laajaa korujen ja jalokivien kauppaa, mutta oli
pettynyt pahasti. Eipä silti, että hän olisi huolinut sitä surra, hän
oli kyllä ansainnut rahoja kultakoruillaan, mutta hän oli äkeissään
ja kiukuissaan vastoinkäymisestään, sillä suuri kunnia ja maine oli
sittenkin mennyttä.

Aamulla hän luki ja arvioi kaikki kalleutensa hinnoitellen ne
summakaupalla Levangerin hintoihin ja mutisten itsekseen vaatimattomia,
pieniä lukuja. Edevart osti käteisellä pienen nauhassa käytettävän
kultaisen medaljongin, se ei ollut kylläkään juuri mistään kotoisin
eikä August ensin huolinut siitä rahaa, mutta lopuksi hänen oli pakko
ottaa siitä se hinta, jonka arvoiseksi hän oli sen arvioinut.

Edevart istui majapaikassaan. Hänen oli ikävä. Hän tunsi
vaistomaisesti, ettei ollut oikein terveellistä liiaksi näyttäytyä
ulkosalla, hänet olisi voitu tuntea ja ruveta häntä uudelleen
ahdistamaan; toisaalta hänellä ei ollut mitään tekemistä
huoneessaankaan, ajatteleminen ja mietiskeleminen oli hyödytöntä, ja
lukeminen, mikä tahansa, oli hänestä yhtä vastenmielistä kuin ennenkin.
Kun August oli käynyt kotona päivällisellä ja mennyt taas tiehensä,
Edevart lähti hänen jäljestään ulos. Hänen oli uskallettava yritys,
päivät olivat lyhyet siihen vuoden aikaan, pian rupesi hämärtämään.

Augustista ei näkynyt missään jälkeäkään, mutta sen sijaan näkyi vanha
Papst kävelevän kappaleen matkaa edellä; hän puhutteli tuttavallisesti
kaikkia ihmisiä, ottaen silloin tällöin taskustaan kellon ja antaen
ostajien katsella sitä. Edevart tunsi hänen jokaisen kädenliikkeensä ja
saattoi melkein arvata sanatkin.

Äkkiä ilmestyi August esiin jostakin talosta. Oliko hän humalassa? Ei
puhettakaan. Mutta hän oli iloinen kuin kolmen markan hevonen, aivan
riemuitsi: Rupesin käymään talosta taloon, ja niin minun olisi pitänyt
tehdä heti alunperin. Olin itse kultasepän luona ja myin hänelle pari
pikkuesinettä. Ja nyt tulen apteekkarin luota. Myin sen kultakellon.

Mitäh?!

August nyökkäsi: Ja hyvän hinnan sain. Varmasti sama nainen, joka
osti morsiushunnun, apteekkarin rouva. Ei tahtonut ensin uskoa, että
kello oli ollut Venäjän keisarinnan oma, mutta kun ristin silmäni kuin
venäläinen, hän huusi apteekkarin huoneeseen. Niin, tuumi apteekkari,
jos kerran tahdot sen, niin ota sitten! Hei Edevart, nyt jo rupeaa taas
valkenemaan, nyt menen toiseen paikkaan; täällä on paljon upseereita,
kuuluu asuvan oikein rikas kapteenikin. Mitäs nuo pojat?...

Pari poikaa oli tullut puhuttelemaan Edevartia: eilisiä, huiputettuja
ostajia, jotka valittivat, että heitä oli vedetty nenästä, heidän
kellonsa eivät olleet minkään arvoiset, olivat tutkineet niitä,
tahtoivat purkaa kaupat. Niin että rahat tänne ja paikalla!

Mutta nyt ei Edevartilla enää ollut taskut täynnä kelloja, joita olisi
täytynyt varoa, vaan hän sysäsi nenäkkäimmät syrjään sanoen haluavansa
olla rauhassa. Mitä hänellä oli Papstin kelloromujen kanssa tekemistä?
Hän oli ollut vain toisen palvelija ja myynyt toisen tavaroita; saattaa
olla, että ne olivat arvottomia kapineita, mutta entäs sitten? Kauppa
kuin kauppa. Ei kukaan muukaan ollut niin arkatuntoinen, miksi siis
Edevartkaan olisi ollut?

He painuivat katua alas, koko ajan riidellen ja rähisten. Pojat
huusivat jokaiselle, joka vain sattui tulemaan vastaan, että tässä
nyt oli se mies, joka myi messinkikelloja hopeakuorisina, ja nyt
hänelle näytetään! He yhdyttivät lopulta Papstin, ja pojat selittämään
tällekin, että tuo nulikka oli heitä narrannut, tuo lurjus, joka oli
viime päivinä kierrellyt kelloja kaupalla. He osoittelivat suoraan
sormellaan Edevartia, kirkuen, että siinä hän nyt on!

Papst pudisti surullisena päätään valittaen sen maailman pahuutta,
jossa hänen oli elettävä, ja tarjoutuen välittämään asian rauhallista
tietä: Antakoot he nuorukaisen mennä matkoihinsa, antakoot he hänen
korjata luunsa! Heidän oli vain annettava kellosepän korjata kellot
kuntoon, hän sitten neuvoi poikia, se ei maksaisi montakaan killinkiä;
olivathan he saaneet kellot!

Mutta heidän kellonsahan olivat ihkasen uusia, he huusivat vastaan.
Pitääkö meidän mennä korjauttamaan uuden uutukaiset kellot! En ole
koskaan kuullut mokomaa! Ne seisahtuivat kohta kun olimme saaneet ne
käsiimme, kävivät vain sen aikaa kun hän ravisteli niitä.

Niin, Papst ei pystynyt väittämään sitä valheeksi. Mutta hän ei vain
hellittänyt. Viimeksi Edevart kuuli ukon suusta seuraavan lauseen:
Teidän ei pidä mennä ostamaan kelloja keneltä tahansa, teidän pitää
ostaa Papstilta, hän ei ainakaan ketään petä eikä huiputa.

Edevart tuli asuntoonsa eikä astunut enää jalallaankaan ulos ovesta.
Hän oli saanut tarpeekseen. Hän oli taaskin kurkistanut aidan yli:
Sen takana ei ollut suinkaan nähtävänä yhdeksää hyvää ja kahdeksaa
kaunista, olipahan vain maailma, jossa jokainen petkutti toistaan.

Augustkin tuli kotiin päätettyään päivätyönsä. Hän ei ollut saanut
kaupaksi aivan kaikkea, mutta oli jättänyt lippaansa jonnekin, ties
minne, ja nyt hänellä oli koko varastonsa taskussaan. Täytyi heittää
lipas helkkariin, hän selitteli, oli tulla tupenrapinat. Ei ole sen
pahempaa ampiaispesää kuin tämä kaupunki. Kunpa Herra soisi, että
selviäisi täältä ehein nahoin! Lähdetään joutuin matkaan, Edevart.
Parasta, jos vielä tänä iltana!

Ei voida lähteä vielä tänä iltana.

August kertoi: Myin pari kallista kapinetta sille kapteenille. Hän
asuu kauppalan ulkopuolella, sinne on pitkä matka, ja sain kävellä
kävelemistäni ennen kuin olin päässyt sieltä takaisin. Satuin siinä
kulkemaan suuren rakennuksen ohi enkä huomannut, mikä talo se oikein
oli, mutta poikkesin sinnekin. Sattui olemaan koulu. Johtaja tuli
kysymään, mitä tahdoin. Olin olevinani venäläinen, joka halusi myydä
jotakin _nitshevoota_ tai jotakin sentapaista. Hän vain vilkaisi
lippaaseeni — eihän sellaisilla koulunjohtajilla ole kiesuksen
killinkiäkään! Vai niin, vai olet sinä venäläinen, sepä mukavaa;
ole hyvä ja paina puuta, tulin oppineeksi vähän venättä ollessani
koulunjohtajana Hammerfestissa. Ja eikös se pirulainen puhumaan minulle
venättä. Nyt oli paha merrassa. Nyökytin ja hymyilin ja ristin silmäni
ristimästä päästyänikin, mutta se johtaja varmaan kysyi jotakin, johon
tahtoi vastausta, ja minä sanoin pariinkin kertaan _hoperpomere_ ja
sitten joitakin merkillisiä sanoja sen perästä. Hän ei ymmärtänyt,
pudisti vain päätään. Kyllähän minulla oli revolveri, mutta eihän
minulla toki ollut sydäntä ampua miestä kuoliaaksi vain siitä syystä,
että tämä osasi venättä, siksi paukautin lippaan kannen tiukasti
kiinni ja lähdin kiireesti koko talosta. Mutta kun hän jäi seisomaan
paikalleen ikään kuin vartioon, pelkäsin hänen aikovan tehdä minulle
tepposet ja ilmoittaa poliisille. En tunne itseäni turvalliseksi edes
tässäkään, missä nyt istun.

Mihin sinä lippaasi heitit?

August: Tyhjensin sen vähän kerrassaan taskuuni juosta pyyhältäessäni
pitkin katuja. Tungin kaikki kapineet taskuuni ja heitin lippaan
menemään, jotta ei minua tunnettaisi. On tässäkin tietämistä! Mutta
vika oli siinä, etten ollut malaiji enkä siamilainen, sillä minä osaan
olla vähän joka lajia. No mutta, niinkö luulet, ettei täältä päästä
lähtemään vielä tänä iltana?

Ei päästä. Mutta oli miten oli, ethän ole tehnyt mitään hullutuksia,
vai kuinka?

August: Hullutuksiako? Mitä sitten muka olisin tehnyt? Enhän edes
ole näyttänyt revolveriakaan. — Mutta August ei kuitenkaan tuntenut
itseään rauhalliseksi, hän ei ollut syönyt ja hänen teki kovasti mieli
illallista, mutta hän ei uskaltanut lähteä etsimään ruokaa kaupungista,
vaan painui nälissään maata.

Toverukset pääsivät onnellisesti takaisin Trondheimiin, ja maailma
alkoi näyttää hiukan valoisammalta Augustin silmissä. Oli siihen
syytäkin, lompakko oli varsin lihava, markkinamatka ei ollut suinkaan
ollut huono. Missä siis vika? Ei tullut niin paljon kuin olin
ajatellut, hän selitti.

Ei, ei ollut tullut mitään kehumisen arvoista, ei ollut tullut
rikkautta, August ei päässyt kehumaan eikä loistamaan. Vähempään
tyytyvän Edevartin mielestä kaikki oli kuin olla pitikin, mutta siitä
August vähät välitti, hänellä oli paljon suuremmat ajatukset itsestään:
hänen täytyy tehdä vielä kunnon kaappaus ja myydä monta vertaa enemmän!
Mitä tämä tähänastinen lopultakaan merkitsi? Vähän vaatteisiin, hiukan
asuntoon ja ruokaan talven ajaksi, ei mitään muuta. Ja eikös käynyt
vielä niin, ettei se nainen, jolle Edevart oli kantanut tusinan
sikarilaatikoita, voinut nytkään maksaa! Kaksitoista laatikkoa, se oli
paha kolaus hänen yritykselleen. Niinpä niin, arvon neiti oli tehnyt
voitavansa, mutta... Ei! virkkoi August painokkaasti, minun täytyy
vetää iso apaja!

Sinunhan piti tulla minun kanssani pohjan puoleen, huomautti Edevart
siihen. August, seisottuaan silmänräpäyksen ajan suu auki: Kaikkea sinä
saatkin päähäsi! Minä, joka olen purjehtinut maailman ympäri! En ole
sitä paitsi ottanut lopputiliä laivasta, ja parkki lähtee kohtapuoleen
uudelleen Riikaan.

Vai niin, vai lähdet taas mukaan?

Lähden kuin lähdenkin, olen ajatellut sen asian sillä tavalla. Ja tällä
kertaa siitä pitääkin tulla toisenmoista: ostan paljon enemmän ja tuon
kokonaisen lastin, vuokraan aluksen omiin nimiini. Oletkos kuullut
ennen sellaista? Tässä ei pelatakaan napilla! Ja August kerskaili ja
suurenteli, silmät ylimielisyyttä loistaen.

Edevart: Mutta mihin aiot saada kaiken menemään? Sinullahan oli työ ja
tekeminen kaupatessasi sitä mitä sinulla oli tällä kertaa.

Mihinkö menemään? Älä sinä sitä murehdi: menen toisille markkinoille.

Hetkisen mietittyään Edevart virkkoi: Niin, kunhan et vain olisi hapan
perästäpäin!

Tämä hiljainen huomautus vain yllytti Augustia. Mitäpä tuollainen
mammanpoika asioista ymmärsi! August kääntyi äkeissään poispäin, ikään
kuin olisi ollut häpeällistä ruveta nujertamaan häntä ja kylvämään
epäilyksen siementä hänen mieleensä juuri sinä hetkenä.

Toverukset pysyttelivät sentään yksissä pari päivää. Parkkilaivan
lastatessa kalliokalaa ja erilaista kappaletavaraa he kävivät
kaupungilla ja myivät loput korut. Kumpikaan ei eksynyt huonoille
teille, vaan he kävivät kirkoissa ja museoissa, katsoivat koko
kaupungin ja pitivät aina silmänsä auki. Heidän kävellessään satamassa
August saattoi huomauttaa, mitkä piirteet erottivat eri laiturityypit
toisistaan. Fosenlandetin Knoffin olisi pitänyt olla kuulemassa hänen
esitystään eri satamalaiturityypeistä.

Ei. August ei joutunut tällä kertaa huonoille teille. Saatuaan lompakon
ja siihen rahoja hän teki kerralla lopun mielettömistä rantalomistaan.
Ne ajat olivat erikseen, jolloin hän oli melkein tai aivan tyhjänä
miehenä: silloin hän pisti palkkansa menemään yhdessä humussa ja kitui
sitten kohmelon kourissa; palkka oli vain päivän asia, siinä ei ollut
mitään säästelemistä eikä kätkemistä, antaa sen siis luistaa vain!
Lompakko oli ihan toista.




VII


Toverukset erosivat. Edevart palasi takaisin Fosenlandetiin, häntä veti
sinne, hänen säkkinsä oli siellä.

Herra nähköön, häneltä unohtui jotakin Trondheimiin! Näes hän oli
lahjoittanut vieraille ne lahjat, jotka oli Bergenistä ostanut
kotiväelle, ne kauniit vaatekappaleet, jotka oli aiottu äidille,
pienet kengät ja muut sisarille aiotut kapineet — kaikki hän oli
antanut Doppeniin. Koko tänä aikana hän ei ollut kirjoittanut kotiin
eikä lähettänyt isälle rahaa. Trondheimissa hän olisi voinut korjata
laiminlyöntinsä lähettämällä suuren mytyn tai ehkä mieluumminkin
laatikon — se oli unohtunut sekin. Joskus se oli johtunut mieleen,
mutta hän oli aina lykännyt lähettämisen toistaiseksi, ja niin se
oli lopulta kokonaan unohtunut... Asian ajatteleminen sai pojan nyt
tuntemaan piston sydämessään. Oli synti ja häpeä, että oli tullut
tehdyksi niin, kotona varmaan odottivat kirjettä; isä istui pää
painuksissa, äänetönnä syvissä ajatuksissaan, äiti jumalisena ja
puheliaana ajatellen sävyisään tapaansa: tänään ehkä tulee kirje!
Edevartin Joakim-veli oli nyt päässyt ripille, putkahtanut äkkiä
pitkäksi mieheksi, niin että vaatteet kävivät pieniksi. Hän varmastikin
olisi tavattomasti hyvillään uudesta takista...

Kauppapaikassa Edevartilta tiedusteltiin, aikoiko hän jäädä sinne
pitemmäksikin aikaa? Ei luultavasti, hän oli tullut vain noutamaan
säkkiään. Hän viipyi yli sunnuntain ja maanantain. Knoff tuli ja sanoi:
Jaha, sinä olet taas täällä! Niin olen, Edevart vastasi. Sen enempää ei
puhuttu. Knoff meni tiehensä suurena ja mahtavana.

Tynnyrin tekijä tiesi kertoa Haakon Doppenin käyneen kauppapaikassa
ostoksilla; mies ei näyttänyt olevan paljonkaan muuttunut. He pyysivät
häntä soittamaan hanuria, mutta hän kieltäytyi sanoen heittäneensä
soiton kokonaan. Mutta kun oli tarjottu muutama väkevä kahvinorri, hän
soitti isossa tuvassa tanssia. Heidän tuli miestä sääli, he yllyttivät
häntä sanoen: Et ole sentään unohtanut vanhaa taitoasi! Hän jäi taloon
yöksi. — Edevart tiedusteli, eikö hänen vaimonsa, Lovise Magrete, ollut
mukana? Ei ollut, mutta kummatkin tulisivat kyllä jouluostoksille.

Meni tiistai. Edevart tuli vihdoin viimeinkin kirjoittaneeksi ja
lähettäneeksi rahoja kotiin. Hän tunsi mielensä siitä keventyvän,
kävi iloisemmaksi, ja onnellisessa mielentilassaan hän lupasi itsekin
pistäytyä kotonaan ja tuoda kaikille tuomisia.

Knoff tuli jälleen häntä puhuttelemaan: Yhäkö sinä vain vetelehdit
toimettomana? Etkö aio ruveta töihin?

Eipä tässä niin kiirettä...

Knoff säpsähti: Aiotko ruveta isottelemaan?

En toki ihan niinkään, mutta.

Niin, tokaisi Knoff lyhyesti; kuka ei tahdo työtä tehdä, ei hänen
syömänkään pidä!

Edevart rypisti kulmiaan: Enhän minä teillä syö!

Noo-o? Missäs sitten?

Asun tynnyrintekijän luona ja maksan puolestani.

Knoff oli ääneti hyvän tovin; sitten hän virkkoi kuin hyvittääkseen
äskeiset sanansa: No no, en minä sillä... Missä olet ollut koko ajan?
Vai Trondheimissa ja Levangerin markkinoilla. Ei, en minä suinkaan
sitä tarkoittanut. Voit kyllä asua täällä talossa kuten ennenkin. Ja
jos tahdot ottaa pestin jahtiin Lofooteille, minulla on kyllä sinulle
tilaa tavallisen merimiehen palkalla. Mitä minun pitikään sanoa: olet
kai joskus tullut käyneeksi laiva-asemalla? Onko sen paikan ihmisissä
elämää ollenkaan?

Kyllä siltä näytti.

Niin, mutta jos olisit pyytänyt työtä, et olisi saanut.

En ollut työtä pyytämässäkään. Minun piti käydä täällä hakemassa
säkkini.

Knoff mutisi jotakin itsekseen, ainaisen naurettavan päähänpistonsa
vallassa: Ettei koko se vanha lahonnut laiva-asema osaa romahtaa mereen
kaikkineen päivineen!

Nyt oli tullut se hetki, jota Edevart oli odottanut. Kokemus oli
opettanut hänet ottamaan tilaisuudesta vaarin. Hän sanoi: Miksi ei
laiva-asema ole täällä, teidän paikallanne?

Knoff pudisti päätään ja vastasi melkein kuin valittaen: En saa sitä
tänne!

Sepä merkillistä. Se on silloin kokonaan oma syynne.

Mitä sanot? Mitä sinä nyt joutavia?

Tiedän vain, mitä teidän olisi tehtävä.

Knoff hymyili kylmän ivallista hymyä: Ikään kuin en olisi tehnyt
voitavaani.

Teidän pitäisi rakentaa oikea kunnollinen, suuri satamalaituri.

Nyt seurasi hetken täydellinen hiljaisuus. Knoff yritti viedä käden
taskuun, sitten toiseen, mutta pysähtyi aina kesken liikkeen, jäi
seisomaan käsi ilmassa, kuin halvauksen kohtaamana. Pitäisikö minun
tosiaan...? hän sai lopulta soperretuksi.

Silloin saisitte laivat käymään täällä.

Vai suuri satamalaituri, toisteli Knoff. Niinkö arvelet Satamalaituri,
oikeat satamalaitteet, niinkö?

Edevartilla oli yliote, eikä hän jättänyt sitä käyttämättä: Täytyy
tunnustaa, että minua ihmetyttää, ettet ole ennen tullut sitä
ajatelleeksi.

Tullut ajatelleeksi, tullut ajatelleeksi — mutta mitä takeita minulla?
— niin tuota —

Edevart paukautti tulemaan: Ihan mitätön mutka, niin ettei siitä
kannata puhuakaan; lahti tarpeeksi syvä suurimmillekin laivoille,
jäätymätön satama. Tämä on hyvä liikennepaikka, täällä on laaja
ja varakas ympäristö ja takamaa, vanha laiva-asema taas on mereen
pistävällä niemekkeellä, kaukana ihmisten ilmoilta. Knoffin pitäisi
rakentaa tänne kunnollinen, suuri satamalaituri, niin jopa olisi ihme
ja kumma, jolleivät laivat pitäisi parempana poiketa täällä ja olla
täällä turvassa ja rauhassa, aivan kuin huoneessa, sen sijaan että
niiden nyt täytyy toimittaa lastauksensa ja purkauksensa avomerellä,
olipa sää millainen hyvänsä.

Tulehan tänne, mieleni tekee näyttää...

He menivät rantaan, katselivat ja arvostelivat. Uusi suuri laituri oli
rakennettava äärimmäiseen vanhaan rantalaituriin kiinni; siinä oli
tarpeeksi syvää, rahtilaivat olivat usein tuoneet siihen jauhoja ja
suolaa.

Knoff näytti ehkä taas muistavan oman arvonsa: Olenkin aina ajatellut,
että tähän se satamalaituri tehdään, jahka tästä ehdin niin pitkälle.

Edevart antoi kaiken käydä täydestä, hän oli tarpeeksi viisas
varoakseen vastaamasta siihen mitään. Hänelle oli suotu se tyydytys,
että Knoff oli taloon palatessa paljon ystävällisempi ja katsoi
häneen aivan toisin silmin. Edevart päätti takoa niin kauan kuin
rauta oli kuumana ja johdatti puheen laiturin rakennukseen ja
-rakennustarpeisiin, mainiten erilaisten satamalaiturityyppien
erikoispiirteistä, että laiturilla ja laiturilla voi olla ero kuin
yöllä ja päivällä, että saattoi rakentaa kivestä muuraamalla tai
hirsistä...

Tietysti kivestä! tokaisi Knoff. Siitä tulee lujempi

Mutta myöskin kalliimpi.

Knoff huitaisi kädellään: Niinkuin sanoin, kivestä tulee lujempi!
Kuulehan, jos haluat ruveta merimieheksi jahtiin, niin saat tavallisen
merimiehen palkan tästä päivästä lukien. Ja sinun pitää muuttaa pois
tynnyrintekijän asunnosta, minun väkeni pitää asua minun talossani,
joulu tulee tuossa paikassa, ja kohta joulun ja uudenvuoden jälkeen
sinun on lähdettävä matkaan. Onko sovittu?

On!

Edevartin tuuma oli onnistunut: hänet oli kiinnitetty kauppapaikkaan.
Mihin hän oikein aikoi täällä pyrkiä? Eipä erikoisesti mihinkään, olla
vain täällä, hengittää tämän paikan ilmaa. Muistot olivat virinneet
voimakkaina eloon.

Häntä käytettiin työhön jos toiseenkin, miten aina milloinkin
sattui, eikä näyttänyt olevan kovin tarkkaa väliä silläkään, vaikkei
olisi kaikesti tehnyt juuri mitään Kun joulukiireet alkoivat, hänet
ylennettiin apulaiseksi suureen kauppaan; hänen kirjoitustaitonsa
ei ollut kylläkään kehuttava, mutta hän oli koko mato laskemaan
päässään, ja sitä juuri tarvittiin. Sitä paitsi hän tuli hyvin toimeen
asiakkaiden kanssa, hänellä oli siistit vaatteet ja sormessaan sekä
sileä kultasormus että kolminkertainen käärmesormus, niin että hän
kyllä puolusti paikkaansa. Hän sai nyt syödä kaupan muun väen mukana
ruokailuhuoneessa yhdessä talon isännän ja tämän perheen kanssa.

Se oli mahdottoman suuri ylennys, eikä se voinut olla Edevartiin
voimakkaasti vaikuttamatta.

Ja sitten päivänä muutamana Lovise Magrete tuli. Hänellä oli miehensä
mukanaan. He tulivat jalan, patikoimaan koko pitkän, vaivalloisen
matkan rospuuton aikaan. Lovise Magretella oli lunta pohkeissa
ja hameessa. Oli kovin outoa nähdä häntä noin moniin vaatteisiin
pynttäytyneenä. Lapsellisuus ja herttaisuus näyttivät hänestä
kadonneen. Edevart tuijotti häneen, nyökäyttäen päätään kuten muillekin
tutuille asiakkaille. Hän vilkaisi mieheen, tämäkin näytti oudolta ja
tuntemattomalta, ei suurestikaan muistuttanut Doppenin tuvan seinässä
riippuvaa kuvaa. Mutta hyvän näköinen mies oli, sitä ei käynyt
kieltäminen, ja hänellä oli kihara tukka.

Vai täällä sinut taaskin näen! virkkoi Lovise Magrete. Hän puheli
Edevartille luontevasti ja teeskentelemättä, ääni oli ennallaan, mutta
hänellä oli huivi päässä, kädessä villalapaset ja lisäksi yllään kaikki
monet monituiset vaatteet, kaikkein päällimmäisenä villaröijy, jonka
Edevart itse oli hänelle antanut.

Kuka tuo on? kysyi hänen miehensä uteliaana. Ja kun Lovise Magrete sen
selitti, mies kääntyi synkän näköisenä Edevartiin päin sanoen: Vai
niin, vai sinä meillä työssä olit! Mitä sait siitä palkaksesi?

Mitäkö sain palkakseni?

Niin, mitä sait siitä palkaksesi, minä kysyn?

Sain ruoan, vastasi Edevart.

Lovise Magrete: Niin, hän sai ruoan.

Haakon jatkoi: Vai ruoan — pelkän ruoanko?

Edevart ei malttanut enää olla ääneti: En enempää pyytänytkään.
Olin sillä kertaa kulkijamies ja kiitin kauppojani, kun sain työtä
ruokapalkalla.

Haakonin täytyi selitykseen tyytyä. Lopulta hän kääntyi vaimonsa
puoleen kysyen tältä kuin piloillaan, mutta samalla ilkeästi: Tekikö
hän edes mitään? Näyttää niin hienolta herralta!

Älä viitsi! pyyteli vaimo hiljaa.

Aviopari alkoi tehdä ostoksiaan, kumpikin tahtoi ostamansa tavarat
omaan säkkiinsä, välillä siinä puhuttiin kaikki kolme yhtaikaa.
Edevart kyseli lapsista. Haakon huomasi tuttavia toisten ostajien
joukossa ja joutui puheisiin näiden kanssa. Edevart ja Lovise Magrete
kulkivat edestakaisin kumpikin omalla puolellaan kaupan myymäläpöytää
valitsemassa vaimon haluamia tavaroita. Lopulta he joutuivat myymälän
toiseen päähän jääden siten kahden, mutta puhuivat koko ajan vain
tavaroista, kertaakaan salaa toisilleen kuiskaamatta. Oih! Minne oli
nyt joutunut tuo kesäinen ihme? Oliko kumpikin unohtanut, mitä he
olivat olleet toisilleen? Vihdoin Edevart sai kysyneeksi:

Oletko voinut hyvin?

Nainen vilkaisi nopeasti taakseen vastaten sitten: Hän on poissa, hän
on mennyt ulos! Kyllä, kiitos, kyllä olen voinut hyvin.

Mitä miehesi ajattelee siitä, että minä olen nyt täällä?

Lovise Magrete: Minun täytyy mennä katsomaan, minne hän...

Et mene! sanoi Edevart tiukasti. Kuule Lovise Magrete, minä olen niin
odottanut sinua!

Toinen pudisti hiljaa päätään vastaamatta mitään.

Minulla on taskussani pikkuinen kapine, jonka tahtoisin antaa sinulle.

Olet kai kuullut hänestä paljonkin puhuttavan? kysyi vaimo.

Olen kyllä.

Niin, mutta hänethän armahdettiin, sanoi nainen innokkaasti, hän
käyttäytyi niin hyvin, että sai kokonaisen vuoden anteeksi. Eikö se
ollut mainiota?

Olihan se, mutisi Edevart hajamielisenä.

Ettei hän vain pääse juomaan! sanoi vaimo sitten levottomana.

Edevart: Hänhän puheli jonkun tytön kanssa? Sellaisen punatukkaisen
tytön kanssa. Siitä naisihmisestä ei miehesi hyödy yhtään mitään.

Niin, Lovise Magrete myönsi, tunnen sen tytön, Haakonilla voisi olla
parempiakin puhetovereita.

Anna heidän olla! Edevart kopeloi taskuaan. Minulla on täällä sinulle
pieni lahja...

Ei! Minulle ei saa antaa mitään, en uskalla ottaa mitään. Odotahan
vähän, minun täytyy mennä katsomaan; tulen heti takaisin.

Edevart katsoi Lovise Magreteen silmät suurina. Tämä käveli lattian
poikki, hävisi ovesta ulos. Edevart ei huutanut, ei kiroillut, mutta
mihin oli ihme häipynyt? Tämä ankara isku tuli odottamatta, se oli
julma, hirvittävä kokemus; hän oli ollut jotakin, nyt hän ei ollut enää
mitään. Hän vetäisi myymäpöydästä laatikon auki ja lysähti sen varaan
istumaan.

Lovise Magrete tuli samassa sisään sanoen helpotuksesta huoaten:...
olikin vain muutamien toveriensa parissa. — Näytähän minulle
helminauhaa — tai ehkä sittenkin vain silkkinauhaa. Olen luvannut
semmoisen pikkutytölle.

Edevart kohottausi seisomaan ottaen esiin tavaran toisensa perästä,
tuskin tietäen, mitä teki, eikä puhunutkaan muuta kuin ilmoitti vain
kunkin esineen hinnan. Kun maksun aika tuli, Lovise Magreten täytyi
taaskin mennä ulos katsomaan miestään. Hän tuli yhdessä tämän kanssa
takaisin kauppaan ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut, vaikka mies
oli nähtävästi naukannut useitakin ryyppyjä.

Aluksi Haakon oli vaimolleen leikkisä ja ystävällinen puhellen tähän
tapaan: Niin, nyt sinä olet valmis, mutta minun on vielä tehtävä
kauppani. Näytäpäs piippuja!

Edevart toi piippuja, monta piippua. Niissä oli kyllä valitsemisen
varaa.

Haakon virkkoi: Kuulehan hyvä sana taas, kaveri! Ethän tehnyt mitään
pahaa? Vai kuinka?

Edevart ei vastannut.

Etsi nyt mieleisesi piippu! kehoitteli Lovise Magrete.

Pelkkiä roskapiippuja! tokaisi Haakon vastaukseksi. Valitse sinä minun
puolestani.

Ota tuo!

No olkoon, koska kerran sinä tahdot!

Ja Edevartiin päin kääntyen hän virkkoi: Helpotapas nyt vähän, niin
otan tämän piipun. Ja nyt puoli naulaa piipputupakkaa, Virginiaa, niin
sitten pääset minusta? kai se on sinusta hauskaa, eikö niin?

Edevart ei vastannut.

Voinet toki sentään sen sanoa, mitä olen velkaa koko roskasta?

Edevart mainitsi summan.

Kas vain, tiesitpäs edes sen! Mutta et muuten näytä tietävän liikoja,
et puhu etkä pukahda. Sanohan, Lovise Magrete, oliko tuo mies
tuollainen tuppisuu meillä ollessaankin.

Älä nyt viitsi! pyysi nainen hiljaa.

Älä nyt ja älä nyt... Mutta miksi hänen pitää seistä tuossa saamatta
vastausta suustaan? Onhan hän ollut meillä työmiehenä.

Ei, maksa pois nyt! pyyteli Lovise Magrete levottomana. Päästään sitten
lähtemään kotiin.

Miehen maksaminen kävi hitaasti. Siitä tuli pitkä lasku, monta
pikkuerää. Edervartilla oli ne kaikki päässään, mutta hänen täytyi
laskea puolihumalaiselle miehelle kaikki yhä uudestaan. Ja kesken
kaiken Haakon saattoi aina sanoa paukauttaa: Mutta ethän tehnyt mitään
pahaa? Ethän?

Edevart kääntyi poispäin ruveten tekemään kauppaa muiden asiakkaiden
kanssa.

Kun kauppa illalla suljettiin ja hän käveli tuvan ohi, hän kuuli
sieltä hanurinsoittoa ja tanssin jytinää ja näki Lovise Magreten
seisovan kynnyksellä. Doppenilaiset eivät siis olleet vielä edistyneet
kotimatkalle. Edevart tahtoi mennä ohi pysähtymättä — hän tunsi
itsensä typö tyhjäksi, rikki raastetuksi, hänellä ei ollut enää mitään
sanomista Lovise Magretelle.

Mutta tämä tuli hänen jälkeensä puhellen: Jäätiin huomiseen, Haakon on
luvannut soittaa koko illan. Niin, eipähän siinä mitään, naapurin eukko
on lasten luona. Mitä sinä sanoitkaan: oliko sinulla jotakin minulle?
Mutta en minä uskalla. Sinä olet ihan liian hyvä, mutta en uskalla.
Mitä sinun piti antaa minulle? Ehkä et tahdo sitä sanoa, mutta luulin,
että se oli sinun kuvasi...

Olisitko sinä tahtonut sen?

Olisin, tietysti, mutta tiedäthän...

Ei se ollut kuva, Edevart sanoa tokaisi. Ei minulla ole minkään
valtakunnan kuvia.

Niin, no. Mutta voi maailmassa, kuinka hyvä sinä olit minulle!

Olin niin rakastunut sinuun, kuuli Edevart sanovansa.

Nainen pudisti raskaasti päätään vastaamatta mitään.

Edevart: Oletko tyystin unohtanut kaiken, mitä meidän välillämme
tapahtui, että antauduit minulle kokonaan, kaikkinesi? Oletko unohtanut
sen?

En taida uskaltaa enää seistä tässä, kuiskasi Lovise Magrete katsellen
pelästyneenä ympärilleen.

Entä etkö enää muista, mitä sanoit seuraavana aamuna?

Nainen huokasi: Kyllä, mutta _hänhän_ tuli sitten kotiin, kuten tiedät,
emme voineet sitten enää. Ei, nyt minun on mentävä.

Niinpä niin, Edevart tiuskaisi loukkautuneena. Mene sinä vain miehesi
luo!

Lovise Magrete säpsähti: Ei hän ole niin mitätön mies kuin sinä Edevart
luulet! Sinun olisi pitänyt vastata hänelle ja puhua hänen kanssaan
eikä sillä tavalla...

Edevart kahahti kalmankalpeana, raivosta suunniltaan: Helvettiäkö minä
häntä pokkuroimaan, ettäs tiedät! Joutaa tulla tänne!

Ei! Ei! Edevart, varo häntä, kuuletko? Minua niin pelottaa!

Hahhah! kyllä minä sen tiedän, että hän osaa käyttää puukkoaan.

Voi, mutta hänhän oli silloin humalassa, yritti toinen puolustella
miestään. Ja sinun sietää myös muistaa, että hän teki sen minun
tähteni, niinkuin varmasti olet kuullut. Hän ei aikonut tappaa
sitä toista miestä, ja niinhän se onneton itsekin sanoi, myönsi
ärsyttäneensä Haakonia. Sen hän todisti Jumalan silmien edessä.

Edevart jatkoi yhtä katkerana: Ja tässähän minä kai rupean seisomaan
ja hänestä puhumaan! En välitä hänestä senkään vertaa kuin toisesta
saappaastani. Voit sanoa hänelle sellaiset terveiset.

Edevart! Ole nyt hyvä minulle vielä tämä kerta! pyyteli Lovise Magrete
laskien kätensä hänen käsivarrelleen. Löydät varmasti kohta itsellesi
tytön, niin ettet välitä enää minusta... Tuolla hän on!

Ja Lovise Magrete juoksi peloissaan tuvan ovelle.

Haakon tuli häntä vastaan kysyen, kenen kanssa hän oli puhellut.
Edevart ei kuullut vastausta, mutta ovesta tulvivassa lampunvalossa hän
näki Haakonin riuhtaisevan itsensä irti ja lähtevän häntä kohti.

Siitä tuli hyvin lyhyt tappelu. Miehet eivät sanoneet montakaan sanaa,
iskivät vain yhteen kuin mielettömät, ja Edevartin hillitön kiukku
ratkaisi asian: ei tarvinnut antaa ainoaakaan töytäisyä, tuo vanha
temppu, jalkakampi ja isku korvan alle nuoresta, raskaasta nyrkistä jo
riitti. Haakon oli maassa yhdessä kasassa.

Lovise Magrete oli juossut hädissään tupaan, tanssijat ryntäsivät
ulos erottamaan tappelijoita, mutta tulivat liian myöhään, heille
ei ollutkaan suotu heidän haluamaansa huvitusta. He eivät katsoneet
Edevartia suinkaan suopein silmin: tuo vieras pohjanpuolelainen
oli noussut liian nopeasti, tilapäisestä sekatyömiehestä
kauppa-apulaiseksi, ja nyt oli iskenyt pelimannin maahan ja tärvellyt
koko tanssit ja ilot. He alkoivat mutista uhkaavia sanoja asettuen
Haakonin puolelle, sillä tämä oli kaikesta huolimatta vanha tuttu,
ei uusi tulokas: he alkoivat ärhennellä Edevartin edessä. Vähät
siitä, tämä seisoi paikallaan, väistämättä hivenenkään vertaa. Yksi
nuori kyläläinen sattui tulemaan hiukan liian lähelle ja sai oitis
tuntuvan varoituksen. Hehän olivat kaikki maistaneet, Haakon Doppen
oli ryypännyt ja käynyt vähän veteläksi, muuten kai olisi selviytynyt
paremmin. Hän hymyili nolona ja veltosti hilaantuessaan jaloilleen.
Lovise Magrete pudisteli lumen hänen vaatteistaan.

Ei tämä ole vielä tällä selvä! uhkasi Haakon Edevartia. Mies oli
selvinnyt niinä parina minuuttina, jotka oli maannut kinoksessa,
tunsi itsensä jälleen voimakkaaksi ja jänteväksi ja alkoi uhkaavasti
pyörähdellä. Lovise Magrete kirkaisi, raivostuneen miehen tovereista
joku yritti tätä pidättää. Siitä syntyi aika metakka ja meteli. Edevart
seisoi äänetönnä, paikaltaan hievahtamatta.

Mitä nyt? kuului yhtäkkiä ääni karjaisevan. Tulija oli Knoff. Hänen
katseensa siirtyi miehestä mieheen.

Ei tämä mitään, ehätti joku vastaamaan. Toiset havaitsivat viisaimmaksi
kertoa koko totuuden isännälle, joka oli korottanut tuon vieraan
tulokkaan nykyiseen arvoonsa ja piti häntä ehkä suojattinaan: Haakon
Doppen vain piti täällä vähän rähinää, ei se ollut mitään vaarallista.

Knoff vilkaisi Haakoniin ja sanoi: Jos tahdot olla täällä huomiseen,
niin painu maata!

Voin minä lähteä kotiin jo tänä iltanakin! vastasi Haakon kiukustuneena.

Kuten haluat!

Ja Knoff lähti tiehensä.

Siksi paljon kunnioitettiin kauppapaikan mahtavaa päällikköä, että
tapahtui niin kuin hän oli sanonut. Haakon vietiin maata, ja talossa
oli pian kaikki rauhallista.

Edevart käyskenteli pitkän aikaa kuutamossa. Kaiken sen jälkeen, mitä
nyt oli tapahtunut, hänen kai olisi pitänyt tulla järkiinsä ja mennä
hänenkin maata, mutta! yhä vielä näkyi olevan tulta siellä täällä
talossa, samoin myös siinä erillään olevassa pikku rakennuksessa,
jota käytettiin satunnaisten kävijöiden majapaikkana. Mitä hän siitä?
Eipähän mitään, nyt ei vain ollut vielä kovinkaan myöhäistä, ja hänen
mielessään kyti yhäkin salainen toivo, että Lovise Magrete ilmestyy
vielä näkyviin ja tulee puhumaan muutaman sanan hänen kanssaan. Mutta
tietysti Lovise Magrete on miehensä kanssa pikku rakennuksessa eikä
tahdo tulla ulos! Ja entäpä vaikka tulisikin? Sopiko Edevartin ehkä
odottaa, että tämä katsoisi häneen lempeämmin silmin siitä hyvästä,
että hän oli kurittanut tämän miestä? Ei, Lovise Magrete ei kehuisi
hänen rohkeuttaan, se oli hukkaan heitettyä miehekkyyttä.

Ei, Edevart ei merkinnyt tuolle naiselle enää kerrassaan mitään.
August olisi sanonut: Terve menoa vain! ja ollut jälleen yhtä iloista
poikaa kuin ennenkin. Edevart meni veltoksi ja hempeämieliseksi, sääli
ja surkutteli itseään. Tässä masennuksen tilassa, joka oli seurannut
äskeistä ankaraa kiihkonpuuskaa, hänen päähänsä pälkähti ajatus,
mahtoiko Lovise Magretella olla tulta uunissa; piipusta ei tosin
näyttänyt nousevan savua, mutta hänen pohkeensa ja hameensahan olivat
olleet lumessa, niin että hän olisi varmaan mielellään kuivaillut
vaatteitaan.

Hyvää yötä! Edevart tuumi mielessään ja kääntyi pois.

Hän aikoi pistäytyä laitureilla päin, siinä menisi taas vähän aikaa.
Mitä ihmettä hänellä oli tekemistä täällä vieraassa paikassa? Hän
olisi voinut olla kotona Poldenissa ja talvella Lofooteilla kalassa
ja mennä kesäksi Vesteraaleniin kapakalan pyyntiin. Silloin hän olisi
voinut olla nuottakunnan mukana, olisi voinut vuonon pohjukassa kiertää
silliparven apajaan, olisi voinut olla kalassa Ruijassakin, olisi
keksinyt jos jotakin ja elänyt elämäänsä kaikessa rauhassa. Sitten
olisi voinut mennä naimisiin pikku Ragnan kanssa ja ottaa kotinsa
huostaansa vanhemmiltaan, siellä hän olisi kasvattanut karjaa ja
viljellyt perunoita ja kauraa kotitarpeiksi — eikä hänen olisi koskaan
tarvinnut kuljeskella kuin sijaton sielu talvi-iltana kuten nytkin,
lemmentuskien kourissa -.

Edevart tunsi itsensä siinä kävellessään niin yksinäiseksi ja
hylätyksi, että alkoi tuntea koti-ikävää. Hän tahtoi nähdä jälleen
kotinsa; kylä oli köyhä, mutta kesällä valoisa ja ystävällinen,
talvella taas pitivät metsänhaltiat ja Ahti siellä peliään, ja siellä
kuuli hauskoja satuja ja tarinoita. Ei ollut toista sellaista paikkaa
maan päällä. Tarvitsiko muuta kuin muistella, miten Ragna hymyili kovin
sievästi pienenä ollessaan ja koko ajan kun hän varttui vanhemmaksi,
ja kaikkikin lapset hymyilivät tuolla kotona ihmeen herttaisesti,
ja jos hänen tekisi mieli nähdä jotakin suurempaa ja mahtavampaa,
niin eipä koko maailmassa varmaankaan ollut niin komeita tuntureita
kuin kotona. Maaliskuussa tuli aina kottarainen ja vähän myöhemmin
harmaahanhi — voi sentään, tuota ihmeellistä siipien kiilaa ja lintujen
ääntelyä taivaan alla! Isä ja äiti olivat opettaneet hänet ottamaan
lakin päästään ja seisomaan hiljaa paikallaan kuullessaan sitä. Niin,
niin, hän tahtoi takaisin kotiin, sinne häntä halu veti, hän tahtoi
purjehtia Knoffin jahdissa ja pistäytyä Lofooteilta kotona. Se voisi
tapahtua kuukauden, parin päästä. Silloin jänis ja metsäkana olivat
alkaneet muuttua ruskeiksi, puroissa alkoi vesi virtailla jääkuoren
alla, pajuissa ja raidoissa oli kissoja. Mutta mitä ihmeen pikkulintuja
siellä pyrähtelikään asumusten ympärillä, hän ei muistanut nähneensä
niitä täällä etelän puolessa, tuollaisia keltaisen ja harmaan kirjavia
aukkoja, jotka olivat hullunkurisen pieniä? Hänen tuli noita pienoisia
siivekkäitä kummasti sääli. Oli aivan uskomatonta, kuinka ne saivat
järsiä nälkää pitkän talven mittaan. Edevart tunsi ihan itkevänsä siinä
kävellessään, yritti purra luontonsa ja sanoi kovasti ja kiukkuisesti
itsekseen: Mitä lienevätkään olleet, pahanpäiväisiä rääpisköjä,
olivatpa nuo vielä siellä tai olivatpa olematta, yks' lysti! Varpusia
tai keltasirkkuja, mitä hiton hottisia lienevät olleetkaan, kuuletko!

Hm! hän virkkoi sitten ääneensä, ja hänen täytyi ruveta hyräilemään
laulunpätkää pelastaakseen tilanteen, Kävelettekö näin myöhään ulkona
lauleskelemassa? hän kuuli samassa kysyttävän.

Hän oli tullut takaisin talon luo ja yhdytti neitsyt Ellingsenin tuvan
nurkalla. Edevart luuli lysähtävänsä kokoon. Tuo nainen näkyi olevan
päällysvaatteissaan. Oliko hän ehkä jotakuta vaanimassa? olisiko
huomannut, minkä vuoksi Edevart oli täällä kuljeskellut?

Niin, minähän täällä kävellessäni lauleskelen. Juolahti mieleeni käydä
katsomassa, ovatko kaikki ovet kunnolla lukossa. Tekin olette myöhään
ulkona.

Niin olen, täytyy haukata hiukan raitista ilmaa! Kaiket päivät joudun
olemaan sisällä. Edevart aikoi mennä ohi.

Täällä on ollut kovin rauhatonta tänään, neitsyt Ellingsen jatkoi
puhetta. Tehän jouduitte käsirysyyn sen Haakon Doppenin kanssa? Ei se
ollut mitään.

Oli se toki, herranen aika! Reipas poika, kun pystyy tekemään sellaista.

... oli typerä ja päissään, virkkoi Edevart torjuen, mutta sisimmässään
sentään hyvillään neitsyen kehumisesta. Joku sentään kehui häntä.
Tuo neitsyt Ellingsen ei totta vieköön ollut hullumpi, oli nuori
ja sukkela, hoiti suurta taloutta päivät pitkät, hänellä oli
palvelustyttöjä komennettavanaan. Oliko hän kaunis? Komea vartalo
hänellä oli, ja hän oli kookas, hänellä oli ruskeat nappisilmät ja
korkea povi ja nyt oli vielä kaatanut vaatteisiinsa jotakin ihanaa
tuoksua, jota Edevart veti henkeensä.

Varokaa häntä! varoitteli neitsyt. Tiedätte kai, mitä hän on tehnyt?

Tiedän, Edevart vastasi välinpitämättömästi. Mutta ei hän ole
vaarallinen, hän sitten lisäsi ylimielisesti.

Neitsyt Ellingsen: Tunnetteko hänen vaimonsa?

En juuri... niin, olin heillä vähän aikaa töissä syksyllä. Hän oli niin
yksin ja avun tarpeessa.

Pidittekö hänestä?

Ei epäilystäkään, neitsyt Ellingsen oli saanut jostakin käryä
nokkaansa, oli varmastikin vaaninut hänen askeleitaan, puheluaan Lovise
Magreten kanssa, ehkäpä katsellut tappelua ikkunasta.

Että pidinkö hänestä? Minun tuli sitä naista niin sääli. Mutta eipä
silti; hän ei valita, ei sano koskaan pahaa sanaa miehestään.

Mutta älkää seisoko siinä viluissanne! Kas näin, sallikaa minun -!
Neitsyt aikoi kietaista turkinkauluksensa Edevartin hartioille, mutta
tämä kieltäytyi hymyillen. Neitsyt tahtoi pakottaa hänet menemään
sisään ja koetti jos jollakin tavoin puuhailla ja hääräillä ja pitää
hänestä huolta. Menkää nyt maata, minä tulen mukaan ovelle asti. Ja
ovella hän — tuo neitsyt Ellingsen, tuo helkkarin eloisa ja puhelias
tyttölapsi, sanoi: Hyvää yötä! Ette pyydä minua sisään?

Edevart katsoi häneen suu ammollaan: Mitä -?

Hihihii! Ja toinen oli samassa tiessään.

Aamupuolella Edevart heräsi siihen, että joku viskasi lunta hänen
ikkunaansa. Sekä hän että hänen toverinsa leipuri hyppäsivät katsomaan,
mutta ketään ei näkynyt ulkona, kuu oli painunut tunturien taa eikä
päivä ollut vielä valjennut. Edevart sukaisi kiireen vilkkaa vaatetta
päälleen ja ehätti ulos pihalle. Hän oli niin ahdistuksissaan ja
onneton. Mieletön toivo leimahti hänessä taas ilmi tuleen. Aivan niin,
siellä Lovise Magrete oli häntä nurkalla odottamassa, odotti sydän
kurkussa.

Sinun täytyy pysytellä valveilla, sanoi Lovise Magrete heti ensi
sanoikseen.

Valveillahan minä olenkin, vastasi Edevart ihmeissään. Niin. Hän on
aivan hurjana, hänellä on nyt paha jälkihumalansa.

Sitäkö sinä tulit minulle sanomaan? kysyi Edevart kiitollisena. Sinä
siis tahdoit pelastaa minut?

En sitäkään. Tai kyllä sitäkin. Kunhan vain pysyttelisit valveilla.
Minua niin pelottaa! Nainen seisoi hetkisen paikallaan, mutta juoksi
sitten takaisin sisään.

Tietysti! Lovise Magrete tahtoi pelastaa miehensä, jottei tämä joutuisi
taas ikävyyksiin, ei tahtonut sallia tämän joutuvan toistamiseen
kiinni! Edevart palasi huoneeseensa ja heittäytyi vuoteelle pitkäkseen,
pysytellen makuulla loppuyön ja selvitellen itsekseen, että hänen
täytyy päästä pois kotiin Poldeniin tästä kovan onnen paikasta, heti
kun se vain käy päinsä. Nyt hän oli saanut kiitoskirjeen isältään:
rahat tulivat mainioon tarpeeseen, olivat suuri lahja, niillä saatiin
ruokaa talveksi ja; sitä paitsi uusi turvekatto navettaan, entinen
vuotikin jo pahasti, ja sitten vielä pikku tytöille hyvät hameet.
Kleivan Josefine oli ommellut ne, hän oli niin kätevä. Kirje oli
Joakimin kirjoittama, joka luki ja kirjoitti kuin hevonen, paljon
paremmin kuin Edevart; oli tuollainen pisamanaamainen, pahuksen
sukkela poika ja koko mato sylipainissa ja jalkakammen teossa. Joakim
puolestaan kertoi ruvenneensa Karoluksen venekuntaan Lofootein
matkalla, ja sitten hän halusi sillinuottueeseen. Hän täytti elokuun
neljäntenä päivänä vasta neljätoista, mutta oli päässyt ripille
tavallista aikaisemmin, ja Lofootein retkellä hän saisi täyden miehen
palkan.

Niin, niin, Joakimissa ei ollut mitään vikaa. Edevart ei pelännyt
yhtään pikkuveljen puolesta, hän ei ainakaan tärvelisi elämäänsä
joutavissa haaveissa eikä hairahtuisi ilkeihin kepposiin.

Aamusella Edevart asettui vanhalle paikalleen myymälään ja ryhtyi
hoitamaan kauppaa. Oli tullut taas väkeä. Hän näki Lovise Magreten
miehineen pitkän myymälän käytävässä, jossa oli lapioita ja muita
rautatavaroita, Lovise Magrete piteli miestään käsivarresta ja näytti
koettavan saada tätä lähtemään ulos, mutta mies tuli kuin tulikin
myymälään asettuen tiskin viereen ja laskien säkkinsä maahan.

Me lähdemme heti, ehätti Lovise Magrete selittämään. Meiltä unohtui
eilen jotakin.

Haakon oli nähtävästi nukkunut pahimman humalansa. Hän näytti olevan
nolona ja häpeissään, silmät verestivät; hän ei ollut suorastaan
ystävällinenkään, mutta pyysi vain tarvitsemansa tavarat ja maksoi ne
mitään virkkamatta. Sama punatukkainen tyttö, jonka kanssa Haakon oli
edellisenä iltana ollut puheissa, tuli nyt kauppaan ruveten tekemään
joitakin pikku ostoksia toiselta myyjältä. Lovise Magrete kalpeni
nähdessään tytön ja asettui tämän ja Haakonin väliin; se oli kai
pelkkää vastenmielisyyttä ja typerää mustasukkaisuutta Lovise Magreten
puolelta.

Edevart ei voinut olla mielessään surkuttelematta Haakonia, hän oli
harkinnut asiaa yöllä tarkemmin: loppujen lopuksikaan ei ollut suinkaan
ihme, että Haakon Doppen epäili häntä ja tunsi vastenmielisyyttä
häntä kohtaan, Edevart itsekin olisi varmasti tuntenut samaa samoissa
olosuhteissa. Hänhän oli ollut talossa viikkokaupalla Lovise Magreten
kanssa, ja hänet oli käsketty lähtemään pois vasta pari päivää ennen
kuin tämän mies palasi kotiin. Haakon oli oikeassa.

Sinulta loppui tanssiminen vähän äkisti eilen illalla! sanoi Haakon
punatukkaiselle tytölle.

Niinpä kyllä, tämä vastasi hymyillen. Miten se oikein kävikään?

Kysy tuolta, jolla on kultasormukset sormissaan!

Lovise Magrete: Hyi! Ole nyt siivolla!

Haakon totteli vaimoaan käyden säyseämmäksi, mutta kääntyi sentään
Edevartiin päin virkkaen: Kuulehan, kaveri, eilen oltiin kyllä
vihamiehet!

Edevart tunsi yhä sääliä miestä kohtaan ja mutisi vastaukseksi: Eihän
se ollut mitään!

Vastaus tuntui harmittavan Haakonia. Sinä päivänä oli vaikea puhua
hänen mielikseen, ja nyt oli vielä tuo punatukkainen tyttökin
kuulemassa. Ettei tappeleminen hänen kanssaan muka ollut mitään, se
kävi Haakonin sisulle; ei Edevartin eikä vieraan tytönkään pitänyt
saada sellaista käsitystä, että hänestä saattoi suoriutua joka kerran
yhtä helpolla kuin edellisenä iltana. Hän tokaisi: Oli kai se sentään
jotakin, häh?

Edevart ei vastannut mitään.

Ja voi siitä tulla vielä enemmänkin! lisäsi Haakon hymyillen tytölle.

Lovise Magrete: No niin, nyt olemme valmiit.

Haakon katsoi häneen: Niin, niin, Lovise Magrete, minä en ole
varmaankaan semmoinen kuin minun pitäisi olla, en ole niin korea ja
hieno, minulla ei ole sormissa kultasormuksia niinkuin eräillä, joita
en tahdo ruvet nimittelemään...

Mutta hyvä Jumala, Haakon!

Haakon heilautti äkkiä säkin selkäänsä mennen vaimonsa kanssa
ulos ovesta. Edevart saattoi kuulla hänen sanovan lattian poikki
kävellessään: Tahtoisin vain tietää, käyttikö hän kaikkia noita
sormuksiaan ollessaan minun talossani työssä.

Niin sitten loppuivat joulukiireet, meni joulu, meni tammikuu ja
muutamia päiviä helmikuutakin. Edevart sai nyt hommata jahtiin yhtä ja
toista sekä pitää huolen siitä, että kaikki oli kunnossa. Entä kuka
siihen tulee laivuriksi? hän kysäisi. Tuleepahan muuan mies, vastasi
Knoff vältellen.

Eikä Knoffilla ollut tällä haavaa aikaakaan puuttua mokomiin
pikkuseikkoihin. Kaipa siihen tuli mies, ehkä tuli, ehkä jäi tulematta
— Knoffilla oli tärkeämpää ajateltavaa. Hän vedätti omilla hevosillaan
ja monilla vierailla hevosilla kaukaa louhoksesta kivilohkareita, kiviä
ja yhä vain lisää kiviä, joukoittain suuria lohkareita, jotka ajettiin
äärimmäiselle laiturille uuteen suureen laituriin muurattaviksi.
Knoff siunasi mielessään hyvää talvikeliä, lunta ja pakkasta ja
pysyvää kaunista ilmaa. Kaikki kivet ladottiin päällekkäin suoriin
riveihin, äärimmäinen, äkkijyrkänteen reunaan tuleva kivikerros olisi
jo vedenrajassa viidentoista kyynärän korkuinen — siihen työhön
tarvittiin sukeltajia Trondheimista, puhumattakaan muurareista ja
muista käsityöläisistä ja suurista nostureista ja lautoista ja kaikesta
liikkuvasta kalustosta. Entä kustannukset? Ne nousivat kerrassaan
huimaaviksi. Knoff tunsi siitä hiukan esimakua maksaessaan lauantaisin
tilin hevosmiehille kivien vedosta sekä palkan sille miehelle, joka
toimitti poraustyöt ja asetteli lohkareet päällekkäin.

Kun alusten oli määrä lähteä, sai Edevart tehtäväkseen palkata
jahtiin miehistön, ja kun hän huomautti, että se työ kuului aluksen
päällikölle, myönsi Knoff, että niinpä tietenkin; mutta laivuria ei
kuulunut; mies, jonka hän oli siksi valinnut, lähetti sanan, ettei hän
tule, eikä silloin ollut muuta neuvoksi kuin että Edevartin itsensä oli
otettava jahti komentoonsa.

Ei minusta ole siihen, Edevart yritti väittää vastaan.

Knoff vilkaisi kelloonsa, hänellä oli tietenkin kiire, mutta hänen
täytyi sentään selittää: Ei sinun tarvitse tehdä muuta kuin purjehdit
kaljaasin jäljessä, siinä minulla on vanha laivurini. Itsehän sinä
sanoit olleesi mukana ostamassa kalaa Lofooteilla? Hyvä, osta kalaa,
saat rahaa kaljaasista, kysy neuvoa sen laivurilta! — Edevartin uusiin
vastaväitteisiin hän kivahti: Et kai sentään aio antaa jahdin jäädä
kotiin?

En tietenkään, mutta...

Ei minulla ole aikaa seisoskella tässä kauempaa, ota jahti ja sillä
hyvä!

Edevartilla oli siis tiedossa kunniakas paikka, eikä hän enää
kiellellyt. Tietenkin August oli opettanut häntä purjehtimaan
jahdilla, siitä ei siis ollut estettä, ja karttaa ja merikortteja hän
ymmärsi kyllä sen verran, mitä tarvittiin Nordlandin matkalla, mutta
vastuunalaisuus pelotti.

Hän lähti Knoffin puheille ja sanoi: Teillä on vanha nuotta laiturilla
riippumassa, paljonko tahdotte siitä?

Sillinuotastako? Mitä sinä sillä?

Tahtoisin ostaa sen.

Knoff mietti tuokion: Ota pois se nuotta! Voidaanhan hinnoista sopia
sitten myöhemmin.

Jälleen suuri luottamuksen osoitus isännän puolelta, ei sillinuottaa
kenelle tahansa noin vain ilman muuta! Eipä kylläkään, mutta eipä joka
miehen kallosta ollutkaan lähtenyt sellaista loistavaa ajatusta, että
oli rakennettava oikea suuri satamalaituri!

Viimeiset päivät olivat käsissä, kaikesta oli pidettävä huoli,
laivoihin oli hankittava ruokatarpeet, viinatynnyri ja vesirinkilät
sekä suunnattomat määrät suolaa. Edevartin oli myös heitettävä
rehellisesti hyvästit neitsyt Ellingsenille, ei voinut muutenkaan,
olivathan he olleet viime aikoina pariinkin kertaan hyvät ystävät;
lempo hänestä selvän ottakoon, mutta neitsyt oli antanut tälle
ystävyydelle liioitellun merkityksen, ikään kuin se olisi ollut
aiottu kestämään ikuisesti. Edevart ei suurestikaan välittänyt koko
neitsyestä, ei ollut rakastunut häneen, vain koko lailla ylpeä siitä,
että tämä tahtoi olla hänen kanssaan hyvissä väleissä eikä luonut
silmiään keneenkään toiseen kauppa-apulaiseen, vaan ainoastaan häneen.
Se lujitti Edevartin itsetuntoa.

Kaljaasin laivurista, vanhasta Noremista ja Edevartista tuli oitis
hyvät ystävät. Laivuri oli harmaapäinen, vauras ukko, jolla oli pieni
talo kylässä. Edevart pyydettiin mukaan ukon kotiin, hän viipyi siellä
kokonaisen päivän ja yön ruoan ja juoman yltäkylläisyydessä. Myöhemmin
Edevart kyllä joutui huomaamaan, mihin noin suuri ystävällisyys
oikein tähtäsi. Laivurilla oli vain poikia, hän ei siis halunnut
kotivävyä, vaan tahtoi päästä varmuuteen Edevartin ystävyydestä muussa
tarkoituksessa.

Niin he sitten purjehtivat matkoihinsa, kaljaasi edellä, jahti
_Hermine_ — laivuri Edevart Andreasen — jäljessä. Se sujui kuin
itsestään, kävi hiljainen tuuli, tähdet tuikkivat, sen kuin vain oli ja
aikaili. Edevart pistäytyi maissa Bodøssä ja osti sieltä kotolaisille
uudet lahjat, hameen ja villaröijyn äidille, kengät ja yhtä toista
pikkukamaa muille, hän tunsi iloa sydämessään punnitessaan tavaroita
kädessään ja kuvitellessaan, miten ne otettaisiin vastaan: sisaret
tulisivat kiittämään häntä pikku kätöset ojossa.

Purjehdusta kesti kolme runsasta viikkoa, sillä ilma oli pysytellyt
liiankin kauniina ja tyynenä, ja niin lopulta oltiin Skrovessa,
vanhassa, rikkaassa kalastuspaikassa. Edevart tunnettiin siellä
ennestään. Kalastus oli vasta alussaan, vähän väkeä, vähän ostajia.
Knoff oli määrännyt, että heidän oli samanaikaisesti tiedusteltava myös
Länsi-Lofootein kalastusta ja purjehdittava tarpeen vaatiessa länteen.

Karoluksen tullessa miehineen kahdeksanhangallaan Edevart aivan
säpsähti, täällä oli pelkkiä poldenilaisia tuttuja ja naapureita,
Joakim-veljestä oli venähtänyt iso mies, tällä oli suvun jykevät
nyrkit, mutta oma pyöreä, pisamainen, naamansa. Siinäkös tervehdittiin
ja ihmeteltiin, poldenilaiset eivät olleet uskoa silmiään: oliko
tuo todellakin Edevart, tuo mies, joka kuljetti vierasta jahtia ja
ostaisi heidän kalansa, eihän nyt ollut enää millään väliä, ja miten
ihmeessä kaikki oli oikein käynyt? Varmaan oli saanut periä jonkun
englantilaisen, oli kai käynyt Luvatussa maassa? Koko venekunta tuli
jahtiin, jossa he saivat lahjoja ja heitä kestitettiin. Oli mukana
Teodorkin, mies jolla oli kohju, ja hän kun oli ollut Bergenin matkalla
ja sen vuoksi liikkunut enemmän kuin muut, hän saattoi puhua ja sanoa
Edevartista, että "hänessä on miestä vähin joka lähtöön, sen verran
olen kyllä hänestä nähnyt!" Teodor kyseli Augustia. Niin, August oli
kerrassaan ihme; pistä hänet vaikka luodolle keskelle merta, hän saa
siivet selkäänsä ja lentää pyrähtää maihin! Juuri kun hän oli ollut
Riiassa, hän onkin yks kaks Levangerissa, ja joka kerran vain entistään
rikkaampana. Kalastajat katselivat silmät suurina kaikkia Edevartin
tavaroita ja vehkeitä, ja hänen täytyi oikein näyttää heille, että
käärmesormus oli kolminkertainen. Karolus sanoi: Niin näkyy olevan,
että vasta kun pääsee maailmalle, miehestä voi tulla jotakin. Yksi
venemiehistä, vanha Martinus, keulamies, vastasi siihen: Niin, niin!
sinä Karolus olet nyt kunnanvaltuuston puheenjohtaja ja kaikkea, meistä
muista se on hyvä ja oikein, mutta mitäs me olemme? Tomu ja tuhka.

Poldenin miehet kysyivät Edevartilta, aikoiko tämä tulla Poldeniin
kalansa kuivauttamaan. Kyllä, niin hän aikoi tehdä. He tiedustelivat,
paljonko hän maksaisi päivältä, ja hän vastasi maksavansa saman kuin
muillakin kuivaamoilla oli tapana. Sitten he kiittivät kaikesta ja
lähtivät tiehensä.

Joakim jäi jahtiin, hän kertoi kuulumisia kotoa, saattoi kiittää
veljeään vielä kerran tämän kotiin lähettämistä rahoista; navetassa
oli nyt uusi katto, ja pikku tytöt kävivät kirkossa koreissa uusissa
vaatteissaan. Äiti oli sairastellut talvella, ja nytkin, Joakimin
lähtiessä, oli ollut vuoteen omana, mutta arveli itse, ettei se ollut
vaarallista. Isä oli terve ja reipas ja oli nyt talven kuluessa käynyt
kertaalleen tarkastamassa lennätinlinjan. Muuten ei kotipuolessa ollut
tapahtunut mainittavia, Karoluksesta oli vain tehty kunnanvaltuuston
puheenjohtaja, sillä kauppias, joka oli ennen ollut siinä virassa, oli
tahtonut, että kylään tehtäisiin maantie, mutta Karoluksen mielestä ei
ollut siihen varaa, ja niin puheenjohtajaksi valittiin hänet. Mutta
Karoluksen asiat olivat nyt sillä tavalla, että hänen vaimonsa oli
suuresti muuttunut.

Miten sitten? Edevart höristi korviaan.

Hän vain kävelee yksinään, mumisten jotakin itsekseen. On käynyt niin
kummalliseksi, että lieneekö enää kaikki ruuvit jäljellä.

Ane Mariallako?

Niin, voitko ajatella! huudahti Joakim. Hän, joka ennen oli niin
reipas ja rohkea, että saattoi talvella, kun miehet olivat poissa,
teurastaa vasikankin. Kukaan ei voi sitä ymmärtää. Nyt hän kuulee
huutoja suosta ja väittää, että huutaja on Skaaro, joka ei ole saanut
rauhaa sielulleen. Kun Karolus palasi kotiin ja tuli kunnanvaltuuston
puheenjohtajaksi, vaati Ane Maria, että tämän oli pistettävä koko
kylä kaivamaan suota saadakseen Skaaron sieltä esiin ja pois. Se
Skaaron kohtalo on käynyt häneen niin pahasti, vaikka hän teki silloin
kaikkensa saadakseen miehen pelastetuksi. Niin ettei Karoluksellakaan
ole helpot päivät, ei tahtonut uskaltaa lähteä kotoaan minnekään.

Edevart näytti kaikki lahjat, jotka hänen oli ollut aikomus tuoda
mukanaan kotiin keväällä, hän antoi Joakimille kirkkauttaan kiiltävän
tuppipuukon ja otti pojan mukaansa lastiruumaan, näyttäen tälle
sillinuotan. Saat ottaa tuon nuotan!

Joakim ei aluksi ymmärtänyt: Mitä? Tuon nuotanko? hän ihmetteli käyden
kourimaan nuottaa ja kopeloimaan, se lojui siinä valtavan suurena
ja ruskeana, kohosi kuin vuori aluksen pohjalta. Se oli oikea, aito
sillinuotta. Mitä ihmettä — ettäkö tämä nuotta minulle?

Niin, sinä saat sen, virkkoi Edevart mahtavasti.

Joakim tunsi aivan mielensä järkkyvän. No mutta Herran nimessä, mitä
sinä oikein...!

He hymyilivät molemmat vesissä silmin, heidän mielensä oli järkkynyt
pohjiaan myöten. Joakim pojan silmissä häivähti ihmeellinen kuva:
hän on nuotanomistaja, seisoo miesten joukossa ja komentaa kunkin
paikalleen, hän saattaa potkea nuotan salmen poikki ja kiertää apajaan
suuret rikkaudet, puolet apajasta kuuluu nuotan omistajalle. Veljekset
puhuivat nuotasta, miten pitkä se oli, mistä se oli tuotu, mitä se
oli maksanut. Joakimin olisi pitänyt saada se heti mukaansa, mutta
sillinuotta ei ole suinkaan nenäliina, se on kokonainen veneenlasti, ja
he sopivat niin, että Karolus hakee nuotan kahdeksanhangallaan. Sille
vuokrataan rannalta oma talas.

Päivät kuluivat, kalansaalis oli niukkaa, sitä paitsi säät kävivät
epävakaisiksi. Edevartilla oli kaikki kunnossa, kalansiivousvehkeet
ja maksatynnyrit valmiina, suolat varalla niinikään, toinen hänen
miehistään, joka oli kalansiivooja, teroitti joka päivä suuria,
raskaita veitsiään. Mutta saalis pysyi yhä edelleen huonona, Edevart
osti kaiken minkä sai, mutta tuskin laivan emäpuukaan tuli niistä
peittoon.

Laivuri Norem tuli hänen luokseen kertoen saaneensa lännen puolesta
tietoja, ettei saalis ollut sen parempi sielläkään, mutta siellä ei
ollut liioin ainoaakaan ostajaa, joten hänen mielestään oli paras
toisen heistä purjehtia länteenpäin, ja varmaankin oli silloin
kaljaasin lähdettävä. Hän antoi Edevartille rahaa, puhellen isällisesti
ja ystävällisesti. Ja nyt hänellä oli jotakin erikoista sanottavana
Edevartille, nuorelle ystävälleen. Heidän piti sopia muutamasta
asiasta, ei se ollut koko maailman asia, ei toki. Hän oli ollut kauan
Knoffin palveluksessa, oli ostanut kalaa kahtenatoista vuonna ja kaikki
oli aina käynyt hyvin, nyt heidän ei pitänyt olla muita laivureita
huonompia, ei pitänyt itse pilata omia asioitaan, toinen alus saattoi
maksaa killingin enemmän, toinen killingin vähemmän, eikä laivanisäntä
voinut seurata hintojen vaihtelua päivä päivältä, se oli sula
mahdottomuus, Knoffilla oli kyllä muutakin puuhaa ja hommaa...

Lorun loppuna oli, että laivuri Norem halusi tunnustella maaperää, noin
vähän kerrallaan varovasti tiedustaa Edevartilta, eivätkö he voisi
sopia niin, että he huiputtavat Knoffia kalanostossa hiukan, noin vain
aivan vähän ja varovasti; mitä hänen hyvä nuori ystävänsä ajatteli
siitä?

Ensi aluksi Edevart jäi vastauksen velkaa.

Asia oli sillä tavalla, että jos he saavat kalat parisen killinkiä
huokeammalla, he voivat pistää nuo killingit omaan taskuunsa, eikös
niin?

Kyllä niinkin, Edevart myönteli. Mutta milloin kala on kahta killinkiä
huokeampaa? Ei milloinkaan. Se on aina päivän hinnassa.

Niin kyllä, sanoi Norem vastaukseksi noin suureen kokemattomuuteen.
Mutta mehän oikeastaan olemme ne, jotka määräävät päivän hinnan, ja
me määräämme sen kahta killinkiä korkeammaksi, jotta jää hiukkasen
itsellemmekin.

Ka, mikäs siinä, olkoon niin! Edevart muisti, mitä August oli kertonut,
millä tavalla kalakaupassa saattoi pitää omaakin puoltaan, menestymisen
ehto oli siis tunnettu, August tiesi sen, August tiesi kaikki
sentapaiset asiat.

Sinä siis suostut, jatkoi Norem hellittämättä. Ei Knoff kysele eikä
tutkaile toisista laivoista, paljonko ne ovat maksaneet viime talvena
tänä tai tuona päivänä, ja vaikka kysyisikin, saisi todennäköisesti
kaikilta saman vastauksen, sillä toiset laivurit tekevät samoin kuin
mekin, heiltähän minä tämän taidon olen oppinutkin.

No kaipa se sitten käy sillä tavalla! tuumi Edevart lopuksi eikä
kieltäytynyt.

Se kävi niin oikein mainion mukavasti, tuumi Norem, tuo vanha, arvossa
pidetty ukko, talonomistaja, vauras mies. Heidän täytyi vain sopia
siitä, ettei toinen kirjoita kirjoihin toista, ja toinen toista. Nyt
olisi varmasti hyödyksi, että alukset eroaisivat toisistaan ja kaljaasi
purjehtisi länteen, mutta täytyi pitää varansa, ettei kalanhintojen ero
saanut nousta eri paikoissa liian suureksi.

Pois lähtiessään laivuri Norem ojensi kätensä nuorelle, kovin
hyvälle ystävälleen, ja Edevart tarttui siihen kuin vannoakseen
yksimielisyyttä. Mitäpä hän saattoi muutakaan? Jos hän olisi ilmaissut
tämän suunnitelman laivanisännälle, ei häntä olisi varmastikaan
uskottu, sillä Norem oli vanha palvelija; ja miksi Edevartin
olisi pitänyt olla niin paljon parempi kaikkia muita, miksi hän
itse turmelisi oman onnensa? Mutta oli miten oli, Norem oli ovela
juoniniekka, joka oli käyttänyt ystävyyttä ja omassa kodissaan
kokonaisen vuorokauden ajan osoittamaansa vieraanvaraisuutta hyväkseen
saadakseen toisenkin houkutelluksi yhteen juoneen.

Sellaisia ihmiset olivat.

Mutta sitten kalaa alkoi tulla oikein toden teolla ja tätä jatkui
hyvän aikaa, ja Edevart osti ostamistaan, ja siunatut kaksikillinkiset
menestyivät ja lisääntyivät salaisessa pöytälaatikossa, kunnes
maaliskuun keskivaiheilla nousi ankara myrsky saattaen kaiken
pysähdyksiin. Myrskyvaroitusmerkki oli nostettuna mastoon kolme päivää
yhteen menoon.

Se myrsky pysyi ihmisten mielessä kauan aikaa, se oli tuollainen
päiväntasausmyräkkä, joka raastoi maata ja saattoi sielut pelon
valtaan. Aluksi oli luonnottoman tyyntä: kaikki oli kuin kuollutta,
vesilinnutkin ääneti, koko maailma kuin pysähtynyt kulussaan. Tuo
raskas, painostava äänettömyys ja liikkumattomuus oli melkein pahinta
kaikesta, ei ollut olemassa muuta kuin se olotila, jossa ihmiset eivät
voineet nähdä mitään tarkoitusta. Kaksitoista tuntia maailma oli
liikkumattomana sekasorrossa, vähemmästäkin jo voi lamaantua — sitten
rupeaa vaivainen heinänkorsi häilähtelemään turvekatolla, sitten tuntuu
tuulenpuuska, hiljaisuus on rikkoutunut, meri alkaa uudelleen elää,
kaukana, kaukana tuntuu olevan tulossa jotakin, kuin kaukainen pauhu,
se lähestyy lähestymistään, nyt se viheltää kuin pillillä, nyt sillä
on jo useita pillejä, nyt tulevat mukaan pasuunat ja urut, sitten on
vain mylvinää ja ärjyntää. Meri on parissa tunnissa muuttunut yhdeksi
ainoaksi valkeana kuohuvaksi mielettömyydeksi.

Ihmisten ei käynyt kovinkaan huonosti, olihan heillä ollut kaksitoista
tuntia aikaa korjata kimssunsa ja kamssunsa katon alle, ja muutamien
talojen ja vajojen katot köytettiin lujasti köysillä kiinni. Kolmantena
päivänä pahin oli ohi, meri vain meurusi ja myllersi väsymättömänä
raivossaan, puolikuun pistäytyessä tuijottavan silmän lailla esiin
pilvenriekaleiden lomasta. Myrskyvaroitusmerkki laskettiin mastosta.

Kului viikko, ennen kuin kalanpyynti pääsi uudelleen vauhtiin, mutta
se oli osittain kalastajien oma syy. He näet etsivät kalaa vanhoilta
paikoilta, mutta siellä ei ollut mitään; he etsivät kauempaa ei
sielläkään mitään. Sitten he palasivat jälleen rannemmaksi, ja silloin
he tavoittivat kalaparvet, kävi selville, että ne olivat painautuneet
rannemmas rajumyrskyä pakoon. Parin viikon ajan oli sitten taas saalis
mitä runsain, ja Edevart osti ostamistaan, kaksikillinkiset kasvoivat
seteleiksi, ja seteleitä karttui hyvä alku lompakon täydeksi.

Pääsiäiseksi Karolus lähti venekuntineen kotiin; hän tahtoi käydä
katsomassa, oliko hänen vaimonsa tullut paremmaksi. Joakim päätti
käyttää oivallista tilaisuutta hyväkseen saadakseen sillinuottansa
kotiin Länsivuono yli suuressa kahdeksanhangassa, ja Edevart lähetti
hänen mukanaan isälle parin talarin verran kahdenkillingin rahoja. Voi
sitä isää, joka ei juuri milloinkaan puhunut sanaakaan, mutta pudisti
liikuttuneena päätään pienimmästäkin avustuksesta!

Mutta pääsiäinen meni menojaan, eikä Karolusta kuulunut takaisin eikä
hänen venekuntaansakaan. Kalan pyynti oli alkanut uudelleen heti
pyhien perästä, ja Edevart osti jälleen kalaa, mutta seitsemäntenä
päivänä pääsiäisestä Karolusta ei vieläkään näkynyt Skrovenissa Mitähän
oli mahtanut tapahtua? Edevart sähkötti, mutta vastaus tuli vasta
kymmenentenä päivänä pääsiäisestä, se oli Joakimilta, joka ilmoitti,
että hän oli saanut apajaa silliparven Hommelvikenissä Poldenissa,
oikein kauniit kaloja; parvi oli sangen suuri, pari ostajaa oli jo
osunut paikalle, suoloja ja tynnyreitä oli tullut niin ikään, venekunta
ei aikonut palata Skroveniin koko talvena. Ystävällinen tervehdys —

Samaisesta silliapajasta puhuttiin ja kirjoitetta kauempanakin, se oli
kaitselmuksen tahto, se oli taivaan lahja ja merkkitapaus.

Se peijakkaan Joakim osasi totta tosiaan pitää silmänsä auki, nyt
hän ei ajatellut mitään muuta kuin nuottaansa. Venekunnan kulkiessa
kotimatkalla Hommelvikenin suun kohdalla hän näki lintuja ja pari
valaan vesisuihkua tulossa maata kohti. Joakim oli ollut edellisenä
vuonna sillinuotalla ja siis tunsi merkit, hän huusi Karolukselle,
että nyt on pysähdyttävä. Karolus ei ollut aluksi halukas tottelemaan,
hänellä oli kiire kotiin Ane Marian luo, mutta linnut ja valaat ovat
sentään kovin lähellä jokaisen nordlandilaisen sydäntä. Karolus
myöntyi. Neuvoteltiin siinä hetkinen, tässä oli nyt liikuttava
liukkaasti. Miten he saivat käsiinsä Yterpoldenista nelihangan, miten
kiinnitetyksi nuotan toisen köyden pään maalle kallionlohkareeseen
sekä miten olivat juuri sopivassa hetkessä valmiina ottamaan parvea
vastaan — sitä he itsekin ihmettelivät perästäpäin. Valaat ja linnut
tulivat kovaa vauhtia maata kohti — etteivät vain menisi nuottaan!
Joakim, nuotan omistaja ja nuottakunnan päällysmies, odotti ratkaisevaa
hetkeä. Hän aikoi halkaista parven kahtia laajassa kaaressa ja vetää
nuotan rannasta rantaan. Linnut olivat jo pään päällä, he olivat nyt
silliparven keskellä. Soutakaa! komensi Joakim, ja kaikki miehet
nykäisivät yht'aikaa airoillaan. Vesi oli sillejä sakeanaan, miehet
soutivat melkein kuin kuivalla, vene uhkasi kaatua. Karoluksen mielestä
oli tehty liian pieni mutka, hän olisi tahtonut vielä suuremman osan
parvesta apajaan, mutta Joakim, nuottakunnan päällysmies, huusi ja
viittoili: Rantaan päin taas, noin — suoraan eteenpäin — en minä huoli
valaita apajaani! Oli todella ihme, kuinka kaikki sujui hyvin, parvi
jakaantui sitä mukaa kuin nuotta halkaisi sen keskeltä kahtia, ja
valaat seurasivat sitä haaraa, joka kampesi rannasta takaisin merelle.
Kun nuotan toinen pää saatiin lahden toiseen rantaan kiinni, siinä oli
varaa enää parin sylen verran.

Silliparvi oli siis saatu kierretyksi apajaan, mutta miehet uurastivat
kuitenkin iltamyöhään asti varmistaakseen sitä kaikin tavoin.
He tiesivät, että Hommelvikenissä oli sileä ja valkoinen pohja;
pari paikkaa, mihin he pelkäsivät syntyneen aukon, he tarkastivat
huolellisesti ja köyttivät nuotan köydet monin kerroin kiinni maalle,
jottei parven raskas paino saisi sitä liikutetuksi paikoiltaan. Kun nyt
nuotta vain kestäisi!

Apaja oli potkettu, venekuntaa oli kohdannut onnellinen sattuma,
oikea onnenpotkaus. Sikäli kuin Karolus ja muut kokeneet miehet
saattoivat päätellä, lienee tässäkin ollut sama siunattu pyörremyrsky
vaikuttamassa, se kai juuri oli ajanut valaat ja sillit rantaan.
Poldenissa ihmiset tiesivät kertoa myrskypäiviltä synkkiä, pelottavia
tapauksia: taivaasta oli kuulunut sellaista pauhua ja heidän oli
pitänyt kestää sellainen mylläkkä, ettei kukaan muistanut mokomaa:
naisen ja hevosen, jotka olivat halkometsässä, myrsky oli paiskannut
kumoon, tuolla oli katto, täällä kokonainen rakennus lentänyt mereen
— ihmekö siis, että ihmiset itkien pysyttelivät kiinni toisissaan ja
rukoilivat Jumalaa. Siitä ollenkaan puhumattakaan, että Ane Maria,
joka jo ennestäänkin oli kuin löylyn lyömä, oli aivan menehtynyt ja
painautunut vuoteeseen, side suullaan, ikään kuin olisi tahtonut estää
itseään huutamasta.

Mutta tuskin hirmumyrsky oli ohi, ennen kuin ihmiset jo purivat
luontonsa, tunsivatpa itsensä totisesti puolittain noloiksikin, kun
olivat sillä tavalla itkeneet ja rukoilleet. Mutta ei siinä vielä
kyllin: kun Karoluksen venekunnan miehet saapuivat kotiin vaatteet
sillinsuomujen ryvettäminä ja kertoivat saaneensa suuren silliparven
apajaan aivan Poldenin lähellä ja ansaitsevansa nyt suuret rahat —
silloin koko köyhässä kylässä kaikkien mielet kirkastuivat, itse Ane
Mariakin nousi vuoteesta, otti siteen pois suultaan ja oli jonkin aikaa
melkein yhtä reipas ja virkeä kuin kaikki muutkin.




VIII


Silliapajaa uhkasi suuri vaara, kun talvi oli jo pitkälle kulunut,
täytyi pitää kiirettä, ennen kuin silleihin tulisi eläviä, jota paitsi
kalat eivät eläisi pitkääkään aikaa Hommelvikenissä tyhjästä.

Joakim juoksi yötä myöten kauppiaaseen — tämän piti sähköttää
ja levittää tietoa tapahtumasta ja tilata suoloja ja astioita.
Kauppias Gabrielsen oli äkeissään siitä, että hänet oli sivuutettu
puheenjohtajan vaalissa, joten hän sanoa tokaisi: Mahdoit mennä
uuden puheenjohtajan puheille? Mutta sitten he kumpikin naurahtivat
mokomalle ajatukselle, ja lorun loppuna oli kuin olikin, että
Gabrielsen otti huolekseen kaiken järjestämisen; oli kyllä yö, mutta
sähkösanomia lähetettiin kaikkiin suuntiin. Jo toisena pääsiäispäivänä
Hommelvikenissä oli pieni lastihöyry lastaamassa silliä, ja kolmantena
päivänä tuli kaksi purjealusta.

Poldenilaisten pääsiäisenvietosta ei kannattanut puhua, ei joudettu
kuorsaamaan eikä vetelehtimään eikä käymään kirkossa kuten
tavallisesti, silliä perattiin ja suolattiin ja pantiin suolaveteen
aamunsarastuksesta iltapimeään. Tuli useita laivoja peräkanaa,
syntyi sellainen vilske ja vilinä, että se houkutteli paikalle väkeä
naapurikylistäkin. Entä rahaa? Sitä tuli kuin satamalla, sitä tuli
laivojen mukana, tuli sähkömääräyksinä ja postissa, Hommelvikenistä
tuli kuuluisa paikka, jossa sillinperkaajia nukkui tuvat ja heinäladot
täynnä, tuloja tipahteli kuin taivaasta, talonemäntä otti kaksi
killinkiä yösijasta ja talon tytär oli melkein kihloissa kahden
sillinperkaajan kanssa yhtaikaa, vaikka oli vasta kuudentoista.

Eikä kauppias Gabrielsen halunnut jättää käyttämättä moista
paikkakunnan tavatonta nousua hyväkseen. Hän tuotti tavaroita
laivanlastin toisensa perästä, mutta mikään ei tahtonut riittää,
kaikki oli aina lopussa, ennen kuin seuraava laiva saapui, lopuksi hän
lähetti vaimonsa Trondheimiin ja ostatti tällä oikein röykkiöittäin
kankaita ja lasitavaroita ja makeisia, lattiamattoja, pitkiä piippuja
ja silkkihuiveja; vieläpä viuluja ja posetiivejakin vaimo osti ja toi
mukanaan kotiin. Ja tietenkin Gabrielsenin pikku kaupparakennus kävi
aivan liian ahtaaksi, hänen täytyi rakentaa, etelästä tuli lankkuja ja
lautoja ja puuseppiä, nämä tekivät työtä viikkokaupalla, pystyttivät
rakennuksen, jollaisen omistamisesta Gabrielsen itse ei ollut osannut
uneksiakaan. Siten jokainen edistysaskel toi aina mukanaan uuden. Kansa
sai varoja ostaa kalliita kapineita ja pukeutua ulkomaisiin kankaisiin,
joita Gabrielsen piti kaupan. Hänen palvelijattarensa Olga, jolla ennen
oli ollut helmivyö, sai nyt kerrassaan pönkkähameen ja ostosukat;
jäljitellystä astrakaaninnahasta tehdyt takit ja kanavalankaiset
kirkkolapaset olivat viimeistä muotia, tøndeläinen hedelmäviini ei
enää kelvannut, etelästä tuli viinejä laatikoissa, pullojen kupeissa
komeilivat kullanväriset ja monenkirjavat nimiliput. Ennen vanhaan häät
olivat olleet ainoat mainittavat juhlat, nyt ruvettiin viettämään myös
ristiäisiä, lasten ripillepääsyä sekä peijaisia. Kauppias Gabrielsen
seisoi mahtavana uudessa kaupassaan myyden noihin pitoihin auliisti
ranskalaista Rochefort-juustoa ja tanskalaisia munia, muuttaen siten
elintavat ylellisemmiksi laajalti koko ympäristössä.

Viikot kuluivat kuin siivillä, ja Joakim, nuotanomistaja ja
nuottakunnan päällysmies, soi itselleen ainoastaan kaikkein
välttämättömimmän levon, muuten hän oli aina rehkimässä sillien
kimpussa. Hän oli kuin luotu siihen hommaan, hän ei kuullut eikä
nähnyt mitään muuta, ja niin aika pääsi kulumaan kymmenenteen päivään
pääsiäisestä, ennen kuin hän sai vastatuksi Edevartille. Hän oli niin
nuori ja touhukas, sitä paitsi aivan kuin päästään pyörällä uudesta
arvostaan. Tytöt alkoivat jo katsella häntä, vaikka hän olikin vasta
viidentoista ja hänellä oli pisamainen naama, ei auttanut isien ja
vanhojen miestenkään muu kuin totella hänen määräyksiään. Hän oli
saanut hartioilleen aikuisen miehen takin se oli liian suuri verrattuna
pienenpojan housuihin, joiden lahkeet olivat kovin lyhyet — mutta
moisista pikku seikoista viisi! Hän myi sillejään — pysytellen joka
hetki valppaana ja varuillaan. Lopulta hänen täytyi kyllä hiukan
helpottaa hintaa, se on totta, mutta hän oli koko mestari luvunlaskussa
ja kirjoittamisessa, eikä juuri kukaan pystynyt sanottavasti vetämään
häntä nenästä Omituista! Oliko tuo sama Joakim, joka vielä vuosi sitten
juoksenteli pahaisena räkänokkana pudotellen yhtä myötäänsä hampaitaan!
Jumalan avulla hänestä oli paisunut koko seudun ihmeidentekijä,
joka talosta oli joka henki hänen palveluksessaan, hänen omatkin
pikkusiskonsa perkasivat ja suolasivat sillejä ansaiten rahaa vaikkei
heidän nenänsä kunnolleen ylettänyt sillitynnyrin reunaan asti.
Joakim poika oli Jumalan avulla luonut kaikille suuren ajan, oikein
kultakauden — ikävä vain, että hänen äitinsä virui yhä tautivuoteellaan
tuskissaan, kuoleman aina vain odotuttaessa itseään.

Viimeisiin silleihin — niitä ei ollutkaan enää paljon jäljellä — tuli
eläviä. Muuta ei voinut odottaakaan, kevätaurinko paahtoi kuumasti
ja lumi suli, oli huhtikuun viimeinen päivä. Joakim myi nyt silliä
öljyksi, antoi poldenilaisten käyttää silliä karjanrehuksi, se oli
oikea taivaan lahja pahimman rehunpuutteen aikana. Elukat seisoivat
silleissä korviaan myöten, maito maistui sillille, sianliha maistui
sillille, kauppias Gabrielsenilla oli kanoja, ja niiden munatkin
maistuivat sillille. Lopuksi nuotta puhdistettiin viimeisistä siihen
tarttuneista kaloista, jotka käytettiin lannoitusaineeksi pelloille.

Kaiken kaikkiaan komeaa aikaa, kulta-aikaa. Hommelviken oli jälleen
tyhjä ja autio, mutta ei haittaa, sillä nyt Edevart tuli jahteineen ja
heitti ankkurin Poldenin rantaan.

Edevart tuli liian myöhään, hänen ei ollut suotu ilahuttaa äitiään
hienolla villaröijyllä ja hameella; jos hän olisi tullut kahta päivää
aikaisemmin, äiti olisi vielä jaksanut katsella hänen lahjojaan kuin
jostakin kaukaa ja hymyillä, hymyillä äärettömän lempeästi pojalleen
viimeisen kerran. Siinä Edevart nyt seisoi lahjoineen, aivan kuin
tyhjin käsin, hän tunsi sydäntään kouristavan ajatellessaan, kun oli
viivytellyt niin kauan. Muutamilla lämpimillä vaatekappaleilla hänen
olisi kukaties onnistunut pelastaa äidin henki, mutta hänhän oli
tuhlannut Bergenistä ostetut lahjat Fosenlandetissa lemmenhurmassaan.
Olisi edes korjannut sen Trondheimissa lähettämällä kotiin suuren
vaatemytyn tai pikemminkin laatikon — olihan asia aina silloin tällöin
muistunut hänen mieleensä, mutta lopuksi kuitenkin unohtunut.

Edevart antoi pikkutytöille kengät ja muut ostamansa pikkuesineet,
kyllähän ne olivat kovin koreat ja ilahuttivat heitä, mutta sittenkin
— sittenkin hän tuli siinäkin liian myöhään. Nythän pikkutytöt olivat
itse ansainneet rahaa, niin että saattoivat ostaa kengät ja muuta
pientä kauppias Gabrielseniltä, ja niin he olivat todella tehneetkin.
He eivät juoksennelleet enää kaula paljaana, ei, heillä oli pieni huivi
kaulassa, totta tosiaan pienoinen sininen silkkiliina — mitäpä he siis
Edevart veljen sinisellä silkkiliinalla? Olisi edes ollut punainen!
Niin, mutta minunpa on ostettu kaupungista! koetti Edevart selittää.
Ja epätoivoissaan, vimmoissaan hän sanoa sinkautti: Odottakaahan, on
minulla vielä muutakin! Hänen mieleensä johtui pieni kultamedaljonki,
senkin hän oli tahtonut tuhlata, sekään ei olisi jäänyt hänelle, mutta
Lovise Magrete ei ollut uskaltanut ottaa sitä vastaan. Tämä on sinulle!
hän sanoi siskoksista vanhemmalle. Nyt tytön silmät alkoivat loistaa ja
suupielet värähtivät. Oih! Toinenkin sisar oli siinä saapuvilla, puhui
hänkin iloisia sanoja, mutta suupielet eivät värähdelleet. Edevart
otti sormestaan käärmesormuksen ja pisti sen nuoremman käteen: Tuo on
sinulle! Pikku ihmisenalku joutui päästään pyörälle: kolminkertainen
sormus, jossa oli käärmeenpää ja joka oli kultaa! Mutta mihin hän
voisi sitä käyttää? Voit pitää sitä nauhassa rinnallasi, neuvoi veli
ja lisäsi, niinkuin olisi arvellut Augustin samanlaisessa tapauksessa
lisäävän: Venäjänmaalla on sellainen tapa. Oh! ihastelivat sisaret.
Edevart huomasi, että jotakin oli sentään hiukan vinossa, minkä vuoksi
hän lisäsi: Mutta jos kuitenkin mieluummin pitäisit sitä sormessasi,
ei tarvitse muuta kuin painaa sitä hiukan kokoon, noin, niin silloin
siitä tulee kaiken kukkuraksi neljä sormusta! Sisaret katsoivat
jännittyneinä, kuinka hän puristi sormusta kokoon, koettivat sitä,
nii-in, siitä tuli todellakin melkein neljä sormusta ja se peitti
hentoisen sorminivelen melkein kokonaan, mutta sormus oli yhäkin liian
väljä. Sitten en tiedä muuta neuvoa kuin että teidän on vaihdettava,
hän sanoi siskoksille. Ja nämä tekivät kuten veli sanoi.

Mutta hänen lahjansa olivat kuitenkin tavallaan epäonnistuneet; ainoa,
mikä lankesi todella hyvään maahan oli pari uutta talaria isälle
entisten lisäksi. Ne tulivat kuin tilauksesta, hautajaiset tulivat
maksamaan, pappi otti talarin siitä hyvästä, että tuli ruumista vastaan
kirkkomaan portille saakka ja saattoi sen hautaan, lisäksi talarin
ruumispuheesta. Joakim muuten pyysi saada maksaa kaiken.

Lorun loppuna oli kuitenkin, että Edevart oli tullut takaisin kotiin,
mutta hänet oli ikään kuin torjuttu luota Hän ei tavannut enää entistä
sydämellisyyttä, kodikkuus oli tiessään, viattomuus ja yksinkertaisuus
käyneet harvinaisemmiksi, koko ajatustapa muuttunut. Kyllähän pikku
tytöt olivat loppujen lopuksi sydämestään iloissaan kultakoruistaan,
sitä nyt vielä olisi puuttunut! Mutta he olivat kiittäneet ojentamatta
hänelle kättään. Niin he tekivät aina ennen, ojensivat hänelle pikku
kätösensä, niin että vesi pyrki silmiin, mutta nyt vain kiittivät.
Mutta isä kiitti talareistaan kädestä pitäen, hän oli vanha ja
turmeltumaton, hän ei kylläkään saanut mitään, mutta oli liikuttunut,
kiitti kädestä pitäen. Ei, jotakin oli vinossa. Edevart sanoi
Joakimille: Minusta näyttää siltä kuin olisit turmellut koko kylän
sillä sillinsaaliillasi! Asia oli näet siten, ettei kukaan koko kylässä
tuntunut enää välittävän kalankuivuusta saatavasta ansiosta. Ei, täällä
oli totuttu parempaan, silleistä oli ansaittu toista vertaa enemmän.

Kun Edevart halusi saada kalalastinsa peratuksi, vaativat Karolus
ja muutkin korkeampaa palkkaa. Mutta palkoistahan sovittiin jo
Skrovenissa, huomautti Edevart siihen. — Niin kyllä, mutta nytpä
olikin tullut toinen aika, miehet vastasivat mahtavasti. He vaativat
sitä paitsi suurempaa vuokraa kalankuivauskallioista, koska kerran oli
tullut toiset ajat. Edevart uhkasi purjehtia jahteineen tiehensä. Niin
minne sitten? ihmiset kysyivät, he näet tiesivät kaikkien lähiseudun
kuivauskallioiden olevan jo muiden hallussa. Etelään päin. — Kuten
tahdot! Poldenilaiset olivat käyneet merkillisen suurellisiksi ja
mahtaviksi. Heillä ei ollut mitään sitä vastaan että saisivat lepäillä
kesäkauden koskematta kädelläänkään mihinkään, varsinkaan ei Joakim
eivätkä hänen nuottakuntansa miehet tuntuneet välittävän kalankuivuusta
vähääkään. Edevartin täytyi siis sähköttää laivanvarustajalleen,
pitikö hänen lähteä etelämmäs, mutta Knoff vastasi, että etelässä oli
kaikki kuivauskalliot jo vuokrattu, mutta jätti asian muuten Edevartin
ratkaistavaksi. Lorun lopuksi _Herminen_ täytyi kuin täytyikin maksaa
Poldenissa vähän enemmän sekä päiväpalkkaa että kallioiden vuokraa,
muuten Edevart olisi ehkä jäänyt kuljeksimaan jahteineen ja kaloineen
pääsemättä lastiaan kuivaamaan.

Ei. Polden ja lähiseudut eivät olleet enää samat kuin ennen, sinne oli
tullut uusi, outo henki. Joakimilla itsellään oli ollut aivan liian
paljon onnea eikä hän pystynyt kunnolla sitä kestämään. Edevart tarjosi
hänelle merimiehen paikan jahdissaan, hän oli lähettänyt kummatkin
fosenilaiset kotiinsa, joten hän siis tarvitsi miehen. Hän sanoi: Saat
samanlaisen paikan kuin minulla oli Augustin matkassa _Lokissa_. Ei
kiitos, Joakim kiitti kunniasta, poika oli päässyt makeanleivän päivien
makuun ja tottunut olemaan nuottakunnan päällysmiehenä ja pyydystämään
silliparvia, ja nyt kesällä hän aikoi suunnata matkansa Vesteraaleniin
samassa tarkoituksessa, oli hankkinut oman nuottaveneen ja varustanut
sen täyteen kuntoon. Edevartia tämä veli pyrki väkisinkin kiukuttamaan,
mokomakin pikkuvanha villivarsa, joka yritti olla aikamiestä. Paljonko
sinulla on rahoja jäljellä? — Joakim sanoi sen. — Sitten on parasta,
että minä otan ne omaan talteeni. — Niinpä kyllä, Joakim luovutti
hänelle kaiken, mikä suinkin liikeni, vaikka mieluimmin olisi pitänyt
ne omaa taskuaan pullistamassa, Herra nähköön! Mutta Edevart oli
kuitenkin kaikitenkin isoveli, joka oli käynyt Bergenissä ja vaikka
missä asti, ja nuottakin oli häneltä saatu.

Kalalastin perkaaminen kävi hitaasti ja vaivalloisesti, ja Edevart
olisi odottanut kotikyläläisiltä enemmän hyvää tahtoa. Nyt hän oli
suostunut heidän vaatimuksiinsa ja korottanut heidän palkkojaan, mitä
siis vielä puuttui? He tulivat myöhään aamulla työhön lopettaakseen
sen sitä aikaisemmin illalla, tulivat ja menivät kuin omat herransa
konsanaan. Tietenkin heidän ansionsa oli sen mukaista, he saivat
määrätyn summan, eikä enempää, tietystä pääluvusta, mutta Edevartille
ei ollut suinkaan eduksi, että työ pitkistyi pitkistymistään, saattoi
myöhä tavata, jota paitsi siitä koitui mieskohtaistakin vahinkoa.

Hän moitti kyläläisiä vetelyydestä. Miehet vastasivat, että rehkiminen
pikisuolaisen kalan kimpussa oli törkyistä työtä, siinä kädet
turposivat ja vaatteet ryvettyivät. Edevart huomautti, ettei työ
liene sentään sen pahempaa kuin edellisenä vuonna; mutta olipas vain,
kyllä oli muuttunut pahemmaksi ja raskaammaksi, ensiksikin oi tullut
toiset ajat, toiseksi kalat olivat tänä vuonna suurempia ja kovemmassa
suolassa. Niin kyllä, Edevart myönteli, nyökäyttäen vakavasti
kuin täysikasvuinen mies ainakin, mutta vielä saattaa Poldeniin
tulla seitsemän laihaakin vuotta. Siitä toiset loukkaantuivat, ja
muistellessaan, että Edevartin oli täytynyt käydä rippikoulu kahteen
kertaan he kysyivät myrkyllisesti, taisiko hän tosiaan vanhana niin
hyvin sen mitä oli nuorena oppinut, hahhahhaa! Edevart puraisi huultaan
vastaamatta mitään, mutta hänestä alkoi tuntua olo täällä tukalalta;
ehkäpä Fosenlandetissa, outojen ihmisten parissa oli sittenkin parempi
kuin täällä kotona Poldenissa. Varmasti siellä oli parempi, siellä hän
oli kohonnut kauppa-apulaiseksi ja saanut syödä rikkaan miehen pöydässä.

Olisi edes August ollut täällä! Se mies varmasti olisi pannut hihat
heilumaan vähän vilkkaammin, pahimmassa tapauksessa vaikka revolverilla
uhaten, hänelle eivät olisi uskaltaneet tällä tavalla pullikoida.
Augustista ei kukaan ollut päässyt oikein perille, se mies oli ollut
monessa liemessä, lienee vaikka ollut Wittenbergin koulussakin.

Kalansiivouksen olisi tainnut käydä vähän niin ja näin, jollei Beret
olisi tullut avuksi. Peijakkaan Beret, hän ei ollut sentään hullumpi,
nuori ja nopsa naisihminen, naimisissa pienen, harvapuheisen miehen
kanssa. Hän sai mukaansa Kleivan Josefinan, nuoren lesken, nämä
tarttuivat työhön kaksin kourin kuin miehet konsanaan, seisoivat
vedessä polviaan myöten huuhtoessaan kalaa. He käärivät kovasti
rahaa kokoon, se oli varma asia, ja Edevart jakeli heille ryyppyjä
ja rinkilöitä runsain käsin, mutta he raatoivatkin kuin orjat aivan
saattaen miehet häpeään. Kävi selville, että nuo kaksi nuorta
naisihmistä, jotka eivät olleet kovinkaan hyvässä huudossa ja mene
tiedä olivatkin vähän kevytkenkäistä lajia, olivat totisesti työssään
kaikkia muita uutterampia ja sukkelampia. Mahtoivatkohan he noin raataa
miellyttääkseen Edevart laivuria, kahdeksantoistavuotiasta nuorta
miestä? Tai siksi, jotta heidät valittaisiin kesällä kaloja latomaan,
kun ne oli kuivattu, päästäkseen mahdollisesti laivurin kajuuttaan
kokemaan yhtä jos toistakin? Oli miten oli, ahkerasti he huuhtoivat
kalaa ja saivatkin kaiken valmiiksi, ja _Hermine_ huosittiin ja pestiin
puhtaaksi.

Nyt siis alkoi yleinen kalankuivaus, ja miesväkeä näkyi kallioilla
yhä vähemmän, työ jäi naisten ja lasten huoleksi; Edevartinkin pikku
siskot olivat mukana. Hän oli aikonut raaputtaa jahdin puhtaaksi ja
maalata sen uudelleen, mutta siitä tuumasta oli luovuttava, tärkeämpää
oli saada kalat kuivatuksi; aina hän saisi jonkun laittamaan ruokaa,
mutta mitäpä siitäkään, kyllä hän eli kuivalla ruoalla ja kahvilla eikä
huolinut valitella. Tietysti siinä hiukan laihtui, eikä hän hymyillyt
usein, vain silloin kun ei voinut olla muutenkaan, mutta hänelle ei
ollut suinkaan vahingoksi, että koetti pysytellä vakavana miehenä.
Hänen hartioillaan lepäsi suuri vastuu, hänellä oli lasti hoideltavana,
koko hänen tietonsa kalankuivauksesta olivat peräisin menneeltä
kesältä, jolloin he olivat työskennelleet yhdessä Augustin kanssa, sen
enempää kokemusta hänellä ei ollut, mutta siinäkin oli joka tapauksessa
hyvä perustus, eikä hän säästänyt itseään opetellessaan lisää.
Monet yön hetket Edevart makasi valveilla, mutta kuitenkin hän oli
sunnuntaisinkin maissa katsomassa, ettei kaloille päässyt tapahtumaan
mitään.

Nuottakunta oli lähtenyt matkaan umpimähkään, kun ei ollut kuulunut
mitään tietoja silliparvista. Niin, Karolus saattoi huoleti
jättää vaimonsa yksin kotiin, tämä oli voittanut sairautensa, söi
ja nukkui hyvin; oli tullut kevät, valoisat päivät, rahaa oli
virrannut taloon, Ane Maria oli jälleen nuori ja kukkea, niin, oli
jo käynyt kauppiaassakin ostamassa koreita vaatteita. Häntä veti
kuivauskallioille, ei siksi että hänen olisi tarvinnut tulla sinne,
mutta vain sen vuoksi, että olisi saanut olla ihmisten ilmoilla, hän
ei halunnut pysytellä muista erillään. Ja hän oli käynyt taas viime
viikkoina oikein kauniiksi ja oli aina suu messingillä ja ystävällinen,
hymyili vain sävyisästi ja ymmärtävästi, kun toiset tulivat laskeneeksi
hieman karkeaa pilaa. Hän oli kai jälleen aivan terve.

Nyt tapahtui jotakin. Ei mitään merkillistä, vain sellaista pientä.

Kuivauskallioille ilmestyi vanha eukko, Ragnan isoäiti, oli jo vanha
mummo ja hänellä oli kumman pienet kasvot ja pienet kädet Ragna oli
kasvanut ja varttunut hänen kodissaan. Vanhasta isoäidistä ei juuri
ollut enää työhön ei hän ollut edellisenäkään kesänä ollut mukana,
mutta tänä vuonna, jolloin siis oli yhäkin vanhempi, hän kerran aamulla
köpitti kallioille, ja siellä hän seisoi virkkamatta halkaistua sanaa.
Niin, hän sai kyllä työtä, Edevart varasi hänelle kaikkein helpointa ja
keveintä hommaa.

Kerran Edevart kysyi mummolta:

Miksi ei Ragna tule tänne?

Ei Ragna tule; muuta ei vanhus vastannut.

Onko hän sairaana? Eikö hän ole kotona?

Kyllä hän oli kotona.

Kun ei saanut sen parempaa vastausta, Edevart virkkoi: Niin, minä vain
ajattelin, että olisihan hän voinut olla täällä missä muutkin.

Ei. Mummo pudisti päätään.

Ragnan asiat eivät varmaankaan olleet oikein, Herra nähköön. Mutta
Edevartilla oli itsellään liiaksikin vakavaa ajattelemista, joten hän
ei tullut tiedustaneeksi sen enempää.

Seuraava päivä oli sunnuntai, ja Edevart oli, kuten tavallista,
soutanut maihin katsomaan kalojaan. Häntä vastaan näytti tulevan
Poldenin ympäri kylästä yksinäinen naisihminen, oli kävellyt, tehnyt
pitkän kierroksen. Minusta näyttää ihan kuin tuo olisi Ragna? Edevart
tuumi mielessään, varmasti se on Ragna! Edevart oli ollut häneen
rakastunut, Ragna oli aikoinaan koko koulun sievin tyttö, ja tuossa hän
nyt oli tulossa. Edevart oli katselevinaan kaloja, jottei näyttäisi
siltä kuin hän seisoisi siinä kurkistelemassa, mutta kun nainen oli
tullut kohdalle, hän sanoi: No, mutta — sinäkö siinä olet?

Oi nuoruus! — Kummatkin lehahtivat polttavan punaisiksi.

Ragna piti kasvonsa enimmäkseen poispäin käännettyinä, mutta Edevart
huomasi tämän tietävän, että hän oli kysellyt häntä eilen. Kun
molemmatkin tunsivat itsensä noin hämillisiksi, Edevart yhtäkkiä pyysi
tulijaa, laivurien tapaan kerskaten, pistäytymään hänen laivassaan:
Voit vaikka keittää kahvia meille molemmille! Ragna kielteli: Ei, hän
oli vain huvikseen pistäytynyt hiukan verryttelemässä jalkojaan, koska
kerran oli sunnuntai, hän ei ollut kunnollisissa pukimissakaan. Edevart
tuijotti tyttöön hölmistyneenä: Oliko Ragna tullut hulluksi, eikö hän
muka ollut kunnollisissa pukimissa? — Ei, Ragna vastasi. — Edevart
huomasi varmaan, minkä vuoksi toinen kieltäytyi, ja virkkoi hiljaa,
että hänellä oli jahdissa kovin huono olo, kahvin tippaakaan hän ei
ollut vielä saanut suuhunsa, vaikka oli sunnuntaipäivä. — Se vaikutti,
Ragnan näytti käyvän häntä sääli, niin että hän virkkoi: Voi raukkaa —
no niin, jospa sitten —

Edevart souti Ragnan kanssa jahtiin. Tämä kiipesi puoleen ja toiseen
heiluvia nuoraportaita hieman kömpelösti, mutta pääsi sentään lopulta
kannelle ja odotti, kunnes Edevart oli sitonut veneen kiinni. Tämä
näytti vieraalleen koko aluksen ja rupesi sitten tekemään tulta. Ei,
minunhan se oli määrä tehdä! huomautti Ragna yrittäen laskea leikkiä,
mutta istuutui sitten puulaatikon reunalle antaen Edevartin hoitaa sen
asian.

Kyllä Edevart huomasi Ragnassa tapahtuneen muutoksen, sen syystä oli
mahdoton erehtyä. Surullisinta oli kuitenkin, että tytön pienet, sievät
kasvot olivat käyneet kovin vieraiksi, karkeiksi, tuho oli tehnyt
niissä hävitystyötään.

Ei, nyt sinun on jauhettava kahvia! Edevart virkkoi antaen kahvimyllyn
Ragnalle. Siinä minä olen ihan typerä.

Silloin Ragna hymyili. Ajatella, että hän osasi vielä hymyillä! Edevart
katsoi häneen: totta tosiaan noissa hymyilevissä silmissä oli jotakin,
joka hiukan muistutti entisiä aikoja. Edevart tahtoi auttaa enemmänkin,
jottei hänen käyntinsä aluksessa olisi jäänyt turhaksi, ja virkkoi:
Asia on niinkuin minä sanon, kahvia jauhaessani saan enemmän kuin
puolet syliini.

Ragna hymyili taas hiukan ja näytti, miten piti painaa polvea laatikkoa
vasten, ettei se päässyt ruiskahtamaan auki, ja Edevart oli kovin
kiitollinen opetuksesta ja lupasi painaa sen visusti mieleensä. Ragna
kysyi, oliko Edevartilla kermaa; sitä ei ollut kylläkään, mutta
siirappia oli, jos Ragna tahtoisi. Kiitos, kyllä!

He joivat kahvit aluksen kannella, haukaten rinkilää voin kera. Kuinka
hyvältä se maistuikaan, virkkoi Ragna kiitollisena. Mutta ryypystä hän
ei huolinut.

Kahvi virkisti heitä kumpaakin, he kävivät puheliaammiksi. He eivät
kylläkään olleet niinkuin ennen, kaukana siitä, kumpikin oli suuresti
muuttunut, he olivat olleet mukana elämässä. Edevart oli rakastanut
Ragnaa koulussa ja sitten myöhemminkin, mutta se ei kai tainnut olla
vakavampaa, tuollaista lapsellista kiintymystä vain, nyt he istuivat
täällä yhdessä, mitäpä Edevartiin kuului, mitä vaiheita Ragnalla oli
ollut, hän tahtoi vain säästää tyttöä eikä johtaa puhetta niihin
asioihin.

Etkö tahdo käydä sisään?

Kyllä, kyllä Ragna tuli mukaan. Hänelle ei siinä ollut pienintäkään
vaaraa enempää kuin Edevartillekaan. Nykyisessä tilassaan Ragna ei
voinut houkuttaa ketään.

Ragna istahti piskuisen kajuutan penkille. Tuossa oli vuode, tuossa
pöytä, tuossa uuni, tuossa seinäkaappi — muutapa siellä ei ollutkaan.

Nyt minä otan ryypyn, otitpa sinä tai olit ottamatta! virkkoi Edevart
ollen olevinaan kovin roimaa miestä ja ottaen esiin pullon ja lasin.
Ragnakin maistoi tilkkasen mietoa viinaa, eikä se näyttänyt maistuvan
hänestä ollenkaan hullummalta. He puhelivat sitten hetkisen, eivät
kuitenkaan mistään erikoisista asioista. Mitenhän kaikki on oikein
käynytkään? Edevart tuumi itsekseen. Ragna kysyi, mitä kello oli, ja
Edevart vastasi. Mutta nyt hän voisi viipyä hetkisen, että laittaisi
päivällistä, ehdotti laivuri Edevart. Tyttö hymyili, pudisti päätään
moiselle ahneudelle ja kysyi oliko hänen taas nälkä. — Ei juuri
nälkäkään, mutta keittäminen veisi aikaa. — Mitä pitäisi päivälliseksi
olla? — Tavallista merimiehen ruokaa, herneitä, lihaa ja silavaa.

Yhtäkkiä Ragnan voimat näyttivät pettävän, hän ei jaksanut enää salata
asiaansa, vaan aivan parahti: Kuule, sano, mitä minun on tehtävä?

Kuinka niin?

Näethän sinä, miten asiani ovat, ja saan yksin kantaa häpeäni.

Edevart huomasi nyt toisen vihdoinkin päässeen asiaansa, mutta ei
halunnut kuulla enempää, vaan vastasi kömpelösti: Mitä sinä oikein
puhut? Etkö maininnut jotakin Drammenista?

Ragnan oli siis pakko jatkaa: Hän ei tahdo tietää minusta mitään,
nauraa vain koko jutulle.

Kun Edevart huomasi, ettei tässä enää voinut kierrellä, hän kysyi
suoraan: Kuka se mies on?

Se laivuri, tiedäthän.

Laivuri?! Ei, en minä tiedä.

Se menneenkesäinen laivuri. Silloin, kun yllätit meidät pensaikosta.

Edevart virkkoi mietteissään: Ei, ei se voi olla hän.

Kuinka niin ei voi? Kyllä se on hän.

Mutta ethän sinä tahtonut? Sinähän työnsit häntä luotasi kun minä
satuin tulemaan siihen?

Hän se kuitenkin on joka tapauksessa, väitti Ragna itsepintaisesti.

Nyt minä en ymmärrä.

No mutta hyvä ystävä, kun se ei _voi_ olla kukaan muu

Niinpä niin, Edevart myönteli lopuksi. Sanoitko, että hän nauraa koko
asialle?

Hän ei usko sitä. Hän luulee, kuten sinäkin, ettei ole hän.

Missä olet tavannut hänet sittemmin?

Olin käymässä hänen puheillaan. Hän on nyt kuivaamassa kalaa
Nordvaagenissa.

Ja hän vain nauraa koko jutulle? Niin, en minäkään mene sanomaan...

Miten niin? Se _on_ hän!

Että voitkin puhua noin! Sinähän työnsit hänet pois

Ragna oli itkuun purskahtamaisillaan: Niin, kyllä työnsin silloin, kun
hän yritti uuden kerran.

Edevart oli hyvän aikaa vaiti. Vai niin! No sitten..

Siis silläkin kertaa hän oli tullut liian myöhään suotta hän siis
oli nähnyt sellaisen vaivan! Hänen mieleensä muistui edellisen kesän
tapaukset: Karoluksen riihi oli syttynyt tuleen, hän, Edevart oli
juossut hake maan _Lokin_ vesisankoja. Tultuaan rannasta takaisin
hän oli kaivannut Ragnaa ja mennyt tätä etsimään. Hän löysi tytön
pensaikosta. Vaikka tämä oli vielä aivan nuori! Niin, niin, sinä
lyhyenä aikana, joka ehti kulua hänen juostessaan rannassa, se oli
tapahtunut — tyttö ei kai ollut vastustellutkaan. Miksi Edevart oli
häntä niin rakastanut? Ragna ei ollut hetkeäkään ajatellut Edevartia,
vaan oitis antautunut tuolle toiselle. Hän muisti kouluajoiltakin,
ettei Ragna ollut suurestikaan hänestä välittänyt, hän kun oli
huonolukuinen ja istui melkein aina kuin päästään paleltunut, ei
osannut mitään ulkoa, toiset nauroivat hänelle, tyttö nauroi muiden
mukana. Edevart ajatteli nyt kaikkea tuota, kiukuissaan kun oli kerran
myöhemminkin typeryydessään ruvennut narriksi ja yrittänyt muka
pelastaa tytön: se tapahtui silloin, kun laivuri Skaaro oli tahtonut
viedä Ragnan kajuuttaansa — senkö täytistä hänen piti silloinkin ruveta
mokomaan urakkaan! August olisi sanonut: Terve menoa vain, lähde pois
Skaaron mukaan!

Tämä kai oli loukattua turhamaisuutta, entä sitten? Hän oli ollut
monet vuodet rakastunut tähän tyttöön, oli hellinyt häntä nuoressa
sydämessään, siitä ei ollut pitkiäkään aikoja, vasta muutamia kuukausia
— ja nyt, kun tytön oli käynyt hullusti, tämä tuli hänen luokseen.
Mutta tällä kertaa hän ei enää rupeaisi narriksi. Ajatteletko sinä
sitä? Ragna kysäisi arasti.

Niin mitä? Ei, en minä sitä ajatellut, virkkoi Edevart torjuen, ei
minulla ole siinä asiassa mitään tekemistä.

Niin, eipä tietenkään, myönsi Ragna surullisesti, tohtimatta jatkaa.

Mutta samassa jo Edevartin mieli muuttui. Oliko hän itse
hitustakaan parempi? Entäpä jos hän kertoisi tuolle toiselle omasta
lemmenhurmastaan? Pahempi hän oli eikä parempi. Hänen suuttumuksensa
haihtui kohta ja hän virkkoi: Niin, en oikein tiedä, mitä sinun nyt on
tehtävä.

Ragnassa heräsi jälleen toivo, hänen silmistään loisti luottamus
Edevartiin: Ei, et kylläkään tiedä, mutta minä ajattelin, että jos sinä
tahtoisit puhua muutaman hyvän sanan minun puolestani.

Hyvän sanan, niinkö sanoit? Enpä oikein tiedä, onko tässä _hyvistä_
sanoista apua. Edevart tunsi äkkiä sisunsa kiehahtavan: kaikesta
huolimatta asia oli niin, ettei tämä lapsiraukka ollut voinut vastustaa
sitä suurta konnaa ja roistoa, niin asia oli. Edevart oli äkkipikainen
nyt kuten aina muulloinkin, hän alkoi uhallakin miettiä jotakin keinoa,
ja sanoi: En minä jouda lähtemään tästä mihinkään kesken kaiken, kun
täällä on kaikki kesken...

Etpä tietenkään jouda, ehätti Ragna myöntämään.

Mutta jos tahdot odottaa ensi lauantai-iltaan, niin pistäydyn
Nordvaagenissa.

Jumala siunatkoon sinua! Ragna ojensi häntä kohti kummatkin kätensä. Se
oli auttamaton tosiasia, hänkin pysähtyi äkkiä puolimatkassa, Edevart
tunsi samassa mielensä järkkyvän, hänen leukansa tärähti.

Enpä usko sitä miestä naurattavan, kun olen vähän puhunut hänen
kanssaan!

Edevartin ääni kuulosti kovalta ja uhkaavalta.

Ei toki, eipä varmaankaan.

Siinä hän istui. Hän oli Ragna, pikku Ragna, koulumatkojen, leikkien
ja vuohipaimenessa kuluneiden päivien pikku Ragna, hän oli ollut kovin
sievä, hänen pikku suunsa hymyili niin herttaisesti. Edevart muisti,
kuinka hän siihen aikaan aina tunsi kuin piston rinnassaan sattuessaan
tulemaan tyttöä lähelle.

Tuossa hän istui, hame oli kulunut, se oli alkuaan ollut vihreän-
ja ruskeanruudukkainen, mutta nyt värit olivat haalistuneet, hän
ei ollut voinut olla mukana sillinpyynnissä ansaitsemassa rahaa
niinkuin kaikki muut. Paidankauluksesta pisti esiin pieni nurkkaus
kaulan kohdalta. Edevart huomasi, että kauluksessa oli vanha, musta
sarvinappi, se oli ommeltu kiinni valkoisella langalla. Se saattoi olla
huolimattomuuttakin, mutta ei sentään, hänellä ei kai ollut parempaa
nappia. Jalassa oli sellaiset tohvelit, joita käytettiin Poldenissa ja
joissa oli puuanturat.

Edevartin mielen valtasi sääli hänen katsellessaan tuota kovaonnista
lasta. Hän otti penkin alta lippaansa. Hän oli ajatellut sitä koko
ajan. Niin, hän oli heti ajatellut Ragnaa kun oli kuullut äitinsä
kuolleen. Hän ojensi Ragnalle villaröijyn ja hameen. Kas tuossa, hän
sanoa tokaisi jurosti, ota nuo vaaterievut.

Tuo oli karkeasti ja tylysti sanottu, Ragna ei voinut ymmärtää; hän
vavahti, katsoi vuoroin vaatteisiin, vuoroin Edevartiin. Tämä pisti
vaatteet päällekkäin tytön syliin selittäen lyhyesti ostaneensa ne
äidilleen, mutta tämähän oli kuollut eikä siis enää ollut niitä
käyttämässä. Siskot olivat liian pieniä...

Mutta Ragna alkoi ymmärtää... _hän_ sai nuo vaatekappaleet, hän kuuli
ja näki sen, purskahti itkuun ja peittääkseen itkuaan hymyili typerää
hymyä, niin että kasvot menivät aivan oudon näköisiksi. Kiittäessään
Edevartia kädestä pitäen hän ei saanut sanaa suustaan, huulilta
pusertui vain hiljaista vaikerrusta, käsi oli iso ja turvoksissa,
mutta voimaton, hervoton. Ragnan mielenliikutus kävi melkein liian
peittelemättömäksi, kovin alastomaksi, hän ei huomannut kuivata
vuotavaa nenäänsä, päästi toisen vaatekappaleen putoamaan permannolle
katsellessaan toista.

Sovita niitä päällesi! kehoitteli Edevart, mutta samassa
silmänräpäyksessä hänen mieleensä jysähti, ettei Ragna voinut saada
hametta päälleen nykyisessä tilassaan, sen vuoksi hän ilman muuta
kohotti tämän penkiltä seisoalleen ja kietoi villaröijyn hänen
vartalolleen.

Voi mainiota villaröijyä! Juuri tällaista Ragna oli toivomalla toivonut
koko viime kuluneen puolen vuoden ajan. Hän seisoi paikallaan röijy
yllään, katseli sitä, kuinka komea se oli, se ei olisi voinut olla enää
parempi, liepeessä oli oikein silkkinauhat! Se teki hänen vartalonsa
luonnollisemman näköiseksi, se ei näyttänyt enää yhtä muodottomalta,
ikään kuin hän jo olisi läpäissyt kiirastulensa. Olisipa joku sanonut
tämän minulle aamulla! hän toisteli kerran toisensa perästä, olisipa
joku sanonut tämän minulle aamulla! Sitten hän lysähti jälleen istumaan
penkille, röijy yllään.

Edevart: Hm! Siis ensi lauantai-iltana. Lähden matkaan yötä vasten,
niin että tapaan miehen sunnuntaina päivällä. Sitten olen hyvissä ajoin
maanantaina täällä takaisin.

Voi, voi, tuo on aivan liikaa! mutisi Ragna hiljaa. Mutta kuulosti
siltä, ettei hänestä ollutkaan enää niin tärkeää, mitä Edevart teki
seuraavana lauantai-iltana. Röijy oli hänelle kaikki kaikessa, hän oli
taas täysi lapsi.

Niin tosiaankin, mitenkäs päivällisen laita on? muisti Edevart kesken
kaiken.

Mutta heidän kiivettyään kannelle Ragna kävi äkkiä äänettömäksi, hänen
täytyi käydä pari kertaa sylkemässä aluksen laidan yli mereen, hän
yritti olla kuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta Edevart ymmärsi
hänen toivovan maihin. Hän siis souti vieraansa kiireesti rantaan
venetalaiden kohdalle.

Elämä ei voinut muuttua sen paremmaksi, Edevart uurasti kalojen
kimpussa syöden kuivaa ruokaa ja ryypäten kahvia päälle. Torstaiaamuna
Ragnan vanha isoäiti tuli kertomaan sellaista, mikä sai Edevartin
hyvin miettiväiseksi, ja aika ajoin jo näytti siltä kuin hän olisi
aikonut heittää koko suunnittelemansa Nordvaagenissa käynnin sikseen.
Heittääkö sen sikseen? Oliko se tarpeetonta? Hän ajatteli ja aprikoi
asiaa, tuli siihen päätökseen, että jättää koko matkan sikseen! Päivät
menivät menoaan. Mutta kun lauantai-ilta oli käsissä, hän hyppäsi kuin
hyppäsikin veneeseen ja alkoi soutaa Nordvaageniin erittäin tärkeässä
asiassa. Hän saapui perille yöllä.

Sunnuntaiaamuna hän meni tavoittamaan laivuria, eikä siinä syntynyt
käsirysyä, molemmin puolin oltiin siksi pidättyviä. Laivuri kalpeni
kiukusta, kun tuo pojannulikka uskalsi olla noin röyhkeä: mitä tuo
penikka oikein tarkoitti? — Edevart: En ole tullut kertomaan tyhjiä
juoruja, lapsi on jo syntynyt. — Laivuri hymyili niin että koko
hammastarha paljastui: Lapsiko syntynyt Mutta kylläpä se ihminen
osasikin, menköön suolle, senkin...! Vai lapsi syntynyt! — Edevart:
Tulen hakemaa teiltä ensi apua äidille. — Suoriudu äkkiä maihin!
laivuri kiljaisi. Mutta siitä ei ollut paljonkaan apua, sillä poikahan
ei lähtenyt. Laivuri riuhtaisi paidankauluksensa auki, niin että
nappi repeytyi irti, hänen täyty haukkoa ilmaa, mutta muuten ei
tapahtunut mitään Hänellä oli aluksessaan toinenkin mies, jonka ei
pitänyt saada kuulla mitään tästä jutusta, laivuri ei tohtinut edes
puhua ääneensä, jottei olisi houkutellut miestä paikalle mutta sähähti
hampaidensa välistä: Omaa syytäsi koko juttu, jonka nyt aiot sysätä
minun niskoilleni! — Edevart sinkautti häneen katseen, se oli kova
ja terävä kuin isku, aivan kuin olisi lähtenyt hänen nyrkistään eikä
silmistään. Nyt ei ole leikinteon aika! hän sanoi, ja sen saattoi
huomata, ettei hän jaksaisi enää kauankaan hillitä itseään; hän kalpeni
hiukan ja puri hammasta. Laivuri: Mikä käskijä sinä luulet olevasi,
kun tulet tänne komentelemaan? Varoitan sinua vielä viimeisen kerran,
lähde maihin hyvän sään aikaan. Minulla on toinenkin mies laivassani.
— Teen teille sen palveluksen, että revin kerralla suolenne pellolle!
karjaisi Edevart, hypähtäen tasajalkaa paikallaan. En lähde täältä
minnekään, ennen kuin olen saanut apua Ragnalle, eikö korvaläpenne
kuule? — Hiljaa! älä huuda niin, että koko kylä kuulee! mutisi laivuri
peloissaan. — Edevart sanoi, vavisten kiireestä kantapäähän: Käskekää
se miehenne vain tänne! Antaa hänen tulla!

Mutta sitähän laivuri ei suinkaan halunnut, ei tahtonut sekoittaa
kotipaikkakuntalaistaan koko juttuun. Hän ei ollut suinkaan arkalasta
kotoisin, olisi voinut aivan hyvin sanoa Edevartille: Mutta, nuori
mies, luuletko minun vain kauniisti katsovan valmista, kuinka revit
minun suoleni pellolle? Mutta hän ei tohtinut enää ärsyttää tuota
hurjimusta, joka saattoi panna toimeen vaikka minkälaisen metelin ja
huutaa kaikki ihmiset kuuntelemaan tätä roskaista tilintekoa. Hän olisi
myös voinut yhä vain väittää, ettei hän ole syyllinen, lieneekö vaikka
ollut tuo mieletön poika itse, mutta joka tapauksessa oli ennenaikaista
tulla vaatimaan häneltä mitään, ennen kuin hän edes oli nähnyt asian
paperilla, mustaa valkoisella. Niinpä niin, kyllä hän olisi voinut
esittää vastaväitteitä. Mutta eipä hän toisaalta taas olisi toivonut
saavansa kotipitäjänsä nimismieheltä eräänlaista tiettyä paperia;
silloin hän olisi myyty mies, asia joutuisi kaikkien hampaisiin, Herra
nähköön, ja ehkä olisi kotona odottamassa sellainen tilinteko, ettei
osaisi arvatakaan! Laivuri oli pahemmassa kuin pulassa, hän harkitsi
parhaaksi taipua hyvällä maksamaan, pisti kätensä taskuun. Tarjoamalla
sinistä viidentalarin seteliä hän sai riidan ja kinastelun loppumaan
siihen paikkaan, ja Edevart tyytyi aluksi tähän summaan. Mutta sitten
he puhuivat rahamäärästä vähän tarkemmin, ja lorun loppuna oli, että
Edevartilla oli kotiin soutaessaan taskussaan kymmenen talarin seteli.

Reipas teko kerrassaan. Oikeastaan helkkarin röyhkeä teko. Varsinkin
kun lapsi oli syntynyt kuolleena.

Tullessaan kuivauskallioille maanantaina Edevart kuuli naisilta, miten
kaikki oli käynyt. Hän ei ollut mitään tietävinään. Vanhaan isoäitiin,
joka oli tuonut hänelle sanan, hän saattoi luottaa, tämä ei sanonut
montakaan sanaa, nyökytteli vain toisten lörpötyksille ja siunailuille
jatkaen koko ajan työtään. Va-ai niin, vai syntyi lapsi kuolleena?
Edevart oli ihmettelevinään. — Niin syntyi, ja parasta kai olikin niin,
tuli vastaukseksi kuin yhdestä suusta.

Niin, Edevartin nahka oli parkkiutunut paksummaksi, hän piti yhä
vähemmän lukua ajatuksistaan, sanoistaan ja töistään, veti Nordvaagenin
laivuria nenästä oikein sydämensä halusta ja olisi tehnyt niin
vastakin, jos olisi niikseen tullut, pikku Ragna ei saanut joutua
yksinään vastaamaan sen teon seurauksista, jossa he molemmat olivat
olleet osallisina. Kunpa tyttö nyt vain ymmärtäisi käyttää rahansa
järkevästi eikä tuhlaisi niitä heti joutavaan! Kuului olevan jo
jalkeilla, niin isoäiti kertoi, oli käynyt tänään kauppiaassakin.

Ragna tuli seuraavana päivänä kalankuivauspaikalle; kasvot olivat
kyllä käyneet ikään kuin kaidemmiksi ja sinertäviksi, mutta muuten oli
aika reipas ja tyytyväinen. Hän tuli vanhan muorin tilalle, Edevart
piti häntä hiukan silmällä, Ragna näytti tavallaan olevan terve, mutta
ei sentään mitenkään tarpeeksi voimissaan jaksaakseen seisoa selkä
köykyssä ja käsitellä painavia kalarumiluksia. Varmaan oli myös uupunut
pitkästä matkasta, kun oli käynyt kauppiaassa edellisenä päivänä.
Edevart käski Ragnan mennä jahtiin keittämään päivällistä kahdelle,
joku pikkupojista souti hänet sinne.

Ane Maria tuli aivan Edevartin lähelle ja kuiskasi korvaan: Tuohon
työhön olisit voinut ottaa jonkun toisen. Hänhän ei ole terve.

Edevart säpsähti: Mitä kummia? No siksi juuri hän tahtoi antaakin
tytölle kevyempää työtä ja lähettää tämän ruoanlaittoon.

Puhu sinä muille ruoanlaitosta! sähähti Ane Maria yhtäkkiä kuohahtaen.
Et sinä ainakaan ruokaa ajatellut!

Edevart tuijotti Ane Mariaan suu ammollaan. Tämä oli kalpea kuin
kuolema. Ei ole tainnut vielä täysin parantua sairaudestaan, Edevart
mietti mielessään eikä tahtonut toista enää kiihdyttää. Vähän ajan
perästä Ane Maria näkyi itkevän.

Täällä Poldenissa oli tapahtunut kirotun paljon mullistuksia, oli
mielisairautta ja ties' mitä helkkaria lienee ollutkaan. Edevart olisi
voinut paremmin sietää sellaista vieraalla paikkakunnalla, mutta täällä
oli hänen kotinsa, hän oli ollut sieltä poissa, ja nyt se oli muuttunut
oudoksi ja tuntemattomaksi. Tänne hän tuli oltuaan ulkona elämässä,
Bergenissä ja vaikka missä, tuli jahteineen lasteineen, tuomaan työtä
ja ansiota kaikille ihmisille, tuli suurena ja mahtavana, mutta kohtasi
pelkkää härkäpäisyyttä ja kiittämättömyyttä. Kaiken piti käydä niinkuin
_he_ tahtoivat eikä niinkuin hän olisi tahtonut, aina he mutisivat
ja napisivat. Miten se oli oikein ymmärrettävissä, mitä he oikein
tarkoittivat? Ane Maria, naapuritalon emäntä, pisti nenänsä hänen
asioihinsa, olisi pitänyt lähettää koko narttu pois työstä, siihen
hänellä ainakin oli valta. Mutta odottakoot! Sinä päivänä, jolloin kala
on saatu kuivatuksi ja lasti ladotuksi jahtiin, heti samana päivänä hän
purjehtii täältä sen pitkän tien. Mutta sattuisikohan sopiva tuuli?
Hän ei jää tunniksikaan tuulta odottamaan, meren ulapalla tuuli aina,
hän antaisi, maksoi mitä maksoi, varpata aluksensa Ytrepoldeniin asti,
siellä on kyllä aina tuulta.

Ragna huutaa hoihkaisi jahdista, että päivällinen on valmis. Edevart
heilautti kättään vastaukseksi. Hän ei pitänyt lähdöllään kiirettä, ei
rynnännyt suotta oitis matkaan, ei, hän oli laivuri, hän tuli milloin
katsoi sopivaksi. Ei sekään ollut oikein, että häntä tuolla tavalla
huudettiin syömään, se ei käynyt päinsä; kun hänen kallis taskukellonsa
näyttää tietyn tunnin ja minuutin, silloin hän lähtee. Minä nuo ihmiset
häntä pitivätkään?

Kun Edevart lopultakin läksi soutamaan jahtiin, oli Ane Maria taas
sanomassa, ettei Ragnalle pitänyt antaa lahjoja, se oli vaarallista.

Edevart jo suutahti ja kivahti: Pääsetkö siitä hupsuttelemasta!

Niin, minä tahdoin vain varoittaa sinua.

Sinullahan on tainnut jo olla niin monta pientä, että tuntenet ne
asiat, siltä ainakin näyttää.

Ei toki! Ane Maria loi häneen kumman katseen. Ei minulla ole pieniä —
enkä koskaan saakaan.

Oliko tuo tarkoitettu kuin merkiksi, kuin salaiseksi vihjaukseksi?
Tarkoittiko Ane Maria tuolla, ettei hänen kanssaan tarvinnut pelätä
seurauksia? Ane Marian posket paloivat, hän ei enää itkenyt, mutta
oli kovin tungetteleva. Kuitenkin kaikitenkin taisi saada Edevartin
päästään pyörälle, koska tämä sanoi: En ole aikonut antaa hänelle
mitään, saa olla minun puolestani rauhassa.

Edevart tuli jahtiin äreällä tuulella. Ragna oli tehnyt voitavansa,
mutta ei osannut olla mieliksi. Kävi selville, että tyttö oli
edellisenä päivänä ostanut kauppiaasta kaikkea kamaa, hänellä
oli oikein kaupungista tuotettu ostopaita, jossa oli kauluksessa
kirjauksia. Mihin oli joutunut se, jossa oli ollut sarvinappi? Mene
sitten vielä lähettämään häntä kauppiaaseen kymmenen talarin seteli
taskussa!

Miksi et itsekin ota lautasta ja rupea syömään?

En minä — haukkasin jo odotellessani, kun sinä viivyit niin kauan.

Siitä Edevart ei tullut suinkaan lempeämmälle tuulelle. Tuo oli
kunnioituksen puutetta ja kiittämättömyyttä. No niin, hänhän oli
kotipaikoilla, ei häntä täällä teititelty, hän oli, kylän nuoren
väen lapsuudentoveri, mutta ei hän silti suinkaan enää ollut heidän
vertaisensa, muista se! hän tuumi itsekseen.

Edevart aterioi äänetönnä käyttäen kaikkia sellaisia hienouksia kuin
veistä ja haarukkaa, joita oli oppinut käsittelemään Knoffin pöydässä.
Saisi olla vettä pöydässä, hän huomautti.

Lähden paikalla hakemaan! Ja samassa Ragna jo pyörähti tiehensä.

Edevart olisi voinut hänet pysäyttää, eihän häntä ollenkaan janottanut,
mutta hän antoi kuin antoikin tytön juosta. Tämä tuli samassa takaisin
ojentaen sitä pitkää, kaitaa peltiastiaa, joka tavallisesti aina
riippui nuorassa vesitynnyrin tapista. Edevart otti kyllä veden
vastaan, se on totta, mutta ei malttanut olla toista vieläkin hiukan
opettamatta; hän nousi ottamaan seinäkaapista juomalasin ja täytti sen,
minkä jälkeen antoi ääneti peltiastian takaisin. Ragna käsitti kyllä,
että hänen oli ripustettava se vanhalle paikalleen tynnyrintappiin, ja
läksi tiehensä. Saman tien hän jäi kannelle.

Edevartin tullessa kannelle Ragna kysyi nöyrästi: Mihin työhön minä
nyt...?

Ensin kai sinun on pestävä astiat. Ja sitten voit siivota minun
kajuuttanikin.

Ragna aikoi lähteä, kun Edevart pysäytti hänet virkkaen: Tuo Ane Maria
on koko otus naisekseen! Eikö hänen pitänyt olla taas terve?

Kyllä. Kuinka niin?... sanoi vain, ettet sinä ollut oikea ihminen
tulemaan jahtiin ruoanlaittoon.

Vai niin sanoi, Ragna tuumi katkerasti. Tahtoiko sitten itse tulla?

Ei hän sitä sanonut.

Mutta ajatteli kuitenkin. Hän on käynyt semmoiseksi, että on ihan
hulluna kaikkiin miehiin. En viitsi liata suutani semmoisilla sanoilla,
mitä Karolus, hänen oma miehensä, sanoi hänestä ennen lähtöään.

Edevart souti rantaan.

Saatuaan iltapuolella työnsä valmiiksi, Ragna huutaa hoihkaisi taaskin,
ja Edevart käski saman pikkupojan hakea hänet maihin. Ragna kertoi:
Nyt olen siivonnut kajuutan ja pessyt portaat ja kansi-ikkunan; otin
vuodevaatteetkin tuulettumaan ja piiskasin ne kannella.

Hyvä on, virkkoi Edevart.

Entä koettelitko niitä? ei Ane Maria malttanut olla sanoa pöläyttämättä.

Että koettelinko...? Mitä minun muka olisi pitänyt koetella?

Vuodevaatteita. Tokko koettelit niitä?

Senkin imisä! ärähti Ragna suuttuneena.

Sanasota oli heti valmis. Edevart koetti käyttää käskijänvaltaansa ja
saada riitelijöitä rauhoittumaan, mutta siitä ei ollut apua, naiset
haukkuivat toisiaan haukkumistaan hänestä vähääkään välittämättä,
niin että myrkylliset sanat sinkoilivat; kalankuivaajaeukot heittivät
työnsä sikseen kuunnellen nauraa hihittäen näiden toraa, ja paikalla
olevat lapset oppivat vähässä ajassa moninaisia asioita. Kun Ane Maria
ei voinut lakata toista ärsyttämästä, ei siitä tietenkään voinut hyvä
seurata, ei ollut vältettävissä, että Ragna huutaa kirkui hampaitaan
kiristellen samat sanat, jotka Karolus oli sanonut omasta vaimostaan
ennen lähtöään: että tämä oli täyttymätön kuin vanha...! Ja kaikki
eukot nyykäyttivät päätään Ragnan sanojen vahvistukseksi: ihan, ihan
niin oli Karolus sanonut, siitä he voisivat mennä vaikka valalle!
Mikä ei kuitenkaan estänyt eukkoja siirtymästä, kun pahin rähäkkä oli
asettunut ja Ane Maria itki ääneensä, toista toisensa perästä tämän
puolelle, sillä olihan hän sentään enemmän kuin tuo toinen, talonemäntä
oli, eikä liikoja surkeillut lainatessaan heille muutaman kahvipavun
kun oikein koreasti pyysi.

Edevartista ei kukaan ollut vähääkään välittänyt, ja hän jo ajatteli
sanoa Ane Marialle illalla: Sinun ei tarvitse enää huomenna vaivautua
työhön! Äh, kuinka hyvää olisi tehnytkään, kun olisi voinut sanoa niin,
mutta Edevart ei uskaltanut lähettää ainoaakaan kättä pois työstä,
hänen täytyi vain ajatella, miten saisi Poldenissa kaikki valmiiksi ja
pääsisi purjehtimaan tiehensä. Mutta yhden asian hän päätti: ei Ragna
eikä Ane Mariakaan astu sen päivän perästä jalallaankaan jahtiin,
hän ottaa pienen poikaviikarin kokikseen, suoriutuu sitten ilman
vaimoväen apua. Hän suoriutui hyvästikin, poika oli oikein sukkela,
nokkela kahdentoista vanha miehen alku, oppi vähin joka lajia, hänen
nimensä oli Ezra, köyhien ihmisten lapsia. Vilkas tenava sai nyt syödä
vatsansa täyteen, mitä ei ollut saattanut tehdä kotona, lihoi pyöreäksi
kuin papu, sitä paitsi hän oli toisten, kuivaustyössä puuhaavien
poikien silmissä oikea amiraali seistessään mahtavana aluksen kannella
syljeskellen miehekkäästi laidan yli mereen. He huutelivat hänelle,
uskaltaako hän kiivetä mastonhuippuun kääntämään viiriä? Ei, sitä Ezra
ei vielä osannut eikä jahdin mastossa viiriä ollutkaan; mutta hän
harjoitteli salaa. Hän kun nukkui aluksessa, hän saattoi hiiviskellä
öisin paljain jaloin harjoittelemassa, Ezra oli koko poika pelkkiä
jäntereitä ja terästä.

Nyt seurasi rauhallinen kausi, kuivaustyö sujui hyvin ja kalasta näytti
tulevan valkoista, kaunista tavaraa. Tuli tuohia kasojen peitteeksi ja
rahoja palkkojen maksuun vielä muutamia kauniita päiviä, jolloin kalat
olivat kuivamassa päivin, öin puristuksissa suurten kivien alla, pari
päivää enää, hiukan onnea ja kaunista säätä — niin lasti oli valmiina
alukseen ladottavaksi.

Joakim tuli kotiin nuottakuntineen. Onnenetsijät eivät nyt olleet
saaneet ainoaakaan silliparvea kierrokseensa, olivat vain lojuneet
Vesteraalenissa koko kesän, syöden eväitään ja haaskaten aikansa
hukkaan. Mutta eivät he sitä surreet, olihan heillä vielä runsaasti
rahaa, mutta eivät sentään enää kävelleet nenä aivan yhtä pystyssä
kuin ennen lähtöään. Kukaan ei kuitenkaan osoittanut entistä suurempaa
työnhalua. Ane Maria ei tahtonut päästää Karolusta luotaan eikä
itsekään enää näyttäytynyt kuivauspaikalla. Ei, hän ei astuisi
sinne jalallaankaan niin kauan kuin Ragna oli siellä! hän selitti
tiukasti. Ja sitä paitsi Karoluksesta oli tullut kunnanvaltuuston
puheenjohtaja, hänelle oli kasaantunut kaikenlaisia kirjoituksia ja
laskutoimituksia ja muita tehtäviä, jotka oli saatava selviksi. Koskaan
ei hän ollut vielä tähän asti ollut näin lujilla, tietenkin hän kutsui
kunnanvaltuusmiehet koolle tupaansa, mutta kun hän ei ollut kynämies,
hänen täytyi ottaa Joakim avukseen. Loppujen lopuksikin siitä koitui
Edevartille monen työtätekevän käden hukka, eikä Karolus tahtonut edes
lainata hänelle kahdeksanhankaansakaan, kun ei itse ollut mukana.
Pelkkää vastahakoisuutta ja kiittämättömyyttä taaskin joka taholta. Ja
kalat oli saatava alukseen.

Silloin Edevart lainasi muitta mutkitta Joakimin silliveneen, otti
siihen miehistöksi Teodorin ja muutamia puolikasvuisia poikia, työ
sujui mitenkuten, Beret ja Kleivan Josefina olivat latojina, Ezra
kummankin apulaisena raataen kahden puolesta.

Sitä nyt vielä olisi puuttunut, ettei Edevart olisi uskaltanut lainata
nuottavenettä!

Kerran keskipäivän aikaan, kun oli lepohetki ja kaikki istuivat
ruokailemassa, syntyi kuivauspaikalla äkkiä hälinää, kaikki huusivat
ja viittoilivat: Mitä Herran nimessä — katsokaa! Ezra se piti jahdissa
peliään. Hän oli kiivennyt vaarallisen korkealle mastoon, ohi
viimeisenkin köyden kiinnityspaikan, kapusi nyt itse latvatankoa ylös,
kiipesi, kiipesi yhä korkeammalle puristaen mastoa jaloin ja käsin.
Rannalla-olijat pidättivät henkeään, jotkut pikkutytöt heittäytyivät
pitkäkseen maahan tarttuen käsin kiinni maankamaraan. Ezra oli
kääntävinään viiriä, senkin vekara, mutta nousi vieläkin korkeammalle,
mokoma hurjapää, saa vielä selkäänsä että naukuu! Poika kiipesi viirin
ohi ja tultuaan tarpeeksi korkealle, laski toisen kätensä mastonnupin
varaan, pitäen sitä siinä ja leväten. Kunpa olisi kunnialla kannella
jälleen! Mutta Ezrapa ei aikonutkaan laskeutua alas, tuo jo oli Jumalan
kiusaamista, tuon helkkarin tenavan sietää saada selkäänsä niin, että
muistaa ylihuomennakin! Mitä nyt, aikoiko hän kiivetä saman tien
taivaaseen asti? Älkää huutako, Herran tähden, älkää sanoko halkaistua
sanaa! varoittelivat kuivauspaikalla kaikki toisiaan. Ezra hilautui
ylöspäin tuuma tuumalta, hän riippui kuin apina ohuessa mastonhuipussa,
joka taipui ja notkui hänen painostaan, puolet ruumiista oli huipun
yläpuolella, hän aivan kuin seisoi ilmassa, yksi ja toinen ähkäisi
kauhusta. Hiljaa, hiljaa! kuului joku sähähtävän hampaidensa välitse.
Ezra oli päässyt määränsä päähän: hän taivutti ruumistaan hitaasti
eteenpäin, asettaen vatsansa mastonnupin varaan. Siinä hän nyt makasi.

Edevart seisoi kalanlatojiensa kanssa jahdin kannella, yksikään ei
hievahtanutkaan. Mitäpä he olisivat voineet tehdäkään, kun eivät
kerran uskaltaneet huutaa? Edevart kiipesi neuvottomuudessaan vähän
matkaa vantteja ylös ja sanoi rauhallisesti: Tule nyt alas, Ezra!
Hänen äänensä värisi, hän puhui houkutellen kuin pienelle lapselle.
Kyllä tulen! vastasi nallikka mastonhuipusta, — ja eikös tuo riiviö
kurkoita alaspäin, kyllä oli rehellisesti ansainnut lihankipua, oikein
roppakaupalla pohjoispäähänsä! Mutta vastasi vain: Hyvä! kohottaen
samalla vatsansa mastonhuipun varasta. Eikä hän kauan viipynytkään
laskeutuessaan mastosta, pahin paikka oli viirin kohta, mutta päästyään
kunnolla köysistöön hän oli vilauksessa kannella.

Edevart läimäytti häntä korville kerran pari, se on kyllä totta, mutta
teki sen hävyttömän kevyellä kädellä, aivan kuin pilan päiten. Ja
samalla lupasi tuolle nuorelle hurjimukselle ottavansa hänet jahdin
mukana etelään...

Lastauksen viimeisenä päivänä Karolus tuli aamulla tarjoamaan
palvelustaan. Hän ei ollut voinut tulla aikaisemmin, kun oli ollut
pidettävä kunnanvaltuuston kokous ja ollut kaikenlaista muutakin
tärkeää toimitettavaa. Hänen vanavedessään tuli Joakim. Edevart tunsi
sisunsa kiehahtavan, mutta ei tohtinut hylätä herrojen tarjousta, hän
näet tarvitsi vielä miehistä apua saadakseen jahdin hinatuksi merelle,
jos sattuisi tulemaan tyyni. Joakimia hän ei ollut näkevinäänkään.

Molemmat miehet tekivät työtään laiskansitkeästi, koko kesän
laiskottelu ja vetelehtiminen istui vielä lujasti kiinni ruumiissa,
he ähkivät ja puhkuivat tavattomasti. Illalla Edevart ilmoitti, kuten
August edellisenä kesänä oli tehnyt, maksavansa seuraavana aamuna kello
yhdeksältä tilin kaikille.

Koko yön Edevart istui selvittelemässä laskujaan. Hän oli surkean
huono kynämies, mutta päässälaskussa sitä ovelampi ja käsitteli
loistavasti kahta eri kassaa, omaansa ja aluksen omistajan. Hei vain,
hän suoriutuisi leikistä äveriäänä miehenä! Aamulla hän lähetti Ezran
sähköttämään Knoffille, että hän nyt lähtee liikkeelle, sitä paitsi
Ezran piti silmäillä säätiedotuksia.

Kuivaustyöntekijöiden saapuessa Edevart maksoi tilin kullekin
vuorostaan. Beretille ja Kleivan Josefinalle hän antoi
kaupanpäällisiksi sievoisen lisäkorvauksen, sillä he olivat semmoisen
ansainneet, ja kummallekin pikkusiskolleen hän myös antoi talarin
kaupanpäällisiksi — kaikki oli laskettu ja harkittu edeltäkäsin ja
viety eri tileille.

Puolipäivään mennessä hän oli päässyt valmiiksi. Ezra tuli takaisin
ja toi tiedon säätiedotuksista: Toiveet eivät olleet kovinkaan
valoisat, merellä oli tihkusadetta ja sumua. Mutta vähät siitä, he
eivät tarvinneetkaan selkeää ilmaa ensi yönä, suurella Länsivuonolla
ei tarvinnut pelätä ajavansa karille. Tahdotteko nyt lähteä soutamaan
minut merelle? Soutamaan sinut merelle? Yötä vasten? Karolus ja Joakim
olivat ihmeissään. Yötä vasten! virkkoi Edevart äskeisten sanojensa
vahvistukseksi.

Hän lappoi köyden alukseen ja meni sitten Teodorin ja Ezran kanssa
nostamaan ankkuria. Nähdessään, että hänellä oli tosi mielessä, miehet
tulivat apuun, yrittämättä enää vastaväitteitä.

Hinaaminen kävi helpommin kuin oli osattu odottaakaan, vähän matkaa
Poldenista päästyä saatiin avuksi pienoinen vihuri, niin että voivat
levittää keulapurjeen, se auttoi tuntuvasti, eikä aurinko ollut vielä
painunut mailleen, kun he jo olivat avomerellä.

Tultuaan alukseen palkkansa saatuaan miehet auttoivat isonpurjeen
levittämisessä. Joakim oli kai odottanut pestiä viime hetkeen saakka,
tiedusteli, eikö Edevartilla ollut liian vähän miehiä mukanaan,
ainoastaan Teodor ja Ezra? — Ei, Edevartilla oli väkeä tarpeeksi — no
niin, eipä sillä eikä sen vuoksi että Joakimia olisi haluttanutkaan
mukaan, sillä hän aikoi jälleen lähteä koettamaan onneaan nuotalla.
Hän mainitsi rahoistaan. Edevart antoi muutaman talarin, mutta hänen
tahtoessaan enemmän isoveli sanoi pitävänsä hänen rahansa takanaan.




IX


Kaikenlaista hankaluutta ja ennen kaikkea kosolti työtä, kun oli
niin vähän miehiä mukana purjehdittaessa aavoilla meren ulapoilla,
mutta muuten nopea ja onnekas matka. Jahtiin ei ollut saatu mitään
erikoismääräyksiä aluksen omistajalta, ja miesten aikomuksena oli
alun perin, Knoffin kauppapaikkaan tultua, selvittää alus siellä ja
lähteä sitten tiehensä, mutta purjehdittaessa Fosenlandetin kohdalla
kävikin ihmeellisesti: vaikka oli kirkas päivä ja mainio myötätuuli,
erehdyttiin väylästä, niin että tuli purjehdituksi hyvän matkaa sen
ohi. Teodoria alkoi epäilyttää: etteihän vain hänen laivurinsa ollut
tehnyt tätä tahallaan!

Trondheimiin saavuttiin yöllä, ja Edevart sähkötti heti aamulla. Knoff
vastasi ihmeissään, onnitteli hyvin onnistuneen matkan johdosta ja
antoi määräyksensä kalalastista. Aivan suotta koko kirje! Kauppiaassa
Edevart sai tietää, ettei kaljaasia ollut vielä kuulunut. Siinäpä oli
tieto, joka kelpasi kuulla, nuoruus ja uhkarohkeus olivat vieneet
vanhasta Noremista voiton. Edevart kuuli myös parkkilaiva _Solegladin_
tehneen paluumatkallaan Itämerellä haaksirikon, miehistö oli pelastunut
veneisiin ja jo saapunut kotiin, mutta oli menettänyt kaikki.

Edevart lähti oitis etsimään Augustia. Tämä olikin helposti
löydettävissä, istui ravintolassa puolihumalassa, köyhänä,
vanhentuneena, kehnoissa vaatteissa. Edevartilla oli rahaa taskussa,
hän oli laivuri, hän sai erikoisen huoneen itselleen ja toverilleen,
ja August rupesi kertomaan onnettomuudestaan: Olen ollut haaksirikossa
mukana ennenkin, ja oikein kunnollisessa, aavalla merellä, mutta
tällä kertaa pitikin joutua haaksirikkoon Hanhilammikossa! Hän
irvisti pilkallisesti Itämerelle. Hän puheli puhelemistaan, verraten
hajanaisesti, kesken kaiken jotakin kuvaillessaan hän saattoi poiketa
toiseen asiaan, mutta kaikki koski vain tätä tapaturmaa. Mikä nyt
neuvoksi, pitääkö ihmisen joutua ihan puille paljaille? Arvaan sinun
saaneen kirjeeni, niin että tiedät, miten minun on käynyt. Ei ole
pienintäkään toivon tähteä näkyvissä, ja uskallanpa sanoa, ettei kukaan
ollut päässyt niin hyvään alkuun kuin minä, muutamia päiviä vain, niin
olisin istunut tällä samalla tuolilla rikkaana miehenä. Niin juuri. Ja
mitäpä olisin välittänyt oikeasta rehellisestä haaksirikosta, en toki
tuon vertaa, olen ollut mukana sellaisessa monesti ennenkin ja aina
saanut pelastetuksi kullat ja hopeat, mutta tällä kertaa sain kiittää
hyvää onneani, että edes henkiriepu säilyi.

Etkö saanut pelastetuksi mitään?

Mitäpä minä!... Oli viisi suurta laatikollista kaikenlaista tavaraa ja
jalokiviä ja silkkiä, en kai voinut pistää niitä taskuun hypätessäni
pois laivasta? August pudisti masentuneena päätään, hänen mielensä
oli tyyten lamassa. Hän pyysi ruokaa ja syödä ahmaisi, kuten ainakin
nälkiintynyt ihminen, kaiken mitä eteensä sai, ja ryyppäsi olutta
päälle. Hänen suunsa jauhoi koko ajan kuin mylly: Voinenhan toki
syödä vähän, vaikkei siitä olekaan mitään hyötyä. Että sainko mitä
pelastetuksi? Kukaan ei saanut mitään pelastetuksi, kapteeni tuli
maihin lakittomin päin, kaikki olimme yhtä puhtaita miehiä.

Etkö ehtinyt edes pistää rahoja taskuusi?

Mitä ihmeen rahoja? Ei minulla enää ollut rahoja, olin ostanut kaikella
kultaa ja jalokiviä, kymmenen suurta laatikollista —

Äskenhän sanoit viisi.

Sanoinko viisi? Mutta oletko sitten unohtanut, että niitä oli vielä
toiset viisi? Ja ne olivat oikein uhalla suuria, ne olivat vain
toisessa paikassa laivassa. Ettäs tiedät! Ja yhteen laatikkooni olin
kätkenyt kaiken hyvän lisäksi koko joukon seteleitä — ja kaikki meren
hyviksi!

Edevart ei kylläkään osannut uskoa kaikkea kuulemaansa, mutta tahtoi
osoittaa osanottoaan ja pudisti hänkin surullisena päätään.

Niin, oletko kuullut mokomaa! Mutta tietystikin luulet minun
vakuuttaneen kaikki ja saaneen kymmenentuhatta talaria rahaa kouraani
heti kun tulin kotiin? Jos sanoisin niin, istuisin tässä tuolilla
valehtelemassa niin että korvat heiluvat. Olin pöllö, jätin kaikki
vakuuttamatta, olin typerys ja lurjus omaa itseäni kohtaan! Hyi!
Augustin täytyi aivan sylkäistä, niin hän halveksi ja haukkui itseään,
oli aivan kuin hän olisi kääntynyt selin omaan itseensä ja mennyt
tiehensä. — Entä jos olisin vakuuttanut tavarani? Silloin vaikka taivas
olisi saanut ratketa päällemme, mutta kotiin tultuani olisi luettu
rahat pöytään! Nyt luotin Jumalan onneen, minulla oli laatikoissani
kunnollista tavaraa tuhansien arvosta, mutta hänpä lähettikin niskaamme
myrskyt ja myllerrykset. Oliko hyvinkin ankara myrsky?

Tyhjiä kanssa! August tuhahti pilkallisesti. Olen ollut mukana paljon
pahemmassakin, mutta silloin on toki ollut rehellinen myrsky; mutta
mokomassa rapakossa kuin Itämeri ei sellaisesta kannata puhuakaan.
Ilmapuntari laski kiivaasti, neula jäi riippumaan kuin kellon
osoitin kuuden numeron kohdalle. Se oli hyvä varoitus, aloimme oitis
koota purjeita, mutta luuletko meidän saaneen edes siunaaman vertaa
aikaa siihen? Oli samanlaista kuin jos olisit pistänyt toisen salaa
kuoliaaksi tämän ennättämättä puolustautua. Ettäkö hirmumyrsky? Minä
vähät välitän pahaisesta hirmumyrskystä, niin juuri, kun olen suurella
valtamerellä ja on lujan laivan kansi jalkojen alla, silloin vähättelen
koko hirmumyrskyä. Mutta tämä! Ja kun sekä etu- että isomasto olivat
minuutissa menneet helkkariin, niin tunsimme luissamme, että olimme
myytyjä miehiä. Sellaisella hirmumyrskyllä on aina sama tapa, se nousee
tuossa tuokiossa, tuskin ehdit laskea viiteen tai kymmeneen, ennen
kuin se jo on niskassa, se ei kysy, pidätkö siitä vai et, ja samalla
tulee silmiä puhkova pimeä. Sellainen se on, eikä siitä koskaan pääse
kunnolla selville. Neiti, _give me a trifle more of that meat!_ Neiti
ymmärtää englantia. Voinhan syödä vielä hiukkasen, vaikkakin se menee
ihan hukkaan, se on totta. Ei näetkös, koko onnettomuus oli se, että
laiva oli laho. Siinä ei ollut lastina kovaa tavaraa, ruista vain, eikä
ollut sen vertaa karia, mihin olisi saanut puhkaistuksi kupunsa, mutta
sittenkin siihen repesi tämän huoneen lattian pituinen aukko. On sekin
sikamaista, niin laho laiva, ettei kestä edes ruista, joka on pehmeää
kuin — miten sanoisinkaan — kuin untuvahöyty. Vai pelastaa jotakin —
en ymmärrä, kuinka voit puhuakaan minkään pelastamisesta. Laiva meni
pohjaan kuin kivi, sama kuin jos olisit painanut iänikuisen vanhan ja
ravistuneen purtilon veteen. Ei, mitäs siitä olisi tullut, kapteeni
ei saanut pelastetuksi edes laivan päiväkirjaakaan. Muuten oikein
helkkarin hyvä kapteeni, ja kuuluu saavan uuden laivan. Ei lähtenyt
laivasta, ennen kuin seistiin vedessä polvia myöten. Veneisiin! hän
sitten komensi, ja olimmehan saaneet veneet kuntoon. Mutta silloinpa
yrittikin olla jo liian myöhä, oli hiuskarvan varassa, ettei myrsky
riuhtaissut toista venettä venekurjista ja vienyt sitä sen pitkän tien;
pysyttelimme mahdollisimman kauan laivassa, lähdimme siitä vasta kun
varma kuolema oli silmien edessä, sillä laiva on kerta kaikkiaan laiva,
mutta vene ei ole yhtään mitään. Niin, sait kai kirjeeni?

Ei, Edevart ei ollut saanut minkään valtakunnan kirjettä.

Kirjoitin sinulle Fosenlandetiin.

Mutta minä olenkin ollut Lofooteilla ja toin tänne eilen illalla
jahdissa kalalastin.

August ei malttanut kuulla, mitä toveri kertoi, hänen oma
onnettomuutensa täytti niin kokonaan hänen mielensä. Kaikki laatikot
pohjaan! Ja vähällä olin itsekin mennä niiden mukana, sillä en tahtonut
tulla veneeseen. Kapteeni oli jo veneessä, mutta minä seisoin yhä vain
laivassa ja huusin, luulivat minun tulleen hulluksi, mutta toiset
siinä hulluja olivat enkä minä, kun eivät ymmärtäneet, ettei vene
ole yhtään mitään. Olen ollut pelastusveneessä ennenkin, meri oli
haikaloja sakeanaan, yhdenkin neekerin puraisivat keskeltä poikki.
Ihan kahdeksi kappaleeksi. Olen arka veneessä, mutta laivassa en
pelkää, sitä älköön kukaan uskokokaan, mutta veneessä pelkään, toisten
täytyi raastaa minut väkisin veneeseen. Olisitpa nähnyt, miten neekeri
meni keskeltä kahtia; samassa silmänräpäyksessä hamuili vielä minua
yläruumiillaan, sillä puoliskollaan, jossa kädet ovat. Mutta tuossa
Hanhilammikossahan ei ollut haikaloja, aioit kai sanoa? Ei, sitä en
ole väittänytkään, mutta en ole suotta liikkunut maailmalla, tiedän,
ettei vene ole yhtään mitään, ja olisimmepa koreasti uponneet kuin
tämä olutlasi, jollei ilma olisi asettunut samassa silmänräpäyksessä.
Sellaisten hirmumyrskyjen tapa on sellainen, että tuuli asettuu äkkiä
ja pimeys ajautuu pois suurina möhkäleinä. Kun ilma valkeni, pelasti
meidät jokin virolainen laiva. Tietenkin täytyy sanoa, että se pelasti
meidät, mutta emme saaneetkaan pelastetuksi muuta kuin vaivaisen
ruumiimme. Niitä oli vähintään kymmenen laatikollista! Ja kaikesta
venäjän kielen taidostani, jonka pänttäsin päähäni, osatakseni puhua
hyvästi venättä, ja saadakseni tavarat paremmin kaupaksi, siitäkään
ei ole enää apua eikä autuutta. Jos päätäni pakottaa, sanon: _Uu
menjaa halit galavaa_. Jos tahdon saada koruni kaupaksi, levittelen ne
levälleen ja kysyn: _Tshevoo vam ugodno?_ Ja jollei kauppoja synny tai
jos joku lurjus ei voi kunnolla maksaa, sanon kohteliaasti: _Prashu
pasjetitj menja zaftra!_ Koettelin tuon neidin kanssa, mutta hän
ymmärtää vain englantia, niin etten osannut puhella hänen kanssaan.
Eikä minulla muuten enää olekaan mitään sanomista. Mutta ajattele,
miten häpeällistä: Itämeressä, makeassa vedessä, Kattegat vielä nenän
edessä, emme olleet päässeet edes Skageniin asti! Sanoin vain, että
olen ollut haaksirikossa ennenkin, se on minulle tuttua, voisin vaikka
opettaa toisia tekemään haaksirikon. Mutta siellä! Ei, laiva oli laho;
kun mastot oli poikki, se meni pohjaan kuin kivi. Ja nyt istun tässä,
eikä ole pojalla mitään muuta kuin mitä näet silmiesi edessä. On kai
sinulla kultasormuksesi vielä tallella?

On kyllä, mutta nyt sinä saat sen, August. Sillä nyt sinä tarvitset
sitä paremmin kuin minä.

Et suinkaan aio antaa pois kultasormustasi? August oli yrittävinään
väittää vastaan, mutta otti sen kuitenkin.

Edevart: Ja nyt mennään hankkimaan vähän vaatetta ylle.

August: Olisi parempi, että olisit ääneti etkä tekisi pilaa miehestä.
Onko sinulla muka sitten rahaa?

Enpä ole ilmankaan.

Kumpikin tunsi mielensä liikuttuneeksi, ja Edevart sanoi: Enhän minä
tee mitään muuta kuin mitä itse olisit tehnyt minun asemassani.

Minäkö? Älä nyt turhia. En ole koskaan tehnyt hyväksesi tuon vertaa!
yritti August väittää vastaan. Mutta onhan oltu toveruksia monina
hyvinäkin päivinä, ja jos olisin saanut pelastetuksi kaikki laatikkoni,
olisit saanut niistä runsaan osasi, sitä sinun ei tarvitse epäilläkään.
Entä missä käärmesormuksesi on? Vai niin, vai sisarellasi. Mutta se oli
hänelle liian suuri. Olipa kova onni, etten ottanut hänelle kerrassa
kolmea sormusta, joissa oli timantteja ja kalliita kiviä, silloin kun
ne vielä olivat käsissäni.

He menivät kaupungille ja hankkivat Augustille kunnolliset vaatteet,
sitten he menivät jahtiin. Olipa oikein pirunmoinen onni, että sain
itseni kunnollisiin tamineisiin ennen kuin Teodor näki minut. Nyt
hän ainakin uskoo, että olen vielä yhtä rikas! August ei malttanut
olla pöyhistelemättä Teodorin nähden ja tapailematta liivintaskuaan,
ikään kuin hänellä olisi ollut siellä jotakin; sillä yhdellä ainoalla
timantilla hän olisi voinut ostaa koko jahdin lasteineen päivineen!

August oli vironnut kuin paarma päivänpaisteessa, hänellä oli
jo valmiina sellainen suunnitelma, että hän antaa Trondheimissa
hanurikonsertin, sillä hän ehkä saisi kokoon muutamia talareita. Jos
hän pistäisi kaupungille sellaisia mainosjulisteita, että hän on
venäläinen haaksirikkoinen, niin varmasti hän saisi väkeä kokoon. Mutta
silloin Venäjän konsulikin voisi tulla konserttiin ja huomata, että
hän onkin norjalainen. August luopui konserttisuunnitelmastaan. Sitten
hänen päähänsä pälkähti, että hän hankkii hautomakoneen, jollaisen oli
nähnyt Amerikassa, ja ostaa tuhat munaa, jotka haudottaa kananpojiksi
ja myy rikkaille kaupunkilaisille. Sanalla sanoen, August alkoi jälleen
hautoa uusia suunnitelmia, ja se oli tärkeintä kaikesta. Silloin
tällöin hän kyllä karvain mielin muisteli viittä — tai kymmentä —
laatikkoaan, montako niitä lopultakin lienee ollut, mutta ei enää yhtä
mittaa märehtinyt haaksirikkoaan.

Jahti _Herminen_ lasti purettiin, ja Edevart maleksi miehineen
joutilaana kaupungilla. Hän sai Knoffilta kirjeen; siinä oli pitkässä
luettelossa tavarat, jotka hänen oli otettava mukaan säästääkseen siten
rahdin. Edevart antoi listan asianomaiselle kauppiaalle ja oli sitten
taas vapaa ja joutilas mies. Kun jahti oli saatu tyhjäksi, hän puhdisti
ja huuhteli sen ylt'yleensä, odotti tavaroita tuleviksi, mutta niitä
ei vain kuulunut. Hän kävi tiedustamassa, kauppias keksi kaikenlaisia
verukkeita, miehet eivät muka olleet joutaneet toimittaa niitä. —
Milloin luulette heidän ehtivän? — Thjaa, saa nähdä!

August oli pistäytynyt sen naisen luona, joka oli saanut häneltä
tusinan sikarilaatikoita, mutta jättänyt ne maksamatta. Nytkään tämä
ei pystynyt maksamaan niitä, kertoi August Edevartille. En tietenkään
voinut mennä hänen luokseen ennen kuin sain nämä uudet vaatteet, ja
vaikka nyt todellakin osasin venättä enkä hellittänyt, en sittenkään
saanut rahaa nähdäkään. Ei, se nainen tahtoi vain olla minun hempukkani
sikarieni palkaksi, sama juttu joka kerran kun tulen, ja hyvä niinkin,
mutta enhän voi elää pelkästään sillä. Niinpä menin itse katsomaan
hänen hyllyjään, mutta sikarini oli aikoja sitten myyty loppuun, nehän
olivat keisarin omia sikareja, niin että voit itse arvata. Olisinhan
voinut panna hänet lujille, mutta minkäs teet, kun hän alkaa joka kerta
suudella ja itkeä kuin lapsi? Minulla ei ole sydäntä semmoiseen; ja
tänään hän sai kultasormuksenikin.

Edevartin silmät suurenivat.

Niin, kyllähän se oli tyhmästi tehty, ja näen sinun olevan minulle
suutuksissasi. Mutta minkä sille mahdoin? Ja kyllä tässä kai
taas jonakin päivänä jotakin rupeaa valkenemaankin. Varmaan saan
työtä teurastajanrenkinä, sillä osaan toki teurastaa ja nylkeä
elukan paremmin kuin moni muu. Älä ole huolissasi! Sen taidon opin
Australiassa.

Tavaroita ei kuulunut, asiasta ei tullut sen valmiimpaa, ja Edevart
meni uudelleen kauppiaan puheille. Kauppias pyyteli anteeksi, hänellä
oli juuri nyt työtä eikä hän siis ehtinyt puhumaan, mutta liikkeen
muulta henkilökunnalta Edevart kuuli yhtä jos toistakin, mitä hän
itse liitti yhteen kokonaisuudeksi: Knoff ei voinut noin vain ilman
muuta saada kaikkia noita tavaroita, suurta jauhoerää sekä melkoista
määrää siirtomaantavaroita, ei, hän ei voinut saada niitä ilman
muuta. Knoffilta oli sähköteitse pyydetty vakuutta, ja tämä oli
kehottanut kääntymään sen suuren toiminimen puoleen, joka oli ostanut
kalalastin. Hyvä; mutta tuo toiminimi ei tahtonutkaan taata niin suurta
tavaramäärää — koko lasti oli jo enemmänkin kuin maksettu Knoffin
saamilla suurilla ennakkomaksuilla, olipa suorastaan kyseenalaista,
riittäisikö kaljaasinkaan lasti peittämään niitä.

Mitä ihmettä — Edevart sai kuin iskun vasten kasvojaan: Aikoiko
Knoffin asema horjua? Se jo kävi yli hänen ymmärryksensä, sitä hän
olisi ajatellut kaikkein viimeiseksi. Kuitenkin kaikitenkin Knoff
näytti saaneen järjestetyksi lainan, tai miten lienee ollutkaan, joka
tapauksessa Edevart sai käskyn hakea tavaraluettelonsa pois ja viedä
sen aivan toiselle kauppiaalle. Tämä kumarteli ja pokkuroi ja raapasi
jalallaan ja selitti, että Knoff oli täysin vakavarainen! Hän lähetti
oitis tavarat alukseen. Kaikki tyynni oli siis kai ollut pelkästään
typerää väärinkäsitystä.

Jahti varustautui siis purjehtimaan kotiin, mutta entä August, mikä
hänelle nyt neuvoksi? Hänellä oli ollut jahdissa ruoka ja asunto, mutta
nyt se ihanuus loppui, eikä August ollut päässyt puuhun ei pitkään.

Jospa edes Intia ei olisi niin kaukana, tuumi Edevart mietteissään.
Sillä hän taisi vieläkin uskoa Augustin vanhoja kertomuksia.

Mutta Augustilla ei aluksi ollut niistä harmainta aavistusta, niin että
hän kysäisi ihmeissään: Intiako — mitäs sinä siellä?

En minä mitään, mutta entä sinä itse? Sinullahan on siellä tavaraa
vaikka minkä verran.

Niin tosiaankin, nyt August jo muisti. Pitänee tästä joskus lähteä
niitä katsastamaan. Haaksirikossa menivät avaimetkin, täytyy siis
tiirikoida ne laatikot auki. Vähintään kaksitoista avainta! Mitä
minun pitikään sanoa: Täällä on hieno herra, joka tahtoo kirjoittaa
muistiin kaikki, mitä olen elänyt ja kokenut, hän kirjoittaa sitten
kaikki yhteen pötkyyn. Tapasin hänet satamassa laiturilla, puheltiin
hyvän aikaa. Mutta enpä ole ennen tavannut mokomaa kirjoitusmiestä, ja
olenhan kuitenkin purjehtinut maailman ympäri. Puhunpa kuinka nopeasti
hyvänsä, kaiken hän pistää paperille. Hän sanoo, että siitä tulee
kokonainen kirja, ja minun naamatauluni kansilehdelle. Kävimme eilen
tiedustelemassa kirjanpainajalta, ottaisiko hän painattaakseen sen,
ja mies lupasi ajattelevansa asiaa. Tästä lyödään rahaa kuin roskaa,
niin kirjailija vakuutteli, ja itse saan käydä myymässä sitä tuhansia
kappaleita joka paikassa. Saadaanpa nähdä. Mutta miksipä siitä ei
tulisi jotakin, niin kirjoittaja sanoi, koska kerran Gjest Baardsen myi
suurta kirjaa, jossa oli kerrottu kaikista varkauksista, mitä hän oli
elämänsä päivinä tehnyt? Niin, mitäs arvelet?

Edevart ei ymmärtänyt asiasta tuon taivaallista, kirjoittaminen ei,
samoin kuin ei lukeminenkaan, ollut hänen vahvimpia puoliaan, kirjat
olivat hänelle vieras maailma, johon hän suhtautui epäillen ja päätään
pudistaen. Mutta hän ei ollut ensi kertaa pappia kyydissä, vaan vainusi
tässä vaaraa ja neuvoi toveriaan olemaan varuillaan, ettei kertoisi
liikoja, siitä voisi koitua onnettomuutta, hän ehkä joutuisi tiiliä
lukemaan koko loppuiäkseen.

August melkein suuttui: Häh? Ei nyt sentään sillä tavalla, ei hän
ollutkaan kenen tahansa narrattavissa! Ajatus, että hän saisi
olla mukana kirjoittamassa tätä kirjaa, tuntui hänestä hyvin
houkuttelevalta, se varsinkin kutkutti turhamaisuutta, kun hänen
kuvansa tulisi koristamaan kirjan kansilehteä ja leviäisi sen mukana
joka paikkaan ympäri maan. Silloin kerrankin saisivat nähdä niin
kotona Poldenissa kuin muuallakin, missä hän oli liikkunut, ja kaikki
tytöt, jotka olivat vetäneet häntä nenästä, saisivat katkerasti katua
uskottomuuttaan — sanalla sanoen, se ei ollut suinkaan vähäinen kunnia
hänenlaiselleen miehelle!

Mutta iltaan mennessä August oli sentään ehtinyt ajatella asiaa hiukan
tarkemmin ja tullut siihen johtopäätökseen, että hän luopuu koko
hommasta. Kuinka helposti se kirjuri saattaisikaan onkia esiin jonkin
vaarallisen tapauksen hänen elämästään? Ja tuskin hän olisi saanut sen
suustaan, ennen kuin se jo olisi paperilla. Niin, ja sitten kirjaan
tulisi vielä hänen kuvansakin, sehän olisi kuin jos kädestä pitäen
osoittaisi häntä kaiken maailman poliisien vainukoirille. Suurkiitosta!
Ei hän sentään ollut _niin_ hullu!

August ryhtyi jälleen ajattelemaan ja aprikoimaan, laati suunnitelmia
hyläten ne jo samassa, koetteli yhtä jos toistakin elinkeinoa
päätyäkseen loppujen lopuksi takaisin vanhaan merimiehen ammattiinsa.
Hän ei ollut suinkaan neuvoton, älköön Edevart luulkokaan,
hänenlaisensa mies saisi pestin laivaan milloin hyvänsä, siitä saat
olla huoleti! Mutta pitäisi päästä oikealle merelle eikä Itämerelle,
sitä hän varoisi visusti! Voisiko Edevart lainata hänelle muutaman
talarin? Sillä hän aikoi lähteä Bergeniin ottamaan merimiehen pestiä.

Muutaman talarinko? Kyllä. Mutta eikö hän voisi ottaa pestiä jo täällä
Trondheimissa?

Ehkäpä täälläkin. Mutta ensiksi August aikoi pistäytyä maalle,
yrittämässä saada talvikaudeksi työtä jostakin maalaistalosta.

Se oli hänen viimeisin suunnitelmansa.



Suuria muutoksia Knoffin kauppapaikalla. Edevart laski mahdottoman
suuren kivisen satamalaiturin kylkeen, jossa oli nosturit ja koneet
ja rautatiekiskot, kummallakin laiturilla. Yhä vieläkin siellä vilisi
miehiä ja hevosia täydessä työn touhussa viimeistelemässä sitä,
valtavan suuri nostokurki nosti yhdellä kertaa tusinan jauhosäkkejä
jahdista, ja miehet vain nauroivat koko hommalle, niin nopeasti ja
vaivattomasti kaikki kävi.

Knoff tuli jahtiin, nyökkäsi Edevartille, mutta hänellä oli, kuten
tavallista, senkin seitsemän puuhaa ja hommaa ja hän jakeli käskyjään
monille miehilleen: Pistä tuo nuora kiepille! Vieritä pois tästä kaikki
tynnyrit, tähän tulee paljon tavaraa jahdista! Hän kääntyi Edevartiin
päin kysyen: Tapasitko kaljaasin viime yönä? Etkö? Sitten se ei ole
purjehtinut ohi. Ei kai sinulla ole harmainta aavistusta siitä, missä
se viipyy? Taitaa olla vielä kuivauspaikoilla.

Ei se ole mahdotontakaan, vastasi Edevart. Siellä meillä pohjan
puolessa jäivät kaikki alukset vielä kuivauspaikoille kun minä lähdin
matkaan! Edevart oli pakahtua ylpeydestä, hän oli huomaavinaan isännän
äänensävystä, ettei vanhan Noremin olisi pitänyt laskea edelleen
aloittelijaa, joka oli vasta poikanen.

Sinulle olivat vähän pikkumaisia siellä Trondheimissa. Mutta kyllä
minä sen kauppiaan opetin! Olisi saanut sen suuren hankinnan, mutta
käyttäytyi sillä tavalla, että käännyin ilman muuta toisen puoleen. Ja
hän ei kai ollenkaan harannut vastaan?

Ei toki! vastasi Edevart hymyillen. Kumarteli ja pokkuroi niin, että
pelkäsin menevän keskeltä kahtia.

Edevart huomasi oitis, että tämä leikinlasku oli ollut liikaa, Knoff
rypisti kulmakarvojaan tokaisten: Montako tavaramyttyä sinulla on?

Kolmekymmentäseitsemän. Ja sitten kaksisataa jauhosäkkiä.

Entä montako miestä?

Kaksi. Kummatkin pohjan puolesta.

Maksa heille palkka käteen ja anna heidän matkustaa kotiinsa. Mutta jos
heitä huvittaa katsella, minkälaista suuressa kauppapaikassa oikein
on, niin katsokoot kernaasti minun puolestani. Kun olet saanut lastin
puretuksi, voit pitää vapaata lopun päivää. Tulet sitten huomisaamuna
tekemään tiliä ja tuot samalla kassan.

Ja Knoff meni matkoihinsa.

Tuo nyt taas oli pelkkää kerskailua ja suurentelua kauppiaan puolelta.
Edevart oli palannut pitkältä, tärkeältä matkalta. Hän ei olisi
tarttunut mihinkään työhön enää tänään, vaikka olisi käskettykin, hän
tahtoi käydä näyttämässä itseään tutuille nauttiakseen hieman siitä
kunnioituksesta, jota he varmaan tuntisivat häntä kohtaan, kun hän oli
laivurina suorittanut moisen miehen työn. Entä rahat? Odottiko Knoff
saavansa häneltä paljonkin rahaa? Muutamia kolikoita kyllä, mutta ei
niin paljoa, että olisi kannattanut puhua oikein kassasta.

Edevart maksoi Teodorille ja Ezralle heidän palkkansa, nämä tahtoivat
kumpikin viipyä seuraavaan aamuun ja nukkuivat yön jahdissa. Edevart
purki lastin, jutteli tuttavien kanssa, kävi maissa katselemassa
kivilaiturin rakennustyössä puuhailevia muurareita. Ainoastaan toisessa
siivessä oli enää vähän viimeistelemistä, muurarit laulaa hoilottivat
vivutessaan kivilohkareita, työ ei ollut juuri kummempaa kuin jos olisi
laulaen nostanut purjeita mastoon, kaikki kävi reippaasti ja iloisesti.
Mutta Edevartilta ei voinut jäädä huomaamatta, että Knoffin vakituisen
väen mieli oli lamassa, jokin salainen huoli näytti heitä painostavan.
Panimomestari vilkuili arasti ympärilleen sanoessaan: Niin, täällä
on sinun lähdettyäsi tapahtunut suuria muutoksia! Mutta samassa hän
pudisti harmaata päätään. Joku nuori mies vastasi siihen: Kai se siitä
selviää. Panimomestari huomautti: Hätäkös teidän nuorten, jotka aiotte
Amerikkaan. Mutta minä olen liian vanha.

Edevart meni tynnyrintekijän asuntoon, ja pian oli tarina käynnissä.
Tynnyrintekijällä ei ollut muuta työtä kuin mitä puuhaili jotakin
pientä maatilkullaan. Niin, täällä on tapahtunut suuria muutoksia!
hänkin sanoi. Herra tietäköön, ovatko kaikki hyväksi. Etkö käy sisään?

Etten vain häiritse sinun työtäsi.

Tynnyrintekijä hymähti: Niin tätäkö suurta maanviljelystä? Kaikkia
vielä. Muuta työtä minulla ei olekaan. Tynnyritehdas seisoo.

Seisoo? Mitä ihmettä?

Täällä on moni muukin paikka seisauksissa. Veneveistämökin seisoo,
työväki aikoo Amerikkaan. Pian kai leipomokin pannaan seisomaan.

Eihän sentään, minulla on kaksisataa jauhosäkkiä matkassani.

No niin, sitten siellä leivotaan vielä vähän aikaa, mutta sitten
se pannaan seisomaan. Ei pelkillä jauhoilla hyvä, tarvitaan rahaa
palkkoihin. Kotiopettaja lähti pois.

Tietysti Edevartille siinä selvisi, että Knoff oli joutunut
vaikeuksiin. Tämän reipas ilme laivalaiturilla oli ollut pelkkää
teeskentelyä. Nyt hänellä on se suuri kivinen satamasiltansa, mutta
mitä hän sillä? Tavaton laituri onkin, jossa on kaiken maailman
koneet ja laitteet, lastaus ja purkaus käy yhdessä hujauksessa, mutta
höyrylaivat eivät käy täällä. Paljonko Edevart luuli laiturin tulleen
maksamaan? Tavattomia summia! Ajattelehan vain koko rakennuspuuhaa
alusta lähtien, millaiset määrät rahaista rahaa meni joka lauantai
palkkoihin! Knoffin liiketoiminta ulottui monelle haaralle, toinen
saattoi auttaa toista, jollei jokin niistä kannattanutkaan kaikin
ajoin. Mutta syytää rahaista rahaa sillä tavalla koko kesän ajan, sitä
Knoffin varat eivät kestäneet, niinkuin saattoi odottaakin.

Mistä hän on saanut niin paljon rahaa irti? Sitä en tiedä. Lieneekö
hankkinut lainoja? Tai ottanut kiinnityksen tähän kauppapaikkaansa?
Surullista ajatella sitä. Ja kuitenkin sanon samalla: mitä Herran
nimessä hän sillä suurella satamalaiturillaan? Pelkkää komeilua ja
kopeutta, hän aikoi saada vuorolaivat poikkeamaan täällä, mutta siitä
ei tullut mitään.

Eikö siitä tullutkaan mitään?

Ei tullut. Sillä laiva-asemallakin on nyt suuri satamalaituri.

Eihän nyt ihmeitä!

Oli kyllä jo saatu täällä muuraustyöt käyntiin, ennen kuin siellä
rupesivat verryttelemään jäseniään. Siellä se ei ollut ihme
eikä mikään, oli vanhoja säästöjä, siellä on siihen varaa, ja
kaupanpäällisiksi siellä rakennettiin puusta, hirsistä, eikä se tullut
paljoakaan maksamaan. Ja saadakseen laitoksensa lujemmaksi ostivat
hyvän joukon vanhoja rautatiekiskoja, hylkytavaraa, jotka saivat
pelkällä raudan hinnalla. Siellä on ovelaa, viisasta väkeä, eivät rupea
lentämään korkeammalle kuin siivet kannattavat, se heidän laiturinsa
on jo kauan ollut valmiina, on tuskin kahdeksatta osaa meidän
laituristamme, mutta ajaa kyllä saman asian, höyrylaivat käyvät siinä.

Mutta voitko ymmärtää, miksi laiva-asema ei ole täällä vaan siellä?
Sillä täällähän sen paikan pitäisi oikeastaan olla?

Ei sitä saada tänne niin kauan kuin vanha johtaja on paikallaan
laivayhtiössä... Eivätkä muuten oikein perusta koko Knoffista. Eivät
todellakaan pidä hänestä, hän on liian mahtavaa miestä, se tympäisee.
Tietysti laiva-aseman olisi oltava täällä, ja kaikki sen tietävätkin:
suuri, vilkas kauppapaikka ja vauras asutus kolmella puolen. Mutta
turha puhuakaan koko asiasta. Ja niin kauan kuin laivayhtiössä on se
vanha johtaja — sitä miestä ei lepytä enkelitkään, Knoff suututti hänet
kerran kauan sitten suuressa kokouksessa —

Tynnyrintekijä selitti lopuksi, että hän lähtee ennen pitkää pois. Ei
hän omasta halustaan, oli ollut täällä monta pitkää vuotta, täällä
hänellä oli asuntonsa ja pikku maatilkkunsa... Mitä minun pitikään
sanoa: parikin kertaa ovat olleet Doppenista täällä, kyselivät sinua.

Se mies on ihan hullu. Oliko hän taas humalassa?

Ei täällä ollutkaan kuin vaimo vain. Aikovat yrittää Amerikkaan,
kuulemma, olivat pyytäneet Knoffilta matkarahoja tarjoten vakuudeksi
pikku tilaansa, mutta Knoffilla on enemmän kuin tarpeeksi hoitamista
omissakin asioissaan.

Mutta mitä he sitten minusta...?

Sitä en tiedä.

Edevart lähti tynnyrin tekijän luota syvissä mietteissä: Saapa
nähdä, pystyykö Knoff nyt maksamaan mitä hänellä, Edevartilla, on
saatavaa? Ajatella, että puheissa Knoffin vaikeuksista oli sittenkin
perää, se kovanonnen satamalaituri oli nyt saattamaisillaan miehen
perikatoon. Edevart oli antanut Knoffille aatteen, ja vaikkei hän
ollut odottanutkaan siitä suoranaista tunnustusta, olisi sentään
voinut sillä ylpeillä, mutta nyt hän ei uskaltanut vihjaista puolella
sanalla sinnepäinkään, kaikki ihmiset, jotka hän oli saattanut puille
paljaille, olisivat olleet oitis hänen niskassaan. Mutta ilkeää se oli
joka tapauksessa, kunpa pääsisi pois, kuta pikemmin, sitä parempi.

Edevart tapasi taloudenhoitajattaren, neitsyt Ellingsenin. Tuo
ruskeasilmäinen, vilkas tyttö oli tavallaan kuin hänen mielitiettynsä,
he olivat kerran, pari olleet hyviä ystäviä, ja nyt hän oli ainoa
iloinen ja reipas ihminen koko paikalla, puheli ja hymyili ja ilmaisi
lämpimin sanoin ihmetyksensä: että Edevart olikin pystynyt suoriutumaan
kaikesta! Että hän oli palannut siltä matkalta hengissä! Ja Knoff itse
oli kiittänyt häntä päivällispöydässä viime viikolla. Edevartista ei
ollut lainkaan vastenmielistä kuulla moista, ja pistäytyessään vähää
myöhemmin leipomossa, hän huusi ääneen vanhalle asuintoverilleen:
Oikein, sillä tavalla, antaa huhkia, minä toin sinulle kaksisataa
jauhosäkkiä!

Hm, eivät ne kauan kestä, vastasi leipuri synkästi. Miehen palkkaa
oli alennettu ja hän pelkäsi jäävänsä kohta työttömäksi. Nyt hän
aikoi viikon lopulla pistäytyä Trondheimissa tiedustelemassa uutta
työpaikkaa, hitto tässä pysyttelemään hukkuvassa laivassa ja
odottelemaan, kunnes se uppoaisi pohjaan!

Minne ikinä Edevart tulikaan, joka paikassa vallitsi sama mielten
masennus, lapsetkin, jotka pyörivät hänen ympärillään ja tarrautuivat
kiinni vaatteisiin, olivat käyneet ikään kuin hiljaisemmiksi, niin
Romeo poikakin, vaikka kotiopettaja oli matkustanut pois eikä hänellä
siis ollut läksyjä luettavanaan.

Edevart meni kauppaan. Olet tuonut uusia tavaroita, sanottiin hänelle
siellä. Pojille se oli kuin rohkaisua, vaikka heidänkin palkkojaan
oli alennettu. Onpa mukavaa, kun taas saa hyllyt ja laatikot täyteen.
Mutta vanhin myyjä, Lorensen, joka pystyi näkemään pitemmälle kuin
muut, pudisti vain päätään, hänkin oli tuuminut lähteä Amerikkaan,
mikäpä muukaan tässä neuvoksi? Edevart kehotti häntä menemään
mieluummin kotipuoleensa ja pistämään siellä itse pienen kaupan
pystyyn, yrittämään omin nokkinsa, mutta mies ei ottanut sitä kuuleviin
korviinsa: hänellä ei ollut tarpeeksi käteistä, siihen tarvittiin
käteistä rahaa!

Tuntui siltä kuin kaikki olisivat tottuneet elämään liian suurellisesti
osaamatta nyt sopeutua alennettuihin palkkoihin ja niukempaan
elintapaan. Toivoton tyytymättömyys oli saanut kaikki valtaansa, lempo
tässä elämään pienemmällä palkalla — ikään kuin ei Amerikkaa olisi
olemassa! Kaikki oli ihmisistä nurinpäin, he olivat ennen ansainneet
hyvin eivätkä halunneet tyytyä vähempään, miksi ei noita hyviä aikoja
voinut jatkua edelleenkin? Eihän toki yhden satamalaiturin rakentaminen
voinut saattaa heitä maantielle? Kaupan vanhin myyjä Lorensen selitti
tähän tapaan: Me lähdemme pois koko maasta, ei tässä muu auta. Olemme
saaneet levottomuuden ruumiiseemme emmekä huoli panna vastaan, vaan
lähdemme Amerikkaan mies kuin mies. Itsekin tulet vielä perästä! hän
vakuutti Edevartille.

Ei. Kaikkein viimeiseksi Edevart aikoi ajatella sitä. Ei sinä ilmoisna
ikänä!

Mitäs sitten aiot tehdä? Aiotko purjehtia jahteinesi Lofooteilla vielä
toisena talvena? Ehkäpä se käy päinsä. Mikäli ei koko jahti ole siihen
mennessä joutunut vasaran alle niinkuin kaikki muukin — sano minun
sanoneeni!

Ehkäpä Lorensen oli hyvinkin oikeassa, hänhän tunsi talon ja taisi
päätellä yhtä jos toistakin, mutta Edevartia hän ei tuntenut.
Amerikkaanko? Ei ainakaan omasta vapaasta tahdostaan. Edevart ei ollut
koskaan tullut ajatelleeksi sitä eikä tahtonut ajatella nytkään.



Seuraavana aamuna Edevart heitti hyvästit miehilleen. Ezra ei ollut
enää entinen reipas rasavilli, ojentaessaan pienen kätensä hän ei
saanut kunnolla sanotuksi hyvästiä, sillä hänen huulensa vapisivat
niin hävyttömästi. Hm, tuo kenkäpahus puristaa niin vietävästi! poika
virkkoi painaen päänsä alas. Mutta hän oli saanut hyvän maksun,
kauniit rahat taskuunsa, se sai viikarin pian unohtamaan surunsa.
Onnea kotimatkalle! toivotteli Edevart, lisäten sitten: Itsekin ehkä
tulen kohta perästä. Edevart meni toimistoon tileineen ja pienine,
voi, niin pienine kassoineen kaikkineen. Mitenpä se olisi voinutkaan
olla suurempi? Hän oli maksanut Lofooteilla kalat ja kotona Poldenissa
kuivaustyöt, siihen vielä muonat, miesten palkat ja ylimääräiset
maksut hinauksesta, ja Trondheimissa oli ollut pakko hankkia vähän
lisää köysiä. Sitä paitsi erinäisiä yksityisluonteisia eriä, jotka oli
taitavasti jaoteltu eri tileille tasaisesti yli koko kirjan ja jotka
siis olivat jollakin tavoin hävinneet olemattomiin, mutta kuitenkin
kaikitenkin rasittivat tilejä. Miten siis kassa olisi voinut olla sen
suurempi?

Knoff irvisti hieman kärsimättömästi Edevartin kolkuttaessa oveen
ja tullessa huoneeseen. Tuo saattoi olla hänen tavanomaista
teeskentelyään, että näet hänellä muka oli paljon muuta ajattelemista
eikä siis olisi ollut aikaa moisiin pikkuasioihin juuri sillä hetkellä.
Mahdollisesti hän myös aavisti, että sekä selvitys että kassa olisivat
liian köykäiset.

Ehkä tulen mieluummin hetken perästä?

Ei. Mutta konttoripäällikkö saa sitten tarkastaa laskut, voit jättää
kassan tänne. Tuossako on koko kassa? hän kysäisi, kun Edevart laski
pöydälle pienoisen setelinipun ja muutamia hopearahoja.

Tässä on kassa. Siinä on kaikki, mitä siitä on jäljellä.

Kaikista rahoista? Sekä niistä, jotka sait Noremilta kalojen ostoon
että niistä tuhannesta talarista, jotka sait myöhemmin kuivaukseen?

Mutta Edevart oli oppinut selittelemisen ja koukkuilemisen taidon,
oli oppinut sitä moneltakin, Augustilta, vanhalta Papstilta, laivuri
Noremilta, kaikilta ihmisiltä, hän oli loukkaantuvinaan: Siinä on
kaikki, mitä on jäljellä, voitte itse katsoa kirjasta.

Knoff oli hetkisen ääneti, selaili kirjaa, alusta loppuun ja lopusta
alkuun, pysähtyi viimeisten erien kohdalle ja virkkoi: Siis kaikki
palkat on joka tapauksessa jo maksettu?

Edevart: Niin. Kaikki paitsi minun omani.

Etkö ole ottanut omaa palkkaasi?

Kuinka olisin voinut sen ottaa? Enhän tiennyt, mitä aiotte minulle
maksaa.

Mitäkö aion sinulle maksaa? Johan siitä sovittiin edeltäpäin:
Tavallinen merimiehen palkka, niin minä sanoin.

Siksi minä vain, kun jouduin olemaan laivurina.

Laivurina! Knoff pudisti säälivästi päätään.

Tuo jo pistätti Edevartia, mutta hän sai sentään sanoneeksi: Olinhan
sentään vastuussa kaikesta.

Niinpä kyllä, vastasi Knoff kärsivällisesti, voidaan niinkin sanoa.
Mutta loppujen lopuksikin vastuu kai oli sentään minun.

Ja matka sujui kaikin puolin onnellisesti.

Knoff ei vastannut.

Edevart kysäisi äkkiä: Paljonko maksatte Noremille?

Kaljaasin laivurille, Noremilleko? Miksi sitä kyselet? Sehän on aivan
toinen asia. Hän on minun palveluksessani päässyt kohoamaan ja saanut
ajan mittaan yhä enemmän.

Niinpä niin! tuumi Edevart huulet tiukasti supussa.

Knoff sanoa tokaisi jyrkästi: Ei, se pysyy samana, josta sovittiin.
Tavallinen merimiehen palkka. Sinulla on siis saatavana se kuudelta,
alun seitsemänneltä kuukaudelta. Mutta sitten se sillinuotta!

Edevart katkerana toisen viekkaudesta: Mutta sehän oli vanha, aiotteko
ottaa siitä jotakin?

Konttoripäällikköni saa katsoa, mitä se minulle aikoinani maksoi, saat
tietää hinnan sitten myöhemmin. Vai vanha? Eikö se ole sama nuotta,
jolla saatiin siellä pohjanpuolessa se suuri silliapaja, josta luin
lehdistä?

Entä sitten? Minun käsiäni se ei ainakaan lämmittänyt, annoin näet sen
pois.

Knoff selaili kirjaa sanoen äkkiä: Huomasin, ettei jahtia ole
puhdistettu ja maalattu.

Minulla ei ollut siihen aikaa.

Mutta tästä kirjastahan näkyy, että olet maksanut kahden miehen palkan
koko kesältä, mitä ihmettä ne molemmat miehet tekivät koko ajan, kun
eivät edes saaneet jahtia puhdistetuksi eikä maalatuksi?

Edevart oli hetkisen vaiti. Niin, tässä oli nyt tilien heikoin kohta,
sitä hän ei ollut salannut itseltäänkään. Eihän hänellä ollut jahdissa
ollut kahta miestä koko kesän ajan, hän oli ollut ypö yksin, paitsi
viime kuun ajan, jolloin hän otti Ezran kokiksi. Mutta hän oli laskenut
täyden kesäkauden palkan kahdelle miehelle ja pistänyt rahat omaan
taskuunsa. Edevart oli ajatellut tätä kepposta kerran jos toisenkin:
Olisikohan se liian uskallettua? Olihan hän tehnyt pahempaakin. Eikö
hän ollut elänyt koko kesän jahdissa kuivalla ruoalla säästääkseen
kokin palkan omaan taskuunsa? Ja taas toisesta miehestä puhuen,
kaikilla laivureillahan oli pohjan puolessa apulainen; että Edevart
suoriutui yksin, se oli hänelle vain ansioksi. Ainoa hullu kohta
oli tuo jahdin puhdistaminen ja maalaaminen, se oli tullut lyödyksi
laimin, mutta se oli pikkuseikka, se ei merkinnyt yhtään mitään. Eikös
_Hermine_ ollut ehtinyt takaisin pari, kolme viikkoa aikaisemmin kuin
muut alukset säästäen siten suuret rahat? Asia on niin, alkoi Edevart
selittää, että minun täytyi pitää aluksessa toinen mies — vai eikö
minun olisi mielestänne pitänyt saada ruoan murua suuhuni? Hän keitti
ruoan ja toimitti siivouksen ja oli aina vuorostaan vahdissa, niinkuin
yleensä on tapana. Toisen miehen täytyi olla pitämässä silmällä
kuivauspaikan toista puolta, kun itse olin toisella. Saimme kumpikin
uurastaa ja rehkiä oikein kelpolailla, siellä ei saanut miehistä
työvoimaa kuin aivan vähän tai ei juuri ollenkaan, pelkkiä naisia ja
lapsia kuivaustöissä, niin että kummankin täytyi olla yhtä mittaa
liikkeessä, ei ollut siunaaman rauhaa, sitten oli vuorokausikaupalla
tavattoman korkea nousuvesi, niin että se nousi kaloihin asti ja oli
huuhtoa kaiken mennessään — kuinka olisitte luullut minun silloin
selviävän omin neuvoin? En kerta kaikkiaan uskaltautunut jättäytyä
yksin.

Knoff vain istui ääneti. Edevart jatkoi päästyään kerran alkuun: Mutta
koska pidätte sitä niin suurena asiana, ettei jahti ole puhdistettu ja
maalattu, voin jättää pois puolen kuun palkan, koska teistä näyttää
paremmalta niin. Ja jos teistä yhä tuntuu siltä, etten minä muka ole
saanut aikaan mitään koko kesän aikana, niin — tehkää minulle miten
tahdotte!

Huoneeseen tuotiin sähkösanoma: Knoff repäisi sen auki hypähtäen
samassa pystyyn. Tämä oli kerrassaan vakava uutinen: kaljaasi oli
tehnyt haaksirikon...

Edevart tuli sittemmin ajatelleeksi, ettei niin pahaa jottei jotakin
hyvääkin. Mitä hän oli nähnyt isäntänsä kasvoissa sinä suurena
tuokiona, jolloin tämä luki sähkösanoman kaljaasin haaksirikosta?
Knoff päästeli huudahduksia: Nyt tuli onnettomuus, laiva ja lasti
pohjaan käden käänteessä! Nyt tuli loppu! Mutta kasvot eivät
suinkaan osoittaneet surua ja huolta, päinvastoin. Oli miten oli,
joka tapauksessa Knoff rupesi juttelemaan Edevartin kanssa: Voitko
kuvitella? Norem ajoi kaljaasin kivelle. Se joutui hylyksi ja meni
pohjaan. Mies taitaa käydä vanhaksi, en ihmettelisi, vaikka pitäisitkin
häntä hiukan tökerönä, tietenkin hän on vanha kunnon mies, mutta
ei mikään ruudinkeksijä, hahhahhaa! Eikö niin? Ja minä kun olin
ajatellut lähettää sen kaljaasin ensi kesänä suoraan Itämerelle. Noista
trondheimilaisista välikäsistä on pelkkää kiusaa ja haittaa, tuppaavat
ihan pistämään vihakseni, mokomatkin. Mutta siitä tuumasta ei tullut
mitään, kaljaasi meni pohjaan kuin kivi. Missä se tapahtuikaan? Vähän
matkaa Villan majakan pohjoispuolella, niin tässä sanotaan. Hyvä asia
sentään, että kaikki pelastuivat, ainakaan ei vanhalla Noremilla ole
ihmishenkiä omallatunnollaan. Mitä minun pitikään sanoa: otat toisen
miehen mukaasi ja raaputatte jahdin puhtaaksi ja maalaatte sen sitten.
En tahdo nähdä sitä uuden laivalaiturin kupeessa sen siivoisena. Ei
puhettakaan —

Nyt Knoff jo olisi saanut lopettaa, tuumi Edevart itsekseen, mutta
miespä alkoi käydä liiankin luottavaiseksi lisätessään vielä pari
sanaa: ja mitä se merkitsi? Eikö haaksirikko vaikuttanut Knoffiin sen
enempää, saattoiko hän heti kohta ruveta puhumaan muista asioista ikään
kuin ei mitään olisi tapahtunut? — Et kai poikennut laiva-asemalla
eilen tullessasi? hän kysyi. Et siis tiedä, että ovat sinnekin saaneet
suuren laiturin. Sinun pitäisi pistäytyä katsomassa sitä.

Voinhan kyllä käydä.

... pelkkä puulaituri, muuten, Knoff jatkoi. Kuuluvat naulanneen sen
kokoon, olkoon se heille sallittu...

Tynnyrintekijän ja kaikkien muidenkin mielestä Knoffin tarkoituksena
oli lyödä kovasti rahaa haaksirikosta. Riippui siitä, miten hyvässä
vakuutuksessa kaljaasi ja lasti olivat, mutta jos he vähänkin tunsivat
Knoffia, hän oli varmasti vakuuttanut ne ainakin kaksinkertaisesta
arvostaan, jollei muunkaan vuoksi niin ainakin pöyhkeilynhaluaan,
jottei kukaan pääsisi sanomaan, että hänellä oli kehno laiva ja
mitätön lasti. Hänen piintynyt turhamaisuutensa oli siis kerrankin
ollut hyödyksi, hän ei nyt valitellut, ei pistänyt enää mitään töitä
seisomaan, vaan maksoi lauantaina jokaiselle miehelle täyden palkan.

Ihmeellistä! Se, että Knoff näytti taas päässeen jaloilleen, että
hänen laiturinsa oli täynnä jauhosäkkejä ja hänen myymälänsä hyllyt
täyttyivät uusilla tavaroilla, vaikutti sekä taloon että koko
ympäristöön. Ihmiset kävivät kuin vilkkaammiksi, uusi toivo näytti
syttyneen mielessä. Edevart ei paljonkaan huomannut muutosta, kun
uurasti päivät jahdin puhdistus- ja maalauspuuhissa nukkuen yönsäkin
siellä. Mutta kerran lauantai-iltana hänen apulaisensa, nuori poika
mainitsi sinä iltana taas tanssittavan suuressa tuvassa. Eikö
Edevartkin aikonut lähteä maihin? Haakon Doppen oli tullut pelimanniksi.

Edevart ei uskaltanut ajatellakaan, tekikö hänen mielensä tanssiin vai
oliko tekemättä, mutta hän oli vahingosta viisastunut eikä huolinut
mennä syyhymättä saunaan. Ei, hän pysyisi visusti poissa sieltä, muuten
tulisi kuitenkin taas tappelu. Hän huomasi pojan puheista, että hänen
täytyi olla varuillaan, että hänellä epäiltiin olevan joitakin vehkeitä
Doppenin emännän kanssa, mutta Haakonista hän saattoi puhua vapaasti:
Vai niin, vai oli Haakon Doppen täällä? Ostaisi kai taaskin säkkiinsä
tavaroita? Milloin hän tuli? Vai aamulla? Sitten mies tietystikin jo
on humalassa? — Ei ole, vakuutti poika, hänellä ei nykyisin ole millä
juoda. — Edevartin täytyi saada kysellä Lovise Magretesta, tietysti
hänen täytyi kysellä, mutta käyttäen tästä toista nimeä, jottei
tuntuisi olevan kysymys juuri hänestä, vaan pikemminkin jostakusta
toisesta: Oliko Haakon yksin, vai oliko hänellä joku lapsista mukanaan?
— Poika: Sitä en tiedä. Tarkoitin, että oliko hän sen viimevuotisen
punatukkaisen tytön matkassa? Severine kai sen tytön nimi oli? — Eikö
mitä! Hänellä on vaimonsa mukanaan, vastasi poika tuijottaen Edevartiin.

Edevart pysyi jahdissa. Hän oli puhunut tarpeeksi, ennen aikaan hän
olisi varmasti pannut henkensä alttiiksi Lovise Magreten vuoksi,
nyt hän vaati itseltään että käyttäytyy kuin aikamies — ymmärrätkö?
Millainen narri hän olikaan ollut, oli kuvitellut mielettömiä, liehunut
kuin rauhaton sielu Poldenin ja Fossenlandetin väliä. Tuo nainen
ei merkinnyt hänelle enempää kuin pahainen pensas kotitanhuoilla.
Hänellä oli kaksi lasta, mitäpä Edevart heistä? Ja hän oli sitä paitsi
naimisissa...

Tunnit kuluivat, Edevart sytytti tulen lamppuun. Hän ei uskaltanut
oleskella kannella, hänet olisi voitu nähdä sieltä, ja silloin ihmiset
olisivat heti olleet valmiit selittämään, minkä vuoksi hän ei ollut
mennyt maata. Mutta taas kului tunti tunnin perästä, yö venyi pitkäksi
eikä hän voinut enää istua kajuutassaan kuin vankina, tietysti hän
uskalsi oleskella kannellakin, sitä nyt tässä vielä puuttuisi! Tottahan
hän uskalsi tallata aluksensa kantta, tämähän oli hänen oma jahtinsa.
Mutta koskaan eivät tunnit olleet tuntuneet niin pitkiltä eikä hänen
hyvä taskukellonsa käynyt niin hitaasti, vaikka hän käveli kannella
kävelemistään. Entä jos hän menisi maihin ja piipahtaisi talossa? Ei,
sanottu!

Hän huomasi joutuneensa takaisin kajuuttaan ja istuutui torkkumaan.

Askelia kannella. Edevart saattoi uskotella itselleen, ettei ollut
odottanut niitä, olipa olevinaan hämmästynytkin. Kuka saattoi tulla
näin myöhään? — Mutta kyllähän hän oli odottanut Lovise Magretea. Eikö
tämä ollut käynyt kyselemässä häntä tynnyrintekijältä?

Edevartia ihmetytti vain, ettei tulijalla tuntunut olevan kiirettä
laskeutuessaan portaita alas. Tämä tulija ei näyttänyt liikkuvan
salaisilla teillä, ei, tervehti häntä kädestä pitäen pyydellen tuloaan
anteeksi. Etkö ole vielä mennyt maata? hän sitten kysyi osaaottavasti.

Edevart oli olevinaan tavattomasti kummissaan käynnistä, ei se
ihmetyttänytkään Lovise Magretea, niin tämä itse sanoi. Hän otti
povestaan paperin, pidellen sitä kädessään.

Ensin Lovise Magrete puhui Edevartista, ylisteli häntä aikamieheksi,
joka oli varmaan koko maan nuorin laivuri. Hän katseli ympärilleen,
tuumi, että oli niin mukavaa ja kodikasta, kajuutta oli siisti ja soma,
lampunlasikin oli puhdistettu.

Uskallatko tulla tänne? kysyi Edevart.

Uskallan kyllä.

Lovise Magrete oli ihmeen lempeä ja hiljainen, siitä oli kulunut vuosi
kun Edevart oli asunut hänen luonaan, hän oli ehkä vielä viehättävämpi
kuin silloin, suu oli hellempi, se värähteli hiukan. Mitä Edevartin
piti sanoa? Kyselipähän lapsista, suudellen häntä vähän päästä.
Oli ihanaa suudella Lovise Magretea niinkuin ennenkin, tämä otti
rehellisesti vastaan hänen hyväilynsä. Lovise Magrete!

Lovise Magretella oli asiaa, niin tämä itse sanoi, eikä Edevart voinut
torjua tulijaa luotaan. Tietystikin hän oli heti oivaltanut, mihin
toinen tähtäsi, mutta oli väliin uneksinut hurjia unia aivan muusta:
että Lovise Magrete tahtoi jättää koko Doppenin oman onnensa nojaan ja
tulla hänen luokseen, olla hänen kanssaan, elääkseen ja kuollakseen
hänen rinnallaan. Hurjia unelmia — nyt tämä nainen pyysi auttamaan
itsensä ja perheensä Amerikkaan! Sanoi, kuten asia olikin: että se
olisi suuri hyvä työ, he olivat turhaan pyytäneet apua Knoffilta ja
kaikilta ihmisiltä, ei kukaan koko maailmassa ollut ollut niin hyvä
kuin Edevart. He antaisivat pantin, kas tässä paperi, he kirjoittavat
sen huomenna valmiiksi ja pistävät siihen nimensä alle kumpikin, sekä
Haakon että hän, he tekevät vaikka mitä. Heidän elämänsä oli perin
tukalaa, Haakon oli silloin kerran poissaollessaan opetellut levysepän
ammatin ja osasi valmistaa mitä somimpia tavaroita, kuten siivilöitä
ja peltisiä mittapuikkoja ja kauhoja, mutta niistä ei ollut muuhun
kuin panna tuvan seinään riippumaan, sillä kukaan ei käynyt Doppenissa
ostamassa mitään, se oli niin syrjässä. Niin että he olivat kovin
tiukalla. Eikä kukaan koko maailmassa ollut Lovise Magretelle ollut
niin hyvä kuin Edevart.

Nainen sanoi kaiken yhteen hengenvetoon, ikään kuin peläten saavansa
oitis kieltävän vastauksen. Nyt Edevartin oli asia ratkaistava. Lovise
Magrete tarttui hänen käteensä.

Edevartista tuntui kieltämättä hieman imartelevalta, kun tuo toinen
luuli häntä niin rikkaaksi ja mahtavaksi, mutta hän ravisti päätään
kuulemalleen.

Etkö siis voi?

En voi.

Lovise Magrete lysähti kasaan kuullessaan sen sanan: Ei, en minä sitä...

Edevart kysyi: Miksi ette voi olla kuten ennenkin, sinä kudot kankaita
ja hän — niin no, hänhän ei ole koskaan pannut tikkua ristiin?

Asia on sillä tavalla, että täällä kaikki hänet tuntevat ja tietävät
kaiken, hän ei voi tavata ainoaakaan ihmistä, joka ei sitä tietäisi.
Ja kuitenkin hän teki kaiken minun tähteni, joutuen koko juttuun ilman
omaa syytään, mutta kukaan ei ajattele sitä. Mutta hän arvelee, että
olisi paljon parempi olla uudessa paikassa, missä kukaan ei häntä
tuntisi, silloin hänestä tulisi aivan toinen mies. Sillä hän on kunnon
mies.

Minulta jäi Doppeniin rautakanki, onko hän sitä käyttänyt ja vääntänyt
loput kivet pois niitystäsi?

Äänettömyys.

Onko hän käyttänyt rautakankea, kuuletko kun minä kysyn?

Ei ole, sillä hänhän on oppinut uuden ammatin, ja jos hän vain pääsisi
toiseen maahan —

Edevartin päähän pisti oiva tuuma: Niinpä anna hänen mennä yksin!

Mutta kaikessa avuttomuudessaankin Lovise Magretella oli sentään jonkin
verran johdonmukaisuutta ajatustensa kulussa. Edevartin ehdotus oli
mahdoton, hän puheli nöyrästi ja kiertelemättä: Asia on nyt niin, että
Haakon tahtoo minut ja lapset mukaan, olemmehan naimisissa, niin että
meidän on elettävä yhdessä. Niin asia on. Ja ilman meitä hänen olisi
vaikea pysyä kunnollisena.

Edevart kaksimielisesti: Niin, ilman sinua voi muidenkin elämä käydä
vaikeaksi. Mutta siitähän sinä välität viisi, kuten kuuluu ja näkyy.

Ei! Ei! Ei! Ja Lovise Magrete heittäytyi hänen rintaansa vasten. Minä
olen onneton sinun tähtesi enkä voi ymmärtää, mitä meidän on tehtävä.
Sano sinä!

Edevart toisti äskeiset sanansa: Niinpä anna hänen mennä yksin!

Pitkä äänettömyys. — Miten se voisi käydä päinsä? kuiskasi Lovise
Magrete pudistaen päätään. Minun kävisi hullusti, emme voisi pitää sitä
ihmisiltä salassa. Ei, sitä ei voi ajatella.

Edevart: Sinä siis pyydät minua auttamaan itsesi pois luotani?

Äänettömyys. — En ymmärrä! mutisi Lovise Magrete epätoivoissaan.

Edevart avasi napin hänen hameensa miehustasta. Lovise Magrete salli
sen tapahtua, mutta Edevartin yrittäessä avata toista Lovise Magrete
suuteli häntä hellästi ja istuutui takaisin penkille.

Etkö sinä ehkä ehdi!

En! En ehdi! Hän tietää, missä minä olen.

Edevart huudahti: Tietääkö hän sinun olevan minun luonani?

Tietää. Hän itse pyysi minua tulemaan sinun luoksesi. Voi, ei hän ole
niin paha kuin luulet.

Minusta hän tuntuu pahemmalta kuin ensin osasin uskoakaan! mutisi
Edevart ällistyksissään.

Lovise Magrete: Ei, hän on vain niin masennuksissaan, emme saa apua
mistään, ja antaisimme koko Doppenin siitä hyvästä; tässä se on
sanottuna, jos tahdot lukea. Hän käski minun tulla kysymään sinulta.
Eikä hän ajatellut mitään — mitään muuta.

Sama, mitä hän ajattelee. Eikö niin?

En tiedä.

Taas kuuluu kannelta askelia, hapuilevia askelia. Lovise Magrete
heristää korviaan pelästyneen näköisenä, Edevart ei välitä siitä tuon
taivaallista, vaan jatkaa: Ei, sinä et välitä minusta hitustakaan.

Voi, kyllä minä — minä rakastan sinua. Tuolla kannella on joku.

Tahdot vain lähteä pois yhdessä hänen kanssaan. Sitä sinä tahdot etkä
muuta.

Mitä minun pitää tehdä? Ei minunkaan ole helppoa, kolme lasta —

Joko niitä nyt on kolme?

Toinen vastaa, luoden silmänsä maahan: Jo on. Mutta viimeinen ei ole
hänen.

Vaikka askelten kopina kannella käy yhä kovemmaksi saattaen ennustaa
uhkaavaa vaaraa, Edevartin mielen valtaavat naisen viime sanat niin
kokonaan, että hän vain kysyy aivan kylmästi ja järkevästi: Mistä
tiedät, ettei se ole hänen?

Lovise Magrete hymyillen hämillään: Tiedän sen ihan varmasti!

Edevart sai hiukan ajattelemisen aihetta. Hänen kasvonsa kävivät
harmistuneen näköisiksi, kun joku kuului samassa naputtavan kynnellään
kajuutan kansi-ikkunaan häiriten häntä kesken kaiken; hän kivahtaa
kiukustuneena: Tiehenne sieltä ylhäältä!

Kuka se on? kuiskaa Lovise Magrete.

Olipa kuka tahansa, sen naisen on lähdettävä tiehensä!

Naisen? Kuka nainen aikoo tulla tänne sinun luoksesi?

En tiedä. Varmaan neitsyt Ellingsen.

Vai niin, vai neitsyt Ellingsen.

Käyn katsomassa. Istu sinä hiljaa täällä paikallasi, ettei hän näe
sinua.

Edevart harppasi kannelle ja seisoi seuraavassa silmänräpäyksessä
silmätyksin Haakon Doppenin kanssa.

Haakon tervehti kuiskaten: Minä vain ajattelin... Onko hän vielä
täällä? Anteeksi se menneenvuotinen, anteeksi... tässä käsi!

Edevart oli kovin ihmeissään miehessä tapahtuneen äkillisen muutoksen
johdosta, tämä seisoi siinä kuin avunpyytäjä, kuin kurja raukka. Viinan
löyhkä tuntui pitkän matkan päähän.

Mitä tahdot?

Mitäkö tahdon? Onko Lovise Magrete vielä tuolla? Tahdoin vain auttaa
häntä pyytämään sinua, mutta älä Herran tähden kerro minun olleen
täällä! En tahtonut antaa hänen olla yksin pyytämässä, se olisi
käynyt hänelle liian raskaaksi, siksi minä tulin. Minä istun tuvassa
soittamassa siihen asti, kunnes hän tulee. Olemme kovassa hädässä, auta
meidät pois täältä, saat koko Doppenin kaikkineen päivineen. Oletko
lukenut, miten me aiomme kirjoittaa kauppakirjan? Et varmastikaan kadu
kauppojasi, hän tuo sen sinulle huomisaamuna varhain. Älä Jumalan
nimessä kerro, että minä olen ollut täällä, sano, että se oli joku
muu, ja nyt minä lähden heti tieheni, pistäydyin vain tänne lyhyeksi
hetkeksi. Anteeksi se menneenvuotinen, tässä käsi!

Haakon Doppen huojui pian laiturilta maalle häviten pimeään.

Senkin humalainen porsas, tahtoi tietenkin tulla katsomaan olinko
yöpukimissa, tuumi Edevart laskeutuessaan takaisin kajuuttaan. — Kolme
lastako? hän sitten kysyi, sanoitko saaneesi kolmannen?

Kyllä.

Milloin sen sait?

Lovise Magrete mainitsi kuukauden ja päivän, mutta ei tehnyt siitä
mitään numeroa, ei käyttänyt sitä aseena Edevartia vastaan. Jahdissa
käynyt ihminen sen sijaan piti häntä vieläkin levottomuuden vallassa,
joten hän kysäisi:

Saitko sen naisen lähtemään pois?

Sain kyllä — sen naisen pois.

Olin niin peloissani, kuiskasi Lovise Magrete, että aioin jo mennä
piiloon vuoteeseesi. Mitä, hänkö siis käy täällä luonasi?

Oikein ajateltu, sanoi Edevart siihen. Mene vain vuoteeseen!

Lovise Magrete ei sitä kuullut, kyseli vain neitsyt Ellingsenistä:
Oliko hänen tapana käydä täällä öisin? Äänessä ei ollut vähintäkään
katkeruutta, hän istui vain mietteissään, pää riipuksissa. Edevart
vastasi vältellen, neitsyellä oli tänä iltana ollut asiaa, muuten
hän ei koskaan käynyt täällä. Mutta Lovise Magrete, ole sinä nyt
niinkuin silloin kerran, riisu yltäsi! Katso tätä kaunista valkoista
tyynynpäällistä!

Lovise Magrete istui yhä ajatuksiinsa vaipuneena, kertaakaan edes
katsahtamatta Edevartiin.

Tämä kivahti lopulta kärsimättömästi: Sano suoraan, että tahdot vain
päästä pois minun lähettyviltäni.

Minäkö? Ei, tahdon olla koko elämäni ajan sinun kanssasi. Voi hyvä
Jumala, etkö sinä ymmärrä —

Edevart tunsi itsensä säälittäväksi omissa silmissään, ja nyt,
taipuessaan ja luvatessaan auttaa Lovise Magreten maasta pois, hän
ei tuntenut omaa ääntään. Hän oli kyllä ajatellut asiaa, se merkitsi
hänelle suurta onnettomuutta, tavatonta vahinkoa, mutta hän ei
välittänyt siitä. Olkoon sitten vaikka niinkin, vaikka hukka periköön,
hän auttaa rakastettuaan, antaa hänelle kaikki rahansa, onko hän sitten
tyytyväinen?

Oih! Lovise Magrete heittäytyi voihkaisten Edevartin kaulaan. Mies
tunsi hänen povensa aaltoavan, tunsi hänen suudelmiensa polttavan
kuumempina kuin koskaan ennen. Hän soperteli kiitoksia, puhutellen
häntä hyväilynimillä: Oma pojuseni, oma rakkaani, Jumala sinua
siunatkoon!

Edevart yritti tällä huumauksen hetkellä jälleen avata Lovise Magreten
vaatteita, mutta tämä ei halunnut sitä vaan purskahti itkuun.
Hämmästyneenä ja suuttuneena Edevart sysäsi hänet luotaan ja sanoi
töykeästi: Hyvä! Tee kuten tahdot.

Voi kyllä minä tahdon! Kunhan vain autat meidät pois täältä!

Siis sen vuoksi vain. Edevart tokaisi jurosti: Olenhan luvannut auttaa
sinua. Kas tässä, saat kaikki minun rahani! Hän repäisi lompakkonsa
auki ja paiskasi setelinipun pöytään: Voit itse laskea ne!

Ei — kuinka paljon siinä on?

Laske itse, etkö kuule kun sanon?

Ei! Ei! Edevart, miten paljon siinä on?

Tämä mainitsi summan.

Ei maailmassa! huudahti Lovise Magrete käyttäen vanhaa tunnettua
huudahdustaan, olen sinulle kiitollinen elämäni loppuun asti. Siinä on
enemmän kuin olimme uskaltaneet toivoakaan saavamme Doppenista. Voitko
antaa pois kaikki rahasi? Ei, kuule, sinun pitää ottaa osa takaisin!

Ota rahat, kuuletko! komensi Edevart tylysti.

Odottiko hän nyt naisen silmänräpäyksessä antautuvan? Hän odotti kauan,
mutta mitään sellaista ei kuulunut. Lovise Magrete ojensi hänelle
paperin luettavaksi, hän heitti sen pöydälle. Lovise Magrete lupasi
tuoda aamulla varhain oikean paperin.

En välitä siitä, vastasi Edevart yhä odottaen. Lovise Magrete ymmärsi
kyllä, mitä toinen odotti, purskahti taas itkuun ja rupesi availemaan
pukuaan.

Edevart: Miksi itket? Muistan kerran, jolloin et itkenyt ollenkaan.

En, enhän minä itke! puheli Lovise Magrete hädissään. Näethän itsekin,
etten minä itke... riisun heti paikalla... Hän itki yhä rajummin,
suuret vesikarpalot tippuivat silmistä mutta hän koetti olla olevinaan
touhuissaan, ikään kuin itsekin olisi tätä halunnut.

Edevart ponnahti pystyyn sydänjuuriaan myöten loukkaantuneena, kietaisi
rajusti vaatteet toisen ylle, tarttui hänen käsivarteensa ja tiuskaisi:
Ota rahat ja lähde rauhassa! En tahdo tehdä sinulle pahaa.

Lovise Magrete koetti lepytellä häntä, vaikeroida helliä sanoja,
mutta Edevart kiipesi kiivaasti edellä portaita ylös. He tulivat yön
pimeyteen. Lovise Magrete selitti rukoillen: Kuule Edevart, minä en
voinut.

Etkö voinut?

En, en tänä iltana. Kadun sitä niin. Vai et voinut? Olit siis asettanut
kaikki siten edeltäpäin?

Ei, en minä tahtonut, mutta Haakon tahtoi, että tekisin niin. Mutta
kadun sitä.

Äänettömyys. Lopuksi Edevart sai sanoneeksi: Mutta miksi et sanonut
sitä oitis tuolla alhaalla?

En voinut sanoa. Sillä siellä — siellä oli niin valoisaa.




X


Kesä alkoi kallistua syksyyn, Edevart oli saanut jahdin kuntoon ja
oli jälleen auttamassa kaupassa. Kauppa kävi hyvin jonkin aikaa,
mutta sitä mukaa kuin hyllyt ja laatikot tyhjenivät eikä uusia
tavaroita tullut entisten tilalle, kaikki huomasivat Knoffin olevan
nurin menossa. Satamalaituri oli kylläkin saatu valmiiksi työväki ja
hevosmiehet olivat kaikki lähteneet pois, mutta se sai paikan tuntumaan
yhäkin tyhjemmältä eikä suinkaan vaikuttanut mieliä virkistävästi.
Vanhin myyjä Lorensen oli sanoutunut irti Knoffin palveluksesta ja
varustautui kaikin voimin Amerikan matkaan päästäkseen lähtemään ennen
talven tuloa. Kaksi muuta kauppa-apulaista lähti hänen mukaansa.
Myös maaseudulla varustautuivat monet nuorukaiset seuraamaan heidän
matkassaan Amerikkaan, heitä kertyi iso joukko, oikea siirtokunta,
doppenilaistenkin oli määrä lähteä samassa joukossa.

Vallitsi oikea Amerikan kuume.

Knoff piti mokomaa kulkutautia pilkkanaan, sanoi sen olevan aivan
aiheetonta ja väitti maastalähtijöiden vielä aikoinaan katuvan
sitä katkerasti. Mutta kukaan ei enää kallistanut korviaan Knoffin
puheille, hän oli menettänyt kaiken ennen nauttimansa kunnioituksen ja
vaikutusvallan, itse vanha laivuri Noremkin pudisteli kotiin tultuaan
päätään isäntänsä huonoille asioille: Hän hävitti itsensä tuolla
laiturinrakennuksellaan, ei liene enää apua siitäkään, että minä
päästin kaljaasin joutumaan haaksirikkoon.

Koko suuri, vilkasliikenteinen kauppapaikka oli kuin hajaannuksen
ja häviön partaalla, vain sen isäntä itse enää käveli pää pystyssä.
Satamalaiturin rakentaminen oli vienyt häneltä kaiken, mutta hän ei
vain hellittänyt. Konttoripäällikkö oli saanut eron, leipuri aikoi
lähteä pois ennen joulua, taloudenhoitajattaren, neitsyt Ellingsenin
oli tultava toimeen yhtä palvelijatarta vähemmällä.

Edevart tunsi olonsa ikäväksi ja halusi pois. Hän tunsi olevansa
rahaton mies, lompakko oli aivan laihana, hän ei ollut antanut pois
ainoastaan kaikkia omia rahojaan vaan vieraatkin; Joakim veli karhusi
häntä ennen pitkää. Tosin kyllä Edevart oli saanut rahojensa vakuudeksi
Doppenin, hänellä oli kuitattu kauppakirja taskussaan, mutta Joakim ei
kuuna päivänä ymmärtäisi mokomaa kauppaa, tuskin Edevart itsekään sitä
ymmärsi. Mitä ihmettä hän Doppenilla? Niin, ennen aikaan kyllä, mutta
nyt -?

Tuli päivä, jolloin Amerikkaan menijöiden oli määrä lähteä.
He kokoontuivat kaikki laiturille, mistä iso vene vei heidät
laiva-asemalle. Kaikilla siirtolaisilla oli mukanaan tavaroita,
kenellä enemmän, kenellä vähemmän, Haakon Doppenilla oli niitä varsin
runsaasti, sitäpaitsi vaimo ja kolme lasta, mutta erikoisen hyvää
huolta hän piti muutamista säkeistä, joiden päälle ei millään muotoa
saanut istua. Niissä oli hänen tekemiään läkkiastioita, jotka hän
yritti saada myydyksi Trondheimissa. Retkeläisiä oli neljätoista miestä
ja viisi naista, sitä paitsi iso joukko lapsia, vene tuli täyteen
lastiin.

Edevart pysytteli tahallaan hyvästijätön hetkellä poissa rannalta,
seisoi vain panimon tiellä odottamassa. Vasta nähtyään veneen ehtineen
vähän matkan päähän rannasta hän asteli hitaasti laiturille. Veneessä
näkyi joku naishenkilö kohottautuvan seisoalleen ja huiskuttavan
kättään hyvästiksi, Edevart vastasi huiskutukseen. Hän oli kuin
lamautunut, häneen ei koskenut kovinkaan kipeästi, vaikka tuo toinen
lähtikin pois.

Knoff ja laivuri Norem seisoivat laiturilla. Edevartia ihmetytti kun
näki isännän siellä, tämä ei nähtävästi aikonut piilotella, ei toki
sinnepäinkään! Pyörähtäessään ympäri kannoillaan hän virkkoi kuin
ohimennen: Pitää hommata tänne pari suurta lyhtyä, jotta laivat näkevät
paremmin purkaa lastia pimeässä!

Norem katsoi pitkään hänen jälkeensä pudistaen päätään. He puhelivat
hetken aikaa Knoffista. Norem pelkäsi tämän menneen vähän kuin
sekaisin: Kuulitko, mitä hän sanoi? Että hän muka aikoo hankkia tänne
laiturille pari suurta lyhtyä! Niin, kyllähän häneltä voi syntyä sekin
hullutus. Mutta rahaa sekin kysyy. Ja juuri hetkistä ennen oli pyytänyt
nimeäni vekseliin.

Ohoh! Ei kai sentään?

Niin, mitäs sinä siitä ajattelet? Laivanisäntä pyytämässä laivurinsa
nimeä vekseliin!

No annoitko?

Laivuri Norem: Että annoinko nimeni? En minä toki niin hullu ole. Yhtä
hyvin olisin voinut lähteä Amerikkaan menijöiden mukaan. Mutta minulla
on sentään, Herran kiitos, sen verran omasta takaa, että elän kotonakin.

Nyt minä en enää osaa sanoa mitään, mutisi Edevart itsekseen. Norem
kysäisi: Olet kai jo saanut palkkasi? En ole saanut. Ei ole vielä tehty
tiliä. Entä sinä?

Minäkö? Totta kai! Ensi työkseni pelastin oman osani. En kuivannut
kaloja kauempaa kuin rahat riittivät.

Edevart astui askelen taaksepäin: Sinun kalasiko siis eivät olleetkaan
kuivatut silloin kun lähdit kotimatkalle?

Eivätkä olleet. Kaikkia vielä! Mutta mitäpä niitä kuivaamaan, kun
niiden kerran oli määrä mennä meren pohjaan!

Edevart lausui melkein kuiskaten: _Pitikö_ niiden siis mennä meren
pohjaan!

Norem: Niin minä sen ainakin ymmärsin. Sano minun sanoneeni!

Ei ollut lainkaan varmaa, että Norem oli esittänyt asian niin kuin
se todella oli. Edevart erosi hänestä mieli katkerana. Tuo vanha
kettu oli varmaan tässäkin tapauksessa pelastanut ennen muuta oman
nahkansa antaessaan huomata, että oli päästänyt kaljaasin kivelle
toisen käskystä. Edevartista tuntui ensi kerran siltä, että Noremissa
oli jotakin ilkeää ja pahaa, tämän harmaa, villava niska oli liian
paksu, sen päällä lepäsi liian monien syntien paino; mies oli kovin
varma itsestään ja häpeämätön, puheli peittelemättä konnankoukuistaan,
kehuskelikin niillä. Toivoisinpa hartaasti, että koko ukko jo olisi
kuollut ja kuopattu, tuumi Edevart itsekseen, hänhän se minut opetti
pimittämään talvella kaksikillinkisiä, ja mitä hyötyä minulla nyt on
varastamastani?

Mutta Knoffista Edevart ajatteli kaikesta huolimatta toisin: tämäkin
oli ollut mahtavuutensa päivinä kelmi ja ovela veijari, nyt hän oli
sotkeutunut kiusallisiin vaikeuksiin, mutta vielä tänäkin päivänä hänen
turhamaisuutensa rehotti yhtä suurena ja kukoistavana kuin ennenkin
kohoten korkealle yli tämän matoisen maailman mataluuden. Edevart
ei ollut itsekään selvillä siitä, miksi hän oikein rupesi tuntemaan
sääliä Knoffia kohtaan, ehkä tunsi itsekin olevansa hieman syyllinen
hänen tuhoonsa, sitä paitsi hänessä oli vielä jäljellä kansanihmisten
kukistunutta suuruutta kohtaan tuntemaa sääliä ja armeliaisuutta. Hän
muisti lapsuusvuosiltaan, kuinka kotipuolessa oli joku juopotteleva
nimismies erotettu virastaan. Edevart oli itkenyt raukan kovaa kohtaloa
ja rukoillut Jumalaa hänen puolestaan. Päättäen siitä, mitä hän oli
kuullut eri tahoilta, Knoffin asiat tuntuivat tosiaan olevan aivan
hullulla tolalla, rouva Knoff oli laihtunut ja vanhennut verrattuna
siihen, mitä oli ennen ollut, sillä hänen täytyi auttaa neitsyt
Ellingseniä taloudenpidossa. Knoffilla itsellään oli kyllä vielä
kultakello taskussa ja kultavitjat rinnan päällä, mutta kohta hänellä
kai ei enää olisi niitäkään.

Edevart alkoi käydä todella levottomaksi palkkansa puolesta, ei ollut
ensinkään varmaa, pystyikö Knoff maksamaan sitä hänelle, ja mikäs
sitten eteen? Hänellä oli kyllä hyvät vaatteet, taskukello ja uusi
kultasormus, mutta muutapa hänellä ei ollutkaan. Niin no, olihan
hänellä Doppen. Mutta mitä hän sillä? No niin, käyköön syteen tai
saveen, Edevart saattoi palata takaisin Poldeniin ja lähteä Lofooteille
kalaan niinkuin ennenkin, joka tapauksessa hän oli selvillä siitä, että
hän tilinteossa olisi mukautuvainen ja ottaisi huomioon Knoffin tukalan
aseman. Se oli vähintä, mitä hän saattoi tehdä, sen hän oli isännälleen
velkaa.

Sunnuntaina hän lainasi veneen soutaakseen katsomaan "kotiaan",
Doppenia. Vihantarantainen lahti oli nyt väritön ja harmaa, tupa autio
ja tyhjä, kaikki huonekalut ja muut tavarat poissa, kosken kohina
ainoa asia, mikä oli ennallaan. Heinäladossa hän seisoi vain hetkisen
haaveissaan muistellen siellä kokemaansa hurmaa; sitten hän painoi oven
kiinni mennäkseen aittaan: sinne Lovise Magrete oli jälleen ripustanut
häntä varten vuodepeitteen. Herranen aika — ikään kuin hänellä ei
olisi ollut enemmän kuin tarpeeksi ajattelemista muutenkin! Edevart
kääri peitteen varovasti kokoon ottaen sen mukaansa; halkovajassa oli
hänen rautakankensa, sen hän antoi olla alallaan; kivet olivat yhä
paikoillaan heinäniityssä.

Täällä oli kerran ollut koti, aikuiset vanhemmat ja lapset olivat
eläneet täällä aikojaan, surren surujaan, iloiten iloistaan, nyt koti
oli kylmillään. Mistään ei kuulunut risahdustakaan, ainoastaan kosken
kohina metsän takaa. Maankiertäjät veivät katkaistut juurensa mukanaan,
mihin ikinä he menivätkin, mutta se ei kuulunut tähän...

Kun kauppa maanantaiaamuna avattiin, Edevart seisoi hetkisen kaupassa,
ketään ei kuulunut tulevaksi. Toinen kauppa-apulainen, Magnus,
rupesi ottamaan hyllyiltä muutamia vaivaisia kankaiden tähteitä ja
asettelemaan niitä uuteen järjestykseen takaisin hyllyille, siinä ei
ollut työtä useammalle kuin yhdelle miehelle, ei kunnolla sitäkään.

Edevart koputti konttorin oveen: Lienee parasta että lähden nyt — ei
kai teillä ole mitään sitä vastaan?

Kyllä minulla on paljonkin sitä vastaan, vastasi Knoff. Pitääkö minun
jäädä tänne ypö yksin? Mikä nyt on kaikkiin ihmisiin mennyt? Kohtahan
joulukiireetkin alkavat! Mutta kuitenkin kaikitenkin Knoff käytti
heti tilaisuutta hyväkseen, nyökäyttäen myöntävästi: Vai niin, vai
aiot lähteä? Hyvä, tehdäänpä sitten tili! Ensiksikin se sillinuotta,
mutta aloitetaan lopusta: kuinka kauan olet ollut kaupassa, ja kauanko
aikaa sinulta meni jahdin puhdistukseen ja maalaamiseen? Knoff otti
lyijykynän käteensä, istui siinä taisteluun valmiina, hän kyllä osaisi
pitää puolensa.

Niistä kummastakaan en tahdo maksua, sanoi Edevart asian aluksi. Ja kun
Knoff kohotti kummissaan katseensa hän lisäsi: se ei ollut työtä eikä
mitään.

Knoff näytti ikään kuin pehmenevän, hän ei saanut tilaisuutta osoittaa
taistelunhaluaan. Hän hymyili melkein alakuloisesti sanoessaan:
Ensi kerran sattuu nyt minulle, että joku palveluksessani oleva
vapaaehtoisesti tinkii palkoistaan, päinvastoin, minun väkeni on aina
väittänyt saaneensa liian vähän, aina liian vähän.

Edevart olisi sinä hetkenä antanut paljon, jos olisi voinut seistä
täysin rehellisenä ja syyttömänä isäntänsä edessä. Ei epäilystäkään,
oma väki oli Knoffia pettänyt ja puijannut, kukin tavallaan,
käyttämällä hyväkseen hänen turhamaisuuttaan. Ihmekö siis, että
tämänkin täytyi puolestaan olla varuillaan ja käyttää näiden omia
juonia ja metkuja! Edevart tunsi mielenliikutuksen tapaista, hän ei
ainakaan syyttänyt Knoffia. Siitä ei ollut kulunut kovinkaan pitkää
aikaa, kun saman Edevartin mielestä oli ollut miehekästä olla kovaa
poikaa ja mahtavaa miestä puolestaan, mutta nyt hän tunsi itsensä
nöyräksi ja masentuneeksi. Mikä häntä oikein vaivasi, oliko hän
päästään vialla? Tuon suuren herran ja työnantajan oli täytynyt
supistaa toimintaansa supistamistaan, hän oli melkein puilla paljailla,
viime vuosi oli vanhentanut häntä, hän ei ollut enää kovinkaan mahtava
katseltava, parransänkikin ajamatta, ja Edevart tuli panneeksi
merkille, että ohimoille oli ilmestynyt muutamia harmaita hiuksia.
Surkuteltava isäntä ja valtias! Mutta tämä ei aikonut hellittää,
äkkiä näytti siltä kuin Knoff ei enää haluaisi hymyillä alakuloista
hymyään, yks kaks hän sai taaskin kasvoilleen entisen touhukkaan
ilmeensä; otti kultakellon taskustaan, katsoi sitä, pisti sen taskuun
takaisin ja virkkoi: Siis kuuden, puolenseitsemättä kuukauden palkka.
Älä häiritse minua! Hän laski laskemistaan ja kirjoitti muistiin.
Vielä kirjoittaessaan hän sanoi: Niin, se nuotta — en tiedä oikein
— konttoripäällikkö ei saanut selkoa siitä, mitä se oli aikoinaan
maksanut minulle. Paljonko olet aikonut siitä antaa?

Edevart vastasi vältellen.

Knoff: Sanotaanko 10 talaria nuotasta?

Edevart: Kiitoksia vain. Jos voitte antaa sillä...

Edevart sai mainion tilin. Knoff sanoi hyvästiksi: Mieleni on paha, kun
lähdet! Sitten hän lisäsi lyhyesti ja ankarasti: Voit tulla takaisin
luokseni, jahka olot paranevat.

Edevart kuuli kotoa paljonkin uutisia, mutta yksi niistä oli ihan
tavaton, pelottava; koko Polden ympäristöineen oli aivan ylösalaisin
tuon kauhean tapahtuman johdosta.

Kuka olisi uskonut moista kaikin puolin kunniallisesta ihmisestä!
Että hänellä saattoikin olla omallatunnollaan mitä hirvein rikos,
joka oli kuin suoranainen murha. Ihmisten henkeä tuntui salpaavan, he
eivät olleet tottuneet tällaiseen. He olivat vuosikausia laulaneet
arkkiveisua hirmuisesta Strassburgin kaupungissa tapahtuneesta
murhasta, kylmien väreiden karmiessa selkäpiitä laulun kaikkein
julmimmissa kohdissa, he muistivat Andreas Mensan, joka mestattiin
Lofooteilla kymmenen kirkkopitäjän takana, he eivät olleet unohtaneet
kovaonnista Ellen tyttöä, joka kuristi lapsensa, mutta sekin oli
tapahtunut naapurikunnassa, ei heidän omassa pitäjässään. Kukaan
ei ollut kuullut kaukaisinta taruakaan, että tässä köyhässä ja
rauhallisessa maan kolkassa olisi ollut ihmispetoja ja tapahtunut
tihutöitä — mutta nyt oli tullut Poldenin vuoro.

Ane Maria oli vangittu ja viety pois!

Edevart sai joka taholta kuulla kertomuksia tämän vaivatusta
omastatunnosta ja hänen tunnustuksestaan. Valoisan kesän ajan hän
oli jaksanut olla miten kuten, mutta syyspimeiden tullessa hänen
sielunsa murtui. Hän aloitti tunnustuksentekonsa kerran yösydännä,
herätti naapurit sitä kuulemaan, ja kun oli tullut paljon väkeä koolle
ja sytytetty tuli lamppuun, hän nousi vuoteestaan, jäi seisomaan
paitasillaan Karoluksen, oman miehensä, ja muiden eteen, ja otti
puolitoista vuotta sitten suohon vajonneen laivuri Skaaron kuoleman
omaksi syykseen.

Ennenkuulumatonta! Varmastikin Ane Maria oli nähnyt pahaa unta.
Kaikki ihmiset arvelivat hänen sairastuneen vanhaan menneentalviseen
tautiinsa; silloinkin hän oli vain liikkunut yksikseen mutisten
käsittämättömiä sanoja ja ollut kuin päästään paleltunut, mutta hän
ilmoitti niin monia tosia, tarkkoja ja täydentäviä yksityiskohtia,
ettei hänen syyllisyyttään enää käynyt epäileminen. Sitten hän toisti
tunnustuksensa papille ja nimismiehelle, hän ei pelännyt eikä vapissut,
vaan pyysi laillista rangaistusta ja tuomiota. Vielä silloinkin Ane
Mariassa oli jotakin itsevarmaa ja lujaa ja taipumatonta, hän ei
ollut suinkaan vaivainen syntinen, itki kyllä kuin piiskattava, mutta
ei valitellut eikä vaikeroinut. Kun poliisiviranomaiset kysyivät,
oliko hänellä ollut jotakin Skaaro laivuria vastaan, hän vastasi: Ei,
päinvastoin. Ja kun tiedusteltiin, miksi hän sitten oli houkutellut
tämän kuolemaan, hän vastasi kaunistelematta: Siksi, että hän tahtoi
tulla mukaani, mutta ei pyydellyt minua tarpeeksi, vaan antoi minun
olla omissa oloissani! Siinä kohden Ane Maria osoitti kerta kaikkiaan
tavatonta häpeämättömyyttä, mikä sai viranomaiset pudistamaan päätään.
Kleivan Josefina, joka oli leski, sekä nuori vaimo Beret, jotka
kumpikin olivat hieman huonossa huudossa siitä, että muka olivat kovin
miehiin meneviä, hätkähtivät Ane Marian suorasukaisuutta. Jollei
asia olisi ollut niin kammottava, he olisivat varmasti vieneet käden
suulleen ja nauraa hihittäneet.

Eivät viranomaiset itsekään olleet oikein selvillä siitä, miten heidän
oli Ane Marian suhteen meneteltävä. Tämä oli onneton olento, joka oli
jäänyt lapsettomaksi ja jonka intohimot olivat hillittömän voimakkaat,
nautinnonhimoinen, mutta reipas ja voimakas ihminen. Hän oli saanut
kerta kaikkiaan päähänsä että hänen oli rangaistava Skaaro laivuria,
ja hän oli kylmäverisesti katsellut syrjästä kuinka onneton mies oli
vajonnut yhä syvemmälle pohjattomaan rimpeen. Toisaalta oli näytetty
toteen, että hän oli lopuksi juossut hakemaan väkeä apuun, oli juossut
kuin henkensä hädässä, mutta apu oli tullut liian myöhään, siis hän
oli viivytellyt liian kauan, ennen kuin lähti apua noutamaan. Että hän
ylimalkaan arveli itsellään olevan syytä kostaa laivurille, se kai oli
pantava hänen tasapainostaan järkkyneen aistielämänsä tilille; joka
tapauksessa hänen vapaaehtoinen, avoin tunnustuksensa painoi vaa'assa
hänen hyväkseen. Oikeus menetteli sangen hellävaroen, Ane Maria joutui
vankilaan, joka samalla oli tavallaan kuin turvakoti.

Mutta Polden ei suinkaan vielä sillä rauhoittunut. Kun niin hirvittävä
teko oli tapahtunut aivan kotinurkilla, ei ollut ihmekään, että
aikuisetkin varoivat liikkumasta myöhään ulkona ja etteivät lapset
pimeän tultua uskaltaneet käydä puita hakemassa. Kuinka helposti suosta
olisikaan voinut kuulua huutoa!

Entä Karolus, miten hän...? Hän itse oli muuttumassa arvoitukseksi.
Totta puhuen Edevartille oli tavallaan hyötyä kylässä vallitsevasta
mieltenkuohusta, kukaan ihminen ei välittänyt hänestä vähääkään, Joakim
velikin oli muiden mukana vartioimassa Karolusta yötä päivää, hän ei
siis heti tullut karhuamaan rahojaan. Edevart ehti hieman hengähtää.

Karolukseen koski hänen vaimonsa kohtalo hirveän kovasti, siitä ei
ollut epäilystäkään. Hän ei syönyt eikä juonut, vaan meni tuntureille,
elellen siellä kivikossa ja vesaikossa, maaten maassa ja puhellen
itsekseen. Herra varjelkoon ketään joutumasta niin ankaraan kiusaukseen
tehdä lopun elämästään kuin Karolus oli joutunut!

Miehen ollessa vielä jossakin määrin järjissään naapurit kävivät
pyytämässä, että hän sentään tulisi kotiin. Mutta hän vain mutisi
vastaukseksi ettei tahdo tulla. Toiset koettivat narrata hänet
lähtemään kotiinsa selittämällä, ettei toki veneenomistajan ja
kunnanvaltuuston puheenjohtajan sopinut maata tuntureilla. Mutta
siitä ei ollut apua. Mutta vielä he yrittivät houkutella: sinullahan
on täällä kurja olo, et saa suuhusi kuivaa et märkää, kuolet vielä
nälkään ja viluun! Karoluksesta oli hyvä, että hänen elämästään tulisi
kerrassaan loppu, eihän hänellä kuitenkaan ollut pelastuksen toivoa!
Lopuksi he selittivät, että oli Jumalan kiusaamista jäädä tänne koko
yöksi, kun milloin tahansa saattoi kuulua huutoa suosta. Hänen täytyi
uskaltaa, hän oli Herran huomassa! Hänen suhteensa ei päästy puuhun ei
pitkään, hänen täytyi antaa olla omassa olossaan.

Mutta miten olikaan, kerran sitten myrskyisenä, pimeänä yönä Karolus
itsekin lienee tuntenut saaneensa tarpeekseen mokomasta, olostaan
ainoastaan Herran huomassa, mene tiedä lienee kuullut jotakin
suostakin, ainakin hän hiipi pilkkopimeässä kotiinsa ja istui
seinävieressä, mutta aamun alkaessa sarastaa hän sieppasi aitasta
leipäkannikan ja hiukan ruokaa ja juoksi sitten taas tiehensä. Joku
oli hänet nähnyt ja huutanut nimeltä, muuta hän ei ollut vastannut.
Voi, Karoluksen asiat olivat huonosti, oleksi, miesparka, vain
tuntureilla paljaan taivaan alla, eikä siitä tahtonut tulla ollenkaan
loppua. Ihmiset kävivät joka päivä puhumassa hänelle hyvää kaunista,
mutta kerran sitten tapasivat hänet aivan hulluna. Hän makasi maassa
mahallaan, ei edes kyljelläänkään, vaan aivan nenä maassa kiinni,
välittämättä tulijoista vähääkään, puhumatta, pukahtamatta. Sitä paitsi
hän oli maannut uuden uutukaisen keltaisen öljyhattunsa päällä, niin
että se oli rutistunut kasaan, ja kun he käänsivät hänet selälleen,
hän jäi makaamaan käppyrässä kuin lankakerä, niin että oli oikein
ilkeä sitä nähdä. He yrittivät puhutella häntä, mutta hän ei enää
vastannut halkaistua sanaa. Hän oli varmasti epämukavassa, rasittavassa
asennossa kyhjöttäessään siinä polvet koukussa ja pää jalkojen välissä,
ja ihmiset mutisivat, että hän oli saanut kouristuskohtauksen, mutta
yhtäkkiä Karolus kääntyi omia aikojaan vatsalleen ja alkoi nelin kontin
kiertää kehää oman päänsä ympäri. Kierrettyään siten hetkisen hän
laskeutui pitkäkseen maahan, kyynärpäät edellä, aivan kuin makuulle
laskeutuva lehmä notkistaen ensin etujalat. Sitä oli surkea nähdä.
Äkkiä hän otti kukkarostaan talarin setelin ja repäisi sen keskeltä
kahtia, ja se oli sentään hänen viimeisensä. No silloin kaikki
ymmärsivät, että nyt oli tosi kysymyksessä, nyt hänet oli saatava
kotiinsa vaikka väkisinkin. Joku juoksi hakemaan köyttä siltä varalta,
että hän yrittäisi vastarintaa ja odottaessaan köydenhakijaa toiset
tuumivat, että heidän oli vuoron perään oltava vartiossa. Oli siinä
surua ja murhetta kerrakseen, kun ihmisen piti tulla noin hulluksi!

Mutta ei Karolusta tarvinnutkaan panna köysiin, he saivat hänet
jaloilleen, ja hän seisoi kenenkään pakottamattakin. Mihin palaset
joutuivat? hän kysäisi. Mitkä palaset? — Ka, talarin setelin palaset.
— Teodor oli pannut ne korjuun, hän saa ne kyllä takaisin! Niin sitten
puolitajuton Karolus vietiin kotiinsa, Teodor talutti toisesta, Joakim
toisesta kainalosta. Hän näytti alistuvan siihen, tuntui kulkevan
ollenkaan vastustelematta. Ehkäpä Karolus itse oli jonakin valoisampana
hetkenään tullut ajatelleeksi, että oli sentään koiranelämää maata
paljaan taivaan alla ja olla hulluna, ehkäpä hän oli myös tuuminut
surreensa jo tarpeeksi. Ane Marian kohtalo koski kyllä hirveän
kipeästi, se oli totinen tosi, mutta — Herra suokoon syntini anteeksi
— olipa tämä ollut aina kintereillä, häneltä ei ollut saanut siunaaman
rauhaa.

Nyt oli kaikki taas järjestyksessä, mutta ei mielenvikainen mies
sentään niin vain tullut entiselleen, kaukana siitä, sitä ei kukaan
voinut uskoakaan, eikä vartiointia käynyt lopettaminen. Eikö Karolus
ollut hulluudessaan pyrkinyt käsiksi itse kunnanvaltuuston arkistoon!
Siitä vasta olisi syntynyt kaunis juttu; mies, joka repäisi kahtia
setelin, ei olisi varmaankaan säästänyt edes kaikkein tärkeimpiä
amtmannin ja hallituksen kirjoituksiakaan, olisi voinut repiä koko
jutun asiakirjatkin suuresta pöytäkirjasta! Joakim tuli nyt vuoden
ajan kirjoittaneeksi kunnanvaltuuston pöytäkirjoja eikä hänellä ollut
pienintäkään halua nähdä omien kättensä työtä revittynä ja rikki
raastettuna. Se ei saa tapahtua! sanoi Joakim istuen uskollisesti
vartiossa. Kun aika tuli, hän tahtoi merkittäväksi pöytäkirjaan
haluavansa maksua vartionpidostaan. Pojan taskurahat alkoivat olla
vähissä.

Sitten hänen jo täytyi kysäistä veljeltään, voisiko saada tältä vähän
rahaa. Kyllä, Edevart antoi pari seteliä. Se taisi olla Joakimista
hieman liian vähän, mutta Edevart selitti, ettei hänellä sattunut
olemaan enempää mukana. Edevart oli elellyt Poldenissa päivästä
toiseen, tietenkään häntä ei kunnioitettu niin kuin muutama kuukausi
sitten, eihän hänellä nyt ollut mukanaan jahtia saati lastia tai muuta
merkillistä, mutta ei häntä kohdeltu yliolkaisestikaan. Kun oli syytä
pelätä, ettei Karoluksesta olisi tulevana talvena kahdeksanhangan
päällysmieheksi, pyysi joku Edevartia rupeamaan Karoluksen tilalle.
He huomauttivat, että tuntui vähän arveluttavalta uskoa henkeään
mielenvikaisen miehen käsiin. Edevart lupasi ajatella asiaa, hänellä
ei ollut kylläkään Lofootien kalastukseen tarvittavia tamineita ja
vehkeitä, mutta jo se seikka, että häntä oli ajateltu päällysmieheksi,
sai hänet hieman rauhallisemmaksi tulevaisuuden suhteen, kyllä kai
aina jokin neuvo keksittäisiin. Sekin kohotti hänen arvoaan toisten
silmissä, että hän muutamakseen pisti kotona vuoteeseensa uuden
peitteen, oikein komean vehkeen, jossa oli niin kauniit värit ja
ripsut, ettei Poldenissa ollut kuunaan nähty sen vertaista. Kaikki
nyykäyttelivät kummissaan päätään ajatellen: Niin niin! Eivät Edevartin
asiat ole niinkään hullusti! Mutta totta puhuen ne olivat kyllä aika
hullusti, hän oli tullut pistäneeksi kaikki rahansa Fossenlandetissa
talonkauppaan. Hänen kävi melkein eniten sääli pikkusiskoja, joille
hänellä ei ollut tällä kertaa mitään tuomisia suuresta maailmasta.
Toisella oli kyllä medaljonkinsa ja toisella käärmesormus nauhassa
kaulassaan, mutta pyhähameet olivat käyneet pieniksi, niin että
olisi ollut saatava Kleivan Josefina ompelemaan uudet. Edevart näki
pikkusiskojen hädän ja hänen sydäntään kouristi, ymmärsihän hän heidän
kalankuivuussa ansaitsemiensa rahojen menneen yhteiseen pesään.

Varustautuessaan kerran lähtemään kauppiaaseen hän huomasi selvästi
sisartensa jäävän iloisen odotuksen valtaan. Raukat näyttivät
ajattelevan: Mitäpä pari kaunista hamekangasta on semmoiselle miehelle
kuin isoveli! Mutta ne merkitsivät isolle veljelle liikaakin, hän oli
levoton asiansa onnistumisen puolesta.

Gabrielsenin uusi suuri kauppa oli lukossa, yksinkertaisesti kiinni.
Edevart meni keittiöön, tapasi siellä palvelijatar Olgan, saman, jolla
ali ollut helmivyö, ja sai hänen avullaan Gabrielsenin ilmestymään
päivänvaloon.

Mitä tahdot? tämä tokaisi äkeän näköisenä. Vai kauppaan? No mennään
vain. Hänen suunsa alkoi jauhaa kaiken aikaa kuin mylly: Mitäpä hän
seisomaan kaiket päivät tiskin takana, ketään ei kuitenkaan käynyt,
ja jos joku joskus ihmeeksi eksyikin — pyysi aina velaksi. Hän ei
välittänyt mokomista ostajista. Mitä minun pitikään sanoa: onpa meillä
Poldenissa hauska kunnanvaltuuston puheenjohtaja! Hänen piti olla muka
paljon minua parempi, ja sitten hänen eukkonsa onkin murhaaja ja hän
itse ryömii nelinkontin kuin sieluton elukka, kuulemma. Terveydeksenne
olkoon! Niin, mitäs sinulle piti olla? hän lopuksi kysäisi ja oli heti
valmiina mittaamaan ja punnitsemaan.

Niin, Edevart kierteli ja kaarteli kuin kissa kuumaa puurokuppia, mutta
lopulta sai sentään sanotuksi, että hänen olisi saatava Lofootien
matkalla tarvittavat vehkeet, mutta ettei hänellä ollut maksaa ennen
kuin keväällä retkeltä palatessaan.

Juokse suolle!

Tuo nyt ei voinut olla juuri sen kummempaa kuin suora kielto, mutta
Edevart ei hellittänyt vaan otti taskustaan Doppenin kauppakirjan ja
näytti sitä kauppiaalle.

Mitä minä sillä? Ei se ole sadan talarin seteli. Vai vakuuksia! Täällä
on käynyt pari, kolmekymmentä kaistapäätä pyytämässä talvitamineita
ja tarjoamassa taloaan pantiksi. Koko kylä on polvillaan, yhdelläkään
miehellä ei ole talarinseteliä taskussaan. Vai panttia? En minä voi
käyttää panttia, rahaa ainoastaan, ja jollei sinulla ole rahaa, voit
lähteä saman tien.

Edevart mutisi jotakin siihen suuntaan, että kyllä hänellä oli
omaisuutta vaikka sadoiksikin talvitamineiksi, hän oli vain juuri sillä
hetkellä pulassa —

Gabrielsen: Itsekin olen pulassa. Tulin rakennuttaneeksi tämän kirotun
paavinlinnan kaupakseen, ja siinä löin kynteni poroon, keikahdan
koreasti nurin päivänä tai toisena, odotan vain, milloin on töppöset
vasten taivasta. Pitäisikö minun olla Isä Jumala kaikille, jotka ovat
kiipelissä? En ole kuullut mokomaa. Painu kotiisi, kuta pikemmin sitä
parempi. Hornan tuuttiinko olet syytänyt kaikki ansaitsemasi killingit?
Etkös ollut täällä viime kesänä oikein jahdin kapteenina, sinulla oli
alukset ja lastit ja kaikki! Vai talvitamineet? Koetahan ajatella: Itse
saan tavarat kuukauden tunnustetta vastaan, sinun pitäisi saada ne
velaksi neljäksi, viideksi kuukaudeksi. Niin. Ja ehkä et palaa elävänä
koko Lofootein matkaltakaan.

Edevart: Siinä tapauksessa teillä on kokonainen pikkutila panttina.

Pantti sinne tai pantti tänne! Missä se tilasi sitten on?

Fosenissa.

Siis samaa kuin kuussa. En tahdo taloja mistään päin, en voi maksaa
tunnusteitani taloilla. Ei, painu paikalla kotiisi, mitä täällä enää
norkoilet?

Näin teillä olevan kankaita hyllyillä.

Kankaitako? Onhan niitä. Mutta etkö aio vieläkään lähteä tiehesi?

Voitte antaa minulle muutaman kyynärän hamekangasta sormuksestani.

Vai voin antaa sormuksestasi? Gabrielsen virkkoi hieman kuin kahden
vaiheilla. En voi käyttää sormuksiakaan.

Edevart: Tämä on sentään kultaa. Ja yhtä hyvinhän voitte pitää sormusta
myymättä kuin kankaita hyllyllä.

Onko se kultaa? Annas kun katson! Gabrielsen punnitsi sormusta
kädessään, tutki leimoja, kilisytti sitä myymäläpöytää vasten ja sanoi
vihdoin: Voithan sentään saada siitä muutaman kyynärän kangasta.
Minkälaista kangasta tahdot?

Hamekangasta siskoille. Villakangasta. Tiedän kyllä, millaista tahdon,
lisäsi Edevart pujahtaen tiskin taakse. Olen itsekin seisonut tiskin
takana.

Sovittiin kaupoista, Gabrielsen lienee loppujen lopuksi havainnut
kullan edullisemmaksi säilyttää kuin kankaat, jopa melkein rahan
veroiseksi maksuvälineeksi. Hän muuttui hieman sävyisämmäksi alkaen
taas toimittaa: Kuulehan, se Joakim, se veljesi, olisi hirtettävä!
Sanon sen ihan suoraan. Hän sai täällä viime talvena sen silliapajansa
ja teki kaikki ihmiset hulluiksi. Saimme turmeluksen ruumiiseemme mies
kuin mies, itse en ollut hitustakaan toisia parempi. Herra varjelkoon,
millaista aikaa, kaikki kallistui, päiväpalkat kohosivat niin, ettei
sillä ollut enää mitään määrää, meistä tuli ykskaks rikkaita, ja
silloin ostettiin mitä vain silmiin osui, syydettiin rahaa kaksin
kourin. Sitä ihanuutta kesti muutaman kuukauden ajan, mutta sitten
oltiin taas köyhiä, asiat huonommin kuin ennen, sillä turmelus istui
yhä ruumiissamme. Minulle jäi vähän jotakin hienoa ulkomaan juustoa
— mitäs sillä? Mutta mitä luulet minun tehneen? Pistin sen poskeeni!
Niin juuri, viimeistä nokaretta myöten. Sitä se turmelus tekee. Vai
tuumitko, että se olisi muuten homehtunut? Eikö mitä, olisinhan voinut
lähettää sen pappilaan, olisin kuitannut sillä papinmaksuja. Mutta
syötiin se eukon kanssa makeihin suihin. Ja luuletko sinä minun silti
elävän sen kauemmin? Pikemminkin päinvastoin, sillä siinä juustossa
oli mato poikineen. Ei, ei kukaan elä hienoilla ja hileillä ruoilla
kauemmin kuin yksinkertaisilla! Mutta sen voit sanoa veljellesi, että
jos joskus vasta saa silliapajan nuottaansa, hänellä ei ole asiaa
pyytämään minua sähköttämään hänelle ostajia, siihen en rupea, sen
verran ainakin olen oppinut.

Edevartin hankkiutuessa lähtemään Gabrielsen pidätti häntä vielä
hetkisen jatkaen puhetulvaansa: Ihan minua naurattaa se uusi
kunnanvaltuuston puheenjohtaja. Tie — eikö meidän olisi muka
rakennettava tänne tietä, että päästään ihmisten ilmoille? Se meidän
olisi pitänyt tehdä silloin, kun meillä oli rahaa, ja jos minä olisin
ollut puheenjohtajana, se olisi tehtykin. Pidättekö siellä Poldenissa
Karolusta todella hulluna? Ei hän ole yhtään sen hullumpi kuin sinä
tai minä! Hahhah! Kyllä hän osaakin, kaikki on pelkkää silmänlumetta,
on eri tavalla mielissään, kun pääsi eroon eukostaan, joka ei
antanut hänelle yön lepoa eikä päivän rauhaa. Mutta syöttipä teille
siellä Poldenissa vaikka pajuköyttä, kaiken otatte täydestä. Karolus
kunnanvaltuuston puheenjohtajana! Mutta tee niinkuin minä sanon, kaada
miehelle sangollinen kylmää vettä niskaan, niin on ihan viisas taas.
Eipä silti, eihän hänestä viisasta saa tekemälläkään, sellainen ei hän
ole kuunaan ollut eikä hänestä sellaista koskaan tulekaan. Voit sanoa
sen vaikka toisillekin!

Edevart lähti. Olga oli pujahtanut salaa pihalle tahtoen jutella
hetkisen. Hän oli ollut odottamassa, oli tyttöjen tavalliseen
tapaan jättänyt työnsä sikseen ja tullut pihalle. Edevart oli toki
nuori poika, Olga tunsi hänet, kauppapaikassa ei saanut enää nähdä
nuoria miehiä joka päivä. Olga oli peseytynyt ja koristautunut tähän
tilaisuuteen, mutta hänellä ei ollut enää helmivyötä eikä kureliiviä,
ei liioin tupsuja kengissä; kaikki hienoudet olivat menneet, tässä
oli enää pelkkä tummasilmäinen tyttölapsi, joka toivoi pientä hauskaa
hetkeä. Tanssittaisiinko Poldenissa ensi jouluna? Silloin Edevartin
piti muistaa kutsua hänet sinne. Tulivatko vieraat laivurit taas
keväällä? Reiluja miehiä, kokonaisen talarin antoivat pelimannille,
ikään kuin se ei olisi raha eikä mikään. Ragnalle kävi kyllä hullusti
kun hankki itselleen lapsen, mutta Ragna oli niin typerä, oli liian
nuori, ei osannut pitää varaansa. Oli sentään Jumalan onni, että lapsi
pääsi pois täältä pahasta maailmasta. Sanovat isoäidin kuristaneen sen
kuoliaaksi.

Mitä sinä puhut?

Niin olen kuullut kerrottavan. Vanha isoäitikin varmaankin arveli,
ettei hänellä ollut varaa elättää molempia, sekä lasta että äitiä,
siksi teki tekosensa. Etkö ole kuullut siitä? Se on totta, sinähän olet
ollut poissa koko ajan, mutta kaikki sitä puhuvat. Mitä minun pitikään
sanoa, minne sinä sitten menit jahteinesi kun lähdit täältä? Vai
Trondheimiin. Minäkin olen yrittänyt Trondheimiin, mutta se ei näytä
olevan niinkään helppoa, saa sitten nähdä. Etkö luulisi jonkun laivurin
ottavan minua matkaansa, jos he tulevat tänne takaisin? Niin, sinä kai
purjehdit taaskin omalla jahdillasi, mutta et huoli minusta mukaasi,
eikä ihmekään, sillä sinulla on tietenkin mielitiettysi jossakin etelän
puolessa, niin että otat hänet mukaasi, älä yritäkään kielellä...

Kotiin tullessaan Edevartilla ei ollut kultasormusta sormessaan, mutta
hän tunsi itsensä rikkaammaksi ja onnellisemmaksi kuin lähtiessään,
hänellähän oli tuomisina kaksi hamekangasta, eikä Kleivan Josefina
osannut muuta kuin pyörittää päätään niin mainiolle kankaalle.
Pikkutytöt olivat tietysti koko ajan tienneet, että kun Edevart milloin
kävi ostamassa jotakin, se oli aina kaikkein parhainta lajia.



Sovittiin niin, että Edevart lähtee Lofooteille kalaan Karoluksen
kahdeksan hangalla ja hänen tamineissaan. Karolus suostui siihen, hän
oli jo muuttunut sen verran viisaammaksi, että ymmärsi kaiken puhutun
sanan, jopa vähän enemmänkin: niinpä hän varmasti huomasi miesten
epäilevän häntä, sen vuoksi hän oli olevinaan kuin ei hänellä olisi
ollut mitään sitä vastaan, että sai jäädä kauniisti kotiin veneensä
ja varuksiensa ollessa ansiomatkalla, niin, hänestä tuli lopulta
oikein helkkarin viisas mies, hän selitti, ettei kunnan asioilta
jäänyt aikaakaan kalastusmatkalle lähtöön. Siitä hetkestä hän istui
uskollisesti tavailemassa arkistoa ja asiakirjoja, osoittamatta millään
tavoin aikovansa repiä ainoaakaan paperia palasiksi.

Edevart ei ollut tyytyväinen asioiden menoon, ei sinnepäinkään, hänestä
ei tullut, kun oli lähdettävä toisen miehen veneessä ja varuksissa,
juuri tavallista palkkalaista kummempi, se vain oli erona, että hän
oli päällysmies, mutta mitäpä se merkitsi miehelle, joka jo oli ollut
laivurina? Mutta eipä ollut valinnan varaa. Jos kalastus onnistui
hyvin, hän ansaitsisi hyvät rahat tälläkin tavoin, ja hänhän tarvitsi
välttämättä rahaa, oli ruvennut hautomaan omaa suunnitelmaansa.

Ei hänen suunnitelmansa ollut suuri eikä merkillinen, mutta hänen oli
päästävä pois Poldenista. Johonkin parempaanko? Niin, Herra tiesi, ehkä
johonkin parempaan. Täällä ei voinut enää olla.

Hän ei olisi voinut luulla kotipaikan muuttuvan niin vastenmieliseksi
ja pahaksi kuin Poldenin oli käynyt; murha, mielipuolisuus ja turmelus
olivat vallalla, synkkä toivottomuus painoi ihmisten mielet lamaan,
köyhyys ja hätä oli huutava, lapsillekaan ei riittänyt ruokaa,
Ytrepoldenissa oli kerran yöllä varastettu kuivattua Ruijan seitiä, ja
lumessa oli ollut lapsenjalan jälkiä. Kuivaa Ruijan seitiä, jossa ei
ole ravintoarvoa ja joka on niin kovaakin kuin pureskelisi puunsälöjä!
Viimetalvinen sillisaalis oli vienyt ihmisiltä järjen ja ymmärryksen ja
syössyt heidät lopulta kurjuuteen, Polden oli joutunut suureen hätään,
kuka siellä voisi olla? Edevart söi kotonaan kuluttaen niitä muutamia
kolikoita, jotka isä ansaitsi lennätinlaitoksesta. Hän ei tiennyt,
miten saada evästä Lofootein matkalle.

Pikku Ezra oli ainoa, joka vielä osasi hymyillä ja olla iloinen.
Hän riippui myöhään ja varhain Edevartin kintereillä kuten Edevart
pari vuotta sitten Augustin liepeillä. Ezra halusi jälleen Edevartin
palvelukseen, ja tämä otti hänet venekuntaansa puolella palkalla. Ezra
oli riemusta suunniltaan, poika ei ollut vielä käynyt ripilläkään,
mutta oli pyytänyt kirkkoherralta luvan matkalle, oli hankkinut
itselleen öljytamineet ja kaikki vehkeet, ja vieläkin hänellä oli
rahaa. — Voit lainata minulle hiukan, sanoi Edevart. — Voin kyllä, Ezra
vastasi nauraen pitäen asiaa pilantekona. Edevartilla ei ollut muuta
neuvoa, hänen täytyi lainata jahtinsa pikku kokilta — sillä hän oli
etelän puolessa pannut kaikki omat rahansa maatilaan eikä voinut saada
niitä irti juuri sillä hetkellä.

Siitä pulmasta oli siis päästy. Joakim oli vielä jäljellä. Joakimilla
oli tarkka vainu, hän oli jo aikoja tuntenut palaneen käryä, ison
veljen raha-asiat olivat hullusti, oli sattumalta nähnyt tämän laihan
lompakon, ja kun iso veli toi silloin kerran kauppiaasta kaksi
hamekangasta, ei tällä enää ollut kultasormusta sormessaan. Joakim
ei ollut suinkaan pölkkypää, vaan ajatteleva nuori mies; tietysti
Edevartin täytyi hankkia evästäkin matkalle. Ja kun tämä lopulta tuli
puheille tunnustaen koko surkeuden, Joakimilla jo oli omasta puolestaan
keino keksittynä. — Mikä sitten? yritti Edevart udella. — Sitä sinun ei
tarvitse tietää.

Edevart oli kovin alakuloinen talonostonsa vuoksi. Koko salaisuuttaan
hän ei voinut kertoa, mutta näytti veljelleen Doppenin kauppakirjan ja
kuvaili itse paikkaa: hyvät rakennukset, kaunis tunturi takana, suuri,
kirkasvetinen joki, koski, josta voi käydä noutamassa veden, hyvät
maat, ainakin kahden lehmän laidun, kaikki vehmaan, kauniin lahden
rannalla. Asukkaiden piti päästä Amerikkaan, siksi heidän täytyi antaa
sen mennä aivan polusta. Edevart sai sen pilahinnasta. Paikan nimi oli
Doppen, sellainen eriskummainen nimi —

Joakim istui kuunnellen korvat hörössä. Asiat eivät siis olleetkaan
niin hullusti kuin hän jo oli pelännyt. Kuinka helposti rahat olisi
voitukaan varastaa, tai Edevart olisi voinut ne menettää korttipelissä,
kuljeksiessaan maailmalla paikasta toiseen, nyt hän oli kiinnittänyt ne
maatilaan, olihan se toki aina jotakin. Mutta kuitenkin Joakimin täytyi
hieman pudistaa päätään koko asialle, hänhän oli ollut nuottakunnan
päällysmiehenä ja aavisti siis yhtä jos toistakin.

Edevart: Sinä pudistat päätäsi, mutta näkisitpä vain Doppenin!

Mitä sinä sillä teet? Aiotko asettua sinne asumaan?

Ei, sitä en tiedä, mutta sain sen joka tapauksessa ihan pilahinnasta.
Etkö sinä haluaisi ottaa sitä huostaasi?

Enpä uskoisi haluavani, vastasi Joakim pikkuvanhaan tapaansa.

Äänettömyys. Edevart oli hyvillään, kun oli suoriutunut veljestään ja
kaikki oli käynyt sovinnossa ja rauhallisesti. Hän virkkoi: Niin pian
kuin rupeamme saamaan kalaa, saat rahasi takaisin, sen lupaan sinulle!
Ja vaikka olikin iso veli hän rupesi puhelemaan pikku Joakimille
kuin ainakin vertaiselleen osoittaakseen kunnioitusta tätä kohtaan:
Niin, hänellä oli suunnitelma, hän aikoi pyrkiä pois koko Poldenista,
matkustaa kauas, ehkä jäädä sille tielleen, Herra yksin sen tiennee,
mutta pois hänen oli päästävä, täälläkään ei voinut olla.

Joakim: Mihin sitten aiot?

Niin, mihin todellakin aion? Minulle on ennustettu, että joudun
Amerikkaan, mutta saa nyt nähdä —

Viikot vierivät, joulu oli mennyt menojaan, kolkko joulu vailla
juhlantuntua, ei ollut nyt tanssin ja ilonpidon aika. Hätä ja puute
vallitsi kaikkialla. Edevart ihmetteli itsekseen, että hänen mieleensä
oli juolahtanut toivoa pääsevänsä pois Poldenista, mikä häntä oikein
vaivasi? Olisiko se johtunut vain siitä, että hän oli liiaksi
kuljeksinut paikasta toiseen ja saanut maankiertäjän veret suoniinsa?
Toinen paikka oli alkanut tuntua yhtä hyvältä — tai yhtä huonolta —
kuin jokin toinenkin... kotiseututunne oli häviämässä olemattomiin,
hänen juurensa olivat vioittuneet. Mitäpä hän enää tutuista paikoista,
tutuista mäenrinteistä, poluista, tuntureista, merestä, koko
Poldenista, mitäpä hän enää lapsuudenaikaisista tuttavistakaan?

Kerran sunnuntaiaamuna tuli Ragna tavoittamaan Edevartia, pyysi häntä
tulemaan isoäidin tuvalle. Hänen täytyi tulla, Ragna oli niin neuvoton
ja päästään pyörällä —

Edevart ei välittänyt enää Ragnastakaan, tämä ei merkinnyt enää
hänelle juuri yhtään mitään. Muistaessaan tytön lapsuusajan leikeistä
ja kouluteiltä kaikki tuntui kuin unennäöltä, hän muisti kerrankin
auttaneensa tyttöä etsimään kiiltävää nappia kinoksesta; se oli
Ragnasta kaunis nappi, siinä oli oikein kruunukin.

Edevartin saapuessa perille vanha isoäiti istui pöydän ääressä seinää
vasten nojallaan, mutta ei hievahtanutkaan paikaltaan. Edevart tuijotti
hurjasti vanhukseen.

Hän on kuollut! kuiskasi Ragna. Kävin hakemassa puita, ja tullessani
takaisin hän istui tuolla tavalla.

Isoäiti oli kovin vanha, hänen kasvonsa kalman kelmeät, toisessa
korvassa näkyi olevan verta, mutta kasvojen ilme oli rauhallinen,
melkein hymyilevä, aivan kuin hän ei itse olisi huomannut olevansa
vainaja.

En uskaltanut olla täällä yksin. Auta nyt minua ojentamaan hänet
laudalle, sillä muuten hän ehtii kangistua.

Edevart ei ollut vielä koskaan nähnyt kuollutta ja olisi mieluimmin
juossut tiehensä, mutta se olisi ollut häpeällistä. Sitä paitsi hänet
oli pyydetty tänne hyvässä uskossa, hänen täytyi pysyä miehenä, August
ei olisi perääntynyt, ja olihan nyt kirkas aamu. Edevart nosti ruumiin
käsivarsilleen ja kantoi sen vuoteeseen, hän oli vahva mies, isoäiti
oli kovin pieni ja hentoinen, melkein kuin nukke, vielä nytkin kaunis,
kasvot olivat kuin kirkastuneet.

Ragna hoivaili kuollutta hellin käsin, painoi tämän silmät umpeen ja
sitoi leuan kiinni, jottei suu olisi jäänyt ammolleen. Lopuksi hän
heitti kuolleen kasvoille huivin. Heidän lähtiessään tuvasta Ragna
kaasi purtilon kumolleen oven eteen kuten vanha tapa vaati.

Niin siis Ragna oli koditon, hänen oli lähdettävä Edevartin mukaan
tämän kotiin.

Heidän asuessaan saman katon alla ennen kuin isoäiti oli saatu hautaan
ja ennen kuin Edevartin oli lähdettävä Lofooteille, Edevart puhutteli
tyttöä muutaman kerran. Hän oli panevinaan merkille, että tämä loi
silloin tällöin häneen silmäyksiä, mutta kun hänellä ei ollut mitään
annettavaa, tyttö näytti aina suuttuvan, niin että lähti tiehensä.
Ja sitten päivänä muutamana Ragna kertoi Teodorin pyytäneen häntä
vaimokseen.

Mitä ihmettä? huudahti Edevart ällistyneenä.

Niin, Teodor oli puhunut siitä monta kertaa, ja nyt jouluna Ragna oli
antanut myöntävän vastauksen.

Tunsiko Edevart mustasukkaisuuden tapaista? Vieläkö hänen
lapsenrakkautensa oli hengissä? Teodor, jolla on kohju! hän virkkoi
lopuksi.

Niin olen kuullut sanottavan, virkkoi tyttö. En tiedä, mitä se
merkitsee.

Ei Edevartkaan tiennyt sitä tarkkaan, mutta jotakin hullua se varmasti
oli.

Ei se tule kuuloon, virkkoi Ragna kärsivällisesti. Ei minulla ole
ketään muutakaan, keneen turvautua.

Terve menoa! Niin August olisi sanonut, valmiina odottamaan seuraavaa
seikkailua. Mutta Edevart sanoi: Tämä oli kaikkein pahinta mitä olen
kuullut.

Kuinka niin?

Edevart ponnahti kiivaasti pystyyn kuin valmiina lähtemään, tiuskaten
vastaukseksi: Ei, siitä minä vähät. Tee kuten tahdot!

En voi asua tuvassa yksin, lausui tyttö alakuloisesti..

Mieluummin siis heität itsesi pois?

Ragna ei tiennyt, mitä siihen vastata. Olihan toki hyvä alku, kun oli
isoäidin tupa, ja kai Teodorissa oli leipäkannikan ansaitsijaa sen
verran kuin jossakussa toisessakin. Eikä ollut luonnostaan paha mies,
sitä ei käynyt sanominen.

No niin! Edevart oli raivoissaan. Koska asia kerran on niin, että olet
häneen rakastunut, niin ota pois hänet kohjuineen päivineen! Siitä minä
viisi! — Varmasti Edevart oli mustasukkainen, eikä hänessä ollut miestä
sitä salaamaankaan. Kun hän itse huomasi sen, hän koetti pakottautua
hymyilemään ja näyttämään ylimieliseltä, mutta se ei onnistunut, hänen
suunsa vääntyi irvistykseen, hänen sisässään kuohui. Ajatella, että
Teodor — no niin, vakka kantensa valitsee. Ja yhtäkkiä hänessä heräsi
halu loukata ja rangaista tyttöä, ja hän rupesi kyselemään lapsesta —
siitä lapsesta, jonka Ragna oli saanut pensaikossa, tokko hän sitä enää
muistikaan? Hyvä! Mutta eikö asia ollut niin, että isoäiti kuristi sen
kuoliaaksi?

Ragna änkytti kalpeana kuin kuolema: Mitä sinä puhut?

Että isoäitisi kuristi sinun lapsesi kuoliaaksi.

Ei! Ei! Se ei ole — siitä en tiedä mitään.

Sinä siis olet ainoa, joka et tiedä mitään koko asiasta.

Ragna istui kumarassa, kuunnellen, mitä Edevart sanoi. Tämä valoi
typerästi katkeraa valmista ryöppyään toisen niskaan. Edevart oli aina
ollut äkkipikainen, nopsa niin pahaan kuin hyväänkin. Ennen lähtöään
hän vielä tiuskaisi viimeiseksi: Vai et muka tiedä siitä mitään? Ja
itse kai katsoit valmista ja sallit mielelläsikin kaiken tapahtua. Sen
voin kyllä sinusta uskoa.

Tietysti Edevartia oma menettelynsä suututti ja hävetti sitten
perästäpäin. Mitä hänellä oli Ragnan kanssa tekemistä? Kaikki kai
johtui vain siitä, ettei tyttö ollut koskaan välittänyt hänestä
vähääkään; hän oli erehtynyt tämä ei ollut huomannutkaan häntä, ei,
oli suorastaa ollut kuin ei häntä olisi ollut olemassakaan. Taisi oli
kouluaikojen perua, ettei Ragna hänestä välittänyt, hän oli ollut niin
huono oppimaan koulussa, kukaan ei pitänyt hänestä siellä.

Muutamia päiviä myöhemmin, juuri kun oli lähdettävä Lofootien matkalle,
Edevart näki Ragnan jälleen Koko venekunta oli koolla talaassa, Joakim,
Teodor, Ezra ja vielä muuan vanha mies, he asettelivat eväsarkkujaa
paikoilleen ja puuhailivat kuka mitäkin, kun Ragna tuli.

Tyttö ei ollut enää alla päin, pikku Ragna oli melkeinpä iloinen, laski
pilaa Edevartin venekunnasta: Melkein pelkkiä poikasia, ainoastaan yksi
aikuinen mies koko joukossa! Aikuinen mies oli tietysti Teodor, sillä
vanha Martinus muka oli vanhuuttaan muuttunut kuin lapseksi jälleen.

Kaikki nauroivat Ragnan pilanteolle eikä kukaan ottanut siitä
nokkaansa. Mutta tyttö ei tyytynyt vielä siihenkään, vaan alkoi
syytää ilkeyksiä Edevartin niskaan: Muistiko tämä, ollessaan kesällä
laivuri ja kaikki, sen kerran kun hänen, Ragnan, oli keitettävä herra
kapteenille päivällistä? Silloin Edevart oli ollut niin hieno, ettei
vesikään kelvannut muuta kuin juomalasista.

Edevart olisi voinut vastata siihen liiankin paljon, mutta pysytteli
äänetönnä. Oikeastaan kiittämättömyyttä Ragnan puolelta ruveta
ivailemaan Edevartia viime kesän tapahtumilla, olihan tämä sentään
tehnyt hänelle suuren avun pakottaessaan laivurin maksamaan. Ja
yhtäkkiä se näytti selviävän Ragnalle itselleenkin, hän kätki kasvonsa
käsiinsä, pyörähti kannoillaan ja lähti tiehensä. Hänen selkänsä hytkyi
itkusta.



Suotuisaa sattumaa sanotaan kaitselmukseksi, epäsuotuisa sattuma sen
sijaan on kohtalo.

Täällä Lofooteilla oli Edevartin kohtalona laskea arvossa
kahdeksanhangan mieheksi, saman Edevartin, joka edellisenä talvena oli
ollut jahti _Herminen_ laivurina ja oli voinut tarjota poldenilaisille
tuttavilleen aluksessaan lahjoja ja rinkeleitä. Se ei ollut suinkaan
vähäpätöinen arvonalennus niin hänen omissa kuin muidenkin silmissä.
Menneenä vuonna hän oli herättänyt ihmettelyä ja ihailua, nyt ei
ollut jälkeäkään kummastakaan, miehet eivät pitäneet hänen sanaansa
sen suuremmassa arvossa kuin omaansa. Venekunnan vanhin, Martinus
keulamies, oli monet Lofootien matkat kokenut ja nähnyt, hän siis osasi
puhua kalastuksesta ja hinnoista, osasi sanoa, milloin oli sellainen
sää, että saattoi lähteä kalaan, milloin taas oli viisainta pysytellä
maissa, mutta Teodorin olisi ollut viisainta pitää suunsa kiinni,
vaikka hän puhuikin eniten. Hän ei ollut yhtään mitään.

Pyhäpäivinä sekä viruessaan toimettomina maissa miehet istuskelivat
kalastajapirteissä puhellen kaikista maailman asioista, eikä
päällysmiehellä ollut sen suurempaa sananvaltaa kuin kenellä muulla
tahansa. Vanha Martinus oli levollinen ja rauhallinen mies, oppimaton
kuin elukka, mutta ei suinkaan vailla ymmärrystä, jota paitsi hän oli
jumalinen mieleltään. Joakim, joka oli oikea lukuhevonen, hankki usein
jostakin käsiinsä laulun tai sanomalehden lukien sitä tovereilleen.
Edevart olisi kyllä tiennyt kertoa Bergenistä ja Trondhjemista, mutta
myös Teodor oli siellä ollut, ja kaikesta päättäen hänellä oli ollut
siellä merkillisempiäkin seikkailuja ja elämyksiä.

Niin, te purjehditte ja purjehditte ja näette kaikki ihmiset ja
maailman ihmeet, virkkoi vanha Martinus kerrankin, mutta minä en oikein
tiedä, olen niin oppimaton ja tietämätön —

Mitä hän tarkoitti?

Eipä juuri paljon mitään. Kaikki on vain niin merkillistä ja
ihmeellistä, että elämänne päivinä kuljeksitte sillä tavoin paikasta
toiseen ja näette ja koette jos jotakin. Jumala on luonut meidät kunkin
paikallemme, mutta teidän pitää vain purjehtia siitä pois. Minä olen
elänyt Poldenissa koko elämäni ajan niinkuin isäni ja isoisäni ja
hänen isänsä ennen minua. Kaikki olemme vanhenneet samoilla paikoilla,
kolmisensataa vuotta olemme katselleet samaa taivasta ja samaa maata.
Tupa on lahonnut toisensa perästä, silloin olemme aina rakentaneet
uuden entisen tilalle, jotta oli aina missä asua. Kaitselmus oli aina
mukanamme. Me emme ole purjehtineet maailman ympäri, vaan asuneet
Poldenissa ja käyneet talvikalassa ja eläneet vuodesta toiseen niin
hyvin kuin olemme kyenneet elämään. Se kelpasi kyllä meille. Meillä ei
ole ollut syytä nurista Jumalaa vastaan, hän on pitänyt meidät hengissä
eikä ole meitä hylännyt.

Niinpä niin, se oli kyllä totta, mutta nuorten mielestä se oli pelkkää
lorua, ja Teodor alkoi vihellellä.

Siinä nyt kuulet! virkkoi Joakim veljelleen. Sinun ei pidä lähteä pois!

Hän puhui yhtä hyvin minullekin! virkkoi Teodor mahtavana.

Niinkuin nyt tämä Edevartkin, jatkoi ukko järkähtämättä, hän on
kuljeksinut monilla merillä ja nähnyt kaupunkeja ja maanosia. Ja viime
vuonna hän istui suuressa jahdissa tässä rantamalla ja oli sen laivuri
ja herra ja valtias. Ja kaikki hänessä oli niin mahtavaa ja komeaa,
ettei Karolus, joka oli valittu koko kunnanvaltuuston puheenjohtajaksi,
ollut hänen rinnallaan mies eikä mikään. Mutta niin käy aina; kun
ihminen tahtoo lentää korkeammalle kuin siivet kannattavat, hän
tupsahtaa maahan!

Edevart: Vai tupsahtaa sinun mielestäsi maahan, jos joutuu taas
talvikalaan?

Ukko: Eipä suinkaan, siinä olet oikeassa. Mutta mitä apua sinulla oli
kaikesta menneenvuotisesta? Sinä lähdit maailmalle ja sinusta tuli
mahtava mies, mutta sitten tulit takaisin etkä nyt ole sen kummempi
kuin me muutkaan. Sinulla ei ollut kaitselmusta mukanasi.

Edevart: No, Herra nähköön, eihän kaitselmuskaan joka paikassa...
senhän piti olla täällä pitämässä kättään sinun pääsi päällä!

Hahhahhaa! Koko kalastajapirtti kajahti naurusta.

Niin niin, jatkoi vanhus kärsivällisesti, olkoonpa vaikka niinkin.
Mutta sinun tullessasi takaisin ei Polden enää ollutkaan tarpeeksi
hyvä, siellä ei tule toimeen, niin sinä aina valittelit. Oliko sitten
niin paljon parempi siellä, mistä sinä olit tullut? Miksi et pysynyt
siellä? En tiedä. Se Augustkin on samanlainen, purjehtii vain ja
purjehtii eikä löydä sijaansa missään, ja kun kerran kuolee, joutuu
varmaan vieraisiin multiin. Mikä apu hänelle sitten lähti kaikesta
purjehtimisestaan? Olisi voinut yhtä hyvin olla kotonakin. Oli
laatuisa, hyvä poika kasvuvuosinaan, hänestä olisi voinut tulla hyvä
kalamies...

Ei ikinä! keskeytti Edevart nyt vanhuksen. August oli pelkuri veneessä.

Mitä sinä puhutkaan! huudahti Teodor. Olenhan itsekin ollut Augustin
matkassa, mutta en kertaakaan nähnyt häntä peloissaan.

Pidätkö suusi supumpana, senkin!... murahti Edevart äkeissään. Kyllä
minä tiedän mitä puhun.

Siitä syntyi väittely, vaihdettiin aika sapekkaita, karkeita sanoja,
mutta se taukosi kohta istuttaessa yhteisen kastikekupin ympärillä ja
kastettaessa siinä leipäpalasta kukin vuorostaan. Eivät he toki olleet
ihmissyöjiä, köyhiä olivat kaikki, mutta siihen he olivat tottuneet,
pienoinen myötäkäyminen, hyvä saalis ilahutti ja innosti kuin olisi
suuri onni kohdannut. Enempää ei siihen vaadittu.

Kalanpyynnin kestettyä jonkin aikaa Edevart saattoi maksaa lainansa
takaisin Ezralle ja vähän kerrassaan Joakimillekin. — Paljonko sitä
oli? — Ei Joakim sitä muistanut. — Tuossa on nyt rahat! — Joakim ei
huolinut niistä, siitä syntyi kinastelua veljesten kesken, molemmatkin
olivat tuittupäitä, kumpikaan ei tahtonut perääntyä: Mistä rahoista
sinä puhut? kivahti Joakim kiukusta kalpeana, juokse suolle rahoinesi!
— Edevart haukkui Joakimia musteentuhrijaksi ja kirjatoukaksi, jolla
ei ollut varaa luopua rahoistaan, mutta Joakim vastata säväytti, että
hänellähän _oli_ varaa siihen, ei hänen ollut tarvinnut niinkuin
eräiden toisten kerjätä rahaa talvieväiden ostoon. — No sitten hän kai
oli kähveltänyt ne jostakin. Ehkäpä hän juuri oli käynyt Ruijan seitiä
varastamassa Ytrepoldenissa? — Ei toki, Joakim oli sentään liian hyvä
mokomaan: itse kunnanvaltuusto oli maksanut hänelle, mitä hänellä oli
saamista kirjoitusavusta ja sen puheenjohtajan vartioimisesta. — Katsos
peijakasta! huudahti Edevart, mutta ota rahat hyvän sään aikaan! —
Voivat minun puolestani olla kiinni siinä sinun talossasi, kivahti
Joakim, hypähtäen pystyyn. Mutta jollet nyt pidä leipälaukkuasi kiinni,
niin saat, Herra armahtakoon, tämän pöytäveitsen ruumiiseesi!

Edevart katsahti veljeensä eikä inttänyt enää, Joakim oli samanlainen
tuittupää kuin hän itsekin. Kaikki ne tässä...! Veljesten välillä ei
ollut pienintäkään vihaa eikä kaunaa, kumpikin olisi suonut toiselleen
hyvää, mutta ei olisi mitenkään tahtonut sitä näyttää. Tietystikään
Joakim ei ollut pohatta, joka saattoi syytää rahojaan noin vain, mutta
hän oivalsi ison veljen tarvitsevan matkaansa varten kaiken, minkä vain
saattoi haalia kokoon, Joakimilla oli sitä paitsi Lofootien matkaosuus
koskemattomana, saalis oli hyvä ja ansio sen mukainen.

Talvi oli kallistumassa lopuilleen. Edevart oli tilannut
kalastaja-aluksen Poldeniin ja tehnyt tilin venekuntansa kanssa.
Uuden laivurin piti tulla tänä vuonna Poldeniin kuivaamaan kalaansa,
tämä omisti itse sekä jahdin että lastin, hän oli Lofooteilta,
vanhanpuoleinen, vakava ja yksitotinen mies. Hän itse aikoi hoitaa
kuivaustyön. Joakimin oli määrä luotsata hänet Länsivuonon yli
Poldeniin.

Kerran huhtikuisena päivänä Edevart oli kahdenkeskisessä keskustelussa
venekuntansa vanhimman miehen kanssa ja ilmoitti aikomuksenaan olevan
lähteä pitkälle matkalle.

Enkös arvannut oikein! virkkoi ukko siihen. Pelkäsin sitä koko ajan.
Kukas nyt toimittaa kahdeksanhangan kotiin?

Edevart hymähti: Kukako toimittaa kahdeksanhangan kotiin! Senhän voi
lapsikin tehdä. Istuudu sinä itse peräsimeen!

Ei! kielteli vanhus pudistaen päätään. En minä rupea peräsimeen, en
ole koskaan ollut peräsimessä. Olen ollut keulamiehenä ja istunut
veneen ääripuulla, ja olen ollut kaiken ikäni tyytyväinen! Hyvä Jumala
sentään, kun teidän pitääkin purjehtia aina ja aina! No minne aiot?

Kai sinne minne muutkin. Ehkä Amerikkaan. Ja vaikka sinullakin on
pelkkiä tyttäriä, heistäkin yksi meni Amerikkaan.

Niin meni, mutta miehensä mukana. Sitten kuoli, ja makaa nyt vieraan
maan mullassa.

Ei voinut käydä toisinkaan; kun talvikalastus oli päättynyt ja
kahdeksanhangan tuli lähteä takaisin kotiin, Edevart oli poissa. Hän
oli tehnyt täyden selvän Karoluksen kanssa varuksista ja laittanut ne
kuntoon kotiin lähetettäväksi; omat öljytamineensa hän oli ripustanut
seinälle, mutta hän itse oli poissa. Hän ei ollut sanonut hyvästiä
kenellekään.






II OSA




I


Höyrylaivassa oli vain muutamia matkustajia hajallaan siellä täällä
kannen alla. Oli kylmä, matkamiehet istuivat vilusta hytisten nurkkiin
ja soppiin painautuneina; muutamat olivat merikipeinä, mutta koettivat
sitä salata. Toiset taas eivät tunteneet merikipua lainkaan ja
kehuskelivat sillä jokaiselle, joka vain viitsi kuunnella. Edevart
laskeutui kannen alle.

Kolme miestä pelasi korttia pienistä panoksista, naureskellen ja
rupatellen ja läiskyttäen lehtiä pöytään. He istuivat säkeillä ja
laatikoilla, ja heillä oli pöytänä kumoon kaadettu tyhjä tynnyri. Aina
väliin he naukkasivat pullosta.

Nuori nainen, joka oli käärinyt monta villahuivia päänsä ympäri, ähki
meritaudin kynsissä kalpeana kuin kuolema. Kohta tullaan tyynempään!
rauhoitteli Edevart. Nainen katsoi häneen ilmeettömin silmin,
vastaamatta sanaakaan. Edevart istuutui naisen viereen, katseli
saappaidensa kärkiä ja mietti. Laiva alkoi nyt kulkea vakavammin, ja
nainen näytti virkoavan. He joutuivat puheisiin. Naisen matka piti
Bodøhön leikattavaksi, hänen kaulansa oli kipeä. Entä mihin sinä olet
matkalla? hän kysäisi Edevartilta. Tämä vastasi vältellen, ei sanonut
itsekään olevansa siitä vielä varma, ehkäpä hyvinkin kauas. Naisella
oli enemmän kuin tarpeeksi huolta omasta itsestään eikä hän kysellyt
sen enempää. Aika kului.

Kortinpelaajat huusivat Edevartille, kysyivät eikö häntä haluttanut
tulla mukaan? Ei, hän ei ollut tullut sitä ajatelleeksi. Vai niin,
oliko hän ehkä merikipeä? Edevart pudisti hymyillen päätään sanoen
olevansa vanha merimies. Tule ottamaan ryyppy! Edevart noudatti
kehoitusta ja sai pullosta naukun. Se oli mietoa viinaa, kukaan
ei tullut siitä humalaan. Miehet olivat etelän puolesta, olivat
olleet kalastaja-aluksissa, jotka nyt olivat käyneet Lofooteilla
ostamassa kalaa, mutta nyt olivat täyden lastin saatuaan matkalla
kuivauspaikoille. Miehillä oli palkkarahat taskussa, joten he olivat
hyvällä tuulella. He olivat matkalla kotiin, niin että kaikkien mieli
oli keveänä. Mihin Edevart oli menossa? Hän vastasi jälleen vältellen.

Niin, mihin hän tosiaankin oli menossa?

Hän oli ripustanut öljytamineensa kalastajapirtin seinälle riippumaan
ikään kuin osoittaakseen siten, ettei enää hevin aikonut niitä käyttää,
mutta oli nyt kovin epävarma itsestään. Minne hän oikein suuntaisi
matkansa? Kyllähän hän oli ajatellut asian valmiiksi ja uhannut
lähtevänsä pitkälle matkalle, mutta kun asiasta oli tehtävä tosi, hän
tunsikin epäröivänsä. Mistä hän saisi rahat pitkään matkaan? Kun kaikki
oli näin epävarmaa, hän oli tehnyt viisaasti, kun ei ollut heittänyt
juhlallisesti jäähyväisiä tovereilleen.

Mikä Edevartia oikein vaivasi? Kädet olivat isot ja vahvat, jäntereet
kaikki kunnossa, mutta mieli poissa tasapainosta. Tässä hän nyt
matkasi, tyhjänä ja kodittomana, oli vähitellen alkanut tuntea itsensä
sellaiseksi, että missä ikinä hän liikkuikaan aina hän tunsi vievänsä
juurensa mennessään.

Kortinpelaajien ystävällisyys meni Edevartiin nähden aivan hukkaan.
Häntä ei haluttanut pelata eikä hänestä ollut ryyppäämäänkään.
Lopulta miehet alkoivat arvailla, että kunhan Edevart ei vain olisi
herännyt ja lahkolainen, joten he koettivat jutella hänen mielikseen.
Korttipelistä voidaan olla eri mieltä, muutamat pitävät sitä syntinä.
Muutamat pitävät ryypyn ottamistakin syntinä, he sanoivat tuijottaen
tiukasti Edevartiin. Tämä ei tahtonut olla pekkaa pahempi, vaan hymyili
leveää hymyä sanoen, että kyllähän ryyppy hyvää tekee, kiitoksia vain
tarjouksesta! Hän sovitti toverinsa Augustin kokemukset omaan itseensä
ja selitteli liioitellen, miten hän muka oli tullut ottaneeksi päänsä
täyteen useammankin kuin yhden kerran, mutta perästäpäin oli ollut
sikamaisen paha olla. Huh! Toiset myöntelivät myhäillen ja löivät
häntä olalle. Onko sinulla kelloa vaihdettavaksi? kysäisi yksi heistä.
Edevart pudisti päätään. Miehet eivät hellittäneet niin vähällä: Mutta
kai sinulla sentään on kello? Edevart näytti. Hän luuli varmaankin
saattavansa toiset hämmästyksen valtaan, mutta sepä ei käynyt niinkään
helposti, sillä heilläkin oli joka miehellä kello, joka oli käynyt
minuutilleen monta vuotta yhteen menoon tarvitsematta kertaakaan
kelloseppää. — Keneltä ostit kellosi? — Papstilta, vastasi Edevart. —
Vai Papstilta? Niin, Papst oli kyllä kunnon ukko, hänellä oli kelloja
talarin hintaisista kaksisataa maksaviin; hän veti nenästä ainoastaan
rikkaita. — Minäkin ostin häneltä, kertoi yksi miehistä, ostin parhaan,
mitä hänellä oli, sillä on takuu koko eliniäkseni. Näytähän omaasi!
Edevart piti sitä miesten korvaa vasten, joten he saattoivat kuulla,
kuinka mainiosti se kävi, mutta ei tahtonut antaa avata sitä. Tästä
toiset loukkaantuivat väittäen: Ei tuo ole kultakello! He moitiskelivat
häntä siitä hiukan ja vetäytyivät erilleen kuin liittyen kaikki häntä
vastaan ja rupesivat sitten jälleen pelaamaan Edevartin pysytellessä
katsojana. Sitten kävi kuten tavallisesti: tuli vähän erimielisyyttä
muutamasta killingistä, ja Edevart kysäisi: Sanonko ajatukseni? —
Sano pois! vastasivat kaikki yhteen ääneen. Edevart oli hupsu sekaan
tuessaan toisten kiistaan: hän ratkaisi asian, mutta sai hävinneen
puolen vastaansa.

Aika kului.

Laiva poikkesi rantaan. Merikipeä nainen oli nyt sen verran vironnut,
että jaksoi nousta jalkeille. Hän pudisteli vaatteitaan järjestellen
niitä parhaansa mukaan, avasi sitten eväsvakkansa ja rupesi syömään
vohveleita. Edevart kävi laivan ravintolasta noutamassa kupillisen
kahvia, nainen kiitti kauniisti ja tarjosi puolestaan vohveleita.
Heidän kesken sukeutui pitkä keskustelu.

Nainen oli matkalla Bodøhön leikattavaksi. Hänen miehensä oli määrä
tulla sinne häntä tapaamaan, ei jaksanut enää olla näkemättä häntä,
miehen oli tullut häntä niin ikävä. He olivat olleet häiden jälkeen
yksissä ainoastaan muutaman viikon, sitten mies lähti jälleen
matkoilleen, kiertämään maita ja mantereita alttiina kaiken maailman
kiusauksille. Kyllähän hänellä oli vihkisormus sormessaan, mutta Herra
hänet tiesi, lienee vaikka pistänyt sen liivintaskuun — anteeksi
syntiset sanani. Mutta nyt vaimo tapaisi hänet —

Puhuessaan nainen oli purkanut huivit pois päänsä ympäriltä ja
kaulasta, ja istui siinä lopulta kasvot paljaina. Kaunis nuori nainen,
ei voinut sanoa muutakaan. Hampaissakaan ei näyttänyt olevan mitään
vikaa.

Edevart tuijotti puhekumppaniinsa ällistyneenä saaden vihdoin
sanotuksi: En tiedä oikein, mutta minusta tuntuu...?

Mattea! sanoi toinen nyökäyttäen päätään.

Todellakin, Mattea, Stokmarknesin markkinoilta, Augustin yhdenpäivän
hempukka.

Edevart ei keksinyt muutakaan, sanoa tokaisihan vain: Tässäkö siis
tavataan — kahden vuoden perästä —

Kolmen vuoden, oikaisi toinen. Tunsin sinut heti ensi näkemältä, siksi
käärin kaikki huivit pääni ympäri. Mutta sitten sinä toit kahvia ja
olit niin hyvä, eikähän minulla ole mitään selvittämättömiä asioita
sinun kanssasi. Missäs se sinun toverisi, se August on?

Sitä en tiedä, kai jossakin suurilla merillä, joka paikassa eikä
missään, vuoroin rikkaana miehenä, vuoroin köyhänä kirkonrottana.

Oliko hän minulle suutuksissaan?

Edevart vastasi: Etsimme sinua viimeisenä aamuna joka paikasta,
kopeloimme läpikotaisin koko Stokmarknesin, mutta emme nähneet sinusta
jälkeäkään.

Minäkin etsin häntä ensin, kertoi Mattea, mutta sitten en enää
ennättänyt etsiä. Niin niin, siitäkin on jo aikaa! Mitä minun pitikään
kysyä: Minne olet menossa?

Edevart: Älä huoli kysyä. Kuljen vain tuhansissa aatoksissa, niinkuin
laulussa sanotaan.

Ja rakastat sitä, jota et voi saada! jatkoi Mattea hymyillen. Vetikö
_hän_ sinua nenästä?

Matkusti pois.

Voi raukkaa! Mattean ääni kuulosti osaaottavalta. Mutta mitä sinä
suremaan, tuollainen reipas ja komea poika!

Edevart tunsi itsensä imarrelluksi: Mikä sinun kaulaasi vaivaa? En voi
huomata siinä minkäänlaista vikaa.

Kaikki sinunkin pitäisi tietää! Mattea hymyili viekkaasti.

Onko se sitten salaisuus?

Onpa hyvinkin. Ei minua vaivaa ensinkään mikään, mutta täytyi keksiä
jotakin voidakseni kirjoittaa miehelleni ja selittää, etten uskalla
antaa sitä leikata, jollei hän ole mukana.

Edevart jäi sanattomaksi ihmetellen, mitä hänen oli uskottava, mitä ei.
Kylläpä tuo kuulostaa monimutkaiselta!

Mattea tahtoi korjata äskeistä lausettaan: No niin, ei hänen sentään
tarvitse tehdä matkaa aivan tyhjän takia, ei toki. Sillä minun kurkkuni
oli kyllä kipeä silloin kun kirjoitin, ja nyt menen näyttämään sitä
lääkärille. Mutta tahdoin ennen kaikkea että hän tulisi vastaan, siitä
ei kukaan voi minua syyttää. Kaikki naapuritkin sanoivat, että varmasti
se on leikattava.

Edevart oli jo toipunut hämmästyksestään, niin että huomasi yrittää
laskea leikkiä: Vai niin, siinä tapauksessa tahdon minä olla vieressä
katsomassa, kun kurkkuasi leikataan.

Mattea: Älä tee siitä pilkkaa! Voi olla, että olen sairaampi kuin
luuletkaan.

Kaikkia puhutkin, näytät olevan terve kuin pukki, ja niin kauniskin
olet että oikein... Enpä valittaisi, jos olisin sinun miehesi.

He puhelivat vilkkaasti. Laiva oli tullut tyyneen, kauniiseen
saaristoväylään, Mattea oli hilpeä ja vilkas. He kertoivat kumpikin,
mistä olivat kotoisin. Edevart selitti, että hänellä on etelänpuolessa
talo, ja näytti kauppakirjaa. Illalla he istuivat yksissä, kunnes
vaipuivat uneen. Huomatessaan Mattean pistäneen kätensä hänen omaansa
Edevart kumartui suutelemaan kaunista naapuriaan. Kaukana riippui
seinässä kehnosti valaiseva lyhty. Siellä täällä istuskeli matkustajia
torkkuen.

Edevart ja Mattea heräsivät muutaman kerran yön kuluessa, vaihtoivat
kuiskaten sanan pari ja painautuivat lähemmäksi toisiaan. Edevart oli
kietaissut käsivartensa Mattean vyötäisille, siten heidän kummankin oli
lämpimämpi. Aamuun mennessä heistä oli tullut hyvin hyvät tuttavat.

Laivan saapuessa Bödøhön Mattea huomasi jo kaukaa miehensä
satamalaiturilla ja sanoi: Tuolla on minun mieheni. Sama Nils, jonka
kanssa olin kihloissa silloin markkina-aikaan. Rikkaan ofotilaisen
laivurin poika. Hihhih! Täytyy oikein nauraa, kun muistan, kuinka
August vimmastui!

Totta tosiaan, sama poika, joka oli saanut Augustin heiluttelemaan
leipäveistä ja riehumaan ja räiskämään. Todella suurenmoinen hetki!
Ja Mattea, senkin velho, suoriutui kolttosestaan aivan ehein nahoin,
vannoipa jälkeenpäin vielä kalliin valankin, että on Augustin oma
elämänsä loppuun saakka!

Mitä luulet, tapaammeko enää koskaan? kysyi Mattea Edevartilta.

Tämä oli kai pelkkä kohteliaisuus, joka ei merkinnyt yhtään mitään,
mutta viime hetkessä Mattea sai haparoiduksi Edevartin käden omaansa.
Se vaikutti. Edevart tunsi joutuvansa päästään pyörälle ja sopersi:
Voinhan minäkin tulla tässä maihin!

Hänellä ei ollut minkään valtakunnan suunnitelmaa, ei mitään varmasti
ajateltua eikä päätettyä, joten siis mikään ei liioin estänyt häntä
noudattamasta jo heti ensimmäistä päähänpistoaan. Kevytmielisesti, sen
enempää asiaa harkitsematta hän osti kiireen kauppaa matkalipun ja meni
maihin.

Tämä oli pelkkä päähänpisto — siitä tuli kuitenkin Edevartin elämässä
merkittävä tapaus.



Nils oli aluksi hiukan nolona nähdessään Edevartin: Stokmarknesissäkö?
Ahaa, silloin! — Niin, etkö muista, sanoi Mattea, sitä mieletöntä,
jolla oli kultahampaat? Hahhahhaa! Oli totisesti kuin päästään
paleltunut.

He kävelivät kaupunkiin päin kysellen ja rupatellen, pysähtyivät
majatalon edustalle ja menivät sisään kaikin kolmisin. Mattea kävi
lääkärissä; Herran kiitos, ei tarvinnut toimittaa leikkausta, mutta hän
sai tippoja ja hyviä neuvoja ja oli siitä kovin iloissaan. Nilsillä oli
suunnitelmansa valmiina: Edevart ja hän lyöttäytyvät yhteen ja rupeavat
yksissä käymään kauppaa; Edevartillahan oli etelän puolessa talo, he
saisivat sitä vastaan tavaraluottoa kuinka paljon tahansa. Hänellä,
Nilsillä itsellään oli rikas isä, ofotilainen laivuri, mutta ukosta ei
tahtonut saada puserretuksi irti yhtään mitään.

Tuuma ei Edevartista ollut hullumpi, ei suinkaan, tuntui oikein
mukavaltakin istua vain tässä äveriäänä, rahakkaana miehenä, myöntäen
tai kieltäen, miten mieli teki. Mattea katsoi häneen puhellen
innokkaasti asian puolesta, ihan näytti siltä kuin tämä olisi tahtonut
hänen pysyvän läheisyydessään ja ollut häneen mieltynyt.

Minä ajattelen asiaa, sanoi Edevart.

Hän ajattelikin sitä. Mutta kun otti kaiken huomioon, niin miksi hän
olisi lyöttäytynyt yhteen toisen kanssa kulkukauppiaaksi? Nils oli
valittanut luoton puutetta, hänen tavaransa olivat melkein lopussa,
kohta jo näkyi pohja säkistä. Mitä se Edevartia liikutti? Eikö hän
itse voinut käyttää pikku taloaan hyväkseen antamalla sen tavaroiden
pantiksi ja ryhtyä käymään kulkukauppaa omin päin? Siinä oli hyvä
tuuma. Mattea selitti selittämästä päästyäänkin, että Nilsillä oli
kokemusta, mies kun oli kulkenut kaupalla jo kaksi vuotta. Edevart veti
suutaan hymyyn, ei hänkään ollut ensi kertaa pappia kyydissä, oli ollut
hyvässä koulussa, itse suuren Knoffin palveluksessa Fosenlandetissa.
Mattea: Mutta Nilsillä on vakituinen reittinsä, hän tuntee taloissa
jokikisen ihmisen ja tietää, miten kullekin on puhuttava. Ja onhan
hänellä sitä paitsi isänsä turvana.

Iltapäivällä Nils lähti Bodøn kaupungin kauppiaiden puheille,
hankkimaan näiltä uusia tavaroita pahasti vajenneeseen säkkiinsä.
Jäädessään Edevartin kanssa kahden Mattea taivutti tämän tuumaansa —
taivutti ihan lopullisesti, niin ettei mies voinut enää peruutua. Se
nainen oli kuin rautaa. Mutta Edevart ei myynyt itseään eikä tehnyt
sillä kertaa tyhmyyksiä, sillä hän ei nyt ollut rakastunut. Kun Nils
tuli kotiin ja sai kuulla iloisen uutisen, Edevart aivan kuin kaasi
kylmää vettä miehen niskaan nyökäyttäen päätään ja sanoen: Meidän pitää
tehdä paperi. — Mitä varten paperi? — Edevart vain nyökkäsi uudelleen.

He menivät asianajajan puheille ja teettivät tällä muodollisen
sopimuksen. Edevart piti puolensa: talo oli hänen, hän siis hankki
luotonkin, Nils pääsi yritykseen mukaan vain kuin hänen palvelijanaan.

Voi, voi kuinka vihainen Mattea oli! Mokoman sopimuksen saat paikalla
polttaa! hän sähähti miehelleen.

Edevartilla ei ollut mitään sitäkään vastaan, Mattean tungetteleva
ystävällisyys alkoi jo tympäistä. Hän muisti, kuinka tämä oli kolme
vuotta sitten lähtenyt salaa tiehensä vieden mennessään Augustin
kultasormuksen ja kellon.

Polta pois paperi! Kernaasti minun puolestani!

Ei! Ei toki! Nils ei polttanut paperia. Heidän piti pysyä ystävinä,
ehkäpä aika toisi neuvon tullessaan. Ei taitaisi kestää kauankaan,
ennen kuin hän, Nils, voisi lunastaa itsensä itsenäiseksi
sopimuskumppanistaan.

Kulkukauppiastoverukset varasivat mukaansa tavaroita kaupungin
kauppiailta ja lähtivät sitten kumpikin taholleen. Edevart nousi
vuorolaivaan ja matkasi etelään päin Helgelandiin. Meni kimssuineen
kamssuineen maihin pienessä laiturissa koettaakseen onneaan siellä.
Oli varhainen kirkas aamu, maa lumen peitossa; laiturilta vei pieneen
kauppapaikkaan polku ja leveä ajotie kauemmas kylään. Edevart pysähtyi
pienen puron partaalle katselemaan jääkuoren alla sykkivää vesisuonta
ja kuuntelemaan sen alakuloista solinaa; myöhemmin päivällä hän
huomasi, että lumesta kohoaviin pajupensaisiin alkoi puhjeta kissoja.
Hän ymmärsi tuon kaiken, ne olivat lapsuudesta tuttuja asioita, jotka
koskivat hänen sydämeensä. Hän oli vielä niin turmeltumaton.

Kauppa alkoi käydä kohtalaisesti. Edevart painautui etelään päin,
kauppasi taloihin kankaita, kengännauhoja ja muita välttämättömiä
tavaroita ansaiten siten elatuksensa ja vähän enemmänkin. Säkki kävi
yhä kevyemmäksi, ei ollut enää liian painava. Tämä oli oikein hänen
mieleistään työtä, sai kulkea tai pysytellä paikoillaan, miten vain
mieli teki. Isossa kylässä hän saattoi viipyä päiväkaupalla ja käydä
kauppaa koko ympäristön kanssa, ja hänen lompakkonsa alkoi jälleen
vähän kerrassaan lihoa. Kaikki pitivät nuoresta, hauskan näköisestä
pojasta, joka käyttäytyi hyvin, oli kohtelias ja hyvänluonteinen ja
helpotti hinnoistaan, niin ettei hänen tarvinnut maksaa juuri mitään
asunnosta eikä ruoastakaan. Totta tosiaan, Edevart ei ollut koskaan
ollut niin hyvillä päivillä kuin nyt, ei edes jahti _Herminen_
laivurina ollessaan.

Hän lähetti Bodøn kauppiaalle lyhennyserän velastaan, ja kuitenkin
hänelle jäi vielä käteistä. Kotiin hän lähetti isälle talarin tai pari
aina jonkin ajan kuluttua. Nilsistä hän ei kuullut mitään.

Edevart kulki kulkemistaan. Kevät teki tuloaan oikein todenteolla,
keli alkoi olla lopuillaan ja tiet rupesivat upottamaan, niin ettei
niitä myöten tahtonut päästä mihinkään. Hän ajatteli hankkia veneen,
mutta tuuma sai jäädä siksi, kunnes hän olisi saanut enemmän varoja
kokoon. Tultuaan myöhään alkukesästä Fosenlandetiin hän tuumi
pistäytyä ohimennen Doppenissa, mutta luopui siitä tuumasta. Mitäpä
uutta näkemistä hänellä olisi ollut kauppapaikalla tai iloakaan niin
kauan kun Doppen oli pantattuna eikä vielä lunastettu. Nilsin, senkin
hyväkkään, olisi pitänyt lähettää rahaa; mikähän siinä oikein oli
vikana, kun ei niitä kuulunut? Tähän mennessä hänen olisi pitänyt saada
suurin osa tavaroistaan myydyksi, sillä Edevartin oma säkki oli jo
melkein tyhjä, hän ei enää kantanut sitä selässäänkään, vaan kainalossa
kuin myttyä ainakin.

Hänen matkansa johti laivuri Noremin talon ohi. Koira ärähti
haukkumaan, joku lienee ollut ikkunassakin, niin ettei hän päässyt
huomaamatta ohi. Hän mietti lyhyen tuokion, siivosi sitten kuraiset
saappaansa lumella ja kävi sisään. Siinäkös ihmeteltiin ja
taivasteltiin kun tulija tunnettiin, kysymyksistä ja vastauksista ei
tahtonut tulla loppua, oltiin kovin ystävällisiä ja laskettiin leikkiä.
Mitä hän oikein kanneksi kainalossaan? Vai niin, vai oli hänestä
tullut kauppamies? Ei kuin kauppa käymään ja paikalla, eukko tarvitsi
ihan välttämättömästi neljä kyynärää värillistä karttuunia uudeksi
ristiäishameeksi — eikö Edevart nähnyt, miten paksuksi tämä oli käynyt!

Norem oli karvainen kuin kyöpeli, koko pää villava kuin harmaalla
lampaalla, mies syntisemmän ja tyytyväisemmän näköinen kuin konsanaan.
Ei hän itse eikä kukaan perheestäkään tiennyt, että hänen kielensä
päähän ilmestynyt valkoinen täplä oli kovin vaarallinen. Siinä piili
kuolema. Mutta siitä ei kukaan tiennyt mitään.

Edevart sai kuulla seudun asiat pitkin ja poikin. Hän sai kuulla
Knoffista ja tämän suuresta kauppapaikasta, kivisestä satamalaiturista,
kaupasta, irtisanotusta työväestä ja palvelijoista, jahti _Herminestä_,
joka oli mennyt. Koko toiminta oli lamassa.

Edevart: Vai on kaikki mennyt sen tien? Onko Knoff vararikossa?

Ei sentään ihan niinkään, vastasi Norem, lamassa kyllä, mutta ei
sentään ihan lopussa. Helkkari hänet tietäköön, mutta oli tapahtunut
aivan kuin ihme. Poika oli saanut rahoja, niin, niin, se Romeo, se
viidentoista vanha nulikka, mutta sillä pojalla olikin pää kuin
partaveitsi. Lopetettuaan koulunkäyntinsä hän ykskaks näytti olevan
oikea mies, pääsi ripille ja tarttui työhön kaksin kourin. Onkos
mokomaa nähty, poika vasta viidentoista, mutta ihan kuin aikuinen mies!
Kyllä hänellä on urakkaa ja tietämistä, mutta hänpä onkin niin vietävän
topakka ja ovela, että saa kyllä kaiken käymään niin kuin itse tahtoo.
Muistat kai hänet, eihän hän ennen ollut sen kummempi kuin muutkaan.

Mistä Romeo sai rahat?

Kerrotaan hänen perineen setänsä, joka oli oikein iso eläjä jossakin
etelän puolessa. Kaikki Knoffit ovat isoista väkeä; tämä oli
vanhapoika ja talonpoika, oikea kitupiikki, taisi kieltää apunsa
veljeltään useamman kuin yhden kerran. Sitten viime vuonna, kun kaikki
lähti menemään ihan päin mäntyyn, lähettivät Romeon etelään ukon
luo pyytämään apua. Mutta ei, tämähän ei tahtonut auttaa, ei toki
sinnepäinkään; ei muka "ollut varaa". Mutta Romeo itse taisi osata
olla ukolle mieliksi ja saada tämän taipumaan; äijä antoi pojalle
sekä rahaa että lahjoja, ja kun hän nyt maaliskuussa kuoli, niin kävi
selville, että hän oli määrännyt jälkisäädöksessään kaikki tyynni
veljenpojalleen. Parhaillaan ovat suuren talon myyntipuuhissa ja
selvittelevät pesän muita varoja.

No kaikkea tässä kuuleekin!

Norem tiesi kertoa Amerikkaan menneistä, maankiertäjistä. Monelta
oli tullut kirjeitä, vähän rahojakin muutamille tänne jääneille
vanhuksille. Amerikassa kuuluu luonnistaneen koko lailla, siellä oli
työssä kuka kaupungeissa, kuka maalla, eivätkä tuntuneet valittavan.
Olivat uhanneet, etteivät enää kotiin tulekaan, koska olivat siellä
rikastuneet; mitäs he kotona?... He muistivat kyllä, miten vaikea
oli saada puolta naulaa kahvia lainaksi, kun sattui olemaan pulassa,
mutta nyt hopeataalat vain kilisivät taskussa. — Pitäkööt hyvänään
Amerikan rahansa, sanoi Norem, enpä haluaisi vaihtaa! Niinkuin nyt tämä
Haakon Doppenkin, kirjoittaa tänne minun pojalleni soittaneensa siellä
muutamissakin häissä hanuria ja saaneensa kahdeksan taalaa pelimannin
palkkaa. Kahdeksan talaria yhdestä illasta, en minä ole ikinä ansainnut
niin paljon. Ja sitä paitsi — apuko niistä lähti tai autuus, kun toiset
kirjoittavat Haakonin juovan joka kerran suuhunsa helposti ansaitut
rahat, ei pane mitään talteen!

Edevart: Hänellä oli vaimo ja lapsia. Niin, sinähän tunnet heidät
tosiaan. Mies on ihan samanlainen kuin täällä ollessaankin, ei
hitustakaan parempi. Eikös hän istunut linnassakin monta vuotta
tulematta siitä sen viisaammaksi! Kyllä hänelle varmasti vielä sattuu
jotakin Amerikassakin. Eikä Lorensenillekaan kunnian kukko laula.
Muistathan Lorensenin, joka oli vanhempana myyjänä Knoffin kaupassa?
Valittelee nyt jo, että pitikin panna niin paljon rahaa likoon matkaan.
No niin, Lorensen ei ollutkaan koskaan kehuja; jos hän yleensä jotakin
teki, hän valitti; nyt hän kai on kuullut Knoffin saaneen taas rahoja,
ja miekkosta alkaa kaduttaa että tuli ollenkaan lähteneeksi. Sillä
siitä ei ole epäilystäkään, Romeo poika saa kyllä liikkeen taas
jaloilleen.

Entä sinä itse? kysäisi Edevart. Oletko saanut paljonkin säästöön?

Saanutko säästöön? Mitä tarkoitat? Mitäpä sitä ilman laivaa? Minä vain
odotan. Olen vihjannut asiasta Romeolle, eikä menne montakaan vuotta,
ennen kuin hänellä taas on laivansa ja muunsa, ja silloin teen kai
taaskin jonkin aikaa Lofootien matkoja. Mistäpä minulle säästöjä?
Kaikkia sinä kuvitteletkin. Ehkä me molemmat vielä joskus kuljemme
Lofooteilla saman isännän laivoissa. Et suinkaan sinä aio iät kaiket
ravata maailmalla mytty kainalossa ristiäiskarttuunin kaupalla?

En osaa sanoa. Minusta tämä on mukavaa hommaa.

Mutta eihän sinulla ole tavaroita?

Myin ne loppuun. Ostan uusia tilalle. Sitten olen tuuminut hankkia
veneen.

Noremia näytti rupeavan epäilyttämään. Ettei tuo poika vain liene
etsimässä takuumiestä? Vai veneen, hän sanoi sitten ääneen. Sen saat
Romeolta... Hän kyllä myy veneitä. Ja vaikkei sinulla sattuisi olemaan
rahaakaan, niin — tunteehan hän sinut rehelliseksi mieheksi.

On minulla rahaa.

Norem huokasi helpotuksen huokauksen: Vai niin, vai on sinulla rahaa?
Mitä oikein tuumit? En tahtoisi olla utelias, mutta kertovat, että
sinulla muka on pieni tila täälläpäin?

Onhan minulla Doppen. Niin asia on.

Mutta ei kai sinulla silloin ole liikoja käteistä? Ei ainakaan minun
ymmärtääkseni.

Edevart ikään kuin torjuen: Eipä kylläkään liikoja. Mutta muutama
tuhat voi sentään olla. — Sitten hän antoi katseensa kiertää
välinpitämättömänä ympäri huoneen, jotta Norem ehtisi toipua
hämmästyksestään.

Muutamia tuhansia! sai tämä vihdoin sanotuksi. Kuulinko oikein? Ei
tässä ihan napilla pelatakaan, alentui Edevart selittämään. Minulla
on myös pari palvelijaa, jotka kiertävät minun laskuuni kaupanteossa
Nordlandissa.

No sitten! Noremin täytyi vihdoinkin uskoa.



Edevart meni Knoffin kauppaan. Hän oli täällä vanha tuttu, itsekin oli
seissyt tiskin takana myymässä tavaraa ja ottamassa vastaan maksut.
Magnus oli kaupassa myymässä kuten ennenkin, mutta oli ihmeesti
kasvanut, oli jo aikuinen mies. Edevart oli aikonut pyytää häntä
kirjoittamaan Nilsille karhuamiskirjeen — hänhän osasi kirjoittaa hyvin
paljon parempia kirjaimia kuin Edevart. Mutta Magnus oli kovin ylpeää
ja kopeaa miestä, tuskin edes nyökkäsi tervehdykseen. Edevart osti vain
jotakin pientä tehdäkseen tikusta asiaa ja lähti sitten tiehensä niine
hyvineen.

Pihalla Edevart tapasi neitsyt Ellingsenin. Aikoi pysähtyä kättelemään,
mutta neitsyt käveli ohi. Kyllähän hän tietysti tunsi Edevartin ja
nyökäytti päätäänkin, mutta meni kuitenkin ohi. Se ihmetytti Edevartia
suuresti, mutta väliäpä tällä, hän oli hiukan pelännyt koko tapaamista.
Hän katsoi naisen jälkeen, mutta tämä ei kääntänyt päätään.

Edevart meni leipomoon. Leipomo oli käynnissä, tuli kattilan alla.
Kaksi miestä paistoi parhaillaan leipää, leipuri itse, Edevartin vanha
huonetoveri, ja renki. Kaikki oli niinkuin olla pitikin. Leipuri kertoi
olleensa Trondheimissa ja saaneensa siellä työtä, mutta Romeo oli
muutama kuukausi sitten pyytänyt tulemaan takaisin, ja tässä nyt sitten
taas oltiin. Oikein iloisia muutoksia, kaikki alkoi taas sujua oikeaa
latuaan tällä paikalla.

Edevart tiedusteli tynnyrintekijää. Tämä eleli yhä edelleenkin
talossaan. Tynnyritehdas oli kyllä seisauksissa, mutta mies oli
ruvennut toisiin töihin ja oli nyt renkinä talossa, oleili enimmät ajat
päivästä halkometsässä.

Edevart varustihen lähtemään ja sanoi kuin piloillaan: Niin, tahdoin
vain pistäytyä katsomassa, mitä sinulle kuuluu. Että puuttuiko sinulta
ehkä jotakin ja oliko sinulla jauhoja.

Kyllä minulla on jauhoja.

Olisinhan voinut muussa tapauksessa tuoda taaskin parisensataa säkkiä.

Hän lähti tapaamaan tynnyrintekijää, tapasi tämän vaimon ja kysyi,
voisiko heiltä saada asuntoa ja ruokaa muutamaksi päiväksi niin kuin
ennenkin. Tottahan toki. He puhelivat hyvän aikaa, pohtivat Knoffin
asioita, eukko omalta kannaltaan: Niin, nyt ei rouvan itsensä enää
tarvitse rehkiä, saavat taas kaksi sisäkköä, sillä Romeo ei tahdo antaa
äitinsä raataa itseään piloille. Niin, se Romeo panee taas kaikki
kuntoon, sillä hänhän on nyt rikas! Ja neitsyt Ellingsen on kihloissa
Magnuksen kanssa —

Mitäh?

Ihan sormukset sormessa, asia on aivan selvä. Kyllähän neitsyt on vähän
vanhempi Magnusta, mutta tekevä ja kunnollinen ihminen. Muistatko
häntä? Sanovat hänen kovasti juosseen sen pojan jäljessä, istuneen
tämän huoneessa myöhään ja varhain, mutta ihmiset puhuvat niin paljon —
saat sanoa minun sanoneeni. Jäätkö nyt tänne?

En. Minun pitää vain hankkia vene.

Edevart meni takaisin kauppaan. Kun hän nyt tiesi, miten asiat olivat,
hän ei tahtonut rukoilla Magnukselta pienintäkään palvelusta, vaan meni
suoraan toimistoon Romeon puheille.

No mutta! — huudahti Romeo ällistyneenä ja tuli käsi ojossa vastaan
niinkuin ennen pikkupoikana. Jahah, vai tulit katsomaan vanhoja tuttuja!

Romeo ei ollut oikeastaan aikamiehen näköinen, oli vain pitkä ja hoikka
kuin humalaseiväs, ja käsivarret olivat tavattoman pitkät, niin että
nutunhihat olivat vähän liian lyhyet. Mitäs sinä nyt aiot? Minne olet
matkalla? Kuulin sinun ostaneen tilan täältä läheltä, mikä sen nimi
olikaan?

Doppen, vastasi Edevart, mutta ei ruvennut puhumaan sen enempää siitä
asiasta. Sen sijaan hän kertoi ruvenneensa käymään kulkukauppaa —
jotakin hänenkin oli yritettävä — vihjaisten lopulta olevansa veneen
tarpeessa.

Vai veneen tarpeessa? Saat sen kyllä. Pienen veneen vai nelihangan?

Nelihangan, purjeineen kaikkineen, täydet vehkeet. Mutta en oikeastaan
tullut luoksenne ihan siinäkään tarkoituksessa. En vain taida iljetä
pyytää ja vaivata teitä semmoisella...

Annahan kuulua!

Edevart selitti: Hänellä oli mies kaupankäynnissä pohjan puolessa; oli
saanut paljon tavaraa mukaansa, mutta ei ollut lähettänyt rahaa. Siitä
oli kohta puoli vuotta aikaa. Niin että jos Romeo tahtoisi kirjoittaa
oikein tiukan karhuamiskirjeen?...

Romeo oli heti valmis. Siitä tuli vakava ja viralliseen sävyyn
sommiteltu kirje. Romeo pani varmasti parastaan, hänen nuorta
sydäntään lämmitti, että Edevart, jonka kintereillä hän oli riippunut
pikkupoikana, nyt teititteli häntä noin kunnioittavasti. — Niin, tule
vain milloin parhaiten sopii, hän sanoi lopuksi, käydään sitten venettä
katsomassa. Voit asua täällä ja maata yösi leipurin huoneessa.

Aioin mennä asumaan tynnyrintekijän luo.

Miksi sinne? Isä ei pidä siitä. Hän on puhunut sinusta, kehui sinua
reimaksi laivuriksi. Oletko jo käynyt häntä tervehtimässä?

En ole vielä.

Tule mukaan päivälliselle, että saat tavata häntä!

Edevart esteli: hän ei ollut sellaisessa kunnossa, teillä oli kurja
keli ja hänen tamineensa olivat senmukaiset. Suurkiitoksia vain
ystävällisyydestä!

Hän jäi asumaan tynnyrintekijän luo ja makasi yönsä rauhassa. Parin
päivän perästä hän alkoi iltaisin kuljeskella pihalla; hän oli
tulevinaan sinne tapaamaan ystäväänsä leipuria, mutta mieli veti
toisaanne. Oikeastaan hänestä oli häpeä, että neitsyt Ellingsen oli
istuutunut Magnuksen kelkkaan, luvalla sanoen kurja teko! Eipä silti,
ei Edevart ollut itse asiassa ansainnutkaan parempaa, mutta että
tavallisen puotirotan, Magnuksen, kanssa... Mutta jos vain Edevart
tapaisi neitsyen kahden kesken, niin sittenhän olisi ihme ja kumma,
jollei tämä osoittaisi häntä kohtaan hiukan entistä hyvyyttään.

Edevartin ei onnistunut saada neitsyt Ellingseniä käsiinsä. Varmaan
tämä kartteli häntä, istui omassa tai tuon puotirotan huoneessa eikä
näyttäytynyt ulkona. Tavallaan se kohotti häntä Edevartin silmissä:
tyttö ei siis ollut suinkaan heilakka, oli vain yhden kanssa kerrallaan
eikä muiden houkuteltavissa. Olipahan vähän keimaillut — mikäs hänen
etunimensä olikaan? Karoline? Niin, tyttö oli hiukan keimaillut,
antanut vähän myöten, ja helkkari sentään, kuinka lujassa nyt oli!
Mutta uskollinen hän oli, tällä kertaa puotirotalleen.

Edevart viipyi kuin viipyikin kauemmin kuin oli aikonut, venekin
viivytti. Hän lykkäsi lähtönsä tuonnemmaksi sen vuoksi, ja kuinkas
kävikään! Hän viipyi talossa enemmän kuin viikon päivät.

Sitten hän kuuli, että hänelle oli tullut kirje, rahakirje. Sepä
omituista, mitähän se merkitsi? Kirje oli Mattealta, nenäkäs ja äkäinen
sisunpurkaus, jossa oli totta ja valhetta sekaisin, mutta muuten kyllä
niin laatuisa kirje, ettei paremmasta apua. Siinä nyt olivat rahat,
jotka Nils oli hänelle velkaa; Nilsin ei, Herran kiitos! tarvinnut enää
olla Edevartin renkinä, hän oli isänsä poika. Eikä Mattea malttanut
olla vielä nenäkkäästi kysymättä, oliko Edevart kertaakaan ilmoittanut
osoitettaan? Ei suinkaan Nils voinut lähettää rahoja kulkukauppiaalle,
joka ei ollut antanut minkään valtakunnan osoitetta. Rahat olivat
olleet Mattealla pitkän aikaa (sen hän varmasti valehteli), ja hän
lisäsi vielä, täynnänsä pyhää vihaa, että varokoon Edevart antamasta
Nilsiä ilmi viranomaisille, jos tahtoi välttää pahempia seurauksia!

Mattea oli Mattea!

Hyvä. Edevart maksoi velkansa Bodøn kauppiaille viimeistä killinkiä
myöten ja oli kuitenkin rahakas mies. Hän lähetti kotiin Joakimille
pari viiden talarin seteliä, ja kuitenkin hänelle itselleen jäi hyvästi
rahaa. Romeo oli erehtynyt, jos luuli hänen tahtovan nelihangan velaksi
tai edes lainaksikaan, ja sen hän kyllä aikoi sanoa Romeolle.

Edevart tapasi sekä isän että pojan toimistossa. Vanha Knoff
oikaisihen, ei antanut kättä, mutta tervehti muuten ystävällisesti ja
tuttavallisesti entistä laivuriaan: Hauska nähdä, että muistat, mitä
sanoin sinulle lähtiessäsi: Että tulekin takaisin meille, kun tästä
selvitään. En osaa sanoa, onko minulla nyt juuri sinulle suurempaa
työtä, mutta ei kai siihen kauankaan viivy.

Romeo selitti Edevartin itsensä olevan nyt kauppiaana ja kulkevan
etelän puolessa kaupalla. Hänellä oli palvelijoita Lofooteilla, niin
että hän oli oikein liikemies. Nyt hän oli veneen ostopuuhissa.

Siitä veneestä aioinkin tulla puhumaan, sanoi Edevart.

Romeo: Jaha — vai siitä. Sanoinhan minä, että saat veneen.

Edevart katsoi häneen hymyillen: En oikeastaan ajatellut pyytää sitä
lainaksi.

Vai et? No niin, etpä tietenkään lainaksi. Saat muuten sen millä
kaupalla itse tahdot. — Ja samassa hetkessä pikku Romeo näytti,
millainen mies hänestä oli tullut ja miten viisaasti hän ajatteli: Onko
sinulla tavaroita?

Ei ole.

Romeo: Sattui parhaiksi niin, että täällä pannaan juuri kaikkea
järjestykseen ja myydään pois yhtä ja toista. Isän kanssa ajateltiin,
että etkö sinä voisi ottaa tavaroitasi yhtä hyvin meiltä kuin
toisiltakin?

Ukko Knoff nyökkäsi, mutta oli hämmästyvinään, ikään kuin olisi kuullut
asiasta ensimmäistä kertaa.

Edevart: Olin aikonut ottaa tavaroita Trondheimista.

Miksi juuri sieltä? Me annamme sopuhinnoilla; pistetään veneesi lastiin
yksin tein.

Vanha Knoff korotti äänensä: Hyvä Andresen, epäiletkö, etten minä pysty
myymään halvemmalla kuin Trondheimin pienet kamasaksat? En toki, enpä
tietenkään —

Romeo: Meillä on vanhaa varastoa, jonka annamme mennä polkuhinnasta,
kankaita, valmiita vaatekappaleita ja muita tarvetavaroita. Ne ovat
täysin uusien veroisia, mutta ovat maanneet kauan varastossa. Voit
myydä ne ja lyödä kovasti rahaa kokoon, täällä emme saa niitä kaupaksi,
kaikki ne jo tuntevat. Tule itse kauppaan katsomaan, muistat varmaan
yhtä jos toistakin niiltä ajoilta, jolloin itse seisoit siellä tiskin
takana.

He menivät kauppaan ja katselivat kaikki hyllyt. Siitä syntyi suuret
kaupat, tiskille ladottiin tavaroita kokonainen pino. Isä ja poika
puhuivat Edevartin pään pyörälle. Hän yritti pitää puoliaan ja väitti
kerran toisensa perästä: Ei minulla ole varaa ostaa teidän kauppaanne
kaikkineen päivineen; ei, ei kahtakymmentä, mutta ehkä kymmenen pakkaa
ohutta puolivillaista kangasta. Minne ihmeeseen saan kaiken mahtumaan!
Hän harkitsi ja tuumi moneen kertaan. Hinnat eivät olleet suorastaan
polkuhintoja, mutta kuitenkin odottamattoman halvat, eikä Romeo väsynyt
toistamaan toistamasta päästyään: Ota pois, emme saa kuitenkaan niitä
menemään kaupaksi. Maksa kun jaksat!

Magnuskin ilmestyi hetkiseksi näkyviin. Hän aikoi varmaan auttaa
isäntäänsä ja sanoi punastuen: Ei mutta — eihän näissä ole puoltakaan
hintaa, tahdotteko itse katsoa laskuista?

Romeo ei vastannut sanaakaan.

He eivät olleet vielä ehtineet valmiiksi, ennen kuin ukko Knoff jo
tulla köpitti toimistostaan, avasi kultakellonsa kuoren, vilkaisi
siihen ja huomautti: Nyt on päivällisaika. Ole hyvä, Andresen! Edevart
yritti taaskin estellä, mutta Knoff lausui ainoastaan yhden sanan: Tule!

Edevart oli taas hienossa huoneessa ja kurkisteli yli aidan vieraaseen
maailmaan, joka ei ollut hänen omansa. Hän tervehti rouva Knoffia ja
tytärtä, kumarsi syvään ja jäi useinkin vastauksen velkaan heidän
ystävällisiin kysymyksiinsä. Hänelle ei ollut varattu lautasta
pöytään, mutta neitsyt Ellingsen meni punastuen hakemaan, mitä uupui.
Edevart tunsi itsensä pieneksi ja vähäpätöiseksi ja toivoi olevansa
jossakin hyvin kaukana, mutta Romeo istui hänen rinnalleen ja vanha
Knoffkin kysyi häneltä silloin tällöin milloin mitäkin: Aiotko ruveta
vakituisesti kauppiaaksi? Siinä tapauksessa voit luottaa minuun.

Edevartin mieltä askarrutti kaikkein eniten se seikka, ettei neitsyt
Ellingsen voinut olla palvelematta häntä pöydässä, ammentamatta
lientä ja vaihtamatta lautasta. Edevartia harmitti, ettei hän ollut
hienommissa pukimissa kuin koskaan ennen ja ettei hänellä edes ollut
kultasormusta sormessa. Mitähän neitsyt Ellingsen oikein mahtoi hänestä
ajatella? Että hän oli pelkkä tavallinen, vähäpätöinen kulkukauppias,
joka otti maakauppiailta tavaraa velaksi? Mutta toisaalta taas ei
kuitenkaan ketä kulkukauppiasta hyvänsä kutsuttu Knoffin taloon, saati
päivällispöytään. Se kohotti hänen arvoaan ja sai hänet tuntemaan
itsensä jo joksikin. Herra nähköön, ettei neitsyt vain rupeaisi
katumaan, kun ei ollut pitänyt hänestä kiinni sen paremmin. Satunnainen
sanakin tuli hänelle avuksi. Vanha Knoff sai kuulla hänen olleen täällä
jo useita päiviä ja kysäisi: vai niin? En ole nähnyt sinua.

Hän asuu tynnyrintekijän luona, selitti Romeo.

Knoff: Tynnyrintekijän luona? Miksi et asu täällä?

Edevart vastasi vältellen: Jouduin sinne sattumalta — luulin — — —

Vai luulit sinä! Knoff oli loukkaantunut.

Romeo: Siinä nyt kuulet, Edevart! Sanoinhan minä, ettei isä pidä siitä.

Senkin neitsyt Ellingsen sai kuulla. Ettei tyttö vain antaisi
Magnukselle kihlojaan takaisin!

Päivällisen perästä Edevart ei enää nähnyt neitsyt Ellingseniä. Hän
jatkoi keskeytynyttä ostosten tekoaan, valitsi mieleisensä veneen,
maksoi minkä jaksoi ostamistaan tavaroista ja varustautui lähtemään.
Magnuksen täytyi olla apuna asettelemassa tavaroita veneeseen. Poika
tuntui tekevän sen vain käskystä eikä jutellen ja leikkiä laskien
niinkuin entisinä aikoina, jolloin he työskentelivät yksissä.

Milloin lähdet? hän lopuksi kysyi jurosti kääntäen kasvonsa poispäin.

Edevart huomasi toisen olevan kiukuissaan ja toivovan hartaasti, että
hän häviäisi täältä mitä pikemmin, sitä parempi. Hänen teki mielensä
antaa sana sanasta, mutta samassa hän muutti mieltään. Hän näki äkkiä
edessään kiusaantuneen, mustasukkaisen pojan, jonka tielle hän olisi
helposti voinut työntäytyä ja aiheuttaa tälle siten tuskaa. Magnus oli
aina ollut mukava poika, mitäpä syytä Edevartilla oli ruveta ilkeäksi
häntä kohtaan? Sitä paitsi hänen mieleensä jysähti ajatus, joka painoi
paljon vaa'assa: mitä siunausta hän olisi voinut odottaa koko suurelle
yritykselleen, mitä hyötyä koko matkasta, jolle hän nyt oli lähtemässä
isoine, täydessä lastissa olevine veneineen, jos nyt tekisi niin kehnon
työn? Kuinka hän voisi olla niin julki jumalaton?

Lähden heti kohta. Mitäpä minä täällä suotta viipymään.

Nyt se oli sanottu! Hän oli tuhlannut hukkaan monta päivää saadakseen
tavata erästä tiettyä naishenkilöä. August ei olisi välittänyt tuon
vertaa omastatunnosta eikä muusta semmoisesta, vaan ajatellut vain
hetken ärsyttävää huvia. Edevart tunsi olevansa verrattoman paljon
rehellisempi ja oikeamielisempi.

Magnus huokasi helpotuksesta: Vai niin, vai lähdet kohta? Onko sinulla
jo kaikki kunnossa?

Käyn vain maksamassa tynnyrintekijälle. Niin, Magnus, mitäs muuten
ajattelet tästä minun yrityksestäni? Edevart kysäisi sitten ollakseen
oikein ystävällinen tuota toista kohtaan ja tiedustaakseen hänen
mielipidettään.

Mitäkö siitä ajattelen? Pitäisinpä itseäni oikein onnen poikana, jos
tämä vene ja nämä tavarat olisivat minun!

Vai niin tuumit? No niin, kiitos vain avusta!

He erosivat. Edevart kävi maksamassa tynnyrintekijälle asumisestaan
ja olostaan ja purjehti sitten kohta matkoihinsa. Hän lähti kyntämään
merta, kiertävä rihkamatavarakauppa mukanaan.

Olihan tietysti tällaisessa veneellä liikkumisessakin omat haittansa
ja hankaluutensa. Edevartin täytyi valita jokin sopiva paikka
kiinnekohdakseen ja samoilla sieltä käsin lähiseutu ristiin rastiin.
Kun se oli tehty, täytyi palata takaisin veneelle ja jatkaa matkaa
seuraavaan sopivaan pysähdyspaikkaan. Hänen matkansa olisi käynyt
paljon nopeammin, jos hän olisi kulkenut jalkapatikassa. Ainoana etuna
tässä oli se, että vene oli samalla varastopaikkana ja kantoi kaiken,
mitä ei voinut ottaa säkkiin.

Edevart painui vähän kerrassaan etelään päin, myi tavaroita
kohtuullisiin hintoihin ja ansaitsi kuitenkin hyvin. Hän tuli
huomaamaan, että oli tehnyt Fosenlandetissa erittäin edulliset kaupat.
Ollin päivän tienoissa [heinäkuun 29. p.] hän saattoi lähettää Romeolle
tuntuvan summan velan lyhennykseksi, ja kuitenkin hänelle itselleen jäi
vielä hyvästi rahaa. Mutta parasta kaikesta oli tämä vapaa, riippumaton
elämä ja laiskantyö; hän oli oma herransa, saattoi kulkea tai maata
paikoillaan, miten vain mieli teki. Tämä oli oikeaa joutilaan elämää,
ja se sopi hyvin siihen rikkinäisyyden ja herpautuneisuuden tilaan,
johon hän oli joutunut.

Edevart purjehti Trondheimin vuonoon, kierteli koko länsipuolen ristiin
rastiin, tunkeutui Namdaleniin asti ja palasi sitten takaisin sisämaan
pitäjien kautta. Kesä oli mennyt, syksy jo pitkälle kulunut, lumet
maassa.

Frostassa hän tapasi eräässä talossa Augustin.




II


August täällä!

Hän oli talon töissä, ei siis ollutkaan matkustanut Bergeniin ottamaan
merimiehen pestiä suurille merille, vaan maleksinut Trøndelagissa
paikasta paikkaan, toimitellen yhtä ja toista pientä milloin missäkin.

Hän tuli tupaan illalliselle äänettömänä ja vähäpätöisenä, pisti
lakkireuhkansa kainaloon ja etsi katseillaan paikkaa pöydästä. Hän oli
talossa tavallisena palkollisena.

Edevart oli juuri saanut lupaan yösijan talosta. Hän istui penkillä
katsellen ympärilleen. Isossa tuvassa oli myös pari palvelustyttöä,
kumpikin työn touhussa, sekä muutamia lapsia ja puolikasvuisia.
Pöydällä oli iso puurovati ja maitoa. Pöydän kohdalla riippui
kattolamppu.

Edevartin nähdessään August hymyili ällistyneenä ja kurkotti kaulaansa
paremmin nähdäkseen. Edevart puolestaan tuijotti toveriinsa kauan
saamatta sanaa suustaan: No mutta — sinäkö, August, täällä? Kuka sitä
olisi osannut odottaa?

Talon isäntä tuli tupaan. Hän käveli raskain askelin, näytti olevan
uuvuksissa. Hän oli nuorenpuoleinen, voimakas mies, vaalea täysiparta
ja pysty nenä; hänellä oli yllään työvaatteet ja jalassa pitkävartiset
saappaat. Hän katseli ihmeissään toveruksia, jotka olivat noin
odottamatta tavanneet toisensa ja kertoivat toisilleen kuulumisiaan.

Tämä on kulkukauppias, jolle lupasin yösijan, selitteli emäntä. Voi
maata renkien huoneessa.

Mies ei sanonut sanaakaan, vaan istuutui pöytään ja tarttui
lusikkaansa. Muutkin istuutuivat illallispöytään, viimeisenä kaikista
August, joka oli seisonut hetken paikallaan kuin epäröiden.

Illallisen aikana nuoret tyttölapset puhelivat hiljaa Augustin kanssa.
He tuntuivat pitävän häntä vähän kuin pilkkanaan, mutta August ei
siitä välittänyt, hymähtelihän vain hiukan heidän pilanteolleen;
tuntui jo olevan siihen tottunut. Edevart tunsi jälleen toverinsa
sellaisena, jollainen tämä oli ollut kotona Poldenin tuvissa, siellä
hän myös istui hyväntahtoisesti myhähdellen toisten pitäessä hauskaa
hänen kustannuksellaan. Tämä oli aivan toinen August kuin se, joka
seisoi _Lokin_ kannella ja käski ja komenteli kuin paras amiraali.
August istui tuossa kuin masentuneena, tuntui sietävän aika paljon.
Palvelustytöt ja lapset puolestaan ehkä juuri vieraan kulkukauppiaan
uhalla panivat parastaan, menivät pilanteossaan koko pitkälle ja
kysyivät, kelpasivatko Augustin kultahampaat puuron puremiseen.

Senkin hupsut! vastasi August hymyillen, mutta vilkaisi samalla
isäntään nähdäkseen, oliko hän sanonut liian paljon.

Toiset matkivat hänen nordlandilaismurrettaan ja oikoivat sitä — senkin
hyväkkäät, trøndelagilaiset, joiden kotipaikoilla puhutaan koko Norjan
kaikkein kamalinta murretta!

Edevartia alkoi harmittaa toverinsa puolesta.

Illallisen jälkeen talon emäntä kysyi: Missä olette tutustuneet?

Olemme lapsuudentuttavat, vastasi Edevart ruveten tahallaan
puolustamaan toveriaan. Olemme samasta pitäjästä, minä olen ollut hänen
perämiehenään.

August: No niin, eikö siis ole totta, että minä olen ollut laivurina ja
jahdin päällikkönä?

Voipa olla tottakin, vastasi emäntä yliolkaisesti. Minä siitä vähät.

Kukaan teistä ei tahtonut uskoa sitä, intti August.

Äänettömyys.

Hm! murahti isäntä. On kai lupa uskoa tai olla uskomatta sinun
kertomuksiasi.

August ei vastannut mitään, vaan painoi päänsä riipuksiin. Mutta
Edevart sanoi kuin uhitellen: Et suinkaan sinä August liene laskenut
lipettiä? Kun kerrot kaikki, mitä olet todella kokenut, siinä on kyllä
enemmän kuin tarpeeksi ihmettä Frostan väelle.

Jälleen äänettömyys. Isäntäkin oli vaiti, mutta rypisteli kulmiaan.

Nuoret palvelijattaret tahtoivat nähtävästi hiukan korjata äskeistä
pilantekoaan. Toisen mieleen muistui, että August oli joka tapauksessa
etevä pelimanni.

Kerrassaan verraton! tuumi toinenkin. Kun hänet vain saa soittamaan.

August: En soita joka päivä.

Joka päivä? Ethän ole soittanut kuin yhden ainoan kerran.

Eikä tulekaan useampia kertoja sitä lajia, urahti August jurosti.

Tyttö tiuskaisi äkäisesti: Ei toki pyydetäkään!

August ja Edevart lähtivät kumpikin renkien makuuhuoneeseen. Edevart
kysyi: Mihin helkkarin pesään sinä oletkaan joutunut?

Älä puhu noin kovasti!

Siitä minä viisi, kuulkoot itsekin! Aiotko jäädä tänne?

En pitkäksi aikaa. Pariksi viikoksi, kunnes määräaika on lopussa.

Edevart: Minä olen kauppamatkoilla, niinkuin jo kerroin. Tule mukaan
veneeseen!

Miten niin? — ei toki —

Vai niin, vai tahdot jäädä tänne?

Älä puhu noin kovasti. Ei, en aio jäädä tänne. Mutta sopimuksen mukaan
minun pitäisi olla vielä pari viikkoa. En tiedä —

Etkö luule isännän laskevan sinua lähtemään nyt heti?

Ehkäpä laskeekin. Jos sinä kerran sanot niin. Mutta minä en voi olla
veneessä.

Miten niin?

Eihän minusta ole venemieheksi. Pelkään veneessä.

He puhelivat asiasta ja pohtivat sitä joka puolelta. Tottahan August
sentään voisi olla veneessä Trondheimin vuonossa. Edevart kysyi:
Oletko käynyt entistä aremmaksi? — En ole aremmaksi, mutta en liioin
rohkeammaksikaan. En voi koskaan tottua siihen.

He puhelivat puoliyöhön saakka. August siitä, miten oli elänyt
siitä lähtien kun he erosivat Trondheimissa, sekä kaikista taloista
ja paikoista, joissa oli ollut työssä. Mutta eipä siitä herunut
suuriakaan. Aina oli hankittava hiukan vaatteen puolta, ja muutenkin
tärväytyi rahaa kaikenmoiseen joutavaan. Onko sinulla oikein kosoltikin
tavaroita?

Ei ole enää, olen myynyt suurimman osan. Mutta on minulla tarpeeksi
meille molemmille siksi kunnes päästään Trondheimiin.

Aamulla Edevart puhui isännän kanssa. Tämä oli juro ja omahyväinen
mies, ei edes viitsinyt vastata kysymyksiin. August lähti isännän
mukana hevosella halkoreessä. Edevart odotti, kunnes he tulivat
takaisin päivälliselle, ja otti asian uudestaan puheeksi. En tiedä,
sai isäntä vihdoinkin sanotuksi. Päästä vain hänet menemään, puuttui
emäntä vuorostaan puheeseen, sillä mitäpä hyötyä meillä on hänestä näin
talvisaikaan?

Tilinteossa ei päästy yksimielisyyteen. Augusthan oli saanut
maakauppiaasta yhtä ja toista, minkä isäntä oli maksanut ja
kirjoittanut muistiin. Olipa August saanut etukäteen hiukan rahaakin.

Jo heti ensi erän kuullessaan August huudahti: Kahvia? Enhän ole saanut
naulaakaan kahvia! Mitäs minä sillä?

Palvelustytöt kuuntelivat selvittelyä hymyillen.

Isäntä: Täällä on kahteen kertaan puoli naulaa kahvia, niin että siitä
tulee naula.

Se ei ole ollut minulle. Lienevät kesälliset päiväläiset ottaneet...

Ei, se on sinun eikä kenenkään muun tilillä! ratkaisi isäntä asian
painokkaasti.

No niin, olkoon sitten! En ole kylläkään ostanut kahta puoltanaulaa
kahvia, mutta enpä minä niiden varassa... Pistäkää vain minun tiliini!

Edevart ei ollut huomaavinaankaan koko kinastelua. Hän maksoi emännälle
yösijasta ja aamiaisestaan, paistetusta silavasta, vei säkkinsä pihalle
ja tuli takaisin pirttiin.

Nyt oli tullut riita huivista.

En ole ostanut sellaistakaan, väitti August puolestaan. Olette
varmaankin kirjoittanut sen väärään paperiin.

Isäntä iski nyrkkinsä pöytään kiljaisten: Pidätkö suusi kiinni!

August pyyteli anteeksi: Ei, en minä tarkoittanut — tahtoisin vain
pyytää teitä katsomaan tarkkaan, onko tämä tosiaan minun paperini.

Katso itse! komensi isäntä että tupa kaikui. Mitä siinä lukee? Osaatko
lukea omaa nimeäsi? — Mutta äkkiä sanat sammuivat hänen huulillaan, hän
itse jäi tuijottamaan paperiin, tuntui menneen kovin neuvottomaksi.
Vihdoinkin hän sai sanotuksi: Niin, tuota noin, tämä ei näy olevankaan
sinun paperisi, ei näy tosiaankaan olevan!

Hän rupesi oitis penkomaan muita papereitaan.

August hymyili onnellisena siitä, että oli ollut oikeassa, ja sanoi
riemuiten emännälle ja palvelustytöille: Enkös minä sitä jo sanonut!
Hahhahhaa!

Kas tässä se on! virkkoi isäntä löydettyään oikean paperin... oli
erehdys. Mutta ei sinun silti tarvitse irvistellä kultaikenilläsi!

Edevart huusi samassa Augustille: Kuinka et pamauta tuota miestä
nyrkillä nenään, niin että se kääntyy vieläkin pystympään?

Isäntä kurkotti kaulaansa. Hän ei ollut uskoa omia korviaan, ja August
pidätti pelästyneenä henkeään. Isäntä nousi tuoliltaan ja astui askelen
Edevartia kohti. Edevart astui vastaan, ja molemmat miehet seisoivat
silmäkkäin kalpeina kuin kuolema.

Älä huoli, Edevart! yritti August tyynnytellä. Isäntä näki joutuneensa
pöydän ja Edervartin väliin. Hän sanoi terävästi vaimolleen: Ota ovi
auki! Kun se oli tehty, huusi hän: Ulos — ulos minun talostani!

Edevart: En lähde minnekään. Tahdon olla tilintekonne todistajana.

Mikä isännälle neuvoksi? Emäntäkin virkkoi kuin sovitellen
seinävierestä: Sehän oli pelkkä erehdys! Ja August yritti taas
tyynnytellä:

Älä viitsi, Edevart! Ei välitetä koko asiasta! Vai todistajana! matki
isäntä. En tarvitse ketään todistajakseni tehdessäni tiliä. Tämä oli
erehdys.

Sitähän minäkin sanoin! ehätti eukko säestämään. Niin, mutta tuolle se
olisi iskettävä kalloon, kun ei muuten usko!

Edevart: Sopii tulla yrittämään — iskeä sitä minun kallooni!

Ei! äyskäisi isäntä. Siihen minä olen liian hyvä. Edevart sanoi
lopuksi: Olisinpahan minä ollut sinun sijassasi, August!

Kaikki sujui sitten rauhallisesti.

Sitä Augustia! Kävi selville, että hän oli täälläkin hommannut yhden
talon palvelustytöistä hentukseen. Tyttö ei tainnut hänestä paljonkaan
välittää, koska teki kiusaa minkä ennätti ja piti kuten muutkin hauskaa
hänen kustannuksellaan, mutta sitten taas syleili Augustia, ja silloin
tämän mielestä kaikki oli jälleen hyvin.

Augustin järjenjuoksun mukaan tytön täytyi tehdä niinkuin teki
johtaakseen toisten epäluulot harhaan. He olivat tavallaan kuin
rakastavat ainakin. Mutta Augustin täytyi puolestaan kärsiä
huonoa kohtelua koko talonväen taholta, olla niin kuin pidettiin
yrittämättäkään vastakynttä, saadakseen mikäli suinkin mahdollista
viipyä talossa yli talven. Mikäpä Augustista olisikaan ollut liikaa
mielitietyn vuoksi! Ja lähtiessään nyt Frostan talosta hän tunsi
sydämensä raskaaksi: Tyttö oli varmasti uskollinen, hän selitteli
Edevartille, ja piti aina minun puoltani. — Miten niin? Olin
näkevinäni, että annoit hänelle rahaa lähtiessäsi. — Pari, kolme
talaria palkastani. Ei ole helppo olla taas ihan yksin, ilman mitään.
Etkö nähnyt hänen itkevän?

He soutivat Frostasta kauniilla ilmalla, mutta August pyrki manterelle.
Hän sai säkin ja mahdottoman kantamuksen tavaroita selkäänsä, tarkat
ohjeet, mitä teitä hänen tuli liikkua tavaroita kaupustellessaan,
sekä erinäisiä hyviä neuvoja ja varoituksia matkaeväiksi. Heidän piti
määräaikaan tavata Trondheimissa.

August oli tällä kertaa suurenmoinen kauppamies. Hänellä oli kaupunkiin
tullessaan säkki melkein tyhjänä ja kauniit rahat taskussa. Matkallaan
hän oli usein poikennut samoihin taloihin ja paikkoihin, joissa oli
ollut työssä. Ihmiset tunsivat hänet ennestään ja näkivät hänet
mielellään uudelleen. Häntä ei ollut koskaan käsketty pois, vaan
hän oli joka paikasta lähtenyt omasta vapaasta tahdostaan, kun ei
jaksanut vastustaa vaellushaluaan ja epävakaisuuttaan, ja niin hän
oli aina heittänyt hyvästit. Nyt hän palasi takaisin kulkukauppiaana,
hymyili ja nyökkäili kaikille, ja kaikki tunsivat tulijan: hänhän oli
August, joka soitti hanuriaan vain kerran eikä sitten enää toiste.
Sama kultahampainen nordlandilainen, joka oli tehnyt haaksirikon ja
menettänyt siinä kaikki, tuossa hän oli taaskin! Kansa kävi kauppaa
hänen kanssaan, he pitivät hänestä eivätkä käskeneet häntä pois.

Ja kauppa kävi. August oli oppinut määräämään ylettömät hinnat ja
helpottamaan ne sitten kutakuinkin kohtuullisiksi. Hän oli oikeassa
olossaan, puhe luisti kaupanteon lomassa kuin rasvattu, monta
mehevää sukkeluutta sutkautettiin. Ja hänen lähtiessään kaikkien
onnentoivotukset seurasivat häntä.

Augustissa ei ollut tosiaankaan vikaa. Hänellä oli lahjoja ja
kutsumusta, hän oli synnynnäinen kauppamies.

Trondheimissa kumpikin osti kultasormuksen ja siistin puvun, sitten
he kolusivat rihkamatavarakaupoissa ostaen tarpeellisia tavaroita
pohjoiseen tehtävän matkan varalle. Edevart maksoi Knoffille lopunkin
velkansa, joten hän nyt siis oli äveriäs mies, veneen omistaja, jolla
oli rahaa ja tavaraa. Todella hyvä saavutus yhden ainoan vuoden osaksi.
Ja kaiken lisäksi hän oli saanut viettää tätä siunattua laiskaa
maankiertäjän elämää.

He matkasivat jälleen pohjoiseen päin, toinen sisämaassa, toinen
vesitse pitkin rannikkoa. Edevart pistäytyi jälleen Knoffin luona
Fosenlandetissa ostamassa Romeolta tavaroita. Hän teki taas hyvät
kaupat ja lepäili muutamia päiviä kaikessa rauhassa.

Tynnyrintekijän vaimolla oli taaskin kerrottavana uutisia.
Amerikan-matkaajat kirjoittivat yhä harvemmin. He jäivät sinne
kaukaiseen maahan, heistä tuli jenkkejä, jotka kotiutuivat pian ja
helisyttivät hopeatalareita taskussaan. Meren yli menneet nuoret
lähettivät yhä niukemmin avustusta kotiin jääneille vanhuksille.
Muutamissa kirjeissä valitettiin, että Amerikassakin oli huono aika,
vehnä oli pahasti kärsinyt kovasta kuivuudesta ja raesateet osittain
tuhonneet tupakkasadon. Mutta vanhin myyjä Lorensen oli kirjoittanut
suoraan Romeolle pyytäen päästä entiseen toimeensa Knoffin kauppaan,
hän ei voinut sietää nykyistä oloaan. Niin ettei siellä Amerikassakaan
kaikki liene niin kehuttavaa, päätteli tynnyrintekijän eukko
kertomuksensa lopuksi.

Ihan samaa laivuri Noremkin sanoi viime vuonna, myönteli Edevart. Hän
ei huolinut vaihtaa nykyistä oloaan Amerikkaan.

Niin, Norem-parka! Eukko pudisteli säälien päätään. Kaikkeen ihmisen
pitääkin joutua! Miten niin?

Eukko pudisti jälleen päätään: On ollut leikattavana. Se on se ruumiin
koi eli syöpä. Se on niin surkeaa, ettei osaa sanoakaan. Ensin veivät
Trondheimiin ja tekivät mitä suinkin voivat, mutta niin sanovat, ettei
siitäkään ole enää apua.

No sepäs jotakin! Onko ihan vuoteen omana?

Sitä en tiedä. Kuuluu vieläkin olevan Trondheimissa.

Mitäs hän itse sanoo?

Mitäkö sanoo! Ei hän voi sanoa mitään. Koko kielen ovat leikanneet pois.

Edevart levähytti käsivartensa levälleen päästäen ne vaipumaan
hervottomina alas.

Nii-in! toimitti eukko. Ensin leikkasivat kielestä puolet, mutta tässä
tuonnottain jo tyngänkin. Mikään ei kuulu pelastavan, jos kenellä on
syöpä ruumiissaan.

No niin! No niin! Edevart oli mielestään aika miestä, kun ei ollut
mennyt Amerikkaan eikä joutunut mihinkään muuhunkaan vaivaan ja
onnettomuuteen. Norem sanoi viime vuonna haluavansa taas laivaan ja
merille. Ihmisen kohtalo on kovin epävarma!

He juttelivat Knoffista, samasta iankaikkisesta puheenaiheesta.
Puhelivat neitsyt Ellingsenistä ja Magnuksesta, kauppa-apulaisesta,
jotka aikoivat keväällä naimisiin ja asettua asumaan satunnaisille
vieraille varattuun pieneen rakennukseen. Kummankin oli määrä jäädä
Knoffin palvelukseen entiselle paikalleen.

Edevart veti suutaan nauruun: Vai neitsyt Ellingsen naimisiin!

Älä puhu tuolla tavalla!

Entä jos tulee lapsia, niin käsivarrellaanko hän niitä pitelee vai
missä?

Eukko: Kuuluvat kuiskivan, ettei hän saakaan lapsia.

Sitten he hymyilivät kumpikin salaamatta lainkaan toisiltaan, mitä
ajattelivat.

Nelihanka täydessä lastissa Edevart purjehti Fosenlandetista käymättä
tälläkään kertaa Doppenissa. Helgelandin pohjoispuolella toverukset
taas tapasivat. August oli nytkin saanut myydyksi kaikki tavaransa,
olikin koko mato kauppuriksi ja korvasi monin verroin Edevartilta
saamansa palkan. Hän sulloi säkkinsä veneestä tavaroita täyteen, sopi
seuraavasta tapaamispaikasta ja oli jälleen tiessään.

He tulivat myöhäsyksystä Bodøhön ja tunsivat olevansa siellä melkein
kuin kotonaan. Edevart ei tahtonut näyttäytyä Poldenissa, ennen
kuin vene olisi taas täynnä tavaraa, minkä vuoksi hänen täytyi
ostella yhtä ja toista Bodøn pikkukauppiailta. Se ei ollut kylläkään
edullista, mutta ei ollut muutakaan neuvoa. Hän rupesi vähitellen
huomaamaan, että hänen oli välttämättä päästävä säännölliseen yhteyteen
trondheimilaisten toiminimien kanssa, jotka saattoivat milloin tahansa
toimittaa tavaralähetyksen minne tahansa matkan varteen.



Polden-vuonon pohjukka oli jäässä. Edevartin ja Augustin täytyi
mennä maihin Ytrepoldenissa ja painella jalkapatikassa koko pitkä
matka kotikylään. He eivät pitäneet suotta kiirettä, vaan antoivat
uutisen tulostaan levitä edeltä. Kummallakin oli selässä mahdottoman
suuri tavaramytty, joten heidän suorastaan oli pakko tehdä taivalta
hitaasti. Kävellessään he puhelivat hiljaa, heilutellen kyynäräkeppiä
ja levähtäen tuon tuostakin.

Molemmat olivat panneet päälleen parastaan, ja muutenkin he olivat
kaikkein hienoimmissa tamineissaan. Herra nähköön, tässä olikin kaksi
paremmanpuoleista toverusta, jotka eivät tulleet kotikylään ainakaan
kerjäläisinä ja tuhlaajapoikina! He tahtoivat tulla sinne avuntuojina
ja hyväntekijöinä, ja heillä oli siihen kyllä varaa. Edevart halusi
ennen kaikkea antaa runsaasti lahjoja isälleen ja sisarelleen. He
olivat kovin kiitollisia pienimmästäkin, eivätköhän nyt menisi aivan
sanattomiksi tästä yltäkylläisyydestä!

Oli aika kipakka pakkanen. He kävelivät kävelemistään kuivaten nenäänsä
kaikkein koreimpiin kukallisiin nenäliinoihinsa, mitä heillä oli
kaupan. August varsinkin oli laittautunut kovin hienoksi, valellut
itseään hajuvesillä ja kammannut tukkansa keskeltä jakaukselle. Ei
hänellä ollut isää eikä liioin sisaruksia, kenelle isotella, mutta ei
hänkään tahtonut olla pekkaa pahempi. Tietystikään ei maksanut vaivaa
puhua venättä kylässä, jossa kukaan ei ymmärtänyt englantiakaan, mutta
tarvitsiko hänen silti tulla sinne kerjäläisen ja ryysypekan näköisenä?
Hän oli suuri ulkomaiden elämän ja ihanuuksien ja hienouksien
tuntija ja oli loistonhalussaan kietonut veripunaisen huivin vyöksi
vyötäisilleen. Tämä on Etelä-Amerikassa ihan viimeisintä muotia, hän
selitteli mahtavasti. Mitä luulet ihmisten sanovan meidän ilmestyessä
kylään? hän tutkaili sitten Edevartilta.

Kylää lähestyttäessä August vaati, että oli saatava hiukan puhaltaa,
jotteivät he tulisi perille väsyneinä ja hengästyneinä. Hän otti
taskustaan kummallekin sikarin, jotka oli ostettu Bodøstä juuri tässä
tilaisuudessa käytettäväksi, ja varoitti Edevartia imemästä liian
ahnaasti, jottei juhlatupakka päässyt loppumaan ennen aikojaan. Mutta
kun Karoluksen tuvan ohi mennään, niin muistakin tupruttaa kuin
laivanpiippu! hän neuvoi vielä lopuksi.

Kun tullaan kotiin, saat sinä mennä edeltä tupaan.

August: Miksi niin?

Edevart vastasi ujosti: Minä en voi mennä ensiksi!

Kylä lepäsi äänettömänä ja synkkänä, köyhänä ja kurjana. Ei jälkeäkään
suuren sillisaaliin aikaisesta rikkaudesta; talot olivat maalaamatta,
ei ollut tanssia eikä muita iloja! Mitä siitä kaikesta oli ollut
hyötyä! Ihmiset saivat kerran, yltäkylläisesti, mutta eivät enää toista
kertaa. Pääsivät makeanleivän päivien makuun, kävivät pöyhkeiksi ja
huolettomiksi, tottuivat nurisemaan tyytymättöminä, tupakoimaan ja
ylpeästi sylkeä roiskimaan. He tekivät siten silloin aikanaan, mutta
eivät sitten enää — mitä siitä kaikesta oli ollut hyötyä?

Tuona harmaata harmaampana talvipäivänä tuli siis kylään kaksi sen
omaa miestä kaikessa komeudessaan. Ihmiset olivat syöneet edellisen
vuoden Lofootien kalastuksen ansiot suuhunsa viimeisiä rippeitä
myöten ja nuoleksivat nyt kynsiään. He maleksivat pirtistä pirttiin
kysellen kuulumisia ja ravistellen surullisina päätään. Ystävällistä
ja hyväntahtoista, mutta laiskaa ja köyhää väkeä. Ei mitään ansiota,
ei silliapajia, ei työtä, vain talvea ja pimeyttä. Joku pysytteli
vielä miten kuten jaloillaan. Kauppias Gabrielsen oli lyönyt
rukkaset pöytään, mutta sai elatusapua vararikkopesästä ja saattoi
vieläkin komeilla valkoinen kaulus kaulassa; lukkari Johanseninkin
kannatti vielä tuprutella piippua sunnuntaina kirkkotiellä. Mikäpä
hänellä hätänä, sai varman palkan ja vaikkapa hätätilassa puhalsi
kolehtirahoista.

Toverukset kävellä raahustivat kylään, kävelivät ohi vanhan Martinuksen
tuvan, ohi Ragnan isoäidiltään perimän töllin, jonka ovella Teodor
näkyi katsoa töllistelevän, ohi Karoluksen suuren tuvan, jossa
ikkunalasit olivat täynnä uteliaita naamoja, ja ohjasivat lopulta
askelensa Edevartin kotiin.

Mitä ihmettä — nyt en ymmärrä tätä! tuumi Edevart siinä kävellessään.
Täällä on kaikki kummasti muuttunut. Mihin kallio on joutunut?

Augustkin tuijotti silmät pyöreinä: Totisesti, olet oikeassa! Tuossa
oli kallio, muistan sen kuin eilisen päivän! Ja ehtiessään tuvalle hän
kääntyi puolittain Edevartiin päin sanoen: Katsohan, tänne on tullut
kiviportaat!

Koko perhe oli koolla tuvassa. Huhu oli kulkenut tulijoiden edellä ja
houkutellut kaikki koolle. Oli tullut useita naapureitakin, Ezra, tuo
sukkela merkillinen villikissa, pari naapurin eukkoa, Karolus itse ja
taisi olla vielä joitakuita muitakin. Avatessaan oven ja yrittäessään
tupaan säkkeineen August huomasi oitis sen käyvän mahdottomaksi,
tupa oli niin pakaten täynnä väkeä. Toverukset laskivat kantamukset
selästään maahan ovenpieleen ja astuivat sitten tupaan.

Neljä henkeä nousi heti istumasta tehdäkseen heille tilaa.

Älkää huoliko — älkää huoliko! he huusivat kiellellen näyttääkseen
oikein vaatimattomilta ja ystävällisiltä.

He pääsivät istumaan, kun Joakim ja Ezra istuutuivat pöydälle.

Hieman nololta tuntuva hiljaisuus.

Vihdoin Joakim, joka istuu pöydällä heilutellen koipiaan pisamaisena
irvihampaana niin kuin ennenkin, avaa suunsa: Aioitteko tuoda kuormat
mukananne tupaan?

Joku muukin vetää arkaillen suutaan nauruun. Vanha isä virkkaa
hämillään ja neuvotonna: — kovin isot kuormat!

Joakimilla oli koulussa saatua viisautta yhä vielä pää täynnä. Hän
kuiskasi Ezralle, niin että kaikki kuulivat: Jaottakaamme maahan
huoneemme ja rakentakaamme ne avarammiksi!

Karolus, kunnanvaltuuston puheenjohtaja, huomautti arvokkaasti: Ei
tarvitse: Minun tuvassani luulisi riittävän tilaa.

Muutkin olivat samaa mieltä ja ehättivät puhumaan puheenjohtajan
mieliksi: Sinun tuvassasi, niin — kyllä siinä tilaa riittää!

Puhe pääsi vähitellen vauhtiin. Karolus tiedusteli, olivatko miehet
tulleet meritse vai maitse ja sai vastauksen kysymykseensä. Mistä
merellä tuuli? Koillisesta. Augustin täytyi avata takkinsa tuvan
saunanlämmössä, jolloin hänen eteläamerikkalainen vyönsäkin tuli
näkyviin.

Mutta tällaista kotiintulo oli aina. Ei ollut ensinkään tapana mennä
tulijoita vastaan portaille, ei liioin osoittaa pienintäkään ilon
ja hyvänmielen merkkiä tai toivottaa tervetulleeksi. Se olisi ollut
joutavaa teeskentelyä ja narrimaisuutta. Kuinka helposti sellainen
olisikaan voinut muuttua mielenliikutukseksi ja nöyrämielisyydeksi,
ties vaikka kyynel olisi kihonnut silmännurkkaan — mikä oli
häpeällisintä kaikesta! Edevart oli kyllä hieman pelännyt, että
mielenliikutus voisi saada vanhan isäukon valtaansa ja ehkä tempaisi
samalla hänet mukaansa — mutta kaikki sujui paremmin kuin olisi
osannut toivoakaan, kun oli koolla näin paljon vierasta väkeä. Se sai
jännityksen laukeamaan. Hän vilkaisi sisariin päin rupeamatta silti
narriksi: kuinka pitkiksi tytöiksi olettekaan kasvaneet! En tahtonut
ensin tuntea! Molemmat punastuivat ja alkoivat puuhata kahvivehkeitä
tulelle.

Vasta pitkän ajan kuluttua alkoivat vieraat vähitellen lähteä tuvasta.
He olivat viime hetkeen saakka toivoneet saavansa nähdä, mitä
tulijoilla oli säkeissään, mutta kumpikaan ei näyttänyt aikovankaan
tuoda niitä tupaan avattaviksi. Heille kyllä vihjailtiin sinnepäin,
saapuvilla olijat ilmaisivat sen varsin selvin sanoin, Karoluskin
virkkoi lähtiessään: Teillä taitaa säkeissä olla toista ja molempaa? —
Onhan niissä! — Niin, tuota, pistäydytte kai pian katsomassa? — Saat
olla huoleti!

Mutta paljon ihmiset silti olivat nähneetkin. He saattoivat
nyt maleksia talosta taloon kertomassa, minkälaisia pomomiehiä
Edevartista ja Augustista oli paisunut: Kummallakin oli taskukellot ja
kultasormukset, hienot mustat verkavaatteet ja hattu toisella korvalla.

Päivät menivät menojaan. Ne olivat iloisia päiviä tuossa pienessä
kodissa, oikeaa juhla-aikaa. Kleivan Josefina sai heti ruveta neulomaan
vaatteita Edevartin kummallekin sisarelle, vanha isä sai uuden takin
ja vielä muutamia setelirahoja sen taskuun, ja Joakim sai loput
saatavansa. Edevart ei ollut enää hänelle äyriäkään velkaa. Ja Edevart
omisti yksinään Doppenin.

Veljesten kesken tilinteko ei tietystikään sujunut ilman näykkimistä
ja kinastelua. Kummatkin kiivastuivat, eikä kummankaan auttanut olla
puolustamatta kunniaansa, kun vielä sattui niin, että Kleivan Josefine
oli kuuntelemassa ja sanoi sanansa joukkoon. Miksi ison veljen pitikin
ruveta tekemään selvitystä kolmannen kuullen? Kai vain siksi, että
muutkin kuulisivat. Mutta Joakim piti varansa. Saamamies Joakim istui
tuossa pisamaisena ja surkean laihana ja velttona eikä voinut ymmärtää
mokomaa häpeällistä tarjousta, että veli yritti tyrkyttää hänelle
muutamia seteleitä.

Mitä sinä tarkoitat?

Olen tämän verran velkaa sinulle.

Pöllö! sanoi Joakim yksinkertaisesti.

Ota rahat. Siinä on loput siitä, mitä lainasin sinulta.

Etpähän lainannut mitään. Sain nuotan sinulta. Ja lähetithän minulle
Fosenista rahakirjeen.

Edevart sysäsi setelit luotaan: En minä aio ruveta istumaan tässä
kaiken päivää kuin apina ja repimään leukojani sinun kanssasi!

Ja vihdoinkin viimein Joakim otti rahat, mutta näytti olevan
aivan oksentamaisillaan. Ei hän aikonut hellittää noin vain, vaan
hautoi jotakin mielessään. Äkkiä hän sanoa pamautti purevasti ja
häikäilemättä: Tervetuloa Amerikasta!

Se sattui. Kleivan Josefine kumartui työnsä puoleen vetäen suutaan
hymyyn.

Koko kylän väki oli kuullut Edevartin aikoneen lähteä pitkälle matkalle
— mutta siitä ei ollut tullutkaan mitään, kaikki oli ollut pelkkää
pöyhkeilyä ja suurentelua, vai mitä? Josefine kohotti päätään työstään
kuullakseen paremmin.

Edevart näytti hetken ikään kuin nieleskelevän, vaikkei hänellä
ollutkaan mitään suussaan: Sika söi eväät.

Joakim: Niinpä niin, sika söi eväät. Taisi ruveta jänistämään.

Vai jänistämään? Ole huoleti, kyllä olisin uskaltanut. Mutta uskonpa
tehneeni viisaammin näin.

Miten niin? Joakim ei ollut ymmärtävinään.

Itsehän olet nähnyt, mitä minulla on säkeissäni. Ja veneessä on vielä
enemmän.

Kleivan Josefinestakin tuntui kai siltä, että hänen oli ruvettava
välittämään, joten hän virkkoi: Sinulla on kai pirtojakin?

On minulla veneessä pirtoja, harvempia ja tiheämpiä, mitä numeroa vain
tahdot.

Mutta sinähän, Edevart, olet oikein pomomies! Oli siunattu asia, että
tulit. Sillä sen perästä kun Gabrielsen löi rukkaset pöytään ei ole
tahtonut saada yhtään mitään.

Minulla on nelihanka lastissa ääripuuta myöten, virkkoi Edevart.
Pitäisi siitä joksikin aikaa riittää tavaroita poldenilaisille.

Mistä olet saanut ne? tutkaili Joakim.

Mistäkö saanut? Tavaratko?

Niin, sillä ethän ole vain varastanut niitä jostakin?

En viitsi kuulla sinua!

Sillä silloin joudut tiilenpäitä lukemaan! jatkoi Joakim. Ja kun
sinulla sitten on kädessä ruunun hansikkaat, niin jopa tulikin kaunis
mies kotiin!

Kleivan Josefine hymyili jälleen sovitellen. Mutta ei kai sinulla ole
siivilöitä?

Vai ei ole! Tule katsomaan veneestä!

Sinä olet merkillinen mies! Olen ollut pahemmassa kuin pulassa, lehmä
poiki tässä tuonnoin, eikä minulla ollut siivilää... Ja nyt Josefine
tahtoi auttaa Joakimiakin, joka oli joutunut huonommalle puolelle ja
näytti olevan harmista pakahtumaisillaan: Niin, niin, mutta Joakim on
myös tehnyt jotakin.

Edevart: Kai maannut mädänneine nuottineen Vesteraalenissa.

Ei. Hän on lohkaissut paaden toisensa perästä kalliosta ja tehnyt
niistä kiviportaat. Se on hänen uusin työnsä.

Vai niin! Ilmankos onkin käynyt niin pyöreäposkiseksi! virkkoi Edevart
äärettömän ivallisesti. Hyvää ansiota!

Josefine ei hellittänyt: Ja kunhan ennättää kulua tämä talven häntä ja
nurmi alkaa vihoittaa, niin saat nähdä, mitä kaikkea Joakim on tehnyt:
Väänsi kaikki kivet niitystänne ja käänsi turpeet nurin ja teki koko
alan pelloksi.

Ja kylvi suoloja vakoihin? lisäsi Edevart.

Älä viitsi välittää hänestä! neuvoi Joakim Josefinea. Mutta Josefine
ei ollut suinkaan typerä ihminen, ei sinnepäinkään. Työteliäänä ja
rivakkana naisena hän oli tullut kahden vuoden aikana panneeksi
merkille, kuinka tarmokkaasti Joakim oli raatanut uudisviljelyksellään.
Hän ylisti tätä siitä pilviin saakka: Joakim oli raivannut lisää yhden
lehmän heinämaat heidän pienelle maatilkulleen. Enkä edes ymmärrä,
miten tulit siihen ryhtyneeksi, hän loppujen lopuksi sanoi Joakimille.

Joakim: Luin siitä Lofooteilla lehdistä.

Niin, sinähän luet lehtiä ja kirjoja ja tongit ja tutkistelet niitä,
myönsi Josefine. Siinä nyt kuulit, Edevart.

Edevart vastasi yliolkaisesti, ettei hän tuhlaa aikaansa mokomaan.
Hänellä on parempaakin tekemistä. Ja Joakim sanoi lopuksi tuvasta
lähtiessään: Että viitsitkin haastaa mokomalle! Hänhän ei erota
kunnolla iitä ässästä!

Tupaan jääneet alkoivat puhella kylän oloista. Josefine tunsi joka
ihmisen ja tiesi jokaisesta kertoa jotakin. Mitä, kysyikö Edevart
Ragnasta? Eikö hän siis ollut kuullut...? Kyllä, kyllä Ragna oli
naimisissa Teodorin kanssa, ja heillä oli kaksi lasta. Eipä heidän
oloaan ja elantoaan käynyt kehuminen; heillä ei ollut kuin pieni
tupapahasensa, ei pientäkään maapalaa sen ympärillä eikä elukoita,
ei edes vuohiakaan. Mutta jotenkuten olivat elää nyhjänneet päivästä
toiseen. — Vanhalle Martinukselle kuului kyllä hyvää, heitä oli enää
kolme henkeä. Hullu juttu tosin, että lehmä jäi mahoksi, mutta se oli
lihava ja hyvässä ruokossa, niin että hän saa sillä vaihdetuksi hyvän
lypsylehmän pappilasta. — Sinä kyselet niinkuin kaikki muutkin ja
tahdot varmaan kuulla jotakin Ane Mariasta. Muuta emme ole kuulleet
kuin että hän voi hyvin ja on tullut herätykseen. Ei kirjoita kovinkaan
usein kotiinsa, mutta ihmiset kertovat pastorin tuontuostakin saavan
kirjeitä vankilansaarnaajalta ja että Ane Maria on tullut tavattoman
jumaliseksi ja lukee Raamattua ja veisaa koko virsikirjan kannesta
kanteen. Mitäkö Karolus siitä sanoo? Siitä voit kysyä Joakimilta,
veljeltäsi, sillä hänhän se lukee ja kirjoittaa koko kylän puolesta,
niin melkein voi sanoa. Mutta kyllä asia on niin, että Ane Maria tahtoo
miestään luokseen, kuuluu kovin ikävöivän, ainakin kirjoittaa niin
ja sanoo, että miehen ja vaimon on oltava yhtä. Mutta eihän, Herra
nähköön, Karolusta voi pistää vankilaan, eihän hän ole ottanut ketään
ihmistä hengiltä!

Edevart: Mitä luulet Ane Marian tahtovan miehestään?

Mitäkö tahtovan miehestään?! Vai vielä siinä irvistelemään...! Ja
Josefine itsekin hymyili. Mitäpä muuta kuin tahtoisi ukkonsakin
kääntymykseen! Mutta kerronpa sinulle jotakin, mille saat nauraa!
Tiedätkö että Hosea, siskosi, tahtoo Ezran miehekseen? No niin,
sitäkään et tiedä. He ovat ihan julkikihloissa. Ja kai minä saan
ommella häähameen ja sinä saat antaa siihen kankaan!

Niinpä niin, tuumi Edevart, olisi Hosea voinut saada huonommankin
miehen kuin Ezra.

No varmasti! Ja poika kun ostaa paukautti Karolukselta peltopalstan ja
takamaata. Varmaan aikoo rakentaa sinne. Kunpa sitten olisi onnea!

Ja Josefine nyökkäsi syvämietteisesti.

Mitä sinä tarkoitat?

Ei, en minä sano sen enempää. Mutta asiassa on se mutka, että samaan
maapalaan kuuluu se pohjaton rimpikin, johon laivuri Skaaro upposi.

Edevart: Hullu mies, se Ezra, kun menee ostamaan...

Josefine: Ei hän olisi tahtonutkaan ostaa sitä, mutta Karolus ei
myynyt peltoa erikseen, vaan suon piti seurata kauppaa. Karolus tahtoi
päästä suostaan eroon pelillä millä tahansa, eikä ihmekään, kun se oli
johtanut hänen vaimonsa onnettomuuteen.

Tiedätkö, paljonko Ezra maksoi?

En tiedä. Mutta sanovat Karoluksen antaneen sen huokealla.

Olisi voinut yhtä hyvin ostaa minulta. On minullakin tila, Trondheimin
puolessa.

Josefine pyöritti päätään: No ei tässä maailmassa! Onko sinulla ihan
oma talo?

Edevart pöyhistihen. Eikä olekaan ihan kaikkein pienimpiä, vaikka itse
sanon.



Talven mittaan toverukset kuljeskelivat verkalleen tavaroineen koko
kotipitäjän ja muutamia naapuripitäjiäkin ristiin rastiin. He myivät
yhtä ja toista; ostohalu oli kyllä ihmisillä hyvä, mutta rahat vähissä,
ja heille täytyi antaa aika paljon velaksi siihen saakka, kunnes miehet
tulisivat kotiin Lofooteilta. Jonkin aikaa ihmiset kävivät ahkerasti
Ytrepoldenissa, mutta kun kevät alkoi tehdä tuloaan ja jäät lähtivät,
toverukset soutivat uivan kauppansa Indrepoldeniin aivan venetalaisiin
kiinni ja köyttivät sen rantaan mahdottoman lujaan ankkurilla ja vielä
kahdella, kolmella köydellä. Kalastajien palatessa Lofooteilta ei
Teodor malttanut olla sanoa sutkauttamatta, kun vene oli noin lujasti
köytetty kiinni: Katsokaapas Edevartin kaljaasia, taitaa odottaa
myrskyä täällä meidän Atlantilla!

Ja nyt kauppamiehet lähtivät ympäri kyliä karhuamaan saataviaan. He
saivatkin niistä perityksi suurimman osan, joten saattoivat sitten
taas kävellä mahtavina miehinä takin povi pullollaan, paksu lompakko
povitaskussa. Se tuntui Edevartista hyvältä, hän ei valitellutkaan,
vaan lähetti etelään rahakirjeen ja tilasi uusia tavaroita entisten
tilalle. Häneen näytti menneen erinomainen toimeliaisuuden ja ripeyden
henki; mutta saatuaan kaksi suurta laatikollista Trondheimista häntä jo
alkoi ihan huolestuttaa, miten selviäisi paljoista tavaroistaan.

Rakenna itsellesi oma kauppa tänne näin ja myy tavarasi siinä! neuvoi
August, joka aina keksi uusia ajatuksia.

Älä hupsuttele!

Mitä hupsuttele? Etkö sinä voi yhtä hyvin pitää kauppaa Poldenissa kuin
Gabrielsen, joka piti liikettään sellaisen mutkan takana ja meni nurin?
Se sinun juuri pitää tehdäkin! Pistä sinä vain kauppa pystyyn!

Edevart vastasi, ettei hän aio ryhtyä mokomaan uhkayritykseen.

Hänen kotinsa alkoi muuttua väen kokoontumispaikaksi. Poldenilaisilla
ei ollut liikoja iloja eikä ajanvietteitä valittavana, ainoa oli ollut
vanha ofotilainen, joka kuivaili kalalastiaan Vaagenissa, mutta hänkin
oli tullut joka vuosi aina uudestaan eikä siis ollut enää uutuus eikä
mikään. Muuten päivät menivät tasaista menoaan, mitään merkittävää ei
tapahtunut. Joakim muokkasi ja kylvi maataan, Ezra raatoi kuin orja
uudispaikallaan ja alkoi laskea kivijalan perustuksia sekä suunnitella
talonpaikkaa. Silloin oli mukavampi pistäytyä kauppamiesten puheilla.
Olihan Edevartin vanha isä jumalinen ja kovin hiljainen mies, mutta
muuten sopuisa ukko, ei näyttänyt panevan pahakseen, vaikka hänen
kodissaan oli vieraita. Varsinkin tuli väkeä pyhäpäivisin kirkonmenojen
päätyttyä. Silloin monikin naapuri löysi tupaan pohtiakseen
kirkonmäellä kuulemiaan uutisia. Kaikki tahtoivat tietää, mitä nämä
kauppamiehet tuumivat asioista; nämä olivat toki miehiä, joilta saattoi
kysellä uudesta tähdestä, joka hiljakkoin oli löydetty taivaalta, tai
Saksan ja Ranskan sodasta. Olihan Edevartilla omaisuutta, rahaa ja
tavaraa, hän oli ollut jahdin laivurinakin ja "pantuna paljon päälle".
August puolestaan oli matkustanut maailman ympäri. He olivat kumpikin
koko miehiä mielestään, August varsinkin. Kun Teodor — sama mies,
jolla oli kohju ja joka muuten ei ollut yhtään mitään — yritti ruveta
virnistelemään jollekin Augustin jutulle, hänen suunsa tukittiin oitis.
Edevart puolusti toveriaan, kehui tätä, kysyi neuvoa kaikkien kuullen
herättäen kaikissa kunnioitusta tätä kohtaan. Teodorin oli viisainta
pitää suunsa kiinni, suutari pysyköön lestissään!

Edevart salli toverinsa kertoilla elämästään, rohkaisi häntä tekemällä
väliin innostuneen kysymyksen ja nyökäten hyväksyvästi, keskeyttämättä
edes silloinkaan, kun tämä valehteli niin, että suuret korvat
heiluivat. Augustilla riitti kertomista pyhäilloiksi koko kesän ajaksi,
maksoi todellakin vaivan olla kuulemassa! Se vain jäi hämäräksi, missä
August oli oppinut soittamaan hanuria, eikä hän suinkaan pyrkinyt
hajottamaan olemustaan ympäröivää salaperäisyyden sädekehää. Hän kertoi
puista, joiden lehdet olivat silkkaa hopeaa, sekä kuinka mannaa satoi
taivaasta kuin vettä; laivoista, joissa oli kaksitoista mastoa, sekä
ihmisistä, joilla oli vihreä naama ja jotka elivät neljänsadan vuoden
vanhoiksi.

Oletko itse nähnyt sellaisia? kysäisi Teodor.

Olenko muka nähnyt — August oli toki nähnyt kummempiakin! Puhuttiinpa
mistä maailman maasta tai kuningaskunnasta tahansa, varmasti August
ne tiesi ja tunsi. Edevart itse oli pidellyt käsissään avainrengasta,
jossa oli kahdeksan avainta, mitkä olivat peräisin Intiasta. Eikö asia
ollut niin?

Edevart nyökkäsi.

Niin, ja sinä olet nähnyt minut ihan köyhänä, kun olin ollut
haaksirikossa ja menettänyt kaikki, mutta ei kestänyt montakaan päivää,
ennen kuin vein kokonaisen varaston helmiä ja jalokiviä Levangerin
markkinoille, ja papit ja tuomarit vain kumartelivat. Senhän tiedät,
Edevart?

Edevart nyökkäsi.

Teodor: Sitä minä en vain ymmärrä, mistä sinä sait kaikki nuo tavarat!

August pysytteli vaiti salaperäisen näköisenä, mutta joku toinen
kuulija ehätti sanomaan: Niin, tietysti sinun pitäisi saada urkituksi
se tietoosi, mutta eivätpä tulleet ne kalat! Ja August oli kuin Herran
kukkarossa. Hän ei suinkaan suistanut kultaista suutaan, vaan päästi
mielikuvituksensa hillitönnä laukkaamaan. Herra nähköön, sitä vasta
kelpasi kuulla! Ja Edevart salli ystävänsä viettää riemuvoittojaan.

Mikä sen Intian kuninkaan nimi taas olikaan? kysäisi Edevart. Hän
kysyi vain siksi, että poldenilaiset saisivat kuulla eriskummaisen
intialaisen nimen.

Mutta August muisteli mielessään: Oliko se Ahab? En oikein muista.
Kuinka voisin muistaa kaiken maailman kuninkaat ja kansat, jotka olen
nähnyt? Se ei mahdu yhden miehen pääkoppaan. Mutta johdatitpa mieleeni
jotakin, mitä tapahtui kirkkaana kuutamoyönä siellä missä Pretoria ja
Columbia yhtyvät —

Niin mitkä yhtyvät? kysyi Teodor.

Etkö osaa pitää suutasi supummassa! tiuskaisi joku harmistunut
kuuntelija Teodorille.

Kysyin vain, mitkä ne yhtyivät.

Pretoria ja Columbia. Kaksi suurta jokea. Ne ovat kumpikin laajoja
kuin oikea meri ja syöksyvät vastakkain kuin olisivat kiukuissaan
puskusilla. Pauhu kuuluu penikulmakaupalla sisämaahan, ja ilma on
vaahtoa ja kuohua niin sakeana, että sillä paikalla on ikuinen
auringonpimennys. Nyt Teodor voisi kysyä, mistä ihmiset siellä saavat
valoa. Ja tavallasi oletkin oikeassa. Mutta heillä on ainoastaan
kuunpaistetta. Mutta sellaista kuunpaistetta, että se on ihan
toisenlaista kuin meidän, niitä ei voi verratakaan keskenään sillä se
on kirkasta kuin meillä kirkkain auringonpaiste. — Siellä minä jouduin
kävelemään kullassa.

Kullassa? huudahti Edevart itsekin innostuneena.

Niin, hyvä ystävä, ihan puhtaassa kullassa! En aluksi ymmärtänyt
sitä, mutta kun tulin katsoneeksi maahan, niin eivätkös saappaani
olleet yltyleensä kuin kullatut! Koetin ravistella ja iskeä kantapäätä
tantereeseen, mutta kultaus ei vain lähtenyt. Silloin ymmärsin, mitä
oli tehtävä. Lähdin niiltä jalkojeni sijoilta kahlaamaan joen yli
laivaan, ja heti kun olin laivaan päässyt, ilmoitin asian kapteenille.
Mutta kukaan ei olisi uskonut sanojani, jolleivät olisi nähneet minun
saappaitani.

August lopetti. Kuulijat odottivat henkeään pidätellen jatkoa. Mutta
miten sitten kävi?

Mitenkö kävi? Eipä juuri mitenkään, kapteeni ei, kuten toisetkaan,
halunnut lähteä yön selkään mukaani. Seuraavana päivänä lähdimme sinne
viivana, mutta silloin kulta oli hävinnyt.

No mutta jopas oli kova onni! tokaisi Teodor härnäillen. Et siis
hyötynyt tuon vertaa koko jutusta?

August katsoi jäykästi Teodoriin ja virkkoi: Vai niin sinä luulet!

Niin, mitäs meidän pitäisi luulla? ihmetteli toinen antaen toisen
omahyväisen varmuuden vetää itseään nenästä.

Ei nähkääs, en minä sentään ole niin suuri tomppeli kuin te luulette.
Kun ei herrojen kelvannut oitis lähteä mukaani, ajattelin asiaa koko
yön, ja aamulla neuvoin heidät kaikkiin mahdollisiin muihin paikkoihin,
mutta en sinne, missä kultaa todella oli.

Ethän suinkaan! kuului sieltä täältä kuulijoiden parvesta.

Vai en minä muka...? Kulta oli minun, niin että mitäpä hänestä jakamaan
kaikkien kanssa. Suurkiitosta vain! Puhukoot muille nuoremmille.

Joku joukosta myönsi Augustin tehneen oikein, he itsekin olisivat
tehneet samoin. Mutta väsymätön Teodor ei voinut olla huomauttamatta:
Miksi sitten ilmoitit kapteenille asiasta?

August vastasi hyvin vakavasti: Se oli minun velvollisuuteni.

Pitkä äänettömyys. Jokainen oli vaipunut ajatuksiinsa. Sieltä siis
August varmaankin aina sai varoja pahimpaan hätäänsä, siinä oli
kyllin selitystä siihen, että haaksirikkoutunut merimies saattoi
saada timanttivaraston Levangerin markkinoille vietäväksi! Peijakkaan
August! Hänellä oli siis tuo varma paikkansa, jossa hän oli astunut
kultaläjään; se oli totinen tosi, hän oli tullut ilmaisseeksi
salaisuutensa!

Mutta löysitkö itse sen paikan vielä uudelleen?

Ole huoleti!

Niin, niin! Tuhannen tulimmaista tuota Augustia, kyllä hänellä oli
päässään muutakin kuin täitä! Mutta kuitenkaan kaikitenkaan hänen
kertomuksensa eivät tuntuneet ehdottoman luotettavilta. Olisipa hänellä
ollut ne saappaat! Entä mihin ne sinun saappaasi joutuivat? kysäisi
joku kuulijoista.

Saappaatko? Ne minä annoin kapteenille. Annapas minulle nuo saappaat,
August! hän sanoi minulle englanniksi.

Terveenä pitääksenne! minä vastasin samoin englannin kielellä. Mutta
sen päivän perästä minun ei tarvinnut sormellanikaan koskea mihinkään
työhön, ja söin joka kerran kapteenin pöydässä.

Jälleen pitkä äänettömyys. August itse oli vaipunut ajatuksiinsa ja
istui kädet ristissä. Äkkiä hän ravisti päätään ikään kuin omien
muistojensa valtaamana ja virkkoi: Kapteeni myi sitten saappaat
Sacramentossa ja sai kokonaisen veneellisen rahaa siitä kullasta, joka
oli niissä tallukoissa. Siinä vasta oli saappaat! Kaikki kaupungin
kultasepät lyöttäytyivät yhteen ostaakseen ne.

Missä ihmeessä maailman kolkassa tämä tapahtui?

August katsoa muljautti kuulijakuntaansa alta kulmien ja vastasi
viekkaasti: Tekisikö mielenne tietää?

Eihän toki, kuka olisi voinut odottaakaan, että hän ilmaisisi
salaisuutensa heille. Silloinhan kuka tahansa saattaisi mennä paikalle
kaivelemaan hänen kultakasaansa; ainakin Teodor voisi rahanhimossaan
lähteä suinpäin matkaan, mokomakin ahmatti!

Mutta oletko käynyt siellä useamminkin vai sen ainoan kerran vain?

August: Kävin minä siellä kerran senkin perästä ja lähden taas,
kun tulee pakko. Mutta ottakaa toki huomioon, ettei siihen
paikkaan noin vain milloin hyvänsä... Ei sinnepäinkään. Siinä
maassa ei asukaan oikeita siivoja kristittyjä, vaan metsät ovat
murhamiehiä ja villipetoja sakeanaan, niin että aina on oltava sydän
kintaanpeukalossa. Ei tahdo kieli kääntyä kertomaan sitä surkeutta,
mutta sellainen on niiden koirankuonolaisten tapa, että iskevät kuin
haukka kristityn ihmisen niskaan ja nitistävät hengiltä. Siinä koko
temppu! Ja sitten syövät makeihin suihinsa.

Syövät — mitä? Miehenkö?

Ei kuin pataan kiehumaan vain — ja sitten pistävät poskeensa.

Oletko itse ollut näkemässä? kysyi Teodor nousten kävelemään. Hän ei
tuntunut enää jaksavan pysytellä paikoillaan.

August: Kun kerran kysyt, niin vastaan, että olenpa niinkin. Mentiin
kaverin kanssa laivasta maihin, silloin oltiin parhaillaan helmiä
lastaamassa. Palmuja ja viikunoita ja kaiken maailman hedelmiä oli
joka puolella ympärillä. Mutta eikös silloin lähätä siihen villejä —
heitä oli vähintään kymmenen miestä — ja kaikki tarrasivat kaveriini
kiinni. Minuun eivät tohtineet kajota, sillä minulla oli revolveri
kädessä. — Mitäs te oikein tahdotte? kysyi kaverini. — Ou-aa! Ou-aa!
vastasivat villit, mikä merkitsi sitä paljon että henki pois. —
Taidattekin olla roistoja ja ryöväreitä! ärjäisi kaverini, sillä ei
hän pelännyt, ja iski lähintä villiä nenään, niin ettei jäänyt kuin
reikä jäljelle. Sen näin omin silmin. Mutta minkäpä ylivoimalle mahtoi;
ne pakanat rupesivat takomaan häntä kurikoillaan päähän, eikä siitä
ollut hitustakaan apua, että hän selitti heidän olevan maantierosvoja
ja sikoja. Silloin minä ammuin yhden joukosta. Mutta siitä toiset
vähät välittivät, sillä heitä oli niin monta. Kaveri huusi, että
lyövät kovasti, hän huusi, että koskee vietävästi. Silloin ammuin
toisen villin, mutta nyt he saivat hänet sakilla maahan alleen, enkä
uskaltanut enää ampua, sillä olisin voinut satuttaa kaveriin. Hetken
perästä hän oli kuollut. Silloinkos ne villit paholaiset hyppimään ja
loikkimaan iloissaan, enkä minäkään olisi selvinnyt hengissä, jollen
olisi koko ajan kävellyt takaperin revolverinpiippu heihin päin, kunnes
pääsin takaisin laivaan. Mutta sitten lähdettiin laivasta mies kuin
mies aseet kädessä, kiukkuisina kuin paholaiset ja hyökättiin villien
leiriin. Mutta tultiin liian myöhään. Kaveri oli jo lihoina padassa
kiehumassa.

Kuulijoita puistatti, ja vanha isä kysyi levottomana: Mutta ammuitko
sinä heitä, August? Et suinkaan sinä ampunut heitä kuoliaaksi?

August: Mitäpä semmoisille villeille muutakaan? Ne olivat pakanoita.

Niin kyllä, virkkoi vanhus, mutta olihan heilläkin kuolematon sielu.

... heidän sieluaan tietäköön, en minä ainakaan. Mutta en minä
ampunutkaan niitä lurjuksia kuoliaaksi, käsiin vain ja sormiin ja
jalkoihin, niin ettei heillä pitänyt olla valittamista.

Sen minä sinusta uskoinkin!

Ja vanhus nyökytti päätään tyytyväisen näköisenä.

Edevart huomasi kyllä toverinsa syöttävän kuulijoilleen paksua
pajuköyttä, hän huomasi sekä Teodorin että Ezran, jopa Joakiminkin
kuuntelevan hieman epäilevän näköisenä. Hän virkkoi: No kyllä sinä
August oletkin ollut monessa liemessä! Kukapa meistä sinun teitäsi
tutkimaan!

August pisti kädet niskaansa haukotellen välinpitämättömästi. Hän
ei huolinut vastata, ettei siinä ollut mitään kehumista. Hänhän
oli tottunut sellaiseen. Ei tuntunut olevan hullummaksi, vaikka
väkivallantyöt ja murhat ja verilöylyt väliin keskeyttivätkin
arkipäivien yksitoikkoisuuden. Ja pian kai tästä oli taaskin tehtävä
pikkuinen matka maailman ympäri ja käytävä katsomassa omaisuutta, jota
hänellä oli useassakin paikassa.




III


Ei Poldenissa eikä ympäristössäkään ollut enää näin kesäiseen
aikaan rahaa, ja kauppamiesten olisi oikeastaan pitänyt lähteä jo
aikoja sitten, mutta viikko meni toisensa perästä heidän pääsemättä
liikkeelle. Heidän oli täällä hyvä olla, he saivat osakseen
ystävällisyyttä ja kunnioitusta, oudoilla ja vierailla paikoilla
he eivät olisi voineet olla niin mahtavaa miestä. Olihan vanha
ofotilainenkin kuivaamassa kalaansa, syksyyn mennessä hänen piti tehdä
tili, ja silloin ihmisillä olisi taas rahaa. Tottapahan aika toi neuvon
tullessaan.

Mutta August alkoi käydä levottomaksi. Hänestä päivät eivät tarjonneet
tarpeeksi vaihtelua. Hän makasi laiskana puolille päivin, kierteli
seudulla paikasta toiseen, kävi puhuttelemassa kalankuivaajia
saadakseen pienen rupatteluhetken, pistäytyipä katsomassa Ezraakin
tämän uudispaikalla ja antamassa hyviä neuvoja rakennusten paikasta ja
muustakin.

Oli August nähnyt ihmeempiäkin uudispaikkoja maapallon toisilla
nurkilla, se oli varma asia. Tässä oli muuten menetelty aika
järkevästi. Ezran oli täytynyt kaivaa oja tuparakennuksen yläpuolelle,
muuten olisi tullut vettä perunakuoppaan. Hänen oli myös täytynyt
kaivaa tuvan ja pikku navetan nurkkakivet syvälle maan sisään,
jottei routa päässyt liikuttelemaan niitä pois paikoiltaan. Ezra oli
parastaikaa kaivamassa nurkkakiviä maahan. August sanoi: Navetta tulee
liian pieni.

Ezra vastasi, ettei hän kai voi toivoa saavansa sen enempää karjaa.

Mutta et sentään toki aikone kyhätä koirankoppia! Kas näin, tee toista
mokomaa suurempi, jotta saat yksin tein navetan neljälle lehmälle.

Ezran täytyi nauraa aivan ääneensä: Mistä ihmeestä minä ottaisin ne
neljä lehmää?

August loi katseensa yli uudistilan, ja samassa hänen aivoihinsa näytti
iskevän uusi ajatus. August pojan oli täytynytkin monesti pelastua
pälkähästä sukkelatuumaisuudellaan, ja nyt hänellä oli jälleen uusi
tuuma: Sinun pitää ojittaa tuo pohjaton rimpi!

Ezra katsahti häneen pelästyneenä: Aiotko pitää minua pilkkanasi?

Ei se ollut suinkaan Augustin tarkoitus, hänen tuumansa ei ollut
pilantekoa. Kesti hyvän aikaa, ennen kuin hän oli saanut selitetyksi
Ezralle, tuolle pikku "alkuasukkaalle", kuinka oikeassa hän oli.
Ei silti, että Ezra olisi ottanut kaiken täydestä, kaikkia vielä!
Mutta olihan sentään hauskaa kuulla tällaisen laajalti matkustelleen
merimiehen selittelyjä.

Mutta loppujen lopuksi — mitä varten olisi pitänyt ruveta semmoiseen
urakkaan?

Eikö Ezra ymmärtänyt? Hänellä oli omalla tilallaan iso, mainio suo,
jonka saisi tehdyksi pelloksi milloin tahansa vain kuokkimalla sen
kunnolleen. Koko suossa ei ollut kivenmukulaakaan, se oli puhdas
mutasuo, johon saattoi kylvää heti ensimmäisenä vuonna. Tulehan, niin
mennään katsomaan! kehoitteli August.

He lähtivät, harppailivat eteenpäin katajapensaiden ja lehtipuunvesojen
välitse. August osoitteli ja viittoili, hän oikein lämpeni, ja silmien
haileaan sineen syttyi kirkkaampi loiste. He pysähtyivät vasta
kalankuivauskallioiden kohdalle, jonne aina tihkui vettä suosta,
näkivät koko suon puuttoman, sileän aukean, ja Ezra sanoi, taas
nauraen: Tähän pitäisi saada syvä oja!

Ei se ollut sanottu, tuumi August, suossahan oli yksi ainoa pohjaton
paikka. Ezran täytyisi kaivaa ensinnäkin niskaoja koko suon ympäri,
sitten syvä kuivatusviemäri suoraan sen halki ja lopuksi muutama
pienempi väliviemäri sen poikki kuivatusviemäriin. Tässä oli putousta
jos kuinka paljon, tähän syntyisi oikea joki suoraan harjusta mereen.
Ajattelepas näkeväsi koko tämä ala lainehtivana peltona ja vihantana
niittynä! päätti August kaunopuheisen esityksensä. Tästä saat vähintään
kolmen lehmän heinät. Oletko nähnyt ennen tehtävän sellaista? Montakin
kertaa ja monessa maassa. Nimittäin kaivettavan ruumiita suosta?
August tuntui hetkisen empivän: Ruumiitako kaivettavan suosta? En osaa
varmasti sanoa. Mutta mitä sinä oikein tarkoitat?

Sitä vain, että sopiiko minun sinun mielestäsi häiritä sitä ihmistä,
joka lepää tuolla suossa? Et suinkaan sitä tarkoittane.

No niin. Loppujen lopuksikaan ei kenenkään muun kuin Augustin itsensä
tarvinnut pelätä sitä ruumista, sillä hänhän oli aikoinaan vetänyt
laivuri Skaaroa aika tavalla nenästä kalatileissään ja sitten vielä
pimittänyt taskukellon ja yhtä ja toista vaatetta. Mutta entä sitten?
Eikös hän ollut puolestaan antanut miehelle kultasormusta? August ehti
hieman ajatella, rohkaisihen ja sanoi sitten Ezralle: Mitäpä Skaaro
sinulle mahtaisi? Eipä kylläkään mitään.

Ja eikös hän aina silloin tällöin huutele täällä suossa kuin
pyrkiäkseen sieltä pois? Hänhän pelottelee piloille koko kylän!

Ei ole kuulunut mitään sen koommin kun Ane Maria sai rangaistuksensa.

August sanoi lopuksi: Parempi olisi saada hänet pois suosta ja
haudatuksi siunattuun multaan.

Viikkoa myöhemmin Ezralle tapahtui jotakin hirveää. Kirkkomiesten
palatessa sunnuntaina kotiinsa kuului suosta huutoa — selvää huutoa.
Herra siunatkoon! Se kaikui pitkänä ja raskaana, se kuulosti tulevan
kuin maan alta. Harjunselänteelle vuohipaimeneen mennyt tyttö kuuli
sen ja ryntäsi suin päin kotiin pyörtyen kynnykselle kuin tikka.
Ytrepoldenin kirkkomiehet kuulivat sen myös ja lähtivät juoksemaan
kuin henkensä kaupalla, koko kylä joutui kuohuksiin. Ezra juosta
läähätti sydän kurkussa kertomaan kuulleensa huutoa uudispaikaltaan.
Koko pitkän illan ihmiset pohtivat tätä kammottavaa tapahtumaa. Ei
ollut suinkaan pieni asia, että suosta alkoi taas kuulua huutoa ja
valitusta, Ezra-parka ei voinut tietenkään tämän perästä olla ja elää
uudispaikallaan; entä muut sitten? voiko koko Poldenissa ainoakaan
sielu nukkua yhtään yötä rauhassa? Se ei ollut Karoluksen sonnin
mylvinää, ei kuikkakaan huutanut kuin yhden ainoan kerran ja oli sitten
ääneti, siispä siellä huusi ja valitti sielu, joka ei saanut rauhaa.
Kaikki ajattelivat laivuri Skaaroa.

Minun ymmärtääkseni meidän on laskettava se paholaisen suo kuiviin,
tuumi August. Vai mitä sinä Karolus arvelet?

Karolus ei ollut suinkaan siihen halukas. Miestä ei kai huvittanut
puhua ruumiista ja muistuttaa siten jälleen kaikkien mieleen vaimonsa
tihutyötä. Tokkohan uskaltaa ruveta kuollutta häiritsemään! hän tuumi.

August: Jos hänet löydetään ja toimitetaan kunniallisesti kirkkomaahan,
hän pääsee siunattuun multaan ja silloin hänestä ei enää kuulu
hiiskahdustakaan. Niin minä ainakin uskon.

Joku nyökäytti päätään, oli siis samaa mieltä, mutta toisten
mielestä oli uhkarohkeaa lähteä kaivamaan ruumista suosta! Mitä
oikeutta heillä oli puuttua Jumalan tekoihin? Asiasta ei tullut sen
valmiimpaa. Se koski kyllä koko Poldenin rauhaa ja lepoa, mutta nukkui
vähitellen nahkoihinsa. Vain Ezra, jota asia sentään lienee kaikkein
lähimmin koskenut, ei voinut iät kaiket kulkea sydän kurkussa. Hänen
mielenjärkytyksensä asettui, ja hän rupesi taas uudispaikallaan
työskentelemään — noudattaen, merkillistä kyllä siitä lähtien Augustin
neuvoja, ja teki toista vertaa suuremman navetan kuin ensin oli
aikonut. Mitähän hän sillä oikein mahtoi tarkoittaa?

Mutta nyt kävi vanhalle Martinukselle kovin ikävästi. Ukko oli saanut
pappilasta uuden lehmän; sen nimi oli Kaunikki ja se kulki sievästi
muun karjan mukana, lypsikin hiukan aamulla, keskipäivällä ja illalla.
Kaikki oli siis kuten olla pitikin. Toiset lehmät olivat kyllä sille
vihaisia ja pyrkivät aina puskemaan, mutta samaahan jokainen vieras
elukka saa aina alussa kokea, niin että kaipa se siitä asettuisi. Mutta
sitten Kaunikki upposi pohjattomaan suosilmäkkeeseen. Se oli kovin
surkeaa, apu tuli liian myöhään. Elukkaparka oli paikkakunnalla outo,
ei ollut oppinut vasikasta pitäen karttamaan pettävää silmäkettä,
ehkäpä jokin toinen lehmä oli suorastaan puskenut sen siihen, Herra
hänet tiesi. Oli miten oli, se oli ja pysyi poissa. Mutta entä
Martinus ja hänen perheensä? Ukko itse alistui nöyränä onnettomuuteen
lohduttautuen ajattelemalla, ettei hänellä ollut enää paljonkaan
elonpäiviä jäljellä, mutta muut kokoontuivat sentään neuvottelemaan,
mitä oli tehtävä.

Eikö sittenkin kuivata sitä suota? kysyi August.

Ikään kuin Martinus siten saisi lehmänsä elävänä takaisin!

Pitäisikö sitten teidän mielestänne antaa Skaaron maata yhdessä lehmän
kanssa?

Mokoma ajatus pöyristytti kyläläisiä, kaikkien mielestä se oli kauheaa,
mutta minkäpä siinä mahtoi? Asia pääsi taas nukkumaan nahkoihinsa.
Ezra oli siirtynyt Augustin puolelle ja puhui innokkaasti suon, sen
hornan silmäkkeen, kuivattamisen puolesta. Mutta Ezrankin puhe kaikui
kuuroille korville. Mitäpä muuta hänelle siis neuvoksi kuin jatkaa
navetan rakentamista ja tehdä se neljälle lehmälle, koska jo kerran oli
asettanut nurkkakivet siltä varalta.

Mutta vihdoin sitten tapahtui sellaista, joka sai mielet kääntymään
Augustin suunnitelman puolelle. Sunnuntaina näet kuului iltapuolella
jälleen suosta huutoa, tällä kertaa kaksi huutoa peräkkäin.

Nyt ei voitu enää pysyä toimettomina. Jotakin oli tehtävä. Huudot
kuuluivat täsmälleen samalla kellonlyömällä kuin edelliselläkin
kerralla; ihmiset tulivat kiinnittäneeksi huomionsa siihen, että se
oli sama hetki, jolloin laivuri Skaaro suohon upposi. Nyt hän siis
huusi pelastusta, kukaan muukaan ei huutaja voinut olla. Että hän tällä
kerralla huusi kahdesti, se taas johtui siitä, että hän oli suuressa
ahdistuksessa ja sielun tuskassa, kun suohon hänen toverikseen oli
tullut lehmä, sieluton elukka.

Vuohia paimentamassa ollut tyttö ryntäsi taas suin päin kotiinsa,
kirkkomiehet kuulivat huudot omin korvin. Ezra säntäsi silmät
narrillaan kylään ja heittäytyi pitkäkseen maahan selittäen, että
hänen täytyy luopua koko uudispaikan raivuusta; eihän kukaan kristitty
ihminen voi elää ja asua moisessa hornan loukossa!

Kunnanvaltuuston puheenjohtaja Karolus puuttui silloin kohta asiaan
oikein toden teolla ja lähti pappilaan kysymään neuvoa. Hän otti
Joakimin mukaansa siltä varalta, että tulisi jotakin kirjoitettavaksi
tai että yleensä tulisi tehtäväksi jotakin monimutkaista ja vaikeaa.



Suolla on työssä monta miestä, koko kylän miesväki. On kirkas
kesäpäivä, ei siis tarvitse pelätä vaaraa. Miehillä on välttämättömän
tärkeä työ tehtävänä. August johtaa kaikkea; hän on pingottanut
nuoran viivasuoraan rannasta harjuun, ja nuoraa pitkin kaivetaan
ojaa. August itsekin on täydessä työn touhussa, ei suinkaan säästä
itseään. Ei hänellä enää näykään sikaria hampaissa eikä punaista huivia
vyötäisillä. Hiki valuu virtanaan, miestä näyttää aivan kuin ajamalla
ajavan eteenpäin jokin salainen tarve korvata jokin laivuri Skaaro
vainajalle tehty kolttonen. Siksi hän on niin innoissaan, niistää
nenänsä sormiinsa ja pyyhkii sormet housuihinsa. Kaikki hienous on nyt
tiessään.

Miehet eivät puhu työn aikana montakaan sanaa, ja senkin vähän he
kuiskaavat hiljalleen, koska ovat näin juhlallisessa toimituksessa.

Kuta lähemmäksi pohjatonta silmäkettä tullaan, sitä varovammin miehet
painavat lapiota turpeeseen. Eihän voi tietää, mihin lapio saattaa
sattua. Ezra on miehistä ensimmäisenä ja lapioi pois päällimmäisen
turvekerroksen, hänen kintereillään tulevat muut pitkänä jonona.
Jokainen on aina etumiestään yhtä turvekerrosta syvemmässä; takimmaiset
melkein häviävät piiloon ojan pohjalle.

Ezra on jo pääsemässä määränpäähän. Hän latoo suon pinnalle seipäitä
ja lautoja, koko suo hyllyy alla hänen seistessään niiden päässä ja
pistäessään turvetta lapiolla. Hän silmää kerran taakseen nähdäkseen,
onko saatavissa apua jos tarvitaan, minkä jälkeen hän etenee tuon
petollisen paikan kohdalle. Hän ei saa lapioonsa muuta kuin liejua;
hän sysää petollisen vihreän mättään syrjään, mutta lieju täyttää jo
samassa silmänräpäyksessä sen paikan. Hänen lapionpistoistaan ei näy
jälkeäkään, sama kuin jos loisi lapiolla sakeaa velliä. Hän menee
pohjattoman paikan yli ja tapaa taas lujan maan, jota rupeaa kaivamaan.
Päästyään nuoran päähän hän päästää lähimmän miehen tilalleen kiertäen
itse miesjonon loppupäähän. Niin August on työn järjestänyt.

Päivän ollessa puolessa näkyy jo leveä, musta ura ujuvan suon poikki,
ja iltaan mennessä työ on melkein puolessa. Kaivajat palailevat
hiljalleen puhellen kotiinsa. He ovat saaneet kaivetuksi neljä
lapionsyvyyttä pohjattomaan silmäkkeeseen asti tapaamatta vieläkään
muuta kuin liejua. Vesi juosta solisee iloisesti pitkin suurta ojaa.

Aamunkoitteessa uusi yritys. Silloin tapahtui jotakin.

Jonon etumainen mies huudahti ja hyppäsi ojan pohjasta sen reunalle.
Oliko hän tavannut jotakin? — Oli kyllä, jotakin sitkeää, ikään
kuin vaatetta. — Teodor, joka oli seuraavana, irvisti ivallisesti,
tarjoutuen itse rupeamaan etumaiseksi, hän tahtoi näyttää, mimmoinen
mies hän on! Teodor pisti lapiolla pari kertaa, ja näkyviin ilmestyi
pyöreähkö esine. Eihän tuo ole sen kummempi kuin puunjuuri! hän sanoi
tarttuen siihen kiinni heittääkseen sen pois ojasta. Mutta sepä ei
lähtenytkään, ja Teodorin käsi luiskahti siitä irti. Samassa hän
tuli pyyhkäisseeksi liejun siitä pois — mutta näkemänsä sai hänet
kauhistuneena perääntymään, sillä hän huomasi pidelleensä kourassaan
vainajan kättä.

Niin, Teodorin kävi hullusti, hän rupesi voimaan hirveän pahoin,
tyhjensi itsensä typö tyhjäksi kumpaakin tietä. Oli koko mies aivan
menehtynyt. August tuli paikalle hänen ohitseen.

August oli ainoa koko miesjoukosta, joka uskalsi luoda lapiollaan
liejun pois ruumiin ympäriltä, jotta se olisi saatu ilmoille.
Augustissa oli miestä katsomaan vaikka ruumista silmästä silmään.

Ihmeen hyvin laivuri vainaja olikin säilynyt. Lieju oli estänyt
häntä mätänemästä, ruumiista ei tuntunut uhoavan muuta kuin mudan
hajua. Vaatteet olivat pysyneet vahingoittumattomina, kultasormus oli
sormessa. Käsivarret, jotka olivat levällään, täytyi varovasti painaa
yhteen. Toinen saapas oli poissa jalasta. Ruumis lepäsi pohjakalliolla
vain kolme syltä maanpinnasta jonkinlaisessa hiidenkirnussa.
Hiidenkirnun halkeamasta kumpuili vettä, siinä oli siis lähde.

Miehet saivat hilatuksi ruumiin kovalle maalle, huuhtoivat sen
puhtaaksi mudasta ja peittivät sen vaatteella. August valitsi joukosta
pari miestä, jotka lähetti kotiin tekemään arkkua.

Nyt siis oli pahin jännitys lauennut, ja muutamat miehet puhelivat
siihen suuntaan, että työ olisi lopetettava. Ezra intosi, että sitä
on vielä jatkettava, mihin hänellä olikin erikoiset syynsä; hän meni
valittamaan hätäänsä Augustille. Mitä kummia? ihmetteli August, työkö
lopetettava? Ei puhettakaan, tuo pohjaton silmäke oli kerta kaikkiaan
laskettava kuiviin, ettei ainoakaan elävä olento enää voi hukkua siihen!

He siis uurastivat toisenkin päivän iltamyöhään saakka. Silloin heillä
oli kaivettuna tavattoman laaja ja syvä viemäri poikki koko suon.
Vesi virtasi koskenaan sen pohjalla; melkein koko matkan oli siloista
pohjakalliota, ainoastaan hiidenkirnu oli yhä edelleen täynnä vettä ja
liejua. Vanhan Martinuksen lehmää ei löytynyt, mutta Skaaron toinen
saapas löytyi.

Miesten päättäessä työnsä illalla tuli kysymys siitä, kuka rupeaa
yöksi ruumiin vartijaksi. Kukaan ei tahtonut ryhtyä moiseen
vaaralliseen hommaan — tai jollei juuri vaaralliseenkaan niin muuten
pöyristyttävältä tuntuvaan urakkaan. Ezra lupasi ruveta valvomaan, jos
vain saa jonkun toverikseen, ja Teodor, joka oli jälleen kovin miestä
mielestään, lupautui valvomaan hänen kanssaan. Teodor varmaan halusi
korjata tämänpäiväisen heikkoutensa; hän oli ehtinyt käydä rannassakin
perinpohjin peseytymässä ja siistiytymässä.

Oli kesä ja valoisa pohjolan yö. Molemmat valvojat kävelivät
edestakaisin yksinäisellä vartiopaikallaan. Ei heitä suinkaan
pelottanut, johan nyt! Hyvän hyvyyttään he olivat ryhtyneet koko
hommaan, siinä ei ollut mitään synnillistä. Ainoa seikka, josta heitä
olisi voinut syyttää, oli kai se, että Ezra oli sisimmässään kovin
hyvillään kun näin sai mainion suonsa kuivatuksi — voisiko sitä ehkä
sanoa iloiseksi jumalanpeloksi.

He istuivat torkkuen paikoillaan. Aurinko painui harjun taakse, varjot
kävivät viileiksi, he napittivat nuttunsa. Viimeinen asia, josta he
puhelivat, koski sitä, ettei heillä kummallakaan ollut minkäänlaisia
selvittämättömiä asioita laivuri Skaaron kanssa; mitäpä pahaa tämä siis
heille...? Ei suinkaan mitään. Mutta ruumis on sentään ruumis eikä
laivuri. Niin kyllä, mutta...

Teodor heräsi säpsähtäen. Hän oli kai nähnyt unta?

Mitä nyt? Ezra oli oitis pystyssä.

Ei mitään. Mutta etkö näe, miten se elää?

Mikä muka elää?

Skaaron peitevaate. Täytyy mennä katsomaan.

Niin juuri! vastasi Ezra, mutta viivytteli lähtöään.

Puoliyö oli jo ohi, oli aika sakea hämärä. He tuijottivat henkeään
pidätellen. Siellä on jotakin punaista, se on jokin eläin, sanoi Teodor.

Ezra: Saatpa nähdä että se on kettu!

Niin, myönsi Teodorkin. Voi hyvinkin olla kettu, mutta...

Mennään katsomaan! kuiskasi Ezra.

Niin, mennään vain. Mutta... Tuota, jos se on... se itse... itse pah...!

Mitä sinä puhut? Ezra kuiskasi hätäisesti, kylmän väristyksen karmiessa
selkäpiitä. Et suinkaan sinä usko, että se itse...?

En osaa mennä mitään vannomaan, vastasi Teodor. Mutta itsekin tiedät,
että se, se vanha kehno näet, käy ympäri milloin missäkin hahmossa,
etsiskellen, kenet saisi niellä. Mikäpä häntä silloin estäisi
rupeamasta vaikka ketuksikin? Olen kuullut siitä ennenkin kerrottavan.

Ezra tuntui empivän: Siitä on jo monta vuotta kun Skaaro upposi
suohon, ja koko ajan hänen sielunsa on ollut autuaana — mitäpä asiaa
sielunvihollisella olisi juuri nyt hänen kimppuunsa?

Teodor ei vastannut siihen sanaakaan.

Vai mitä sinä ajattelet? tiukkasi Ezra.

Teodor: Mitäkö minä ajattelen! — Mutta ei tuo ole oikea elukka. Ei
Skaarokaan ollut suinkaan suoraan katkismuksesta leikattu mies, älä
toki luule! Teki se mies toki synnin jos toisenkin elämänsä päivinä,
sen minä kyllä tiedän.

Mutta Ezra oli kerta kaikkiaan hurjapää. Hän tavoitti kumpaankin
käteensä sopivan kiven ja alkoi hiipiä ruumista kohti.

Menetkö sinä? kuiskasi Teodor, lähtien varovasti, hitaasti hiipimään
toisen kintereillä.

Samassa lähti ruumiin äärestä jokin eläin aika kyytiä juoksemaan.
Punainen kettu ampui nuolena pimeyteen. Ezra heitti. Pakeneva otus
vingahti, mahdollisesti vain säikähti, mutta vingahti sentään, mikä
Ezrasta tuntui suurelta helpotukselta.

He menivät ruumiin luo. Vastaan lemahti kauhea mädänneen löyhkä,
niin että heidän täytyi pidellä nenäänsä. Teodor oli rohkaissut
luontonsa: hän oli nyt varma asiasta. Ruumiinryöstäjä oli ollut vain
pahainen maallinen kettu repolainen; jos itse paholainen olisi ollut
pelissä, se mies ei olisi lähtenyt pakoon vaan olisi paikalla hävinnyt
näkymättömiin tai sitten muuttautunut muurahaiseksi.

Katsopas sitä porsasta, minkälaista siivoa on tehnyt!

Kettu oli repinyt Skaaron takin riekaleiksi päästäkseen ruumiin
kimppuun. Kasvoihin ei ollut kajonnut, mutta oli kynsin hampain
repinyt ja raastanut vaatteita, niin että napit olivat irtautuneet ja
napinreiät ratkenneet, ja taskunkin oli repäissyt rikki. Millainen peto
kettu voikaan olla! Toverukset kohensivat kaikessa kiireessä kuolleen
pukua ja heittivät peitteen takaisin hänen päälleen. Molemmat olivat
yksimielisiä siitä, etteivät enää anna unelle valtaa.

Olipa sentään koko onnenpotku, että satuinkin heräämään, ennen kuin oli
ehtinyt tapahtua enemmänkin vahinkoa.

Teodorin mielestä kuului koko kunnia ruumiin pelastamisesta yksinomaan
hänelle.

Seuraavana aamuna tuli vielä muutamia miehiä kaivamistyötä jatkamaan.
Toiset jäivät tulematta; olivat kai saaneet tarpeekseen siitä urakasta.
He olivat tyytyväisiä, kun oli saatu ruumis pois suosta ja siten
estetyksi nuo kovanonnen huudot kuulumasta, sen enempää he eivät
enää aikoneet tehdä. Mutta Martinuksen lehmä? kysyi August, eikös
sekin olisi hyvä löytää, jotta saisi nylkeä siitä arvokkaan nahan? Ja
voisihan vieläkin joku ihminen tai elukka hukkua suohon. — Hän meni
ruumiin ääreen ja kohotti peitettä, mutta sen alta löyhähti vastaan
niin inhottava löyhkä, että hänen täytyi oitis vetäytyä takaisin. Se
oli ruumiinvalvojille vain onneksi. August ei huomannut ruumiissa
mitään. Hän lähti suolle, viittoili hiidenkirnusta kaksi väliviemäriä
suoraan harjun laitaan, osoitteli, viittoi ja komenteli. Vasemmasta
väliviemäristä löytyi Kaunikki, Martinuksen lehmä. Se oli aivan
vahingoittumaton; miehet huuhtoivat sen puhtaaksi mudasta ja kävivät
nylkemään. Aamupuolella oli ruumisarkku valmis, niin että Skaaro
saatiin siihen, ja jo oli aikakin; ruumis ei kestänyt enää nostaakaan,
vain vaatteet pitivät sitä enää koossa...

August oli ollut tavattoman touhuisa ja puuhakas. Mutta Edevart,
hänen toverinsa, ei viitsinyt vaivautua juuri mihinkään, oleili vain
aikojaan, laiskistui päivä päivältä ja hiukan liehitteli hameväkeä.
Niinkuin esimerkiksi suon kuivaamiseen ei ollut lainkaan puuttunut.
Se oli hyvätyö koko kylälle, mutta ei, hän ei koskenutkaan lapioon,
sanoen syyksi ettei hänellä muka ollut työtamineita. Eikä hän liioin —
niinkuin itse antoi ymmärtää — suuria välittänyt koko kylän asioista.
Mitäpä ne häntä liikuttivat? Tämä oli kyllä kotikylä, sen hän oli
valmis myöntämään, mutta nyt tämä ei enää ollut hänen kotipaikkansa,
tai ei ainakaan yksin tämä paikka ollut kotipaikka, hänellä oli kotinsa
kaikkialla. Jos hänen mieli kuivaamaan soita, niin ensiksi hänen kai
oli ruvettava siihen omalla tilallaan Fosenlandetissa. Siellä ei
tarvinnut kaivaa raatoja suosta.

August oli antanut Ezran suon kuivaukselle niin voimakkaan
alkusysäyksen, että nyt saattoi sanoa jo puolet tuosta tärkeästä
työstä olevan tehtynä, kun oli saatu aikaan valtava kuivatusviemärioja
sekä kummatkin väliviemärit. Suon pinta jo alkoi hiljalleen laskeutua
ja kuivaa. Mutta täytekivien veto salaojiin oli vielä jäljellä,
kuukausien, vuosien raadanta edessä.

Mutta alku oli tehty, ja Ezra oli päässyt suon kuivaamisen makuun.
August auttoi ja tuki häntä sekä sanoin että teoin. Ezra ja Joakim
olivat vuoroin toistensa töissä, kummassakin oli piintyneen
maanmöyrijän verta. Tarvitessaan apua vääntämään isoa kiveä lähetti
Joakim heti sanan Ezralle, ja Joakim puolestaan teki silloin tällöin
päivän verran työtä Ezran suolla. Hitaasti se kyllä kävi, mutta siunaus
odotti tulevaisuudessa. Pojat tulivat hyvin toimeen keskenään, kuten
sopi odottaakin. Ei ollut enää salaisuus, että heistä piti tulla
langokset. Joakimin sisarella Hosealla oli jo kultasormus sormessa,
jottei kauppa vain pääsisi purkautumaan.

Mutta nyt August oli ilman työtä, hän rupesi katselemaan ympärilleen
ja vainuamaan uutta toimialaa. Hän kehoitteli taaskin Edevartia
rakentamaan Poldeniin kaupan — nelihanka oli vieläkin täydessä
lastissa venetalaan kyljessä, eikä sitä voinut jättää siihen talveksi
jäätymään. Tällä kertaa Edevart myöntyi, hän itsekin oli ehtinyt
aprikoida asiaa. Mutta sitten sinun on laitettava se oitis, ennen kuin
talvi ehtii tulla; mitä ihmettä sinä oikein vielä odotat? — Hm, tuumi
Edevart siihen, ensiksikin pitäisi saada rakennustarpeita. — Siispä
tänä päivänä ja tällä hetkellä kirje matkaan, ilmoitat siinä, montako
hirttä, lankkua ja lautaa ja mitä mittoja — — —

Kirjeen kirjoitti Joakim.

Ja nyt Edevartkin näytti saaneen takaisin rohkeutensa ja työnhalunsa.
Hän oli varhain jalkeilla ja uurasti rakennuksellaan iltamyöhään.
Edevart ei ollut suinkaan patapuukko, ja hänen Knoffin suuressa
kauppapaikassa näkemänsä ja kokemansa tuli nyt hyvään tarpeeseen.
Yhdessä Augustin ja Joakimin kanssa hän muurasi mukiinmenevän
kellarin, johon mahtui paloöljytynnyri, pieni nassakka lehtitupakkaa,
toinen samanlainen vihreää suopaa ja yhtä, toista muuta kellarissa
säilytettävää tavaraa. August huomautti nytkin, että laitos tulee alun
perin liian pieni, mutta Edevart tahtoi aloittaa varovasti.

Kun tilatut rakennustarpeet olivat saapuneet, ei kestänyt kauan,
ennen kuin ruumisarkuntekijät olivat pistäneet rakennuksen pystyyn.
Siitä tuli kauppakamari, joka rakennettiin tuparakennuksen päähän
suoraan tämän jatkoksi, ristikkorakennus, joka oli laudoitettu ulkoa
ja sisältä, ilman uunia ja ilman mitään joutavia koristuksia. Syksyyn
mennessä Edevart sai lunastetuksi kauppakirjan ja alkoi myydä tavaroita
kiinteästä myymälästä. Kauppa kävi hyvin, vanha ofotilainen oli saanut
kalansa kuivatuksi ja maksanut kuivaajille palkat, niin että ihmisillä
oli taas millä ostaa.

Mutta August, mitäs hän? Nyt hän oli taas vapaa ja joutilas ja alkoi
käydä levottomammaksi kuin konsanaan, lopulta suorastaan ärtyisäksi
ja kiukkuiseksi, niin ettei hänen kanssaan tahtonut tulla toimeen.
Mikä sinua vaivaa? ihmetteli Edevart. Augustin täytyi päästä matkaan.
Edevart ehdotti, että hän lähtisi pohjoiseen päin tavarasäkkeineen;
hän saattaisi kävellä vaikka Tromssaan asti, Edevart toimittaisi
hänelle uutta tavaraa sitä mukaa kuin entinen loppui. Mutta August
pudisti päätään. Mitä hänellä sitten oli mielessään? Hänen piti
päästä pois valjaista. Mitäh? Ei! häntä ei enää haluttanut maleksia
tavarasäkki selässä... Edevart ei tahtonut päästää toveriaan menemään,
pyysipä tätä liikekumppanikseenkin; kummallekin kuuluisi puolet niin
kaupparakennuksesta kuin tavaroistakin. Mutta August ei suostunut
siihenkään.

Ei. Augustin täytyi saada vaihtelua, ei häntä vaivannut mikään muu.
Hän oli tottunut kuljeksimaan paikasta toiseen, nyt hän oli saanut
Poldenista tarpeekseen, ja vanha epävakaisuus sai hänet jälleen
valtoihinsa. Tämä olisi käynyt mukavasti, puheli Edevart, olisit
mennyt Tromssaan ja palannut taas takaisin, sitten lähtenyt etelän
puoleen, oleillut, missä olisi miellyttänyt ja tehnyt kauppoja, sikäli
kuin olisit nähnyt mukavaksi! — Niin, ja kulkenut iät kaiket samoja
teitä! murahti August siihen. — Miksikäs ei? — Ja tavannut aina
uudelleen samat ihmiset ja syöttänyt heille samat jutut ja tallustellut
iankaikkisissa seitsemänpenikulmansaappaissa! — Kerran sanoit pitäväsi
siitä hommasta. — Sanoinkohan? Mutta nyt minun on päästävä näistä
valjaista. — Mutta mitä sinä sitten oikein tahdot? — August ivastasi
tavalliseen tapaansa: Älä huoli surra sitä!

Mutta mitään tulevaisuudensuunnitelmia ei hänellä lähtiessään
varmastikaan ollut.



Aika kuluu, kuinkapa muutenkaan. Kaikki käy kulkuaan, kaikki käy, mutta
yksi ja toinen seikka pyrkii menemään — päin mäntyyn. Asia ei voi olla
toisinkaan.

Edevart kävi kauppaa Poldenissa. Hän oli rakentanut kauppansa
lapsuutensa kodin päätyseinään kiinni päästäkseen kolmella seinällä,
mutta vanha tuparakennus tuli siitä toista vertaa pitemmäksi, niin
että se levittelihen jo melkein kuin kunnanvaltuuston puheenjohtajan
Karoluksen mahtava rakennus. Edevartista ei tuntunut lainkaan
vastenmieliseltä, että ihmiset tunsivat kunnioitusta hänen kauppaansa
kohtaan. Hän maalautti koko rakennuksen valkoiseksi, niin että se
oli kuin pappila, ja muutenkin hänen kotonaan oli nyt kaikki niin
hienoa, että oikein pihakin lakaistiin puhtaaksi tavaroiden kääreistä
karisseista oljenruupuista. Vanha isä lankesi auttamattomasti salaiseen
ylpeyden syntiin, kun hänellä oli niin mainio poika. Hän virkkoi aina
väliin: Olisipa äiti ollut näkemässä!

Talvella kaikki oli autiota ja kuollutta. Miehet olivat kaikki
Lofooteilla eikä Poldenissa ollut rahaa. Edevart vietti laiskanpäiviä,
sen kuin söi ja makasi. Kerrassaan ihana olotila, jota ei voinut pitää
tarpeeksi suuressa arvossa. Täällä ei tapahtunut mitään kello yhdeksän
jälkeen illalla, ei taloissa eikä ulkonakaan. Kaikki kömpivät silloin
vuoteeseensa, ei kenenkään päähänkään pälkähtänyt maata valveilla salaa
kuuntelemassa.

Edevart oli yhä edelleen sama hyvänahkainen mies kuin ennenkin.
Ankarana talviaikana hän auttoi köyhiä antamalla näille velaksi
leiviskän pari jauhoja ja puoli naulaa kahvia, ja pikku Ragna, joka oli
naimisissa Teodorin kanssa, sai vielä valkoista kekosokeria kahvinsa
höysteeksi, eikä sitä sokeria mitattu eikä punnittu kovin tarkkaan.

Mutta sinun pitää tulla minun luokseni kahville! sanoi Ragna.

Edevart lupasi tulla vielä samana iltana.

Ei voinut käydä toisinkaan. Rumaa se oli ja pahaa, mutta Edevart kävi
Ragnan luona, joka asui isoäidiltä perimässään tuvassa. Hän hiipi sinne
pimeinä öinä viipyen perillä pitkät ajat. Kaikki sen tiesivät, koko
kylä sen tiesi, mutta Edevartin ei tarvinnut puolustella itseään eikä
pyydellä anteeksi keneltäkään, hänellähän oli rahaa ja tavaraa, hän
oli rikas. Eikö ollut parempi käydä Edevartin kaupassa ja saada avuksi
leiviskä, pari jauhoja ja puoli naulaa kahvia! Ja Ragnalle itselleen
tämä oli pikemminkin vain kunniaksi, että Edevart oli valinnut hänet
eikä Beretiä tai Kleivan Josefineä. Niin asia oli.

Entä Edevart itse? Menettelihän se, kaikkihan käy, kun ei ajattele. Hän
oli alkanut välittää yhä vähemmän siitä, tekikö hän oikein vai väärin
ja mitä hän teki. Pikku Ragna ei ollut sama kuin Lovise Magrete, eihän
kukaan ollut tämän veroinen eikä Edevart voinut koskaan unohtaa häntä,
mutta terve menoa vain! kuten August olisi sanonut. Ragna oli tässä
käden ulottuvilla, hänen suunsa oli kovin sievä hänen hymyillessään.
Edevartin sielu oli mennyt rikkinäiseksi, hän ei tuntenut Ragnasta
todellista iloa, mutta ei jättänyt tätä rauhaankaan. Lovise Magrete
oli tuskin päivääkään poissa hänen ajatuksistaan, mutta tietenkin
Edevart oli hänet jättänyt, sillä mitäpä muutakaan hän voi tehdä?
Mutta mitä muutakaan hän osasi kuin muistella tuota mennyttä! Lovise
Magrete oli tehnyt häneen syvän ja pysyvän vaikutuksen; siitä oli
nyt kulunut vuosi, mutta heikoksi ja rikkinäiseksi Lovise Magrete
oli jättänyt hänet silloin heidän viimeistä kertaa tavatessaan,
jahti _Herminessä_, ja heikko ja rikkinäinen Edevart oli ollut siitä
pitäen. Hän olisi etelän puolessa käydessään helposti voinut hankkia
Lovise Magreten osoitteen, mutta se oli jäänyt pelkäksi aikomukseksi.
Edevartilta puuttui rohkeutta ja yritteliäisyyttä. Nyt hän liikuskeli
täällä kotitanhuoilla hautoen mielessään kirjeitä, jotka kaikki jäivät
lähettämättä; ne eivät tulleet koskaan paperillekaan. Ilosta ja
hauskuudesta hän ei tiennyt mitään, oli unohtanut hymyilemisen taidon,
oli kumarahartiainen nuorukainen, jonka ruumis oli lihonut runsaasta
ruoasta. August oli kerran sanonut Edevartille: No mutta, sinähän olet
ihan kuin ruumis, hautaamista vailla!

Mutta ei Edevart sentään ollut aivan kuollut, ei kokonaan kuollut.
Miesten tullessa keväällä kotiin Lofooteilta hän auttoi vanhaa
Martinusta hommaamaan uuden lehmän takaamalla häntä. Mutta samaan
aikaan Teodor oli suunniltaan ällistyksestä nähdessään, että Ragna oli
tulemassa äidiksi.

Missä olet käynyt sen saamassa? hän kysyi synkästi.

Hahhaa! Mistäkö muka olen sen saanut? vastasi Ragna. Täällä kotona.

Kukas on ollut tekijänä?

Silloin Ragnaa nauratti vieläkin enemmän, ja hän toisti Teodorin omat
sanat: Sen tekijänäkö! Minä kysyn, kenen se on?

Sinähän puhut kuin keitetystä lampaan päästä. Ikään kuin et olisi
käväissyt pääsiäisenä kotona!

Niin kyllä, mutta siitähän on vasta kolme viikkoa. Ja minkänäköinen
oletkaan nyt!

Äänettömyys.

Tahdon tietää sen! kiljaisi Teodor hypäten pystyyn.

Mutta Ragna oli ollut kovin näppärä ja sukkela koulussa, ja samanlainen
hän oli ollut koko ajan sen jälkeenkin. Hän taisi päässälaskua ja osasi
muutenkin pitää puoliaan: Niin no, siinä tapauksessa se on vanhempi.
Sinä menit Lofooteille helmikuussa ja nyt on ristinpäivä. Niin että
laske vaikka itse!

Ragna sai Teodorin petetyksi. Ragnalla oli kuin ketulla kaksi tietä
luolastaan. Teodor ei tiennyt lopulta, mitä uskoa, ja istuutui taaskin.
Ja myöhemminkin Ragna puheli asiasta Teodorille pilkaten säälimättä
tämän synkkiä epäluuloja. Niin turvalliseksi pikku Ragna tunsi itsensä.

Elämä kulki tasaista latuaan. Kaiken täytyy jotenkin käydä. Ajan
pitkään ei Teodorkaan voinut kantaa vihankaunaa mielessään. Kaikki
muutkin olivat mielissään, kun Lofootien kalastus oli onnistunut hyvin.
Kaikki olivat ansainneet runsaasti, niin että saattoivat jälleen käydä
Edevartin kaupassa ja maksaa kaiken rahaisella rahalla. Käydessään
maksamassa mitä vaimo oli ottanut kaupasta velaksi, Teodor iloiseksi
hämmästyksekseen havaitsi tämän tehneen velkaa varsin vähän ja tulleen
hyvin vähällä toimeen talven ajan. Ragna oli kuin olikin kelpo nainen,
ei kenenkään pitänyt muuta sanoa!

Ja nyt oli taas muutaman viikon ajan Poldenissa rahaa. Edevart sai
uusia tavaroita, ja kauppa kävi oikein hyvin. Hänen täytyi saada
toimisto, ei suinkaan mahdottomia laitoksia, vain pieni toimistohuone,
jonka kauppaan vievässä ovessa piti olla lasiruutu. Ja kun oikein
ajatteli asiaa, hän tarvitsi oman makuuhuoneenkin, silloinhan hän
ei vienyt tilaa vanhasta pirtistä, jossa ilmankin oli asumassa
enemmän kuin tarpeeksi monta. Edevartin täytyi siis taaskin ryhtyä
rakennuspuuhiin. Ja vanha isäukko sanoi toisenkin kerran: Olisipa
äitisi ollut näkemässä!

Poldenissa vallitsi kerta kaikkiaan ennen tuntematon vireys ja liike.
Koko seutu tuntui vähitellen heräävän ja ikään kuin oikovan jäseniään,
yhdessä jos toisessakin päässä ajatukset alkoivat liikkua hiukan
nopeammin kuin ennen. Ezra oli siitä hyvänä esimerkkinä. Tuo sukkela
nuorukainen teki työtä kuin mies jatkaen suon kuivaamista, niinkuin
August oli opettanut. Niin kauan kuin Lofootien matkan osuutta riitti,
hän vuokrasi hevosen kivenvetoon. Häntä onnisti hyvin; pian hän jo
saattoi latoa täytteen ensimmäisiin kivihautasalaojiin ja luoda
mudan kivien peitteeksi. Hänellä oli jo suolla pienoinen kuivattu
maatilkku; hän käänsi sen huolellisesti lapiolla, sai sen haratuksi ja
lannoitetuksi, kylvi siihen ohraa ikään kuin oman uskonsa koetukseksi.
Kolmen viikon perästä siinä oli vihanta laiho. Pohjattomassa suossa
siis piili kuin piilikin ihme ja siunaus!

Suolla möyriessään Ezra hautoi päässään tuhansia ajatuksia. Hän käsitti
kyllä, että suo vaatii enemmän lantaa kuin hän voi saada kerjätyksi
kokoon kylästä. Siis hänellä täytyisi itsellään olla enemmän karjaa.
Mutta jos mieli pitää karjaa, vaikka vain yksi ainoa lehmäkin, täytyi
olla navetta. Niinpä tietenkin, mutta oliko kaikki sillä tehty? Kukas
hoitaisi lehmää talvella hänen itsensä ollessa Lofooteilla kalassa
ansaitsemassa killinkejä? Kukapa muu kuin hänen vaimonsa. Hänen
vaimonsa, Ezran vaimo — — — Herra siunatkoon, hän itse ei ollut vielä
kahtakymmentä! Mutta vaikka sorea Hosea sanoisikin tähän kaikkeen jaa
ja amen, niin — missä hän voisi oleskella täällä uudispaikalla? Ei kai
häntä navettaankaan lehmän toveriksi! Ezran oli siis aluksi saatava
rakennetuksi pieni asuintupa, mutta siinä oli pelottava urakka — ja
kaikki vain tuon pahuksen lannan takia! Väliin kaikki tuumat pyrkivät
panemaan Ezran pään aivan pyörälle.

Helatorstaina hän harkitsi ja pohti kaikkia mahdollisia ja mahdottomia
keinoja. Hän pani merkille, että Joakim oli viime päivinä keksinyt
jotakin merkillistä. Tämä oli levittänyt niitylleen levää, merilevää,
tavallista rakkolevää. Peijakkaan Joakim, hänellä mahtoi olla jotakin
mielessään noin tehdessään. Hän sitten nuuski ja luki ja ahmi kaiken,
mitä vain sai käsiinsä, venekunnan ollessa säänpidossa Lofooteilla. Hän
kasasi yhä enemmän oppia ja viisautta päähänsä, eikö jo liene tiennyt
enemmän kuin kirkkoherra, joka oli päästänyt hänet ripille. Mutta
levitäpäs levää pelloille ja niityille...?

Ezra kysyi Joakimilta.

Niinpä niin. Ja olen haudannut rakkolevää jokikiseen kaurapellon
vakoonkin; kylvin sitten siemenen sen päälle.

Onko se lannoitusainetta?

Niin sanovat. Mutta et sinä taida uskoa?

Mistä sinä tiedät tämänkin?

Luin siitä viime talvena. Sen pitäisi olla ikivanha keino, joka on
ollut tunnettu tässä maassa jo parin tuhannen vuoden ajan. Tahdoin
itsekin koettaa kerran.

Olipa hyvä saada tuokin asia tietoonsa, tuumi Ezra ja rupesi taas
ankarasti vaivaamaan päätään. Jos Joakimin koe onnistuisi, silloin
Ezran asiat muuttuisivat suuresti. Rakennussuunnitelmat saisivat jäädä
toistaiseksi, kunnes niihin olisi voimia ja varoja. Lehmä sai odottaa
ja häät lykätä tuonnemmaksi. Mutta miksi Joakim oli pitänyt asian omina
tietoinaan? Ezra kysyi: Kun kerran luit tästä jo talvella, niin miksi
et puhunut etkä pukahtanut siitä ennemmin?

En tahtonut narrata sinua yrittämään. Tahdoin odottaa ensin itse
nähdäkseni, miten se onnistuisi. Äläkä luulekaan, että pelkkä levä
riittää sinun suohosi. Mutta se on hyvä olemassa jatkona.

Vai niin. Siis sillä tavalla. Tämä taas muutti Ezran suunnitelmia.
Hän sanoi suoraan: Taisikin olla sitten joutavaa puhetta. Enkä saa
mahtumaan päähäni, miten voit mennä levittelemään levää niityllesi.
Heinänteossa saat kaiken töryn heinien mukana latoosi!

Ezra lähti tiehensä. Tuhannet ajatukset askarruttivat hänen mieltään.
Hän ei ollut tullut hullua hurskaammaksi. Mutta lähiaikoina hän alkoi
kaiken varalta rakentaa tupaa, ainoastaan tupaa. Hän sai kylästä miehen
avukseen, ja molemmat uurastivat kuin muurahaiset. Rakennus oli saatava
kattoon ennen lumen tuloa.

Nyt tapahtui jotakin. Pienoinen, vähäpätöinen seikka, josta oli
suuret seuraukset. Edevart sai kirjeen Amerikasta. Kirkkomiehet
toivat sen mukanaan postista. Siinä oli kellertävä kuori, lujaa nahan
kaltaista paperia, ja siinä oli senkin seitsemät postileimat. Knoff
oli käännyttänyt sen Fosenlandetista Poldeniin. Edevart luki kirjeen
uudessa konttorissaan, ja saatuaan vihdoinkin tavailluksi sen alusta
loppuun hän vei sen makuuhuoneeseensa päänaluksen alle.

Kirje oli jo vanha, se kun oli pitkät ajat maannut etelän puolessa.
Edevart ei ollut niitä miehiä, jotka muistavat tai huomaavat antaa
osoitteensa. Mutta kaikki kävi sentään, kaikkihan käy miten kuten.
Tuossa tuli nyt kirje kaukaisesta Amerikan maasta ja oli kirjoitettu
pienin varovaisin sanoin, jotka juuri olivat Lovise Magretelle
tavattoman kuvaavia: hän ei ollut unohtanut Edevartia, mutta tahtoi
ensin katsastaa, miten oikein rupeaa huristamaan; Amerikassa oli kovin
toisenlaista kuin Norjassa, mutta kaikki he olivat terveinä, jotka
olivat pysyneet yksissä Haakonin matkustettua länteen päin ja tykkänään
lakattua kirjoittamasta. Poika ja tyttö olivat kasvaneet isoiksi, mutta
eivät olleet käyneet ripillä, se kun ei ollut täällä tapana. Poika kävi
työssä tehtaassa ja ansaitsi hyvästi rahaa, tyttö samoin, hän hoiteli
kehruukonetta. Anteeksi jos näissä sanoissa on joukossa tuntemattomia,
sillä koko kaupungissa puhutaan pelkkää englantia, eivätkä lapset sano
enää norjan sanaakaan. Mutta nuorin, josta puhuin sinulle, on nyt
pikku tyttö. Hänen nimensä on Haabjørg; Haakon tahtoi hänelle nimen,
joka muistutti hänen omaansa. Itsestäni ei minulla ole paljonkaan
kerrottavaa koko tältä pitkältä ajalta, joka nyt on kulunut, paitsi
että en viihdy täällä. En ole viihtynyt täällä ollenkaan, mutta lähdin
tänne toisen, mieheni, vuoksi, toivoen hänen muuttuvan toisenlaiseksi
täällä vieraassa maassa. Kaipaan kovin sinua ja Doppenia, joka oli
kotini. Ja nyt sinä asut siellä, kummallista ajatella sitä. Mutta
lapset ovat kasvaneet suuriksi, ovat jo aikuisia eivätkä halua lähteä
täältä minnekään, mutta pikku Haabjørgin tahtoisin ottaa mukaani
tullessani katsomaan sinua ja Doppenia. Mitä ajattelet asiasta, että
tiedän ryhtyä toimiin? Mutta ehkä sinulla jo on oma emäntä Doppenissa,
siinä tapauksessa minä en tietenkään tule. Satuin vain muistamaan sinua
tänä iltahetkenä, ja niin tulin kirjoittaneeksi. Rakkaat terveiset
kaikilta, eniten minulta itseltäni.

Lovise Magrete Doppen.

Mitä Edevartin nyt oli tehtävä? Vastattava, vastattava heti paikalla!
August olisi varmasti sähköttänyt, hän puhui aina Amerikkaan
sähköttämisestä, kun nyt _Great Fastern_ oli vastikään laskenut
kaapelin Atlantin poikki. Mutta Edevartille tämä oli merkkitapaus, hän
ei voinut sähköttää. Häntä kun ujostutti pyytää Joakimia kirjoittamaan
puolestaan, hän itse yritti kyhätä kirjettä kokoon; olihan hän pitänyt
kalatiliä, ja itsehän hän teki merkinnät omiin kirjoihinsa! Mutta tämä
oli merkillisen erilaista; hän tuhersi monta arkkia pilalle heittäen
lopulta kaiken sikseen. Neuvottomuudessaan hän tuli ajatelleeksi
pikkusisartaan, ei vanhempaa, vaan Paulinea, joka oli viimeksi koulunsa
käynyt ja aika näppärä riipustamaan kirjaimia. Edevart päätti palkita
tyttöä runsaasti tämän kirjeen kirjoittamisesta — sekä siitä, että tämä
pitäisi kaiken omina tietomaan.

Veli ja sisar ujostelivat kovin toisiaan. Oli häpeällistä näyttää
toiselle mielenliikutustaan, ennemmin olisi vajonnut vaikka maan
alle. Edevart sai Paulinen suostutetuksi kirjoittamaan, mutta istui
sitten koko ajan ylimielisen ja pilkallisen näköisenä antaen tavallaan
ymmärtää, että tuo Amerikan maan Lovise Magrete oli hieman kuin
hassahtanut, mutta että hän, Edevart, tahtoi kirjoittaa tälle mieliksi
tuottaakseen raukalle iloa. Ei hän kuitenkaan tulisi kotiinsa Norjaan.
Edevart itse saneli kirjeen, ilmoitti, missä hän asusti, että hän piti
kauppaa kotikylässään, mutta ettei ollut käynyt Doppenissa kuin kerran,
jolloin oli löytänyt Lovise Magreten sinne jättämän peitteen, josta hän
kiitti. Olisi käynyt liian surulliseksi jäädä yksin elämään ja olemaan
taloon, jossa ei kuulunut muuta ääntä kuin kosken kohinaa ja jossa ei
nähnyt...

Lovise Magreteä, ehdotti Pauline.

Lovise Magreteä? Ei! Tai pistäpä vaikka niinkin, se ilahduttaa häntä.

Pauline kirjoitti. Pikku Pauline ei ollut ensi kertaa pappia kyydissä.
Hän istui ihan viattoman näköisenä, ikään kuin ei mitään olisi
tapahtunut, mutta hänellä oli tarkka vainu.

Oli hauska kuulla sinun tulevan takaisin, saneli Edevart edelleen. Käyn
panemassa kaikki kuntoon siksi päiväksi, jolloin palaat vanhaan kotiisi
takaisin.

Pauline: Etkö tahtoisi sanoa kaipaavasi häntä?

Ei! Ei! Oletko hullu? Näyttäisi siltä, että sinä olisit kirjoittanut
sen piloillasi. Mutta olkoon menneeksi. Kirjoita pois niin! Tottahan
hän sen verran ymmärtää leikkiä.

Pauline kirjoitti kysyen sitten: Ja sitten loppuun rakkaat terveiset?

Hjaa — niin no, kun kerran olet kirjoittanut kaiken muunkin! vastasi
Edevart nakaten niskojaan. Mutta nyt hän — siitä olen varma — töytäilee
ympäri kaupunkia näyttelemässä kirjettä. Semmoinen hupsu pyryharakka
hän on.

Edevart antoi sisarelleen kirjoituspalkkaa kerrassaan 24 killingin
hopealantin kehoittaen tätä olemaan kirjeestä vaiti kuin hauta.



Kesä meni menojaan. Joakimin pellot ja maat kasvoivat paremmin kuin
koskaan ennen. Ezra huomasi kummakseen, ettei heinien sekaan tullutkaan
levää. Taisit haravoida sen pois ennen niittoa? hän tuumi epäillen.
Mutta Ezra erehtyi. Levä oli mädännyt paikoilleen, heinän sänki oli
aivan ruskeana sen jätteistä. Luoko oli tietenkin haravoitava varovasti
ja kevyellä haravalla. Ohrapelto puski sakeaa ja pitkää kortta. Tuota
jo kelpaa katsella! tunnusti Ezra peittelemättä.

Ei Ezrallakaan ollut suinkaan ollut huono kesä. Hänen suohon
raivaamansa pieni ohrapelto oli ytrepoldenilaisten kirkkomiesten
vakituisena ja yhä vain suurempana ihmettelyn aiheena. Ja sitten se
vasta olisi jonkin näköinen, kun suo olisi saatu kuokituksi! Ezra
saattoi raivioidensa lisäksi näyttää rakennuksiaankin: totta tosiaan,
tupa oli jo pystyssä, siinä oli ovi ja kolme ikkunaa, ja puolipäivän
aikaan nousi piipusta savu Ezran keittäessä kahvia. Ja eikös vain sama
Ezra ollut jonkinlaisessa mielettömän suuruudenhulluuden puuskassaan
ruvennut yksin tein kyhäämään navettaakin! Poika raatoi kuin orja, oli
laihtunut niin, ettei ollut kuin luu ja nahka jäljellä, mutta eipäs
vain hellittänyt. Navettaan hän sai ainoastaan pari hirsikerrosta,
sitten oli lopetettava. Koko laitos olikin kovin iso, ihan mahdottoman
iso, se kun oli aiottu neljälle lehmälle sekä vielä hevoselle —
hevoselle! — pikkukarjasta ollenkaan puhumattakaan. Tuo nyt jo
oli selvää pöyhkeilyä ja tyhmänylpeyttä; eihän Karoluksellakaan,
kunnanvaltuuston puheenjohtajalla, ollut enempää kuin neljä lehmää ja
hevonen. Ja tuollaiseen navettarakennukseen menee hirsi poikineen.
Sitä Ezra ei ollut tullut ottaneeksi huomioon, hän vain uurasti ja
raatoi malttamatta kunnolleen harkita kaikkea. Vaikka itse navetan
olisi vielä saanutkin tehdyksi, niin vielähän puuttui mitkä määrät
tarveaineita, ennen kuin oli ylinen navetan päällä. Eikä navettaan
ollut ajattelemistakaan kattoa ilman ylisiä. Oli siinä tietämistä
kerrakseen!

Ezra pistäytyi kerran illalla vanhan Martinus keulamiehen pirttiin.
Ukko oli oppimaton, mutta viisas mies, joka oli elänyt pitkän elämänsä
tietämättä rahasta enempää kuin tavarastakaan. Hänen luokseen Ezra
nyt meni alakuloisena valittamaan, ettei enää sinä vuonna saa
uudispaikallaan mitään tehdyksi. Nyt oli jätettävä kaikki sillensä.
— Niinpä niin, tuumi vanha Martinus harvakseen, mutta paljon sinä jo
oletkin saanut toimeksi, vähässä ajassa. — Enpä niinkään lyhyessä
ajassa, nyt on hyvästikin kaksi vuotta siitä kuin sain uudispaikkani
ja panin siellä työt alulle. — Mutta sinähän olet vielä nuori poika.
Muistan hyvin, kuinka kiipesit jahdin mastoon ja makasit mahallasi
mastonnupin päällä; minusta tuntuu ihan kuin se olisi tapahtunut
vasta eilen. Ja nyt olet täysi mies, jolla on oma tupa ja oma kontu
ja kaikki. Onko se mielestäsi vähän? — Asia on sillä lailla, vastasi
Ezra kuin lauhtuen, että minä olisin ehtinyt rakentaa vielä hyvän aikaa
ennen Lofooteille lähtöä, jos vain olisi ollut tarpeita. — Martinus
tuumi asiaa: Nyt sinun on ensinnäkin kiitettävä Jumalaa hyvästä
terveydestä, kyllä sitten aina neuvo keksitään. Kun minulta meni lehmä,
sain siitä hyvän nahan, ja nyt keväällä sain uuden lehmän. En ole vielä
maksanut koko sen hintaa, se on totta, mutta jos Herra suo terveyttä,
niin maksan loput Lofooteilta tultua. Mutta Edevart oli hyvä mies,
kun suostui takuumieheksi; meitä on täällä kotona kolme, jotka kaikki
siunaamme häntä siitä.

Niinpä niin, sanoja ja vain sanoja. Kaiken, mitä tuo vanha neropatti
puhuu, Ezra olisi itsekin voinut sanoa itselleen. Mutta hän ei tehnyt
niin, hänen suonissaan kuohui nuori veri, se ajoi häntä kiihkeästi
eteenpäin. Kerran aamulla ani varhain hän lähti tuvastaan oikaisemaan
suoraan metsän halki. Hän viipyi kauan poissa, ja viimein palatessaan
hän pyyhkieli hikeä valuvaa naamaansa. Hän oli käynyt haastattamassa
kauppias Gabrielseniä ja juossut koko matkan mennen tullen. Nuori
veri pakotti hänet kiirehtimään. Kauppias Gabrielsen oli joutunut
vararikkoon, hänen kaupparakennuksensa tulisivat myytäviksi tai
purettaviksi, ja siinä oli monta hyvää ulkohuonerakennusta. Ezra aikoi
ostaa niistä jonkin, purkaa sen ja kuljettaa hirret, lankut ja laudat
vesitse kotiin Poldeniin uudispaikkansa navetaksi ja ylisiksi. Siinä
hänen tuumansa. Mutta eikö Ezra ollut taas toiminut harkitsemattomasti?
Ei sinne päinkään. Kyllä hän oli harkinnut asiaa. Hän antoi palttua
joutavalle suunsoitolle, ja tuumittuaan ja pohdittuaan asiaa
perinpohjin kokonaisen unettoman yön hän aamuvarhaisella hyppäsi
vuoteestaan ja ryhtyi heti toimeen.

Kauppias Gabrielsen ei voinut myydä pesästä ainoaakaan rakennusta,
vieläpä suuttui pahanpäiväiseksi, kun joku uskalsi tulla katselemaan
hänen rakennuksiaan. Mene puhumaan nimismiehelle, niin kyllä saat
iloisen lähdön! tiuskaisi arvon kauppamies lopuksi. Vai Poldenin
pikioravat minun rakennuksiani nuuskimaan...!

Nimismieheltä Ezra sai kuulla, ettei häntä haluttanut myydä rakennuksia
yksitellen paikalta pois vietäväksi, vaan koko kauppapaikka
semmoisenaan, kaikkineen päivineen.

Entä kenen luulette sen ostavan? kysyi Ezra. Siihen nimismies ei
osannut mitään vastata. Ezra huomautti, ettei koko paikasta ollut
kauppapaikaksi. Eihän siellä ollut ainoaakaan taloa lähistöllä. Kaikki
asutus oli Poldenissa ja sen ympäristössä, ja siellä piti kauppaa
Edevart.

Tuo on kyllä totta, myönteli nimismies kysäisten sitten: Onko sinulla
rahaa rakennuksen ostoon? Ei ole vielä, mutta saan kyllä Lofootien
matkasta. Siitä et voi olla noin varma, tuumi nimismies myhäillen.
Riippuu siitä, millaisella tuulella Herra sattuu olemaan.

Ezra: Riippuu se toki vähän minusta itsestänikin. Jos käy hullusti,
voin ruveta vaikka kalanhalkojaksi toisen palvelukseen tai ottaa pestin
laivaan. En tule takaisin kukkaro tyhjänä. Sillä jos Lofooteilla
näyttää pimeältä, menen yhtä kyytiä Ruijaan saakka.

No niin, tee pois niin, tuumi nimismies siihen. Mutta oletko varma
siitä, että elät niin kauan?

Elänkö niin kauan? Ezra vastata paukautti hymyilemättä, arvelematta:
Varmasti elän!

Silloin nimismies nauroi oikein rehellisesti ja virkkoi suopeasti:
Alanpa todella uskoa, että sinun on saatava ostaa se rakennus!
Nimismies ei voinut olla pitämättä tuosta nuoresta poikaviikarista,
joka oli niin itsestään varma ja kiihkeän malttamaton, ettei tahtonut
pysyä alallaan. Mutta voitko antaa jotakin takeita?

Takeitako? Kuinka paljon hyvänsä! Olihan hänellä oma koti ja kontu;
nimismiehen pitäisi tulla katsomaan hänen pohjattomaan suohon
tekemäänsä peltoa, kukaan ei ollut nähnyt mokomaa. Ja jos vain lähdette
mukaan katsomaan kaikkea, sanoi Ezra lopuksi, niin kuljemme kuivimpia
paikkoja, ja lupaan vaikka kantaa teitä pahimmissa liejukoissa!

Silloin nimismies jälleen nauroi oikein sydämensä pohjasta
kuvitellessaan mielessään tuota vekaraa, joka ei ollut vielä
täysikasvuinenkaan, kantaa retuuttamassa häntä mutasuolla! Etpä tosiaan
tunnu jäävän vastauksen velkaan, siltä ainakin kuulostaa! No niin,
mitäs aiot maksaa rakennuksesta?

Mitä te itse arvelette oikeudeksi ja kohtuudeksi. Vastaus liikutti
nimismiehen mieltä. Hän virkkoi selaillen muutamia papereita:
Rakennukset on kaikki arvioitu. Oikeastaan minun kai pitäisi myydä
kaikki huutokaupalla ja antaa enimmän tarjoavalle. Mutta en oikein
tiedä.

Ezra: Se vie paljon aikaa, tarvitsisin sen välttämättä nyt syksystä.

Näin ennakolta myytäessä ei sopine antaa arviosummaa huokeammalla,
mutisi nimismies partaansa. Mutta ehkäpä olen arvioinut talon liian
kalliista. Se on kyllä mahdollista. Ehkä ihan liian kalliista,
koska voi helposti käydä niinkin, että koko kauppapaikka joutuu
hävitettäväksi ja rakennukset purettavaksi... Tätä asiaa sietää vähän
ajatella. Minä puhun toisille arviomiehille. Saat sitten sanan...

Kävi kuin kävikin niin, että Ezra sai rakennuksen. Hän lainasi
Karoluksen kahdeksanhangan ja kuljetti sillä tarpeet kotiin. Eikä
sitten muuta kuin rakennustyöt oitis käyntiin. Hän sai pari naapurin
miestä apuun. Kaikki sujui kuin rasvattu.




IV


Edevart sai vieraita. Vanha ofotilainen, kalajahdin laivuri, oli saanut
lastinsa kuivatuksi; nyt se olisi ollut saatava ladotuksi alukseen ja
maksetuksi työväelle palkka, mutta häntä vähän pelotti, etteivät hänen
rahansa kunnolleen riitä. Voisiko Edevart mahdollisesti lainata hänelle
muutamia talareita?

Hän sai pyytämänsä.

Miehet rupesivat siinä juttusille. Vanha laivuri oli vähän
masennuksissaan, asiat eivät olleet tänä vuonna luistaneet oikein
hyvin. Ensimmäisinä kuukausina, kun Lofootien kalastus näytti
muodostuvan huonoksi, hän oli pelännyt, ettei saisi täyttä lastia, ja
oli silloin ostanut kalliilla. Hänen olisi pitänyt odottaa kuutisen
viikkoa, ennen kuin rupesi ostamaan kalaa. Kun hän nyt näki, mitä
Aalesundin Rönneberg ja Kristianssundin Nicolai Knutzen maksoivat
kalliokalasta, häntä aivan pelotti lähteä purjehtimaan etelään.

Ukko oli juureva, vakava vanha ofotilainen. Edevartin kävi häntä sääli.
Onhan teillä lasti ja alus, kestätte kai pienen kolauksen?

En osaa sanoa sitäkään, laivuri vastasi mietteissään. Minulla on poika,
joka on kulkenut kauppamatkoilla; hän on tullut minulle kalliiksi,
enkä voi käsittää, miksi hänen asiansa oikeastaan ovat sujuneet niin
huonosti. Ehkä ei ole ollut tarpeeksi ahkera, mutta monet kerrat olen
saanut maksaa hänen puolestaan. Mikä hänen nimensä on? kysyi Edevart.
Nils. Hän on muuten luopunut koko kaupankäynnistä ja ruvennut tekemään
työtä kotona. Onkin hyvään tarpeeseen.

Edevart ymmärsi, että tässä oli puhe hänen ensimmäisestä apulaisestaan
Nilsistä, ja arvasi myös samalla, mistä Mattean hänelle vakuutetussa
kirjeessä lähettämät rahat olivat kotoisin. Hän yritti rohkaista vanhaa
laivuria: Kaupankäynti oli kerta kaikkiaan sellaista onnenpeliä; paljon
varmempaa oli, kun oli alus ja kalalasti. Nyt ei muuta kuin painuu
suoraan etelään, niin saa rahat kouraan — isomman tai pienemmän summan,
mutta joka tapauksessa rahaista rahaa kouraan.

Laivuri loi katseensa maahan. Hän selitti, ettei tahdo teeskennellä
rikkaampaa kuin tosiasiassa onkaan. Hän ei omistanut koko lastia, vaan
vain kaksikolmannesta. Voisiko Edevart ryhtyä yksissä tuumin hänen
kanssaan kalanostoon ensi talvena?

Edevart pudisti päätään, mutta suunnitelma hiveli hänen
turhamaisuuttaan. Kalanosto ja merenkulku kuuluivat välttämättömästi
aito nordlandilaiseen kauppatoimintaan, ilman niitä hän ei ollut juuri
kamasaksaa parempi. Edevart oli kahden vaiheilla, mutta vastasi: Ei, ei
minulla ole siihen tarpeeksi varoja.

Kuulin puhuttavan, että teillä olisi tila etelän puolessa? Se on kyllä
totta. No, silloinhan ei mikään estä. Tahdoin vain mainita asiasta.

Mutta samassa Edevart taas ikään kuin tuli tajuihinsa. Ei, ei sitä
kannata ajatella. En minä siihen puutu.

Kun ei niin ei, tuumi laivuri. Tulin vain muuten maininneeksi. Ja tästä
lainastanne puhuen — lähetän sen teille ensi tilassa, samoin kuin
kaiken muunkin...

Tässä taisi hyvä tilaisuus mennä sivu suun, mutta Edevart ei enää
empinyt. Vai panttaamaan Doppenin taas — juuri kun saattoi minä päivänä
tai hetkenä tahansa pistää pillit pussiin ja lähteä etelään panemaan
taloa kuntoon — oliko hän aivan pähkähullu! Doppen vehmaan lahden
pohjukassa, jossa koski kohisi kovin kauniisti, rakennusten takana
tunturi, missä hän kerran oli pannut henkensä alttiiksi — kun joku
tietty oli ollut alhaalla näkemässä.

Mutta päivät ja hetket kasvoivat viikoiksi ja kuukausiksi. Kuollutta,
ikävää aikaa. Miehet kaikki Lofooteilla, kaupasta ei kannattanut puhua,
ei muuta kuin syö ja makaa! Koko seutu oli kuin kuollut, kotosalla
vain vanhuksia, naisia ja lapsia. Viime talvena hän oli pitänyt aika
hauskaa kahvin ja kekosokerin nojalla Ragnan tupasessa, mutta sekin
oli kuin menettänyt makunsa. Ei, ei se ollut enää ensinkään samaa,
ei siitä enää saanut irti samaa hurjaa iloa! Hänellä ei ollut ketään
puhetoverina, seudun mahtaville hän oli liian vähäpätöinen ja taas
vähäpätöisille liian mahtava. Amerikasta ei kuulunut vastausta hänen
kirjeeseensä. Hän kävi odotuksessaan ärtyisäksi ja kärsimättömäksi;
Augustkaan ei osoittanut pienintäkään elonmerkkiä. Edevart tunsi
itsensä niin yksinäiseksi ja hylätyksi, että olisi voinut vaikka kuolla
kupsahtaa kenenkään tietämättä siitä mitään. Hän pistäytyi Lofooteilla
vain saadakseen ikävän viikon kulumaan, mutta siitäkään ei ollut apua:
kalastus oli kehnoa, alusten isännät valittivat, kalastajat valittivat;
Karoluksen venekunnasta oli viime myrskyssä mennyt mies, vanha
Martinus. Niin, niin, johan hän olikin osaltaan palvellut aikansa,
istua kyyköttänyt veneenkeulassa koko ikänsä, eikä Jumalakaan tahtonut
sallia hänen palata takaisin Poldeniin yhtä paljaana miehenä kuin
kaikki muut!

Niinpä kyllä. Mutta Edevart oli takuussa hänen lehmänsä hinnasta.

Hän palasi kotiin vielä synkemmällä mielellä kuin oli sieltä lähtenyt.
Hän murjotti koko talven yksikseen välittämättä mistään. Tässä
maailmassa ei ollut kerta kaikkiaan mitään oikeutta olemassa!

Karolus ja muutamat muut miehet pistäytyivät pääsiäisenä kotona. Niin,
Joakim, Teodor ja Ezra — tietysti Ezrakin, jonka mieli paloi katsomaan
uudisrakennusta ja mielitiettyä. Kalastus oli jälleen ollut pitkät
ajat antoisaa, ofotilainen osti lastin ja oli aikeissa tulla Poldeniin
jahteineen kuten edellisinäkin vuosina. Martinus olisi kernaasti
joutanut elää, olisi varmasti maksanut loputkin lehmän hinnasta.

Pääsiäisen jälkeen Karolus aikoi oitis lähteä miehineen takaisin
Lofooteille. Eikä siinä suotta viivytelty, miehet vain pistäytyivät
kirkolla toisenakin pääsiäispäivänä. Mutta samana pääsiäispäivänä
kirkkomiehet toivat mukanaan Edevartille kirjeen. Kirjekuori oli
keltaista, nahkeaa paperia, ja kirje itse oli raskas, jäykkä ja raskas.
Siinä oli valokuva sisässä. Vai ei muka maailmassa ollut oikeutta
olemassa?

Edevart lähti oitis kotoa, vaikkei olisi ollutkaan mitään kiirettä.
Hän tunnusteli vanhoja merkkejä pitkin rannikkoa etelään päin, mistä
hän oli aikoinaan purjehtinut jahdissa, ja nukahti vain hetkisen
välillä silloin tällöin. Hän oli jännityksissään kuin nuoruutensa
päivinä. Jo höyrylaivassa hän sai kuulla, että laiva-asema oli kuin
olikin muutettu Knoffin kauppapaikkaan, missä oli suurenmoinen kivinen
satamalaituri. Se ei ollut enää ollut vältettävissä sen jälkeen kun
myrsky oli hajottanut vanhan paikan heikon puulaiturin meren hyviksi.
Trondheimilainen johtaja olisi kyllä tahtonut, että laivojen olisi
pitänyt taaskin ruveta purkamaan lastinsa ja matkustajansa veneisiin,
mutta kapteenit olivat tehneet tenän, ja jokin kunnanvaltuuskunta
puuttui asiaan oikein toden teolla. Sitä paitsi ilmestyi tuon johtajan
puheille nuori poika, Romeo Knoff; tämä tuli jalan syten tapaamaan
johtajaa, puhutteli häntä kunnioittavasti ja älykkäästi ja teki
tuohon mahtavaan mieheen mitä edullisimman vaikutuksen. Pojassa ei
ollut isänsä turhamaisuutta eikä tyhjänpäiväistä kopeutta, visusti
hän varoi kertaakaan hymähtämästä johtajan mielipiteille, antoipa
niiden päinvastoin vaikuttaa suuresti omiinsa, itsekin lopulta melkein
siirtyen niitä kannattamaan. Reilu poika kerrassaan, kuin synnynnäinen
välittäjä ja neuvottelija, liikkeenjohtaja ja liikemies. Laivassa
puhuttiin: Poika sai laiva-aseman omaan rantaansa, sai kuin saikin, ja
hänen olisi pitänyt saada se jo paljon aikaisemmin.

Edevart soi mielellään nuorelle Romeolle tämän voiton.

Laiva laski illalla Knoffin laituriin. Lyhdyt paloivat niin laivassa
kuin maallakin. Magnus tuli papereineen laivaa selvittämään. Pohjan
puolesta ei ollut paljonkaan purettavaa laiturille, mutta laivaan
lastattiin koko joukko tavaraa etelän puolen kaupunkeihin vietäväksi;
oli voita, vuotia, villoja, tyhjiä tynnyreitä ja häränruhoja.
Kauppapaikka ja koko ympärystienoo olivat virkoamassa kuin uuteen
elämään.

Jo laivasta käsin Edevart näki useita vanhoja tuttavia. Hän jäi
tuijottamaan sillalla jätkien joukossa liikuskelevaa miestä voimatta
irrottaa silmiään hänestä. Mitä ihmettä — Augustko? Totta toisen
kerran, August!

No ei tässä maailmassa...! Augustkin oli yhtä hämmästynyt, ja kesti
hetkisen, ennen kuin hän sai kultaisen suunsa auki: Mitä hittoa... sinä
täällä?

Ja sinä täällä?

Kuten näet.

Magnus tuli luo, nyökkäsi Edevartille ja oli kovin ollakseen
komennellessaan äänekkäästi miehiä. Laivan irtautuessa laiturista hän
lähti tärkeän näköisenä kiipeämään taloon posti kainalossa.

Senkin marakatti! Augustia pyrki naurattamaan.

Vai niin, et taida oikein välittää tuosta Magnuksesta? Mutta kerrohan
ensin, mitä oikein puuhaat täällä.

Mitäkö puuhaan? Satuin tulemaan täällä maihin, ja siitä asti olen
täällä ollut. Muistui mieleeni, että olit kertoillut täältä yhtä
ja toista; huomasin jo heti laivasta, että tänne oli syntymässä
paremmanpuoleinen kauppapaikka, ja niin menin kuin meninkin maihin,
vaikka matkalippuni olikin Trondheimiin asti. Terve menoa vain! Siitä
on nyt aikaa toista vuotta, hyvän matkaa toista vuotta. Entä mitä sinä
täällä...? Niin, tietenkin olet tullut katsastamaan taloasi, josta
silloin kerroit? Kaikki tämänpuolelaiset tuntevat sinut, enkä ole
kenenkään kuullut puhuvan sinusta muuta kuin hyvää.

Miksi et kirjoittanut? kysäisi Edevart.

Kirjoittanutko? Sitä en tullut tehneeksi. Mutta sain käännetyksi
sinulle viime vuonna Amerikankirjeen, minä sen tein. Muuten se kai
olisi jäänyt lojumaan tänne vaikka tähän päivään asti, sillä tuo Magnus
on sen vietävän lurjus! Mitä siinä muuten oli? Niin kirjeessäkö?
Joutavanpäiväisiä asioita. Näin kyllä, että se oli naisihmiseltä,
virkkoi August. Mutta varmaan Amerikassa ajat ovat paremmat kuin
täällä, niin että aion piipahtaa tästä sinne, kun niin sopii. Mitäpä
minä sinulle kirjoittamaan? Ei tämä paikka ole minusta mukava, enkä
aio kauankaan enää vanheta täällä, sillä lailla asia on. Olin aikonut
sähköttää sinulle ihan näinä päivinä. Jahah, sinä siis tulet katsomaan
taloasi? Niinpä niin, siellä on kai yhtä jos toistakin laittamista ja
korjaamista näin keväällä. Mutta mitäs minä tänne jäämään? Romeo on
reima mies, ja mukaviahan kaikki muutkin talonväet ovat, sekä ukko
Knoff että vanha rouva. Mutta tuo Magnus on sen tulen korvennettava
lurjus! Ja hiiriäkin pelkää kuin mitäkin! Käydään taloon! Voitko lähteä
noin vain?

Toiset miehet tehkööt, mitä vähän on jäljellä, vastasi August
huolettomasti. Siitä minä vähät.

August oli tosiaan väsynyt lastaustyöhön, sen kuuli kaikesta. Hän
kaipasi taas vaihtelua. Älä murehdi minusta! oli hänen tapana sanoa.
Ei, ei hän joutunut hevillä pulaan, hän pystyi työhön jos toiseenkin.
Ei ollut kylläkään kirjanoppinut eikä muu maailman viisas, mutta osasi
tarttua melkeinpä mihin tahansa, ja kun ei ollut koskaan laiskana, hän
kävi täydestä siinä missä toinenkin. Hän oli levoton kuin lintu, kuin
taivaan lintu. Uudessa paikassa hän saattoi aina aloittaa alusta.

Hän jutteli edelleen heidän kiivetessään rantatöyrästä: En ole suinkaan
tuottanut sinulle häpeää täällä, älä luulekaan. Puhuin ensin Romeon
kanssa ja kerroin hänelle kaikki itsestäni, että olin sekä purjehtinut
maailman ympäri että ollut jahdin laivurina ja että osasin venättä
ja mitä vain. Romeo ei ottanut minua ollenkaan hullummin vastaan,
vaan lupasi, että saan jäädä tänne, mutta pyysi kuitenkin käymään
toimistossa tervehtimässä hänen isäänsä. Tein työtä käskettyä.
Seuraavana aamuna sitten pesin naamani kolmessa vedessä peräkkäin, ja
minulla oli kultakello taskussa ja sormessa kultasormus kiivetessäni
toimistoon. Ukko tuntui pitävän minusta ja rupesi sävyisästi
juttelemaan: Hyvää huomenta, kapteeni! Mutta silloin arvasin Romeon
jo puhuneen minusta joten ehätin oikaisemaan pysyäkseni rehellisen
miehen kirjoissa: Ei toki sentään niin, olen vain merimies ja kauppias
ja osaan monta kieltä ja olen purjehtinut maailman ympäri ja ollut
maanviljelijänä Trøndelagenissa — mutta kapteeni en ole. — Sinulla on
ollut laiva? kysyi ukko. — Vain jahti, vastasin siihen. — Sehän on sama
asia. No, sinäkö tahdot jäädä tänne joksikin aikaa? Hyvä, onhan tässä
suurenpuoleinen kauppapaikka ja yhä se vain on laajenemaan päin, niin
että tarvitsen juuri sinunlaistasi miestä päällysmieheksi, johtamaan
kaikkia lastaus- ja purkaustyötä ja vähin auttamaan kaupassakin, kun
milloin on paljon asiakkaita. Niin! että saat jäädä tänne heti tällä
puheella. Niin ukko sanoi, ja siitä lähtien olen ollut täällä. Mutta
ajatteles, että se Magnus, heittiö, kävi kateelliseksi, kun minut
korotettiin sellaiseen arvoon ja kunniaan ja tehtiin hänen ja kaikkien
muiden päällysmieheksi, ei ole, mokomakin marakatti, siitä päivin
voinut minua kärsiä. Tuollainen pahanpäiväinen puotirotta, joka juoksee
hiirtä pakoon! Kyllä minä hänelle vielä näytän, mistä Taavetti olutta
osti, pelkään hänen varastaneen kelloni.

No mutta eihän nyt kummia! Miten niin?

Ainakin minusta siltä näyttää.

Entä sormuksesi? Eihän sinulla enää ole sormustakaan.

Mitäs siitä, vastasi August verkkaan ja hiukan kuin nolona. Tiedän
kyllä, missä se on. Mutta varmasti hän otti kelloni kun kerran käytiin
kalassa.

Kalassa?

Niin, kerran vain huvin vuoksi. Oli kesä parhaillaan, mitä kaunein
poutapäivä, ja ihan tyyni. Meidän piti mennä uistelemaan herrasväelle
kalakeitto. Mutta parhaillaan uisteltaessa tuli äkkiä tuulenpuuska,
ja tiedäthän, ettei minusta ole venemieheksi. Tuuli kiihtyi, rupesi
satamaan rakeita, nousi oikea myrskynpuuska. Silloin minua alkoi
pelottaa, mutta se tulen korvennettava Magnus ei kuin nauroi minulle
vasten silmiä. Oletko kuullut mokomaa? Ja kun heittäydyin veneen
pohjalle ja pitelin laidoista kiinni, niin eikös ruvennut syytämään
kaiken maailman haukkuma- ja pilkkasanoja niskaani kuin turkin hihasta.
Kyllä minä hänelle vielä näytän, sen saa uskoa. Mutta sillä matkalla
häivyin kellostani.

Ehkä se luiskahti taskustasi?

Helkkari hänet tietäköön. Mutta kai se silloin olisi löytynyt veneen
pohjalta. Mutta ei. Etsin kokasta. Ei sielläkään... Käydään muuten
sisään kuulemaan, minne pääset asumaan.

Menen asumaan tynnyrintekijän luo niinkuin aina ennenkin. — Niin
no, mene vain tynnyrintekijän luo. Minä puolestani makaan leipurin
huoneessa, ja hyvästi tulenkin toimeen sekä hänen että kaikkien muiden
kanssa. Mutta se vietävän Magnus! Ajatteles, kun ilkeääkin levittää
sellaista huhua, että minä muka olen arka veneessä enkä ole koskaan
merillä ollutkaan!



Ja taas Edevart pyrki tynnyrintekijän asuntoon. Hän pääsi sinne
asumaan, emäntä toivotti tervetulleeksi taloon. Ja hyvä olikin, että
tuli vieras, sillä siitä lähtien kuin tynnyritehdas oli taas ollut
käynnissä, eukko oli joutunut istumaan yksin kaiket päivät, niin että
koko puhetaito jo oli unohtua.

Missä sinun miehesi on?

Kaikkea kysytkin! Missäpä muussa kuin tynnyritehtaassa. Heillä on sen
tuhannen kiire, saavat tehdä ylitöitäkin saadakseen valmiiksi Ruijaan
tilatun lähetyksen. Kahdeksalta vien ukolle iltasen, tämä nielaisee sen
kaikessa kiireessä, eikä sitten kuin työhön taas. Kotiin tulee vasta
kymmeneltä. Niin että kyllä täällä nyt on elämää kuin muurahaispesässä.

Edevart sai kaikkia mahdollisia ja mahdottomia tietoja oloista ja
ihmisistä. Vielä tynnyrintekijän eukko sentään tuntui osaavan käyttää
kieltään. Romeo oli saanut laiva-aseman omaan rantaansa, hänestä oli
paisunut rikas mies; vanhalla rouvalla oli taas palvelustyttö joka
sormelle, hän lihoi vuosi vuodelta paksummaksi. Itse ukko Knoff nyt
enää vain suotta aikojaan kävelee ja on touhuavinaan, katsoo kelloaan
ja kiirehtii taas toisaanne... Tiedät kai, että Magnus on naimisissa?
Vai et tiennyt. Sai kuin saikin loppujen lopuksi neitsyt Ellingsenin,
vaikka oli siinä montakin mutkaa matkassa, Herra nähköön; neitsyt
lienee yhteen aikaan havitellut Romeota. Mutta poikahan oli vielä
lapsi, ja Romeon äiti tahtoi saada sen naisen pois talosta. Silloin
neitsyt Ellingsen ottaa paukautti Magnuksen, mutta on yhä edelleen
täällä taloudenhoitajattarena. Asuvat vierasrakennuksessa.

Onko heillä lapsia?

Eihän toki, vastahan menivät yhteenkin. Mitä sinä kysytkään? Akat
väittävät, ettei nuori rouva lapsia saakaan — lieneekö totta vai
valhetta.

Mitäs minun pitikään kysyä? Niin, tuota, oletteko kuullut mitään
Amerikkaan menneistä?

Muutamat tulivat takaisin, kun täällä Knoffin paikalla alkoi taas uusi
työ ja touhu, mutta toiset ovat sillä tiellään. Eivät enää kirjoita
kotiin, rahan lähettämisestä ei puhettakaan; eivät ole tainneet oikein
menestyä vai lienevätkö kuolleet pois. Mutta Lorensen, vanhin myyjä —
muistathan? — tuli takaisin ja on nyt vanhassa paikassaan, kauppa on
täynnä tavaraa ja ostajia. Heillä on oikein uusi konttoripäällikkökin,
mikä kuvatus lieneekin, miehellä on oikein kengissä soljet ja kultaiset
sankalasit nenällä. Sanovat hänen kävelyttävän Julia neitiä iltaisin.

Mitäs Noremille kuuluu?

Eukko irvisti inhoten: Kuoli pois. Kaupungissa lääkärit leikkelivät
suuta; ensin ottivat pois koko kielen, sitten kaivoivat vieläkin
syvemmälti. Mutta ei olisi tainnut olla apua, vaikka olisivat
leikanneet koko pään yksin tein — anteeksi jumalattomat puheeni!

Miten hän itse siitä...?

Kertovat olleen paatunut kuin pakana viimeiseen asti. Ei niin, että
olisi vain nauranut ja ivaillut vaaraa ja ollut kovaa poikaa, ei,
puiden nyrkkiä ja kiukkuisen näköisenä makasi eikä tahtonut hellittää
tästä maailmasta. Kauan sentään kestikin, mutta lopulta sentään kuolema
pääsi voitolle. Se sairaus tuli tavattomasti maksamaan, ihmiset
hokevat, että vaimon muka oli pakko pantata tila rakennuksineen
päivineen. Kuka sitä olisi uskonut, kun mies oli niin rikas ja kasannut
niin paljon kokoon! Mutta niin käy: Sinä tyhmä, tänä yönä sinun sielusi
vaaditaan sinulta pois; kenelle sitten joutuu se, minkä sinä olet
hankkinut? Kyllä hänen täytyi ymmärtää sen taudin olevan kuolemaksi,
mutta hän kiukuissaan huusi ja takoi nyrkillään vuoteen laitaa, kun
hänelle tuotiin lientä syötäväksi. Ei hän enää ollut ihminen eikä
mikään; ihan puistattaa kun vain ajatteleekin sitä surkeutta.

Tapasin sattumalta vanhan kaverin täällä nyt tänä iltana. Hänen nimensä
on August.

Niin, August on joskus käynyt täällä ja puhunut sinustakin. Hänellä on
ihan eri komeat suuvehkeet.

Hänellä on kultainen hammastarha.... kummatkin pohjan puolesta samasta
pitäjästä. Siinä onkin oikein reima mies, on liikkunut laajalti tässä
maailmassa.

Kyllä hän on kertonut matkoistaan vaikka kuinka paljon. Väittävät vain
hänen olevan kovin arka vesillä.

Augustko arka vesillä? Eipä hän silloin olisi purjehtinut kaikilla
suurilla merillä ja maailman ympäri! Mutta hän on arka pienessä
veneessä, joka ui matalassa, melkein veden rajassa. Se johtuu siitä,
että hän on ollut niin usein merihädässä ja pelastunut laivaveneeseen
haikalojen ja merileijonien ja merikäärmeiden kidasta.

Niin, no, enhän minä muuta kuin mitä olen muilta kuullut, myönteli
eukko sävyisästi.

Edevart selitti kiivaasti: Silkkaa valhetta alusta loppuun, mitä olet
siitä kuullut. Pistäpäs hänet laivan kannelle, niin saadaan nähdä, onko
se mies arkalasta kotoisin! Itse olen ollut hänen kanssaan jahdissa ja
nähnyt tuulet jos tuiskutkin.

Kuuluu olevan oikea mestari hanuria soittamaan, parempi kuin kukaan
täkäläisistä, vielä parempi kuin Haakon Doppenkaan aikoinaan. Mutta
häntä ei saa millään soittamaan. Yhden ainoan kerran saivat.

Vai parempi kuin Haakon! huudahti Edevart kohauttaen halveksivasti
hartioitaan. Ei Haakonin huoli yrittääkään rinnalle. Augustin soitto on
kuin puhdasta noituutta.

Niin, Haakon Doppen! Niin! tuumi eukko muistoihinsa vaipuneena. Ei kai
hänenkään kätkyensä ääressä ollut laulettu... Niin mitä sitten?

Ka, hänen kohtaloaan, koko elämäänsä. Täällä hänen kävi hullusti,
Amerikkaan mentyään mies karkasi vaimonsa ja lastensa luota, eikä
hänestä ole sen koommin kuulunut mitään.

Eikö häntä ole löytynyt?

Ei koskaan. Pitävät häntä kuolleena. Vaimo on hänestä erossa, niin että
voisi vaikka mennä uusiin naimisiin, kenen kanssa vain tahtoo.

Edevart hätkähti: Mistä sinä sen tiedät? Onko hän kirjoittanut?

Amerikasta palanneet sitä kertovat. Anders Vaade puhuu siitä, Lorensen
samoin, se on kaikkien tiedossa. Oikeus julisti vaimon vapaaksi
miehestään. Sielläpäin tuntuu olevan semmoinen tapa. On Lovise
Magretelläkin ollut risti siitä miehestään, se kun istui tiilenpäitä
lukemassa ja ties missä. Hänellä on kolme lasta, mutta kaksi vanhempaa
ovat jo aikuisia. Hänelle tuntuu kuuluvan vain hyvää.

Edevartia alkoi epäilyttää, että kunhan ei tynnyrintekijän eukko
vain hänen mielikseen kertoisi kaikkia noita juttuja. Eukko tiesi
hänen asuneen Lovise Magreten luona, tiesi hänen tappelunsa Haakonin
kanssa; varmaan hän tiesi senkin, mistä aviopari oli saanut
matkarahat. Edevartin täytyi pitää varansa, niin että hän vastasi
välinpitämättömästi: Olen tässä aikeissa pistäytyä Doppenissa; olisi
oikein hyvä, jos Haakon tai hänen vaimonsa tulisi lunastamaan tilansa
takaisin.

Sehän on totta, tunsit heidät hyvin, oli eukko nyt ykskaks
muistavinaan. Olinpa minäkin koko kananpää, kun ei ennen johtunut
mieleeni. Aiotko myydä tilan?

Vaikkapa myisinkin, jos niikseen on. Olen asettunut sinne kotipuoleen,
minulla on siellä oma kauppa.

Vai Doppeniin olet matkalla?

Niin, vähän katsastamaan paikkoja ja kohentelemaan ja korjailemaan,
jos vaikka ikkunaruutuja olisi särkynyt. En ole käynyt siellä moneen
vuoteen.



Edevartin oli vähän ilkeä päästä pujahtamaan rakennusten lomitse
kenenkään näkemättä. Ei enää haluttanut tavata taloudenhoitajatar
Ellingseniä, ei jäädä tämän kanssa puheisiinkaan, ei hän huolinut heti
mennä tapaamaan leipuriakaan, vanhaa huonetoveriaan. Kaupassakaan
ei voinut olla täysin turvassa, sillä siellä saattoi tavata ukko
Knoffin, ja ehkä tämä taas pyytäisi asumaan heidän taloonsa, mistä
hänen kuitenkin täytyisi kieltäytyä. Edevartilla oli hommaa, oikein
tärkeä tehtävä olikin suoritettavana. Hänen piti panna Doppenissa
kaikki järjestykseen niin ulkona kuin sisässäkin, niin että tarvitsi
kaupasta yhtä ja toista; keittiökapineita, tuoleja, vuodevaatteita;
mahtaisivatkohan rahatkaan riittää kaikkeen? Edevart kyseli Romeota.
Tämä ei ollut juuri sillä hetkellä tavattavissa. Lorensen tervehti
ystävällisesti ja haasteli mielellään Edevartin kanssa. Siinä tuo
myyjien vanhin siis oli taas, lähdettyään kotimaastaan vuosia sitten
ja koettuaan tuulensa ja tuiskunsakin vieraalla mantereella, mutta
eipä tuntunut vieläkään saaneen tarpeekseen. — Eikö tuntunut mukavalta
olla jälleen kotona? — Kyllä niinkin, eipähän se ollut hullumpaakaan.
Mutta ei hän panisi vastaan, vaikka olisi lähdettävä takaisin
Amerikkaan, sillä se oli sentään suurenmoinen maa! — Miksi hän sitten
oli tullut takaisin? — Hm, ihmisen tekee mieli matkustella ja katsella
ympärilleen. Entä mitä Edevart täällä...? — Edevartilla oli täälläpäin
pikku tila, jota hän oli aikonut pistäytyä katsomassa. — Mutta eikö
Edevartilla ollut pohjoisessa päin kotipuolessa myöskin oma tila?

Lorensen ei suinkaan jäänyt vastauksen velkaan. Hän oli tullut
takaisin voidakseen sanoa koettaneensa sitäkin, miltä Amerikassa olo
tuntuu. Mutta ei ollut ensinkään varma siitä, ettei vielä joskus lähde
takaisin. Sillä kotiin paluu ei ollutkaan vastannut odotuksia. Ja
monen muun oli käynyt samoin. Kuten tuon Anders Vaadenkin. Tunnetko
miehen? Vai et tunne. No niin, olipahan varoissaan oleva mies; vanha
isä aikoi luovuttaa talon pojalleen, kuusi lehmää ja hevonen, vähän
tukkimetsääkin. Anders tuumii, tuumii, valittelee. Ei, hän ei _voi_
enää viihtyä kotona, täällä on kaikki niin pientä ja ahdasta, hän ei
voi tulla täällä toimeen, hän sanoo. Niin asia on. Täällä maanviljelijä
käy kaupassa pyytämässä tavaroita velaksi, mutta kun Amerikan
farmareilla ei ole rahaa, he vain vievät vehnäkuorman kaupunkiin ja
saavat rahaa siitä. Ja miten hyvin he elävätkään! Lämmintä liharuokaa
kolmesti päivässä.

Mutta elävätkö he kauemmin kuin me? kuuluu joku kuuntelija kysyvän
Edevartin vieressä.

Lorensen: En osaa sanoa juuri sitäkään. — Mutta paremmin he ainakin
elävät.

Millä tavoin paremmin? Onko heillä parempi terveys? Ovatko he
iloisempia tai onnellisempia?

Luulisinpä heidän olevan. Hiton hyvää lääkettä pahaan tuuleen, kun
voi pistää kätensä housuntaskuun ja vetäistä sieltä kourallisen hyviä
hopeataaloja, kun ei tarvitse kaivella liivintaskujaan löytääkseen
mahdollisesti vaivaisen neljän killingin lantin.

Hahhahhaa! Kyllä sinä Lorensen osaat maalata! huudahtaa joku naisista.

Lorensen innostuu: Niin se on joka suhteessa; tukkipuita metsässä,
vehnää pelloilla, preerialla satoja lehmiä laitumella. Siellä
yltäkylläisyys, täällä tulee nipin napin toimeen. Amerikka voi
tuhlatakin, sen varat ovat ehtymättömät.

Mutta voiko siellä elää paremmin — ja millä tavoin paremmin? tiukkaa
äskeinen parantumaton kuuntelija.

Varmasti paremmin! vastaa Lorensen tylysti. Ajattelehan, joka päivä
kakkua, putinkia ja sokeria.

Hm, jos kuka on niin perso makealle, virkkaa äskeinen kuulija
härnäillen. Rusinoita, luumuja...

Lorensen alkoi käydä kärsimättömäksi: Kuule, Karel, turha sinun on
puhua, kun et itse ole sitä kokenut. Montako lehmää sinulla on?

Kaksi.

Kaksi. No siinä nyt näet. Ja miten iso perhe sinulla on, montako lasta?

Viisi.

Silloin kaikki kaupassa olijat nauramaan, ja Lorensen nauroi kaikkein
makeimmin. No on sekin elämää!

Toimeenpahan tulemme, vastasi mies rauhallisesti. Molemmat vanhimmat
pojat alkavat jo olla täysikasvuisia. Meillä on vielä monta vuohta.
Sitä paitsi meillä on maata; kylvetään ohraa, pannaan perunaa, meillä
on punaisia viinimarjapensaita, puuta metsässä ja vettä purossa. Tuvan
piipusta nousee savu. Olisiko sitten parempi jättää ne kaikki?

Niin, niin, Karel, sinä olet tyytyväinen osaasi, se on hyvä asia!
myönsi Lorensen. Elät ja olet oman pienen kotilahtesi pohjukassa
tietämättä tuon taivaallista mistään muusta. Mitäs sinulla on tällä
kertaa asiaa?

Pitäisi saada pari talikkoa ja lapio.

Niin, niin. Sinulle tuommoiset kapineet ovat kyllä hyviä. Mutta
Amerikassa kynnetään ja kaivetaan koneilla.

Mutta yhtä asiaa en saa koskaan selville niiden puheista, jotka
tietävät kovin paljon suuresta avarasta maailmasta: Ovatko ihmiset
siellä tyytyväisempiä kuin täällä?

Johan minä siihen vastasin, virkkoi Lorensen kuin torjuen. Heillä on
täysipainoisia hopeatalareita, joilla voivat ostaa kaikkea, mitä mieli
tekee, he ovat niin rikkaita. Mutta älä huoli, Karel, kysellä minulta,
parasta että möyrit maata oman lahtesi pohjukassa ja käväiset ostamassa
täältä kaupasta tavarasi, lapiosi ja talikkosi, niin mekin saamme
jotakin myydyksi. Sinä olet hyvä ostaja, kyllä sinä aina ostoksesi
maksat.

Mies: Muutamia vuosia sitten naapurin mies myi maansa ja mantunsa ja
lähti Amerikkaan vaimoineen, lapsineen. Luuletko sen olleen heille
onneksi? En osaa sanoa, mutta olen kuullut yhtä jos toistakin;
Haakonhan on hävinnyt teille tietymättömille.

Tuossa on nyt uusi naapurisi, virkkoi Lorensen viitaten Edevartiin.
Tämä mies juuri Doppenin osti.

Mies tervehti Edevartia kädestä pitäen sanoen: Ei, mutta — miten en
tullut katsoneeksi sen tarkemmin, etten tuntenut sinua? Muistaakseni
seisoit ennen aikaan täällä kaupassa tiskin takana?

Olinhan minä täällä aikoinani, mutisi Edevart. Mies jatkoi: Soudin
tässä muuanna sunnuntaina Doppenissa lainaamassa rautakankeasi. Ettet
vain pane pahaksesi?

Mitäpä minä siitä.

No niin minäkin ajattelin. Kanki oli siellä joutilaana ja koko tila oli
autio, ja silloin tuumin, että ehkä uskaltaisin lainata sitä hiukan,
oli väännettävä muutamia kiviä. Mutta pidän sitä varovasti ja tuon
sen vanhaan paikkaansa takaisin. Mutta olipa mukavaa, että minun piti
yhdyttää sinut juuri tänä päivänä!

Edevart kertoi olevansa juuri matkalla Doppeniin ja kyseli, millaiselta
siellä oikein näytti. — Eipä juuri miltään, kuului vastaus, ei juuri
kehuttavalta; pellot kesantona ihan niinkuin ennen Haakonin aikoinakin,
yhtä ja toista paikkaa olisi kohennettava. Mies ei ollut tahtonut
liiaksi nuuskia toisen taloa, mutta — tuulet ja sateet näyttivät
tehneen vähän vahinkoa.

Ei kuulu sitten olevan ihan samanlaista kuin kotona, tuumi Edevart
kerskaillen. Minulla on kotona valkoisiksi maalatut rakennukset ja oma
kauppa. Pääsenkö, Karel, sinne sinun matkassasi?

Soudan sinut rautakangen vuokrasta omaan rantaasi ja sanon vielä suuret
kiitokset.

Lorensen alkoi jälleen valistaa kuulijoitaan: Siitä Haakon Doppenin
häviämisestä puhuen... Amerikka on suuri maa, kokonainen maanosa,
sinne voi jo muutama mies hävitä kuin tina tuhkaan. Itsekin olin
Yhdysvalloissa monessa kaupungissa, en saanut rauhaa kauan yhdessä
paikassa. Mutta oliko Haakon sen kummempi täällä ollessaankaan? Täällä
hän viipyi poissa vuosikausia, siellä hävisi myötämöisin. Mutta siitä
ei ollut vaimolle eikä lapsille ainakaan vahinkoa, pikemminkin hyötyä.
He elävät hyvästi, oikein pulskasti elävätkin, lyövät rahaa kasaan ja
ovat nyt rikkaita ihmisiä. Siinä on tavattoman näppärä vaimoihminen,
heti tottui uusiin oloihin, matkusti kaupungista kaupunkiin ja tutki,
missä oli paras olla. Mikä apu tai autuus siitä olisi lähtenyt, että
olisi iät kaiket istunut Doppenissa kankaita kutomassa? Ei kestänytkään
paria vuotta kauempaa, ennen kuin pääsi eroon miehestään. Ja olipa
Haakon hengissä tai ei, joka tapauksessa se oli hänelle oikein!



Koittivat työteliäät, raskaat päivät.

Edevart oli tottumaton työhön ja raadantaan, niin että koko ruumis
oli hellä, kuin piesty. Hän ei ollut suinkaan tekijä talouspuuhissa;
ruoan hän kyllä sai miten kuten valmistetuksi, mutta ruoka-ajoista hän
ei tullut pitäneeksi lukua. Ne olivat aivan sattuman varassa. Hän ei
muistanut ruokaa olevan olemassakaan, ennen kuin oli niin nälkä että
koko ruumis rupesi vapisemaan.

Mutta jonkin ajan kuluttua alkujännitys lauhtui, ja Edevart järjesti
elämänsä ja olonsa viisaammin. Hän käsitti, ettei kannata ajatella
eikä kuvitella mitään; Lovise Magrete ei tule, tuskin on matkallakaan.
Mitäpä varmaa Edevart olisi tiennyt, kirjeitäkään ei enää kuulunut. Hän
pani uudet ruudut särkyneiden tilalle, pesi ja huosi tuvan ja keittiön,
korjaili ovia, jotka riippua retkottivat vinossa saranoillaan, korjasi
kattoa ja laudoitusta. Hänellä ei ollut suinkaan peukalo keskellä
kämmentä, hän teki hyvää jälkeä. Hän siveli tuvan ovet ja ikkunanpielet
valkoisiksi ja siivosi huolellisesti pihan ja koko ympäristön. Karel
auttoi häntä vääntämään suuret kivet niitystä ja pelloista.

Etkö aiokaan kylvää? Täällä on lantaa moneenkin peltoon. En tiedä
oikein. Tai mikäpä siinä! Edevart käänsi kohtalaisen peltosaran
ja kylvi. Hän käänsi toisenkin saran, lannoitti sen ja pani
siihen perunaa. Hän ei ollut koskaan ennen ollut maanviljelijänä,
mutta hänessä oli kuitenkin oikean maanmöyrijän perua Poldenista,
lapsuudenkodista.

Nyt oli kaikki valmista. Helluntai oli ohi, kesä itse teki nyt työtään
hänen pelloillaan ja niityillään.

Edevart pistäytyi usein naapurissa. Karel ja hänen vaimonsa olivat
sopuisaa väkeä; heidän kanssaan oli mukava puhella, ja he auttoivat,
missä vain voivat. Heidän paikkansa oli samanlainen kuin muutkin
rannikon lahdenpohjukoissa sijaitsevat talot: pellot ja niityt rantaan
saakka, rakennukset rinteessä ja metsät ja takamaat rakennusten takana.
Täällä ei ollut koskea kuten Doppenissa, ei sen pauhua ja kohinaa.
Doppenissa oli kauniimpaa.

Edevart kirjoitti kotiin tiedustellen, oliko hänelle tullut kirjettä.
Hän saikin muutamia, mutta ne olivat kauppiailta tms., Amerikasta ei
ollut ainoaakaan. Sisaret lähettivät hänelle kaupasta kertyneet rahat
ja tiedustelivat, eikö hän aikonut kohta tulla takaisin kotiin. Uutisia
sisaret tiesivät kertoa, että Ezra oli nyt saanut navettaansa yliset
ja ostanut Ytrepoldenista lehmän, jonka nimi oli Ruusunkukka. Ezra oli
varmaan aikeissa mennä piakkoin naimisiin, vähääkään vastaväitteistä
välittämättä.

Mutta kenen kanssa Ezra aikoi mennä naimisiin, siitä sisaret eivät
kirjoittaneet sanaakaan. Siihen Hosea oli liian ujo.

Edevart tunsi itsensä orvoksi ja kodittomaksi. Hän souti vuoroin
naapuriin, vuoroin laiva-asemalle Knoffin, tynnyrintekijän, leipurin
ja Augustin puheille. Mitä tehdä, mihin ryhtyä? Doppenissa ohra oli jo
putkella, peruna isolla taimella. Pellot ja niityt vihannoivat, mutta
Lovise Magretea ei kuulunut. Kuva ei ollut hänen itsensä veroinen.

Kerran sunnuntaipäivänä Edevart tahtoi Augustin mukaansa laivuri
Norem vainajan talolle, mutta August ei voinut lähteä, sillä hän
odotti pohjoiseen menevää postilaivaa, jolloin laiturilla saattoi
olla työtä. Edevart oli kyllästynyt odottamiseen, joten hän palasi
nyreänä takaisin. Hän ei tohtinut asettua yhä uudestaan tähystelemään
sillalle, sillä muutamat jo alkoivat arvailla, mahtoiko hän odottaa
jotakuta ja ketä sitten. Eikä Lovise Magrete kai tullut silläkään
kerralla; ja jos hän tulisi, niin hän toki odottaisi Edevartia. Edevart
tahtoi käväistä Norem vainajan talossa tervehtimässä leskeä ja lapsia;
näistä varmaankin alkoi tuntua oudolta, kun hän ei ollenkaan näyttänyt
silmiään.

Matka vei aikansa, ja hyvän aikaa kesti myös lesken kanssa jutteleminen
ja hänen kaikkien vastoinkäymistensä kuuleminen. Leski asui heidän
vanhassa talossaan; kaksi poikaa oli Amerikassa, josta he lähettivät
hänelle rahaa korkoihin ja lyhennyksiin. Kolmas poika oli kotona,
mutta oli alkanut puhella, että heidän pitäisi myydä talo ja matkustaa
kummankin Amerikkaan toisten poikien jäljestä. Mitä Edevart tuumi
asiasta? Leski oli vanha; sekä pitkä matka että siinä tapauksessa
vieraassa maassa odottava outo elämä pelottivat.

Palatessaan Norem vainajan kodista Edevart kuuli höyrylaivan
vihellyksen. Hän ei uskaltanut toivoa suuriakaan, mutta tunsi sentään
käyvänsä levottomaksi ja joudutti askeliaan. Aivan niin, laiva laski
laituriin, lastia ja matkakapineita purettiin maihin, August uurasti
niiden kimpussa. Hieman kauempana näkyi joku naishenkilö pitelemässä
kädestä pientä tyttöä. August höristi korviaan. He puhuvat englantia,
hän virkkoi lähtien maleksimaan siltaa pitkin. Augustin piti tietenkin
saada näyttää, että hänkin osasi englantia. Hetken perästä Edevart näki
naisen ja lapsen tulevan häntä kohti; hänen silmiensä eteen kohosi kuin
usvaa, hän sai naisen kädet omiinsa, näki hymyn ja ilon loistavan tämän
kasvoista ja kuuli hänen sanansa kuin jostakin kaukaa.

Myöhemmin vasta hän tuli panneeksi merkille, ettei nainen ollut edes
sanonut hyvästiä miehelle, jonka kanssa juuri oli puhellut.

Lovise Magrete kysyi, millä keinoin he pääsevät kotiin? — Veneellä,
vastasi Edevart. — Vai niin, vai on sinulla vene, sepä mainiota! Lovise
Magrete katseli matkatavaroitaan, osoittaen mitä kuului hänelle, ja
Edevart pisti kummatkin matkalaukut päälekkäin ja kantoi ne yhtaikaa
veneeseen. Katso, miten väkevä mies hän on! kuului äiti sanovan
pikkutytölleen.

Edevart riisui takkinsa ja souti paitahihasillaan vilkuillen koko
ajan varkain Lovise Magreteen ja kuunnellen, mitä tämä sanoi, ja
vastaten tämän kysymyksiin. Hän tunsi itsensä kovin kömpelöksi ja
mielensä liikuttuneeksi. Mutta eihän käynyt päinsä istua siinä syvän
mielenliikutuksen vallassa ja soutaa samalla.

Tämä tässä on Haabjørg, josta silloin kirjoitin. Hän puhuu norjaa yhtä
hyvästi kuin minäkin, harjoittelimme yhdessä ja opetimme pitkän aikaa
toisiamme ennen lähtöä. Oli ihmeen reipas koko matkan, merikipeänä
vain parina ensimmäisenä päivänä, mutta sitten alkoi kävellä ympäri
koko laivan ja tuli hyväksi ystäväksi kaikkien kanssa. Nukutko sinä,
Haabjørg? Näetkö noita suuria valkoisia lintuja? Ne ovat lokkeja.
Tunnen taas niiden kimeän kirkunan, ne ovat ihmeen kauniita; taitavat
puhella keskenään. Oletko, Edevart, odottanut jo kauan? En tahtonut
kirjoittaa enää uutta kirjettä enkä sähköttääkään, vaan tulla ilman
— niin, kuinka sanoisinkaan, tulla äkkiarvaamatta. Kuinka suuri ja
komea sinä olet! hän huudahti äkkiä, niin että Edevartin täytyi
luoda katseensa veneenpohjaan ja pudistaa hymyillen päätään. Lovise
Magretekin näytti samassa nolostuvan omista sanoistaan.

Niin, minä olen vanhennut paljon, monta, monta vuotta, sanoi Lovise
Magrete vihdoin. En uskalla sitä ajatellakaan. Tiedätkös, en voi saada
päähäni, että nyt puhelen sinun kanssasi. Minusta tämä kaikki on perin
kummallista. Et kai olisi tuntenut minua? Seisoin puhelemassa vanhan
tuttavan kanssa ja mainitsin juuri, että olin menossa Doppeniin.
Silloin joku laiturilla seisoskellut mies kulki siitä ohi ja sanoi,
kuullessaan sanani, samoin englanniksi, missä sinä olit sekä että olit
Doppenin omistaja. Mutta et tainnut tuntea minua heti ensi näkemältä?

Tunsinhan toki. Sainhan valokuvasi.

Lovise Magrete: Valokuvani, niin — mutta se on otettu monta vuotta
sitten. En uskaltanut lähettää uudempaa, sillä nyt olen vielä rumempi
kuin silloin.

Edevart pudisti taas päätään hymyillen kuin olisi kuullut suurimman
valheen koko elämänsä aikana.

Vielä rumempi, toisti Lovise Magrete.

Älä viitsi puhua noin, pyysi Edevart.

Tietenkään Lovise Magrete ei ollut sama kuin ennen, mutta eihän Edevart
itsekään ollut sama kuin silloin. Lovise Magretella oli hattu päässä,
hän oli muutoinkin pukeutunut herraskaisesti. Hänellä oli pitkät,
hienot nauhakengät, joiden kärjet olivat kiiltonahkaa; kaulassa oli
silkkihuivi, hihansuissa valkoiset kalvosimet, mikä kaikki teki hänet
hieman vieraan näköiseksi. Kasvot olivat muutamia vuosia vanhemmat, ja
matkan rasituksetkin lienevät jättäneet niihin jälkensä. Mutta entä
sitten? Mitä se merkitsi? Ei mitään, ei kerrassaan mitään! Lovise
Magrete oli ihastuttava, hän puheli lempeästi ja välittömästi, hänen
puheensa oli kuin laulua. Uusi suuri rakkaus ja ilo tuntuivat valtaavan
Edevartin sisimmän olemuksen. Hän oli saanut takaisin Lovise Magreten,
rakastetun, ensimmäisen suudelman, ensimmäisen syleilyn. Ja oli vielä
lämmin, ihana kesäkuun ilta.

Saattoiko tosiaan uskoa, että Lovise Magrete muisti kaiken, mikä
kerran oli ollut heidän välillään, ja kuitenkin katsoi Edevartiin
noin vapaasti ja avoimesti? Edevart oli hiukan kuin neuvoton, hän ei
tuntenut itseään yhtä syyttömäksi, vaan istui pää riipuksissa eikä
oikein tiennyt, miten olla. Taas hänen mieleensä juolahti, kuten monen
monesti viime vuosien kuluessa, että hän oli voinut silloin — nuoruuden
kokemattomuudessaan — menetellä hyvinkin kömpelösti ja taitamattomasti,
niin että mitähän Lovise Magrete oli mahtanut ajatella hänestä koko
tänä pitkänä aikana! Tämä alkoi käydä aivan sietämättömäksi. Tokkohan
hän nytkään, tälläkään hetkellä, istui kunnollisesti soututeljolla?
Ettei vain istunut jalat liiaksi harallaan tai soutaa riuhtonut liian
hätäisesti? Edevart ei tahtonut mitenkään liioitella eikä antaa
toiselle hymyilemisen aihetta.

Lovise Magreten oli varmastikin helpompi kuin Edevartin, hän tuntui
luontevammalta ja välinpitämättömältä. Edevartin ottaessa palavissaan
hatun päästään tämä virkkoi, kuin ei mitään olisi tapahtunut. Kunpa
saisin tukistaa sinua vähän! Edevart ei uskaltanut yhtyä pilantekoon
Lovise Magreten kehuessa hänen tuuheaa tukkaansa, vaan vastasi
leikkisästi: Tahtoisitko tukistaa minua? — Melkeinpä vain!

Pikkutyttö, Haabjørg, jolla myös oli hattu ja kaupunkilaisvaatteet,
loikoi veneessä antaen kätensä viistää vettä. Se oli hauskaa, se
oli hänelle aivan uutta, kun vuonon lämmin pintavesi siivilöityi
sormien lomitse. Muuten aika älykäs ihmistaimi, kyseli, oliko täällä
kaloja, oliko isojakin, miten isoja? Lapsi sai suureksi riemukseen
käteensä liuskameduusan. Se polttaa! varoitti Edevart äitiä. Ja äiti
huuhtoi kiireesti lapsen kättä varoitellen: Saat nähdä sellaisia
kotirannassakin, mutta et saa koskaan ottaa niitä käteesi. — Miksi
en saa? — Ne polttavat, sormiasi rupeaa kirvelemään. — Mikä noiden
elukoiden nimi on? — Niin, miksi niitä sanotaankaan? kysyi Lovise
Magrete vuorostaan. — Ne ovat sellaisia merinilviäisiä, eivät kylläkään
kaloja, mutta nekin elävät, ovat eläimiä. — Ne elävät ja ovat eläimiä,
toisti äiti lapselleen antaen Edevartin opettaa heitä kumpaakin.
— Liuskameduusa! hän huudahti sitten äkkiä. Sanoimme niitä täällä
liuskameduusoiksi.

Äänettömyys.

Eikö Haabjørg ole aika iso ikäisekseen? kysyi Lovise Magrete.

On kyllä.

Edevart painoi katseensa veneen pohjaan

Ja niin riski ja vilkas lapsi! Älä luule, että hän aina on niin
hiljainen kuin nyt.

Eipä tietenkään.

Ei toki. Ja lukee jo sisältä ja kirjoittaa kirjaimia. Meillä on mukana
vähän lukemistakin, se on painettu sellaisilla kirjaimilla, joita
käytetään siellä lännen puolessa. Hän laulaakin. Etkö laulaisi vähän,
Haabjørg?

Huomenna, vastasi lapsi kuin valittaen.

Niin, olet väsyksissä, saat nukkua äidin kanssa.

Edevart: Niin, olen pannut hänenkin vuoteensa kuntoon.

Mitä kaikkea oletkaan tehnyt — sinähän olet verraton mies!

Lapsensänky oli siellä ennestään, huomautti Edevart.

Niin sänky, mutta vuodevaatteet ja kaikki muu? Sinä ajattelet kaikkea.
Mutta sen parempi, hän ei ole tottunut nukkumaan minun kanssani samassa
vuoteessa. Enkä minäkään hänen kanssaan... Ja Lovise Magreten huulilla
leikki merkillinen hymy. Jaha, tuossa siis on Karelin talo, hän oli
lähin naapuri. Poikkesin usein heillä mennessäni kylään maata myöten.
Oletko sinä Edevart käynyt siellä?

Olen montakin kertaa. Olen myös sopinut kaikesta Karelin ja hänen
vaimonsa kanssa — täytyyhän minun toki hommata ruokaa sellaisille
vieraille kuin te.

Meillä on vähän evästä mukana. Mitä olet puhunut heille?

Että syötte heillä tänään illallista.

Täälläkö? Ei, ei!

Lapsi saisi täällä maitoa.

Ei hän ole erikoisemmin tottunut saamaan maitoa. Ei, mennään kotiin
yhtä kyytiä. Sinulla on varmasti tarpeeksi ruokaa meille.

On kyllä, minkälaista on, Edevart selitti hymyillen. Olen ostanut
teidän varallenne ruokaa useitakin kertoja, mutta se uhkasi aina
pilaantua, niin että minun itseni täytyi syödä kaikki suuhuni.

Lovise Magrete hymyili hänkin, mutta samassa hän virkkoi säälien: Voi
raukkaa!

Edevart sanoi torjuen: En minä sitä tarkoittanut. Ja huomenna haen
uutta.

Sinulla ei siis ole lehmää? Eikä muitakaan elukoita?

Ei ole.

Niin, ethän asukaan täällä, niinhän kirjoitit. Heitit vain rahasi
meille, etkä itse edes asu Doppenissa. Voi kuinka surullista kaikki on.

Edevart virkkoi nolona ja kärtyisästi: Viitsitkin kaikkea...!

Ja nyt olet pitkät ajat vain oleillut täällä voidaksesi näyttää minulle
tietä takaisin kotiini.

Edevart piteli airoja koholla ilmassa uhaten: Jos vielä puhut tuolla
tavalla, en pistä enää airoja veteen! Mies suuttui, kuului Haabjørg
kuiskaavan. Äiti hymyili selittäen, ettei mies suinkaan ollut
suutuksissaan, vaan kiltti, ihan liian kiltti. Nyt — nyt alkaa kosken
kohina kuulua, nyt ollaan kohta perillä.

Koski? Mikä se on? Tuo sana oli Haabjørgille outo ja tuntematon.

Iso joki, joka putoaa jyrkkää seinää alaspäin, paljon vettä ja paljon
valkoista vaahtoa. Voi, se on niin kaunista, saat uskoa! Mennään
huomenna sitä katsomaan... Heidän ehdittyään lahdenpohjukkaan ja
rakennusten ilmestyessä näkyviin Lovise Magrete huudahti: Voi kuinka
pientä kaikki onkaan! Hän pudisti päätään tuijottaen tuijottamasta
päästyäänkin. Tännekö...? kysyi Haabjørg.

Niin. Voi kuinka pientä kaikki onkaan! Hyvä Luoja, kuinka hauska
on nähdä taas kaikkea! Tuossa on kaikki vanhalla paikallaan. Ja
Lovise Magrete luetteli kuin ulkomuistista: Tuparakennus, navetta,
heinälato, halkovaja, pesulaituri, niityt. Mutta nyt ne ovat peltona?
Niin, vastasi Edevart. Vähän ohraa ja perunaa. Täällä minä kävelin
rakennusten väliä toimitellen töitäni ja tietämättä muusta mitään,
katselin tuntureille, katsoin taivasta, tuijotin lahdelle, hoitelin
elukoita, tein kaikkea, mihin olin tottunut. Päivät kuluivat. Kuuletko
kosken kohinaa, Haabjørg? Se pauhaa... Täällä on kaunista, sanoi
Haabjørg. Äiti kietaisi käsivartensa lapsen ympärille huudahtaen
kiihkeästi: Vai niin sinusta tuntuu? Niin, niin, kyllä täällä on
kaunista!

Ja koko ajan kiivetessään rantatietä tupaan Lovise Magrete muisteli
pieniä muistojaan, väliin kyynelet silmissään, väliin taas hymyillen:
Tässä juuri sain tikun jalkaani. Olin silloin kahdenkymmenen ikäinen ja
niin notkea, että vedin tikun pois hampaillani. —

Miehestä ei sanaakaan.




V


Keskiyöllä seisoo Haabjørg keskellä pihamaata, huutaa äitiään. Lapsi
on herännyt vieraan katon alla ja tuntenut olonsa oudoksi, niin että
on kipaissut pihalle. Nyt hän seisoo paljaan taivaan alla valkoisessa
yöpaidassaan, joka ulottuu nilkkoihin asti. Muuta hänellä ei olekaan
yllään, kaste kostuttaa paljaita jalkoja. Ulkona on sinertävä hämy,
pohjolan kesäyö.

Äiti!

Niin! tämä vastaa heinäladosta. Mene takaisin vuoteeseesi, lapsi,
tulen heti! ja Lovise Magrete sukaisee kiireesti vaatetta päälleen ja
tempaisee loput kainaloonsa.

Edevart huomaa ensin vähän nolostuen, ettei hänellä ole paljonkaan
yllään. Mutta samassa toisen ujostelemattomuus tarttuu häneenkin, ja
hän suutelee Lovise Magretea puristaen tämän syleilyynsä.

Lovise Magrete hymyilee kuin hurmiossa:

Rakastan sinua niin — — —

Äiti! kuuluu valittava ääni kutsuvan pihalta.

Hyvä Jumala, yhäkö se lapsi on siellä? kuiskaa Lovise Magrete lähtien
kiireesti.

Aamulla varhain Edevart soutaa noutamaan ruokatavaroita. Hän palaa
takaisin aamupäivällä tuoden tullessaan kaiken maailman hyvyydet: on
sekä tuoretta ja höystettyä että suolattua ruokaa. Lovise Magrete on
taas ihastuksissaan purkaessaan kaiken kääreistään, kiittää Edevartia
ja huutaa Haabjørginkin katsomaan.

Edevart on ylpeä kiitoksista, mutta virkkaa sentään hiukan ujona: Eihän
tämä ole mitään siihen verrattuna, mihin te olette tottuneet.

Niin, mutta täällä kotona en ole koskaan saanut mitään näin kallista
ja näin hyvää! vastaa Lovise Magrete samalla hermostuneesti itkien.
Rinkilöitä, varikoista, vuohenjuustoa, ei maailmassa! Koko tänä aikana
en ole saanut maistaa vuohenjuustoa, niin että voit itse arvata...
Viimeksi sain sitä Karellissa; meillä itsellämme ei ollut sellaisia
herkkuja, olimme niin köyhiä. Lapsilla ja minulla ei ollut juuri
mitään, emme aina saaneet edes kylliksi syödäksemme. Voit kuvitella...
Miten monet muistot ovat tänäkin aamupäivänä johtuneet mieleen! sanoo
Lovise Magrete yhä itkien.

No, Haabjørg, joko olet nähnyt kosken? kysäisee Edevart keskeyttäen.

Ei, odotimme sinua, vastaa Lovise Magrete, ajattelin että tulisit ehkä
mielelläsi mukaan. Mutta nyt minun pitää ruveta laittamaan ruokaa, hän
sanoo samassa, pyyhkien silmänsä. Lähdetään koskelle iltapuolella.

Edevart lähtee lapsen kanssa rantaan. Edevartista tuntuu kovin
omituiselta. Jollei tarvitsisi pelätä, että Lovise Magrete voisi
nähdä ikkunasta, hänen tekisi mieli istuutua kivelle ja ottaa lapsi
syliinsä ja puhuttaa tätä hiukan. Sievä pikku tyttö, siniset silmät
ja paksu palmikko. He löytävät näkinkenkiä ja pieniä simpukoita. Ne
ovat Haabjørgille uusia ja outoja ja merkillisiä aarteita. Tyttö on
riemuissaan ja pitää niitä äidin sormuksia kauniimpina.

Onko äidillä sormuksia?

On toki! Etkö nähnyt? Kaksi kappaletta, toisessa on helmi. Mutta nämä
ovat vieläkin kauniimpia. Lapsi pyytää Edevartia auttamaan näkinkenkien
ja simpukankuorien etsinnässä, jotta niitä tulee oikein paljon.
Haabjørg vie ne kotiin helmassaan, sitten huuhtoo hiekan pois, jotta
niistä tulee oikein puhtaita ja kauniita. Entä mitä sitten teet niillä?

Saatpa nähdä! Ja lapsen pieni pää nyökyttää merkitsevästi, niin että
varmasti Edevart saa vielä nähdä jotakin ihmeellistä.

Kerrassaan mukava, näppärä ihmistaimi. Edevartilla oli oikein hauskaa
hänen kanssaan. Edevart asettaa niin, ettei heitä näe tuvasta. He ovat
valkoisella rantahietikolla, Haabjørg piirtää touhuissaan huolellisesti
suuren nelikulmion, jonka sitten jakaa pienempiin erisuuruisiin
neliöihin.

Mitä tuosta tulee? kysyy Edevart.

Etkö sinä näe? Talo!

Edevart istuutuu kivelle ja koettaa saada lapsen luokseen. Hän tahtoisi
tytön syliinsä puhellakseen tämän kanssa. Hänen povessaan liikkuu
jotakin omituista, jotakin hellää ja suloista. Ehkäpä lapsi voisi sanoa
senkin, mistä äiti oli saanut sormukset?

Mutta Haabjørg ei jouda tulla. Ei, hän on niin touhuissaan, että
päästää simpukankuoret ja näkinkengätkin varisemaan helmastaan ja
jättää ne virumaan hietikolle. Odota sinä tässä, kunnes minä haen
tuvasta nuken ja pienen nukenpojan ja sanon: Tässä on äiti ja lapsi,
nyt teille tulee oikein hauskaa! Mikä äidin nimi on?

Amerikassa häntä sanottiin rouva Puckiksi. Mutta täällä en oikein
tiedä. Entä pojan nimi? Johnny.

Mutta mitä sinä niitä tänne...?

Tännekö? Niiden pitää päästä istumaan omaan taloonsa niin että niillä
on oikein mukavaa. Siksi minä tämän talon teinkin. Tässä on olohuone
— olkaa hyvä, rouva Puck, käykää sisään! Ja tässä on sinun kotisi,
Johnny, istuudu sinä sohvaan! Odottakaa hiukan, rouva Puck! Unohdin
makuuhuoneen. Haabjørg piirtää makuuhuoneen tavattoman syvämietteisen
näköisenä. Mutta missäs keittiö on?

Tässä, missäs muualla? Luulit kai, että minä olin unohtanut senkin,
mutta enpäs ollutkaan. No niin, nyt menen rantaan huuhtomaan kaikki
näkinkengät. Tuletko mukaan?

He menevät rantaan, kaivavat hiekan pois näkinkengistä ja
simpukankuorista, sitten huuhtovat ne. Se työ vie aikaa, eikä Edevart
saa lasta istuutumaan syliinsä. Tämä ei mitenkään jouda.

Lovise Magrete kutsuu vihdoin päivälliselle, ja silloin heidän on
jätettävä työnsä. Edevart kerää näkinkengät ja simpukankuoret ja kantaa
ne ylemmäs rantapenkerelle.

Miksi teet noin? kysyy lapsi ihmetellen.

Muuten vuoksi vie.

Vuoksi?

Niin, kun meri kasvaa ja nousee rannoille. Ota nuket mukaan kotiin!

Kasvaako meri? Elääkö se?

Ei se elä. Se kasvaa vain kerran päivässä ja samoin kerran yössä. Se
on sellaista, etten osaa selittää sen paremmin. Se nousee rannoille
korkealle.

Miten ylös se nousee?

Haabjørg kyselee kyselemistään koko ajan heidän kiivetessään polkua
taloon.

Syödään päivällistä, pestään astiat ja lähdetään sitten koskelle. Se
on metsän takana, sinne päästään kapeita, mutkittelevia karjanpolkuja.
Haabjørg juoksee edellä poiketen vuoroin oikealle, vuoroin vasemmalle
puiden väliin. Lapsi on malttamaton ja odotuksen kiihkossa. Äidin
täytyy väliin huutaa hänet takaisin tielle.

Kumpaa meistä hän enemmän muistuttaa? kysyy Lovise Magrete.

Edevart painaa nolona katseensa maahan. Poldenissa ei ollut tapana
puhua semmoisista asioista vanhempien kesken, jotka eivät olleet
naimisissa keskenään. Edevart ei ollut tottunut siihen, mutta nyt hänen
oli pakostakin vastattava jotakin. Niin, eikö muistuttane enemmän
äitiään, hän virkkaa lopuksi.

Niin, ehkäpä enemmän minua. Mutta en tiedä, ehkä sentään enemmän sinua.
Sekä silmät että tukka. Hänestä tulee kaunis tyttö.

Edevart tahtoo sotkea pois koko asian ja sanoo: Nyt sinun on heti
huudettava hänet tänne luoksesi, sillä muuten hän voi joutua liian
lähelle koskea.

Haabjørg! huutaa äiti.

Niin!

Odota!... Mutta eikös koskelle ole vielä hyvän matkaa?

Niin, en tiedä... En ole siellä milloinkaan käynyt.

Lovise Magrete hämmästyy: Mitä? Et kertaakaan käynyt koskella? Niin,
niin, eihän tämä ole sinun oma kotisi. Mutta minä tunnen täällä joka
kiven, joka mättään. Kaikki on vanhalla paikallaan, mutta näyttää
nyt minusta kumman pieneltä, aivan tuntuu kuin kivetkin olisivat
kutistuneet kokoon.

Ihmekös se, kun niiden ympärille kasaantuu multaa mätänevistä lehdistä
ja oksista! Edevart on kuullut viisaiden ihmisten selittävän sillä
tavalla.

Voi olla niinkin. Kas, muurahaispesä on aivan kuollut. Minun aikanani
se oli iso.

Edevart selittää taas: Muurahaiset ovat löytäneet sopivamman paikan ja
muuttaneet sinne. Välistä voi nähdä suuren joukon muurahaisia metsässä
kaukana pesästä. Ne ovat silloin muuttopuuhissa.

Voi olla niin, virkkaa Lovise Magrete ja lähtee jälleen kävelemään.
Mutta täällähän ei ole ainoaakaan elukkaa! Täällä aina lampaat
juoksivat vastaan, ne tunsivat minut ja kävelivät jäljestä. Mukavia,
somia lampaita. Olisivatpa ne nyt täällä!

Edevart: Ei ole mikään ihme saada uusia lampaita entisten tilalle.

Asia niinkuin toinenkin on kovin toisenlaista, vastasi Lovise
Magrete. Ja ajatella, ettet ole kertaakaan käynyt koskella! Omalla
tilallasi! Kuulostaa siltä, kuin Lovise Magrete tuntisi itsensä hiukan
loukkaantuneeksi: Edevart ei ole käynyt katsomassa rahojensa panttia,
on pitänyt sitä niin vähäarvoisena! Hän kävelee hetkisen äänetönnä
puhjeten sitten sanomaan: Jos olisi minun vallassani, ostaisin sinulta
Doppenin takaisin!

Edevart hymyilee: Saathan sinä sen!

Se ei tehnyt asiaa sen paremmaksi. Mutta lopuksi kaikki kuitenkin
korjautui: Niinkö vähän välität Doppenista, että olet valmis antamaan
sen pois?

Sinulle — kyllä. Ja oltuaan hetkisen varovasti ääneti Edevart rohkenee
kysäistä: Etkö luulisi meidän voivan pitää sitä yhdessä?

Lovise Magrete pysähtyy, painaa katseensa maahan ja vastaa hiljaa:
Uskon.

Se oli vapauttava sana. Edevart kietaisee käsivartensa Lovise Magreten
vartalolle rakastuneena, kiihkeänä, ja suutelee häntä oitis. Nainen käy
levottomaksi, katsoo, missä Haabjørg on, kuiskaa: Lapsi voi nähdä!

Olipa nyt joutavaa, ettei saatu olla kahden!

Siihen Lovise Magrete vastaa hymyillen: Sinä olet yhtä hupsu kuin
ennenkin!

He huutavat Haabjørgin luokseen loppumatkaksi. Putouksen partaalla
kaikki kolme pysähtyvät. Haabjørg jää katsoa tuijottamaan suu auki,
sanomatta sanaakaan. Kukaan ei muuten kuulisikaan puhetta. Kosken pauhu
peittää kaikki muut äänet kuulumattomiin, lapsi seisoo ihmetyksestä
mykistyneenä, jännittyneenä, ruumis hieman etunojassa. Edevart tarttuu
varmuuden vuoksi hänen käteensä.

Koski syöksyy ylhäältä kuin suunnattoman suuresta suppilosta, putoaa
pystysuoraan alas, murtuu matkallaan kallionkielekkeisiin ja ryöppyää
lopuksi syvyyteen kiehuvana, kuohuvana vaahtona. Kuilusta nousee usvaa,
sen pohjalla pauhaa, kohisee, jymisee. Tuntuu aivan kuin ukkonen
asustaisi kuilun pohjassa ja jyrisisi ja jymisisi siellä pääsemättä
koskaan ylös.

Edevart katsahtaa lapseen. Tämän tukka on aivan kostea. Hän aikoo vetää
lasta vähän kauemmaksi, mutta tämä ponnistelee vastaan, pyrkii vain
yhäkin lähemmäs kuilun reunaa. Edevartin täytyy hellävaroin väkisinkin
pidättää häntä.

Lovise Magrete on pistäytynyt metsään. Edevart on pikku tyttönsä
kanssa kahden. Hän ei voi hillitä itseään, vaan silittää hiljalleen
lapsen tukkaa ikään kuin osoittaakseen sen käyneen kosteaksi. Lapsi
ei välitä siitä. Edevart painaa poskensa tämän poskeen kiinni, ja kun
tämä on siinä niin mukavasti, hän suutelee sitä. Tyttönen katsahtaa
häneen ja käsittää asian niin, että Edevart tahtoo sillä tavalla oikein
pyytämällä pyytää häntä tottelemaan ja tulemaan kiltisti pois. Eikä hän
enää vastustele.

He poistuvat muutaman askelen päähän, niin että voivat jälleen puhella
keskenään. Eikö se ollut kaunista? Edevart kysyy samaa toistamiseen
saamatta vastausta. Kosken näkeminen on varmaan ollut lapselle liian
suuri ja väkevä elämys. Edevart näkee Lovise Magreten istuvan mättäällä
kädet helmassa. Lapsi juoksee äitinsä luo, ja Edevartia alkaa kovin
pelottaa. Hän tuntee aivan kuin herpautuvansa ajatellessaan, että
lapsi ehkä kertoo, mitä hän teki. Hän huutaa hoihkaisee rohkaistakseen
itseään.

Lovise Magrete nyökkää hymyillen: Haabjørg kertoo sinun häntä
suudelleen.

Edevart änkyttää arkana ja punastellen:... pyrki niin lähelle kuilun
reunaa, että se oli vaarallista, enkä tiennyt, mitä minun oli tehtävä
saadakseni...

Se oli oikein hyvä keino. Selitin sen jo hänellekin.

Kotimatkalla Haabjørg on taas ensimmäisenä, aikaihmiset tulevat
jäljestä. He puhelevat jokapäiväisistä asioista, kävelevät hitaasti.
Lovise Magrete: Eikö sinulla olekin oikein komea koski? — Onpa niinkin,
meillä on oikein komea koski. — En tahtoisi katsoa siihen kauan yhteen
menoon, se näyttää kumman autiolta. — Mikä näyttää autiolta? — Koski.
Se vain pauhaa ja kuohuu, se tuntui niin oudolta ja ahdistavalta, että
mieleni teki ihan itkeä ja lähteä pois teidän luotanne.

Moisesta hämärästä lauseesta Edevart ei ymmärrä mitään, joten hän ei
vastaa sanaakaan. Ei hän huomaa sitäkään, että Lovise Magrete ottaa
maasta metsätähden ja pistää sen hänen napinreikäänsä. Poldenissa ei
tehty niin, hän ei ollut tottunut semmoiseen. Mutta sen hän tuntee
väkevästi, että tuo toinen tulee aivan hänen viereensä; tämän kasvot
ovat melkein kiinni hänen omissaan, hän tuntee tämän hengityksen.
Edevartin läpi hulvahtaa tulikuuma laine, hän sulkee Lovise Magreten
syleilyynsä kuin ainoan, kalleimman aarteensa. He huohottavat kumpikin
raskaasti. Sitten Lovise Magrete käy jälleen levottomaksi, katsoo,
ettei vain Haabjørg satu näkemään.

Illan he puuhailevat kotona. Edevart pilkkoo puita, Lovise Magrete
laittaa ruokaa, kattaa pöydän, tulee hakemaan häntä syömään, seisoo
siinä nuorena ja kauniina ja puhelee kuin rakastetulleen, kuin
miehelleen. Suurenmoinen, verraton hetki! He menevät käsi kädessä
tupaan.

Ja illallisen syötyään Haabjørgiä rupeaa nukuttamaan päivän kaikkien
puuhien ja touhujen jälkeen. Lapsi menee vuoteeseensa. Aikuiset ovat
vapaat...

Niin kului muutama päivä.



Koitti toisia, samankaltaisia päiviä. Parin viikon aika kului suuren
onnen ja suuren rakkauden lumoissa. Edevart kävi noutamassa ruokaa
kauppapaikalta maksaen kaiken käteisellä sisarten lähettämillä
rahoilla. Ihanaa laiskurinelämää; Edevart ei osannut parempaa
toivoakaan. Hän haki käsiinsä Augustin ja souti tämänkin Doppeniin,
jotta hyvä toverikin saisi lausua paikasta painavan mielipiteensä.
Niin, tuumi August, on niitä nähty huonompiakin, paljonkin huonompia
paikkoja. Olen nähnyt ihmisten asuntoina bambumajoja; ne olivat
pyöreitä kuin ympyrä ja katonräystäs oli maahan asti, mutta asuipahan
niissäkin ihmisiä. Mutta mitä sinä oikein tällä Doppenilla...? Et
voi täällä elättää enempää kuin lehmän tai pari, etkä voi tilaa
laajentaakaan.

August tervehti Lovise Magretea ja puhui tämän kanssa englantia.
Se kävi suurenmoisesti, toinen ei tahtonut olla huonompi toistaan.
Kumpikin tunsi hiukan New Yorkia, mutta August — tietysti! — vain
muutamia satamakatuja. Haabjørgille tuli hänestä heti kuin ihmeotus,
lapsi kun ei ollut koskaan nähnyt semmoisia hampaita, tyttö tahtoi aina
vain pysytellä Augustin edessä odottamassa, että tämä aukaisisi suunsa.
Äiti lopulta jo suuttui ja selitti: Hän tahtoo vain pyytää sinua
mukaansa koskelle. Mitään muuta hän ei tarkoita, ja Edevart ja minä
olemme jo ihan väsyksiin asti siellä käyneet. — _Come along!_ sanoi
August. — Älä päästä hänen kättään hetkeksikään! huusi Lovise Magrete
vielä heidän jälkeensä.

Mutta August ei tehnyt sitä matkaa tyhjän takia, hänen päässään sikisi
oitis uusi tuuma: Saisit koskeen kerrassaan mainion myllylaitoksen,
vähintään viisi kiviparia, hän selitti Edevartille. Voisit jauhaa siinä
kymmenen pitäjän viljat, ja sinusta paisuisi rikas mies!

Minulla on enemmän kuin tarpeeksi tietämistä siinäkin, mitä minulla on
kotona Poldenissa.

Edevart oli oikeassa. Kotipuolen asiat olivat viime aikoina alkaneet
hiukan huolettaa, sillä hän oli saanut nuoremmalta sisareltaan
kirjeen, jossa tämä pyysi häntä kotiin. Pauline ei lähettänyt enää
juuri lainkaan rahoja, sillä kauppa kävi vain nimeksi, kun tärkeimmät
tavarat olivat lopussa. Miksi ei Edevart hankkinut uusia entisten
tilalle? Hosea sisaresta puheen ollen — — — Ezrallahan oli nyt kotinsa
uudispaikalla ja lehmät ja viljelykset ja kaikki, eikä hänellä
ollut ketään apunaan. Joakim oli kotona möyrimässä maata, mutta isä
oli Nordvaagenissa katsastamassa lennätinlinjoja. Pahinta kaikesta
oli, että jauhot, kahvi ja tupakka olivat lopussa, sillä silloin ei
kukaan enää käynyt ostoksilla heidän kaupassaan, ja kuului sellaisia
kuiskeita, että Gabrielsen oli aikeissa ryhtyä jälleen käymään kauppaa,
vaimonsa nimissä. Mutta ei suinkaan Edevartin tarkoituksena ollut,
että heidän oli pantava telki ovelle? Olisihan ilmeinen häpeä, jos he
joutuisivat vararikkoon niin kuin Gabrielsenin oli käynyt...

Edevart siis sai muistutuksen siitä, että hänellä oli puuhia ja
hommia kotipuolessaan, joten hänen täytyi keksiä tässä jokin keino.
Hän ilmaisi huolensa Augustille, ja tämä kohta miettimään päänsä
puhki. — Olisipa minulla vain nyt ne laatikot, jotka menivät ahventen
hyviksi meren pohjaan! hän tuumi ruveten heti hautomaan suurenmoisia
suunnitelmiaan, mitä kaikkea hän siinä tapauksessa olisi tehnyt.

Edevart pysytteli paremminkin maan pinnalla ja huomautti vain: — Olisit
kai voinut käyttää varasi muuhunkin kuin minun auttamiseeni.

Mitäh? August aivan närkästyi. Luuletko sinä, etten minä olisi antanut
sinulle vähintään puolta kaikesta? Ikään kuin et itse olisi tehnyt
minulle samoin. Ole ääneti, vähintään puolet!

Olisipa hauskaa tietää, suostuisiko Romeo antamaan minulle vielä
tavaroita niiden lisäksi, jotka jo olen saanut? tuumi Edevart
alakuloisena.

Mitä sitten olet saanut?

Yhtä jos toistakin. Keittiökapineita ja vuodevaatteita tänne Doppeniin.
Vaikka mitä, kolme valmista sänkyä —

Aiotko jäädä tänne olemaan?

Sitä en itsekään tiedä. Asia on sillä tavalla, että Lovise Magrete oli
Amerikassa ja tuli sieltä takaisin ja tahtoi käydä katsomassa Doppenia.

Otatko hänet?

Niin kai tässä käy.

August sanoa paukautti: Myy koski Romeolle!

Koskiko? Edevart oli ihmeissään.

Hän voi rakennuttaa siihen ison myllylaitoksen. Onkin ihan tomppeli,
jollei niin tee.

Ei hän puutu sellaiseen urakkaan.

Eikö hän sitten muka tarvitse myllyä? ihmetteli August vuorostaan.
Hän ostaa satatuhatta säkkiä jauhoja, ja hänellä on koko tietäminen,
ennen kuin saa ne kaupaksi. Ne on jauhettu höyrymyllyissä, joissa
polttoaineena käytetään ulkomailta ostettua kivihiiltä. Kalliita
jauhoja. Täällä taas käyttövoima on ihan ilmaista, ei muuta kuin pistää
vain tarpeelliset rakennukset pystyyn. Voi laitattaa siihen samalla
vaikka sahalaitoksenkin, samantekevää, kunhan vain käyttää putousta
johonkin. Olisipa tuollainen koski Kanadassa, niin tahtoisinpa nähdä,
eikö sille olisi käyttäjiä!

Edevart pudisti päätään noin suurille suunnitelmille vihjaillen
sinnepäin, ettei Romeo ehkä maksaisi koskesta paljoakaan, muutaman
vaivaisen talarin vain.

Sinä et vielä tiedä, kun et ole kysynytkään, huomautti August siihen.
Mutta tietystikin sinä pääsisit siinä tapauksessa koko homman johtoon,
kun kerran asut paikalla. Se ei olisi ollenkaan hullumpaa.

Tämä viimeinen ajatus sai Edevartin höristämään korviaan. Hän oli
kerta kaikkiaan saanut tarpeekseen kaupankäynnistä niinkuin kaikesta
muustakin, joten ei tuntunut suinkaan vastenmieliseltä ajatella jotakin
uutta toimeentuloa. — Mutta enhän minä osaisi hoitaa myllyä enkä
sahaakaan, vaikka pääsisinkin sellaisen johtoon, hän tuumi sitten.
Totta puhuen en ole koskaan nähnyt muita myllyjä kuin kahvimyllyjä.

Sen taidon minä opettaisin sinulle viikossa! selitti August mahtavasti.
Niin että älä huoli surra!

He puhuivat asiaa pitkin ja poikinkin innostuen lopulta tuumasta
kumpikin. Kyllä tuo August oli sentään hitonmoinen mies keksimään
neuvon joka paikkaan! Ainoana mutkana matkassa oli, että koski
oli vielä myymättä, myllylaitos rakentamatta, siitä ollenkaan
puhumattakaan, ettei Edevartia ollut otettu siihen mylläriksi. Kaikki
tämä Edevartille selvisi toverin lähdettyä, ja hänen mielensä painui
lamaan.

Aamulla hän lähti pyytämään Romeolta luottoa. Lovise Magreten täytyi
saada kaupasta yhtä ja toista, niin että hänkin varustautui matkaan. He
siis lähtivät kaikki kolmisin. Äiti ja tytär panivat päälleen parasta.

Lovise Magretesta elämä oli pyrkinyt tuntumaan yksinäiseltä ja
yksitoikkoiselta. New Yorkin melu ja hälinä kaikui vieläkin korvissa;
hän alkoi valitella, ettei Doppenissa ollut elukoitakaan. Edevart
huomautti siihen, että se puute oli helposti autettavissa, mutta Lovise
Magrete vastasi niinkuin aina ennenkin: Niin, en tiedä, mutta kaikki on
kovin toisenlaista kuin ennen.

Soututeljolla istuessaan Edevart tunsi mieleensä hämäränä hiipivän
ajatuksen, ettei hänen naistensa ehkä olisi pitänyt panna hattua
päähänsä. Sopikohan se oikeastaan? Lapselle ehkä kyllä, mutta äidille,
Doppenin emännälle? Tämä ei ollut entisensä näköinen, hattu ei sopinut
hänen entisajan kasvoihinsa. Hän oli kaunein avopäin, yllä vain paita
ja hame, hänen paljaat jalkansa olivat ihmeen pienet...

August oli vastassa laiturilla sanoen ensi työkseen: Luulen itse ukon
tahtovan sinua puheilleen.

Minuako? Mitä hän minusta?

Ettei vain aikone ostaa koskeasi. En tiedä sen varmempaa.

Vai hän! Olisipa ollut edes Romeo!

August: Niinpä niin, mainitsin asiasta ukolle. Olin hyvän aikaa
hänen luonaan, selitin koko jutun. Sen ukon kanssa on hyvin mukava
olla juttusilla; löi minua lopuksi olalle sanoen: 'Tiedätkös August,
minä olen koko ajan ajatellut sitä koskea, jos milloin niinkuin
rakennuttaisin myllyn.' Ihan niin sanoi. Saat nyt itse kuulla.

Edevart tapasi toimistossa sekä isän että pojan. Molemmat olivat
ystävällisiä. Romeo antoi kättä kysellen kuulumisia. Mutta kumpikaan ei
hiiskunut koskesta sanaakaan.

Sen sijaan Romeo tiedusteli: Mitä asiaa sinulla on tänään?

Edevartin täytyi sanoa totuus: Voisiko hän saada velaksi vähän
tavaroita, jauhoja ja siirtomaantavaroita, kun kotona oli kaupasta
kaikki loppunut?

Romeo sieppasi heti lyijykynän kirjoittaakseen hänen pyytämänsä
tavarat muistiin. Heti ensi sanasta hän kirjoitti enemmänkin kuin
Edevart oli pyytänyt sanoen välinpitämättömästi: Tämä on isälle ja
minulle itselleni suuri ilo! Romeossa ei ollut merkkiäkään vilpistä
eikä kieroudesta, hän sanoi heti tarkan hinnan, jonka Edevart havaitsi
kohtuulliseksi. Valmis. Edevart pistäytyi sähköttämässä kotiin: Iso
tavaralähetys tulossa!

Hän tapasi molemmat naisensa kaupassa. Hyvä onni oli saanut Edevartin
hyvälle tuulelle, niin että hän tervehti kaikkia. Me puhumme
Amerikasta! selitti Lovise Magrete. — Mikäs siinä, puhukaa pois!
kehoitteli Edevart hyväntuulisesti. Lovise Magrete puhui englantia
Lorensenin kanssa, nähtävästi keventäen aika raskasta sydäntään.
Lorensen oli nostanut hänelle jakkaran tiskin ulkopuolelle, niin että
hän saattoi mukavasti istua. Keskustelu muodostui sekä vilkkaaksi että
pitkäksi. Edevart kuunteli sitä hetkisen, hymyillen kohteliasta ja
hieman pöllömäistä hymyä, mutta kun ei ymmärtänyt siitä sanaakaan, hän
lopuksi meni veneeseen odottamaan.

Lovise Magretea ei vain kuulunut, ei pitkään aikaan. Pikku Haabjørg
oli ollut niin viisas, että oli ottanut hatun päästään ja kantoi sitä
kädessään heidän tullessaan.

Niin, me puhuimme Amerikasta, kertoi Lovise Magrete astuessaan
veneeseen. Lorensen aikoo palata takaisin, ei viihdy enää täällä. Enkä
sitä ihmettelekään.

Kuinka niin? Edevartin ääni kuulosti kylmältä.

Kuinkako niin? Hänhän oli ehtinyt tottua siihen maahan ja sen elämään,
ja siellä on kaikki aivan toisenlaista. Hän sanoo aikoneensakin vain
pistäytyä katsomassa, miltä täällä näyttää.

Vai niin. Entä oletko sinäkin täällä vain "pistäytymässä"?

Minäkö? Lovise Magrete ymmärsi, että hänen oli sovitettava äskeiset
sanansa, niin että hän puheli hymyillen: Ei, minuun nähden asia on
toinen. Olet tainnut jo kauan odottaa meitä? Voi raukkaa! Sillä
miehellä oli paljon kerrottavaa kaikesta, niin että tulimme viipyneeksi
pitkään. Ja sinä vain istuit täällä veneessä odottamassa!

Ei se mitään.

No minä koetan pyytää anteeksi, virkkaa Lovise Magrete katsoen
Edevartiin veitikkamaisesti.

Kaikki siis hyvin. Mutta tultaessa lahden pohjukkaan ei Lovise
Magrete malta, taaskin nähdessään Doppenin silmiensä edessä, olla
huudahtamatta: Voi herranen aika, kuinka pientä täällä kaikki onkaan!
En olisi uskonut, että kaikki oli näin pientä.

Edevart valahtaa kalpeaksi ja kysyy katkerasti: Joko sinusta kaikki on
taas liian pientä?

Lovise Magrete katsoo säikähtäneenä Edevartiin ja alkaa valittaa: Voi
enhän minä sitä tarkoittanut... Kuule, Edevart, minä puhun väliin kovin
tyhmästi. Onhan se toki aina tarpeeksi suuri minulle, mutta minusta
näytti vain, näin veneestä... en tarkoittanut — — ‒



Silloin ei ollut hätääkään, kun Lovise Magrete oli lempeä ja hellä.
Pahempi vain, että hän tahtoi yhä useammin kauppaan, puhelemaan
Amerikasta. Kaupassa hän tapasi myös Anders Vaaden, niin että heitä nyt
oli kolme juttutoveria. Anders Vaade, sama mies, jonka Lovise Magrete
oli tullessaan tavannut laiturilla, oli samaa mieltä kuin Lorensenkin
vanhasta kodistaan, johon oli palannut takaisin. Hän ei täällä
viihtynyt, vaan oli käynyt rauhattomaksi ja tyytymättömäksi, toimitti
talossaan ainoastaan välttämättömimmät työt, multasi perunan ja pilkkoi
puut, mutta vetelehti loput aikansa jouten.

Taaskin Edevartin aivoihin iski hämärä ajatus: Mitä Lovise Magretalla
oli tekemistä noiden kahden Amerikasta palanneen miehen kanssa? Mitä
ihmeen salaisuuksia nämä tälle uskoivat? Tullessaan kaupasta kotiin
Lovise Magrete yhä vain ajatteli asioita, joista nuo herrat olivat
puhuneet, oli miettiväisen näköinen, melkeinpä alakuloinen. Hänen
täytyi äkisti tempautua irti ajatuksistaan muistaakseen pienet kotoiset
askareensa ja sanoa: No mutta, ihanhan unohdan, että meillä on nälkä!

Heidän kolmannen kerran palatessaan kaupasta Edevart ei enää jaksanut
ymmärtää muuta kuin että hänen täytyy avoimesti puhua Lovise Magreten
kanssa kaikesta. Niinpä hän kysyi: Mikä tuo Anders Vaade on miehiään?
Onko hänkin Amerikanaikaisia tuttujasi?

Sekä Amerikanaikaisia että vanhempiakin, näet on kotoisin täältä
samasta kylästä ja oli mukana silloin, kun menimme Amerikkaan. Samoin
kuin Lorensenkin; oltiin tuttuja siellä koko ajan, tavattiin usein sekä
_piknikillä_ että kotonakin. Luulenpa melkein kummankin herran olleen
minuun vähän rakastunut, hihhihhii!

Eikö Lovise Magreten puhetapa tuntunut hieman kevyeltä? Oliko tuo
entisajan suloista viattomuutta? Edevart häpesi tämän puolesta ja
tunsi mielensä kovin raskaaksi. Lovise Magreten katsoessa häneen
kuin nähdäkseen, eikö hän ymmärtänyt leikkiä, hänen täytyi hymyillä
kysyessään: Vai olivat rakastuneet sinuun; mitäs miehesi siitä sanoi?

Toinen vastasi vältellen: Miehenikö — — —? Kuule Haabjørg, menepä
hakemaan sylyksellinen puita äidille! Ja lapsen ehdittyä ovesta ulos
hän jatkoi: Mieheni, niin — hävisi luotamme ja joutui kai jonnekin;
emme tiedä, miten hänen lopulta kävi, mutta ei häntä kuulunut takaisin.

Yhä tuo sama kevyt sävy, äänessä ei tuntunut säälin eikä lempeyden
hiventäkään. Tuo kuulosti aivan toisenlaiselta kuin ennen muinoin,
jolloin Lovise Magrete kynsin hampain puolusti miestään. Kuulin, että
olet hänestä erossa.

Totta kai olen hänestä erossa. Eihän se olisi kuitenkaan toimittanut
enää mitään. Ja kaikkien mielestä minun oli tehtävä niin. Oliko se
sinusta pahasti tehty? Eihän toki!

Siltä kuitenkin tuntuu.

Herra varjelkoon, mitä sinä puhut! Sillä jollet sinä olisi hänestä
laillisessa erossa, niin miten meidän kävisi! Sinä ja minä kai asetumme
elämään ja asumaan Doppeniin! Eikö asia ole niin?

Pikku Haabjørg toi samassa puusylyksen sisään. Äiti käski hänen mennä
tupaan kattamaan pöytää.

Lovise Magrete tuumi hyvän tuokion ennen kuin sanoi: Doppeniin, niinkö?
Mutta emmehän voi jäädä tännekään iäksi päiväksi, emme ainakaan tällä
tavalla, aioin sanoa. Ihmiset voivat ruveta puhumaan. Niin, mitäs
tuumit? kysyi Edevart. Entä mitä sinä itse...?

Minä tahdon, että mennään naimisiin. Siinä kaikki. Niin, virkkoi Lovise
Magrete hiljaa. Asia on vain niinkin, että minulla on lapsia myös
Amerikassa. Et sinä halua lähteä sinne?

Minäkö Amerikkaan! Se pääsi melkein huutona Edevartin huulilta. Sitä
toki kaikkein viimeiseksi...

Siinä nyt näet! virkkoi Lovise Magrete.

Mitä minä muka näen? En ymmärrä.

Sanoinpahan vain.

Tahdotko sinä siis lähteä sinne takaisin?

En tiedä itsekään. Väliin kyllä tekee mieleni. Mutta asuisin mielelläni
jossakin kaupungissa, Norjassa tai missä vain sinun mielestäsi olisi
parempi.

Vai kaupungissa? Edevart ilmaisi nyt ajatuksen, joka oli silloin
tällöin palannut hänen mieleensä: Entä jos lähtisit mukaan pohjoiseen,
minun kotiini. Mitä siitä ajattelisit?

Ei! Ei toki! Sinunko kotiisi?

Mikäs sinulla olisi siellä ollessa!

Mutta mitä minä siellä...? Minkälaista sinulla on kotona?

Siellä on minun elinkeinonikin. Minulla on siellä kauppa.

Niin, mutta minä tarkoitin asuntoa, huoneita. Onko sinulla siellä
kunnollinen asunto?

Nyt Edevart jo melkein säikähti omaa ehdotustaan. Eihän voinut
ajatellakaan lähteä Poldeniin Lovise Magreten ja lapsen kera! Siellä
oli vielä vaikeampaa kuin täällä, ja ennen kaikkea, hänellä ei ollut
siellä oikeastaan asuntoakaan. Hänen täytyi sanoa, niinkuin asia oli,
mitään peittelemättä ja salailematta: että hänellä oli pieni kauppa,
pieni toimistontapainen ja sen perällä pieni huone. Ei, siellä olisi
kurjan ahdasta, vieläkin pahempaa kuin täällä Doppenissa, mutta — —

Siispä sitä ei käy ajatteleminen, tuumi Lovise Magrete pudistaen
päätään.

Mutta voinhan minä rakentaa, tuumi Edevart.

Voitpa kylläkin, mutta se vie aikaa.

Eipä ei. Kaikki näytti yhtä mahdottomalta, mikään ei enää tuntunut
Lovise Magreten mielestä olevan niinkuin olisi pitänyt olla. Eivät he
voineet enää kunnolla olla Doppenissakaan. No missäs sitten? Jossakin
muualla, ehkä mieluummin monessa paikassa, aina vähän aikaa paikassaan.
Lovise Magretekin oli kuin juureton puu, hänkään ei tuntenut enää
olevansa erikoisesti kiintynyt mihinkään paikkaan, vaan saattoi olla
kaikkialla kuin kotonaan eikä taas missään oikein kotonaan. Edevart
tuumi neuvotonna: En tiedä sitten!

Lovise Magrete käänsi kelkkansa. Häntä alkoi kaduttaa, niin että hän
selitti olleensa väärässä. Nyt hän ykskaks muuttui jälleen samaksi
herttaiseksi, suloiseksi rakastetuksi, joka hyväili ja lohdutteli
Edevartia puhellen: Älä ole huolissasi, kyllä kaikki vielä selviää!

Mutta miten? Pari viikkoa sitten he olivat sopineet niin, että menevät
naimisiin ja asuvat Doppenissa. Mutta nyt se ei enää tuntunutkaan
varmalta, kaikkea muuta, muutamassa päivässä kaikki oli muuttunut.
Talon entinen emäntä oli käynyt niin horjuvaksi ja huikentelevaksi,
että sanoi haluavansa kaupunkiin. Mikä ihme saattoi Lovise Magrete
Doppenia houkutella kaupunkiin? Ja sitten hän alkoi ykskaks puhua
Amerikassa olevista lapsistaan, joita ei ollut sitä ennen muistanut
sanallakaan mainita ja jotka jo olivat aikaihmisiä! Hän oli saanut
näiltä kirjeen. He kirjoittivat englanniksi kertoen voivansa hyvin
ja saaneensa palkankorotusta, niin että heillä oli olo kuin herran
kukkarossa. Nuo amerikkalaistuneet nuoret eivät kaipailleet äitiään
enempää kuin silloinkaan, kun tämä matkusti heidän luotaan; ja eikös
hänellä sitä paitsi ollut lapsi mukanaankin?

Niin, mitä ihmettä oli tehtävä? Side oli katkeamaisillaan.

Ja ihmeellistä, ihmeellistä, mutta Edevart ei tuntenut lysähtävänsä
kokoon, ei tuntenut musertuvansa tämän ajatuksen painosta, vaan jaksoi
sietää tämänkin kiusallisen epätietoisuuden pystypäin. Kierrellessään
maailmalla paikasta toiseen hän oli käynyt kuin rikkinäiseksi,
välinpitämättömäksi; hänessä ei ollut enää lujuutta, mikään ei tuntunut
enää todella vakavasti henkeen ja vereen saakka. Vaikea arvata, mitä
Lovise Magrete voisi lopuksi keksiä, mutta missään tapauksessa ei
pahempaa kuin lähteä uudelleen maasta pois. Missään tapauksessa ei
pahempaa — —

Edevart meni ulos. Pikku Haabjørg tuli hetken perästä hakemaan häntä
ruoalle, mutta hän vain kiitti kauniisti. Oliko hän odottanut, että
Lovise Magrete itse tulisi pyytämään, jotta he olisivat menneet sisään
käsi kädessä? Mutta Lovise Magretea ei kuulunut. Eipä niin! Moni asia
oli toisin kuin ennen.

Edevart oli kuin myyty mies. Oliko hän tahdoton raukka, joka alistui
mihin vain? Se ei ollut hänen tapaistaan. Hänen tunne-elämänsä oli
tylsynyt, mutta järjenjuoksua ei vaivannut mikään nyt enempää kuin
ennenkään. Kävellessään karjapolkua ja painuessaan metsään hän tunsi
päänsä kylmäksi ja ajatuksensa selviksi: hän ei voi saada elatustaan
pahaisesta Doppenista, ja yhtä mahdotonta on asettua asumaan tänne
ja harjoittaa samalla elinkeinoaan Poldenissa. Hänen elämänsä oli
umpikujassa, totta totisesti.

Entä Lovise Magrete, oliko hänen laitansa sen paremmin? Edevart
oli koko mestari päässälaskussa ja osasi oikein asettaa ilmiöt ja
tapahtumat rinnakkain. Hän muisteli Lovise Magretea mielessään siitä
päivästä lähtien, jolloin he soutivat Doppeniin, hänelle tämä oli niin
hellä ja suloinen. Ja sitten ilta, ensimmäinen, huumaava ilta: Lovise
Magrete oli ollut ihana, mutta kaikki oli _ennakolta harkittua_. Miten
muutenkaan se saattoi olla, koska se ei kestänyt? Se _oli_ ennakolta
harkittua. Hän vain yritti herättää henkiin sen Lovise Magreten, jota
Edevart oli rakastanut vuosia sitten. Tämä istui veneessä tuntien
olevansa toinen, mutta koetti miellyttää Edevartia yrittämällä kaikin
tavoin olla sama kuin ennen. Taivas varjelkoon, kuten hänen ennen oli
tapana sanoa, kuinka hän voisi olla tekemättä niin, kun toinen istui
siinä soututeljolla noin odottavana ja luottavana. Lovise Magrete
ei voi — Herra varjelkoon! — mitenkään pettää Edevartia, odottakoon
vain, että päästään maihin! Mutta yritys kävi ylivoimaiseksi. Lovise
Magrete-parka! Se kävi ennen pitkää ylivoimaiseksi.

Edevart pyörsi ympäri ja meni suoraan tupaan ruveten
uudelleen puhelemaan Lovise Magreten kanssa. Tämä oli vielä
kaupunkilaistamineissaan. Mitä meidän on tehtävä? hän kysyi istahtaen
penkille. Mitä sinä tuumit?

No mutta kuule, sinä otat kaiken liian raskaasti, vastasi Lovise
Magrete. Kuulehan nyt: sinä et varmaankaan pidä siitä, että minä tulen
mukaasi kauppaan, enkä aiokaan enää tulla mukaasi.

Vai niin.

Ei. En välitä siitä. Mitäpä minä siellä? Jos ukko Knoff sattuu tulemaan
kauppaan, hän ei ole näkevinäänkään; jos rouva Knoff tai neiti sattuu
tulemaan vastaan, niin sama asia: ei niin paljoa että nyökäyttäisivät
päätään. Ihan kuin he olisivat jumalia eivätkä tavallisia kuolevaisia.
Koko kauppapaikan ainoa herrasmies on Lorensen, ja jos asia olisi
hänen varassaan, he kyllä pyytäisivät minut sisään. Mutta eipäs! Kaipa
pyytäisivät, virkkoi Edevart veltosti. Niin, ehkäpä. Niin, kyllä kai
he muuten olisivat pyytäneet meidät sisään ja puhelleet ja pitäneet
kuin vierasta ainakin. Olen varma siitä, että kaikki se johtuu vain
siitä, että he eivät osaa englantia, mutta eivät tahdo myöntää sitä. En
välitä siitä tuon vertaa, mutta olenhan minä paremmissa vaatteissa kuin
Julia ja olen nähnyt enemmän maailmaa kuin kaikki Knoffit yhteensä,
sillä asuin Amerikassa monessakin paikassa. Pikku Haabjørgilla on
niin kauniit vaatteet, ettei Julialla eikä hänen äidilläänkään ollut
aavistustakaan sellaisista pikkutyttönä ollessaan. Mutta katsohan nyt
minuakin — sekä päältä että alta —

Lovise Magrete kohotti kahdella sormella hamettaan, näyttäen valkean
pitsialushameen reunaa.

Muistatko, virkkoi Edevart väliin, kuinka sinulla oli vain tavallinen
hame ja paita eikä mitään kaulassasi, kun silloin ensi kerralla tulit
tiellä minua vastaan ‒ ‒?

Lovise Magrete katsoi häneen ihmeissään. Kuinka Edevart saattoikaan
muistella hänen köyhyyden päiviään ja nöyryyttää häntä tuolla tavalla!

Niin, ei minulla ollut siihen aikaan liikoja vaatteita, hän vastasi
loukkaantuneena.

Ei, en minä sillä, tarkoitin vain, että muistatko, kuinka kaunis
olit silloin? Se ihan kuin iski minuun — se oli niin omituista —
rakastuin sinuun heti siinä paikassa. Näin vaatteidesi alta ruumiisi
liikkeet; se oli niin kaunista, että rakastuin silmittömästi. En osaa
sanoa, miten oikein tulin takaisin veneeseen ja miten alus hinattiin
lahdenpohjukasta.

Et kai sentään tahdo, että minun pitäisi yhä vielä sillä tavoin
pukeutua?

Edevart ei vastannut.

Tämä ei näyttänyt Lovise Magreteen ollenkaan tehoavan. Hän torjui
oitis luotaan mokoman ajatuksen, joka oli käynyt hänelle vieraaksi.
Sanoi sitten: Mutta se on ainakin varmaa, etten enää lähde koko
kauppapaikkaan!

Niinpä niin. Mutta mitä meidän sitten on sinun mielestäsi tehtävä,
kuuletko? tiukkasi Edevart epätoivoissaan. Tahdotko taas lähteä pois
minun luotani?

Lovise Magrete ei teeskennellyt, hän oli todella niin pahoilla mielin,
että purskahti itkuun. Mitäpä minä osaan sanoa? En toki pois sinun
luotasi. Mutta emme voi elää täälläkään.

Edevart: Minä lähden heti kotiin ja pistän siellä rakennustyöt
käyntiin. Tuletko mukaan?

Tulen. Ehkäpä on parasta niin; en tiedä.

Ei siis mitään ratkaisua, ei ainoaakaan lujaa, järkähtämätöntä sanaa.
Ei, Lovise Magrete alkoi taaskin puhella, kuinka hyvä ja kiltti Edevart
oli ollut hänelle, kuinka kalliina hän tätä oli pitänyt. Kuinka hän
voisi olla tekemättä mitään Edevartin vuoksi! Lovise Magrete kävi
hermostuneen kiihkeäksi, kavahti hänen kaulaansa, itki ja nauroi
yhtaikaa, suuteli häntä ujostelematta intohimoisesti, luvaten olla
hänelle illalla oikein hyvä — —

Lovise Magrete ei totta totisesti ollut yhtä ujo ja arka kuin ennen.

Vakavasta keskustelusta ei tullut mitään. Lovise Magrete rauhoittui
vähitellen, hänen mielenkuohunsa asettui ja hän irrottautui Edevartin
syleilystä. Hän alkoi nyt tehdä pilkkaa kangaspuista, jotka yhä vielä
olivat tuvassa. Niin, niin, vanha toveri, tässä olet yhä vieläkin;
emme voineet ottaa sinua mukaan lähtiessämme emmekä saaneet sinua
kaupaksikaan, niin että sait jäädä siihen seistä kököttämään. Eivätkö
ne ole hullunkurisen näköiset? hän kysyi sitten Edevartilta.

Ennen kudoit kauniita vuodepeitteitä.

Kyllähän ne kelpasivat täällä kotona... Ei, en voisi kuvitellakaan,
että pitäisi ruveta uudestaan istua kököttämään kangaspuiden ääressä ja
lyömään kankaaseen kuderihmaa toisensa perästä. On unohtunut koko se
taito.

Ja huvikseen Lovise Magrete istahti kangaspuiden istuimelle, nykäisi
kerran, pari kaidepuuta ja hymyili sitten säälivästi moisille
"lapsellisille vehkeille".

Lovise Magrete ei ollut sama kuin ennen. Edevartin mieleen johtui
aika, jolloin tämä näytteli hänelle aittansa aarteita; niitä oli
silloin olevinaan niin paljon, että kannatti oikein ylpeillä. Aitassa
oli vuodepeitteitä, muutamia lampaannahkoja ja kotikutoinen pyhähame.
Puupytyssä oli vähän voita, mutta silloin se ei ollut tuntunut suinkaan
vähältä, kaikkea vielä! ja Edevart oli lausunut julki ihmettelynsä
sanomalla "suurenmoista"! Päivälliseksi hän sai puuroa ja maitoa. Hän
muisti selvään sen päivän.

Oliko nyt laitaa ruveta pilkkaamaan samoja kangaspuita, jotka olivat
pitäneet hengissä sekä Lovise Magreten itsensä että molemmat lapset
monet vuodet? Tuo jo oli typeryyttä ja joutavaa pöyhkeilyä. Edevartin
pisti vihaksi. Hän tuli tarkanneeksi, miten Lovise Magrete nousi
kangaspuiden istuimelle. Tämä istuutui siihen molemmat jalat visusti
yhdessä, jotta näyttäisi oikein hienolta, vaikka oli juuri vähää ennen
luvannut hänelle hehkuvan kuuman illan täynnä välitöntä antaumusta.
Lovise Magrete oli oppinut teeskentelyä ja joutavia kujeita. Hänen
näyttäessään pitsialushameen helmaa jalat olivat olleet niin tiukasti
yhdessä kuin jos ne olisivat olleet pihdeillä puristettu vastakkain.
Mutta miten hän ennen aikaan nousi kangaspuiden ääreen? Heilautti ensin
toista, sitten toista jalkaa, ohuen hameen painuessa tiukasti lanteiden
mukaan. Yläruumis notkahti pari kertaa, ja samassa hän jo istui
paikallaan. Terve ja kaunis nuoruus kangaspuiden istuimella.

Edevart neuvotteli Augustin kanssa selittäen joutuneensa pahaan
pälkääseen, joka kiusasi häntä ja sai hänen mielensä levottomaksi.
Mutta Augustilla itsellään oli liian monta rautaa tulessa. Hän ei
voinut lähteä työstään Knoffilta vielä pitkään aikaan. Hänellä oli
olevinaan jotakin erikoista hommaa, mutta pääomaa puuttui. Niin,
saattoiko Edevart arvata, mitä August hautoi aivoissaan?

Edevart ajatteli ainoastaan omia asioitaan: Näyttää siltä, että tästä
on lähdettävä pistäytymään Poldenissa ja rakennettava siellä vähän.

Mutta sitä sinä et kyllä ymmärrä ollenkaan, mitä minä nyt hommailen,
selitti August toistamiseen. Katsopas tätä! hän sanoi ottaen taskustaan
ruskean kiven.

Edevart ei ollut nykyisin sellaisella tuulella, jolloin ymmärretään
leikkiä ja pilantekoa. Hän ei ollut näkevinäänkään koko kiveä, vaan
toisti, että hänen on lähdettävä kotiin rakennuspuuhiin.

Vai aiot rakentaa! Onko sinulla siihen varoja? kysäisi August
vihdoinkin. Sitten voit kai lainata vähän minullekin, sillä olen nyt
niin tiukalla. Sitä Augustia! Hän oli koko peijakas miehekseen. Vähän
erikoinen kyllä ja epävakainen, joskus hurjakin, mutta sukkelatuumainen.

Ei toki Edevartilla ollut rahoja lainata. Ei hänellä ollut varoja
rakennuttamiseenkaan. Hänellä oli itsellään työ ja tekeminen siinä,
miten suoriutuisi kaikesta.

Nostapa tuota kiveä! pyysi August. Ota se käteesi!

Edevart otti kiven käteensä päästäen sen sitten putoamaan. Ja Augustin
purskahtaessa nauruun hän mutisi veltosti: Olipa koko painava.

Metallia! selitti August juhlallisesti.

Entä sitten?

Entäkö sitten? Voi olla kultaa tai hopeaa yhtä hyvin kuin jotakin
muutakin. Otapa sitten tämä käteesi! Ja August ojensi toisen ruskean
värisen kiven.

Edevart: Raskaalta sekin tuntuu. Samaa lajia molemmat.

Niin. Älä yritäkään uskotella, ettei se muka olisi metallia, mitä lajia
sitten lieneekään.

Mitä sinä niillä...?

Saat nähdä, jahka se aika tulee. Lähetin niitä laatikollisen
Trondeimiin, ja siellä tutkivat niitä yötä päivää ja ilmoittavat
sitten, kun ovat päässeet siitä selville. En minä niin vain kävele
täällä Knoffin laitureilla kuin mikäkin kaistapää, vaan pistäysin
tässä muutamana sunnuntaina tuntureille etsimään metalleja. Enkä
tarvinnut siihen paljoakaan aikaa enkä kovinkaan monta vasaraniskua.
Että löysinkö metallia? Koko vuori on tätä samaa raskasta lajia. Minä
tiedän, mitä puhun.

No sitten se kai kuuluu Romeolle?

Niinkö luulet? Olisin hyvilläni, jos suvaitsisit vaivautua puhumaan
vähän järkevämmin. Tunturit ovat vapaana kaikille, mutta minun
pitänee hankkia siihen nimismieheltä kiinnitys. Sitten asia kai menee
kuninkaaseen asti.

Olisipa edes kultaa! vastasi Edevart välinpitämättömästi. Hän vähät
välitti noista kivistä, vaan alkoi taas puhua kotimatkastaan.

August: Älä yritäkään lähteä, ennen kuin minä saan kuulla, mitä näissä
kivissä oikein on. Sillä jos niissä on kallisarvoista metallia, annan
sinulle kyllä rakennusrahat. Mutta mitä sinä oikein aiot rakentaa? Eikö
kauppasi ole tarpeeksi iso ennestään?

Asia on sillä tavalla, etten voi lähteä kotiin — hänen ja lapsen
kanssa, kun ei minulla ole huoneita, mihin heidät sijoittaa.

Tietysti näissä kivissä voi olla vain lyijyä ja ties' mitä roskaa,
tuumi August mietteissään. Silloin koko vaivannäkö on mennyt aivan
hukkaan. Lähetyskin tuli kalliiksi, se laatikko, pahus! painoi niin
vietävästi. Jollen olisi saanut sitä lähetetyksi tutun laivamiehen
mukana, ne olisivat vielä tänäkin päivänä täällä.

Edevart ei heti ymmärtänyt, vaan ihmetteli: Mutta eihän niiden
lähettäminen silloin tullut mitään maksamaan?

Vai ei tullut mitään maksamaan? Ikään kuin minun ei olisi täytynyt
antaa miehelle kelloani vaivojen palkaksi.

Annoitko pois kellosi? huudahti Edevart hämmästyneenä.

Älä luule minun siitä välittävän! Jos kivissä kerran on kultaa, minulla
on niitä kokonainen vuori, ja silloin voin pistää kellon vaikka
jokikisen norjalaisen käteen. Enempää en sano.

Helkkariin kaikki kivet, olivatpa miten ruskeita ja raskaita tahansa!
Edevart huomasi toverin itsensä olevan tällä haavaa rahattomana, joten
tämä ei kyennyt auttamaan. Hän siis nyökkäsi vain ja lähti tiehensä.
Mutta käveltyään kappaleen matkaa hän näytti äkkiä muistavan jotakin ja
palasi samoja jälkiään takaisin Augustin luo ja sanoi tälle:

Kuulehan, sinähän sanoit hukanneesi kellosi? Hukanneeniko? Missä?
Milloin?

Kerran kalamatkalla. Ja että Magnus oli ottanut sen. Niin — ei, löysin
sen. Olin pistänyt sen häntä pelatessani lukon taa.

Siis sinulla ei ollut sitä mukanasi koko kalamatkalla? Ei ollut. Mutta
et kai aio mennä kieli pitkällä kertomaan, mitä nyt olen sinulle
puhunut? Magnuksestako?

Hiiteen koko Magnus! Eikä kuin siitä, mitä olen löytänyt vuoresta.
Älä hiisku siitä sanaakaan! Sillä jos joku pääsee siitä kärylle,
silloin kaikki ryntäävät suinpäin lainaamaan minulta rahaa. Tahtovat
lainata 5 talaria ja enemmänkin, naisväki varsinkin; he ovat kaikkein
pahimpia, heistä ei tahdo päästä eroon pelillä eikä millään. Lainasin
kultasormuksenikin yhdelle heistä, mutta luuletko minun saaneen sitä
takaisin? Terve menoa vain! Mutta tunnustelehan, eikö näissä kivissä
ole pinnassa ikään kuin hiukkasen rasvaa? virkkoi August lopuksi
ojentaen kiven taaskin Edevartille.

Siltä tuntuu. Entä sitten? i

Sitten se on oikeaa lajia. Kuta rasvaisemmalta lohkare tuntuu, sitä
enemmän siinä on metallia. Olen ollut maailmassa monessakin paikassa,
niin että tiedän yhtä jos toistakin. Sitä ei käy kieltäminen.

Sain käsiini magneetin, mutta näitä kiviä se ei vedä puoleensa. Siispä
niissä ei ole semmoista kuin rautaa. Mitä sitten luulet niissä voivan
olla? Sitä en tiedä. Mutta ei magneetti vedä kultaakaan. Voit koettaa
sormukseesi.

No niin. Haasteltiin siinä kivistä pitkin jos poikinkin, mutta Edevart
ei enää antanut Augustin puheiden mennä toisesta korvasta sisään,
toisesta ulos. Hän kysäisi jo: Uskot siis varmasti löytäneesi vuoresta
jotakin?

Uskonko löytäneeni? huudahti August. Voi hyvä ystävä, oletko tullut
ihan sokeaksi ja hulluksi? Etkö itse näe? Mutta sen sinulle sanon, että
älä hievahda täältä minnekään, ennen kuin minä olen saanut vastauksen
Trondheimista. En tahdo kuulla puhuttavankaan siitä, että lähtisit
minun luotani tyhjin käsin, muista se! Vai aiot ruveta rakentamaan?
No niin, sitten sinun on rakennettava kerrassaan kunnolla eikä mitään
joutavanpäiväistä.

Edevart souti takaisin Doppeniin ja alkoi jälleen viettää entistä
vetelehtivää elämäänsä. Augustin tapaaminen oli saanut hänet
keveämmälle mielelle. Toverin usko ja luottamus noihin merkillisiin
kiviin sai Edevartinkin horjumaan, niin että hän ajatteli itsekseen:
Herra hänet tiesi, lienee vaikka löytänyt kultaa; ei sitä Augustia
tiedä, ei ole koiraa karvoihin katsominen. Mutta Edevart oli ennen
kaikkea saanut lykkäystä. Tuntui kovin mukavalta ajatella, ettei
huomenna tarvinnut lähteä vielä matkaan, sillä olisi ollut kovin vaikea
ja perin vaivalloista tehdä ratkaisevaa päätöstä. Niinpä hän ilmoitti
Lovise Magretelle, että matka täytyy jättää hiukan tuonnemmaksi, sillä
hän odottaa jotakin.




VI


Lovise Magrete oli luvannut sekä itselleen että Edevartille pysyvänsä
poissa kauppapaikasta, mutta ei voinut pitää lupaustaan. Ei voinut ajan
pitkään sitä pitää. Hän oli kyllä lujasti niin päättänyt, ja hetkiseksi
se oli ilahuttanut Edevartin mieltä. Mutta sitten tämä ei enää niin
pitänyt sillä väliä, saattoipa suorastaan auttaakin Lovise Magretea
peruutumaan päätöksestään. Edevart saattoi sanoa: Tänään on vesillä
oikein kaunista, voisit ottaa lapsen mukaasi. Mitäpä se häntä liikutti,
vaikka Lovise Magrete saikin hetkisen puhella englantia ja nauttia
kaikista iloista, joita kauppapaikassa saattoi olla tarjona! Tämä oli
kyllä hyvin mietteissään ja harvapuheinen matkalta palattua, mutta
se ei enää kiusannut Edevartia niinkuin ennen. Sillä Lovise Magrete
osasi kääntää asian parhain päin. Hän oli alkanut katsella Knoffeja
suopeammin silmin siitä lähtien kun Romeo oli kerran pistäytynyt
kaupassa ja ruvennut juttelemaan Haabjørgin kanssa. Romeo ei ollut
ensinkään pois tieltä, antoi lapselle makeisia ja kyseli, eikö tämä
tahtoisi jäädä hänen tytökseen. Kyllä, vastasi Haabjørg oitis, lapsesta
oli hirmuisen hauska katsella kaikkea, mitä oli kaupassa; ja sitten
talossa oli vielä kyyhkyjä ja kanoja ja lehmiä ja muita elukoita. Äiti
kuunteli sävyisästi hymyillen heidän loruiluaan; Haabjørg vastasi
nokkelasti ja reippaasti kaikkiin kysymyksiin, ja Romeo nauroi kuin
vallaton poikaviikari. Heidän lähtiessään hän kysyi lapselta: Tulet kai
pian taas käymään? — Kiitoksia vain, kyllä minä tulen! — Ethän vain
narraa? — En narraa, saat nähdä!

Totta tosiaan, tämä käynti ei mennyt Lovise Magretelta hukkaan. Hänen
mielestään Romeo oli parempi kuin olisi osannut odottaakaan.

Ei kestänytkään kauan, ennen kuin Haabjørgin mieli alkoi tehdä kylään,
ja Edevart myöntyi siihen mielellään. Hän ei ollut päässyt lapseen
nähden siihen, mitä oli toivonut, ei rohjennut suudella tätä kertaakaan
ja koetti karttaa joutumasta tytön kanssa kahden. Lapsi ei koskaan
omia aikojaan kiivennyt hänen syliinsä eikä kietonut käsivarsiaan
hänen kaulaansa. Mutta aina lapsi oli sentään salaa ajatuksissa,
aina Edevartin sydäntä lähellä. Hän ei voinut kieltää pienokaiselta
mitään, toivoipa tämä mitä hyvänsä, ja seuraavalla kerralla he lähtivät
kauppapaikkaan kaikin kolmisin.

Romeosta ei aluksi näkynyt sinä päivänä jälkeäkään. He toimittivat
pienet ostoksensa. Edevart osti ruokatavaraa, Lovise Magrete puheli
Lorensenin kanssa. Lapsi oli hävinnyt johonkin. Äkkiä Haabjørg ilmestyi
toimiston ovesta käsi kädessä Romeon kanssa, joka nauroi aivan ääneensä
sanoessaan: Hän tuli hakemaan minua! Kun Haabjørg ei vieläkään
päästänyt Romeon kädestä irti, tämä selitti, että lapsi oli pyytänyt
häntä näyttämään vasikoita.

Äiti lyödä läiskäytti ihmeissään kätensä yhteen huudahtaen: No mutta
kaikkia sen lapsen päähän pistääkin!

Mainiota! huudahti Romeo. Hänhän itsekin oli vielä melkein poika. No
tule nyt, Haabjørg! Ja kummatkin lähtivät yhdessä vasikoita katsomaan.

He viipyivät poissa hyvän aikaa. Palatessaan he kertoivat nähneensä
vaikka mitä elukoita, ja heillä riitti hauskaa juttua vielä
kaupassakin. Tahdotko tulla Julian luo? kysäisi Romeo. Lapsi oli heti
valmis ja tarttui taas hänen käteensä.

No mutta tuota lasta...! päivitteli äiti taaskin. Meidänhän on
lähdettävä kotiin.

Eikö hän voi jäädä tänne?

Kyllä, kiitoksia vain! vastasi lapsi omasta puolestaan saaden kaikkien
huulet vetäytymään hymyyn.

Puhuttiin sinne ja tänne. Eihän lapsella ole mukana yövaatteitakaan,
selitteli äiti voidakseen osoittaa olevansa selvillä hienoista
tavoista. — Yöpukuako? Romeo tuumi, että eiköhän Julialla liene
jäljellä jotakin lapsuudenajoiltaan, Romeolla itsellään ei ollut
aavistustakaan, että sellaisia käytettiinkään, hahhahhaa! Mutta kai
Julialla on nukkeja. — — Sen kuullessaan Haabjørg tarttui yhä lujemmin
Romeon käteen eikä tahtonut kuulla lähdöstä puhuttavankaan. — Antaa
hänen jäädä! kuiskasi Edevart. Käyn noutamassa hänet huomenna.

Kotimatkalla Lovise Magrete selaili amerikkalaisia aikakauslehtiä.
Kumpikin oli hyvillään siitä, että lapsi oli jäänyt Knoffien luo; sitä
saattoi pitää suosionosoituksena tämän äitiäkin kohtaan. Ei silti, että
olisin sen vaivainen! vakuutteli Lovise Magrete, mutta ei ole haitaksi,
vaikka hekin osoittavat hiukan ihmistapoja! Mitä sinä luet? kysäisi
Edevart.

... Lorensen antoi näitä terveisiksi Anders Vaadelta. Ja samassa Lovise
Magrete jo innoissaan selittämään: Tässä puhutaan Floridasta — se on
Amerikassa. En ole käynyt siellä, mutta varmaan siellä on maailman
ihanimmat paikat. On oikein vahinko, ettet sinä pysty lukemaan tätä,
sillä tässä on kaikkea mahdollista siitä maasta ja sisäjärvistä ja
rautateistä ja kaikesta, mitä heidän farmeillaan kasvaa. Katsohan vain
näitä kuvia. Oikein värikuvia, omenat punaisia, ikkunat vihreitä,
vehnäpellot keltaisia ja luumut sinisiä — — niin, siellä kasvaa vaikka
mitä, eikä se maa voi tulla koskaan niin köyhäksi ja kurjaksi kuin
tämä. Katsohan tätä kuvaa: Lienee vaikka Anders Vaade itse, joka istuu
ison kahden hevosen vetämän koneen satulassa. Näetkö, miten vehnä
kaatuu koneen perässä kuin luoko? Sitten hän sitoo vehnän lyhteisiin,
ja, Herra nähköön, hänellä taitaa olla erikoinen kone siihenkin työhön.

Mainiot vehkeet! tuumi Edevart. Eikö sinua todellakaan ensinkään haluta
tulla sellaiseen maahan?

Halutako — — en ole tullut tuota niin tarkoin ajatelleeksi.

Mutta sinun pitäisi ajatella.

Ehkäpä pitäisi — mutta eikös meidän pitänyt jäädä Doppeniin asumaan?
huudahti Edevart ärtyisästi.

Hm. Mutta eikös sinun pitänyt ruveta rakentamaan, ja eikö meidän
pitänyt muuttaa sinun kotipuoleesi? Edevart ei vastannut.

Siitä ei kylläkään tule mitään, sen saat nähdä. Kunhan kerron
sinulle kaikki, mitä näissä kirjoissa puhutaan, on ihme ja kumma,
jollei mielesi rupea tekemään siihen maahan. Anders Vaade tahtoo
sinne takaisin, Lorensen samoin, mutta tällä kertaa hän aikoo mennä
Kanadaan, koska tahtoo asettua asumaan kaupunkiin. Lähtevät nyt
syyspuolella, ja varmasti saavat monta meikäläistä mukaansa. Entä jos
mekin lyöttäytyisimme samaan joukkoon? Edevart pudisti päätään. Lupaa
kuitenkin ajatella asiaa!

Onhan minulla pieni kauppa ja elinkeinoni täällä kotimaassa, vastasi
Edevart.

Lovise Magrete: Sillä ei pitkälle potkita! Siitä tulee vain
kitkuttamista päivästä toiseen. Niinkuin nyt tuo naapurimmekin, Karel;
ei hänellä ole kovinkaan kehuttavat päivät.

Niin Karelillako? Onpahan vain tullut toimeen ja hyvästi onkin; hänellä
on, mitä tarvitsee, pojat ovat isoja, reippaita miehiä, peltoja ja
niittyjä kelpaa näyttää toisillekin. En ymmärrä, miten keksitkin juuri
hänet. Hän on tyytyväinen osaansa.

Niin, kun ei tiedä paremmasta mitään. Etkö sinä ymmärrä? Onko Karelilla
semmoista konetta, jollainen tässä kirjassa on kuvattuna, ja onko
hänellä kahta hevosta? Ei, hänellä ei ole sellaisesta aavistustakaan.
Totta on, mitä Lorensen sanoi: Niiden mielestä on kyllä täällä kotona
hyvä olla, jotka eivät paremmasta tiedä mitään.

Edevart katsoi vastaan jäykästi ja sanoi: Oli kerran sellainenkin aika,
jolloin sinusta itsestäsi täällä kotona oli kyllä hyvä olla.

Lovise Magretea hymyilytti. Tuohon oli kovin helppo vastata: Niin,
silloin minä en tiennyt mitään mistään muusta!

Ei puhuta enää tästä! mutisi Edevart hiljaa. Sinä olet kovin muuttunut.

Sitä vaikutusta Lovise Magrete oli koettanut torjua alusta alkaen,
mutta oliko hän siinä onnistunut? Hän oli kotiin tultua entistäänkin
rakastettavampi, riisui oitis pyhävaatteet ja pukeutui arkiasuun,
laittoi ruoan ja hiipi aina väliin aivan Edevartin luo ja kuiskaili
helliä sanoja hänen korvaansa. Edevart oli ajatellut, ettei yritä
lähennellä häntä illalla. Tietenkään hän ei niin tee, eihän toki! —
mutta teki kuitenkin. Eikä Lovise Magrete ollut suinkaan ajatellut,
että Edevartin täytyisi tämäkin yö viettää heinäladossa; päinvastoin,
hän vihjasi siihen suuntaan, että tuvassa oli tilaa molemmille. Hehän
olivat tällä kertaa kahden, ja Lovise Magrete ripusti vielä varmuuden
vuoksi hurstit ikkunoihin. Kukapa olisi silloin voinut vastustella!

He saivat kumpikin toisiltaan paljon: rakkautta, lupauksia ja valheita.
Lovise Magrete oli Edevartin suuri, ihana, ääretön onni. Ei ollut
ketään hänen vertaistaan, jokin tähti oli johdattanut hänet Edevartin
tielle. Suuri onni oli kohdannut häntä, hän tunsi sen — ainakin luuli
tuntevansa.

Älä lähde pois minun luotani! rukoili Edevart. Rakastan sinua niin,
enemmän kuin koskaan ennen! Sisimmässään hänellä ei ollut mitään sitä
vastaan, että toinen ottaisi hänen sanansa täydestä. Siten Lovise
Magretesta tulisi pyöveli, jos niikseen olisi, ja hänestä, Edevartista,
uhri ja marttyyri.

Niin minäkin, vastasi Lovise Magrete valehdellen kilpaa toisen kanssa.
En voi koskaan rakastaa ketään toista.

Ja kuitenkin he kumpikin tunsivat itsensä kovin rikkinäisiksi,
melkeinpä noloiksi. Kaikki oli toisenlaista kuin ennen, he saattoivat
noina hetkinäkin puhella keskenään. Yö oli lämmin, he heittivät liiat
vaatteet pois; oli siksi valoisaa, että heidän suudelmansa osuivat
oikeaan. Ja jälleen Lovise Magrete saattoi ruveta puhumaan: Olenko
sellainen, jollainen toivot minun olevan?

Olet.

Sellainen, jollainen toivot minun olevan?

Niin olet.

Mutta tuli sekin hetki, jolloin heillä ei ollut mitään sanomista, vaan
he jäivät äänettömiksi. Pian kuitenkin Lovise Magrete alkoi jälleen
puhella, sanan silloin, toisen tällöin, pää painettuna pieluksella
Edevartin päätä vasten: Lähteä luotasi, niinkö sanoit? Ei, en tee
niin. En lähde, jollet sinä lähde mukaan. Kukaan ei voi pakottaa minua
siihen. Entä Haabjørg — enhän toki voine riistää häntä sinulta aivan
kokonaan?

Etpä tietenkään.

Mutta etkö voisi lähteä meidän mukaamme, jotta meitä olisi kolme?

En tiedä, vastasi Edevart. Hän ei voinut kieltää mitään tältä toiselta,
joka juuri oli ollut hänelle ylen hyvä. Lovise Magrete ei ollut
käyttänyt samaa viekkautta, jollaista Edevart oli tullut huomaamaan
toisissa naisissa: tämä ei ollut alun alkaen käyttänyt hyväkseen
Edevartin lemmenkiihkoa päästäkseen tarkoitustensa perille. Saattoiko
Edevart palkita moista pahalla?

Tekeekö mielesi niin kovin takaisin Amerikkaan? hän kysäisi.

Kyllä, ainakin pois täältä, vastasi Lovise Magrete. Ehkä takaisin
Amerikkaan, niin on ehkä parasta. Täällä käyn yhä levottomammaksi,
tietämättä itsekään miksi. Ja sen jälkeen kuin sain ne amerikkalaiset
kirjat — —

Minä ajattelen asiaa, lupasi Edevart.

Voi, Edevart, kuinka kiitollinen sinulle olenkaan! Ja riemusta
mieletönnä Lovise Magrete sulki miehen kuumaan syleilyynsä temmaten
hänet mukaansa hurmioonsa. Hän puheli pitkin iltaa yhä uudelleen,
kuinka hyvä Edevart oli aina ollut ja kuinka hän, Lovise Magrete,
tahtoi häntä siitä kiittää. Niin, Herra nähköön, niin hän tahtoi tehdä!
Hän lepäsi miehen leveää rintaa vasten kiihottaen tämän yhä uusiin
hellyydenosoituksiin ja uusiin lupauksiin. Ennen aamunkoittoa Edevart
oli luvannut kaikki, mitä Lovise Magrete pyysi.



Edevart istuu veneessä. Hän soutaa noutamaan Haabjørgiä. Sydämensä
syvimmässä hän on suutuksissaan itselleen. Hänen viimeöiset lupauksensa
olivat anteeksi antamattomia typeryyksiä. Hänkö Amerikkaan! Pitikö
hänen antaa kotona Poldenissa aloittamansa yrityksen mennä nurin?
Pitäisikö vanhan isän nähdä vielä sekin! Ja ukkoon kun jokainen
pieninkin vanhan tuparakennuksen laajennus oli tehnyt niin suurenmoisen
vaikutuksen, että tämä oli aina sanonut: Kunpa äiti olisi ollut
näkemässä!

Laivasillalla Edevart tapasi Augustin. Tällä ei ollut rohkaisevia
uutisia kerrottavana. Trondheimista oli tullut vastaus, jossa
selitettiin, että Augustin vuoresta löytämät kivinäytteet oli jo
ennenkin tutkittu moneen kertaan ja että vuoressa oli toimitettu
porauksia. Paikka oli ollut tunnettu jo monen miespolven ajan. Tulin
liian myöhään, valitti August.

Mitä sinä puhutkaan! huudahti Edevart kauhistuksissaan.

August seisoi hetkisen ääneti kuin kovan kohtalon musertamana miehenä,
mutta ojentautui sitten suoraksi ponnistaen sielunvoimansa äärimmilleen
muistaessaan toverin olevan näkemässä ja kuulemassa. Nyt minä en voi
sinua auttaa! hän lausahti lopuksi.

Edevart surkutteli toveriaan oman onnettomuutensa hellyttämällä. Kyllä
sinulla pitikin olla kova onni!

Niinpä niin, tuumi August, sinne meni kelloni ja kaikki! Mutta välipä
tällä. Terve menoa vain! Miten niin?

Ka, koko vuori oli pelkkää roskaa, ei mitään muuta. Mitä sinä puhutkaan!

Tietystikään en ole upposokea enkä löylynlyömä. _Jotakin_ löytämäni
varmasti oli. Ei minua niin vain petetä. Mutta todistuksessa mainitaan
vain rikistä ja kiisusta ja muusta roskasta; mikä apu tai autuus niistä
sitten lähti! Ja niitäkin on niin vähän ja niin ohuelti, ettei kannata
ruveta louhimaan. Oletko kuullut mokomaa? Näytti siltä, että koko
tunturi olisi ollut samaa ainetta, mutta sitä onkin vain hiukan siellä
täällä, ja sitten vielä viittä, kuutta muuta sorttia niiden seassa.
Edevart seisoi masentuneena, sanaa lausumatta. Ei hitto, ei se ollut
kultaa! sanoi August lopuksi. Mitä nyt aiot tehdä?

Minäkö? Olen vain menossa taloon hakemaan kotiin pientä
amerikkalaistyttöä. Hän oli täällä talossa yötä. Tarkoitin, että miten
nyt luulet suoriutuvasi kun on ruvettava rakentamaan?

En minä voi ruveta rakentamaan. En tiedä muuta keinoa kuin lähteä pois
koko maasta.

Kunpa minäkin voisin tehdä samoin! En silloin kauan vanhenisi tässä
paikassa. Mutta nyt ei auta muu kuin kävele pois vielä jonkin aikaa
täällä laiturilla saadaksesi muutaman talarin kokoon.

Oletko ihan auki?

Olenpa kyllä. Mutta on minulla sentään revolveri.

Voin lainata sinulle pari talaria, sanoi Edevart. Sain juuri kotoa.

Älä tee pilkkaa miehestä! Et liene itsekään rahaista rahaa koko mies.

Ja saadaan taas nähdä, jatkoi Edevart puhettaan. Kun kaavin kokoon
kaikki, mitä minulla on täällä ja mitä kotona Poldenissa, niin ehkäpä
voin sinua auttaa. Lähdetkö mukaan?

Ilmoita vain päivä ja minuutti! vakuutti August.

Edevart soutaa kotiin Haabjørg mukanaan. Tytöllä on ihan pussillisia
ruoka-aineita ja makeisia; hän on saanut Julialta nuken, jolla on
oikein silkkileninki, ja on luvassa toinen, vielä isompi, mutta hänen
on itsensä käytävä se noutamassa. Romeo oli antanut sormuksen, jossa on
punainen kivi; sellaisia heillä on kaupassa myytävänä.

Oliko hauskaa? kysyy Edevart.

Oli. Ja minun pitää päästä pian hakemaan sitä toista nukkea.

Mitä sinä niin monella nukella?

Täytyy kai tytöllä olla äiti.

Mitä teitte koko ajan? Leikittekö?

Tyttö vastailee kysymyksiin hieman vastahakoisesti. Hän pysyttelee
kuten tavallista ikään kuin loitommalla ja katsoo Edevartiin kuin
vieraaseen ja asiaankuulumattomaan. Äkkiä hän purskahtaa nauruun ja sanoo
itsestään: Naurattavat niin ne kissanpojat!

Pikku Haabjørg on vielä kokonaan muistojensa vallassa, hymyilee aina
väliin ja kotiin tultua näyttelee lahjojaan äidille ja alkaa kertoa
pyytämättä kaikesta: Julia oli soittanut, klink, klink, klink; se
oli ollut kerrassaan ihmeellistä. He kävivät keittiössä; siellä oli
istunut syömässä se sama mies, jolla oli kiiltävät hampaat, tiedäthän.
Minä lauloin heille, ja mies puhui englantia, mutta lattialla oli
kaksi kissanpoikasta, ja iso kissaäiti hiipi hiljaa niiden jäljessä
ja katseli niiden leikkiä. Lupasivat, että saan ottaa niistä toisen
mukaani, ne kun olivat niin metkoja.

Oliko huoneissa hyvin hienoa? kysäisi äiti. Oli. Mutta leipomossa
kaikki olivat jauhoista aivan valkoisina, ja oli jauhoja nenässäkin
ja taikinaa käsissä, hihhihhii! Olisittepas olleet näkemässä! Sitten
käytiin katsomassa kanoja ja vietiin niille jotakin, ja sitten käytiin
vähän joka paikassa. Ketä oli mukanasi?

Kaikki. Niin, ei kylläkään vanha rouva, sillä hänhän on niin lihava ja
istuu aina sisässä, mutta Julia ja Romeo ja se vanha herra, ja vanha
herra näytti minulle kultakelloaan ja antoi kuunnella sen tikitystä, ja
sitten meni tiehensä. Taloudenhoitajatar näytti ruokahuoneenkin. Siellä
oli kaiken maailman vehkeitä hyllyillä ja kaapeissa, ja minä sain
kakkuja. Voit uskoa, että siellä oli hirmuisen hauskaa. Käskivätkö he
käymään?

Totta kai, koska minun kerran pitää hakea se toinen nukke. Antoiko
Julia sinulle yöpaidan?

Antoi kyllä, mutta se oli niin lyhyt, ei paljon parempi kuin mekko.

Vai niin, vai mekko, tuumi Lovise Magrete. Sen saatoin arvatakin!
Sellaisia he tavallisesti käyttävät. Kysyivätkös äitiä?

Kyllä. Tai eivät sentään tainneet — ei, en luule heidän kysyneen. Mutta
isää kyllä. Kävin taas katsomassa vasikoita, eivätkä ne yrittäneet
purra, vaan ainoastaan nuolla kättä.

Eivätkö kysyneet äitiä?

Eivät kysyneet. Mutta minä sanoin, että sinulla on kaksi sormusta ja
että toisessa on helmi.



Ei. Eivät olleet kyselleet äitiä.

Siinä oli Lovise Magretelle uusi loukkaantumisen aihe. Hänen käydessään
seuraavan kerran lapsen mukana Knoffilla talon väki ei paljonkaan
välittänyt hänestä itsestään, mutta kaikki pyörivät pikku Haabjørgin
ympärillä. Äitiä ei edes pyydetty sisään. Kaikeksi onneksi sattui
Anders Vaade olemaan kaupassa käymässä, ja tämä sekä Lorensen pitivät
koko ajan Lovise Magretelle seuraa. Siinä jo sovittiin ajasta, milloin
lähdetään maasta, sovittiin samalla kaikista yksityiskohdista. Edevart
kuunteli valmista, mutta kun puhelu kävi englanniksi, hän ei ymmärtänyt
halkaistua sanaa.

Palvelustyttö tuli kysymään "herrasväkien" puolesta eikö pikku
Haabjørg saisi tälläkin kertaa jäädä heille yöksi. Äidille ei minkään
valtakunnan kutsua! Lovise Magrete katsoi Edevartiin sanoen: En voi
ymmärtää miksi he aina ja aina tahtovat pienokaista luokseen. Lorensen
kuiskasi hiljaa, viekkaan näköisenä: Romeon keksintöä koko juttu,
ja toiset tahtovat olla hänelle mieliksi. — Miksipäs tyttö ei voisi
jäädäkin! kuiskasi Edevart. — Niin, en tiedä; mutta tällä kertaa
minulla o mukana hänelle yöpaita. — Äiti pisti paperiin käärityn
esineen tytön käteen laskien hänet sitten menemään.

Mutta lapsi oli tuskin ehtinyt ulos kaupasta, ennen kuin Lovise Magrete
säpsähti ja huudahti. — Juokse sukkelaan tytön jälkeen! hän kuiskasi
Edevartille nykäisten tätä takinhihasta. Hae takaisin se käärö, se ei
ollutkaan oikea!

Edevart vastasi juoheaan: Vai ei se ollut oikea...?

Ei ollut. Se oli minun omani. Kas tässä hänen! Juokse sukkelaan
vaihtamaan!

Lovise Magreten oma...? Edevart ihmetteli juostessaan. Hän oli talossa
hyvä tuttu, tunsi paikat, mutta e tavoittanut tyttöä ennen kuin
keittiössä.

Kääröt oli vaihdettu käden käänteessä, mutta taloudenhoitajatar
Ellingsen, joka oli naimisissa Magnuksen kanssa, puuhaili jotakin
keittiössä. Hän tunsi heti Edevartin ja kasvot lehahtivat punaisiksi,
mutta hän katso mieheen tyynesti ja pitkään irrottamatta tästä silmiään
Edevartin tervehtiessä ja astuessa lähemmäs hän hymyili. Entinen
neitsyt Ellingsen oli ennallaan, vaikka olikin joutunut naimisiin
ja vaikka hänellä olikin paksu kultasormus keskisormessa. Oli aivan
samanlainen kuin ennenkin, hihat kyynärpäihin saakka ylös käärittyinä,
käsivarret nuortean pyöreät niinkuin ennenkin. Hän ei ollut ollenkaan
muuttunut.

Näkeepä kerran tätäkin miestä! hän huudahti.

Mitäpä minä itseäni näyttelemään, kun sinä kerran olet naimisissa!
ivastasi Edevart äreästi.

Entäs sinä? Etkö itsekin ole naimisissa?

En toki, siitä hulluudesta olen vielä säästynyt.

Olen kuitenkin kuullut kerrottavan, että olet taas löytänyt Haakon
Doppenin vaimon.

Niin, tavallaan kyllä. Hän tuli Amerikasta ja tahtoi nähdä vanhan
kotinsa, enkähän minä voinut ruveta kieltelemäänkään, selitteli Edevart
arkaillen.

Niin, niin. Mitäpä se minua liikuttaa.

Kuinkas huristaa?

Kuinkapas tässä... päivä kerrassaan. Entä itse...?

Ei kannata puhua. Taitaa tulla lähtö koko maasta.

Oletko tehnyt jotakin hullua? kysyi nainen tutkivasti.

Olenpa niinkin. Itselleni nimittäin.

Edevart ei voittanut mitään itseään säälivällä huokauksellaan. Jos
hän olisi tahtonut esittää asian ikään kuin hänelle olisi tapahtunut
vääryys ja että hän siis ansaitsi sääliä, että kohtalo oli vienyt
hänet väärään, joten hän siis oli uhri, niin pahasti hän erehtyi.
Taloudenhoitajatar Ellingsen vain nauroi hänelle vasten silmiä
irvistäen vielä samalla, mikä ärsytti Edevartia.

Mitä sinä naurat?

Itkeäkös tässä pitäisi? Ei, jokaisen ihmisen elämä ja oleminen on
sellaista, millaiseksi sen itse tahtoo. Niin että älä yritäkään syyttää
toisia.

Sitä Edevart ei ollut tehnytkään, joten hän vastasi loukkaantuneena: En
ymmärrä, mitä sinä tarkoitat. Olenko muka syyttänyt sinua jostakin?

Et kylläkään minua. Mutta annetaan asian olla, tulin muuten vain
sanoneeksi.

Nainen oli kumman äreä ja tyly, hieman liian äkkipikainen. Edevart
varustautui lähtemään, mutta toinen ei päästänyt häntä pois. Keittiössä
liikkui palvelustyttöjä edestakaisin puuhaillen kuka mitäkin. He
katsastivat paistinuunia, kattoivat pitkän väenpöydän, pesivät ja
huosivat. Taloudenhoitajatar Ellingsen avasi ruokakomeron oven sanoen:
Tulehan tänne, niin sanon sinulle jotakin!

Mitä sitten? ihmetteli Edevart, mutta lähti kuin lähtikin jäljestä.

He seisoivat nyt lukitun oven takana kahden. Ei tapahtunut mitään.
Mitäkö? virkkoi nainen vihdoinkin. Ei mitään.

Edevart oli ymmällä: Mitä sinä oikein...?

Toisen nenäkkyys oli kuin pois puhallettu. Hän hymyili hämillään ja
surullisesti luoden silmänsä maahan: Olisin vain halunnut hetkisen
puhella.

Edevart: Minulla ei olisi juuri nyt aikaa. Katsos, minut lähetettiin
vain hakemaan tämä käärö pois, niin että pois kai se on vietävä.
Odottavat jo minua.

Ketkä?

Matkaseurani.

Naisen kasvoille levisi katkera ilme, hän mutisi puoliääneen: No sitten
en tahdo sinua pidätellä. Ajattelin vain, että ehkä olisit istunut
täällä hetkisen juttelemassa, juonut vaikka kupin kahvia; olisin
hakenut leipääkin.

Kiitoksia vain paljon, mutta —

Edevartia rupesi säälittämään. Hän ei tuntenut enää mielessään
vähintäkään kaunaa, vaan tahtoi olla ystävällinen ja tarttui naisen
käteen. Onpa sinulla paksu sormus.

Niin on.

Miksi käytät vihkisormustasi keskisormessa?

Se oli niin väljä.

Niin niin, Magnus on toivonut sinulle kaikkea hyvää ja hankkinut sen
vuoksi tavallista isomman sormuksenkin.

Siihen toinen ei vastannut mitään. Hän irroitti kätensä Edevartin
kourasta ja oli puuhailevinaan jotakin ruokakomeron perällä, avasi
kaapin ovea sen verran, että Edevart saattoi nähdä kaapissa olevan
jauhoja, vehnäjauhoja. Mitä ihmettä hänellä saattoi olla siellä
tekemistä? Tuo kaikki oli pelkkää neuvottomuutta.

Mutta jopas minä jäänkin tähän koko päiväksi! Edevart huudahti äkkiä
kiireesti lähtien saman tien ulos.

Nainen tuli jäljestä. Hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat, ja hän
näytti olevan valmis kuristamaan miehen siihen paikkaan. Ovesta
mennessään Edevart tunsi naisen käden selässään, tämä kun tyrkkäsi
häntä menemään. Lovise Magrete odotteli jo levottomana kuin tulisilla
hiilillä.

Viivähdin vähän, virkkoi Edevart.

Lovise Magrete tarkasti heti kääröä ja huoahti sitten helpotuksesta:
Hyvä! Tämä on oikea! Lähdetään nyt kotiin. Oletko valmis?

Olen kyllä.

He eivät olleet ostaneet mitään, eikä heillä ollut mitään kannettavaa
veneeseen. Pihalla Lovise Magrete äkkiä pysähtyi kysyen: Oletko käynyt
leipomossa?

Leipomossako? En.

Sinulla on valkoinen kädenkuva selässä, virkkaa Lovise Magrete
pudistellen Edevartin takkia. Missä tapasit Haabjørgin?

Keittiössä.

Valkoinen kädenkuva, hän sanoo uudelleen. Kaikkien viiden sormen
jäljet. Ihan selvästi jauhoja, en saa niitä lähtemään.

Edevart sukaisee takin päältään siinä paikassa ja pudistelee ja hieroo
ja hankaa. Hän on raivoissaan ja nolona; hänen mieleensä jo iskee
ajatus palata niiltä jalkojensa sijoilta takaisin keittiöön kiittämään
syyllistä oikein kädestä pitäen, niin että sormet musertuvat leveää
sormusta vasten.

Se sinun "neitsyesi" on tainnut riippua kaulassasi! sanoo Lovise
Magrete värittömin huulin.

Ei ole ollut kaulassani.

Vanha rakkaus, jahdin ajoilta!

Hahhahhaa! Edevartin täytyy nauraa kesken kaiken.

Vai niin, hän siis oli sittenkin kaulassasi?

Edevart: Olisi paras sinun olla ääneti! Hän sukaisi takin hartioilleen
sellaisena kuin se oli, ja sitten he lähtivät.

Olisi sentään voinut ensin pyyhkiä jauhot käsistään! pisteli Lovise
Magrete vieläkin.

Edevart puri hammasta vastaamatta mitään. Se hävytön ihminen, se
paholaisen sikiö, oli ajatellut kaiken edeltäpäin! Edevart oli
äkeissään itselleenkin, kun oli keskellä pihaa ottanut takin päältään
ja pudistellut sitä Se noita oli varmaan tirkistellyt ikkunasta ja
nähnyt kaikki.

Minun olisi itseni pitänyt käydä se käärö vaihtamasi tuumi Lovise
Magrete.

Parasta olisi ollut niin.

Niin, mutta enhän minä voinut mennä sinne. En tahtonut näyttää
silmiäni. Heidän ei pidä päästä sanomaa että minä muka tuppaudun heidän
keittiöönsä, jotta kutsuisivat minut sisään.

Lovise Magrete kiusasi Edevartia kotimatkalla niin kauan, että tämä
lopulta kertoi hänelle kaikki tyynni. Edevart saattoi tehdä niin
hyvällä omallatunnolla, turvautumatta kertaakaan valheeseen, hän
oli aivan viaton. Lovise Magrete huomasi oitis, että häväistys oli
tarkoitettu paljon enemmänkin hänelle itselleen kuin Edevartille, mutta
suhtautui asiaan sangen rauhallisesti ja virkkoi, laskien surumielistä
leikkiä: Tämän jälkeen en taida enää tohtia laskea sinua käymään yksin
kaupassa! Hän koetti hieman hymyilläkin, mutta siitä tuli varsin
vaisu ja alakuloinen hymy. Jonkin aikaa asia näytti Lovise Magretea
painostavan: hän saattoi yhtäkkiä leimahtaa kuin tuleen, ja silloin hän
helli Edevartia puuhaillen ja häärien hänen lähellään kuin ensimmäisinä
päivinä. Mutta lopulta sekin puuska meni ohi. Lovise Magrete sai muuta
ajattelemista.

Hän kysäisi Edevartilta: Etkö aiokaan lähteä kotiisi panemaan kaikkea
kuntoon?

Kyllä lähden, vastasi Edevart.

Mutta meni päiviä, viikkoja vieri, eikä Edevart vieläkään lähtenyt.
Hän ei hievahtanut paikaltaan. Kävihän elämä laatuun näinkin; hän
sai Pauline siskolta kotoa rahoja sitä mukaa kuin tämä sai myydyksi
vastalähetetyt tavarat, joten Edevart saattoi ostaa Knoffilta
ruokatavaroita ja elää edelleen.

Jonkin ajan kuluttua Lovise Magrete jälleen uteli: Etkö aio lähteä
liikkeelle?

Kyllä lähden.

Jo sinun sietääkin lähteä, sillä ei ole enää liikoja aikoja jäljellä.

Mitä? Onko sinulla jo matkalippu?

Matkalippuko? En ollut aikonut palata takaisin Amerikkaan, olin aikonut
jäädä tänne.

Niin minäkin ajattelin, sanoi Edevart synkästi.

Niin, mutta minä en jaksa olla täällä enää kauempaa, ei puhuta siitä.
Täytyy siis yrittää takaisin Amerikkaan. Johonkin paikkaan sinne, minne
vain, ehkä Länsivaltioihin.

Et siis itsekään ole varma siitä, minne menet.

En tiedä. Ei, teen voitavani, enkä enää ajattele muuta. Sinä vain
naurat ja tietysti luulet minun olevan päästäni pilalla, mutta asia on
niin, että minulla on lapset siellä.

Täälläpähän sinulla on lapsi, huomautti Edevart siihen.

Äänettömyys.

Onko sinulla itselläsi rahaa matkalippuun? kysäisi Edevart sitten.

Ja toinen vastasi suoraan: On kyllä, sillä Anders Vaade lupasi lainata.

He eivät enää juuri ujostelleet. Vielä pari kuukautta sitten Edevart
olisi pitänyt loukkauksena, jos Lovise Magrete olisi ottanut toisilta
rahoja lainaksi. Mutta he olivat kumpikin heränneet suloisesta
hurmiosta; kumpikin tunsi itsensä kumman rikkinäiseksi, kummankaan
taholta ei ollut täydellistä antaumusta. Lovise Magrete oli siihen
saakka — varmastikin hienotunteisuudesta Edevartia kohtaan — pitänyt
sormuksensa piilossa, mutta nyt hän ykskaks pisti ne sormiinsa. Ne
olivat kyllä kauniit, miksi hän ei siis käyttäisi niitä! Edevart
huomasi ne kyllä, mutta ei sanonut mitään. Hänestä se ei enää
tuntunut juuri miltään. Hän ei tiennyt, mistä sormukset olivat
kotoisin, eikä kysellytkään. Ja sattuessaan kerran taas muistamaan
jauhoiset sormenjäljet Edevartin takissa Lovise Magrete vain nauroi
sydämellisesti mokomalle ilveilylle ja kysyi, eikö Edevartin tehnyt
mieli käydä hakemassa uusia. — Mikäpäs siinä; kerran kun Anders Vaade
ilmestyy kauppaan, minä pistäydyn keittiöön, niin saatte olla kahden. —
Niin, Anders Vaade ei ole ollenkaan hullumpi mieheksi, älä luulekaan!
virkkoi Lovise Magrete puolustellen tätä. Oli varmasti aikoinaan,
hänkin, hiukan minuun rakastunut, tämä helmisormuskin on häneltä saatu
— kerran jouluna Amerikassa. —

Edevart vastasi: Lienen minäkin saanut jotakin neitsyt Ellingseniltä.

Ei. He eivät enää suotta ujostelleet toisiaan. Heidän sydämellisen
rakkautensa satu oli lopussa, heillä ei ollut edessäpäin ainoaakaan
varmaa kiinnekohtaa. Heistä oli tullut rakkaudessakin maankiertäjiä.

Nyt on enää kaksi viikkoa aikaa, sanoi Lovise Magrete.

Mihin sitten?

Lähdemme kahden viikon perästä. Laittaudu valmiiksi!

Mutta jos sinä lähtisit minun mukaani kotiin katselemaan, miltä siellä
näyttää? kysäisi Edevart kuin koetteeksi. Ehkäpä hyvinkin tahtoisit
jäädä sinne olemaan.

Ethän ole rakentanut...?

Rakentanut ja rakentanut — oletko sinä Lovise Magrete sitten tottunut
mahdottoman leveihin tiloihin?

En suinkaan, virkkoi toinen nöyrästi. En ole, Herra nähköön. Itse vain
puhuit siitä, siksi tulin sanoneeksi.

Edevart: Varmasti rakennutankin vielä. Se vie aikansa, mutta varmasti
rakennutan. Tehdään pieni sievä tupa meille kolmelle. Lähdetäänkö
katsomaan sen uuden tuvan paikkaa?

Kyllä minä tulen sinun mukaasi.

Asia oli ratkaistu. Mutta Lovise Magrete itse lykkäsi lähtöä
tuonnemmaksi. Tuntui siltä kuin hän ei olisi osannut paljoakaan
odottaa matkan tuottamasta vaihtelusta, vaan olisi tahtonut olla
ennen kaikkea varma siitä, että ehtii takaisin, ennen kuin ne kaksi
viikkoa ovat kuluneet, joiden kuluttua Amerikanmenijöiden oli määrä
lähteä. Edevartkin oli kahden vaiheilla, hän pelkäsi samoin kuin Lovise
Magretekin, että heidän matkansa olisi aivan turha. Ja mitä hän sanoisi
poldenilaisille tulla tupsahtaessaan sinne naisen ja lapsen seurassa?
Entä mitä ihmiset sanoisivat siitä?

Yks'kaikki —

Haabjørgiä kävi sääli. Tyttö oli nyt saanut Julia Knoffin kummankin
nuken, hänen oli määrä mennä sinne vielä kolmaskin kerta yöksi ja
saada kissanpoikanen. Mutta nyt kissanpoikanen jäi saamatta. Edevartin
täytyi luvata lapselle kissanpoikasia kokonainen katras heidän tultuaan
Poldeniin.

He panivat ovet lukkoon ja soutivat matkoihinsa. Doppen oli jälleen
kuollut paikka. Ketään ei ollut saattamassa, ainoastaan kosken kohina
seurasi lähtijöitä kappaleen matkaa lahdelle. He soutivat lähinaapurin
Karelin kautta ja sopivat niin, että tämä pistäytyy silloin tällöin
paikkaa katsastamassa.



He saapuivat Poldeniin venekyydissä. Edevart ei ollut kovinkaan
reippaalla mielellä. Tällä kertaa hänellä ei ollut matkassaan
kalastaja-alusta, eipä edes kauppatavaroita täyteen lastattua
nelihankaakaan, vain pari uppo-outoa ihmistä. Mitähän isä ja sisar
sanovat? Entä Joakim, mitähän varsinkin Joakim sanoisi?

Liukuessaan Poldenin vuonon pohjaan he näkivät väkeä työssä
kuivauskallioilla. Ihmiset tuijottivat heihin uteliaina ja ihmeissään.
Edevart koetti kyyristyä kokoon soututeljollaan. Kas vain, ofotilainen
näkyi tänäkin vuonna olevan Poldenissa kuivaamassa kalaansa. Ukko ei
ollut maksanut Edevartilta edellisenä vuonna lainaamiaan talareita, ei
kai ollut kyennyt lähettämään, Nils poika oli tainnut tulla maksamaan
aika paljon. Mutta laivuri oli kaapinut kokoon kaiken, mitä suinkin oli
saanut, voidakseen tänäkin vuonna ostaa kalaa.

He nousivat maihin venetalaiden luona ja lähtivät kiipeämään kylään.
Edevart kantoi tavaroita. Mihin he suuntaisivat askelensa?

Mutta kaikki sujui sentään hyvin, ei lainkaan hullummin. Lovise
Magretea oli matka virkistänyt. Se tarjosi vaihtelua ja uusia oloja,
ei tarvinnut päivät päästään polkea samoja jälkiään Doppenissa. Hän
oli kaunis ja sävyisä, niin että voitti piankin Paulinen puolelleen.
Haabjørg suoriutui mainiosti heti ensi hetkestä alkaen. Kohta tultuaan
hän sai omakseen kaupan kissan pentuineen päivineen, ja lisäksi hänestä
ja isästä tuli pian hyvät ystävät, hän kun kertoili ukolle Amerikasta.
Joakim ei ollut kotona.

Kaikki kävi tosiaan paremmin kuin olisi osannut odottaakaan. Jo se
seikka, että rakennukset oli maalattu valkoisiksi, vaikutti Lovise
Magreteen virkistävästi, niin että hän puhkesi puhumaan: Mutta Edevart,
sinullahan on iso rakennus kotitalona! Kiviportaatkin ja kaikki!

Kaikkea muuta kuin iso, tuumi Edevart, mutta sen nojin on vain
tultu toimeen. Hän näytti hieman nolona ja aivan kuin häpeillen
seuralaiselleen kaupan, sen muutamat harvat hyllyt ja kaapit, sitten
pikku toimistonsa ja siunatuksi lopuksi vieläkin pienemmän huoneensa.
Kaikki oli hyvässä kunnossa, mutta naurettavan pientä! Edevart kysäisi:
Voitko tulla toimeen tässä huoneessa?

Totta kai, vastasi Lovise Magrete. Mikäpä siinä!

Edevart: Tietystikin vain näin aluksi. Rakennan sitten lisää.

Entä mihin Haabjørg pannaan nukkumaan?

Sitä täytyy ajatella. Enkäpä Paulinen kanssa? Heistä on jo tullut hyvät
ystävät.

Miksi ei. Mutta entä sinä itse? Aiotko jäädä taivasalle?

Minäkö? Älä suotta huolehdi minusta. Aina minä johonkin...

He kävivät katsomassa talon kaikki laitokset. Heidän pistäytyessään
piskuiseen navettaan Lovise Magrete veti sen hajua sieraimiinsa
huudahtaen: Voi kuinka tutulta tämä tuntuu! Kun lehmät tulevat illalla
kotiin, minun pitää päästä lypsämään.

Edevart tarkasti kaupan ja Pauline ilmoitti, mitkä tavarat olivat taas
lopussa. Kaipa saadaan uusia tilalle, hän tuumi rauhallisesti. Mutta
missä Hosea on?

Hoseako? Hänhän on Ezran kanssa. Et arvaakaan, että he ykskaks menivät
kesällä naimisiin! kertoi Paulin hymyillen. Poika oli, kuin olisi henki
ollut kysymyksessä hihhihhii, enkä edes tohtinut kirjoittaa sinulle
asiasta. Eipä silti, kyllä he voivat hyvin. Se Ezra on oikein aikamies,
koko kesän on möyrinyt suollaan, ja kaikki kasvaa siellä ihan silmissä.
Heillä on jo kaksi lehmää... Mitä minun pitikään kysyä: Onko tämä
nainen sama, jolle yhdessä kirjoitettiin Amerikkaan?

Sama on.

Onko hän ollut naimisissa?

On. Mies katosi teille tietämättömille.

Sanoit, että hän oli hiukan niinkuin päästään paleltunut. Mutta en minä
ole huomannut mitään sellaista.

Se on varmaan mennyt ohi. Ja viis minä koko asiasta Mutta missä Joakim
on?

Kvæ-vuonolla. Hänen pisti päähän koettaa vielä kerran onneaan
nuotalla... vain sellainen pikkuyritys isompien töiden lomassa. Mutta
kuuluu sentään saaneen silliparven apajaansa.

Mainiota! mutisi Edevart itsekseen. Sillä Joakimilla on kerta kaikkiaan
onni matkassaan.

Hän tarvitsisikin nyt vähän onnea, virkkoi Pauline, poika on näet
navetan rakennuspuuhissa. Eikö entinen sitten ole tarpeeksi iso? Ei
ole enää. Sillä meille on hankittu uusi lehmä entisten lisäksi. Et
voi uskoa, kuinka hyviä satoja hän on saanut sen perästä kun rupesi
kokeilemaan merilevällä.

Ihmeellistä! mutisi Edevart taas. Ketä hänellä on nuottakunnassaan?

En tiedä muista, mutta ainakin Ezra ja Karolus ja Teodor...

Illalla Lovise Magrete lypsi lehmät, mutta jälkeenpäin hän hymyili
kyynelten läpi katsellessaan käsiään, jotka oudosta työstä olivat
käyneet helliksi. Niin kului ensimmäinen päivä.

Mutta sen jälkeen tuli uusia päiviä, eivätkä ne tuoneet mukanaan
pelkkää hauskuutta. Pauline puhui Edevartille vakavasti osoittaen
tärkeimpien tavaroiden olevan jälleen lopussa, niin että ihmiset saivat
tehdä turhia matkoja heidän kaupalleen. Kas nämä olivat viime aikoina
yhä enemmän tottuneet siihen, että saivat kaikki tavaransa samasta
paikasta. He eivät tyytyneet enää pelkkään kahviin, suurimoihin ja
siirappiin, vaan kyselivät myös akseleita, jotka ennen tehtiin sepän
pajassa, ja veneisiin tarvittavia köysiä, jotka sitä ennen oli tuotettu
Bergenistä. Nyt oli Ollin päivän aika, ja Nordlandissa olisivat
tarvinneet viikatteita heinäntekoon — meidän täytyy hankkia sellaisia
tavaroita. Tietysti, myönsi Edevart.

Sitten konttorikirjat. Sisar näytti ne veljelleen. Hän oli merkinnyt
varoiksi ainoastaan sen, mikä oli varmaa rahaa sinä päivänä, jona
ofotilainen sai kalansa kuivatuksi ja maksoi kuivaajille tilin. Ja
kaupasta kertyneet käteiset Pauline oli lähettänyt Edevartille.

Äänettömyys. Edevart ei ottanut vielä siitä masentuakseen, mutta
silloin Paulinen täytyi ilmaista koko totuus.

Hän ei voinut sitä enää kauempaa salata: Gabrielsen oli uudestaan
ryhtynyt pitämään kauppaa!

Vai niin, tuumi Edevart. Vai aikoo hän yrittää uudelleen?

Niin aikoo, ja tällä kertaa vaimonsa nimissä. Tuttavat menivät
takuuseen. He aikovatkin käydä kauppaa oikein suurellisesti, kuten olen
kuullut, eikä meillä kohta käy enää ristinsielua.

Edevart istui puoleksi avatun laatikon laidalla kuunnellen valmista.
Odotettuaan hetkisen turhaan vastausta Pauline kysäisi: Mitä meidän on
tehtävä?

Hankittava uusia tavaroita.

Olisi ollut kovin hyvä, jos olisi saatu uusia.

Mitä tarkoitat? ihmetteli Edevart muka kovin kummastuen. Kirjoitat
vain pitkän luettelon kaiken maailman tavaroista, mitä haluat tänne
kauppaan, sitten ei muuta kuin annat luettelosi minulle!

No sitten! ihasteli sisar silmät loistaen. Tuo isoveli oli sentään aina
isoveli!

Edevart jatkoi silmää räpäyttämättä: Hohhoh, Pauline, kaikkea sinun
päähäsi pälkähtääkin! Vai luulit sinä minua tyhjäksi mieheksi! Kyllä
minä aina pystyn vastaamaan enemmän kuin itse jaksat tavaroita
kirjoittaakaan! Minulla on talo etelän puolessa, rakennukset täydessä
kunnossa, samoin monta sänkyä, joissa on täydet vuodevaatteet. Sitten
vielä maanviljelystä ja rannalla talaassa vene.

Edevart ei todellakaan tuntenut itseään alakuloiseksi. Olisiko
voinutkaan käydä paremmin kuin oli käynyt: Lovise Magrete oli ihastunut
uuteen olinpaikkaansa ja ihmisiin ja elukoihin, eikä ainoakaan sielu
koko Poldenissa ollut nyrpistänyt nenäänsä sen vuoksi, että Edevart
oli tullut kylään kahden uppo-oudon naisihmisen seurassa. Mitäpä siis
suotta suremaan! Hänen mielensä kävi jälleen kevyemmäksi, hän aivan
kuin muuttui vilkkaammaksi.

Hän pistäytyi molempien naistensa kanssa katsomassa Hoseaa, sisartaan,
joka oli naimisissa Ezran kanssa, heidän uudispaikallaan. Sinne
ei ollut vielä oikeaa tietä, ainoastaan kapea polku yli soiden ja
tunturien. Edevartin täytyi pahimmilla paikoilla kantaa sekä äitiä että
tytärtä, mutta sikäli kuin hän tunsi Ezran oikein, sinne kyllä tulisi
tiekin ennen pitkää.

He näkivät jo kaukaa yksinäisen naisihmisen työssä pellolla. Hosea,
Herra siunatkoon, multaa perunaa viimeistä kertaa pitääkseen sen oikein
kunnossa. Nähdessään vieraat hän kiireen vilkkaa kapaisee pirttiin
sukaisten vähän lisää vaatetta terveen ja reippaan ruumiinsa verhoksi.

Lovise Magrete virkkoi alakuloisesti: Aivan niinkuin minäkin sain yksin
rehkiä Doppenissa perunapellolla! Mutta hän ei antautunut muistojen
valtaan, vaan löi kahta kämmentään: kuinka täällä kaikki oli uutta ja
valkoista, pirtissä kaksi ikkunaa ja sen päässä kamari, yleensä kaikki
kuten uudistaloissa on tapana. Hän saattoi nähdä ikkunoista pitkän
matkan päähän, yli vihreiden sarkojen ja suon, aina rantaan saakka,
missä ihmiset olivat työssä kalakallioilla, ja vieläkin kauemmaksi,
yli Polden-vuonon toisen rannan harjanteille asti. Kaunis, viehättävä
näköala.

Edevart: Vai karkasit sinä kotoa ja menit naimisiin? Luuletko sen
miehen antaneen minulle enää siunaaman rauhaa! vastasi Hosea hymyillen.

He kävivät katsomassa navettaa, jossa oli pilttuut vielä kahdelle
uudelle lehmälle, olipa tallikin vastaisen varalta. Kaiken kaikkiaan
huomasi ulkohuonerakennuksiin kiinnitetyn aivan erikoista huomiota.
Riihessä oli puimapermanto, ja Doppenin pikku heinälato oli kuin
pahainen aitta tämän rinnalla, niin iso tämä oli.

Peijakkaan Ezra! Mutta varmaan hän oli kovasti velassa taloihin, siitä
ei voinut olla epäilystäkään, hän kun oli sellainen uskalikko kaikissa
hommissaan. Hosea oli tyytyväinen, hänen oli hyvä olla, niin hän
kertoi. Ezra uurasti kuin muurahainen ja oli aina hyvällä tuulella.
Maksoi todella vaivan nähdä hänet möyrimässä suolla, kuinka hän tokesi
veden aina vähäksi aikaa ja taas päästi sen virtaamaan. Hahhahhaa, aina
kun päästää ison patouman juoksemaan hän huutaa minut katsomaan. Hän on
niin hyvä!

Eikö hänellä ole ketään apuna työssä?

On joskus; Joakim käy väliin auttamassa häntä, mutta Joakimilla on
paljon työtä omissakin maissaan. Ja pellonmuokkauksessa tulemme toimeen
kahden, lisäsi Hosea ylpeästi. Ezra irrottaa turpeet ja minä hakkaan
ne kuokalla hienoksi. Hän on tyytyväinen, kun teemme kauniita vakoja
ja tyytyväinen olen itsekin, sillä silloin jää oikein kaunis, musta
juova jälkeen. Se on hauskaa työtä! Ja kun ilta on kulunut myöhäiseksi,
palataan tuvalle. Ehkä teidän tekisi mielenne käydä katsomassa meidän
suopeltoja?

Edevart oli menettänyt lopunkin halunsa maanviljelykseen. Sisaren
rupattelu alkoi kyllästyttää, niin että hän vastasi: Ei, enpä luule.

Niin, eipä kai, myönteli Hoseakin.

Edevart viittasi seuralaisiinsa selittäen: Nämä molemmat ovat olleet
Amerikassa ja nähneet siellä paljon ihmeempiä asioita, hevosia ja
koneita ja kaikkia.

Niinpä niin, tuumi Hosea. Voisimmehan mekin kyntää hevosella, mutta
täytyy odottaa, kunnes itse saamme hevosen. Ei ole varaa lainata. Mutta
hyvä näinkin, meillä on jo kaksi lehmää.

Hosea oli ylpeä puolestaan — niinkuin Lovise Magrete monta vuotta
sitten näytellessään lampaannahkojaan ja vuodepeitteitään. Siitä oli
monta, monta vuotta —

He saivat maitoa ja vohveleita, mutta kieltäytyivät kiittäen kahvista.

Kotimatkalla Lovise Magrete oli jälleen hyvä ja lempeä, oikein
tyytyväinen näkemäänsä. Ja Edevart käsitti asian niin, että hänen
rakastettunsa halusi jäädä Poldeniin ja asettua sinne kaikessa rauhassa
asumaan, sillä niin tyytyväinen tämä oli.




VII


Edevart oli saanut pitkän luettelon tavaroista, jotka olivat kaupasta
loppuneet, mutta hänellä oli paperi toistaiseksi taskussaan. Mutta
ei hän turhista huolinut; Lovise Magrete viihtyi yhä edelleen hyvin,
ja Edevart rupesi käymään naapureissakin, jottei häntä soimattaisi
ylpeäksi tuttuja kohtaan. Edevartin ei enää tarvinnut pelätä
kiusallisia kyselyjä eikä utelemisia, keitä nuo vieraat naiset olivat.
Leski tyttärineen, joilta hän oli ostanut talonsa etelän puolesta; nämä
olivat tulleet Amerikasta asti katsomaan vanhaa kotiaan, niin ettei kai
hän voinut ruveta ajamaan heitä poiskaan!

Edevart lyöttäytyi kyläläisten seuraan puhellen heidän kanssaan
pitkät rupeamat. Oikeastaan hän ei suurestikaan välittänyt moisesta,
mutta maassa maan tavalla. Lovise Magrete ei lähtenyt mukaan,
Edevartin mielestä tämä oli liian hieno siihen. Hänellähän oli
kaupunkilaisvaatteet, ja hiukset olivat käherretyt raudoilla kiharaan,
eikä se ollut tapana Poldenissa. Mutta yksi ja toinen naapurineukko
pistäytyi katsomassa Lovise Magretea, ja kun hän oli ystävällinen ja
puhelias ja jutteli mielellään Amerikasta, kylän naiset rupesivat
pitämään tuosta leskestä. Hänhän oli kulkenut ympäri maailmaa ja osasi
antaa heille neuvoja monissa asioissa.

Edevart lähti uudestaan käymään Hosean luona. Hän pelkäsi loukanneensa
tätä, kun ei ollut halunnut katsella uudispaikan viljelyksiä. Pikku
Hosea rukka, joka vielä muutamia vuosia sitten oli niin pieni ja aina
kiitti häntä hennolla lapsenkätösellään, raatoi nyt suolla ja pellolla
raskaassa työssä, mutta hymyili silti yhtä iloisesti. Sellaista siis
oli osaansa tyytyminen täällä elämässä! Edevart meni tällä kertaa
sisarensa luo yksin, ja hänellä oli mukanaan tälle tuomisiksi muutama
kyynärä hyvää kangasta. Ja Hosea, joka ei ollut liioilla vaatteilla
hemmoteltu, kiitti onnellisena veljeään tervetulleesta lahjasta. Sinä
olet yhä sama kuin aina ennenkin, hän sanoi liikuttuneena.

He kiipesivät rinnettä ylös katsomaan perunamaata, laskeutuivat suolle,
joka muodosti yhden ainoan laajan, useiden isojen ja pienten ojien
halkoman aukean ja jonka muutamissa neliöissä jo ohra aaltoili. Edevart
oli, sisarelleen mieliksi, olevinaan vieläkin enemmän ihmeissään kuin
tosiasiassa olikaan, ja teki hullunkurisia kysymyksiä saadakseen tämän
hymyilemään.

Mutta kuulehan, saatko nyt olla täällä rauhassa? Hosea huomasi veljen
tarkoituksen ja vastasi: En pelkää mitään.

Suosta ei enää kuulu huutoa?

Ei kuulu, hymyili Hosea veitikkamaisesti. Eivät ole enää kuolleet
kummitelleet.

Olitpa sentään aika rohkea, kun lähditkin emännäksi taloon näin kauas
muiden ihmisten ilmoilta.

Sitä en toki muista ajatellakaan. Päivällä on niin paljon työtä, ja
illalla laskeudun levolle luottaen Jumalan suojelukseen.

Enpä tiedä, olisinko minä halukas tekemään samoin, tuumi Edevart
vakavasti.

Ja minkä vuoksi? Sen vainajanko tähden? Sehän on jo kirkkomaassa.

Niin, en tahdo säikytellä, mutta joskus yöllä voi taas kuulua huutoa.

Eikä kuulu! Hosea vakuutti hymyillen. Sillä eihän se huutaja laivuri
ollut!

Edevart hätkähti ja tiukkasi: Kukas sitten? Mutta Hosean pidättäessä
nauruaan saadakseen vastatuksi asia äkkiä selvisi Edevartille, ja hän
huudahti: Ahaa! nyt ymmärrän!

Niin, oletko kuullut mokomaa poikaa! Mutta August sen neuvoi!

Se tulen vietävä August! Vai hänen neuvoaan tämäkin...?

Ezran auttamiseksi. Ezran piti näet saada suoviljelyksensä hyvään
alkuun, ja silloin koko kylän miehet kaivoivat Skaaron ruumiin ja
Martinuksen lehmän suosta. Kas tässä on juuri se suuri kuivatusviemäri,
jonka he silloin kaivoivat.

Edevartia nauratti: Siis toinen hyväkäs makasi täällä suossa ja huusi
ja kiljui sunnuntaisin kuin hukkuva! Enpä ole kuullut hullunkurisempaa
juttua!

Hosea: Mutta hyvä Edevart, älä veikkonen hiisku sanaakaan koko asiasta!

Ole huoleti. Miten itse sait sen tietää?

Kas asia oli sillä tavalla, etten minä luvannut tulla Ezralle, asumaan
tänne kaiken maailman kauhujen ja huutavien kummitusten joukkoon koko
iäkseni, ja silloin poika kertoi koko jutun.

Nauroiko edes?

Kyllä! Nauroi niin, että suutaan vain piteli kertoessaan. Teki mieleni
tarttua häntä tukasta kiinni, niin minua ensin suututti, sillä hänhän
pelästytti meidät kaikki puolikuoliaiksi. Mutta hän ei suvainnut minun
olevan pahalla päällä, vaan puheli niin mukavasti, että itsenikin
täytyi lopuksi vetää suuta nauruun. Ja olihan, totta vieköön, oikein ja
kohtuullista, että ruumis pääsi siunattuun multaan, niin että se koitui
siunaukseksi meille kaikille. Mutta katsohan näitä ohrapeltoja!

No jo on!

Nuo niittypalstat alkavat jo vähin käydä huolekseni, jatkoi Hosea
sitten. Joutuisi nyt mies kotiin niittämään! Eikös olekin niissä heinä
kuin turkkia? Kahden lehmän heinät! Mitä minun pitikään kysyä: Aiotko
mennä naimisiin hänen kanssaan?

En osaa sanoa. Mitäs itse sanoisit siitä?

Kerrassaan kaunis ihminen, eikä kuulemma liian ylpeä lypsääkseen
lehmiäkään. Niin minusta tuntuu.

Niin no, voihan niinkin hullusti käydä.



Edevartin oli käytävä postitoimistossa, ja Lovise Magrete istui
"toimistossa" kirjoittamassa kirjettä Amerikkaan lapsilleen. Hän oli
melkein yhtä huono kirjoittamaan kuin Edevartkin; tuo muuten sukkela
ja taitava ihminen oli auttamattoman huono kynän käyttäjä, kirjoitti
kömpelösti ja teki paljon virheitä. Mutta kieltään kumpikin osasi
käyttää, olipa Lovise Magrete siinä vielä miestä etevämpi, niin että
Edevartin ei toisinaan auttanut muuta kuin pysyä vaiti.

Niin, Edevart oli lähdössä postitoimistoon. Hän tahtoi uskotella
ihmisille tosiaankin lähettävänsä trondheimilaiselle kauppiaalle laajan
tavaroiden tilausluettelon. Mutta ennen lähtöään hänellä oli puhuttavaa
Lovise Magretelle. Kunhan tämä vain oli saanut kirjeen valmiiksi,
Edevart aikoi rohkaista mielensä. Edevart oli ajatellut tätä jo kauan.
Mitäpä siinä oli pelkäämistä?

Tuota... olen ajatellut muuatta asiaa, virkkoi Edevart aluksi. Miten
tulit puhuneeksi Anders Vaadelle matkarahoista?

Lovise Magrete näytti menevän hieman omituisen näköiseksi ja soperteli:
Muuten vain sattui tulemaan puhe.

Olisit puhunut minulle.

Sinulle...?

Niin juuri, minulle. Mutta nyt kai on sama näinkin, vai mitä? Aiot kai
jäädä tänne, joten et matkarahoja tarvitse?

Lovise Magrete ei vastannut.

Vai mitä ajattelet? kysyi Edevart äkkiä katsoen häneen. Ja Edevartin
kasvoista saattoi toinen lukea, että äänettömyys alkoi tuntua tästä
kiusalliselta.

En tiedä, mutisi Lovise Magrete. Anna minun ajatella asiaa. Jos me
nyt jäämme tänne, ei asiaa voi enää koskaan muuttaa, vaan meidän on
pysyttävä täällä elämän loppuun asti.

Entäpä sitten?

Mutta lapset ovat Amerikassa ja kaikki...

Taas sama vanha virsi, edestakaisin, samaa horjuvaisuutta puoleen ja
toiseen. Mutta nytkin Lovise Magrete oli sävyisä ja mukautuvainen,
avasi kirjeen liittäen siihen jälkikirjoituksen, jossa sanoi olevansa
kovin epävarma asiasta. Edestakaisin — ja loppujen lopuksi hän
muistutti Edevartia tämän kerran muuanna tiettynä yönä antamasta
lupauksesta, että lähtee mukaan Amerikkaan. Siihen Edevart ei voinut
sanoa mitään.

Postista tullessaan Edevart toi Lovise Magretelle kaksi kirjettä.
Toinen oli Lorensenilta, ja siinä puhuttiin matkasta, niin hän selitti.
Toinen taas oli Amerikasta, lapsilta. Lovise Magrete luki molemmat
kirjeet jääden istumaan ääneti ajatuksissaan.

Siitä hetkestä lähtien ei enää ainoakaan asia koko Poldenissa
pystynyt Lovise Magretea kiinnostamaan, ei hän huolinut enää ruveta
lypsämään. Hän vain koetti saada Edevartia taivutetuksi lähtemään
mukaan Amerikkaan, ja Edevart oli suostuvinaan — ja antoi päivien mennä
menojaan.

Heidän kesken ei koskaan syntynyt oikeaa riitaa, vaan he puhelivat
Amerikasta verkkaiseen tapaansa:

Oliko Norjassa olo käynyt noin sietämättömäksi ihmiselle, joka on vain
Doppenista kotoisin?

Oli kyllä. Sillä se ihminen, joka oli kotoisin Doppenista, oli päässyt
näkemään parempaakin. Amerikka oli niin suuri, jollei jossakin paikassa
tuntunut miellyttävältä, ei mikään estänyt muuttamasta toisaanne. Hän
ei ollut vielä käynyt Floridassa, ja luettuaan niistä kirjoista — — —

Mutta eikö lapsilla ollut vakituinen asuinpaikkansa New Yorkissa? Eikö
Lovise Magrete siis tahtonut asua yksissä heidän kanssaan?

Jonkin aikaa ehkä — kyllä, tietenkin, tokihan hän tahtoi käydä
tervehtimässä lapsia ja asua New Yorkissa — jonkin aikaa. Lapset olivat
muuten jo täysikasvuisia, eivät kaivanneet äitinsä apua, ja hän oli jo
kerran asunut kaksi vuotta New Yorkissa, silloin alussa.

Lähtikö Lovise Magrete sitten pois kotoaan?

Lähdin kyllä. Muutin toiseen kaupunkiin. Oliko se sitten ihmeellistä?

Eipä kylläkään, vastasi Edevart, samanlainen maankiertäjä hänkin. Mutta
sehän sopi mainiosti, Edevart tuumi sitten, voivathan he muutella
täällä kotimaassakin, vaikkapa nyt Poldenista takaisin Doppeniin.

Ei! Älä viitsi enää mainita koko paikkaa! tuskaili Lovise Magrete
kiusautuneena. En kärsi enää sitä ajatella! Etkö itse sanonut
sisarestasi, Hoseasta, että hän on peltotilkkujensa ja lehmiensä orja?
Minua tuo tuommoinen inhottaa.

Hoseastako puhut? Hän on tyytyväinen osaansa.

Niinpä niin, tyytyväinen kuin Karel, joka ei tiedä mitään mistään
paremmasta.

Äänettömyys.

Olin ymmärtävinäni, että viihdyt täällä ja alat tuntea itsesi
kotiutuneeksi. Ethän ole moittinut mitään puolella sanallakaan?

Lovise Magrete vastasi: Enhän toki voinut ruveta valittelemaan ja
ruikuttamaan, kun olen täällä vieras. Täällä on kyllä hyvä olla jonkin
aikaa, aivan samoin kuin Doppenissa. Mutta ei puhuta nyt enää koko
asiasta.

Ei, Edevartia ei todellakaan haluttanut panna toista lujille. Asiat
olivat tarpeeksi hullusti muutenkin. Hän oli vihjaillut sinnepäin, että
Lovise Magreten olisi pitänyt pyytää matkarahat häneltä eikä Anders
Vaadelta, ja nyt tämä olisi voinut ottaa hänen sanoistaan kiinni.
Ainoastaan yhdestä seikasta hän muistutti vielä: Etkö kirjoittanut
minulle, ettet voinut viihtyä Amerikassa missään?

Niin, en viihtynyt sielläkään. Puhuin kyllä siinä totta. Siksi juuri
matkustin paikasta toiseen kokeillakseni. Mutta parempi siellä sentään
kuin täällä.

Edestakaisin! Mutta Lovise Magrete piti puolensa.

Seuraavana päivänä ratkaisu viimein tapahtui. Lovise Magrete pyysi
ensin Edevartia kauniisti laittautumaan tosissaan valmiiksi matkaan
seuraavaksi päiväksi. Oli jo kiire, heidän täytyi lähteä Doppeniin.

Seuraavaksi päiväksi? Nuoransilmukka oli kaulassa. Lovise Magrete oli
siis lujasti päättänyt lähteä taaskin maasta pois?

Niin, hänen täytyi päästä lähtemään täältä.

_Täytyi?_

En ole tahtonut puhua siitä aikaisemmin. Ne sanat näyttivät aivan kuin
vahingossa luiskahtavan Lovise Magreten huulilta, hän asetti nyt kaikki
yhden kortin varaan. Hän uskalsi ryhtyä siihen saadakseen rakastettunsa
vakuutetuksi; tuskinpa hän oli tullut ajatelleeksi, että siten joutui
lopultakin ratkaisemaan asian ja sai itse vastata seurauksista: Lapset
kirjoittavat, että heidän isänsä on löytynyt.

Mitä? huudahti Edevart. Onko — onko hän löytynyt?

Niin lapset kirjoittavat.

Se tepsi. Toden totta, Edevartin mielenkiinto heräsi. Olipa tuo pelkkä
epätoivoinen päähänpisto tai silkka totuus, joka tapauksessa Lovise
Magretelle oli nyt suotu nautinto nähdä Edevart levottomana.

Se ei voi olla totta! tämä mutisi itsekseen

Niin, kukapa sitä olisi voinut uskoa!

Mutta olethan toki hänestä erossa?

Niin. Olen kyllä, mutta —

Mutta tahdot takaisin hänen luokseen?

Mitä minun on tehtävä? Enhän voi jättää häntä yksin.

Vai sillä tavalla!

Edevart nyökäytti päätään vaipuen mietteisiinsä. Mutta tosiasiassa
hän ei masentunut tästä sen pahemmin. Uutinen ei häntä musertanut,
päinvastoin tuntui kuin vapautukselta. Nyt oli vihdoinkin päästy tästä
ainaisesta epävarmuudesta!

Ymmärrät siis itsekin, ettemme voi enää odottaa.

Edevart ihmetteli: Niin — mutta eikös ollut tarkoitus, että minä tulen
mukaan?

Niin — etkö sitten voi tulla?

Mitä — mitä ihmettä sinä oikein ajattelet?

Lovise Magrete alkoi samassa silmänräpäyksessä harkita, miten parhaiten
pääsisi peruutumaan. Hän oli niin sukkela ja nopea keksimään, että
nytkin oitis alkoi selittää:

Niin, Haakon ei ole oikeastaan tullut takaisin lasten luo, he vain ovat
päässeet hänen jäljilleen.

Mutta kun he hänet löytävät ja ottavat kotiinsa — en ymmärrä, aiotko
sinä olla yhtaikaa naimisissa kahden miehen kanssa?

Mitä minun pitää tehdä? valitteli Lovise Magrete kyynelten kihotessa
silmiin. Mutta minun kyllä täytyy lähteä Amerikkaan, niin he
kirjoittavat.

Oliko sekin viime kirjeessä?

Taaskin Lovise Magretella oli heti samassa vastaus valmiina. Edevarthan
saattoi vaatia kirjettä nähtäväkseen ja antaa englantia taitavan
ystävänsä Augustin tulkita sen. Se ei saanut tapahtua; niinpä hän sanoa
sukaisi sukkelasti: Ikävä juttu, että tulin polttaneeksi koko kirjeen.
Olisit mielelläsi saanut sen lukea.

Vai poltit sinä sen?

Poltin. Jottei kukaan olisi saanut tietää minun olevan naimisissa. Tein
niin etupäässä sinun itsesi vuoksi.

Kumpikin vaipui pitkäksi aikaa mietteisiin. Vaikka koko juttu olisi
ollut pelkkä hätävalhe, jonka avulla Lovise Magrete toivoi pääsevänsä
eroon hieman kiusallisesta tilanteesta, siitä tuli kuin tulikin
ratkaisu. Hän ei voinut peruutua sanoistaan.

Niin, niin, virkkoi Edevart vihdoin. Kaikki on siis lopussa.

Hyvä Luoja, niin on! vastasi Lovise Magrete. Tietysti hän oli nyt
lempeä ja surullinen, puhui melkein lakkaamatta ja itkikin hiukkasen,
mutta näytti hänkin hyvin jaksavan sen kestää.

Se siis oli lorun loppu! toisti Edevart. Lovise Magrete laski kätensä
Edevartin käteen virkkamatta sanaakaan.

Entä Haabjørg? kysäisi tämä.

Etkö luule minun ajatelleen Haabjørgiäkin! Hän on vielä niin pieni,
että kai hänen täytyy lähteä minun mukaani. Sinä et kai aio lähteä, vai
oletko ajatellut — —?

En! vastasi Edevart lujasti.

Edevart raukkani! lausui Lovise Magrete äskeistäkin hellemmin. Pitääkö
meidän kummankin jättää sinut?

Pahasti ainakin siltä näyttää. Soudan teidät huomenna laivaan.

Tulet kai sentään samaa matkaa Doppeniin asti?

Edevart vastasi sydänjuuriaan myöten loukkaantuneena: Tulen kyllä — jos
huolitaan.

Jos huolitaan! Kuinka Edevartilla saattoi olla sydäntä puhua tuolla
lailla? Tokihan he olisivat viimeiset yhdessäolon hetket Doppenissa —



Edevart ei mennyt lähtijöitä saattamaan Doppeniin asti. Asia joutui
aivan viime hetkessä uuteen vaiheeseen. Edevartilla oli raskas, tukala
yö, turhaan hän odotti unta ja lepoa. Ei tuntunut enää helpolta tämän
naisen menettäminen, sitä paitsi hänen mieltään kirveli, kun hän
ei edes voinut tarjota tälle matkarahoja. Hän oli, suoraan sanoen,
rutiköyhä mies.

Soudettuaan naiset laiva-asemalle Edevart yritti, tuntiessaan itsensä
sairaaksi ja rohkeutensa pettävän, piilottautua toisten katseilta
laivan tulohetkellä, mutta se ei onnistunut. Haabjørg, joka ravasi
joka paikassa, löysi hänet vihdoin. Edevart istui kokoon lysähtäneenä
käsiinsä tuijottaen.

Täälläkö sinä olet! lapsi ihmetteli. Äiti lähetti minut etsimään sinua.

Vai lähetti etsimään... Edevart lähti tytön mukaan.

Lapsi osoitti häntä riemuiten: Löysinpäs hänet, äiti, löysinpäs, hihihi!

Lovise Magrete taisi aavistaa yhtä jos toistakin. Hän oli
hyväntahtoinen ja suvaitsevainen ja selitti lapselle, että Edevartilla
oli kovin paljon ajattelemista, joten piti antaa hänen olla rauhassa.
Tule, Edevart, tänne istumaan!

Miksi Edevart ei saanut olla Lovise Magreten auttajana ja hoivaajana
viimeiseen saakka? Häneen koski, koski kovasti, kun täytyi erota.
Lovise Magrete ei ollut suotta hänen nuoruudenaikansa ensimmäinen syvä
rakkaus. Edevart olisi sillä hetkellä ollut valmis lähtemään hänen
mukaansa vaikka Floridaan saakka, jos vain olisi ollut siihen varaa.

Ymmärsikö Lovise Magrete, kuinka toinen kärsi? Herra hänet tiesi.
Olet niin kalpea, hän virkkoi pistäen ystävälliseen tapaansa kätensä
Edevartin kouraan.

Minä en ole oikein terve.

Näytät ihan sairaalta.

Ottaisinpa mielelläni nyt ryypyn, jos vain saisin.

Etkö voi täältä saada?

En voi. Eikä siitä olisi apuakaan. Lovise Magrete — Lovise Magrete —
Lovise Magrete — hän kuiskaili kuin muistoihinsa vaipuneena huojuttaen
päätään.

Lovise Magrete itse valahti kalpeaksi joutuen ankaran mielenliikutuksen
valtaan. Hän tahtoi auttaa toista, sanoa jonkin osaaottavan sanan: Olet
liian heikko lähteäksesi meidän mukaamme, hän virkkoi sitten yhtäkkiä.

Olen vähän huonovointinen, tämä tuli niin äkkiä.

Olet liiaksi rasittunut, sanoi Lovise Magrete laupiaasti. Parempi, että
soudat kotiin ja paneudut oikein vuoteeseen.

Hävettää niin — —

Voi ei, ei, älä ajattele niin. Huomisiltanahan jo ollaan Doppenissa.

Silloin Edevartin voimat pettivät. Hän kääntyi poispäin, mutisten:
Mutta minä en ole siellä.

Lohduttaakseen Lovise Magrete teeskenteli iloisempaa ja reippaampaa
kuin olikaan, lupasi kirjoittaa. Minä rakastan sinua, rakastan sinua
enemmän kuin ketään muuta koko elämässäni, sen saat uskoa.

Niin, mutta siitä ei ole ollut meille apua. Eroammehan kuitenkin.

Mutta kuulehan nyt, jatkoi Lovise Magrete ikään kuin itsekin olisi
lujasti uskonut omat sanansa: En osaa sanoa, voinko tälläkään kertaa
viihtyä Amerikassa. Varmaankaan en siellä viihdy, ja silloin tulen taas
sinun luoksesi. Olen siitä melkein varma. Tai ehkä sinä tulet minun
luokseni? Sehän voi myös olla mahdollista.

Niin, eihän mikään ole mahdotonta, virkkoi Edevart kuin äkkiä
rohkaistuneena.

Katsos nyt! Siispä emme nyt eroakaan iäksi. Se vain on muistettava,
että minä voin silloin jo olla sinulle liian vanha.

Vai liian vanha! Minähän olen sinua vanhempi. Ei, ei, kyllä minä
tiedän. Meidän pitää tavata, ennen kuin ehtii kulua kovin paljon aikaa.
Ja toivottavasti pääset nyt onnellisesti kotiin — —

Ei! virkkoi Edevart samassa häpeillen, kyllä minä sittenkin koetan
lähteä mukaan.

Lovise Magrete rupesi puhumaan kuin omaan pussiinsa: Ei ei, sitä sinun,
Edevart, ei pidä tehdä! Niin olisi vain vaikeampaa meille molemmille.
En ehkä itsekään jaksa pysytellä rohkeana koko aikaa.

Jos aiotte laivaan, niin joutuin veneeseen! kuului samassa huuto.

Kuului laivan vihellys. Syntyi yleinen hälinä ja hämminki. Kukin
sieppasi matkatavaransa, kiireessä käteltiin vielä viimeisiksi
hyvästeiksi, ei ollut aikaa suudelmaan. Mihin Haabjørg oli joutunut?
Sitä pyryharakkaa! Haabjørg! huusi äiti. — Täällä minä olen! tämä
kuului vastaavan jostakin. Lapsi oli osannut pitää varansa, oli jo
veneessä ja mätti parhaillaan vettä mahdottoman suurella äyskärillä.
Hattu riippui nauhasta selässä. Sitä tenavaa! Mutta hän sai aikaan
yleistä hyväntuulisuutta, kaikkien täytyi väkisinkin hymyillä.

Edevart soutaa nyökkäsi nelihankaansa takaisin kotiin. Nyt ei mies
ollut enää paljonkaan arvoinen. Lovise Magrete ei ollut hiiskunut
mitään matkarahoista, ja Edevart oli visusti pitänyt suunsa kiinni.
Kunnia oli ehkä pelastettu, mutta missään tapauksessa ei muuta.
Tässä hän nyt istui soututeljolla. Mitähän August olisi tehnyt hänen
sijassaan? Viheltänyt vain ja oikaissut selkänsä suoraksi. Edevart taas
tuntui lysähtäneen kokoon taakkansa alle.

Mutta kaikkeen tottuu.

Päivät menivät menojaan, aika kului. Edevart sai Lovise Margretelta
kirjeen. Nyt tämä oli lähdössä, mutta aikoi kyllä tulla takaisin.
Niin kirjeessä oli. Voi, niin rakas ja niin herttainen kirje; hiukan
se kylläkin oli hätäinen ja hiukan epäjohdonmukainen, aivan kuten
sen kirjoittajakin. Se siunattu ihminen ei sentään lähtenyt hänen
luotaan kuin karkulainen, vaan ajatteli häntä ja olisi järjestänyt
kaiken hänen parhaakseen, mutta se ei käynyt päinsä. Mutta kuulehan
nyt! Romeo oli taas niin ihastunut Haabjørgiin ja antoi tälle vaikka
mitä eikä tahtonut laskea lasta ollenkaan pois, ja lopuksi itse rouva
Knoff oli käynyt kysymässä, eikö Haabjørg voisi jäädä Norjaan heidän
luokseen, hänellä olisi siellä hyvä olla. Lovise Magrete oli ihmetellyt
ja päivitellyt ja ajatellut asiaa; ehkäpä Edevartin vuoksi, tämä ei
olisi silloin niin yksin... Mutta luuletko niiden ihmisten sittenkään
osoittaneen sen vertaa ihmistapoja, että olisivat pyytäneet minua,
lapsen äitiä, käymään sisään? Mitäs arvelet? Sillä jos he kerran
aikoivat saada hänet taivutetuksi niin suureen uhraukseen, ei kai
moinen kunnia olisi ollut lapsen äidille liikaa. Mutta eipäs! Hänen,
Lovise Magreten, olisi vain ollut luovutettava heidän huostaansa
lapsensa, oma lihansa ja verensä! Eikä sillä hyvä; sillä jos he
nyt olisivat saaneet Haabjørgin kynsiinsä, eivät varmaankaan olisi
päästäneet tätä enää pois, ja lapsen vartuttua aikuiseksi Romeo aikoi
mennä naimisiin hänen kanssaan, joten tämä ei olisi koskaan päässyt
liikkumaan minnekään eikä katselemaan ympärilleen maailmassa. Ei
kiitoksia! Mitäs ajattelet, Edevart, olisiko minun pitänyt suostua
siihen? Jätän sen sinun päätettäväksesi. Mutta pelkään pahoin, että
jos sinä tulisit ja tahtoisit nähdä häntä, mihin sinulla on suurempi
oikeus kuin kenelläkään muulla, niin hehän eivät olisi siihen
suostuneet, sillä he ovat niin ylpeitä ja mahtavia, aivan kuin jumalia
meidän tavallisten kuolevaisten rinnalla, eivätkä tiedä kasvatuksesta
tuon taivaallista, vaikka minä olen nähnyt enemmän maailmaa kuin he
saattavat sanoakaan... Täällä Doppenissa on nyt autiota ja ikävää, kun
et sinä ole täällä. Toivon sinun päässeen hyvin kotiin, vaikka olitkin
kalpea kuin kuolema. Älä ole huolissasi Haabjørgin ja minun puolestani,
hyvin päästiin Doppeniin, kun Anders Vaade souti meidät tänne ja auttoi
panemaan kaikki kuntoon, mutta Anders Vaadea en muista hetkeäkään,
siitä saat olla varma; olisinhan voinut ajatella häntä Amerikassa,
kun hän oli minuun rakastunut, mutta koskaan ei ole ollut merkkiäkään
sellaisesta minun puoleltani. On totisinta totta, ettei kukaan mies
voi saada minua luopumaan sinusta... Kun tulet, löydät täältä kyllä
ruokatavaroita, mutta olen korjannut pois kaiken pilaantuvan ja
siistinyt joka paikan. En käytä enää niitä sormuksia, ja toisen niistä
pistin pöytälaatikkoon, vaikket sinä voikaan sitä käyttää, mutta anna
se Paulinelle muistoksi minulta... Huomenna nousemme täällä laivaan.
Älä suotta rupea pelkäämään ja valvomaan meidän tähtemme, minä olen jo
senkin seitsemät kerrat ollut matkalla ja kulussa yöllä ja päivällä.
Hyvästi siksi, ei iäksi, kirjoita sitten taas...

Ei halkaistua sanaa jälleen ihmisten ilmoille sukeltaneesta
aviomiehestä.



Päivät kuluivat. Edevart alkoi pelätä, että Joakim ehti palata kotiin
Kvæ-vuonolta, eikä häntä juuri nyt haluttanut tavata nuorempaa
veljeään. Edevart oli kerta kaikkiaan niin kurjassa kunnossa, niin
masennuksissaan, että mieluimmin kartteli kaikkia ihmisiä. Pauline oli
käynyt kärsimättömäksi ja alkanut tuskitella, kun ei tavaroita ruvennut
kuulumaan. Missä ihmeessä ne mahtoivat viipyä? Olihan tavaroita tilattu
jos kuinka paljon, niistä oli tehty oikein pitkä luettelo, mutta yhä
vieläkään ei laiva-asemalta kuulunut ilmoitusta niiden saapumisesta,
niin että minne ne olivat voineet joutua? Edevart sanoi lähtevänsä
etelän puoleen ottamaan asiasta selvää, tyhjensi kaupan kassan rippeet
taskuunsa ja lähti.

Tietenkään hän ei voinut mennä minnekään muuanne kuin Doppeniin. Hän
saattoi syödä sinne jätettyjä ruokatavaroita ja istuskella sitten
käsiinsä tuijotellen.

Mutta ei hän heti päässyt niinkään pitkälle. August pysäytti hänet jo
laiturilla sanoen heti ensi sanoikseen: Et siis mennytkään Amerikkaan?

En mennyt, vastasi Edevart totuudenmukaisesti. En saanut matkarahoja.

August nyökäytti päätään: Sen arvasinkin.

En saanut Poldenissa mitään kaupaksi, siellä ei ole kenelläkään
killinkiäkään. Tietenkin minulla on saatavia, mutta en saa niitä
perityksi, ennen kuin ofotilainen maksaa kuivaajille palkat. Samainen
ofotilainen lainasi minultakin muutamia talareita.

Mikä nyt neuvoksi? virkkoi August.

Kysyt minulta samaa mitä minä sinulta.

Niin, mutta miksi ihmeessä tulit tänne? Kai sinulla oli jotakin
mielessä? Olin täällä laiturilla heidän lähtiessään. _Hän_ matkusti
pois.

Jäin niin yksin, eikä minulla ollut mitään tekemistä. Pistäydyin
tapaamaan sinua.

Kunpa päästäisiin täältä pois kumpikin! murahti August vaipuen
mietteisiinsä.

Edevart: Minusta ei ole mihinkään lähtijäksi, olen aivan rahaton mies.

August: Onhan sinulla kello ja kultasormus...

Mutta Augustkaan ei tuntunut olevan sen iloisemmalla tuulella. Mutisi
vain synkästi itsekseen olleensa tomppeli ja toisten pitäneen häntä
narrinaan.

Edevartia tavallaan lohdutti, kun joku toinenkin oli tehnyt tyhmyyksiä.
Hän rupesi tutkailemaan ystävältään kaikkea. Ei hän saanut tietoonsa
mitään, mutta aavisti sentään, että koska August oli oleillut samassa
paikassa jo vuoden ja erinäisiä päiviä lisäksi, siihen täytyi olla
jokin syy. Varmaan hän oli samasta syystä hävittänyt kultasormuksensa.
Edevart ei hellittänyt, vaan tiukkasi: Mihin sinun kultasormuksesi on
joutunut?

August: Mihinkö joutunut? Itsepähän tiedän, missä se on.

Etkö saa sitä takaisin?

Ei oikein siltä näytä.

Etkö pääse tapaamaan sitä naista?

Tapaan toki, joka päivä. Mitä sinä oikein urkit?

Niin, eipähän se minuun kuulu, myönsi Edevart, mutta kuka hän on?

Sitä minä en sano, vastasi August.

Ka olkoon, minun puolestani.

Sillä hän on liian korkealla oksalla, enkä minä sitä sano. Mutta ihan
on kuin itse paholainen olisi mukana pelissä. Nyt on mennyt lopuilleen
kaksi vuotta.

Kyllä tunnen tuon!

Mutta tiedä se, Edevart, että jouduin siihen ilman omaa syytäni.

Tuokin on tuttua. Niin minäkin, ihan ilman omaa syytäni.

Eikö mitä, sinä kyllä tiesit, mitä teit, mutta minusta tuntui kuin
olisi ollut liina sidottuna silmille, niin etten nähnyt mitään.

Miten niin?

Mitenkö niin? Mistä minä tiesin hänen olevan naimisissa, koska itse
ei kerran puhunut siitä mitään? Sen sain tietää vasta myöhemmin, ja
silloin oli jo myöhäistä.

Oliko hän naimisissa? Etkö voi sanoa, kuka hän on?

August pudisti päätään: Hän on liian korkealla oksalla.

Edevartille selvisi jotakin. Hän muisti paksun sormuksen, joka oli
niin kovin iso, että sitä täytyi pitää keskisormessa, vaikka se oli
siihenkin liian väljä. Tiedän, kuka se nainen on!

No sittenpähän sinun ei tarvitse suotta kysellä!

On siinäkin koko kapine naisihmiseksi! Mutta miten jouduit hänen
kelkkaansa?

Älä puhu mitään! Minulla oli matkalippu Trondheimiin asti, mutta
tänne vain pääsin enkä pitemmälle. Eikö se ollut kuin kohtalon sormi?
Lähtiessäni laivasta maihin ja tavatessani sen naisihmisen en tuntenut
täällä ristin sielua; hän kysyi, mistäpäin olin, ja kuultuaan sen
hänen piti saada tietää, miksi et sinäkin tullut ja kaikkea muuta
sentapaista. Ja nyt sitten minun olisi pitänyt sinulle kirjoittaa,
että minusta muka oli tullut hänen rakastettunsa — hän itse niin sanoi
— niin minun piti tehdä, hän penäsi, ja oli mahdottoman iloinen ja
kaunis. Mistä minä olisin osannut arvata hänen olevan naimisissa? —
Mutta hänhän sanoi olevansa täällä taloudenhoitajattarena, ja sitten
sanoi, että minulla on kaunis kultasormus. Tahdotteko sen? kysyin
silloin. Sillä lailla se kävi.

No niin, mutta kuultuasi hänen olevan naimisissa — — —?

Heti, heti! Mutta silloinpa jo olikin myöhäistä, sillä en toki minäkään
ole puupölkky enkä kivikään, ja niin pikiydyin häneen siinä paikassa.
Olen koko ajan odotellut, että hän antautuisi, mutta ei! Sitten vielä
on naimisissa mokoman kuvatuksen kanssa, mies sellainen jänishousu —
onko nyt sellaisessa vätyksessä miestä sellaiselle naiselle! Sillä
siinä on kerrassaan kaunis naisihminen, tiedätkös, kauneimpia mitä olen
kuunaan nähnyt kaikilla matkoillani, niin ettei ole ihme eikä mikään,
että olen ollut häneen pikiintynyt, mutta hän vain hymyilee joka
kerran. Mutta nyt ovat asiat niin hullusti, etten minä voi olla ilman
häntä; sillä jos kerran isken silmäni johonkin naisihmiseen, en ikinä
voi häntä jättää. Ei vain ole vielä koskaan ennen tapahtunut, että
olisin ollut kaksi kokonaista vuotta rakastunut samaan ihmiseen, mutta
sinun on muistettava, että tämä onkin oikein hieno nainen. Koskaan
ennen ei minulle ole sattunut tällaista. Ja siitä kultasormuksesta
puhuen... asia on niin, että olisin iloinen ja tyytyväinen, jos hän
tahtoisi sitä pitää kuolemaansa saakka muistona, sillä on useaan
kertaan tahtonut antaa sen takaisin, mutta minä olen aina sanonut
jyrkästi että ei!

Vai niin, siispä hän ei ole väkisin pitänyt sitä sormusta?

Eikä ole. Sanon niin vain ollessani häneen suutuksissani. Hän on
päinvastoin hyvä ihminen ja hävyttömän kaunis, on antanut minulle aina
silloin tällöin monet rasvaiset palat, niin etten voi koskaan unohtaa
häntä.

Niinpä niin, tuumi Edevart nyökäyttäen päätään. Ymmärrän kyllä, että
olet rakastunut häneen.

Olen kuin olenkin. Nähdessäni hänet aamulla kuljen kuin usvassa
puolillepäivin, ja syödessäni illallispuuroani luulen sitä lihaksi.
Hitto hänestä selvän ottakoon!

Edevart: Sinun täytyy yrittää päästä hänestä eroon!

Niin, kai minun täytyisi yrittää! Jollei häntä olisi ollut, olisin jo
aikoja ollut toisessa päässä jälkiäni. Mitäpä minä täällä? Romeo on
kyllä hivenen verran korottanut palkkaani, mutta siitä hyvästäkö minä
tänne jäämään? Eivätpä tulleet ne kalat!

Toverukset pohtivat vakavasti asiaa. August keksi lopuksi ajatuksen:
Lähdetään! Noustaan ensimmäiseen etelään päin menevään laivaan, se
tulee viikon päästä. Eipähän tämä täällä makaileminenkaan enää pyhitä.

Sanoitko etelään? Mitä me sinne?

Parempi etelään kuin pohjoiseen. Mitäs meillä on Poldenissa tekemistä?
Mennään etelään niin pitkälti kuin suinkin saadaan matkarahoja kokoon,
ja sitten mennään maihin. Minä otan hanurin mukaani.



Edevart souti Doppeniin. Hän oli nälissään päästessään perille ja
alkoi heti etsiä ruokaa. Leipää ei ollut, mutta vähän korppuja,
laivakorppuja, sekä savustettua lihaa, mutta ei voita. Hyvä näinkin.

Oli autiota ja tyhjää. Vuoteet oli siististi laitettu, kaikkialla
talossa oli pestyä ja puhdasta, mutta ei ainoaakaan elävää sielua.
Seinät olivat vaiti. Jos Edevartilla olisi ollut ryyppy mukanaan, hän
olisi varmasti sen ottanut.

Ulkona rakennusten ympärillä kaikki oli vihantaa. Niittytilkut olisi
pitänyt aikoja sitten niittää, mutta perunan Karel oli kitkenyt ja
mullannut. Lovise Magretella oli ollut sydäntä luopua tästä kaikesta!

Edevart käyskenteli omalla tilallaan myöhään iltaan, asettui lopulta
heinälatoon omaan vuoteeseensa. Pimeä sakeni yhä sakeammaksi, kosken
kohina kantautui korviin. Hän tunsi olevansa yhä yksin ja hylättynä
maan päällä — iso, roteva mies surkutteli itseään ja itkeskeli
hiljalleen.

Aamulla hän löysi sormuksen pöydän laatikosta. Häntä ihmetytti, että
tämä oli se helmisormus, joka oli saatu Anders Vaadelta, mutta ei se
toinen sormus, jonka Lovise Magrete ehkä itse oli ostanut — Edevart ei
ollut tullut ottaneeksi asiasta sen tarkempaa selkoa. Herra nähköön,
Lovise Magrete oli ihmeellisen hyvä, ehkäpä oli täten koettanut oikein
ilahuttaa yksin jäänyttä jättämällä Anders Vaaden lahjan tänne. Sekin
ajatus sai Edevartin niin mielenliikutuksen valtaan, että taas kieri
kyynel silmään.

Edevart meni etsimään viikatetta sitä kuitenkaan löytämättä. Missään
ei näkynyt viikatteen kuvaakaan. Eipähän Haakon Doppen ollut vaivannut
itseään sellaisella, ja vaimoparan oli kai täytynyt pyytää naapuria
tekemään heidän heinänsä. Niin kai asia oli.

Edevart souti Karelin luo lainaamaan viikatetta ja kovasinta. Hän sai
pyytämänsä. Karel sanoi, että olisihan hän voinut lähettää poikansa
Doppeniin heinät niittämään, mutta ei tiennyt, oliko hänellä siihen
oikeutta. Mutta perunan he olivat kitkeneet ja mullanneet.

Poikasi ottakoot perunat kitkemis- ja multaamispalkastaan, lupasi
Edevart.

He rupesivat puhelemaan yhdestä jos toisestakin. Vuodentulosta,
joka näytti ylipäänsä koko lupaavalta, kaikista uusista Amerikkaan
menijöistä, joiden lähdöstä Karel oli kiukuissaan. Sekään Anders Vaade
ei ole koskaan viitsinyt tehdä mitään kunnollista työtä, ihan toista
maata mies kuin isänsä, joka itse oli koonnut kaiken, mitä hänellä oli.
Mutta Andersin piti vain saada kävellä pitkä takki hartioilla ja olla
suurta herraa mielestään. Mutta pahinta asiassa oli se, että se lurjus
houkutteli mukaansa ison joukon toisiakin, osaksi nuorta, reipasta
väkeä; minun oma lankonikin on joukossa. Entä sitten se Knoffin kaupan
Lorensen! Koko aikana Amerikasta tultuaan ei tehnyt mitään muuta kuin
haukkui Norjaa sen kuin jaksoi. Miksi ei, senkin hyväkäs, Herran
nimessä pysynyt siellä, kun oli kerran sinne päässyt? Mutta saipahan
vain puhutuksi monta puolipökerryksiin, se on varmaa, ja yrittäkööt
nyt sitten! Kernaasti soisin heille kaikkea hyvää, mutta ei ole yhtään
sanottu, tuleeko heistä siellä sen onnellisempia. Elävät siellä
paremmin, sitä se Lorensen aina hoki. Miten niin paremmin? kysyin minä
silloin. Silloin hänen täytyi avata leukansa ja rupesi selittämään,
että siellä muka on rasvaisemmat ruoat. Oletko kuullut mokomaa! Kun
ei täällä saa rusinoita ja muuta makeaa mahan täydeltä, niin pillit
pussiin vain ja Amerikkaan. No, joutavat mennäkin, senkin yliloikkarit,
terve menoa vain!

Edevart, joka itsekin olisi mennyt muiden mukana, jos vain olisi ollut
siihen varaa, ei voinut muuta kuin nyökätä aina väliin. Sitten hän
sanoi: Johtui mieleeni, että tarvitsen haravaakin; siellä Doppenissa ei
ole kerrassaan mitään.

Hän sai haravan.

Nyt Karel teki yhtäkkiä kysymyksen: Vai niin, sinä siis aiot myydä
Doppenin, kuten olen kuullut?

Mitä? En minä siihen osaa sanoa mitään, vastasi Edevart ällistyneenä.
Kuka niin on sanonut?

Eipä taida ollakaan koko asiassa sen enempää perää. Romeo olisi myynyt
sen sinun puolestasi, niin sanoi, ja kyseli, enkö minä olisi halukas
ostamaan sitä pojilleni.

Edevart meni vähän oudon näköiseksi. Tässä oli varmasti pukinsorkka
mukana! Romeo tietenkin aikoi myydä talon Edevartin velasta! En ole
tullut ajatelleeksi sitä niin tarkkaan, virkkoi hän sitten, mutta
muistan nyt maininneeni hänelle kerran asiasta. Sillä miehellä on
oikein hevosen muisti!

Karel: Hän tarjosi taloa minulle. Mutta koski ei olisi tullut kaupassa
mukana.

Niin, ei tietenkään koski — eipä tietenkään. Edevart souti kotiin
entistäänkin masentuneempana. Hän oli saanut vakavan varoituksen. Mutta
mitäpä hän oikeastaan olisi Doppenilla enää tehnytkään, kun kerran oli
jäänyt yksin? Ottakoon Herran nimessä Romeo sen tavaravelasta!

Heti kotiin päästyään hän rupesi niittämään. Hän oli kuohuksissaan ja
huhtoi voimiensa takaa; hän oli kerta kaikkiaan poissa tasapainosta.
Hiki valui virtanaan. Viikate puri hyvin kasteista heinikkoa ja teki
tasaista jälkeä. Kun nyt vain näkisi vielä tunnin ajan, hän saisi koko
ensimmäisen saran niitetyksi. Huomenna hän levittää heinät karheelle
kuivamaan, kääntelee karheen puoliltapäivin ja panee sen illalla
ruoille. Ei hän suinkaan ollut poropeukalo maanviljelyksessä, niinkuin
pikkuveli Joakim ehkä luuli, ei, kyllä hän tämän taidon osasi!

Edevart heittäytyi vuoteelleen täyden päivätyön tehneenä miehenä,
nukkui pari tuntia ja oli taas jalkeilla.

Päivä rupesi valkenemaan. Siitä lupasi taaskin tulla lämmin poutapäivä,
niin että miksi hän ei niittäisi lisää? Kestäisi vielä ehkä seitsemisen
tuntia, ennen kuin kaste haihtui, niin että kyllä hän, totta vieköön,
näyttää Joakimille! Väsyksissään ja oudoksestaan kankeana edellisen
illan raadannasta sekä haukkaamatta palaakaan suuhunsa hän lähti
jälleen niittysaroilleen.

Edevart oli kookas, väkevä mies ja tunsi jälleen pystyvänsä ja
kelpaavansa johonkin. Viikate lauloi, heinä katkesi sihahtaen sen
tieltä, leveä ura jäi jälkeen. Tietenkin oli vähän uskallettua niittää
koko niittyä yhteen menoon, kun ei ollut takeita monen päivän poudasta,
mutta hän ei hellittänyt.

Ehdittyään valmiiksi Edevart pistäytyi tupaan haukkaamaan aamiaista,
laivakorppuja ja palvattua lihaa. Keitti kahviakin ja joi sen
siirapilla höystettynä. Kymmenen tienoissa kaste oli haihtunut, hän
rupesi levittelemään raskasta luokoa karheelle. Tässä oli parinkymmenen
kuorman heinät. Hän oli lopulta niin väsynyt, että tuskin pysyi
pystyssä, ja laskeutuessaan istumaan hän samassa vaipui uneen.

Edevart heräsi pää kylmänä ja selvänä — kerrassaan merkillisen
selvänä. Yksi ja toinen asia, joka siihen saakka oli vain salaa
kytenyt mielessä, kohotti nyt rohkeasti päätään. Hän ei enää pitänyt
sitä vääryytenä, että Romeo nyt myi Doppenin. Vanha laina vain
tuli maksettavaksi takaisin. Hän oli huiputtanut vanhaa Knoffia
kalanostossa Lofooteilla monta vuotta sitten, ja nyt kaikki silloiset
kaksikillinkiset palasivat takaisin oikealle omistajalleen.

Sitä myöten asia siis oli selvä.

Mutta entä Lovise Magrete? Siinä oli toinen kysymys. Ensimmäisen kerran
Edevart nyt tunsi jotakin katkeruuden tapaista pyrkivän mieleensä.
Olihan hän, Lovise Magrete, kuitenkin kaikitenkin tavallaan karannut
hänen luotaan Anders Vaaden ja noiden toisten mukana. Niin juuri. Ja
eikö ollut alusta loppuun tämän syytä, että hän, Edevart, nyt istui
tässä aikuisena miehenä niin tyhjänä kuin ajatella voi, elää kituuttaen
kuivalla ruoalla kuin ennen kaikkein köyhimpinä lapsuusvuosinaan?
Edevartilla oli Lovise Magreten varalle oikea syntiluettelo;
ihmeellistä, ihmeellistä ja hirveää, kuinka tämä oli voinutkaan niin
muuttua! Edevartin täytyi jättää pois luvusta Lovise Magreten hellyys
ja kiihkeät hyväilyt antaumuksen hetkinä — mutta eikö noiden samaisten
hetkienkin seuralaisina aina olleet häveliäisyyden puutetta todistavat
sanat ja huudahdukset, jotka tekivät ne arkipäiväisiksi ja karkeiksi?
Varmaankin oli siellä kaukana maailmalla oppinut kaikenlaisia keinoja,
joista Edevart oli kuullut vain kaukaista huhua ja jotka tuntuivat
hänestä loukkaavilta. Lovise Magrete oli tehnyt paljon muutakin,
mikä Edevartista tuntui vastenmieliseltä: hän, Edevart, itse oli
jumalisesta kodista, mutta Lovise Magretesta ei ollut asia eikä
mikään häpäistä pyhäpäivää istuutumalla ompelemaan juuri samalla
hetkellä, jolloin pappi oli saarnatuolissa. Lovise Magrete oli käynyt
mistään vaihtamattomaksi, kumman varmaksi; hyvä sekin, mutta se oli
samalla perin vierasta hänen entiselle aralle viattomuudelleen. Miksi
rakkauteen siveettömyyttä? Tuntuiko se Lovise Magretesta hyvältä ja
mieluisalta? Tuliko hän siitä sen iloisemmaksi tai onnellisemmaksi?
Se ei varmastikaan ollut turmelusta, vaan opittua mahtailua. Nuo
kiharat, jotka eivät edes sopineet hänelle, hattu tiukkaan nauhoitetut
kengät, kaupunkilaishepeneet hänhän käytti kaulassaankin jotakin, joka
vain sai hänet näyttämään vanhemmalta ja kasvot lihavammilta eikä
ollenkaan kauniilta — kaikki tuo tympäisi Edevartia. Mutta toinen ei
luopunut niistä; hän oli oppinut niitä käyttämään eikä hellittänyt.
Entä tuokin joutava vehkeily, että pistäpäs hänen napinreikäänsä
metsätähti Sellainen kuului olevan tapana heidän _piknikeillään_, niin
Lovise Magrete oli selittänyt ja tehnyt hänet sillä niin noloksi,
ettei ollut ennen kokenut mokomaa. Saattoi myös sattua, ettei Lovise
Magrete saanut mieleensä jotakin norjalaista sanaa, vaan sanoi:
Mitä tämä onkaan — tiedän sen kyllä englanniksi! Tietenkin se oli
täyttä totta, mutta tuntui aivan naurettavalta Fosenlandetin Doppenin
entisen emännän huulilta. Entäpä sitten, vaikka osasi englantia!
August osasi venättäkin, mutta eivätpähän hänen kieltään kangertaneet
norjalaisetkaan sanat! Ja Lovise Magrete kävi solkkaamassa kaupassa
englantiaan Anders Vaaden ja Lorensenin kanssa, niin että ihan pyrki
mieltä kääntämään. Mutta taas toiselta puolen, yrittikö kertaakaan
saada pikku Haabjørgiä laulamaan englantilaista laulua hänelle,
Edevartille? Ei koskaan. Terve menoa vain, solkatkaa englantianne koko
Atlantinmatkanne, jotta kerrankin saatte tarpeeksenne! Mutta hän itse,
Edevart, olisi tällä hetkellä ollut aivan toinen mies, jollei olisi
koskaan nähnyt Lovise Magretea elävillä silmillään...

Mennyttä, mennyttä kaikki.

Onneksi Edevart sai heinät korjuuseen ja kannetuksi selässään latoon,
vaikka olikin tehnyt mahdollisimman typerästi niittäessään koko niityn
yhdellä kertaa. Kaikki kävi hyvin, hänellä oli onni matkassaan. Koko
ruumista särki niin, että täytyi vuoroin valittaa, vuoroin nauraa omaa
huonouttaan, mutta se ei vaikuttanut mieleen masentavasti, päinvastoin.
Iltaisin hän keitti ohrajauhopuuronsa ja pisti sen poskeensa
siirappiveden kanssa. Se ei ollut lainkaan hullumpaa ruokaa, ja hän
kiitti Jumalaa siitä.

Saatuaan heinät korjuuseen Edevart souti takaisin Karelin luo tekemään
tiliä.

Doppenissa oli kaikki valmista. Entä oliko Edevart itse valmis
luopumaan Doppenista? Heti paikalla. Hän vain kierteli heittämässä
sille hyvästi. Tuntui sentään hiukan surulliselta, kun olikin käynyt
näin nolosti, mutta asia ei ollut enää autettavissa. Halkovajassa
oli hänen uusi kirveensä. Hän ei tahtonut jättää sitä niin yksin,
mutta ei ottaa mukaankaan. Ei, Edevart ei tahtonut ottaa Doppenista
mukaansa naulaakaan, ei pienintä puutikkuakaan! Niinpä hän iski
kirveen hakkuupölkkyyn silmää myöten ja jätti sen siihen. Sitten hän
meni tupaan hyvästelemään. Katse osui vuoteeseen, muistot tulvahtivat
mieleen, hän lysähti kokoon. Pari katkonaista nyyhkytystä kuin
hiljaista vaikerrusta pusertui rinnasta. Sillä hetkellä hän peruutti
mielessään kaiken Lovise Magretesta ajattelemansa pahan katuen sitä
kyynelsilmin.

August oli valmis.

Sen vain sanon sinulle, hän sanoi Edevartille, että jos minä tulen
pyytämään sinua auttamaan minua parin tunnin ajaksi, jotta ehtisin
paremmin valmiiksi, niin älä tee mitä minä pyydän!

Mitä ihmettä? kummasteli Edevart ymmärtämättä oikein, mitä toinen
tarkoitti.

Heidän oli odotettava suurin osa yötä etelään menevää postilaivaa, ja
August puuhasi ja hääräsi taukoamatta. Edevart näki toveriaan vain
vilahdukselta silloin tällöin tämän mennä töytyyttäessä rakennuksesta
toiseen, ikään kuin hänellä olisi todellakin ollut kiire.

Illalla August tuli sanomaan: En ehdi valmiiksi tämän laivan lähdölle.

Mitäh!

Meidän on jäätävä seuraavaan laivaan.

Ei ikinä!

August ärähti: Sitten saat lähteä yksin.

Eihän Edevart voinut lähteä yksinkään. Hän tiukkasi syytä tähän
päähänpistoon. Kysäisi: Mikä ihme sinua täällä pidättää?

Tilit. En saa Romeota käsiini.

Tuo ei voinut olla totta. Edevartilla itsellään oli ollut täysi työ
kartellessaan Romeota, jota ei tahtonut tavata nykyisessä surkeassa
tilassaan. Hän ei ylipäänsä tahtonut tavata ketään, ei käydä kenenkään
luonakaan, vaan nukkua yönsä ulkona. Luulenpa melkein, että sinulla jo
on tili taskussasi, hän sanoi Augustille suoraan päin naamaa.

Niin, mutta on muutakin, tämä vastasi mennen samassa tiehensä.

Aamupuolella kuului postilaivan vihellys. Edevart kiirehti laiturille.
Augustia ei näkynyt missään, kukaan ei ollut nähnyt hänestä jälkeäkään.
Magnus, joka oli ottamassa tavaroita vastaan, ei voinut olla
vastaamatta: Ei kai uskalla mennä laivaan, kun niin pelkää vesillä!

Edevart istuutui laatikon reunalle ja nukahti siihen.

Hetkisen perästä August tuli paikalle. Mies oli synkällä tuulella,
hänellä oli vanha merimiessäkkikulunsa kainalossa. Sinun ei olisi
pitänyt päästää minua lähtemään, hän sanoi yrmeästi Edevartille, ei
siitä tullut mitään.

Edevart: Missä ihmeessä olet ollut?

Älä kysy. Mutta olisiko ollut parempi, jos olisin ampunut sen miehen
kuin koiran?

Edevart jäi suu selällään ihmettelemään ymmärtämättä yhtään mitään.

No! Tässä näet nyt minut, minulla on säkki ja kaikki matkassa ja olen
valmis lähtemään.

En voi jäädä enää kokonaiseksi viikoksi tänne makaamaan ja odottamaan,
tiuskaisi Edevart ärtyisästi. Kuulehan, August, voidaanhan lähteä
pohjoiseen päin menevässä laivassa, joka tulee ensi yönä. Mitäs siitä
sanot?

August tuumi hetkisen. Niinpä hyvinkin, mennään vain pohjoiseen päin.

Sinäkin päivänä August liikkui paikasta toiseen kuin sijaton sielu ja
näytti olevan kovin touhuissaan. Illalla hänellä oli mukanaan ruokaa,
ja toverukset asettuivat suojaan parkkiammeen taa, mihin lopulta
nukkuivatkin.

Pohjoiseen menevän postilaivan tuloajan lähestyessä toverukset
heräsivät vaistomaisesti. He vaihtoivat vain muutaman välttämättömän
sanan. August tuntui olevan mietteissään. Äkkiä hän puhkesi puhumaan:
Kun nyt laiva huutaa, mene sinä vain heti suoraa päätä laivaan, minä
tulen kohta perästä.

Edevart sanoi puolestaan: Kyllä meidän on mentävä laivaan yhdessä.

Siksi minä vain, että minun pitäisi ensin sanoa hyvästi yhdelle
ihmiselle, mutisi August. Ja laivan vihellyksen samassa kuuluessa hän
hypähti pystyyn sanoen: Itkepä tai naura, mutta tähänkään laivaan minä
en ennätä! Edevart tarttui mieheen kiinni: Nyt lähdettiin laivaan!
Päästä irti! tiukkasi August. Nyt on niin hyvä tilaisuus: Magnus on
laivasillalla työssä, hän on ypö yksin. Ymmärtäessään lopultakin, mitä
nuo sanat merkitsivät, Edevart tarttui muitta mutkitta toveriinsa
kiinni eikä hellittänyt, ennen kuin he kumpikin olivat laivassa. Siellä
hän kysäisi: Saitko sormuksesi takaisin? Sormukseniko? En tahtonutkaan
sitä takaisin. Olisin iloinen, jos hän pitäisi sen hautaansa asti. Ei,
en hyötynyt mitään tälläkään kertaa, hän ei tahtonut. Oletko jo ennen
yrittänyt?

Tokko olen yrittänyt! matki August. Mutta ajattelin, että nyt, kun
olin pois lähdössä — ja olen varma siitä, että jos olisin päässyt tänä
yönä... Äkkiä hän kimmastui ja ärjäisi: Senkö täytistä sinä revit minua
hihasta? Hittoako se sinuun kuuluu? Olenko pyytänyt sinua taluttamaan
— — —? No niin, enhän tarkoittanut sillä lailla... Mutta sinäpä et
olekaan milloinkaan ollut rakastunut etkä siis tiedä, miten kovalle se
ottaa — — —




VIII


Jälleen Poldenissa.

Suuria muutoksia kahtena viime viikkona.

Jo laivaa Edevart oli hämmästyksekseen tavaillut oman nimensä
alakannella näkemänsä tavaralaatikon kupeessa. Hän rupesi katselemaan
ympärilleen tarkemmin ja huomasi, että oli vielä toisiakin laatikoita,
myttyjä ja tynnyreitä, joissa niinikään oli hänen nimensä. Niitä oli
kokonainen iso tavaralähetys. Olipas tämä jotakin! Edevart kutsui
toverinsakin katsomaan pyytäen kuulla tämän ajatuksen August sanoi
oitis. — Ne ovat tietenkin häneltä! — Keneltä ihmeen häneltä? — Ka,
siltä naiselta, joka lähti Amerikkaan. Nämä tavarat ovat Trondheimista.
— Edevart sujautti kätensä taskuun. Tietysti! hänellä oli yhä vielä
taskussaan Paulinen kirjoittama pitkä tavaraluettelo. Lovise Magrete ei
siis ollut voinut saada sitä käsiinsä, ja vaikka olisi saanutkin, niin
milläpä rahoilla hän olisi ostanut tavaroita sellaiset määrät! Pahus
tämän arvoituksen selvittäköön!

Edevartin matkalippua kirjoittaessaan perämies virkkoi hänen nimensä
kuullessaan: Jahaa! Meillä on teille tavaroita. Niitä onkin koko joukko.

Edevart oli vähällä jo vastata paukauttaa, ettei hän tiedä mitään koko
asiasta, kun August ehätti väliin sanomaan: Eipähän se mies ensimmäistä
kertaa osta koko kaupan täyttä tavaroita kerrallaan!

Toverusten arvo kohosi kovasti toisten matkustajien silmissä, heihin
katsottiin kunnioittaen, vaikka he matkustivatkin vaatimattomasti
kansilipulla. Varmaan suuren kauppamiehen oikkuja.

Kotisatamassa arvoitus selvisi. He näkivät Joakimin ja Teodorin
tulleen Karoluksen kahdeksanhangalla hakemaan tavaroita kotiin. Siinä
oli selitys: Joakim oli palannut Kvæ-vuonolta runsaat sillirahat
kukkarossaan ja pelastanut kaupan.

Augustkin oivalsi sen oitis, mutta se ei vaikuttanut häneen yhtä
valtavasti, hän ei mennyt "polvilleen". Kun perämies tuumi, että
tavaroita oli varmaan kymmenentuhannen kruunun arvosta, August
virkkoi rauhallisesti: Hänellä onkin oikein paremmanpuoleinen kauppa
Poldenissa! — Onko sitten tarkoitus ajaa Gabrielsen nurin vielä toiseen
kertaan? — Hm, tuumi August, ei kai siinä lopultakaan ole muuta neuvoa.

Edevartilla ei ollut sisua lyöttäytyä mukaan tähän hauskanpitoon. Hän
tunsi itsensä nöyryytetyksi eikä kyennyt sitä salailemaan. August
puheli hänelle yrittäen rohkaista toveriaan: viime kerralla hän ja
Edevart olivat tulleet Poldeniin mahtavina miehinä ja nähtävyyksinä,
eivätkä he tälläkään kertaa suinkaan tulleet kulkureina eivätkä
kerjäläisinä. Aina toki jotakin valkenee, älä huoli surra! lohdutteli
August.

Joakim tervehti heitä hieman hämillään: Lähettivät meidät hakemaan
kaikkia sinun tavaroitasi. Pauline ei antanut siunaaman rauhaa.

August virkkoi itsetietoisesti, hymyillen alentuvan ystävällistä hymyä
kuin anteeksi pyydellen: Kuinka tiesit meidän tuovan tavarat juuri
tässä laivassa? Etkö luule Paulinen saaneen sähkösanomaa! Edevartista
ei ollut mihinkään.

Toverukset lähtivät toisten mukana kotiin kahdeksanhangassa. Matkalla
Joakim kertoi ofotilaisen, vanhan jahdin laivurin, purjehtineen ykskaks
matkoihinsa maksamatta työväen palkkoja. Oli luvannut lähettää rahat
jälkeenpäin etelän puolesta. Siinä nyt kaikki kalankuivaajat saivat
pitkän nenän ainoaksi palkakseen koko kesän raadannasta!

Asia on sillä tavalla, puuttui Teodor puheeseen, että jollei meidän
nuottakuntaa olisi onnistanut Kvæ-vuonolla, ei mikään mahti olisi
pelastanut Poldenia! Teodor oli pakahtua ylpeydestä, hän oli ansainnut
hyvästi rahaa eikä suinkaan kätkenyt kynttiläänsä vakan alle. Hän oli
ostanut uudet roimasaappaat, joissa oli punaiset varrensuut, niin että
hän oli komea katsella. Mutta August ei ollut häntä näkevinäänkään.

Kiusallinen ajatus, että Joakimin oli täytynyt panna rahansa kauppaan,
jottei saanut käyttää niitä uuteen navettaansa! Mutta siihenkin
tottui vähitellen, ja Edevart antoi Paulinelle helmisormuksen, jottei
hänenkään olisi tarvinnut tulla aivan tyhjin käsin. Ja tottahan toki,
Herra nähköön, ilmestyisi jotakin, millä hän taas voisi kohottaa
arvoaan ihmisten silmissä. Joakim ei ollut mitään huomaavinaan,
vaan lainasi hevosen ja vedätti tavarat rannasta kauppaan, avasi
pakkalaatikot ja kääröt ja vieritti tynnyrit kellariin puhellen
koko ajan leikkisästi isolle veljelle, miten hän muka aikoi kiskoa
vaivoistaan kunnollisen päiväpalkan. Pauline täytti kaupan hyllyt ja
laatikot ja käveli kovin mahtavana tiskin takana.

Olettepa ostaneet tavaroita oikein enemmänkin, virkkoi Edevart.

Tuo Joakimhan se... vastasi Pauline kuin anteeksipyydellen.

Mikäpä siinä auttoi? tämä tuumi. Ei tässä saanut Paulinelta siunaaman
rauhaa.

Vai et saanut minulta siunaaman rauhaa?

Niin, voitko uskoa Edevart! Ihan heittäytyi pitkäkseen lattialle ja
potki ja huusi kuin veitsi kurkussa!

Kyllä sinä osaat! nauroi Pauline.

No ihan kuin olisi saanut raivonpuuskan! jatkoi Joakim järkähtämättä.

Pelkkää leikinlaskua ja hyväntuulisuutta koko ajan. Ei ainoaakaan
tyytymätöntä ilmettä, ei nenännyrpistystä; ja kun sitten tavarat olivat
kaikki paikoillaan, Joakim lähti rauhallisesti työhön pelloilleen.
Se poika muisti hyvästi, mitä oli nuorena oppinut, niin että lausui
vakavasti: Toinen menee pellolleen, toinen kauppaliikkeeseensä; en
huoli vaihtaa teidän kanssanne!

Joakimilla ei ollut hätäpäiviä. Heinälato oli niin täynnä, että seinät
uhkasivat pullistua ulos. Sinne ei mahtunut enää lisää kuormavitsan
täyttäkään, eikä hän enää sinä vuonna voinut rakentaa lisää, ei toki.
Mutta hän puuhasi yksissä tuumin toisen miehen kanssa, jonka oli
vieläkin mahdottomampi joutua neuvottomaksi ja jonka nimi oli Ezra.
_Hänellä_ oli kyllä tilaa sekä heinille että Joakimin ostamalle uudelle
lehmälle. Niinpä siis kaikki sujui niin hyvin, ettei paremmasta apua.

Mutta entäs August? Murjottiko hän alakärsänä loukossaan, virkkamatta
luotua sanaa? Kaikkia vielä! Polden oli kahden viime vuoden aikana
muuttunut hänelle uudeksi paikaksi, niin että hän riensi paikasta
toiseen vastustamattoman toimintahalun ajamana tarttuen toimeen,
missä tarvittiin. Ensiksi hän auttoi jonkin aikaa Joakimia, mutta
saatuaan kuulla, että Karoluksen heinänteko oli vielä kesken, hän lähti
suoraa päätä tämän luo, tempasi viikatteen käteensä ja niitti pari
päivää yhteen menoon kuin aika mies. Tuo August oli kerta kaikkiaan
merkillinen otus, niin sukkela ja aina valmis tarttumaan uuteen
yritykseen, ja valehdellakin osasi niin, että se oli jo suoranaista
valheen väärinkäyttämistä. Kaikki pitivät hänestä; hän oli usein
uskollinen ja avulias aivan omaksi vahingokseen asti, mutta tiukan
tullen saattoi heittäytyä niin tunnottomaksi, että se jo enemmän
kuin hipoi rikollisuutta. Nyt hän oli täällä taas, mutta komeat
saappaat, joissa oli alaskäännetyt varrensuut, olivat kai unohtuneet
jonnekin matkan varteen; vaatteet olivat kuluneet ja nukkavierut,
eikä matkatavaroita liioin ollut muuta kuin pahainen merimiehensäkki;
mitähän se oikein merkitsi? August suvaitsi selittää jättäneensä
matkatavaransa etelänpuoleen ja ottaneensa mukaansa ainoastaan kaikkein
välttämättömimmän.

Hän lähti Ezran luo tarkastuskäynnille. Augustin rohkeita neuvoja
ja kuvauksia oli kiittäminen siitä, että uudispaikasta oli paisunut
sellainen emätalo, jollainen se jo oli — ja aikaa voittaen siitä tulisi
koko seudun kumma ja ihme. August otettiin siis talossa vastaan kuin
kunniavieras konsanaan.

Olettepas saaneet täällä aikaan suurenmoista! puheli August nyökäyttäen
päätään. Itse en olisi voinut tehdä sen paremmin näin vähässä ajassa.
Mutta mitä ihmettä sinä, Hosea, täällä teet? hän tämän nähdessään
kysäisi muka hämmästyneenä.

Ezra oli heti mukana samassa juonessa: Mitäpä muutakaan kuin pyörii
minun jaloissani.

Kuulutte olevan naimisissa?

Niin no, luuletko, että hänestä olisi muuten päässyt hetkeksikään
rauhaan!

Hosea puuttui vuorostaan puheeseen: No no, olehan nyt vähemmällä, että
saan kertoa Augustille oikein jäljilleen, kuinka kaikki kävi. Sillä
niin asia on, jos totta puhutaan, etten minä olisi ollenkaan hänestä
huolinut, en toki alunkaan, mutta hänpä uhkaili menevänsä hirteen.
Hihhihhii! Olettekos ennen kuullut ja nähnyt mokomaa härkäpäätä!

Olipa mukavaa, että tahdoitte toinen toisenne, sanoi August siihen.

Augustia pyydettiin käymään sisään ja kestittiin parhaan mukaan.
Vieraan mielestä tupa oli viihtyisä ja mukava. Mutta olitpa sentään
pöllö, hän virkkoi sitten Ezralle, kun et tehnyt tätä mökkiäsi
isommaksi yksin tein. Sillä ainakin Hoseasta päätellen saatte pian
perheen lisäystä.

Eikö mitä! Ezra pudisti päätään kovin viattoman näköisenä. Muuten vain
on laiskuuttaan lihonut ja paisunut...

Hosea oli samassa hänen tukassaan kiinni: Kyllä mi sinut lihotan ja
paisutan!

Mentiin kaikki yhdessä perunamaalle mäen ylärinteelle. Ezra tonkaisi
multaa näyttääkseen, miten isoja mukulat jo olivat. Katsokaapas,
kohtapuoleen jo täysimittaisia perunoita! He laskeutuivat suolle —
tuolle ihanuuden ja siunauksen suurelle lähteelle. Olki oli nyt kolmen
jalan pituista, ja tähkäpäät alkoivat nuokkua jyvien painosta. Siellä
täällä vilja oli hiukan laossa, mutta siitä ei ollut enää vaaraa. Jyvät
pääsisivät kyllä tuleentumaan leikkuuajaksi.

August oli ihmeissään, karautteli kurkkuaan ja nyökytti päätään, mutta
ei virkkanut sanaakaan. He menivät vielä kauemmas suolle, hän hyppi
paikoillaan koettaakseen, hytkyikö pohja vielä. Ei hytkynyt enää. Vesi
virtaili iloisesti liristen kuivatusviemärissä, ja kaikki epälukuiset
salaojat olivat kuivattaneet entisen hyllyvän rimmen lujaksi kamaraksi.
Yli koko aukean puski siellä täällä pientä lehtipuun vesaa, jotka
olivat päässeet juurtumaan kuivaneeseen maaperään.

August tunsi kunnioitusta tähän maahan uhrattua tavatonta, sitkeää
työtä kohtaan; mutta tietysti oli maailman ympäri purjehtineen miehen
täytynyt nähdä ihmeempääkin: Tämä niin muistuttaa mieleeni muutamaa
paikkaa Australiasta. Kävin siellä kerran; mutta se suo oli paljon
suurempi, ja kuivatusviemärikin oli kuin oikea kanava, ja siinä oli
niin paljon vettä, että siinä käytettiin vesimyllyä. Niin. Ja syksyllä
sitten ei vedätetty jyviä suoraan kotiin, vaan ne jauhatettiin ensin
myllyssä jauhoiksi ja vedätettiin sitten täydet jauhosäkit kotiin. Nyt
kai kysytte, mihin semmoinen jauhojen paljous saatiin mahtumaan? Kas
niillä elätettiin tuhat sikaa, ja sitten myytiin niitä vaunulasteittain.

Kuulijat nyökkäsivät alistuvan näköisinä.

August alkoi jo samassa lohdutella. Olihan tässäkin aika iso aukea, ja
paljon oli vettä tässäkin viemäriojassa. Näin silmämäärällä arvioiden
— ja minä osaan arvostella asioita yhdellä silmänluonnillakin — täytyy
ihmetellä, että olettekin saaneet kaiken toimeksi. Sanokaa minun
sanoneeni!

Nuori pariskunta ei voinut sallia silmiensä kostuvan, mutta Augustin
puhe liikutti heitä syvästi, ja Ezra sai sanotuksi: Vai niin tuumit!
Niin, niinpä vähän tuntuu itsestämmekin!

Montako lehmää teillä on?

Kaksi. Ja sitten vasikka.

Ensi vuonna niitä on kolme, lisäsi Hosea.

Ezra: Asia on sillä lailla, että eukko tahtoo paljon lehmiä, mutta ukko
hevosta. En tiedä oikein, kumpi hankitaan ensin.

Hosea mutisi itsekseen — kai oli sanonut samaa satoja kertoja ennenkin:
Hevosesta ei heru maitoa eikä voita!

August alkoi tuumia asiaa. Vaikkei hän ihan pystynyt neuvomaan
kaloille, missä niiden oli meressä uitava eikä taivaankappaleille,
miten niiden oli kuljettava, ei sentään ollut toista hänen vertaistaan
keksimään keinoja ja hyviä neuvoja. Ezran täytyi saada hevonen.

Entä miten se asia on? Kuuluuko suosta vielä huutoa? Ei kuulu. Ei ole
kuulunut sen sunnuntain perästä, jona kuului kaksi huutoa peräkkäin.

Molemmat veijarit katsoivat toisiinsa kovin viattoman näköisinä. Hosea
seisoi siinä vieressä vaarallisine tietoineen kaikkineen uskaltamatta
kohottaa katsettaan.

Lähdettiin katsomaan rakennuksia. August tarkasti ladon ja navetan,
mittasi varmana kuin asiantuntija ainakin vaaksanmitalla pilttuut
nyökäten hyväksyvästi, mittasi navetanylisten oven, josta isojen
heinäkuormien piti mahtua sisään, ja nyökkäsi taaskin. Sitten hän hyppi
paikallaan koetellakseen, kantoiko ylisten lattia hevosen, ja nyökkäsi
taas kaikelle.

Hänen lähtiessään Ezra kysäisi epävarmasti: Mitä luulet, voisiko
hevosen ottaa jo tänä vuonna?

Tänä vuonnako? Ei, ette voi elättää hevosta ja kolmea lehmää sillä
niittyalalla, joka teillä toistaiseksi on raivattuna.

Niin, eipä kai.

Mutta kuitenkin, August jatkoi, hevonen teidän on saatava. Ja sitten
hän meni matkoihinsa.

August kuohui taas toimintatarmoa ja tartutti sitä toisiinkin.
Polden oli jälleen muuttunut uudeksi, ja Ezran uudispaikka oli hänen
sydämellään. August meni suoraa päätä Edevartin puheille ja sanoi, että
Ezran on saatava hevonen vielä samana vuonna.

Hm, kyllä kai, kyllä kai Ezran pitää saada hevonen ..

Niin juuri. Siispä Augustin ja Edevartin on tartuttava lapioon ja
lähdettävä ojittamaan suosta niin iso ala lisää, että siitä saa vuoden
heinät hevoselle. Ymmärrätkö?

Edevart ei pitänyt kiirettä. Joakim päätyi kuulemaan keskustelua, ja
hänen mielenkiintonsa virisi oitis, mutta Edevart vitkutti asiaa —
laiskanpulskea mies, jolla alkoi jo olla vähän ihravatsan alkua.

Ethän sinä ole vanha vaivainen! toimitti August. Jos on omia puheitasi
uskominen, niitit koko Doppenin heinät yhdessä ainoassa yössä! Ezralla
on rahaa vihantarehun ostoon, hän ottaa sinulta, Joakim, ruokolle yhden
lehmän, josta saa lantaa uudisviljelykseensä. Hän ansaitsi kyllä sen
verran, että saa ostetuksi hevosen, eikö niin? Mutta saatte lainata
hänen hevostaan ajoihin, mitä vähän tarvitsette täällä kaupalla
tavaroita vedättämään. Ymmärrätkö? Kas tuossa lapio!

No niin, toverukset kävivät suon kimppuun. Sattuessaan sille päälle
molemmat huhtoivat kuin hullut. He korvasivat taidon ja tottumuksen
puutteen raa'alla, hillittömällä voimalla eivätkä säästäneet itseään,
mutta niinpä täytyikin ihmetellä, miten paljon he saivat jälkeä päivän
mittaan. Ezralle itselleen ei jäänyt muuta työtä kuin kävellä kuokka
kädessä noiden vimmatusti rehkivien miesten kinterillä, ja Hosean
täytyi laittaa ruokaa pitkin päivää, niin suunnaton ruokahalu heillä
oli. Tämä oli hauskinta aikaa, mitä Ezralla vielä oli uudispaikallaan
ollut, ja kaikkein hupaisinta oli aamulla, kun Edevart ääneen valitteli
kipeytynyttä selkäänsä, ennen kuin sai sen vertymään.



Kesä alkoi kallistua syksyyn. Toverukset olivat ja elelivät yhä vielä
kylässä ansaitsematta killinkiäkään. Oliko se heidänlaistensa miesten
arvon mukaista elämää! Kumpaakin se kiusasi ja harmitti. Pauline
hyöri tiskinsä takana käyden kauppaa; kaikki sujui hyvin niin kauan
kun nuottakunnan miehillä oli rahaa, jota saattoivat sirotella ympäri
kylää, sillä loppujen lopuksi se sentään löysi aina kauppaan. Mutta
mitäpä apua siitä toveruksille oli? Ei yhtään mitään. Edevartin piti
näön vuoksi olla Paulinen kaupassa, mutta hän piti mokomaa puuhaa
itselleen kokonaan sopimattomana ja sanoi aina: Minusta nähden tee,
miten itse tahdot! August puolestaan oli myös mies, joka ei ottanut
maksua työstään. En ole pienen rahan tarpeessa, hän virkkoi ylpeästi.

Mutta kyllä vain he kumpikin olivat sekä pienen että ison rahan
tarpeessa. Monet vuodet he olivat kuljeskelleet vapaina kuin taivaan
linnut. Aina oli ote päässyt luiskahtamaan heidän kädestään; he olivat
kyllä saaneet sitten uuden otteen, mutta sekin oli päässyt heltiämään.
Siinä siis oltiin. Edevart varsinkin oli ahtaalla. Ofotilainen oli
purjehtinut matkoihinsa maksamatta vieläkään hänelle vanhaa lainaansa,
Fosenlandetin Knoffeille hän oli velkaa ehkä enemmän kuin Doppenin
hinnan, ja kaiken kukkuraksi nyt toden teolla vaadittiin loppua vanhan
Martinus keulamiehen lehmän hinnasta, josta hän oli mennyt takuuseen.
Se ei olisi voinut tulla enää sopimattomampaan aikaan, mutta mikäpä
siinä auttoi muukaan kuin pitää silmä kovana ja vastata reippaasti:
Kyllä, kyllä! Odottakaahan hetkinen! Ei hänellä ollut muutakaan neuvoa.

Edevart haki Augustin käsiinsä, ja toverukset ryhtyivät yhdessä
pohtimaan kysymystä. — Sinun täytyy neuvoa kysyjä suoraa päätä
kauppaan, tuumi August. Tee paperi! — Mitä? Omaan kauppaaniko? — Mutta
hän kirjoitti kuin kirjoittikin paperin, jonkinlaisen kuitintapaisen:
On saanut kaupasta rahana ja tavaroina sen ja sen summan. Edevart
Andreassen.

Jos nyt vielä sattuu jotakin, hän ei enää sitä kestä. Kovinpa olet
alakärsänä, tuumi August. — Tahtoisin vaipua maan alle! valitti
Edevart. Hän tuumi ja pohti. Talvi oli tulossa, ei hän hevin voinut
lähteä enää uutta kertaa Lofooteillekaan. Mutta mikä sitten neuvoksi?
Säkki selkään ja kiertämään maita ja mantereita? Se ajatus ei tuntunut
pelottavalta, mutta oli se sentään kovin alentavaa kauppamiehelle,
jolla oli oma kauppansa! Hän aprikoi aprikoimasta päästyäänkin.
Augustille hän sanoi: Voisinhan yrittää taas kaupantekoa, lähteä
kiertelemään säkki selässä. Mutta en tiedä, miten päästä alkuun.
Minulla ei ole lainkaan tavaroita.

August vastasi: Samaa olen itsekin ajatellut. Eikö sinulla ole
tavaroita? Otat vanhat tavarasi täältä kaupasta, niin että siitä
riittää meille molemmillekin.

Edevartia ei haluttanut enää rasittaa kauppaa. Niinpä hän sanoi: Meillä
ei ole rahaakaan.

Eikö rahaa?

Muutama vaivainen killinki, siinä kaikki. Emme voi lähteä matkaan ihan
paljaina miehinä. Jos eukot pistävät käteen talarin setelin, josta
pitää antaa takaisin, niin siinä oltiin. Täytyy meillä toki olla edes
vaihtorahaa.

Kaipa siihen neuvo keksitään, tuumi August.

Niinpä niin, Augustillakaan ei ollut mitään kulkukauppiaaksi rupeamista
vastaan. Päinvastoin; hän itsekin oli ajatellut asiaa, kaupankäynti oli
taas uutta. Kuljeksiva elämä houkutteli. Seuraavana päivänä hän sanoi
Edevartille: Nyt sekin Teodorin tomppeli on kultasormuksen ostopuuhissa.

Älä ihmeessä?

Itse kehui niin.

Edevart ihmeissään: Mutta eihän sinulla ole kultasormusta.

Onpahan niinkin. Et tietenkään ymmärrä, sillä ethän ole ruudinkeksijä
etkä ole koskaan ollutkaan. Mutta kyllä minä hankin meille molemmille
vaihtorahoja, jos vain autat minua ensi yönä.

Edevart vainusi varkautta ja rikosta, ja pudisti päätään.

Et suinkaan ajattele, että meidän pitäisi se sormus varastaa? Ei sinun
tarvitsisi tehdä puolestasi muuta kuin seisoa katsomassa tiellä, ettei
tule ketään ihmisiä.

En tiedä, uskallanko lähteä sinun matkaasi, vastasi Edevart empien.

Jäät siis mieluummin mätänemään paikoillesi tänne Poldeniin?

Ilta oli kuin tilauksesta hyvin pimeä, ja toverukset lähtivät
matkaan. Augustilla oli lapio ja pihdit, joilla kaupassa väännettiin
tavaralaatikoiden kansilaudat auki. Edevart seurasi toveriaan sanaakaan
virkkamatta.

He lähtivät kävelemään kirkkotietä. August oli koko ajan hiukan edellä.
Hän harppaili nopeasti kuin ainakin järkähtämättömän päätöksen tehnyt
mies, mutta talojen kohdalla teki sentään pienen kierroksen. Minne
oikein ollaan menossa? kysäisi Edevart viimein. Et saa puhua! kahahti
August vastaukseksi.

He kävelivät tunnin verran, talo talolta pappilan metsään asti, ohi
senkin ja päätyivät siten pappilan maille. August pysähtyi hautausmaan
aidan viereen ja puhui hiljaa: Seiso sinä tässä! Jos joku tulee, tule
vain minun luokseni hautausmaalle! Yksikään ihminen ei uskalla tulla
jäljessäsi tänne. Mutta kävele hyvin nopeasti ja ikään kuin leijaillen
hautojen välillä!

Tämä on pyhänryöstöä, tuumi Edevart kauhistuneena. August aikoo
murtautua kirkkoon, mutta mitä hän sitten lapiolla...? Ääneen hän
sanoi: Alanpa pelätä sinun aikovan murtautua kirkkoon.

Pöllö! tiuskaisi August vastaukseksi. Kirkko saa minusta nähden olla
koreasti rauhassa.

Mutta mitä sinä sitten aiot? Sano, mies, kun kysyn.

August ärähti: Suu poikki! Minä tiedän, missä miehen hauta on, irroitan
kauniisti turpeet ja asetan ne sitten takaisin paikoilleen.

Hautaanko sitten aiot tunkeutua?

Ihan niin. Hänellä on sormessaan minun sormukseni, se paksu
kultasormus, josta maksoin kolme talaria. Muistan kyllä, kummassa
kädessä se on, ja muistan sormenkin, niin ettei minun tarvitse etsiä
eikä haparoida.

Edevartia puistatti. Kuule, August, hän kuiskasi, sen sinä jätät
tekemättä.

Pidä suusi kiinni ja seiso tässä! sähähti August vastaukseksi ja oli
samassa jo tiessään.

Yö oli pimeä. Edevart ei nähnyt pitkälle, mutta kuunteli sitä tarkemmin
ja kuuli Augustin kaivavan maata. Muuten ei kuulunut rasahdustakaan.
Edevart oli aluksi kovin levoton säpsähtäen joka kerta, kun luuli
kuulevansa liikettä tieltä; olihan hän joka tapauksessa mukana
syntisessä työssä, häpäisemässä haudan rauhaa! Mutta kun minuutit
kasvoivat neljänneksiksi ja näistä karttui puolituntinen ja sitten
kokonainen tunti, hän alkoi hengittää keveämmin, niin että jo uskalsi
istahtaakin hetkiseksi veräjänposkeen. Pimeästä häämötti jotakin
vieläkin mustempaa kuin muu maailma: Augustin kaivama multakasa.
Vihdoin hän kuuli kuin maan alta valittavaa kitinää. Varmaankin naulat
narisivat Augustin irrottaessa arkun kantta. Edevart oli samassa
jännityksessään jaloillaan eikä tohtinut enää istuutua.

Toverukset eivät kumpikaan milloinkaan unohtaneet tätä yötä, eikä
heille kuitenkaan tapahtunut yhtään mitään. Mutta molemmat olivat
täysin selvillä siitä, että he olivat silloin olleet jumalattomilla
teillä. Augustkin, joka yritti purra luontonsa, näki pahoja unia
ja heittelehti öisin vuoteellaan pitkät ajat perästäpäin. Ei kai
ollut tottunut ryöstämään hautoja, niin että menetteli hätiköiden ja
epävarmasti. Sen hän tiesi, että täytyy olla mahdollisimman varovainen,
ei saa kolistella eikä lausua ääneen sanaakaan, sillä kirkon ikkunat
olisivat helähtäneet, eikä saa ääneen kirotakaan, vaikka sattuisikin
repäisemään kätensä arkun nauloihin. Hänen täytyi purra hammasta ja
olla välittämättä toverin vastaväitteistä.

Ei sillä hyvä, että sai arkun kannen auki, yön pimeydessä täytyi vielä
hakea oikea sormi, ja se oli inhottavin osa koko urakasta. Tuoreen
ruumiin käden ja sormen August olisi silmiä puhkovassa pimeässäkin
helposti löytänyt käsikopelolla, mutta tässä oli asia toinen. Arkussa
oli vain luita ja vaaterääsyjä, ja kaiken muun hyvän lisäksi ruumis
oli pitkällä matkalla kääntynyt arkussa. Mihin kummaan kädet olivat
joutuneet? Hän alkoi etsiä ruumiin keskipaikkeilta. Ei mitään.

Tuota etsimistä ja kopeloimista tuntui kestävän kokonaisen iäisyyden.
Edevart ei enää jaksanut odottaa, vaan lähti vartiopaikaltaan
hautausmaalle. August oli raottanut arkun kantta vain toisesta päästä
ja pistänyt lapion kiilaksi arkun ja kannen väliin pitääkseen sen auki.
Hänen toinen kätensä haparoi arkun sisällystä.

Edevart kuiskasi hautaan: Kuule! Tule pois, August!

August oikaisihen ja sähähti raivoissaan hampaiden välistä: Pääsetkö
pois siitä, pääsetkö matkaasi, tai vieköön sinut paholainen nahkoineen
päivineen!

Saat mieluummin myydä minun sormukseni.

Vai myydä sinun sormuksesi! Hohoh, ei muuta mitään! Ja antaa
haudankaivajan löytää minun sormukseni ja pitää sen, niinkö häh? Tuki
suusi!

Edevartin täytyi palata takaisin, ja August ryhtyi taas arkkua
kopeloimaan, Hän huomasi pian, ettei auttanut hapuilla umpimähkään,
vaan täytyi aloittaa toisesta päästä ja tutkia koko ruumis tuuma
tuumalta. Huh! Inhottavaa työtä! Mitä kaikkea hän saikaan sormiinsa!
Enimmäkseen vaaterääsyä, usein luun, silloin tällöin napin, väliin
taas jotakin kamalaa, tahmeaa, joka tarttui kuin sitku sormiin. Napit
narrasivat useaan kertaan häntä uskomaan, että hän jo oli löytänyt
etsimänsä, ne kun olivat pieniä ja pyöreitä kuin sormus. Ruumis oli
arkussa täysissä pukimissa, niin että siinä oli sekä takin että
housunnapit. Mutta August ei hellittänyt. Saatuaan vihdoin viimein
sormuksen käsiinsä hän ei enää malttanut, vaan kuiskasi puoliääneen
toverilleen: Jo löysin! Edevart kuuli hänen nyt sovittelevan kantta
paikoilleen, naulat kitisivät ja narahtelivat taas.

Tietenkään August ei malttanut siinä enää tehdä tarkkaa työtä. Hän
ei löytänyt vanhoja naulanreikiä eikä uskaltanut ruveta takomaan
kantta kiinni, vaan painoi sen miten kuten paikoilleen ja liikutti
sitä hiljalleen muutaman kerran edestakaisin, jotta naulat edes vähän
upposivat puuhun. Sitten Edevart kuuli hänen syytävän mullan takaisin
hautaan ja tallaavan aina väliin, jotta olisi mennyt tiukempaan.

Augustilla olikin miltei tärkein työ vielä jäljellä. Jäljet oli saatava
hävitetyksi näkymättömiin. Edevart kuuli Augustin huolellisesti
siivoavan ja siistivän haudan ympärystä. Lopuksi tämä vielä veti
käsillään nurmikosta viimeiset mullanrippeet, sitten vasta asetti
turpeet paikoilleen. Siihen hän pani paljon aikaa ja huolta, jottei
turpeiden väliin olisi jäänyt pienintäkään rakoa.

Vihdoin viimein August palasi.

Koettelehan! hän kuiskasi.

Edevart koetteli kädellään. Siinä oli sormus.

Edevart virkkoi: Anna lapio ja kirves minulle!

He kävelivät äänettöminä kuin varjot samaa tietä takaisin läpi pappilan
metsän. Rupesi satamaan.

Siitä tuli oikea syyssade, jota kesti kolme vuorokautta yhteen menoon.
Augustista tämä sattui mainiosti, tämä oli oikein onnenpotkaus.
Siunattu sade pitää varmasti ihmiset poissa hautausmaalta, huuhtoo
avatun haudan turvepeitteestä viimeisetkin jäljet ja liottaa nurmikkoon
varisseet ja tallautuneet multakokkareet, niin että kenenkään on
mahdoton huomata mitään. Tämä siunattu sade saa yrityksen onnistumaan,
tämä tuli kuin tilauksesta...

Ja sitten toverukset lähtivät taas kulkemaan säkki selässä
perunannoston aikoihin lokakuussa, pimeimmän syksyn suussa. Augustia
tuntui vetävän etelään päin. Edevartia alkoi epäilyttää, etteihän
kaveri vain pyrkinyt takaisin Fosenlandetiin, missä oli iskenyt
silmänsä toisen omaan. Edevartia ei koko asia liikuttanut vähääkään,
kun August vain ei ampunut sen naisen miestä, niinkuin oli uhannut.
Hän sanoi: Uskon sinun saavan piankin säkkisi tyhjäksi, niin että voit
ostaa uutta ensimmäisestä kaupungista, joka sattuu tiellesi! August
vastasi vain: Älä sinä minua sure!

Heidän tiensä erosivat. He eivät tavanneet toisiaan ennen kuin kesällä
Stokmarknesin markkinoilla.

Edevart purjehti nelihangallaan pohjoiseen Kvæ-vuonoon asti ennen kuin
ryhtyi kaupantekoon. Hän toivoi hiljaisessa mielessään, että näillä
seuduilla oli vielä rahaa kesällisen silliapajan ajoilta.



Poldenin kaupan ja Gabrielsenin välillä syntyi kova kilpailu.
Jommankumman olisi lopuksi pantava ovensa kiinni. Gabrielsenilla,
olivat hyvänä turvana vaimon sukulaiset, jotka takasivat häntä, niin
että näytti jo siltä, ettei Pauline jaksaisi pitää puoliaan. Mutta
Pauline oli valpas ja varovainen, harkitsi aina, mitä ihmiset kunakin
vuodenaikana eniten tarvitsivat, ja järjesti ostonsa sen mukaan. Oikein
ajateltu, ettei hän ostanut paloöljyä kesää vasten, jolloin aurinko
paistoi yölläkin, eikä tupakkaa talven tullen, jolloin kaikki miehet
olivat Lofooteilla. Hän oli viisas ja harkitseva.

Joakim näki kaupan menestyvän hyvin, ja kun hän kerran oli päässyt
sen makuun, häneen meni ylpeyden paholainen. Gabrielsen ei saa kehua
voittaneensa! Joakim oli varovainen, ei koskaan ostanut enempää kuin
minkä voi oitis maksaa. Heitä olikin sattunut kaksi hyvää yhteen.
Pauline sisko toi tavaroiden tilauslistan, ja Joakim teki huoleti
tilauksensa sen perusteella. Trondheimin kauppiaat saivat tehdä kummin
halutti: jolleivät he suostuneet ostajan määräämiin hintoihin ja
ehtoihin, kaupat saivat jäädä tekemättä.

Pauline siskosta olikin kehittynyt koko kauppanero. Hän ei ollut niin
hyväntahtoinen; ihmiset eivät voineet suurestikaan luottaa hänen
armeliaisuuteensa yrittäessään hädissään pyytää velaksi. Pauline ei
ollut yhtä hyvänahkainen kuin Edevart tiskin takana seistessään.
Edevart antoi kyllä, kun sikseen oli, mutta Pauline osasi katsoa omaa
etuaan, punnitsi ja laski tarkkaan kaiken. Jos saatava oli liian kauan
maksamatta, hän ilman muuta huomautti velalliselle asiasta. Muutamat
ostajat tietenkin suuttuivat semmoisesta, jopa toiset uhkailivat,
etteivät ikinä enää astu jalallaankaan hänen kauppaansa. No niin,
jonkin aikaa he saattoivat pysyä poissa, mutta kyllä routa pian ajoi
porsaat kotiin, mikäpä heille muukaan neuvoksi? Saattoivat kyllä käydä
Gabrielsenin kaupassa, mutta tämä oli vielä paljon pahempi, haukkui
vielä poldenilaiset pahanpäiväisiksi siitä hyvästä, kun nämä — syyttä
suotta! — elättivät kauppaa omassa nurkkajuuressaan. Tahtoivat vain
saada hänet kumoon, niin kauppias väitti, eikä hän tahtonut olla
mokomien ihmisten kanssa missään tekemisissä, joilla ei milloinkaan
ollut rahaa. Pysykööt vain poissa hänen kaupastaan, jos niin haluttaa,
olkoot vain niin hyvät; kyllä hän vielä näyttää sille heidän
vaivaiselle Poldenin nurkkakaupalleen, kummassa ennen on telki ovella —
— —

Gabrielsen ei tahtonut mahtua nahkoihinsa, kun aika kului kulumistaan
eikä poldenilaisten sisarusten kauppa vain ottanut mennäkseen nurin.
Mutta oliko siinä sitten olevinaan järkeä, että haukkui ostajiaan
tuolla tavoin, sitä vaille ettei ajanut ovesta pellolle? Siitä oli
seurauksena, että Gabrielsenin kauppa alkoi käydä yhä huonommin.
Tämä taas vaikutti itse mieheen; hän kävi niin välinpitämättömäksi,
ettei viitsinyt enää käyttää kovaa kaulusta ja ajoi partansakin vain
sunnuntaiksi. Mikäs kauppias se sellainen on! Mutta Pauline? Kuinkas
hän? Hän oli käynyt niin hienoksi, että käytti kaulassaan valkoista
pitsikaulusta, ja sormessa hänellä oli helmisormus. Joka sunnuntai
hän kävi kirkossa, ja silloin oli aina rinnassa kultainen medaljonki,
jonka oli joskus aikoinaan saanut isoltaveljeltä ja joka tietysti oli
maksanut suuret rahat, kuinkas muuten! Eikähän Pauline olisi voinut
käydä niin koreana, jollei hänellä olisi ollut siihen varaa. Kyllä
noita lennätinlinjan tarkastusmiehen lapsia sentään oli vedellyt oikein
helkkarinmoisesti, heillä oli valtaa ja rahaa. Ihmiset puhelivat
sellaista, että näillä oli joka sunnuntai päivälliseksi lihaa!

Oli miten oli, Poldenin kauppa pysyi pystyssä, eikä kukaan voinut
syyttää Paulinea sellaisesta, että hän olisi itkenyt säälistä, kun
eukot kävivät kerjäämässä puolta naulaa kahvia velaksi. Niin hän ei
kylläkään tehnyt, mutta oli kaikin puolin rehellinen ja kunnollinen
ihminen, sitä ei kukaan voinut kieltää. Hän ei kitsastellut paria
rusinaa, kun naapurin lapset pistäytyivät kaupassa, ja eikös hän
vielä auttanut Martinus keulamiehen perhettä, vaikka olikin joutunut
maksamaan loput heidän lehmänsä hinnasta, josta Edevart oli ollut
takuussa?

Mutta nyt taisi itse riivaaja mennä Gabrielseniin, sillä hän halusi
saada aikaan ratkaisun. Hän pani kaikki yhden kortin varaan ja osti
tavaroita joukoittain, kasoittain, vieläpä mitä merkillisimpiä
tavaroita, hienompaa jos korkeampaakin, ja raskaitakin tavaroita kuten
tahkoja ja amerikkalaismallisia kaakeliuuneja. Niin, Gabrielsen saattoi
kyllä ostaa, mutta täytyi hänen kai itsensäkin ymmärtää, ettei hän
voinut saada kaikkia noita tavaroita kaupaksi. Tuo oli epätoivoista
hommaa tuollainen, hänen piti saada näyttää mahtiaan. Hyvä. Ihmiset
ryntäsivät hänen kauppaansa, hän kyni kylästä viimeisetkin killingit,
ja Poldenin kauppa oli monta viikkoa tyhjänä. Entä väsyivätkö Pauline
ja Joakim taisteluun ja pistivät teljen ovelleen? Ei sinnepäinkään.
Mutta Gabrielsenilla kävi kauppa kuin siimaa, hänellä oli tavaroita,
joita oman ja naapuripitäjien herrasväetkin ostivat, hänellä oli
silkkiä ja samettia, oli naistenhattuja ja kellonvitjoja ja ostokenkiä
ja mahdottoman kauniita pöytäliinoja, joissa oli ripsut ja tupsut,
ja painettuja kuvia ja vaikka mitä. Mitäpä turhaa tilaamaan moisia
tavaroita kaukaa kaupungeista, kun kerran Gabrielsenilta sai kaikkea?
Kaiken hyvän lisäksi Gabrielsen oli saanut myös ruokatavaroita ja
kaikkia mahdollisia herkkuja, juustoja ja hunajaa ja hedelmiä, joita ei
kukaan hieno ihminen voinut olla ostamatta. Oli ainoastaan yksi oikea
kauppias, ja se oli Gabrielsen.

Kului kappaleen matkaa talvea. Paulinesta alkoi olo käydä ikäväksi.
Hänellä oli yhäkin valkoinen kaulus kaulassaan, mutta ei ollut
ketään, kenelle sitä näyttää. Hänen ainoana työnään oli nyt puuhailu
kodissa, kaupassa ei käynyt ristinsielua. Joakim toimitteli omia
töitään, hoiteli perunoitaan ja ohriaan, sitten pui viljansa ja, kun
se aika koitti, lähti Karoluksen venekunnassa Lofooteille. Pauline jäi
yksin huolineen ja harmeineen. Kun ostajia ei käynyt, hän ei saanut
rahaa, millä ostaa uusia tavaroita, niin että hänen kauppansa näytti
sulkeutuvan itsestään.

Silloin tapahtui, että Edevart lähetti hänelle matkoiltaan rahakirjeen,
ei kylläkään paljon, muutaman talarin vain, pari kymmenentalarin
seteliä, mutta Pauline sai uutta rohkeutta. Voi sitä isoaveljeä! Nyt
tahtoi tietenkin ensinnä maksaa paperinsa, jolla oli ottanut rahaa
kaupasta; jäi vähän tähteeksikin, jonka Pauline sai käyttää miten
halutti. Kyllä isoveli sentään oli mies; kun ryhtyi asiaan, niin aina
siitä syntyi jotakin, sellainen hän oli! Epäilemättä Edevart itsekin
olisi tarvinnut nuo rahat, ja Pauline oli varma siitä, että Joakim
olisi raivostunut koko tarjouksesta ja kieltäytynyt ottamasta niitä
vastaan, mutta Pauline osti niillä uutta tavaraa. Kohta levisikin
kylään huhu, että Poldenin kauppaan oli tullut tavaraa, tosin ei
niin mahdottomasti kuin Gabrielsenille, mutta oikeita tarpeellisia,
välttämättömiä tavaroita, joita ihmiset todella tarvitsivat, muutamia
jauhosäkkejä, suurimoita, kahvia, amerikkalaista silavaa. Pauline
kirjoitti Edevartille vastauskirjeen kiittäen rahoista ja vakuuttaen,
että ne kyllä tulevat takaisin korkoineen. Ajat eivät tosin ole hyvät,
Pauline kirjoitti vielä; ihmiset alkavat puhua, että eräälläkin
kauppiaalla alkaa olla tiukat paikat, miten lopulta selviytyneekään.
Kävi äskettäin täällä Poldenissa puhumassa minun kanssani, mutta enpä
huoli siitä huudella. Tule nyt kotiin itse hoitamaan kauppaasi! Sinä
olet poissa ja Joakim on poissa, etten voi kysyä neuvoa keneltäkään,
vaan kaikki pitää tehdä oman tyhmän pääni mukaan... Ja sitten tapahtui
— keskellä helmikuuta, pahimmalla lumikelillä ja kireimmillä pakkasilla
— että Ytrepoldenin kirkkomiehet tiesivät kertoa Gabrielsenin kaupan
oven olevan taas kiinni, jo toiseen kertaan. Kas, Gabrielsen oli imenyt
vaimonsa sukulaisista kaiken, mitä irti sai, he eivät voineet mennä
uusiin takauksiin, ja viimeiset ja pahimmat vekselit eräytyivät juuri
maksettaviksi. Siinä lorun loppu.

Täytyy sanoa, että Gabrielsen oli selviytyäkseen pannut liikkeelle
kaikkensa. Hän oli käynyt pappilassa, lääkärissä ja nimismiehessä
pyytämässä nimiä, ei ollut säästänyt lukkari Johnseniakaan, jonka
turhamaisuutta moinen pyyntö kyllä hiveli, mutta hänenkin täytyi
sentään kieltäytyä niinkuin kaikki muut olivat kieltäytyneet. Loppujen
lopuksi Gabrielsen oli tullut Paulinen luo tarjoten hänelle tavaroita
polkuhinnalla, kun vain olisi saanut käteismaksun. Mitä ihmeen
tavaroita? mietti Pauline mielessään. Niitäköhän se nyt tahkokiviään
ja pyöreitä kaakeliuunejaan...? Mutta hän puheli kauppiaan kanssa
tyynesti ja hillitysti eikä heti töykeästi hylännyt tämän tarjousta.
Gabrielsen mainitsi suuria ja kalliita kapineita, jotka Pauline saisi
sillä hinnalla, minkä itse suostui niistä maksamaan. Siihen minulla
ei ole varaa, vastasi Pauline. Gabrielsen puhui välttämättömistä
tarvetavaroista, elintarvikkeista. Niitä olen juuri itse hankkinut,
virkkoi Pauline.

Ei, kauppoja ei syntynyt.

Talvi oli vielä ankarimmillaan ja ihmisillä tiukka aika, mutta sentään
päivät pitenivät käyden samalla valoisammiksi. Ja sitten maaliskuussa
Joakim tulla tupsahti kotiin Lofooteilta tuoden mukanaan — niin, tuoden
todellakin mukanaan rahaa koko Poldenille. Mitä ihmettä? Ofotilainen
oli maksanut kesäiset kalankuivausrahat, ja Joakimin piti jakaa ne
työssä olleille sen mukaan, minkä verran kukin oli saamassa. Olipa
se koko onnenpotkaus! Rahoja herahti lapsille ja aikuisille, melkein
jokainen Poldenin tupa pääsi osalliseksi tuosta siunauksesta. Summat
eivät kylläkään olleet suuria, mutta entiseen verraten koitti oikein
loistava aika, kulta-aika; kauppa sai perimättömät saatavansa, niin
että taas oli käyttövaroja. Ofotilainen maksoi vielä Edevartilta
ottamansa vanhan lainankin.

Oliko ofotilainen ykskaks muuttunut näin rehelliseksi? Rehellinen mies
hän oli aina ollut, hän oli kunnon mies, mutta hänen asiansa eivät
olleet luistaneet hyvin. Poika, Nils, joka kävi laukkukauppaa, oli kai
pannut hänen rahojaan menemään liiaksikin, tokko lienee ukolla ollut
enää paljonkaan jäljellä. Mutta vanha laivuri käsitti, ettei hän voi
seuraavana kesänä tulla kalalasteineen Poldeniin, ennen kuin edellisen
vuoden asiat on selvitetty, hänen oli siis välttämättömyyden pakostakin
oltava rehellinen. Mutta niin hyvään tarpeeseen hänen rahansa nyt
poldenilaisille tulivat, että nämä melkein siunasivat laivuria
siitä, että tämä oli viivyttänyt maksua, kunnes heidän hätänsä oli
suurimmillaan.

Edevart tuli kotiin vasta kun kevät oli muuttumassa kesäksi ja kaikki
taas vihantaa ja kaunista. Nelihanka oli ääriään myöten täynnä tavaraa,
ja hänellä tuntui olevan rahaista rahaakin sen verran, että hyvin tuli
toimeen. Ihme mies saamaan tavaraa kaupaksi! Hän oli ollut matkallaan
kaukana Ruijassa asti, myynyt nordlandilaisille kalastajille,
kveeneille, lappalaisille ja Norjan tilallisille, saanut kaupatuksi
villatakkeja ja öljytamineita ihmisille, joiden ei ennen ollut
pälkähtänyt päähänkään ostaa mitään.

Pauline oli iloissaan, toivoi näin saavansa venelastillisen tavaroita
omaan kauppaansa. Niitä et voi saada, selitti Edevart, minä vien ne
markkinoille.

Se tuuma oli siinnyt ja syntynyt Augustin aivoissa. Hänen täytyi aina
saada yrittää jotakin uutta. August oli ilmoittanut Fosenlandetista
käsin ostaneensa Knoffeilta tavaroita ja vuokranneensa jo
Stokmarknesista myyntikojunkin. Kun August oli huononpuoleinen
kynämies, hän oli tälläkin kertaa ilmoittanut aikeensa toverilleen
sähkösanomalla neuvoen tätäkin tuomaan nelihangallaan mahdollisimman
paljon tavaraa, jotta heidän markkinakojustaan saataisiin parempi kuin
useimmista muista. Itse hän aikoi tulla vuorolaivassa kaikki laatikot
ja nassakat ja tavaramytyt matkassaan.

August ilmeisesti hautoi mielessään oikein suuryritystä.

Päivänä muutamana Edevart sanoi veljelleen: Meidän olisi selvitettävä
asiat, mutta ehkä saan vähän enemmän rahaa, jahka olen ensin ollut
siellä markkinoilla.

Joakim oli oitis varuillaan: Mitkä ihmeen asiat?

No, kaikki viimesyksyiset tavarat.

Niistä minä olen jo saanut maksun.

Vai olet saanut maksun. Taisi tipahtaa suoraan taivaasta.

Olen kuin olenkin. Sinähän ostit ne navettatarpeet. Enkä ostanut.
Itsehän sinä ne ostit Lofootienosuudellasi.

Odotahan, niin saat kuulla! Pauline! huusi Joakim ovesta.

Senkin apina!

Silloin Joakimin sappi kiehahti, siitä olisi voinut syntyä oikein
käsirysy, jos olisi ollut syrjäisiä kuulemassa. Mutta nyt istui vain
isävanha tuvassa yrittäen päästä selville siitä, mistä pojat oikein
riitelivät. Molemmat tuntuivat olevan oikeassa. Mitä ihmettä te nyt
taas? hän kysäisi kummissaan.

Edevart: Tuo Joakim on taas ihan hulluna.

Ei hän minun mielestäni ole niinkään hupsu, tuumi isä. Kumpikin olette
saaneet hyviä lahjoja, josta teidän sietää kiittää Jumalaa.

Pauline tuli. Hän mitteli katseillaan ensin toista, sitten toista
kysyen lopuksi: Mitäs nyt?

Tuohan tuo Joakim — —

Eikö asia ole niin, keskeytti Joakim, että sain sinulta rahat
navettatarpeisiin?

Niin on.

Suotta vain pidät hänen puoltaan! väitti Edevart puolestaan. Olette
molemmat samassa juonessa.

Pauline: Mikä ihme siinä on, että aina pitää tulla riita ja rähäkkä,
kun teidän on puhuttava asioistanne! Jollei kumpikaan tahdo huolia
toisen rahoista, niin antakaa minulle. En minä niitä heitä hukkaan,
kyllä minä osaan niitä käyttää.

Joakim mutisi itsekseen:... pöllö, kun luulee olevansa minulle velkaa
tavaroista.

Niin olenkin.

Pauline: Mutta taivastentekijä, etkö sinä lähettänyt minulle rahoja
pohjan puolesta?

Mitäpä tuosta tuonvertaisesta.

Oli siinä sen verran, mitä olit kauppaan velkaa, ja oikein
moninkertaisesti.

Edevart raastoi hurjana tukkaansa: En ymmärrä teidän laskujanne.
Luulisin minäkin osaavani laskea kaksi lukua yhteen.

Mutta sitähän sinä et osaakaan! pisti Joakim väliin. Sinä lasket vain,
mitä näet silmilläsi, mutta silloin lasku ei ole oikein.

Kuuletkos Pauline tuota poikaa!

Etkös sinä rakennuttanut kauppaa? kysäisi Joakim.

Edevart jäi seisomaan suu selällään. Isä sanoi nurkastaan: Edevartpa
hyvinkin sen rakennutti.

Enkös minä saanut nuottaakin sinulta? jatkoi Joakim.

Toinnuttuaan ällistyksestään Edevart pihahti pilkallisesti: Nuottaako?
Kaikkia vielä. En minä mokomaa laitosta sanoisi nuotaksi enkä
miksikään... tehty miten lienee, ihan päin seiniä, ja vanha ja laho.
Knoff oli vähällä upottaa sen meren syvyyteen.

Onpahan kestänyt minun silliparveni.

Vai kestänyt sinun silliparvesi! Hyväkin onni! Makailet vuodesta
toiseen tähyilemässä, näkyisikö missä sillinpyrstö vilahtavan, ja syöt
eväspussisi tyhjäksi ja köyhdytät itsesi pilalle. Sitten satut saamaan
silliparven apajaasi ja luulet nuotan olleen suureksikin siunaukseksi.
Kaikkia vielä.

Joakim kivahti tulistuneena: Vai sinä — vai sinä tässä puhumaan
toisille vetelehtimisestä vuodesta vuoteen? Missäs sinä silloin olit,
kun muut häpesivät? Ikään kuin et itse olisi haihatellut maan äärestä
toiseen asettumatta koskaan mihinkään oikein olemaan?

Edevartin ei auttanut jatkaa sitä latua. Hänen täytyi kääntää
kelkkansa: Aina sinulla riittää sanomista siitä, etten minä muka tee
muuta kuin kuljeksin maailmalla ja vetelehdin milloin missäkin, mutta
pitäisikö sitten kaikkien maata iät kaiken täällä Poldenissa ja mädätä
paikoilleen niinkuin sinä ja Ezra?

Vai Ezraa tähän — oletko ihan päästäsi pilalla! huudahti Joakim.
Tiedätkös, Ezrasta paisuu vielä ajan oloon Poldenin suurimman talon
isäntä? Sinä et tiedä sitä, mutta minä tiedän!

Niin, ehkä joskus aikoinaan, kun on ensin raatanut itsensä siinä
suuressa talossaan niin loppuun, ettei enää pysty omin voimin
liikkumaan omilla maillaan. Mitä — eikö hänen muka pitäisi tehdä työtä?
Ja silloin ei Hoseastakaan ole enää mitään jäljellä, hänkin saa raataa
kuin orja lehmiensä ja maansa kimpussa, intti Edevart itsepintaisesti.
Oikein tekee pahaa häntä nähdä.

Pöllö! Etkö ole huomannut, kuinka iloisia ja tyytyväisiä molemmat ovat
uudispaikallaan?

Edevartin mieleen muistui äkkiä jotakin, ja hän sanoa sutkautti: Niin,
iloisia ja tyytyväisiä, kun eivät tiedä paremmasta mitään.

Mistä paremmasta muka? Heillä on kyllä kova työ, mutta he sopivat hyvin
yhteen eivätkä toivokaan muuta.

Ja vaikka he raataisivat ja rehkisivät miten, niin kaikki menee kädestä
kärsään. Siinä koko heidän palkkansa.

Eipä niinkään kaikki siinä. He aloittivat tyhjin käsin, mutta nyt
heillä on koti ja kontu, heillä on maata ja kolme lehmää, ja pian
heillä on hevonenkin.

Puhu pukille!

Sitä paitsi heillä on lepo ja rauha rinnassaan, mutta sitä ei ole
sinulla. He käyvät illalla levolle ja nukkuvat rauhassa yönsä.

Niin kai tekevät, murahti Edevart.

Niin juuri tekevät, mutta et sinä, joka aina hulmuat maailmalla ja
luulet olevasi enemmän kuin muut ihmiset. Olenhan itse kuullut,
millaista sinun yöleposi on, heittelehdit ja peppuroit vuoteessa,
ennen kuin saat unen päästä kiinni. Ja kun sitten vihdoin alat vedellä
hirsiä, huudat kesken kaiken jotakin koskestasi ja Augustista ja
Amerikasta ja Floridasta ja talostasi. Semmoista sinun yöleposi on.
Enpä haluaisi vaihtaa!

Pitkä äänettömyys. Vanha isä sanoi: Edevartilla on paljon
ajattelemista. Älä sinä moiti häntä, hänellä on kovin monta rautaa
tulessa.

Hitto vieköön, virkkoi Edevart vihdoinkin, minä olen velkaa ne tavarat.

Ei sinua maksa kuunnella.

Edevart: Mutta nyt minä tahdon, että sinä otat koko kaupan omiin
nimiisi ja hoidat sitä, miten itsestäsi parhaalta näyttää. Se on vain
oikeus ja kohtuus.

Minäkö? Kaupan omiin nimiini? ihmetteli Joakim. Ehei, ei tullut mitään,
minusta ei ole kauppiaaksi. Pauline on tähänkin asti hoitanut sen
puolen. Minulla on liian paljon kaikkea muuta puuhaa, ensinnäkin on
rakennettava navetta.

Isän mielestä kumpikin poika on tavallaan oikeassa, niin että hän
nyt puuttuu puheeseen virkkaen: On se kerrassaan ihme, miten paljon
Joakim saa maasta irti! Nyt hänen on rakennettava uusi navetta. Olisipa
äitinne ollut näkemässä!

Edevart ei päässyt puuhun ei pitkään. Hän otti lompakon taskustaan ja
sanoi laskien kaksikymmentäviisi talaria pöydälle: Kas tässä, ota nämä
rahat kauppaan ensi aluksi; markkinoiden perästä saat lisää!

En ikinä! huudahti Pauline pelästyneenä. Anna olla!

Hän on pähkähullu! myönsi Joakimkin.

Edevart puri huultaan nyökäten itsekseen. Äkkiä hän keksi jotakin ja
sanoa paukautti: No niin, sitten en ymmärrä muuta kuin että tahdotte
päästä minusta eroon, jotta saatte pitää kaupan kahdestaan!

Nyt oli Joakimin vuoro jäädä suu auki. Pauline kohotti kätensä kohti
taivasta päästäen ne samassa jälleen vaipumaan. Hän aivan mykistyi.
Joakimkaan ei sanonut enää sanaakaan, vaan harppasi ovelle, avasi säpin
ja työnsi ovea kerran toisensa perästä muistamatta, että se avautui
sisäänpäin. Ja kuinka monet tuhannet kerrat hän sentään oli kulkenut
samasta ovesta!

Joakimin mentyä Pauline sanoi: Ethän voi tarkoittaa mitä sanot!

Edevart huomasi menneensä liian pitkälle, niin että vastasi hiljaa:
Ei, ei, niin on kuin sinä sanot. En enää oikein itsekään tiedä, mitä
ajattelen.

Antakaa te Edevartin olla rauhassa, huudahti isä ääneen. Hänellä on
niin paljon ajateltavaa.

Muuta ei tarvittu. Nuo isälliset sanat tunkivat suoraan sydämeen.
Edevart vavahti, hänen jäykkyytensä suli siihen paikkaan. Hänen täytyi
kääntyä poispäin salatakseen mielenliikutustaan.

Pauline sanoi, ennen kuin lähti tuvasta: Kuule, Edevart, ota pois
rahasi! Ethän sinä voi lähteä markkinoille ilman rahaa.



Ja tietystikin kaikki oli taas kohta hyvin. Kumpikaan puoli ei ollut
tarkoittanut pahaa. Mutta siinä Joakim teki viisaasti — se oli oikein
kuin taivaan antama vihjaus -, että sai lähdetyksi tuvasta ennen kuin
oli lennättänyt tuolin tai jonkin muun sopivan esineen veljensä päähän.

Edevartin täytyi saada mies avuksi viemään venettä markkinoille.
Hän oli joskus tuonnoisena talvena purjehtinut monet pahat matkat
Norjan pohjoisrannikolla, mutta ei koskaan näin kovassa lastissa,
ja Länsivuono, jonka poikki hänen nyt oli yritettävä, oli joka
tapauksessa Länsivuono, siitä hänellä oli kyllä kokemusta. Hän pyysi
mukaansa Karolusta, mutta Karolus ei aikonut lähteä koko markkinoille.
Eipä silti, että kunnanvaltuuston puheenjohtajalla olisi noihin
aikoihin ollut erikoisen paljon puuhaa kunnan asioiden hoidossa,
mutta kirkkoherra oli vihjaissut sinnepäin, että hänen vaimonsa Ane
Maria ehkä piakkoin pääsee pois vankilasta. Minulla on kerrottavana
sinulle, Karolus, iloinen uutinen, niin kirkkoherra oli sanonut
menneenä sunnuntaina, en voi sanoa vielä mitään varmaa, mutta joka
tapauksessa koettavat saada vaimosi vapaaksi, jotta hän pääsee takaisin
luoksesi! Todellakin niin iloinen uutinen, että se ihan salpasi
hengityksen; Karolus vaipui syviin mietteisiin eikä koskenut ruokaan
tultuaan kirkosta kotiin. Sen perästäkin oli ollut niuhasyöntinen
ihan vain paljosta ajattelemisesta, ja kun Edevart pyysi häntä mukaan
markkinamatkalle, hän pudisti päätään eikä luvannut lähteä. Mitäpä hän
sinne rehkimään, nuo tuollaiset olivat perheettömien miesten hommia.
Ota toveriksesi Teodor tai Ezra. Edevart huomautti, että perheellisiä
miehiä nämäkin olivat; Karolus myönsi sen todeksi, mutta virkkoi
samassa, ettei heillä ollut ristiä kannettavana! Edevart ei ymmärtänyt
koko asiasta mitään.

Eikä hän tietystikään saanut Ezraakaan lähtemään mukaan. Edevart ei
huolinut edes mainita Ezralle koko asiasta. Tällä oli parastaikaa
senkin seitsemät kiireet, oli juuri uusi pieni sarka kuokittavana ennen
kuin sai hevosen. Pohjattomasta suosta oli tullut hänelle pohjaton työn
ja puuhan lähde.

Teodoria Edevart olisi kaikkein viimeiseksi halunnut mukaansa, mutta
muutakaan neuvoa ei ollut. Tämä tuli itse tarjoutumaan veneeseen; hänen
oli välttämättä päästävä markkinoille ostamaan yhtä ja toista. Teodor
vetelehti kylällä tekemättä mitään, oli harmaan ja ruokkoamattoman
näköinen mies. Jos nutusta lähti nappi, hän pisti puutikun tilalle,
mutta jalkinevehkeet hänellä olivat hyvät, roimasaappaat, joissa oli
punaiset varrensuut, ja hän kerskaili ummet ja lammet viimekesäisillä
nuottaosuuksillaan, joilla hän ja muut miehet olivat pelastaneet
Poldenin. Hän ei ruvennut turhia suremaan, vaikka toinen tasku oli
tyhjä eikä toisessa ollut mitään, mutta kultasormus hänellä oli yhä
sormessaan. Pään puolesta hän ei olisi ollut ollenkaan tielletulematon,
oli vain niin saamaton ja veltto miehekseen.

Oli siinäkin aviopari! Teodor ja Ragna olivat kumpikin Poldenissa
syntyneet ja kasvaneet. Kumpikin oli köyhää väkeä, kummatkin laiskoja,
epärehellisiä ja köyhiä, mutta eivät suinkaan typeriä. Oliko heillä
hidas ymmärrys ja sitäkin vähän? Ei lainkaan, he olivat aika sukkelia,
nokkeliakin tavallaan; Ragna oli koulussa ollut ensimmäinen. He
osasivat kyllä hiiviskellä kylällä ovelasti sieppaamassa yhtä ja
toista, osasivatpa vielä taitavasti peittää jälkensäkin, ja siihen jo
tarvitaan sekä ymmärrystä että kekseliäisyyttä. Heidän hökkelinsä oli
kurjan näköinen, niin ettei sinne hevin pistänyt nenäänsä, ja kerran
kahdessa vuodessa tuli lapsi lisää, mutta kuitenkaan ei näyttänyt siltä
kuin heidän elämänsä olisi muuttunut sen kurjemmaksi. Hekin osasivat
hymyillä ja laskea leikkiä, ja Ragnahan vasta hymyilikin kauniimmin
kuin kukaan muu somasti kaartuvilla huulillaan. Ei heidän elämänsä
ollut kehuttavaa, kaukana siitä, mutta hekään eivät tienneet kaivata
parempaa, joten päivät saattoivat kyllä kulua tuottamatta ylivoimaisia
ikävyyksiä ja suruja. Heidän elämänsä olisi voinut olla vielä paljon
hullummallakin tolalla.

Kun oli päätetty, että Edevart lähtee markkinoille, niin eikös
Ragnankin päähän pistänyt pyrkiä mukaan. Mutta mitä sinä otat
päällesi? ihmetteli Teodor, et suinkaan voi tuollaisenakaan lähteä?
Enpä kylläkään, myönsi Ragna, ja niin hänen täytyi luopua aikeesta.
Mutta kumpikin he olivat yhtä kevytmielisiä, yhtä herkkiä noudattamaan
päähänpistojaan. Vene ei kantanut enää yhtään henkeä lisää, ja miten
lasten kävisi? Mutta hamekankaan tuon sinulle markkinoilta, lupaili
Edevart. Kuinka hyvä sinä olet! ihasteli Ragna. Sitten voin taas
näyttäytyä ihmisten joukossa ja käydä kirkossakin.

Ragna rukka! Hän oli sentään kovin kärsivällinen köyhyydessään. Hän
olisi voinut käyttää kirkkovaatteita arkisin, jos vain olisi syntynyt
niin varakkaaksi. Ja sen sijaan että nyt kaikki halveksivat häntä
huonona ihmisenä, olisi kirkkoherralle ollut kunniaksi, jos sellainen
ihminen olisi istunut kirkonpenkissä saarnaa kuuntelemassa.

Edevart ei voinut koskaan unohtaa, kuinka hän kerran lapsena oli
auttanut Ragnaa etsimään lumesta kiiltävää nappia. Siinä oli kruunu,
se oli kaunis ja kiiltävä nappi, tytölle oikein aarre. Yhä vieläkin
tunsi Edevart mielensä liikuttuvan nähdessään Ragnan, hänen kävi
tätä niin sääliksi. Ragnalla oli ihmeellisen sievät kädet, sillä
tämähän oli sellainen epäkelpo, joka ei tehnyt niillä juuri mitään.
Ja mitäpä hän olisi niillä erikoista tehnytkään? Kurjuus oli kerta
kaikkiaan saanut hänet kynsiinsä, ja hän oli käynyt veltoksi nähdessään
sen auttamattomasti vain kasvavan kasvamistaan. Teodor saattoi
sanoa vaimolleen näinkin: Kun kerran kävit viime yönä Karoluksen
perunakuopassa, niin olisit voinut yksin tein ottaa sen verran, että
olisivat riittäneet koko viikoksi! Mihin Ragna saattoi vastata: Niinpä
kyllä, kumpikin voisimme tehdä paremmin kaiken mitä teemme!




IX


Vuosi vuodelta ihmiset tapaavat toisensa markkinoilla. Sitä nyt vielä
puuttuisi, että heidän täytyisi jäädä sitä huvia vaille! Siellä on
nuoria tyttöjä villapusero yllä ja kirkasvärinen huivi päässä, ja ne,
jotka ovat mielestään parempien ihmisten lapsia, yrittävät — hieman
arastellen — ottaa hatun päähänsä. Henrik Sten, se hurjapää, tulla
porhaltaa purjeveneellään ypö yksin, kiinnittää veneensä rantaan,
pyyhkii kenkänsä ja harppaa maihin. Eide Nikolaisen, seppä, täysin
oppinut tromssalainen, kävelee laivasillalla edestakaisin komeillen
hiuksista punotuilla, kultalukollisilla kellonperillä. Seppä on
kova tappelupukari ja aika naissankari, tummaihoinen kuin peikko,
kuten yleensä kaikki sepät, ja tunnettu käsivoimistaan, niin että
heittää tyttönsä tanssissa korkeammalle kuin kukaan muu. On siellä
sentään vanhempaa ja vakavampaakin väkeä, emäntiä, jotka ovat säästää
kituuttaneet voita ja juustoa markkinoilla myytäväksi, sekä isäntiä,
jotka ovat tulleet ostamaan venettä.

Vielä on verraten hiljaista, sillä on vasta vähän väkeä. Ei kuulu
hanurinsoittoa eikä muutakaan metakkaa.

August on tullut hyvissä ajoin ja ottanut myyntikojun haltuunsa,
latonut tavarat siististi hyllyille ja pannut kaiken kuntoon, mutta kun
ei ole vielä paljonkaan väkeä ja hän itse levoton sielu, hän pistää
kojun muitta mutkitta lukkoon ja lähtee hummaamaan. Meripoika on
rantalomalla!

August koetti saada Edevartia tähystimeensä ja huomasikin tämän oitis
kun tämä oli tullut. Edevart ei ollut kovinkaan mielissään toverinsa
nähdessään, sillä häntä pelotti, että tämän asiat olivat huonolla
tolalla; jos olisi paksu lompakko pullottanut Augustin taskussa, tämä
tuskin olisi laskenut itseään lomalle.

He purkivat tavarat nelihangasta ja veivät ne myyntikojuun. Niin, tässä
minun tavarani nyt ovat! sanoi August viitaten hyllyihin, en saanut
kokoon niin paljon kuin olin ajatellut. — Ei siinä todellakaan ollut
paljon, vähän kankaita, ompelutarpeita, nappeja ja hakasia, karkeita
pumpulilankoja, villaliinoja, huiveja; oli hyvä asia, että Edevart
toi kokonaisen venekuorman tavaroita, sillä Augustilla ei ollut juuri
mitään, ei todellakaan juuri mitään.

He latoivat kaikki hyllyille, pistivätpä niiden täytteeksi tyhjiä
laatikoltakin. Lopulta koju ei näyttänytkään enää kovin tyhjältä, joten
August saattoi rohkaisten sanoa: Kiittäisinpä onneani, jos omistaisin
tämän kojun tämmöisenään kaikkineen päivineen.

Onhan sinulla osasi tässä, huomautti Edevart.

August virkkoi kuin torjuen: Puhutaan siitä sitten joskus toiste. Entä
mihin se mies joutui — se Teodor, tarkoitan, joko livisti tiehensä?
Eipä silti, hyvä näinkin, en minä häntä kaipaakaan seuraani. Mitä minun
pitikään sanoa: Mattea on täällä.

Kuka? — Ai niin, vai on Mattea täällä!

Heillä on täällä kauppa. Mennäänkö sinne? He myyvät ruokaa kojussa,
Mattea miehensä kanssa.

Oletko tavannut hänet? kysäisi Edevart.

Olen kyllä. Mutta en ole enää hänelle suutuksissani, en minä naisten
kanssa tappelemaan, vaikka veisivätkin sormukset ja kellot mennessään.
Ei sinulla satu olemaan rahaa mukanasi?

Enpä ole ihan ilmankaan.

Lainaa minulle pari talaria. Asiasta toiseen: Knoff aikoo rakentaa
koskeesi myllyn.

Mitäh — tuleeko tuumasta sittenkin tosi?

Kävivät katsomassa tilaasi, nimittäin ukko Knoff ja Romeo, itse
soudin heidät sinne. Kyllä siitä tulee tosi. Mitäs tuumit, August? he
kysyivät, sillä he huomasivat, että olin ollut myllyjä rakentamassa
ennenkin. Silloin selitin kaikki: Turpiinimylly, ilmainen käyttövoima,
rukiit laivalasteittain suoraan Venäjältä. Ja he nyökäyttivät päätään.
Ja Edevart Andreassenistä mylläri, hän hoitaa koko laitoksen..
Nyökkäsivät taaskin. — Niin, tässä se Mattean koju onkin.

Mattealla oli iso koju, siinä oli monta pöytää ja monta jakkaraa
ja rahia. Samat pöydät, joiden ääressä Mattea oli häärinyt tyttönä
ollessaan Nilsin morsiamena. Koeteltuaan yhtä jos toistakin aviopari
oli ruvennut ravintolanpitäjiksi, olivat kai luopuneet Ofotissa olevan
talon hoidostakin.

August oli kuin kotonaan ja pyysi pulloaan. Tässä on toverini, tunnetko
hänet?

Kyllähän Mattea Edevartin tunsi.

Vai täällä sitten tavataan! virkkoi Edevart.

Siltäpähän näyttää, sanoa töksähdytti Mattea tylysti.

Edevart hymyili: Tunnen tuon orkosen, joka on tuolla katossa. Se tuli
silloin kerran täällä rähäkässä.

Hahhahhaa! August nauroi ääneensä hyväntahtoista nauruaan.

Matteaa ei naurattanut, hän tiuskaisi kiivaasti Edevartille, että tämä
oli kerran lähettänyt hänen miehelleen liian tiukan karhuamiskirjeen.
Oikein hävyttömän kirjeen, hän vakuutti.

Edevart vastasi pelkurimaisesti ja kuin lepytellen: Vai oli se hävytön?
En itse lukenut sitä läpi.

Et itse lukenut sitä?

Toinen kirjoitti sen minun puolestani, suuri Fosenlandetin kauppias.

Mattea rupesi leppymään: Olisinpa saanut sen kauppiaan korvista kiinni!

Niin, myönteli Edevart, mutta hänpä olisikin siepannut sinut syliinsä
ja suudellut. Hyvin nuori ja hyvin komea mies!

No sinä olet yhä samanlainen kuin ennenkin, siltä ainakin kuulostaa!
mutisi Mattea puoliääneen. Mutta saitko rahat? Miksi et kirjoittanut
mitään?

Suo anteeksi. En minä ole ollenkaan kynämies.

He olivat jälleen kahden. Kumpikaan ei ollut osannut kuolettavasti
loukkautua.

Miten sinun kurkkusi jaksaa? Edevart kysäisi kurillaan.

Kurkkuniko? Vai muistat senkin. Kyllä siitä tuli hyvä! Ja eikös Mattea
totisesti katsonut Edevartiin perin mukavasti ja veitikkamaisen
näköisenä.

Nils tuli keittiöstä samanlaisena kuin monta vuotta sittenkin.
Häneen ei ollut mikään pystynyt, hän oli jättänyt kerta kaikkiaan
surut ja huolet isänsä kannettavaksi. Mahtoikohan hän tietää,
ettei hänen vanhalla isällään laivurilla ollut varaa ostaa täyttä
lastia Lofooteilta, vaan että tämä oli parhaillaan kuivauttamassa
Poldenissa lastia, jota oli vain kaksi kolmannesta? Nils tuntui
olevan keittiömestarina, hän taisi näet valmistaa niin kylmät kuin
lämpimätkin ruoat, jotka hänen vaimonsa sitten tarjoili vieraille.
Siltä ainakin näytti; hänellä oli esiliinantapainenkin. Ei Nilskään
ollut unohtanut tuota hävytöntä karhuamiskirjettä, vaan sanoi suoraan,
ettei hän oikeastaan kaipaisi Edevartia kojussaan, mutta Mattea tukki
hänen suunsa selittäen asian lyhyesti, mutta samalla pontevasti. Nils
mutisi lopuksi: Siltä vain kuulosti, kuin en minä muka olisi pystynyt
hankkimaan niitä rahoja!

Toverukset ostivat ruokaa ja ryyppäsivät olutta palanpaineeksi. August
otti naukkujakin ja huusi myös Nilsiä ottamaan lasinsa, mutta Mattea
ehätti väliin: Nilsillä oli muutakin tekemistä. Nilsin piti joutua
keittiöön. Jo minä paistoin ohukkaat, sanoi Nils. No sitten saat
pilkkoa vähän puita! Siinä ei auttanut mikään, Mattea oli sama kuin
ennenkin, mutta sievän ja nuoren näköinen hän oli yhä vielä samoin kuin
miehensäkin. He olivat kaunis pari, mutta Nilsin ei auttanut muu kuin
totella ja lähteä keittiöön.

Tule istumaan tänne, Mattea! pyysi August.

Tämä tuli, mutta istuutui Edevartin puolelle. August naukkaili. Edevart
kysyi Mattealta: Eikö sinulla ole lapsia?

Mattea: Onko mokomaa kuultu? Eikö minulla muka ole lapsia? On toki,
kaksi kappaletta kotona isovanhempien luona. Vanhukset eivät malttaneet
laskea heitä luotaan — ja hehän ovat siksi rikkaita, että heidän
kannattaa ne pitää. Lapsiako? Sen voit uskoa.

August: Niin, minun ne eivät ole ainakaan.

Vai vielä sinun! Mattea nauroi kohti kurkkua.

Mitä sinä naurat? Eikö ole vähän omituista ajatella, että sinä istut
nyt tässä näin, sinä, joka ennen olit minun hempukkani, ja nyt olet
naimisissa toisen kanssa ja sinulla on lapsia ja kaikkia?

Enpä tullut sitä ajatelleeksi.

Niin, et kai tullut ajatelleeksi, kuinkapa sinä semmoista! myönteli
August synkästi. Mutta entäpä jos _minä_ ajattelisin sitä? Tässä näet
minut nyt, enkä ole enää sitä enkä tätä, ei ole kultaa eikä timantteja;
niin, ei minussa ole mitään silmänruokaa — — —

Edevart: Oletko ääneti, August, onhan sinulla tavaroita meidän
yhteisessä kojussamme.

Oli miten oli, tuumi August, sinä Mattea olit kerran minun hempukkani.
Ja minä suutelin sinua.

Vai suutelit sinä minua? Sitä en muistanut! — Mutta samassa Matteaa
alkoi pelottaa, että oli ehkä ärsyttänyt vanhaa ihailijaansa liiaksi.
Augustilla alkoi jo olla vähän hatussa, joten hän saattoi kiivastua.
Mattea siis puhelemaan tyynnytellen: Mitä me tämmöisistä puhumaan
kun minä kerran olen naimisissa Nilsin kanssa. Hän on minun mieheni,
sitä sinä et voi kieltää. Mutta hänen jälkeensä pidän eniten sinusta,
August, siihen saat luottaa!

August katsoi riemuiten Edevartiin ikään kuin sanoakseen: Siinä sen
kuulit! Herkkäuskoinen meripoika oli sillä tyydytetty, kulautti uuden
naukun kurkkuunsa ja pyysi kahvia. Niinpä niin, niistä ei ole enää
puhumista, hän tuumi sitten. Helkkari, asia on sillä tavalla, että
minulla on rakastettu, älä yritäkään epäillä sitä! Ja se nainen onkin
niin korkealla oksalla, etten tahdo sanoa edes hänen nimeäänkään tässä
paikassa. Mutta sinun pitäisi nähdä hänet kävelemässä hattu päässä ja
hienoissa vaatteissa ja pyytävän minua mukaansa! Niin, sinä Edevart
tunnet hänet kyllä.

Edevart nyökkäsi.

Kävikö Mattea mustasukkaiseksi? Sinähän pyysit kahvia, hän virkkoi
nousten paikaltaan. Ja nyt tapahtui se kumma, että Mattealla oli
keittiöstä palatessaan hattu päässä. Kas vain, Matteakin oli alkanut
kävellä hattu päässä kuin ainakin "parempien ihmisten" lapset! No,
Mattean mieshän oli laivurin, melkein kapteenin poika, hänen täytyi
näyttää toveruksille, ettei hänkään ollut tyhjänpäiväinen ihminen. Hän
laski kahvitarjottimen pöydälle jääden seisomaan paikalleen.

Oletko lähdössä markkinoille? kysyi August.

Mattea keksi oitis vastauksen: Niin, lähdetään vain katsomaan, onko
tullut lisää väkeä.

Toverukset hörppäsivät kahvinsa, maksoivat ja lähtivät Mattean mukaan.
He kiersivät koko kauppalan. Oli tullut muutamia uusia veneitä
markkinamiehiä täynnä, mutta vieläkään ei markkinaelämä ollut täydessä
käynnissä. He kävivät katsomassa karusellia, jota juuri asennettiin
paikoilleen, suurta telttaa, johon piti tulla sirkus, pikku telttaa,
jossa parhaillaan harjoitteli pari puukkotaituria, hyppytaiteilijaa
ja notkeusvoimistelijaa. Mennäänpä katsomaan meidän kauppaa! ehdotti
August.

Mattea alkoi tuntea kunnioitusta heidän kauppakojuaan ja tavaroiden
paljoutta kohtaan. Toverusten mielestä oli oikein ja paikallaan, että
August kehuskeli kovasti: Kun kuulet jonkun tarvitsevan tavaroita ja
tahtovan huokealla, niin lähetä, Mattea, vain tänne meidän luo! Sillä
meillä on vähin joka lajia, eikä ole sitä kauppiasta koko Trondheimin
kaupungissa, joka pystyisi myymään huokeammalla kuin me!

Mattea lupasi puhua heidän puolestaan, hän itsekin aikoi käydä
tekemässä heidän kanssaan suurenpuoleiset kaupat ennen lähtöään.

He menivät takaisin Mattean kojuun. Oli tullut lisää väkeä, nämä olivat
saaneet tilaamansa voileivät ja kahvin. Vapautuessaan tarjoilijan
tehtävistä Nils oitis livahti keittiöön. August naukkaili käyden
yhä puheliaammaksi. Hän oli saanut uusia kuulijoita, — mielikuvitus
alkoi jo laukata valtoimenaan. Hän kyllä puhui ikään kuin ainoastaan
Edevartille, mutta vilkuili samalla oikeaan ja vasempaan haastellen
niin äänekkäästi, että kaikkien täytyi kuulla. Nyt hän taas oli
oikeassa olossaan.

Muistathan sen silkkivyön? hän kysyi kovalla äänellä Edevartilta.
Tiedätkös, minulle tarjottiin siitä suuret rahat, kun silloin lähdin
etelään päin.

Etkö antanut pois?

Ehei, se nyt vielä olisi puuttunut! Sillä kun tarjotaan neljäsataa,
niin kapine on kahdeksansadan arvoinen, sen lapsikin käsittää. Mutta
enpä ruvennut siitä tinkimäänkään, minulla oli muutakin tekemistä niinä
päivinä, täytyi pitää silmällä, kun Magnus oli yöllä satamalaiturilla
hoitamassa tavaroiden purkamista ja lastausta. Se on totta, ethän
tiedäkään, mistä minä puhun, mutta minun oli hoideltava Magnuskin
loppujen lopuksi.

Hoideltava Magnus? — mitä tarkoitat?

Etkö sitten usko?

Mitä sinä hänelle teit?

Mitäpä minä mokomalle onkilierolle? Annoin vain, minkä tarpeessa oli.

Ohoh! Et suinkaan ampunut häntä?

Ja miksi en olisi ampunut!

Edevart: Älä hulluttele. Et silloin istuisi tässä.

Vai en istuisi tässä? Mutta pitikö sen apinan levitellä koko
paikkakunnalle sellaista huhua, että minä muka olen arka vesillä?
Olenhan purjehtinut maailman ympäri, minulla on rahoja monessa maassa,
ja tässä nyt ollaan, olla hyvä ja tulla vain vangitsemaan! Eivätpäs
uskalla! Muistatko oikein sitä Magnusta? En usko sinun muistavan, sillä
hänhän ei ollut mies eikä mikään, tyhjänpäiväinen puotirotta, kaikki
ruuvit eivät olleet oikein tiukalla. Muistatko, miten hän pelkäsi
hiiriä? Ja paras tässä sitten puhumaan, että minä muka olen arka
vesillä! Mutta se nainen, kas se on toista maata. En tahdo sanoa hänen
nimeään, mutta ajattelen häntä kuolinhetkellänikin vielä. Eipä silti,
kielsi kieltämästä päästyäänkin, mutta kuitenkin hymyili, kun minä
pyysin — hm, eikä hiiskunut sanaakaan sille apinalleen. Ensimmäisenä
yönä — ei, ei puhuta siitä! Hymyili vain, mutta eipäs sanonut siitä
mitään sille apinalleen. Katsohan vain, tuumin itsekseni, kyllä hän
vielä tahtookin! Ja niin tulin taas seuraavana yönä, mutta silloin en
häntä löytänytkään, mihin lienee pujahtanut. Etsin häntä — ei mitään.
Seuraavana päivänä näin hänet taas, mutta ei toki ensimmäistä pahaa
sanaa silloinkaan.

Edevart tiukkasi uudelleen: Mitä sinä sillä tarkoitit, että hoitelit
Magnuksen? Et kai sentään ampunut miestä ihan kuoliaaksi?

August: Mutta kyllä olisi sen rehellisesti ansainnut. En minä häntä
ampunut ollenkaan, pehmitin vain vähän kivellä.

August alkoi olla yhä pahemmin humalassa. Edevart olisi lähtenyt
pois, mutta hänen oli mahdotonta saada toveriaan mukaan. August istui
muistoihinsa vaipuneena; varmaan olivat mieluisia muistoja, koskapa
hän hymyili ja pudisti päätään. Ehkäpä vain keksi jotakin mielessään
päästäessään mielikuvituksensa hillitönnä laukkaamaan. Avatessaan
taas suunsa hän rupesi kertomaan kerran Knoffeilla tekemästään
kävelymatkasta, sellaisesta sunnuntaihuviretkestä; hänellä oli ollut
hanuri mukanaan, ja hän oli soittanut. Kaikki kaupan myyjät olivat
olleet mukana, taloudenhoitajatar, Romeo ja Julia, kaikki nuoret.
Silloin sattui pikkuinen metsähiiri juosta piipertämään nurmikossa, ja
eikös Magnus säikähtänyt niin, että ponnahti koholle ilmaan. — Antakaa
Augustin ottaa se kiinni! huusi Romeo. — August otti sen kiinni, sen
hiiren ja — hehhehheh! hän nauroi lyöden polveensa. Sitten ruvettiin
syömään, oli evästä mukana, ja säilykerasiat piti paistaa eikä kukaan
osannut sitä tehdä, ennen kuin August puuttui asiaan. Tuota pikaa hän
muurasi takantapaisen, teki siihen tulen, pisti lihatölkit tulelle ja
kun ne olivat paistuneet tarpeeksi kauan, leikkasi tölkit auki. Ja
hän järjesti niin, että se apina sai viimeiseksi purkin, jossa oli
metsäkanaa; siinä oli enää melkein vain pelkkää kastiketta pohjassa, ja
siihen kastikkeeseen August pisti sen hiiren.

Hyi! hirvittelivät kuulijat, sillä muutama istui parhaillaan ruoalla.

Niin juuri! huusi August omasta kertomuksestaan innostuneena. Ja
pyöritin vielä sitä kastikkeessa oikein kunnolla — ole hyvä, Magnus!
No, Magnushan kävi jauhamaan ja otti ensin pienet lihamurenet. Mitäs
tämä on? kysyi sitten. — Mikä lienee vaatetilkku tai muu joutunut
sinne, voit syödä aivan huoleti. No niin, Magnus puraisi rohkeasti,
mutta jopas rupesi poika syljeskelemään, ihan kuin olisi mausta
tuntenut, että hiiripä se oli sittenkin.

Mutta eikö hän nähnyt ja huomannut sitä jo ennen? ihmettelivät kuulijat.

August: Ei sitä ollut kovinkaan helppo nähdä, sillä olin ottanut
hiirestä luut pois, ennen kuin pistin sen kastikkeeseen.

Äänettömyys. Kukaan ei nauranut. Lopuksi joku kuului kysyvän: Mutta
miksi oikein teit sellaisen sikamaisen tempun?

Hm. Miksikö? August vastasi viekkaasti: Tahdoin parantaa hänet
hiirienpelostaan. Eikös se ollut ystävällinen teko? Samalla tavallahan
merillä parannetaan merikipua: työnnetään kaikki takaisin suuhun,
takaisin suuhun — — —

Etkö osaa pitää suutasi kiinni! tiuskaisi Mattea. Etkö näe, että täällä
on ihmisiä syömässä!

Mielipiteet tuntuivat käyvän vähän ristiin. Joku kysäisi Augustilta:
Mutta miten sitten kävi? Eikö hän käynyt sinun kimppuusi?

Enkös jo sanonut, että pehmitin miestä kivellä? Ei näet ymmärtänyt,
että tarkoitin hänen parastaan.

Mutta kuulijoiden kylmyys sai Augustin mielialan painumaan. Hän ei
sietänyt moitetta. Ehkäpä kaikki oli vain hänen omaa sepittämäänsä.
Ainakin hän oli liiaksi humalassa ja puhui pelkkää roskaa.



Edevart seisoi myyntikojussaan käyden kauppaa. Alku ei tuntunut
lupaavalta, mutta joka kerta, kun joku osui hänen kojulleen, tuli hän
pian takaisin tuoden toisia tullessaan. Edevart oli näet tehnyt tiukan
päätöksen, että antaa tavaroiden mennä, mistä hinnasta ihmiset vain
ottavat, panee koko nelihangan lastin menemään mistä hinnasta tahansa.

Augustista hänellä ei ollut suurtakaan apua. Silloin tällöin tämä
sukeltihen näkyviin, mutta oli koko ajan aika tuulessa ja valmiina
mihin tahansa. Hänen entinen huimapäisyytensä ei ollut suinkaan
vähennyt, ja hän selitteli Edevartille uusia suunnitelmiaan, jotka
olivat toinen toistaan suurenmoisempia ja ihmeellisempiä. Edevartin
olisi esimerkiksi pitänyt myydä nelihankansa ja ostaa rahoilla
posetiivi.

Edevart pudisti päätään.

August: Jospa saisin posetiivin, ostaisin tuolta sirkusteltasta pienen
karhunpennun ja lähtisin kiertämään maailmaa, ja varmasti käärisin
kokoon enemmän rahaa kuin sinä seistä sojottamalla kojussasi.

Edevart kysäisi, miksi ei August mieluummin soittanut hanuriaan.

Enkä soita, vastasi August. Olen Mattealle luvannut soittavani jonakin
päivänä ja hankkivani hänelle ruokavieraita. Siellä pannaan pian
tanssit toimeen. Ja sano minun sanoneeni, että siellä pitää silloin
olla väkeä kuin mustaa pilveä!

Augustilla oli muitakin tuumia: Kunpa keksisin kihtipulverin, että
voisi myydä sitä täällä markkinoilla! Vaikka minulla on parempikin
ajatus, mutta sitä en sano, en vaikka tappaisit tähän paikkaan!

Edevart tiesi kokemuksestaan toverinsa pystyvän kokeilemaan yhtä jos
toistakin. Siksi hän ei nauranutkaan tämän päähänpistoille, mutta
koetti sentään häntä tyynnytellä sanoen: Minua vähän pelottaa! Ethän
vain tehne sellaista, mistä joudut kiipeliin!

August oli mahtavaa puolestaan: Älä sinä niitä sure! Mutta nyt kerron
sinulle, mitä olen tuumaillut: olen ajatellut sellaisia pillereitä,
että kun naiset syövät niitä, eivät saa lapsia. Kerran kai jo mainitsin
sinulle tästä, mutta sinä et tahtonut ottaa sitä kuuleviin korviisikaan.

Enkä ota nytkään.

No — — — sitten! Mutta August ei hellittänyt: Olisipa kumma paikka,
jollen pystyisi tekemään semmoisia. Ja minä kun osaan niin monta
kieltä, engelskaa ja venättä ja vaikka mitä, niin kyllä varmasti
keksisin sille nimen. Kerran näin perämiehellä pienen pullon, joka oli
täynnä vitivalkoisia pillereitä. Niissä oli elohopeaa, ja perämies
kuului antavan niitä eukolleen aina kotona käydessään, niin mies
kertoi. Mutta ei uskaltanut jättää niitä kotiin, ei toki! Silloinhan
eukko olisi voinut hänen poissa ollessaan heittäytyä kylänluudaksi sen
kuin mieli teki ja syödä pillerit suuhunsa. Näytti minulle pulloakin:
sen kyljessä luki _Secale cornutum_. Se ei ole mennyt mielestäni.

Saisit seisoa vuorostasi täällä kojussa, jotta minä pääsisin välillä
vähän lepäämään.

August ei ollut kuulevinaankaan: Mutta ajatteles, miten paljon voisin
niitä myydä täällä, kaikille pojille — niin, ja kaikille tytöillekin
yksin tein!

Edevart: Minun pitäisi päästä hetkiseksi kojusta hakemaan vähän
haukattavaa.

Ka niinpä toki! Niinpä niin, tulen kohta seisomaan tiskin taakse,
myönteli August. Ja samassa hän jo oli tiessään.

Mutta ei vain Augustia kuulunut takaisin. Edevart pisti kojun illalla
lukkoon ja kierteli hetkisen katuja. Hän oli ostanut leipurista pari
vehnäpullaa ja pureskeli niitä kävellessään.

Tyynenä kesäiltana oli nyt markkinaelämä täydessä vauhdissa. Joka
puolelta kuului kaiken maailman ääniä ja melua, laulua, hoilausta ja
huutoa. Ihmiset nauttivat hauskasta hetkestä. Muutamat miehet olivat
saaneet käsiinsä viinaa ja alkoivat olla rohkeimmillaan, kehuskella
toisilleen vahvoja, kerrassaan voittamattomia nyrkkejään.

Edevart tunsi pari tummaveristä pientä miestä, joilla oli mukanaan
posetiivi. Ahaa! siinähän totisesti olivat unkarilainen ja
armeenialainen. He yhä vain harjoittivat samaa vaivaista petkutustaan:
toinen pyöritti kampea, toinen hyökkäsi sitten toverinsa niskaan iskien
ja lyöden tätä ja tuhrien hänen kasvonsa marjamehuun. He olivat joskus
aikoinaan sen tempun keksineet eivätkä olleet voineet luopua siitä.
Ilveilijäraukat! Liian monet sen jo tunsivat, pikkulapsille vain se oli
enää uutta. Heillä olikin nyt kurjat päivät, saivat puolikillinkisen
silloin, toisen tällöin; jos oikein sattui onnistumaan, tipahti
kaksikillinkinen.

Papst, iänikuinen kellojuutalainen, oli myös tullut. Vanhennutpa
oli ukkopaha, parta käynyt yhä valkoisemmaksi, mutta yhtä paksu hän
oli vieläkin ja heilui samalla tavalla kahta puolta, sama oli vielä
ikivanha päällystakkikin, ja monet kellonvitjat killuivat nytkin vatsan
päällä. Mutta ei ollut enää yhtä tyyni ja rauhallinen kuin ennen,
vaan lopen kuluneen ja ruman näköiseksi oli mennyt koko ukko, naama
tuhansissa rypyissä. Ei tuntenut Edevartia heti ensi näkemältä, mutta
katsoa tihrustettuaan nuorta miestä hetkisen sai kuin saikin kaivetuksi
omin voimin tämän nimen muistinsa komeroista toisen auttamatta. Oli se
koko ihme ja kumma; niin monen vuoden perästä, ja vielä Papst, jolla
oli tuhansia tuttuja ympäri koko maan! Mutta sen taidon hän oli oppinut
hyvin; hän tunsi ihmiset, oli syventynyt alaansa ja kehittynyt siinä
taituriksi.

He alkoivat jutella kaikessa ystävyydessä. Edevart näytti ukolle
kelloaan: se oli hänellä yhä vielä, kertaakaan ei ollut tarvinnut
käyttää sitä kellosepässä. Papst avasi sen ja virkkoi: Mutta kyllä se
nyt on taaskin puhdistettava! Annahan minulle pariksi päiväksi, niin
saat sen puhdistettuna takaisin.

Eikö se voi yhtä hyvin käydä omia aikojaan, siksi kunnes pysähtyy?
kysyi Edevart.

Sääli niin hienoa koneistoa, tuumi Papst. Katsos, Edevart, ota tämä
siksi aikaa, se käy kyllä. Ja nyt sinä kai voit taas myydä minun
puolestani muutamia kelloja?

En voi ruveta siihen hommaan. Minulla on täällä itsellänikin
markkinakoju, niin että täytyy pysyä siinä. Vai niin, vai on sinulla
oma koju! Johan sinusta on paisunut oikein aika pösö sitten viime
näkemän. Oikein hauska kuulla. Mutta entäs näin iltaisin?

Ei, älkää panko pahaksenne, mutta ei siitä hommasta ole minulle. Täytyy
seistä kojussa kaiket päivät, niin että on saatava vähän vapaata aikaa
iltasella.

Minulla olisi ollut muutamia kelloja, jotka olisin tahtonut myydä
täällä paikalla. Oikein hyviä kelloja, huokeita kelloja, minä tässä
ikään kuin loppuunmyyntiä... ei ole sanottu, tulenko enää tänne tämän
kerran perästä.

Aiotteko matkustaa pois?

Voin vaikka kuolla kupsahtaakin, olen jo vanha mies. Jos myyt kelloja,
saat joka yhdennentoista itsellesi. Tahtoisin saada ne pois käsistäni.

Ei, en voi ruveta siihen puuhaan. Mutta minulla on täällä toveri, joka
ehkä suostuu siihen. Hän on oikein syntynyt kauppiaaksi.

Missä hän on?

Lähetän hänet teidän luoksenne huomenna...

Alkoi hämärtää. Edevart saapasteli laiturille päin, kävi katsomassa,
että nelihanka oli paikoillaan. Missäpäs se olisi ollut muuallakaan,
ei kai August sentään ollut niin hullu, että olisi mennyt myymään sen!
Hän kulki Mattean kojun ohi. Oven edessä tungeksi väkeä ihan mustanaan.
Ovi oli selkosen selällään. Kojukin oli täynnä väkeä, sieltä kuului
soittoa, hanurinsoittoa, August siellä soitti. Augustille ei ollut
tietenkään mitään hyötyä tuosta taidostaan, mutta eipäs vain malttanut
luopua siitä.

Edevart tunkeutui ovesta sisään. Sekä Nilsillä että Mattealla oli täysi
työ jouduttaessaan ruokaa ja juomaa tuvantäyteiselle joukolle. Mutta
yleisöstä tuntui olevan vain sitä hauskempaa, kuta ahtaampaa oli.
Tytöt ja pojat istuivat sylityksin, ja huoneessa oli niukalti valoa.
Soitettuaan komean marssin August viittasi Matteaa luokseen ja kysyi:
Mitäs annat minulle tästä?

Mattea ei kitsastellut, vaan vastasi: Mitä itse pyydät!

August nyökkäsi, sormeili hetkisen mahtavaa hanuriaan ja antoi
katseensa kiertää yleisön joukossa ihmisestä toiseen. Sitten hän teki
sellaista, joka väkisinkin tempasi kaikki valtoihinsa: rupesi laulamaan
ja soittamaan, lauloi syvällä, surumielisellä sävelellä englantilaisen
merimieslaulun, jossa puhuttiin rakkaudesta ja puukonpistoista ja
barcelonalaisesta tyttölapsesta. Kyllä August osasi, jos vain tahtoi!

Laulu loppui, ja August istui äänetönnä paikallaan. Kukaan ei ollut
ymmärtänyt laulun sanoja, mutta kaikkien mielestä se oli ollut aivan
tavattoman kaunis. Joku aikoi ruveta kaivamaan kukkaroaan, mutta
Mattea esti sen aikeen oitis kuiskaten oikeaan ja vasempaan: Ei se
mies rahoista... Hänellä on täällä markkinoilla iso kauppakoju täynnä
tavaraa. Olette kai käyneet katsomassa? Pistäytykääpä huomenna. Ja
tuossa on hänen toverinsa! kuiskasi Mattea lopuksi osoittaen Edevartia.
He ovat kauppakumppanukset ja tekevät suuria kauppoja.

Teodor ilmestyi näkyviin. Hän oli ollut koko päivän näkymättömissä,
mutta nyt sukeltautui esiin päästäkseen osalliseksi samasta kunniasta:
Niin, meitä on kolme miestä venekunnassa, nämä ovat minun tovereitani.
Tuota — tarkoitin, että tunnen heidät.

August ojensihen suoraksi käskien raivata pöydät ja rahit keskeltä
lattiaa seinäviereen, sillä nyt pistettäisiin tanssiksi! Tottahan
toki, yksi ryminä vain kävi, kun keskilattia tyhjeni, ja sitten alkoi
tanssi sellainen, että koko koju hytkyi. Henrik Sten oli siellä ja
valloitti loistavasti tytön toisensa perästä, hän oli kerta kaikkiaan
naisten suosikki, mutta kukaan ei ollut niin väkevä kuin seppä Eide
Nikolaisen eikä kukaan heilauttanut tyttöään niin korkealle tanssissa.
Oikea juhlailta! Ja vaikka Nilsillä ja Mattealla olikin täysi työ
tarjoillessaan oikealle ja vasemmalle, he kuitenkin aina väliin ehtivät
sen lomassa pyörähtää valssinsa hekin. Herra hänet tietäköön, mutta
Nils oli tainnut hiukan haistaa pullonkorkkia, ja kun aika kului
myöhäiseksi, hänen vaimonsa veti Edevartin mukaansa pimeimpään soppeen
ja kavahti kiihkoissaan rajusti pojan syliin. Se ilta oli eri ilta!

Kun tanssijat alkoivat lähteä, August herkesi soittamasta. Nilsillä ja
Mattealla oli ollut hyvä ilta, niin kylmä kuin lämminkin ruoka sekä
olut ja salaa hommattu viina olivat menneet kuin kuumille kiville. He
saattoivat totisesti olla tyytyväisiä. Mutta kun Augustin piti ruveta
perimään pelimanninpalkkojaan, ei Matteaa löytynyt mistään, Nils vain
kuului kolistelevan puolipimeässä nostellessaan pöytiä ja tuoleja
paikoilleen. August odotti hetkisen, pistäytyi keittiöönkin, mutta ei,
Matteasta ei näkynyt jälkeäkään. Mitä sinä hänestä? ihmetteli Nils —...
sanonut hyvää yötä, vastasi August. — Lienee mennyt jo maata, tuumi
Nils.

Olipa kurja, nolo loppu kaiken hauskuuden perästä! Edevart houkutteli
houkuttelemistaan: Tule nyt, August, minulla olisi sinulle puhumista!
Kun August vihdoinkin malttoi lähteä, tämän hampaiden välistä kuului
muminaa: No on siinäkin hyväkäs!



August rupesi Papstin palvelukseen. Ei se ollut ollenkaan hullumpaa
hommaa, ei helkkari vieköön ollutkaan! August pyrki jo kehuskelemaan.
Hän oli koko sen päivän puuhassa, kauppaamassa kelloja markkinaväelle.
Kaikki hänet tunsivat: heidän eilisiltainen pelimanninsa, sama mies,
joka soitti ja lauloi kuin ilmestys siellä tanssituvassa! Nuori väki
ryhtyi mielellään kauppoihin hänen kanssaan. Eikä August tietenkään
hiiskunut sanaakaan siitä, että hän myi Papstin kelloja, johan nyt!
Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, että ihmiset luulivat hänen
käyvän kojukaupan sivussa kellokauppaakin, se vain lisäsi hänen
mahtiaan. Se kohotti hänen arvoaan hänen omissakin silmissään; tämä
oli taas vähän samantapaista kuin korujen ja timanttien kauppaaminen
silloin kerran Levangerin markkinoilla.

Hyvissä ajoin illalla August tuli Edevartin luo ja kertoi lopettaneensa
sen homman.

Mitä? Joko lopetit? Ja miksi?

Niin, hän oli myynyt kymmenen kelloa ja saanut yhdennentoista
ilmaiseksi, niin että silloin jo saattoi lopettaakin.

Edevart pudisti päätään.

Älä huoli ravistella päätäsi, ei siitä ole apua! sanoi August. En
rupea enää sen jutkun hommiin. Vai vielä tässä lihottamaan mokomaa
syöttilästä? Voi vaikka haljeta käsiin. Työlästyttää koko ukko. Oletko
nähnyt hänen lompakkoaan? Olisipa hän joissakin toisissa maissa
liikkunut niin lihava lompakko taskussaan, olisi päässyt hengestään,
ennen kuin olisi osannut arvatakaan. Entä kellot! Hänellä on koko
ruumiin pinta kelloja peittonaan ja vielä iso rauta-arkku täynnä
asunnossaan. En ole koskaan nähnyt mokomaa. Ja sitten minun muka
pitäisi vielä käydä keräämässä hänelle lisää rahaa? Ja ajattelehan
tätäkin asiaa: kun kaikki pojat ostavat itselleen kellon, ei heille jää
ollenkaan rahaa, ja sitten juostaan täältä meidän kojusta pyytämässä
velaksi. Mutta minä olen ajatellut sitäkin, ei minua niin vain petetä.
Mutta hitto soikoon, tuumi August sitten, sainpa kuin sainkin oman
kellon yhdessä päivässä, se ei ollutkaan huono urakka. Ja August
hymyili kovin itseensä tyytyväisenä. Kuulehan! hän virkkoi sitten,
nythän voitaisiin mennä Mattean kojuun syömään, en ole saanut suuruksen
murenaakaan suuhuni koko päivänä.

En huoli vielä panna kojua kiinni, mutta mene sinä edeltä Mattean
luo, sanoi Edevart. Voisitko sitten tulla minun tilalleni, jotta minä
pääsisin vuorostani syömään?

Kyllä. Ei sinulla satu olemaan paria talaria? Näes, minä olen ihan auki.

Edevart huomasi kyllä, että Augustin täytyi päästä isottelemaan uudella
taskukellollaan, eikä huolinut enää pidätellä tätä.

Tulen heti takaisin! vakuutti August vielä ovessa. Mutta ei häntä
kuulunut takaisin. Edevart seisoi lopunkin päivää myöhään iltaan saakka
kojussaan käyden kauppaa monien ihmisten kanssa. Ei hän voinut olla
Augustille harmissaan, sillä totta puhuen hänen oli kiittäminen juuri
eilistä tanssi-iltaa, Augustin hanurinsoittoa ja Mattean vihjauksia
siitä, että väkeä virtasi hänen kojulleen. Edevart oli myynyt
enemmän kuin koskaan ennen, oli saanut menemään kalliit kankaat ja
villatavarat, jotka muuten olisi täytynyt viedä takaisin kotiin. Päivä
oli ollut aivan odottamattoman satoisa, ja Edevart valitsi Ragnalle
oikein hienon hamekankaan ennen kuin pisti kojun lukkoon.

Edevart käveli tavalliseen tapaansa katuja pureskellen vehnäpulliaan.
Hän tapasi Teodorin sekä yhden viimeöisen tanssijan, Henrik Stenin,
jotka seisoivat keskenään juttelemassa. Teodor sanoi: Huomenna minä
rupean myymään Papstin kelloja. — Vai niin? ihmetteli Edevart. — Ukko
itse pyysi. — Edevart käveli edelleen päätyen lopulta telttojen ja
karusellin kohdalle. Sirkusteltan takana August parhaillaan halaili
lyhyttukkaista eläintenkesyttäjien seurueeseen kuuluvaa naista, samaa,
joka aina tuli näyttämölle ratsastussaappaat jalassa karhu toisella
ja susi toisella kupeellaan. Tämän kanssa August oli nyt hankkiutunut
tutuksi ja huusi kuin torjuen huomattuaan Edevartin: Tulen heti
paikalla! Edevart hymähti ja meni menojaan...

Aamusella vanha Papst tulla köpitti Edevartin kauppakojuun tuoden
samalla hänen kellonsa takaisin. Nyt se on puhdistettu ja hyvässä
kunnossa, ukko toimitti.

Edevart vilkaisi kelloon, kuunteli sen tikitystä ja sanoi sitten: Miten
minusta oikein näyttääkään, mutta ettekö ole puhdistanut sitä ulkoakin
päin.

Tottahan toki, tietenkin Papst oli puhdistanut vähän kellon
ulkoasuakin. Hän alkoi puhua Augustista: Ei siinä miehessä ole
kestävyyttä alkuunkaan. Hyvä myymään kyllä, se on totta, mutta oli
jälkihumalassa ja liian suuri suunsoittaja. Tunsin hänet heti, kun tuli
luokseni, oli sinun kapteeninasi silloin aikoinaan Kristianssundissa;
sama kultahampainen mies. Ei, hänen ei kelvannut ruveta enää toiseksi
päiväksi kauppaamaan kelloja. Mutta sainhan sijaan veljesi, ehkäpä hän
on vakavampi.

Minun veljenikö? Ei minulla ole veljeä täällä markkinoilla.

Mutta — kyllä hän sanoi olevansa sinun veljesi — Teodor —

E-hei, ei hän ole minun veljeni. Sanoiko hän sellaisia?

Hän tuli luokseni eilen illalla ja selitti olevansa sinun veljesi. Ja
sitten hän tarjoutui myymään kellojani. Etkö tunne häntä?

Totta kai tunnen. Mutta hän ei ole veljeni, emme ole vähääkään sukua
toisillemme. Se nyt vielä puuttuisi!

Annoin hänelle tänä aamuna yksitoista kelloa, mutisi Papst hiipien
ovelle. Ukko alkoi käydä levottomaksi, pudisti partaista päätään ja
rupesi sitten taas puhumaan: Niin näetkös, Edevart, aloin itsekin
vähän epäillä — tuota, miten sanoisin — ei hän ollut ollenkaan sinun
näköisesi eikä tapaisesikaan. Sen vuoksi tahdoin itse pistäytyä
kuulemassa. Luuletko, että hän voi mennä sen pitkän tien ja viedä
kellot mennessään?

Eikö mitä. Hän tuli tänne minun veneessäni, ei hän pääse mihinkään
muuten kuin minun matkassani.

Äänettömyys. Papst mietti hetkisen sanoen sitten: Mutta minähän voin
koetella häntä, vai mitä luulet?

Totta kai. Ei hän sentään niin hullu liene, että rupeaa varastamaan
yhtätoista kelloa...

August oli taaskin koko päivän omilla teillään. Edevart jouti hoitaa
kojua ja käydä kauppaa. Hän asetti kankaita ja muita tavaroita aivan
ovenpieleen ja pisti niihin hintaliput. Se oli viisas teko. Ihmiset
pysähtyivät katsomaan hintoja, tunnustelivat tavaroita, kömpivät
sitten peremmäksi ja — syntyi kaupat. Edevartin lompakko alkoi jo olla
seteleitä pullollaan, ja huominenkin oli vielä myyntipäivä, viimeinen
markkinapäivä.

Illalla tavatessaan Teodorin hän pani tämän lujille: Oletko sanonut
olevasi minun veljeni?

Minäkö? ihmetteli Teodor antamatta narrata itseään ansaan.

Olet sanonut Papstille, että olet muka minun veljeni.

Sen se kirottu möhömaha valehteli! Ahaa! nyt ymmärrän, virkkoi Teodor
sitten. Sanoin, että oltiin molemmat samanpaikkakuntalaisia, ihan kuin
veljet, siksi vanhat ja hyvät tutut.

Edevart mietti hetkisen. Hyvä selitys, kerrassaan totuudenmukaiselta
tuntuva selitys. Vanha juutalainen oli muukalainen ja pysyi sellaisena;
ehkäpä oli käsittänyt Teodorin sanat hieman väärin.

Oletko saanut kelloja kaupaksi?

Olen myynyt kahdeksan ja menen nyt tekemään hänelle tiliä. Kaksi kelloa
on vielä jäljellä ja sitten omani. Olenkin pitkät ajat havitellut
kelloa...

Paria tuntia myöhemmin, kun ilta jo oli kulunut varsin myöhäiseksi
ja oli tullut melkein pimeä, Edevart aikoi palata takaisin kojuunsa
ja paneutua levolle. Mutta silloin hän sai kokea jotakin erikoista.
Ykskaks hän näki kadulla vähän matkaa edellään miehen, joka kai oli
tullut jostakin lähitalosta. Siinä ei ollut mitään ihmeellistä, eikä
Edevart välittänyt siitä sen enempää, mutta kun mies pisti juoksuksi,
asia alkoi hänestä tuntua hiukan oudolta. Hänen mieleensä juolahti,
että mies ehkä oli August, joka taas oli sotkeutunut johonkin hulluun
kepposeen, ja niin hän lähti juoksemaan perästä. Miksi mies juoksi?
Ilta oli tyyni ja rauhallinen, eikä Edevart voinut huomata kenenkään
ajavan häntä takaa. Hän huusi kerran Augustia saamatta kuitenkaan
vastausta. Mies ei pysähtynyt, vaan hävisi kadunkulmassa näkymättömiin.
Edevart juoksi jäljestä. Hän näki lähellä puoliavoimen oven. Se
näytti hiljaa liikkuvan ja nyt painuvan hitaasti kiinni. Liekö tuuli
sitä liikuttanut, mutta yhtä hyvin oli joku voinut juuri siitä mennä
sisään. Edevart juoksi taloon, meni ovesta sisään ja joutui pimeään
käytävään. August! hän huusi saamatta taaskaan vastausta. Edevart
haparoi eteenpäin käsikopelolla, kunnes tuli seinä vastaan. Seinäviertä
hapuillessaan hän tapasi ylöspäin vievät portaat. Mutta ennen kuin hän
ehti lähteä portaita ylös kiipeämään, käytävän ulko-ovi avautui taas
ja mies näkyi livahtavan ulos. Edevart jäljestä. Hän näki selvään,
ettei mies ollut August, mutta tunsi hänet sentään. Tämä oli eilisissä
tanssiaisissa mukana ollut seppä, ja Edevart tahtoi häneltä vähän
kysellä.

Mitä ihmettä sinä täällä juoksentelet? Edevart siis hymyillen kysyi
pysäyttäen toisen.

Hän sai vastaukseksi: Entä mitä sinä teet täällä? Olenko tehnyt sinulle
mitään?

Edevartin täytyi selittää: hän oli luullut seppää Augustiksi,
toverikseen, jonka arveli joutuneen kiikkiin, joten hänkin aikoi
puuttua leikkiin; tämä oli siis selvä erehdys —

No siliäkin sitten tiehesi! mutisi mies aikoen lähteä juoksemaan. Hän
pälyili ympärilleen ja näytti olevan kovin levoton ja jännityksissään.

Mihin sinä oikein...? kysäisi Edevart.

Senkö täytistä se sinuun kuuluu? Korjaa luusi ja äkkiä!

Mutta sitä miehen ei olisi pitänyt sanoa. Tuommoisessa äänilajissa
annettua käskyä Edevart ei totellut, päinvastoin hyppäsi suoraan toisen
eteen. Mitä hittoa -! sähähti seppä ja iskeä paukautti.

Tappelussa ei kumpikaan päässyt ratkaisevasti voitolle, mutta Edevart
oli tottunut olemaan tappelussa sekä voitonpuolella että alakynnessä,
niin että piti hyvin puolensa. Pahinta asiassa oli, että seppä iskeä
paukutteli avaimella. Mies oli väkevä kuin karhu, joten Edevart ei
saanut häntä kaatumaan pelottavalla jalkakammellaankaan. Senkin
puotirotta! hän kuuli sepän kähisevän. — Vai avaimilla sinä...!
kiljaisi Edevart vastaan, piru vieköön sinut luineen nahkoineen! Ja
samassa hän potkaisi tappelutoveriaan, sattuipa mihin kohtaan tahansa.
Potku ei osunut kovinkaan arkaan paikkaan, ja kun Edevart yritti
potkaista toisen kerran, seppä sai salamannopeasti siepatuksi jalasta
kiinni ja nykäisi hänet maahan pitkälleen.

Kömpiessään jaloilleen Edevart näki sepän juoksevan pakoon jo pitkän
matkan päässä. Edevart ei lähtenyt heti ajamaan häntä takaa, sillä
samassa avautui ikkuna, ja miesääni kuului kysyvän: Loukkasitko itsesi
pahastikin?

En.

Sinulla on verta naamassasi.

... löi avaimella.

Miksi se mies juoksi tiehensä?

Sitä en tiedä.

Seppä oli jo häviämäisillään näkyvistä, eikä Edevart huolinut lähteä
ajamaan häntä takaa. Mitäpä häntä liikutti, vaikka mies juosta
pyyhkikin pitkin katua! Edevart palasi takaisin samaa tietä, jota oli
tullutkin, jäsenet jäykkinä ja velttoina. Hän tapasi taas Teodorin,
joka seisoi yhdessä vanhan Papstin kanssa, ja Papst piteli tätä hihasta
kiinni. Ukko oli aivan haltioissaan.

No viimeinkin näkee rehellisen ihmisen! huudahti vanha
kellojuutalainen. Edevart hoi, tule tänne! Minun kimppuuni hyökättiin,
yrittivät ryöstää ja tappaa minut, ja tässä on niistä rosvoista toinen.

Edevart katsoi vuoroin toista, vuoroin toista, kysyi lopulta
Teodorilta: Olitko sinä Papstin kimpussa?

Minäkö? ihmetteli Teodor kovin viattoman näköisenä. En toki enempää
kuin sinäkään.

Kyllä hän oli mukana! väitti Papst tiukasti. Oli toinenkin mies, mutta
hän pääsi livistämään tiehensä. Olin juuri paneutunut makuulle, kun
huoneeseen tulee mies; tunnen hänet, hänellä on mustat kasvot, musta
parta, musta leuka, hirveän näköinen; Papst tuntee kaikki — hän on
seppä. Mitä hän tahtoo? Ostaa kellon. — Ei, ei, olen jo makuulla,
huomenna sitten! — Eipähän kuin juuri tänä iltana, nyt heti, sillä
hänen on oitis lähdettävä matkaan. Aloin pelätä, aavistin kaiken.
Käytävässäkin oli joku, heitä oli kaksi samassa juonessa. Se musta
mies on rupeavinaan kauppoihin minun kanssani, ja kun pistän rahat
lompakkoon, silloin sieppaa koko lompakon ja livistää tiehensä.
Sellaista syntiä ja pahuutta, ja vanhalle Papstille vielä! Makaan
avuttomana, hän voi heittäytyä kimppuuni ja kuristaa kuoliaaksi. Minua
pelotti hirveästi, en uskaltanut huutaa. Se oli hirmuista! Hän aikoi
kuristaa minut! Rahat tänne, lompakko! Taoin kädelläni sänkyä merkiksi,
että teen niinkuin hän tahtoo sekä näyttääkseni, kuinka minua pelotti.
Sitten kuulen jonkun tulevan käytävästä — se oli tämä mies tässä!

Minäkö? huudahti Teodor taaskin. Näittekö minut?

Ole ääneti! — Sen miehen piti välttämättä saada ostaa kello. Silloin
olin jo niin suunniltani, että sanoin: Jos olet tullut ryöstämään
rahojani, ne ovat lippaassa! — Eipähän kuin päänalusen alla! sanoi se
toinen käytävästä. Eikö teitä muka siis ollut kaksi?

Minä vain tulin... alkoi Teodor selittää.

Niin, ja näit, että pistin lompakon lopuksi päänalusen alle. Ole vaiti!

Minähän tulin paljon aikaisemmin kuin seppä ja lähdin kohta, kun olin
saanut tilini tehdyksi. Enkö tehnytkin selvää kaikesta?

Hän muka vain tahtoi ostaa kellon. Minä pelkäsin henkeni puolesta ja
rukoilin ja vapisin sängyssä. Lippaassa, sanoin vieläkin, lippaassa!
Se mies sanoi: Avain tänne! Päänalusen alla! sanoi taas se toinen
käytävästä. Se oli kamala hetki, pahempi kuin kuolema, kaksi
murhamiestä! Silloin se mies kai kuuli jotakin, koska rupesi äkkiä
kuulostamaan ja pälyilemään arkana ympärilleen. Sukkelaan! sanoi se
toinen käytävästä, ja silloin tämä lähtikin ulos ovesta. Ja sinä, hyvä
naapuri, sinä olit mukana, se on ihan varma!

Teodor: Jo tuli maailman pisin valhe! Näittekö muka minut, sanokaapas!
Kävin tilittämässä kahdeksan kelloa, jotka olin myynyt, ja enkö
tilittänyt niitä ihan rehellisesti? Tekisipä mieleni tietää, mitä
teillä voi olla valittamista.

Tilittämässä ja tilittämässä! jahkaili Papst. Olit samassa juonessa
sepän kanssa!

Kuinka voin olla hänen kanssaan samassa juonessa, kun seppä tuli vasta
paljon myöhemmin.

Edevart: Mistäs tiedät, että seppä tuli vasta paljon myöhemmin?

Jaa, jaa! sanoi Papstkin, mistäs sen tiedät?

Mistäkö sen tiedän?... Teodorin nokkelaan päähän tuntui välähtävän
sukkela tuuma: Tapasin sepän vasta tuolla kadulla tullessani luotanne
tilittämästä kellojanne. Lienee vaikka ollut tulossa sinne teidän,
Papstin luo. En tiedä siitä mitään.

Miksi pysähdyit juuri tähän? Olitko Papstin luona toistamiseen?

Enkä ollut; ilman vain kävelin omia aikojani.

Minä sieppasin vaatteet ylleni ja juoksin kadulle, niin silloin tämä
mies oli tässä näin. Kyllä hän oli samassa juonessa, tietysti hän nyt
tuli katsomaan, miten työ sujui. Auta minua, Edevart!

Mitäpä Edevart saattoi tehdä? Kaiken kaikkiaan ei ollut tapahtunut
mitään, Papst ei ollut menettänyt killinkiäkään, oli vain säikähtänyt
pahanpäiväisesti. Mutta kertomus oli varmasti totta: seppä oli juossut
karkuun, Edevart itse oli yhdyttänyt tämän ja tapellut hänen kanssaan.
Niin, itse toiminnan hetkenä seppää olikin ruvennut jänistämään, niin
että hänen piti päästä pois koko paikalta. Mies ei ollut ammattivaras;
ehkä tämä oli vasta ensimmäinen yritys. Stomarknesin markkinoilla ei
ollutkaan suurvarkaita, pahaisia aloittelijoita, ihan oppipoikia vain,
jotka säikähtivät vähimmästäkin ja painuivat oitis käpälämäkeen. August
tiesi kertoa oikeista varkaista ja rosvoista; varmasti häntä vielä tänä
iltana naurattaa saadessaan kuulla sepän paosta!

Mutta käytävässä ollut mies teki asian vakavammaksi. Käytävästä
hiljaisella äänellä puhutut sanat ilmaisivat, että varkaalla oli ollut
apuri. Poliisi voisi ehkä saada miehen kiinni, mutta kuka täällä
oli poliisi? Tässä rauhallisessa pikku kauppalassa oli joka mies
oma poliisinsa; niin oli ollut aina ennenkin, ja kaikki oli sujunut
hyvin. Oliko käytävässä ollut mies Teodor? Ei Teodorkaan ollut oikea,
täysinoppinut varas, vaan luihu näpistelijä; hän saattoi kyllä kiven
takaa kurkistella kun toinen teki työn. Edevart ei luottanut Teodoriin.
Mutta toiselta puolen — saattoiko uskoa niin kömpelösti suunniteltua
ryöstöyritystä? Kaiken kaikkiaan, eihän tässä ollut tapahtunut yhtään
mitään, ei varkautta, saati sitten murhaa. Papst vain oli pelästynyt
pahanpäiväiseksi.

Edevartin seistessä mietteissään Teodor virkkoi ikään kuin
mielistellen: Mutta minkä näköinen sinä olet! Oletko loukannut itsesi?

Edevart: Olit juuri puheissa miehen kanssa?

Niin olin, vastasi Teodor, se oli Henrik Sten.

Olisiko hän voinut olla käytävässä?

Teodor huudahti oitis: Sinäpä sen sanoit! Saatpa nähdä, että se oli
juuri Henrik Sten! Sillä hän ja seppä ovat aina olleet hyvät kaverit.
No, mitäs nyt sanotte? hän ilkkui voitonriemuisena Papstille.

Papst vastata tokaisi: Ei puhettakaan! Minä menen vaikka valalle — — —

Mutta Teodor tuntui käyvän yhä rohkeammaksi. Hän heristi muutaman
kerran nyrkkiään Papstin nenän edessä uhkaillen samalla, että Papst
joutuu vielä löyhästä suustaan oikeuteen.

Sinä olit mukana! Papst toisteli järkähtämättä ja paikaltaan
hievahtamatta.

En välitä teidän puheistanne! selitti Teodor ylpeästi ja meni tiehensä.

Papst ja Edevart jäivät kahden kesken. Edevart halusi lohduttaa ukkoa:
No kaikenlaisia roistoja pitää ollakin, kun eivät anna vanhalle
miehelle yörauhaakaan!

Papst pudisti päätään: Niin, niin, se oli se seppä. Hän aikoi kuristaa
minut. Kamala hetki!

Ajattelinkin jo, että jotakin mahtoi olla hullusti. Itsekin satuin
juuri vastakkain saman sepän kanssa.

Mitä? Täällä kadullako? Samanko rosvon kanssa? Siinä nyt näet,
semmoinen mustanaamainen mies, murhamies. Löitkö hänet edes
tajuttomaksi?

En lyönyt, hän sai minut maahan.

Mennään ilmoittamaan poliisille!

Olipa hyvä, että lompakkonne oli arkussa, tuumi Edevart.

Niin — hm, tuota...

Eihän se mies olisi jaksanut raahata sitä raskasta rautarumilusta
mukanaan.

Eipä kylläkään. Mutta kuulehan, Edevart, kuiskasi Papst hiljaa: ei
lompakko ollutkaan arkussa! Eikö se ollut arkussa?

Ei ollut. Päänalusen alla, niin sanoi se käytävässä piilotellut
mies, Mutta vedinpä häntä nenästä: pistin sen vuoteen jalkapohjiin,
vuodevaatteiden alle pohjimmaiseksi. Niin tein. Kun se lurjus tuli
tilittämään rahojaan ja minä sain muutaman talarin, pistin lompakon
päänalusen alle, jotta hänkin näkisi, mutta hänellä ei ollut sellainen
silmänkatsanto kuin rehellisellä miehellä. Heti kun mies oli ovesta
ulkona, sujautin lompakon vuoteen jalkapäähän. Vedin häntä nenästä;
kyllä Papst tietää, mitä kukin on miehiään. Mutta hirmuista se
kuitenkin oli, ajattele: kaksi murhamiestä!

Papst alkoi vähitellen rauhoittua, ja Edevart teki lähtöä.

Olipa ikävää, että hän sai kaataneeksi sinut katuun, pahoitteli Papst.
Taisit loukata itseäsi?

Kyllä vähän, mutta otinpa minäkin veren hänestä. Papst innostui kuin
pahainen pojannulikka: Älähän? Sanoitko, että otit veret hänestä?

Hän löi avaimella, mutta minä tarjosin kivestä, pisti Edevart vähän
omiaan. Mainiota! Sinähän olet oikein suurtappelija, Edevart! Olihan
mukava ilahuttaa vanhaa miestä noin vähällä, joten Edevart pani
edelleen omiaan: Kyllä annoin hänelle, että muistaa huomennakin, sen
saatte uskoa. Iskin kivellä käsivarteen, niin että eikö liene mennyt
poikki.

Käsivarren iskit poikki! riemuitsi Papst ihastuksissaan. Vai löit
poikki hänen toisen hirmuisen käsivartensa! Huusiko se roisto edes?

Kyllä parkui, että ihan hirvitti!

No niin! Kas sillä tavalla! Tätä minä en unohda, Edevart, minä siunaan
sinua tästä! Miten hän huusi? Valittiko?

Ei valittanut; se koski varmaan hirveän kipeästi, koska mylvi kuin
tapettava sonni.

Kuin tapettava sonni — kiitos, kiitos, sinä maksoit minun velkani!
Kukaan muu kuin sinä ei ole puolustanut minun henkeäni. Mitäpä
vanhan Papstin henki on muille? Ei yhtään mitään! Katsos tänne,
Edevart, jatkoi Papst hamuillen taskujaan, minulla on sinulle jotakin
annettavaa. Tässä on oma kellosi, saat sen takaisin.

Edevart jäi katsomaan suu auki.

Olin sittenkin tullut sen vaihtaneeksi ja antanut sinulle väärän
tilalle. En huomannut sitä ennemmin. Suo anteeksi vanhalle miehelle.
Mutta tässä se nyt on. Minä olen rehellinen mies ja vaihdan sen
takaisin. Annahan se toinen tänne —

Edevart lähti kotiin päin. Hän ei uskonut Teodoria, ei alunkaan. Eikä
Papstin katumustakaan.



Edevart näki kojunsa oven olevan selällään. Lukko oli rikottu — mitä
ihmettä oli tapahtunut? Hän meni kiireesti sisään ja näki jotakin — tai
jonkun — siinä nurkassa, jossa itse tavallisesti nukkui yönsä. Näytti
olevan käppyrässä makaava ihminen — August, kukapas muukaan. Tietysti
ihan tukkihumalassa! tuumi Edevart.

Mutta August alkoi sopertaa heikosti kuin kuoleva: Pistivät puukolla...
toivat tänne, täytyi murtaa ovi.

Mitä? Mitä sinä puhut? Millä muka pistivät?

Puukolla. Ovat parhaillaan hakemassa lääkäriä.

August ei jaksanut puhua paljonkaan, verta vuoti muka kaiken aikaa,
niin hän itse ainakin vakuutteli. Hän sai sentään muutamin sanoin
selitetyksi, että sirkuksessa oli joku hullu mies häntä puukottanut.
August oli aivan masennuksissaan, kaikki hurjuus ja huimuus olivat kuin
pois puhalletut. Varmasti hän nyt kuolee, tunsi olevansa yltä päältä
veressä.

Missä sinun haavasi on? Vai rinnassa. No niin, annahan minun se sitoa!

Ei, ei, ne toiset jo sitoivat. Painan koko ajan sidettä, mutta siitä
ei ole apua, tunnen selvään, kuinka verta aina vain tihkuu läpi. Kyllä
minä nyt kuolen! Kuule, Edevart, nyt minä saan palkkani siitä, mitä
silloin tehtiin. Oltiin ihan hulluina, ja se tyttökin kuoli, raukka.

Kenestä sinä oikein puhut?

Siitä neekeritytöstä. Tulimme hänet tappaneeksi. Meitä oli neljä
miestä, eihän se raukka semmoista kestänyt; viimeinen meistä taisi
vielä pitää liian kauan kättään hänen suullaan.

Olittepa oikein tulen korvennettavan sikoja ja roistoja! Niin oltiin,
huokasi August.

Äänettömyys. August haukkoi henkeään sanoen sitten: Kunpa joku panisi
kätensä minun pääni päälle!

Edevart: Kätesi sinun pääsi...?

Niin, siunaisi... Pappi.

Tekisikö mielesi pappia?

En ymmärrä. Kun pääsin ripille ja seisoin alttarin ääressä, niin pappi
laski kätensä pääni päälle ja siunasi — vai mitä lienee tehnyt.

Taas äänettömyys. Edevart kysäisi: Vai menivät noutamaan lääkäriä?

Niin menivät, mutta tiedän kyllä, ettei se auta. Tunnen veren vuotavan
koko ajan. Et taitaisi löytää pappia?

En kai löydä.

Mutta jos oikein koettaisit?

Edevart mietti hetkisen. Taisi ajatella, että oli yöaika.

August puheli sävyisästi ja houkutellen: Ei sinun, Edevart, tarvitsisi
tehdä sitä ilmaiseksi. Kun minä olen kuollut, ota kultahampaat suustani.

Mitä sinä puhutkaan!

Niin kuin sanon, otat hohtimet ja väännät niillä kultahampaat irti. Ne
maksavat rahaa!

Sitä en ikinä tee!

Pelkäät kai minun tulevan kummittelemaan? Älä huoli, en minä niitä
enää tarvitse; en tule vaatimaan niitä takaisin. Aivan sama asia
kuin Skaaron kultasormus; yhtä autuaana hänkin voi nukkua ilman
kultasormusta! Ota pois, Edevart, minun hampaani, ei minulla ole
muutakaan sinulle annettavaa. Eivätkä nekään ole mitään, ei niillä
olisi maksua tarpeeksi siitäkään, että löytäisit minulle papin; ehkäpä
hampaissa hyvinkin on ihan huonoa kultaa, kissankultaa —

Joku kuului käyvän ovessa. Lääkäri ja kaksi muuta miestä. Missä hän on?
kuului lääkäri sanovan. Eikö tänne saa tulta? Tuokaa hänet lähemmäksi
ovea!

August painaa hädissään haavaansa, niin että lääkärin täytyy väkisin
vetää hänen kätensä pois. No niin, verta paidassa ja rinnassa, mutta
nyt näkyy vuotavan enää aivan vähän, ei siis mitään vakavaa. Lääkäri
kysyy, menikö puukko syväänkin? Kyllä meni syvään, vakuutteli August.
Miten syvään? Sitä August ei osaa sanoa. Hengittäkääpä vähän! käskee
lääkäri. August tekee työtä käskettyä. Lääkäri pistää koettimen
haavaan, mitatakseen sen syvyyttä. August puree hammasta, koskee
kauheasti. Ei haava ole syvä, sanoo lääkäri, mutta August hymyilee
katkerasti väittäen kivun tuntuvan selässä asti. Niin kyllä, myöntää
lääkäri, mutta olet maannut vedossa tuolla nurkassa.

Haava puhdistetaan spriihin kastetulla vanutukolla. August ei voi olla
valittamatta kun haavaa kirveltää. Hänet sidotaan kunnolleen, kannetaan
takaisin nurkkaan ja asetetaan mukavasti hyllyiltä kaikessa kiireessä
siepattujen kangaspakkojen varaan. Maksaessaan lääkärille Edevart
kysyy: Onko se vaarallista? — Eikö mitä, hän saa vastaukseksi. Ei
lainkaan vaarallista. Haavan pitää vain saada rauhassa parantua.

Saadessaan kuulla mitä lääkäri sanoi August vain hymyili katkerasti.
Parina ensimmäisenä vuorokautena hän ei tehnyt muuta kuin hymyili
katkerasti, mutta myöhemmin, kun haavaa rupesi kutkuamaan ja
huomatessaan sen rupeavan menemään umpeen hän reipastui ja rupesi
kertomaan, miten kaikki oli tapahtunut. Eikä hän säästänyt sanojaan
ivaillessaan miestä, joka on pistävinään puukolla eikä osaa tehdä sitä
sen paremmin. Olisipahan tämä tapahtunut jossakin toisessa maassa!

Tietysti oli taaskin jutussa mukana naisihminen, itse
eläintenkesyttäjätär, jonka ystäväksi August oli päässyt. Viimeiset
päivät miekkonen oli uskollisesti pysytellyt sirkuksen tienoilla,
ja annettuaan näytteen mestarillisesta hanurinsoitostaan hän oli
lupautunut esittämään sirkuksessa taidettaan, joka tunti yhden
"numeron". Nainen oli siitä ollut hänelle kovin ystävällinen, sallinut
suudellakin. Augustin piti soittaa kaikkein mahtavinta marssiaan juuri
kun hän tuli sisään ja sitten keskeyttää soittonsa kesken tahdin, niin
että syntyi kuolonhiljaisuus juuri kun kesyttäjätär ehti hirmuisine
petoineen keskelle näyttämöä. Se temppu oli lähtöisin Augustin omista
aivoista, oli sen oppinut suuressa maailmassa liikkuessaan. Kaikki oli
järjestyksessä, sirkustirehtööri oli luvannut Augustille kaksi talaria
iltapäivästä. Sitten hän oli kirjoittanut komeat julisteet Augustin
esiintymisestä ja ripustanut ne teltan ovelle riippumaan.

No hyvä. August soitti, ja hänen tanssi-iltana saavuttamansa maine
houkutteli sirkukseen uutta yleisöä tunti tunnilta. Tuo hänen
keksintönsä, että äkkiä lopetti soiton kesken tahtia ihan kuin
itse äkkiä kauheasti pelästyneenä, pani kylmät väreet karsimaan
katsojien selkäpiitä, tirehtööri sykerteli käsiään ja kaunotar oli
ihastuksissaan. Niin, kaikki sujui niin hyvin, ettei paremmasta apua.
Mutta sitten sattui pikku harmi: Kolmannen näytöksen aikana tuli nuori
mies, eläintenhoitaja, sanomaan Augustille suoraan, että pitäköön
kyntensä erossa siitä naisesta! — Ohoh! vastasi August vain ja näytti
toiselle hieman kultahampaitaan. — Nuorukainen selitti, että se nainen
oli hänen vakituisensa. — Sitähän minä en ikinä usko, sanoi August
puolestaan, se on vasta pitkä valhe! Tästä elukoidenhoitaja kimmastui
ja alkoi kiroilla ja vannoa, että Augustin käy vielä ohraisesti —
kunniani kautta! — Niin minkä kautta? kysäisi August härnäillen. —
Kunniani kautta! — Vai on sinulla sellainenkin! oli August sanonut
nauraen, niin että kaikki kulta varmasti näkyi. Ei, kuulehan, pidä
pienempää suuta: vertaisillesi voit puhua tuolla tavalla — mene
matkaasi!

Ja mies oli lähtenyt.

Nyt August soitti viimeistä kertaa sinä iltana, ja hän soitti kuin
olisi henki ollut kysymyksessä. Hän tahtoi voittaa itsensä ja kajautti
itsensä Napoleonin marssin, jota kukaan ei ollut ennen kuullut. Sitten
hän lopetti taas kesken tahdin niinkuin ennenkin. Mutta kun nainen oli
näyttänyt kaikki temppunsa karhun ja suden kanssa, tulikin odottamaton
lisäys: August soitti marssin loppuun tämän poistuessa näyttämöltä.
Se oli ylimääräistä, sitä ei kukaan ollut osannut odottaa. Katsojat
taputtivat käsiään huutaen naista esiin; tämä tulikin ja kiitti useita
kertoja, ja August soitti. Lopuksi hän painoi hanurin aivan kasaan ja
lähti. Nyt hänen piti saada palkkansa.

August tuli näyttämön taakse. Nainen oli siellä odottamassa ja kavahti
liikuttuneena kaulaan, oli ihan silkkaa hellyyttä ja rakkautta. Mutta
silloin eläintenhoitaja syöksyi Augustin kimppuun, iski puukolla ja oli
samassa tiessään.

Nyt syntyi aika hämminki. August lysähti kasaan, oli saanut
tarpeekseen, mutta kuuli kuitenkin huudettavan ja touhuttavan
ympärillään. Sirkustirehtööri itse ryntäsi paikalle, sitten tuli mies,
jolla oli kultanauha lakissa, poliisi. Mutta tästä ei ollut suurtakaan
apua, sillä hän sai kohta hevosenlantaa silmiinsä, niin että hänen
täytyi juosta lääkäriin pelastaakseen näkönsä.

Kuka sitä heitti? tiedusteli Edevart. Toinen eläinten hoitajako?

Ei, ei siellä ollut kuin yksi sellainen. Tiedätkös, tuumi August,
luulen melkein, Herra paratkoon, että kunhan heittäjä ei vain olisi
ollut se nainen; tahtoi tietenkin pelastaa miekkosensa. Hyi semmoista
naista!

Entä mitäs sitten tapahtui?

Siitä en tiedä paljonkaan, mutta kyllä joku katsojista tuli apuun ja
kantoi minut tänne. Kävivät hakemassa lääkärinkin... ystävällistä
väkeä, en tuntenut... Niin, niin, ihan hyvin olisin voinut päästä
hengestäni siinä paikassa. Nyt sinä saat käydä hakemassa talarini
sirkuksesta, itselläni ei ole killinkiäkään.

Ettei vain sirkus liene matkustanut eilen pois samalla kuin kaikki
muutkin! vastasi Edevart. Minä käyn katsomassa.

August huusi vielä Edevartin jälkeen: Ota samalla minun kelloni siltä
naiselta! Hän sai sen lainaksi.

Edevart kiiruhti matkaan, mutta tuli kohta takaisin. Tietysti sirkus
oli mennyt menojaan. Edevart pudisti toverilleen pahan kerran päätä:
Sen tien annoit mennä kellosi, joka oli ihan uusi!

August tuntui itsekin tuumivan, että helkkarin ikävä juttu, mutta
minkäpä sille mahtoi? Tyttö oli pahassa pulassa, kun ei ollut kelloa,
niin ettei tiennyt, milloin hänen aina piti tulla näyttämölle.
Saattoiko August siis olla sellainen kitupiikki, että kielsi häneltä
kellon? Ei siitä muuten tullut suurtakaan vahinkoa, sillä kello kävi
huonosti, seisahtui tuon tuostakin.

Teodorkin tuumi siihen: Niin, pirun huonoja kelloja jouduttiinkin
myymään: Minunkin seisoo, käy vain kun ravistelen sitä. Ja kaksi päivää
piti ahertaa saadakseni mokoman kapineen!



Kauppiaat ja markkinakansa poissa, markkinapaikka autiona ja tyhjänä,
hiljaisuus ja äänettömyys kaikkialla. Edevart ja Teodor viipyivät vielä
odottaen Augustin toipumista, mutta sitten määrättiin päivä, jolloin
heidän oli lähdettävä kotimatkalle.

August alkoi olla jo jalkeilla ja jaksoi mainiosti, mutta häntä
nolostutti kovin, kun oli ensimmäisenä iltana tullut ilmaisseeksi
Edevartille kaikki salaisuutensa. Sen vuoksi hän väsymättä pilkkasi
puukkojunkkaria: Mies oli kovin kömpelö, niin että olisi saanut hävetä;
ihan kuin peukalo keskellä kämmentä! August oli suorastaan katkera;
hän oli tottunut näkemään puukonpistoja, joista oli seurauksena varma
kuolema. Mutta tämä oli vain ihmisten narraamista; uskottelee kai
tappaneensa miehen! Kunpa hän saisi sen lurjuksen vielä käsiinsä...!




X


Joakim oli navetan laajennuspuuhissa. Siihen piti tulla kaksi
pilttuuta lisää, mutta ei enempää, ei kolmea pilttuuta eikä tallia
hevoselle. August havaitsi oitis hyväksi puuttua asiaan sekä ehdottaa
omaa karsinaa kahdelle vasikalle, mutta sitäpä ei otettu kuuleviin
korviinkaan. August ei siitä loukkaantunut, hän oli sellaiseen
tottunut, mutta Joakim oli tehnyt sen mahdollisimman hävyttömällä
tavalla ja kysynyt lopuksi, eikö siihen pitäisi tehdä oma koppinsa
vielä kanarialinnuillekin. Augustin täytyi heti päästä mukaan
auttamaan, hän oli saanut päähänsä, että kyllä pystyy siihen työhön, ei
muistanut varoa haavaansakaan. Mutta häntä ei työhön huolittu, ja tällä
kertaa se jo loukkasi häntä, varsinkin kun Joakim otti avukseen vieraan
kirvesmiehen.

Mutta kun August ei voinut pysyä toimetonna, hän teki postilaatikon.
Hän maalasi sen veripunaiseksi ja sai Joakimin piirustamaan siihen
"Posti", ja sitten hän naulasi sen kaupan seinään ja oli miestä
mielestään. Ihmiset ihmettelivät, mitä hän teki postilaatikolla,
kun ei ollut postipysäkkiäkään, mutta August tuumi, että kun kerran
Australiassa oli aina maakauppojen seinässä postilaatikko, niin miksi
ei silloin täälläkin? Poldenilaiset saattoivat panna lofootien- ja
rakkauskirjeensä tähän laatikkoon, niin saivat ne varmasti menemään
kerran viikossa kirkkomiesten mukana. Ja sitä paitsi, August vielä
vakuutteli, piankin olisi postipysäkki tarpeen täällä Poldenissa, sillä
tämähän oli iso paikkakunta!

Niin, August osasi olla huima mies, sellainen hän oli ollut kaiken
ikänsä. Ei edes rintaan osunut hengenvaarallinen puukonpistokaan ollut
tehnyt häntä sen kesymmäksi. Mutta August oli kuitenkin kaikitenkin
Poldenin ainoa August ja maapallonympäripurjehtija, hän oli sentään
hyvä olemassa. Miksi seudun tyttölapset olivat todella hiukan häntä
ajatelleet monta vuotta sitten hänen tullessaan ensimmäistä kertaa
matkoiltaan, mutta eivät sitten enää? Hän ehkä ei pystynyt tarjoamaan
kaikkein varminta toimeentuloa, mutta kukapa siihen pystyi koko niillä
tienoin? Mutta asioiden ollessa nykyisillään he saattoivat huoleti
kujeilla hänen kanssaan ja kertoa rakastaneensa häntä sekä haluavansa
kuolla hänen haudallaan. Ja August oli aseetonna, vetäytyi kuoreensa ja
hymyili vain.

Mutta sentään tämä mies oli hyvä olemassa. Hän sai kaikki liikkeelle,
hänen läsnäolonsa tuntui jossakin. Hänen tähtensä oli milloin korkealla
taivaalla, milloin painui aivan alas. Jos olisi saanut parkkilaiva
_Solegladin_ haaksirikossa menettämänsä tavarat, hän ehkä olisi
pyörähdellyt Poldenin ja koko seutukunnan pääkukkona. Ei käynyt sillä
tavalla, seuraavat vuodet eivät olleet suotuisia. Mutta laiskuus oli
Augustista kaukana; vaikkei olisikaan saanut aikaan mitään, hän ei
silti heittäytynyt toimettomaksi. Niinkuin nyt tämäkin postilaatikko,
sehän loisti punaisena kuin tulenliekki. Se ei suinkaan pilannut kaupan
seinää, päinvastoin teki sen vasta jonkinnäköiseksi. Myöhempään kesällä
saattoi laatikon viereen ilmestyä tärkeitä nimismiehen tai kirkollisia
kuulutuksia, vieläpä perintöasioiden päätöksiäkin, joissa oli otsikossa
Norjan leijona. Postilaatikko osaltaan auttoi kauppaa muodostumaan
julkiseksi paikaksi.

Pikku Pauline liikkui nyt ainoana "isäntänä" tiskin takana. Kaikki kävi
hänen päänsä mukaan ja hänen käsiensä kautta, niin ostot ja myynnit
kuin hinnat ja velaksianto. Hän vaurastui hiljalleen. Markkinoilta
tullessaan Edevart luovutti hänelle sen vähän, mitä hänellä oli
myymättömiä tavaroita jäljellä, sekä koko matkalla kertyneet rahat.
Silloin kävi selville, että Joakim sai takaisin kaiken, mitä oli
kauppaan uhrannut, vieläpä vähän enemmänkin, ja että Edevart jälleen
oli kaupan ainoa omistaja. Voit pitää koko kaupan, sanoi Edevart
sisarelleen, en minä rupea sitä maasta korjaamaan, jos heität sen
jälkeeni! — Entä mitäs sinä itse aiot ruveta puuhaamaan? kysyi sisar.

Niin, mihin Edevart aikoi ryhtyä? Hän oli taas kuin lamauksissa,
vetelehti päiväkaupalla laiskana ja velttona, ei huolinut leikata
tukkaansakaan; meni maata iltasella, mutta nukahti vasta aamupuolella
yötä. Mutta August! Saatuaan postilaatikon valmiiksi hän teki kaivoon
vedennostovehkeet. Siitä oli suuri apu Paulinelle, jonka täytyi
talvisin juottaa monta lehmää. Saatuaan sen työn valmiiksi August
siirtyi muitta mutkitta navetansalvokselle, ja silloin oli vieras
apumies moisessa pikkutyössä jo tarpeeton. August otti nyt johdon
käsiinsä ja laajensi rakennuksen pohjapiirrosta omin päin. Joakim
itsekin oli jo tullut huomaamaan tarvitsevansa karsinan vasikoille,
mutta ei tahtonut mitenkään sitä myöntää, vaan oli olevinaan äkeissään
ja tiuskaisi Augustille: Mitä helkkaria sinun päähäsi pälkähtääkään? —
Pitää saada karsina kahdelle vasikalle, vastasi August. — Ihan turha
koko karsina, ja nyt siinä olisi tilaa vaikka kuudelle vasikalle! —
August vain murahti. Hän sai pitäneeksi päänsä, mutta Joakim lupaili
kauheasti kostavansa, jahka navetta ensin olisi valmis.

Mutta sellainen August oli, aina puuhassa, aina eloisa, hurjapäinen ja
hulluttelija, oikea mies.

Entä Edevart? Herra nähköön, kun ei vain hänen täytyisi loppujen
lopuksi kerjätä Hosealta ja Ezralta, että saisi jäädä heidän luokseen
syömään armonleipää elämänsä loppuun saakka. Mihin vain ryhtyi, siihen
hän kyllä pystyi, mutta kun ei yrittänyt mitään. Se mitä hän kaipasi
ja mistä hänelle olisi löytynyt apu, se ei ollut yhden päivän työllä
saavutettavissa.

Hän sai Romeo Knoffilta kirjeen. Se oli hyvin ystävällisesti
kirjoitettu, mutta sen sisällys oli vakava: Eikö Edevart myisi Doppenia
hänelle, koska kerran ei itse asunut siellä eikä voinut kunnolla hoitaa
sen viljelyksiä? Naapurilla, Karelilla, oli kaksi täysikasvuista
poikaa, ja tämä aikoi ostaa Doppenin vanhemmalle heistä. Romeo
suostuisi ottamaan takaisin melkeinpä käyttämättömät vuodevaatteet,
jotka Edevartiita olivat jääneet maksamatta, ja muutenkin Romeo
koettaisi katsoa hänen parastaan, jotta hän saisi tavaravelkansa
suunnilleen kuitatuksi. Vene voisi mennä kaupassa mukana, koska se
oli uudelle omistajalle välttämätön, mutta koskesta ei osannut vielä
päättää mitään. Se saattoi vielä jäädä Edevartin haltuun. Jos Edevart
niinkuin tuonnempana haluaisi sen myydä ja Romeo sen ostaa, voisi
ajatella myllylaitoksen rakentamista siihen. Siinä tapauksessa Romeo
ilomielin suostuisi ottamaan Edevartin sen hoitajaksi, niinkuin tämän
toveri August oli vihjannut —

Kaunis ja maltillinen kirje, jossa oli lopuksi ystävälliset terveiset
isältä ja Romeolta itseltään. Ihmeellistä, kuinka juurettomaksi Edevart
tunsi itsensä! Tämä vieraan miehen vieraasta paikasta lähettämä kirje
liikutti hänen mieltään kuin kotoinen viesti; se sai hänet unohtamaan
siellä hukatut vuodet ja päivät ja taas kaipaamaan sinne takaisin. Hän
kirjoitutti Joakimilla vastauksen, ettei hänellä ole mitään Doppenin
myyntiä vastaan ja että hän kiittää Romeota hyväntahtoisuudesta.

Nyt siis Edevartilla ei enää ollut etelänpuolessa omaa taloa. Täällä
hänellä oli kauppa, josta hän ei huolinut, siis hän oli yhtä koditon
joka paikassa! Hän uskoi huolensa Augustille; tämä nyökäytti päätään
sanoen: Lähdetään yhtä matkaa; meidän on kummankin päästävä täältä pois!



Ja päivät kuluivat. Navetan lisärakennukseen saatiin katto päälle,
nyt oli tehtävä pilttuut. Iltana muutamana Pauline sai houkutelluksi
Joakimin lähtemään uistelemaan; täytyi saada kalaa, edes muutama kolja;
se oli ihan välttämätöntä, kun oli niin monta miestä talon ruoassa. Tuo
kaikki kuulosti kovin viattomalta, mutta oli sulaa koiruutta, sillä
August ja Edevart uurastivat koko yön, niin että hiki valui virtanaan,
navetan rakennuksella omin nokkinsa. Pauline pistäytyi hetkiseksi
katsomaan miesten puuhia; mutta kun Joakimia saattoi kohtapuoleen
odottaa kotiin, hän nousi lähteäkseen sanoen menevänsä tupaan, jottei
olisi tiellä.

Joakimin tullessa kotiin aamunkoitteessa toverukset olivat saaneet
urakkansa, suuren vasikkakarsinan, valmiiksi. He olivat lohkaisseet
siitä sopivan tilan kahdelle vasikalle, mutta lopusta tehneet tallin,
hevostallin! Eikä sillä vielä hyvä; pitihän talliin olla oma ovi, ja
totisesti, olivat puhkaisseet uuden oviaukon navetan seinään!

Joakim jäi seisomaan suu auki, kuin paikalleen naulattuna. Mutta,
Herra nähköön, eiköhän hän ollut sittenkin hiukan kuin vainunnut
jotakin tällaista? Hän oli olevinaan niin ällistyksissään, että tuskin
pysyi jaloillaan, mutta sai sentään sanoneeksi: Oletteko tulleet ihan
pähkähulluiksi!

Syntipukit pysyivät vaiti. Minä kysyn: mitä te oikein ajattelette?
Mitäkö me ajattelemme? August tuntui olevan valmis aloittamaan
sanasodan.

Edevart kysyi: Onko siis muka jotakin hullusti? Ja sitten hän vieritti
syyn niskoiltaan selittäen vain tehneensä niinkuin käskettiin.

August avasi jälleen suunsa, havaitsi viisaimmaksi puhella mielin
kielin: Katsos, Joakim, minä ymmärsin lopuksi, että sinä olit oikeassa
enkä minä, ja että vasikkakarsina oli liian iso. Silloin lohkaisimme
siitä sopivan kokoisen osan kahdelle vasikalle — eikö sinustakin tämä
ole tarpeeksi iso siihen? Tahtoisin mielelläni kuulla, mitä ajattelet.

Joakim sinkautti Augustiin musertavan katseen: Jollei minulla olisi
kalat kädessä, näyttäisin tuossa paikassa, mitä ajattelen.

Edevart puuttui puheeseen lempeästi ja avuliaana: Etkö voi laskea
kaloja siksi aikaa kädestäsi maahan?

August kiirehti lisäämään: Silloin meille jäi liika suoja; siitä ei
pääse puuhun ei pitkään; mutta tuossa se on, emme ole liikuttaneet sitä
mihinkään!

Nyt näytti ihan siltä kuin Joakimilla olisi ollut täysi työ
hillitessään kiivastumistaan, jottei ruvennut kiljumaan ja karjumaan
keskellä yötä. Hän yritti irrottaa yhden koljan nipusta, mutta se kai
todisti vain hänen neuvottomuuttaan. Samassa hän kysyi: Talliko tuo on,
jonka olette tehneet?

Niin, hevostalli, siltä se ainakin näyttää.

Mille ihmeen hevoselle?

Nyt Edevart otti jälleen puheenvuoron: Mitä ihmettä! Näinkö asia onkin!
Ja minä kun luulin, että kaikki oli sovittu ja puhuttu valmiiksi teidän
välillänne! Jos olisin tiennyt, ettei tähän pitänyt tallia rakentaa, en
toki olisi puuttunut pikkusormellanikaan koko hommaan!

Nyt Joakim oli vihdoin viimein saanut irrotetuksi koljan nipusta ja
vetäisi Edevartia päin naamaa raa'alla kalalla. Sen nähdessään August
väistyi vähän syrjemmäksi ennättääkseen, jos niin tarvittaisiin, ottaa
jalat alleen. Edevart syljeskeli ja kuivaili naamaansa.

Joakim kääntyi nyt Augustiin päin tullen hitaasti kohti: Huomispäivänä
revin maahan koko tallinne. En tahdo joutua ihmisten hampaisiin;
miehellä on talli, mutta ei hevosta!

Niin, kyllä sinun on saatava hevonen, myönsi August.

Mistä, jos saan kysyä?

Nyt Joakim oli tullut niin likelle, että August siirtihen hiukan
edemmäs, ennen kuin vastasi: Tuo Edevart ei ottanut uskoakseen, että
sinä tulisit ilman hevosta toimeen talossa, jossa on viisi lehmää.

Minäkö en muka uskonut? huudahti Edevart kuin puusta pudonneena.

Vai ei Edevart uskonut! Vai olisi hänen vielä pitänyt uskoa! jahkaili
Joakim kiukustuneena. Eikä minulla ole viittä lehmää, vaan kolme.

Niin, ja yksi lehmä Hosean navetassa.

Mistä sinä sen tiedät?

Siis neljä, vastasi August.

Siis neljä, siis neljä! matki Joakim raivoissaan. Mutta viittä siitä ei
tule ainakaan, ei vaikka pakahtuisi.

Sitten yksi uusi ensi vuonna, silloin niitä on viisi, sanoi Edevart
siirtyen samalla varovasti kauemmas. Senkö vietävää sinä siinä
visertelet uusista lehmistä? Edevart virkkoi ikään kuin torjuen: Ka,
Pauline itse kertoi. Ja onhan sinulla viisi pilttuutakin.

Joakim seisoi hetken äänetönnä. Paulineko? hän sitten äännähti. Mitä
ihmettä Pauline tietää koko asiasta? Ahaa, hänkin on teidän kanssanne
samassa juonessa; olipa hyvä, että sain sen tietää. Onko mokomaa
kuultu! Mutta eivätpä nämä koljat joutuneetkaan Paulinen pataan,
siitä saa olla huoleti! Vien nämä heti pois ja annan oikeille kunnon
ihmisille! Niin sanoen Joakim lähti navetasta ja piti sen varansa,
että tuli sivuuttaneeksi Augustin siksi läheltä, että yletti sipaista
tätäkin koljalla vasten naamaa.

Silloin kaikkien kolmen täytyi jo nauraa, vaikka Joakimin nauru
tuntuikin hieman väkinäiseltä. Hän harppaili pitkin askelin Martinus
vainajan tuvalle ja ripusti kalat ovenkääkään riippumaan...

Tietystikään ei tallin purkamisesta tullut mitään. Joakimin täytyi
malttaa mielensä ja odottaa, kunnes sai hevosen. Hänen täytyi sietää
yhtä jos toistakin Augustilta, joka aina oli kaiken koiruuden alku ja
juuri. Niinpä Joakimin oli mahdoton estää Augustia kyhäämästä muutamana
kesäisenä yönä somaa kanakoppia, jossa oli orret ja kaikki, tallin
viereen, mutta niin, että kanat pääsivät vapaasti talliin ja navettaan
elukoiden pilttuisiin. Tästä hullutuksesta Pauline emäntä sanoi hänelle
salaa sulimmat kiitokset luvaten korvaavansa sen jotenkin, mutta
Joakimin vaatiessa selitystä August vastata töksäytti: Ka, onko sitten
sanottu kirjoissa tai kansissa, ettei kanoja saa olla kenelläkään
muilla kuin Gabrielsenilla?

August oli lakkaamatta menossa niinä päivinä, jotka vielä viipyi
Poldenissa. Hän kävi kunnanvaltuuston puheenjohtajan Karoluksen
puheilla vaatien postilaatikolleen postipysäkkiä. Niin, August ei
enää aikonut sietää nykyistä olotilaa. Laatikko oli ollut seinässä
muutamia viikkoja, mutta yhtään ainoaa kirjettä ei siihen ollut
vielä tullut, mihin oli syynä ainoastaan postipysäkin puute. Miten
Joakimkaan saattoi enää tulla toimeen? Joakimille tuli sanomalehti,
eikä hän voinut saada sitä muuten kuin käymällä sen joka sunnuntai
jalan syten kirkolta hakemassa. Hitto sellaiseen urakkaan ryhtyköön!
Asia täytyi ottaa käsiteltäväksi kunnanvaltuustossa. Joakim piti
pöytäkirjaa, ja hän oli luvannut sommitella sen kaiken parhaimpaan
muotoon: Polden oli laaja paikkakunta, ympäristöseutujenkin liikenne
kävi sen kautta. Kirkkoherra, nimismies ja muut, jotka kirjoittivat
monen monet kirjeet vuodessa, korottakoot äänensä ja vaatikoot
postipysäkkiä! Puheenjohtajan, Karoluksen, täytyi ensimmäisenä olla
asiassa mukana, hän kun tuon tuostakin kirjoitteli amtmannille ja
hallitukselle Poldenin asioista. Entä kauppa sitten, toiminimi Edevart
Andreassen, Pauline, joka lähetteli kirjeitä ja suuria rahasummia
tavarantoimittajilleen läpi vuoden! Ei siinä enää muu auta, toimitti
August; kyllä meidän on saatava tänne Poldeniin oma postipysäkki!

Niin. Ei Karolus väittänyt vastaankaan; kyllähän se oli oikein ja
kohtuullista, hän ottaa asian käsiteltäväksi ensimmäisessä valtuuston
kokouksessa. Karolus tuumi: Ja kiitos vain sinulle, kun tulit
ajatelleeksi asiaa; minulle voi tulla tärkeitä kirjeitä lähetettäväksi
minä päivänä tahansa, ja nyt joudun kanniskelemaan niitä taskussa, että
vääntyvät koirankorville ja likaantuvat, ennen kuin saan ne matkaan.
Kyllä asia on pantava vireille, minusta se on ihan kiireellinen...

Mutta voi puheenjohtaja Karolus parkaa! Varmastikin hän aikoi tehdä
voitavansa, ja hyväntahtoinen ja valmis hän oli auttamaan, mutta
ruudinkeksijä hän ei ollut koskaan ollut. Ja nyt hän vielä oli ollut
syvissä ajatuksissa ja mietiskelyissä, niin että jo nykyisissäkin
asioissaan hänellä oli enemmän kuin tarpeeksi tietämistä. Oli pidettävä
huoli talosta, heinänteko oli ovella, eikä ollut odotettavissa muuta
apua kuin Teodor, jolla oli kohju ja joka muutenkin oli sellainen
puolikuntoinen. Nyt vielä Ane Maria tulee kotiin, Karolus oli saanut
siitä varman ilmoituksen, ja miekkonen pohti ja tuumi loppumattomiin ja
pikkuseikkoja myöten, miten hänen on tehtävä, kun vaimo tulee kotiin.
Mutta postipysäkki — se oli varmasti saatava!

Saahan nähdä, kun tulen takaisin! sanoi August.

Aiotko matkaan?

Aionpa niinkin.

Vai niin. Ja minnepäin?

No, aluksi olen aikonut pistäytyä Intiassa ja Etelä-Amerikassa. Siellä
minulla on yhdessä jos toisessakin paikassa omaisuutta, jota pitää
käydä katsastamassa.

Intiassa ja Etelä-Amerikassa! toisti Karolus ihmeissään. Sitten sinua
ei saakaan nähdä Poldenissa pitkiin aikoihin.

Eipä kylläkään. Mutta kun kirjoitan kirjeen tai lähetän rautaisen arkun
tai jotakin sentapaista, pistän osoitteeksi _Polden Post-Office!_ Niin
että laittakaakin pysäkkinne siihen mennessä valmiiksi!



August lähtee matkaan. Hän ei saa Edevartia mukaansa, mutta ei
Edevart silti aio asettua Poldeniinkaan. Hyvä halu olisi kyllä lähteä
hänelläkin, maankiertäjällä, eikä Polden merkitse hänelle enempää
kuin mikä muu paikka tahansa, mutta eipä viitsi toista kertaa kerjätä
Paulinelta matkarahoja, ei ikinä! Ja nyt juuri hän on auttanut Augustin
matkaan.

Augustin matka pitää Bergeniin, missä hän ottaa pestin suurille
merille lähtevään laivaan. Pauline on varustanut hänet runsaasti
vaatetavaroilla, Ezra ja Hosea olivat kumpikin hyvästelemässä, vanha
isä piteli hänen kättään omassaan ja toivotti Jumalan siunausta
matkalle, ja sekä Joakim että Edevart tulevat soutamaan häntä laivaan.

Edevart puhuu — isoveli ja toveri, joka on irtaantunut melkein kaikesta
maan päällä: Mutta näytäkin nyt, että todella otat pestin etkä mene
hupsuttelemaan mitään muuta!

August ei vastaa siihen mitään, mutta sanoo: Harmittaa, ettei tullut
rakennetuksi sikolättiäkin yksin tein!

Siihen taas ei Joakim vastaa halkaistua sanaa.

Heidän saapuessaan perille laiva jo on näkyvissä vuonolla. August saa
vielä kaikessa kiireessä viedyksi Edevartin syrjään ja sanotuksi tälle:
Se, mitä minä silloin markkinoilla sinä yönä puhuin sinulle, että meitä
muka oli neljä miestä ja että otimme siitä neekeritytöstä hengen, se
oli pelkkää lorua.

Mitäpä se muutakaan...

Niin, sillä kuinkas sinä voisit ajatellakaan semmoista? Neljä miestä —
en ole koskaan kuullut mokomaa, olimmehan sentään ihmisiä! Äläkä sinä
hiisku siitä sanaakaan!

Ole huoleti.

Ja kiitoksia vain siitäkin, ettet lähtenyt hakemaan pappia. Et huoline
puhua siitäkään.

En puhu.

Sillä katsos, asia on, niinkuin olen kertonut, että semmoisesta
ruvetaan miestä joka paikassa hylkimään ja karttamaan. Tiedän yhdenkin
kaverin, jolle kävi niin; sai lähdön joka laivasta, ja kaikissa
satamissa häntä hylittiin ja karteltiin, kukaan ei tahtonut lähteä
matkaan hänen kanssaan.

Suotta minua varottelet.

Veneisiin! kuului samassa huuto laivasta.

Veljekset soutivat takaisin kotiin. He puhelivat miehestä, jonka olivat
juuri saattaneet laivaan, ja Joakim tuumi: Minusta on niin kummallista,
mutta — eiköhän hän ollut tavallaan kuin tänne lähetetty?

Mitä sinä tarkoitat?

Ei Joakim itsekään osannut selittää sitä sen paremmin. Mutta
viimeisten kahdentoista vuoden aikana ei Poldenin elämää ja olemista
voinut ajatella ilman Augustia; hyvä ja paha, edistys ja kehitys,
ylellisyys, irstailut ja epävarmuus — kaikki tuntui juontavan juurensa
hänestä. Siitä päivästä alkaen, jolloin ensi kerran sukeltautui esiin
tuntemattomuuden hämärästä, tuo maailmanympäripurjehtija aivan kuin
tartutti joka sielun niin kylässä kuin naapuristossakin. Hän sai aikaan
paljon hyvää, sanoi Edevart, ja Joakim, nuori nulikka, joka oikein
tilasi sanomalehteä, oli samaa mieltä. Mutta eiköhän hän vain tavallaan
ollut ase voimakkaamman kädessä?

Veljekset soutivat tiukoin, voimakkain vedoin. He olivat saaneet
laivasta tavaroita kauppaan, niin että nelihanka oli tukevassa
lastissa, mutta ilma oli kaunis. Kun Edevart souti alahangoilla, Joakim
näki ainoastaan hänen selkänsä, joten hän puhui vapaammin kuin jos
isoveli olisi istunut kasvot häneen päin. Edevartia hiukan ihmetytti
Joakimin tavaton puheliaisuus. Tämän äänessäkin oli jotakin outoa,
ihmeen veljellistä. Tai jollei juuri veljellistä, niin kuitenkin siinä
oli tavallista lempeämpi sävy.

Hän on senluonteinen mies, jatkoi Joakim mietiskelyään, että ikään kuin
sai meidät kaikki muuttumaan. Niin, hän kohotti meitä ylös ja veti taas
alas. Mahtaneeko sinusta tuntua samalta?

Voipa hyvinkin olla niin, myönsi Edevart.

Omasta kohdastani puhuen: minä kyllä olisin tullut toimeen ilman
hevostakin.

Eikö mitä, et olisi tullut, vastasi Edevart.

Vai niin luulet?

Veljekset soutivat ja ajattelivat, soutivat ja ajattelivat.

Uudispaikkalaisille hän teki tavattoman avun, virkkoi Edevart.

Niin, eikö tosiaankin! huudahti Joakim. Mutta jotakin merkillistä
siinä kuitenkin on; emme ole saaneet lepoa emmekä rauhaa. Hän oli
täällä vieras ja toi kaikkea vierasta ja outoa meidänkin elämäämme.
Ihmiset ovat nyt täällä pohjan puolessa ruvenneet elättämään vasikoita
ja syöttämään niitä jonkin aikaa, sitten myyvät ne teuraselukoiksi
sisämaahan. Saavat siitä hyvät rahat.

Onko se sitten paha?

Ehkä ei, virkkoi Joakim.

Ja onko sekin Augustin syytä?

Eiköhän vain liene, toinen kuten toinenkin, kaikki tyynni. Täällä oli
ennen perin rauhallista. Isä on ollut köyhä kaiken aikansa; se ei
haitannut, hän alistui siihen nöyrästi, ei valittanut, eikä äitikään.
Muistatko, että kun äidille annettiin jotakin, hänellä ei ollut
varaa sitä käyttää. Ja muistatko, että kun kannettiin hänelle avuksi
sangollinen vettä, hän sanoi meidän totuttavan hänet laiskaksi. Ja
äidillä oli kuitenkin heikko terveys.

Edevart muisti sen kyllä.

Minusta siinä vasikkahommassa on sentään jotakin pahaa, oikein
sikamaista! tuumi Joakim. Ensin niitä hoitelee ja hyvittelee, niin
että ne oikein tutustuvat, ja sitten taluttaa ne sisämaan herkkusuiden
syötäväksi! Miten oli ennen? Hoideltiin elukoita ja oikein pidettiin
niistä, eikä koskaan lehmää myyty, jollei tiedetty, että se joutui
hyvään paikkaan, Tuntui ihan siltä kuin olisi lähetetty lapsi pois
kotoa. Mutta nyt me emme ole enää sellaisia; olemme muuttuneet.

Edevart ei huomaa, mihin pikkuveli oikein pyrkii, mutta vastaa
kuitenkin: Totta puhut, olemme muuttuneet.

Pitkän aikaa vaiti oltuaan Joakim virkkaa taas: Hän oli orpo, isätön ja
äiditön, eikä hänellä ollut kotia. Tullessaan takaisin luoksemme hän
oli vieras ja muukalainen.

Edevart alkaa aavistella pikkuveljen tähtäävän puheillaan johonkin ja
pääsee siitä täysin selville tämän äkkiä kysäistessä: Mitäs arvelet,
Edevart, mitenkähän meidän olisi käynyt, jollei olisi ollut kotia ja
vanhempia? Silloin meidän ei olisi käynyt sen paremmin kuin Augustin!
Tähdäten vieläkin suoremmin Edevartin arkaan kohtaan hän sanoo: En
usko, että kenellekään on hyväksi joutua kodittomaksi ja harhailla
paikasta toiseen. Jokaisen pitää pysyä siellä, minne hän kuuluu.

Edevart ei halua vetää suutaan hymyyn. Hän suhtautuu asiaan vakavasti,
ajattelee sitä ja virkkaa sitten: Mikäli asia ei ole niinkin, että
meidän on pyrittävä eteenpäin — ja koeteltava, mihin parhaiten kuulumme?

Joakim: Emmekö siis kuulu siihen paikkaan, mihin meidät on asetettu?
Sillä muuten meitä ei kai siihen asetettaisi. Niinkuin nyt Augustkin:
lapsena hän oli ensin yhdessä paikassa, kuten tiedät, mutta sitten
niillä ihmisillä ei ollut enää varaa häntä pitää luonaan, ja sitten
hän joutui toiseen paikkaan, jossa oli sekä enemmän ruokaa että
paremmat vaatteet. Mutta kolmen viikon päästä poika jo karkasi takaisin
entiseen asuntopaikkaansa. Olethan itse kuullut hänen kertovan siitä.
Ja muistatko, miten hän sanoi, ettei hänellä koko elämänsä aikana ole
ollut niin raskasta surua kuin silloin, kun hänen täytyi uudelleen
lähteä pois ensimmäisestä, kovin köyhästä olinpaikastaan?

Edevart muisti senkin.

Joakim: Koetellako, minne parhaiten kuulumme? — Niin, hän ainakin
on sitä saanut koetella! Kuulummeko parhaiten sinne, jossa saamme
runsaamman ruoan, paremmat vaatteet ja enemmän rahaa? Silloin eivät isä
ja äiti olisi koko ikäänsä eläneet tyytyväisinä ja kiitollisina täällä
Poldenissa, ei, silloin he eivät olisi eläneet paljon onnellisempina
kuin sekä August että — että muut, jotka kiertelevät paikasta toiseen
tuntematta missään olevansa kotona. Mitäs siitä ajattelet?

En ajattele sitä enkä tätä, mutisi Edevart.

Nyt täällä pohjan puolessa on koko joukko väkeä, jotka eivät tahdo
enää pysyä kotona, vaan ovat ruvenneet säästämään matkarahoja, siksi
he syöttävät vasikoitaan ja myyvät silloin tällöin lehmänkin. He ovat
kuunnelleet Augustin loruja, heidän pitää päästä Amerikkaan.

Niin, moni on ajatellut lähteä sinne, sanoi Edevart.

Joakim: Et suinkaan sinä liene sitä ajatellut?

Edevart: Ajatellut sinne tai ajatellut tänne — ei siitä kuitenkaan
mitään tule.

Hyvä! Vehnäpellot ja runsaat taskurahat, niitä August aina hoki, mutta
hän ei ollutkaan oikeita meikäläisiä. Hän oli vain ollut täällä, siksi
Herra on antanut hänen vapaasti temmeltää ja piehtaroida. Ei ihminen
tule siitä sen onnellisemmaksi, vaikka pääsisikin vähän lihavammille
päiville.

Edevart käännähti soututeljollaan ja sanoi katsoen veljeään suoraan
silmiin: Sitten en minäkään enää ymmärrä, miksi sinulla pitää olla
neljä lehmää, kun isä ja äiti tyytyivät kahteen.

Hm, tuumi Joakim. Ei, kyllä sinä sen ymmärrät! Ensiksikin, isä ja
äiti, se oli vain kaksi henkeä, mutta meitä sisaruksia on neljä, ja
me tarvitsemme enemmän kuin kaksi. Ja sitä paitsi meidän tulee pitää
arvossa omaa maatamme, Norjan maata, jolloin pääsemme ostamasta niin
paljon ruokaa ulkomailta, mistä hyvästä taas saamme niskaan verot ja
kaikki rasitukset. Mutta sekään ei ole tärkeintä, vaan tärkeintä on,
että säästymme August pojan kohtalosta, etteivät juuremme irtaudu
täältä omasta laihasta kamarasta ja ettei niitä istuteta lihavampaan
maahan — jolloin kuitenkin kaipaamme takaisin entiselle paikallemme.
Olen lukenut, etteivät voima eikä lihavuus aina auta — niin, etteivät
ne _milloinkaan_ yksin auta!

Sinähän luet ja tutkit kaikki maailman asiat; auttaako se sitten?

Aina se jotakin auttaa. Minä lannoitan peltojani merilevällä, sen
olen oppinut lukemalla. Entä voima ja lihavuus? En tiedä, oletko
nähnyt niitä viittä pientä haapaa, jotka kasvavat kaalamon kohdalla?
Et varmaankaan ole niitä nähnyt, kun et ole viime aikoina liikkunut
missään. Mutta siellä on viisi pientä haapaa. Neljä on oikein hyötyisää
ja lehtevää, mutta viides on kuin kitukasvuinen, siinä on pienemmät
lehdetkin. Se kävi säälikseni, niin että päätin auttaa sitä hiukan.
Vein kerran sunnuntaina vanhalla ämpärillä lehmänlantaa sen juurelle,
irrotin varovasti turpeen sen juurelta ja lannoitin yltympäri, sitten
asetin turpeen takaisin paikoilleen ja kastelin hyvästi. Se oli viime
syksynä. Nyt tänä kesänä — tiedätkös mitä? Siinä pienessä haapapuussa
on aivan kuin syyhy, koko runko on lumivalkoisen, suurimoiden kaltaisen
karkean jauhon peitossa, ja lehdet kurjat ja surkean pienet entiseen
verraten. Katsos, sen juuret olivat joutuneet vieraaseen aineeseen,
siksi puu ei viihtynyt.

Mutta eihän se viihtynyt ennenkään?

Kyllä se sentään viihtyi omissa oloissaan. Se oli vain
pienempikasvuinen. Kaikki eivät voi olla samankokoisia.



Kesän kuluessa ja heinänteon alkaessa Edevart auttoi vuoroin Joakimia,
vuoroin Ezraa, jotka kumpikin tarvitsivat apua. Hän ei säästänyt
itseään, vaan raatoi miehen tavalla, ja alkoi jo näyttää siltä, että
hän asettuu vakituisesti asumaan Poldeniin. Hän ei enää ollut olevinaan
enemmän kuin muut, laivuri, muka, tai kauppias, vaan kuin kaikki
toisetkin ja tuntui olevan tyytyväinenkin siihen, ettei ollut enempää
kuin muut. Kauppaan hän ei astunut jalallaankaan, mutta kierteli
mielellään metsissä ja vainioilla. Oli tainnut ottaa pikkuveljen sanat
onkeensa. Pistäytyipä kaalamollakin ja näki siellä tämän mainitsemat
viisi haapaa.

Siten elämä sujui Poldenissa tasaista, rauhallista jokapäiväistä
latuaan, ja samanlaista se oli koko pitäjässäkin. Kukaan ei juuri ollut
toistaan kummempi. Ensimmäinen kai oli sentään Karolus, joka asui yksin
talossaan ja oli kasvattanut itselleen ihravatsan alkua. Sitä paitsi
talo oli hänen omansa kaikkineen päivineen, eikä hän ollut kenellekään
velassa. Jos kylässä olisi ollut oikea lääkäri, olisi tämä varmasti
ollut ensimmäinen, sillä lääkärinhän täytyy olla opissa seitsemän
vuotta, ennen kuin on saanut päntätyksi päähänsä kaikki noitatemppunsa;
ei postinhoitajan, lukkarin eikä urkurinkaan tarvitse lukea niin
kauan. Ei, omaa lääkäriä ei ollut, tämä oli yhteinen naapuripitäjän
kanssa ja asui vakituisesti siellä. Mutta tultiinhan silläkin tavalla
toimeen, kaikki kävi miten kuten. Sisämaalaiset ostivat vasikoita
pohjanpuolelaisilta, lukkari Johnsen poltteli nysäänsä joka sunnuntai
kirkkoon kävellessään ja kirkkoherra itse haki etelään — aina etelään.
Miksi ei kaikki kävisi?

Elokuussa kalliokala oli Poldenissa kuivaa, ofotilainen maksoi palkat,
killingit pääsivät taaskin kiertämään. Vanha laivuriparka! Hän oli
saanut ostetuksi vain kolmeneljänneslastia kyetäkseen maksamaan
kalankuivaajille. Se oli surullisinta kaikesta.

Mutta Teodor ja Ragna olivat yhtä kevytmielisiä ja välinpitämättömiä
kuin ennenkin. Teodor oli kunnanvaltuuston puheenjohtajalla
Karoluksella heinämiehenä, teki, mitä työtä osasi, eikä ollutkaan
hullumpi työmies. Jollei Karolus olisi huolinut hänestä, niin kai
sitten joku muu. Teodor ei surrut semmoisia. Hän oli muuten koko
sukkela hiustenleikkaaja, ja kaikki ihmiset hakivat häntä siihen työhön
sunnuntaisin jumalanpalveluksen päätyttyä. Hän sai siitä monet kupit
kahvia ja vähän ruoanpuoltakin. Kun tuo harmaankalpea, nälkiintynyt
raukka komeillen käveli roimasaappaissaan ja taskussa kello, joka
ei käynyt, hän oli tosiaan kuin mikäkin hädän ja puutteen sekä
ylellisyyden huoleton sekoitus.

Ragna, pikku Ragna, hänen vaimonsa, saattoi tosin yhdessä jos
toisessakin kohden hiukan halveksia miestään, se oli kyllä totta, mutta
se ei johtanut kiukunpurkauksiin eikä torailuun. Ragna oli osapuilleen
tyytyväinen; nyt hän oli saanut Edevartilta uuden hamekankaan ja
ommellut itse puvun valmiiksi, niin että saattoi taas käydä kirkolla.
Se oli jo jotakin; muuten hänellä oli joka toinen vuosi uusi lapsi,
sitten hän taas nousi jalkeille ja oli sama Ragna kuin ennenkin. Teodor
oli kertonut markkinoilla sattuneesta seikkailusta, jolloin Ragna
sylkäisi sanoen: Hyi tuommoista miestä! Paksu lompakko on melkein kuin
kädessä, mutta eipäs saa kotiin tuon vertaa! Mihin Teodor saattoi
vastata: Niin, kumpikin voisimme tehdä yhtä ja toista paremmin kuin
teemme!

Nyt sattui pari odottamatonta tapausta.

Joakim istuu sunnuntaina iltapäivällä lukemassa kirkolta noutamaansa
sanomalehteä. Papst on kuollut, hän virkkaa. Mitä? Onko Papst kuollut?
huudahtaa Edevart. Luehan se paikka ääneen!

Kuolintapauksesta oli pitkänpuoleinen kirjoitus, joka kävi melkeinpä
kaipaavassa sävyssä. Vanha kellojuutalainen oli ollut kautta koko
rannikon hyvin tunnettu suuruus, eikä häneltä varmaankaan jäänyt
ainoaakaan todellista vihamiestä. Olihan hän paljon kansaa huiputtanut,
se oli kyllä totta; hän saattoi aika lailla vetää nenästä tuulihattuja,
jotka tulivat hänen luokseen nimitellen häntä Moosekseksi ja ollen
olevinaan kellontuntijoita; hän myi myös paljon kelvottoman huonoja
kelloja, jotka kävivät päivän, pari ja seisahtivat sitten. Mutta Papst
ei ollut niin yksipuolinen kuin näytti, hänessä saattoi huijarin
rinnalla olla muutakin. Karmsundissa hän esimerkiksi oli muutamakseen
antanut ihan ilmaiseksi kalliin hopeakellon pojalle, jota tuskin oli
sitä ennen nähnytkään, ja kun kaikki sitä kovin ihmettelijät, Papst
selitti, että poika oli kunnollisten ihmisten lapsia ja että tällä oli
hyvä sydän. Myös pohjan puolessa ihmiset tiesivät mainita Papstista
samantapaisia piirteitä. Mistä se johtui? Monesti hän petkutti ihmisiä,
petkutti oikein hävyttömästi, mutta sitten joskus, odottamatta, osasi
olla kuin toinen mies. Miellyttävät, rehelliset kasvot saattoivat
äkkiä liikuttaa hänen mieltään, niin ettei hän ollenkaan välittänyt
omasta voitostaan. Varsinkin nuorukaisia pyöri aina hänen ympärillään;
hän tiesi, miten suuri arvo liivien päällä killuvilla kellonperillä
oli nuorella iällä, ja useatkin kerrat Papst oli antanut luottoa
pojille, jotka eivät saaneet irti kelloa. Nyt ei tuota kunnianarvoista
patriarkkaa siis ollut enää nähtävissä rannikon markkinoilla, hän kuoli
Trondheimissa kuun puolivälissä. Hänellä lienee ollut koko lailla
omaisuutta, ja tiedettiin hänen kutsuttaneen tunnetun asianajajan
sairasvuoteensa ääreen hyvän aikaa ennen kuolemaansa...

Sitten tapahtui, että Pauline tuli kerran illalla tupaan ja sanoi:
Postilaatikossa on kirje. Satuin muutoin vain vilkaisemaan siihen, ja
silloin näin sen. Se on sinulle! Ja Pauline ojensi kirjeen Joakimille.

Voi Herran terttu sentään, millainen pieni rypytetty tyttölapsen kirje
se olikaan! Varmaan se oli ollut laatikossa yön ja päivän. Joakim
lehahti polttavan punaiseksi sen saadessaan ja lähti oitis ulos.
Aamulla hän oli poissa.

On varmaan lähtenyt pohjan puoleen, tuumi Pauline. Siellä on
tyttölapsi, jonka mieli on palanut Amerikkaan, mutta nyt kai
on luopunut tuumastaan. Niistä pohjanpuolelaisista monen monet
havittelevat Amerikkaan ja säästävät rahoja matkalippuun. Saapa nähdä,
saako Joakim matkatuumat lähtemään tyttönsä päästä?

Ei hätää mitään. Joakim lauloi ja hyräili tullessaan takaisin kotiin.
Poika näytti päässeen toiveittensa perille...

Mutta kun oli vielä kulunut vähän aikaa, tapahtui sitten kerran
odottamattominta kaikesta. Edevart sai postista ison rahakirjeen. Kirje
oli trondheimilaiselta asianajajalta, ja siinä oli neljäsataa kruunua,
sillä nykyisinhän oli alettu laskea rahat kruunuina ja äyreinä.
Siis vanhaa rehellistä rahaa sata talaria, jotka tulla tupsahtivat
odottamatta ja äkkiarvaamatta, Papstilta.

Papstilta!

Niin, niin! Joitakin aikoja sitten Edevart olisi siunannut taivasta
noista rahoista ja tehnyt niillä matkan Amerikkaan. Silloin hän olisi
niitä kipeästi kaivannut, mutta nyt hän suhtautui asiaan tyynemmin eikä
juuri sillä hetkellä tiennyt, mihin niitä käyttää. No niin, hän aikoi
asettua nauttimaan Poldeniin viisaan lepoa elääkseen siellä ja kerran
kuollakseenkin siellä, mitäpä muutakaan!

Mitä hyvää sinä olet Papstille tehnyt? ihmetteli Joakim.

Edevart pudisti päätään vastatessaan: Samaa voisin kysyä sinulta.

He lukivat asianajajan kirjeen. Sitä oli kaksi kokonaista riviä, joissa
ilmoitettiin lyhyesti ja asiallisesti:

Kellokauppias Papstin kuolinvuoteellaan lausuman toivomuksen mukaisesti
lähetetään Teille oheisena neljäsataa kruunua lahjaksi. Pyydetään
lähettämään kuitti.

Joakim kirjoitti kiitoskirjeen.



Ezra tuli muutamana sunnuntaina kyselemään Edevartia. Tämä ei ollut
kotosalla, oli kai kuljeksimassa jossakin metsissä, missä usein
harhaili omia aikojaan. Ezra oli ollut kirkolla ja tuonut sieltä
Joakimin sanomalehden, mutta hänellä oli mukanaan myös Edevartille
kirje, oikein Amerikankirje. He katselivat kirjettä; siinä oli
keltainen, nahkeasta paperista tehty kuori. Osoite oli kirjoitettu
ohuella, hätäisellä käsialalla, ja kirjeessä oli monta postileimaa.

Huudettiin paikalle Pauline.

Pistetäänkö tuleen? kysyi Joakim.

Toiset katsoivat häneen. Pauline pelästyi ja kuiskasi: Ei! Ei! Emme voi
niin tehdä.

Entäs mitäs sinä Ezra, ajattelet?

En osaa sanoa, tuumi Ezra.

Siis tuleen!

Pauline väitti yhä vastaan: Ei! Emme voi niin tehdä.

Joakim sanoi: Mutta minä kyllä voin!

Hän sieppasi kirjeen käteensä ja lähti. Mutta Pauline juoksi hänen
jälkeensä ja pysäytti veljensä: Mitäs olisit sanonut, jos minä olisin
polttanut sen kirjeen, jonka löysin postilaatikosta?

Joakim mietti hetkisen, pisti sitten sukkelaan kirjeen sisarensa käteen
sanoen: No niin, tee niinkuin tahdot.

Pauline olisi antanut paljon, jos olisi voinut nähdä Edevartin
kasvot tämän tavaillessa kirjettä, mutta isoveli sulkeutui omaan
huoneeseensa ja pysytteli siellä kauan näkymättömissä. Hänen tullessaan
iltapäiväkahville ei hänestä voinut huomata mitään erikoista, olipahan
vain harvapuheinen ja hajamielinen. Sitten lähti taas metsiin
kävelemään.

Sillä hetkellä ei ehditty ajatella Edevartia eikä kirjettä sen enempää,
sillä Karolus tuli tavallista levottomampana kertomaan olleensa
kirkolla ja saaneensa vihdoinkin varmoja tietoja Ane Mariasta. Tämä
oli nyt kotimatkalla, tulisi ensimmäisessä vuorolaivassa. Karolus oli
neuvoton. Tämä oli vakava asia, ja nyt hän toivoi saavansa oikean
kätensä, Joakimin, mukaansa lähtiessään vaimoaan vastaan laiva-asemalle.

Joakim ei tahtonut kieltäytyä. Ylihuomenna siis. Otetaan Edevartin
nelihanka.

Mutta onhan minulla vene itsellänikin, huomautti Karolus. Eikö lasketa
mieluumminkin minun kahdeksanhankaani talaasta vesille ja lähdetä
sillä? Miksi suotta sellaiseen urakkaan?

En osaa sanoa. Ehkä hänellä on paljonkin matkatavaroita.

Se kävi yli Joakimin ymmärryksen. Hän meni äänettömäksi.

Karolus tuumi, että hänen vaimonsa on mukavampi istua
kahdeksanhangassa. Ei, miesparka itse oli tullut hupsuksi, oli liiaksi
hautonut mielessään vaimonsa kotiintuloa, siksi oli käynyt noin
avuttomaksi ja neuvottomaksi.

Otetaan vain nelihanka, tuumi Joakim. Miehet lähtivät soutamaan
tiistaiaamuna, ja Karolus oli yhä vielä levoton, mutta nelihanka tuntui
sentään olevan aika iso vene sekin. Poldenilainen nainen, Ane Maria,
laskeutui siihen reippaasti ja välinpitämättömän näköisenä vaatemytty
kainalossa. Hän tervehti kumpaakin kädestä pitäen, ja Karolus hymyili
liikuttuneena ja hämillään ja pyysi häntä istumaan peräteljolle. Sitten
lähdettiin soutamaan kotiin.

Oli tuo Ane Maria sentään peijakkaan eukko! Tuskin oli lainkaan
muuttunut koko aikana, eikö liene vielä ollut sama pukukin kuin
vankilaan lähtiessään. Kaunis hän oli ja vakava. Kun Karolus yhä istui
tuppisuuna eikä saanut sanotuksi sanaakaan, kysäisi Joakim puheen
aluksi: Millainen ilma oli nyt pohjan puolessa?

Kaunis ilma siellä oli, vastasi Ane Maria. Niin, sinäkö se olet,
Edevart?

Ei tämä ole Edevart, oikaisi Karolus. Tämä on Joakim.

Joakimko? ihmetteli Ane Maria. Onko sinusta venähtänyt tuollainen iso
mies? Niin, niin, aika kuluu.

Oli siinä naisihmistä kerrakseen! Ei itkenyt eikä nauranut, vaan oli
aivan kuin ennen lähtöäänkin. Varmaan hänellä oli ollut perillä hyvät
olot. Oletpa tainnut vähän lihoa! hän sanoi nyt miehelleen.

Minähän olen kohta kuin syöttösika! liioitteli Karolus muka
alakuloisena, vaikkei hänellä ollut mitään sitä vastaan, että oli
ihravatsan alkua kuten muillakin pomomiehillä.

Ane Maria kyseli Poldenin kuulumisia. Miesten oli vähän vaikea vastata,
kun heidän täytyi aina laskea päässään, montako vuotta hän oli ollut
poissa. Täällä kuivataan nyt kalliokalaa joka vuosi, he kertoivat
ensiksikin. Sen tiedän, keskeytti Ane Maria. Sitten on muutamia
mennyt naimisiin ja muutamia kuollut — siitäkin oli yksi ja toinen
tapaus sattunut ennen hänen lähtöään. Martinus keulamies oli kuollut,
Teodor ja Ragna olivat naimisissa. Ja Gabrielsen teki toisen kerran
vararikon, mutta Poldeniin olemme saaneet kaupan. Ane Maria innostui:
Et suinkaan sinä, Karolus, pidä kauppaa? — En, en minä, vaan Edevart
ja Pauiine. — Ajatella! Pikku Pauline, joka oli niin pieni! — Niin,
aikaa oli kulunut. Niin, virkkoi Karolus sitten kuin virkistyen, nyt
Poldeniin puuhataan postipysäkkiä, sen asian minä ajan päätökseen
kunnanvaltuustossa. Eikö meillä voi olla postipysäkki yhtä hyvin kuin
sisämaalaisillakin? Ane Mariaa ei se tuntunut huvittavan. Joakim
puuttui vuorostaan puheeseen: Ja Augustkin lähti taas. — Mikä ihmeen
August? Ahaa, niin tosiaan —

Ane Maria sai selon yhdestä jos toisestakin seikasta, niin että
oli pian selvillä Poldenin asioista. Hitonmoinen nainen, kun tuli
niin reippaana ja ollenkaan ujostelematta kotiin, vaikka tulikin
vankilasta. Ane Mariassa oli aina ollut jotakin yliolkaista ja mistään
piittaamatonta. Hän kyllä valtaisi vanhan paikkansa jälleen. Karolus
oli joka tapauksessa hyvillään, kun hänen vaimonsa tullessaan ei
itkenyt eikä oitis kavahtanut hänen kaulaansa ja pitänyt suurta elämää.
Olisi hänellä sentään voinut olla — ihmisten vuoksi — vähän enemmän
matkatavaroita, kun kerran tuli niin pitkältä matkalta.

Edevart kävi yhä umpimielisemmäksi. Oli jo syytä pelätä, että hän ehkä
joskus lähtee matkoihinsa. Hän pistäytyi uudispaikalla tervehtimässä
Hoseaa ja kiikutteli tämän pikku tyttöä käsivarsillaan ja antoi tälle
kymmenen kruunun setelin, jolla äidin piti ostaa jotakin lapselle.
Hosea löi kahta kämmentään, mutta Edevart huomautti, että siinä
oli vain kymmenen kruunua tätä uudenmallista pikkurahaa, niin että
siitä tuli ainoastaan kaksi ja puoli talaria. Niin, niin, sinä olet
aina ollut niin antelias ja runsaskätinen meitä kaikkia kohtaan,
sanoi Hosea. Niistä sanoista Edevart, hupsu, oli kai tullut niin
liikuttuneeksi, että oli lähtenyt tiehensä samoilta jalkojensa sijoilta
sanomatta edes hyvästiäkään.

Joakim ja Pauline neuvottelevat. He puhuvat kuiskaillen, mutta
pelkäävät kuitenkin, että heidän puheensa voitaisiin kuulla.

Ei, kyllä meidän olisi pitänyt polttaa se kirje, sanoo Joakim.

Niin olisi pitänyt, myöntää nyt Paulinekin. Sillä se ei ollut
Edevartille ainakaan hyväksi. Ei totisesti ollut. Kunpa saataisiin
pidätetyksi häntä sen aikaa, että pahin ehtisi mennä ohi!

Minä olen ajatellut, virkkaa Pauline — tuo viisas, nokkela Pauline —
että ehkä saisin lainatuksi hänen rahansa joksikin aikaa. Sepä olisi
jotakin!

Voisin pyytää niitä sanomalla syyksi, että täytyy ostaa jouluvarastoja.

Niin. Juuri niin! Siinä oli pelastus! Sillä ei kai Edevart kieltäytyisi
lainaamasta, ei hän muutenkaan juuri koskaan kieltänyt... Ja Joakim
tunsi sydämensä niin kevenevän, että oikein nauratti. Tämä oli varmasti
paras keino, mitä he voivat keksiä. Ja samaan hengenvetoon hän selitti:
Hänen itsensä täytyy pikipäin pistäytyä pohjan puolessa, jo ensi yönä,
asia on erittäin tärkeä ja kiireellinen... nuottakunnan asioita ja
vähän muutakin. Aamulla varhain hän on kotona taas.

Mutta aamulla Edevart olikin poissa! Lienee kuullut, että Pauline
aikoi lainata hänen matkarahansa, tai oli muuten sen vaistonnut. Kun
ei kotiin tullessaan tavannut veljeään, Joakim juoksi suoraa päätä
venetalaille. Nelihanka oli poissa.

Niin, niin. Edevartin tapana oli lähteä sillä tavoin, heittämättä
hyvästiä kenellekään.

Surullinen päivä. He saivat käsiinsä Ezran ja ilmoittivat asian
vanhalle isälle. He olivat surullisia kuin hautajaisissa. Hosea itki
ääneen. Mutta entäpä jos Edevart olikin lähtenyt soutamaan jonnekin
asioilleen ja palaisi kohta takaisin?

Häntä ei kuulunut takaisin tulevaksi — ei pitkiin aikoihin.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAANKIERTÄJIÄ ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.