Sinun kansasi on minun kansani! : Avioliittotarina eteläjyllannista

By Kieler

The Project Gutenberg eBook of Sinun kansasi on minun kansani!
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Sinun kansasi on minun kansani!
        Avioliittotarina eteläjyllannista

Author: Laura Kieler

Translator: Helmi Krohn

Release date: October 16, 2025 [eBook #77068]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1902

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SINUN KANSASI ON MINUN KANSANI! ***

language: Finnish




SINUN KANSASI ON MINUN KANSANI!

Avioliittotarina Eteläjyllannista


Kirj.

LAURA KIELER


Alkulauseen kirjoittanut L. Moltesen


Suomentanut

Helmi Setälä.





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1902.




SUOMENTAJAN ALKUSANANEN.


Tämä kuvaus Eteläjyllannin oloista on, huolimatta muistutuksista,
joita sitä vastaan taiteellisessa suhteessa voitaneen tehdä, varsin
mieltäkiinnittävä teos. Se kertoo varsinaisesta isänmaastansa
eroitettujen tanskalaisten taisteluista ja kärsimyksistä, heidän
epätoivoisista yrityksistään koettaa säilyttää kansallisuuttansa
tukalissakin oloissa.

Suomennos on muutamissa suhteissa tuottanut erityisiä vaikeuksia.
Niin on ollut mahdotonta suomalaiseen laitokseen saada mitään, joka
tunnelma-arvon puolesta vastaisi alkuteoksessa runsaasti käytettyä
eteläjyllantilaista tanskan murretta. En ole näet katsonut voivani
kääntää sitä miksikään suomalaiseksi murteeksi, koska semmoinen
menettely samalla olisi edellyttänyt koko kirjan tapahtumien sijoitusta
meidän maahan.

Toisena vaikeutena on ollut tanskalais-saksalainen sekakieli, jota en
ole voinut kääntää muuten kuin panemalla saksalaisia sanoja suomen
sekaan. On selvää, että tämä sekoitus tuntuu jotenkin luonnottomalta
ja teennäiseltä, sen sijaan että saksa sekoitettuna tanskaan kielten
läheisen sukulaisuuden vuoksi tekee aivan luonnollisen vaikutuksen.

Hartaimmat kiitokseni pyydän täten saada lausua tohtori
_L. Moltesenille_ hänen Eteläjyllannin oloja valaisevasta
kirjoituksestansa, joka suuresti lisää kirjan arvoa, sekä kirjan
tekijälle, rouva _Laura Kielerille_, joka on antanut suosiollisen
luvan kirjan suomentamiseen sekä tarpeellisia selityksiä ja tietoja.
Samoin saan ilmituoda kiitollisuuteni professori ja professorinrouva
_Thomsenille_ Kööpenhaminasta sekä dosentti _Konrad Nielsenille_
Kristianiasta, jotka ystävällisesti ovat minua suomennostyössä
avustaneet, niinkuin myös maisteri _O. Manniselle,_ joka on suomentanut
kaikki kirjassa esiintyvät, ennen kääntämättömät runot.

_Suomentaja_.




KANSALLISUUSTAISTELU ETELÄJYLLANNISSA.


Eteläjyllanti (tanskaksi Sønderjylland) eli Slesvig, niinkuin nimi
viime aikoina kuuluu, on aina historian aamuhämärästä vuoteen
1864 ollut tanskalainen maa. Niin pitkälle kuin historia ulottuu,
näemme tanskalaisten seisovan "Dannevirkellä" vahtien etelärajaa.
Helmikuunyönä 1864 täytyi heidän se jättää kahden suurvallan, Itävallan
ja Preussin sotajoukkojen pakoittamina. Tanskan valtionraja oli
Ejderjoki, mutta sen ja Dannevirken välillä on vanhoilta, ajoilta
asunut saksalaisia tanskalaisten keskessä, ja pitkin Eteläjyllannin
länsirannikkoa asettui aikaisemmalla keskiajalla muutamia friisiläisiä
heimoja niittymaita viljelemään.

Rajamaana sai Eteläjyllanti aikaiseen erikoisaseman. Täällä asui
tanskalainen jaarli, ja 13:nnen vuosisadan keskivaiheilla tehtiin
se valtiolääniksi (rigslen) Tanskan kuninkaan Abelin (k. 1252)
jälkeläisten hyväksi. Nämä tulivat Eteläjyllannin herttuoiksi.

Eteläjyllannin herttuat olivat tanskalaisaatelin vastustuspuolueen
johtajia kuningasvaltaa vastaan keskiajalla, ja heitä avustivat
Holsteinin kreivit, joiden tyttäriä he ottivat puolisoikseen. Näiden
etevien kreivien vaikutusvalta Eteläjyllannissa kasvoi suureksi,
ja kun tanskalainen herttuasuku kuoli sukupuuttoon v. 1375, vaati
Holsteinin kreivi päästä Tanskan herttuaksi Slesvigiin, niinkuin
maan nimi nyttemmin enimmäkseen kuului maanosan pääkaupungin mukaan.
Voidakseen vastaiseksi vapaasti ajaa unionipolitiikkiään antoi
kuningatar Margareeta v. 1386 Holsteinin ynnä Slesvigin lääniksi kreivi
Gerhardille.

Täten tuli Slesvig lähemmin liitetyksi saksalaiseen Holsteiniin kuin
Tanskaan, ja kun holsteinilainen kreivisuku kuoli sukupuuttoon 1459
ja Slesvig herrattomana lääninä jälleen joutui Tanskalle, toivoi
Holsteinin aateli yhtä hartaasti kuin kuningas Kristian V, että
heidän maansa seuraisi Slesvigiä. Holsteinin kreivikunta ylennettiin
herttuakunnaksi ja onneton valtioyhdistys Holsteinin ja Slesvigin
välillä tuli rakennetuksi. Slesvigissä yhä edelleen tanskalainen laki
ja tapa jäi vallalle, vaan Eteläjyllannin aatelin syrjäytti Holsteinin
aateli ja kaupungeissa tunkeusi alasaksa tanskan rinnalle.

Herttuakuntia käytettiin kuninkaan perheen nuorempien jäsenten
eläkelaitoksina. Vuonna 1544 sai Tanskan prinssi Adolf herttuakuntien
holstein-gottorpilaisen osan. Holstein-gottorpilaiset herttuat, joista
Venäjän nykyinen keisarisuku polveutuu, liittyivät ruotsalaisiin
Tanskaa vastaan. Täten he saavuttivat riippumattomuuden Tanskasta
Roskilden rauhassa 1658, mutta 1713 valloitti kuningas Frederik
IV heidän osansa Eteläjyllantia, minkä hän yhdisti omaan,
kuninkaalliseen osaansa samaa maata ja antoi sille saman perintölain
kuin kuningaskunnalla oli. Vuonna 1773 antoi Venäjän keisari Paavali
Holsteinin gottorpilaisen osan Tanskalle vaihtaen sen Oldenburgiin.

Kun Tanskan kuningassuvun vanhempi sukuhaara oli kuolemaisillaan
sukupuuttoon, ilmestyi vuoden 1830 vaiheilla Slesvigiin ja Holsteiniin
puolue, joka nimitti itseään slesvig-holsteinilaiseksi ja joka
väitti, että Slesvigillä ja Holsteinilla oli toinen perintölaki
kuin kuningaskunnalla, että herttuakruunu oli tuleva Tanskan
prinssille, herttua Kristian August Augustenborgilaiselle sekä että
Slesvig samoin kuin Holstein voisi tulla liitetyksi saksalaiseen
valtioliittoon. Slesvig-holsteinilaiset tekivät v. 1848 kapinan ja
Preussi asettui heidän puolelleen ja julisti sodan Tanskaa vastaan,
vaan 1850 teki Preussi rauhan ja Tanska sai kapinan kukistetuksi.
Augustenborgilaisen herttuan täytyi mennä maanpakolaisuuteen ja
luopua kaikista perintövaatimuksista omasta ja jälkeläistensä
puolesta. Siitä huolimatta uudisti hänen poikansa, herttua Frederik,
perintövaatimukset kuningas Frederik VII:nnen kuoltua 1863, ja
Saksassa kannatti enemmistö häntä. Tätä käytti Bismarck hyväkseen.
Hänen täytyi, niin hän sanoi, saada herttuakunnat, sillä voidaksensa
toteuttaa Saksan yhteyden Preussin yliherruuden alla täytyi hänen saada
sotasatama ja sotalaivasto. Ja kun Itävalta ei tahtonut jättää koko
saalista Preussille yksikseen, joutui Tanska v. 1864 sotaan molempien
saksalais-suurvaltioiden kanssa. Wienin rauhassa samana vuonna täytyi
Tanskan luopua vanhasta tanskalaisesta maasta, Eteläjyllannista,
sekä molemmista saksalaisista herttuakunnistaan, Holsteinista ja
Lanenburgista.

Itävalta ja Preussi joutuivat kinaan saaliin jaosta. Pragin rauhassa
1866 sai Preussi sen kokonaan, vaan rauhan 5:ssä §:ssä määrättiin että
Pohjoisslesvig annettaisiin jälleen Tanskalle, jos väestö vapaassa
äänestyksessä lausui toivomuksensa siitä. Senjälkeen selittivät
Preussin kruununjuristit, että herttua Frederik Augustenborgilaisella
ei ollut minkäänmoista oikeutta herttuakuntien omistamiseen;
Tanskan kuninkaalla Kristian IX:llä ne olisivat, mutta nyt oli
Preussi ne valloittanut. Ne tulivat preussilaisiksi maakunniksi, ja
slesvig-holsteinilaisten unelma vapaasta herttuakunnasta pettyi.

Slesvigin kuuluessa Tanskaan oli virkamiehistö valmistautunut Kielin
yliopistossa; siten oli se omistanut saksalaisen kultuurin ja se
puhui saksaa. Korkeampi porvaristo tietysti seurasi virkamiessäätyä.
Talonpoikaissääty säilytti tanskalaisen kielensä ja karaistui siten
ottamaan vastaan sitä saksalaista hyökyaaltoa, joka nyt leviää yli
heidän maansa.

Kun preussilaiset tulivat Eteläjyllannin herroiksi, niin eivät
he heti voineet ruveta kansakoulua saksalaistuttamaan, sillä
siihen ei heillä ollut kylläksi opettajia. Mutta 1871 he alkoivat.
Ensin tehtiin saksa opetusaineeksi, 1878 tuli se opetuskieleksi
muutamissa aineissa ja opettaja sai käskyn käyttää saksaa puhekielenä
lasten kanssa (1878 oli saksa tullut virkakieleksi kaikissa
pohjoisslesvigiläisissä virastoissa) — 1888 tuli se opetuskieleksi
kaikissa aineissa paitsi uskonnossa, jossa täytyi säilyttää
tanska, koska tämä oli vielä kirkkokielenä. Mutta kun lapset
eivät opi lukemaan eivätkä kirjoittamaan tanskaa, niin oli tulos
tanskankielisestä uskonnonopetuksesta niin vähäinen, että saksalaiset
papit Pohjoisslesvigissä arvelivat välttämättömäksi saada vähintäin 2
tanskankielen opetustuntia viikossa. Preussilainen hallitus kuitenkin
käski heidän olemaan vaiti, ja he tottelivat. Pohjoisslesvigiläiset
koettavat itse opettaa lapsiaan lukemaan ja kirjoittamaan tanskaa,
mutta virastot koettavat tätä estää jos jollakin tavoin. Kun lapset
tulevat yli koulupakollisen iän, lähettävät vanhemmat ne kouluun
(jatkokouluihin = efterskoler, kansanopistoihin) Tanskaan, ja jotta
varattomatkin saisivat lapsensa sinne, ovat pohjoisslesvigiläiset
perustaneet kouluyhdistyksen, joka kannattaa heitä. Väliäpitämättä
siitä, että äidinkielen karkoittaminen koulusta tuottaa epäilyttävää
poliitillista menestystä, mutta sitä vastoin vahingollisia seurauksia
uskonnollis-siveellisessä suhteessa, on preussilainen hallitus
jatkanut alkamaansa suuntaan tehden alun eräällä määräyksellä vuodelta
1899 tanskankielisen uskonnonopetuksen poistamiseen. Vähitellen
saksalaistutetaan valtiokirkko, ja papit ovat ylimalkaan valtion
innokkaimmat avustajat. Pohjoisslesvigiläiset ovat sentähden ruvenneet
muodostamaan vapaaseurakuntia valtiokirkon ulkopuolella; on olemassa
noin neljä, viisi tämmöistä, joilla ei ole teologisesti oppineita
miehiä pappeina.

Kun nyt koko virkamiehistö on saksalainen ja suuri osa porvaristosta on
siitä riippuva, on koko kansallinen taistelu yksinomaan talonpoikien
asiana. Aluksi he eivät tahtoneet antaa lastensa oppia saksaa, vaan
vähitellen he ovat tulleet huomaamaan, että kuta paremmin he taitavat
saksan kieltä, sen paremmin he voivat taistella oman kielensä hyväksi,
ja kuta enemmän he oppivat tuntemaan saksalaista kultuuria, sitä
läheisempää sukua itselleen he tuntevat pohjoismaiden kultuurin olevan,
jota he etupäässä oppivat tuntemaan tanskalaisissa kansanopistoissa.

Luottaen Pragin rauhan 5 §:n toteuttamiseen valmistautuivat
pohjoisslesvigiläiset kohta jälleen yhtymään Tanskaan. Kun vain sangen
harvat nuoret tahtoivat ruveta preussilaiseen sotapalvelukseen,
niin he jäivät mieluummin Tanskan alamaisiksi, ja tämmöisinä
n.s. _optantteina_ (= Tanskan alamaisuuden valinneina) he elivät
kotipaikoillaan ilman minkäänmoista äänivaltaa aina karkoittamisen
vaarassa, milloin vaan pistäisi viranomaisten päähän ajaa heidät
maasta. Sopimuksen kautta 11 päivältä lokak. 1878 vapautti Itävalta
Preussin 5 §:n täyttämisestä, ja niinpä pitikin Preussi koko sen
asian päättyneenä. Pohjoisslesvigiläiset eivät ole samaa mieltä:
oikeus on oikeus ja laki on laki, kunnes se oikeuden ja lain kautta
muutetaan toiseksi; mutta he muuttivat politiikkansa. Nuoret
rupesivat preussilaisiksi sotamiehiksi ja valmistautuivat kaikessa
pitkälliseen taisteluun. Monet kelvollisimmista ja voimakkaimmista
olivat siirtyneet Tanskaan, vuodesta 1867 vuoteen 1890 siirtyi 51,000
pohjoisslesvigiläistä, ja 1898 oli Pohjoisslesvigissä 19,685 Tanskan
alamaista, siis ilman oikeuksia. Ne olivat harvalukuiset, jotka voivat
ryhtyä taisteluun, mutta niiden luku on kasvanut. He taistelevat
äidinkielensä ja kansallisuutensa puolesta ei ainoastaan sen oikeuden
ja sen velvollisuuden perusteella, mikä on jokaisella ihmisellä
tähän taisteluun, vaan myöskin sen perusteella, että heille on mitä
juhlallisimmassa muodossa annettu se vakuutus, että he itse saavat
määrätä kansallisen asemansa. Saksan valtiopäivillä ovat tanskalaiset
edustajat Hans Andersen Kryger, Junggreen, Gustav Johansen ja nykyinen
valtiopäivämies J. Jessen voimakkaasti ajaneet pohjoisslesvigiläisten
asiaa ja muistuttaneet Preussia sen velvollisuudesta, ja
preussilaisilla maapäivillä, joissa Hanssen-Nørremølle ja Julius
Nielsen ovat tanskalaisten edustajina, soitetaan ehtimiseen samoja
kelloja preussilaisten korviin, vaan ainoat, jotka todellakin tahtovat,
että Saksa menettelisi oikein Tanskaa niinhyvin kuin Saksan muita
kukistettuja kansoja kohtaan, ovat sosialidemokraatit.

V. 1897 nimitettiin entinen Preussin valtioministeri M. v. Köller
Slesvig-Holsteinin ylipresidentiksi. Nyt alkoi pakkopolitiikki, jota
ei olisi voinut luulla uudenaikaisen kultuurivaltion tahtovan käyttää.
Köller ajoi Tanskan alamaiset maasta. 24 tunnin kuluttua tuli heidän
lähteä siitä talosta, joka satoja vuosia oli ollut heidän sukunsa oma.
Niitä tanskalaisia, jotka olivat Preussin alamaisia, ei hän voinut
karkoittaa, vaan sen sijaan hän ajoi pois heidän palvelijansa, jotka
enimmäkseen olivat Tanskasta, ja niin jäivät monesti kiireimpänä
työaikana tanskalaiset talonpojat ilman palvelijoita. Palvelijat saivat
jäädä maahan, jos tahtoivat palvella saksalaismielisiä, ja Tanskan
alamaiset voivat joskus saada luvan jäädä, jos suostuivat pitämään
erään tanskalaisen naisen toimittamaa lehteä, joka kissankynsillä
kulkee preussilaisten asioita. Kaikilla tavoin koetettiin vahingoittaa
tanskalaisia ja maahan muuttaneet virkamiehet ja preussilaisen
hallituksen kannattamat sanomalehtimiehet antavat heidän joka päivä
tuntea, että he ovat toisen luokan kansalaisia omassa vanhassa maassaan.

Kun Köller 1901 muutettiin Elsass-Lothringeniin, tuli v. Wilmowsky
hänen jälkeläisekseen, ja hän sanoo tahtovansa seurata Köllerin
menettelytapaa. "Minä tahdon rauhaa", sanoi Köller, mutta
pakkopolitiikki ei ole saanut pohjoisslesvigiläisiä epäröimään. Se on
pakoittanut heidät olemaan hyvin varovaisia ja viisaita taistellessaan
kansallisten oikeuksiensa puolesta joka taholla.

Pohjoisslesvigiläisillä on erinomaisina puolustusvälikappaleina
heidän sanomalehtensä, joista J. Jessenin toimittama "Flensborg
avis" on parhain kirjoitettuja ja parhain toimitettuja lehtiä
ylimalkaan, sekä heidän yhdistyksensä, varsinkin "Vaaliyhdistys"
Pohjoisslesvigiä varten, jonka tehtävänä on _kaikissa_ vaaleissa —
kunnallisissa, kirkollisissa, valtiopäivä- ja maapäivävaaleissa saada
jokainen tanskalainen mies täyttämään sitä oikeutta, mikä hänellä on
valtionjäsenenä.

Talonpoikien täytyy itsensä saarnata, antaa opetusta, pitää
valtiollisia ja valistavia esitelmiä, lukea ääneen tanskalaisia
runoteoksia, näytellä näytelmiä y.m., sanalla sanoen tehdä koko työ. He
oivaltavat, että suuri tehtävä, yksi ajan suurimpia, on heille annettu.
Niinkuin vasta pitkien taistelujen jälkeen saatiin uskonvapaus,
niin voi — sen he tietävät — vasta pitkien taistelujen jälkeen
odottaa kansallisvapautta. Ruotsi antoi aikoinaan Kustaa Aadolfinsa
uhriksi uskonvapauden puolesta, nyt tahtoo tanskalainen talonpoika
Pohjoisslesvigissä antaa itsensä uhriksi kansalaisvapauden hyväksi,
ja hän seuraa tarkkaavaisesti taistelutoveriaan sekä pohjassa että
etelässä ja hän sanoo heille: Älkää menettäkö rohkeuttamme! Tulevaisuus
on meidän! Jos kansa menettääkin valtiollisen itsenäisyytensä, ei sen
siltä tarvitse menettää kansallisuuttansa!

_L. Moltesen_.






SINUN KANSASI ON MINUN KANSANI




1.


Oli Herran vuosi 1894.

Tahdon nyt heti edeltäpäin huomauttaa, etten mainitse tätä vuosilukua
sentähden, että vuosi 1894 missään suhteessa olisi ollut merkillisempi
kuin nuo monet muut merkilliset vuodet Eteläjyllannin rauhattomassa ja
tapahtumista rikkaassa historiassa.

Minä mainitsen sen yksinomaan sen vuoksi, että voisin samalla merkitä,
että monessa osassa maata silloin vielä pidettiin hyviä, muinaisia
elonkorjuutapoja arvossa ja kunniassa.

Minä tarkoitan tuota vanhaa elonkorjuutapaa, että käytiin lehtikaalin
kimppuun.[1] Vanhat tavat — siitä saamme kiittää edistyksen
seitsenpeninkulmasaappaita — ovat pian kadonneet ajan ahmivaan
unhekirjaan. Ja sitten kun täälläkin käsivoima on kokonaan vaihtunut
koneesen, niin silloin on viikatteen helähdyksen säestämä laulukin
taruksi muuttunut.

Ilma oli ollut elonkorjuusen mitä edullisin, parempaa ei maamies olisi
voinut toivoa. Viikatteiden hionta kilahteli yli koko Eteläjyllannin.

Auringon helteessä, joka oli kypsyttänyt ja kasvattanut ja - niinkuin
ainakin — antanut päivänsä paistaa niin väärille kuin vanhurskaille,
lepäsi Eteläjyllanti Pohjanmeren ja Itämeren välillä ja nosti selkänsä
juuri siinä kohden, mihin nummi oli levittänyt ruskeansinipunertavan
kanervapeitteensä ja missä rautatiejunat savuhäntineen ja kaiken
maailman matkustajineen ja tavaroineen kiitävät vihollisen ja oman maan
väliä. Lännessä se vajosi pehmeään suoperäiseen maahan, ja idässä se
levitti luonnonrunsauttaan rehoittavan sylinsä Vähänbeltin ja Itämeren
vuonoja kohti.

Useimmat olivat jo lopettaneet rukiin ja ohran korjuun. Monella
paikkakunnalla oli myös viikatteen terä taittanut kauran ja sekulin.

Tänä vuonna, se oli myönnettävä, oli sato ollut kaikkialla hyvä, sekä
runsauteensa että laatuunsa nähden ja, mikä vieläkin parempi, se oli jo
saatu pilaantumattomana korjatuksi katon alle.

Esbern Grunnet, Højemarken poika, sanoi, että tänä vuonna maamies
saattoi huoleti odottaa talvea, sillä aitat kyllä täyttyivät, ja
Valdemar Borris Borrisgaardista arveli lisäksi, että jotkut saisivat
ehkä pystyttää useampiakin aumoja kuin koskaan ennen.

Oikeastaan Valdemar Borriksen täydellinen nimi oli Valdemar Atterdag[2]
Borris, sillä hän syntyi vuonna kuusikymmentäneljä.

Hänen isänsä rukoili tänä raskaana hädän aikana, joka oli kohdannut
häntä ja hänen kansaansa, että Jumala antaisi hyvien päivien jälleen
koittaa, jotta hänen poikansa saisi olla vapaa mies vapaassa maassa.

Ja kun hän otti esikoisensa käsivarrelleen, niin hänestä tuntui
ikäänkuin hän äkkiä olisi nähnyt pojassaan rukouksen kuulemisen ja
uskon täyden varmuuden, ja hän sanoi syvästi liikutettuna vaimollensa:

"Hän on kastettava Valdemar Atterdagiksi!"[2]

On raskasta kantaa muinaisaikuista ja suurta nimeä, se voi muuttua
pilkkanimeksi, olipa sitten itse mies tuon suuren nimen arvoinen tai
ei, mutta Valdemar oli levollinen tämän niinkuin kaiken muunkin suhteen
— hän piti sitä miltei korkeampana sallimuksena.

Jos se todellakin oli sallimus, niin hänen tuli käyttää se parhaaksensa.

Tosin hänen sananpartensa kuului: "Niin, niin, mitä emme tänään
saavuta, sen voimme huomenna saavuttaa", mutta hänen kuninkaallisella
kaimallaan ei ollut mitään tekemistä tämän seikan kanssa.

Se ilmaisi vain hänen omaa, lujatahtoista ja maltillista luonnettansa,
joka ei koskaan hätäillyt eikä aikeistaan luopunut.

Esbern — tai Esben, joksi häntä jokapäiväisessä olossa kutsuttiin, —
siis Esben Grunnet, oli sitä vastoin kansan suussa saanut lisänimekseen
Nopsajalan, tai "Nopsan", joksi se mukavuuden vuoksi oli lyhennetty,
sillä hän oli reipas ja ripeä liikkeissään.

Jalkeella sekä myöhään että varhain!

Esben "Nopsa" oli keskikokoa pienempi, laiha, nuortea ja jäntehikäs, ja
vallattomat kiharat ulottuivat aina tummiin silmiin asti.

Hän nojasi viikatteensa varteen ja hymyili serkulleen, joka seisoi
ylhäällä elokuormalla.

Esben oli luonteeltaan runollinen ja osasi keksiä somia lauluja.

"Sinä olet tuossa aivan kuin itse Tanska, samoinkuin koko tuo elokuorma
hevosinensa kaikkinensa!" sanoi hän.

Esben oli oikeassa.

Nuo molemmat ruskeat, suuret juutilaiset, — minä tarkoitan: hevoset —
kiiltäväpintaiset ja hyvin syötetyt ja niiden perässä elokuorma, joka
oli niin täynnä kultaista satoa, että se pullistui joka puolellensa,
ja ylinnä, kaiken tämän Herran siunaaman vuoden sadon päällä, kaunis,
pitkä, sinisilmäinen nuorukainen, jonka kasvot olivat päivän paahtamat.
Hänen jäsenensä olivat norjat ja hartiansa leveät ja voimakkaat.

Hänellä oli valkoinen liinapuku yllään ja punainen vyö vyötäisillään.
Valkoinen olkihattu oli työntynyt niskaan, jotta vaalea tukka riippui
alas hikiselle otsalle, hänen ottaissaan vankasti ja varmasti vastaan
viimeisen lyhteen, jonka Karen nauraen ja leikkiä laskien hänelle
heitti.

Tosiaankin, tätä näkyä maalari olisi varsin hyvin voinut käyttää
Tanskan vertauskuvana, Tanskan, joka kullanpainostamana kohoaa merestä
— se vertauskuva olisi joka tapauksessa ollut todellisempi ja parempi
kuin moni muu!

Mutta maalari ei olisi mitenkään saanut unohtaa Karenia, joka hameet
ylhäällä ja hihat ylös käärittyinä, vielä senkin jälkeen, kun oli
heittänyt lyhteen Valdemarille, piti pyöreät, valkoiset käsivartensa
kohotettuina.

Valdemar tavoitti lyhdettä kiinni ilmassa.

"Viimeinen tältä vuodelta, Valdemar!" huusi Karen hengästyneenä
kiivaasta liikkeestä. "Kylläpä meillä nyt on ollut hyvä sato!
Voisimmepa vaikka piehtaroida viljassa!"

"Niin, kukaan ei tiedä miltä maailma näyttää, kun me ensi kerralla
korjaamme viimeisen lyhteen!" sanoi Esben salavihkaa hymyillen.

    "Ei totta vaan se niin hullua ois,
    jos silloin kellot ne häihin sois".

Karen tuli veripunaiseksi korviaan myöten. Kuinka kaunis hän oli, tuo
pikku Karen! Hänen ei tarvinnut vakuuttaa olevansa Esbenin sisar!
Tummat silmät ja kalpea iho niinkuin hänelläkin. Mutta kasvot eivät
olleet yhtä terävät, ne olivat hienot ja soikeat, ja ruskeat kähärät
ympäröivät niitä, niin että pieni soma korva melkein peittyi niiden
alle!

Eipä ihme jos sanottiin miehestä mieheen:

"Pitäkää varanne! Hänestä ja serkusta tuolla elokuorman päällä tulee
vielä pari!"

Olivathan he serkuksia, molemmat suurten talojen ja rikkaiden
ihmisten lapsia ja, mikä vieläkin enempää, vanhaa ja arvossapidettyä
Eteläjyllannin sukua.

Ja he olivat aina lempeästi silmäilleet toisiansa, aina lapsuudestansa
asti, niin, aina varhaisimmasta ajasta saakka, jonka he saattoivat
mieleensä muistuttaa.

Viikatteiden helinä oli hiljennyt, pitkä työpäivä oli loppuun kulunut.

Aurinko laski sänkipeltojen yli, mutta naurismaat olivat vielä täynnä
alkavaa elämää. Se ennusti uutta työpäivää — Jumalan kiitos!

Talon takana humalaköynnökset odottivat vuoroansa yhtä suurella syyllä
kuin naurismaatkin.

Omenatarhassa hedelmät painoivat puiden oksia maata myöten. Kuinka
runsaasti omena- ja päärynämehuja niistä vuotaisi jouluksi!

Suotar keitti sumua, niinkuin ainakin illan suussa, — päivä oli ollut
kovin helteinen.

Sumu kohosi maasta, levisi notkoihin ja muutti ne taikasauvalla
aavoiksi järviksi, samalla kuin syksyiset hämähäkinverkot vilkkuivat ja
vapisivat ilmassa.

Oli vaikea tuntea omaa seutuaankin. Kirkontornista kuului iltasoitto
ja Valdemar Borris katseli korkealta paikaltansa, elokuorman päältä,
iltaruskotusta, joka oli kuin vuoren harja kultaisine kärkineen.

Hän sulki silmänsä, sillä voimakas valo häikäisi häntä, mutta sittenkin
se tunkeutui ikäänkuin loistavat nuolet hänen silmäluomiensa läpi.

Kirkonkellojen vaiettua lauloi Karen, ja kaikki muut leikkuumiehet ja
naiset yhtyivät lauluun. Toiset nojautuivat viikatteihinsa, toiset
varjostivat silmiään, sillä he seisoivat vasten päivää ilta-auringon
purppurahohteessa:

    "Tuoll' linna lännen äärell' on,
    sen kattaa kultakilvet;
    yömaja siell' on auringon,
    ja peittona punapilvet.
    Sen harja maast' on taivaasen,
    muit' uljaampi monen verran;
    se linna työtä ei ihmisten,
    vaan itse taivaan Herran".

Viimeiset säveleet olivat tuskin vaienneet, kun äkkiä musta varjo
lankesi tien yli, jossa Karen seisoi.

Se oli miehen varjo ylhäältä kukkulalta; kukaan ei ollut huomannut
häntä. Hän katosikin samassa ja lujia askeleita kuului aitauksen takaa
samalla kuin syvä ja pehmeä miehen ääni lauloi:

    "Ich Weiss nicht, was soll es bedeuten,
    dass ich so traurig bin;
    ein Märchen aus alten Zeiten,
    das kommt mir nicht aus dem Sinn.

    Die Luft ist kühl und es dunkelt,
    und ruhig fliesst der Rhein;
    der Gipfel des Berges funkelt
    im Abendsonnenschein."

       En tiedä mistähän lienee,
       näin mieleni murheinen!
       Kenties sen tarina tiennee
       tää vanhan aikuinen.

       Jo vilpas ol' illan ilma,
       Rein tyynenä rienteli,
       ja vuorien takaa silmä
       viel' auringon välkkyili.

Esben hypähti kiroten pystyyn.

"Piru vieköön!"

Samalla liehui ilmassa syyskesän loistava hämähäkin verkko ja kietoutui
Karenin pään ja kasvojen ympäri.

Melkein vihoissansa kohotti hän kätensä, repäisi hienon kudoksen rikki
ja heitti sen luotaan.

Näkymättömän miehen askeleet ja ääni etenivät; ei kukaan muu paitsi
Valdemar Borris elokuorman päältä ollut nähnyt häntä, sillä aitaus oli
korkea.

Äkillinen alakuloisuus sai vallan leikkuuväessä. Vihamielinen sävel oli
kajahtanut heidän maallansa; soraääni oli häirinnyt iltatunnelmaa.

"Se oli Jürgens Egtvedistä, saksalainen Reinin Preussista!" huusi
Valdemar ja näytti nyrkkiään.

"Tuo kirottu mies", sanoi Esben, "joka on tunkeutunut meidän pariimme!"

Mieliala oli äkkiä käynyt niin painostavaksi; eloväki rupesi tekemään
lähtöä.

"No niin! Viimeinen lyhde on korjattu!" huusi Esben Grunnet ja
ravisteli itseään. "Nyt kaikki kilvan kotiin lehtikaalin kimppuun!"

Nytpä tosiaankin tytöille ja pojille tuli hoppu! Kotiin sitä oli
kiiruhdettava ja hiivittävä niin hiljaa ja huomaamatta kuin mahdollista
puutarhaan niittämään ja sitomaan rouva Grunnetin lehtikaalia! Ja kun
"Nopsa" oli joukon etunenässä, niin he saivat sen myös kaiketikin
tehdyksi!

Mutta Karen hypähti toisten huomaamatta portaista aidan yli ja kiiruhti
oikotietä kotiin, niinkuin hyvä tytär ainakin varoittamaan äitiänsä,
ennenkuin he saivat hävitystyön joukolla käymään.

Ja huutamaan hänelle: "että nyt he tulevat, nyt he tulevat!"

Hän läksi matkaan täyttä juoksua. Mutta kesken kiivainta kyytiään hän
kuuli uudelleen miehen äänen laulavan:

    "Die schönste Jungfrau sitzet
    dort oben wunderbar,
    ihr goldnes Geschmeide blitzet,
    sie kämmt ihr goldenes Haar.

    Sie kämmt es mit goldenem Kamme
    und singt ein Lied dabei;
    Das hat eine wundersame
    gewaltige Melodei!"

       Ja kalliolla neiti
       tuoss' istui ihana,
       ja hajallensa heitti
       hän kultahiuksensa.

       Ja laulua kummanlaista
       hän lauleli sukeissaan.
       Voi sitä, ken lumoavaista
       kuul' laulua kerrankaan!

Varjo lankesi taaskin hänen jalkojensa juureen.

Mutta tien yli oli kutoutunut monta lumoavaa verkkoa ja samalla kuin
Karen kärsimättömästi koetti vapautua tästä kiusallisesta kudoksesta
ja vähällä oli kompastuakin siihen, joutui hän suoraan nuoren miehen
syliin, joka muitta mutkitta tarttui häneen käsivarsineen ja suuteli
häntä suulle.

Pelästyneenä Karen riuhtaisi itsensä irti.

"Kuinka te uskallatte!" änkytti hän vihasta vapisevalla äänellä ja
juoksi matkoihinsa.

Ei Karenilla ollut aikaa antaa hänelle sen pitempää nuhdetta, ei hän
edes tullut silmäilleeksi häntä.

"Lorelei! Lorelei!" lauloi hän Karenin jälkeen:

    "Den Schiffer im kleinen Schiffe
    ergreift es mit wildem Weh;
    er schaut nicht die Felsenriffe,
    er schaut nur hinauf in die Höh'.

    Ich glaube, die Wellen verschlingen
    am Ende Schiffer und Kahn;
    und das hat mit ihrem Singen
    die Lorelei gethan."

       Venheessä poika sousi
       het' iskuin palavin
       silmänsä tuohon nousi,
       ei katsonut kareihin.

       Ma luulen kitahansa
       sen poikasen pyörre vei —
       sen lumouslaulullansa
       on tehnyt Lorelei.

Kun Karen hengästyneenä syöksyi kyökkiin, niin hän kuuli jo
leikkuumiesten äänekkäästi ja rohkeasti hiovan viikatteitansa
puutarhassa. Hän ei epäillyt että Esben oli innokkain joukossa.

"Lehtikaali, äiti! He niittävät lehtikaalin!" huusi hän.

"Herra varjelkoon!" sanoi rouva Grunnet reippaasti, "sitä huvia en toki
suo heille!"

Ja reipas emäntä kiiruhti ulos.

"Olkaa hyvät ja tulkaa sisään! Tulkaa sisään! Tehkää niin hyvin, tulkaa
sisään!"

Olipa jo aikakin! Leikkuutytöt olivat jo varustaneet sidettä, millä
sitoa kaalit yhteen, mutta rouva Grunnet sai kutsutuksi leikkuuväen
sisään, ennenkuin ainoankaan kaalinpään oli tarvinnut heittää henkensä.

Valdemar, joka sinä päivänä oli vieraissa tätinsä luona ja viimeisessä
elonkorjuussa oli ollut apuna, katsoi levottomasti oveen päin ja kyseli
turhaan minne Karen oli jäänyt.

Täti hymyili salavihkaa tarjotessaan virvokkeita. "Ole sinä rauhassa.
Kyllä se päivä vielä koittaa, jolloin se, jota sinä odotat, on aina
sinun luonasi".

Niin, eikö häitä jo oltu puoleksi määrätty pidettäviksi keväällä
Valpurin päivänä? Perheitten kesken siitä ainakin jo oli sovittu,
vaikka Karen ja Valdemar eivät vielä olleetkaan asiasta puhuneet.

Mutta nyt hän tahtoi puhua siitä! Veri kuohahti hänessä.

Eikö hän jo kyllin kauan ollut kulkenut täällä serkkuna ja aina vaan
serkkuna eikä koskaan muuna kuin serkkuna, ja Karen oli nauranut ja
laskenut leikkiä ja kujeillut hänen kanssansa, mutta ei koskaan, ei
koskaan, ei koskaan hän ollut antanut hänen aavistaa, että hän olisi
muutakin hänelle kuin serkku.

Siitä piti tulla loppu, niin siitä piti se tulla!

"Aina sinun luonasi!"

Sitä oli mahdoton kestää. Olihan hän maltillinen ja kärsivällinen,
mutta tämä oli enemmän kuin mitä liha ja veri saattoi kärsiä, ja hän
oli nuori, reipas mies.

Hän kulki ikkunoitten alitse ulos puutarhaan ja kun hän tuli Karenin
kamarin kohdalle, niin hän näki liehuvien harsouudinten läpi hänen
istuvan tuolilla ja läähättävän. Valdemar arveli että hän varmaan oli
juossut hyvin kovasti. Karen painoi kätensä rintaansa vasten.

    "Und das hat mit ihrem Singen
    die Lorelei gethan!"

"Sinä olet juossut varmaan liian kovasti, Karen", sanoi Valdemar ja
nojasi käsivarsillaan ikkunalautaan.

Karen hypähti pystyyn.

"Miksikä sinä väijyt minua?" kysyi hän kiivaasti.

"No, no, sana sanasta! Olisit ainakin voinut sulkea ikkunasi ja laskea
uutimet eteen."

Valdemar läksi, mutta hetken jälkeen hän huusi hänelle:

"Etkö tule, pikku Karen?"

"Jos en tule tänään, niin tulen huomenna!" nauroi Karen.

Karen näki, että hän meni pois.

Hyi, kuinka pahasti se oli sanottu! Karen vihasi itseään. Eikö hän
aina ollut kujeillut Valdemarin kanssa, kiusannut häntä ja ollut paha
hänelle — siksi — siksi että! — Tahtoivatko he pakoittaa häntä? Ei, ei
lainkaan! Pakosta ei ollut koskaan ollut puhettakaan, olihan Valdemar
kelpo poika, ja hän piti hänestä niin paljon, mutta sittenkin!

Hänen mielensä nousi kapinaan. Antautuako tuohon salaperäiseen,
tuntemattomaan, josta hän ei tiennyt mitään, jota hän vain aavisti,
joka sekä veti puoleensa että sai hänet pelosta lamautumaan, — hän
tunsi taaskin miehen käsivarsien puristuksen ja kuuman suutelon
huulillaan! Hän hypähti ylös, ikäänkuin hän olisi tahtonut karkoittaa
hyttyslauman luotaan. Tuo häpeän ja pelästyksen naisellinen tunne
soveltui kyllä hyvin viholliseen, ventosaksalaiseen nähden, mutta ei
Valdemar Borrikseen nähden.

Hän kastoi kasvonsa pesuvadissa ja hieroi huuliaan käsiliinalla; hän
tahtoi hieroa väkivallantekijän suudelman pois, se poltti ja saastutti
häntä!

Se oli epäilemättä sama saksalainen, jolle he kaikki toivoivat vain
pahaa, jonka he kaikki olisivat tahtoneet lähettää hiiteen, sillä hän
oli ensimäinen saksalainen, joka oli uskaltanut ostaa tanskalaista
maata heidän paikkakunnallaan.

Kun hän astui puutarhanpuoliseen huoneesen, niin eivätkö he kaikki
siellä istuessansa juuri puhuneetkin hänestä, tuosta saksalaisesta?

Niin, tosiaankin! Aivan kuin he kaikki olisivat aavistaneet, mikä häpeä
oli häntä kohdannut!

Esben oli - hyvin kiihoittunut, hänen silmänsä salamoivat.

"Joka tapauksessa hän on ensimäinen saksalainen, joka näillä seuduin on
ostanut hyvää, vanhaa, tanskalaista maata", sanoi hän katkerasti.

"Eihän meillä tässä pitäjässä ole koskaan edes ollut
kotisaksalaistakaan!"[3] sanoi joku eloväestä.

"Onhan se sentään aina ollut meidän uskomme ja ylpeytemme!" sanoi
toinen.

"Ja nyt preussilainen, joka on nimeltään Ruprecht Jürgens!" puuttui
kolmas puheesen.

"No, no, älkää kiivastuko", sanoi Valdemar Borris. "Mitä Jürgensiin
tulee, niin eihän kukaan voinut kieltää häntä ostamasta maata mistä hän
halusi, eikä se missään tapauksessa ole hänelle häpeäksi."

Hän vaikeni äkkiä.

"Kenellekä se sitten olisi häpeäksi, Valdemar?" kysyi Esben, ja hänen
äänensä vapisi. "Me emme ole kutsuneet häntä".

"Me saamme hävetä sitä", sanoi Valdemar hiljaa mutta varmasti, "että
sallimme hänen sen ottaa".

Huoneessa vallitsi äkkiä äänettömyys.

"Mitä me olisimme voineet tehdä, Valdemar?" kuului äkkiä Karenin ääni
huoneen nurkasta. "Sehän myötiin pakkohuutokaupalla, olihan Wrisgaard
joutunut konkurssitilaan".

"Hänellä oli helkkarinmoinen pakko myödä se", huusi Esben.

"Meidän olisi pitänyt se ostaa", sanoi Valdemar.

"Emmekö sitten olisi huutaneet!" jatkoi Esben. "Minä huusin äidin
puolesta, ja myöskin sinun isäsi huusi — hänen huutonsa oli lähinnä
korkein".

"Me huusimme korkeammasta kuin mistä meillä olisi ollut varaa, — Jumala
paratkoon", sanoi rouva Grunnet.

"Minä kysyn sinulta, kuka saattoi tietää, että saksalainen tarjoisi
meidän ylitsemme?"

Esben sen sanoi.

"Meidän ei olisi pitänyt antaa asian mennä niin pitkälle",
sanoi Valdemar. "Meidän olisi pitänyt tukea miestä, niin ettei
pakkohuutokauppa olisi ollut välttämätön".

"Tiedätkös", sanoi Esben suuttuen, "sitä miestä olisi ollut yhtä
hyödyllistä auttaa, kuin kaataa vettä seulaan. Emmehän voi auttaa
jokaista maksukelvotonta miestä veteen hukkumasta".

"Niin, niin", vastasi Valdemar, "olkaamme varoillamme! Säästäkäämme,
me eteläjyllantilaiset, kolikoitamme ja tukekaamme toisiamme sekä
myötä- että vastoinkäymisessä. Ei yksikään kaistale maata, jonka me
saksalaiselle myömme, ole helpolla takaisin voitettavissa".

"No!" sanoi Karen äkkiä pilkallisesti. "Katsokaamme ensin, miten hän
tulee toimeen taloineen!"

"Se saksalainen, joka ei osaa viljellä maata tanskalaiseen tapaan, saa
niittää minkä hän on kylvänyt". Valdemar sen sanoi. "Ruprecht Jürgens
voi lähteä köyhempänä Eteläjyllannista kuin minä hän tuli tänne. Ei
siinä ole pahin este meille".

"Missä sitten?" kysyi Esben kiivaasti.

"Jos Preussin valtio tulisi ostajaksi. Se voi vieläkin enemmän
koroittaa hintaa, eikä se saata itseään pakkohuutokauppatilaan".

"Ei, ei!"

Esben vaikeni hetkeksi.

"Onko teissä ketään, joka haluaa antaa hänelle neuvoja, jos hän joutuu
pulaan?" kysyi hän äkeissään.

"Ei!" kuului lyhyt vastaus.

"No, Jumala häntä sitten auttakoon!" sanoi Esben.

"Ei kukaan voi kieltää häntä käyttämästä silmiään", arveli joku
eloväestä. "Näkeehän hän miten me menettelemme".

"Mutta sitä hän ei voi!" huusi Esben. "Saksalainen maanviljelijä on
aina umpisokea".

Kaikki olivat hetken aikaa ääneti.

"Onko kukaan nähnyt häntä?" kysyi rouva Grunnet.

"Olen minä", sanoi Valdemar, "minä näin hänet tänä iltana. Tuossa hän
on!" huusi hän äkkiä ja viittasi kädellään puutarhaoven ulkopuolelle.

Kaikki nousivat pystyyn ja kerääntyivät ovelle.

Vieras kulki tuolla matalan aitauksen ohi aavistamatta ärtyisiä ja
surullisia silmiä, jotka seurasivat häntä.

Ei kukaan tahtonut auttaa häntä allikosta, ei kukaan tahtonut
huokaustakaan päästää, jos hän joutuisi perikatoon.

Hän ei ollut heidän miehiään. Hän oli vihollinen, väkivallantekijä.
Mitä hän heidän maastansa tahtoi?

Kaikki nostaisivat kätensä häntä vastaan.

Karen seisoi kauimpana toisten takana.

Mutta vieras astui huoletonna ohi ja lauloi:

    "Und das hat mit ihrem Singen
    die Lorelei gethan!"

"Enpä tahtoisi olla sen miehen asemessa", sanoi rouva Grunnet.

Hän katsoi mietteissään hänen jälkeensä tämän kulkiessa tietä myöten.




2.


Valdemar Borris ja hänen isänsä olivat kumpikin Preussin kansalaisia ja
poika oli asevelvollisuutensakin palvellut kyrassierina Berliinissä.

Olisi ollut parempi Esben Grunnetille, jos juuri hänellä olisi
ollut Preussin kansalaisoikeus, ja varsinkin jos hän ei olisi ollut
optantin[4] poika, mikä oli vieläkin pahempaa kuin olla itse optantti.

Bismarckin kukistumisen jälkeen oli tosin Caprivin ja Herfurthin aikana
koittanut parempi aika, jolloin maasta karkoittaminen oli loppunut.
"Yleissaksalainen yhdistys" koetti kiihkeästi vastustaa tätä uutta
virtausta, mutta se oli turhaa.

Ne karkoitusmääräykset, jotka olivat säädetyt, kumottiin, ja
optantit saivat tilaisuuden ruveta Preussin valtion alamaisiksi.
Viisi, jopa kuusituhatta syntyperäistä eteläjyllantilaista sai siten
kansalaisoikeuden, etusijassa etevimmät Tanskan alamaiset.

Mutta Grunnet oli silloin jo aikoja ollut kuolleena. Mitä se häntä
hänen haudassansa hyödytti? Ja mitä se hänen poikaansa hyödytti?

Oikeudeton! Oikeudeton omassa maassansa, oikeudeton vihollisen maassa!
Siedetty, mutta ei koskaan tunnustettu! Ei ainoatakaan paikkaa, johon
hän valtio-oikeudellisessa suhteessa olisi voinut päänsä kallistaa!

Ja vieläkin enemmän — koska hän isävainajaltaan perimänsä luonteen
vuoksi oli intohimoinen ja kiihkeä, yksi niitä, jotka ennen vanhaan
keihään kärjellä olivat valmiit taistelemaan oikeutensa puolesta, yksi
niitä, joille vääryys oli kuolemata katkerampi!

Ja sitä paitsi sietää sitä veristä vääryyttä, joka oli tullut
Tanskan kansan osaksi aina vuodesta kuusikymmentäneljä! Sietää sitä
uskaltamatta hievahtaa paikaltansa, uskaltamatta nostaa päätänsä,
koska hänen isänsä ja niin monet eteläjyllantilaiset hänen kanssansa
olivat rehellisesti uskoneet kuninkaan ja keisarin vannomaan
valaan kolmeyhteisen Jumalan nimessä ja rauhansopimuksen sitovaan
velvoitukseen!

Eipä ihme, että se perintö, jonka hänen isänsä oli hänelle jättänyt,
tuntui usein melkein sietämättömältä. Jospa hän olisi voinut heittää
sen hartioiltansa! Sen sijaan hänen täytyi aamusta iltaan pysyä
aisoissa, jottei kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa toimeenpantava
karkoituskäsky ajaisi häntä pois perintömaaltaan ja lapsuudenkodistaan!
Ei kestä sitä mies!

Ja millaisia vähäpätöisyyksiä siihen tarvittiin! Siinä jo
kyllä, jos oli ollut kapakassa, joulukesteissä tai julkisissa
uudenvuodentanssiaisissa.

Niin, jospa hän vain olisi itse ollut niin maltillinen kuin Valdemar
Borris! Silloin kaikki olisi käynyt helpommin.

Mutta- nyt! Hyvä Jumala, mitä Tantaluksen tuskia kunniastaan arka
tanskalainen sai kestää, sellainen, jonka isä oli Dybbolin luona
taistellut elämästä ja kuolemasta vuonna kuusikymmentäneljä ja jonka
isoisä oli vuodattanut viimeisen veripisaransa Istedin tappelussa!

Se oli oikeudensolvausta, oikeudentunto, se kärsi sisimmässä
pohjukassaan.

Mutta rouva Grunnet oli veljeensä. Luja ja varovainen juutilainen,
jonka ei ollut niinkään helppo laskeutua siitä suhteellisesti varmasta
asemasta mikä hänen isällään oli Preussin alamaisena ollut, miehensä
epävarmaan, suorastaan toivottomaan asemaan optanttina.

Hän tarvitsi koko mielenmalttinsa, uskollisuutensa ja horjumattoman
tulevaisuudenluottamuksensa voidakseen ohjata omaa sekä miehensä ja
lastensa elämänpurtta kaikkien salakarien ja vaarallisten luotojen ohi.

Ja kuitenkin — melkein helpompi oli ohjata miestä kuin lapsia miehen
kuoleman jälkeen.

Kun rouva Grunnet silmäsi Esbenistä Kareniin ja Karenista Esbeniin,
niin saattoi hän joskus pudistaa harmaata päätänsä ja sanoa:

"Niin, niin! Teidän isänne äiti oli saarelainen. Kepeä veri kiehahtaa
helposti. Mutta me juutilaiset olemme tottuneet törmäyksiin. Me otamme
ne levollisesti vastaan".

Ei kuitenkaan aina. Ne juutilaiset, jotka olivat olleet mukana
vuonna kuusikymmentäneljä, eivät voineet "ottaa niitä levollisesti
vastaan". Monet heistä olivat kuin rauhattoman meren vihaiset
aallot, jotka kohisivat vanavedessä — se saattoi riehua ja kuohua
vaahtoisana tyrskynä, mutta sen alla kulki voimakas pohjavirta, joka
vastustamattomalla voimalla raastoi kaikki mukaansa: väkivallan,
vääryyden, valtiolliset ongelmat ja valheet.

Se oli luonto itse, heimon synnynnäinen kansallistunto, joka heräsi
uudelleen, uusiva ja uudestisynnyttävä luonto-äiti, joka ei ainoastaan
katsonut taaksensa, vaan etupäässä silmäsi eteensä, ja joka oli
liitossa nuorison, tulevaisuuden, edistyksen ja elämän kanssa!

Ja siinä Valdemar Borris seisoi etumaisimpana. Hän ei ainoastaan
tahtonut hautoa mielessään kärsittyä vääryyttä, ei yksin surra
kuolleita, vaan kostaa niitä, niin että itse vääryys tulisi
mahdottomaksi!

Hän oli käynyt kansanopistoa kotona kuningaskunnassa, oli koko
tietoajanoavalla sielullaan imenyt kaikkea sitä mitä hänelle oli
tarjona oman kansansa elämän rikkaasta aarteesta.

Sitä ei Esben Grunnet ollut voinut tehdä, sillä siinä tapauksessa hän
olisi tullut karkoitetuksi.

Usean kerran hän ja Karen istuivat kuin kaksi nälkäistä ja kuuntelivat
serkun kertomuksia; ahnaasti kokosivat ne murut, jotka karisivat
rikkaan pöydältä!

Ja pian tarvittiin kaikkea sitä vastustusvoimaa, jota voitiin
aikaansaada.

Lokakuun loppupäivinä v. 1894 kukisti Bismarckin viha Caprivin, ja v.
Miquel tuli johtoon.

Nyt alkoi uudestaan vaino tanskalaisuutta vastaan, joka keväällä
yhdeksänkymmentäviisi kohosi yli kaikkien rajojen. Samoin kuin
kahlekoirat, joita kauan on väkivallalla pidätetty kiinni,
raivostuneina syöksähtävät vapauteensa, kun heidät vihdoin päästetään
irti, samoin preussilaiset virkamiehet karkasivat eteläjyllantilaisten
kimppuun.

Tanskan alamaisten kansalaistuttaminen lakkautettiin, useita
luentoyhdistyksiä hajoitettiin, toisia selitettiin valtiollisiksi ja
naisia kiellettiin mistään hinnasta ottamasta osaa kokouksiin. Sitä
paitsi kiellettiin tanskalaisia laulamasta isänmaallisia laulujaan.

Jokapäiväinen elämä kului sillä välin hiljaista menoansa.

Se oli komea talo, tuo Højemarke! Vanha, hyvin hoidettu talo, johon
tarpeen vaatiessa oli rakennettu lisää, ja sellaisenaan se oli kulkenut
useammasta sukupolvesta toiseen.

Pitkä, ristikon muotoon rakennettu päärakennus — ulkomuodoltaan
puoleksi herraskartano, puoleksi talonpoikaistalo — olkikattoineen
ja komeahuippuisine päätyineen (päätykatolla haikaranpesä) kohosi
levollisena ja vankkana, punertavan villiviiniköynnöksen koristamana
ruusujen, hedelmäpuiden, kastanjien ja heisipuiden keskellä. Sen
seinien sisäpuolella oli matalia, mutta suuria ja kauniita huoneita,
täynnä tummia, kiiltäväksi kiilloitettuja mahonkikaluja.

Ne olivat empirityylisiä, ja kaikki kapineet soveltuivat toisiinsa,
aina levypöydästä alkaen sohvakaappeihin asti ja kiiltäviin
messinkiastioihin kyökissä ja ruokasalissa. Kirstun pohjalla oli
kallisarvoisia damastikankaita ja arvokkaita hopeakaluja astiakaapissa.
Kaikki oli täyteläistä ja kelvollista.

Mutta talon alla oli laajoja, vanhoja, synkkiä luostarikellareita,
joissa kerran — Jumala tiesi millä vuosisadalla! — oli ollut
suunnattomia viiniastioita.

Kyyhkyslauma — mitä erilaatuisimpia kyyhkyjä — kujersi hirmuisimmassa
hopussa, parveili päädyn ympärillä, nautti näköalasta ikkunan
yläreunalta ja laskeutui äkkiä puutarhaan keräämään maahan karisseita
jyviä.

Haikara — myöhästynyt kuhnuri — heitti päänsä taaksepäin ja kalkutteli
nokkaansa.

Hän tahtoi olla rauhassa, hänen täytyi puuttua puheesen, kun pieniväki
kotona kävi liian äänekkääksi ja nenäkkääksi.

Olipa sekin laitaa! Ne kävivät istumaan tuuliviirinkin selkään, jonka
rouva Grunnet oli antanut pystyttää, "sillä olihan aina hyvä tietää,
mistä päin tuuli kävi tässä maassa!"

Ei, enemmän järkeä on sammakkojen kurnutuksessa, kun ne kesäiltana
suossa hyppelevät. Sitä puhetta voi ymmärtääkkin.

Mutta suossa vallitsi nyt ihmeellinen hiljaisuus. Jumala tiesi, mikä
heitä vaivasi?

Haikara muutti jalkaa ja ajatteli tarkemmin asiaa. Ehkä olisi parasta
että hänkin lähtisi matkaan, niinkuin koko hänen sukunsa, ennenkuin
ilma muuttui täällä kovin kylmäksi ja sietämättömäksi?

Se ravisteli itseään, räpytteli siipiään ja vaipui taas mietteihinsä.

"Kurrrrrr!" kujersivat kyyhkyset.

Ne olivat kotona syntyneitä ja ne pysyttelivät kotonaan. Talvellakin
heillä oli täällä hyvä ravinto. Täällä oli aina hyvä olla.

Lehmät ammuivat vielä ulkona laitumella ja hevoset hirnuivat
pilttuissansa.

Puutarhanpuolinen ovi oli auki, sillä ilma oli herttainen ja
silmää kohtasi mieluisa näky: katettu kahvipöytä, leivokset,
kööpenhaminalainen porsliini ja spriiliekki tuliastian alla.

Vilahdukselta saattoi nähdä talon palvelevan hengenkin, vanhan Sidsel
Kjeldsenin.

Hän oli hyvinkin kahdeksankymmenenneljän vuoden vanha, hän oli
tullut rouva Grunnetin anopin mukana kuningaskunnasta, Stevnsistä,
oli ollut hänen miehensä lapsentyttönä ja oli seurannut kuin vanha,
kallisarvoinen perintökalu uuteen avioliittoon, oli tuudittanut
käsivarsillaan sekä Esbeniä että Karenia, ja hän olisi niin mielellään
tuuditellut vielä kolmattakin polvea.

Patriarkalliset tavat olivat aina olleet Højemarkessa vallalla mutta
Sidsel ei tahtonut suostua siihen mukavaan elämään, jota hänelle
rakkaudesta ja kiitollisuudesta tarjottiin.

Hänellä oli aina kova kiire, hän ei voinut koskaan saada kylliksi
tehdyksi tässä maailmassa.

"Pian elämä on lopussa", hän sanoi, "ja sitten sitä saa maata nenä
pystyssä".

Mutta hyvä Jumala, kylläpä hän jaksoikin olla jalkeilla! Esben laski
kerran, että hän kulki vähintäin kaksi peninkulmaa päivässä.

Eikä hän koskaan halunnut lähteä ovea edemmäksi. Hänellä oli kylliksi
liikettä sisällä huoneessa! Rouva Grunnet vakuutti, ettei Sidsel
kymmeneen vuoteen ollut käynyt puutarhan portista ulkona.

Laihana ja terävänenäisenä, litteärintaisena ja aina kapeassa
hameessaan hän kulki paikasta paikkaan ajaen tomurievulla pienintäkin
tomuhituista takaa.

Tomu oli hänen perintövihollisensa, melkein yhtä suuri kuin saksalainen.

"Se on ihmiskunnan hävittäjä", hän sanoi. "Emmekö me kaikki lopulta
muutu tomuksi? Ei, niinkauan kuin minä jaksan, tahdon minä pitää sen
roskan itsestäni erillään!"

"Jos vain saisi kiinni hänet!" nauroi Karen. "Ainoa keino olisi, jos
onneksi saisi häntä valkoisen nenäliinankulmasta kiinni, jota hän aina
käyttää korvillansa. Jumala tiesi, miksi se hänellä on? Voisi luulla,
että hänellä aina olisi korvasärkyä".

"Kiitä Jumalaa siitä, pikku Karen", sanoi Esben. "Ensiksikin se on
hyvänä tunnusmerkkinä meille, siinä tapauksessa, että hän eksyisi,
jos hän äkkiarvaamatta lähtisi ulos, ja sitä paitsi on hänen laitansa
niinkuin entisen miehen. Oli kerran kaljupäinen mies, mutta jos hänellä
ei olisi ollut yhtä hiuskarvaa, yhtä ainoaa hiuskarvaa päälaella, niin
ei häntä koskaan olisi saatu kiinni, jos ei häntä siitä hiuskarvasta
olisi kiinni saatu!"

"Minä tahtoisin tietää", sanoi rouva Grunnet, "missä Karen viipyy? Hän
läksi Løgstrupiin katsomaan tuota sairasta vaimoa. Ei siellä minkään
olisi pitänyt häntä niin kauan viivyttää".

"No, kyllä hän tulee", sanoi Gyrithe iloisesti ja pistäytyi pihalle,
jossa varsahevonen juoksi pyörössä ja Esben seisoi keskellä ja
läimähytti pitkää piiskaansa.

Puutarhanpuoleinen huone ulottui poikki koko rakennuksen, niin että
siitä saattoi nähdä pihallekin.

Rouva Grunnet hymyili.

"Niin, niin, tyttöseni! Koska sinä uskallat mennä naimisiin optantin
pojan kanssa, niin uskallanhan minäkin tietenkin ottaa sinut vastaan.
Mutta luja pitää olla sekä pää että sydän, ettei anna nolata itseään
enemmän kuin mikä on välttämätöntä".

Piiskanläimäys kuului huoneesen ja hevonen juoksi täyttä ravia. Gyrithe
hymyili, niin että hänen terveet, valkoiset hampaansa näkyivät.

"Oi, kuinka hän, Esben, nyt on oma itsensä!" sanoi Gyrithe loistaen
ilosta. "Kun hän vain saa hevosen tottelemaan, niin on hän mielissänsä.
Tuossa läimäyksessä vasta oli voimaa!"

Rouva Grunnet seurasi hänen katseensa suuntaa.

"Se rauhoittaa häntä", hän sanoi. "Kun hän edes saa läimähyttää
piiskaansa! Tiedätkös mitä!" Rouva Grunnet nousi äkkiä pystyyn. "Minun
poika parkani on joka päivä melkein samallaisessa mielentilassa,
kuin hänen isänsä ennen häntä Dybbolin linnoituksessa vuonna
kuusikymmentäneljä, jolloin heidän täytyi antaa ampua itseänsä,
saamatta ampua vastaan. Minun pojallani ei ole sitä oikeutta, mikä
minun rengilläni ja palvelustytölläni on. Koko minun väkeni, paitsi
Sidseliä, on Preussin alamaisia".

"Minä autan häntä siinä, niinkuin sinä autoit miestäsi", huudahti
Gyrithe ja syleili rouva Grunnetia. "Kaksin on kuitenkin helpompi
kantaa kuin yksin".

"Jumala sinua siunatkoon, lapseni", sanoi rouva Grunnet, "että sinulla
on rohkeutta tulla meidän luoksemme. Se, joka yhtyy optantin perheesen,
on suuremmassa määrässä kuin muut eteläjyllantilaiset verrattava
pannaan julistettuun".

Molemmat olivat vaiti, He kuuntelivat piiskan iskuja ja hevosen
kavioiden kapsetta pihalta.

"Mutta missä Karen viipyy?" sanoi rouva Grunnet.

       *       *       *       *       *

Niin, missä Karen viipyi?

Varjo oli viime päivinä useasti langennut hänen tiellensä, ja kun hän
nyt nopeasti kiiruhti kotiin voittaakseen takaisin myöhästyksensä,
— tiesihän hän että äiti odotti Gyritheä kahville, — niin hän juuri
ajatteli, miten eivät ihmiset puhuneet mistään muusta kotona,
kapakassa, toripäivinä kaupungissa eivätkä teilläkään, kun he käyden
tai ajaen kohtasivat toisensa, kuin tuosta talonostosta. "No, oletko
sinäkin sen kuullut?" Se oli lähinnä jokaisen mielessä. Ja tuossa
oli varjokin taas, tavallista lyhyempänä ja terävämpänä, sillä oli
keskipäivän aika.

"Hyvää päivää", hän sanoi ja hyppäsi aitauksen yli.

Karen pysähtyi hämmästyksestä melkein kivettyneenä, kun hän uskalsi
niin röyhkeästi häntä puhutella.

Nyt vasta ensi kertaa hän kuitenkin rohkesi sitä tehdä! Hän, Egtvedin
omistaja!

Karen koetti kulkea ohi, mutta hän seisoi nöyrästi hattu kädessä ja
salpasi häneltä tien. Hän katseli Karenia tulisilla, aito-reiniläisillä
silmillänsä ja sanoi kummallisella sotkukielellä:

"Antaa minä anteeksi, mitä minä teke. Minä olla unverschämt [hävytön],
mutta ei voi muuta tehdä. Te olla niin wunderschön [ihmeen ihana],
se tulla vaan. — Ottaa minä, sellainen minä olla. Ich bin am Rhein
geboren." [Minä olen Reinin varrella syntynyt.]

"Ja minä olen Kongeaan rannalla syntynyt", vastasi Karen ylpeästi. "Te
olette vihollinen, meidän välillämme ei ole mitään. Ettekö tahdo lähteä
matkoihinne?"

"Minä ei olla Feind" [vihollinen], hän sanoi, "minä olla vaan ostaa
maa hier im Lande [tässä maassa], minä niemals [ei koskaan] vuodatta
Tanskan verta. Kuinka te voida niin loukata minua?"

"Mitä se minua liikuttaa?" huudahti Karen. "Mitä te ette ole tehnyt,
sen on ehkä teidän isänne tai veljenne tehnyt. Mutta teidän kansanne
on vetänyt miekkansa minun kansaani vasten, — menkää toki pois tieltä!
Kuuletteko te?"

Saksalainen väistyi äkkiä ja Karen astui ripeästi ohitse.

Mutta ohikulkiessaan Karen vilahdukselta näki hänen rukoilevan
katseensa.

Saksalainen seisoi vieläkin paljain päin.

"Te olette tanskalainen, ich bin ein Deutscher" [minä olen
saksalainen], hän sanoi. "Sind wir nicht alle Menchen?" [Emmekö kaikki
ole ihmisiä?] — — —

"Mutta missä sinä viivyit, pikku Karen?" kysyi hänen äitinsä, — he
joivat jo toista kuppia kahvia.

Karen vastasi pakollisesti, niinkuin se, joka salaisuutta kantaa,
tavallisesti tekee.

Hän vetäsi hansikkaat kädestänsä ja kietoi käsivartensa Gyrithen
kaulaan.

"Tervetuloa takaisin, Gyrithe!" huusi hän. "Onnellinen ihminen, joka
olet ollut kuningaskunnassa! Sinne minä, optantin tytär, en koskaan
pääse, en koskaan, vaikka eläisin Methusalemin ikäiseksi. Mutta siinä
on ollut minun elämäni kaiho, niin kauan kuin voin muistaa. Kun yhdeksi
ainoaksikin tunniksi edes pääsisi rajan taakse!"

Hän purskahti itkuun.

"No, no", sanoi levollinen ja reipas Gyrithe, jota Karenin äkillinen
kiihtymys hämmästytti. "Ei tiedä mikä voi tapahtua. Kun olet viettänyt
häitä Valdemar Borriksen kanssa, niin pääset sinä sinne, niin usein
kuin tahdot".

Mutta sitten alkoi Gyrithe kertoa. Hän osasi erinomaisen hyvin kertoa,
ja oli itse seitsemännessä taivaassa.

Eikö hän eilen ollut mennyt salakihloihin Esbenin kanssa? Ja eikö
hän ollut tehnyt ihaninta matkaa, mitä ihminen voi tehdä, Tanskan
pääkaupunkiin, Kööpenhaminaan?

Hänelle se varmaan oli viimeinen kerta! Mutta jaksoihan sitä elää
muistoillansa koko elämän ajan.

Rouva Grunnet ja Karen kuuntelivat henkeään vetämättä.

Gyrithe kertoi, että heti kun laiva kulki merirajan yli, aloitti
soittokunta soittamaan Tanskan kansallislaulua "Ko'ng Kristian stod ved
højen Mast!"

Hän kertoi tulosta Korsöriin, liehuvista Tanskan lipuista, kansan
riemuitsevasta vastaanotosta, kansanjuhlasta, puheista, linnoista,
museoista, Fredriksbergin puutarhasta, Langelinjestä, Juutinraumasta ja
"Den tapre Landsoldat" laulusta.

Kaiken tämän kestäessä Sidsel Kjeldsen oli ohikulkiessaan pysähtynyt
kuuntelemaan, ennenkuin hän jatkoi toimiansa. Hän ei voinut vastustaa
haluansa, taikavoima pidätti häntä paikoilla.

"Odotappas!" huudahti Gyrithe, joka entuudestaan tunsi Sidselin
kiireen, "minä kävin Stevnsissä".

Sidsel Kjeldsen jäi seisomaan. Olisi voinut luulla, että oli komennettu
"seis".

"Herranen aika, kävitkö sinä Stevnsissä?" huudahti hän.

Hän ei ollut vielä luopunut eteläseelantilaisesta puhesävelmästään.

"Kävitkö sinä myöskin Karisegaardissa?"

"En, sinne minä en joutunut", vastasi Gyrithe.

"Sepä vahinko", sanoi Sidsel ja tepsutteli muistuttamaan että aika
oli jo täpärällä, eivätkä lamput vielä olleet kunnossa, "sillä siellä
asuvat Risen Kaarle ja Rigmor, marski Albrechtin tytär".[5]

"Ovat asuneet, Sidsel", sanoi rouva Grunnet. "Nehän ovat jo aikoja
sitten kuolleet".

"Vähätpä siitä, Sidsel", sanoi Gyrithe, "sillä minä kävin Stevnsin
Liituvuorella".

"Näitkö sinä Liituvuoren kuninkaan?"[6] kysyi Sidsel hiljaa ja
tahtomattaan risti kätensä.

"En, ilma oli sumuinen, tiedäppä, ja silloin Liituvuoren kuningas
nukkuu, mutta he elävät kaikki liidusta ja sentähden Stevnsissä on
varakasta väkeä".

"Olipa se hyvin kummallista, ettet nähnyt Liituvuoren kuningasta",
sanoi Sidsel hämmästyneenä, "sillä hänet minä olen nähnyt joka ilmalla".

"Se oli ennenvanhaan", vakuutti Gyrithe, "mutta nykyään hän on arka
kylmälle. Mutta minä kävin myös Keijukaisvuorella".

Hän sanoi sen lohduttaakseen Sidseliä.

"Näitkö Keijukuninkaan?" kysyi vanhus hiljaisella äänellä.

"En, mutta minä tunsin että hän oli siellä, ja myöskin keijukaiset.
Onhan se yhtä hyvä. Ja minä näin myös Kristian neljännen".

"Näitkö sinä hänet?"

Sidsel kääntyi katsomaan häntä suoraan silmiin. "En", vastasi Gyrithe
niinkuin tosi oli ja tahtomattaankin hän säpsähti Sidselin katsetta,
”mutta minä muistin häntä".

"Sillä hän haamuna kummittelee", mutisi Sidsel, jolla ei ollut sen
enempää aikaa kuuntelemiseen ja läksi askareihinsa.

Gyrithe katsoi hämmästyneenä rouva Grunnetiin. "Sidsel on tänä
viimeisenä vuonna ollut aivan tylsä", sanoi rouva Grunnet kyynelsilmin,
"vaikka hänen vanha, terve ruumiinsa toimii totuttuun tapaansa, aivan
kuin kellonkone, jonka velvollisuudentunto on pannut käyntiin ja joka
käypi kunnes se kerran ponnahtaa rikki ja pysähtyy".

"Ei hän ole tylsä mieleltänsä, hän on vain tullut uudestaan lapseksi",
vakuutti Karen, "eikä se ole sama asia".

"Niin, niin", sanoi rouva Grunnet. "Elämän alku ja loppu yhtyvät siten.
Mutta vanhana stevnsiläisenä on hän nyt kerrassaan kasvautunut kiinni
rakkaihin taruihin. Ja sentähden minun lapsianikin on ruokittu niillä".

"Niin, aivan niin!" huudahti Karen. "Esben ja minä olemme nähneet
Liituvuoren kuninkaan ja joka ilta meitä tuuditettiin nukkumaan
laululla. Vaan varo, lapsi, kuningasta keijuin'. — Kuuleppas, lauletaan
se yhdessä, Gyrithe. Tulehan nyt!"

Ja Karen kiiruhti pianon ääreen, joka seisoi molempien pihanpuolisten
ikkunoiden välissä.

"Älkää laulako liian ääneen", varoitti rouva Grunnet. "Santarmi voi
olla lähitienoilla".

"Hyvä Jumala", naurahti Karen, "pelkäisikö hän Keijukaiskuningastakin!"

Mutta hän soitti sittenkin hiljaa, hyvin hiljaa ja hän ja Gyrithe
hyräilivät:

    "Oli kesäilta myöhä, ma lehdoss' astelin,
    join kuohuvasta lähteestä vettä pikarin —
    vaan varo, neito, kuningasta keijuin!"

Ulkona oli hiljaista, ei kuulunut hevosen kavioiden eikä Esbenin
piiskaniskun ääntä.

"Kuuleppas Karen", sanoi Gyrithe, "soitappas nyt: 'Juuri äsken ol'
sateinen ilma', niin minä laulan siihen mainiot sanat, jotka vast’ikään
keksittiin Kööpenhaminassa samalla sävelellä laulettavaksi. Ne ovat
kerrassaan mainiot, sanon sinulle, Kuuntelehan nyt!"

"Hiljaa lapset, hiljaa", varoitti rouva Grunnet jälleen
sohvannurkastaan.

"No,- mutta äiti", sanoi Karen, "eihän sitä laulua vielä ole kielletty."

Ja hän soitti Gyrithen laulaessa:

    "Mies kumma on tuo eteläjuuti,
    juro, jäykkä niinkuin koira hän on.
    Hält' ei saa kelpo germaanien 'huuti!'
    rutitanskalaista suuta lukkohon.
    Saksan kielestä hän viis,
    ja hän rettelöi kuin hiis,
    'veli vanhempi' kun neuvois 'das und dies',

    Ilo miksi ei silmissänne kiillä?
    Saksan kielihän on niin sujuvaa.
    Apenrade, Hadersleben! mikä niillä
    on haittana? Du lieber Gott, ach ja!
    Rothenkrug, Gravenstein
    aina sanokaa te näin —
    vain aatella saa tanskaks salaapäin."

Ensi alussa Karen soitti hiljaa, hyvinkin hiljaa, mutta sitä myöten
kuin sanat lystikkäällä ivallaan kiihoittivat häntä, muuttuivat Karenin
akordit voimakkaammiksi ja Gyrithen kaunis, heleä ääni täysinäisemmäksi.

"Te laulatte liian äänekkäästi, lapset", kuului jälleen rouva Grunnetin
varoittava ääni.

Samassa kuului kova koputus ikkunaruudulla ja he näkivät preussilaisen
santarmin ulkopuolella.

Karen hypähti pystyyn, mutta santarmi poistui heti.

"Siinä se oli saksalainen nyrkki!" naurahti Gyrithe.

"Niin, niin, nyt teitä sakoitetaan, lapset", sanoi rouva Grunnet.

Seuraavana päivänä sai luonnollisesti hän sekä molemmat nuoret tytöt
kutsun tulla nimismiehen luo.

Koska santarmi sen johdosta, että puutarhanpuolinen huone kävi läpi
rakennuksen ja että siinä oli ikkunoita kummallakin puolella, oli
selvästi nähnyt, ettei huoneessa ollut muita kuin nuo kolme henkeä,
niin kutsunta koski ainoastaan heitä ja he yksin olivat syyllisiä.

"Siitä vasta tulee hauskuus", arveli Gyrithe, kun toiset tulivat
Borrisgaardiin häntä hakemaan.

"Ei", vastasi rouva Grunnet, "sinun ei pidä käsittää sitä sillä
tavalla. Parempi, kymmenen kertaa parempi on suuttua vääryydestä kuin
nauraa sille".

"Niin, Jumala ties", sanoi Gyrithe. "Jos on varmasti vakautunut siitä,
että vihollisen aikeet vihdoin menevät tyhjiin, kun hän saattaa itsensä
naurettavaksi taistellessaan tervettä järkeä vastaan, niin täytyy
nauraa koko joukolle".

"Ei mikään ärsytä pahemmin kuin nauru ja pilkka ja sentähden ei ole
viisasta pilkata vihollista".

Sitä on kuitenkin helpompi sanoa kuin tehdä. Kun vihollinen itse tekee
itsensä naurettavaksi, niin eihän häntä voi siitä estää.

Ja aivan oikein! Pieni, kiivas kotisaksalainen, jonka viikset olivat
ylös kiverretyt keisari Vilhelmin malliin, kävi suorana ja kapperana
heidän kimppuunsa ja heti ensimäiseksi kysyi olivatko he laulaneet
maankavalluslaulun, "kurz und gut ein dänisches Königslied? [sanalla
sanoen: tanskalaisen kuningaslaulun?]

"Me emme osaa puhua saksaa, ja ymmärrämme sitä hädin tuskin", sanoi
rouva Grunnet.

"Denn können Sie ja Dänisch sprechen!" [Voittehan te ainakin tanskaa
puhua!] huusi Furchtegott äissään. "Also" [siis] — hän kääntyi rouva
Grunnetin puoleen, — "Sie haben es gestanden, dass Sie ein Lied für
den dänischen König gesungen haben? [Te olette myöntäneet laulaneenne
laulun Tanskan kuninkaalle.]

"En, sitä minä en ole myöntänyt". Rouva Grunnet oli aivan levollinen.
"Minä en ole koskaan laulanut, enkä senvuoksi voinut eilenkään laulaa".

"Aber Sie haben es ja gethan!" [Mutta tehän olette sen tehnyt!] huusi
nimismies ja kääntyi uhkaavasti Karenin ja Gyrithen puoleen. "Der
Gendarm hat es gesagt, dass Sie von einem König gesungen haben. War
es ein dänischer König? [Santarmi sanoi teidän laulaneen eräästä
kuninkaasta. Oliko se tanskalainen kuningas?]

"Niin, se oli tanskalainen kuningas. Kyllä se sitä oli", sanoi Karen ja
iski silmää Gyrithelle. "Se oli Keijukuningas".

"Ich habe nie den Namen gehört. Residenz?" [En ole koskaan sitä nimeä
kuullut. Hallituspaikka?] Oli vanha tapa kysyä hallituspaikkaa.

"Keijuvuori".

"Was sagen Sie?" [Mitä te sanotte?]

"Keijuvuori Stevnsissä".

"Wann starb er?" [Milloin hän kuoli?]

"Sitä en tiedä", vakuutti Gyrithe, joka heti huomasi minne Karen
suuntasi, ja halukkaasti seurasi samoja jälkiä.

"Notieren Sie!" [Merkitkää!] huusi nimismies poliisipalvelijalle,
joka hyvällä eteläjyllannin kielellä oli saanut "voron vartijan"
pilkkanimekseen. "Der Name!" [Nimi!]

"Keijukuningas".

Poliisipalvelijalle:

"Schreiben Sie: Haben gestanden, sie haben ein Lied einem dänischen
König, sogenannt Keijukuningas, zur Ehre gesungen. Wann hat er
regiert?" [Kirjoittakaa: ovat tunnustaneet laulaneensa laulun
tanskalaisen, niinsanotun Keijukuninkaan kunniaksi. Milloin hän
hallitsi?]

"Te erehdytte", keskeytti rouva Grunnet puhetta, "Keijukuningas ei ole
kukaan muu kuin —"

"Wenn Sie nicht gefragt werden, schweigen Sie! Wann hat dieser
Keijukuningas regiert!" [Kun teiltä ei kysytä, niin olkaa vaiti.
Milloin tuo Keijukuningas hallitsi?]

"Monta vuosisataa sitten", selitti Gyrithe.

"Hän hallitsee yhä vieläkin", väitti Karen.

"Was! Er regiert noch immer! Wenn er seit mehreren Jahrhunderten
regiert hat?" [Mitä! Hallitseeko hän yhä vielä! Jos hän jo monta
vuosisataa sitten hallitsi?]

Mutta rouva Grunnet, joka arveli, että pilaa jo piisasi, ojensi hänelle
erään laulukirjan, osoitti sivua ja lisäsi selitykseksi.

"Keijukuningas merkitsee saksaksi Erlkönig".

Nimismies repäisi kirjan käteensä ja luki.

"Ach so!" [Vai niin!] mutisi hän; hänen kasvonsa venyivät pitkiksi ja
hän heitti kiivaasti kirjan luotaan. "Aber jetzt das andere Lied! Lass
hören! Sagen Sie mir es einmal vor!" [Mutta nyt toinen laulu. Antakaa
kuulla. Lukekaapa se minulle.]

"Nyt täytyy olla korvat höröllään!" ajatteli Gyrithe, jonka täytyi nyt
yksin ajaa asiaa, kun toiset eivät osanneet laulua ulkoa.

Ja olipa se hyvä, sillä hänellä oli siksi paljon mielenmalttia, että
hän jätti molemmat ensi värssyt sanomatta ja alkoi vasta kolmannella:

    "Sonderburgit, Inselm Alset, Düppel Mühlet,
    wunderschön, miten nimet ne soi.
    Ja niitä vähimmälläkään sä syyll' et
    toki saada väärään kurkkuhun voi.
    Musta-puna-valkeaa
    aina muista liehuttaa — — —!"

"Nun ja, das ist gut! Recht schön!" [No niin, hyvä on, oikein hyvä.]
keskeytti nimismies Gyritheä ikäänkuin korkeamman sallimuksen
johtamana; sillä säe "Oma lippus, jos musta putoaa!" oli vielä
lukematta.

Karen ja Gyrithe katsahtivat toisiinsa sanomattoman hämmästyneinä.

Äkkiä selvisi asia molemmille tytöille. Nimismies käsitti laulun aivan
vakavasti! Se meni häneen kuin lämmin leipä!

"No niin, koska hän niin tahtoi, niin tyytyköön kohtaloonsa. Kun hän
välttämättä tahtoi olla narri, niin heidän asiansa ei ainakaan ollut
peitellä hänen tuhmuuttansa."

Ja Gyrithe jatkoi rohkeasti:

    "Olen preussilainen! Kannan korkealla
    ma kotkitetun piikkikypärän.
    Sull' eikö syki riemu rinnan alla?
    Saat arvon, kunnian niin ylevän!
    Saksan tavan vartia
    saat olla korkea!
    Saksan vallass' eikö koko maailma?"

Nimismies siveli tyytyväisenä saksalaisia viiksiään.

"Nun ja, das lässt sich hören!" [No niin, tuota kannattaa kuulla!]
sanoi hän ja maiskutti suutaan. "Das ist ganz gut. Der Gendarm hat
alles misverstanden. Gehen Sie nur! Ich habe nichts zu bemerken" [Se on
hyvä. Santarmi on ymmärtänyt väärin. Menkää vaan. Ei minulla ole mitään
muistutettavaa.]

Kun he istuivat vaunuissa ja ajoivat pois iloisesti piiskaa
läimähytellen, — Karen oli ohjaksissa, — pääsi vihdoinkin iloisuus
valloille, jota he niin kauan vaivoin olivat pidätelleet.

Maan omia lapsia! Tässä ilmassa kasvaneita, tässä maaperässä syntyneitä!

Hyvä Jumala, kuinka he nauroivat! Rouva Grunnetinkin silmät tulivat
aivan täyteen kyyneliä ja vihdoin ne vierivät poskia pitkin.

    "Surua hälle mietti
    he vieraat viekkahat,
    omassa linnass' orjaks
    hänt' ilkkuin vaativat.

    Mut juuri kun sitoneensa
    hänet luulivat lujimmin,
    hän nauroi niin kirkkaasti
    että kaikk' kahlehet kirposkin".

Nauru kajahteli vapauttavana yli niittyjen ja pelästytti jäniksen, niin
että se ällistyneenä hypähti tien poikki aivan hevosen kuonon ohitse.

Se kaikui kepeänä ja raikkaana syksyisessä, kirkkaassa ilmassa. Niin
kirkas oli tuo ilma, että kaikki siinä tuntui siirtyvän lähemmäksi.
Niin, yksin kirkon tornikin näytti astuvan aivan heidän luoksensa.

Tilhit keräytyivät ahnaillen pihlajamarjojen punaisia terttuja ja
ruskean- ja kullanpunervassa metsässä vikkelät oravat keräilivät
touhussansa pähkinöitä somien käpäliensä väliin, vaikka närhi
kovasti kilpaili heidän kanssaan ravinnosta pähkinäpensasaidoissa ja
innokkaasti pureskeli pähkinöitä, ja pienet, vikkelät peltohiiret taas
juoksentelivat edes takaisin kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa
paikoissa ja puuhasivat tavattomasti taloudentoimissaan.

Sänkipelloilta kaikui varisten, peltovaristen ja naakkojen sortuneet,
varoittavat huudot: "Talvi lähestyy! Talvi lähestyy!"

Harakat hyppelivät uteliaina ylt’ympärinsä, loruilivat ja puuttuivat
vahingoniloisina ja lörpöttelevinä niinkuin ainakin keskusteluihin.

Ja mäen kukkulalla kaukana lännen puolella kokosivat tuulimyllyt
heikoimmankin tuulenhenkäyksen siipiinsä, jotka valkeuttaan hohtavina
hiljalleen alkoivat pyörähtää ympäri.

Jospa rivakka tuuli pian nousisi yli maan ja puhaltaisi kelpo lailla,
sillä viljakasat olivat jauhamista vailla.

Eipä tuulella olisi ollut aikaa olla työttömänä!

Vaunut tulivat tiellä heitä vastaan. Ne olivat kepeät jahtivaunut
hyvän juoksijan jäljissä. Nuori, kaunis mies istui yksin ajamassa ja
väistyessään sivulle nosti hän kunnioittavasti hattuaan.

"Kuka tuo oli?" kysyi rouva Grunnet, joka ei ollut huomannut polttavaa
punaa, joka samassa silmänräpäyksessä kohosi Karenin poskille,
luulisinpä melkein tuntevani kaikki tällä paikkakunnalla".

"Niin, Jumala tiesi", sanoi Gyrithe. "Ehkä se oli Egtvedin saksalainen".

"Sinäpä sen sanot". Rouva Grunnet käänsi päätään ja katsoi hänen
jälkeensä. "Minä näin äskettäin hänen kulkevan ohitsemme, mutta en minä
sen tarkemmin, häntä katsellut".

Karen ei sanonut sanaakaan. Ja mitäpä hän olisi sanonutkaan? Sitäkö
että hän oli kohdellut häntä hävyttömästi?

Se vielä puuttuisi! Esbenkin kiivaudessaan voisi siihen sekaantua.

Mutta katse, jonka hän nyt ohikulkiessaan oli luonut Kareniin, oli
melkein suudelmaakin pahempi.

Jospa hän olisi voinut lyödä häntä pienellä nyrkillään vastoin kasvoja,
— sen hän todellakin olisi tehnyt!

Karen heilutti piiskaa ja Gyrithe lauloi loppusäkeet, jotka hän
viisaasti kyllä oli tähän asti säästänyt:

    "Schleswig-Holstein meerumschlungen" ala laulaa,
    "Gott mit uns" kiltti lunnahanas,
    "Hoch der Kaiser!" vain huuda täyttä kaulaa,
    juo pohjaan malja Bismarck-jumalas,
    kohta Saksan santarmi
    sinut hellän-hellästi
    virkapovustansa vasten painavi.

    Siinä pettyi Saksan Mikko mieleväinen,
    laati laskunsa ilman isäntää.
    Ei saksalaista juuti juropäinen,
    "kieli maailman" hält' oppimatta jää.
    "Sehr famos!" hän vastaa vain.
    "Opin tanskan taatoltain,
    ja mun poikani mun pysyy poikanain".

Kun he ajoivat Borrisgaardiin, niin Valdemarin isä oli heitä vastassa.

Kuinka voimakkaalta ja rehelliseltä hän näytti seisoessaan leveiden
ja komeiden portaiden ylimmällä asteella, ja astuessaan rikkaan
maanomistajan varmuudella niitä alas hän sanoi hymyillen:

"Millä ilolla te tulettekaan! Voisipa luulla että olisitte päässeet
kuudenkymmenen markan sakoilla".

"Niin, niin, odotahan vaan!" vastasi rouva Grunnet. "Annappas meidän
ensin päästä sisään ja riisua päältämme, niin saatte kuulla koko jutun".

Eipä ihme että Borrisgaard oli koko perheen ylpeys.

Se oli kerrassaan vanhan sukukartanon kaltainen, sillä sen suuri,
valkoinen päärakennus, joka siinsi pitkän, valtavan lehmuskäytävän
päähän, oli palatsityyliin rakennettu ja sen puutarha oli kuin suuri
puisto.

Eipä ihme liioin, että Grunnetilaisille koitti oikeat herrain päivät
kun he tulivat Borrisgaardiin käymään.

Eikä ainoastaan rouva Grunnetille, jonka lapsuuden koti se oli, vaan
ennen kaikkea Esbenille ja Karenille.

He tunsivat itsensä turvallisemmiksi täällä, ikäänkuin enon
preussilaisen kansallisoikeuden suojassa. Ja vaikka se ei merkinnytkään
niin hirveän paljon, kun niiksi tuli, niin oli se sittenkin paljoa
parempi, kuin täydellinen oikeudettomuus.

Tosin ei täälläkään Tanskan lippu liehunut, mutta tyhjän lipputangon
asemasta oli suurella kentällä, portaiden edustalla, sievästi
järjestetty kiviröykkiö ja sammalten keskellä siinä kasvoi joka vuosi
mitä ihanimpia puna-valkoisia unikkoja.

Ei mitään Karen ja Esben kadehtineet niin suuresti enon luona kuin
tuota unikkojen koristamaa kiviröykkiötä.

Jospa hekin olisivat uskaltaneet laittaa sellaisen Højemarken pihalle!
Mutta ei sitäkään uskaltanut! Heidät olisi sen johdosta voitu
karkoittaa.

Kun he astuivat korkean hallin kaltaiseen eteiseen, jossa hirvensarvet
ja pyssyt koristivat valkoiseksi öljyttyjä seiniä, huudahti Borris:

"Kuulkaa lapset, kiiruhtakaa nyt heti ylös pukeutumaan, sillä vieraita
tulee aivan kohta, ja siitä tulee aika pauke, sen minä teille lupaan.
Tuttavia ja sukulaisia koko tienoolta, ja sitten me nimitämme sen
kihlajaisseuraksi ja julkaisemme kihlauksen samalla".

"Mutta herra Borris!" huudahti Gyrithe pelästyksissään.

"Herra Borris sinne ja herra Borris tänne! Etkö luule minun
tarkoittavan sitä, mitä minä sanon? Kun minun parhaan ystäväni tytär
on minun luonani käymässä ja hän sillä välin on nähnyt hyväksi
mennä kihloihin minun sisarenpoikani kanssa, niin kihlajaiset
vietetään täällä Borrisgaardilla ja sillä hyvä! Minä en ole tottunut
vastaväitteisiin. Isoäiti Frandsen on täällä, mutta isoisä ei voinut
tänään irtautua krouvistaan".

Hän nipisti Gyrithen punastuvaa poskea.

"Vähän ajan kuluttua tulee Esben ja minä sanoin nimenomaan, ettei hän
saa tulla tänne ilman Sidsel Kjeldseniä".

"Siitä ei tule mitään!" nauroi rouva Grunnet.

"Ei, tiedätkös eno!" vastusteli Karen. "Sidsel ei ole kymmeneen vuoteen
käynyt puutarhanporttia kauempana — ei edes kirkossakaan. Sen jälkeen
kun me saimme saksalaismielisen pappimme, on hän muuttunut täydeksi
pakanaksi".

"Siksi me kaikkikin pian tulemme, ja sentähden meidän pitäisi
perustaa vapaaseurakunta, samoin kuin Haderslevissä ja Bovlundissa on
tehty. Mutta Sidsel tulee varmaan! Häihin hän ei pääse, sillä nehän
vietetään kelpo ystäväni Jens Vognsenin luona Alsissa, mutta Esbenin
kihlajaisista hän ei saa olla poissa. Mutta nyt kaikki yläkerrokseen!
Tuolla tulevat jo ensimäiset vaunut!"

Kun Karen ja Gyrithe lapsina olivat käymässä Borrisgaardissa, niin
heidän suurin huvinsa oli olla hippasilla yläkerroksen matalissa
käytävissä.

Ne risteilivät mitä ihmeellisimmissä ja hämmästyttävimmissä kohdissa,
siellä saattoi kulkea harhaan ja tarvittiin oikeaa sodanjohtotaitoa
voidakseen yllättää etsijäänsä.

Ja millainen kaiku noissa käytävissä oli! Jos huusi "halloota", niin
kaiku vastasi joka taholta, niin että väki pihalla saattoi otaksua
ketunajon olevan talossa, koiranhaukuntoineen, metsästäjineen ja
ajajineen, sillä Hektor oli aina heidän kintereillään.

Mutta ei siinä kyllin! Siellä oli ovia joka puolella, ja ne johtivat
kahteentoista vierashuoneesen. Niin, olipa se vierasvarainen ja tilava
talo!

Suuresta makuuhuoneesta Karen ja Gyrithe näkivät vaunujen toinen
toistensa jälkeen vierivän kujaa myöten pääportaiden edustalle.

"Sinun enosi on kuin kuningas ainakin kuninkaankartanossaan", hymyili
Gyrithe. "Hän saa kaikki tottelemaan ja hän tekee mitä hän itse tahtoo.
Esimerkiksi kun hän minut yllätti tuollaisella tavalla".

"Tuolla on Esben ja Sidsel!" huusi Karen. "Kiireesti heitä
vastaanottamaan!"

Kun he tulivat alas, niin he näkivät Sidselin, vanhoine, ryppyisine
kasvoineen, seisovan eteisessä suuri, jäykkä päähine päässänsä ja
katselevan avuttomana ympärilleen, niinkuin joku, joka on joutunut pois
suunniltaan.

"Mutta hyvä Jumala; mitä minä täällä teen?" kysyi hän valittaen.

"Kuuleppas Sidsel", vastasi Esben ja käytti samalla tilaisuutta
salaisesti puristaakseen Gyrithen kättä, "sinähän olet täällä
Gyrithen ja minun kunniakseni. Sinä olisit katunut perästäpäin, niin
aina kuolinpäivääsi asti, jos et olisi ollut mukana juomassa meidän
kihlajaisiamme".

"Mutta minun olisi pitänyt saada yhtä ja toista käsistäni, ja
sitäpaitsi täällä on niin paljon vieraita".

Sidsel oli aivan onneton ja hänen oli nyt jo vaikea seisoa hiljaa aivan
kuin siivon, kankeajalkaisen hevosen, joka kerran vauhtiin päästyään ei
voi muitta mutkitta pysähtyä. Hänellähän oli aina jotain, jota olisi
pitänyt saada "käsistänsä".

"Tule nyt, Sidsel!"

Gyrithe tarttui päättäväisesti häntä käsivarteen kiinni ja hetken
kuluttua seisoi Sidsel pää vapisevana, kokoonkääritty nenäliina
laihoissa, tärisevissä käsissänsä, keskellä suurta saalia, jossa
lempeä, hienopiirteinen talon emäntä, mustassa silkkihameessansa, otti
hänet huostaansa.

Kuinka lempeä ja hieno tuo rouva Borris oli!

Pitkä ja solakka kuin nuori tyttö, silmät suuret kuin metsäkauriilla,
eikä ainoatakaan hopeahiusta mustissa suortuvissa.

Ja yhtä äänekästä ja ryhdistyttävää kuin hänen miehensä puhe oli, —
olisi melkein voinut luulla, että hän aina komensi kompaniian rintamaa,
— yhtä hillityltä ja rauhoittavalta hänen äänensä kuului.

"Se oli kuin lähteen pulputus", sanoi Gyrithe.

Sidsel, joka sillä välin kulki omiin mietteihinsä vaipuneena, sillä hän
oli hiukan kuuro, kaipasi silminnähtävästi rakasta tomuliinaansa.

Jos hän sattui tuolin selän tai pöydän läheisyyteen, niin hän heti,
salavihkaa, rupesi hieromaan sitä nenäliinallaan.

Hän katseli salaisesti ympärilleen, ja hytkähti vähä väliin, ikäänkuin
häntä olisi saatu rikoksesta kiinni. Vihdoin istuttiin pöytään,
ja pöytä notkui kukkien, viinien ja hyvän ruuan painon alla. Sitä
koristivat punavalkoiset fuksiat ja kaksi Tanskan lippua jalustoillaan.

Borris esitti suuren riemun vallitessa kihlattujen maljan ja arveli
suureksi onneksi Gyrithelle, tulevalle optantinvaimolle, että hän oli
alkanut uransa tällä kulmalla Eteläjyllantia valloittamalla itse herra
Fürchtegottin.

"Ja sinä Esben, liikanimeltäsi 'Nopsa', sinä olit sukkela käänteissäsi
niinkuin ainakin ja anastit morsiamen alsilaisilta".

Gyrithe punastui, kun hänen täytyi vastaanottaa se malja.

"Ehkä yhdet kihlajaiset tuovat toisetkin mukanaan", hymyili Borris
ja iski silmää Karenille, "mutta joka asia ajallansa. Ei uskovalla
kiirettä ole".

Hän tyhjensi lasinsa ja laski sen lujasti pöytään.

Tuo viittaus saattoi Karenin ilmeisesti hämilleen, varsinkin kun kaikki
katsoivat häneen ja Valdemar istui aivan häntä vastapäätä, pöydän
toisella puolella.

Se puuttui vain, että he päättäisivät hänen kohtalostaan kuin
tahdottoman olennon, joka kaikkeen sanoisi jaa ja amen, ja jolle he
voisivat tehdä mitä hyvänsä!

Hän murensi hermostuneesti leivän pöytäliinalle ja hänen pieni, pyöreä
kätensä vapisi melkein yhtä paljon kuin Sidselin.

"Minä tahtoisin esittää toisenkin maljan", sanoi Borris hetken kuluttua
ja kohosi pystyyn.

Karenin korvat kuumenivat jälleen.

"Sinä olet vanha, Sidsel", jatkoi hän koroittaen ääntänsä, jotta Sidsel
häntä paremmin kuulisi.

"Niin, vanha minä olen", sanoi Sidsel terävällä, sointuvalla
äänellänsä, joka pikemmin sopi nuorelle, reippaalle pojalle, kuin
vanhalle, raihnaiselle naiselle.

Esben arveli aina, että hänen äänessään oli jotain torvensävelen
tapaista.

Toiset kuurot puhuvat hyvin hiljaisella äänellä, toiset taas hyvinkin
kovaa; viimemainittuihin kuului Sidsel.

"Ensi Mikonpäivänä minä täytän kahdeksankymmentäviisi vuotta ja olenpa
minä saanut kokea yhtä ja toista", lisäsi Sidsel selitykseksi.

Hyvä Jumala, kuinka laiha hän oli! Hänen ruumiissaan oli melkein
yksinomaan suoria kulmia, lyhyesti sanoen kaikenlaisia teräviä kulmia
ja särmiä.

Matemaatikko olisi joutunut haltioihinsa nähdessänsä hänet.

"Voisipa melkein repäistä vaatteensa häneen", oli Esben kerran sanonut.

Mutta kun Esben joskus piloillansa sanoi häntä "riiviraudaksi" — Esben
oli näet sukkelapäinen ja suulas —, niin hänen äänessään oli hellä,
melkein säälivän kunnioittava sävy.

Hän paraiten tiesi, pikku pojasta saakka, että Sidselillä oli sydän
oikealla kohdallansa.

Sidsel saattoi puolustaa sitä, joka oli hänelle rakas. Vanhan
sankarinaisen sielu oli mennyt Sidseliin sillä kertaa kun hän syntyi
kotonaan pienessä torpparin tuvassa Karisgaardin luona.

Kahiseva päähine seisoi jäykkänä kuin rautateline hänen kapean päänsä,
"myssytukin" ympärillä, joksi Esben sitä nimitti.

Aika oli kuivettanut hänen ruumiinsa ja kasvonsa pergamentin
kaltaiseksi, mutta hänen harmaat silmänsä olivat vilkkaat, terävät ja
kirkkaat kuin linnun.

"Stevns on jotain erityistä, Sidsel", jatkoi Borris, seisoen lasi
kädessä pöydän ylimmässä päässä, "jopa Kristian neljännenkin mielestä
käynti Stevnsissä oli aivan erikoinen tapahtuma, ja sinäkin olet jotain
aivan erityistä. En tiedä johtuneeko se siitä että olet syntynyt
Stevnsissä, mutta onhan siinäkin jo jotakin, että peikot anastivat
sinut kerran lapsena ollessasi ja että olet nähnyt sekä keijukuninkaan
että keijukaiset keijukummulla. Eikö niin, Sidsel?"

Sidsel nauroi ääneensä.

"Niin, voihan se olla," sanoi hän, "vaikka ei ole hyvä tietää, mitä
pahat ihmiset voivat keksiä".

"Niin, niin, Sidsel, niin me arvelemme! Mutta yksi asia on varma ja
sitä sopii tänä päivänä muistaa loistavana esimerkkinä Esbenille
ja Gyrithelle, Valdemarille ja Karenille ja kaikille vanhoille ja
nuorille, jotka ovat täällä läsnä, sopii muistaa ja kunnioittaa,
pyytämättä sinulta siihen lupaa, Sidsel! Tänä vuonna on kulunut
neljäkymmentäviisi vuotta siitä kuin sinä ja Esbenin ja Karenin isoäiti
kuljitte kuumimmassa tulessa taistelukentällä Dybbolin luona —".

"Se oli vuonna neljäkymmentäyhdeksän!" kuului Sidselin läpitunkeva ääni.

"Ja annoitte haavoittuneille vettä ja autoitte sitomaan heidän
haavojansa".

"Onpa siinäkin jotain muistamista!" puuttui Sidsel puheesen, "ikäänkuin
ei kuka muu hyvänsä olisi voinut sitä tehdä".

"Sitä ei kuka muu hyvänsä olisi voinut tehdä, Sidsel", sanoi Borris.
"Minä tunnen ihmisiä, jotka olisivat paenneet kuin jänikset. Siellä oli
kova kuulasade, Sidsel!"

"Olipa kyllä", myönsi hän, vaikka hän ei halunnut tunnustaa sitä.

"Ja toinen toisensa jälkeen sortui maahan ylt’ympärillä kuin kaatuneet
puut. Upseerit, ja sotamiehet rukoilivat teitä poistumaan, mutta sinä
ja Maria, te nauroitte vaaralle ja jäitte paikollenne, kunnes ei
ainoatakaan haavoittunutta ollut jäljellä. Kiitos kaikkien puolesta,
Sidsel!"

"Herranen aika", vastasi vanhus, jonka oli vaikea kohota pystyyn, mutta
yritti kuitenkin Karenin avulla, koska kaikki muutkin sitä tekivät.
"Maksaako vaivaa sellaisesta melua nostaa? Koska sotamiehet saattoivat
siellä kulkea, niin miksipä emme mekin. Ja kuulat eivät osunneet
meihin, niinkuin näette. Mutta jos ne vielä kerran vingahtelisivat
korvissani", Sidselin silmät ihan säkenöivät taistelunhalusta, "niin
minä lausuisin vain kiitokseni, sillä se olisi kuitenkin jotain
todellista. Sitten sitä tiedettäisiin, mistä on kysymys. Pitäkää ruudit
kuivina, lapset!"

Suosionosoitukset olivat myrskyiset ja Sidselille osoitettiin suurta
kunnioitusta.

"Sinä elät vielä neljässäkymmenessäyhdeksässä, Sidsel", sanoi Esben,
joka kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja auttoi häntä jälleen
istualleen. "Sinä et voi tottua meidän paikalla-marssiimme. Sinäkin
olet haamu, Sidsel, hyvien, vanhojen aikojen haamu, samoinkuin
Liituvuoren kuningas".

Ja sitten puhelu aivan itsestään kääntyi talonostoon.

"Kas nyt me vihdoinkin olemme saaneet pitäjäämme vakoilijan, joka voi
antaa meidät ilmi, jos käännähdämme vuoteessammekin", huudahti Borris.
"Tähän asti meillä on ollut enemmänkin kuin tarpeeksemme santarmeista.
Mutta sivilipukuiset vakoilijat ovat kymmentä vertaa pahemmat".

"Hän on luultavasti tullut tänne katselemaan maan tyttäriä, voidakseen
jos mahdollista kaapata itselleen suurimmat myötäjäiset", arveli toinen.

"Siitä ei vaaraa", sanoi Esben lyhyesti. "Minä en voi kuvitella, että
tällä paikkakunnalla olisi ainoatakaan nuorta tyttöä, joka olisi kyllin
kunniaton kallistamaan hänelle korvaansa".

"Kunniaton on kova sana, kun rakkaudesta on kysymys", hymyili rouva
Borris, "sellaista on ennen tapahtunut ja voi tapahtua vieläkin".

"Ei hän ole niin paha, kuin miksi te häntä luulette", sanoi Karen äkkiä.

Hänen mielestään piti toki puolustaa poissaolevaa.

Valdemar katsahti äkisti ylös.

"Missä sinä olet nähnyt hänet?" kysyi hän.

"Niin, missä sinä olet nähnyt hänet?" sanoi Karen lyhyesti. "Missä
näkee kuljeksivan miehen? Hän näyttää varsin kelvolliselta, ja joka
tapauksessa ei hän sille mitään mahda, että hän on saksalainen".

"Niin, niin", huudahti Esben. "Leimatkaamme kerta kaikkiaan
maankavaltajaksi jokainen, joka myö isiensä maan viholliselle!"

"Hiljempaa, hiljempaa!" sanoi Borris, katsahtaen pitkää riviä pöydän
kummallakin puolella — ne olivat kaikki kelvollisia ja urhoollisia
miehiä ja kunnon naisia, koeteltuja, taisteluun tottuneita urhoja joka
ainoa! "Kun kelpo tanskalainen mies on joutunut ahtaihin oloihin ja
kunniallisena miehenä tahtoo jokaiselle antaa omansa eikä halua tuottaa
aineellista vahinkoa toisille maamiehillensä, niin älköön kukaan
minun kuulteni uskaltako heittää ensimäistä kiveä, kaikkein vähimmin
kukaan tanskalainen etelä- tai pohjoispuolella Kongeaata, joka on
asian tiennyt, joka olisi voinut pelastaa hänet, mutta ei ole tahtonut
sitä tehdä. Ei, jättäkäämme häpeä heidän osallensa ja antakaamme
maanpettäjän nimi jokaiselle, joka on myönyt ansaitsemisen vuoksi,
jokaiselle, joka on myönyt kansalliskunniansa niin ja niin monen
tuhannen preussilaisen markan lisävoiton tähden!"

"Hyvä!" huudettiin joka puolelta ja kaikki nousivat ylös.

Borris puhui kuin mies, jolla on vaikutusvaltaa.

Kun hän istui tuossa pöydän päässä, hartiakkaana ja kookkaana —
hänen sileäksi ajetut kasvonsa ilmaisivat tahdonlujuutta, suun
piirteet olivat kauniit ja silmät teräksenharmaat — niin oli hän kuin
päällikkö luotettavien miestensä keskellä. Vanhojen viikingien arvokas
jälkeläinen, viikingien, jotka kulkivat vieraita maita valloittamassa.

Oli helppoa käsittää, että Borris oli eteläjyllantilaisten
etevimpiä johtajia, toimekas sekä neuvonantaja että työntekijä,
aina ensimäinen paikalla kun kansallinen taistelu oli kysymyksessä,
mukana kieliyhdistyksessä, kouluyhdistyksessä, vaaliyhdistyksessä,
maalaisyhdistyksessä, itseoikeutettu saksalaistenkin kesken
kunnallisiin luottamustoimiin, kaikkien kunnioitusta nauttiva, yksin
vihollisenkin!

"Päätämmekö siis, ettei tästä lähin päästetä ainoatakaan taloa tässä
pitäjässä saksalaisten käsiin, jos voimme sen jollakin tavalla vain
estää?" kysyi Borris ja iski pöytään. "Voisimme lyöttäytyä neljä tai
viisi yhteen, jos yksi tai pari ei siihen kykenisi".

"Hyvä! Hyvä!"

Kaikki nousivat pöydästä ja vahvistivat päätöksensä voimakkailla
kädenlyönneillä.

Sidselkin nousi ylös, mutta hänen oli vaikea päästä liikkeelle. Kun
"koneisto", niinkuin hän itse sanoi, vain ensin pääsi käyntiin, niin se
kulki itsestänsä.

Vieraat olivat kaikki lähteneet ja viimeiset kuhnailijat, Grunnetin
perhe Højemarkesta, olivat valmiit nousemaan vaunuihin.

"Kuulkaapas!" huusi Borris. "Antakaa minun ajaa teidän kanssanne kujan
päähän, niin voitte jättää minut krouvin luokse. Tahtoisin puhutella
Frandsenia".

Hän otti päällystakkinsa ja nousi ajajan penkille, Esbenin viereen.

Rouva Borris ja Gyrithe toivottivat hyvää yötä ja Hektor juoksi
haukkuen hevosten jaloissa, heidän lähtiessään matkaan.

"Tervehtikää isoisää!" huusi Gyrithe, jonka äiti oli Frandsenien ainoa
lapsi. "Sanokaa, että isoäiti jää tänne yöksi".

Kun he ajoivat täyttä ravia kujaa alas, niin he kuulivat, kuinka pääovi
suljettiin ja rautasalpa työnnettiin eteen.

Valaistu ikkunarivi katosi yhä kauemmaksi. Vaunulyhdyt häikäisivät
vaunuissa-olijoiden silmiä, ja valaisivat tietä vain parin askeleen
verran hevosten päitä edemmäksi.

Tuuli, joka oli yltynyt, riehui lehmusten oksissa ja vinkui, valitti ja
voivotti yli koko tiennoon.

Se ennusti päiväntasauksen myrskyn pikaista tuloa.

Vaipat ja huivit käärittiin tiukemmalle ja hatut painettiin tanakammin
päähän.

"Seis!" huusi Borris, kun he saapuivat käänteesen. "Tähän minä
pysähdyn. Hyvää yötä ja onnea matkalle!"

"Hyvää yötä! Hyvää yötä! Kiitos tästä illasta!" huudettiin hänelle
vastaan.

Esbenin piiska läimähti, ja vaunut vierivät eteenpäin pimeässä.

Kun Borris suuntasi askeleensa valoa kohti, joka tuikki krouvin
ikkunoista häntä vastaan, kuuli hän äkkiä hirveää meteliä.

"Kas, kas! Mitähän siellä on tekeillä?" ajatteli hän ja astui
rivakammin eteenpäin.

Aivan oikein! Tuota santarmia hän oli jo kauan pitänyt silmällä.

Ja tuossahan seisoi pikku haudankaivaja Madsen, hän, jonka sääret
olivat niin väärät, ettei hän voinut paimentaa lampaita! Niin,
oikeastaan hänen toinen jalkansa vain oli väärä. Mutta juuri sen
vuoksi, että vain hänen toinen jalkansa oli litteä, eikä toinen, niin
oli hänellä se omituisuus, että hänet saattoi, jo kaukaa käynnistään
tuntea.

Niin, vaikkapa häntä ei olisi nähnytkään, niin askelten äänestä hänet
heti tunsi. Sanalla sanoen hänen käyntinsä oli niin komea ja joustava,
aivan kuin hän olisi vietereillä käynyt, ja senpä vuoksi hän olikin
paras tanssinjohtaja kaikissa tanssiaisissa, miten hän poloneesiakin
osasi johtaa! — mutta juostessansa, — hyvä Jumala, kuinka hän ontui!

Siinä hän nyt seisoi ja puolustautui kepillään, preussilaisen santarmin
vetäessä miekkansa esille ja aikoessa karata hänen kimppuunsa.

"Schweinhund!" [Roisto!] ärjyi hän. "Donner und Blitz! Einmal
Schweinhund! Zweimal Schweinhund! Dreimal Schweinhund! Hundertmal
Schweinhund!" [Ukkonen ja salama. Yhden kerran roisto. Kaksi kertaa,
kolme kertaa, sata kertaa roisto.]

"Sitokaa hänet! Sitokaa hänet! Hän on, hitto vieköön, huononpuolinen
kryssäri!" huusi krouvin isäntä ja koetti toisten lujakätisten miesten
avulla voittaa häntä. Frandsen oli ennen ollut kipparina "Toivossa".

Mutta santarmi huitoi miekallaan ympärilleen kuin villitty ja oli jo
vetäissyt muutamia naarmujakin, kun Borris äkkiä iski häneen takaa
kiinni, ikäänkuin santarmi olisi ollut vain lapsen pahainen ja väänsi
miekan hänen kädestänsä.

"Nuoraa! Tuokaa nuoraa!" hän sanoi.

Krouvin isäntä toi sitä siinä tuokiossa.

"Hän istui täällä ja joi siksi kuin häneen tuli viinahulluus",
kertoi Frandsen. "Runko on jo lujasti kiinnitetty, mutta nyt se on
kallistettava. Hän oli humalassa, sikohumalassa ja kävi haudankaivajaan
käsiksi, siksi että tämä tahtoi jatkaa matkaansa myötyään minulle
vasikan neljänneksen."

"Maatkoon nyt itse siinä kuin nauta", sanoi Borris ja heitti köysiin
sidotun santarmin haudankaivaja Madsenin työkärryjen peräpuolelle.
"Minä tulen sinun mukanasi, Madsen, — joka tapauksessahan sinun on sitä
tietä kuljettava ja samalla me jätämme hänet nimismiehen luo."

"Olkoon menneeksi", sanoi Madsen mielissään ja he ajoivat matkoihinsa
käsistä ja jaloista sidotun, juopuneen santarmin maatessa vanhurskaan
unta kärryjen peräpuolella.

"Joka toiselle hautaa kaivaa, se itse siihen lankeaa", aloitti Madsen.

Haudankaivuu oli vähitellen tehnyt hänestä filosofin.

"Ei sinun ainakaan pitäisi sitä sanantapaa käyttää, Madsen, sillä siinä
tapauksessa minä en tahtoisi olla sinun sijassasi", sanoi Borris.

Mutta Madsen ei jäänyt koskaan vastausta vaille.

"Samapa se, kun se on miehellä virkana", vakuutti hän. "Ja minun
luokseni ne kuitenkin kaikki lopulta tulevat, sekä tanskalaiset että
saksalaiset, sillä minä valmistan heille heidän viimeisen vuoteensa. Ja
voihan se ollakkin oikeudenmukaista, sillä taivaassa ei ole eroitusta
saksalaisen ja tanskalaisen välillä, vaikka minun tekisi mieleni tietää
eikö meidän Herramme sanone saksalaiselle: 'Ei sinun pidä tappaman
eikä ryöväämän eikä varastaman, sinä vihainen härkä. Mitä sinä olet
toisille tehnyt, se myös sinulle tapahtuu', ja heittäne hänet ovelle.
Murhamiesten, varkaitten ja ryövärien ei pidä Jumalan valtakuntaa
näkemän, niinkuin tuokin 'Schweinhund' meidän takanamme."

Haudankaivaja Madsen kääntyi taakseen ja sylkäisi tielle.

"Tvyi!" sanoi hän.

Niin, niin, haudankaivaja Madsen oli kirjanoppinut, sillä olihan hänkin
luettava pappissäätyyn.

"Voihan se olla", sanoi vihdoin Borris. "Mutta nyt me olemme perillä".

He olivat ajaneet täyttä ravia ja pysähdyttivät hevosen äkkiä
nimismiehen asunnon edustalle.

Borris nousi alas vaunuista Madsenin pidellessä hevosta ja nosti
nukkuvan santarmin alas, kantoi hänet sisään ja heitti lattialle.

"Kun santarmi häiritsee maantien rauhaa, niin me muut saamme ruveta
poliiseiksi", sanoi hän. "Muuten me eteläjyllantilaiset olemme
'Deutsches Reichin' [Saksan valtakunnan] lainkuuliaisimmat ja
rauhallisimmat alamaiset ja meidän joukossamme tapahtuu vähimmin
rikoksia. Kun santarmit juovat itsensä humalaan, niin me tulemme yhtä
hyvin ilmankin heitä toimeen. Minulla on monta todistajaa. Hän paljasti
miekkansa krouvissa ja haavoitti pari miestä."

Siihen ei ollut mitään sanomista. Santarmi oli sikohumalassa, sen
nimismieskin näki, ja kohta sen jälkeen pidetystä kuulustelusta kävi
ilmi, että santarmi oli kompastunut omiin tekoihinsa.




3.


    "Kun hanhi on kulussa ja mäyrä on kolossa,
    niin valkealla varsalla talvi on tulossa."

Kaikki merkit tiesivät kovaa kylmyyttä ja ankaraa talvea. Metsät
säilyttivät tavallista kauemmin kultaisen ja punaruskean väriloistonsa.

Aitauksissa loisti miljoonittain pihlajanmarjoja, muurahaiset olivat
piiloutuneet hyvissä ajoin maan sisään ja varpuset pyrähtivät vasten
ikkunoita, ikäänkuin etsien lämpöä ja turvaa ihmisten luota.

Højemarkessa ei edes lehti ollut pudonnut viiniköynnöksistä ennen
Martinpäivää.

Mutta yökylmän kerällä talvi teki tuloaan.

Täysikuu levitti valoaan yli maan ja juutilainen sananparsi sanoo:

    "Marttina täys kuu, toisna vielä täys suu."

Kielletty hedelmä on makeinta — varsinkin sellaisen herttaisen
tuittupään mielestä kuin Karenin.

Kuinka viisas hän olikaan, tuo vanha käärme, joka viekoitteli Eevaa
kielletyllä hedelmällä!

Jos kaikki muut vain olisivat häntä kehuneet ja pitäneet hänestä! Eipä
Karen silloin olisi takertunut siihen ansaan, joka hänelle viritettiin..

"Sind wir nicht alle Menschen?"

Niin, emmekö me kaikki ole ihmisiä Herran edessä?

Oikeastaan oli Karen aivan samaa mieltä kuin reiniläinenkin.

Hänen synnynnäinen, varma vastustushalunsa teki hänelle tässä kohdin
pahat kepposet. Mutta samalla hänen kopeata luontoaan kiusoitti se
seikka, että hän oli voinut käyttäytyä epäkohteliaasti.

Se ei ollut koskaan ennen hänelle tapahtunut. Reiniläisen asema muuttui
siten edullisemmaksi; siinä oli jotain hyvitettävää!

Täytyyhän olla oikeudenmukainenkin tässä maailmassa — yksin
vihollisensakin suhteen. Eiväthän kaikki saksalaiset ole samaan vuokaan
valetut.

Ja sitä Karen ajatteli vain sentähden, että reiniläinen oli niin
kaunis, hänen viiksensä olivat niin komeat ja tummat ja hän sanoi
hänelle niin paljon kaunista.

Karen oli, samoinkuin muut nuoret tytöt, hiukan turhamielinen. Imartelu
oli hänelle mieleen, ja kuinka monet ihmiset yleensä eivät olisi
alttiita imartelulle?

Saksalaisen silmiinpistävä ihailu kohotti Karenia hänen omissa
silmissään.

Tuolla tavalla ei Valdemar koskaan ollut katsonut häneen, ei koskaan
puhutellut häntä. Valdemar oli niin jäykkä ja juro.

Se, että hänen tanskansa tuli päivä päivältä paremmaksi, liikutti
Karenia ja saattoi samalla hänet sovinnollisemmaksikin häntä kohtaan.
Hän käytti tuskin ainoatakaan saksalaista sanaa enää.

Kuinka kaunista ja hienotunteista hänen puoleltansa! Maan kielen
puhuminen tuotti hänelle epäilemättä paljon vaivaa, enempää häneltä ei
mitenkään voinut vaatia.

Mitenkä Karen joutui keskusteluihin hänen kanssansa? Niin, sitäpä ei
ole niinkään helppo sanoa. Mistä se saa alkunsa? Vähin erin!

Saksalainen sanoi eräänä päivänä:

"Minä en ole tullut tänne anastajana", ja toinen sana oli toisen
synnyttänyt.

Hän kertoi olevansa orpo, eikä hänellä liioin ollut sisaruksia eikä
läheisiä sukulaisia. Hän seisoi aivan yksin maailmassa. Hän oli tullut
tänne vieraasen maahan, sentähden että täällä maanviljelys oli niin
kannattavaa.

Hän kertoi kodistansa Rheingaussa, puhui Lorelei-kalliosta ja
Reinvirrasta. Ja hän alkoi jälleen hiljaa ja hillitysti laulamaan
pehmeällä barytoniäänellänsä:

    "Ich weiss nicht was soll es bedeuten,
    dass ich so traurig bin;
    ein Märchen aus alten Zeiten,
    das kommt mir nicht aus dem Sinn.

    Die Luft ist kühl und es dunkelt,
    und ruhig fliesset der Rhein,
    der Gipfel des Berges funkelt
    Im Abendsonnenschein".

Karenin harmi, jota hän aikaisemmin oli häntä kohtaan tuntenut, alkoi
haihtua kuin yökaste auringon noustessa.

"Vaan varo, neito, kuningasta keijuin!"

Ja nyt ei ollut aurinkoa, eikä kelpo, vanha, tanskalainen
keijukuningaskaan ollut leikissä mukana, vaan saksalainen Erlkönig,
joka tahtoi kostaa Karenille.

Hän hymyili pilkallisesti "ho hoo!" niinkuin vain satukuninkaat osaavat
hymyillä.

    "Ich liebe dich, mich reizt deine schöne Gestalt;
    und bist du nicht willig, so brauch ich Gewalt!"

       Sua lemmin, muotosi hurmaa mun,
       ja ellet suostu, ma ryöstän sun —

Luoteistuuli vonkui, aika oli huono kosimiseen. Kylmäksi kävi odotus
ulkona, varpusten nälkäisinä hypähdellessä kohmettuneella maalla.

Vaan tämä kosiminen oli niin levoton, sen täytyi piiloutua ja
pujottautua pensaiden ja aitauksien taakse.

Mutta pensaat ja aitaukset olivat nyt lehdettömät, eivätkä voineet
tarjota kunnollista suojaa eikä hyvää piilopaikkaa.

Miksi Karen ei kertonut kotona tapaavansa häntä silloin tällöin ja
puhuvansa hänen kanssansa?

Tokkopa hän sitä itsekään tiesi?

Ei missään tapauksessa ainakaan ennen kuin eräänä päivänä, jolloin ruis
alkoi vihertää pellolla ja leivo riemuiten liiteli ilmassa kohoten
kohti keväistä sinitaivasta, ja jolloin saksalainen, rohkaisten
mielensä sanoi — tällä kertaa kuitenkin saksaksi:

"Ich liebe dich! Ich liebe dich!" [Minä rakastan sinua!]

Hän kertoi Karenille, että kun hän ensi kerran näki hänet elokuorman
luona, ilta-auringon kultaloisteen kimallellessa hänen hiuksissansa ja
hänen laulaessaan reippaalla äänellään tanskalaista laulua, niin hän
heti oli kuvaillut mielessään häntä Loreleina:

    "Ihr goldenes Geschmeide blitzet,
    sie kämmt ihr goldenes Haar.
    Sie kämmt es mit goldenem Kamme —
    und singt ein Lied dabei!
    Das hat eine wundersame
    gewalt'ge Melodei!"

"Und ich liebe! Ich liebe!"

"Ei, ei!" huudahti Karen kauhistuneena ja riuhtasi itsensä irti. "Ei
koskaan maailmassa! Ei koskaan!"

Karen kiiti pois kuin takaa-ajettu.

Mutta hänenkin kävi kuin poikasen venheessänsä.

    "Er schaut nicht die Felsenriffe,
    Er schaut nur hinauf in die Höh!"

Karen palasi takaisin ja taaskin takaisin — sattumalta tietysti,
mutta joka kerralta hän jäi muutamaa hetkeä kauemmaksi kuuntelemaan
petollista, hurmaavaa laulua.

Kuunteli sitä niin kauan, kunnes hän siihen tottui, kunnes pistin
hävisi siitä ajatuksesta, että hän menisi saksalaiselle miehelle.

Eikö hän päinvastoin voisi täten suorittaa suurta, isänmaallista työtä?
Muuttaa hänen mielensä, niin että hänestä tulisi luotettava, Tanskan
mies, ainakin sellainen, joka myöntäisi vääryyden tapahtuneen?

Eikö heillä olisi etuakin siitä, jos saisivat puolelleen miehen
vihollisen leiristä?

He kaikki häntä siitä kiittäisivät. Oi, mitä viisasteluja viekas
paholainen käyttääkin, kun hän tahtoo viekoitella meitä johonkin, jonka
tekemättömäksi tekemiseen me ehkä perästäpäin tahtoisimme antaa vuosia
elämästämme!

Olihan rakkaus kansainkeskinen. Se ei kysynyt, onko saksalainen vai
tanskalainen, juutalainen vai kreikkalainen. Tiettävästi!

Sidsel ensinnä vainusi vaaraa. Joskin hänen ymmärryksensä oli
tylsistynyt, niin hänen vaistonsa oli kyllin selvä.

Kun jotain vihamielistä oli tulossa, niin hän oli varoillansa ja
vainusi yhtä tarkkaan jälkiä kuin hyvä metsäkoira.

"Karen ei ole oikealla tolalla", sanoi hän eräänä päivänä Esbenille.
"Pitäkääpä varanne".

"Mitä se voi olla, Sidsel?" kysyi Esben hämmästyneenä.

"Sitä en tiedä, mutta minusta tuntuu kuin rajuilma olisi tulossa."

Ja hän katosi askareihinsa.

Esben seurasi viittausta ja painoi mieleensä yhtä ja toista.

Miksikä Karen oli joka päivä niin kauan ulkona? Ja miksi hän aina kulki
Egtvediin päin?

Eräänä päivänä, sanottuaan jäähyväiset Jürgensille ja tultuaan tien
käännökseen, yllätti Esben hänet aitauksen takaa.

Hän vihelsi.

"Halloo, Karen! Kenen kanssa sinä niin kauan lavertelit?"

Esben oli lyhytnäköinen, eikä ollut tuntenut saksalaista.

"Pitääkö minun nyt siitäkin tehdä tiliä?" vastasi Karen ja heitti
uhkamielisesti päätänsä.

Omatunto, joka ei ollut oikein hyvä, yllytti häntä vastarintaan.

"Ei sinun, kihloissa olevan tytön, sovi niin kauan jutella maantiellä
nuoren miehen kanssa".

Sitä ei Esbenin olisi pitänyt sanoa.

"Kuka minut on kihlannut?" kysyi Karen lyhyesti ja kiirehdytti
askeleitaan.

"Puhutaan nyt suoraan, Karen. Minä olen sinun vanhempi veljesi ja minä
en tahdo tietää sinun oikuistasi. Eikä tämä ole ensi kertaa, Karen.
Minä olen varmasti vakuutettu siitä, että sinulla on usean kerran ollut
yhtymyksiä tuon miehen kanssa".

Sitä hänen vielä vähemmin olisi pitänyt sanoa.

He olivat samaa ainesta nuo kaksi, ja samalla hetkellä kuin Esben
tahtomattansa oli herättänyt hänen jäykkämielisyytensä koko
voimassansa, samalla Karen päätti antaa myöntävän vastauksen
Jürgensille.

"Oletko sinä vakoillut minua?" huudahti Karen kalpeana vihasta. "Onko
Valdemar pannut sinut vartioimaan minua? Siitä on loppu tehtävä, minä
en tahdo olla valvonnan alainen. Jos sinä tarkoitat, että minä muka
olisin kihloissa Valdemarin kanssa, niin sinä ja äiti, te olette
kihlanneet minut hänelle, mutta minä en koskaan ole suostunut siihen,
enkä suostukkaan niin kauan kuin elän!"

"Karen!" huudahti Esben. "Ole varoillasi!"

He olivat tulleet pihamaalle. Borrisgaardin vaunut olivat oven edessä
ja Karen näki enonsa kävelevän rouva Grunnetin kanssa puutarhassa.

No, sepä vielä puuttui!

Esben meni suoraan heidän luoksensa, mutta Karen, joka ei mistään
hinnasta tahtonut nyt heitä tavata, — hän ei ollut vähintäkään siinä
mielentilassa! — meni suoraan sisään, ja siellä seisoi Valdemar!

Tulipa hän ojasta suoraan allikkoon!

Hänessä oli jotain, — Karen ei itse ymmärtänyt mitä se oli! — hän ei
ollut koskaan ennen sitä hänessä huomannut.

"Karen", hän sanoi ja tarttui hänen molempiin käsiinsä, "nyt minä
tahdon saada ratkaisevan vastauksen! Sinun ei pidä kauemmin odotuttaa
minua turhilla lupauksilla. Tahdotko tulla vaimokseni, Karen?"

Koko hänen olennossaan oli isän ylpeää mahtavuutta.

Karen tunsi ikäänkuin veitsen kurkussansa! Nyt tai ei koskaan!

"Päästä minut", sanoi Karen. "Sinä teet minulle pahaa."

Valdemar päästi hänet heti irti.

"Suo anteeksi, pikku Karen". Hänen äänensä vavahteli. "Minä en
mitenkään tahtoisi tuottaa sinulle tuskaa, mutta sinä olet leikitellyt
niin kauan minun kanssani, ja mies voi joutua aivan suunniltansa.
Tahdotko sinä tulla minun vaimokseni, Karen?"

"En!" sanoi hän ja puri hampaansa yhteen. "Omaisuus ei saa joutua pois
suvusta. Se se kaiken takana piilee."

Valdemarin mieli kuohahti.

"Etkö häpeä!" huudahti hän vihoissaan. Hänen juutilainen
maltillisuutensa ja rauhallisuutensa oli kuin poispuhallettu. Tuo
hirveä loukkaus, jonka Karen heitti hänelle vasten silmiä, saattoi
hänet pois suunniltansa.

"En minä tahdo houkutella itselleni vaimoa, mutta kyllä se päivä vielä
koittaa, jolloin sinä tulet katumaan!"

"Jos ei se tule tänään, niin tuleepa huomenna!" naureskeli Karen
matkien hänen puheenparttansa.

"Sinä olet ilkeä, Karen."

Valdemar oli äkkiä tullut aivan rauhalliseksi ja katsoi häntä lujasti
silmiin.

"Jumala antakoon sinulle anteeksi, mutta minäpä luulen melkein, että
viime aikoina olet ruvennut vihaamaan minua."

"Niin, minä vihaan sinua", vastasi Karen, "samoin kuin minä vihaan ja
aina olen vihannut kaikkea pakkoa."

"Jumala on todistajanani", sanoi Valdemar intohimoisesti, "etten
koskaan ole tahtonut sinua pakoittaa, minä tahdoin vain tehdä lopun
tästä."

"Sinä olet ollut julma Karen", lisäsi hän alakuloisesti. "Sinä olet
kiduttanut minua."

"No lapset!" huudahti Borris, joka rouva Grunnetin kanssa astui
puutarhasta sisään, "oletteko nyt sopineet, milloin häät vietetään?"

"Me olemme päättäneet, ettemme _koskaan_ vietä häitä", sanoi Valdemar,
joka nopeasti hillitsi tunteensa. "Minä en koskaan tahdo vaimoa, joka
ei rakasta minua oikealla tavalla, ja sitä ei Karen tee. — Antakaa
Karenin olla rauhassa, tästä asiasta ei maksa enää vaivaa puhua."

Valdemar meni ulos eikä palannut enää takaisin.

Nyt Karen päätti uskaltaa kaikki; menköön sitten syteen taikka saveen.

Mielenkuohussaan hän ei edes huomannut Valdemarin jalomielisyyttä,
tämän tahtoessa säästää häntä muiden pakoittamiselta. Hänelle se oli
aivan tuhlattua tavaraa.

"Minä vastasin kieltävästi Valdemarille sentähden, että olen kihloissa
Ruprecht Jürgensin kanssa Egtvedistä."

"Karen!" huudahti rouva Grunnet ja hypähti pystyyn, ikäänkuin tytär
olisi pistänyt häntä veitsellä.

"Sinä olet hullu, Karen!" huusi Borris.

"En minä ole hullu", sanoi Karen uppiniskaisesti. "Onhan niitä muitakin
tanskalaisia naisia, jotka ovat tehneet samoin. Minä en ole ensimäinen.
Ja minun tietääkseni on se onnistunut hyvin."

"Ei aina", vastasi Borris kylmästi. "Ja meidän suvussamme se ei käy".

"Eiköhän meidän kansamme elinrunko ole niin voimakas ja turmeltumaton,
että se voi sietää joitakuita saksalaisia ymppivesojakin", sanoi Karen
pilkallisesti.

"Tule järkiisi, lapsi! Sinähän syöksyt turmioon."

Borris tarttui hänen käsiinsä kiinni.

"Ei, sitä minä en tee", vakuutti Karen ja riuhtasi itsensä irti. "Se
olisi toista, jos seuraisin häntä vihollisen maahan, mutta hänenhän
täytyy jäädä minun maahani. Minulla on voima puolellani. Siinä
ei tosiaankaan ole vaaraa. Tanskan kieli on oleva minun lasteni
äidinkieli, heistä tulee tanskalaisia ja niin Egtved joutuu taaskin
tanskalaisiin käsiin ja vahinko on tullut korjatuksi."

"Koetappa sitä, kun Egtved on täynnä saksalaisia sukulaisia."

"Hänellä ei ole läheisiä sukulaisia", vakuutti Karen, "he ovat kaikki
kuolleet, ja saksalainen ei saa astua jalallaan minun taloni kynnyksen
yli".

"Sitten hän on kehno mies!" pilkkasi Borris.

"Sitä hän ei ole, hän on kelpo mies, ja minä tahdon hänet omakseni,
vaikka te kaikki olisitte minua vastaan!"

Pieni, kiihkeä Karen seisoi uppiniskaisena säihkyvin silmin ja
otsa kiharien peitossa ja taisteli taistelun, joka totta tosiaan
olisi soveltunut puolustamaan parempaakin asiaa kuin _ohimenevää
rakkaushuumetta_.

"Sinä olet itsepäinen lapsi etkä tiedä omaa parastasi", sanoi Borris
ankarasti. "Ettet sinä tahdo ottaa Valdemaria, se tuottaa minulle
suurta surua, mutta se on sinun oma asiasi. Mutta tämä koskee koko
sinun sukuasi."

Esben tuli kiireesti sisään. Hänen kasvoissaan kuvastui niin kova
mielenliikutus, että ne olivat aivan vääntyneet.

"Minä kuulin sen ikkunasta!" huudahti hän, "se ei ole mahdollista, että
siten olisit pettänyt meidät kaikki! Karen! Karen!"

Kuului raskas huokaus.

Rouva Grunnet nousi ylös.

"Ettekö tahtoisi olla niin hyvät ja mennä täältä?" kysyi hän
tuskastuneesta. "On parasta, että minä puhun yksin Karenin kanssa."

Esben paiskasi oven kiinni, niin että koko talo tärisi.

"Koeta saada hänet järkiinsä jos voit", sanoi Borris, "mutta minä
pelkään ettei se onnistu. Lapsi on aina ollut itsepintainen. Ikäänkuin
varsa, joka ei siedä suitsia eikä kannuksia. Antaa hänen juosta niin
pitkälle kuin nuora ulettuu."

Hän puristi sisarensa kättä ja läksi. Pian sen jälkeen kuului vaunujen
pyörinää.

Karen heittäytyi tuolille, painoi päänsä pöytää vasten ja purskahti
itkemään. Tunteiden pinnistys alkoi laueta.

Jos rouva Grunnet nyt olisi ollut vaiti, niin ehkä paljon olisi toisin
käynyt. Mutta sitä hän ei voinut, eikä se kumma ollutkaan.

"Tahdotko sinä todellakin tuottaa äidillesi ja suvullesi niin suuren
surun?" kysyi hän.

Karen lakkasi itkemästä ja kuunteli.

Siinäpä sitä taas oltiin! Suku ja aina vaan suku. Eikö kukaan sitten
häntä ajatellut?

Ei, toisin ei voinut käydä! Hän oli polttanut kaikki sillat takaansa.
He eivät ansainneet parempaa.




4.


Ei siinä mikään auttanut, äidin täytyi taipua.

Eivät mitkään houkutukset, eikä rukoukset eikä varoitukset auttaneet.
Pikku tuittupää kesti rohkeasti kaikki hyökkäykset ja oli omasta
mielestään yhtä suuri sankari kuin Sidselkin, kun tämä oli keskellä
kuulasadetta Dybbolin luona.

Oli hyvin surkea aika.

Rouva Grunnet oli syvästi alakuloinen, Esben raivosi ja Sidsel hääri
talossa, ikäänkuin ei hänellä missään olisi ollut tasapainokohtaa.

Välistä hän pysähtyi, pudisti päätänsä ja mutisi itseksensä jotain,
jota ei ainoakaan kuolevainen voinut ymmärtää. Luultavasti hän
taaskin tunsi kuulien suhisevan korvissansa samoinkuin vuonna
neljäkymmentäyhdeksän.

Ei kukaan Borrisgaardista käynyt talossa ja Esben kertoi Valdemarin
matkustaneen kuningaskuntaan, Kööpenhaminan maanviljelyskorkeakouluun,
josta hän sitten pistäytyi Norjaan ja Ruotsiin.

Karen heitteli niskaansa. Sehän oli hänen oma asiansa. Mitä se Karenia
olisi liikuttanut.

Paha hengetär, uhman henki, näytti villinneen hänet. Hänen mielensä
kovettui äitiä ja veljeä kohtaan, kaikkia niitä kohtaan, joita hän
muuten oli niin hellästi rakastanut. Yksin kyyhkyset ja Hektorkin
saivat sitä tuntea.

Esben ei puhutellut häntä ja äiti vain välttämättömimmistä asioista,
koska hän ei saanut mitään vastausta.

Parasta tehdä tästä loppu ja määrätä hääpäivä. Jos Esben olisi saanut
määrätä, niin Karen ei olisi saanut minkäänlaisia myötäjäisiä, "sillä
niitähän saksalainen vain halusi", mutta äidin viisaus ja oikeudentunto
asettui sitä vastaan.

"Hän on minun tyttäreni, Esben, eikä se olisi viisasta. Jos
optanttiperhe tekisi tyttären perinnöttömäksi sillä perusteella, että
hän joutuu saksalaiselle miehelle, niin meidän helposti voisi käydä
huonommin kuin saksalaisen."

Sillä aikaa kyntömies kynti maataan ja kottarainen hyppeli
männynoksilla ja nyppi matoja ja toukkia. Pois ne, niin on se tehty!

Gyritheltä tuli kirje Alsista.

"Jos hän vain ei olisi vihollinen, vaan kuuluisi kansaan, joka meille
ei olisi niin paljon pahaa tuottanut, niin kävisihän tuo laatuun.
Vaikka olisihan pohjalla sittenkin jotakin eroittavaa", kirjoitti hän.
"Lapsuusmuistojen voima vetäisi kunkin omalle puolellensa. Uskottomuus
lapsuuttaan kohtaan kostaa aina itsensä.

"Ei koskaan pidä avioliittoa rakentaa muuta kuin oman kansansa miehen
tai naisen kanssa."

Niin, hyvä oli Gyrithen sanoa, hän oli aina ollut oikealla tolalla ja
elämä avautui kuin sileä maantie hänen eteensä.

Vihdoin eräänä päivänä tuli Ruprecht Jürgens komeasti ajaen Højemarkeen.

"Siunaa ja varjele, tuossa on saksalainen!" sanoi Sidsel ja hänen
päänsä liehuvine nenäliinoineen katosi heti kyökin ikkunasta.

Jürgens kohotti etsivän katseensa ikkunoihin.

Karen näki hänet ylhäältä päätyikkunasta, jossa hän kauan oli seisonut
ja tähystellyt. Hänen sydämensä sykki ja hänen kasvonsa punoittivat
kuin kesän ensi ruusu, mutta kuitenkin hän säikkyen peräytyi.

Esben oli mennyt ulos, hän ei mistään hinnasta tahtonut olla läsnä, —
"ei sittenkään, vaikka he hiuksista laahaisivat hänet sisään!" — ja
siten rouva Grunnet yksin otti Jürgensin puutarhanpuoleisessa huoneessa
vastaan.

Tuo muhkea nainen kohosi tuoliltansa, jokainen, joka tunsi hänet, olisi
väittänyt hänen käyneen ainakin kymmenen vuotta vanhemmaksi.

Iloiset, leppeät kasvot olivat nyt kalpeat paljosta valvonnasta.

Kun hän hitaasti astui Jürgensiä vastaan, niin tämä saattoi huomata,
kuinka suurta itsensävoittamista yksin hänen vastaanottamisensakin
kysyi.

"Se ei suinkaan ihmetytä teitä", sanoi hän hyvin arvokkaasti, "että
tämä oli suuri yllätys meille ja että meidän on hyvin vaikea tottua
siihen mikä —" hän vaikeni ja haukkoi henkeään, — "siihen mikä on
tapahtunut."

"Tarkoitatteko siksi että minä olen saksalainen?" kysyi hän.

"Siihen on tuskin tarpeellista vastata myöntävästi, mutta myöskin
siksi, että te kaikissa suhteissa olette meille ventovieras mies."

"Te pelkäätte tyttärenne puolesta", sanoi hän hiljaisesti, ikäänkuin
hänellä olisi ollut jotakin anteeksi pyydettävää. "Mutta minä vakuutan
teille: hän joutuu hyviin käsiin."

"Hän on sen itse halunnut."

Rouva Grunnet torjui siten kaiken puolustelemisen.

"Hän saa nyt tyytyä kohtaloonsa semmoisenaan kuin se muodostuu. Mutta
puhukaamme toimenpiteistä, ne ovat nyt meitä lähinnä".

Rouva Grunnet pyysi Jürgensiä istumaan ja teki selkoa myötäjäisistä.
Jürgensillä ei ollut syytä valituksiin.

Karen oli aikoja sitten astunut rappusia alas, mutta hän jäi epäröiden
seisomaan alimmalle portaalle, eikä uskaltanut astua alas.

Hänen valtasuonensa tykytti niin rajusti, että hän mielestään kuuli
sen lyönnin ja sitten Hektor haukkui alhaalla pihalla. Ei, sitä hän ei
kehtaisi sentään!

Suudella äidin nähden, — ei! Jokin ääni hänessä sanoi, että hän
tuottaisi sen kautta vain turhaa tuskaa; hän tahtoi säästää siitä äitiä.

Äkkiä puutarhanpuoleisen huoneen ovi riistäytyi auki ja Karen pakeni
nopeasti rappusia ylös.

Kun Jürgens oli noussut vaunuihin, katsahti hän taaskin ihmetellen ylös
ikkunoihin, eikö häntä sittenkään sieltä näkyisi!

Eräänä aamuna ihmisten herätessä seisoi haikara kalkuttaen pesässänsä.

Kevät oli tullut!

Pellot olivat kylvetyt ja jyrätyt.

Kevätauringon lämmössä levisi kaikkialle höyryävän mullan tuoksu.

Maat saivat vähitellen ensimäisen heleän värinsä. Hennot vesat
kohosivat mullasta ja loivat niille vaaleanviheriän harsonsa.

Kaste laskeutui hienoihin teriin, ja joka kerta aamuauringon koittaessa
kimaltelivat kaikki kastehelmet hohtokivinä taivaankaaren väreissä.

Ruistähkät tulivat putkistansa ulos ja ohravainio aaltoili pehmeänä
kuin silkki leudon tuulen hengessä. Se puhalteli kevään yli koko maan.

Ja aitauksissa tuoksuivat villiruusut ja kukkivat seljapuut.

Eikö nyt ollut oikea hääaika? Nämät häät soveltuivat niin erinomaisesti
kaikkeen muuhunkin.

Maalaistoveriyhdistys pohjois-Slesvigissä oli hajoitettu,
maalaisyhdistykset Aabenraan ja Haderslevin lääneissä olivat julistetut
valtiollisiksi ja niiden toiminta oli sen johdosta keskeytetty.

Vapaakirkot Bovlundissa ja Haderslevissä olivat suljetut, samoinkuin
kokoustalo "Frej" Kristiansfeldtissäkin.

Kokouksia oli laittomasti hajoitettu, tanskalaismielisiä opettajia
ja opettajattaria pakoitettiin muuttamaan saksalaisille seuduille
ja Eteläjyllannin rekryytit, jotka ennen olivat kokoontuneet vain
muutamiin karnisoonikaupunkeihin, pistettiin nyt sinne tänne
saksalaisiin rykmentteihin hajalleen toisistansa. Luonnollisesti vain
sentähden, että he sotapalveluksessa saksalaistuisivat.

Tanskan kielen opetus kodeissakin, ulkopuolella lainmääräämää
kouluaikaa, kiellettiin.

Ja samalla kuin kokousoikeutta loukattiin, alkoi karkoituskin uudelleen
— varsinkin tanskalaisten meijeristien karkoittaminen.

Niin, olihan nyt sopiva aika Karenin häitä viettää.

Rouva Grunnet ei itkenyt. Hänen kyyneleensä eivät vuotaneet, mutta
hänen mieltänsä karvasteli ja yöt olivat unettomat.

Mielikarvaus turrutti surun, kunnes sen aika tuli, sillä suru vaatii
aina aikansa.

Sidsel ei sanonut mitään, hänhän oli aina harvapuheinen. Mutta ikuisen
väsymättömyyden tavoin hän kulki vavisten ja itsekseen mutisten
huoneesta huoneesen, ylös ja alas portaita.

Esben nimitti häntä talon pahaksi omaksitunnoksi. Karen, joka
enimmäkseen istui omassa huoneessaan, kuunteli ehdottomasti Sidselin
puuhaa talossa, mutta hän saattoi tuskin sitä eroittaa.

Sidsel kulki aina tohveleissa ja hän astui niin kepeästi kuin hirvi.

Mutta Karen kävi joka päivä Egtvedissä auttamassa Jürgensiä
talonjärjestämis-hommassa, ja siellä hän lauloi iloisella äänellä,
sillä rakkaus ja uhma tekivät hänet uhkamieliseksi.

Oi, kuinka voitonvarma hän oli itsestänsä ja Jürgensistä!

Karen aikoi puhua hänelle tapahtuneesta vääryydestä, ja heidän
oikeudestansa. Hän aikoi opettaa hänelle Tanskan historiaa, ja sanoa
hänelle, että Saksan historia Tanskaan nähden oli valhetta, valhetta
alusta loppuun saakka!

Karenin piti saada oma huoneensa ja Jürgensin omansa.

Kun Karen eräänä päivänä näki, että Jürgens oli ripustanut keisarin ja
keisarinnan kuvat seinälle, niin hän sätkähti ensin, mutta sanoi sitten
aivan jyrkästi:

"Sinä voit ne ripustaa _omaan_ huoneesesi, mutta minun huoneeseni minä
silloin tahdon kuningas Kristianin ja kuningatar Louisen kuvat ja sitä
paitsi niin monta pientä Tanskan lippua kuin itse haluan."

"Sen sinä kyllä saat", sanoi Jürgens ja suuteli häntä. "Siten ei
kummankaan oikeutta loukata. Minä itse autan sinua asettamaan ne
seinälle."

"Mutta sinä et saa koskaan unohtaa", keskeytti Karen, "että kun minä
suostuin tulemaan sinun vaimoksesi, niin sinä lupasit minulle pyhästi,
ettei meidän talossamme koskaan kuuluisi ainoatakaan saksalaista sanaa!"

"Sen minä lupaan sinulle", sanoi Jürgens vakavasti ja mitä sitä ei
luvattaisi, kun ollaan hulluuteen asti rakastuneet eikä vielä ole
koeteltu mitä lupauksen täyttäminen merkitsee. "Minä olen sanassani
pysyvä mies. Minä pidän sen, minkä kerran lupaan. Sinun kansasi on
minun kansani!"

Sen oli Ruth Naomille sanonut. Ja Jürgensin tarkoitus oli rehellinen,
sillä hän oli kelpo, kunnon mies ja täynnä rakkautta Kareniin.

Esben läksi "välttämättömälle toimitusmatkalle". Hän ei voinut
pakoittautua olemaan läsnä "tuossa jutussa", kun hän vain saattoi
keksiä jonkun mahdollisen syyn poisjäämiseen.

Hän ei edes jättänyt hyvästi Karenille, mutta Karen seisoi ovessa
hänen, lähtiessänsä ja sanoi pilkallisesti:

"Onhan se hyvä, että minä tulen pois talosta ennenkuin Gyrithe saapuu."

Kaikki he saattoivat hiipiä pois; äidin vain oli pakko kestää loppuun
saakka.

Mitä varten muuten äitiä olikaan, jollei kantamaan raskainta kuormaa?

Häät olivat hiljaiset ja koruttomat, mutta oikeutta ja kohtuutta oli
osoitettu Karenille sekä sille miehelle, jonka hän oli valinnut.

Rouva Grunnet puki itse hänet vihlovin sydämin ja kiinnitti seppeleen
morsiushuntuineen hänen päähänsä, sillä äitihän, niin kuin sanottu, on
kuitenkin aina äiti.

"Ei sinun pidä ihmetellä sitä, Karen", sanoi hän lopuksi, "että me
suremme. Ajattele veljeni asemaa, hänen, joka on pitäjän johtomiehiä!
Toiset olisivat sen ehkä helpommin kestäneet, mutta me, sellaiset
kuin me nyt kerran olemme, emme voi sitä levollisesti kantaa. Me emme
ole sillä tavalla luodut, me Borrisgaardin ja Højemarken väki. Mutta
sen minä tahdon sinulle sanoa, että jokaiselle isälle ja äidille
Eteläjyllannissa se on sellainen kohtalo, jota täytyy koettaa voittaa."

Kun Jürgens oli tullut ja morsian täysissä tamineissa astui
makuuhuoneestansa ulos, kohtasi hän Sidselin ja vihdoinkin Sidsel
ratkesi puhumaan, päästi valloilleen kaiken sen, joka koko tämän ajan
oli hänen sydämessään polttanut.

Sointuvalla äänellään hän sanoi Karenille kiinnittäen jäykän katseensa
lujasti häneen:

"Enpä olisi uskonut, että Kai Grunnetin tytär astuisi alttarille
saksalaisen miehen rinnalla! Eikä Kai Grunnetkaan sitä uskonut
ollessaan vallituksessa N:o 2 Dybbolin luona vuonna kuusikymmentäneljä.
Jos se mies olisi ollut siellä, niin Kai Grunnet olisi tähdännyt häneen
ja ampunut hänet."

Ei kukaan Borrisgaardista ollut saapuvilla. Ei ketään sukulaisista ja
tuttavista ollut kutsuttu. He olisivat kieltäytyneet tai tulleet hyvin
vastahakoisesti. Siksi ei heitä tahdottu pakoittaa.

Ainoastaan rouva Grunnet ajoi heidän kanssaan kirkkoon, mutta päivä
oli ihana kesäkuun päivä. "Herra armahtakoon", ajatteli haudankaivaja
Madsen, kun hän virkatoimessa ollessaan näki heidän astuvan
kirkonlattian yli, "hän näyttää siltä, kuin seuraisi hän tytärtään
mestauspaikalle!"

Jos Madsenille olisi annettu lupa soittaa kelloja näissä häissä, niin
totta tosiaan hautajaiskelloja hän olisi soittanut.

Ja häntä oikein harmitti, ettei hän saanut sitä tehdä.

Mutta pää pystyssä Karen astui kuoroon laskeakseen uhrinsa rakkauden
alttarille.

Hän oli näyttävä heille, että he olivat hänen suhteensa erehtyneet,
tuominneet häntä väärin. Saksalaisen vaimona hän voisi tehdä paljon
sukunsa hyväksi, vieläpä suojellakin sitä.

Pian hän tuli siihen varmaan vakaumukseenkin, että Ruprecht Jürgens oli
Jumalan sallimuksesta tullut Eteläjyllantiin.

Saksalainen pappi oli nyt julistanut heidät laillisiksi
aviopuolisoiksi, siihen asiaan ei ollut enää sen enempää sanomista.

Kauniisti katetulla hääpöydällä kiilsivät talon runsaat hopeat, mutta
kukkia siitä puuttui, sillä ne olisivat olleet vain häpeällisenä
valheena, sanoi Sidsel, jota ei mitenkään saatu pöytään istumaan.
Hänellä oli muka kylliksi tekemistä kyökissäkin.

Sidselin kunniaksi on sanottava, että päivällinen oli erinomainen, eikä
tuottanut Højemarkelle häpeää.

Mutta sitten tarttui ruoka Karenin kurkkuun, ikäänkuin se olisi
tahtonut tukehduttaa häntä ja Jürgensin valtasi jäätävä tunne siitä,
mitä vieraan miehen taloon tunkeutuminen merkitsi.

Ja sitten kääri äiti vaipan Karenin ympärille ja sanoi:

"Jää hyvästi, Karen!"

Karen läksi kuin poisajettu ja nousi nopeasti vaunuihin.

Kyyhkyset pyrähtivät kujertaen ilmaan.

"Aja vain, aja!" pyysi Karen. Jokaisen silmänräpäyksen viivytys tuotti
hänelle tuskaa.

"Aja!" huusi Jürgens ja nosti kunnioittavasti hattuaan jäähyväisiksi.

"Olkaa hyvä hänelle! Olkaa hyvä hänelle", sanoi äiti.

Hektor juoksi iloisesti haukkuen heidän jäljessään.

"Tule pois, Hektor!" käski rouva Grunnet.

Koira huiskutti häntäänsä ja ryömi rouva Grunnetin jalkoihin.

Se ei kuitenkaan saisi jättää häntä!

Karen ei katsonut edes taaksensa.

Hän ei tahtonut nähdä haikaran pesää, ei päätyä, ei äitiä, joka seisoi
portailla, eikä koko Højemarkea.

Hän käänsi selkänsä vain kaikelle! Mutta Jürgens kuuli
tukahutetun-nyyhkytyksen.

Rouva Grunnet jäi jäljelle ja seisoi liikkumatta ja ääneti ja katseli
sen miehen jälkeen, joka ajoi pois hänen lapsensa kanssa ja hänestä
tuntui, kuin olisi hän kadottanut hänet auttamattomasti.

Sitten hän astui vitkalleen sisään.

Suuri huone näytti niin autiolta. Pöydällä oli kukkakimppu, jonka
Karen kiiruussaan oli unohtanut. Hän oli saanut sen Jürgensiltä. Rouva
Grunnet ei voinut olla yksin. Hän meni kyökkiin etsimään Sidseliä.

Sidsel seisoi ja oli kovassa puuhassa.

"Kalamureke on valmistettava. Se ei siedä lykkäystä."

- Ja sitten hän sitä vatkasi, ikäänkuin hän olisi tahtonut antaa
jollekulle selkään, jollekulle joka myös tuota kuritusta olisi
rehellisesti ansainnut.

"Niin, niin", jatkoi hän. "Hän kääntyisi haudassaan, jos hän olisi
ollut näkemässä."

Sidsel tarkoitti Grunnetia.

Ja Grunnetin leski palasi takaisin tyhjään huoneesensa ja itki siellä.
Hänen luja sydämensä oli pakahtumaisillaan.

Sillä nyt puhkesi suru ilmi.

"No", sanoi Esben tullessaan parin päivän päästä kotiin. "Onko se jo
suoritettu? Mutta tähän taloon se rosvo ei enää jalallaan astu! Ei
koskaan!"

"Totta tosiaan, sen kovempaa kolausta ei meillä vielä ole ollut!"

Sidsel sanoi sen kiiruhtaessaan ohi.

"Etkö voisi hetkeksi jättää tuota juoksuasi, Sidsel?" sanoi Esben.
"Minä juttelisin mielelläni sinun kanssasi."

"En", vastasi Sidsel. "Jos jään paikoilleni, niin siihen minä myös
jään. Se mikä on tapahtunut, on tapahtunut, eikä sitä mikään voi
muuttaa."




5.


Niin, niin, pikku Karen!

Sinä olit kuitenkin ruvennut johonkin, josta tuskin aavistit, miten se
päättyisi!

Ja kuitenkin Lorelei, Erlkönig, keijukuningas, lummekukat suossa ja
pöydälläsi sekä satakieli, joka liverteli läpi koko kesäyön, olivat
alun pitäin liittäytyneet yhteen tehdäkseen sinut onnelliseksi.

Niin selittämättömän onnelliseksi!

Kun kaksi ihmistä ovat menneet naimisiin, niin rupeavat salaiset,
luonnon sekä sielun voimat liikkumaan yhdistääkseen heitä molempia.

Jos se onnistuu, niin kaikki on hyvin, mutta jos ei onnistu, niin sitä
pahempi. Mutta usein kun joku sanoo: "Kuinka tuo mies voi kärsiä tuota
naista?" taikka "Tuo nainen tuota miestä?" niin osoittautuu, että hän
paljon mieluummin olisi voinut pitää suunsa kiinni.

Sillä se nainen tarvitsi juuri sitä miestä päästäkseen elämän läpi ja
päinvastoin.

Ei kukaan tullut heidän luoksensa käymään, mutta mitä he siitä
huolivat? Heillä oli kyllin toisistansa ja itsestänsä. Ja se aika kyllä
tulisi!

Niin ainakin Karen ajatteli, jonka mielestä kesä vain oli kuin
huviretki.

Syksyn tultua he tapaisivat taas kaikki toisensa ja sanoisivat: "Kuinka
sinä olet voinut?" ja kaikki olisi taaskin entisellään.

Karenin sydäntä kirveli kuitenkin ajatellessaan että tänään oli Esbenin
häät Alsissa, ja hän oli lähettänyt sinne häälahjansa ja sähkösanoman.

Hänen mieleensä muistui, etteivät he olleet lähettäneet hänelle mitään,
ja kun hän nyt ajatuksissansa kuvitteli perhejuhlaa Alsissa, ja
Gyritheä, jota koko suku ympäröitsi ja suosi, niin hän tunsi katkeraa
jälkimakua muistellessaan omia häitänsä.

Mitenkä nuori tyttö kuvittelee häitänsä? Morsiustyttöineen, kukkineen,
kunniaportteineen, puheineen ja juhlalauluineen.

Ja hänen häänsä? Hyvä Jumala!

Hänet valtasi samallainen tunne kuin lapsen, joka on jäänyt makeata
ruokaa vaille, ikäänkuin jotain vääryyttä hänelle olisi tehty.

Kuitenkin — kuinka ihanaa oli Egtvedissä!

Se muistutti Højemarkea kohoten korkealla rinteellä, joka vietti alas
Itämeren rantaan.

Jürgens ei voinut irtaantua siitä näköalasta.

"En ole ennen nähnyt merta", sanoi hän. "Siinä on uutuuden viehätystä,
enkä voi koskaan kyllästyä siihen."

"Sen kyllä uskon!" hymyili Karen itsetietoisesti, "missä meri
huuhtelisi joka puolta niinkuin Tanskassa?"

Jürgens ei vastannut mitään, mutta he istuivat kauan ja katselivat
eteensä.

He istuivat suurella kiviröykkiöllä.

Se oli hautakumpu lähellä rantaa. Saksalaiset sanovat sellaista
hautakumpua 'Hühnengrab'iksi.

Niin, onhan se hyvä sekin, mutta muutamia vuosia sitten oli se kaivettu
esille ja kummusta oli löytynyt tämä kiviröykkiö. Kivitys kulki myöskin
kummun ympäri ja nämät vanhan ajan muistot seisoivat nyt ilman sitä
maapeitettä, johon tanskalaiset viikingikädet olivat ne verhonneet ja
joka oli kätkössään niitä säilytellyt toista tuhatta vuotta.

"Kuuleppas, tuollaisia pyökkimetsiä sinä et iässäsi ennen ole nähnyt",
sanoi Karen äkkiä ja painautui Jürgensin rintaa vasten.

"En, sellaisia en ole koskaan nähnyt", sanoi hän myöntäen ja suuteli
Karenin pehmeää poskea, joka oli niin hieno kuin persikan hipiä.

"Ja kaikki nuo pienet leivospesät ylt’ympärillämme!" jatkoi hän. "Ja
kalalokit! Katsoppas kalalokkeja! Katsoppas vain niitä, Ruprecht!"

Niin, se oli kaunis näky!

Koko ranta oli täynnä valkoisia, liiteleviä kalalokkeja, eikä vaan
ranta, sillä kalalokit ratsastivat noilla pehmeillä, heikoilla
hyökyaalloilla, jotka tyrskyävät vasten rantaa ja sukelsivat alas
pakenevaan veteen.

"Tanska on oikea lintujen maa", hymyili Karen.

Proosallisimmatkin luonteet muuttuvat runollisiksi rakkauden ensi
huumeessa ja imevät samoinkuin perhosetkin hunajaa kaikkialta.

Sokea näkee äkkiä elämän kukkaisloisteen, ja hän näkee "pienet
leivospesät ylt'ympärillä" ja lemmikit joen rannassa, ja kuuro kuulee
kaikki luonnon äänet, peltokanan kaakotuksen, aallon loiskeen, jopa
sadepisaran tipahduksen.

"Meri puhuu lakkaamatta", sanoi Jürgens.

"Niin, aivan kuin se alituisesti tahtoisi saada jotakin sanotuksi",
arveli Karen. "Mutta kuohuuhan Reinvirtakin."

"Ainoastaan pahalla säällä, tai silloin kun tuulee, tai keväällä lumen
sulaessa ja vedenpaljouden painaessa. Mutta se voi solua niin hiljaa
ja äänettömästi eteenpäin, ikäänkuin Reinin haltia nukkuisi. Sitä ei
koskaan meri tee."

Jürgensinkin, niinkuin kaikkien reiniläisten mielikuvitus oli täynnä
satuja, hänen veressään oli hiukan "joutsenritarin" romantiikkaa;
hän kertoi Rolandseckistä ja Nonnenwerthistä ja kaikista verisistä
rakkausjutuista ritariajalla.

"Niin, mitä kaikkea on tapahtunutkaan Reinin varrella, kuinka paljon
siellä on taisteltu, rakastettu ja surtu!" sanoi Jürgens.

Karen istui leuka käden varassa ja katsoi haaveillen meren ulapalle.

Hän näki selvänä edessään vihertävän Reinin ja kaikki rauniot sen
molemmilla kupeilla, — mielellään hän kerran näkisi ne kaikki, mutta
sitten hän vuorostaan alkoi kertoa Hagbartista[7] ja Signestä, kuningas
Valdemarista ja Tovelilista.[8]

Heidän istuessaan ja kertoessaan vanhoja satuja ja meren säestäessä
niitä kohinallaan, ilta kallistui jo yöhön.

Niityt olivat kasteesta kosteat ja satakielet alkoivat liikkua
lehdikössä.

Työmies, kuokka ja lapio olalla, kulki heidän ohitsensa.

Hän palasi kotiin myöhäisestä maatyöstään ja niinkuin runoilija sanoo:
"ei jalka nopsana noussutkaan.”[9]

"Hyvää iltaa", hän sanoi ja kohotti hattuaan.

Vaikka Karen ei voinut sitä sanoiksi lausua eikä edes itselleenkään
oikein selvittää, niin hän tunsi sittenkin hämärästi, että tuo
mies, joka kulki siinä niin vankkana ja rauhallisena, aivan kuin
sotilas, joka seisoo tuolla ylhäällä Frederitzissä ja liehuttaa
pyökkilehväänsä,[10] oli sittenkin niiden samojen viikingien
jälkeläinen, jotka kaikkialla Tanskan hautakumpujen alla lepäävät
viimeisessä levossaan.

Hän tunsi äkkiä olevansa niin hyvässä turvassa. Vakavalta paikaltansa,
ikivanhalta kiviröykkiöltä, hänellä oli laaja näköala kaikkialle,
hän näki meren, jonka aaltoja hänen esi-isänsä haaksillansa olivat
kyntäneet, hän näki maan, jota hänen esi-isänsä olivat verellänsä
kastaneet ja johon hänen kansansa historia oli jättänyt katoamattomat
jälkensä.

"Niin, niin, kun ihmiset vaikenevat tai valehtelevat, pitäisi kivien
puhua", sanoi hän.

Ja sitten hän kertoi Jürgensille, kuinka riimukirjoitukset yli koko
maan, yksin Hedeby-kivilläkin olivat katoamattomina todisteina siitä,
että tanskalaiset aina olivat omistaneet maan aina Slieniin asti. Hän
aloitti Tanskan historian opetuksensa, jota hän, niinkauan kuin kesää
kesti, joka ilta jatkoi ylhäällä kiviröykkiöllä.

Karen lämpeni puhuessansa, hänen poskensa hohtivat ja hänen silmänsä
leimahtelivat, ja Jürgens tarttui kiinni hänen vilkkaasti liikkuviin
käsiinsä ja sulki hänen suunsa suuteloilla, ja Karenin mielestä kaikki
oli hyvin ja Jürgens täysin vakuutettu hänen puheestansa.

Mutta Jürgens ei huomannut muuta, kuin että Karen oli vilkas ja ketterä
kuin pieni kissanpoika. Pyöreä ja ihastuttava pehmeine, kiemailevine
liikkeinensä, leuvassa pieni syvennys, suu herkkä ja poskissa syvät
hymykuopat.

Hänen äänessään oli omituinen kuhertava sointu ja Jürgens nimitti häntä
sen tähden pieneksi, suloiseksi metsäkyyhkykseen.

Siten aluksi kaikki kävi hyvin, mutta kun rouva Grunnetin ja nuoren
parin kotiintulo Alsista läheni, joutui Karen levottomuuden valtaan.

Sitä varjoa, jonka Jürgens hänen elämäänsä oli heittänyt, hän ei toisin
voinut itse huomata, sillä rakkauden loiste sen heti karkoitti, mutta
joka tapauksessa hän kävi varjossa näkemättä sitä.

Se alkoi siten, että Jürgens huomasi Karenin välttävän hänen
huonettansa. Hän ei tahtonut istua siellä.

"Pelkäätkö sinä keisaria ja keisarinnaa?" kysyi Jürgens piloillansa.
"Minähän katselen mielelläni tanskalaista kuningastasi ja
kuningatartasi, ne ovat kaunista väkeä, eivätkä ne tuota vähintäkään
harmia minulle."

"Siinäpä se", vastasi Karen. "Ne eivät ole koskaan sinulle harmia
tuottaneet."

Jürgens tyytyi siihen eikä sanonut sen enempää.

Hänen oli helpompi hänen, joka oli voittaja. Täytyihän antaa voitetun
pitää jotakin hyvänänsä.

Eräänä päivänä pystytettiin lipputanko pihamaalle. Karen katseli työtä
hämmästyneenä.

"Kelle sinä aiot liputtaa?" kysyi hän hengästyneenä, kun hän huomasi
miehensä ottavan Saksan lipun esiin.

"Tänään on maaneuvoksen[11] syntymäpäivä", vastasi hän, "ja kun
maaneuvos ajaa tästä ohi, niin enhän minä saksalaisena voi olla
liputtamatta."

Hän nosti lipun. Vitkalleen se kohosi tangossa, kerran tuuli sitä
läimähytti ja se oli ylhäällä liehumassa.

Karen ei sanonut sanaakaan, mutta hän kalpeni äkkiä, meni huoneesensa,
peitti kasvonsa käsiinsä ja purskahti itkemään.

Se näkyi kauas ympäristöön. Hänen häpeäänsä kaikki tuulet nyt
liehuttivat — se näkyi yli koko paikkakunnan.

"Kunniaton!" sanoi Esben. ”Kunniaton!”

Ja kaikki ihmiset toisissa Preussin lippua ja kaikki, jotka kulkivat
ohitse, pysähtyivät ja osoittivat sitä sanoen:

"Pikku Karen parka! Ensi kertaa Saksan lippu nyt Egtvedissä liehuu!"

Hän ei kestänyt sitä kauemmin, hänen piti saada nähdä äitiänsä.

Oi, miksei äiti tullut hänen luoksensa? He olivat aivan varmaan jo
palanneet kotiin!

Oliko hän heidän mielestään jo kuollut ja kuopattu? Eikö Gyrithekään
häntä säälinyt?

Karen kuuli Jürgensin tulevan ja hän pakeni puutarhaan. Tällä hetkellä,
totta tosiaan, hän ei olisi voinut ystävällisesti puhua hänelle!

Hän puristi nyrkkiin kätensä, mutta se ei auttanut, sillä hän oli
itse syypää kohtaloonsa. Kun Karen tuli sisään, huomasi Jürgens, että
hän oli itkenyt. Jürgens, niinkuin sanottu, oli kelpo mies ja pehmeä
mieleltänsä. Säästihän hän häntä ja otti huomioon hänen tahtoaan
kaikessa, missä hän saattoi sitä tehä.

"Samasta sarvesta, pikku Karen! Koska minä puhun tanskaa enkä saksaa
sinulle mieliksi, niin et sinäkään saa vastustaa, kun minä nostan oman
lippuni tankoon. Minä lupaan sinulle, että teen sen niin harvoin kuin
mahdollista, mutta meidän suurina juhlapäivinämme en voi olla sitä
tekemättä."

"Sinun kansasi on minun kansani", sanoi Karen voimattomalla äänellä.

Jürgens pysähtyi, katsoi hämmästyneenä Kareniin ja meni ulos.

Ei, ei pitäisi koskaan luvata enemmän kuin mitä voi täyttää.

Mutta miksi ei äitiä kuulunut? Vähä väliä Karen keskeytti työnsä ja
kuunteli, eikö pihalta kuuluisi vaunujen ratinaa ja askeleita portailla.

Vaan ei! Päivät menivät, eikä kukaan tullut. Ei edes minkäänlaista
sanaa saapunut.

Joka ilta auringon laskiessa hän seisoi kummulla puutarhan
kulmauksessa, varjosti kädellä silmiään ja katseli kaihomielellä länttä
kohti.

Højemarke oli alhaalla laaksossa. Karen ei voinut nähdä edes
rakennusten piippujakaan, mutta kun kyyhkysparvi äkkiä pyrähti lentoon,
niin Karen tiesi, että ne olivat Højemarken kyyhkysiä ja siellä hänen
kotinsa oli.

Haudankaivaja Madsen kulki usein ohi, Karenin siinä seisoessa. Hän ei
nähnyt Karenia — Karen näet seisoi hyvässä piilossa — mutta hän oli
menossa kirkolle iltasoittoa varten.

Jos Madsen ei olisi ollut niin hyvä tanssija, niin hänen
haudankaivuutoimensa olisi tehnyt hänet alakuloiseksi.

Sillä kun hän seisoi hautaa kaivamassa, niin hänen levoton päänsä
työskenteli kilvan hänen käsiensä kanssa ja hän muodosti itselleen oman
käsityksensä elämästä ja kuolemasta.

Mutta eipä yksin tanssi virkistänyt hänen mieltänsä, vaan etupäässä
kellonsoitto.

Niin, nuo vanhan, hyvän ajan kellot! Ne, ne olivatkin hänen toimensa
ylentävänä puolena.

Kun hän seisoi ylhäällä tapulissa, niin korkealla yläpuolella kaikkea
sitä tomua, jonka kanssa hän virkansa puolesta muuten joutui niin
läheiseen tekemiseen — sitä tomua hän saattoi kärsiä yhtä vähän kuin
Sidselkään! — tunsi hän vapautuvansa kaikesta maallisesta ja sai "uskon
varmuuden."

Mieluimmin hän soitti auringon laskiessa.

Madsenilla oli vapaa näköala joka puolelle ja kellojen ääni kajahteli
hautojen yli, yli koko maan, aina iltaruskotukseen saakka.

Se oli ainoa tanskalainen jumalanpalvelus, jota näihin aikoihin
pidettiin pitäjässä, Jumala paratkoon.

Sillä sitä kehnoa tanskalaista saarnaa, jota saksalainen pappi
tarjosi, ei tosiaankaan monine ääntämis- ja kielivirheineen voitu
jumalanpalvelukseksi sanoa.

Mutta kirkko oli tanskalainen, kellot olivat tanskalaisia ja hän, joka
niitä liikutteli, oli tanskalainen!

Millä riemulla hän veti köyttä ja kuunteli omaa soittoansa.

Hän olisi tahtonut huutaa yli koko pitäjän:

"Se, jolla on korvat kuulla, se kuulkoon!"

Jos hän soitti hautajaiskelloja saksalaiselle oikeuspalvelijalle
tai saksalaiselle alituomarille, niin silloinpa kellon kieli löi
tuomiopäivän-iskujaan, julistaen malmikielellään koko maailmalle:
"sillä hetki tulee, jona kaikki ne, jotka haudoissa ovat, saavat
kuulla hänen äänensä; ja pitää tuleman edes ne, jotka hyvää tehneet
ovat, elämän ylösnousemiseen, mutta jotka pahaa tehneet ovat tuomion
ylösnousemiseen". Käsi, joka veti köyttä, ei tuntenut sääliä eikä
anteeksi antoa. Mutta ollappa vainaja tanskalainen!

Hyvä Jumala kuinka hellävaroin käsi silloin köyttä liikutti, ikäänkuin
kehtolaulua olisi laulettu, niin että vainaja saattoi levätä oikein
pehmeästi ja levossa!

Enpä voi sanoa, huomasivatko muut eroa hänen soitossansa, mutta kylläpä
pitäjällä kuultiin sanottavan:

"Nyt pikku haudankaivaja Madsen soittaa hautakelloja saksalaisella!"

Karen seisoi kauan paikoillansa, niin kauan kuin iltakellot soivat,
siksi kuin viimeinenkin ääni oli vaiennut; kerran vielä hän näki
kyyhkysten pyrähtävän ilmaan Højemarken yläpuolella, sitten hän astui
alas kummulta silmät kyynelten vallassa.

Mutta sitä ei voinut kauemmin kestää.

Eräänä päivänä — Jürgens oli silloin ulkona — otti Karen vaatteet
päälleen ja hiipi ulos aitauksia pitkin.

Hän ei ollut uskaltanut mennä maantielle siitä saakka kuin hän joutui
naimisiin, ei jalan eikä ajaen, sillä hän oli pelännyt, että häntä
osoitettaisiin sormella ja sanottaisiin: "Tuossa hän on!"

Enimmin hän pelkäsi kohtaavansa jonkun Højemarkesta tai
Borrisgaardista! Etenkin hän pelkäsi eno Borriksen katsetta!

Hän seisoi nyt puutarha-aidan takana ja tirkisti säleiden lomasta
niinkuin paradiisista ulosajettu.

Vain molemmat kalskuttelevat haikarat näkivät hänet pesästänsä, mutta
he eivät ilmaisseet kellekään mitä he näkivät. He vain tekivät omat
huomionsa sen johdosta.

Kaikki oli siellä entisellään: ruusut, ruohokentät, aurinkokello ja
hiekoitetut käytävät. Kaikki oli sellaisenaan, kuin siellä oli tapana
olla: hyvin hoidettuna, somana ja sievänä.

Hän kuuli Sidselin sulkevan ovia sisällä. Jospa hän vain olisi nähnyt
Sidselin! Ja äidin! Vilahdukseltakin vain!

Äkkiä hän kuuli Gyrithen sointuvan äänen laulavan tuttua, rakasta
alsilaislaulua:

    "Hyv' iltaa pojat, tulkaahan pöytänne luo!"

Karen oli vähällä huudahtaa:

"Ei niin ääneen, Gyrithe! Se voi kuulua ulos! Muista santarmeja!"

Hän nauroi ja itki yhtä aikaa ja tarttui vaistomaisesti kiinni aidan
säleesen, niin että aitaus aivan tärisi hänen käsissänsä.

Aivan oikein! Tuolta tuli Gyrithe kudin kädessä toisella puolella
ruohokenttää. Hän astui edes takaisin, niinkuin se, joka on paikalla
kotiutunut ja Esben paitahihasillaan (hän oli varmaan käynyt hevosia
jaloittelemassa) piteli häntä uumilta kiinni.

Molempien nuorekkaat kasvot loistivat elämäniloa ja rohkeutta.

Karen oli sydän kurkussa; vaivoin hän nielaisi jotakin alas.

He tulivat toimeen ilman häntä; ikäänkuin häntä ei koskaan olisi ollut
olemassa. Poissa silmistä, poissa mielestä!

Hän seurasi heitä nälkäisin katsein, kadehti Gyritheä, koska hän oli
anastanut hänen paikkansa kodissa ja kadehti heitä kumpaistakin, — ei
sentähden, että he olivat enemmän toisiinsa rakastuneet, kuin mitä hän
ja Jürgens olivat olleet, vaan —

Olivat olleet! Tuo ajatus häntä kauhistutti. Vaan äiti, äiti! Eihän hän
toki ollut sairas? Äkkiä Hektor alkoi haukkua.

Jos koira ei vain olisi vainunut häntä ja antaisi häntä ilmi!

Ikäänkuin murtovaras, joka työssä tavataan, pakeni hän pois, mutta
Hektor ilosta vonkuen hyppäsi aitauksen yli hänen jälkeensä.

"Mikähän koiralle tuli?" huudahti Esben. Hän vihelsi.

"Hektor! Hektor!"

Mutta Esben vihelsi turhaan.

Pähkinäpensaikon takana kääntyi Karen taaksensa, polvistui maahan ja
kiersi käsivartensa uskollisen elukan kaulaan ja kätki kasvonsa sen
pörröiseen turkkiin.

"Oi Hektor, rakas vanha Hektor! Mene takaisin Højemarkeen! Kotiin
Højemarkeen!"

Karen juoksi eteenpäin pensaikon takana ja peltojen poikki
aavistamatta, että hänen äitinsä samaan aikaan astui maantietä myöten
Egtvediin. Mutta hän astui vitkallensa.

Olihan tuo matka raskas, vaikka hänen sydämensä oli pakahtua
ikävöidessään tytärtänsä.

Hektor pysähtyi ihmeissään ja tuumaili. Vaipuessaan äänettömiin
mietteihinsä se heilutti hiljalleen häntäänsä ja katseli pää pystyssä
Karenin jälkeen.

Vihdoin se näytti tehneen päätöksensä. Se ulvahti lyhyesti, — ainoa
tapa, millä Hektor saattoi vastustaa käsittämätöntä käskyä, — ja sitten
se lonkutteli kuono maassa Karenin jäljissä Egtvediä kohti.

Sillävälin, kun Karen astui puutarhan kautta "piseleen" [vierastupaan]
seisoi rouva Grunnet siellä.

"Äiti!" huudahti Karen.

Hänen sydämensä lakkasi sykkimästä sekä pelosta että ilosta. Mutta
samassa hänen aivojensa läpi kulki ajatus:

"Jumalan kiitos, että Jürgens on ulkona!" Mutta kuinka vaikeata on, jos
kerran sulku on rakennettu kahden ihmisen välille, varsinkin jos nuo
kaksi ovat toisiaan hyvin lähellä, saada tuo sulku puhkaistuksi!

Sen karkoittamiseen tarvitaan joko surun tai ilon äkillistä tulvaa.

Tytär oli hämillänsä. Pikku Karen oli aina ollut niin vastahakoinen
anteeksi pyyntöön, hänen oli vaikea tunnustaa erehdystään ja
väärintekoaan.

Äiti tiesi sen paremmin kuin kukaan muu, mutta juuri sentähden hän
nyt toivoi, että Karen ottaisi ensimäisen askeleen; se oli Karenin
velvollisuus, sillä hän oli tuottanut heille kaikille surua.

Mutta miehensä tähden Karenin täytyi tekeytyä niinkuin ei mitään olisi
tapahtunut.

Ja siinä he seisoivat erillään toisistaan, nuo kaksi ihmistä, jotka
ikävöitsivät toistensa syleilyä ja katselivat toisiansa.

Senpä vuoksi rouva Grunnetkaan ei kertonut kuinka kaikki kaipasivat
Karenia aamusta iltaan ja joka ainoa päivä.

Karen kaipasi juuri noita sanoja, mutta niitä ei tullut.

Rouva Grunnet katseli ympärilleen "piselessä", joksi he nimittivät
vieraskutsuja varten varattua suurta huonetta.

Matala katto oli veistetty vaaleaksi lakeeratuista tammilankuista ja
Thorvaldsenin "Päivä" ja "Yö" koristi seinää sohvan yläpuolella.

Kaikki oli niin hienoa ja uuden kiiltoista.

Rouva Grunnet tarkasteli myös viereistä vierashuonetta, piteli paksuja,
kiiltäviä vuodeverhoja, ja astui sieltä somaan arkihuoneesen, jonka
seinällä kuningas Kristianin ja kuningatar Louisen kuvat riippuivat ja
jossa kaksi Tanskan lippua seisoi peilipylväillä. Lopulta hän halusi
myös nähdä Jürgensin huonetta.

"Ei, äiti, ei sinne", sanoi Karen kiireesti. "Palvelija ei ole ehtinyt
sitä vielä siivota."

Rouva Grunnet ei vastannut mitään, ja meni lopulta kyökkiinkin, sillä
kaikkia oli katsottava ruokasäiliöstä alkaen aina kellariin asti.

Mutta kaiken aikaa Karen kävi ja teeskenteli, sillä hänestä tuntui
ikäänkuin äiti kiertäessään ympäri taloa, olisi tahtonut talon
haltioilta urkkia ja tiedustella, oliko todellakin isännän ja emännän
suhde sellainen kuin sen olisi pitänyt olla.

Siksipä hän asetti molemmat kätensä suojelevasti eteen, samoinkuin
usein kädellä varjellaan lyönnistä kipeätä tai hellää kohtaa.

Yhtä paljon apua siitä oli!

Joka kerta kääntyessänsä kohtasi hän äitinsä huolestuneet ja surulliset
silmät.

Karen ei tahtonut kysyä mitään, mutta rouva Grunnet aavisti kuitenkin,
mitä hän mieluimmin tahtoi tietää ja kertoi, kun viiniä ja kakkua oli
sisään tuotu, häistä Alsissa, eno Borriksen erinomaisesta puheesta,
kauniista laulusta morsiamelle, jonka Esben itse oli sepittänyt, sekä
erinomaisista morsiuslahjoista.

Niin, yksin vanha Frandsen ja hänen vaimonsa olivat olleet mukana
häissä.

Kaikki suli yhteen Karenin korvissa. Hän kuuli kaikki, eikä kuitenkaan
mitään.

Vihdoin rouva Grunnet nousi lähteäksensä.

"Etkö jää illalliselle, äiti?" kysyi Karen, ja hänen sydämensä sykki
niin rajusti, että hän pelkäsi äidin sen sykintää kuulevan.

"Ei kiitos, minun pitää mennä kotiin. Kuinka sinun miehesi jaksaa,
Karen?"

Karenin ei tarvinnut vastata, sillä samassa Hektor hyppäsi vasten rouva
Grunnetia.

"Mistä ihmeestä koira tulee?" huudahti hän hämmästyneenä.

Hän luuli sen juosseen hänen jäljissään, mutta Karen tiesi oikean syyn.

"Enkö vie terveisiä, Karen?" kysyi hän.

Vaikka siitä olisi henki riippunut, ei sittenkään Karen olisi voinut
myöntävästi vastata.

Mutta kun hän jäi yksin portaille, ja katsoi äidin jälkeen, joka astui
kujaa myöten Hektor tottelevaisena kintereillä, niin hän olisi voinut
huutaa ääneensä:

"Niin, niin, tervehdi heitä kaikkia! Kaikkia! Tervehdi Esbeniä!
Tervehdi Gyritheä! Tervehdi Sidseliä! Tervehdi kyyhkysiä! Tervehdi
hevosia! Tervehdi lehmiä!"

Ei, kymmenen kertaa parempi, jollei äiti yhtään olisi tullut, kuin että
hän tuollaisena tuli!

Kun Jürgens myöhemmin tuli kotiin, sanoi Karen hiljaisesti:

"Äiti oli täällä."

Hän ei voinut sanoa: "Terveisiä äidiltä", sillä se ei olisi ollut totta.

"Vai niin!" vastasi Jürgens.

Rouva Grunnet tuli joka viikko, mutta se ei siitä parantunut.
Pakonalaisuus oli yhtä sietämätön.

Hän lähetti ensi alussa terveisensä Jürgensille, ja lopulta hän tuli
silloinkin kun Jürgens oli kotona. Hän oli arka käytöksessään, mutta
kohtelias, he puhuivat vain joutavista asioista eikä mikään heidän
väliään pilannut.

Tässä kohdin rouva Grunnet oli ottanut ensimäisen askeleen, mutta
Karen saattoi tuskin kuunnella heidän keskustelujansa, sillä hän tiesi
parhaiten, kuinka raskaalta tuo askel oli tuntunut.

Rouva Grunnet vältti aina Jürgensin huonetta, ikäänkuin hän olisi
aavistanut tuottavansa tuskaa tyttärelleen näkemällä keisarin ja
keisarinnan kuvat seinällä, eikä kukaan häntä kehoittanutkaan menemään
sinne.

Mutta että ne kuvat olivat seinällä, sen hän piti aivan varmana asiana,
koska Karen aina oli sulkenut oven hänen tullessaan Egtvediin.

Se huone muuttui vähitellen Siniparran huoneen kaltaiseksi, sillä
kaikki sitä karttoivat paitsi reiniläinen itse, joka tunsi vasta
olevansa oikeassa ympäristössään, kun hän yksin piippuinensa sai istua
siellä, suuri, saksalainen vaahtoava olutseideli edessänsä.

Tupakan savun keskellä hän uneksi olevansa Rheingaun oluthallissa.

"Miksi sinä et tule kotiin käymään, Karen?" kysyi rouva Grunnet kerran,
kun he olivat kahden kesken.

Karen punastui hiusjuuriaan myöten.

"Minä en voi", sanoi hän tuskallisella äänellä. "Esben on sanonut
minua kunniattomaksi. Ja minne Jürgens ei saa tulla, sinne en suinkaan
minäkään voi jalallani astua."

Hän ei saanut mitään vastausta.

Vihdoin jonkun ajan kuluttua sai Karen kysytyksi, juuri kun äiti oli
lähdössä:

"Mitenkä Gyrithen on?" Sanat tarttuivat melkein hänen kurkkuunsa kiinni.

"Niinkuin _sinun_ olisi voinut olla, lapsi", sanoi rouva Grunnet
alakuloisesti.

Se oli ensi kertaa kun hän viittasi siihen, mikä oli tapahtunut.

Rouva Grunnet pysähtyi hetkeksi.

"Sanonko terveisiä?" kysyi hän.

"Älä sano", vastasi Karen hiljaa.

Jokin kysymys näytti joka päivä olevan Karenin huulilla, mutta hän ei
uskaltanut sitä tuoda esiin.

"Mitä se on?" kysyi äiti ja odotti.

"Ei mitään", kuului vastaus.

Hän olisi tahtonut kysyä joko Valdemar oli palannut kotiin, mutta hän
häpesi sitä.




6.


Marraskuulla aloitti tohtori Mauve karkoittamispolitiikkinsa
Østerlindessä.

Nimismies Thiermann Røddingistä kirjoitti yksityisen kokoushuoneen
johtokunnan jäsenille, ettei hän enää sietäisi heidän palveluksessaan
Tanskan alamaisia.

Sumu laskeutui yli maiden. Irtaantuneina säpäleinä se hajautui ja
tiheni jälleen yhteen.

Viimeinen vilja oli aittaan ajettu ja ovi suljettu.

Ei kukaan ollut ajanut viimeistä lyhdettä heille, eivätkä he olleet
kellekään vieneet heidän viimeistä lyhdettänsä!

Kaikki ajoivat heidän talonsa ohi, ei kellään ollut asiaa Egtvediin. He
eivät saaneet vähintäkään osaa iloisesta elonkorjuuriemusta.

Karen muisti edellisen syksyn. Ajatuksissaan hän näki Valdemarin
ylhäällä elokuormalla ja kuuli Esbenin laulavan:

    "Ei totta vaan se niin hullua ois,
    jos silloin kellot ne häihin sois."

Vain vuosi! Hänestä tuntui tuo aika kuitenkin niin kovin etäiseltä.

Kun Karen seisoi kummulla puutarhassa ja kuunteli haudankaivaja
Madsenin iltasoittoa ja huomasi savun kohoavan Højemarken piipuista,
joita hän ei voinut nähdä, oli hänellä kuitenkin yksi toveri mukanansa,
joka uskollisesti istui hänen vieressänsä, nimittäin Hektor.

Hektor oli hänen ainoa lohduttajansa ja uskottunsa. Hänelle hän
vuodatti kaiken tuskansa ja kaiken kaipuunsa. Hän ei ilmaisisi häntä
eikä juoruaisi ja hän sai osakseen kaikki ne suutelot ja rakkauden
osoitteet, jotka olivat äidille aiotut.

Karen odotti lasta ja Jürgens oli hänelle hyvä ja hellä niinkuin aina
ennenkin. Siinä suhteessa hänellä ei ollut surun syytä.

Rouva Grunnet huomasi sen ja kiitti Jürgensiä siitä.

"Karenilla on koti-ikävä", ajatteli Jürgens, "niinkuin useilla nuorilla
vaimoilla, kaikkein onnellisimmillakin ensi aikoina. Hän olisi
kärsivällinen hänen kanssansa, sillä se katoaisi kyllä aikaa voittaen
ja mitä kaikkeen tanskalaisuuteen tuli, — no niin, pitihän voitettuja
kohdella jalomielisesti."

Ylpeydentunne valtasi Jürgensin ja hän ojensi vartaloaan ja heitti
vaistomaisesti olkapäitään taaksepäin. Hän astui lujin askelin
lattialla edes takaisin.

Voitetut. Turhaan hän ei ollut preussilainen husaari ollut. Sotilas oli
imeytynyt hänen vereensä. Eihän hän voinut toivoa tyhjäksi ainoatakaan
voittoa, jonka hänen kansansa oli saavuttanut. Täällä hän oli voittaja,
koska hänen kansansa oli voittanut.

Mutta oikeudenmukainen tulee olla. Ei pidä ihmetellä, vaikka
tanskalaiset eivät iloitsekkaan tästä voitosta. Hän miltei omisti
heidän tunteensa, eikö hän itsekkin olisi samanlainen heidän
asemassansa? Mutta enimmin hän sääli omaa pientä, kiihkeää Kareniaan,
ja sentähden, kun poika oli syntynyt ja Karen tuskin kuuluvalla äänellä
sanoi:

"Oi, anna hänen nimensä olla Kai! Se oli sekä minun isäni että isoisäni
nimi", niin Jürgens suuteli häntä isänilossansa ja vastasi:

"Niin, olkoon hän Kai! Mutta seuraavan nimeksi me panemme Ruprecht,
isäni ja minun mukaan. Enempää sinä et voi vaatia, Liebchen!" [armas].

Jürgens oli äärettömän onnellinen ja lähetti heti ratsain sanan rouva
Grunnetille.

Mutta kun äiti tuli ja kumartui Karenin puoleen, niin Karen ei voinut
enää hillitä itseään. Jääkuori suli, hän purskahti itkuun, kiersi
kätensä äidin kaulaan ja painoi päänsä hänen rintaansa vasten.

Se itku oli vapautuksen itkua. Karenin itkiessä haihtui hänen tuskansa
ja sydänsurunsa.

Rouva Grunnet ymmärsi häntä, vaikka ei sanaakaan lausuttu. Ei siihen
tarvittu sen enempää. Eikä siitä ollenkaan puhuttu. Mitä hyötyä siitä
olisikaan ollut?

Äidin suudelmassa Karen tunsi anteeksiannon paljoa paremmin, kuin jos
äiti olisi sanonut: "Minä annan sinulle anteeksi."

"Annappas minun nähdä poikaa!" huudahti hän äkkiä.

Rouva Grunnet nosti lapsen Karenin luo, mutta hän ei käsittänyt
levotonta, jännitettyä katsetta, jolla Karen, voimatta nostaa päätään
tyynyltään, tarkasteli pienokaisen kasvoja.

Karenin mielestä poika oli Esbenin näköinen, vaikka sitä oli vielä
aivan mahdotonta huomata.

"Jumalan kiitos", sanoi hän, "Jumalan kiitos!"

"Hänelle annetaan nimeksi Kai!" lisäsi hän.

"Onko Jürgens siihen suostunut?" kysyi äiti.

"On, hän on, hän on suostunut! Kysy häneltä!" Karen oli väsynyt ja
sulki silmänsä. "Onko se totta", kysyi rouva Grunnet Karenin nukkuessa,
"että pojan nimeksi tulee Kai?"

"On, on kylläkin", vastasi Jürgens, joka yhä oli loistavalla tuulella.
"Ensiksi maalle kunnia! Sitten tulee minun vuoroni!"

"Se on oikein tehty."

Suurempaa kiitosta rouva Grunnet ei olisi voinut antaa hänelle.

Karenille koitti oikea juhla. Rouva Grunnet tuli joka päivä ja hoiti
häntä omin käsin ja joka päivä hän toi jotakin hyvää mukanaan.

"Nämät on Sidsel tehnyt", kertoi hän. "Hän oli niin peloissaan,
etteivät leivokset olisi kyllin kevyitä ja mureita, sillä häneltä ei
ole unohtunut, että sinulle oli mieleen, kun ne narisivat hampaissa."
Karen hymyili kesken kyyneleitä. "Rakas, rakas Sidsel! Kiitä häntä! Tuo
herttainen vanha sielu!"

Toisella kertaa toi rouva Grunnet mukanaan vieläkin suuremman
yllätyksen, nimittäin Gyrithen.

Gyrithe oli aivan entisensä kaltainen; hän otti elämän iloisesti ja
reippaasti ja oli aina hyvällä tuulella. Yksin hänen näkemisensäkin
tuotti virkistystä ja iloa. Hänen mukanaan virtasi huoneesen aina
suloinen metsäkukkien tuoksu.

Gyrithen mielestä sairas ei voinut kestää mielenliikutusta, ja
sentähden hän tekeytyi niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

"Kun sinä pääset ylös, niin sinä lähdet ajelemaan ja sittepä meillä on
hauska päivä Højemarkessa. Sen sinä kaiketikin voit."

"En, sitä minä en voi", vastasi Karen vitkalleen. Hän yleensä ei ollut
niitä, jotka "kaiketikin voisivat jotakin."

"Sitten me lähetämme Esbenin siksi päiväksi pois kotoa", selitti
Gyrithe. "Sillä hänellä on yhtä kova niska kuin sinullakin."

Karen hymyili vasten tahtoansa.

"Niin, siten on teitä kohdeltava", vakuutti Gyrithe. "Se niska on
taitettava, ennenkuin teitä saadaan sopimaan."

Jürgens vältti mielellään Gyritheä. Hänen voimakas, rohkea
persoonallisuutensa vaikutti vastenmielisesti Jürgensin haaveilevaan,
hiukan saksalaishempeämieliseen luonteesen.

"Tahdotko sinä kantaa poikaa ristille, äiti?" kysyi Karen eräänä
päivänä vitkastellen ja odotti tuskallisessa jännityksessä vastausta.

"Tietysti äiti sen tahtoo", puuttui Gyrithe puheesen "ja minä anon
alamaisimmasti saada olla kummina."

"Oi, Gyrithe, sinä olet kuitenkin herttaisin ihminen koko maan päällä!"
huudahti Karen ja kietoi kätensä hänen kaulaansa. "Sinähän keräät
tulisia hiiliä minun pääni päälle."

Karen peitti kasvot käsiinsä ja istui kauan hiljaa ja heltyneenä.

Rouva Grunnet ja Gyrithe seisoivat syvästi liikutettuina ja katselivat
häntä.

Heidän katseensa ei ilmaissut enää mielipahaa, ainoastaan syvää sääliä.

"Jürgens tahtoo itse olla kummina", sanoi vihdoin Karen ja katsoi
ylös; raskas paino oli pudonnut hänen sydämeltään. "Äiti", hän vaikeni
hetkeksi kahden vaiheilla uskaltaisiko hän jatkaa, "luuletko, että eno
Borris tahtoisi ruveta minun poikani kummiksi?"

"Minä kysyn häneltä", vastasi rouva Grunnet.

"Kiitos", Karen kuiskasi nöyrästi.

Borris hämmästyi, kun hänen sisarensa seuraavana päivänä esitti hänelle
Karenin pyynnön.

"Karen pyysi sitä."

Rouva Grunnetin ääni oli läpitunkeva.

"Hänen nimekseen pannaan Kai", lisäsi hän.

Mutta Borris mietti asiaa.

"Sano hänelle", sanoi hän vihdoin, "että pikku lapsen ei pidä kärsiä
äidin hairahduksen vuoksi. Minä tulen kirkkoon saapuville, mutta minä
en tahdo istua sinun vävypoikasi pöydässä."

Ja silleen se jäi.

Kun rouva Grunnet vei perille Borriksen vastauksen, niin Karen vain
nyökkäsi päätään eikä vastannut mitään.

Oli kostea huhtikuun päivä. Sade tihkui maahan, ikäänkuin se olisi
tahtonut ottaa osaa ristiäisiin.

Olihan nyt kevät olevinaan, mutta nyrpeästi katseli kevät kaikkea
kaikkialla.

Jürgens nosti lapsen kunniaksi Saksan lipun, — ei hän sillä mitään
pahaa tarkoittanut, olihan se aivan luonnollista, kun isä kuitenkin
oli saksalainen, — mutta kun Karen äkkiä avasi ikkunan, ja suruissaan
pyysi: "Älä tee sitä! Oi, älä tee sitä!" niin hän laski sen maahan,
kääri sen kokoon ja kantoi sisään.

Olihan se hetken kuitenkin liehunut ilmassa!

Vaan tietenkin! Täytyihän hänen ottaa huomioon Karenin perhettä, joista
kaksi oli lupautunut päivällisille. Raha-asioissa he olivat hyvin häntä
kohdelleet; muuta hän ei voinut sanoa.

Pieni, synnynnäinen eteläjyllantilainen, joka tulisi kantamaan
Jürgensin nimeä, oli tyytymätön sekaviin oloihin, joihin hän oli
joutunut ja huusi heidän ajaessaan Egtvedistä aina kirkolle saakka.

Rouva Grunnet, Gyrithe ja Borris olivat heitä kirkon ovella vastassa.

Karen sätkähti, niinkuin vain rikoksellinen voi sätkähtää, nähdessään
enonsa.

Hän ojensi Karenille kätensä ja auttoi hänet alas, mutta hän ei sanonut
sanaakaan ja nyökkäsi vain päätään Jürgensille.

Ristiäisten aikana Karen itki kovasti ja koko hänen käytöksensä enoa
kohtaan, joka ainoa liikkeensäkin oli niin nöyrä, ikäänkuin hän
hiljaisuudessa olisi tahtonut pyytää anteeksi sen, minkä hän enoa ja
Valdemaria vastaan oli rikkonut. Jos hän vain olisi rohjennut kysyä
häneltä, oliko Valdemar palannut kotiin!

Kirkon ulkopuolella nousi Borris heti vaunuihin ja ajoi pois, rouva
Grunnetin ja Gyrithen ajaessa Egtvediin.

Kun he kulkivat Højemarken ohi, veti Karen harson silmilleen. Voisihan
sattua, että Esben seisoisi ikkunassa taikka juuri silloin astuisi
pihan poikki.

"Tuolla on Sidsel!" huudahti Gyrithe.

Karen repi harson syrjään ja näki Sidselin seisovan avonaisessa ovessa
ja pudistavan päätänsä kaikelle maailman surkeudelle, niinkuin hänellä
oli tapana tehdä.

"Sidsel! Sidsel!" huusi Karen.

"Pikku olento raukka!" mutisi Sidsel, "pikku olento raukka! Kuinka
paljon pahaa sinä saat kokea!"

Sillä hän tietysti tarkoitti lasta eikä Karenia.

Sievästi katetulla päivällispöydällä Egtvedissä seisoi Karenin kaksi
pientä Tanskan lippua jalustoillaan.

Jürgens ei sanonut siihen mitään. Hän oli tänään niin iloinen, että hän
saattoi kaikkeen mukautua.

Kun siksi tuli, niin oli hän kuitenkin isäntä talossa, ja saattoi
kieltää milloin hän itse tahtoi.

"Kyllä kai Jürgensin asema sittenkin on vaikea", sanoi Gyrithe, kun he
illalla tulivat kotiin, "eikä hänen ole niinkään helppo mukautua yhteen
ja toiseen."

"Sepä vielä puuttuisi!" murisi Esben. "Onhan kaikki edut hänen
puolellansa. Kaikki ne rahat, jotka hän sai, ovat kai tehneet hänet
niin kärsivälliseksi kuin enkelin. Mutta kuinka saatoit sinä, Gyrithe?
Kuinka sinä saatoit?"

"Tunteako sääliä vastanainutta paria kohtaan, joka niin takaperoisesti
on naimisiin joutunut? Niin, ajatteleppas! Etkö usko, että Karen
tarvitsee myötätuntoisuutta? Luuletko, että hän riemuitsee ja on
iloinen? Ja miehestä minä vain sanoin, että hän on kärsivällinen.
Olisitpa sinä siinä, Esben!"

Jürgens olikin hyvin kauan kärsivällinen.

Joka ilta Karen lauloi lapsensa tanskalaisilla kehtolauluilla uneen.

"Nuku lapsonen! Nuku lapsonen!"

Mutta kun Karen kerran kuuli Jürgensin hiljaa istahdettuaan kehdon
ääreen laulavan Mozartin ihanaa kehtolaulua: "Schlaf ein mein
Prinzchen, schlaf ein!" [Nuku prinssini, nuku!] niin se vihloi häntä,
ja Jürgenskin huomasi, ettei se ollut hänelle mieleen.

Tietysti Karen ei sanonut mitään, mutta hän oli suruissansa.

Se meni kuitenkin liian pitkälle! Olihan Jürgens hyväntahtoinen, mutta
— — —

"Onhan poika minunkin!" sanoi hän katkerasti.

Siveellinen momentti heidän lemmensuhteessaan oli muuttunut lihaksi ja
vereksi.

Sen sijaan että lapsi olisi yhdistänyt heitä, se eroitti heitä. Toinen
pelkäsi toista, että hän henkisesti sen häneltä riistäisi.

Näkymätön muuri alkoi kohota heidän välillensä. Se korkeni
korkenemistaan, ja tiheni tihenemistään.




7.


Avioliitonhan pitäisi olla puhdas ja selvä suhde, turvallisuuden ja
levon tuottaja, jossa ei olisi ainoatakaan salattua poimua.

Sen ei pitäisi olla sellainen suhde, jossa alituisesti elettäisiin
sotajalalla, jossa aina oltaisiin varuillaan ja vakoiltaisiin
mahdollista vihamielistä salatuumaa, jossa aina salamurhalla
uhattaisiin kurjaa onnea.

Mutta sellaisia kaloja saadaan kuin ongitaankin. Karen oli itse omalla
kädellään avannut viholliselle kodin oven ja kohteliaasti pyytänyt
häntä astumaan sisään, niin, tarjonnut hänelle paikan itse pöydän
päähän, ja sitten vieras oli kuolettavan kätensä laskenut kaikkialle!

Vaikka kummaltakin puolelta oli rehellisesti koetettu tulla toisiaan
puolitiessä vastaan ja pitää onnesta kiinni!

Sillä he koettivat sitä todellakin joka ainoa päivä koko voimallansa,
mutta se murtui kuin hapras lasi heidän käsissänsä.

Joka aamu he heräsivät ja joka ilta he panivat maata sillä vahvalla
päätöksellä: "Minä tahdon olla pitkämielinen! Sillä toisin eivät
asiat voi olla". He olivat molemmat kunnon ihmisiä. Mutta olosuhteet
olivat heitä vahvemmat. Melkein joka hetkipäivässä luonto teki heille
kepposet, ja heidän aikeensa menivät tyhjiin.

Sitä myöten kuin pikku Kai rupesi puhumaan ja kasvoi suuremmaksi,
syntyi taistelu, olisinpa vähällä sanonut: elämästä ja kuolemasta,
Jürgensin ja Karenin välillä.

Mutta Karen oli voimakkaampi; hänellä oli äidinkieli ja lapsen
syntymämaa turvanansa.

Jürgens oli kelpo mies, mutta jos hän ei olisi ollut myöntyväinen, niin
toinen ääni olisi pilliin tullut.

Jürgens katkeroitui, niinkuin heikompi ainakin vahvempansa suhteen, kun
hän tuntee joutuvansa alakynteen.

Ja kun Kaikin vähitellen tahtoi saattaa äänensä kuuluville tässä
maailmassa, niin eihän voi isää moittia, vaikka hän ei kauemmin voinut
lupaustaan pitää ja olla saksaa puhumatta.

Tosin haudankaivaja Madsen väitti, ettei Jürgens uskaltanut sitä tehdä
äidin kuullen, vaan että hän salavihkaa sitä teki ollessaan yksin pojan
kanssa ulkona. Isäntärenki Klaus ja karjanhoitaja Jens olivat sen
sanoneet.

Eräänä päivänä pöydästä noustua meni pikku Kai Karenin luo, suuteli
häntä ja sanoi:

"Mahlzeit!"

"Kiitos ruo'asta, Kai, niin sitä sanotaan", sanoi Karen lyhyesti ja
lisäsi katsoen mieheensä: "Täällä hän on syntynyt. Pitäähän hänestä
toki tulla eteläjyllantilainen."

"Jumala sen tietää!" sanoi Jürgens. "Maailma on suuri. Ei sitä aina
yhdellä kohtaa olla. Minä en ole täällä syntynyt."

Karen säikähti. Mitä hän sillä tarkoitti? Ei, kaikesta tuosta tuskasta
hän ei voinut kenenkään kanssa puhua. Se olisi ollut väärin miestä
kohtaan; yksin hänen täytyi se kestää.

Joka päivä Karen tuskallisesti tarkasteli, olisiko lapsi henkisesti tai
ruumiillisesti isänsä kaltainen.

Jumalan kiitos, päivä päivältä hän huomasi hänessä yhä enemmän Esbenin
rakkaiden, uljaiden kasvojen muotoisuutta!

Joka kerta kun hän tuon yhtäläisyyden huomasi, sulki hän Kain
äärettömässä riemussa syliinsä. Hänen vertansa! Hänen tanskalaista
vertansa joka ainoa pisara hänessä.

Ja tuota veljeä, kuinka suuresti hän häntä rakasti, vaikka tämä olikin
niin kova hänelle.

Mutta taistelu kasvatti Karenia, hän kasvoi sen mukana.

Hän ei ollut enää mikään kiihkeä, kuumaverinen lapsi, vaan kypsynyt
ja kokenut nainen, ehkä juuri sentähden enemmän kypsynyt, että kova
koettelemus oli hänestä itsestään lähtenyt. Kiirastulikin voi muuttua
siunaukseksi, kun sen on voittanut.

Hän ei enää suruissaan murehtinut lankeemistaan, vaan hänen
voitettavakseen oli astunut uusi päämäärä, uudelleen kohottamisen
päämäärä.

Tuo päämäärä oli hänen rakas poikansa ja Egtved. Poika ja talo oli
tanskalaisuudelle pelastettava.

Jürgens ei, enempää kuin muutkaan saksalaiset paikkakunnalla,
ymmärtänyt maanviljelystä. Mitä apua siitä, jos se Rheingaussa oli
sopivaa, kun se ei täällä käynyt päinsä?

Siksipä Karen auttoi häntä talon hoidossa ja sai tarttua työhön sekä
ulkona että sisällä.

Onneksi Karenille; sillä pianhan se aika taas koitti, jolloin jokaisen
hyvän emännän piti varustaa ruokasäiliönsä.

Se oli vaikea aika joka vuosi, sillä oli kestien ja lihavien vasikkojen
aika.

Naapurit kokoontuivat maistelemaan kylkipaisteja ja makkaroita
toistensa luokse ja tuota juhlimista kesti hyvän matkaa uutta vuottakin.

Ja kaikesta tuosta molemminpuolisesta seurustelusta oli Karen nyt
suljettu pois.

Armeliaisuuteen vain hän saattoi ottaa osaa, sillä se oli suuri
kaikkialla. Jokaisesta porsaasta ja lehmästä, jota lähiseuduilla
teurastettiin, annettiin runsaita paloja köyhän säkkiin.

"Ei ole niin tarkkaa lukua makkarasta teurastusaikana", sanoi Mogens
Dahl, kyläteurastaja, joka oli korvaamaton mies joka talossa.

Hänen ei ollut niinkään helppo ehtiä hävittää maailmasta kaikki ne siat
ja lehmät, joiden surmaaminen hänelle toimeksi annettiin.

"Siinä sitä kättä kysytään", sanoi hän, iskiessään härkää otsaan.

Sillä hän oli ollut ajurina tanskalaisessa tykkiväestössä ja hänessä
oli jotakin sotilasmaista aina harmaista viiksistään jäykkään ryhtiinsä
asti, joka näytti vaativan vastaantulijaa pois tieltä, kun hän
teurastuskirves olalla kulki tietä myöten.

Mutta sitten tapahtui jotakin muuta, joka niin kokonaan valtasi Karenin
mielen, että hän joksikin aikaa melkein unohti talon hoidon.

Valmistukset vaalia varten vuonna 1898. Ne alkoivat valtioministeriön,
se on: ruhtinas Hohenlohen ja v. Miquelin käskykirjeillä, jonka
Thielen, Bosse, vapaaherra von Hammerstein, Schönstedt, vapaaherra
v.d. Recke, Breteld, v. Gossler, kreivi v. Posadowsky, v. Bülow ja
Tirpitz olivat allekirjoittaneet, ja joka lähetettiin saksalaisille
virkamiehille Eteläjyllannissa.

Ja mitä tuo käskykirje sitten sisälsi, joka preussilaisilla
postimerkeillä, preussilaisten postikonttorien kautta ja Apenraden,
Haderslevin, Sondersburgin y.m. leimoilla lähetettiin ylt’ympäri seutua?

Niin, aivan yksinkertaisesti, että kaikkien saksalaisten virkamiesten,
niin sanottujen oikeudenvalvojien tuli saksalaistuttaa ja jälleen
saksalaistuttaa ikivanha tanskalainen maa koulujen, kirkkojen,
lainkäytön, sotajoukon, hallinnon, rautatien ja kaikkien muiden
mahdollisten valtiolaitosten avulla!

Eikä ainoastaan sitä, vaan että myös kaikkien taloudellisten yhdys- ja
osuuskuntien, seurojen, kokousten ja ihmisystävällisten yhdistysten
piti "alldeutschilaisten" fanaatikoiden käsissä huutaa yli koko
maailman: "Deutschland über alles! Und nichts weiter!" [Saksanmaa
ylinnä kaikkea! Eikä mitään muuta!]

Hyvä Jumala, kuinka maaoikeudentuomari Schwarz Flensborgissa,
alituomarit Brockschmidt Tønderissä, Lindemann Toftlundissa, Hahn
Nordborgissa ja Petersen Røddingissä kiirehtivät päästäkseen kulkemaan
etunenässä!

Vähätpä siitä, että kaikki tämä esiintyi aivan suunnattomassa oikeuden
turmelemisessa, alituisissa yhteentörmäyksissä eteläjyllantilaisten ja
hallintoviranomaisten välillä!

Niin, he hoitivat asiansa hyvin, nuo herrat! Olipa siinä kyllä
riittämiin asti.

Kaksi-, jopa kolmetuhatta saksalaista virkamiestä, kaikki synnynnäisiä
kiihoittajia tanskansyöjän palveluksessa!

Saksalainen uutisasutusyhdistys[12] oli ostanut taloja ja saanut
sataviisikymmentä saksalaista talonpoikaa viekoitelluksi muuttamaan
itse Haderslevin piiriin!

Saksalainen säästökassa Skærbækissä työskenteli kuin henkensä edestä
'Deutsches Reich'in hyväksi!

Kyllä siitä oli huolta pidetty, että useat sadat
Lippe-Detmoldelaiset[13] ja rautatientyömiehet, jotka vain päiväläisinä
tulivat ja menivät, nuo kuljeksivat muuttolinnut, tulisivat olemaan
saapuvilla Eteläjyllannin vaaliuurnien ääressä kuudentenatoista päivänä
kesäkuuta 1898! Ikäänkuin se heitä olisi liikuttanut!

Kaikki purjeet nostettiin! Saksalaistuttamiskoneisto teki täydellä
voimalla työtä. Ikäänkuin myrkkysienet nousivat maasta kaikki
yhdistykset saksalaisuuden levittämiseksi.

Mutta mitä hyötyä siitä kaikesta oli?

Jumalan kiitos!

Vihdoinkin oli tilaisuus ryhtyä johonkin! Ei aina vain sitkeää,
voittamatonta itsensäpuolustuksen vastarintaa, vaan nyt kerrankin
voimakasta ryntäystä!

Voimainkoitos, jossa tanskalaiset ja saksalaiset taaskin, niinkuin niin
useasti ennenkin kuluneina vuosisatoina, saivat käydä toisiinsa käsiksi!

Borriksen hevonen seisoi pää nojossa, hiestä höyryävänä ja vaahtoisena
suupielistä Borrisgaardin pääportaiden edustalla.

Borris oli tullut täyttä ravia ratsastaen kotiin, oli heittänyt
ohjakset isäntärengille ja kiiruhti nopeasti sisään, ennenkuin hän
ratsasti edelleen vaalikokoukseen Frandsenin krouville.

Se mies oli jalkeilla varhain ja myöhään. Hänen leveillä hartioillaan
lepäsi koko sen pitäjän vaalikuorma.

"Niin, niin", hän sanoi vaimollensa, kun tämä seurasi miestään
portaille, "kun nyt meidän rakas poikamme tulee kotiin, niin toivon
ettei tuo juttu ole syvempiä jälkiä häneen jättänyt, kuin että hän voi
niistä päästä."

"Sitä huolta minulla ei koskaan ole ollut", vastasi rouva Borris, ja
hänen suuret, tummat silmänsä hymyilivät. "Siitä ei ole hätää. Hän on
liiaksi isänsä kaltainen, jotta hän voisi kadottaa rohkeuttansa."

Ja sitten hän lisäsi ylpeästi:

"Kaksi niin sitkeää juutilaista!"

"Ehkäpä sitä hyvinkin tarvitaan", arveli Borris. "On kai Jørgen hyvissä
ajoin mennyt häntä vastaan asemalle?"

"Eipä hän olekkaan mennyt. Esben tuli tunti sitten tänne ja sanoi että
hän tahtoi mennä Valdemaria noutamaan."

"Maltas!" huudahti Borris, joka jo oli pannut toisen jalkansa
jalustimeen noustakseen hevosen selkään, "minusta kuuluu kuin vaunut
lähestyisivät. Kunpahan vaan ei Valdemar jo tulisi?"

Hän jäi seisomaan jalka jalustimessa ja kuunteli rouva Borriksen
tähystellessä portailta kujalle.

Kaukaa kuului selvästi vaunujen vierinää ja ne lähestyivät
lähestymistään.

Äkkiä kuului oriin hirnuntaa.

Borriksen hevonen nosti päätään ja vastasi hirnuntaan.

"Ne ovat Esbenin hevoset", huudahti rouva Borris. "Hänellä oli tänään
molemmat ruskot!"

"Luultavasti kyllä!" mutisi Borris. "Hän ei myöskään koskaan tahdo ajaa
muilla hevosilla, kuin sellaisilla, joilla ei kukaan muu tahtoisi ajaa."

Kun Valdemar tuli odotussalista ulos, huusi Esben hänelle
ajurinpenkiltä:

"Hyppää vaunuihin, Valdemar, minä en voi jättää hevosia."

"Hyvä Jumala, kuinka tuo on sinun kaltaistasi", sanoi Valdemar, "kun
otat opettamattomat hevoset!"

"Niin, kukaan muu ei osaa niitä opettaa. Jonkun täytyy pahimpaankin
puuttua. Hei, hop! So, soo! Antaa mennä!"

Sitä hän tietysti ei sanonut Valdemarille, vaan hevosille, jotka
kiitivät matkaan ikäänkuin maksun edestä.

Sellaisen ajon aikana ei ole tilaisuutta jutteluihin, ja se olikin
parasta. Niin monta karia oli väistettävä, eikä ollut niinkään helppoa
pysytellä tyvenessä vedessä.

Kun he täyttä ravia ajaen sivuuttivat Egtvedin, kysyi Valdemar:

"Miten tuon talon on laita?"

Esben läimähytti piiskaansa ja uhutti hevosia, niin että ne kiihtyivät
vieläkin kovempaan juoksuun.

"En tiedä", vastasi Esben äreästi, "se ei minuun kuulu."

Loppumatkalla he eivät vaihtaneet sanaakaan.

Aika-ajoin vain Esben, jonka käsiin kiristetyt ohjakset melkein
syöpyivät, maanitteli sälköjä:

"So, soo! No, noo!"

Mutta yhtä paljon hän teki sen rauhoittaakseen omaa mieltään kuin
sälköjäkin.

Jos itseään kurittaa, niin pitää myös toisia kurittaa. Siinä on selvä
ajatus, siinä.

"Hohoi, mitä siellä?" huusi Esben äkkiä.

He olivat tienkäänteessä Frandsenin krouvin luona. Tietä salpasi tiheä
ihmisjoukko, joka oli saapunut kokoukseen. Ja siellä huudettiin ja
meluttiin, että tuskin sai ääntään kuuluville.

"Seisahtakaa! Seisahtakaa!" huusi Frandsen krouvin portailta.

"Pois tieltä! Pois tieltä!" huusi Esben. "Minä en vastaa hevosista.
Sivulle tai tuhonne tulee!" Ihmisjoukko hajosi äkkiä. Esben pakoitti
piiskan läimäyksellä pillastuneet ruskot takaisin etujaloillensa ja he
ajoivat eteenpäin minkä hihnat ja valjaat kestivät.

"O Hannemann! O Hannemann!"[14] kajahti katkerasti heidän takaansa.

Muutamia kiviä lensi vaunujen jälkeen. "Ne ovat kotisaksalaisia
naapuripitäjästä ja Lippe-Detmoldelaisia!" naureskeli Esben. "He ovat
kokoontuneet miehissä tänne; sinun isäsi saa kokea heidän rakkauttansa.
Jospa olisin voinut ajaa heidät murskaksi!"

Niin, Esbenhän se tuolla lehtikujalla ajoi molempine ruskoineen!

Hän pysähdytti niin äkkiä, että sälöt kohosivat takajaloillensa.

"Nyt minun korvissani suhisee", nauroi Borris. "Mahdollista kyllä",
sanoi Esben hypäten alas ajurinpenkiltä pitelemään pelästyneitä
hevosia, jotka eivät sietäneet vieraan kättä.

Mutta Borris astui hevosen suitset käsivarrellaan poikaansa vastaan,
joka myös oli hypännyt vaunuista alas ja loi häneen yhden ainoan,
lyhyen, tutkivan katseen.

"Kaikki on järjestyksessä!" huusi hän vaimollensa; joka äidin
rakkaudella ja kaiholla odotti vuoroansa ylhäällä portailla.

Borris puristi lujasti poikansa kättä.

"Terve tuloa, poikaseni! Tiesinhän minä, että tulisit ajoissa
asevelvollisuuttasi palvelemaan vaaliuurnan ääressä!"

"Kuinka vaali menestyy, isä?" kysyi Valdemar.

"Niin, kuinka se menestyy? Gustav Johansen on sairas, se oli
meille paha kepponen, mutta Jessen ja Hansen-Nørremølle tekevät
työtä yhtä paljon kuin kymmenen yhteensä, ja me muut teemme minkä
voimme sanoaksemme järkevän sanan kaikkeen tuohon saksalaiseen
'Gefühlsduselei'in [tunnehoureilu]. Mutta minulla on kiire."

Hän nousi rivakasti hevosen selkään.

"Tulin juuri Spendetistä, ja nyt he odottavat minua tuolla krouvissa."

"Siellä sinä saat koettaa kuumaa!" sanoi Esben. "Hädin-tuskin me
pääsimme tuon roskajoukon läpi ajamaan. Kaikki sekä konttaavat että
jaloilleen kykenevät kotisaksalaiset ja uutisasukkaat naapuripitäjistä
ovat haalitut sinne kokoon."

"Minä tulen sinun kanssasi, isä! Odota vain hetkinen!"

Parilla harppauksella Valdemar oli portailla äitinsä luona.

"Minä saatan Valdemarin krouviin!" sanoi Esben ja hyppäsi taaskin ylös
vaunuihin.

"Sen sinä jätät tekemättä", käski Borris. "Sinä olet aina niin valmis
kaikkeen. Sinä olet kuin sotaratsu, joka vähimmästäkin äänestä korviaan
heristää. Sinä voit saattaa Valdemarin tienkäänteesen, vaan et
askeltakaan kauemmaksi; sitten sinä ajat suoraan kotiin Højemarkeen."

"Ikäänkuin minä olisin luontokappale", sanoi Esben, joka vaivoin
hillitsi sälköjä.

"Valdemar!" huusi Borris. "Nyt sinä olet saanut useampia suudelmia
äidiltä, kuin minä koko viime viikkona. Tule nyt! Vuonna
yhdeksänkymmentäkolme meillä oli yli neljätoistatuhatta ääntä; tällä
kertaa meidän pitää saada enemmän!"

Hän kannusti hevostansa ja ajoi ravia kujaa myöten.

Samassa Valdemarkin oli jo vaunuissa ja pian hän oli näkyvistä kadonnut
yhdessä Esbenin ja ruskojen kanssa.

"Onnea matkalle! Onnea matkalle!" huusi rouva Borris heidän jälkeensä.

Hetkeksi hän pani kätensä ristiin äänettömään rukoukseen ja meni sitten
sisään.

Näinä päivinä ei Eteläjyllannissa ollut aikaa pitkiin rukouksiin; oli
kylliksi työtä mihin tarttua kiinni.

Sälöt eivät tahtoneet seisoa alallansa. Valdemar hyppäsi alas vaunuista.

Krouvin ovella seisoi santarmi, ja merkitsi jokaisen tulijan ristimä-
ja sukunimen, säädyn sekä asunnon.

Ja kun santarmi ei ymmärtänyt tanskalaisia nimiä, niin heidän täytyi
tavata ne hänelle; se oli varsin vaivalloinen juttu.

Mutta Esben ajoi kuin tuulenpuuska Højemarkeen.

"Totta tosiaan, näyttääpä siltä kuin pakenisin omaa voimattomuuttani!"
mutisi hän ja puri hampaansa yhteen.

"Jos on siivo, niin voi se hädin-tuskin käydä päinsä, mutta minulta se
ei käy."

Ei, ei se käynytkään, mutta kaikeksi onneksi otti Gyrithe aina häntä
käsipuolesta kiinni, kun hän kiihoittuneena palasi kotiin, sillä sitten
hän ainakin tiesi, missä hän oli.

Olipa sitä paitsi hyvin hauskaa nähdä Gyritheä Esbenin käsipuolessa.

Gyrithe pelkäsi, että Esben karkaisi hänen luotaan ja tekisi jotakin
varomatonta, tarttuisi ehkä ensimäisen vastaantulevan saksalaisen
hiuksiin.

Ja siihen hän oli kuitenkin liian hyvä!

Gyrithe oli samoinkuin Borriskin varma ampuja. Hän ei ampuisi harhaan,
kun hän kerran toden perästä tähtäsi.

"No, nyt Esben käy ja paukuttelee!" oli Borriksella tapana siihen
aikaan sanoa, kun hän ajoi täyttä ravia Højemarken ohi ja tervehti
rakasta "Nopsaansa" kohottamalla piiskaa hatun lieriin.

Eräänä päivänä hän pudisteli häntä hartioista.

"Mitä sinä siinä mutiset?" kysyi hän, ylistettyänsä Gyrithen valppautta.

"Onhan hauska olla, kun lapsenhoitaja on kintereillä", murisi Esben.

Mutta hänen loistavat silmänsä ilmaisivat parhaiten, että Gyrithe oli
koko talon ilo ja riemu.

Rouva Grunnet ei tullut entiselleen Karenin naimisen jälkeen. Hän oli
ainakin tullut hiljaisemmaksi.

Ja Sidsel oli tänä vaaliaikana entistään levottomampi. Olisi voinut
luulla, että hän äkkiä olisi saanut elohopeaa jalkoihinsa, sillä hän ei
voinut kyllin varhain aloittaa päivätyötänsä.

"Mitä siellä valitaan?" kysyi hän eräänä päivänä, niinkuin se joka ei
ole oikein selvillä asioista.

"Sotamiehiä Tanskan puolustukseksi", sanoi Esben.

Niin, sitähän se oli! Jo kello neljä hänen täytyi aamusin päästä ylös
sängystä, jollei rouva Grunnet, joka makasi samassa huoneessa, saanut
väkisin häntä pysymään vuoteessa.

"Pitäähän minun kuitenkin käydä jo työhön", vakuutti Sidsel, sillä hän
oli itsepäinen luonteeltaan.

Varmaan hän oli jo valmis, minä päivänä hyvänsä, lähtemään
vaalipaikalle ja sitomaan haavoittuneita. Mutta Esben lohdutti häntä
heti vuorostansa.

"Tällä kertaa ainoastaan saksalaiset haavoittuvat", vakuutti hän.




8.


Mutta Karen istui joka päivä kummulla puutarhassa ja tähysteli.

Hän näki Borriksen ajavan ohi ja hän oli nähnyt Valdemarin ja Esbenin
ajavan siitä ohi.

Valdemar oli entisestään miehistynyt. Kaikki mitä hän oli kärsinyt, oli
näinä kolmena vuonna uurtunut varmoihin, voimakkaihin piirteihin.

Kun Karen ensi kerran näki hänet, niin hän vaistomaisesti tarttui
kiinni puuhun, jonka suojassa hän seisoi.

Pyökkipuun lehdet hänen päänsä yläpuolella eivät värähdelleet kovemmin,
kuin hän itse vapisi koko ruumiissansa.

Syyllinen! Syyllinen!

Hän on siis palannut takaisin kotiin! Sen hän saattoi otaksuakkin, kun
vaalin aika lähestyi. Ei olisi ollut Valdemarin tapaista, jos hän olisi
pysynyt poissa kun Eteläjyllanti häntä tarvitsi.

Vaikka hänen olisi pitänyt astua yli piikkisten ohdakkeitten, jotka
olisivat tunkeutuneet syvälle hänen jalkoihinsa, niin hän olisi
sittenkin tullut takaisin.

Mutta äkkiä hänen mieleensä iski ajatus, niin voimakkaasti kuin ukkosen
isku tuomiopäivänä.

Entäs, jos siinä ei ohdakkeita ollutkaan! Entäs, jos hän oli
karkoittanut sydämestään ja mielestään Karenin kuvan, niin että hänen
paikkansa oli tyhjä, ja joku toinen saattoi sen anastaa! Kuinka moni
ylistäisikään Jumalaa, jos häntä sellainen onni ja ilo kohtaisi!

"Minä olisin ansainnut sen! Minä olisin sen todellakin ansainnut!"
sanoi Karen itseksensä.

Tähystyspaikaltansa hän seurasi niin hyvin kuin hän saattoi, sitä
elämää, joka hänen ympärillään pyöri.

Kun hän näki haudankaivaja Madsenin ontuvan tietä pitkin, niin hän
saattoi hänen astunnastaan huomata, että hänen oli kiire, ja että
jotakin oli tekeillä.

Sentähden hän mielellään häntä odotteli.

"Hyvää iltaa, Madsen!" huusi Karen kummulta, "miten kävi kokouksessa
krouvilla?"

"Huonosti kävi", sanoi Madsen, jonka aina oli sääli Karenia, nähdessään
hänen seisovan yksinänsä ja hyljättynä.

Ja onhan sitä kuitenkin miehellä inhimillinen sydän.

"Nuo ihmislurjukset tukkivat jokaisen tanskalaisen suun, joka tahtoi
puhua ja huusivat: 'O Hannemann! O Hannemann!' — ja mieluimmin he heti
paikalla olisivat hirttäneet Borriksen puuhun. Niin, niin, on tuo
kuitenkin tosi sana:

    "Ennen viikuna seljaan on ilmestyvä
    kuin juutille Saksan miehen mieless' on hyvä".

Mutta Karenilla oli toinenkin sanantuoja ja se oli paras kaikista,
vanha Keldet, postinkuljettaja, joka toi hänelle tanskalaisen lehden ja
hänen miehelleen saksalaisen 'Zeitung'in [sanomalehti].

Hän oli itse elävä sanomalehti, täynnä kaikellaisia uutisia, ja
haudankaivaja Madsen vakuutti useasti, ettei ollut laisinkaan
tarpeellista tilata muuta sanomalehteä, sillä Keldet tiesi paremmin
kuin mikään lehti mitä kulloinkin pitäjällä tapahtui.

Karen odotteli häntäkin joka päivä saadakseen jutella hiukan hänen
kanssansa, ennenkuin Jürgens tuli postiaan ottamaan.

Eikä kenenkään ihmisen kanssa voinut olla hauskempi jutella kuin
Keldetin.

Hän oli lyhytkasvuinen, hartiakas mies, ja häntä haukuttiin villakoiran
nimellä, sentähden että hänen kauniita hienoja kasvojansa peitti
untuvanpehmeä, harmaa parta, niin ettei niistä näkynyt juuri muuta kuin
otsa, nenä ja silmät.

Vaikka vanha maapostinkuljettaja oli jo hyvinkin kuudenkymmenenviiden
vuoden vanha, niin hän aina oli väsymätön ja hyvällä tuulella
kierrellessään lyhyillä jaloillansa ympäri pitäjää ja kantaessaan
postilaukkua olallansa.

Hän teki sen vain huviksensa.

"Hänellä on niin suloiset kasvot", sanoi haudankaivaja Madsen.

Hänen pienet hauskat silmänsä säkenöivät veitikkamaisuutta. Keldetiltä
riitti ystävällisiä, rohkaisevia sanoja jokaiselle, joka vain ei ollut
saksalainen. Hän nyökkäsi päätään lapsille ja vihelteli koirille.

Hymyillen, hiljaa itsekseen puhellen ja hyräillen hän kulkea kepsutteli
läpi elämän.

Ei kukaan voinut saada selville mitä hän oikeastaan hyräili, mutta
minun luullakseni hän itse sen kyllä tiesi.

"Ehkäpä ne olivat hänen omia sävellyksiään", arveli Esben.

Ja mitä itsekseen puhelemiseen tuli, niin se kuulosti ohi lentävän
mehiläisen surinalta.

Toisessakin suhteessa hän oli mehiläisen kaltainen; hän osasi niin
erinomaisen taitavasti imeä hunajaa kaikesta taivaan ja maan välillä,
kun se ei vaan saksaksi käynyt.

"Te olette aina niin iloinen, Keldet!" sanoi Karen eräänä iltana
ylhäältä kummultansa.

"Niin, Jumala nähköön, kun ei ole muuta huvia tätä nykyä, kuin minkä
itse hankkii itsellensä. Ja jos meillä eteläjuutilaisilla ei olisi
hyvää tuultamme, niin silloin asiat olisivatkin huonosti", vastasi
vanhus nostaen lakkiaan ja pyyhkien hikeä otsaltansa.

"Hyväpä että preussilaiset pitävät hyvästä tuulesta huolta", sanoi
Karen. "Ettekö te koskaan väsy, Keldet?"

"En, en mitenkään", vakuutti hän. "Eipä tosiaankaan minusta voisi
huomata, että vuosi vuodelta kannan postilaukussani niin paljon surua
ja vääryyttä ja kuolemaa ja verivihollisuutta. Mutta Jumalan kiitos,
eipä siltä, olenhan vetänyt siitä myöskin paljon onnea ja iloakin, ja
monta sievää rakkauskirjettä. Niin, niin", hän taputteli tyytyväisenä
postilaukkuaan. "Se on oikea taikapussi ja siinä on ollut jos jotakin,
ja se joka voisi jotakin kertoa, on vanha Keldet, jos hän vain
tahtoisi! Jos hän vain tahtoisi!"

"Mutta hyvänen aika, ettehän te vain lue kaikkia kirjeitä, Keldet?"

"Ei se ole tarpeen", naureskeli hän.

Sillä hän luki niiden kasvojen ilmeestä, jotka vastaanottivat kirjeitä.
Eikä yhtäkään ihmistä koko pitäjässä odoteltu niin suurella tuskalla
ja kaipauksella, pelolla ja ilolla kuin vanhaa postintuojaa. Kaikista
päätyikkunoista häntä tähysteltiin ja kun hän talvi-iltasin kolkutti
ikkunaruudulle, niin talossa syntyi sellainen hälinä, kuin jos itse
joulu-ukko olisi oven takana seisonut.

"Mutta mikä tuolla tiellä tulee, Keldet?" huudahti Karen äkkiä.
"Siinähän on koko telineet!"

"Kas, Herra nähköön, sehän on karusellimies Heidestä Holsteinista",
vastasi maaposti. "Hänkin tahtoo kalastaa sameassa vedessä ja kerätä
rahoja vaalimelskeessä. Kas vaan, kun preussilainen kotka on siipensä
levittänyt! Kun hän kulkee pohjoiseen päin ja tulee Kongeaan toiselle
puolelle, niin hän käärii kotkan kokoon ja nostaa Tanskan lipun sen
sijaan. Niin, niin, mitä saksalainen ei rahasta tekisi! Täällä hän
on mahtavaa miestä, mutta heti rajan tuolla puolella hän köyristää
selkänsä, Jumala paratkoon. Niin, ovatpa nämä aikoja, joissa me elämme."

Ja Keldet hyräili ja pyörähti eteenpäin.

Karusellimies ajoi hitaasti ohi. Pyörät kulkivat raskaasti syvässä
hiekassa, ne ratisivat ja vinkuivat aivan surkeasti.

Surumielellä Karen astui taloa kohti. Ei kukaan tullut hänelle mitään
kertomaan. Jos he tulivatkin, niin eivät he kertoneet mistään, mikä
tapahtui. Luulivatko he ehkä, että hän oli tullut välinpitämättömäksi?

Hän nojautui hetkeksi rakennuksen seinää vasten, jolla puolella
palvelusväki oleskeli. Humalaköynnökset kasvoivat sitä pitkin.

Kesäisen kuun kiiltävä kehrä kohosi kirkonhuipun yläpuolelta ja loi
läpinäkyvän hopeaverhon laakson yli. Joki lorisi iloisesti muutamia
kiviä vasten, jotka ehkäisivät sen juoksua.

Karen kuuli äkkiä meijerskan, joka oli kotoisin Fyenistä, laulavan
väentuvassa vanhalla Fyenin murteella:

    "Tumman pilven laidalla kuu
    niin koreasti hohti.
    Oh, näitkös Hannu, se naurussa suu
    ihan katseli meitä kohti."

He istuivat yhdessä ja tekivät toisistaan pilaa matkien toistensa
murteita ja heillä oli hauska yhdessä, niinkuin ainakin hyvien ystävien
ja maalaisten seurassa, jotka tarkoittavat vain toistensa parasta!

Karen ei kestänyt kauempaa. Hänen täytyi mennä sisään ja jutella heidän
kanssansa vaalista ja kysyä heiltä mitä he arvelivat, olivatko he
peloissansa vai rohkealla mielellä.

Sisään vain kuullaksensa jotakin!

Mutta samassa Karenin mieleen juolahti, että hänen oma
palvelusväkensäkin häntä epäili ja surkutteli.

Hän oli aina tekeytynyt, ikäänkuin hän ei olisi sitä huomannut, mutta
kun hän astui vaan väentupaan, niin he vaikenivat äkkiä kaikki, vaikka
juttelu olisi ollut kuinka innokasta tahansa.

Vitkastellen, ikäänkuin vieras omassa talossansa, hän väänsi
varovaisesti lukkoa ja astui sisään.

Vieno iltavalaistus vallitsi väentuvassa, samalla kuin kuu kumoitti
kirjaviksi maalattuihin vuodekammioihin.

He istuivat siellä kaikki penkeillä, päät liketysten ja kuuntelivat
innokkaasti mitä isäntärenki Klaus, joka seisoi heidän keskellänsä, oli
kuullut aamupäivällä käydessänsä Stenderupissa päin.

"Oletteko kuulleet jotakin uutta?" kysyi Karen.

He nousivat kaikki äkkiä pystyyn, isäntärenki Klaus kääntyi rivakasti
ympäri ja väentuvassa vallitsi täysi hiljaisuus.

Karen ei nähnyt muuta kuin hämmästyneitä kasvoja.

Siihen hän oli tottunut. Hän olisi tahtonut huutaa heille:

"Miksi te ette luota minuun? Minä olen yhtä hyvä tanskalainen kuin
kukaan teistä!"

Mutta hän käännähti vain ympäri ja meni ulos nöyryytettynä, jommoista
tunnetta hän ei koskaan ennen ollut kokenut.

Karen meni suoraan sisään Jürgensin luo, joka istui huoneessansa
tukehduttavan tupakansavun keskellä ja lohdutti itseään seidelinsä
ääressä.

Kaikki tuo tupakka ja olut oli vuosien kuluessa muuttanut hoikan,
kauniin reiniläisen hiukan lihavaksi ja pullistuneeksi saksalaiseksi.

Hänen oli ikävä, siksi ettei hänellä ollut ketään, jonka kanssa
seurustella, ja hän oli tullut laiskaksi, siksi että hän oli joutunut
väärälle sijalle ja oli pakoitettu jättämään talonsa hoidon vaimolleen
ja isäntärenki Klausille. Metsästys oli hänen ainoa liikuntonsa.

Ja missä oli hänen reiniläinen viininsä? Sitä hänellä ei ollut. Oluen
samentamalla äänellä hän saattoi vain laulaa laulua "die goldenen
Reben" [Kultaiset viiniköynnökset].

Täällä ei viinirypäleitä kasvanut ja viininkorjuu oli kuitenkin aina
ollut hänen suurin ilonsa.

"Ruprecht", sanoi Karen hiljaisesti, "etkö sinä äänestä tanskalaisten
puolella?"

"En, kuinka se voi sinun päähäsi pälkähtääkkään?" huudahti hän
hämmästyneenä, ottaen piipun suustaan. "Minä voin olla äänestämättä, se
on ainoa mitä voin tehdä rakkaan kotirauhan tähden. Ja onnellista kyllä
minun ääneni ei vaikuta sinne eikä tänne. Saksalaisia ääniä on kylläksi
ilman minuakin."

Karen nousi ylös hänen vierestänsä, ikäänkuin jokin olisi pistänyt
häntä, ja meni ulos.

Hän tarttui työhön, heitti sen jälleen ja tarttui taas toiseen.

Karen oli kuin unissakävijä ja hyräili tietämättä itse mitä hän lauloi:

    "Oh, näitkös Hannu, se naurussa suu
    ihan katseli meitä kohti."

Hyvä Jumala, kuinka hän kadehti Gyritheä ja Esbeniä, joilla oli vain
yksi ajatus ja yksi sielu tässä taistelussa!

"Sinun kansasi on minun kansani!" Karen nauroi ääneensä.

Hän oli nyt kerrassaan joutunut meren pohjalle ja hänen korvaansa
kuului aaltojen läpi:

    "Yli kehdon nuor' Agnete laulain kumartui,
    niin kuuli hän kun Englannin kellot kajahui.

    Nuor' Agnete hän astui veenhaltian luo:
    oi vielä ristikirkkoon mun kerran käydä suo!
                 ha ha haa
                 ha haa ha haa."

Ja yöllä hän näki unta, että kaikki kuvat kääntyivät selin seinään.
Tanskan kuninkaan ja kuningattaren sekä nostosotilaan kuvat hänen
omassa huoneessansa.




9.


Kun isäntärenki Klaus, jolla oli preussilainen kansalaisoikeus, meni
siistittynä ja hienona kirkkovaatteissansa vaalipaikalle äänestämään,
niin Karen silmäsi hänen jälkeensä niin kauan kuin hän saattoi nähdä
häntä.

Karen ei ollut sanonut sanaakaan Klausille. Karen oli siksi liian ylpeä.

Mutta kuinka hän kadehti häntä! Eikä hän yksin häntä kadehtinut. Hän
kadehti joka-ainoaa miestä, jolla tänään, kesäkuun kuudentenatoista
päivänä, oli oikeus ottaa vaaliin osaa.

Miksikä naisten piti aina olla vaiti tässä maailmassa? Miksikä heidän
piti seisoa voimattomina ja vain katsella niinkuin — niin juuri
niinkuin hänkin tänään tuolla ylhäällä kummulla, kädet ristissä
tähysteli, sillä aikaa kuin sydän rinnassa sykki jännityksen, pelon ja
toivon vallassa?

Miksikä ei hänellä ollut äänioikeutta? Olihan hänkin nyt preussilainen
kansalainen. Hyvä Jumala, mitä hyötyä hänellä oli ollut preussilaisesta
kansalaisoikeudestansa?

Vähä väliä sinä päivänä tiedusteli Jürgens: "Missä Karen on?"

Mutta Karen ei ollut monasti mistään löydettävissä. Yhtenään hän läksi
kyökin lieden äärestä ja liinakaappinsa luota.

Minun asiani ei ole tässä kuvailla vaalitapahtumia Eteläjyllannissa
vuonna 1898. Minun tulee vain kertoa, mitä Karen Jürgens sinä päivänä
näki ja kuuli ylhäältä kummulta, mitä hän siellä kärsi ja miten hän
rukouksessa taisteli kansansa puolesta. Minun asiani on vain kertoa
hänen taruansa, niin pitkältä kuin minä sen tunnen.

Äkkiä hän näki Højemarken kyyhkysten lentoon pyrähtävän ja levottomasti
risteilevän edes takaisin ilmassa.

"Eno Borris varmaan ajoi kiireissään pihalle ja toi jonkun tiedon,
ennenkuin hän ajaa 'edelleen vaalipaikalle", ajatteli Karen ja hänen
sydämensä sykki vinhemmin.

Luultavasti Valdemar oli hänen mukanansa. Ajatuksissaan hän näki
Valdemarin joka paikassa, jossa oli jotakin tehtävää, eno Borriksen
rinnalla, solakkana ja nuorteana.

Siitä ei koskaan tullut loppua.

Tiellä vilisi lakkaamatta jalkamiehiä, vaunuilla ajavia, pyöräilijöitä
ja ratsastajia.

Ajatuksissaan hän kuuli kaikki nopeat jalankapseet ja kavioiden kopinat
yli koko Eteläjyllannin.

Hän näki kaikki nuo tuhannet ihmiset, jotka kiiruhtivat vaalipaikoille
peläten myöhästyvänsä ja saapuvansa paikalle vasta vaalin loputtua,
näki heidän kiiruhtavan, jotta he tänä ainoana päivänä, joka uudistui
vain joka viides vuosi, voisivat tanskalaisilla vaalilipuillansa antaa
sortajillensa ja väärintekijöillensä iskun vasten naamaa.

Mutta mitä väkeä nuo olivat?

Karen nousi reippaasti ylös.

Nauraen ja laulaen he kulkivat hänen ohitsensa ja puhuivat hänelle
aivan vierasta alasaksan murretta.

Huonoissa vaatteissa he olivat ja useat puoleksi humalassa.

Tuolta tuli haudankaivaja Madsen ontuen.

"Keitä nuo ovat? Keitä nuo ovat?" huusi Karen hänelle niin hiljaa kuin
mahdollista.

"Hei, lystit tästä nyt tulee!" vastasi Madsen. "Siinä on niin ja niin
monta itäpreussilaista, tilattuja työmiehiä, nuo vanhat hyvät ystävät
taas uudestaan, ainoastaan yhdeksi kuukaudeksi. Ja siellä meillä on
myös yksi Lippe-Detmoldelainen."

Ja Madsen astui edelleen vaalipaikalle, itäpreussilaisten laulaessa:

    "De irst, de geiht,
    Dit is de Tweit;
    Will wünschen, dat de't ok noch deit".

    "Ala taiten ties
    ja jatka kuin mies,
    niin luulen ma loppuhun pääset myös."

Karenin sydän puristautui kokoon. Kun koko tuo lisäväki joutui apuun,
niin mitenkähän tässä käynee?

"Äiti, äiti, missä sinä olet?" kysyi Kai ja raivasi itselleen tien
pensaiden läpi.

"Hiljaa, lapsi, hiljaa!" kuiskasi Karen, painoi hänet lähellensä ja
otti hänen pienen kiharaisen päänsä molempien käsiensä väliin.

Äkkiä kaikki hiljeni niin ihmeellisesti. Kaikki, mikä saattoi eteenpäin
kontata ja käydä, oli kai jo perille saapunut.

Kuinka kauan voikaan kuulla vaunujen vierinää ja kavioiden kapsetta,
kun kaikki muu päivätyö on hiljennyt ja kun henkeä vetämättä seisoo ja
kuuntelee, ken sieltä ajaen tulee!

Tuntuu siltä kuin tuo vaunujen vierinä ja kavioiden kapse ei koskaan
lakkaisi.

"Jumalan nimeen!" sanoi Karen ja meni Kain kanssa sisään.

Mitä enemmän työtä sitä parempi, jotta aika kuluisi!

Karen seisoi kyökissä illallista valmistamassa kun ovi hiljaa avautui
ja postinkuljettaja Keldet pisti harmaan päänsä ovesta sisään.

Hänen vanhat, ryppyiset kasvonsa eivät koskaan olleet näyttäneet
autuaammilta kuin kesäkuun kuudennentoista päivän iltana vuonna 1898.
Ne olivat sulautuneet yhdeksi ainoaksi hymyilyksi.

"Pikku rouva, pikku rouva", sanoi hän hiljaa.

Karen sätkähti ja kääntyi taakseen hiljaa äännähtäen.

Keldet sieppasi Karenin tanskalaisen lehden postilaukusta.

"Nybbolin ja Dybbolin vaalipiirissä 241 ääntä tanskalaisilla ja 44
saksalaisilla."

"Katsokaa tätä, katsokaa tätä", jatkoi hän painaen kiireesti lehden
Karenin käteen, hänen oma kätensä vapisi mielenliikutuksesta.
"Ensimäisessä vaalipiirissä 10,400 ääntä tanskalaisilla! Vuonna
1887 oli siellä 8,500. Saksalaispuolella lisääntynyt 200 ääntä,
tanskalaisten puolella 2,000. Siinä koko voitto, mikä preussilaisilla
on ollut yhdentoista vuoden kuluessa kouluistaan, Sedanjuhlistaan ja
kasarmeistaan."

Karen vaipui alas tuolille. Se tuli sellaisena yllätyksenä.

Hän purskahti itkuun, kun Jürgens äkkiä ilmestyi ovelle.

"Jääkää hyvästi, jääkää hyvästi", sanoi Keldet ja antoi Karenille
saksalaisen sanomalehden, "loput te voitte itse lukea, pikku rouva!"

Hän otti lakkinsa ja katosi ovesta.

Mutta Jürgensiä säälitti nähdä Karenin itkevän.

"Huonosti on käynyt, Karen parka", sanoi hän ja suuteli häntä.

Sillä asian oikea laita ei voinut hänen mieleensäkään juolahtaa!
Saksalaiset ja voitto oli nyt kerran muodostunut hänelle yhtä
eroittamattomaksi käsitteeksi kuin yhteenkasvaneet, siamilaiset
kaksoiset, joita ei koskaan maailmassa voitu eroittaa toisistansa.

"Voithan sinä nyt itse katsoa", sanoi Karen äkkiä nousten ylös; hän
antoi hänelle sekä saksalaisen että tanskalaisen lehden ja meni
huoneesensa.

Sillä nyt hän tahtoi olla yksin. Hän olisi voinut laulaa ja tanssia
ilossansa.

Mutta hän ajatteli Jürgensiä ja nauroi ja itki samalla kertaa.

Olihan heidänkin kodillaan, Jumala sen tiesi, risti kannettavanaan, ja
oli pidettävä huoli siitä, ettei ilo käynyt liian kova-ääniseksi.

Kun hän auttoi Kain vuoteesen, puristi hän pulleaa poikaa, joka
sätkytteli paljailla jaloillansa niin kauan rintaansa vasten että
tämä ihmeissänsä avasi uniset silmänsä; ja kun Karen kutsui miehensä
illalliselle, niin tämä ei sanonut sanaakaan.

Olisipa voinut luulla, että Jürgens oli häpeissänsä, taikka ettei hän
tahtonut olla siitä tietävinänsä.

Karen katseli häntä salavihkaa, — hän tunsi salaista voitonriemua,
mutta samalla hänen sydäntänsä kouristikin, sillä olihan Jürgens
hänen tähtensä ollut ottamatta äänestykseen osaa ja olihan se hänen
puoleltansa uhraus, koska hän ei kuitenkaan voinut eroittaa oikeaa
väärästä.

Sentähden Karen oli entistään ystävällisempi ja sydämellisempi miestään
kohtaan, ikäänkuin hän olisi tahtonut pyytää anteeksi häneltä sitä,
ettei hän voinut surra yhdessä hänen kanssansa.

Mutta talossa kaikki muut iloitsivat paitsi talon isäntä. Vaikka hän
kuinka olisi koettanut, niin ei hän sittenkään voinut tuntea itseään
tanskalaiseksi.

Väentuvasta kuului iloista naurua — sieltä kajahteli varsinkin
meijerskan fyeniläiset laulut, kyökkipalvelija oli vähällä asettaa
padan tyhjiltään liedelle ja yksin karjanhoitaja Jens unohti riisua
puukenkänsä jalasta oven ulkopuolella.

Kun Jürgens tahtoi mennä levolle, niin Karen keksi jotakin tehtävää
vaatesäiliössä.

"Tuletko sinä pian, Karen?" kysyi Jürgens.

"Niin, mene sinä vaan, minä tulen niin pian kuin ehdin!"

Mutta hän ei tullutkaan niin pian kuin hän olisi ehtinyt. Hän ei
pitänyt kiirettä, vaan viipyi siellä, kunnes isäntärenki Klaus tuli
kotiin vaalista.

Karen kuuli hänen askeleensa hiekassa pihamaalla.

Karen avasi heti ikkunan.

"No, kerro minulle jotakin, Klaus", sanoi hän hiljaa.

Klaus katsoi ihmeissään Kareniin ja kun hän huomasi hänet ikkunassa,
otti hän heti hatun päästänsä ja jäi kunnioittavasti ulkopuolelle
seisomaan, pitäen hattua kädessään. Mutta miehen koko ryhdissä ilmeni
varmaa voitontunnetta, jota ei voinut väärin käsittää.

Klaus kertoi yhtä hiljaisella äänellä niistä lukemattomista
tanskalaisista talonpojista, porvareista, kalastajista ja työmiehistä,
jotka olivat saapuneet paikalle ja jättäneet äänilippunsa toinen
toisensa jälkeen.

Karen nielaisi joka sanan ja hänen silmänsä loistivat. Kun Klaus oli
mennyt väentupaan, jäi Karen vielä hetkeksi ikkunan ääreen ja hengitti
ilmaa syvin siemauksin keuhkoihinsa.

Taaskin hän kuuli vaunujen vierinää ja kavioiden kapsetta joka taholta.

"Nyt he ajavat kaikki kotiinsa. Nyt he ovat iloisella mielellä",
ajatteli hän.

Kansa oli antanut äänensä tulla kuuluviin ja "kansan ääni", se on
kuitenkin varsin usein Jumalan ääni.

Karen kuuli käen kukkuvan. Oli parhaillaan kukunnan aika. Sen kukunta
kuulosti melkein naurulta.

Karen sulki hiljaa ikkunan ja meni levolle, mutta sieltäkin hän
valveillaan kuunteli käen ääntä.

"Kuk-kuu! Kuk-kuu!"

"Nyt se kukkuu saksalaisille!" naureskeli Karen ja vaipui uneen.

Mutta valoisa kesäyö meni menojaan, ja Borrisgaardin vieraat läksivät
pois vasta kukon ensikertaa kiekuessa pihalla.

Aurinko oli juuri nousemaisillaan, ja kun he ajoivat kotejansa kohti,
levitti se punoittavia kultiaan itäiselle taivaan rannalle.

Se heitti punahohteen, oman ihanuutensa heijastuksen yli koko maan,
joka juuri oli unestaan heräämäisillään.

Taloissa alkoi päivän liike.

Koirien haukunta ja kukon kiekuna muistutti ihmisiä työhön rupeamaan.
Koirat ja siipikarja olivat vahteja, jotka ilmoittivat yön kuluneen ja
päivän lähestyvän.

Seuraavana iltana ilmestyi Gyrithe äkkiä Karenin luo.

Hän toi ikäänkuin auringonpaisteen mukanansa, hän suorastaan säteili
astuessaan sisään Egtvediin.

Ilosta huudahtaen heittäytyi Karen hänen kaulaansa.

"Tiesinhän minä, että sinä kaihosit", sanoi Gyrithe, "mutta minä en
voinut tulla ennemmin."

Ja sitten hän kertoi ylpeydestä loistavin silmin:

"Niin, Als ja Sundeved kunnostivat itseään tietysti parhaiten.
Saksalaiset eivät voineet saada siellä kokoon muuta kuin ne 1,200
ääntä, jotka heillä oli vuonna 1887, mutta tanskalaiset ovat
lisääntyneet 3,300:sta 4,200:aan. Toisessakin vaalipiirissä oli hyvä
menestys, ja olihan siihen jo aika. Aabenraan piiri, jossa kerran oli
vain 1,800 ääntä, oli nyt 2,400. Mutta ilahduttavinta oli Flensborgissa
ja sen ympäristöillä. Hekin alkavat herätä. Ja ajattelepas, tällä
kertaa sosiaalidemokraatitkaan eivät voineet vähentää meiltä ääniä!
Neljännen kerran jo saksalaiset sosialistit joutuivat alakynteen
tanskalaisten työmiesten rinnalla. Ne ovat oikein luotettavaa väkeä.
Jumala siunatkoon heitä kaikkia! Kaikkiaan tanskalaisilla 1,076 ääntä
enemmän kuin vuonna 93! 15,000 ääntä tänä vuonna Karen! Ja samat miehet
ne ovat, joille vuonna kahdeksankymmentäseitsemän koulupenkillä päihin
päntättiin Saksan suuruutta ja Tanskan voimattomuutta ja jotka nyt
kolmena vuonna ovat huippolakkia kantaneet Berliinissä tai Breslaussa!"

Mistä sydän on täysi, siitä suu puhuu.

Karen istui henkeään vetämättä ja kuunteli. Vaistomaisesti hän oli
pannut kätensä ristiin ja sitten hän vihdoin häpeissään ja kasvot
poispäin käännettyinä sai sen kysymyksen tehdyksi, joka oli hänen
sydäntänsä painostanut siitä saakka kuin serkku oli kotiin tullut:

"Mitenkä Valdemar jaksaa?"

"Valdemar voi hyvin", vastasi Gyrithe. "Hän jää nyt, Jumalan kiitos,
todenteolla kotiin auttaakseen isäänsä hänen toimissaan talolla sekä
ulkona pitäjällä. Hän on oikea valiomies, joka ei vähällä anna nujertaa
itseänsä. Hän on ilmetty eno Borris! Kyllä hänestä aikaa myöten tulee
saksalaisten silmätikku."

"Niin, niin", sanoi Karen, — hänen ajatuksensa harhailivat kaukana,
— "mutta kuinka sen asian laita on —. Onko hän jo kaikki unohtanut?"
lisäsi hän ja puna levisi hänen kasvojensa yli.

Gyrithe kääntyi hämmästyneenä häneen ja katseli häntä.

"Vai sitäkö sinä tarkoitat?" sanoi hän lyhyesti. "Enpä luullut, että
sinä siitä asiasta välittäisit. Kun mies ehdoin-tahdoin lähtee kolmeksi
vuodeksi pois kotoansa, niin lienee turhaa sanoa, kuinka syvällä hänen
rakkautensa juuret olivat. Mutta että hän sen nyt on voittanut, siitä
sinä voit iloita ja kiittää Jumalaasi."

Hektor raappi ovea, sekin tahtoi päästä sisään ja Karen kiiruhti
avaamaan ovea rakkaalle koirallensa.

Karen kumartui sen puoleen ja Hektor hypähti ylös ja nuoli hänen
kasvojansa ja käsiänsä.

Gyrithe ei ymmärtänyt kahtalaisia tunteita. Hän ei voinut samalla
kertaa sekä rakastaa että olla rakastamatta. Joko hän rakasti miestään
elämässä ja kuolemassa, tai hän ei rakastanut häntä.

Sitä sekavuutta, josta apostoli sanoo "molemmilta minä ahdistetaan",
sitä hän ei aavistanutkaan.

Rohkealla ja rehellisellä luonteellaan hän mitä pikimmin olisi
katkaissut gordilaisen solmun.

Hän olisi tahtonut katsoa kummitusta suoraan sen tyhjiin silmäkuoppiin,
niin että olisi tiennyt, kenen kanssa hän oli tekemisissä.

Karen parka kauhistui kummitusta. Ja siksi se yhä kummitteli.

Hän tiesi hyvinkin, että se onni, jonka hän itsepäisenä,
ajattelemattomana lapsena oli heittänyt luotaan, oli ollut oikeata
kultaa, jota vastoin se, jota hän oli tavoitellut, oli vain ohimenevän
rakastumisen väärä kultaus, ja vaimon kädessä tämä kultaus nopeasti
oli raudaksi muuttunut. Mutta sittenkin oli hän hänen lapsensa isä ja
sentähden myöskin hänen miehensä, ja sentähden hänen täytyi häpeän
vuoksi, hänen _oman_ häpeänsä vuoksi nauraa pahassakin pelissä ja pitää
kiinni muruista.

Hänen parempi luontonsa sanoi:

"Itse minä sen olen _tahtonut_. Itse minä saan seurauksetkin kärsiä,
eikä kukaan saa minusta mitään huomata."

Mutta kaikki he sen hänestä huomasivat ja kaikki sen tiesivät paitsi
Karen itse. Kun kamelikurki piiloittaa päänsä siipensä alle, niin se
luulee olevansa hyvässä piilossa, vaikka kaikki sen näkevät.

Ei edes rakkauden silta voinut johtaa poikki sen juovan, joka syntyi
siitä, että he olivat eri maapohjaan kasvaneet. Jürgens kuului
vihollisen puolelle, — se eroitti heidät ainiaaksi toisistansa kuin
kaksiteräinen miekka.

Ja vaikka hän ei koskaan ollut itse kohottanut sitä miekkaa Karenia
vastaan, niin sittenkin auttamattomasti Karen joka päivä, vieläpä joka
hetki tunsi:

"Se joka ei ole minun kanssani, se on minua vastaan!"




10.


Jürgensin mieli muuttui umpinaiseksi ja alakuloiseksi.

Hän oli aina ollutkin hiljainen mies, joka lauloi enemmän kuin mitä hän
puhui, sillä hän oli hyvin soitannollinen.

Mutta nyt hän puhui vielä entistään vähemmän.

Vaalien tulos oli katkeroittanut häntä, täällä hänellä kuitenkaan ei
ollut hyvä olla.

Koti-ikävä alkoi vaivata häntä, meri kiusasi häntä. Se oli niin
levoton, se ei suonut koskaan rauhaa. Unissaankin hän kuuli aallon
loiskeissaan huokaavan: "Am Rhein! Am Rhein!"

Alussa hän oli luullut, ettei hän koskaan voisi mereen väsyä, mutta
kuinka kyllästynyt hän siihen olikaan!

Hän ei välittänyt sen työvoimaisesta ja työhön kiihoittavasta
raikkaudesta. Hän oli nyt kerran tuollainen maanmoukka, synnyltään
sisämaanlapsi. Meren mahtavuus peloitti häntä, ikäänkuin voimakas,
pahasisuinen luonnonvoima.

Mutta hän ei puhunut siitä. Ei kukaan olisi ymmärtänyt häntä. Poika
riemuitsi ja taputteli käsiään jokaiselle purjeelle, jonka hän näki,
eikä Karen voinut koskaan olla iloisempi, kuin ollessaan Kain kanssa
veneessä ja opettaessaan häntä soutamaan.

Mutta se ei ollut pahinta. Talokin taantui.

"On parasta, että myön Egtvedin Preussin valtiolle", sanoi hän kerran.
"Silloin siitä tulee valtion tilus ja minä saan siitä varmasti 200,000
markkaa".

Karen kauhistui, mutta ei vastannut mitään. Hänet valtasi hirmuinen
pelko ajatellessaan talon myöntiä ja pakkoa seurata Jürgensiä Saksaan.

Ei, ennemmin raataa, niin että kynsistä veri pirskui! Jumala oli
auttava, Jumalan täytyi auttaa, niin ettei tuo hirmuisuus saanut
tapahtua eikä rangaistus tulla musertavalla voimallaan hänen ylitsensä.

"Katsokaamme ensin, miten hän tulee toimeen taloineen!"

Eikö hän, Karen itse, kerran ollut sitä pilkoillaan sanonut?

Sellaista ei pitäisi koskaan sanoa. Kosto ei jää tulematta.

Hän kuuli vielä Esbenin äänen korvissansa:

"No, Jumala häntä sitten auttakoon!"

Karen teki uupumatta työtä varhaisesta aamusta myöhään iltaan. Välistä
hän keskeytti työnsä, otti Kain syliinsä, puristi häntä lujasti ja
sanoi:

"Sen täytyy käydä, Kai! Niin että me kaksi voimme jäädä maahan."

Joskus rouva Grunnet tai Gyrithe kyseli:

"Miten käy talon hoidon?"

"Hyvin", vastasi Karen aina. Sitäkin kuormaa täytyi hänen yksin kantaa.

Ja kuitenkin ihmiset viime vuonna, lokakuun kolmantenakymmenentenä
päivänä puhelivat keskenänsä:

"Jo kaksi kuukautta sitten me kaikki olemme korjanneet kauramme, mutta
Jürgens ei ole saanut omiansa vielä latoon. Vilja oli korjatessa hyvää,
mutta nyt se on mädännyttä."

Silloin juuri Karen tarttui talon hoitoon kiinni.

Oi, mikä suru, mikä häväistys, jos pahinta tapahtuisi! Esben oli
sanonut sitä maankavallukseksi.

Mutta jos ei voinut maksaa kullekin omiansa, niin mitä oli tehtävä?
Saksalainen omistaja ei saanut apua keltään tanskalaiselta, ei edes
hänen omalta veljeltänsä ja saksalaisen apu oli kaikista pahin.

Tuollainen suuri, hyvä maatila, joka on osa isänmaan multaa, voi tulla
yhtä rakkaaksi kuin elävä olento.

Sitä rakastaa ja sitä kunnioittaa ja sitä varjelee kaikesta pahasta.

Niin, niin, ei ollut aikaa laiskoitella. Tarttua vain työhön kiinni!
Auta itseäsi, niin Jumala auttaa sinua!




11.


Eräänä päivänä näki Jürgens sanomalehdessä seuraavan ilmoituksen:

"Eräs nainen Tonderistä haluaa muutamaksi kuukaudeksi johonkin taloon
metsän ja meren läheisyyteen."

Hän meni heti lehti kädessä Karenin luo.

"Kuuleppas, tuo sopisi meille! Vieraskamari seisoo aina tyhjänä ja
käyttämättömänä, ja voisihan siitä saada hiukan tulojakin."

"Tee se", sanoi Karen, vaikka hän epäilikin jokaista tonderilaista,
sillä ne olivat kaikki enemmän tai vähemmän kotisaksalaisia.

Kirje lähetettiin siis ja muutaman päivän perästä tuli sähkösanoma:

 "Voitteko ylihuomenna tulla asemalle vastaan? Beate Liliendal."

Vihdoin palasi Jürgens takaisin ajaen yksivaljakolla ja takaistuimella
istui nainen. Hänellä oli yllään loistavan punainen, ruumiinmukainen
puku ja päässä musta, leveälierinen hattu, jossa mustat helmet
kimaltelivat ja kokonainen pensaikko mustia kamelikurjen höyheniä
liehui ja heilui hevosen liikuttaessa etujalkaansa tai kääntäessä
päätään.

Neiti Liliendal katseli epäröiden alas maahan, sillä vaunut olivat
hyvin korkeat, eikä niissä ollut kuin yksi ainoa, jyrkkä astin.

"Herrainen aika! En minä mitenkään pääse alas", sanoi hän surkeasti.
"Yhtä hyvin voisin yrittää astua Mont Blanc'ilta alas."

"Minä tuon tuolin", lohdutti Karen ja aikoi juosta sisään.

"Hyväinen aika, ei sitä tarvita!" vakuutti neiti.

Hän seisoi vaunuissa ja viittasi kädet ojossa Jürgensille.

"Jos teidän miehenne vain tahtoisi nostaa minut alas, minä olen niin
kepeä kuin höyhen."

Sanottu ja tehty! Mutta Jürgensin nostaessa häntä alas putosi hattu
maahan ja siitäkös syntyi aika mellakka.

Pieni, valkoinen sylikoira, joka oli levännyt hänen sylissänsä, rupesi
heti kamelikurjen höyheniä ajamaan takaa, ja kun neiti kiiruhti
pelastamaan hattuansa, sai sylikoira äkkiä avuksensa kalkkunakukon,
joka kaakottaen ja punaharjaisena kiiruhti taistelutantereelle.

Tuskin kalkkuna oli ehtinyt paikalle, kun hanhet ja ankat päästivät
parakan ja talonkoirakin tahtoi täyttää velvollisuutensa, koska kerran
niin vähästä oli melua nostettu.

Ennenkuin neiti osasi aavistaakaan, niin koko talon siipikarja melusi,
rääkätti ja kaakotti hänen ympärillänsä, ja olisipa melkein voinut
luulla, että haukka orisi iskenyt alas pihalle. Kun kahlekoira vielä
yhtyi syvällä äänellään toisten meluun, niin voi helposti ymmärtää,
ettei Karenin ääntä voitu kuulla, kun hän huusi isäntärengille:

"Aja kalkkuna pois, Klaus!"

Palvelustytöt seisoivat kyökin ja väentuvan ovilla ja naureskelivat ja
vieläpä karjanhoitaja Jenskin pisti irvistelevät kasvonsa navetasta
ulos.

Sillä välin Jürgens ja isäntärenki Klaus tulivat apuun ja pelastivat
sekä neiden että hänen hattunsa jokseenkin vahingoittumattomina
tappelutanterelta.

"Teidän punainen pukunne oli syynä kaikkeen", vakuutti Karen,
"kalkkunat eivät siedä punaista väriä", ja hän saattoi neiden
vieraskamariin hiuksiansa järjestämään, sillä hänen käherretty tukkansa
oli joutunut täydelliseen haaksirikkoon.

Kun neiti vihdoin tuli huoneestaan — hänellä oli kädessä kultavartinen
lornjetti —, sanoi hän sammaltaen:

"Herra siunatkoon, onko täällä maalla aina niin paljon elukoita?"

"Kyllä niitä on pakko pitää", vastasi Karen puoleksi nauraen ja kaatoi
kahvia hienoimpiin kahvikuppeihinsa.

"Sen minä kyllä tiedän, mutta ettekö voi pitää niitä tuota noin kiinni?"

Illallisen jälkeen neiti otti esille rasiallisen paperosseja, kävi
sohvaan istumaan ja veti tuolin jalkojensa alle.

"Eikö teillä ole konjakkia?" kysyi hän.

Karen katsoi hämmästyneenä Jürgensiin.

"Kyllä", sanoi hän, "on meillä pullo".

"No antakaa se tänne, olkaa niin hyvä! Minä tahdon joka ilta lasillisen
konjakkia paperossini kera!"

Jürgensin oli tuotava konjakkipullo esille ja neiti tarjosi hänelle
paperossin ja niin he istuivat yhdessä ja polttivat ja maistelivat
lasejansa.

Ensi kertaa nyt Karenin huoneessa poltettiin. Vaan mitä siitä! Kaikkia
sitä täytyi kärsiä. Joka kerran on alkanut, hänen tulee myös lopettaa.

Siinä neiti nyt istui paperossi sormuksilla koristettujen sormien
lomissa. Ne olivat niin täynnä sormuksia, että hän tuskin saattoi
taivuttaa niitä ja puhuessaan itsestänsä hän käytti aina monikkoa ja
sanoi: "me hienot".

Jo seuraavana päivänä neiti pisti nenänsä joka paikkaan. Hän nosti
vikkelästi hameenhelmojansa ja astui kiiltonahkakengissä sikolättiin,
arvosteli sikoja ja lehmiä lornjetti nenällään, äännähti hiukan ja
pudotti vihdoin lornjettinsa navettaan, jolloin sylikoira nosti hirveän
melun ja helisteli kaikkia kulkusiansa.

Punainen pisti yhä vieläkin elukoiden silmiin. Ne kärsivät yhtä vähän
neittä kuin hänen koiraansakaan.

Lehmät ammuivat arveluttavasti ja hevoset potkivat pilttuissaan
takajaloillaan.

Väki tähysteli hänen jälkeensä kaikista ikkunoista ja ovista.

"Hän on aivan kuin rekihevonen sulkatöyhdöt ja helyt päässä", sanoi
isäntärenki Klaus.

Hänellä oli keikailukeppi punaisine nauharuusuineen toisessa kädessä
ja lornjetti toisessa. Sitäpaitsi hän laahasi perässään sylikoiraa
pitkästä punaisesta nauhasta.

"Tuollainen kehno elukka", naureskeli Jens Silkeborgin murteellaan,
"onpa siinäkin jotakin, jota pitää mukanaan laahata."

Koiralla oli punainen peite ja sen reunoihin oli kiinnitetty pieniä
hopeatiukuja, jotka helisivät kilpaa kaikkien niiden helyjen kanssa,
jotka riippuivat neiden rannerenkaassa ja vyössä.

Yhtäläisyys rekihevosen kanssa oli sen vuoksi vieläkin ilmeisempi.

Vähä väliä hän kävi sisällä ja pirskutti sekä koiran että itsensä
päälle hajuvettä.

"Me haisemme aivan navetalle! Hyvä Jumala, kuinka julmaa!"

Paremmin ei juuri käynyt ulkona eikä metsässä.

Terävät, korkeat kengänkorot tarttuivat kaikkiin kantoihin kiinni, ja
kerran lehmät nousivat kapinaan.

He painoivat sarvensa maata kohti ja ryntäsivät hänen päällensä. Olisi
voinut luulla sitä edeltäpäin sovituksi sotaliikkeeksi.

Koira pakeni neiden taakse, ja neiti vinkui kilpaa koiran kanssa,
kunnes karjanhoitaja tuli avuksi.

Sisään tullessaan oli neiti mennä tainnoksiin ja tarvitsi Hofmannin
tippoja.

"Elukat ja kalkkunat eivät siedä punaista väriä", sanoi Karen. "Teidän
on parasta muuttaa pukua."

"Hyväinen aika, eikö muuta tarvita?" huudahti neiti ja muutti toisen
puvun ylleen, mutta olivatko kalkkunat nyt enemmän väriin tyytyväisiä,
jätän mieluimmin sanomatta, sillä kun hän hetken kuluttua saapui
pihaan, niin oli hän yhtä spenaatinvihreä, kuin heinäsirkka.

"Herra varjelkoon!" huusi karjanhoitaja Jens ja pakeni pelästyneenä
talliin. "Sepä oli pahinta, mitä eläissäni olen nähnyt!"

Kuului miltei päiväjärjestykseen, että niin pian kuin pihalta kuului
kovaa melua ja haukkumista, Karen heti tiesi että "me hienot" oli
liikkeellä.

Vihdoin tuli neiti niin kireihin väleihin kaikkien talon eläinten
kanssa, että hänen täytyi tehdä suuri kierros yksin vanhan koninkin
tieltä, vaikka se oli valjastettuna vaunujen eteen ja Klaus piteli sitä
suitsista.

"Hyvä Jumala, ettei se vaan pillastuisi?" huusi hän ja tähysteli sitä
lornjetillaan.

Hän uskalsi tuskin ovesta mennä ulos, vaan loikoili, romaaneja lukien,
suurimman osan päivää vuoteellaan, ikkunat tarkasti suljettuina, sillä
hän pelkäsi hyttysiä.

Kun Karen astui sisään, niin koko vierashuone tuoksui kuin
hajuvesimyymälä.

"Tuollaista porsasmaisuutta!" sanoi kyökkipalvelija. "Hän makaa, Jumala
paratkoon, yhdessä vuoteessa koiran kanssa!"

"Minäpä luulen, että hän kähertää koiraa käherrysraudalla", arveli
meijerska.

Mutta neiden urotöiden maine levisi pitkin pitäjää.

Ei olisi ollut mitään syytä viivähtää tässä pikku ilveilyssä, joka,
samoinkuin niin moni muukin äkkiä ja sattumalta sekaantui siihen
historialliseen näytelmään, jota taisteltiin Eteläjyllannissa, jos "me
hienot" ei olisi tuottanut paljon harmia paikkakunnalla ja kylvänyt
pahaa siementä Jürgensin ja hänen vaimonsa väliin.

Kukaan ei ole niin typerä, ettei hän kykene pahaa tekemään.

Seuraavana iltana Jürgensin palattua kotiin parin päivän matkalta,
sanoi neiti äkkiä:

"Mutta minä en voi käsittää, — mistä se oikeastaan tulee, että teillä
on niin komea ääntäminen".

"Minun mieheni on saksalainen", sanoi Karen hiljaisesti. Hän häpesi
sanoa sitä.

"Oi hyvä Jumala!" huudahti neiti, joka ei ollut aavistanut, että hänen
lähimmässä läheisyydessään oli saksalainen, "das war ja schön! Bitte!
Wollen wir nicht deutsch sprechen?" [Sepä oli ihanaa! Kuulkaa! Emmekö
me puhuisi saksaa?]

Puhutteluun Jürgens tietysti vastasi saksaksi ja neiti, joka oli
ihastuksissaan saadessaan näyttää kielitaitoansa, puhui kaiken iltaa
mahdottominta saksaa, mitä ihminen voi saada aikaan.

Nyt Karen heti ymmärsi, että kun hän puhui "meistä hienoista", niin hän
tarkoitti kotisaksalaisia ja että hän oli kotisaksalainen ollakseen
vain "ulkomaalainen" ja hieno.

"Se mikä on saksalaista, on hienoa!" Tuo vanha, entisaikojen aave
kummitteli vielä siellä ja täällä.

Siihen kuuluvaa oli myös mateleminen vallanpitäjien jaloissa.

Karen hillitsi harmiansa.

Ensi kertaa hänen miehensä nyt rikkoi lupauksensa, ja siihen oli
synnynnäinen tanskalainen hänet viekoitellut!

Seuraavana päivänä sanoi neiti Karenille:

"Senhän minä arvasin, ettei teidän miehenne ollut täältä kotoisin.
Hänessä on jotakin, joka on schneidig [urhea] ja cavalierement
[kavaljeerimaista], jommoista tässä maassa ei tapaa."

Karen tiesi paraiten kuinka paljoa alempana Jürgens oli sekä
tiedoiltaan että sivistykseltään kuin hän itse ja hänen sukunsa, mutta
hän ei viitsinyt vastata neidelle mitään.

Vihdoin hän sai vaivalla sanotuksi, valvottuaan koko edellisen yön:

"Tässä talossa ei ole koskaan ennen puhuttu saksaa, eikä täällä saa
saksaa puhua!"

Siitä saakka neiti kantoi salaista vihaa Karenia kohtaan.

"Talonpojat ovat elukoita!" sanoi neiti itseksensä ja löyhötteli
papukaijanviuhkallansa. "No, eihän se ole ihmettä, kun he joka päivä
ovat niin monenlaisten eläinten kanssa yhdessä!"

Aivan kuin pahankurinen lapsi hän ei kärsinyt mitään vastaansanomista,
ja aivan kuin kaikki muutkin lörppösuut hän kaakotti vain yhä uhemmin.
Olihan aika saada hiukan europpalaista sivistystä tähän barbarimaiseen
talonpoikaismaahan!

Talonpoikaisvaimo uskalsi häntä oikaista!

Sepä puuttui vielä! Ja sitten hän kiusoitteli Karenia puhumalla saksaa
Jürgensille, tavatessaan hänet ruokapöydässä tai illalla konjakkilasin
ääressä.

Konjakki tuli Jürgensille yhtä välttämättömäksi kuin neidellekin.

Neiti puhui imarrellen saksalaisista ja Jürgens ei olisi ollut
saksalainen, jos hän olisi voinut sitä kestää.

Alussa hän vaikeni tai puhui tanskaa, kun Karen tuli sisään.

"Ei, kuulkaapas", naureskeli neiti, "se on toki liian hullua, että te
pelkäätte omaa vaimoanne ettekä uskalla puhua äidinkieltänne omassa
talossanne. Sitä minä teidän sijassanne en sietäisi".

Niin, samaa mieltä oli Jürgenskin. Siivo ihminenkin voi ärsyttyä.

"Muista, mitä olet luvannut minulle!" sanoi Karen eräänä päivänä.

"Sinä olet kyllin kauan pakoittanut minua kuonokoppaa käyttämään.- Nyt
minä heitän sen pois!" huusi hän.

"Minä luulin että mies pysyisi sanassansa", vastasi Karen.

Mutta Jürgens paiskasi oven jäljissään kiinni ja meni ulos.

Tästä lähin Jürgens oli ihastunut neiteen. Siinä oli vihdoinkin järkevä
tanskalainen, joka ei alituisesti pidellyt häntä korvista kiinni, vaan
myönsi hänelle sen, mikä oli myönnettävä.

Kaiken päivää kajahteli nyt saksan kieli Egtvedissä. Jürgensin
saksalainen ääntäminen, joka kihlausaikana oli ollut Karenille
mieluisaa, muuttui nyt hänelle vastenmieliseksi.

Mutta neiden silmät seurasivat vahingonilolla Karenia ja hän loruili
kaikenmoista hänelle, arvellen että "olihan siinäkin kylliksi, jos
he säilyttivät kielensä, koska he niin pitivät kiinni tuosta rumasta
kielestään. Rumempaa kieltä, Jumala paratkoon, ei ollut olemassa
kuin tanskan kieli. Mutta eihän eteläjyllantilaisilla ollut sen
parempaa ymmärrystä". Ja hän rupesi äkkiä puhumaan keisari Vilhelmin
paraadeista, saksalais-ranskalaisesta sodasta, Bismarckista, Moltkesta,
— nämät yhdeksännentoista vuosisadan "suurimmat miehet" saattoivat
hänet aivan haltioihinsa, — ne olivat yli-ihmisiä, vakuutti hän — ja
saksalaisten kansallislaulusta "Wacht am Rhein".

Preussilainen sotilas heräsi Jürgensissä ja hänen silmänsä loistivat.

Hän oli taaskin paraadissa, tuo entinen husaari, hän kuuli signaalit
ja tunsi veren kuohuvan muistellessaan kaikkea sitä, jonka hän
auttamattomasti oli kadottanut. Hänen isänsä oli ollut mukana Wörthin
tappelussa ja hänen setänsä Saarbrückenissä.




12.


Oli Sedanin tappelun vuosipäivä, toinen päivä syyskuuta. Kaikki
saksalaiset Eteläjyllannissa viettivät sitä päivää "olutkommersilla"
ja muilla juhlilla. Mutta vain vähän väkeä otti osaa juhliin,
vaikka siirtolaissaksalaiset tekivät parhaansa preussilaisten
sotayhdistystensä kautta.

Koululapsia kehoitettiin vapaaehtoisesti yhtymään juhlakulkueesen,
mutta pienokaisten vapaaehtoisuudesta saivat tietysti vanhemmat vastata.

Egtvedistä ei näkynyt ainoatakaan Saksan lippua, koulua lukuunottamatta.

"Mutta herrainen aika, mies! Ettekö te nosta lippua? Teidän omana
juhlapäivänänne?" sammalsi neiti ja piteli lornjettia silmillään.

Niin, tietysti Jürgens oli valmis ottamaan lipun esille niinkuin
ainakin Sedanin päivänä, ja kun hän veti sen ylös, niin "me hienot"
seisoi portailla ja taputti käsiänsä.

Neiden mielestä käsien taputtaminen soveltui hänelle niin hyvin. Se
näytti niin nuorekkaalta, ja sitä hänen kolmekymmentäkuusi vuottansa
hyvinkin kaipasi.

Kun lippu oli ylhäällä, — Karenin sydäntä se viilsi nyt niinkuin aina
muulloinkin, vaikka hän koetti sille ummistaa silmänsä, — niin neiti
kääntyi äkkiä ympäri ja meni sisään, jossa talon emäntä kiireissään
korjasi kahvipöytää.

Neiti otti pari tanssiaskelta, löi tahtia viuhkallansa ja hyräili
hentomielisesti:

    "Als die Preussen marschierten vor Prag,
    gleich nach der Lowositzer Schlacht,
    auf dem Weissen Berg das Lager ward geschlagen!"

       "Väki Preussin kun Pragin luo
       Lowositzin kentältä sai,
       leiri Valkealle vuorelle se tehtiin."

Karen kiiruhti ulos, hän oli nähnyt kylläksi.

Kun hänen miehensä nosti Saksan lippunsa, oli Karen hänen silmissään
huomannut valloituksen ja vääryyden sotaleimun, joka oli tahtonut
hävittää hänen kansansa.

Raateluhalu oli uinaillut, mutta "me hienot" oli sen herättänyt.

Siitä hetkestä saakka Karen kammosi väkivallantekijän syleilyä. Hänelle
selvisi silloin, että sodan syttyessä Jürgens voisi ampua hänen
kansaansa, eno Borrista, Valdemaria, Esbeniä — ei sentähden, että
häntä siihen komennettaisiin, vaan siksi, että hän koko sielultaan ja
ruumiiltaan oli saksalainen.

Hän oli nyt Karenin mielestä kuin murhamies. Ei häneltä ainakaan tahtoa
puuttunut.

Karen vältti häntä.

Hän ei voinut ajatuksiaan sanoiksi lausua. Jos hän kerrankin olisi sen
tehnyt, niin hän olisi ikiajoiksi eroitettu lapsensa isästä.

Jürgens seurasi Karenia makuuhuoneesen, hän oli päihtynyt
sotainnostuksesta ja nauttimastaan konjakista.

"Liebchen", hän sanoi paksulla äänellä, ensi kertaa heidän naimisiin
mentyä hän puhui saksaa Karenille. "Ich liebe dich über alles!" [Minä
rakastan sinua ylitse kaiken!]

Mutta Karen nosti nukkuvan poikansa pieneltä vuoteelta ja piteli häntä
sylissään kuin suojelevaa kilpeä. "Älä herätä häntä!" kuiskasi hän
tuskissansa. "Älä herätä häntä!"

Karen katsoi häneen pelokkaasti, sillä olihan tuolla miehellä Kainin
merkki otsassansa.

Sillävälin — kaiken tämän tapahtuessa Egtvedissä, kutsutti von Köller
kaikki maaneuvokset kokoon pitämään neuvoa tanskalaisia vastaan.

Sillä saksalaiset olivat kärsineet moraalisen tappion vaaleissa, ja se
kirveli heitä sieluun saakka.

Jotakin oli tehtävä, he olivat hätääntyneet, ja Haderslevin piirin
maaneuvos, tohtori Mauve, oli innokkain keksimään pakkokeinoja. "Voi
noita voitettuja! He luulevat voivansa nauraa meille! He luulevat
voivansa tehdä meidät naurettaviksi! Muuta he saavat kokea! Voi noita
voitettuja!"

Rouva Grunnet ja Gyrithe kävivät tuon tuostakin, mutta heillä oli aina
hyvin kiire, ja he kertoivat Karenille, milloin tilanomistaja Hans
Højeristä, joka oli karkoitettu talostaan Øster-Lindetistä, milloin
taas tukkukauppias Outzenista ja karja-asioitsija Bohnfeldtistä, jotka
Haderslevistä olivat karkoitetut. Kaikki he olivat Eteläjyllannin
parhaita miehiä. Jürgensin mielestä se muuten olisi ollut häpeällistä,
mutta "me hienot" kiihoitti häntä, niin että se hänestä tuntui aivan
paikallansa olevalta.

Eräänä päivänä kertoi isäntärenki Klaus, että nyt samalla kertaa
oli karkoitettu useita palvelijoita, piikoja, puotipalvelijoita ja
oppipoikia.

"Onpa siinä selkäsaunaa killingin edestä", sanoi hän, "eikä kukaan
heistä ole mitään rikkonut! Eivät he mitään ole tehneet."

Mutta karkoituskäskyt yhä enenivät, ne kasvoivat niinkuin vierivät
lumipallot.

Eräänä aamuna Sidsel Kjeldsen pisti jalkansa vuoteestaan ulos ja nousi
seisoalleen.

"Mikä nyt on hätänä, Sidsel?" sanoi rouva Grunnet, joka heti heräsi.
"Kello on vasta neljä."

Hän nousi ylös ja sai Sidselin takaisin vuoteesen. Mutta Sidsel, jonka
harmaat hiukset pistivät suippean yömyssyn alta esiin, jäi siihen
istumaan ja katseli ympärilleen ikäänkuin hän olisi nähnyt näkyjä ja
sanoi lujalla ja selvällä äänellä, ikäänkuin kirjasta lukiessa:

"Olipa se omituinen uni! Minä näin Bismarckin haamun kulkevan raskain
askelin Eteläjyllannin läpi. Pitkät ratsastussaappaat jalassa,
kilisevin kannuksin ja kiiltävin kypärin astui tämä metsämies
Sachsenwaldista ja heilutti ilmassa miekkaansa. Mutta iskut eivät
osuneet keneenkään. Ne luistivat kaikki syrjään, niin että hän hutki
vain tyhjää ilmaa."

Lokakuussa vähä ennen maapäivävaaleja yltyivät kummittelut aivan
ihmeesti.

Hansen-Nørremøllen valtiollisen kokouksen jälkeen Bevtoftissa
karkoitettiin viisitoista henkeä, tyttöjä ja poikia, jotka _eivät_
olleet kokouksessa olleet läsnä, sentähden että heidän isäntänsä olivat
olleet siellä saapuvilla.

Olipa se sepän mestaamista leipurin asemesta![15]

Useat latojat 'Heimdal'in kirjapainossa, useat Sønderborgin
tanskalaisten kauppiaiden kauppapalvelijat, oppipojat ja palvelustytöt
ja useat meijeristit, rengit ja piiat Dybbolin meijeristä tulivat saman
kohtalon alaiseksi.

Eivätkä ne yksin! Varsinkin Haderslevin ja Sønderborgin piireistä
karkoitettiin useita henkilöitä joka päivä, monen kuukauden kuluessa.

"Pian tulee kai meidän vuoromme", sanoi Jens karjanhoitaja Bodil
Hansenille, meijerskalle.

"Niin, niin, voimmehan me jokainen siihen hiukan valmistua", vastasi
hän.

"Minä en nosta hattuani, ennenkuin näen miehen", sanoi karjanhoitaja
Jens tyynesti.

"Koskisipa se meihinkin, Jürgens", sanoi Karen seisoessaan
silityslaudan ääressä ja hänen äänensä vapisi, "jos Bodil Hansen ja
Jens tulisivat karkoitetuiksi, sillä niin kelpo väkeä meidän olisi
vaikea saada."

Jürgens mutisi jotakin partaansa, mitä se oli, sitä Karen ei voinut
kuulla ja paiskasi oven kiinni sisään mennessään.

Eteläjyllantilaiset pitivät tietysti useita protestikokouksia niiden
laittomien vainoamisien johdosta, joilla preussilainen junkkari herra
von Köller ahdisti heitä.

"Kansainoikeuden mukaan ei ole luvallista karkoittaa palvelusväkeämme.
Meillä on oikeus vielä tänä päivänä vedota viidenteen pykälään.
'Kaikkein pyhimmän ja jakamattoman kolminaisuuden nimessä siirtää
Hänen Majesteettinsa Itävallan keisari Hänen Majesteetilleen Preussin
kuninkaalle kaikki Wienin rauhassa 30 päivänä lokakuuta vuonna
kuusikymmentäneljä saavuttamansa oikeudet Holsteinin ja Slesvigin
herttuakuntiin sillä määräyksellä, että väestö Slesvigin pohjoisissa
piireissä, kun se vapaaehtoisessa äänestyksessä ilmoittaa haluavansa
liittyä Tanskaan, on Tanskalle luovutettava! Päätetty ja vahvistettu
23 päivänä elokuuta 1866.' — Kului kaksitoista vuotta, ennenkuin tuo
sopimus petollisesti purettiin Preussin ja Itävallan välillä ja se
purettiin, meiltä mitään kysymättä!"

Mutta polisivalta pelkäsi näitä protestikokouksia niin että se koetti
kaikin tavoin estää niitä. Totuutta kaikkein vähimmin kärsitään kuulla!

Naiset karkoitettiin kokoussaleista, yleensä Preussin hallitus pelkäsi
kovasti naisia! Santarmit, kirjurit ja palvelusmiehet merkitsivät
heidän nimensä.

Äärettömän suuri koneisto pantiin käyntiin. Niitä, jotka olivat olleet
käymässä kuningaskunnassa, oli heti heidän kotiintultuansa yksi tai
useampi palvelusmies vastassa, — niinpä esimerkiksi haudankaivaja
Madsenia kunnioitti koko seitsemän kappaletta yhdellä kertaa. He
tulivat kaikki täysissä univormuissa!

"Kunnia on minulle aivan liian suuri", sanoi Madsen.

Palvelusmiehet merkitsivät kirjoihinsa ja paria päivää myöhemmin
kuljettivat samat miehet Madsenin palvelijoita yli rajan.

Preussilaiset viranomaiset pitivät kiirettä niin kauan kuin syksy oli
parhaillansa, sillä sitä suurempi oli vahinko maanmiehelle, kun siltä
riistettiin sen parhaat työvoimat.

"Eteläjuutilaiset olivat varakasta ja säästäväistä väkeä. Rangaistuksen
tuli sattua heidän arimpaan kohtaansa!"

Mutta heidän mielensä ei masentunut. He tarttuivat työhön kiinni ja
auttoivat toisiansa, niinhyvin kuin voivat. Lastenkin piti auttaa
mukana. Se olikin tarpeellista, sillä sateen ja tuulen jälkeen, jota
oli kestänyt syyskuun yhdennestätoista aina seitsemänteentoista päivään
saakka, oli seurannut aurinkoiset ja lämpimät päivät ja kylmät yöt,
joina vallitsi kova sumu ja kaste aamupuoleen.

Juuri paras ilma mitä voi olla elonkorjuun lopettamiseen. Joka tunti
oli käytettävä.

"Siunaa ja varjele", sanoi haudankaivaja Madsen tultuaan kotiin
kuningaskunnasta, "Vamdrupissa seisoi niin paljon karkoitettuja
palvelustyttöjä yhdellä asemalla, että olisi voinut luulla heidän
olevan uhkaavan sotavaaran 'Deutsches Reich'ille. Ne olivat totta
tosiaan kaikki niin suloisia ja somia nähdä, että santarmin täytyi
samassa silmänräpäyksessä paljastaa miekkansa saadakseen ne ulos, sillä
muuten olisi 'die ganze Artnee' [koko armeija] samalla kertaa ollut
hävitetty."

Kokonainen vakoilu- ja ilmiantojärjestelmä oli pantu toimeen yli koko
maan.

Jokaisen miehen ovella seisoi vihollinen joko väkivallantekijän tai
vakoilijan haamussa ja joka kunnaalla saattoi milloin hyvänsä nähdä
santarmin ratsun selässä.

"Näyttää siltä, kuin tahtoisivat käydä meidän tanskalaismielisten
isäntien kimppuun. Tietysti tuottaakseen meille taloudellista vahinkoa
elonkorjuuaikana", naureskeli Borris, ajaessaan yhdessä haudankaivaja
Madsenin kanssa protestikokoukseen. "Koettakootpa peloittaa meitä!
Antaa heidän vaan! Antaa heidän vaan! Vääryys huutakoon aina taivaasen
asti, niin että Europpa kerran huomaisi sen, jos sitä millään tavalla
voi saada herätetyksi."

"Niin, minä olen nyt nähnyt kuinka suku toisensa jälkeen on kastettu,
ripille päästetty, vihitty ja haudattu", sanoi Madsen.

"No, no!" puuttui Borris puheesen ja läimähytti hevosta. "Kuinka
vanhaksi sinä tahdot tulla, Madsen? Ei sitä sentään ihminen voi enemmän
kuin mitä hän voi!"

"Sitä minä juuri tahdoinkin sanoa", vastasi Madsen. "Minä sanon, etten
minä jaksa nähdä, kun niin paljon ihmisiä karkoitetaan."

"Sinä ehkä mielemmin heittäisit heidän päälleen multaa, Madsen?"

Haudankaivaja mietti.

"Jumala tiesi, mitä minä tahtoisin!" huokasi hän. "Sillä silloin minä
ainakin tarkoin tietäisin missä he olisivat."




13.


Lokakuun kolmantenakymmenentenä päivänä heräsivät kaikki ihmiset
syvästä unestaan kolmeen, kumeaan kanuunanlaukaukseen.

Egtved suorastaan tärisi ilmanpainosta, vaikka se olikin kaukana.
Olisipa melkein voinut sitä luulla maanjäristykseksi.

"Nyt nuo vielä paukuttelevatkin", sanoi isäntärenki Klaus
pilkallisesti. "Mutta eipä niillä muuta tekemistäkään ole."

Mutta "me hienot" hypähti ylös vuoteeltansa, sillä tämäpä oli jotakin
häntä varten, heitti kampausröijynsä hartioilleen ja pisti päänsä, joka
oli täynnä papiljotteja, ulos ovesta. Sylikoira haukkui täyttä kurkkua.

"Mikä on hätänä, rouva Jürgens?"

"Ei niin mitään", vastasi Karen, joka seisoi kahvia kaatamassa,
"saksalaiset sotamiehet ampuvat vain Metzin tappelun vuosipäivän
kunniaksi."

"Hyväinen aika, täytyyhän minun sitten kiireesti pukeutua!"

"Oi, te voitte olla aivan rauhassa! Kanuunan laukauksia te saatte
kuulla sekä päivällisen aikana että illalla", vakuutti Karen. "Siihen
me olemme niin tottuneet. Me emme edes huomaa niitä."

Kanuunien yhä paukkuessa meni Karen väentupaan jotakin hakemaan.

"Sepä kummallista, että Bodil Hansenia ja minua ei karkoiteta", sanoi
karjanhoitaja Jens ja katsoi työstään ylös.

Niin, kummallista se oli Kareninkin mielestä, mutta hän ei ajatellut
sitä sen enempää. Hän iloitsi vain, kun hän toistaiseksi ainakin sai
pitää väkensä.

Kun Karen oli mennyt, vilkaisi meijerska Jensiin.

"No! Onko se niin kummaa. Sinä olet aika tyhmyri, Jens, sinä et sitte
ymmärrä mitään." Karjanhoitaja Jens vihelsi. "Minä en kärsi sitä",
sanoi hän. "Näyttää aivan siltä kuin me olisimme menneet piiloon
toisten ollessa tulessa. Luulenpa melkein, että sanon itseni irti ja
menen sellaiseen paikkaan, josta minut sitten karkoitetaan."

"Enpä minä tahtoisi olla rouvan asemassa", sanoi Klaus, otti hatun
naulasta ja meni ulos.

Karen parka! Eipä moni olisi tahtonut vaihtaa hänen kanssansa.

Hänen miehensä meni Metzin juhlaan, ja Karen, hän kulki yksin kantaen
sydänsuruansa.

"Mitä se on?" kysyi pikku Kai, joka nyt vasta huomasi laukaukset, sillä
hän ei muistanut ampumista edelliseltä vuodelta.

"Se on vihollinen, joka on maahan tullut", sanoi Karen ja puristi hänet
rintaansa vasten. "Kuka on vihollinen?" kysyi hän. "Saksalainen."

"Mutta onhan isäkin saksalainen; niin on vieras neiti sanonut."

Se oli se vihlova haava, eikä Karen voinut sanaakaan pojalle vastata.

Eikä hän voinut neidellekään sanoa:

"Miksi te olette kertonut pojalleni, että hänen isänsä on saksalainen?"

Sillä silloin tämä vuorossaan kysyisi: "Herrainen aika, miksi te itse
olette mennyt naimisiin saksalaisen kanssa?"

Kosto ei jää tulematta! Ei ainoakaan ajattelematon askel, jonka
eläissään on tehnyt, jää kostamatta, ei ainoakaan!

Sillävälin tunsi Karen yhä selvemmin olevansa yksin. Hänen ympärillään
oli tyhjä ala joka yhä suureni päivä päivältä.

Keskellä karkoittamisen tuimaa mellakkaa oli Egtved kuin kosteikko
erämaassa, rauhoitettuna alana.

Ettei ketään heidän palvelusväestänsä karkoitettu, vaikka kahdella ei
ollut preussilaista kansalaisoikeutta, oli melkein pahin syytös heitä
vastaan.

Karen ummisti silmänsä ja tukki korvansa, karkoitti kauhistuttavan
totuuden luotaan, milloin se vilahdukselta iski hänen sieluunsa. Hän
tunsi itsensä avioliitossa kuin tuo spartalainen poika, joka vaippansa
alla kantoi petoa: se repi hänet verille, mutta hän ei uskaltanut
kasvojaan edes vääntääkään.

Borris seisoi saman päivän aamupuolella pihallaan tarkastamassa
hevosta, jota tallirenki piteli suitsista.

Silloin karjanhoitaja tuli juosten ja antoi rengille kirjeen.
Konstaapeli oli antanut sen hänelle.

"Siinä se nyt on!" sanoi Borris.

Aivan oikein! Kirje sisälsi tietysti seuraavaa:

"Teidän isäntänne valtiollisen toiminnan johdosta ei voida kauemmin
enää sietää Tanskan alamaisia hänen palveluksessansa. Sentähden teidän
tulee jättää paikkanne tilanomistaja Borriksen luona ensi maanantaina.
Muussa tapauksessa täytyy minun ikäväkseni ryhtyä pakkotoimenpiteihin
teitä vastaan. Te saatte kuitenkin jäädä Preussin alueelle, jos te
seuraatte tätä käskyä ja menette tilanomistaja Jürgensin palvelukseen
Egtvediin."

Alla oli maaneuvoksen allekirjoitus. Borrikselta pääsi tahtomattaan
kirous, kun mies näytti kirjettä hänelle.

"Kas vaan!" mutisi hän hampaiden välissä. "Se mies ei pidä itseään
liian hyvänä vehkeilläkseen suojelusseinänä ja ollakseen yhtä miestä
heidän kanssaan, vaikka hän on naimisissa Højemarken tyttären kanssa.
No niin!" Hän naurahti lyhyesti. "Tämäpä on oikeata hippasilla oloa.
Sinä olet joutunut syntipukiksi minun syntieni vuoksi, Søren." Tuli
hetken hiljaisuus. Ja sitten lisäsi Borris:

"Tahdotko sinä siis mennä Egtvediin, Søren?"

"Ei kiitoksia", vastasi mies. "Minun ei sovi mennä vieraasen
sotapalvelukseen. Teidän luvallanne — koska kerran on pakko, niin
mieluimmin tulen karkoitetuksi."

Päivää myöhemmin tuli Gyrithe Karenin luo.

Neiti nousi äkkiä ylös, niinkuin hän aina teki kun Karenin äiti
tai käly tulivat käymään, "sillä hänellä, Jumala paratkoon, oli
aivan kylliksi muutenkin talonpojista, joiden kanssa hänen täytyi
olla aamusta iltaan", ja hän tervehti syvästi kumartaen ja läksi
vieraskamariin kilistellen monia helyjänsä. Aikoessaan sulkea oven
tarttui hänen laahuksensa kynnykseen kiinni. Kiivaasti hän vetäisi
laahuksen irti ja paiskasi oven kovasti kiinni.

"Hän on yhtä äreä kuin hänen sylikoiransakin", sanoi Gyrithe
levollisesti hymyillen. "Jumala tiesi, miten sinä kestät kaikkea tuota
haukuntaa!"

Puhellessaan hän tuli kertoneeksi mitä Borrisgaardissa oli tapahtunut
ja että renki oli kieltäytynyt rupeamasta palvelukseen Egtvedissä.

Hänen mielestään Karenin piti saada tietää siitä.

Karen kalpeni, mutta hän ei sanonut mitään. "Hyvähän se on, ettei
teillä ole muita kuin Sidsel, jota voisi karkoittaa", sanoi Karen.

Gyrithen täytyi miltei nauraa tuolle ajatukselle, että Sidsel voisi
tulla karkoitetuksi.

Mutta sitten Gyrithe sanoi jotakin, jota hän mielestänsä oli pakoitettu
sanomaan, vaikka se olikin kovaa:

"Ei suinkaan Jürgens ole antanut Søreniä ilmi?" Karen kääntyi äkisti
Gyritheen päin. "Epäilläänkö minuakin?" kysyi hän ja hänen kurkkunsa
puristautui kokoon.

"Karen parka, täytyyhän sinun jakaa sekä hyvät että pahat miehesi
kanssa", ajatteli Gyrithe, mutta ei voinut sanoa mitään.

Sitten Karen kevensi sydäntänsä ja kertoi, miten neiti Liliendal
kiihoitti Jürgensiä.

"Minkä tuhoeläimen te olettekaan hankkineet Egtvediin", huudahti
Gyrithe pahoillansa. "Hän olisi pantava lukon taakse. Sinun pitää
toimittaa hänet pois talosta mitä pikemmin."

"Minä olen aivan voimaton", vastasi Karen soinnuttomalla äänellä.
"Jürgens on isäntä talossansa."

Silloin Gyrithe tarttui käsin hänen päähänsä kiinni ja suuteli häntä
otsalle ja läksi takaisin Højemarkeen.

Ei, tätä onnettomuutta ei voinut millään auttaa. Ei mitään hirveämpää
ole olemassa maailmassa kuin se tosiasia, että minkä ihminen tekee, sen
hän edestään löytää.

"Voi sinä hyvä Jumala!" huudahti Karen, peitti kasvonsa käsiinsä ja
valitti aivan kuin haavoitettu eläin.

Salama oli iskenyt alas kuiluun aivan hänen jalkojensa juurelle ja
yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä se oli osoittanut hänelle, että hän
seisoi toisella rannalla, ja hänen kansansa, hänen äitinsä, veljensä,
sukunsa ja ystävänsä vastakkaisella rannalla ja heidän välillään kulki
musta, vuolas virta.

Hän huusi heille, mutta sillä puolen oli aivan hiljaista. Ei kukaan
hänelle vastannut, ei muuta kuin kaiku, joka heitti hänen omat sanansa
hänelle takaisin.

Tämä aika, joka lähensi toisiinsa kaikkia muita tanskalaisia, vieroitti
hänet entistä enemmän heistä.

Hän ei voinut samalla levolla ja mielellä tyytyä kohtaloon kuin he,
sillä hänellä ei ollut hyvä omatunto.

Niin, nyt hän sen käsitti! Se oli suorastaan häpeäpilkku heille, ettei
ketään Egtvedistä karkoitettu.

Ihmeellistä kyllä: pitkiä aikoja, viikkoja, kuukausia voi kulua ilman
minkäänlaisia tapahtumia, ja kuitenkin niiden kuvaamiseen käytetään
niin monia sanoja.

Niin monet, vähäpätöiset asiat muuttuvat tärkeiksi, niitä on selvästi
ja tarkoilleen kerrottava, jotta huomattaisiin kuinka tärkeitä ne
sittenkin ovat ja mikä kohtaloa muuttava merkitys niillä voi olla
ihmiselämässä.

Mutta sitten seuraavat useinkin suuret tapahtumat toinen toisensa
jälkeen, hyvinkin lyhyen ajan kuluessa; tuulenpuuskana ne tupruavat
ihmisen yli. Toinen ikäänkuin vetää toisen muassansa, vaikka on
mahdotonta käsittää mitä tekemistä niillä olisi toistensa kanssa.

Ja silloin käytetään vain harvoja sanoja. Tapahtumat puhuvat
puolestansa.

Rajuilma yllättää ihmisen, ja kun se on raivonnut kylliksensä,
huomaakin äkkiä vanhenneensa monta vuotta, vaikka ei olisi kulunutkaan
kuin jokunen kuukausi.

Siten kävi myös Karenin.

Isäntärenki Klaus tuli eräänä päivänä hänen luoksensa ja sanoi:

"Saisivat hävetä, sillä eilen on joku antanut ilmi Sidsel Kjeldsenin."

Karen tarttui lujasti häntä käsivarteen kiinni.

"Miksi et sanonut sitä ennemmin, Klaus?" huudahti hän.

Mutta Klaus katseli häntä vain puoleksi säälien ja puoleksi soimaten ja
ajatteli itseksensä:

"Mitä se olisi hyödyttänyt?"

Karen heitti päällysvaatteet ylleen ja juoksi aitausta pitkin ja
peltojen poikki Højemarkeen.

Hän ei punninnut tekoansa.

Yhdentekevä ken siellä oli kotona, josko Esben tai eno Borris, kun hän
vain tuli ajoissa pelastamaan Sidseliä!

Vihdoinkin oli se hetki tullut, jolloin paha saattoi muuttua hyväksi ja
Egtved saattoi tulla turvapaikaksi ihmiselle, jota hän rakasti.

Sidsel saattoi muuttaa heille, sen nimismies kyllä sallisi ja siten
Sidsel jäisi kuitenkin heidän luoksensa ja sulkisi silmänsä täällä
Eteläjyllannissa.

Mitä hänen miehensä siitä arvelisi, sitä hän ei yhtään ajatellut.

Pelastuksen enkelinä hän tuli, ja ehkä he nyt kerrankin ottaisivat
hänet avoimin sylin vastaan.

Hän tuli sydän täynnä niin suurta ja syvää rakkautta, että olisi
julmaa, jolleivät he sitä vastaanottaisi.

Kun hän juoksi pihan ohitse, niin hän näki Esbenin seisovan
valjastettujen vaunujen vieressä, ikäänkuin hän olisi jotakuta
odottanut.

Hevonen seisoi pää alas painuneena, ja Esben nojautui käsivarrellaan
sen kaarevaan kaulaan ja peitti kädellään silmänsä.

Karen tiesi nyt, että konstapeli oli jo käynyt tuomassa haastetta
nimismiehen luo. Karen olisi tahtonut huutaa: "Esben, rakas, hyvä
Esben!" ja hiipiä hänen luoksensa ja kiertää kätensä hänen kaulaansa.

Mutta olihan hän karkoitettu pois sieltä, eihän hänellä siellä enää
ollut kotia. Hän juoksi Esbenin sivuitse puutarhan portin kautta
puutarhanpuoleiseen huoneesen ja siellä seisoi Sidsel puettuna
jäykkään, mustaan vaippaan ja valkoisen nenäliinan asemesta hänellä oli
musta samettihilkka päässä.

Se kävi niin tiukasti kasvojen ympärille, ettei näkynyt jälkeäkään
harvasta, harmaasta tukasta.

Ajan kova koura oli sitä niin kuluttanut. Se ei ollut aina hellävaroin
kohdellut Sidseliä.

Kun karkoituskäsky tuli — edellisen päivän aamupuolella — niin Sidsel
seisoi kyökissä leipää leikkaamassa.

Viime aikoina oli hänellä ollut vieläkin suurempi kiire, kuin
tavallisesti.

"Tuollainen levottomuus voi tulla sille, jolta kuolema ei ole kaukana",
oli rouva Grunnet sanonut Gyrithelle eräänä iltana.

"Niin, niin", mutisi Sidsel kerran ohi rientäissänsä, "ei kukaan
tiedä, milloin yö ehtii, jolloin ei voi työtä tehdä. Ja minun yöni on
lähempänä, kuin mitä te aavistatte."

Esben vastaanotti haasteen ulkona maantiellä, aivan Højemarken kujan
luona.

Piiripalvelija oli puettuna tummansiniseen univormuun, vaaleansinisine
nauhoineen ja kiiltävine nappeineen. Hänellä oli litteä kasetti
mustanvalkeine kokardeineen ja lyhyt sapeli vyöllä.

Sidselin nimi oli kirjeen kuorella, ja siitä Esben tiesi, mitä se
tarkoitti.

Hän avasi kirjeen ja näki että Sidselin oli pakko kahdenkymmenenneljän
tunnin kuluessa lähteä talosta. Esben jäi pitkäksi aikaa seisomaan
paikoillensa tointuaksensa. Sitten hän teki lujan päätöksen; hän
ei mennyt sisään, sillä pahat sanomat saapuvat sittenkin ajoissa,
vaan satuloi nopeasti mustan hevosensa ja ratsasti täyttä laukkaa
Borrisgaardiin.

Hänen kintereillään seurasi vain yksi ainoa ajatus: "Vanha Sidsel!
Vanha Sidsel! Pitääkö sinunkin nyt kärsiä sentähden, että olet
tanskalainen ja uskollinen kansallesi! Mitä sinua nyt Stevnsin
kuninkaat auttavat!"

Hän ajatteli Sidselin Liituvuoren kuningasta ja keijukuningasta.

Kun hän pingoitti suitsia ja sai laukkaavan hevosensa pysähdetyksi
rappusten eteen, tuli Valdemar jo samassa alas.

"Miksi sinulla tänään on niin kova kiire, Esben?" kysyi hän. "Onko
jotakin tapahtunut Højemarkessa?"

"Sidsel on saanut karkoituskäskyn", sanoi Esben laskeutumatta hevosen
selästä. Hän hengitti nopeasti kiivaan ratsastuksen jälkeen.

"Kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa hänen täytyy olla rajan toisella
puolella. Minä tiedän, että sinun isäsi on matkoilla, eikä koirakaan
vastaisi minulle mitään, jos sanoisin piiriesimiehelle, että hän
varmaan tietämättään on antanut karkoituskäskyn ihmiselle, joka on
kahdeksankymmenenkahdeksan vuoden vanha. Mutta sinä sen varmaan teet,
Atterdag; sinä olet Preussin alamainen. Sano noille lurjuksille, että
he saavat hänen kuolemansa omilletunnoillensa. Hän on vanha, hän ei
kestä muuttoa."

Ja Esben purskahti hillittömään nauruun, ikäänkuin hän kesken suruansa
ei olisi kestänyt tämän karkoituksen koomillisuutta.

"Minä teen minkä voin", sanoi Valdemar vakavasti, "vaikka helposti voi
tehdä pahan vieläkin - pahemmaksi. Mutta Sidsel ei saa lähteä täältä,
ilman että olisimme yrittäneet jotakin hänen hyväksensä. Odota minua
täällä, minä palaan heti takaisin."

Valdemar nousi rivakasti pyöränsä selkään.

"Mene äidin luo siksi aikaa", sanoi hän.

"En", vastasi Esben, "minä en voi. Minä en ole sellaisella mielellä,
että voisin kenenkään kanssa puhua."

Esben hyppäsi alas hevosen selästä ja Valdemar ajoi kiireesti
pyörällään pois.

Neljännestunti kului, kaksi neljännestä, kolme neljännestä, jopa
tuntikin.

Esben kulki yhä rauhattomasti edes takaisin pihalla ja kuljetti
suitsista hevosta, joka höyrysi kovasti.

Hengessään hän näki jo kotiintulonsa, kun hän sanoisi sen äidille,
Gyrithelle ja Sidselille. Hänestä tuntui, ikäänkuin hänet olisi
tuomittu painamaan kuolettava ase vanhuksen rintaan. Hän polki
jalkaansa kivitystä vasten ja kiristi hampaitaan.

Rouva Borris näki hänet äkkiä ikkunasta. Hän avasi sen nopeasti.

"Sinäkö se siellä olet, Esben?" huudahti hän ihmeissään. "Etkö sinä
väsy jaloitellessasi hevosta? Miksi et tule sisään?"

"En voi!" huusi hän takaisin. Samassa tuokiossa ajoi polkupyörä
pihalle. Se tuli niin äkkiä, että Esben sätkähti ja hevonen hypähti
pystyyn.

"Ei ole mitään toivoa", sanoi Valdemar. "Sidselin täytyy pois. Ei
koko Eteläjyllannissa ole toista Saksan valtion turvallisuudelle
vaarallisempaa henkilöä kuin Sidsel Kjeldsen.

"Hyvä", sanoi Esben, heittäytyi jälleen hevosen selkään, läimähytti
sitä ja ajoi takaisin Højemarkeen.

"Esben!" huusi Valdemar, "Esben!" Mutta Esben ei kääntynyt taakseen,
ja ratsasti ääneti takaisin. Mitä lähemmäksi Højemarkea hän tuli,
sitä hitaammin hän ratsasti ja kun hän tuli pihalle, astui hevonen
käymäjalkaa.

"Tuossa on Esben", huudahti Gyrithe, joka istui työskennellen
puutarhanpuoleisen huoneen ikkunan ääressä.

"Jumala tiesi missä hän on ollut?" sanoi rouva Grunnet. "Niin äkisti
kuin rajuilma hän läksi matkaan."

"Ei ole koskaan hyvä tietää, minne 'Nopsan' tiet kulkevat", nauroi
Gyrithe. "Jumala yksin ne tietää!"

"Mutta missä hän viipyy?" kysyi rouva Grunnet hetken kuluttua. "Kylläpä
hän tänään vitkastelee."

Samassa astui Esben sisään, mutta hänen liikkeensä olivat hitaat. Hän
näytti kalpealta ja kiusaantuneelta, ja kädessä hänellä oli kirje.

"Mikä sinua vaivaa?" kysyi Gyrithe, joka hyppäsi ylös ja suuteli häntä.

Esben vastasi vain:

"Sidsel on saanut karkoituskäskyn", ja sitten hän antoi heille kirjeen.

Rouva Grunnet koetti lukea, mutta kirjaimet sekaantuivat hänen
silmissänsä. Hän ojensi kirjeen Gyrithelle.

Ei kukaan sanonut sanaakaan. Kirje vain rapisi Gyrithen vapisevissa
käsissä.

"Kuka sanoo sen hänelle?" kysyi Esben vihdoin. Hänen oli vaikea saada
sanoja sanotuksikin.

"Minun pitää kai sanoa", sanoi rouva Grunnet soinnuttomasti. "Mutta
paraillaan hän on päivällislevolla."

"Aika on täpärällä", sanoi Esben. "Ennen huomis-iltaa hänen on oltava
rajan tuolla puolen."

"Minä en henno herättää häntä", sanoi rouva Grunnet. "Antakaa hänen
nukkua."

Ja niin he antoivat Sidselin nukkua, niinkauan kuin hänen oli sallittu
nukkua ja sillävälin ystävät työskentelivät hänen puolestansa.

Esben sähköitti hyville tuttavilleen, Albekeille Koldingissä, ja pyysi
heitä ottamaan Sidseliä luokseen joksikin aikaa ja rouva Grunnet
kirjoitti Sidselin sisarentyttärelle Stevnsiin, kysyen tahtoisivatko
he myöhemmin antaa hänelle kodin ja turvaa luonansa. Grunnetin perhe
maksaisi heille runsaasti ja pitäisi hänestä huolta kuolinpäiväänsä
asti.

Kun kaikki oli toimitettu, tuli Sidsel sisään tohveleissaan.

"Miksikä täällä itketään?" sanoi hän lyhyesti. "Ei nyt ole aikaa
kyyneleitä vuodattaa, Jumala paratkoon."

Mutta rouva Grunnet kallistui hänen puoleensa ja sanoi hänelle jotakin.

"Mitä ihmettä?" kysyi Sidsel ja kiinnitti terävät, harmaat silmänsä
häneen.

Rouva Grunnet toisti vielä kerran:

"Sinä olet karkoitettu, Sidsel."

"Olenko minä?" sanoi Sidsel sointuvalla äänellään, jonka metallin
helähdystä aika ei ollut kyennyt ruostuttamaan. "Hyvä Jumala,
minkätähden minunkin nyt täytyy lähteä matkoihini? Enhän minä ole
tehnyt muuta kuin hoitanut lapsia ja kyökkiä ja kellaria."

"Sinä olet kai vaarallinen 'Deutsches Reich'ille, Sidsel."

Gyrithe se niin sanoi.

"Ehkäpä siinä on hiukan perääkin", myönsi Sidsel.

"Niin, eipä ole hyvä tietää, mitä he käsittämättömässä viisaudessaan
ovat keksineet", arveli Esben. "Sinä olet kai myöskin ollut tuollainen
jäykkäniska, jota saksalaiset eivät niinkään helpolla ole saaneet
ikeesen."

Sidsel naurahti lyhyesti ja terävästi.

"Niin", sanoi Sidsel ja hän suorastaan kasvoi siinä puhuessansa,
"ehkäpä siinäkin on hiukan perää. En ole koskaan tietääkseni puhunut
saksalaisen kanssa; mutta he ovat voineet nähdä sen päältäkinpäin."

Mutta jos he luulivat karkoituksen kautta päässeensä hänestä, niin he
erehtyivät suuresti.

Sidsel oli sotaan tottunut. Tuo vanha ihminen virkosi velttoudestaan
kuin loppuun palvellut ratsuhevonen, joka kuullessaan torven äänen
nostaa päänsä pystyyn ja heristää korviaan. Hänen elinvoimansa leimahti
ikäänkuin lamppu ennen sammumistansa.

"Olisinhan minä voinut kieltäytyäkin ja jäädä taloon, kunnes santarmi
olisi väkivallalla vienyt minut täältä", sanoi hän, "mutta en huoli
sitä kuitenkaan tehdä. Minä menen hyvällä, muuten te kaikki saatte
siitä kärsiä."

Ja sitten hänelle tuli taas kova kiire.

Minkä suuren uhrauksen hän siten heidän tähtensä teki, sen ne parhaiten
tiesivät, jotka kyynelsilmin seurasivat hänen hommaansa.

Hän kulki kuin voittaja huoneesta huoneesen. "Niin, nyt on vielä niin
paljon tehtävää", vakuutti hän. "Eipä ole aikaa laiskoitella."

Rouva Grunnet ja Gyrithe kokoilivat Sidselin vähäiset tavarat ja
pakkasivat ne matkalaukkuun, sillä siihen häneltä ei aika riittänyt.

Kerran vain hän pysähtyi ja sanoi:

"Älkää vaan unohtako lasten valokuvia ja teidän kaikkien muidenkin
kuvia, sillä ne minä tahdon ottaa mukaan."

Hän ei yhtään tiedustellut minne hän joutuisi rajan yli tultuansa. Hän
ei tuhlannut ainoatakaan ajatusta siihen.

"Mitä me voisimme tehdä sinulle, Sidsel?" kysyi Esben illalla, kun tämä
oli päässyt hiukan rauhaan.

"Te saatte lähettää minut sinne mistä minä tulinkin", vastasi Sidsel.
"Te saatte lähettää minut Stevnsiin."

"Vai niin, sinä tahdot takaisin keijukaiskummulle, Sidsel? Mutta siellä
sinun tomuliinaasi ei kaivata."

"Tomua on joka paikassa", sanoi Sidsel.

"Kukahan lie ilmiantanut hänet?" kysyi Gyrithe illan kuluessa.

"Olisikohan se Jürgens Egtvedistä?"

Esben sen sanoi istuessaan sohvassa.

"Jumala päästäköön meitä pahasta!" huudahti rouva Grunnet
vaistomaisesti. "Se oli paha ajatus."

Ja niin tuli Sidsel Kjeldsenin viimeinen yö Højemarkessa.

"Hyvää yötä, Sidsel", sanoi Esben ja kääntyi pois peittääkseen suurta
suruansa. Gyrithe auttoi häntä viimeisen kerran portaita ylös, sillä
viime vuosina oli portaissa nouseminen käynyt hänelle raskaaksi.

"Mitä se tekee?" kysyi Sidsel. "Minä olisin kuitenkin pian jättänyt
teille kaikille hyvästi, hiukan ennemmin tai hiukan myöhemmin, sehän
on aivan yhdentekevää. Mutta minä tahdon kummitella tässä talossa, sen
minä tahdon tehdä. Kun te kuulette jonkun puuhaavan näissä nurkissa,
niin minä se olen. Minä olen viettänyt onnellisia vuosia täällä
Højemarkessa, ja sitä minä tahdon haudassanikin muistaa."

Sinä yönä ei rouva Grunnet nukkunut, eikä uni tullut Sidselinkään
silmään.

Hän makasi kaiken aikaa vuoteessa ja mutisi jotakin itseksensä.

Mutta aamun valjetessa ei voitu Sidseliä pysyttää työstä erillään.

"Minä tahdon panna kuntoon taloni", sanoi hän, "ja jättää kaikki
sellaiseen järjestykseen, ettei tarvitse sitä hävetä. Älkää unohtako,
että pienen voipytyn paikka on ruokasäiliössä ja suuren sisemmässä
kellarissa."

Yhä edelleen hän kulki väsyneillä jaloillansa, jotka olivat toisten
palveluksessa väsyneet, kunnes Gyrithe väkisin pakoitti hänet istumaan.

Kun Sidsel vihdoin seisoi matkavalmiina vaippaansa käärittynä ja
samettihilkka päässä rouva Grunnetin ja Gyrithen välissä, ja Karen
aivan odottamatta tuli juosten sisään, sanoi Sidsel:

"Älkää panko sitä sydämellenne! Onhan se pikemmin naurettava kuin
itkettävä juttu."

"Tule meille, Sidsel!" huudahti Karen ja kiersi käsivartensa hänen
ympärilleen. "Egtvedissä ei kukaan voi kajota sinuun. Siellä sinä saat
olla rauhassa. Tule minun mukanani! Oi, rakas, vanha Sidsel, tule minun
kanssani Egtvediin. Minä kannan sinua käsilläni niin kauan kuin elät!"
Mutta hän puhui kuuroille korville. Sidsel sanoi Karenille:

"En, sitä minä en tee. Minä en tahdo mennä Jürgensin luo. Ennemmin
saatte antaa Madsenin heittää multaa minun ylitseni. Kunnialla minä
tahdon maata haudassani. Kun kerran ennen olen ollut tulessa, Karen
Jürgens, niin voin kestää sitä nytkin. Sidsel Kjeldsen ei koskaan mene
vihollisen puolelle."

"Oikein sanottu, Sidsel", sanoi Esben, joka äkkiä oli tullut sisään ja
seisoi kädet ristissä rinnalla eteisen ovella.

Karen väistyi taaksepäin; hän oli saanut iskun vasten kasvojaan.

"Mistä sinä tiesit, että Sidsel oli karkoitettu?" kysyi Esben häneltä
ovessa.

Karen kääntyi häntä kohti. Hän näki julman epäilyksen hänen silmissänsä
ja hänen omat silmänsä iskivät tulta.

"Jürgens ei ole sitä tehnyt!" huusi hän mielenliikutuksen tuskassa ja
pani vaistomaisesti kätensä ristiin. "Niin totta kuin Jumala on tuolla
ylhäällä, Jürgens ei ole sitä tehnyt. Uskottehan minua? Oi, Jumala
antakoon teille anteeksi, jos ette usko!"

"Minä uskon sinua, Karen", sanoi hänen äitinsä, ja katseli häntä
surulla.

"Nyt meidän täytyy lähteä, Sidsel", huudahti Esben. "Juna ei odota."

"Lähdetään vain", sanoi Sidsel. "Minä en eläissäni ole junassa
kulkenut, mutta kerta ensimäinen. Jumalan haltuun siis!"

Hän kiersi kerran huoneen ympäri, hän tahtoi kaikelle sanoa hyvästit
ja siveli vapisevalla kädellään hellävaroen ja lempeästi jokaista
huonekalua.

Ovessa hän kääntyi ja katsoi pitkään taaksensa. "Minun täytyy vielä
kerran mennä ylös", huudahti hän äkkiä.

Gyrithen täytyi auttaa häntä ylös portaita ja taaskin alas ja sitten
Esben nosti hänet vaunuihin. "Sinä olet saanut mukavimmat vaunut ja
jäykkäjalkaisimman hevosen, minkä minä olen voinut löytää, niin ettei
se ainakaan pillastu", sanoi Esben. "Se on ainakin enemmän kuin mitä
hän minunkaan tähteni tekisi", sanoi Gyrithe, joka yhdessä rouva
Grunnetin kanssa oli myös noussut vaunuihin. "Minä tuskin enää uskallan
ajaa Esbenin kanssa! Parasta että kerran vakuutan henkeni."

Mutta nämät pilakokeet eivät onnistuneet. "Etkö tule mukaan asemalle,
Karen?" kysyi rouva Grunnet.

"En", vastasi Karen hiljaa; hänen silmänsä olivat täynnä suuria
kyyneleitä ja hänen huulensa vapisivat.

Sitten hän hyppäsi vaunujen astimelle ja kiersi viimeisen kerran
käsivartensa Sidselin kaulaan.

"Hyvästi, Sidsel! Hyvästi, rakas, vanha Sidsel! Kiitos kaikesta, siitä
saakka kuin Esben ja minä olimme pieniä lapsia!"

"Se oli silloin se", vastasi Sidsel.

Hän katsahti ylös haikaranpesään.

"Kun haikara palaa takaisin, olen minä jo kaukana", jatkoi hän.

Esben läimähytti piiskaansa.

"Jumalan haltuun", sanoi Sidsel vielä kerran ja pani kätensä ristiin
vaipan alla. Kun he ajoivat maantielle päin, näkivät he Karenin
seisovan polulla ja heiluttavan nenäliinaansa viime tervehdykseksi.
Mutta sitä ei kestänyt kauan, sillä hän painoi sen molemmin käsin
silmiänsä vasten ja purskahti niin kovaan itkuun, että koko hänen
ruumiinsa vavahteli.

Kun he tulivat asemalle, oli rouva Borris ja Valdemar siellä. Valdemar
oli tarjoutunut saattamaan Sidseliä Koldingiin, sillä Esben ei
uskaltanut sitä tehdä.

Ja asemasillalla tuo vanha ihminen nyt seisoi ja pudisteli päätään
saksalaisten kaikelle hulluudelle ja narrintempuille.

"Sinä pysyt rohkeana, Sidsel", sanoi rouva Borris.

"Niin olenkin, rouva."

Nimismies oli sattumalta sillalla. Kun Sidsel astui hänen ohitsensa,
niin hän kiinnitti linnunsilmänsä häneen ja kysyi:

"Kun täällä kaikki taas muuttuu tanskalaiseksi, niin enkö silloinkaan
saa tulla takaisin?"

Nimismies hypähti pystyyn ja suuttui niin silmittömästi, että Esben
luuli hänen lyöneen Sidseliä.

"Niin, minä kysyn vaan", sanoi Sidsel. "Ette suinkaan te aio lyödä
vanhaa naista? Minä olen kahdeksankymmenenkahdeksan vuoden vanha."

Hän istui jo vaunussa ja rouva Grunnet suuteli hänen laihoja, vapisevia
käsiänsä, jotka niin monen vuoden kuluessa olivat tehneet työtä hänen
ja lasten hyväksi.

Hektor hypähti vinkuen vaunun ovea vastaan.

Se ymmärsi kyllä, että jotakin hullua oli tekeillä, koska Sidsel istui
siellä missä hän istui.

"Vie terveisiä Stevnsiin!" huusi Esben.

"Jumala teitä kaikkia siunatkoon!" kaikui selvällä ja kirkkaalla
äänellä vaunusta. "Minä olen eläissäni kokenut yhtä ja toista, mutta
minä en koskaan ole nähnyt, ettei vääryys lopulta kosta tekijälleen.
Se päivä voi vielä koittaa, jolloin vääryys ei enää ole vallanpitäjänä
tässä maassa."

Hän katsoi jäykästi ja silmää värähtämättä ulos ikkunasta. Se oli
tietäjän katse.

Ja niin Sidsel matkusti pois.




14.


"Nyt on optantteinkin lapsille tullut karkoituskäskyjä, Karen", sanoi
rouva Grunnet eräänä päivänä.

Ja hän lisäsi vieläkin hiljemmin:

"Minä tahdon sinua vain valmistaa, jos jotakin tapahtuisi."

Vavistus kulki Karenin läpi. Hän ei tuntenut maata jalkojensa alla.

Pyhä Martti tuli tänä vuonna harmaalla hevosella.

"Martti märkänä ajavi, kylmä tuuli kyytiläisnä."

Se ennusti lauhkeaa ja vaihtelevaa talvea.

Yhä edelleen karkoitettiin palvelusväkeä, jotka eivät olleet Preussin
kansalaisia.

Mutta eipä sekään riittänyt!

Niinkuin rouva Grunnet oli sanonut: suurin joukoin karkoitettiin maasta
myöskin optanttien täysikasvaneita lapsia, sellaisia, jotka eivät
olleet Saksan eivätkä Tanskan alamaisia.

"Pois tanskalaiset meidän maastamme! Pois! Pois! Nyrkkiä on oikeaan
aikaan näytettävä, se on paikallansa Pohjoisslesvigissä! Lästig! Immer
lästig!" [Vastukselliset! Aina vastukselliset!] huusivat saksalaiset.

"Uhkaava miekka riippuu minun pääni päällä", sanoi Esben.

"Meidän täytyy alistua niin paljon kuin voimme" sanoi Gyrithe, "ja
lopusta saa Jumala huolen pitää".

Karen kulki kuumeessa kiihoittuneena ja levottomana. Joka aamu ja joka
ilta hän odotti salaman iskevän hänen jalkoihinsa.

Oli tukala, niin sanottu "Kaarinan yö", yö marraskuun
kahdennenkymmenennenneljännen ja -viidennen päivän välillä.

Karen makasi kauan aikaa valveillaan ja tähysteli taivasta, joka siinsi
hänen ikkunaansa.

Kuinka kylminä tähdet kiiluivatkaan, ne näyttivät niin ankarilta ja
väliäpitämättömiltä kaikkea sitä kohtaan, joka maan päällä tapahtui.

Jürgens oli poissa. Hän oli viime aikoina usein poissa kotoa; kaikki
suru ja levottomuus kiusasi häntä.

Karen ajatteli eno Borrista, joka oli palannut sairaana matkaltansa ja
joka nyt makasi kovassa keuhkotulehduksessa, eikä kukaan voinut sanoa,
minkä lopun tauti saisi.

Hänen sydämensä puristautui kokoon sellaisella tuskalla, että hänen
äkkiä täytyi kohoutua pystyyn vuoteessaan. Hän oli vähällä tukehtua.

"Hyvä Jumala, säästä hänen henkeänsä!" rukoili hän suuressa surussansa.
"Eteläjyllanti ei tule ilman häntä toimeen. Säästä häntä, Jumala,
säästä! Jos hän kuolisi ennenkuin olisin nähnyt häntä, ennenkuin hän
olisi antanut minulle anteeksi! Hyvä Jumala, niin julma et voi olla
minua kohtaan! Sitä minä en voisi kestää!"

Mutta onnettomuus, niinkuin sanottu, tulee harvoin yksiksensä, sillä
onnettomuudeksihan sitä on sanottava, kun niin uskollinen, vanha
ihminen, kuin Sidsel Kjeldsen kahdeksankymmenenkahdeksan vuoden vanhana
karkoitetaan siitä kodista, jossa hän oli palvellut kauemmin kuin
puolen vuosisataa.

Varsinkin Eteläjyllannissa ei voinut koskaan varmaan tietää, milloin
onnettomuus sattuisi tulemaan.

Eikä yksin sellaiset onnettomuudet, joita perkele lähettää meidän
kaikkien niskaamme, olkoon hän sitten meidän ruumiimme tai sielumme
sisä- tai ulkopuolella, sellaiset kuin sairaus, köyhyys, huono onni,
harmi, kiusa ja kuolema, vaan sellaisetkin onnettomuudet, joilla
preussilaiset, tässä tapauksessa perkeleen rakkaat apulaiset, niin
taitavasti yllättävät eteläjyllantilaisia: karkoitukset, perheiden
hajoitukset, häviöt, vankeudet, sakot.

"Mitäpä kaikkea 'Kaarinan yö' tuoneekaan salaperäisessä helmassansa!"

Karen oli jo nukahtanut puolihorrokseen, kun hän äkkiä virkosi aivan
hereillensä ja nousi istualleen vuoteessaan. Hänen ohimonsa sätkättivät
ja hän teroitti kuuloansa.

Ikkunaan oli kolkutettu.

Tähtivalossa loistavalla ruudulla hän näki käsivarren varjon.

Kohtalo oli kolkuttanut ja varoitti enemmän kuin mitä hän aavistikaan.

Kolkutettiin taaskin kovasti ja kärsimättömästi. Karen tunsi heti että
kysymyksessä oli elämä tai kuolema.

Hän hypähti ylös vuoteelta, heitti vaatteen ympärilleen ja avasi
ikkunan.

"Kuka siellä?"

"Eno Borris on kuolemaisillaan ja tahtoo nähdä sinua ennen
kuolemaansa", kajahti Esbenin ääni.

"Ei ole aikaa vitkastella; kaikki voi olla lopussa, ennenkuin saavumme
perille."

Se oli lyhyt ja vaativa käsky. Kuinka Karen sai vaatteet päälleen, ei
hän itsekään tiennyt. Hänen kätensä ja jalkansa olivat hervottomat ja
vaivoin hän sai ha'at kiinni ja nauhat solmuun.

Mutta ei sittenkään kulunut kuin muutamia minuutteja, ennenkuin hän
Esbenin rinnalla ajoi Borrisgaardiin.

He eivät vaihtaneet sanaakaan. He kuulivat vain toistensa kiihtyneen
hengityksen.

Kaikeksi onneksi heillä oli Esbenin paras juoksija, musta hevonen,
jolla rouva Grunnet ja Gyrithe vain vastenmielisesti ajoivat.

Højemarke ja kaikki muut talot, joissa ihmiset nukkuivat aavistamatta,
mitä huomispäivä mukanansa toisi ja mikä kohtalo mahdollisesti heitäkin
uhkaisi, lehdettömät puut teitten varsilla, aitaukset, kaikki ne
kiitivät heidän ohitsensa kuin tanssivat varjot.

Taivas levitti tuikkivan tähtitelttansa yli metsien ja kukkuloiden,
tasankojen ja jokilaaksojen.

Hopeanhohto hiipi kaikkialle, minne se vain pääsi; se tunkeutui joka
paikkaan, niin että pimeyden täytyi väistyä.

Ei vähintäkään ääntä kuulunut, paitsi hevosen nopeaa kavioiden kapsetta.

Tätä "Kaarinan yötä" ei Karen eläissään olisi unohtava.

Vihdoin he pääsivät perille.

Karen hypähti alas ja kiirehti Esbenin edellä tuttua tietä portaita
ylös ja rakkaiksi käyneille käytäville. Hän oli vielä kuulevinaan
hoilotukset, Hektorin haukunnan ja Gyrithen ja omat kirkaisunsa
hyviltä, vanhoilta ajoilta, jolloin sydän oli kepeä ja mieli huolia
vailla.

Hiljaa hän avasi oven.

Siinä eno Borris makasi.

Oi, kuinka tuo voimakas mies oli käynyt laihaksi ja kalpeaksi ja kuinka
hänen silmänsä olivat syvälle painuneet!

Mutta hän käänsi kuitenkin päätään ja ojensi Karenille kätensä.

Yhdessä silmänräpäyksessä Karen näki kaikki, jotka seisoivat tai
istuivat siinä ympärillä.

Siinä oli hänen äitinsä, siinä oli Gyrithe, siinä oli Esbenkin, joka
heti oli astunut esille, kun Karen oli ovensuuhun seisahtunut.

Borriksen toisella puolella seisoi Valdemar ja toisella istui rouva
Borris, pidellen kiinni hänen kättänsä.

Hyvä Jumala, millä surunsilmäyksellä hänen suuret, kauniit silmänsä
tunkeutuivat hänen miehensä sieluun saakka, sitä Karen ei koskaan
voinut unohtaa.

Ennenkuin kukaan sitä aavistikaan, lepäsi Karen polvillaan vuoteen
ääressä, kumartuen rakkaan, jääkylmän käden yli.

"Minä olen ollut kova sinulle, pikku tyttöseni", sanoi Borris, "mutta
minä annan sinulle anteeksi, niin totta kuin itse toivon Jumalan
minulle anteeksi antavan. Minä erehtyisin sinun suhteesi, jos en
tietäisi, että olet saanut kylliksi kärsiä rangaistusta."

Borris kohottautui äkkiä, ja hänessä oli jotakin entisestä voimastansa,
kun hän tarttui molemmin käsin Valdemarin käteen ja katsoi lujasti
häntä silmiin:

"Älkää peljätkö preussilaisia, mutta varokaa itseänne Jumalan nimessä
kansan kuolemasta!"

Borris painautui pitkällensä, päästi pojan käden irti ja kun poika
surun murtamana kumartui hänen ylitsensä, niin häntä kohtasi vain isän
sammunut silmä.

Se oli sammunut tältä elämältä.




15.


Samoinkuin Borris eläissään oli ollut preussilaisten harmin-esineenä ja
loukkauskivenä, samoin he eivät sallineet tämän kansanjohtajan tulla
levossa ja rauhassa hautaansa.

Koska hän säännöllisesti oli käynyt lähimmässä tanskalaisessa
vapaakirkossa, niin kaikkeinkorkeimmat viranomaiset kiiruhtivat
antamaan kaikkeinkorkeinta kieltoa, ettei kelloja saisi soittaa eikä
virttä veisata hänen hautajaisissansa.

Hänen ei sallittu päästä maan poveen niinkuin muut kristityt ihmiset,
sentähden että hän oli tanskalainen samoinkuin hänen isänsä ja
esi-isänsä ennen häntä olivat olleet.

Mutta kielto tuli oikealle henkilölle, nimittäin haudankaivaja
Madsenille, ja hän oli toista mieltä. Vaikka hänen sen tähden täytyisi
luopua haudankaivajavirastansa, — niin samapa se.

Kelloja hän tahtoi soittaa, kun Borris Borrisgaardista kannettiin
hautaan. Vaikka kaikki taivaan valtakunnan kellot soisivat, niin
pitäisi maallisten kellojen sittenkin saada äänensä kuuluville ja ensi
sijassa haudankaivaja Madsenin.

Mutta vaikka pitäjän kirkko sulkikin ovensa Borrikselta, niin hänen
kodissansa pidettiin sen sijaan sydäntä liikuttavin jumalanpalvelus,
kuin mikä koskaan voi eteläjyllantilaisen osaksi tulla.

"Minnekä kaikki nuo vastaantulevat vaunut ovat matkalla?" tiedustelivat
paikkakunnalla oudot kulkijat, ja kaikki saivat saman vastauksen.

"Ne menevät hautajaisiin Borrisgaardiin."

Läheltä ja kaukaa ne saapuivat, pitkämatkaisia he olivat ja
pitäjäläisiä. Tiet olivat mustanaan tulijoita ja Borrisgaardia ympäröi
laaja vaunulinnoitus.

Silloin tällöin kuului hevosen hirnahdusta, mutta muuten miehet
kulkivat paljaspäin ja hatut käsissä leveitä portaita myöten surutaloon.

Ja siellä lepäsi Borris jykevässä tammiarkussansa.

Kansi oli kierretty kiinni ja arkkua peitti suuri Tanskan lippu. Mutta
arkun ympärillä oli oikea kukkaismeri, punaisia ja valkoisia, maan omia
värejä.

Toinen seppele oli toisensa päällä ja vaikea olisi ollut lukea niiden
määrää.

Karen, joka oli tullut yksin ajaen Egtvedistä, seisoi surupukuisessa
joukossa rouva Grunnetin, Gyrithen ja rouva Borriksen vieressä arkun
yläpäässä.

Kuolema oli yhdistänyt heidät; kuuluihan hän kuitenkin kaikkein
läheisimpiin sukulaisiin. Arkun yli hän katsoi arasti Valdemariin.

Toista kertaa hän oli nyt saman katon alla kuin hänkin, tuon
mahdottoman tapahtuman jälkeen.

Karen kohtasi hänen katseensa. Se ei ollut karvasmielinen, se ei ollut
soimaava, ainoastaan vakava.

Ja kuitenkin Karen tunsi seisovansa tuomarinsa edessä.

Virren säveleet kajahtelivat hänen ympärillänsä, täysiäänisinä ja
voimakkaina, ne olivat rakkaita, tanskalaisia virsiä, mutta hän ei
voinut yhtyä lauluun, hänen kurkkunsa oli puristautunut kokoon.

Hän näki vain utuharson läpi arkun ja suuren Tanskan lipun ja utuharso
oli kutoutunut hänen omista kyyneleistään.

Hän ei koskaan ollut seisonut niin nöyränä kuin nyt täällä.

Hän tunsi: hänellä ei ollut oikeutta seisoa vastapäätä tuota nuorta,
kalpeaa miestä arkun toisella puolella.

Tietämättään hän kuiskasi: "Anna minulle anteeksi!" Karen oli lausunut
nuo sanat, vaikka Valdemar ei kuullut niitä. Heidän välillään oli niin
paljon kuollutta, ja syy oli kokonaan Karenin. Onni oli kuolleena
heidän välillänsä ja Karen itse oli omalla, röyhkeällä kädellään sen
tappanut.

Sitten vapaakirkon tanskalainen pappi lausui muutamia vakavia ja
lohduttavia sanoja ja kiitti Borrista kaikesta siitä, mitä hän
kansallensa oli ollut. Monet muutkin astuivat esiin ja todistivat
vainajan oikeudenmukaista harrastusta. Kaikki kiittivät häntä koko
sydämestänsä.

Isämeidän rukous ja Herransiunaus luettiin, — rauha hänelle, joka oli
pois muuttanut!

Sitten Valdemar ja Esben ottivat kunnioittavasti Tanskan ikivanhan,
kahdeksansataavuotisen lipun pois arkulta ja käärivät sen kokoon,
ja naiset asettivat kaikki seppeleet kannelle. Rouva Borris painoi
kasvonsa poikansa olkapäätä vasten.

Valdemar kiersi käsivartensa äidin ympärille ja tuki häntä, ja rouva
Grunnet sanoi hiljaa, vapisevin huulin:

"Jää hyvästi, armas veli! Jää hyvästi, armas veli!"

Valdemar ja Esben tarttuivat ensimäisinä arkkuun kiinni ja pitäjän
parhaat miehet seurasivat heidän esimerkkiänsä.

Borris oli kookas ja painava mies, jonka kuljettamiseen tarvittiin
hyviä voimia, ja sitten he kantoivat kelpo tanskalaista hänen
tanskalaisesta kodistansa, mutta Tanskan lippua he eivät kuitenkaan
voineet ottaa mukanansa haudalle.

Rouva Borris oikaisi varttansa, nojasi rouva Grunnetin käsivarteen
ja seurasi arkun jäljissä, sillä hänenhän piti osoittaa miehelleen
viimeistä kunnioitusta.

Vuorotellen miehet kantoivat arkkua läheiselle kirkolle. Raskain mielin
ja ääneti läheni loppumaton ruumissaatto kirkkomaata.

"Enpä olisi uskonut", sanoi vanha Frandsen, "että Borris olisi ehtinyt
laskea ripeän purtensa satamaan, ennenkuin minä sain vanhan runkoni
oikaistuksi."

Maateurastaja oli myös saapunut paikalle. Vanha tykistöajuri oli
parhaissa tamineissansa ja kulki selkä kenossa niinkuin hänen arvonsa
vaati.

Hän tahtoi tehdä täyttä kunniaa tämän haudan partaalla!

Mutta kuulkaapas!

Korkealla ilmassa heidän yläpuolellansa kajahtivat vanhat kellot.

He eivät olleet uskoa korviansa ja monet katsoivat ihmeissään ylös,
mutta kaikkien sydämissä nuo syvät malmisävelet sointuivat kuin
taivaalliset äänet.

Ja ylhäällä tornissa seisoi haudankaivaja Madsen ja soitti parhaalle
ystävälleen maailmassa.

Ääni oli syvä, ikäänkuin kellot olisivat valittaneet surussansa: hän on
mennyt pois eikä palaja konsanaan!

Mutta sitten Madsen tuli raskaalle mielelle ajatellessaan kaikkien
niiden surua, jotka kantoivat ruumista ja seurasivat sitä ja hän
ajatteli:

"Älä suo surus itkusi voittaa!"

Äkkiä kellojen ääni vaihtui. Ne soivat voitonriemulla: "Kuolema, kussa
on sinun otas? Tuonela, kussa on sinun voittos? Saksalaiset arvelevat:
nyt he hautaavat hänet! Mutta hän elääkin. Hän elää ilmielävänä meidän
joukossamme. Hän on aina elävä!"

Älkää sanoko, etteivät nuo kellot osaisi puhua!

Mutta pitäjän pappi kauhistui. Hän syöksyi kirkkoon ja huusi ylös
torniin:

"Um Gottes Willen! [Jumalan tähden!] Mitä te ajattelette, Madsen? Ei
näitä kelloja saa soittaa!"

"Ei, se ei voi olla mahdollista, herra pastori!" huusi Madsen takaisin.
"Hän oli meidän paras miehemme."

Kellot lakkasivat soimasta, sillä nyt oli aika niiden vaieta, mutta ne
_olivat_ puhuneet sittenkin, ja arkku laskettiin avonaiseen hautaan ja
peitettiin mullalla.




16.


Kun Karen ajoi takaisin Egtvediin, saavutti hän tiellä vanhan Keldetin,
joka tapansa mukaan sipsutteli postilaukkuinensa, vaikka hän ei tänään
hyräillyt eikä itsekseen jutellut.

"Halloo, pikku rouva!" sanoi hän ja liehutteli kirjettä, jonka hän oli
ottanut esille laukustansa, "te voitte itse yhtä hyvin ottaa tämän
kirjeen, sillä minun jalkani alkavat kuitenkin hiukan jäykistyä, ja
joka askel, jonka voin säästää, on minulle helpoitukseksi. Niin, niin,
minun täytyi hoitaa tointani sillä aikaa kuin tuota kelpo miestä
haudattiin. Se oli tosiaankin hiukan kovaa. Mutta kellojen soittoa
me saimme sittenkin, ja minä toivon, että se kauan soisi saksalaisen
korvissa. Se Madsen, se on sentään kelpo mies. Senvuoksi jääpi hän
leivättömäksi, mutta oli se sentään peevelin hyvin tehty. Ottakaapas
kirje, pikku rouva! Se on Saksasta, ja saksalaiset kirjeet polttavat
aina sormissani. Minä tahdon päästä niistä mitä pikimmin."

Karen otti kirjeen ja Keldet mutisi jotakin partaansa, jota Karen ei
voinut kuulla ja astui edemmäksi.

"On eräs talo, jonka kellareissa kajahtaa niin ontolta", sanoi hän.

Martin päivän jälkeen ei talvi enää ole mikään leikin asia.

Karen ei ollut koskaan niin taajaan kuullut huuhkajan huutoja, kuin
juuri Borriksen kuoleman jälkeen.

Hän ei ollut koskaan uskonut huuhkajan huutoon, mutta tänä vuonna
se kajahteli niin kolkosti ja yhtämittaisesti, ettei hän voinut olla
ajattelematta: "Tuntuu melkein siltä, kuin se ennustaisi jotakin
onnettomuutta."

"Sidsel kummittelee", sanoi Esben eräänä päivänä Gyrithelle. "Minä
kuulen hänen tohveliensa kepsutuksen kaikkialla. Hän häärii yölläkin
alhaalla vanhoissa kellareissa."

"Kaikkia sinä meille uskotteletkin, Esben!" naureskeli Gyrithe.
"Mitä hän siellä tekisi siihen aikaan vuorokautta? Pikemmin
vanhat luostariveljet siellä kulkevat ja tarkastavat rakkaita
viiniastioitansa."

"Niin, niin", sanoi Esben. "Uskokaa minua, jos tahdotte. Sidsel tietää
mitä hän tekee. Voittehan kysyä häneltä itseltänsä."

Mutta se talo, josta vanha Keldet oli sanonut, että sen kellareissa
kajahti niin ontolta, oli Højemarke, ja asukkaat itse kuulivat tuon
onton kajahduksen.

Esben käänsi asian siten, että Sidsel siellä hääri, mutta hän tiesi
itse paremman syyn.

He olivat varovaisia joka askeleella, jonka he astuivat, jotta maa ei
pettäisi heidän allansa.

Mutta paha tuli. Huuhkajat eivät olleet pettäneet.

Ei kulunut kuin kolme päivää, niin vanha Keldet saattoi kertoa talosta
taloon surusta ja harmista väräjävällä äänellä.

"Nyt ovat Højemarken Grunnetit saaneet karkoituskäskyn, se on: poika
ja miniä. Sidsel teki vain alun. Voisipa melkein luulla, että musta
kuolema olisi joukossamme raivonnut. He koettavat saada talot haltuunsa
karkoittamalla sieltä ihmiset pois."

"No, no", sanoi Madsen, kun Keldet tuli hänen luoksensa. "Jos kaikki
kaksikymmentä tuhatta optanttia karkoitettaisiin, niin ei suinkaan
heidän tilojansa kuitenkaan otettaisi takavarikkoon. Täyttyisipä niistä
preussilaisenkin suu liian täyteen."

"Niin, niin, sen me sanomme", vastasi Keldet, "mutta ei asia siitä
parane. Tuollaiset emäsiat! Ja tuo mainio talo! Tuo mainio talo!
Ajatelkaapas, jos rouva Grunnetinkin vanhoilla päivillään täytyy lähteä
Højemarkesta! Se olisi sentään pahinta, mitä minä eläissäni olen
kokenut."

Tieto oli aivan oikea.

Karkoituskäsky soi kahden päivän lykkäystä, ei enempää, eikä vähempää.

Gyrithe karkasi pystyyn.

"Ulkomaalaisia voidaan ilman muuta karkoittaa maasta", huudahti hän
vihoissansa, "mutta sitä hallitus ei voi tehdä eteläjyllantilaisille
optanteille. Heidän oikeuttansa puoltaa Wienin rauhanteon 19:s
artikkeli: Heidän optsioninsa[16] perusteella ei heidän persoonaansa
eikä omaisuuttansa saa loukata."

"Mutta minä en ole optantti", sanoi Esben, "enkä minä myöskään,
Jumala paratkoon, ole niitä optanttien lapsia noiden kuuden vuoden
määrääjältä, joilla on isiensä oikeus saada jäädä maahan. Minut he
voivat yhtä helposti ajaa ulos kuin Hektorinkin!"

Sen enempää ei siitä puhuttu, ja huoneessa vallitsi hiljaisuus.
Kuukausien, jopa vuosienkin kuluessa he olivat valmistuneet tähän
iskuun, mutta kun se vihdoin osui heihin, niin he kuitenkin joutuivat
tuperruksiin.

Gyrithe hiipi rouva Grunnetin luo ja painoi päänsä hänen olkapäätänsä
vasten.

"Niin, niin, Gyrithe", sanoi rouva Grunnet. "Sanoinhan sinulle, että
sillä, joka aikoo naimisiin optantin pojan kanssa, hänellä täytyy olla
luja sydän."

He olivat saaneet karkoituskäskyn.

Siitä tuomiosta ei voinut vedota, vaikka se yhdellä iskulla olisi
eroittanut heidät kaikesta, mikä heille oli rakasta, vaikka se olisi
kuolemaan tuominnut kaiken, minkä he tulevaisuudelta olivat odottaneet.

He istuivat hiljaksensa. He etsivät suojaa toisistansa, mutta monta
sanaa he eivät vaihtaneet, kodin "monet kellot" vain kajahtelivat.

Tuota maaperään piintynyttä rakkautta, tuota turvallista tunnetta,
joka sanoo: "tämä maaperä on meidän", tässä pitäjässä, tällä tilalla
meidän koko sukumme, polvi polvelta on syntynyt ja kasvanut, tässä
talossa se on rakastanut, elänyt, kärsinyt ja surrut, täällä he kaikki
ovat kuolleet, joka nurkasta muistot puhuvat, joka kivi, joka puu on
kasvanut kiinni meidän sydämiimme, joka esineellä on tarunsa, tuota
tunnetta kaupunkilaisen on vaikea ymmärtää.

Ei ainakaan kööpenhaminalainen sitä käsitä, tuo mustalaisluonne, jonka
mielestä muutto on vain mieluisa vaihtelu.

Mutta täällä muutto tarkoitti riuhtautumista irti juurineen, niin
että hermot ja lihakset vavahtivat. Tuollaisen uudesti-istutuksen
seurauksena saattoi olla sisällinen verenvuoto.

Onneksi hehkuva vihan tunne oli niin voimakas, että se piti heitä
pystyssä! Onneksi oikeudenloukkaus oli niin suunnaton, että se kuivasi
surunkyyneleet heidän silmistänsä!

"Minä sähköitän Karenille", sanoi rouva Grunnet. "Hän on Aabenraassa.
Täytyyhän hänen saada se tietää."

"Hän ei _saa_ sitä tietää", huudahti Esben. "Hän ei ansaitse sitä! Sinä
olet antanut hänelle anteeksi, Gyrithe on sen ehkä myöskin tehnyt, kuka
noita naisia ymmärtää! Mutta minä en koskaan anna hänelle anteeksi! En
koskaan! Jürgens ilmiantoi Sidselin, ja Jürgens on antanut meidätkin
ilmi!"

Kaikki kävi äänettömästi ja hiljaa. Valdemar ja rouva Borris tulivat
heti paikalle ja jäivät uskollisesti heidän luoksensa viimeiseen
hetkeen asti.

Naapurit ja ystävät saapuivat; kaikki olisivat auttaneet kuormaa
kantamaan, jos se vain olisi käynyt päinsä.

"Ainoa hyvä tästä on se, että Sidsel nyt voi tulla meidän luoksemme",
sanoi Gyrithe.

Hänen sylissään olivat viimeiset Højemarken puutarhan kukat.

Jäähyväishetkenä seisoi rouva Grunnet asemasillalla, tietämättä miten
hän sinne oli joutunut.

"Minä olen kuin Job", mutisi hän. "Minä olen kuin se, jolta kaikki
lapset ovat riistetyt."

Esben puristi molemmin käsin lujasti hänen kättänsä.

"Äiti!" sanoi hän. "Äiti!"

Mutta kun junan raikuva vihellys viilsi ilmaa, pääsi Esbenin
intohimoinen luonne valloillensa.

Hän nosti vaistomaisesti kättänsä ja huusi:

"Kirottu olkoon hän, joka riistää pojan äitinsä talosta!"

"Älä kiroa", sanoi rouva Grunnet. "Minun on kosto, minä tahdon kostaa,
sanoo Herra."

Kun Gyrithe ja Esben vaununikkunasta koettivat saada viimeisen
vilahduksen rouva Grunnetista, rouva Borriksesta ja Valdemarista, eivät
he nähneet enää muuta kuin heidän viittaavat kätensä ja paljastetut
päänsä.

Se oli viimeinen vilahdus kaikesta siitä, mihin sydän ja sielu oli
kiintynyt!

Jos ero on vapaaehtoinen, niin se muuttaa aivan koko asian, vaikka
silloinkin on alistuttava katkeraan kohtaloon.

Mitäpä sitten kun väkivallantekijän käskyä on seurattava!

"Hektor! Hektor!" huusi Gyrithe, sillä koira juoksi kilpaa junan
kanssa. "Tuossa on Højemarke, Esben! Tuossa on Højemarke! Oi Esben!
Esben!"

Ei kuulunut muuta kuin syvä valitus.

Se oli Esbenin voihkava ääni. Hän oli peittänyt kasvot käsiinsä.

Mutta kun Karen palasi kotiin Aabenraasta, olivat Esben ja Gyrithe
poissa.




17.


Syvä alakuloisuus oli vallannut Karenin.

Jos hän edes olisi voinut heittäytyä maahan ja itkeä itsensä väsyksiin!

Mutta hänen täytyi alati hillitä kyyneleensä, vaikka ne olisivat
polttaneetkin hänen silmänsä.

Kuinka omituista! Ensimäiselle surulle sielu on niin herkkä. Se
kirvelee kuin terävät nuppineulanpistokset, ja sitä antautuu siihen
kokonaan. On niin tottumaton suruun ja täytyy oppia sitä kestämään.

Sellainen oli suru Sidselin tähden. Se oli sietämätöntä. Mutta sitten
tuli kymmentä vertaa suurempi ja vaikeampi suru: eno Borriksen
poislähtö heidän luotansa hänen ollessaan vielä parhaassa miehuuden
iässänsä.

Se vaikutti kuin kova, kumea isku. Karen joutui tuperruksiinsa ja oli
sortua sen alle. Mutta kun tämäkin tuli vielä lisäksi, Esbenin ja
Gyrithen karkoitus, niin hän oli aivan tylsistynyt eikä vironnut siitä.

Mitä pahempi, sitä parempi! Hän taisteli turhaan ravistaakseen
painostavan tylsyyden hartioiltaan; se oli kuitenkin häntä
voimakkaampi. Vain tuntuva kivun tunne olisi voinut lievitystä tuottaa.
Rouva Grunnet tuli eräänä iltana Karenin luo. "Tule puutarhaan minun
kanssani", sanoi hän hiljaa. "Siellä ei kukaan voi meitä kuulla."

Karen seurasi ihmeissään äitiään ja sulki puutarhanportin visusti
jälkeensä.

Länsijuutilainen laulaa:

    "Valkeana meri ja mustana maa —
    silloin talvea kauan et vartoa saa."

Tiheä sumu kietoutui joka paikkaan ja muutti kaikki esineet häilyviksi,
epämääräisiksi ja luonnottomiksi.

Kuukin oli suruharsossa ja sen valo oli kellertävä ja kalpea.

Puut olivat kosteat ja lehdettömät oksat ojentautuivat mustina ja
aaveentapaisina näkymättömistä rungoistaan.

"Mistä on kysymys, äiti?" sanoi Karen.

"Minä tahdoin vain sanoa sinulle, että vanha Frandsen on äkkiä
sairastunut. Hän on jo vanha mies, eikä kukaan ole elämästään varma,
— ja Esben ja Gyrithe ovat tulleet rajan toiselta puolelta häntä
katsomaan."

"Äiti!" huudahti Karen hengästyneenä.

"Hiljaa, lapsi, hiljaa! He ikävöivät niin äärettömästi kotiin. Voithan
sinä käsittää sitä! Mutta jos nyt sattuisi jotakin ikävää, jos vakooja
pääsisi heidän jäljillensä, niin meidän täytyy koettaa piiloittaa
heidät kunnes pääsevät laivaan. Sillä rautatieasemaa vartioidaan yötä
päivää. Ensin tullaan Højemarkeen, sitten vasta Egtvediin. Te asutte
laivasiltaa lähinnä."

Rouva Grunnet vaikeni.

"Mutta se on suuri salaisuus, Karen." Hän katsoi tuskallisesti
tyttäreen, ikäänkuin hän samassa olisi katunut, mitä hän sanoi.

Ja tuossa katseessa Karen huomasi äänettömän, hirveän kysymyksen:

"Ethän sinä vain anna heitä ilmi?"

Karen seisoi hiljaa ja puristi kätensä sydäntä vasten. Tuosta
vaistomaisesta liikkeestä ja kuolonkalpeista kasvoista, jotka olivat
äitiin kääntyneet, rouva Grunnet näki parhaiten, kuinka syvästi hän oli
tytärtään loukannut.

Tikarinpisto ei olisi ollut pahempi.

"Pettääkkö Esbeniä ja Gyritheä!" huusi hän.

"Voisimmeko tehdä sitä miehesi tietämättä? Sitä minä tarkoitin."

Sillä hänen äidinsydämensä vuosi verta.

"Voimme", vastasi Karen.

Hän puhui tiedottomasti kuin unissakävijä, tai niinkuin hän olisi
kuullut äänensä jostain kaukaa.

"Sen _täytyy_ käydä päinsä", ja hän puri hampaansa kovasti yhteen.

"Mitähän tuo oli?" keskeytti hän äkkiä omaa puhettansa ja pysähtyi
yhdellä nykäyksellä.

"Kuulitko jotakin?" kysyi rouva Grunnet ja tarttui häntä käsivarteen
kiinni.

"Kuulin, jotakin tuolta sumun seasta."

"Lehdet ne kahisivat."

"Ei, lehtiä ne eivät olleet. Puissa on tuskin ainoatakaan lehteä ja
pudonneet lehdet eivät liikahda, jollei joku niissä kahlaa."

Karen astui nopeammin ja rouva Grunnet seurasi häntä. Käsittämätön
levottomuus valtasi hänet, samoinkuin Kareninkin.

Äkkiä he seisoivat ylhäällä kummulla ja katselivat yli seudun.

Ylt’ympärillä oli hiljaista ja surunsekaista. Vain yksinäiset tulet
tuikkivat taloista sumun läpi, joka virtaili mereltä.

Ei kuulunut ainoatakaan ääntä, ei edes koiran haukuntaakaan. Sumu
ehkäisi kaiken melun, kosteus vain tippui alas oksilta.

Mutta äkkiä kajahti sumutorven ääni Itämereltä.

"Mikä se on?" kysyi Karen taaskin ja osoitti mäkeä oikealla kädellä,
jossa jotakin, mitä se sitten lienee ollutkaan, oli alallansa,
paikaltaan liikahtamatta.

"Se on santarmi", sanoi rouva Grunnet.

Aivan oikein, santarmi se oli, hevosen selässä, huippulakki päässä ja
miekka vyöllä.

Sumu laajensi rajapiirteitä aivan luonnottoman suuriksi. Vasta sitten
kun olento alkoi liikkua paikaltaan ja hitaasti ratsastaa alas mäkeä,
saattoivat he vasta oikein nähdä, mikä se oli.

Hevosen kavioiden kapsekin kuului niin hiljaisesti, ikäänkuin sen
kaviot olisivat olleet villaiset, tai jos hevonenkin olisi käynyt
sukkajalassa.

"Se, joka pimeään piiloutuu, tekee myös pimeyden tekoja", sanoi rouva
Grunnet heidän astuessaan kummulta alas.

Taaskin lehdettömissä pensaissa rasahteli ja Karen säikähti.

"Lintu se vain pyrähti lentoon", lohdutteli äiti.

"Ei, se oli ihminen", väitti Karen. "Joka tapauksessa täällä on joku
ollut; minä tunnen sen ilmassa."

Levottomin mielin he menivät molemmat sisään.

Kun Karen, saatettuaan äitinsä vaunuihin, aikoi työntää telkinpuun
puutarhan oven eteen, kuuli hän ulkoa vitinää.

"Herrainen aika, ettehän salpaa minua ulos!" huusi neiti Liliendal.

Karen sätkähti.

"Tekö se olette, neiti? Tekö olitte puutarhassa?"

"Minä, kukas muuten? Minä tarvitsin hiukan raitista ilmaa. Hyvää yötä,
rouva Jürgens, hyvää yötä."

Hänen vaippansa, joka oli kostea sumusta, kosketti Karenin hametta
hänen ohitse kulkiessaan.

Karen ei sinä yönä saanut unta silmään. Jürgens oli taaskin poissa, hän
ei ollut tullut kotiin ja painostava tunne kiusasi häntä. Hän heitteli
itseään edes takaisin vuoteellaan ja kuuli tuuliviirin kiertelevän
ruostuneessa tangossaan.

Kuinka sitä voikaan hermostua unettomana maatessa ja kuunnellessa
vanhan tuuliviirin vinkunaa ja ritinää!

Hän ajatteli Frandsenia. Kuolisikohan tuo vanha mies nyt? Hän oli niin
herttainen punaisine, ahavoituine kasvoinensa ja harmaine hiuksinensa;
vanha merikarhu ja entinen laivuri, joka sittemmin niin monen vuoden
kuluessa oli krouvia pitänyt.

Karen oli kiintynyt häneen aina lapsuudestaan saakka. Mutta jos hän nyt
menisi hänen luoksensa ja istahtaisi hänen vuoteensa ääreen ja sanoisi:
"Frandsen, en unohda koskaan kertomuksiasi Kiinasta ja Jaapanista ja
Kohinkiinasta ja kaikista pikku jaapanilaistaloista, ja sentähden tulen
nyt sanomaan sinulle, että aina olen ollut sinulle kiitollinen siitä,
ja että mieleni on nyt niin paha sairastumisesi johdosta ja siitä,
ettet tapasi mukaan voi liikkua ulkona", niin eiköhän hän kääntäisi
kasvojansa Kareniin päin ja käskisi häntä pois, sillä siellä ei ollut
enää tilaa hänelle?

Niin, sen hän varmaan tekisi ja sydän oli pakahtua Karenin rinnassa
hänen ajatellessaan kuinka monet ovet olivat häneltä suljetut, vaikka
hän niitä kolkuttaisikin.

Sitten hän ajatteli Esbeniä ja Gyritheä ja päätti tehdä kaikki
voitavansa, jos he pulaan joutuisivat.

Huvimaja oli erinomainen piilopaikka noin neljänneksen tai puolen
tunnin ajaksi.

Mutta Jumalan avulla se ei olisi lainkaan tarpeen.

Sumutorvi kajahti uudelleen Itämereltä. Se tuntui ikäänkuin olevan
tuskan ja ahdistuksen vallassa.

Preussilainen lippu, jonka Jürgens tietysti ennen lähtöänsä oli
nostanut tankoon jonkun saksalaisen suuruuden kunniaksi, oli Karenilta
unohtunut paikoillensa.

Keskiyön aikana, kun tuuli rupesi puhaltamaan ja sumu väheni, näkivät
ohikulkijat ihmeeksensä preussilaisen lipun liehuvan kuutamossa ja
"raikkaan pohjoisen puuskissa".

Mutta krouvissa makasi Frandsen vuoteessansa.

Gyrithe istui vuoteen ääressä ja isoäiti seisoi vuoteen jalkapuolessa
ja katseli miestänsä.

Gyrithe piteli isoisän kättä, ja vanhuksen kuumehoureet riistivät hänet
mukanansa myrskyiselle merelle. Hän oli juuri mielestänsä "Jylland"
laivalla, sillä hän oli ollut mukana tappelussa Helgolandin luona
vuonna kuusikymmentäneljä ja komensi kuuluvalla äänellä:

"Valmiit kääntämään vasemmalle! Ylös peräsin! Reippaasti työhön!
Valmiit oikeanpuolisten kanuunien luona!"

Ja vähän myöhemmin hän mutisi houreissansa:

"Schwartzenberg palaa!"

"Hän on Helgolandin luona", kuiskasi Esben.

Rouva Frandsenin takana seisoi Valdemar.

"Niin, niin, Esben", sanoi hän hiljaa, "toivottavasti kaikki käy hyvin,
eikä kukaan nuuski teidän jälkiänne."

"Me tulimme yöjunassa", sanoi Esben. "Oli niin pimeää, ettei ainoakaan
sielu nähnyt meidän ajavan tänne ja sen jälkeen me emme ole käyneet
ovesta ulkona."

"Krouvi ei ole juuri paras piilopaikka", arveli Valdemar.

"Eikö se olisi?" sanoi rouva Frandsen. "Sitä se juuri onkin. Täällä
käy aina niin paljon väkeä sekä ulos että sisään. He eivät ole käyneet
krouvisalissa eikä liioin kyökissäkään, ja täällä on kierrekaihtimet
ikkunoissa."

"Mikäs nyt?" kysyi Valdemar, sillä samassa palvelustyttö syöksyi
huoneesen ja hänen kasvoissaan ilmeni kauhua.

"Santarmi on krouvisalissa", änkytti hän, "ja kysyy, eikö tänne
yöjunassa tullut kaksi matkustavaista kuningaskunnasta?"

"Vai on täällä ollut vakoilija!"

Esben karkasi pystyyn.

"Katsokaa! Pelastakaa purje ja ohjatkaa vastatuuleen!" mutisi Frandsen.

"Siinäpä se nyt on", sanoi Valdemar. "Onneksi on yksi ikkuna puutarhan
puolella. Hypätkää molemmat siitä ulos ja astukaa nopeasti metsätietä
myöten. Hevonen on valjaissa, minä lähden aivan heti ja sitten minä
otan teidät vaunuihin joen toisella puolella. Me ajamme Højemarkeen. Ei
nyt ole aikaa hyvästelemiseen", lisäsi hän, kun Gyrithe tahtoi syleillä
isovanhempiansa, "ulos ikkunasta!"

Valdemar meni ulos ja sillä välin Esben ja Gyrithe pukivat
päällysvaatteet kaikessa kiireessä ylleen. Ulkoa kuului jo piiskan
läimähdys ja Valdemarin vaunujen ratina, kun ne vierivät ulos pihalta.

"Jääkää hyvästi, lapset", sanoi vanha laivuri, joka jälleen oli saanut
valoisan hetkensä ja silminnähtävästi ymmärsi mistä kysymys oli. "Te
saatte nyt hypätä pois laivasta, kun se ei enää voi suojata teitä.
Jumala siunatkoon teitä, lapset. Kiitos siitä, että tahdoitte nähdä
vanhaa isäänne!"

Mutta kun nuoret olivat kadonneet ikkunan kautta, niin hän jälleen
sekaantui ajatuksissaan ja komensi:

"Pitäkää vakaasti peräsimessä! Vasemmalle! Iso vene ja päällikön pursi
tiukasti kuntoon!"

Kun Valdemar tuli tienkäänteesen, niin Esben ja Gyrithe seisoivat jo
joen reunalla, hengästyneinä kiireellisestä käynnistään.

"Me olemme kuin takaa-ajettuja eläimiä!" huudahti Esben ja Valdemar
läimähytti hevosta.

Kaksitoista santarmia oli lähetetty liikkeelle ja he ajoivat kiivaasti
talosta taloon koko kylässä.

Vanha, lihava Speckhahn läähätteli aivan surkeasti ja hiki valui pitkin
hänen kasvojansa, sillä välin kuin ratsastavat santarmit tutkivat koko
ympäristön.

"Potztausend! Potz Donnerwetter!" [Tuhat tulimmaista!]

Eipä tosiaankaan voisi uskoa mahdolliseksi, että sellainen melu voisi
nousta kahden viattoman ihmisen tähden sivistyneessä maassa vuonna 1898!

Ja minkä muun hallituksen, kuin kristillis-preussilaisen, mieleen voisi
edes juolahtaakkaan ruveta ajamaan nuorta paria takaa, joka yhdeksi
ainoaksi päiväksi oli saapunut vanhaa sairasta isoisää tervehtimään?

Niin! Oikea kunnia keisarille, joka tahtoi saarnata suurta
maailmanrauhaa öljyvuorella!

Rouva Grunnet kuuli vaunujen kovalla kiireellä lähestyvän, ja hän tiesi
heti, mikä oli tekeillä.

Hän kiirehti ulos kädessä kirje Karenille.

"Hans, ota musta hevonen", sanoi hän, "ja ratsasta Egtvediin."

"No, kyllä se tehdään", vastasi Hans. "Mutta pitäkää Hektoria silmällä!
Pitäkää häntä sisällä!"

"Hektor! Hektor!" huusi rouva Grunnet.

Koira tuli häntäänsä heiluttaen hänen luoksensa ja rouva Grunnet
tarttui sen kaulanauhaan ja vei sen navettaan.

"Tuossa sinä makaat, Hektor, etkä liikahda!" käski hän.

Koira ymmärsi häntä. Se päästi syvän kieltäytymisen huokauksen ja laski
pään etukäpälilleen yhä häntäänsä heilahutellen.

Kun he lähestyivät puutarhanporttia hypähti Esben ja Gyrithe alas.
vaunuista, ja Valdemar ajoi pihalle saakka. Yhdessä tuokiossa hän sai
hevosen talliin ja vaunut vaunuliiteriin.

Hiljainen kolkutus kuului puutarhan oven ruudulla ja äiti otti heidät
siellä avosylin vastaan.

"Lapset! Lapset!" huudahti rouva Grunnet ja astuskeli äidillisesti
huoneesta huoneesen. "Juokaa teetä, niinkauan kuin se on lämmintä.
Tässä, Gyrithe! Kas tässä, Esben! Herra siunatkoon, kuinka märät ja
paleltuneet te olette. Ei, nyt minun täytyy saada tahtoni läpi! Pois
päällysvaatteet, sanon minä. Äkkiä se käy. Katsokaas, me kuivaamme
ne uunin edessä. Hyvä Jumala, miksi te seisotte ja katselette noin
ympärillenne?" Ääni vapisi tuskin kuuluvasti. "Täällähän on kaikki
niinkuin ennen, kun olitte kotona. Ei edes tuoliakaan ole muutettu
paikaltansa."

"Minä katselin vain kukkiani, äiti", mutisi Gyrithe ja kun hän kääntyi,
olivat hänen uljaat silmänsä täynnä kyyneliä.

"Meillä on koko joukko kintereillämme", sanoi Esben.

Ja sitten rouva Grunnet kertoi, mitä hän Karenin kanssa oli sopinut,
jos santarmi yllättäisi heidät Højemarkessa!

"Egtvedissä te voitte huoleti odottaa laivaa. Kenenkään santarmin
mieleen ei juolahda etsiä teitä sieltä", lisäsi hän surullisesti.

"Uskallatteko te?" kysyi Esben.

Hänen äitinsä katsoi häneen.

"Minä takaan Karenin puolesta", sanoi hän.

Esben kohotti epäilevästi olkapäitään.

"Jos Karen sen tietää, niin tietää Jürgenskin sen. Sen Gyrithe ja minä
olemme saaneet tänään tuntea."

"Etkö häpeä, Esben", sanoi rouva Grunnet.

"Niin, niin, olkoon niin sitten!" myönsi Esben.

"Sen minä vaan tiedän, että Karen käy kotonaan ja suree ja huolehtii."

"Hyvin luultavaa", vastasi Esben. "Hänen olisi vain pitänyt punnita
tekonsa hiukan varhemmin."

Tuskin hän oli puhunut loppuun, kun Valdemar ilmestyi oveen. Hän lausui
vain yhden ainoan sanan.

"Santarmi!"

Mutta siinä oli enemmänkin kuin kylliksi. He karkasivat kaikki
istuimiltaan pystyyn.

"He eivät ole nähneet teitä", huudahti rouva Grunnet nopeasti. "Heillä
on vaan epäilyksensä. Nyt minä menen ulos ja viivytän santarmia. Muista
Esben, että kuljet aitauksen takaista polkua aina Egtvediin asti."

"Pakosta", sanoi Esben. "Kirottu talo!"

Valdemar auttoi vaatteet heidän päälleen, otti salalyhdyn käteensä ja
seurasi heitä puutarhaan.

Mutta Esben puristi vihoissaan kätensä nyrkkiin.

"Pitääkö meidän antaa ajaa itseämme kuin koiria!" työnsi hän
hampaidensa välistä. "Niin, ajettuhan minä olen ollut kolmekymmentä
vuotta aina juhannuksesta asti. He aloittivat sen pelin varmaan jo
minun kätkyessä maatessani."

Oli aivan pimeätä, ja vain tallilyhdyn valo, jota renki juuri silloin
takapihan poikki kulkiessansa kantoi, lekkui edestakaisin ja kuvastui
vesilätäkköihin.

Sade tihkui maahan. He kuulivat rouva Grunnetin sanovan santarmille
portaiden edustalla:

"Täällä ei ole ketään, jota teillä olisi ilo lähettää pois. Te voitte
etsiä läpi koko taloni, jos teitä huvittaa, vinnistä kellareihin asti.
Højemarkesta te löydätte vain talon omaa väkeä."

"Hiljaa!" huudahti Esben ja kuunteli.

"Se on Hektor", sanoi Gyrithe.

"Oi, koira! Koira! Se vainuaa että minä olen täällä!"

"Ole nyt järkevä, Esben! Tule nyt!" käski Valdemar, tarttui lujasti
Esbenin hartioihin ja käänsi hänet ympäri ja sitten Esben ja
Gyrithe läksivät matkaan yli aitaportaiden ja peltojen, sadeveden
loiskahdellessa heidän ympärillään.

Läiskis, läiskis.

"Kylläpä tässä tarvitsisi vesisaappaita", murisi Esben.

Hän kuuli hevosen laukkaavan minkä hihnat ja suitset sietivät. Se kiiti
Egtvediä kohti.

"Mustan hevosen kaviot ne siellä kapsaavat", sanoi hän. "Hans sen
selässä ratsastaa."

Karen korjasi illallispöytää, kun palvelustyttö tuli sisään;

"Renki toi tämän kirjeen Højemarkesta", ja hän meni takaisin kyökkiin.

Karen sätkähti. Hän luki kirjeen, puristi sen kokoon ja mennessään
kyökkiin hän heitti sen tuleen.

"Merkkinä on heikko vihellys."

Muuta ei kirje sisältänyt, mutta Karen sen ymmärsi.

"Sano äidille, että asia on toimitettu", sanoi hän rengille, meni
sitten ripeästi takaisin ruokasaliin, pisti viinikarahvin, kaksi lasia
ja muutamia kakkuja koriin, heitti saalin päähänsä, niin että se peitti
korinkin ja kiiruhti puutarhaan.

Siellä hän otti avaimen taskustansa, avasi huvimajan oven, asetti korin
pöydälle ja istahti odottamaan, tukien päätään käsillään.

Taivas oli pilvessä ja kuun ehdastavaa puoliskoa tuskin saattoi
eroittaa.

Hän istui siinä väsynein mielin.

Neiti istui nyt sisällä konjakkinsa ääressä, hän saattoi siis olla
rauhassa yllätyksiltä.

Karen kuulosteli merkkiä, mutta kaikki oli hiljaista. Hän kuuli vain
aaltojen loiskivan läheistä rantaa vasten.

Hiljaa! Eikö tuolta kuulunut vihellystä?

Ei sittenkään. Hän antoi pään taaskin vaipua käsien varaan ja kopisutti
hiljaa jalkojansa pysyäkseen lämpimänä.

Vihdoinkin! Karen kohotti taas päätään. Hiljaista vihellystä nyt
kuului, tulkoon se nyt mistä tahansa.

Karen nousi ylös ja kuunteli.

Vihellys kuului uudestaan. Hyvä Jumala, sehän oli Esbenin vihellys!
Ei kukaan koko pitäjässä viheltänyt sillä tavalla, niin kauniisti ja
kirkkaasti kuin hän.

Karen vapisi koko ruumiissansa, työnsi auki ja astui nopeasti ulos.

"Karenko?" kysyi Esben lyhyesti.

”Niin:”

Hänen täytyi pidellä kiinni oven pielestä.

"Voimmeko aivan varmaan päästä täältä laivaan?"

"Voitte."

"On niin pimeätä kuin itse paholainen ja minä en tunne sinun maitasi.
Kuka saattaa meitä?"

"Minä."

"Eikö kukaan muu?"

"Ei. Kukaan muu ei saa siitä tietää, paitsi minä", kuiskasi Karen
alakuloisena. "On niin pimeä. Me voisimme tarvita lyhtyä, mutta pimeys
on meille vain eduksi. Tahdotteko tulla tätä tietä?"

Karen tarttui Gyritheä käteen kiinni, ohjasi heidät huvimajaan ja
kaatoi heille viiniä.

"Minä en uskalla sytyttää tulta", sanoi hän puolustellen itseänsä,
"mutta juokaa, sillä se lämmittää."

"Kestääkö kauan, ennenkuin laiva tulee?" kysyi Esben.

"Ei, kello on nyt kymmenen. Neljänneksen tuntia korkeintaan."

Seurasi painostava äänettömyys, sillä nuo kolme ihmistä huvimajassa
saattoivat tuskin nähdä toisiansa.

Vihdoin sanoi Gyrithe:

"Me olemme sinulle hyvin kiitolliset, Karen, kaikesta siitä vaivasta,
jonka meidän tähtemme näet."

"Ei kestä kiittää", vastasi Karen nöyrästi. "Minulle se on ollut suuri
ilo."

Mutta sydän poltti hänen rinnassansa. Taaskin seurasi äänettömyys, joka
tuntui Karenista kiusalliselta. He kuulivat vain toistensa hengityksen.

Mutta Karen tiesi sen niin varmaan, ikäänkuin joku olisi sanonut
sen hänelle ja äkkiä hän näki sen liekkikirjaimilla kirjoitettuna
sielussansa:

"Gyrithekin epäilee minua! Gyrithekään ei enää usko minuun!"

"Yksi vain tässä talossa tietää teidän olevan täällä, ja se yksi olen
minä", sanoi hän. "Minun miehelläni ei ole aavistustakaan siitä. Minä
en ole ilmaissut sitä hänelle edes unissani, tietääkseni. Minä voin sen
vannoa."

Kajahtava laivan vihellys kuului mereltä.

He päästivät kaikki helpoituksen huokauksen.

"Jumalan kiitos!" huudahti Esben ja karkasi pystyyn.

"Seuratkaa nyt minun jäljissäni", kuiskasi Karen, heidän seisoessaan
ulkona pimeässä. "Me emme uskalla mennä maantietä myöten, sillä silloin
me voisimme kohdata santarmin, mutta laivasillalle on vain kahden
minuutin matka."

Karen tarttui jälleen Gyritheä käteen kiinni ja astui nopeasti ja
ääneti polkua myöten. Välistä heidän täytyi käydä yli aitaportaista,
mutta Karen astui vain varmasti ja ääneti edellä.

Veden kohina yhä eneni.

Taaskin kuului vihellys, ja samassa tuli laivanlyhty näkyviin niemen
peitosta.

Karen pysähtyi ja osoitti pientä laituria, jolla yksinäinen lyhty
tuikki. Hämärästi vain saattoi siellä eroittaa muutamia ihmisiä.

"Sillalla ei ole santarmia", sanoi hän. "Menkää heti laivaan. Sieltä te
saatte piletin. Jumala kanssanne."

"Hyvää yötä!" sanoi Esben lyhyesti ja painoi hatun silmilleen.

"Esben! Esben!"

Karen väänsi käsiään saalin alla.

Karenin kaihoava, vapiseva ääni saattoi Esbenin hetkeksi
kahdenvaiheille.

Hän tuumaili hetken aikaa, mutta sitten hänen sydämensä sulkeutui
jälleen.

"Hyvää yötä", sanoi hän tylysti ja meni.

Hänen askeleensa ääni hävisi pimeässä ja Karen huokasi syvästi ja
surullisesti.

Mutta samassa tuli Gyrithe juosten takaisin ja suuteli Karenia.

"Minä häpeän, että saatoin epäillä sinua niin ilkeästi. Anna minulle
anteeksi, Karen!"

Kyyneleet nousivat Karenin silmiin.

"Te ette edes ilmoittaneet minulle, että te lähtisitte pois. Minä en
ollut edes sen arvoinen! Minä tulin kotiin Aabenraasta ja te olitte
poissa terveisiäkään minulle lähettämättä. Minä en ansainnut edes
vaivaista sanaa!"

Ja vastausta odottamatta hän nousi hitaasti takaisin mäkeä ylös. Joka
askel tuotti hänelle tuskaa.

Äkkiä hän seisahtui, kääntyi ja katsahti Itämerta kohden.

Punainen lyhty kiiti eteenpäin ja koneen käynti kuului aina hänen
luokseen. Karen kuunteli sitä siksi kuin se lakkasi ja kaikki hiljeni.

Viimeiseksi hävisi lyhtykin ja hänen ympärillään vallitsi vain pimeys
ja äänettömyys.




18.


"Mutta kukahan lie Grunnetilaiset ilmiantanut?" tiedusteltiin miehestä
mieheen. "Jürgenskö ehkä? Joka tapauksessa hän olisi vaimoltaan voinut
saada tietoa asiasta!"

Karen tunsi että häntä epäiltiin, vaikk'ei kukaan sitä hänelle
sanonutkaan. Epäilys liikkui hiljaa kissankäpälillä ilmassa hänen
ympärillään.

"Kuinka hirveän pitkiä puheita tuo neiti pitää santarmin kanssa", sanoi
Klaus eräänä päivänä.

Salamana hänelle äkkiä iski: neiti Liliendal se oli, joka hiipi
puutarhassa sinä iltana, jolloin rouva Grunnet oli tullut puhumaan
Esbenistä ja Gyrithestä.

Mitä hän saattoi tehdä puutarhassa niin myöhään? Mitä asiata hänellä
sinne oli? Hengittää raitista ilmaa sellaisessa sumussa, oli toki
mahdotonta ja santarmihan oli tullut ratsain.

Karen ei uskonut korviansa. Hän kalpeni ja jalat vapisivat hänen
allansa.

"Mitä sinä sanot, Klaus?" kysyi hän.

"Minä sanon, että hän on petturi, suuri petturi, kunniani kautta",
vastasi Klaus. "Eräänä iltana kuuli Jens hänen sanovan santarmille, he
seisoivat tuossa lipun luona — että Højemarkessa oli vanha palvelija
kuningaskunnasta, Sidsel Kjeldsen, eikä hän voinut käsittää, miten
tuon palvelijan annettiin olla talossa, sillä koko Grunnetin perhe oli
kerrassaan kansalliskiihkoinen. Ja niin totta kuin minä seison tässä,
niin on hän myös syypää nuorten Grunnetilaisten karkoittamiseen ja
siihen, että santarmi vielä tänäkin päivänä heitä ajaa takaa."

Karen ei kuullut sen enempää. Hän laski pois mitä hänellä kädessä
oli ja vihan kuuman veren kohistessa hänen korvissansa hän kiiruhti
vierashuoneesen.

Siellä "me hienot" makasi vuoteella, löyhötteli papukaijanviuhkallansa
ja raappi koiraansa.

"Minä pyytäisin teitä heti kokoamaan tavaranne", sanoi hän niin
levollisesti kuin hän saattoi, vaikka hänen äänensä vapisikin vihasta.
"Tunnin kuluttua ovat vaunut valjaissa ja vievät teidät päiväjunalle.
Minä en tahdo teiltä rahaa, en ainoata pfennigiä. Kuuletteko, minä en
halua yhtä ainoaa pfennigiäkään!"

"Jumala varjelkoon, oletteko te tullut hulluksi?" huusi neiti ja
karkasi sellaisella kyydillä ylös vuoteesta, että koira pelästyksissään
vieri pää edellä lattialle.

"Minä halveksin teitä liian syvästi, että viitsisin riidellä teidän
kanssanne", vastasi Karen. "Siksi minä olen liian hyvä. Mutta
tanskalainen nainen, joka on voinut pettää omia kansalaisiaan, ei
ansaitse säälimistä."

"No, te ajatte minut ehkä ulos ovesta!" huusi neiti ja lakaisi
heinäsirkanvärisellä laahuksellansa ympäriinsä ja kahisteli ja säteili
kuin kuoriaiseläin.

"Niinkuin haluatte! Minä tiedän vain, että te olisitte karkoitettava
kansanne joukosta. Oi Sidsel! Rakas, vanha Sidsel! Ja Esben! Ja
Gyrithe!" Sillä nyt Karen ei voinut enää hillitä itseänsä; suru vei
voiton hänestä. Hän kiiruhti ulos peittääkseen nyyhkytystään ja
käskeäksensä valjastamaan.

Mutta neiti oli vimmoissansa ja heilutteli häntäänsä ja polki
korkeilla, suipoilla koroillansa lattiaa ja viskeli kaikki tavaransa
sekaisin matkalaukkuun. Koira puolestansa haukkui, helisytti pieniä
tiukujaan ja haukkoi neiden rannerenkaan helyjä.

Olipa sekin melua.

"Me hienot" ei tahtonut syödä mitään. Maa poltti hänen jalkojansa,
hän unohti antaa juomarahoja, ja hän ravisti tomun jaloistansa, koska
he eivät osanneet antaa arvoa hänen erinomaiselle avustukselleen ja
osoittautuivat mahdottomiksi vastaanottamaan "europpalaista sivistystä."

Ja niin hän nousi vaunuihin tuolin avulla ja rehenteli korkealla
ilmassa kaikessa komeudessaan ja ihanuudessaan, se on tulipunaisessa
puvussansa ja kaikkine kivihiilihelminensä.

Egtvedin eläimet tahtoivat myös sanoa hänelle jäähyväisensä ja
kiitoksensa viimeisestä ja sillä perustuksella siat röhkivät, vasikka
pisti päänsä ulos ja haisteli, ja kalkkunakukko, heltta tulipunaisenaan
rähisi ja levittäen siipiänsä pyörähteli kuin pyörä.

"Herrainen aika, eihän tuo inhoittava eläin vain hypänne vaunuihin!"
huusi neiti.

Isäntärenki Klaus ei ollut koskaan niin hyvällä mielellä kyydittänyt
ketään talosta kuin neittä tänään.

Hän nauroi partaansa ja läimähytti piiskaansa, ikäänkuin hän olisi
tahtonut sanoa: "menkää matkoihinne!"

Ja vaunut vierivät eteenpäin kamelikurjen höyhenten heiluessa ja koira
seisoi neidin sylissä ja haukkui vimmatusti heitä kaikkia.

"Tuo halli voisi pitää suunsa kiinni, muuten hevoset voivat helposti
pillastua", sanoi Klaus.

"Herrainen aika! Älä vain ohjaksia hellitä, ihminen!" vingahti neiti
peloissaan ja tarttui molemmin käsin kiinni istuimeen.

Mutta karjanhoitaja Jens seisoi ilkkuen tallin ovella, nyökkäsi päätään
ja huusi hänen jälkeensä:

"Onnea matkalle! Onnea matkalle!"

Mutta tuskin "me hienot" oli kadonnut näkösältä, kun Karen meni
vieraskamariin ja avasi kaikki ikkunat tuuloittaakseen hänen jälkeensä.

Patshulin väkevä haju tunkeutui koko taloon ja ällötti häntä.




19.


Jürgens tuli kotiin ja Karen kertoi hänelle neiti Liliendalista ja
Sidselistä, — hän ei maininnut mitään Esbenistä ja Gyrithestä —, niin
hän tapansa mukaan ei vastannut mitään, sytytti vain piippunsa.

Hän näytti aivan riutumassa olevalta ihmiseltä.

Myöhemmin illalla kun hän istui savun ja höyryn keskellä ja joi
oluttansa, teki hän lujan päätöksen ja sanoi:

"Minä teen pienen matkan kotiin, Rheingauhun."

"Niin, tee se!" huudahti Karen. "Se tekee sinulle hyvää. Kyllä minä
hoidan taloa sillä välin."

No, senhän Karen muulloinkin teki, vaikka Jürgens oli kotonakin, niin
ettei siinä suhteessa mitään estettä ollut.

Mutta tuskin Jürgens oli tehnyt tämän päätöksen, niin hän ikäänkuin
nuortui ja tuli iloiseksi kuin lapsi, joka pääsee kotiinsa lupa-aikaa
viettämään.

"Lorelei vetää sinua puoleensa", sanoi Karen ja suuteli häntä, sillä
hänellä oli sääli miestänsä.

Itse hän parhaiten tiesi, mitä koti-ikävä oli, ja kuinka valtava tuo
tunne olikaan vieraassa maassa!

Jo aikoja sitten oli Karen huomannut, ettei Jürgens viihtynyt täällä,
mutta minkä hän sille taisi, että Jürgens, joka oli saksalainen, oli
tullut voitettuun maahan? Itse hän oli sen tahtonut.

Mihin vapaaehtoisesti on ryhtynyt, se ei ole pakkoa. Ja kun hän nai
maan tyttären, niin olihan hän myös velvoitettu maahan jäämään.

Senpätähden pari päivää myöhemmin Karen kaihomielellä sanoi hänelle
jäähyväiset rautatienasemalla.

Jürgens ei saanut rauhaa ennenkuin hän pääsi lähtemään. Näkymätön voima
pakoitti häntä; hän luki tunnit ja minuutit ennen lähtöä.

Jürgens otti Kain syliinsä, suuteli häntä ja hypähti vaunuun.

    "Wenn die Schwalben heimwärts ziehn!"

       Kun pääskyt palajaa!

lauloi hän riemuiten junan lähtiessä liikkeelle ja viittasi kädellään
vaunun ikkunasta.

"Am Rhein! Am Rhein!"

Ruprecht Jürgens parka! Vieraana hän oli tullut, vieraana hän läksi.
Hän ei jättänyt tyhjää sijaa jälkeensä, jota ei olisi voitu täyttää.

Mikä täällä oli tapahtunut, oli satunnaista, ikäänkuin elämällä olisi
ollut kiire.

Karenia tämä matka ei erityisesti liikuttanut, vähän ajan perästä
Jürgens palaisi takaisin ja paljoa tärkeämmät asiat täyttivät koko
hänen sielunsa. Jürgens oli poissa ennenkuin Karen sitä oikein
käsittikään.

Ainoa, mitä hän sen johdosta teki, oli se, että hän otti Saksan
keisarin ja keisarinnan kuvat alas ja asetti ne vasten seinää.

Jos joku tai jokin olisi tarttunut häneen ja sanonut:

"Seis! Odota hetken aikaa ja mieti mitä teet, sillä tämä on käännekohta
elämässäsi!" niin hän ei olisi uskonut sitä.

Vielä vähemmän hän olisi uskonut, jos olisi sanottu:

"Uusi aamurusko on koittava. Se ennustaa uutta päivää."

Sillävälin oli parin kuukauden kuluessa karkoitettu 305 ihmistä, niistä
149 miestä, 82 naista ja 74 lasta.

Eräänä päivänä kuului kolkutus ovelle ja karjanhoitaja Jens astui
sisään pyhävaatteissaan.

Hänen kasvonsa kiilsivät pesun jäljeltä ja hän kumarsi parhaimpansa
mukaan, sillä hän oli kohtelias tavoiltansa.

"Suokaa anteeksi", hän sanoi. "Minä pyytäisin nyt heti päästä vapaaksi
palveluksesta, sillä minä tahtoisin sangen vastenmielisesti, että
santarmi —"

"Tulisi karkoittamaan sinua?" puuttui Karen puheesen.

"Ei, suokaa anteeksi! Sitä minä en tarkoittanut. Päinvastoin minä
pelkään, että hän helposti unohtaa minut."

"No, sitä minä en käsitä. Sinä tahdot siis vapaaehtoisesti ennättää
ennen häntä ja heti lähteä pois Eteläjyllannista?"

"Suokaa anteeksi. En minä oikein sitäkään tarkoittanut. En tosiaankaan,
en; mutta minä voin heti saada paikan Frandsenin luona krouvissa, ja
sieltä minä varmaan tiedän pian tulevani karkoitetuksi. Sillä minä
hyvin vastenmielisesti lähden yli rajan, ilman että santarmilla on
siitä vähän vaivaa. Eikä hän nukkumalla saa päästä tarkoitustensa
perille."

Polttava puna kohosi Karenin kasvoille. Syntyi kiusallinen äänettömyys.

Jens rykäisi ja muutti ensin yhtä, sitten toista jalkaansa.

"Lähteekö Bodil Hansen myöskin?" kysyi Karen.

Karjanhoitajan suu vetäytyi leveään hymyyn.

"Ei millään tavalla", sanoi hän. "Hän se kyllä on varma! Yhdeksän
päivää sitten hän meni kihloihin Klausin kanssa. Ja kun rakkaus vain
on kysymyksessä, niin hitto vieköön naisihmiset. Onneksi sulhanen on
tanskalainen, eikä saksalainen."

Hän katui heti, mitä hän oli sanonut, sillä hän oli kelpo poika. Miksi
sitä hänen aina pitikin puhua päänsä poikki!

Karen ei vastannut mitään. Ääneti hän maksoi hänelle loput hänen
palkastansa. Ei ollut hauska hävetä omien palvelijoidensa edessä.

"Hyvästi, Jens", hän sanoi ja ojensi hänelle kätensä. "Kiitos siitä
ajasta, jonka me yhdessä olemme olleet. Sinä olet ollut kelpo ja
luotettava mies."

Ja sitten Jens läksi tehden epätoivoisia yrityksiä näyttäytyäkseen
ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

"Se oli kuitenkin vaikeampaa kuin mitä olin uskonut", sanoi hän
meijerskalle. "Toisen ihmisen loukkaaminen on hiukan arveluttava asia."

Mutta minne Jürgens oli joutunut? Karen ei saanut häneltä kirjeitä,
eikä häntä kuulunutkaan, vaikka hänen oli määrä olla viimeistään
joulukuun kahdentenakolmatta päivänä kotona.

Joulukiireet menivät tavallista menoaan. Saksan keisari ja keisarinna
olivat päässeet entisille paikoillensa, Karen oli kirjoittanut muutaman
kirjeen sillä osoitteella, jonka Jürgens oli hänelle ilmoittanut, mutta
Jürgensiä ei vaan kuulunut. Eikä ainoatakaan sanaa häneltä saapunut.

Kuinka kummallista kuitenkin on odottaa ihmistä, joka ei koskaan tule.
Jürgens oli ikäänkuin vaipunut suureen, äkilliseen hiljaisuuteen,
niinkuin häntä ei koskaan olisi ollut olemassakaan, tai niinkuin
unhoituksen meri olisi nielaissut hänet ja haudannut hänet helmaansa.

Rouva Grunnet tosin ihmetteli, ettei Jürgens palannut takaisin, mutta
hän ei kysynyt mitään, kun ei Karen itse mitään sanonut.

Joulu lähestyi nopein askelin, — mutta Jürgensiä ei kuulunut ja Karen
kulki kuin syvässä unessa, josta hänen kerran kuitenkin täytyi herätä.

Joulukellot jo kajahtelivat ja Madsen soitti joulun tulleeksi.

"Iloista joulua! Hyvää joulua!" ne lauloivat yli koko pitäjän.

Sinipunertava taivaan ruskotus ennusti lunta ja heitti salaperäisen
loisteen huurteenpeittämille maille ja kimmeltäville pensaille ja puille.

Itämerenkin kohina oli tänä iltana hiljentynyt. Eikä myrskyämiseen
mitään syytä ollutkaan, sillä maatuuli, joka viimepäivinä oli
raivonnut, oli asettunut levolle.

Kaikkialla oli hiljaista; kellot vain soivat. Olisipa voinut luulla,
että kaikki ihmiset ja eläimet pidättivät hengitystään ja kuuntelivat
kellojen helinää.

"Rauha maassa! Ja ihmisille hyvä tahto!"

Niin, kaunista rauhaa preussilaiset tosiaankin soivat
eteläjuutilaisille! Ja kuinka paljon todella saattoi kansallisuuksien
välillä puhua hyvästä tahdosta, siitä Preussin hallitus ja Saksan kansa
saa vastata omientuntojensa edessä.

"Kaikkialla Pohjolassa, Gedseristä Nordkapiin, Pohjanmerestä ja
Suomenlahdesta Atlantin valtamereen ja Pohjanmereen asti, olivat
slesvigiläisten karkoitukset sekoittaneet katkeruutta ja surua
jouluiloon." [Ylikirjastonhoitaja Drolsum Kristianiassa.]

Karen seisoi yksin ja koristi joulukuusta Kaille, joka nukkui makeasti
päiväuntaan ja uneksi joulukynttilöistä ja joululahjoista.

Rouva Grunnet vietti juhla-aattoa hiljaisessa surussa yhdessä rouva
Borriksen ja Valdemarin kanssa Borrisgaardissa.

Karen tiesi sen. Äidin ja tädin lahjat olivat aikoja sitten saapuneet.

Mutta kun hän raskain mielin viimeisteli joulukuusta, laskeutui lumi
tiheään ja äänettömästi maahan, peitti kaikki vaippaansa ja vaimensi
joka ainoan askeleen äänen. Ei yhtäkään askelta kuulunut, ja kuitenkin
ne nopeasti ja varmasti lähenivät ja eräs kulkija puheli itsekseen
tietä astuessansa.

Kolkutettiin ovelle ja ulkona porstuassa seisoi vanha postinkuljettaja
Keldet, joka tavallistakin enemmän oli joulutontun näköinen, sillä hän
oli ylt’yleensä lumessa ja hiukset ja parta huurteessa.

Häneltä ei puuttunut muuta kuin punainen lakki ja punaiset sukat
ollakseen täysi tonttu.

"Hyvää iltaa ja Jumalan rauhaa", sanoi hän pudistaen lumen päältään,
jolloin hän vieläkin enemmän näytti villakoiralta. "Tässä olisi kirje
Saksasta."

"Vihdoinkin!" ajatteli Karen, "olipa siihen jo aika!"

Hän pani kirjeen pöydälle lähemmin sitä tarkastamatta.

"Nyt teidän pitää saada jouluryyppy ja kakkua, Keldet", huudahti hän.

"Ei, paljon kiitoksia, pikku rouva! Parasta on olla sitä ottamatta.
Jos minä joka paikassa, jonne tänä iltana tulen, ottaisin ryypyn, niin
enpä tahtoisi olla vanha Keldet. Silloin saisin maata ojassa tänä yönä.
Eipä siltä, olisihan se hyvä vuode, sillä lumi antaa meille yltäkyllin
aluksia, pikku rouva! Hyvää joulua, rouva! Iloista joulua!"

Ja vanha Keldet tepasteli taaskin tiehensä ja hyräili iloisesti:

    "Iloinen joulu! Ihana joulu!
    Taivahilta soi enkelilaulu."

Mutta sitten hän rupesi uudestaan itsekseen puhelemaan:

"Piru vieköön nuo roistot! Nyt Madsen on tietysti saanut eronsa
harmaalla paperilla. Nyt hän kai soittaa viimeistä kertaa eläissänsä
joulukelloja. Hyvä Jumala, kuinka heidän kaltaistansa se on! He
ansaitsisivat hirttonuoran!"

Vihdoin Karen avasi kirjeen vitkastellen, ja eräs hänen miehensä
lapsuudenystävä ilmoitti hänelle — hänen nimensä oli Fritz Bodenstedt —
että Ruprecht Jürgens oli hukkunut Rein-virtaan.

Vene oli kaatunut lähellä St. Goaria joulukuun kahdeksantenatoista
päivänä.

Mukaan liitetty kirje oli saman päivän aamuna kirjoitettu, mutta sitä
ei ollut lähetetty ennen onnettomuudentapausta.

 "Rakas vaimoni!

 Es thut mir herzlich leid [Olen kovin pahoillani], etten voi viipyä
 täällä kauemmin. Täällä on niin reizend [ihastuttavaa] ja wunderschön
 [ihanaa]. Kahdeksan päivän kuluttua minun täytynee palata takaisin
 tuohon pesään; Ach du lieber Gott [Oi sinä hyvä Jumala], pitääkö
 minun tulla takaisin kaikkeen kiistaan ja toraan! Minä olen rauhan
 mies. Mutta siitä on loppu tehtävä. Minä tahdon olla herra talossani,
 ja olen jo löytänyt halukkaan ostajan talolle. Minä tahdon palata
 Rheingauhun, ja sitten sinä ja Kai saatte elää Rheingaussa in
 prachtvoller Herrlichkeit [erinomaisessa ihanuudessa]. Suutele Kaita!
 Er ist mein Sohn! [Hän on minun poikani!] Älä unhota sitä niemals
 [koskaan].

 Dein Gatte. [Sinun puolisosi.]

 _Ruprecht Jürgens_.

Minä kirjoitan tanskaa huonommin, kuin minä puhuin. Ja nyt
minä puhunkin vain saksaa joka päivä. Minä olen fremd [vieras]
Schleswigissä. Dein Volk ist nicht mein Volk! [Sinun kansasi ei ole
minun kansani!!

Ich bin am Rhein geboren. Am Rhein werde ich sterben! [Minä olen Reinin
varrella syntynyt. Reinin varrella kuolenkin!]

In dem Namen Gottes!" [Jumalan nimessä!]




VIITESELITYKSET:


[1] "Vanha elonkorjuutapa, että _käytiin lehtikaalin kimppuun_." Tällä
tarkoitetaan, kirjan tekijän suosiollista ilmoitusta myöten, erästä
ikivanhaa eteläjyllantilaista pilatapaa, joka on nykyään melkein
kokonaan kadonnut, ja jonka varsinaista alkuperää ei tunneta. Kun
elonkorjuu oli lopetettu, oli näet tapana, että väki kiiruhti kotiin
ja rupesi puutarhassa viikatteella niittämään ja sitomaan emännän
lehtikaaleja. Niinpian kuin emäntä toi niittomiehille kestitystä, niin
he keskeyttivät työnsä ja jättivät kaalin rauhaan. Mutta koska emäntä
aina edeltäpäin saattoi arvata asian, niin ei koskaan monta kaalinpäätä
kaatunut.

[2] _Atterdag_ = jälleen päivä, uusi päivä.

[3] _Kotisaksalaisiksi_ sanotaan saksalaistuneita tai saksalaismielisiä
tanskalaisia Eteläjyllannissa.

[4] _Optsionioikeudeksi_ nimitetään sitä oikeutta, mikä jonkun
maa-alueen luovuttamisessa myönnetään asukkaille, että he saavat valita
entisen tai uuden hallituksen alamaisuuden välillä. Niitä, jotka ovat
käyttäneet tätä oikeuttaan, sanotaan _optanteiksi_, tässä tapauksessa,
siis niitä, jotka Wienin rauhan sopimuksen nojalla ovat valinneet
Tanskan alamaisuuden, eivätkä ruvenneet Preussin alamaisiksi, mutta
kuitenkin ovat jääneet Preussin alueelle, entisille kotipaikoilleen.
Optanteille ja heidän lapsillensa, jotka jälkimäiset siis eivät
oikeastaan ole kummankaan valtakunnan alamaisia, ei Preussin hallitus
yleensä ole ollut taipuvainen myöntämään kansallisoikeutta, vaikka he
sitä olisivat halunneetkin.

[5] _Risen Kaarle ja Rigmor_ ovat henkilöitä Bernhard Sev. Ingemanin
romaanissa Valdemar Seier. Samassa romaanissa esiintyy myös marski
Albrecht = Orlamimden kreivi.

[6] _Liituvuoren kuningas_, tanskaksi Klintekongen, on yliluonnollinen
olento, jonka oletetaan asuvan Liituvuoressa. Stevnsin Liituvuoret,
jotka äkkijyrkkinä kohoavat meren helmasta, ovat kuoreltaan kovempaa,
sisästään pehmeämpää ainetta, ja kun aaltojen hyrskyt lyövät sen kylkiä
vasten, vierii pehmeämpi aine alas mereen, mutta kuori jää paikoilleen
muodostaen rotkoja ja luolia.

[7] _Hagbart_ on pääsankari vanhemmissa tanskalaisissa kuningassaduissa
ja _Signe_ hänen lemmittynsä.

[8] _Tovelil_ kuningas Valdemarin lemmitty.

[9] "Ei jalka nopsana noussutkaan" on peräisin C. Hostrupin runosta
"Helt tungt han efter sig Foden drog."

[10] Herman Vilhelm Bissenin tekemä kuvapatsas "_Landsoldaten_" =
nostosotilas Fredericiassa, joka paljastettiin 6 p. heinäk. 1858.

[11] _Maaneuvos_ = piirikunnan hallinnon esimies.

[12] _Uutisasutusyhdistys_ = yhdistys, jonka tarkoituksena on edistää
saksalaisten siirtymistä tanskalaiselle alueelle Eteläjyllantiin.
"_Uutisasukkailla_" tarkoitetaan tanskalaiselle alueelle siirtyneitä
saksalaisia.

[13] _Lippe-Detmoldelaiset_ ovat saksalaisia tiilityömiehiä.

[14] "_O Hannemann_" on saksalainen pilkkalaulu tanskalaisista
(luultavasti sanasta han = hän).

[15] "Sepän mestaaminen leipurin asemesta" tai "leipurin mestaaminen
sepän asemesta" ('at rette Smed for Bager', 'for Smed at rette Bager')
on tanskalainen sananparsi. Tapahtuma, johon sananparsi perustuu on
aiheena J.H. Wesselin runossa "Smeden og Bageren", joka kuvaa, miten
leipuri mestattiin rikoksentehneen sepän asemesta, sentähden että
paikkakunnalla oli kaksi leipuria, mutta ainoastaan yksi seppä.

[16] _Optsioni_ = valinta, katso selitystä [4].








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SINUN KANSASI ON MINUN KANSANI! ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.