Tarinoita ja tapahtumia

By Kauppis-Heikki

The Project Gutenberg eBook of Tarinoita ja tapahtumia
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Tarinoita ja tapahtumia

Author: Kauppis-Heikki

Release date: March 30, 2024 [eBook #73299]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: Werner Söderström, 1897

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TARINOITA JA TAPAHTUMIA ***





TARINOITA ja TAPAHTUMIA

Kirj.

Kauppis-Heikki





Porvoossa,
Werner Söderström,
1897.




SISÄLLYS:

Saitureita.
Pääskysten elämästä.
Syksyllä ja keväällä.
Ihaili.
Alarapun aviopari.
Hessu.
Varosen jouluharmit.
Oja-Taavetin lasku.
Miten Mikko käytti Katria jouluna kirkossa.
Omena ja Kaunikki.
Naapurit.
Kahden puolen ikkunata.




Saitureita.


Kuosmas-veljekset olivat tehtaan hiilenpolttajan poikia ja asuivat
isänsä eläissä pienessä metsämökissä. Polven korkuisesta täytyi heidän
olla isänsä apuna hiilihautoja purkamassa ja siitä olivat Kusto nimisen
pojan silmät käyneet tihrusmaisiksi, mutta vähän nuorempi, Mauno
niminen, säilyi melkein tervesilmäisenä.

Isänsä kuoltua jättivät veljekset mökin ja asettuivat itseensä
tehtaalle työmiehiksi, johon heidän ijäkäs äitinsä seurasi mukana ja
piti huolen ruasta ja vaatteista.

Heti tehtaalle muutettua heräsi veljeksissä kiihkeä säästämisen halu
ja se kiihtyi sitä mukaa kuin säästötkin karttuivat. Tehtaalla kun on
usein tarjona yö- ja sunnuntaitöitä, olivat veljekset niin itseänsä
säästämättömiä, ett'eivät monella viikolla levänneet jos parina yönä ja
muutaman tunnin verran päivillä jossain työn lomassa. Kovin oli ruumis
aina väsynyt, mutta sitä palkitsi se ilo, kun näki markan lisääntyvän
markan viereen. Usein he tekivätkin tiliä tuloistaan ja menoistaan,
jotka olivat tarkasti merkittynä kumpaisenkin veljen taskukirjaan.

Alussa nämä "tilikirjat" sisälsivät ainoastaan isältä opittuja viivoja
ja hyvin huonotekoisia numeroita, mutta kun oli kovin vaikea muistaa,
mitä asiata mikin viiva ja numero merkitsi, täytyi ponnistella joku
kirjaimen sukunenkin joukkoon.

Sillä tavalla oli Mauno oppinut tekemään joka kirjaimen lajit, vieläpä
osasi asetella sanoiksikin, mutta Kusto ei päässyt edistymään niin
pitkälle. Hänelle oli tietämistä, jos sai kuhunkin sanaan kuuluvista
kirjaimista puoletkaan kyhätyksi. Mutta mitä muistoon panojen
tarkkuuteen tuli, niin siinä ei Kusto ollut veljestään jälellä.
Yksikään penni ei jäänyt pois kirjasta ja hän vetosi voivansa vannoa,
että siinä ei ole liikaa, eikä vaille. Kirjoituspuolta tosin täytyi
panna arvaamalla, mutta kun Kusto tiristeli vähän aikaa silmiänsä,
syntyi sana kun syntyikin.

Ikävimpänä pitivät veljekset ruokapuolen tiliä ja varoittelivat
usein äitiänsä olemaan säästäväinen. Ja kyllä tämä ei heillä
herkkupaloja syötellyt, eikä komeuteen kiihoitellut. Ruokana kala ja
leipä, vaatteina sarka ja karkea liinatoimikas, joita niitäkään ei
vuosikausiin uudistettuna muuten kuin paikkaamalla.

Mutta vaikka heistä jokainen koetti ijartaa parhaansa mukaan, ei vaan
koko karttunut mieltä myöten.

— Ei tällä tehtaan työllä pääse ikänään varoihinsa, kun täytyy kaikki
ruokatavarat ostaa, eikä sovellu omituista hevostakaan pitää, puhkesi
Kusto kerran tiliä tehdessä puhumaan. Mitä sanot, veli Mauno, jos
mentäisiin Juureisahoon lampuodiksi, siitä kuuluu entinen kohta pois
lähtevän.

— Jos tuohon pääsisi ja sopisi maksuilla, sanoi Mauno. Olisihan meillä
jo siksi varoja, että päästäisiin alkuun.

— No jos sinä olet taipuvainen, niin käydään kysymässä, päätti Kusto.

— Entäs äiti, muistutti Mauno.

— Äiti hoitaa taloutta.

— Jaksaneeko?

Kysyivät itseltään, ja sanoi jaksavansa ja oli kehoittamassa.

Veljekset lähtivät heti tietämään arenttiehtoja paikan omistajalta ja
onnistuivatkin jo samalla tiellä tekemään päällisen sopimuksen viiden
vuoden ajaksi. Kevättalvella sai jo muuttaa asumaan.

Nyt tuli veljeksille kiire elukkain hankkiminen. Ensi töikseen
riensivät he läheisille markkinoille hevosta ostamaan. Kauppa onnistui
niin hyvin, että heille kohta tarjottiin parikymmentä markkaa voittoa.
Kuston valtasi samassa voitonhimo ja hän sanoi:

— Mene sinä Mauno katselemaan toista, minä myön tämän.

Mauno meni ja kohta hänellä olikin toinen.

— Tuossa on sinulle kaikki rahat, sanoi Kusto yhä innostuen. Osta niin
monta kuin saat, vaan elä anna pettää itseäsi. Tämä kauppa taitaa
kannattaa.

Mauno suostui jatkamaan ja kohta heillä oli toista sataa voittorahoja.
Hän oli tarkka hevosen tuntia ja oppi pian ostomiehelle tarpeelliset
metkuttelemiskeinot. Kusto taas oli kuin luotu hevosen myöjäksi.
Jokainen tuntematoin ajatteli ulkomuodosta katsoin, että tuolta
mieheltä minä otan hevosen puolella hinnalla, mutta loppupäätös oli
aina se, että muutamia markkoja jäi Kustolle voittoa ja välistä
kymmeniäkin.

Hyvillä mielin palasivat veljekset markkinoilta ja alkoivat ostella
muitakin talossa tarvittavia elukoita ja kaikkia tärkeimpiä työkaluja.
Entiset rahat kuluivat jotenkin vähiin, mutta nyt oli heillä tiedossa
useampia keinoja, miten rahoja vastaisuudessa hankistaan.

Kevättalvella muuttivat Kuosmas-veljekset Juureisaholle, joka oli
toista peninkulmaa etäällä tehtaasta. Paljon oli heittänyt entinen
asukas tekemistä, mutta kyllä veljeksetkin näyttivät, miten töitä
tehdään. Melkein yötä päivää he vedättivät makua pelloille ja samoin
sulan tultua latoivat aitoja, ojittivat peltoja niin, että sen
huomasi syrjäisetkin, että tuossa tehdään työtä. Kävipä maanomistaja
itsekin ihailemassa vastatulleiden lampuotiensa uutteruutta ja arveli
itsekseen, että viiteen vuoteen ne perkkaavat hänen maansa kasvitarhan
kalttaiseksi. Tässä toivossaan hän kumminkin pettyi. Kesän aikana
ja varsinkin ensimäisen, tahtoivat veljekset panna kaikki voimansa
maantyöhön, mutta talven tultua tuli muutos. Ennen opitut tehtaan työt
vetivät puoleensa kuukausiksi ja markkina-ajat menivät hevoskaupan
hoteella. Kaikistellen se ei kyllä ollut yhtä edullista, vaan kannatti
kumminkin.

       *       *       *       *       *

Viisivuotisesta asumusajasta oli viimeinen talvi veljeksillä menossa.
He olivat juuri tulleet markkinoilta ja tekivät tiliä voitoistaan.
Samalla tekivät he laskua kaikista rahavaroistaan, jotka nousivat jo
paljo kolmannelle tuhannelle.

— Mitä sanot Mauno, virkkoi Kusto, vieläkö jatketaan tässä oloa
eteenpäin.

— Mistäpä niitä parempiakaan olopaikkoja löytynee, sanoi Mauno.

— Niin mutta ajatteleppa, kun isäntä tahtoo, että meidän pitää tähän
rakentaa uusi tupa ja korjata navetta. Sinä et ymmärrä, veli Mauno,
kuinka paljon ne tulevat maksamaan.

— Maksaahan ne, myönnytti Mauno. Mutta tupa tässä on aivan
tarpeellinen, sillä tämä kohta kaatuu päälle.

— Siksipä minä olen ajatellut, että muututaan toiseen paikkaan, sanoi
Kusto.

— Ei nyt yhden tuvan tautta muututa, esteli Mauno. Onhan meillä siitä
kulukista luvassa kolmea vertaa pitempi kontrahti.

— Jää sinä tähän, sanoi Kusto, mutta minä haen asuntoni muualta.

— Ettäkö ero tulisi? kysyi Mauno vähän ihmetellen.

— Niin, en minä rupea semmoisiin kulutuksiin toisen maalla, vahvisti
Kusto.

— Mitenkäs äidin kohta sitten jäisi? kysyi Mauno.

— Annetaan äidin olla toinen kuukausi toisen luona, esitti Kusto.

— Sehän olisi kuin kerjäläisen muuttelemista, moitti Mauno. Miksei koko
vuotta?

— Vuosittain ei tule elatuskustannus tasaisesti jaetuksi, jos sattuu
katovuotena toiselle ja hyvänä vuotena toiselle, selitteli Kusto.

— Tulee tarpeeksi tasaista, jos muuttuu keskitalvella.

— Kyllä sitten, jos keskitalvella.

— Suostuneeko äiti siihenkään.

— Miksei suostuisi, eihän äidillä ole mitään perintöä.

Mauno tahtoi kumminkin kysyä äidiltä itseltään, suostuisiko tämä heidän
tuumaan, jos ero tulisi. Ja kuului suostuvan, vaikka ei näyttänyt
olevan mieleistä erotuuma yleensä.

— Milloinka sinä jo tahtoisit erottavan? kysyi Mauno.

— Vaikka kohtakin, sanoi Kusto, että ennättäisi vielä kelin aikana
katsella asuinpaikkaa.

— Aijotko ostaa omituisen maan?

— Mitenkäpä minä niin vähillä varoilla...

Kusto tahtoi pitää ajatustaan salassa, vaikka hän oli jo pitemmän aikaa
kuulostellut, missä olisi sopiva maatila, Ja kyllähän niitä syrjäisiä
sydänmaan tiloja olisi ollut, mutta Kusto halutti päästä keskelle
pitäjästä, johonkin suuren kylän laitaan, sillä siellä on aina parempi
tilaisuus kokoilla penniä, kuin syrjässä sydänmaalla. Ja viimeisellä
markkinamatkalla hän olikin kuullut, että Jokijärven kylällä on pari
pienen talon omistajaa ihan köyhtymisen partaalla ja se seutu oli
kaikin puolin Kuston mieleinen. Olipa vielä joku esitellyt, että siellä
toisella kylällä, Juurikan talossa, olisi perinnökäs talontyttö, ihan
kuin Kustolle luotu emännäksi.

Nämä kaksi asiaa olivat kiihoituksena tavaran jakoon, sillä sitten
olisi vapaa mies, niin toista kuin toistakin asiata tiedustelemaan.
Nytkin parhaallaan ne pyörivät mielessä ja hyvittääkseen veljeänsä hän
sanoi:

— Elä sinä, veli Mauno, luule, että minä sinuun olisin suuttunut: ei
ensinkään. Tämä tuvan huonous se on pääasia ja toiseksi olen huomannut,
että ehkä halutat ottaa emännän ja silloin se kumminkin jako tulisi,
kun toiselle puolen lisääntyisi suita syömään. Vai mitä sanot nuorempi
veli, puhunko oikein?

— Oikein puhut, myönnytti Mauno nauraen. Nyt se on kyllä sopivin aika
jakaa.

— No se on oikein, kiitteli Kusto. Sinä olet kunnon veli. Ja
sovittanneenhan me itse jakamaan, ettei tarvitse palkata syrjäisiä;
siinä vaan kuluu.

— Koetetaan.

— Niin, ja sitten, veli Mauno, muista se, ettei toisen, eikä toisen
puoleen.

— Olenkos minä ennenkään omaan puoleeni?

— Et ole, en kykene sanomaan, mutta jos näin viimetilissä sattuisi
mielet muuttumaan.

— Jos et itse muuta.

— En minä missään tapauksessa, vakuutti Kusto.

— Mutta minua jo epäilyttää, ettei me sovita kaikkia tavaroita
jakamaan, sanoi Mauno. Kumpiko meistä esimerkiksi ottaa liinakkotamman,
se kun on vähän potkuri?

— Saatan minä ottaa, sanoi Kusto. Mutta jos luulet minun voittavan,
niin arvataan edeltäpäin kumpaisellekin hevoselle hinta ja joka
paremman ottaa, palkitkoon rahalla huonomman. Se keino on hyvä muitakin
tavaroita jakaissa.

— Mikä ne sitten lopussa muistaa, kuka se kulloinkin on joutunut
maksuun ja minkä verran, huomautti Mauno.

— Ei heitetä loppuun, selitti Kusto. Jaetaan rahat ensin ja joka ottaa
paremman elukan, tai muun kapineen, niin maksakoon rahat paikalla
käteen.

— Rahatko ne siis otetaan ensin jaettavaksi? kysyi Mauno.

— Heitetään iltaan, mennään ensin aittaan, siellä ei tarvita rahoja,
kun otetaan puntari.

Nyt saatiin asia alulle. Kusto otti puntarin ja keräsi liedestä
kourallisen kylmiä hiiliä mukaansa aittaan. Jauhot suostuivat he
jakamaan ensiksi. Mauno rupesi säkkiä pitämään ja toinen ammentamaan.

— Nosta jo, käski Kusto.

— Pane heitä niin paljon kuin varot puntarin kannattavan, sanoi Mauno.

— Ei panna leiviskätä enempi kerrallaan, sillä lopulla puntaria tekee
hivuskarvan ala naulan ereyksen ja silloin ei tule tasaista.

— No huokeampi se on minulle, mutta aikaa tässä menee.

— Onhan meillä aikaa, lohdutteli Kusto ja riputteli hypyn kerrallaan
pussiin, samalla kuin toinen kiikutti sitä puntarin nokassa.

— Kumpaiselleko ensiksi kopistetaan?

— Se on sama, ei tässä hairausta tule.

— Tuossa on sitten sinulle.

Samassa vetää kahnautti Kusto hiilellä seinään merkin ja joutui
neuvomaan:

— Elä pitele säkin nurkista niin, että sinne jääpi jauhoja.

— Ei jäänyt. Alahan ammentaa uudestaan ja joutuin, uupuu siinä käsi,
jos sinä kovin tarkasti tiputtelet.

Toinen mittaus kävi jo paljon sukkelammin. Kusto piti tarkan huolen
hiilimerkistä ja joutui aina muistuttamaan, ettei jauhoja jäänyt säkin
nurkkiin, kun hänen puolelle tyhjennettiin.

Jyviä jakaissa ei ollut muuta silmällä pidettävää, kuin ettei
mittakappaa missään tapauksessa kolauteta ennen pyhkäsemistä ja että
pyhkäsy tapahtuu niin ettei jyvääkään jää laiteille. Viimeisen vajaan
kapan jakoi Mauno rehellisesti kouralla, vaikka Kusto ensin esitteli
puntarijakoa.

       *       *       *       *       *

Yönseutuna jakoivat veljekset raha-omaisuutensa ja seuraavana aamuna
voivat ryhtyä muun irtaimen tavaran kimppuun. Ensin oli koottava kaikki
näkösälle. Jokainen nurkka siinä katseltiin ja mikä vaan penninkään
arvoiseksi arvattiin, tuotiin jaettavien joukkoon. Kaikki vanhat
virsut, kengän kappaleet ja mitä vaan oli, otettiin tutkittavaksi
raha-arvon mukaan.

Kun ei enää huoneista, eikä ulkoa löytynyt muuta kun joku luudan tynkä,
alkoi itse jakaminen. Kusto haki uunilta pari sileäpintaista pärettä ja
ojensi niistä toisen Maunolle.

— Mitä sinä näillä? kysyi tämä.

— Ei kulu paperi, selitti Kusto. Otahan kynä käteesi.

Heidän taloudessaan kun ei ollut rautaa arvokkaampia metallitavaroita,
joutui kaksi kirvestä ensiksi esille. Kuston keksimä järjestys vaati,
ettei niitä saanut yhtä rintaa vertailla toisiinsa, vaan ne olivat
tutkittavat yksi kerrallaan. Esineen hinnasta ei saanut keskustella
sen enempi, kuin että minkä se uutena maksoi ja sitten ajatella
nykyinen hinta ja merkitä päreesen numeroilla. Sen tehtyä asetettiin
päreet rinnatusten. Jos numerot olivat samat, ei siinä ollut mitään
korjaamista, muuten pantiin eroitus kahtia. Niin tuli toiselle
kirveelle hintaa 1 markka 60 penniä, toiselle 1 markka 22 1/2 penniä.

— Mitenkäs nyt tehdään? kysyi Mauno. Kumpiko maksaa ne 37 ja puoli
penniä?

— Se joka haluttaa ottaa paremman kirveen.

— Minä otan paremman, se kun on minun nimikkoni, sanoi Mauno.

— Ota vaan, sanoi Kusto. Et tarvitse antaa kuin 37 penniä, puoli penniä
pannaan muistiin.

Mauno antoi rahat paikalla. Tätä tekoa tekivät veljekset niin
ahkerasti, että tuskin syödäkään malttoivat. Silloin tällöin vaan
kävivät hevosille antamassa ruokaa.

Alussa oli tavaroiden otto vapaaehtoinen, mutta Mauno siitä viimein
teki muistutuksen.

— Sinä otat aina sen puolen, jossa on rahaa muassa, sanoi hän.

— Eihän se mitään, lohdutteli Kusto. Sinä saat tavarat sitä parempia.

— En minä aina paraimpiakaan tahtoisi, sillä se on rahoille hupa.
Asetetaan nyt niin, että vuorotellen toiselle ja toiselle rahapuoli.

— Ei hyvä veli se oikein sovellu, sillä kuka sen takaa, tuleeko enempi
sinulta kuin minultakaan olluksi ajattelematta omaa etua, kuin on
edeltäpäin tiedossa, mikä tavara millekin joutuu. Jaetaan ennen vaikka
arvalla silloin kuin kumpainenkin haluttaisi ottaa saman puolen.

— No jaetaan arvalla, mutta mistä ne arvat tehdään?

— Onhan meillä pieniä penniä, laitetaan niistä. Anna sinä yksi, minä
panen toisen.

— Tuossa on, vaan mitenkä niillä...

— Kohta sen näet.

Kusto otti veitsensä ja raapasi sen kärjellä toisen pennin kupeesen
pari raamua.

Ensimäisen erimielisyyden sattuessa vetäsi Kusto jaettavaan esineesen
hiilellä ristin ja asetti sitten pennit hattuun, jossa puisteli niitä
vähän aikaa ja sitten ottamaan. Jolle nousi merkitty penni, se sai
hiiliristillä merkityn esineen.

Tämän keinon keksittyä jatkoivat veljekset jakoa aivan tyytyväisesti,
vaikka kyllä siinä meni monta päivää. Viimein joutuivat miesten omat
vaatteet jaettavaksi ja siinäpä ei enää entiset jakotavat oikein
soveltuneet. Kusto oli paljon pienempi Maunoa, joten vaatteita ei
sopinut vaihettaa. Täytyi panna omatunto kiusaukseen, niin vaarallista
kuin se olikin. Pahimmin pelkäsi Kusto veljeänsä, sillä se oli pitkässä
jakotyössä käynyt entistään joutuisammaksi hinnoittelemisessa. Kerran
-vaan katsahti esineen päälle ja tekasi samassa numerot päreen
pinnalle. Siinä olikin parhaallaan käsissä muutamia paria hurstihousuja.

— Mauno, tee omantunnon mukaan! varoitti Kusto katsellen lahkeen suut
ja kaikki. Uneuta sinä pois mielestäsi, että nämä ovat minun housut,
eläkä pane korkeampaa hintaa kuin oikein. Katsos, täälläkin on reikä.

— Revennyt vähäisen, mitä se...

— Niin, ja Kuston housut ovat pienempiäkin, sanoi äiti, joka oli tullut
katsomaan vaatteiden jakoa ja pitämään siinä lempipoikansa puolta.

— Sekin on otettava lukuun, vahvisti Kusto.

— Mitäs te sanotte siihen, kun leipä loppuu, mistä minä jauhoja otan?
kysyi äiti, kesken muun homman.

— Niin, mitenkä tehdään, sanoi Kusto kääntyen Maunon puoleen.

— Ottakaa nyt kumpaisen säkistä hyvänsä ja toisella kerralla toisen.
Muistaahan nuo.

— Ei sen äidin muistiin ole luottamista, sanoi Kusto. Käy mittaamassa
puntarilla yhtä paljon kumpaisenkin säkistä; se on selvin.

— Potattiakin pitäisi hakea kuopasta, minä en niitä sieltä asti saa,
kun säilöstelee jalkoja.

— Ja nehän ovat unehtuneet vielä jakamatta.

Vaatteiden jaon toimittivat he kumminkin loppuun ja sitten kävivät
yhtenä antamassa äidille jauhoja ja siltä tieltä suoraan potattia
jakamaan ja noutamaan.

— Kapalla ne kaiketi jaettaneen, sanoi Mauno ja aikoi ottaa sitä
käteensä aitasta lähtiessä, vaan Kusto joutui estämään.

— En minä anna hiekkasia potattia mitata vasta ruunatulla kapalla, se
kuluu siinä, sanoi hän ja otti omansa pois.

— No milläs ne mitataan? kysyi Mauno vähän kiukustuen.

— Ennen vaikka puntarilla.

— Sinä sitä et osaa millään muulla kuin puntarilla, sanoi Mauno alkaen
työlästyä. Silläkö ne halotkin jaetaan?

— No pysytäänhän, veli Mauno, sovinnossa loppuun asti, houkutteli
Kusto. En minä voi panna mittakappaani hiekkaisiin potattiin, sillä ei
sen tarvitse paljon kulua, kun se ulos mitatessa viepi useita jyviä
liikaa. Mitataan vaikka pienellä vakalla ja sitten tähteet puntarilla.

Kusto piti hyvin kovasti puntarimitan puolta ja vasta sitten, kuin
Mauno sanoi, että kaikki ihmisethän sillä nauravat, jos tietoon
pääsevät, heitti puntarin pois ja tyytyi siihen, kun Mauno lupasi jakaa
loput yksin potatin, ja niin se kävikin.

       *       *       *       *       *

Veljes-eron päätyttyä pyöri Kuston päässä monenlaisia ajatuksia. Olisi
pitänyt lähteä talon ostoon, mutta lumi lepäsi mailla ja esti näkemästä
minkälaiset ovat niityt ja pellot. Toiseksi olisi ollut mentävä
sulhasiksi, mutta morsian oli tuntematoin, ei edes nimeä muistanut.
Kovin nukkavierut olivat sulhaisvaatteetkin, mutta sääli oli ruveta
uusiakin laittamaan, kun ei ollut kotona kudottua vaatetta.

Viimein keksi Kusto keinon ja rupesi vasikannahkain ostelijaksi.
Siinä sivussa oli hyvä tilaisuus katsella taloa itselleen ja käydä
kysäisemässä, mikä sen morsiamen nimi on ja että olisiko siitä minkä
verran etua talon ostoon.

Ensimäiseksi kierteli hän Jokijärven kylällä, tiedustellen yhdeltä
ja toiselta sen seudun kaupan alla olevista maista ja pian hänellä
oli jotenkin tarkat tiedot niistä. Täältä jatkoi hän matkaansa sille
kylälle, jossa tuo hänelle neuvottu morsian-ihminen oli.

Vasikannahkoista ei Kustolla ollut erittäin suurta vastusta, sillä
hän antoi kovin huokeat hinnat. Muumia kymmeniä niitä oli kumminkin
kertynyt, niin että reen laidan yli häilyi koko joukko vasikanhäntiä,
jotka ilmaisivat minkä liikkeen harjoittaja tässä oli.

Juurikan taloon mennessä liikkui Kustossa vähän rauhattomuuden väreitä.
Kaikki olivat tuntemattomia ja naisia, nuoria jos vanhojakin, liikkui
niin monta, ettei niistä päässyt mitenkään selville. Pinolta huomasi
hän renkipojan ja siltä sopi parhaiten kysellä.

— Onko tässä talossa monta talontytärtä? kysyi hän pojalta.

— Onhan niitä neljä, sanoi poika.

— Entäs nuo toiset?

— Ne ovat muita talon ihmisiä.

Ei ikään tästä tule selvää, ajatteli Kusto. Hän ei ollut oikein
rohkea näissä asioissa. Tärkeintä olisi ollut tietää, kellä niillä
on perintömäärä tiedossa, mutta ei hän voinut sitä kysyä tuolta
renkipojalta, se ei näyttänyt kylliksi totiselta.

Onneksi keksi Kusto keinon, miten pääsi itsensä naisväen puheelle. Hän
pani vakkaan silppuja ja meni navetan puolelta etsimään niille lämmintä
vettä kasteluksi.

— Oletteko talon ihmisiä vai palvelijoita? kysyi hän ensimmäiseltä
naiselta, joka ammensi vettä.

— Siitä olen siltä väliltä, vastasi nainen.

— Kenenkähän luvalla täältä saisi vettä, arveli Kusto ja katseli
uteliaana puhuteltavaansa.

— Ottaa minun luvalla, ei näy tässä parempiakaan luvan antajia, sanoi
nainen tehden työtänsä.

Kusto ei osannut miten jatkaisi keskustelua. "Siltä väliltä", ajatteli
hän naisen sanoja, hämmennellen apetta. Saattaisi olla tuokin, mutta
tottahan se silloin olisi talon ihminen.

Naisen ulkomuoto ei ollut vähääkään viehättävä, niin että Kusto saattoi
mielellään uskoa tämän toiseksi. Hän päätti antaa aikaa asialle ja
tekasi pienen hätävalheen, että hän on matkalla vähän vilustunut ja
pyrki taloon yöksi, vaikka olikin keskipäivä. Tekipä vielä illan
kuluessa sellaisen uhrauksenkin, että keitätti suuren pannun kahvia
ja juotteli talon väkeä, sekä joi itse. Ja sillä tavoin hän pääsi
selville, että se haettava oli kuin olikin aivan sama, jota päivällä
puhutteli navetassa. Hän oli isännän sisar, Reeta nimeltään, vanha
piika, usein hyvin kiukustunut elämäänsä ja asemaansa.

Hämärätä viettäissä teki Kusto muutaman tuttavuus yrityksen Reetalle,
mutta tuli kohta huomaamaan ettei sitä ollut hyvä lähennellä
talottomana ollessa, vielä vähemmin vasikannahkan ostelijana.

Kusto ei pahastunut Reetan katsantokannasta, piti sitä päinvastoin
taloisen ihmisen merkkinä, kun ei mielly maattomiin joutomiehiin.
Tämä vähäinen kosinta puuha antoi kiihoitusta Kuston maan ostolle.
Naapurissa vielä kertoivat, että Reetalla olisi joku leskimies, talon
isäntä, kosiana. Tämä tieto kiihoitti kilpailemaan, eikä nyt joutanut
kesää odottamaan. Hän lähti tositeolla kyselemään tilusten hintoja ja
ostikin kohta pienen rappeutuneen tilan. Heti ostettua muutti hän sinne
tavarat ja elukat, sekä toi äitinsä hoitamaan taloutta.

Talon isännäksi päästyä lähti Kusto julkisesti kosintamatkalle. Hän
meni kuin tuttuun paikkaan ainakin ja esitti kohta morsiamelle asiansa.

— En minä lähde sinne vanhan akan käskettäväksi, teki morsian tenän
ensi aluksi.

— Ei se äiti ole siinä sen pitemmältä kuin sinä tulet, se menee toisen
veljen luokse, selitteli Kusto ja sai kuin saikin taipumaan, niin että
liitot tehtiin ja kihlaiset juotiin.

Sitten seurasi "syynillä" käynti sulhasen kotona, joka päättyi hyvin,
vaikka kyllä morsian ensin halveksi mokomata "räsämänttiä", kun ei
ollut kattoakaan kaikissa huoneissa.

— Vaihdetaan parempi, kun aika joutuu, lohdutteli sulhanen.

Ensimmäisen kuulutuspyhän lauantaina meni Kusto morsiamen kotiin,
pannen vanhan tavan mukaan matkakirstuun runsaasti eväitä, joilla
kestitsi morsiustalon joukkoja. Vanha äiti oli eväät laittanut, vaikka
kyllä niitä tarkoin katsellen olisi luullut ostetuiksi, sillä jokaisen
leivän kupeessa näkyi puntarin koukun jälki.

Häiden viettämisen tahtoi morsian viivytettäväksi kesään ja suostui
siihen Kustokin, mutta sitten sattui asioita, jotka vaativat
kiirehtimään. Lähellä oleva suurempi talo joutui velkainsa tautta
kaupan alaiseksi ja sen olisi saanut nyt kohtuullisella hinnalla,
jos vaan oli rahat valmiina. Tätä tilaisuutta ei Kusto saattanut
antaa mennä sivu ja hän riensi morsiamensa luokse muuttamaan
vihkimispäätöstä, niin että se tapahtuisi heti paikalla. Ennen
vihkimistä ei ollut sovelias mennä pyrkimään rahojen haltiaksi.
Morsiamensa tapasi hän kovassa kankaan laittopuuhassa.

— En minä lähde vihille ainakaan ennen kuin tämän kankaan saan
kudotuksi, sanoi Reeta päättävästi.

— Anna nyt sen kankaan jäädä kesken ja kudo siellä, houkutteli Kusto
mitä suloisimmin.

— Onko siellä kangaspuut?

— Ei ole, vaan kyllä minä haen lainaan.

— Minäpä en lähde lainan varaan, minkälaiset rämät satut saamaan.

— No minä ennen vaikka ostan uudet, jos ei saa lainaamalla, lupaili
Kusto.

— Kaikenlaisia kiireitä sinulla pitää olla, ihmetteli Reeta
aikomuksessa antaa myöten. Onko siellä mitä tapahtunut, kun minun
pitäisi sinne niin kiireellä joutua?

— Ei sinne sinun tulolla olisi mitään erityistä kiirettä, sanoi Kusto
rehellisesti ja kertoi sitten kuinka huokeilla päällisillä hän saisi
suuremman talon, kun vaan joutuisi rahat.

— Vai niin, sanoi morsian ja katsahti jo vähän tylysti sulhaseensa.
Koska se on sillä lailla, että minun tulolla ei ole mitään kiirettä,
kun vaan rahat joutuisivat, niin saat pitkään odotella kumpaisiakin.
Tule ensi lauantaina pappilaan, niin tehdään ajoissa ero.

Kusto ihan hämmästyi ja koetti purkaa puheitaan, lupailipa kesäänkin
odottaa, mutta asia oli jo pilalla.

— En minä ole niin miehen puutteessa, että lähtisin sinun maittesi
päällisiksi.

— Sovitaan pois, houkutteli Kusto yhäkin. Se on niin ilkeä mennä
puruille ja tulee se maksamaankin kymmeniä markkoja sinulle, sillä minä
tahdon tilin mukaan kaikki kuluni.

— Elä minun markkojani sure. Markkasi saat, etkähän sinä muuta vailla
olekaan, sanoi morsian ilmeisen tylysti. Tule vaan ensi lauantaina
pappilaan.

Oli Kustosta vähän ikävätä, kun niin hyvät toiveet menivät tuolla
lailla. Ei hän sentään suuriin suruihin antautunut, eikä herennyt
toivottomaksi. Maan vaihto oli saatava toimeen millä tavalla hyvänsä ja
kun näytti siltä, ettei naimiskaupan kautta ennätä hankkia rahoja, ei
ollut muita keinoja kuin kiire velan otto.

Kusto alkoi heti kysellä, kellä tiedettäisiin olevan rahoja lainata.
Eivät muistaneet olevan niissä tienoin kellään rahoja. Viimein joku
arveli, että ehkä Myssylässä olisi, mutta se isäntä kuuluu olevan
salarikas saituri, ettei ilmoita rahojaan, eikä anna velaksi,
kuin hyvin harvoille. Kustossa heräsi toivo, sillä hän ei pitänyt
mainittuja ominaisuuksia minäkään pahana. Ja eikös Kusto arvannutkin
oikein. Siellä löytyi niin erinomainen isäntä, että Kusto otti hänet
ikipäiviksi esikuvakseen. Se oli alussa puhutellen niin köyhä, että jos
ei Kusto olisi edeltäpäin tietänyt, olisi hän ehkä ollut taipuvainen
auttamaan sen kurjaa kohtaloa muutamalla pennillä. Köyhyys paistoi
joka kohdasta. Huoneet olivat päälle kaatumassa, talon kalut kaikki
vanhoja kuluja, eikä niitäkään, kuin ihan välttämättömimpiä. Semmoisia
kuin kahvipannuja ei ollut ensinkään. Isännän vaatteus kokonaan,
mutta varsinkin housut, menivät paikkojen paljoudessa edelle Kuston
arkihousuista.

Kauvan aikaa puhui Kusto kauppa—aikeistaan, ennen kuin johti puheen
rahoihin.

— Eihän minulla mitä rahoja ole, kielsi Myssynen heti.

— Niinhän nuo ihmiset puhuvat että on teillä, sanoi Kusto.

— Joku satanen jos sattuu olemaan, niin siitä ovat ottaneet puhuakseen.

Kusto ei ollut kuulevinaankaan Myssysen rahattomuutta, vaikeroitsi
vaan omaa puutettaan ja esitteli maatansa velan vakuudeksi. Ja viimein
sieltä taas "joku satanen" ilmestyi, josta se monen verukkeen perästä
kohosi tuhanteen ja lopulta lupasi Myssynen katsella summan täyteen,
sillä aikana kun Kusto käypi päättämässä talon kaupan ja teettää
velkakirjan.

Tyytyväisenä palasi Kusto kotiinsa, sillä nyt olivat rahat tiedossa ja
olipa hän nähnyt samassa talossa tytönkin, jota päätti käydä kysymässä,
niin pian kun sai entisen kanssa tilit selväksi.

       *       *       *       *       *

Huonolla kevätkelillä ja keskellä kauppakiireitä täytyi mennä
lauantaina pappilaan puruille entisestä morsiamesta. Eri teitä ja eri
hevosella ajoi sinne kumpainenkin. Asiasta ilmoitettua rovastille,
katsoi tämä heihin kumpaankin tutkivasti ja virkkoi:

— Kun täydessä ijässä olevat ihmiset olette noin kevytmielisiä.

— Tämän Reetan syy se on kokonaan, selitti Kusto, osoittaen selvyyden
vuoksi sormellaan.

— On yhtä paljon itsesikin, vastasi Reeta.

— Mitä ne syyt ovat? kysyi rovasti.

— Ei ihan mitään, jouduttautui Kusto selittämään sormellaan
viittilöiden. Tämä Reeta vaan aivan tyhjästä kyllästyi ja tahtoo
purkaa, ja samahan se on. Sen minä kumminkin tahdon, että Reeta ennen
purkua maksaa tilin mukaan kaikki minun matkakuluni ja muut menot...
Täällä on tilikirjat.

Kusto alkoi kaivaa niitä poveltaan.

— Ehkäpä ne ennätätte muuallakin selvitellä, sanoi rovasti, täällä ei
olisi aikaa näin lopulla viikkoa.

— Se on oikein sanottu rovastilta, kiitteli morsian. Vai täällä hänen
tilikirjojaan ruvetaan tutkimaan. Ja tuostahan nyt kuulette, mitkä ne
eron syyt ovat. Eihän tämä minusta välittäisi mitään, kun vaan saisi
rahani.

— Elkää uskoko, rovasti, se on kaikki vihapuhetta, sanoi Kusto ja pani
tilikirjat taskuunsa.

Rovasti naurahti ja toimitti sitten eron, viitsimättä pitemmältä
kuunnella heidän syitänsä.

       *       *       *       *       *

Vielä viime lopussa koitteli eronnut morsian Kuston kärsivällisyyttä,
kun ei antautunutkaan tiliin matkakuluista, ajoi vaan kotiinsa ja käski
tulla sinne, jos on saaliissa. Mutta ei Kustokaan heittänyt tiliänsä
perimättä, vaan ajoi perästä.

Paljon kylmempää oli nyt kohtelu, kuin edellisillä kerroilla. Heiniä
tosin viskasivat hevosen eteen, vaan talliin eivät panneet, eikä
miestäkään viety kamariin. Tilintekokin tapahtui tuvassa kaikkein
kuulten.

Asianomaiset istuivat toinen toisessa päässä pöytää, Kustolla tuttu
tilikirja edessä ja kädessä lyijykynä, että jos tarvitsisi tehdä
korjauksia kotona tehtyihin laskuihin.

— Kaksi käyntiä täältä kautta pappilassa, alotti Kusto, yhteensä 52
ja puoli virstaa, joka, luettuna 10 penniä virstalle ja 6 penniä
peninkulmalle rekirahaksi, tekee yhteensä 5 markkaa 50 ja puoli penniä.
Reeta, onko oikein?

— Tottahan tuo lienee oikein, vastasi Reeta arviolta.

Kusto merkitsi sen kohdan hyväksytyksi.

— Sitten kaksi matkaa täällä, yhteensä 26 virstaa ja rekirahat, summa 2
markkaa 75 penniä. Reeta, onko oikein?

— Mahtaa olla, vaan lasketko sinä senkin vasikannahkain ostossa
käyntisi tähän?

— Ei, ei, vakuutti Kusto totisesti ja niin kiintyneenä tileihinsä ettei
yhtään huomannut syrjäisten naurun tirskunaa. Nämä viimeiset ovat
sulhasina käynti ja toinen se, jolloin ilmoitit erottavan. Muistathan.

— Muistan.

— Sitten miehen ja hevosen arkipäivä. Onko 2 markkaa paljo?

— Pane vaan sinne.

       *       *       *       *       *

— Sitten seuraa tili eväistä. Kolme rieskaa ja kaksi leipää, niinkun
sen näit, yhteensä 18 naulaa ja neljännes, joka 15 pennin jälkeen
naulalta tekee 2 markkaa 73 ja puoli penniä. Reeta, onko oikein?

— Antaa vaan tulla.

— Sitten kalakukko, niinkun sen näit, jossa oli 4 naulaa kaloja ja 1
naula sijanlihaa. Onko, Reeta, mielestäsi paljon, jos pannaan kaloille
ja kukon kuorelle 1 markka ja lihalle 50 penniä?

— Kyllä kestetään.

— Paistettua sijanlihaa 3 naulaa paraalta paikalta, niinkun sen näit.
Onko paljon 60 penniä naulalle?

— Kestetään sekin.

— Sitten 2 naulaa voita, niinkun sen näit, 75 penniä naulalle. Mitä
sanot, Reeta?

— Sepä taisikin olla viimenen.

— On täällä vielä kahvitili, muistutti Kusto. Kaksi kuppia nisun kanssa
ja kaksi ilman. Yhteensä 30 penniä. Onko paljon.

Reeta ei vastannut mitään, kysyi vaan yleistä summaa ja saatuansa
tietää, heitti jotenkin tylyllä tavalla rahat Kuston eteen ja tarttui
samassa arvostelemaan tiliä.

— Mistä sinä tiesit niin neljännesten päälle kaikki leivät ja lihat?

— Minä pelkäsin tämmöistä tapausta ja punnitsin varalta, selitti Kusto.

— Ja sitten ilkesit tulla meitä puntarin nokasta syöttämään.

Reetalla oli aikomus pitää pitempi erojaispuhe entiselle
rakastajalleen, mutta samassa tuli renkipoika ulkoa ja sanoi että
vieraan hevonen on potkaissut porsasta, niin että se taitaa kuolla.
Monissa miehin mentiin ulos ja totisesti siellä porsas sätkytteli
viimeisiä kertoja sorkkiansa. Se oli saanut armottoman kovan potkun
päähänsä terävänaulaisesta kenkäjalasta.

— Kyllä siinä meni porsas, surkutteli emäntä. Kaikenlaisia hevosia
heitä on.

— Ei siinä tule mitään vahinkoa, kun lopettaa kiireelle ja panee
lihaksi, lohdutteli Kusto.

— Lopetettava se kyllä näkyy olevan, puuttui isäntäkin puheesen, mutta
turhaa on sanoa, ettei siinä vahinkoa tulisi, parin kuukauden vanhassa
porsaassa.

Renki sai käskyn lopettaa porsaan ja muut joukot poistuivat äänettöminä
huoneesen.

— Olipa se vähän ikävä tapaus, puheli Kusto kynsiskellen tukkaansa.

— Oli se tavallaan, sanoi isäntä tekeytyen totiseksi, vaikka hänelle
samalla näkyi juolahtavan hupaisempi ajatus mieleen. Asia on minun
mielestäni niin, että kenen eläin vahingon tekee, se sen maksaa.

Kustolle tuli tuiki vaikea olla, kun kuuli puhuttavan maksusta.

— Jääpihän siitä lihat taloon, koki hän esitellä. Otatte toisen porsaan
ja minä annan 50 penniä "kärsärahaksi".

— Antaa olla kukkaron aukomatta niin vähän tautta, keskeytti isäntä.
Tästä täytyy tehdä toisenlainen tili. Vieras saapi pitää porsaan
omanansa, kun maksaa meille laskun mukaan sen ruan ja hoitopaikan.

— Mitenkä sitä osaa laskea, kun ei ole mitan mukaan syötettynä, sanoi
Kusto, ihmestyen isännän esityksestä.

— Onhan se vähän vaikeata, kun ei aavistettu tämmöistä tapausta, eikä
osattu syöttää puntarin nokasta, sanoi isäntä. Mutta kyllä siitä selvä
kuitenkin tulee. Noutakaapa tytöt se porsaan allas, niin mitataan
kuinka paljon se vetää ja siitä sitä päästään laskujen perille.

Mutta tytöt eivät olleet käskyä kuulevinaankaan, menivät juoksujalassa
toisiin huoneisin nauramaan.

— Mitä ne arvelivat kun eivät tuoneetkaan, torui isäntä totisena ja
käski sitten renkipojan noutamaan allasta.

Poika hyppäsi kiireesti ja heitti suu naurun virnissä altaan olaltaan
lattialle.

— Näinkö suuri, ihmetteli Kusto. Tämähän vetää pari kannua. Ei se ole
jaksanut syödä tämän täyttä kerrallaan.

— Pitää kutsua niitä jotka ovat syöttäneet, sanoi isäntä. Käskepä Reeta
tänne.

Renkipoika haki Reetan, vaan ei siitä ollut avuksi.

— Minä vähättelen teidän porsastiliinne, kun olen päässyt itse
selväksi, sanoi Reeta ja meni matkoihinsa.

Ei ollut isännän omistakaan tytöistä selon antajaksi, ne vaan nauraa
kikattelivat toisissa huoneissa. Emäntä viimein tekeytyi totiseksi ja
kävi selittämässä porsaan ruokintajärjestyksen, että sitä on syötetty
kuukauden päivät nuorella maidolla ja toinen kuukausi piimällä, ja
että maitoa se on juonut ainakin puoli kannua päivässä ja toisella
kuukaudella piimää koko kannun päivässä ja viimeiseltä vähä jauhojakin.

— Tulipas siitä selvä, sanoi isäntä. Ehkä ei tarvitsekaan mitata
allasta, vai miten sulhanen tahtoo.

Kusto oli jo ennättänyt kiintyä laskuihinsa, eikä joutanut vastaamaan,
vaikka kunnianimellä mainittiin.

— Kalliiksi se nousee, sanoi hän viimein.

— Eikö mitä, rauhoitteli isäntä. Kolmekymmentä kertaa puoli kannua, on
15 kannua, joka 30 pennin mukaan kannulta on niin paljon kuin — — 4
markkaa 50 penniä, ja kolmekymmentä kannua piimää 10 pennin mukaan 3
markkaa; yhteensä 7 markkaa 50 penniä.

— Paljon nousee noin pienestä porsaasta, jahkaili Kusto uudestaan.

— Kyllähän se syöttöporsas tulee maksamaan, sanoi isäntä. Mutta
koitetaan hoitopuolta supistaa niin pieneksi kuin suinkin. Onko paljon,
jos pannaan hoitopalkaksi 1 markka.

— Siinähän on, myönnytti Kusto huolissaan. Tämä on aivan veli Maunon
syy. Minä jo sanoin kun se tuon hevosen osti, että se saattaa tehdä
vahingoita.

— Mitäpäs ne tähän kuuluvat, sanoi isäntä ja alkoi jatkaa tiliänsä,
Sitten, seuraa tili porsaan huoneen hyyrystä. Mitäs sanoo sulhanen,
onko 50 penniä paljon?

Kusto näytti havahtavan ja katsoi mitään virkkamatta isäntään,
jonka laskutapa alkoi tuntua kovin tutulta. Isäntä ei ollut sitä
huomaavinaan, jatkoi vaan edelleen.

— Sitten 25 penniä porsaan vuodepehkuista. Mitä sanoo sulhanen, onko
paljon.

Nyt ei enää Kusto epäillyt mitä tämä peli oikeastaan oli ja hänessä
heräsi toivo, ettei ehkä rahat kulukaan. Hän alkoi kahmuilla turkissaan
ja virkkoi:

— Pitää tästä lähteä kotiinsa ajamaan, leikkiähän tämä taitaa olla.

— Tästä on leikki kaukana, sanoi isäntä, tekeytyen totiseksi. Käy vaan,
poika, nostamassa porsas rekeen, täyden hinnan minä kuitenkin perin,
jos ei se muuten tule, niin oikeuden kautta.

Kusto huokasi syvään, ja alkoi kaivaa kukkaroansa.

— Eikö sitä yhtään helpoiteta? kysyi hän vielä rukoilevasti.

— No menköön seitsemästä markasta tämän lyhyen sukulaisuuden muistoksi.

Kusto luki äänettömänä rahat ja heitettyänsä kiireesti isännälle
hyvästit, lähti ulos.

Renkipoika oli täyttänyt isäntänsä käskyn ja samalla tyydyttänyt
omaakin kujeiluhaluansa ja asettanut porsaan istumaan reen perään,
vasemmalle puolelle.

Kusto ei tuosta nostanut mitään melua, siirsi vaan siivosti porsaan
rekensä keulapuolelle, heitti loimen peitoksi ja alkoi ajaa. Talon
joukot katsella kurkistelivat ikkunasta sulhasen poistumista ja
useammat nauroivat. Reeta oli totisin muita.

— Taidatpa olla pahoillasi, sanoi Reetan veli. Tuosta saat nämä
porsasrahat palkinnoksi.

— Vieläpä minä pahoillani, sanoi Reeta. Vaan olisit tuon saanut heittää
vähemmällä, nyt vei sen porsaan.

— Kuolleen porsaan, nauroi isäntä. Jouti viedä, ettei tarvitse aivan
tyhjänä mennä.

       *       *       *       *       *

Hevoskauppiaana ollessaan oli Kusto kuullut, että kaupan purkautuminen
pilaa vastaisen kauppaonnen ja sitä samaa hän vähän pelkäsi Reetastakin
erotessa. Tämä pelko ei kumminkaan saanut kovin pitkiin ajatuksiin.
Toisen kerran raha-asioilla käydessään teki hän jo Myssylän Marille
koristelemattoman kosintatarjouksen ja se sattui paikalleen. Tyttö
oli aivan halukas lähtemään itaran isänsä kotoa, sillä eipä siitä
kovin korkealle käytynä tahtomassa, jos olisi odottanutkin. Eikä tytön
isälläkään ollut vastaan sanomista, vävypoika oli aivan hänen mielensä
mukainen. Ainoa muistutus isältä oli se, että velka on sittenkin
maksettava, joskaan ei erittäin kiireelle. Tällä muistutuksella ei
ollut tarkoituksena kieltää tyttäreltä perintöä vastaisuudessa, vaan
ainoastaan pakoittaa vävypoikaa vireäksi hankkimaan.

Kauniimman juhannuskesän aikana tuoda köräytti Kusto nuoren emännän
kotiinsa, Häiden vietossa vältettiin liikaa tuhlausta ja niitäkin vähiä
menoja vedettiin vierailta takaisin huomenlahjan nimellä.

Nuorelle emännälle ei oltu edeltä päin laitettu mitään mukavuuksia,
eikä tämä ollut oppinutkaan semmoisiin.

Nyt kesällä hän kyllä sai pienen omituisen aitan, mutta talvella
sai tyytyä joukon yhteiseen tupaan. Kamaria olisi kyllä ollut, vaan
niistä oli lattiat lahoneet ja uunit hajonneet, eikä Kusto näin
tuottamattomiin töihin varojaan kuluttanut.

Yhden poikkeuksen entisistä tavoista sai nuori emäntä toimeen,
nimittäin sen, että ostettiin kahvipannu ja kaikki siihen kuuluvat
kojeet. Isäntä osasi kuitenkin johtaa niin, ettei ne tulleet
köyhtymisen välikappaleiksi, vaan niillä päin vastoin kiepoteltiin
rahoja kotiin päin.

Tanssihaluisella kylän nuorella väellä ei ollut tähän asti suosittua
kokouspaikkaa sunnuntai-iltana, vaan nyt he huomasivat Kustolan olevan
heille avoinna. Ilmaiseksi eivät he kumminkaan saaneet hyppiä, oli
pistettävä rahamaksu isännän kouraan, taikka pyydettävä emäntää kahvia
keittämään. Toinen tai toinen keino auttoi ja useimmin he käyttivät
tätä jälkimäistä. Mutta jos kahvin keitättäjät loppuivat, silloin tuli
isännältä kielto tanssimiseen. Ei auttanut muu kuin jatkaa kahvin
juontia, vaikkei se useinkaan ollut sikurivettä viisaampaa.

Sama kahvipannu se suoritti ison osan renkien palkastakin. Kusto
valitsi aina nuoria, ymmärtämättömiä poikakossia rengikseen, jotka
sitten sunnuntai-illan iloissa ensimmäisinä miehinä pehvastelivat ja
keitättivät kahvia. Eikä siihen ollut kieltoa muunakaan aikana. Usein
Kusto itsekin kehoittamalla kehoitti, että "eikö pojat keitätä kahvia".
Ja mikäs siinä: pojat keitättivät; olihan se niin miehevätä juoda
omaansa ja saipa kiitoksiakin, kun antoi isännälleen ja emännälleen.

Kekrinä tämä huvi ei enää niin hyvälle tuntunut, kun sai ikäväkseen
asti istua tilinteossa vastaamassa kahvipannukysymyksiin.

Jos ajatellaan rengin nimeksi Juho, niin kävi toimitus tähän tapaan:

— Ensimäkien pannullinen kahvia, kaksi viikkoa jälkeen keyrin, penniä.
Juho, onko oikein? niin tilikirja näyttää.

— Oikein on, täytyy Juhon vastata, muutoin tulee sama kysymys uudestaan.

Lomaan löytyi muitakin muistoonpanoja esim. tämmöisiä:

— Hangosta haara katkennut, 45 penniä. Juho, onko oikein? niin
tilikirja näyttää.

— Katkesi kaiketi se.

— Sitten rukkasen peukalon paikkaa 4 pennin edestä. Juho, onko oikein?
niin tilikirja näyttää.

— Oikein on.

— Sitten lapsen tuohisesta mansikoita 3 pennin edestä. Juho, onko
oikein? niin tilikirja näyttää.

— Suusta ovat menneet nekin, vastaa Juho rehellisesti.

Jos Juholle sattuu jäämään palkastansa jäännöstä, esittelee Kusto siitä
jotain kaupantavaraa ja varta sitten, jos ei kaupoilla sovita, antaa
rahat käteen.

       *       *       *       *       *

Muutamissa vuosissa kiipesi Kusto velattomaksi ja appiukon kuoltua hän
oli seudun rahakkain mies. Mutta lisän hankkiminen ei siltä vähääkään
laimentunut. Jos maanviljelys antoi hyvin, niin kaupalla vielä lisää.
Tähän aikaan oli elonkauppa edullisinta ja varsinkin, jos sai ensin
ostaa huokealla salakauppiailta. Suuresta kylästä semmoisia kyllä
löytyi ja Kusto oli heidän uskottu ostajansa.

Kun Kuston omat lapset joutuivat kymmenen ja toisenkymmenen ikävuoden
alulle, olivat ne isällään apuna. Ne harjoittivat välittäjäliikettä ja
toivat ehtimiseen isällensä jyväpussia, selittäen että näitä on tuotu
sieltä ja sieltä heidän myötäväksensä. Kusto otti hyvillä mielin jyvät
vastaan ja kyseli:

— Antaako ne teille penniä palkasta?

— Antaa, antaa, selittivät lapset.

— Minä saan 10 penniä.

— Minä 15 penniä.

Kusto mittasi jyvät ja maksoi rahat, varoitellen, ett'eivät lapset
pudottaisi, vaan veisivät omistajilleen. Hän oli hyvillään lastensa
rahanhankkeesta, kun vielä lisäksi kuuli että niillä ostetaan vaatetta.
Ja totta ne puhuivatkin. Pojalle, samoin kuin tyttärillekin ilmestyi
aina vähän väliin uusia ostohuivia ja hattuja, jopa vihturiinia
ja verkaakin, ilman isältä rahaa pyytämättä. Kerran hän jo yritti
epäillä, että mistä niille niin paljon rahaa tulee, mutta rauhoittui
pian, kuin lapset sanoivat saaneensa lisää marjoilla. Tämä marjoilla
rahan hankkiminen istuutui Kuston mieleen pitemmäksi aikaa, niin
että hän seuraavana syksynä pani toimeen suuremmoisen puolukkain
poiminnan. Arkipäivinä sinne eivät joutaneet muut kuin lapset;
aikaisilla oli muita syystöitä, varsinkin elojen puintia. Mutta kun
tuli sunnuntaipäivä, jolloin heitetään pois kaikki "ruumiilliset työt",
niin silloin isonsa pienensä kontit ja pussit selässä ahoja pitkin
juoksemaan. Palvelijatkin lähtivät mielellään, kun saivat isännältänsä
maksun marjoistaan, vaikka ei tosin korkeinta hintaa. Isäntä itse
toimitti sitten marjat kauppapaikkaan.

Talo oli näiden retkien aikana autiona, ovet lukossa ja avaimet isännän
ja emännän taskussa. Siat ja kanat olivat ainoat kotimiehet, vaan nekin
asustivat enimmästi riihen edustalla, siat röhkien ja tassutellen
maahan karisseita jyviä ja kanat kaakattaen puikkelehtivat sikain
lomassa pitämässä puoliansa.

Muutamana sunnuntaina oli Kusto sattunut puolukkaan lähtiessään
lyömään rajunlaisesti puita riihen uuniin, niin että se syttyi
keskellä päivää palamaan. Pian oli siinä semmoinen tulen tohakka, että
vartiat lähtivät, mitä kiireintä karkua pihaan, toiset röhkien, toiset
kaakattaen. Kuuma riihi palaa tuprahti niin pian, ettei sitä keskellä
päivää moni naapurikaan huomannut. Muutamat, jotka huomasivat, kävivät
joutessaan sen hiiltymistä katsomassa ja menivät sitten rauhallisina
kotiinsa.

Illan hämärtäessä palasivat marjamiehet, jokaisella kannannainen
nivakka puolukoita.

— Mikäs riihen vei? virkkoi renki ensimmäiseksi.

— Riihenkö? kysyi Kusto säikähtäen ja kääntyi katsomaan. Voi taivainen!
Riihi on palanut!

Samassa heitti hän kontin seljästään ja lähti juoksemaan riihen luokse.
Mutta siinä ei ollut enää ainoatakaan kekälettä pelastettavissa.

— Tämä siitä nyt tuli! vaikeroi hän seistessään hiiloksen vieressä,
päätänsä ruopien. Noin vähiin ovat hiiletkin palaneet.

Kustolla oli hyvin lähellä itku, eikä ihmekään, kun meni riihi ja
rukiit, eikä edes hiiliäkään jäänyt. Ei ollut ihme, jos tämäkin
viimeinen puoli vahingosta lisäsi ikävää mieltä, sillä hän oli
hiilenpolttajana ollessaan tottunut näin suuresta puuläjästä saamaan
monta "lestiä" hiiliä.

Kuston vaimokin joutui palopaikalle ja virkkoi:

— Sinulla onkin ollut joka pyhä kiihko sinne puolukkaan ja tämä siitä
nyt tuli.

— Tulinhan tuonne lähteneeksi, huokasi Kusto. Tätä vahinkoa ei vastaa
puolukkatili.

Hän kaiveli tuhkasta oven saranaraudat käteensä ja lähti huokaillen
pihaan.

Seuraava yö oli Kustolle melkein uneton, kun täytyi laskea miten suuri
vahinko riihen palossa tuli ja millä sen saisi korvatuksi. Puolukkain
poiminta ei ollut mitättömintä tuloa, mutta itse hän päätti pysyä
kotona tulta vartioimassa. Voipihan hän siihen siaan pyhän seutuina
ostella jyviä salakauppioilta ja luvata iltaisilla nuoren väen tanssia
tuvassa, että kahvikauppa kävisi paremmin.

Monta uuttakin kauppa-alaa ennätti yön kuluessa ajatella ja eräs niistä
kuvastui niin tuottavaksi, ettei se mennyt mielestä, vaikka olikin
kielletty. Valmistavat tutkimukset alkoivat jo seuraavana aamuna. Pieni
Liisa sai noutaa naapurista lainaksi pienen ryyppylasin. Sitten etsi
Kusto tyhjän pullon (sen oli hän korjannut talvella kirkossa käydessään
tienvierestä), täytti pullon vedellä ja mittasi, kuinka monta lasin
täyttä siitä tuli.

20, kun mittasi vähän vajaaksi.

Kuston silmät loistivat ilosta. Jos ottaisi 15 penniä lasilta, niin
saisi 3 markkaa, josta yli kahden markan voittoa.

— Kuulehan Mari, ilmaisi hän jo salaisuutensa vaimolleen. Mitä sanot,
jos minä toisin viinaa kaupaksi?

— Viinaako kaupaksi? kysyi Mari terävästi.

— Niin, se olisi tuottavata kauppaa.

— Elä jatka enää, kielsi Mari. Pidä mitä muuta kauppaa hyvänsä, mutta
sitä et saa yrittääkään.

Kusto luopui, vaikka kyllä kovasti säälitti.

Seuraavana talvena pidettiin Kustolassa yhä useemmin tanssia, sillä
luvan saanti oli entistään helpompi. Kahvia tosin täytyi keitättää,
vaan ei aivan myötäänsä.

Kuston omatkin lapset kehittyivät tavallista aikaisemmin tanssin
askeleisiin ja olivat muiden mukana menossa, kun vaan isä sattui selin
istumaan. Aivan nenän edessä ei vielä rohennut hyppiä. Alituinen
nuorten seurassa olo oli heissä herättänyt halun saada pitää hyviä
ostovaatteita ja semmoiset heillä ja olikin, vaikkei isä antanut
penniäkään.

Muutaman tanssi-illan perästä sattui Kustolle havaintorikas yö. Hän
meni käymään ulkona ja kuuli nurkan suojassa seisoissaan eloaitan oven
narahtavan. Kusto hyppäsi kiireesti katsomaan ja tapasi omat tyttärensä
aitasta pois tulossa. Toinen väänsi parhaallaan lukkoa kiinni ja toinen
seisoi jyväpussi selässä odottamassa.

— Ketä täällä?! kysyi Kusto kauhistuneena. Tytöt säikähtivät
sanattomiksi ja jäivät paikalleen seisomaan. Jyväpussi putosi
rappusille ja ovi jäi kesken lukkoamisen.

— Liisu ja pikku Mari! huudahti Kusto ihmeissään. Nytpä minä kummia
näen. Tupaan heti!

Hän toi pussin tupaan ja teki tulen päreesen.

— Tämähän on sama pussi, jolla olette aina tuoneet Myllylän Miinan
jyviä, sanoi hän pussia tarkastellen. Teidänkö tämä onkin?... Mari!
Nouse ylös, nyt täytyy antaa tytöille selkään, kun olivat aitasta jyviä
varastamassa. Kuuletko Mari?

— Kyllä kuulen, vaan enpä minä keskellä yötä, vastasi Mari nousten
istumaan.

— Oli yö tai päivä, päätti Kusto. Meidän lapset eivät saa olla
semmoisia.

— Itsehän sinä olet ne opettanut semmoisiksi, huomautti Mari.

— Miten opettanut?

— ... ostelet jyviä kaikilta salakauppioilta ja yksin omilta
lapsiltasikin.

— Minäpä en ole sitä tietänyt.

— Nytpä tiedät.

— Nyt tiedän ja vitsaa tulevat saamaan. Avaimetkin ovat ottaneet pään
alta. Onko se pikku Sakukin samanlainen.

Kusto meni katsomaan pöydänpäävuoteelta Sakua, mutta paikka oli tyhjä.

— Sakukin on liikkeessä. Nyt on meidän talon elämä pilalla. Missä on
Saku? Tietääkö tytöt?

Mutta tytöt eivät kuuluneet tietävän.

— Käypäs katsomassa saunasta, neuvoi Mari. Kusto meni ja palasi pian
aivan masentuneena, taluttaen Sakua kädestä.

— Ei tullut minun lapsistani ihmisiä, valitti hän.

Tuolla ijällä, jo Saku kortinlyönnissä toisten poikain kanssa, ja vielä
lisäksi haisee henki viinalle.. Ei tullut minun pojastani miestä...
Mitä sanot Mari? Vieläkö puolustat?

— Mitäs minä siitä puolustan, sanoi Mari, johon pojan rikos näytti
koskevan kovemmin, kuin tyttöjen äskeinen jyväjuttu. Vaan on näihin
rikoksiin paljon omaakin syytäsi. Mitäs annatkin tähän keräytyä kaiken
maailman väen joka sunnuntai-illaksi.

— Mutta eihän lasten tarvitse niiden mukana olla.

— Ei tarvitseisi, vaan onhan ne. Antasit mennä kansakouluun, niin
oppisivathan jotain, eivätkä olisi tässä kaikkea näkemässä.

— Kyllähän sinä niistä kouluista ja muista, mutta selkään minä niille
annan, uhkaili Kusto, vaikka entistään laimeammin.

— Anna vaan, mutta minä rupean nukkumaan, sanoi Mari heittäytyen
sänkyynsä ja vetäsi peiton korvansa päälle.

Kusto tuittuili vielä vähän aikaa lapsillensa ja käski ne sitten
nukkumaan. Itse hän ei saanut unta silmiinsä moneen tuntiin. Tällä
kertaa joutuivat vanhat tilit uuteen tutkintoon. Ennen olivat
jyväkaupan voitot ja tanssi-iltain tulot hupaisia muistella, mutta
tämän yön tapahtumat tekivät ne aivan hämäriksi. Alkoi jo epäilyttää
kaikista näistä tulleen enemmän tappiota, kuin voittoa.

Tappio puolelle pyrkivät pääsemään semmoisetkin seikat, kuin
kotivarkaus, sunnuntai-iltain tanssit, sekä juoma- ja korttiseurat,
jotka tähän asti olivat näyttäneet olevan tulopuolen apuna. Hänen
askein lausumansa epäilys, että "ei tullut minun lapsistani ihmisiä",
tahtoi tunkeutua oman niskan painoksi ja pani ajattelemaan, että tässä
olisi tehtävä lasten suhteen jotain muutakin, kuin mitä hän oli aikonut
huomen aamulla tehdä.

Loppupäätös tämän yön tilinteossa oli, että Kusto lupasi itsellensä
luopua rakkaista markoistaan lastensa kouluttamiseksi, _jos Mari_ vielä
kerrankaan _ottaa kouluun lähettämisen puheeksi_. Itsepuolestaan oli
hän tämmöisen, rahoja kuluttavan asian alkuunpaniaksi yhtä mahdotoin,
kuin sairas oman paiseensa puhkasiaksi.




Pääskysten elämästä.


Puut heloittivat vasta puhjenneessa lehtiverhossaan, niityille
loi vihanta ruoho kauniin katoksen ja kirjaili sen ensimmäisillä
kukkasilla. Metsä surisi lintujen laulusta ja vapautuneena jääkuoren
alta hyppelivät kalaset rantamilla. Itsevaltias talvi oli laskenut
sekä kasvi- että eläinkunnan jäisen valtikkansa alta kesäistä vapautta
nauttimaan. Kaikki saivat he nyt voimiensa mukaan kasvaa ja kukoistaa,
laulaa ja liikkua.

Kartanoilla ja läheisillä pelloilla leijaili lukuisa joukko pääskysiä
Ne olivat vasta ikään päässeet pitkän muuttomatkansa perille, vaan
pitkiin lepoihin ne eivät joutaneet. Vanhat, rappeutuneet pesät olivat
korjattavat ja toisten tehtävä aivan uudestakin. Oli etsittävä jokin
suojainen ja turvallinen paikka, jossa perheensä voisi kasvattaa ja
itsekin pistäytyä sinne suojaan sateilta ja myrskyiltä. Ensin oli
saatava seinät muuratuksi ja sitten katseltava höyheniä ja muita
pehmoisia aineita vuoteeksi.

Tuonne kostean savikuopan reunalle liepsahtivat ne kaksin, kolmin
kerrallaan ottamaan rakennusainetta ja kun joku oli saanut sitä
irroitetuksi, luikahti se samassa lentoon, suussa savinokare, jonka
kävi heti tuoreena ollessa kiinnittämässä pesän teokseen. Paluumatka
ei tapahtunut niin suoraa tietä. Monet laulun lipratukset ja useampia
mutkaisia kierroksia tuli tehdyksi sillä välillä.

Tuvan räystään alla, noin kyynärän välimatkalla oli kaksi uudesta
tehtävää pesän aloketta. Toisen pesän seinätyöt menivät jo enemmässä
kuin puolitiessä, mutta toisessa oli vasta vähän pohjakerrosta, vaikka
yhtenä päivänä olivat alottaneet. Näiden naapurien sopu ei ollut
oikein hyvällä kannalla. Sitä ei vaikuttanut pesien läheisyys, sillä
kumpaisestakin pääsi vapaasti yhteisille laitumille. Suurimpana syynä
taisi olla se, kun toisen pesän rakentajalla ei ollut toveria; hän
oli yksinäinen. Sitä eivät voineet kaksineläjät naapurit hyväksyä.
He asettuivat usein yksinäisen eteen, jossa vilkkaalla surituksella
selittivät, että sen on herettävä pois pesän tekopuuhasta, kun ei
ole kumppania. Yksinäinen suritti vastaan, eikä näyttänyt luopuvan
aikeestaan.

Kun hän sitten meni noutamaan rakennukseensa savea, tai heinänkortta,
ryhtyivät toiset sillä aikaa hajoittamaan tuotakin vähää pesän alkua.
He jo ehtivät monta muruista irtauttaa ja heittää alas, kun rakentaja
itse saapui. Tämä katseli mielipahalla työnsä turmelemista, vaan
korjaili kumminkin laiteita järjestykseen ja silitti nokallaan vasta
tuodun saven siihen lisäksi. Ei hän siltä pahaa pahalla kostanut.
Naapurien pesä sai olla rauhassa, vaikka he olivatkin poissa. Niiden
taloudessa ei varmaankaan ollut mitään moittimista, kun olivat kahden.
Mutta hänellä, poloisella, ei ollut toveria, joten täytyi kärsiä kaikki
teot niiden puolelta, joilla oli.

Tuolta ne taas lentää liitelivät, yksi ensin, sitten toinen. Vielä
kantamuksen nokassa ollessa alkoivat jo torumisensa ja kun saivat
suunsa tyhjäksi, asettuivat aivan yksinäisen pesän kohdalle räystäälle
ja alkoivat toruvasti räksättää, päät vihaisesti tuikallaan.
Alakuloisena askarteli yksinäinen hetkisen revityn pesänsä pohjaa
korjaillen, mutta kovin mahtoivat toisten moitteet käydä ankaroiksi,
kun täytyi tulla katsomaan silmästä silmään ja puhumaan puolestaan.
Siinä sitten säksätettiin kauan aikaa, minkä mikin ennätti, eikä siitä
sen selvempää tullut. Täytyi viimein lopettaa ja ryhtyä pesän tekoon.

Kauan ei taaskaan kulunut, kun yksinäinen tapasi muurauksensa hajalleen
kiskottua. Sen lisäksi sai kuulla alituisia nuhteita, mutta ei
sittenkään heittänyt työtään seisomaan. Hän vaan kantoi katkeamatta,
tulipa näkyvätä jos tahansa, luultavasti toivossa, että vielä tästä
olot paranevätkin.

Eikä toivo mennytkään hukkaan. Muutamana päivänä hänelle näet ilmestyi
toveri. Syrjäinen ei voinut tietää, mistä se tuli, mutta tuli se vaan
ja ryhtyi paikalla pesän tekoon toveriksi. Ehkä tämä oli haihtunut
tulomatkalla kumppanistaan, taikka muuton sairastunut ja jäi niin
jälelle. Sitä mahtoi ensiksi tullut naapureilleen selittää, että
kyllä sieltä toveri tulee, mutta ne eivät ottaneet sitä uskoakseen,
hajoittivat vaan, ja niin ei ollut myöhemmin tulleelle muuta
näyttämistä kuin revitty pohjakerros. Nyt ne sen näkivät ja sopu
muuttui samassa hyväksi.

Riidan alainen pesän teos alkoi kohota joutumiseen. Torumis-suritukset
loppuivat, eikä kumpaisetkaan koskeneet toistensa työpaikkoihin.
Yksikseen ollut lauleli ja leijaili iloisemmin kuin ennen. Hänkin
rohkeni nyt vuorollaan, työnsä lomalla, kiivetä tallin perään
pystytetyn viiritangon huippuun laulamaan pitemmänkin liverryksen.
Yksikseen ollessa tuli vaan tuvan harjalla istutuksi, mutta harvoin
siinäkään laulua "lukkoon" asti lauletuksi.

Keskempänä kesää laimeni laulun into, sillä kunkin pesän toinen
asukas tarvitsi viipyä tulevan perheen vaalinnassa. Kiireen kautta
vaan jouti itselleen ruokaa pyydystämään, lauluille ei ensinkään.
Toispuoleisellakin oli nyt huolellisimpia ajatuksia, niin ettei sekään
enää laulanut kevään riemastuksella. Kohtapa saikin jokainen olla
mitä ahkerimmin ruoan etsinnässä, sillä pesien oville ilmestyi vieri
viereensä sirkuttavia lättämäisiä nokkia, jotka pienimmänkin liikkeen
kuultua aukenivat saalista ottamaan. Tuhansittain ne söivät hyönteisiä,
ennenkuin kykenivät itse siivilleen lähtemään. Viimein kumminkin sai
yksi ja toinen pesä nähdä sen ilon ja silloinpa taas suritusta kuului
kaikkialta, kun oli ohjattava ja neuvottava poikasten ensimmäisiä
lentoliikkeitä.

Muut jo liitelivät lapsineen suurissa joukoissa kartanon ympäristöillä,
kun yksinäisen pesäkunta sirkutteli vielä vanhempain hoidettavana.
Viimein nämäkin näkivät sen ilon ja silloin oli saavutettu aikaisemmin
yhtyneet.




Syksyllä ja keväällä.


Kesän perästä tuntui taas käveleminen niin kovin vaikealta. Lunta
oli satanut siksi, ettei jalka nystyräisillä syrjäteillä ottanut
ensinkään pysähtyäkseen siihen mihin astui. Matkan kulku oli semmoista
soljuttelemista. Tuossa tuli vielä eteen tunnin aikaa viepä metsäinen
vastamaa. Oli kiivettävä Savon-selänteelle. Puolitiessä mäkeä tippui jo
vesi otsalta ja janotti armottomasti.

Aukeni eteen aho ja sen keskellä seisoi vähäinen uutismökki, jota
tekijänsä nimellä kutsuttiin Lipposen mökiksi. — Ei ole rauhassa
kiirettä, ajattelin ja poikkesin mökkiin. Tuvan edessä kelkassa oli
vesisaavi, jossa kellui pieni kiulu. Vetelin siitä janooni kirkasta
lähdevettä.

Astuin tupaan levähtämään. Se oli pieni, kahdella ikkunalla varustettu,
sisään lämpenevä. Keskelle lattiata oli heitetty kimppu koivuisia
vitsaksia, joista Lipponen karsi oksia, istuen lavitsalla. Vaimo
kehräsi uunin kupeella tappuroita ja kolme lasta kokoilivat karsituita
oksia lattialta.

— Vieras ei pääse istumaan, kun täytit tuon lattian, sanoi vaimo
seisauttaen rukkinsa.

Mies sysäsi jalallaan vitsaskokoa vähän syrjemmä. Kuulumisista puhuessa
katselin tuvan sisuspuolta tarkemmin. Puutetta ei näyttänyt olevan
ainakaan lähellä, sillä toistakymmentä leipää riippui vartaassa orrella
ja pari piimäpyttyä oli päällekkäin uunin pankolla.

— Lapsia opettamaanko ollaan menossa? kysyi vaimo, sillä hän näytti
olevan puheliaampi miestään.

Myönsin olevani sitä varten matkalla. Oksia keräilevä poika alkoi
katsella minua pelon sekaisella kunnioituksella.

— Olisihan tässä meilläkin yksi poika jo sinne lähetettävä, sanoi
vaimo, vaan ei ole saatu tälle kenkiä ja vähäpä tämä osaa vielä
lukeakaan.

— Ei se luvun vähyys tule esteeksi, siellä opetetaan lisää, sanoin
kehoitukseksi.

— Jo tämä aapisensa osaileekin. Käypä lyömässä ensin kättä ja lue
sitten Isämeitä.

Pitäen oksanippua vasemmassa kainalossaan lopsautti poika kättä, vaan
Isämeidän lukeminen tahtoi ujostuttaa enemmän. Kehoittelemalla se
viimein pääsi alkuun ja sujui sitten kuin rattailla. Vaimolla olisi
ollut vielä paljon puhumista poikansa lukemaan opettamisesta ja kouluun
lähettämisestä, mutta tämä puheen aine oli niin kovin usein kuultua,
että toivoin sen loppuvan ja käännyin puhuttelemaan Lipposta itseään.

— Onko teillä kaksi lehmää, kun laitatte kaksi kiinnipidintä?

— Kaksihan niitä olisi toivossa, sanoi Lipponen verkalleen.

— Se on pienestä hiehosta poikiva se toinen, selitti vaimo. Minä olen
koettanut keruutöryllä elättää, kun tuo yksi lehmä on niin kauvan
lypsämättä ja silloin tahtoo tulla puute, ettei osaa mitä antaa noille
lapsille.

— Sehän on oikein hyvä, kiittelin puolestani. Nyt saatte peltoakin
lisätä, kun tulee lantaa enemmän.

— Mitenkäpä sitä peltoa tehnee, kun ei ole hevosta, sanoi Lipponen
nureksien. Tuokin heinäin ja veden vetäminen on kelkalla niin vaikeata,
että tahtoo monesti kylläksi käydä.

— Pitää lainata heinäin vetoon naapureilta hevosta, esittelin keinoa.
Ja löytyneehän tämmöisestä mäkirinteestä lähteitä läheltäkin, ettei
tarvitse vettä kaukaa vetää.

— Sitähän minäkin olen tälle sanonut, yhtyi vaimo esitykseen. Tuossa
ylämäen puolella on kallion kolo, johon saisi vähällä työllä hyvän
vesipaikan, ja kyllä minä seisovilla ilmoilla saan kelkalla heiniä, kun
vaan tuiskuaikoina noutaa hevosella.

— Eipä se hevonen ole niin otettavissa silloin kuin sitä tarvitsisi,
vastusteli Lipponen. Kyntöaikoina niitä ei saa milloinkaan oikealla
ajalla, vaan kun olisi omansa, niin sillä kyntäisi milloin olisi paras
aika kyntää ja talven aikana pistäytyisi tuon tuostakin ansaitsemassa
rahapennin ja toisen.

— Niin, kyllähän hevonen olisi tarpeeseen, myönnytti vaimokin, vaan kun
se täytyisi ostaa velaksi ja sitten ei riittäisi heiniä yhdellekään
lehmälle. Ennen minä vaikka lapiolla käännän pellot, kun vaan saan
pitää kaksi lehmää. Niistä saisi särvintä lapsille ja ylettyisi niistä
kipene voitakin myötäväksi.

Syrjäisenä oli minun hyvin vaikea asettua enempi toisen kuin toisenkaan
mielipiteen kannattajaksi, sillä vaimo puhui niin iloisesti ja
toivorikkaasti kahden lehmänsä puolesta ja mies taas näytti kovin
alakuloiselta ja elämäänsä kyllästyneeltä hevosettomuudessaan. Tulin
ajatelleeksi, että tässäkin rauhalliselta näyttävässä mökissä on oma
perhekysymyksensä, joka erottaa haltiat eri ajatussuunnille. Äänetöinnä
iski Lipponen kaulaimeen kolmatta säätä, vaimo vaan rupatteli rukkinsa
ääressä milloin lehmistään, milloin lapsistaan.

Kopistin porot piipustani, heitin kättä lyöden hyvästit mökin joukoille
ja läksin jatkamaan matkaani.

       *       *       *       *       *

Oli jo hyvä rekikeli, kun palasin samaa tietä takaisin ja silloin
ajettiin markkinoille. Mäki, joka jalkaisin kulkiessa tuntui niin
pitkältä ja vaikealta, luisui nyt reessä istuen hauskasti ja ilman
vaivatta alas. Mökkiäkään tien vierellä ei ennättänyt nähdä kuin
vilaukselta. Aisakellojen ääniä kuului edeltä ja jäleltä, metsä vaan
kaikui ja mielet olivat hilpeinä.

Matkalla tavattiin yksinäinen ajaja, jonka erinomaisen huolellinen
suistaminen kiintyi heti huomioomme. Joka askeleella löystyivät ja
tiukkenivat ohjakset niin säännöllisesti aivan kuin niitä olisi kone
käyttänyt ja ajomiehen pää kallistui melkein yhtä usein katsomaan
kupeelle ja toiselle, niin ettei missään tapauksessa voinut sattua
jalkamiesten päälle ajamaan. Lähemmäksi tultua tunnettiin se Lipposeksi.

— Onko sinulla oma hevosesi? kysyi matkakumppanini.

— Omani on, vastasi Lipponen reippaasti ja kääntyi meihin päin.

— Milloinka olet sen ostanut?

— Tässä ostin viime pyhänä. Ajattelin että ajan kerran elämässäni
omalla hevosella markkinoille.

Lipponen puhui niin iloisesti, ettei siinä ollut nimeksikään tuota
entistä alakuloista juroutta, jonka olin tullut huomanneeksi mökissä
käydessäni.

— Onko tuo hevonen minkä hintainen?

— Siinä se on sadanmarkan vaiheella. Ei tämä kallis ole.

— Onpa tuolla hintaa, taitaa olla ikä-loppu.

— Tämäkö ikä-loppu, sanoi Lipponen vähän pahastuneella äänellä. Tällä
on vielä aivan kova hammas, niin että enintään jos olisi viidentoista
talvias. Näyttäähän tämä nyt vanhalta, kun ovat ajaneet niin kovin
laihaksi, vaan antaahan olla kun kesään päästään ja minä vien sen
hyville laitumille, niin syksyllä siinä on semmoinen pekuna, ettei
rikkaillakaan parempata.

— No jokohan, sanoi toverini epäillen.

— Ei väitellä, se nähdään syksyllä, puhui Lipponen vakuutuksella ja
heilautti miehekkäästi ohjaksia. Tämä näyttää vielä kerran lähtimet,
tällä on juoksijan merkit.

— Elähän mitään. Jokohan palkinnon kaappaat.

— Vähät palkinnoista, mutta hyviä tällä vielä kerran härnätään.

Lipponen innostui heti paikalla näyttämään juoksiamensa lahjoja, mutta
eipä se yritys ollut niinkään sukkelaan toimeen pantuna. Ohjastaminen
oli kyllä niin toimellista, kuin koskaan hevosmiehen voipi olla ja
huulet ne maiskuttivat ja muiskuttivat kaikki kehoitus äänet, vaan ei
sittenkään tahtonut käynti juoksuksi vaihtua. Viimein täytyi ottaa
ruoska avuksi ja nyt se tuo laiha koni mennä kaihotti vähän matkaa.
Luulin ensin Lipposta niin sääliväiseksi, ettei se tuota laihaa raukkaa
mielellään vaivaisi, mutta jälestäpäin huomasin, että hän katsoi
sitä hevosensa arvon alentamiseksi, kun ei sen lisäksi ollut oikeata
ruoskaakaan, semmoinen koivun karahka vaan.

— Nyt sen näitten, että onhan tällä jalan nousua, puhui Lipponen
iloisesti kääntyen taas meihin päin.

Me myönnettiin hänelle mieliksi, vaikka ei tuo jalan nousu
todellisuudessa olisi ansainnut ylistystä.

— Niin, kyllä tällä on jalan nousua, vaikka on noin laiha, jatkoi
Lipponen. Menisi se nytkin paremmin, jos olisi oikea nahkaruoska.
Olisiko teillä antaa vähän lainaan.

Toverini yritti erehtyä antamaan, mutta sitten hän huomasi ja sanoi
unohtuneen kotiin.

Puoli matkassa tuli talo, jossa juotettiin hevosia. Lipponen ei
joutanut kauvas juoksijamensa kupeelta, siinä se vaan silitteli selkää
ja toisen vuoron kohotteli kaulaa, jolle olikin kohotteleminen hyvin
tarpeen, kovin oli alas painunut.

— Tulkaapas katsomaan oikein läheltä, kehoitti hän meitäkin. Tämä on
teennälleen tiivisluinen ja nahka on vielä ihan irti, noin, noin,
koettipa mistä kohti hyvänsä. Silloin se ei vielä ole pilalle vanha,
kyllä tämä lihoo. Ja tulkaapas katsomaan täältä etupuolelta, niin
näetten, että siinä on kunnossaan ollessa ollut leveä rinta, eikä ne
nuokaan jalat ole rimatekoa.

Kyllä Lipponen olisi katselemista löytänyt, mutta meillä oli kiire
matkalle. Ja muuten tuo katseltavakaan ei isosti mieltä ilahduttanut,
yhtä hyvin voi ihailla hamppuloukkuakin, Lipponen jäi siinä jälelle,
enkä häntä nähnyt sen perästä kuin sivumennen kadulla. Silloin sillä
näkyi olevan reessään joku kotikylänsä mies ja keskustelusta ja
matkansa suunnasta huomasin heidän olevan menossa jäälle, missä muutkin
hevosmiehet ovat.

       *       *       *       *       *

Keväällä, lumien lähdön aikana, tallustelin taas jalkaisin tuota samaa
matkaa, jota syksylläkin. Notkelmissa lorisi vesi ja laulurastas puheli
tyynesti monitaitteisia tarinoitaan kuusen latvassa. Niitä ei voinut
olla ohiastuissaan tarkastamatta. Noista äänistä tuli ajattelemattaan
sommitelleeksi ihmis-ääniin vivahtavia sanoja. Yhden ääni jos vaipui
kuulumattomiin jälkipuolelle, niin kohta alkoi kuulua toisia edestäpäin.

Näitä kevätääniä ihaillessa saavuin Lipposen mökin kohdalle.
Muistui mieleeni hänen hevosensa ja talvellinen markkinoille meno.
Jonkunmoinen uteliaisuus kehoitti poikkeamaan mökkiin, saisi kuulla
heidän hommistaan ja jospa sieltä tapaisi sitä raikasta vettä kävelyn
synnyttämään janoonsa.

Mutta kartanolle tultua en tavannutkaan vesikorvoa ja muutenkin
näyttivät kaikki paikat niin autioilta. Navetan ovi oli heitettynä
selälleen, hatarasta latokommakosta en erottanut heiniä nimeksikään,
kartanolla ei näkynyt rekeä, eikä edes merkkiäkään, että siinä olisi
viime aikoina hevosella liikuttu. Ehkä ovat heinät loppuneet, ennenkuin
kesä joutui ja mies mahtaa olla hevosellaan niitä ajelemassa, ajattelin
siinä seisahtuessani. Samassa tuli poika ulos tuvasta, josta huomasin,
että on tässä ainakin osa joukoista kotona.

Pistäysin huoneeseen. Siellä oli vaimo pienimpäin lastensa kanssa.
Näiden kasvot näyttivät surkastuneemmilta kuin ennen, eikä heidän
toimintansa, enempi kuin koko tupakaan näyttänyt niin kodikkaalta, kuin
syksyllä. Siihen sijaan kun vaimo viime käyntikerrallani iloisesti
kehrätä hyrräsi, oli hän nyt lastensa kenkiä paikkaamassa. Siitä
vahvistui ajatukseni, ettei mies ollut lähimailla, sillä kenkätyö
kuuluisi muitten hänelle.

— Poikkesin juomaan, alotin puheen. Syksyllä kun kävin tässä, oli
teillä niin hyvää ja kirkasta vettä.

— Onhan tuota nytkin vielä vettä, virkkoi vaimo alakuloisesti nousten
noutamaan. Eipä tässä muuta ala ollakaan enää.

Nuo viimeiset sanat kuuluivat niin ikäviltä, että oikein oudostuin,
enkä osannut heti virkkaa mitään. Huomasin niistä vain että köyhyys
taitaa olla lähellä ja kun juomista odotellessani tarkastelin tupaa,
niin näkyihän se aivan selvästi ulkoapäinkin. Piimäpytyt pankolta ja
leipävarras orsilta olivat kadonneet, ja eiköhän vaan navetan ovikin
ollut auki tyhjyytensä tautta. Vaimo toi vettä tuopilla ja virkkoi:

— On tuo niin häpeätä tuoda vieraalle paljasta vettä, vaan mikäpä tässä
nyt muu auttanee.

— Tätä minä pidänkin parhaana juomana, selitin hänelle. Mutta
toisekseen, onko teillä todella niin huonosti asiat, ettei ole enää
lehmää, vaikka syksyllä sanoitte olevan kaksikin toivossa?

— Niinhän niitä syksyllä oli, sanoi vaimo huoaten, mutta nyt ei ole sen
enempi, kuin mitä tässä näkyy.

— No mitenkä ne niin menivät, ihmettelin. Ja olihan teillä sitten
talvemmalla hevonenkin.

— Niin olihan se hevonenkin, vaan sepä se saikin sen aikaan, ettei
meillä nyt enää ole lehmiä, eikä hevosta.

— Mitenkä se niin kävi?

— Niin se on kaiketi käynyt, huokasi vaimo. Suurella vaivalla sain
ensin yhden lehmän ja sitten rupesin toista kasvattamaan, mutta kun
se oli joutumaisillaan maidon antiin, teki mieheni tuon onnettoman
kaupan, että osti sen hevolahmun ja pani minun tietämättäni ne lehmät
kauppaukseen siitä hinnasta. Kyllähän sillä miehelläni oli aikomus
ansaita se hinta hevostöillä, mutta mitä ne semmoisen laihan konin
ansiot tuottivat, ne menivät ruokina jälestä ja sitten se tässä
kevättalvella kuoli. Nyt ollaan puhtailla puilla, ei ole leipää, eikä
leivän särvintä. Hevosen myöjä haki määräpäivänä lehmät pois ja nyt
tässä ei auta muu kuin lähteä kerjuulle. Sitä ei olisi tapahtunut, jos
sain lehmäni pitää. Pian minä saan leipää vaikka petäjän kylestä ja
kyllä sillä elää, jos on särvintä, vaan ilman särpimettä sillä kuolee.

— Onpa totisesti teillä ikävät ajat, täytyi minun jo myöntää. Mutta
miksikä se miehenne menikään tekemään niin typerätä kauppaa.

— Mene ja tutki kaikkien mielet, sanoi vaimo jonkunlaisella mielen
karvaudella. Sillä on ollut koko, meidän yhdessä oloajan alituinen
halu saada hevonen, vaan tähän viime syksyyn asti olen minä saanut sen
tuuman estetyksi. Mutta nyt se ei enää uskonut, vaan muka sillä syyllä
täytyy hevonen hankkia, ettei jaksa perässään vetää heiniä kahdelle
lehmälle.

— Teidän olisi pitänyt keksiä sama keino hevosen hankkimiseen, kuin
lehmienkin, että kasvattaa varsasta, huomautin hänelle.

— Parempihan se sekin olisi ollut, mönnytti vaimo, vaikka onhan se sitä
että pienikin varsa maksaa ja sitä täytyy pari vuotta elättää jouten.
Mutta mitäpä niistä enää puhuinkaan, se lama se vei ikipäiviksi ne
vähät elämiset. Nyt sitä ei enää toivoakaan oman lehmän saamisesta.

Kovin kävi vaimon mieli karvaaksi. Hänessä näkyi kyllä lujuutta, mutta
näin köyhyyden portaalle tultua tahtoo lujakin luonto lannistua. Hän
itki sydämen pohjasta.

— No, elkäähän kumminkaan aivan toivottomuuteen vajotko, koitin
lohdutella. Luulen löytyvän vielä hyviä ihmisiä, jotka antavat teille
lehmän alun ja ajan ollen voipi elämänne päästä entiselleen. Tämä
tapaus on ollut vaan miehellenne opiksi, ettei vasta antaudu niin
epävakaisiin yrityksiin.

— Saattaa olla opiksikin, sanoi vaimo pyyhkien vesiä silmistään, mutta
kyllä tämä on liika karvasta oppia. Niin köyhä kun olenkin ollut, en
ole vielä ennen tarvinnut ilmaiseksi anoa ruoka-ateriata, mutta nyt
täytyy sekin oppia... Olin toki syksyllä toivossa, että saisi noita
lapsia lähettää kouluun, kun tulette keväällä uudestaan, vaan näin se
nyt kävikin... Viikko takaperin meni mieheni valtion töitä etsimään,
josta olen viime tinkaan odottanut, mutta luultavasti menevät sielläkin
palkat ruokina, koska ei mitään kuulu. Rupesin jo tässä paikkailemaan
lasteni kenkiä, huomenna on välttämätön lähtö kylälle.

Siinä se nyt olisi ollut tarvitseva lähimmäinen tien vieressä, mutta
ainoa apuni oli muutamia vähäpätöisiä neuvoja, joista ei mahtanut olla
heille mitään hyötyä.

Mökistä lähdettyä olivat kevät-tunnelmat haihtuneet. Tuntui
niin ikävältä ajatella, että järjellisten ihmisten täytyi omain
tyhmyyksiensä ja luonnon niukan anteliaisuuden tähden kärsiä nälkää ja
kurjuutta, siihen sijaan kuin nuo vähäpätöiset lintuset elivät niin
huolettomasti, laulellen laulujansa. Päivät ne laulelivat, lennellen ja
hypiskellen, oksalta oksalle ja iltaisilla painoivat huolista vapaan
päänsä siiven suojaan ja nukkuivat aamulaululle asti. Niin ei ihminen.
Monet huokaukset hän huokasi oman ja perheensä elatushuolien tähden
ja vasta myöhällä painoi päänsä kovalle päänalaiselle, jota vielä
sittenkin kyyneleet kostuttivat.




Ihaili.


Syrjäiset sanoivat Väisäsen Leenaa vähän hassahtavaksi, mutta Väisänen
itse oli eukkoonsa varsin tyytyväinen. He asuivat pienessä mökissä
kylän laiteella. Musikoita kyllä ensi vuosina tulla tuiskahteli
ehtimiseen, vaan ne varttuivat joutuin ja niiden alottaissa
toistakymmentä ikävuottaan, ottivat talolliset niitä kilvalla
palvelukseensa, Väisäsen lapset olivat ahkeroita pienestä pitäin
ja ahkeruuden olivat he oppineet äidiltään. Tämä itse olikin oikea
työkone ja mitkä lapsista kynnelle kykenivät, niiden täytyi seurata
rinnalla. Mökin ympärillä ei saanut rikat rössöttää, eikä peltotilkut
rikkaruohoja kasvaa. Tuvassa, eikä muissakaan huoneissa, saanut näkyä
likaa, Leena hankasi pari kertaa vuodessa seinätkin hiekan kanssa
valkeiksi.

Väisänen itse oli useimmin ajoin kylällä päiväläisenä. Sillä aikaa ei
Leena välittänyt paljon ruoista, jos eivät niin rasvaisiakaan olleet,
mutta kun Väisänen tuli mökille, niin silloin piti olla parempaa ja
muutenkin puhtaus kaikissa.

— Mitä sinä minun tautta puuhaat parempaa, kielteli aina Väisänen.
Elänhän minä nämä lyhyet väliajat vaikka syömättä, kun saan
viikkokausittain olla rikasten sakean piimän ja rasvaisten lihakeittoin
ääressä.

— Vaikkapa, sanoi Leena. Mutta kyllähän minä en salli että sinä tulet
tänne nälkää näkemään. Heti sanoisivat kylällä, että Väisänenkin kävi
taas mökillään laihtumassa. Syö sinä vaan kovasti, että lihoisit.

— Syö itse, nauroi Väisänen, laihempihan sinä olet.

— Vähät minusta, Leena sanoi. Sinut minä vaan tahdon pulskistumaan,
että saan kehua toisille akoille, että pitäkääpä tekin ukkonne
tuommoisessa kunnossa.

Väisänen ei osannut muuta kuin nauraa eukkonsa huolenpidolle.
Hän söi Leenan mieliksi aika vahvasti, eikä ruoka mennytkään
tuntumattomiin. Harvassa löytyi köyhiä työmiehiä, jotka olisivat
olleet niin kunnossaan, kuin Väisänen. Terve mies kun oli, säilytti
hänen vartalonsa vanhempanakin entisen täyteläisyytensä. Voimat jos
vanhempana lannistuivatkin, niin eipä elätettävä perhekään ollut enää
suuri. Lapset kaikki olivat silloin palveluksessa ja Leena nyt yksinään
kuoputti ja kaaputti kuin kana pesällään, poikasien pois lennettyä.
Heille oli jo karttunut jonkun verran säästöäkin, kun Väisänen viimein
täydessä lihassaan ja täysissä voimissaan, vaikka muuten ikämiehenä,
muutti tuonelaan.

Leenan luonnolla ei pieniä asioita surtu ollenkaan ja isommistakin
hän pian löysi lohduttavammankin puolen. Sydämen pohjasta hän ensin
itki pitkän itkun ihailemaansa miestään juuri silloin kuin siitä henki
erosi, mutta kun hän pudisti vedet silmistään ja pani pannun poroon,
niin silloin oli suurin suru haihtunut. Pannun lämmitessä kävi hän
kutsumassa naapuritalon joukkoja toverikseen ja ihmetteli näille: — En
mitenkään olisi uskonut, että se vielä kuolee, kun oli niin hyvissä
voimissaan. Minä, kaikula olisin ennen joutanut... Mutta toisekseen,
havahti Leena. Parempi se kumminkin oli, että tuo ukko kuoli ensin. Jos
minua ei olisi, niin kukapa siitä osaisi oikeata huolta pitää. Olisivat
likoineen päivineen paiskanneet kirstuun. Mutta nyt ei uskotakaan ukkoa
vierasten varaan.

Leena lämmitti suuren padallisen vettä ja kohta oli Väisänen niin
puhdas, ettei suurennuslasillakaan olisi likapilkkua löytänyt. Parran
ajoi hän niin tarkkaan, ettei ainoankaan havenen tynkeä saanut näkyä.
Aikaa siinä meni, sillä Leena ei ollut ennen partaa ajanut ja nyt se
kumminkin piti tulla toimitetuksi niin taidolla, ettei ihon pinta
rikkaannu.

— Jokohan tuo välttää? kyseli hän muiltakin, kun oli työnsä lopettanut.

— Kyllä on hyvä, todistivat toiset.

— Ja nyt sille pitää hakea puhtaimmat vaatteet päälle.

Onneksi oli parhain paita säilynyt puhtaaksi. Housuja ei ollut
valkeita, ainoastaan siniset. Nyt olivat vaatteet saatavat sileiksi
ja Leena ei tahtonut niistä niin sileitä saada, kun olisi halunnut.
Viimein ne täytyi heittää semmoiseksi, kuin huonoilla silityspulikoilla
sai. Paitaa päälle pannessa piti hän vielä niin hellää huolta kuin
ennenkin ja kävi uunin lieskassa lämmittämässä, ettei vaan olisi
kovin kylmä. Itse tahtoi Leena sovitella kädet hihoihin, samoin kuin
housutkin, kun vaan muut olisivat vähän apuna.

Viimeksi oli tukka laitettava suoraan jakaukseen ja hivukset hyvästi
korvain taakse. Nyt ei ollut enää juuri mitään korjailemista.
Tyytyväisenä, kädet ristissä katseli Leena miestään, kun se siinä
lepäsi valkea paita päällä ja siniset housut jalassa ja virkkoi
ihaillen:

— Nyt se on kun porvari...




Alarapun aviopari.


Eihän niillä, Penja Pitkäsellä ja Reetta Reissillä, ollut alkujaan
minkäänlaista rakkautta toisiinsa, ei ainakaan semmoista, joka olisi
pakoittanut heitä naimisiin menemään. Mutta naimisiin he kumminkin
menivät. Tämä tapahtui hyvin yksinkertaisesti.

He olivat kumpainenkin laiskan totkeita työmiehiä, eikä heitä koskaan
pyydettynä palvelukseen, silloin kuin muita, ainoastaan vihon
viimeiseksi, jolloin ei enää ollut muita saatavissa. Sattuipa sitte
tulemaan, keskinkertaista huonompi ruisvuosi ja silloin he jäivät ilman
paikkaa, ei ollut ketään tahtovata. Tämmöisen sattuman varalta oli
Penjalla ja samoin Reetallakin tapana puhua joka syksy, että tokkopa
hän ruvenneekaan palvelukseen ja nyt se toteutui väkisin. Puheensa
vahvistukseksi piti Reeta joka kesä kappaviitisen potattia kasvussa ja
nyt ne olivat tasaiseen tarpeeseen. Penjalla ei ollut senkään vertaa
varustettua, olihan vaan siksi palkkarahoja tähteenä, että sai niillä
kappakymmenisen jyviä.

Toisistaan tietämättä olivat kumpainenkin käyneet eri ajoilla
pyrkimässä asuntoa Petäjämäen mökkiin ja pääsivätkin siihen. Penjaa oli
viehättänyt mökin lämmin tupa ja Reeta piti yhtä paljon mökin uudesta
saunasta, jossa sopi kenenkään häiritsemättä nukahdella mieleisiään
ruokaunia, joita hän oli aina pitänyt suuressa arvossa.

He eivät olleet koskaan palvelleet yhdessä talossa ja katselivat vähän
vieraan tavalla toisiaan, kun palvelusvuoden kuluttua ilmestyivät
Petäjämäen mökkiin huonemiehiksi. Reeta oli oikein pahastuvinaan, kun
ei hänelle oltu ilmoitettu Penjan tulosta ja sanoi että tähänkö se
tuokin vötkylä on otettuna.

— Vähemmin tulee ikävä huonemiehille, kun on useampia, nauroi mökinmies.

Penja mahtoi ajatella Reetasta samoin, mutta ei puhunut siitä muille.

Kohta tuli näkyviin, että he olivat tarpeen toisilleen. Penja oli
käyttänyt jyvänsä myllyssä, vaan eiväthän ne vielä jauhoinakaan
kelvanneet syötäväksi. Useampia kertoja hän jo mainitsi, että kukahan
joutaisi tekemään leipää, kun Reeta viimein virkkoi:

— Joutaisin tässä minä, jos nuo sattuisivat syntymään.

— Koetahan, sanoi Penja ja kantoi jauhosäkin tupaan.

Silloin se yhteiselämä alkoi. Talonväenkin vuoksi tahtoi Reeta saada
leivistä hyviä, ja että niitä tulisi paljon, leipoi hän ne ohuviksi
ja kirjaili jokaisen päällyskuoren lusikan kärellä. Penja ei osannut
edeltä päin ajatellakaan näin hyvää leipuria ja kiitollisena antoi hän
koko leivän palkasta. Tämä oli Reetan mielestä liika paljon, mutta
täytyihän se ottaa. Palkinnoksi leivästä keitti hän sitten runsaammasti
potattihauvikkaita ja syödessä survasi kuppia Penjaan päin ja sanoi:

— Tuossa on sullekin potattia.

Kurkalta kävi Penja noppamassa potatin kerrallaan. Ei saanutkaan usein
keittoruokaa, kun ei ollut keittämistä eikä pataa.

Myöhemmin hän sai vähän lihaa, vaan kun ei osannut siitä mitään
laittaa, täytyi pyytää Reetaa yhtiöön. Tämä lisäsi muut aineet ja niin
tuli toimeen ruu'an muute.

       *       *       *       *       *

Toisen kerran oli. Reeta tekemässä Penjalle leipää, kun mökinmies otti
tuon yhteen menon oikein puheeksi.

— Teitä näkyy nuo ruokapuuhat vetävän väkisinkin yhteen päin, sanoi
hän, niin eiköhän ole selvintä heittää pois tuo kurkalta syönti ja
käydä sanomassa papille, että se lyöpi leivät yhteisiksi.

— Parastapa taitaisi olla, arveli Penja naurahtaen.

— Vai semmoisia siinä rupesitte vätystelemään, torui Reeta taputellen
hymyssä suin leivän päällystä. Jos vaan vielä puhutte siitä, niin
heitän tämä leivän teon kesken.

— No näytäpä, saatatko heittää kesken, puhui mökinmies. Sitten me
uskotaan että et taivu tuumaan, vaan jos et heitä, niin silloin se on
päätettynä.

Reeta oli heittävinään leipomisen kesken, mutta tuli samassa takaisin
sillä syyllä, että eihän niitä muutkaan jouda leipomaan.

— Ei jouda, eikä tarvitse joutaakaan, teki mökinmies päätöksen. Se on
sitä myöten valmista. Ala vaan Penja varustella tarpeita pappilaan
menoa varten. Ensi perjantaina pääsette sinne minun hevosessani.

Reeta koetti olla sanoissaan vasten, mutta ääni ja kasvojen
ilmeet osoittivat selvää taipumista. Penja ei ruvennut joutavata
teeskentelemään. Eipä hän viitsinyt tarkemmin tiedustellakaan toiselta,
suostuiko tämä eli ei, lähti vaan kyselemään vähän rahaa velaksi,
yhteenmenokustannuksiin. Eräs hänen entisistä isännistään tekikin tuon
raha-avun ja Penja sai ne maksaa takaisin puuastioita tekemällä, johon
työhön hänellä oli parhaiten halua ja taitoakin.

Perjantaina he lähtivät pappilaan. Reetakin oli lopettanut
teeskentelemisen. Mitäpä se pitkittämällä parani, kun on kerran mies
saatavissa, eikä ole omista eväistä paljon kehumista.

Heti kuulutuksen perästä he rupesivat rehellisesti yhteen ruokaan
ja jopa välistä pistivät supakkata keskenään, kuten rakastuneet
ainakin. Ne mahtoivat olla tulevaisuuden tuumia, sillä Penja ryhtyi
kohta nikkaroimaan. Olipa höylää ja rahaa lainaksi hakiessaan saanut
puolen tusinaa teurastettuin eläinten sarvia, joista vuoleksi ja
laittoi Reetalle oivalliset imurit pakottaville selkäverille. Itseään
varten hän ne etupäässä teki, mutta saattoihan niillä valmiilla
pelillä masautella pois liikoja veriä lähimmäisenkin hartioista. Eikä
kulunutkaan monta viikkoa, kuin ympäristöllä tiedettiin yleisesti,
että Reeta on oivallinen kuppari. Kupattavia alkoi käydä tihkipäätä,
niin että sarvia täytyi laittaa paljoa enemmän. Jopa haittoivat talon
emännätkin kotiinsa ja siellä kulettivat talosta taloon, jossa Reetalla
oli hyvää elämätä pitkäksi ajaksi. Kotiin tuotavaksi kertyi sieltä aika
nivakka särvinaineita ja joku penni rahaakin.

Sillä aikaa veisteli ja lepäili Penja yksinään kortteerilla. Ei hän
paljoa särpimiä kaipaillut, kunhan oli kirjattua leipää. Mutta kerran
sattui leipäkin loppumaan ja Reetalle tuli palattuaan kiire teko. Siinä
kiireessään heitti hän päällykset koristelematta ja leipoi leivät
sileiksi. Mutta siinäpä tuli erehdys. Penja oli pitkää rupeamata
viettäissään käynyt äreämmäksi entistään ja kun ruualle ruvetessaan
näki leivät kirjailemattomiksi, alotti hän siitä juonipuheet.

— Tuollaisiako sinä teitkin, etkä kirjannut, alkoi murista.

— Välttää ne ilmankin, syö vaan pois, kehoitti Reeta.

— Enpään syö, syö sinä.

— Syön minä ja syöt niitä vielä sinäkin.

— Enpään syö, vie vaan pois.

— Ettäkö tosissasi olet? kysyi Reeta.

— Mitäs et kirjannut. Siinä on.

Penja heitti leivän Reetan syliin ja paiskautui vihoissaan nurkkaan
maata. Nyt näki Reeta, että se on täyttä totta, eikä auttanut muu, kuin
ruveta houkuttelemaan.

— Elä hyvä Penja suutu, minä teen ensi kerralla kirjaleipiä.

— Mistäpä sinä tehnet, kun mätit kaikki jauhot tähän taikinaan.

— Minä otan velaksi?

— Kuka sinulle antaa velaksi?

— Antaa se Peltolan emäntä, kun minä vien sille aluksi rahaa?

— Mistä sinulla rahaa on?

— Kuppauksista sain.

— Sait lampaan päitä ja sokeita ahvenia, vaan et rahaa.

— Aivan rahaa sain, kun vedin toista kymmentä sarvea Ruhmu-Riston
hartioihin, kehui Reeta.

— Ruhmu-Riston hartioihin, jamasi Penja, sillä tuo tieto ei häntä
ollenkaan lauhduttanut. Mikä se senkin laiskan hartioita pakottaa.
Vieläpä tätä rötköä kupata!

— Kuppasin minä, kun tahtoi ja otin rahat pois.

— Otit sinä, mutta pane mieleesi, että elä mene toista kertaa
semmoisten kanssa saunaan.

— Mikä siitä on. Hyhpä toki! sanoi Reeta, joka ymmärsi Penjan mielialan.

— No koetapa! kiivastui Penja. On niin lähellä, etten jo nyt anna
hantsausta.

Hän kiivastui niin, että kohosi ylös nurkastaan ja silloinpa ei enää
Reeta uskaltanut virkkaa poikkipuoleista sanaa.

Tästä alkaen joutui hänen ammattinsa tarkastuksen alaiseksi. Vaimoväkeä
sai kyllä kupata kuten ennenkin, mutta jos miehiä oli, silloin piti
Penjan päästä istumaan saunan penkille. Siinä hän hikoili uskollisesti
alusta loppuun, ja hyvin epäilevästi poistui niinkin vähäksi ajaksi,
kuin tarvitsi ulkoa noutaa löylyvettä saunaan. Hikoilemiseen nähden
olisi Penjan sietänyt saada hyvä palkka, mutta enintään sai vaan
kahvikupin, eikä kaikistellen sitäkään. Hänellä oli omat merkkinsä,
että ketä on enin epäiltävä.

— On se tuo Penja saanut pulskan eukon, imartelivat muutamat. Vieläpä
niin osavan kupparin.

Tämmöisten lauseiden lausujat saivat olla varmat, ettei tarvitse olla
kahden kupparin kanssa.

Tämä järjestys ei ollut tulopuolelle ensinkään eduksi. Kaikki saaliit
menivät leipänä ja särvinohtinata sai palkita kirjattu leivän kuori,
johon ruokajärjestykseen Penja olikin aivan tyytyväinen. Reeta siitä
välistä vähän juonitteli, mutta minkäs taisi, kun mies oli heittäytynyt
niin hyväksi, ettei eronnut eri työpaikkoihin. Kerran hän jo siihen
kuivuuteen työlästyi, niin että teki ankaran syytöksen.

— Mitä sinä minusta otit, kun et laita mitään? sanoi hän.

— Minäkö sinut otin? kysyi Penja puolestaan.

— Kukas muut, kuin sinä?

— Itsehän sinä tulit.

— Niinkuin sinä tahdoit.

— Minäkö tahdoin? Sanopa, milloinka minä sinua tahdoin?

Eihän sitä Reeta voinut miten muistaa, kuin ei mitään tahtomista ollut
ollutkaan.

Semmoisena heidän elämänsä pysyi sitten ainaisesti. Penja ei luopunut
koskaan luulostaan ja vaatimuksestaan, ja kun Reetakin niihin tottui,
ei niistä syntynyt tämän suurempia riitoja. Ruokapuoli se ei tullut
koskaan sen runsaammaksi, mutta kun heille ei joukkoa lisääntynyt,
pysyivät he leivissä ja saivat siksi vaatettakin, että huonetöissä
tarkenivat.




Hessu.


Tämä oli hänen yleisesti tunnettu nimensä, jonka mainittua jokainen
paikkakuntalainen ymmärsi, että oli puhe suutari Hessusta.
Tupa-ammatissa oli hänen luonteensa taipunut erittäin leikilliseksi
ja sellaisena se pysyi kaikissa tilaisuuksissa, silloinkin kuin hän
muutamien saapasparien tehtyä hippasi kaupunkiin ja siellä mitä
kiireimmin joi itsensä juovuksiin. Tämän nautinnon vuoksi teki hän
työtä ainakin yhtä ahkerasti kuin köyhä perheen isä kymmenen lapsensa
elatukseksi. Toinen kiihoittaja ahkeruuteen oli se, etteivät muut
suutarit ennättäisi pistäytyä hänen alueelleen. Harvemmin sitä
tapahtuikaan, paitsi joskus, kun talven lähestyessä sattui Hessulle
säästymään rahoja useampia markkoja ja niiden juonnissa viipyi niin
kauvan, etteivät puutteisimmat jaksaneet avojaloin odottaa varsinaisen
suutarinsa tuloa. Paljon hän pahoitteli tällaista virkansa laimin
lyömistä ja tuli siitä syystä joskus lausuneeksi paheksumisensa koko
juomapuuhaan.

— Eikö se olisi muutenkin hyvä vähentää niitä ryyppypäiviä, neuvoivat
tuttavat.

— Yhteen ikälukuun se tulee, missäpähän aika kuluu, kun eivät vaan
ihmiset tulisi turhaan odottamaan, puhua lirpatteli Hessu omituisen
sukkelalla puhetavallaan.

— Vaan olisipa siitä kukkarokin hyvillään, jos vähentäisi niitä
ryyppypäiviä.

— Eikö mitä, selitti Hessu naurahdellen. Suu on minun kukkaroni ja se
on sitä enemmin hyvillään, kuta useimmin siihen antaa.

— Sepä on väärin kaataa kaikki omaan suuhunsa. Olisit ennemmin
hankkinut joukkoa ja elättäisit sitä, kun et muuten osaa tallentaa.

— Vai joukkoa! kauhistui Hessu. Mihinkäs minä silloin joutuisin, jos
niiltä leipä loppuisi. Niille ei kävisikään sanominen, että pidetäänpä
viikko lomaa, niin kuin minä nyt sanon aina suulle, kun loppuu rahat ja
punssi.

Työhön ryhdyttyä oli Hessu erinomaisen ahkera. Ikä ja tarkka naskalin
reikään tähtääminen olivat kuluttaneet näön, että täytyi hyvin läheltä
katsoa, ja siinä asennossa, saappaan teos leuvan alla, näytti hän
vähäisine vartaloineen ja pienine piikkipartoineen aivan siltä, kuin
orava istuisi käpy sylissä. Eikä hän tästä käpristyneestä asemastaan
suoristunut silloinkaan, kuin tarvitsi kääntyä puhetovereihinsa,
joina hän mieluummin piti kunkin työtalonsa lapsia. Niille hän keksi
kymmenetkin eri ehdot, jotka olivat suoritettavat, ennen kuin rupeaa
tekemään uusia kenkiä. Milloin heidän oli palkinnoksi itkettävä,
milloin naurettava; milloin taas kapaloitava kissoja ja kammattava
niiden päitä. Näitä sovinnoita tehtäissä oli Hessun ääni niin
lapsellisen lempeä ja samalla niin vakava, ettei lasten mieleen koskaan
tullut ajatus, että he olisivat narrina, sillä syyttä itkeminen ei
ollut niinkään helppoa. Kerrankin kun muuan pieni poika koetti turhaan
saada itkua aikaan, ehdotteli se että kun veli vähän löisi, niin sitten
se lähtisi paremmin. Kissojen kapaloimisessa taas päin vastoin tahtoi
tulla itku työksi, kun kissalla oli kynnet, joilla se koki vastustella
tuota hänelle vastenmielistä vaatetustapaa. Mutta kun tehtävä oli
onnistunut ja saatu varma lupaus uusista kengistä, niin silloin lapset
hyppelivät ilosta Hessun ympärillä ja syleilivät häntä kuin parasta
ystäväänsä ainakin.

Oli loppupuoli viikosta, kun vein Hessulle lapikasten tekeet. Hän
epäili, tokko ennättäisi niitä sillä viikolla valmistaa, kun näet
pitäisi lauvantaina käydä kaupungissa.

— Antaa jäädä siellä käynnin toiseen aikaan, esittelin hänelle.

— Ei se soveltuisi heittää toiseen aikaan, puhua lipatteli hän
naurahdellen.

— No, eiköhän tuo kumminkin soveltuisi, esittelin edelleen.. Minulla on
lauvantaina kaupungissa käynti ja koetan siellä toimittaa suutarinkin
asiat.

Hän näkyi arvaavan ajatukseni ja yhä enemmän leppyisenä teki esteitään:

— Ei ne nyt tällä kertaa tulisi minun asiani muilta toimitetuksi,
itseni siellä pitää olla.

Olin jo edeltäpäin arvannut, ettei Hessua niillä tuumilla saa estetyksi
pois kaupungista, kun se oli nyt niin lähellä ja rahaakin irtautui
viikon työstä parin kolmen pullon hinta. Ne olivat välttämättä vietävät
pois, etteivät jääneet sunnuntain yli mieltä vaivaamaan. Päätin heittää
lapikasten tekopalkan sillä kertaa maksamatta, että jäisihän se
säästöön toisen viikon varaksi, mutta Hessupa piti lähtöäni silmällä ja
tuli hyvin nöyränä pyytämään niitäkin penniä.

— Minä maksan ensi viikon aikana, antaa olla tallessa sinne asti,
esittelin hänelle.

— Tallellahan ne olisivat, vaan antakaa nyt kumminkin, kyllä minä teen
iltaan mennessä ne kengät valmiiksi, neuvotteli Hessu.

Pistin kouraan ne muutamat lantit, jotka hän määräsi palkakseen, minkä
otossa hän aina oli hyvin tunnollinen, varsinkin kun ne olivat näin
pyytämällä saatavana. Viivyttelemättä kiirehti hän työpaikkansa ääreen.

       *       *       *       *       *

Oli jotenkin myöhä, kuin jouduin palautumaan kaupungista. Aurinko
painui mäen taakse ja leikkuuväkeä kulki työpaikoiltaan viettämään
lepopäivää. Pari kaupungista palautuvaa ajoi kotiinsa päin.

Peltojen ohi tultua metsäiselle matkalle ei siellä näkynyt enää
ketään. Mutta tuolla ojelmuksen luona tuli jalkamies ja hämärässäkin
huomasi, että sillä on kiire. Takin helmat huiskivat kahden puolen ja
jalat vippasivat vilkasta neliä. Ajattelin ensin, että sieltä tulee
jokin hätäsanoman saattaja, ennen kuin huomasin että suutarihan se
onkin, jolla on oma kiireensä. Kohdalle ehdittyä pysähtyi hän ottamaan
muutamia käymäaskelia ja kysäsi:

— Vieläköön tapaan puodit auki?

— Jo hyvinkin, aivan oiisi kiireellä, vakuutin hänelle toivossa, että
jos ennättäisivät sulkea kiinni.

Vasta matkan päästä muisti hän kääntyä sanomaan, että kengät ovat
valmiit ja tervatut. Vastausta hän ei enää joutanut kuuntelemaan, näin
vaan miten kepeästi kantapäät kohoilivat ja takin liepeet leuhtoivat
mennessä.

Asunnolle ehdittyäni menin katsomaan kenkiäni ja näin että niiden
ompelemiseen oli Hessu pannut parhaan taitonsa, eikä siis ollut ihme,
jos päivä kuluikin täperälle.

Sunnuntai-aamuna läksin kävelemään kirkolle. Raikkaassa aamu-ilmassa
tuntui poistuvan kesän kolakkuus. Raukeita, kesän kävelystä kyliänsä
saaneita lehmiä seisoskeli tien vierellä ja keskellä tietäkin. Kellokas
oli ensin pysähtynyt, sitten sitä mukaa toiset ja siinä asennossa ne
seista luuhottivat, taikka paneutuivat pitkäkseen, lähelle puolta
päivää, ellei paimen käynyt hoputtamassa aitaukseen. Tietä ajavat
saivat sivuuttaa jos tahtoivat, itsestään ne eivät väistyneet,
ennenkuin pyörä kovasti jysähti.

Kaupungin läheisyyteen ehdittyäni alkoi aurinko paistaa korkeammalta.
Kaduilla vallitsi sunnuntaiaamun hiljaisuus. Vasten päivää oleva
katuvieri näytti niin leppoisen lämpimältä. Siinä liikkui joitakuita
ihmisiä aamukävelyllä, muutamat taas olivat menossa kirkkoon, sillä
etäämpää kuului jo huomenkellojen kumahtelu.

Mutta tuolla katuvierellä oli jotain erityisempää, sillä useampi
seisahtui siinä ohi mennessään ja pari pientä poikaa eivät näkyneet
raskivan siitä erotakaan. Päätin tehdä pienen mutkan ja kulkea tuon
kautta. Viittavälin päästä näin että ihminen siinä on ja aivan tuttu
mies onkin.

— Mikä tekeminen teillä siinä on, sanoin pojille.

— Me on tuota Hessua pyydetty kilvan juoksuun, kun se kehui meille
piisaavansa, ilakoivat pojat.

— Ehkä on parasta, että erootte pois ja juoksette keskenänne, neuvoin
pojille.

— Niin, niin... sammalsi Hessu. Kyllä minä jos lähtisin... vaan en minä
nyt lähde... tässä on niin lämmin ja hyvä olla...

Lämmin siinä kyllä oli, mutta muuten ei olo erittäin hyvältä näyttänyt.
Alustana oli mukulakivistä laskettu katukäytävä ja tyynynä rakennuksen
kiveys, jonka nojassa pää retkotti epämukavassa asemassa. Avonainen,
melkein tyhjäksi juotu punssipullo seisoi vierellä odottelemassa,
saadakseen ystävälleen tehdä viimeisen palveluksensa. Mutta tuo
ystävyys teki sen ettei ollutkaan enää voimia nousta ylös jatkamaan
matkaansa. Siinä hän nyt vietti sunnuntain ihanata aamupäivää, yltä
ja päältä likaisena, kun oli vieriksinyt yönsä milloin missäkin
soukkelossa.

Tuli taas toisia ohi kulkevia ja joku virkkoi:

— Siihenpä on suutari uupunut. Eikö lähdetä kirkkoon?

Sen verran oli Hessussa vielä tolkkua, että tajusi hänelle puhuttavan
ja tehden onnistumattoman ylösnousu-yrityksen, rupatteli:

— Kissa ryökäs, kyllä minä pääsen, jos vaikka kirkkoon, vaan en minä
niiden pikku poikain kanssa...

Siihenpä se lähtö raukesi aikaihmistenkin kanssa ja luultavasti mies
piti paikkansa, kunnes poliisi yhytti ja saattoi ennen tunnettuun
olopaikkaan.

       *       *       *       *       *

Seuraavan viikon puolivälissä palasi Hessu kaupunkimatkaltaan.
Hänen istumisesta käpristynyt ruumisraiskansa oli pitkällisestä
syömättömyydestä ja paljosta juonnista mennyt yhä surkeammaksi. Päälle
päätteeksi oli jalkakin särkynyt retustellessa, että hädin tuskin
pääsi liikkumaan. Nyt eivät taas entiset varallisuudet olleet mieltä
vaivaamassa, ainoastaan vanhat vaatehetvanat päällä ja haihtumaisillaan
oleva punssin kihonen päässä.

— Joko viimeinkin tulivat kaikki asiat toimitetuksi? kyselivät muut.

— Jopa tulivat, myönnytti Hessu. Nyt pitää taas ryhtyä työhön. Mutta
kissa ryökäs kaikkiakin, kun särkyi jalkani.

— Miten se särkyi?

— Enhän minä muista sitäkään. Arestihuoneessa vaan heräsin nyt viime
kerralla, kun nilkkaani alkoi oikein kolottaa.

— Joko siellä arestissa piti olla montakin kertaa?

— Ei toki tarvinnut olla kuin kahdesti tällä käyntikerralla, kertoi hän
hyvillään.

Pari päivää ennätti Hessu ruokailla ja tehdä työtänsä, kun poliisi tuli
noutamaan entisistä humalasakoista vedelle leivälle. Kenkä oli kesken
ompelun, kun tämä ilmoitti asiansa.

— Voi kun tulit pahalla aikaa, tässä jääpi työ kesken, päivitteli Hessu
ja veteli ahkerasti pikilankaa.

— Saat siltä tehdä töitäsi, kun maksat sakon rahalla, neuvoi poliisi.

— No rahan toivossako ne minua niin alituistaan sakoittelevat, puhui
Hessu jonkun verran kyllästyneenä. Eikö ne vielä tiedä, että minä
kannan tarkasti joka pennin sinne juomakauppaan. En minä ennätä ommella
niin paljoa, että heille vielä ilman edestäkin antaisin.

— Ei se ruunu sinun rahojasi himoitse, selitti poliisi, vaan kun sinä
olet juovuksissa, niin siitähän sinua aina sakoitetaan.

— Minkäs minä sille taidan, kun juomat ovat semmoisia, että niistä
tulee juovuksiin?

— Joisit vähemmän, taikka et ollenkaan. Tarvitsisit ne vähät ansiosi
muuhunkin, neuvoi poliisi totisena.

— Kyllähän ne tarvitsisi, myönnytti Hessu mielellään. Vaan kun siihen
juontiin on kerran tavastunut, niin mihinkäpä siitä pääsee.

— Eiköhän tuo mieliteko rupea vähenemään, kun käyt taas vettä ja leipää
rippailemassa.

— Enpä usko. Olisi se jo osannut vähetä. Mutta ihan paikallako minun
täytyy lähteä?

— Eipä tässä jouda enää kauvan virantelemaan. Ala vaan laittautua
taipaleelle.

— Kissa ryökäs kaikkiakin, kun jäi vielä monet kengät tässäkin talossa
tekemättä.

Pikku poika tuli paraiksi näyttelemään paljaita jalkojaan, että niihin
pitäisi kengät olla. Hessu unohti heti vastoinkäymisensä ja alkoi mitä
herttaisimmalla tuulella ollen antaa neuvoja vastaisen varalta.

— Niin, kyllä minä tulen muutamain päiväin perästä tekemään, selitti
hän. Vaan sillä aikaa sinun on pidettävä jalkopohjat hyvässä voiteessa,
etteivät kulu... Ja koppakengätkö ne sitten tehdään?

— Koppakengät ja vielä naukuvat, selitti poika.

— Niin ne tehdäänkin. Mutta sinun pitää sillä aikaa, kun minä olen
kylässä, kerätä naukuja. Laita semmoinen pieni pussi ja kun näet, että
kissa rupee naukumaan, niin juoksuta silloin kissan suun eteen ja kun
on herennyt naukumasta, niin solmia pussin suu tarkasti kiinni, ettei
nauku pääse pois... Muistatko nyt kerätä, muuten et saa naukuvia kenkiä.

Poika arveli vähän, mutta asia oli niin miellyttävä, että täytyi
katastella, missä se aina tarvittava kissa olisi ja mahtaisiko siltä
nyt jo saada tuota puuttuvata ainetta.

Hakumies alkoi panna kiirettä. Jatkaen keskusteluaan pojan kanssa,
laitteli Hessu kapineitaan kokoon ja kun oli ne saanut paikoilleen,
veti takkikulun päälleen, jolloin oli kaikki valmiina. Pari markkaa
pyysi hän tehdyn ja vastaisen työn päälle matkarahoiksi. Mutta
mahdollisesti ne solahtivat jo matkan alussa suuhun ja niin sai hän
nälkäpäivät kärsittyään palata kovasti kurisevalla vatsalla pitkän
matkan työpaikalleen takaisin.

Tästä ei Hessu koskaan valittanut, hän otti elämän tyytyväisesti
vastaan semmoisena kuin se oli. Nautti, kun oli nauttimista, kärsi, kun
sitä tahdottiin, ja palveli näin yhteiskuntaa voimiensa mukaan.




Varosen jouluharmit.


Oli jouluyö. Harmaisen koivukon keskellä seiso; korkea maalaiskirkko,
sekin huurteisena aina huippuunsa asti.

Aamupuoleen yötä alkoi saapua ensimäisiä juhlavieraita kaukaisimmista
kylistä. Ne olivat iltayöstä vähän nukahtaneet ja sitten ennen puolta
yötä lähteneet matkalle, ajatellen satoja kynttilöitä ja loistavia
kynttiläkruunuja, jotka toimittivat heille joulukuusen virkaa
yhteisessä suuressa joulusalissa.

Myöhemmä ajavain silmää ihastutti etäälle loistava valo kirkon
monista ikkunoista, joka pimeässä yössä näytti niin salamyhkäisen
juhlalliselta, että tulijain sydämet ilosta sykähtivät. Kirkon lähellä
täyttyi tie katkeamattomaksi jonoksi hevosia, jossa tiuvut ja kulkuset
verkalleen soida lerkuttivat. Siinä tuli monen muotoisia ajopeliä ja
ajajia, vaikka vaatteukselleen melkein yhtä lajia: yksi tai kaksi
harmaalla huivilla päällystettyä, suippenevaa myttyä reen perässä ja
siinä sivulla tai sevin puolella ajomies, lammasnahkakauluksineen ja
hattuineen. Kirkon aitauksen portilla nämä mytyt vierähtivät reestä
maahan ja lähtivät jaloillaan tallustamaan kirkkoon. Hatuille jäi
huoleksi hevosten sijoittaminen kirkon-ajaksi.

Viimeisinä saapuivat isäntä ja emäntä Varoset kahdensa ajaen. Hekin
seisauttivat aitauksen lähimmälle portille ja emäntä nousi reestä,
kopistellen heiniä turkistaan.

— Tässäköön me yhdytään kirkon menojen loputtua, arveli emäntä.

— Yhdytään vaan tässä, myönti Varonen. Mutta mihinkään tänne sopii
hevonen, näyttää niin täydeltä.

— Vie kirkon tuolle puolen, siellä on enempi tilaa, neuvoi emäntä

— Taitaa olla siellä.

— Kuulehan. Minä otin mukaan kaksi kynttilää, sanoi emäntä. Ota sinä
toinen, niin näet, jos sattuisit jäämään takapuolellekin.

— Enpä minä muistanut ottaa kirjaakaan. Eikö tuolla nähne yksillä
tulilla.

Varonen istuutui rekeensä ja alkoi pujotella joukon lomitse.

Emäntä kiirehti vaimoin ovelle, ehtiäkseen istumapaikalle. Ruunuista
loisti häikäisevä valo hämärästä tulleen silmiin ja täytti mielet
juhlallisilla tunteilla. Hiljainen sohina syntyi sijoittelevan kansan
liikkeistä, johon silloin tällöin yhtyi kovempi juhlallinen kaiku, kun
kirkon palvelijat kulkivat sakariston ovista.

Alhaalta ei emäntä Varonen enää löytänyt tyhjää paikkaa, kun ei
haluttanut tunkeilla. Hän peräytyi ovensuuhun ja nousi parvelle. Siellä
oli vielä tyhjää tarpeeksi, mutta valoa niukemmalta. Hän sytytti
mukanaan tuomansa kynttilän, pystytti sen eteensä ja asetti virsikirjan
siihen viereen.

Kohta alkoi kaikua tuon tunnetun "Lauluja nyt laskekaa" jouluvirren
sävelet. Koko sydämen hartaudella yhtyi siihen emäntä Varonen, mutta
isäntä Varonen, joka oli saanut paikan alhaalla lähellä ovea, otti osaa
ainoastaan kuuntelemalla. Miesten puolella ei muutkaan ottaneet niin
yleisesti lauluun osaa, oliko siihen sitten syynä äänivarain puute,
vai heittivätkö vaimojensa huoleksi, jotka hujauttelivat niin, että
lukkarikin aivan turhaan vaivasi itseään huutamalla sekaan.

Unisia silmiä ei näkynyt ollenkaan, ei saarnankaan aikana. Nekin,
jotka eivät käsittäneet saarnan sisältöä, pysyivät virkeinä ulkonaisen
juhlallisuuden vaikutuksesta.

Isäntä Varonen kuunteli saarnan alkupuolta hyvinkin tarkkaavaisesti,
kunnes hänen silmänsä yhtyi muutamaan kynttilään, joka oli kallistunut
ja valoi lakkaamatta rasvaa jalustalle. Huomaamatta kohosi jo Varonen
istuiltaan mennäkseen korjaamaan, kun tuli ajatelleeksi että se on
sopimatonta. Täytyi vaan nähdä, kuinka kynttilä kului harmittavan
nopeasti, eikä sille voinut mitään. Hän koetti kääntää silmiään
toisaanne ja ajatella, että pitäjään yhteistä tavaraahan se on, mutta
väkisin siihen silmä kääntyi ja papin saarnan kuuleminen hämmentyi. Tuo
huolettomasti asetettu kynttilä vaivasi mieltä, kunnes se oli palanut
loppuun ja tuiskahtanut sammuksiin.

       *       *       *       *       *

Päivän valettua olivat kirkonmenot ohitse ja joukot virtasivat ulos
kirkosta. Jokaisella oli kiire joutua ensimäisinä matkalle, ettei
jäisi hitaitten kanssa yhteen joukkoon. Emäntä Varonen meni määrättyyn
paikkaan odottamaan toveriaan. Hän sai seista pitkän aikaa portilla,
eikä miestä näkynyt. Viimein se tuli taluttaen hevostaan.

— Missä sinä niin pitkään virakoit? kysyi emäntä jo ulompaa.

— Missä! virkkoi Varonen kiukkuisella äänellä. Kun rosvot, hylyt, ovat
vieneet mäkivyöt ja suitset.

— No elä nyt, ihmetteli emäntä..

— Niin nuo katalat ovat tehneet ja miten täältä nyt pääsee
kotiinsakaan. Voi sen...

— Elähän kovin kiukkuille juhlapäivänä, houkutteli emäntä.

— Kiukkuileisi sitä jos kuka, kun uudet, vasta ostetut hevosvärkit
varastetaan. Hirteen semmoiset...

— Koetetaan kärsiä vahinko, lohdutteli emäntä. Kun päästäisiin taloon,
niin otetaan suitset lainaksi.

Muuta keinoa ei ollut ja Varosen täytyi lähteä hevosta taluttamaan
lähimpään taloon. Sieltä he saivat siksi lainaa, että pääsivät
paluumatkalle.

Vaikka emäntä aina vähän päästä muistutti miestään kiukkuamisesta, ei
tämä yhtä kaikki malttanut pitkältä olla äänetönnä.

— Siihen kostoon ne parikymmentä markkaa nyt menivät, puhui Varonen.
Olisi ne varkaan hyväksi välttäneet huonommatkin. Johan minä ostaissani
hekkoilin ottaa halvempihintaiset, vaan tulin sitten ostaneeksi nämä,
kun luulin saavani itse pitää.

— Ei se niillä rikastu, jos on vienytkin, sanoi emäntä ja kääntääkseen
miehensä ajatukset toisaanne, alkoi puhua kirkkotoimista.

— Kyllä saarnasi rovasti kauniisti ja aivan näkyi heltyvän kyyneliin
asti, kun puhui, ettei Jeesuksella ollut kätkyttä, ainoastaan tallin
soimi vuoteena.

Hän luuli jo miehensäkin ajattelevan samaa, kun tämä vähän aikaa vaiti
oltuaan alotti:

— Olisi siellä tallissa ollut vanhat mäkivyönresut ja jos minä älysin
ne ottaa, niin varmaan olisivat säilyneet.

— Voi kun sinä olet tuohon maailman tavaraan kovasti kiintynyt, puhui
emäntä nuhtelevasti. Et sinä osaa enää mistään muusta ajatella.

Varonen itsekin mahtoi tuntea vikansa ja koetti pysytellä loppumatkan
äänetönnä. Muiden joukkojen seuraan päästyä hän ei kumminkaan
malttanut olla ottamatta aina uudestaan puheeksi noista kadonneista
kapineistaan. Kävipä hän pitkiä joulunpyhiä viettäissään puhumassa
siitä naapuritaloissakin. Ennen Tahvanan iltaa, ei olut ketään niillä
seuduin, joka ei olisi tietänyt, mikä vahinko Varoselle on tullut ja
kuinka harmissaan tämä siitä oli.

       *       *       *       *       *

Seuraavan arkipäivän iltana muuttui Varosen mieli iloiseksi ja hän
tuli hyvissään kertomaan emännälleen, että nyt ne mäkivyöt ja suitset
löytyivät.

— Mistä ihmeestä? kysyi emäntä kummastellen.

— Tuo Takaliston mökin Tuomas oli ottanut ja toi nyt hämärissä pois.

— Mitä tuo sanoi, kun toi?

— Sanoi tulleen itselleen ereyksen. Ei sanonut oman puolellaisilta
varastavansa ja syytti minua, kun olen vienyt hevoseni toiselle puolen
kirkkoa.

— Ja mitä sinä siihen sanoit?

— En sanonut erittäin mitään, olin hyvilläni, kun sain omani.

— Jo minä olisin sanonut ja sanon, kun näen, että semmoista lähimmäisen
rakkauttako hänellä on, ettei sitä suurina juhlinakaan riitä kuin
toiselle puolen kirkon, puhui emäntä kiivastuen vääryyttä vastaan.

— Elä mene sanomaan, kun antoi pois, houkutteli Varonen.

— Vaikka kolmasti, sanoi emäntä pysyen aikomuksessaan. Niin
häpeemättömälle rosvolle täytyy sanoa suoraan. Nyt sinä kyllä sitä
puollat, vaan entäs kirkolta tullessa? Muisteleppas...

Varonen jäi äänettömäksi ja poistuessaan mutisi, että aina sillä tuolla
eukolla on muistuttamista, kertoipa sille onnesta tai onnettomuudesta.




Oja-Taavetin lasku.


Taavetti Hynystä kutsuttiin kylän kesken Oja-Taavetiksi, vaikka hänen
työaloihinsa kuului halon hakkuu, aitojen latominen ja niityn raivuu
yhtä hyvin kuin sekin, josta olivat arvonimen johtaneet. Kaikissa
näissä töissä oli Taavetti täydellinen mestari. Ojaa luodessa hän ei
kaivannut reunuspuita, se syntyi silmätarkalta tarpeeksi suora, samoin
halkopinot ja aidat. Mitä taas niityn raivaamiseen tuli, niin siitä
sai olla varma, ettei Taavetin tasoittamia jälkiä niittäissä viikate
juuriin tarttuillut.

Työn kunnollisuuden lisäksi oli hän palkan suhteen tuiki kohtullinen,
eikä koskaan erehtynyt liikoja vaatimaan. Rahasta ei ollut puhettakaan,
kaikki maksun määrät tehtiin jyvissä. Puolitoista kappaa päivältä omin
ruokinsa oli Taavetin taksa työpalkkaa määrätessä ja harvoin se siitä
sivuutti. Ei hän tarvinnut kuin kerran kävellä latoalan yli, kun tiesi
sanoa montako kappaa kantojen vääntämisestä pitää tulla. Ja kun työ
tuli tehdyksi, näkyi heti että lasku sattui paikalleen.

Moni isäntä piti Taavetin niin uskottuna, etteivät käyneet itse
mittaamassakaan työaloja, uskoivat sillä miksi Taavetti ne ilmoitti.
Eikä näistä koskaan tullut jälkipuheita.

Mutta tätä heidän ei kumminkaan olisi pitänyt tehdä, se vei
lopputilissä Taavetin saalispuolen kovin vähäksi. Tämä tuli ilmi
seuraavalla tavalla.

Taavettia alkoi vaivata vanhuuden heikkous. Muutamana talvena vei jo
niin voimattomaksi, ettei jaksanut metsään mennä, vaan täytyi jäädä
makailemaan. Nuorempana hän ajoi vähät sairaudet pois tervavedellä,
mutta nyt ei ollut siitäkään apua, vaikka kuinka olisi kulautellut.

Muut arvelivat tautia kuoleman sanansaattajaksi ja Taavetti myönsi
aivan levollisesti, että voipipa olla.

Kohta oli kinkerit naapuritalossa ja yleisen tavan mukaan hommattiin
pappi käymään sairaan luona. Taavetti kun ei ollut mikään ulkokullattu,
niin ei hän tekeytynyt tavallista huonommaksi, vaan nousi seisalleen
tekemään papille tervehdyskumarruksen ja jäi sitten istua karjottamaan,
kopistellen siinä puhetta alotellessa piippuansa.

— Onko se Hynynen halunnut minua puheelleen? kysyi pappi hupaisella
äänenpainolla, kun näki ettei sairaansa tila ollut huolestuttava.

— Niinhän sitä tässä tuumattiin, vastasi Taavetti väännellen piippunsa
vartta.

Ehkä oletkin äijä muiden kehoituksesta kutsunut, ajatteli pappi ja
kysyi:

— Onko ne synnit ruvenneet omaatuntoa vaivaamaan?

— Ei nuo erittäin, vastasi Taavetti yhtä yksinkertaisesti, kuin jos
jalkain kolotuksesta olisi ollut kysymys.

Papilta yritti päästä röhänauru, mutta sai kuitenkin pidätetyksi ja
arveli:

— Ei taida syntiä ollakaan.

— Eihän niitä erittäin paljon ole, sanoi Taavetti ja näytti rupeavan
muistelemaan.

— Onko kuitenkin vähän, arveli pappi hymyssä suin.

— On, onhan niitä vähän, myönnytti Taavetti katsoen allapäin lattiaan.
Mutta pian hän kohotti päätänsä ja sanoi:

— On minulla hyviäkin töitä.

— No mikäs hätä tässä sitten onkaan, sanoi pappi nauraen. Ehkä
jäisitkin saaliin puolelle, jos lasku tehtäisiin.

Taavetinkin suu hymähti vähän nauruun, kun virkkoi:

— Eihän tuota tietäisi.

— Pianhan ne tässä tutkitaan, sanoi pappi tekeytyen vakavaksi.
Luetteleppa ensin synnit ja sitten hyvät työt, niin arvaillaan.

Taavetti rupesi ajattelemaan.

— Enpä minä muista sitä ennen tehneeni mitään syntiä, kun kerran
nuorena miehenä ollessani varastin viinan kauppiaan lekkeristä hallin
täyden viinaa.

— Vai niin, sanoi pappi. Minkään arvoisena tuo synti pidettäisiin?

— Se nyt on noin kahden ruiskapan arvoinen, sillähän se möi muillekin.

— Entäs korko tältä ajalta? huomautti muistoon panija.

— Vieläpä nyt korko sen vertaiselle, vastusti Taavetti. Eikähän sille
oikeastaan tullut mitään vahinkoa, kun minä panin saman verran vettä
sijaan, mutta olkoon se kaksi kappaa kumminkin.

— Antaa sitten olla. Vaan eikös siitä viinan juonnista tullut yhtään
syntiä?

— Eihän siitä mitä syntiä, kun minä en ole pahapäinen enkä kiroile.

— Se jääpi siis kahteen kappaan. Olikos niitä muita?

— Petinhän minä kerran Alapihan isäntä-vainaata kahdeksan kymmenen
aitasylen latomapalkalla.

— Olikoon se monen kapan synti?

— Ei se monen — silloin olivat jyvät hyvässä hinnassa — enintään neljän
ruiskapan.

— Se on vasta kuusi kappaa. Lieneehän tuohon lisäksi muitakin petoksia.

— Ei ole, vakuutti Taavetti. Enkä minä olisi sitäkään tehnyt, mutta
sattui niin tiukka rahasta, etten olisi muuten saanut kunnan veroa
maksetuksi.

— Siihenkö ne sitten loppuivat? kysyi pappi.

— Enpä minä muista muuta tehneeni. Miten mahtaisi se lukeutua synniksi,
kun löin kerran humalaista korvalle ja taisinpa kirotakin?

— Miten itse arvannet?

Taavetti ajatteli vähän aikaa ja sanoi:

— Jospa pannaan yksi kappa siitä kiroamisesta, vaikka sen humalaisen
alku se oli.

— Siis kaikkiaan 7 kapan edestä syntiä. — Etkö sinä koskaan ole
langennut haureuden syntiin?

— Saivat ne kerran viekoitelluksi yöjalkaan, mutta putosin pitkospuilta
puroon ja käännyin takaisin.

— Tokko olit kiitollinen Jumalalle, kun se tuolla tavalla esti pois
pahalta tieltä?

— Ne toverithan ne taisivat kuriillessaan pudottaa, sanoi Taavetti.

Pappi joutui vähän hämille, kun hänen opetusyrityksensä kävi niin
nolosti. Hän keskeytti siihen syntipuolen tutkimisen ja kysyi:

— Mitäs ne hyvät työt olivat?

— Niin ne hyvät. Annoinhan minä kerran renkinä ollessani
kerjäläisukolle kengät ja sitten toisen kerran eräälle köyhälle
leskivaimolle hakkasin 3 syltä halkoja ilmaiseksi.

— Elähän mitään, virkkoi pappi. Niitähän taitaa olla niin runsaasti,
ettei ennätä laskeakaan.

— Ei niistä paljoa kartu, sanoi Taavetti, ne olivat jo paikatut kengät,
enkä minä niitäkään halkoja hakannut pystystä metsästä, vaan rantteista.

— Monenkohan kapan hyviä töitä ne olisivat?

— Jos pari kappaa niistä kengistä, on se niillä puolen talvea kävellyt,
ja toiset pari niistä haloista.

— Niillähän jo kuittautuukin enemmät kuin puolet, sanoi pappi. Ja
kuinka paljon mahtaneekaan olla jälellä?

— On niitä vielä pari, muisteli Taavetti. Kerran niittyä raivatessani
pelastin lampaan mutahautaan kuolemasta ja toisen kerran nostin
mustalais-akan keväisestä jäästä, johon se olisi yksinään kuollut.

— Mitenkäs monta kappaa niille arvataan? kysyi pappi salaa nauraa
myhähtäen.

— Oli se lammas noin viiden kapan arvoinen, mutta sille vanhalle akalle
nyt ei osaa panna mitään arvoa, sanoi Taavetti. Vaan kyllä minä yhden
kapan tahtoisin siitä nostamisesta, kun kastui jalkineet ja loppu päivä
meni niitä kuivaillessa.

Pannaan vaan yksi kappa, myönnytti pappi. Ei taida muuta tullakaan.

— Eipä tule.

— Siis yhteensä kymmenen kapan edestä hyviä töitä, alkoi pappi tehdä
loppulaskua. Niistä kun seitsemän syntikappaa vähennetään pois, niin
sinä jäät Jumalalta kolmen kapan saaliiseen.

— Eihän tuo paljon olisikaan, sanoi Taavetti, ikään kuin lohduttaen
velallista.

— Eipä ole, sanoi pappi ja rupesi ajattelemaan että mihinkä tapaan
tässä nyt olisi puhetta jatkettava.

— Mitäs arvelisit siitä, virkkoi hän vähän päästä kääntyen entistään
totisempana Taavettiin päin, jos Jumala mittaisi sinulle nuo kolme
kappaa pussiisi ja heittäisi sitten helvettiin?

Taavetti katsoi pelästyneenä pappiin ja virkkoi hätäisesti:

— Jokoon tuo tuon tekisi?

Pappi keskeytti totisuutensa ja naurahtaen virkkoi:

— Olet niin perin yksinkertainen, ukko rukka, että en tahdo tuomita.
Sen neuvon kumminkin annan erotessani, että elähän peri noita kolmea
kappaa, vaan pidä itseäsi vaivaisena syntisenä, niin ehkä Jumala
sinuakin armahtaa.

Taavetti lupasi olla perimättä ja ystävällisesti katellen he erosivat.




Miten Mikko käytti Katria jouluna kirkossa.


Aattopäivän aamusta aikain oli Katri muistutellut Mikolle, että
lähdettäisiin nyt jouluna kirkkoon. Hän pyytäisi naapurimökistä siksi
aikaa loisvaimon lapsia katsomaan ja elukoita hoitamaan.

— Niinpä tuolla on tuisku ja pakkanen, etten minä ollenkaan haluaisi
lähteä.

Mikko oli juuri tullut ulkoa ja lähenteli uunin eteen, jossa viluisena
nosteli hartioitaan ja tassutteli jäisiä kenkiänsä lattiaan.

— Tuisku ja pakkanen, Katri jamasi. Harvoinhan talvella on vesisade,
mutta käypipään ne muut ihmiset kirkossa. Sinä se olet ainainen
viluinen. Nyt olisi niin sileä tiekin jäälle asti, kun ovat tukkia
vetäneet, ettei milloinkaan sen parempi. Vaan mitäpä siitä lienee,
ethän sinä kuitenkaan lähde.

— Kun tuolla luulisi tarkenevan, Mikko sanoi myöntyväisesti, kääntäen
selkäpuoltansa uuniin päin. No laitahan lähtösi, niin koitetaan mennä.

Katri pääsi kuin pälkähästä. Hän haki aitasta omansa ja Mikon
pyhävaatteet tupaan lämpenemään, juoksi sitten naapurimökissä puhumassa
kodin pitäjälle. Mikko kävi pari kertaa heinässä, ettei pitkinä pyhinä
kesken loppuisi ja hakkaili vielä vähän kotapuita palorantteista.
Viimeiseksi illan hämärtäessä nuoritteli liistelaidat rekeen ja teki
tammalle tavallista jauhoisemman appeen, että jaksaa aamulla varhain
lähteä.

Puolen yön aikana nousi jo Katri keittelemään kahvia ja Mikkokin kävi
hevostaan einehtimässä.

— Nyt siellä vasta pakkanen on, Mikko sanoi tupaan tultuansa ja
puristeli paljaita sormiaan. Eiköhän heitetä toiseen kertaan se
kirkkoon lähtö?

— Sepä olisi sitä, kun heitettäisiin ja on kerran hommattuna, Katri
nuhteli. Minusta siellä ei ole sen pakkasempi kuin illallakaan.

— Eihän se sinusta ole, vaikka sylki suuhun jäätyisi. Mutta kun tahdot
niin lähtään vaan.

— Otatko sinä einepalasta? Katri kysyi.

— Vieläpä tässä muuta einettä, kunhan joudutat kahvia.

Mielissään kaatoi Katri oikein täydet kupit Mikolle ja olisipa
kolmannenkin antanut, mutta ei tämä huolinut, pani vaan tupakan ja
lähti valjastamaan hevosta.

— Pitäisiköhän odottaa sitä kotimiestä, Katri arveli.

— Tottapahan tulenee, Mikko sanoi. Jos tässä ruvetaan sitä odottamaan
ja käpistelemään, niin palellutaan ennenkuin on ennätetty lähteäkään.

— No ei odoteta. Minä heitän ruokahuoneen avaimen tuvan pöydälle ja
lihapannun uuniin, niin kyllä se ne löytää.

Hevonen oli aisoissa ja ei muuta kuin matkalle. Katri istui reen perään
ja kääri monta huivia päänsä ympärille ja viimeksi suuren loimen.
Mikko istui ohjastamaan turkin kaulus pystyssä. Oli oikein kirpakka
viimapakkanen. Ei sen henkäyksiltä saaneet kotimökin lämpimät kauvan
majailla matkamiesten mukana.

Mikko suojeli jalkojaan heinien sisässä, mutta ei ollut vielä monta
virstaa kuljettu, kun pakkanen ajautui kenkään ja tuntui rohkeasti
ryhtyvän kurittamaan isointa varvasta. Mikko koetti kitrutella varpaita
vastakkain, että jos estyisi, mutta ei kuin siirtyi toisiin ja kun oli
saanut jokaisen voitingikseen, muuttui kantapäitä kylmäämään.

Tie oli nyt alkumatkasta tasainen, tukin vedättäjäin silittämä, niin
että reki kulki hyvin, vaikka kuivasti jalas varnueli.

Viimein aukeni avara selkä eteen. Metsästä jäälle tultua tuntui
kuin pakkanen ja tuisku olisi tullut puolta voimakkaammaksi. Mikko
tirkisteli kuurittuneiden silmänripsien lomitse tuiskuiselle jäälle. Se
ei naurattanut miestä, jonka varpaita jo tikkuili. Selkää karmasi niin
että turkinkaulus tutisi. Tuossa oli viimeinen tukkikasa ja siihenpä
päättyi sileä tiekin.

Mikko teki pikaisen päätöksen ja hotaisten tammaa selkään, antoi sen
aika vauhtia kiertää tukkikasojen ympäri kotiin päin.

— Onpahan vieruja tällä tiellä, Katri virkkoi, kun reki yritti kaatua.

— Näkyypä muutamia olevan, mutta huoletta saat olla, kyllä minä reen
hallitsen, Mikko vakuutti.

Häntä vähän peloitti, että jos Katri sattuisi kurkistamaan loimen
sisästä ja keksisi petoksen. Mutta ei se toki huomannut, istui vaan
hyvin tyytyväisenä, vahvassa uskossa että kirkkoon tässä mennään.
Tyytyväisenä Mikkokin istui, kun tiesi kohta pääsevänsä kotimökin
uunille varpaitaan lämmittelemään. Mutta kun ajatteli kylmää kirkkoa ja
sitä aavaa umpijäätä, niin vieläkin värisytti.

— Juokse vaan mäet ja kaikki, hän kiirehti tammaansa.

— Joko me aletaan olla lähellä kirkkoa? Katri kysyi loimen sisästä.

— Jo tuolta pappilasta! tuli tuikkaa. Tottahan me käydään pappilan
tuvassa lämmittelemässä.

— Käydään vaan.

He olivat jo pellon aidan takana. Mikko ajoi hyvin pouhakasti tuvan
rapun eteen. Katri kiipesi reestä ja kaivoi turkkinsa povelta leivän,
jonka pisti Mikon käteen.

— Anna tuo hevosen syödä odotellessa.

— Sepä oli hyvä, Mikko kiitteli. Mene vaan jo lämmittelemään, minä
panen hevosen kiinni ja sipullan leivän.

Katri kävellä kopeloi hyvin varovasti eteissuojan läpi tupaan ja
asettui ovensuunurkkaan penkille istumaan.

... Kylläpä täällä on tyhjää ja hiljaista, ajatteli hän päästellen
päällyshuivinsa nurkkia solmulta. Ei kuulu mitään, vaikka on kaiketi
ne rengit jo valveella, koska on kynttilä palamassa. Saattavat olla
kyökissä kahvilla tai syömässä... Nukkuneeko täällä piikojakin, kun on
kaksi sänkyä. Nepä ovat niin meidän sänkyin mallisia ja vielä samalla
lailla. Onpahan pappilassakin valkasematon uuni ja pata on pankolla...
Lauhtuu siitä kohta pakkanen, koska on kissa asettunut pankolle...
kirjava kissa... Kauvampa se Mikko sitä leipää sipultaa, tulisi toki
lämmittelemään... Kukas sieltä niin lapsen äänellä rykäsi? On siellä
sängyssä joku nukkumassa.

Katri kohottautui tarkemmin katsomaan ja silmäili samalla ympäri tupaa.

— Tämäpä nyt somalta näyttää, hän virkkoi ja kohosi seisalleen.

Jos mihin katsoi, niin kaikki näyttivät tutuilta.

— Ei totisesti nyt olla oikeassa! hän huudahti ja meni sängyn luokse,
jossa näki omain lastensa nukkuvan. Senpähän se häikee teki, että
kääntyi takaisin. Ilmankos se ei uskallakaan tulla tupaan.

Samassa tempasi hän turkin päältään. Jo sieltä viimein Mikkokin tuli
lumisena, suitset kainalossa.

— Minkä sinä ukko ruoja nyt teit? Katri kiukkuisena kysyi.

— Enhän minä ole mitään tehnyt, Mikko vastasi rauhallisesti. Kiitä
kauppojasi kun olet lämpimässä tuvassa.

— Niin, mutta aivanko sinä minua narratessasi teit tämän löyhkän ajon?

— Sekö sinua pahimmin kaivelee, Mikko nauroi. Kyllä minulla tosi
aikomus oli, mutta rupesi niin turkasesti jalkoja paleltamaan, että
pois käännyin.

— Voi vättelö-miestä, Katri sanoi pilkallisesti surkutellen. Sanotaan
että akka tieltä kääntyy, ei mies pahainenkaan, mutta nyt sen näit kuka
kääntyy.

— Enhän minä ole kääntynyt, pappilan tuvassahan tässä ollaan, Mikko
kiusotteli.

— Vielä sinä siinä jatkat. Minua ihan ilettää, jos ihmiset pääsevät
tietämään. Ei toki ennättänyt tulla se kotimies.

— Jopa tuo näkyi olevan navetassa, vaan mitäpä siitä. Laitahan ruokaa,
niin syödään tässä kirkosta tulijasiksi.

— Entäs jos en antaisikaan ruokaa semmoiselle kirkossa käyttäjälle.

Pian Katri kuitenkin leppyi ja kertoili huvikseen toisille, miten hän
pappilan tuvan penkillä istui ja lämmitteli.




Omena ja Kaunikki.


Tuolla syrjässä sydänmaalla on pikkunen puro ja siinä pikkunen silta,
tekaistuna pienistä kellespuista ja sillan yläpuolella lahonut
myllykötterö, joka syksyin ja keväin nuhraa muutamia jyväsäkkiä
jauhoiksi.. Lienee se siihen rakennettu jo aikoja ennen, koska puro oli
saanut nimekseen Myllypuro. Kun sitten myllyn kohdalle mäelle loismies
tehdä kötäsi pienen mökin, antoivat sille nimen Myllymäki ja toista,
vuosien päästä rakennettua mökkiä tuolla sillan takana, vähän ulompana,
kutsuivat Sillantaan mökiksi.

Nämä olivat niitä yksilehmäisten mökkiä, eikä ollut oikeata heinämaata
yhdellekään, täytyi keräillä notkelmista ja vesakoista. Myllymäellä
oli ollut lehmä jo useita vuosia ennen kuin heidän naapurissaan
Sillantakana. Se oli Omena nimeltään, joka sai viettää pitkät talvet
erakko-elämää pikku navetassa, jossa vaan joskus kävi ihminen ruokaa
antamassa. Syystalvella oli vielä annoksien väliajat pitkiä ja heinät
huonoja, sammalisia takkuja. Mutta kevätpuoleen elämä tuntuvasti
korjautui. Hoitaja hyräili tyytyväisenä, kantoi vesakosta nyhtämiään
voiheiniä eteen ja keitti juomavedessä hyviä piertanonurmia.

Omena ei saanut tietää, mistä syystä se on tämä parempi elämä, eikä
sitäkään arvannut, kun hoitajansa aina muutamain päiväin päästä painoi
kädellään Omenan kylen kuvetta ja kuunteli. Vielä se nytkin kuunteli ja
tiesi jo lohdutella lapsiaan, jotka paljasta kuivaa kakkua nakertivat,
että kohta saatte maitoa, Omena tuntuu.

— Maitoako tuntuu? kysyä höksäytti joku lapsista.

— Niin.

— Missäkohti?

— Sarvessa.

Se oli lapsista saman tekevä, tuntuipa sarvesta tai korvasta, kunhan
saavat maitoa. He hypähtelivät ilosta ja muistelivat menneen keväisiä
juuston syöntiä. Joku oli muistavinaan senkin, että hänen kuppiinsa
ensiksi ammennettiin.

— Minunpaan kuppiin ensin ammennettiin, huusi kolmivuotias pojan
tallukka moneen kertaan, vaan kun toinen ei joutunut puhettaan
peruuttamaan, sai se kuivalla leivän kannalla otsaansa.

       *       *       *       *       *

Sillantaan mökin lapset eivät osanneet puhua entisistä mitään, sillä
Kaunikki oli vasta vasikasta kasvatettu. Ensimäisen kesänsä se
kuppelehti pienessä haka-aituuksessa pellon kupeella ja kun lapset
menivät sinne marjoja poimimaan, juosta potkaisi se keppimäisillä
säärillään luokse ja hamuili nuoltakseen. Lapset nyhtivät heiniä sen
suuhun ja ajelivat toverina pois kärpäsiä, joita kaikkia ei töpömäinen
häntä saanut eroamaan, vaikka kuinka kiireelle olisi huiskinut
kupeelta toiselle. Kun lapset palasivat kotiin, tahtoi se työntäytyä
veräjäpuiden välitse mukaan, vaan kun ei päässyt, jäi se rauhattomasti
pyörähdellen toiselle puolen ammumaan. Vähän aikaa ammuttuaan siirtyi
se lähi vesakon juurelle, johon kyhnähti kyljelleen ja odotti juomisen
tuojaa pihasta.

Toisena elämänsä keväänä sai Kaunikki pienen rautakellon kaulaansa ja
pääsi yhteiselle, aitaamattomalle laitumelle. Ensi päivänä tapasi se
Omenan, joka oli paneutunut keskelle ahoa lepäämään ja siinä märehtien
toiseen kertaan pureksia jauhatteli keräämäänsä ruohoa. Kaunikki tajusi
tämän olevan samaa sukua ja läheni pelokkaasti. Toinenkin katseli
lepopaikaltaan, hierasi vielä muutamia kertoja hampaitaan yhteen,
painoi ne sitten vastakkain, jolloin kuului pieni kutkaus kurkusta.
Omena nosti kylkeään koholle maasta, ponnisti takajaloillaan takapuolen
ylös, jolloin etupuoli oli vielä polvien varassa. Se nousi nähtävästi
vierastaan tervehtimään. Tämä näytti olevan hyvin armoilla, niin ettei
Omena viitsinyt sille niskaansa jännittää vihan merkiksi, joten hän
tavallisesti teki, jos joku suurten karjain lehmä häntä rohkeasti
lähestyi. Nyt hän vaan vähän haisteli ja kääntyi elatuspuuhiinsa,
ruohon latvoja hampsimaan, siirtyen mättään väliltä toiselle. Kaunikki
ryhtyi samaan toimeen, seuraten vähän jälempänä. Sillä tavalla heidän
tuttavuutensa alkoi ja muina päivinä jo odottelivat toisiaan. He olivat
ystävyykset täydelleen ja nuolivat aholla toistensa kaulan alusta
ja otsakarvoja, kun oli joutilasta aikaa.

Iltasilla olisi Kaunikki mennyt tuonne Omenan kotiin, yhteiselle
savulle köllöttämään, vaan mökin vaimo käännytti aina sillalta,
tai kujalta pois ja hyvitellen hutisteli menemään kotiinsa. Se oli
Kaunikista vähän ikävätä, kun siellä kotona eivät tehneet savua, niin
kuin Omenalla oli. Ystävällisesti ne kyllä puhelivat ja ruopottelivat
piha-aidan yli korvan juuria ja antoivat suolavedellä kostutettuja
vesiheiniä, mutta sitten sai painautua lepäämään mihin parhaaksi näki.
Niin se kului toinen kesä kuleksiessa milloin vihannoita vesakkoahoja,
milloin taas solkikoivuisten vaarain rinteitä, tai vetisiä puron
rantoja.

       *       *       *       *       *

Oli sateinen päivä syyspuolella, kun ne viimeisen kerran tapasivat
toisiaan tänä kesänä. Huomenna veivät Omenan toisaanne päin
niittyaitaan. Kaunikki kävi vielä ulkometsässä ja käveli joka ahon ja
notkon, jossa olivat ennenkin käyneet ja aina kuunteli kelloa, vaan kun
ei tavannut toveriansa mistään, tuli keskellä päivää huutaen kotiin.
Ikävä siellä oli muutenkin. Ruoho oli lopettanut kasvunsa, siitä oli
vaan enää jälellä lyhyt tynkä, hyvin mehutointa sekin, jota täytyi
jyrsiä paljo enempi, niin ettei tahtonut jaksaa kävellä. Lehdetkin
kellastuivat puissa. Lehmistä oli nyt navettaan tulo melkein yhtä
mieleistä, kun keväällä pois pääsy. Vapauskin vanhentuu ja yksinäinen
pieni navetta on silloin taas terve tullut.

Kevättalvella tuli jo Kaunikin vuoro hoitajoitaan hyvittää
ensimmäisillä juustoilla, vieläpä he saivat päälliseksi puninkirjavan
vasikan. Tyytyväisyys loisti mökin asukasten kasvoilla, kun he
muutamana aamuna puhaltelivat oman Kaunikin antamaan juuston liemeen.
Nyt sille kannettiin parhaita piertanoheiniä eteen ja ripauttivat
vähistäkin jauhovaroistaan kourallisen juomaveteen. Lapset juoksivat
useammin kuin ennen navetassa ja hyppelivät äitinsä kupeella, kun se
tuli täyden maitokiulun kanssa tuvan puolelle.

Keväällä kun lumi alkoi vähetä mailta ja aurinko lämpimästi paistoi
usein auki jätetystä navetan ovesta, heräsi elukoissa muistoja
menneestä kesästä, ja irti pyrkivän kiihkolla ne ravistelivat
kaulaimiaan ja kurkun täyteisellä aammunnalla ilmaisivat hoitajille
vapauden halunsa. Hoitajat lohduttelivat kohta päästävänsä ja kantoivat
eteen mitä vielä oli ladon nurkkaan säästynyt. Mutta ei nyt enää
entiset ruuat maistuneet, niitä teki mieli vihaisesti viskellä ja
tallata.

Tuli se viimeinkin tuo pihalle laskun päivä. Ilosta hypellen
riensi Kaunikki lähiaholle ja sinne tänne juoksennellen aina ammua
huilautteli. Lienee muistellut menneen kesäistä kumppaniaan, vaan ei
sitä siellä näkynyt. Liika levotonta oli vielä ensi päivänä metsässä
olo. Puolen päivän aikana täytyi päästä kotiin katsomaan mitä siellä
näkyisi. Huomenna oli jo metsään meno vakavampaa, joutipa vähä
syömäänkin, vaikka aina piti katsoa ja kuunnella. Vihdoinkin kuului
tuttu kellon kalkatus puron sillalta päin. Kaunikki lähti juosten
vastuukseen. Sieltä tuli Omena kömpelösti hypähellen, sillä se oli
vasta ensi päivää ulkona. Ne olivat kumpainenkin niin hyvillään,
ett'eivät tietäneet millä lailla alkaisivat tämän kesän ensi
yhtymisensä. Ei löytynyt sen sopivampaa keinoa, kuin asettaa otsat
vastakkain ja olla puskevinaan, vaikka ei toinen tahtonut toistaan
takaperin. Siinä vaan vähän kalistelivat sarvia yhteen ja sitten alkoi
Kaunikki nuolta Omenan kaulan alusta. Iltasilla olisi Kaunikki mennyt
Omenan mukana, mutta hoitaja tuli hakemaan ja vei omaan kotiin, jossa
nyt tänä kesänä tulijaispalan lisäksi tekivät lastuista savuavan tulen,
jonka kupeella oli mieluinen seista, sillä aikaa kuin lypsäjä sujutteli
nännien neniä ja hyvitellen hyräili; minäpä lypsän Kaunikki piikaa.

       *       *       *       *       *

Ensi päivinä kävivät mökkien asukkaat vuorotellen paimenessa, vaan
kun alkoi näyttää että routa on jo lopuilleen sulanut, saivat mennä
paimenetta. Nyt he taas kahden kävelivät missä halutti. Ruokaa oli
vielä vähältä, vaikka olisi kävellyt kuinka kaukana. Painautuivat
muutaman päivän iltapuoleen ahoilta tuonne puron varrelle päin, että
jos sieltä löytyisi paremmin. Olikin siellä vähän runsaammalta, vaan
mauttomampaa ja maa upotteli jalkain alla. Kaunikki hamuili ahnaimmin
ruokapaikkoja ja porkkaili puron rantaa, jossa veden ympäröimillä
mättäillä kasvoi pitempiä heinätappia. Jalat tahtoivat puuttua saveen,
mutta sujuttelemalla ne sieltä irtautuivat, siksi että sai muutetuksi.
Heinämättäät houkuttelivat yhä eteen päin, vaikka puron pohja muuttui
pehmeämmäksi. Muutettava jalka puuttui yhä lujempaan ja sitä vetäessä
upposi vielä enemmän, eikä enää yksikään liikahtanut. Kaunikki teki
hurjan hyppäysyrityksen, mutta vaipui aloilleen ja alkoi vajota.
Kaulansa ojenti se pitkälle ja apua pyytävästi ynisten katsoi Omenaan,
joka puron partaalta, muutamain askelten päästä katseli toverinsa
vaaraa. Ei se Omena osannut tulla apuun, alkoi vaan ynistä vastaan,
ikään kuin kehoitellen pois pyrkimään. Kun kehoituksesta ei näyttänyt
tulevan apua, kovensi Omena ynymisensa ammumiseksi ja kaateli päätänsä
toisen kerran Kaunikkiin ja sitten kotiin, joka jo näkyi tuolta ylempää
puron takaa. Mökin vaimo siellä jo odotteli Omenaansa ja veteli
pitkän heleitä säveliä "tui Omenata kotiin", joka iltakajeella raikui
mäeltä mäelle. Kutsuttava vastasi monella täysi-äänisellä ammunnalla,
lähtemättä kumminkaan kutsua kohti. Vaimo uskoi Omenansa kohta tulevan
ja teki odotellessaan tulen lastukasaan, peitellen päällystä mullalla,
jotta antaisi savua enemmän aikaa. Mutta savu sai vaan kiemurrella
tyhjälle tarhalle, ei sen tarvitsija tullutkaan. Vaimo kaijutti
vielä pari pitkän pitkää "tui kotiin", mutta sai entistä kiihkeämmän
ammunnan vastaan, eikä kellon kieli kuin joskus kalahteli, vaikka se
lerkuttelisi astunnan mukaan, jos kerran olisi tulossa. — Mikä sillä
nyt on, kun noin seisottelee ja ammuu, ihmetteli vaimo ja alkoi kävellä
alas puron sillalle päin. — On sillä joku este, päätteli hän puron
vartta tullessaan ja houkutteli vielä muutaman matkan päästä tulemaan
pois, kun ei olisi viitsinyt vetistä puron vartta tarsia. Mutta Omena
vaan seisoi paikallaan ja osoittavasti ynyä hyrritti puroon päin.

— Herra ihme, siunasi vaimo, kun huomasi missä naapurin Kaunikki
oli. Samassa alkoi hän kiirehtiä mökilleen ja lähetti sieltä lapsia
juoksuttamaan sanaa Sillantaan mökkiin, että tietävät tulla hätään.
Siellä oli joukot typertyä säikäyksestä aivan toimettomiksi, kun
luulivat että heidän vaivalla kasvattamansa maidon antaja on jo
henkensä heittänyt. Siitä ne kumminkin tointuivat ja juoksivat
voimainsa takaa lasten viittaamaan suuntaan. Siellä oli jo naapurin
mies vyötäröisiään myöten purossa nostamassa ja se olikin jo tarpeen,
sillä Kaunikista ei näkynyt enää kuin vähä selkää ja päätä. Nähtyään
kotijoukkojaan, ynyä hyräytti Kaunikki pyytävästi.

— Vielä se toki virkoo! huudahti Sillantaan mökin vaimo ja arvelematta
hyppäsi veteen päätä kannattamaan.

Olipa siinä tietämistä saada Kaunikki irroitetuksi savikosta, mutta kun
mökkien väki pani kaikki voimansa liikkeelle, saivat sen kumminkin.
Hellimmät tunteet oli sen hoitajalla, niin että vähä väliä pyyteli
miehiä nostamaan hellävaraa. Sittenkun Kaunikki oli kuivalla maalla,
kertoi naapurimökin vaimo, mitenkä Omena oli tänne jäänyt seisomaan ja
ammumaan.

— Vai Omena se oli niin viisas ja hyvä, että pelasti meidän Kaunikin,
ihmetteli vaimo ja kävi kiitokseksi ruopasemassa Omenan korvantausta,
se kun siinä lähellä seisoi ja katseli.

Kotiin tultua oli Kaunikki pestävä savesta ja peiteltävä vaatteilla,
kun se kylmän kolokassa vedessä oli ruvennut värisemään. Itku hyrähti
vaimoraukalta, kun hän sitten kiulu kädessä kyyristyi lypsämään ja
ajatteli, miten ikävältä tuntuisi, jos nyt tähän iltaan olisi loppunut
se vuosia toivottu ilo, olla lehmän omistajana ja saada ammentaa lasten
tuoppiin piimää omasta piimäkorvosta. Hän tahtoi laulaa: "minäpä lypsän
Kaunikki piikaa", mutta ei voinut tällä kertaa saada heleätä ääntä.




Naapurit.


Savolainen ja Tenhunen asuivat naapureina. Heidän peltojensa aidat
juoksivat yhteen, mutta talojen väliä oli kilometri, ei päälle eikä
vaille, sen näki selvästi siitä, kun maantien kilometripylväät
seisoivat molempain talojen kohdalla. Tenhusen talon kujan suulla
seisoi vielä toinen muhkeampi pylväs, jonka yläpäätä kaunisti
kaksi valkoiseksi maalattua lautavyötä, joka oli siinä kievarin-
eli majatalon merkkinä. Tenhunen oli ijäkäs, karski näöltään ja
käytökseltäänkin, ei kumartanut viranomaisia herroja ammattinsa eduksi,
vaan käski niiden ottaa tuon merkkipylvään selkäänsä, jos ei heille
kelpaa majatalon järjestys.

Tenhusen naapuri, Savolainen, oli paljon nuorempi, kekseliäs tekemään
silloin tällöin pieniä tepposia, mutta muuten vakava kuin luostarin
pappi.

Ohran kynnön aikana, aikaisin aamusella, meni Tenhunen naapurinsa rajaa
vasten olevalle pellolle siementä kylvämään ja käski kyntömiesten
tulla perästä siementämään. Yhden saran hän ennätti kylvää, kun näki
naapurinsa Savolaisen kävelevän sinne väsyneen ja tuiki totisen
näköisenä.

— Huomenta, tervehti se raukeasti, jouduttuaan saran toiseen päähän.

— Huomenta, huomenta, vastasi Tenhunen, oikaisten selkäänsä ja korjasi
samalla kylvyvakkansa kannakehihnaa. Etkö sinäkin jo ala siemeniä
syytää näin kauniina aamuna.

— Pitäisihän tässä niitäkin syytää, sanoi Savolainen, kohottaen
olkapäitään. Mutta minulla on ollut vähän rauhaton yö, kun
matkustavainen tuli siihen keskellä yötä häiritsemään.

— Minkä tähden se ei tullut kievariin? sanoi Tenhunen, rypistäen
kulmiaan.

— Mikä tuolla lienee ollut, kun se siihen vaan tuppautui, selitti
Savolainen.

— Etkö sinä sanonut, että tuolla on kievari?

— Eihän sen kanssa tule puhumisesta mitään, joka on "ummikko", ei osaa
suomea, ei halaistua sanaa. — Ne ne ovat parhaita tollukoita, kiivastui
Tenhunen naapurinsa puolesta. Niiden, moseroiden, kanssa sitä on
välistä pääsemättömissä.

— Eläs enää sano, vahvisti Savolainen. Jo minä olen siitä tänä yönä
uhoon yhtynyt... Ja sitä vartenhan minä tänne tulin, että jos sinä,
hyvä naapuri, tulisit vähän avuksi sitä puhuttelemaan.

— Mitäpä sille minäkään hyvin osannen, sanoi Tenhunen, kynsäisten
korvallistaan.

— Kyllä sinä jotain paremmin kykenet, kun olet ennenkin ollut niiden
kanssa tekemisissä, pyyteli Savolainen. Jos ei muuta, niin pitäisi
siltä ainakin saada maksu ruuasta ja muusta, kun sitä on siinä monissa
miehin pitänyt hoitaa.

Silloin kiepautti Tenhunen kylvövakan hihnan kaulastaan ja sanoi
päättävästi:

— No sen minä kyllä saan aikaan, ettei maksutta pääse, vaikka ei osaisi
muuta kuin turkkilaisten kieltä.

Yhtä rintaa lähtivät he astumaan Savolaisen kotiin.

— Kuka kuteus sillä oli kyytimiehenä, kun ei sekään osannut kievariin
tulla, ihmetteli Tenhunen matkalla.

— Sepä se on pahinta, kun se ajaa omallaan, selitti Savolainen.

— Kaikki ne nyt nykyaikana ajavat omallaan, murisi Tenhunen, vaan onhan
tuo hyväkin näin ohran panon aikana.

Savolainen vei naapurin omaan kamariinsa.

— Odotellaanhan täällä, sanoi hän, taitaa vielä nukkua. Se rupesikin
vasta tässä auringon nousun edellä.

— Mutta kohta se kumminkin täytyy herättää, muistutti Tenhunen. En minä
jouda täällä kauan odottamaan.

— Kyllä, kyllä. Vaan otetaanhan tässä aamuryypyt. Minä jo äsken nämä
nostin esille, että jos sekin matkustavainen haluaa niin siitä saapi.

— Niin, eihän sitä tiedä, sanoi Tenhunen. Jos se on saksalainen,
niin kyllä se ryypyt ottaa, mutta sille pitäisi olla olutta. Kerran
minä muutaman saksalaisen kanssa jouduin ihmeeseen. Se murittaa ja
murittaa, ja aina osoittaa juomalasia ja taksaa seinällä. Minä kannan
sen eteen viinaa, konjakkia ja viiniä, mutta yhä vaan murittaa ja
pyörittelee päätään. No minä käsken vaimon tuoda maitoa, sahtia ja
vettäkin mutta ei mikään kelpaa. Ymmärsinhän minä sitten, että olutta
se tahtoo ja selitin että ei ole nyt olutta. Mutta eihän se murikko
helpoita. Silloin minua jo suututti ja minä hihkasin niin että ikkunat
helähtivät, että "tuossa kaiketi ne ovat kaikki, mitä meillä on; muuta
sinä, jos saat, ne olueksi." Ja ymmärsipäs selvän suomen. Heti tukkesi
suunsa ja meni taipaleelle, jo. Eikä tässä nytkään kovin pitkiin
puheisiin ruveta, vaan sanotaan selvät sanat, hui — Niin tehdäänkin,
vahvisti Savolainen. Mutta sitä sietää tässä otella ryyppyjä, ettei
hätäytä.

— Ei sen vuoksi, vakuutti Tenhunen ryypätessään. Minä en ole vielä
ikänäni hätäytynyt suurtenkaan herrain edessä. Näyttääkös tämä miten
suurelta herralta?

— Eihän sitä tiedä, kun se on ummikko.

— Näkee sen päältä päinkin, selitti Tenhunen. Jos sillä on kirstuja
ja muita matkalaukkuja, niin ei se ole kuin jokin kauppamatkustelija.
Suurilla herroilla on harvemmin mitään rojakkata muassaan ja mitä
niillä on, niin ne ovat hyviä.

— Ei tälläkään ole tavaroista puhetta, niin että voisi se siihen
katsoen olla suurikin herra, selitti Savolainen ja kopautti samalla
lasin pohjaa pöytään maistamisen merkiksi.

Tenhunen sanoi jo korvallisissaan kihahtelevan, eikä ollutkaan ihme
niin aamutuimaan. Ei hän siltä unhottanut ohran kylvämistä, kun vaan
olisi saanut tämän tulkkina olonsa suoritetuksi.

— Kyllä se jo nyt täytyy havauttaa, kiirehti hän. Siellä kylvös loppuu.

— Aikaisia miehiähän tuolla on, kylväkööt itse, rauhoitteli Savolainen.
Se on niin vaarallinen mennä aikaisin herättelemään, jos se on miten
suuri herra. Istutaanhan ja kahvia odotellessa ryypätään.

— Tässä on jo ryypättynäkin, sanoi Tenhunen liikahdellen entistä
kepeämpänä. Minun jo haluttaisi päästä vähän venskailemaan sen herran
kanssa. Pian siitä selvä tulee mistä maasta hän on. Onko sillä parta?

— Ei, ei sillä ole partaa.

— Ei se sitten ole venäläinen, jos ei liene poika loppi. Ja kyllä
minä venäjän ja ruotsin kielistä tunnen eroituksen, mutta jos se on
saksalainen tai englantilainen, niin niistä minä en ymmärrä mitään ja
silloin ei auta muu kuin selvä suomi... Tokko sinä osaat yhtään sanaa
ruotsia tai venättä?

— En kerrassa yhtään.

— Minä niitä paukauttelen. Jos arvelee ruotsalaiseksi ja sanoo, että
"huru mykky", niin silloin se alkaa mongertaa vastaan, jos ymmärtää.
Ja jos luulee venäläiseksi, niin heti se alkaa niesnittää kun sanoo
"trastuit, harassoo". Jos taas sattuu, että ruotsalaiselta yrittää
unehtua otokset maksamatta, niin heti se puistaa lantit, kun sanoo:
"ikke petaalar, myntit tänne". Ja pianpa kääntyy venäläinenkin kun
muistuttaa että "tengat hospotai".

Tenhunen innostui näitä kielinäytteitä tehdessään niin, että kävellä
humaili ympäri huonetta. Savolainen istui paikoillaan pöydän päässä ja
naurahteli rauhallisesti. Hän oli nuorempi mies kestämään ryyppyjä ja
käytti jo viimeseltä toverinsa liikkeellä oloa hyväkseen, kaatamalla
sen lasiin uutta, vaan ei omaansa.

Jopa viimeinkin tuli apumiehelle kiire.

— Tässä päihtyy hiiteen ja kylvöt jääpi tekemättä. Nyt jos et aja ylös,
niin minä lähden... Vai etkö sinä uskalla? Missä huoneessa se nukkuu?
Kyllä minä uskallan... Minä sanon että "moron herrar!"

Hän seisoi niin juhlallisessa asennossa kuin ainakin suuren herran
vastaan ottaja. Savolaisen ei käynyt enää viivytteleminen.

— No nyt se katsotaan, sanoi hän, nousten seisalleen. Se nukkuu tässä
viereisessä huoneessa. Minä aukasen hiljaa oven, niin katso sinä,
naapuri, minun olkapääni ylitse, että minkä maan mieheksi tuon arvaat.

Tenhunen asettuu aivan selän taakse, olkapään yli kurkoittamaan, kun
Savolainen väänsi lukkoa auki.

— Katsos veitikkata, puhui oven avaaja, tirkistettyään ensiksi oven
raosta. Se on vetäytynyt minun vaimoni viereen.

Samassa aukasi hän enemmänkin ja Tenhunen näki ihmeekseen, että siinä
naapurin emännän vieressä lepäsi pieni, kapaloon kääritty olento
kaikessa rauhassa.

— Semmoistako se olikin, sanoi hän ja tarrautui toverinsa kaulukseen.
Nyt jos olisit vähänkään pahempi naapuri, niin nyt saisit korvillesi,
että soisi.

— Elä veikkonen, elä veikkonen, houkutteli Savolainen. Enhän minä
valehdellut. Kyllä se on ummikko ja mennä yönä tullut.

— Niin, niin, vaan minua ei ole vielä ikäpäivänäni saatu näin pitkältä
narratuksi, ja sen vuoksi se läheltä piti, etten antanut sinua korvalle.

— No, eiköhän tuo sillä asetu, jos ryypätään vielä tämän herran
terveydeksi, että se jäisi tähän pitemmäksi aikaa.

— Onko se edes poika? kysyi Tenhunen, kiukuissaan,

— Aivan varmasti, vakuutti Savolainen kohennellen lasia naapurinsa
eteen. En minä ole valehdellut yhtään.

— Elä edes puolustele itseäsi. Mutta kun tuo on poika ja vielä
ensimmäinen sinulla, niin ryyppään häntä.

Notkeana koetti Savolainen palvella vähän pahastunutta naapuriaan ja
ystävällisesti he jo kilistivätkin pojan onneksi. Mutta vielä portailla
mennessään tämä jahkaili sitä, että eipä häntä ole vielä ennen näin
pitkältä narrattuna ja päätti, että ei narrata toista kertaa.




Kahden puolen ikkunata.


Ikkunan ulkopuolella surisi kaiken kokoisia hyönteisiä, pitkäkoipisesta
hapsinkkiaisesta ja pikalentoisesta kiiltokärpäsestä aina jouhen pään
kokoiseen hyttyseen asti. Aukenemattoman ikkunan puoliskon puitteisiin,
ulkopuolelle, oli hämähäkki kutonut verkkonsa ja tehnyt samoista
aineista itselleen pesän puitteen nurkkamaan. Pilvisinä ja sateisina
päivinä jurotti se pesässään liikkumatta, takapuoli ulospäin, ei
välittänyt mitään verkon korjaamisesta eikä saaliin tarttumisesta. Ne
olivatkin mitättömän pieniä nuo, jotka sateella kävivät. Siipiä heillä
oli sen verran, että hyvästi sotkeutuivat verkkoon, jossa sitten tuuli
heilutteli, kunnes kuolivat. Nyt lämpimänä, poutaisena päivänä liikkui
kookkaampiakin. Tuossa takertui pieni kärpänen, tempoi verkkoa, että
se heilahteli. Kiireesti kapusi hämähäkki luokse, tarttui saaliseen
kiinni, käänteli sitä muutamia kertoja ympärinsä, kunnes karttui
tarpeeksi asti pidäkkeitä.

Kuului kauvempata surinata ja koko verkko isosti heilahti, mutta luokse
ehdittyä näkyi siinä vaan aukko, joka oli ensi työksi paikattava umpeen.

       *       *       *       *       *

Hän, joka istui toisella puolen ikkunaa pöytänsä ääressä laskemassa
kesän kuluessa tulleita voittoja, vieläpä arviolta suuntaili
vastaisiakin voittoja aina vuoden loppuun asti, lopetti laskunsa
hyräillen tyytyväisenä jotain sotamarssia, ja asetteli vasta tulleita
vekseleitä järjestykseensä entisten päälle. Ikkunan pielessä naulassa
riippui pitkä paperiliuska, täynnä nimiä. Se oli luettelo tällä kuulla
"lankeavista". Hän tarkasteli luettelon päästä päähän, otti sitten
lyijykynän, merkitsi muutamia nimiä, sekä kirjoitti uusia.

Ovi aukeni ja huoneesen astui kolme miestä. Tavanmukaiset kuulumiset
kyseltyä alotti ensimmäinen mies asiansa.

— Tuota, se minun vekseli taitaa huomenna langeta maksettavaksi.

— Taitaapa langeta. Joko te nyt maksatte?

— Nythän se olisi maksettava, vaan miten tuo käynee, kun minä en
saanutkaan rahoja.

— Se on oma asianne.

— Sopisiko sitä uudistaa?

— En minä tavallisesti niin pieniä asioita uudista, mutta samapa se,
kun kirjoitatte kuukauden päästä maksettavaksi 45 markan vekselin.

— Kuukauden päähän 45 markan vekseli! ihmetteli mies. Kaksi kuukautta
sitten sain teiltä 25 markkaa ja nyt se nousee niin suureen.

— Ei se kuulu tähän, minkä te saitte. Huomenna lankeava vekseli on 35
markan kokoinen ja kun tuotte rahat, niin se on sillä hyvä.

Ei auttanut, vekseli _täytyi_ kirjoittaa.

— Taitaahan täällä olla minunkin paperini, alotti toinen mies
naurahdellen. Mikähän keino se sille keksitään?

— Ne ovat hyvin yksinkertaisia ne minun keinot, naurahteli hänkin
puolestaan. Toinen keino tässä nähtiin ja toinen kuultiin.

— Liika kova on tuo äskeinen keino, en minä siihen suostu.

— Sen parempi. Toinen on siihen sijaan helppo.

— Ei sekään ole _minulle_ helppo. Eikö kävisi näitä ehtoja
huojistaminen?

— Jospa hiukkasen, tuo kun on vähän isompi asia. Pannaan kymmenen
sadalle kuussa.

— Eikö viisi riitä?

— Ei riitä.

— No, sitten täytyy heittää kunnan veron maksu ja muut asiat
tuonnemmaksi.

Mies otti lompakkonsa ja maksoi.

Kolmas mies, varakkaan näköinen isäntä, ei puhunut asiastansa ennen
kuin toisten mentyä.

— Minun pitäisi saada taas vähintäin neljäsataa markkaa.

— Mitäpä siitä vähemmästä onkaan. Ehkä se jatketaan entisen päähän,
niin saat kirjoittaa täyteen kaksituhatta, selvän luvun.

— Elä nyt! Lupailithan sinä kevätkesällä, että annat tavallisella
korolla.

— Ne lupaukset eivät merkitse mitään. Lupailihan Jumalakin kevätkesällä
antaa tavallisia eloja, mutta kuinkahan monen pellolla niitä tavallisia
eloja on, ennenkun on leikki lukossa.

— Ei sinun rahojasi halla pane.

— Ei pane, mutta hinta niillekin nousee.

Puhe keskeytyi, kuin oven avaimessa ramuiltiin ja huoneesen tuli mies,
kuluneissa vaatteissa.

— Nythän minä tulin sitä viikollista puhetta perustamaan, alotti mies
alakuloisena.

— Niin, niistä lehmistäsi, jotka olit pannut kauppiaalle kauppaukseen.

— Aivan niistä. Nyt minä sain parkkikuormalla suunnille sen verran,
että kykenen ne lehmät paluuttamaan, vaan kun täällä on se vekseli,
niin kumpaiseenko nämä ylettynevät.

— Tottahan nyt vekseliin ensimmäiseksi. Näytäpä minkä verran sinulla on
rahaa.

— Vaan jos te otatte nämä rahat siitä entisestä, ettekä annakaan
verestä.

— No, elä hätäile tyhjää, tuo pois. Vapisevalla kädellä kaivoi mies
rahansa ja laski ne epäillen pöydälle.

— Ohoo, kylläpä näitä on tarkasti.. markka puuttuu.

— Taitaa puuttua, vaan minä ajattelin, että lisää sen markan siihen nyt
tehtävään vekseliin.

— Vaikkapa niinkin. Ja mitäpä tuo yksi markka. Tuossa on paperisi.

— Minkä verran te nyt annatte?

— Mitenkä suuresta summasta ne lehmät olivatkaan kaupassa.

— En muista oikein markoilleen, vaan minä otin siitä kaksi säkkiä
jauhoja, hehtarin suoloja ja kunnan veron maksuksi viisi markkaa rahaa.

— Niistä on sitten kaksi lehmää kauppauksessa?

— Niin. Kaksi lehmää, ja ovat oikein uhalla hyviä lehmiä.

— Lehmät kun lehmät. Niillä tuntuu olevan tavallinen hinta, niin että
saat antaa mennä. Minä en maksaisi niistä sitäkään.

— No, tuotahan minä jo pelkäsin, huokasi mies ja kyynele herahti
silmään.

— Mitä pelkäsit! Sinä lunastit vekselisi ja sillä hyvä. Tavarasi olet
menettänyt ja samalla luottamuksesi. Ne kaksi lehmää sinulla on tänä
päivänä, vaan viikon kuluttua ei niitäkään.

Mies poistui haikealla mielellä, hyvästiä sanomatta.

— Tuommoisten kanssa se on vahinko tarjona ja sillähän tässä täytyy
korkoa nostaa, puheli hän hyvissään ystävällensä, jolla oli onni saada
neljäsataa markkaa, kun kirjoitti 2,000 markan vekselin, entisen 1,400
markan kokoisen vekselin sijalle.

Ei kulunut monta minuuttia, kun tuli taas joku, joka oli aivan
ensikertalainen täällä.

— Tulinhan minä kysymään, että saisiko sitä rahaa ja minkälaisella
korolla?

— Ehkäpä sitä löytyy ja korko on vähän miehiä myöten. Te saatte
viidellä sadalta kuussa.

— Miksikä minulta niin paljon?

— Ei se ole paljo. Se on kaikkein halvin korko.

— No, mutta onko tämä enää vähääkään Jumalan lain mukaista? Mehän
ollaan kaikki veljiä ja raamattu käskee antamaan lähimmäisille ilman
korotta.

— Saman tekevä. Minäkin voin antaa teille ilman ja korotta. Mutta
kun ollaan veljiä ja lähimmäisiä, niin teidän tulee maksaa kaikki ne
tappiot, joita minulle sattuu tulemaan, kun lainaaja ennättää perin
köyhtyä.

— En rupea siihenkään. Täytyy katsoa velaksi antaissaan, neuvotteli
mies.

— Kyllä minä katsonkin, mutta jos sattuu, Kumpaisillako ehdoilla nyt
otatte?

Tämäkin tyytyi maallisen lain mukaan.

       *       *       *       *       *

Hän katsahti taas ulos ikkunasta.

Tuolla jo satutti itikka hienot koipensa verkon silmiin ja lentää
härritti siinä hyvän aikaa, ennenkun pahemmin sotkeutui. Hämähäkki
rienti kamppauspaikalle, vaan ei tarttunut kiinni, ennenkun siipien
surina lakkasi. Sitten se vapautti sen potkimisen vaivoista, kääräsi
hienoon kapalokseen kuin taitava äiti lapsensa. Siinä se sai
rauhoittua, kunnes toisten luota joutui.

Kärpänen tuolla verkon keskipalkalla ei enää potkinut. Sen vierelle
pysähtyi hämähäkki, tunki kärsänsä syvälle saaliinsa ruumiin
tuoreimpaan paikkaan, imi ja kaiveli kuiviin kaikki elon nesteet.
Tyynesti tutki se joka ytimen, ettei vaan mitään jäisi huomaamatta. Kun
oli kaikki imettynä, hylkäsi se onton raadon ja siirtyi täyteläisemmän
kimppuun.

Nuo kuivat kuoret roikkuivat vielä jonkun aikaa verkossa, vaan tuuli ne
siitä viimein heitteli alas tallattaviksi.

(Iisalmi, 1892).







*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TARINOITA JA TAPAHTUMIA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.