Piimälasku ja kokkelipiimee

By Kaarlo Hemmo

The Project Gutenberg eBook of Piimälasku ja kokkelipiimee
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Piimälasku ja kokkelipiimee

Author: Kaarlo Hemmo

Release date: June 28, 2024 [eBook #73935]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1928

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIIMÄLASKU JA KOKKELIPIIMEE ***





PIIMÄLASKU JA KOKKELPIIMEE

Kirj.

Kaarlo Hemmo





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1928.




SISÄLLYS:

Piimälasku ja kokkelpiimee.
Kosto kortinpelloojille.
Ku on nousuluonto.
Herrastuomar Pohata uus turkki.
Joka toeselle kuoppoo kaevaa — se siihe ite lankioo.
Herrastuomar Pohata emännän nimipäevät.
Ku nenästä vettää...
Ku emäntä ja isäntä virkoja vaehto.
"Lassilline arvo".
Suu soattaa suven rittaa, kielj kärpän nakkii —
Sitä mukkoo kuokitaa, ku ruokitaa.
Sumujärven pappi hammasleäkärinä.
Varotushuuto naemattomille ja leskmiehille karkausvuonna.
Ku lautamies tuomittii.
Kauppias Riston erreys.
Silli poes haesemasta.
Mattiina.
Ku kukoestus kuorestaa puhkes...
Sielun viholline pötk pakkoo...
Matkalla Ametriikkii...
Hermovikako vae "Vanha-Oatam"?
Myyränmäkeläeset sähkössä.
Ku minä ite — varastin.
Rotta, rotta — voe herra siunatkoo!...
Ku suutarjmestärj pelekäs — tulovaasa varkaaks.
Lukkari viisautta...
Hoppeeheät ja — vallankummous.
Syksyilla vietto vanahaa aekaa.
Ite pilas...
Mite kuokkavieraelle liehka annettii.
Kepakkala Rietu.
Parturi purk kauppasa.
"Liikemiehe" sotamuistelmija.
Ku kasvoja pitj laettoo.
Yöjalakalaeste vaennooja.
Läskine talv.




PIIMÄLASKU JA KOKKELPIIMEE.


Piimälasku ja kokkelpiimä — niitä sanoja kuullessa savolaese immeise
kielelle ves herahtaa! Ei sitä ou kukkaa ruvenna toestamaa oekee
historjallisest, voan kaekella tolokulla ja varmuuvella voe kuetennii
peättee, että ne molemmat on yhtä savolaesia ku — savolaeset itekkii.
Ja siinä se onnii se niks, että jo niihe pelekkä maenihtemine
herrauttaa vettä savolaese kielelle. Jos savolaeselle hoastellaa
"pitkästäpiimästä" taekka "huliviljpiimästä", niin sen alakaa hetj
mieltä keäntee, vaekkei ies tervakaa sille semmoesta temppuva tie, eikä
toas piimäpunkka ja piimähinkki sen korvaa niin korreelta helläy, ku
piimälasku, joka oekee korvoo kutkuttaa... Ja savolaene leikillissyys
on ihko apilaspellossa sillon, ku se peäsöö ivvoo tekemää
pitkästäpiimästä, mitenkä sitä muka mehtätöehi lähtiissä keritää
kerälle, niinku verkkorihmoo, ja metässä asetettaa puuhu riippumaa,
josta sitte itekukkii ottaa säekee itellee ja lappaa suuhusa, ku
ryyppeemise tarvis tulloo. Kyllä siinä sitte aekoo kulluu, ku semmoesta
nauhoo nieleksii, eikä siitä soa kunnon ravintoo ruummis eikä henk. Mut
ku oekeeta kokkelpiimee nieleksiä lotkauttaa, niin siitä valluu puhtia
ja voemoo ruummiisee ja henkee palakeisii. Ja entäs, mitenkä mukava
piimälaskuva on kantoo, ku ei tarvihe muuta ku voan pistää sen
vihtasankaa kirvee ketara ja nostaa olokapeällee taekka asettaa kontin
viereen selekääsä taekka toas sen peälle — ne olla köröttää
hartioella, niinku rakas pariskunta vuoteessaa... Mut kantoo
rettuutappas pitkeepiimee keränä kaenalossas taekka riiputa niitä
punkkia ja hinkkiä käsissäs, niin tunnet, mittee muksu maksaa! Ja
koetappas pitkästäpiimästä taekka siitä huljvilistä kesävelli eli
rueppo tehä, niin se ei ou muuta ku samallaesta hengetöntä liojuva,
niinku Nenolan poeka sano äetpuolesa olova. Jos sitte savolaeset on
vähä niinku ylypeitä piimälaskustaa ja kokkelpiimästää, on niillä siihe
melekei patentti, jos tavaroo sen loavun kantilta katellaa. Vae mittee?

Nyt minä kuetennii oun lähtennä kulukemaa veärän kautta suoraa. Minä,
neät, en aekonna ruveta piimälaskun ja kokkelpiimän ylistysvirttä
veisoomaa, meinasin voan kertoo pienen tappaukse Hoapalahe niityltä,
jossa oltii heiniä korjoomassa. Pueljpäeväruppeema olj oekee ahkerast
koottu heiniä rukkoe ja kantoo rytkitetty lattoo. Ja ku sitte alako
näläkä suolia soetella, mäntii evväehe kimppuu. Ruokaelupaekaks
valittii suure pajupensaeko varjonpuoleine rema, aurinko ku paestoo
hellitti niin täyyveltä terältää, että sen kuumuuvessa oes syönt
ollunna joutavata nälävimistä, etennii ku olj soatu työssä tarpeeks ast
hikkoella. Pikkuse matkan peässä istu Suehkos-Antti Maejja-Kaesasa
kansa ommae evväehesä eäressä. Ne asu hyyriläesinä saunassa ja olj nyt
hyyriää työllää maksamassa. Ikä-immeisiä niistä olj kumpanennii. Vähhää
tyytyväesinä ne koetti toemee tulla. Lehmäkappura lyps sen verra, että
Maejja-Kaesa kyken sillontällön kirnuvammaa ja niinpäs olj nyttii
heinäeväsleipää kaeverrettu kuoppa, johonka olj pistetty joetae
nokaleita voeta, vakkasessa olj suolattuja ahvenia ja särkiä sekä
höntterössä piimäsintuva.

Taloväe evväät olj iha toesta sorttia, uiinku entise paakari pullat
uunissa. Niillä olj suuressa vakkasessa voeta, isoja leipiä, jokkuu
kalakukko, pitkiä muekkuvutkakkeita, parissa piimälaskussa kokkelpiimee
ja vielä lisäks tattarjauhoja. Ja se piimä vasta ollii piimee! Ei se
tahtonna laskusta mahtuva tuoppii juoksemaa ilima ettei puukolla
söhinnä kokkelia pienemmiks. Ei ollunna ihme, että sitä ryypätessä
kuulu tavato ryssäys ja silimät tahto revetä. Ku siitä ruvettii rueppoo
tekemää, niin siinä käv semmoene rutkitus, ku monella kirnulla oes
yhtaekoo kirnuttu. Kyllä sitte passas täyvvellä mahalla pitkällee
heitäätyvä ja nukkuva tuhnahtoo ruuvva peälle! Eikä pitkiä aekoja
kulunakkaa, ennenku koko heinäväk kilipoo kuorsas, niinku oes pellavia
silivitty taekka liinoja roahnattu. Oljko Suehkos-Antissa katteutta,
sitä ei kukkaa tiijjä, voan erityisest se eukkosa kansa näytti kahtoo
tillistävä talon työväe herkkuja ja syöntiä. Ja ku oma syömine peätty
ja Antti rupes mahallee pötköttämmää ja vetel savuja piipustaa, ei sitä
unj ruvenna niin imeläst paenamaa, ku toesia heinämiehiä. Ja jos
koettas arvata, mittee Antti siinä tuumail ja mietti, tekköö mielj
arvelemmaa, että jottae tämänlaesta sen aevokopassa kiertel:

— Jos isäntä taekka emäntä oes matkassa ollunna, oes ne varmaa
kokkelpiimee koatoo lorrauttanna meillennii ja tattarjauhoja antanna.
Ventovieraat ei uskalla, ei uskalla... Mut kyllä niihe nyt kelepoo
täyvve mahasa vieressä moata, kelepoo niihe — ilimankos niin hetj une
peästä sae itekukkii kiin... Ja nyt piimä jeä happanemmaa... Eihää
tuosta maha tulla ies putkenpolttamoo, jos tuolta piimälaskusta hiivin
hörppimää muutamia kokkelia?

Eikä ollunnakkaa harhaluuloo arvelu, että Antin mielessä jottae
semmoesta liikku. Se, neät, läks nelinryömi marnimaa piimälaskuva koht.
Kuluku olj hissuksee mänemistä, ettei voan kukkaa sattus havahtummaa...
Peästyvää piimälasku eäree Antti otti tulupa suulta poes, nost laskun
suusa kohalle ja ryypätä harnas. Ku laskussa olj piimee voan
pohjapuolella, synty lasku sisässä niin kummalline eänj, ku siellä oes
jokkii mörähtännä, samalla ku piimä puota loksaht allaapäe aekamoesella
rytkäyksellä, niin että sitä tulj Antin suu ja siemmet täytee, vieläpä
vierj kasvollennii. Ku Antin harnaesu olj voimakas, mänj piimee henkee
ja täperällä olj, ettei se mies läkähtynnä. Mut kova yskäsy sen tok
pelast. Siitä kuetennii yks ja toene makkooja alako nostella peätää.
Sillon Antti survas piimälasku moaha, heittäyty pitkällee ja vierimällä
pyöritti ihteesä lähemmä evväetää ja eukkoosa. Siellä se oekas ihtesä
makkuulle sekä olj uneksivinnaa panemalla:

— Hörö, hörö, höö, höö...

— Piimä juosta jolkottaa moaha, karjas yks makkuumies ja hyppäs
nostamaa piimälaskuva pystyy ja paenamaa tuluppoo sen suuhu.

Anttikii olj havahtuvinnaa ja kysäs:

— Mikäs sen piimälasku on koatanna?

— Hörö, hörö, höö, höö sen on koatanna, vastattii Antille, jonka
kasvolla olj vielä kokkelia.

Ja ku siinä yks ja toene peäs herreille ja sae asjasta toloku, rupes
nekkii höröttämmää, niin että se vasta olj höröhöröhöötä. Mut Antti ei
yhtynnä höröttämmää, voan olj ruppeevinnaa moatessa kuorsoomaa.

Ku työhö noustuva tappaus tulj itekunnii tietoo. niin höröttämistä
jatkettii koko iltapäevä sekä vielä kotonakkii. Eikä vuosie
kuluttuvakkaa tarvinna muuta ku jokkuu voan sano, että:

— Hörö, hörö, höö, höö, niin hetj alako höröttämine kuuluva.

Ja semmoene se kaikessa yksinkertasuuvvessaa ja koruttomuuvessaa olj se
tappaus Hoapalahe niityllä. Ku nyt rakkaelle savolaesille ja muelle
kansalaesille tarjotaa _Piimälasku ja Kokkelpiimee_, tiijjetää jo
peältä iskii ja eiltäpäe, että tässä piimälaskussa soattaa olla
kuevettunneita ja happamijjae kokkelia, niin ettei ylleestä
höröttämistä peäse syntymää. Mut siinä tappauksessa ei kukkaa näetä
niin ahnaast harnaese, ku Suehkos-Antti tek, eikä siis tarvihe
kennenkää läkähtymistä pelätä...

Ja joha sitä on siinäe ansiota!




KOSTO KORTINPELLOOJILLE.


Samassa sakissa ne olj koko kevvää ollunna tukinuetossa Koukkujoilla ja
kuus niitä miehiä yhteisee olj. Ne sano olovasa kotosi Juvalta,
joskohta yks niistä aena sano olovasa vielä juvemmalta ku ne toeset. Ku
ves olj joessa vähissä ja tukkia paljo, pitj maksoo tavallista
korkeempoo palakkoo, että lasku sujus hyväst. Ja niimpä näehe kuuvve
miehe työpaekka olj oekee kultakaevos. Laskun loputtuva olj mieste
povukset pullollaa rahatukoesta, eikä niillä ollunna hättee lähtee
uutta työpaekkoo ehtimää. Kaekessa rauhassa ne jäekii korttiertalossaa
makkaeleinmaa ja leppäelemmää sekä syömää ja juomaa sitä mukkoo ku
suusta maestu ja maha sulatti. Muun työ puutteessa ne rupes korttia
pelloomaa, ens aluks leikillä ja sitte rahalla. Ja näkkyy se korttipel
nostavan himmoo, niinku ryyppiminennii, sillä ku miehet siihe äety,
niin ne lyyvvä lätkitti päevät peästää ja välistä yölläe. Minkä verran
niistä itekullae lie ollu onnee ja miten pelj lie lyönnä leiville,
siitä ei ou tietoo. Vähitelle kuetennii yks miehistä rupea tappoomaa.
Tappiot kiihotti sitä yhä uhemmi pelloomaa, kunnekka lopuks kassasta
pohja irvist ja ansiot olj mänetetty viimmesee pennii asti. "Itku ei
auta markkinoella", tuumaa mies ja rauhallisest kahtel toeste pelluu
jatkamista. Mut totta kuetennii se lienöö surulliselta näyttännä, koska
yks joukosta sano, että:

— Hellitettää tok sen verra, että maltetaa ies syyvvä kunnolla. Ja ku
tästä yhestä kaverista tulj rumpal, niin se joutaa ruveta nyt kokiks ja
palakaksee soa pistee poskeesa niin hyvät portsut, että mahanahka
kiiltää. Tänä oamuna isäntä kaupihtel lammasta. Ostetaa porukassa se
lammas ja tuo kaver lahtoo sen ja keittää meille lammaskeito perunoehe
kansa. Ruppeetko keittämää? Hyvä! No, kututaa isäntä ja annetaa sille
lampaasta käypäset kättee.

Ja isäntä kututtii. Kauppakii synty ihko kahtee sannaa. Sitte se
kuuvves, rumpaliks pelattu mies Iäht keittopuuhii ja viis miestä jatko
pelluuta.

Vähä aejja peästä se kokki tulj kysymää, keitetäänkö lammas kokonaa.

— Kokonaa, kokonaa, sillä passoohaa sammoo soppoo syyvvä kaks erj
kertoo, jos tähettä jeä.

Kokki olj ryhtynnä toemeesa ja höpissynnä iteksee, että:

— Tästä keitosta passoo keittee kosto kortinpelloojille.

Ja enstöeksee se paeskas lampaa nahkonee, suolinee ja sorkkinee pattaa,
ku sae sen kirvespohjalla ohtaa kopastuvvaa hengettömäks. Samalla
kertoo se potatittii huuhtomattomina koato sekkaa. Sitte se mänj
kortinpelloojae luo ja sano, että:

— Se lammas olj laehanlaene ja sentähe pitäes panna voeta siihe
keittoo.

— Niissä meijjä reppuloessa on voeta. Ota niistä voeta, minkä varut
tarvihtovas.

Kokki keräs viijje miehe reput kaenaloosa, kanto kottaa ja runttas
kaekki pattaa lampaa sekä perunoehe sekkaa. Laetettuvvaa aekamoese
rompsu paan ala läht se paenamaa koko talosta tuntemattomaa suuntaa.

Ku näläkä alako kortinpelloojae sisuksia näykkiä, mänj ne kokkiaa
kahtelemmaa, kuullaksee millonka lammaskeitto joutuu. Kovimpa mieste
nenät venäht pitkiks, ku heille selitettiin, että kokki on hävinnä,
niinku tina tuhkaa, ja että koassa on semmoene soppa kiehumassa, ettei
sitä taejja syyvvä herrat eikä narritkaa. Ja tämä viimmese arvelu
heistä joka mies usko, koska ne ties, että heijjä hoararepuessaa olj
vanahoja kenkiä, hajallisia jalakarättiä, likasia alusvoatteita,
tupakkata sekä kaekkea muuta monenmoesta hörtöö, jos kohta toesessa
puoliskossa olj ruokatavaroetae. Parj miestä läks karkuria perästä
ajamaa. Mut rautatieasemalla ne sae kuulta, että se olj noussunna
junnaa, vaekkei kukkaa muestanna, minnekkäpäe mänövää. Luultavoo on,
ettei se pitkiä matkoja junassa matkustanna jo siitäe syystä, että
sillä olj 'matti kukkarossa'... Ku miehet tulj takas talloo ja kaekki
viis miestä kirroelj kaverisa keittämee kostosoppoo, sano talon isäntä,
että:

— Mittees tuossa kirroelemalla kieltänne kulutatte! Jos työ kaekki
Juvalta outte, niin tavotatteha työ sen sieltä kottiinnuttuvanne ja
voette sitte keittopalaka maksoo.

— Ei myö nii vissii tiijjetty, olko se Juvalta, vaekka se sano
olovasa, vastas miehet.

Ja sillon tuummas isäntä ja sen suu olj virnallaa, että:

— Aeva oekee on arvelu, ettei se Juvalta ollunnakkaa, se kun nimittäe
aena sano, että:

— Jos nuo kaverit lienöö Juvalta, niin minä oun vielä — Juvemmalta...




KU ON NOUSULUONTO.


On sanottu, että immeiset luotii kahelaesiks: miehiks ja naesiks. Mut
luonnonloatuja siihe sijjaa on annettu niin kirjava meärä, ettei niistä
oekee tarkkoo luvettelloo taetas osata tehä parrae rätinkmieskää. Ja
niimpä sitte onnii yks kiipperä ku huonost tehty vene, toene pehmee
lupsake, niinku iso villatukko, kolomas taepumato, ku paksu rautakank
ja nelejääs taepusa, niinku uunissa hauvvottu koevuvihta taekka vetelä
taekina. Jos kellä on aekoo ja haluva vertaeluja tehä, niin kylläpä
kaeketi luonnonloatuje erjlaesuuvet nousoo tuhansii ja iha miljuonii
ast. Tästä monipuolisesta kirjavuuvesta on seurauksena, että immeiset
keskinäesessä elämässää nauskaa, niinku porsaslauma taekka näykkii
toesiaa, niinku kukot, pistävätpä ne pystyy tappelurytäköetä ja
kokonaesia sotijakkii.

Voan entäs jos immeisille ei oes annettu ku kaks luonnonloatuva niinku
niitä ei ou ku kahelaesia: miehiä ja naesia. Mahtaeskoha naeset pvsyvä
naesina ja miehet miehinä? Tuskimpa voan, koska jo asjoehe nykkyesillä
kannoella ollessakkii naeset tunkeutuu mieste sakkii, peästäksee
akoeks, ja miehet aetuuttelloo naesia, peästäksee ukoeks, niin että
elämä oes yhtäläesessä sekasotkussa ku rullavakka, niinku se on
nykyjäännii...

Mut nytpä huohmoon joutuneen selittämättömiä arvotuksija koskettelemaa,
mikä ei alunpittäe ies tarkotuksena ollunna. Minä nimittäe olin
aekeessa kertoo, mihinkä soattaa johtuva, ku immeisellä on nousuluonto.
Ja jos kellä, niin Aeraksela ukolla se olj nousuluonto sen sanan
korkeimmassa merkityksessä. Se olj se ukko huohmattu henkilö — ja hyvä
hyvviisä sekä paha pahhoesa. Tällä hetkellä se soatto naureksija ja
silimäillä niin suloesest, ku herreimmillää ja houkuttelovana olova
silimä ruespuurossa. Mut annappas olla, että jokkii poekkitellaene sana
taekka mikä muu vastakäläkkisyys sattu ilimestymmää, niin sillon hetj
alako silimät vihasta kiiluva ja suu männä suuttumukse irvee.
Usseimmite se ryöpsäys ei kestännä kauvva, voan jos ukon syvän eattu
oekee syrjällee mänemää, olj parasta muuttoo moata, s.o.: siirtyvä
lähheisyyvestä poes. Etennii nuoremmalla ijällää sen luonto olj ollunna
niin kiipperä, että se olj ryyvvännä käsiks ja myrsyytellynnä niin
pahast, että olj soanna muutamia kertoja sakkojakkii maksoo. Mut ei sen
vanahempanakaa tarvinna suuttumusta kylästä hakkee. Ku se olj hyvi
huohmattu mies ja ku monj tarviht siltä avustae soaha, olj sitä pakko
kärsiä niin sen hyvinä ku pahonae hetkinää.

Ukko olj nuoruutesa ja miehuutesa päevinä ollunna ahkera kalastaja ja
sama vintiö siinä pysyy vielä vanhanae. Ja ku ei ennee pitemmille
pyyntmatkoelle lähtennä, nii pitj mertoja lähheisessä lammissa, jossa
olj aeka tavalla särkijä. Vähäese matka peässä lammista olj
reservikasarmi, jossa joka kesä opetettii poekia sotamiehiks.

Kerran sattu ukko olemaa mertojaa nostelemassa nähäksee, onko niihe
soalista männynnä. Kotjväk ei oes särkkaloesta välittännä ja ne
valittel, että säret tekköö suolet 8-rihlaesiks, niinku pyssyn, eikä
särkhumut ja piimävellilueru taho mahassa pysyvä. Mut ku ukolla olj
halu kalastoo, niin se kanto särkiä kottii pitki kessee. Siinä nyt
mertoja kohotellessa olj muuvva reservimies tullunna rannalle kahtoo
tollottammaa, eikä malttanna olla eäneti voan kysäes, että:

— Onkos männynnä särlrkiä merlrtaa?

— Mittee sinä pirlrunpoeka sanoet? kivaht ukko.

— En muuta, ku kysäsin, että onko mennä särlrkiä merlrtaa?

— Ootko sinä kasarlrmin koerlra, joka on pantu rlrannalle haukkumaa?

— En oo koerlra, voan reserlrvisotamies.

— Koerlra sinä out! Mut kyllä minä opetan sinut...

Ja sillä kertoo puotti ukko merran järvee sekä läht reserviläestä koht
melomaa niin kovalla kyyjjillä, että ves posis. Mut reservimies otti
jalat allee ja juosta livaht kasarmille. Ukko paeno perästä sitä mukkoo
ku vanahat käpälät keänty sekä harppas suoroopeätä komppaniijja
peällikö asumuksee. Tuski huohmas lakkisa ottoo peästää ja hyvänpäevä
sannoo, ku jo alako pauhata, että:

— Eikö herlra katteinilla ou koerlroo, ku teällä reserlrvimiehet
pannaa immeisiä haukkumaa ja niille irlrvislelemää? Minä oun luullunna,
että teällä kasvatettaa nuorlrukaesista sotamiehiä, mut niistä
taejjetaannii tehä koirlrria...

— No, mittee nyt sitte on tapahtunna?

— Mittees muuta, ku rlreserlrvimies tulloo rlrannalle koirlrana
haukkumaa. Se on hävitöntä. Eikös ou tarlrkotus, että valamistettaa
isämmoan puollustajija, jotka ampuva puksauttas tinamarlrja vihollise
silimää? Minkästähe niitä sitte koerlriks teällä neuvvotaa?

— Tyyntykeepäs nyt, hyvä noapur, ja kertokee mittee on tapahtunna,
niin että ymmärrettää.

— No, ku olin tuolla lammissa merlrtojan kahtomassa, tulj jokkii
sotamieskutjana ja rlrupes koerlrrana minuva haukkumaa...

— Kukas se sotilas olj?

— Mistee minä ne tunnen. Mut ku läksin koerlroo kurlrittamaa, juoks se
kasarlrmille pakkoo. Nyt minä voajjin, että kattein ottaa selevä ja
kurlrittaa koerlra...

— Se tapahtuu hetj, sano kattein sekä läks ulos.

Ukko seuras jälestä. Kattein komens panemaa hälytykse toemee ja
silimäräppäyksessä alako miehiä purkautuva kasarmi ettee, niinku
kusiaesia pesästää. Ne komennettii rivvii seisomaa ja ku se olj
tapahtunna, tievust kattein, kuka mies olj koerrana ollunna. Ukko
tirkisttel ja sano lopuks, että:

— Tuo mies tuossa.

Kattein huus reserviläese rivistä etteesä ja kysäes, että:

— Mitenkä työ outte tätä ukkoo haukkunna?

— En mitenkää muute, ku voan kysäsin, että onko männynnä särlrkiä
merlrtaa?

— No mut eihää tuo ou haukkumista, eikä koerrana olemista, jos siivost
kysäsöö, sano kattein.

— Minkätähe se ei ou! Sehä jätkyttel minua, ku sorlrautti kieltää,
mikä minussa on Luoja antamana vikana. Mittee varlrte se sorlrautti?

— No, ku se sama vika on täännii reserviläese kielessä ja tietyst se
hänessäe on Luojan antama vika, selitti kattein.

— Rlryökäleenkös tähe se sama vika on justiisa tuon miehe kielee
annettu! Tämmöestä siitä sitte tulloo... Ja parlrasta se oes ollunna ku
se oes pitännä leipälinkkusa kiin...

Samassa läks ukko rantoo kohi paenamaa. Sitte se keräs mertasa lammista
poes ja vei kottiisa. Myöhemmällä niitä aettarakennukse ylisille
kantaissaa olj ukko puhellunna yksinää ja sanonna, että:

— Olokoo kalastamiset siltää sinä aekana, ku kasarlrmilla on
rlreserlrviläesiä. Jos minä, neät, sinne mänen, on ne kaekki
sorlrakielisiä ja sitte on koerlria enemmä ku yks. Sillon sitä
suuttumuksesta halakiis, niinku itikka mahasa täytee verlrtä
imettyvvää. Ja minä en kuitenkaa ossoes olla suuttumata. Mut minkäs
immeine sille mahtaa, ku on nousuluonto...




HERRASTUOMAR POHATA UUS TURKKI.


Ku immeistä onni potkasoo, niin että se työtä ja vaevoo näkemätä
esmerkiks rikastuu, niin sen muestluu eli peäkii ikkääku suurenoo ja
siihe koppaa moalimasta ja syvämmestä pakkautuu kaekemmoesta mieltekkoo
ja syntijä. Ensimmäesijä mieltekoja ja syntijä on ylypeyve synt, joka
tulloo sitä voemakkaammaks, mitä väljemmät ymmärrykse ruuvvit
peäkopassa on. Ja ne ruuvvit olj toas jotennii löyhänlaeset Ville
Pohatan peässä. Sen tähe ylypeyve synt sen aesoesa valjastikkii iha
mäkvöehe ja sitolokkaremmin kansa. Ja vaekka se ei tok niin mahtavaks
paesunnakkaa, ettei se oes hyvveepäevee tavallisillennii immeisille
sanonna, niin siihe sijjaa se koetti huusholliisa ja omiks tarpeiksee
hankkia tavaroeta, joehenka vertaesija ei oes koko pittäässä.
Rovastilla olj niin yökee ja kommee turkki, että sitä immeiset
ihmetelle kahtel, niinku siat hoppeelusikkata. Ja sillä tappoo asja
ollii, että ku rovast turkissaa istuva röhötti, niin yksinkertanennii
ymmärs, että siinä on herra ja herran turkki. Mut Ville Pohatta ei
ruvenna kauvva kahtelemmaa ja ihmettelemää, voan peätti hankkia itellee
vieläe paremma turki, iha semmoese, ku olj sattunna näkemää Kuopio
markkinoella jollae Kokkola suurkauppijaalla. Ja se se vasta olj turkki
ollunae, ku siinä olj karvattii kahepuole, niin että peä tahto
punneillee männä tuummatessa, että missee moassa on susilla — se
turkki, neät, olj susturkki — karvat nahkasa kummallae puolella...

Sattu sitte parj pittää kauppiasta lähtemää ostoksille Pietarii. No,
mittees muuta, ku Ville Pohatta lyöttääty yhtee matkaa. Ku ostoksilla
kulukiissa kohattii turkkikauppa, astuttii sissää. Ykskää näestä
kolomesta miehestä ei osanna ryssee, eikä toas ryssät suomee.
Puotmiehet pokkuroe ja kumartel sekä hiero kämmeniijjää, niinku niitä
ois palentanna. Samalla ne politti puhuva, niin että kielet pyör niihe
suussa, niinku pässinsaparo. Mut Suomen miehet ei osanna muuta sannoo,
ku voan että:

— Niettu ponimaijjutsa.

Viime tok yks heistä muestel kuulleesa, että turkki on ryssänkielellä
_suupaa_ ja tarvita toas on _naataa_. Sillon se rykäs ja kovalla
eänellä sannoo mölläytti, että:

— Suupaa naataa.

Ja nytkös puotmiehet rupes kilipoo polittammaa ja viittiloemaa
käsillää, että näytti siltä, ku ne alakas tappeluva hieroo. Mut eihää
niillä sitä meininkiä ollunna, voan ne koetti selittöö, että tässä
niitä turkkija on. Ku selitökset jäe ymmärtämätä, ne alako
viittiloemalla kuhtuva toesii huoneisii. Ja ku rakennus olj
neljkerroksine ja joka kerroksessa olj monta suurta huonetta turkkija
täynnä, niin kyllä kulukemista piisas, jopa rupes pelottammaa, että jos
ne polittajat jossae sopukassa ryövee... Mut eihää tok, ne voan
näyttel, ku toas Suomen miehet sano, että:

— Niettu, niettu.

Sillon yks puotmies läks sukkelana ku orava juoksemaa kellarkerroksee
sekä tuuvva roahas sieltä mahottoma suure peällyksettömä lammasnahkase
turkkirutmeijja. Tulos olj kuetennii sama:

— Niettu, niettu.

Puotmieste noamat tulj niin surkeiks, ku jokkaene kärsis hammassärkyvä.
Mut sillon Ville Pohata matkatoverista yks koato tuolin lattialle,
levitti sen peälle lammasnahkaturkin nurinpäe, vetäs sormesa koppuraa,
mulistel silimiää sekä irvistel ikenijjää sekä hyppäs sitä turkkia
repimää ja olj hampaillaannii roatelovinnaa. Sillon hetj yks puotmies
löe näppijä ja sano että:

— Ponimai, ponimai — volokkisuupaa, volokkisuupaa. (Ryssäks, neät,
kuuluu sus olova volokki.)

Ja sillon se puotmies olj auvvassunna ove sivuhuoneesee, joka olj
susturkkia täynnä ja josta ykskaks löyvvettii semmoene turkki, ku
tahottii ostoo. Ville Pohata toverit oes ruvenna hintoo huokeemmaks
tinkimää, mut Ville sano, että:

— Minä en tingi, voan tinkiköö ryssät.

Ku se Ville Pohatta läks sitte iisvossikalla Suomen korttierii ajamaa,
uus turkki peällä ja uus karhunnahkalakki peässä, tuntu siitä siltä, ku
koko Pietar oes hännee kahtonna. Ja kotjpuolella reen perässä sen
röhöttäissä niijjata hörskäytti akkaväk niin syyvvää, että ne tahto
lysähtöö polovillee, ja miehet pokkuroe, että selekärangat rusahtel, ne
ku ei tuntenna, voan ne arvel, että siinä kulukoo vielä korkeemp herra,
ku pittää ite rovast on. Se tietyst hivvautti syväntä samalla tappoo,
niinku oes tähkällä huulija siveltynä....

Tulj sitte ne kärräät, joessa Ville Pohatta viimese kerra lautamiehenä
istu enne siitä "virasta" erroomistaa. Ku kärräessä tulj tietoo, että
Pohatalla on uus susturkki — ja pitjhää se ite huole, että tieto levis
—, soatii siitä nautinto- ja riemulähe koko kärräehe aejjaks, sillä
turki harjakaesia ryypättii jok'ikkiine ilta. Olj, neät, tehty sellane
sopimus, että aena jokkuu jollae tekosyyllä jeäp harjakaesille
tulemata. Sen vuoks olj uus juhla piettävä seoroovana iltana. Joskus
toas sattu vieras asjanajaja soapumaa. No, mittees muuta, ku
turkkijuhla pystyy ja tuomar sihtierilöenee ja lautamiehinee matkaa,
niin että turkille kyllä hintoo nous. Ku sitte kärräehe lopettajaeste
eillä lautamies korotettii herrastuomariks, lausu tuomar toevomukse,
että turkki tuotasii kärrääpaekkaa, jossa juhla piettii. Ja yhellä
pyynnillä se turkki tuotiinnii. Yks ja toene koettel sitä peällee, mut
kellenkää ei se niin mallanna, ku itellee herrastuomarille, jolle
piettii monta puhetta. Puhheihe peälle juotii maljoja. Ku juomatavarat
rupes loppumaa, haettii herrastuomari kellarista lissee. Muuvannii
puhuja toevo, että paekkakunta muutetaa kauppalaks ja herrastuomarista
tehhää ensimäene esmies siihe kauppalaa. Ja sillonkos herrastuomaria
nostettii, että turkin karvat pöllys. Se, neät, pitj sitä turkkia
peällää. Miten siinä lie sattunna kaks lautamiestä keskenää vähä
ivallisest nauramaa. sillon kavaht herrastuomar kahelle jalallee ja
mahtpontisest sano, että:

— Akattii ossoo nauroo, mut jokkaene lautamies ei ou herrastuomar.

— Ei oukkaa, ei oukkaa, huuvvettii sekä toas herrastuomaria nostettii.

Ku se herrastuomar sitte turkkinee istu, ja ku makkeet viinat, paksu
susturkki ja huoneen kova lämpymä nost sen kaljuun peähän
veskarpaloeta, ei se ennee herrastuomarilta näyttännä eikä kauppalan
esmieheltä, voan se olj, niinku mahtava hallihtija, jolla olj
helmikruunu peässä...




JOKA TOESELLE KUOPPOO KAEVAA — SE SIIHE ITE LANKIOO.


— Sekös on vasta ilikiö tuo suutarjpoeka, mokomakkii rehjana. Ja ku se
vielä on olovinnaa, niinku se jo iha mestärj oes, vaekkei se kykene
muuhu, kun vanahae kenkäronttoste korjoomissee. Mut antaaha olla, jahka
sen kyörän Toekkase Alapetti kahe keske tavottaa, niin se suutarjpoejja
peräpakarat pehmittää, niin ettei rasavilli kärsi istuva, voan soa
polovillaa olla ommellessaa...

Tällä laella kiukkuvaa purk piika-Riikka, Heponieme palavelustyttö. Ja
siihe mielenpurkauksee yhty monj muu Ieva tytär, joeta sattukii aeka
katras sunnuntak-iltana koolla olemaa. Ku siinä olj jouko jatkona
kyläkunna poekiakkii, niin hammasta tuntu nekkii purova suutarjpoekoo
kohtaa, uhkaspa niistä muutamat antoo vielä karkeempata kuritusta ku
Toekkase Alapetti, niin että mahto sen suutarjpoejja vase korva soejja
tilliä, ku, neät, sen vase korva soe, josta takanapäe puhutaa...

Mut mittee pahhoo se suutarjpoeka sitte olj tehnä, että sille oekee
naesissa ja miehissä hammasta purtii? Lyhimmittäe sannoessa se tek
yöjalakalaesille kiusoo ja ilikeyttää — se tehtävä siihe olj männynnä
iha henkee ja verree. Ja sen keksimistaeto olj kerrassaa mittoomato.
Millon se laetto oven peälle vespyty semmoeste vehkeihe varraa, että se
yöjalakalaese ulostullessa kallistu ja kastel, niinku paemenet
kevväällä kastetaa, soattopa se pytty puota rumahtoo peähännii, ikkääku
satteevarjoks, vaekkei sitä kojetta ennee tarvinnakkaa, ku kastumine
olj jo tapahtunna. Märkänä ku uetettu koerra sae yöjalakalaene tarsia
kottiisa. Millon se toas, jos "vierustelijat" sattu raskaast nukkuva
tuhnahtammaa, ompel poekamiehe kenkäe varresuut yhteen, niin että pitj
paljae jaloe taekka sukkasillaa lähtee lippaelemmaa ja vasta matkae
peässä purkoo ompelukset varsista. Ku toesen kerra kärsä käsk ja nenä
neuvo, se ompel joko peitevoattee tahikka tytön hammee poejja
voatteisii kiin. Sen jäläkee se nost ruminan, soahaksee yöjalakalaeset
tavallista kiireemmäst lähtemää. Sillon tietyst vieraat voatekappaleet
tulj mukkaa ja jos jonniimoesia kommelluksia synty. Ussei se myös
salapas yöjalakalaese tytön huoneesee, josta ei muehe peästämätä
peässynnä ies ätkähtämmää, ja sitte peästyvää sae häntä koepii välissä
luekkia tiehesä taekka kaeken muun hyvän peälle ottoo potkut
takapuolellee, mikä soapaskengästä annettuna ei ollenkaa sokurille
maestunna... Ja entäs tyttöparka? Sen pitj nörpällä nenin tulla
töehisä, jos ei sitä enne tehtynä käherryksiä hivuksii, ku vanahempae
tae isännän käs kävel karhuna sammalikossa: hattuutti haevenista. Mut
nämä tämmöeset vehkeelyt hankki suutarjpoejjalle vihamiehiä ja niin
paljo olj uhkauksia liikkeellä, ettei se uskaltanna lähtee keskellä
päeveekää ypöyksinää kylläe väliä kulukemaa.

Ku se sitte kasvo sekä pittuuvessa että ijässä ja olj sällismieheks
peässynnä, rupea se ilikevyyttää hillihtemmää. Mut mestäriks
ruvettuvvaa ei se ite paljo koskaan kepposija harjottanna, voan neuvvo
ja yllytti poekauokarija pahhuuve tekkoo, antoepa niille oekee
palakkioetae. Mut "joka toeselle kuoppoo kaevaa, se siihe ite lankioo".
Sattu, neät, sillä laella, että ollessaa suutaroemassa Atkolassa se
miesparka rakastuva rätkäht iha ytimijjää ja munaskuetaa myöte Atkolan
palavelustyttöö. Eikä se ihme ollunnakkaa, tyttö, neät, olj nätti ku
kesällä heinä, ja jo mone muunnii miehen veriä olj heilauttanna. Ku
päevillä ei ollunna tillaesuutta muuta ku jokkuu makkee sana suhahtoo,
arvel mestärj, että nyt pittää hänennii turvaatuva yöjalakaa. Mut se
olj helepomp arvella, ku täyttee. Kyläkunna poejjat rupes, neät,
vahtija pitämää voejjaksee maksoo vanahoja kalavelekojaa, ne ku olj
huohmanna, että mestärillä ja palavelustytöllä olj halu ruveta
siehturia pelloomaa. Eikähää rikkaus ja humala salassa pysykkää. Monta
yötä olj mestärj kissanunta makkoovinnaa, ja ku luul kaekkii muehe
nukkuva, sillon läht hiipimää yöjalakaa. Mut tuskin olj paria askelta
peässynnä kulukemaa, ku jo jokkuu toenennii alako liikkuva ja
tuljtikulla valakeeta roapia. Ei auttanna muu ku sänkyysä
heittäätymine. Siinä vuohkoomisessa mestärj väsy niin nihki, että
päevällä ommellessaa torkku ja unjpäessää olj ompelovinaa, vaekkei ies
piklankoo käsissä ollunna, sekä heräs muehe nauramissee. Sillon se aena
kavaht oekee pitkillä esillä vetelemmää, kunnekka uuvvellee torkku
voetti... Sitte kuetennii poeslähtiissä sae tytölle tok sannoo
sohastuks, että:

— Ou juhannusyönä kokolle mänemätä — minä tulen luokses aettaa.

Ja siitä hetkestä alakae outti sekä mestärj että tyttö juhannusyötä,
niinku hevone kessee. Sinä iltana sitte Atkolasta läht jokkaene
kynsillee kykenövä kokolle, ja olj se palavelustyttökii lähtövinnää,
vaekka väliltä kuetennii keäntyvä luekaht poes makkoomaa aettaasa,
jonka ove jätti salapaa panemata. Mut eihää unta tullunna, ku syvän
leipo sillä laella, ku kämmen päeväleipee leipoessa. Ja kyllä
mestärinnii syvän huputti selä ylj Atkolaan soutaessaa. Ilta olj ihmee
ihana. Kokkovalakeita hulumahtel joka suunnalta ja kuulu lauluva sekä
nauruva. Tyyn järv nukku — jokkii veslintuparj voan tek värreitä sen
pintaa taekka siellä ja teällä pulahtelova kala. Miel'ala tulj herkäks
ja mestärj lauloo hyrritti hiljallee, että:

    "Kaekki kalat järvilöessä
    rannikolle rientelöö.
    Ja ne sitte rannikolla
    parituste kiertelöö"...

Sitä loppuva laulaessaa kiinnitti mestärj soutuvaa peästäksee parituste
juhannusyötä viettämää... Ja nyt se hetk olj tullunna! Ov olj auk, ja
mestärj sutkaht sissää. Etusormellaa se hipas valakeeta ohtoo ja
pyöreetä leukoo, ennenku tyttö havaeht. Sitte alako sipinä ja supina.
Mut ei se mestärj taenna suoroopeätä riijjata eli kosija, sillä onhaa
aenae kolomena yönä yöjalassa käytävä ja sitte vasta vakavaa
naemispuuhaa ruvettava. Kaekissa tappauksissa kuetennii tämä jo
ensimäene yritys maesto apilaalta. Mut yhtäkkiä ne pomppos pystyy,
niinku naskalilla oes pistetty, sillä pihamoalta alako kuuluva pelokas
huuto:

— Voe taevaat ja taevaehe salit — teällä on kummitos, kivellä on
kummitos! Voe, voe, voe!

Tyttö hyppäs huutajoo rauhoettammaa, joka olj saunassa asustava
puolhöperö elättimuor. Sinä aekana tirkistel mestärj ovelta ja huohmas,
että häne venneesä olj vettee roahattu keskellä pihamoata olevalle
suurelle kivelle, kalamerta olj asetettu perätiiholle ja sen peälle
pantu miehennuttu ja mela pistetty kaenaloo, niin että se olj niinku
hyväkii peränpitäjä. Ku tyttö olj soanna muori rauhotetuks ja tulj
aettaa, otti mestärj haekeet hyvästit, juosta kavaht kivelle, löe
peränpitäjee "korvalle", niinku mies lyö toesta miestä, jotta se
pylläht puota moaha, sekä sano, että:

— Mittee juutasta sinä out karille laskenna, kelevoto perämies!

Sen jäläkee se tarttu vennee renkaasee, kiskas sen kiveltä allaa ja
paeno rantoo koht, että vennee pohja männessä kolis. Mut sen järvee
survaestuvvaa huohmas, että tappi on hävinnä tahikka hävitetty. Kaekeks
onneksee se olj illalla tullessaa ottanna taskuusa puupalikoeta,
tehäksee niistä naskalinpäetä. Niistä passas jokkuu tapireikää niin
motovast, ku se oes ollunna sitä varte valamistettu. Ja ku mestärj peäs
kesktuholle ja alako soutoo, niin kyllä käv posina kokan eissä.

Monessa talossa se mestärj sitte kesän kulluissa käv sekä näk tyttöjä
tyylii jos sorttiinnii, mut ykskää ei sen mielestä vetännä vertoo
Atkolan palavelustytölle. Yöjalakaa ei passanna lähtee, ku yöt olj
valosija, eikä päevälläkkää ollunna sielläpäe käyntiä. Kerta sattu tok
tappoomaa kirkolla ja sae suhkastuks, että:

— Minä tulen sun luokses mikkosunnuntaeta vaste — ou sillon
kotosalla.

Ja kyllä sitte heistä kumpanennii mikkosunnuntaeta outti!

Petteeksee ja eksyttööksee mueta hoastel mestärj koko kesän, että
mikkolauvvantaena männää kirkolle yökuntii. Ja luppauksesa se täyttikii
alaku-ossaa nähe, mut yökuntii ei jeännä, voan sopivana hetkenä läks
polokemaa Atkolata koht, ku huohmas, että sieltä on kirkolla melekei
koko pere, lukkuuottamata isäntäväkkee. Mut mittees varte usseimmat
ikkunat on valaestu, niinku mestärj näk olova Atkolata lähemmä
tultuvaa? Kaekeks onneks olj koerrae juossunna kirkolle, niin että
mestärj soatto männä pihamoalle kurkistelemaa. Talloo näkkyy tullee
vieraeta ja emännällä ja palavelustytöllä olj kiirettä muellennii antoo
vierasvarroo puuhatessaa. Voe miten ryökäleen korreest ja nätist se
palavelustyttö liikku! Mestärj mänj koettamaa, oesko avvae aetan
ovella. Ei ollunna — sitä ei tyttö ollunna arvanna siihe jättee.
Soahaksee rauhassa katella ja outella moata ruppeemista peätti mestärj
nousta kujarakennukse katolle, jossa oes hyvässä piilossa ja samalla
näkis sen tytön kauniita kasvoja ja sorjoo pyörähtelemistä. Mitenkä
lienöö siellä katolla kompuroenna, ku yhtäkkiä parj kattolautoo katkes
poekki ja mestärj puota rupsaht sikapahnaa. Sen laipio olj korjausta
varte purettu, niin että mestärj rumaht suurte sikaörniköehe selekää.
Ja Atkolassa olj tavattoman suuria sikoja, ei semmoesia surkeita
ristkinttuja ku mökkiläese porsaat, joehenka pien poeka sano sen vuoks
niin onnettoman näköesiä olova, että ku ne on omassa ruuvvassaa, niin
ne ei roahi syyvvä. Mut ne Atkolan siat olj kerrassaa toesta moata! Ja
jos karhu lie pesältää äkäene, niin olj ne siattii: nekös nost semmoese
röhinän, että se vasta röhinä olj. Ylös ja pystyy pomppoillessaa ne
koato mestärin allee, poleks sitä käpälillää ja karju pitkillä
torahampaellaa roasto housuja rikki sekä vetel kinttuloehe verhoavoja.
Mestäriltä peäs hätähuuto ja siat toas pitj hätäröhinätä, niin että
pahnassa olj hirvittävä melu. Sattu siinä tok siat puuloomaa kärsillää
niin voemakkaast ovvee, että linkku lusaht poes paekaltaa ja siat
ryykäs ympärj kujjoo juoksemaa sekä röhis ja vinku, niinku niitä oes
elävältä korvennettu. Mut mestärj ku peäs jaloellee, niin se paeno
pakkoo, minkä käpälistä keänty, eikä joutanna kuuntemmaa, ku elättimuor
toas huus saunan ovelta, että:

— Voe, voe! Juhannuksena olj kummitos ja toas on kummitos! Voe
taevaeta ja taevaehe tekijätä, voe, voe!...

Ku tuvassa olj soatu tulet lyhtyy, tultii kahtomaa, mut mittää selevee
ei soatuna. Palavelustyttö kyllä asjan arvas, vaekkei tiennä, mittee
kaekkia olj tapahtunna. Se olj kuetennii mykkänä. Ja kauvva se sae
sängyssää huokailla, ennenku unj paeno silimäluomet vastakkae, ku sitä
mestäriä ei kuulunnakkaa...

Mestärj puolestaa keks semmoese vallee, että ku hää ampu meton, joka
jäe puuhu riippumaa ja ku sitä kiipes puottamaa, katkes oksa ja sitte
kuevoo koskee moaha tullessa repes häneltä voatteet sekä tulj hoavoja
koepii. Sen lisäks lupas palakinno, jos kuka kävis meto puusta
puottamassa. Kyllä monj käv kahtelemassa, mut eihä tyhjee löytynnä.

— Kaks ei kuulu mänövä kolomaniteta — rupes mestärj koepiaa
parannellessaa miettimää — ja jos minä kolomanne kerra lähen
yöjalakaa, soattaa tapahtuva iha moaliman ihmeitä. Sen tähe on parasta,
että minä akotun kiireimmä kaupalla.

Ja sitte se läht Atkolaa iha kirkkomuntieringissä. Ku tapas pihamoalla
mieltiettysä, kysäs se hetj suoroopeätä, että:

— Eiköhää meijjä passoes panna jalakojamme yhteise pöyvvä ala?

— No, kelepookos mun jalakan sun jalakoes joukkoo?

— No, jo tok! Mutta entäs mun jalakan sun jalakoes joukkoo?

— Mittees sinä tuommoesta kysytkää!

Ja siinä riijjuu tulj suoritetuks. Pian sitte hankittii helat sormii.
Häessä huomentuoppia juuvvessa puhel kuhtu- ja kuokkavieraat, että:

— Se tuo mestärj ennen kaevo kuoppia muelle. Mut nyt se ite kumpsaht
semmosee kuoppaa, että pyssyy koko elinaekasa.

Ei mestärj eikä sen nuorikko kuullunna tätä, voan ne istu
huomentuoppipöyvvä takana — mestärj suupielet naurussa, niinku
onnellise vastavihity aviomiehe suun pittää ollakkii, ja nuorikon
suusupukka se vasta olj niin sokerillaa, että jokkaene seinänrakokii
näytti siihe kahtoissaa nauravalta...




HERRASTUOMAR POHATA EMÄNNÄ NIMPÄEVÄT.


Sitä pitj tuntee ihtesä terveeks sekä sielusa että ruummiisa — etennii
ruummiisa — puolesta lähtiissä herastuomar Pohata nimpäeville, sillä
siellä, neät, olj kestettävä kova löyly, tarjouksia ku olj mahoton
meärä, eikä niitä soanna lystiksee katella ja maestella, voan niitä
nautittii iha hartiavoemilla — mies se, joka leiki kest. Mut
ei emännänkää nimpäevät tyhjänpäeväset turraukset ollunna,
herrastuomarilla olj, neät, tapana sannoo, että:

— Vaimo on miehe ruunu ja voe sitä miestä, jolla ei tätä ruunuva ou!

Tästä vakkuutoksesta voe jo arvata, että se mies pitj toespuoleisesa
kunniassa, niinku sanassa käsketää. Ja siks sen nimpäeväe ei soanna
olla ihtesä herrastuomari nimpäeväjuhloo huonomp. Ku kuhtumakirjoella
pyyvvetää hautajaesii ja häehe, niin minkästähe ei — tuummi
herrastuomar — passoo nimpäeville kortilla kuhtuva. Asjasta
varmistuttuvaa se läht kaupuntii tiettämää kuhtukirjoja, joehi
räntättii, että:

    Tervetulloo läsnäololla kunnioittamaa herrastuomari emäntä
    Marin nimpäevee tämän nyt sisälläolova elokuun 3 päivänä
    kello 4 iltapäivällä. Kokkoonnuttaa herrastuomari ommaa talloo.

                                              Kunnioetuksella
                                       _Marj Pohatta. Ville Pohatta_.

    Huohmatkoo! Jokkaese on soavuttava täsmällee kello 4.
    Huohm. Kello on yhessä rautatieasema kellon kansa.

Kuhtukirjoja tilatessaa vakkuutti herastuomar monnee kertaa, että ne on
räntättävä kultaesilla pirastaemilla.

Kyllä sitte nimpäevä eillisinä päevinä käv herastuomari kyökissä
semmoene kuhina ja kupina, ku muurahaespesässä kesällä. Ja koristeltii
niitä huoneitakkii. Salin perälle laetettii nimpäeväsankarittarelie
erjtyene tuolj, ja olj siinä oekei köynnökset kiemurassa ja suuret
kukat ympärillä. Ku entuuvesta tiijjettii, että herastuomari omassa
talossa annetaan sekä peähä että mahhaa, otettii kuhtumine mielhyvällä
vastaa ja kilipoo riennettii nimpäevee kunnioittamaa. Portilla seiso
kaks miestä, joesta toene aukas porti ja samalla paljast peäsä, ja
toene toas kuletti hevoset joko tallii taekka muuhu tarroo. Rappusilla
olj ite herrastuomar tertehtimässä tervetulleiks ja etteisessä emäntä
Marj, joka miesvieraeta joht kammarjloehe ja naesia sallii. Ens aluks
ei tarjottu muuta ku istumista. Mut kohta vilikas herrastuomar neljällä
ruppiinilla käypee taskukelloosa ja ku se huohmas, että "aeka on
täytetty", anto se sovitu merki — ja sillonkos alako kyökistä
purkaatuva tyttölauma, raskaat kantamukset sylissää, niin että pian olj
pöyvvät pötyvä täynnä. Ite herrastuomar rupes miesvieraeta käskemää,
että tuolla piippuhyllyllä on Jievelvaappenta, parraeta Helsingin
Ruunariimoja ja paperrossia, joehenka hinnannii se ilimoetti. Pöyvvältä
käsk kahvin sekkaa lorrauttammaa konjoakkia, likkyöriä ja punssia,
jotka kaekki on riimasorttia ja niin ja niin kalliita. Emäntä toas,
kunniatuolilla istuissaa, viittail naesvieraeta kaenostelemata ottamaa,
minkä tuntoo suullee hyvvee tekövä. Ja ku monnii olj oekee poastoo
pitännä, niin arvoo sanomattakkii, että suumyllyt rupes pyörimää ja
kulukut nielastessa kumahtel. Ja kaekki kututut olj tullunnae, pait
kolome läh'asema asemapeälliköt, joeta kyllä olj kututtu.

Mut niillä olj laelline syy siirtee tulosa vähä myöhemmäks. Juna
nimittäe kuluk kello puolviijje aekaa, eikä ne voenna sitä ennen
poestuva virastaa, etennii ku jokkii korkee viranommaene sattu sillon
matkustammaa. Ne olj kuetennii sopinna keskenää, että ne tulloo
yhtaekoo hetj ku kaks asemapeällikköö ennättää ressiinalla soapuva. Ja
tuolla ne jo näky tulla porskuttelovannii, oekee vielä unvormussa. Mut
niitä vastassa ei ollunna portinaukosijjoo, eikä herrastuomarkaa
rappusille männynnä tervetulleiks lausumaa, eikä koko vieraesta
toppanaankaa ollunna. Asemapeälliköt sissää peästyvää rupes
kurkkaelemmaa sekä herrastuomaria että nimpäeväsankaritarta, voejjaksee
kuhtumisesta kiittee ja onnitella. Herrastuomar astu viimme niihe
ettee, vilikas toas kelloosa ja melkei puolvihoessaa sano, että:

— Vieraat olj kututtu täsmällee kello neljäks. Semmoeset vieraat,
jotka soapuu jäläkeepäe, ne ei tule talloo, eikä vierasvarraesuutta,
eikä nimpäeväsä pitäjöö kunnioettamaa, voan ne tulloo ahnastelemaa,
suuhusa soamaa, hotkimaa ja hornimaa. Semmoesia vieraeta ei tässä
talossa tarvita, eikä oteta vastaa. Ja ku teillä siellä asemillanne on
minnuutit ja sekunnit niin tarkkaa mielessänne, että iha rikullee on
siellä asjat toemitettava, niin ymmärtäkkee muuvvannekkii tulla
meärällee. Eikä muuta, ku hyväst nyt sekä mänkee tiehenne.

Mikkää muu ei siinä auttanna, ku pitj lähtee tarsimaa sekä männessää
pitkäkaulasia sylykiä peästellä suustaa, joka jäe ilima monenmoeseta
herkkupalata...

Mut ku ne vieraat, jotka olj soapunna virallisena kuhtuma-aekana,
oamupuolella yötä läks kottiisa kulukemaa, niin toeset niistä ähk
mahapakoellaa, toeset röystäyttel tyytyväesinä ja kolomannet olj
iloesella peällä.

Eikä tietyst nimpäeväsankarittarella ollunna mittää aehetta happamena
olla, yhtävähä ku herrastuomarillakaa, joka vielä sängyssäe tuns
mielhyvvee siitä, että olj asemapeälliköelle soanna näyttee, että on
muellae immeisillä kello, jonka mukkaa jopa asemapeälliköehennii täytyy
oppia tulosa ja mänösä asettammaa...




KU NENÄSTÄ VEITÄÄ...


Puustellivuokrooja Ville Väkköne olj joutunna rahapullaa ja tavallisest
sillä olj rahapulloo kaks kertoo vuoessa, toesella kerralla kuus
kuukautta ja toesella kerralla — kuus kuukautta. Omassa pittäässä olj
jo tullunna kaekki paekat niin tarkkaa kokkeelluks, että siellä olj
turhoo onkeesa soalii toevossa vettee viskata. Sen tähe se olj ryhtynnä
järkeilemmää, eikö pitäne pyynt-aloja loajentoo, sekä sattu sillon
muestamaa kaemasa Ville Pohatan — tää jäläkimäene nim olj annettu sen
johosta, että se olj tukkimetällää soanna satojatuhansia markkoja iha
riihkuevia rahoja — ja sillä tavalla tuulten tuuvvittamana noussunna
pohataks. Ku kaekissa meissä kuolovissa immeisissä on heikkoja kohtia,
niin ei Villekään ollunna niitä ilima jeännä. Ja Ville Pohatan heikkous
olj siinä, että rikastumine tek siitä pöyhkeilijän ja narrattavan
miehe, jos voan osas oekeesta nauhasta vettee. Enstöeksee se jätti
lautamiehe vira — ja erotessaa sae herrastuomari arvonime —, se ku
arvel, että juoskaat köyhemmät immeiste jäläkiä nuuskimassa niitä
tämmätäksee ja manataksee käräjii. Toeseks työksee se rakens niin
kommee ja yökee kartanon, että vertoo sae kaukoo ehtiä, oljpa sanonna,
että sen seinistäe pittää kultoo kiiltee. Ja kolomanneks se rupes
herkullisest elämää, niinku Kemin herrat.

Ku Ville Väkköne tämän kaemasa muest, pist se hetj hevoskoaki reen
ettee ja läks noapurpittääsee ajjoo karittammaa. Perille peästyvää se
sito hevosesa tallirakennukse lähistölle sitä varte asetettuu
rengaspuuhu sekä alako sitte ihmettelemällä katella ympärillee. Ja ku
se siinä kahtel ja toelail, eikä liikkunna minnekkää, mäntii Pohatalle
sanomaa, että:

— Onkoo hullu vae viisas se mies, joka jäe tuonne keskelle pihhoo
seista tollottammaa, niinku Lotin vaemo suolapahtaana?

Pohatta läks rappusille. Se tuns tollottajan hetj sekä puhel itellee:

— Kas peijjakas! Siellähää seisoo Puustelli isäntä. Myöhää on juotu
veljesmaljat ja kyllä on ussei yhessä oltu. Mut mikäs sillä on, ettei
se tule sissää. Vae mahtanooko ujostella?

Ja Ville Pohatta, se herrastuomar, joka niin tykkäs arvonimestää, että
käv sen oekee kirkonkirjaan merkityttämässä, korotti eänesä ja huus,
että:

— Mittees siellä seisot, etkä tule sissää?

— Kas, hyvvee päevee! Eipä tässä ymmärrä minnekkä päe tässä pitäes
lähtee, ku talo jo ulukoopäe on näe kommee. Kuka arkkiteht on riitingit
ja piirustukset tehnä?

— Juutastako siinä on arkkitehtiä taekka muuta iisnyöriä tarvittu! Ite
min oun ollunna arkkiteht ja mestärj. Mut tule sissää.

— Kiitoksia voan. Mut ensin minä tahon peästä seleville, kuenka hyväst
tää talo on ulukopuolelta laitettu, minä, näet, en ossoo tässä ollenkaa
hämmästyksestänj selevitä...

— No, katotaa ensin ulukoo ja sitte sisältä. Minä tulen selittämmää.

Ja herrastuomar alako harpata vieraa luo, eikä ies lakkia peähäsä
malttanna käyvvä ottamassa, vaekka olj paukkuva pakkane ja herrastuomar
olj kaljupäene. Ku sitte tuntu peätä kylymävä, keäräs se karjakyökistä
pyyheliinarutalee peähäsä. Kulukemalla kaekki ulukorakennukset läp olj
herastuomarj niin innostuksissaa, että sylyk suusta pursus, ku se
navetan ylisiltä huus kyökkii, että:

— Viekee, akkaväk, mun kammariin valamiiks kahvia, konjoakkia,
likkyöriä ja punssia.

Vieras toas puolestaa osas olla niin haltijoissaa, ettei muuta kyvennä
sanomaa, ku:

— No, paljo oun kuullunna sinuva maenittava, mut en uskonna, että sinä
out täminöene ihmemies.

Ku sitte sissää lähettii ja Ville Väkköne huohmas siellä olova
kommeuve, tulj se kerrassaa mykäks. Mut herrastuomarj siihe sijjaa olj
hoastamisvirreessää.

— Koa kahvia hoppeekannusta kuppiis. Se kannu maksaa paljo. Pane
retaks eli kermaks konjoakkia, likyöriä ja punssia. Konjoakki maksaa 12
markkoo halstuoppi, likyör 15 markkoo tuommoene purakko ja punssi 5
markkoo putelj. Elä seästä yhtää. Ei ne keske lopu. Kellarissa on
putelia kokonaene raunio. No, morjens nyt!

Ja ku siinä kaekkia maesteltii, irtaatu vieraa kielj niin paljo, että
se kyken sanomaa, että:

— Kuule, veljveikkone, mittee tämä kartanos on tullunna maksamaa ja
nää kaekki laetokset?

— Mittees muuta ku rahhoo. Mut ei se ou loppunna. Jos et usko, niin
tule kahtomaa. Tässä loatikossa on muutamia kymmeniätuhansia markkoja.
Onko sulla rahan tarvista? Minulta kyllä soat. Onko tarvista, häh?

— No, enhää minä ou tullunna rahhoo laennoomaa. Minä tulin voan sinuva
tervehtimmää. Ja oekee oun hyvillän, että omi silimi oun nähnä, mikä
ihmemies sinä out.

Ja vaekka herrastuomar jo olj tuohuksissaa, tuohtu se tämmöesestä yhä
lissee ja sano, että:

— Kuule, puhu suoraa, jos rahhoo tarvihet. Mulla sitä on ja minä sitä
sulle annan.

Ku tarjous olj kolome erj kertoo tehty, sano Ville Väkköne lopuks,
että:

— No, neljätuhatta markkoo voesit antoo.

— Tuossa se on ja maksa sitte ku jaksat.

Lähtiissää Ville Väkköne kyllä lupas maksoo, mut maksamata se unehtu.
Ku herrastuomar makas kuolintauvvissaa ja jokkuu varatuomar olj
tekemässä testamenttia sekä huohmas muestkirjaa kirjuttoo töherretyks,
että "Puustelli-isäntä Ville Väkköne on soanna laennaks neljätuhatta
markkoo", sano se, että:

— Ompaa tuo Väkköne vetännä nenästä herrastuomarijjae. Se on nyt
konkurssitilassa, eikä pesästä kyvetä ies penninkuutamota soamamiehille
jakamaa.

— Vetj se peijakas nenästä. Mut jos se ryökäle tässä oes, niin
puestasin sitä korvista, että peä tärisis.

Herrastuomar olj kuetennii niin heikko, ettei nostamata voenna ies
kättää liikuttoo... Mut sillon se olj terve ja riski, ku sitä nenästä
veittii...




KU EMÄNTÄ JA ISÄNTÄ VIRKOJA VAEHTO.


Soahaksen pittee rehtmieh kunniallise maenee minä ilimoetan tässä
kynnettävä toese vasikalla: tämä tappaus ei ou syntynnä omssa peässän,
voan on se laennatavaroo. On, neät, omalletunnolle helepompoo, ku
tekköö rehellise tunnustukse, joskohta lienöö sormilla luvettavissa ne,
jotka koko moaliassa ei toese vasikalla kynnä — olokootpa sitte
kynämiehiä taekka mueta mestärijä. Ja ku kerta lähin rehellissyyvve
kappeeta polokuva kulukemaa, oes mun sanottava tapahtumapaekka ja -aeka
sekä syntymäjuuret ja nimettii. Mut nyt on asjanlaeta sellaene, että ne
on mulle yhtä tuntemattomija, ku kapalolapselle aapuustaemet. En minä
myöskää muesta, ounko tappaukse kirjasta lukenna vae ounko sen
kuullunna kerrottava joko uluko- taekka kotjmoassa tapahtunneeks. Ja
kukapa sen ossoo sannoo, vaekka tämä oes tapahtunna teällä meijjä
omassa Savossa. Mut olokoo se seikka kuenka tahhaasa — nyt minä sen
esitän Savonmoan oekeehe immeiste kuultavaks "selevällä savolla".

Mistee lienöökkää peässynnä sielu vihollise pillausta emännä ja isännä
vällii, kun ne lakkoomata jauho jurnuva toesillee. Jos ei isännällä
ollunna muuta koukuttelemista, emännä sille kiukutellessa, sano se
tavallisest, että:

— Kyllähää sun passoo suutas kuolata, ku soat teällä kotona oleksia,
syyvvä mittee parasta löyvvät ja moata lotkottoo sitä mukkoo, ku
laeskuusmatos unta voatii. Toesta on mun laetan, joka...

— Joko toas alat vettee sitä vanahoo virttäs! kivaht emäntä. Mut siitä
virrestä pittää tehä kerrannii loppu! Ja jos ei muu auta, niin vaehetaa
virkoja: minä mään oamulla väin kansa niitylle ja sinä jeät tänne
kotjtyöt tekemää, niin opit näkemää, soako teällä moata lotkottoo ja
mahhoosa palavella.

— Lukossa on, sano isäntä.

Samalla alako laskeuva aurinko ruskosätteillä paestoo kammarii ja
ikkääku hajoetti epävakkaese seä, joka yritti tehä tulloosa.

Öylösiltana tehy sopimukse mukkaa kavaht emäntä oamusella pystyy
yhtaekoo auringon kansa ja mänj heinäväe longottelemaa liikkeelle. Sinä
aekana ei vielä ies isännät ja emännätkää kahvia juonna ku pyhinä ja
työväille sitä annettii voan santtipäeväe kunniaks. Ku sitte emäntä
väkinee läks mänemää, jäe isäntä vielä sänkyy. Lähtiissä sano emäntä,
että:

— Ku soat puuron keitetyks, nouse tuonne katolle ja kolome kertoo
huutoo vonkase oekee pitkää, niin osataa tulla syömää.

Isäntä vetäs peitettä korvillee ja jäe sänkyy unen kansa herkuttelemaa.
Ku sitte viimmennii nous vuoteltaa, rupes miettimää tehtävijjää. No,
ensinnäe olj makkuusijat korjattavat ja huoneita siivottava. Jollae
tavalla sänkyvoatteita kokkoo mytisteltyvää niin kammarissa ku tuvassae
otti varsluuvva, jolla pitkillä esillä hujjauttel rikkoja ovensuuta
koht. Rikat ja roskat keikku ilimassa, niinku suvenkorennot häetä
viettäissää, eikä varmaa akkaväk soa niin vällee lakaesuva toemitetuks,
ku isäntä sen tek. Ja nyt olj kirnu otettava esille, jotta tuoresta
voeta on panna silimäks ruespuuroo, jota peätti keittee oamiaeseks.
Mittää suurta kirnuusta ei laettanna soahaksee voen välemmi valamiiks.
Siinä kirnuta hölökötellessää tuntu suuta kuevoova ja ku hyvvee kaljoo
olj tynnörissä tuva lattian alla, otti tuopi kätteesä, nost lattialuuku
auk ja kömpi tynnöri luo. Auvvastuvvaa tapi ja kaljan ruvettuva
riemuposinalla tuoppii rynteemää kuul isäntä tuvasta kova kollaukse. Se
läht hetj nousemaa kuopasta yllää, nähäksee, mikä siellä tuvassa
kolaht. Ja suureks suuttumukseksee sae huohmata, että sikaörnikäs olj
peässynnä tuppaa, koatoo rommauttanna kirnun ja lattialta hyvällä
ruokahalulla lotki viiliä suuhusa, pyöritelle saparottaa ku osas
hankkia niin makkee oamueinnee sekä kehu sitä röhkimällä, niinku ryssä
riuhnanviinassa: vot, vot, vot! Hetj ku isäntä olj lattijalla
karjumassa, läks tuvasta kaks olentoo ulos puskemaa: sika pingers eiltä
ja isäntä koepes perästä. Peräpellolla tulj aeta vastaa. Siinä sika
pyöräht kahtomaa, mittee se mies meinoo. Mies puolestaa tapas moasta
jottae kapulata, jolla oes sikkoo heittännä suuttumuksesa kostoks — ja
sillon huohmas, että kaljatynnöri tappi olj jeännä häne kouraasa. Se
huohmio ei suuttumusta lauhuttanna, voan päenvasto sokas miehe siinä
meäri, että se koppas suure kive, jolla paeskas sikkoo kärsää niin
kovalla iskulla, että sika hetj kuol, niinku oes pyssyllä ammuttu.
Vihapäessää isäntä otti sen takakäpälistä kiin, pyöräytti sitä muutamia
kertoja ympärj ja sano, että:

— Kiitä lykkyväs, mokomakkii kirnunkoataja, ettei sulle pahemmi
käynnä.

Juostuvaa tuppaasa ja lattianaluskuoppaa peästyvää sae isäntä harmiksee
huohmata, että kalja olj valunna moaha, niin että voan muutamia tippoja
tynnöristä nolokahtel. ikkääku valituskyyneleitä.

Mut aurinko olj taevaalla kavunna jo niin korkeelle, että oamiaesaeka
olj sivvuutettu. Ku isäntä sattu vilikasemmaa seinällä naksuttavvaa
kelloo, tulj sille tavattoma kiire. Hölökkäravissa se lippas hakkee
muutamia viilpyttyjä, kuor ne äkkiä, ruvetaksee uuvvestaa kirnuvammaa.
Sillon kuetennii muest, että oes haittava vettä kiehumaa sekä puuroo
että kirnuva varte. Varjellaksee tämän kirnuukse koatumista sukas se
kirnunkorva ympärille nuoranpätkän, nost kirnu selekääsä ja solomiht
kaulaasa kiin. Kirnu selässä ja soavi kumpasessae käessä mänj kaevolle,
josta ves otettii pitkävartisella kapalla. Ku ottaessa olj köyryy
kumarruttava, höläht kirnuus kaevoo, että loksaus voan kuulu, ja tyhjä
kirnu pyöräht häne etupuolellee, niinku suur kello oes kaulaa pantu.
Ankaroeta ärräkkäetä sanoja peästel isäntä vivutessaa viilsekaesta
vettä soaviloehisa, jotka hölökkäjuoksussa juoksetti tuppaa, niin että
ves pärsky kahepuole moaha. Onneks olj vielä muutamija viilpyttyjä
jälellä. Aekoessaa männä niitä hakemaa kolomanteen kirnuuksee juolaht
häne mieleesä, että navetassa on kytkyvessä kippeejalakane lehmä, jolle
oes käytävä heiniä niittee kutasemassa. Pientarelle kulukiissa sattu
vilikassemmaa tuparakennuksee, jossa olj turvekatto. Sillä katolla
kasvo kyinäränkorkuesta heinee. Ku rakennus olj jyrkän penkeree
reunalla, niin että toene puol katosta olj melekei moassa kiin, pist
isännä peähä hilata lehmä katolle. Vanahasta aettamöksästä se käv
peästämässä ove irt, asetti sen kattoo vaste penkereeltä katolle
sillaks, talutti navetasta lehmän, joka vaevasest kyken kävellä
könttämää, ja sae sen riehutuks katolle. Näläkäne lehmä alako pitkällä
kielellää riipoo heiniä suuhusa, niinku monisee vuotee ei oes ruokoo
soanna. Ku olj kuetennii pelättävissä, että kompuroeva lehmä soattaes
katolta puota rumahtoo, solomiht isäntä sen kaulaa köyvve, jonka toese
peä puotti uunin savupiipusta tuppaa. Tuvassa sitte tehä sukas tule
uunii, koato viilistä vettä pattaa, tuummaille, että siitä makkee puuro
syntyy, viilpyttye sisukset heilautti kirnuu, jonka nost lähelle
uunija. Ku ves alako paassa kuumeta, survas se siihe ruesjauhoja,
ruvete hierimellä hämmentämmää. Samalla kertoo se toesella käellää
kirnuta rutkitti. Sen katolta tulova nuora se olj sitonna vyötäesiisä
ympärille. Tällä lailla se tek kolomee työtä yhtaekoo: keitti puuroo,
kirnua voeta ja paemens lehmee. Eikös semmoesta työntekijöö passoo jo
iha mestäriks kuhtuva?

Ja hyväst tuntu kaekki mänövännii, kunnes ykskaks mies tulj kiskastuks
savupiippuu ja oes kaeketi kiskastu katollennii, jos voan oes mahtunna
mänemää. Mut piippu olj ahas, ja lehmäparka jäe riippumaa, niinku se
riippu isäntäkkii. Eikä niillä ollunna lyst kumpasellakaa: isäntee
ahist nivusista ja lehmee kulukusta. Sen lisäks tahto isäntä tukehtuva
savvuu... Olj siinä hättee muellennii antoo...

Kaekeks onneks kuetennii joutu apukii. Ku heinäväe suolija olj näläkä
ruvenna kurnimaa, eikä kottoo kuhtumahuutoo kuullunna, läht ne omi päe
kottii tulemaa. Penkereeltä alas peästyvää ne huohmas lehmän
riippumassa. Yhellä miehellä sattu olemaa viitake olallaa. Se juoks
lyyvvä hivvauttammaa nuoran poekki. sillon lehmä puota könäht —
kuolleena moaha...

Ku tuppaa tultii, tavattii isäntä siellä tekemässä lattialla niin
kummallisia hyppyjä, ettei niitä joka mies ossoo hypätäkkää. Se olj,
näet, lehmän puotessa kuolleena moaha ite puonna — puuropattaa ja ku
voan virsut olj jalassa, niinku ennen hein'aekana piettii, poltti
kiehuva puuro kinttuja niin hirveest, että siinä täyty oppia hyppyjä
tekemää. Ei tarvinne maenitakkaa, että hyvi sukkelast se isäntä olj
puuropaasta hypännäkkii lattijalle. Mut samalla se olj koatanna sen
kolomannennii kirnuukse. Ovesta tullessa olj emäntä huuvvahtanna, että:

— Voe Herra nimessä! Mittee teällä on tapahtunna?

— Minun rupes koepian niin kovast kolottammaa, että tuskissan tungin
niihi kiehuvata puuroo... Mut elekee nyt kysellä mittää, jos tahotte
henkenne säelyttöö...

Ku heinäväk olj jo yhe kuollee nähnä, pitj niistä jokkaene suusa
tukossa. Ja emäntä rupes palavelustyttöe kansa oamiaespuuhii.
Heinämiehet toas vutkaht lattialle heinille pitkäksee ja ennätti
vetäestä pitkät unet, ennenku oamiaene joutu. Mut ite isäntä voetel
tervalla polttavia ja vihavoevia kinttujaa. Sitte päevällä se nylyk
lehmän ja sano olovasa hyvillää, että soa hyviä pieksunahkoja.

Iltasella uskals emäntä kysyvä, että:

— Vaehetaanko myö toas virkoja?

— Vaehetaa voan, sano isäntä hyvi lyhkösest.

Ja sillä tavalla tapahtu, ku emäntä ja isäntä virkoja vaehto.




"LASSILLINE ARVO".


Rantanieme Jussi Rytköne poekkes noapuriisa lautamies Junni Hietasee.
Lautamies kysäes, että:

— Mistees se mies pistelöö?

— Sieltähää minä tulen sen Helsingin herran estelmee kuulemasta. En
malttanna olla tänne pistäetemätä, kuullaksen, minkätähe et sinä
tullunna kuuntelemmaa, vaekka tapanas on aena kuuntelemassa käyvvä.

— En ymmärrä itekkää, mitenkä tuo lie lähtö hällääntynnä — mittees
muuta ku suureks vahingoksen. Siellä taes olla paljo kuulemista ja
oppimista?

— Kuulemista olj kaks pitkee tuntija. Mut en ossoo sannoo, liekkö
ollunna oppimista. Minä aenakaa en tullunna hulluva hurskaammaks.

— No, jopas nyt kummia puhelet! Ja se herra on viisaempia miehiä koko
moassamme.

— Soattaa sitte olla liijja viisas. Mut tuhma ei ymmärrä pöyköse
pölähtävvöö sen puhheista. Kun mies tuntkaupalla puhuva paukuttaa
vanahasta ja uuvvesta kulttuurista sekä siitä, mitenkä syviä vakoja ne
on kyntännä immeiskunna peltoo, niin minä meinasin jo kiljasta, että
ite min oun pelton kyntännä ja kynnän, eikä siinä työssä apurina
tarvita Kulttuuria, olokoompa se vanahoo taekka uutta. Minä nostelin
jalakojan ja keäntelin ihteen. Mut sillon rupes immeiset minnuu
kahtomaa, niinku Tossavaene akkaasa, niin että katoen parraaks olla
tuppisuuna. Voan ku se sitte rupes puhuva poasoomaa lassillisuuvvesta
ja jostae Lassillisesta Arvosta, niin peä tahto pyörälle männä. Lopetti
se tok viimennii sekä kehotti puhheesa lopussa keskustelluu, jos kellä
oes jottae sanottavvoo. sillon minä tuummin, että nyt on mun aekan
tullunna ja kysäsin, että:

— Kuka se Arvo Lassillinen taekka Lassillinen Arvo on? Työ kyllä
sanoja, että se on semmoene otus, että se pyssyy ijankaekkisesta
ijankaekkisee ja ettei sen korkeempata Arvoo oukkaa. No, jos niin on,
niin eikös restenttiä sopis ja passoos ruveta kuhtumaa joko
Lassilliseks Arvoks taekka Arvo Lassilliseks? Se restenti-arvonim ei
oekee taho keäntyvä suomalaesessa suussa, ku...

Mut enhä minä soannu sen enempee puhutuks, ku kaekki rähäht kulukkusa
täyvveltä nauroo hohottammaa. Minä otin kiireest jalat allen ja läksin
koko rähinästä poes...

— Vae niin otrasest siellä sinulle käv. No, jos minä koettasin sulle
selittöö mittee se lassilline arvo oekee meinoo. Se on latinoo ja
meinoo sitä, että jos jollae on kattoomato arvo, sillon se on
lassilline. Mut ehkä tämä parraete selvijöö pienellä esmerkillä. Kute
mahtanet muestoo, käv ennen Ruhtinashovin poeka kouluva yl'oppilaaks
ast ja teräväpäene se ollii. Mut sitte yl'opistossa ei tahtonna tulla
mittää valamista, vaekka se olj monta erj urroo kokkeillunna. Ku sen
toverilta kysyttii, minkätähe se ei jo peäse virkamieheks, niin ne
vastaa, että se konjukieroo. Ja vasta vuosii kuluttuva soatii tietee,
että se voan ryypiskel konjoakkia, jota työtä toverit kuhtu
konjukieroomiseks. Kymmenkunna vuen kuluttuva rahalähteet kuevettu,
eikä auttanna muu, ku pitj ruveta kirjuttelemaa tuomarille rotokollija
ja ajelemmaa asjoeta sekä tekemää kaekenmoesia pieniä pännätöetä
henkeesä nahkassaa säelyttööksee. Ku sitte sattu kentroal Jeärnevältti
tulemaa kupernyöriks, niin se olj ilimottanna, että voan yl'oppilaeta
otetaa häne kansseliisa ja jos niillä on joetae ekssalamia eli
tutkinnoeta suoritettuna, tehhää niistä rnununvoutia ja vallesmannia,
että sutkahtaa. Sillon se Ruhtinashovin yl'oppilaspoeka havaht unestaa,
sae ku saekii rahhoo kokkoo sekä läht yl'oppilaesuutta uuvvistammaa ja
tutkinnoeta suorittammaa. Muun muvassa se olj männynnä kuulusan
rohvessyör Palameeni puhheille, joka olj ollunna hyvi kerkeekieiine
mies, niin että pikakirjuttaja ei tahtonna ennättee paperille niin
paljo sanoja pistee, ku se rohvessyör niitä syyt tulemaa.
Asjanmukkaeset esittelyt tehtyvää se vanaha yl'oppilas olj kysynnä,
että:

— Tarvihtooko mun uus historjatutkinto vielä suorittoo, ku minä oun
sen jo kerran suorittanna?

Rohvessyör Palameen, joka olj kymmeniä vuosia ollunna virassaa, kysäs
ihmetelle:

— Koskas se on tapahtunna?

— Vuotena 1868 sen ja sen rohvessyöri aekana.

Ja kerkeekieline rohvessyör Palameen olj kumartamalla vastanna, että:

— Ei tarvihe, ei missää nimessä! Teijjä tutkinnollanne on lassillinen
arvo...

Nyt sinä ymmärtänet, että...

— Kyllä ymmärrän — vanahan yl'oppilaese vanaha ekssalami on
lassillinen ja se yl'oppilaene ite Lassilline Arvo, vaekkei sen nim ies
Arvo oeskaa...

Mut tätä puhhuessaa sattu se Jussi Rytköne vilikasemmaa lautamiehee ja
huohmoomaa, että sen suupielet olj virnistyksessä. Sillon Jussi
suuttuva tohaht, läks poes ja sano männessää, että:

— Ku sinnäe out liijjallise viisautes tähe peässynnä lautamieheks,
niin soat itekkii olla "Lassillinen Arvo"...




SUU SOATTAA SUVEN RITTAA, KIELJ KÄRPÄN NAKKII —


Sen sananlasku kuullessaa kyejtmiehesä suusta peäst Pietu Perhone oekee
röhänaura. Se kyejtmies olj kertonna, miten kaks akkoo riitel
kunnialloukkauksesta, ja ku toene sitte sae aekamoese sakkonapsaukse,
sano immeiset, että:

— Suu soattaa suven rittaa, kielj kärpän nakkii.

Ja se kuulu Pietu Perhosesta niin motovalta, että se monnee erj kertaa
nauroo röhötti iha mahasa pohjasta ast. Mut vaekka sananlasku miestä
miellytti, ei se taenna ymmärtee sitä muestluuhusa kätkee, niinku
Maukosvaenoo sano jokkaese hyvän sanan panovasa taskuusa taltee. Muuten
se Pietu olj matkalla Kuopioo moaliskuun markkinoelle ja ajjoo körryyti
kestkievarkyyjjillä sen tähe, että aekomuksena olj ostoo hevone
markkinoelta. Ja ku sillä lisäks vielä olj kihlaatumispuuhat mielessää,
soatto se tuummailla silläe tavalla, että ku kestkievarkyyjjillä
kulukoo oekee omalla reellää ajjae, pannoo se immeiset uskomaa, että
siinä ei oukkaa mikkää illomies, voan ököeläjä.

Se Pietu olj, neät, tammikuun markkinoella peässynnä tutustummaa
Kellarlahe tyttäree, siihe korreesee Susannaa, ja se panj jo hetj ens
topakassa peän pyörälle: Pietu rakastuva rätkäht niin pahoin, että
korvanlehettii alako punottoo, niinku niistä oes ruvenna verta
tippumaa. Ja siltä olj näyttännä, että olj veret heilahtanna
Susannassae. Ku sitte pari vuorokauvve aekana tuontuostae, Kellarlahe
ukko Iisaki, Susanna isän, varjelevvae silimäe ulukopuolelle peästyvä,
millon rahtyörissä, millon karusellissä ja kilipa-ajopaekalla sekä
millon missäe tavattii, joutu asjat niin pitkälle, että Pietu sae luvan
Susannalle kirjuttoo. Ja sillonkos syvän huputti, niinku pajapale, ja
vähällä olj Pietu ruveta laulae tanssimaa, että:

    Jopas minä löysin lökkänän,
    jota oun kauvva ehtinnä.

Mut osas se kuetenni ihtesä hillitä ja aesoessa pittee. Kottiisa
markkinoelta tultuvaa se kuetennii peäs runo-into irrallee ja siks
ensimäene kirja alako värssyllä:

    Ku ensikerra naputin
    sun kammaris ikkunapielee,
    niin hetj jo enskatannolla
    sinä ilahutit miele,

vaekka ei se Pietu millonkaa ollunna naputtanna Susanna ikkunapielee.
Kaekissa tappauksissa olj kirjalla niin hyvä vaekutus, että mitä
vilikkae kirjuttamine alako, ja lopuks sovittii, että Pietu tulloo
moaliskuun markkinamatkallaa Kellarlahtee yöks, ja jos isä soahaa
taepumaa, lähetää yhessä markkinoelle sormukset ostamaa. Mut se isän
taepumine voe olla niin ja näe: se Iisakki nimittäe olj semmoen
karilas, ku vanaha tervaskanto, eikä sitä keännelty, niinku
tuulmyllyvä. Ite asjassa se kyllä olj kerrassaa kunnolline ukko ja
oekee työhullu. Voan jos sen turkki sattu nuri mänemää, s.o.: se sattu
suuttumaa, niin sillon olj parasta pysyvä loetolla. Ja sen leppymine
olj yhtä lujassa, ku tervaskanto moassa. Ku Susanna kaeke tämä tuns ja
ties, jyskytti sen syvän yhtä paljo rakkauvesta ku pelostakkii...

Mut Pietu syvän jyskytti voan rakkauvesta kauniina moaliskuu iltana
Kellarlahe pihhaa ajjoo suhhauttaessaa. Ite Iisakki tulj vastaaottamaa.
Pietu tek tikusta asja: alako tievustella, oesko hevosta myötäväks. Ja
oljhaa hevosia kymmenkunta. Mittees muuta ku mäntii tallii kahtomaa ja
valihtemmaa. Ja ku Pietu olj ottanna selevä Iisaki mielelloavusta, osas
se sanasa satuttoo niin paekallee, että samalla tiellä käytii navetat,
lammaskarsinat ja pahnattii tarkastamassa — ja loppue lopuks pyys
Iisakki vierasta jeämää talloo yöks, niin että Pietu peäs
tarkoetuksessa perille. Sitte hierottii hevoskauppoo ja jos jottae
hoasteltii. Pietuva ihmetytti, ettei Susanna tullunna ollenkaa näkyvii
— jospa tuota lie ujostuttanna... Moata ruppeemise aekana Pietu sae
kuetenni kuulla, että paha kurklintu on Susannaa kulettanna
kulukkutauvvi, niin että sen täytyy pysyvä vuoteessa. Ku Iisakki mänj
kammariisa makkoomaa, läks Susanna sen verra liikkeelle, että käv
tervehtimässä sekä anto ottoo sormestaa mitan, ku se Pietu lupas ostoo
siihe sormukse.

Oamulla jatko Pietu matkoosa, luvate tullessaa käyvvä hevoskaupa
peättämässä ja sae kyejtmieheksee kestkievarii ast vanaha
verkonkorjooja. Pietu olj puhelias ja mielellää lask leikkijä.
Kellarlahe pellopeässä olj asumato mökkiruja, joka uhkas jok'ikkiine
silimäräppäys koatuva lusahtoo. Pietu kysäs, että:

— Assuukko tuossa kukkaa?

— Ei asu.

— Mut enssyksynä siinä assuu. Minä meinoon naejja tuo Kellarlahe
tyttäre ja tulen ite talloo asumaa sekä muutan vanaha isännä tuohon
mökkitöllii.

— Vae niin... No, onhaa se ukko jo kauvva talossae asunna, niin että
saeshaa tuo koettoo, miltee töllissä olo tuntuu.

Pietu alako mueta pilojaa puhella ja olj siinä uskossa, ettei kyetjmies
vielä niin vanaha ou, ettei se leikkijä ymmärrä...

Mut ku verkonkorjooja tulj takas, mänj se hetj ukko Iisaki luo ja sano,
että:

— Jos ei omakaa elämän ou kovi metistä, niin kyllä vielä tulloo
surkeet päevät isännällennii, kuhhaa tuoho mökkitöllii jouvvutte
asumaa.

— Miten niin?

Ja nyt verkonkorjooja kerto ukko Iisakille yövieraa uhkaukset. Mut
sillompa Iisaki turkki keänty hetj nuri: se suuttu niin silimittömäst,
että tuskin millonkaa lie niin kovast vihatullee syttynnä, iha, neät,
taes talo perustukset täristä häne himmastaissaa. Mut saeraa tyttäresä
luo mäntyvää se pysyttellii rauhallisena ja kysäs, että:

— Onko sulla ollunna minkäänlaisia riittaeluja sen yövieraan kansa?
Vastoo suoraa isälles.

Susanna olj tottunna isseesä tottelemmaa ja puhel kaekki rehellisest.

— Vae niin. No sitte sinut on vietävä leäkärii, että suluhasmiehe
takas tullessa out terve, sano ukko Iisakki sekä läks kammarista ulos.

Olj öylöspäevänä ollunna puhetta viijjä Susanna kirkolle, jossa
piirleäkär asu, ja asettoo sukulaestalloo niin kauvvaks ku paranoo. Mut
ku Susanna ties Pietun tulon, sae se homman estetyks. Mut ku ite ukko
nyt toemee tarttu, tulj lähtö siunooma-aejja kulluissa valamiiks.

Näestä tappauksista tietämätä peuhas Pietu markkinoella, niinku
markkinoella peuhataa. Ost se mieleisesä hevosennii sekä peättel, että
jos niiks tulloo, ostetaa Kellarlahesta toene hevone, eihää neät
Pietukaa "Köyhälästä" kotosi ollunna. Lisäks se Pietu ost sormuksettii,
kiiltävät ja korreet, sekä muutamia muetae kalleuksija Susannalle ja
tuomisija ukko Iisakille.

Moaliskuun aurinko paestoo hellitti pilivettömältä sintaevaalta, ku
Pietu hiljollee ajjoo karittel markkinoelta. Se olj ostanna kommee
karhunnaha ja ku se lämmitti alta, ryijy peältäpäe ja aurinko ylläältä,
rupes Pietuva niin paenostammaa, että se vetj ryijjy peitteeksee ja
kaevaatu umpsokkeloo nukkuvaksee vähä aekoo. Mut hevone kuluk kulukuvaa
vällii hölökkäjuoksuva pistämällä ja vällii kävelemällä. Ja mikä kumma
sen peähä lie pistännä, niin se osas keäntyvä Kellarlahe pihhaa, jossa
talli lähelle seisaht ja rupes heinänrippeitä suuhusa hammuilemmaa.
Muutamia miehiä mänj sitä kahtomaa ja lopuks tulj ite isäntäkkii. Se
tuns, kennenkä rek on, sekä nost peiteryijjyvä. Ja siellä Pietu olj
vetelemässä makkeinta untaa. Se sattu havahtammaa, tapas kavahtoo
reestä ylös ja rupes sanomaa, että:

— Terveesijä markkinoelta...

— Pysy voan yksissä lämpösissäs ja vie sinne terveises, josta itekkii
out. Ja paena se mielees, että ennen sinä ite out tuolla mökissä, ku
minä, ouppa niin suuresta talosta ku outtii. Eläkä kirjuttele meijjä
Susannalle, jos tahot selekänahkas ehjänä säelyttöö.

Samalla tarttu Iisakki ratastimmee, pyöräytti hevose ympärj, otti
moasta pitkän karangan, jolla lyyvvä lävväytti hevosta selekää. Se läht
mänemää moantielle semmoesta kyetiä, ku ajakka.

— Ei tuommoese reissumiehe perrää ansaehe kahtoo, sano Iisakki sekä
läht mänemää tuppaa, jonne toesettii miehet häne jälessää tulj.

Ku Susanna tulj takas kottii, pitj sen hetj kirjuttoo Pietulle erokirja
ja pyytee, ettei sekkää ennee kirjoellae vaevoes.

Mut männessää Pietu muest sen kyejimieheltää kuulemasa sananlasku,
jonka syvän tottuuve nyt vasta peäs käsittämmää, sekä huohmas, että
es'issäe paenamattomassa "viisauve kirjassa" oes paljo oppimista. Ja ku
sitte vuoskausia outti Kellarlahe Iisaki kuolemata, voejjaksee
naemapuuhat uuvvellee alakoo, mut joka ei kiusallakkaa kuollunna, niin
toeste kyssyissä, miks Pietn ei mää naemisii, vastas se, että:

— Suu soattaa suven rittaa, kielj kärpä nakkii.

Asjootuntemattomat ei sitä ymmärtännä, voan Pietu ite ymmärs. Mut
myöhäene ymmärtämine on huono ymmärtämine.




SITÄ MUKKOO KUOKITAA, KU RUOKITAA.


Seästäväesyyttä kehutaa ja seästämissee kehotettaa, mut tarkkuutta ja
liijjallista itaruutta moetitaa ja niistä oekee varotettaa. ja ku
ahneuve paholaene kehe tarttuu ja voarnistaekse, niin se tekköö iha
saevarenylykijä immeisestä. Ja siihe luokkaa justiisa olj aekanaa
luvettava Jurnupuron Juoseppi, jota ei puute ollunna saevarenylykijäks
pakottamassa, voan luontosa sitä siihe vetj, niinku ryssee viekkautee.
Tarvis oes voatinna palakkapiikoo ja renkmiestä pitämää. Se kuetennii
pelekäs, että jos aekaimmeisiä ottaa, niin ne syövät siiimät peästä ja
palakkoo maksaissa männöö sekä rahat että kukkarokkii. Sen tähe se
koetti tulla toemee kaekemoeste poekaloppii ja tyttötynkäe pitämisellä
ja voan kiireempinä työaekoena pyys joetae akkaloppuja ja
miesveikaleita apuriksee. Niistä ei kuetenkaa suurta siunausta herunna,
ne ku olj joko kykenemättömiä taekka sitte tehä jukers työtä voan niiks
nimiks. Ja ku ruokapuolj olj kehnoo, ei ne pitkiä aekoja talossa
ruvenna piiskuttelemaa, voan ne luekaht tiehesä. Oesko ite Juoseppi
salassa syönnä parempoo ruokoo, sitä ei tiijjetä. Mut ku se perree
kansa olj samassa pöyvässä, se käv ite piimännii hakemassa ja toe
sinervänkellertävvöö herroo, jossa ei ollunna kokkeljmurujakkaa ja jota
se ryypätä hurrauttel, niinku oes paksuja kokkelia hörppinnä. Ja
lueruks piimävelliäkkii sanottii. Mut ulospäe se kuetennii tahto
näyttee, että herkkuja siinä talossa syyvvää. Niimpä se esmerkiks olj
kirkkoevväänä pitännä yhtä ja sammoo lohta monta vuotta. Siihe
kuetenkaa ei soatu koskee, vaekka se pöyvvälle nostettii, niinku
juutalaeste näkyleivät heijjä temppelissää. Ku Jurnupuro on kirkolta
kaukana suurte vessii takana, on jo lauvvantak'oamuna lähettävä kirkkoo
ja oltava yökunnissa. Sen tähe on perjantaena kirkkokylypy kylyvettävä.
Muutama kerra kirkkokylyvyssä ollessa sano jokkuu tilapäene työmies,
että:

— Eikös se kirkkoeväsloh oes tuotava saunaa, että sen akkaväk teällä
pesis, niinku toesettii kirkkoomänijät ihtesä puhistaa ja kuuroo?

Ku saunasta peästii tuppaa, tulj miehelle käypäset hetj kättee ja se
sae luva lähtee omille teillee.

Mut vaekka tämä leukaelija sae hetj variltaa matkapassit, niin moalima
suurena ihmeenä on piettävä, ettei samalla mitalla mitattu Aassarjas
Pöntiselle, joka tek paljo suuremma synni — melekee yhtä suure, ku on
pilikka pyhhee henkee vastaa. Ja tämmöene se rikos ja synt olj:

Jurnupuron niityllä oltii heinässä ja olj oekee kiire. Puro toesella
puolella olj noapurtalo väk heinässä. Sen toese talo nim olj
Iso-Jurnupuro ja Juosepi talo olj voan Jurnupuro nimeltää. Luultavoo
on, että ku Jurnupuro on näehe kahe noapuri rajana, on rajasta aekanaa
riijjellä jurnuttu, ja sen tähe purolle on annettu Jurnupuro nimeks ja
talot ristittii Iso-Jurnupuroks ja Jurnupuroks. Se Iso-Jurnupuro olj
suuremp talo ja elämä siinä reiluva ja reimoo. Keskkohalla niittyvä olj
Jurnupuro kahepuole isonlaeset matalat kivet, joella heinäväit ruukkas
syyvvä päevällisesä. Iso-Jurnupuro heinäväillä olj aena runsaast pötyvä
pöyvvällä, tässä tappauksessa kivellä. Mut Jurnupuro evväät olj niin
heppaset, ettei niitä syyvvessä kukkaa mahhoosa revässynnä. Ku Juoseppi
kuetennii eht moalima maenetta, olj se panettanna evväehe joukkoo
voeta, sianlihhoo y.m. talonpoejja herkkuja, jotka levitettii näkyvii.
Syömää ruvetessa Juoseppi huohmautti heinäväkkeesä, että:

— Ei syyvvä voeta eikä sianlihhoo, vaekka ollaa syövinämme.

Ku ruokalevolle ruvettii, ei Assarjas Pöntine nukkunnakkaa, voan napras
viitakevarrestaa terän irt. Sitte se asettaatu Juosepi ettee niittämää.
Juoseppi kysäs, että:

— Mittees sinä nyt meinoot, ku niität heinee terättömällä
viitakkeella?

Niin kovalla eänellä, että noapurin heinäväkkii sen kuul, vastas
Assarjas, että:

— No, kn voeta ja sianlihhoo ei soanna ayyvvä, voan pitj olla
syövinää, niin minä puolestan arvelen, ettei niitetä, voan ollaa
mittävinämme; sitä mukkoo, neät, kuokitaa, ku ruokitaa.

Sillon läht Juoseppi niityltä poes, eikä tullunna huommennakkaa. Emäntä
olj isännä sijjaesena ja se olj tuonna voeta ja sianlihhoo, joeta
syötii eikä oltu voan syövinää.




SUMUJÄRVEN PAPPI HAMMASLEÄKÄRINÄ.


_Viina, sauna ja terva_ — niissä se olj se kolominaesuus, josta vanaha
aejja immeiset sae apuva kipristyksiisä ja tautloehesa. Ja kyllä
Kivutar-akka on niin kauvva immeisiä kiusanna, ku niitä on ollunnae.
Mut mihinkäpä sitä osas muuhu turvaatuvakkaa, ku siihe kolominaesuutee,
leäkärit ku olj yhtä harvinaesia ja yhtä hoeloetuvilla, ku atteikittii.
Ja jos paekkakunta vielä lisäks sattu olemaa niin moalima takana, ku
Sumujärve seurakunta, niin kyllä immeiste olj pakko oppija syntymää,
saerastammaa ja kuolemaa iliman leäkärii ja atteikkii apuva tahikka
sitte turvaavuttava taekurii ja poppamiehii. Sivumänne sannoissa taes
lukkari virkaa kuuluva se, että osas hoavoja sittoo ja muutamia vammoja
parannella. Mut ku esmerkiks Sumujärve lukkariks olj otettu mies, jolla
voan olj kulukkuva huutoo, että kirkonseinät täris, ei sillä mittää
parantamis- ja leäkehtimistaetoja ollunna. Pappi toassiisa olj koko
pittää viisae ja oppinei mies, voan sen omaloatusuuven tähe pitj monnii
mutkae kautta kulukee, ennenku ies korvoosa lokkautti, soatikka
leäkehtimmää ja sopotuksia antammaa rapes — jos rupes ollenkaa nuuhu,
ku koerrankonstii ja pilantekkoo.

Mut pilastakkii voe vällii tulla täys tos ja vielä — apukii, niinku
kerra tapahtui Mäkelä Kalle-isännälle. Se isäntä mänj muuta asjoo
kirkherra luo ja tulj samalla valittanneeks soaneesa melekei koko viiko
kärsiä hirmuesta hammastautia. Makkoomisesta ei ou ies ietiäkkää, voan
ei sitä uskalla suuhusa pistee ruokoo, eikä juomookaa...

— Ja sitä oun ruvenna pelekeemää — sano isäntä lopuks — ettei tässä
lopuks taejja muu ettee tulla, ku järkesä mänettämine...

— Mut etköö, hyvä noapur, jo ou järkees mänettännä, ku et ou tullunna
apuva tautiis ehtimää?

— Elekeepä sannoo sillä laella. Minä sitä oun apuva ehtinnäe: kävin
Puskalan muorilla jo hierottamassa ja kuppuuttamassa ja Siekkilässä
jalakojan hauvvottamassa, mut mistää ei ou tullunna apuva. Nyt olin
mänössä seppä Rautase luo kiskottammaa hampaeta suustan poes ja jos
voan ei oes helepotusta muuten lähtennä, oesin kiskottanna jokkaese
hampaa. Suureks ikäväks ei seppä ollunna kotona. Ku nyt soan asjan
toemitetuks teällä kirkherran luona, pittää ruveta tuummimaa, hirteenkö
mään vae järvee, ku parast'aekookii tuska yltyy, niinku Rytköse
tappelu.

— Mitteepäs tuota hirtee taekka järvee määt, kumpaesessae tappauksessa
voet mänettöö henkes. Parasta on männä semmoese miehe luo, joka tietää
roho hammastautii.

— Missee se semmoene mies on?

— No, esmerkiks tässä iha nenäs eissä.

— Luojalle kiitos, että satunj tänne tulemaa! Vae tietää se kirkherra
roho hammastautii...

— Et ou taenna kuulla, että mulla on ollunna hammas suussan syntyissän
ja semmoene mies on myrnysmies, joka tietää roho hammastautiinnii.

— No, jos kirkherralla on sitä rohtoo, antakee Herran nimessä mulle
sitä.

— Miks eipä tuota soattas antookkii. Mut on minusta kummoo, että vasta
viimme tingassa keännytää sen miehe puolee, joka rohon tietää, voan
sitä enne juostaa niin kupparit ku popparittii...

— Elekee luullakkaa, kirkherra, että minä en oes tahtonna tulla teijjä
luoksenne, jos tältä tuskaltae oes kyvennä käsittämmää, mihinkä sitä
pitäes männä. Mut ku immeine on iha toestaetosena, iha toestaetosena.
Nyt minä rukkuelen teiltä sitä rohtoo ja jos ei ou kotonanne, niin hain
sitä vaekka mistä ast...

— Kyllä sitä on kotona joka asunnossa ja on sitä sinunnii kotonas ja
on sitä sinun mukanassii...

— Siunatkoo... Minunnii mukanan... Sanokee se, vaekka sanomine mitä
maksas, että peäsisin tästä tuskasta...

— No, luppootkos sitä rohtoo käyttee?

— Käytän, käytän... Sanokee ja meärätkee neuvvosta maksu...

— _Kärsimys_ on hammastauvvi paras rohto, kärsimys...

Kaekeks onneksee sattu kirkherra vilikasemmaa Mäkelän isäntä-Kallee.
Sen hoamu olj muuttunna ja se kahtel sopelle löyteeksee sieltä halon,
ku koplastuvvaa kuvettaa ei sattunna tupeksia vyölle, että oes puukkosa
koavassunna... Eikähää puukko oukkaa savolaesmiehe tappeluase... Ja
omaks onneksee olj Kallellennii, ettei asetta löytännä, ja taes se olla
niin silimittömäks suuttunnakkii, ettei se mittää huohmanna — ei ies
lähtee kirkherra peälle asseettomana rynteemää... Vaekka ei se oes
kirkherroo tavannakkaa, se ku olj luekahtanna toesee kammarii, vieläpä
olj panna ove jäläkeeeä reikelii...

Mut ku isäntä-Kalle vähä aekoo seiso, niinku Lotin emäntä
suolapahtaana, ja vihapuuska mänj tipotiehesä, ei se tuntenna mittää
pakotusta hampaissaa, vaekka koettel hammasta purrakkii. Ja se Kalle
oes ollunna valamis sanomaa, ettei sillä ou hammastautia millonkaa
ollunna — niin hyvältä elämä tuntu. Koko ruummis olj siinä
suuttumispuuskassa huhahtanna niin lämpöseks, että hik tippu pitki
ihhoo — se se vei hammastauvvinnii...

Kaekessa sovussa sitte kirkherran kansa toemitettii asjat ja lähtiissää
Kalle kiitti kirkherroo hyvästä rohosta sekä muellennil hoasto, että ku
kirkherralla on ollunna hammas suussa jo syntyissää, tietää se parraa
roho hammastautii. Mut harjottiko kirkherra sen erän perästä
hammasleäkärin ammattia, siitä ei ou tietoo.




VAROTUSHUUTO NAEMATTOMILLE JA LESKMIEHILLE KARKAUSVUONNA.


Toeset sannoo, että immeiset roaistuu ja miehet naesistuu. Mut jos voan
miehet alakaa siihe suuntaa luesuva, niin sillon ne kasvaa allaapäe,
niinku lehmänhäntä. Tosihaa miehet akottuu ja siihe on jo moaliman
alussa käsky annettu, voan se ei meinoo sammoo, ku naesistuva eli
akkamaestuva, sillä akkamaestumine on jo mieskunnijoo loukkoovoo
ominaesuutta. Jos ei kuka tätä usko, niin mänkööpäs kokkeeks jottae
miestä, vaekka rahjustakkii, naeseks eli akaks sanomaa, niin soa hetj
nähä, että se nimitykse johosta suuttuu ku tupakka. Meijjä pappi
esmerkiks savolaesella leikillisyyvellä puhel parraalle ystävällee,
että sinä et oukkaa mies ja siks minä hankin sulle hammee. Siitä se
ystävä kuetennii otti kovast ihteesä, on ruvenna kaevamaa kuoppoo,
johonka se meinoo sen papin kemmertöö, näytteeksee, että miestä sitä
minnäe malloon, enkä ou hamehoarukka, voan iha täys pöksyläene.

Mut vaekkapa miehet ei taho akkamaesia olla, niin siltä kuetennii
näyttää, että meijjännii valtakunnassa naesistuttaa semmoesta kyetiä,
että korvat hurisoo, Ku ymmärtämyksellä katella toelailette, niin kyllä
huohmootte, että naeset miehiltä koppoo paeka toesesa jäläkee: meillä
on jo naene ollunna iha salakullisena ministerinä ja on niitä jo
leäkärinä ja tuomarinnae. Vakinaesina pappina ei niitä taejja vielä
olla, voan siltä haeskahtaa, että ennen pitkee ne pappina
soarnapönttöönnii nousta kapuvaa. Miehet on tähänast pöyhästellynnää
sillä, että hyö muka elättää ja holohoo naesia. Mut annetaampas aejja
kuluva luelotella, niin eiköpä miehet kohtapuolee soane ruveta kakkuva
näes- eli akkaväiltä ruehnoomaa ja mankumaa. Ja sillä laella sitä voan
naesistuttaa... Uro- eli sankartöetä on miehet tähänast tehnä. Mut jopa
silläe alalla aletaa naesistuva. Tuskin olj ruohtalaene Limper kissasa
kansa lentännä Ametriikistä Euruoppaa, ku jo muuvva huemapeä naene
meinas tehä samanlaese matka. Naesvaestollaa se ties, ettei kissoo
passoo pussata, ja siks se otti reissukaveriksee herrasmiehe.
Arvatennii se naekkone lie ollunna siihe herrasmiehee pikkiintynnä iha
korvija myöte ja ku se on mahtanna jäpästellä vastaa taekka ei ollunna
teällä moankamaralla sopivoo paekkoo pittee repäsevvöö meininkiä, niin
se samane naekkone tuummas, että ku otan sinut lentokonneesee, niin ei
sulla ou puolta, vaekka keäräse sormen ympärille. On yhtä paljo
mahollista, ku mahotontae, että se herrasmies on siellä ilimassae
jäpästellynnä vastaa, ku naekkone yritti sitä ahistoo satimeesa, ja
sillon siinä on syntynnä joko kaksottelu taekka on ruvettu nahhuilemmaa
ja kamuvammaa sekä unneutettu lentokonnee ohjoomine, joka sitte
joutukii hoaksrikkoo. Mut eihää meijjä tarvihe niin kaukoo esmerkkiä
hakkee, koska niitä on lähempännäe. Ku suurvaras Sutki ja petkuttaja
Mattila tahto soettoo ensimäestä viuluva, ensiksmaenittu karkoomisessa
ja jäläkimäene petkutuksissa, niin sillo tulj kaksinkertane Maria
ilmestys: Marj Ookkelummi näytti, eitä ossoo Ieva tyttärettii karata.
Ja Marj Oksmanni näytti toas, että venspertyöt eli petkuttamiset syntyy
naesiltae. Ja niin sitä voa niilläe aloella naesistuttaa...

Riijjuu eli kosimine on ollunna ja on aenae muka olova mieste etuoekeus
muullon — paet karkausvuonna. Ja ku nyt on karkausvuos ja ku on
olemassa naemattomia ja leskmiehiä, jotka ei haluva avioliito pyhhää
seätyy joutuva, niin minä taho antoo niille varotushuuvvo, niinku
allakkatorni ilimottaa myrskyt. On, neät, jo tänä karkausvuonna
sattunna riijjuu eli kosimine naese puolelta niin uuvveaekasella ja
kummallisella tavalla, ettei miesparka, mite varovaene on mahtanna
ollakkaa, ou osanna olla varuellaa. Muuvva naene, arvatennii
vanahapiika taekka leskvaemo, on puottaennaa yläkerrasta kaekessa
rauhassa katuva kulukova miehe niskaa. Eikä se riijjuu eli kosimine ou
mittää hellävarraesta ollunna, koskapa kengänkanta puhkas miespara
peäkopi ja muutennii runtel niin pahanpäeväsest, että se tajutonna
kannettii lasariettii. Mut siltä naeshyväkkäältä ei ies hivuskarvoo
katkenna, voan iloesena se kapus yläkertaasa takas sekä alako miettijä,
mitenkä kosimista on jatkettava. Ja kylläpäs konstin keksiikii: rupes
jokkikkiine päevä ja vällii monta kertoo päevässä juoksemaa
lasarietissä muka — hengenpelastajjoosa kahtomassa. Ja ku se siellä
lirittel ja höngästellii, niin mies mänj permee — ja niistä tulj
avioparj... sama, jota naene puottaitemisella on tarkottannae.
Tahtomata olla mikkää "pahan iliman lintu", tekköö miel kuetennii
arvelemmaa, että kyllä sen miesrauka pittää syyvvä, mittee sille
annetaa, ja olla, niinku pietää, ei sunkaa se voe unneuttoo
aviosiippasa kovvoo kengänkantoo ja sen jättämiä arpija peäkopassaa,
sekä olla hiljoo, niinku hiir kissan lähheisyyvvessä.

Jokkuu on sanonna, että naes- eli akkaväk on niinku lampaat: mihinkä
yks juoksoo, niin toeset ryykee perästä. Jos ne nyt sattuu kuulemaa,
että yks on onnistunna soamaa miehe puottaitemalla sen niskaa, niin voe
teitä naemattomat ja leskmiehet sillon! Ei ou hyvä teijjä lähtee
liikkeelle, naemahalune naene soattaa puota rupsahtoo niskaanne, niinku
ammuttu mehto puusta... Mut onkos sitte sanottu, että jokkaene
tämmöestä riijjuuta kestää, ja kuka tietää, vaekka siinä tulloo kaks
vaenoota yhtaekoo? Ja ku naesija on enemmä ku miehijä, on mieste voara
sittäe suuremp... Mittee pitäes tehä? Jos kulukis keskkatuva, voe
naeset männä lentokonneilla ylös ilimaa, niinku se Ametriikin "missi",
ja puottaita sieltä, eikä kenenkää niskat kestä katella taevaalle
voaroo vältteeksee, jota paet sitä soattoo kompastuvakkii ja tulla
roajarikoks taekka muuten vaevaseks. Eikähää ou niin paljoo
lasariettiakkaa, että kaekki loukkaantunneet niihi peäsöö. Parasta
taetaa siis olla, että joka mies männöö vappaaehtoesest avioliittoo,
niin aenae soa heäsä viettee ehjällä peäkopalla... Punnitkoopa nyt
naemattomat ja leskmiehet tilannettanne, ettei voara ennätä koavaesta
— se on mun varotushuuton karkausvuonna teille. Haloo, haloo, haloo!




KU LAUTAMIES TUOMITTII.


— Ei ou aejjat ennee, niinku olj ennen, on kyllä vanaha laulu, mut
kyllä sitä kuetennii passoo jok'ikkiine päevä uutena lauloo, aenahaa
se, neät, aeka muuttuu — ja myö ite muututaa sen mukana. Jos
esmerkiksi ottaa kysymyksee kärräät, mikä suur erotus onkaa entiste ja
nykkyeste kärräehe välillä! Ku enne vanahaa kärräät alako, olj ensinnäe
juhlalline kärrääsoarna, jota kuulemaa tuomar ajo vaunulla ja riivalit
eli sihtierit toesilla vaunuella, rovast taekka kappalaene sekä
nimismies ajo vaunuella — ja oun minä nähnä lukkarinnii käräjäsoarnaa
vaunuella ajava. Siitä kansa huohmas, että korkee oekeus ei ou mikkää
kemeini, voan suur mahtavuus. Ja sitä kansoo olj kirkko täynnä. Nyt
sitä vaston niin pappi ku toomarrii luekkii tulla jalakapatikassa
kärrääsoarnaa, eikä toas mueta immeisijä ou ku nimeks, tuskimpa ies
lautamiehetkää vaivaatuu kirkkoo tulemaa, ne ku mahollisest meinoo,
että soahaa sitä kärräissäkkii istuva tarpeeksee ast. Ja entäs sitte
kärräehe loppu? Ei mittää suunavvausta eikä kulukunhuuhteluva!
Korkeintaa voe tuomar kuevakiskoset hyvästit lautamiehille heittee ja
melekei ku häppeissää itekukkii lähtöö omalle suunnallee paenamaa. Mut
toesta olj ennen vanahaa, tykkänää toesta. Kärräät lopetettii juhlalla,
jossa sae sekä suuhusa että peähäsä ei aenoastaa lautamiehet, voan
vielä lisäks kuhtuvieraattii.

Ku tässä entis- ja nykyaekaeste kärräehe alakamise ja lopettamise
erlaesuutta tulj mietityks, juolaht mielee se jäläkjuhla, joka sillon
vietettii, ku tuomar Iikor ensimäeset kärräät istu. Siihe kahtoe, että
näehe kärräehe lopettajaesjuhlasta voe jonkunmoese eskuvan muehennii
kärräehe peättämisestä soaha, soppii siitä hiukkase rupatella.

On jo itessää huohmiota ja juhlistamista ansaehtevvoo soaha viettee
tuomarkautesa ensimmäeste kärräehe lopettajaesia, ku on pitkijä vuosija
ponnistelunna ja nyt on tuomarina oekeutta istunna. Siks se Iikor
tuomarikkii pist pystyy lopettajaes juhlat. Ite varsinaene tuomar olj
kunnijavieraana, sitte olj kututtu nuore tuomari morsija sekä omat
vanahemmat ja siskot. Lautakunnan lisänä olj riivalit eli sihtierit,
nimismies, jaht- ja siltavout ja pittää kaekki herrasväet sekä
moni ja mueta kansalaesija kututtu. Ja ku sinä aekana ei vielä
raettiusriennoesta eikä kieltolaesta ies oavistustakaa ollunna, pantiin
jo hetj enstopakassa pöytä korreeks, niin että siinä olj lientä
toestennii lapsille. Ei tarvinna mueta lasintekkoo yllyttee, ku
lautamies Kokkalata, joka olj sekä tekopyhä että samalla kummalline
natju. Ku illa isäntä näk, että lautamies Kokkala turhanpäete
natjueloo, sano se kovalla eänellä, että:

— Teällä on lautamies Kokkala ruvenna uppiniskaseks eikä tottele
tuomari käskyvä. Eiköhää istuta oekeutta sekä käsitellä ja peätetä,
minkälaene rangaestus hänelle tuomitaa?

— Tuomar on oekeessa — niin on tehtävä, huuvettii joka taholta.

Sillo tuomar Iikor istu pitkä pöyvvä peähä, käsk lautamiehet tulemaa
tuolinee sen ympärille ja sano, että:

— Vallesmanni ylleesenä syyttäjänä tehköö virallise syyttee lautamies
Kokkalata vastaa uppiniskasuuvvesta.

Vallesmanni otti virallise hoainu kasvoellee sannoissaa:

— Niinku kaekki outte kuullunna herra tuomari suusta, on lautamies
Kokkala ruvenna niskottelemaa esmiestää vastaa; minä ylleesenä
syyttäjänä pyyvvän, että korkee oekeus tutkis asjan ja tuomihteis hänet
ansahtemaasa rangaestuksee.

Siina sattu kuhtuvieraehe joukossa olemaa pormestar, jonka tuomar Iikor
esitti puhheejohtajaks, koska ite olj jeävi. Ehotus huutoeänestyksellä
hyväksyttii. Tuomar Iikor nous poes pöyvvä peästä, ja ylleese syyttäjä
käskystä lautamies Kokkala toeste lautamieste joukosta.

Ja oekeus ryhty asjoo käsittelemmää tavalliste koavae mukkaa. Lopuks
käskettii tuomar Iikor ja lautamies Kokkala toesee huoneesee ja oekeus
jäe istumaa sallaukse ala. Ku sitte asjalliset sissää kututtii,
julistettii seuroova peätös:

— Osotetu tottelemattomuuvve ja uppiniskasuuvve johosta on oekeus
harkinna kohtuulliseks tuomita lautamies Kokkala juomaa yhtä monta
lasija ku toesettii vieraat juo. Jos tästä kieltäätyy, on Kokkalan
laulettava koko aeka tämä lopettajaes juhlan loppuu ast. Peätöksestä ei
ou valittamisoekeutta.

Koko juhlaylleesö ilimas eänekkääst peätökse hyväksyväsä. Lautamies
Kokkala sano alakuloesest, että:

— Minä valihe sen pienemmä paha ja koetan juuvva.

Mut sillä olj kuetennii venaruus mielessä: se voan otti vettä ja
sokeria lassiisa, mut väkövätä olj panovinnaa, eikä — pannunnakkaa.
Sillon mänj piirleäkär häne luoksee ja sano, että:

— Elä juo tuommoesta juomoo taekka mänetät terveytes. Parasta on, että
atteikkar rykkee lautamiehelle lasin.

Ja atteikkar tottel leäkäri meäräystä, vaekka se hiljallee sano, että:

— No, tämmöestä minä laetan. Mut itellää meärä suussa, onhaa
iautamiehellä toene peässä.

Ja sitte alako lassii helinä ja helisyttämine, ku niitä lyötii yhtee.
Mielala nous sitä mukkoo, ku uusija lasija tehtii. Eikä lautamies
Kokkala tarvinna ennee atteikkari apuva, kyllä se osas itekkii
valamistoo. Ja siltä olj näyttännä, että sen mielestä ves ja soker on
ylellisyystavaroeta totia juuvvessa. ja vaekka sitä ei oltu tuomittu
laulamaa, jos voan juo, niinku toesettii, sae se kova lauluinnon, niin
että sitä pitj estellä, se mies ku ei osanna lauloo muuta ku
häränmörisemistä.

Ku sitte iltaruoka joutu, olj ilo hyvi korkeella, ettei tahtonna soaha
selevee, mittee mikkii sano ja mille mikkii nauro. Mut juur julumast
siinä naurettii.

Lautamies Kokkala rupes kumarruksissaa voeta palaselle kurkkaelemmaa.
Liekkö tuolj narahtanna vae mikä muu kummalline narraus sattunna
kuulumaa — se on tietymätöntä. Mut niin kummallise vaekutukse se tek,
ku oes pommi keskellä pöytee räjähtännä. Kaekki puhelu ja nauru katkes
kerrassaa. Lautamies Kokkala silittel voeta palasellee ja hyvi
taetavast sano, että:

— Äkkinäene oes voenna luulla, että tässä jokkii vahinko tapahtu. Se
on erreys. Rusahtaa vanaha miehe ruumis ilimannii, että sinä vahinkota
tapahtuu...

Ja sillonkos posaht nauru irt ja entine iloene mielala nous toas iha
kattoo ast.

Illalliselta peästyvä ryhyttii kahvia keltaese kerman kansa juoma. Ja
sitä tehessä valtas lautamies Kokkalan lauluinto niin perinpohjaesest,
että kiellosta huolimata se anto häränmöyryvämistä, niinku torvesta, ja
se sano, että:

— Minä kärsin molemmat rangaestukset yhtaekoo: minä juon ja laulan...

Ku sitte kärräehe lopettajaesista erottii, laulo lautamies vielä
moantietä kulukiissaannii ja peästel semmoesia mörräyksiä, että lähellä
tietä olovissa asumuksissa immeiset havaht makkeimmasta unestaa...

Ja sillä tavalla ennen vanahaa hyvvää aekaa kärräät lopetettii.




KAUPPIAS RISTON ERREYS.


"Ei mittää uutta auringon alla", on tapana sannoo. Voep ollakkii
mahollista, että jossae meäri samallaene onneto erreys on muellennii
sattunna, ku on se, joka tässä kerrotaa. Mut mittees se haettoo? Ei
kerrassaa mittää, niin että kauppijas Riston erreys passoo kertoo,
niinku kerrotaa toesillennii sattuneita erreyksijä.

No, niin! Se Risto olj vast'alakava liikemies, joskohta olj
puotpalvelijana ollunna melekei kynnykse ylj peästyvää. Ku kahella
tyhjällä käillä alottaa, ei luonnollisest hyllyt tavaroehe paljouve
tähe halakii. Mut siitäpähää oes vähitelle paesunna, jos Ristolla ei
oes ollunna pahhoo tappoo "ottoo" ylj muori meärä ja mikä pahinta, se
ottamine tahto tulla liijja ussei. Se vähens luottoo, niinku sekkii,
että Risto otettuvvaa olj rämäpäene, eikä viisastunna, vaekka olj
semmoesessa tilassa katkassunna toese jalakasa ja puhassunna toese
silimäsä. Ku ne vammat mitenkute soatii auttavast korjatuks, tahto
ottamine Ristoo aesossaa pittee, niinku ennennii. Mut rupes sitte Risto
tuummimaa — ja taes sitä toesettii neuvvoo —, että mitähää, jos sitä
akottus, niin voes mies muuttuva. Naemisasjoeta tuummaillessaa sattu
silimii Helsingissä olovan naema-asjoemiston ilimoetus. Siihe
tutustuttuvaa peätti Risto, että sen huohmoomine olj varmaannii
kohtalon viittaus — ja sinne se paekalla kirjutti. Vastaus sieltä tulj
pikemmi, ku osas luullakkaa. Risto toas puolestaa tarttu asjaa, niinku
kissa hiiree, ja lähetti sekä valokuvasa — sivumenne sannoe se olj
pulska poeka — että muut voajitut selitykset, ne viimeksmaenitut
koristeltuna ja siliteltynä, niinku kauppijaa tapa on tavaroo vähäse
kehaesta... Sekö kehumine lienöö auttanna vae kohtaloko se toas olj
myötäsukaene, mut jo palloovassa postissa soapu kommee naesimmeise
kommee valokuva sekä selitys sen ijästä, varallisuuvvesta, jota tuntu
olova oekee Porvoo mitalla, ja lopuks kehotus kirjuttoo kosimakirja.
Kuvvoo katellessa tanssi Riston syvän katrillija, tyttö ei, neät,
ollunna ijällä pilattu, aenae valokuvassa se olj iha silimääpistävä ja
ku sitte vielä peällepeatteeks olj varakassii!... Siinäkös Riston pännä
rapis paperilla, ku se sille neitoselle kirjutti, nimitelle sitä vähän
matkan peässä "Kalliiks Neijjoks" sekä pyys kirjavaihtoo tarkotuksella
männä lopuks avioliittoo. Ei kulunna monta päevee, ku jo tulj vastaus,
jossa "Kallis Neito" ilimotti "Herra Kauppijaa" valokuvan soaneensa
Helsingistä naema-asjoemistostakii sekä sannoo sitä ihastuksella
tuontuostae kahtelovasa. Samalla se tievust, eikö häne kuvasa ou "Herra
Kauppijaalle" tullunna sekä onko se tehnä vastenmielise vaekutukse
"Herra Kauppijaasee"? Vielä "Kallis Neito" kirjutti, että jos "Herra
Kauppijaalla" on tos mielessä, on "Herra Kauppijas" tervetullut häne
kottiisa, jossa hää on sekä isäntä että emäntä, vanahemmat ku on
kuollunna.

Tämmöestä kirjoo ja kuhtuva lukkiissa rupes Riston jalattii jo
katrillija tanssimaa, eikä voan syvän, sitä mukkoo, ku katkenneella
jalalla kykenöö tanssimaa. Ja kylläpäs olj pännällä toas lentävä kiire
vastauskirjoo kirjuttaessa, jossa voan lyhyvest ilimotti, että
pikimmältää ku käy tärkeellä kauppamatkalla hää hetj palattuuvvaa
viivana rientää "Kallii Neijjo" kottii avioliito ruususolomuva sitomaa.
Samassa kirjutti sitte entiselle isännällee ja pyys siltä joetae
tuhansija rahhoo laennaks, voejjaksee puotisa hyllyt panna pullollee,
ku morsian, jolla on rahhoo ja muuta hilettä iha arvoomato meärä,
tulloo rukisijjoo kahtomaa. Oekee valakoavan mukkaa kirjutetulla
valalla Risto vakkuutti, että "Entine Rakas Isäntä" soa omasa korkoe
kansa takas. Kolomanne kirja se samalla kirjutti "Teknilliselle
Liikkeelle" Helsinkii, tiijjustelle tekojalan ja tekosilimän hintoo
sekä onko niihe tähe pakko tulla paekan peälle vae ossoesko hää ite,
jolta toene jalaka on katkenna ja toene silimä puhenna, niin että hää
nyt puujalalla kompuroe, ne asettoo siks tillillee, ettei outo huohmois
niitä oekeesta erottoo.

Ku muutama päevä kulu ja post soapu, ei Ristolla ollunna haluva
katrilli tanssimissee, eikä jalat ja syvänkää katrillija hypännä.
Avattuvvaa "Teknillise Tehtaa" kirjan luk Risto siitä, että niin
ihanata ku oessii avioliiton ruususijettä solomija, ei se kuetenkaa käy
päesä, ku tehtaa johtaja on jo ikämies, eikä sillä ou tyttäriä
tarjottavana. Ja toene kirja olj siltä "Kalliilta Neijjolta", joka toas
ilimoetti, että häne tarkotuksesa on soaha ehjä aviomies, eikä
tekosilimällä ja tekojalalla varustettu. Sen lisäks olj kirjassa vielä
sekkii, ettei "Entiseltä Rakkaalta Isännältä" tarvihe velekoo hankkia
hyllyje pullistamiseks, ku ei "Kallis Neito" aejjo tulla niitä
kahtomaa...

Risto parka! Se olj avioliittohökötyksessää pistämä "Kalliille
Neijolle" ja entiselle isännällee kirjutetun kirjasa "Teknillise
Tehtaa" kuverttii ja "Teknilliselle Tehtaalle" kirjutetun kirjan
lähettännä "Kalliille Neijjolle" — no, oljko sitte ihme, jos koko
riijjuuhomma mänj iha myssyttömmii!




SILLI POES HAESEMASTA.


Ei ou tillillee tunnettuva, onko tässä kerrottava keppone alakuperräene
keksintö vae onko siinä kynnetty toese vasikalla. Mut ku suutarillennii
on sama, kennenkä nahasta se soappaat tekköö, sopinoo jutustajannii
juttu jutustoo, vaekkei se viimmesimmäks sitä käyttänee keksintöö
sattues olemaankaa.

No niin! Siihe aekaa olj Suomenmoassa sekä vakinaeset
asevelevollissuuspataljuonat että reservkomppaniijjat.
Asevelevollislakia seätäissä olj kyllä Sarvlahe parruon pelännä moalima
lopu tulova, jos asevelevollisina pittää oatelispenika olla yhessä
renkrehjanoehe ja muehe kommeesukuste nuorukaeste kansa. Mut
laenseätäjät olj voan niin uskalikkoja, että lakkii tulj semmoene
meäräys, että jokkaene 21 vuotta täyttävä miespuoleine nuorukaene on
asevelevolline. Ja niin siitä asevelevollissuuvvesta tulj sulatusuun,
jossa peästii käsittämmää, että kaekki ollaa yhtä luuta, niinku
pukinsarvet. Ja ku lakia sinä aekana toteltii, täyty sotamiehenä olla
niin herran ku marrinnii, eikä siinä passanna niskotella ja vikuroejja.
Eikähää sotamiehenä olo oukkaa mikkää alennustila, voan iha
isänmoalline kunniavirka, josta kansanlaulukii saunoo, että:

    Sotamies on parempi
    ku pienenlaene herra,
    koska se on kelevannunna
    keisarille kerra.

Mittee toas huushollii tulj ja tulloo vieläkii, niin onhaa isänmoa
koettanna poekiaa ruokkia siks runsaast, ettei kennenkää mahanahka ou
peässynnä selekärankaa tarttumaa. Mut kukapa se jokkaese miele ossoo
nouvvattoo ja tyyvvyttöö! Ja niin niitä olj tyytymättömijä entisaekana,
niinku nykyjäännii. Pienissä oloessa kasvoo junnottanneet ei niin paljo
Jeremiijjakse virsijä veillynnä ku semmoeset, joehenka leuka olj aena
rasvassa ollunna ja maha makkeeta täynnä. Ku ei tunne, vakinaesesta
väestäkö vae reserviläesistä parempoo huolta piettii ja pietää, ei
ossoo sannoo, kummassako piirissä enemmä tyytymättömyyttä ja vikkoo on
ollunna ja vieläe on, sekä huusholliko vae muu komentoko on ärryttäjänä
ollunna.

Tässä kerrottava tappaus on peräsi reserviväe keskuuvesta ja koskoo
raokahuushollija. Kauppijas Aeraksela olj soanna rahkamenti hankkimise
tehtäväksee. Se mies olj oppinna sen konstin, että kauppa ei _elätä_,
voan _voetto_ elättää. Sen tähe se kauppoo tek — voettooksee.
Hankkijahommassa se vielä lienöö lisäks tuummaillunua, että sotamiehe
pittää syyvvä, mittee annetaa, sekä kerustel niin huokeita tavaroeta,
ku suinnii onnistu löytämää. Jos sitte muut popsittavat ei
riimasorttija ollunna, niin sillit kuetennii huonouvessa kaeken muun
voetti — niissä olj jo niin paha löyhkäkii, että harakattii sitä
pakkoo läks koko kasarmialuveelta. Reserviläeset muris ja äris sekä
opetti sillijä lentämää, viskelle niitä ulos ikkunoesta ja tehe jos
jonniilaesija vippaskonstija. Mut ku apuva ei mistää tullunna, niin
sillon tek joku taekka jotkut taekka kukaties yhtenä miehenä koko
komppaniijja semmoese tekose, että siitä läht apu. Yhtenä oamuna
nimittäe ilimesty kyöki rappuste ettee suur silli, jolla olj korkeet
tikkujalat alla sekä suussa paperlappu, johonka olj kirjutettu että:

— Mää poes silli Aeraksellaa teällä haesemasta.

Ja sattu niin kummallisest, että ite kauppijas olj sinä oamuna
huvitellaksee lähtennä tuomaa tavarakuormoo ja sen lisäks komppaniijjan
peällikkö kuluk kyöki eite. Se pysähty kahtomaa seisovoo sillijä ja
hämmästy yhtä paljo ku kauppiassii. Repäsövällä sotilasmeiningillä
pantii hetj tutkinto toemee ja mittees muuta ku että kaekki sekä
kasarmilla olovat että kuormassa tuovut sillit sae lähtee —
Aeraksellaa haesemaa, eikä niille tarvinna tehä ies tikkujalakojakkaa.




MATTIINA.


Nuo immeiset ne hoasteloo iloesista peretappauksista, jolla ne
tarkottaa jonku uuvve jäsene soapumista ruokakuntoo lisseemää. Mut
eipäs kukkaa sanonna iloeseks sitä tappausta, joka tapahtu Noropohja
syvänmoatorpassa: siellä huutolaesnaene, joka vielä peällepeätteeks olj
sekä rampa että vaevane, synnytti yksinäese lapse. Mittee se naesparka
olj soanna koko siunattuna oloaekasa kärsiä, ei tie mielj kertomaa. Ja
ku synnytyshetk joutu ja sauna olj akkoja täynnä, niin sillon sitä
vasta sanomista olj. Kaekeks onneks ei synnyttäjä ollunna kaekistelle
tajussaa, niin ettei se akkoje suunsiivosta hononna muuta ku jottae
vähä sillon tällon.

Se uus tulokas ei toas mittää välittännä: ku sen aeka olj tulla, niin
se voan tulj että sutjaht itkie ja parkue, niinku tähä elämää tullaa.
Ja ku äet olj heikko ja vaevane, niin samanlaeselta se tekelekkii
näytti: taes voan olla kolomipäeväestä jänikse poekoo härövämp. Mut
henk ja elämä siinä kueteniiii olj. Pestessää ja kuevaellessaa
akkalauma peätti hetjpaekalla, ettei siitä elonommoo tule, ja sen tähe
akat alako hättäellä, että se oes kiireekaupalla soatettava papin
kässii, ettei se ennätä iliman pyhhee kastetta kuolia kurnahtoo.

Mökissä sattu olemaa Eero Pirkkane vähäkuulose eukkosa kansa ja tällä
pariskunnalla olj hevosluuska, jolla ne kulukee nilkutti pitki pitäjee,
elätelle henkeesä povvoomisella ja käenkahtomisella ja kaekenmoesilla
pienillä töellä. Tämän vanaha pariskunna kimppuu ryykäs akat, niinku
takijaeset, ja saevat taevutetuks lähtemää pappilaa lapstekelee kansa.
Pappi olj hyvi kiireesessä lähtöhötäkässä johonnii kokkouksee, eikä oes
mitenkää joutanna koko pyhhee kastetta ruveta toemittammaa. Mut se Eero
sano, että:

— Ku tässä lapsessa ei ou henkee ku heleme verra, oes kaste kiireest
toemitettava, ettei se ennätä kuolla ja sitte sielu jouvvu pahhaa
paekka...

Siinä olj papille parraeks ast huohmautusta velevollisuuve
täyttämisestä, niin että se viskas kaproki peältää, pist liperit
kaulaasa, otti kastetarpeet esille ja alako toemitukse.

— Kennenkä laps tämä on?

— Senhää se on vaevase Justtiinan, joka on huutolaesena Noropohjan
torpassa.

— No, taevas varjelkoo ja Luoja auttakoo! Kuka kurja on sen naespara
tuolle jälelle soattanna?

— Ei se ou puumerkkijää mihinkää pannanna. Voan ei se ou taenna äetiä
paljo paremp olla, koska tekelekkii on kehno tullunna, niinku kirkherra
kohta näkköö. Mut tässä moalimassa näkkyy vakkane kantesa löytävä...

— Elekeepä muuta sannoo... Surkeeta kuetennii on, että immeiset,
ristityt immeiset, silläkii kulumalla on pakanoeta pahemmat...

— Ku siellä yksinäesyyvessä ellee nuhjotettaa, eikä kokkouksija ou ja
mueta hommija, niinku esmerkiks teällä kirkolla, niin sitä tulloo tehä
tuhrituks vaekka mitä. Hohhoh! Eipä tahottu myökää iletä lähtee tuota
lasta kastettavaks tuomaa... Mut lähetti kuetennii, ku ristilline
rakkaus voatii lähimäestä auttamaa...

Kirkherra olj heristännä korvijaa, mut ku se ei oekee kuullunna Eeron
alakupakinata ja ku sen viimene lause olj harras ja hartaast lausuttu,
ei kirkherra ruvenna utelemmaa, voan lauhkeest sano, että:

— Laps on Herran oma, vaekka se onnii synnissä siitetty ja syntynnä,
ja Herran omaks se on meijjä siunattava. Mut mikkää tälle nimeks
annetaa?

Eero ja häne aviosiippasa alako katella toesiisa. Kumpanennii olj nime
unneuttanna. Viime sano Eero, että:

— Ämmällä se nim alako ja taes se olla vähä niinku herrasnim, ku ne
sannoo, että se Justiinae oes herrasperuva...

Kirkherra arvel, että mittee sieltä nyt ruppee tulemaankaa ja
keskeytteeksee sano, että:

— Matti se varmaannii on ollunna, sillä se nimhää alakaa ämmällä?

— Taes olla Matti, sano Eero ja vilikas aviosiippaasa.

Se ei kuullunna, voan peätää se kuetennii nyökäytti.

— No, pannaanko sitte nimeks Matti? kysäs kirkherra.

— Pannaa voan, sano Eero, jonka aviosiippana toas nyökäytti peätää.

Ja hyvi pian kirkherra lapse kastoo kapsautti.

Mut siellä Noropohjan torpassa alako akat räväköejjä, ku ne sae kuulla,
että laps tulj Matiks, vaekka se olj tyttö ja vaekka sen nimeks oes
pitännä tulla Margareetha. Ja räväköemine muuttu semmoeseks
suunsiivoks, että Eero läks aviosiippanasa kansa tipotiehesä. Sitte
jokkuu akkaväestä läks hyötäähyvijää paenamaa pappilaa tiijustammaa,
tokko se kaste onkaa oekee tohosa, jossa on tullunna veärä nim
annetuks. Kirkherra arvel, ettei tässä uusija kastamisija ruveta
toemittammaa ja muuttoo sukas Matti-nime _Mattiinaks_. Ja niin
Justiinan tekeleestä tulj Mattiina.




KU KUKOESTUS KUORESTA PUHKES...


Tässä ei puhuta Roaskasta, niinku kukaties jokkuu voes arvella, voan
toesesta savolaesesta soettajasta eli viulumiehestä, jonka aekanaa tuns
ukko ku ukko tae akka ku akka. Varmaannii sen syntymävellillä olj
ollunna kaekki mussiikkitaejjon hyvät henget, koskapa sille niihe
lahjoja olj annettu oekee ropsakaupalla. Jo pahaesena paetaressuna se
soettel kammalla, ku muuta pelvärkkiä ei ollunna. Vahvistuttuvaa sitte
sekä koossa että ijässä ja soatuvaa viulun hankituks tulj soettoo
niinku vanahalta mestarilta. Ja kaeketi se poeka oes moankuuluks
kohonna, jos tielle ei oes ohakkeita kasvanna. Ensinnäe puuttu
varallissuutta ja toeseksee, miten lie sattunna kulukku niin
hataratekone ja kueva, että sitä pitj aena kostutella. Ja niin ne
toeveet, joeta olj toevottu, ei peässynnä alakutilloosa pitemmälle,
joskohta hänestä kehitty viulunsoettaja, joka olj paljon korkeemmalla
tusinasoettajija. Retustellessaa millon milläe alalla se ei kuetenkaan
soettotaetoosa unneuttanna, voan se siitä pahimpinnae päevinää hak
lohutuksesa ja lystisä sekä anto illoo muellennii. Ja ku hätä uhkas
tulla, sillon se panj toemee soettajaesija, kierrelle niillä matkoella
viikkokausija, eikä ne ollunna leiville lyömätä.

Semmoeselta kiertomatkaltaa se olj toas kerrannii tullunna takas
Kuopijoo, jossa peäkorttier olj. Hyvillä mieli se katuja astuksija
ropsuttel, sillä lumpukassa olj suhahtavia aekamoene pinkka ja
kukkarossa helis hoppeet ja vasket. Siinä sammoillessa jysäht peähä,
että nyt oes terveyvveks hyvä ottoo totkuur onnistunnee matkasa johosta
ja sen kunniaks. Lähimmäks sattu Tolovane ja sinne mies pistääty
sissää. Vaekka olj kiirei hein'aeka, olj siellä moalaesia viinamäe
työssä, niinku kaupuntilaesijae. Oekee suurella ilolla otettiinnii
soettaja vastaa seurakuntoo lisseemää. Ja siltä jo ens topakassa
näytti, että soettaja tarttu yhteistyöhö hartaalla halulla. Ku
huohmattii, että sillä olj sekä suhahtavia että helähtäviä, tuppaatu
yks ja toene ystävyyttä hieromaa, ne ku ties, ettei se soettaja ou
suhahtavvae ja helähtävväe sujeluspyhimys. Mielellää se ystävijä ja
kylänmiehijä seuraasa ottikii, jotta ne toas kuevana aekana puolestaa
märkyyttä tarjoes. Sitä mukkoo ku uusija liemijä ettee kannettii, sitä
mukkoo miel'ala kohos ja soettaja jo, ku viulu ei ollunna matkassa,
kommeella paasopartnonillaa lauloo porrautti, että tuolit oekee tutis.
Mut puhvettiryökkynät ryykäs aena kieltämää ja ne sano, että:

— Ku roastuvassa tuolla vastapeätä istutaa oekeutta. ei nyt passoo
lauloo.

Ja sen kiellon perustuksella olj laulu jokkaese yritykse perästä
lopetettava. Mut ku ryyppeemine olj sallittuva, niin kuppi kupin
perästä kannallee kallistettii, juttu seuras juttuva ja nauru nauruva.
Ulukona olj tavattoma lämmi ilima ja lämpimätä virtas avonaesista
akkunoesta sissää. Tuul olj siinä kuumuuvessa nukkuva tussahtanna, niin
ettei ies sekkää ollunna viileyttä löyhyttelemässä. Taes siinä
olla lämmin muellae, mut sen soettajan elämä näytti kerrassaa
sietämättömältä: suuret hik'karpalot nous ohtanahasta ja vettä näytti
tukastae valuva. Ja mitä enemmä kuppiloesta löylyvä lyötii, sitä enemmä
lämmi lissääty, ikääku suomalaesessa saunassa. Olloosa korjataksee
soettaja otti ens aluks jo likomäräks kastunee simpseti kaulastaa ja
tunk taskuusa. Sen perästä se auko paetasa rintanapit ja sitte
vähitelle vähentel voatteita peältää, niin että kohta oes jo
viikunalehtiä peitteeks tarvittu. Ku puhvettiryökkynät tämän huohmas,
tulj ne sanomaa, että:

— Elekee tok Oatami voatteisii ast ihteenne riisuva. Kohta tulloo
tuolla roastuvassa kahvitunt ja sieltä voe herroja tulla tänne
kahville. Mittee ne sannoo, kun näkköö, että teällä annetaa olla Oatami
puvussa? Kuulkoo, pankoo äkkijä voatteet peällenne, niinku on muellae
vieraella.

Mut kuumuus ahist soettajoo. niin että se kiels löylyvä
enemmä lyömästä, se ku taes luulla olovasa kylypemässä. Ja ku
puhvettiryökkynät yhä kehotti pukkeutummaa ja ne jo pelottel isännä ja
polliissi hakemisella, muuttu soettaja hoamu semmoeseks ku se on
välistä häne parraeta säveliä viulusta riipoissaa: silimät kahto
kauvvaks, ikkääku toesee moalimaa. Kätesä se asetti paetasa
rintapielii, nous seisomaa, niin että kookas ruummis näytti
ylenluonnolliselta olennolta, ja ei muuta ku rajulla nykkäyksellä
kiskas paetasa pieniks riekaleiks, niinku juutalaeset ennen vanahaa
pyhässä kiivauvessaa, sekä kovalla ja mahtavalla eänellää sannoo
pammautti, että:

    "Sun kukoestukses kuorestaa
    kerrannii puhkejaa"...

Sillon läht puhvettiryökkynät juoksemaa isäntee hakemaa, toeset
"työtoverit" olj niinku puusta puonneita, ja samassa astu sissää
kaupunniviskoal roastuvalta. Se kyllä soettajan tuns, mänj puhuttelemaa
ja kehottel panemaa voatteita peällee. Soettajalta olj hurmahetk
loppunna — se tottel käskyvä, eikä kauvvan kestännäkkää, ku sillä olj
puku peällää, paetoo lukkuuottamata, jonka palaset se viskas pöyvvä
ala. Kommeesti, vaekka jonnii verran horjahelle se läks ulos astumaa,
vihels vossika ja käsk korttieriisa ajamaa. Panjko se hetj siellä toese
paejja peällee vae eikö sitä lie ollunnakkaa taekka antoko se
"kukoestuksesa kuoreta" olla, sitä voe käyvvä sen korttierista
kysymässä, jos niitä immeisiä vielä on elossa ja jos ne sattuu
tappaukse muestamaa...




SIELUN VIHOLLINE PÖTK PAKKOO...


Ku se rovastvaenoo jumnasistinä ja yl'oppilaesena ollessaa isäsä eistä
soarnas, sano immeiset, että:

— Kyllä tuon nuore maesteri isä on moankuulu soarnooja, mut vielä
kuulusamp tulloo poejjasta.

Ja vaekka immeiste ennustukset usseimmite männöö hongikkoo, niin tässä
kuetennii totteutu iha tillillee, ku, neät, poeka akatemiasta kaekista
parraemmat paperit taskussaa peäs ja sitte papiks vihittii, rupes maene
häne soarnostaa kiertelemmää ympärj moata. Loajemmat ekssalamit
suoritettuvaa olj meininkinnää tulla vanahalle isällee apulaeseks, mut
pyyvvettii hänet neljänneks voalsoarnoojaks ja valittii papiks hyvi
suuree seurakuntaa. Eikä siinä auttanna jäpästelemine, voan olj
kuultava kansan kuhtumusta. Ja siitä lähtii häne maeneesa ja arvosa
alako vuesvuelta nousta, niinku hyväst happanova taekina, niin että se
enne pitkee, nuoresta ijästää huolimatta, olla röhötti rovastina koko
Savonmoan suurimmassa seurakunnassa.

Siinä rovastina olla röhöttäessää se sae alituesee terveisiä
syntymäpittäästää, jonne sitä kututtii vieraesille. Ja ku itekkii tuns
sisällistä ikävöemistä, niin se kirjutti jollennii tuttavallee, että
"sinä ja sinä sunnuntaena on aekomukseni, jos se minulle sallitaa,
tulla soarnoomaa syntymäseurakunnan kirkossa, johonka oun jo kauvvan
halunna tulla ja johon nyt sitä kernaammi tulen, ku minuva on
erityisest kututtu, koska hyvä on kuhtui kulukee".

Sen kuka tahhaasa arvoo, että tämä tieto levis, niinku kulovalakee
kuevassa metässä. Ja kyllä sitte sinä sunnuntaena olj kirkkoo
kokkoontunna rikkaat ja köyhät, vanahat ja nuoret, ruhot ja rammat —
sanalla sannoe kaekki, jotka voan kynnelle kyken. Ku olj korree
kesäpäevä, niin ne, jotka kirkkoo ei aijjoosa soanna, olj ulukona
kirkon seinustalla, jonne rovasti eän kuulu iha solokenaa. Miten hyväst
se rovastvaenoo lie millonnii soarnanna, mut tänä sunnuntaena siinä olj
aevan Herran henk, soarnaspa se sitte synnistä taekka autuuvesta. Ei
ollunnakkaa ihmettä, että kirkossa ja ulukosallae monj niska nytkäht,
monet sieramet tohaht ja niiskutti ja monj immeine pyyhk silimiää,
Usseita vuoskymmeniä siitä soarnasta pittäässä hoastettii...

Ku kirkonmeiningit alako loppuva, juosta kutas Rytkös-Risto atteikkii,
soahaksee asjasa toemitetuks, ennenku immeisiä kovi paljo ennättää
tuppautuva ja joutuvaksee siihe venneesee, jossa rovast viijjää
Kuirivee toiselle puolelle hartaushetkee pitämää. Ja vaekka
atteikkiherra, se loastarinlaksuttaja Ristoo viivyttikkii, olj sillä
kuetennii niin hyvä onni, että peäs venneessä samalle tuhtolauvvalle
rovasti kansa — tottapa se lie siihe koettanna peästäkkii...

Se rovastvaenoo ku olj oekee kansaommaene mies, nii rupes rannasta
lähettyvä puhheisille kaekkii kansa kahtomata voatepartee taekka
immeise muotoo. Ja niimpä se alako Ristoltae kysellä minkä mittäe.
Risto toas puolestaa tulj hyvi rovellee ja sano, että:

— Kyllä työ, rovast, outta iha valittu ase Herran käissä ja minulla on
taskussan esnierkki siitä, että teijjä soarnassa on semmoene voema,
että sitä kuullessaa pahan paeka ite peäruhtinassii pakkoo lähtöö. Jos
ette loukkaannu ja pane pahaksenne, niin minä hoastan tämänpäeväse
soarnanne kautta tapahtunnee ihmee sekä voen siliminnähtäväst vielä
totteennii näyttee.

— Mittees kummoo mulla on syytä loukkaantuva, vaekka tosin en
liijjallisesta kehumisesta tykkeekkää. Hoastakee voan tietonne
pelekeemätä — ollaaha myö ristityt immeiset sisaria ja veljiä.

Ja hurskaassa tottuuvessa alako Risto sitte kertoo, että:

— Ku kirkonmeiningit alako loppuva, läksin minä atteikkii ostammaa —
tässä se Risto käytti kansanommaesta nimmee, vaekka sen voemakkuutta
nyt lievennettää — sielun vihollise pillausta, ku talavella
unneutettii harjukasryssältä sitä hankkija. Se atteikkiherra, joka
muuten on aeka rasavilli, sano mulle, että satunj tulemaa hyvvää aekaa,
sillä nyt soan sitä iha verskiä eli tuoresta, melekeimpä lämmintä. Ku
tievustin, että mistee sitä variltaa on soatuna, nii se atteikkiherra
selitti, että rovastin parastaekoo kirkossa jyristessä ja pauhatessa
tulj kirkonkylän sielun viholliselle hätä kättee ja se läht pakkoo
potkimaa. Kiireessä se ei ollunna älynnä, mistee parraete peäsis, voan
olj ruvenna ajjautummaa tuosta aettarakennukse ja halakopino välite ja
tullunna nivusistaa niin ahtaalle, että siinä siltä olj sutkahtanna.
Hetj olj atteikkiherra juossunna sinne kapustasa ja astiasa kansa
kerreemää sielun vihollise pillaukse. Sitä sitte mulle antaessaan se
puhel, että sielun viholline olj niin ahtaalla, että karvoja jäe siitä
halakoehi ja nurkkii sekä näyttää verta tipahtannee pillaukse sekkaa.
Sitte se vielä sano, että jos en niin verskiä taho, on heillä
vanahempookii. Mut minä tuummasin, että anna voan sitä verskiä, se,
neät, voe olla tehokkaampoo. Lähtiissän kävin kahtomassa, oesko vielä
rippeitä jälelle jeännä, voan niin tarkkaa olj se apteikkiherra
koaputellunna, etten mittää löytännä — karvoja kyllä huohmasin, mut
niitä en uskaltanna ruveta ottamaa... Ja nyt minä rovastille näytän,
minkälaesta sielun vihollise pillaus on tuoreena — eikös siinä ou
versuonijakkii, ku sen kehnon nivuset tulj niin ahtaalle?...

Siinä puhhuissaa kaevo Risto taskustaa atteikista soamasa piene keäree,
avas sen ja tarjos rovastvaenoo kättee. Lähistöllä istuvat immeiset
näytti iha säekähtynneiltä. Mut rovastvaenoo otti hyvin rauhallisest
keäree kätteesä ja olj sitä tarkastelovinnaa, vaekka kahtel Ristoo iha
ytimii ast. Huohmatessaa Riston olovan hurskaassa tottuuvvessa, ei se
tahtonna toese hurskasta yksinkertaesuutta rikkoo, voan anto keäree
takas ja rupes puhumaa, että:

— Kyllä oes siunattu asja, ku voan mistä löytys immeine, joka saes
sielun vihollise pakkoo ajetuks, ettei siitä karvojakkaa jälelle jäes.
Mut ei sen ajamista pie ruveta sen taekka tämän tehtäväks jättämää,
voan jokkaene sen omasta syvämmestää karkottakkoo...

Ja ku rovastvaenoo siitä tekstin sae, puhu se rantaa männessä niin
voemakkaast ja syvämmellisest, että toas monj niska nytkäht, mone
sieramet tohis ja niiskutti sekä monj syvän raskaast huokas. Eikä se
jeännä Riston silimäkää kuevaks...

Mut ku rovastvaenoo tämän tappaukse ystävillee juttel, niin sen omakii
niska nytkähtel... naurusta...




MATKALLA AMETRIIKKII...


    — Eihää ne kasva Atlannin aallot
    ruusuja punasia,
    vaekka ne on tuutinna Ametriikin rantaan
    poikia tuhansia.

Sillä tavalla se mies lauloo hujjautti soatuvaa istumapaeka junavaunun
penkille. Sen jäläkee se alako puhella tuttavallisest jokkaeselle
outtamata kysymystä taekka vastausta. Jos koerra oes karvoesta
katoltava ja mies voatteistaa, tekis miel peätellä, ettei tämä
laulajapoejja moalline ommaesuus maha kovi suur olla: risane olj, neät,
puku peällää ja ränstyneeltä sekä nukkavierulta itekkii näytti. Mut
vaekka ulukokuor olj tievaantunna, tuntu sisäpuol kirkkaalta, koska
miestä ei huolet paenanna. Ku se siinä, enimmäksee yksinää, pitj
purpatustaa, astu vaunuu junnailija eli juna-isännöehtijä matkalippuja
tarkastammaa. Huohmattuvvaa tämä uuvve tulokkaa, tulj juna-isännöehtijä
sen ettee ja tavanmukkaesest sano, että:

— Näyttäkee matkalippunne.

— Misteepä minä sen olemattoma näytän...

— No, miks ette ostanna viimmeseltä asemalta?

— Jokos tuo olj viimmene asema? Ja minä oun luullunna, että asemia on
vielä eissäepäe...

— On kyllä montakii. Mut teijjä oes pitännä ostoo matkalippu tältä
viime asemalta, josta junnaa tulitte.

— Milleepä se rahato matkalipu ostaa?

— No, eikös teillä ou ies rahanpoekookaa?... Sitte oes ollunna parasta
pysyvä kotonaa.

— Mut paha on kotonakkii olla, ku kotija ei oukkaa.

— Mistees työ sitte outte peräsi?

— Misteekö peräsi? Immeiset sannoo, että min oun isästän ja äejistän
ja että minä eistäpäe vivvau issää ja takkoopäe äetii. Mut jos työ
oekee taktillaa tahotte tietee, niin oun Jussi Vihavaes-vaenoon poeka
ja meitä olj kuus poekoo ja jokkaene kelepas sotaväkkee. Voan eikös ou
teistäe ihmettä, että yks isä elätti kuus poekoo, mut kuuvvessa
poejjassa ei ollunna isäsä elättäjjee?

— Ei ou minu asjan ruveta niitä seikkoja tutkimaa, voan minu virkan
voatii teiltä voatimaa matkalippua.

— Vae semmoene on teijjä virkanne. Mulla miesparalla sitä ei ou ies
virkookaa.

— No, olj taekka olj olemata. Sanokee hetj, mille asemalle aejjotte
matkustoo ja katelkoo rahat valamiiks, niin annan teille teältä
kirjastan matkalipun.

— Enhää vielä alakumatkassa ossoo sannoo, mille asemalle matkustan,
ennenku tässä männessä tuummin ja tutkin. Ja niinku jo sanoen, ei ou
mulla rahhoo matkalipu ostamissee. Voan jos tahotte velaks toemittoo,
niin toeste maksan, jos — jaksan...

— Mikäs mies työ oekeestaa outte?

— Semmoene voan sekamies, niinku Pottu-Matti markkinoella.

— Jo piisoo! Mulla ei ou muuta keinoo, voan minum pittää teijjät
toemittoo seuroovalla asemalla ruunumiesten huostaa, jotka teijjät
ens'aluks pannoo putkaa.

— Tuttu paekka se putka on ja...

— Vae on tuttu paekka! Ehkäpä sitte on parasta ottoo teitä niskasta
kiin ja viskata vaunusta ulos?

— No, ette sillon mittää kultakankija viskoo, minussa ku ei ou muuta
ku vähä luurisoja, kielessä lihhoo ja vielä lisäks henkhojuva sekä
jottae muuta moskoo...

Samassa höyryveturj huutoo rinkas ja juna pysähty asema ettee seisomaa.
Junnailija eli juna-isännöehtijä tarraatu Jussi Vihavaes-vaenoo poejja
niskaa, nost sen seisomaa, läks viemää ovvee koht ja viijjessää sano,
että:

— Tässä ei ruveta pitempiä riisreättilöetä pitämää. Minä vien teijjät
vaunusta ulos.

Ja Jussi Vihavaes-vaenoo poeka sano männessää, että:

— Hyvähää minuva on viijjäkkii, minä ku oun niin hyväluontone, etten
minä suutuksissakaa ou vihane, vaekka ounnii Vihavaene...

Ku juna-isännäehtijä peäs kuletettavasa kansa vaunuje väljrappusille,
survas se kuletettavasa rappusilta allaa ja lisäkyyjjiks potkaesta
kimmautti takapuolille. Jussi Vihavaes-vaenoon poeka keänty
juna-isännöehtijää päe ja sano, että:

— No, tuoko se olj se teijjä matkalippu sieltä kirjastanne? Kiitoksija
voan.

Ku asemilla on aena joutilasta väkkee, jota sinne uteljaesuus kokkoo,
ei tämäkää asema tehnä poekkeusta siinä suhteessa. Ja uteljaesuuve
tuomija ryykäs hetj junasta potkastun ettee kyselemmää, että:

— Minkätähe sinut tuommoesella kyyjjillä sieltä ajettii?

Jussi Vihavaes-vaenoon poeka hieroks kannikoetaa ja vastas, että:

— Eipähää siihe kovinkaa suurta syytä tarvita. Ku ei ollunna
matkalippuva, eikä rahhoo, niin juna-isännöehtijä anto potkukyyjji.

— No, mihinkäs sinä oesit matkustanna?

Hieromalla kannikoetaa ja virnistelle suupielijää ja poskijaa, ikkääku
tuskissaa, Jussi Vihavaes-vaenoon poeka sano, että:

— Ametriikkiihaa se oes meinink paenoo, jos voan — peräpuolet
kestää...

Ja sillon rupes ne uteljaattii suupielijää ja poskijaa virnistelemää.
Mut se niihe virnistämine olj — naurava.

Suureks ikäväksen en ou soanna tietoo, kestkö peräpuolet Ametriikkii
ast...




HERMOVIKAKO VAE "VANAHA-OATAM"?


Juhannuksena se Kekkos-Jussi nimpäeveesä vietti ja sen tapana olj
sannoo että:

— Min en ou Janne enkä Johannes, voan minä oun Jussi. Eikä se
juhannuskaa mikkää juhannus ou, voan se on Jussinpäevä.

Vaekka vasta olj päevän ensimäene osa, oamu, kulumassa, soatto
kuetennii helepost huohmata, että Jussi olj usseemma ku yhe kerra
suutaa muestanna: sen henk höyräht väkevältä ja muukii olento olj
niinku irt moasta. Emäntä kyllä arvas, että sillä häne Jussillaa on
salakassa, koska vierasvarat olj koskemattomina. Mut se emäntä ei
tahtonna näe nimpäevänä ruveta nuuskimaa ja nimpäevä-illoo
häerihtemmää.

Soahaksee nimpäeväe esmakuva maestoo olj emäntä keittee hörräyttännä
kahvit ja kulettanna sekä kahvin että leivokset pihamoalle laetetu
lehtmaja sissää. Ja ikkäänku laettooksee juhlayllätykse emäntä kuhtu
miehesä kahtomaa, minkä kumman se lehtmajasta löytää. Ku Jussi tulj ja
näk, että on pötyvä pöyvvässä, sano se, että:

— Teitpä viisaast ku laetoet tällä laella, että ite soahaa ensiks
hörpätä, eikä kaekkee vieraehe kittaa työnnetä.

— Lysthää se on soaha vieraeta kottiisa, ku sitä...

— Mikä mistäe tykkee, sano ennen ukko Ranetille pien poeka, joka
sikkaaria polttel ja jolle Ranetti rupes puhelemmaa, että paremp oes
tuommoese retukse pittee sian seitenkierteistä hampaissaa, ku sikkaaria
polttoo immottoo. Niin, niin, — sillä laella se käy, että ku ite
kestilöessä eli vieraisilla kuleksittaa, niin tulloo meillennii
vieraeta, vieraelu, neät, vieraeluva voatii, pöyvvänpeä pyörähtämistä
ja tanssimine rallatusta.

— No, elä nyt tok omana nimpäevänäs nue kylymäkiskoseks ruppee
leikilläskää, ku minä kuetennii arvoon, että lyst on ihtessii huohmata
ystävijä ja kylänmiehijä vieraenas. Ja onhaa nyt niin korree ilimakkii
ja ihana aeka, että immeiset mielellää lähtöö lörksästelemää ja ihteesä
viiluuttammaa. Mut jos silikkoo tottuutta puhun, en tahtos, että
Räväkkälä Lotta tänne tulis, se ku on kovin hermostunna, että...

— Elä ruppee sinä käyttämää nykyeste tieskenteleväe immeiste sanoja,
ku puhut pahakurisesta akasta. Hermostunna! Mittee ne on ne hermot ja
hermostumiset? Kuka se on hermot nähnä ja kätteesä ottanna? En minä
tunnusta mueta hermoja, ku nenän, jolla haestoo nuuskasen, korvat,
joella kuulen, kielen, jolla maestoo lipasen, sormet, joella koittoo
koplasen, ja ihonpinnan, jolla tunenn kivut ja kutkutukset. Eikähää
lehtuor Melakaa, immeisruummii rustingista selekoo tehessää, hoastanna
mittää hermoesta, voan sen se maeniht, että siinä on telekrahvi- eli
lennätinlaetos paljo täyvvellisemp ja paremp, ku on se, jonka pylyväetä
ja johtolanka on moantien varsilla. Esmerkkinä immeisruummii telekrahvi
hyvvyyvestä soatii kuulla, että jos toesta pistää neulalla kantapeähä,
niin kantapeästä laetetaa hetj telekrahvi peähä, jossa on peäkonttuor.
Ja samassa silimänräppäyksessä peäkonttuor antaa telekrahvi kantapeähä
ja käsköö, että potkaesta kimmauta sitä, joka neulalla pistelöö. Mut ku
pahakurisista akoesta on puhe, niin ei pie virkkoo mittää niihe
hermoesta ja hermostumisista, voan on sanottava suoraa, että niissä on
joko ilikeys taekka "vanaha-Oatam".

— Vae akoessa se "vanaha-Oatam" ja ilikeys aena on, eikä miehissä
millonkaa. Mut eiköö sitä passoes ommoo kohtoosa miestennii tarkastoo?
Muesteleppas esmerkiks viimmevuotista nimpäevees ja sitä rytäkkätä,
minkä panit toemee iha turhapäete. Mikäs se sillon sinuva riivas, oljko
se "vanaha-Oatam" vae hermovikako?

— Joka entisiä muesteloo, sitä tikulla silimään.

— No, en minä muestellaksen maeninnakkaa, voan sanoen iliman
sannooksen sen tautta, ku aena kaekki paha naeste syyks pannaa.

— Kukas käsk sillonkaa naeste suutaa tulukuttammaa?

— Mut mittees siinä muutakaa soatto tehä, ku sinä vakkaene mies
rupesit väettelemmää salaka ja mueku tuntomerkistä ja lopuks nostit
semmoese nuoha, että toeset vieraesta pelästy ja toeset mänj poes, eikä
kiellotkaa auttanna.

— Ja minun sitte oes pitännä ruveta tuppisuuna kuulostammaa akkae
irvistelyvä, niihe taulapäehe...

— Elä, veikkone, peästä kiukkuva valloellee, ettei tämäk...

— Mittees sinä aloet kiusotella ja entisiä muestella?

— En ala, enkä muestele. Minä voan tuossa sivumänne tulin sanoneeks,
että sinä viimme nimpäevänäs suutuet ku tupakka iha ilima syytä. Ku
siinä juteltii, että pienijä salakoeta ja muekkuja on vaekee erottoo
toesistaa, niin sinä sannoo paukautit, että se on heleposta heleponta
tehtävee, ku muka toesilla on alahuul lyhemp ja yläliuul pitemp...

— Kuule! Anna sen jupaka nyt olla penkomata — kuuletko?

— Kyllä minun puolestan. Mut tuntuu se voan ouvvolta, ku vakkaene mies
ilimottaa tuntomerki, eikä sitte kykene sanomaa, kumpasellako,
salakalla vae muekullako, alahuul on lyhemp ja ylähuul pitemp.

— Tietyst se on toesella niistä. Ja eikö sitä jo siitä ymmärrä, kun
tietää, että toesella on? Mut mittees ne akat ymmärtää?

— Etpä tuota näytä ymmärtävä itekkää, vaekka out mies olevinas...

— Leipälinkku kiin ja hetj paekalla.

— No, elä nyt toas kiivastu. Enhää minä mittää muuta tarkota, ku voan
sitä, että soatot niin turhasta suuttuva ja vielä niin silimittömäst.
Jos sinä kerra tiesit, kumpasellako sortilla se ja se huul...

— Minkätähe minä en tietännä ja tiijjä. Mut turha on ruveta akkaväelle
selittämmää, jotka ei mittää ymmärrä. Ja nyt sanon laetimaese kerra,
että tätä juttuva ja jupakkata ei jatketa.

— Ei jatketa, ei jatketa, vaekka en kuetenkaa malta olla sanomata,
että vakkaene mies ruppee tuntomerkkijä selittämmää ja ku sitä ei
tiijjä, sillon suuttuu ja laettaa hirvee rytäkä, että koko talo tahtoo
koatuva...

— Suu kiin, karjas Jussi, nimpäeväsä sankar, kovaeänisest. Samalla se
tapas lyyvvä nyrkkijää pöytää. Mut isku sattu kahvipannuu, joka mänj
luttuu, niinku moakarvasaralla oes paeskattu, ja pannu sisällys
purskaht pöyvvälle sekä sankari silimille, ryvettäe häne juhannuspuhtaa
paetasa ja korree pöytävoattee. Muutama parj kahviknppija ja retnekka
eli kermakuluppo sekä sokursipaleet tek ensaluks vappaeta ilimahyppyjä
sekä lopuks kimpoel moaha, muutamat kupit särkyneinä. Vehnäset ja muut
köhnikkäät lentel hueskihaeski. Emäntä juosta pingers tuppaa pakkoo,
jonne Jussi tulj perästä verise nyrkkisä kansa. Sitä ryhyttii kiiree
kaupalla sitomaa ja huusloaroomaa...

Mitenkä sitte varsinaesille nimpäeville vieraehe tultuva käv, sitä en
tiijjä, ku en uskaltanna männä kahtomaa ja kokemaa. Mut jos kuka on
kuullunna, ilimottakkoo ystävällisest, sillä sitä oes lyst sekä minun
että kukaties muehennii tietee. Eikä kaeketi sitäkää pahaks pantaes,
jos samalla lausuttaes, luuletteko Jussissa ollee hermovian vae
"vanaha-Oataminko"...




MYYRÄNMÄKELÄESET SÄHKÖSSÄ.


Siinä sitä on sähkössä puhtija ja voemoo, senhää tietää akat ja
lapsettii. Ja jos kuka sähköiskun sattuu soamaa, niin sillon se on
leipä leikattu. Mut puhtija ja voemoo on sähköinnostuksessakkii, ku se
oekee sytyttävänä sattuu. Kaekista vereksimpänä ja tuoreimpana
esmerkkinä siitä on Myyränmäkeläeset, jotka tässä äsköesenä aekana
sattu joutumaa sähköinnostuksee.

Se läht siitä, että Hautolampilaeset olj ruvenna sähköö paekkakunnallee
puuhoomaa — ja nii sähköinnostus sähköesistä Hautolampilaesista tarttu
Myyränmäkeläesii. Ku niille olj voan sivumänne sanottu, että nyt sitä
sähköö saesitta työkii, niin muuta ei tarvittu: koko kyläkunta alako
kilivassa pauhata, että:

— Mikäs pakko meijjä on lampputuettuloehe ja pärevalakee varassa ellee
turjottoo — otetaa sähkö, ku se kerra soahaa.

Ja että tässä olj ylleene miel'ala lausuttuna, siitä ei tarvihe
toestukseks maenita muuta ku sen, että ku isäntä Väkelökkii olj
joutunna sähkökuumeesee, niin sillon se taut olj muehennii tarttunna.
Sen isännä nim ei oekeestaa ollunna Väkelö, voan olj sitä sillä tavalla
ruvettu kuhtumaa — väkelyytesä tähe. Se nimittäe olj olovinnaa innokas
kaekkii yrityksii, nostel housujaa ja lävväyttel rukkasijjaa vastakkae.
Mut siihe sitte pöyhistely kuol nahkaasa. Ja samallaesta sen olj
puhelukkii: se alako niinku hyvä soarnapappi, mut muutamae lauseihe
perästä se rupes väkelöettelemmää ja ussei koko puhelusa keskeytti. Ja
väkelöemistä sen olj liikkuminennii, samate ku talloustoemettii. Kaeke
sen tautta sitä olj ruvettu nimittämmää Väkelöks, eikä sitä takanapäe
muualla nimellä maenittukkaa. Ku Rinneaho isäntä olj tullunna Väkelön
luo keskustelemaa sähkön ottamisesta, niin tämä olj tohahtanna ja
sanonna, että:

— Sitä vehettä minä vihhoon niinku paholaesta sen tappaukse perästä,
mikä mulle sattu asemalla. Mänin siellä käymää iltamyterässä ja ku
outossallii peäsin, soapu asemamies tulija sytyttämmää. Minusta tuntu
ihmeeltä, ku sen ei tarvinna muuta, ku voan seinee napsautti, niin hetj
olj valakeeta ympärj huonetta. Sen asemamiehe mäntyvä en malttanna
olla, voan tassuttelin kahtomaa sitä napsautuskohtoo. Ja ku immeine ei
usko, ennenku koettaa, niin minnäe hellävarroo veänsin semmoesta mustoo
nauloo, joka muestutti housun tikkunappija. Mut sillo tupsaht kaekki
valot sammuksii ja minä hätäpäessän läksin pimmeessä pyrkimää penkille
pakkoo. Miten lienen haerahtunna könähtämmää yhe aka syllii, joka nost
hirvee nuohaka ja rupes rämmentämmää, että:

— Mikä sika sinä out, joka sammutat valakeet ja tulet karvasta turpoos
minun noamaan hankoomaa? Häh? Mikä sinä out ja mittee sinä oekee
meinoot? Tiijjä se, että minä oun kunnijallise miehe kunnijalline
aviovaemo, enkä mikkää...

— En minä mittää pahhoo meinoo... minulle tulj erreys... Enkä minä
Sikasia ou suvultan, minä oun...

Mut sillo tulj asemamies outossallii ja ihmettel valakeihe sammumista
sekä napsautti ne toas palamaa. Ja yhessä oveavvauksessa tulj muetae
immeisiä. Siinä hälinässä sotkeetu sen kunnijallise aviovaemo torumine.

Se Rinneahon isäntä sano, että:

— Mittees syytä sinulla on siitä sähköö ja sähkövalloo suuttuva?
Kaekkihaa siinä tapahtu sinun äkkinäesyyves tähe. Mut jahka soat
sähkövalon ommaa kottiis, niin opit sitä käsittelemää ja näkemää, miten
suur hyöty ja mukavuus siitä on: ei tarvihe lamppuja eikä tuettuloeta,
eikä muuta ku napsauttaa, niin kyllä valloo tulloo.

— No, mut ku minä napsauti, niin pahhuus sammuva tupsaht.

— Oesitpas napsauttanna toese kerra, se oes toas syttynnä. Mut ei sen
sähkön hyöty sovi yksinää valloo, sillä lisäks soahaa voemookii, niin
että sen voemalla puejjaa riihet ja sahataa halot ja vielä monet muut
työt suoritettaa. Kumpa nyt voan kyläkunta ymmärtäs tarttuva asjaa
kiin, niin hyvvyys oes vikana.

— Mittee? Puepko se riihet ja hakkoo halottii? No, johhaa nyt herra
helepotukse antaa...

Ja ku rukkaset sattu Väkelön vieree, löe se niitä yhtee, kapsaht
seisomaa ja housujaa nostelemmaa ja sano että:

— Miks ei ymmärretä, ku oekee selitettää. Ja minä lähe kulukemaa
niinku Jierusalemi suutarj, sekä kujilla ja kylissä huuvvan, että ottoo
sähkö, ku se meille kerta annetaa.

Ja niin läht Rinneaho isäntä yhelle suunnalle ja Väkelö toeselle
suunnalle. Immeiset olj ihmeissää nähhessää Väkelön niin kovalla
kiireellä kulukemassa, että sanottii sen vällii juosseennii, vaekka
jotkut ei sitä pitännä totena, ne ku usko, ettei Väkelö juosta
ossookkaa... Eikä kulunna ku muntamija päevijä, niin koko
Myyränmäkeläeset olj sähkössä, taespa jo olla semmoesijjae, jotka luul
sähkötullii olova palamassa ympärj kyllee...

Sinä sähköinnostukse parraana aekana sattu Jussi Suksine mänemää käymää
Väkelön talossa. Siellä tietyst tulj sähköstä puhe ja Väkelö nostel
housujaa selitellessää, että kohta sähkö pue riihet ja hakko
halottii... Se Jussi Suksine on moalimata liikuskellunna paljonnii ja
tuntoo sähkövalonnii, niinku mone muunnii asjan. Huohmatessaa Väkelön
sähköinnostukse se kysäes että:

— Ettäkö meinoot sähkövalon talloos hankkija?

— No, kukas ei sillon ota, ku semmoene hyvä annetaa!

— Miten monta valopistettä meinoot ottoo?

— En minä ymmärrä pisteistä mittää, minä voan otan niin paljo sähköö,
että se pue riihet, hakkoo halot ja valasoo niin kirkkaast, että näkköö
unessakkii...

— Mittää tuo mahtaa tulla maksamaa?

— Mit... mit... mittee? Maksamaanko? Eipä kaeketi se mittää maksa,
koskapa maksusta ei ou mittää maenittu, sanottu voan, että myö
sähkövalo soahaa, jos tahotaa...

— Mut eihää teällä moalimassa maksuta soaha muuta, ku kynnet sormii ja
varpaesii sekä täetä paetaa. Ei, kaekista maksettava on. Jos kuetennii
pylyväät otat omasta metästäs, toemitat ne paekallee ja laetat
valamiiks, etkä työlles ja vaevalles palakkoo rätnee, niin ne soat
ilimaseks. Mut muusta kaekesta pittää sinun lyyvvä mynttijä pöytää ja
sitte valosta ja voemasta maksoo sen mukkaa, miten paljo kulutat.

— Kukas sen ossoo sannoo, minkä verran niitä kulutettaa?

— Kilovatin mukkaa valamistaja teille valloo ja voemoo antaa sekä
jokkaese käyttäjän luona mittar ilimottaa kulutusmeärä.

— No, joha nyt on riena taekinassa. Tää on varmaannii sen
Rinneaholaese Ametriikissa opittuja metkuja koko sähköhomma, jolla se
meinoo meitä jutkauttoo. Mut eipä meitä nakkii niin narratakkaa, ku
hiirijä sianlihapalasella.

Ja kysymätä, oesko Jussi Suksisella jottae erityestä asjoo ollunna,
Väkelö löi rukkasijjaa yhtee, kapsaht takajaloellee, nost housujaa ja
alako paenoo ovvee koht. Immeiset sae toassiisa ihmettelyaehetta, että
mikä nyt on tullunna, ku Väkelö iha toenperästä juoksoo, ettei ies taho
muestoo nostoo housujaa, jotka uhkoo puota — miten sillä Väkelöllä
lienöö nivuset niinku kissalla, ettei housut pysy ilima alituesta
nostamista... Näestä ihmettelyestä ei se Väkelö mittää tiennä, voan
männä huuhto asumuksesta asumuksee ja jok'ikisessä paekassa sano, että:

— Nyt meille meinataa tehhä oekee Ametriiki jutku! Kahtokeepas, ei
sitä sähkövalloo ja voemoo iliman eistä soahakkaa, voan siitä tulloo
niin suuret maksut, että meiltä männöö rahat, kukkarot ja napit
voatteista. Ja ku vielä pittää kustantoo erityene virkamies, jolla on
niin kummalline nim, ku Kilovatti, sekä sitte lisäks mittar vae liekkö
se iisnyör, joka pittää kottiisa ottoo... Entäs ku on kaekenmoesia
pisteitä ja rikkuja, joesta pittää rahhoo pulittoo... Ei, siihe kirnuu
en aenakaa minä hyppee! Ja hittojakos myö sillä valolla ja voemalla
tehhäänkää? Teällähää korkeella mäillä myö ensiks oamusella aurinko
nähhää ja viimmeks iltasella, ku kesä on korreimmillaa. Eikä toas
talavella ou kiirettä meskuu ja pakkasee: moata pötköttää sängyssää
päevästä päevää sekä omalla voemalla tekköö työtä sitä mukkoo ku
jaksaa. Pitääköö Kilovatti sähkövalosa ja -voemasa, koska siitä maksu
voajitaa. Minun kottiin sitä ei oteta, ku vasta tuhanne vuen peästä.

Ja sen sanottuvvaa se Väkelö alako ponnata toesee paekkaa. Mut sen
jäläkee huus immeiset, että:

— Ei oteta meillenkää!

Ja niin äkkijä ku se sähköinnostus sytty, yhtä äkkiä se sammukii.
Ympärj kyllee sanottii, että:

— Ei oteta sähköö, ei oteta, koska se maksaa...

Mut se Rinneahon isäntä, sähkövalon ja voeman innokas puuhooja, purroo
hampaetaa yhtee ja sannoo, että:

— Kaekenmoeste koltiaeste ja taulapäehe keskee on pitännäe joutuva
olemaa ja elämää, jotka ei ommoo hyvveesä ymmärrä. Mut mitteepä minä
heitä ruppeen herättelemää — moatkoo mokomat, niin että kannikat
hautuu...

Se Jussi Suksine toas tuummaeloo yksinää tällä laella:

— Ku sitä immeine eläs, niin oes lyst nähä, jaksaakko Väkelö ellee
tuhat vuotta... Mut pahon minä pelekee, että eikö siltä tuhannen vuen
eläminennii mänene — väkelöks, niinku kaekki muukii...




KU MINÄ ITE — VARASTIN.


Tässä elämän "elokuvvoo" tarkastellessa juolaht mielee värssy muutama
runnoelijakokelaa käskirjutuksesta, jossa runoniekka, oavistukse
kiikarilla viimmestä tiljpäevee tirkistellessää, laulaa tällä laella:

    "Luoksein soapuu konttopiru
    käissä konttokirjat kummat:
    Hyvveitä voan pien on siru,
    pahheita on suuret summat."

ja ku sitä värssyvä miettiissä muestluusta tappauksia tulla marnii
esille, niinku moamykriä koloestaa, saen huohmata, että minnäe
miesparka, muusta puhumatakkaa, oun muun muvassa — varastannae.
Immeiset sannoo, että rehelline tunnustus on sama ku anteekssoamine, ja
sentähe minä nyt vilipittömäst varkauten tunnustan, samalla ku mulla on
lieventävänä asjahoarana olovinnaa se, että en ou tehnä muuta ku
kotjvarkauve, enkä vieraalta ou mittää anastanna. Ja tällä laella se
kotjvarkaus tapahtu:

Olin jo mustalaespoekoo suuremp taekka toesi sannoessa siinä ijässä,
että moalima kaekenmoeset houkutukset ja tuulet riipo matkaasa. Mut jos
mänj suuntaa taekka toesee, rahhoo voan joka paekassa tarvittii.
Kukkaropahasesta irvist kuetennii tyhjä pohja ja jos kassakirja oes
ollunna ja sitä oes katellunna, ei siinä oes ollunna muuta ku yks leht,
jossa olj mänöjä, eikä — tuloja ollenkaa. Mut ninku luonto vettää
tikanpoekoo puuhu, samate luonto vetj minuva muehe matkassa kulukemaa
ja joukossa olemaa. Sitä varte pitj tuloja hankkija harjottamalla —
kotjvarkautta. Ollessan vanahempaen lapsista pahnanpohjimmaene eli
nuorin, en minä soanna isännöejjä, voan toeset pitj jöötä. Mittee sitä
sitte millonnii lie soanna kähvelletyks ja rahhaa vaehetuks, ei
tälläkertoo juohu mielee. Mut luultavast tämä ruessäki varastamine on
ollunna kaekista suuri, koska se nyt peäkopasta tulla marni esille. Ja
niinku jo sanoen, minä tahon sen avomielisest ja vilipittömäst kertoo
ja tunnustoo.

Muestamattomuuvve taekka muehe kiireihe tähe olj myllyy lähtö unehtunna
iltapimmeesee, eikä se niin voarallista ollunnakkaa, ku meijjä mylly
olj lähellä, voan kilovirsta peässä. Ku jyviä lähettii säkkilöehe
panemaa, jouvvuttaavvunj minä matkaa, niinku harakka sijantappajaesii.
Siinä kiireest liepsuessa onnistun soamaa yhe jyväsäki puotetuks aeta
rappusilta moaha ja sieltä vierytetyks rappuehe ala. Eikä sitä
keppoesta kukkaa huohmanna.

Niinku muuttii mänin minnäe yöpuulle ja tuummasin, että toeste
nukuttuva käyn säki kelekalla viemässä riihlao tlakse, jossa sen lummee
peittelen piiloo. Mut minä nukkuva horrae syvvää unnee itekkii ja vasta
oamuyöllä havvae. Mulle tulj kiire. Käpsin männä tuppaa, otin sieltä
kelsturkkirutmeijja peällen ja suure karvareuhka peähän. Pusasin sitte
nostoo säki kelekkaa ja läksin vettee junnoomaa. Riihtie olj kappee, ja
ku talav olj lumine, olj kinoksi ja kahepuole tietä. Peästyvän puolväli
paekkeille huohmasin, että jokkuu tulj vastaan. Kukas se mahtaa olla?
Ja voe lapikasta ja lapikasnahkoo! Se olj mun vanahin veljen, joka olj
sattumalta herättyvvää lähtennä tarkastammaa, onko ahe riihessä niin
kueva, että jo tänä oamuna passoes puejja. Mikäs minut perrii? Takas
keäntymine olj kerrassaa mahoto ja jos toas juoksen pakkoo, jeä
jyväsäkki suve suuhu. Mut hätä keinon keksii ja hättäene tarttuu,
vaekka — olenkortee. Ja niimpä minnäe paenon reuhkan syvälle peähän,
nostin turkkirutmeijjan kaulusta pystyy ja rupesin liikata lynkkeemää,
niinku meijjä mökissä asuva loesmies, Jussi, tekköö. Totta varmaannii
liikkoomine lienöö hyvi onnistunna, koskapa veljmies alako tieltä
kavuta nietokse selekää, antooksee vaevaesmiehelle tietä. Ku siinä
veljmiehe sivute männä lynkkäsin, kysäes veljmies:

— Mistees se Jussi näe varrae tulloo?

— Tuolta minä tule Kiijjasta kesäpalakkojan hakemasta, vastasin minä
ja parraa kykyn mukkaa koetin hoastoo Jussin eänellä ja hyvi
pehmeekielisest, niinku sekkii latustaa. Ja vaekka lauluopettaja ennen
olj haukkunna, ettei mulla ou mussiikikorvoo, osasin minä kuetennii
Jussija niin hyväst jamata, että veljmies petty...

Ku saen jyväsäki varmaa taltee lume alle, kipasin tulla kelekkonen
kartanolle takasi. Luultavast ei riih vielä kuevalta ollunna tuntunna.
koska veljmies ei ollunna perettä herättännä, voan olj männä vielä
kammariisa. Se olj etuva mulle, soaton, neät, turkkirutmeijja ja
reuhkan viijjä tuppaa ja hiipijä sitte makkuukseen. Ku veljmies olj
sitte tullunna jonkuu aejja peästä tuppaa, olj se sanonna, että:

— Alakoopa konkoilla pystyy, ettei sivu päevän moata, ku Jussikii on
jo ehtinnä tulla Kiijjasta ast.

Pitkii aekoje perästä satuttii sitte kerra juttelemmaa minkä mittäe ja
muun muvassa ihmeteltii koerrae ihmeellistä ja tarkkoo vaenuva, ku ne
tuntoo kotisa immeiste ja elläente jälet, vaekka miten paljo oes
kulukovia ollunna niihe perästä tietä myöte. sillon sano veljmies,
että:

— Ihmeellistä ja kummallista se on. Mut on niitä immeisissäe
semmoesia, jotka on hyvi tarkkoja tuntemaa. Tahtomata ruveta ihteen
kehumaa, tahon kuetennii maenita, etten minäkää ou iha huono tuntemaa.

— No, kaekkee sitä pittää kuullakkii, siuähää et tunne kettää, sanon
minä.

— Mite niin? Sanoppas esmerkki, millonka en ou tuntenna.

— Esmerkiks siilon, ku minuva luulit Jussiks tuossa riihe välillä,
etkä tiennä sitäkää, että olin kähveltännä jyväsäki, jota olin piiloo
viemässä.

— Sinäkös lyöppärj siinä olittii, tuummas veljmies ja tulj vähä niiku
nolosiisa sekä keäns puhhee muehe asjoehe.




ROTTA, ROTTA — VOE HERRA SIUNATKOO!...


Juna läht asemalta hiljaesta männöösä — eikähää junahurjastelu ou
kaekeks onneks vielä muotii tullunnakkaa, niinku autohurjastelu — niin
juna läks kulukee kolluuttammaa. Hyvi sekalaesta seurakuntoo istu
muutamassa kolomanne luoka vaunussa, enimmäksee naespuolista väkkee,
mut usseita olj miehijäkkii, joesta yks ja toene näytti olova
täysverisijä reissusällijä. Maesemat kahe puole rautatietä olj kolokkoo
vaevasmehtee kasvavia soeta ja ku asutusta ja viljelystä ei ollunna ies
näkyvissäkää, olj matkustajat ikkääku turrillaa ja nörpällä neni.
Viimmeseltä asemalta ei tullunna vaunuu muuta ku yks matkustaja,
konttiselekäene keskikkäene mies, joka muutama penki peähä peästyvää
istumaa alako hammuilla konttija selästää, asettooksee sen joko penki
ala taekka hyllylle. Kontissa näytti olova vöryä runsaast, niin ettei
kielj soanna sen suuta tarkallee suletuks. Ku se kontti olj polovilla
alaspäe, parkas yks naesimmeine, samalla ku se kavaht penkille
seisomaa, kovalla eänellä, ikkääku oes hengenvoarassa ollunna, että:

— Rotta, rotta — voe Herra siunatkoo!

— Missee, missee? kuulu parkasuja jokikiiseltä puolelta.

— Tuolla lattijalla... lattijalla... rotta, rotta — voe Herra
siunatkoo!...

Ja tuolla laella parkuissaa se naesimmeine hulumuuttel helemojaa ja
potki jalakojaa penkkii. Tuski ennätti silimänräppäystä kuluva, ennenku
kaekki naesmatkustajat olj penkillä seisomassa ja samate tek monet
miehettii. Se konttimies pysy yksinää rauhallisena, keännelle konttijaa
sekä oes jottae sanonna, mut kukkaa ei ottanna kuunnellaksee. Ku
melekei jokkaesella naesimmeisellä olj lyhythelemaset hammeet ja ku ne
niitä nostel ja hulmuuttel sekä seärijää sätkittivät, ettei rotta
peäsis helemuuksii, niin oespa siinä viikunalehet ollunna tarpee...
Kaekista pahimmassa villissä olj muuvva tavattoma lihava naene, joka
kuulu ollee kastrullikomentantti eli keittäjätär, ja jonka takapuolet
olj paksut, niinku ruummenkulit, ja rinnat öhötti, niinku
kymmenkilloeset pussit oes ollunna riippumassa. Sennii hammeet olj
eärimäese lyhyvet, varmaannii sen vuoks, että niin paksuje pohkeihe ku
tupakkapölökyt olj vanahaa aekaa, koko voemaperräene ihanuus soattas
olla näkyvissä. Sillä keittäjättärellä olj hirvee römisevä eän, jota
seälimätä käytti, samalla ku se pelemuuttel ja nostel helemojaa sekä
käsillää kouri mahollisia ja mahottomia paekkojaa luekkamalla ja
kiljumalla, että:

— Rotta, rotta — voe Herra nimessä! Onkoo se ajjautunna mun
helemuksiin — kahtokee, kahtokee, näkkyykö sitä...

Ja siinä vastapeätä olj muuvva reissusälli, jonka tajuntapiirissä ei
ujjouskäsitettä lie millonkaa ollunna. Sille miehelle näytti semmoene
kahtomine ja tillistämine olova mieleistä tehtävee ja se sekä kahtel
että koplikii oekee perustuksia myöte, jopa puristel rintojakkii.
Rintapuolestaa se kastrullikomentantti eli keittäjätär olj arka ja
parkas että:

— Ei se rotta ou sinne peässynnä, nauhat ku on kovast kiin... mut
siellä helemoessa, helemoessa...

Keittäjättären rohkeus tarttu toesiinnii naesimmeisii ja hyvi mielellää
ne anto mieste hättyytellä rottoo helemoestaa. Ja ne, jotka ujostel,
hulumuuttel helemoja, niinku lakanoeta tomuja pöllyytellessä ilimassa
liehutettaa, eikä ne välittännä, mitenkä korkeelle helemat kohos.
Samalla ne potki ja sätki jalkojaa penkkii ja lattijaa. Ja yhellaesta
peliä pitj jotkut miehettii, samalla ku ne koplimalla anto
hyväntahtoesta apuvaa, ettei rotta voan peäsis naeste helemuksii... Mut
jalakoe tömistämine, kirkumine ja rotan pelottelemine olj niin
voemakasta, että ku junnaelija eli junaisannoehtijä astu vaunuu, olj
se hämmästyksestä selälleesä lentee. Eikä rauhottamisesta mittää
hyötyvä ollunna, voan päevasto metelj ylty, ku kilipoo huuvettii, että:

— Rotta, rotta... lattijalla, rotta, rotta — voe herra siunatkoo!...

Junaisannoehtijä kiitti kauppojaa, ku peäs mokomasta rottasotaräväkästä
poes.

Mut samassa tultii asemalle ja juna pysähty. Ei tarvinna kettää käskee
vaunusta ulos lähtemää, semmoesella kyejjillä sieltä rynnättii, että
ovet tahto matkaa lähtee. Se konttimies jäe yksinää istumaa, aukas
konttisa suun ja asettel sinne toeste tavaroehesa jonkkoo
kauppapuojjista lapsillee leikkikaluks eli leluks ostamasa —
tekorotan, jossa olj oekee vetokujjeet sisässä, niin että sen voe
avvaemella vettee, niinku taskukello, jotta se sitte jonku matkoo
juosta vikittää, ja joka häne konttisa suulta sattu puttoomaa
lattijalle. Siitä lattijalta sen jokkuu heikkohermoene naesimmeine
huohmas, luul sitä oekeeks rotaks ja rupes huutamaa. Kohta sen jäläkee
huus melkei jokkaene. Ku sitte junan seistessä tulj jarru- ja
asemamiehijä vaunun rottoo karkottelemaa, kerto konttimies niille,
minkälaene rotta olj liikkeellä ollunna. Ja ne miehet sano, että:

— Minkästähe työ ette ilimottanna asjan oekeeta laetoo?

— Kyllä koettelin, mut ei kukkaa minuva kuulostanna. Ja niin minä
luulin, että niihe kaekkii järk on männynnä vinnoo... Jos sitte
semmoesille oes ilimotukse tehnä, oes ne voenna minut repijä pieniks
topaleiks. Ja ku ne sen lisäks matkan alussa valittel ikävyyttää
ja pitkävetteisyyttä, tuummasi minä, että siitäpä nyt soatte
vaehteluva ja olin hiljoo, niinku sirkka seinänravossa...

Ja vaekka rautatieviranominaeset ilimotti, ettei rottoo vaunussa ou,
eikä ou ollunnakkaa, ei kukkaa entine matkustaja männä siihe vaunuu,
voan ne hak kimpsusa ja kampsusa ja sitte ne pakkaatu toesii vaunue. Ja
niissäkii tahto naesimmeiset vielä hulumuutella ja nostella helemojaa,
etennii se lihava kastrullikomentantti eli keittäjätär, ne ku pelekäs,
että jos rotta on kueteimii helemuksii pujahtanna...




KU SUUTARJMESTÄRJ PELEKÄS — TULOVAASA VARKAAKS.


Melekei tikate täynnä olj laetakaupunni kapakka "viinamäe työmiehijä"
— mikä heistä sitte lie milläe liemellä peätää ja mahhoosa täyttännä.
Kapaka emäntä, vanahanpuoleine naesimmeine lihava tyttäresä kansa olj
hyvällä peällä ku vieraeta olj runsaast ja niihe lystijä lisätäksee äet
ja tytär vuorosa perrää pyöritti posetiivirämän kampija, jonka
ittaalijalaene posetiivisoettaja olj huonouve tähe myönnä. Se jo ollii
niin loppulahtee kulunna, ettei sen soettokappaleista soanna paljo
selevee. Mut se puute korjattii sillä tavalla, että emäntä ja tytär
lauloo uelotti peljvärki soejjessa ja ku arvosa ylleesö ussei hoelotti
mukana, soatii kapakkavieraehe mussiikkitarvis tyyvvytetyks. Ja niimpä
tännäe iltana näytti sekä emäntä tyttäresä kansa että vieraattii olova
lystissää.

Poekkeuksena olj kuetennii muuvva nikkarjmies, joka kärsivä näköesenä,
ku hammastautine, tappail tuppaatuva usseempaa pöytää, peäste muutamae
eäree istumaa — mittää suuhusa soamata. Ja ku lintukaa ei kauva istu
urvottomassa puussa, muuttel nikkarikkii pöyvvästä pöytää sekä sen
lisäke sopotti kaekkii maholliste tuttaviisa korvii. Vastauksiks voan
päetä puesteltii. Viimme se mänj emännä ja tyttäre luo sopattammaa. Mut
emäntä ei ruvenna peätää puestelemmaa, voan sannoo mäeskäs kovalla
eänellä, eitä:

— Tiijjäthää sen ennestäännii, ettei multa liikene rahhoo velaks
panttija vastaa ja juomatavaroeta minä en velaks anna.

Se mäeskäys sattu nikkarjmiehe sapelle. Se astu kesklattijalle, kaevo
taskustaa kello, jota pyöritti ilimassa ja sano, että:

— Eikö kukkaa taho ostoo kelloo? Tämä käy neljällä ruppiinilla ja
yhellä vetämisellä kaks vuorokautta sekä...

— Elä, miesparka, myö kelloos. Sitte et tiijjä aekoo, millonka kapakka
auvvastaa, huus hevosmies Turune nikkarjmielle puhhee keskeyttäe.

Mut nikkarjmies kiljas, että:

— Sulla ei tässä asjassa ou puhevaltoo, eikä muullonkaa, ku kello
kahentoesta aekaa yöllä lutikoelle, mut sillonnii voan akkas luvan
perästä.

— Elä puhu nue kommeest taekka mänetät kellonostajan. Minä nimittäe
tarvihe ostoo kellon. Mut käypkös tuo kello?

— Se käy ja kukkuukii. Jos et usko, pistä korvaas ja kuuntele.

Ja hevosmies Turune tarkastel kelloo ja ku sillä olj pöytätoverinnaa
kellosepä sälli, anto se kellon tämännii tarkastettavaks. Se kahtel
sitä aekasa ja sano, että:

— Kelloks tää on tehty ja kellona tää männöö.

Sitte rupea nikkarjmies ja hevosmies keskenää supattelemaa ja supatukse
loputtuva sae nikkarjmies käypäset kätteesä ja hevosmies pistj kello
taskuusa. Sitte nikkarjmies istu pöyvvä eäree ja komentavalla äenellä
huus, että:

— Tuokoopas lientä pöytää ja pankoo lusikat laejjalle.

Ku siinä "lientä" nikkarjmiehelle tuotti, astu uluko-ovesta sissää
muuvva suutarjmestärj, joka hujutuulella ollessaa kuhtu ihteesä herra
Kellekseks ja jota kaekkii muehennii pitj sillä nimellä puhutella,
vaekkei sen nim Kelles ollunnakkaa. Hetj sen sissää tultuva selevää
huohmas, että suutarjmestärj olj hujutuulella. Mut vaste tavallissuutta
se näytti ärtyneeltä, kävel eistakas, kohhauttel olokapäetää ja sano,
että:

— Äsh, äsh!

— Mikäs herra Kellekse — sano jokkuu tuttava — sisuksija kaevaa, ku
tuolla laella ähkät ja äliiset. Syökö mato hammasta vae onko anoppis
haukkunna?

— Hampaat on terveet, niinku koerralla, eikä herra Kellestä uskalla
anoppi taekka muutkaa (tässä se mies sivumenne sannoissa laskettel
lievee) akat haukkuva. Ja sitä varteha meillä koerra pietää, että se
haukkuu. Minä oun ärryksissä, niinku entine pappi, joka äsäht, että
"voe ku nuo immeiset kuoloo ja retustelloo ja jättää rippirahasa
maksamata". Mun toas pittää sannoo, että ne kuoloo ja retustelloo ja
jättää soappaasa maksamata. Äsh! Kahtokeepas, ku se postiljuonvainoo
tilas multa oekee erikoissoappaat, joelle varrettii ylettyy
reijjejuuree ast ja varsie suessa on sisäpuolella punaene ja
ulukopuolla kiiltonahka, ja muutennii ne tehtii parraasta nahasta sekä
sarkasella vuervoatteella vanistettii, niin että ei niissä oes koepia
kolottanna eikä varpaeta vilu viileksinnä. Mut se postiljuon kuolla
kutjaht, eikä sen perilliset huoli soappaesta. Mihi hitoelle minä ne
soappaat soan mänemää, tässä kaupunnissa ei neät ymmärretä niin hyviä
jalakineita ostoo. Ja siitä syystä minä oun ärryksissä ja otin kotona
muutamija ryyppyjä sekä tulin tänne makuja muuttamaa.

— Ja oekeesee paekkaa se herra Kelles osas tullakkii, kyllä teällä
surut keränä kulukusta alas männöö, sano se hevosmies. Mut ei passoo
koko kaupuntia niin säkissä olleina pittee, ettei osattas hyviä kenkiä
ymmärtee. Tässä esmerkiks on mies, joka ymmärtää hyvät ja huonot kengät
ja joka myös hyvät kengät tarvihtoo, sillä minähää sitä hangessakkii
toaroon ihko hoaranpohojia myöte. Ja joa ne soappaat voan minun
jalakaan passoo, niin myöhää tehhää kauppa kahtee sannaa. Mitähä jos
kengät vaehetaa tähä kelloo?

Suutarjmestärj otti kello kätteesä, kuulost sen käyntijä ja tarkastel
sitä kaeki puoli sekä sano, että:

— Kyllä pittää rahhooki liikutella välistäissä. Ja sen minä toas
varmaa tiijjä, että soappaat passoo sulle, niinku valetut, minä ku
tunne jalakas suuruuve.

— No, ruvetaampas istumaa vierekkäe kauppoo hieromaa, eikä kennenkää
tarvihe hinnasta tietee. Kahe kauppa ja kolomannelle korvapuust, sannoo
sananlasku.

Ja sitte herra Kelles ja hevosmies alako supatella ja taes ne rahhookii
liikutella. Mut se tulj loppusummaks, että suutarjmestärj pist
hevosmiehe vastikkää ostama kello housuisa taskuu. Kauppalangokset
tilas harjakaesjuomat etteesä. Hetkise kuluttuva ei suutarjmestärj
ähkännä ja ähissynnä, voan rupes laulamaa sitä lauluva, jota se herra
Kelleksenä olessaa tavallisest laulo, ja joka olj tämmöene:

    "Tule meille voan,
    meillä leivotaa.
    Soat lämmintä leipee,
    jos — annetaa."

Toesettii kapakkavieraat tarttu virtee kiin ja sillä tavalla viinamäe
työtä jatkettii yömyöhää asti.

Seuroovana oamuna mänj hevosmies soappaeta suutarjmestäristä hakemaa.
Se mestärj olj kyykkysissjää suure kenkäkoapi eissä ja niin touhussaa,
ettei tulemista huohmanna, ennenku tulija karkeella eänellä lausu
hyvvee huommenta. Mut sillo se mestärj säekäht, kavaht seisomaa ja
näytti oekee vapisova. Hevosmies tuummas hyvi rauhallisest, että:

— Enhää minä mikkää kummitus ou, enkä niin ventovieraskaa, että minuva
tarvihtoo pelätä. Ja oltiiha tuota illallae yksissä.

Mänj aekoo jonnii verra, ennenku suutarjmestärj — se herra Kelles —
kyken puhumaa:

— En tiijjä mitenkä tuossa kumarruksissa ollessan lie peä sekas
sotkeutunna ja miten muutennii lienen koko oamun ollunna niinku
puoljumissan. Mut mittee se noapur nyt asjoe?

— Niitähää minä tulin hakemaan soappaetan, jotka eilisiltana kellolla
vaehon.

— Soappaeta hakemaa... kellolla vaehetuita... No, nyt mulle kaekki
seleviöö... Voe siunattu mies, minkä ilosanoman toetkaa! Katohaa! Ku
tässä oamusella heräsin ja vein housut koepiin, huohmasin, että niihe
taskussa olj taskukello. Sillon äjäht peähän, että sen on jokkuu ilikiö
sinne pistännä ja kohta tulloo polliissie ja viskoali kansa tänne
minuva syyneemää ja varkaaks tekemää, semmoesia vippaskonstia ku kuuluu
suuressa moalimassa tapahtuva. Minä rupesin tuummailemmaa, että niin
oun viisas, ku vanahakii, ja mänin kelloo kätkemää pytinkin alle
multaa. Mut paha henk lähätti sinne palavelustytö ottamaa hiekkoo
pöytäveihtii kirkastamisee. Sillon peätin, että minä puotan kellon
kaevoo, että niuklahtaa. Peästyvän kaevo kannelle tulj sinne kirvesmies
Tiilikaese akkahomelo vettä nostamaa. Minä kirosin iteksen, että
Tiilikaese hevone ounastelloo taevaa merkkijä, mut Tiilikaese akka
tulloo kaevoo kurkistelemaa. Äkäpäessän tulin tänne sissää ja olin
kelloo piikkoomassa lapsenkengän kärkee, ku sinä yhtäkkiä eänsit
takanan. Minä säekäe, ku luulin, että siellä on jo viskoal ja
polliissit syynemää tulossa... Mut vaekka ne oes tulleettii, oes niille
ollunna vaekee kelloo löytee...

Sen sanottuvvaa suutarjmestärj kyykisty koappisa ettee ja sen
perimäesestä nurkasta vetj piene kengän, jonka kärestä kaevo kellon ja
sano, että:

— Nyt putos hartioeltan ku suur kuorma ikkää ja raskas kiv
syvämmeltän. Ja tuossa on soappaas ja ne vasta onnii soappaat. Ne
kestää sinun ikäs ja vielä niitä soa poekas pittee ja poekas poekakii.

Hevosmies vatmemmaks vakkuuveks peäst toesesta jalastaa kengän ja
koettel soapasta jalakaasa. Ja se passas, niinku oes ollunna valettu.
Ku kello ei ollunna ostaissa kallis, eikä väljrahhookaa tarvinna paljon
maksoo, olj hevosmies kauppaasa tyytyväene. Mut tyytyväene se olj
suutarjmestärii, ku ei joutunna varkaaks, vaekka pelekäs — varkaaks
tulovasa.




LUKKARI VIISAUTTA...


Se olj se lukkarj niitä oekeeta kansanlaulajia, joka olj sekä lahjasa
että taetosa soanna ite luonnolta. Ku se poekasena olj kuleksinna
paemenessa taekka pitkin vesijä soutoo viiletellynnä, olj luonto
houkutellunna sitä laulamaa. Kuullessaa sitte laulusa kaekuja se rupes
sen mukkaa, mitenkä korreest kaeku laulun kerto, ommoo eäntää
muuttelemmaa, että sekkii kajahtas kauniilta — ja nii se vähitelle
tulj luonnonlaulajaks, vieläpä semmoeseks, että jo ennen sen männöö
rippikouluu immeiset sano, että:

— Kyllä se tuo poeka vielä lukkarina kuoloo.

Ei ou tietoo siitä, oljko sillä itelläännii samanlaene mielj, mut ei se
mistää muusta niin välittännä ku laulamisesta. Ostettuvvaa erräältä
kuleksivalta viisunkauppijaalta virskantelee ja soatuvaa siltä
alakuopetusta se ryhty ite taetoosa lisseemää. Ja ku sitte rippikouluu
mänj, olj se jo kanteleesa kansa lauloo köllistännä virskirja kaekki
virret. Vanaha lukkarj otti tämä hetj huohmioosa ja panj nuore miehe
toesia laulattammaa. Samalla se tarjos sille korttieri koessaa, opetti
kirjutus- ja rätinktaetoo sekä sitte ripiile peästyvä otti viereesä
lukkarinpenkissä veisoomaa. Ja vanaha lukkari huolenpito jatku niin
pitkälle, että yksissä tuummin rovastin kansa poeka laetettii Kuopijoo
tirehtyör Enkelin (Enckell) lukkariks koulittavaks. Ja tottapa sillä
poejjalla lie ollunna mussiikkihujumenttiä, koska viijje viiko peästä
tulj takasi kotjpuolelle täyvvelliset lukkarjekyptit taskussaa. Ku
siltä koulunkäynnin vaekeutta tiijusteltii, se sano, että:

— Mitteepäs vaekeutta siinä olj, ku minä voan veisata köllistin ja se
tirehtyör Enkel polok jalakoo ja nyökäytti peätää.

Ja niin se ennustus, että se poeka lukkarina kuoloo, alako ruveta
totteutumistaa koht käymää. Jo hetj ensaluks vanaha lukkarj otti sen
apulaeseksee — ja voehaa toas apulaesesta vakinaenennii tulla, etennii
semmoesesta, jolla on haluva. Sitä haluva ei tältä poejjalta puuttunna,
eikä se yksistää lukkarj-intoo ollunna, voan lisäks se vielä käv
suorittamassa rokkoherran ja jonniimoese välskärin kurssit, siihe aekaa
ku ei leäkäriä ollunna ku pitkii matkae peässä. Sitte se vielä
rovastin kouluherrae kansa luk ruotinkieltä ja varmentel kirjutus- ja
rätink-taetoosa, niin että se muutaman vuen kulluissa kohos iha tieto-
ja taetoniekaks — melekei jo ajo vanaha lukkarin eille. Ja semmoesiks
seikat vähitelle setviinty, että tuski mittää kauppakirjoo ja
asjapaperia pittäässä tehtii, joita tekemässä ei oes nuorj lukkarj
ollunna, saepa riijjuu- eli kosimakirjojakkii valamistoo, ku
kirjutustaetosia olj hyvin harvassa. Näen se kaekkii pitopaekkoe
kututtii, ja ku se olj hauskaluontone ja vippaskonstiloehe taepuva, olj
se aenakii heäpaekoessa ja ratulissa eli kuuliaesissa iha välttämätön
vieras. Ja lysti se pist pystyy, tuljpa sitte vieraaks tae asjalle.
Niinipä se hetj sissää astuttuvvaa usseinnii arvuutti, että:

— Mikäs se on, joka talavella on selässä ja kesällä mahassa?

Ja ku sitä ei osattu arvata, se ite selitti, että:

— Se on lukkarin — turkki, se ku kesällä on viinan panttina ja
talavella toas piettävänä.

Mut vaekkei arvuutusta arvattu, ymmärrettii kuetennii, että nyt on
tarjottava ryyppy — ja se tarjottiinnii. Ku kylä olj oekee mieluene,
otettii ryyppyjä usseempijjae, ja vällii sattu niin, että nuorj lukkarj
rupes rahille selällee, panj silimäsä kiin ja sano, että:

— Immeiset hoastaa, että kukko laulaissaa pittää silimäsä kiin, ku se
ossoo virtesä ulukoo. Kukon täytyy kuetennii seista laulaissaa. Mut
minä pojotan olla selällän ja vaekka onnii silimän kiin, niin ossoon
sitä veisata minnäe.

Ja ku se veisata köllist, niin heikommat sae tuketa korvasa.
Rehellisyys voatii kuetennii sanomaa, että tätä tapahtu aeka harvon.
Mittee toas sekä virka- että muehe toemituste täyttämissee tulloo, niin
ne kaekki tapahtu reilust ja potillee. Jos sitte niihe vippaskonstii
vuoks oes moettimista ollunna, niin ku miehestä muuten tykättii,
ummistettii niille silimät. Ite rovastikkii, vaekka olj jo ikämies,
soatto nuore lukkari kepposille nauroo iha mahasa täyvveltä, niinku tek
sillonnii, ku ite joutu vippaskonstin allaeseks.

Se tapahtu muutamana kesäpäevänä, jollonka rovast olj tullunna kottii
ripitysmatkaltaa. Samalla sattu nuorj lukkarj tulemaa Pappilaa. Tälle
rupes rovast hetj kertomaa, että:

— Tällä matkalla minä saen nähä merkillise luonnon oekun eli ihimee.

— No, minkälaese —?

— Minä näe miehe, jolla olj kaks peukalota.

— Mikäs ihme taekka luonnon oekku tuo on? Onhaa tuolla teijjä
renk-Matillae, joka tuolla pellolla kyntää, kaks peukalota.

— No, mitenkäs se voe olla mahollista, etten minä ou sitä huohmanna,
vaekka Matti on meillä ollunna monta vuotta? Ei, kyllä se on nyt hetj
soatava seleville.

Ja rovast aukas ikkuna ja hoehki Mattija tulemaa sissää. Mut se Matti
olj huonokuulone, eikä sattunna kartanolle päe kahtomaa, että oes
viittiloemise älynnä. Rovast olj nii kovast asjaan innostunna, että
peätti lähtee kynnöspellolle kahtomaa ja tahto nuore lukkari tulemaa
matkassaa. Siinä ku kaksissa miehi mäntii Matin luo, tuns rovast
olovasa väsyksissä matkastaa. Mut ku kerra tulj lähetyks, niin — akka
tieltä keäntyköö.

Matti käskettii sitte pyssäyttämmää hevosesa ja rovast sano, että:

— Tuo nuorj lukkarj ties kertoo, että Matilla on kaks peukalota. Onkos
se totta?

Ja Matti kahto vakavast rovastii, nost ensin toese ja sitte toese
kätesä ja vastas, että:

— Tottahaa se on. Tässä käessä on yks ja tässä toesessa toene peukalo.

Rovast roapas korvallistaa ja tuummas, että:

— Kas ku multa unohtu sanomata, että minä näe miehe, jolla olj kaks
peukalota yhessä ja samassa käessä. Mut mitteepäs tuosta. Saehaa siinä
toas nuorj lukkarj viisauttaa näyttee...

Ja hörönauruva nauramalla läks rovast pihhaa nuore lukkari kansa
astumaa ja Matti alako kyntämistää jatkoo.




HOPPEEHEÄT JA — VALLANKUMMOUS.


— Lörökki se tuo Risto on, eikä mikkää mies sen sanan suuntäyteisessä
merkityksessä.

— Eikös jokkaene ou mies, joka housuja kantaa? Ja sanotaaha Ristolla
olova välistä kolomettii housut jalassaa...

— Olokoo vaekka neljät, mut lörökki se kuetennii on. Otappas voan
silimällä pitteekses, niin neät, että sen sekä työssä että joute
olemisessa on lorottamista. Ja jos se voan ei onistunna suomaa akaksee
niin tomerata ja ymmärtäväestä immeistä, ku Riikka on, tuntuu minusta
yhtä varmalta, ku uskontunnustus, että se lörökki oes mänettöö
lörräyttännä talosakkii. Mut ku Riikalla on nyörit käsissää, ei Riston
tarvihe muuta ku löröttää.

Tässä keskustelussa maenittu lörökkisana on sattunna iha naulanpeähä,
niinku taetava sepä isku vasarallaa, se Risto neät olj lörökki. Se
kyllä osas miettijä lötjöttöö ja harkita, mut jos jottae pitj panna
toemee, niin sillo se löräht, eikä mittää syntynnä. Ku sitä
muestutettii — ja akotuttuvaa sitä ussei muestutettii —, viittiloe se
voan kättää ja sano, että:

— No, tottapaha, tottapaha...

Mut sillä tavalla ei Riikka-emäntä millonkaa sanonna, joka olj niin
pirree immeine, ku hyvä palonauris, sekä hyvin vällee kyken
hoksantieroomaa, millonka asja on tehtävä ja mitenkä se on tehtävä.
Siinä olj noapuruksina kolome talloo yksillä pelloella ja ominaesuutena
on maenittava, että Riston ja Riikan talloo sanottii "akkavallaks" sekä
noapurloeta "ukkovallaks" ja "tasavallaks" — tämä kaekki sitä mukkoo,
kuka talossa jöötä pitj. Mut jos taloja ruvetaa toesiisa vertailemmaa,
niin kyllä Riston ja Riikan talo olj parraassa kunnossa, vaekka se olj
"akkavalta". Mut vaikka talo vuos vuelta nous, niinku hyvä taekina,
immeiset ivvail Ristoo nimittämällä sitä emännäks ja Riikkoo isännäks.
Ja toella asja sillä laella ollii, Riikka ku olj napana, jonka
ympärillä koko huusholli pyörj. Ku Risto vällii sattu mietteitää
ilimasemmaa ja ku pahakuriset immeiset alako virnuilla, että mittee se
Riikka tästä virkkaa, tahto sen mielj myrtyvä, niin että se yksinää
tuummail, että:

— Enköhää minä nosta harjaksian pystyy?

Mut samassa se toas löräht lörökiks ja tuummael sillä viisii, että
mitteepä minä ruppeen reistailemmaa, ku tälläe tavalla kaekki hyvi
männöö sekä ku näe on helepomp mun hengellen, eikä ruumiinkaan liijjaks
rasitu...

Ja niin voan elämä samassa tahissa jatku kokonaesta viiskolomatta
vuotta.

Siinä viijjenkolomatta heäpäevän lähestyissä sano Riikka, että:

— Kyllä meijjä on vietettävä hoppeeheät, koskapa niitä monet muuttii
viettää.

— Mikäs sun on viettäissäs, ku sinä out sekä isäntä että emäntä. Vietä
voan oekeet rytkäheät — minä mänen saunaa makkoomaa...

— Mittee se tuo mies nyt hoastaa? Yhtähyvi ne on sun heäs, niinku
minunnii. Ja millonka sinuva on saunaa ajettu? Kyllä out soanna sanas
saunoo ja puhhees puhuva, joskohta on ollunna tarpeellista, että mun
sanan on aena ollunna viimmene... Mut näessä hoppeehäessä soat sinä
olla isäntä ja meärätä sekä käskee oman tahtos mukkaa...

— No, jos tuulj siltä hollilta puhaltaa, niin vietetää voan
hoppeeheät, vietetää voan.

Ja siitä hetkestä alakae ryhyttii valamistuksii, otettiin erityene
laettajakkii ja lähetettiin kuhtumuksia sukulaesille ja tuttaville.
Sitte hoppeeheäpäevänä soatii nähä, että jos olj paljo heävieraeta,
niin olj talossa vieraene varrookii. Herkkuje hyvvyyttä ihmetellessä
ihmeteltii kuetennii kaekista enimmä sitä, että koko homma käv ihtesä
Riston meäräykse ja käsky mukkaa, tuljpa emäntä tuontuostae kysymää,
että mitenkä mikkii kohta laitetaa. Ja näky se Risto ossoova
neuvvookkii.

Sinä aekana ei pijot ollunna mitkää pijot, jos ei viinilöetä sekä mueta
kalliita ulukomoan juomia ihan liemenää juossunna. Ku se hetk joutu,
että pappi ilimoetti pitäväsä puhhee, kannettii pöytä kukkuroellee
täysinäesiä viinpikarija eli ryyppylasija. Pappi asettu juhla-asentoo,
rykästel ensi ja sitte alako puhuva paukutella, niinku pappi
paukuttelloo hoastamalla rakkauvesta, avijo-onnesta, aviomiehe ja
aviovaemo keskinäesestä sovusta ja yhteistyöstä sekä tasa-arvosuuvvesta
yhteistä talloutta pittäissä. Ku pappi tätä kohtoo hoasto, vilikas
Risto kulumiisa alta ja huohmas mone nauroo virnottava ja sillo Risto
miettijä lötjötti, että etteköhä työ kohta naura toesta nauruva. Ku
pappi hartaesii onnittelluehe ja siunauksii peätti puhheesa, sano
Risto, että:

— Annappas, Riikka, mulle koapi avvaemet.

Vähä kummastuksissaa Riikka ne taskustaa kaevo ja lähätti Riston
kouraa. Sillon Risto nost kätesä ylös, helläytti avvaemia, suorist
ihtesä, niinku sotamies rintamassa, ja sano, että:

— Sinä out, Riikka, tässä talossa pitännä viiskolomatta vuotta
avvaemia ja hallintovaltoo, niin että meijjä huushollija on sanottu
"akkavallaks". Mut nyt otan minä viijjekskolomatta vueks avvaemet ja
vallan ommaa huostaa. Kuulkoo nyt, hyvät vieraat, että minä, Risto, oun
tästä hetkestä alakae isäntä talossan. (Ja sitä sannoissaa polokas
Risto oekee jalakoosa lattijaa.) Olokoo hyvijä ja tarttukoo lassii kiin
ja ottakoo ryypyt — kyllä lasit uuvvellee täytetää, niin että on
ryypättävä pohjaa ast. Olokoo hyvijä!

Vaekka Risto puhu tosissaa, luultii sitä leikiks ja naurussa sui siinä
lasiloehe tartuttii. Emäntä Riikkakii viisaana immeisenä honos, ettei
heäilloo passoo sotkee ja nauramalla, jotta peä tutis ja maha hytki,
otti lasin pöyvvältä ja mänj Riston kansa ensin papin kansa lasija
helläyttämmää ja sitte muehe vieraehe. Ja niin lystiks siitä lähtii
heäilo muuttu, että ussei ei niin hauskoo oukkaa, vaekka hoppeehäestä
tulj — vallankummous.

Mut pitki iltoo astuksija roekkail Risto peä pystyssä vieraehe keskessä
ja uskottel kasvaneesa puolta pitemmäks entistää. Ja vieraat kahtel
Ristoo hyvi ihmeissää, joka silimänräppäyksessä olj noussunna iha
suurmieheks — vallankummouksellaa.




MITENKÄ KAUPPANEUVVOS SISARESA POEKOO OPETTI.


Se olj se kauppaneuvvosvaenoo ottanna sisaresa poejja Kustin
konttuoriisa, ei oekeeks konttuornihiks, voan harjottelijaks eli
paremmi sannoissa joukonjatkoks. Sekös poejja mielestä maestu
apilaalta! Eipä nyt ennee tarvinna kouluu kulukee jutkittoo, mikä olj
kovi vastenmielistä, ku läksy olj lukemata — ei muuta ku voan parraa
koulumaesteri tavalla astu konttuorpöytäsä eäree, niinku maester
opetustuolillee. Ja vaekkei kyvennä paljo mittää tekemää, sae ies
nostella suurija kirjoja, avvaella niitä ja kaekenlaesia paperloeta
kuletella. Ku sitte peällepeätteeks kauppaneuvvos olj vielä oma eno,
uous nenä iha itestää pystyy ja mielj tahto uskotella, että tässä se on
koko konttuori peäjehu.

Ja tahto se nenä nousta konttuori ulukopuolellae. Ensinnäe olj käytävä
tilloomassa reätällöeltä ja suutarloelta viimmeisimmä muojji mukkaeset
puvut ja jalakineet sekä olj sormikkaat ja kävelykeppi ostettava. Mut
ei tässä vielä ollunna tarpeeks ast. Iha alakukuukausina ost Kust-herra
itellee koerra ja — hevose. Raha tahto tehä kiusoo, mut jollae pelillä
ne vehkeet tulj hankituke. Ja silloinpa miehestä tulj täys herra!

Eno, se vanaha kauppaneuvvos, seuraa kaekkiinnii allaestesa elämee ja
elämäntapoja. Ja sisaresa poekoo se vielä erityesemmi pitj silimällä,
eikä siltä ollunna jeännä huohmoomata mitkää Kust-herra eisottamiset.
Ku sitte joutu aeka ruveta eisottamisia rajoettammaa, kuhtu se sisaresa
poejja puhheillee ja sillon synty seuroova keskustelu:

— Kuuleppas nyt, Kusti! Min oun aekonna lähettee sinuva
kauppamatkoelle.

Kust-herra silimät kirkastu ja se sano, että:

— Hartae halun on täyttee enon tahto teijjä täyvvelliseks
tyytyväesyyveks.

— Hauskoo kuulla. Mut outkos sinä hankkinna kävelykepi itelles ja
sormikkaat?

— Kyllä mulla ne jo on valamiina, vastas Kust-herra ilosest, se ku
luul, että ne kuuluu "virkapukkuu".

— Onkos sulla myössii hevone ja koerra?

— On, hyvä eno. Mut se hevone ei ou vielä mikkää syöttiläs, eikä ou...

— Elä ou milläskää. Minähää ymmärrä, ettet sin ou voenna
moalimankuuluva hevosta ja koerroo hankkijakkaa. Mut sitä min en
ymmärrä, mittee sunlaeses mies hevosella ja koerralla tekköö. Ja yhtä
tarpeettomat ne on sormikkaat ja kävelykeppikii. Ku minä ite
elämänurroo alotin, saen laenakengät jalakaan männessän pyrkimää
lattijanlakasijaks kauppijas Röystii. Mut mulla olj halu oppija työhö,
eikä ylypeilemmää. Otappas sinä enostas esmerkki ja eskuva. Ja ku sanot
hartaasta halusta tahtovas mun mieltän nouvvattoo, niin mäne nyt kohta
myömää sormikkaas, kävelykeppis, koerras ja hevoses. Tule sitte mulle
ilimottammaa, ku kauppamatkas out suorittanna. Kas niin! Kust-herra
läht kauppamatkallee, eikä nenä ollunna pystyssä konttuorissa, eikä
muuvvallakkaa.




SYKSYILLA VIETTO VANAHAA AEKAA.


Ne olj kokkoontunna syksyiltoosa viettämää kauppijaa kottii ja aekasa
kuluks ne pelas korttija. Ku niistä ei ykskää ollunna korttihuejjarija,
niin ne pelas voan lysti peälle "Mustoo-Pekkoo", "Mylly-Mattija" ja
"Viimmestä tikkijä" sekä mueta "vijattomia pelijä". Neljä miestä niitä
olj, nimittäe: kauppijas, opettaja, joka olj ottanna eron virastaa ja
ruvenna moanviljelijäks, moanmittarinapulaene ja jahtvout eli
huutsusriivalj. Hyvi ne toesesa tuns ja osas pittee silimällä, ettei
kukkaa soanna venaruutta tehä. Ja ku semmoesta kuetennii tapahtu,
annettii siinä pistoksia ja monen monta verratonta sanasutkausta
peästettii — hyvässä yetävyyvvessä ja sovussa, joskohta lie vällii
sisuksia kaevellunnae.

Pelj kuetennii keskeyty, ku postista tuotii sanomalehet, joehe jokkaene
tarraatu kiin, nähhäksee, mittee moalimassa on tapahtunna. Vähä aejja
perästä kauppijas ojens opettajalle lehe ja sano, että:

— Luveppas sinä tuosta, mittee "Uuvve Suomettare Matti" toas
kirjuttaa.

Ja toesta pyyntöö outtamata opettaja otti lehe, alakae eäneesä
posmittoo "Matin Helsingin kirjettä", jossa "Matti" oekee isä vitalla
ruosk "Helesingvors Taaklaatia" ja antoe semmoesia lävväyksiä, että
voan "Matti" niitä kyken antamaa. Höröllä korvi lukemista kuunneltii ja
ku se loppu, sano jokkuu että:

— On se tuo "Matti" mieste mies, Mut kuka juutas se oekestaa mahtaa
olla, ku sitä ei ilimoteta kysymälläkää.

— Olokoompa kuka tahhaasa, mut mies se voan on, sano huutsusriivalj.

Ja kauppijas tuummas, että:

— Mies se on ja oekee meijjä mies.

Samalla kauppijas nous eistakas kävellä ropsimaa ja melekei
kiivastunneena puhel, että:

— On kirottu ja kirottava kappale se ruohtkiihkoeste Taklatti!
Suomalaeste kyntämee leipee syö ja suomalaesia haukkuu, mokomakkii
hunsvotti. Jos minä oesi oekee rikas, ostasi minä sen "Taklatin" ja
sitte minä sen rovijolla polttasi ja polttasi vielä sen porottii.

Moanmittarinapulaene, suur veljkulta mieheksee ja aekamoene veitikka,
otti puhheevuoro ja sano, että:

— Sillä tavallahaa sinä puhelet, ku et ossoo ruotinkieltä. Mut jos
ossoosit ruohtia, oesit ensimäene mies sitä lehtee tilloomaa ja
lukemaa. Annahaa olla, jos minä sen vaeva peällen otan, että ruppee
sinut opettammaa ruohtia puhumaa ja lukemaa, niin soahaa nähä, miltee
hollilta sillon tuul ruppee puhaltammaa.

— No, mut se sinun pittää tehhä, sano opettaja. — Sillon soahaa
koulu, jossa opettaja ei ossoo mittää opettoo, eikä oppilas mittää opi,
molemmat ku kerrassaa on mahottomia. Entäs sitte?

— Niin, entäkös sitte? Ei mittää muuta, ka tien sinun tavallas: ku
huohmoon, etten kykene opettammaa, otan eron virastan.

Kolome miestä höräht sillon nauramaa. Mut kukkaa ei huohmanna kahtoo,
nauroko se neljääs mies, se opettaja nimittäe.

Keskellä naurunporrausta tulj kahvintuoja ja asetti vehkeet pöyvvälle.
Kauppijas vetäs piironkisa lahvin auk, nost sieltä karahviinin
pöyvvälle ja sano, että:

— Nythää meijjä soppii uuvve koulu vihkijäesiks ottoo pikkune morjens
kahvin kansa...

— Otetaa voan — sano moanmittarinapulaene, — niin kirput ei pureksi
yöllä moatessa.

— Eikä pureksi kukkaa toesetkaa, tunmmas jahtvout eli huutsusriival.

Ja sitte morjensta pantii kahvin sekkaa.




ITE PILAS...


Suojoe aseman eustalla kihis ja kuhis immeisiä, niinku kusiaesia pesäsä
ympärillä ja kaekilla tuntu kiire olova. Ja jos rupes kuulostammaa,
hoasto jokkaene messuvamisesta. Mittää ne siitäe hoastaa? Vae oesko nuo
laetettu messuvamisjuhlat, ku on pietty laulujuhlijakkii? Asja tulj
kuetennii seleväks muestaissa, että huomenna alakaa Helsingissä Suomen
ensimäeset messut. Ne voan on tavalliset markkinat, mut nykkyeset
sivistynneet immeiset on ruvenna niitä kirkollisella nimellä messuks
kuhtumaa. Liekkö se niin siitä syystä annettu, että kaeku niistä mänis
ympärj moata ja valtakuntoo, niinku messuusta ympärj kirkkoo? Mäne ja
tiijjä!

Ja ku immeisiä ossoo voan hyväst uttauttoo, niin hetjhää ne on
leämältää liikkeellä. Ku siinä Suojoe asemalla tarkastel, ei soattanna
olla tuummoomata, että mittää varte se tuo ja tuokii niille messuelle
lähtöö. Mut jos sitä muehe mänövä jollae tavalla käsitti, niin se
kuetennii käv ymmärrykse ylj, että Rytkölä Rietukii on lähtemässä,
semmoene mies, joka tuski on muuvvalla liikkunna, ku muutama kerra
vuessa pistäätyy kotjpittääsä kirkolla. Ja entäpäs, millä innostuksella
se lahtötouhussa olj! Oekee olj hik hatussa, ku olj koittanna joutuva,
ettei voan tulis myöhällä. Jokkuu ihmettelijä ei malttanna mieltää,
voan mänj Rietulta kysymää, että:

— No, lähtöökkös se Rietukii matkaa?

— Siellä sen Mustin pittää olla, missä toesettii koerrat on.

— Mihinkäs se Rietu sitte lähtöö?

— Minnekkäs muuvvanne, ku messuvammaa. Sinnehää nyt männöö kaekki,
joessa oenk on...

— Mut eihää se Rietu ou laulumieskää, niin mitenkä se nyt
messuvammaa?...

— Immeise pittää oppia jokkaesta sortti ja — ja niin kauvva oppia, ku
ikkeekii...

— Ja se Rietu meinoo messuta?

— En yksistää messuta, voan minä lennännii...

— Lentämää se Rietu ei tok uskalla läht...

— Minäkö? Jos semmoesta puhutaa, annan manuun syyskärräesii
kunnianloukkoomisesta. Ja jos tahotte nähä, minä soatan lentee jo
tässäkii, minä ku oun poeka, joka en ossoo pelätä sattookaa miestä, jos
ne ei peälle tule...

— Mut ei se tuo Rietu taejja pelekur toenperästäkkää olla?

— Peleko on mulle yhtä tuntematonta, ku synt Jussi Viklalle. Ja sen
vuoks minä tällä matkalla lennännii.

Ja puhheesa varmistamiseks Rietu levittel sylijää, niinku jo oes
aekonna lentee. Se näytös jäe kuetennii tekemätä, ku asemakello soetti
kolomanne kerra. Ja se vasta olj rytäkkätä, millä immeiset junnaa
ryntäs! Ku juna vihels ja läht kulukemaa, kuulu sieltä hanurin
kitkutusta, lauluva, naurava ja muuta meluva, niin että siellä jo
piettii ennakkomessuvamista...

Kyllä kaeketi niisä ensimäesisä messuessa lienöö repäsevvöö meininkijä
ollunna, koska on jeännä seuraavijjae kohtaa niin paljo vonkoo, että
niitä taetas soaha viettee vaekka vuoskauvvet läppeesä, ja aena niissä
messuvamisväkkee oes — ja kaupat rotsis... Se Rietu niissä
ensimäesissä messuessa kävel, niinku unissaa, sitä ku rupes vaevoomaa
se lentämine. Monta kertoo se olj männä lentokonnee eäree, mut mukkaa
ei voan tullunna lähetyks. Sattu sitte jokkuu tuttava olemaa lentämää
lähössä ja se kysäes, että:

— Etkös sinä, Rietu, uskallakkaa lentee?

Kysymys hipas Rietun kunnijata — ja sillo se töytäs konneesee, vaekka
siinä taes jo täys meärä lentäviä olla. Hypätessää se yritti koatuva,
mut jokkuu tarraatu takin rintapielee kiin ja sae estetyks. Se ote olj
kuetennii niin kovakourane, että toene rintapiel repes ja jäe
retkottammaa, niinku luppakorvan koerra korva. Siihe ei ennätetty
huohmijoo kiinnittöö, lentokone ku alako rätkättee ja nousta ilimaa.
Sen arvoo, että silimät alako vilikkoo — jos kuka uskalt silimijää auk
pittee. Mitenkä lienöö Rietun laeta ollunna, sitä ei kukkaa tiijjä,
eikä se itekkää lentoretkestää mielellää ruppee kertomaa. Tapahtu,
neät, semmoene seikka, että lentoretkeltä moaha tultuva se mies, jonka
kourissa Rietun takin rintapiel repes, tulj kysymää, että:

— Voajitko sinä minulta korvaukse tuosta rintapielestäs?

Sillon Rietu, joka olj lennosta törmetyksissää, sannoo tokas, että:

— Kukas minun housustan korvaukse maksaa?

— En min' ou sinun housujas pilannakkaa.

— Mut minä ite oun pilanna...

Ja niinku se lentokone rätkättää, niin rupes immeisjoukko rätkättämmää.
Rietu kiitti onneesa, ku peäs sen rähinän keskeltä poes...

Mut sen tuttavan miehe matkassa levis tieto Rietun lentämisestä ja
lentoretkellä sattuneesta tappauksesta kotjseuvvulle. Mittee sitte on
seuranna, sen ossoo arvata — ja hyvin luultavoo on, että tämä seikka
on syynä siihe, ettei Rietu ruppee lentämisestää mielellää kertomaa...
Siihe sijjaa siitä takanapäe paljonnii puhutaa. Ku sattuu jokkuu outo
kuulijana olemaa ja kysäsöö, että:

— No mikäs ne housut pilas?

— Ite se Rietu pilas, on sillon lyhyt vastaus.




MITE KUOKKAVIERAELLE LIEHKA ANNETTII.


Ukko Mikkolaesta sanotaa vanaholliseks. Ja siltä se ulukokuoresta
peätellessä näyttääkii, sillä ku on voatteet kotjkankaesta ja villat
kotjlampaesta. Eikä se kerikkotukastakkaa tykkee, voan pittää
leikkutukan, jossa on jakkaus keskellä peätä, niinku mikäkii valtaoja.
Jos kuetennii kuka ossoo tirkistöö syvemmälle, niin peäsöö hetj
huohmoomaa, että sarkataki alla on syvän, jossa on ymmärtämystä kaekkii
uusaekaesii hyvvii rientoehi ja harrastuksii. Niimpä esmerkiks sen
innostus lauluu ja soettoo on miltei sen hengelle jokapäeväestä leipee,
ompa se pannunna puhtija lapsiisakkii, niin että tytär ja poeka alakaa
jo kilipailla viulun soettotaejjossa isäsä kansa. Ja vaekka
uskonnollissuus sen mielalassa on voemakkaana virtauksena, ei se
kuetenkaa kammo lähtee esmerkiks häehe soettoniekaks, se neät sannoo,
että ite Lutteerussii myöntää heäilon. Männöö se sivistävvii
iltamiinnii ja muehe tillaesuuksii soettamaa ja laulamaa. Mut parraenta
on olla pyytämätä sitä nurkkatanssiloehe ja jos jonniilaesii kevveisii
tillaesuuksii; sillon ukko antaa sarvipäesiä sanoja, jotka pyytäjöehe
korvat pannoo tillijä soemaa.

Poekkeukse tässä suhteessa tekköö kuetennii talakouvet, etennii
pottaattitalakouvet, joehi se soattaa männä kylläännii soettamaa. Ja
omassa talossaa se seännöllisest pittää talakouksia, etennii
pottaatitalakouksia. Ku tiijjetää, että Mikkolaesessa soa sillon
tanssija mahasa täyvveltä, tulloo talakousväkkeekii niin paljo, ku
pottaattipellolle suennii soppii. Eikä siinä ennätetä vanaheta, ennenku
pottaatit on tullunna kuoppaa pistetyks. Ja siitä joutuvaesuuvvesta se
ukko Mikkolaene vasta tykkeekii, niin että se sitte talakoustanssia
soettaassaa polokoo jalakoo, keikuttelloo peätää ja vettää viuluvaa
niin että karsta seiniltä tippuu. On kuetennii olemassa yks niks, mikä
sen talakousriemun kokonaesuutta on aena häerinnä, nimittäe:
kuokkavieraat. Niitä, neät, ei ukko Mikkolaene soata ollenkaa kärsiä.
Ja suoraa puhhuissa onnii huono ja ilikee tapa tulla kuokkavieraeks,
vieläpä monissa tappauksissa ilikeyttä harjottammaa. Ja ku niitä,
vaekka ukko Mikkolaese mielpije tiijettii, kuetenni aena ilimesty, olj
ukko turrillaa ja soettikii voan iliman turruutusta sekä lopetti
tanssimiset tavallista aekasemmi.

Mistee lie tänä syksynä johtunna, että kuokkavieraeta muutama viikko
sitte piettyy talakoutee olj tullunna kukkurapeämitalla. Ku ukko sen
huohmas, keänty se toas turrillee, vaekka oes tahtonna oekee repäsevvöö
meininkijä pittee sen takija, että pottaatit nous melekei ku itestää.
Ja kovi rohkeita ne kuokkavieraat tälläkertoo näytti olovannii. Ne
kyllä ei syömää pakkautunna, voan kuetennii jo talakousväe syyvvessä
kokkoontu tuppaa kahtoo toljottammaa ja tanssimista outtoo vokottammaa.
Ku sitte tanssiaeka alako ja ukko rupes poekasa ja tyttäresä kansa
kokkeilemmaa, onko viulut yhessä eänessä, luul kuokkavieraat sitä jo
tanssisoetoks ja niitä ryykäs monta monituesta parija tanssimaa.

— Ensinkös varikset ja sittekö vasta ne, jotka on vaevoo nähnynnä?
sano ukko Mikkolaene kovvoo ja jottae muutae hiljoo suhaht lastesa
korvaa.

Ja ku nämä sanat olj tullunna lausutuks, alako ukko lastesa kansa
soettoo Virskirjan virttä, vieläpä lauloo hyrrittikkii sitä. Sillon
lattijalle tanssiasentoo kokkoontunneet kuokkavieraat seisaht, niinku
kantoo, ja hajjaantu yks sinne, toene tänne.

Mut ku ukko lapsinee lopetti virre soettamise ja yritti koettoo, onko
viulut yhessä eänessä, ryntäs kuokkavieraat toas lattijalle lähteeksee
tanssimaa. Mut hetjpaekalla muuttu soetto virreks, oekeempa hartaaks
veisoomise ohella. Ja tämä tapahtu puolkymmentä kertoo. Sillon vasta
kuokkavieraat honos, mittee kohalta kenkä puristaa, ja alako yksitelle
ja joukossakkii luekkia tuvasta ulos — häntä häppee vuoks koepii
välissä. Ku viimmene kuokkavieras olj poestunna, rupes ukko ja molemmat
lapset vetelemmää viuluestaa imelöetä polokkia ja valssija ja niitä
tulj oamupuolelle yötä, niinku turki hihasta, jotta tuski
jeähyttelemässä ennätettii käyvvä. Ja niin on talakousväk jäläkeepäe
sanonna, ettei millonkaa ennen ou Mikkolaesesaa kengänpohjija ja
lattijapalakkia niin perinpohjasest silitetty, ku viime talakouvessa.
Ite ukko toas uskoo, ettei tämä erä perästä kuokkavieraeta häne
talakouteesa tule.

Eikä tarvihe tullakkaa!




KEPAKKALA RIETU.


Kepakkala Rietu täytti miehe paeka, vaekka oes pantu naurista
sylykemää. Mut niinku kukkaa muukaa immeine ei ou täyvvelline, olj
sillä Rietullae heikko kohtasa. Ja sen Rietun vajavaesuus olj siinä,
että se tapas sannoosa taekka toesi sannoissa se änkytti eli sammals.
Kaeke muun lisäks se vika olj vielä niin kiusalline, että se vällii —
ja usseinnii — tek puhelusta topin tykkänää, niinku Konkolan laeva
moalle ryyvvättyvvää. On luonnostaa lankiivoo, että sanasa tappoomine
olj suureks harmiks miehelle, jolla olj savolaene puheluhalu niinku
Rietulla olj, ja äkkinäenennii huohmas, että se miesparka etennii
väkjoukossa kärsi nii sitä, ettei soanna mielesä mukkaa hoastella, ku
sittäe, että pelekäs iteltää jottae kysäestävä, eikä sitte kykenis
kunnolla vastoomaa, jos sattus se toppi tulemaa. Ja ku immeiset on niin
kummallisija, että ne nauroo vornottaa rikalle lähimäesesä silimässä,
eikä ne neä malakoo omassa silimässää...

Monta kommellusta olj Rietulle elämäsä varella sattunna sanasa
tappoomise tähe. Mut tuskimpa millonkaa olj sen pernoo niin
kaevellunna, ku kerra muutamalla rautatieasemalla kaupuntii männessää.
Miten se lie hononna, että sormie kynnet on peässynnä virumaa liijja
pitkiks ja että kynsie ala on kerräätynnä likkoo, että näytti,
niinku niihi oes laetettu mustat reunukset. Tupekset ei ollunna
kaupuntmatkalla vyöllä, eikä linkkuveistäkää taskussa ollunna. Ku juna
olj pysähtynnä kymmenkunna minnuutin aejjaks ja kauppapuot olj lähellä,
vikitti Rietu ostamaa veistä. Hyvvee päevee se sano, niinku muuttii
immeiset ja alako jatkoo, että:

— Voeskohaa soaha ostoo pän.. pän... pän...

— Soap tok. Hyvi kernaast... Pyyvvän anteeks, en sattunna kuulemaa,
Mittee sitä saes luva olla?

Rietu noamataulu olj surkee, niinku mies oes niellynnä elävän sammakon.
Ohta olj kurussa ja silimät kiils, ku viha vimmassa ikkää, russauttipa
purra hampaetaannii yhtee hokkiissaa, että:

— Pän... pän... pän...

Sillon kauppijas tek kumartava liikkee ja sano, että:

— Ahnaa! Työ tarviitta pännän. Soapko luvan olla läkki- vae
lyijjypännä?

Kietu kaevo taskustaa lyijjypännän, pyöritti kieltäväst peätää ja oes
sanomallae sanonna: ei, ei, voan ei soanna sanotuks.

Kauppijas hoksas toese vaekeuve ja rupea rauhassa outtamaa karilta
peäsyvä. Ja ku Rietu veäntel peätää, oeko kauloosa ja auko suutaa, luul
se jo sulun auvvennee ja sano, että:

— Pyytäisin soaha ostoo pän... pän... pän... pän...

Ja siihe se sanomine toassiisa juuttu, niinku suur pottaatti lehmän
kulukkuu, eikä tullunna apuva, vaekka mite oes peätää ja koko
ruummistaa veännellynnä. Kauppijas koetti terästee huohmiokykyvää ja
lopuks sano, että:

— Työ varmaannii tahotte ostoo pännärit. Niitähää meillä on oekee
hyvijä ja silimänräppäyksessä tuon niitä nähtäväks.

Mut sillon Rietu polokas vihasta jalakoosa ja läks rynteemää puojjista
ulos. Kulettuvvaa muutamija askeleita se männessää rupes yksinpuheluu
ja soatto iha seleväst sannoo, että:

— Pyytäsin soaha ostoo pännäveite, pännäveite, pännäveite.

Ja ku sanomine kolome erj kertoo nue hyväst luonnist, pyöräht Rietu
takas puotii ja kauppijaa ettee astuttuvvaa sano, että:

— Pyytäsin soaha ostoo pän... pän... pän...

Kauppijas otti kätteesä tiskille tuomasa pännärit, näytti niitä ja
ilimotti hinnan.

Rietu puest vihasest peätää, mulistel silimijää ja pur hammasta ja
polokas jalakooea lattijaa.

Kauppijas arvel, että mies on koerranleuka, joka on tullunna häntä
pilikkoomaa. Vihastunneena se nost pännärit ilimaa ja karjas, että:

— Ellette hetj loettone, niin soatte näestä pännäristä, niin että
toenperästä päkätätte pän... pän... pän...

Sillon puojjisaa seisova väkjoukko räjäht nauramaa, niinku
torvsoettokunta oes ruvenna puhaltammaa marssija. Ja se nauru ollii
lähtömarssi Rietulle, joka läks juosta vohkasemmaa junnaa. Suuttuneena
ytimii ja munaskuehe ast matkust Rietu pitkäkyntisenä kaupuntii, jossa
enstöeksee ost pännäveite.




PARTURJ PURK KAUPPASA.


Kuuloo vällii jutustettava, että on ollunna kaksosia, jotka on ollunna
niin yhennäköesiä, että on pitännä pittee erjvärisiä voatteita niine
pukimina, jotta ossoes ne toesestaa erottoo. Mut herrat Rikkine ja
Nikkine ei ollunna kaksosia, voan siitä huolimata ne olj ku samassa
kauhassa valetueta ikkää, niin että Rikkine, katellessaa Nikkistä
soatto arvella, että:

— Onkoo tuo Nikkine vae ounkoo siinä minä ite?

Ja varmaa se Nikkine monta kertoo arvel samalla laella.

Ku ne kumpanennii olj nuorija miehijä ja veitikkamaesia, nii sattu
monenmoesia kommelluksia. Mut niistä useimmite selevittii sillä laella,
ettei voetu peästä perille, kumpanenko syylline on — ja nii aena asjat
unehtu. Muun yhennäkösyyvve lisäks olj sekkii merkillistä, että niin
toesella ku toesellakkii olj tukka paksu ku katajapensas ja parta pitkä
sekä levvee, niinku hyvä kylypyvasta. Näestä koristuksistaa ne tykkäs
niin paljo, ettei ne hinnalla millää oes sallinna, että hivuskarva oes
peästä puonna taekka haeven parrasta.

Sattu sitte kaupuntii tulemaa uus parturj. Katuva astuissaa pist herra
Rikkise peähä konnankoukku. Se mänj sisälle ja kysy parturilta, että:

— Onko teillä tapana tehä vueskauppoja ja mitä ajelemine ja
tukanleikkuu maksaa vuelta?

Parturj kahtel tuuheeta tukkoo ja runsasta partoo sekä sano, että:

— Yhtä kernaast tien vueskauppoja ku ajelen ja leikkoon
kertakäynniltäe. Ku teillä, arvosa herra, on voemaperräene tukka ja
parta, rohkenen arvella, etten voajji liikoo, jos pyyvvän 75 markkoo
vuelta.

— Mutta tahon huohmauttoo, että minun täytyy käyvvä ussei parturilla.

— Suvatkoo tulla, mite ussei voan haluvatte.

Sillon anto herra Rikkine nimkorttisa, jonka parturj pist seinällä
olevaa roamii eli puetteisii. Ja herra Rikkine istu tuolille ja sano,
että:

— Leikatkoo tukka lyhyveks ja parta ajetaa kokonaa poes.

Hikpäesenä siinä sae parturj liepsuva, ennenku puhas tulj. Ku tehtävä
olj suoritettu, poestu herra Rikkine ja mänj suoroo peätä herra Nikkise
luo, jolle sano, että:

— Minä tein vueskaupan parturin kansa ja suoritin jo maksun puolelta
vuelta. Mäneppäs sinä päevvällä minuna uuvvestaa, istu tuolille ja
käske laettamaa samanlaeseks ku oamulla laetettii.

Se olj mieleine tehtävä herra Nikkiselle. Tuossa nue kello kahe aekaa
se astuva porskuttel parturii, riisu palttoosa, istuutu tuolille ja
sano, että:

— Samalla tavalla ku tässä oamullae.

Parturj keähkäil, kiertel ja tarkastel. Olj terottavinaa veistää ja
silimäil joka hollilta. Mut ei peässynnä muuhu, ku voan vahvistu siinä
uskossa, että siinä on sama herra, jonka oamusella puhist iha
karvattomaks kasvoeltaa sekä lyhens tukan mahollise lyhkäseks. Ja nyt
on toas tavaton pösylä leuvvassa ja karho peässä! Ku ei sitä osanna
kumniituksenakkaa pittee, olj ruvettava työhö.

Ja puhistettuna läht herrasmies mänemää. Ovella se kuetenni seisaht
sekä kysäes, että:

— Minnekkä ast työ iltasella piette liikkeenne auk?

— Kello kaheksaa ast.

— Hyvä. Minä tulen kello seihtemä aekaa toassiisa tänne, ku aekomuksen
on kello kaheksa männä tijjaatterrii. Varatkoo sillon minulle
tillaesuus, jotta soan asjanmukkaese puhistukse ja siivoukse.

Mut vapisovalla eänellä rupes parturj puhumaa, että:

— Kuulkoo, hyvä herra. Kyllä minun täytyy perruuttoo tämänoamune
kauppa. Minulla on vaemo ja 5 lasta. Työ varmaannii ymmärrättä, että
minun pittää soaha muehennii leukoja koaputtoo ja päetä siivota, eikä
voan teijjä, jos tässä ruppee leivissä pysymää. Minun voatimuksen on
se, että työ maksatte joka kerra, ku käytte.

Kovast naurae mänj herra Nikkine poes. Mittee sitte tapahtu, sitä en
tiijjä. Voan luultavast parturikkii nauro, ku sae kuulla asjan oekee
laejja.




"LIIKEMIEHE" SOTAMUISTELMIJA.


"Liikemieheks" ne sitä kaekki nimitti sillä perustuksella, että se aina
olj liikekannalla taekka oekeemmi liikkuvalla kannalla. Mittää
vakinaesta kotija ei sillä ollunna, voan oleks päevän siellä, toese
teällä. Missä toas kolome vuorokautta olj, sitä se jo kolinaa pitj,
niinku koerrae tekköö. Ku sitte se suur moalimansota alako, läks sottoo
käymää, soahaksee kerrannii tapella iliman että siitä sakotettaa.

Ilimestyvesaää kotjpuolelle toassiisa olj sillä jonniimoene
sinellirutale, sotilassoappaat ja sotilaslakki. Mut oljko se
sotatantereella käynnä, sitä ei kukkaa tiennä, eikä taejjeta tulla
tietämäänkää. Mut aenakii sillä olj kerrottavanaa oekee ihmeellisiä
sotamuestelmija, joeta iltakauvvet ja oamupuhteet jutella lohko ja
joeta se käytti maksuvälineenää yökorttierista ja ruuvvasta.

— No, mut outkos sinä ollunna iha oekeessa tappelussa?

— Minähä sitä olinnii, ku tappelin sekä viholliste että ryssäe kansa.

— Mittees sinä niihe ryssäe kansa tappelit?

— Ku minä en ymmärtännä niihe polittamista, niin jos ne voan mulle
rupes liijjaks lurpaelemmaa, sillon minä aion tapella ja lyyvvä, niinku
halonhakkooja.

— Jopa nyt tulloo sekä lievee että kieree. Jos sinä niin oesit tehnä,
kyllä sinusta vällee oes nirri otettu.

— Ei lie uskaltanna, minut ku huohmattii pelekeemättömäks ja
urhoolliseks. Lisäks olin tehnä maenioeta keksintöjä, minkä tähe minuva
ruvettii suojelemmaa, niinku ihteesä keisarija.

— Sinäkö keksintöjä — ja minkälaesija?

— No, esmerkiks tämmöese. Itärintamalla olj meitä viistuhatta miestä
etupostissa jonnii virran rannalla tihheessä pajukossa vahtimassa,
ettei viholline peäse ylj tulemaa. Minun ehotuksestan yhtenä iltana
haettii suuresta tehtaasta tappuroeta, niistä tehtii tulloja, joehenka
sissää pantii palavija hiilijä. Ku sitte viholline läks lautoella ja
venneillä virra ylj tulemaa ja peäs synkässä pimmeyvessä lik rantoo,
sillon joka mies tunk tullo suuhusa ja alako puhaltoo henkeesä ulospäe.
Hetj rupes hiilet tappuroessa hehkumaa, avonaene suu näytti paholaese
kulukulta ja ku peällepeätteeks ryssäe noamat olj likaesija
partajetsikoeta, näytti se niin hirmueselta, että viholliset luul
joutuneesa ihtesä pahanpaekan portille. Ja se se vasta kiirettä olj,
mikä niille tulj lauttojesa ja venneihesä keäntämisessä sekä pakkoo
pyrkimisessä. Hyvi paljo niitä siinä rytäkässä putos jokkee ja hukku.
Ne niistä, jotka toeselle rannalle peäs, pötk pakkoo, niinku
ampiaespesältä. Huommisoamuna myö soatii paljo niihe asseita ja
evväetä. Siitä keksinnöstä anto ite keisarj mulle yrjönristin.

— Vae ite keisarj anto. Mut teitkö muetae keksintöjä?

— Tottapa niitä lie tullunna tehyks, koskapa keisarilta saen vielä
toesennii yrjönristi. Se tapahtu sillon, ku minä tihheessä kuusikossa
komensin tuhansija miehijä nousemaa puehe. Vihollise lähestyissä ne
miehet minun neuvvostan räjäht yhtäkkijä kovvaa nauruu ja nauroo
rätkätti mikä kulukusta suennii läks. Mut sitäkös viholliset säekäht!
Ne pyöräht hetj ympärj, niinku tuulmyllyn siivet, ja pakkoo
kapristaissaa ne puottel evväetää ja asseitaa koko metä täytee. Siitä
se keisarj anto mulle toese yrjönristi. Mut jos kellä on kaks
yrjönristijä, niin sitä jo sillon nousoo semmoeseka herrayötöks, ettei
ennee tarvii tapella, voan peäsöö muehi toemii, etupeässä
neuvvonantajaks keisarille.

— No, osasitkos antoo neuvvoja keisarille?

— Osasimpa tok montae. Niimpä kerrannii, ku vihollismoan keisarj
laetto meijjä keisarille haukkumakirjan, neuvvon minä lähettämmää sille
viis kulija kauroja sekä ilimottammaa, että keisarilla on matkassaa
niin monta sotamiestä, ku on kauranjyvijä niissä kuhiloessa. Mut se
vihollismoan keisarj laetto toese haukkumakirjan ja pyys tulemaa niin
lähelle, että sen Hintenpur-nimine ori soa ne makkeina paloenaa
syyvväksee.

Toese kerra annoen neuvvo keisarille sillon, ku loppu rahat, eikä
tiijjetty, mitenkä kyvetää sottoo jatkamaa. Minä käskin pyytämään
laennoo Ameriikan restentiltä. Ja hetj läks ite keisarj matkalle. Mut
vihollismoan keisarj olj siellä eiltäpäe samanlaesella asjalla. Vaekka
ne kaks keisarija olj kyllä toesesa tuntenna, ei ne ies ollunna
toesiisa kahtonna, voan vihaesina porstuvassa istuva murjottanna. Se
vihollismoan keisarj peäs ensiks restenti puhheille, ku se olj ensiks
tullunnakkii. Mut se restentti olj ollunna pahalla peällä — liekkö tuo
sinä oamuna noussunna takaperi yllää —, eikä ollunna luvanna laennoo
antoo millää eholla. Ku meijjä keisarj huohmas, että se toene keisarj
tulj nörpällä neni ja häntä koepii välissä restenti huoneesta poes,
arvas se paekalla, että sen laennayritys on männä musukoppaa. Se alako
itekkii lähtee niine niminee takas. Mut arvel sitte, että parasta on
kuetennii tiijjustoo. Ku restentti olj soanna kuulla, että keisarilla
on pienistä puute, olj se naurusuesena sanonna, että:

— Kyllä teille voejjaa rahalaenna antoo.

Työ outte semmoene mies, että jos työ tappelussa voetatte
linnoetuksennii, työ kohta luovuttoo lörräytätte sen takas. Ja semmoene
mies maksaa velekasakkii. Voan jos tuo toene keisarj minkä soa, se ei
ennee tässä moalimassa toese kättä lämmitä, eikä se sillon maksa
velekoosakkaa.

Ja keisarj sae pyytämäsä laennan, niin että sottoo voetii jatkoo. Mut
minu tehtäväksen tulj kahtoo perrää, ettei sotamiehijä soanna karata.
Ku sotamiehijä olj miljuonittae, sae siinä pittee silimäsä auk,

Muutamannii kerra jouvvun kahta karkulaesta apulaesten kansa jälestä
ajamaa lähes kaks viikkoo. Ensimäene myö tavattii pari päevä kuluttuva
ja minä tuomihi sen suomaa sata ruploo sakkoo taekka ottamaa
selekäsauna. Se valiht selekäsauna, ku muka rahhoo on vaekee soaha, mut
nahka kasvaa selekää itestää. Minä komensin apulaesijan kilijumalla,
että:

— Karasinkkaa, karasinkkaa...

Se merkihtöö sitä, että lyökee pinta pehmeeks. Ja kyllä se karkurj sae
niin hyvä löyly, että kuukausia on kulunna, ennenku uus nahka on
selekää kasvanna — olokoompa, että se on tullunna iliman eistä.

Ku se toene karkurj sitte kottoosa tavattii, olj se miesparka ihtesä
niin nihk uuvuttanna, että se kuolta kurnaht. Meille takkooajajille oes
ollunna paremp tavottoo se elävänä, niin mahollisest ei oes tarvittu
kuulla sen akan suunsiivoo, se akka ku olj semmoene mestärj haukkumaa,
että turhoo tuhlausta on siinä huushollissa ollunna koerroo elättöö,
jos lie koskaa elätettykää... Kaeke muu hyvän lisäks se syytti meitä
siitä, että myö on varastettu mieheltä lankapaeta, joka sillä kottoo
lähtiissää olj peällää. Voan ku siinä ruummista pestä hoskattii
hiekalla ja huosiaimella, ku saeppoota ja suopoo ei ollunna, alako
ihosta kuumottoo jottae punaesta. Ja kolttoomista jatkettaessa ilimesty
— likakerrokse alta punaene lankapaeta! Mieljhyillää akka sen kisko
kässiisä ja vähä sitä huljuteltavaa asetti sen kuevamaa orrelle.

Mut sillon rupes minuva niin kovast kutkuttammaa, että peäti lähtee
tänne kotjpuolelle kylypemää, siellä ku ei saunoja ollunna — ja sillä
tiellän minä oun vieläe.

— No, missees ne on sun yrjönristis?

— Niin, — kahtokeepas ku Pietarissa katuva kulukiissan sattu keisarj
tulemaa vastaan. Se tiijjust, että mihinkä minä oun mänössä. Ku
ilimoetin lähteneen kotjpuolelle kylypemää kovan kutkan tähe, sano se
minulle, että:

— Anna nuo kunniamerkkis mun talteen, niin ne on varmassa säelössä ja
sinä tulet paremmi takas, ku sinuva tarvitaa.

Ja minä vastasin, että:

— Kyllä vissii ne teillä tallessa pyssyy, koskapa Ameriiki
restenttikii teihi luotti. Ja takas minä kyllä tulen, millon miestä
tarvitaa...

Samalla minä pistin kunnijamerkit keisarin kättee. Se läks mämemää
omalle suunnallee ja minä omallen. Mut sitte tulj se vallankummous ja
kaekki mänj sekas, niinku Haminan kaupunt. Ja siihe sotkuu sotkeetu
minun yrjönristinnii...




KU KASVOJA PITJ LAETTOO.


Ei tarvinna "Isäntä Wesose" valitusvirttä vettee, niinku Voalstein sano
turki laulava, että:

    "Ei minuva Moaninka tunnekkaa,
    eikä koko Tuovilanlahti:
    Ei ne tunne turki tarpevuutta,
    sillä palttooll' on paremp' mahti."

Asja on nimittäe sillä laella, että "Isäntä Wesone" tunnettii paljo
loajemmalla alalla, ku Moaninka ja Tuovilanlaht onkaa, eikä taejja
erreystä tapahtuva, jos sannoo, että se mies olj koko Savonmoan tuttu.
Ja kukapa sen niin tarkkaa tietää, vaekka se oes ollunna, niinku
Hakolahe Olli ja Iippervaenoo, ihtesä keisarinnii tuttu. Mut se mies
olj koko pitkä ikäsä liikeliepeellä ollunna ja moat sekä mantereet
miilustellunna. Talavet se kyllä olla körnötti, niinku karhu pesässää,
voan varraesesta kevväestä se syksymyöhää ast liikku niin hyvi
viljelysmaella ku korpiloehe syvimmissä pohjukoessae. Siitä toas olj
seurauksena, että se joka paekassa tunnettii ja että se olj kaekkii
tuttu.

Vähemmässäe reäkissä immeine kulluu ku siinä, että talavet ahers
kammarissaa ja kesäkauvet sorkki soeta ja kapus kallijoeta, niinku sen
tehtävä voatj. Miten tuo kerta sitte lienöö sattunna vilikasemmaa
peilii, vaekkei se muotleijjoona ollunnakkaa, ja huohmanna, että
nuoruuve vihannuus ja nuoruusruusut ei ennee noamatauluva korista. Joko
iha samana päevänä taekka huommenna se tapas Kuopijo katuva
pasieratessaa moalarmestärj "Setä Röönholomi". Hyvinä tuttavina ei ne
miehet toesijaa sannoo vaehtamata sivvuuttanna eli männä eänettominä,
niinku tienviita sivute männää. Kieleltää kerkeempänä alako "Isäntä
Wesone" jutustoo ja sano, että:

— Onko sulla hyvi kiireitä ketreemisiä?

— Ei mulle kiirettä ies tulekkaa, minä annan kiiree männä eille ja
kulen ite perästä. Sen lisäks pistäännyn tässä Jyväskylässä sikäläesiä
tukkisaksoja opettamassa lukemaa neljä kuninkaa kirjoo ja sieltä
takastullessa otin Laukaasta aekoo Aekalasta, niin ettei nyt muuta ku
köllöttelen voan. Mut mittees varte sinä niin taktillaa tahot tietee
minun kiirettän?

— Katoppas tätä mun noamatauluvan. Eikös se jo näytä ruppeevan
liijjaks aejjaskoetumaa ja kurruuntummaa? Jos sattus tässä vielä peähä
pistämää männä lystiksee naemisee, niin ei taejja nuoret tytöt
kurunoamasta huolia, eikä toas ikäloppu soa toese ikälopu verta
heilahtammaa... Tätä tuummaelleesan olin tulossa sinulta tiijjustammaa,
että mittees arvelet, jos ottasit minun noaman paklatakses,
vitliimatakses ja kaeklpuoli koristellakses?

— No kyllähää minä vanahoesta talorähjistä oun uusia pensselillän
tehnä ja kuluneita kellotauluja kirkastanna. Mut suoraa tunnustooksen
en vielä millonkaa ou immeise noamatauluva uuvvistanna. Ulukomaella ne
taetaa ylleesest kasvojaa moalata ja sanotaa teällä meijjä hyvässä
Kuopijossae olova akkaväkkee, jotka moalpurkista ottaa korreutta
kasvoellee, joskohta ykskää ei ou minun puoleen keäntynnä. Vae mahtasko
nuo sitä pelätä, että ku minä oun vanahapoeka, niin en muka moalatusta
huolis, jos naemakuume ruppeis minussae nousemaa, niinku sinussa tuntuu
tekövä. Mut siinä ne naeset erehtyy, moalatusta minä tykkeen, etennii
jos minulla moaluutettaa...

— Jos niin on laeta, soat sinä minut hetjpaekalla koristellakses, ku
mestärjnäytteekses ikkää.

— Ei siitä nyt tässä silimänräppäyksessä mittää tule, ei mulla ies ou
komppeitakkaa muvassan, eikä vielä ou kustannusarviotakaa valamistettu.

— Oekeessa out. Eikä ou mullakaa haluva iha urkommissa työallaeseks
ruveta.

— No, lähetää meille kottiin, niin siellä soahaa asja harkita
ytimijjää ja munaskuetaa myöte.

Ja sinne sitä lähettiinnii astuva poksuttammaa. Moalarmestärj otti hetj
käsillee mittanauha ja tuummastukkisa, tutk, mittael ja tarkastel
noamatauluva, joka olj kookas ja levveelaene, vaekkei kuetenkaa niin
levvee, ettei oes kuontunna muusta astijasta ryyppeemää, ku
paestinpannusta, niinku Kauppila vävy. Kauvva aekoo sitte moalarmestärj
istu pöytäsä eäressä ja tek rätinkijjää. Lopuks se sano, että:

— Kyllä tästä tuntuu tulova kallis yritys. Tähä nimittäe tarvitaa
säkki vehnä- ja puolsäkkijä kalakkijauhoja, pien tynnör parraenta
liinöljyvä, kymmene leiviskätä liitujauhoo ja vielä jottae muutae
aenetta, minkä hintoo en näe äkkipeätä kykene sanomaa. Mittees alat
arvella?

— Annetaa noama olla semmoesennaa ku elämä on sen muilanna. Mut jos
tässä naemainto yhä voan ruppee nousemaa, pittää tiettee uus kommee
muntierink eli puku ja leikellä paperrahhoe kokkoesia paperliuskoja
sekä asetella niitä paperrahhoe vällii rihmalla solomiimalla. Ku sitte
uutta muntierinkijjaa näyttelöö ja paksuja rahapakkoja taskuestaa
nosteloo, soattaa tytöt ihastuva, vaekkei noamataulu ennee
kevätkukoestuksessaa oukkaa. Vae mittee arvelet sinä?

— Sammoo ku sinä itekkii. Ja kaeketippa out kuullunna, että kolomee
kohtaa naeset miestä jahatessaa kahtoo, nimittäe noamaa, voatteisii ja
kukkaroo...

Yhteesest nauramalla sillon keskustelu noamataulu laettamisesta
lopetettii. Mut ikkääku harjakaesiks taes tuttavukset ottoo yhe ja
toese nokkerstoo sekä haukata sokerija peälle.

Eikä "Isäntä Wesone" männä avioliittoo eikä sen koposekoomi
noamataulustaa huolehtinna, ennenku — kuolintauvvissaa. Sillon se olj
eanonna, että:

— Antakeepas mulle peil, että soan nähä, miltee noama lähtiissä
näyttää...

Mut ennenku peil tuotii, ennätti se nukkuva ijjäesee unnee ja niin
siltä jäe sanomata, minkälaeselta noama näytti. Mut vaekka se oes
peilin soanunnae, niin sanomata se oes jeännä, eihää se neät oes
kuoltuvaa puhellunna...




YÖJALAKALAESTE VAENNOOJA.


Monella haukkumanimellä Koapro Keträstä takanapäe maenittii sen syyn
takia, ettei se suvaenna yöjalakalaesia, vaekka se muuten olj
mukkiimänövä mies. Vielä vanahemmalla ijälläännii se kuluk
kihupaekoessa, soattopa se miltei poekaviikarii kansa ruveta
kahvipannuva "lehillä kattomaa". Mut yöjalakalaesia se ei voenna kärsiä
ja vastenmielisyys siinä suhteessa olj kehittynnä suoranaeseks
vaennoomishaluks. Omia tyttöjää sen ei tok tarvinna varjella, suojella
ja paementoo, ne ku olj vasta tyvessää, voan sitä se pitj silimällä,
ettei piikaimmeiste ja tilapäesest työssä olovii naesimmeiste luona
soanna yöjalakalaesia käyvvä. Jo palaveluksee pestatessaa se luk lakia
yöjalakalaeste käyttämistä vastaa ja sano, että:

— Meijjä talossa semmoene pelj ei passoo. Jos kuka siitä tyylistä
tykkee, sen on parasta männä Pietärin Mesanskii. Meillä tehhää päevät
työtä ja öellä levätää.

Kellää ei taejja olla varmoo tietoo siitä, mistee Koapro Keträkse
yöjalakalaesviha mahtaa peräsi olla. Muutamat on tietävinnää, että
sille itellee oes nuoruusvuosinaa tapahtunna ilikee kolttone
samanlaeseila reissulla, jonka johosta se kimmastu koko
yöjalakakulukuva kohtaa. Sitä nimittäe olj kerta alettu kivittöö, eikä
auttanna muu, ku pitj pujahtoo tyhjää navettaa piiloo. Mut siellä se
olj pilikkosessa pimmeessä puota rupsahtanna lattian ala ja soanna ison
aekoo uemasillaa pulikoejja, ennenku läpmärkänä peäs poes kömpimää. Ja
siinä kylyvyssä — niin ne immeiset arveloo — mänj siltä mieheltä sekä
puku pilalle että yöjalakahalukii. Onko tässä jutussa totta ies
sitteekskää, sitä en voe sannoo. Mut sen minä varmuuvella soatan
vakkuuttoo, että se olj yöjalakalaeste vihamies, oljpa iha niihe
vaennooja.

Sinä vuotena, jollonka Koapro Keträksellä olj kolome piikaimmeistä,
oekeeta remmityttöjä, ei se miesparka taenna monta yötä vahvassa
rauhassa moata. Mut ne tytöt ollii semmoesia, että ne oes kelevanna,
vaekka renusilöehe tyttäriks. No, senhä arvoo sanomattakkii, että siihe
puuhu lintuja lentää, jossa urpuja on. Ja niimpä hetj köyri jäläkee
alako paekkakunnan poekamiehet ahkerast käyvvä Keträksessä tupakoemassa
ja lattioelle — syleksimässä. Mut ei sokkeekaa ollunna huohmoomata,
että niihe kommeihe piikaimmeiste perrää niihe silimät palo, niinku
kissan silimät hiiree...

Siitä huohmiosta toas Koapron yöjalakalaesviha sae uutta virikettä,
joskohta se ei ruvenna mittää virkkamaa, voan iteksee tuummail, että
joutaa ne päeväaekaa käyvvä istuva könöttämässä niin paljo, ku ne
ilikii ja aeka myöte antaa. Mut kyllä ne Könöse kyyjji soa, jos ne
yöllä tulloo. Ja vaekka tätä ennen ei talossa koerroo pietty, hankittii
nyt kartanokoerra, vieläpä oekee tirhakka. Varokeinot ei jeännä
tuntemattomiks ja niin kuluk elämä, pieniä poekkitelasuuksia
lukkuuottamata, tavallista latuvaa seoroovaa syyskuuhu ast. Sillon
muuvvanna lauvvantaena läks Koapro kirkolle yökuntii. Mut perille
peästyvää ikäväksee huohmas, että koerra olj tulla livahtanna matkaa —
sekä yhtäkkiä hävis, niinku oes pilivii noussunna. Siitä tulj miehelle
hätä kättee ja se äksieruutti peätää miettimällä, onko se koerra
juosta lipanna kottii vae paholaenenko sen kelekkaasa otti? Ja ku
palavelustytöt jäe kottii, eikä ies koerra ou talloo vahtimassa, jos se
nimittäe ei juossunna sinne, on tulevana yönä yöjalakalaesilla sekä
torjpäevät että markkinat! Ja niimpä Koapro peätti lähtee kottiisa
yöks. Siellä se olj huohmoovinnaa, että palavelustyttöe noamat veny
pitkiks isännä outtamattoma tulo johosta.

Suureks suruks ei koerra ollunna kottii lipanna, eikä koko iltanakkaa
tullunna. Tästä harmistunneena ja muutennii kummallista levottomuutta
tuntiissaa ei Koapro soanna unta. Sen vuoks se aena piene aejja
kuluttuva mänj kartanolle kuleksia kuhnimaa, kävpä vällii tyttölöehe
aetan seinuksella kuulostamassa. Taevas olj paksussa pilivessä, yö
synkkä, mut ilima harvinaese lämmin syyskueseks ilimaks. Ku Koapro
siinä kävellä kähnäil, pistettii sen peä silimänräppääksessä
kummallissee pussii, ettei ies soanna huuvvetukskaa, ja Koaproo
lähettii juoksujalassa lennättämmää kartanolta poespäe. Kyjt olj
semmoesta turkasemoesta vauhtia, että Koapro jalat voan sillontällön
kosketti moaha, eikä siinä muuta tajunna, ku sen, että voemakkaeta
miehiä kulettajina olj. Ja niillä olj mörkömäeset eänet. Mut niihe
hoastamisesta ei tullunna hulluva hurskaammaks, sillä ne puhelj
semmoesta "Rengon kieltä", ku lapset vällii rumpattaa. Viimme tultii
tihheesee mehtää, jossa ei tahtonna peästä mitenkää kulukemaa. Ku
pyssäyttii. kuul Koapro hakattava puuta poekki ja sitte sitä
kuorittava. Sen jäläkee Koapro kait nostettii voakasuoriks sivuellepäe
ja aesavahvuene kolottu koevusalako pujotettii paksu sarkapalttoo
hihhae läp, niin että kait tulj suoriks, niinku mies oes ollunna
ristiinnaulittuna. Yht'äkkiä se kummalline säkki taekka pussi kiskastii
peästä poes, mut ne kulettajat hävis yhellaesella tavalla, ku ne siellä
kotona olj tulleettii. Koapro kyllä kyken huokumaa täysillä palakeilla
ja — huutamaa. Mut ei huutamisesta mittää apuva herunna. Sen vuoks
Koapro herkes huutamasta ja arvel, että parasta on aenae oamuu ast
ristiää hiljaisuuvvessa kantoo. ja kuormoo sekä ristiä olj yhelle
miehelle iha piisalle ast! Sitä koevusalakoo olj mahoto soaha
suljutetuks hihoesta poes, eikä siltä peässynnä ettee-, eikä taaksepäe
kulukemaa, ei istumaa, eikä astumaa. Hampaetaa purra karnuttaissa
Koapro vielä jonku kerra koettel eänesä kovvuutta, voan lopuks
kuetennii tyynty lohuttelemalla ihteesä sillä, ettei tok sallittane
häne ristiinaulittuna kuolta... Sillon tällön tahto kuetennii luonto
nousta, etennii luonnolliste purkauste kohatessa. Mut mitteepä siitä,
sillä luonto tekköö töetää, joeta immeisvoema ei kykene estämää.... Ja
ku ilima olj lämmintä ja voatteitakkii olj tarpeeks ast, seiso Koapro
paekallaa — yksissä lämpöesissää, pelastusta toevomalla.

"Mittee oekee toevotaa, se tapahtuu", on sananpars, jossa Koaprokii sae
kokkee olova totta enemmä, ku toeseks puoleks. Koapro toevona olj
pelastus — ja se sille annettii. Päevä valettuva tulj nimittäe,
loukkujaa ja permiää tarkastellessaa, Joako poeka iha pallipohjaks
ristiinaulitu ettee. Tietyst poeka ensaluks säekäht ja yrittii lähtee
pakkoo puettamaa. Mut ku sitte tuns Koapro eäne, keänty se takas sekä
rupes miestä pulasta pelastammaa. Kyllä olj setvomista, ennenku salako
soatii kiskotuks hihoesta poes, mut läks se lopulta ku lähtikii, eikä
pahast ihhoo vikkuuttanna. Erotessa pitj Koapro luvata nelikko rukkiita
Joako poejjalle, että se pittää suusa kiin. Ei se lukko kuetetikaa
lujinta loatuva ollunna, koskapa asja tulj vuosii kulluissa kaekkii
tietoo.

Helepost ymmärrettävästä syystä olj Koapro Keträs murrillaa pitkiä
aekoja ja aenuva ilopilikku olj ensimäesenä päevänä se, että koerra
soapu hänteesä pyörittäe kottii. Poekaviikarit olj, neät, kirkolla
houkutellunna sen tyhjää lattoo sekä pitj sitä vankina oamuu ast. Ja
hyvi luultavoo on, että ne samat velikullat ne taes yöllä käyvvä
Koapronnii vangihtemassa. Mut se vankeus anto kollotinta sen koerra
peähä, niin ettei sen erä perästä millonkaa kirkolle palastanna, ei
houkuttelemallakaa. Ja ite Koapro Keträs peätti olla yöjalakalaesia
vaennoomata sekä sano emännällee, että:

— Ei oteta ennee milloenkaa kommeita tyttöjä palaveluksee, voan pietää
voan piikapuoskia, niin soahaa olla yöjalakalaesilta rauhassa.

Ja niin sitte tehtiinnii.




LÄSKINE TALAV.


Muestellessaa ja puhhuissaa entisiä tappauksia sano Lahe seppä
tavallisest, että:

— Kyllähää minä sen muestan, niinku öylöse päevä — sillonhaa se olj
läskisenä talavena.

Tokkopa lie kettää, joka ei oes kuullunna puhuttava lumisesta tae
lumettomasta talavesta, mut harvantoajassa soattaa niitä olla, jotka
läskisestä talavesta on sattunna kuulemaa.

Voan ennenku ruvetaa siitä talavesta hoastelemmaa, pitänöö ensiks
jottae itestää Lahe sepästä maenita. Se seppä asu Kurklahe rannalla
meijjä pittäässä, jopa miltei meijjä kinkerissäe. Merkillistä kyllä,
ettei sitä kututtu Kurklahe sepäks — varmaanni siinä ajettii takkoo
lyhhyyttä, vaekka savolaene sannoo, ettei hätäkiirettä ou muussa, ku
kirpu tappamisessa. No, — niin — minkäpäs tähe ei, tästä sanonnasta
huolimata, seppee juur lyhhyyve vuoks kututtu Lahe, eikä Kurklahe
sepäks. Mikkää moankuulu ammattimies ei se seppä ollunna ja pikku
rähjähää sillä olj pajjae. Mut jottae se kuetennii osas takkoo
kalakutella ja ku paekkakunnalla ei toestakaa parempoo ollunna, pitj
Lahe seppää turvaatuva niin rikkaehe ku köyhiinnii, ku sepittämistä
sattu ilimestymmää, etennii vähäpättöesempiä tietettäviä. Jos toas
voativampia takkeita olj suoritettavana, sillon olj etittävä seppee
etempätä. Siitä sitte johtu, ettei Lahe sepällä juur millonkaa ollunna
liikatyötä, eipä kaekistelle tarpeekskaa ast, lukkuuottamata kevättä ja
keskkessee, jollonka kyntökojjeita ja viljanleikkuuvehkeitä
korjuuteltii ja käyttökuntoo laetatettii. Ja ku ansiotöetä ei ollunna,
olj tietyst tulottii sitä mukkoo, niin että elämine sepä mökissä olj
piente puutteihe kansa semmoesta voan kittuuttamista, joskohta ei
suoranaesta näläkeekää nähtynä. Mittää harvinaesta ei ollunna, että
sepittäjät toe evvää matkassaa syötteeksee sepä ja site peästäksee
pienemmillä rahamänöellä, eikä tietyst emäntee ja poekookaa tyhji sue
jätetty kahtomaa, mitenkä seppä sae voeta sekä mueta särpimiä poskeesa
pistellä, voan tarjottii niillennii. Mut ku tämmöestä makkee leivä
juhloo olj enimmäkeee kevväellä ja kesällä, olj se läskine talav
erityene sattuma, oekee onnenpotkaus, joka takertu sepä muestluuhu niin
kovvaa, että se joka kerta pilikistääty sieltä esille, millon seppä
entiste talavii tappauksia sattu muestelemmaa. Ja niin merkilline se
sattuma ja onnenpotkaus ollii, ettei sitä malta olla kertomata.

Muutamana syksypäevänä tulla pomaht sepä pihamoa iha täpösetäytee
Leppävirra mustalaesia, mut lienöö niissä toestennii pittäehe Kaeni
jäläkeläisiä ollunna. Ja kyllä siinä olj pirpoo pihamoalla: niitä olj
vanahoja ja nuoria, miehiä ja vaemoja sekä lapsmankaroeta, vaekka
kuormavitalla kannettavaks. Mut montahaa niillä olj hevostakkii ja niin
tavattoma suur sikakornikas, ettei ymmärrä mihinkä sitä vertoes muuhu,
ku elehvanttii, jos kuka on sen elläeme nähnynnä. Se olj niin
lihavakkii, että sitä olj kärrissä kuletettava, niinku ruustinnoo. Ku
seppä rupes pelekeemää, että mustalaeset varastelloo koko möki
puellepaljaelle, läht se tupasalle silimeepitämää ja jätti 12-vuotise
poekasa, joka olj paletta paenamassa, pajjaa vahtmieheks.

Ensaluks mustalaeset ruehnas ja mantu sekä juomoo että ruokoo, luvate
siunailla ja rukkuilla, että kaekki annit tulloo moninkertaesest
palakituks. Mut seppä sano, että:

— Elekee työ, hyvät immeiset, meiltä pyytee, ku tässä iteltäe tahtoo
suurukse maku suusta unehtuva.

Sen kuultuvaa ne näytti ruppeeva omasta takkoosa ruokapuuhaa, nimittäe
se akkaväk. Miehet toas ja poekavolokit läks kerräelemmää rannalta
ruohoja ja kortteita sekä mueta heiniä hevosillee. Sikasa ne lask
kärristä moaha. Se rupes lihavalla kärsällää hetj tonkimaa, vaekka sen
olj lihavuutesa tähe hankala liikkuva.

Mut tuski olj naesmustalaeset soanna piisii kantamasa risut ja lastut
syttymää ja miehet tullunna tuppaa, ku pihamoalta alako kuuluva hirvee
vinkumine ja reäkymine, niinku puole moalima pahaeäniset pillit oes
ruvenna vonkumaa. Se sitte vasta olj kirkumista! Ja kahtomaa hypättyvä
huohmattii sika istuellaa pyörimässä, niinku tukkilauta kela sitä
pyöritettäissä. Mut tukkilauta kela ei kuetenkaa vingu ja reävy niin
kauheest, ku se sika tek. Tuntu iha siltä, ku sitä oes elävältä pieniks
paloeks leikelty. Se olj semmoesta kirkumista ja pyörimistä, että
hevosettii rupes pelemuvammaa ja korskumaa.

— Hai kiimaa suskelisuijjaa — sikkaa on tullunna pyörätaut! Tuolla
sepällä kirotulla on varmaannii niin pahat silimät, että se kahto
sikkaa pyörätauvvi... Lähetää nyt hetj tästä paekasta, ettei pyörätaut
tartu meihi... Joutukee pistämää hevosia aesoe ja kantakoo lapset ja
tavaranne kärrii... Mut elekee männä lähelle sikkoo. Joutukee,
joutukee... hai kiimaa suskelisuijjaa... Ja tarttukoo pyörätaut siasta
seppää, ku seppä pahoella silimillää sen sikkaa kahto, ja puristakkoo
sen suolet tukkoo, niinku huosiame, ja kuevatkoo kaekki sisukset yhtee
koppuraa... Luoja nimessä... joutukee tielle! Hai kiimaa
suskelisuijjaa...

Tällä tavalla kirku vanaha mustalaesakka, joka taes olla koko laumma
emä ja johtaja. Se olj harmoopäene ja kurunoamane sekä näytti
pahimmalta noejjalta. Se juosta lynkkäs sepä mökistä pakkoo, mikä
käpälistä keänty. Ja siitä pakokauhu tarttu toesiinnii: ne rupes
juoksentelemaa ja huutamaa, niinku mielettömät. Ykskaks olj hevoeset
valjaessa, kimpsut ja kampsut kärrilöessä, joehi lapsmankaroeta
viskattii niinku peltoo kivetessä kivijä raunioo, että niihe peät yhtee
kolokki. Ne mankarat parku ja huus, niinku sus oes niitä roavellunna ja
repinnä. Sitte lähettii männä huristammaa tuhattulisella kiireellä. Ja
se vanaha akka juoks eillä sekä huus, että:

— Joutukee, joutukee!... Hai kiimaa suskelisuijjaa...

Ja niin koko mustalaeslauma katos näkymättömii. Sika voan jäe pyörimää
ja voevottelemaa, niinku paholaese riivooma.

Seppä läht pajjaasa poekoosa kahtomaa. Sitä ei ensaluks näkynnä missää.
Ku alaspäe pylläätelystä hiilivakasta kuulu jottae niiskuttamista,
kiskas seppä vaka pohjallee. Siellä hiilii seassa olj poeka itkee
turskamassa ja peloallaesena valittel, että:

— Ku se sikakornikas tulla ryöhäs tänne pajjaa ja minä sitä pelekäsin,
kuumensin minä ahjossa poltinoran punaeseks sekä pistee söhäsin sitä
takapuolee, niin että oekee suhaht ja savu pölläht. Sillon se kyllä
hetj läks pajasta poes, mut rupes tuolla pihamoalla pyörimää ja
vinkumaa ja vielähää se yhä parkuu... En minä muuten oes pistännä, voan
ku minä pelekäsin, pelekäsin...

— No, ei sitä kauvva tarvii pelätä, eikä se kauvva ennee vingukkaa, ku
nyt peäsin perille, minkälaene pyörätaut siihe on tullunna, sano seppä
ja mänj pajasta tuppaa.

Ku seppä sitte tuvasta tulj takas, olj sillä muvassaa pyssy, jonka perä
se nost poskellee, kahto toesella silimällää — ja nyt vasta se seppä
pahalla silimällä kahto — sekä pammautti ampuva sikkoo ohtaa. Se
koatuva kellaht syrjällee, niinku ammuttu aenae. Ja sillon loppu
vinkuminennii.

Seppä anto poekasa hakkee avuksee toese miehe, jolle kerto ostaneensa
sia mustalaesilta, ne ku pelekäs siinä olova pyörätauvvi. Kaksissa
miehi sika sitte koltattii ja suolattii lihat, joeta karttu niin paljo,
että astioeta ja suoloja olj parista noapurista käytävä laennaks
pyytämässä.

Mut sitte seuroovana talavena olj Lahe sepä mökissä leuvvat aena
rasvassa sekä pyhinä että arkina. Eikä muuta pyörätautia tarttunna, ku
voan mahat pysy pyöreinä ja silimät vilikko pyöreinä, niiku kissan
silimät, paksuva ja makkeeta läskiä syyvvä loksuttaisaa. Seppä ei siis
turhaa sanonna sitä talavee läskiseks talaveks.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIIMÄLASKU JA KOKKELIPIIMEE ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.