The Project Gutenberg EBook of Kynäelmiä II, by Kaarlo Hemmo
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
the Project Gutenberg License included with this eBook or online at
www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll have
to check the laws of the country where you are located before using this ebook.
Title: Kynäelmiä II
Runosommitelmia ja suorasanaisia kokeita
Author: Kaarlo Hemmo
Release Date: September 20, 2020 [EBook #63252]
Language: Finnish
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KYNÄELMIÄ II ***
Produced by Tapio Riikonen
KYNÄELMIÄ II
Runosommitelmia ja suorasanaisia kokeita
Kynäillyt
KAARLO HEMMO
Tampereella,
Hj. Hagelberg, kustantaja.
1888.
SISÄLLYS:
Runosommitelmia:
Suomenkielen asetusta odottaessa.
Laulujuhlassa.
Vapaus ja minä.
Miksi punastun!
Kalastaja.
Leivon laulu ja variksen.
Viatonta.
Tuska viel' on rinnassain.
Kun -- -- silloin.
Pois raittiusseurat!
Pois lapsellisuus.
Ne uinuivat onnestaan.
Kaksi kahdesti.
Kerta.
Kaihoisena hetkenä.
Laulajaiset.
Elämän alalta.
Eljaksen erehdys.
Iltalaulelma.
Kun luulin näkeväni tiedemiehen.
Suudelma ja korvapuusti.
Kesä-iltana.
Löyhkän-ajajat.
Silmänkääntäjä.
Suorasanaisia kokeita:
Kuinka tulin kansallismieliseksi.
Mistä syystä Heikin rakkaus jäi tunnustamatta.
Metsälammin lukkarista ja kuinka hän torvea soitti.
Keisari tulee!
RUNOSOMMITELMIA.
"Elä, armas lukijani,
Hae sommitelmistani
Runon hurmaa lain."
Suomenkielen asetusta odottaessa.
Oi, tottahan taivahan Herra
Rukoukset on kuullut nuo,
Jotk' on kansamme rukoillunna,
Ja armonsa viimeinkin suo?
Hän itse kun kaunihin kielen,
Tuon rakkahan antanut on,
Ei salline, maass' omassansa
Kiel' oma ett' orjana on?
Ja eihän se myös ijankaiken
Lamass' oikeus olla saa...
Ain' ei toki tahtoa kansan
Käy kehnosti vastustaa.
Lie rangaistusaika nyt tullut,
Ett' oikeus voiton jo vie
Ja kahlehet orjuuden kätkee --
Se aika jo tullut nyt lie!
Ja sittenkös riemua raikaa
Ja kiitosta vain kajahtaa!
Ja mielet ne kevättä hehkuu
Ja juhlivi Suomeni maa!
Ja kansamme nuorena seisoo:
Sen toivojen aika nyt on --
Ja se vahvaks' itsensä tuntee
Ja on voimaa sill' elohon.
Vaan jos viel'ei -- varjele Luoja!
Lopuss' aika jo vaivain ois...
Jos pettäisi hartahat toiveet,
Eikä voittaa oikeus vois...
Oi, jokohan haudalle silloin
Jalon kansamme käytäisiin...?
Tai eloon jos puoleks' se jääkin,
Sen... kuolisin... huokauksiin...
Laulujuhlassa.
Ja torvet siellä raikui
Ja kaikui laulelmat
Ja säveleet niin vienot
Taivaalle nousivat --
Ne huokui rukousta
Ja rakkautta maan,
Ne kertoi sankaruutta
Ja leikki riemuissaan.
Ja monen mielen veivät
Ne ylös muassaan
Ja yhtä monta loivat
Ne rintaa hehkumaan,
Mut yhtäkaikki tuntui
Kuin odotettu ois,
Kuin kaikk' ei vielä oisi,
Vaan jotakin on pois.
Ja viimein vaimo vanha
Ja ryppynaamainen
Jo lavalle nyt astui
Kerällä tyttären.
Ei heistä loistavuutta
Vois löytää etsien --
Niin seisoivatkin siinä
Kuin hieman peljäten.
Ja pöydäll' edessänsä
On heillä kanteleet,
Nuo kansalliset aarteet
Koht' unhoon joutuneet.
Kas, kantelolla Väinö
Sai luonnon hurmoksiin --
Miks' onkaan nykyaika
Sen unhottanut niin!
Ja on kuin haudastansa
Ois noussut muinaisuus
Ja kunniata sille
Kuin tekis' aika uus':
On jotain juhlallista,
On jotain korkeaa,
Mit' yksinänsä henki
Vaan hieman aavistaa.
Ja kansajoukko katsoo
Ja seisoo paikallaan,
Ei liikunnolla kenkään
Käy rauhaa rikkomaan --
On aivan kuni kirkon
Nyt päättyis palvelus,
Vaan vielä lausumatta
Ois loppusiunaus.
Mut nyt jo kädet laihat
Ne koskee kielihin,
Ja laulukin nyt kuuluu
Jo äänin värjävin.
Ja päivä kultihinsa
Nuo verhoo soittajat --
He halvoilt' eivät näytä:
Jo milt'ei loistavat.
Ja sävelehet vienot
Ja laulu koruton
Ne kasvaa korkeemmiksi
Jo niissä tenho on,
On tenho, salamahti,
Mi hurmaa, lumoaa
Ja kansajoukon läpi
Kuin autuus huhahtaa...
Mit' oli sävelissä
Ja miksi laulu niin
Sydämet kaikki valtas
Ja laitti lumoksiin?
Niiss' oli sydänt' omaa,
Mi sattui sydämeen:
Se mielet maasta nosti,
Toi silmään kyyneleen...
Vapaus ja minä.
"Vapaus, vapaus" ihmiset huutaa,
Maailma voihkavi tuskissaan,
Tuskinpa kuulevi enää nyt muuta --
"Vapaus, vapaus" kaikuu vaan.
Kaikkihan orjan jo kahleita kantaa
Hirveän raskaita mielessään,
Joilleka suuremman painon viel' antaa
Vapaushuudon räikeä ään'.
Mut minä olevan' orjana soisin,
Tahtoisin päästä kahleisihin...
Tyttö, sun orjanas mielellän' oisin --
Sylihis' itseni telkeisin...
Miksi punastun!
Tuoll' on siis se aho armas,
Jolla ennen leikittiin,
Jolta marjat ensimmäiset
Kesän tullen poimittiin!
Sinne paimen-aikoinani
Lampaat ensin juoksivat.
Siellä meillä paimenilla
Oli hetket riemuisat.
Siell' on kivi, jolla ennen
Talosilla oltihin,
Siellä aina perheonni
Oli sopusointuisin --
Emännäksi, isännäksi
Kukin pääsi vuorostaan,
Lapsina, jos muut' ei ollut,
Pitivät nää -- lampaitaan,
Toiset kivet matalammat,
Ne ol' aitat, navetat,
Jotka rikkautta aivan
Täpötäynnä seisoivat:
Savileivät, hiekkajyvät
Oli ruokatavaraa,
Kuusenkävyt suuren suuri
Lehmäkarja olla saa.
Väliin kivi -- linna silloin
Vaarahankin tulla voi,
Vihamies kun sotaväen
Sitä piirittämään toi,
Väliin taasen pyhä virsi
Rupeaapi helkkämään:
Kirkonmenoja nyt siellä
Parhaallansa pidetään.
Marjasta kun palattihin,
Silloin juhlat komeat
Useinkin sen kiven suuren
Ympärillä olivat:
Marjapäivällinen siinä
Juhlallinen nautitaan,
Tuulet kuiski, puro soitti,
Linnut lauloi laulujaan.
Väliin sitten päiväkaudet
Kisattihin kilvaten,
Aina mieli oli kirkas,
Aina sydän iloinen,
Huolistaan ei tiennyt rinta
Silloin puhdas, saastaton,
Niinkuin päivä noustessansa
Kevättaivahalle on.
On, kuin temppelissä oisin,
Kun nyt muisto hetket nuo
Ajan verhon takaa taasen
Sielun-silmihini tuo;
On, kuin taivaallinen tunne
Minuun lämmin huhahtais;
On, kuin ruumihini uuden
Henki-olomuodon sais.
Lapsuusajat ihanaiset
Liitelevät ohitsein,
Unikuvat kaunihimmat,
Monet riemut, toivehein --
Kaikki taasen edessäni
Kirkkahina päilyää,
Leikkimaita muinoisia
Kun on onni tervehtää.
Täss' on siis se aho armas,
Jolla ennen leikittiin!
Mutta miksi, minkätähden
Tää on muuttununna niin?
Lienenköhän lumotuksi
Sattunutkin tulemaan,
Koska paikkaa tät' en tahdo
Tuntea mä ollenkaan?
Lumoust' ei ole tässä!
Mutta ihmistyö se on
Marja-ahost' entisestä
Tehnyt viljavainion,
Jossa vilja kultaisena
Lainehtivi nuokkuen.
Miss' on kivi? Särjettynä
Pois on sekin poraten.
Milt'ei silmään kyynel ennä,
Leikkitanner entinen
Kun on tullut turmelluksi
Peltomaaksi joutuen...
Turmelluksi? Eihän toki!
Niin ei ole mielestäni,
Sillä nythän hyödyks' olla
Peltona se voikin näin.
Hedelmiä nyt se tuottaa,
Viljakultaa kasvattaa:
Aineellisen elatuksen
Viljelijä siitä saa --
Hyvää siis se vaikuttaapi!
Onkos laita niin myös mun?
Mitäs vaikutankaan minä?
Oi, mä miksi punastun!
Kalastaja.
Jo idän ranta pilkuttaa,
Ja lahden laine vilkuttaa.
Pois uni! Ulapalle
Taas mieli pyrkii rauhaton,
Kun saatavana saalist' on.
On aamu kaunis! Juhlaista,
Oi, niin on ylen hiljaista
Kuin autuaitten maassa.
Ei leiki ahtolaisetkaan:
Yön tanssi sai ne uupumaan.
Ja yksin olen vesillä.
Mä siintävillä seljillä
Rinnassa lepo, rauha.
Myös mieli, sielu vilvastuu,
Ja sydän synkkä kirkastuu.
Ja minä soudan. Kohoaa
Jo aurinkokin: alun saa
Uus' päivä, uusi elo.
Nyt luonto herää unestaan,
Pään nostaa kukka umpustaan.
Mi helke! Linnut livertää,
Ne aamuvirttä visertää
Niin raikkaaan riemullista.
Sain minä pyydysteni luo,
Mut tokko saalista ne suo?
Kas, haukia on koukuissa,
Ja kirjavanaan verkoissa
On veden karjaa muuta.
Kai kontin täysi niitä on --
Ol' onni mulla verraton.
Ma kotihini soutelen
Ja ilomiellä laulelen
Maan tämän ihanuutta. --
Kun päivä taaskin länteen käy,
Ei pyydyksiä maalla näy.
Ja verratont' on kalastaa --;
Se mielen, sielun puhdistaa,
Tuo luonto lumoava --
Ja kun vaan kulta mulla ois,
Hän keittää sitten kalat vois.
Leivon laulu ja variksen.
Saa kaiho synkkä sydämeen
Ja tuntuu katkeralta,
Kun leivo lähtee matkalleen
Pois Pohjan taivaan alta.
Ja laulupuulle varis jää
Ja laisia sen muita,
Kun muutkin kylmäst' ennättää
Ne, jotk' on sulosuita.
Miss' äsken kukat vihannoi,
Maa onpi siinä musta;
Miss' äsken laulu leivon soi,
Siin' on nyt raakutusta.
Mut lintuhan on variskin!
Se miks' ei laula kanssa,
Niin että sävel sointuisin
Ois silläi laulussansa?
On varis leipähuolissaan,
Ei nousta voi se maasta --
Ja siks' ei siltä laulustaan
Myös poistu mainen saasta.
Vaan leivo liitää siintävään,
Miss' on vaan ihanteita,
Ja niistä punoo sävelmään
Se soinnun-säveleitä.
Viatonta.
(Ystävän kirjeestä).
Siit' aina mua moitit, kunnon veikko,
Kun ajan kysymyksiin puutu en,
Ja minut tuomitset, ett' olen heikko
Ja sanot menneen multa miehuuden.
Näin pauhattuas, vaadit täyttä suuta
Mun elon kurjuudesta huutamaan,
Niin että vihlois lihaa ynnä luuta
Jo saatanankin sitä kuullessaan.
Ja siitä, että aikakaus on musta
Ja turmeltunut läpikotaisin,
Ja vapauskin kärsii ahdistusta,
Kun sidotaan se säännöin solmivin.
Ja siitä myöskin, että turmeltunna
On ihmiskunta, käsket rääkymään
Ja kuolonuneens' ett' on uupununna,
Niin ettei heränne siit' ensinkään.
Voi veikko kulta! Kyllä ilman alla
On tilaa kirkua jos vaikka kuin,
Mut mikään parane ei huutamalla --
Jos huutaisikin vaikka avosuin...
Mun mielen' äänettä on olla myötä
Ja koettaa jos mitä tehdä voin
Ja avuks' olla, miss' on tosityötä
Ja työtä miss' ei melakoida noin.
Mä heikko olen -- enhän sitä kiellä --
Jos ratast' ajan rupeen hoitamaan,
Ja huudoillani oisin ehkä tiellä,
Kun saatetahan sitä liikuntaan --
Siks' aikakauden pyörä vauhdissansa
Se kädest' olkoon ijankaikkisen,
Mun kiitäissään kun vie se mukanansa,
Niin laulan valon voitost' iloiten.
Tuska viel' on rinnassain.
Lamput loistaa, valot välkkää,
Soitto kaikuu kiihkeään.
Hurmattuina nuoret kaikki
Rientää tanssin pyörillään.
Mun vaan piti nurkkaan jäädä,
Riemuhun en mennä voi,
Kuulla, nähdäkään en kärsi --
Pakotus on päässän', oi!
Hetkeks' tanssi taukoaapi,
Nuoret istuu paikoilleen
Kohta uudest' alkaaksensa,
Kattoon ilon nostaakseen.
Silloin vaivastani virkin --
Sen kun impi kuulla saa,
Liitelevän tuulen lailla
Huoneesta hän lehahtaa.
Palaa takaisin hän kohta
Lääkepullo kädessään,
Rusopäinä hohtaa posket,
Silmät luovat säihkyään.
Tippaa tuosta sokerille
Tiputtaa hän kymmenen,
ja sen nauttia mun käski
Sulosuinen hymyten.
Tanssissa jo nuoret taasen
Kiihkeästi karkelee.
Minä ilokseni tunnen,
Että vaiva pakenee.
Kohta pään' on aivan terve,
Lääke tuskan kauas vei,
Suonet sykki niinkuin ennen,
Pakotusta tunnu ei.
Astun tuonne immen luokse
Lääkkehestä kiittämään:
Kättä puristan -- ja sitten
Vierell' istumahan jään.
Ilta kului loppuun asti --
Ja se tuskin huomattiin,
Että nyt jo kaikkialla
Hyvästiä heiteltiin.
Poistuin minäkin. Ja tiellä
Kummastuin ma mennessäin:
Aivan askelt' ottamatta
Seisomass' oon allapäin.
Sydämell' on käsi mulla,
Mut en tiedä laisinkaan,
Milloin siellä tuska moinen
Ruvennut on riehumaan.
Poveani ahdistaapi,
Rinta, luulen, halkeaa --
Tunne katkera ja hellä
Polttavasti pakottaa.
Ah, jo tiedän! Vaiva päästä --
Painunut on sydämeen...
Minkästähden minä äsken
Istuin hänen -- vierelleen!
Siinä seisoin yksin yössä...
"Oi, jos impi tässä ois,
Lääkett' ehkä saada voisin.
Vaiva tääkin menis' pois..."
Niin mä toivoin. Vaan ei siinä
Kukaan kuullut toivettain,
Eikä sittenkään, vaikk' yhä
Tuska viel' on rinnassain...
Kun -- -- silloin!
Kun päiväntähti lännen helmaan nukkuu,
Ja koko luonto uinuu lepohon,
Kun käki armastansa uneen kukkuu,
Ja maa ja taivas rukouksiss' on --
Silloin rinnoillesi vaipuisin,
Silloin suudelmiisi uupuisin!
Kun yöhyt päiväkultaa pakeneepi,
Ja luonto herää horros-unestaan,
Kun aamuvirttä lintu lauleleepi,
Ja taivas sylihinsä sulkee maan --
Silloin rinnoiltasi nousisin,
Silloin suudelmiisi heräisin!
Pois raittiusseurat!
Pois raittiuden seurat, pois
Kavahda niitä, kansa!
Ne tie on harhauskohon
Ja vapauden ansa!
Ja sitä paitse, maassamme
Ei toki paljon juoda...
On turha huutaa hädättä
Ja valhett' ilmituoda.
Näin sanotaan. Ja tottahan
Niin asian on laita,
Sill' eihän haasta "viisahat"
Sanoja turhakkaita. --
Voi kuitenkin! Koht' eiköhän
Kaikk' olle turmiolla...
Ja vaara myöskin tarjona
Lie kirkoll', uskonnolla.
Niin, -- harhauskoonhan se vie.
Kun perustukseksensa
Nuo "raittiit" ottaa raamatun
Ja pohjaks' aatteellensa!
Ja kapakat kun tyhjeneis,
Ois kirkot tulvillansa --
Ja oishan vaarallista tuo...!
Oi, kavahda jo, kansa.
Kun orjuudesta tarkoitus
On ihmisiä auttaa
Ja viinan yöstä vapahtaa
Pois raittiuden kautta,
Niin, vapaudenhan se vaan
On kurjaa sortamista!
Jaa, orjuuttamistahan on,
Kun päästää kahlehista!
Ja eihän meillä juodakaan,
Kuin ilman pikkaraisen,
Niin ettei tunnu oloihin
Se kansan kokonaisen --
Näät: väkijuomiin vuodessa
Vaan menee Suomenmaasta
Miljoonaa kolmekymmentä;
Ei maksa noista haastaa!
Ei meillä juoda paljon, ei --
Vaikk' itkua ja piinaa
Tuo tehtaat monet kymmenet,
Jotk' oltta keittää, viinaa
Ja levittävät myrkkyä
Ja suurta turmelusta
Ja hirmulaavan tavalla
Ne luovat kirousta.
Mon' isä juopi rahansa
Ja ryysyt viimeisensä
Ja kurjuuden ja puuttehen
Vie kotiin perheellensä.
Ja moni äiti kapakkaan
Voi lasten leivän kantaa,
Ja lapset viinaan vanhempain
Taas vaivannäöt antaa.
Ken mittaa onnettuuden sen,
jon väkijuomat tuottaa,
Ken lukea vois kyyneleet,
jotk' eivät juokse suotta!
Niin, -- lue synnit, hirmutyöt
Ja murhat, tappelukset
Ja kaikki vaivat, ahdingot
Ja tuskat, huokaukset...!
Ei meillä juoda paljon, ei --
Vaikk' onkin ahteissansa
Maan linnat viinan-uhreja
Ja hulluinhuoneet kanssa!
Ja kansan sydänjuuria
Jo vaikka mätä vaivaa,
Sen terveit' elonvoimia
Jo murhatoukka kaivaa...
Pois raittiuden seurat, pois
Kavahda niitä kansa!
Ne tie on harhauskohon
Ja vapauden ansa!
Ja sitä paitse, maassamme
Ei toki paljon juoda...
On turha huutaa hädättä
Ja valhett' ilmituoda.
Pois lapsellisuus.
Jos vaan se luvallista oisi,
Niin kateiseksi tulla voisi
Tuost', että joka kassapään
Saa itseens' Arnold mieltymään.
Kun milloin riikinkukonlaisna
Ja kepsutellen keikarmaisna
Hän seurapiiriin astahtaa,
Niin naiset oikein vavahtaa...
Sitt' iltaa pitkin tekee tuota:
Luo toisen käypi yhden luota --
Ja kaikki hälle hymyää...
Kuink' onkaan ihmeellistä tää!
Ei peljätä -- no, onhan kumma
Vaikk' onkin suurenläntä summa
Jo velkaa hällä kuormanaan.
Mi kasvaa kasvamistaan vaan.
Ei puheessakaan syvää mieltä
Häll' ole, eikä kaunokieltä --
Niin, aivan arkipäiväiset
On miettehet ja lausehet.
Mut mistäs syystä kaikki naiset
Noin ovat häntä suosivaiset?
No, suvultaan hän aatel' on --
Ja tuo on vietti verraton!
Vie hiisi! Minäkään en miksi
Myös ole tullut aateliksi?
Noin kaikki sitten avoinn' ois...
Hs, vaiti! Lapsellisuus pois!
Ne uinuivat onnestaan.
Jotta viran saisi
Hyvin sukkelaan,
Käy hän ahkerasti
Taasen lukemaan.
Posket ennestänsä
On jo kalpeat,
Alas hartiatkin
Hieman painuvat.
Mut kun jalo maali
Häll' on edessään,
Yhtäkään ei tahdo
Säästää itseään.
Sananpalveljaksi
Tulla mielens' on --
Aatos tuo jo saattaa
Hänet intohon.
Loppututkinnoihin
Valmistaiksen hän:
Kiirettä siks' onkin
Entist' enemmän.
Hetkiseksi siinä
Eroo kirjastaan,
Päänsä kättä vasten
Rupee istumaan.
Hänen mielellensä
Juohtuu impynen,
Jolleka hän vannoi
Lemmen ikuisen.
Tunne autuainen
Hänet valtoaa,
Kun tuo sulokuva
Eteen lehahtaa.
Sydän lämpiääpi,
Mieli auvostuu,
Muoto kirkastuvi,
Hymyääpi suu.
Kauas ajatukset
Häntä kiidättää:
On jo elävinään
Perhe-elämää.
Kaikk' on onnellista,
Kaikk' on rauhaisaa.
Häntä rakastetaan
Ja hän rakastaa.
"Pienet" kasvatetaan
Herran pelkohon,
Joss' on vanhempainkin
Turva verraton.
Monen monta kuvaa
Ihanaista niin
Hälle sielun-silmim
Tulee näkyviin.
Onnen päiväpaiste
Poskiin heijastaa -- --
Lempi, usko, toivo
Niistä kajastaa.
Kauan noin hän siinä
Uinuu onnestaan,
Kunnes uudellensa
Käy taas lukemaan.
* * *
Immyt uneksittu
Istuu kotonaan,
Tuskallinen hällä
Hohde poskillaan.
"Giftas"-kirjan juuri
On hän päättänyt,
Vuoro Zolan päästä
Esille on nyt.
Aikakauden tauti
Häntä ahdistaa.
Kyllästys jo kaikkeen
Mieltä karvastaa.
Tuota kärsiessään
Tarkkaa pukuaan.
Otsaan kiharoita
Laittaa kutristaan.
Siinä myöskin muistaa
Miehen armahan,
Jolle kerran kuiski:
"Sua rakastan".
Inhoa hän tuntee
Siitä mielessään,
Papiksi kun tulla
Aikomus on tään.
Kirkko, yhteiskunta
Nuo on kauhistus,
Hälle kaiken kaikki
On vaan -- vapaus.
Vihkitoimitukset,
Muutkin semmoiset
Hänen mielestänsä
Ovat turhuudet.
Elinkeinon tähden
Käy hän miehelään,
Jott' ois tilaisuutta
Ajaa mietteitään.
Toivoo, kun hän joutuu
Kerran naimiseen,
Aatteet yhdenlaiset
Saa hän miehelleen.
Aavistuksin katsoo
Aikaan tulevaan,
Miettii, paitse muuta,
Uutta kotiaan.
Kauan sillä lailla
Uinuu onnestaan,
Zolata hän sitten
Ryhtyy lukemaan...
Kaksi kahdesti.
Kaksi tuossa haravoipi
Lammin rantamalla.
Päivä loisti. Leivon soipi
Laulu taivahalla.
Olevan kuin leikkinänsä
Työ se näytti näillä,
Riemu heill' on silmissänsä,
Nuoruus poskipäillä.
Poika oli pulskeainen,
Niinkuin soria kuusi,
Tyttö niinkuin tuoksuvainen
Nurmen kukka uusi.
Poika tytön toisinansa
Kätki karhon alle,
Väliin itse puolestansa
Piitti pakoisalle.
Tuntematon murheen musta
Heille oli haamu:
Toivon myötäns' aavistusta
Ilta toi ja aamu.
Nauru, laulu vuoroitellen
Kajahteli siellä --
Luonto, linnut, oivallellen
Tään, ol' ilomiellä.
* * *
Samat kaksi haravoipi
Lammin rantamalla.
Päivä loistaa. Leivon soipi
Laulu taivahalla.
Työssään heidän kauttaaltansa
Näkyi ahkeruutta,
Piirteet heidän poskillansa
Hohti vakavuutta.
Mies hän nyt on näöltänsä
Noin jo vanhanläntä,
Nainen hänen vierellänsä
Nuoremp' ehkä häntä.
Poiss' on leikit. Ainoasti
Joskus seisoessa
Suunsa heidän nauravasti
Hymyy haastellessa.
Murhe näyttää poskipäihin
Tehneen uurteitansa,
Mutta tunnon-rauha näihin
Kuvastuupi kanssa.
Kohoo heidän miettehensä
Paikallisuudesta:
Rukouksin sydämensä
Nousee maallisesta.
Ikiautuus heijastellen
Kohtaa heitä siellä --
Luonto, linnut, oivallellen
Tään, on ilomiellä.
Kerta.
Kun paimen laumojansa
Keväällä kaitselee,
Se niille huiluansa
Sulosti soittelee --
Ei huolta pienoisinta
Sen lauluss' olekaan;
Mut minun koidon rinta
Soi yhä suruissaan.
Tuon peipon aamusella
On virsi riemuisaa
Ja iltaloistehella
Viel' yhtä sointuvaa.
On sävel iloisinta
Ja raikast' aina vaan;
Mut minun koidon rinta
Soi yhä suruissaan.
Vaan kerta vielä tästä
Maast' irti henki saa,
Kun Luoja elämästä
Sen luokseen johdattaa --
Minunkin koidon rinta
Se sitten riemahtaa
Ja virttä auvoisinta
Voin miekin laulahtaa...
Kaihoisena hetkenä.
Mik' ihme mahtanee siin' olla,
Ett' aina joskus inehmolla
Rinnass' aavistamaton
Tuska on?
Ja mieli käypi suruiseksi,
Vaikk'ei se siihen syytä keksi...
Harvaan sydän, minkä yö
Täyttää, lyö.
Noin vanhat sanoo, että silloin,
Kun tunnetta on mointa milloin,
Herra pyrkii sydämeen
Ihmisen.
Ah, niin jos lie, oi Luoja suuri,
Tuo hetki mulle suo nyt juuri!
Anna myös mun tahtos tää
Ymmärtää!
Laulajaiset.
Pois hän kaupungista lähti
Hurmattuaan poikaset,
Loistettuaan kuni tähti,
Vallattuaan sydämet.
Nuorta miestä oli monta,
jotka tunsi rinnassaan
Liekkimistä rauhatonta,
Syttynyttä hehkumaan.
Tuntehensa impyelle
Tahtovat he laulahtaa:
Lauluretkell' yölliselle
Nyt he tuossa kiiruhtaa.
"Tähti kirkas" kajahtanpi,
"Nuku armas" sointuen,
Säveleitä kuljettaapi
Tuuli kaukaisuutehen.
Ihme kumma, kun ei tulta
Ilmestykään akkunaan...
Tokkohan tuo impi kulta
Herää unest' ollenkaan?
Ja nyt laulu kiihoitusta,
Uutta voimaakin jo saa:
Toivo, epätoivo musta
Säveleistä tulvoaa.
Vaiti! On kuin akkunassa
Narahtaisi saranat...
Hiljaa yössä sankeassa
Laulajat nyt seisovat.
"Lakatkaatte luikkamasta"
Naisen ääni kuiskuttaa --
"Muutoin uneen päässyt vasta
Sairas lapsi havahtaa."
"Ken on siellä kuiskamassa?
Leski Lassi Miettisen."
"Eikös täällä asumassa
Ole neiti Nieminen?"
"Yläpytingissä tuolla
Kuului kyllä asuneen,
Mutta lähti iltapuolla
Hän jo kotimatkalleen.
Sairaan lapsoseni kanssa
Minä tässä asustan...
Ah, hän heräs' unestansa
Tähden teidän luikannan..."
Elämän alalta.
Metsätietä yksinänsä
Kiertäväistä käypi mies.
Miks' hän noin on näöltänsä
Miettiväisnä? Kenpä ties
Aattelevi uutta tupaa,
Jot' on ai'e rakentaa,
Elämäänsä siinä hupaa,
Kun sen valmihiksi saa.
Asteleepi. Vihdoin saapi
Kunnahalle kuusiston,
Käännäiksen ja katsahtaapi.
Riemu silmissänsä on,
Kun nyt näkee sulaneena
Lammin läikkyvänä taas,
Kaskensakin kuivaneena,
Jonka viime vuonna kaas.
Työhön kävi, kirvehellä
Kolhintahan honkien,
Jotka aimo ryskehellä
Kaatuivatkin sortuen.
Ja kun viikon päättämällä
Lauantaki tullut on,
Silloin tuvan hirret hällä
Kaadetut on kumohon.
Kuluu kaksi, kolme kuuta.
Tupa, muutkin huonehet
Valmisna on -- niille suuta
Loiskuellen lainoset
Tarjoaapi lammin, minkä
Rantamalla sijaitsee
Uudispaikka, jota pinta
Veden kirkas katselee.
Iloisesti loimumalla
Uuni palaa pirttisen,
Pöydän päässä istualla
Syvimmästi miettien
Miesi aivan yksinänsä
Uudessa on kodissaan,
Vasten kättä nojaa päänsä
On kuin oisi unissaan.
Kun on hiili viimeinenkin
Tuhkahansa painunut,
Nousi hän ja peltisenki
Kun on kiinni laittanut,
Lähti ulos peltomaita
Alkamiaan katsomaan,
Sekä onko vankka aita
Kylvetyssä palossaan.
Kului kesä. Laululauma
Pohjolast' on paennut,
Pelloill' on jo pieles, auma,
Syksyn sade alkanut --
Uudispaikalla nyt häitä
Viettämähän aljetaan,
Koko vuorokausi näitä
Karkeloiden jatketaan.
Vuodet vieri. Pelto-sarja
Laajentuupi leveten,
Lisääntyvi riista, karja
Kasvaa yhä eneten --
Mies ja vaimo, Luojahansa
Luottaen, töiss' onnistuu,
Lapset heidän toivonansa
Vahvistuen vaurastuu.
Vieri vuodet, vaihtuessa
Surun, ilon. Mutta nyt
Voimiensa haihtuessa
Vanhuspar' ei kyennyt
Mihinkähän, sillä heille
Elon ilta purppuroi,
Vaivoistansa uupuneille
Haudan rauha levon soi.
Oi sen elämätä! kellä
Usko onpi Herrahan
Horjumaton, sekä hellä
Avoin syli armahan
Oman lieden lämpimässä --
Ja kun kuolo kohtoaa,
Sijan suopi pehmeässä
Povessansa isänmaa.
Eljaksen erehdys.
Mahdollista että näin --
Taikka jotain sinnepäin --
Kuvia noit' ostaissaan
Kljaksell' ol' aatteinaan:
Kuvia kun huoneessain
Mull' on "suurten miesten" vain
Voidaan luulla kukaties:
Itse myös oon suuri mies.
Rahoilla nyt omikseen
Kuvat Platon, Sokrateen
Vei hän sekä Lutherin,
Snellman'in ja Lönnrotin.
Kuvain ostoon moinen syy
Jos vaan oli, erehtyy
Eljas siinä luulossaan
Suureks' hänt' ett' arvellaan.
Hänen huoneessaan kun on,
Kuvat saavat huomion --
Mut hän pieneks' itse jää,
Ett'ei kukaan häntä nää!
Iltalaulelma.
Yöhyt hentohunnullansa
Seudun verhoaa.
Tähti korkeudestansa
Maahan katsahtaa.
Lintu nukkuu. Rauhan saapi
Raivoava luontokin.
Nuku, immyt, sinäkin!
Laululla sun vienoisella
Uneen uuvutan,
Sävelellä hienoisella
Yötä toivotan
Hyvää: uinu autuaasti,
Kuva viattomuuden,
Unettaren polvellen!
Unelmissas' ihaninta
Haaveksios vaan,
Rakkautta puhtahinta --
Nyt et ole maan:
Lemmen-enkel' siivillänsä
Taivahasen viepi sun --
Viethän muassasi mun!
Yöhyt hentohunnullansa
Seudun verhoaa.
Tähti korkeudestansa
Maahan katsahtaa.
Lintu nukkuu. Rauhan saapi
Raivoava luontokin.
Nuku, immyt, sinäkin!
Kun luulin näkeväni tiedemiehen.
Eihän muut, kuin tiedemiehet, istu tuolla lailla,
Kun he ovat mietteissänsä aattehien mailla.
Tuoltakin, mä luulen, tuossa yksin istuvalta
Voisi huomaamatta viedä, vaikka penkin alta.
Aivan on, kuin katseleisi vanhaa pyhimystä
Taikka kuvaa, joss' ei ole elon-värähdystä.
Harmaa parta hajallansa leikkii tuulen kanssa,
Mutta itse mies on kuni patsas paikallansa.
Mahtaa jokin suuri aate olla päättymässä,
Muuten ei hän asennossa noin ois miettivässä.
Taivas tiesi, minkälaisen ihmeen saanee kuulla
Kohta taasen kerrottavan tuhannella suulla.
Enpä malta! Lähemmäksi haluni on tulla,
Näkemähän tiedemiestä mieli hehkuu mulla.
Pyhält' oikein ilmapiiri tuntua jo alkaa,
Tuskin askelt' ottamahan muuttaa tohdin jalkaa...
Hiljaa hiipimällä kuljen, hyvin varovasti,
Eipä käyntin' edes kuulu omiin korviin asti...
Kas, kas, kuinka päänsä painuu alas rinnoillensa --
Varmaankin hän ratkaisuhun saatti aattehensa...
Kerran toki tiedemiestä katsella nyt saapi,
Kuinka henkimaailmoissa siinä vaeltaapi...
Edessään jo seison. Mitä? Oonko oikeassa?
Suutar' Oittinenhan tässä onkin -- torkkumassa...
Suudelma ja korvapuusti.
Kaikk' ihaelmasanoissa
Kiittää suudelmaa,
Tuot' yhtymystä salaista,
Minkä syömmet saa.
Vaan minä korvapuustia
Kiitän ylistän --
Ja oikeinpa sen "muistia"
Laulaa helistän...
Näät suudelmassa huulelta
Sydämehen voi
Myös vierrä myrkky, turmella
Sen se syöpä koi.
Mut niinkuin myrskyn jälestä
Päivä paistahtaa,
Niin korvapuustin perästä
Rauha ruskoittaa.
Kesä-iltana.
Lännen kulta-purppurahan
Aurinkoinen alenee,
Tuonne vuoren kukkulahan
Kultiansa valelee,
Sääsket survoo, tuulen henki
Kukkasia suutelee,
Lempeänsä peipponenki
Armaallensa laulelee.
Riemuako tuota vainen
Ihannellen imehtii
Puistikossa nuori nainen,
Jonka silmä sädehtii
Lempeyttä, puhtautta,
Jaloutta sydämen?
Tuota imehtiikö, mutta
Kuink' on laita neitisen?
Mik' on hällä? Sulhoansa
Mahtaneeko surra nyt?
Muisteleeko kultoansa?
Ehkä on se pettänyt?
Vienot huulet hymyllänsä
Eivät imarrusta jaa,
Päänsä vaipuu, sydäntänsä --
Kuin hän mielis' kuulostaa.
Mitä sanoi sydämensä!
Poskelt' immen hajoittaa
Huoli kaihopeittehensä,
Ja jo pääkin kohoaa:
Silm' on kirkas, otsa kanssa --
Ilons' on hän saanut, oi!
Nyt jo hänen poskiansa
Toivon ruso ihanoi.
Toivo hänen poskillansa
Kirkkahana heijastaa.
Mutta hänen sivultansa
Pensaasta ken puikahtaa?
Nuorukainen sieltä tuli.
Katseen impyeen se loi --
Silmä silmähän nyt suli,
Syömmet lemmen tulta joi.
Tuotako se impi vuotti? --
Niinpä niinkin. Nuori mies
Sulhons' on. Se ilon tuotti,
Kun sen tulon sydän ties.
Armahasti rinnatusten
Rakastuneet katselee:
Sielunsa ne kilvatusten
Sanatonna haastelee.
Ja kun iltasuutelolla
Tuikki tuuli kukkasiin,
Lintu lauloi laulelolla
Poikiansa nukuksiin;
Ja kun aurinkoinen lähti
Lännen kultapurppuraan,
Kahden nuoren lemmen tähti
Katsoi sulosuudelmaan.
Löyhkän-ajajat.
Päiväntähti vaipuvainen
Läntistaivon purppuroi,
Iltakello kaikuvainen
Kotiin heinämiehet soi.
Naurusuina, ilomiellä
Astuskelivat he nyt,
Jotkut lauloivatkin vielä:
"Vaiv' on päivän päättynyt."
Kun he pellon päähän saapi:
"Herra, tuli irti on!"
Yksi, toinen huudahtaapi --
Huuto kävi ponneton.
Viikattehet, haravansa
Tien he jätti vierustaan,
Kiiruhusti kotiansa
Kaikki läksi juoksemaan.
Huudon kuullut kotijoukko
Säikähtäen ulos käy:
Katseltihin joka loukko -- --
Mutta eipä tulta näy.
Heinämiehetkin jo kanssa
Ällistyen seisahtuu,
Hengähtävät juoksustansa,
Ammottavat auki suu.
Eivät hekään näe tulta,
Huomasivat, että vaan --
Lasin ruudut illan kulta
Maalas' punapurppuraan.
Pirttihin he uupuneina
Kävi atrioitsemaan,
Söivät paljon suuttuneina
Löyhkän-ajamisestaan.
Silmänkääntäjä.
J:n kaupunkihin tuli mies,
Jost' eeltäpäin jo maine ties:
Hän konsti-niekka suuri on
Ja taidossansa verraton.
Sitt' ohjelmansa jakoi hän,
Miss' ilmi antoi näytelmän.
Sen viimis-osa kumm' on niin:
Hän lupaa mennä puteliin.
On ihme tuo, niin kerrotaan
Ja näytäntöä varrotaan --
Ja ovet kun ne avataan,
Niin väkeä on tulvanaan.
Hän alkaa. Syöpi tappuraa,
Mut tulta suustans' ammentaa
Ja monta muuta toimittaa
Ja suosiota saavuttaa...
Kun tuli näytös viimeinen,
Niin katsojainsa puolehen
Hän kääntyvi nyt pyörähtäin
Ja heille sitten virkkoi näin:
"En ole etsimälläkään
Täält' onnistunut löytämään
Mä pulloa, mi kookas ois,
Sen sisään että mennä vois."
"Ja siks' en tällä kertaa saa
Teit' ihmehellä naurattaa,
Sit' anteheksi pyytäen
Mä sanon nöyrän kiitoksen."
Tuo muutamia hauskuuttaa,
Mut toiset vihaan tupsahtaa,
Kun "konstiniekka" rahat vei --
Vaan putelihin mennyt ei!
SUORASANAISIA KOKEITA
Kuinka tulin kansallismieliseksi.
En enää ollut -- niin kertoi tuo hyvä kappalaisemme, joka toissa
talvena pitäjästämme muutti -- mikään "keltanokka", sillä olin jo
loistavalla tavalla suorittanut pari ainetta kandidati-tutkintoa varten
ja ryhdyin innolla tutkimaan kolmatta. Minä olin aivan kuin tieteisin
sulanut ja tieteet olivat sulaneet minuun. Henkisten silmieni edessä
heijasti laakeriseppele, jonka minä tahdoin itselleni saavuttaa ensiksi
ja sitten kiivetä tieteitten korkeimmalle kukkulalle, sukeltautua
sieltä niiden salaisimpaan syvyyteen uusia ihmeitä kätköksistään
ilmituomaan ja taasen kohota korkeimmalle kukkulalle saaliitteni kanssa
takaisin. Semmoista minun sisällinen ihmiseni uneksui ja semmoista
tahdoin minä todellakin aikaan-saada.
Näissä itselleni niin suloisissa tulevaisuuden unelmissa ollessani sain
parhaalta ystävältäni koko yliopistossa, provasti ------n'in pojalta,
kandidati Yrjöltä kirjeen, jossa hän mitä veljellisimmästi pyysi minua
tulemaan kesäksi kotiinsa, rauhallisessa pappilassa hiljaista maaelämää
viettämään, lisäten vielä, että minulle siellä tulisi avaantumaan aivan
uusi maailma. Minua ei oikeastaan haluttanut maalle, sillä erään
jouluajan olin muutamia vuosia sitten ollut vanhan tätini luona maalla
ja oli minulla silloin siellä, pääkaupungissa syntyneellä ja
kasvaneella, oikein katkeran ikävä, kun tätini oli jo vanha ja
paikkakunta sivistyneistä säätyluokista köyhä, joten mitään seuraelämää
ei ollut tarjolla. Tämä oli minulla tuoreessa muistossa ja minä löin
ajatuksissani arpaa, lähtisinkö maalle vai en. Mutta tuo ystäväni
veljellinen kirje, hänen puheensa uudesta maailmasta ja tieto siitä,
että hänen isänsä oli syvästi oppinut mies, jonka kanssa voisi
oppineita keskusteluja pitää, pääsivät vihdoin voitolle, niin että minä
kiitin kutsumisesta, lupasin käyttää sitä hyväkseni ja lähteä matkalle
mitä pikaisimmassa tulevaisuudessa.
Eräänä aamuna minä istahdin höyryhevon rattaille, lähtien läheisimpieni
onnentoivotusten seuraamana mennä kiitämään ystäväni kotiin. Niin kauan
kuin rautatietä kesti, oli matka minusta hauskaa, mutta se loppui pian
ja nyt minun täytyi istua kyytirattaille, sillä olin päättänyt
matkustaa maitse, vaikka yhden osan olisin voinut laivatietäkin kulkea.
Mistä ihmeestä lienenkään tämän päätöksen päähäni saanut, sitä en
ollenkaan osaa sanoa. Mutta että minä matkustaessani kaduin tätä
päätöstäni, sitä eivät ainoastaan ajatukseni sanoneet, vaan myöskin yhä
kipeämmäksi käyvä ruumiini antoi siitä tuntuvia todistuksia. Ilmakin
oli vaivaavan kuuma, päivä paahtoi polttavasti. Pitkään aikaan ei ollut
satanut, joten tuo kuivettunut hieno maantien hiekka pyörien liikkeestä
irtaantui, tunkeutui silmiin, suuhun ja sieramiin, niin että siihen
tahtoi tukehtua. Olin ikäni kuullut kehuttavan ilman raittiutta ja
elämän vapautta ja mukavuutta maalla, mutta pölyn ja tuhkan nieleminen
sekä kyytirattaiden epähauskat tärähdykset antoivat minulle asiasta
aivan päinvastaisen käsityksen, ja nuo ihmiset sitten! Ne näyttivät
minusta niin raa'oilta, niin likaisilta, niin tuhmilta, että minua
oikein iljetti. Kun minä joskus kyyditsijöille, jotka sattuivat
kysymään jotakin tähdistä y.m., aloin näitä seikkoja perinpohjaisesti
uusimpain tutkimusten ja tieteellisten päätelmäin mukaan selittää, sain
vaan kuulla jonkun "yhyh"-sanan ja kiukukseni nähdä, miten kuulijani
rupesi haukoittelemaan sekä rauhallisesti -- nukkui, jolloin aina
täytyi niitä hevosta ajamaan herättää. Sen jälkeen ne tavallisesti
sitten pahalta kuuluvalla sävelmällä alkoivat laulaa höristä. Minun
ennestäänkin kylliksi suuri vihani kansallismielisiä kohtaan kasvoi
kaikista tämmöisistä yhä suuremmaksi ja minä ihmettelin heidän
mielettömyyttään, kun ovat ruvenneet noille mokomille tuhmille
olennoille vaatimaan kouluja sekä oikeuksia sivistymättömälle raa'an
kansan kielelle, jota minä tosin osasin -- äitini oli sitä minulle
lapsesta pitäen opettanut -- mutta jota minä en voinut rakastaa.
Näin ikävissä suhteissa pari päivää ajaa kariteltuani -- sillä ajalla
monen monta kertaa manattuani koko lähtöäni -- pääsin viimeinkin toisen
päivän myöhäisellä illalla matkani päähän. Täällä kohtasi minua
Yrjö-ystäväni puolelta mitä lämpimin vastaan-otto ja vieraan-varaisuus,
joilla hän koetti matkan vaivojani poistaa. Mutta minussa ei ollut
minkään nauttijaa, eikä vastaajaa Yrjön monellaisiin kysymyksiin
pääkaupungin elämästä, josta hän aikaisin keväällä, kandidati-tutkinnon
suoritettuaan, läksi pois, sillä niin olin sekä ruumiillisesti että
henkisesti uupunut. Erittäin kiitollinen olin, kun Yrjö johdatti minut
makuuhuoneesen, jossa kiireen kautta heittäysin vuoteelle. Mutta mitäpä
minun makaamisestani tuli! Unissanikin olin, näet, olevinani
kyytirattailla, joiden tärähdyksiä olin tuntevinani. Tuon tuostakin
minä heräsin. Lopulta kumminkin vaivuin makeaan uneen ja rupesin nyt,
tapani mukaan, näkemään unta laakeri-seppeleestä. Minä olin jo
pääsevinäni tieteitten korkeimmalle kukkulalle, kaikki oli niin
valoisaa, mutta silloin lähestyi minua rusoposkinen, hymyilevä nainen,
joka ojensi minulle kättänsä. En voinut olla kättäni pistämättä hänen
käteensä ja nyt hän lähti minua kuljettamaan outoja, kummallisia
matkustuksia, joilla käsittämättömiä vaiheita kohtasin, sitten hän
yht'äkkiä irroitti kätensä, minä tunsin putoavani -- ja säikähtyneenä
heräsin, jolloin tapasin itseni epämukavassa asemassa nukkumassa, pää
sängyn laidalta alaspäin riippumassa.
Olikin jo aamu, kaunis kesä-aamu. Minä nousin ylös, tunsin itseni
virkeämmäksi ja menin katsomaan kelloani pöydältä. Se oli jo yli 7.
Varmaan lienee liikkeeni kuulunut viereisiin huoneisin, koska Yrjö
astui huoneesen, toivotti iloisella tervehdyksellä "hyvää huomenta",
tiedusti miten olin saanut nukkua ja kertoi jo olleensa kalastamassa
sekä saaneensa runsaanlaisen saaliin. Hän kehui kalastusretkiä hyvin
hauskoiksi, sanoen lisäksi, että me tulemme niitä yhtenään tekemään.
Samassa tuli palvelijakin aamukahvia tuoden. Pian istuimme pöydän
ääressä höyryävät kupit kädessä. Pitkiin aikoihin ei tämä herkku ollut
minusta maistunut niin hyvältä. Sen jälkeen pyysi Yrjö minua lähtemään
uimalla puhdistamaan itsestäni matkatomuja. Kun minä aijoin ottaa
matkalaukkua mukanani rantaan, käski Yrjö vaan valitsemaan ne vaatteet,
jotka tahtoisin ylleni pukea, ja asettamaan ne pöydälle, josta
palvelija ne kyllä toisi. Tämän tehtyä lähdimme ahkerasti puhellen
astumaan puutarhan luikertavia käytäviä myöten rantaan.
Ah, miten hauskalta tuntuu päästä vesilintuna kirkkaasen veteen
pulaelemaan -- se todellakin tuntuu hauskalta, etenkin kun on
saanut pitkän matkan ajaa täryyttää toinen toistaan huonommilla
kyytirattailla. Minäkin tunsin veden, työn jälkeen parhaimman lääkkeen
koko maailmassa, virkistävän vaikutuksen ruumiini jok'ainoassa
elimessä, kun, kylliksi vettä vellottuamme, olin pukeutunut
pääkaupungissa teettämiini uusimuotisampiin vaatteisin, jotka palvelija
oli uimahuoneesen tuonut. Tosin yksi ja toinen hellä paikka
ruumiissani ilmoitti, että matkan muistoja oli vielä jäljellä, mutta
ylimalkaan olin suuressa määrässä virkistynyt ja raitistunut.
Mielihyväkseni minä tätä tunsin ja mielihyväkseni näin vaatteitteni
sopivan vartalolleni ikäänkuin olisivat olleet valetut. Vaan naamani --
se antoi minulle harmia. Sen oli päivä paahtanut mielestäni
niin mustaksi, ett'en tahtonut uskaltaa kuvastimeen katsoa.
Tyytymättömyyteni tästä ilmoitin Yrjölle, joka ilahutti minua sillä,
että kesäinen päivettyminen lähtee pois muutamassa päivässä ja että
naama tulee sitten "ehommaksi entistänsä". Muutoin hän sanoi vielä,
että päivettyminen näin maalla ei olekaan mikään niin vaarallinen asia
kuin pääkaupungissa. Lähdimme sitten kävelemään kartanolle, katsellen
pappilan komeita rakennuksia ja ihaillen hienolla aistilla somistettua
puutarhaa, josta selvästi näki, että talossa oli kauneuden aisti
kehittynyt. Keskustellessamme pääkaupungin hupaisuuksista ja sen meille
yhteisistä monista muistoista satuimme seisahtumaan. Silloin minä aloin
tarkastaa paikkakunnan luontoa ja maisemia, jotka kesäisessä
juhlapuvussaan avaantuivat eteen.
Monta on maassamme luonnon kauneudesta kehuttua paikkakuntaa, mutta ei
tämäkään mielestäni ollut yhdestäkään niistä jäljellä. Tuo jotenkin
laaja järvi tuossa ruohoisine rantoineen, sen ympäristöllä siellä
täällä kohoavat honkametsäiset kukkulat ja niiden välissä olevat
laaksot ja notkelmat lentoineen tekivät taulun, jota kylläkin saattoi
katsella. Muutamalla niemekkeellä seisoi kirkko, kohottaen välkkyvää
ristiään huumaavaan korkeuteen. Muutoin näkyi rehottavia viljelysmaita,
joku uhkea, puiston ympäröimä herraskartano ja useita talonpoikain
taloja, joista monikin oli puutarhalla ja eri pytingillä varustettu.
Kaikkialla näkyi hyvä toimeentulo ja varallisuus. Yhä enentyneellä
mieltymyksellä olisin katsellut kaikkia näitä, mutta Yrjö kiirehti
minua joutumaan tutustumaan kotiperheensä kanssa, jota en vielä ollut
saanut kunniaa yhtään henkilöä tavata. Pihamaalla oli 4 noin 8-15
ikävuoden välillä olevaa lasta ja eräs siistiin kansallispukuun puettu
täysikasvuinen nainen, jonka Yrjö esitti sisarekseen ja ja ne lapset
pienimmiksi siskoikseen. Tämä Yrjön sisar, Laura, viehättävä,
solakkavartaloinen neiti, toivotti minua tervetulleeksi. Ainoastaan
yksinkertaisella kohteliaisuudenosoituksella tein hänelle tervehdykseni
ja lausuin kiitokseni, sillä mieleeni juolahti viime öinen uneni, joka
pani minun heti ajattelemaan: "tuo nainenkos se minua muka kuljettaisi?
Mutta eläpäs nykäse!" Sitten menimme loistavasti, varallisuutta
todistavalla tavalla sisustettuun saliin, jossa Yrjö teki minut tutuksi
vanhempainsa kanssa, jotka sanoivat minua tuhannesti tervetulleeksi.
Kohta saimme kutsut aamiaiselle ruokasaliin, jossa, kun ensin oli
vieläkin muutamia esityksiä tapahtunut ja provasti siunauksen lukenut,
istuimme kukin paikallamme, Yrjö ja minä vierekkäin. Meidän oikealla
puolella, pöydän päässä, istui provasti. Hän oli ijältään alun
kuudennellakymmenellä, hopeahiuksinen, terve ja ryhdikäs vanhus, jonka
jo paljas ulkomuoto herätti kunnioitusta ja osoitti vakavuutta,
miehuutta ja kuntoa: Hänen vierellään istui hänen rouvansa
vaatimattoman näköisenä, lempeänä, todellisen rakastavan puolison ja
äidin kuvana. Rouvan rinnalla oli hänen sisarensa, jolla oli paljon
kertomista entisestä olostaan pääkaupungissa ja tanssiaisista siellä,
joissa hän kehui olleensa kaikkein "silmän teränä". Nyt oli hän 40-50
ikävuotensa vaiheilla. Hänen vierelleen oli asettunut Laura, tuo 18
vuotias viehättävä nainen, johon en malttanut tuon tuostakin olla
luomatta varovaista silmäilyä. Sitten seurasi koko joukko perheen
nuorempia jäseniä, terveitä, punaposkisia ihmistaimia kumpaakin
sukupuolta.
Erinomaisen hyvällä ma'ulla nautin maistuvia ruokia, mutta yhä enemmän
pakoitti rouva minua nauttimaan. "Ottakaa, olkaa hyvä", sanoi hän vähän
ajan perästä. Ja vaikka kuinka olisin koettanut hänen pyyntöänsä
täyttää, ei kumminkaan hänen hyväntahtoisuutensa näyttänyt tulevan
tyydytetyksi; moneen kertaan lausuttua vakuutustani, että jo olin
syönyt kyllikseni, ei hän tahtonut millään tavalla uskoa. Ihmeellisen
hyvänluontoisia ovat nuo pappien rouvat, ajattelin itsekseni! --
Monilajisen ruoan höysteenä oli vilkasta, vaihettelevaa puhetta. Mutta
ihmeekseni puhekielenä käytettiin vaan pelkkää suomea, kuten Yrjö oli
sanonutkin. Mielelläni olisin puhunut ruotsia, jota en kumminkaan
voinut tehdä kunnioitukseni vuoksi provastia kohtaan, joka myöskin
haastoi ainoastaan suomea. Hän oli oikein innostunut kansallisen asian
puolustaja ja lausui tyyniä, mutta tosia ja miehekkäitä sanoja
vastapuolueesta ja sen taistelutavasta, joka siihenkin aikaan
kummastutti maltillisimpiakin. Se ei tehnyt minulle hyvää, vaan eipä
auttanut muu kuin kuunnella, sillä tunsin hänen jok'ainoan sanansa
lähtevän syvästä vakuutuksesta, jota en yksinäni luullut voivani
vastustaa. Aamiaispöydästä noustuamme, käskettiin minun heittämään pois
kaikki vierastelemiset ja olemaan aivan perheen jäsenenä. Ja niin minä
olinkin, sillä hyvin pian tulin jokaisen kanssa likeisimpään
ystävyyteen, tuttavuuteen. Aika kului päivä päivältä hupaisemmasti ja
minä tunsin rupeavani viihtymään tässä herttaisessa perheessä.
Provastin kanssa keskustelimme tuon tuostakin tieteistä, joissa hänen
laveita tietojansa en voinut kyllin ihmetellä. Hänen suuresta
kirjastostaan löysin monta arvokasta teosta, joita olisin tahtonut
tutkia, mutta Yrjö ei antanut minun niihin vajota. Kaikilla
mahdollisilla keinoilla koetti hän minun suurta lukuhaluani saada
kesä-ajaksi vähentymään, kuljettaen minua kalastamassa ja jos jossakin.
Minä en voinut häntä vastustaa, sillä me olimme tosiystävät kaikessa
muussa paitsi kieli-asiassa -- siinäkin vaan siihen määrään, että
ystävyytemme pysyi yhä ennallaan, vaikkapa toisistaan eroavien
mielipiteittemme johdosta joskus kiistelimmekin.
Seuraavana sunnuntaina olin kirkossa kuulemassa provastin voimakasta ja
valtaavasti vaikuttavaa saarnaa. -- Iltapäiväksi oli pappilaan kutsuttu
vieraita, joita kello 5:ltä alkoi tulemistaan tulla. Mielikseni
huomasin paikkakunnalla olevan vallasväkeä paljon. Mutta ei ainoastaan
niitä, vaan myöskin talonpoikia tuli pappilaan perheineen, joita
kaikkia otettiin yhtäläisellä lämpimyydellä vastaan. Avarat huoneet
olivat vieraita jo melkein täynnä. Mutta vielä tulla jyrähtivät yhdet
vaunut. "Nyt tuli tehtaanomistaja E., mennään vastaan ottamaan", sanoi
minulle Yrjö. Menimme rapuille. Vaunuista laskeutui lihava herra alas
ja hänen jäljestään hypähti nainen keveästi kuin kevättuulonen.
Kohteliaasti tervehti Yrjö heitä ja vielä kohteliaammasti hän esitteli
minut heille, ensin herralle ja sitten hänen tyttärelleen neiti
Elmalle. Kun neiti Elma ojensi minulle lumivalkean kätösensä ja väisti
auringon-varjostimensa syrjään, niin että hänen kasvonsa koko
loistossaan näkyivät, niin silloin -- minä en tiedä mitä minä tunsin:
oudosti minä vavahdin ja jäin hetkeksi ikäänkuin lumottuna seisomaan.
Paljon, paljon sitä ennen olin naisia nähnyt, mutta semmoista
ihmeellistä vaikutusta en ollut koskaan tuntenut.
Ilta kului hupaisesti ja jokainen koetti saada sitä vieläkin
hupaisemmaksi. Sekä vallasväki että talonpojat ottivat osaa kaikkiin,
mitä illan kuluessa tapahtui. Minusta oli mieluista saada seurustella
neiti Elman kanssa -- ja mitä enemmän minä seurustelin, sitä
miellyttävämmäksi hän kävi. Aivan tahtomattani kääntyivät silmäni aina
hänen lempeästi loistaviin, kirkkaisin silmiinsä, jolloin hän
salaperäisen kainosti loi katseensa maahan ja hänen suhteelliset
poskuensa saivat mitä somimman värinvaihtelun. Mutta ilta kului loppuun
ja vasta myöhään yöllä syötiin illallinen, jonka jälkeen yksimielisesti
päätettiin panna toimeen kansanjuhla, syksyllä perustettavan uuden
kansakoulun hyväksi. Asian alkamista varten tehtäisiin nousevalla
viikolla veneretki erääsen saareen, jolloin kansanjuhlasta lähemmin
päätettäisiin. Sitten seurasi kirjava lähdönhälinä ja jok'ainoa
toivotti minua tervetulleeksi kotiinsa. Minä autoin vaunuihin neiti
Elman, joka lähtiessään siitä minulle kiitollisuudella nyökkäsi.
Hetkinen vielä, niin oli viimeinenkin vieras lähtenyt ja äsken niin
vilkasta elämää täynnä ollut pappila lepäsi unen helmoissa. Mutta minun
mielikuvittelossani välkkyi neiti Elman suloinen kuva vielä
nukkuessanikin. Ja vaikka muistin tuon kummallisen uneni, ajattelin
yhtähyvin, että tuon hennon naisen kätösen ohjaamana menisin minne
tahansa... Yrjölle en kumminkaan uskaltanut näistä salaisista
unelmistani hiiskua sanaakaan, sillä pelkäsin hänen niille nauravan ja
sanovan minua "liian sähköiseksi".
Seuraavina päivinä puuhattiin veneretkeä, jota varten piti kulkea
talosta taloon. Kaikkialla sain nauttia suurinta vieraanvaraisuutta ja
kohteliaisuutta. Retkipäiväksi tuli perjantai, jolloin k:lo 10 aikaan
e.pp. joukko venheitä, jotka olivat iloista nuorisoa ja muutamia
vanhuksiakin täynnä, lähti järven melkein tyyntä pintaa kulkea
viilettämään noin 3 lyhyen virstan päässä olevaa saarta kohden. Ilma
oli herttainen ja lämmin. Minun silmäni etsivät neiti Elmaa, mutta
harmikseni eivät häntä löytäneet. Vaan lähestyessämme saarta, näin
joukon nuorisoa rannalla seisomassa, ahkerasti huiskuttaen
nenäliinojaan. Näiden joukossa oli kaipaamani neiti Elmakin. Oli, näet,
tehty sillä tavalla, että yksi joukko oli tullut edeltäpäin
valmistamaan kahvia y.m. vastaanottoa jälkeentulijoille. Sitten alkoi
päivän viettäminen vapaassa kesäisen luonnon helmassa. Olikin oikein
riemullista saada tanssia ja leikkiä lyödä luonnon "suuressa salissa",
jonka permantoa tuoksuvat kukat kirjasivat. Siinä sivulla tehtiin
päätös kolmen viikon perästä pidettävästä kansanjuhlasta y.m. siihen
kuuluvista seikoista. Yrjö lupasi pitää puheen isänmaalle. Minua
vaadittiin pitämään esitelmää ja esitelmän aineeksi määrättiin
Kalevala, kun nyt samalla vietettiin Kalevalan 50 vuotista juhlaa.
Tästä kunniasta täytyi minun kieltäytyä, sillä Kalevalaa minä tuskin
ollenkaan tunsin. Tosin olin koulua käydessäni sitä vähän lukenut,
mutta senkin vähän vaan vastenmielisesti. Kun en luopunut
kieltäytymisestäni, niin naiset laittoivat arpaliput, jotka
sitten saisivat määrätä, kuka heidän 4:stä valitsemastaan tulee
esitelmän-pitäjäksi. Minä olin näistä 4:stä yksi -- ja ell'ei neiti
Elma olisi ollut arpa-uurnaa kädessään pitämässä, en olisi ollenkaan
mennyt nostamaan. Ja mitenkäs kävi? Arpa sattui minulle! Vieläkin
koetin vastustella, mutta neiti Elma tuli luokseni, katsoi
veitikkamaisesti silmiini ja tuo sievoinen suu muhoili niin
imarteellisesti, kun hän minulle sanoi: "voitteko todellakin olla
tuommoinen?" "En -- teidän pyyntönne tähden", täytyi minun vastata.
Ystävällinen hymyily huulilla lausui hän kiitoksensa minulle ja lähti
hilpeänä muille naisille lupaustani ilmoittamaan. Minua ajattelutti tuo
pulma, johon olin sitoutunut, mutta itseäni lohdutin sillä, että kukaan
ei olisi kieltäytynyt -- kun neiti Elma oli pyytämässä. Ja enhän sitä
paitsi ollut ensikertaa puhujana esiintyvä, sillä monen monessa
ylioppilaskokouksessa oli minun puhettani käsientaputuksilla palkittu.
Minulla ei olisikaan esitelmänpitäjäksi itseäni vastaan valitsemista
ollut mitään sanomista, jos sen aineeksi ei vaan olisi määrätty minulle
niin vähän tunnettua Kalevalaa -- se se oli syy vastustamiseen ja se se
minua harmitti. Mutta sitä lukuun ottamatta oli päivä yksi nuoruuteni
hupaisimmista huvipäivistä. Kumminkin minua ihmetytti se seikka, että
melkein kaikki puheet ja laulut olivat pelkkää suomea, vaikka suurin
osa retkellä olijoista kyllä osasi ruotsiakin. Jokainen näyttikin
olevan kansallisasiaan innostunut ja jokainen puheli siitä pontevasti
ja tykkänään toiseen suuntaan, kuin minä olin ruotsinkielisistä
sanomalehdistä lukenut ja ruotsinmielisiltä kuullut, joitten
keskuudessa olin kasvanut. Mutta päivä oli jo mailleen menossa, kun
vihdoin lähdimme saaresta takaisin. Nukkuva tuulonen kuljetti kaikua
laulumme sävelmistä laaksosta laaksoon ja vuorelta vuorelle. Kun sitten
oli rannassa erottu ja vähän sen jälkeen olin sängyssäni lepäämässä,
mietin päivän muiden muistojen ohella kansallisasiaa ja ajattelin,
miten sen laita oikeastaan lienee.
Huomis-aamusta alkaen aloin puuhata esitelmääni, sillä siihen olin
päättänyt uhrata työtäni niin paljon kuin mahdollista. Minä lu'in
Kalevalaa, joka alusta tuntui niin oudolta ja kummalliselta. Mutta mitä
enemmän minä sitä luin, sitä suuremmaksi kasvoi kummastukseni tuosta
ihmeellisestä maailmasta, minkä sain siinä kohdata ja mikä minua tuntui
rupeavan miellyttämällä miellyttämään. Oikeinpa minua alkoi hävettää,
kun nyt vasta tätä kallista kansallista aarretta tein itselleni
tutuksi. Onneksi oli Yrjöllä professori X:n pitämiä kirjoitettuja
lujentoja Kalevalasta, joita minä sain, oman ahkeran tutkimukseni
ohella, lähteinäni käyttää. Niistä oli minulle verraton apu. Sitä
paitsi oli itse provasti ihastunut Kalevalaan. Hän puheli minulle siitä
paljon ja nähtyään että minulla oli siitä jotenkin hämärät tiedot,
sanoi hän: "kyllä näen mihin suuntaan ja henkeen sinä olet kasvanut. On
tarpeellista, että rupeat miettimään, mitä aatteet isänmaa ja kansa
oikeastaan tahtovat sanoa". Nämä vanhuksen sanat painuivat syvästi
mieleeni ja minä aloin ajatella, miten minun laitani lieneekään. Minä
kyllin kyllä tiesin isänmaa- ja kansa-aatteet sekä velvollisuudet
molempaa kohtaan, mutta minä olin ruotsinmielisistä sanomalehdistä ja
sen puolueen jäseniltä imenyt vihaa niiden saarnaaman kieliasian tähden
ei ainoastaan suomenkieltä, vaan samalla koko kansallismielisten
harrastusta kohtaan. Suomen kansan historia monine vaiheineen oli
minulle päivän selvää ja minä tiesin, mitä "kansamme on kärsinyt
katoamatta" sekä että silläkin on tärkeä tehtävä tulevaisuutensa
tähden, mutta se kieli-asia -- se oli minut kauttaaltansa soaissut,
soaissut siihen määrään, että minä kaikissa näin vaan kielikiistaa.
Sitä paitsi minä tahdoinkin olla kiistoja ja puolueita ylempänä ja
tulla tiedemieheksi, joka ainoastaan oman itsensä kunnian ja maineen
tähden tutkisi tieteitä, huolimatta mistään ajan kysymyksistä. Nyt
kumminkin luulin ajatuksissani tuntevani toisellaista suuntaa. Näitä
seikkoja en voinut olla ilmaisematta Yrjölle. Kun hän huomasi, että
olin joutunut jonkinmoiseen käännekohtaan, rupesi hän innokkaasti
minulle selvittämään kansallismielisten ohjelmaa. Se tekikin hyvää,
sillä nyt sain oikean käsityksen kansallisasiasta ja minä tunsin päivä
päivältä tulevani sille myötätuntoisemmaksi.
Nyt oli myöskin kiire valmistuksien tekemisessä kansanjuhlaa varten,
jota oli aikomus saada niin monipuoliseksi kuin mahdollista. Jo
keväällä oli saatu asianomainen lupa arpajaisten pitämiseen, jotka
päätettiin yhdistää kansanjuhlan kanssa yhteen. Voittoja oli koko talvi
valmistettu, mutta vielä nytkin oli niiden kokoamisessa ja lisän
hankkimisessa paljon työtä. Lauluharjoitukset antoivat myöskin kyllin
kyllä puuhaamista. Mutta tehtäväänsä innostunut nuoriso ei säästänyt
voimiaan, vaan koetti saada kaikki toimitetuksi parhaan mukaan. Tuskin
oli yhtään päivää, että jotakin kokousta tai harjoitusta ei olisi
ollut. Niitä pidettiin milloin yhdessä, milloin toisessa kohden. Ilman
mitään rajoitusta kokoonnuttiin sekä herrasperheissä että
talonpoikaisissa. Minun täytyi ihmetellä sitä siisteyttä, puhtautta ja
hyvää järjestystä, mitä viimeksi mainituissa sai täällä melkein
useammassa paikassa kohdata. Puhumattakaan ylimalkaan jotenkin
tyydyttävällä tavalla laitetuista ja siistityistä huoneista, tapasi
monessakin talossa monta eri sanomalehteä sekä muuta uudenaikaista
arvokasta kirjallisuutta, jota sanottiin niin talon oman perheen
jäsenten kuin työväenkin ahkerasti viljelevän. Näistä en voinut olla
kummastustani lausumatta provastille, joka puolestaan ei siinä sanonut
olevan mitään aihetta kummastelemiseen, vaan päin vastoin ilon aihetta,
lisäten vielä, että minulle pääkaupunkilaiselle ei olisi miksikään
pahaksi, jos koettaisin päästä yhä enemmän kansaa tuntemaan. Sitä samaa
minä jo halusin itsekin, sillä se rupesi minua vähitellen miellyttämään
tuossa yksinkertaisessa elämässään ja väsymättömässä ahkeruudessaan.
Kun vielä päällepäätteeksi tulin tuntemaan kansan puutteita, tarpeita
ja toiveita ja kun sain nähdä, miten se ottaisi vastaan, kun sille
oikeata ja hyvää tarjottaisiin, en pitänytkään sitä enää "tuhmana
olentona", vaan päinvastoin sitä, joka ei tahtoisi sille ja sen
hyödyksi tehdä työtä.
Mutta tulipa se päivä, jona hansanjuhla oli vietettävä. Kaikki juhlaa
varten oli valmistettu samaan tapaan, kuin semmoisiin tilaisuuksiin
tavallista on. Väkeä oli kokoontunut runsaanlaisesti. Aluksi laulettiin
muuan laulu. Sen jälkeen piti Yrjö pontevan, innokkaan puheen
isänmaalle, kehoittaen lopuksi läsnäolijoita huutamaan: "eläköön Suomen
kansa, ja sen kansallisuus", jolloin raikas, sydämien syvyydestä
lähtenyt monenkertainen eläköönhuuto kaiutti ilmaa. Minun rintani
tykki, kun näin köyhän työmiehenkin, joka hänkin nyt oli riisunut
arkinuttunsa ja tullut hetkeksi vapaana riemuelemaan, iloissaan yhtyvän
muiden huutoon ja tuntui ikäänkuin joku olisi sanonut: "näethän, että
hänellekin on isänmaa, kansa ja kansallisuus pyhä, niin miks'ei sitten
sinulle, joka olet onnellisemmalla asemalla inhimillisten ja
tieteellisten y.m. tietojesi puolesta kuin hän!" Silloin minä
yksinäisyydessä vakaasti päätin, että minäkin tahdon täst'edes olla
_kansanmies_.
Nyt ruvettiin arpalippuja myömään, jotka vähässä ajassa menivät
kaupaksi. Sitten nousin minä esitelmääni pitämään. Minä puhuin
Kalevalan, tuon verrattoman aarteen, jonka esi-isämme ovat meille
jättäneet, merkityksestä sekä muinaisuudelle että tulevaisuudelle, sen
arvosta kansalliselta kannalta, toin esiin sen kauniimpia paikkoja,
tein sen henkilöitten luonteista kuvia, vertasin sitä muiden kansain
kansallisepoksiin j.n.e. Monta kertaa olen jälestäpäin ihmetellyt, että
olin esitelmästäni, jonka aine muutamia viikkoja sitten oli minulle
jotenkin tuntematonta, saanut semmoisen syntymään, että sen lopussa
läsnäolijat huusivat minulle "eläköön". Tämä olikin mahdollista, jos
nimittäin otaksun, ettei minun oma ahkera tutkimukseni voinut niin
vähässä ajassa paljo hedelmiä tuottaa, ainoastaan sen kautta, että
minulla oli Yrjön yliopistossa kirjoittamat luennot ja hänen omat
neuvonsa ja ohjeensa alituisina apuina. -- Seurasi sitten lauluja sekä
kansanjuhlissa tavallisia leikkejä ja kilpailuja, joista jaettiin
palkinnoita. Tulot olivat hyvät ja juhla kaikin puolin onnistunut.
Lopuksi oli päätetty pitää tanssit Hovilan hovissa, jossa on useita
avaroita huoneita. Täällä oli hauska illanvietto. Tanssin ohella oli
kuultavana lausuntoa ja laulua. Ei koskaan ole lausunto minuun niin
syvästi vaikuttanut, kun neiti Elman lausuessa runoelmaa "Oma maa".
Muutoin minä koko päivän seurustelin yksinomaan hänen kanssansa ja
sitten myöhemmällä tanssista erotessa saatin hänet kotiinsa. Kun olin
palannut pappilaan ja asettunut levolle, eipä tullutkaan uni silmiini.
En tiedä mikä minua vaivasi, mutta kummalliselta vaan tuntui. Minä
kysäsin sydämeltäni: "olenko rakastunut?" Se vastasi: "olet" ja
mielikuvittelossani rupesi leijailemaan Elman kuva kaikessa
ihanuudessaan. Samaa alkoi täst'edes olla aina, niin että minun oli
mahdoton ajatustani hänestä poistaa. Minä rupesin yhtenään käymään
tehtaanomistaja E:n perheessä, jossa minua lämmin vastaanotto aina
kohtasi jokaisen puolelta, ja etenkin Elmalta luulin saavani suurimman
myötätuntoisuuden osakseni. Kaikki päätökseni rakkausseikkojen
vastustamisesta siksi, kunnes olisin tieteitten korkeimmalla
kukkulalla, unohdin ja edessäni väikkyi tuleva maailmani hyvin
ruusuisena Elman lemmen valossa. Vihdoin ilmoitin asiani laidan
Yrjölle, joka naurahti ja sanoi: "tulit liian myöhään, sillä hänen
sydämensä on jo minun". Kun minä epäilin, niin hän sanoi: "no, koska et
minua usko, niin kysy häneltä itseltään". Minä ajattelin sinne ja
tänne, mutta tulin siihen päätökseen, että Yrjö vaan tahtonee minua
kiihoittaa. Ja ilman sitä tunsinkin olevani siinä tilassa, ett'en
missään tapauksessa voikaan olla tunteitani Elmalle ilmoittamatta --
olkootpa asianhaarat miten tahansa. Tähän tulikin pian sopiva
tilaisuus, sillä muutamana päivänä saimme kutsut Elman kotiin. Se kutsu
oli minulle mieleen ja minä päätin, että juuri tänään minä tahdon tehdä
itseni onnelliseksi ja tulla Elman sydämen omistajaksi. Kun minä
sitten, vähä aikaa yhtä ja toista haasteltua ja vieraanvaraisuutta
hyväksi käytettyä, aioin saada puhutella Elmaa, pyysi Yrjö minua
lähtemään puutarhaan. Menimme sinne. Siellä oli Elma yksinään
istumassa. Yrjö meni hänen vierelleen, otti hänen kädestään kiinni ja
sanoi, ettei hän voinut ystävyytemme tähden olla minulle sitä
ilmoittamatta, että hän on Elman kanssa salakihloissa ja että heidän
kihlauksensa julkaistaan tulevissa maisterinvihkiäisissä, joihin Elma
tulee hänelle seppeleensitojaksi. Voi, miten suloisesti Elma hymyili,
kun hän katsoi Yrjön silmiin! Mutta minä -- olin kuin pilvistä pudonnut
ja tuskin voin heille onnitteluani lausua. Minä tosin sydämestäni soin,
että niin hyvä ystäväni kuin Yrjö tulee onnelliseksi, mutta minun omat
unelmani, jotka näin tyhjään rauenneiksi, vaikuttivat minuun niin
valtaavasti, että minä en tiennyt, olinko elävä vai kuollut. Kaikki
tuntui minusta kolkolta... sekä nyt täällä tehtaalla että sittemmin
pappilassa.
Parin päivän kuluttua aloin tehdä poislähtöä, jota koko provastin perhe
koetti ehkäistä. Mutta minä en enää voinut kauemmaksi jäädä. Kaikki
lähtivät minua vähäksi matkaa kyytiin ja liikuttavan erohetken
tapahduttua, aloin ajaa -- sama vaikka minne, sillä nyt oli "miel' ei
tervoa parempi, sydän syttä ei valkeampi". Minä tunsin itseni kovin
onnettomaksi ja ellen olisi muistanut päätöstäni, että minusta pitää
tulla kansanmies, niin tiesi kuinka olisi käynytkään. Mutta se rohkasi
minua ja minä päätin kääntää elämäni toiseen suuntaan. Kaikki unelmat
tieteitten korkeimmasta kukkulasta minä heti hyljäsin, päästäkseni mitä
pikemmin välittömään yhteyteen kansan kanssa. Yliopistossa luentojen
aljettua ihmeteltiin suuresti, kun minä muutin jumaluusopilliseen
tiedekuntaan. Kun pari vuotta oli saanut kuluneeksi, vihittiin minut
papiksi.
Luultavasti olen aina vanhana poikana, sillä ensi lempeni oli sattunut
esineekseen saamaan semmoisen, jonka sydän oli jo toisen oma. Mutta
minä olen kumminkin iloinen, että olen tullut kansani palvelijaksi.
Auki vaan akkunat ja valoa jokaiseen pirttiin ja valistusta jokaisen
sydämeen! Tämä ei olisi tapahtunut, ellen olisi tässä kertomaani kesää
ollut aikaansa ymmärtäneessä paikkakunnassa, jossa tulin tuntemaan
kansan, sen tarpeet ja toiveet sekä omat velvollisuuteni niitä kohtaan.
Ystäväni Yrjön kirje ei ollut väärässä, sanoessaan, että minulle tulee
hänen kotonaan avautumaan uusi maailma. Se tapahtuikin. Ja se uusi
maailma oli isänmaa ja kansa -- ja minä tulin _kansallismieliseksi_.
1884.
Mistä syystä Heikin rakkaus jäi tunnustamatta.
Rakastunut oli hän, sen jo "nenästäkin näki." Niinkuin luonto, kun
kevätaurinko sitä lämmittävillä säteillään hyväilee, pukeutuu
juhlapukuun ja muuttuu nuoreksi uudestaan, niinpä Heikkikin, kun
lemmekäs katse suloisesta silmäparista häntä kohtasi, oli tullut
toiseksi mieheksi aivan kauttaaltansa.
Ylioppilas se tuo Heikki oli ja Heiskanen oli hänen sukunimensä. Mutta
tätä viimeksi mainittua nimeään hän tuskin koskaan lienee kumppaliensa
suusta kuullut, sillä aina häntä niiden kesken Heikiksi sanottiin. On
todellakin omituista tuo tapa koulupojilla -- eivätkä muutkaan ihmiset
siitä "pahasta" vapaat ole -- että melkein jokaiselle joku erityinen
lisänimi annetaan, joka tavallisesti saa alkunsa sen tahi tämän
kumppalin vaateparresta, käytöksestä, ruumiinrakennuksesta tahi
luonteen ominaisuudesta. Välistä nämä tämmöiset lisänimet elävät vielä
kauan senkin jälkeen, kuin niiden omistajat ovat "kuolleina pois
pyyhityt elävien joukosta," ja useimmiten ne ovat erinomaisen sattuvia.
Kummallista muutoin oli, että Heikki on saanut papin antaman
ristimänimensä säilyttää, vaikka se tavallisesti ei kelpaa. Ja saa
niitä papin antamia nimiä joskus olla kuinka monta tahansa, niin että
olisi valitsemisenkin varaa, mutta yhdestäkään ei niistä huolita, vaan
uusi nimi varpataan. Jos se nyt Heikki saikin oikean nimensä pitää,
niin jotain omituista siinä kumminkin oli -- se nimittäin, että hänen
sukunimensä unohdettiin, sillä hän tuskin koskaan lienee kumppaliensa
suusta sitä kuullut, tuskinpa nämä sitä kaikki tiesivätkään.
Heikki on kotoisin Savon sydänmailta, talonpoikaisten vanhempain lapsi.
Vastustamaton halu, joka vaan kiihtyi siinä kiirastulessa, minkä
kotiväen estelemykset synnyttivät, saattoi hänet lukutielle lähtemään.
Eikä siinä sekään auttanut, vaikka isä kävi pappiakin puhuttelemassa,
ilmoittaen, että hänen poikaansa on syttynyt kouluhalu. Pappi neuvoi
isää rukoilemaan, jotta semmoiset ajatukset häviäisivät. Ei ollut
rukouksesta apua -- kouluun se Heikki lähti kun lähtikin. Hänen päänsä
ei taitanut ihan "terävimpiä" olla, vaan tämän kohdan hän
väsymättömällä ahkeruudella korjasi. "Se mies se lukee kuin hevonen",
sanoivat kumppalit. "Niinpä se mies syöpikin kuin hevonen", vastasi
Heikki tavallisesti. Osansa kansallemme kuuluvasta hidasluontoisuudesta
oli Heikkikin saanut, niin että vikkeläkieliset hänet tuon tuostakin
pulmaan saattoivat. Heikin tapa ei ole koskaan ollutkaan kieltänsä
liiaksi laulattaa, silloin tällöin hän vaan sanan päästää, mutta ne
sanat ovatkin naulapäitä. Iloisten kumppalien kesken saivat nauruhermot
useinkin pinnistyksessä olla, kun Heikki sattui motevan sanasutkauksen
laskemaan ja jos hän vaan milloin oikein rovelleen sattui, niin olipa
hän koko mestari. Kaikki kumppalinsa hänestä ylimalkaan pitivät,
tiesivätpä hänestä kertoa yhtä ja toista semmoisetkin ihmiset, jotka
eivät olleet häntä edes nähneetkään. Vaatimaton, sanansa pitävä ja
velvollisuutensa täyttävä mies hän oli sekä ulkomuodoltaan täydellinen
savolaisen kuva. Muutoin hän pysyi yhdenlaisena koko koulu-aikansa
kaiken muun paitsi kokonsa puolesta, niin että hän yläluokilla oli
melkein semmoinen, kuin kouluun tullessaankin. Tukka sai olla pitkänä,
jakaus, keskellä päätä. Vaatteet olivat kotikutoiset ja lapikkaat
aina kenkinä. Setävainajaltaan jääneet melkein kyynärää pitkät
koirannahka-rukkaset piti Heikki rakkaina käsineinään, jotka kadulla
monen monta kertaa herättivät vastaantulijoitten huomion. Tämmöisenä
yksinkertaisena miehenä lähti hän ylioppilas-tutkintoonkin, jolle
matkalle hän evääkseen teetti puolitoista leiviskää painavan kalakukon
suurista muikuista ja peloittavan lihavasta sianlihasta. Kun hän sitten
rautatiellä junassa tämän eväänsä nosti polvilleen ja alkoi sen
maukasta sisustaa hyvällä ruokahalulla popsia, niin silloinkos
matkustajat saivat katsomista. Huomautettuna tästä arveli Heikki:
"katsokoot, kunhan eivät vaan käsiksi tule" ja tyydytti mahansa
vaatimukset niin yltäkylläisesti, että syönnin jälkeen tuon tuostakin
valtavasti röystäytti, joka merkitsi samaa, kuin maha olisi kiittänyt
ja sanonut: "nyt on hyvä." Tällä matkallansa hän ensi kertaa elämässään
nautti juovutusjuomia siihen määrään, että oikein hajakkaan tuli ja
puita heiniä lasketteli. Siihen aikaan olikin vielä semmoinen paha
tapa, että ylioppilaaksi päästyä pidettiin suuret juomingit, jotka
monellekin avasivat ovet viinajumalan temppeliin, sen pelastamattomaksi
uhriksi saattaen. Näissä juomingeissa Heikkikin koko yön reuhasi, eikä
päivän noustessa aurinkoa tuntenut, vaan arveli, että "katsokaa
ihmettä, kun täällä Helsingissä on kuukin punainen." Mutta kun sitten
humalan hyvä seuralainen, pohmelo, tahtoi ankaralla päänkivistyksellä
kallon halkaista, sanoi Heikki, että "minun juomani saavat täst'edes
pysyä tapin takana" -- ja pitää sen päätöksensä niinkuin mies vieläkin.
Ylioppilaaksi tultuaan alkoi Heikki ahkerasti jumaluusoppia tutkia. Kun
häntä siihen tai tähän huvitilaisuuteen pyydettiin, vastasi hän vaan,
että "ei minun palkkani kannata" ja meni uupumattomana työhönsä, eikä
antautunut mihinkään, joka olisi päätehtävästä pois suunnittanut.
Mutta sattuipa nyt semmoinen tapaus, että lemmekäs katse suloisesta
silmäparista kohtasi Heikkiä. Eipähän tuo ensimmäinen kerta liene
ollut, sanottaneen, kuultua että Heikki jo ylioppilas oli, koska muka
yhdeksän joka kymmenestä lyseon viidennellä luokalla olevista on
useissakin lemmen-seikoissa ollut, jopa yksi ja toinen koko rakkauteen
-- vietiksihän sitä nykyään nimitetäänkin -- ehkä kyllästynytkin.
Lieneekö tämä Heikille ansioksi vai viaksi luettava ja niin
uskottomalta kuin se kuluneekin, mutta totinen tosi se vaan on, ett'ei
Heikille ollut tämmöistä ennen tapahtunut. Heikki, näet, ei koskaan
ollut mikään "salonkileijona" ollutkaan, niin että oikein etsimällä
olisi etsinyt tilaisuuksia "päästäksensä rakastumaan", ja jos silloin
tällöin joku viehättävä olento naisen muodossa liihoittelevana
sattuikin häntä kohtaamaan, niin mitäpäs siitä oli... se meni menojaan.
Sanalla sanoen, eivät naiset hänessä sen suurempaa huomiota
herättäneet, kuin -- hänkään naisissa. Sentähdenpä hän antoikin hyvin
kuivakantaisia vastauksia, kun kumppalit, itse lämpiminä ollessaan,
häneltä kyselivät, miltä se tai se neiti hänestä näyttää. "Tytöltä
näyttää", vastasi hän hetkisen mietittyään ja omituinen hymy ympäröi
suuta. Kumminkaan ei hän mikään "naisten vihaaja" ollut -- hän oli vaan
laatuisensa. Ja nyt oli häntä lemmekäs katse suloisesta silmäparista
kohdannut. Se oli tapahtunut näin.
Heikki taisi olla kolmatta vuottansa ylioppilaana. Asuntoa oli hän
erään papin leskirouvan luona, joka suuresti kunnioitti Heikin
siivoutta ja ahkeruutta. Tämän leskirouvan veli oli pappina Hämeessä ja
hänen tyttärensä Hanna tuli muutamiksi viikoiksi Helsinkiin soitantoa
harjoittelemaan. Oikein Heikkiä ihmetytti tuo avomielinen, vapaa ja
kaavoihin jäykistymätön kohteliaisuus, jota neiti Hanna hänelle jo
esittäessä osoitti. Hänen äänessään ja puheessaan oli semmoista
viehätystä, että Heikki, vastoin entistä tapaansa, ei malttanut olla
häneen salaa arasti katsomatta. Muutaman päivän kuluttua ei Heikin
mielestä ollut kylliksi paljon tilaisuutta nähdä tuota valkokutrista,
punaposkista sulotarta, jonka sinisilmät niin haaveellisen lumoavina ja
kirkkaina puhdasta sielua kuvastivat. Puvun yksinkertaisuus, vailla
kaikkea "rumentavaa koristusta", teki miellyttävän kokonaisuuden hänen
hennon vartalonsa kanssa. Ennen oli Heikki päivällispöydästä melkein
ennen aikojaankin lähtenyt, mutta nyt hän olisi siinä istunut kuinka
kauan tahansa. Eikä kahviakaan enää tarvinnut hänelle kamariinsa viedä,
vaan sen hän joi muiden joukossa ruokasalissa. Päivä päivältä tuli hän
puheliaammaksi, laski leikkiä ja nauroi. Nuo siniset silmät, ne olivat
tainneet Heikin itseensä upottaa... niin, rakastunut oli hän, sen jo
"nenästäkin näki".
Jo se Heikki alkoi itsekin tuntea, että jotain ihmeellistä on hänessä
tapahtunut, vaikk'ei täydellisesti käsittänyt, mitä se oli. Mutta hän
on ajatteleva mies, joka ei jalkojaankaan aseta ristiin ajattelematta,
onko se tarpeellista vai ei. Huomaamattansa hän kumminkin tuli itseään
vertailemaan -- neiti Hannaan. Oikein hän säikähti silloin.
Ajattelematta sen enempää seurauksia kuin sitäkään, onko tarpeellista
vai ei, lähti hän räätäli Rintalaan, joka sai hänestä ottaa mitan ja
tehdä muodinmukaisen puvun. Myöskin tukanleikkaajan sakset saivat olla
täydessä työssä -- monta kertaa niiden väli tuli niin täyteen hiuksia,
ett'ei leikkaaminen onnistunutkaan -- ennenkuin Heikin karhea tukka oli
monivuotisen pituutensa heittänyt. Eikä se Heikki enään paljon
luvuistaankaan välittänyt. Luennoilla hän kumminkin kävi. Mutta kun
niille mennessä sattui Aleksanderinkadulla neiti Hanna tulemaan vastaan
ja kun se ystävällisellä hymyilyllä vastasi tervehdykseen, niin mikäpäs
muu auttoi... kuin kääntyä yhteen matkaan. Sitten sitä käytiin
katselemassa monilla tavaroillaan puoleensa houkuttelevia
kauppapaikkain akkunoita, mentiinpä sisäänkin ja tehtiin ostoksia.
Verrattoman hauskaa oli Heikistä saada tavaroita kantaa. Mutta eipä
neiti Hanna tahtonut Heikkiä tähän vaivaan panna, kun tällä ei ollut --
käsineitä. Heikki ei, näet, rukkasiaan Helsingissä pitänyt, eikä
muitakaan käsineitä ostamaan ruvennut... pisti kätensä vaan taskuihin.
Mutta nytpä jo eräänä päivänä nähtiin hänellä uudet hansikkaat. Noista
käsistä olikin välistä ollut koko vastus, kun ei tietänyt muine ne
"tieltä" pistäisi, vaan oikeinpa somalta rupesi tuntumaan pitää niitä
rinnan kohdalla ylhäällä, vetää hansikkaita edestakaisin, oikoa kuruja
ja työntää sormiaan syvempään, taputella kämmeniä yhteen ja tietää,
että käsillä on lämmin -- ja että täst'edes saa tavaroita
kannettavakseen... Hupaiset ne olivat nämä ajat Heikistä. Illatkin ne
kuluivat niin tavattoman sukkelaan, että harmitti -- ja siihen
vakuutukseen Heikki tuli, ett'eivät nuo siniset silmät kenellekään niin
suloisesti säihkyneet kuin hänelle. Siksipä sitä unta ei tahtonutkaan
silmiin saada, vaan pitkät ajat mieli ajelehti joka yö maita mantereita
ja lopulta aina samaan palasi -- neiti Hannan sinisiin silmiin. Ja
silloin taasen outo tunne rinnassa liikkui ja jollain tavalla piti
mielen yltäkylläisyyttä tyhjentää keveämmäksi. Niin proosallinen kuin
Heikki olikin, tunsi hän kumminkin eräänä semmoisena yöhetkenä, että
hänen ajatuksensa tahtoi runomuotoon pukeutuneena purkautua. Hän
istahti pöytänsä ääreen, otti kynän ja vaipui aatoksissaan -- runoa
kirjoittamaan. Pitkältä ei runoa syntynyt, kun hän taisi olla liiaksi
tunteittensa vallassa, mutta se, mikä sitä tuli, oli lähtenyt hänen
sydämensä syvimmästä. Ainoastaan kaksi säettä oli paperille piirretty
ja kuuluivat ne näin:
"Ei sitä ymmärrä, eikä sitä arvaa,
Mikä se rakkaus lienee"...
Siihen se oli runoilu pysähtynyt, runosuoni lienee katketa rapsahtanut,
eikä jatkoa koskaan herunut.
Ylioppilaskumppalitkin ne huomasivat, että Heikki oli muuttunut,
ikäänkuin hän olisi "uudestaan syntynyt" -- ja jopa yksi ja toinen
siihen syytäkin aprikoi. Kerran niitä aika liuta kokoontui Heikin
ympärille ylioppilastalossa. Sanasukkeluuksia lasketeltiin ja entisen
tavan mukaan kysyttiin: "Heikki, onko se leikki?" "On se sen lemmon
leikki", vastasi Heikki aivan samoin kuin tuhansia kertoja ennen oli
tehnyt. Mutta kun ne alkoivat sitten sanoa: "sinä olet rakastunut, sen
jo nenästäkin näkee" ja tahtoivat häntä ruveta muka Amorin siiville
nostamaan, niin silloin Heikin kärsimys loppui. Hän lausui ankaroita
sanoja ja ryntäsi kiivaasti pois. Tämmöistä, suuttumusta nimittäin,
tapahtui ensi kerran, jonka tähden vallattomat alkoivat tekoaan katua.
Heti nousikin kysymys siitä, millä tavalla Heikki sovitettaisiin.
Vihdoin, kovasti kiisteltyä ehdotuksista, päätettiin mennä pitämään
Heikille sovitus-serenadi, jonka tulisi olla kaikin puolin säädyllinen.
Yösydännä sitten kajahti Heikin asunnon seinustalla hyvyydestään
kuuluisa ylioppilaslaulu. Laulajat erehtyivät akkunassa ja asettuivat
laulamaan sen kamarin kohdalle, jossa neiti Hanna nukkui. Ei tarvinne
mainitakaan, että neiti Hanna ylen onnellisena riensi sytyttämään
kyntteliä. Kauan hän vielä laulun loputtua ja tulen sammutettuansa
istui akkunassa, katsoen synkkään yöhön, ja hänen sydämensä niin
hennosti tykytti. Mutta Heikki, joka myöskin lauluun heräsi, ei ensin
käsittänyt, näkeekö hän unta vai mitä, vaan vähitellen asia hänelle
selveni. Ja nytkös hän onnettomaksi tuli -- hän luuli että neiti
Hannalla saattaa olla joku ihailija, jonka toimesta serenadi
pidettiin.... Uni katosi häneltä, monenmoisia ajatuksia, toivoja ja
epätoivoja risteili hänen mielessänsä ja pitkän pitkä oli se yö.
Aamulla kuitenkin kaikki aivan toiseksi muuttui, kun neiti Hanna ja
hänen tätinsä kilvassa lausuivat Heikille kiitollisuuttansa
serenadista, luullen häntä sen toimeenpanijaksi, vaikka tosin kumpikin
huomauttaen samalla, että "herra Heiskanen oli turhaan niin suureen
vaivaan ryhtynyt". Heikki koetteli selittää olevansa aivan tietämätön,
mutta eipä häntä uskottu, eivätkä väittelykset auttaneet. Heikki
antoikin asian sinänsä viimein olla, kun -- luuli että sallimus hänen
hyväksensä toimii. Tapauksen johdosta tunsi hän päässeensä paljoa
likemmä neiti Hannaa ja hänen tätiään. Milloin suinkin mahdollista,
silloin hän oleskeli -- ei omassa kamarissaan, vaan "naisten puolella".
Uskalsipa jo ruveta niin rohkeaksi, että eräänä iltana kävi ostamassa
neiti Hannalle ja hänen tätilleen pääsyliput Suomalaiseen Teateriin.
Neiti Hanna otti pääsylipun hyvin kiitollisena vastaan, mutta täti ei
sanonut voivansa lähteä, vaan käski pääsylipun antaa eräälle vanhalle,
kuivalle opettajattarelle, jonka muka piti tulla "esiliinaksi". Eipä
auttanut muu kuin antaminen. Näyteltävänä oli muuan imelä
rakkausnäytelmä. Usein oli semmoisia kohtauksia, että Heikki olisi
tahtonut istua aivan neiti Hannan vierellä ja nähdä hänen kasvojensa ja
silmiensä väreitä, mutta se "esiliina" oli välissä... tiesi mistä
syystä hän Heikin vieressä tahtoikaan istua... Vieläpä se oli haittana
keskustelujakin pidettäessä, niin ettei saanut vapaasti haastella -- ja
sekös Heikkiä harmitti... arvaahan sen. Kotiin mennessäkin se
"esiliina" oli välissä. Koko toivonsa laski Heikki illallispöytään.
Mutta kun hän rupesi ruokasaliin menemään, tuli saaliin kääriytynyt
"täti" vastaan ja ilmoitti, että hänelle oli iltaruoka viety omaan
kamariinsa. Eikä tässä vielä kylliksi, kummempikin ihme tapahtui...
onnettomuudet ne tulevatkin joukottain. Neiti Hanna pyysi saada
Heikiltä ottaa jäähyväiset, koska hän aamulla aikoi matkustaa pois. Nyt
oli Heikki kuin "puulla päähän lyöty", ei hän osannut virkkaa sitä eikä
tätä, eikä kuullut, mitä neiti Hanna lienee hänelle puhellutkaan.
Kamariinsakin tultuaan, ei hän tietänyt, mitä hän tekisi. Koetti syödä
-- ruoka oli hänen mielestänsä niin huonoa, että vähällä oli
palvelijattarelle riitelemään lähteä. Nukkumisesta ei ollut
puhettakaan, kun ajatteli sitä, ett'ei enää koskaan tavanne neiti
Hannaa. Oikein hän sadatteli tuhmuuttaan, kun ei jo päivää ennen
ollut rakkauttansa ilmoittanut, vaikka kumminkin tunsi itsensä
rakastuneeksi... muuta se vaiva ei hänessä voinut olla. Silloin
juolahti mieleensä, että hän menee rautatien asemalle ja tekee
tunnustuksensa siellä... hiukkasen ennen junan lähtöä... silloin ehkä
paremmin vaikuttaa. Heti lehahti rauhallinen tuulahdus hänen
liekehtivään rintaansa ja ajatellessaan sitä onnea, kun neiti Hanna
hänen kättänsä myöntäen pusertaa, naurahti hän aivan ääneensä. Suloista
puoliunta maatessaankin hän hymyili. Aamulla oli hän jo vähä yli kello
seitsemän pukeutunut ja lähti asemalle. Muutaman kymmenen askeleen
päästä kääntyi hän kumminkin takaisin, kun hoksasi, että hänen
velvollisuutensa on olla matkasäkkiä kantamassa. Alkoi sitten
hiljalleen kävellä asuntonsa portin edustalla, mietiskeli ja luki,
montako akkunaruutua on toisella puolella katua olevassa pytingissä.
Pian tuli neiti Hannakin palvelijattaren kanssa. Heikki olisi ottanut
tavaroita kantaakseen, mutta palvelijatar ei tahtonut antaa, kun
hänenkin mielensä teki asemalle. Antoi hän tavarat viimeinkin ja
kevyenä sitten lähti edeltäpäin hipsasemaan yksinään. Mutta rinnakkain
astuivat neiti Hanna ja Heikki, eivätkä raskaat kantamukset viimeksi
mainitusta ollenkaan painavilta tuntuneet. Arveli se Heikki, että
sopisihan ehkä tunnustus nytkin tehdä, mutta vastaantulevia ja
ohimeneviä oli niin paljon, ett'ei käynytkään päinsä. "Sama se" --
ajatteli Heikki -- "minä teen sen asemasillalla... hiukkasen ennen
junan lähtöä... silloin ehkä paremmin vaikuttaa..."
Sielläkös oli kuhakka tuolla asemalla -- siellä tyrkittiin ja
tuuppailtiin. Sanomalehtipojat huusivat ja pyörivät ympärillä kuni
itikat kesällä. Vaivalla pääsi neiti Hanna pilettiluukulle ja sai
lunastetuksi piletin. Peräkkäin he sitten -- neiti Hanna, ja Heikki --
lähtivät astumaan odotussalin läpi. Ovenvartija avasi kohteliaasti oven
neiti Hannalle, kun huomasi hänen kädessään piletin, mutta Heikki
"joutuikin kiinni". Hän ei tietänyt koko niitä kummallisia asetuksia,
joita "hallitus" -- rautatien-hallitus nimittäin -- on laittanut,
jonkatähden hän nousi kovaksi sekä tahtoi väkisin mennä. Ovenvartija
ärtyi myöskin, jopa survasikin Heikkiä. "Ettekös näe, mikä mies minä
olen?" sanoi Heikki, osoittaen lakkiinsa. "Ettekös te näe, mikä mies
minä olen?" vastasi ovenvartija, osoittaen lakkiansa hänkin ja kiskasi
Heikiltä tavarat, jotka nosti asemasillalle, sekä painoi oven kiinni,
jääden itsekin toiselle puolelle. Peijakas kuitenkin! Eikä Heikki
huomannut ostaa pilettiä Malmille, niinkuin on tapa tehdä, jotta
asemasillalle junan lähtiessä pääsee... Häntä suututti niin, että hiki
päähän nousi ja mies oikein vapisi... Kun hän hieman lauhtui, lähti hän
polisikamarille asiata ilmoittamaan... ei, näet, tietänyt, että
rautatiellä on oma hallituksensa.
Neiti Hanna se kulki väentungoksessa koko tapauksesta tietämättä.
Vihdoin alkoi hän ympärilleen katsella. Heikkiä ei näkynyt.
Kummastellen tätä, alkoi hän kulkea takaisin -- ja huomaapa viimein
tavaransa asemasillalta. Tuhatta suuremmaksi hänen ihmettelynsä käy,
eikä hän voinut laisinkaan käsittää, miksi näin oli tapahtunut. Kyllä
hän tosin oli huomannut, että herra Heiskanen oli etenkin tänne
rautatielle tullessa ollut vähän niinkuin käsittämätön, mutta eipä
hänellä ollut aikaa ruveta miettimään, vaan hänen tuli kiireesti
raahata tavaransa vaunuun. Sinne hän istahti akkunan viereen ja kohta
vinkasi höyryhepo ja juna lähti mennä kolisemaan.
Heikin kiihko jäähtyi aivan kylmäksi, kun polisikamarissa selitettiin,
että semmoinen ja semmoinen on rautatien laki, eikä häntä ollenkaan
haluttanut mennä valitusta rautatien-hallitukselle tekemään, niinkuin
häntä neuvottiin. Mutta ajatelkaapas hyvät ihmiset, jos Heikki olisi
semmoinen kuumaverinen rakastunut ollut, joka huumauksessaan olisi
juossut lähimpään järveen itseään jäähdyttämään... niin kenenkä syy se
olisi ollut...! Ja kuka tietää, ett'ei niinkin tule vielä
tapahtumaan... ja kenenkä syy on se...! Heikki tosin kesti tämän
tapahtuman niinkuin mies, mutta ovenvartijan röyhkeys, kun se ei mitään
selitystä antanut, vaan suorastaan hänen tiensä katkasi, suututti häntä
niin, ettei hän koskaan ai'o rautatietä matkustaa. Rupesi sitten
arvelemaan, että mitähän olisi, jos hän kirjeellisesti rakkautensa
ilmoittaisi... Vaan silloin sai hän päähänsä kaikenmoisia enneluuloja
-- viime aikoina hän, näet, on tullut uskonnolliseksi haaveilijaksikin
-- ja hän tuli siihen vakuutukseen, ett'ei sallimus olekaan neiti
Hannaa hänelle määrännyt, koska semmoinen este rakkauden tunnustusta
kohtasi. Sydämensä haavaa koetti hän ahkeruudellaan parantaa. Tuli
sitten aivan entiselleen -- luki ja luki ja eiköpä hän jo kohta papiksi
valmistunekin. Jos milloin tuo rakkauden seikka mieleensä juohtuu,
silloin hän itseään hiljaisuudessa toruu ja päivittelee, kun menetti
aikaa, jopa rahaakin turhaan. Vaatekertansa ja hansikkaansa pisti hän
kaapin laatikkoon, sanoen itsekseen: "_kostoon kovaan ne nuokin
menivät_".
Metsälammen lukkarista ja kuinka hän torvea soitti.
(Vähäksi osaksi mukaelma).
Toden todellakin on tuo Metsälammin lukkari oikean vanhanaikaisen
maaseutu-lukkarin esikuva, kerrassaan semmoinen, ett'ei vertaa
missään... ei edes museoissakaan. Sukuperältään jollakin tavoin
herrasvereen kuuluva, jopa, kuten pitäjäläisille itse kertoi, korkeita
koulujakin käynyt, tiesi mistä syystä hän lieneekään lukkariksi
ruvennut niin syrjäiseen paikkaan kuin Metsälampi -- tiedättehän sen --
on. Mahtaa kuulua hassultakin, kun sanotaan "ruvennut lukkariksi",
mutta asia on sillä tavalla, että siihen aikaan ei ollut lukkarikouluja
y.m.s. laitoksia, joten kilpailijoista ei ollut pelkoa, eivätkä ajan
vaatimuksetkaan olleet niin suuret kuin nykyään. Kun Metsälampikin osui
lukkarin puutteesen joutumaan, niin aivan avosylin otettiin vastaan se,
joka vaan tahtoi lukkariksi tulla, -- ja niin oli lukkari saatu. Kuinka
lieneekään, en tiedä, vaan ei hänen kumminkaan, tämän puheena-olevan
Metsälammin lukkarin, olisi pitänyt lukkariksi ruveta, jos nimittäin on
kohtuullista lukkarilta ääntä ja laululahjaa vaatia, sillä näitä
antimia lahjoittaessaan oli luonto ollut liian säästävä, jopa itarakin.
Mistään n.s. musikikorvasta ei ole puhettakaan ja ääni taasen ei sanan
varsinaisessa merkityksessä sitä nimeä ansaitse. Sen lisäksi on äänessä
vielä semmoinen paha ominaisuus, ett'ei se suoraan suusta tule ulos,
vaan se kiertelee ensin kulkkulaen joka lokeron, sutkahtaa sitten
pääkallon ympäri koluamaan ja vihdoin viimeinkin nenän kautta etsii
itselleen tien. Tuommoista kiertokulkua tehdessä on ääneen yhdistynyt
kaikenmoisia lisiä, vapisevaa värähtelemistä ja kummallista honinaa,
niin että hänen laulaessaan ei eroita sanoja laisinkaan. Saa sitä
kuunnella, kuinka tarkkaan tahansa, muuta ei kumminkaan kuulo-aisti
tajua, kuin tuon yhtämittaisen "huu-aahuu-aahuu-aan", joka virren
alusta sen loppuun asti vuoroin nousevissa, vuoroin laskevissa
äänen-vaihdoksissa honisten kaikuu. Selvää on sanomattakin, että tämä
oli omansa huomiota herättämään. Ihmisillä onkin tapana hyvin pian
teroittaa silmänsä toisten ominaisuuksiin ja virheisin. Niinpä
Metsälammin lukkarin lauluakin pahankuriset pitivät ivansa esineenä,
apinoiden sitä ja nauraen sillä. Tämä kaikki tapahtui yksityisissä
piireissä takanapäin. Mutta rupesipa kerran eräs huimapää jossain
julkisessa seurassakin matkimaan lukkarin laulua. Sekös riemua nosti ja
sen nousemista lisäsi vielä se seikka, että matkija osoitti olevansa
täydellinen mestari taiteessaan. Vaan tulipa tapaus sitten lukkarin
omille korville. Loukatuksi, oikein syvästi loukatuksi tunsi hän
itsensä silloin ja suuttumus täytti hänen jokaisen jäsenensä aivan
luita myöten. "Kaikenlaisia konnantöitä niitä pitää kuullakin",
kiukuitteli hän yksinään. "Mutta minä tahdon näyttää, ketä he ovat
pistäneet, kun ovat minut kunniallisen, hengelliseen säätyyn kuuluvan
virkamiehen häväisseet... Ei, rankaisen minä heidät, käsken käräjiin ja
sakoitan että napsahtaa... niin minä teen, niin teen..." Ja lukkari ei
puhunut leikkiä, sillä niin pian kuin laillinen manausaika tuli,
sai tuo huimapää, joka matkimisrikoksen oli tehnyt, käskyn
kunnianloukkauksesta käräjiin, ja ne, jotka matkimisesta olivat
riemuinneet, pyydettiin todistajiksi. Vielä oli lukkari käskenyt
ilmoittamaan senkin, ett'ei hän sovintopuuhille edes "korvaansa
lotkauta".
Erilaisilla tunteilla niitä sitten käräjiä varrottiin. Toiset nauroivat
koko jutulle, mutta toiset pelkäsivät, että siitä saattaa ihmeitäkin
syntyä... kukatiesi tuomitaan raippavitsojakin... Vihdoin
viimeinkin käräjät lähestyivät, tulipa sekin päivä, jona lukkarin
kunnianloukkausjuttu oli käsiteltävä. Niinkuin loukattu konsanaankin,
käveli lukkari eripäällään käräjäkartanon pihamaalla, heittäen
nuhtelevia silmäyksiä niiden puoleen, jotka tähän juttuun olivat
osallisiksi joutuneet. Moneen nämät silmäykset näkyivät vaikuttavankin,
niin että he tahtoivat itseänsä kanttorin nähtävistä eroittaa. Mutta
tämän asian alkuunpanija, se huimapää matkija itse, hän oli iloinen ja
rallatteli ja kertoi kaikelle käräjäjoukolle, että hänellä tänään
laulatetaan lukkarinvaalia. Arvaahan sen, ett'ei tämä tämmöinen
lukkarin sappea laisinkaan sulattanut... Kajahtipa tuossa nyt
huutomiehen ääni ja riitapuolet astuivat oikeussaliin. Lukkari asettui
seisomaan lähelle seinää tuomarin sivulle, siveli päätään ja asetti
kätensä ristiin vatsalleen sekä alkoi pyöritellä peukaloita toistensa
ympäri. Vastaaja jäi ovensuuhun ja nojasi hartioillaan pihtipieleen.
Oikeuden puheenjohtaja loi ensin tutkivan katseen vastaajaan, sitten
lukkariin ja lopuksi tiedusti, mitä varten riitapuolet ovat oikeuteen
tulleet.
"Minä" -- alkoi lukkari -- "minä vaadin vastaajaa ankaraan
edesvastaukseen siitä, että hän on minua vanhaa, hengelliseen säätyyn
kuuluvaa virkamiestä häväissyt, minun kunniaani loukannut".
Tuomari kääntyi vastaajaan.
"En minä, korkea oikeus, ole tahtonut" -- puhui vastaaja -- "kenenkään
kunniaa loukata, minähän olen tehnyt ainoastaan sitä, mitä lukkari
tekee joka pyhä ja välistä viikollakin".
"Mutta sillä, juuri sillä hän onkin minun kunniaani loukannut" --
selitti lukkari -- "hän on matkinut minun lauluani ja tehnyt minun
virkatoimestani pilkkaa... kaksinkertaiseen rikokseen on hän syypää...
on loukannut kunniaani ja virkaani".
"Ei, korkea oikeus, en minä ole matkinut, enkä kunniaa ja virkaa
loukannut... minä vaan lauloin samalla tavalla kuin lukkari itsekin
laulaa", sanoi vastaaja, lisäten olevansa heti valmis osoittamaan,
kuinka hän on laulanut, jos korkea oikeus tahtoisi sitä kuulla.
Oikeuden puheenjohtajan pää vaipui alas ja miettiväisenä katsoa
tuijotti hän pöytään ison aikaa. "Oikeuskin katsoo" -- lausui hän
viimein -- "asian selville saamista varten tarpeelliseksi, että niin
kantaja kuin vastaajakin laulavat jostakin virrestä säkeen kumpikin,
niin saadaan kuulla, onko vastaaja todellakin tehnyt kantajan laulusta
pilkkaa vai onko hän, kuten itse väittää, ainoastaan laulanut, pilkkaa
tarkoittamatta, samalla tavalla kuin kantaja laulaa. Kantaja laulakoon
ensiksi".
"Mutta minulla on todistajoita", huomautti lukkari.
"Ei niitä" -- muistutti oikeuden puheenjohtaja -- "tässä tarvita, sillä
oikeuden jäsenissä on todistajoita kylliksi".
Kun lukkari näki, että lauluksi nyt on pantava, rypistyi hänen
tavallisesti lauhkea muotonsa yrmyiseksi. Vastaajan naama sitä vastoin
välähti iloisenkirjavalta, ikäänkuin hän olisi tämmöistä odottanutkin.
Lukkari pyyhkäsi päätään, siveli naamaansa, asetti kädet ristiin
vatsalleen, pyöritteli peukaloita toistensa ympäri, sylkäsi toisesta
suupielestään ja alkoi täydellisellä kirkkohartaudella laulaa virttä:
"Voi Herra! kuinka useat Tääll' karkaa minua vastaan". Nuo kaksi säettä
hän ainoastaan lauloi, mutta aivan entisellä tavallaan, niin että
sanoista sai tuskin ollenkaan selvää. "Huu-aa huu-aa", sitä tuli niin
paljon kuin suusta ja sieramista suinkin mahtui.
Nyt tuli vastaajan vuoro laulaa. Hänkin pyyhkäsi päätään, siveli
naamaansa, asetti kädet ristiin vatsalleen, pyöritteli peukaloita
toistensa ympäri, sylkäsi toisesta suupielestään ja alkoi vetää
"huu-aa, huu-aa", mutta niin pettävän yhtäläisesti, ett'ei kukaan olisi
voinut sitä lukkarin laulusta eroittaa. Kun hän oli lopettanut, kuului
oikeuden puheenjohtajan käsky: "astukaa ulos."
Oikein kauheasta piinasta luulivat oikeuden jäsenet päässeensä, kun,
riitapuolien ulos astuttua, saivat suurella vaivalla pidätetyn naurunsa
laskea vapauteensa... hyvä vaan, ett'eivät sitä estäessään olleet
purreet leukojansa rikki. Hetkisen kuluttua kutsuttiin asianomaiset
sisään ja oikeuden puheenjohtaja julisti seuraavan päätöksen: Koska
oikeus on huomannut, että vastaaja on ainoastaan eroittamattoman
yhdellä tavalla laulanut kuin kantaja, jonka tehty koetus selvästi
osoitti, joten mitään kunnian- tai viran-loukkausta ei ole voinut olla
tarkoituksena, katsotaan kohtuulliseksi kumota kanne perusteettomana ja
kulungit kuitataan asianomaisten kesken vastakkain. Siihen se meni
riitajuttu. Mutta ett'ei vastaaja pääsisi käräjäjoukon keskeen
ilkkumaan, pyysi lukkari hänet kotiinsa. Siellä he sitten tekivät
semmoisen sovinnon, että vastaaja lupasi aina olla lukkarin tavalla
laulamatta sekä oikeusjutusta kertomatta. Vaan mikäpä apu siitä oli,
vaikka vastaaja suunsa sulkikin, sillä lautamiesten kautta pääsi asia
jokaisen suuhun ja vuosikymmenien vieriessä on siitä saatu aihetta
makeaan nauruun sekä Metsälammilla että muillakin seuduilla.
Mitä lukkariin yleensä tulee, niin on hän mies mitä parhain ja
luultavaa on, että tuo edellä kerrottu riitajuttu oli hänen
ensimäisensä ja viimeisensä. Jo ulkonäkönsäkin puolesta on hän kuin
hyväntahtoisuus itse ja kaikinpuolin semmoinen kuin vanhanaikaisen
lukkarin tuleekin olla. Kookas vartalo, ulospäin pullistunut vatsa,
vaikk'ei kumminkaan mikään möhömaha, leveä naama, jota hän
tuontuostakin silittelee, aina parrasta puhtaaksi ajeltu leuka,
suurenläntä pää, otsapuoleltaan kalju, johon hän erinomaisen
taidokkaasti osaa takaraivalta hiuksia kerätä, -- siinä hänen kuvansa
pääpiirteissään. "Kansanmies" vakuuttaa hän olevansa, mutta ei hän
kumminkaan lukkari-arvoaan unohda ja esim. kellonsoittaja on hänestä
aivan vastenmielinen, kun sekin sanoo kuuluvansa hengelliseen säätyyn.
Mutta kuten jo sanottiin, mies mitä parhain se tuo lukkari on ja paljon
pitäjäläiset hänestä pitävätkin. "Eipähän hän ylpeä liene, saa siltä
puheen jalkamieskin", on tavallinen selitys, jos lukkarista
tiedustelee. Ja totta onkin, ett'ei hän ylpeä ole, sillä jokaista hän
taputtelee ja jokaista hän puhuttelee. Eikä niitä pitoja, hautajaisia,
tai ristiäisiä pidetä, joihin ei kanttoria kutsuttaisi. Hän taasen ei
millään tavalla tahdo poisjäämällä kutsujain mieltä pahoittaa. Hauska
häntä onkin pitopaikassa nähdä, kun hän pöydän päässä istuu ja, sikaria
poltellen ja kahvia juoden, loppumattomia kaskujaan laskettelee -- saa
sitä ympärillä olevat silloin kyllikseen nauraa ja sanoa: "no on se tuo
lukkari, on se." Ristiäisissä häntä melkein aina pyydetään kummiksi,
josta on ollut semmoinen seuraus, että melkein kaikki nuorempi polvi on
hänen ristilapsiaan. Siitä syystä häntä muutamat sanovatkin "pitäjän
kummiksi."
Kun Metsälampi, niinkuin tiedätte, on pienenläntä pitäjä, on
luonnollista, ett'ei siinä lukkarilla voi suuret tulot olla. Tämä kohta
korjataan n.s. aprakanajolla. Niillä matkoillaan se lukkari onkin
elementissään: hän puhelee, hän haastelee ja hän jos jotakin kertoilee,
sukostelee ja mielittelee, niin että tunnoton se emäntä tai isäntä on,
jolta ei jotakin heltiä -- olkoon se sitten liina- tai pellavasormaus,
jyväkappa, voinaula, lampaan käpälä t.m.s. Yöksi häntä jokapaikassa
pidätetään -- jos vaan iltapäivällä sattuu tulemaan -- ja illaksi hän
tulonsa varakkaisiin taloihin asettaakin. Tervehtiessään hän oikein
syleilee emäntää, kyselee kymmeniä kertoja, mitenkä he voivat ja
kertoo, että hänen mammansa -- sillä hyväilynimellä hän vaimoansa
kutsuu -- oli hyvin pahoillaan, kun ei voinut matkaan tulla. "Sepä
ikävää, sepä ikävää", sanotaan tavallisesti, mutta todellisuudessa on
asia niin, ett'ei lukkarin mammaa -- tahdomme hänestä puhuessamme
käyttää miehensä hänelle antamaa hyväilynimeä -- paljon kaivatakaan,
sillä hän on ylpeänläntä eukko. Kyllähän se on tosin totta, että hän
lauvantaipäivinä istuu kotinsa rappusilla ja kutsuu ohikulkevia emäntiä
sisään, jopa toruukin, kun muka häntä ei tahdota käydä tervehtimässä,
vaan tämän arvellaan tapahtuvan siitä syystä, että silloin aina jää
jotakin emäntien eväsnyyttien sisällyksestä lukkarin mamman
omaisuudeksi... ilmankos sitä usea emäntä tahtookin ikäänkuin
puikahtamalla päästä lukkarin asunnon sivutse. Itse lukkari sitä
vastoin on tervetullut kaikkialle, vaikkapa poikkeuksiakin on olemassa.
Siksipä hänelle onkin mahdollista niin kodikkaasti useammassa paikassa
olla, kuin hän aprakkamatkoillaan on. Muiden kanssa kylliksi
rupatettuaan, kerää hän lapset, niinkuin kummi konsanaan, ympärilleen,
luettaa heitä ja vakuuttaa, että "kukko munii" heille, jos vaan ovat
ahkeroita. Talosta lähtiessään sitten valittaa tehdyn vääryyttä, kun on
hänen kuormaansa lisätty tavaraa, vaikka hevonen tahtoo entisten tähden
uupua. Niinkuin näkyy, annettiin hänelle kaikellaista kamsua ilman
pyytämättä, koska se on kerran tavaksi tullut, mutta kyllä hän vielä
lisäksi pyytääkin. Jos vaan mieluisensa kappaleen näkee, alkaa hän
isännälle tai emännälle heti haastella: "tuon minä pyytäisin itselleni,
jos vaan -- ilkiäisin." Lapsille hän taas sanoo: "sallithan, että
kummisi tämän saa?" Eikähän häneltä kovinkaan usein kielletä, niin että
kuorma on vörskyä täynnä, kun lukkari aprakkamatkaltaan palajaa. Kotona
sitä sitten parhaan mukaan nautitaan, "mit' tarjona on vaan", kunnes
taas uudelleen tulee samanlaiselle retkelle lähtö. Voisi luulla, että
lukkari on taipuisa juovutusjuomiin, kun hän niin paljon käy pidoissa.
Tämä on erehdys. Ruokapöydässä hän kyllä puolensa pitää niinkuin joku
toinenkin, mutta juomien suhteen on hän kerrassaan ehdottoman
raittiuden mies. Tästä syystä hänellä on useinkin kinaa pitäjän papin
kanssa, jolla on semmoinen mielipide, että juovutusjuomia tulee
kohtuudella nauttia, koska Luoja kerran on luonut aineita, joista
juomia valmistetaan. Eikä pappi anna perään, vaikka lukkari koettaa
selittää, että onhan Luoja luonut hamppuakin, josta voidaan valmistaa
hirttonuoraa, mutta ei suinkaan Luojan tarkoitus liene, että ihmisten
pitäisi hirttäymistä varten nuoraa tehdä. Niin, ei se lukkari
juovutusjuomia suosi, vaan kahvi, tuo armas kahvi on hänen
lempijuomaansa. Oikein uusi elämä näyttää häneen virtaavan, kun hän
höyryävän kahvikupin huulilleen nostaa ja jos hän vielä sen lisäksi saa
sikarin hampaisiinsa, niin sittenkös kelpaa olla ja elää, ja on aivan
yhdentekevää, onko sikari Havanna-sikari vaiko vaan Borgströmin "pruna
prima", sillä hänen mielitekonsa niihin on niin suuri, että hän korjaa
muiden viskaamat sikarin-pätkätkin tieltä ja polttaa ne, pannen paperia
välistä päälle jos muistaa, mutta jos ei muista, niin siltään suuhunsa
pistää ja alkaa vetää, niin että huulet maksahtelee ja että koko mies
on niin onnellisen näköinen, että melkein kateeksi käy. Tästä
sikarihimosta häntä mammansa usein toruu. "Että sinä" -- sanoo mamma
silloin -- "että sinä et lakkaa tieltä löydettyjä sikarinpätkiä
polttamasta, niin vielähän näet, mitä siitä seuraa... tartunnaisen sinä
saat suuhusi kun saatkin, sillä eihän sitä tiedä, minkälainen rapasuu
pätkän on viskannut." Joskus tuosta mamman paapatuksesta syntyy
aviopuolisoiden välille todellinen sanakiistakin, joka kuitenkaan ei
voi liian pitkälle mennä, kun lukkari on oppinut keinon sen
lopettamiseen. "No, sama se" -- lausuu hän päättävästi -- "lakataan
sitten kahviakin juomasta." Sen enempää ei ole tarvis sanoa. "Mitä
sinä, hyvä ihminen" -- alkaa mamma heti laverrella -- "mitä sinä tähän
kahvia sotket... sehän on aivan toista se kahvikulta... Ennenhän minä
syömättä olen, kuin kahvitta." Ja niin on tuuli kääntynyt toiselle
suunnalle, eikä sikarinpätkistä ole enää puhettakaan, vaan muista
asioista ruvetaan juttelemaan. Kun sitten lukkari sanoo: "kaada kahvia
kuppiin", niin hyvin nopeasti mamma leiskahtaa "teeren pesästään" s.o.
kahvipannun liedestä ottamaan ja ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut
istuu kumpikin aviopuoliso onnellisena ja tyytyväisenä höyryävään
kuppiinsa puhallellen, ja lukkari päällepäätteeksi pussahuttelee
sikarinpätkästään niin suuria haikuja kuin heinäleivisköitä. Voi sinua,
sinä armas kahvi, mitä sinä saatkaan aikaan!
Ei se enää mikään nuorimies tuo lukkari ole. Vuosien taakka jo
hartioita painaa ja ennestäänkin vähäiset äänivarat kutistumistaan
kutistuvat -- seikka, joka oli omansa antamaan aihetta huolehtimaan.
Kumminkin lohduttaa hän itseään sillä, että jos vaan pitäjäläiset ovat
edelleenkin hänen kanssansa yksimielisinä, niin toimeenhan sitä
tullaan. Ja yksimielisiä ne pitäjäläiset ovatkin, sillä ukkann itsensä
ei tarvitse muuta kuin asettaa numerot taululle ja jokaisen värsyn
alussa hojauttaa "huu-aa, huu-aa", niin kyllä seurakunta sitten ottaa
laulamisen hoteilleen. Ei voi kieltää, ett'ei virsiparka ole sillä
tavoin rääkkiin joutunut... saa se senkin seitsemällä polvekkeella
olla, jopa pistäytyä penkinkin alle, mutta kun siihen semmoiseen on
sekä kirkko että kirkossa olijat vuosien kuluessa tottuneet, niin ei
muuta osata kaivatakaan. On kumminkin joku, joka on toista mieltä, ja
se on pappi. Tuon tuostakin hän puhelee lukkarille, että tämän tulisi
ottaa apulainen ja etenkin silloin, kun pappi väitöksissä sattuu
tuskastumaan, lausuu hän sen uhkauksen ja päättää, että sen pitää
piankin tapahtua. Mutta sen mukaan kuin lukkarin äänivarat katosivat,
sen mukaan hän myöskin lakkasi kiistelemästä ja koetti olla
kaikinpuolin niin paljon papin mieliksi kuin mahdollista... ja se
auttoi, sillä apulaisesta ei taasen puhuttu mitään. Kovasti sitä
lukkaria peloittikin ottaa apulaista niin pienelle tulolle, kuin
hänellä on. Sitä paitsi, kuka sen tietää, minkälaisen apulaisen sitä
sitten onnistuisi saamaan. Noista lukkarikoulunkäyneistä ei hän pidä
laisinkaan ja sanoo niillä olevan semmoista uudenaikaista viisautta,
joka ei kelpaa mihinkään -- niiden mielestä on muka epämusikillista
tehdä laulaissaan kiekauksia, vanhat sävelmätkin ne hylkäävät... ei,
niitä miehiä hän ei apulaisiksi tahdo. Ja jos -- ajatteli hän yksinään
-- jos sitä nyt tuommoisen nuoren miehen apulaisekseen ottaisikin, niin
sehän voisi iskeä silmänsä hänen Katri-tyttäreensä, joka vasta
äskettäin on rippikoulunsa käynyt, ja ruveta hentomielisiä laulujaan
laulaa lerkuttelemaan ja niillä vielä tyttären pään pyörälle panisi...
Uh! oikein lukkaria värisytti tätä ajatellessaan ja apulaisen ottaminen
pahana painajaisena hänen mielessään kummitteli.
Vaan jopa on aika kertoa siitäkin, kuinka Metsälammin lukkari torvea
soitti. Tämmöinen se oli se tapaus.
Maassamme oli herännyt ihana ajatus viettää yleinen laulu- ja
soittojuhla. Se ajatus on todellakin ihana, sillä jos missä, niin juuri
Suomessa on laulujuhlain viettämispaikka, tässä totuuden ja runon
maassa, jonne Väinö jätti kanteleen jälelle, soiton Suomelle sorean...
Ja kun se ajatus kerran heräsi, päätettiin se panna käytännössäkin
toimeen. Kansanvalistusseuran toimistosta lähetettiin kutsumuskirjeitä
ympäri maata, muun muassa Metsälammillekin, jonne se lukkarille
osoitettiin. Lukkari luki kutsumuskirjeen moneen kertaan läpi, istui ja
mietti, mitä olisi tehtävä. Muuta lauluseuraa ei ollut kuin koko
seurakunta, jota tietysti ei voi mitenkään laulujuhlaan viedä. Mutta,
päätti hän viimein, minä itse päälaulaja menen seurakunnan puolesta
sinne -- ja hän menikin, kun aika tuli.
Kahteenkymmeneen vuoteen ei lukkari ollut kaupungissa käynyt. Paljon
hänellä siis oli näkemistä ja paljon hän näkikin. Kaikista kumminta
hänestä oli se, kun Jyväskylän kirkossa veisattiin torvien
säestyksellä. No, on sitä jotakin! Tuommoinen ihmeellinen vaskikonkelo
pistettiin suun eteen ja kun sitten poskiaan lupsutteli, niin anna vaan
kuulua mitä suloisimpia säveleitä, jotta oikein sydäntä hiipasee ja
helisee Herran huone. Ja entäs nuo juhlan komeudet, puheet, soitot ja
laulut, ihmisten paljous y.m.s. -- ne olivat seikkoja, joista lukkari
luuli saaneensa kertomisen aihetta lopuksi ijäkseen.
Tuon isänmaallisesta innostuksesta hehkuvan juhlan loputtua matkusti
lukkari niinkuin muutkin kotiinsa. Lieneekö hänen äänensä lamautunut
matkustamisesta vai mikä sille liene tullut, mutta seuraavana
sunnuntaina hän ei voinut sitäkään vähää laulaa, minkä ennen oli
voinut, tuskinpa virttä edes alkuunkaan saattoi panna, vaikka oli
koettanut keittämättömäin kananmunain juomisellakin ääntä irti
liu'oittaa. Pappi sattui hyvin kärkkyiselle tuulelle ja
jumalanpalveluksen loputtua lausui, että lukkarin pitää hankkia
itselleen apulainen mitä pikemmin, sen parempi. Siinä sitä nyt oltiin.
Lukkari tahtoi ihan pakahtua, kun tuo ajatuksissa liikkunut
apulaiskummitus näytti vihdoin muuttuvan täydeksi todeksi. Mutta nytpä
hän luuli keksineensä oivan keinon. Maltas -- ajatteli hän -- minä
ostan itselleni torven ja kun sillä opettelen soittamaan, niin siinähän
sitä apulaista onkin. Tästä keksinnöstänsä ei hän hiiskunut
ainoallekaan ihmiselle, sillä hän päätti tehdä jotain hämmästyttävää.
Kaikessa hiljaisuudessa lähti hän ajaa karittelemaan Jyväskylään.
Siellä hän tapasi erään vapaaehtoisen palokunnan soittajan, joka oli
halukas myömään vanhan bassotorvensa. Hän osasi soittokonettaan
erinomaisen hyvästi kehua ja sai lukkariin istutetuksi niin suuren
soittoinnon, että tämä osti torven. Sitten se palokuntalainen soittaja
vielä opetti lukkaria hieman soittamaankin ja sanoi, ett'ei siinä
tarvitse muuta kuin höröttelee ja henkeä laskee. "No, kyllä täällä
henkeä riittää", puheli lukkari kookasta mahaansa taputellen.
Tyytyväisenä kauppaansa käänsi hän naamansa kotia kohti, jossa oltiin
siinä uskossa, että hän matkusti itselleen apulaista etsimässä. "Kohta
tulee apulainen, kohta", selitti lukkari, kun siitä kyseltiin.
Jotta hänen aikeistaan ei mitään vihiä saataisi, kuljetti hän torven
tallin ylisille, jossa harjoitukset tulisivat tapahtumaan. Kenenkään
huomaamatta hän sitten aina sinne hiipi ja puhalsi ja puhalsi, niin
että silmät tahtoivat päästä ulos pullistua. Mutta ihmekös nyt kummalla
ajaa! Hän ei saa torvestaan mitään muuta ääntä kuin sihinää -- ei saa
ääntä tänään, ei huomenna, eikä vielä ylihuomennakaan, vaikka huuletkin
ovat puhaltamisen paljoudesta turvota pöklähtäneet. "Petti se peijakas"
-- tuumi lukkari "mutta minäpä menen kaupat purkamaan". Kun mamma
huomasi, missä tilassa huulet olivat, niin sittenkös paapatus alkoi.
"Enkös sitä ole monen monta kertaa sanonut -- marmatti mamma -- että
saathan sinä viimein tartunnaisen suuhusi... nythän sen itse näet...
Voi, voi! kenenkähän sikarinpätkän olet polttaa immottanutkaan? Voi
meitä onnettomia"... Ja sikarinpätkät ja kaikki tupakat kuulivat
kunniansa, eikä ollut apua siitäkään, vaikka lukkari oli jo useat erät
lausunut: "kaada kuppiin". Lopulta kuitenkin rakentui kaunis sovinto
aviopuolisoiden välille, mutta sillä ehdolla, että lukkarin pitää mennä
tohtorissa käymään, "koska" -- kuten mamma sanoi -- "ei voi tietää,
mitä niissä huulissa onkaan..." Tämä matka olikin lukkarin mieleen,
sillä nythän hän samalla matkalla saattaa torven kaupankin purkaa.
Lukkari lähti siis taasenkin kaupunkiin karittelelemaan. "Petittepä te
minua vanhaa kunniallista miestä," sanoi hän palokuntalaisen luo
tultuaan. "Kuinka niin?" kysäsi tämä. "Torvi ei anna ääntä", vastasi
lukkari. Tuo hyvä palokuntalainen otti torven, pisti huulensa
puhaltimeen ja alkoi luritella niinkuin ei mitään. Huomaamattansa hän
soitteli monta kappaletta ja lopuksi virren "Koko maailm' iloit'
mahtaa" niin kauniisti, että lukkari hymyili ensin toisella
suupielellään ja viimein koko suullaan. Loppujen lopuksi ei kaupan
purkamisesta ollut puhettakaan, vaan toivoa täynnä antautui lukkari
kotimatkalleen. Eikä hänen tarvinnut tohtorissakaan käydä, sillä huulet
paranivat matkalla itsekseen. Kotiin päästyä olivat ne niin terveet,
että mamma empimättä suikkasi lukkarille tulomuiskun... miltä se sitten
lienee maistunutkaan, kun kumpaisenkin huulet olivat jo kurttuiset!
Tallin yliset se lukkari taasenkin harjoituspaikakseen valitsi. Siellä
sitten huuliansa asetteli, puhalteli -- ja eipä aikaakaan, niin jopa
alkaa tulla torvesta ääntä, hirveätä ääntä oikein, semmoista että saisi
kerätä suuren joukon kaikkea maailman rumuutta yhteen, ennenkuin
vivahtaisikaan samanlaiselta. Kuului se asuinhuoneisiinkin. Sielläkös
elämä nousi! Ensin ei ymmärretty, mitä se onkaan, vaan kohta
päätettiin, että navetassa sairaana oleva lehmä on varmaankin joutunut
hengenvaaraan ja nyt kuoleman tuskissaan mölisee. Kuin tulipalossa
juoksi lukkarin mamma palvelijattaren kanssa navettaan. Palvelijattaren
käteen jäi kiehuva kahvipannu, josta kahvi hölkki maahan ja ryvetti
hameen pahanpäiväseksi. Navetassa ei mitään vaaraa ollut, rauhassa
siellä lehmä vaan syödä karskutteli nuorta heinää, jota sille oli eteen
leikattu. Nolona palasi mamma ja palvelijatar kyökkiin. Heidän poissa
ollessaan oli puuropata palanut pohjaan ja ikäänkuin olisi valitellut
päästeli se niin kummallisia suhkuja. Kun tätä päiviteltiin, astui
saunassa asuva loisvaimo pelokkaan näköisenä sisään ja kertoi, että
tähän kartanoon on piru asettunut asumaan, sillä hän kuuli semmoista
hirveätä ääntä, että voi voi... Ja sitten pääsi sekä taika-usko että
mielikuvitus valloilleen ja kummaa kummempia juttuja nyt puhuttiin. Nuo
jo melkein unohduksiin joutuneet Räähkälän pirut, jotka parikymmentä
vuotta tätä ennen hirmua herättivät, tulivat taasenkin esille. Nehän
olivat hirviöitä olleetkin -- ne olivat lehmien edestä ruoat ottaneet
ja vieneet halkoja sijaan, hevoset kääntäneet pilttuissa takaperin
seisomaan ja kaikki työt pilanneet, eikä niitä muut olleet nähneet kuin
pienet lapset. Niitä tämmöisiä nyt haasteltiin -- ja peljättiin.
Lopulta tuli lukkarikin, jonka kartanolla kuuluvan hälinän tähden oli
täytynyt soittonsa keskeyttää, kamariinsa. Heti juoksi mamma hänelle
kertomaan mitä kamalimpia pirujuttuja. "Ole jo" -- sanoi lukkari -- "ei
piru uskalla tulla hengelliseen säätyyn kuuluvan miehen asuntoon." "Vai
ei" -- intti mamma -- "käyhän piru pappilassa ja itse kirkossakin."
Lukkari ei puhunut mitään, istuihan vaan sohvalle. Pyyhkäsi sitten
naamaansa, sylkäsi toisesta suupielestä, asetti kädet ristiin
vatsalleen ja pyöritteli peukaloita toistensa ympäri sekä rupesi
laulamaan: "Vihollinen karkoit' kauvas." Mammakin yhtyi laulua
säestämään ja piruja ei enään muistettu sinä päivänä. Mutta kun lukkari
sitten seuraavana päivänä taasenkin soitteli s.o. päästi hirveätä ääntä
torvestaan, muutti loisvaimo pian koko saunasta piruja pakoon. Hänen
kauttansa levisi pitäjälle outoja uutisia ja pian oli lukkarin koti
verhottu niin peloittavaan huntuun, ett'ei tahdottu uskaltaa sen ohi
kulkea -- ei ainakaan pimeällä.
Mutta lukkari se yhä edelleenkin kuumeentapaisella ahkeruudella kohti
päämääräänsä pyrki. Milloin suinkin sai sopivan tilaisuuden, silloin
hän pujahti tallin ylisille soittamaan ja soitti niin, että
hikikarpaloita päästä tippui ja posket tekivät työtä kuin pale sepän
pajassa. Pitkien ja vaivaloisten ponnistuksien perästä oli tullut
hedelmäksi se, että lukkari oli oppinut puolineljättä sanaa virrestä
"Koko maailm' iloit' mahtaa", mutta siitä hän ei päässyt eteenpäin
tuosta tavusta "mah", vaikka olisi kuinka koettanut. Hänen malttinsa
loppui viimein ja hän päätti mammaansa ilahduttaa sillä vähälläkin
taidolla, minkä jo oli saavuttanut. Eräänä iltana hän kuljetti torven
kamariinsa ja yht'äkkiä sitten rupeaa tarmonsa takaa puhaltamaan "Koko
maailm' iloit' mah" alkaen aina säkeen alusta uudestaan. "Voi Herra!
armahda meitä... voi, voi... minä ampuan... voi Herra... minä
ampuan..." rupesi silloin toisesta kamarista niin surkeasti, niin
sydäntä särkevästi kuulumaan, että lukkari lähätti torvensa piiloon
ja kiiruhti katsomaan. Täällä näkee hän Katri-tyttärensä ja
palvelijattaren toisiinsa kietoutuneina seisovan nurkassa, mutta mamma
on pyssy kädessä keskellä lattiaa ja huutaa, minkä jaksaa. "Luojan
kiitos" -- änkytti mamma lukkarin huomattuaan -- "että sinä olet
täällä... Herra meitä kaikkia varjelkoon... Tuolla pihalla oli
varmaankin piru jonkin syntisparan sielua myrsyyttelemässä... ah, jos
olisit kuullut sen onnettoman hätähuutoa... Mutta lakkasipas, kun minä
siunasin... Voi, voi... siunaa sinäkin... ja ampua pyssyllä... voi,
voi..." ja mamma vaipui tuolille. Lukkari otti pyssyn, jota ei
kolmeenkymmeneen vuoteen oltu latingissa pidetty, alkoi lohdutella ja
sai säikähtyneet vähitellen tointumaan. Sitten kaadettiin kuppiin ja
oltiin niinkuin ennenkin. Mutta lukkari päätti ruveta entistä enemmän,
soittoa harjoittelemaan, jotta ensimmäisen yrityksen onnistumattomuus
tulisi korvatuksi.
Kului tuossa muutamia päiviä, niin astua kapsutteleepa pitäjän pappi
erään nuorukaisen kanssa lukkarin luo. Tämä nuorukainen oli äskettäin
Helsingin lukkarikoulusta päässyt ja oli halukas apulaiseksi rupeamaan.
Kun pappi kehoitti, melkeinpä vaatikin, että juuri tämä on apulaiseksi
otettava, niin eipä lukkarin muuta auttanut kuin suostua. Ehdot
olivatkin hyvät, ja pian tuo nuori apulainen muutti lukkariin asumaan.
Hän oli taitava torveakin soittamaan. Tuon tuostakin hän aina
torvestaan sulosäveliä luritteli, jotka sytyttivät semmoisen
innostuksen, että Metsälammille tilattiin torvet ja perustettiin
soittokunta. Taidolla ja innolla on nuori apulainen sitä johtanut ja,
hyvällä edistyksen tiellä kuulutaan jo oltavankin. Itse vanha
lukkarikin se kätköksistänsä toi ihmisten ilmoille torvensa, jota
hänellä ei tiedetty olevankaan. Apulaisensa johdolla on hänkin oppinut
soittamaan tuon yksinään alkamansa säejakson melkein loppuun asti,
jolloin aina ryvittäminen estää jatkamista, kuten lukkari itse sanoo.
Muutoin hänen on nyt hyvä olla, kun ei tarvitse muuta kuin "herrana
elää". Mihinkään viran toimituksiin ei hän ensinkään kajoa. Pitäjällä
hän kumminkin käy aprakan-ajolla, niinkuin ennenkin, ja viipyy niillä
matkoillaan viikkomääriä.
Lieneekö tuon nuoren apulaisen soitto ja hentomieliset laulun
lerputokset -- hän olikin kaikinpuolin musikalinen nuorukainen --
panneet lukkarin Katrityttären pään pyörälle vai eikö se liene pyörälle
mennytkään, mutta häitä he kuuluvat -- Katri-tytär ja nuori apulainen
-- viettäneen ja kuuluvat olevan niin onnellisia että oikein. Ja
onnellinen kuuluu lukkarikin mammansa kanssa olevan ja sekä toisilleen
että kaikille muillekin kuuluvat he vakuuttavan saaneensa oikein kelpo
vävyn. Metsälampi on tietysti myöskin hyvin tyytyväinen ja
ihmeellisesti siellä sanotaan kirkkolaulun alalla edistyttyneen. "Se on
lukkarin vävypojan ansio", sanotaan. Mutta että Metsälammilla on
torvisoittokunta, sen lukee vanha lukkari omaksi ansiokseen, koska hän
muka kaikkein ensiksi alkoi pitäjässä torvea soittaa. -- Ja eihän
kukaan tahtone tätä ansiota häneltä kieltääkään.
Keisari tulee!
(Kohtaus pikku kaupungin elämästä).
Miltähän tuntuisikaan tästä nykyisestä maailmasta, jossa
kuumeentapaisella levottomuudella hyöritään ja pyöritään, riehutaan ja
riennetään, jossa vaaditaan ja tahdotaan, vaikka usein ei tiedetä, mitä
sitä oikeastaan tahdotaankaan, niin, -- miltähän siitä tuntuisikaan,
jos se yht'äkkiä muuttuisi X:n kaupungin oloihin "vanhoina hyvinä
päivinä", esim. sinä aikana, jolta tämän vähäpätöisen katkelman aihe on
alkunsa saanut? Ja mitähän taasen toiselta puolen X:n kaupunkilaiset,
nuo hyvänsävyisät ihmiset, jotka suloisessa rauhassa tehtäviään
täyttivät, eivätkä kaikkeen kyllästyneinä tahtoneet maailmaa muka
parantaessaan sitä rikki repiä ja murtaa, mielessään ajattelisivat, jos
heidät asetettaisiin elämään tähän aikakauteen ja sen levottomain
ihmisten keskuuteen? Totta tosiaankin -- siinähän syntyisi aivan
samanlainen hämmästyksen ällistys, kuin "Seitsemässä veljeksessä"
kanttorille kohdatessaan Impivaaralta palaavat Jukolan veljekset, niin,
-- melkeinpä varmaa on, että tuskinpa muuta osattaisi sanoa kuin vaan
korkeintaan: "rupeepa tuulemaan".
Mutta jättäkäämme nämä mietteet ja siirtykäämme pitemmittä puheitta
X:n kaupunkiin tutustuaksemme sen oloihin. Meidän on heti
tunnustettava, ett'ei sallimus ole millään hyväntahtoisella tuulella
silloin ollut, kun se on lahjoittanut asemapaikan tälle kaupungille.
Jos meidän syrjäinen maamme jo itsekin kyllin kyllä syrjässä on, niin
vielä sittenkin sen syrjäisimpään sopukkaan sai X:n kaupunki sijansa.
Näyttää siltä kuin kohtalo olisi ivallaan tuommoisen tepposen tehnyt ja
sen tehtyään ivanaurulla sanonut: "katsotaanpas, mitä tästä lapsesta
tulee?" Ja että lapsiparka tästä kohtalon tepposesta on saanut kitua,
sehän on aivan luonnollista.
Kyllähän tosin alussa oltiin oltu taipuisat siihen luuloon, että tulee
siitä lapsesta jotain kun tuleekin, sillä kartano toisensa jälkeen oli
kohonnut ja tuo äskeinen kirkonkylä sai kohta ruveta prameilemaan
kaupunkina. Kun sitten talojen välille muodostui katuja, kun
kauppapuoteja sisäänviettelevine ovineen avaantui ja kun käsityöläisiä
y.m.s. entistä enemmän ilmaantui paikkakunnalle, niin eihän ollut
ihmekään, jos jo ihan kaupungilta haiskahti -- ja kuka tiesi, mitä sitä
tulevaisuuden helmoissa piileekään... Mutta nytpä tulikin seisaus,
semmoinen kummallinen taantuminen, ikäänkuin oltaisiin edistysreen
kannaksilta -- niillä sitä vaan seisottiinkin -- tienviereen pudota
muksahdettu. Hiljakseen se putoaminen oli tapahtunut, pehmeä muksaus
se vaan oli ollut, kosk'ei sitä oltu ollenkaan huomattu. Mutta
edistyksen-reki se edelleen riensi, ottaen mukaansa niitä, jotka sen
kiivaassa kulussa ennättivät matkaan joutua -- ne, jotka eivät
etsinko-aikaansa tunteneet, ne jäivät torkuksissa odottamaan, milloin
edistyksen-reki sattuisi niitä seutuja uudestaan kulkea viilettelemään.
Niin se kävi X:n kaupungillekin, ei se sekään etsinko-aikaansa tuntenut
ja heti se lakkasikin sekä suuruudelleen kasvamasta että myöskin
elämisen vilkkautta osoittamasta, ihmisetkin ne vähitellen painuivat
jonkinlaiseen vähäpätöisyyteen -- nukkuivat "vanhurskaan viattomaan
uneen", niinkuin on tapa sanoa.
Omituiset, melkeinpä voi sanoa patriarkalliset ne olivatkin nuo X:n
kaupungin olot. Tuota äskenmainittua taantumista kaupungin kasvamisessa
ja muussakin vireydessä seurasi taantuminen ihmisienkin suhteen. Ne,
jotka alusta alkaen olivat sinne asettuneet asumaan, ne siellä
edelleenkin pysyivät, mutta uusia, muualta tulevia asukkaita lakkasi
tykkänään tulemasta ja jos joskus sattui tulemaankin, niin se ei
merkinnyt mitään, kun se tapahtui ylen harvoin. Siitä syystä eivät
olevaiset olot voineet olla ulkoa päin virtaavien vaikutusten alaisina.
Kummaa ei ollutkaan, että ihmiset tämmöisissä suhteissa kietoutuivat
välinpitämättömyyteen ja velttouden taikapiiriin, niin että heistä oli
aivan yhdentekevää, mitenkä "maailma menojaan meni", kunhan vaan ei
heidän rauhaansa häiritty. Yhtä vähän kuin muun maailman riennosta,
yhtä vähän pidettiin lukua oman paikkakunnan yhteiskunnallisista
asioista. Johtavat ohjat piti "kaupungin isä", pormestari, hoteissaan.
Hän oli mies, jonka valta oli kerrassaan rajaton ja mitä hän vaan
tahtoi, sitä ei kukaan uskaltanut vastustaa, sillä hänen epäsuosioonsa
jouduttua voi itseänsä melkein "menneenä" pitää. Sentähdenpä sitä
oltiin oikein ilomielellä, kun saatiin hänen tahtoaan täyttää, ja hänen
suosionsa voittamisesta kilpailemalla kilpailtiin. Saada herra
pormestarin ojennettuun käteen tarttua, ottaa häntä vastaan kotonaan,
ne olivat kunnon kaupunkilaisten mielestä verrattomia lahjoja. Viiden
tai kuuden pohatan kanssa, joiden käsissä s.o. rahojen käsissä suurin
osa kaupunkilaisista oli, määräsi pormestari kaikki asiat ja niiden
juoksun. Kun hän yleisissä kokouksissa katseli mustilla silmillään
oikein virkavaltaisesti ja sanoi: "suostuvatko kaupunkikunnan jäsenet
tähän?" niin eipä koskaan muuta kuulunut, kuin: "suostuvat." Kyllähän
tosin aina katseltiin toisiansa silmiin ja etunenässä seisovat
vetäytyivät takapuolelle, mutta kun yksi huusi myöntävästi, niin kaikki
yhtyivät siihen. Monta kertaa sitten jälkeenpäin marmatettiin, että
niin ja niin senkin asian olisi pitänyt ratketa, vaan jos marmattajalle
huomautti, että hänen olisi jo kokouksessa pitänyt suunsa avata, oli
tämä heti valmis vastaamaan: "no, mitäs minä, kun eivät muutkaan." "No
elä sitten nytkään enää talita, sillä kyllähän pormestari paremmin
ymmärtää", oli mahtilause, jolla marmatukset tavallisesti lopetettiin.
Kun samat ihmiset samassa paikkakunnassa koko ikänsä asuivat, olivat he
toisensa hyvin tarkoin tulleet tuntemaan, niin että melkein olivat kuin
saman perheen jäseniä. Eikä sitä toisessa talossa mitään tapahtunut,
jota ei jo toisessa tiedetty, sillä tuo kaikkien pienten kaupunkien
yhteinen ominaisuus, uteliaisuus, oli niin suuri, että pimeässä
hiivittiin ovien taakse kuuntelemaan, mitä sisällä tapahtui -- ja mitä
ei kuultu, se pantiin arvaamalla. Kihlaukset y.m.s. ne tiedettiinkin
paljoa ennen, kuin asianomaiset itse semmoista aavistivatkaan. Jos joku
outo matkustaja sattui paikkakunnalla liikkumaan, silloin oltiin
melkein pahoinvoipia, ell'ei vaan tiedetty, kuka hän on ja mistä hän
on. Tuon tuostakin naapurien kesken pidetyissä kahvikesteissä tehtiin
arvosteluja toisista kanssaihmisistä ja puhuttiin heistä niin kauan,
kuin mahdollisesti itse sattuivat joukkoon tulemaan, jolloin taas
toisia kiirastuleen pistettiin. Korkeimpina henkisinä nautintoina
seuraelämässä pidettiin tanssia ja -- korttipeliä. Niiden runsauden tai
vähyyden mukaan sitä sitten määrättiin, oliko seuroissa hauskaa taikka
ei. Kansallismielisiä oltiin olevinaan ihan "vereen ja henkeen
asti", mutta ruotsi se kumminkin puhekielenä kaikui. Mikä vähä
kirjallisuuttakin viljeltiin, niin ruotsinkielistä se sekin oli.
Hyväntekeväisyyttäkin koetettiin harrastaa. Niissä puuhissa hommaili
naisväen-yhdistys, jonka tarkoituksena oli puutetta kärsiviä auttaa.
Ompelu-seurain pitämisellä, kuvaelmain esittämisellä -- niitä etenkin
oltiin halukkaat toimeen panemaan -- ja vapaaehtoisien lahjojen
keräämisellä koottiin varoja vähempiosaisten hädän lievittämiseksi.
Välistä tulot olivat hyvätkin, mutta ennenkuin niitä ruvettiin avuksi
jakamaan, pidettiin tavallisesti kekkerit kiitollisuuden ja
kunnioituksen osoitukseksi niille, jotka jollain tavalla olivat
asian hyväksi toimineet, ja keräytyneet varat menivätkin
kekkerikustannuksiin! Mutta mitäpäs siitä, vaikk'ei hätää saatu sen
enempää poistetuksi -- olihan tarkoitus kumminkin ollut jalo ja hyvä...
Noissa ompeluseuroissa saivat ainoastaan kauniimpaan sukupuoleen
kuuluvat olla läsnä sekä sen talon isäntä, jonka perheessä niitä
milloinkin pidettiin. Siinäkös sitten salaperäistä kuiskuttamista ja
parpatosta oli -- ja usein koko ompeleminen meni paljaasen
parpatokseen! Ompelijat istuivat ympäri huonetta asetetuilla tuoleilla,
mutta illan isäntä, niinkuin esim. tuomari P., tuo mahtava,
ylimysvaltainen herra, sijoittihe keskellä lattiaa olevan pyöreän
pöydän ääreen. Kaikessa rauhassa hän siinä äänetönnä istui, käänteli
sanomalehtiä ja sekoitti konjakkia punssiin ja punssia konjakkiin.
Tuota mielijuomaansa hän muutaman tunnin ajalla maisteli noin 16 lasia,
sanoen tuon tuostakin "skål" ompeleville kauniimman sukupolven
jäsenille, jotka silloin aina niin hymysuina vastaan nyökkäsivät. Kun
joku sattui kysymään, mitä ihmeitä sanomalehdillä on nyt kerrottavana,
vastasi hän, ett'ei hän lue niistä muuta kuin katsoo, onko kukaan hänen
tuttavistaan minkäänlaista arvonimeä saanut, pani lehden pois, otti
lasinsa ja sanoi: "skål" sekä rupesi kaikessa äänettömyydessä
tupakoimaan. Sitten ompelemisen loputtua kertoivat naiset kotimatkalla
toisilleen kuinka tuomari P. on alhainen ja hauska mies! Tässä naisista
mainittua, sopii kai kertoa sekin seikka, että lempi tällä
paikkakunnalla ei tahtonut ottaa oikein leimutakseen -- paloi vaan
vaivaisesti, niinkuin märkä palaa. Sentähden avioliitot kaupunkilaisten
kesken olivatkin hyvin harvinaisia, mutta vanhoja piikoja ja vanhoja
poikia oli sitä vastoin tiheässä tavattavana. Eräs iloluontoinon nuori
pappi oli kerran tehnyt kirkonkirjoista edelliseen luokkaan kuuluvista
luvun. Hänen laskunsa mukaan oli kaupungissa vanhan piian
kunnioitettavassa ijässä olevia naisia kokonaista 49 kappaletta, josta
pappi oli päättänyt, että juuri tässä se on se "vanhain piikain luvattu
maa".
Yleinen toimeliaisuus oli myös nukuksissa, niinkuin muukin elämä.
Vaikka rahamiehiä oli, ei kumminkaan oltu edes omaa laivaa saatu, vaan
liikettä välitti erään tehtaan höyryvenhe, joka kahdesti kuukaudessa
pistäytyi X:n kaupungin rannassa. Niinä aikoina oli kaupunkilaisilla
aivan juhlahetket. Oikein odottamalla sitä laivan tuloa silloin
varrottiin ja kun se viimeinkin tuli, niin vaikka yösijalta sitten
lähdettiin rantaan haahattamaan. Kesäiseen aikaan ei muita riemuja
ollutkaan kuin höyrylaivan vastaanottaminen ja veneretket läheisiin
saariin. Noilta veneretkiltä palattiin hyvin omituisella tavalla.
Kaikki osanottajat nimittäin kulkivat suurissa joukoissa pitkin katuja
ja pitivät semmoista melakkaa, että raskainkin unikeko siihen heräsi ja
toi unisen naamansa ja pöyryisen päänsä akkunaan. Jos jonkun hyvän
ystävän oli täytynyt jäädä retkeltä pois, niin ehdottomasti oli
kuljettava hänen akkunansa ohitse, jotta hän sai nähdä muita ja muut
häntä, vaikk'ei hän voinutkaan itseään kokonaisuudessaan näyttää --
ollessaan yöpuvussaan!
Yritti se kerran virkeämpikin henki puhaltaa noihin laimeisiin oloihin.
Kaikkia kaupunkilaisia kutsuttiin, näet, yleiseen kokoukseen tekemään
anomusta, jolla kaupunkiin pyydettäisiin maan korkealta hallitukselta
jotakin koulua. Kokous pidettiin ravintolassa, joka oli osanottajia
aivan täynnä. Mutta ennenkuin kokous alkoi, tapahtui seikka, joka sille
antoi kokonaan toisen suunnan. Eräs läsnä olevista naisista sattui
muistamaan, että nyt oli kruununvoudin syntymäpäivä. Mitäs muuta kuin
hänet ympäröittiin mitä lämpimimmillä onnentoivotuksilla. Niistä herra
kruununvouti, tuo paatunut vanha poika, joka ei mennyt naimisiin,
vaikka häntä sekä kotikaupungissa että muualla monta kymmentä
silmäparia aina vartioitsi, tuo omituinen vanha poika lämpisi
onnentoivotuksista niin, että hän heti ryhtyi syntymäpäiväänsä
viettämään. Ensin toimitettiin ne, joita ei katsottu soveliaiksi
joukossa olemaan, jollain sopivalla tavalla tiehensä ja sitten voitiin
ruveta aivan vapaasti elämään. Mitä parasta talossa suinkin löytyi,
sitä oli tulvaamalla tarjona. Naiset panivat neiti Snabb'in johdolla
toimeen kuvaelman, jossa kuvattiin vanhan pojan tukalaa tilaa.
Kuvaelman aikana taasenkin moni silmäpari vartioitsi kruununvoutia,
tuota omituista vanhaa poikaa. Käsientaputuksista ei tahtonut tulla
loppuakaan. Neiti Snabb'in kekseliäisyyttä ylistettiin ja
kruununvoudille naurettiin ja häntä nostettiin. Hän nauroi itse muiden
mukana, eikä ollut toppanaankaan. Myöhällä yöllä syötiin sitten komea
illallinen. Herrat olivat mitä iloisimmalla tuulella. Vasta
aamupuolella erottiin ja vakuutettiin, että oli ollut hirmuisen
hauskaa. Mutta koulupuuha jäi sikseen ja taasenkin elettiin niinkuin
ennenkin mistään välittämättä. Ja kesäkin joutui, lämmin tuli ja
jokaisen oli niin verrattoman hyvä olla...
Vaan tulipa sitten tapaus, odottamatoin kuin salama selkeällä
taivaalla. "Keisari tulee, keisari tulee", semmoinen sana kulki nyt
suusta suuhun. Ei ollut sitä ihmistä, joka ei olisi hokenut: "Keisari
tulee, keisari tulee". Ja uteliaisuus ja velttous katosi ja ikäänkuin
mielipuolina häärittiin ja hyörittiin, höpöttäen. "Keisari tulee,
keisari tulee".
No, oliko keisari sitten todellakin tulossa vai mitä tämä tämmöinen
oli? -- Asian laita oli seuraava.
Eräs X:n kaupungin kauppias oli kauppa-asioillaan Pietarissa. Siellä
hän oli saanut kuulla, että Keisari Korkean perheensä kanssa on
lähtenyt huvimatkalle. Kun kauppias, niinkuin moni muukin ihminen tässä
matoisessa maailmassa, oli oman paikkakuntansa rajaton ihailija,
pälkähti hänen päähänsä semmoinen ajatus, että varmaankin se keisari
matkustaa hänen kotikaupunkiinsa... Heti riensi hän sähkökonttoriin ja
muutamien minuuttien kuluttua luki hämmästynyt X:n kaupungin pormestari
hämmästyttävän sähkösanoman, jossa lyhyesti sanottiin: "Keisari
perheineen lähtee huvimatkalle. Näinä päivinä tulee sinne".
Pormestari oli kuin puusta pudonnut ja vähän -- ei vähän, vaan paljon
säikähtänyt. Sähkösanoma putosi hänen kädestänsä. Sitä tavoitellessaan
kaatoi hän sohvan edessä olevan pöydän, jolla täysinäinen karahvi
seisoi. Surkealla helinällä ilmoitti karahvi särkyneensä, mutta kun
vesi vapauteensa pääsi, niin se ensin purskahti iloissaan ylöspäin ja
sitten levitä hölisi lattialle.
Viereisessä huoneessa oli ompelijatar ahkerassa työssään. Räjähdyksen
kuultuaan hyppäsi hän pormestarin kamariin. Lieneekö hämmästys
tarttuvaa, niinkuin kulkutaudit, en tiedä, mutta niin se vaan kävi,
että pormestarin hämmästys tarttui ompelijattareen, kun hän näki pöydän
olevan kumossa, karahvin särkyneenä ja joukon paperia vedessä
uiskentelemassa.
Itse pormestari seisoi keskellä lattiaa ja sanoi sammaltamalla:
"Keisari... katso .. tulee tuolla." Ja ompelijattaren hämmästys muuttui
nyt säikähdykseksi. Hän lähti juoksemaan rouvan luo, joka oli
kamarissaan kahvia juomassa. Tyttö parka oli niin pöyristyksissään,
ett'ei hän tietänyt, mitä hänen olisi sanottavakaan. "Voi rouva kulta"
-- alkoi hän viimein sopertaa -- "mikähän Herran nimessä pormestarille
on tullut... pöytä on hänet kaatanut ja vesikarahvi... -- ja...
pormestari... on särkynyt... ja lattia... on juossut veteen... ja itse
keisari on niin peloittavan näköinen ja sanoo ja katsoo... ja katsoo ja
sanoo, että, ett'..."
Ja ennenkuin siitä sen selvempää tuli, oli säikähdys jo ennättänyt
tarttua rouvaankin, joka hyppäsi seisomaan ja sydäntä särkevällä
äänellä parkasi: "Herra Jestan." Kahvikuppi putosi hänen kädestään
villakoiran silmille, joka tapansa mukaan oli rouvan edessä sokeripalaa
odottamassa. "Uuuui, uuuui", ulahti koira mitä kauheimmasti ja pujahti
sängyn alle, jossa suloista volinaansa jatkoi. Jos koirankieltä
voitaisiin ihmiskielelle kääntää, niin varmaankin tuo ulina merkitseisi
valittamista, kun rouvan hyväntahtoisuus yht'äkkiä muuttui häijyydeksi,
niin että sokeripalan sijasta kuumaa kahvia silmille viskasi -- ja
kyllä se koira valittikin, ulvoi ja ulisi, jotta hirvitti oikein. Mutta
eipä rouva joutanut lemmikkinsä -- rouva, näet, omisti kaiken
hellyytensä ja huolenpitonsa tähän koiraan, kun heillä ei ollut yhtään
lasta -- valittavaa ääntä talla kertaa kuuntelemaan, vaan sen mukaan
kuin lihavuus myöten antoi, juosta lönkkäsi hän miestänsä ja herraansa
katsomaan. "För Guds skull", kirkasi hän ja hyppäsi herransa kaulaan
niin voimakkaasti, että he yhdessä rytkähtivät sohvalle pitkäkseen,
rouva päällimmäiseksi. Pormestari oli äskeisestä hämmästyksestään jo
siihen määrään tointunut, että oli käsissään huiskuttaen kuivaamassa
hieman kastunutta sähkösanomaa, joka tässä rouvan syleilyssä meni
ruttuun, jopa yhdestä kohden repesikin. Taisi pormestarille olla
ennestäänkin tuttua, onko vaimon valta raskasta vai ei, mutta juuri nyt
hän siitä oikean käsityksen sai, kun se kolmentoista ja puolen
leiviskän ja viiden naulan painoisena hänen päällään oli painamassa...
ihan hän tahtoi tukehtua. Ankarasti ponnistettuaan pääsi hän siitä
viimeinkin irroilleen, oikoi sähkösanoman ja luki sen sisällyksen
rouvalleen. Ja rouva nytkähti, niinkuin nytkähtää tuulessa ruoho, ja
pormestari vavahti myöskin.
"Mitäs nyt on tehtävä?" sanoivat he sitten kumpikin yhteen ääneen ja
katsoivat toisiinsa, kuin kysymysmerkit.
"Mutta eiköhän" -- rupesi rouva puhelemaan jonkun aikaa kestäneen
vaiti-olon perästä -- "eiköhän tästä pitäisi antaa tieto kaikille
kaupunkilaisille, että..."
"Oikein", huudahti pormestari, eikä kuunnellut, vaikka rouva olisi
haastanut enemmänkin. Kiireesti kuin vaaran edessä juoksi hän eteiseen,
survasi hatun takaperin päähänsä ja kepin asemasta koppasi rouvansa
kesähatun käteensä. Arvattavastikin mahtoi poskeisesta näyttää hieman
hassulta, kun pormestari, jonka hattu oli takaperin ja jonka toisessa
kädessä oli rouvansa hattu ja toisessa sähkösanoma, katua pitkin
hipsasi lähimpään naapuriinsa, tohtoriin. Tämä oli rappusillaan
paitahihaisillaan istumassa ja oli vähällä hämmästyä, kun pormestari
ryntäsi hänen eteensä ja osoitti rouvansa hattua sekä sanoi: "Keisari
tulee... lue... tuosta...." Mutta pian tuo vakava lääkäri, joka monta
kertaa oli taidollaan itse kuolemaltakin voiton ottanut, sai
mielenmalttinsa, ehkä tosin olikin epätiedossa, kuinka asiat
lienevätkään. Arvellen, että pormestari-naapurin kodissa on ehkä jotain
ratkaisevaa tapahtunut ja että pormestari tahtoo nyt voittonsa merkiksi
näyttää rouvansa hattua, niinkuin Indianit voitetun vihollisensa
päänahkaa, lausui tohtori hyvin rauhallisesti: "no, jos sinä olet
kotonasi keisariksi päässyt, niin elä toki valtikkanasi -- naisen
hattua rupea pitämään, vaan ole mies, jolla on miehuutta." Vasta tämän
muistutuksen kuultuaan -- se sattui häneen hyvin pitävästi, hän kun
oli, meidän kesken puhuen, koko avio-aikansa taistellut tohvelivallasta
päästäkseen -- huomasi pormestari erehdyksensä ja ojensi sähkösanoman
tohtorille, mutta rouvansa hatun hän siinä tuokiossa pisti takkinsa
liepeesen kätköksiin ja oli hämmästyksissään. Ja niin vakava lääkäri
kuin tohtori olikin, hämmästyi sitä hänkin. Tapansa mukaan hän vihelsi,
löi näppiä ensin ja sitten paiskasi molemmat kätensä reisilleen. "Mitäs
nyt iloksi pannaan, veli, mitä?" sanoi hän viimein.
"On kai minun mielestäni... ei, ei... rouvani se sitä arveli, että
tästä pitää antaa tieto kaupunkilaisille ja..."
"Juuri niin, lausui tohtori", "menkäämme heti asiasta ilmoittamaan,
sillä aika ei anna siekailla." Ja hän sieppasi hattunsa ja lähti
kiivaasti astumaan porttia kohti. Päästyään portille hoksasi hän vasta,
että nuttu se onkin rappusilla. Pyörähti sen ottamaan ja sitten
uudestaan portille päin astumaan, eikä ollenkaan huomannut, että
hänellä oli jalassaan ainoastaan tohvelit, joista toinen oli käynyt
niin väljäksi, että se joka askeleella uhkasi jalasta erota. Pormestari
kiiruhti tohtorin jälkeen. Kulmassa he sitten kääntyivät eri suunnalle
kumpikin. Tohtorin käteen jäi sähkösanoma, ja pormestarinkin
huiskivassa kädessä oli taasen rouvan hattu, jonka hän nutun liepeen
alta oli kiireesti astuessaan näkyviin vetänyt.
Ei kulunut pitkiä aikoja, ennenkuin koko kaupunki oli vilkkaassa
liikkeessä. Nuo vielä äsken niin rauhalliset ihmiset liikkuivat oikein
juoksujalassa ja jokaisella oli samaa sanottavana -- "Keisari tulee,
keisari tulee." Naapurit kulkivat toistensa luona sanomassa: "Keisari
tulee, keisari tulee". Sanalla sanoen, kaupunkilaiset kertoivat
"Keisari tulee" ja hääräsivät niinkuin hämmästyneet mehiläiset pesänsä
ympärillä. Ja sitten tieto keisarin tulosta lähti liitelemään
maaseuduille. Nuolennopeudella sielläkin kylästä kylään, talosta taloon
levisi sana: "Keisari tulee, keisari tulee". Ja mitä etemmäksi se tieto
siirtyi, sitä kummallisemmaksi se muodostui, kun siihen liittyi jos
jonkinlaisia lisäyksiä.
Senhän arvaa, että kyllä sitä nyt puuhaa ja hommaa syntyi, vaan ihmekös
tuo, kun itse keisari oli tulossa... Ensi huumauksessa ei tahdottu
ymmärtää, mitä oikeastaan tulisi tehdä. Vähitellen kuitenkin selvittiin
ja ruvettiin vastaanottoa valmistamaan, valitsemalla toimikuntia ja
puuhaajoita, jotka saivat vallan toimia parhaansa mukaan. Kun kaupunkia
rakennettaessa ei alkujaankaan oltu mitään insinöri-tarkkuutta
käytetty, niin että rakennukset olivat saaneet tulla kauniisen
epäjärjestykseen, ja kun tätä epäjärjestystä saatiin pormestarin
suosion nojalla -- ken oli hänen armoissaan, sillä ei ollut koskaan
"syynistä pelkoa", mutta ken ei armoissa ollut, sen kartanoa syynättiin
tarpeettakin --- yhä edelleenkin pitää, arvaa hyvin hyvästi, ett'ei
"suuren maailman" ihmisen silmä voinut täällä viihdyttävää katselemista
löytää. Tuolla oli aitaus kallellaan tai ei sitä ollenkaan ollut,
tuolla yksi osa seinää maalattu, toinen osa vuoraamaton ja maalaamaton,
täällä navetta ja sauna rakennetut asuinpytingin yhteyteen kuin hyvät
ystävät ainakin ja tässä pihamaa törkyä ja roskaa täpösen täynnä. Mutta
kaikki nämä piti nyt tuokiossa saada korjatuksi. Miehiä pantiin niin
paljon työhön, kuin niitä vaan saatiin. Aitauksia nostettiin, ja
pormestarin neuvosta vedettiin lautoja läheiseltä sahalta
vuoraamattomain kartanoiden viereen, niin että näyttäisi siltä, kuin
niitä parast'aikaa rakennettaisiin -- keino, joka muistuttaa kaupungin
päällikön toimenpiteitä näytelmäkappaleessa "Revisori". Etenkin yleisiä
rakennuksia puhdistettiin ja siivottiin. Kerran ihmeesenkin yhdyttiin,
kun n.s. "putkan" ovi oli kadonnut, eikä löytynyt mistään. Lopulta
kuitenkin saatiin tietää, että eräs leipojamuija oli sen vienyt torille
-- tiskikseen, jolle myötävät leipänsä ja vehnäisensä levitti.
Kaupunginpalvelija Piikki oli saanut huolekseen puhdistuttaa pihoja ja
korjauttaa katuja, jotka nekin olivat "semmoiset ja tämmöiset". Hiekkaa
vedettiin ja koloja ja kuoppia täytettiin, mutta ne eivät tahtoneet
täyttyäkään ja jos täyttyivätkin, niin vaarallista niiden kohdalla oli
yhtä hyvin astua. Nuo vuosikausia pihoissa maanneet töryt, kun niitä
ruvettiin pois saattamaan, antoivat hajuaistille selviä huomautuksia
siitä, että ne tahtoisivat pysyä paikoillaan. Työnsä ohella pistäytyi
kaupunginpalvelija Piikki tuon tuostakin taloihin ja sanoi: "nyt se
tulee keisari". "Niin, tulee, niin tulee", annettiin aina vastaukseksi,
jota paitsi kaappi avattiin ja silloin Piikin käsi sai tehdä vatsalle
palveluksen. Viimein vatsa -- vai lieneekö se ollut pää -- kävi niin
raskaaksi, että Piikki painautui erään portin pieleen pitkäkseen.
Ohitse kulkeva pormestari sattui Piikin huomaamaan ja tiedusti, onko
hän uupunut. "Minä katson... yh... tulee... yh... ko katu... yh...
tasaiseksi... yh", vastasi Piikki, vaikk'ei pormestari sitä kuullut.
Käsityöläiset ne olivat kiireesen tukehtua, sillä jokaisenhan nyt piti
"uuteen karvaan päästä". Ompelijattaret myöskin olivat kuin tulessa.
Muun hyvän lisäksi heitä ahdistettiin vielä silläkin, että heitä
kiellettiin sanomasta, minkälaisen puvun he millekin ovat tehneet,
jotta itsekukin olisi "verraton". Salaisuudet kuuluivat kumminkin ilmi
tulleen -- kenessä syy sitten lienee ollutkaan... Jos taasen kenen ei
kannattanut ompelijatarta hankkia tai jos ei semmoista ollut
tilaisuudessa saamaan, se sai itse vaatteensa valmistaa. Niinpä
mamselli Perpetua Lögner, hän joka aamusta iltaan kahden kissansa
kanssa istui akkunassa, hänkään, vaikka rahakas, ei hennonnut ottaa
ompelijatarta, vaan läpi yön valvoi ja käänsi viheriän leninkinsä itse
-- ja se tepponen oli sille lenningille tapahtunut jo viisi kertaa tätä
ennen... Näissä pukuhötäköissä sattui semmoinenkin ihme, että
kauppiasveljesten Narskujen puolisot, jotka kaksitoista vuotta olivat
olleet toisilleen sanaa virkkamatta, tulivat puhelemaan keskenään.
Heidän välinsä oli niin kummallinen, että vaikka asuivatkin samaa
taloutta, jota heidän miehiensä isän testamentin määräyksen mukaan ei
saanut jakaa, eivät he noin pitkään aikaan olleet haastatelleet
toisiaan, kun kerran olivat suuttuneet. Nyt olivat he lähettäneet
samanväriset lenninkinsä korjattavaksi samalle ompelijattarelle ja kun
tämä toisen rouvan lenninkiä toi, ryykäsivät he molemmat sitä
omistamaan. Leningin sai tietysti se, jonka oma se oli, mutta ne sanat,
joita rouvat toisilleen siinä tilaisuudessa lahjoittivat, olivat
omiinsa tukkimaan heidän suunsa vähintäin kahdeksitoista vuodeksi
uudelleen...
Kyllä sitä oli mellakkaa ja mylläkkää, vaan ihmekös tuo, kun itse
keisari oli tulossa...
Toimikunnat olivat saaneet kaavansa valmiiksi ja heidän ohjelmiansa
pantiin toimeen. Tohtorin kartanoon, joka oli kaupungin taloista
komein, piti keisarillisten tulla asumaan. Se oli koristettu, miten
suinkin oli voitu niin sisältä kuin ulkoakin. Portti oli laitettu
riemuportiksi. Koko yö oli valvottu kaunistettaessa. Huoneiden
sisustamiseksi oli kerätty kaupunkilaisten kallisarvoisimmat
huonekalut ja taulut, mutta kun vanhan Modenskan "ihmisijän vaiheita"
esittävää taulua, jonka hän ennen oli markkinoilta ostanut ja
puitteisiinkin laitattanut, ei joukkoon huolittu, niin eukko suuttui
pahanpäiväiseksi ja raklatti niin että oikein. Myöskin kukkia
sijoitettiin huoneisiin niin paljon, kuin niitä suinkin mahtui. Väliin
syntyi aika kahakkakin, kun jokainen tahtoi saada kukkansa näkyvimmälle
paikalle -- miekkonen se, jolla oli mahtavia puolustajoita. Luultiin jo
monen monta kertaa, että huoneet ovat kunnossaan, mutta -- silloin aina
jokin vika huomattiin. Kun yksi lähti sitä korjaamaan, niin kaikki
juoksivat perästä -- ja sekasotkuun joutui hyväkin järjestys. Viimein
täytyi miesvoimalla estää, ett'ei kukaan päässyt huoneisin. Mitä
hassunkurisimpia kohtauksia näissä valmistushommissa tapahtui, mutta
niitä on mahdoton ruveta kertomaan.
Oltiin siinä luulossa, että keisari saapuisi kaupungin rantaan
iltapäivällä. Erään saaren korkealle kalliolle lähetettiin miehiä
vartioitsemaan, joiden sitten tuli antaa merkki niin pian kuin keisarin
laivan huomaavat. Pormestari olisi vastaanottajana ja neiti Snabb
tarjoaisi kukkaisvihkon. Naisväen yhdistys oli päättänyt, että neiti
Snabb on siihen kaikkein soveliain. Hänhän se aina olikin
alkuunpanijana, jos jotakin erinomaista oli hankkeissa. Sitä paitsi
tiedettiin hänen omista kertomuksistaan, että hän oli 21 vuotiaana
ollut hyvin "muodissa", olipa häntä kerran kenralikin tanssittanut,
jolloin hänen kenkänsä olivat puristuneet niin että voi voi...
Palokunnan tuli olla kunniavahdissa. Kun arveltiin, että keisari
mahdollisesti tahtoo nähdä sitä toimissaankin, katsottiin
tarpeelliseksi, että sammutuskapineetkin olisivat saapuvilla.
Armollinen taivas oli varjellut tätä hyvää kaupunkia valkian vaaroilta,
niin että sammuttimia ei oltu pitkiin aikoihin käytetty. Siitä syystä
ne olivatkin semmoisessa kunnossa, ett'ei niistä ollut minnekään...
olivat ravistuneet, sihisivät ja suhisivat, eivätkä pitäneet vettä.
Tuli hätä. "Mutta kun hätä on suurin, silloin on apukin lähellä".
Muistettiin, näet, että leipurilta oli otettu takavarikkoon taikina,
johon muutaman kissan maallinen matka oli päättynyt... sen verran sitä
tietää, missä sen kuolemansa kohtaa... Pahansuovat ihmiset olivat
huomanneet tämän, ennenkuin leipuri ennätti "kuolleen korjata" -- ja
taikina joutui takavarikkoon. Se oli onneksi, sillä nyt keksittiin,
että taikinalla oli mainio iskostaa ruiskujen kuivaneet letkut, joka
tapahtuikin. -- Viskali, ruotuväessä vääpelinä palvellut mies, oli
ottanut opettaakseen kaupungin 6 polisimiestä sotatemppuihin, jotta he
keisarin vahteina ollessaan osaisivat käyttäytyä niinkuin "asiaan
kuuluu". Tuon tuostakin juoksi viskali pormestarilta tiedustamaan,
opettaako hän polisimiehet tekemään niitäkin temppuja, joita
sota-aikana Haminassa, Englantilaisia vartoessa, neuvottiin. Samalla
hän ryhtyi kertomaan hirmuisen pitkiä sotahistorioita. Hänellä olikin
tapana kertoa kaiken maailman asiat yhteen, kun kerran alun sai.
Päästäkseen hänestä aina erilleen, sanoi pormestari vaan: "hyvä!" Mutta
kun viskali lähti, silloin viskautui vastukseksi palomestari, joka ei
osannut mitään tehdä pormestarilta kysymättä. Paitsi näitä, oli jos
jonkinmoisia muitakin vastuksia häiritsemässä, niin että pormestari
ei saanut peilinsä edessä rauhassa harjoitella lausumaan niitä
ranskalaisia lauseita, joilla hän aikoi keisarin tervetulleeksi
toivottaa.
Mutta nyt jo oltiin rantaan kokoonnuttu vastaanottoa varten. Kun tätä
rantaa tuskin koskaan oli muuten laitettu kuin roskaa siihen vetämällä,
ei sitä hiekan paljoudellakaan tahdottu saada kelpaavaan kuntoon. Risut
ja lastut eivät tahtoneet mitenkään peittoon joutua. Vaikka niitä
kuinka peitettiin, niin aina niistä joitakuita pilkisti esiin,
ikäänkuin sanoakseen: "mitä te meistä? Antakaa meidän katsella
maailmaa". Sen lisäksi oli niiden alla säästöksiä koirilla, jotka
käpälillään tulivat niitä näkyville raastamaan. Myöskin sinne tänne
juoksentelevat ihmiset tallasivat juuri laitetun hiekoituksen, niin
että piti oikein vahdit asettaa korjatuille paikoille pääsyä estämään.
Punaista verkaa löytyi kaupungissa ainoastaan muutamia kyynäröitä --
sillä ei siis voitu laivasiltaa peittää. Vaan "hätä keinon keksii".
Ruvettiin purkamaan punaisia peitevaatteita y.m.s. -- ja veralle
saatiin jatkoa kun saatiinkin. Myöskin tuomarin rouvan erästä kuvaelmaa
varten tehty -- hame käytettiin lisäykseksi siltapeitteesen. Kyllähän
jotkut muistuttivat, että "eiköhän se keisari pane pahakseen, jos vaan
huomaa, että sillanpeite on niin monesta kappaleesta tehty". Silloin
eräs sukkelakielinen rouva selitti, ett'ei keisari koskaan katsele
jalkoihinsa. Hänen kodissaan on muka keisarin kuva, jossa keisarin pää
on taivasta kohti kuin tähtientutkijan. Tämän kuultua ei kellään ollut
mitään virkkamista.
Että ranta tulisi "niin komeaksi ja suurelliseksi kuin mahdollista",
koristettiin sitä siten, että tuoreita koivuja pisteltiin maahan
seisomaan, jotta näytti kuin niitä olisi ollut siinä kasvamassa.
Heinäkuun aurinko paistaa hellitti sinikirkkaalta taivaalta täydellä
terällään ja sen lämmittävää hyväilyä eivät nuo luonnollisilta
sijoiltaan ja juuristaan irroitetut metsän asukkaat kestäneetkään, vaan
nuutuivat ja muuttuivat rumiksi. Kovin kuumana se aurinko sillä kertaa
lieskottikin, ikäänkuin olisi ukkoista ilmassa ollut, eikä koivujen
nuutumista saatu estetyksi, vaikka niitä koetettiin kastellakin. Ainoa
keino oli se, että niin pian kuin joku koivu rupesi nuutumaan, vietiin
se pois ja metsästä tuotiin uusi sijaan. Itse kaupunkikin koreili
lipuissaan. Akkunat ja portit olivat kiehkuroilla ja puilla koristetut.
Vaikka arveltiin, että keisarilla on kyökki mukanaan, pidettiin
kumminkin huolta siitä, että muonavaroja olisi saatavissa, jos niistä
tarvis tulisi. Teurastajalle oli annettu virallinen käsky hankkia
"vasikoita ja härkiä tarpeen varalta" ja ravintolan pitäjällä piti
löytyä "kaikkia laatuja."
No, niin! Nyt jo oltiin rantaan kokoonnuttu vastaanottoa varten. On kai
tarpeetonta mainita, ett'ei kukaan, jolle suinkin mahdollista oli,
ollut jäänyt tähän tilaisuuteen tulematta. Eivätkä ainoastaan
kaupunkilaiset olleet rantaan tulleet, vaan maaseutulaisiakin oli hyvin
kaukaa rientänyt. Kaikki olivat juhlapuvuissaan. Viskali komenteli
tottuneen sotilaan tavalla kansanjoukkoja ja tuon tuostakin teetti
poliseilla sotatemppuja, jotta nämä eivät niitä unhottaisi. Hän oli
oikein elementissään ja kertoi ja kertoi, kuinka sota-aikaan
Englantilaisia Haminassa odotettiin. Jos joku ei hänen komentoaan
totellut, sen hän vietti kauas kaupungin ulkopuolelle, eikä se saanut
enää takaisin tulla. "Putkaan" kumminkaan ei ketään pantu, sillä se
"tahdottiin pitää siistinä, jos niinkuin keisari haluaisi sitäkin käydä
katsomassa". Pormestari seisoi rouvansa kanssa etumaisinna laivasillan
tapaisella ja heidän takanaan olivat muut kaupunkilaiset "arvonsa
jälkeen". Neiti Snabb oli puettu tilaisuutta varten valmistettuun
komeaan, lukemattomilla rimsuilla -- tournyriä ei siihen aikaan vielä
ollut -- koristettuun leninkiin. Hän oli viehättävän näköinen tuo
rohkean pitkä nainen, kun hän siinä loistava kukkaisvihko kädessään
seisoi ja kohenteli mahtavata pukuaan. Siinä odottaessa vietiin hänet
erääsen makasiniin, jossa sitä varten tuodun peilin edessä saisi
harjoitella, kuinka tulisi notkistautua kukkaisvihkoa antaessaan. Kun
neiti Snabb sitten harjoitellessaan notkuhun painui, silloin toisetkin
makasinissa olevat Evan tyttäret tekivät huomaamattansa samoin, niin
että he nuokkuivat, kuin lainehtiva viljapelto -- näkö, jota mielellään
syrjästä katseli. Snabb'in tavallisesti kiipperä kärsivällisyys sai
olla koetuksessa, kun jokainen tahtoi asettaa hänen rintaansa kukkaista
-- ihanhan hän olisi kukkiin peittynyt, jos vaan kaikki olisivat
saaneet halunsa täyttää. "Voi hyvä Petronella, sinä armas Perpetua,
kyllä toiste otan teidän kaikkien kukat", puheli neiti Snabb -- ja
sillä lupauksella hän pääsi rauhaan.
Mutta päivä kului kulumistaan, eikä mitään kuulunut. Sitä myöten alkoi
myöskin taivaalle kokoontua uhkaavia ukkosen pilviä. Tultiin
levottomiksi. Siinä uskossa ja siinä toivossa oltiin kuitenkin varmat,
ett'ei taivas voi niin ankara olla, että nyt sateen laittaisi, kun itse
keisari on tulossa... Vaan -- "parhaat aikomuksetkaan ei ihmismielen
mukaan käy". Se toteutui tässäkin, sillä ensin välähti kirkkaita
salamoita, jyrähteli, niin että avaruuden luuli halkeavan ja viimein
rupesi sataa rapistamaan taivaan täydeltä. Kynttä kantta lähtivät
ihmiset kotiinsa ja mikä mihinkin sadetta pakoon kapasemaan. Uupuneina
parin vuorokauden kuumeentapaisista ponnistuksista eivät yhdet enempää
kuin toisetkaan huoneisiin päästyänsä jaksaneet valvoa, vaan vaipuivat
heti makeaan uneen. Kun sitten ukkonen oikein jyrähteli, heräsivät he
ja säpsähtivät puoliunissaan, kun luulivat, että nyt se keisari
tulee... Mutta mitään keisaria ei tullut -- ulkona vaan mellasti
myrskyilma, jyrisi ja patoi. Ja he nukkuivat uudelleen ja olivat
unissaan olevinaan keisaria vastaanottamassa... Tuntui niin
sanomattoman hauskalta saada häntä odottaa -- ja nähdä... edes
unissaankin... Niin, -- mitäs ne ihmisten toiveet useinkaan ovat muuta,
kuin vaan ainoastaan pelkkiä unia...
End of the Project Gutenberg EBook of Kynäelmiä II, by Kaarlo Hemmo
*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KYNÄELMIÄ II ***
***** This file should be named 63252-8.txt or 63252-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
http://www.gutenberg.org/6/3/2/5/63252/
Produced by Tapio Riikonen
Updated editions will replace the previous one--the old editions will
be renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive
specific permission. If you do not charge anything for copies of this
eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook
for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports,
performances and research. They may be modified and printed and given
away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks
not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the
trademark license, especially commercial redistribution.
START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
Gutenberg-tm electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
1.E.8.
1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country outside the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
United States, you'll have to check the laws of the country where you
are located before using this ebook.
1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg-tm web site
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
provided that
* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
within 60 days following each date on which you prepare (or are
legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
payments should be clearly marked as such and sent to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation."
* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
License. You must require such a user to return or destroy all
copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
works.
* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.
* You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg-tm works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The
Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm
trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
www.gutenberg.org
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state's laws.
The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the
mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its
volunteers and employees are scattered throughout numerous
locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt
Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to
date contact information can be found at the Foundation's web site and
official page at www.gutenberg.org/contact
For additional contact information:
Dr. Gregory B. Newby
Chief Executive and Director
[email protected]
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
state visit www.gutenberg.org/donate
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate
Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.
Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
volunteer support.
Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.
Most people start at our Web site which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org
This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
