Kyläraittien kuningas : Satakuntalainen kertomus

By Kaarle Halme

The Project Gutenberg eBook of Kyläraittien kuningas
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kyläraittien kuningas
        Satakuntalainen kertomus

Author: Kaarle Halme

Release date: October 19, 2025 [eBook #77087]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1925

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KYLÄRAITTIEN KUNINGAS ***

language: Finnish




KYLÄRAITTIEN KUNINGAS

Satakuntalainen kertomus


Kirj.

KAARLE HALME





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1925.




I


Yhdeksännentoista vuosisadan ensimmäisen vuosikymmenen valtiolliset
tapahtumat, jotka mantereen ilmiömäinen sotavaltias Punapaita oli
aiheuttanut ja jotka riistivät Suomen sen entisestä emämaasta Ruotsista
ja liittivät Venäjän valtakuntaan, siirsivät Suomen kansan uusille,
tuntemattomille taipaleille. Nämä suuret tapahtumat eivät kulkeneet
jälkeä jättämättä syrjäisempienkään seutujen ohitse.

Muuan itäisen Satakunnan pitäjä, jonka suuret metsä- ja kangasmaat
sulkevat keskuuteensa, oli saanut näistä muuttuneista olosuhteista
omalaatuisensa herätyksen. Uumenisten voimien horrostila oli tullut
häirityksi, eivätkä nuo voimat enää halunneet sopeutua umpilampeensa
takaisin ihan entisessä muodossaan. Pitäjän miehet alkoivat pälyillä,
mihin voisivat elpyneen mielensä ja tarmonsa puskea. Voimailuihin ja
kisoihin koetettiin istuttaa entistä villimpää vauhtia, ja pitäjän
voimannäytteitä yritettiin kohottaa mahdollisimman suureen loistoon
vieraillakin seuduilla. Riehaantuminen oli synnyttänyt raisun uljailun
aikakauden, joka olisi kasvavan rajuutensa jalkoihin sullonut kylien
keskeisten kisamuotojen ja kotoisen raittikurin noudattamisen, elleivät
perinnäistapoja olisi tukeneet pitäjän mahtavin suurkylä Loukkula ja
sen läheiset naapurikylät Noronpää ja Hotikkala.

Kyläkuntain välinen nujakka ei kuitenkaan ollut, ainakaan tavallisissa
oloissa, mistään tosivihasta syntynyttä. Olipahan vain jonkinlaista
taisteluinnon vireillä pitämistä, kotoista karhunleikkiä. Vakavammaksi
muuttui asia vieraspitäjäläisiä kohdattaessa markkina-matkoilla tai
lankku- ja viinakuormien kuljetuksessa läpi rantasuomalaisten tai
pohjalaisten riitaisten seutujen.

Väestön luonteelle ominainen »ritarillinen» perinnäispiirre oli
mukana tässä kotoisessa taistelunujakassa. Ei milloinkaan käytetty
minkäänlaisia aseita, eikä niitä saanut käyttää. Riidat ratkaistiin
silein kämmenin ja rinnusottein, elleivät rantasuomalaiset seipäineen
tai pohjalaiset puukkoineen pakottaneet kädenjatkoa käyttämään silloin,
kun täytyi puolustautua pitäjän läpi kulkevia markkinajoukkoja vastaan
tai torjua ryöstäjiä kuormakaravaanien kimpusta. Puukkoon nämä
satakuntalaiset eivät kuitenkaan pahimmassakaan hädässä tarttuneet,
sillä sellaista pidettiin rikollisena ja varsin häpeällisenä
miehuuttomuuden näytteenä. Vasta sikäli kuin uudet virtaukset mieliä
riehaannuttivat, painoivat hillittömän hurjastelun oireet merkkinsä
näihin perinnäistapoihin.

       *       *       *       *       *

Koukkulan kylä, kuten muutkin kylät siihen aikaan, oli suurimmalta
osaltaan rakennettu yhteen rypääseen niin lähekkäin, että tavallisesti
jotakin solaa myöten pääsi naapuritalon miespihaan.

Tällainen rakennustapa, johon vielä kuului akkunattomat ulkoseinät,
oli peruja niiltä entisiltä ajoilta, jolloin oli syytä pelätä sekä
vihollisen hyökkäystä että rosvojen retkeilyjä, puhumattakaan karjan
suojelemisesta susilta ja karhuilta.

Loukkulan isoimmat talot, Laikka ja Parrila, olivat kuitenkin
rakennetut jonkin verran erilleen tästä yhteisestä rykelmästä.

Parrilan talo oli kylän isoin ja mahtavin, mutta sen maine oli
alkanut arveluttavasti supistua kahdestakin syystä. Ensimmäinen syy
oli Parrilan Iisun pehmeä ja lauhkea luonnonlaatu, mikä ei ollenkaan
soveltunut ison talon isännälle ja vielä vähemmin aikakauden rajuun
elämänjuoksuun. Toinen syy oli melkein sama kuin ensimmäinenkin,
perustuen Iisun meltouteen ja saamattomuuteen emännän etsinnässä.

Vika ei ollut siinä, että tytöt eivät olisi välittäneet Iisusta,
joka oli komea nuorukainen hymyilevine kasvoineen ja leikillisine
juttuineen, mutta Iisussa ei ollut miestä ketään ottamaan, sillä tuo
»ottaminen» oli hänen mielestään vaikeitten esteitten takana, vaikka
hänen viisikolmatta vuotinen ikänsäkin jo alkoi häntä siitä muistutella.

Näin olisi Iisun asema voinut käydä hytinkin horjuvaksi, ellei häntä
olisi tukenut hänen ikä- ja kasvinkumppaninsa, pitäjän ja monen
pitäjän, koko Satakunnan enimmin ihailtu ja pelätty taistelusankari,
Laikan Otto.

Tämä pitäjä kokonaisuudessaan, mutta eritoten Loukkulan, Noronpään ja
Hotikkalan kylät olivat tunnettuja komeista ja voimakkaista miehistään.
Heistä kaikista vei kuitenkin voiton Laikan Otto, jonka uljasryhtinen
ja kaunismuotoinen varsi antoi erikoisen miellyttävyyden hänen
voimilleen ja notkeudelleen.

Hänen mittansa kiisteli voittoa pitäjän pisimmiltä miehiltä, ja
hartioitten vahvuudessa ei kukaan pystynyt hänen kanssaan kilpailemaan,
lukuunottamatta Hotikkalan kylän Jartun veljeksiä, joita pidettiin
jättiläisinä.

Kertomusten mukaan oli yksi ainoa mies aikoinaan ehkä ollut Oton
veroinen sankari-ihanne. Tämä mies oli Noronpään Tuomaalan entinen
setämies, Tanu, joka nyt asusti Kujansuun torpassa rippikoulu-ikäisen
tyttärensä Aliinan kanssa.

Tanu oli kuitenkin ollut poissa leikeistä jo kauan ennen Oton
ilmaantumista kisakentille. Raskas rankakuorma oli metsätiellä
kaatuessaan vioittanut Tanun kykenemättömäksi kilpakiistoihin.

Tästä miehestä oli kansan suosio ja ihailu siirtynyt Laikan Ottoon,
jonka miehekkäät avut näyttivät ne ansainneenkin.

Laikan Otto oli käytökseltään miellyttävä, luonteeltaan rehti ja
ystävällinen, mutta hänen nopean ajatuksensa ja tulisen mielenlaatunsa
vuoksi ei kukaan halunnut joutua hänen kämmeniensä tielle tai suoda
hänelle rinnusotetta, jos se suinkin oli kartettavissa.

Tuo haluttomuus suretti Ottoa, sillä hän ei tuntenut mitään toista
niin ihanaa leikkiä maan päällä kuin paljain käsin taistelemisen
suurta miesjoukkoa vastaan. Hän oli kehittynyt tässä leikissä oikeaksi
taituriksi. Hän rakasti taitoisuuttaan ja kunnioitti sitä siinä määrin,
ettei hän milloinkaan hairahtunut tekemään sellaista jälkeä, mikä olisi
vakavasti vahingoittanut hänen löylyttämiään vastustajia.

Vaikka naapurikylien miehet hyvin tunsivat Laikan Oton vaarattoman
taistelutavan, niin he kuitenkin karttoivat häntä kuin ruttoa, sillä ei
ollut vähintäkään hauskuutta lähteä sellaiseen otteluun, missä ei ollut
pienintäkään voiton mahdollisuutta, puhumattakaan siitä häpeästä, minkä
tuotti nurmella pyllyileminen tai maantien ojassa sätkytteleminen.

Näistä syistä oli kylänujakoitten kisaluonne kovin vakavasti uhattu,
tuottaen monelle niiden ihailijalle syvää mielihaikeutta ja saattaen
hurjapäisimpäin mieleen vaarallisten aseiden käyttämisen.

Uhkaavasta vaarasta selviydyttiin kuitenkin siten, että Laikan Otto
lupasi pysytellä mahdollisimman syrjäisenä ja tarttua asioitten menoon
vasta sitten, kun Loukkulan kylän todellinen hätä sitä vaatisi. Tämä
pelastava päätös tiedoitettiin kaikkiin kyläkuntiin, ja yleinen
»nujakka-rauha» oli taas vastaiseksi turvattu.




II


Loukkulan helkajuhlat olivat juuri alkamassa. Monesta kyläkunnasta
oli kokoontunut kansaa yhteiseen kevään ensimmäiseen ilonpitoon.
Korkea kokko oli pystytetty ikivanhalle kokkopaikalle, kolmen tien
risteykseen, avaralle näkyvän mäen kupeelle, lähelle Loukkulan kylää.

Kylän miehet olivat jo varhain keväällä kaataneet lettoon märkiintymään
pitkän kuusiroitin, joka nyt oli pystytetty kokon rungoksi. Ympärille
oli kierretty paksu, tervasekainen olkipeite ja latvaan istutettu
tuuhea katajapensas.

Isot läjät kaikenlaista helposti palavaa rojua oli koottu rungon
juurelle ja kasattu sen ympärille mahdollisimman korkealle. Näin
pyntättynä seisoi juhlakokko valmiina, leiskahtaakseen iloiseen
rätinään ja räiskeeseen, juhlayleisön saavuttua ihailemaan sen valtavia
tulikieliä ja nauttimaan niistä harvoista yhdessäolotilaisuuksista,
joita silloinen aika niin saidasti tarjosi.

Juhlatamineissaan oli saapunut kaikenikäistä kansaa. Vanhemmat ihmiset
ja jotkut ujoluontoisemmat nuoristakin asettuivat istuskelemaan teitten
risteyksen viereiselle mäen rinteelle.

Nuoret tytöt istuskelivat ryhmissä mäen syrjän liepeillä, solmiellen
pääseppeleitä kevään ensimmäisistä kukka-esikoista. He kuiskailivat
omia juttujaan ja talvisia salaisuuksiaan, jonkun uskaltaessa hiljaa
hyräillä toisten korvaan jotakin laulua, joka teinien viimeisten
käyntien ajoilta oli muistissa kytenyt. Pääliinat valahtelivat
harteille, palmikot heitettiin liinojen yli ja kukkaseppeleet
sijoitettiin otsaa ja ohimon kutreja kiertämään. Näin olivat neitoset
valmistuneet juhlimaan sitä salaperäistä suvea, jonka kätköistä
odotettiin vaatimattomien, ujojen unelmien täyttymistä.

Nuoret miehet seisoskelivat pienissä ryhmissä maantiellä tai
istuskelivat pientareilla. Toiset kurkistelivat neitosten parvea ja
jotkut vaihtelivat kelloja ja syöskumi-piippuja.

Yhteismeno oli hiljaisen rauhallista ja puolittain ujoilevaa
oleilemista, odoteltaessa juhlaa, jonka outouteen kotiutuminen tuotti
näin alussa paljon epäröivää hämminkiä.

Vihdoin, kun aurinko näkyi häipyneen järventakaisen harjanteen
uumeniin, rykäisi Parrilan vanha vaari, Iisun isoisä, ja kompuroi
jollekin toiselle kivelle köröttämään. Velvollisuus, mikä kuului
hänelle Loukkulan vanhimpana isäntämiehenä, oli tehnyt ukon hiukan
epävarmaksi. Julkinen esiintyminen oli kovin outo tapahtuma, joka vaati
huomattavan iän ja arvon, vaikka tuohon esiintymiseen ei kuuluisikaan
enempää kuin pari, kolme sanaa.

Ukko rykäisi toisen kerran, ja mäen rinteellä istuvien keskustelu
taukosi. Vaari heilautti piippunsa pitkää vartta ja sai vihdoin
paukahdutetuksi aikomansa sanat.

— Laikan Otto — ja sinä, Iisu! Nyt kai jo on aika ottaa tulukset!

Tervaiset tuohet ja oljet syttyivät pian. Lieskan kielekkeet alkoivat
kierrellä yhä korkeammalle, leiskuen, rätisten ja sähisten kuin ahnaat
pedot saaliinsa ympärillä.

Näky oli valtavan tehoisa ja sen synnyttämä jännitys ja ihastus yhtä
suuri.

Kun tuliliekit vihdoin hulmahtivat ylimmäisellä latvalla sijaitsevaan
katajapensaaseen, lähettäen sieltä rätisten ja räiskyen tuhansia
tulikipunoita kaukaiseen avaruuteen, puhkesi kansan keskuudesta
voimakas riemuhuuto, joka tyyntyi vasta katajapalon sammuessa.

Tulipatsas oli pitkiä aikoja komea nähtävyys, mutta kokon polttamisen
huippukohta oli jo kuitenkin sivuutettu. Nuoriso rupesi vähin erin
ryhmittymään leikkejänsä varten, tuntien olotilansa vapautuneemmaksi
sen jälkeen, kun tuo valtava juhlatuli oli heidät yhteiseen
innostukseen liittänyt.

Kuin taikakeinoin näkyi kokon palo polttaneen neitosista ainakin
päällimmäisen ujouden kuonan ja haihduttaneen sen savuna ilmaan. He
tarttuivat toisiaan käsistä ja alkoivat, isossa ympyrässä, hiljalleen
kiertää helkatulta, laulaen jotakin talven kuluessa oppimaansa
teinilaulua.

Muutamat nuorukaisetkin rohkaisivat vähitellen itseänsä ja liittyivät
neitosiin, ikäänkuin tarpeellisina ympyrän täyttäjinä, toisten
seisoskellessa saamattomina lähettyvillä ja juroimpien poistuessa
etäämmälle, kiekkoa heittämään tai muita voimailukisoja pitämään.

Kun sitten kokon riuku oli jonkin ajan kuluttua kaadettava, hajaantui
nuoriso eri ryhmiin »leskeä» juoksemaan ja hippasille.

Ne miehet, jotka olivat kankealiikkeisiä tai ujostelivat neitosten
seuraa, etsivät kukin mieluisensa ryhmän kiekonheittäjien, painijain,
väkikapulan ja »kissanhännän» vetäjäin tai pallonheittäjien seurasta.
Vara oli valita, ja maantietä riitti kolmelle suunnalle.

Kesäisessä illassa alkoi kuulua ilohuutoja, naurua, kirkaisuja ja
ilakoivaa temmellystä, kiekko- ja pallomiesten säestäessä yleistä
meteliä voimahuutoineen ja tavi-iskuineen. Talvenpitkä uneliaisuus
ja kansanomainen hitaisuus olivat häipyneet. Viimeisetkin puhdehämyt
olivat haihtuneet kirkkaitten katseitten tieltä. Nuoruus ja kevät
viettivät onnen ja elpymisen juhlaa.




III


Laikan Otto oli sattumalta joutunut, kokkoa kierrettäessä, erään
solakan, vaalean tytön rinnalle, jota hän ei aluksi tuntenut.

Otto katseli tyttöä, mutta kun siitä ei ollut tuntemiselle apua, päätti
hän kysyä.

— Mistä kylästä sinä olet — minä en tunnekaan?

Tyttö katsoi Ottoa kirkkain, hämmästynein silmin. Äkkiä alkoi hänen
suupielissään väreillä hymy, kunnes hän lopulta purskahti nauramaan.

— Minä olen hyvin kaukaa, aina tuolta Noronpäästä asti.

— Noronpäästä?!

Ottoa rupesi myöskin naurattamaan.

— Sehän on melkein samaa kuin sanoisit: — hyvin kaukaa, aina tuolta
Loukkulasta asti.

Iloisen juttuamisen jatkuessa sai Otto tietää, että hänen
puhekumppaninsa oli Kervilän Anna Noronpäästä. Viime syksynä
rippikoulua käydessään Anna lukeutui vielä pikkutyttöjen joukkoon,
mutta oli nyt talven aikana ja Oton huomaamatta sukeutunut letukasta
kauniiksi neitoseksi.

Annan naapurin poika tai oikeammin nuori isäntä, Hoijalan Esa, katseli
karsain silmin heidän iloisuuttaan ja asettui heti itsetietoisesti
Annan vierelle, kun ruvettiin »leskeä» juoksemaan.

Annan asettuessa parinsa rinnalle pitkään riviin aikoi Otto siirtyä
kiekonheittäjien joukkoon. Mutta nyökätessään Annalle kuin hyvästiksi
luuli Otto huomanneensa Annan katseessa jonkinlaista kiihoittavaa
hämäystä, ja vilkaistessaan Esaan näki hän yrmeyden ja voitonriemun
ilmeen Esan vihamielisessä silmäyksessä.

Heti muutti Otto päätöksensä ja juoksi nopeasti parien eteen,
ilmoittaen olevansa »leski».

Ottoa oli pistänyt Hoijalan Esan julkea katse. Hän ei ollut tottunut
sellaiseen. Tavallisesti merkitsi sellainen katse tappeluhaastetta ja
nopeata iskua. Kun katsetta ei kuitenkaan seurannut mikään uhitteleva
liike tai sana, niin oli mielenpurkaus kyllä jätettävä silleen, mutta
ei suinkaan silti ollut sen tieltä väistyttävä.

Otto tahtoi leikissä anastaa Annan Esalta. Ja jos Esa ei muuttaisi
pahaenteistä ilmettään, niin Otto päätti puolustaa Annaa parinaan koko
leikin ajan.

Pareja juoksi Oton ohitse useita. Kaikki he saivat kuitenkin jotenkin
vaivattomasti pitää toisensa, sillä Otto vaaniskeli ja odotteli vain
erikoista paria.

Pahinta oli, ettei Otolla ollut aavistustakaan, milloin Anna ja Esa
kiitäisivät hänen ohitseen, tai kummalta puolelta Anna mahdollisesti
pujahtaisi esille.

Esa kehoitteli Annaa pinnistämään viimeisetkin voimansa, eikä Anna
myöskään kuulunut niihin, jotka lystikseen antautuvat. Hän oli vielä
siinä iässä, jolloin naisellinen ujous ei hillinnyt nuorta innostusta.

Anna riisti liinan harteiltaan ja seppeleen päästään, antaen ne
kasvintoverinsa, Tarilan Eevan huostaan. Empimättä hän nosti pitkät
hameensa ja sitoi vyötäisilleen.

Jotkut naisista vähän tirskahtelivat, kun Annan alushame ulottui vain
polviin asti, mutta kun nähtiin, että Anna nopein liikkein riisui
kenkänsäkin, muuttui tirskuna uteliaaksi jännitykseksi.

Esa heitti hyvin tyytyväisenä takin yltään ja pitkävartiset jaloistaan,
kiristellen tiukaksi nahkavyötään.

Kun sitten taas kaikui Oton huuto: »yksi edestä ja pari takaa», ei Otto
kuullut minkäänlaista jalkojen töminää. Juuri kun hän aikoi huutaa
uudelleen, livahtivat hänen ohitseen mies ja nainen, kiitäen hurjasti
kuin äänettömät varjot.

Otto hämmästyi ensin tuota odottamatonta näkyä, ja ennenkuin hän ehti
tuntea Annan, oli pari saanut arveluttavan etumatkan. Otto ymmärsi,
että ottelu oli muuttunut vakavaksi. Ellei hän ehtisi parin väliin
ennen »leskenkiveä», joka oli muutaman kymmenen sylen päässä merkkinä
siitä, että sen jälkeen parilla oli oikeus, kaikin keinoin, koettaa
yhtyä, niin hän olisi menettänyt kilpailun. Eikä Otolla suuria voiton
mahdollisuuksia näkynyt olevankaan. Hän oli jo kyllä saavuttamaisillaan
Esan, mutta Anna ei välittänyt paristaan, vaan juoksi paljon Esan
edellä. Anna aavisti, että joutuisi kiinni, jos yrittäisi yhtyä
hitaampaan kumppaniinsa. Sentähden hän juoksi kuin hengen edestä ja
poikkesi heti »leskenkiveltä» viettävälle nurmelle pitkänomaisen ja
parin sylen levyisen savikuopan alapäätä kohti, pyrkien kuopan turviin.

— Kiertäkää savikuoppa! Kiertäkää savikuoppa! — huudettiin
juoksijoitten selän takana.

Juuri tällöin Otto juoksi Esan ohi. Jäätyään jäljemmäksi kiepahti Esa,
Oton selitse, savikuopan yläpäätä kohti. Hän aikoi kiertää kuopan siltä
puolelta ja juosta sieltä Annaa vastaan.

Otto huomasi aikeen ja näki Annan jo kääntyvän kuopan takareunaa kohti.
Olivatko he saaneet hänet petetyksi sukkajalka-tempullaan?

Ei ollut mietittävä silmänräpäystäkään, muuten Esa saisi parinsa ja
Oton voittamattomuus pienen sinimarjan.

Otto ei ollut vielä kertaakaan hävinnyt minkäänlaisessa leikissä.
Joutuisiko hän nyt tappiolle tuollaisen pikkutytön kepposen vuoksi? Ei,
totisesti, vaikka hänellä olisi vieläkin raskaammat saappaat jalassa!

Sekunneista oli kysymys, eikä Otto harkinnut. Hän juoksi kuin hirvi
päin savikuoppaa, jonka hän kyllä hyvin tunsi, vaikka ei hänen päähänsä
ollut ikinä pälkähtänyt yrittää hypätä sen yli.

Nyt hän tekisi tuon hurjan yrityksen!

Otto kiristi jäntereensä viimeisilleen — sai hyvän vauhdin — sopivan
jalansijan — ja lensi kuin ammuttu suoraan Annan eteen.

Anna syöksyi aavistamattaan, Oton avattuun syliin, jossa hän tunsi
kohoavansa korkealle ilmaan. Esa pysähtyi kuopan yläpäässä hävinneenä
miehenä.

Kisaväki huusi ja hoilasi voittajalle niin vimmatusti, että
kiekkomiehet ja väkikapulan vetäjätkin riensivät katsomaan, mitä oli
tapahtunut.

Hengästyneinä palasivat kilpailijat lähtökohtaansa. Ponnistustensa
tähden ei Esa kyennyt »lesken» virkaa hoitamaan, joten ei uudella
parillakaan ollut syytä jatkaa leikkiään.

Joukko kilpamielisiä nuorukaisia riensi kiirein »leskenkuopalle»,
jota nimeä vaatimaton savikuoppa sai tämän tapauksen jälkeen kantaa
kaukaiseen tulevaisuuteen. He mittasivat tarkoin hypyn pituuden,
josta saatiin tämän kilpalajin korkein saavutus ja kiihoittaja
yritteliäisyyteen. Avojalkaistakin »leskenhypyn» hyppääjää pidettiin
ainakin miespolven ajan voittamattomana näitten kylien lukuisissa
raittikisoissa. Pieni sattuma oli näin kylvänyt uuden kiistansiemenen
kilpakisojen vehmaaseen maaperään, ja Oton maineelle oli tehty uusi
kulmakivi.

Kun Anna oli pukeutunut, meni hänkin kevyempään leikkiin, hippasille,
seuraten Oton ja muitten jo »leskeä» juosseitten esimerkkiä.

Näin jatkui leikki ja ilonpito kesäisen yön miedosti hämärtyessä.

Vanhemmat ihmiset alkoivat vähitellen ajatella kotiin lähtemistä,
huudellen ja komennellen puolikasvuista väkeä mukaansa. Tämä oli
merkkinä myöskin neitosille, joista useimmat lähtivät kotiväkensä
mukana ja toiset hetimiten heidän jälkeensä.

Anna kulki käsikkäin Tarilan Eevan kanssa Oton ohi ja nyökkäsi
mennessään, iloisesti hymyillen.

— Sait kyllä minut kiinni savikuopan takaa, kun näit, mutta juhannusyön
munakeittoa ei keitetäkään niin näkyvällä paikalla!

Otto naureskeli ja lähti astumaan tyttöjen mukana.

— Saako löytäjä hakupalkan?

— Noronpään metsät ovat liian pimeät juhannuksenakin!

No, jos ette ihan korpeen uppoa, niin pianhan nuo kotihaat on läpi
astunut!

— Sepä nähdään!

— Nähdäänpä sitten! Keittäkää vain piisaamaan asti munakeittoa! Minä
syön paljon!

— Vain itseämme varten! Emme me ketään odota, — kiirehti Tarilan Eeva
selittämään. — Eikä meidän keittopaikkaamme vaan niin helposti löydetä.

— Piilossa olen, sanoi jänis, kun työnsi päänsä taniaiseen, — nauroi
Otto.

— Naura vasta juhannusyönä! — härnäili Anna.

— Saanko nisulittusiakin, jos teidät löydän?

— Älä lupaa, Anna, mitään! Itse me ne syömme.

— Voi vielä luvata viimetalviselle lumelle!

— Niinkö haihtuva minä olen?

— Niin — juhannuksena! Kiertelet silloin muitten kylien aittamäkiä.

— Lyödäänkö vetoa?

Eeva melkein hätääntyi.

— Älä, Anna, älä! Sehän olisi kuin pyytelemistä ja kehoitusta!

Lyhyt matka kului pian, hilpeästi rupateltaessa tulevan juhannuksen
vaatimattomista iloista ja kuluneen helkajuhlan lyhyestä riemusta.

Kylän kohdalla jättivät tytöt, oikein kädestä pitäen, hyvästit
saattajalleen, jonka hilpeys oli tuottanut heille iloisen kotimatkan.
Vielä lähtiessäänkin sai Otto heidät helakasti nauramaan.

— Herättäkää minut sitten ajoissa, jos sattuisin nukahtamaan!

Tyttöjen silmät pyöristyivät.

— Milloin?

— Ennenkuin nisulittuset jäähtyvät. Minä lepäilen sen ison kiven
takana, jonka vierellä te kokkailette.

Neitoset katsoivat hämmentyneinä toisiinsa, mutta sitten he
purskahtivat ilakoivaan nauruun.

— Ei meidän aittamäissä ole isoja kiviä! — sai Anna sanotuksi.

— No, sitten en sitä isoa kiveä viitsi hakeakaan, löydän minä teidät
muutenkin! — huusi Otto lähtiessään ja nauroi pilailevasti.

Tytöt tirskahtelivat mennessään, noloina ja supattelevina. He älysivät,
että Otto oli puijannut heidät ilmaisemaan osapuille juhannusöisen
piilonsa, sillä muuatta kiveä he kyllä olivat ajatelleet, vaikkakin
vähän kauempaa kylästä.

— Aittamäki ei tässä kelpaa! — päätteli Anna. — On tehtävä jokin
erikoinen tepponen. Pitää antaa Otolle kerran työtä. Hän selviytyy
kaikesta liian helposti.

— Onko sulla jokin tuuma?

— Ei vielä mitään, mutta onpa juhannukseen kolme viikkoa aikaa. Täytyy
keksiä jokin juoni!

Tytöt erosivat kumpikin taholleen, päät täynnä aatoksia, joihin ei edes
vahingossa eksynyt juonen tapaistakaan.

       *       *       *       *       *

Otto astuskeli hiljalleen maantietä takaisin Loukkulaan päin.

Silloin tällöin tuli häntä vastaan juhlista kotiutuvia vanhoja naisia
ja miehiä, puolikasvuista väkeä ja joku neitonenkin.

Pirteänä ja hyvätuulisena Otto kulki tietään, haluten kärkkäästi päästä
kiekonheittoon tai mihin muuhun metakkaan tahansa, mutta jokin toinen
mielle hidastutti hänen askeleitansa yhä enemmän, kunnes hän lopulta
vallan pysähtyi.

Hänen ajatuksensa pyrkivät väkisinkin pyörimään jonkin muun kuin kiekon
mukana. Mikähän niitä nyt niin pyöritteli?

Otto hyppäsi ojan yli, aidalle istumaan. Hän ryhtyi sytyttelemään
piippuaan, saadakseen rauhassa pohtia, mitä ne oikeastaan kalvoivat
aivoissa nuo omituisen leppoisat ja miellyttävät mieteyritykset.

Niin — Annassahan ne askartelivat, kieppuen sinne tänne kuin kalat
katiskassa. Hm! Olihan Anna vähän erilaisempi kuin muut paikkakunnan
tytöt. Ainakin reippaampi ja rohkeampi. Sekin oli jo paljon. Otto
huomasi viihtyneensä hyvin Annan seurassa. Mutta pikiintynyt hän ei
mahtanut olla. Ei ainakaan vielä. Sen hän luuli tietävänsä melkein
varmasti, sillä ei hän tuntenut sellaista kummaa eloisuutta kuin ennen
— ainoan kerran ennen oli tuntenut.

Niin! Se sattuman ihme siellä Tampereen markkinoilla! Siellä hän oli
nähnyt erään tummatukkaisen, ruskeasilmäisen tytön, joka oli katsonut
häneen vain pari kertaa ja sentään saanut hänen mielensä niin oudosti
ihastumaan. Se tyttö oli epeli, se! Mutta hän oli iäksi mennyt, yhtä
nopeasti kuin oli tullutkin. Eihän mitenkään ollut mahdollista ruveta
etsimään puolta Suomennientä, poiketa jokaiseen taloon ja sanoa, että
jos teillä on tyttäriä, niin tuokaa ne heti minun nähtävilleni! Ei, se
ei käynyt!

Otto naurahti. Se siitä! Mitäpä menneistä muistoista! Kun kerran
sattuma karkasi käsistä, niin karatkoot muistotkin! Anna ainakaan ei
karkaa! Hänet löytää milloin tahansa Noronpään Kervilästä.

Äkkiä kuului kokkotulelta päin lähenevää melua. Hei vaan! Siellähän
oli nujakka täydessä käynnissä. Se läheni nopeasti. Näytti kuin joukko
miehiä pakenisi Noronpäätä kohti. Paetkoot! Eiväthän silloin Loukkulan
miehiä ole. Ja jos Loukkulan pojat antavat koirannuuskaa muille, niin
tästähän on mukava katsella, vanhojen miesten tapaan.

Tuossahan tuli jo seuraakin hänelle, muutamia ikämiehiä, jotka
pakenivat mellastajien edellä, riensivät ojan yli ja kapusivat aidalle
Oton viereen, ruveten heti kertoilemaan tapausten kulkua. Kun he
kuitenkin puhuivat kaikki yhtaikaa, täytyi Oton ruveta utelemaan.

— Ketä löylytetään? — kysyi hän.

— Hotikkalan miehet ajavat takaa noronpääläisiä.

— Hotikkalalaisiahan näkyy olevan kovin vähän?

— Eihän niitä ole kuin muutamia, mutta siellä ovat Jartun veljekset,
Kalle ja Heikki.

— Jartun veljekset!

Otto nousi nopeasti aidalle seisomaan. Hän tahtoi nähdä mahdollisimman
tarkkaan.

Otto tunsi hyvin nuo jättiläismäiset veljekset, mutta he eivät olleet
vielä koskaan olleet mukana missään voimakisoissa. Mikä kumma oli
heidät nyt saanut liikkeelle?

— Mikä on syynä tappeluun?

— Sitä emme tiedä niin tarkoin, mutta Hoijalan Esaa ne ensin alkoivat
ahdistaa.

— Hotikkalan pojatko ylimalkaan?

— Eikä! Jartun Kalle aloitti, iskien Esan suoraa päätä pientareeseen.

Otto ei välittänyt kuulla enempää. Hän katseli tarkasti lähenevää,
myllertävää miesjoukkoa.

— Katsokaas nyt, kuinka nuo jättiläiset kyntävät miehistössä kuin
lumiauran kärki! — huusi joku aidalta.

Otto näki kyllä, ja innostus alkoi hehkua jokaisessa hermon säikeessä.
Hän luuli kuulevansa verensä kohinan. Se surisi kuin mehiläisparvi
olisi kierrellyt korvien ympärillä. Mutta hän pysyi paikoillaan. Hän
oli laskenut Jartun veljesten puolueen lukumäärän, ja heitä oli tuskin
neljättä osaakaan noronpääläisistä, joitten' lukumäärästä ei edes
oikein päässyt selville. Saakoot selkäsaunan, kun kerran kehtaavat
sellaisen ottaa tuolta kouralliselta! Ja tulivathan Loukkulan pojat
rauhallisina heti kintereillä. Ainahan he voivat ajaa hotikkalalaiset
pellolle, jos katsoisivat kylien maineen niin vaativan.

Ensi kerran elämässään Otto teki huomioitaan vanhojen miesten
tavalliselta katselupaikalta.

Jartun veljekset etenivät hitaasti, keskellä tietä, tosiaankin kuin
lumiauran kärki, muutamien miesten kulkiessa siipinä heidän sivustaansa
suojaamassa ja takahyökkäyksiä torjumassa.

Veljesten liikkeet olivat laajat ja kankeat, mutta voimaa näkyi olevan
melkein rajattomasti. Jokainen käden heilahdus kaatoi miehen, ja
jokainen hairaus rinnuksiin tai käsivarteen lennätti miehen maantien
ojaan.

Otto ihaili näitä nuoria jättiläisiä, jotka nyt ensikerran ottivat
osaa maantiekahakkaan. He eivät vielä olleet kuuluisia kumpikaan.
Maakuntamaineensa saavutti toinen heistä vasta myöhemmin, Tampereen
markkinoilla. Mutta Oton mielestä he olivat verrattomia, eikä hänen
ihastuksellaan ollut rajoja. Oikeastaan vain kahteen pekkaan he
painelivat vähitellen, auttamattomasti, puolta sataa miestä edellään,
askel askelelta, syli syleltä.

Otto kyllä oli tuollaisen mieslauman ajanut pakosalle useita kertoja,
mutta sehän oli eri asia. Otto iski miesjoukkoon koko sulavuutensa
ja hurjuutensa riihattomin voimin kuin pyörremyrsky, alkaen keskeltä
miesrykelmää ja leiskuen aukeamansa kaikilla sivustoilla melkein
yhtäaikaa. Kukaan ei saanut hengitys- eikä ajatusaikaa. Jos jokin
ajatus jollekin pälkähti päähän, niin se oli pakoajatus. Mutta tämän
veljesparin temmellys oli vallan toisenlaista. Oli kuin parihärät
olisivat puskeneet eteenpäin — hitaasti ja kankeasti, mutta varmasti.

Veljesten ehdittyä Oton kohdalle murtui »lumiauran» Oton-puolinen sivu
ja Esa hyökkäsi samassa pää kumarassa Kallen sääriin, saadakseen hänet
kaadetuksi. Turha yritys! Yhtä hyvin olisi Esa voinut juosta päänsä
seinään. Kalle ei horjahtanut. Ja ennenkuin Esa ehti nostaa hänen
jalkansa maasta, tarttui Kalle Esaa keskiruumiista ja heitti miehen
rentonaan maantien ojaan, Oton jalkojen juureen. Helposti pääsi Kalle
siitä vaarasta, mutta siipiaukkoon yritti useita hyökkääjiä, ja tilanne
rupesi näyttämään pahalta veljeksille. Heidän huomionsa tähtäsi vain
eteenpäin.

Olisi sääli, jos tuollaiset miehet joutuisivat noin epäsuhtaisen
ylivoiman nujerrettaviksi, ajatteli Otto. Kunnioitettava rehtiys
leimasi Jartun veljesten jokaisen liikkeen, eikä ainoakaan antautumisen
ajatus tai arkuuden häivä näkynyt häiritsevän heidän jyhkeätä kulkuaan.
Eteenpäin! Yhä vain eteenpäin, kunnes lauman olisi pakko lähteä
käpälämäkeen. Vahinko, että tuollaiset miehet eivät ole loukkulalaisia!
Mutta hehän voisivat liittyä voittamattomiin loukkulalaisiin yhtä hyvin
ja paremmasta syystä kuin noronpääläiset.

Tässä Oton mietteet katkesivat, sillä Esa oli noussut ojasta
jaloilleen, ja Otto näki hänen toisessa kädessään nyrkinkokoisen kiven.

Oton silmät levisivät kauhusta. Mitä ihmettä varten Esa oli kopannut
käteensä kiven? Aseen käyttäminenhän oli kokonaan luvatonta ja
ankarasti kiellettyä kyläkuntien kirjoittamattomissa nujakkasäännöissä.

Otto jännittyi aidalla kuin hyppyyn valmistuva ilves Esan noustessa
maantielle. Oton aavistama kauhea petos uhkasi hirmuisine tuhoineen.
Esa hyökkäsi takaapäin, oikea käsi koholla, ilmeisesti aikoen iskeä
kiven Jartun Kallen takaraivoon.

Rajusti ponnahtaen Otto hyppäsi kuin villipeto maantielle. Viimeisessä
silmänräpäyksessä, ennenkuin Esan kiveä kantava koura ehti iskeä ohuen
lakin peittämää päätä, osui Oton nyrkki kuin moukari Esan käsivarteen,
joka retkahti hervottomana kupeelle, kiven kirvotessa maantielle.

Joku Hotikkalan pojista oli huomannut tapahtuman, mutta liian myöhään.
Hänen varoittava huutonsa oli kuitenkin saanut Kallen kääntymään
juuri parahiksi nähdäkseen Oton väliintulon, joka esti hänen saamasta
murhaavaa iskua keskelle otsaansa.

Nopeasti kuin ajatus tarttui Otto heti iskunsa jälkeen Esaa niskasta
ja takapuolesta. Nähtiin, että Esa kohosi maasta avuttomana kuin
sylilapsi. Otto harppasi muutamia askeleita Kallen ja Heikin välitse,
lingoten Esan kuin heittokoneesta kohti noronpääläisten tiheätä
miesrykelmää. Useita miehiä kaatui Esan lentäessä heidän rinnoilleen.

Tapaus oli niin äkillinen ja odottamaton, ettei kukaan sen jälkeen
hievahtanutkaan. Katselivat vain Esan ja muitten kaatuneitten
kömpimistä jaloilleen tomuiselta maantieltä.

Laikan Otto, voimakisojen kuningas, oli kuin pudonnut pilvistä keskelle
kuumeisinta nujakkaa. Noronpääläiset olivat ymmällä. Mitä puolta Otto
oikeastaan oli? Miksi hän seisoi Jartun veljesten suojana? Mitä hän
tahtoi? Aikoiko hän puolustaa yhteistä vihollista? Rikkoiko hän täten
Loukkulan ja Noronpään vanhan liiton?

Näitä asioita ajateltiin, mutta kukaan ei puhunut mitään. Kaikki
odottivat liikahtamattomina, mitä tapahtuisi tämän jälkeen. Hetki oli
peloittava. Salama oli nähty, mutta minkälainen olisi sitä seuraava
jyrähdys?

Äänettömyys oli kiusallinen. Joku noronpääläinen uskalsi jo sentään
rykäistä ja kiristää nahkavyötään.

— Odottakaa vähän! Mulla on asiaa teille! — sanoi Otto levollisesti ja
kääntyi taakseen, nostaen Esan kiven maantieltä. Kivi kämmenellä hän
palasi entiselle paikalleen.

— Tällainen on Hoijalan Esan nyrkki, tai ainakin osa siitä, koska se
putosi hänen kourastaan juuri silloin, kun hän aikoi iskeä Jartun
Kallea päähän. Mitä sanotte tähän, Noronpään miehet?

Oton ääni oli purevan kylmä. Se kalskahti teräksistä uhkaa.

Noronpään miehet katselivat kiveä, ymmärtämättä mitään.

Oton silmät iskivät tulta, ja hänen äänensä kaikui peloittavana.

— Ettekö ymmärrä? Esa aikoi tehdä hirvittävän _rikoksen_! Hän aikoi
murhata Jartun Kallen, pitäjämme uljaimman pojan! Tämän kiven hän aikoi
takaapäin iskeä Kallen päähän. Ymmärrättekö nyt?

Joukon hämmästyneet katseet etsivät Esaa, joka oli puikkelehtinut
ryhmän taakse, hieroskellen siellä hervotonta käsivarttaan.

Loukkulan miehet olivat tapahtuman aikana tulleet lähemmäksi, joten
olivat kuulleet kaikki ja nähneet siksi paljon, että olivat selvillä
tapahtumista.

Jotkut Noronpään miehet kynsäisivät korvallistaan ja mutisivat jotakin.

Kivi oli kovin paha juttu, mutta eivät he näin äkkiä ehtineet älytä,
että kukaan olisi aikonut sellaista käyttää aseenaan.

— Mitäs nyt sitten? — sanoi joku matalasti ja toivottomasti, surren
ihanan nujakan äkillistä loppua.

— Ymmärrätte kai, että Hoijalan Esaa on tällaisesta teosta kuritettava!
— sanoi Otto, ankara sävy äänessä.

Hoijalan pahasisuinen itsellismies, Kiepsan Apsa, alkoi jo vähän
rehennellä ja nostella olkapäitään.

— Laikan Otto ei ole mikään tuomari! Ei edes lautamies!

— Olenpa! — kivahti Otto tulisesti. — Minä tuomitsen tämän asian ja
panen sen myöskin täytäntöön, jos Noronpäässä ollaan niin kehnoja, että
roiston töitä suojellaan.

— Hyvä on sinun soittaa suutasi, kun kahden kylän miehet ovat takanasi!
— kuului Esan käheä huuto Noronpään miesten yli.

Katsomattakaan Esaan jatkoi Otto entiseen tapaan.

— Jos teistä yksikään ainoa nähdään tämän jälkeen, heinäntekoon asti,
Hoijalan Esan parissa, niin se mies joutuu minun kanssani tekemisiin.
Sen teille sanon! Kyliemme välinen kumppanuus on myöskin katkennut
heinäntekoon asti eikä jatku ikinä, jos aiotte vikurrella!

— Joko helluntain epistola loppui? — kysyi joku noronpääläinen, mutta
lähti samalla hiipimään miesjoukon taakse.

— Jo, — sanoi Otto levollisesti, kylmän hymyn väreillessä tiukoilla
huulilla. — Mutta kellojen soitto on jäljellä, ellette heti lähde
kotikyläänne kohti!

Nopeasti Otto riuhtaisi takin ja liivin yltään, heittäen ne kelloineen
ja muine taskutavaroineen pyörtänölle.

— Yksin minä tahdon seisoa sanojeni mittaisena ja vaadin, että minua
totellaan!

Kukaan ei kuitenkaan liikahtanut. Itsepäisesti pysyivät miehet
paikoillaan, sillä he eivät vieläkään oikein käsittäneet, että Laikan
Otto sekaantuisi asiaan heitä vastaan.

Oton jäntereet alkoivat jo nytkähdellä.

— Jokainen, joka ei nyt minua tottele, tulee saamaan selkäänsä, sillä
hän puolustaa roiston työtä! Riittääkö?

— Jos muut Loukkulan miehet pysyvät erillään, niin anna selkään äläkä
ärise! — huusi joku ajattelematon nuorukainen.

Ennenkuin kukaan ehti nähdä, miten se oikeastaan tapahtui, oli muutamia
eturivin miehiä tuupertuneina maahan ja Laikan Otto läiskytteli iskuja
keskellä miesjoukkoa, riehuen villisti hurjassa pyörteessä. Saatuaan
vähän avaramman tilan alkoi Otto vinhasti leiskuen kiitää ympyrää.
Kun hän käytti molempia käsiään yhtä taitavasti, eivät vastustajat
milloinkaan olleet varmat, mistä päin isku tärähtäisi. Useimmiten
se tulikin vallan odottamattomalta taholta näyttäen oikeaksi sen
vaistoamisen, mikä tavallisesti iski Oton vastustajiin jo nujakan
alussa, että he olivat hävinneitä miehiä.

Omituisia olivat nämä lyönnit ja iskut. Eivät valtavia eikä
voimaperäisiä, vaan salamannopeita, pieniliikkeisiä läiskähdyksiä,
joitten ääni kuului kuin käsien taputus joululeikeissä. Tulos oli
uskomaton. Miehiä kaatui solkenaan. Näytti kuin niitä olisi heitellyt
maahan Oton pelkkä lähestyminen. Vallattomalta leikiltä tämä näytti
eikä tappelulta.

Heti kun Otto oli hyökännyt, kiirehtivät Jartun veljekset suojelemaan
Oton selkää, mutta se oli mahdoton ajatuskin, sillä tuon pyörivän,
rajun tanssijan selkä ei silmäystä kauemmin ollut samaan ilmansuuntaan.

Kun suurin osa noronpääläisistä oli jo kerran tai pari kieriskellyt
tiellä tai ojien pohjilla, eivät he enää uskaltaneet astua Oton
ulottuville, vaan hyppivät aidan yli ja poistuivat ojien pyörtänöitä
myöten Noronpäätä kohti.

Otto seisoi yksin maantiellä hymyilevänä ja levollisena. Kymmenkunta
miestä, jotka nähtävästi luottivat nopeihin jalkoihinsa, seisoi aidalla
lähettyvillä.

— Menkää nyt kotia ja tehkää mitä minä käsken. Muuten seuraa satikutia.
Muistakaa se! — puheli Otto heille melkein lempeästi ja isällisesti.

Sanaa sanomatta lähtivät viimeisetkin harppailemaan Noronpäätä kohti.

Otto puki levollisesti vaatteet yllensä, nauttien niin »peloittavasti»,
kuten hän itse sanoi, saatuaan taas pitkästä kotvasta tyydyttää suurta
intohimoaan. Ja sellaisten miesten katsellessa kuin Jartun veljesten!
Tämä oli historiallinen tapahtuma Laikan Oton elämässä.

Voimakkaine karhunkourineen tarttui Jartun Kalle Oton olkapäihin,
katsoi silmiin ja sanoi, että jos kaikki aseitten käyttö olisi
kiellettyä, niin Otto voisi tapella vaikka koko maailmaa vastaan.

Otto hymyili hyvillään.

— Eikö mitä! — Pitäisi saada rauhassa syödä ja nukkua välillä.

Näin katkaistiin Loukkulan ja Hotikkalan kylien kylmät välit ja
solmittiin ystävyyssiteet, jotka eivät sittemmin kertaakaan näitten
miesten eläessä rikkuneet.

Kotimatkalla kertoivat veljekset riidan pohjimmaisen syyn. Hoijalan
Esa oli Hotikkalassa käynyt riiastelemassa muuatta kylän neitosta,
mutta jätettyään tämän siirtynyt mielistelemään erästä toista. Saatuaan
silläkin taholla jonkinlaista jalansijaa oli Esa kuitenkin jättänyt
tämänkin, noin vain, ilman aikojaan. Tämä menettely oli kiihdyttänyt
kylän poikia, varsinkin sen jälkeen, kun he olivat kuulleet, että
Esalla oli jo kolmas verkossa.

Otto sai pahan aavistuksen tästä tiedosta.

— Kuka? — kysyi hän arkaillen.

— Kervilän Anna!

— Ja salakivittäjä päälliseksi! — huusi Otto punehtuen. — Oliko liikaa
se kuritus, minkä hän sai?

Kaikki olivat sitä mieltä, ettei ollut tarpeeksikaan. Nyt oli vain
yksissä miehin valvottava, että Noronpään miehet tottelivat tätä lievää
tuomiota.

— Julkisen, alentavan löylyn hän vielä saa! — vakuutti Jartun
harvapuheinen Heikki.

— Älä välitä! — sanoi Otto. — Minä kyllä hoidan sen asian. Teillä
veljeksillä on liian paljon voimia tavallisen miehen löylyttämiseen.

— No, olkoon paikan Oton sana lakina Loukkulan ja Hotikkalan kylissä! —
sanoi Kalle hyvästiä jättäessään, miesten erotessa tyytyväisinä omille
suunnilleen.

Iloinen helkajuhla oli haihtunut muistojen yöhön. Auringon kajastus
näkyi idässä ja ennusti uutta päivää.




IV


Juhannus läheni, ja kyläkuntien neitosilla oli paljon puuhaa sen
johdosta. Piti koluta kananpesät, että kertyisi tarpeellinen
munavarasto keittoa varten. Piti varata valmiiksi voit ja sokerit
sekä littusiin tarvittavat maidot ja nisujauhot. Piti vielä keksiä
kotimetsässä sellainen keittopaikka, jota poikien olisi vaikea löytää.

Pari kolme tyttöä tavallisesti liittyi yhteen talouteen. Heti
helluntain jälkeen etsittiin paikka, jonka piti olla kaunis, kuiva
ja piiloinen. Juhannusaaton edellisenä yönä sinne sitten salaisesti
kannettiin padat, pannut, astiat ja tarpeellinen määrä lastuja, tuohia
ja muuta polttoainetta.

Anna ja Eeva olivat löytäneet itselleen aivan erinomaisen paikan,
jotenkin läheltä kylää, valtavan noron-uoman korvenpuoliselta
rinteeltä. Jättiläiskuusen juurihaarukat muodostivat erinomaisen
keittopaikan. Toisella puolella oli iso maakivi ja toisella puolella
parin sylen pituinen halkopino. Näin piiloutui kuusen pitkien oksien
alle huoneen tapainen ala, jonka oviseinustalla oli vielä joltinenkin
katajapensas.

Tytöt olivat varsin riemastuneita erinomaisesta löydöstä, sillä
vaikka asiaan kuuluikin, että jotkut erikoiset pojat osuisivat heidän
piilopaikkaansa, niin pitihän sentään näyttää siltä, etteivät tytöt
olleet heti ensi askelella tavattavissa.

Anna ja Eeva olivat kumpikin ensikertalaisia. Tämä oli näet ensimmäinen
juhannus, jolloin he saisivat järjestää itselleen piilopaikkansa.
Siksi heidän intonsa oli ehtymätöntä ja heidän hommansa tuiki
salaperäistä. Vanhemmat tytöt, jotka jo useita kertoja olivat istuneet
juhannuspiilossa, eivät tätä leikkiä pitäneet enää niin vakavana.

Tuskin kukaan sentään jäi leikistä kokonaan pois, sillä
juhannusvalvominen tuotti eräänlaista seikkailunomaista viehätystä
yksitoikkoiseen elämään. Neitosten mielenkiintoa lisäsivät vielä aika
paljon ne pienet muistolahjat, joita pojat heittelivät tytöille,
ikäänkuin vaivannäön muodolliseksi kiitokseksi.

Nämä lahjat olivat enimmäkseen jonninjoutavaa rihkamaa rahaiselta
arvoltaan, mutta silti säilytettiin niitä laatikoissa kuin
arvoesineitä, sillä niihin sisältyi joitakin nuoruuden kevään muistoja,
jotka kirkastivat monen hämäräpuhteisen, talvisen hetken.

Kaikista tärkeintä oli kuitenkin nuorille tytöille se horjumaton usko,
että vastainen elämäntoveri oli yksi niistä pojista, jotka pysähtyivät
heidän keittojaan ja littusiaan syömään sekä niistä muistoesineen
lahjoittamaan.

Useampia vuosia mukana olleet tytöt eivät enää tähän taikauskoon
luottaneet, sillä kohtalon kovuus oli sangen usein räikeästi tallannut
heidän kauneimmatkin unelmansa ja kuvittelunsa. Mutta heillekin
sisältyi leikkiin yhä uudelleen uteliaisuuden ja toivon viehätys,
vaikka se olikin haudattu sydämen sisimpiin salakammioihin, huolettoman
ilonpidon kutoman kuoren alle.

Juhannusaattona hämärtyivät Annan ja Eevan mielihaaveet pilvisen
ja sadetta uhkaavan sään takia. Aamupäivä ei ollut toivorikas, ja
iltapäivä muuttui suorastaan synkäksi. Vanhat ihmiset vakuuttuivat,
että illalla sade on auttamattomasti puhkeava.

Tämä oli hirvittävää, ajattelivat Anua ja Eeva. Heidän nuori luontonsa
nousi melkein kapinaan sitä kohtaloa vastaan, joka näin tulisi
runtelemaan heidän puuhakkaat harrastuksensa.

Anna oli kuitenkin itsepäinen luonne, joka ei juuri antanut perään,
ennen kuin suoranaisen pakon edessä. Hän oli päättänyt mennä
piilopaikkaan — ja sillä hyvä! Jos Eeva vähän yritti arkailemaan,
niin ajatuksen välähdys paremman sään toivosta ja Annan päättäväisyys
pyörtivät kaiken epäröimisen.

Oli vielä toinenkin paha pulma, joka tuotti paljon päänvaivaa, vaikka
siitä ehkä jonkin tempun avuin voisi selviytyäkin.

Ilta-askareitten jälkeen tuli Kervilän nuori isäntä Matti, Annan veli,
puhuttelemaan Annaa luhdin ovelle, koettaen estellä tyttöjen lähtöä
uhkaavan sateen kynsiin.

Kun varoittelija kuitenkin huomasi näiden estelyjen tuottavan melkein
kyyneliä Annan silmiin, oli hänkin uskovinaan ilman muutokseen, mutta
alkoi antaa neuvoja eräässä toisessa asiassa.

— Kylällä liikuskelee ehkä paljon Loukkulankin poikia tänä iltana.

— Entä sitten?

— Ne vartioivat, että Laikan Oton tuomiota ei rikota. Tiedäthän?

— Tiedän kyllä! Mutta jos pojat eivät Esan kanssa seurustele, niin mitä
se meitä liikuttaa?

— Eipä mitään siltä puolelta, mutta jos Esa sattuisi eksymään teidän
tulellenne, niin ette varmaankaan näe vilaustakaan kenestäkään muusta,
ellette odota heinäntekoon asti. Ei kukaan tule istumaan Esan seuraan.

Annan silmät pyöristyivät. Tätä hän ei ollut tullut ajatelleeksi,
vaikka olikin kuullut kerrottavan Esan kivitappelusta ja sen
seurauksista.

— Mitä on sitten tehtävä?

— Enpä tuota tiedä. Ettehän tietenkään voi ajaa häntä männikköönkään,
mutta ainahan tytöt osaavat keksiä jonkin näpsän juonen.

Veli naureskeli ja kääntyi lähteäkseen, kun Eeva samassa kiipesi
luhdinportaita ylös, syli täynnä hänen osaltaan tarvittavia
juhlatavaroita.

— Ai ai, niitä pulskia pitoja! Lempoko minunkin pani niin kiirehtimään!
Tulin sen muijan hankkineeksi liian varhain. En kertaakaan ehtinyt tuon
Eevan kanssa juhannuskeittoa syömään!

Nuoren isännän herttainen leikinlasku saattoi murjottelevat tytöt
hieman paremmalle tuulelle. Vilkkaasti he alkoivat pohtia sekä sadetta
että Kervilän isännän vihjausta Esasta.

Hetken rupattelun jälkeen tytöt päättivät, että jos rupeaa satamaan,
niin satakoon. Se oli hyvin viisas päätös!

— Me laitamme tänne minun luhtiini kahvikestit, eikö niin? — sanoi Anna.

— Tietysti. Ja minulla on oikein kaupunkilaista nisupullaa. Isä toi
viime viikolla kaupunkimatkaltaan! — innostui Eeva selittämään.

No, näes nyt! Minä pyydän ruoti-Tiinan keittämään ison pannullisen
kahvia, jos oikein hirveä sade tulee. Pikkuisesta tippumisesta ei
välitetä. Eikö niin? Kun me sitten palaamme metsästä, niin kahvi on
valmista.

— Entä Esa?

Niin, jos Esa tulee ja pilaa meiltä kaikki! Emmehän totta totisesti voi
yksin Esan kanssa istua kökötellä kaikkea yötä!

Annan sormi nousi nenän sivuun, ja hän ajatteli niin ankarasti, että
täytyi painua sängyn laidalle istumaan. Äkkiä hänen viisautta etsivä
sormensa kuitenkin laski peloittavan lähelle Eevan nenännipukkaa.

— Minä tiedän. Esa ei tietysti karta ketään niin tarkasti kuin Laikan
Ottoa ja Jartun Kallea. Me sanomme, että he tulevat littusia syömään
meidän piiloomme.

— Eihän sellaista voi sanoa! Mistä me etukäteen tietäisimme kuka tulee!

— Ei, ei! Se meni viistoon!

Sormi oli taas jo nousemassa nenän sivua kohti, mutta pysähtyi äkkiä
matkalla.

— Nyt tiedän. Meidän paimenpoika, joka kokosi lastut ja puupalikat
piilopaikkaan, saa pitää vahtia. Heti kun Esa on meidät löytänyt, saa
pikku-Ville tulla tulelle ja sanoa, että hänellä on minulle asiaa.
Sitten minä rupean siunailemaan ja kertomaan ketä on tulossa. Luuletko,
ettei tepsi?

Tytöt ilakoivat tästä ovelasta tempusta ja rupesivat tekemään lähtöä
salaperäisen ja salaisen kuusensa juurelle.

Samoihin aikoihin oli joukko miehiä koolla Parrilan pirtissä, joka oli
Loukkulan kylän isoin. Pari miestä oli tullut toiselta puolelta järveä,
Ruskolan kylästä, tekemään selkoa siitä, että kappelin miehet ovat
päättäneet tulla oikein joukoin antamaan selkään ruskolalaisille ja
kaikille muillekin halukkaille isokirkkolaisille.

Kuuleman mukaan he olivat uhkailleet, että tulevat löylyttämään talven
vilut isokirkkolaisten hartioista. Kun asiata oli näin ennakolta
valmistettu, tunsivat ruskolalaiset olevansa pulassa, sillä Ruskolan
kylä oli liian yksinäinen kestääkseen noin uhkaavaa voimaa vastaan.
Sentähden käännyttiin lähimmän suurkylän, Loukkulan puoleen, siinä
toivossa, että loukkulalaiset eivät päästäisi isokirkkolaisten mainetta
pujahtamaan penkin alle.

Parrilan Iisu istui pitkän pöydän takana, isäntien tapaan,
letkuvartinen piippu hampaissa ja vilkaisi leikillisesti leveässä
keinutuolissa kiikkuvaa Laikan Ottoa, joka oli puettuna lyhyeen,
nahkaiseen takkiin, nahkahousuihin, pitkävartisiin saappaisiin ja
nahkaiseen lakkiin, kuten oli »treiskien» miesten tapana sateisilla
ilmoilla.

— Voimmehan me sinne lähettää yhden miehen, joka mätiköi koko kappelin
pehmeäksi kuin varitaikinan, — sanoi Iisu.

Ylpeyttä uhkuva nauru remahti loukkulalaisten keskuudessa, mutta
Ruskolan miehet pudistelivat päätään ja toinen rupesi puhumaan.

— Ei se käy! Loikan Oton maine on siksi suuri, että se estäisi tappelun
siksi kerraksi, mutta pian palaisivat kappelilaiset uudelleen ja
salaisesti. Olisimme taas samassa pulassa. Tapaus siirtyisi, mutta
ei meitä pelastaisi. Meidän mielestämme on heidän nyt saatava niin
loittiinsa, että ymmärtävät pysyä meistä erillään.

Laikan Otto hymyili leikillisesti.

— No, ketä vastaan te sitten voimianne näyttäisitte?

Ruskolan mies muuttui vakavaksi.

— Heitäkin vastaan, vaikka joka päivä, mutta ei heidän tarvitse hyökätä
yhden ainoan kylän kimppuun koko pitäjän voimin.

Yleisesti myönnettiin, että kappelin miesten julkeus meni liian
pitkälle. Sitä oli, totisesti, nääsättävä! Mutta paikan Oton
poisjäämiseen ei kukaan halunnut suostua. Oton piti ainakin tulla
katselemaan, kuinka he mätiköisivät pikkukirkkolaisia. Mitäpä iloa
parhaastakaan nujakasta, jos sitä ei kulmaan asianymmärtäväinen ollut
ihailemassa.

— Jos te luulette, että aidalla istuminen toimettomana on yhtä helppoa
kuin saarnan kuuleminen kesäisenä sunnuntaina, niin koettakaapa! —
huusi Otto harmistuneena. — Jos te tuntisitte ruumiissanne neulojen
pistoksia, kuten minä helluntaina Noronpään vainioaidalla, niin ette
totisesti mua semmoiseen tilaan kehoittaisi. Poissa voin pysyä, jos
haluatte, mutta jos tulen, niin teen mieleni mukaan.

Tämä oli selvää kieltä, jonka kaikki ymmärsivät. Eikä siitä päätöksestä
voinut mihinkään vedota.

Sovittiin siis, että kokoonnutaan sunnuntai-iltapäivällä puolustamaan
Ruskolan kylää, tekemättä etukäteen minkäänlaista suunnitelmaa. Laikan
Otto kyllä antaisi sitten »paikan päällä» tarpeelliset ohjeet.

Miehet hajaantuivat vähitellen kukin taholleen, vihamielisesti
tähystellen yhä synkkenevää taivasta, joka aikoi kieltää heiltä sekä
juhannuskeitot että nisulittuset.

Laikan Oton mukana lähti Iisukin, puettuaan itsensä ensin
rasvanahkaisiin tamineihin. Sade, joka nyt. uhkasi oikein vakavissaan,
ei paljoakaan tulisi pystymään näihin miehiin, mutta toisin oli
laita niiden tyttöriepujen, jotka jo keittoastioineen värjöttelivät
leikkipaikkoihinsa piiloutuneina. Monien nuoret haaveet tulivat
putoilemaan vesipisaroitten mukana märkään maahan.




V


Hoijalan Esaa oli helluntaina kohdannut kiero onni. Nujakan häväistys
oli kovin paha paikka. Useita päiviä pysyi hänen mielensä kuohuksissa
kuin kiehuva perunapata. Hänen sisimpänsä porisi ja pörisi niin,
ettei kaikin ajoin tietänyt, mihin päänsä pistäisi. Työn touhussa ja
kotiaskareissa lakkasi »perunapata» kuitenkin vähitellen pursuilemasta,
tehdäkseen tilaa toiselle »kiehuvalle padalle». Tämä toinen kiehuttava
liekki oli Kervilän Anna.

Erittäinkin helluntain jälkeen oli Anna kartellut Esaa ja kohdellut
häntä huomattavan kylmäkiskoisesti. Esa aavisti syyn. Annan ajatukset
olivat kulkemassa nähtävästi toisiin suuntiin kuin mihin Esa niitä
tahtoi johdatella. Mustasukkaisuus ja viha yhtyivät raatelemaan Esan
sisua. Hän oli varma, että Annalla ja Otolla oli jotakin yhteistä
ja että Otto piankin ilmestyisi Annan luhdille, rakastuneitten
poikien tavan mukaan. Jotakin oli tehtävä! Kostettava oli noille
kuhertelijoille niin, että tuntuisi! Mutta miten? Siinä pulma!

Esa näki pirttinsä akkunasta, Kervilän asuinrakennuksen nurkitse,
suoraan Annan luhdin portaille ja solaan. Näitä hän oli vartioinut jo
monena yönä, väsymykseen asti, mutta Ottoa ei ollut ilmaantunut, eikä
Esa myöskään ollut keksinyt mitään kostotemppua. Asia alkoi pahasti
kiusata Esaa, sillä hän oli varma, että ainakin juhannuksena Otto
ilmaantuisi. Siihen mennessä olisi jokin tepsivä juoni keksittävä.
Näissä tuumissa hän turvautui Hoijalan itsellismieheen, ovelaan Kiepsan
Apsaan. Yhteisistä päänpyörityksistä syntyikin vähitellen keksintö,
joka saattoi Esan hyvätuulisena odottelemaan juhannusta, jolloin hän
myöskin oli päättänyt vielä kerran kaikin voimin pyrkiä Annan suosioon.

Kun Esa aattoiltana näki akkunastaan Annan ja Eevan lähdön, kiirehti
hän mäelle ja lähti seuraamaan tyttöjen jälkiä. Saatuaan selville
piilopaikan vetäytyi Esa vähän kauemmaksi, odottelemaan savun näkymistä
tyttöjen juhannustulelta, astuakseen esiin vasta sitten, muka
savumerkin houkuttelemana.

Tyttöjen tervaslastut ja tuohet sytyttivät nopeasti pienen nuotion,
jonka herttainen loimu ja lämpö tuottivat iloa ja riemua salaiseen
yksinäisyyteen.

Emmehän me tietenkään rupea mitään kokkaamaan, ennenkuin joku tulee? —
kysyi Eeva.

— Eihän toki! Mikä kiire meillä olisi! Täällä ei ole kiireen kierää
eikä hätää minkäänlaista, ellei rupea satamaan. Tänne ei sovi tuulikaan.

— Otammeko tuosta pinosta halkoja istuimiksi?

— Otetaan!

Muutamia leveitä honkahalkoja kannettiin pinosta ja asetettiin
mättäille istuinpenkeiksi.

— Niin on kuin pappilan sali! — tuumi Anna.

— Taitaa olla liian hyvä — ehkä liiankin ovela kätkö?

— Kuinka niin?

— Eikö ole liian ovela, jos kukaan ei löydä tänne?

Annan silmät pyöristyivät.

— Älä nyt hyvä ihminen vielä odota! Mukanako olisi pitänyt tuoda?

Tämä ajatus rupesi kovin naurattamaan. Kikatus ja huudahdukset
kasvoivat yhä vallattomammiksi.

— Rouhekopallinen pojanmukuloita mukana! — sai Anna työläästi
huudahdetuksi naurutyrskyjen lomitse.

Salaperäinen jännitys ja puuha olivat lauenneet hillittömään
kikatukseen. Henkihieverissä tytöt tyrskivät, kyynelten tippuessa
silmistä.

Äkkiä nauru kuitenkin katkesi, sillä katajapensaan viereltä kuului
miehen ääni.

— Hyvää iltaa lisäksi! Lystiä näkyy olevan entiseltään! — sanoi Esa
astuessaan tyttöjen majaan.

— Miten löysit tänne — näin heti? — kysyi Anna, uhmaava sävy äänessä.

— Mitenkö löysin? Savu ohjasi alkumatkan ja nauru lopun. Ensin näin ja
sitten kuulin.

Anna vähän leppyi, kun huomasi, että he itse, kaikesta päättäen, olivat
piilonsa paljastaneet.

— Se on tuon Eevan syy. Häntä aina niin joutavasti naurattaa, — sanoi
Anna estääkseen pahan tuulensa näkymästä vieraalle.

— Tännekö tulit päätäpahkaa? — kysyi Eeva.

— Päätäpahkaa en osannut tulla, mutta teitä minä etsin ja sattumalta
löysinkin.

Mielistelevänä selitteli Esa näin tuloaan, seisoskellessaan tanakasti
paikallaan.

— Ehkä sentään luulit toisia tapaavasi, vaikka et kehtaa sanoa? — kysyi
Anna.

— Jos muita hakisin, niin lähtisin, mutta minä en aio lähteä. Se on
merkki tuumistani.

Tytöt olisivat olleet tyytymättömiä tähän tilanteeseen, elleivät olisi
samanaikaisesti ajatelleet pikku-Villeä. He rupesivat keskustelemaan
vieraansa kanssa, kehoitettuaan häntä istumaan halkolavitsalle.

Yrittelystä huolimatta ei puhelu kuitenkaan ottanut oikein
luistaakseen, eivätkä tytöt myöskään ryhtyneet keittopuuhiinsa, vaikka
Esa koetti kautta rantain siihen kehoitellakin.

Kun keskusteluaiheet uhkasivat vähitellen tyyten loppua, porhalsi
pelastava enkeli pikku-Villen hahmossa esiin ryteiköstä, että pensaat
kahisivat.

— Joko sinäkin, vekara, tuossa iässä kuljeskelet tyttöjen
juhannustulilla? — ärjäisi Esa tyytymättömänä.

— Jo! — sanoi pikku mies hölmistyneenä, nauliintuen neuvottomana
paikalleen. Hän oli ällistynyt vastaanotosta eikä tietänyt miten
menetellä. Tyttöjen kireä mieliala laukesi riemuisaan nauruun.

Loukkaantuneena aikoi pikkumies pelastaa kunniansa ja kääntyi vikkelään
pakoon. Anna kuitenkin saavutti hänet nopeasti, katajapensaan takana.
Supateltuaan hetken palasivat molemmat nähtävästi kaikessa ystävyydessä.

— Ville ei lähde, ennenkuin on saanut osansa juhannuskeitosta. Pannaan
nyt, Eeva, kiireesti pata tulelle, koska tulee muitakin vieraita! —
jutteli Anna touhuisasti.

— Kuka tulee? — kysyi Eeva ja rupesi hätiköimään astioitten parissa.

— Loukkulan poikia on tulossa, kertoi Ville.

— Ketähän loukkulalaisia, näitkö? — kysyi Esa nousten seisomaan.

— Ainakin oli Laikan Otto heidän seurassaan! — kiirehti Anna
selittämään.

Esa pisti piipun taskuunsa ja kiristi nahkavyötään.

— Jokohan nuo ryökäleet löytäisivät tänne? — murisi Esa, saadakseen
tekosyyn kääntyä katselemaan katajapensaan taakse.

Tämä oli jumalattoman ilkeä paikka Esalle. Mistä nyt keksisi syyn
pakenemiseen? Lähteä vain ilman muuta, loukkulalaisten pelosta,
tuottaisi ikuisen häpeän ja naurun. Neuvottomana Esa kynsäisi
korvallistaan, sillä ajatus tenäsi vastaan eikä suostunut keksimään
mitään.

Kun kuitenkin hätä on suurin, on apukin lähin. Pelastava enkeli
porhalsi taas esille, mutta tuhat kertaa julmemmasti kohisten kuin
pikku-Villen pensaitten rapsutus äsken. Vuolaana virtana kuin saavista
kaataen syöksyi kauan uhannut sade heidän niskaansa.

Tytöt vetäytyivät Villen kanssa kuusen suojaan, mutta Esa kiirehti
lähtöä.

— Taitaa olla paras mennä vaihtamaan sadepuku ylleen! — kuului Esan
ääni männiköstä.

Tytöt eivät voineet olla nauramatta, vaikka vesitulva teki kauheata
tuhoa ja hävitystä heidän haaveittensa raunioilla. Juhannustulikin
sammui kuin merkiksi siitä, että sammuneet olivat kaikki kauniit
mielikuvatkin.

— Ei täällä ole enää mitään tekemistä! Lähdetään kiireenvilkkaa kotia!
Kokoa, Ville, padat ja pannut tuohon koppaan ja kuljeta tietä myöten!
Koppa mukana et voi päästä kivisen ja kantoisen halmeen poikki! Me
Eevan kanssa viemme muut tavarat.

Näin komenteli Anna valmistautuen kiireelliseen pakoon.

Kylien välisellä taipaleella tapasi sama äkillinen vesitulva Oton ja
Iisun.

Taisipa mennä likkojen littuset ohi suun tältä juhannukselta! —
pahoitteli Iisu. — Pitäisiköhän pyörtää takaisin?

— Akka tieltä pyörtää! Onhan luhdeissa vesikatot. Me uimme nyt vain
Kervilää kohti kuin sorsanpoikaset.

— Minä kuitenkin poikkean tuohon lähimpään taloon, luulen, että
lakissani jokin sauma vuotaa. Lähetä hakemaan sitten sinne, missä olet!

Näin huusi Iisu poiketen lähimmän talon porttikatokseen.

Otto jäi astelemaan rauhallisesti, välittämättä sateesta tuon
taivaallista.

Männiköstä tuovaa peltotiepahaista myöten rämpi pieni pojan naskali
maantietä kohti, kantaen vähäistä koppaa vuoroin toisessa ja toisessa
kädessä.

Otto tunsi poikasen Kervilän paimenpojaksi ja nähtyään kopan
sisällyksen arvasi heti, mistä poika oli tulossa.

— Ahaa! Joko sade ajoi metsänväen karkuun? — kysyi Otto pojalta.

— Jo! — läähätti Ville.

— Kervilän Annan koppaako sinä kannat?

— Niin!

— Annas tänne ryönä! Minä vien sen Annan luhtiin. Noin! Raskaskin
tämä on sinulle. Laputa sinä nyt nopeasti saunan parveen vaatteitasi
kuivaamaan!

— Sanotkos sitten Annalle, että otit kopan minulta väkisin?

— Sanon, sanon! Painahan lipetiksi nyt vaan. Sinähän olet jo märkä kuin
suoporras.

Oton nauraessa lähti poika tyytyväisenä aika vilkettä kippaamaan mäen
sivua Kervilän saunaa kohti.

Otto oli mielissään, kun oli saanut tikusta asian mennäkseen
suoraa päätä Annan luhdille. Tämä pieni asian tapainen oli sentään
parempi kuin tyhjät kädet, sillä Annan luhtiin ei voinut päästä
salavihkaisesti. Vaikka minkäänlainen salakähmäisyys ei ollenkaan
ollut Oton luonteen mukaista, niin koko talonväen huomio sentään vähän
ujostutti reiluintakin luonnetta.

Kervilä oli rakennettu, samoin kuin Parrilakin ja Laikka, vähän
erikseen yhteisestä kylärykelmästä, vaikka vanhanaikaisempaan tapaan.

Asuinrakennusta vastapäätä, mies- ja karjapihan takana, oli iso
lankkuportti, jonka molemmilla sivuilla ja yllä oli heinä- ja
rehusuojia sekä halkovajat porttipielissä. Nämä vastakkaiset
rakennukset olivat pihojen päätyinä. Toisella sivustalla oli
»ylistupa», vaarin pirtti, maitokamari, kota ja navetta, toisella
taas varastoaitat luhteineen, ratasvajat ja tallit. Tämä pitkulaiseen
neliöön rakennettu ala ei ollut enää entisajan mallin mukaan aivan
umpinainen. Asuinrakennuksen molemmissa päissä alkoivat sivurakennukset
vasta parin sylen päästä, jättäen nurkkauksiin veräjäaukot. Tällaisesta
rakennustavasta oli siis jo hävinnyt rosvojen pelko. Karja taas
voitiin turvata pedoilta siten, että kesäajaksi pantiin miespihan ja
karjatarhan välille korkea lauta-aita.

Täten oli asuinrakennuksen nurkitse valittavana kaksi tietä miespihaan.
Otto valitsi tietysti sen, joka varastoaittojen sivua johti
luhtiportaille, ettei tarvinnut kulkea yli pihan.

Suotta oli varoa, sillä isäntäväki oli sateen vuoksi jo nukkumassa ja
muu väki oli omilla matkoillaan, mikä missäkin.

Kiepsan Apsa kuitenkin näki, kun Otto nousi luhdin solaan. Apsa oli
jäänyt vartioimaan, Esan muuttaessa kuivaa pukua ylleen.

Anna oli jo ehtinyt muuttaa toiset vaatteet, kun Otto astui luhtiin.

— Tuletko sinä tällaisessa ryöpsinässä, johon hyvä ihminen ei aja
koiraansakaan? — kysyi Anna hämmästyneenä, mielihyvän kuitenkin
vilahtaessa silmänurkassa ja suupielessä.

Otto nauroi vallattomasti.

— Tulin lupaukseni mukaan littusia syömään. Mutta niiden sijaan sainkin
vain kanniskella tätä koppaa.

— Mitä siinä on?

— Eiköhän siinä mahda olla Kervilän keittoastioita.

Annan silmät pyöristyivät, kuten aina hänen hämmästyessään.

— Ei-i! Ville tuo meidän astiat.

— Niin! Ville juuri. Mutta hän käski minun sanoa, että Laikan Otto
ryösti astiat ja ajoi pojan saunan parveen vaatteitaan kuivaamaan.

Tarkasteltuaan koppaa ja sen sisällystä purskahti Anna nauramaan.

— Ja nisulittusiako sinun nyt sitten pitäisi saada vaivastasi?

— Eihän toki! Emmehän nyt sentään voi tehdä tulta luhtisi lattialle.

Anna kertoi ruoti-Tiinan kahvinkeitosta ja Eevan nisupullista, jotka
Eeva tuo tullessaan, kun tulee pukua muuttamasta.

— Nyt ei ole muuta tehtävää kuin istua ja odotella Eevan tuloa. Istu
tuohon minun kirstuni kannalle! Siinä on sulle tarpeeksi tilaa, —
naureskeli Anna.

Heidän naureskelunsa oli iloista ja rupattelunsa kovaäänistä, sillä
sade pieksi hurjasti tuohista vesikattoa, joka rämisi ja paukkui kuin
rumpu, pakottaen keskustelijat toisinaan melkein huutamaan.

Tämä ryskinä esti heitä kuulemasta sitä hiljaista rakennus-ahertelua,
jota luhdin solassa hommailtiin.

Esa ja Kiepsan Apsa olivat edeltäpäin valmistaneet kepposensa niin,
että kaikki kävi käden käänteessä. Vanha, honkainen pöydänkansi
oli varattu luhdin oviaukon tukkeeksi, ja sitä tukemaan nostettiin
luhtiporras. Otettujen niittojen mukaan tarvitsi se kuitenkin pari
kiilaa, ennenkuin leveys riitti pöydän kannesta solan ulkoseinään.
Portaan yläpäätä kannattamaan sidottiin köysi kattotuolin sorkkaan.
Näin oli kestävä telkilaitos valmis, ja miehet hyppäsivät solasta
pihaan luipahtaen nopeasti Hoijalan suojiin nukkumaan ja odottelemaan
sitä iloa, minkä luhdissa yöpyneet tuottaisivat talolle, kylälle jakoko
pitäjälle. Esan kosto oli ilkeydessään aivan suurenmoinen. Vaikka Eeva
tulisi takaisinkin Annan luo, kuten Esa aavisti, ei hän kuitenkaan
ilman apua voisi rakennetta purkaa. Kylä saisi varmasti tapauksen
tietää!

Esa ei ollut koskaan ajatellut, että kohtalo sekaantuisi tällaisiin
luhtijuttuihin, mutta nyt, kun sade tuli avuksi hälventäen hänen
toimintansa kolinan, hän oli varma, että kohtalo oli häntä avustanut.
Siksi hän meni hyvin tyytyväisenä nukkumaan.

Vaaran aavistusko vai Eevan liiallinen viipyminen lienee saattanut
Annan mielen rauhattomaksi? Vaikea tietää, kumpiko. Ei hän ajatellut
mitään syitä, mutta, hän tunsi itsensä levottomaksi.

— Enköhän sentään mene jo noutamaan kahvipannua? Entä jos Tiina onkin
nukahtanut! — huudahti hän äkkiä, kesken metsäseikkailujuttuamista.

Tämän sanottuaan Anna tempasi luhdin oven auki, mutta — voi kauhistus!
Mikä siinä oli? Seinä! Hän tölmäsi siihen molemmin käsin. Turhaa!

— Otto! Mikä tämä on? — parkaisi Anna.

Otto kääntyi ympäri ovea kohti, ja ensimmäinen silmäys riitti
toteamaan, että aukko oli tukittu.

— Joku on meidät sulkenut tänne! — huusi Anna ja rupesi vapisemaan.

— Olehan nyt rauhallinen! Ymmärrät kai, ettei tällaiseen hiirenloukkuun
voi miestä sulkea! — sanoi Otto levollisesti ja meni tutkimaan
oviaukkoa.

Hän työnsi ensin hitaasti ja raskaasti, kaikin voimin, mutta telki ei
antanut perään. Se oli luja kuin seinä. Sitten hän rusautteli sitä
olkapäällään, nopeasti ja voimakkaasti, muutamia kertoja. Vain pieni,
vähäpätöinen loksahdus kuului.

— Ihmispainoa siellä ei ole takapuolella, kuten luulin. Se on teljetty.
Tuoksahdukset sen ilmaisevat.

Anna ei jaksanut enää seistä. Hän vaipui istumaan sänkynsä laidalle.

— Voi herran tähden! Kuinka nyt käy?

Otto tarkasteli visusti seiniä ja kattoa, iloisen hymyn leikkiessä
huulilla.

— Niin, tottakin! Se kahvi on kai heti haettava, ettei ehdi jäähtyä!

Anna katsahti Ottoa. Tämän levollisuus ja leikkisyys tyynnytti hänen
pamppailevaa sydäntään.

— Eikö tämä sitten ole ylivoimaista? Voiko täältä päästä pois?

— Jos minä otan tuon tukevan vaateorren, niin kymmenessä minuutissa
hajoitan koko katon —

— Niin — ja täällä on nuoria, joita myöten kiipeämme alas! — huudahti
Anna, hypähtäen kevyenä sänkynsä laidalta.

— Ei, ei, Anna! Emme me halua tehdä mitään ilkivaltaa. Jätetään kaikki
rikkomiset viimeiseen nippaan! Minä en lystin vuoksi suo Hoijalan
Esalle sitä iloa, että tärvelisin ihmisten taloja ja rakennuksia.

— Esako, julmettunut, tämän on tehnyt? Mistä tiedät?

— Arvaan. Esa tietää, että olen täällä.

— Voi minua onnetonta, joka valehtelin hänelle sinun tulostasi,
saadakseni hänet poistumaan juhannustulelta. Muistatko kun kerroin?

— Muistan. Mutta ei siinä valhetta tarvittu. Kun vilkaisin taakseni
luhtisi solasta, ennenkuin astuin tänne sisään, näin jonkun seisovan
Hoijalan pirtin akkunassa. Esa tietää, että minä olen täällä.

Tehdessään havaintojaan jutteli Otto vilkkaasti, saadakseen Annan
pysymään rauhallisena.

Tutkiessaan permantoa vihelsi Otto äkkiä ja rupesi nauramaan.

— Saako tuon ala-aitan lukon sisäpuolelta auki?

— Saa kun työntää salvan lukon sisään!

— Sitä ajattelinkin!

— Mitä?

— Minä luulin ensin, että luhdin permantopalkkien päät olisivat
upotetut seinän sisään, kuten tavallisesti, mutta nämä honganpuolikkaat
lepäävätkin niskojen päällä. Katso itse!

Permantopalkkien sivujen välinen rako oli kuitenkin siksi kapea, että
sitä täytyi vähän laajentaa. Otto otti veitsen tupesta ja vetäisi pari
pientä lastua kahdesta vierekkäisestä palkista.

— Siirrähän tällä aikaa nuo märät vaatteesi vartaalta ja anna varras
minulle!

Anna heitti vaatteet orrelle ja odotti varras kädessä, kun Otto tutki
tarkasti molemmat palkin reunat, etteivät ne mistään kohdasta olisi
pahassa likistyksessä ja estäisi nostamista. Kun sellaista ei näkynyt,
nousi Otto ja rupesi teroittamaan vartaan päätä.

— Minä luulen, että tämä kestää. Mutta jos ei kestä, niin sitten
teroitan tuon orren.

— Eikö se ole liian pitkä?

— On, melkein. Se olisi katkaistava. Mutta koetetaan ensin tätä. Ota
toinenkin varras!

— Ei ole toista.

— No, sama kai tuo. Eihän tästä niin suurta vahinkoa ole.

Otto piirsi, kalikan mitalta, puukolla uurteen vartaaseen ja taittoi
sen polveaan vastaan, teroittaen sitten toisenkin kappaleen.

— Ota tämä ja syötä alle, kun minä nostan!

Vartaan pää ei sentään katkennut, kun sitä varovasti käyteltiin, sillä
paksut palkit olivat kuivia ja keveitä. Pian oli palkki niin korkealla,
että Otto voi käsin tarttua sen reunoihin.

Nyt oli vaikein työ jäljellä. Otto selitti tarkoituksensa. Hän tahtoi,
että palkki jäisi syrjälleen, jotta sen alhaalta voisi taas sijoittaa
paikoilleen.

Annakin riemastui asiasta. Hehän katoaisivat teljetystä huoneesta kuin
tuhka tuuleen, kuin noitavoimalla.

— Onko täällä ainuttakaan rautanaulaa?

— Ei ole.

— No, sitten veistän puunaulan. Mutta eikö seinissä ole? Etsipäs!

Anna etsi ja löysi parikin ovipielestä. Hänen hyppysensä eivät niitä
kuitenkaan saaneet irti.

Nyt veisti Otto pari korttelin mittaista, teräväpäistä puupalikkaa,
käänsi lattiapalkin kyljelleen ja pani tukipalikat pysyttelemään
palkkia paikoillaan.

— Hyppääpä nyt alas, tuon lihatiinun päälle! — sanoi Otto.

— Minne me sitten menemme?

— Ulos avaraan maailmaan.

— Niin — mutta —

— Niinkö, että Eevalla on nisupullia ja sinulla kahvia?

— Niin.

— No, mennään sitten Tarilan luhtiin.

— Odota. Minä otan täältä mukaani kaikki, mitä tarvitsen.

Nopeasti oli Anna valmis, laskeutui alas ja otti vastaan tavaransa.

Otto puhdisti lastut taskuunsa, heitti vartaanpätkät nurkkaan, irroitti
rautanaulan seinästä ja löi sen kiinni palkin reunaan, kiertäen
nuoranpätkän naulan ympäri. Sitten hän laskeutui alas hyvin varovasti,
sillä ainoastaan tikku-tuet olivat palkin tasapainoa hoitamassa.

Päästyään tiinun kannelle veti Otto varovasti nuorasta, ja palkki
kallistui jytisten, melkein oikealle kohdalleen. Pari pientä työntöä
alapuolelta asetti sen aivan entiselle paikalleen. Sitten Otto repäisi
nuoranpätkän irti ja oli valmis poistumaan Annan seurassa.

— Odotahan vähän! — sanoi Otto. — Minä kurkistan, näkyykö Hoijalan
ikkunoissa vartijoita.

Tarkastus teki rauhoittavan vaikutuksen. Ketään ei näkynyt.

— Mene nyt nopeasti noutamaan avain, että voimme lukita oven jälkeemme.

Anna livahti sisään asuinrakennukseen, Oton ottaessa selvää
telkeemisvälineistä. Koko rakenne vaajoineen ja köysineen ilmaisi
täydellisesti, että keksinnön toteuttaminen oli edeltäpäin tehtyjen
valmistuksien tulos.

Oton silmät iskivät tulta hänen vilkaistessaan Hoijalaan päin. Katse
olisi ennustanut Esalle turmiota, mutta se lieventyi, kun Anna
ilmestyi lukitsemaan ovea ja samassa kiepahti viemään avainta takaisin
paikoilleen.

Otto pakotti kuohuvan mielensä tasaantumaan. Ei kukaan saisi tietää
tapauksesta mitään. Asia oli käännettävä siten, ettei Anna milloinkaan
ole ollut hänen kanssaan luhtiin suljettuna. Esa saakoon naurajat
syyttäjikseen turhasta touhustaan. Annan tähden päätti Otto armahtaa
Esaa — tämän kerran.

Kun he sitten kulkivat Tarilaa kohti, tekivät Otto ja Anna yksimielisen
sopimuksen.

— Tarilaan menemme sen tähden, että sinun luhtisi katto vuoti. Sinne ei
voitu jäädä hetkeksikään.

— Niin! Se vuoti vallan taitamattomasti! — nauroi Anna

Samassa tuli Eeva heitä vastaan.

— Minä annan sulle tämän pannun, Eeva! Minä menen tuosta naapurista
noutamaan Iisua. Tulemme sitten yhdessä.

Otto meni naapuritaloon, ja tytöt poikkesivat lähimmästä
»pikku-linkkusimesta» pitkään solaan, joka johti Tarilan pihamaalle.

Iisu oli tavannut Jartun Kallen, ja he tulivat kujalla Ottoa vastaan,
matkalla Kervilään.

Otto kertoi heille lyhyesti vuotavasta katosta ja siirtymisestä
Tarilaan. Hetken päästä nousivat pojat portaita Eevan luhdin solaan.

Toisten mentyä sisään istahti Iisu, hyvää iltaa sanottuaan, luhdin
kynnykselle, selkä luhtiin päin, ja rupesi riisumaan toista saapastaan.

Pojat naureskelivat ja tekivät vallatonta pilaa Iisusta, joka ei muka
uskaltanut tulla tyttöjen luhtiin narisaappaat jalassa.

— Kyllä minä uskallan, mutta toinen kantapää on märkä. Täytyy katsoa,
onko vettä saappaassa.

— Mahdoit jättää rajat kotia näin juhannuksena! — pilaili Jartun Kalle.

— Ei minun saappaani vuoda.

— Mikä sitten vuotaa?

— Sanoin jo matkalla Otolle, että lakissani on reikä.

— Siitäkö on vuotanut saappaaseen? — kysyttiin kilvan.

— Siitä!

Hillitön nauru saattoi seuran heti kotiutuneeksi. Kiusallinen ujous
oli pyyhitty pois, ja kahvi juotiin hilpein mielin ja huolettomasti
rupatellen.

Tytöt saivat lahjansa ja olivat ihastuksissaan. Syytä olikin, sillä
jokainen poika antoi lahjan kummallekin tytölle. Niitä karttui
kokonaista kolme! Mikä riemu! Siinä palmikko- ja otsanauhoja, siinä
helmiä, solkia ja rintasokerikimpaleita!

Kun Iisu, joka oli suurin kahvijuoppo, oli tyhjentänyt kymmenennen
kuppinsa, jättelivät pojat hyvästi. Olikin jo aika, sillä sade oli
tauonnut ja itäinen taivaanranta teki vaalenemistaan.

Otto pusersi hyvästellessään Annan kättä ja katsoi merkitsevästi
silmiin.

— Nuku sikeästi talviteloillasi, aivan kuin ei vuotavaa luhtia ja
sateista juhannusaattoa olisi ollutkaan.

— No, kyllä meluta saadaan, ennenkuin minä herään! — nauroi Anna.




VI


Aikamoinen melu siitä nousikin, kun Kervilän väki aamulla ilmaantui
kartanolle.

Isäntä tuli herättämään Annaa ja kysymään, miksi hän ei ollut nukkunut
luhdissaan.

— En mennyt sinne ollenkaan. Minusta tuntui, että katto aikoi ruveta
vuotamaan.

— Missä olit illalla?

— Tarilan Eevan luona. Siellä olivat myös Parrilan Iisu, Jartun Kalle
ja Laikan Otto.

— Etkö nähnyt millainen on luhtisi sola, kun tulit kotia?

— En katsonutkaan. Mitä siellä on?

— Tule katsomaan!

Anna pukeutui nopeasti ja juoksi pihamaalle. Sinne oli kerääntynyt
väkeä jo muistakin taloista.

— Joku sinne on teljetty. Sehän on selvää! Kuka houkko olisi tyhjää
luhtia noin pönkittänyt? — sanoi hyvin viisaasti pikku-Ville,
laitellessaan paimenkonttiaan kuntoon.

Onneksi sattui Anna vilkaisemaan Hoijalaan päin ja näki Esan ja Apsan
rientävän taloa kohti.

Anna pujahti nopeasti pirttiin kurkistellakseen ikkunan syrjästä.

— Riensimme katsomaan, kun näin paljon on väkeä koolla. Mitä on
tapahtunut? — uteli Esa.

— Joku on teljetty luhtiin! vastattiin monelta taholta.

— Antaisko heidän kiusaantua siellä iltaan asti? — myhäili isäntä.

Hän aavisti, että tässä oli jokin kepponen, josta Anna kyllä oli
selvillä, koska oli livahtanut tiehensä.

— Älä kiusaa! Päästä juhannuspari pinteestä! — sanoi Esa ilkamoivasti.

— Kenen siellä luulet olevan? — kysyi isäntä.

— Eikös se ole Annan luhti? Kaipa hän on kotonaan!

Esan vahingoniloa loistava naama ei jäänyt isännältä huomaamatta.

— Olisikohan Anna siellä yksin? — epäili isäntä.

Apsa rähähti nauramaan.

— Mitä naurat?

— Harvoin kai tytöt ovat yksin juhannusaatto-iltana. Anna avata, niin
näet!

Tämä keskustelu oli tapahtunut vähän syrjässä, niin etteivät ne, jotka
olivat huomanneet Annan, kuulleet sitä.

— Menkää, miehet, tyhjentämään sola, että päästään selvyyteen! —
määräsi isäntä ripeästi, kun heidän luokseen tuli muutamia kyläläisiä.

Pari miestä kiipesi nurkkaa myöten solaan ja alkoivat irroittaa telkiä,
mikä olikin tehty käden käänteessä.

— Laskekaa portaat paikoilleen ja heittäkää muu roju maahan! — käski
isäntä.

— Herättäkää nyt sitten ne, jotka niin sikeästi nukkuvat! — virnuili
Esa.

— Tehkää niin! — myönsi isäntä:

Väkijoukon uteliaisuus oli kohonnut huippuunsa. Kaikki tuijottivat
ovea, josta miehet astuivat sisään.

Tällöin kulki Anna pihan poikki maitokamaria kohti.

— Mitä ihmettä nuo miehet tekevät minun luhdissani? — huusi Anna.

Esa ja Apsa kääntyivät hölmistyneinä kysyjää kohti. Heidän naamansa
ilmaisivat heidän suuren pettymyksensä, ainakin isännälle, joka piti
heitä silmällä.

— Ei täällä ole ristin sielua! — huusi mies luhdin ovelta.

— Sitten on katossa reikä! Se on vissi se! — hätäili Esa.

Mies meni takaisin tutkimaan.

— Miksi pitäisi meidän katoissa olla reikiä? — kysyi isäntä hymyillen.

Mitenkä ne sitten olisivat paenneet?

— Ketkä?

Terävä kysymys saattoi Esan hämilleen.

Miehet ilmaantuivat luhdista solalle. Toinen nauroi leveästi.

— Ei täällä ole muuta reikää kuin oven läpi.

— Ehkä sängyn alla on piilossa joku! — arveli pikku-Ville.

— Ei ole sängyn älläkään reikää! — sanoi mies nauraen ja seurasi
toveriaan portaita alas.

Väkijoukko naureskeli ja alkoi vähitellen hajaantua.

Isäntä viittasi Esan syrjemmälle ja puhutteli häntä hiljaa.

— Kuulehan, Esa! Muista, että tämä on viimeinen kerta, kun sinä teet
naurujuttujasi Kervilän mailla, muuten sinulle käy hullusti, niin
naapuri kuin oletkin!

Uhkauksen suorasukaisuus oli niin hämmästyttävä, että Esa jäi
hölmistyneenä ja sanattomana seisomaan paikalleen isännän mennessä
rauhallisesti pirtin kuistia kohti.

Pikku-Ville oli kiepahdellut vähän siellä ja täällä, joten hän oli
kuullut isännän uhkauksen. Nyt hän jo kertoili oikealla ja vasemmalla,
että Esa oli telkeemisen tekijä. Tietoviisaana kuiskaili Ville näitä
salaisia asioita uteliaille kuulijoille.

Saatuaan kontin selkäänsä, paimentorven ja karjaruotaman käsiinsä,
Ville kohotti tanotorven huulilleen ja puhalsi iloisen paimenlurituksen
merkiksi siitä, että kylän karjan oli aika kokoontua korpikujan
veräjälle. Toisten talojen paimenet vastailivat vähin erin. Reippaat
paimenhuijaukset kaikuivat iloisina huomenhuutoina ympäri kylää, ja
kilkattavat karjakellot sekoittivat monet äänensä räystäspääskysten
leperteleviin liverryksiin. Tarhavarpuset pyrähtelivät
vikkelinä parvina juhannusaamun kuulakassa ilmassa, riemuiten
perintöoikeuksistaan poistuvan karjan suurusjätteisiin. Luonto iloitsi,
ja Kervilän pihalta lähtevä väki hymyili. Juhannusaamu oli alkanut
hyvin iloisesti.

       *       *       *       *       *

Sateen tähden oli juhannusaatto luiskahtanut kuin ohimennen. Noronpään
miehiä oikein harmitti. Tuon yhden illan ikävyyden sentään voisi
jotenkin kestää, jos olisi jonkinlaista metakkaa tiedossa täksi
päiväksi tai edes huomiseksi, sunnuntaiksi. Mutta minkäänlaista toivon
kipinää ei näkynyt mistään. He eivät vielä juhannusaamuna tietäneet
mitään ruskolalaisten sopimuksesta loukkulalaisten kanssa, sillä
helluntaiyöstä asti olivat he ja loukkulalaiset vieroksuneet toisiaan.

Kun sitten kirkkoväeltä saatiin kuulla, mikä sopimus oli tehty Parrilan
pirtissä juhannusaattona, tunsivat noronpääläiset loukkaantuneensa
hyvin syvästi. Heidät oli sivuutettu! Aikoivatko loukkulalaiset täten
kurittaa koko kylää tuon Esa-riiviön tähden? Ei totisesti! Ei tämä
käynyt!

Innokkaimmat raittipukarit olivat unohtaneet kiekonheittämisenkin ja
kokoontuneet juhannuspäivällisen jälkeen Kervilän pirttiin jutustamaan
asiasta, joka oli kovin tärkeä, sillä se koski Noronpään mainetta ja
asemaa kyläkuntien keskinäisessä arvossa, varsinkin sen jälkeen kuin
Loukkula ja Hotikkala olivat, ihan Noronpään nokan edessä, ruvenneet
suosiollisiin suhteisiin.

Muutaman sanan pituisia, innostuneita puheita pidettiin paljon. Ne
eivät tosin suurtakaan valaistusta asialle antaneet, mutta ei se
ollut tarpeenkaan, sillä selvillähän tästä oli joka mies. Yhdessä
loukkulalaisten kanssa piti päästä »leipomaan» kappelilaisia! Se oli
pääasia ja selvä kuin itse juhannuspäivä!

Kervilän isäntä istui isäntäpaikallaan, pöydän takana, ilmeisesti
hartaana kuuntelijana.

Isäntävalta oli suuri ja tinkimätön. Vastoin isännän tahtoa ei,
ainakaan siinä pirtissä, voitu mitään päätöstä tehdä, joten tämä
isäntävalta edusti jonkinlaista puheenjohtajaa tai vieläkin mahtavampaa
— melkeinpä päällikön voimaa ja valtuuksia.

Tavallisesti antautuivat kylän miehet vapaaehtoisesti maltillisimman,
rohkeimman ja viisaimman isäntämiehen ohjattaviksi. Tämä ohjaus
tuli tavallisesti ikäänkuin sivultapäin ja aivan vaatimattomassa
muodossa. Sellainen suurivaltainen isäntämies Noronpäässä oli Kervilän
isäntä, samoin kuin Parrilan Iisu oli Koukkulassa ja Jartun Heikki
Hotikkalassa. Nämä viimemainitut olivat saaneet tämän arvonsa, vaikka
olivat naimattomia, aivan kuin huomaamatta, isänperintönä, samaten
kuin talonsa hallinnonkin. Pilailijat sanoivat, että Iisun valta
johtui Parrilan isosta pirtistä, jota aina pidettiin loukkulalaisten
yhtymäpaikkana. Vakavasti puhuttaessa myönnettiin empimättä, että
Koukkulan valta oli Laikan Oton käsissä.

Tällainen asiain järjestely, joka oli syntynyt vaistomaisesti, olevien
olojen pohjalla, ilman pienintäkään pakollisuuden tai suunnittelun
tuntua, tuli sittemmin, kun tappeluaikakautta ruvettiin rauhoittamaan,
arvaamattomaksi tueksi virkamiesten ponnistuksille.

Nyt vielä ei sellaisesta rauhoittamisesta kuitenkaan ollut paljoakaan
aavistusta, joten intoa uhkuvat miehet pitivät aikamoista suukopua
Kervilän pirtissä.

Puheen hälinä vaikeni kuitenkin pian, kun huomattiin, että Kervilän
isäntä halusi saada äänensä kuuluville.

— Minä ymmärrän kyllä, että te haluatte mennä puolustamaan Ruskolaa
kappelilaisia vastaan. Se on oikein! Mutta eihän teitä ole pyydetty.

Eikös tarjottu apu mahda kelvata?

— Entä jos ei kelpaa?

Miehet katselivat toisiaan, kyhnien korvallistaan. Isäntä jatkoi
hiljaisesti jutteluaan.

— Elleivät Hoijalan Esan turmiolliset aikeet olisi sattuneet tielle
helluntaina, niin välit olisivat nyt selvät.

Tästä syntyi aikamoinen mökä. Esa sai niin hirmuisen syytöstulvan
niskaansa, että kyllä olisi ollut kestämistä, jos olisi ollut läsnä.
Pahasti jo vääntyi Kiepsan Apsankin naama, pelkästä myötätunnosta.

— Kaikki sanovat vielä lisäksi, että viimeöinen ansa meidän luhdin
solassa oli asetettu Laikan Ottoa varten. Ei ihme, jos meitä nykyään
katsellaan karsaasti Loukkulassa.

— Esan syytä kaikki! Hänen tepposensa tekevät nuuskaa koko kylästä, jos
tätä jatkuu! — huusi muuan äkäisesti.

Melu ja sadattelut alkoivat uudelleen.

— Tehdään heti paikalla sovinto loukkulalaisten kanssa! — huudettiin
pariltakin taholta.

Isäntä heilautti piippunsa vartta merkiksi, että hän halusi jatkaa.

— Sovinto on hyvä asia. Sitä minäkin kannatan. Mutta kenen kanssa
aiotte sopia? Parrilan Iisun ja loukkulalaistenko? Lorua! Siitä ei tule
mitään! Ilman Laikan Oton suostumusta ei ikinä saada aikaan sovintoa,
eikä tappeluakaan. Sen mahdatte tietää. Näissä asioissa on yksi Oton
sana yhtä paljon kuin pari kolme kyläkuntaa.

Täydellinen hiljaisuus vallitsi. Muuan uskalsi mennä juomaan
vaarinkaljaa pöydällä olevasta tuopista, mutta hän koetti kulkea
varpaillaan, estääkseen saappaitten nirskumista, mikä siitä vain yltyi.
Laskettuaan tuopin pöydälle arveli mies, että kai on sanottava jotakin,
koska munienkin on tullut näin huomion esineeksi.

— Laikan Otto on hyvä mies, hänen kanssaan voi sopia vaikka minkämoinen
syyllinen, jos vain tunnustaa syyllisyytensä. Menköön Esa sopimaan! —
sanoi mies.

Ehdotus oli jotenkin outo ja hämmästyttävä. Se sieti vähän rykimistä
ja lakin työntämistä taaksepäin. Katseltiin ehdottajaa ja öräiltiin,
ikäänkuin olisi punnittu, minkälainen mies oli tuon ajatuksen takana.

— Minäkin uskon, — sanoi isäntä, — että asia selvenee heti, jos Esa
menee, muutaman miehen mukana, sopimaan Oton kanssa.

Isäntä korosti erikoisesti sanoja »muutaman miehen mukana», katsoen
samalla tarkoittavasti joihinkin kylän voimakkaimpiin miehiin.

Nämä ja useimmat muutkin ymmärsivät heti, että Esa oli pakotettava
tähän tekoon, jos ei hyvin puhein suostuisi.

— Ei Hoijalan Esa ikinä tule pyytämään sovintoa Laikan Otolta! Se on
vissi se! — kirkaisi Apsan ääni nurkasta.

Mutta se oli ajattelematon lause. Oli kuin seipään pistos
muurahaispesään. Tämä pieni vastalause puhalsi leiskuvaksi liekiksi
sen tyytymättömyyden Esaa kohtaan, mikä oli kytenyt huomaamattomana
kipinänä ajatusten uumenissa.

Huudahdukset, vaatimukset ja uhkaukset alkoivat myllertää miesjoukossa.
Apsa huomasi tämän, painoi lakin tiukempaan ja aikoi pujahtaa ulos
ovesta, mutta eräs vankka käsi tarttui häntä olkapäähän ja heilautti
hänet entiselle paikalleen.

— Vai karkaisit kertomaan Esalle mitä täällä jutellaan ja harkitaan,
junkkari!

— Ei kukaan pirtistä pihalle, ennenkuin asia on selvä! Minä hoitelen
ovireikää! — sanoi muuan roteva nuorukainen, asettuen hajasäärin
seisomaan oviaukon eteen.

Ajatukset olivat jo siksi kypsyneet, että päätöksen teko oli valmis
ilman epäröintiä. Viisi pulskaa poikaa tarjoutui »saattamaan» Esaa
ahtaan portin tielle. Mutta kuka saadaan »kellokkaaksi»? Kuka pannaan
tämän asian puhemieheksi? Siinä kysymys, joka sai monen miehen
nyhkäisemään lakkiaan sekä otsalle että niskaan. Kyllä kai Esa voidaan
taivuttaa vaikka konttirukouksille, mutta kuka pystyy puhumaan? Siihen
satimeen ei pistä päätään kukaan! Syntyi äänetön hiljaisuus. Kuului
ainoastaan ähkimistä, joka puhui selvää kieltä ylivoimaisesta ajatuksen
pinnistämisestä.

— Ei ole muita kuin Kervilän isäntä! — kuului arka ääni oven puolelta.

Ähkiminen taukosi, ja kaikki alkoivat tuijottaa ensin puhujaa ja sitten
Kervilää.

— No, minä rupean puhemieheksi, jos saan ajaa asian oman pääni mukaan!
— myhäili Kervilä.

— Saat, saat! — kuului kaikkialta tyytyväisiä huudahduksia.

Hetken kuluttua lähtivät miehet varmoina ja päättäväisinä ulos ja
astelivat Hoijalan pihamaalle, jolle suurin osa heittäytyi lepäilemään,
viisimiehisen saattajajoukon astuessa sisään.

Hoijalan miehet tulivat hetimiten ulos ja asettuivat toverillisesti
nurmelle, kylän muitten miesten joukkoon, kysellen mitä nyt oli
tekeillä. Heille selitettiin, että Esa menee sovintoja tekemään
Loukkulaan.

— Onpa hyvä, että meidän Esa on tullut järkiinsä! — sanoi toinen
miehistä.

— Niin! Esa menee vain omasta puolestaan, ja nuo viisi poikaa seuraavat
todistajina. Kylän puolesta menee Kervilän isäntä! — selitti joku
joukosta.

— Kervilä?

Hoijalalaiset näyttivät hämmästyneiltä, ja ihmettelevin elein
katselivat muutkin miehet toinen toistaan. Eivät he olleet ehtineet
hoksata mitään outoa nikamaa asiassa. Mutta olihan siinä jonkinlainen
nystyräntapainen, jonka viereen ajatus pysähtyi. Eikös ollutkin
Kervilälle annettu kaikkinainen valta koko Noronpään nimessä? Ei kukaan
muistanut milloinkaan ennen näin tapahtuneen.

— Eikös ole oikea mies sitten? — ärähti joku, ajatuksensa jatkoksi.

— Vissisti on! Ja koska Hotikkalassa ovat Jartun veljekset ja
Loukkulassa on Laikan Otto, niin meillä pitää olla Kervilä, joka on
viisain kaikista, — puheli toinen.

— Loukkulassa on vielä Parrilan Iisukin!

— No, jos parittain pitää olla kellokkaita, niin on meillä vielä
Kujansuun Tanukin!

— Niin on! Ei meiltä viisautta puutu! — myönnettiin yleisesti, ja asia
oli selvitetty hahmolleen.

— Oikeinko siitä Esan kivestä paisui niin suuri kallio, että Kervilän
isäntä itse lähtee? — No, hyvähän se on, että taas uskallamme
piipahdella Loukkulassa entiseen tapaan.

Sanoja kääntyi vatsalleen ja näki Apsan miesten keskellä.

— Apsa! Mitä siellä kyykyttelet? Mene tuomaan isännältä avain, että
saadaan miehille vaarinkaljaa! Pitäisipä olla vieraan vara, kun talossa
ei ole, sitten helluntain, käynyt ainoatakaan vierasta.

— Apsa ei nyt mene mihinkään. Hän odottaa tässä meidän kanssamme Esan
lähtöä, sanoi Apsan vieressä istuva nuorukainen.

Hoijalan mies katsoi ympärilleen ja purskahti nauramaan.

— Vai niin! — Hän oli ymmärtänyt ilman selityksiä.

— Onko pirtissä ketään? — kysyi hoijalalaisten lähin mies.

— Ei! Naiset ovat kodassa astioillensa parissa. Kyllä isännän kamarissa
voi »rauhassa» jutustella, ellei kenessäkään ole kuurouden vikaa.

Jonkin ajan päivää paistateltuaan näkivät loikoilijat, että Esa tuli
pirtin portaille »saattajiensa» seurassa. Hän näytti jäykältä ja
kalpealta, mutta astui muuten tavalliseen tapaansa, ilman kiirettä tai
hitautta.

Ääni vain ei tahtonut oikein totella, kun hän sanoi pihalla-olijoille
hyvää päivää ja mainitsi menevänsä Loukkulaan sovintoja tekemään.

Piirittäjät olivat ihmeissään, kun pojat olivat saaneet Esan noin
perinjuurin muuttuneeksi. Hänhän nähtävästi meni omasta tahdostaan,
koska siitä itse puhuikin! Tästä ihmeestä piisasi juttua niin pitkältä,
ettei kiekon heitosta aikonut sinä iltapäivänä tulla mitään. Tuskin
saattajatkaan uskoivat omia korviaan. He hymyilivät hämillään, vaikka
olivatkin panneet sanat Esan suuhun. Ensikerran elämässään he saivat
kokea, mikä hirvittävä voima piili yleisen mielipiteen painostuksessa.
He luulivat, että Esalle olisi annettava aikamoinen kuritus, ennenkuin
hän taipuisi, mutta kuritusta ei tarvittu ollenkaan.

Esakin oli vaistonnut ilmassa jotakin outoa mahtia. Selitys talon
piiritystilasta ja kylän miesten päätöksestä käyttää selkäsaunaa riitti
Esalle täydellisesti, sillä peittoamista tuli elinikäinen hylkynä
oleminen omassa synnyinkylässään. Sehän oli kuin kuolemantuomio! Eikä
siitä voinut vedota mihinkään maailman kolkkaan. Hänen eristetty
asemansa helluntain ja juhannuksen välisenä aikana oli jo ollut
karvasta esimakua. Sellaisen olotilan jatkaminen kävi mahdottomaksi.
Esa ei ollut niin tyhmä, ettei tätä ymmärtänyt. Hän vain ei jaksanut
käsittää virhettään niin suureksi, että se sai koko kyläkunnan näin
kuohumaan. Vasta matkalla hänelle selitettiin, mitenkä Laikan Otto
uhkasi tuhota hänen tähtensä koko Noronpään vapaan elämän.

Esalle tuli ilkeä olo, kun hänet tehtiin syypääksi niin suureen asiaan.
Hän rupesi kiukkuilemaan Laikan Oton mahtavuutta vastaan, mutta miehet
vain nauroivat hänelle. Seinä siinä tuli vastaan, vaistosi Esa. No,
jos ei tuota Annan juttua olisi tiellä, niin ei mikään estäisi häntä
tunnustamasta Laikan Otolle sitä päällikköasemaa, jonka kaikki näkyivät
Otolle antavan. Pitäisipä kysyä tuolta mieheltä suoraan. Koska hän nyt
kaikessa tahtoi olla niin erikoinen ja oikeudenmukainen, tuo raittien
kuningas, niin voisihan häneltä vaatia rehtiyttä tässä Annankin asiassa.

Näissä mietteissä kulki Esa saattajineen kohti Loukkulan kylää.

       *       *       *       *       *

Loukkulan miehet olivat kokoontuneet helkaristeykseen kiekkoa
heittämään.

Oli sateen jälkeen ihana kesäinen päivä, kevyt ja kirkas. Pojat olivat
heittäneet aidoille kaikki liiat vaatteensa ja riisuneet saappaansa.
Puolialastomina he hihkuivat ja elämöivät ja tunsivat itsensä
sanomattoman onnellisiksi. Oli lystiä, kun sai ylenmääräistä voimaansa
johonkin työnnetyksi, sillä eihän se tavallisiin arkiaskareihin
mitenkään mahtunut, vaikka tehtiinkin työtä »auringon kanssa kilpaa».

Parrilan Iisu oli entistäänkin hiljaisemmalla tuulella eikä ottanut
osaa miesten leikkiin. Seisoskeltuaan kotvan toimettomana läheni hän
vihdoin Laikan Ottoa, kun tämän heittovuoro oli tullut.

— Heitä nyt, Otto, kiekko, pitäjästä pihalle! Mulla on vähän asiaa.

Otto nauroi iloisesti heilauttaessaan kiekon pyörimään hurjaa,
hyrisevää vauhtia.

— No, menköön vaikka maantien loppuun asti!

Miehet nauroivat vallattomasti kuin lapset, ja kiekkokin nähtävästi
nauroi, sillä tavien tapaamattomana se hyrisi omaa menoaan ohi
viimeisenkin vastustajan, pyörien yhä pienempänä, yhä kauemmaksi,
halkaisten joitakin kuivamattomia lätäköltä mennessään.

— Nyt voitit Laikan Otonkin heiton! — sanoi Iisu, miesten lähtiessä
meluisasti hoilaten etenemään näin vaivattomasti voitettuun, uuteen
asemaan.

— Hyvä, että ajoit heidät kauemmaksi! Mulla on vähän juttelemista.
Mennään istumaan tuohon mäkilappeelle, — sanoi Iisu.

— Mene vaan! Minä otan takkini aidan seipäästä, — kehoitti Otto.

Otto aavisti, että Iisu halusi mennä juhannusmarkkinoille Tampereelle
ja tahtoi hänet mukaansa. Nyt siitä kyllä ei tulisi mitään, sillä Oton
oli mentävä erään sukulaisensa häihin, naapuripitäjään, mutta sama
kai tuo, voihan kiekonheitosta jo luopuakin. Yhtä hyvin voi jotakin
jutustella eikä aina hoilata maantiellä.

Iisu istua könötti jo laakealla kivellä, kun Otto hiljakseen astui ojan
yli mäen laiteelle.

— Tässä on vähän varjoa. Ei niin hirveästi räkitä, — sanoi Iisu.

— Kiekkoa pitäisikin heittää vain öisin. Päiväinen tuppaa hihaan ihan
väen väkisin, — sanoi Otto heittäytyessään nurmelle takkinsa päälle.

— Tuletko markkinoille ensi sunnuntaina?

— Tiedäthän, että menen häihin.

Iisu rykäisi ja rupesi hommaamaan piippunsa täyttämistä.

Pitkän ajan kuluttua ja monien mutkien jälkeen sai Iisu selitetyksi,
että maakunnan kuulu puhemies oli kevään kuluessa usein käynyt
Parolassa. Ja viimeksi tänään. Puhemies hommaa Parrilaan emäntää
Porista päin, rantalakeuksilta. Morsian olisi nyt tavattavissa
juhannusmarkkinoilla. Sitten olisi, ennen heinäntekoa, käytävä
peräämässä asia valmiiksi morsiamen kotona, jos asianomaiset siten
haluaisivat.

— Minä tahtoisin sinut kumppanikseni sekä markkinoille että sittemmin
morsiustaloon, jos sinne tulisi lähtö.

— Jos morsiamen kotitaloon tulee matka, niin sinne kyllä lähden mukaan,
mutta markkinoille en tule. Olen päättänyt mennä häihin.

Iisu huokasi ja sipaisi leukaansa. Hän tiesi, ettei Ottoa voinut
taivuttaa.

Otto nauroi ystävällisesti.

— Parempi, että omin päin teet päätöksesi morsiamen suhteen. Sinä
kysyisit kuitenkin minun mieltäni, jos olisin mukana.

— Sepä se on persanaa, ettei akoittumisestaan voi jutella kuin
talonkaupasta tai jostakin muusta miesten keskeisestä asiasta! — sanoi
Iisu, toivottomuuden sävy äänessä.

Ottoa nauratti.

— Niin hullusti on tässä maailmassa. Pahin ja paras on toimitettava
omin päin. Kaikkeen muuhun, siltä väliltä, sopii naapurinkin apu.

— No, tuletkos varmasti sitten tytön kotitaloon? Minä panen
nahkavieterikääsit ja kaksi hevosta eteen.

— Sinne tulen.

Iisu aikoi ruveta juttelemaan tytöstä mitä oli kuullut puhemieheltä,
mutta Noronpäästä käsin läheni miesryhmä, joka kiinnitti heidän
huomionsa.

— Mitäs tämä tietää! — huudahti Iisu. — Noronpään miehet ovat
liikkeessä Esan kanssa, vaikka se on kiellettyä! Katsohan!

Otto nousi maasta ja asettui kivelle istumaan, — Ja Kervilän
Matti-isäntä on tuossa ensimmäisenä! Mahtaako kuulua samaan seuraan?

Kervilän isäntä kulki vähän edellä muita ja poikkesi suoraa päätä Ottoa
ja Iisua kohti. Esa ja miesryhmä jäivät maantielle seisoskelemaan kuin
etukäteen tehdyn sopimuksen mukaan.

Kervilän isäntä tervehti kädestä pitäen Ottoa ja Iisua, jotka ottivat
hänet ystävällisesti vastaan, sillä eihän heidän välillään ollut
vähintäkään eripuraisuuden syytä.

Pienten kangerrusten jälkeen kävi Kervilä suoraa päätä asiaan käsiksi.
Kylien välinen sovinto oli saatava ennalleen eikä päästettävä
nurjamielisyyttä juurtumaan yhden miehen rikkomuksien takia,
varsinkin kun syyllinen itse oli tullut pyytämään sovintoa. Noronpään
syrjäyttäminen Ruskolan jutusta ja kylien välisistä asioista olisi
peruutettava. Olisi saatava aikaan neuvottelu kyläkuntien kesken.

Otto ja Iisu tunsivat itsensä vähän noloiksi. Kervilän isännän
arvovaltainen esiintyminen teki asian niin oudon juhlalliseksi. Ei
tämmöistä ollut heidän tietääkseen koskaan ennen tapahtunut. Ja mitä
hän tarkoitti neuvotteluista puhuessaan?

— Miten helkkarin tavoin tässä nyt sitten on meneteltävä? — huudahti
Iisu katsellen avuttomin ilmein hymyilevää Kervilää.

— Niin — ei näitä kaikkia juttuja voi kolmen kylän miesten kesken
pohtia. Siitä tulisi selvä tappelu lopuksi! — sanoi Otto vaivaantuneen
näköisenä.

— Kolmen kylän? — ihmetteli Kervilä.

— Niin! Esa on tehnyt syntiä Hotikkalassakin. Siitähän helluntaitappelu
johtui.

— Kyllä, kyllä! Mutta minä olen kuullut tarkemmin niistä. Ne ovat niin
perin lieviä syntejä, että Esan saama selkäsauna kuittaa ne yllin
kyllin.

— Niinkö? — Mutta hotikkalalaisten selän takana emme kuitenkaan voi
niistä asioista päättää.

— Antaa heidän tulla mukaan!

— Minne?

— Päätöstä tekemään!

— Sanon vielä, ettemme voi, tämmöisen asian vuoksi, kutsua koolle
kolmen suurkylän miehiä. Siitä syntyisi hirmuinen metakka eikä mitään
sovintoa.

— Miksi kaikkia? — hymyili Kervilä. — Tappelussa voi olla joukosta
apua, mutta aprikoidessa haittaa. Teitä on kaksi loukkulalaista, minä
olen Noronpään puolesta, ja tuolla lähestyy iso parvi kiekkomiehiä.
Kaipa siellä on pari hotikkalalaista joukossa. Siinä valmis lautakunta.

— Totisesti! — huudahti Iisu. — Olen aina sanonut, että sinusta kerran
tulee lautamies! Ilmankos sulia on jo kurkkupartakin aataminpalan
peitteenä!

Toiset eivät voineet olla nauramatta tälle hauskalle ja lapsekkaalle
asiasta hyppäämiselle.

Naureskellessaan kääntyvät Otto ja Iisukin Kervilän osoittamaan
suuntaan. Kiekon ajo oli palautunut nopeasti. Näytti, että etäisempi
puolue oli saanut avukseen hyviä heittäjiä.

— Siellähän näkyy olevan Jartun Kalle ja vielä joku muukin
hotikkalalainen. Pianhan tähän saadaan lautakunta koolle. Huudapa sinä
Iisu — tai Otolle se paremminkin sopii. Huuda Kallea! Kutsu tänne!

Otto liikahti vähän ärtyneenä.

— Eihän minua ole kukaan valinnut tällaisia käräjiä pitämään!

Kervilä hymyili leikillisesti ja katsoi sivulta, pilasilmin, Ottoa.

— Milloin Laikan Otto on ennen kysellyt muitten mieltä? Milloin olet
alistanut päätösvaltasi miesmölinän käskettäväksi? Ellet tätä halua
tehdä, niin ymmärrän siitä, ettet halua sovintoa meidän kanssamme.

— Entä jos lautakuntakaan ei tee sovintoa?

— Se on sen asia. Siihen tyydymme.

— Kyllä sinä, Kervilä, olet mahdottoman viisas mies! — tokaisi Iisu,
vakava lapsen ilme kasvoillaan. — Näetkös nyt, Otto? Kysyitkö silloin
kenenkään lupaa, kun annoit tuolla maantiellä tuomiosi Hoijalan Esalle?
Et kysynyt, mutta kuitenkin kolme kyläkuntaa on pannut sen täytäntöön.
Minun mielestäni ei tarvita mitään lautakuntia. Mitä Otto päättää
yksin, se pitää.

— Niin tietysti, loukkulalaisten puolesta, mutta tässä olemme mekin
ja...

— Noronpää _pyytää_ sovintoa, eikä silloin voi sitä _antaa_ itselleen!
— sanoi Otto kiinteästi.

— Mutta sitten on vielä Hotikkala! Ja minähän olisin vain yksin teitä
neljää vastaan. Minun sananihan olisi vain viidennes.

Otto katsahti tutkivasti Kervilän hymyileviin silmiin. Kervilän
viimeinen lause herätti pahoja aavistuksia Otossa. Hänestä tuntui,
että hänen valtansa rajoittaminen oli tässä Kervilän tarkoituksena.
Eikä hän siinä erehtynytkään, sillä Kervilä oli, järkevänä miehenä,
ajatellut, että, jos kerran saataisiin kylien miehet huomaamaan, että
heidänkin sanansa jotakin painaa, niin voisi siitä syntyä jonkinlainen
tarpeellinen ylin valta tulevaisuudessa. Oton omavaltaisuus ei
miellyttänyt Kervilää. Vaikka Otto ei vielä ollut puoltanut
mitään vääriä asioita, niin kuka tietää, mitä tulisi tapahtumaan
vastaisuudessa. Eikä Kervilä halunnut kiinnittää huomiotaan siihen,
miten Otto menetteli yksityisten suhteen, mutta koko Noronpään kylän
sivuuttaminen tai pannaan paneminen meni hänen mielestään liian
pitkälle. Tässä mielessä hän oli lähtenyt liikkeelle kylänsä puolesta.

Otolla taas puolestaan ei ollut mitään erikoisia syrjäyttämis-aikeita
Noronpäätä kohtaan. Hänen mielestään, yksinkertaisesti, Loukkula
riitti yllin kyllin yksin tukemaan Ruskolaa, eikä Otolla, jos välit
Noronpäähän olivat helluntaina kylmenneet, ollut mitään syyltä ruveta
silittelemään noronpääläisiä.

Nyt oli asia kuitenkin saanut toisen muodon, kun pyydettiin sovintoa.
Ja vieläpä niin juhlallisessa muodossa, että vähän hävetti. Mikäpä
estäisi siihen suostumasta? Ei mikään! Mutta — niin, siinä oli muuan
mutta.

Otto ei ollut pikkumaisen itserakas eikä turhamainen, mutta hän oli
ylpeä asemastaan ja maineestaan. Sitä älköön rohjettako panna puntarin
nokkaan! Silloin hän heittäisi koko painonsa punnukseksi. Miksi
Kervilä halusi sotkea Esan tuomion kylienvälisen sovinnon yhteyteen?
Ja miksi muitten pureskeltavaksi? Miksi ei Kervilä pyytänyt suoraan,
että Otto olisi peruuttanut tai lieventänyt tuomionsa? Miksi Oton
sanan piti painaa vain viidenneksen, päätöksen teossa? Ei enempää kuin
Kervilän tai kenen muun tahansa! Ja eikö Iisukin ollut nähnyt Kervilän
sisäisiä ajatuksia? Olipa tietenkin! Ei Iisun puhe Kervilän parrasta ja
»aataminpalasta» ollut niinkään lapsellista! Hänhän oli vielä sanonut
senkin, ettei lautakuntia tarvita. Iisu oli antanut Otolle salaisen
neuvon ja paljastanut Kervilän.

Iisu oli viisas mies rauhallisissa oloissa, vaikka nahjus nujakoissa.

— Mitä mietit? — katkaisi Kervilä Oton mietteet. — Ryhdytäänkö
neuvottelemaan?

— Ei! — kuului Oton kuiva vastaus. — Minkämoista kylien välistä
sovinnon merkkiä te haluatte?

— Noronpää tahtoo päästä entisiin ystävyysväleihin ja olla mukana
huomenna Ruskolan raitilla, kappelilaisia vastassa.

— Kutsu sitten miehesi tänne mäen laiteelle!

Kervilä nousi ja antoi merkin miehilleen. Hän arvasi, että hänen
yrityksensä siirtää asia miesjoukon päätettäväksi oli mennyt myttyyn.

Samanaikuisesti noronpääläisten kanssa keräytyivät kiekkomiehetkin
mäkirinteelle. He älysivät, että jotakin erikoista oli tekeillä.
Varsinkin Esan läsnäolo herätti suurta uteliaisuutta.

Laikan Otto ja Parrilan Iisu menivät ystävällisesti tervehtimään
noronpääläisiä, yksinpä Esaakin. Tämä vaivaton rehtiyden ilmaisu teki
vapauttavan vaikutuksen pingoittuneihin mieliin. Pian istuskelivat ja
loikoilivat miehet ryhmittyneinä mahdollisimman varjoisilla paikoilla.

Ilmassa oli vielä kuitenkin jonkinlaista epämiellyttävää juhlallisuuden
tuntua, joka vaivasi Ottoa ja osaksi muitakin. He eivät olleet
tottuneet tällaisiin menoihin.

Jartun Kallen mahtava jättiläisolemus pelasti kuitenkin tilanteen. Hän
meni leveästi hymyillen tervehtimään Noronpään miehiä kuin ainakin
ystäviänsä.

— Me taisimme tapella helluntaina! — sanoi Kalle nyökäytellen isoa,
pitkätukkaista päätään.

Kaikki purskahtivat nauramaan. Kotoinen tunnelma oli saavutettu.

Laikan Otto istui entisellä paikallaan täytellen piippuaan.

— Sen tappelun jälkiähän tässä nyt noronpääläisten pyynnöstä olisi
vähän lakaistava.

Esa rykäisi. Kaikkien katseet kääntyivät häneen. Näytti kuin Esa
ryhtyisi johonkin erikoiseen voimanponnistukseen. Mutta mihin? Aikoiko
hän ruveta puolustautumaan? Laikan Oton silmät tuimistuivat.

— Minulla oli silloin väärä asia, ja Noronpään miehet tulivat
huomaamattaan tapelleeksi sen puolesta. He eivät oikein älynneet tuon
kiven merkitystä ennen kuin jälkeenpäin.

Kaikki olivat sanattomiksi hämmästyneitä. Ei kukaan ollut odottanut
näin rehtiä, avomielistä tunnustusta, joka vielä ulottui puoltamaan
naapureitakin. Se herätti ihmettelyä ja myötämielisyyttä. Enimmin
ihmetteli kuitenkin Esa itse. Ilkeät, myrkkyväkäiset sanat, jotka oli
päntätty hänen päähänsä ja suuhunsa, synnyttivät ystävällisiä ilmeitä
ja kirkkaita katseita hänen ympärillään ja hivelivät mukavasti hänen
pehmenevää sisuaan. Se oli ihme!

Oton katse ei siirtynyt Esasta, mutta se pehmentyi vähitellen. Eikä
äänessäkään ilmennyt erikoista kovuutta, kun hän alkoi puhua.

— Noronpään miehet tappelivat huonon asian puolesta, sanot sinä, mutta
mitä sanovat miehet itse?

— Väärin se oli! — myötäilivät Noronpään miehet.

Lämpimältä tuntuva ilon laine läikähti Oton mielessä. Totisesti!
Tällainen erehdyksen tunnustaminen oli miehekästä! Kuinka olikaan
hän voinut epäillä noita kunnon poikia alhaisiksi sen tähden, että
he taistelukimmassa eivät olleet ehtineet hitaissa ajatuksissaan
määrittelemään menettelyään? Olipa onni, ettei hän ollut luovuttanut
käsistään sitä valtaa, jonka oikeutena oli päästää siinä, missä oli
sitonutkin. Olipa onni! Mutta entä Esa? Esa oli oikea syyllinen! Mutta
miksi ruveta rajoittelemaan ja punnitsemaan? Punnitkoot muut, jos
haluavat! Eipä ainakaan silloin voitaisi syyttää, että Otto kostaisi
omia luhtijuttujaan.

Nämä ajatukset risteilivät Oton aivoissa. Solakkana ja voimakkaana
hän hypähti seisomaan kuin kiihkoa uhkuva tappelija. Mutta käsi
tervehdysvalmiiksi ojennettuna hän astui rivakasti Noronpään miesten
luo.

— Minun puolestani olkoon meidän keskemme entinen sovinto! — sanoi Otto
tervehtien jokaista erikseen.

Noronpään miehet hypähtivät maasta iloisina ja hymyilevinä.

— Sinun ja hotikkalalaisten välit eivät kuulu minulle! — sanoi Otto,
ottaessaan Esaa kädestä. — Mutta myönnätkö, että aioit tehdä tappelussa
tihutyön?

— Myönnän! Olin kaiketi silmittömässä kiihkossa. Kauhistuin itseäni,
kun pudotit kiven kädestäni.

Otto irroitti kätensä ja katsoi tiukasti Esaa, joka alkoi imeskellä
kuivia huuliaan, kurkkaillen sivuilleen, ohi Oton kiinteän katseen.

— Sovinnon sanka on tehty! Eikö niin, miehet? — kiirehti Kervilä
sanomaan, sillä hän näki, ettei Otto ollut tyytyväinen Esaan, jonka
tunnustus jotenkin vilpisteli.

— Kyllä vaan! Meidänkin kylän puolesta! — sanoi Jartun Kalle.

— Mennäänpä sitten, pojat, jatkamaan »ajoa»! Minäkin tahdon taas kerran
olla mukana! — huusi Kervilä. — Jos »ajatte» minut kotia, perääntymättä
kymmentä kertaa enempää, ovat juhannuskaljat tiedossa.

Miesjoukko riensi nauraen ja meluten aloittamaan mielenkiintoista
kilpaleikkiä.

Otto seisoi vielä hievahtamatta, eikä Esakaan uskaltanut liikahtaa,
vähän vain kiemurrella. Esa pelkäsi, että nyt alkaa ankara tili
luhtijutusta.

— Sanoit kauhistuneesi itseäsi, kun kivi putosi kädestäsi, — puhui Otto
vitkaan. — Ei se siltä kuulostanut. Sinä senkin jälkeen vielä härnäilit.

Esa huoahti helpotuksesta. Koska nöyryys päästi pääasiasta, niin
päästää se kai tästäkin.

— Sitä olen kovin katunut. Sisu kai ei ottanut heti talttuakseen. Se
kiehuu joskus yli ymmärryksen, — puheli Esa.

Esan tunnustukset eivät saaneet Ottoa vakuutetuksi hänen
vilpittömyydestään, mutta eipä hänellä sen kanssa ollut sen enempää
tekemistäkään.

— No, niin! Itsepä vastaat itsellesi! — sanoi Otto. — En kanna sinulle
kaunaa!

— Entä tämänaamuinen? — kysyi Esa hätäisesti, kun Otto aikoi lähteä.

Otto naurahti iloisesti.

— Sehän tuotti minulle vaiti lystiä hommaa ajan kuluksi.

— Mutta etkö pelkää, että teen jonkin muun tepposen, kun tulet ensi
kerran?

— Minne?

— Hänen luokseen!

Otto katsoi Esaan kiinteästi.

Aiotko pyytää Annaa vaimoksesi?

Vakavasti yritän! Mutta jos sinä...

— Mitä?

— Jos et yritä vakavasti, niin etkö voisi jättää Annaa minulle?

Taistelun ja voiton aavistelua läikähti tuon kysymyksen mukana Oton
mieleen, mutta Annan voittamishalu ei häntä sen enempää kiihoittanut
eikä Esan olemus voinut synnyttää hänessä kilpailun intoa. Se synnytti
ainoastaan vastenmielisyyden häivän, joka alkoi purkautua vihastumisen
nousuun, ellei Esa heti menisi tiehensä.

— En aio astua tiellesi! — sanoi Otto kiivaasti. — Mutta ellet
käyttäydy Annaa kohtaan kunniallisesti, niin kavahda minua! Mene!

Esa patikoi rinteeltä maantielle.

Otto seisoi yksinään mäen lappeella ja katsahti kuin sattumalta
Noronpäätä kohti. Sinne hänen katseensa jäikin hetkeksi, pysähtyen
Kervilän korkeihin vinttikaivon salkoihin, jotka juuri olivat
liikkeessä. Annakohan siellä nosteli vintan vartta ruskeine
käsivarsineen? Olikohan hänellä Oton lahjoittama kuparisolki rinnassa?

Sillä toisella tytöllä, tummalla tuntemattomalla, oli kultainen solki
rinnassa ja paksut kultakoljaat kaulalla. Tuon tuntemattoman tähdenkö
Otto oli taistelutta luopunut Annasta? Minkähän tähden?

Kaivon vintta oli lakannut liikkumasta ja piirsi töröttävän piikin
pehmeille pilville, joitten taakse lännen aurinko yritti piiloutua.

Otto heitti takin olkapäälleen ja lähti ajatuksissaan astelemaan
kotiansa kohti, välittämättä vähääkään, vaikka häntä huudeltiin ja
viittailtiin kiekonheittäjien pariin.

Ruskolan taistelu oli täydessä käynnissä. Kappelilaiset olivat
hyökänneet suoraa päätä Ruskolan kujan suuhun omalta tieltään, joka
kujan suun kohdalla yhtyi valtamaantiehen. Tähän he aluksi olivat
hetkeksi pysähtyneet, levittäen siipensä valtamaantien pituussuuntiin,
Ruskolan puolustajien eteen.

Kun kappelilaisilla oli ylivoima, koko joukon toista sataa miestä,
olivat he, rellutellen ja humalaista osoitellen, tahallaan jättäneet
kujan suun melkein tyhjäksi, toivoen puolustajien hyökkäävän tyhjään
aukkoon, saadakseen siten heidät »pihtiinsä».

Viritettyyn ansaan eivät puolustajat kuitenkaan menneet, vaan
pysyivät alallaan, naureskellen ja heitellen kompia kappelilaisten
päihtyneisyydestä. Kauan ei sanakopua kuitenkaan kestänyt.
Kappelilaiset täyttivät itse aukkonsa ja hyökkäsivät kujaan,
hirmuisesti huutaen ja meluten.

Näin oli nujakka alkanut ilman sen kummempia valmistuksia.

Puolustajien kärjen muodosti maakunnan etevin kolmikko, Laikan Otto
keskellä ja hänen sivuillaan Jartun veljekset. Heikkikin oli tullut
mukaan, sillä hän oli sanonut pelkäävänsä, että Kallelle siellä
»tehdään pahaa».

Tällainen taistelukärki oli oikeastaan vallan sopimaton ja liian jykevä
tuttavien miesten leikkinujakkaan, sillä hyökkäykset sitä vastaan
pirstautuivat kuin laineet kallioseinään. Mutta Otto oli näin vaatinut.
Hän tahtoi heti alussa nujertaa hyökkääjien rohkeuden edes tällä
tavoin, kun häntä oli pyydetty, ettei yksin, tapansa mukaan, rupeaisi
hajoittamaan hyökkäävää puoluetta.

Mutta tappeluintoiset puolustajat eivät pitkälti tähän tyytyneet, kun
heille täten jäi vain katselijan tyhjänpäiväinen osa. Vähän aikaa oli
kyllä kovin lystiä katsella tämän ihmeellisen kolmikon leikittelyä,
mutta sitten rupesivat katselijat yhä äänekkäämmin pyytelemään, että
kolmikko siirtyisi aidalle, katselijain joukkoon.

Vihdoin Otto antoi miehille luvan pujahtaa heidän eteensä. Heti
sukeltautui parikymmentä intoilijaa heidän ohitseen, ja tämä veres
joukko alkoi riihattoman »leipomisensa».

Hymyillen syrjäytyi kolmikko aidalle nauttimaan »viisaan lepoa».

Samaan aikaan ilmestyi taistelutantereelle aivan uusi, odottamaton
tekijä. Yhden istuttavissa kääseissä ajoi kujalle tanakka mies,
virkalakki päässä, huitoen pamppuineen kappelilaisten selkäpuolella
oikealle ja vasemmalle minkä ehti ja ennätti.

Kääsien takaistuimella huuteli ja komenteli kiiltävänappinen mies
kurkun täydeltä. Pitäjän uusi vallesmanni oli jahtivoudin kanssa ajanut
suoraa päätä keskelle muurahaispesää.

Nujakka loppui itsestään, sitä mukaa kuin miehet älysivät, kuka oli
saapunut heidän joukkoonsa.

Uudesta vallesmannista tiedettiin, että hän oli lujatahtoinen mies.
Tiedettiin hänen sanoneen, ettei hän ota akoilta selkäänsä eikä anna
kohentaa itseään asuntoonsa. Vielä tiedettiin hänen antaneen sanansa
pantiksi siitä, että hän lopettaa maantie- ja raittitappelut yhdessä
vuodessa.

Lapsellinen uteliaisuus valtasi kaikki. Oli hirmuisen jännittävää
nähdä, mitä nyt tulisi tapahtumaan. Miehet seisoskelivat hiljaisina
alallaan, väistellen vain kääsejä sen verran, ettei pamppu heitä
tavoittanut.

Nujakka joukon keskeen ajaminen oli jo sellaisenaankin, vallesmannin
puolelta, uskaliaisuuden näyte, jonka miehekkyys ei voinut olla
herättämättä eräänlaista arvonantoa esivaltaa kohtaan.

Tämä arvonanto olikin luisunut edellisinä vuosina peloittavan alhaalle.
Viranomaisten saamattomuuden ja henkilökohtaisen arkuuden tähden
oli yleinen kuri höltynyt siinä määrin, että »raittioikeus» oli
vähällä tulla ainoaksi hallitsevaksi voimaksi. Entistä nimismiestä
pidettiin pilkkana tai pakotettiin uhkausten ja pienien temppujen
avuin perääntymään rauhoittamisaikeistaan, jotka olivat erikoisen
epämieluisia kansalle sen tähden, että ne turvautuivat yksinomaan
käräjiin ja sakottelemisiin, pilaten ja rumentaen täten monenkin
nuorukaisen papinkirjan, viattoman nujakan vuoksi.

Kun asianomainen esivallan edustaja ei, varoituksista huolimatta,
lopettanut käräjöimistään, niin ruvettiin hänelle tekemään kaikenlaisia
kiusantöitä. Niinpä niitettiin eräänä elokuun yönä hänen kuuden
tynnyrinalan suuruinen, tuleentumaton kaurakylvönsä maahan. Kun
nimismies tästä vain yhä hurjistui, vaivaten melkein puolta pitäjää
käräjille, tehtiin uusi tepponen. Seuraavana talvena kutsuttiin hänet
pitäjän laitakulmalle erään tekaistun rikoksen jälkiä tutkimaan.
Tämän matkan varrella, talvitien vieressä, pienen metsäjärven jäällä
oli avanto, jonka ääressä neljä akkaa kurikoi pyykkiään. Nimismiehen
päästyä heidän kohdalleen pysäyttivät »akat» hänen hevosensa ja
antoivat esivallan edustajalle aimo selkäsaunan. Sen jälkeen »akat»
katosivat läheiseen metsään.

Tämä henkilökohtainen kuritus »rauhoitti» nimismiestä joksikin aikaa,
mutta jo seuraavana syksynä oli pakko antaa hänelle »viimeinen»
varoitus, kirjeen muodossa. Siinä sanottiin, että jos vallesmanni ei
»paranna tapojaan», niin poltetaan hänet taloineen päivineen. Ellei
hän usko, niin menköön katsomaan kamarinsa nurkan alle. Aivan oikein!
Siellä olikin iso kasa tuohia ja tervaksia. Nyt nimismies pelästyi
vakavasti ja haki siirron johonkin muuhun piiriin? [Kun kansa oli
kirjoitustaidoton, kohdistui epäilys kirjeen kirjoittajasta pariin
paikkakuntalaiseen ruotuväen aliupseeriin, mutta kun tämä epäilys ei
kuitenkaan heikentänyt uhkauksen vakavuutta, jätti nimismies asian
tutkimisen sikseen ja poistui pitäjästä.]

Näitä kahta tapausta, tervaskasaa ja avantoselkäsaunaa, oli nykyinen
vallesmanni tarkoittanut, kun hän oli »uhkavaatimuksensa» antanut
levitä pitäjälle.

Joitakin pieniä nuorukaisryhmiä oli tämä uusi vallesmanni jo ehtinyt
pamppuineen hajoitella, mutta ensikerran elämässään seisoi hän nyt
parin sadan miehen keskessä. Ei hän itsekään voinut ymmärtää, mitä
tästä koituisi.

Hän oli hypännyt kääseistään kujalle. Jahtivouti oli pudottautunut
hänen rinnalleen, jättäen hevosen omille oloilleen.

Vallesmanni kääntyi milloin niillekin taholle ja pudotteli suurin
sanoin ja mahtavin elein lakipykäliä kuin ukkosen vaajoja, antamatta
aavistustakaan evankeliumin olemassaolosta. Haukkumistulva oli pitkä
ja sanarikas. Sen valtavuutta ja voimaa tukivat alituiset pampun
heilahdukset tyhjässä ilmassa.

Paasattuaan tulta ja tulikiveä kristikansalle sopimattomat käytöksen
johdosta, pyhäpäivärauhasta, maantierauhasta, kotirauhasta ja
ilkivallan turmiosta, pysähtyi vallesmanni hengästyneenä erään miehen
eteen, joka istui tienvierellä tiputellen verta nenästään.

— Kuka sinua löi? — ärjäisi vallesmanni.

Mies nousi ylös ja otti lakin päästään.

— Ei kukaan.

— Miksi nenäsi vuotaa?

— Satuin juoksemaan jonkun ojennettua nyrkkiä kohti.

Satainen joukko alkoi hymähdellä. He alkoivat tuntea itsensä hitusen
verran vapautuneiksi.

Oton ja Kallen lähellä oli muuan mies, jonka toinen silmäkulma alkoi
peloittavasti paisua. Hänen luokseen hyökkäsi vallesmanni.

— Kuka sinua iski silmään?

— Ei kukaan!

— Älä valehtele! Itsekö löit?

— Enkä toki! Mutta minä satuin vähän vilkaisemaan oikean kintaan
puolelle, ja siinä sattui olemaan jotakin kovaa tiellä.

Iloinen nauru rehahti miesjoukossa. Tämä alkoi olla lystiä! Oikein
erinomaisen hauskaa!

Vallesmanni oli melkein sininen naamaltaan. Hän oli niin raivostunut.
Mitä ihmettä hän saisi aikaan tällaisten miesten kesken? Hän oli
ymmällä! Ei kukaan syyttänyt ketään!

Tämäkään vallesmanni ei näkynyt olevan viisaampi edellistään. Hänkin
näkyi käsittävän, että tappelu oli vihan vimman ja petomaisen
hengiltä-ottamisen synnyttämä. Hän ei jaksanut nähdä kansan sisimpään
olemukseen. Hän ei nähnyt, että se oli leikkiä, kilpailevaa voiman ja
taidon mittelyä.

Muuan mies istui ojan vierussa yrittäen puhdistaa naamastaan rapaa,
jota oli tunkeutunut suut, silmät täyteen.

— Minä näin, kun sinua löi tuo mies, joka istuu aidalla! — vallesmanni
osoitti Ottoa.

— Minä en voi nähdä ketä tähdätään, mutta ei minua kukaan lyönyt. Minä
vain kompastuin ja lensin päälleni pystyyn tähän ojaan.

— No, mitä sinä teit, kun kompastuit?

— Minä — minä tanssin ristitikkua.

Nyt ei Ottokaan enää voinut hillitä helakkaa, iloista nauruaan.

Vallesmanni hyökkäsi Ottoa vastaan ojan reunalle.

Tilanne alkoi pahasti kärjistyä. Mielenkiinto kasvoi todelliseksi
jännitykseksi. Mitä tulisi tapahtumaan, jos vallesmanni rupeaisi
hätyyttämään kisojen korkeinta valtamiestä, kyläraittien kuningasta?
Jartun Kallekin kertoi jälkeenpäin, että hänen sydämensä rupesi niin
jyskimään, että oli pudottaa hänet aidalta. Ja Parrilan Iisu puraisi
piippunsa varresta suukappaleen murskaksi.

— Kuka olet? — ärjäisi vallesmanni.

Otto istui nojaten olkaansa seiväspariin ja jalka toisella polvella.
Hän ei liikahtanutkaan.

Vallesmanni ärjäisi kahta vihaisemmin kysymyksensä. Samassa kuului
kappelilaisten ryhmästä kimakka ääni, yrittäen puhua turkulaista
murretta, josta vallesmanni ei ollut aivan vapaa, oleskeltuaan
nuoruusvuotensa Turussa.

— Sehään on siält' Turuun takkaa — siält' Naantaalin pualest'!

Yleinen riemu muuttui melkein vallattomuudeksi.

— Kuka siellä viisastelee?

— Kuis mää sen tiäräis! — kuului vielä kimakampi huuto Ruskolasta päin.

Vallesmanni puhisi kuin vihainen härkä kääntyessään uudelleen Ottoa
kohti.

— Oletko, mies, tapellut?

— Montakin kertaa!

— Mutta nyt? — karjaisi vallesmanni.

— Nyt istun aidalla.

Vallesmanni ei voinut enää hillitä itseään.

— Sinä hunsvotti! — kuului käheä murina hampaitten välistä. Vallesmanni
kohotti pamppunsa ja iski hurjasti päin Ottoa.

Otto ei hievahtanutkaan paikaltaan. Hänen oikea kätensä vain
teki salamannopean liikkeen, jonka jälkeen pamppu nähtiin hänen
jäntereisessä kädessään.

Syntyi kuolemanhiljaisuus. Kukaan ei sanonut mitään. Vallesmanni
tuijotti Ottoa veristävin silmin.

Tilanne oli peloittava. Aseen käyttö oli ankarasti kielletty näissä
raittileikeissä, ja nyt oli esivallan edustaja, ilman syytä, tarttunut
aseeseen! Mitä tekisi nyt raittileikkien päämies?

Liikahtamatta vieläkään paikaltaan ojensi Otto, hymyillen, pampun
vallesmannia kohti.

— Vallesmanni tahtoi antaa minulle tämän pampun, mutta minä annan sen
takaisin. _Minä en koskaan käytä aseita_!

Ihailun ja mielihyvän hyminä kulki läpi sutaisen miesjoukon pannen sen
hiljaiseen lainehtimiseen kuin kesäinen tuuli viljapellon.

Vaistomaisesti tunsivat miehet, että Laikan Otto oli voittamaton joka
suhteessa. Hän oli oikea mies, jonka pelkkä _sana_ oli nujertanut
kukkoilevan valtaherran pamppuineen ja ärhentelyineen.

Vallesmanni aikoi sanoa jotakin, mutta samassa kuului miesjoukon takaa
romahtava ja ryskähtävä ääni, joka veti kaikkein huomion puoleensa.

Päästyään omiin valtoihinsa oli vallesmannin hevonen ryhtynyt ruohoa
tavoittelemaan ja siinä toimessa kaatanut kääsit maantien ojaan.

Vallesmanni ja jahtivouti juoksivat hätään, mutta pyörä oli takertunut
niin pahasti erääseen teräväsärmäiseen kivipyykkiin, että hevonen
oli riisuttava valjaista. Yhteisvoimin he koettivat tempoa ajopelejä
ojasta, mutta heidän ponnistuksistaan ei ollut vähintäkään apua.
Tutkittuaan asiaa lähemmin huomasivat he, että kääsejä oli ensin
nostettava, ennenkuin kivi hellittäisi pyörän kiilauksestaan. He
yrittivät, mutta tuloksetta. Vallesmannin ärtynyt mieli ei tästä
suinkaan lenseytynyt.

— Mitä töllistelette, hölmöt! Ettekö näe, että tässä tarvitaan apua? —
ärtyili hän miehille.

Kukaan ei liikahtanutkaan.

— No! — tiuskaisi vallesmanni ja kääntyi tuijottamaan miehiin.

Miehet katsoivat kysyvästi Ottoon päin.

— Vai niin! Te olette kuin sotajoukkoa. Ilman päällikköä ei tehdä
mitään, — mutisi vallesmanni tyytymättömänä, mutta antoi katseensa
kuitenkin seurata miesten silmäyksien osoittamaan suuntaan. Ne
pysähtyivät Laikan Ottoon, joka yhä istui entisessä asennossaan.

— No, sinä siellä aidalla, naantalilainen vai mikä liet, käske tänne
neljä voimakasta miestä apuun, ettei pyörä vioitu!

— Ei täällä käske kukaan! — sanoi Otto kuin opettaen.

— No, perhana vieköön! Jätä sitten anomus heille!

— _Käskeekö_ vallesmanni?

Vallesmanni oli jo vähällä tiuskaista, mutta nähdessään Oton
ystävällisen hymyn hän murahti ensin ja sitten rykäisi.

— Minä pyydän.

Otto hymyili iloisesti kuin lapsi, joka oli saanut tahtonsa täytetyksi.

— No, se muuttaa asian, ihan kokonaan. Mutta eiköhän sentään yksi mies
riitä?

— Ei kaksikaan. Kääsit ovat tavallista raskaammin raudoitetut. Minähän
pyysin neljää.

— Niinpä niin! Yksi lasketaan täällä meilläpäin neljäksi, — sanoi Otto
rauhallisesti, mutta vallesmanni havaitsi hänen silmissään nopeasti
leiskahtavan, ylpeän välähdyksen. Ylpeyden tunnosta miehetkin alkoivat
rykiä ja nostella pitkätukkaisia päitään.

— Minäkö? — kysyi Jartun Heikki.

— Ei toki. Kyllä siihen vähempikin riittää.

— Anna Heikin mennä! Hän on mielissään siitä, — kuiskasi Kalle Oton
korvaan.

— Voithan kuitenkin mennä, jos viitsit, — sanoi Otto ja katsoi Heikkiä,
hypäten itsekin aidalta.

Mieslauma tunkeutui mahdollisimman lähelle ajopelejä, katselemaan,
miten Heikki laskeutui ojaan ja ryhtyi nostotyöhön.

Heikki otti ensin tarkan pohdin kääsien ja kiven suhteesta toisiinsa ja
päästyään siitä selville tarttui hän tukevasti perään kiinni ja asetti
jalkansa pettämättömälle kamaralle. Sitten nousivat kääsit keveästi,
ensin puolipientareelle, josta ne uuden otteen avuin suorastaan
heilahtivat tasaiselle tielle.

— Kovin keveät. Pian rikkuvat, — sanoi Heikki yksikantaan.

Ympärillä nauroi ilakoiva joukko ihan katketakseen.

Heikin valtava voimannäyte teki vallesmanniin niin epätodellisen
vaikutuksen, että hän tuskin huomasi kiittää. Hän hyöri kiireisesti
saadakseen hevosen valjaisiin, vaikka ei hänellä ollut siitä
vähintäkään hommaa, sillä Otto oli antanut merkin parille miehelle,
jotka toimittivat nopeasti valjastamisen.

Istuessaan kääseissä kääntyi vallesmanni Oton puoleen ja puhui melkein
ystävällisesti:

— Mikä sinun nimesi on?

— Minä olen Laikan Otto, — sanoi Otto, ottaen kohteliaasti lakin
päästään.

— Minä arvelin sitä. Me juttelemme vielä näistä asioista!

Sitten vallesmanni kohotti ääntään ja kääntyi puhuttelemaan miehiä.

— Älkää enää tapelko! Ajatelkaa pitäjänne kunniaa ja mainetta! Ja
muistakaa, että minä pidän sanani! Minä lopetan tämä korpielämän teidän
keskuudestanne.

Vallesmanni läiskäytti hevostaan ja ajoi tiehensä, heilauttaen ruoskaa
hyvästiksi.

— Ei taida olla ihan hulluimpia miehiä, jahka vain oppii meidän
tapoihimme, — sanoi Heikki työntäen lakkia toiselta korvalta toiselle.

Tapaus oli ollut niin erikoinen ja monivaiheinen, että siitä riitti
keskustelua loppu-illaksi. Nujakan jatkamisesta ei enää tullut mitään,
varsinkaan sen jälkeen, kun Otto oli sen suorastaan kieltänyt.

— Tänään ei enää isketä yhteen. Eikä kappelin miehiä saa kukaan
ahdistaa. Menkööt rauhassa kotiaan, — oli Otto sanonut lähteissään.

Oton määräystä ei kukaan halunnut rikkoa. Sellainen ei pistänyt
kenenkään päähänkään.

Oton arvovalta oli saanut merkittävän suuren lisän. Häntä suorastaan
ihailtiin. Niin etevästi oli Otto käyttäytynyt pitäjän mahtavinta
hallitusmiestä kohtaan. Oli osoittanut olevansa korkeammalla kuin
esivallan edustaja. Miehet olivat sanomattoman ylpeitä.




VII


Juhannusmarkkinoitten jälkeen olivat Iisu ja Otto lähteneet
suunnitellulle kosioretkelle. Kuuman heinäkuun päivän iltapuolella
olivat he saapuneet määränpäähän, Orttenmaan vankkaan taloon.

Vastaanotto oli ollut hyvin huomaavaista ja ystävällistä. Talon miehet
olivat ottaneet huostaansa ajopelit ja hevoset, isännän ohjatessa
vieraat heitä varten varattuun »ylikamariin», joka oli tavallisesti
kaikkialla Satakunnassa samanlainen, erikseen rakennettu vierashuone.

Kun vieraat olivat vapautuneet pahimmasta maantien pölystä, ohjasi
isäntä heidät talon puolelle.

Pyylevä emäntä otti vieraat vastaan laajassa, avonaisessa eteisessä ja
aukaisi oven vierastupaan.

Emännällä oli juhlallinen ilme kasvoillaan, ja juhlallisesti hän
oli puettukin, pitkäraitaiseen, harmahtavaan silkkileninkiin ja
hopeankarvaiseen tykkimyssyyn. Tyttären ja hänen hyväksymänsä
kosiomiehen saapuminen oli emännän mielestä juhlahetki, joka niin,
elävästi muistutti äidille omaa nuoruutta ja entisiä aikoja. Tällaista
hetkeä ei voinut ilman juhlan sävyä sivuuttaa.

Isännänkin mieleen oli tämä edeltäpäin sovittu päivä istuttanut
pienen idun juhla-aaton tunnelmasta, joten hänkään ei ollut ihan
arkitamineissaan.

Orttenmaan isäntä ja emäntä olivat vielä reippaita ihmisiä, vaikka
vuodet olivatkin jo jättäneet harmaat jäljet heidän ohimoilleen.

Laihankalea, tasaryhtinen ja vakavakatseinen isäntä johti vieraat
pöydän ääreen, jolle tavan mukaisesti oli asetettu viinapullo
pikareineen ja sokeriastioineen.

Samasta pikarista tyhjennettiin tervetuliaismalja vuorotellen,
minkä jälkeen emäntä korjasi kapistukset pöydältä, sillä useamman
ryypyn ottaminen, tai edes tarjoaminen, ei tervetuliaismaljan
yhteydessä tullut koskaan kysymykseen, vaikka elettiinkin kotipolton
kukoistusajalla.

Tähän asti oli tuttavallisempi juttuaminen ollut kuin salvan takana.
Nyt oli kieli kirvoitettu ja vapautui lopullisista pauloistaan sen
jälkeen kuin iso kahvipannu oli »kalistimineen» kannettu pöytään.

Pyöreähkö ja kirkaskatseinen emäntä pahoitteli kovin tätä toispuolista
vastaanottoa, kun talon tytär, Elina, ei juuri tällä hetkellä ollut
kotosalla. Hän oli mennyt veneellä saattamaan kotia pappilan mamsellia,
joka oli tullut eilen. He olivat Elinan kanssa rippikoulutoverit ja
tapailivat vieläkin usein toisiaan.

— Mutta sitä nyt ei voi auttaa. Eihän pappilan mamselli voinut
tietää, että meille tällaisia vieraita oli tulossa! — lopetti emäntä
selityksensä.

Kukaan ei sanonut mitään, sillä eihän se koskenut muita kuin Iisua,
eikä Iisu mitenkään voinut keksiä, mitä hän tähän sanoisi. Hän vain
koetti olla kohtelias siten, että hörppi kahvia, tapansa mukaan, niin
paljon kuin emäntä vain ehti kaataa.

Tehtyään muutamia yleisiä, paikkakuntaa koskevia huomautuksia sai
Laikan Otto keskustelulle eräänlaisen talojen suuruussuhteita
koskettelevan suunnan, jonka tiesi Iisulle kotoiseksi. Kun keskustelu
täten oli saanut alkuvilkkautta, ei Oton enää tarvinnut muuta kuin
vähän lisäillä, silloin tällöin, niin puhelu jo pian kulkikin
asiallisessa uomassaan naimiskaupan ympärillä.

Otto oli mielestään nyt tehnyt velvollisuutensa, sillä Iisu oli monta
kertaa sanonut erikoisesti pelkäävänsä juuri tätä alkutoimitusta.
»Alku tappaa», oli Iisu sanonut. Kun Otto nyt näki Iisun juttelevan
kuin kotipirtissään, heilautellen piippunsa vartta, päätti hän jättää
asianomaiset selventelemään välejään ja aikeitaan parhaansa mukaan.
Otto lähti ulos katselemaan talon ympäristöä.

Saatuaan tietää, että heidän hevosensa oli viety kotivainion jalkaan,
rantatien varteen, Otto lähti astumaan sinnepäin. Siellä hevoset
olivatkin liekaan kytkettyinä paksun ruohon keskessä.

Syömättöminä seisoivat ne kuitenkin paikoillaan. Otto meni veräjän
luo. Kohta astuivat viisaat elukat hänen luokseen, työntäen kuononsa
veräjäsalkojen päälle. Otto silitteli hienoisia kuonoja ja rupesi
juttelemaan niille. Hevoset hörähtivät tyytyväisinä ja alkoivat sen
jälkeen rauhallisina syödä vihreätä heinää.

Rantatie kulki kotivainion halki, nuottaladolle ja venhevalkamaan.
Ranta näytti hyvin viettelevältä. Sopiva uimapaikka olikin. Hiekkainen
pohja ja kirkas vesi. Tässä ei tuumimista tarvittu. Nopeasti vaatteet
rantakivelle ja sitten itse järveen!

Pulikoituaan hetken ja uituaan sitten keskelle lahtea äkkäsi hän
venheen soutavan esille niemen kärjestä. Peijakas! Siellä kai tuli
Elina pappilasta. Mitä Otto nyt tekisi? Antaisiko hän soutajan mennä
rantaan? Mutta entä jos soutaja viivyttelisi rannassa niin kauan, että
uimamies ehtisi väsyä? Tai jos tytönkin päähän pistäisi mennä uimaan?
Mitä sitten? Tai jos tyttö näkee hänen vaatteensa rannalla ja luulee,
että joku on hukkunut uimatielle. Ei, ei! Se ei kelvannut.

— Pysytelkää hetkinen paikoillanne, että minä ehdin rantaan! — huusi
Otto soutajalle, lähtien voimakkain vedoin uimaan maata kohti.

Tyttö katsoi olkansa yli ja näki tummatukkaisen pään rientävän rantaa
kohti. Hän jätti aironsa lepäämään veteen ja asettui entiselleen.

— Kuka olet? En tuntenut äänestä.

— Olen Parrilan Iisun matkakumppani!

— No, Iisu on sitten tullut?

— Totta kai! — Pysäyttäkää venheen vauhti, muuten olette rannassa yhtä
pian kuin minäkin.

Tyttö huopasi pari kertaa.

— Ui vaan rauhassa! En minä aja päälle! Oletko sinä puhemies?

— En minä oikeastaan tiedä. Miksikä sen asian nyt arvioisi.

— Tarkoitan häntä, joka on jo ennenkin käynyt täällä Iisun asioilla.

— Olen ensi kertaa näillä mailla.

— Näillä vesillä! — oikaisi tyttö naureskellen.

— Aivan oikein! Maata ei vielä tunnu jalkojen alla.

— Älä yritä vielä tunnustella! Voit pelästyä ja upota. Oletko nuori vai
vanha?

— Vanha olen. Mutta en vielä niin ikäloppu, että pelästyksestä
uppoaisin.

— Älä puhu niin paljoa, ellet ole hyvä uimari!

— Minä uin riivatun huonosti!

— Miksi sitten olet uinut näin pitkälle?

— Teki mieleni käydä katsomassa, joko Iisun morsianta näkyisi.

Tyttö kuului naurahtavan ja vaikeni sitten.

Minkälainen tuo tyttö mahtaa olla näöltään, kun noin herttaisesti
rupattelee, ajatteli Otto, uiden yhä hitaammin, saadakseen pitää yllä
hauskaa keskustelua.

— Etkös sinä olekin Elina?

— Olen minä.

— Sinä tulet nyt sitten muuttamaan meidän puolelle maailmaa.

— Älä! En minä miesten kanssa lähde uimaan!

Tytön nauru helähti, ja Otolla oli täysi työ pidättää omaansa.

— Älä naurata minua! En osaa uidessani nauraa!

— Mikä sinun nimesi on?

— Laikan Otto.

— Ai! Iisu puhui sinusta. Mutta ei hän sanonut, että olet vanha.

— Niin, Iisu ei muista minun syntymistäni, sillä hän syntyi vasta
jälkeenpäin. Kuinka vanha sinä olet?

— Minä olen jo aikoja ollut vanhapiika.

— Eikös se ole ihme, että ne pappien tyttäret eivät koskaan joudu
naimisiin.

— En minä ole papin tytär!

— Niin, mutta sinun rippikoulutoverisi on tietysti yhtä ikää sinun
kanssasi!

— Sinä et ehkä ui ollenkaan? Hoitelet vain kokkapuheita minun
venheelleni!

— Jo pohjaa jalka! Kyllä minä sitten sanon, milloin saat soutaa maihin.

Otto nousi maalle.

— Nyt mulla on paita ylläni! — huusi hän hetken kuluttua rannalta.

Tyttö nauroi taas vastaukseksi.

— Nyt vedän housuja jalkaani!

— Ei sinun tarvitse töitäsi minulle luetella!

— Ettei tulisi ikävä. Jos en puhuisi mitään, niin voisit luulla, että
olen mennyt tipotieheni.

— Tuossa on nuottalatokin aivan vieressä.

— Niin näkyy olevan!

— Kankeatajuinen ukkeli lienet. Et juuri vähästä hoksaa.

— Mitä sitten?

— Ladon takana voi pukeutua yhtä hyvin.

— Minä olen kohta valmis. Tukkajakaus vain puuttuu.

— Soudanko maihin?

— Ei, ei! Enhän minä pörröpäisenä voi tavata edes vanhaapiikaa.

— Ei tarvitse tavata! Patikoi tiehesi!

— No, nyt saat soutaa! Kokka on kohti telaa! Anna tulla vaan!

Otto juoksi nopeasti ottamaan venettä vastaan. Heti kun hän ylettyi
kokasta kiinni, tarttui hän siihen tukevasti, alkaen juoksuttaa venettä
telan yli kuivalle maalle.

— Istu tukevasti paikallasi! — käski Otto aloittaessaan juoksunsa.

— Hii-ih! — ennätti tyttö huutaa, kun venhe jo pysähtyi, perän
sopivasti jäädessä telalle.

— Millainen vanha karhu mahdat ollakaan! Ei vielä kukaan ole vetänyt
minua maihin tässä veneessä! — sanoi tyttö hypähtäessään pystyyn ja
kääntyessään ympäri.

Samassa Otto oli astunut toisen jalkansa veneeseen, ottanut tyttöä
molemmin käsin uumalta, nostanut kohoksi kuin lapsen ja heilauttanut
hietikkorannalle.

Niin nopea kuin tämä temppu olikin, oli Otto kuitenkin nostaessaan
ehtinyt vilkaista tytön kasvoihin. Ennenkuin tytön jalat ehtivät koskea
rannan hiekkaa, oli Otto selvillä siitä, että hänen edessään seisoi
hänen markkinakarkurinsa.

— Taivaastako tipahdit! — huudahti Otto. — Sinä olet sama tyttö, jonka
tapasin runtumarkkinoilla.

Tyttö katsoi oudoksuen Ottoa silmiin. Sitten hän hämmentyi ja irroitti
itsensä hitaasti Oton puristuksesta.

Ajattelematta muuta kuin tätä sattuman ryöpsähdystä, mikä oli hänet
näin odottamatta yllättänyt, kertoi Otto melkein yhteen hengenvetoon
lyhyen markkinatarinan.

Oton avomielisyys katseissa ja äänessä poisti pian outouden ja
ujoilemisen heidän väliltään. Elina ei ollut Ottoa huomannut
markkinoilla, mutta häntä miellytti, että Otto oli huomannut hänet.
Häntä miellytti kuulla tuosta tapauksesta, ja Otto oli iloinen, kun sai
kertoa siitä pettymyksestä ja ikävyydestä, mikä oli ollut seurauksena
turhasta etsinnästä.

— Tämä on, totisesti, ihan kuin ihme, tämä odottamaton tapaaminen! —
huudahti Otto, kun he lähtivät hiljalleen kulkemaan taloa kohti.

— Etkö älyä, mikä se ihme on?

— Mikä?

— Parrilan Iisu. Ymmärsin, että olet täällä hänen puhemiehenään.

Jos tyhjästä ilmasta olisi isketty Ottoa korvalle, ei hän olisi
voinut enemmän nolostua kuin tästä Elinan lauseesta. Otto nauliintui
paikalleen ja ajatuskin pysähtyi. Ei hän ollut muistanut Iisua, ei
paikkaa eikä aikaa, niin kokonaan oli tämä löytö hänet vallannut.

Elinakin pysähtyi toiselle puolelle tietä ja unehtui katsomaan Ottoa.

Vihdoin Oton ajatukset alkoivat vähän selvetä. Hän oli seurannut
parasta ystäväänsä tälle kosioretkelle, ja hänen edessään seisoi tuon
ystävänsä morsian.

— Niin — puhemiehen tapaisenahan minä olen tänne tullut, — sanoi Otto
hitaasti, liikahtamatta paikaltaan.

— Ajattelitko minusta jotakin muuta — jos — jos joskus sattuisit
tapaamaan? — kysyi Elina.

— Ajattelin! — sanoi Otto yksinkertaisesti ja lähti hitaasti astumaan
edelleen.

Hetken päästä Otto pysähtyi ja puhui kuin itsekseen.

— Minä myöhästyin — ja onni heitti minut tien oheen. Ehkä olikin
parempi näin.

— Minkä tähden?

— Ehkä sinä et olisi välittänytkään minusta. Elina katkaisi pitkän
päivänkakkaran tien varresta.

— En tiedä. Ei minulta ole kysytty tähänkään asti.

Elinan huulet nyrpistyivät, ja vinhasti ruoski hän päivänkakkaraa
helmuksiinsa, lähtien kiivaasti astumaan edelleen. Otto kiirehti hänen
rinnalleen.

— Mutta sittenhän...

— Mitä?

— Sittenhän olisi — mahdollista...

— Isä on ankara ja taipumaton, mutta jos sulla on isompi ja parempi
talo, niin voithan yrittää.

— Talo? — Otto pysähtyi.

— Niin — talo! — Elinakin pysähtyi.

— Ei minulla ole taloa ollenkaan!

Elina katsoi pitkään, ymmärtämättä.

— Ei taloa — ollenkaan?

— Ei!

— Niin, niin. Eipä tietenkään — puhemiehellä! Naineen miehen kosiminen
ei olisi sen mahdottomampaa — isän mielestä! — sai Elina hätääntyneenä
sanotuksi ja lähti nopeata vauhtia taloa kohti.

Otto jäi paikalleen seisomaan, ja katselemaan Elinan katoamista
vankkojen rakennusten suojaan.

Ensikerran elämässä oli Otolle selvinnyt päivänkirkkaaksi suuri
totuus. Ihme, ettei hän ollut sitä ennen älynnyt! Nyt oli kaikki
niin peloittavan selvää, kun hän katseli noita mahtavia, harmaita
rakennuksia. Tuntui, että hän oli juossut päänsä niitten honkaisiin
seiniin. Oliko hän sokko? Näkikö hän nyt, että hän oli talottomana oman
säätynsä ulkopuolella, ettei ollut muitten kanssa samanarvoinen. Niin
ylistetty ja suosittu kuin olikin, talollisten omintakeiseen joukkoon
hän ei kuulunut. Arvokas vieras kemuissa ja pidoissa, kylätanhuissa
ja raittiremuissa, mutta oikeissa, vakavissa asioissa oli hän »viides
pyörä vaunuissa». Ei kelvannut hankkimaan itselleen säätynsä mukaista
vaimoa, ei kelvannut esiintymään kosiomiehenä talollisten parissa.
Oli jonninjoutava ja tyhjänpäiväinen setämies, jolla ei ollut omaa
kotia eikä kontua, ei tulevaisuutta eikä kiinteätä olinpaikkaa.
Hän oli vain siedetty kaikkialla, olematta missään, tarpeellinen.
Synnyinkodissaankin oli hänen asemansa jotenkin lähellä koturin
alhaista tasoa. Kukapa nyt haluaisi sellaista miehekseen ja kuka
sukulaisekseen, vävykseen?

Tällaiset ajatukset risteilivät Oton aivoissa. Häntä tympäisi. Olisi
päästävä johonkin yksinäisyyteen, ettei kukaan näkisi, kuinka hänen
sisin olemuksensa myllersi ja riehui. Tietämättä miten oli kulkenut
pihan poikki ketään tapaamatta, syöksyi hän kuin takaa-ajettu
otus »ylikamariin» ja heittäytyi selälleen vuoteelleen. Tässä oli
parempi miettiä tuota äskeistä tapausta, joka viattomuudestaan ja
yksinkertaisuudestaan huolimatta jäi niin kaameasti toteamaan hänen
elämänsä räikeätä nurinkurisuutta. Tässä makasi nyt lyötynä ja
voitettuna tuo maakuntain kuulu, voittamaton taistelusankari!

Kun elämän todellisuus oli astunut hänen eteensä, oli hän suistunut
luulotellun korkeasta asemastaan kuin ruostunut peltikukko viiritangon
päästä. Sen tapauksen hän oli nähnyt pikkupoikana Laikan pihalla. Nyt
hän oli sen saanut kokea, aikamiehenä, täällä vieraassa ympäristössä,
aurinkoisella vainiotiellä. Hänen elämänkuvansa, käsityksensä elämästä
oli romahtanut maahan. Oliko hänellä sitten ollut käsitystä elämästään?
Ei! Olisihan pitänyt ajatella, ennenkuin olisi saanut käsityksen. Eikä
hän ollut koskaan ajatellut. Hän oli vain yksinkertaisesti uskonut,
että hän oli samanarvoinen — tai vähän parempi kuin muut.

Hänkö muka oli luovuttanut Kervilän Annan Esalle? Hän — jonninjoutava
setämies!? Jos hän olisi astunut kosiomiehenä Kervilän Matin eteen,
niin Matti olisi nauranut hänet pellolle. Ja syytä olisi ollutkin.
Mihin hän olisi vaimonsa vienyt? Maantiellekö, kujalle, kyläraitille?
Aivan oikein! Häntä sanottiin kyläraittien kuninkaaksi! Tietysti
pilaillen, ilkkuen, irvistellen! Pilkkanimi, pilkka-arvo, joka loppui
heti, kun astuttiin seinien sisäpuolelle. Siellä, missä vakavan elämän
arvo pantiin puntariin, oli hän tyhjänpäiväinen höyhen ainoastaan.
Merkillistä, että hän ei milloinkaan ollut tullut ajatelleeksi näitä
asioita! Eihän hän ollut mikään oikea mies! Miehen kuvatus hän oli!
Oikeita miehiä olivat sellaiset kuin Parrilan Iisu ja Jartun Heikki!
Niin — ja Hoijalan Esa! Esakin oli isäntä!

Heillä kaikilla oli oma kiinnityskohtansa. Jos minne menivätkin,
palasivat he aina sinne, missä heillä oli jalansija, maaperä, missä
heitä odotettiin. Kuka häntä odottaisi? Ei kukaan, vaikka hän ikänsä
kiertäisi maita, mantereita!

Hän oli irtolainen! Ei edes koturin, itsellisen tai huutolaisen
arvoinen!

Otolla ei ollut milloinkaan tapana käyttää voimasanoja, mutta nyt
hän kirosi, hypätessään oikosenaan seisomaan kamarin lattialle. Hän
käveli kuin villipeto häkissään ja murahteli. Mitä tästä tulisi? Mitä?
Maltahan! Mitä on sitten tullut muista samanlaisista?

Otto istui sängyn laidalle. Ensikerran elämässä astui Oton
muistikomeroista esille aikamoinen liuta pitäjän setämiehiä. Useimmat
olivat sellaisia yhä edelleenkin, vanhuuteensa ja hautaansa asti.
Elivät kotonaan kuin koturit tai itselliset ja olivat yhtä paljon
talolle mielenkiintoisia kuin hakotukki tanhualla tai linnunpelätti
pellolla tai ruostunut tuuliviiri katon harjalla. Entä ne muut? Otto
muisteli ja laski sormillaan. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi oli
mennyt ikäleskille, jotka eivät enää muunlaista miestä voineet odottaa.
Ahaa! Setämiehet olivatkin täyteväkeä! Valmiit astumaan kuolleitten
aviomiesten tilalle! Entä sitten? Yksi, kaksi oli ottanut haltuunsa
vapaaksi jääneen torpan. Olivat naineet torppien tyttäriä emännikseen.
Hm. Varaväkeä olivat nämäkin, vaikka torppia varten. Siis varaväkeä
kaikki! Hautajaissaattoihin kuuluvaa varaväkeä koko setämiesten lauma!
Odotahan! Eivät ihan kaikki! Muuan setämies oli nainut kotitalonsa
piian ja asui nyt kotikylässään mäkimökkiläisenä.

Otto purskahti nauramaan ja hypähti taas kävelemään. Totisesti! Ihania
tulevaisuuden kuvia! Ja pitikö nyt näitä varten tulla Orttenmaahan?
Niinpä niinkin! Hän oli nyt vieraalla paikkakunnalla, naittamassa
parasta ystäväänsä. Ja morsiamena on hänen markkinakuvansa —
mielitiettynsä! No, ehk'ei sentään! Ehkä vain hänen ihailemansa,
tuntematon tyttö! Äh! Miksi ihailla talojen tyttäriä? Mitä se
hyödyttää! Minähän olen ainoastaan puhemies — taloton joutolainen —
setämies!

Otto iski nyrkkinsä seinään niin, että akkunat helisivät. Heti
hän kuitenkin pyyhki otsaansa. Ei, ei! Ei tämä käynyt! Jos hänen
mielentilansa joku vain aavistaisikin, niin naurettaisiin hänelle.
Sellainen ei kelpaa! Palakoon karrelle sydän ja sappi, mutta kukaan ei
saa sitä päältäpäin nähdä! Ei kukaan aavistaakaan, vaikka hän kulkisi
ihmisten joukossa, onttona kuin tyhjäksi imetty munankuori! Laikan
Otto hän oli, ja Laikan Otto hän tahtoi olla kuolemaansa saakka! Siinä
oli kuitenkin nimi, joka oli yksin hänen ja jonka omistajaa laajat
maakunnat kadehtivat.

»Ylikamarin» portaat natisivat, ovi avautui ja punaposkinen tyllerö
pisti päänsä ovenrakoon.

— Siellä talonpuolella kaivataan.

— Vai kaivataan! No, juostaanko kilpaa? — kysyi Otto iloisin äänin.

— Ehei!

Ovi paiskautui kiinni ja tyllerö pyöri portaita alas kuin pallo. Kun
Otto harppasi ulos, näkyi pallo kiirivän karjatarhaa kohti.

— Hih-hii-ii! — nauroi pallo mennessään.

— Saan kiinni! — huusi Otto kuten pikkulapsille on tapana.

— Ih! — parkaisi pallo ja pyörähti karjatarhan veräjän sisäpuolelle.

Otto nauroi ja astui talon puolelle hymyilevänä ja hyvätuulisen
näköisenä. Hän joutui parahiksi avatakseen vierastuvan oven emännälle
ja Elinalle, jotka kantoivat, toinen höyryävää vesikannua ja toinen
tarjotinta kilisevine totivehkeineen.

— No, siellähän tulee kaikki hyvä yhdessä rytäkässä! — sanoi isäntä,
lähtien »piirongin klaffista» noutamaan punaista kaupunkilaisrommia.

— Isä on myötäänsä koputellut tätä totivettä, mutta kun Laikan Otto
viipyi ulkona, niin en hätäillyt. Elinakin jo sillä aikaa on ehtinyt
tulla kotia! — puheli emäntä kuin esitelläkseen tyttärensä Otolle.

Otto meni tervehtimään Elinaa sulavasti ja vaivattomasti, puhumatta
mitään heidän aikaisemmasta tapaamisestaan.

Elina katsoi vähän hämillään Ottoa silmiin, mutta ei sanonut mitään.

Otto ryhtyi rivakasti ohjailemaan keskustelua, lörpötellen »ummet ja
lammet», kunnes sai toisten kielenkannat irroilleen.

Elina kuitenkin vaikeni kokonaan, eikä emäntäkään monta sanaa sanonut.
Hetken kuluttua he poistuivatkin.

— Lähettäkää sitten sana, kun sauna on valmis! — käski isäntä.

— Minä en mene saunaan. Kävin jo uimassa, — sanoi Otto erikseen Iisulle.

— Sinä sitten kerkiät!

— Milloin arvelet täältä lähdettävän?

Isäntä höristeli korviaan, kuullessaan Oton kysymyksen.

— No, ei suinkaan tästä huomenna mihinkään mennä, ja sitten on
sunnuntai. Kirkossakin käydään. Ei ennen maanantaita! — puheli isäntä
ratkaisevasti.

Otto oli tyytyväinen, kun sai tietää, miten kauan tämä kiusallinen
kyläily tulisi jatkumaan. Kaikki muut asiat olivat samantekeviä.
Hän puheli järkeä tai »puuta-heinää» miten milloinkin. Hän vaikeni
tai nauroi, aina keskustelunsävyn mukaan. Hän huomasi olevansa niin
tyhjänpäiväinen kuin miehinen mies suinkin saattoi, ollakseen oikea
»viides pyörä vaunuissa», oikea setämies.

Ottoa itseään iljetti, mutta isäntä oli häneen kovin ihastunut. Hän
sanoikin toista lasia tehdessään, ettei hän ollut koskaan tavannut niin
hauskaa nuorta miestä.

— Ja jos hän vielä on puoleksikaan niin uljas ja voimallinen kuin Iisu
on kertonut, niin ei hänen vertaistaan ole montakaan pitäjää kohti.
Muistoksesi! Muistoksesi! — jutteli isäntä hyväntahtoisesti, kohottaen
lasinsa kippaamista varten.

— Se on semmoinen tää meidän puolen poika, että hänen vertojaan saa
etsiä läänit läpeensä! Mitäs pitäjistä puhetta! — sanoi Iisu, leveästi
ja ylpeilevästi nauraen.

Otto huomasi, että talojen kehumiset ja myötäjäisten luettelemiset oli
jo sivuutettu. Nyt alkoi tavanomainen voimien kerskuminen ellei omien,
niin muiden. Miesten keskeiset jutut pitotilaisuuksissa koskettelivat
yksinomaan voimien mittelyä lukemattomissa eri vaiheissa. Tästä
johduttiin tavallisesti mieskohtaiseen voimankoetukseen. Sellainen
oli tapa. Otto koetti laskea Iisun puheet leikiksi, selitellen,
että he olivat kasvinkumppanit ja Iisu näki sentähden Oton ansiot
kaksinkertaisina.

— Niin kai täytyykin olla Iisu ei ole sattunut näkemään oikeata
voimamiestä. Ei ole nähnyt Harjun Jannea, tästä naapuritalosta!
— selitteli isäntä innostuneena. — Pari, kolme miestä saa hänen
kimppuunsa käydä, yhtaikaa! Kyllä Janne ne ympäriltään räpistelee.
Mutta mitäpä siitä! Miehiä huonommatkin! Muistoksi, muistoksi!

— Kolmeko miestä, sanoitte? — kysyi Iisu, iva suupielessä.

— Varmasti kolme! Olen itse nähnyt!

— Mutta minä olen nähnyt tuon poikasen ajavan pellolle kolmekymmentä
kertaa kolme miestä! — pilaili Iisu.

— Kolmekymmentä miestä? — nauroi isäntä.

— Sinusta tulee hauska vävypoika, mutta ei saa mahdottomia puhua! No,
kyllä minä sentään leikin ymmärrän. Muistoksi! Muistoksi vaan!

Otto koetti sotkea keskustelun muihin asioihin, mutta ei onnistunut.
Isäntä oli hyvällä tuulella eikä hellittänyt voimajutuistaan. Niitä
hänellä olikin iso varasto, kuten sopikin hänen-ikäisellään miehellä.

Iisukin kertoi jonkin pikku jutun silloin tällöin, mutta lisäsi usein,
ettei se ollut Laikan Oton tapaista.

Isäntä alkoi yhä useammin kurkistella Ottoa ja myönsi, että onhan tuo
aikamiehen näköinen.

— Kokoa ja näköä kuin mustalaisen hevosessa! — nauroi Otto.

— Meillä on sunnuntaisin aina kaikenlaisia voimien koetuksia tuolla
kyläpajan vieressä. Sinne kokoontuu monen kylän väki kisailemaan.
Tuleepa aika lystiä ylihuomenna! Siellä näette Harjun Jannen. Vaikka —
kyllä minä, vielä vuosi sitten, vedin Jannen sormikoukussa.

— Kas vaan! Te olette niin väkevä! — tokaisi Iisu.

— No, kun minua pidettiin pitäjän parhaana sormikoukun vetäjänä — ennen
nuorempana. Mutta se oli silloin! No, muistoksi! Muistoksi!

Kipattuaan ja maisteltuaan lasistaan pyyhki isäntä kämmentään reiteensä
ja katseli leikillisesti Ottoa.

— Tekisi mieleni vähän tunnustella tuota Laikan Ottoa. Eihän minun
sormeni enää kestä, mutta voisin ainakin arvioida hänen voimiaan.
Koetatko pilan piteeksi?

Isäntä työnsi kätensä pöydälle Oton eteen. Otto ei ollut halukas
talon isännän kanssa reistailemaan, mutta hänen vastaväitteensä vain
kiihoittivat isäntää.

Vihdoin Otto suostui panemaan kätensä pöydälle. Isäntä katseli Oton
kättä vähän hämmästyneenä. Sen jäntereinen voima peittyä siroon ja
suhteelliseen muotoon, kun se ei ollut mihinkään verrattavissa, mutta
nyt isännän käden rinnalla se teki, siromuotoisuudestaan huolimatta,
valtavan vaikutuksen.

— En tokkonen tosi, tuollaisen kanssa vedä! — sanoi isäntä ihmeissään.

— Älkää vetäkökään! Turhaa se olisi! — koetti Iisu estellä.

— Niin. Jutellaan muuten vaan, — sanoi Otto ja veti kätensä pöydältä.

— Mutta kun minua niin kutkuttaa, — sanoi isäntä. — Anna kätesi!
Mieshän hävinnytkin!

Otto antoi kätensä ja antoi isännän sijoitella sormensa parhaan mukaan.

— No, nyt! — komensi isäntä, ja alkoi kiskoa henkensä edestä, käsivarsi
suorana kuin vetoköysi.

Otto ei liikahtanut hiventäkään, eikä koukistunut käsivarsi näyttänyt
pienintäkään oikenemisen oiretta. Isäntä hellitti otteensa.

— Jopa on koko pentele! No, en totta vie olisi uskonut. Tuntui kuin
olisi seinää vetänyt!

Iisu nauroi ylpeilevää naurua.

— Oliko toista kuin Harjun Janne?

— Oli kuin pentelekin! — sanoi isäntä ja hemputteli sormeaan. — Ai ai,
kuinka lystiä tulee sunnuntaina kylän pajalla? Tuollainen tulee miehen
ollakin! Muistoksi, muistoksi!

— Kelpaa vaikka talottomanakin miesten seuraan? — nauroi Otto
ivallisesti. — Ja kelpaa naimaan vaikka manttaalin emännän.

— Ky-yllä! Jos sattuu eteen sellainen puoli-ikäinen leskiemäntä, joka
ei tarvitse rokunoita talonsa asumiseen.

— Laikan Otto voi kyllä ostaa talonkin, vaikka minkälaisen! — kerskaili
Iisu. — Ainakin kolme kyläkuntaa, meidän pitäjästä, menee takaukseen
sellaiselle miehelle.

— Sen uskon, kaikesta päättäen, mutta harvakseltaan tapaa tyttöjä,
jotka menisivät emännän valjaisiin täysvelkaiseen taloon!

Kiusoitellakseen omaa itseään oli Otto heittänyt syöttinsä ja voi
nyt oman harminsa nautinnoksi tuntea, miten ahnaasti sitä ruvettiin
nyppimään. Koskaan ennen ei ollut tällaisia juttuja häneen kohdistettu,
ei ainakaan hänen läsnäollessaan. Nyt juotettiin hänelle ensimmäinen,
alemmuuden osoituksin täytetty, katkera malja. Mutta Otto oli päättänyt
säilyttää tasapainonsa ja miehuutensa. Rauhallisena hommasi hän
piippunsa täyttämisessä, pilailevan hymyn karehtiessa suupielessä.

— Enkä minä kehoittaisi velaksi ottamaan taloa, — jatkoi isäntä
itsepintaisesti. — Suotta pistää käpäläänsä sellaiseen satimeen. Leski
velattomille taloineen on paljon pehmeämpi mätäs. Minä luulen, että
tästäkin pitäjästä voisi keksiä sellaisen mukavan...

— Oletteko ajatellut valmiiksi jo siltä varalta, että emäntänne
kuolisi? — keskeytti Otto nopeasti, saaden kuitenkin sanojensa sävyjen
sen verran leikillisyyttä, että toiset rupesivat nauramaan.

Onneksi tuli emäntä samaan aikaan pyytämään vieraita illalliselle.
Otto kiitti ja nousi heti, sillä häntä alkoi väkisinkin kuohuttaa se
suojeluksen tapainen ystävällisyys, johon keskustelu oli vierähtänyt.
Hän oli halunnut vähän ivata itseään, mutta ei heittäytyä rentonaan
toisten kepakoitavaksi kuin kuivattu kaurasiikko.

Hyvä varoitus tämä kuitenkin oli. Hänen oli pidettävä huoli siitä,
ettei tämä kepakoiminen uusiintuisi.

Siitä ei kuitenkaan päässyt yli eikä ympäri, että hän nyt oli nähnyt
elämässään oudon repeämän, joka tuijotti häneen kuin irvistelevä
seinähirren rako. Se nauroi hänelle vasten naamaa kaikkialta — ja
oli aina nauranut, vaikk'ei hän ollut sitä ennen nähnyt, eikä sen
virnistystä ymmärtänyt.




VIII


Orttenmaan isännän toivoma sunnuntain iltapuoli oli käsissä.
Kyläpajalle oli kokoontunut paljon väkeä.

Pajan viereinen, paksuhiekkainen kenttä olikin erinomainen voimailu-
ja kisapaikka. Olipa ilta-auringon puoleisella kentän sivustalla vielä
pitkä rivi isoja kiviäkin istuinpaikoiksi. Keskimmäisille kiville oli
Orttenmaan isäntä sijoittanut vieraansa, istuen itse heidän väliinsä.

Useanlaatuinen, hiljainen voimainkoetus oli jo täydessä käynnissä,
vaikka ei vielä ollut tapahtunut mitään erikoisemmin mielenkiintoista
kohtausta.

— Onko nämä kivet tuotu tähän vartavasten? — kysyi Iisu ihmeissään.

— Eikä. Tästä läheltä on palanut, joskus maailmassa, jokin rakennus.
Sen kivijalkakiviä on siirretty vähän lähemmäksi. Näitä nimitetään
»laiskankiviksi». Kisoihin osaa ottamattomat tavallisesti istuvat tässä
katselemassa. Ja naiset kokoontuvat tuohon mäenlappeeseen. Johan siellä
onkin niitä aika liuta.

Ottokin katsoi sivulleen. Hetken tarkasteltuaan näki hän Elinan istuvan
tyttöjen parvessa, lähimpänä kentän reunaa.

Otto käänsi huomionsa kentälle, jossa parastaikaa jurrattiin
väkikapulaa ja kissanhäntää useissa pareissa.

— Missä on Harjun Janne? — kysyi Iisu.

— Tuo vihreälakkinen mies, joka loikoo tuolla pajan katveessa. Ei hän
tavallisesti ota osaa, ennenkuin oikein miestä kysytään. Väkikapulassa
hän on vetänyt kaksikin yhtaikaa. Nyt hän nousee. Tulee kai tänne
kiville istumaan.

Otto näki Jannen lähestyvän. Leveänaamainen ja leveähartiainen
miehenkarhu! Mutta Oton tarkka silmä hymyili. Janne käveli veltosti ja
toimettomasti.

— Sillä on päiväinen hihassa! — kuiskasi Iisukin.

— Ei siihen päiväinen pysty. Aina se noin lainehtien liikkuu, — selitti
isäntä.

Leikki alkoi vähitellen muuttua yhä eloisammaksi. Naapurikylistä oli
tullut muutamia remseitä poikia, jotka antoivat vauhtia ja kiihoittivat
yritteliäisyyttä.

Isäntä oli siirtynyt puhuttelemaan jotakuta naapuria.

— Lähtisin tieheni, ellei »ylikamarissa» olisi vieläkin ikävämpi, —
sanoi Otto Iisulle.

— Minä menisin kernaammin tuonne naisväen pariin, mutta ei taida olla
soveliasta.

— Onhan sulia sulhasen oikeus!

— En kai sentään ilkiä. Luuletko, että minä kestäisin »kapulassa» tuon
Jannen kanssa?

— En osaa sanoa. Näyttää olevan sitä laatua mies, joka venyy ja painaa
paljon.

— Mun tekee mieleni koettaa, mutta...

— Mikä estää?

— Vedätkö sinä hänet sitten, jos minä häviän? Emme saa pitäjämme
mainetta päästää käsistämme.

— Entä jos en minäkään voittaisi?

— Ole vaiti! Sinähän olet vetänyt minut yhdellä kädellä.

Isäntä palasi innostuneena paikalleen.

— Kohta saamme lystiä! Minä kuulin, että jokivarren miehet ovat
saapuneet rantaan. Heidän mukanaan on Toisinaan Tuomas, joka on
kerskunut voittavansa Jannen jokaisessa pelissä. Tuolla he tulevatkin!
Katsokaa!

Kymmenkunta miestä tuli esille pajan takaa hiljalleen ja öräillen.

— Tuo on Tuomas, joka kantaa takkia käsivarrellaan, — selitti isäntä.

Tuomas asteli hitaasti kiviä kohti. Hän tervehti Jannea ja istuutui
hänen viereensä.

Otto oli seurannut Tuomasta tuntijain katsein ja huomannut, että Tuomas
liikkui joustavasti ja pehmeästi.

— Mies on kokonaan toista maata kuin Janne, — sanoi Otto hiljaa.

— Olkoon vaan, mutta säippäri hän on Jannen rinnalla! — kehui isäntä
itsepintaisesti.

Kisailu alkoi vähän lamaantua uusien tulokkaitten tähden, mutta sitä ei
sallinut kylän koukkusorminen seppä, joka oli hivenen hiprakassa. Hän
kantoi jalkopuun ja vetokapulan melkein Orttenmaan eteen ja kehoitti
Tuomasta ja Jannea istumaan hiekkaan.

— Täällä on Orttenmaan kaukaisia vieraita, joitten täytyy nähdä,
olemmeko me ruismaan väkeä vai petunkulman poikia! — sanoi seppä
leikkisästi.

— Oikein, seppä! — sanoi Orttenmaa nauraen. — Tästä on sinulla taas
kortteli kirkasta tiedossasi.

Seppä innostui kovin.

— No, pojat! Minä olen kuin juttujen huutaja käräjillä. Se, joka ei
tule esille, on hävinnyt mies. Toismaan Tuomas on sanonut voittavansa
Harjun Jannen »kalikassa». Ellei Tuomas tule sanaansa todistamaan, on
hän hävinnyt. Samoin Janne, ellei tule puolustamaan itseään.

— Mutta jos kumpikaan ei tule? — tokaisi joku joukosta.

— Sitten he ovat kissanpoikia molemmat! Osaavat vain naukua!

Iloista naurua kuului kaikkialta.

— Kyllä minä istun hiekkaan! Istukoon kumppaniksi kuka haluaa! — sanoi
Janne ja tömähytti raskaan ruhonsa maahan, että hieta pöllysi.

Iisu oli tällä välin tehnyt omia hiljaisia laskelmiansa. Hän tunsi
nahjusmaisuutensa, joka useimmiten vei hänet alakynteen äkillisissä
pyräyksissä, mutta kun hän oli kuullut Oton mielipiteen Jannen
venyväisyydestä, niin hän rupesi yhä enemmän luottamaan omaan
jurraamiseensa. Sellaisessa hän ei ollut koskaan kesken hellittänyt.
Siinä hänen voimansa sai rauhassa nahjustella esiin. Ja morsiankin oli
katselemassa! Miks'ei kerran yrittää!

— Heitä nyt, Tuomas, ujoutesi tai olet mennyttä miestä! — kehoitti
seppä.

— Tulkoon kuka tahansa! — alkoi Janne ylpeillä.

Silloin Iisu nousi ja heitti takin yltään.

Otto ja Orttenmaa hämmästyivät.

— En minä ollenkaan odota voittoa. Sinä olet hirmuisen väkevä. Koetan
vain lystikseni — sillä aikaa kun Toismaan Tuomasta odotellaan. Päivää
muuten! — sanoi Iisu ja tervehti Jannea kädestä. Minä olen Parrilan
Iisu tuolta ylimaan puolesta.

Orttenmaa rypisti kulmiaan ja oli tyytymättömän näköinen.

— Suotta nyt tuohon tarvitsi mennä! — murisi hän Otolle. — Arvaahan sen
muutenkin.

— Noo, jos Janne on pitäjän voimallisin, niin eihän leikki sellaisen
kanssa häpeää tuota, — sanoi Otto.

Isäntä vähän rauhoittui ja katsahti mäen syrjään, näkisivätkö naiset
mitä oli tulossa.

Ottokin vilkaisi naisiin ja näki, että siellä oli noustu seisomaan
uteliaisuudesta. Kaikki tietysti tiesivät, että Orttenmaan vävy
kilpaili heidän voittamattomansa kanssa.

Toismaan Tuomas oli nopeasti siirtynyt paikaltaan asettuen Oton
viereiselle, tyhjälle kivelle.

Kapulanvetäjät olivat, sepän silmälläpidon alaisina, saaneet jalkansa,
kätensä ja kapulansa paikoilleen. Ympäriltä kuului halveksivia
naurunhöräyksiä.

— Kohdallaan on kapula! Antaa mennä! — huusi seppä.

Vetäjien jäntereet pingoittuivat. Veto oli tasaista molemmin puolin.
Ympärillä olevat alkoivat ihmetellen katsella, kun kalikka ei siirtynyt
Jannen puolelle. Päinvastoin! Vähitellen, hyvin hitaasti, se alkoi
siirtyä Iisun puolelle. Mutta Otto oli ymmärtänyt oikein Jannen
ruumiinrakenteen. Jannen käsivarret ja selkä venyivät, miehen istuessa
edelleenkin yhtä tanakasti hietikolla.

Katselijain jännitys kasvoi kasvamistaan. Orttenmaan isäntä tuskin
hengitti ollenkaan, ja Otto tuijotti Iisua.

Kapula siirtyi siirtymistään, hyvin hitaasti, mutta pysähtymättä, ja
yhä venyi Janne.

Otto ymmärsi, että voitto oli ilmeisesti Iisun puolella. Mutta jäisikö
Iisulle tarpeellista tilaa loppuvetoa varten? Siinä kysymys! Jos Janne
yhä venyisi, niin täytyisi Iisun lopulta hellittää. Ei puuttunut enää
kuin tuuman verta, niin Iisun vetotila loppuisi.

Vallitsi kuolemanhiljaisuus.

Otto näki miten Iisu pingoitti jäntereensä loppuponnistukseen.
Hitaasti. Hitaasti, mutta herkeämättä. Samalla taukosi Jannen
venyminen. Nyt täytyi jommankumman hellittää. Kapula pysähtyi. Iisulla
oli enää ehkä puolisen tuumaa vedon varassa. Melkein huomaamattomasti
siirtyi enää kapula, kun Iisu pani kaikki viimeiseen yritykseen. Mutta
silloin täytyikin kamppailun ratketa. Jannen ruho kohosi maasta. Ensin
tuskin huomattavasti, mutta sitten äkkiä, ponnahtaen. Janne keikahti,
suin päin, Iisun päälle.

Hämmästys oli melkein sanaton. Pitäjän voimakkain mies oli voitettu!
Tämä oli kuin ihme! Uskomaton tapaus!

— Se oli sellaista laiskan vetoa, etten minä ole ikinä nähnyt, —
kuiskasi Tuomas Otolle.

Otto nauroi makeasti ja ojensi kätensä Tuomaalle.

— Kiitä, että pääsit tuota matoa venyttämästä! Minä olen Laikan Otto,
tuon voittajan matkakumppani.

— Vai Laikan Otto! — huudahti Tuomas, ihastuneena. — Olen kuullut
sinusta! Tahtoisitko koettaa jotakin peliä minun kanssani? Ei silti,
että pyrkisin verrallesi, mutta olisi lystiä tuntea sinun voimasi.

— Eikö ole parempi, että pysyt täällä voittamattomana? — kysyi Otto
ystävällisesti.

Siihen heidän keskustelunsa kuitenkin jäi, sillä hämmästys oli lauennut
ja kaikki puhuivat yht'aikaa. Jannea moitittiin ja Iisua ylistettiin.
Sepän ääni kuului kuitenkin yli kaiken.

— Mitäs nyt tehdään? Janne on hävinnyt, mutta Tuomas ei ole voittanut!

Iisu istui vielä hymyilevänä maassa.

— Missä on se Jannen vastustaja? Jos hän voittaa minut, niin eikö ole
selvä, että hän on Jannenkin voittaja?

— On, on! — huudettiin joka taholta.

— Aiotko vielä jatkaa? — kysyi Otto.

— Nyt minä vasta olen herännytkin! — nauroi Iisu. — Enkä suinkaan minä
voi jäädä koko pitäjän pöpöksi. Täytyy kai jonkun nostaa minut, että
maine jäisi paikoilleen.

— Ei muut pysty, mutta jos Tuomas! — huudettiin yhtäältä ja toisaalta.

Tuomas istui sulavasti maahan ja tarttui kapulaan. Seppä tarkkasi,
että kaikki oli kunnossa, ja antoi merkin. Ensin oli veto tasaista,
mutta sitten Tuomas kiristi niin tulisesti, ettei Iisu ehtinyt kunnolla
hoksata koko juttua. Eikä enää auttanut hänen yrityksensä, sillä Tuomas
lisäsi voimaa hurjan nopeasti. Iisu nousi maasta niin kevyesti, että
häntä rupesi naurattamaan.

Jotkut uskoivat, että Iisu ei yrittänytkään, mutta Iisu kimmastui ja
sanoi, että onhan lupa muittenkin koettaa.

Muuan mies, joka nähtävästi ei tuntenut Tuomasta, hyökkäsi Iisun
tilalle ja sanoi, ettei oikeata miestä niin nosteta kuin kertasäkkiä.
Mutta hän kohosi maasta vielä kevyemmin kuin Iisu.

— Kyllä minä nyt todistan, että tämä vieras ja Harjun Janne ovat
hävinneet aivan rehellisesti, — sanoi mies ja vetäytyi syrjään.

Otto oli erikoisesti tarkannut Tuomaan vetoluonnetta, sillä hän epäili
Tuomaan vaativan häntä kanssaan kilpasille. Otto näki, että Tuomas
panee muutaman sekunnin aikana kaikki vaakalautaan, ja siitä hän
päätteli, että jos sen kestää, niin voiton saaminen ei ole vaikea.

— Muitten kanssa minä en viitsi, mutta jos Laikan Otto tulee, niin
istun hänen nostettavanaan mielelläni.

Kuiske alkoi käydä miesjoukossa. Laikan Oton nimi näkyi olevan
muillekin tunnettu.

— Suostutko, jos vedän yksin käsin? — kysyi Otto.

Tuomas ensin hämmästyi, mutta sitten hän naurahti iloisesti.

— Suostun!

Otto astui jalkopuun luo, painoi siihen oikean jalkansa ja laski
vasemman polvensa maahan. Sitten tarttui hän kapulaan, jonka seppä
ohjasi kohdalle. Selvä oli ja veto alkoi.

Hämmästys ei jaksanut enää pysyä aisoissaan. Monet kyykistyivät maahan
seuratakseen kapulan liikkeitä.

Otto tiukkasi sen verran, että sai Tuomaan kiirehtimään pingoitustaan,
joka kasvoikin tuhoisan nopeasti.

Otto tunsi kuitenkin heti sen silmänräpäyksen, jolloin kiristys ei
enää kasvanut. Sitä hän oli odottanut. Sitä hän käytti hyväkseen ja
pingoitti teräsjänteensä ratkaisevaan ponnistukseen. Hetkelliseen,
rautaiseen kiinteyteen kiteytyivät voimamiehen jäntereet ja taipumaton
tarmo. Kevyesti kohosi Tuomas seisomaan. Kilpa oli ratkaistu muutamassa
kymmenessä sekunnissa.

Suosionhuudot raikuivat ei ainoastaan miesjoukossa, vaan kuuluivat
voimakkaina naistenkin mäeltä.

Tuomas oli eniten ihastunut. Hän melkein syleili Ottoa ja ylisteli
onneaan, että oli saanut sellaisen miehen kanssa voimiaan koetella.

Iisu oli haltioissaan ja selitti Orttenmaalle, miten totta oli toissa
iltana puhunut.

Orttenmaa oli kuin pökertynyt.

— Minkälaisia miehiä nämä meidän vieraat oikeastaan ovatkaan! —
huudahteli isäntä ja taputteli vieraitaan olkapäille.

Yleinen mieltenkuohu tasoittui kuitenkin vähitellen, kun nuorukaiset
huomasivat, että tytöt laskeutuivat mäensyrjästä kentälle. Nuoret
miehet kiirehtivät naisten parveen, ollakseen mukana heidän leikeissään.

Mutta Orttenmaa kuiskutteli Jannelle ja Tuomaalle sekä muutamille
naapurien isännille, että tulisivat Orttenmaan pirttiin.

— Kohta alkaa heinäaika, ja vanha vaarinkalja on tyhjennettävä
tynnyristä uuden tieltä! — selitteli isäntä. — Eihän tätä ihmeellistä
päivää voi näin vähin äänin sivuuttaa.

Otto ja Iisu siirtyivät kuitenkin ensin leikkivän nuorison parveen ja
lupasivat tulla sitten myöhemmin.

— Samantekevä! — sanoi isäntä. — Ette siellä kauan viivy. Naisten
täytyy lähteä karjalle. Ehtoollisen jälkeen vasta jatkuvat leikit. Me
vanhemmat miehet lähdemme nyt tynnyrisakkoja nuristelemaan.

Aikansa leikittyään hajaantui nuorisokin jättäen enemmät ilonpidot
iltaan. Janne ja Tuomas seurasivat Ottoa Orttenmaahan, ja Iisu asteli
morsiamensa rinnalla.

Iisu jutteli kovin eloisasti Elinalle ja luuli Elinankin juttelevan,
vaikk'ei Elina virkkanut halaistua sanaa. Hymyili kyllä sentään joskus
Iisun sukkeluuksille.

— Elinan kanssa on oikein mukava jutustella! — sanoi Iisu Otolle, kun
he astuivat pirtin puolelle, Elinan poistuttua askareilleen. — Hän
ymmärsi antaa arvoa meidän voimillemme.

— Mitä hän sanoi? — kysyi Otto, veitikka silmässä.

— Hän sanoi, että... kas, täällä miehet jo kättä kääntävät! — sanoi
Iisu avatessaan pirtin ovea.

— No, sieltähän tulevat kaikki väkikapulasankarit! Neljää noin komeata
poikaa ei usein näe samassa pirtissä! — huusi muuan.

— Ymmällä minä olen vieläkin tuosta paikan Otosta, — sanoi isäntä. —
Kuules, Tuomas! Oikeinko se veti sinut yhdellä kädellä?

— Oikein veti — rehdisti!

— Niin, kun olin polvellani ja nostin ylöspäin. Ei kannata puhua, —
sanoi Otto vaatimattomasti.

— Kyllä minä sen edun ymmärrän! — intoili Tuomas. — Mutta, että yksi
käsi kesti sellaisen vedon — sittenkään! Se on ihme! Sillä miehellä on
koura, joka pitää.

Miehet ymmärsivät asian ja ilmaisivat ihmettelynsä yksimielisesti.

Solisevana virtana jatkui keskustelu ja siirtyi voimista norjuuteen.

Hetken kuluttua jo pari ukkelia makasi selällään lattialla yrittäen
nousta istumaan kantapäitten liikahtamatta maasta.

— Mitäpä noista! — sanoi joku harmaatukkainen isäntä. — Mutta
heittäkääpä, ukot, kärrynpyörää! Minä tein sen vielä viime kesänä
luhtaniityllä.

— Mitäpä meistä lahopökkelöistä! — keskeytti isäntä. — Mutta te notkean
näköiset pojat, Otto ja Tuomas, tehkää te jokin temppu, josta jäisi
vielä jälkimaininkia voimannäytteitten lisäksi.

— Mitä sanotte, jos minä hyppään tuolle muurin otsalle? — kysyi Iisu
äkkiä.

Miehet katsoivat ensin pitkään, mutta rähähtivät sitten täyttä kurkkua
hohottamaan.

— Siihen ei kukaan tasakäpälässä hyppää! — huusi eräs harmaatukkainen
isäntä melkein suuttuneena. — Ja jos hyppäisi, niin miten kävisi pään
ja polvien?

— Meidän vävymies on niin mahdoton leikinlaskija, että sen kanssa on
vallan saatuna! — murisi isäntä.

— Kotipuolessani minua uskotaan! — sanoi Iisu niin surkein äänin, että
sen synnyttämä iloinen nauru lepytti Orttenmaankin tyytymättömyyden.

— Jos en minä olisi juuri imaissut niin paljon vaarinkaljaa janooni,
niin kyllä minäkin yrittäisin! — jutteli Janne leveästi hymyillen.
Hän iski täten pienen kaunansa Iisuun, häviönsä johdosta. Ja naurajat
hän saikin puolelleen, sillä Jannehan oli tunnettu erikoisesta
raskasliikkeisyydestään.

— Eiköhän nyt puhuta joutavia? — sanoi Orttenmaa. — Kysytään Tuomaalta,
voiko tuonne otsalle hypätä. Hän sen tietää.

— Yhtä korkealle ehkä hyppään, mutta en muurin otsalle! — vakuutti
Tuomas.

— Pitääkö sitten minun se tehdä? — kysyi Iisu nousten penkiltä. — Nyt
huomaankin, että selkäni vähän kangistui kapulan vedossa. Auta sinä,
Otto, miestä mäessä! Riisu saappaat! Sinä teet tuon hypyn häthätää.

Asiasta pilailtiin, mutta Iisu ei hellittänyt. Hän oli nähtävästi
joutunut pahimmalle ylvästelytuulelleen, hankkiakseen mainetta
kotiseudulleen.

Kun Otto huomasi, että miehet alkoivat pitää Iisua lörpöttelijänä
ja tyhjänkerskurina, heitti hän nopeasti saappaat jalastaan, astui
sukkasillaan uunin luo ja teki hyppynsä keveästi ja vaivattomasti.

— Joko minä taas puhuin pötyä? huusi Iisu riemuissaan.

— Mieshän on linnun sukua! — huusi joku.

Puhkesi yleinen möly. Merkillistä! Uskomatonta! Noituutta!

Otto hyppäsi alas uunilta ja rupesi saappaitaan etsimään.

— Älä vielä! — kiihkoili Iisu. — Hyppää ensin tuon penkin ja pöydän yli
peräpenkille seisomaan!

Otto oli tyytymätön Iisuun.

— Sinä komentelet kuin aljokarhua tanssimaan!

— Ja karhu suuttuu, jos siltä vaaditaan sellaista, mihin se ei pysty! —
naurettiin miesjoukossa.

— Onko siellä peräpenkki? — kysyi Otto ja kumartui pöydän yli
katsomaan, saadakseen samalla silmäänsä pöydän leveyden.

— Kyllä minä nyt jo voisin vetoakin lyödä! — sanoi isäntä.

— Älkää lyökö! Minä voin epäonnistua! — kielsi Otto nauraen.

— Juuri sen epäonnistumisen puolesta minä löisinkin vetoa. Tästä Iisun
jutusta ei tule mitään! Se on pötyä!

— Teidän pitää oppia uskomaan, että meilläpäin ei koskaan valhetella! —
puheli Iisu niin papilliseen sävyyn, että Orttenmaankin täytyn nauraa.

Otto asettui penkin ääreen.

— Hyppään ensin kokeeksi — sanoi hän ja heilahutti samalla itsensä
keskipöydälle.

Miehet nousivat istuimiltaan ja kertyivät pöydän ympärille.

— Minä olen varma, että se onnistuu! — sanoi Tuomas. — Minä näin sen
hypyn keveydestä.

Otto oli astunut alas ja asettui uudelleen penkin ääreen. Sitten hän
kyykistyn. Nähtiin loikkaus, ja Otto seisoi peräpenkillä.

Hiljaisuuden vallitessa Iisu ojensi Oton saappaat.

— Tässä saat saappaasi! Karhu saa palkkansa.

Tuomas ei enää malttanut mieltään. Hän työnsi kätensä Otolle.

— Sinä olet paras mies, minkä ikinä olen nähnyt!

Samaa mieltä olivat muutkin.

— Se onkin Laikan Otto, jonka nimi tunnetaan kolmessa maaherran
läänissä! — ylpeili Iisu.

Otto oli vaivaantunut tästä kaikesta ja livahti ensimmäisessä sopivassa
tilaisuudessa pirtistä pihalle, jättäen miehet jatkamaan jaarituksiaan.

Astuessaan portaille hän melkein säikähti. Huomasi tulleensa ojasta
allikkoon. Portailla istui Elina ihan yksin. Otto aikoi kääntyä
takaisin, mutta silloin Elina huomasi hänet. Oli mentävä ohi ja oli kai
jotakin puhuttavakin, oli pysähdyttävä.

— Aiotko mennä mansikkaan, koska on koppa kädessä? — sanoi Otto, kun ei
muutakaan keksinyt.

Elina nousi ja löi kädellään suoraksi hameensa helmat.

— Enkä, olin lähdössä puutarhaan. Teki mieleni katsoa, löytäisinkö jo
uusia perunoita.

— Näinkö varhain?

— Minulla on omat metkuni.

— Saanko tulla katsomaan?

— Tule vaan!

Elina lähti edeltä ja kiersi ylikamarin nurkitse etelänpuoliselle
seinustalle.

— No, eipä uskoisi! On jo kukassa!

— Oli jo viikon alussa.

— Aivan oikein! Tähän ei sovi pohjatuuli.

— Ei sovi! Ja minä lapioin kaiken lumen pois jo maaliskuun lopussa,
että aurinko saa muokata maan.

Keskustelu oli sujunut asiallisesti ja välittömästi. Otto oli
mielissään.

Elina kyykistyi maahan ja työnsi sormensa juuria haparoimaan.

— Mitä teitte pirtissä, kun siellä oltiin toisinaan aivan hiljaa ja
toisinaan meluttiin ja naurettiin?

— Minä siellä aljokarhua leikittelin.

Elina veti samassa kätensä esille, nostaen ilmoille kananmunan kokoisen
perunan.

— Katsohan!

— No, eikös vaan! Mutta onko useampia?

— On, on! Saamme maukkaan ehtoollisen. Katsohan miten taajassa!

— Hyvä on ollut kylväjä!

Otto veti nurkan juurelta pienen pölkynpään ja istui Elinan lähelle
katselemaan.

— Miten sinä karhua leikittelit? — kysyi Elina, vilkaisten Ottoa,
hymykuoppien ilmestyessä poskille:

Otto naurahti, itseänsä-halveksijan väre huumia.

— Niinkuin rengaskuonoista karhua hypitetään.

— Millä tavoin?

Elina katsoi pitkään, lakaten kaivamasta.

— Niinkuin markkinoilla, siinä komelianttarien kojussa, josta tulit
ulos silloin, kun tapasin — tai näin sinut ensimmäisen kerran.

Elina rupesi kaivamaan uudelleen.

— Siellä kojussa näin kyllä karhun. Sillä oli rengas kuonossa.

— Minulla ei ole rengasta, — naurahti Otto.

— Tai — onhan se kyllä — vaikka — sitä ei näy.

Elina kurkisti sivulleen kuin salaa.

— Sinä teet pilkkaa minusta?

— En. Pikkuisen vain itsestäni. Minua hyvitellään ja katsellaan kuin
aljokarhua, mutta siihen se suosio sitten loppuu.

— Loukkasiko joku sinua pirtissä?

Oton silmä välähti tulisesti.

— Ei minua kukaan voi loukata maksamatta siitä kallista hintaa!

Hetken kuluttua Otto naurahti iloisesti.

— Eihän aljokarhuakaan kukaan uskalla loukata. Sen kämmen on
peljättävä. Minä näin kerran aljokarhun vetävän väkikapulaa miehen
kanssa. Mutta ellei karhu voittanut aina toista kertaa, niin se
suuttui. Mies ei siitä piitannut, vaan veti karhun kaksi kertaa
peräkkäin. Silloin karhu iski kämmenellään — ja mies makasi maassa
tainnoksissa.

— Minä huomaan, että olet vihainen jostakin.

— En ainakaan kenellekään muulle ihmiselle. Minuahan kohdellaan
hellävaroen kuin täysinäistä maitokehloa.

— Oletko suuttunut minuun, kun kysyin — kysyin —

— Mitä sitten?

— ... jos sulla on taloa. Se oli vissiin aika tyhmästi tehty!

— Oli onni, että silmäni avautuivat sinun sanastasi. Joku toinen olisi
ehkä tehnyt sen ilkeämielisyydestä, ja se olisi voinut olla ikävää
hänelle ja minulle.

Elinan pää painui yhä syvemmälle perunankukkien sekaan.

— En minä mitään pahaa tarkoittanut.

— Ymmärsin sen. Kiitän sinua. Saatoit minut oivaltamaan, ettei setämies
ole isäntämiehen veroinen.

— Mutta voi olla enemmän kuin kaikki muut — kuten äsken — kentällä — ja
arvattavasti tuolla pirtissäkin.

— Niin — niin voi kyllä olla kaikessa — hölynpölyssä, — sanoi Otto
hitaasti ja surunvoittoisesti.

Elina nousi seisomaan. Hänen pieni koppansa oli jo täynnä. Ottokin
nousi. He seisoivat vastakkain, Elinan hypistellessä päällimmäisiä
perunoita, ikäänkuin järjestelläkseen niitä. Ensin hän katsoi Ottoa,
mutta punastui kovin ja painoi päänsä kumaraan.

— Minun häitäni ei vietetä vielä syksyllä, vaikka ne muut tahtovat, —
kuului Elinan kuiskauksen tapainen puhelu. — Ei ennen ensi juhannusta.

Otto ei ymmärtänyt eikä tietänyt mitä sanoisi. Vihdoin lakkasi Elina
järjestelmästä perunoita ja nosti päänsä katsoen rohkeammin Ottoa
silmiin.

— Vuodessa voi paljon tapahtua, — kuuli Otto Elinan sanovan ja näki
hänen sitten kevyesti juoksahtavan pihaan.

Otto seisoi yksin ja katseli Elinan jälkeen. Hän oli tyytymätön
itseensä, lähti hiljalleen astumaan pihaa kohti ja kiipesi narisevia
portaita ylikamariin. Otto syytti itseään hölynpölyviikariksi, jonka
sanojen takana oli tyhjää ilmaa. Ja tuollaisia sanalesuja hän oli
ryöpyttänyt viattomalle, kokemattomalle tytölle korvat täyteen!
Totisesti! Ensimmäisen kerran oli hänelle tällaista sattunut. Mitenkä
nyt voisi työntää asiat tolalleen jälleen?

Otto nojasi kyynärpäänsä akkunapieleen ja päänsä nyrkkiään vastaan.

Pystyisikö hän nyt sammuttamaan sen rauhattomuuden kipinän, minkä
hänen ajattelemattomuutensa oli ehkä saanut lehahtamaan Elinan
mielessä? Mitenkä hän sen voisi tehdä? Mitenkä hän saisi tilaisuuden
puhutella Elinaa? Ei mitenkään! Nämä kaksi kertaa oli onneton sattuma
järjestänyt, mutta järjestäisikö se kolmannen tapaamisen?

Otto vaipui vieressään olevalle tuolille. Kirottu komelianttien koju ja
kirottu tämä onneton kosioretki!

Otto katseli ympärilleen kuin apua etsien. Ainakin pois tästä talosta!
Pois mahdollisimman pian!

Eikö olisikin syytä, näin kuumana aikana, lähteä yön selkään? Siitä
tulisi hevosille suuri huojennus. Ja sen ymmärtäisivät sekä Iisu että
isäntä. Otto lähti talon puolelle.

Ehdotuksensa saikin Otto illallista syötäessä mukavasti esille ja
tahtonsa mukaisesti päätetyksi. Hän luuli sitäpaitsi takoneensa
toistakin rautaa. Hän toivoi Elinan ymmärtävän, ettei hänellä ollut
mitään huvia vierailun pitkittämisestä ja että hänellä oli halu päästä
entisiin oloihin niin pian kuin suinkin.

Otto uskalsi vilkaista pikimmältään Elinaan ja huomasi tämän katseen
silmänräpäykseksi pysähtyneen häneen, mutta ei hän kuitenkaan saanut
selville, oliko Elina ymmärtänyt hänen tarkoituksensa.

— Sinähän mukavia juttelet! — nauroi Iisu. — Selität kuin pappi
lukusijoilla.

Isäntäväki ei kiinnittänyt vähintäkään huomiota Oton juttuihin. Isäntä
alkoi heti selitellä, että he äidin ja Elinan kanssa tulevat Parrilaan
talonkatsojaisiin, »heinän ja rukiin välissä». Näitä talonkatsojaisia
pohdittiin sitten hyvästijättöön asti, eikä Otto, yrityksistään
huolimatta, voinut keksiä ainoatakaan tilaisuutta puhutellakseen Elinaa
kahden kesken.

Viimeisessä tingassa Otto hyppäsi kääseihin ja asettui ristiriitaisin
tuntein Iisun viereen.

— Onnea matkalle! — kuului Elinan surunvoittoinen hyvästely.

Kaihomielisyys sopikin hyvin jälkeen jäävälle, vastakihlatulle
morsiamelle.




IX


Heinäaikana oli Laikan Otto leiskunut kotitalonsa heinäniityillä
varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan. Hän oli tahtonut saada heinän
tehdyksi mahdollisimman pian, sillä hän ei ollut unohtanut, että
orttenmaalaiset tulevat »heinän ja rukiin» välissä.

Heti kun Laikan heinät oli korjattu latojen suojiin, oli Otto
lähtenyt naapuriseurakuntaan, sisarensa luo. Hän ei halunnut enää
tavata Elinaa. Hän muisti talottomuutensa muutenkin tarpeeksi hyvin
ja piti karttelevaa käyttäytymistä parhaana vastapainona sille
nulikkamaisuudelle, jota hän oli osoittanut Orttenmaan rannassa. Mitä
vähemmän hän muistuttaisi itsestään, sitä parempi asialle, hänen
mielestään.

Kesä oli hipunut edelleen, tavallista rataansa. Orttenmaat olivat
käyneet ja monet touhut touhuttu, mutta Otto vain viipyi poissa, eikä
kenelläkään ollut tarkempaa tietoa hänen palaamisestaan.

Kyläkuntien nuoriso oli pahoillaan Oton viipymisestä. Kisoissa,
leikeissä ja nujakoissa ei ollut samaa iloa kuin ennen, arvelivat
kaikki yksimielisesti. Yhteiselämä näkyi muuttuneen kahnailevaksi
ja rettelöiväksi. Ei ollut ketään, jonka loisto kirkastaisi miesten
temmellyksen ja naisten karkeloimisen.

Varsinkin pojat olivat muuttuneet riihattomiksi ja yltiöpäisiksi.
Nujakkaelämään oli tullut taitoisuuden ja rehtiyden tilalle eräänlaista
ohjatonta hurjastelua, joka oli hyvin lähellä reuhaamista. Suurin osa
oli tyytymätön tähän olotilaan, mutta kukaan ei kyennyt sitä korjaamaan.

Jartun veljeksistäkään ei ollut apua, sillä he olivat vetäytyneet
kuoreensa ja pysyivät visusti irrallaan kaikista nuorison hommista.
Tampereen juhannusmarkkinat olivat heidät kokonaan masentaneet.
Hevostorilla oli Kalle arvaamatta joutunut tappelevan mieslauman
saarrokseen, josta ei ollut mitään poispääsyä Kun hän sitä rupesi
yrittämään, hyökättiin hänen kimppuunsa joka taholta. Kallen täytyi
puolustautua. Tunkeilevia alkoi kuitenkin lopulta ilmaantua niin
paljon, että Kallen täytyi oikein toden perästä ruveta käyttämään
verrattomia voimiaan. Tämä herätti kuitenkin siinä määrin tappeluväen
huomiota, että Kalle oli jonkin ajan kuluttua, kaikkien pukarien
saartamana, sekä ihailijoitten että iskijöitten.

Markkinapoliisit, jotka eivät myöskään olleet selvillä tappelun
syystä eikä luonteesta, hyökkäsivät Kallea ahdistamaan, luullen häntä
pääsyylliseksi.

Joku poliiseista sai sen verran tilaa, että ehti heittämään ketunraudat
Kallen toiseen nilkkaan, saadakseen miehen kaatumaan. Kalle huomasi
kuitenkin vaaran ja polkaisi toisella jalallaan ruostuneet raudat
murskaksi. Tällöin yksi poliiseista iski kivellä Kallea takaraivoon.

Tiedottomassa tilassa kuljetettiin Kalle kaupunkiin. Kun tavalliset
putkat olivat jo täydet, suljettiin hänet erään talon pihamaalla
sijaitsevaan huvihuoneeseen, jonka akkunat olivat tilapäisesti
laudoitetut.

Kallen kaaduttua hevostorilla oli muuan ympärillä olevista miehistä
huutanut: minä näin, kun poliisi löi kivellä. Tämän tähden
päätti poliisi vaieta kokonaan tappelusta ja syyttää Kallea vain
juopumuksesta, peittääkseen oman tihutyönsä.

Vähältä piti kuitenkin, ettei tämä päätös jäänyt pelkäksi
aikomukseksi, sillä kun aamulla tultiin vankia noutamaan, oli vankila
kyljelleen heitettynä, ja vanki tipotiessään. Kalle oli, herättyään
tainnostilastaan, ruvennut hakemaan ulospääsyä, ja kun ei sellaista
löytänyt, oli hän iskenyt jättiläiskouransa majan alahirteen ja
heittänyt vankilan kellelleen.

Onnettomuudeksi oli kuitenkin poliisin haltuun jäänyt hänen lakkinsa,
joka tunnettiin Jartun Kallen omaksi. Näin sai Kalle haasteen ja
humalasakon.

Tämä oli katkera pala juomattomalle ja siivolle nuorukaiselle.
Siksi olivat Jartun veljekset masennustilassa eivätkä ottaneet osaa
mihinkään. Maakuntamaineen saavuttaneen voimamiehen kuuluisuus tuskin
riitti vastapainoksi rumalle harakanvarpaalle entiseltään puhtaassa
papinkirjassa.

Tällä kannalla olivat asiat, kun runtuviikko alkoi — ja se alkoi
riihattomampana kuin koskaan ennen. Jo toisena runtupäivänä tapahtui
aiheeton ja niin räikeän räyhäävä tappelu Loukkulan helkaristillä, että
se joutui vallesmannin korviin.

Tappelupäivän iltamyöhällä saapui Otto kotiaan ja ajoi helkaristin ohi
muistellen keväisiä helkaleikkejä, aavistamatta ollenkaan, että sama
tienristeys oli parisen tuntia sitten ollut hirveänä temmellyskenttänä.

Seuraavan päivän iltapäivällä, kun Otto oli aikeissa mennä Iisua
tervehtimään, näki hän vallesmannin kääsit tallin edessä. Hän oli
pyörtämäisillään takaisin, kun Iisu hänet äkkäsi akkunasta ja juoksi
tuomaan hänet isännän kamariin, jossa vallesmanni käveli rauhattomana
edestakaisin.

— Oletko kuullut eilisestä tavattomasta mellastuksesta? — ehti Iisu
kysyä työntäessään Ottoa kamariinsa.

— Olen.

— Vallesmanni on täällä tuon tappelun vuoksi. Hän luuli, että sinä olit
pahimpana pukarina joukossa.

Vallesmanni tervehti Ottoa ohimennen.

— Niin minä uskoin — ja niin luuli rovastikin, mutta juuri ehdin kuulla
isännältä tässä, että et ollut kotonakaan.

— Tulin eilen iltamyöhäisellä.

— Istutaan nyt, että saamme rauhassa keskustella, — sanoi vallesmanni.

— Minä juuri ehdin tässä selittää, että jos sinä, Otto, olisit ollut
kotona, niin ei ikinä sellaista jumalatonta menoa olisi pidetty. Kas,
se on sillä tavalla, vallesmanni, että jos Otto sanoo, ettei nyt
tapella, niin silloin ei myöskään tapella.

— Jaha! Mutta jos häntä huvittaa, niin sitten tapellaan! Niinkö?

— Ei ollenkaan! Laikan Otto on minun kasvinkumppanini, ja minä tiedän,
että hän ei ole vielä milloinkaan aloittanut tappelua. Jos hän joskus
kurittaa jotakuta, niin asia loppuu siihen. Ja vaikka sata miestä
yrittäisi jatkaa, niin Otto hajoittaa heidät kuin vasikkalauman.
Sellainen on Otto.

— No, sitten! Koska sinulla on sellainen valta ja voima, niin minä
vaadin, että sinä avustat minua aikeissani.

— Enhän minä voi ruveta nujakoimaan oikein kruunun puolesta, — naurahti
Otto.

— Miksi et? Voit senkin tehdä. Tehdä vaikka niitä, mutta nämä tappelut
täytyy saada loppumaan, muuten — teen ilmoituksen maaherralle ja pyydän
tänne kasakoita.

— Ei, totisesti, kasakoita! — kauhistui Iisu.

— Sinä näyt ymmärtävän, mikä juttu siitä tulee. Puhumatta ikuisesta
häpeästä, niin te saatte ne majoittaa ja elättää.

Tämä uhkaus iski voimakkaasti ja syvästi. Molemmat miehet vaikenivat.

— Mitä sitten annetaan tilalle? — kysyi Otto.

— Mille tilalle?

— Jos kiekot ja pallot ja kaikenlaiset voimainmittelyt kielletään, niin
mitä nuoret miehet sitten rupeavat tekemään.

— No, eikö sitten voida kisoja pitää ilman tappeluita?

— Nujakka on kisailemista, voimien mittelyä, leikkiä, eikä tappelua.

— Eikö tappelua, vaikka lyödään hengen edestä? — ärjäisi vallesmanni.

— Ei meidän nujakoissamme ole tappelun luonnetta. Lyödään kyllä, mutta
ei hengen edestä eikä vihan väestä. Jälkeenpäin ollaan ystäviä kuten
ennenkin, ja taitavinta miestä ruvetaan kunnioittamaan ja pitämään
arvossa.

— En minä tätä ymmärrä.

— Se on kilpailemista, — ehätti Iisukin selittämään. — Samaa kuin
väkikapula tai kilpajuoksu. Se kuuluu kansan tapoihin ja menoihin.
samoin kuin häissä sulhasen riistäminen poikamiehiltä äijämiesten
joukkoon. Onhan vallesmanni nähnyt? Johonkin täytyy nuoren voiman
pursua.

— Kuuluuko, lempo soikoon, eilinenkin räyhääminen kristillisten
ihmisten tapoihin ja menoihin? — tiuskaisi vallesmanni.

— Ei! Se ei kuulunut olleen oikeata nujakkaa eikä edes rehellistä
tappelua.

Vallesmanni hymähti ja raapaisi korvallistaan.

— Minä en teitä ymmärrä! Te erotatte tappelun ja tappelun. Minä en näe
mitään eroa. Tappelu kuin tappelu! Aina se tekee samaa jälkeä, verisiä
neniä ja sinisiä silmiä!

— Oikeassa nujakassa ovat sellaiset jäljet tapaturmia, joita aina
kartetaan, mutta joita ei aina voida välttää. Näkihän vallesmanni itse
Ruskolan ristillä! Siellähän puhuttelitte paria miestä. Syyttivätkö he
ketään? Eihän tapaturmasta voi syyttää, — selitti Iisu.

— Minä sanon kolmannen kerran, että minä en teitä ymmärrä! Mutta siitä
huolimatta minä vaadin, että tästä elämöimisestä tulee pikainen loppu!

— Mitä annetaan sitten tilalle? — kysyi Otto vakavasti.

— Kasakan pamppua! — kivahti vallesmanni.

— Ei, vallesmanni, — sanoi Iisu hiljaisesti. — Te ette toimita meille
kasakoita!

— Miksi en?

— Siksi, että se on mahdotonta.

— Älä löpise! Se on hyvin helppo temppu! — Olkoon vaan!

— Jos minun ei muuten onnistu järjestää näitä villittyjä menoja, niin
miksi en käyttäisi niitä keinoja, joita voin? — kysyi hän levollisesti.

— Vaikka kasakoitakin?

— Vaikka!

— Hm. Mutta vallesmannihan ei sen jälkeen voisi astua yhtään askelta
pitäjällä ilman kasakkaparven suojaa, — sanoi Iisu pehmeästi kuin
leikkiä laskien.

— Kasakkaparviko olisi mukana saunassa ja kirkossakin? — murahti Otto.

— Ja nekö vallesmannin talossa työt tekisivät? — jatkoi Iisu.

Iso kahvipannu tuotiin nyt pöytään, ja Iisu rupesi sen parissa
hommailemaan.

Vallesmanni sai aikaa ajatella päänsä ympäri. Hän huomasi, ettei
tätä kysymystä ollut niinkään helppo ajaa perille ja ettei ainakaan
äärimmäisiin voimakeinoihin olisi kevytmielisesti tartuttava eikä
myöskään halvennettava omaa kykyään siinä määrin, ettei ilman vierasta
apua pystyisi saamaan aikaan järjestystä paikkakunnalla. Hän käänsi
kelkkansa kokonaan ympäri ja luopui uhkaavasta sävystään.

Sikäli kuin vallesmanni muuttui neuvottelevammaksi, suopeutuivat Otto
ja Iisakin yhä avuliaammiksi. He ehdottivat, että olisi koetettava
taivuttaa pitäjän isäntämiehiä ankarasti vastustamaan villiä
riihattomuutta ja kuritonta räyhäämistä. He olivat vallesmannin
kannalla metelien ja hurjastelujen lopettamisessa. Mutta rehdin
voimainmittelyn ja kilpakisailun kieltämisestä he eivät uskoneet
tulevan mitään tulosta.

Vallesmanni ajatteli, että parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla.

— Jos täten päästään hyvään alkuun, niin se on erinomainen asia, —
myönsi hän lopuksi. — Mutta en minä voi kaikkia tämän puolen isäntiä
käydä erikseen puhuttelemassa. Saanko lähettää jahtivoudin kutsumaan
heidät tänne, huomenaamuksi kello kymmeneksi?

— Se ei ole minun mielestäni paikallaan. Herättäisi turhia epäluuloja
ja ehkä nurjamielisyyttäkin. Suurin osa jäisi ehkä tulemattakin, —
selitteli Iisu.

— Miten sitten?

— Minä voin kutsua nämä kolmen kylän isännät meille runtusahdille
huomenna päivällisen jälkeen. Vallesmanni voi tulla taloon siinä kahden
korvilla kuin sattumalta.

— Otankohan, varmuudeksi, siltavoudin ja jahtivoudin mukaani?

— Ei! Minun mielestäni on vallesmannin tultava yksin. Jos tahdotaan,
että miehet ryhtyvät tässä asiassa vallesmannia tukemaan, niin he
ryhtyvät siihen vapaaehtoisesti, ei muuten.

— Onkohan niistä joku hutikassa, kun on runtuviikko?

— En usko. Mutta jos joku sattuisi olemaan pikku hiprakassa, niin
kruunun silmä on ummistettava. Muuten on turha tullakaan.

Vallesmannin ylpeys oli kiemurrellut koko ajan ja sisu kuohunut,
mutta hänen viisautensa voitti niin paljon, että hän näytti melkein
ystävälliseltä noustessaan lähtöä tekemään.

— Kai sinäkin olet täällä huomenna? — kysyi hän Otolta.

— Ilman Ottoa ei tästä yrityksestä synny mitään. Juuri hänen turvissaan
tulee mitä tulee, — sanoi Iisu, leveästi nauraen.

— Isäntä ei ainakaan hänen ansioitaan peittele, — sanoi vallesmanni
yrmeästi.

— En. Mutta en minä myöskään osaa niitä tarpeeksi ylistellä, — sanoi
Iisu jotenkin terävästi.

Kun miehet tulivat ulos, niin he kuulivat helkaristiltä aikamoista
kirkunaa ja metakkaa.

— Siellähän ne juuttaat taas tappelevat! — ärähti vallesmanni.

— Mennään katsomaan — sanoi Otto ja lähti.

— Vallesmanni ajaa sitten perässä, — huusi Iisu ja seurasi nopeasti
Ottoa.

Kun he lähestyivät risteystä, kuulivat he hirveätä jyskettä, räiskettä,
metakkaa ja kiljuntaa.

— Mitä perhanan markkinamölyä tämä on? — ihmetteli Iisu.

— Siellä on varmaankin korpijärkäleitä mukana! — sanoi Otto.

— Olisivatko ne jullikat taas uskaltaneet pitäjän aukealle?

— Ovat unohtaneet viimesyksyisen pöllytyksen. Korven mies on
lyhytmuistinen.

Kun risteys tienmutkasta aukeni heidän eteensä, saapui vallesmannikin
paikalle.

Risteyksessä mylvittiin, möyhyttiin, ryskittiin poikki aidan seipäitä
ja karjuttiin satapäisiä voimasanoja. Näin tekivät etupäässä hajallaan
risteyksen ympärillä olevat miehet. Keskemmällä, helkakokon mustuneella
pohjalla ja tiellä rinnusteltiin, läiskittiin iskuja ja oltiin
tukkanuottasilla.

— Eikö tämä ole kamalaa? — kysyi vallesmanni.

— On! Tämä ei ole sallittavaa, — sanoi Otto rauhallisesti ja astui
miesjoukkoon.

Vallesmanni sai nyt katsella sellaista nujakkaläiskettä, jota hän ei
ikinä ollut ennen nähnyt.

Hetken aikaa »leivottuaan», sanaa sanomatta, rupesi Otto
kierauttelemaan maantien ojaan tukkanuottaparin sieltä ja rinnusparin
täältä. Tämä kaikki kävi niin kevyesti ja vaivattomasti, että
vallesmanni ei voinut olla ihastuksesta huudahtelematta.

— Kas niini No, niin! Sillä tavoin! Oikein! Ähä, ryökäle!

Muuan korpikulman mies seisoi keskitiellä seiväs kourassa. Otto meni
suoraan miestä kohti ja otti häntä niskasta kiinni.

— Heitä seiväs ojaan! — käski Otto rauhallisesti.

Mies koetti vapautua, mutta Oton koura pusertui yhä tiukempaan hänen
niskaansa. Lopulta miehen kädet alkoivat herpaantua ja seiväs putosi
maahan. Otto hellitti otteensa. Miehen silmitön sisu ei kuitenkaan
ollut herpaantunut. Hän katseli ruohovierussa olevaa kiveä, mutta
se oli liian kaukana. Hän tempasi puukkonsa. Kun sen terä välähti,
antoi Otto sellaisen potkun miehen kylkeen, että hän lensi suin päin
vesitäyteiseen ojaan, minne hänen puukkonsakin singahti.

Tällä välin olivat kaikki selvät lähikylien miehet kertyneet Oton
ympärille.

— Ettekö te tiedä, etteivät humalaiset saa reuhata nujakkapaikoilla?
— tiuskaisi Otto. — Saattakaa heti meidän kylien hiprakkaiset pojat
kotiaan, ennenkuin vallesmanni ottaa heidät kirjoihinsa!

Tämä ymmärrettiin kovin hyvin, ja humalaistenkin älyä kannusti
vallesmannin virkalakin arveluttava lähestyminen.

— Nopeasti Hotikkalaan päin ensin! — käski Otto.

Joukko poikia kertyi vikkelästi muutaman harvan hutikkaisen ympärille
lähtien viemään heitä temmellyspaikalta.

Jo saapui vallesmannikin pamppuineen ja hyökkäsi löylyttämään ojasta
kömpivää puukkomiestä.

— Sinä, hunsvotti, vai sinä heiluttelet puukkoa kruunun maantiellä! —
puhisi vallesmanni ja iski muutamia tuimia iskuja. — Kuka tämä rakkari
on?

— Ei ole tästä pitäjästä. Korpilaisten mukana saapui tänne
retkuilemaan, — selitti joku.

Vallesmanni määräsi pari rotevaa miestä viemään puukkomiehen
Noronpäähän, missä oli vanginkuljettaja.

Otto pelkäsi, että vallesmanni innostuisi käyttämään lain kouraa
laajemmastikin. Samaa pelkäsivät myöskin korpilaiset, jotka muutenkin
tunsivat itsensä kovin epävarmoiksi Oton ilmaantumisen jälkeen.
Sentähden he öräilemättä puikkivat käpälämäkeen, kun Otto käski heidän
heti taivaltaa takaisin korpeensa.

Miehet lähtivät niin nopeasti, ettei vallesmanni ehtinyt heitä
pamputtaa, niinkuin olisi halunnut. Paria vain ehti vähän ohimennen
sivaltaa.

Otto antoi viittauksen viimeisillekin miehille. Nekin poistuivat
paikalta. Tappelu oli loppunut, eikä rähinää kuulunut mistään.

Vallesmanni käveli ylpeänä kääseilleen ja heilutteli pamppuaan.

— Näin niitä hunsvotteja on kohdeltava! Kyllä minä niille rakkareille
näytän, — rehenteli vallesmanni. Mutta kun hän kuuli Oton ja Iisun
naurahtavan ja näki heidän hymyilevät kasvonsa, niin hän aavisti, että
nuo miehet voisivat pitää häntä pilkkanaan, jos hän tähän suuntaan
jatkaisi. Ja mitä hän oikeastaan oli tehnyt? Hutkinut ojassa makaavaa
miestä? Ei, ei! Kyllä Otto oli tehnyt puhdasta ihan yksin.

Vallesmanni katseli Ottoa, kun tämä irroitti hänen hevosensa aidasta
ja antoi hänelle kääseihin ohjanperät. Oikeamielinen hän tahtoi olla
ja miesmäinen, eikä mikään turhamielinen narri. Ivaa ja ilkkumista
hän kauhistui. Nehän jo nauroivat hänelle. Hän myönsi, että Otto oli
verraton.

Saatuaan ohjakset käteensä oli vallesmanni niin ihastunut Ottoon ja
omiin ajatuksiinsa, että tarjosi kätensä hyvästiksi — tai oikeastaan
vain pari sormea, mutta olihan sitä siinäkin.

— Kyllä minä myönnän, että sinä olet tämän pitäjän kuningas. Minä
olen ainoastaan vallesmanni, — sanoi hän nauraen. — Huomenna tavataan
uudelleen.

Huominen päivä tuli ja sen mukana Parrilan pirttikokous.

Tässä kokouksessa vallesmanni sai sitä tukea, jota hän niin kipeästi
tarvitsi paikkakunnan järjestyksen ylläpitäjänä. Mutta hänelle
sanottiin suoraan, että ilman Laikan Oton vaikutusta raukeaisi koko
puuha myttyyn.

Näin sai orastavan alkunsa se riihattomuuden hillitsemistyö,
joka oli jatkuva ja kehittyvä vuosikymmenien aikana, kunniaksi
toimeenpanijoilleen ja kansalle iloksi.




X


Syksyn lopun ja alkavan talven ajaksi jäi Otto asustamaan kotitaloonsa.

Hän oli opetellut erämiehen taidon ja vaelteli päiväkaudet saloilla ja
erämailla, pyydystellen riistaa jos minkälaista.

Aamun sarastaessa Otto tavallisesti lähti retkilleen ja palasi
iltapuhteen hetkinä asuintilalleen. Kamarissaan ei hän kuitenkaan
ehtoitansa viettänyt, vaan otti rivakasti osaa talonväen puhdetöihin
avarassa pirtissä, missä keskeisenä ja arvokkaana seisoi monihaarainen
pärepihti uunin kolkalla. Nyt pimeänä aikana se oli mustuudestaan
huolimatta kaikkien huomion esineenä. Keväisin sitä säälimättömästi
halveksittiin, viskeltiin nurkasta nurkkaan, kunnes vihdoin kesän
tultua heilautettiin eteisen kokille lojumaan. Ei katsottu niin
tarkkaan, eikä liioin välitetty, vaikka jokin sen jäsenistä olisi
saanut pienen väännähdyksenkin. Hylky kuin hylky!

Mutta kun kyäs oli ilmaantunut pellolle, niin kylläpä ihmismieli
muuttui. »Kyäs pellolle, halko uuniin, päre pihtiin», oli tapana sanoa.

Niinpä kompuroitiinkin pian kokille ja hellävaroen kannettiin jonakin
iltapäivänä pihti pihalle pestäväksi ja puhdistettavaksi. Vääntyneet
jäsenet oiottiin ja »valoukko» asetettiin talviseen työhönsä.

Näin seisoi pihti taas tärkeän näköisenä ja leppyneenä keväisestä
kohtelusta, valaisten kehrääjien, karstaajien, kutojien, höylääjien,
sahaajien ja veistäjien tyyntä ahertamista.

Vaiteliaana kuunteli valoukko kesäisiä tarinoita, iloista leikinlaskua
ja menninkäisjuttuja, pudotellen mustankiiltävää kartta permannolle
ja tuprutellen paksua savua, joka tiheänä pilvenä kellui ortten
alapuolella.

Tällaisessa ilmapiirissä viihtyivät tarinat ja sananlaskut. Vanhat
sadut saivat uutta runouden verta suoniinsa ja alkoivat elää uudelleen.
Mielikuvituksen vehmaat lehdot ja loistavat kukkanurmet olivat astuneet
kuluneen kesän ja suvisten ilojen tilalle.

Rikkaat elämykset elettiin ja tunnettiin nämäkin pitkinä puhteina,
vaikka ei niin riehakkaasti kuin kesäisissä kisoissa ja aurinkoisilla
työmailla. Oli kuin suvisen elämän muistelua, punnitsemista,
puhdistelemista ja aittaan kokoamista.

Puhdetyön tasaisuus ja leppoisuus antoivatkin erikoisen tilaisuuden
näille mielikuvain ja tunteitten askarteluille, vaikka puhdetöissäkin
oli kilpakiista olennaisena, sillä ilman kilpaa ei tehty mitään,
lukuunottamatta kotoisia arkiaskareita. Kilvan kynnettiin,
lannoitettiin, kylvettiin ja ojitettiin. Kilvan hakattiin halot,
niitettiin ja leikattiin. Oli mieliin pesiytynyt ja veriin tarttunut
isiltä peritty työteliäisyys, joka oli lyönyt kiistaleimansa kaikkeen
kynnelle kykenemiseen, hevosten karvainkiillosta lehmien ja lampaitten
antimiin asti. Oli kotikilpa, naapurikilpa ja kyläkilpa. Elettiin
kilpamerkeissä, joitten mukaan ihmisten, talojen ja kylien arvo
mitattiin.

Tällainen kilpakiista vallitsi puhdetöissäkin, mutta erosi luonteeltaan
ulkotöitten nopeussaavutuksista. Ei pidetty voittajana sitä, joka
lyhyimmässä ajassa valmisti astian tai reen, vaan sitä, jonka käsistä
lähti lujin ja kaunismuotoisin esine. Taituruutta ylisteltiin ja
arvosteltiin. Hutiloimista ja »hökän lykkäämistä» moitittiin ja
pilkattiin.

Ulkotöissäkään ei tietysti »hökää» siedetty, mutta niissä eivät aisti
ja maku päässeet kätevyyden arvoa kohottamaan samassa määrässä, joten
niiden kilpa ratkaistiin eri mittojen mukaan. Tätä paitsi — ulkotöissä
oli kiire. Kesä oli lyhyt ja luonnon esteitä oli vältettävä kaikin
keinoin. Pirttitöissä oli mitattomasti aikaa, ja kaikki parret ja orret
olivat kukkuroillaan jos minkälaista kotiteollisuustuotetta. Tämä
varastojen runsaus ja siitä johtuva rauhallinen kilpailu tarvekalujen
paremmuudesta kehittelivätkin taituruutta yhä korkeammalle tasolle.

Otto oli jo kauan pyöritellyt päässään erikoista ajatusta. Hän oli
aikoja sitten suoriutunut kiitettävästi pytyistä ja rasioista,
tiinuista ja tynnyreistä. Hän oli tehnyt rekiä ja kärryjä sekä
näverrellyt haravan lappeita ja kirvesvarsia. Kaikkea tällaista tavaraa
oli Laikalla enemmän kuin tarpeeksi. Jotakin erikoista oli tehtävä.

Otto oli ajatellut ajatuksensa ja päätti tehdä kääsit.

Ajella omilla kääseillään joskus häihin tai markkinoille, oli
viekoitteleva ajatus, josta ei päässyt yli eikä ympäri. Se oli
toteutettava.

Tässä mielityössä kului syksy ja taittui talven selkä kuin huomaamatta.
Mutta kun ajopelit lumien sulaessa valmistuivat, heräsivät Otonkin
vaistot talvitorkuksistaan ja mieli alkoi virmuuttaan värähdellä.

Epämääräisessä mielentilassa, jonka juurta ja syntyä ei tarkemmin
tuntenut eikä halunnut tutkiakaan, Otto katseli ympäristöään jonkin
päivän — kunnes siihen kyllästyi. Tämä vaistoaminen oli niin
selväpiirteistä, että Otto sonnustautui ja lähti astumaan kohti
sisarensa taloa, missä tiesi viihtyvänsä ainakin vastaiseksi.

Helluntain tienoissa tuotiin sitten Parrilaan emäntä Orttenmaalta.
Mutta ei Otto ollut niitä häitä tanssimassa. Hän ilmaantui Laikalle
vasta ruistalkoitten aikaan, ottaakseen osaa elojuhliin, jotka olivat
tunnetut kiinteästä, sitkeyttä kysyvästä kilpatyöstään ja riehakkaasta
ilonpidosta leikkuutansseissa.

Koko kyläkunta oli mukana näissä talkoissa, ja eri talojen ruis
leikattiin yksissä neuvoin vuoronsa ja tuleentumisensa mukaan.
Leikkuuaikana syötiin juhla-ateriat pelimannien soittaessa ja viljan
»katkettua» kaiutettiin riemuhuudot, jotka raikuivat iloa pursuvista
rinnoista. Olihan taas ensi talven leipä tiedossa.

Illat tanssittiin ja aamuyöt nukuttiin. Molemmat hyvinkin tyyten
tehden. Seuraa vana päivänä oli sama leikkuuleikki ja kilpa edessä.

Eräänä paahteisena päivänä tuli Laikan vuoro. Kylän kahdeksan parasta
leikkaajaa oli asettunut vierekkäisille saroille. He seisoivat
valmiina ratkaisemaan kilpansa, joka edellisenä päivänä oli jäänyt
kiistanalaiseksi.

Sen saran »nelikko», jota syytettiin häviöstä, väitti, ettei heillä
ollut tilaisuutta valita neljättä miestään, joten voitto oli jäänyt
sattuman varaan. Kilpa oli uusittava.

Tämä päätös ei kuitenkaan miellyttänyt kahta kylän parasta sitojaa.
He vaativat, että parhaat leikkaajat hajoitettaisiin eri saroille,
sillä heilläkin oli kilpa paremmuudesta. Kumpikin uhkasi sitoa kuuden
leikkaajan jäljet. Mutta tasaväkisyys rikkuisi, jos toisen osalle
tulisi kuusi parasta ja toiselle vain kaksi.

— Otatte kumpikin yhden parhaitten saran ja sivulta kahden hengen
jäljet, niin olette tasapelissä! — koetti Laikan isäntä välittää
leikkisästi, vaikka hän tiesi vallan hyvin, ettei asiaa siten voinut
järjestää.

— Niin — ja kun sitten leikkaajien väli erittyy pariksikymmeneksi
syleksi, niin opitte juoksemaan! — nauroi Iisu.

Leikkuuväki naureskeli ja alkoi heitellä sutkauksia, mutta
sitoja-kilpailijat seisoivat totisina kiihkossaan. He eivät halunneet
jättää asiaansa leikin jalkoihin. Molemmat olivat kylän parhaita
poikia, ja tasaväkisyytensä oli heillä alituisena kiistakapulana.

— Sopikaa joutuin! Me alamme kohta! — huudettiin leikkaajien rivistä.

— Odottakaa nyt siunaaman hetki! Tuolla tulee Otto. Hän selvittää
silmukan! — huusivat pojat Otolle, joka juuri hyppäsi aidan yli
vainiolle.

Ripustaessaan takkiaan ja liivejään aidan seipääseen sai Otto kuulla,
mitkä tärkeät asiat olivat nyt pahasti solmussa.

— Onhan muitakin sarkoja! — hymyili Otto. — Mitä iloa sitten siitä, kun
parhaat ovat poissa — täällä yhdessä läjässä. Voisihan tuolta lappeelta
ottaa vaikka kaksi sarkaa saamatta sentään ilon rippuista osakseen!
pahoittelivat pojat.

— Ottakaa täällä molemmat sarat vuorotellen! — sanoi Otto.

— Ohoh! — huusi joku leikkaajista. — Tulepa itse koettamaan!

— Se mies on vielä syntymättä, joka kahdeksan jäljet sitoo! — huusi
toinen.

— Ei ainakaan tämän rykmentin! — nauroi kolmas. — Älä kehoittele miehiä
semmoiseen, mihin et itsekään pysty! Ei hyväkään kaikkea voi.

— Aiotteko sitten kourasiikkoja heitellä? — kysyi Otto.

— Ei, ei! Hiirenhäntiä ei saa tehdä! — komensi Iisu. — Minä kyästän ja
jätän suikut haravan alle. Ne saa sitojakin jättää.

— Kyllä tapa tunnetaan. Työ pitää kelvata vaikka maakunnan nähtäväksi!
— huudettiin leikkaajien rivistä. — Ja nyt painamaan, miehet! Sitokaa
tai jättäkää!

— Pitkä olki ja lyhyt sänki! — huusi Iisu.

— Olkea emme venytä, mutta häkilälle sänki, miehet! Painakaa! Ohoi!

Kun tämä käsky kuului, painuivat kymmenet selät köyryyn, ja helisten
alkoivat kuivat oljet katketa terävien sirppien kahmaistessa.

Juttuaminen ja nauru loppuivat. Vainiojalasta ei kuulunut muuta kuin
sirppien kahinaa.

Sitojat seisoivat kukin paikallaan sarkojen päissä, odotellen sen
verran luokoa, että saivat vapaamman tilan.

Pojat seisoivat neuvottomina paikoillaan, tietämättä mihin heidän
pitäisi ryhtyä.

— Ei saa olla noin arka! — sanoi Otto leppoisasti.

— En minä muuten, mutta turhan touhusta syntyy vain naurun rähäkkää, —
sanoi toinen alakuloisena.

— Ei silti pidä lannistua.

— Uskaltaisitko sinäkään?

— No, ei kai yritys miestä huononna. Sen voin teille näyttää. En sano
onnistuvani, mutta en häpeä, jos häviän. Laskekaa sitomat nyt kun alan
ja silloin kun leikkaajat lopettavat, että saamme kilpa-eron. Kohta on
kolme riviä. Silloin alan, — puheli Otto rauhallisesti.

Kolmas rivi sitomia heilahti sängelle melkein samanaikaisesti.

Otto hyökkäsi ensimmäisen sitoman luo — toisen — kolmannen — ja
niin yhä edelleen. Käännällys — solmiaisen häilähdys — salamannopea
sitokierros ja hypähdys seuraavan luo. Ennenkuin pojat ehtivät sanaa
vaihtaa, palasi Otto jo toiselta saralta, toista riviä pitkin. Mutta
silloin heilahtikin jo viides sitomarivi sängelle.

— Otto on vähän myöhästynyt!

— Hän parantaa! Saat nähdä!

Henkeään pidättäen pojat kuiskasivat ajatuksensa. Silmät ympyriäisinä
he seurasivat Ottoa, joka näytti vain vähän koskevan sitomiin kuin
ohimennen. Ei näyttänyt todelta, että hän ne sitoi.

Toinen pojista otti yhden siikon ja katseli sitä.

— Luja — liiankin luja.

— Laikan Ottohan siellä ajaakin meitä takaa! — huusi joku leikkaajista.
— Painakaa, miehet! Ohoi!

Otto ei katsonut oikealle eikä vasemmalle eikä sanonut mitään. Hän
näki vain sitoman, yhä uuden ja uuden. Niitä työvaisto käsitteli ilman
muuta. Ja hänen nopeutensa kasvoi kasvamistaan.

— Katselkaa, pojat, ja ottakaa onkeen! — sanoi Iisu leveästi hymyillen,
kyästäessään hiki hatussa. — Ei hiirenhäntiä, miehet! Jätä sitomatta,
Otto! Häkilälle, häkilälle! Ei saa heitellä hujan hajan! Leikkaajat,
ohoi!

Iisullakin oli täysi työ, mutta siitä huolimatta hän komenteli näin
vanhasta tottumuksesta ja kai senkin tähden, ettei päästäisi tekemään
Otolle käyryyttä.

Kun päästiin puolisarkaan, oli enää kaksi sitomariviä Oton ja
leikkaajien välillä.

— Sanoinhan, että Otto parantaa! Näetkös! Näyttää, että hän ainoastaan
kääntää sitoman. Minun täytyy mennä lähemmäksi. Tuntuu ettei ajatuskaan
kulje niin nopeasti kuin hänen työnsä.

— Pane siihen ajatusta, niin siikko tenää heti! — Ei mennä liian
lähelle! Se häiritsee.

Muitten sarkain leikkaajat jäivät pahasti jälkeen. Pian he lopettivat
työnsä kokonaan ja kerääntyivät katselemaan tätä harvinaista kilpailua,
joka oli kaksinkertainen. Leikkaajat toisiaan vastaan ja sitoja heitä
kaikkia vastaan.

— Pois alta, leikkaajat! — huusi Iisu iloisesti.

— Otolla ei ole työtä ja kykäät kaatuvat niskaanne! Ohoi!

Joku katselijoista hörähti, mutta kukaan ei nauranut. He olivat niin
jännittyneitä.

Onneksi Otolle leikkaajat olivat niin tasaväkisiä, ettei sarkojen
väliin jäänyt häiritsevää hammasta. Syöstävän tapaan sai Otto kulkea
edestakaisen matkansa sarkojen poikki. Herkeämättä, hellittämättä
jatkuivatkin hänen kärppäliikkeensä täsmällisesti, konemaisesti. Ei
ollut aikaa hengähdykseen eikä harhaotteeseen, sillä yhä tulisemmin
helähtelivät ja välähtelivät sirpit hänen edellään. Yhä konemaisemmin
ja kiihkeämmin työskentelivät leikkaajat, aavistaen, että saran pää ei
enää ollut kaukana.

Otto on lyhentänyt väliä, — kuiskasi joku katselijoista.

— Niin on, — sanoi toinen. — Toista sitomariviä. Otto on voitolla.

— Kymmenen syltä enää saran päähän! Ohoi! — huusi Laikan isäntä, joka
juuri lähesty kantaen isoa olutämpäriä.

Leikkaajat kuulivat tämän. Se vihlaisi heidän korviaan kuin ruoskan
isku. He kiristivät nopeuttaan minkä saattoivat. Hiki tippui, ja
kosteat käsivarret kiilsivät auringossa.

Otossa ei huomannut erikoista kilpakiristystä, ei ainakaan vielä. Mutta
hän itse tiesi, että hän voi lisätä vauhtiaan, kunhan se vain tapahtuu
hitaasti ja huomaamatta. Hän oli selvillä siitä, että äkillinen nykäisy
saattaisi epäkuntoon toiminnan, joka jo oli saavuttanut vaistomaisen
kätevyyden. Äkillinen temppu rikkoisi säännöllisen liikehtimisen ja
tuottaisi tappion voiton sijasta. Kokemus oli hänelle sen opettanut.

Nyt Otto alkoi kiristää. Hitaasti, hyvin hitaasti, mutta alituiseen hän
lisäsi nopeuttaan. Katselijat eivät aluksi huomanneet mitään muutosta.

— Otolla on kai jo kiristys henkihieverissä — luuletko? — kysyi joku
hiljaa paikan isännältä.

— Ei koskaan ennen kuin voitto on saavutettu! Tuskin silloinkaan! Etkö
huomaa, miten sitomarivit vähenevät?

Niin tosiaankin! Jo katselijatkin älysivät.

Pian alkoi Otto kulkea viimeistä sitomariviä ja ehti ensimmäisen saran
poikki, ennenkuin uusi rivi heilahti sängelle.

Katselijat liikehtivät innoissaan eivätkä malttaneet enää pysyä
äänettöminä.

Vasta samassa hetkessä, kun Otto sitaisi viimeisen rivin viimeisen
sitoman, heilahti uusi rivi sängelle.

Iisu oli jo avannut suunsa voittohuutoa varten, mutta ei ehtinyt sanoa
mitään. Henkeään pidättäen jäi Iisu odottamaan tämän rivin loppuun,
mutta sama juttu uudistui. Viimeisen sitoman ajalla heilahti uusi rivi
— ja saran pyörtänö alkoi häämöttää olkien läpi.

Nyt oli Otto voittanut kaksi sitomariviä. Nyt saattoi uskaltaa
kaikkensa. Nyt ei voisi enää mitään menettää, sillä saroissa ei
ollut enää varaa kolmelle riville. Hän oli voittanut, vaikka tähän
lopettaisi. Otto uskalsi viimeisen hurjan kiristyksen. Terävin
nykäyksin hän suorastaan juoksi kyynisenä sarkojen poikki ja heilautti
ilmaan viimeisen siikon.

Iisu vaani silmät terävinä sitä hetkeä, jolloin Otto hyökkäsi
viimeiselle sitomalle.

— Sitoja työtön! Ohoi! — huusi Iisu täyttä kurkkua juuri silloin, kun
Oton siikko lensi ilmaan.

— Ohoi — ohoi! — kirkuivat katselijat minkä jaksoivat.

Vasta nyt heittivät leikkaajat viimeiset sitomat sängelle. Molempien
sarkojen leikkaajat oikaisivat selkänsä samanaikuisesti ja yhtyvät
riemuhuutoihin sitojan kunniaksi. He eivät keskenään olleet voittaneet
eivätkä hävinneet, mutta Otto oli antanut ennenkuulumattoman näytteen.
Siitä piti riemuita niin, että kuuluisi järven yli kirkolle asti.

— Suotta kiitosta, — koetti Otto selittää. — Onnistuin näin harvassa
rukiissa, mutta ollapa tiuhempaa, niin kyllä olisin tanaantunut.

Sen kyllä ymmärsivät muutkin, mutta siitä ei välitetty, sillä teko oli
joka tapauksessa ennenkuulumaton.

Oton paita tihkui hikeä, ja kädet olivat verinaarmuja täynnä, mutta
mitäpä siitä! Ei sellaista kukaan pannut merkille — ja Otto kaikkein
vähimmin.

Parhaat leikkaajat sijoittuivat nyt toisten leikkaajien joukkoon, ja
työtä jatkettiin edelleen kilvan ja ilon merkeissä.

Ehtoollispöytä ja elojuhlan vietto olivat sijoitetut Yli-Sarrin taloon,
joka oli asumaton sen tähden, että se oli naimisen kautta joutunut
Laikan haltuun.

Laikan emäntä sanoi nuortuvansa ja elävänsä tyttöikänsä uudelleen, kun
sai hommata Laikan osalle sattuvat pidot entiseen kotitaloonsa.

Viljan katkettua ja riemuhuutojen kaiuttua kokoontui hilpeä eloväki
viettämään hilpeätä talkoojuhlaa.

Oton kulkiessa pitkästä aikaa Yli-Sarrin ruohottuneitten pihojen poikki
välähti hänen päässään outo ajatus.

— Ollapa miehellä tällainen pieni talo!

Saman tien se ajatus kuitenkin meni. Ei se sen kummemmin pesiytynyt
Oton aatoksissa. Olipahan jonkinlainen ohrasalama, joka meluttomasti
leimahti. Mistä lie tullut ja minne mennyt!




XI


Vanhoissa tunnetuissa merkeissään vieri aika edelleen. Erikoista
mainittavaa ei ollut tapahtunut syksyn eikä talven aikana.

Oton mielestä oli elämä harmaampaa kuin ennen. Milloin oli ikävä
Laikalla, milloin naapuripitäjässä. Usein kulki Otto tätä väliä. Joskus
hän harmistui omaan tyytymättömyyteensä. Hän ei oikein ollut selvillä
itsestään. Hänessä pursui vaihtelevia mielialoja, jotka olivat hänelle
outoja. Oli kuin hän olisi odottanut jotakin. Mutta mitään odotettavaa
ei ollut. Eikä mitään tapahtunut! Ei hänelle eikä muille!

Vasta kun talven selkä oli taittumassa ja kun viinanvetäjät
maaliskuulla palasivat pohjalaisten rantakaupungeista, tuli heidän
mukanaan uutisten ryöppy, joka valtasi koko pitäjän.

Eräässä kylässä, pohjalaisten pahimmalla tappelualueella, oli
viinakaravaani saanut armottoman selkäsaunan ja kokonainen viinakuorma
oli heiltä ryöstetty.

Tämä oli ennenkuulumaton tapaus, eikä sen pohtiminen voinut loppua
ennen kuin kevään lumien sulaessa, jolloin viimeisetkin talven muistot
häipyivät ja pahimminkin haavoitetut pystyivät jalkeille.

Kesä kulki tavallista hiljaisemmissa laineissa, sillä miesten
sisimmässä kyti jokin salainen hehku, joka pyrki kauemmaksi eikä
ottanut riehaantuakseen kotoisissa kisoissa.

Kun tuli syksyn pärevalkeitten ja pitkien puhteitten aika, niin
syntyi talvinen selkäsaunajuttu uudelleen, muistoineen ja tappion
häpeineen. Nyt ei siitä keskusteleminen kuitenkaan ollut lohdutonta
toivottomuutta, sillä hämärsihän helmikuun kaivattu aika jo sisäisen
näkemyksen ulottuvilla. Perin pohjin järjesteltiin ja suunniteltiin
retkeä samaan kaupunkiin ja saman kylän läpi, missä saatu häpeätahra
vielä oli kestämättömänä. Valmisteltiin kuin sotaretkeä ennen,
ammoisina esi-isien aikoina.

Pohjalaisen puukon vastineeksi punottiin hamppuisia köydenpätkiä, jotka
sitten tervattiin ja neulottiin nahkaisiin tuppiin eli suojuksiin. Kun
näitten aseitten tehoa koeteltiin iskemällä honkaiseen pöytään, niin
merkin jätti patukka, ja hymy levisi iskijän kasvoille.

Pitäjän parhaat miehet valittiin kuormia ajamaan. Sellaisista miehistä,
joissa ei ollut kahden kelimiehen vastusta, ei huolittu ollenkaan.
Ja Laikan Otto oli lupautunut joukon johtajaksi. Oikein sydäntä
ailahdutti, kun miehet asioistaan tarinoivat ja pamppujaan punoivat
savuntäyteisissä pirteissä, pärevalkean tihruisessa valossa.

Määrätyn ajan tultua täytettiin eväskontit, tehtiin viinakuormat
ja pukeuduttiin uusiin tallukkaisiin ja lammasnahkatakkeihin.
Satakuormainen karavaani lähti liikkeelle kohti pohjoista päämääräänsä.

Yöpymiskohdat olivat edeltäpäin määrätyt isompiin kyliin, sillä monta
pirttiä tarvittiin yösijoja varten.

Kun sitten eräänä kirkkaana sunnuntai-iltana saavuttiin tuon vihatun
kylän alueille, alkoi karavaanissa salaperäinen toiminta. Joka toinen
mies sitoi hevosensa riimunvarren edellisen rekeen ja irtaantui
joukosta erinäisiin ryhmiin, jotka Laikan Otto otti huostaansa. Näin
sai Otto käskettäväkseen viisikymmentä »vapaata» miestä, joitten ei
tarvinnut huolehtia hevosistaan eikä kuormistaan.

Kylän keskivaiheilla oli matkamiesten kenttä, joka alituisten yöpyjäin
jäljiltä oli tallattu kuin markkinatori. Tälle kentälle ajoivat miehet
hevosensa, hyvään järjestykseen, ettei oma sekasorto estäisi nopeata
lähtöä, kuten oli käynyt edellisenä talvena.

Miehet riisuivat, apettivat ja loimittivat hevoset, kantaen niille
kaivosta vettä omissa ämpäreissään, jotka aina riippuivat mukana
kuorman perässä.

Kylän avarin pirtti oli lähellä kenttää. Siellä tanssittiin kuuliaisia
tai kihlajaisia, joten pirtti oli täynnä väkeä ja pihamaa puolillaan
miehiä. Pihamaalla-olijat näkivät matkamiesten valmistelut talvi-illan
kuulakassa hämäryydessä, ja joku kävi jo kysäisemässä, oliko miehillä
viinaa vai tervaa kuormissaan.

— Molempia on! — sanoi puhuteltu, tarkoittaen viinaa ja
tervaköysipatukoita, jotka olivat poveen pistettyinä.

Kysyjät poistuivat, mutta palasivat hetken kuluttua uudelleen, monin
verroin lukuisampina.

— Myytkö, äijä, viinaa? — kysyi yksi.

— En voi. Passi on Kokkolaan.

— Sano, jotta tynnyri halkesi tiellä!

— Enkä sano!

— Kyllä nyt viinaa tahdotaan! Myyt tai et! Otetaan tuo tynnyri tuosta
reen nokalta!

Samassa alkoi kuitenkin kuormamiehiä kertyä paikalle useampia, joten
ottamista ei pantu täytäntöön.

— Myykö teistä joku muu? — kysyttiin tulijoilta.

— Ei kukaan myy.

— Mutta kun lupaa ei kysytä, niin tottapa annatte!

Pari miestä juoksahti tanssipirttiin, ja toiset pohjalaiset vetäytyivät
maantielle.

Hetken kuluttua tulvi miestä kuin salkoa alas tanssipirtin portaita.

Taas tehtiin samat kysymykset ja saatiin samat vastaukset.

— Katkotaan köydet ja kieritetään tynnyri vajaan! — sanoi joku ja
sivalsi puukkonsa esiin, mutta ei astunutkaan kuorman luo, sillä äkkiä
olivat viinamiesten patukat paljastuneet.

Takimmaiset pohjalaiset eivät kuitenkaan älynneet patukoita, vaan
hyökkäsivät rohkeasti esiin. Silloin tulvahti aivan odottamatta hurjia
miehiä paikalle rakennusten varjoista, kahdelta puolelta. Sanaa
sanomatta ja ääntä päästämättä ne hyökkäsivät.

Pohjalaiset vetivät puukkonsa ja aloittivat hirmuisen kiroilemisen ja
huudon. Se ei kuitenkaan yhtään auttanut. Patukat läiskyivät oikealle
ja vasemmalle ja tekivät tuhoisaa jälkeä, puukkojen putoillessa ja
lennellessä lumihankeen.

Pohjalaisia kaatui ja kompuroi maassa. Nelinkontin oli heidän paettava,
sillä joka-ainoa pystyyn pyrkijä sai heti mätkähdyksen, joka kaatoi
hänet uudelleen.

Viimeisetkin pohjalaiset olivat juosseet pirtistä, kuullessaan ulkoa
hirmuisen huudon ja mätiköimisen, mutta jo pihassa he joutuivat saman
pehmityksen alaisiksi.

Hetken kuluttua ei tappelupaikalla ollut enää ainoatakaan pohjalaista.
Naisetkin olivat kirkuen, parkuen paenneet kylän kujille.

— Nyt, määrätyt miehet jäävät vartijoiksi kuormastoon! — komensi Otto.

— Toiset kymmenen sylen päähän toisistaan, pirtin ovelle asti. Muut
menkää syömään ja nukkumaan heti — tuohon tanssipirttiin! Tulen
herättämään neljän tunnin kuluttua.

Nukkumaan määrätyt miehet hakivat eväskonttinsa ja riensivät tyhjään
pirttiin. Kun he olivat syöneet, paneutuivat he, kontti päänalaisena ja
pieni heinätukko kyljen alla, lepäämään pirtin lattialle.

Otto jäi kävelemään maantielle ja valvomaan, ettei kukaan vartijoista
päässyt torkahtamaan.

Määrätyn ajan kuluttua herätti hän nukkujat, päästi vartijat heidän
tilalleen, järjesti uuden vartioväen ja jatkoi kävelyään maantiellä.

— Mene sinäkin nukkumaan! — sanoi Parrilan Iisu Otolle. — Minä kävelen
tässä.

— Ole vaiti! Et sinä näe joka taholle! Mene omalle paikallesi!

Häiritsemättä kului yö ja häiritsemättä pääsivät viinanvetäjät
lähtemään.

Kun he palasivat kaupungista, sivuuttivat he joka toisen, entisen
yöpymispaikkansa, sillä rauta ja suola tuotiin lähemmistä kaupungeista
eikä näin kaukaa, joten sopi ajaa nopeammin tyhjine rekineen.

Suureen tappelukylään he pysähtyivät pikipäinsä päiväsyöttöä varten.

Tanssipirtin väki oli askareissaan, ja ruotiukko yksin lojui
uunipankolla.

— Oletteko nähneet sitä hiiden väkeä siellä rantamilla? — tutki ukko.

— Mitä hiiden väkeä? — kysyi Otto.

— En tiedä tarkemmin. Olin saunassa viime sunnuntai-yön, kun täällä
tanssittiin. Mutta sanottiin tänne tulleen sellaisia miehiä, joilla oli
omat seipäät liivin povessa.

— Mitä ne sitten tekivät?

— Rusikoivat kaikki kylän miehet, että suurin osa vieläkin makaa sängyn
pohjissa. Mutta oli kai syytäkin! Miksi menivät viinoja ryöstämään?

— Niin, tämän kylän läpi ei kuulu pääsevän ilman tappelua.

— Kyllä vasta pääsee! Tänne on jo tullut majoitusmääräys. Tulee
viisikymmentä kasakkaa meidän kylään. Hohhoh! — Se siitä tuli, kun
ruvettiin räävittömiksi.

Viinamiehet lähtivät vakavina hevostensa luo. Olipa onneksi pelastuttu
semmoisesta häpeästä.

— Nätille se otti meilläkin, — sanoi Iisu.

— Ja onneksi ehdimme näitä kloosuttamaan ennen kasakkain tuloa. Ensi
talvena olisi ollut myöhäistä.

— Kyllä meidänkin pitäjässä on tästä puoleen nujakoitava vähän
hiljemmin,— naureskeli Otto.

— On kyllä. Hissukseen, — arvelivat miehet.

Viinakaravaani kulki kiire mielessä tasaista vauhtia kotipuoltaan
kohti, sillä pari lankkumatkaa oli vielä, ennen kelirikon tuloa,
tehtävä omiin rantakaupunkeihin.




XII


Pohjanmaan-matkan jälkeen Otto oli taas painunut näkymättömiin
sisarensa taloon.

Pitkäaikaista rauhaa ei tämä yksinäinen metsätalo kuitenkaan Otolle
antanut. Täällä oli kai liian yksinäistä. Eränkäynti tyydytti vain oman
aikansa. Jäljelle jäivät pitkät puhteet ja välttämättömät erälomat. Ne
aina kiusasivat ja ajoivat kuin ahdistettua otusta. Kaihoavia muistoja
nousi sieltä täältä aatoksen piiriin. Neköhän ne niin saivat aikaan
rauhattomuutta ja levottomuutta? Mahtoiko hän tuoda niitä mukanaan
kotikylältään? Sieltäpä tietenkin! Pitäisi kokonaan elää erossa
kaikesta siitä. Niin kai pitäisi, mutta pitävää päätöstä ei syntynyt
väkipakoinkaan.

Kirren sulaessa ja nurmen noustessa oli Otossa taas herännyt
voittamaton halu nähdä kotiseutunsa kyliä ja ihmisiä.

Pari viikkoa ennen juhannusta Otto heittikin repun selkäänsä, otti
metsästyspyssyn olalleen ja lähti taivaltamaan, oikoteitä erämaitten
halki, kohti kotikylänsä vainioaukeita.

Illan suussa hän saapui muistorikkaalle helkaristeykselle. Hän tuskin
muisti lapsuudestaan mitään sen varhaisempaa tapausta kuin kokon
räiskeen ja loimun, joita hänet jo pienenä taaperoisena oli tuotu
näkemään.

Mustuneella kokkopaikalla oli aina helluntain jälkeen joitakin
hiiltyneitä kekäleitä. Niin oli ollut aina, vuodesta vuoteen, ja niin
oli nytkin.

Oton teki mieli pysähtyä hetkeksi, mutta hän tyytyi kuitenkin ohimennen
katsahtamaan ympäristöön, joka herätti niin lukuisia muistoja. Niille
ei pidä antaa jalansijaa, muuten ne valtaavat koko olemuksen, ajatteli
Otto ja kiirehti käyntiään. Hänen askelensa kuitenkin hidastuivat
hidastumistaan, kunnes ne kokonaan taukosivat Loukkulan tien mutkassa,
laakean maakiven luona.

Aikomatta mitään istahti Otto kiven syrjälle. Omituisen sumeata nousi
hänen mieleensä, rintaansa, silmiinsä. Oli kuin usva olisi kohonnut
helteisen kesäpäivän maille. Miksi tuntuikin niin raskaalle? Joko
muistojen pyörylät nyt kuitenkin alkavat häntä kaartaa, vaikka hän on
ne aina voittoisasti ajanut luotaan, tallannut, maahan polkenut. Täällä
on nähtävästi pahempi, täällä kotipientareilla! Täällähän hän muistoja
on kokoillut, mättänyt läjään kuin turvepatoa! Koko nuoruutensa aikana
ei hän sen enempää niitä ajatellut! Kokosi vain ja mätti läjälle! Missä
uumenien sopukassa lienee piillyt tuo mätäspato, joka nyt myötäänsä
pyrkii purkautumaan ja vapauttamaan uudelleen sen elämän, joka
kiihkoisessa nuoruudessa ei löytänyt uomaansa, ei päässyt lopulliseen
päämääräänsä?

Huolettomana oli hänen nuoruutensa aika kulkenut. Se oli virrannut
poreilevana ja räiskyvänä, milloin kiiltäen sinertävää terästä, milloin
hopeana vaahdoten kuin mahtava Myllykoski tulvaveden aikana.

Milloin se loppuikaan, tuo huoleton nuoruus? Niin! Silloin kai —
siellä Orttenmaan rantatiellä! Siellä kaikki pärskynä murtui korkeihin
kallioihin kuin Näsiselän laineet Mustanlahden rannassa.

Se oli vain hento tyttö, joka astui tielle, hento kuin kaislan varsi,
mutta tämän takana oli jäykkä törmä kuin Pirunvuoren rinne. Olevat olot
siinä töröttivät! Siihen oli pysähdyttävä!

Tämä pysähdys kai sai aikaan tuon kiusallisen taakseenkatselemisen,
joka nytkin koetti yllättää, välittämättä parhaistakaan ponnistuksista.

Sitäkö varten hän oli tullut tänne, että nuo tuskalliset ajatukset
pääsisivät vapaasti vuotamaan hänen aivojensa läpi kuin maito
kuusenhakoisesta siivilästä. Mitä hän täällä oikeastaan teki? Mutta
mitä hän teki muuallakaan? Ei hänellä ollut kotia eikä kontua missään!
Eikä hän sellaisia koskaan saisikaan! Ei hänellä ollut taipumusta
pudota alaspäin, luopua säädystään, eikä halua tuottaa häpeätä
rikkaille sukulaisilleen. Arvostaan pitävät setämiehet eivät sellaista
voineet tehdä! Ja kenen hartioilla sitten manttaalisäädyn arvo lepäisi,
ellei juuri setämiesten, jotka voivat sen heittää maantien ojaan, jos
haluavat. Mitenkä isäntämies voisi arvostaan luopua? Ei hän putoa
alaspäin, jos nai piian. Piika vain nousee ylöspäin! — Äh! Joutavaa
kaikki.

Otto hymähti ylenkatseellisesti ja aikoi lähteä edelleen, kun samassa
kuuli askeleita tienkäänteeltä. Hän jäi odottamaan kivelleen.

Kervilän Anna tuli Loukkulasta päin, astuen esiin tien mutkasta. Kun
hän tunsi Oton, näytti hän iloisesti hämmästymän.

— En tietäneetkään, että oleskelet Laikalla nykyisin, — sanoi Anna
tervehdittyään.

— Vasta olen menossa. Juuri astuin tuosta korpikujasta maantielle. Sinä
olet ensimmäinen ihminen, jonka tapaan täällä.

— Onko sinua Parrilasta lähetetty hakemaan?

— Parrilasta? Miksi sieltä?

— Et sitten tiedä, että Parrilan Iisu on sairastellut koko kevään.

— En tiedä mitään, istu nyt tähän kivelle ja kerro.

Otto sai kuulla Annalta, että Iisu oli Porin-matkallaan, keväällä,
vilustunut ja sairastunut sen jälkeen ankarasti. Kuumeesta hän kai
on osaksi päässyt, mutta rinta on jäänyt kovin kipeäksi. Eivätkä
kaupungista haetut rintarohdot auta mitään. Makailee vain ja joskus
vähän kävellä toikkaroi.

— Onpa käynyt huonoksi!

— Tuskin häntä voi tuntea. Olen juuri tulossa sieltä. Käyn joskus
Elinaa katsomassa, kun hän ei pääse juuri mihinkään.

Keskustelu hyppi vähin erin tuttavasta tuttavaan, kunnes useimmat
olivat tulleet mainituiksi.

Tärkein näistä uutisista oli Tarilan Eevan ja Jartun Kallen häät
juhannuksen jälkeisenä päivänä. Mutta Otto tiesi sen, oli saanut
häihinkutsun.

— Heikki uhrasi isännyytensä veljensä hyväksi, kun tiesi Kallen
pikiintyneen Tarilan Eevaan. Onni pojalle! Ei tarvinnut jäädä
naimattomaksi setämieheksi, — puheli Otto melkein itsekseen.

— Menevät ne muutkin naimisiin — ei yksin talojen isännät! Voi mennä
Heikkikin, vaikka hänen mielestään Kalle sopii paremmin isännäksi, —
sanoi Anna hyvin ohimennen ja arkisesti, yrittäen huomata ainoastaan
paria kukkaa, jotka poimi kiven juurelta.

— Entä sinä itse? — kysyi Otto. — Oletko jo emäntänä?

— Samassa luhdissa asun kesääni kuin kolme vuotta takaperin, —
sanoi Anna vähän hämillään, mutta peitti sen, ruveten asettelemaan
olkapäiltään valahtavaa liinaansa.

— Kumma, ettei sinua ole jo viety. Olet yhä vain kaunistunut!

— Ensi viikolla on taas juhannusaatto, — sanoi Anna kuin kuulematta
Oton huomautusta, — kuuletko, että taas sataa, kuten silloin?

— Sehän tuotti meille aikamoisen ilon, jos muistat.

— Eipä ne muut juhannukset ole olleet niinkään lystiä, — sanoi Anna
valmistautuessaan lähtemään.

— No, toivotan vieläkin hauskempaa juhannusta ja kauniimpaa ilmaa!

— Saanko varata littusia sinun osaksesi?

— Minä luulen, että sokeripullien ja vehnälittusten aika on minut
jättänyt, — koetti Otto sanoa iloisesti, mutta äänessä tuntui särkynyt
sävy, joka ei jäänyt Annalta huomaamatta.

— Tuletko kuitenkin — vielä kerran?

— Mitä se hyödyttäisi! Se vain suututtaisi sinun kosijoitasi!

— Mitä se tekee! Minä olen jo suututtanut niitä kolme vuotta.

— Se oikea voisi kyllästyä ja heittää silleen.

— Entä sitten? Välipä tuolla, mistäpäin elämän harmaus tulee! Tuletko?

— En uskalla.

— Oo! Luulen, että sinä et ennen pelännyt?

— En. Ennen en pelännyt edes naisiakaan, kuulin silloin olevani
muitten arvoinen. Mutta olen hoksannut erehdykseni. Olenhan ainoastaan
talon setämies ja mannuton metsämies. Minä voin vain katkoa muitten
ystävyyskuteita, mutta en omiani solmia niisiin.

Anna naurahti hermostuneesti, astui askelen poispäin, mutta pyörähti
ympäri.

— Pitääkö ajatella aina, että jotakin on niisiin pantava, jos syödään
juhannuslittusia?

— Ei. Mutta jos jostakin syystä asia härnättäisiin käymään kunnialle
ja sapelle, niin ei olisi muuta jäljellä kuin häpeällinen pako,
peräytyminen.

Anna naurahti terävästi ja ojensi kätensä.

— Metsäkö on opettanut sinulle noin outoja ajatuksia?

— Ehkäpä paremminkin nuo harmaaseinäiset talot ja nuo viheriät vainiot!

— Hyvästi sitten! Yhden neuvon voisin sinulle kuitenkin antaa. Kun
ammut metson itsellesi, niin voit ampua koppelon vaimollesikin!

Anna irroitti kätensä hyvästijätöstä ja lähti nopeasti astumaan
Noronpäätä kohti, katsahtamatta enää taakseen.

Otto lähti ajatuksissaan ja pää painuneena Loukkulaan päin. Miksi
hän ei tarttunut pidättävästi ojennettuun käteen? Ei tarttunut, vaan
antoi Annan mennä ja lähti itsekin, vaikka omituinen vihlaisu tuntui
jossakin rinnan uumenissa. Samoin oli hän lähtenyt kerran ennenkin,
melkein samoilta paikoilta ja melkein samanlaisten ajatusten vallassa.
Silloinkin hän oli vapaaehtoisesti luopunut Annasta. Siitä oli nyt
kulunut kolme vuotta. Miten samanlaiset olivatkaan nämä tapaukset — ja
kuitenkin — miten erilaiset! Silloin luopui rikkaus, ylimielisesti,
luulotellusta paljoudestaan! Nyt karttoi köyhyys, arkuudessaan,
luuloteltua almua.

Omituista — ajatteli Otto. Elämä vetää aina vastahankaa sille, joka
rupeaa sen syvyyksiä penkomaan. Ennen oli kaikki niin yksinkertaista!
Nyt on kaikki sokkeloista, kuin korpien risteilevät polut. Parempi
olisi ollut uupua sokkona kylätielle kuin näkevänä eksyä erämaan
verkkoihin. Miksi olikaan hän tuntenut niin syvästi köyhyytensä
avuttomuuden? Eiköhän se ollut hänen markkina-ihanteensa, joka tunteen
oli synnyttänyt? Joku köyhempi tyttö ei olisi sitä tehnyt niin
voimakkaasti. Olisiko Anna sen tehnyt? Olisi kai herättänyt tajuamaan,
että setämiehen asema on paha pulma, mutta ei ehkä synnyttänyt kalvavaa
alemmuuden tunnetta, herääminen ei olisi pistänyt niin kipeästi — ehkä
ei olisi pistänyt ollenkaan. Annan käytöksestä ei ainakaan ole koskaan
voinut saada sellaista käsitystä. Päinvastoin! Kuinka ystävällinen hän
oli nytkin! Oli aina ollut!

Otto pysähtyi ja katsoi taakseen. Hänestä tuntui, että hän oli
käyttäytynyt kömpelösti Annaa kohtaan. Mutta mitä muuta hän sitten
voisi? Uskaltaisiko hän kosia ja antautua potkittavaksi? Mutta jospa
Anna ei potkisikaan? Ei, kaikesta päättäen! Otto aikoi juosta Annan
jälkeen, päätti jo melkein, mutta lähti kuitenkin hitaasti kotikyläänsä
päin.

Otto naurahti, kun ajatteli Annan viimeistä lausetta. Mistä keksikin?
Hm. Ampuisi metson itselleen ja koppelon vaimolleen. Ja muutakin oli
Anna sanonut. Miten se olikaan? Menevät muutkin naimisiin — ei yksin
isäntämiehet! Hm. Sellaista kyllä sanotaan.

No, niin. Joutavaa kaikki.

Kylän kujille tultuaan nosti hän päänsä ja kulki reippaasti
kotiportailleen. Laikan Oton pää ei toki sydänsuruista saa kumaraan
taipua! Mitäpä maailma köyhän miehen murheista välittäisi? Nauraisi tai
ei ymmärtäisi. Siinä kaikki.




XIII


Toimettomana oli Otto asustanut muutamia päiviä setämieskamarissaan
paikalla. Hänen masentunutta mieltään kohentelivat silloin tällöin
ainoastaan lisääntyvät levottomuuden laineet, jotka olivat outoja hänen
luonteelleen.

Huoneessaan istuskeli Otto tuijotellen ikkunastaan vuolaitten
sadekuurojen synnyttämiä lätäköitä.

Onneksi edes satoi melkein herkeämättä. Se ikäänkuin puolusti hänen
haluttomuuttaan liikuskella kylällä tai talon puolella muiden parissa.

Oli tyhmää, että hän oli saapunut kotia. Hän luuli mielensä siitä
virkistyvän, mutta se olikin vain masentunut. Mistähän tämä omituinen
herpaantuminen ja raskasmielisyys mahtoi johtua? Eiköhän tätä
aiheuttanut käynti Parrilassa — Iisun huonon tilan näkeminen? Sepä se
tietenkin oli! Se tämän teki!

Mutta mitä varten sitten hyökkäsivät alituisesti nuo ilkeät
levottomuuden ryöpyt, jotka panivat hänet kiertämään huonettaan ja
toisinaan iskemään nyrkkinsä honkaiseen seinään? Miksi ne hyökkäsivät
hänen kimppuunsa kuin rakkikoirat nurkan takaa? Ja miksi hänestä aina
silloin tuntui, kuin joku katsoisi häneen?

Millainen tuo katse olikaan? Lempeä, surunvoittoinen ja syvä! Tuntui
vihlaisevan sydänalassa aina, kun tuo katse osui hänen sielunsa
silmään. Joku oli kai joskus noin häneen katsonut, ja nyt sen jälki
ilmeni, kun hän oli ärtyneessä mielentilassa.

Miksi hän sitten oli näin ärtynyt? Eihän mitään ollut tapahtunut, eikä
hän ollut ketään tavannut, lukuunottamatta kotiväkeään ja Iisua...

Maltahan! Olihan hän tavannut myöskin Annan. Sitä hän ei ollut
muistanutkaan.

Otto ummisti silmänsä kootakseen tuon tapaamisen muistinsa näkyviin.
Mutta ei hänen olisi sitä varten tarvinnut sokaista katsettaan. Ajatus
yksin riitti. Annan kuva leimahti ilmielävänä hänen eteensä. Tuossa
seisoi Anna kauniina ja solakkana, pää vähän painuneena, katsellen
häntä silmiin.

Siinähän oli tuo lempeä katse, surunvoittoinen ja syvä! Anna!

Otto hypähti seisomaan. Veri kohahti suonissa, ja poskia alkoi
kuumottaa. Jotakin mieluisaa, hivelevää ryöpsähti tulvana hänen
ylitseen. Oliko se ehkä hänen verensä kiehuntaa? Ehkä oli, koska
rinnassa tuntui niin voimakas jyskintä. Hän yritti kysyä itseltään,
mitä tämä merkitsi, mutta lauma puolinaisia kysymyksiä ja katkonaisia
ajatuksia sotkeutui toisiinsa sellaisessa mylläkässä, että hän piti
parhaana olla kyselemättä mitään, eikä hän tarvinnut ajatuksen apua
siihen, mikä hänelle nyt selvisi. Hän tunsi rakastavansa Annaa.

Vähin erin alkoivat ajatukset seestyä. Useita kysymyksiä alkoi
risteillä sinne tänne. Kaikki ne kuitenkin päätyivät vihlaiseviin
soimauksiin. Miksi hän oli niin tylysti työntänyt Annan luotaan? Oliko
hän harkinnut tämän tekonsa? Oliko ottanut varteen Annan tunteet —
oliko omansa?

Ei! Mitään hän ei ollut harkinnut, ei mitään perustellut.

Mitenkä hän sitten oli tehnyt näin? Ristiriitaisten tunteitten ja
ajatusten ajamana kiersi Otto huonettaan, kunnes vihdoin istui kuin
päämäärään päässyt kulkija.

Väärää itserakkautta, väärää ylpeyttä, väärää oman arvon tuntoa kaikki!
Kaikki oli väärää!

Jos kerran Anna ei pelkäisi liittyä mannuttomaan mieheen, niin mitä hän
sitten pelkäsi? Oliko hän olevinaan parempi kuin Anna? Vai epäilikö hän
itseään niin saamattomaksi, ettei pystyisi elättämään heitä molempia!?

Raskaana putosi Oton kämmen pöytään. Ei, totisesti! Tätä tietä eivät
hänen ajatuksensa olleet koskaan ennen kulkeneetkaan.. Noita toisia,
_vääriä_ polkuja ne olivat kierrelleet, eksyttäen miehen pimeihin
sokkeloihinsa.

Noitten polkujen veräjä on tukittava ainaiseksi! Sääty-ylpeät
setämiehet eivät kelpaa kuljeskelemaan ihmisviljoilla! Ellei ole
perintöjä, niin ollaan sitten kannattamatta perinnöllistä ylpeyttä!
Miksi ylpeillä tyhjästä! Tyhjä säkki ei kuitenkaan voi pystyssä pysyä.

Otto hymähti halveksivasti, kun hän ajatteli, että hän oli tuota säkkiä
kannattanut pystyssä vielä senkin jälkeen, kun hän Orttenmaalla oli
huomannut sen täydellisen tyhjyyden.

Ei! Hiiteen kaikki säkit ja säädyt, mannut ja manttaalit!

Tarmokkaasti nousi Otto katsomaan ilmaa, joka oli kirkastunut ja
säteili nyt valotulvaisena kosteankiiltävällä nurmella ja välkkyvillä
lehdillä.

Otto oli mielissään tästä, sillä se reipastutti hänet tekemään
päätöksensä asiassaan ja panemaan sen rivakasti täytäntöön.

Minkä päätöksen? Hm. Suoraa päätä nyt Kervilään — siellä selviytyköön
loppu!

Tehdessään lähtöä kuuli Otto eteisestä askeleita. Kompuroiden ja
kolisten ne lähenivät ovea. Otto ajatteli, että tulija oli joku vieras.
Hän työnsi oven auki.

Vieras olikin. Kujansuun Tanu.

— Kas! Hyvä, että aukaisit. Porstua on pimeänläntä vanhoille silmille,
— sanoi Tanu vääntäytyen oven täydeltä huoneeseen. — Päivää sentään
ensiksi ja terveeksi, pitkästä aikaa!

Tervehdittyään ohjasi Otto ystävällisesti Tanun puusohvalle istumaan.

— No, enpä kai ole nähnyt Tanua meidän kylällä sen jälkeen kuin
pikkupoika-aikana! — jutteli Otto asettaessaan tupakkavehkeet esille.

— En ole paljoa liikkunut sen jälkeen kuin turma minut runteli, —
sanoi Tanu harvakseen ja katkonaisesti, pyyhkiessään hihaansa hikistä
otsaansa ja sovitellessaan isoa ruhoaan sohvan nurkkaukseen.

— Vielä te olette yhtä komean ja jykevän näköinen kuin ennenkin, —
sanoi Otto, katsellessaan harmaatukkaista vierastaan, jonka arvonantoa
herättävä ulkomuoto ei ollut erikoinen ainoastaan kookkaan ruhonsa
vuoksi, vaan vielä enemmän kaunispiirteisen pään ja ilmehikkäitten
kasvojen tähden.

— Näköinen — niin — ehkä!

Tanun hymyyn sekaantui katkera piirre suupieliin.

„ — Taisit olla juuri lähdössä jonnekin, vai kuinka?

— Kyllä — mutta ilman määräaikaa. Vähän myöhemmin on yhtä hyvä. Aikani
on omani, paitsi silloin, kun se kuuluu harvinaisille vierailleni,
— myhäili Otto, asetellessaan pöydälle pikaria ja sokerirasiaa,
tarjotakseen vieraalleen tavanmukaisen tervetuliaisryypyn.

— Minä olen nyt vaivaisesti vaeltanut avun etsinnässä kokonaisen
viikon — ainakin jo kolmena päivänä, — sanoi Tanu suorasukaisesti, kun
tuloryyppy oli otettu ja Otto oli korjannut viinakapistukset pöydältä.

— Minkälaisen avun?

— Sellaisen — jonka antaja minä itse olin voimani päivinä. Silloin minä
annoin avosylin ja runsasmittaisesti. Nyt istun pyytäjän penkillä.

— Paljon mainehikasta olen kuullut teistä jo poikavuosinani. Sanottiin
yleisesti, että käräjäin päätökset horjuvat, mutta Tuomaalan Tanun
seisovat lujina. »On lujaa tekoa kuin Tuomaalan Tanun tuomio», oli
yleisenä sananpartena.

Tanu pyyhki hitaasti leukaansa.

— Niin — se oli siihen aikaan — jolloin elelin Tuomaalan setämiehenä —
niinkuin sinä nyt Laikalla. Kruunun käsivarsi ei silloinkaan kyennyt
kaikissa asioissa oikeutta turvaamaan — ei paremmin kuin nytkään.
Silloin oli ehkä turvan nimenä Tuomaalan Tanu — nyt sen nimenä on
Laikan Otto.

Otto teki torjuvan kädenliikkeen. Hän oli hämillään tuon
älykäskatseisen miehen edessä. Sellaista ujoutta, mikä hänet nyt
valtasi, hän ei koskaan ollut tuntenut valtaherrojenkaan edessä.

— Minä olen kuullut kerrottavan, että vallesmanni on nimittänyt sinua
tämän pitäjän kuninkaaksi —

— Noo — piloillaan —

— Olkoon! Sinun nimesi on nyt kuitenkin Laikan Otto — ja me tiedämme
kaikki, että se nimi on oikeuden turva vielä silloinkin, kun esivallan
voima on aseeton. Älä rupea kieltämään! Se on suotta! Minä tunnen tuon
vallan ja voiman, koska olen sitä käyttänyt.

— Niin — te —

Otto alkoi hämmentyä yhä enemmän. Jos joku nuorempi mies olisi
käyttänyt tuollaista kieltä, niin hän ei olisi siitä paljoakaan
välittänyt, mutta Tanun olemuksen ympärille oli jo kerääntynyt hiven
tarunomaista hohdetta, mikä kohotti hänet arkisen todellisuuden
yläpuolelle.

Olikohan ukko mahtanut tulla pilailemaan hänen kanssaan?

— Niin — ennen minä — nyt sinä!

— Onko nyt sitten jotakin, jota voisin tehdä?

— On. — Minä haen nyt oikeutta sinulta, niinkuin sitä ennen haettiin
minulta, silloin kun sitä ei saatu papilta eikä vallesmannilta.

— Onko joku uskaltanut loukata teitä?

Kärsivän ilmeen häivä vilahti Tanun kasvojen yli, vaikka hän koetti
hymyillä.

— Loukkauksista ei minun ikäiseni mies enää paljoa välitä, mutta —
tässä on kysymys perheen ja suvun häpäisemisestä.

Tanun äänestä kuulsi niin suuren murheen ja kärsimyksen väreily,
että Otto hätkähti. Hän ymmärsi heti, ettei häväistys ollut
Tanulle mieskohtaista. Eikä perheeseen kuulunut muita kuin Tanun
kaksikymmenvuotias tytär, Aliina.

— Onko Aliinalle tapahtunut jotakin — jotakin —?

— On.

— Sanokaa ensin miehen nimi, niin pääsen pikemmin asioitten perille!

— Hoijalan Esa.

Tanu katseli tuikeasti Ottoa silmiin.

— Sinua ei tuo nimi näytä hämmästyttävän?

— Minä melkein arvasin. Esalla on ennestäänkin jo näissä asioissa
rämeisiä polkuja takanaan.

— Mitä lie. Meidän käsittääksemme hän kuitenkin aikoi naida Aliinan.
Eikä siinä mitään järkisyytä esteenä ollut minunkaan puoleltani, kun
tiesin, ettei Hoijalaan rahaa tarvinnut naida. Helluntain jälkeen
näkyi kuitenkin tie Hoijalasta meille katkenneen. Eikä sille välille
ole saatu siltaa syntymään, vaikka selvästi on saatettu Esan tietoon
jättämänsä tytön tila.

— Oletteko itse puhutellut Esaa?

— Yritinhän minä. Mutta hän karttoi minua niin ovelasti, ettei siitä
tullut mitään. Arvelin kyllä hänet siihen pakottaa, mutta viime
maanantai-illan jälkeen se näyttää tarpeettomalta vaivalta.

— Mitä sitten on tapahtunut?

— Esa kuuluu antaneen silloin kihlat toiselle tytölle. Se juttu
käänsi minun kulkuni kirkkoherran luo — ja sitten vallesmannin —
mutta sielläpäin vaaditaan silminnäkijäin todisteita tai muita yhtä
päteviä todistuksia. Hm. Niitä kai ei Aliina ole osannut hankkia heidän
salaisiin kohtauksiinsa.

Katkera iva ja vaivoin pidätetty raivo pursui Tanun
loppuhuomautuksesta. Hän ryki ja nieleskeli taistellessaan
urhoollisesti tunteitten ryöppyä vastaan.

Ottoon koski kipeästi nähdessään avuttoman miehen toivottoman tilan.

— Juokaahan tuosta kaljaa! Se vasta äsken tuotiin kellarista. Sitten
jatkamme ja mietimme, — kehoitteli Otto mahdollisimman huolettomasti,
ettei mitenkään tulisi kohennelleeksi niitä tunteitten sulkuja, joita
Tanu näkyi kaikin voimin koettavan tukkia.

Hetken kuluttua näytti Tanu rauhoittuneen ja sytytti piippunsa.

— Jo tullessani tunsin tulevani oikean miehen luo enkä aluksikaan olisi
kääntynyt lakien enkä evankeliumien puoleen, jos olisin tietänyt sinun
saapuneen Laikalle. Vasta tänään sain sen kuulla. Et ole minulle mitään
luvannut, mutta minä näen silmistäsi, ettet ole kylmä asialleni, jonka
totuudessa ei pitäisi olla hankaamisen tilaa, sillä Aliinassa en ole
ikinä havainnut pienintäkään vilpin merkkiä. On ilmetty äitivainajansa.
Mutta jos haluat, niin voit itsekin puhutella Aliinaa.

— Älkäähän nyt! Siihen minussa ei ole miestä. Eikä Aliinaa saa asettaa
sellaisien julkeuksien alaiseksi. Mahtaa raukalla muutenkin olla tuskaa.

— On — on — varmasti on! Lopettanut olisi jo poloiset päivänsä, ellei
olisi niin lujasti uskonut, että minä voin järjestää asiat oikealle
tolalleen. Pikku raukka. Hän luottaa minuun kuin kallioon. Hän ei kai
huomaa, että minusta on tullut raihnas vanhus, jolla ei enää ole miehen
mittaa. Hän kauhistuisi, jos tietäisi, että minä kuljen apua hakemassa
pitkin pitäjää. Se veisi häneltä viimeisenkin toivon. Ainoastaan minuun
hän luottaa. Ja minä luotan ainoastaan sinuun.

— Oletteko ajatellut, miten minun pitäisi menetellä?

— En. En ollenkaan. Silloin kun minä olin sinun sijassasi, en
halunnut kuulla muitten tyhmiä mielipiteitä — ja minä arvelen, ettet
sinäkään sellaista halua, vaikka kysyt. Ymmärrän, että kohtelet minua
ystävällisesti. Jos johonkin kohtaan tarvitset sitä pientä apua,
mihin minä pystyn, niin käsky riittää. Kaikki neuvoni ja kykyni ovat
käytettävissäsi, kunhan ensin olet tien valinnut. Sitä ei toinen voi
sinulle osoittaa, eikä muilla ole sitä ennen asiassa mitään sanomista.

— Olin juuri lähdössä Noronpäähän, kun te tulitte. Ellette jaksa heti
lähteä kotianne, niin lepäilkää täällä...

— Ei, ei! Minä lähden heti. Jaksan kyllä kulkea hitaasti, mutta jos
sinulla on kiire, niin älä välitä minusta!

— Niinpä lähdetään sitten, ilman muuta! Tulitteko oikotietä Kulomäen
yli?

— En. Polku on minulle liian kuoppainen. Eikä meidän kulkumme käy
yhdessä. Minä suotta sinua hidastuttaisin.

— No, raitin päähän ainakin. Minä sitten oikaisen siitä.

— Juuri niin. Menen suoraa päätä kotia. Tapaat jos tarvitset.

— Luulen tietäväni tarpeeksi. Pääasia riittää. Puuttuu enää uuden
morsiamen nimi?

— Kervilän Anna.

Otto sävähti kuin iskun saanut.

Tanu huomasi, miten Oton ruskea hipiä valahti kalpeaksi. Hän tunsi
sisimmässään Oton tuikean, pistävän katseen. Hän aavisti heti asioitten
yhteyden.

— Hämmästyitkö? — kysyi Tanu leppoisasti.

— Kyllä — vähän! — sanoi Otto hitaasti ja tukahtuneesti.

Mitenkä tämä nyt sopeutui? Jokunen päivä sitten oli Anna sanonut
olevansa vapaa. Milloin tuo kihlaus oli tapahtunut? Ehkä sen jälkeen
kuin hän tapasi Annan!

— Onko Anna ottanut Esan kihlat — ja milloin? — ryöpsähti Oton kysymys
tiukkojen huulien välitse uhkaavana ja vaativana.

Tanu oli juuri yrittänyt ylös, mutta kysymyksen vakavuus painoi hänet
jälleen asemilleen.

— Varros nyt, — sanoi Tanu leukaansa sivellen. — Jahka aattelen. Se
oli — niin oli — maanantai-iltana oli Esa vienyt kihlat Annan luhtiin.
Kuulin, että Esa oli kapistuksiaan ennenkin sinne kanniskellut, mutta
nyt vasta oli hän ne saanut jäämään sinne.

Läkähdyttävä tunne valtasi Oton. Hän siirtyi akkunan luo peittääkseen
liikutustaan.

— Minä tapasin Annan maanantaina.. Samana iltana siis...! — mutisi Otto
raskaasti, levottoman ja syyttävän laineen taas vihlaistessa hänen
sisuaan.

— Tällä jutulla on oma esihistoriansa, jos mielit kuulla! Sen olen
saanut korviini kylän pojilta.

— Mikä historia? — kivahti Otto ja hyökkäsi istumaan entiselle
paikalleen.

— Juorut ovat akkojen asioita, eikä niihin pitäisi itseään sotkea,
mutta nykyhetkellä näyttävät kaikki Esan temput kovin tähdellisiltä.

— Minä aavistan jotakin ilkimielistä, mutta — en uskalla arvata mitään.

— Älä arvaa vinoon! Anna on syytön kaikkeen! — kiirehti Tanu
huomauttamaan.

Otto hengähti helpotuksesta. Hän oli jo tuntenut ilkeän kuristuksen
kurkussaan.

— Sanokaa sitten asia niin lyhyesti kuin voitte! Jälkeenpäin otan kyllä
selvemmän pohdin.

— Sanotaan, että Esa on jo pitkän aikaa karkoitellut kilpakosijoita
Annan ympäriltä omituisin keinoin. On vihjaillut siellä ja täällä, että
hänellä on jo kauan ollut läheisiä suhteita Annaan.

Permantopalkki vavahti Oton jalan painosta, kun hän kiivaasti
hypähti seisaalleen. Kädet pusertuivat nyrkkiin, ja katse leimahti
peloittavasti, mutta hän ei sanonut mitään. Tanu kuitenkin ymmärsi,
mitä Oton kaltaisen miehen vakava vihastuminen merkitsi. Hän säikähtyi
oman asiansa puolesta.

— Ajattelet kai sentään Aliinaakin? Hänen ainoa pelastuksensa on
avioliitto Esan kanssa, — sanoi Tanu melkein pyytävästi.

Oton tuikea ilme lieventyi, nyrkit avautuivat ja hän pyyhkäisi kevyesti
kasvojaan kuin seittejä poistaakseen. Sitten hän hymähti ja nyökkäsi
Tanulle ystävällisesti.

— Eikö olekin mies kummassa kolossa — kahden konnantyön välisessä?
Ja kuitenkin on häntä kohdeltava kuin haurasta saviastiaa! Juuri
ilkitöittensä tähden käsiteltävä kuin kukkaruukkua! — Heitettävä alas
toiselta ikkunalta, mutta asetettava heti toiselle — ja katsottava
ettei välillä pääse särkymään. Saakelinmoinen pulma! Eikö olekin? Mutta
lähdetään nyt! Lattia tuntuu polttavan jalkojani.

— Lähde sinä vaan! Minä kompuroin miten kuten omia aikojani. Mutta
anna minun ensin pusertaa kättäsi! — Noin! Tässä entinen aika kiittää
nykyistä. Harvoin niin käy. Mene nyt! Minä vien Aliinalle sanan, joka
vapauttaa hänet tuskista.

— Älkää! Aina voi epäonnistua! — sanoi Otto painaessaan lakkia
tiukemmalle ja lähti huoneesta, kulkien nopeasti raitille. Siitä
kärppäsi hän vinhaa vauhtia oikopolulle, Noronpäätä kohti.




XIV


Kervilän Anna istui kangastuolissa, yksinään avarassa pirtissä.
Salamana lenteli syöstävä, polkusimet suhahtelivat, ja kaide helskyi.
Mutta aina, kun syöstävään oli puola muutettava, katkesivat terhakat
iskut pitkiksi ajoiksi. Herpaantuneena vaipui käsi, ja tuskaiset
ajatukset ryöpsähtivät valloilleen kivistävässä päässä. Ne riehuivat
kuin lieskakielekkeet. Kuinka sekavia olivatkaan nämä ajatukset!
Tolkkua niistä ei saanut!

Kangaspuitten helskynä ei niitä selvittänyt paremmin kuin
hiljaisuuskaan. Hetkeksi oli toki vaihtelun vuoksi rauhallisempaa, kun
polkusimet lepäsivät. Silloin oli hiljaista pirtissä ja koko talossa.
Ei kuulunut enää sateenkaan ripsutusta lasiruutuihin. Aurinko oli
alkanut räkittää ikkunalaudalle, missä harmaajuovainen kissa kehräsi
kyyrysillään ja silloin tällöin raotteli unisia silmiään. Mirrin
rauhalliseen hyrräykseen sekoittui yhtä rauhallinen ja laiskanharva
kaappikellon naksutus. Tämä yksitoikkoinen hiljaisuus viihdytti
hetkeksi, kunnes sekin tuskastutti. Kun levottoman veren suhina alkoi
kuulua korvissa, tarttui Anna taas syöstävään, tukahduttaakseen
yksitoikkoisen äänettömyyden yhtä yksitoikkoisiin kaiteen iskuihin.

Annan mielestä tämä äänten vaihtelu lievitti jonkin verran sitä
omituista puristusta, mikä ahdisti rintaa ja pakotti päätä.

Kunpa edes väki saapuisi työmailta! Mutta kaappikello naksutteli vain
yhtä laiskasti. Eikö mahtanutkin salavihkaa pysähdellä silloin tällöin?
Kuka sen itsepäisen oikkuilijan tietää! Onhan sattunut aikoja, jolloin
viisarien nopeus on näyttänyt aivan uskomattomalta! Ovat ihan lennossa
kiitäneet tuntimerkkien välin, vaikkei mitään syytä kiirehtimiseen
olisi ollut.

Kun kangaspuitten helske taas kerran taukosi, katsoi Anna kuin
tosissaan lasiaukkoa kellokaapin kuvussa. Vielä sentään heiluri
livahteli lasin ohi silloin tällöin.

Kissa nousi etujaloilleen istumaan, ravisti kärpäsen korvalehdeltään
ja rupesi ahkerasti kasvojaan pesemään. Vieraitako? Pyh! Kylläpä ne
vieraat tunnetaan. Älä vain suotta Esan tähden naamaasi pese! Hänestä
juuri tämä ajatusten sotku on lähtöisinkin! Eikös? Eteisestä kuului
askeleita. Kukahan sieltä? Polkusimet kolahtivat taas, ja syöstävä
aloitti kiivaat hyökkäyksensä kädestä käteen.

Anna ei uhallakaan katsonut taakseen. Lie aivan läheisiä, koska kissa
yhä kierteli käpäläänsä ihan korvan takaa asti ja vilkaisi vain
halveksivan, nopean silmäyksen oveen päin.

— Sinähän lyöt kudetta kokoon ihan hengen edestä! — kuului Tarilan
Eevan iloinen ääni oven suusta.

Anna lopetti työnsä ja kääntyi ilahtuneena tulijaan päin.

— Onneksi olit sinä! Minä jo pelkäsin sydän kurkussa — kuka sieltä
tulisi.

Eeva istui rukkijakkaralle toimekkaana.

— Minä arvaan ketä pelkäsit.

— Et ainakaan itsestäsi arvaa. Et sinä pelkää sulhasesi tuloa.

— En arvaa itsestäni, mutta minä piipahdin ensin luhdissasi, kun näin,
että ovi oli raollaan.

— Noo?

— Siellähän Esan kihlat vielä lojuvat kirstun kannella — samoin kuin
toissa päivänä.

— En ole niihin kertaakaan kajonnut. En ole vielä voinut — mutta täytyy
kai kerran sekin tehdä.

Annan ääni oli hiljainen ja yksitoikkoinen kuin sen, jonka,
vastustuskyky oli murtumaisillaan. Kohtalo näkyi kylmästi painavan
häntä tahtonsa alle.

— Niin. Toissa päivänä olin sitä mieltä, että talonemäntä on toista
kuin torpan tai mökkiläisen muija — mutta —

— Voisinhan olla mikä olen — ja jos vain sen päätöksen pystyisin
tekemään, niin olisin onnellinen mielestäni. Mutta on niin avutonta,
kun kaikki vetävät toista virttä — sinäkin. Olen ihan yksin. Minä
en ymmärrä niihin minun omapäisyyteni on hävinnyt. Minut on ajettu
hiirenloukkuun, josta en jaksa ulos, vaikka miten päin ajattelisin.

— Älä nyt vaikeroi, muuten rupeat itkemään! Annahan minun puhua! Minä
olen nyt vallan toista mieltä kuin ennen. Mutta katsos nyt tuota
kissaa, miten hartaasti se hieroo naamaansa! Tänne voi tulla joku — ja
mulla on tärkeä asia. Voisi vielä olla Esa. Livahdetaan luhtiisi!

Nopeasti lähtivät tytöt ja juoksivat luhtiin, jonka ovelta sieppasivat
avaimen sisäpuolelle.

Nyt alkoi Eevan tärkeä kertomus siitä, mitä hän oli äsken saanut kuulla
sulhaseltaan Jartun Kallelta. Se oli pääasiassa samaa kuin Tanun
kertomus Laikan Otolle.

Anna sai nyt kuulla, miten Esa oli menetellyt saadakseen poikamiesten
mielenkiinnon syrjäytetyksi. Eeva paljasti Esan inhoittavat viittailut
ja vihjaisut.

Anna kuunteli hievahtamatta silmät pyöreinä. Veri pakeni hänen
kasvoiltaan. Nousi ja pakeni uudelleen.

— Nyt minä olen taatusti toista mieltä kuin ennen. En anna minulle enää
tyhmiä neuvojani. Mieti nyt! Minun täytyy mennä takaisin. Kalle on
meillä. Minä vain en malttanut olla heti tulematta kertomaan. Palaan
heti, kun Kalle on lähtenyt! — puheli Eeva lähtiessään.

Anna ei liikahtanut Eevan lähtiessä eikä pitkään aikaan sen
jälkeenkään. Hän tuijotti tyhjään ilmaan, ja rinnasta nousi
tukahduttava pala kurkkuun. Hänellä oli kutistumisen tunne, kunnes
olkapäät nytkähtivät rajusti ja kauan patoutunut tuska purkautui
vapauttavaan itkuun.

Voimakkaitten tyrskähdysten tauottua muuttui mieliala kevyemmäksi ja
jokin ajatuskin pilkisti esiin. Oikeastaan vain lohduttavat ajatukset
tuntuivat nyt saaneen liikkumisalaa. Mitään selvää ei kylläkään vielä
ajatuksissa punoutunut, mutta jotakin valoisampaa läikähteli silloin
tällöin masentuneessa mielessä.

Hyvä kai tämä häväistys oli! Siitä ehkä johtuisi jonkinlainen ratkaisu.
Ehkä hän tästä saisi tarmonsa takaisin. Niin — mihin hänen tarmonsa
oli joutunut? Milloin hän sen oli kadottanut? Kolme kertaa hän oli jo
lähettänyt Esan kihlat takaisin — aikaisemmin. Miksi hän oli antanut
niiden nyt jäädä tuohon? Mistä asti ne olivat jo siinä olleetkaan?
Maanantai-iltanahan Esa ne siihen kantoi. Miksi hän ei antanut niitä
heti takaisin kuten ennenkin? Miksi hän oli juuri silloin ollut niin
veltto ja toimeton?

Ai niin! Silloin hän oli tavannut Oton, ja silloin oli koko elämä
näyttänyt loppuneen siihen. Miten pahasti taaskin pisti rinnassa ja
sydänalassa! Kyynelet alkoivat valua uudelleen, eikä murtuneessa
mielessä enää syntynyt uusia kysymyksiä.

Joku kuului astuvan pihalla. Se oli varmaankin Esa!

Uhma ja viha syöksähtivät esiin kuin pedot piilostaan. Haikeus katosi
mielestä, ja Anna pyyhki nopeasti kyynelensä.

Jo portaat narisivat. Tulkoon! Tulkoon vaan!

Uhkamielisenä ja päättäväisenä Anna käänsi punertavat silmänsä ovea
kohti. Punertakoot silmät! Ei sitä tarvinnut hävetä Esan edessä.
Sittenpähän näkee työnsä ja konnuutensa tuloksen!

Luhdin ovi työntyi auki, ja solasta astui kynnyksen yli mies, jonka
mukana tulvahti sellainen määrä valoa, että Annan itkettyneet silmät
huikaistuivat. Hän tuijotti tulijaa, näkemättä ja tuntematta.

— Anna! Itketkö sinä? Miten sinun laitasi on? — kuului Oton hämmästynyt
puhelu.

Anna tunsi heti tuon äänen, joka oli joskus ennen niin kauniisti
helissyt hänen korvissaan. Kuuma verivirta syöksyi kasvoille. Anna
käänsi päänsä poispäin.

— Veljeäni kai etsit? Hän on vainiolla!

— Kyllähän minulla on ehkä asiaa veljellesikin — mutta sitten vasta
myöhemmin. Sinua minä etsin.

Oton ääni kaikui leppoisana, ja Anna oli varma, että Otto hymyili,
vaikk'ei hän saattanut nähdä Oton kasvoja.

Anna yritti urhoollisesti ajatella ja sanoa jotakin, mutta hänen päänsä
tuntui aivan tyhjältä. Hän vain kuivasi kyyneleitään.

— Kätellään nyt sentään ja tervehditään ensin! — puheli Otto kuin
pikkulapselle.

Anna nousi sänkynsä laidalta, työnsi vähän kättään Ottoon päin ja
käänsi päänsä toisaalle.

— Ehkä menemme talon puolelle? — sanoi Anna ja irroitti kätensä
tervehdyksestä.

— Ei mennä, — sanoi Otto niin päättävästi ja lempeästi, että Anna
pysähtyi. — Istu takaisin paikallesi, ja minä istun tähän jakkaralle.

Otto oli heti huomannut kirstun kannella komeat kultakoljaat ja muut
kihlakalut. Nyt hän osoitti niitä, päätään nyykäyttäen.

— Et kai ihastellut noita, koska itkit?

— En ole niihin kajonnut, enkä aiokaan.

— Miksi et sitten lähetä niitä takaisin?

— Mitäpä sinä niistä huolehdit?

— Ne vaivaavat minua!

Ensikerran Anna katsoi Ottoa silmiin. Annaa hämmästytti se määräävä
sävy, mikä kuulosti Oton äänestä.

— Annat suotta vieraitten asioitten vaivata itseäsi. Sinun paikkasi on
vierastuvassa — tee hyvin!

Anna aikoi astua ovelle, mutta Otto tarttui hänen käteensä ja painoi
hänet takaisin sängynlaidalle, jääden itse jakkaralle.

Anna aikoi irroittaa kätensä, mutta ote oli niin pakottava, että hän
vaistomaisesti alistui siihen. Samalla virtasi Oton kädestä niin paljon
tutunomaista ja suojelevaa lempeyttä, että Annan huulet värähtivät ja
pää painui vähän sivulle.

— Oletko kuullut, miten Esa on metkuillut sinun suhteesi?

— Äsken juuri Eeva kertoi.

— Tiedätkö miten hän on menetellyt Kujansuun Aliinan kanssa?

— Onko se siis totta?

— On, kuulin äsken Tanulta. Esa ei voi mennä sinun kanssasi naimisiin,
sillä hänen täytyy naida Aliina.

Anna hypähti ihastuneena seisomaan.

— Jumalan kiitos! — Sinäkö tämän järjestät?

— Minä.

— Kaikki ihmiset tulevat kiittämään sinua Aliinan puolesta. Minäkin.

— Luuletko, etten sinun tähtesi tekisi tätä?

Anna painoi päänsä eikä vastannut mitään.

— Ensin ajattelen sinua ja sitten vasta muita, — sanoi Otto hiljaisesti.

— Onni, että vielä muistit minua.

Tuskin Anna sai tämän sanotuksi, kun hän jo taas tyrskähti itkemään ja
vaipui istumaan.

Hänen mielensä ei kestänyt kosketella suhdettaan Ottoon. Tuskaa se
tuotti ja vihlovaa mieltä.

Otto heilutteli kädessään joustavaa katajakeppiä, jonka oli tullessaan
valmistanut. Hän katseli notkean ruotaman heilahduksia ja hymyili.

— Kaikki olisi nyt valmista, mutta puhkesi tuo sadeilma ihan
pahimmoikseen! — naureskeli Otto. — Luuletko, että se on ohimenevää
ukkosen sadetta?

Annaa rupesi naurattamaan.

— Minä koetan olla itkemättä.

— Se on hyvä, sillä asioilla on kiire. Ne juoksevat kilpaa keskenään.
Eikä minunkaan sanottavani tahdo pysyä mitenkään kielen takana.

— Sano sinä vaan!

— En voi. Nuo koljaat häikäisevät silmiäni — ja minun asiaani ei voi
ajaa silmät ummessa.

— Mitä tarkoitat?

— Tarkoitan, että ne on tuosta poistettavat.

— En koske niihin.

— Lähetä sitten takaisin! Näin, että Esa meni äsken pirtilleen.

— Heti kun joku tulee vainiolta, niin —

— Kuuletko, että pihalla liikkuu joku?

Otto hypähti ovelle.

— Siellä on Ville! Haluatko?

— Kyllä! — sanoi Anna tarmokkaasti ja pyyhkieli silmiään noustessaan
seisomaan.

— Tulehan, Ville, pikipäin tänne luhtiin! Annalla on sinulle asiaa.

Otto kääntyi nopeasti Annan puoleen.

— Ville tietää jo mistä on kysymys. Tapasin hänet pellolla. Sano vain
pääasia.

— Teetkö mulle pienen avun? — kysyi Anna, kun Ville astui luhtiin.

— Teenpä hyvinkin! — sanoi Ville, joka ei enää ollut pikku-Ville, sillä
nämä vuodet olivat venyttäneet hänet reippaaksi nuorukaiseksi.

— Tuossa on Hoijalan Esan kihlat. Vie ne hänelle — omaan käteen — ja
sano, että Kervilän Anna lähetti kihlat takaisin!

— Eikä vaan tartte retuutella niitä tänne uudelleen! Senkin sanon! —
sanoi Ville mennessään.

— Mutta ei sanaakaan enempää! — huusi Otto nauraen hänen jälkeensä.

— Vieläkös! — kuului Villen ääni pihalta.

Vaikka kyynelten jäljet vielä näkyivät poskilla, seisoi Anna reippaana
ja solakkana ovipielessä.

— Pääsin kuin painajaisesta, — sanoi hän melkein itsekseen. — Se oli
kokonaan tuhota minut.

— Niin! Sinä olet nyt taas vapaa ihminen. Minunkin kielenkantani jo
kirpoaa. En enää tallaa muitten pientareita. Minä seison tässä edessäsi
kosiomiehenä. Minä pyydän sinua vaimokseni.

Annan silmät suurenivat, ja huulet alkoivat värähdellä. Hän tarttui
kädellään oven pihtipieleen kuin etsiäkseen tukea. Herpaiseva
epävarmuus valtasi hänet. Oliko tämä todellista? Lyhyessä ajassa
oli tapahtunut niin paljon, että tämä viimeinen kuulosti vallan
uskomattomalta. Veri pakeni hänen ruskeilta poskipäiltään, ja rinnassa
alkoi jyskyttää. Seisoiko tuossa hänen edessään se mies, jota ainoata
hän oli jo vuosikausia rakastanut? Ja mitä oli tuo mies sanonut?
Hän oli kai kuullut väärin? Veri syöksyi kohisten päähän, ja korvat
alkoivat humista.

Otto seisoi liikahtamatta ja odotti. Hänen varmuutensa alkoi horjua.
Ehk'ei Anna rakastanutkaan häntä. Oliko hän rakentanut tuulentuvan,
joka nyt haihtuisi ilmaan? Mistä olikaan hän muovannut käsityksensä
Annan tunteista? Ehkä Anna ei välittänytkään hänestä? Sepä olisi
todellinen onnettomuus! Ei auttanut, että hän yritti väittää itsekin
erehtyneensä. Tuossa seisoi tuo hennosti vapiseva, solakka ja uljas
tyttö, jonka hän olisi halunnut nostaa voimakkaille käsivarsilleen
kuin ennen helkaristeyksen savikuopalla — ja pusertaa hänet rintaansa
vastaan, ikuisesti omanaan. Sitä ei nyt kuitenkaan käynyt tekeminen,
eikä tämä vaitiolokaan pitemmältä kelvannut. Oli jatkettava!

— Sinä tiedät, ettei minulla ole taloa, ei tönttöä ei tönöä, mutta
maantielle en sinua aio viedä! Minä — rakennan sinulle pirtin kuin
tanssisalin. Jos uskallat Laikan Oton vierelle astua, niin sujauta
pieni kätesi tuolle leveälle kämmenelle!

Annan katse kirkastui vähitellen. Hän näki Oton silmissä lujuuden ja
hellyyden, jotka puhuivat enemmän kuin sanat. Hän työnsi molemmat
kätensä Otolle, ja iloinen ilme levisi hänen kasvoilleen.

— Oli niin vaikeata uskoa tätä todeksi. Vuosikausia olen sinua
odottanut, — sanoi Anna hiljaisesti ja avomielisesti.

— Siinä oli syytöstä enemmän kuin papin pahimmassakaan nuhdesaarnassa,
— sanoi Otto.

Rakkauden ja riemun vuolaus tulvi yli äyräitten, kun kaksi rakastavaa
ihmistä olivat löytäneet toisensa ja heitä eristävä pato oli murtunut.
He olisivat eksyneet ja unehtuneet riemunsa runsauteen, elleivät
lukuisat kysymykset ja vastaukset olisi johtaneet heitä nykyisyyteen.

— Emme saa omassa ilossamme unohtaa Aliinaa! — sanoi Otto. — Minun on
heti lähdettävä Hoijalaan.

— Tulethan pian takaisin?

— Heti kun selviydyn. Tänään on Esan annettava kihlansa Aliinalle.
Seuraan Esaa puhemiehenä Kujansuuhun.

— Ei kukaan ole sinun veroisesi! — sanoi Anna ja suuteli Ottoa
jäähyväisiksi. — Olen varma että onnistut. Kukaan ei voi sinua
vastustaa.

Otto etsi katajaisen keppinsä ja lähti nopeasti luhdista, astuen
vinhasti Hoijalaa kohti, ohjaten kulkunsa suoraa päätä Esan kamariin.

Esa oli juuri ehtinyt pukeutua pyhäpukimiin ja seisoi mietteissään
pöydän ääressä. Hän katseli takaisin tuotuja kihloja ja tuumiskeli,
miten nyt olisi meneteltävä. Veisikö hän ne Annalle heti takaisin vai
menisikö ilman niitä asioita selvittelemään?

Esa oli niin mietteissään, ettei kuullut liikettä eteisestä eikä ovensa
aukaisemista. Vasta kun kamarin permantopalkeille astuttiin, kääntyi
hän ympäri. Hämmästys oli viedä jalat alta, kun hän näki Laikan Oton
edessään.

— Muistatko, kun me viimeksi keskustelimme helkaristin ahteella?
Muistatko mitä sinulle silloin sanoin?

Esa ei kyennyt sanomaan mitään. Hän vain tuijotti eteensä.

— Minä sanoin sinulle: ellet käyttäydy Annaa kohtaan kunniallisesti,
niin kavahda minua! Muistatko sen?

Esa ei halunnut muistella mitään vanhoja juttuja. Hän vain mietti,
miten pääsisi pujahtamaan ovelle.

— Nyt minä olen tullut kurittamaan sinua niistä katalista vihjauksista,
joita olet pannut liikkeelle pitäjän siivoimmasta naisesta.

Esan leukapielet alkoivat tärähdellä. Pelko ja kauhu valtasivat hänet.
Tuskan hiki kihosi ohimoille, eikä ainoatakaan pelastavaa ajatusta
ilmaantunut. Puolihulluna hän syöksähti ovea kohti, yrittäen päästä
Oton ohi, mutta voimakas koura tarttui hänen niskaansa ja paiskasi
hänet rentonaan puiselle sohvankannelle.

— Etkö sinä vielä ole oppinut ymmärtämään, ettei minua kanssani auta
puikkelehtiminen? — kysyi Otto rauhallisesti ja asettui istumaan
tuolille Esaa vastapäätä. — Koeta nyt ymmärtää, että tässä on tosi
kysymyksessä!

— Aiotko tappaa minut? — läähätti Esa.

— Älä ole niin vietävän tyhmä! Mikä kuritus se sinulle olisi? Minähän
siitä joutuisin kärsimään. Enkä minä halua mennä linnaan, sillä minä
menen naimisiin aivan pian. Ensi sunnuntaina minut kuulutetaan Kervilän
Annan kanssa.

— Vai niin! Sinä tulit väliin, ja Anna lähetti minulle kihlat takaisin?

— En tullut väliin! Minä kosin vasta sitten, kun Anna oli vapautunut
sinusta. Mutta ethän sinä sellaisia asioita ymmärrä. Eikä siitä ole
kysymyskään! Kysymys on sinun konnuuksistasi Annaa ja Aliinaa kohtaan.

Esan ajatus alkoi vähin kirkastua. Ehkä tästä sentään jotenkin
selviytyy — ja ehkä väkikin alkaa tulla kotia.

— Mistä sinä tiedät, mitä Aliinasta...?

— Minä tiedän! — katkaisi Otto. — Mutta jos sinä heti sovitat Aliinan
asian, niin minä jätän sinut rankaisematta Annan asiassa.

— Miten sovitan?

— Kihlaat Aliinan heti ja menet ensi pyhänä hänen kanssaan
kuulutuksille — ja sitten vihille.

Tässä kajasti Esalle pelastuksen tie ajan voittamiseksi.

— Voisi ehkä tuumia...

— Ei tuumia! Me lähdemme Kujansuuhun heti. Siellä jo todistajat
odottavat. Minä seuraan puhemiehenä.

Otto nousi ja työnsi jakkaran sivulle.

— Pistä kihlat taskuusi ja lähde heti!

Esa nousi ja yritti hääriä huoneessa, sillä hän oli huomannut naulassa
vyönsä, josta riippui tuppi. Kunpa hän vain pääsisi sen luo. Nopeasti
lentäisi puukko tupesta — ja silloin! Mutta Esa tunsi huonosti miehen,
joka häntä piti silmällä. Otto otti nopeasti vyön tuppineen ja heitti
uunin päälle.

— Huomenna voit hakea sieltä. Ennen sitä et tarvitse. Ja ellet nyt
lähde heti, niin kurittamisen ensimmäinen vaihe alkaa.

Katajainen ruotama viuhahti kiljaisevasti ilman halki

Esan sisu kuohui niin, ettei hän nähnyt kihloja pöydällä. Oton keppi
siirsi ne hänen eteensä. Tylsänä työnsi Esa kihlat taskuunsa.

— Mutta jos Aliina ei huoli minusta?

— Jos niin pahasti käyttäydyt tai jos yrität matkalla karata, niin on
kuritus oleva kaksinkertainen. Nyt tiedät mitä rauhaasi kuuluu.

Näin sanottuaan Otto tarttui Esaa niskasta ja talutti ovelle. Siinä
hän irroitti, kun Esan kädet hervahtivat alas eivätkä kyenneet ovea
avaamaan.

Sanaakaan sanomatta ja horjuvin polvin Esa asteli kiltisti Oton
rinnalla.

Kujansuuhun oli Ville lähettänyt pari nuorukaista todistajiksi, ja
kosimisen toimitti »puhemies» tavalliseen tapaan. Sulhanen totesi
kosimisen tahtonsa mukaiseksi ja antoi kihlat ilosta vapisevalle
Aliinalle.

Tanu tarjosi kihlajaisnapsut ja pusersi Oton kättä kouriensa välissä
sanaakaan sanomatta.

Pois lähtiessään puhutteli Otto vakavasti Esaa kahden kesken ja sanoi,
ettei Esa ole mitään välttänyt, ellei kohtele morsiantaan ja vaimoaan
niin hyvin, ettei sivullisilla ole sanan sijaa.

Kujansuulaisten riemu oli rajaton, vaikka ei monisanainen, ja
tyytyväisenä riensi Otto järjestämään omia asioitaan ensi pyhän
kuuluttamista varten. Hänen mielensä oli niin kevyt ja iloinen, että
sitä oli vaikea hillitä. Ei hän aukonut veräjiä, vaan hyppi niitten
yli, eikä tyytynyt kulkemaan kujia, vaan sellaisia peltovieruja, missä
useimmat aidat olivat esteinä. Hei vaan, tätä riemua! Tällaista hän ei
ollut koskaan tuntenut. Ja miten merkillisen kauniita olivat nuo notkot
ja töyryt koivuineen, pihlajineen ja oraspeltoineen. Olipa ihme, ettei
sitä ollut ennen tullut älytyksi!

Oton täytyi pysähtyä ja katsella ympärilleen. Kaikkialla hymyili
keskikesän luonto ja näytti onnelliselta. Niin! Tämä oli onnea, tämä!
Ja tuolla laskeutui Kervilän kaivon vintta avuliaana ja nöyränä alas
syvyyteen — ja nousi rauhallisena, naristen ystävällisesti. Nyt se
seisoi vakavana ja leppoisana paikallaan, kurkottaen kaulaansa kohti
kirkasta avaruutta. Otto hymyili ja astui edelleen.




XV


Annan ja Oton äkillinen ja odottamaton kihlautuminen oli
mielenkiintoinen tapaus kaikissa lähikylissä.

Iloista tyytyväisyyttä herätti myöskin tieto Aliinan ja Esan suhteitten
selviämisestä.

Vaikka näistä tapahtumista oli lyhyt aika lauantaiaamuun, jolloin
tiedettiin morsiusparien ajavan pappilaan kuulutuksille, oli
tienvarrella olevissa kylissä ja asumuksissa kuitenkin ehditty
asianmukaisesti valmistautua.

Kun Otto lähti kotipihalta uusissa kääseissään liikkeelle, alkoi pitkin
raitin sivuja kuulua hirveätä peltien räminää, kellojen kilkutusta ja
patojen kalkutusta. Ketään ei näkynyt, eikä ainoatakaan ihmisääntä
kuulunut, mutta rämpytys ja pärrytys kasvoi yhä villimmäksi, säikyttäen
hevosen vaikeasti ohjattavaksi.

Tämä korviavihlova räminä taukosi vasta, kun Otto pääsi raitilta
kujalle.

Otto hymyili, sillä räikeydestään huolimatta oli tämä melu sittenkin
juhlasoittoa hänen onnelleen.

Kervilän pihassa oli isäntä vastassa, ja Ville jäi pitelemään hevosta,
kun Otto kuljetettiin vierastupaan, jonne morsiankin kohta saapui
emännän seurassa.

Tässä kohtaamisessa ei monta sanaa vaihdettu, sillä kiirehtiminen
kuului asian luonteeseen. Joskus toimittiin niinkin salaperäisesti,
että morsian lähti omia aikojaan maantielle, mistä sulhanen sitten
hänet koppasi ajopeliinsä.

Ripeänä kiepsahti Anna kääseihin, hymyillen reippaana ja punaposkisena.

— Onko Jartun Kallea näkynyt? — kysyi Otto ohimennen Kervilältä.

— Meni äsken Hoijalaan. Parastaikaa siellä näkyy kääsejä vedettävän
pihalle. Hyvin näyt asian järjestäneen! — myhäili Kervilä.

Otto hyppäsi kääseihin, otti ohjat käteensä ja karahutti raitille.

Silloin räjähti ilmoille sellainen hiiden kilinä ja kalina, että Oton
hevonen nousi korskuen takajaloilleen. Mutta tuima isku ja kireät
ohjakset saivat sen talttumaan.

— Älä pelkää, Anna!

— En minä sinun rinnallasi pelkää — jos vain ohjakset kestävät.

— Ei mikään paikka petä — ja hevonen tuntee minut, vaikka olenkin ollut
paljon poissa.

Onnellisesti päästiin maantielle ja paettiin täyttä ravia hirveitten
äänien kuuluvilta.

Seuraavan kylän kohdalla oli hevonen jo kokonaan välinpitämätön. Ensin
vähän hätkähti, mutta sitten kulki omaa tasaista raviaan. Se olikin
hyvä, sillä ajajalla oli niin paljon juttuamista vierustoverinsa
kanssa, että hevonen aivan unohtui.

Kun morsiuspari palasi pappilasta, jossa ei montakaan minuuttia
viivytty, tulivat Aliina ja Esa heitä vastaan pappilan portilla.

Anna ja Otto tervehtivät ystävällisesti tulijoita. Iloinen hymy levisi
Aliinan kasvoille, mutta Esan katseessa ilmeni karttelevaa ujoilemista.
Jos siinä oli jonkin verran pahatuulista murjotusta, niin se katosi,
kun Otto rupesi leikkiä laskemaan.

— Se sitten oli mutkaton temppu tuolla rovastin luona! — naureskeli
Otto. — Minäkin taisin sanoa hyvää päivää vasta poislähtiessäni.

Kaikkia nauratti kovin, ja Esankin katse välkähti iloisemmin

— Miten päin siellä on asia ajettava? — kysyi Esa, sanoakseen hänkin
puolestaan jotakin.

Eipä juuri mitenkään päin, paitsi jos ohimennen ilmoitatte halunne
päästä kuulutuksille, sillä rovasti on kovin iloissaan teidän
tulostanne. Esan puhemiehenä en voinut vaieta teidän tulostanne, kun
hän kysyi. Tuolla rovasti seisookin akkunassaan ja odottelee.

Esan kurkkua kuivasi pahasti. Hän nielaisi kuin vaikean palan ja lähti
Aliinan rinnalla kohti pappilan kuistia.

Jartun Kalle oli omalla hevosellaan seurannut heitä vartijana tuonne
tanhualle — ja nyt itse rovasti vartioi hänen askeleitaan perille asti.
Esaa rupesi vähän sapettamaan tuollainen epäileminen. Onko tässä nyt
sellaista roistoutta tapahtunut, että tuollaista hölyä kannattaa pitää?
Eihän tässä oikeastaan vielä muuta vinoa ole ollut kuin tuo Annan
tavoitteleminen. Lempoko siihen viettelikin! Näkihän sen nyt selvästi,
ettei mokoma mamselli Hoijalaan olisi sopinut. Eihän Anna nähnytkään
ketään muita kuin Oton. Ihan oli syödä hänet silmillään. Syököön! Minua
hän katselikin aina kylmästi ja karsaasti kulmain alta. Mitenkähän tuo
Aliina? Eihän sitä enää muistakaan! Tarttuessaan kuistin ovenripaan
kääntyi Esa katsomaan Aliinaa silmiin.

Totisesti! Katsoipa Aliina kauniisti. Ihan se lämmitti. Koko olemukseen
virtasi jotakin ihmeellistä tuosta katseesta. Esa rykäisi.

— Ehdoin tahdoin minä tänne menen — vaikka ihminen sattuu joskus
häirääntymään.

Esa repäisi oven auki aivan kuin olisi epäillyt, että sitä joku piteli
kiinni sisäpuolelta, ja päätti vielä kerran vilkaista Aliinaa.

Aliina katsoi häntä suoraan silmäterään. Kaiken maailman lempeys ja
rakkaus tulvi noista silmistä, ja hennot huulet värähtelivät.

— Olen aina sinuun uskonut! — kuiskasi Aliina.

Tietämättään Esa tarttui Aliinan käteen ja irroitti vasta, kun astuivat
rovastin kamariin.

Tanhualla Anna ja Otto tapasivat Jartun Kallen, joka hymyilevänä
tarjosi ohjakset Oton käteen.

— Käänsin hevosesi valmiiksi — arvasin, että pian te sieltä palaatte.
Terveeksi sentään ja onnea tykö! — puheli Kalle iloisesti.

— Lähde sinäkin jo Kervilään kahville! Ei Esa enää peräänny. Jo meni
papin ovesta sisään! — sanoi Anna Kallelle.

— Minä nyt ensin kysyn Aliinalta, kun kerran täällä olen. Esa on vikuri
naisasioissa. Muuten ehkä miehestä käy.

— Oliko vaikea saada lähtemään? — kysyi Otto.

— Aluksi vähän oleili muina miehinä, mutta kun sanoin, että olin tullut
Laikan Oton käskystä, niin pianpa tuosta selvittiin.

— Ja niin nopeasti kaikki kävi! — sanoi Anna noustessaan kääseihin.

Niin! — sanoi Kalle hymyillen, taputtaessaan Annaa käsivarteen. —
Lyhyen korren noppasee se, joka rupeaa Laikan Ottoa vastustamaan.

Siinä mukana minäkin komennan! Poikkea Kervilään kahville! Eevakin on
siellä jo odottamassa! — sanoi Anna, kun kääsit lähtivät liikkeelle.

Jalka jalkaa sai ruuna astua kotimatkalla. Mukavaa oli kääseissä istua
mielitiettynsä vierellä, ja paljon oli asioita. Niin mahdottoman paljon!

— Oli se sentään onni, ettei Elinaa sinulle annettu! — hymyili Anna.

— Sano suoraan vain: ettei Elina minusta huolinut! — sanoi Otto.

— Äläpäs! Elina on usein pilaillut Iisulle, että hän olisi mieluummin
ottanut sinut — ja sehän on luonnollista.

— Niin — sinun mielestäsi — ehkä.

— Varmasti! Mutta onni minulle — sillä muuten en istuisi tässä.

— Suuri onni minullekin! Hyvä, etteivät kaikki markkina-mieliteot
toteennu. — Se temppu minut kuitenkin viisastutti.

— Aivan liikaa! Olit jättää minut tuuliajolle! Vaikka minä melkein
kosin sinua helkaristeyksen kivellä.

— Niin! Kiitos sinun koppeloillesi. Ne kai ne lopultakin antoivat
minulle rohkeutta. Nyt sitä minulla riittää lopuksi ikää — sinun
rinnallasi!

— Hyvä, että kerrankin viisastuit. Näit vain, että maailma on täynnä
onnettomia setämiehiä, etkä ollenkaan huomannut talojen täti-ihmisiä,
jotka ovat vähintään yhtä osattomia.

Otto hämmästyi niin pahanpäiväisesti, että melkein pysäytti hevosen ja
katsoi Annaa silmät selkosellaan.

— Totisesti! Ne minä olen kokonaan unohtanut!

— Etpä sentään ihan kaikkia, koska muistit minut! — naureskeli Anna.

Leikki ja vakava vuorottelivat, ja matka loppui tietysti ihan kesken.
Kas, tässä nyt jo noustiin Kervilän pihaan!

Oliko se aurinko, joka noin kultasi Kervilän pihamaan, vai onniko niin
häikäisi heidän silmiään?




XVI


Yhteen sikermään sattuivat näin kahdet kuuliaiset, juhannusjuhla ja
Tarilan Eevan häät. Tämä oli kovin sopimatonta Tarilan isäntäväen
mielestä. He ehdottivat sentähden, että Kervilän ja Kujansuun
kuuliaiset kuitattaisiin ilman tanssia, että vieraat jaksaisivat sitten
Tarilassa kieppua »edes kolme päivää».

Häitä odoteltaessa eivät pienemmät juhlat saaneetkaan osakseen
erikoisempaa mielenkiintoa. Juhannusiltakin munakeittoineen ja
nisulittusineen hukkui häitten jännittävään odottamiseen. Tavanomaiset
nujakatkin unohdettiin.

Aivan suotta ajeli vallesmanni kääseissään Loukkulan ja Noronpään
kylien väliä juhannuksen iltapäivänä.

Kun hän kolmannen kerran ilmaantui Loukkulan raitin suuhun, meni
Parrilan vaari häntä puhuttelemaan.

— Vallesmanni ajaa kotia vaan! Ei täällä tänä juhannuksena melskata.

— Kuka sen takaa?

— Laikan Otto on kieltänyt.

— Soo! No, minkätähden?

— Eikö vallesmanni tiedä, että hänet kuulutettiin viime sunnuntaina?

— No, mitä tappelupukarit siitä välittävät?

— Ja — sitten huomenna on Tarilassa häät! Ja päälliseksi! Meidän Iisu
makaa huonona sairaana. Vallesmanni ajaa kotia vaan!

Sanottuaan mielestään aivan tarpeeksi heilautti vaari piippunsa letkua
ja lähti tallustamaan kääsien luota.

Vallesmanni käänsi vähän päätään takana istuvaa jahtivoutia kohti.

— Aika hunsvotti miehekseen tuo Laikan Otto! Kieltää tappelut kuin
huvikseen, mutta ei rupea vakavasti minua auttamaan.

— Kuningasta haluttaa leikitellä! — sanoi jahtivouti, nauraen remakasti

Jahtivoudin naurusta ei kuitenkaan ilmennyt, oliko siinä piilevä iva
tarkoitettu vallesmannille vai Otolle.

Vallesmanni mutisi jotakin ja nykäisi vihaisesti laiskaa polleaan.

— Pitäisi saada pihtiin se junkkari! — murisi vallesmanni hetken
kuluttua.

— Olisi ehkä hyödyllisempää saada hänet puolellemme! — uskalsi
jahtivouti maireasti huomauttaa.

Illemmalla alkoivat kiekot kieppua ja pallot lennellä kylien välisellä
tiellä, mutta nujakkaa ei syntynyt tänä juhannuksena. Yökin oli
rauhoitettu.

Seuraavana päivänä kertyi väkeä Tarilaan läheltä ja kaukaa. Tuli ajaen
ja jalkaisin.

Tarilan miespiha oli tyyten limojen peittämänä ja lehtimajoihin
jaettuna. Tuskin mistään näkyi rakennusten seinien harmaantunut honka.

Pirtti oli yön tietämään saanut kokonaan uuden asun. Seinät olivat
raanuin verhotut ja tuomenoksin koristetut. Iso uuni oli sivelty
valkoiseksi, pesä, otsa ja holvit täytetty pihlajanoksin sekä lattia
kuusenkukilla koristettu. Paksu kerros katajanoksia kiersi seinäviertä
myöten ja uunin ympäri.

Kevät oli kaikessa kukkeudessaan ja ihanassa tuoksussaan työntänyt
arkiset elonmerkit talvisesta pirtistä ja sekoittanut savulta
tuoksuvaan ilmaan oman, hurmaavan kesätuntunsa.

Pitkät, seinustoja kiertävät pöydät olivat valmiiksi katetut. Ruokien
ja astioitten yli oli hellävaroen levitetty valkoiset liinat,
suojelemaan kylmiä herkkuja tomulta ja mahdolliselta mieliteolta, joka
olisi voinut häiritä vihkimishetken hartautta. Näkyviin oli jätetty
ainoastaan mahtavan komea hopeakantinen, hopeasilainen ja hopeaisilla
jaloilla seisova juomasarvi, joka oli asetettu keskelle peräpöytää
morsiusparin paikkojen eteen. Tämä sarvi oli pitäjän yhteinen,
pyhäinen muinaisesine, jota säilytettiin kirkon »sakastissa». Sieltä
sitä lainailtiin paikkakunnan suurimpiin pitoihin, köyhien kassaan
luovutettavaa hyvitystä vastaan. Tämä sarvi oli saavuttanut pitäjän
vaakunan arvon. Sellaisena sitä kunnioitettiin, ja sellaisena se oli
kerinyt ympärilleen satujen kehän, joka uhosi rohkeita sankaritekoja
ammoisilta ajoilta ja kuiskaili esi-isien sotaretkistä kaukaisille
maille. Sen kiinteämpää tarinaa ei sarvesta tiedetty, mutta ehkä
juuri sen epämääräinen salaperäisyys kiihoittikin mielikuvitusta
rakentelemaan jokaisen kyvyn mukaan yhä vapaampia taru-kuvia sen
ympärille. Tällainen, kaikkien tunnustama vaakuna ja kaikkien
ihailema muistomerkki oli omiaan kohottamaan ei ainoastaan suurien
pitojen juhlallista arvoisuutta vaan erittäinkin kansan yhtenäistä
heimoustunnetta, joka ehkä juuri siksi olikin näillä seuduilla väestön
erikoisena tunnusmerkkinä. Nytkin tuntui, kuin sarvi olisi uhkunut
näitä mielialoja hämärähäiväisessä ylhyydessään. [Seuraavana syksynä
tunkeutuivat varkaat kirkon sakaristoon, sahasivat sarven kappaleiksi
ja veivät sen hopeasilaukset. Vuosia myöhemmin hankittiin tilalle
uusi, pienempi sarvi, mutta sitä ei kuitenkaan haluttu käyttää pitojen
juomasarvena.]

Pirtissä ei ollut vielä vieraita. Ainoastaan näppärät edeskäyvät siellä
häärivät, kohennellen arvostelevasti jokaisen luulotellunkin epäkohdan.

Häävieraat olivat lehtimajoissa istumassa keinulaudoilla tai
seisoskelemassa ryhmissä siellä täällä, edeskäypien sukeltaessa esiin
milloin missäkin, tarjoilemassa tervetuliaiskahveja tai pälyilemässä
tyhjiä oluthaarikkoja, joita nopeajalkaisina juoksivat tynnyreistä
täyttämään.

Aurinko helotti täydeltä terältään, joten hääpäivän ihanuudesta riitti
tarpeeksi puheenaihetta. Juhlatunnelma ja hilpeä mieliala olivat
valloillaan.

Eri kylien väet olivat tuttavallisesti sekoittuneet toistensa vierille.
Ainoastaan ujoimmat pysyttelivät lähimpien naapureittensa parissa.

Tarilan isäntä ja emäntä kiertelivät kaikkialla ystävällisesti jutellen
ja tervehdellen uusia tulokkaita sekä ohjaillen edeskäypiä, ettei
ujoinkaan vieras unohtuisi tervetuliaiskestitykseltä.

Ylikamarissa hommasi kaaso morsiusneitojen ja apulaistensa kanssa,
morsianta koristellen.

Vaikeasta morsiamen kruunun asettelemisesta olikin jo selviydytty.
Morsian seisoi keskilattialla, ja kaaso kierteli häntä kuin haukka,
tähyten petolinnun katsein jokaista kohtaa erikseen, hyvin tietäen,
että hänen mestarityönsä joutui kohta pitäjän emäntien kiittävän tai
murhaavan puntaroimisen alaiseksi. Hän oli kuitenkin jotenkin varma
voitostaan, sillä hän oli kuuluisa ammatissaan. Oli aikanaan pukenut
toista sataa morsianta, ympäri maakuntaa.

Nyt ilmoitettiin, että rovasti oli ajanut taloon. Kaaso ei ollut
tietääkseenkään. Hänen mielestään oli kaaso häitten tärkein henkilö.
Pappeja oli joka pitäjässä parittainkin, mutta oikea kaaso oli
harvinaisuus. No, olihan morsiankin tärkeä tekijä! Olipa kylläkin,
mutta kaikissa häissähän morsian oli! Kaasoa ei ollut — ei oikeata!
Tämä piti pikku lapsenkin ymmärtää! Asia oli selvä kuin päivä.

Vihdoinkin kaaso pysähtyi pyörimästä ja asetti taiturikätensä
lanteilleen.

— No! Antaa sulhasen tulla! — sanoi kaaso, sellainen sävy äänessään
kuin voitonvarmalle sotaherralle voi kuvitella tämän sanoessa: antaa
vihollisen tulla!

Muuan apulaistyttönen livahti heti ovesta, alas rappusista ja kiepsahti
viereiseen maitokamariin, missä sulhanen odotteli sulhaspoikien
seurassa.

Teltankantajiksi oli valittu tietenkin sulhasen veli Jartun Heikki
ja Kallen paras ystävä Laikan Otto. Toisista kahdesta syntyi vähän
sovittelemista, mutta päätökseksi tuli kuitenkin, että toinen
näistä kahdesta oli oleva Jartun naapurin poika ja toinen morsiamen
kotikylästä, Noronpäästä. Eeva taas tahtoi välttämättä morsiustytöiksi,
paitsi tietysti Kervilän Annaa, myöskin Kujansuun Aliinan. Näin oli
itsestään selvää, että Hoijalan Esa oli oleva yhtenä sulhaspoikana.

Täten tuli Esa saaneeksi sellaisen kunnian, joka voima-ottein
pehmenteli hänen kovettunutta mieltään. Hän tuli panneeksi merkille
erään omituisen seikan. Tarvittiin vain jonkin verran miehistä kuntoa
tullakseen oikein arvostetuksi. Oli aivan kuin taikaa, miten tuo
Aliinan juttu alkoi selventää hänen välejään kaikkiin ihmisiin. Laikan
Ottokin, jota hän eniten pelkäsi, kohteli häntä yhtä ystävällisesti
kuin muitakin. Ja Jartun Kalle oli kutsunut hänet tällaiseen
arvoasemaan.

Esa päätteli, että on viisainta täst’edes yrittää olla vehkeilemättä
ja vikurtelematta. Ja pahan paikan tullessahan on aina hyvä neuvo
saatavissa Aliinalta. Esasta tuntui oikein mukavalta tämä uusi olotila.

Kun apulaistyttö oli juossut sulhasta hakemaan, ottivat morsiustytöt
esille kukkansa ja nauharusettinsa. Sitten he asettuivat riviin
morsiamen vasemmalle sivustalle, Kervilän Anna lähimmäksi morsianta ja
sen jälkeen toiset kolme.

Sulhanen tuli sisään kunniavahtinsa saattamana, lähestyi arastellen
morsiantaan, mutta siihen loppui tämän voimamiehen rohkeus. Alkoi jo
niin pahasti rinnassa pampattaa, mutta Eeva otti Kallea molemmista
käsistä ja nauroi niin herttaisesti, ettei tässä sen pahempaa vaaraa
näyttänyt olevankaan.

Kun sulhanen ja kaikki sulhaspojat olivat saaneet asianomaiset kukat ja
nauharuusut rintaansa, näytti kaaso taas tyytyväiseltä.

— Menkää sanomaan, että rovasti saa mennä paikoilleen, ja katsokaa,
että vihkijakkarat ovat asetetut aivan siihen kohtaan, jonka olen
määrännyt! — kuului kaason komentava ääni.

— Entä jos rovasti kutsuttaisiin ensin tervehtimään morsiusparia? —
uskalsi Heikki puoliääneen kysyä.

— Se on joutavan vanhanaikaista — ja sotkee koko pelin. Tehdään käskyni
mukaan!

Kukaan ei rohjennut väittää vastaan eikä halunnutkaan. Päätös oli luja
kuin amen kirkossa. Rovastille vietiin sana.

— Missä on telttasilkki — kenellä se on?

— Minulla on! — sanoi Kervilän Anna ja levitti silkin teltankantajille.

— Ovatko pelimannit paikoillaan portaiden juurella? — kysyi kaaso vielä.

— Siinä seisoivat tullessamme! — sanoi Laikan Otto eikä aikonut
irroittautua Annan kädestä, joka oli sattumalta joutunut hänen
kouraansa, kun Anna korjasi hänen rintaruusuaan.

— Soh! Vielä ei ole teidän häänne! — kivahti kaaso. — Soittajat saavat
alkaa, että sukulaiset tietävät kerääntyä ovelle — ja kaikki muut
valmistautua kulkueeseen.

Viulunsoittaja ja klarinetin puhaltaja olivat avonaisesta ovesta
kuulleet kaason kirpeän äänen ja alkoivat melkein heti soittaa
miespolvien vanhaa häämarssia.

Lehtimajoissa heräsi liikehtiminen. Naiset oikoilivat hameittensa
ryppyjä ja silittelivät silkkejään, miesten kopistellessa tuhkia
piipuistaan.

Pian oli suoriuduttu niin pitkälle, että kaaso antoi lähtömerkin.

Kun morsiusseurue oli selviytynyt ylituvan portaista, lähtivät
soittajat liikkeelle. Heitä seurasi morsiuspari teltankantajineen,
sitten sukulaiset ja viimeiseksi kutsuvieraat omassa järjestyksessään.

Soittajat pysähtyivät pirtin portaille ja soittivat siinä, kunnes
hääväki oli ehtinyt heidän ohitseen. Silloin he lopettivat.

Morsiuspari pysähtyi pirtin perällä vihkijakkaroitten eteen, ja
teltankantajat asettuivat heidän taakseen, miehet sulhasen ja neidot
morsiamen puolelle, ottaen kukin telttasilkin reunasta kiinni, valmiina
kohottamaan sen morsiusparin yli.

Kesti pitkän tovin, ennenkuin hääväki oli ehtinyt paikoilleen. Tänä
aikana hääräili kaaso järjestelemässä morsiamen huntua ja helmuksia.
Tähän toimeensa hän ryhtyi heti, kun morsian oli asettunut paikalleen.
Mitä tietä sitten lieneekin perille puikkelehtinut!

Soiton tauottua nostivat teltturit telttansa, kohottivat sen
morsiusparin päitten yli ja astuivat sen verran eteenpäin, että
vihittävät jäivät teltan alle.

Silloin astui rovasti, joka oli seisonut vähän kauempana vastapäätä,
vihittävien eteen, ja toimitus alkoi.

Vihkimistoimitusten päätyttyä ja loputtomien onnittelujen kestäessä
paljastettiin katetut päivällispöydät, ja varsinaiset vieraspidot
alkoivat.

Päivällisten jälkeen kannettiin pöydät lehtimajoihin, ja tanssi alkoi
heti.

Tämän jälkeen syötiinkin kaikkina näinä kolmena hääpäivänä ulkona,
sillä pirtissä oli herkeämätön tanssinpyörinä, jolle antoivat vauhtia
vuorotellen viulu ja klarinetti, melkein yötä päivää.

Sen keskeyttivät vain neljän, viiden tunnin nukkuminen ennen aamiaista
ja kaksi muuta ateria-aikaa.

Kun näin oli hiki hatussa peuhattu kaksi päivää ja yötä, ruvettiin
kolmantena päivänä, vankan aamiaisen ja parin tunnin tanssimisen
jälkeen, valmistelemaan morsiamen saattamista sulhasen kotitaloon.
Tanssisävelten sijasta alkoivat kuulua tutut ja rennot häämarssin
vetäisyt. Naiset siirtyivät seinustoille, ja kaksi riviä miehiä asettui
vastakkain keskilattialle pirtin päästä päähän. Toiseen riviin naineet
miehet ja toiseen poikamiehet, joitten taakse työnnettiin sulhanen.

Näitten häitten sulhanen oli niin vaikeasti työnneltävissä ja
käsiteltävissä, että se tuotti paljon epäilyä ja naurua leikin
osanottajissa.

Äijämiehet epäilivät, sillä heidän piti siirtää sulhanen poikien
parvesta omaan joukkoonsa. Näytti vaikealta riistää tuota jättiläistä,
joka seisoi kuin kanto maahan juuritettuna.

Poikia taas nauratti, sillä he olivat varmat, että äijät saisivat
hikisen hetken ja Jartun Kalle saisi ikänsä kulkea poikamiehenä, vaikka
olikin omissa häissään tanssinut.

Äijämiehillä oli vielä toinenkin paha paikka, jota ei kukaan tullut
heti ajatelleeksi. Mutta kylläpä se selvisi peloittavana mörkönä, kun
Laikan Otto asettui poikamiesten rivin taakse, Kallen viereen.

Poikamiehiltä puhkesi iloinen nauru, ja heidän rivistään lenteli pahoja
kompia, jotka tuikkivat ja pistelivät ukkeleita.

— Pois Laikan Otto leikistä! Muuten emme rupea ollenkaan! — huusi joku
äijämiehistä.

— Kuule, Anna! — huusi Kervilä leikkisästi. — Sinullahan on jotakin
hyvin tärkeätä kahdenkeskistä asiaa Otolle. Niin ainakin sanoit toissa
aamuna. Vie nyt Otto mukaasi tuonne lehtimajaan!

Kaikkia rupesi naurattamaan, ja vielä lystimmäksi muuttui asia, kun
Anna todella meni Oton luo ja tarttui häntä kädestä ja alkoi voimainsa
takaa kiskoa Ottoa ovea kohti.

— Minulla onkin tärkeätä asiaa, vaikk'ei siitä Matti mitään tiedä! —
sanoi Anna, nauraen toisten mukana.

— Kohtalon verkossa on turha pyristellä! — nauroi Ottokin mennessään.

Nyt äijämiehetkin vähän rauhoittuivat. Voimien epäsuhtaa ei enää
mikään uusi sattuma räikeyttäisi, kun tiedettiin, että Aliinan serkku,
Tuomaalan Mariana, oli istuttanut Jartun Heikin rinnalleen kaivon
kannelle ja jäähdytteli Heikille siellä olutta kylmässä kaivovedessä.
Heikki oli syönyt aamiaista parin, kolmen miehen edestä ja nyt häntä
janotti riivatusti, eikä kellariviileästä oluesta mitenkään lähtenyt
jano. Pelkästä ystävyydestä oli Mariana keksinyt tämän oivallisen
pelastuskeinon, ja Heikki oli mielissään. Hän piti kovin paljon
oluesta, jota Mariana jäähdytteli.

Heikistä voitiin olla turvassa. Sen Kervilän Matti totesi pirtin
ikkunasta. Oli vain nopeasti ryhdyttävä riistämispuuhaan.

Äijämiesten tarkoituksena oli päästä poikien rintaman läpi, tarttua
sulhaseen ja tuoda hänet omalle puolelle. Tämä osoittautui monesti
hyvinkin vaikeaksi tehtäväksi, ja useat joutuivat ihan tukkanuottasille
vastustajain kanssa. Temmellys oli tavallisesti varsin vaaratonta,
ellei suoranaista tapaturmaa sattunut. Ainoassa tosivaarassa oli
sulhasen puku, joka toisinaan tuli piloille revityksi.

Useimmissa tapauksissa sekin sentään kesti, sillä sulhanen oli jo
tällöin paksusarkaisessa tai sarssisessa matkapuvussa ja sadesäällä
nahkaisessakin.

Kervilä, joka oli tavallista ovelampi, tiesi keinon temmellyksen
nopeaan suoritukseen. Hän oli jo muutaman kerran ennen, edellisissä
häissä, tehnyt sotajuonensa parin voimakkaan isäntämiehen avuin. Heille
hän nytkin iski silmää ennen temmellyksen alkua.

Juoni piili siinä, että nämä kolme miestä asettuivat eri paikkoihin
rivissään ja heidän sivuillaan hyökkäävät toverit eivät jättäneet
heidän osalleen sattuvaa vastustajaa heidän kanssaan kamppailemaan,
vaan ottivat ne itselleen, aivan kuin näitä kolmea ei olisi mukana
ollutkaan. Täten jäivät he »irtolaisiksi» ja pääsivät helposti rivin
läpi.

Tällaisia »irtolaisia» jäi tietysti yhtä monta vastapuolelle, mutta se
pidettiin sattumana, eikä sitä nytkään pantu erikoisemmin merkille.
Ainahan pikku virheitä voi sattua.

Hyökkäys alkoi voimakkaana ja sitkeänä. Oli kuin kaksi rajua
aaltoa olisi työntynyt toisiaan vastaan. »Irtolaiset» pujahtivat
nopeasti rintaman läpi, hyökkäsivät sulhasen luo ja nostivat hänet
käsivarsilleen jotenkin helposti, sillä asiaan kuului, että sulhanen
oli puolueeton. Hän ei saanut tehdä niin eikä näin.

Naimattomat miehet koettivat pitää riviään koossa ja aukottomana,
älyämättä mitä oli tapahtunut. Tällöin hyökkäsivät »irtolaiset»
raskaine taakkoineen kuin muurinmurtaja takaapäin poikamiesten rivin
läpi.

Työntö oli siksi voimakas, että se, mikä ei väistynyt syrjään,
sinkoutui äijämiesten puolelle.

Heti kun sulhanen oli laskettu äijämiestenpuoliselle seinustalle,
irtautuivat kaikki ne naineet miehet, jotka eivät olleet takertuneet
tukkanuottaan, nopeasti vastustajistaan ja asettuivat lujaan kehään
voitetun saaliin ympärille.

Riistämistaistelu oli loppuun suoritettu, ja voimakas riemuhuuto raikui
voittajien kehästä. Sulhasta käteltiin tervetulleeksi äijämiesten
arvokkaaseen joukkoon, ja poikamiehet tunnustivat menettäneensä
taistelun _morsiamelle_, jonka huostaan he nyt jättivät sulhasen.

Joku sulhaspojista tarttui morsiamen käteen ja talutti hänet sulhasen
luo. Silloin äijämiesten kehä avautui ja sulhanen sulki morsiamen kädet
leveihin kämmeniinsä.

Äänekäs riemuhuuto täytti avaran pirtin.

Kun se taukosi, alkoivat pelimannit taas soittaa häämarssia, joka
temmellyksen ajaksi oli tauonnut.

Edeskäyvät astuivat esiin, jokaisella tarjotin, jolle oli riviin
asetettu täysinäisiä viinapikareja ja sokerirasia sekä pieniä juuston
ja pannukakun viipaleita.

Muuan edeskäyvistä ojensi tällaisen tarjottimen morsiamelle, joka
sitten alkoi kulkea miehestä mieheen tarjoamassa viimeistä lähtömaljaa.
Se oli samalla viimeinen vieraanvaraisuuden osoitus, minkä morsian
antoi isäinsä kodissa. Malja oli myöskin eron malja, joka tyhjennettiin
morsiamen nuoruusajan muistoksi ja tulevan ajan onneksi.

Nekään miehet, jotka muissa tiloissa karttoivat viinaryyppyä, eivät
halunneet kieltäytyä tämän arvokkaimman ja merkityksellisimmän
häämaljan juomisesta, vaan tarttuivat nyt hanakasti pikariin ja
laskivat pienen raha-antimen tarjottimelle, ajan tavan mukaan. Se oli
onnen raha, joka annettiin siemeneksi.

Monet ukkelit, jotka olivat olleet hyvinkin kohtuullisia koko
pitoajan, riehaantuivat ottamaan yhä uusia ryyppyjä, saadakseen
latoa tarjottimelle yhä arvokkaampia kolikoita, kunnes lopulta isot
hopealäjät, jopa setelitkin täyttivät tarjottimen reunan.

Kun yhdeltä tarjottimelta pikarit tyhjentyvät, ojensi läheisin
edeskäypä morsiamelle heti toisen tarjottimen täysinäisine pikareineen.

Ukkelit laskivat leikkiä morsiamen kanssa hyvin mielellään,
tyhjennellessään sekä pikareita että taskujaan.

Nuoret miehet ottivat vain yhden ryypyn ja sujauttivat ujostellen
tarjottimelle hopearahan, jonka olivat tätä tilaisuutta varten tuhassa
kiilloittaneet.

Kun kaikkien arveltiin saaneen lähtöryyppynsä, lopettivat pelimannit
soittonsa ja yleinen hyvästelytouhu alkoi.

Jalankulkijat kiirehtivät edellä yhtyäkseen hääsaattoon Hotikkalan
kujan suussa, josta alkaen ajettiin niin hiljaa, että jalankävijät
voivat seurata.

Pelimannit ajoivat morsiusparin edellä ja soittivat koko tien, jatkaen
sulhastalon portailla siksi, kunnes morsiuspari oli astunut kotinsa
suojiin.

Tänne asettui nyt koko hääväki syömään, juomaan ja tanssimaan pariksi
vuorokaudeksi. »Viikko häitä häijyimpiäkin» oli sananpartena.




XVII


Parrilan Iisun tauti oli juhannuksen jälkiviikolla niin pahentunut,
että Laikan Ottoa oli pyydetty kiireesti kuljettamaan Iisua kaupunkiin.
Oli myöskin pyydetty Kervilän Mattia avustamaan Ottoa sairaan
huoltamisessa. Elina itse ei päässyt lähtemään, sillä hänen pieni
poikansa oli myöskin sairaana. Hän lähtisi pojan kanssa lääkäriin vasta
Iisun palattua. Sairaan lähtö valmistettiin suuressa kiireessä.

Onnettomuudeksi sattui Iisun kaupunkiin tuominen juhannusmarkkinain
aikana, jolloin kaupunki oli tungokseen asti markkinaväkeä täynnä.

Entisessä Iisun majapaikassa ei saatu asuntoa. Oli etsittävä muualta.
Siksi aikaa, että Otto ehtisi järjestää asian, saatiin lupa asettaa
Iisu pieneen kamariin saman talon tilapäisessä »markkina-trahtöörissa».
Kamari oli hyvin pieni, ainoastaan räppänäseinäinen komero, tavattoman
ison pesutuvan takana. Pesutupa oli muutettu olutkapakaksi ja komeroon
oli sijoitettu pöytä ja muutamia tuoleja.

Kapakoitsijalle luvattiin maksaa hyvin, jos komero saisi jäädä
joiksikin tunneiksi yksinomaan sairaan miehen käytettäväksi. Kun Matti
oli heittänyt raskaat hopearahat kapakoitsijan pöydälle, antoikin tämä
suostumuksensa. Komeron pöytä oli siksi iso, että Matti voi asettaa
Iisun sille lepäämään, kannettuaan ensin kääseistä peitteet ja tyynyt
pehmikkeiksi.

Kun Otto palasi kaupungilta asuntoa etsimästä, seisoskeli talon
portilla muutamia poliiseja, jotka neuvottomina katselivat pihamaalle
päin. Neuvottomaksi tuli Ottokin ensi-hämmästyksessään, sillä pihamaa
kuhisi täynnä tappelevia miehiä.

— No, mistä lemmon kattilasta nuo ovat yht'äkkiä ilmestyneet? — kysyi
Otto.

— Hevostorilta, juoksujalkaa! — sanoi poliisi.

— Joku he tehnyt käyryyttä hevoskaupassa.

— Onko veijari sitten tuolla?

— Markkinamiehet luulevat hänen paenneen tänne. Mutta tuosta
myllerryksestä ei saa enää mitään tolkkua. Piha kuhisee kuin
muurahaispesä.

— Niinpä näkyy. Kaikki tappelevat kaikkia vastaan.

Näihin aikoihin oli tavallisimpina ilmiöinä markkinatappeluissa
niiden sekamelskainen ohjattomuus. Tappelu alkoi kyllä ensin jostakin
määrätystä syystä, mutta kun siihen kertyi osanottajia yhä enemmän
sivultapäin, niin alkuperäinen syy lopulta upposi ja hukkui yleiseen
mellastukseen, jonka päämääränä oli vain tappeleminen.

— Pahinta tässä on tuo puukkojunnien vaara! Näetkös tuota pohjalaista
miesjoukkoa, joka seisoo tuolla olutkapakan oven ympärillä? — kysyi
äskeinen poliisi.

— Minunkin pitäisi hetimiten päästä tuonne kapakan puolelle! — selitti
Otto.

Poliisit nauroivat ja laskivat pilaa Oton janosta.

Tällä ajalla oli kaupungin viskaali tullut paikalle. Saatuaan muutamia
nopeita selityksiä ja tehtyään omat huomionsa kysyi hän poliiseilta,
eikö tappelijoita voitaisi hajoittaa.

— Kyllä, jos meitä olisi kymmenen kertaa enemmän, — sanoi joku
poliiseista.

— Ellei tappelua saada pian taukoamaan, niin voivat pohjalaiset hyökätä
puukkoineen aseettomaan miesrykelmään, — tuskaili viskaali.

— Kyllä minä tappelijat ajan portista pellolle, jos tahdotte, — sanoi
Otto rauhallisesti.

— Voitko sitten hankkia meille nopeata apua? — kysyi viskaali.

— Voin kyllä, jos vain huolehditte siitä, ettei kadulta tule kukaan
takaisin, — sanoi Otto.

— Ei tule! — vakuutti viskaali ja veti pampun povestaan.

— Hyvä on! — sanoi Otto ja syöksyi samalla keskelle tiheintä
miesjoukkoa.

Viskaalin hengitys melkein salpaantui hänen katsellessaan Oton
temmellystä. Hän oli itse hyvin rohkea ja voimakas mies, mutta Otossa
oli hänen mielestään jotakin yliluonnollista. Salamoivaa leiskumista
välähteli Oton liikkeissä, tämän kieppuessa ja iskiessä molemmin käsin
mieskasan pahimmassa rykelmässä.

— Ei, totisesti, ole toista tuon vertaista! — huudahti viskaali. —
Ilves olisi etana hänen rinnallaan!

Miesjoukko pökertyi Oton iskuista. Se, joka ei heti älynnyt paeta, sai
tulisen läimäyksen Oton kämmenestä ja kaatui kuin salaman iskemänä.

Silmitön pakokauhu yllätti tappelijat, ja portin täydeltä työntyi
miehiä kadulle. Aavistamattoman nopeasti oli piha tyhjentynyt
mellakoitsijoista. Viskaali oli haltioissaan ihastuksesta.

— Ota poliisin merkki, niin minä maksan sulle kymmenkertaisen palkan! —
sanoi viskaali, lyöden Ottoa olkapäälle.

— Minua huvittaa tällainen nujakka! — sanoi Otto hymyillen. — Eikä
sellainen sovi poliisille. Kiitos vaan!

— Minne sinä menet? — huusi viskaali, kun Otto alkoi astua kapakkaa
kohti.

— Menen noutamaan sairasta ystävääni, joka on tuolla kapakan peräisessä
komerossa.

— Älä mene! Pohjalaiset juuri pakenivat sinne.

— En minä niihin koske! — sanoi Otto, mennessään kapakan ovea kohti,

— Pitäkää silmällä pohjalaisia ja katsokaa, ettei tappelulauma tule
takaisin! — käski viskaali ennen lähtöään. Poliisit jäivät portille.

Pesutupa-trahtööri oli täynnä pohjalaisia, kun Otto astui sisään.
Seinäviertä hän kuitenkin pääsi kulkemaan komeron ovelle, tarvitsematta
tunkeutua miesjoukon keskitse.

Kapakka oli yleisön nopeata vaihtumista varten järjestetty siten, ettei
siellä ollut ainoatakaan istuinta eikä pöytää, lukuunottamatta sitä
nurkkakalustoa, joka oli myyjien hallussa.

Kun Otto pääsi komeron ovelle, huomasivat pohjalaiset hänet. Äänekäs
möly vaikeni, ja kaikkien katseet kiintyivät mieheen, joka tunkeutui
pienestä ovesta komeroon.

Otto tuli sanomaan, että hän oli saanut asunnon. Matin piti laittaa
sairas kuntoon sillä aikaa, kun hän meni ajamaan kääsit rapun eteen.

— Pane kuitenkin ovi säppiin siksi aikaa! — sanoi Otto lähtiessään.

Otto palasi komerosta niin nopeasti, etteivät pohjalaiset olleet
ehtineet vaihtaa mitään ajatuksia eivätkä tehdä mitään päätöksiä.
Häiritsemättä sai Otto kulkea tuvasta ulos. Sitten vasta pohjalaiset
heräsivät. He tunsivat Oton samaksi, joka pihalla oli riehunut kuin
villipeto, jakaen heillekin joitakin iskuja. Mitä tekemistä hänellä
oli tuolla kamarissa? Siellä oli ehkä paljonkin »hämäläisiä». Pitäisi
mennä sisään ja antaa niille selkään! Näin päättelivät pohjalaiset,
välittämättä vähääkään kapakka-ihmisten selityksistä.

Saatuaan hevoset kuntoon ajoi Otto portaitten eteen, mutta hän ei
sitonutkaan valjakkoa tikapuihin, kuten oli aikonut, sillä sisältä
tuvasta kuului arveluttavaa melskettä ja rytinää. Otto pyysi erään
portilla seisovista poliiseista tekemään hänelle vastapalveluksen ja
tulemaan hetkiseksi hevosten luo. Poliisi tulikin heti, ja Otto astui
tuvan ovesta sisään, kuuntelematta poliisin kieltävää varoitusta.

Tuvassa oli aikamoinen meteli. Komeron ovi oli murskattu, ja
pohjalaiset yrittivät tunkeutua komeroon, jonka ovea suojeli
sisäpuolella Kervilän Matti, murrettu pöydänjalka kädessä. Nopea
silmäys riitti Otolle ilmaisemaan tilanteen vakavuuden.

Arvelematta ja sanaakaan sanomatta ryhtyi Otto iskemään miesjoukossa
kuin ilmetty paholainen. Useita kieriskeli jo lattialla, ennenkuin
pohjalaiset ehtivät paljastaa puukkonsa. He hihkuivat iloissaan, kun
näkivät, ettei Otolla ollut minkäänlaista asetta.

— Niillä on puukot! — parkaisi kapakoitsija.

Otto ei siitä kuitenkaan välittänyt, vaan jakeli iskujaan, joita
putoili kuin rakeita pohjalaisten päihin ja naamoihin. Samalla pyrki
Otto komeroa kohti, päästäkseen ovelle, jonka suojeleminen näyttäytyi
Matille ylivoimaiseksi. Tällöin oli hänen sivuutettava kapakkapöytä,
jonka takaa isäntä näki, että Otto jo useasta haavasta vuoti verta. Ja
montako haavaa mahtoi olla piilossa vaatteitten alla!

Kapakoitsija kauhistui ja tempasi tukevan pampun pöytänsä alta.

— Ei aseettomana kukaan kestä kymmeniä puukkoja vastaan! Ota tämä! —
sähisi kapakoitsija Otolle.

Otto ei kuullut kehoitusta, mutta hän näki ojennetun pampun. Hän
jo ajatteli riuhtaista pöydän kumoon ja taittaa siitä jalan, mutta
sellaisen aseen käyttäminen ei häntä miellyttänyt. Pamppu oli toista!
Silmänräpäystäkään hukkaamatta hän tempasi pampun rautaiseen kouraansa.
Auta armias, sitä läiskettä, joka nyt alkoi!

Pohjalaisia tuupertui permannolle kuin kastiaisheinää niittomiehen
tieltä. Sohien toisiaan puukoillaan työntyivät he sankassa rykelmässä
ulos tuvasta, saaden oven ulkopuolella vielä runsaita pampun iskuja
viskaalilta ja poliiseilta, jotka olivat sinne kokoontuneet.

Kun viimeinenkin kynnelle kykenevä pohjalainen oli tuvasta paennut,
kymmenkunnan jäädessä taintuneina permannolle, työntyivät poliisimiehet
sisään.

Oton vaatteissa oli siellä täällä punertavia juovia ja täpliä.
Permannolle tippui verta.

Viskaali älysi heti kiireellisen avun tarpeen ja toimi sen mukaan.

Poliisit auttoivat Oton kääseihin ja ajoivat Iisun valjakolla nopeata
vauhtia sairaalaan.

-Sinne jäi Laikan Otto syyskesään asti. Hänessä oli toistakymmentä
puukonhaavaa, joista sentään useimmat, onneksi, aivan vaarattomia.
Muutamat sen sijaan tuottivat vakavaa huolta lääkäreille.

Kun Matti oli saanut viskaalin avulla hommatuksi Iisun samaan
lasarettiin, ajoi hän kiireisesti kotiaan ja palasi seuraavana päivänä
Anna mukanaan.

Anna jäi kaupunkiin asustamaan, voidakseen joka päivä käydä sairaita
katsomassa ja valvomassa öitä Oton vuoteen ääressä.

Markkinoitten päätyttyä ja viimeistenkin markkinarääppeitten
hälvennettyä rauhattomalta valtatieltä saapui Parrilan Elinakin
kaupunkiin.

Hänen läsnäolonsa elvytti ilmeisesti Iisua ja antoi lääkäreille toivoa
miehen paranemisesta. Sitä edistivät myöskin paljon ne valoisat
toiveet, jotka alkoivat kierrellä Oton sairasvuodetta. Päivittäiset
lohduttavat tiedot kummankin tervehtymisestä saattoivat nämä ystävykset
kuin kilpasille, ettei vain toinen jäisi sairaalaan pitemmäksi aikaa
kuin toinenkaan.

Jaakonpäivän tienoissa lääkäri ilmoitti Otolle, Annan läsnä ollessa,
että kaikki vaara oli ohi. Annan riemu oli rajaton. Hän seisoi
hiljaisena seinustalla, niin kauan kuin lääkäri viipyi huoneessa,
mutta jäätyään Oton kanssa kahden ei hän enää voinut pursuavaa iloaan
pidättää. Hohtavin poskin ja loistavin silmin kiepahteli hän huoneessa
sinne tänne, kunnes heittäytyi polvilleen Oton vuoteen ääreen alkaen
soperrella kuin lapsi alutonta ja loputonta ihastuksen lepertelyä.

Anna ei voinut olla sanomatta Otolle, että hänen suuri onnensa ja
riemunsa eivät mitenkään mahtuneet tähän pieneen huoneeseen.

— Kohtahan me täältä lähdemmekin, — hymyili Otto, silmien loistaessa ja
heikon punan noustessa kalpeille poskille.

— Älä puhu! En voi ajatella niin paljoa onnea yhtäaikaa!

— Suotta ajatellakaan sen kulkua edelleen. Ehkä se nyt hiihtelee
hiljalleen, kun kerran sai jalat alleen siellä sinun luhdissasi. —
Oli melkein kuin ihme, että minä viime tingassa älysin tulla sinne
— silloin, kun sinä itkit Esan kihlojen ääressä. Nyt voisi kaikki
olla myöhäistä. Siitä älynkipinästä minä iloitsen. Sokeakin kana
joskus jyvän löytää, — jutteli Otto iloisin ilmein. — Iloitaan vaan
sanattomasti onnestamme!

Ei puhuta — muuten rupean itkemään, sanoi Anna hiljaisesti.

— Olet raukka rasittanut itsesi piloille minun tähteni täällä
kaupungissa. Kuinka monta yötä oletkaan mahtanut valvoa vuoteeni
ääressä?

— Ei lasketa! Ei muistella!

— Ei, ei! Annetaan olla! — Asetu istumaan tuolille ja anna minulle
kätesi! Kas noin!

— Minä luulen, että minun täytyy käydä pikipäinsä vihkaisemassa
Elinalle tästä ilosanomasta. Iisu odottaa tietoja tähän aikaan! — puhui
Anna tukahdutetusti. Hänen täytyi päästä heti käytävään tai pihamaalle
itkemään, sillä kurkusta ei muuten kuristus hellittäisi.

Anna livahti nopeasti ovesta ja tyrskähti siellä hillittömään itkuun.
Rajaton riemu pursui kyyneltulvaan, kun ei muuta tietä päässyt ilmoille
purkautumaan.

Otto ymmärsi Annan kiireellisen poistumisen syyn, sillä hänkin tunsi
rinnassaan omituista, hivelevää ailahtelua, joka oli outoa hänen
miehiselle mielelleen.

Otto luuli ymmärtävänsä, että onni oli tähän syynä — ja Anna oli hänen
onnensa.




XVIII


Elonkorjuun alkuun kotiutuivat sairaat miehet kaupungista. Iloisin
mielin tervehti heitä kylän väki, kun he saapuivat Parrilan
ruisvainiolle.

Kauniina syyskesäisenä keskipäivänä istuivat Otto ja Iisu pientareella
ja katselivat iloista talkookilpaa. Se ilahdutti heitä enemmän kuin
koskaan ennen, vaikka he eivät voineetkaan osanottajina mukana huhkia.
Ilahdutti sen tähden, että tässä tutunomaisessa työssä oli yllättävän
uutuuden viehätys, sillä he olivat jo useasti yritelleet tottua
muihin ajatuksiin kaupungin kolkoissa sairaskammioissa. He iloitsivat
kuin lapset, päästyään vielä kerran näille verrattoman ihanille,
kotoisille askartelumaille, jotka olivat osa heistä itsestään, heidän
sisäisimmästä olemuksestaan.

Heidän mielestään oli elonleikkuu kauneinta, mitä maailmassa oli
nähtävänä, vaikka he eivät osanneet sitä sanoa. Sitä he kuitenkin
molemmat ajattelivat.

— Onko maailmassa mitään muuta paikkaa, missä mieluummin tahtoisit
olla? — kysyi Iisu hiljaisesti kuin itsekseen.

— Tuolla työssä — väen mukana, — kuului Oton ääni samaan sävyyn.

— Niin kyllä — omalla pellollasi.

Tästä ajatuksen käänteestä sukesi heille paljon juttuamista, sillä Otto
oli sairaalassa ollessaan tullut ajatelleeksi Yli-Sarrin ostamista.
Kervilä oli sen kuullut ja ryhtynyt heti tekemään kauppoja Oton veljen
kanssa.

— Oletko jo itse puhunut veljellesi? — kysyi Iisu huomattavan
välinpitämättömästi.

— Ei hänellä eikä emännälläkään tunnu olevan mitään vastaan, jos saavat
sen hinnan, minkä ovat määränneet.

— Sen kannattaa maksaa niin tuoreesta talosta. Olen sen siksi harkinnut.

— Pienenläntähän tuo on!

— No, niin! Kyllähän sinunlaisellasi miehellä voisi olla koko Loukkulan
kylä — mutta mahtuu sinne mies Yli-Sarrillekin! — nauroi Iisu.

— Ky-yllä! Onhan siellä tavalliset tilat. Mutta mahtuupa siihen sitä
velkaakin. Sinullekin on kolmannes hinnasta. Saako se seistä, jos
omistaja muuttuu?

— Sehän on kiinnitysvelka — mutta puhutaanpa raha-asioista vasta
illalla.

— Miten — illalla?

— No — saakurin vekara tuo sanaväkkärä, joka tipahti suustani ilman
aikojaan, vaikk'ei pitänytkään! — motkotteli Iisu hyvätuulisesti. —
Mutta voithan sinä sen tietääkin etukäteen, kun et vain sano Annalle
etkä Kervilälle minun lörpötelleen. Pahuksen sanaväkkärä — kun
tipahtikin!

— Älä sitten enää tiputtele! Pidä huoli väkkäröistäsi!

— Kyllähän minä pitäisinkin, mutta tämä heloitus alkaa väsyttää minua.
Minun on mentävä lojumaan enkä sitten tapaa sinua ennen iltaa. Minun
täytyy sanoa sinulle, ettet vain millään muotoa jätä tulematta meille
illalla, leikkuun loputtua.

— Minä olen aikonutkin tulla. Anna tulee hakemaan minua. Senkö asian
kanssa olet piilosilla? — naureskeli Otto.

Iisu siveli leukaansa vähän saamattoman näköisenä ja karmaisi
kurkkuaan, heittäen pellolle tyhjän tähkäpään, josta oli jyviä
pureskellut.

— Minun pitäisi eikä pitäisi. Mutta menköön sitten vaikka mänttälän
kaivoon! Asia on tämmöinen. Kun sinä olet nyt vielä vähän niinkuin
sairaan kirjoissa, niin me olemme Kervilän kanssa juonitelleet siihen
suuntaan, että sinä pääsisit syömään uutisleipäsi omassa pirtissäsi.
Vallesmanni tulee meille tänä iltana, ja kaikki asianomaiset tulevat.
Meillä tehdään Yli-Sarrin kauppakirjat sinulle ja Annalle.

— Tänä iltana?

Otto katsoi Iisua niin tiukasti, että Iisu luuli puhuneensa hyvin
vaillinaisesti.

— Niin! Ruis loppuu varmasti neljältä, vallesmanni tulee viideltä, ja
vasta hämyssä syödään, — kiirehti Iisu jatkamaan.

— Onko tämä myös Annan tahto?

— Annan tahtohan se juuri onkin. Hän sanoo, että sinä olet kovin
mieltynyt Yli-Sarriin.

— Tämähän on, — mutisi Otto hämillään ja tyytymättömänä, mutta Iisu
keskeytti hänet ketterästi:

— Niin on! Se on sen tähden, että sinä olet vielä sairaan kirjoissa.

Iisu katsoi Ottoa niin kutkuttavasti, ettei Otto voinut olla nauramatta
Iisun mukana.

— Huonompi sairas olet itse, jonka täytyy lepäämästä mennä lojumaan! —
ärähti Otto naurun lomitse.

— Minuun pystyi kaupungin tavat. Kaikkien onkeen ne eivät tartu, —
sanoi Iisu leveästi hymyillen ja nousi lähteäkseen.

— Mutta jos en tulekaan? — tokaisi Otto äkisti. Häntä alkoi kismittää,
kuten aina ennenkin, kun toiset ihmiset sekaantuivat liian läheltä
hänen asioihinsa.

— On kovin ikävä, jos et tule, sillä Kervilä ostaa Yli-Sarrin joka
tapauksessa — Annalle. Ja siinä tempussa pitäisi Yli-Sarrin tulevan
isännänkin olla mukana!

Otto jäi sanattomana katselemaan Iisun hiljaista kulkua taloa kohti.
Oton mielestä oli Iisussa tapahtunut jonkinlainen muutos entisestään.
Iisu jutteli nyt täsmällisemmin ja päättäväisemmin, jonkinlaisen
määräperäisen ja kiistakielteisen sävyn vallitessa ääntä. Liekö
johtunut sairaudesta? Miten tiukasti hän sanoikaan, että kauppa tehdään
kuitenkin, vaikka hän, Otto, jäisikin tulematta. Oton leppoisat
ajatukset keskeytyivät. Oliko tässä taas edessä tuo vanha juttu?
Häntä ei tarvita silloin, kun vakavista asioista tuumiskellaan ja
talonkauppoja päätetään.

Oton silmäkulmat vetäytyivät kurttuun ja huulet tiukkenivat. Miksi
ryhtyivät omasta aloitteestaan määräilemään? Eihän heitä oltu pyydetty!
Tai — olisiko ehkä Anna? Niin — Anna on kovin mieltynyt Yli-Sarriin
— ja Iisu sanoi, että Kervilä ostaa sen hänelle. Hm! Pitäisikö minun
sitten vetää eri köyttä Annan kanssa? Voisinko minä asettua Annan
tahdon eteen poikkiteloin? Nämä kysymykset asettuivat Oton eteen ja
kurkistelivat hänen sisimpänsä uumeniin. Ei! Ei koskaan Annan eteen!
Annan rinnalla oli hänen seisottava! Mutta mitä varten oli Iisun
äänessä sellainen ratkaiseva sävy?

Otto nousi vaistomaisesti kuin huutaakseen Iisua takaisin, mutta
nähdessään Iisun kumaraisen pään katoavan hitaasti vainiotörmän taakse
ajatteli Otto, että se oli kai väsyneen miehen puhetta. Iisu katkaisi
siten jutustelun, joka olisi voinut venyä miten pitkälle tahansa.

Leikkuuväki melusi riehakkaasti vainion yläpäässä, Otto näki, että oli
tasaväkisesti ehditty sarkojen päähän.

Haluamatta jäädä yksinään katselijaksi lähti Otto kävelemään kylää
kohti. Huomennahan on uusi leikkuupäivä Laikalla. Silloin katkeaa myös
Yli-Sarrin ruis — tuolla rinteellä. Iisukin sanoi taloa tuoreeksi.
Niinhän se onkin. Tunsihan Otto sen yhtä hyvin kuin Laikankin. Otto
hyppäsi varovasti aidan yli vainiokujalle. Hän halusi koetella,
tokko lääkärien saumat kestivät. Hän ei ollut vielä lakannut sitä
epäilemästä. Otto pysähtyi paikalleen ikäänkuin kuulostelemaan
vaikutusta. Kun ei tuntunut mitään erikoista, lähti hän kävelemään
edelleen.

Yli-Sarrin pirtin nurkkaus näkyi tuosta parin koivun välistä. Olihan se
samanlaista harmaahonkaista seinää kuin muittenkin talojen. Ja pihamaa
oli ainakin viime kesänä näyttänyt kovin miellyttävältä. Niin, siitähän
asti talo olikin väikkynyt hänen mielessään. Ja hänhän siitä oli
Annalle puhunut. Olihan Anna toiminut kuin yhteisestä suostumuksesta
— jos oli toiminut. Ja Annahan täällä kotipaikalla oli liikkunut
pariinkin otteeseen — sieltä kaupungista käsin. Eihän hän, Otto, olisi
voinut, vaikka olisi tahtonutkin.

Eiköhän sittenkin ollut paikallaan tuo Iisun kiperä ääni. Eihän se
ollut muuta kuin vaatimus menettelemään oikein ja asianmukaisesti.

Tuostahan Yli-Sarrin pihaan meni liukkuskäytävä kodan ja maitokamarin
välitse! Otto pysähtyi. Pitäisipä toki poiketa katsomaan edes
pihamaalle, jos kerran illalla kauppakirjat tehdään.

Päättäväisesti astui Otto puolipimeään, kapeaan solaan ja kulki
nopeasti vastapäiselle ovelle, jonka raoista päivän valo tirkisteli
oppaana. Avattuaan sen selkoselleen jäi Otto hämmästyneenä katselemaan
ympärilleen.

Piha oli niitetty ja haravoitu puhtaaksi. Ei rikkaista korttakaan
näkynyt missään. Karjatarhan lankkuaitauskin oli asetettu paikoilleen.
Liikettä ja puhelua kuului aitoista, luhdeista ja pirtistä päin.

Mitä ihmettä tämä homma tiesi? Laikan talkoothan oli päätetty juhlia
kotona eikä täällä kuten edellisenä kesänä. Oliko ehkä kuitenkin —?

Kuka ilmaantui pirtin kuistille?

— Anna. Täälläkö sinä —?

Anna porhalsi kuistille täydessä työn touhussa, hameet kierrettyinä
vyötäröille. Kun hän kuuli Oton äänen pihan laidasta, putosi
likavesiämpäri hänen kädestään ja vesi loiskui porraspieleen.

Molemmat katsoivat toisiinsa ällistyneinä, aivan kuin eivät olisi
tunteneet toisiaan.

Anna oli kovin nolostunut siitä, että hänen salakähmäisesti valmistettu
yllätyksensä oli paljastettu. Hän oli ajatellut kepposensa suurta
riemua tuottavaksi sille ainoalle, joka oli hänen kaikkensa — oli
hänelle enemmän kuin hän itse — ja nyt seisoi tuolla tuo mies — eikä
lakannut olemasta Oton näköinen, vaikka hän miten tuijottelisi. Ja
minkä näköinen hän itse mahtoi olla! Hän ei uskaltanut katsoa paljaita
sääriään eikä käärittyjä hameitaan, mutta hän aavisti niitten kauheuden
ja tunsi, miten kuppariliina kiristi ohimoita.

Annan viisautta etsivä etusormi oli jo nousemassa avun hakuun, kun koko
ilkeä tilanne laukesi.

Otto oli nopeissa ajatuksissaan älynnyt Annan juonen, ja häntä rupesi
kovin naurattamaan tuon reippaan neitosen hassunkurinen hämminki.

— Porraspieleenkö tässä talossa likavesiä kaadellaan — vai oliko tulva
tulijalle? — kysyi Otto äreyttä osoitellen.

— Hih! — kirkaisi Anna ja karkasi tuulispäänä Oton luo. Hän oli
unohtanut nuttuisen päänsä ja käärityt hameensa. Koskena tulvi hänen
suustaan sanoja, joitten yhteenkuuluvaisuus oli hyvin epäiltävää.

— Talon isäntää varten — minä ja neljä! muuta naista — mutta et olisi
saanut tulla — tulee uusi haltijaväki — kaikki on pesty — koko talo
kamarit jäljellä — kaikki on mytyssä — voi minun päiviäni — siunaaman
hetki enää — onni tuli kesken — myttyyn meni — suurta iloa yritin —
myttyyn, myttyyn — kaikki!

Otto kietoi käsivartensa Annan ympärille ja irroitti liinan hänen
päästään.

— Sinun pääsi on mytyssä! Sen näen, Anna-riepuseni, ja kuulen myös! —
puheli Otto nauraen.

— Ai, niin! Ja hameet!

Vikkelien sormien irroittamina valahtivat Annan hameet nilkkoihin,
rauhoittaen kokolailla hätääntynyttä mieltä.

— Minä kiitän talon haltijaa! Se on ystävällinen meitä kohtaan,
koska lähetti minut portaille sinua vastaanottamaan. Jouduin toki
ensimmäisenä tervehtimään isäntää.

— Luuletko minun tulevan hullua hurskaammaksi sinun lörpöttelystäsi?
— yritti Otto murjottavasti kysellä, vaikka Iisun vihjaus ja Annan
sopertelu saattoivatkin hänen aavistamaan asioitten todellisen laidan.

Kerkeästi kertoi Anna ryhtyneensä neljän apulaisen kanssa puhdistamaan
taloa, kun kerran kauppa oli valmis. Olivat tulleet tänne jo auringon
nousussa. Anna aikoi yllättää täten, mutta kiero sattuma oli tuonut
Oton taloon ennen aikojaan.

Otto älysi, että Annan mielestä asia oli niin valmiiksi pohdittu heidän
kesken, ettei siinä ollut mitään perääntymisen varaa. Sentähden hän
ei hennonut ilmaista äskeisiä epäröiviä tuumiskelujaan, jotka nyt
Annan innostuksen valossa eivät enää häntä itseäänkään miellyttäneet.
Armotta työntyivät setämies-painajaisen koukertelevat otteet kauas Oton
ajatuspiiristä. Hän otti hellävaroen Annan pään jykevien kämmeniensä
väliin ja katsoi kauan Annan rakkautta uhkuviin silmiin.

— Sinä tämän talon hyvä haltija olet! Sinä — eikä kukaan muu, jos me
tänne kotiudumme! — sanoi Otto lämpimästi.

— Jos? Älä sano niin! Kaikki ovat antaneet rehellisen sanansa sinulle.
Juuri sinulle he sen antoivat. Sen vaadin heiltä! Luuletko, että
yksikään näissä kylissä haluaisi tai uskaltaisi rikkoa Laikan Otolle
antamaansa lupausta?

— Mutta minkätähden olet sentään näin kiirehtinyt asioitten edelle?

Anna nypelöitsi hämillään Oton rintapielustoja.

— Veit jo viirin tuulentuvastani — haluatko viedä katonkin? — kuuli
Otto Annan pehmeän äänen kuiskauksena korvansa juuressa.

— En, en — tyttö-kultaseni! Asettuisikohan viirikin paikoilleen, jos
heti poistuisin täältä?

Anna purskahti helskyvään, helakkaan nauruunsa yhtä ilakasti kuin
konsanaan ennen. Se ihastutti aina Ottoa, sisintä sielua myöten. Mutta
nyt hän kokonaan haltioitui, sillä hän ei ollut sitä kuullut pitkiin,
pitkiin aikoihin.

Ethän toki portilta poistu omasta talostasi! Pirtti on jo puhdas!
Sinne sinut vien — tuuliviiri! — puheli Anna vetäessään Ottoa kädestä
portaita kohti.

Selkosellaan olevasta pirtin ovesta tuulahti heitä vastaan kostea mutta
puhdas tuoksu. Otto pysähtyi kynnykselle.

— Kuinka olet ehtinyt? — pulpahti Otolta hämmästynyt kysymys.

Pirtti oli koristeltu kuin pitoja varten. Lattialla katajan oksia
ja seinustoilla kuusen kasvaimia. Muurin otsalla kierteli köynnös
ruiskukista ja päivänkakkaroista. Seinänraot olivat täynnä pitkän kesän
punertamia pihlajamarjaterttuja.

— Ajattelin, ettei mikään kuiva huomiseksi, kun on näin kosteata.

Otto piteli Annan kättä yhä lujemmin kädessään. Astuessaan kynnyksen
yli otti Otto lakin päästään.

— Terve, pyhäinen pirtti! — sanoi Otto hiljaisen hartaasti ja
kunnioittavasti.

Anna ei sanonut mitään, sillä häntä pyrki itkettämään. Olihan
puhdistetun ja koristellun pirtin pyhyys hänelle jo lapsena mieleen
imeytynyt tietoisuus, mutta nyt, kun hän astui tähän pirttiin
rakastamansa miehen rinnalla, tuli hartauden tunne entistään
voimakkaammaksi.

Pitkän hetken he seisoivat liikkumattomina paikallaan.

Otto kuuli omituista, rauhallista naksuttelemista lavanalustan puolelta.

— Kello! — kuiskasi hän hiljaisesti ja hämmästyneesti,

— Niin — Matti toi sen äsken Kervilästä ja asetti kaapin paikoilleen.
Se on muorivainajan peruja minulle.

Molemmat kuuntelivat hiljaisina kellon käyntiä. Mitä olisikaan pirtin
pyhyys ilman ison kaappikellon levollista nakuttelemista. Rauhallisesti
se mittaa loputonta aikaa loputtomaan ikuisuuteen. Se on kuin
vartija iankaikkisuuden ovella. Ei se ilmaise hellyyttä eikä vihaa,
se vain tiedoittaa, että aika kuluu, tulee tuntemattomasta ja menee
tuntemattomaan, syntyy, elää, kuolee.

Otto ja Anna tiesivät, että he kumpikin tunsivat näitä samoja
ajatuksia, vaikka he eivät yrittäneet niitä sanoiksi pukea. Tällaisena
hetkenä ovat sanat turhia. Tunteet ja ajatukset ovat enemmän.

Porstuasta kuului siivoojien kolinaa.

— Ne siirtyvät ulkorakennuksista kamareihin, — selitti Anna. — Sitä
myöten on valmista!

Tämä ulkoinen melu vapautti Annan ja Oton pyhäisestä lumouksesta. Taas
Anna veti Ottoa kädestä.

— Tule! Istu peräpenkille pöydän päähän — isännän paikalle! — sanoi
Anna iloisesti, työntäen Oton istumaan.

— Olet kokonaan hämmentänyt minut. Minä ihmettelen sinua enkä ymmärrä
mitään.

— Kuka istuu nyt tälle puolelle pöytää, emännän paikalle? — kujeili
Anna. — Kuka on emäntä? Minäkö?

— Sinä olet ainakin minun emäntäni. Istut pöydän päässä siellä, missä
minäkin.

— Oletko tyytyväinen? — kysyi Anna ilakoivana, istuessaan vastapäätä
Ottoa.

— Tyytyväinenkö? Tämähän on kuin häähuone! Miksi —?

— Lystikseni ja sinun iloksesi! Erotamme huomisista Laikan talkoista
oman osamme ja vietämme juhlat täällä. — Luulen, että annan koko
tuulentupani sinun haltuusi. Parrilassa tänään tehdään kauppakirjat.
Matti on hommannut siten. Ja — nyt minä en tiedä enempää kuin sinäkään.
Kyllä sentään — vähän! Tule mukaan!

Anna nousi terhakasti ja tarttui Oton käteen. Otto oli kuin ujoileva
poikanen, joka ei oikeni ollut selvillä, miten käyttäytyisi. Vähitellen
joutui hän kuitenkin Annan hivelevän hyvätuulisuuden valtoihin ja
seurasi Annaa ripeämmin kuin pirttiin tullessa.

— Et usko mikä siivo täällä oli kaikkialla maitokamarista luhteihin
asti? Mahdatkohan sinä oikein käsittää, mitä viisi ihmistä on saanut
aikaan täällä? — jutteli Anna kuljettaessaan Ottoa sinne tänne pihan
piirissä.

Luhdin portaitten juuressa, aitan oven edessä, Otto pysähtyi äkkiä.

— Mutta — miten ne talkoot — tämä on muonaton talo —?

Anna työnsi aitan oven selälleen. Siellä näkyivät liha- ja leipävartaat
orsilla—siellä kalatiinu ja voipytty — siellä jauho- ja ryynisäkit —
Tähän et näe kaikkea! — tokaisi Anna melkein hengästyneesti. — Kuopassa
on vielä kaksi kuormaa perunoita. Kolme kuormaa muonaa tuotiin äsken
juuri Kervilästä.

Tähän asti Otto oli ihmetellyt koko hommaa puolin ajatuksin, mutta nyt
hänen tajuntansa heräsi. Mistä johtui tämä tavaton runsaskätisyys. Se
oli outoa tämän paikkakunnan ihmisille ja outoa Matin luonteelle. Hm!
Matti oli tehnyt tämän kaiken tietysti Annan takia ja oman maineensa
vuoksi, vaikka sulhasmies ei niin erikoisen mieleinen olisikaan.

— Mattiko toi? — kysyi Otto vitkaan.

— Matti ja miehet. Kukapa muu? — sanoi Anna ja jatkoi omia juttujaan,
kuljetellen Ottoa kädestä läpi luhdit, vajat, tallit ja navetat.
Saunaankin he kurkistivat. Piintynyt savuntuoksu hulmahti heitä
vastaan, ja saunasirkkojen helisevä laulu kuului tutunomaisena heidän
korviinsa. Tuntui kuin sirkkojen iloinen sirinä olisi ollut heille
ystävällisenä tervehdyksenä, joka uhosi kotoista tuntua saunankin
hämärästä yksinäisyydestä.

Pitkä tuokio oli kulunut, ennenkuin he taas istuivat pirtissä,
tyytyväisinä näkemiinsä. Kun Anna oli saanut ylitsevuotavat kehumiset
puuhastaan ja hellät torumiset siitä, että oli tähän suurmylläkkään
ryhtynyt ilman Oton apua, huomasivat he, että aurinko rupesi
kurkistelemaan lavanalan räppänästä peloittavan kauas lattiapalkeille.

— En tunne auringon merkkejä tässä talossa, mutta mitähän tuo kello
sanoo? — puhkesi Otolta äkkiä.

— Varjelkoon! — kivahti Anna ja hyppäsi pystyyn. — Se vanha pöpö
on taas pistänyt pilkkojaan. Sillä on, näes, sellainen tapa. Jos
on lystiä, niin se mennä vilistää kuin syksyinen jänis, mutta
ikävänhetkinä se junaa yhtä minuuttia niin laiskantotkosesti, että
sisua tokoo. Onneksi minä aavistin tämän päivän erikoisen lyhyyden.
Minulla on sen verran tamineita mukana, että voin tulla Parrilaan.
Poikkea hakemaan minua!

Anna saattoi Oton liukkuskäytävään ja juoksi kiireesti keskeytyneihin
tehtäviinsä.

Otto kulki hitaasti Laikalle valmistamaan itseään iltaa varten. Kujalle
päästyään kuuli hän Parrilan vainiolta valtavia riemuhuutoja. Otto
arvasi, että Parrilan ruis oli katkennut.

Kuinka riemuisalta kuuluisikaan tuo huuto huomenna Yli-Sarrin vainiolta!




XIX


Kun Otto oli valmis lähtemään kamaristaan, ei hän tuntenut samaa
iloista mieltä kuin Yli-Sarrilta palatessaan. Hänen ajatuksensa olivat
takertuneet johonkin vastahakoiseen kohtaan, josta ne eivät pakoinkaan
halunneet päästä selviytymään. Ne takoivat yhäti samaa sanaa. »Sairaan
kirjoissa», oli Iisu sanonut. Sentähdenkö oli kaikki pantu käyntiin
ilman minua? Sairauden vuoksiko minut on sivuutettu? Mitenkähän tämä
nyt oikein on?

Otto palasi ovelta, jonka ripaan jo oli tarttunut. Mikähän kohta tässä
sumentaa niin pahasti, että lähtö tuntuu ujostuttavan?

Otto pysähtyi keskelle huonetta, katseen kiertäessä ympäri seiniä,
raosta rakoon, hirrestä hirteen, pysähtyen vihdoin vähäpätöiseen
rahakasaan, jonka oli unohtanut pöydälle.

Oton huulet vetäytyivät hienoon ivankareeseen. Onpa holja talon ostaja,
joka unohtaa rahansa! Rahansa! Olisiko tuo pieni kökkäre talon ostoksi?
Valju ajatus! Tuo riunaläjähän vastasi tuskin kymmenettä osaa hinnasta!
Kiihtyneesti Otto pyyhkäisi rahat pussiinsa ja istui miettimään.

Olisiko sitten jotakin häpeällistä siinä, että Annan perintöosa pannaan
ostohinnan pohjaksi heidän yhteisessä kodissaan ja loppu jäisi velaksi?
Velkahan on sitten Oton panos kaupassa! Eikähän velka sinänsä liene
erikoisen häpeällistä, jos jaksaa sen hoitaa! Ja miksi ei jaksaisi?
Maastahan se mehu ennenkin on puserrettu! Eiköpähän tuota jaksaisi
niinkuin muutkin? Paremminkin pitäisi! Totta vie, paremminkin! Hm.
Asia sellaisenaan ei näytä käyvän kunnialle edestä eikä takaa. Jokin
muu säie tässä tuntuu kiertyvän vastapäivään. Sairaan kirjoissa!
Siihen mahtuu jotakin holhouksen tapaista — siihen! Köyhän setämiehen,
avuttoman nahjuksen holhoamistako?

Otto kavahti seisomaan. Noo! Siitä ei synny kalua — sellaisesta!
Yrittäköötpä vaan kukonorsilta kurkistella, niin saavat yksin laulaa
laulunsa. Osaa kai tuota omin neuvoinkin tulla toimeen ja veljen kanssa
tehdä Yli-Sarrin kaupan!

Raittiruhtinaan sisu tuntui olevan pahassa kiristyksessä. Niissä
asioissa, joita Otto näihin asti oli hoidellut, oli hän yksin ollut
määrääjänä ja muut tottelijoina. Tässä oli jotakin muuta! Niin! Tässä
pisti esiin se elämän vakava puoli, jota Oton aseet eivät pystyneet
hallitsemaan. Siksi hän tunsi itsensä ärtyneeksi ja epävarmaksi. Hän
ei ollut varma, miten tällaisessa nujakassa olisi kunnia ja maine
säilytettävä. Eikä niihin saisi tulla pienintäkään naarmua! Ei edes
henkäyksen huurua, vaikka olisi korpitölliin Annan kanssa asetuttava!

Kun Otto oli saanut mielensä jonkinlaiseen tyydyttävään tasapainoon,
painoi hän lakin tiukasti otsalleen ja lähti noutamaan Annaa. Otto
kulki mielestään kuin kiistakentälle, jonka outous häntä omituisesti
sekä viekoitteli että vaivasi.

— Oletko varma, ettei tähän ystävälliseen hommaan ole pantu itämään
mitään kopeilun siementä millään taholla? — kysyi Otto avatessaan
Annalle Parrilan veräjän.

— Mitä sinä puhut? — kysyi Anna silmät pyöristyneinä ja henkeä
pidättäen.

— Niin! Minä vain tulin ajatelleeksi.

— Luuletko sinä, että minä olisin mukana sellaisessa — sinua vastaan?

Otto ei voinut olla pusertamatta lämpimästi Annan kättä, sulkiessaan
veräjää. Hän oli äkkiä älynnyt, ettei hän ollut enää yksin kuten ennen.
Hän oli astumassa uusille elämän teille ikiluotettavan toverin rinnalla.

— No, sitten! Sinun tähtesi voin niellä neuloja ja naskaleita — jos
niikseen on.

Annaa rupesi kovin naurattamaan, ja se nauru tarttui Ottoonkin ainakin
sen verran, että he hyvätuulisina astuivat Parrilan vieraskamareihin.

Isäntäväki otti heidät herttaisesti vastaan etukamarissa, johon olivat
jo kokoontuneet Laikan ja Kervilän haltijaväki sekä todistajiksi Jartun
Kalle emäntineen.

Vallesmanni selaili papereitaan pöydän ääressä ja ojensi tulokkaille
kätensä — melkein ystävälliseen tervehdykseen. Sen jälkeen asettuivat
Anna ja Otto toisten joukkoon ja yhtyivät hiljaiseen, harvasanaiseen
keskusteluun.

Hetken kuluttua alkoi vallesmanni rykiä. Sen johdosta syntyi sanaton
hiljaisuus huoneessa.

— Asianomaisten antamien tietojen mukaan, sekä nojautuen esitettyihin
lainhuudatus- ja perinnönjakopöytäkirjoihin, olen jo kotona laatinut
Yli-Sarrin kauppakirjat valmiiksi. Samoin olen valmistanut Anna
Kervilää koskevat perinnönjakopaperit. Ehkä saan ne selostaa?

Vallesmanni selosti suomeksi asianomaiset paperit ja kysyi, oliko
kenelläkään asianosaisella niiden johdosta muistuttamista. Kenelläkään
ei ollut mitään sanomista, mutta Otto oli kuunnellut hyvin rauhattomana
sitä kohtaa, jossa sanottiin, että maksu tapahtuu heti käteisesti.
Eikä Annan perintöosa kuitenkaan kuulunut tekevän kuin täsmälleen
kolmanneksen koko summasta! Tätä ristiriitaa hän ei ymmärtänyt.

Vallesmanni keskeytti Oton ajatukset, jotka jo alkoivat ajaa veren
nousua poskipäihin.

— Koska Anna Kervilän perintö osuus tekee ainoastaan kauppasumman
kolmanneksen, niin onko maksunsuoritus ymmärrettävä siten, että Otto
Laikka, jonka laillisesti kihlattu ja avioliittoon kuulutettu morsian
Anna Kervilä on, suorittaa summasta kaksi kolmannesta?

Otto sävähti. Hänen äskeiset epäilynsä hyökkäsivät yhdessä mylläkässä
karkoitusmailtaan takaisin. Oliko sittenkin tekeillä jokin yliolkainen
kuje? Hän aikoi vastata jotakin siihen suuntaan, ettei hänen
mielipidettään ole tämän kauppakirjan suhteen koskaan kysyttykään,
kun Anna ehätti hänen vierelleen toiselta puolelta huonetta. Anna oli
nähnyt, miten Oton kulmakarvat menivät peloittavaan kurttuun ja ohimot
tummenivat.

— Älä sano mitään, Otto! Älä, herran tähden! — kuiskasi Anna ja tarttui
Oton käteen.

Otto ei ehtinytkään sanoa mitään, sillä Kervilä alkoi puhua, vetäen
taskustaan rahamassin, jonka sisällyksen kaatoi vallesmannin eteen.

— Siinä pitäisi olla Annan perintöosuus rahassa. Irtaimisto on erikseen
mainittu perinnönjakokirjoissa.

— Oikein on! — sanoi vallesmanni laskettuaan rahat. — Jäi
mainitsematta, että täällä on nykyisen kauppasumman kolmannes
kiinnitetty Yli-Sarriin velasta Iisu Parrilalle. Se putoaa pois
ostajilta, jos kiinnitysvelka saa pysyä entisellään.

Iisu vei ison, kellastuneen paperin vallesmannille ja katsoi sivulta
Ottoa, hymyillen leveään, ystävälliseen tapaansa.

— Tässä on velkakirja, mutta se on täysin maksettu, korkoineen. Pyydän,
että vallesmanni kuittaa sen, niin panemme Elinan kanssa puumerkkimme,
— sanoi Iisu.

Otto tuijotti Iisua kotvan, terävästi ja kysyvästi. Iisu vain hymyili.
Otto käänsi katseensa Annaan, mutta ei nähnyt selityksen toivoa
sieltäkään päin, sillä Annan silmät olivat hämmästyksestä pyöristyneinä.

— Jahah! Onko myöskin Elina Parrila tietoinen siitä, että Yli-Sarrin
kiinnitysvelka on täysin takaisin maksettu? — kuului vallesmannin
kysymys.

— Tiedän, että on maksettu! — sanoi Elina, tähdäten kiinteän katseen
kysyjään ja asettaen toisen kätensä pehmeästi Iisun polvelle.

Tänä aikana oli Kervilä kaivellut taskustaan toisen rahamäärän, jonka
nyt asetti pöydälle.

— Tässä on sitten se puuttuva kolmannes. Sopii vain katsoa!

Huoneessa oli hiiskumattoman hiljaista. Oton ajatuskin pysyi
hievahtamattomana, ja vallesmanni katsoi kysyvästi Kervilää.

— Onko tämä uusi laina ostajille — vai mikä? — kysyi vallesmanni
vitkaan.

— Ei. Se on Oton suoritus talon hinnasta, vaikka se tapahtuu minun
kauttani. Olen tämän summan velkaa Otolle, — sanoi Kervilä ja kääntyi
sitten puhumaan Otolle, pyytävä sävy äänessä: — Ajattelen, ettei
sinulla voi olla mitään tällaista maksutapaa vastaan, kun tiedät, että
on kysymys Annan ja sinun yhteisestä kodista.

— Minun täytyy sanoa, että minä en totisesti ymmärrä yhtään mitään! —
sanoi Otto.

— Tämä on kai jonkinlainen lahjan tapainen? — kysyi vallesmanni,
siirrellen katsettaan toisesta toiseen.

— Ei! — sanoi Kervilä tiukasti. — Se on puhdasta velkaa, jonka maksu
olisi jäänyt iäksi päiväksi suorittamatta, ellei sallimus olisi
ohjannut asioita näin hyvin. Sisareni naimiskauppa Oton kanssa tekee
sen mahdolliseksi. Muussa tapauksessa Otto ei olisi milloinkaan tähän
suostunut. Minä tunnen hänet.

— Noo! Minun ei tietysti tarvitsekaan tuntea asioita lähemmin, vaan...

— Kyllä! Ei ole pois tieltä, vaikka vallesmanni oppii tuntemaan, mitä
väkeä me olemme ja millainen mies on Laikan Otto. Parrilan isäntä
tuossa ja minä tässä emme enää eläisi ilman Ottoa. Hän pani oman
henkensä alttiiksi juhannusmarkkinoilla. Jos hän olisi hetkenkään
verran arkaillut, makaisimme nyt mullassa, koiranputki nokan päästä
kasvamassa, emmekä istuisi täällä. Tätä velkaa ei tietenkään korvaa tuo
riunaläjä, mutta Anna ehkä auttaa loppua. Sitä ainakin toivon.

— Tuosta tappelusta olen kuullut, — mutisi vallesmanni. — Onpa hyvin
maksettu ja helposti ansaittu.

Tämä oli varomattomasti sanottu. Sävähdys näkyi läsnäolijain silmissä
kuin salaman iskiessä. Kaikkien katseet kääntyivät Ottoon, mutta
onneksi Anna kuiskaili parhaillaan jotakin Oton korvaan, joten Otto ei
kuullut vallesmannin puhetta. Omituisista katseista päättäen oletti
Otto kuitenkin, että joku oli puhutellut häntä.

— Sanottiinko minulle jotakin? — kysyi Otto.

Kervilä asettui nopeasti vallesmannin eteen pöydän ääreen, ja Iisu
kiirehti asettamaan kartuusilaatikon Oton polvelle.

— Vallesmanni vain tuumaili, että talo on täysin maksettu ja helppo
asua velattomana, — puhui Iisu erikoisen kovaäänisesti.

— Täällä tehtävästä toimituksesta on jo sanottu kaikki, mikä sitä
koskee! — kuului Kervilän tiukka ääni. — Saammeko aloittaa puumerkkien
piirtämisen?

Vallesmanni nolostui Kervilän suorasukaisesta ja selvästä
huomautuksesta. Se kajahti kuin määräys hänen virka-arvostaan aroissa
korvissaan, ärsyttäen hänet toimittamaan allekirjoitukset niin
kiihkeässä vauhdissa ja niin murahtelevin sävyin, ettei Iisu voinut
olla antamatta riemastunutta silmäniskua Kervilälle, joka myhäili
tyytyväisenä. He puolestaan tunsivat jo jotakuinkin vallesmanninsa
ansiot ja heikot puolet, mutta vallesmannilla olisi vielä paljon
oppimista heihin nähden. Jotenkin tähän tapaan he ymmärsivät toistensa
ajatukset ja olivat tyytyväisiä.

Toimitus päättyi ilman muita kommelluksia, ja paperit joutuivat
asianomaisten haltuun.

— Hyvä, että sotku selvisi! — huudahti Iisu iloisesti. — Minä jo aloin
pelätä, että meidän emännän kahvi vilustuu.

Toimituksen tärkeys laukesi, ja ajatukset vapautuivat liekanuorista.

Otto yritti sanoa vakavia moitteita Matille ja Iisulle näitten
liiallisen ystävällisyyden johdosta, mutta sai vastaansa sellaisen
sanatulvan ja naurunremakan, että yrityksen täytyi raueta.

Otto ja Anna saivat kenenkään puolustamatta ottaa vastaan tulvivat
onnentoivotukset. Hetkeksi oli heiltä riistetty kaikkinainen
sananvapaus.

Iisu avasi piironkinsa, asettaen esille pullon pikareineen ja
sokerirasioineen.

— Yli-Sarrin kauppa oli tärkeä, mutta kun siitä on päästy, niin on
muistettava, mitä tämän talon kunnia vaatii, — sanoi Iisu. — Onko
vallesmanni hyvä ja näyttää tietä?

Vallesmanni mutisi jotakin kiitoksen tapaista ja viittasi kädellään
kieltävästi. Iisu hymyili, sillä hän tiesi, että vallesmanni teki
kaikkensa arvonsa säilyttämiseksi. Siihen kuului myöskin kieltäytyminen
tervehdysmaljan juomisesta talonpoikien taloissa, vaikka vallesmanni
hyvin tiesi, että se oli arvokas tapa ja että sen noudattaminen aina
pysähtyi yhteen ainoaan ryyppyyn, huolimatta siitä, että kotona
valmistettua tavaraa oli yltäkyllin käytettävissä.

Tästä kieltäytymisestä talolliset eivät pitäneet. Se loukkasi heidän
ystävällistä mieltään ja vierasvaraisia tunteitaan. Virkamiehellä,
joka tästä kieltäytyi, ei koskaan ollut toivoa päästä kansan lähempään
suosioon, ainakaan silloin, kun tiedettiin samaisen virkamiehen,
kuten tämänkin vallesmannin, halukkaasti istuskelevan herrasmiesten
totipöydissä.

Iisun hymyilystä katosi vähitellen herttaisuus, ja pilanpoimut
pilkistelivät suupielissä.

— Entä harjakaisiksi — jos talon kunniassa on jokin vika? — sanoi hän.

— Kielsin viinan — enkä talon kunniaa!

— No, se kai menisi siinä samassa mutikassa omille teilleen, jos toiset
vieraat eivät sitä estäisi vikurtelemasta. Mitenkä on, Yli-Sarrin
isäntä?

— Kiitän kunniasta! — sanoi Otto ryypättyään ryyppynsä.

— Olet Parrilan pidoissa aina ylin vieras. Koko pitäjä tietää syyn, —
sanoi Iisu hiljaisesti, laskien hetkeksi kätensä Oton olkapäälle.

— Niin on meilläkin! — sanoi Kervilän emäntä rohkaistuneena, kun näki
kahvitarjoilijan astuvan huoneeseen.

— Eikö olekin mukava tuo meidän emäntä? — puheli Kervilä
hauskantuulisesti ryyppyä ottaessaan. — Iloitsee yhä vieläkin minun
henkiin jäämisestäni.

— No, niin tekee! — myhäili Kervilän emäntä.

Leikkiä laskien ottivat miehet ryyppynsä, ja naiset asettuivat
arvokkaiksi odottamaan kahvin saantia, minkä jälkeen he vuoron perään
poistuivat viereiseen kamariin kuppeineen.

— Eikä Yli-Sarrin haltijaväki sellaista asiaa Kervilässä aja, mikä
siellä evättäisiin. Siitä Matti ja minä olemme yksimielisiä, — sanoi
Kervilän emäntä.

— Ei aja Parolassakaan! — lisäsi Elina. — Ja meidän tarha on avoinna
silloin, kun Yli-Sarrin navetassa kytkyimet täytetään. Paina se
mieleesi, Anna!

Oton mielestä tämä suosio oli vallan käsittämätöntä ja upottavaa,
eikä hän mitenkään voinut ymmärtää sitä. Hän olisi mielellään sanonut
jotakin asiallista, mutta ei voinut keksiä mitään, vaan siirtyi
levottomana piha-akkunan pieleen istumaan.

Kun miesten jutustaminen vähitellen kääntyi suoranaisesti
koskettelemaan juhannusmarkkinatapahtumia, joista Yli-Sarrin juttu
aiheutui, niin vallesmanni käänsi keskustelun äkkiä pitäjän oloihin ja
näitten olojen tärkeimpiin tapahtumiin, tappeluihin. Mikään pitäjän
asia ei ollut hänelle niin tärkeä kuin tappelu, jonka poistamisesta hän
uskoi koituvan paratiisin tapaisen olotilan paikkakunnalle.

Tosin tällaisia ajatuksia julistivat ainoastaan pilkanpuhujat, eikä
vallesmanni itse. Hänen päämääränsä aiheutti etupäässä maaherran
lähettämä kiertokirje, jonka hän esikuvallisen virkamiehen tapaan
tahtoi panna täytäntöön.

Tätä päämäärää ei pitäjällä erikoisesti suosittu, — paitsi silloin, kun
se tarkoitti niitä tilapäisiä ja poikkeusluontoisia rähäköitä, jotka
pitäjäläistenkin mielestä alensivat raittikisojen perinnäistä arvoa.

— Räävittömien mellastuksien nujertamisessa voi kruunu kouristella
mielensä mukaan, — sanoi Iisu. — Mutta ei kai kruununkaan koura ole
kuin sokon patukka joulupahnoilla eikä voi huitoa kuin variksenpelätti
vainiolla.

Vasten tahtoaankin remahtivat miehet nauramaan, sillä juuri näitä
vertauksia oli kylien kesken käytetty vallesmannin menettelystä.
Vallesmanniakin nämä vertaukset huvittivat. Hän ei ollut niitä ennen
kuullut eikä älynnyt, että ne olivat erikoisesti häneen tähdätyt.

Lauhduttaakseen liiallista iloisuutta tarttui Kervilä kovaäänisesti
keskustelun ohjaksiin.

— Minun mielestäni vallesmanni tekee hyvän työn siinä, että
kamarissaan pamputtelee hutikkaräyhääjiä ja kujakiljujia. Se säästää
meiltä raittilain lukemisen, ja pamputetut ovat tyytyväisempiä
pieneen pahkuraan takalistossaan kuin pieneen harakanvarpaaseen
papinkirjassaan. Tästä asiankulusta pitää koko pitäjä, eikä
vallesmannin tarvitse pelätä edeltäjänsä kohtaloa.

— Minä en pelkää pyykkiakkoja! — sanoi vallesmanni rehevästä. — Pamppua
tulen antamaan kaikille, jotka vain satun näkemään, tappelussa tai
joista minulle ilmoitetaan.

— Kaikilleko? — kysyi Jartun Kalle hiljaiseen tapaansa.

— Mitenkähän semmoinen kävisi päinsä? — hymyili Kervilä.

— Ottaisikohan tuo Jartun Kallekin pamppua vallesmannilta? — kysyi
Laikan isäntä niin yksinkertaisen ihmettelevästi, että hillitön nauru
pulpahti ilmoille.

— Minua on ennenkin kruunun puolesta mukiloitu, — sanoi Kalle
rauhallisesti. — Mutta pannaan Laikan Otto esimerkiksi. Häntä ei ole
vielä ikinä nujerrettu — ei pampuin eikä patukoin. Mitenkähän häntä
joku ihminen pamputtelisi?

Vallesmanni punastui ja nolostui, sillä hän muisti onnettoman iskunsa
Ruskolan tappelussa. Hän yritti hymyillä suopeasti, mutta kun huomasi
sen epäonnistuvan, asetti hän virkavaltaisen ilmeensä kilvekseen ja
otti käskijän äänensävyn aseekseen. Näitä molempia arvon välineitä hän
oli oppinut käyttämään aika taitavasti.

— Minä en tarkoita pitäjän mahtavimpien kylien manttaalimiehiä,
jotka ovat luvanneet minulle apuansa, enkä varsinkaan Yli-Sarrin
isäntää, joka jo kerran auttoi minua hyvin tehokkaasti. Toivon, että
hän edelleenkin suosii maantierauhaa ja avustaa kruunun miehiä, jos
tarvitaan, — puheli vallesmanni ankaraan sävyyn kuin tuomiota julistaen.

Otto katseli vihreitten akkunaruutujen läpi ehtoollispöydän kattamista
pihamaalla. Hän katseli tuota hommaa iloisin mielin, sillä heti, kun
alettiin puhua raittikisoista, oli hänen ajatussolmunsa lauennut auki
ja hänelle oli selvinnyt, mikä päätös oli tekeillä hänen aivokopassaan.

Otto kuuli vallesmannin puhuttelevan häntä, mutta ei ollut kuulevinaan.
Mitäpä kruununmiesten puuhat liikuttivat häntä! Askaroikoot asioissaan
miten mielivät!

Samassa kulki Anna huoneen poikki ulko-ovelle. Otto nousi nopeasti ja
seurasi Annaa ulos.

— Minä luulen, että Otosta nyt tulee kotikissa, kuten meistä muistakin
äijämiehistä, — sanoi Jartun Kalle, katsellen mietteissään Oton jälkeen.

— Silloin meillä on huono aika edessä! — sanoi Kervilä matalasti.

— Kuinka niin? Mitä varten? — tiukkasi vallesmanni.

— Raittilaki on silloin loppunut. Otto yksin on ollut sen lain voima —
sitten Kujansuun Tanun aikojen —

— Joutavia! — murahti vallesmanni kesken Kervilän puhetta.

— Olkoon joutavaa, mutta kuitenkin on asia niin kuin sanoin. Minä sen
tiedän. Minä olen koettanut istuttaa raittilain voimaa miesten omiin
käsiin — kyläkuntien käsiin. He eivät siitä välittäneet. Kyllä he
mielellään jankkaavat asioista, mutta ainoastaan yhtä he tottelevat.
Kyllähän joku meistä isäntämiehistä voi saada pirttijutustelijat
jonkinlaiseen päätökseen, mutta kuka ajaa sen loppuun. Minä ainakaan en
siihen pysty! — puheli Kervilä.

— Ei meistä kukaan! — vahvisti Iisu.

— Ehkä se on onni! Maantietappelut siten loppuvat! — huudahti
vallesmanni toivorikkaasti.

— Oikeat raittikisat loppuvat, kun lakkaa raittilaki! Jos nuorta voimaa
ei pidetä kurissa, niin riihattomuus alkaa. Silloin saatte nähdä miten
tapellaan!

— Kervilä puhuu oikein! — sanoi Iisu. — Vallesmannihan näki tuolla
ristillä semmoisen ohjattoman raittitappelun. Se ei tunnustanut
raittilakia, sillä Otto ei ollut lähettyvillä — ja kruunun laki on aina
kaukana.

Otto tuli tällöin takaisin pihamaalta. Hän oli vain halunnut kysyä
Annalta, eivätkö he ennen talkoo-illallista, kun vielä oli täysi päivä,
ehtisi piipahtaa Yli-Sarrilla. Kun talo nyt oli todella heidän omansa,
sai Otto voittamattoman halun nähdä uudelleen sen tenhoisan pirtin ja
pihamaan, jotka pistivät iloista polskaa hänen ajatuksissaan.

Anna olisi heti valmis, kun ensin lennättäisi emännälle lisää kermaa,
jota Elinan puolesta oli noutamassa.

— No, hyvä! Minä sillä aikaa maksan vallesmannin! — sanoi Otto ja
palasi kamariin.

— Minun ainoa korteni tähän merkilliseen kauppaan taitaa jäädä hyvin
vähäpätöiseksi, — sanoi Otto ujostellen, astuessaan vallesmannin pöydän
ääreen. — Saanko minä maksaa vallesmannin vaivat?

Iisu rykäisi, mutta malttoi samassa mielensä, nähdessään Oton pyytävän
katseen. Hän ei voinut riistää Otolta tätä oikeutettua osaa, vaikka
olikin päättänyt hoitaa kulut itse.

Vallesmanni määräsi palkkionsa, ja Otto maksoi, kiittäen vallesmannia
ja muita.

— Me täällä juttelimme kylänujakoista ja joku arveli, että sinä
nyt vetäydyt uunin pankolle tai rupeat aidalla istujaksi, — puheli
vallesmanni Otolle.

— Minä en ota enää minkäänlaista osaa niihin hommiin — en edes aidalla!
— sanoi Otto iloisesti hymyillen.

— Minulla on ollut se käsitys sinusta, että tappelu on näihin asti
ollut koko sinun elämäsi! Aiotko nyt siitä luopua? — kysyi vallesmanni
hymyillen. Hän ei aikonut loukata Ottoa, mutta hän ei ymmärtänyt, että
hänen itsepintainen mielipiteensä kisoista erosi loukkaavasti kansan
yleisestä käsityksestä.

Otto punastui, mutta hänen huulensa eivät lakanneet hymyilemästä.

— Luopuako elämästä? En aio! Luovun ainoastaan kilpakisoista. Olen
löytänyt toisen, mieluisamman elämän. Aion puskea kaiken mielitekoni
Yli-Sarrin taloon. Enhän muuten voisi olla sen ystävyyden arvoinen,
jota minulle on täällä osoitettu, — puheli Otto.

— Jätät meidät näin, — alkoi vallesmanni.

— Jätän teidät — hoitamaan tappelut niinkuin parhaiten haluatte!
— katkaisi Otto ja seurasi Annaa, joka jo palasi naisten puolelta
asialtaan.

Oli tapahtunut niin ihmeellisiä asioita, että Oton täytyi välttämättä
saada purkaa sydäntään Annalle. Hänen täytyi myöskin kertoa siitä
päätöksestä, minkä hän juuri oli saanut sanotuksi tuolla sisällä.

Otto istutti Annan vierelleen luhdin portaille.

— Huomenaamuna on aikaa istua Yli-Sarrilla. Annetaan puhdistajien olla
nyt rauhassa! — sanoi Otto.

Sitten hän tyhjensi sydämensä pohjia myöten ja kertoi lopuksi
päättäneensä luopua kaikista kisoista ja raittinujakoista ainaiseksi.

— Tämä on minun panokseni Yli-Sarrin hintaan! Jotakin minunkin täytyy
maksaa, — puheli Otto intomielisesti. — Kaiken voimani tulen puskemaan
Yli-Sarrin soihin ja peltoihin. Siinä voimailuni ja nujakkani! Ja sinun
kanssasi kisailen joutohetket.

Annan silmät pyöristyivät hetkeksi, mutta sitten hän ihastui ikihyväksi.

Annoit pyytämättä meidän kotiimme parhaan osan! — sanoi Anna ja tarttui
hellästi Oton käteen.

Onnea uhkuvin mielin he jatkoivat juttujaan omasta kodista, joka tuolla
kylän laidassa näkyi vakavana ja luottamusta herättävänä. Siellä
viittoili heille heidän päämääränsä. Millään muulla ei ollut tilaa
heidän ajatuksissaan.

Oton lähdettyä huoneesta kesti kotvan, ennenkuin äänettömyys katkesi.
Miehet katselivat kyselevästi ympärilleen, ja vallesmanni naputteli
pöydän kulmaa.

— No, nyt raittiaidat kaatuivat! — mutisi Kalle, toivottomasti
huokaisten.

— On se toki vallan persanaa, ettei vallesmanni osaa vieläkään erottaa
kisoja tappeluista! — pursui Iisu. — Nyt heitti Laikan Otto ohjat
käsistään — eikä kylissä ole ainoatakaan miestä, joka pystyisi niitä
nyrkkeihinsä kietomaan.

— Joutuivatkohan kruununmiehet nyt syyhymättä saunaan? — kysyi Laikan
isäntä entiseen hämmästyneeseen tapaansa.

Syntyi naurua, mutta se oli katkeruuden ja pilkan välittämää.

— Nyt alkaa toinen aika. Ei voi sanoa minkämoinen! — mutisi Kervilä.

— Noo — jos tulee aivan paha, niin — sitten kasakat! — mutisi
vallesmanni ylimielisesti.

Tuli pitkä hiljaisuus. Ei kuulunut muuta kahviastiain kilinää ja kuuman
nesteen hörppimistä.

Vihdoin Kervilä laski kuppinsa kolisten pöydälle.

— Antaa tulla sitten! Se on senaikainen murhe! — sanoi Kervilä
helmeilevän terävästi. Hetken kuluttua ilmeni hänen silmiinsä kuitenkin
pilaileva tuike, ja hän hymähti halveksivasti.

— Eihän vallesmanni niitä voi pyytää! Olisi pyyntökirjan loppuun
pantava syy: tämä on tehty viisauden puutteessa.

Oli kuin nyrkin isku olisi jysähtänyt pöytään. Vallesmanni tuijotti
Kervilään hämmästyneenä. Hän kiivastui kovin, mutta sai sentään itsensä
hillityksi. Miksi tämä mahtavuudestaan tietoinen mies hillitsi itsensä?
Ei se ollut hänen tapaistaan talonpoikia kohtaan. Jokin sisäinen vaisto
ehkä sanoi hänelle, että hän nyt oli törmännyt kallioon. Nähtävästi
hänen edessään ei nyt ollutkaan sellainen mies, jota hän olisi voinut
juoksuttaa kääsiensä vieressä lakki kourassa maantien syynissä, kuten
hänen tapansa oli yritellä. Rauhan miehen äly ja tarmo näkyi Kervilän
kiinteästä, siirtymättömästä katseesta. Mikä lempo tuossa miehessä
olikaan? Aikoiko hän ruveta vekaroita heittelemään talonpoikaisälyineen?

— Mitä sinä tarkoitat? — kysyi vallesmanni kuin maaperää tutkien.

— Minä tarkoitan montakin asiaa, — puheli Kervilä levollisesti, hymyn
katoamatta silmänurkasta. — Ensiksikin kasakat! Se, joka niitä tänne
pyytää, tunnustaa suoraan, että hän ei pysty omin voimin toimimaan.
Tunnustaa, että hän ei pysty tuntemaan kansaa eikä pysty sen parissa
saavuttamaan luottamusta. Tunnustaa täten, että häneltä puuttuu
viisautta. Ei ketään hämmästyttäisi, jos maaherra siirtäisi sellaisen
miehen johonkin vähäpätöisempään kolkkaan.

Vallesmannin posket hohtivat tummaa punaa, ja hikikarpaloita ilmaantui
otsalle.

— Haluaako Kervilä ruveta minua siirtelemään? — kysyi hän niin
ivallisesti kuin osasi.

— En! Minä haluan sanoa ainoastaan, että meitä ainakaan ei tulla
siirtämään. Eikä meille myöskään tuoda kasakoita sen tähden, että
meiltä taitamattomin menettelyin hävitetään vanhoilta ajoilta
peritty kyläkuri ja päästetään nuoret miehet leiskumaan kuin vasikat
hakaveräjästä. Ensin tapahtuu jotakin muuta!

— Mitä sitten?

— En tiedä — mutta jotakin muuta _täytyy_ tapahtua.

— Me jo vallesmannin kanssa kerran puhuimme noista kasakoista, — alkoi
Iisu, mutta vallesmanni keskeytti hänet kiivaasti ärähtäen.

— Niin, no! Se on hätäkeino! Kai sen ymmärrätte!

— Eipä huolita sitten manata paholaista pirttiin! — myhäili Laikan
isäntä.

— Parasta lie, sillä se peijakas puikkelehtii jo vapaalla jalalla
kujilla ja tanhuilla! — naureskeli Iisu.

Toiset naureskelivat pilkallisesti, ja vallesmannia rupesi ahdistamaan
ilkeä tunne sen tähden, että hän huomasi olevansa ulkopuolella näitten
miesten ajatuskehää. Uskalsivatko ne hunsvotit pitää häntä pilkkanaan?
Vai olisiko siinä perää, ettei hän ollut mies ymmärtämään näitten
talonpoikaistollojen ajatuksen juoksua? Tuo Kervilä tuntui olevan koko
mato! Hänelle pitää tiputella sanoja ihan puntarin nokasta!

— Minulla ei ole aikaa jaarituksiin, mutta koska Kervilä sanoi
tarkoittavansa monta asiaa, niin haluan kuulla ne kaikki! — murisi
vallesmanni, pyyhkien hikeä otsaltaan.

— Johan niitä taisi tulla useita samassa rykelmässä! — puheli Kervilä
ystävällisesti. — Ainakin yksi meille ja toinen vallesmannille.
Jäljellä on enää se tuleva, toinen aika, joka nyt koittaa. Mutta mitä
siitä olisi sanottava? Mahdoton tietää, mitä se povessaan kantaa.

— Mikä toinen aika? — kysyi vallesmanni pilkallisesti, sillä hän
alkoi epäillä, että Kervilä ei ehkä pystyisikään muuhun kuin
joutavanpäiväiseen velmuamiseen.

— Se aika, joka tulee tallaamaan meitä kaikkia varpaille. Äskenhän se
meille kuulutettiin!

Vallesmanni ei osannut sanoa mitään. Naurahti vain hermostuneesti ja
rupesi kokoilemaan papereitaan. Nyt hänen täytyi tunnustaa itselleen,
että hän ei tosiaankaan tästä jorinasta ymmärtänyt yhtään mitään.
Ensikerran hän huomasi, ettei hän käsittänyt näitä ihmisiä. Eikä hän
sitä aikaisemmin olisi voinut huomatakaan, sillä tavallisesti hän
esiintyi ylpeänä käskijänä ja kiivaana komentajana. Tämä oli hänen
ensimmäinen juttelunsa pitäjän miesten kanssa — näinkin rauhalliseen
sävyyn. Ja pitäjän parhaat isännäthän tässä olivat koolla. Entä jos
uhallakin yrittäisi kestää loppuun asti?

— Kyllähän sen kuulutti sellainen mies, joka seisoo sanansa takana! —
sanoi Jartun Kalle vakaisin ilmein.

— Mutta kävi ehkä niin vähin äänin, ettei vallesmanni sitä
huomannutkaan. Jos joku ei älyä mistä mies käy, niin ei hoksaa panna
merkille miehen sanojakaan, — selitteli Iisu.

— Kuka on sanonut mitä? Ja kuuluttanut? Mitä? — ärjyi vallesmanni. —
Puhukaa selvää hopeata — tai lähden heti.

— Eikö vallesmanni muista, mitä Otto sanoi teille äsken? — kysyi
Kervilä. — Jätän teidät hoitamaan tappelut parhaanne mukaan! sanoi hän.

— Entä sitten?

— Hm! Tuleva aika on tappelujen — oikeitten tappelujen ja
kruununmiesten aika. Te saatte hoitaa koko myllerryksen — koko vastuu
jää teille! — puhui Kervilä. — Te sanoitte Otolle, että tappelu — se
mikä teidän mielestänne on tappelu — on ollut Oton elämä! Mutta koko
pitäjä ja osa maakuntaa sanoo, että se ei ole totta. Otto on ollut
kisasankari kaikesta sydämestään — on ollut raittilaki — on antanut
nuorille voimille pursumistilaa — on tuominnut ja murskannut väärän —
on tehnyt enemmän kuin ainoakaan muu mies tänä aikana — ja on voinut
tehdä, sillä pitäjän voima on seisonut hänen takanaan. Nyt kruunun
käsivarsi työntää hänet syrjään. Hän tottelee ja uhraa luontaisen
voimailuhalunsa, sillä hän älyää kuten me muutkin, että joku vaatii
sananvaltaa, tahtoo olla mukana, tehdä jotakin, jota me emme ymmärrä.
Ja siksi minä sanon: jos julmia juttuja alkaa kuulua kujilta ja teiltä,
niin syy ei ole meidän — ja jos ette pysty niitä hillitsemään, niin
syyttäkää itseänne — ja jos kasakoita kutsutte, niin sitä ennen täytyy
jotakin tapahtua.

— Oikein puhuttu! Näitten asioitten takana seisoo koko pitäjä! — sanoi
Jartun jättiläinen vakavasti.

Syntyi äänettömyys, jota ei edes kahviastioitten kalina rikkonut, sillä
emännät olivat tulleet kamarin ovelle kuuntelemaan.

Vallesmannin valtasi kiusaava, kiduttava mieliala. Hän aavisti etteivät
korskeus ja mahtimieli auttaisi mitään noita miehiä vastaan. Ja mitäpä
noista muutamista! Koko pitäjä tuossa tuntui istuvan kyynärpäät
polvilla! Koko pitäjästä tässä oli kysymys! Ja hänestä — etupäässä
hänestä itsestään! Tietysti! Mitenkä hän nyt kelkkansa kääntäisi
saadakseen arvoasemansa säilymään? Jälkeenpäin voisi pohtia itse asiaa
kruununvoudin, rovastin ja muitten sellaisten kanssa, mutta täksi
hetkeksi oli jotenkin päästävä pinteestä.

Äkkiä välähti valon kajastus vallesmannin arvokkaasti toimivissa
ajatuksissa. Hän ei ollut vallan ilman leikillisyyden sävyä, vaikka hän
sopivaisuussyistä ei paljon sitä avua käytellyt talonpoikien parissa.
Entä jos nyt tarttuisi siihen? Aluksi hän yritti hymyillä. Se kävi
vähän kankeasti, mutta sai riittää paremman puutteessa.

— Se oli oikea ehtoopäiväsaarna! — sanoi vallesmanni kokeeksi.

— Totisesti! Niin talonpojan järkeen menevää litaniaa en ole
ikinä kuullut! — tokaisi Iisu silmät pyöreinä. — Minä ennustin
sinusta lautamiestä, Kervilä, mutta sinä olet enemmän kuin kaikki
penkintorkkujat ja susivoudit yhteensä!

— Vahinko, ettei Kervilästä ole tullut pappia tai tuomaria! — jatkoi
vallesmanni yhä ilveilevämmin.

— Miten olisi voinut tulla, kun ei ole yritettykään? — jatkoi Kervilä
entiseen tapaan, vaikka silmäin hymyssä joskus leimahteli pieniä,
teräviä kipinöitä. — Ja miksi ei ole yritetty? Siksi, että me emme
ymmärrä, kuinka olisi yritystä ajettava! Vallesmanni joutui sattumalta
palveluspojaksi Turkuun ja oppi kai siellä kielen, jota tarvitaan.
Vallesmanni itse parhaiten tietää, miten se auttoi eteenpäin. Me
talolliset emme voi panna poikiamme kaupungin porvareitten käskypojiksi
emmekä näin ollen tiedä, parin hartauskirjan ja allakan yli, kirjoista
yhtään mitään. Niitten kansia olemme nähneet pappilassa ja muuallakin,
mutta meillä ei ole aavistustakaan, mitä ne sisällänsä pitävät. Ja
kun meille ei ole annettu mitään tietoa siitä, niin emme osaa sitä
halutakaan. Siksi meistä ei tule pappeja eikä lukkareitakaan. Me
pysymme talonpoikina ja ihmettelemme oman ymmärryksemme mukaan sitä
esivallan runsaskätisyyttä, mikä haluaa antaa meille antamattomatkin
— milloin veroissa, majoituksissa, käräjissä, pampuissa, kasakoissa —
milloin missäkin muodossa. Muistan pikkupoika-ajoiltani, että osa tästä
hyvästä tuli ryöppynä niskaamme Ruotsin herrojen taholta. Tietääkö
vallesmanni, mitkä herrat meitä nykyään ryöpyttävät?

— Hyökkäätkö sinä julmettunut esivaltaa vastaan? — sähähti vallesmanni
voitonriemuisesti, unohtaen leikkisävynsä.

— Esivaltaa ei voi tähän yhteyteen sotkea! — kuului Kervilän ääni
yhä tiukempana. — Me tiedämme vallan hyvin mitä esivalta ajattelee.
Sen saimme kuulla maaherran kuulusteluissa pappilassa, ennenkuin
vallesmanni oli tänne tullutkaan. Valtamiehet katselevat karsaasti
kasakkasijoituksia? Ei haluta saada kansaa nurjamieliseksi valloittajia
kohtaan. Näin on asia. Ylhäälläpäin ei hyväksytä sitä miestä, joka
ilman tätä apua ei kykene pitelemään ohjaksia. Siksi minä kysyn: mitkä
herrat meitä nykyään ryöpyttävät?

Tämä oli tavatonta, ennenkuulumatonta puhetta isäntien mielestä. Ei
suorasukaisuutensa vuoksi, sillä ennenkin oli kyllä silloin tällöin
paukautettu asiat halki pitäjän virkaherroille, mutta Kervilän
sanavuolaus heitä hämmästytti. He kuuntelivat silmät selällään. Ei
kukaan ollut aavistanut, että Kervilällä oli sellainen ihmeellinen
ajatuksen juoksu ja kirkas »ulosanto».

— No, niin päästelet pyöreästi kuin kana muniansa! — tokaisi Laikan
isäntä henkeään pidättäen.

Vapauttava naurahdus teki hyvää isännille ja emännillekin, mutta
vallesmanni oli tyrmistynyt. Missä oli nyt hänen kruunun puolesta
taisteleva ja miekkaa kantava käsivartensa? Missä esivalta, jota hän
aina piti kilpenään. Tällä hetkellä hän ei nähnyt miekkaa eikä kilpeä —
ja käsivarsi putosi pöydältä voimattomana hänen polvelleen. Vallesmanni
ei ollut tällä hetkellä mitään muuta kuin hämmästynyt kysymysmerkki.
Mutta mitä hän kysyisi itseltään tai muilta, siitä hänellä ei ollut
tolkkua. Siksi sisu sai pahan vallan ja teki vallesmannille ilkeän
metkun.

— Mikä hunsvotti oletkaan?! — kuului hänen käheä ärjäisynsä.

Isännät liikahtivat samanaikaisesti. He vavahtivat kuin honka, jonka
tyveen on isketty, hievahtamatta sen enempää. Emännät asettelivat
silkkejään, jotka eivät näkyneet sopivan päähän eikä kaulalle.
Vallesmanni olisi peruuttanut lupsahtaneen lauseensa, mutta suotta
oli tyhjää hamuilla. Purkaus oli livahtanut tiehensä kuin ketun häntä
näreikköön.

— Jos vallesmanni aikoo sälyttää minulle jonkinlaista rankia, niin se
varisee talonpojan niskalta kuin vesi sorsan siiviltä, — sanoi Kervilä
vakavasti. — Olisi luullut teidän oppivan tuntemaan paremmin tämän
maakunnan miehiä niinä aikoina, jolloin kuljitte kerjuupusseinenne
näitä maita — ja jolloin minäkin, isäni käskystä, joskus täytin
teidän pussinne ruisriihen ovella. Tätä en sano kostaakseni teidän
nimittelyänne, vaan saatan teidän tietoonne, että me olemme näihin asti
kunnioittaneet miestä, joka tyhjästä on tehnyt itsestään virkamiehen.
Tästä kunnioituksesta on kai johtunut, että pitäjällä eivät ole
halunneet muistella noita entisiä seikkoja nekään, jotka niihin ovat
aikoinaan tutustuneet. Tässä pienessä seurassa sanon teille sentähden,
että minä ihmettelen teitä. Ettekö te halua paremmin tuntea meitä
nykyisessä ylemmyydessänne vai ettekö oppinut meitä tuntemaan entisessä
alemmuudessanne?

Vallesmanni löi nyrkkinsä pöytään, ärähti raivosta ja hypähti seisomaan.

— Hävytön! Mitä tutkintoa sinä pidät? — karjaisi hän.

— Ei suinkaan vallesmanni aio ruveta tappelemaan!? — huudahti Laikan
isäntä naurua kutkuttavaan tapaansa.

Isännät hymähtivät välinpitämättömästi. Vallesmanni näki, etteivät
nuo miehet alunkaan välittäneet hänen kiivailemisestaan. Eikä Kervilä
ollut edes hievahtanutkaan. Yhtä rauhallisena näkyi istuvan ja imevän
piippuaan.

Vallesmanni älysi, että virkavaltainen ärhenteleminen ei tässä veisi
mihinkään — enintään ilmiriitaan ja ovesta ulos. Jokin erikoinen voima,
joka oli mahtavampi hänen sisintä sisuaan, painoi hänet takaisin
istumaan. Alentamatta arvoaan omissa silmissään keksi vallesmanni, että
viisaus ohjasi häntä menettelemään hillitymmin. Pelkoa se ei ollut!
Kaikkea vielä!

— Keskustelumme koskee pitäjän rauhallista elämää. Se on kruunulle
tärkeä asia. Mieskohtaisuuksiin en salli kajottavan. Voiko Kervilä
sanoa lyhyen yhteenvedon pitäjän isäntien mielipiteestä asiassa?
Laveata lörpötystä en halua. Aikani on tärkki.

Vallesmanni sanoi tämän hermostunein tempauksin, mutta oli sentään
tyytyväinen itseensä, kun huomasi, että ohjien perät sittenkin
roikkuivat hänen kourassaan, jos hän vain malttaisi pysyä kiivailematta.

— Koska Laikan Otto sanoi, että hän on luopunut siitä vallasta, mikä
hänellä on ollut miesten kisoissa, niin loppui siihen raittilaki.
Jos kisat tämän jälkeen muuttuvat tappeluiksi, niin emme ole siitä
vastuussa. Me emme sekaannu mihinkään, mitä tämän jälkeen tapahtuu
kujilla ja raiteilla. Kasakoitten kutsumista emme kuitenkaan missään
tapauksessa tule sallimaan. Tämä on minun kantani asiassa! — sanoi
Kervilä.

— Ja minun — ja näitten kylien kanta! — sanelivat miehet.

— Jopa taisi tulla urakka kruununmiehille! — tokaisi Laikan isäntä.

— Minä tulen hoitamaan sen urakan! — sanoi vallesmanni ja nousi pöydän
äärestä. Näkyi, että hän oli saanut takaisin ainakin osan entisestä
virkamahdistaan. Sivumennen hän kieltäytyi jäämästä illalliselle,
mutisi muutaman sanan hyvästiksi ja lähti huoneesta.

Jäljelle jääneetkin poistuivat pihamaalle, missä valmiit ruokapöydät
ja eloväki odottelivat talkoojuhlien alkamista. Kun juhlaväki oli
iloisin mielin kertynyt pöytien ympärille, kaikui pian, Parrilan vaarin
aloitteesta, ehtoollisvirsi ilmoille, vyöryttäen hartaat sävelensä
autereisen ilman tyyneyteen.

Kujalla ajaessaan kuuli vallesmanni virren veisuun. Sopiko se hänen
järkytettyyn mieleensä ja ymmärsikö hän tuota itsepintaista kansaa, ei
kukaan tiedä.

Illalliseen ja sen jälkeisiin iloisiin tansseihin loppui tämä elopäivä,
jonka monia ihania muistoja uhkasivat peloittavasti häiritä Parrilan
vieraskamareissa sattuneet tapahtumat. Vallesmanni oli yltiöpäisesti
repinyt ne sillat, joita hän aikaisemmin oli yritellyt rakennella
itsensä ja kansan miesten välille. Olojen pakko ajoi hänet kuitenkin
hyvinkin pian takaisin entisille laduille, ja yhteisymmärryksen silta
rakennettiin uudelleen ennen tehtyjen suunnitelmien mukaiseksi.

Tämä olikin tuiki tarpeellista, sillä muutamien aikojen kuluttua
saatiin todeta, että Kervilän ennustama toinen aika tuli ryskyen ja
räiskyen nopeammin ja hillittömämpänä kuin aluksi osattiin pelätäkään.
Kun vuosien kuluessa entinen raittikuri alkoi mielistä haihtua,
syntyi vähitellen n.s. »kalikkakausi», jonka hillitsemisessä olisi
vallesmannilla ollut ylivoimainen tehtävä, elleivät pitäjän parhaimmat
isännät olisi käytöksessään jakaneet ympärilleen hyvää esimerkkiä.
Parhaimpiin kylien poikiin taas vaikutti Yli-Sarrin Oton rauhallinen
käyttäytyminen enemmän kuin pamput ja käräjät. Useimmat pitivät
esikuvanaan tätä sankarikertomusten ympäröimää miestä, joka iloisen
emäntänsä kanssa asui taloaan paremmin kuin muut ja jonka pelkkä
läsnäolo riisui kalikan ärtyneimmänkin miehen kädestä.

Tästä asiaintilasta ja kruununmiesten äärimmäisistä ponnistuksista
johtui niin suotuisia tuloksia, että kalikkakauden valta ei sentään
voinut kokonaan turmella isiltä perittyjä kisatapoja. Ne kuolivat
lopullisesti vasta sitten, kun ensin olivat nähneet kalikkakauden
kaatuvan valistuneemman ajan kynnyksellä.

Kun tämä valistusaika sai sittemmin raivatuksi suomalaiselle ainekselle
tien oppisaleihin, täytti isiltä peritty kilpa-into erinomaisesti
tehtävänsä suomalaisessa koulupoikaparvessa. Pienet setämies-alut
saivat itselleen uusia, ihmeellisiä päämääriä. Heistä ei kasvanut enää
tyhjänpäiväisen asemansa vuoksi katkeroituneita setämiehiä, sillä
heille oli avartunut tilaisuus kyllin arvokkaaseen kyvyn mittelyyn
sivistyksen vainiolla, missä kansan uumeniset voimat pian vakasivat
itselleen uuden kiistakentän.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KYLÄRAITTIEN KUNINGAS ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.